[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0Gm-mEYNijYusAzJcZ2DpYxbrnhPkWnkQf_MGDdo5Mc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2971,"Hämärän huoneen arvoitus","Wallace, Edgar",1875,1932,"2971-wallace-edgar-hamaran-huoneen-arvoitus","2971__Wallace_Edgar__Hämärän_huoneen_arvoitus",null,"romaani",[],[],"fi",1924,1930,81631,516400,false,77711,[23,24,25,26,27],"Detective and mystery stories","Ex-convicts -- Fiction","London (England) -- Fiction","Sisters -- Fiction","Thrillers (Fiction)",[],[],227,"Brittiläinen jännitysromaani sijoittuu sumuiseen Lontooseen, missä vankilasta vapautunut Audrey Bedford päätyy salaperäisen herra Malpasin sihteeriksi. Tarina sisältää varastettuja timantteja, kostonhimoisia rikollisia ja hämärän Portman Squaren asunnon salaisuuksia.","Edgar Wallacen 'Hämärän huoneen arvoitus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2971. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HÄMÄRÄN HUONEEN ARVOITUS\n\nKirj.\n\nEdgar Wallace\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nMies Etelästä.\n\n\nSumu, joka oli myöhemmin laskeutuva Lontoon ylle tehden epäselviksi\nkaikki kiinnekohdat, oli vielä harmaana, usvaisena uhkana. Valo oli\nmennyt taivaalta, ja katulamput valaisivat vasta himmeästi, kun mies\nEtelästä tuli epävakaisin askelin Portman Squarelle. Raa'an kylmästä\nsäästä huolimatta hänellä ei ollut mitään päällystakkia; hänen paitansa\noli auki kaulasta. Hän jatkoi kulkuaan silmäillen talojen numeroita ja\npysähtyi ennen pitkää N:on 551 edustalle antaen katseensa kulkea pitkin\npimenneitä ikkunoita. Hänen arpihuulisen suunsa pieli kohosi ilkeään\nivahymyyn.\n\nRunsaat ryypyt suurentavat kaikkia vallassaolevia tunteita.\nHyväsydäminen mies tulee yhä tyytyväisemmäksi tovereihinsa, riitainen\nkäy yhä katkerammaksi. Mutta miehessä, joka tuntee kärsineensä\nsuoranaista vääryyttä, humala herättää punaisen usvan, johon murhatyöt\nverhoutuvat. Ja Laker sekä tunsi kärsineensä vääryyttä että oli saanut\nsuurennusainetta.\n\nHän aikoi opettaa sille vanhalle pirulle, ettei hän voinut ryöstää\ntoisia ilman muuta. Tuo halpamainen nylkyri eli sillä, että häntä\nparemmat antautuivat vaaralle alttiiksi. Tässä oli Laker, melkein\npennittömänä, pitkä ja piinallinen matka takanaan ja muistossaan se\npainostava vierailu, joka oli tapahtunut Kapkaupungissa, kun poliisi\noli toimittanut etsinnän hänen huoneessaan. Koiran elämää — juuri sitä\nhän eli. Miksi piti vanhan Malpasin, jolla ei kuitenkaan ollut niin\npitkää aikaa jäljellä, elää ylellisyydessä, samalla kuin hänen paras\nasiamiehensä sai kokea kohtalon kovuutta? Laker ajatteli aina tällä\ntavoin ollessaan humalassa.\n\nHän ei juuri ollut sitä lajia, jonka olisi odottanut rohkeasti\nastelevan N:on 551 pääovelle Portman Squaren varrella. Hänen kapeat,\nparroittuneet kasvonsa, vanha puukonhaava, joka ulottui poskesta\nleuankärkeen, matala, pörröisen tukan peittämä otsa, samaten kuin hänen\npuutteellinen pukunsa viittasivat kaikki katkeraan köyhyyteen.\n\nHän seisoi hetken katsellen kömpelötekoisia saappaitaan. Sitten hän\nnousi portaille ja koputti hiljaa oveen. Heti kuului joku ääni kysyvän:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Laker täällä on!\" vastasi hän kuuluvasti.\n\nVähäisen ajan kuluttua ovi avautui äänettömästi, ja hän astui sisään.\nKetään ei ollut häntä vastassa, eikä hän odottanutkaan näkevänsä mitään\npalvelijaa. Hän kulki tyhjän hallin halki, nousi ylös portaita ja\nastui avonaisen oven ja etuhuoneen kautta hämärään huoneeseen. Ainoana\nvalaistuksena oli vihreäverhoinen lamppu kirjoituspöydällä, jonka\nääressä istui vanha mies. Laker oli juuri astunut kynnyksen yli ja\nkuuli oven sulkeutuvan takanaan.\n\n\"Istuutukaa\", sanoi vanha mies toisessa päässä huonetta.\n\nVieras ei tarvinnut mitään opastusta: hän tiesi tarkalleen, missä pöytä\nja tuoli olivat, kolme askelta siitä missä hän seisoi, ja hän istuutui\nsanaakaan sanomatta. Jälleen sama irvistys väänsi hänen kasvojaan,\nmutta hänen inhoittavan näköinen isäntänsä ei voinut sitä nähdä.\n\n\"Milloin tulitte?\"\n\n\"Tulin _Bulwayo'ssa_. Laiva pääsi telakkaan tänä aamuna\", sanoi Laker.\n\"Tarvitsen jonkin verran rahaa, ja tarvitsen sitä pian, Malpas!\"\n\n\"Pankaa pöydälle se, mitä olette tuonut\", sanoi vanha mies karheasti.\n\"Palatkaa neljännestunnin kuluttua, ja rahat ovat teitä odottamassa.\"\n\n\"Tarvitsen nyt heti\", sanoi toinen juopuneen itsepäisenä.\n\nMalpas käänsi hirveät kasvonsa vieraaseensa.\n\n\"Tässä talossa on ainoastaan yksi järjestelmä\", sanoi hän ärsyttävästi,\n\"ja se on minun! Jättäkää se tänne tai viekää mukananne. Te olette\njuovuksissa, Laker, ja kun te olette juovuksissa, olette te hullu.\"\n\n\"Ehkäpä olenkin. Mutta en ole niin hullu, että enää antautuisin\nalttiiksi samoille vaaroille kuin tähän saakka! Ja te olette myöskin\nvaarassa, Malpas. Te ette tiedä, kuka asuu viereisessä talossa.\"\n\nHän muisti tämän asian, jonka oli sattumalta saanut selville samana\naamuna.\n\nMies, jota hän nimitti Malpasiksi, veti topatun aamutakkinsa hieman\ntiukemmin ympärilleen ja nauraa hihitti.\n\n\"Minäkö en tietäisi? En tietäisi, että Lacy Marshalt asuu viereisessä\ntalossa? Miksi luulette minun asuvan täällä, te narri, jollen ollakseni\nhänen lähellään?\"\n\nJuopunut tuijotti häneen suu auki.\n\n\"Hänen lähellään... mitä varten? Hänhän on yksi niistä, joilta te\nvarastatte — hän on varas, mutta te varastatte häneltä! Miksi te\ntahdotte olla hänen lähellään?\"\n\n\"Se on minun asiani\", sanoi toinen lyhyesti. \"Jättäkää tavara tänne ja\nmenkää.\"\n\n\"En jätä mitään\", sanoi Laker ja nousi kömpelösti seisomaan. \"Enkä\nmyöskään poistu tältä paikalta, ennenkuin tiedän kaiken teistä, Malpas.\nOlen alkanut ajatella asioita. Te ette ole sitä, miltä näytätte. Te\nette turhan takia istu tämän pimeän huoneen toisessa päässä ja pidä\nminunlaisiani toisessa päässä. Tahdon nähdä teidät kerran läheltä,\npoikaseni. Älkääkä liikkuko. Ette voi nähdä revolveria kädessäni, mutta\nsaatte luottaa siihen, että se on siinä!\"\n\nHän astui kaksi askelta eteenpäin, mutta silloin jokin pidätti häntä\nja työnsi hänet takaisin. Se oli pimeydessä näkymätön köysi, joka oli\nrinnan korkeudella pingoitettu seinästä seinään. Ennenkuin hän voi\nsaavuttaa jälleen tasapainonsa, valo sammui.\n\nJa silloin miehen valtasi järjettömän raivon puuska. Karjuen hän\nsyöksyi eteenpäin katkaisten köyden. Toinen este, tällä kertaa jalan\nkorkeudella permannosta, tarttui hänen jalkoihinsa ja heitti hänet\npitkälleen.\n\n\"Sytyttäkää valo, te vanha varas\", karjui hän nousten hoiperrellen\njaloilleen jakkara kädessään. \"Te olette riistänyt minua vuosikausia\n— elänyt minun kustannuksellani, te vanha piru! Annan teidät ilmi,\nMalpas! Maksakaa, tai annan teidät ilmi!\"\n\n\"Uhkaatte minua jo kolmannen kerran.\"\n\nÄäni kuului hänen takanaan, ja hän kiepahti ympäri ja laukaisi aseensa\nraivosta silmittömänä. Verhotut seinät vaimensivat pamahduksen, mutta\nlaukauksen leimahtaessa hän näki jonkun hiipivän ovea kohden ja vihasta\naivan hulluna ampui uudelleen.\n\n\"Sytyttäkää valo, sytyttäkää valo!\" karjui hän.\n\nMutta silloin ovi aukeni, ja hän näki haamun pujahtavan ulos.\nSilmänräpäyksessä hän oli ulkona huoneesta, mutta vanha mies oli\nkadonnut. Minne hän oli mennyt? Siellä oli toinen ovi, ja hän\nheittäytyi sitä vastaan.\n\n\"Tulkaa ulos!\" karjui hän. \"Tulkaa ulos ja näyttäkää minulle naamanne,\nte Juudas!\"\n\nHän kuuli naksahduksen takanaan. Sen huoneen ovi, josta hän oli tullut,\noli sulkeutunut. Porrasjakso vei toiseen kerrokseen, ja hän laski jo\ntoisen jalkansa alaspäin vieville portaille, kun pysähtyi. Hän huomasi\npitävänsä vielä kädessään sitä pientä nahkapussia, jonka oli ottanut\ntaskustaan tullessaan huoneeseen, ja todettuaan, että oli menossa\nmatkaansa tyhjin käsin ja tehtäväänsä täyttämättä, hän kolkutti ovea,\njonka takana luuli työnantajansa olevan kätkössä.\n\n\"Hoi, tulkaa ulos, Malpas! Täällä ei tule olemaan mitään häiriötä. Olen\nluullakseni hiukan humalassa.\"\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Olen pahoillani, Malpas.\"\n\nHän näki jotakin jalkojensa juuressa ja otti sen kumartuen ylös. Se oli\nvahasta taitavasti tehty ja luonnollisen värinen leuka, jota kaikesta\npäättäen oli pidetty paikallaan kahdella joustavalla nauhalla, joista\ntoinen oli katkennut. Sen nähtyään hän puhkesi äänekkääseen nauruun.\n\n\"Hei, Malpas! Minulla on osa naamaanne!\" huusi, hän \"Tulkaa ulos, tai\nminä vien tämän hullunkurisen leukanne poliisille. Ehkäpä poliisi\ntahtoo saada käsiinsä loputkin teistä.\"\n\nEi kuulunut mitään vastausta, ja yhä vielä nauraa hihittäen hän\nlaskeutui alas portaita ja koetti avata katuoven. Ovessa ei ollut\nmitään ripaa, ja avaimen reikä oli mitättömän pieni, joten hän\nkoettaessaan katsoa sen läpi ei nähnyt mitään.\n\n\"Malpas!\"\n\nHänen kova äänensä kajahteli takaisin ylhäällä olevista tyhjistä\nhuoneista, ja sadatellen hän juoksi jälleen ylös portaita. Hän oli\npuolivälissä portaita, kun jokin putosi alas. Katsoessaan ylös hän näki\ninhoittavat kasvot ylhäällä, näki mustan painon putoavan ja koetti\nväistää sitä. Vielä silmänräpäys, ja hän vyöryi kömpelönä möhkäleenä\nalas portaita.\n\n\n\n\nII.\n\nSuomen kuningattaren kaulaketjut.\n\n[Näin on tekijä todella kirjoittanut!]\n\n\nYhdysvaltain lähetystössä oli tanssiaiset. Jalkakäytävän ylle oli\npingoitettu raitainen markiisi, punainen matto peitti portaita, ja\ntunnin ajan olivat komeat autot tuoneet valittuja ja etuoikeutettuja\nvieraita liittymään siihen tungokseen, joka jo oli kokoontunut niihin\nei suinkaan liian tilaviin saleihin, jotka muodostavat Yhdysvaltain\n40:nnen valtion.\n\nKun autojen virta oli kuivunut pelkäksi tihkumiseksi, astui tanakka,\nhauskannäköinen mies ulos isosta autosta ja käveli verkalleen uteliaan\nyleisön ohi. Hän nyökkäsi miellyttävästi poliisille, joka piti käytävää\nselvänä, ja astui eteishalliin.\n\n\"Eversti James Bothwell\", sanoi hän lakeijalle ja jatkoi hitaasti\nkulkuaan saliin.\n\n\"Anteeksi.\"\n\nMiellyttävännäköinen frakkipukuinen mies pisti kohteliaasti kätensä\nhänen kainaloonsa ja vei hänet erääseen pieneen etuhuoneeseen, joka oli\njärjestetty tarjoiluhuoneeksi ja joka tänä varhaisena hetkenä oli tyhjä\nmuista vieraista.\n\nEversti Bothwell kohotti kulmiaan suopeasti hämmästyneenä tästä\ntuttavallisuudesta. Hänen asenteensa näytti sanovan: Te olette\ntäysin tuntematon, luultavasti joku näistä omituisen ystävällisistä\namerikkalaisista, joten minun täytyy suvaita teitä.\n\n\"Ei\", sanoi vieras lempeästi.\n\n\"Eikö?\"\n\nEversti Bothwellin kulmakarvat eivät voineet kohota korkeammalle, minkä\nvuoksi hän muutti kasvojensa ilmettä ja rypisti otsaansa.\n\n\"Ei — en luule.\"\n\nEverstin silmiin hymyilevät harmaat silmät välähtelivät hyväntuulisesti.\n\n\"Rakas amerikkalainen ystäväni\", sanoi eversti koettaen vapauttaa\nkäsivartensa. \"En todellakaan ymmärrä... te olette erehtynyt.\"\n\nToinen pudisti verkalleen päätään.\n\n\"En erehdy koskaan — ja olen englantilainen, niinkuin varsin hyvin\ntiedätte, ja tekin olette englantilainen siitä huolimatta, että\nkoetatte puhua amerikkalaisella korostuksella. Vanha Slick-parkani,\ntämä näyttää liian pahalta!\"\n\nSlick Smith huokasi, mutta ei antanut mitään muuta merkkiä\npettymyksestään.\n\n\"Jollei Amerikan kansalainen voi saapua ystävälliselle vieraskäynnille\noman lähettiläänsä luo ilman selkkauksia, niin asiat eivät ole oikealla\ntolalla. Kas tässä, kapteeni, olen saanut kutsun. Ja jos lähettilääni\ntahtoo nähdä minut, niin en luule sen kuuluvan teihin.\"\n\nKapteeni Dick Shannon nauroi hiljaa.\n\n\"Hän ei halua nähdä teitä, Slick. Hänestä olisi päinvastoin kovin\nvastenmielistä tietää ovelan englantilaisen varkaan kulkevan täällä\nmiljoonan dollarin arvosta timantteja ulottuvillaan. Hän olisi\niloinen nähdessään eversti Bothwellin 94:nnestä ratsuväkirykmentistä\nvierailemassa Lontoossa ja tahtoisi mielellään puristaa hänen kättään,\nmutta hänellä ei ole mitään hyötyä Slick Smithistä, jalokivivarkaasta,\nmaalaisten petkuttajasta ja tilaisuuksien tavoittelijasta. Otatteko\nryypyn kanssani, ennenkuin lähdette?\"\n\nSlick huokasi jälleen.\n\n\"Rypälemehua\", vastasi hän lyhyesti ja osoitti pulloa, jonka ulkoasu\nviittasi toisenlaiseen sisällykseen. \"Ja te olette väärässä, jos\nluulette minun olevan täällä ammattiasioissa. Se on aivan totta,\nkapteeni. Uteliaisuus on paheeni, ja minä olin utelias näkemään\nkuningatar Rienan timanttikaulaketjut. Ehkäpä nyt on viimeinen kerta,\njolloin voisin ne nähdä. Vähän vettä, George — whisky ei osaa uida.\"\n\nHän tuijotti jurosti lasiin kädessään, ennenkuin tyhjensi sen\nsisällyksen yhdellä kulauksella.\n\n\"Mutta olen tavallaan iloinen, että tunsitte minut. Sain kutsukortin\nerään ystäväni välityksellä. Tietäen mitä tiedän minun tuloni tänne oli\nsellaisen miehen toimenpide, joka kuvittelee olevansa mustien koirien\ntakaa-ajama ja henkisen neuvonantajansa myrkyttämä. Mutta minä olen\nutelias. Ja onnettomuudekseni minulla on salapoliisin vaistot. Kullakin\non haaveilunsa, Shannon. Salapoliisillakin.\"\n\n\"Myöskin salapoliisilla\", myönsi Dick Shannon.\n\n\"Jotkut haaveilevat, millä tavoin he menettäisivät miljoonan\", jatkoi\nSlick miettiväisenä. \"Toiset haaveilevat, kuinka he pelastaisivat\njonkun tytön nälkäkuolemasta ja pahemmastakin ja olisivat hänelle\nveljenä, kunnes hän rupeaisi rakastamaan pelastajaansa...\nNähkääs! Hommailujeni lomassa minä haaveilen, kuinka paljastaisin\narvoituksellisia asioita. Samoin kuin Stormer — se ahkera varkaitten\najaja, joka antoi teille tietoja minusta. Niillä on jotakin minua\nvastaan.\"\n\nOli täysin totta, että Shannon oli saanut ensimmäiset vihjaukset\nSlickin maineesta tältä kuuluisalta toimistolta.\n\n\"Tapaammeko nyt toisemme salapoliiseina\", hän kysyi, \"vai olemmeko vain\nyksinkertaisesti etsivä ja...?\"\n\n\"Sanokaa 'varas' — älkää välittäkö minun tunteistani\", pyysi Slick.\n\"Kyllä, minä olen etsivä tänä iltana.\"\n\n\"Entä kuningattaren timantit?\"\n\nSlick veti pitkän hengähdyksen.\n\n\"Ne ovat merkityt\", sanoi hän. \"Olen utelias tietämään, kuinka ne\nviedään. Taitava joukkue on hommassa — ette kai odota minun mainitsevan\nnimiä, vai mitä? Jos odotatte, niin saatte kokea pettymyksen.\"\n\n\"Ovatko he täällä lähetystössä?\"\n\n\"En tiedä. Juuri sen tahdoin nähdä. En ole sellaisia ammattilaisia,\njoilla ei ole mitään mielenkiintoa muiden peliin. Olen niinkuin lääkäri\n— katselen mielelläni muiden leikkauksia; siten voi oppia asioita,\njoita ei koskaan aavistaisikaan, jollei olisi tutkittavana mitään muuta\nkuin kunkin oma työ.\"\n\nShannon mietti hetkisen.\n\n\"Odottakaa täällä — ja pitäkää kätenne irti hopeasta\", sanoi hän ja\npoistuen loukkaantuneen Slickin luota kiiruhti väkeä täynnä olevaan\nhuoneeseen raivaten itselleen tietä tungoksen halki, kunnes saapui\navonaiselle paikalle, missä lähettiläs seisoi keskustellen kookkaan,\nväsyneeltä näyttävän naisen kanssa, jonka suojeleminen oli pääsyynä\nhänen saapumiseensa lähetystön tanssiaisiin.\n\nNaisen kaulassa riippuivat kimaltelevat ketjut, jotka säkenöivät ja\nvälähtelivät aina hänen laimeasti liikahtaessaan. Kääntyen katselemaan\nvieraita hän etsi joukosta erään nuoren monokkelisilmäisen miehen,\njoka oli vilkkaassa keskustelussa erään lähetystösihteerin kanssa, ja\nviittasi tämän luokseen.\n\n\"Steel, Slick Smith on täällä ja sanoo, että on tekeillä yritys\nkuningattaren kaulaketjujen 'puhaltamiseksi'. Te ette saa jättää häntä\nhetkeksikään näkyvistänne. Pyytäkää jonkun lähetystön virkailijan\ntarkistamaan vierasluettelon ja tuokaa minun luokseni jokainen, joka\nosoittautuu asiattomaksi.\"\n\nHän palasi Slickin luo ja tapasi tämän ottamassa kolmatta ilmaista\nryyppyään.\n\n\"Kuulkaapas, Slick. Miksi te tulitte tänne, jos tiesitte, että ryöstö\noli suunniteltu täksi illaksi? Vaikkakaan ette olisi siinä mukana, niin\nteitä tultaisiin kuitenkin epäilemään.\"\n\n\"Se johtui todellakin mieleeni\", vastasi Slick. \"Siitä aiheutuukin\nlevottomuuteni. Se on uusi sana, jonka opin viime viikolla.\"\n\nSiitä paikasta, missä he seisoivat, voi nähdä salongin\npääsisäänkäytävän. Vieraita saapui yhä vielä ja heidän siinä\nkatsoessaan tuli sisään kookas keski-ikäinen mies ja hänen mukanaan\nniin silmiinpistävän kaunis nuori nainen, että myöskin karaistunut\nSlick jäi häntä tuijottamaan. He olivat menneet näkyvistä, ennenkuin\nDick Shannon oli ehtinyt saada heistä selvää kuvaa.\n\n\"Tuo on koko kaunotar, Martin Elton ei ole täälläkään. Tuo rouva on\njokseenkin paljon Lacyn kanssa.\"\n\n\"Lacyn?\"\n\n\"Kunnianarvoisan Lacy Marshaltin kanssa. Hän on miljoonamies — yksi\nsitä sitkeätä lajia, joka on aloittanut elämänsä yksinkertaisissa\noloissa ja on aina valmis pyrkimään parempaan. Tunnetteko rouvan,\nkapteeni?\"\n\nDick nyökkäsi. Useimmat tunsivat Dora Eltonin. Hän oli sitä hienoa\nväkeä, joka on aina mukana ensi-illoissa tai muissa äärimmäisen\nhienoissa illatsuissa. Lacy Marshaltin hän tunsi ainoastaan nimeltä.\n\n\"Hän on kaunotar\", sanoi Slick uudelleen huojuttaen ihaillen päätään.\n\"Herranen aika, mikä kaunotar! Jos hän olisi minun vaimoni, ei hän\nsaisi juosta ympäri Lacyn kanssa. Ei, sir. Mutta sellaista tehdään\nLontoossa.\"\n\n\"Ja New Yorkissa ja Chicagossa ja Pariisissa, Madridissa ja\nBagdadissa\", sanoi Shannon. \"No, Percy!\"\n\n\"Te tahdotte minun menevän? No niin, olette turmellut iltani, kapteeni.\nTulin tänne saadakseni tietoja ja ohjausta. En olisi koskaan kiivennyt\nvalkoiseen paitaan, jos olisin arvannut teidän olevan täällä.\"\n\nDick saattoi hänet ovelle ja odotti, kunnes hänen vuokra-autonsa\noli ajanut tiehensä. Sitten hän palasi tanssisaliin vaanimaan ja\nvartioimaan. Eräs vieras, joka huolimattomasti harhaillessaan joutui\nerääseen lähetystön tyhjään käytävään, näki siellä miehen istuvan\nlukemassa piippu suussa.\n\n\"Olen pahoillani\", sanoi tungettelija. \"Näytän joutuneen harhaan.