[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6s9h2BLaOMKClmWnT6a9XP6pOWBgvgUmgmmukZ13kt8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},297,"Paavo Nissinen","Mellin, Gustaf Henrik",1806,1875,"297-mellin-gustaf-henrik-paavo-nissinen","297__Mellin_Gustaf_Henrik__Paavo_Nissinen","Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta","romaani",[14],"sota",[],"fi",1838,1879,18161,119539,false,20692,[24,25,26],"Historical fiction","Russo-Swedish War, 1808-1809 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Historical Novels","History - Warfare","\"Kuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta\" by G. H. Mellin is a historical account written in the late 19th century. The narrative focuses on the conflict during the Finnish War, detailing significant battles and character interactions, particularly revolving around the character of Paavo Nissinen, a Finnish peasant caught in the throes of war. The book paints a vivid picture of the struggles between the Finnish forces and the Russian army, exploring themes of bravery, loyalty, and the impact of conflict on individuals and their homeland.  The beginning of the book introduces readers to the backdrop of the Finnish War, centering on a pivotal battle near the village of Lapua. It establishes the character of General Rajevski as he prepares for confrontation, and introduces Paavo Nissinen, a Finnish peasant, who becomes a pivotal figure amidst the chaos of war. As the battle unfolds, we see the tensions between the Russian soldiers and the Finnish forces, with descriptive scenes that highlight the desperation and bravery of those involved. The stage is set for Paavo's journey through the conflict, revealing his resilience and the dire consequences of war on both soldiers and civilians alike. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Jalava, Antti",392,"Historiallinen romaani sijoittuu Suomen sodan (1808–1809) tapahtumiin. Teos seuraa talonpoika Paavo Nissisen vaiheita ja kuvaa sota-ajan koettelemuksia sekä tunnettuja taisteluita Lapualla ja Iisalmessa.","G. H. Mellinin 'Paavo Nissinen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 297.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PAAVO NISSINEN\n\nKuvaelmia viimeisestä Suomen sodasta\n\n\nKirj.\n\nGUSTAF HENRIK MELLIN\n\n\nSuomentanut Antti Jalava\n\n\n\nG. L. Söderström, Porvoo, 1879.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Alkulause\n  I. Tappelu Lapualla\n II. Liuhtarin palo\nIII. Maatalo Kurussa\n IV. Tampere\n  V. Paavon kotitalo\n VI. Erämaa\nVII. Iinsalmen tappelu\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nKaksi Suomen urhoollisen armeijan loistavimmista tappeluista ynnä\nmuutamat kohtaukset Tampereella ovat antaneet aihetta tähän pieneen\nkertomukseen. Se perustuu siis todenperäisiin tapauksiin, jotka ehkä\nmonelle ovat tutut. Vaanjunkkari Roth'in ja vältvääpeli Spof'in, niiden\nrohkeain sissein, yritys katkaista kenraali Rajevskin koko sotajoukko\non vähän tunnettu, vaikka toinen heistä vielä lienee elossa\nkotipaikassansa. [Kirjoitettu viidettäkymmentä vuotta takaperin.\nSuoment. muist.] Ulkomaan sanomalehdet siltä ajalta sisälsivät tosin\nPietarista sen tiedon, että \"kenraali Rutt ja amiraali Spuff\", joka\nmuka oli laivaston päällikkönä Suomen sisävesillä, olivat piirittäneet\nRajevskin, mutta asian todenmukainen laita on tässä kerrottu. Evesti\nGek, joka itse on kirjoittanut elämäkertansa, on siinä perheensä\nonnettomista kohtaloista sodan aikana ilmoittanut muutamia seikkoja,\njoita myöskin on käytetty.\n\n\n        Somap' on sotahan kuolla,\n        Kaunis miekan kalskehesen.\n\n                  Kalevala xxxvi: 31, 32.\n\n\n\n\nI.\n\nTappelu Lapualla.\n\n\nLapuan kylän edustalla oli kenraali Rajevski asettanut sotajoukkonsa\nedulliseen asentoon. Hevosen selässä, upsieriensa keskellä, katseli hän\nmuutamalta kylän vieressä olevalta mäeltä asemataan; hänen sydämensä\nsykki levottomasti, sillä syvät huolet raskauttivat hänen mieltänsä.\nSilmäillessään sotilaitansa ei häntä enää kohdannut heidän raikkaat\nhurranhuutonsa, osoitukset voiton ilosta ja miehuudesta. Kääriytyneinä\nryysyihin lepäsivät he, kivärit vieressänsä, laihoina ja nääntyneinä\ntanterella.\n\nKääntäessään silmänsä muutamaa loivaa mäkeä kohti, jota pitkin tie\nmetsäkunnailta päin johdatti alas kylään, katseli kenraali, syvästi\nmiettien, synkkää metsää, jonka etäisessä sisässä kahakka, ankara kuin\nainakin tällä sotaretkellä, riehui. Eräs ajutantti oli ilmoittanut\nhänelle, että etujoukko pakoitettiin takaisin päin. Hän päätti\nsentähden pitää tappelua Lapuan viljavassa laaksossa, jossa hänellä oli\ntilaisuus paraimmalla tavalla käyttää suurta joukkoansa.\n\nOli Heinäkuun 14 päivä 1808, ja viljapellot, joita ratsuväki osaksi oli\ntallannut, seisoivat leikkaamatta. Rajevski oli asettanut vasemman\nsivujoukkonsa niihin avaroihin ruispeltoihin, jotka olivat läheisen\nIsokylän edessä, jonka lävitse tie hänen asemansa takapuolelta meni\nUuden Kaarlepyyn kautta Vaasaan. Yksi patteri puolusti tätä sivujoukkoa\nja suojeli tietä. Oikea sivujoukko seisoi Liuhtarin kylässä Salmin tien\nvieressä. Tässä kylässä lepäsivät Venäläisten haavoitetut ja sairaat,\nja takapuolelle kylää, joka oli likinnä niitä kunnaita, joilta\nSuomalaisia odotettiin, oli kiireimmittäin tehty tie muutamien\nsuopeltojen ylitse. Pääjoukkonsa oli Rajevski koonnut Lapuan kylän\nedustalle, jossa tykistö monilukuisen ratsuväen suojassa puolusti\nKauhavan mäkilöiltä tulevaa tietä.\n\nKaksi kasakkia toi nyt Venäläisten päällikölle nuoren suomalaisen\ntalonpojan, jonka he olivat ottaneet vangiksi metsässä. Tämä oli\nkookas, solakka ja hyvin vaatetettu mies oikeassa Suomen\nkansallispuvussa. Hänen päässänsä oli pikkuinen lakki, tehty kuudesta\nkolmikulmaisesta verkapalasta. Sininen takki ja sen yli mekko olivat\nkeltaisella vyöllä kiinnitetyt hänen vartalonsa ympäri, niin että hänen\nkaulansa ja leveä rintansa olivat paljastettuna. Jalassa oli hänellä\npieksut. Vaikka hänen kätensä olivat sidotut kiinni selän taa, säihkyi\nhänen sinisissä silmissänsä tuima ynseys, kun hän seisoi kenraalin\nedessä.\n\nMuuan ajutantti rupesi Suomen kielellä tutkimaan vankia; toinen\nkasakeista otti hänen jahtilaukkunsa ja antoi sen kenraalille. Laukussa\nlöytyi yksi kirje ja vähän ruoka-aineita. Eräs toinen ajutantti aukaisi\nkirjeen ja ilmoitti kenraalille, että sen oli kirjoittanut eräs\nupsierin rouva miehellensä, majuri Gek'ille Porin rykmentissä, ja että\nkirje sisälsi ainoastaan tietoja perheellisista seikoista.\n\nTutkittaessaan vastasi talonpoika lyhyesti ja jäykästi:\n\n\"Nimeni on Paavo Nissinen\".\n\n\"Kotoisin Kurun kappelista\".\n\n\"Vien kirjettä upsieri Gek'ille hänen vaimoltansa\".\n\n\"Läksin toispäivänä aamulla Kurusta\".\n\n\"Suomalaista sotaväkeä ei ole niillä paikkakunnilla\".\n\n\"Venäläisten päällikön nimi Tampereella on von Möller\".\n\n\"Rouva Gek asuu miehensä virkatalossa Kurussa\".\n\n\"Hänellä on kolme lasta, tyttäriä: nuorin kymmenen vuoden vanha\".\n\n\"Tahdoin tiedustella, kuinka hänen miehensä jaksaa\".\n\n\"Hän piti tavattaman Uuden-Kaarlepyyn seuduilla\".\n\nAjutantti selitti talonpojan vastaukset, mutta sanoi myöskin\npelkäävänsä hänen olevan vakojan. Ainakin saattoi hän viedä Suomen\narmeijalle tietoja Venäläisten asemasta. Hän oli ollut aseisin puettu,\nmutta kätkenyt pyssynsä kasakkien päälle-karatessa. Puukkonsa olivat\nhänellä vielä jälellä tupessa, joka riippui hänen vyöstänsä.\n\nKenraali mietti hetken aikaa; sen perästä käski hän viedä talonpojan\nLiuhtarin kylään vartioittavaksi, Kasakit veivät vangin paikalla pois.\nVietäessään lausui hän:\n\n    \"Ei itku hädästä päästä,\n    Parku pitkistä pahoista\".\n\nAjutantti käänsi sananlaskun kenraalille, joka sen jälkeen taas rupesi\nasematansa tarkastelemaan. Kaksi kasakkia tuli täydessä laukassa\nmetsäkunnaalta. He viipyivät ainoastaan silmänräpäyksen etuvartijain\nluona; sen perästä lensivät he kummulle, jossa kenraali istui. Toinen\notti lakin päästänsä ja veti siitä esiin paperilipun, jonka ajutantti\nantoi kenraalille. Rajevski luki sen tarkkuudella. \"Käske Kullneff'in\nkiiruusti oikean sivujoukon kanssa vetäytyä Liuhtariin päin\", sanoi hän\najutantille. Tämä viittasi kasakeille, jotka nyt seurasivat häntä\nkunnaita kohden.\n\n\"Demidoff'in rykmentti lähtee vasemmalle sivulle vuorottamaan\nKullneff'in jääkäreitä\", pitkitti kenraali kahdelle toiselle\najutantille; \"toinen pataljona Grodnon rykmenttiä ja ensimmäinen\nVolhynian pataljona oikean sivun vuorottamiseksi! Kosatschkofski\nmolempain pataljonain päälliköksi\"!\n\nAjutantit nelistivät pois ja hetken kuluttua kuului rummun pärinä\nmolemmissa sivujoukoissa. Väsyneet sotamiehet nousivat ylös\ntottelevaisesti, asettuivat komentosanain mukaan ja pian marssi kaksi\nparvea, ylös kummaltakin sivulta, ylös kunnaita kohti, jossa katosivat\nhonkain joukkoon.\n\nNyt havaittiin liikunto oikeassa sivujoukossa, Salmin tiellä. Kenraali\nkäänsi silmänsä sinnepäin. Se oli venäläinen kurieri. \"Vihdoin\nviimeinkin!\" huusi Rajevski nähdessänsä hänet. \"Keisari muistaa meitä!\nsaamme apua!\" ja tätä sanoessaan syttyi kipinä toivoa ja iloa hänen\nkolkossa silmässänsä.\n\nKurieri tuli kenraalin luokse ja antoi hänelle kirjeensä. Vaihtelevia\nmielenliikuntoja havaittiin korkean soturin kasvoilla, kun hän luki\npapereja. Viimein lausui hän: \"Hyvät herrat! Hänen Majesteettinsa\nKeisari lähettää tervehdyksensä uskollisilleen. Hän muistaa meitä ja on\nlähettänyt meille sekä apuväkeä että ruokavaroja. Paitse sitä tulee\nruhtinas Dolgoruki, Keisarin nuoruuden ystävä, ottamaan osaa\ntappeluihimme ja kunniaamme. Ilmoittakaa tämä sotamiehillemme ja\nsanokaa myöskin heille toivoni olevan, että Keisarin ystävä on löytävä\nmeidät sankareina voitettuin vihollisten ja voitonmerkkien keskellä\".\n\nYleinen ihastus oli upsieriston vastaus kenraalin sanoille ja\nkeisarillinen tervehdys levisi pitkin rivejä, joissa se otettiin\nvastaan hurranhuudoilla. Uusi elo heräsi sotureissa ja ilon tunne\npujahti ikäänkuin outo ja tottumaton vieras heidän villien rintainsa\nlävitse. Puutteet ja tappiot unhotettiin hetkeksi ja odotetut vaarat\nnäkyivät heistä iloisilta leikeiltä. He toivoivat yltäkylläisyyttä ja\nhyviä päiviä, joita heidän jo kauan oli täytynyt kaivata, ja tämä\ninnostutti heitä kaikkia.\n\nMutta ainoastaan hetkeksi saivat Venäläiset antautua näille iloisille\ntoiveille. Kivärinlaukauksia kuului metsästä, eikä kauan viipynyt,\nennenkuin sekava joukko venäläistä jalkaväkeä tuli näkyviin ylimpänä\nmäellä metsän rinteessä. Molemmin puolin tietä rupesi äkkiä levenemään\nvaalean sinisiä savupilviä honkatyvien välissä. Niissä havaittiin tulen\nleimauksia. Venäläisiä jääkäreitä näkyi vähäisissä parvissa pitkin\nmetsän rinnettä. Kivärinlaukausten seassa kuului hurranhuutoja.\n\nJa alas mäeltä pakenivat Venäläisten joukot yhä enemmin harveten.\nMaantieltä kuului tykkien järeät pamaukset. Silloin tulivat hätärummut\nliikkeelle pitkin Venäläisten rivejä. Sotamiehet asettuivat joukkoihin.\nSytyttimet viritettiin pattereissa. Metsän rinteessä, jonka Venäläiset\nolivat jättäneet, näkyi samassa pitkä jono jääkäreitä, jotka\nviheriöistä takeistaan tunnettiin olevan nuot peljätyt ja peljättävät\nSavolaiset. He seisahtivat, ikäänkuin silmäilläksensä tappelutannerta\nja hengähtääksensä.\n\nRajevski, joka vielä kerran oli tarkannut asemaansa ja vihollisen\nrivejä, huomasi samassa erään ratsastajan, joka, peitettynä tomulla ja\nmustununna ruudinsavusta, vaahtavalla hevosellaan riensi alas mäeltä ja\nläheni kenraalia. Tämä kohotti kätensä ystävällisesti häntä vastaan.\n\"Kullneff\"! huusi hän, \"teillä on taas ollut kuuma päivä. Kello oli jo\nneljä ja te olette ollut tulessa kello seitsemästä aamulla. Terve\ntultuanne, terveenä ja eheänä\"!\n\nKullneff koski kädellänsä lakkiaan ja vastasi: \"Niin, mutta jano\nminulla on, niin että kieleni on kuuma kuin ryykkirauta. Saakelin\nSavolaiset! Se on majuri Tujulin, joka johdattaa heidän\ntarkk'ampujiansa. Ja heidän jälissään tulee koko Suomen armeija.\nAdlercreutz on tullut Kauhavan joen yli ja hänen prikaatinsa astuvat\npitkin isoa maantietä\".\n\nRajevski viittasi ajutanteille ja yksi heistä antoi Kullneff'ille\npullon. \"Ah\"! huusi hän, hajusta tunnettuansa, että se oli rommia. Hän\nnosti pullon huulillensa ja nielaisi muutamia aika lotkauksia\nvirkistysjuomasta. \"Saakelin Savolaiset\"! pitkitti hän, eroitettuaan\nhuulensa pullosta.\n\n\"Jos Adlercreutz on lähellä, niin on hyvä\", sanoi kenraali. \"Hän on\nurhoollinen sotija, sitä ei kukaan voi kieltää, mutta kun vaan kerran\nsaamme hänet tuleen, niin että hän oikein innostuu, unhottaa hän kaikki\nmääräyksensä ja antaa väkensä mennä mihinkä se tahtoo ja tehdä mitä se\ntaitaa. Mitkä prikaatit hänellä ovat myötänsä?\"\n\n\"Kaikki neljä!\" vastasi Kullneff. \"Minä luulen että hänellä tällä\nkertaa on enemmän kuin puoli siitä luvusta, mikä meillä on. Sekä Döbeln\nettä Gripenberg ovat kanssa.\"\n\n\"Döbeln myös! Ja meillä ei ole täyttä kahta sen vertaa väkeä kuin\nheillä! Voi vaivaisia, nääntyneitä sotureitani! Suomalaiset tappelevat\nkuin hurjat. Montako tykkiä heillä on?\"\n\n\"Kumminkin kaksitoista, kentiesi kuusitoistakin. Tavallisuutta myöten\non tykistö knljetettu maantiellä, jalkaväen marssiessa molemmilla\npuolilla. Ratsuväkeä heillä on aivan vähän. Aamulla kohtasin yhden\ntiraljöri-jonon Karjalan jääkäreitä, joita pakoitin takaisin, kunnes\nSavon molemmat pataljonat tulivat heille avuksi. Nuot riivatun\nSavolaiset karkasivat hurraa huutaen päällemme ja varsin mahdotonta oli\nsaada meidän vaivaisia raukkojamme seisomaan heidän pitkiä\npajunettejansa vastaan. Minulta meni paljon väkeä hukkaan\".\n\n\"Te olette urhoollisin ja valppain meistä kaikista, Kullneff! Kun te\npakenette, tiedämme olleen mahdottoman kenellekään muulle tehdä\nvastarintaa. Ehkä nyt tahdotte vähäisen levähtää tuolla kylässä,\ntappelun alkaessa. Kun kutsun teitä, pitäkää itsenne valmiina parin\nratsasjoukon kanssa ryntäämään vihollisen sivuun\".\n\nKullneff nosti lakkiansa ja käänsi hevosensa, ratsastaakseen\nLiuhtariin. Hänen piti antaman pullo ajutantille, mutta hän nosti sen\nvielä kerran huulillensa ja näkyi vaan vastahakoisesti siitä eriävän.\nVihdoin, kun pullo jo melkein tyhjänä oli omistajansa kädessä, kannusti\nhän ratsuansa ja katosi kylään.\n\nSill'aikaa oli Suomalaisten tykistö tullut kunnaalle ja rupesi\nvarovasti liikkumaan siitä alas. Jääkäri-jonot metsän rinteessä\ntihenivät ja lähestyivät myöskin laaksoa. Molempain rivien välissä\nliikkui vähäisiä kasakkiparvia. Niin pian kuin he tulivat liian likelle\nSuomalaisten jääkärejä, lähettivät nämät muutamia laukauksia, jotka\naina vähensivät kasakkien lukua.\n\nViimein oli Suomalaisten tykistö ehtinyt alas kunnaalta. Se rupesi\nkohta lähettämään laukauksia, joihin vastattiin Venäläisten patterista\nLapuan edustalla. Venäläisten etujoukot vetäytyivät riviinsä ja\nkivärituli taukosi. Molemmat sotajoukot seisoivat vastatuksin,\nkatsellen tykistön ampumista.\n\n\"Tämä ei ikänä kestä kauan\", sanoi Rajevski eräälle ajutantille.\n\"Adlercreutz valloittaa pian Liuhtarin, joka on häntä likinnä.\nRatsastakaa sinne ja käskekää Kullneff'in valmistautua ankaraan\nryntäykseen. Käskekää myöskin Petrov'in rykmenttiä varajoukosta\nlähtemään hänen avuksensa\".\n\n\"Kenraalini\", sanoi muuan toinen ajutantti, tarjotessansa Rajevskille\npitkäsilmän ja osoittaen kädellänsä kunnasta, \"te olette toivonut nähdä\nAdlercreutz'ia. Se on hän, tuo lyhyenjäntterä mies, ympyräisillä ja\niloisilla kasvoilla, joka istuu kailovan ratsun selässä oikealla\npuolella savupilviä\".\n\nRajevskin katsanto ilahtui ja suurella uteliaisuudella nosti hän\nkiikarin silmällensä. Hetken kuluttua lausui hän: \"minä luulen, että se\non Döbeln, tuo mies, jolla on musta vanne otsan ympäri, hän on\npeloittavin kaikista vihollisistamme. Hän ja Adlercreutz puhuvat\nkeskenänsä. Siitä syntyy varmaan joku rohkea liikunto. Jos Adlercreutz\nolisi ollut yksinänsä, olisimme jo aikaa sitten olleet täydessä\ntappelussa. Ah! katsos tuota! Döbeln järjestää väkensä umpijoukkoon.\nLempo vieköön! Hän tekee rynnäkön patteriamme vastaan. Käskekää\nrakuunarykmentin asettua riviin ja rynnätä hänen päällensä sivulta,\nniin pian kuin hän tulee niin liki patteria, että sen tykit ulottuvat\nhäneen\".\n\n\"Porilaisilla on sotainen ryhti, sitä ei kukaan voi kieltää\", virkkoi\neräs ajutantti, joka myöskin pitkäsilmällä oli katsellut umpijoukkoa.\n\"Majuri Gek on päällikkönä ensimmäisessä eli Ruoveden komppaniassa\".\n\n\"Hän, jonka piti saaman kirje vaimoltansa tuon suomalaisen talonpojan\nkautta?\"\n\n\"Juuri hän\".\n\n\"Kuinka hänet tunnette, hyvä Nefnef?\"\n\n\"Kulkeissamme Tampereen lävitse näin siellä hänen vaimonsa ja\ntyttärensä. Silloin kuulin myöskin niin paljon hänestä puhuttavan, että\nolen kysynyt jääkäreiltämme, kuka hän on. Te hyvin tiedätte, että\nolletikin jalkaväki tuntee toinen toisensa\".\n\nDöbeln'in prikaati tuli nyt alas kunnaalta ja seisahtui Suomalaisten\ntykistön eteen, joka samassa vaikeni. Neljäs prikaati Cronstedt'in\nkomennolla liittyi myöskin joukkoon ja tuli alas tielle. Mutta siitä\noli tällä erällä poissa Savon jääkärit, jotka nyt seisoivat\nvarajoukkona metsän rinnassa, vaikka heidän toivonsa oli vielä päästä\ntappeluun ennen sen loppua.\n\nCronstedt'in priikaati rupesi liikkumaan. Ensiksi marssivat Karjalan\njääkärit jonossa molemmin puolin tietä. He lähenivät juoksujalassa\nVenäläisten kartessi-tulen lävitse. Tappelu tuli ankaraksi ja jok'ainoa\nKarjalan luoti harvensi vihollisen tykkiväkeä. Sev'in jalkarykmentti\nläheni nyt vaihettaaksensa laukauksia jääkärien kanssa, ja joukko\nrakuunia karkasi täydessä laukassa Savolaisia vastaan, jotka, kuten jo\nsanottiin, varaväkenä seisoivat metsän rinnassa ja nyt ojennetuilla\npajuneteilla ottivat ryntääjiä vastaan. Mutta turhaan rakuunat\nliikuttivat raskaita sapeleitaan. Yksi laukaus Karjalan jääkärien\nkiväreistä kohtasi heidän sivuansa ja pellon sarka, jossa Tuoni tällä\nkertaa teki runsaan niitoksen, peittyi kaatuneilla ja haavoitetuilla,\nhevosilla ja miehillä. Tiheä savupilvi peitti tämän osan\ntappelutannerta.\n\nRajevski lähetti 24:nen jääkärirykmentin Vlastoff'in johdatuksella\nauttamaan rakuunia. \"Tuo on juuri Suomalaisten tapaista!\" huusi hän.\n\"He ahdistavat keskijoukkoamme niin suurella rajuudella, että sen\nkautta itse joutuvat turmioon. Nefnef, riennä vasemmalle sivulle! Anna\nsen liikkua eteenpäin, niin joutuvat he kahden tulen keskelle!