\"\n\n\"Niinpä luulen\", sanoi toinen tyynesti, ja vieras, täysin kunniallinen\nja viaton kuljeksija, peräytyi nopeasti ihmetellen, miksi vartija\noli asettanut istuimensa sen kytkintaulun alapuolelle, josta käsin\nhallittiin talon kaikkia sähkövaloja. Shannon ei jättänyt mitään\nvaarallista paikkaa vartioimatta.\n\nKello yksi Suomen kuningatar hänen suureksi huojennuksekseen poistui\nlähetystöstä palatakseen hotelliinsa Buckingham Gaten varrelle, missä\nhän asui tuntemattomana. Dick Shannon seisoi paljain päin sumussa,\nkunnes auton takalyhdyt olivat kadonneet näkyvistä. Autonkuljettajan\nvieressä istui asestettu salapoliisi — hän ei pelännyt, ettei\nkuningatar pääsisi turvallisesti perille makuuhuoneeseensa.\n\n\"Olette nyt tehnyt tehtävänne, Shannon, vai mitä?\"\n\nHymyilevä lähettiläs otti vastaan hänen ilmoituksensa yhtä suurella\nhuojennuksella, kuin mitä salapoliisi oli tuntenut.\n\n\"Kuulin omilta salapoliiseiltani, että ryöstöyrityksen piti olla\ntekeillä\", sanoi hän; \"mutta toisekseen saa aina kuulla sellaisia\njuttuja kaikkien tämänlaatuisten tehtävien yhteydessä.\"\n\nDick Shannon ajoi pitkän autonsa takaisin Scotland Yardiin, ja hän ajoi\netanan vauhtia, sillä sumu oli hyvin sakea, ja tietä leikkasivat monet\nhämmentävät poikkikadut. Kahdesti hän löysi itsensä jalkakäytävältä;\nVictoria Streetillä hän oli vähällä törmätä erääseen omnibussiin, jonka\noli huonon sään takia ollut pakko pysähtyä kadulle.\n\nHän mateli Westminster Abbeyn ohitse ja luotsasi itsensä lopuksi\nEmbankmentille ja sieltä Scotland Yardin pihaan.\n\n\"Pyytäkää joku viemään vajaan autoni\", sanoi hän vahdissa olevalle\npoliisille. \"Menen kävellen kotiin, se on turvallisempaa.\"\n\n\"Tarkastaja kysyi teitä, sir — hän on mennyt alaspäin Embankmentia.\"\n\n\"Hauska yö kävelyä varten\", hymyili Dick kuivaten kivistäviä silmiään.\n\n\"Poliisi etsii erään miehen ruumista, joka heitettiin jokeen tänä\nyönä\", oli yllättävä vastaus. \"Heitettiin — tarkoitatte kai: hyppäsi?\"\n\"Ei, sir, heitettiin. Jokipoliisivartio oli parhaillaan soutamassa\nEmbankmentin seinämän juurella, kun sumu oli hieman harvempaa kuin\nnyt, ja se näki miehen nostettavan rintasuojalle ja työnnettävän sen\nyli. Vartiota johtava kersantti puhalsi vihellyspilliään, mutta ketään\nmiehistämme ei ollut lähellä, ja mies, joka työnsi sen toisen jokeen,\npääsi pakenemaan. Ruumista naarataan nyt juuri. Aivan obeliskin tällä\npuolella. Tarkastaja pyysi minua kertomaan teille tämän, jos tulisitte\ntänne.\"\n\nDick Shannon ei epäröinyt. Hänen mukavan asuntonsa ja elvyttävän\ntakkavalkean houkutus ei enää vietellyt häntä. Hän meni hapuillen\nleveän Embankmentin poikki ja pitkä rintasuoja tienviittanaan kulki\nnopeasti pitkin joen reunaa. Sumu oli nyt mustaa, ja hinaajalaivojen\nvalittava ulina oli lakannut, kun niiden kapteenit olivat luopuneet\ntoivottomasta taistelusta.\n\nLähellä obeliskia, joka kertoo Egyptin menneistä suuruudenpäivistä, hän\ntapasi joukon miehiä seisomassa, ja kun virkapukuinen tarkastaja tunsi\nhänet hänen tultuaan lähemmäksi, tuli hän jonkin matkaa häntä vastaan.\n\n\"Se on murha — ruumis on juuri löydetty.\"\n\n\"Hukutettu?\"\n\n\"Ei, sir: mies oli nuijittu kuoliaaksi, ennenkuin hänet oli heitetty\nveteen. Jos tahdotte tulla alas portaita, voitte nähdä hänet.\"\n\n\"Mihin aikaan se tapahtui?\"\n\n\"Kello yhdeksän tänä iltana — tai oikeammin eilen illalla. Kello on nyt\nkohta kaksi.\"\n\nShannon laskeutui alas matalia portaita, jotka vievät veteen obeliskin\nkummallakin puolella. Soutuveneen keula tuli esiin sumusta ja kääntyi\nympäri, niin että ruumis, joka oli heitetty veneen perään, voitiin\nnähdä taskulamppujen valossa.\n\n\"Olen tehnyt summittaisen tarkastuksen\", sanoi vartion kersantti.\n\"Hänen taskuissaan ei ole mitään, mutta hänen henkilöllisyytensä\npitäisi olla helppoa saada selville — hänen poskessaan on vanha\npuukonhaavan jättämä arpi.\"\n\n\"Hm!\" sanoi Dick Shannon katsoen ruumista. \"Toimitamme myöhemmin toisen\ntarkastuksen.\"\n\nHän meni tarkastajan kanssa takaisin päämajaan, ja eteishalli, joka\nhänen lähtiessään oli ollut hiljainen ja tyhjä, oli nyt täynnä\nlevotonta hälinää. Sillä hänen poissaollessaan oli tullut uutinen, joka\nsai koko Scotland Yardin liikkeelle ja ajoi ylös vuoteestaan jokaisen\nsalapoliisin pääkaupungin alueella.\n\nSuomen kuningattaren auto oli pysähdytetty The Mallin pimeimmässä\nosassa, salapoliisi oli ammuttu maahan, ja kuningattaren timanttiketjut\nolivat häipyneet sumuun. Eivätkä ne olleet jälleen löydettävissä,\nennenkuin eräs tyttö, joka sillä hetkellä näki levottomia unia\nkananpojista, tuli tämän suurkaupungin valoihin ja varjoihin\ntervehtimään sisartaan, joka vihasi häntä.\n\n\n\n\nIII.\n\nAudrey.\n\n\n\"Peter ja Paul tuottivat neljä shillingiä kumpainenkin\", ilmoitti\nmrs Graffit katsellen likinäköisesti rahoja laskiessaan ne pöydälle.\n\"Harriet, Martha, Jenny, Elisabeth, Queenie ja Holga...\"\n\n\"Olga\", oikaisi tyttö istuen pöydällä kynä kädessä. \"Antakaamme arvonsa\nkanoillekin. Niistä saatiin puoli kruunua kustakin teurastajalta, mr\nGribsiltä. Joka tapauksessa on epäkristillistä sanoa kanoja, nimeltä.\"\n\nAudrey Bedford teki nopean laskelman.\n\n\"Huonekaluston kanssa tulee yhteensä kolmekymmentäseitsemän puntaa\nkymmenen shillingiä\", sanoi hän, \"mikä jokseenkin riittää maksuun\nkananruokamiehelle ja teidän palkkaanne, samalla kuin minulle jää\nkylliksi päästäkseni Lontooseen\".\n\n\"Jos saisin oikeudenmukaisesti\", sanoi mrs Graffit itkua puristaen,\n\"pitäisi minun saada enemmän kuin palkkani. Olen hoitanut teitä aina\nsiitä saakka, kuin rakas äitiraukkanne kuoli, palvellen teitä paremmin,\nkuin kukaan kuolevainen nainen olisi tehnyt. Ja nyt minut on heitetty\nsyrjään ilman kotia, ja minun on asuttava vanhimman poikani luona.\"\n\n\"Olette onnellinen, kun teillä on vanhin poika\", sanoi Audrey kylmästi.\n\n\"Jos antaisitte minulle punnan onnen...?\"\n\n\"Kenenkä onnen? Ei ainakaan minun, te rakas, vanha veijari\", nauroi\ntyttö. \"Mrs Graffit, älkää olko typerä! Te olette pitänyt puolenne.\nTämän omaisuuden kustannuksella. Kananhoito ei kannata eikä tule\nkoskaan kannattamaan, kun yleisesikunnan päällikkö myy munia omaan\nlaskuunsa. Sain sen selville tuonottain ja laskin, että teillä oli\nollut neljänkymmenen punnan edestä munia vuodessa.\"\n\n\"Kukaan ei ole koskaan sanonut minua varkaaksi\", liversi vanha nainen\nkädet vavisten. \"Olen hoitanut teitä siitä saakka, kuin olitte\ntytöntypykkä, joten on kovin kovaa kuulla olevansa varas.\" Hän\nnyyhkytti itkuaan nieleksien nenäliinaansa.\n\n\"Älkää ulvoko\", sanoi Audrey; \"täällä on kyllin kosteata muutenkin.\"\n\n\"Minne aiotte lähteä, miss?\" Mrs Graffit sivuutti tahdikkaasti\nkysymyksen kunniallisuudestaan.\n\n\"En tiedä; luultavasti Lontooseen.\"\n\n\"Onko teillä siellä sukulaisia, miss?\"\n\nEhkäpä Beak Farmin entinen omistaja olisi ollut hieman avomielisempi\ntällä viimeisellä hetkellä. Bedfordit olivat aina vaiteliaampia kuin\nkalat.\n\n\"Se on teille samantekevää. Antakaa minulle kuppi teetä ja tulkaa\nsitten saamaan palkkanne.\"\n\n\"Lontoo on kauhea kaupunki.\" Mrs Graffit pudisti päätänsä. \"Murhia\nja itsemurhia ja varkauksia ja mitä tahansa. Siellähän rosvottiin\näskettäin oikea kuningatarkin!\"\n\n\"Herranen aika!\", sanoi Audrey koneellisesti.\n\nHän ihmetteli parhaillaan, kuinka oli käynyt kuudelle muulle\nkananpoikaselle, joista mrs Graffit ei ollut tehnyt tiliä.\n\n\"Häneltä ryöstettiin satojen tuhansien arvosta timantteja\", sanoi\nhän painokkaasti. \"Teidän tulisi lukea enemmän sanomalehtiä — jäätte\njäljelle tapahtumista.\"\n\n\"Varkauksista puhuttaessa johtuu mieleeni\", sanoi Audrey sävyisästi,\n\"kuinka on käynyt Myrtlelle ja Primroselle ja Gwenille ja Berthalle...\"\n\n\"Niillekö?\" Hetkeksi mrs Graffitkin joutui hämilleen. \"Enkö antanutkaan\nteille rahoja? Niiden on täytynyt pudota reiästä taskussani. Olen\nkadottanut ne.\"\n\n\"Älkää vaivatko itseänne\", sanoi Audrey. \"Lähetän hakemaan poliisia,\nhän on ihmeellinen etsijä.\"\n\nMrs Graffit löysi rahat melkein samalla hetkellä.\n\nVanha nainen laahusti matalakattoiseen keittiöön, ja Audrey katseli\nympärilleen tutussa huoneessa. Tuolin, jolla hänen äitinsä, oli istunut\nkovat kasvot mustuneeseen takkaan päin käännettyinä, Audrey oli\npolttanut. Yksi hiiltynyt jalka oli vielä näkyvissä tulessa.\n\nEi, täällä ei ollut mitään muistoa hellyttävää. Huoneessa vallitsi\ntukahduttavan työnteon ja raadannan tuntu. Hän ei ollut koskaan\ntuntenut isäänsä, ja mrs Bedford ei ollut koskaan puhunut hänestä.\nHän oli ollut huono ihminen, jonka turmeltuneisuus oli pakottanut\nhienosyntyisen naisen alistumaan siihen ankaraan elämään, jonka hänen\nvaimonsa oli saanut osakseen.\n\n\"Onko hän kuollut, äiti?\" oli lapsi kysynyt.\n\n\"Toivottavasti\", kuului taipumaton vastaus.\n\nDora ei ollut koskaan tehnyt sellaisia sopimattomia kysymyksiä, mutta\nhän olikin vanhempi, sai osakseen suurempaa myötätuntoa äitinsä\npuolelta ja oli omaksunut samanlaisen säälimättömän luonteen ja\nmielipiteet kuin tämäkin.\n\nMrs Graffit oli tuonut sisään teen ja laskenut rahansa, ennenkuin alkoi\nitkeä Audreyn lähtöä.\n\n\"Minun on suudeltava teitä, ennenkuin erkanemme\", nyyhkytti hän.\n\n\"Annan teille ylimääräisen shillingin, jos jätätte sen tekemättä\",\nsanoi Audrey joutuisasti, ja mrs Graffit otti shillingin.\n\nKaikki oli ohi. Audrey kulki joulukuisessa kunnossa olevan puutarhan\nhalki, aukaisi portin ja meni oikoteitse kirkkomaalle äitinsä haudalle.\nSiellä hän seisoi vähän aikaa äänettömänä kädet ristissä.\n\n\"Hyvästi\", sanoi hän tyynesti ja palasi kuivin silmin takaisin\nasuntoonsa.\n\nLoppu ja alku. Hän ei ollut surullinen eikä iloinenkaan. Hänen\nkirjalaatikkonsa oli jo mennyt asemalle lähetettäväksi sieltä edelleen\nLontooseen.\n\nMitä tulevaisuuteen tuli, hän oli saanut kohtalaisen hyvän kasvatuksen,\noli lukenut paljon, ajatellut paljon ja oli perillä pikakirjoituksen\nalkeista, jotka hän oli itsekseen oppinut pitkinä talvi-iltoina,\njolloin mrs Graffit ajatteli ja sanoi, että hän käyttäisi aikansa\nparemmin sukkapuikkojen parissa.\n\n\"Aikaa on vielä vaikka kuinka paljon\", murisi linja-auton kuljettaja,\nkun Audrey heitti matkalaukkunsa ovesta sisään. \"Jollei olisi noita\njärjettömiä yksityisautoja, voisin siirtää lähtöajan vieläkin\nmyöhemmäksi. Mutta nykyisin on pakko ajaa varovaisesti.\"\n\nEnnustavia sanoja.\n\nTyttö oli juuri nousemassa linja-autoon matkalaukkunsa perässä, kun\neräs tuntematon mies tuli paikalle. Huolimattomasta ulkoasustaan\npäättäen hän näytti jonkun asianajajan keski-ikäiseltä apulaiselta.\n\n\"Anteeksi, miss Bedford. Nimeni on Willit. Voinko puhua kanssanne pari\nsanaa tänä iltana, kun palaatte?\"\n\n\"En aio tulla takaisin\", sanoi Audrey. \"Olenko teille velkaa jotakin?\"\n\nHän teki aina tämän kysymyksen kohteliaille vieraille. Tavallisesti\nnämä sanoivat \"kyllä\", sillä mrs Graffittin oli tapana ostaa velaksi.\n\n\"Ette, neiti. Ettekö tulekaan takaisin? Voisinko saada osoitteenne?\nTahtoisin tavata teitä tärkeän asian vuoksi.\"\n\nMies oli selvästi kiihtynyt.\n\n\"En voi antaa teille osoitettani, pelkään minä. Antakaa minulle omanne,\nniin kirjoitan teille.\"\n\nVieras kirjoitti osoitteensa kortille ja antoi sen Audreylle.\n\n\"No niin!\" kehoitti huolestunut autonkuljettaja. \"Jos viivyttelette\nvielä, myöhästytte junasta.\"\n\nAudrey hyppäsi autoon ja iski oven kiinni.\n\nOnnettomuus tapahtui Ledbury Lanen kulmassa. Ajaessaan päätielle Dick\nShannon teki käännöksen hiukan liian terävästi, jolloin hänen pitkän\nautonsa takapyörät tekivät kauniin kaaren. Sysäys, joka seurasi, oli\nvähemmän kaunis. Auton takaosa törmäsi linja-autoon ja irroitti siitä\nsievästi toisen takapyörän.\n\nLinja-autossa ei ollut muita matkustajia kuin Audrey, joka oli jo\nlaskeutunut likaiselle tielle, ennenkuin Dick oli hattu kädessä ehtinyt\nhänen luokseen levottomuus ja katumus miellyttävillä kasvoillaan.\n\n\"Olen kauhean pahoillani. Toivoaksenne ette ole loukkautunut!\"\n\nHän arvioi tytön iän seitsemäksitoista vuodeksi, vaikka tämä oli kahta\nvuotta vanhempi. Tyttö oli köyhästi puettu, ja hänen päällystakkiansa\noli selvästi korjattu moneen kertaan. Hänen nahkakauluksensakin\noli nukkavieru ja kulunut. Näitä seikkoja Dick ei huomannut. Hän\nkatseli kasvoja, jotka näyttivät virheettömiltä. Kulmakarvojen kaarre\nehkä ja silmien asento, täydellinen suu mahdollisesti, tai sitten\nhipiän laatu ja väri... Dick pelkäsi kuulla tytön puhuvan, jolloin\ntämän talonpoikainen puhetapa riistäisi häneltä hänen mielikuvansa\nprinsessasta.\n\n\"Kiitän teitä — pelästyin vain hiukan. En ehdi junaani.\" Hän silmäili\nmurheellisena irtautunutta pyörää.\n\nÄäni karkoitti Dickin pelon. Repaleinen prinsessa oli lady.\n\n\"Oletteko menossa Barnhamin asemalle? Ajan siitä ohitse\", sanoi Dick.\n\"Ja vaikka en olisi ollutkaan menossa sitä tietä, täytyy minun mennä\nlähettämään apua tälle poikaparalle.\"\n\nLinja-auton kuljettaja, jota hän oli tarkoittanut näillä\nosanottavaisilla sanoilla, oli kiivennyt alas istuimeltaan harmaa parta\nsateesta märkänä ja nuhaiset silmät kiukkuisesti kiiluen.\n\n\"Miksi ette katso eteenne?\" sähisi hän käyttäen sellaisissa tapauksissa\ntavallisia sanoja. \"Ajatte, niinkuin tie olisi ainoastaan teitä varten.\"\n\nDick aukaisi päällystakkinsa ja etsi esiin lompakkonsa.\n\n\"Jehu\", sanoi hän. \"Tässä on korttini, seteli ja alamaisin\nanteeksipyyntöni.\"\n\n\"Minun nimeni on Herbert Jiles\", sanoi autonajaja epäilevästi\nottaessaan kortin ja rahan.\n\n\"Jehu on keksitty nimi\", sanoi Dick, \"ja tarkoittaa Nimshin poikaa,\njoka ajoi raivoisasti\".\n\n\"Minä ajoin aivan hiljaa\", sanoi loukkaantunut mr Jiles. \"Te itse\najoitte kuin hullu.\"\n\n\"Apua tulee Barnhamista\", sanoi Dick. \"No, nuori neiti, voitteko uskoa\nitsenne yksin minun kanssani näihin Juggernautin vaunuihin?\"\n\n\"Luulen kyllä\", vastasi tyttö hymyillen ja pelastaen matkalaukkunsa\nlinja-autosta hyppäsi hänen viereensä.\n\n\"Lontoo on minunkin matkani määränä\", sanoi Dick, \"mutta en tahdo\nehdottaa, että tulisitte koko matkan mukanani, vaikka siten\nsäästäisitte matkalipun hinnan.\"\n\nAudrey ei vastannut. Dickistä tuntui, että tyttö alkoi kainostella,\nmutta se vaikutelma meni heti menojaan.\n\n\"Luulen, että menen junassa. Sisareni tulee ehkä vastaan asemalle.\"\n\nHänen äänensävynsä ei kuulunut kovinkaan luottavaiselta.\n\n\"Asutteko täällä päin?\"\n\n\"Fontwellissa\", vastasi tyttö. \"Minulla oli mökki siellä. Se oli äidin,\nennenkuin hän kuoli. Oletteko koskaan koettanut elää munista?\"\n\nDick hätkähti.\n\n\"En yksinomaan\", sanoi hän. \"Ne ovat erittäin ravitsevia, luullakseni,\nmutta...\"\n\n\"En tarkoita niiden syömistä; tarkoitan, oletteko koskaan koettanut\nhankkia toimeentulonne kananhoidolla?\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Älkää koettakokaan\", sanoi Audrey painokkaasti. \"Kanat eivät ole\nsamanlaisia kuin ennen. Mrs Graffit — hän hoiti talouttani ja tuhlasi\ntuloni — sanoo, että kanoissa on tapahtunut suuri muutos sodan\njälkeen. Hän ei tiedä varmasti, onko siihen syynä bolshevismi vaiko\nespanjantauti.\"\n\nDick nauroi.\n\n\"Olette siis jättänyt sen?\"\n\nAudrey nyökkäsi useita kertoja.\n\n\"En voi sanoa, että olen myynyt sen vanhan talon: se myytiin paloittain\nkiinnityksien muodossa. Se kuuluu liikuttavalta, vai mitä? Niin ei\nasia kuitenkaan ole. Se vanha talo on ruma ja täynnä liikoja nurkkia,\njoista saa kuhmuja päähänsä, ja siinä tuntuu haju satojen sukupolvien\naikuisista omistajista, jotka eivät ole kylpeneet koskaan muulloin\nkuin katon vuotaessa. Ja viemärilaitos on peräisin ensimmäisten\nbrittiläisten ajalta, eikä yksikään ikkunoista sovi saranoilleen.\nMyötätuntoni on kokonaan ahneen pantinomistajan puolella — ihmisparka!\"\n\n\"Olette onnellinen, kun teillä on sievä sisar, joka on teitä vastassa\nasemalla\", sanoi Dick. Hän piti tyttöä seitsemäntoistavuotisena tai\nehkä hiukan nuorempana, ja hänen sävynsä oli melkein isällinen.\n\n\"Voi olla\", sanoi Audrey ilman suurempaa ihastusta. \"Alamme jo olla\nBarnhamissa, eikö niin?\"\n\n\"Alamme olla Barnhamissa\", myönsi Dick ja pysähdytti muutamia\nminuutteja myöhemmin autonsa aseman edustalle.\n\nHän nousi autosta Audreyn jälkeen kantaen hänen säälittävän keveän\nmatkalaukkunsa asemasillalle ja tahtoi itsepäisesti odottaa junan\nsaapumista.\n\n\"Sisarenne asuu tietenkin Lontoossa?\"\n\n\"Kyllä, Curzon Streetin varrella.\"\n\nOli omituista, että hänen piti kertoa siitä tälle vieraalle. Kukaan\ntäällä maalla ei ollut edes perillä siitä, että hänellä olikaan sisarta.\n\nDick ei osoittanut hämmästystään.\n\n\"Onko hän...\" Kysymys oli arkaluontoinen. \"Onko hän — hm — työssä\nsiellä?\"\n\n\"Ei. Hän on mrs Martin Elton.\"\n\nHän ihmetteli itseään sanoessaan nämä sanat.\n\n\"Mitä hittoa!\" kuuli Dick säikähtäen sanovansa.\n\nSamassa annettiin merkki junan saapumisesta, ja hän riensi ostamaan\nmuutamia kuvalehtiä Audreylle matkalukemiseksi.\n\n\"Olette kamalan kiltti, mr...? Minun nimeni on Audrey Bedford.\"\n\n\"Tulen sen muistamaan.\" Dick hymyili. \"Muistan ihmeellisen hyvin kaikki\nnimet. Minun nimeni on Jackson.\"\n\nHän seisoi seuraten junaa silmillään, kunnes punaisten lamppujen himmeä\nvalo oli kadonnut näkyvistä käänteen taakse. Sitten hän palasi hitaasti\nautoonsa ja ajoi poliisiasemalle ilmoittamaan yhteenajostaan.\n\nMrs Martin Elton, ja tämä oli hänen sisarensa! Jos hän olisi\nilmoittanut tytölle oikean nimensä, ja tämä olisi mennyt Curzon\nStreetille ja kertonut kauniille Dora Eltonille viettäneensä osan\npäivästä kapteeni Richard Shannonin seurassa, olisi sopusointu eräässä\ntalossa Curzon Streetin varrella aivan varmaan häiriytynyt.\n\nJa syystä kylläkin. Dora Elton oli juuri se juonittelija, jonka Dick\nShannon parhaillaan koetti saada satimeen.\n\n\n\n\nIV.\n\nKunnianarvoisa Lacy.\n\n\nLacy Marshalt oli aikoinaan ollut Etelä-Afrikan lakiasäätävän\nneuvoston senaattorina, minkä vuoksi häntä kohteliaisuudesta\nsanottiin \"kunnianarvoisaksi\", mikä seikka oli mr Tongerille, hänen\nkamaripalvelijalleen, melkoisen huvin lähteenä.\n\nHän tuli kylvystään eräänä ikävänä aamuna puettuna ainoastaan housuihin\nja silkkipaitaan, jonka alta hänen kookkaan ruumiinsa lihakset selvästi\nnäkyivät. Siten hän näytti vähemmän miltään lainsäätäjältä kuin siltä,\nmitä hänen nimensä oli merkinnyt Etelä-Afrikassa — onnen soturilta,\njoka oli voittanut ainakin tämän menestyksen merkin, palatsimaisen\nkodin Portman Squaren varrella.\n\nHän seisoi pitkän aikaa tuijottaen synkästi aukiolle. Sade oli\nseurannut sumua itsestään selvänä asiana; Englannissa satoi aina —\nmurheellisesti, yhtä mittaa, alakuloisen naisen tavoin. Hän ajatteli\nikävöiden aurinkoista kotiaan Muizenburgissa, False Bayn leveätä,\npenikulmien pituista rantamaa ja sinisiä laineita, Constantian\nrinteillä olevaa viinitarhaansa.\n\nHän käänsi hätkähtäen päänsä makuuhuoneeseen päin. Joku naputti hiljaa\noveen.\n\n\"Sisään!\"\n\nOvi aukeni, ja hänen vanha kamaripalvelijansa pujahti sisään\ntavanomainen ovela hymy huulillaan.\n\n\"Posti tuli\", sanoi hän kursastelematta ja pani käden täyden kirjeitä\npienelle kirjoituspöydälle.\n\n\"Sano 'sir'\", ärisi Lacy. \"Alat taas unohtaa käyttäytymistavat.\"\n\nTonger väänsi kasvojensa toisen puoliskon irvistykseen.\n\n\"Opin ne kyllä uudelleen\", sanoi hän luontevasti.\n\n\"Pidä sitten huoli siitä. Voin saada sata kamaripalvelijaa Lontoosta\nneljännellä osalla siitä, mitä maksan sinulle — nuorempia miehiä ja\nkaksikymmentä kertaa käyttökelpoisempia\", uhkasi hänen isäntänsä.\n\n\"Sen kyllä uskon, mutta he eivät tekisi, mitä minä teen puolestanne\",\nsanoi Tonger; \"ja te ette voisi luottaa heihin. Ette voi ostaa\nuskollisuutta. Luin se eräästä kirjasta äskettäin.\"\n\nLacy Marshalt oli valinnut yhden kirjeen toiste joukosta, kirjeen, joka\noli suljettu tummansiniseen kuoreen ja jonka osoite oli kirjoitettu\nhuonolla käsialalla. Hän repäisi sen auki ja luki:\n\n      \"O. K. Murtumaisillaan.\"\n\nKirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.\n\nKookas mies mutisi jotakin ja heitti kirjeen kamaripalvelijalle.\n\n\"Lähetä hänelle kaksikymmentä puntaa\", sanoi hän.\n\nTonger luki paperinpalasen vähintäkään epäröimättä.\n\n\"Murtumaisillaan?\" hän mietiskeli. \"Hm! Osaako hän uida?\"\n\nLacy katsoi häneen terävästi.\n\n\"Mitä tarkoitat?\" tiukkasi hän. \"Tietysti hän osaa uida — tai osasi.\nUida niinkuin hylje. Kuinka niin?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\nLacy Marshalt katsoi häneen pitkään ja terävästi.\n\n\"Luulen sinun käyvän pehmeäksi toisinaan. Katso tätä kirjekuorta. Siinä\non Matjesfonteinin postileima. Niin oli viime kerrallakin. Miksi hän\nkirjoittaa sieltä, yli sadan mailin päästä Kapkaupungista?\"\n\n\"Sokea ehkä\", ehdotti Tonger. Hän pisti paperinpalasen liivintaskuunsa.\n\"Miksi ette vietä talvea Kapkaupungissa, _baas_?\" kysyi hän.\n\n\"Koska olen mieluummin Englannissa.\"\n\nMarshalt veti puhuessaan parhaillaan ylleen paitaansa, ja jokin hänen\näänensävyssään kiinnitti miehen huomiota.\n\n\"Sanon teille jotakin, Lacy, viha on pelkoa!\"\n\nToinen tuijotti häneen.\n\n\"Viha on pelkoa? Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan, ettei voi vihata jotakuta miestä pelkäämättä häntä. Juuri\npelko muuttaa vastenmielisyyden vihaksi. Ilman vihaa on olemassa\nvain... no niin, jotakin — ylenkatse, mitä tahansa. Mutta se ei voi\nolla vihaa.\"\n\nMarshalt oli ryhtynyt jatkamaan pukeutumistaan.\n\n\"Oletko lukenut senkin kirjasta?\" kysyi hän peilin edessä seisoen.\n\n\"Se on omista aivoistani\", sanoi Tonger ottaen käsiinsä liivit ja\nharjaten niitä jokseenkin huolimattomasti. \"Kuulkaapas, Lacy, kuka on\nse mies, joka asuu tässä vieressä? Olen aikonut kysyä sitä teiltä.\nMalpas tai jokin sellainen on hänen nimensä. Eilen illalla juttelin\nerään poliisin kanssa, ja hän sanoi uskovansa, että se mies on päästään\npilalla. Hän asuu yksinään, hänellä ei ole yhtään palvelijaa, vaan\nhän hoitaa itse kaikki taloustehtävänsä. Talossa on kaikkiaan kuusi\nhuoneistoa, mutta hän ei tahdo antaa niistä yhtään vuokralle. Pitää\nyksin koko roskan. Kuka hän on?\"\n\nLacy Marshalt murisi yli olkansa.\n\n\"Näytät tietävän kaiken siitä; miksi kysyt minulta?\"\n\nTonger hieroi nenäänsä hajamielisenä.\n\n\"Kun se ei vain olisi hän?\" arveli hän, ja hänen isäntänsä kääntyi\näkisti ympäri.\n\n\"Mene tiehesi täältä, sinä juoruileva, vanha narri!\"\n\nAntamatta miljoonamiehen raivon saattaa itseään vähimmässäkään määrin\nlevottomaksi Tonger asetti liivit tuolin selkämykselle.\n\n\"Se yksityisetsivä, jota lähetitte hakemaan tuonottain, on\nodottamassa\", sanoi hän, ja Lacy päästi kirouksen.\n\n\"Miksi et sanonut minulle?\" ärisi hän. \"Olet käymässä\nkäyttökelvottomaksi, Tonger. Jonakin päivänä potkin sinut ulos ovesta\nja otan tuon irvistyksen pois naamastasi! Pyydä hänet sisään.\"\n\nNukkavieruisen näköinen mies, joka astui sisään hymyili kunnioittavasti\ntyönantajalleen.\n\n\"Voit mennä, Tonger\", murisi Marshalt.\n\nTonger lähti verkalleen.\n\n\"No?\"\n\n\"Löysin hänet\", sanoi asiamies ja avaten lompakkonsa otti sieltä\nvalokuvan, jonka ojensi miljoonamiehelle.\n\n\"Se on hän\", nyökkäsi tämä. \"Mutta ei ollut vaikea löytää häntä, kun\nkerran tiesitte kylän. Kuka hän on?\"\n\n\"Audrey Bedford.\"\n\n\"Bedford? Oletteko varma?\" kysyi toinen nopeasti. \"Asuuko hänen äitinsä\nsiellä?\"\n\n\"Hänen äitinsä on kuollut — viisi vuotta sitten\", sanoi asiamies.\n\n\"Onko hänellä sisaria?\"\n\nAsiamies pudisti päätänsä.\n\n\"Mikäli voin saada selville, on hän ainoa lapsi. Minulla on kuva hänen\näidistään. Se on ryhmäkuva, joka on otettu kirkkomarkkinoilla vuonna\n1913.\"\n\nHän poisti paperin kainalossaan olleen käärön ympäriltä. Lacy Marshalt\nvei kuvan lähemmäksi valoa.\n\n\"Tuo on hän!\" Hän osoitti erästä henkilöä.\n\n\"Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kun näin tytön, minulla oli tunne...\nvaisto.\"\n\nHän katkaisi äkisti lauseensa.\n\n\"Tunnetteko hänet siis, sir?\"\n\n\"En!\" Vastaus oli melkein karkean jyrkkä. \"Mitä hän hommailee? Asuuko\nhän yksinään?\"\n\n\"Oikeastaan hän teki niin. Hänellä oli talossa muuan vanha vaimo, joka\nauttoi häntä kanalan hoidossa. Hän matkusti eilen Lontooseen. Mikäli\nminulle kerrottiin kylässä, on hän menettänyt omaisuutensa, ja hänen\noli pakko myydä talonsa.\"\n\nMiljoonamies seisoi mieliasennossaan ikkunan ääressä tuijottaen eteensä\nnäkemättä mitään, ankarat, kovat kasvot ilmeettöminä.\n\nKuinka ihmeellistä! \"Viha on pelkoa\", kuiskasi Tongerin äänen kaiku —\nhän pudisti pois muistutuksen kohauttamalla leveitä hartioitaan.\n\n\"Sievä tyttö, eikö totta?\"\n\n\"Viehättävä, ajattelin minä\", sanoi salapoliisi! \"En ole erikoisemmin\npätevä tuomariksi, mutta hän näytti minusta tavallisuudesta\npoikkeavalta.\"\n\nLacy murisi myöntävästi.\n\n\"Aivan niin... tavallisuudesta poikkeava.\"\n\n\"Minulla oli vähän vaikeuksia Fontwellissa — en luule siitä tulevan\nolemaan mitään seurauksia, mutta teidän on hyvä tietää se siltä\nvaralta, että se tulee teidänkin korviinne.\" Mies näytti jonkin\nverran huolestuneelta. \"Me yksityisetsivät olemme huomanneet voivamme\ntyöskennellä paljon paremmin, jos annamme ihmisten uskoa, että olemme\nsäännöllisen poliisin palveluksessa. Minun oli uskoteltava olevani\netsimässä erästä kanavarasta — majatalossa minua luultiin Scotland\nYardin mieheksi.\"\n\n\"Siinä ei ole mitään pahaa, mr Willitt\", sanoi toinen kylmästi\nhymyillen.\n\n\"Ei yleensä\", sanoi Willitt, \"mutta pahaksi onneksi kapteeni Shannon\nsattui pysähtymään majataloon vaihtaakseen pyöränrenkaan autoonsa.\"\n\n\"Kuka on Shannon?\"\n\n\"Hän on tärkeä tekijä nykyisin Scotland Yardissa\", sanoi Willitt.\n\"Uusi toimeenpaneva komissaari. Tähän saakka komissaarit ovat olleet\nvirkailijoita, joilla ei ole ollut pidättämisoikeuttakaan. Shannon\nsiirrettiin Scotland Yardiin Intian osastosta, koska siellä on ollut\näskettäin eräitä skandaaleja — lahjomisjuttuja. Hän antoi minulle\nkamalan ripityksen siitä, että olin uskotellut kuuluvani säännölliseen\npoliisiin. Ja hänen kielensä... Huh! Se mies voi pistää mailin päähän!\"\n\n\"Ei kai hän saanut selville, mitä te olitte tiedustelemassa — sitä\ntyttöä?\"\n\nSalapoliisi pudisti päätänsä.\n\n\"Ei. Se on melkein ainoa asia, jota hän ei saanut selville. Teidän\ntulee tietää, että kaikkia hänen ajatuksiaan vallitsivat vain Suomen\nkuningattaren kaulaketjut; niinkuin ehkä tiedättekin.\"\n\nKaikesta päättäen Lacy ei kuunnellut hänen puhettaan. Hänen\najatuksensa olivat keskittyneet tyttöön ja tämän yhteyteen kuuluviin\nmahdollisuuksiin.\n\n\"Annoitteko hänen lähteä saamatta hänen osoitettaan? Se oli koko lailla\nheikkoa. Hankkikaa hänen osoitteensa. Etsikää sitten hänet käsiin ja\npyrkikää hänen tuttavuuteensa. Voitte olla vaikka liikemies, joka on\netsimässä mahdollisuuksia rahojen sijoittamiseen — lainatkaa hänelle\nrahaa — mitä tahansa hän tarvitsee — mutta tehkää se sillä tavalla,\nettette säikytä häntä.\"\n\nHän otti lompakostaan puoli tusinaa seteleitä, rypisti ne palloksi ja\nheitti ne ojennettuun käteen.\n\n\"Tuokaa hänet tänne päivälliselle jonakin iltana\", sanoi hän hiljaa.\n\"Teidät voidaan kutsua pois puhelimitse.\"\n\nWillitt katsoi häneen terävästi ja pudisti päätään epäröivästi.\n\n\"En tiedä... se ei kuulu minun alaani...\"\n\n\"Tahdon puhua hänelle — kertoa hänelle jotakin, jota hän ei tiedä.\nSaatte viisituhatta\".\n\nYksityissalapoliisi sai suuret silmät.\n\n\"Viisituhatta? Katsotaan...\"\n\nJäätyään yksin Lacy palasi ikkunan ääreen jatkaen utuisen aukion\ntarkastelua.\n\n\"Viha on pelkoa!\"\n\nHän kerskaili sillä, ettei ollut koskaan pelännyt. Säälimättömästi,\ntunnottomasti hän oli kulkenut ihmissydämiä polkien kohti päämääräänsä\npelkäämättä mitään. Kolmessa maanosassa oli naisia, jotka kirosivat\nhänen nimeään ja muistoaan, katkeria miehiä, jotka hautoivat kostoa\npäivin ja öin. Hän ei pelännyt. Hänen vihansa Don Torringtonia kohtaan\noli... juuri vihaa.\n\nNiin hän lohdutti itseään, mutta syvällä hänen sielunsa salaisissa\nkätköissä polttivat vanhan kamaripalvelijan sanat, joita hän ei voinut\nsammuttaa: \"Viha on pelkoa\".\n\n\n\n\nV.\n\nSlick — filosofi.\n\n\n\"Ei se ole mitään\", sanoi Shannon tarkastaen rikkoutunutta likasuojusta.\n\n\"Yhteenajoko?\" kysyi Steel, hänen apulaisensa.\n\n\"Niin — vieläpä varsin miellyttävä. Suorastaan paras kaikista!\"\n\nHe menivät kapeaan käytävään, josta päästiin Dick Shannonin asuntoon.\n\n\"Ei, en ole odottanut kauan\", sanoi Steel, kun Dick aukaisi\narkihuoneensa oven. \"Tiesin teidän tulevan takaisin tänne. Tapasitteko\nBognorin miehen?\"\n\n\"Kyllä — sain hänestä jotakin valumaan suostuteltuani häntä hiukan.\nSteel, tiedättekö mitään rouva Eltonin sukulaisista?\"\n\n\"En ole edes tietänyt, että hänellä on sukulaisia\" sanoi toinen.\n\n\"Ehkäpä Slick tietää. Olen pyytänyt hänet tänne kello kuudeksi.\nTahtoisinpa tietää, onko tyttö päässyt onnellisesti perille kaupunkiin?\"\n\n\"Kuka?\" kysyi toinen hämmästyneenä, ja komissaari hämmentyi hetkiseksi.\n\n\"Ajattelin... erästä\", sanoi hän kömpelösti ja vaihtoi puheenaihetta.\n\"Onko ruumis tunnettu?\": kysyi hän.\n\nSteel pudisti päätänsä.\n\n\"Mies oli ulkomailta, luultavasti Etelä-Afrikasta\", sanoi hän. \"Hänellä\noli jalassa buurien keskuudessa hyvin suositut _veltshoen_-saappaat,\nja hänen massissaan oleva tupakka on varmasti Magaliesbergiä. Mikään\nmuu tupakka ei ole samanlaista. Hän on ehkä ollut Englannissa muutamia\nviikkoja, vaikka toiselta puolen on todennäköistä, että hän on aivan\näsken tullut maihin. _Buluwayo_ ja _Balmoral Castle_ saapuivat viime\nviikolla, ja kaikesta päättäen hän tuli toisessa niistä. Itse asiassa\nne ovat ainoat laivat, jotka ovat tulleet Etelä-Afrikasta kahden viime\nviikon aikana. Tiesikö Bognorin mies mitään kuningattaren jalokivistä?\"\n\n\"Ei mitään. Hän sanoi, että Elton oli riitautunut hänen kanssaan jokin\naika sitten, eikä heillä ollut mitään yhteisiä asioita. Pääasiassa puhe\noli, niinkuin on tavallista tällaisissa tapauksissa, vertauksia ja\nmetaforeja. Varasta ei voi koskaan saada sanomaan lapiota lapioksi.\"\n\nHän seisoi tuijottaen ajatuksissaan pöytään, ja sitten:\n\n\"Luultavasti hänen sisarensa _oli_ häntä vastassa?\"\n\nSteel räpytti silmiään.\n\n\"Kenen sisar, sir?\" kysyi hän, ja tällä kertaa Dick Shannon nauroi.\n\n\"Varmasti hän oli\", sanoi hän jatkaen ajatuksenjuoksuaan. \"Joka\ntapauksessa hänen piti estää hänet tulemasta Curzon Streetille ja\nohjata hänet johonkin hotelliin.\"\n\nValo koitti Steelille.\n\n\"Nyt ymmärrän, te puhutte Eltonista?\"\n\n\"Puhun Eltonista -\", myönsi kapteeni Shannon, \"ja eräästä toisesta.\nMutta se toinen ei ole teille mielenkiintoinen. Onko talo vartioitu?\"\n\n\"Eltoninko? Kyllä. Meidän on ollut meneteltävä hyvin varovaisesti,\nsillä Elton on ovela veijari.\"\n\nDick puri huultaan.\n\n\"Mitään ei tapahdu, ennenkuin neljännestä vailla kymmenen, jollen ole\nsuuresti erehtynyt. Silloin Suomen kuningattaren kaulaketjut lähtevät\nCurzon Streetiltä, ja minä tahdon henkilökohtaisesti seurata niitä\nniiden määräpaikkaan, koska tahdon hyvin pielelläni tavata joukkueen\nviidennen jäsenen, joka, niinkuin luulen, on ulkomaalainen.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Steel, kun hän keskeytti.\n\n\"Sitten minä otan kiinni Dora Eltonin. Ja juuri sitä minä olen\nodottanut pitkän, pitkän aikaa.\"\n\n\"Miks'ei Bunnya?\" kysyi Steel, ja Dick hymyili.\n\n\"Bunnylla on yllin kyllin rohkeutta: annan hänelle siitä tunnustuksen.\nVaatii aavistamattoman suurta rohkeutta kulkea Lontoon halki varastettu\nomaisuus taskussaan ja tietoisena siitä, että puolet kaupungin\npoliiseista pitävät asianomaista silmällä, Se ei sovi Bunnylle, Ei,\nhänen vaimonsa tekee sen tempun.\"\n\nHän katsoi kelloaan kärsimättömästi ja otti sitten aikataulun\nkirjoituspöydältään.\n\n\"Oletteko lähdössä jonnekin?\" kysyi Steel hämmästyksissään.\n\n\"En\", kärsimättömästi. \"Katson, mihin aikaan hänen junansa saapuu.\"\n\nHän käänteli lehtiä, minkä jälkeen hänen sormensa juoksi alas erästä\nsareketta pitkin, sitten hän katsoi jälleen kelloaan, aivankuin olisi\nunohtanut, mitä jo oli nähnyt.\n\n\"Hän saapui puoli tuntia sitten. Ihmettelen...\"\n\nMyöskin Steel ihmetteli. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Dickiä\nsellaisessa mielentilassa. Mutta kaikki selitykset teki mahdottomiksi\nmr Slick Smithin saapuminen. Hän tuli ilman epäröintiä, hyvin hillitty,\nsiististi puettu mies, jonka sileät kasvot, välkkyvät silmät ja kallis\nsikari ilmoittivat hänen elävän rauhassa maailman kanssa. Hän nyökkäsi\nSteelille ja sai myötämielisen irvistyksen vastaukseksi. Vasta kun\nSteel oli poistunut, tuli Dick asian ytimeen.\n\n\"Pyysin teitä tulemaan, Slick, kysyäkseni teiltä neuvoa. Kaulaketjut\nvarastettiin sittenkin.\"\n\n\"Niin olen nähnyt aamulehdistä\", sanoi Slick \"vaikka en kovin suuresti\nluotakaan aamulehtiin Omasta puolestani pidän parempana iltapäivällä\nsaatavaa toisintoa; iltalehdillä ei ole aikaa kaunistella uutisia, vaan\nne ilmestyvät niissä miedontamattomina.\"\n\n\"Elton oli siinä mukana, eikö totta?\"\n\nSlick kohotti kulmakarvojaan.\n\n\"Saatatte minut hämmästymään\", sanoi hän kohteliaasti. \"Hyvänen aika!\nMr Eltonko? Hän on viimeinen henkilö maailmassa, jota voisi epäillä\nnäpistelystä.\"\n\n\"Jätetään kaunistelut ja käydään suoraan asioihin\", sanoi Dick työntäen\nwhiskypullon vieraansa puolelle pöytää. \"Mitä tiedätte mrs Eltonista?\"\n\n\"Mitä ihastuttavin nainen! Mitä suloisin nainen! Kuitenkin olisi\nliioittelua sanoa hänen sielunsa olevan valkoista, neitseellistä lajia.\nEn epäile tunnustaa, että kun ajattelen sieluja yleensä, niin minusta\non parempi, että ne ovat hienosti värjättyjä, _rose du barri, eau de\nnil_ — mitä hyvänsä, paitsi ei sitruunaa.\"\n\n\"Mikä hän oli ennen naimisiinmenoaan?\"\n\nSlick kohautti olkapäitään.\n\n\"Juorupuheet ja häväistysjutut ovat minusta inhoittavia\", sanoi hän\nhaluttomasti. \"Kaikki, mitä tiedän hänestä, on, että hän oli hyvä\nnainen, mutta huono näyttelijätär. Luulen hänen menneen naimisiin\nEltonin kanssa tehdäkseen hänestä paremman miehen. Niin monet parhaista\nnaisistamme tekevät sillä tavalla.\"\n\n\"Ja onko hän onnistunut?\" kysyi Shannon ivallisesti.\n\nJälleen mr Smith kohautti olkapäitään.\n\n\"Kuulin tuonottain, että Elton kannattaa innokkaasti kieltolakia. Onko\nse merkki parannuksesta? täytyy olla, luulen minä.\"\n\nHän kaatoi lasiinsa runsaan annoksen whiskyä ja antoi seltteriveden\nsihisten valua sen päälle sifonista.\n\n\"Juomista ei voi puolustaa millään tavalla, olipa sitten kuinka\nterävä tahansa. Voidaan sanoa: Mutta minähän ryyppään kohtuullisesti:\npitäisikö minun oikeuksiani rajoittaa sen vuoksi, että tuo kauhea\nmaustekauppias juo itsensä juovuksiin ja lyö vaimoaan? Mihin minä\nvastaan: Englannissa on viisikymmentätuhatta alle kuuden kuukauden\nikäistä pienokaista, pienokaista, jotka olisivat lapsellisen\niloisia saadessaan kauniin, kirkkaan partaveitsen leikkikalukseen.\nJa te voisitte antaa jokaiselle niistä partaveitsen, kapteeni,\nja enintään yksi viidestäkymmenestätuhannesta leikkaisi poikki\nnuoren kurkkunsa. Täytyykö meidän silloin kieltää näitä muita\nneljääkymmentäyhdeksäätuhatta ja riistää niiltä ilo ja onni leikkiä\nparranpoistajalla, koska yksi pienokainen on tuhmuuksissaan leikannut\npäänsä poikki? Kyllä, sir, meidän täytyy. Terve järki sanoo meille,\nettä mikä on tapahtunut yhdelle, voi aivan yhtä hyvin tapahtua kaikille\nviidellekymmenelletuhannelle. Puhunko viisauden sanoja? Puhun.\nKiitoksia: — maljanne!\"\n\nHän maiskutteli huuliaan hyväksyvästi.\n\n\"Vähintään kaksikymmentä vuotta vanhaa. Olisipa kaikki whisky\ntällaista, niin tapahtuisi vähemmän itsemurhia.\"\n\nDick katseli häntä tarkkaan ollen täysin selvillä siitä, että hän\ntahtoi hienotunteisesti siirtää keskustelun uudelle uralle.\n\n\"Onko hänellä sisarta?\"\n\nMr Smith tyhjensi loput lasistaan.\n\n\"Jos hänellä on\", sanoi hän, \"niin Jumala häntä auttakoon!\"\n\n\n\n\nVI.\n\nSisaret.\n\n\nAudrey vietti neljännestunnin Victorian asemalla etsien Doraa ja\ntutkien uutislehtiä, joissa tehtiin selkoa Suomen kuningattaren\nkaulaketjujen varkaudesta ja päivän kuluessa selville saaduista\nseikoista. Kului kaksikymmentä minuuttia, ja Doraa ei ollut näkynyt.