\"\n\nAjutantti kiiruhti pois, mutta kohta sen perästä huomasi Rajevski\nliikunnon, joka hämmästytti häntä. Kivärinlaukauksia kuului näet juuri\nsiltä taholta. Nyt havaittiin, ettei Döbeln, niinkuin ensin luultiin,\nseurannutkaan Cronstedt'in prikaatia, vaan että hän oli eronnut sivulle\nja riento-askelin karannut Rajevskin vasemman sivujoukon päälle\nIsokylän edessä. Täydessä laukassa riensivät urhoolliset Porilaiset\nruispellon lävitse. Heitä seurasi tykistönsä. Yksi komppania jääkäreitä\nsamosi edellä ja Venäläisten patteri ei ehtinyt laukaista enemmän kuin\nkolme latinkia tykkiä kohden, kun jo jääkärit kaatoivat tykkimiehet\nkumoon. Demidoff'in ja Azov'in rykmentit asettuivat järjestykseen itse\nkylässä. Kenraali Demidoff ja Turtschaninoff ottivat komennon niiden\nyli. Demidoff kiiruhti ojennetuilla pajuneteilla ryntääjiä vastaan;\nTurtschaninoff asetti väkensä huoneisin molemmin puolin tietä. Mutta\nDöbeln'iä ei mikään voinut hillitä. Majuri Gek Ruoveden komppanian\nkanssa hyökkäsi ensiksi Demidoff'ia vastaan. Ainoastaan hetkeksi\npidätettiin he. Venäläisten rivit notkistuivat ja kun jälkimmäiset\nSuomen komppaniat tulivat ensimmäisen avuksi, heitettiin Venäläiset\nkumoon, yksi osa lävistettiin pajuneteilla, toinen taas pakeni täydessä\nlaukassa huoneisin, jossa heidän kumppaninsa, Azov'in sotamiehet,\nottivat heidät vastaan. Nyt alkoi vilkas ampuminen kaikista akkunoista\nja ovista, mutta Döbeln'in prikaatilla oli tärkeämpi määrä. Viipymättä\nhe heittäytyivät Demidoff'in rivien päälle, pitkin tietä, vaikka siellä\ntäällä mies kaatui heidän joukostansa ja kuolleena jäi lepäämään heidän\njalkainsa alle, taikka puolikuolleena vetäytyi ojaan.\n\nRajevski lähetti useampia ajutantteja käskyllä Perm'in rykmentille\nkiiruhtamaan sinne varajoukosta. Mutta he tulivat myöhään. Ainoastaan\nNefnef, joka oli myötänsä temmannut osakunnan keisarin henkikasakkeja,\nennätti perille, kun prikaati jo lähestyi kylän loppupuolta. Hän\nkarkasi Porilaisten päälle, mutta nämät paikalla heittivät kasakit\nkumoon. Kivärin laukaus toiselta komppanialta, joka kohta oli\nheittäytynyt ensimmäiseen riviin, täydensi kasakkien häviötä. Yksi\nluoti lävisti kaulan Nefnef'in hevoselta, niin että se kavahti pystyyn.\nVäkevä käsi tarttui samassa Nefnef'in jalkaan ja heitti hänet ojaan.\nKaatuessaan kohtasi häntä voittajansa hymyilevä silmäys. Se oli Gek\nitse. Kun Nefnef nousi ylös, käänsi eräs kapraali kivärinsä suun häntä\nvastaan, mutta Gek puhutteli kapraalia, kivärin suu kohosi ja luoti\nsiitä lensi erään pakenevan kasakin pään läpi. Prikaati lähti kohta\neteenpäin.\n\nVasta silloin pysähtyi Döbeln, kun hän oli ehtinyt sillalle, joka oli\nvirran ylitse. Siihen asetettiin tykit ja pataljonat levisivät\nmolemmille puolille niiden suojelukseksi. Vilkas tykistöntuli alkoi\nkohta sinnepäin rientävien joukkojen päälle.\n\nKoska Rajevski nyt näki vasemman sivujoukkonsa voitetuksi ja myöskin\nitsensä estetyksi Vaasaan menemästä, ei hänellä ollut muuta\npakopaikkaa, kuin Salmiin. Hänen synkkä silmänsä katsahti vielä kerran\nsavulta peitettyä tannerta, joka oli ikäänkuin kuolleilla kylvetty.\nKolkolla äänellä antoi hän käskynsä ajutanteille, sekaantuneet joukot\njärjestyivät taas ja paluumatka alkoi. \"Sano Kullneff'ille\", lausui\nhän, \"että hän puolustaa Liuhtaria, niin kauan kuin mahdollista. Meidän\non tunkeminen lävitse, vaikka Adlercreutz oikeallakin sivulla olisi\nestänyt meitä. Käske Kullneff'in sytyttää kylä tuleen. Se on ainoa\nneuvo pelastuksekseemme\".\n\nVenäläisten tykistö kuormaston kanssa vetäytyi sillä tiellä, joka oli\ntehty suopeltojen ylitse, Liuhtarin taakse. Jalkaväki seurasi perässä\ntiheissä joukoissa. Cronstedt'in prikaati valloitti Lapuan kylän, niin\npian kuin Venäläisten tykistö oli siitä marssinut pois. Karjalan\njääkärit hyökkäsivät sen perään, mutta Grodnon ja Volhynian pataljonat,\njotka olivat Rajevskin jälkijoukkona, ottivat heitä urhoollisesti\nvastaan. Vaikka jääkärit herkeämättä häiritsivät ja haavoittivat heitä,\nmarssivat he kuitenkin hyvässä järjestyksessä ja seisahtuivat\nainoastansa laukaistakseen kiväriänsä, joita marssiessaan olivat\nladanneet. Tie palavan Liuhtarin taakse oli pakenevien turvapaikka.\nSiinä heitä vaan työläästi voitiin hätyyttää.\n\nOnnellisesti päästyänsä suopellon taa sanoi Rajevski kenraali\nDemidoff'ille: \"Kiittäkäämme onneamme, että Adlercreutz tuli niin\ninnokkaaksi, että unhotti estää meitä tältäkin tieltä. -- Mutta\nTiistenjoen vuorensolassa tahdon häntä pidättää\".\n\n\n\n\nII.\n\nLiuhtarin palo.\n\n\nLiuhtarin kylä oli täynnä Venäläisten haavoitettuja. Tappelun riehuessa\nLapualla eneni heidän lukunsa runsaasti. He lepäsivät olkien päällä\nkylän pirteissä, jotka asukkaat olivat jättäneet tyhjiksi. Epätoivo ja\ntuska kuvautui nääntyneitten sotamiesten kasvoilla, sillä he kärsivät\nkipua ei ainoastaan haavoistansa, vaan myöskin puutteesta ja näljästä.\n\nKylän etevin pirtti oli määrätty upsiereille. Suomalaisten pirtit ovat\nvarsin avarat ja puhtaat. Takka, jossa valkea palaa päreissä, on oven\nsivulla. Uunin piipun siasta on seinissä reppäniä, noin neljä kyynärää\nlattiasta. Katto ja seinien yläpuoli ovat savusta pikimustat, mutta\nalapuoli on pesty valkoiseksi. Tämmöiset pirtit eivät siis suinkaan ole\nniin huonoja, kuin luulisi. Mutta siinä huoneessa, jossa nyt\nVenäläisten haavoitetut upsierit lepäsivät, oli suuri lohkare takasta\nrevitty alas; muuten niin valkoiset seinät olivat verellä tahratut.\n\nTähän pirttiin toi kaksi kasakkia vangitun Paavo Nissisen. Hän\nseisahtui oven ääreen, sidotuin käsin, ja katseli sitä viheliäisyyttä,\njoka oli hänen edessänsä. Vihan tunto vankeudestansa ja kansallisvaino\nisänmaansa sortajia vastaan eivät vielä olleet sammuneet hänen\nsydämessänsä, mutta yhtä suurella uteliaisuudella, kuin ylpeydellä\nsilmäili hän vaikeroitsevia vihollisia.\n\nEräs saksalainen jäsenlääkäri sitoi par'aikaa haavoitettuja. Hän oli\npunaposkinen, lihava ukko rehellisellä katsannolla. Sidottuansa\nmuutaman kasakki-upsierin haavan, meni hän Paavon luokse ja kysyi,\noliko hän haavoitettu. Paavo ei ymmärtänyt sanaakaan hänen\nkysymyksestänsä, mutta toinen kasakeista, jotka olivat vartijoina,\nilmoitti, että hän oli vanki. Tohtori viittasi Paavoa istumaan rahin\npäähän oven sivulla. Äänettä vanki teki lääkärin käskyn jälkeen.\n\nKauan ei viipynyt, ennenkuin ovi taas aukeni ja eräs sotilas astui\nsisään. Se oli Kullneff. Hän tervehti ystävällisellä nyykäyksellä\nlääkäriä ja katseli ympärillensä. Ne, joilla vielä oli tajua tuntea\nhäntä, kohtasivat hänen silmäystänsä hyväntahtoisella hymyllä, mutta\ntoiset myrisivät kamalilla hourauksilla raakoja sanoja hampaittensa\nvälissä. Kullneff ei ollut tottumaton tämmöiseen näkyyn, vaan kääriytyi\nhuolettomasti takkiinsa ja rupesi levolle haavoitettujen viereen.\n\"Tohtori\", sanoi hän samassa, \"antakaa minullekin rohtoja! Mutta jos\neivät ne ole hyvän makuisia, heitän ne takaisin vasten kasvojanne\".\n\n\"Oletteko haavoitettu\" kysyi tohtori ihmetellen.\n\n\"Noh, sepä on hauska nähdä. Eihän se vaan liene pajunetin pistämä\nhaava, sillä nuot riivatun Suomalaiset käyttävät pajunettiansa niin\nkelvottomasti, että harvoin päästävät vaivaisia sotamiehiämme hengissä\npois. Suomalaiset ovat raakaa kansaa, joille ei ole siitä kyllä, että\nhaavoittavat vihollisiansa ja ottavat heiltä aseet pois. He käyvät aina\nhengenkin perään. Sentähden saammekin alituisesti enemmän kuolleita,\nkuin haavoitettuja\".\n\n\"Mitä pakisette, tohtori?\" huusi Kullneff. \"Minä käyn kyllä vapaana,\naina siitä asti kuin Adlercreutz Siikajoella kielsi väkeänsä minua\nampumasta. Suomalaiset tuntevat minut hyvin ja minä tiedän aivan\nvarmaan, ett'ei yksikään heistä lähetä laukausta päälleni. Minä en\ntarvitse mitään Riian palsamia, tohtori! Mutta vähän karvasta\nsisällisesti, ymmärrättekö?\"\n\n\"Vai niin, evesti Kullneff!\" sanoi tohtori. \"Tässä saatte pulloni.\nMutta jos jätätte vähän jälelle, kiitän teitä.\"\n\nKullneff otti vastaan tarjotun pullon, joi siitä aika ryypyn ja\nviittasi eräälle kasakille, joka heitti viitan hänen päällensä. Sen\nperästä nukkui hän aivan levollisesti kärsiväin ja kuolevain\nkumppaniensa keskelle.\n\nPaavo oli hiljaisella tarkkuudella katsellut tätä kohtausta, joka\nhänestä oli niin eriskummainen. Hän vetäytyi nurkkaan, johon tohtori\noli käskenyt häntä, ja salasi sidotut kätensä selkänsä taa. Vaikka hän\nistui liikkumatonna, ilmoittivat kuitenkin hänen vilkkaat silmäyksensä,\nettä hänessä liikkui levottomia mietteitä ja rohkeita tuumia. Molemmat\nkasakit, jotka niinkuin kaksi uskollista koiraa seisoivat oven\npielessä, eivät jättäneet häntä silmänräpäystäkään näkyvistä.\n\nPari tuntia kului, joll'aikaa tappelu riehui ulkopuolella kylää.\nKivärien ja tykkien jyrinä ei kuitenkaan mitään vaikuttanut sotaan\ntottuneisin upsiereihin ja heidän lääkäriinsä. Mutta jokaiselta uudelta\nhaavoitetulta, joka verisenä kannettiin pirttiin ja jätettiin\ntohtorille, kysyttiin, mitenkä tappelu muodostui. Kaikki kuului alussa\nhyvältä. Mutta viimein kannettiin ajutantti Nefnef sisään. Hän toi sen\nsanoman, että Venäläisten vasen sivujoukko oli ympäri piiritetty ja\nvoitto sentähden vihollisilla.\n\nTämän kuultuansa hyppäsi Kullneff ylös, pudisti ja ojenteli itseänsä,\nkirosi muutamat kerrat ja kysyi sitte Nefnef'iltä, oliko totta, mitä\nhän puhui. Tämä kertoi nyt juurta jaksain Döbeln'in liikkeestä.\nKertoessansa veti hän takin päältänsä ja antoi lääkärin tutkia niitä\nloukkaamia, jotka hän oli saanut hevosen selästä pudotessaan.\nKuultuansa tämän kertomuksen syöksi Kullneff ulos ja käski kasakkeja\nseuraamaan itseänsä.\n\nPaavo liikahti väkevästi, nähdessään vartijain menevän pois, mutta hän\npidättyi kohta ja loi silmänsä Nefnef'iin. Tämän sisässä näkyi vielä\nkiehuvan harmi ja viha turhasta rynnäköstänsä Porilaisia vastaan. Hänen\nloukkaamansa eivät olleet vaarallisia, jonka vuoksi hän heittäytyi alas\nKullneff'in sialle vähän levähtääksensä, ennenkuin seurasi pakenevaa\nsotajoukkoa, jonka hän tiesi tulevan noutamaan haavoitettuja, ennenkuin\nse lähti tappelutanterelta.\n\nMutta samassa huomasi Nefnef Paavon. Hän katseli häntä tarkkuudella,\nhyökkäsi sitte ylös ja tarttui hänen kaulukseensa. \"Mitäs täällä\ntahdot?\" kysyi hän suomen kielellä.\n\nÄänettä näytti Paavo sidotut kätensä.\n\n\"Tämä on erhetys\", huusi Nefnef. \"Hän pitää vietämän toiseen pirttiin,\nsiihen, jossa vangit ovat. Kuka on hänet tänne tuonut? Mutta odota,\nluulen tuntevani miehen. Kuule, talonpoika, etkös ole Tampereelta\nkotoisin?\"\n\n\"Kurun kappelista\", vastasi talonpoika.\n\n\"Minä näin sinut rouva Gek'in luona\", pitkitti Nefnef. \"Sinä palvelet\nhäntä!\"\n\n\"En, herra\", sanoi Paavo. \"Minä en palvele ketään muuta, kuin Jumalaa\nja kuningasta\".\n\n\"Oletko talon omistaja?\"\n\n\"Olen\".\n\n\"Sinä tulit rouvan hevosten kanssa, kun hän ja hänen tyttärensä\npakenivat Kuruun?\"\n\n\"Omien hevosteni kanssa\".\n\n\"Vai niin! Olet siis varakas talonpoika. Missä talosi on?\"\n\n\"Kurussa\".\n\n\"Sen olen kuullut. Mutta onko se järven rannalla, vai liki Gek'in\nvirkataloa?\"\n\n\"Vankaveden rannalla, majuri Gek'in ja vältvääpeli Roth'in virkatalojen\nvälillä\".\n\n\"Mitä tietä veit naisväen, kun he Tampereelta pakenivat?\"\n\n\"Erästä metsätietä\".\n\n\"Sinä tiedät siis semmoisen. Hyvä! Yksinänsäkö naiset ovat talossa?\"\n\n\"Majuri Gek'in veli on siellä myös\".\n\n\"Hyvä! Sinä jäät tähän, siksi kuin tarvitsen sinua. Sinä tulet\noppaakseni, ja ensimmäinen niskoitteleminen tai petollisuus, jota\nosoitat minua vastaan, saattaa luodin kallosi lävitse.\"\n\nTämän sanottuaan veti Nefnef taskustansa terserolin ja piti sitä Paavon\notsaa vastaan; mutta tämä katseli huolettomasti uhkaavaa Venäläistä.\nNefnef pisti aseen takaisin taskuun ja käski Paavon taas istua\nnurkkaan. Hän totteli sanaakaan hiiskumatta, ja Nefnef heittäytyi\njälleen olkivuoteelle. Mutta tarkempi katselija olisi helposti\nhuomannut, että talonpoika, vaikka hän näkyi istuvan alallansa, oli\ntäydessä toimessa sidottujen käsiensä kanssa selän takana.\n\nKauan ei viipynyt, ennenkuin tappelun etäisempään meteliin pirtin\nulkopuolella rupesi sekautumaan erinomainen humina ja rätinä,\njoka kuului likemmältä. Paavo kuunteli sitä tarkkuudella. Muut\nläsnä-olevaiset eivät näkyneet huomaavan sitä. Viimein nousi Nefnef\nylös ja katseli ympärillensä. Myöskin tohtoria häiritsi se hänen\ntoimissaan haavoitettujen kanssa. \"Mikä eriskummainen melske tämä on,\nherra majuri?\" sanoi hän lopuksi. \"Kuuluu ikäänkuin valkea olisi\nvalloillaan\".\n\n\"Niin\", vastasi Nefnef nauraen. \"Kenraali on varmaankin käskenyt\nsytyttää kylä tuleen, suojellakseen paluumatkaansa\".\n\n\"Mutta, hyvä Jumala\", huusi lääkäri, \"kuka korjaa haavoitetut?\"\n\n\"Katsokaamme perään\", sanoi Nefnef ja aukasi oven. Punainen valkean\nloisto välähti samassa pirtin sisään ja useampia huoneita nähtiin\nilmiliekissä. \"Istu alallasi, talonpoika!\" jatkoi Nefnef,\nsilmäillessään levotonta Paavoa. \"Jos liikahdat paikaltasi, ennenkuin\nannan sinulle luvan, saat luodin otsasi läpi. Sinun pitää auttaman\nmeitä haavoitettuja pois viemään\".\n\nNefnef meni ulos ja sulki oven perästänsä, mutta haavoitettujen\nVenäläisten seassa nousi hurja liikunto. Ne, jotka jaksoivat, nousivat\nylös ja raappivat kokoon kapineitansa. Enemmin haavoitetut\nvaikeroitsivat kovin ja tunnottomat sairaat pitkittivät hourauksiansa.\nTohtori otti takin yllensä ja valmistautui sairaitansa seuraamaan. Hän\nnäytti niille, jotka voivat käydä, mitenkä heidän piti käyttämän\nkiväriänsä sauvojen asemesta ja nojautumaan kasakkikeihäitä vastaan.\nKaksi kuolevaa nostettiin paarille, jotka pikimmittäin oli tehty\naseista ja vaatekappaleista.\n\nLopuksi tuli Nefnef takaisin suurella kiiruulla. \"Joutukaa!\" huusi hän,\n\"meillä ei ole mitään miehiä avuksemme. Meidän täytyy itse pelastaa\nitsemme, miten parhaiten taidamme. Talonpoika, ota tuo upsieri selkääsi\nja seuraa meitä nopeasti!\"\n\nPaavo totteli kohta ja nosti Venäläisen selkäänsä. \"Mitä!\" sanoi\nNefnef, \"kuka on aukaissut siteesi? Onko tohtori sen tehnyt?\" Mutta hän\nei saanut mitään vastausta, vaan viheliäinen joukko raajarikkoja,\nhaavoitettuja ja kuolevia tunki ulos ovesta. Kurjimmat jätettiin,\nheidän parkunastaan huolimatta.\n\nKoko kylä seisoi jo ilmitulessa. Tiellä, leimuavien huoneitten välillä,\njuoksi, ryömi ja makasi haavoitettuja Venäläisiä, jotka tuskallisesti\nparkuivat apua. Moni sitomus aukeni onnettomien ponnistuksista, moni\nväsynyt raukka vaipui alas ja tukehtui savusta, mutta vielä useammat,\njoitten valitukset osoittivat heidän kipuansa, jäivät huoneisin ja\npaloivat sinne.\n\nNefnef tuli haavoitettujen upsierien ja lääkärin kanssa ulos tielle,\nmutta täällä piiritti heitä liekki joka haaralta. \"Talonpoika! näytä\nmeille paras ja lyhyin tie täältä\", huusi hän ja veti esiin\nterserolinsa.\n\nPaavo katseli hetken ympärillensä; sen perästä näytti hän kahden\npalavan pirtin välissä jokseenkin leveän tien. \"Tuossa käy tie metsää\nkohti\", sanoi hän. Kohta riensi kurja joukko sinnepäin. Nefnef viipyi\ntalonpojan kanssa viimeiseksi.\n\nMutta juuri kun nämät molemmat olivat ehtineet pirttien väliin, heitti\nPaavo yhtäkkiä kuormansa maahan. Ennenkuin Nefnef tiesikään, lensi\nterseroli liekkien sisään ja Paavon voimakkaat kädet tarttuivat häneen\nkiinni.\n\n\"Herra, nyt olen minä käskijä!\" sanoi Paavo. \"Jos et nyt tottele minua,\nheitän sinut tuleen. Missä ovat vangit, joista äsken puhuit? Seuraa\nminua heti paikalla heidän pirttiinsä!\"\n\n\"Se on jo ilmitulessa. Heitä ei enää voi pelastaa\".\n\n\"Joudu sinne heti paikalla! Ja jos eivät he tule pelastetuiksi, niin\ntiedä, herra, että sinunkin viimeinen hetkesi on läsnä\".\n\nSiitä rajuudesta, jolla Paavo piti hänestä kiinni, huomasi Nefnef,\nettei uhkaus ollut leikkiä. \"He ovat tuossa tuvassa, jonka katto äsken\nsyttyi tuleen\".\n\nPaavo päästi vankinsa hetkeksi, ottaaksensa häneltä pois muut aseet,\njotka hän kaikki viskasi palamaan. Käsivoimassa tiesi hän olevansa\nVenäläistä niin paljon vahvemman, ett'ei mitään vastustusta voinut edes\nkysymykseenkään tulla. Molemmat kiirehtivät nyt mainittuun pirttiin.\n\nOvi havaittiin olevan ulkopuolelta niin suljettu, että melkein\nmahdottomalta näytti sitä aukaista. Mutta Paavo käski Nefnef'in seisoa\nalallansa ja siitä vakuutetuksi tullaksensa, sitoi hän vyöllään hänen\nkätensä kiinni. Sen perästä riensi hän eräältä kaatuneelta Venäläiseltä\nmuutaman askelen päässä noutamaan sapelia. Tällä aseella kiskoi hän\noven auki. Paavo syöksi sisään. Siellä lepäsi useampia Suomen\ntalonpoikia, jotka Venäläisten tavan mukaan tällä sotaretkellä olivat\nsidotut yhteen parittain, selät vastatuksin ja jalat kiinni köytetyt\nsuuriin, raskaisin puupölkkyihin. Iloinen hälinä keskeytti sen kolkon\nhiljaisuuden, jolla talonpojat olivat odottaneet hirmuista loppuansa.\nKöydet katkaistiin Venäläisen sapelilla. Ja sittekuin ensiksi\nvapautetut olivat auttaneet muita, kiirehtivät kaikki ulos palavasta\npirtistä.\n\nValkea oli kuitenkin enentynyt kaikilla puolin kylää, niin että tulen\nkekäleitä katoista lensi ympäri ja koko tie oli peitetty kipinöillä ja\nkiehtovalla savulla. Niin pian kuin ensiksi ulos rientävät talonpojat\nhuomasivat Nefnef'in ulkopuolella, tarttuivat he häneen kiinni ja\ntahtoivat vihoissansa heittää hänet tuleen. Mutta nuori Paavo tuli\nsamassa ja irtautti myöskin hänen sidotut kätensä. Paavon käskystä\nottivat talonpojat hänet väliinsä ja koska he paremmin kuin kukaan muu\ntunsivat tiet kylässänsä, kiirehtivät he nyt siitä pakenemaan.\n\nHe juoksivat nopeasti palavien nurkkien välitse, jossa kurjain,\nhuoneisin suljettujen huudot kuoleman kamppauksissaan sekautuivat\nliekkien rätinään. Mutta tässä ei ollut aikaa auttaa, jos rääkätyillä\ntalonpojilla olisikin ollut mieli tukahuttaa luonnollista\nkostonhimoansa. Sydämeen juurtuneella mielikarvaudella seurasi vangittu\nNefnef voittajiansa. Ehdittyänsä ulkopuolelle kylää, seisahtuivat\ntalonpojat ja katsoivat takaisin palavia asuinpaikkojansa. Heidän\nterävillä kasvoillansa havaittiin enemmän vihaa, kuin surua. He eivät\nmielellään olisi ottaneet osaa siihen tuimaan taisteluun, joka riehui\nheidän kotoseutunsa ympärillä, mutta Venäläisten väkivaltaisuus\npakoitti heitä siihen. He olivat lähettäneet vaimot, lapset ja\nvanhukset sekä hevoset ja karjan metsän kaukaisimpiin lymypaikkoihin.\nVenäläiset olivat kiduttamalla tahtoneet pakoittaa heitä tunnustamaan,\nmihin olivat tavaransa kätkeneet, ja sentähden vangitsivat he heidät.\nMutta nyt, kun Paavo oli heidät pelastanut, ei heillä ollut halua\nkauemmin viipyä, ja jos eivät mielineet tulla Venäläisten\npiinattaviksi, eivät he myöskään kovin halukkaasti tahtoneet lähteä\nSuomen armeijaa seuraamaan ja sen kuormastoa kuljettamaan koko\nviisikymmentä peninkulmaa kodista, niinkuin usein tapahtui.\n\nTalonpojat antoivat Paavolle kättä ja katosivat sen jälkeen nopeasti\nmetsään. Mutta Paavo päätti viedä Nefnef'in Suomen sotajoukkoon.\nMolemmat menivät sentähden toiselle haaralle.\n\nLiuhtarin kylän ja suopeltojen välillä kulki polku, jota myöten Paavo\ntahtoi kiiruhtaa Lapualle, jossa Suomalaiset nyt olivat. Nefnef astui\näänetönnä hänen vieressänsä. Sillä tiellä, jonka Venäläiset olivat\ntehneet suon ylitse, oli vilkas liike. Tiheissä parvissa, mutta\nnopeilla askelilla kiiruhtivat Venäläisten joukot metsään päin.\nVolhynian rykmentti, joka oli jälkijoukkona, oli kahakassa Porilaisten\nkanssa, jotka nyt ajoivat takaa pakenevia. Nefnef katseli levottomin\nsilmin milloin maanmiehiänsä, milloin voimakasta kuljettajaansa.\nEräässä männikössä, jonka lävitse polku kulki, näkyi äkisti\nvilahukselta muutamia Venäjän jääkäreitä. Paavo seisahtui heti, mutta\nNefnef huudahti kovin. Tämän kuulivat jääkärit. Paavo otti häntä\nniskasta kiinni ja sanoi: \"Herra, käänny kohta takaisin kanssani. Jos\nkerran vielä äänen päästät, on henkesi loppunut!\"\n\nMutta Nefnef teki vastustusta pidättääksensä Paavoa, kunnes jääkärit\nehtisivät perille. Koska Paavo huomasi, ettei hän niin pian voinut\nvetää perässään vastahakoista vihollista, nosti hän väkevällä kädellä\nhänet ylös maasta, katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi: \"Kentiesi\nvielä kerran satumme yhteen, herra! Silloin et ole kouristani pääsevä\".\nNiin sanoen heitti hän hänet polulta erääsen kuoppaan muutamien\npensasten väliin ja kiirehti pois. Mutta samassa viuhahti luoti ihan\nhänen päänsä sivutse. Hän juoksi pois polulta ja läheni palavaa kylää.\n\nNiin pian kuin hän luuli olevansa piilossa savun ja muutamien suurten\nkivien takana, seisahtui hän, heittäytyi alas maahan ja katsoi taakse\npäin. Jääkärit auttoivat Nefnef'iä kuopasta ja taluttivat häntä alas\ntielle Venäläisten armeijaan, mutta kaksi heistä rupesi ajamaan Paavoa\ntakaa.\n\nEttä nämät olivat hänet huomanneet, näkyi siitä, että uusi luoti\nkimmahti erästä kiveä vastaan aivan hänen kasvojensa vieressä. Kohta\nsen jälkeen seisoi myöskin toinen jääkäreistä, joka oli juossut esiin\ntoisen seisahtaessa ja ampuessa, hänen vieressään ja käänsi kivärin\nsuun hänen rintaansa vasten. Paavo tiesi, ett'ei armoa ollut\nodottamistakaan ja päätti sentähden myydä henkensä niin kalliista, kuin\ntaisi. Nopeasti tarttui hän pajunettiin ja väänsi kivärin sivulle, niin\nettä laukaus lensi ohitse. Sitte hyökkäsi hän vihollisensa päälle, otti\nhäntä kiinni kainaloista ja heitti hänet voimakkaalla kädellä kumoon.\nLadattuaan kivärinsä kiirehti nyt toinen jääkäri esiin, mutta kun\nPaavo näädän vikkelyydellä vieri maassa kumppani käsissään, ei hän\nuskaltanut ampua. Hän päätti käyttää pajunettiansa. Mutta juuri hänen\nkohottaessaan kiväriä pistääksensä Paavoa, päästi hän sen ja keikahti\nmaahan. Luoti oli mennyt hänen päänsä läpi.\n\nPaavolla ei enään ollut mitään hätää jälelle jääneen vihollisensa\nkanssa, vaan hän nousi ylös, laski toinen polvensa hänen rintansa\npäälle ja otti häneltä pois kaikki aseet. Hänet näin voitettuansa tuli\nvähäinen vakojajoukko Porilaisia.\n\n\"Sinäkö se olet, Roth?\" sanoi Paavo, lähestyen päällikköä ja antaen\nhänelle kättä, sill'aikaa kuin sotamiehet ottivat kiinni Venäläisen.\n\n\"Minä, rakas Paavoni! Olemme tänäpänä aika lailla pieksäneet\nvihollisia\", vastasi päällikkö. \"Mitä toimituksia sinulla nyt on\nollut?\"\n\n\"Minun piti viemän kirjettä majuri Gek'ille hänen rouvaltansa\", kertoi\nPaavo, \"mutta Kauhavan joen yli mennessäni otti minut kaksi kasakkia\nkiinni ja vei Venäläisten kenraalin luokse. Siellä otettiin kirje\nminulta pois. Sitte minua vartioittiin yhdessä useampien Venäläisten\nupsierien kanssa Liuhtarin kylässä. Niitten joukossa oli majuri Nefnef,\njoka, niinkuin ehkä tiedät, oli majoitettu rouva Gek'in luona\nTampereella. Kylän syttyessä tuleen ja meidän pirtistä ulos\nkäydessämme, sain Nefnef'in kiinni, otin häneltä aseensa ja pakoitin\nhäntä näyttämään minulle, missä talonpojat olivat vankina. Mutta tiellä\ntapasimme vihollisen jääkäreitä, jotka vapahtivat hänet ja varmaankin\nolisivat lopettaneet päiväni, ell'et sinä juuri vaaran hetkenä olisi\nminut pelastanut. Mutta missä on majuri Gek?\"\n\n\"Hän on Lapuan kylässä kenraali Adlercreutz'in tykönä\", vastasi\nvaanjunkkari Roth. \"Jos käyt polkua eteenpäin, niin tapaat miehiämme,\njotka näyttävät sinulle, missä hän on\".\n\nVaanjunkkari pudisti vielä kerran talonpojan kättä ja marssi eteen päin\npitkin palavaa kylää. Paavo seurasi polkua, siksi kuin kohtasi yhä\nsuurempia joukkoja ja neuvottiin toisesta toiseen. Näin tuli hän\nerääsen hyvin rakettuun taloon, joka oli pappila ja johon Suomalaisten\nkenraalit olivat kokountuneet. Yksi vartijoista, joka seisoi\nulkopuolella, ilmoitti talonpojan pyynnön, että Paavo Nissinen pyysi\npuhutella majuri Gek'iä.\n\nHetken kuluttua aukeni sen salin ovi, jossa kenraalit istuivat. Majuri\nGek itse kurkisti ulos ja sanoi: \"Terve tultuasi, rakas Paavoni! Tulet\nihan kuin kutsuttuna, antamaan meille koko joukon tietoja. Astu sisään,\nastu sisään!\"\n\n\n\n\nIII.\n\nMaatalo Kurussa.\n\n\nEräällä ihanalla lehtiniemellä Vankavedessä oli vähäinen talo niin\nyksinänsä, että olisi sopinut eräkkään lymypaikaksi. Ainoastaan polku,\njota myöten vaan käyden taikka ratsastaen saattoi kulkea, meni sinne\nKurun kappelista. Mutta niillä leveillä vesillä, jotka levenevät\nsisä-Suomessa, taisivat tämän vähäisen talon veneet kulkea mihin ikään\ntahtoivat.\n\nMuutamana kauniina kesä-iltana istui mainitun niemen päässä mies\nongella. Hän oli pitkä ja laiha varreltansa, hyvässä asussa, joka\nosoitti, ett'ei hän ollut talonpoika. Hänen silmänsä olivat terävät ja\nkatselivat kolkolla levottomuudella ympärilleen. Muuten näkyi hänen\nkasvoillansa se kamala muoto, joka on omituinen vanhoille kuuromykille.\n\nTakapuolella häntä helähteli, hänen toki kuulemattansa, suloinen nuori\nääni, joka lauloi yhtä Franzén'in runoelmaa. Nuori tyttö astui esiin\nlehtipuiden välistä ja läheni vanhaa kalastajaa. Hän taputti häntä\nhiljaan olkapäälle ja teki muutamia merkkejä, joihin toinen vastasi.\nHän kokosi kalanpyydyksensä ja saaliinsa seuratakseen tyttöä. Mutta\nsamassa seisahti hän äkisti ja viittasi salmea kohden, joka yhdistää\nVankaveden Paloveden kanssa. Siellä näkyi vene. Levottomana sota-aikana\nantoi jokainen uusi esine pelon ja huolen ainetta. Vaihetettuansa\nmuutamia merkkejä kuuromykän kanssa juoksi tyttö pois.\n\nKauan ei kuuromykkä ollut katsellut pientä venettä, ennenkuin tyttö\nkolmen muun naisihmisen seurassa tuli takaisin. Vanhin niistä, toisten\näiti, oli kookas ja voimakas varreltaan ja näkyi olevan luotu soturin\nvaimoksi. Rohkeus ja uljaus säihkyi hänen silmistänsä. Hänen tyttärensä\nolivat kaikki kauniit ja jokaisella oli omituisuuksia, joista on vaikea\nsanoa, mikä oli parahin. Vanhin, Amalia, oli solakka, sinisilmäinen,\nkahdeksantoista vuotinen neito, jonka koko olennossa havaittiin viehkeä\nlempeys. Keskimmäinen, Rosina, oli vuotta nuorempi ja ensi katsannossa\nhyvin vanhemman sisarensa muotoinen; mutta tarkemmin katsottua\nhuomaittiin pian, että hän oli vartevampi sekä luonnoltansa hilpeämpi\nja vilkkaampi. Nuorin, Fredrika, oli kymmenvuotinen lehakka, joka\npäiväkaudet vaan lauloi ja telmi, sillä kelläkään ei ollut sydäntä\nnuhdella tätä suloista lasta.\n\nTämä vähäinen joukko katseli levottomalla tarkkuudella veneen\nlähenemistä ja vetäytyi sill'aikaa takaisin päin niin paljon, että tuli\npiiloon puiden taakse. Kuuromykkä, jolla oli erinomaisen tarkka näkö,\nteki äkisti meriin, joka osoitti iloa. Naisväki, joka tuli hänen\nympärillensä, näytti hilpeillä liikkeillä uteliaisuuttansa. Fredrika,\njoka paraimmin ymmärsi hänen merkkipuhettansa, lausui: \"Setä sanoo sen\nolevan Paavon, joka tulee veneessä\".\n\n\"Paavo\"! huusivat kaikki ihastuksella.\n\nÄidin katsanto oli myöskin ensin ilahtunut, mutta hän rauhoittui pian.\n\"Se on tuskin luultavaa\", sanoi hän. \"Mutta jos lankoni näkee oikein,\ntulee Paavo takaisin asiaansa toimittamatta. Kuinka olisi hän Vaasasta\ntai Uudesta-Kaarlepyystä ehtinyt tänne niin pian?\"\n\n\"Oh!\" virkkoi Rosina, \"Paavo kiirehtii kyllä. Hän on niin rohkea ja\nnerokas, että sitä, joka viivyttää häntä, kun hänellä on asia\ntoimitettavana Amalialle, sitä olisi hauska nähdä\".\n\n\"Ottipa Paavo pyssynkin myötänsä\", sanoi Fredrika; \"ett'ei hän vaan\nryhtyisi sotaan, hän, joka niin vihaa Venäläisiä, varsinkin häijyä\nNefnef'iä, ett'ei hän suinkaan malta olla heihin kajoomatta\".\n\nAmalia katsahti levottomin silmin nuoreen sisareensa. Sitte sanoi hän\nhuolettomalla äänellä: \"minulla on sama ajatus, kuin Rosinallakin.\nPaavo kyllä varoo itsensä. Muuten en ollenkaan ymmärrä, mitä Fredrika\ntarkoittaa Nefnef'illänsä. Eihän Paavo ole häntä edes nähnytkään,\ntaikka, jos hän sen on tehnyt, tapahtui se vaan yhden ainoan kerran\npikimmältään\".\n\n\"Paavo raukka!\" sanoi Fredrika. \"Hän on varmaan haavoitettu. Minä\nmielestäni näen jotakin punaista hänen päällänsä. Hänen mekkonsa on\nvarmaan verinen\".\n\n\"Mitä sanot?\" huusi tulisesti Amalia, unhottaen huolettoman äänensä.\n\"Mutta mitenkä voit sen nähdä niin kaukaa?\"\n\nFredrika purskahti nauruun.\n\n\"Ole vaiti!\" sanoi äiti, pidättäen kujeellista hymyä, joka varsin hyvin\nkaunisti hänen muuten vakaisia kasvojansa.\n\nKuuromykkä oli sill'aikaa suurimmalla tarkkuudella katsellut puhuvia.\nOmituinen ja eriskummainen surkuttelevaisuuden muoto kuvautui äkisti\nhänen kasvoillensa ja hän taputti ystävällisesti Amalian kättä. Mutta\ntämä punastui ujosti.\n\n\"Mutta, äiti, kuinka oikeastaan on sodan laita?\" kysyi Fredrika.\n\n\"Sen saamme varmaan tietää, saatuamme tietoja isältä\", vastasi äiti.\n\"Jumala suojelkoon häntä! Kentiesi vaikka sill'aikaa, kuin te tässä\nseisotte ja laskette leikkiä, luoti jo on kohdannut hänet. Lapset,\nlapset! minä tulen niin surulliseksi ja levottomaksi\".\n\n\"Äiti, äiti! älä vihastu minuun!\" huusi Fredrika ja kääri pienoiset\nkätensä äidin ympäri. \"Minä en ollenkaan mitään pahaa tarkoittanut.\nRukoilemmehan me Jumalaa joka päivä isämme edestä, miks'ei Jumala häntä\nsuojelisi? Häijy sota! Tiedättekö äiti, minä rukoilen Nefnef'inkin\nedestä. Tuleehan vihollistensakin edestä rukoilla. Ja kyllä minä\ntiedän, että Nefnef on vihollisemme, vaikka hän antaa minulle\nsokerileipää ja venäläistä mesikakkua\".\n\n\"Fredrika parka!\" sanoi äiti ja suuteli häntä. \"Sinä et kuitenkaan voi\nilahuttaa minua. Suokoon Jumala, ett'ei tämä olisi mikään paha\naavistus, joka nyt hämmästyttää minua!\"\n\n\"Ei, ei! rakas äitini\", lausui Amalia. \"Minun luuloni on peräti toinen.\nPaavo tuo meille iloisen sanoman, sen saatte nähdä\".\n\nKuuromykkä teki pian useampia merkkejä, jotka Fredrika selitti: \"Paavo\nsoutaa kaikin voimin. Hän ei ole haavoitettu, se näkyy hänen väkevästä\nsoudustansa. Hänellä ei ole laukkuansa. Se ehkä on veneen pohjalla\".\n\nNyt rupesi naisväki selittelemään arveluitansa laukusta, niistä\nkirjeistä, jotka siinä olivat ja kirjeiden sisällyksestä. Heidän\nlevoton odotuksensa tuli ilmi tällä tavoin, kunnes Paavo tuli niin\nliki, että hän käänsi itsensä, katsoakseen paikkaa, missä nousisi\nmaalle. Hän huomasi silloin levottoman joukon rannalla, ja teki merkin,\njohonka naiset ilohuudolla vastasivat.\n\nPaavon tultua rantaan, rupesi naisväki kyselemään kirjettä. Mutta hän\nei ollut heitä kuulevinaan, vaan otti airot sisään veneesen ja valitsi\nsauvoin kädessä paraimman valkaman. Äiti koetti saada tyttöjänsä\nvaikenemaan, mutta se ei tahtonut luonnistua. Paavon kasvoilla loisti\ntyytyväisyys, sill'aikaa kuin hän suurimmalla tarkkuudella ja\nvähimmättäkään kiiruutta pani veneessä kaikki paikallensa ja viimein\nhyppäsi maalle. Sen perästä kiinnitti hän veneen ja vasta sitte kuin\nkaikki, jota hänen merimiehenä tuli tehdä, oli toimitettu, otti hän\nlakin päästänsä ja tervehti ensin kuuromykkää, sitte naisia. Lopuksi\notti hän esiin kirjeen, jonka hän antoi äidille.\n\nOttaessaan vastaan tämän todistuksen siitä, että miehensä eli ja oli\nkohdannut hänen sanansaattajaansa, ei hän voinut hillitä kyyneliänsä.\nMyöskin tyttärihin tarttui tämä hänen liikutuksensa ja heidän silmänsä\nkyyneltyivät. Paavo katseli tätä kohtausta melkein ihmetellen, mutta\nhänen rintansa kohosi väkevästi ja todisti, että hänenkin sydäntänsä\nliikutti väkevät tunteet.\n\nNiin pian kuin äiti vähän oli rauhoittunut, aukasi hän kirjeen ja\nkaikkein silmät kääntyivät häneen. Kirjettä lukeissansa vaihtelehti\nmonet erilaiset mielenliikunnot hänen vakailla kasvoillansa. Hän näkyi\nhämmästyneeltä, iloiselta, murheelliselta, vuoroitellen.\n\nViimein lausui hän: \"Vihollinen on jälleen tullut voitetuksi Lapualla.\nNefnef oli vähällä tulla ammutuksi. Isä ei ole aivan kaukana. Hän\nlähetetään Ruoveden kirkolle. Venäläisten armeija vetäytyy takaisin\nTampereen kautta\".\n\nAmalian katsanto muuttui, tämän sanoman kuultuansa. \"Me olemme siis,\nJumalan kiitos, turvassa\", sanoi hän. \"Jos hätä rupeisi ahdistamaan,\nvoimmehan silloin päästä Ruovedelle\".\n\n\"Se on mahdotonta, että Venäläiset etsivät meitä täällä\", virkkoi äiti.\n\"Tänne ei mene yhtäkään tietä ja heillä kyllä on tärkeämpiä asioita\najatella, kuin meitä häiritseminen\".\n\n\"Niin\", sanoi Fredrika, \"heillä ei suinkaan ole paljon aikaa, kun\ntulevat ajetuiksi jälleen kotiin Venäjälle\".\n\n\"Hm\", virkkoi Paavo:\n\n    \"Alku työn kaunistaa,\n    Lopussa kiitos seisoo\".\n\nÄiti katsoi terävästi häneen. \"Mitä tarkoitat, Paavo?\" kysyi hän.\n\"Etkös luule, että Suomalaiset voittavat, niin että pääsemme julmasta\nvihollisesta?\"\n\n\"Minä luulisin paremmin käyvän\", vastasi Paavo, \"jos saisimme tehdä\noman tahtomme mukaan. Minä en ymmärrä herrojen konstillisia ajatuksia,\nmutta sen tiedän, että jos me talonpojat saisimme kivärejä ja luotia ja\nruutia ja jokainen tekisi, mitä voisi, niin ei suinkaan ainoakaan\nVenäläinen tulisi takaisin maahansa.\n\n    Tulee mies meren takainen,\n    Ei tule turpehen alainen\".\n\n\"Sinä toivot liian paljon, rakas Paavo\", sanoi äiti. \"Etkös usko, että\nherrat, joilla komento on, semmoisia paraimmin ymmärtävät? He tietävät\nkyllä, mitenkä kaikki pitää järjestettämän. Mutta eihän käyne niin\nhelpoksi ajaa pois näin mahtavaa ja väkevää vihollista\".\n\n\"Saamme nyt kerran nähdä, mitä voidaan tehdä\", lausui Paavo. \"Tällä\nkerralla onnistui saada kenraali Adlercreutz'in myönnytys meille\ntalonpojille, toimittaaksemme myös jotakin\".\n\n\"Mitäs sanot, Paavo?\" kysyivät naiset yhtä haavaa.\n\n\"Aikovatko talonpojat ottaa osaa sotaan?\" kysyi äiti.\n\nPaavo ei vastannut mitään, mutta hänen silmissänsä näkyi rohkeutta ja\nynseyttä.\n\n\"Jumala varjelkoon meitä!\" jatkoi äiti. \"Venäläiset varmaan polttavat\nvihoissaan kaikki, mitä kohtaavat. Minua aavistaa, että koko maa tulee\nryöstetyksi ja hävitetyksi. He eivät suinkaan säästä ketään. Me\ntunnemme heidät kyllä vanhastansa. Mihinkä olen ottava turvani lasteni\nkanssa? Jumala taivaassa, auta meitä!\"\n\n    \"Suusta Jumalan korvaan,\n    Armon kanssa ulos tulkoon!\"\n\nvastasi Paavo. \"Mutta sinä voit olla huoleti, rouva, kunnes minä sanon.\nVaanjunkkari Roth on saanut käskyn johtaa meitä ja vältvääpeli Spof\ntulee myöskin oleskelemaan näillä seuduin vähäisen komennon kanssa.\nNiin kauan kuin yksikin meistä on hengissä puolustamme teitä. On\nkuitenkin paras olla valppaana. Sitä ei voi tietää, mitenkä käynee, kun\nVenäläiset näkevät itsensä piiritetyiksi. Sinä kentiesi olet oikeassa,\naavistaessasi ryöstöä ja murhapolttoa. Mutta sodan aikana täytyy\nkärsiä, mitä ei voi välttää.\n\n    Kirjava keto kesällä\n    Ihmisen ikä kirjavampi!\"\n\nKaikki vaikenivat hetkeksi. Viimein huusi Fredrika: \"Mutta Paavon pitää\nkertoman meille, kuinka hän kohtasi isän. Emmekö saa kuulla sitä, hyvä\näiti?\"\n\n\"Käykäämme sisään kaikki\", sanoi äiti. \"Paavo tarvitsee vähän\nvirkistystä. Me emme voi häntä kyllin kiittää. Hän on uskaltanut mennä\nhengen vaaraan edestämme\".\n\nPaavo silmäili pikaisesti Amaliaa, mutta tämä ei katsonut ylös.\nFredrika juoksi esiin tarttuakseen Paavon käteen ja siinä kiinni\nriippuaksensa, ja koko seura läksi ylös taloon.\n\nTämä vähäinen virkatalo, jonka majuri Gek oli vourannut kruunulta, oli\nrakennettu paikkakunnan tavan mukaan. Vähäisessä pytingissä, joka oli\nsalvattu honka hirsistä ilman mitäkään laudoittamista tahi muuta\nulkonaista kaunistusta, oli kaksi pientä huonetta ja kyökki. Pytingin\nympärillä oli kaikilla puolin suuria koivuja ja leppiä, jonka vuoksi ei\nmitään varsinaista pihaa löytynyt. Kohta vieressä oli tavallinen\npirtti, jossa palvelusväki asui. Mutta etevin rakennus oli suuri,\noivallinen navetta vähän matkan päässä eräällä mäellä, jonka ympärillä\nkasvoi aika honkametsä. Koko talo oli niin piilossa, että ainoastaan\nsavu, joka nousi sen piipuista metsän ylitse, saattoi ilmoittaa vedellä\nkulkeville, että ihmisiä asui paikalla.\n\nTuskin oli seura astunut sisään ja ehtinyt istuutua, kuullaksensa\nPaavon kertomusta, kuin Fredrika huusi, että joku outo läheni puiden\nvälissä. Kaikki kiiruhtivat akkunaan.\n\n\"Se on oiva kappalaisemme, pastori Cygneus\", sanoi Fredrika. \"Rosina on\ntänäpänä näyttänyt niin miettiväiseltä ja ollut niin harvapuheinen,\nikään kuin olisi muuttunut nieriäiseksi. Saas nähdä, tuleeko hän nyt\niloisemmaksi\".\n\nRosina lyödä näpsähytti hilpeää sisartansa, joka nauraen juoksi äitinsä\nselän taa. Muuten niin vakaisen Amaliankin suu myhähti.\n\nPastori, joka oli nuori, sivistynyt mies, tuli sisään suurella\nkiiruulla. Tervehdettyään naisväkeä ja Paavolle kättä annettuansa,\nsanoi hän: \"Antakaa anteeksi, että tuon ikävän sanoman. Mutta\nVenäläiset lähenevät. Minä tuskin luulen, että täällä enään on hyvä\nkauemmin viipyä. Venäläiset ovat voitetut Lapualla ja vetäytyvät nyt\ntakaisin Tampereelle. Yksi osakunta seuraa vesijaksoja ja on jo tullut\nKuruun. Jumala tietää, eivätkö kasakit löydä tietä tännekin, vaikka\ntalo on etäällä. Minä olen kiiruhtanut tänne, keskustellakseni\nherrasväen turvallisuudesta\".\n\n\"Ah, hyvä pastori\", vastasi rouva, \"äsken juuri sain iloisia sanomia\nmieheltäni. Hän on komppaniansa kanssa Ruovedellä. Me aiomme lähteä\nsinne\".\n\n\"Se ei ole mahdollista maisin\", lausui pappi. \"Kasakit ovat\nvalloittaneet koko tien, tunkeissansa aina Kurun kappelinkirkolle. Ehkä\nPaavo tietänee jotakin neuvoa?\"\n\nJokaisen silmät kääntyivät nuoreen talonpoikaan.\n\nHän mietti hetken aikaa, sitte sanoi hän: \"Minä mielestäni pidän\nparaimpana kohta lähteä vesille. Minä tiedän, että vaanjunkkari Roth ja\nvältvääpeli Spof ovat muutamien veneiden kanssa Muroleen salmessa. Jos\nkerran vaan pääsemme sen lävitse, on tie avoinna aina Ruovedelle\".\n\n\"Neuvo on hyvä. Se on parasta\", sanoi pappi. \"Minä seuraan herrasväkeä.