\nMrs Graffittilla oli raivostuttava tapa unohtaa panna kirjeet postiin,\nja hän muisti jättäneensä kirjeen, jossa hän ilmoitti sisarelleen\nLontooseen saapumisestaan, tämän vanhan naisen huolehdittavaksi.\n\nHänen käyttövaransa olivat liian vähäiset, joten hän ei voinut\nturvautua vuokra-autoon, vaan pyysi opastusta eräältä poliisilta, joka\noli perillä kaikista linja-autoista aivan kuin elävä tietosanakirja.\nOdotettuaan muutamia minuutteja tihkusateessa hän tapasi erään, joka\noli menossa Park Lanelle, jolta Curzon Street saa alkunsa. Lontoo\noli hänelle arvoituksellinen paikka; mutta uutterasti etsittyään\nhän lopuksi löysi etsimänsä pienen talon ja soitti ovikelloa. Vähän\najan kuluttua avasi oven soma palvelijatar, joka katsoi karsaasti\nnukkavieruiseen vieraaseen.\n\n\"Mrs Martin Elton ei ole nyt vapaa. Tuletteko Sevillestä?\"\n\n\"Ei, tulen Sussexistä\", sanoi Audrey raukeasti hymyillen. \"Tahdotteko\nilmoittaa mrs Eltonille, että olen hänen sisarensa?\"\n\nPalvelijatar näytti hiukan epäilevältä, mutta opasti hänet pieneen,\nkoleaan arkihuoneeseen ja poistui sulkien oven. Ilmeisesti häntä ei\noltu odotettu, ajatteli Audrey, ja se vastenmielisyys, jota tuntien hän\noli saapunut tälle vierailulle, kävi yhä suuremmaksi.\n\nHeidän kirjeenvaihtonsa oli ollut hyvin laiminlyötyä. Dora ei\nollut koskaan erikoisemmin välittänyt äidistään eikä, niinkuin hän\nsuurennellen oli kuvannut ystävilleen, \"farmista\"; ja kun nuorempi\nsisar oli epätoivoissaan kirjoittanut hänelle pyytäen apua, niin oli\npitkän väliajan jälkeen tullut viiden punnan seteli ja peittelemätön\nilmoitus, ettei mrs Martin Eltonilla ollut varoja eikä taipumustakaan\nihmisrakkauteen.\n\nDora oli liittynyt teatteriin jo nuorena ja muutama viikkoja ennen\näitinsä kuolemaa päässyt, niinkuin kaikin puolin näytti, hyviin\nnaimisiin. Tämän ankaran, jäykän naisen silmissä Dora ei voinut tehdä\nmitään väärää, ja hänen järjestelmällinen välinpitämättömyytensäkään\nei koskaan vähentänyt vanhemman naisen kiintymystä, vaan näytti\npikemminkin lisäävän sen laajuutta. Päivin ja öin, vuodesta toiseen,\nDora oli ollut sisarensa edessä pidettynä esikuvana. Doralla oli ollut\nmenestystä, mikä mrs Bedfordin silmissä korvasi kaikki vajavaisuudet.\nHänellä oli ollut menestystä näyttelijättärenäkin; hänen nimensä oli\nesiintynyt isoin kirjaimin painettuna kiertueitten ilmoituksissa; hänen\nvalokuvansa oli ollut lontoolaisissa lehdissäkin. Millä tavoin hän\noli saavuttanut maineensa ja perustanut riippumattomuutensa, sitä mrs\nBedford ei tietänyt eikä siitä välittänytkään.\n\nOvi aukeni äkkiä, ja sisään astui nuori nainen. Hän oli kookkaampi ja\nvaaleampi kuin sisarensa ja melkein yhtä kaunis, vaikka hänen suunsa\npiirteet olivat kovemmat ja silmistä puuttui Audreyn sukkela huumori.\n\n\"Rakas lapsi, mistä ihmeestä sinä olet tullut?\" kysyi hän hämmästyneenä.\n\nHän ojensi hänelle velton, jalokivisormuksien somistaman kätensä ja\nkosketti huulillaan Audreyn kylmää poskea.\n\n\"Etkö saanut kirjettäni, Dora?\"\n\nDora Elton pudisti päätänsä.\n\n\"Ei, en ole saanut mitään kirjettä. Olet kasvanut, lapsi. Olit\nkeskenkasvuinen tyttö, kun näin sinua viimeksi.\"\n\n\"Ainahan sitä kasvetaan\", myönsi Audrey vakavasti. \"Olen myynyt talon.\"\n\nVanhemman sisaren silmät suurenivat.\n\n\"Mutta minkä ihmeen takia olet sen tehnyt?\"\n\n\"Se myi itsensä\", sanoi Audrey. \"Toisin sanoen minä panttasin sen pala\npalalta, kunnes siitä ei ollut mitään jäljellä; sitten minä myin kanat\n— luultavasti ainoat munimattomat kanat koko maassa ja biologisina\nharvinaisuuksina suurien summien arvoiset.\"\n\n\"Ja nyt sinä olet tullut tänne?\"\n\nDoran äänen tyytymättömästä sävystä ei voinut erehtyä.\n\n\"Tämä on hyvin ikävää! Minun on mahdotonta ottaa sinua tänne, ja minä\nen luule, että olit kovinkaan kiltti myydessäsi talon. Rakas äiti kuoli\nsiellä, ja jo senkin olisi pitänyt tehdä paikan pyhäksi sinulle.\"\n\n\"Kaikki äidin yhteydessä olevat asiat ovat minulle pyhiä\", sanoi Audrey\nrauhallisesti, \"mutta luulen tuskin olevan tarpeellista nälkiytyä\nkuoliaaksi osoittaakseni rakkauttani äitiä kohtaan. En tarvitse kovin\npaljoa sinulta, Dora — ainoastaan nukkumispaikan viikoksi, kunnes voin\nlöytää jotakin työtä.\"\n\nDora käveli edestakaisin pienessä huoneessa kädet selän takana ja\notsa rypyssä. Hänen yllään oli iltapäiväpuku, jonka arvo olisi\nriittänyt Audreylle mukavaan elämiseen koko kuukaudeksi; hänen\ntimanttikorvarenkaansa ja kaksinkertainen helminauha hänen kaulassaan\nvastasivat pientä omaisuutta.\n\n\"Minulla on täällä eräitä vieraita teellä\", sanoi hän, \"ja illalla\nminulla on pienet päivälliskutsut. En tiedä, mitä ihmettä tekisin\nsinulle, Audrey. Et voi tulla päivällisille tuossa asussa.\"\n\nHän silmäili ylenkatseellisesti toisen mitättömännäköistä pukua:\n\n\"Sinun olisi parempi mennä johonkin hotelliin. Bloomsburyssa on yllin\nkyllin huokeita paikkoja. Tee sitten itsesi siistiksi ja tule käymään\nluonani maanantaina.\"\n\n\"Maksaa rahaa tehdä minut siistiksi maanantaina tai tiistaina tai minä\nmuuna viikonpäivänä tahansa\", sanoi Audrey rauhallisesti, \"ja kaksi\nyötä jossakin kolmannen luokan hotellissa veisi kaikki minun varani\".\n\nDora puri yhteen huulensa.\n\n\"Olet tehnyt todella pahoin heittäytyessäsi tänne tällä tavalla aivan\nkuin pilvistä\", sanoi hän ärtyisästi. \"En kykene keksimään, mitä minun\non tehtävä. Mutta odotahan — puhun Martinin kanssa.\"\n\nHän riensi ulos huoneesta jättäen jälkeensä heikon hajuveden tuoksun,\nja Audrey Bedfordin huulet vääntyivät heikkoon hymyyn. Hän ei ollut\npahoillaan omasta puolestaan. Dora oli käyttäytynyt, niinkuin hän oli\nodottanut hänen käyttäytyvän. Hän odotti pitkän aikaa; kului melkein\npuoli tuntia, ennenkuin oven ripa jälleen kääntyi ja hänen sisarensa\ntuli sisään. Oli tapahtunut jokin taikaperäinen muodonvaihdos, sillä\nDora oli melkein miellyttävä, vaikkakin hänen iloisuutensa kuulosti\nhiukan teennäiseltä.\n\n\"Martin sanoo, että sinun täytyy jäädä tänne\", sanoi hän. \"Tule ylös\nkanssani.\"\n\nHän näytti tietä ylös kapeita portaita, ohi erään oven, jonka takaa\nkuului naurun ja puheen ääni, ja pysähtyi toisessa kerroksessa\navaten erään oven ja kiertäen sähkön palamaan. Audrey arvasi,\nettä se oli toiseksi paras makuuhuone talossa ja varattu Eltonien\nvieraanvaraisuuden huomattavimpia nauttijoita varten.\n\n\"Sinulla ei kai ole mitään ystäviä Lontoossa, vai mitä?\" kysyi Dora\naivan kuin sivumennen.\n\nHän seisoi katsellen ympärilleen oviaukossa Audreyn nostaessa\nhuoneeseen matkalaukkunsa.\n\n\"Ei yhtään\", sanoi Audrey. \"Tämä on kaunis makuuhuone, Dora.\"\n\n\"Niin, eikö olekin? Tietääkö kukaan, että olet tullut tänne?\"\n\n\"Mrs Graffitt tietää, että olen tullut kaupunkiin, mutta ei tiedä\nminne.\"\n\nHän oli odottanut sisarensa jättävän hänet heti näytettyään hänelle\ntien huoneeseen, mutta Dora vitkasteli oviaukossa aikoen nähtävästi\nsanoa jotakin.\n\n\"Pelkään olleeni sinulle jokseenkin töykeä, Audrey\", hän sanoi laskien\nkätensä sisarensa käsivarrelle.\n\n\"Mutta sinähän olet hyvä, suloinen enkeli ja annat minulle anteeksi,\nvai mitä? Tiedän sinun sen tekevän, koska lupasit äidille tulevasi\ntekemään kaikkesi minun puolestani, kultaseni, eikö niin?\"\n\nHetken ajan Audrey oli liikutettu.\n\n\"Sinähän tiedät, että teen sen\", sanoi hän.\n\n\"Jonakin päivänä kerron sinulle kaikki salaisuuteni\", jatkoi Dora.\n\"Voin kertoa sinulle, koska olet ainoa ihminen maailmassa, johon\nvoin luottaa. Äiti sanoi aina, että sinä olit niin itsepäinen, ettei\npirukaan voinut saada sinua puhumaan, jollet sinä itse tahtonut.\"\n\nAudreyn silmissä välkkyi hymyn häive.\n\n\"Rakas äiti imarteli aina\", sanoi hän kuivasti.\n\nHän oli rakastanut äitiään, mutta elänyt liian lähellä hänen\nankaruuttaan ja huomannut hänen rakkautensa kohdistuvan pääasiassa\nvain hänen suosikkiinsa, joten hän ei voinut nähdä äitiään ainoastaan\nhellyyden kaunistavan vaipan verhoamana. Dora taputti häntä käsivarteen\nja nousi ripeästi tuoliltaan.\n\n\"Vieraat ovat nyt lähtemässä. Sinun täytyy tulla alas tapaamaan mr\nStanfordia ja Martinia. Sinähän et ole koskaan nähnyt Martinia?\"\n\n\"Olen nähnyt hänen valokuvansa\", sanoi Audrey.\n\n\"Hän on hyvännäköinen\", sanoi Dora huolettomasti. \"Tulet ehkä\nrakastumaan häneen — 'Bunny' on varmasti rakastuva sinuun. Hänen\nheikkoutenaan ovat uudet kasvot.\" Hän kääntyi ovella. \"Luotan sinuun,\nAudrey\", sanoi hän, ja hänen äänensä sävyyn sisältyi uhkausta. \"Curzon\nStreetillä on omat pienet perhehuolensa yhtä hyvin kuin siellä\nmaallakin.\"\n\nDora tuli takaisin vierashuoneeseen, ja siellä olevat kaksi miestä\ntarkastelivat tutkivasti hänen kasvojaan.\n\n\"Missä hän on?\" kysyi kookkaampi heistä.\n\n\"Olen pistänyt hänet vapaana olevaan makuuhuoneeseen\", sanoi Dora.\n\nMr Elton siveli pehmeitä, mustia viiksiään.\n\n\"En ole oikein varma siitä, onko hänen oltava täällä juuri nyt. Anna\nhänelle rahaa ja lähetä hänet johonkin hotelliin.\"\n\nDora nauroi.\n\n\"Te olette väitelleet koko iltapäivän siitä, kuinka meidän on saatava\nse tavara Pierrelle. Kumpikaan teistä ei tahdo antautua vaaraan tulla\ntavatuksi Suomen kuningattaren kaulaketjujen...\"\n\n\"Ei niin äänekkäästi, sinä hölmö!\" sanoi Martin Elton hampaittensa\nvälistä. \"Avaa ikkuna ja kuuluta se maailmalle, vai mitä tahdot?\"\n\n\"Kuuntele!\" komensi Big Bill Stanford. \"Jatka, Dora. Luulen, että mitä\nsanot on aivan oikein. Se merkitsisi elinkautista sille miehelle, joka\njoutuisi kiinni se tavara mukanaan — mutta Pierren on saatava se tänä\niltana. Kuka vie perille kaulaketjut?\"\n\n\"Kukako? Tietysti rakas pikku sisareni!\" sanoi Dora kylmästi. \"Se tyttö\non syntynyt ollakseen hyödyksi!\"\n\n\n\n\nVII.\n\nSalajuoni.\n\n\nBig Bill ei ollut ensinkään tunteellinen, mutta hänen sielussaan oli\nkuitenkin vaikuttamassa jonkinlainen alkeellinen laki, jonka merkkeinä\nolivat aikaisemmin olleet kunnian ja säädyllisyyden tunto.\n\n\"Sinun sisaresi! Et voi sallia hänenlaisensa lapsen antautua sellaiseen\nvaaraan?\"\n\nDoran hymyily oli hänen vastauksenaan. Hänen miehensä pureskeli\nhermostuneesti kynsiään.\n\n\"Siinä ei voi olla mitään vaaraa\", sanoi hän, \"ja jos on, niin eikö se\nkoske meitäkin?\"\n\nStanford liikehti levottomasti.\n\n\"Niinhän se on. Mutta tässä asiassa on kysymyksessä meidän hyötymme\n— ja vaaramme. Otaksukaammepa, että hän joutuu kiinni ja antaa ilmi\nmeidät.\"\n\n\"Se on ainoa todellinen vaara\", sanoi Dora, \"ja se ei ole kovinkaan\nsuuri.\"\n\nKookas mies katsoi ajattelevasti eteensä.\n\n\"Se esine on saatava pois tästä talosta ja pois maasta — ja pian!\"\nsanoi hän. \"Se on liian kookas pitää ja rikkoa täällä, ja minä en\nkoskaan kulje minkään sanomalehtipojan ohi kuulematta sanomalehtien\nasiasta nostamaa melua. Sulje ovi, Dora!\"\n\nTämä totteli. Uuninreunakkeella oli kaunis kullattu ja emaljoitu kello,\njonka yläosassa oli pieni faunin kuvapatsas.\n\nTarttuen lujasti tähän kuvapatsaaseen Elton nosti pois suurimman osan\nkellon sisustasta, ilman että kellon käynti siitä millään tavalla\nhäiriytyi. Painamalla erästä jousta hän sai pronssikotelon toisen sivun\naukenemaan, jolloin tuli näkyviin koteloon juuri sopiva tinapaperin\nympäröimä käärö. Sen hän laski pöydälle ja kääri auki, ja esille tuli\nsellainen määrä sinistä, vihreätä ja puhtaan valkoista säteilyä, että\nDoran suu aukeni ihmetyksestä ja ihailusta.\n\n\"Siinä on seitsemänkymmentätuhatta puntaa\", sanoi Stanford ja\ntyönsi ajatellen ulos alahuulensa. \"Ja siinä on myöskin kymmenen\nvuotta jollekulle — seitsemän vuotta varkaudesta ja kolme vuotta\nmajesteettirikoksesta. Vierailevalta kuningattarelta ei voi ryöstää\nsaamatta tuomioon jotakin lisää.\"\n\nElton värisi.\n\n\"Älä puhu tuomioista, hyvä mies\", sanoi hän äreästi. \"Jos Pierre hoitaa\nosansa...\"\n\n\"Pierre tulee hoitamaan osansa. Hän odottaa Charing Crossin asemalla\nkello yhdeksän ja viisitoista. Kysymys on siitä, kuka ottaa viedäkseen\nesineen.\"\n\nOli jonkin aikaa äänetöntä.\n\n\"Audrey tekee sen\", sanoi Dora lopuksi. \"Olin hölmö, kun en ajatellut\nsitä heti, kun näin hänet. Kukaan ei tunne häntä eikä kukaan tule häntä\nepäilemään. Pierre on helppo tuntea. Ja sitten, Bunny, irti tällaisista\nhommista kerta kaikkiaan.\" Hän nyökkäsi päätään korostaen sanojaan. \"On\nolemassa vanha kertomus vesiruukusta ja kaivosta; ja _Sunday Globessa_\non julkaistu kertomus Daisy Emmingin elämästä vankilassa — ottaen ne\nyhdessä minä luin varoituksen nuorille naisille.\"\n\n\"Ehkäpä mr Lacy Marshalt antaa Martinille jonkin johtajanpaikan\",\npisteli Stanford.\n\n\"Tunnen tuskin koko miestä\", sanoi Dora terävästi. \"Kerroin sinulle\nhänestä, Bunny. Hän on se mies, jonka tapasin Denhoresin tanssiaisissa.\nHän on eteläafrikkalainen ja rikas, mutta tavattoman saita.\"\n\nMartin Elton katsoi häneen epäluuloisesti.\n\n\"En tietänyt sinun tuntevan häntä...\", aloitti hän.\n\n\"Palatkaa asiaan\", keskeytti Stanford. \"On yksi seikka, jonka tahtoisin\ntietää. Mitä teemme, jos hän joutuu kiinni?\"\n\nJälleen pitkä ja kiusallinen äänettömyys.\n\n\"Emmekö voisi pitää sitä täällä siihen saakka, kunnes melu on ohi?\"\nkysyi Elton. \"Ei ole epäilyksen varjoakaan siitä, että meitä ajatellaan\ntämän jutun yhteydessä.\"\n\nStanford katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n\"Kaksitoista kuukautta sitten\", sanoi hän hitaasti, \"kun Leyland Hall\npuhdistettiin, sinä sait viedyksi suurimman osan romusta pois maasta\nerään bognorilaisen miehen välityksellä. Hän aiheutti sinulle hiukkasen\nharmia, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi toinen lyhyesti; \"juuri sen takia en ollut ajatellut\nhäntä tämän yrityksen yhteydessä\".\n\n\"Ja siinä teit viisaasti\", sanoi Bill nyökäten hyväksyvästi. \"Dick\nShannon on kuluttanut suurimman osan tätä päivää ystäväsi kanssa\nBognorissa!\"\n\nMartin Eltonin kalpeat kasvot kävivät vielä kalpeammiksi.\n\n\"En usko hänen lörpöttelevän\", sanoi hän epävarmasti.\n\n\"Kuka tietää. Jos joku yleensä voi saada hänet lörpöttelemään, niin se\non juuri Shannon. Englannin salapoliisilaitos on edistynyt eri tavalla\nsen jälkeen, kuin sen palvelukseen on tullut herrasmiehiä. Pidän\npoliisista, jonka kanssa voi puhua järkeä.\" Hän kilisteli irtonaisia\nrahoja taskussaan selittäen siten sanojaan. \"Juuri senvuoksi sanon,\nettette voi pitää tätä esinettä tässä talossa. Bennett on voinut olla\nlörpöttelemättä. Toiselta puolen hän taas on voinut päästää lörpöttelyn\ntapaisia ääniä. Mitä sinä sanot, Dora?\"\n\nTämä nyökkäsi.\n\n\"Se on saatava pois täältä: olen myöntänyt sen koko ajan\", sanoi hän.\n\"Pane se kääröön, Martin.\"\n\nHe katselivat syrjästä, kun Elton kääri kaulaketjut jälleen vanuun,\nasetti käärön vanhaan savukelaatikkoon ja pani sen sitten ruskeaan\npaperikääreeseen. Sitten Stanford kysyi:\n\n\"Lörpötteleekö sisaresi, jos hän joutuu kiinni?\"\n\nDora mietti hetkisen, ennenkuin vastasi.\n\n\"Olen varma hänestä\", sanoi hän.\n\n\"Kutsu hänet tänne\", sanoi Stanford, kun käärö °H sidottu lujasti ja\npiilotettu erään sohvatyynyn alle ja kellon yläosa asetettu takaisin\npaikalleen.\n\nAudrey istui syvässä, matalassa nojatuolissa kaasuvalkean edessä\nmietiskellen omituista vastaanottoa, kun hän kuuli Doran askelet\nportaissa.\n\n\"Voit nyt tulla alas.\"\n\nHän katseli sisartaan eikä kaikesta oveluudestaan huolimatta voinut\nsalata silmänluontiinsa sisältyvää halveksivaa arvostelua.\n\n\"Olet oikea linnunpelätti, Audrey! Minun on ostettava sinulle heti\npaikalla jonkin verran vaatteita.\"\n\nAudrey seurasi häntä alempaan kerrokseen ja isoon vierashuoneeseen,\njoka ulottui talon seinästä toiseen. Kookas, leveäharteinen mies seisoi\nselkä tuleen päin, ja Audreyn silmät pysähtyivät ensiksi häneen.\nHän oli noin viisikymmenvuotias mies, jonka tukka oli leikattu niin\nlyhyeksi, että Audrey luuli häntä ensin kaljupäiseksi. Hänen syvät,\nvastenmieliset silmänsä tarkastelivat kiinteästi Audreyta tämän\nastuessa sisään.\n\n\"Tämä on mr Stanford\", esitteli Dora. \"Ja tämä on minun pikku siskoni.\"\n\nStanford ojensi ison kätensä tarttuen Audreyn käteen otteella, joka sai\nhänet kivusta hätkähtämään.\n\nToinen huoneessa olevista miehistä oli hoikka ja solakka, ja hänen\ntavatonta kalpeuttaan korostivat pienet, mustat viikset ja sysimustat\nkulmakarvat. Hyvännäköinen, ajatteli Audrey, melkein kaunis. Tämä oli\nsiis se suuri Martin, josta hän oli kuullut niin paljon ylistyspuheita.\n\n\"Olen iloinen saadessani tutustua sinuun, Audrey\", sanoi hän ihaillen\ntuijottaen tytön kasvoihin. \"Hän on kuin persikka, Dora.\"\n\n\"Hän on kauniimpi kuin aikaisemmin\", sanoi Dora välinpitämättömästi,\n\"mutta hänen pukunsa on peloittava\".\n\nAudreyn tapaista ei ollut tuntea itseänsä vaivautuneeksi. Hän oli niin\npaljon köyhyyden koettelemuksien yläpuolella, että tavallisesti olisi\nsuopeasti nauranut tällaiselle karkealle huomautukselle. Mutta nyt\nhän jostakin syystä tunsi itsensä hämmentyneeksi. Se johtui tulisijan\nääressä olevan kookkaan miehen uupumattomasta tuijottamisesta, hänen\nsilmiensä suorittamasta kylmästä arvioimisesta.\n\nStanford katsoi kelloaan.\n\n\"Lähden nyt\", sanoi hän. \"Olen iloinen saatuani tavata teidät, miss.\nEhkä saan nähdä teidät jälleen.\"\n\nAudrey toivoi vilpittömästi, että tämä tapaaminen jäisi viimeiseksi.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPidätys.\n\n\nDora antoi Martin Eltonille merkin mennä saattamaan Stanfordia ja\njäätyään yksin sisarensa kanssa ryhtyi kertomaan juttuaan.\n\nHän kertoi vääryyttä kärsineestä vaimosta, jonka oli ollut pakko\nmiehensä raakuuden takia paeta pois maasta jättäen jälkeensä lapsensa\npienoiskuvan.\n\n\"En epäile tunnustaa sinulle, Audrey, että me olemme hankkineet\nhaltuumme sen pienoiskuvan\", sanoi Dora vilpittömyyden puuskassa. \"En\nluule toimineemme täysin lain kirjaimen mukaisesti — suoraan sanoen\nMartin lahjoi sir Johnin palvelijan tuomaan sen meille. Sir John\narvaa kuvan olevan meidän hallussamme ja on antanut vartioida meitä\npäivin ja öin, ja kaikki yritykset kuvan lähettämiseksi joko postin\nkautta — me olemme varmat siitä, että hän on ilmoittanut asiasta\npostiviranomaisille — tai lähetin välityksellä tulevat todennäköisesti\nepäonnistumaan. Eräs lady Nilligan-raukan ystävä tulee nyt Lontooseen\ntänä iltana, ja me olemme luvanneet tavata hänet asemalla ja jättää\nhänelle pienoiskuvan. Nyt, Audrey, on kysymys siitä, tahdotko sinä\nolla niin rakastettava, että viet sen hänelle. Sinua ei kukaan tunne;\nja sinä voit tehdä tälle naisparalle suuren palveluksen. Omasta\npuolestani minä olen sitä mieltä, että tässä asiassa on liian paljon\ntunteellisuutta, sillä en ymmärrä, miksi jokin pienoiskuva olisi\narvokkaampi kuin jokin muu. Mutta nähtävästi tämä lady-parka on toista\nmieltä.\"\n\n\"Mutta kuinka kummallinen juttu!\" sanoi Audrey rypistäen otsaansa.\n\"Ettekö voisi lähettää jotakuta palvelijoistanne? Tai eikö se ystävä\nvoisi tulla tänne?\"\n\n\"Sanoinhan sinulle, että taloa vartioidaan\", sanoi Dora\nkärsimättömästi. \"Jollet tahdo tehdä sitä...\"\n\n\"Tietysti teen sen\", nauroi Audrey.\n\n\"Tahdon huomauttaa ainoastaan yhdestä asiasta\", sanoi hänen sisarensa\nkeskeyttäen hänen naurunsa, \"ja se on seuraava: jos asia sattumalta\ntulisi ilmi, niin pyytäisin sinua lupaamaan, ettei meidän nimeämme\nsekoiteta siihen. Pyydän sinua vannomaan äiti-vainajamme nimessä...\"\n\n\"Se on tarpeetonta\", sanoi Audrey hieman kylmästi. \"Minä lupaan — se\nriittää.\"\n\nDora syleili ja suuteli häntä.\n\n\"Olet oikein kultainen\", sanoi hän; \"ja sinusta on tullut niin kauhean\nkaunis. Minun on löydettävä hieno mies sinulle.\"\n\nAudreyn kielen kärjellä oli ehdotus, että hänen sisarensa voisi hänelle\nmiestä etsiessään aivan hyvin koettaa jotakin muuta mittapuuta kuin\nsitä, joka oli tuonut esiin kalpean Martin Eltonin, jota kohtaan hän\ntunsi vaistomaista vastenmielisyyttä.\n\n\"Tietysti minä teen sen, rakkaani\", sanoi hän. \"Sehän näyttää niin\nvähäiseltä asialta. Ja jos kohtaan sen töykeän aviomiehen, niin sanonpa\nhänelle suorat sanat!\"\n\nDoran pidot olivat ilmeisesti siirrettävää lajia, sillä vaikka Audrey\nsöi päivällisensä huoneessaan, ei siitä päivällisseurueesta, josta Dora\noli puhunut, kuulunut mitään. Puoli yhdeksän aikaan Dora tuli Audreyn\nhuoneeseen kantaen kädessään pientä, pitkulaista kääröä, joka oli\nlujasti sidottu ja sinetöity.\n\n\"Muista nyt, että sinä et tunne minua etkä ole koskaan ikänäsi ollut\nnumerossa 508 Curzon Streetin varrella...\" Hän toisti varoituksensa ja\nantoi yksityiskohtaisen kuvauksen salaperäisestä Pierrestä. \"Kun näet\nhänet, on sinun mentävä hänen luokseen ja sanottava: 'Tämä on rouvalle'\n— eikä mitään muuta.\"\n\nHän toisti ohjeet ja pani tytön lausumaan ne hänen jälkeensä. Audrey\noli aluksi huvitettu, sitten hiukan ikävystynyt.\n\n\"Näyttää olevan kamalan paljon vaivaa niin vähäpätöisen asian\ntekemisessä, mutta sinun on onnistunut herättää minussa suoranainen\nsalaliittolaistunne.\"\n\nKätkettyään käärön päällystakkinsa sisätaskuun hän poistui talosta\nCurzon Streetille ja käveli ripeästi Park Lanelle päin. Hän oli\ntuskin ehtinyt lähteä, ennenkuin Martin Elton tuli ulos. Pitäen\nAudreytä näkyvissään Elton seurasi häntä, kunnes näki hänen nousevan\nlinja-autoon, jolloin hän hyppäsi vuokra-autoon ja seurasi perässä.\n\nAudreystä tämä seikkailu oli lievästi kiihoittava. Hän ei tuntenut\ntämän perheriidan kumpaakaan osapuolta ja huomasi vaikeaksi\naavistellakaan heidän henkilöllisyyttään. He olivat luultavasti\nkaksi aivan jokapäiväistä, mielenkiinnotonta ihmistä. Perheriitojen\nosapuolet olivat tavallisesti sellaisia. Mutta hän oli iloinen saatuaan\ntilaisuuden ansaita asuntonsa ja ruokansa, ja se vapautti hänet\nkiitollisuudenvelan tunteesta, mistä hän oli iloinen.\n\nHän laskeutui linja-autosta Charing Crossin asemaa vastapäätä\nja kuljettuaan tungosta täynnä olevan kadun poikki kiiruhti\nasemarakennukseen. Tilavalla asemasillalla oli sadoittain ihmisiä;\nyöjuna alkoi täyttyä, ja matkustajia ja heidän ystäviään seisoi\nryhmissä aitauksen edustalla. Hän katseli ympärilleen jokseenkin\nkauan, ennenkuin huomasi mr Pierren, lyhyen, tanakan miehen, jolla\noli pellavainen parta ja joka näytti olevan kokonaan kiintynyt\nkatselemaan vilkasta elämää ympärillään. Siirtyen miehen toiselle\npuolelle tullakseen täysin varmaksi hän näki hänen poskessaan pienen\nsyntymämerkin, josta hänen piti tuntea hänet. Enemmittä viivytyksittä\nhän otti taskustaan käärön ja siirtyi aivan miehen viereen.\n\n\"Tämä on rouvalle\", sanoi hän.\n\nMies hätkähti, katsoi häneen tutkivasti ja pisti käärön taskuunsa niin\nnopeasti, että hän tuskin voi seurata hänen liikkeitään.\n\n\"_Bien!_\" sanoi mies. \"Tahdotteko kiittää herraa! Ja...\"\n\nHän kääntyi nopeasti ympäri, mutta se mies, joka oli tarttunut hänen\nranteeseensa, oli saanut niin lujan otteen, ettei siitä ollut helppo\nirtautua. Samassa silmänräpäyksessä joku pisti kätensä Audreyn\nkainaloon.\n\n\"Minulla on asiaa teille, ystäväiseni\", sanoi miellyttävä ääni. \"Olen\nkapteeni Shannon Scotland Yardista.\"\n\nPuhuja pysähtyi äkkiä tuijottaen hänen kääntyneisiin, säikähtyneisiin\nkasvoihinsa.\n\n\"Minun ryysyprinsessani!\" pääsi häneltä hämmästynyt huudahdus.\n\n\"Päästäkää minut, olkaa hyvä.\" Audrey koetti vapauttaa käsivartensa.\nHän oli kauheasti säikähtynyt ja tunsi hetkisen olevansa suorastaan\nsairas. \"Minun on mentävä...\" Hän hillitsi itsensä hyvissä ajoin.\n\n\"Mrs Eltonin luo, luonnollisesti\", sanoi Shannon katsoen häneen\ntutkivasti.\n\n\"Ei, minun ei ole mentävä mrs Eltonin luo. En tunnekaan ketään mrs\nEltonia\", väitti Audrey tuskin saaden ääntään kulkemaan.\n\nShannon pudisti päätään.\n\n\"Pelkään, että meidän on vielä puhuttava siitä. Ei kai minun tarvinne\npitää kiinni käsivarrestanne? Tahdotteko tulla mukanani?\"\n\n\"Aiotteko pidättää minut?\" änkytti Audrey.\n\nShannon nyökkäsi vakavasti.\n\n\"Aion pidättää teidät, kunnes eräs pikkuseikka on aivan varma, että\nolette aivan viattomasti sotkeutunut tähän asiaan, samoin kuin olen\naivan yhtä varma siitä, ettei sisarenne ole suinkaan syytön.\"\n\nDorako? Puhuiko hän Dorasta, kysyi Audrey tuntien raskaan painon\nsydämellään. Shannonin sävy, hänen ankarasti tuomitseva äänensä, sanoi\ntytölle jotakin, mitä hänen ei tarvinnut kysyä, jotakin, mikä järkytti\nhäntä sanomattomasti. Kuitenkin |hän kokosi kaiken rohkeutensa ja sai\nvaivoin sanotuksi:\n\n\"Olen mielelläni valmis puhumaan kanssanne asiasta enkä tule tekemään\nmitään pakoyrityksiä. Mutta minä en ole tullut mrs Eltonin luota, eikä\nhän ole sisareni. Juttu, jonka kerroin teille tänään iltapäivällä, ei\nollut totta.\"\n\n\"Mutta miksi?\" kysy Shannon, kun he kulkivat yhdessä pitkin käytävää\nulos asemarakennuksesta.\n\n\"Koska\" — Audrey epäröi — \"tiesin teidän olevan salapoliisin.\"\n\nShannon kutsui auton, antoi ajajalle ohjeensa ja auttoi Audreyn autoon.\n\n\"Te valehtelette suojellaksenne sisartanne ja Bunny Eltonia\", sanoi\nhän. \"Minusta on ikävää käyttää teistä sanaa 'valehdella', mutta juuri\nsitä te teette, lapsukaiseni.\"\n\nAudreyn ajatukset olivat täydellisessä sekasorrossa, josta muuan selvä\nseikka kuitenkin sukelsi esiin. Se ei ollut mikään pienoiskuva, joka\nhänen piti viedä Doralta sille salaperäiselle naiselle; se oli jotakin\npaljon tärkeämpää, jotakin kauhistuttavan vakavaa.\n\n\"Mitä siinä käärössä oli?\" kysyi hän käheästi.\n\n\"Suomen kuningattaren timanttikaulaketjut, jollen ole suuresti\nerehtynyt. Hänen autonsa pysähdytettiin The Mallilla neljä päivää\nsitten, ja jalokivet anastettiin hänen kaulastaan.\"\n\nAudrey suoristautui irvistäen tuskasta. Hänestä tuntui, kuin Shannon\nolisi lyönyt häntä. Dora Hän oli lukenut jotakin ryöstöstä niistä\nsanomalehdistä, jotka Shannon oli hankkinut hänelle Barnhamin asemalla.\nMrs Graffitt oli puhunut rikoksesta. Hän istui pitkän aikaa kauhun\nlamauttamana.\n\n\"Tietysti te ette tietänyt, mitä käärössä oli\", sanoi Shannon aivan\nkuin puhuen itsekseen. \"Teen teille kauhean kehoituksen, mutta teidän\ntäytyy kertoa minulle totuus, vaikkakin se saattaa sisarenne siihen\npaikkaan, joka on odottanut häntä jo useita vuosia.\"\n\nAuto näytti kääntyvän ja kääntyvän; ikkunasta näkyvät valot ja liikenne\nmuuttuivat sekavaksi virraksi.\n\n\"Tee kaikkesi Doran puolesta...\" Äidin alinomaa toistama kehoitus,\njonka Audrey jo oli melkein unohtanut, kaikui hänen korvissaan. Hän\nvapisi ankarasti; hänen päänsä oli aivan puutunut eikä antanut hänelle\nmitään neuvoa. Ainoastaan yhdestä seikasta hän oli selvillä: hän oli\ntullut pidätetyksi, hän, Audrey Bedford Beak Farmista! Hän kostutti\nkielellään kuivia huuliaan.\n\n\"Minulla ei ole mitään sisarta\", sanoi hän hengittäen raskaasti. \"Minä\nvarastin kaulaketjut!\"\n\nHän kuuli Shannonin nauravan pehmeästi ja olisi voinut murhata hänet.\n\n\"Te poloinen lapsiparka!\" sanoi Shannon. \"Ryöstön suoritti kolme\nkokenutta rosvoa. Kuulkaahan nyt\", — hän taputti hänen kättään\nlempeästi — \"minä en aio sallia teidän toteuttaa tätä typerää\npäähänpistoanne. Ettekö tietänyt, että Dora Elton ja hänen miehensä\novat Lontoon vaarallisimpia varkaita.\"\n\nAudrey itki kasvot käsissään.\n\n\"Ei, ei\", nyyhkytti hän, \"en tiedä mitään... Hän ei ole sisareni.\"\n\nDick Shannon huokasi ja kohautti hartioitaan. Ei ollut tehtävissä\nmitään muuta kuin panna hänet syytteeseen.\n\nPierre oli saapunut poliisiasemalle ennen heitä, ja Audrey katseli\nkauhun lumoamana hänen tarkastamistaan ja näki, kuinka käärö aukaistiin\nja sen välkkyvä ja kimalteleva sisällys laskettiin pöydälle. Sitten\nShannon otti häntä lempeästi käsivarresta ja vei hänet teräsaitauksen\nsisäpuolelle.\n\n\"Nimi on Audrey Bedford\", sanoi Shannon. \"Osoite on Fontwell, West\nSussex. Syytetään\" — hän epäröi — \"varastetun tavaran hallussapidosta\ntietoisena siitä, että se on varastettu. Kertokaa nyt totuus\", kuiskasi\nhän.\n\nAudrey pudisti päätään.\n\n\n\n\nIX.\n\nHylättynä.\n\n\nAudrey heräsi rauhattomasta unesta, pääsi ponnistellen epävarmoille\njaloilleen ja hieroi kivistäviä hartioitaan. Hän oli maannut paljaalla\nlavitsalla vain ohut huopapeite verhonaan, ja hän oli kipeä päästä\njalkoihin saakka.\n\nKopin oven lukossa kääntyvän avaimen ääni oli hänet herättänyt.\nTulija oli vanhahko naishenkilö, joka oli tullut viemään hänet\nkylpyhuoneeseen. Kun hän hiukan virkistyneenä oli palannut koppiinsa,\nodotti häntä siellä kahvi, leipä ja voi, ja hän oli juuri lopettanut\naamiaisensa, kun ovi aukeni jälleen, ja hänen katseensa kohtasi Dick\nShannonin vakavat silmät. Shannon nyökkäsi hänelle.\n\n\"Pyydän teitä tulemaan mukanani\", sanoi hän.\n\nAudreyn rohkeus meni matalalle.\n\n\"Tuon tuomarinko eteen?\" änkytti hän.\n\n\"Ei vielä\", sanoi Shannon. \"Mutta minä pelkään, että te lopuksi\njoudutte sinne, jollette...\"\n\nAudrey torjui hänen kehoituksensa kärsimättömällä kädenliikkeellä. Hän\noli ratkaissut sen asian lopullisesti yön hiljaisuudessa.\n\nMiehen sydäntä pakotti hänen takiaan. Shannon tiesi aivan hyvin,\nettä Audrey oli syytön, ja hän oli samana aamuna lähettänyt erään\nmiehen Sussexin saadakseen hänen syyttömyytensä, niinkuin hän toivoi,\neittämättömästi toteennäytetyksi.\n\n\"Täällä on joku, jonka te luullakseni tunnette\", sanoi Shannon ja\navaten oven työnsi Audreyn erääseen huoneeseen.\n\nSiellä oli kaksi henkilöä: Dora Elton ja hänen miehensä. Audreyn oli\npuristettava kyntensä kämmeniinsä säilyttääkseen mielenmalttinsa, ja\nhän onnistuikin ihmeteltävän hyvin.\n\n\"Tunnetteko tämän tytön?\" kysyi Shannon.\n\nDora pudisti päätään.\n\n\"En, en ole nähnyt häntä koskaan ennen\", sanoi hän viattomasti.\n\"Tunnetko sinä hänet, Martinin?\"\n\nKalpeakasvoinen Martin kielsi yhtä jyrkästi.\n\n\"En ole koko ikänäni nähnyt häntä aikaisemmin\", sanoi hän.\n\n\"Luulen, että hän on teidän sisarenne.\"\n\nDora hymyili.\n\n\"Kuinka mieletöntä!\" sanoi hän. \"Minulla on ainoastaan yksi sisar, ja\nhän on Australiassa.\"\n\n\"Ettekö tiedä, että sekä äitinne että sisarenne asuivat Fontwellissa?\"\n\n\"Minun äitini ei koskaan koko ikänään asunut Fontwellissa\", sanoi\nDora rauhallisesti, ja Audrey hätkähti mielenmaltistaan huolimatta.\n\"Fontwellissa asui eräitä ihmisiä, jotka\" — hän kohautti hartioitaan —\n\"saivat minulta avustusta. Jos tämä on sen naisen tytär, jota avustin\nkerran tai kaksi, on hän minulle täysin tuntematon.\"\n\nHänen puhuessaan olivat hänen silmänsä kaiken aikaa kiinni Audreyssä,\nja tytöstä tuntui, että niissä oli huomattavissa äänetöntä\navunpyyntöä. Äkkiä Audreyn päähän pälkähti, että se, mitä Dora\noli sanonut, saattoi aivan hyvin olla tottakin. Dora oli mennyt\nnaimisiin taiteilijanimellään, ja oli täysin mahdollista, ettei kukaan\nnaapureista tuntisi häntä mrs Bedfordin tyttäreksi, sillä hän ei ollut\nkoskaan käynyt paikkakunnalla, ja Audreyn äiti kuului sellaisiin\nvaiteliaisiin luonteisiin, joilla ei ole ketään uskottuja.\n\n\"Se, mitä mrs Elton sanoo, on täysin totta\", sanoi hän levollisesti.\n\"Minä en tunne häntä, eikä hän tunne minua.\"\n\nDick Shannon avasi oven, ja Audrey palasi ulkopuolella odottavan\nvartijattaren luo. Kun hän oli mennyt, kääntyi Shannon Eltonien puoleen.\n\n\"En tiedä, kuinka kauan hän tulee jatkamaan tällä tavoin\", sanoi\nhän. \"Mutta jos hän pitää kiinni kertomuksestaan alusta loppuun\nsaakka, Elton, hän joutuu vankilaan.\" Hän puhui punniten sanojaan.\n\"Ja nyt minä sanon teille yhden asian. Jos tämä lapsi lähetetään\nvankilaan, jos te sallitte hänen uhrata itsensä, minä en tule lepäämään\nyöllä enkä päivällä, ennenkuin olen saattanut teidät kumpaisenkin\nrangaistussiirtolaan.\"\n\n\"Te näytätte unohtavan, kenelle puhutte\", sanoi Dora silmät säihkyen.\n\n\"Tiedän puhuvani kahdelle mitä tunnottomimmalle, turmeltuneimmalle ja\nsydämettömimmälle ihmiselle\", sanoi Dick. \"Menkää tiehenne!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLacy Marshalt istui aamiaishuoneessaan. Hänen edessään oli sanomalehti,\nja hänen otsansa oli rypyssä. Hän katsoi jälleen jonkun toimeliaan\nlehtivalokuvaajan ottamaa kuvaa, joka esitti autosta ulosastuvaa\ntyttöä. Taustalla oli joukko uteliaita katselijoita. Tytön toisella\npuolella oli poliisi, toisella leveäharteinen vartijatar. Se oli\nyksi niitä kuvia, jotka ovat hyvin tuttuja sanomalehtien lukijoille.\nSilmänräpäyskuva tuomioistuimen eteen matkalla olevasta rikollisesta.\nEi ollut ensinkään tarpeen verrata sanomalehteä hänen taskussaan\nolevaan valokuvaan. Jo vangin nimi olisi ollut hänelle kylliksi, vaikka\nlehdessä ei olisi ollut kuvaakaan.\n\nTonger tuli sisään pujahtaen oven raosta.\n\n\"Soititteko minua, Lacy?\" kysyi hän.\n\n\"Soitin kyllä, kymmenen minuuttia sitten. Ja nyt kehoitan sinua\nviimeisen kerran unohtamaan tuon 'Lacysi'. Rajansa on minunkin\nkärsivällisyydelläni, ystävä hyvä.\"\n\nPieni mies hieroi käsiään iloisena. \"Olen saanut kirjeen tytöltäni\ntänään\", sanoi hän, \"Hän menestyy hyvin Amerikassa. Taitava tyttö,\nLacy.\"\n\n\"Onko hän?\" Lacy Marshalt kääntyi jälleen silmäilemään sanomalehteään.\n\n\"Hänellä on rahaa — kirjoittaa aina parhaista hotelleista. En ajatellut\nkoskaan, että asiat kääntyisivät tällä tavalla.\"\n\nLacy pani kokoon lehtensä ja pudotti sen lattialle. \"Mrs Martin Elton\ntulee tänne viiden minuutin kuluttua. Hän tulee tallikujan kautta\ntakaovelle. Odota häntä ja tuo hänet kasvihuoneen kautta kirjastoon.\nKun soitan sinua, saatat hänet ulos samaa tietä.\"\n\nTonger virnisti.\n\n\"Onpa siinä poikaa kerrakseen tytöille!\" sanoi hän ihaillen.\n\nLacy nyökäytti päätään ovea kohti. Ei ollut kulunut viittakaan\nminuuttia, kun Dora Elton työnsi auki raskaan veräjän ja kuljettuaan\npoikki pihan nousi rautaportaita pitkin \"kasvihuoneeseen\" —\ntalon taakse keittiön ja astiainpesuhuoneen päälle sijoitettuun\nlasiseinäiseen lisärakennukseen. Hän oli pukeutunut mustiin, peittänyt\nkasvonsa tiheällä harsolla. Avatessaan kasvihuoneen oven Tonger huomasi\nhänessä hermostuneisuuden merkkejä.\n\n\"Oletteko tullut syömään aamiaista?\" kysyi hän rakastettavasti.\n\nMrs Elton oli liian tottunut hänen tuttavallisuuksissa loukkaantuakseen\nhänen käytöksestään.\n\n\"Missä mr Marshalt on?\"\n\n\"Kirjastossa — lukemassa\", sanoi Tonger.\n\nLacy ei ollut tutkimassa mitään sen tärkeämpää kuin takkavalkeaa, kun\nDora tuli sisään.\n\n\"Minulla oli kamalasti vaivaa, ennenkuin pääsin tänne\", sanoi Dora.\n\"Eikö tätä olisi voitu tehdä tänään iltapäivällä? Sain keksiä\nkaikenlaisia valheita Martinille. Etkö aio suudella minua?\"\n\nLacy kumartui ja siveli huulillaan hänen poskeaan.\n\n\"Sepä vasta oli suudelma!\" sanoi Dora pilkallisesti.\n\n\"No?\"\n\n\"Tämä jalokivivarkaus\", sanoi Lacy hitaasti. \"Eräs tyttö on sekaantunut\nsiihen. Olen kuullut poliisin olevan siinä luulossa, että hän on sinun\nsisaresi.\"\n\nDora oli ääneti.\n\n\"Minä tiedän luonnollisesti, että sinä olet juonessa mukana\", jatkoi\nLacy. \"Stanford on vanha tuttavani Etelä-Afrikan ajoilta, ja hän kuuluu\njoukkueeseenne. Mutta tämä tyttö, onko hän siinä mukana?\"\n\n\"Sinä tiedät, kuinka paljon hän on siinä mukana\", vastasi Dora äreästi.\nHän ei ollut huomattavaan vaaraan antautuen tullut Portman Squarelle\nkeskustellakseen Audreysta. Ja vaaraa ajatellessa...\n\n\"Muuan mies oli pitämässä silmällä tätä taloa, kun minä tulin\ntallikujaa pitkin\", sanoi hän. \"Näin hänet takaoven luona. Kun hän näki\nminut, lähti hän kävelemään pois.\"\n\n\"Pitämässä silmällä tätä taloa?\" sanoi Lacy epäilevästi. \"Minkälainen\nmies?\"\n\n\"Hän näytti herrasmieheltä. Ehdin juuri ja juuri nähdä hänen kasvonsa —\nhyvin laihat ja hienonnäköiset. Hän ontui...\"\n\nLacy astui askelen häntä kohden ja tarttui hänen olkapäihinsä. Hänen\nkasvonsa olivat harmaat huulensa vapisivat. Vähään aikaan hän ei voinut\npuhua, sitten:\n\n\"Sinä valehtelet!\"\n\nDora tempautui säikähtyneenä irti hänen otteestaan.\n\n\"Lacy! Mikä sinua vaivaa?\"\n\nLacy viittasi häntä olemaan vaiti.\n\n\"Olen hermostunut, ja sinä pelästytit minut\", mutisi hän. \"Mitä sinun\npitikään sanoa? Onko se tyttö sinun sisaresi? Minun täytyy saada se\ntietää.