\nPaavo ja minä soudamme, niin käypi matka joutuisammin. Mutta meillä ei\ntotisesti ole aikaa liiaksi. Minä en tiedä, kuinka likellä kasakit\nolivat jälissäni\".\n\n\"Joutukaa, tytöt!\" huusi äiti. \"Pankaa vähän vaatteita myttyyn, niin\nlaitan minä jonkunlaisen eväskontin. Mutta missä rengit ovat?\"\n\nTytöt kiiruhtivat aukaisemaan kaappeja ja kistuja; äiti toi ison vakan\nruokahuoneesta. Samassa tuli palvelusväki, muutamia renkejä ja pari\npiikaa. Viimeiseksi mainitut kiiruhtivat auttamaan naisia, sill'aikaa\nkuin rengit hakivat aseita. Kirveitä ja karhunkeihäitä, paitse puukkoja\nja muita teräkaluja, joita Suomalaisilla aina on vyöllä, oli otettu\nesiin. Paavo otti yhden majurin jahtipyssyistä. Mutta hän ei löytänyt\nruutia, jonka vuoksi hänkin otti kirveen.\n\n\"Kasakit, kasakit!\" huusivat rengit. Laukaus kuului samassa\nkarjapihalta. Kohta lensivät kaikki talon asukkaat rannalle, paitse\nkuuromykkä. Rengit ottivat hänen käsiinsä kiinni, vetääksensä häntä\nmyötään, mutta hän irtautui väkisin, päästi kamalan parun ja kiirehti\ntakaisin taloon. Rengit eivät uskaltaneet kauemmin viipyä, vaan\njättivät hänet ja kiirehtivät rantaan.\n\nMutta siellä kohtasi pakenevia yhtä odottamaton, kuin hämmästyttävä\nnäky. Kymmenen suurta kirkkovenettä, täynnä venäläisiä jääkärejä, laski\njuuri nyt rannalle. Venäläisten päällikkö jäi vähän kauemmaksi,\nsill'aikaa kuin väki toisista veneistä nousi maalle tiedustelemaan.\nIhmisiä rannalta havaittuansa päästivät Venäläiset laukauksen. Naisväki\nhuudahti ja vetäytyi palkollisten kanssa puiden suojaan.\n\nPaavo yksinänsä pysyi pelästymättömänä. Hän käski renkein kohta heittää\npois kaikki aseet ja kielsi heitä millään tavalla vastustusta\ntekemästä. Pappi oli samaa mieltä kuin Paavokin ja tarjoutui\npuhuttelemaan Venäläisten päällikköä. Vaaleina ja tuskasta vapisevina\nodottivat naiset kohtaloansa nöyryydellä ja kärsivällisyydellä. Äiti\nkielsi tyttöjä erkanemasta hänestä.\n\nSill'aikaa kuin pappi meni rantaan, kohdataksensa vihollisia, ja\nmerkiksi rauhallisesta aikeestaan viittasi valkoisella nenäliinallansa,\npalasivat muut seurasta takaisin asuinhuoneesen.\n\nKuuromykkä seisoi ihmetteleväisenä ovessa ja hänen kasvoistansa näkyi,\nettä jotakin merkillistä liikkui hänen sydämessään. Hän ei enää,\nniinkuin ennen, kohdannut tulijoita ystävällisellä katsannolla. Hän\nmeni vaan niin paljon sivulle, että pääsivät käymään sisään.\n\nVähän ajan kuluttua tunki muutamia ryysyisiä kasakkeja laihojen\nhevosten selässä oven eteen. He kurkistivat levottomin silmin ympäri ja\nuhkasivat keihäillään molempia miehiä. Paavo otti lakin päästänsä ja\nkumarsi. Kuuromykkä tirkisti heihin julmasti. Yksi kasakeista ratsasti\nakkunan alle ja katsahti sisään. Mitä hän raaoilla sanoillansa virkkoi\nymmärsivät ainoastaan hänen kumppaninsa, mutta siitä tuli se, että\nkaksi astui alas hevostensa selästä ja läheni ovea, pamput kädessä.\nPaavo meni syrjälle, mutta kuuromykkä rupesi vilkkaasti vastarintaan.\nToinen jännitti kohta pistoolin. Paavo veti kuuromykän väkisin pois\novesta. Talonpojan nöyryys näkyi lepyttävän heitä ja pistooli\npistettiin takaisin vyöhön.\n\nNyt astui yksi kasakki sisään. Rengit kumarsivat Paavon käskystä,\nvaikka vastahakoisesti. Toinen piioista tuli samassa ulos huoneesta,\nkantaen kädessänsä viinapulloa, jonka tarjosi kasakille. Pullo teki\nkasakissa ihmeellisen vaikutuksen. Silmät rupesivat vilkistelemään ja\nhuulet maiskuttelivat halukkaasti. Hän otti pullon, suuteli sitä ja\nkätki sen poveensa. Sitte pisti hän päänsä oven lävitse ja katsoi\nympärillensä. Huomaittuaan, ettei siellä ollut ketään muita, kuin\nnaiset, jotka istuivat sohvassa, astui hän sisään keskelle lattiaa.\nSukkelin silmin katseli hän naisia ja otti sen jälkeen esiin\nviinapullonsa, josta nielasi muutamia aika lotkauksia.\n\nNaisväen joksikin toinnuttua ensi hämmästyksestään, nousi äiti ylös ja\nantoi kasakille pari hopearahaa. Kiivaasti tarttui hän niihin ja\nkatseli niitä säihkyvin silmin, sillä välin näyttäen hammasriviä, joka\nmelkeen ulottui toisesta korvasta toiseen.\n\nPahaksi onneksi havaitsi muuan toinen kasakki, joka oli seisonut\nakkunan takana, koko tämän kohtauksen. Pampun lyömällä särki hän yhden\nakkunan ruudun, niin että lasin palaset lentelivät pitkin lattiaa.\nSitte pisti hän päänsä sisään ja huusi jotain toverillensa\nsisäpuolella.\n\nMutta tämä ei tahtonut jakaa saalistansa. Nauraen nosti hän viinapullon\njälleen huulillensa. Siitä seurasi, että kasakit ulkopuolla vähän aikaa\npakisivat julmaa kieltänsä ja sitte astuivat alas hevosiltaan, jotka\nsidottiin kiinni puihin. Koko tuo ilkeä parvi, kumminkin kymmenen tai\nkaksitoista kappaletta, tunki huoneesen. Mutta nyt he käyttivät\nväkivaltaa. Rengit porstuassa lykättiin sinne tänne ja pari heistä,\njotka eivät kasakeista näyttäneet kyllä nöyriltä, saivat maistaa pampun\nhuimauksia.\n\nKuuromykkä uhkasi vihollisia nyrkillänsä. He vastasivat häntä lyöden ja\npieksäen. Rengit näyttivät toki sääliänsä ja jalomielisyyttänsä,\ntullessaan väliin ja vapaehtoisesti ottaessaan vastaan useimmat niistä\nlyönneistä, jotka olivat aiotut onnettomalle.\n\nPaavo yksinänsä pysyi nöyränä, vaikka alituisesti vaihtelehtava\nkasvojensa murre näytti vihan vimman raivoovan hänen sisässään.\n\nTällä tavoin kohdeltuansa renkejä tunkivat kasakit sisälle huoneisin.\nTäällä partasuiset viltit suoraan hyväilivät ja suutelivat piikoja.\n\nSisähnoneessa seisoi vielä ensimmäinen kasakki, katsellen erinomaisella\nuteliaisuudella kaikkia kapineita. Kuultuaan toveriensa hälinän\nulkopuolella tempasi hän kursailematta seinällä riippuvan kellon ja\nmuutamia koristimia, jotka olivat piirongilla.\n\nMutta kauan ei hän saanut yksinänsä ryöstää. Kumppanit tulivat pian\nhänen avuksensa. Vähääkään huolimatta tuskastuneista naisista, jotka\npysyivät alallansa, mursivat he sapelilla piirongin auki ja kaikki sen\nsisällys: naisten vaatteita, kaulaliinoja, koristimia y.m. katosi\nheidän avaroihin housuntaskuihinsa. Mitä he enimmin, vaikka turhaan\nhakivat, oli rahaa. Yksi kasakki kääntyi rouvaa kohden, tehden muutamia\nmerkkiä, ikäänkuin lukeaksensa rahaa. Mutta tämä pudisti päätänsä,\nselittääkseen, ett'ei häntä ymmärtänyt. Kasakki uudisti merkkiänsä ja\nlausui muutamia inhoittavia sanoja, joiden merkitystä naiset yhtä vähän\nymmärsivät, kuin hänen viittauksiansa. Lopuksi heilutti hän pamppuansa\npään ylitse. Neuvottomasti huudahtaen peitti Amalia käsillään silmänsä.\nKasakit nauroivat.\n\nJuuri silloin näkyi Paavo ovessa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset\nharmista ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän kumarsi nöyrästi,\nniinkuin ennenkin, ja astui sisään.\n\nEnsimmäinen kasakki otti sill'aikaa esiin viinapullonsa ja tarjosi sitä\nAmalialle. Arvattavasti oli se hyväntahtoisuutta raakalaiselta, mutta\ntämä poisti hänet inholla. Kasakki tarjosi hänelle vielä kerran pullon,\nmutta Amalia kielsi jälleen. Nyt vihastui kasakkikin ja heilutti\npamppuansa. Rosina kääri tuskallisesti kätensä sisaren ympäri ja katsoi\nrukoilevaisena kasakkiin. Mutta uhkaava lyömä lankesi. Se ei kuitenkaan\nkohdannut tyttöjä, vaan Paavoa, joka nopeasti oli hypähtänyt väliin.\nKasakki, arvattavasti pitäen mukavampana lyödä talonpoikaa, kuin\nheikkoa tyttöä, antoi hänelle vieläkin pari huimausta. Paavo puri\nhampaitaan, mitäkään sanomatta, mutta hän likisti nyrkkejänsä niin\nkovin yhteen, että veri tuli kämmeneen.\n\nPian olivat kasakit repineet esiin kaikki, mitä huoneessa oli\nirtanaista. Peili kullatuilla raameilla, joka riippui seinällä,\ntemmattiin alas ja särjettiin lattiaa vastaan, jonka tehtyä raamit\ntutkittiin. Havaittuansa niiden olevan ainoastaan puusta, löivät he ne\npirstaleiksi. Sohva, jossa naiset olivat istuneet, vedettiin\npaikaltansa. Kate tutkittiin ja väännettiin vyöksi, jonka yksi\nretkaleista kohta kääri ympärillensä. Matrassi hakattiin sapelilla\npoikki. Pari sänkyä revittiin auki, patjat ratkottiin rikki ja höyheniä\nlenteli, niinkuin ryöppyävä lumisade, ympäri huonetta. Mitä enemmin\nhävitettiin, sitä enemmin kasvoi hävityksenhimo. Ruokahuone oli pian\nmurrettu auki. Juomatavaroilla oli hyvä menekki, mutta ruoka heitettiin\nhuolettomasti ympäri, sittekuin ensi nälkä oli suurella ahnaudella\nsammutettu.\n\nKoko tämän kohtauksen kuluessa seisoi Paavo naisten vieressä, jotka\nhuomasivat hänen olevan ainoan suojelijansa. Amalia katseli häntä\nkiitollisilla silmäyksillä ja koki kaikin voimin näyttäytyä\nhuolettomalta. Nuorella Fredrikalla oli kaikista naisista suurin\nrohkeus. Ynseällä ylenkatseella katsoi hän kasakkien raivoomista eikä\nnäkynyt huolivan edes silmäykselläkään pyytää armoa. Rosina katseli\ntaukoomatta levottomin silmin oveen päin.\n\nKun kaikki irtanaiset kalut huoneessa olivat hävitetyt, kuului laukaus\nulkopuolelta. Ikäänkuin parvi jahtikoiria kuuntelee metsästäjän\nvihellystä, samoin nostivat kaikki kasakit korvansa pystyyn,\nkuuntelivat hetken aikaa ja syöksivät sitte ulos.\n\nKauan ei naisilla ollut aikaa miettiä kasakkien äkillistä katoamista,\nennenkuin pastori Cygneus Venäläisen jääkäri-upsierin seurassa astui\nsisään. Papin kasvojen murteessa näkyi syvä murhe. Upsierin katsanto\noli tyly. \"Kapteini Suhanoff antaa naisten lähteä Tampereelle\", sanoi\npappi. \"Talo tulee hävitettäväksi. Minä puolestani tahdon vaan\nmuistuttaa jokaisen kristityn velvollisuudesta nöyryydellä kärsiä, mitä\nLuoja laskee päällemme\".\n\nRouva teki syvän kunnian-osoituksen, johon ei upsieri kuitenkaan\nvastannut. Katsottuansa ympärilleen kysyi hän ranskan kielellä, oliko\nkaikki ryöstetty.\n\n\"On, armollinen herra!\" vastasi vavisten rouva. \"Ei\", sanoi Fredrika\nynseästi ja ylenkatsovalla silmäyksellä. \"Minulla on vielä jälellä\nkultaketjuni!\" Hän tempasi ne kaulastaan ja tarjosi upsierille. Tämä\npunastui ja kääntyi pois, mutta yksi jääkäreistä, jotka seurasivat\nhäntä, kohotti kätensä ja kaappasi ketjut.\n\n\"Viekää naiset rantaan!\" käski upsieri. \"Renki tuossa\" -- hän viittasi\nPaavoa -- \"ja joku toinen saavat soutaa. Pappi seuratkoon myötä.\nRannalla oli vene, joka luultavasti on talon. Sen saatte ottaa\".\n\nNaiset huomasivat, ettei tässä käynyt laatuun sanaakaan vastaan sanoa.\nNopeasti kävivät he ulos; Paavo ja pappi seurasivat heitä.\n\nPihalla oli aika vilinä kasakkeja ja jääkärejä. Jääkärit olivat\nkasakkeja kohtaan aivan ynseitä, vaikka nämät pitivät itsiänsä heitä\npaljon parempina. Siinä oli riita ja melske, hälinä ja ryminä, jota ei\nsuinkaan olisi tavattu paremmin järjestetyssä ja kuriin totutetussa\njoukossa.\n\nNopeilla askelilla kiiruhtivat naiset näiden villein soturein ohitse.\nTuskin uskalsivat he nostaa silmiänsä ylös, astuessaan vihollisten\nvartijain sivutse; Fredrika yksinänsä katseli heitä rohkeasti.\nKatsoessaan takaisin ei hän voinut pidättää ylenkatsovaa hymyä, joka\nnäkyi hänen ynseillä huulillansa. Hän näki, näet, särjetyn akkunan\nlävitse, kuinka upsieri otti hänen kultaketjunsa pois jääkäriltä.\n\nEhdittyänsä rantaan katsahti seura vielä kerran takaisin päin. He\nhuomasivat nyt sakean savun nousevan karjapihasta. Samassa ajettiin\nuseampia eläimiä rantaan. Kelvollisin omaisuus näillä seuduilla on\nkarja. Rouvan oli katkera nähdä lehmänsä villiytyneinä metelistä ja\ntuon kirjavan sotamies-lauman näkemisestä, turhaan koettavan paeta\nmetsään. Kasakit ymmärsivät omituisella taidolla pitää niitä koossa.\n\nKapteini Suhanoff oli antanut sytyttää kaikki rakennukset tuleen. Sitte\nkäski hän kasakkien tappaa eläimet. Se tapahtui keihäänpistoilla ja\nnaisten täytyi kauhistuksella kääntää silmänsä pois tästä hirvittävästä\nkohtauksesta.\n\nTapetut lehmät vietiin veneisin. Sen tehtyä saivat kasakit käskyn\npitkittää ryöstöretkeänsä rantaa myöten. Suhanoff käski naisten\nseuransa kanssa astua veneesen, johon myös tuli pari jääkäriä\nladatuilla kiväreillä. Veneet laskivat sen jälkeen ulos vesille.\n\nKun tämä pieni laivasto oli päässyt kappaleen matkaa rannasta, nähtiin\nkuinka tulen valo palavista huoneista liemusi, ikäänkuin auringon lasku\npuiden välissä, ja kuinka sakea savupyörre uhkaavan ukkosen pilven\nkaltaisena kierteli puiden latvoissa. Tämä oli näky, joka tuotti\nkyyneliä naisten silmiin.\n\nIlta oli jo kuitenkin tullut ja se lyhykäinen hämärä, joka on pohjan\nsuviyö, rupesi ikäskuin hieno peite levenemään ympäri vesiä ja rantoja.\nSuhanoff käski väkensä soutaa erästä vähäistä luotoa kohden, jossa hän\nnäki muutamia lampaita kävelevän laitumella.\n\nÄkisti kuiskasi Paavo pastori Cygneus'elle: \"Käskekää naisia\nlaskeutumaan veneen pohjaan ja vetämään päällensä kaulaliinoja ja mitä\nmuuta he voivat löytää\".\n\nPappi katsoi kummastuneena ympärillensä. Häntä aavisti, että Paavo\nmietti jotakin heidän pelastukseksensa ja siinä uskossa, ett'ei\nkenelläkään ollut rehellisempiä tarkoituksia, kuin tällä rivakalla\ntalonpojalla, eikä myöskään kukaan paremmin ymmärtänyt tämän asian\ntoimeen panemista, teki hän hänen käskynsä jälkeen; naiset tottelivat\nkohta, paitse Fredrika, joka sanoi, ett'ei hän ollut väsynyt, eikä\npelkuri, eikä vilustunut. Paavo ei uskaltanut virkkaa sanaakaan, vaan\nkatsoi painavalla silmäyksellä äitiin, joka sitte käski tytön totella.\n\nJuuri kuin yksi Venäläisten veneistä oli laskemaisillaan luodolle,\npaukahti laukaus sen pensaista. Yksi jääkäri, joka oli noussut pystyyn,\nkeikahti nurinniskoin veteen. Hänen kumppaninsa koettivat auttaa häntä,\nmutta uusi laukaus teki niin suuren häviön heidän seassansa, että ne,\njotka jäivät henkiin, suurimmalla kiiruulla käänsivät veneet takaisin\npäin ja yrittivät pakenemaan.\n\nSuhanoff käski kohta veneiden asettua riviin ja väkisin astua maalle.\n\nTämän huomattuansa katsahti Paavo taaksensa molempiin jääkäreihin,\njotka istuivat veneen etukeulassa. Mutta nämät pitivät kivärinsä\nvalmiina ja olivat vielä jännittäneet hanankin. Tässä ei siis\naseettomilla ollut ajattelemistakaan mitään vastustusta tehdä. Heidän\ntäytyi olla ainoastaan katsojina, vaikka vävähdys Paavon kasvoissa joka\nkerta, kuin joku Venäläinen kaatui, näytti kuinka mielellään hän olisi\ntahtonut kostaa sitä herjausta, jonka hän oli kärsinyt kasakkien\npampuista.\n\nKun kaikki veneet, paitse se, jossa naiset istuivat, olivat asettuneet\nriviin ja ruvenneet lähestymään luotoa, alkoi sieltä vilkas ampuminen.\nVenäläiset sousivat kuitenkin eteenpäin ja pian hyppäsivät jääkärit\nniistä veneistä, jotka veden mataluuden vuoksi eivät päässeet rantaan,\nveteen ja ryntäsivät luodolle.\n\n\"Hakatkaa maahan nuot kirotut talonpojat!\" ärjyi Suhanoff. \"Älkää\nsäästäkö niitä kapinallisia roistoja! Ne ovat pelkkiä hylkiöitä, jotka\nynseilevät keisariamme vastaan\".\n\nNoin viisikymmentä jääkäriä oli ehtinyt rantaan ja astunut maalle, kun\nyht'äkkiä pensaista ja savusta rivi sotamiehiä kaikuvilla\nhurranhuudoilla ja ojennetuilla pajuneteillä heittäytyi heidän\nylitsensä, viskasi heidät kumoon ja ajoi heidät takaisin veteen.\n\n\"Ampukaa!\" huusi Suhanoff. \"Ne ovat nuot h----tin Porilaiset. Veneet\ntakaisin!\"\n\nNiistä jääkäreistä, jotka olivat astuneet maalle, ei yksikään päässyt\npakenemaan. Kaksi venettä oli miehistöttä. Muut toiset läksivät\npikaisesti takaisin veriseltä rannalta. Harmista hurjistuneena katseli\nSuhanoff tappiota.\n\nPorilaiset vetäytyivät kohta takaisin luodolle. Mutta kauan ei\nviipynyt, ennenkuin suuri vene pisti niemen sivutse. Siinä oli\nvähintäänkin kolmekymmentä soutajaa, kaikilla hihnat olkapäiden ylitse\nja kalunat hattujen ympäri, ja päälliseksi puoli tusinaa Porilaisia,\njotka seisoivat kivärit kädessä, valmiina ampumaan. Peloittavin oli\ntoki vähäinen tykki, joka ojensi mustaa kitaansa etukeulan ylitse.\n\n\"Takaisin!\" käski Suhanoff. \"Veneet takaisin!\"\n\nMutta mainittu suuri vene käänsi majesteetillisesti etukeulansa\nVenäläisiä vastaan. Sytytin välähti erään sotamiehen kädessä, hän laski\nsen tukin sankkireiälle, aika pamaus järähti ja melkeen samassa\nhetkessä kaatui yhdessä vihollisen veneistä koko rivi soutajia toiselta\npuolelta.\n\nSuhanoff kehoitti väkeänsä joutumaan. Sen veneen, jossa naiset olivat,\nkäski hän kiirehtiä edelle, sill'aikaa kuin muut vetäytyivät likemmin\nyhteen, suojellaksensa ja auttaaksensa toisiaan.\n\nMuutamia useampia, vaikka vähempiä veneitä tuli vielä Venäläisiä takaa\najamaan. Mutta ainoastaan ensimmäisellä oli tykki.\n\nNäsijärven tyvenellä vedenpinnalla leveni siis suviyön rauhallisuudessa\nkaksi vihollista venehistöä. Ne näyttivät olevan melkein yhtä suuret,\nmutta Suomalaisilla oli kuitenkin voittopuoli, niin hyvin tykkinsä\ntähden, kuin senkin vuoksi, että Porilaiset olivat tottuneita\npyssymiehiä.\n\nPaavon silmät loistivat tyytyväisyydestä koko tappelun aikana, mutta\nhänen täytyi salata ilonsa. Naiset vapisivat tuskasta, paitse Fredrika,\njonka utelias pää alituisesti kurkisti yli veneen partaan.\n\n\"Joutukaa, te siellä naisten veneessä!\" huusi Suhanoff. \"Jos eivät nuot\nriivatun rengit tahdo soutaa, niin kutittakaa heitä pajuneteillänne.\nViekää naiset Tampereelle. Siellä ovat he annettavat komendantille,\nmajuri Nefnef'ille. Mutta pian, pian!\"\n\nKuultuansa tämän käskyn, jonka naisetkin ymmärsivät, päästi Amalia\nheikon valitushuudon. Mutta jääkärit ojensivat kivärinsä, löivät niillä\nrenkejä selkään ja pakoittivat heitä panemaan kaikki voimansa\nliikkeelle.\n\nVähän ajan perästä oli jo vene ehtinyt melkoisen matkan\ntappelupaikalta, sillä venäläiset vetäytyivät vaan hitaasti takaisin.\nSilloin nousivat naiset jälleen pystyyn. Surullisesti katsoivat he\ntaaksensa tuota vähää ennen niin rauhallista ja iloista kotia, joka nyt\noli hirveäin liekkien vallassa. Tappelun melske kuului yhä kauempaa,\nkunnes se viimein peräti taukosi.\n\nParin tunnin ahkeran soudon perästä näkyi vihdoin Tampereen torni ja se\npitkä silta, joka kaupungin kohdalla oli kosken ylitse Näsijärven ja\nPyhäjärven välillä. Silloin näkyi poltettu maatalo Kurussa ainoastaan\npunertavana savupilvenä taivaan rannalla.\n\n\"Soutakaa tuonne värjärin laiturille!\" sanoi toinen jääkäreistä.\n\"Siellä asuu herra majuri Nefnef\".\n\n\n\n\nIV.\n\nTampere.\n\n\nNefnef'in herätti hänen ajutanttinsa, nuori Laptjeff III. Tämä\nilmoitti, että kaksi Suhanoff'in jääkäreistä oli tullut tiedoilla\neräästä tappelusta vesillä ja että Gek'in perheen naiset olivat heidän\nseurassansa.\n\n\"Laita niin, että naiset saavat yhden huoneen pihalla\", sanoi Nefnef.\n\"Sano heille, että minä kohta tulen heidän tykönsä ja lähetä sill'aikaa\ntoinen jääkäri tänne\".\n\nLaptjeff vei vapisevat naiset erääsen tupaan pihan toisella puolella,\njossa tavallisesti ne talonpojat saivat yösiaa, jotka talvi-aikana\ntekivät kauppaa talon isännän kanssa. Herra Laptjeff itse ei näyttänyt\npaljon ystävällisemmältä, kuin se huone, jonka oven hän aukaisi.\nNaisten siihen sisälle tultua sanoi Laptjeff, että palvelusväki sai\nmennä, mihinkä tahtoi. \"Yhden piian saa naisväki kuitenkin pitää\",\nsanoi hän.