\"\n\n\"Minun sisarpuoleni\", sanoi Dora matalalla äänellä.\n\nLacy keskeytti kävelynsä.\n\n\"Tarkoitatko, että teillä on eri isät?\"\n\nDora nyökkäsi.\n\nLacy ei puhunut mitään niin pitkään aikaan, että Doraa alkoi peloittaa.\n\n\"Hän menee siis vankilaan... pelastaakseen sinut?\" nauroi Lacy, mutta\nhänen naurussaan ei ollut mitään hilpeyttä. \"Se on parasta — minä voin\nodottaa\", sanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuukautta myöhemmin, eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, seisoi kalpea\ntyttö syytettyjen aitauksessa Old Baileyn oikeussalissa ja hänen\nvieressään tanakkahartiainen belgialainen, ensimmäiset tuomittavat sinä\npäivänä.\n\nTullessaan ulos oikeussalista, sydän raskaana ja kyllästyneenä siihen\nkoston juhlalliseen koneistoon, joka parhaillaan oli musertamassa\nrikki niin haurasta uhria, Shannon näki tutun henkilön istuvan eräällä\nniistä penkeistä, joilla todistajat tavallisesti istuivat odottaessaan\nvuoroaan.\n\n\"No, Slick, oletteko ollut oikeussalissa?\"\n\n\"Olen kyllä\", sanoi toinen varovaisesti, \"mutta menestyksellistä\nsalapoliisia koskeva kuvittelu kului loppuun, ja se suuri aitaus oli\nsuorastaan nälkäisen näköinen. Riistäydyin irti sieltä. Toisilla\nihmisillä ei ole mitään herkkiä tunteita. Näin Stanfordin uteliaiden\njoukossa.\"\n\nShannon istuutui hänen viereensä.\n\n\"Mitä mieltä te olette?\"\n\n\"Tästä jutustako? Pikku miss Quixote on menemässä.\" Hän viittasi\nmerkitsevästi tiilikivillä peitettyyn lattiaan.\n\n\"Pelkään sitä\", sanoi Shannon hetkisen vaiettuaan ja huokasi.\n\n\"Mutta ainoastaan niin pitkäksi aikaa, kuin he saavat hänet käsiinsä\",\naprikoi Slick Smith. \"Hän tulee ulos aivan samanlaisena, kuin menee\nsisäänkin — suloisena. Se laji ei happane helposti. Sanokaapa, Shannon,\noletteko koskaan kuullut eräästä Malpas-nimisestä miehestä?\"\n\nDick, joka ajatteli jotakin muuta, hätkähti.\n\n\"Kyllä. Hän on muuan kummallinen vanha mies, joka asuu Portman Squaren\nvarrella. Entä sitten?\"\n\nSlick Smith hymyili viehkeästi.\n\n\"Hän on mukana asiassa jollakin tavalla\", sanoi hän. \"Puhun\nsalapoliisina.\"\n\nMuuan poliisi viittasi Shannonille, ja tämä kiiruhti oikeussaliin\nehtiäkseen ajoissa kuulemaan tuomion julistamisen.\n\n\"Kuinka vanha olette?\" kysyi tuomari miettien kynä kädessä ja katsoen\nsilmälasiensa ylitse.\n\n\"Yhdeksäntoista, mylord.\" Puhuja oli Shannon. \"Ja minä voin sanoa, että\npoliisi on todistusaineistosta huolimatta täydellisesti vakuutettu\nsiitä, että tämä tyttö on toisten, vielä pidättämättä olevien\nhenkilöiden viaton uhri.\"\n\nTuomari pudisti päätään.\n\n\"Todistusaineisto ei tue sitä mielipidettä. On hyvin hirveätä nähdä\nnuori tyttö tällaisessa asemassa, mutta minä jättäisin täyttämättä\nvelvollisuuteni yhteiskuntaa kohtaan, jollen kohtelisi ankarasti\nniin vaarallista henkilöä. Audrey Bedford, te menette kahdeksitoista\nkuukaudeksi pakkotyövankilaan\".\n\n\n\n\nX.\n\nTotuus.\n\n\nEräänä hämäränä joulukuun aamuna aukeni Holloway-vankilan veräjä,\nja solakka tyttö ruskea samettitakki yllään tuli ulos ja katsomatta\noikealle tai vasemmalle kulki vapautettavia vankeja odottavien\nystävien ohitse jatkaen matkaansa Holloway Roadia pitkin Camden\nTowniin päin. Kuljettuaan kadun poikki hän nousi raitiotievaunuun, ja\nsamalla hetkellä Dick Shannonin pitkä auto pyyhälsi ohitse tytön sitä\nhuomaamatta. Dick saapui kolme minuuttia liian myöhään tavoittaakseen\nhänet.\n\nAudreyllä oli tuloksena vuoden kestäneestä työstään jäljellä muutamia\nshillingejä, ja astuttuaan alavaunusta raitiotien pääteasemalla hän\nlähti kulkemaan pitkin Euston Roadia, kunnes saapui erääseen pieneen\nravintolaan.\n\nKasvot olivat käyneet hieman kalpeammiksi ja silmät vakavammiksi,\nmutta se oli entinen Audrey, joka tilasi ison annoksen munuais- ja\nmunapöperöä. Yhdeksän kuukautta oli vankilan yksitoikkoinen elämä\nkiusannut hänen sieluaan; seitsemänkymmentäkaksi tuntia viikossa\nhän oli saanut seurustella maanalaisen maailman pohjasakan kanssa\nvajoamatta alas sen tasalle tai tuntematta olevansa sitä suunnattomasti\nkorkeammalla. Oli ollut katkeria öitä, jolloin se synkkä petos, joka\nhäntä oli kohdannut, oli tuntunut hänestä suorastaan musertavalta, ja\nhän oli sulkenut silmänsä ollakseen näkemättä hirveätä todellisuutta.\nOli ollut kiduttavia öitä, jolloin tietoisuus hänen perikadostaan oli\nsaattanut hänet mielipuolisuuden partaalle.\n\nHänestä ei kuitenkaan näyttänyt luonnottomalta, että Dora oli\nkäyttäytynyt sillä tavalla. Kaikki tuntui juuri sellaiselta, kuin Doran\noli voinut odottaa tekevänkin, kaikki oli sopusoinnussa sen kanssa,\nmitä hän tiesi ja oli kuullut sisarestaan. Ainoastaan se ajatus, että\nnämä hänen sisarensa ominaisuudet olivat samat, jotka olivat olleet\nerikoisesti huomattavat hänen äidissään, saattoi hänet alakuloiseksi.\nHuokaisten hän nousi pöydästä ja otettuaan laskunsa maksoi sen kassaan.\n\nMinne hänen oli nyt mentävä? Doran luo, hän päätti. Hänen täytyi päästä\ntäysin varmaksi siitä, ettei hän ollut tuominnut sisartaan kokonaan\nväärin. Mutta hän ei voinut mennä sinne päivällä, se ei olisi ollut\nsopivaa. Hän kulutti lopun aamupäivästä etsien itselleen asuntoa\nja vuokrasi lopuksi erään ylimmässä kerroksessa olevan takahuoneen\nGray's Inn Roadin varrelta. Siellä hän lepäsi iltapäivän oikoen\ntulevaisuutensa riekaleita. Hämärän tultua hän lähti matkalle Curzon\nStreetille.\n\nPalvelijatar, joka avasi hänelle oven, oli sama tyttö, joka oli ollut\nsiellä hänen ensikertaakin käydessään.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi hän happamesti.\n\n\"Tahtoisin tavata mrs Eltonia\", sanoi Audrey.\n\n\"Hän ei ole tavattavissa\", sanoi tyttö ja yritti sulkea oven.\n\nMutta Audreyn ruumiillisessa työssä viettämät yhdeksän kuukautta olivat\nantaneet tuloksia. Suuremmitta ponnistuksitta hän työnsi oven auki ja\nastui sisään.\n\n\"Menkää ilmoittamaan rouvallenne, että minä olen täällä\", sanoi hän.\n\nTyttö riensi ylös portaita, ja Audrey seurasi häntä vitkastelematta.\nTullessaan palvelijattaret perästä vierashuoneeseen hän kuuli sisarensa\nsanoi van:\n\n\"Kuinka hän uskaltaa tulla tänne!\"\n\nDora oli iltapuvussa. Hän näytti erittäin sievältä ja hänen kaunis\ntukkansa loisti kuin kiilloitettu kulta. Hän tuijotti Audreyhin aivan\nkuin aaveeseen, ja hänen silmänsä sinkosivat salamoita.\n\n\"Kuinka sinä uskallat tunkeutua tähän taloon?\" kysyi hän.\n\n\"Lähetä pois palvelijattaresi\", sanoi Audrey rauhallisesti. Ja kun\ntyttö oli mennyt ja Audrey oli vakuuttautunut siitä, ettei hän\nollut jäänyt kuuntelemaan oven taakse, astui hän Doran luo kädet\nselän takana. \"Tulin tänne, jotta voisit kiittää minua\", sanoi hän\nyksinkertaisesti. \"Olen tehnyt mielettömän, typerän teon, koska luulin,\nettä minun täytyi korvata äidille kaikki, mitä olin hänelle velkaa ja\nmitä en ollut vielä maksanut.\"\n\n\"En ymmärrä, mistä sinä puhut\", sanoi Dora punastuen.\n\n\"Teillä on sittenkin otsaa tulla tänne!\"\n\nSe oli keikarimainen Martin.\n\n\"Te yrititte sekoittaa meidät rikokseenne. Olette saattanut teidän —\nmrs Eltonin maailman ivan esineeksi, ja sitten te mistään välittämättä\ntulette kylmästi tähän taloon. Kirotun röyhkeätä!\"\n\n\"Jos tarvitset rahaa, niin kirjoita\", sanoi Dora sysäten oven auki.\n\"Jos vielä kerran tulet tänne lähetän hakemaan poliisia.\"\n\n\"Tee se nyt heti\", sanoi Audrey kylmästi. \"Olen niin hyvä tuttu\npoliisien ja vangin vartijattarien kanssa, ettet voi minua niillä\npeloittaa, rakas sisareni.\"\n\nDora sulki oven nopeasti.\n\n\"Jos tahdot tietää, niin me emme ole sisaria. Sinä et ole edes\nenglantilainen!\" sanoi hän matalalla, myrkyllisellä äänellä. \"Sinun\nisäsi oli äidin toinen mies, amerikkalainen! Hän on aallonmurtajalla\nKapkaupungissa, missä hänet on tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön!\"\n\nAudrey tarttui tuolin selkänojaan pysyäkseen pystyssä.\n\n\"Se ei ole totta\", sanoi hän.\n\n\"Se on totta — se on totta!\" sähisi Dora. \"Äiti kertoi minulle, ja mr\nStanford tietää kaiken. Isäsi osti timantteja ja ampui sen miehen, joka\nantoi hänet ilmi. Timanttien ostaminen on Etelä-Afrikassa sakoilla\nsovittamaton rikos. Hän saattoi häpeään äitini, joka muutti nimensä ja\npalasi Englantiin isäsi vangitsemisen jälkeisenä päivänä. Sinulla ei\nole edes oikeutta nimeen Bedford. Äiti vihasi isääsi siinä määrin, että\nmuutti kaiken!\"\n\nAudrey nyökkäsi.\n\n\"Ja luonnollisesti äiti hylkäsi hänet\", sanoi hän puhuen itsekseen.\n\"Hän ei jäänyt hänen läheisyyteensä antaakseen hänelle sitä lohdutusta\nja myötätuntoa, jota vaimon olisi annettava huonoimmallekin miehelle.\nHän vain jätti hänet — selvä! Kuinka hänen tapaistaan!\"\n\nHänen äänessään ei ollut jälkeäkään ilkeydestä tai katkeruudesta.\nAudreylla oli kyky nähdä asiat oikeassa valossa. Hän kohotti silmänsä\nhitaasti, kunnes ne kohtasivat Doran katseen.\n\n\"Minun ei olisi pitänyt mennä vankilaan\", sanoi hän. \"Sinä et ansaitse\nsitä. Eikä äitikään, luulen minä.\"\n\n\"Sinä uskallat puhua tuolla tavoin äidistäni!\" huusi Dora raivoissaan.\n\n\"Kyllä. Hän oli myöskin minun äitini. Hän on minun arvosteluni ja sinun\npuolustuksesi ulkopuolella. Kiitän sinua. Mikä sitten on minun nimeni?\"\n\n\"Sen saat itse ottaa selville!\" sähisi Dora.\n\n\"No niin, kysyn mr Shannonilta\", sanoi Audrey.\n\nSe oli ainoa ilkeys, jonka hän oli lausunut koko keskustelun aikana.\nMutta maksoi vaivan nähdä, kuinka molempien muiden kasvot sen tultua\nsanotuksi muuttuivat.\n\n\n\n\nXI.\n\nMr Malpas.\n\n\nDick Shannon asui Haymarketin varrella, missä hänellä oli huoneisto,\njoka toimi samalla kertaa sekä kotina että toimistona, sillä\ntyöhuoneessaan, josta oli hyvä näköala yhdelle Lontoon vilkkaimpia\nkatuja, hän suoritti suuremman määrän työtä, kuin työintoa\nantamattomassa virkahuoneessaan Embankmentin varrella.\n\nSteel, hänen apulaisensa, oli ristinyt hänen huoneistonsa \"Uusimmaksi\nScotland Yardiksi\", missä hänellä oli todella syytäkin, sillä siellä\npidettiin useimmiten ne neuvottelut, jotka saattoivat \"Suuren Viiden\"\nneuvottelupöydän ääreen.\n\nJonkinlainen alakomitea oli siellä koolla sinä päivänä, jolloin Audrey\nBedford pääsi vapaaksi vankilasta. Kersantti Steel, jonka erikoisalana\nolivat hienoston keskuudessa sattuvat tapahtumat — Scotland Yardin\nylpeytenä oli, että hän oli parhaiten puettu mies Lontoossa -, ja\nentinen Bow Streetin nyt Marylebonen piirin tarkastaja Lane oli kolmas.\n\n\"Ettekö tavannut häntä?\" kysyi tarkastaja.\n\nDick Shannon pudisti päätään.\n\n\"Kun minä vankilanjohtajan luo tultuani sain kuulla, että hänet oli jo\npäästetty pois, niin silloin ei enää hyödyttänyt lähteä häntä etsimään.\nOlen antanut kaikille asemille määräyksen, että niiden on heti, kun\nhän ilmoittautuu — hän ei ole suorittanut koko rangaistustaan -,\nilmoitettava minulle.\"\n\nHän tukahdutti huokauksen.\n\n\"Tässä tapauksessa, jos missään, oikeus teki hairahduksen!\" sanoi hän.\n\"Ja sittenkään minä en voi käsittää, minkä muun päätöksen valamiehistö\nolisi voinut tehdä.\"\n\n\"Mutta jos hän oli syytön\", sanoi Steel ymmällään ollen, \"niin mikä oli\nhänelle helpompaa kuin puhua, niinkuin asia oli? Ei ole syytöntä salata\nsyyllinen.\"\n\n\"Jättäkäämme tämä asia toistaiseksi\", sanoi Dick ärtyisästi. \"Mitä\nkuuluu mr Malpasista?\"\n\n\"Hän on arvoitus\", sanoi Lane, \"ja hänen talonsa vielä enemmän.\nMikäli olen voinut saada selville, on talo n:o 551 Portman Squaren\nvarrella ollut hänen hallussaan tammikuusta 1917 lähtien, ja hän on\nasunut siinä suurimman osan aikaa. Kukaan ei ole nähnyt häntä. Viime\nvuonna mr Lacy Marshalt, joka asuu viereisessä talossa, valitti\nmeille, että häntä häiritsevät öisin kuuluvat koputukset, mutta me\nvoimme ainoastaan neuvoa häntä antamaan haasteen. Hän maksaa laskunsa\nsäännöllisesti, ja kun hän tuli taloon (joka muuten sivumennen sanoen\non hänen omansa), kulutti hän korjaustöihin huomattavan rahasumman.\nEräs suuri italialainen liike Torinosta varusti talon sähkövalolla,\nhälytyslaitteilla murtovarkaiden varalta ja erilaisilla muilla\nvehkeillä, mutta mitään huonekaluja en huomannut sinne vietävän.\"\n\n\"Onko siellä mitään palvelijoita?\"\n\n\"Ei yhtään, ja se on juuri omituisin seikka. Taloon ei tule mitään\nruokatavaroita, mikä merkitsee sitä, että hänen täytyy syödä ulkosalla\ntai nähdä nälkää. Olen antanut pitää taloa silmällä sekä edestä että\ntakaa, mutta mieheni eivät ole nähneet häntä kertaakaan, vaikka ovatkin\nhuomanneet eräitä mielenkiintoisia asioita.\"\n\nDick Shannon siveli leukaansa.\n\n\"Ei ole rikos elää erakkona\", sanoi hän, \"mutta salaliittoon\npestaaminen on rikos. Tuokaa sisään se tyttö, Steel.\"\n\nSteel meni ulos huoneesta ja palasi mukanaan vahvasti puuteroitu nuori\nnainen, joka nyökkää tyynesti huoneessa oleville ja istuutui tuolille,\njonka Steel hänelle lykkäsi.\n\n\"Oletteko miss Neilsen, ammatiltanne tanssijatar, nyt ilman paikkaa?\"\n\n\"Kyllä\", kuului lakoninen vastaus.\n\n\"Pyydän teitä kertomaan meille käynnistänne Portman Squaren numerossa\n551.\"\n\nTyttö ei ollut erikoisen innokas tai taipuvainen puhumaan.\n\n\"Jos olisin tietänyt puhuvani salapoliisin kanssa, kun olin niin\npuhelias sinä iltana, en olisi sanonut niin paljoa\", myönsi hän\nvilpittömästi. \"Teillä ei ole mitään oikeutta kuulustella minua...\"\n\n\"Te suorastaan syytitte erästä vastuunalaisessa asemassa olevaa\nherrasmiestä yrityksestä pestata teidät mukaan salaliittoon\", sanoi\nDick. \"Sellaisen syytöksen esittäminen on hyvin vakava asia.\"\n\n\"En sanonut, että kysymyksessä oli salaliitto\", kielsi tyttö\nkiireisesti. \"Sanoin ainoastaan, että se vanha herrasmies, joka oli\nminulle täysin tuntematon, kysyi minulta, tahtoisinko tehdä jotakin\nmr Marshaltin talossa — viereisessä talossa. Hän pyysi minua menemään\nsinne jonakin iltana ja järjestämään siellä melukohtauksen — huutamaan,\nettä mr Marshalt on roisto, iskemään rikki ikkunan ja antamaan pidättää\nitseni.\"\n\n\"Eikö hän selittänyt teille syytä?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Ei. Joka tapauksessa se ei ollut minulle sopiva tehtävä. Olinkin kovin\niloinen, kun pääsin ulos sieltä.\" Häntä puistatti. \"Oletteko kuulleet\nrumista miehistä? Te ette tiedäkään, mitä rumuus on. Minua suorastaan\npeloitti! Minun piti istua pöydän ääressä huoneen toisessa päässä hänen\nistuessaan toisessa. Ja huone oli pimeä, lukuunottamatta pientä lamppua\nsiellä, missä hän istui. Talo on täynnä aaveita — juuri siltä minusta\ntuntui. Ovet avautuvat itsestään, ja äänet puhuvat milloin mistäkin.\nKun olin päässyt jälleen kadulle, olisin voinut laskeutua polvilleni ja\nrukoilla kiitosrukouksen.\"\n\n\"Jos olitte hänelle tuntematon, niin kuinka hän sitten tuli tietämään\nteistä?\" kysyi Dick ymmällään ja epäluuloisesti.\n\nTytön selitys oli loogillinen.\n\n\"Hän oli nähnyt nimeni eräässä teatterilehdessä ‒\npaikanhakuilmoituksessa\", sanoi hän.\n\nLane teki hänelle vielä useita kysymyksiä, mutta hänen kertomuksensa\nosoittautui paikkansapitäväksi, minkä vuoksi hänet päästettiin menemään.\n\n\"Omituista\", sanoi Dick Shannon miettiväisesti. \"Tahtoisin nähdä tuon\nmr Malpasin. Onko ollut muita valituksia!\"\n\nLane epäröi.\n\n\"En sanoisi niitä valituksiksi. Tuloveron tarkastaja vaivasi meitä\nhiukan sen johdosta, ettei hän ollut voinut saada tavata mr Malpasia.\nHänen tuloilmoituksensa oli veroviraston mielestä liian alhainen,\nminkä vuoksi häntä kehoitettiin saapumaan tarkastajan puheille.\nJa tietysti hän ei tullut, vaan sensijaan lähetti luvan tarkastaa\nhänen pankkitilinsä. Minä satuin kuulemaan siitä ja käytin hyväkseni\ntilaisuutta olla mukana tarkastuksessa. Se oli yksinkertaisin tili,\njonka olen koskaan nähnyt: tuhatviisisataa puntaa vuodessa maksettu\nsisään — käteisellä; tuhatviisisataa vuodessa otettu ulos. Ei mitään\nliikeshekkejä. Ainoastaan veroja, tonttivuokra ja suurehkoja summia\nhänen juokseviin menoihinsa.\"\n\n\"Onko hänellä käynyt vieraita?\" kysyi Dick.\n\n\"Kyllä. Aioin juuri puhua niistä. Aika ajoin, ei koskaan pitemmän\najan kuin kahden viikon kuluttua, hänen luonaan käy vieras, toisinaan\nkaksi samana päivänä. Tavallisesti se tapahtuu lauantaina. Vieras ei\ntule koskaan, ennenkuin on tullut pimeä, eikä viivy puolta tuntia\nkauemmin. Mikäli olemme voineet saada selville, ei sama mies tule\nkoskaan kahta kertaa. Sen me saimme selville suorastaan sattumalta:\nmuuan miehistämme näki erään miehen menevän sisään ja tulevan ulos.\nSeuraavana lauantaina, täsmälleen samaan aikaan, hän näki erään vieraan\nsaapuvan ja poistuvan jonkin ajan kuluttua. Tämä vieras, joka oli\nneekeri, nähtiin jälleen muutamia viikkoja myöhemmin. Miehemme hieroi\nhänen kanssaan tuttavuutta, mutta ei saanut hänestä irti mitään.\"\n\n\"Malpasia on pidettävä entistä tarkemmin silmällä\", sanoi Dick,\nja tarkastaja merkitsi määräyksen kirjaansa. \"Pidättäkää jollakin\ntekosyyllä joku hänen vieraistaan ja tarkastakaa, mitä hänellä on\nhallussaan. Ehkä käy silloin selville, ettei se vanha mies ole sen\nvaarallisempi kuin almujen antaja — toiselta puolen taas ehkä jotakin\nmuutakin!\"\n\nTäten oli arvoituksellista mr Malpasia koskeva aihe melkein\ntyhjennetty, ja he siirtyivät keskustelemaan eräästä sallimuksen\nsuomasta tulipalosta, joka oli pelastanut erään maksukyvyttömän\npuusepän vararikosta.\n\nKeskustelu olisi tuskin ollenkaan kääntynyt mr Malpasiin, jollei\nolisi ollut sitä juttua, jonka edellämainittu tanssijatar oli\nkertonut eräälle myötämieliselle ja viralliselle kuuntelijalle.\nDick Shannon ei voinut uneksiakaan, että tämä epäilyttävä henkilöt\ntulisi sekaantumaan niihin tapahtumiin, jotka hänen silmissään olivat\nkehittymässä huippukohtaansa, että se repaleprinsessa, jonka kuva ei\nollut yhdeksässä kuukaudessa häipynyt hänen mielestään, joutuisi ennen\npitkää tämän vanhan miehen näköpiiriin ja saisi huomata kohtalonsa ja\ntulevaisuutensa joutuneen hänestä riippuviksi. Mr Malpas oli \"kysymys\",\nmielenkiintoinen seikka, joka oli tutkittava ja selvitettävä. Pian\nhän oli ilmestyvä näyttämölle ja saattava varjoon kaikki muut asiat\nkapteeni Shannonin ajatuksissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAudrey Bedford oli tehnyt mielenkiintoisen keksinnön. Elämässä oli\neräs tärkeä asia, josta hän ei ollut koskaan kuullut. Se oli jokin\narvoituksellinen asia nimeltä \"todistus\", josta toisinaan käytettiin\nhienompaa nimitystä \"suositukset\".