\n\nIlon leimaus välähti Paavon silmässä, koska hän teeskennellyllä\nkylmyydellä jupisi muutamia sanoja piialle, joka seurasi herrasväkeä:\n\n    \"Hätä neuvon keksii\".\n\nTämän sanottuaan läksi hän pois pihalta. Ja hyvissä ajoin se olikin,\nsillä vähän ajan perästä tuli Nefnef itse ulos huoneestansa ja kävi\npihalle. Hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat harmista\nkohdatessaan Laptjeff'in. \"Käske Petrov'in rykmentin, jolla on\nvartijavuoro, asettaa joka paikkaan kahta vertaa enemmän vartijoita,\nkuin ennen\", sanoi hän, \"ja ilmoita heti minulle, jos jotakin\ntapahtuu\".\n\nKun tämä tyly soturi astui sisään, juoksivat tuskastuneet tytöt äitinsä\nviereen, joka väsyneenä oli istuutunut rahille. Vaikka Nefnef oli\nvihastunut, ei hän ensin näyttänyt tietävän, millä puheensa alkaisi.\nHänen harmistunut katsantonsa muuttui myöskin pian pilkalliseksi, kun\nhän sillä omituisella murteella, josta Viron ja Inkerinmaassa vanhoista\najoista asuvat ruotsalaiset perhekunnat kohta tunnetaan, virkkoi:\n\"Hyvää huomenta, rouvani! Hyvää huomenta, kauniit neitoseni! Saanko\nkysyä, minkätähden minua niin pelkäätte? Minkätähden pakenitte, minulle\njäähyväiset sanomatta, kun viimein Tampereella olin? Saattaako Amalia\nmamseli olla niin kovasydäminen, ett'ei hänellä ole ainoatakaan\nystävällistä sanaa minulle antaa?\"\n\nNaiset eivät vastanneet tähän mitäkään. He tunsivat seisovansa\nloukatun voittajan edessä ja olevansa hänen vallassaan. Fredrika\nyksinään uskalsi nostaa silmänsä ja katseli Nefnef'iä omituisella\nnenitteleväisyydellä, jota tämän uhkaavat silmäykset eivät voineet\nkukistaa. \"Kah, majuri Nefnef\", lausui hän viimein, \"minä luulen, että\nte olette kiukkuisen näköinen. Oletteko meihin vihastunut?\"\n\n\"Kohteliaisuuteeni olisi sopinut vastata kohteliaisuudella\", sanoi\nNefnef. \"Mutta näettekö, hyvät naiset, minä löysin teidät kuitenkin.\nKoettakaa nyt tälläkin kertaa päästä pakoon!\"\n\nAmalian vaaleat kasvot muuttuivat yht'äkkiä rohkeiksi ja ynseiksi. Hän\nastui askelen eteenpäin ja sanoi: \"Te vihaatte meitä, majuri Nefnef, te\nvainootte meitä, te teette meidät vangiksenne. Olemmekohan me, heikot\nnaiset, ottaneet osaa sotaan? Jalo vihollinen osoittaisi kumminkin\nkunniaa sukupuolellemme\".\n\nNefnef näkyi vähän hämmästyvän näistä sanoista. Hän malttoi toki\nmielensä ja päästyänsä hämmästyksestään sanoi hän: \"Mitään\nonnettomuutta täällä ei ole tapahtunut. Teidän omassa vallassanne on,\nmitenkä teitä tästälähtien kohdellaan\".\n\n\"Vai niin\", lausui Fredrika, \"jos laulan majurille jonkun laulun, saan\nsiis taas sokerileipää ja jos Amalia antaa majurin noukkia kukkia\nakkunastaan, suutelee majuri hänen käsiänsä. Mutta nyt voin jutella,\nettä kaikki Amalian kukkaruukut lyötiin rikki, kun majurin väki poltti\nkotimme. Hyvä majuri Nefnef, minkätähden ette itse ollut kanssa\nsytyttämässä?\"\n\n\"Ole vaiti, sinä nenittelijä\", keskeytti häntä Nefnef. \"Ja te, Amalia,\nmuistakaa meidän molempien tilaa. Minä olen teille ilmoittanut tunteen,\njota te olette pilkannut ja halveksinut. Minä en ole tottunut\nvastahakoisuuteen. Paitse sitä on isänne herjannut minua ja sitä en\nikänä voi unhottaa. Hän on tätä nykyä yksi vaarallisimpia\nvihollisiamme. Jos tahtoisinkin, en kuitenkaan voisi osoittaa teille\nsuurempaa armeliaisuutta. Minulla on käsky pitää teitä kiinni ja teidän\nkauttanne vaikuttaa häneen. Olkaa toki huoletta! Täällä voitte olla\nturvassa. Vast'edes tahdomme keskustella, olisiko tarpeellista\nkirjoittaa Majuri Gek'ille vai muulla tavalla käydä yhteyteen hänen\nkanssansa. Siksi jääkää hyvästi!\" Näin sanoen läksi hän kiiruusti pois\nja jätti naiset heidän levottomuuteensa ja huoliinsa.\n\nPihalla tuli Nefnef'in ajutantti taas häntä vastaan. \"Herra\nkomendantti!\" sanoi Laptjeff, \"eräs kasakki on ilmoittanut kenraalin\ntulon. Hän on täällä heti kohta ja tahtoo kohdata koko päällikkökunnan\ntorilla\".\n\n\"Minulla ei ole hänelle mitään iloisia sanomia ilmoitettavana\", pakisi\nNefnef. \"Suhanoff'in ei olisi tarvinnut tehdä tuota tyhmää rynnäkkää\nluodolle. Mutta kuule, Laptjeff! Kutsu kaikki upsierit kokoon,\nniinkuin kenraali on käskenyt. Anna varustaa se vene, joka toi naiset\ntänne, ja lähetä se, jonkun luotettavan upsierin johdolla, ulos vesille\nSuhanoff'ia hakemaan. Sanokaa luutnantti Rodseänkolle, että hän ottaa\ntätä vähäistä lähetystöä komentaaksensa\".\n\nNefnef meni sen jälkeen torille. Siellä kohtasi hän kaksi kasakkia,\njotka kuljettivat kuuromykkää, majuri Gek'in veljeä, sidottuna\nhevostensa väliin. Toinen kasakki ilmoitti, ett'ei vanki tahtonut\nvastata mihinkään kysymykseen.\n\n\"Viekää hänet korttieriini Laptjeff'in tykö!\" sanoi Nefnef. \"Käskekää\nhänen pieksää sitä uppiniskaista konnaa, kunnes hän saa ääntä\nsuuhunsa!\"\n\nTämän käskyn annettuaan pitkitti Nefnef vaellustansa torille. Sinne\ntuli pian kaikki ylhäisemmät upsierit, jotka olivat kaupungissa. He\nnäyttivät kaikki murheellisilta ja keskustelivat kiivaasti, siksi kuin,\nneljänneksen tunnin kuluttua, kenraali Rajevskin vaunut tulivat\npaikalle ja niiden seurassa iso joukko upsiereja.\n\nVaaleana sekä vaivoista ja murheista raskautettuna istui kenraali\nvaunuissaan. Hänen tervehdyksensä oli kolkko ja upsieristo vastasi\nsiihen äänettömällä kumarruksella. Katseltuaan vähäisen läsnä-olevia\nastui hän ulos vaunuista ja meni Nefnef'in kanssa erääsen huoneesen\ntorin varrella. Ylhäisimmät päälliköistä kutsuttiin hänen luoksensa.\n\nRajevski käski kenraalien istua ja rupesi sen jälkeen keskustelun\naineeksi selittämään heidän tilaansa. \"Vihollistemme voiton tähden\nLapualla\", puhui hän, \"olemme takaisin ajetut rantamaasta.\nYhdistyksemme ylipäällikön kanssa Turussa on estetty. Sieltä emme enää\nsaa mitään tietoja, mitään käskyjä ja olisimme varsin sisään suljetut\nnäiden laveain vesien keskelle, ell'ei meillä olisi avoinna tie\nTampereen kautta saadaksemme apua. Te tiedätte varmaan, hyvät herrat,\nettä ruhtinas Dolgoruki suurella joukolla ja riittävillä varoilla\nlähenee meitä. Terveyteni olen peräti kadottanut tällä onnettomalla\ntakaisin-lähdöllä, jonka vuoksi olenkin pyytänyt keisaria määräämään\ntoista päällikköä. Mutta ennenkuin saamme Hänen Keisarillisen\nMajesteettinsa käskyjä tässä kohdin, haluaisin kuulla ajatustanne\nnykyisestä tilastamme. Kokoommeko voimamme yhteen Tampereen edustalle,\nvoi lähdemmekö takaisin kaupungin lävitse kohdataksemme ruhtinas\nDolgorukia?\"\n\nKullneff ja Rosatschkofski esittivät edellistä keinoa. He sanoivat,\nettä ruokavaroja vielä oli jälellä muutamiksi päiviksi ja että\nviimeinen keino, Tampereen kautta takaisin vetäytyminen, aina oli\navoinna. Tätä juuri keskusteltaessa astui ajutantti Laptjeff III sisään\nja antoi komendantille erään ilmoituksen.\n\nTuskin oli Nefnef kuullut sen, ennenkuin kenraali käski hänen antaa\ntietoa siitä.\n\n\"Kapteini Suhanoff\", vastasi Nefnef, \"jonka lähetin yhden\njääkärikomppanian kanssa kymmenellä suurella kirkkoveneellä ylös\nNäsijärvelle muonaa hakemaan, on siellä kohdannut vihollisen laivaston.\nHän koetti nousta maalle eräälle luodolle, mutta osakunta Porilaisia\najoi hänet takaisin. Hän kadotti kuudettakymmentä miestä. Sitte\nvihollisten laivasto ajoi häntä takaa aina Paavolan ja Uskalin\nluodoille asti, jotka ovat tästä peninkulman päässä. Siinä seisahtui\nvihollinen ja kolmella veneellä ja neljälläkymmenellä miehellä pääsi\nhän tänne\".\n\nKenraalit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Lopuksi virkkoi Rajevski:\n\"niin kauan kuin Tampere on hallussamme, eivät he kuitenkaan mitään\nerinomaisempaa voi toimittaa. Minä lähden takaisin pääkorttieriini\nAlavudelle. Sieltä lähetän yhden rykmentin teille lisäykseksi, majuri\nNefnef. Antakaa tehdä patteri salmen rannalle, tuohon sillan päähän!\nVihollisen voima vesillä ei voi olla suuri. Tiedättekö, kuka siellä on\npäällikkönä?\"\n\n\"Minä en sitä tiedä sanoa\", vastasi Nefnef. \"Mutta pari kasakkia on\näskettäin tuonut tänne Gek'in, tuon rohkean Porilais-majurin veljen.\nSuhanoff on saanut hänet vangiksi muutamassa talossa metsässä, juuri\nvähää ennen kuin hän joutui Porilaisten kynsiin\".\n\n\"Tutkikaa häntä!\" käski Rajevski. \"Ilmoittakaa minulle, mitä tulee\nilmi! Lähettäkää vahvoja kulkuvartijoita sillan yli ruhtinasta vastaan!\nKootkaa kaikki veneet ja alukset, jotka vaan löydätte, ja olkaa\nvalppaina! Jos mahdollista, koettakaa saada edes jotakin tietoa\nTurusta!\"\n\nKenraalin juuri aikoessa sanoa jäähyväiset upsiereille, tuli muutamia\nvaunuja ratsujoukon kanssa torille. \"He ovat tulleet sillan yli\", sanoi\nNefnef. \"Lieneeköhän se ruhtinas?\"\n\nNyt nousi yleinen ilon hälinä. Rajevski meni kohta akkunan tykö. Mutta\nhänen ennen vaaleat kasvonsa menivät vielä vaaleammiksi, silmäillessään\nulos. \"Hyvät herrat\", sanoi hän, \"se on kreivi Kamenski\".\n\nUpsierit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Rajevskin viittauksesta\nkiiruhti Nefnef torille kreiviä vastaan ottamaan. Sill'aikaa seurassa\narveltiin sinne ja tänne. \"Lieneekö etelä-armeija voitettu?\" sanoi\nevesti Demidoff. \"Luultavasti ovat Ruotsalaiset nousseet maalle liki\nTurkua ja kreivi Burhövden on pakomatkalla. Mutta hän saattaa seisahtua\nViaporiin. Sitä eivät Suomalaiset niin helposti ota takaisin\".\n\nRajevski oli ääneti. Kun kreivi Kamenski Nefnef'in ja useampien muiden\nupsierien seurassa astui sisään, meni Rajevski kunnioittavalla\nkohteliaisuudella häntä vastaan. Sittekuin molemmat kenraalit olivat\ntervehtäneet toisiaan, sanoi Kamenski: \"Keisari on myöntynyt\npyyntöönne. Hän sallii teidän Pietarissa terveyttänne hoitaa. Minä olen\nsaanut käskyn ottaa päällikkyyden teidän jälkeenne\".\n\n\"Minä toivotan teille onnea, herra kreivi\", sanoi Rajevski kolkolla\näänellä, \"ja minä pidän Hänen Majesteettiansa Keisaria onnellisna, että\nhän teissä on löytänyt päällikön suuremmalla nerolla ja paremmalla\nonnella, kuin minä. Vilpittömässä ahkeroitsemisessa velvollisuuksiani\ntäyttääkseni toivon kuitenkin voivani teidän kanssanne kilpailla.\nSallitteko, herra kreivi, että ajutanttini kautta sanon jäähyväiseni\nniille uskollisille, jotka eivät minun päällikkönä ollessani koskaan\nole epäilleet vertansa vuodattaa, vaikk'ei onni ole vastannut heidän\nmiehuuteensa ja vaivoihinsa?\"\n\n\"Kuten tahdotte, herra kenraali!\" sanoi Kamenski. \"Te voitte vielä\nkäskeä, kunnes olette lukenut nämät minun käsky- ja virkakirjani\". Hän\notti esiin muutamia papereja.\n\nNämät pikaisesti luettuansa antoi Rajevski ne takaisin ja sanoi:\n\"asemamme oli vaarallisempi, kuin luulisittekaan, herra kreivi. Meitä\nsulkee toisella puolella voimakas vihollinen ja toisella ne laveat\nvedet, jotka kaikin paikoin levenevät täällä keski-Suomessa. Vedet ovat\ntäynnä sissejä ja asukkaiden mielenlaatu on mitä vihollisinta olla\nsaattaa. Jos ei teillä ole suuria apujoukkoja, pelkään, että teidän on\nperäytyminen Tampereen kautta, josta juuri äsken keskustelimme\".\n\n\"Ei mitäkään peräytymistä!\" vastasi Kamenski. \"Ell'emme muulla tavalla\npääse eteenpäin, niin käytämme kavaluutta. Eteenpäin pitää\nsotajoukkojen menemän, muuten olen minä heidät opettava\", -- hän\nheilutti kättänsä -- \"eteenpäin, muuten putsikkaa! Paitse sitä on\nruhtinas Dolgoruki 10,000 miehen ja riittäväin varojen kanssa tulossa.\nHän on täällä parin tunnin perästä\".\n\n\"Oi, se on hyvä\", virkkoi Rajevski. \"Jos hän olisi tullut päivää ennen,\nherra kreivi, olisi hän löytänyt minut päälle käymässä tämän\nperäysmatkan siasta\".\n\n\"Tahdotteko esittää läsnä-olevat upsierit, herra kenraali?\" keskeytti\nkreivi Kamenski.\n\nKenraali noudatti kreivin käskyä suurella mielenmaltilla. Upsierit\nnäyttivät erinkaltaisia mielenliikuntoja, mutta useimmat eivät voineet\nsalata kaipaustaan ja suruaan.\n\nKiitettyänsä kaikki läsnä-olevaiset sanoi Rajevski Nefnef'ille: \"viekää\nminut korttieriinne ja antakaa minun levähtää pari tuntia. Minä lähden\nsitte kohta Pietariin\".\n\nKyynel välkkyi kenraalin silmässä, kun hän kumartaen otti jäähyväiset\nupsiereiltaan ja meni huoneesta.\n\nSill'aikaa oli joukko kaupungin asujamia sekä useampia talonpoikia\nlikiseuduilta kokountunut torille katselemaan Venäläisten koreita\nkenraaleja. Pian tuli yleisesti tutuksi, että uusi kenraali oli tullut\npäälliköksi ja että paljo apujoukkoja oli tulossa.\n\nKaupungin viskaali, joka oli kutsuttu uuden kenraalin luokse, tuli pian\nulos ja käski kaupunkilaisten ja talonpoikain kohta jättää Venäläisten\nupsiereille kaikki veneet ja alukset. Talonpojat olivat tuskin kuulleet\nhänen sanansa, kun jo kiiruhtivat rantaan, jossa heidän veneensä\nolivat, ja ennenkuin mitään vielä oli ehditty ruveta tekemään heitä\nestääkseen, olivat he lykänneet veneet ulos. Nopeasti soutaen\nkiiruhtivat talonpojat pitkän sillan alitse koskelle, ja vaikka se\ntottumattomista katsojista näytti vaaralliselta, lensivät tottuneet\nkoskenlaskijat pian pois vaahtoavain pyörteiden sekaan ja olivat nyt\nPyhäjärven lavealla vedenpinnalla, jossa heitä ei enään ollut\nmahdollista kiinni saada.\n\nAinoastaan yksi talonpoika vähäisessä veneessä koki päästä pakoon\nvastaiseen suuntaan, Näsijärvelle. Hän sousi kiivaimmalla ahkeruudella.\n\nTalonpoikain paetessa kiiruhti useampia Venäläisten jääkärejä rannalle\nja sillalle. Myöhäistä oli enään ampua muiden perään, mutta tuo\nyksinäinen soutaja ei vielä ollut pyssyn kantaman ulkopuolla. \"Ampukaa\nhäntä!\" huusi eräs jääkäri toiselle. \"Se on rouva Gek'in renki\".\nLaukaus pamahti silloin, mutta ei kohdannut.\n\nMajuri Nefnef itse tuli ratsastaen sillalle, saatuansa tiedon tästä\nkohtauksesta. \"Se on vakoja!\" huusi hän. \"Se heittiö oli ottaa minut\nvangiksi Lapualla. Käskekää katteini Judenieff'in tuossa paikkaa\nlähettää kuusinaulainen tykki tuonne värjärin laiturille! Katsokaa,\nettä sitä tähdätään hyvin ja ampukaa häntä, ennenkuin hän pääsee\npakenemaan!\"\n\nUseampia jääkärejä riensi pois toimittamaan käskyn täytäntöä. Nefnef\nitse ratsasti sinne, heitä kiirehtiäksensä.\n\nTykki tuotiin nopeasti laiturille ja joukko sotamiehiä kokountui sen\nympäri. Sitä tähdättiin suurella huolella.\n\nMutta Paavo huomasi vaaran ja rupesi soutamaan epätasaisesti, niin että\nvene alituisesti muutti suuntaa, jonka vuoksi ei sitä ollut helppo\ntavata.\n\nViimein laukaistiin tykki ja luoti lensi hyppien pitkin vedenpintaa.\n\nKun savu muutaman hetken perästä oli hajounut, niin että laiturilta\nvoitiin nähdä yli vesien, havaittiin talonpojan hattu uivan veneen\nvieressä, joka näytti tyhjältä. Airot riippuivat irtanaisina, veneen\nvielä kulkiessa eteenpäin siitä vahvasta vauhdista, joka sillä oli.\n\nNefnef käski muutamia jääkärejä menemään erääsen suurempaan veneesen,\njoka oli lähellä laituria; tykki vedettiin takaisin. Mutta samassa\nkohosi talonpojan varsi veneen pohjasta ja airot rupesivat taas\nvilkkaasti liikkumaan. Venäläiset päästivät yleisen huudon. Tykki\ntuotiin taas pikaisesti laiturille, mutta ennenkuin ehdittiin uudesti\nlaukaista, ei Paavo enään ollut ammuttavissa.\n\n\"Tuolla raskaalla veneellä on mahdotonta häntä enää saada kiinni!\"\nsanoi eräs upsieri.\n\n\"Nyt saavat he tietoja koko asemastamme!\" huusi Nefnef vihastuneena.\n\"Antakaa sille riivatun viskaalille, jok'ei ymmärtänyt estää tätä\nharmia, sataviisikymmentä! Vartijat pitää vieläkin enennettämän\nkahdenkertaisesti. Seuratkaa minua, katteini Judenieff! Tutkikaamme\nvankianne\".\n\nUpsierit menivät sen perästä pois.\n\nKun Nefnef astui pihalle, jossa hän oli ottanut pääkorttierinsa,\nkohtasi hänet Rajevski. \"Herra komendantti\", sanoi tämä, \"minä en voi\ntäällä enää kauemmin olla. Minä en aavistanutkaan kaikkia, mitä nyt\nolen saanut kuulla. Teillä on naisia vangittuina, te annatte kiduttaa\nvankia. Päällikkyyteni on loppunut, niin ett'en enää voi teitä käskeä,\nmutta muistakaa, ett'en ikänä ole antanut teille lupaa semmoisiin.\nEnnenkuin lähden, tahdon ilmoittaa asian Kamenskille\".\n\n\"Hän sen jo tietää\", vastasi Nefnef; \"hänen käskynsä on kovuudella\nkohdella vakojia\".\n\n\"Jääkää hyvästi, majuri Nefnef!\" pitkitti kenraali. \"Minun on\nalammaisistani vastaaminen, sen tiedän, mutta raaka käytöksenne on\nminulle ollut peräti tuntematon ja odottamaton, niin että tässä\nkohdassa olen syytön\".\n\nNefnef'iä enää silmäykselläkään kunnioittamatta astui Rajevski\nvaunuihinsa ja matkusti pois.\n\nNefnef katsahti hänen jälkeensä pilkallisella silmäyksellä. \"Onnesi\ntähti\", jupisi hän, \"on laskenut! Sinä et voi minua vahingoittaa ja\nKamenski, sen tiedän, ei ole niin tarkka\". Hän meni sisään talliin,\njoka oli likinnä naisille määrättyä tupaa.\n\nSen ovi aukesi ja Amalia astui ulos. Kauhistus ja tuska kuvautui hänen\nmuuten niin kauniissa kasvoissansa. Hän kysyi muutamilta sotamiehiltä,\njotka seisoivat ulkopuolla, missä komendantti oli. Mutta nämät\npudistivat päätänsä ja viittasivat talliin päin, josta kuultiin\nmuutamia kamalia ääniä, ikäänkuin kuolevan eläimen porina. Amalia\ntahtoi rientää sinne, mutta Venäläiset pidättivät häntä. Turhat olivat\nhänen rukouksensa ja kyynelensä: he eivät häntä ymmärtäneet.\n\n\"Komendantti\" oli ainoa sana, jotka he olivat ymmärtäneet ja kertoivat.\n\nNäiden turhain koetusten jälkeen juoksi Amalia kutsumaan ulos muita\nnaisia. Nefnef tuli samassa tallista ja kaikki yhteisesti kiiruhtivat\nhäntä vastaan.\n\n\"Armahtakaa setääni!\" huusi Amalia. \"Mitä on se onneton tehnyt, että\nhäntä niin kidutatte, majuri Nefnef?\"\n\n\"Vakoja, vakoja!\" vastasi Nefnef harmistuneena. \"Minä tulen teidän\nluoksenne toisella kertaa; nyt minun täytyy mennä kenraalin luokse\".\n\nTämän sanottuaan tahtoi hän mennä pois. Mutta rouva Gek heittäytyi\npolvilleen hänen eteensä. \"Kuinka saatatte niin piinata mielipuolta ja\nkuuromykkää?\" huusi hän.\n\n\"Te vaan tahdotte minut pettää\", vastasi Nefnef, \"mutta minä vannon,\nettä hänen täytyy puhua, vaikk'ei hänellä olisi enemmän kieltä, kuin\nsammakolla\".\n\nKylmyydellä kääntyi hän pois naisista ja meni porttiin päin. Siellä\nantoi hän muutamia käskyjä ja kävi pois. Hänen käskystään viittasivat\nmuutamat sotamiehet naisia menemään takaisin huoneesensa. Ainoastaan\nvaivalla saatiin heitä tottelemaan, kun näkivät kyökistä kannettavan\ntalliin muutamia tulisia rautoja.\n\nKoko puolen tunnin, täynnä tuskaa, täytyi poloisten naisten kuulla\nhirmuisinta parkua, jonka syyn he aivan hyvin tunsivat.\n\nSilloin ratsasti pihalle loistava joukko ratsuväkeä. Nuori mies\nkalliissa puvussa, rinta täynnä välähteleviä tähtiä, ajoi sen\netupäässä. Nefnef seurasi häntä, pää paljastettuna.\n\nNuori ruhtinas, sillä se oli ruhtinas Dolgoruki, hyppäsi keveästi\nvaahtoavan ratsunsa selästä. \"Minä kohtasin kenraali Rajevskin\",\nvirkkoi hän. \"Onko se totta, mitä hän sanoi, majuri Nefnef, että te\ntäällä harjoitatte hirmuisimpia töitä? Tietäkää, että keisari vaatii\nurhoollisuutta, mutta myöskin ihmisyyttä sotamiehiltänsä\".