\n\nIlman jompaakumpaa (ja ne olivat itse asiassa yksi ja sama asia)\noli mahdotonta saada minkäänlaista paikkaa. Oli tarkoituksellisesti\nsilmäileviä miehiä, jotka sanoivat: \"Samantekevää, pikku neiti,\ntulemme toimeen ilmankin\"; toisia miehiä, jotka eivät katselleet\ntarkoituksellisesti ja olivat ilmeisesti yllätettyjä, kun hän kertoi\nheille, että oli juuri päässyt vankilasta, mutta jotka kuitenkin\nkarkaisivat luontonsa pestatakseen hänet palvelukseensa ja pyytääkseen\nhäntä kanssaan päivällisille; ja sitten oli vielä toisia (ja niistä hän\npiti eniten), jotka sanoivat lyhyesti: \"Meillä ei ole mitään paikkaa\nteille.\"\n\nHänen vähäiset rahavaransa kutistuivat kokoon. Koitti joulupäivä,\njolloin hän heräsi käydäkseen hyvällä ruokahalulla käsiksi\naamiaiseensa, johon kuului vettä ja kuiva leivänpalanen, jonka hän oli\nsäästänyt edellisen päivän illallisesta. Ja se olisi ollut samalla\nkertaa myöskin hänen päivällisensä ja illallisensa, jollei samana\niltana olisi eräällä pienellä kadulla Gray's Inn Roadin lähellä\nsattunut tappelua kahden raivottaren välillä, joista toinen työnsi\npienen ja rasvaisen käärön hänen käteensä voidakseen pontevammin\nkäsitellä vastustajaansa. Samassa tuli poliisi, syntyi kauhea meteli,\ntappelijat laahattiin Theobalds Roadin poliisiasemalle, ja Audrey vei\nkäärön mukanaan kotiin saaden kuninkaallisen illallisen paistetusta\nkalasta ja perunoista. Se oli taivaallista!\n\nTiistai-aamuna hänen emäntänsä tuli ylös portaita, ja Audrey kuuli\nnaisen raskaiden askelteni äänen mielettömän pelon vallassa.\n\n\"Hyvää huomenta, miss. Tässä on kirje teille.\"\n\nAudrey tuijotti häneen ymmällään. Kukaan ei tietänyt hänen\nosoitettaan — hän ei ollut koskaan päässyt osoiteasteelle saakka\npaikanhakuyrityksissään.\n\n\"Toivon siinä olevan hyviä uutisia\", sanoi emäntä pahaa ennustavasti.\n\"En vaadi huoneistani suurta vuokraa, mutta tahdon saada sen\nsäännöllisesti. Meidän on kaikkien elettävä, ja minulta on kysytty\njuuri tätä huonetta juuri tänä aamuna. Ei niin, että aikoisin ajaa\nteidät ulos. Mieluummin tekisin teille vuoteen sohvalle\", lisäsi hän.\n\nAudrey ei kuunnellut. Hän käänteli kirjettä kädessään. Repäistyään sen\nauki hän löysi siitä osoitteen ja pari lyijykynällä kirjoitettua riviä.\nHän luki ne ja joutui ymmälleen.\n\n \"Tulkaa kello 5 tänä iltana. Minulla on työtä teille.\"\n\nKirjeen lähettäjäksi oli merkitty \"Malpas\".\n\nHän veti otsansa ryppyyn. Kuka oli \"Malpas\", ja kuinka tämä oli saanut\nselville hänen olinpaikkansa?\n\n\n\n\nXII.\n\nKohtaaminen.\n\n\nAudrey Bedford nosti märän paperisuikaleen lähemmäksi silmiään\nollakseen varma osoitteesta. Lyijykynällä kirjoitetut rivit olivat nyt\nkuluneet heikoksi ja melkein selvillesaamattomaksi tahraksi. Harmaan\njoulukuisen iltapäivän heikossa valossa olisi jo muutenkin ollut kyllin\nvaikea lukea, mutta nyt olivat kaikkien muiden vastuksien lisänä vielä\ntuuli ja lumiräntä. Hänen vanha päällystakkinsa oli melkein kyllästetty\nvedellä. Se oli tullut märäksi jo ennenkuin hän oli kävellyt\nmailiakaan; hänen mustan samettihattunsa reuna oli likomärkä.\n\nHän pisti paperin takaisin taskuunsa ja katseli hieman pelokkaana\nPortman Squaren numeron 551 synkkää ovea. Tämä vastenmielinen kivitalo\nlikaisine julkisivuineen ja ilmeettömine ikkunoineen saattoi kätkeä\nsisäänsä kodikkuutta ja ylellisyyttä, mutta sen ulkonäkö ei ollut\nkovinkaan lupaava.\n\nMikä olisi tuloksena tästä yrityksestä, ihmetteli hän niin\nrauhallisena, että se tuntui hänestä itsestäänkin omituiselta.\nPäättyisikö sekin niinkuin aikaisemmat poislähettämiseen, tai, mikä\noli vielä pahempaa, paikan lupaamiseen sellaisilla ehdoilla, joista ei\npuhuttu mitään, mutta joita kuitenkin selvästi tarkoitettiin.\n\nPortman Square oli tyhjä jalankulkijoista. Aukion toisella puolella\nisot punaiset autobussit jyrisivät ja suljetut taksa-autot kiitivät ohi\naika ajoin. Vedettyään pitkän huokaisun hän nousi portaille ja etsi\nsoittokelloa. Kun sellaista ei näkynyt missään, koputti hän hiljaa ovea.\n\n\"Kuka siellä?\"\n\nÄäni tuntui tulevan oven kivisestä pihtipielestä.\n\n\"Miss Bedford\", sanoi hän. \"Minulla on asiaa mr Malpasille.\"\n\nKului hetkinen, minkä jälkeen ovi aukeni hitaasti.\n\n\"Tulkaa portaita myöten ylöspäin ensimmäisessä kerroksessa olevaan\nhuoneeseen\", sanoi ääni.\n\nSe tuli seinässä olevasta pienestä ristikon peittämästä aukosta.\nEteishalli oli tyhjä. Keltaisen pallon sisällä oleva sähkölamppu piti\nhuolen valaistuksesta. Hänen katsellessaan ympärilleen ovi sulkeutui\njälleen ilman näkyvää sulkijaa. Hetkiseksi hänet valtasi äkillinen,\nselittämätön pelko. Hän etsi ovenripaa, mutta sellaista ei ovessa\nollutkaan. Hänen oli mahdoton saada raskasta, mustaa ovea auki.\n\nAudreyn kädet vapisivat; kylmyys ja pelko yhdistyivät murtamaan hänen\nrohkeutensa — kylmyys ja pelko ja nälkä, sillä hän ei ollut nauttinut\nsinä päivänä mitään muuta kuin palan leipää ja edellisen illan kahvin\njäännökset.\n\nHän katseli ympärilleen eteishallissa. Siellä ei ollut mitään muuta\nkalustoa kuin vanha tuoli seinän vieressä. Marmorilattialla oli\npaksulta pölyä, ja haalistuneilla seinillä ei ollut mitään tauluja tai\nverhoja.\n\nTahtonsa karkaisten hän sai vapisevat jäsenensä tottelemaan itseään\nja lähti nousemaan ylös kiviportaita. Toisessa kerroksessa oli\nkiilloitettu ruusupuinen ovi — ainoa ovi, jonka hän oli nähnyt talon\nsisäpuolella — ja koottuaan hetkisen uutta rohkeutta hän koputti ovea.\n\n\"Onko siellä miss Bedford?\"\n\nTällä kertaa ääni tuli hänen päänsä yläpuolelta. Katsottuaan ylöspäin\nhän näki toisen ristikon oviaukon syvennyksessä. Se oli sijoitettu\nniin, että jokainen ovea koputtava vieras tuli seisomaan juuri sen\nalapuolella.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän pitäen kurissa levottomuutensa.\n\nSamassa ruusupuinen ovi aukeni, ja hän astui leveään, hyvinvalaistuun\nhalliin. Vastapäätä oli toinen ovi, raollaan.\n\n\"Astukaa sisään, olkaa hyvä!\"\n\nTällä kertaa ääni puhui huoneesta; se ei kuulunut yhtä selvään kuin\naikaisemmin.\n\nAudrey epäröi; hänen sydämensä tykytti tuskallisesti. Huone näytti\nolevan pimeässä heikkoa heijastusta lukuunottamatta. Työntäen auki oven\nhän astui sisään.\n\nHuone, johon hän nyt tuli, oli iso: noin kolmenkymmenen jalan levyinen\nja melkein kaksi kertaa niin pitkä. Seinät olivat niin tarkkaan\npeitetyt samettiverhoilla, että oli mahdoton sanoa, missä ikkunat\nolivat, samoinkuin hämärän takia ei voinut nähdä, missä katto alkoi\nja seinät päättyivät. Lattialla oli paksu matto, johon Audreyn\nkompastelevat jalat vajosivat hänen astuessaan kolme askelta, minkä\njälkeen hän pysähtyi ja katsoi eteensä avoimin silmin.\n\nHuoneen etäisimmässä päässä istui eräs mies kirjoituspöydän ääressä,\njolla palava vihreäverhoinen lamppu oli ainoa valonlähde tässä\nhämärässä huoneessa.\n\nOmituisen vastenmielisen näköinen olento. Hänen päänsä oli kapea ja\nkalju; hänen keltaiset, parrattomat kasvonsa olivat tuhansien ryppyjen\nja poimujen peittämät; nenä oli iso ja riippuva. Hänen pitkä, terävä\nleukansa liikkui kaiken aikaa, aivankuin hän olisi puhunut itsekseen.\n\n\"Istuutukaa sille tuolille\", sanoi mies ontolla äänellä.\n\nTuolin Audrey näki vasta sitten, kun hänen silmänsä olivat tottuneet\nhämärään: se oli erään pienen pöydän takana, ja hän istuutui sille\nhitaasti ja tuntien kipua kaikissa jäsenissään.\n\n\"Olen kutsunut teidät tänne tehdäkseni teidät rikkaaksi\", sanoi mies\nmutisevalla äänellään. \"Monet ihmiset ovat istuneet sillä tuolilla ja\nlähteneet pois rikkaina.\"\n\nSiinä vihreässä valossa, joka lankesi hänen kasvoilleen lampun\nvarjostimesta, hän näytti jonkun kiinalaisen taiteilijan\nmielikuvituksen luomalta hirveältä kuvatukselta. Audrey värisi ja\nkatsoi kaiken aikaa hänen ohitseen.\n\n\"Pöydällä — katsokaa!\" sanoi mies.\n\nHänen oli täytynyt painaa jotakin pöydällä olevaa nappulaa, sillä\nsamalla hetkellä Audrey huomasi istuvansa voimakkaan, keltaisen valon\nympäröimänä, joka tuli hänen yläpuolellaan olevasta kellonmuotoisesta\nvarjostimesta ja valaisi kirkkaasti ympyränmuotoisen alan lattiaa hänen\nympärillään. Ja sitten hän näki pöydällä ohuen kimpun seteleitä.\n\n\"Ottakaa se!\" sanoi mies.\n\nHetken aikaa epäröityään Audrey ojensi kätensä ja otti setelit vavisten\npäästä jalkoihin saakka. Ylhäältä tuleva valo himmeni vähitellen. Pian\nse haihtui kokonaan, ja Audrey istui pimeässä pitäen tiedottomasti\nkäsissään haltuunsa saamaansa rikkautta. Ja avainta — hän ei huomannut\nsitä, ennenkuin mies myöhemmin mainitsi siitä.\n\n\"Audrey Bedford. Sehän on nimenne?\"\n\nAudrey ei vastannut mitään.\n\n\"Kolme viikkoa sitten te pääsitte vankilasta, jossa olitte ollut\nkärsimässä rangaistustanne osallisuudesta erääseen jalokivivarkauteen,\neikö niin?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi tyttö rauhallisesti. \"Olisin kertonut siitä teille joka\ntapauksessa. Olen aina kertonut siitä, kun olen ollut etsimässä työtä.\"\n\n\"Olitte tietysti syytön, vai mitä?\" kysyi mies.\n\nHänen ilmeettömissä kasvoissaan ei näkynyt mitään hymyä, ja Audrey ei\nvoinut ratkaista, oliko hänen sävynsä ivallinen vai ei. Hän oletti sen\nolleen ivallisen.\n\n\"Niin juuri, olin syytön\", sanoi hän tyynesti.\n\n\"Perätön syytös... sepitetty juttu, kas vain Elton oli suunnitellut\nkaiken valmiiksi teitä varten. Ettekö tietänyt mitään varkaudesta?\"\n\nHän odotti.\n\n\"En tietänyt mitään varkaudesta\", sanoi Audrey rauhallisesti.\n\n\"Sanoitteko sen kuulustelussa?\"\n\nAudrey ei vastannut. Mies istui niin hiljaa, että Audrey olisi voinut\nluulla häntä jonkun huumausaineiden hullaannuttaman taiteilijan\ntekemäksi vahakuvaksi.\n\n\"Te olette huonosti puettu... se loukkaa minua. Teillä on rahaa,\nostakaa parasta. Tulkaa jälleen ensi viikolla samaan aikaan. Pöydällä\non avain; se avaa kaikki ovet, jos sulkulaite ei ole sitä estämässä.\"\n\nAudrey sai äänensä jälleen valtoihinsa.\n\n\"Minun täytyy tietää, mitkä minun velvollisuuteni tulevat olemaan\",\nsanoi hän, ja hänen äänensä kuului kuolleelta ja elottomalta tässä\nverhotussa huoneessa. \"Olette hyvin hyväntahtoinen uskoessanne minulle\nniin paljon rahaa, mutta tehän ymmärrätte, että minun on mahdotonta\nottaa rahoja vastaan, jollen tiedä, mitä minulta odotetaan.\"\n\nNälkiintyneeltä tytöltä, jolla ei ollut muita toiveita illallisesta\nsinäkään päivänä ja jonka silmien edessä väikkyi hänen pienen huoneensa\nlikaisenharmaa rumuus ja hänen emäntänsä moittivat kasvot, vaati\nnäiden sanojen lausuminen tavattomia ponnistuksia. Nälkä turmelee\nhienoimmankin luonteen, ja hän oli pyörtymäisillään ruoan puutteesta.\n\nMies puhui hitaasti.\n\n\"Tehtävänne on särkeä erään miehen sydän\", sanoi hän.\n\nAudrey melkein nauroi.\n\n\"Sehän kuuluu... jokseenkin uhkaavalta. Ette kai puhu tosissanne?\"\n\nMies ei vastannut mitään. Audrey tunsi kylmän ilmavirran tulevan\ntakaapäin. Käännyttyään katsomaan sinne päin hän pelosta säpsähtäen\nhuomasi oven avautuvan.\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nHuoneen toisessa päässä istuva olento heilautti kättään ovea kohden.\nKeskustelu oli päättynyt.\n\nAudrey oli astunut toisen jalkansa portaille, ovi sulkeutui jälleen,\nja hän laskeutui alas halliin ajatukset täydellisessä sekasorrossa.\nUlko-ovi ei ollut auki; mies odotti nähtävästi hänen käyttävän\navainta. Vapisevin sormin hän koetti painaa sen mikroskooppisen\npieneen aukkoon, jonka löysi jonkin aikaa etsittyään. Kiireessä avain\nluiskahti hänen kädestään ja putosi. Se oli niin pieni, ettei hän\nvoinut löytää sitä ensialuksi. Se voima, jolla hän oli koettanut\npainaa sen avaimenreikään, oli heittänyt sen erääseen hallin nurkkaan.\nHän löysi sen jonkin aikaa etsittyään ja löysi jotakin muutakin —\npähkinän kokoisen piikiven. Siihen oli kiinnitetty kappale punaista\nsinettilakkaa, jossa oli selvä pienen sinetin jälki. Se oli niin\nharvinainen esine, että hän unohti hetkeksi palavan halunsa päästä\nulos talosta. Kaikki harvinainen viehättää nuoria, ja tässä niin\nhuolellisesti sinetöidyssä tavallisessa kivenpalasessa oli jotakin\nhyvin omituista.\n\nAudrey katsoi ylös portaita toivoen näkevänsä vanhan miehen voidakseen\nkysyä, oliko tämä hänen löytönsä tälle jollakin tavalla tärkeä. Sitten\nhän muisti tapaavansa hänet jälleen viikon kuluttua ja pisti piikiven\nkäsilaukkuunsa.\n\nSitä tehdessään hän huomasi, että hänen toisessa kädessään oli\ntukku seteleitä. Kuusisataa puntaa! Siinä oli kolme sadan, neljä\nviidenkymmenen ja kaksikymmentä viiden punnan seteliä.\n\nAudrey veti pitkän henkäyksen. Hän työnsi rahat pois näkyvistä ja\nväänsi lukkoon pistämäänsä avainta ja seuraavassa hetkessä hän oli\njälleen ulkona lumipyryssä.\n\nHäntä kohden laiskasti mateleva taksa-auto ei ensiksi herättänyt\nhänessä mitään ajatuksia. Sitten hän äkkiä muisti olevansa tavattoman\nrikas nainen ja sydämensä lyödessä hiukan tavallista nopeammin kohotti\nkätensä merkiksi autolle kävellen nopeasti sitä vastaan, kun se ajoi\njalkakäytävän viereen.\n\n\"Ajakaa...\"\n\nMinne? Ensin ruokaa; sitten, ruoan saatettua tunteet tasapainoon,\nmuutamia minuutteja rauhallista mietiskelyä.\n\n\"Hän on saanut yhden liikaa\", virnisteli autonkuljettaja.\n\nAudreyn ensimmäinen vaikutelma oli, että mies puhui hänestä, ja hän\nihmetteli, mitä tämä tarkoitti. Mutta mies katsoi hänen ohitseen, ja\nseuraten hänen silmiensä suuntaa hän näki näyn, joka ensin herätti\nhänessä inhoa, mutta sai sitten hänen sydämensä täyttymään säälistä.\n\nSen salaperäisen talon, josta hän oli juuri lähtenyt, vieressä\nolevan talon portailla oli nainen, joka pysyi pystyssä ainoastaan\npitämällä kiinni portaiden kaiteesta. Heiluen epävarmasti hän riippui\ntoisella kädellä lujasti kiinni kaiteessa, samalla kuin hän toisella\nkädellä käsitteli ulko-oven kolkutinta. Hänen juhlallisen hieno\nulkoasunsa, hänen isoilla sulilla koristettu hattunsa, hänen kuosiltaan\nhullunkurisen hieno, märkä ja takkuinen nahkakappansa, kaikki yhdessä\nmuodostivat unohtumattoman kuvan. Audrey inhosi juopuneita ja varsinkin\nnaispuolisia. Kuitenkin olivat Gray's Inn Roadin tappelevat raivottaret\nolleet suunnattomasti vähemmän inhoittavia kuin tämä ihmisraukka\npunaisine, turvonneine kasvoineen ja itkunsekaisine mutinoineen.\n\nAudrey oli ottanut pois jalkansa auton sivulaudalta aikoen mennä hänen\nluokseen, kun ovi paiskattiin kiivaasti auki, ja hän näki laihan,\nvanhahkon miehen ilmestyvän ovelle.\n\n\"Mitä meteliä täällä on? Menkää tiehenne, tai lähetän hakemaan\npoliisia!\"\n\nTongerin ääni kuului Audreyn korviin saakka tuulen kimeästä viuhinasta\nhuolimatta.\n\n\"Mennään sisään...\", läähätti ihmishylkiö ja koetti keinotella itsensä\navonaista ovea kohden.\n\nAudrey näki Tongerin koettavan pidättää häntä, mutta hän keikahti\nkuitenkin oveen päin. Syntyi vähäinen kamppailu, ja äkkiä Tonger sysäsi\nnaisen eteiseen, ja ovi paukahti kiinni.\n\n\"Se on mr Marshaltin talo\", sanoi autonkuljettaja. \"Hän on se\nafrikkalainen miljoonamies. Minne sanoitte tahtovanne mennä, miss?\"\n\nAudreyn mieleen juolahti mainita muuan pieni naistenräätäliliike\nShaftesbury Avenuen varrella, jonka näyteikkunoita hän katseli aina,\nkun työtä etsiessään oli joutunut länsiosaan kaupunkia. Myöhemmin\nhän pohtisi, oliko soveliasta käyttää sen kauhean vanhan miehen\nrahoja. Sillä hetkellä olivat hänen ruumiilliset tarpeensa etualalla.\nRäätäliliikkeen vastapäätä oli kenkäkauppa; kahden korttelin päässä oli\nhauska hotelli.\n\n\"Herään kyllä kerran tästä unesta\", sanoi Audrey katsellen auton\nlumiräntäisistä ikkunoista ohi vilahtelevia kauppapuoteja, \"mutta aion\nherätä kuivin vaattein ja siistissä vuoteessa!\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nBunny puhuu suoria sanoja.\n\n\nToisinaan on vaikea vetää viiva ihmiselämän poikki ja sanoa\ntäsmällisesti: \"Se ura alkoi tästä.\" Martin Eltonin olivat tehneet\nrikolliseksi luonnollisessa järjestyksessä toisiaan seuraavat\ntapahtumat, jotka kaikki perustuivat koko ihmiskunnalle yhteiseen\nhaluun elää tekemättä työtä.\n\nHän oli käynyt läpi erään korkeakoulun, mutta saanut jo varhaisella\niällään huomata, ettei hänellä ollut mitään muita varoja kuin\nmiellyttävä esiintymistapa, kyky keskustella hauskasti ja joukko\nkäyttökelpoisia ystäviä. Hän meni sinne, missä hänen kykynsä hankkivat\nhänelle suurimmat osingot; ja kun hänellä ei ollut esteenä omatunto\neikä liian ankara kunniallisuus, joutui hän luonnollisesti sellaisten\nmiesten ja naisten seuraan, jotka hankkivat toimeentulonsa älynsä\nterävyydellä. Hän oli käynyt pelitaloissa (jollaisessa hän oli\nensikerran tavannut Doran ja huomannut saavansa hänestä puolison, joka\noli yhtä vapaa typeristä arveluista); hän oli järjestänyt varkauksia,\njotka olivat luonteeltaan jossakin määrin maantierosvouksen kaltaisia;\nhän oli sekaantunut petoksiin kilpa-ajoradalla ja saanut kaikki\nyrityksensä tuottoisiksi.\n\nToisen ja kolmannen näytöksen välillä teatterissa, jonne Dora oli\nvienyt hänet mukanaan, hän lähti harhailemaan lämpiöön. Siellä oli\nuseita henkilöitä, jotka tunsivat hänet ja nyökkäsivät hänelle, mutta\nainoastaan yksi, joka yritti päästä keskusteluun hänen kanssaan, sillä\nMartin ei ollut seuranhaluista lajia. Hän oli mieluummin yksin omine\najatuksineen, ja ennen kaikkea tänä iltana.\n\n\"Halloo, Elton!\"\n\nHän hymyili koneellisesti ja olisi jatkanut kulkuaan, mutta mies,\njoka oli hänet pysähdyttänyt, ei ollut tietääkseenkään hänen\nyksinäisyydenhalustaan.\n\n\"Olen kuullut, että Stanford on matkustanut Italiaan — se mies on\nvarmasti sellainen lintu, joka on kahdessa paikassa samalla kertaa.\nOnko jotakin tekeillä?