\n\nHän meni samassa pytinkiin, johonka Nefnef seurasi häntä.\n\nNaiset olivat akkunan lävitse nähneet tämän kohtauksen. \"Se on keisari\nitse\", sanoi rouva Gek. \"Se ei voi olla kukaan muu\".\n\n\"Nefnef oli niin nöyrä häntä kohtaan\", sanoi Fredrika. \"Hän olisi\nkernaasti voinut hutkaista Nefnef'iä ratsuvitsallaan\".\n\n\"Hän ei ollenkaan näyttänyt julmalta\", lausui Rosina. \"Äiti,\npyytäkäämme häneltä armoa!\"\n\n\"Niin\", huusi Fredrika. \"Osaahan Amalia ranskan kieltä\".\n\nÄiti mietti muutaman hetken. \"Meillä ei ole muuta neuvoa\", sanoi hän.\n\"Meidän on sitä koettaminen. Rohkaise mielesi, Amalia; mene Jumalan\nnimeen, Hän sinua vahvistakoon!\" Näin sanoen syleili hän vapisevaa\ntyttöä.\n\nAmalian kasvoille kuvautui hyvän aikomuksen jalo muoto ja tunne\nrohkeudesta ja arvollisuudesta tuotti hienon punastuksen hänen\nposkillensa.\n\nOvi avattiin ja hän astui ulos. Mutta vartijat pihalla tahtoivat viedä\nhäntä takaisin. Hän koetti merkeillä selittää, mitä mieli puhua, ja\nviittasi kiivaasti pytinkiin päin, johon ruhtinas oli mennyt sisään.\n\n\"Takaisin!\" ärjäsi muuan jääkäri ja kolisti kiväriänsä.\n\nSamassa aukesi akkuna pytingissä. Heleä ääni puhui muutamia sanoja ja\njääkäri astui kunnioittavasti syrjään. Amalia kiiruhti eteenpäin.\n\nOvessa tuli Nefnef häntä vastaan ja pidätti häntä. \"Mamseli Amalia\",\nsanoi hän innolla, tarttuen hänen käteensä, \"mitä tahdotte ruhtinaalta?\nÄlkää kannelko päälleni, sitä neuvon teille ja sitä teiltä pyydän. Mitä\nikänänsä hän sanoneekin, olette ja jäätte minun valtaani. Muistakaa se\nja puhukaa sen jälkeen!\"\n\nMuuten niin heikko tyttö tempasi väkevästi kätensä irti, katsoi häneen\nvaan _yhdellä_ silmäyksellä, mutta täynnä ynseyttä ja arvoisuutta, ja\nkiiruhti ruhtinaan huoneesen.\n\nHänen sydämensä sykki kovasti; uskaliaisuus ja tuska, sekä vaaleus ja\npunastus vaihtelehtivat hänen kasvoillansa. Hän laski kätensä\nsydämelleen, hetkeksi miettiäksensä niitä sanoja, joita aikoi puhua.\n\nRuhtinas meni häntä vastaan lempeällä ja jalolla katsannolla.\nYstävällisesti käski hän häntä mieltänsä rohkaisemaan.\n\nAmalia heittäytyi nyt polvillensa ja kertoi, kyynelten useasti\nkeskeyttäessä hänen puhettaan, mitenkä vanhempainsa koti oli ryöstetty\nja kuinka kuuromykkää setäänsä kidutettiin.\n\nKuultuaan tämän kertomuksen, joka saatti punan nousemaan hänen\notsallensa, nosti ruhtinas ystävällisesti rukoilevaa tyttöä ylös ja\ntarjosi hänelle kätensä, taluttaaksensa häntä alas pihalle.\n\nTällä kohtasi heitä Nefnef, joka tuli ulos tallista. Hän kumarsi\nsyvästi ja sanoi vapisevalla äänellä: \"Armollinen ruhtinas, minä tulin\nmyöhään. Hän on kuollut\".\n\n\"Te olette murhannut kuuromykän ja mielettömän\", virkkoi ruhtinas ja\nkatsoi häneen kauhealla silmäyksellä. \"Minulla ei ole täällä\npäällikkyyttä, mutta minä tahdon puhua kreivi Kamenskin kanssa ja\nherramme ja keisarimme kanssa. Hän ei tahdo, että upsierinsa ovat\npyöveliä. Missä ovat muut naiset?\"\n\nAmalia viittasi tupaan ja nämät, jotka akkunasta olivat nähneet koko\nkohtauksen, kiiruhtivat ulos. Ruhtinas tervehti heitä ystävällisellä\nkohteliaisuudella ja sanoi: \"Tahdotteko jäädä tänne? Minä vakuutan,\nettä olette turvassa. Vai mihinkä tahdotte mennä? Ei kukaan uskalla\ntehdä teille mitään pahaa, sen voin luvata keisarini nimessä\".\n\nNaiset katselivat toinen toisiinsa; äiti puhui muutamia sanoja\nAmalialle ja tämä selitti nyt ruhtinaalle äitinsä halun päästä erään\nsukulaisen tykö Karjalaan, niin kauaksi kuin sotaa kesti.\n\n\"Onko teillä hevosta?\" vastasi ruhtinas, \"niin tahdon toimittaa teille\nkenraali Kamenskin luvan ja passin. Missä on kenraali, majuri Nefnef?\"\n\nSamassa hetkessä järähti tykin laukaus. Hätärummut pärisivät ja kaikki\nVenäläiset tulivat liikkeelle. Ruhtinas pudisti Amalian kättä ja\nhyppäsi taas ratsunsa selkään. Kaikki Venäläiset seurasivat häntä.\n\nNäsijärven rannalle riensivät Venäläisten joukot. Nefnef kiiruhti heitä\njohtamaan. Värjärin laiturille tuotiin taas tykki. Järvellä liikkui\njoukko aluksia, kaikki täynnä sotamiehiä. -- Kohta huomaittiin, että\nsuuri joukko aikoi nousta maalle vähän matkaa kaupungista.\n\nKreivi Kamenski riensi torilta rantaan, jossa ruhtinas Dolgoruki\nkohtasi hänet. Nämät korkeat päälliköt tervehtivät toisiaan\nkohteliaasti ja ruhtinaan korkea arvo näytti voittavan itse\nylikenraalin vallan.\n\n\"Voimamme täällä on liian heikko\", sanoi Kamenski.\n\n\"Tunnin päästä on koko sotajoukkoni täällä\", vastasi ruhtinas; \"minä\nolen kiiruhtanut edelle. Nyt tahdon rientää heitä vastaan ja jouduttaa\nmarssia. Jos oikein näen, saanette kyllä tekemistä siksi, kuin tulen\ntakaisin, niin että vielä voin toivoa päästä tappeluun osaa ottamaan\".\n\n\"Terve tultuanne, jalo ruhtinas!\" vastasi Kamenski. \"Kuinka suuri on\njoukkonne?\"\n\n\"Noin 6,000 miestä\", vastasi Dolgoruki.\n\n\"Jättäkää siis tykistönne sillalle\", sanoi kenraali, \"ja antakaa\nratsuväen kiiruhtaa tuonne tappeluun. Minä huomaan, että vihollinen\nsiellä kokoo voimansa maalle noustaksensa\".\n\n\"Kuka on Suomalaisten päällikkönä?\" kysyi ruhtinas, jo kääntäen\nhevostansa.\n\n\"Minä en tiedä oikein varmaan\", oli Kamenskin vastaus, \"mutta laivaston\npäällikkönä lienee amiraali Spuff, vaikka on koetettu luuletella, että\nhän on ainoastaan vältvääpeli, ja kenraali Rutt johdattaa jalkaväkeä.\nEttä he ovat enemmän, kuin alaupsieria voi kohta nähdä toimituksen\nvoimakkuutta. Tarkk'-ampujat, joita näette seisovan muutamia joka\nveneessä, ovat noita urhoollisia Porilaisia. Soutajat-sotamiehet\nlienevät Ruotsista äsken tulleita. Jääkärimme eivät vielä tunne sitä\nunivormua\".\n\nRuhtinas kannusti ratsuaan ja kiiruhti ajutantteinsa seurassa kaupungin\nlävitse ja pitkän sillan yli. Sieltä saattoi hän nähdä, kuinka\nvihollisen laivasto rupesi ampumaan Venäläisten joukkojen päälle. Mutta\nSuomalaisten tuli oli varsin tiukka. Ainoastaan yksi tykki oli heillä\ntyössä. Muuten eivät he näyttäneet tahtovan tulla aivan likelle\nVenäläisten kiväritulta. Kamenski kuljetti sentähden tykistönsä pitkin\nrantaa, sillä tavalla tavataksensa vihollisia. Tappelupaikka peittyi\npian ruudinsavulla, jonka tuuli ajoi kaupungin ylitse.\n\nTuskin oli ruhtinas ehtinyt sillan yli, kun pari venettä ruudinsavun\nsuojassa läheni sitä. Muutamia Suomen sotamiehiä hyppäsi siitä ylös\nsillalle, jonka alla hirvittävä työ nyt alkoi.\n\nNefnef'in korttieri oli liki siltaa. Puoli tusinaa Suomalaisia riensi\nsinne Paavon johdatuksella. Hän löysi naiset vartijaitta, sillä\nKamenski oli koonnut kaikki väkensä rannalle. Paavo ja kumppaninsa\nolivat eriskummaisesti vaatetetut. Heillä oli hattujensa ympäri leveitä\nhöylänlastuja, jotenka ne kaukaa katsoen olivat sotamiesten kypärien\nmuotoisia. Olkapäiden ylitse kantoivat he, hihnojen siasta kaistaleita\nmännyn kuoresta, valkoinen määhäpuoli ulospäin. Aseina oli heillä\nkeihäitä ja seipäitä.\n\nPaavon silmäys lensi sivumennessä talliin päin, sill'aikaa kuin hän\nkäski naisia kiiruusti seuraamaan itseään. \"Tie on meille nyt avoinna\",\nsanoi hän, \"vaikka Ruovedelle asti. Sill'aikaa kuin vaanjunkkari Roth\nmuiden talonpoikien kanssa antaa Venäläisille tekemistä, pääsemme\nruudinsavun suojassa melkoisen matkan ennalle\".\n\nIlonhuudolla myöntyi rouva Gek tähän ehdoitukseen. Toivo päästä\nmiehensä tykö voitti kaikki muut arvelut. Hän käski tyttäriensä kohta\ntotella ja seurasi sen jälkeen pelastajiansa. Fredrika tarttui\ntavallisuuden mukaan Paavon käteen ja molemmat vanhemmat tytöt\ntaluttivat äitiä.\n\nSillalla kohtasi heitä pastori Cygneus. Hän oli sill'aikaa käynyt\nrovastin luona kaupungissa. Nyt yhtyi hän pakenevain naisten seuraan ja\nrehellinen Paavo otti hänet vastaan sydämellisellä kädenpudistuksella.\n\nTuskin olivat naiset astuneet veneesen, joka kiiruhti ylös Näsijärvelle\npäin, kun tulenliekkiä leimusi useammassa kohdassa pitkää siltaa.\nSamana hetkenä tulivat ruhtinas Dolgorukin etujoukot, jotka innolla\nolivat kiiruhtaneet päällikkönsä jälissä, rannalle.\n\nRuhtinas itse ratsasti ensinnä palavalle sillalle. Mutta hänen\nedessänsä räjähti samassa hirmuisella pamahuksella sillankaari ilmaan,\npalavia ansaita lensi kauas ympäriin ja ruhtinaan täytyi kääntyä\ntakaisin. Hämmästyksellä katseli hän palavaa sillanrakennusta. Hetken\nmietittyänsä sanoi hän: \"Tästä emme voi päästä eteenpäin. Koettakaamme\npohjoisempaan, saatammeko päästä vesien ympäritse!\"\n\n\"Me voimme silloin Karjalan kautta tulla Barclay de Tolly'n armeijaan!\"\nvastasi eräs ajutantti. \"Mutta sinne on pitkä matka, kumminkin viikon\nmarssi\".\n\n\"Olkoon menneeksi!\" huusi ruhtinas. \"Kernaammin kuljen sen matkan, kuin\njään tähän joutilaana katsojana, pääsemättä ylitse\".\n\nSillä välin eneni valkea yhä enemmän. Kaikki sillankaaret seisoivat\nilmitulessa ja koko rakennus oli ainoana tulisena tukkuna. Viimein\nriehahti kauhealla jyrinällä koko tämä tukku alas veteen. Hetkeksi\nnäytti se pysäyttävän veden vauhdin, mutta pian pääsivät aallot\nvoitolle ja heittivät palavat puut ja ansaat alas koskeen, jossa\nvedenpyörteet sekautuivat savun ja rätiseväin kipinäin joukkoon.\n\n\n\n\nV.\n\nPaavon kotitalo.\n\n\nIltapuolella nousi ankara etelätuuli, joka pian kasvoi hirmuiseksi\nmyrskyksi. Pyhäjärven, Näsijärven, Vankaveden ja Visuveden laveilla\nvesillä aina pohjaisempaan Suomeen asti raivosi myrsky, ja kuohuvia\naaltoja loiskui niemiä ja kareja vastaan. Vaahdon seassa Vankavedellä\npyrki eräs vene tullaksensa muutaman niemen suojaan. Soutajina oli\nsiinä muutamia suomalaisia talonpoikia ja perää piti rohkea Paavo, joka\ntaitavasti ymmärsi estää venettä kaatumasta. Muut veneet, jotka\nvaanjunkkari Roth'in johdolla hätyyttivät Tamperetta, olivat eronneet\nja nousseet maalle useammille saarille. Valppaat, väsymättömät ja\ntapaamattomat, pitivät he nämät vedet puhtaina kaikista Venäläisistä ja\nkuleksivat pitkin rantoja, jossa kaappasivat pois jokaisen venäläisen\nkurierin, ryöstivät kuormastoja ja löivät vähäisempiä sotamiesjoukkoja.\nKoottuansa kaikki täällä löytyvät veneet ja alukset ja hävitettyänsä\nTampereen sillan, pitivät he tällä tavoin Venäläisten armeijaa\npiiritettynä. Ainoastaan tekemällä ison kierron saattoivat Venäläiset\nIinsalmen kautta auttaa Kamenskia. Mutta Iinsalmelle oli Sandels\nprikaatinsa kanssa asettunut.\n\nTampereelta pakenevien naisten oli koettaminen päästä metsiä myöten\nniin kauas pohjaiseen, ett'ei heidän enää tarvinnut pelätä Venäläisten\narmeijaa vasemmalla rannalla. Mutta myrsky pakoitti heitä juuri sillä\nrannalla pelastustansa etsimään. Paavo oli kuitenkin valinnut\nturvallisen paikan, jossa ei yhtään vihollista ollut. Kurussa,\nkappaleen matkaa siitä poltetusta maatalosta, jossa majuri Gek'in perhe\noli asunut, oli Paavon oma talo. Kun vene, jossa pakolaiset olivat, oli\nehtinyt erään niemen sivutse, laski se rantaan muutamien suurten\nleppäpuiden suojassa. Paavo nousi naisten ja papin kanssa maalle ja\nmuut talonpojat lähtivät taas vesille.\n\n\"Viekää vaanjunkkarille terveisiä\", virkkoi Paavo, \"ja sanokaa hänelle,\nettä huomenna aamulla olen Kurun kirkolla. Jos hän nousee maalle\nmuutamien miesten kanssa ja tulee sinne, saamme vieläkin keskustella.\nMinä viivyn ainoastaan tämän yön vanhempieni ja siskojeni tykönä\".\n\nTämän hyvästijätön perästä vei Paavo naisensa metsään. Taivasta\ntavottavien honkain välitse, jossa ei yhtään tietä ollut, ja\npensastojen läpi, joita Paavo taitteli tietä raivataksensa, tuli seura\nmuutamaan taloon, jonka ympärillä oli pari pellonaitausta. Tänne ei\nvielä yksikään vihollinen ollut osannut tulla, sillä älykäs Paavo oli\nsulkenut ainoan tien, joka vei taloon parin kallion välitse, sillä\ntavoin, että oli kaatanut joukon honkia ja tehnyt sysihaudan keskelle\ntietä, niin että Venäläiset, jos tulisivat sinne, luulisivat tien\nvievän ainoastaan haudalle. Muuten oli talon ympärillä kaikilla puolin\näkkijyrkkiä vuoria.\n\nPaavo astui ensinnä sisään avaraan pirttiin. Siellä istui takan edessä\nvanha akka ja korjasi valkeaa. Kaksi nuorempaa naista oli ruuan\nvalmistamisen toimessa. Korkeassa sängyssä tuvan peräseinällä lepäsi\nvanha ukko, jonka harmaa parta välkkyi valkean paistetta vastaan.\n\nÄäneti katseli Paavo ympärillensä ja meni sen jälkeen rahille istumaan.\nEi yksikään läsnä-olevista osoittanut ilon tai kummastuksen merkkiä.\nMutta toinen naisista, vaihetettuansa silmäyksen Paavon kanssa, meni\nvieraita vastaan ja talutti heitä rahille.\n\nUkko käänsi päätään ja katseli tulijoita, akan sytyttäessä pari\npärettä, paremmin pirttiä valaistaksensa. Vasta pitkän, juhlallisen\näänettömyyden perästä nousi Paavo ylös ja läheni vanhusta, ottaen\nkäteensä lakin, jota tähän asti oli pitänyt päässään. Vanhus teki nyt\nmuutamia kysymyksiä, joihin Paavo kunnioituksella vastasi. Hän kertoi,\nnäet, viimeisten päivien tapauksista. Vaimot kuuntelivat tarkasti tätä\npuhetta, vaikk'eivät olleet siitä vaarin ottavinaan.\n\nKun Paavo jälleen oli istunut rahille, nousi vanha akka ylös; meni\nrouva Gek'in luo ja antoi hänelle kättä, toivottaen hänelle \"Jumalan\nrauhaa\". Rouva Gek vastasi ystävällisesti tervehdykseen, jonka jälkeen\nakka kätteli muita naisia ja sanoi heitä tervetulleiksi. Nyt astui\npappi, hyvin tottunut maan tapoihin, ukon luokse ja puuttui puheisin\nhänen kanssansa.\n\nPaavo meni sill'aikaa ulos. Hänen sisarensa levittivät pöydälle ison\nliinan, jonka valkoiselle pohjalle oli neulottu monenvärisiä ruusuja.\nSuuri kistu avattiin, josta muutamia hopeapikareita ja pari suurta\ntinavatia otettiin esiin. Vähän aikaa puhuttuaan naisvierastensa kanssa\nantoi akka muutamia avaimia tyttärillensä, jotka sen jälkeen aitasta ja\nruokahuoneesta toivat mitä parasta talossa oli.\n\nPaavo tuli takaisin aterialle, joka oli oikeita Suomen ruokalajia:\nlihaa ja kalaa sekä ääretön ruiskakku. Myös otettiin esiin iso,\nympyriäinen tinapullo, jossa oli viiniä. Ruualta päästyään meni Paavo\nulos ja veti vähän ajan perästä sisään suuren ja pitkän reen. Hänen\nsisarensa toivat pari samankaltaista ja näihin tehtiin vieraille sijoja\npeuran- ja karhunnahoista.\n\nPappi ja Paavo menivät heinälatoon makaamaan.\n\nSuomen talonpojalla on erinomainen voima valvoa. Heinä-aikana, etäisiä\nsuoniittujansa korjatessaan, hän tuskin ollenkaan nautitsee lepoa.\nPaavo ei ollut kauan nukahtanut, ennenkuin levoton tunne ajoi hänet\nylös ja saattoi häntä vaeltamaan metsän lävitse kotinsa ympäri\ntutkiaksensa, oliko kaikki rauhallista ja luotettavaa. Nuori talonpoika\nvaelsi perityllä maallaan, joka hetki peläten siinä näkevänsä\nvihollisia. Tämä maa oli nyt hänen rehelliselle sydämellensä sitä\npyhempi, kuin hänen asunnossaan oli vieras, joka hänelle oli kalliimpi\nkaikkea muuta maan päällä, vaikka tämä tunne hänessä vielä oli himeä ja\nepäselvä. Paavo oli varustautunut luotipyssyllään, talon kalliimmalla\nomaisuudella, jonka hänen vanha isänsä itse oli tehnyt ja joka tämän,\nniinkuin pojankin kädessä, jo oli ollut monen karhun surma. Keveillä\naskelilla hiipi Paavo kallioin ja honkain välitse ja tuli viimein\nsiihen vuorensolaan, jossa hän niin kavalasti oli sulkenut tien.\nTässä laski hän korvansa maata vastaan kuunnellaksensa. Myrsky oli\ntau'onnut, kaikki oli hiljaista, ainoastaan muutamat oravat karruttivat\nmäntyjen latvoissa ja yksinäinen rastas viserteli suloista lauluaan.\nTaivaan-kannen puna ilmoitti lyhykäisen yön loppua. Paavo kiipesi\nsuureen mäntyyn, päivän valetessa nähdäksensä niin kauas ympärille,\nkuin suinkin.\n\nHänen tottunut silmänsä ei jättänyt yhtäkään esinettä tarkastelematta.\nJokaisen pienimmänkin muutoksen sumussa ja hänelle niin tutuissa\npuunlatvoissa olisi hän huomannut; ei vähinkään ääni jäänyt häneltä\nkuulematta. Vankavedellä näki hän veneen, joka laski Kuruun päin, jonka\nkellotapuli näkyi etäältä puiden välissä. Maanpuolella ei hän huomannut\nyhtäkään liikuntoa. Hän astui sentähden alas ja läksi kirkolle.\n\nVaanjunkkari Roth jätti veneensä ja kumppaninsa rantaan ja läksi\nastumaan määrätylle kohtauspaikalle. Polku vei hänet maantielle, joka\ntiheän metsän lävitse kulki kirkolle. Yht'äkkiä huomasi hän puiden\nvälissä esineen, joka tarkistutti koko hänen huomionsa. Se oli kasakki.\nKohta oli Roth tehnyt päätöksensä. Kasakki oli yksinään, siis oli hän\nvangiksi otettava. Roth meni suuren puun suojaan, joka seisoi tien\nvarrella ja jonka sivutse kasakin oli ratsastaminen. Hiljaan laski hän\nkivärinsä pois, jonka latinkia hän ahnehti, sillä Suomalaiset olivat\nyleisesti ampumavarojen puutteessa. Sitä vastoin veti hän miekkansa.\n\nKun kasakki tuli likelle puuta, huomasi hän samassa vihollisensa, mutta\nennenkuin hän oli ehtinyt käyttää keihästä taikka kääntää hevosensa,\nkarkasi Roth esiin ja pisti miekkansa hevosen rintaan. Sen perästä\ntarttui hän kiinni kasakin rintaan. Hämmästynyt villi tavotti pitkää\npistoolia, joka oli hänen vyössänsä, mutta Roth tarttui hänen käteensä\nhirmuisella voimalla. Hän ei voinut käyttää aseitaan: tässä kysyttiin\nsiis käsivoimaa. Mutta harteva vaanjunkkari voitti hänet helposti,\nlannisti häntä parilla nyrkin lyömällä, tempasi hänet irti kaatuneesta\nhevosesta ja veti häntä perässään vankina.\n\nVarovasti läheni vaanjunkkari kirkkoa. Hän tiesi, että kasakilla,\ntavallisuuden mukaan, oli kumppani lähellä. Aivan oikein istuikin\nkirkkotarhan muurin vieressä vakoileva kasakki. Tämä oli jo luultavasti\nhuomainnut jonkun saaliin, sillä äkisti ojensi hän keihäänsä, kannusti\nhevostaan ja riensi eteenpäin. Hänen vauhtinsa pysäytettiin kuitenkin\nyht'äkkiä ja hänen keikahtaessaan maahan hevosen selästä kuului kova\npyssynlaukaus.\n\n\"Hm!\" sanoi vaanjunkkari itsekseen, \"se oli kaiketi Paavo. Ell'ei vaan\nnäillä molemmilla variksilla oisi useampia seurassansa. Ottakaamme\nselko siitä\".\n\nRoth teki sen jälkeen vangille muutamia kysymyksiä kielellä, jonka itse\nluuli olevan venäjää, mutta josta vanki ei paljon ymmärtänyt. Mutta\nmissä kieli ei riittänyt, siinä tulivat merkit ja liikunnot avuksi.\nVaanjnnkkarin lujat nyrkit kehittivät oivallisesti Venäläisen\nkäsitystä. Tämän eriskummaisen tutkinnon kestäessä tuli myöskin Paavo\nsaapuville. Ainoastaan vähäisellä nyykähdyksellä tervehti vaanjunkkari\nhäntä ja pitkitti sen jälkeen temppujaan kasakin kanssa. Pääkohta\nsiitä, mitä hän luuli saaneensa tietää, oli se, että Nefnef vähäisen\nlähetyksen kanssa oli likitienoossa ja että eräs maanmittari, jonka\nnimen Roth tunsi, oli Venäläisten oppaana.\n\nKun vaanjunkkari oli ilmoittanut arvelunsa Paavolle, pitivät he yhdessä\nkeskustelua, josta tuli se päätös, että maanmittari oli petturi. Paavo\ntuli levottomaksi kodistaan ja käski Roth'in seurata itseään. Hetken\nmietittyänsä suostui tämä siihen. Mutta ennenkuin jätti paikan, oli hän\nniin varova, että sitoi kasakin kiinni kirkkotarhan porttiin. Molemmat\nystävät läksivät sen jälkeen Paavon taloon päin.\n\nHeidän arvelunsa eivät olleet väärät: petollinen maanmittari oli\nnäyttänyt Nefnef'ille tien. Tuo niin viisaasti rakettu sysihauta oli\nhävitetty. Tämän nähdessään Paavo päästi kolkon huudahduksen. Roth\nlaski kätensä hänen olallensa hiljaisuutta osoittavalla silmäyksellä.\nPaavo malttoi mielensä ja molemmat lähenivät, hiljaa hiipien,\nyksinäistä kotia. Noin kaksikymmentä Venäläistä näkyi pihalla. Puoleksi\nvaatetetut naiset pitivät syleillen toisistaan kiinni. Yksi kasakki\npiti hivuksista kiinni vanhaa ukkoa, joka oli vedetty esiin sängystään.\nNähdessään näin rääkätyn vanhuksen, kävi puistuttava vävähdys Paavon\nruumiin lävitse. Silmänräpäyksessä oli pyssy hänen poskellansa ja sen\nluoti lensi Venäläisen pään lävitse.\n\n\"Sinä aloitit liian varhain, Paavo\", sanoi Roth, \"mutta minä tahdon\nauttaa sinua\". Hän pani kivärinsä silmälle ja kaksi Venäläistä kaatui.\nKohta nousi meteli Venäläisten seassa. Puoli tusinaa kasakkia syöksi\nsinne päin, jossa rohkeat pyssymiehet seisoivat korkealla kalliolla.\n\n\"Kuule, Paavo\", sanoi Roth, \"minä menen tuomaan tänne mieheni veneestä,\nniin otamme heidät pian. Asetu sinä sysihaudalle, josta he vaan voivat\ntulla edespäin yksi kerrallansa, äläkä päästä yhtäkään ulos. Älä vaan\nkiivastu kovin, sillä kiivaudella vahingoitat sekä itseäsi että heitä\".\n\n\"Kas tuolla petturia\", keskeytti häntä Paavo, \"tuolla hän tulee ulos\npirtistä\".\n\n\"Odota\", sanoi Roth, \"ennenkuin menen, tahdon heittää hänelle\nsinimarjan silmään. Se on vähintä, jota voin tehdä semmoiselle\nkonnalle\".\n\nHän oli jälleen ladannut pyssynsä ja tähtäsi suurella kylmyydellä ja\nverkkaisuudella. Luoti lävisti maanmittarin, ja Roth ja Paavo jättivät\nsamassa kallion, jonne kasakit eivät voineet kiivetä ylös.\n\nPaavo meni sille paikalle, johon Roth oli hänet määrännyt. Polku siinä\nkävi kahden kallion välitse ja solan edessä, jonka sysihauta ennen oli\nsulkenut, löytyi vielä joukko tukkia. Paavo veti muutamia niistä\nkallioin väliin, niin että tie sillä tavoin jälleen suljettiin. Itse\nasettui hän ison kiven viereen, josta helposti huomasi jokaisen, joka\ntahtoi tunkea eteenpäin.\n\nKauan ei hän siinä ollut seisonut, ennenkuin muutamia kasakkeja\nlähestyi. Ensimmäinen kaatui kohta hänen luodistaan, muut toiset\nratsastivat takaisin taloon. Pian tulivat he toki takaisin suuremmalla\nmiesjoukolla ja tekivät uuden koetuksen, joka ei kuitenkaan onnistunut.\nSill'aikaa oli Roth kymmenen miehen kanssa ehtinyt tulla. Urhoollinen\nvaanjunkkari, joka yhtä hyvin kuin hänen muutkin sotamiehensä tunsi\npaikan, oli jo tiellä sinne tehnyt määräyksensä.\n\nSotamiehet kiipesivät ylös kallioille, josta muutamat heistä saivat\ntilaisuuden ampua. Mutta sisäänsuljetut Venäläiset tekivät hurjan\nkoetuksen väkisin tunkea ulos. He tulivat kuitenkin ammutuiksi, yksi\ntoisensa perästä. Keskellänsä veivät he naisväen ja papin, joiden kädet\nolivat sidotut. Tämä näky suututti Suomalaisia niin, että he hyppäsivät\nalas kukkuloilta ja heittäytyivät vihollistensa yli pajunetilla. Ankara\ntaistelu nousi, mutta Suomalaisten käsivoima ja ruumiinväkevyys sai\npian voiton, varsinkin kuin hevoset tungossa olivat Venäläisille\nainoastaan esteeksi.\n\nPaavo taisteli ensimmäisenä. Hän oli heittänyt pyssyn olallensa ja\nkäytti nyt molemmilla käsillä kirvestä. Terävillä iskuilla raivasi hän\nitselleen tietä, siksi kuin oli päässyt naisten luokse. \"Missä Amalia\non?\" kysyi hän kiivaasti.\n\n\"Nefnef on vienyt hänet pois\", valitti äiti, väännellen sidottuja\nkäsiään.\n\n\"Pelasta sinä naiset\", sanoi Paavo Roth'ille, joka oli seurannut häntä.\n\n\"Minä vien heidät veneeseni\", vastasi Roth. \"Siellä on sijaa teillekin,\npastori Cygneus\".\n\n\"Missä on isäni?\" kysyi taas Paavo. Hän katsahti äitiin, mutta tämä ei\nvastannut. Hänen sisarensa olivat yhtä mykät.\n\n\"Hän ei enään elä\", sanoi pappi. \"He ovat murhanneet vanhuksen\".\n\nPaavo ei vastannut mitään, mutta hänen katsantonsa oli hirmuinen. Roth\notti häntä käteen ja sanoi: \"hillitse itseäsi, Paavo. Me kostamme sen\nsinulle\".\n\n\"Kuka?\" kysyi Paavo kolkolla äänellä.\n\nVanha äiti osoitti erästä Venäjän ala-upsieria, sanoen: \"tuo halkaisi\nisäsi pään\".\n\nEnnenkuin kukaan kerkesi sanaakaan sanomaan, ennenkuin Roth oli ehtinyt\ntarttua Paavon nostettuun käteen, oli tämä viskannut kirveensä\nmurhaajan päälle, joka vaipui vereensä.\n\n\"Mutta missä on hän?\" kysyi Paavo vieläkin ja vastausta odottamatta\nriensi hän taistelupaikalta taloon, joka jo oli ilmitulessa.\nTuskastuneena katsahti hän sisään avatun oven lävitse. Siellä oli vaan\nhävitystä ja verta. Laattialla näki hän isänsä ruumiin. Mutta liekit\npakoittivat häntä pakenemaan. Katsahtaen metsään päin näki hän puiden\nvälissä upsieria, joka tahtoi vetää myötänsä naista rantaan päin. Hän\ntunsi kohta Nefnef'in ja Amalian. Nopeasti kuin salama oli hän siellä\nja tarttui vihollisensa rintaan.\n\n\"Nyt et pääse niinkuin viimein\", sanoi Paavo ja veti häntä myötänsä\nerääsen pieneen raivattuun paikkaan liki palavaa navettaa. Keskellä\ntätä paikkaa oli vähäinen paalu, ja sen ympärillä kuusenhakoja. Paavo\nnosti vihollisensa maasta ja heitti hänet yhdellä otteella hakojen\npäälle. Mutta nämät välttyivät, niin että Nefnef putosi alas. Siinä\noli, näet, karhunkuoppa. Että kosto täällä kohtasi Nefnef'iä, kuultiin\närjyvästä mörinästä, joka ilmoitti, ken siellä häntä ennen oli.\n\nPaavo lähti nyt kohta Amalian tykö, joka tainnuksissa oli vaipunut\nmaahan. Rehellinen talonpoika katseli hänen lempeitä, vaalistuneita\nkasvojansa. Hän oli jo lapsuudestansa asti nähnyt ja rakastanut tätä\nnuorta tyttöä. He olivat leikinneet yhdessä lapsina ja vaikka Amalian\nsievempi kasvatus, pian pani väliseinän hänen ja yksinkertaisen\ntalonpojan välillä, oli kuitenkin Paavossa, ikäänkuin näkymättömästä\nvaikutuksesta, syttynyt tunne, syvempi ja jalompi kuin tavallisesti\nhänen säädyssänsä. Hänellä ei kuitenkaan nyt ollut paljon aikaa antaa\ntunteillensa valtaa Amaliaa nähdessään. Useampia laukauksia\npäästettiin, hurranhuutoja kaikui ja ankara taistelu kuului jälleen\nsysihaudalta. Venäläiset olivat niinmuodoin saaneet apua.\n\nPaavon ensimmäinen ajatus oli rientää sinne, mutta hän malttoi\nmielensä, silmäillessään Amaliaa. Tämän kanssa uuteen vaaraan syöksyä\noli hänelle mahdotonta. Amalia oli ensin pelastettava. Katsottuaan\nvähän ympärillensä ja päätöksensä tehtyään nosti Paavo taintuneen\ntytön ylös maasta.\n\nHän anoi silmänsä. \"Hyvä Jumala!\" huusi hän; \"Paavo, missä olen minä,\nmissä ovat äiti ja sisaret?\"\n\n\"Minä olen sinua suojeleva\", vastasi Paavo. \"Minä tahdon viedä sinut\nheidän luoksensa, jos mahdollista on\".\n\nHän otti tytön syliinsä niin sievällä ja kauniilla tavalla, kuin\nainoastaan luonnosta jalo tunne voipi määrätä. Hänen päänsä lepäsi\nPaavon hartiota vasten ja hän ummisti silmänsä kannettaessaan pois\nkallioin väliin, jossa Paavo yksinään tunsi joka rotkon, joka pensaan,\njoka puun.\n\nSysihaudalla, jossa vaanjunkkari Roth kumppaniensa kanssa oli ottanut\ntämän vähäisen venäläisen lähetyksen vangiksi, tapahtui sillä välin\njulmiakin kohtauksia. Roth käski pari sotamiestä seuraamaan naisia ja\npappia veneesen, ja jäi itse toisten kanssa vartioitsemaan vankeja sekä\nodottamaan Paavon takaisintuloa.\n\nMutta suurempi joukko Venäläisiä läheni tietä myöten. Urhoollinen\nvaanjunkkari otti nopeasti vangeilta pois aseet ja ajoi heidät yhteen\nlaumaan kallioin välissä olevalle tielle, jossa hän antoi pari miestä\nheitä vartioita. Jälelle jääneiden kuuden kanssa asettui hän jyrkälle\nvuorenhuipulle, jossa häntä käsivoimalla ei voitu hätyyttää. Niin pian\nkuin tämä uusi osakunta oli tullut ammuttaviin, harvenivat sen rivit\nSuomalaisten luodista. Venäläisten päällikkö vastasi laukauksilla ja\npeittäytyi sillä tavoin tiheään ruudinsavuun. Roth huomasi, ettei hän\npaljon voinut vahingoittaa kumminkin viidenkymmenen kertaista\nväkivoimaa, joka tunki solaan. Hän matkaansaattoi tosin suuren\nmieshäviön, mutta menetti myöskin omia ampumavarojansa, jotka olivat\nhänelle ylen kalliita. Keskusteltuaan kumppaniensa kanssa, ja kaikkein\nsovittua siihen päätökseen, että Paavo kyllä tietäisi, mitä polkuja oli\nmenevä, käski hän niiden kahden sotamiehen, jotka olivat vartioinneet\nvankeja, jättää heidät, ja koko vähäinen joukko vetäytyi veneesen,\njohonka naiset jo ennen olivat tulleet. Mutta viholliset ajoivat heitä\ntakaa, niin että heidän kohta oli laskeminen ulos rannasta.\n\nPaavo kiipesi kalliin taakkansa kanssa eräälle kalliolle liki rantaa,\njossa hän tiesi olevan vähäisen luolan. Hän vei Amalian sinne sisään ja\nasettui itse luolan suuhun, joka oli peitetty korkeilla angervoilla,\npyssyänsä lataamaan.\n\nAmalia painoi kätensä kasvojansa vastaan ja puhkesi kovaan itkuun, joka\nviimein antoi lievitystä hänen tuskastuneelle sydämellensä. Paavo\nkatsahti häneen ja sanoi: \"Sinun ei pidä itkeä, mamseli Amalia, sillä\ntäällä olemme turvassa. Viholliset eivät meitä täällä etsi, mutta jos\nhe tulevat, niin ei yksikään elävänä tunge tänne sisään, muutoin kuin\nruumiini ylitse.\"\n\n\"Äitini, sisareni!\" huokasi tyttö.\n\n\"Ja minun äitini ja sisareni!\" vastasi Paavo. \"Ja murhattu isäni! mutta\nmeidän on muistaminen, että mitä ihmiset jättävät rankaisematta,\nrankaisee ijankaikkinen kostaja\".\n\nAmalia ei vastannut mitään, vaan pitkitti itkuaan. Paavo katseli häntä\nsilmiänsä pois kääntämättä, kuunnellessaan ulospäin taistelua.\nKivärinlaukaukset olivat tauonneet ja ainoastaan kaukainen hälinä\nilmoitti, että Venäläisten joukko oli vetäytynyt rantaan päin.\n\n\"Meidän täytyy tarkastaa asematamme\", virkkoi Paavo. \"Ole huoletonna,\nmamseli Amalia, minä tulen kohta takaisin\".\n\nKahdenkertainen tuska kuvautui Amalian kasvoilla, mutta hän koetti\nsilminnähtävästi tukahduttaa pelkoansa. \"Ole varoisa, Paavo!\" sanoi\nhän. \"Älä luovu minusta!\"\n\nKuullessaan nämät sanat, jotka tunkivat hänen sydämensä sisimpään\npohjaan, vapisi Paavo. Kirkas kyynel välkkyi hänen silmässään ja hän\nvastasi: \"en ikänä!\" Samassa käänsi hän kasvonsa, miehevällä\nmielenmaltilla, ulos järvelle päin. Hän hiipi hiljaa muutamaan luolan\nlikellä kasvavaan leppään, josta hän lehtien piilossa saattoi katsella\nympärillensä.\n\nHän näki muutamia kasakkeja kuleksivan ympäri siinä pienessä laaksossa,\njossa nyt hänen kotinsa savusi tuhastaan. Niitä ei hänen tarvinnut\npelätä. Toiselle puolelle oli hänellä näkyala järvenrantaan, jossa hän\npian havaitsi Roth'in veneen. Siinä keksi hänen tarkka silmänsä kohta\nne henget, jotka häntä huolestuttivat. Hän näki sitte Roth'in ja\nurhoollisten sotamiesten myös astuvan veneesen ja laskevan ulos. He\nolivat tuskin ehtineet pyssynkantamuksen päähän rannasta, kun siihen\ntuli useampia kasakkeja, joista muutamat ratsastivat veteen,\nlaukaistaksensa pistooliaan pakenevien päälle. Mutta ne, jotka tulivat\nliian liki, ammuttiin kohta kuolijaksi ja pian oli vene vaaratta ulkona\njärvellä. Se laski Muroleen salmea kohti, niinmuodoin Ruovedelle päin.\n\nPaavolla ei siis ollut muuta kuin täällä vartominen, siksi kuin seutu\ntuli Venäläisistä puhtaaksi, ja sen jälkeen koettaminen käyttää kaikkia\nniitä sattumia, jotka voivat olla sopivia hänen ja Amalian\npelastukseksi. Hän astui alas puusta ja kertoi Amalialle mitä oli\nnähnyt.\n\n\n\n\nVI.\n\nErämaa.\n\n\nSeutu Kurun ympärillä oli hävitetty; kaikki ihmisasunnot olivat sorana\nja tuhkana; ainoastansa Jumalan huone, pieni kirkko, seisoi vielä,\nvaikka ryöstettynä, ja kohotti kullattua ristiään metsän ylitse.\nRaivoovat viholliset olivat vetäytyneet toiselle haaralle, niin että\nainoastaan siellä täällä joku asukkaista, joka oli piileskellyt\nvuorenrotkoissa ja suosaareksilla, uskalsi hiipiä esiin hävitystä\nkatsellaksensa.\n\nSiitä luolasta, johon Paavo oli ottanut turvansa sen onnettoman tytön\nkanssa, jonka pelastaja hän oli, hiipivät he molemmat ulos, paetaksensa\nnäistä kauhistuksen paikoista. Pyssy jännitettynä kädessään ja tarkasti\nkatsellen ympärillensä, kulki Paavo ensinnä; hänen jälkiänsä seurasi\nvavisten Amalia.\n\nIlta rupesi jo lähenemään, sillä ennen eivät he uskaltaneet alkaa\nvaellustansa. Paavo tahtoi kuitenkin kiiruhtaa, sillä hänen\nmatkakumppaninsa, vaikk'ei hän mitään lausunut, kärsi, niinkuin hän\nitsekin, nälkää. Hän sanoi Amalialle aikomuksensa olevan ennen yötä\npäästä Muroleen salmen ylitse, järven toiselle puolelle, jossa\nviholliset eivät olleet niin hajalla. Tyttö seurasi häntä ääneti\ntiheän, jylhän metsän lävitse. Yön lähetessä olivat he jo ehtineet\nhyvän matkan Kurun kirkosta salmelle. Amaliaa kauhistutti, kun hän näki\ntäällä olevan kosken ja katseli sen hirmuisia pyörteitä.\n\n\"Juuri tämä koski\", virkkoi Paavo, \"on ainoa keino pelastukseksemme.\nMinä olen lukemattomat kerrat kulkenut siitä alas ja tunnen jokaisen\nkiven pyörteiden välissä. Jos tahdot luottaa minuun, mamseli Amalia,\nniin kannan sinut ylitse\".\n\nAmalia vastasi ainoastaan nyykähdyksellä.\n\n\"Niin anna minun siis tehdä\", pitkitti Paavo, \"mitä on tarpeellista.\nMinun täytyy sitoa sinut kiinni hartioilleni\".\n\nHän otti vyönsä ja kiinnitti hänet sillä, melkein niinkuin\nLappalaisvaimo kantaa lastansa. Amalia laski tuskallisena,\npunastuneena, kätensä hänen kaulansa ympäri.\n\nPitkä seiväs kädessä lähti Paavo koskenpartaalle, juuri siihen\npaikkaan, jossa pyörteet näyttivät rajuimmilta. Hän tiesi, että tässä\nlöytyi vanha lohipato, eräänlainen kosken poikki rakettu kivimuuri,\njota käytettiin lohenpyyntiin ja joka nyt oli veden alla. Vakavilla\naskelilla kaalasi Paavo sauvansa nojassa pitkin tätä vaarallista tietä,\njossa vaahto roiskui ylös aina Amalian jalkoihin asti. Yksi ainoa\nharha-askel, ainoakin liukastus noilla märillä kivillä olisi heittänyt\nhänet raskaan taakkansa kanssa syvyyteen. Niin tuli hän valtaväylälle\nkosken keskellä. Siinä oli veden juoksu rajuin. Mutta Paavo, rohkeana\nkeskellä kohisevaa koskea, katseli tarkalla silmäyksellä muutamaa\nkiveä, jonka määräsi seuraavaksi jalansijaksensa. Hän tunnusteli sitä\nseipäällänsä, pisti sitte seipäänpään kahden kiven väliin vähän\nalempana ja -- hyppäsi.\n\nSe onnistui. Nyt oli vaarallisin paikka kuljettu ja vakavin askelin,\ntoiselta kiveltä toiselle, astui Paavo eteenpäin, kunnes oli päässyt\ntoiseen rantaan. Siinä laski hän maahan pelastetun tytön.\n\nKumpikaan ei puhunut mitään. Heidän tunteensa olivat liian syvät\nsanoihin puhjetaksensa. Mutta kauan ei Paavo levännyt. Hän tarjoutui\njälleen kantamaan tyttöä. Amalia lupasi kuitenkin käydä, kumminkin\nsiksi että tulisi enemmän väsyneeksi. He pitkittivät sentähden\nvaellustansa. Paavo tunsi erään talonpojan, joka asui Orihveden\npitäjässä syvällä metsässä, noin peninkulman paikoilla Muroleen\nsalmesta. Se oli likin asuttu paikka sillä puolella vesiä, jossa he nyt\nolivat. Kallioin ja korkeain honkain välitse, läpi jylhän, pimeän\nmetsän, jossa tuskin ennen mikään mun elävä olento, kuin susi ja karhu\noli kulkenut, tunki nuori talonpoika. Väliin täytyi hänen kiertää\njonkun tiheän pensaston ympäri, väliin jonkun järven tai suon; harvoin\nseurasivat he mitään raivattua polkua. Lopuksi tapasivat yhden, mutta\nse vei heidät muutamaa puroa myöten mahdottoman suurelle rämeelle.\n\nAmalia joutui varsin epätoivoon, nähdessään niitä lukemattomia hyllyviä\nmättäitä, joidenka välissä kiilsi vettä ja ainoastaan siellä täällä\nmuutamia matalia, puolikuivettuneita mäntyjä kasvoi. Kaihoittavaa oli\nnähdä näiden yksinäisten puiden kuivuutta keskellä vetistä suota. Mutta\nniin pian kuin puut semmoisessa suossa kasvavat niin suuriksi, että\njuuret ulottuivat vedenpinnan alla olevaan jäähän, kuivuvat ne pois.\n\n\"Meidän täytyy tästä ylitse!\" sanoi Paavo. \"Takanamme on kuolemaa ja\nhävitystä; mitä edessämme tapaamme ei kuitenkaan voi olla vaikeampaa,\nvaikka Heikinkin talo olisi ryöstetty ja poltettu. Mutta sinä tarvitset\nlepoa, mamseli Amalia. Istu sentähden tähän; minä en sinusta kauas\nerkane ja sinä voit olla huoletta, sillä valppauteni ei hetkeksikään\nole taukoova\".\n\nPaavo vaelsi vähän matkaa pitkin suon rantaa, kuitenkin niin, että hän\nalinomaa näki Amalian. Muutamasta koivusta repi hän irti palasen tuohta\nja pian oli hän täyttänyt siitä tehdyn ropeen suon oivallisilla\nhedelmillä: muuramilla.\n\nOttaessaan vastaan hänen lahjansa näkyi ystävällinen hymy Amalian\nhuulilla. \"Kuinka monta marjarovetta olet minulle lahjoittanut, Paavo?\"\nkysyi hän.\n\n\"Monta on marjaa metsässä, useammat ovat uskollisen sydämen ajatukset\",\nvastasi Paavo.\n\nAmalia loi silmänsä maahan ja Paavokin pysyi äänetönnä, siksi kuin hän\noli lopettanut pienen aterian.\n\n\"Uskallatko levätä tässä yli yön, luottaen valppauteeni?\" kysyi Paavo.\n\n\"Mielelläni, jos sen pidät tarpeellisena\", oli tytön vastaus.\n\nJoutuisasti oli Paavo valmistanut lehtivuoteen ja vähäisen hakomajan\nsen ylitse.\n\nÄänettä hiipi Amalia tähän majaan, kentiesi ei niin paljon\nnauttiaksensa unta ja lepoa, kuin pikemmin näkymätönnä voidaksensa\nlievittää rintaansa kyynelillä.\n\nYöllä istui Paavo majan vieressä, puron rannalla. Kapineiden seassa,\njoita hän kantoi tupessa vyöllään, oli hänellä myöskin ongenkoukkuja ja\nsiimoja. Niillä sai hän joukon nieriäisiä, jotka hän, taitavana\nkalastajana, aamupuolella valkeaa tehtyänsä, paistoi.\n\nKun aamu-aurinko oli noussut ja lähetti säteitänsä rämeen ylitse,\nlähestyi Paavo pientä majaa. Vavisten uskalsi hän tuskin luoda\nsilmäystäkään sen sisään. Mutta tämä silmäys kohtasi Amalian, joka jo\nistui ylhäällä kädet ristissä. Hän nousi kohta seisoalle ja meni Paavon\ntykö. Tämä vei hänet valkean ääreen, sanoen: \"Mamseli Amalia, vaatteesi\novat kasteesta märät, kuivaa ne tässä, ennenkuin lähdemme edemmäksi, ja\nvahvista voimiasi vähäisellä aterialla\".\n\nAmalia totteli ja se oli hänelle huvitukseksi surussansa, kun näki\nPaavon ystävällistä huolenpitoa ja hoitoa hänestä. Hän luotti häneen\ntäydellisesti ja vaellus Paavon seurassa ja suojeluksen alaisena olisi\nehkä tuntunut hupaiseltakin, ell'ei hänen äitinsä ja sisarensa kohtalo\nolisi häntä huolettanut. Erittäin murehti hän siitä, että he luulisivat\nhäntä kuolleeksi.\n\nToimekas Paavo käski hänen ottaa muutamia kaloja myötänsä. Hän teki\nniin, tallettaen niitä ropeessa.\n\nMolemmat lähtivät sen jälkeen astumaan pitkin rämeen rantaa, kunnes\ntulivat erääsen paikkaan, jossa Paavo tiesi löytyvän suksia. Semmoisiin\npaikkoihin, jossa polku kulkee rämeiden ylitse, jotka eivät muuten\nkannata ihmistä, on Suomalaisilla tapana suvi-aikoina panna useampia\nparia suksia, joita käytetään ylitse mennessä ja sitte jätetään\ntoiselle rannalle. Suurella varovaisuudella kiinnitti Paavo yhden parin\nAmalian jalkojen alle, ottaen sen jälkeen itse toisen parin. Hän\ntalutti heikkoa tyttöä. Mutta pian huomasi hän, että Amalian\ntottumattomuus ja heikot voimat tekivät hänelle mahdottomaksi ehtiä\nkauas. Paavo vei hänet sentähden muutamalle saarekselle, jossa joukko\nleppä- ja pajupensaita osoitti maan olevan kiinteämmän. Siellä irroitti\nhän sukset tytön jaloista.\n\nAmalia puhkesi kyyneliin. \"Minä olen liian heikko, Paavo\", valitti hän.\n\"Olen sinulle vaan vaivoiksi. Jos olisit yksin, niin jo aikaa sitten\nolisit päässyt kaikista vaaroista\".\n\nPaavo katsoi häneen hartaalla silmäyksellä ja vastasi:\n\n    \"Kaksin oli aina kaunihimpi,\n    Kaksin kaiketi parempi:\n    Kaksin on kalat vedessä,\n    Kaksin ilman lintusetki,\n    Kaksin aidan seipähätki\".\n\n\"Anna minun levätä vähäisen, niin tahdon jälleen koettaa\", pitkitti\nAmalia.\n\n\"Ei, sinä et jaksa enää\", sanoi Paavo, \"mutta minä tahdon kantaa sinua\nsamate kuin Muroleen kosken ylitse\".\n\nAmalia vastusteli tätä hänen päätöstänsä, mutta hän sanoi sen olevan\nvälttämättömän.\n\nRakkaan ja kalliin taakkansa kanssa pitkitti Paavo urheasti matkaansa.\nVäliin lepäsi hän niillä pienillä, siellä täällä löytyvillä\nsaareksilla. Hän sai silloin ikäänkuin uusia voimia yhdestä Amalian\nsilmäyksestä, yhdestä ystävällisestä sanasta hänen suustansa.\nMerkeistä, joita ei yksikään muukalainen olisi huomannut, ymmärsi hän\narvata tien suunnan ja niin onnistui hänen päästä rämeen toiselle\nrannalle.\n\nIkään kuin tuntien kaipausta antoi hän Amalian taas laskea jalkansa\nmaahan. Hän melkein olisi toivonut rämeen olevan vieläkin suuremman,\nsaadaksensa kauemmin kantaa rakasta taakkaansa. Amalia pitkitti nyt,\nvaikka horjuvin askelin, vaellusta hänen sivullansa.\n\nSyvä metsä tuli taas eteen ja he astuivat pelkäämättä sen sisään.\nMuutamat kaskimaat osoittivat heidän lähestyvän ihmisasuntoa. Paavon\nkatsanto vilkastui ilosta, nähdessänsä muutamalla vuorenkummulla pienen\ntalon. \"Se ei ole hävitetty! Venäläiset eivät ole sinne löytäneet!\"\nhuusi hän.\n\nMolempain pakolaisten tulon ilmaisi pian talolla pari valpasta koiraa.\nTalonpoika, varustettuna pyssyllänsä, näkyi puiden välissä. Nähdessään,\nett'eivät tulijat olleet vihollisia, meni hän heitä vastaan. Hän tunsi\nkohta Paavon ja molemmat talonpojat tervehtivät toisiaan kättä\nantamalla.\n\n\"Sinulla on herrastyttö kanssasi?\" sanoi Heikki, ihmetellen\nkatsellessaan Amaliaa.\n\n\"Hän on sotaherran tytär Kurusta, majuri Gek'in\", vastasi Paavo.\n\"Viholliset ovat polttaneet heidän talonsa, niinkuin minunkin. He ovat\nmurhanneet isäni. Äitini ja sisareni on ystävämme Roth pelastanut\nkuolemasta. Minä tahdon viedä tämän tytön isänsä luokse, joka on\nsotajoukossamme. Hän tarvitsee kuitenkin ensin lepoa, sillä hän on\nväsynyt ja kipeä\".\n\n\"Minäkin\", vastasi Heikki, \"aion matkustaa sotaväen luokse aina\nIinsalmelle. Vaimoni on nyt leiponut ne jauhot, jotka hän sitä varten\nsai majuri Malm'ilta, sittekuin tämä oli ottanut Venäläisten\njauhokuormaston Kuhmossa. -- Minä tiedän, että sotamiehemme tarvitsevat\nleipää. Jos sinä, Paavo, tahdot seurata muassa ja ajaa toista hevosta,\nniin viemme vaalean herrastyttären myötämme\".\n\n\"Mielelläni\", vastasi Paavo, joka Amalian katsannosta näki, että hän\ntähän myöntyi.\n\n\"Astukaa siis tupaan!\" sanoi Heikki. \"Huomisaamuna alotamme matkamme\".\n\n\n\n\nVII.\n\nIinsalmen tappelu.\n\n\nIinsalmen kirkko seisoo eräässä laaksossa Saimaan pohjaisimmilla\nhaaranneilla. Suomen etevin vuorijakso, Maanselkä, menee\npohjaispuolella kirkkoa. Vesijaksojen ylitse on tässä rakettu iso\nsilta, kahdensadan kyynärän pituinen. Molemmin puolin levenee\nraivaamattomia erämaita, jylhiä, suuria kallioita ja monimutkaisia\nvesiä, toinen toisensa kanssa yhdistetyt koskilla ja salmilla. Itse\nIinsalmen kirkko oli rauhan temppelinä molempain vihollisten\nsotajoukkojen välissä, joidenka päälliköt, Lohtajassa tehdyn sotilakon\nmukaan, olivat julistaneet kirkon ynnä vähäisen alueen sen ympärillä\nrauhan-alaisiksi.\n\nKaksi talonpoikaa läheni kirkkoa erään naisen kanssa. Tämä oli nuori,\nsielunvaivoista ja taudista riutunut tyttö. Hellyydellä ja\nvarovaisuudella, ikäänkuin hän olisi ollut joku taivaallinen olento,\nkantoivat talonpojat sairasta tyttöä paarilla, jotka he olivat tehneet\npitkistä seipäistä. Kirkon vieressä seisoi ensimmäinen etuvartija, yksi\nKarjalan rakuuna. Hän huusi tulijoille, ja toinen kantajista vastasi,\nettä he olivat kaksi talonpoikaa, jotka veivät leipää Suomen armeijaan\nja erään majuri Gek'in tyttären isänsä luokse.\n\nRakuuna käski heidän odottaa ja antoi ilmoituksen asiasta likimmäiselle\nmiehellensä, joka taas lähetti sen edemmäksi.\n\nTalonpojat puhuttelivat sill'aikaa rakuunaa ja saivat häneltä lupauksen\nkantaa sairaan sisälle kirkkoon. Täällä he laskivat taakkansa alas\nalttarin eteen. Tyttö viittasi kädellään ja toinen talonpoika nojautui\nhänen ylitsensä, kuullaksensa niitä sanoja, joita hän heikolla äänellä\nkuiskasi.\n\nNuori talonpoika ei voinut estää suuria kyyneliä vierimästä alas\nposkiansa myöten, pidättäessään hengitystänsä, jotta paremmin kuulisi\ntytön sanoja. \"Meidän ei tarvitse kiirehtiä\", virkkoi hän, \"niin kauan\nkuin sotilakko kestää. Mutta lähde sinä, Heikki, sotaväen luokse ja\nkoeta saada tieto siitä, missä majuri on\".\n\nHeikin mentyä ei kauan viipynyt, ennenkuin eräs upsieri astui sisään.\n\"Onko mamseli Gek täällä?\" kysyi hän.\n\nTalonpoika viittasi ääneti tyttöön. Upsieri astui likemmäksi, katseli\nhäntä muutamia silmänräpäyksiä ja sanoi: \"hänellä oli sotatautia, näen\nmä. Mutta meillä on lääkäri prikaatissamme. Mamseli Gek\", pitkitti hän,\n\"minua ilahduttaa ja omaisianne on se vielä enemmän ilahduttava, että\nolette tullut pelastetuksi. Rykmentinpastori Holm, joka Savon prikaatin\nkanssa äskettäin tuli tänne, on kertonut meille äitinne ja sisarenne\npelastuksesta Tampereelta. Minä voin ilahduttaa teitä sillä tiedolla,\nettä he onnellisesti ovat tulleet isänne tykö ja että hän on lähettänyt\nheidät turvaan Uuteenkarlepyyhyn. Niin pian kuin terveytenne ja\nvoimanne sen myöten antavat, tahdomme hankkia teille tilaisuutta jonkun\nkuormastomme kanssa päästä sinne. Ensinlähtevällä kurierilla lähetän\nheille teidän terveisenne\".\n\nAmalian kasvot valkenivat vähäisen. Hän avasi silmänsä ja niistä loisti\nsyvä kiitollisuuden tunne. Rehellisen Paavon kasvoilla kuvautui myöskin\nhetkeksi tyytyväisyys, mutta hän käänsi taas kohta huolettavan\nhuomionsa tyttöön.\n\nSamassa hetkessä kuului torven räminä. \"Kapteini Burman!\" huusi yksi\nrakuuna. \"Meidän sananlähettimme tulee takaisin, vihollinen rikkoo\nsotilakon\".\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasi upsieri. \"Kello ei vielä ole kaksitoista ja\nsotilakko loppuu vasta kello yksi. Mutta me emme voi jättää tätä\nsairasta naista avutonna vihollisen valtaan. Tule sinä ja auta\ntalonpoikaa häntä kantamaan\".\n\nRakuuna totteli kohta upsieriansa ja tarttui paariin. Paavo kehoitti\nhäntä surullisella äänellä kantamaan hiljaa ja varovasti.\n\n\"Voi, ett'en saa kuolla Jumalan huoneessa!\" huokasi tyttö puoliääneen,\nvietäessään pois kirkosta, joka vihollisen tullessa ei saanut olla\nturvapaikkana edes kuolevallekaan.\n\nTiellä oli kapteini Burman koonnut etuvartijansa. Hän käski paarten\nkiiruhtaa edelle sillan ylitse. Silloin näkyi tiellä vastaiselta\npuolelta joukko ratsastajia, jotka lähenivät täyttä ravia ajaen.\n\n\"Se on kapteini Brusin\", lausui hän. \"Mitähän tämä on? Eikö he pidä\nhäntä arvossa sananlähettinä? Vetäytykää yhteen, pojat! Me viivytämme\nvihollista kumminkin niin kauan, että sairas pääsee pakoon. Hän on\nurhoollisen soturin tytär\".\n\nBrusin tuli samassa. \"Ne heittiöt!\" huusi hän Burman'ille. \"Minä sanoin\najutantille kellon olevan ainoastaan kaksitoista, mutta hän vastasi,\nettä hänen päällikkönsä kello näytti oikean ajan. He ovat ampuneet\nminua. Silta on pikaisesti revittävä\".\n\n\"Jos tahdot pidättää heitä vähän\", sanoi Burman, \"niin otan minä Savon\njääkärit, jotka seisovat sillan vieressä, avuksi ja revin sen.\n\n\"Hyvä\", vastasi Brusin ja asetti pienet joukkonsa riviin. Aika oli\ntäpärällä, sillä ensimmäinen kasakkiparvi läheni jo. He hiljensivät\nvähän vauhtiansa, nähdessään nämät kaksitoista (sillä useammat eivät he\nolleet) Karjalan rakuunaa odottavassa asennossa. Mutta he lähestyivät\nkuitenkin, kunnes tulivat pyssynkantamuksen päähän. Silloin laukasivat\nrakuunat karpiininsa ja kasakit vetäytyivät nopeasti muutamia askeleita\ntakaisin. Mutta rakuunain oli myöskin peräytyminen. He tekivät sen\nkuitenkin niin verkalleen, ett'ei vihollisen etujoukko uskaltanut tulla\naivan likelle. Vaan tätä seurasi suurempia joukkoja. Kokonainen\nratsaskunta keisarillisen kaartin ulaaneja valmistautui rynnäkköön.\nRakuunat kiiruhtivat pois.\n\nSillalla olivat Savon jääkärit täydessä toimessa, repiessään irti\nansaita ja hävittäessään tukkeja ja salvaimia. Mutta viholliset\ntunkivat eteenpäin. Karjalan rakuunat laukkasivat viimeisillä ansailla\nsillan yli, vihollisten luotien vinkuessa heidän ympärillänsä. Savon\njääkärit, jotka tähän asti olivat käyttäneet kirvestä, tempasivat nyt\ntussarin olalta ja surmaava, vaikka epätasainen laukaisema heitti\njoukon ulaaneja maahan.\n\nKeskellä kähäkkää tunkeutuivat nopeilla askelilla ansaiden yli ne\nmolemmat, jotka kantoivat paaria. Vihollinen luoti lensi yht'äkkiä\navuliaan rakuunan käsivarren lävitse. Hän päästi käsistään paaret.\nMutta Paavo otti joutuisasti Amalian uumiin kiinni, nosti hänet\nsyliinsä ja pakeni kiiruulta. Kuolevan tytön pää nojasi hänen rintaansa\nvastaan ja voipunut kätensä lepäsi hänen olkapäällään.\n\nHän pääsi onnellisesti sillan ylitse. Sen vasemmalla puolella oli pari\ntaloa. Oikealle, jonneka tie meni, näkyi patteri useammilla siltaan\npäin käännetyillä tykeillä, jotka olisi luullut voivan estää kenenkään\nsiitä ylitse pääsemästä. Paavo kiiruhti taakkansa kanssa likimpään\ntupaan, jossa luuli olevansa turvassa.\n\nAsukkaat olivat kaikki lähteneet pois huoneistansa. Paavo laski Amalian\nalas rahille ja otti vienosti kiinni hänen kädestänsä. Silloin\nliikkuivat tytön huulet. Hän kumartui alas, kuullaksensa hänen heikkoa\nääntänsä. \"Paavo!\" kuiskasi hän, \"nyt et enää kauemmin voi pelastaa\nlapsuuden ystävääsi. Vie terveiseni isälleni, äidilleni, sisarilleni!\nSinun äidillesi myöskin, Paavo! Nyt ovat vaivani loppuneet. Paavo,\nystäväni, rukoile Jumalaa -- --\"\n\nPaavon silmät himmentyivät kyynelistä. Hän piti vielä kiinni tytön\nkädestä ja pyyhki toisella kädellään kyynelet pois silmistänsä.\nKatsoessaan nyt Amaliaan oli henki paennut tämän huulilta. Paavo seisoi\naivan kuin kivestyneenä ja katseli tytön vaalenneita kasvoja; sanomaton\ntuska painoi hänen rintaansa ja hän ei kuullut, kuinka tappelun meteli\nkasvoi ulkopuolla, kuinka tykkien jyrinä lopuksi sekautui\nkivärinlaukauksiin.\n\nKenraali Tutschkoff oli saanut käskyn valloittaa sillan, maksakoon mitä\nhyvänsä. Ääretön joukko jalkaväkeä täytti seudun aina kirkolta asti.\nMonilukuinen tykistö leveni rannalle, oikealla puolen siltaa.\nHävitettyänsä noin puolen siltaa olivat Savon jääkärit pakoitetut\nvetäytymään takaisin, antaaksensa Suomen tykistölle tilaa ampua. He\nkiirehtivät vasemmalle, järjestyäksensä kylän takana. Silloin rupesivat\nSuomalaisten tykit jyrisemään. Kenraali Sandels seisoi muutamalla\nkalliolla ja katseli asemata. Hän näki keisarillisen kaartin\nkranatöörit, valmiina ensiksi astumaan puoleksihävitetylle sillalle,\njota Venäläiset keskellä luotien vinkunaa korjasivat irtaimilla\nlaudoilla ja ansailla. Mutta Sandels oli asettanut patterinsa niin\nhyvin, että hänen tykistönsä saattoi pyyhkäistä koko sillan.\n\nRohkeasti rupesivat nyt kranatöörit liikkumaan sillan yli. Vaan kauas\neivät olleet ehtineet, ennenkuin heidän ruumiinsa peittivät tätä\nhirvittävää tietä ja ainoastaan muutamia ylijääneitä vetäytyi takaisin.\nMutta se varma kuolema, joka täällä kohtasi sotilaita, ei kuitenkaan\nvoinut hillitä jälelle jääneiden intoa. Uusi rykmentti astui esiin,\nVeliki-Luk'in, jonka päällikkönä oli evesti Tschoglokoff.\nHurranhuudoilla ryntäsi se eteenpäin. Keskellä siltaa saavutti sitä\ntappio. Mutta sen jälessä tuli Räävelin rykmentti, jota nuori ruhtinas\nDolgoruki itse komensi. Valkoisen ratsunsa selässä riensi hän\nkiihoittamaan soturien horjuvia rivejä. Hilpeillä liikennöillä\npuhutteli hän sotamiehiä ja tiheä joukko hyökkäsi eteenpäin.\n\nUusi laukaus Sandels'in pattereista löi tukulta Venäläisiä maahan.\nNuori ruhtinas, jonka keskellä meteliä voi tuntea valkoisesta\nhevosestaan, riensi ylijääneiden etupäässä ja onnistui pääsemään sillan\nylitse. Mutta juuri siinä hetkessä, kuin hän astui toiselle rannalle,\nnähtiin hänen hellittävän ohjakset ja horjuvan. Hän kaatui takaperin\nhevosensa selälle ja veri purskui hänen lävistetystä sydämestänsä.\nHetken aikaa epäilivät hänen seuraajansa, mutta vaikka heidän rivinsä\nolivat harvettuneet, tunkivat he kuitenkin esiin ja heittäytyivät\nvasemmalle, hakeaksensa suojaa Kauppilan asuinhuoneiden takana. Mutta\nsiellä kohtasi heitä Savon jääkärit. Sill'aikaa tulvaili yhä Venäläisiä\nsillan yli, vaikka ainoastaan vähin osa pääsi toiselle rannalle. Kaikki\nylitulleet heittäytyivät Kauppilan taakse ja siellä nousi ankara\ntaistelu Suomen jääkärien kanssa, joidenka vähitellen täytyi peräytyä.\n\nLikimmäisen huoneen ovessa näkyi nuori Suomen talonpoika, kirves\nnostetussa kädessä. Venäläisten sinne rynnätessä kaatuivat ensimmäiset\nhänen raivokkaista iskuistaan, kunnes hän viimein, ylivoimalta\nvoitettuna, vaipui alas veriselle kynnykselle. Samassa lensi rätisevä\nraketti Venäläisten patterista salmen ylitse ja putosi tuvan kattoon.\nTiheä savupilvi peitti tämän kauhistavan kohtauksen ja kaikki talot\nseisoivat pian ilmitulessa.\n\nPalavien rakennusten takana olivat Venäläiset vähittäin koonneet\nmelkeän voiman, vaikka jokainen eri joukko sillalla oli kärsinyt suurta\ntappiota. Sandels'in tarkka silmä huomasi heidän pian aikovan tehdä\nrynnäkön itse patteria vastaan. Hän odotti että kaksi pataljonaa\nValkiaisista ehtisi tulla hänen avuksensa. Kaikissa tapauksissa seisoi\nkuitenkin varajoukkona varustusten takana kaksi komppaniaa Savolaisia,\njoidenka päällikköinä olivat mainiot majurit Duncker ja Malm. Sandels\nkatsahti heihin luottavalla silmäyksellä ja antoi vaan käskyn pitää\ntykintulta siltaa vastaan hyvässä voimassa.\n\nNyt rupesivat ulaanit tunkemaan sillalle. Silloin hyökkäsivät\nVenäläiset palavasta Kauppilasta ja tekivät rynnäkön patteria vastaan.\nKauhealla vimmalla kiipesivät urhoolliset Veliki-Luk'in jääkärit\njuoksuhaudan ylitse ylös vallille. Jokaisen tykin välissä nähtiin\nvenäläisiä päitä. Keisarillisen kaartin kranatöörit pääsivät ensiksi\nvallin ylitse. Suomen tykkimiehet patterin toisessa päässä lyödä\nsivalsivat ympäriinsä laastukeilla ja sapeleilla, mutta kranatöörein\npajunetit viskasivat heidät maahan.\n\nNyt oli oikea hetki käsissä. Sandels katsahti evestluutnantti\nFahlander'iin, joka seisoi hänen vieressänsä: \"anna Malm'in ja\nDuncker'in komppaniat astua esiin ja poistaa rynnäkkö!\"\n\nKuin salama lensi Fahlander odottavien soturien luokse. He olivat jo\njärjestyneet, kivärit valmiina, joka silmä isketty päällikköön.\n\"Pojat\", huusi Fahlander, \"ojentakaa pajunetti! Edespäin! Kuolema\nnoille koirille!\"\n\nÄäretön hurranhuuto kaikui soturien huulilta, heidän rivinsä rupesi\nliikkumaan, joka askel enensi heidän vauhtiaan ja kotkan nopeudella\nsyöksivät he kranatöörien päälle, jotka kohta viskattiin takaisin\njuoksuhautaan, nyt täynnä vihollisia.\n\nMutta Suomalaiset eivät seisahtaneet vallille. Nähdessään vihollisten\njoukkoja kiihtyi vaan yhä enemmän heidän sotahimonsa.\n\n\"Eteenpäin! päälle!\" kuului upsierien ääni. Silloin kaikui uusi\nhurranhuuto ja vallin ylitse hyökkäsivät he alas vihollistensa päälle.\nJoukottain kaatui Venäjän sotamiehiä. Joka Savon pajunetti tuli\nveriseksi. Mitään armoa ei pyydetty, mitään ei annettu. Jossa pajunetti\nmurtui, lyötiin tukilla; jossa kiväri meni rikki, lyötiin puristetuilla\nnyrkeillä ja sijaa saivat Savolaiset. Pian oli juoksuhauta puhdistettu\nja ne Venäläiset, jotka vielä olivat jälellä, pakenivat täyttä laukkaa\nsillalle. Mutta Savolaiset karkasivat heidän jälkeensä, ajoivat heidät\npajunetilla veteen, ja kahdesta tuhannesta, jotka olivat astuneet\nrannalle, ei neljäsosakaan tullut takaisin sillan ylitse.\n\nKun Venäläisten rynnäkkö tällä tavoin oli takaisin lyöty, vietiin\nkiiruusti tykistö alas vastuksitta ja järjestettiin sillan vieressä.\n\nUlaanit, jotka olivat tulleet pakenevia kumppanejansa vastaan,\npakoitettiin juuri näiltä takaisin. Silloin rupesi taas Suomen tykistö\nampumaan lähemmältä ja kaikki Venäläisten yritykset päästä sillan yli\nraukesivat tyhjään.\n\nTappelua kesti vielä, vaikka etäällä, siksi kuin ilta rupesi\nlähenemään. Silloin kuului Venäläisten puolelta torven kajahdus.\n\n\"Se oli sananlähetti\", sanoi Sandels. \"Lakatkaa ampumasta ja antakaa\nhänen tulla. Menkää häntä vastaan, kapteini Burman, ja kysykää, mitä\nhänellä on sanomista!\"\n\nUpsieri lähti sillalle. Yleinen hiljaisuus syntyi salmen molemmilla\npuolilla keskustelijain puhellessa.\n\nBurman'in ääni kuului lopulta: \"kenraali Tutschkoff ehdoittaa\nneljänkolmatta tunnin sotilakkoa\".\n\n\"Sano hänelle\", vastasi Sandels, \"kuudenneljättä tunnin! Muuten\npitkitämme tappelua\".\n\nTaas pitkä äänettömyys.\n\n\"Kuusineljättä tuntia!\" kuului Burman'in ääni.\n\n\"Hyvä!\" vastasi Sandels. \"Kenraali saa tuottaa haavoitettunsa ja\nkuolleensa, kohta, jos tahtoo\".\n\nSamassa tuli myöskin kurieri Suomen ylipäälliköltä ja antoi kirjeensä\nSandels'ille, joka ääneti otti ne vastaan. Hänen muotonsa synkistyi,\nlukeissaan niiden sisältöä. Kaikki lähellä seisovat upsierit katsoivat\nhäneen suurella uteliaisuudella.\n\nViimein lausui Sandels: \"Hyvät herrat, meillä on käsky kohta peräytyä\".\n\n\"Peräytyä!\" kertoivat hämmästyen läsnä-olevat. \"Peräytyä!\" kuului\nkolkosti soturein rivistä. Kaikki kasvot synkistyivät, kaikki silmät\ntirkistivät maahan.\n\n\"Mutta olemmehan voittaneet!\" huusi eräs nuori upsieri.\n\n\"Meidän on kuitenkin peräytyminen!\" sanoi Sandels. \"Se on ylipäällikön\nkäsky\".\n\nKun tämä käsky ilmoitettiin voittaville sotamiehille, nousi yleinen\nvalitus. Monen kivikovan sotijan silmä, joka ei ollut vuodattanut\nkyyneltäkään sodan kauhistavimmissa kohtauksissa, vettyi nyt, kun hänen\ntäytyi voittamatonna jättää isänmaansa voitetuille vihollisille.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi Sandels, katsoessaan viimeisen kerran\nmainehikasta tappelutannerta, \"tämä on kuitenkin pieni Austerlitz!\"\n\n\n\n"]