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi Martin terävästi. \"Lontoo on ollut koko lailla\nikävä siitä lähtien, kuin Melilla Snowdenin huoneistoon Albemarlessa\nmurtauduttiin ja hänen helmensä vietiin.\"\n\nSlick Smith nauroi pehmeästi.\n\n\"Olen syytön\", sanoi hän, \"mutta kuitenkin sanon, että ne olivat\nhänen omaa väkeään. Varkaus oli koko lailla hyvin järjestetty, ja se\nmelu, jonka hänen sanomalehtiasiamiehensä siitä nosti, oli omiaan\nkiinnittämään häneen yleisön huomion. Minun mielipiteeni Melillasta,\nsekä näyttelijättärenä että naisena, on mennyt aivan alas. Jos teillä\non jotakin sellaista työtä, jonka minä voin tehdä, niin ilmoittakaa\nminulle. Mutta sen on oltava kunniallista.\"\n\n\"Tulkaa jonakin päivänä panemaan paikalleen hella keittiössäni\", murisi\nMartin, joka ei ollut aivan parhaalla tuulella.\n\n\"Uunit ovat erikoisalani\", sanoi Slick hämmentymättä. \"Tahdotteko hyvän\nsikarin?\" Hän tarjosi kotelostaan.\n\n\"En!\"\n\n\"Ehkäpä olette oikeassa\", myönsi toinen. \"Olen saanut ne joululahjaksi.\nEn voi saada ketään koettelemaan niitä. Oletteko tavannut Shannonin?\"\n\nMartin huokasi raskaasti.\n\n\"Rakas ystävä, en ole tavannut Shannonia enkä haluakaan tavata häntä.\nSuoraan sanoen en ole tällä kertaa keskustelutuulella.\"\n\n\"Se on ikävää\", sanoi Slick pahoitellen. \"Minä taas tunnen itseni\npuheliaaksi ja olen kyllästynyt puhumaan itsekseni. Se on niin\nikävystyttävää.\"\n\n\"Te olette vaarassa ikävystyttää minua\", Martin hymyili huonosta\ntuulestaan huolimatta.\n\n\"Olen sen kylläkin huomannut. Olen vastuussa ilmapiiristä. Lacy\nMarshalt on toista lajia.\"\n\nHänen sanoissaan ei ollut mitään erikoista korostusta. Puhuessaan hän\nparhaillaan sytytti sikariaan, huolellisesti ja varovaisesti.\n\n\"En tiedä paljoakaan Marshaltista\", sanoi Martin lyhyesti.\n\n\"En sitä luullutkaan. Minä puolestani tunnen häntä hiukan. Hän on\nvaras, hänkin. Ja se, mitä hän varastaa, jättää jälkeensä huomattavan\naukon. Te olette koko lailla kelpo mies, Elton.\"\n\nViimeisen huomautuksen näennäinen epäjohdonmukaisuus ei jäänyt hänen\nkuulijaltaan huomaamatta.\n\n\"En luule, että menisin pitemmälle, jos olisin teidän sijassanne\",\nsanoi Martin Elton levollisesti. \"Koetatte kai olla kohtelias, vai\nmitä?\"\n\n\"En koeta. Olen luonnollisesti sitä.\" Slick Smithin hymy oli leveätä\nja aseettomaksi tekevää. \"Mutta kello soi — saamme nähdä, meneekö\nhän naimisiin herttuan kanssa ja lähettää maalaiskosijansa takaisin\nkotikyläänsä. Luulen, ettei hän tee sitä — niin ei tehdä koskaan\nnäytelmissä.\"\n\nAjaessaan kotiin sinä koleana iltana Elton ajatteli Slick Smithiä.\nHän ei ollut nauttinut näytelmästä, eikä myöskään Dora, ja kumpikin\noli hyvin pidättyväisellä tuulella. He eivät vaihtaneet koko matkalla\nyhtään sanaa.\n\nElton seurasi vaimoansa salonkiin ollen täysin varustautunut ottamaan\nvastaan tulossa olevan purkauksen, jollei hän ollut erehtynyt.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Bunny? Olet puhunut tuskin sanaakaan koko iltana.\nOlen väsynyt pahaan tuuleesi! Sinä teet minut niin hermostuneeksi, että\ntuskin tiedän, mitä teen!\"\n\nElton puri poikki pään sikarista ja sytytti sen kiinnittäen kaiken\nhuomionsa tulitikkuun.\n\n\"En ole pahalla tuulella. Olen vain ajatuksissani, siinä kaikki\", sanoi\nhän heittäen tikun tuleen, ennenkuin istuutui tilavan sohvan nurkkaan.\n\"Oletko kuullut mitään muuta sisarestasi?\"\n\n\"Enkä ole\", tiuskaisi Dora, \"ja suokoon Jumala, etten kuulisi hänestä\nenää koskaan! Siitä ruikuttavasta tyrmäntuttavasta!\"\n\nElton otti sikarin suustaan ja tarkasteli sitä huolellisesti.\n\n\"En muista hänen ruikuttaneen; ja jos hän on tyrmäntuttava, niin me\nolemme tehneet hänet siksi\", sanoi hän.\n\nDora tuijotti häneen hämmästyksissään.\n\n\"Sinähän puhut nyt aivan uudella äänellä, Bunny. Työnsithän hänet\nsuorastaan ulos ovesta, kun hän viimeksi oli täällä.\"\n\nMartin nyökkäsi.\n\n\"Niin, en ole sitä unohtanut\", sanoi hän rauhallisesti. \"Lontoo on mätä\npaikka kauniille tytöille olla yksin, ilman rahaa tai ystäviä. Toivon,\nettä tietäisin, missä hän on.\"\n\nTyperä hymy kohosi Doran kauniille kasvoille.\n\n\"Niin, kauniit tytöthän ovat aina olleetkin heikkoutenasi\", sanoi hän\nivallisesti.\n\nMartin teki vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen. Oli hetkiä, jolloin\nWechester Collegessa omaksutut opetukset heräsivät unestaan ja antoivat\ntodistukseni olemassaolostaan.\n\n\"Hänen kauneutensa merkitsee minulle vähemmän tällä hetkellä kuin hänen\navuttomuutensa. Eikö hän ole kirjoittanut?\"\n\n\"Luonnollisesti hän ei ole kirjoittanut\", sanoi hänen vaimonsa\nhalveksivasti. \"Sekö sinut on tehnyt niin synkäksi? Bunny-parka!\"\npilkkasi hän. \"Hänellä on lempeä sydän ahdingossa olevaa kaunotarta\nkohtaan.\"\n\nMartin katsoi häneen hetkisen kylmän tutkivasti, mikä sai hänet\nraivostumaan.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi hän ääni vihasta väristen. \"Sano minulle,\nmitä sinulla on sydämelläsi — sillä jotakin siellä kuitenkin on!\"\n\n\"Niin, kyllä siellä on jotakin\", myönsi Bunny Elton; \"itse asiassa\nuseitakin seikkoja, ja Audrey on yksi niistä. Tyttö voi nähdä nälkää.\nJumala tietää, mitä hänelle on voinut tapahtua.\"\n\n\"Jättäkäämme hänet Hänen haltuunsa\", sanoi Dora tekohurskaasti, ja\nhänen silmäkulmansa vetäytyivät ryppyyn.\n\n\"Olen ajatellut viime aikoina\", sanoi Martin, \"että jos sinä käyttäydyt\ntällä tavalla omaa sisartasi kohtaan, niin minkähänlaisen kohtelun minä\nsaisin osakseni, jos asiat menisivät hullusti ja sinun olisi tehtävä\npikainen vaali minun ja turvallisuuden välillä?\"\n\n\"Turvallisuus tulisi voittamaan\", sanoi Dora kylmästi. \"En tahdo\npitää sinua väärässä luulossa, Bunny. '_Sauve qui peut_' on minun\ntunnussanani.\"\n\nHän potkaisi kengät jalastaan ja pani sijaan punaiset yötohvelit, jotka\nolivat uunin edessä.\n\n\"Ja siinäkö kaikki? Huolestuttaako sinua ainoastaan ajatus kotoa\najetusta pienestä tyttöraukasta?\" kysyi hän pilkallisesti hymyillen.\n\n\"On toinenkin asia\", sanoi Martin. Hän viskasi sikarinsa tuleen ja\nnousi seisomaan. \"Dora\" — hänen äänensä oli jääkylmä — \"mr Lacy\nMarshalt ei ole suositeltava tuttavuus\".\n\nDora katsoi ylös silmät selko selällään.\n\n\"Eikö hän ole kunniallinen?\" kysyi hän viattomasti.\n\n\"On olemassa koko joukko kunniallisia miehiä, joiden kanssa\nkukaan säädyllinen nainen ei voi syödä päivällistä Shavarrin\nyksityishuoneessa\", sanoi Martin harkitusti. \"Lacy Marshalt on yksi\nniistä.\"\n\nDora loi jälleen silmänsä tuleen; värit vaihtuivat hänen poskillaan.\n\n\"Olet vakoillut minua, eikö niin? Marshalt voi olla hyvin hyödyllinen\nmies tuntea erinäisissä tapauksissa.\"\n\n\"Hänestä ei ole mitään hyötyä minulle missään tapauksessa\", sanoi\nMartin Elton; \"ja hän ei ole koskaan niin hyödytön, kuin syödessään\npäivällistä salaa vaimoni kanssa.\"\n\nSeurasi pitkä hiljaisuus.\n\n\"Olen ainoastaan kerran syönyt hänen kanssaan päivällistä Shavarrilla\",\npuhui Dora lopuksi. \"Aikomukseni oli kertoa siitä sinulle, mutta\nunohdin koko asian. Sadat ihmiset syövät päivällistä yksityishuoneessa\nShavarrilla\", sanoi hän uhmailevasti.\n\nMartin nyökkäsi.\n\n\"Ja minulla on erikoisesti syytä huolehtia siitä, ettet sinä olisi\nsamanlainen kuin joku näistä sadoista\", sanoi hän. \"Sinä olet ollut\nhänen kanssaan päivällisillä kaksi kertaa, se on aivan varmaa — kaksi\nkertaa, mikäli minä tiedän; luultavasti useamminkin. Dora, se ei saa\nenää tapahtua.\"\n\nDora ei vastannut.\n\n\"Kuuletko sinä?\"\n\nDora kohautti olkapäitään.\n\n\"Olen saanut hirveän vähän elämästä\", sanoi hän nyyhkyttäen. \"Ainoat\nihmiset, joita tapaan, olette Stanford ja sinä sekä ne pikku varkaat,\njoita te käytätte eri yrityksissänne. Tahdon olla tekemisissä jonkun\nkanssa, joka ei kuulu samaan joukkoon — toisinaan. Se on aivankuin\nraikkaan ilman tuulahdus, joka saa minut unohtamaan sen ummehtuneen\nilmapiirin, jossa elän.\"\n\nHän ei nähnyt miehensä kyynillistä hymyä, mutta kun hän tunsi tämän,\nvoi hän arvata, kuinka. Martin suhtautuisi hänen puolustukseensa.\n\n\"Tavattoman liikuttavaa\", sanoi Martin. \"Piirtämäsi kuva puhtaasta\nlapsesta, joka pyrkii palauttamaan menetetyn viattomuutensa muiston,\nliikuttaa minua syvästi. Mutta jos tahdot palata luontoon, niin\nminä ehdotan joitakin muita tapoja kuin kahdenkeskisiä päivällisiä\nShavarrilla. Ne eivät sovi, Dora. Sinä et saa mennä enää.\"\n\nDora katsahti ylös pikaisesti.\n\n\"Mutta jos minä tahdon mennä...\", aloitti hän uhmailevasti.\n\n\"Sinä et mene enää\", sanoi Martin melkein kuiskaten. \"Jos teet sen,\nniin minä etsin käsiini mr Lacy Marshaltin ja lasken kolme kuulaa\nsen taskun lävitse, jossa hän pitää oivallisia sikarejaan. Mitä\nteen sinulle, sitä en tiedä\", sanoi hän asiallisella äänellä. \"Se\nriippuu kokonaan minun mielialastani sillä hetkellä ja sinun — sinun\nläheisyydestäsi. Kuvittelen melkein siitä tulevan kolminkertaisen\nmurhenäytelmän.\"\n\nDoran kasvot olivat kalmankalpeat. Hän yritti puhua, mutta ei voinut\nsaada sanojaan järjestykseen. Sitten hän äkkiä oli Martinin jalkojen\njuuressa ja syleili hänen polviaan.\n\n\"Voi, Bunny, Bunny!\" nyyhkytti hän. \"Älä puhu sellaista; älä puhu\nsellaista! Teen, mitä tahdot... siinä ei ollut mitään pahaa... vannon,\nettei siinä ollut mitään, Bunny... Menin sinne vain ylimielisyydestä.\"\n\nMartin kosketti kädellään hänen kultaista tukkaansa.\n\n\"Sinä merkitset minulle hyvin paljon, Dora\", sanoi hän lempeästi.\n\"En ole antanut sinulle kaikkein parasta koulutusta ja luulen\nheittäneeni pois kaikki ne hyvät vanhat moraaliset periaatteet, jotka\novat useimpien ihmisten ohjeena. Mutta on yksi, josta pidän kiinni\nehdottomasti — se on 'rehellinen peli varkaiden kesken', Dora...\nrehellinen peli varkaiden kesken!\"\n\nDora oli ollut vuoteessa kaksi tuntia, kun Martin yhä vielä istui\ntakkavalkean jätteiden ääressä, sytyttämätön sikarinpätkä valkoisten\nhampaittensa välissä, alakuloisesti tuijottaen sammuneeseen valkeaan.\nNe olivat olleet kaksi katkeraa tuntia, kun hän oli katsonut alastonta\ntotuutta kasvoista kasvoihin ja oli turvautunut kaikkeen filosofiaansa\nja kokemukseensa arvostellessaan sitä naista, jota rakasti. Tämä\nhyvännäköinen nuori mies virheettömine hipiöineen ja keikarimaisine\npukuineen oli hyvin inhimillinen.\n\nHän nousi pystyyn, avasi kirjoituspöydän laatikon, otti sieltä pienen\nbrowningpistolin ja istui neljännestunnin tulisijan edessä pistoli\nkämmenellään ja vakavat silmänsä aseeseen kiintyneinä. Hän kuuli\nkahisevaa ääntä ulkopuolelta ja pisti aseen taskuunsa, kun Dora\nyöasussaan tuli huoneeseen.\n\n\"Kello on jo yli kaksi, Bunny\", sanoi Dora huolestuneella äänellä.\n\"Etkö tule nukkumaan?\"\n\nMartin nousi kankeasti ja ojenteli jäseniään.\n\n\"Ethän ole enää pahalla tuulella, Bunny, eikö niin?\" kysyi Dora\npelokkaasti.\n\nHänen silmänsä olivat vielä itkusta punaiset; käsi, jonka hän laski\nMartinin käsivarrelle, vapisi. Martin otti sen omaansa ja taputti sitä.\n\n\"Ei, en ole enää pahalla tuulella\", sanoi hän. \"Aloitamme uudelleen\nalusta.\"\n\n\"Mutta, Bunny\", itki Dora, \"ei ole tarpeen aloittaa uudelleen. Minä\nvannon sinulle...\"\n\n\"Aloitamme uudelleen\", sanoi Bunny ja suuteli häntä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nSattumalta tapahtunut kohtaaminen.\n\n\nDick Shannon koputti kiivaasti sen auton ikkunalasiin, jolla hän oli\najamassa pitkin Regent Streetiä, ja pudotettuaan ikkunan alas nojautui\nsiitä ulos.\n\n\"Kääntäkää ympäri ja ajakaa toiselle puolelle katua. Tahdon puhutella\ntuota neitiä\", sanoi hän.\n\nRepaleprinsessa! Se oli hän — hän olisi tuntenut hänet missä tahansa —\nmutta aivan toinen repaleprinsessa.\n\n\"Mitä neitiä, sir?\"\n\nAutonajaja käänsi ruumiinsa mutkalle voidakseen huutaa kysymyksensä\navonaisen ikkunan kautta, samalla kuin hän ohjasi vaununsa\nvastakkaisella puolella olevan katukäytävän viereen. Mutta Dick oli\navannut auton oven ja loikannut kadulle, ennenkuin auto oli ehtinyt\nseisahtuakaan.\n\n\"Miss Bedford, luulen minä?\" nauroi hän. \"Tämä on hyvin mieluisa\nyllätys.\"\n\nNiin se olikin, useammassa kuin yhdessä merkityksessä. Kaikki jäljet\nAudreyn köyhyydestä olivat kadonneet; tyttö oli hyvin puettu ja hyvissä\njalkineissa, ja hän oli uudessa asussaan niin miellyttävä ilmestys,\nettä oli saanut kulkea kääntyvien päiden muodostaman kujan kautta.\n\nYllätys oli molemminpuolinen, ja loisteesta päättäen, joka tuli Audreyn\nsilmiin, ei hänen mielihyvänsä ollut pienempi kuin Dickinkään.\n\n\"Olen etsinyt teitä kaikkialta Lontoosta\", sanoi Dick alkaen kävellä\nhänen rinnallaan huomaamatta autonajajan antamia merkkejä tämän\npelätessä jäävänsä kyydittävästään ilman maksua. \"Huonon onneni\nansiosta minä en ehtinyt tapaamaan teitä sinä aamuna, jolloin tulitte\nHollowaysta. Saavuin pari minuuttia sen jälkeen, kuin te olitte\nlähtenyt. Ja kummallista kyllä minä erehdyin luulemaan, että teidän\nolisi ollut ilmoittauduttava poliisille.\"\n\n\"Niinkuin muidenkin vaarallisten rikollisten\", hymyili Audrey. \"Ei —\nolen säästynyt siitä. Näin teidät kaksi tai kolme kertaa Hollowayssa.\nOlitte siellä virka-asioissa.\"\n\nVirka-asia, joka oli tuonut Dick Shannonin naisten vankilaan, oli\ntarkoitus nähdä Audreyta vaikka vain vilahdukselta ja saada tietoja\nhänen voinnistaan. Hän oli voinut järjestää Audreylle pieniä\netuoikeuksia, niinkuin esimerkiksi, että tämän suoritettavaksi\nmäärättiin vähemmän epämieluisia tehtäviä. Audrey oli usein ihmetellyt,\nmiksi hänet oli niin äkkiä otettu pois raskaasta työstä pesutuvassa\nja siirretty hänelle paremmin sopivaan kirjastonhoitajan työhön, eikä\nollut asettanut Dick Shannonin satunnaisia käyntejä olosuhteiden\nmuutoksen yhteyteen.\n\nHe kääntyivät Hannover Squarelle, missä tungos oli pienempi. Audreylla\nei ollut ollut mitään aikomusta mennä Hannover Squarelle, vaan hän oli\nitse asiassa matkalla erääseen kauppapuotiin Oxford Streetin varrelle,\nmutta hän mukautui tässä pikkuasiassa Dickin tahtoon olematta täysin\nselvillä siitä, miksi niin teki.\n\n\"Aion nyt puhua teille, aivan kuin olisin setänne\", sanoi Dick\nhidastuttaen askeliaan. \"Te ette ole vapaamuurari, enkä minäkään. Mutta\nvapaamuurarit luottavat toisiinsa ja säilyttävät toistensa salaisuudet\nja puhuvat keskenään asiat avomielisesti ja vilpittömästi.\"\n\nSilmissä, jotka Audrey käänsi häneen, oli naurua.\n\n\"Ja niiden tietojen mukaan, jotka olen saanut paikassa, joka saa\njäädä ilman nimeä\", sanoi hän, \"ovat poliisit ovelia. Ja kristillisen\nlähimmäisenrakkauden verholla...\"\n\nHän näki Dickin punastuvan ja painavan päänsä alas.\n\n\"Olen kauhean pahoillani; tarkoitukseni ei ollut loukata teitä.\nJatkakaa, olkaa avomielinen — minä tulen pelkäämättä pysymään\ntotuudessa, mutta te ette saa kysyä minulta mitään Dorasta ettekä\nsuorastaan saa ottaa ensinkään puheeksi niitä onnettomia kuningattaren\nkaulaketjuja.\"\n\n\"Dora Elton on teidän sisarenne, eikö niin?\"\n\nAudrey oli vaiti hetkisen.\n\n\"Hän ei ole oikeastaan minun sisareni, vaikka minä olinkin siinä\nluulossa, että hän oli\", vastasi hän.\n\nDick siveli leukaansa ajattelevasti.\n\n\"Hänen hyväkseen voi kuitenkin sanoa, että hän pitää teistä nyt huolta.\"\n\nTytön pehmeä nauru oli hänelle vastauksena.\n\n\"Tarkoitatteko, ettei hän tee sitä?\" Hän pysähtyi ja katsoi Audreyta\notsa rypyssä.\n\n\"Dora ja minä emme enää ole missään tekemisissä toistemme kanssa\",\nsanoi Audrey, \"ja se onkin luonnollista. Doralle ei ole edullista olla\ntekemisissä tytön kanssa, jolla on sellainen menneisyys kuin minulla.\nVakavasti puhuen, kapteeni Shannon, minä en tahdo puhua Dorasta.\"\n\n\"Mitä te nyt teette?\" kysyi Dick suorasukaisesti.\n\n\"Minä _olin_ kävelemässä Daffridgelle päin, mutta tulin pidätetyksi ja\notetuksi...\"\n\n\"Sanokaa minulle vakavasti, mitä työtä te teette?\"\n\nAudrey epäröi.\n\n\"En tiedä, voiko sanoa työksi kirjeiden puhtaaksikirjoittamista eräälle\nhyvin vastenmielisen näköiselle vanhalle herrasmiehelle, jolta saan\nsiitä hyvästä kohtuuttoman suuren korvauksen.\"\n\nHänen sanojensa kevyestä sävystä huolimatta Dick huomasi epäröintiä\nhänen äänessään ja tiesi, että hänen suruttoman asenteensa taakse\nkätkeytyi vakava huolestuminen.\n\n\"Hannover Square ei ole rauhallisin paikka maailmassa\", sanoi Dick.\n\"Vien teidät autolla puistoon, jossa voimme keskustella täysin\nhäiritsemättä.\"\n\nHän katseli ympärilleen kutsuakseen auton. Muuan auto tuli madellen\nhänen takanaan, ja sen ajajan kasvot näyttivät omituisen tutuilta.\n\n\"Herranen aika! Olin unohtanut teidät\", huudahti hän.\n\n\"Minä en ollut unohtanut _teitä_!\" sanoi autonkuljettaja töykeästi.\n\"Minne tahdotte mennä?\"\n\nHyde Parkista he löysivät kaksi kuivaa tuolia ja haluamansa\nyksinäisyyden.\n\n\"Tahdon ensiksi kuulla siitä vastenmielisen näköisestä vanhasta\nherrasmiehestä\", sanoi Dick, ja Audrey antoi hänelle lyhyen ja eloisan\nkuvauksen kokemuksistaan mr Malpasiin nähden.\n\n\"Teidän mielestänne tein luultavasti halveksittavasti käyttäessäni\nollenkaan niitä rahoja; mutta kun joku on hyvin nälissään ja hyvin\nviluissaan, niin hänellä ei ole aikaa eikä haluakaan ruveta pohtimaan\nabstraktisia moraalikysymyksiä. Minulla ei ollut suinkaan mitään\naikomusta särkeä kenenkään sydäntä, mutta minä en myöskään ajatellut\ntarkemmin minulta vaadittuja tehtäviä, ennenkuin olin mukavassa\nhuoneessa Palace-hotellissa mukanani kaksi päiväpukua, kolme paria\nkenkiä ja koko joukko muita asioita, joista ette käsittäisi kerrassaan\nmitään, jos luettelisin ne teille! Vasta seuraavana aamuna omatuntoni\nalkoi toimia kamalaa vauhtia. Olin edellisenä iltana kirjoittanut\nmr Malpasille ilmoittaen hänelle uuden osoitteeni ja olin aamulla\npäässyt, puoliväliin toista kirjettä, jossa selitin, että samalla kuin\nolin valmis ja halukas suorittamaan kaikkia, kuinka alhaisia tehtäviä\ntahansa, olin huomannut, ettei minulla ole mitään taipumuksia sydänten\nsärkemiseen, kun sain häneltä kirjeen. Se ei ollut tavallisen kirjeen\nnäköinen; se oli paksu kirjekuori, joka sisälsi kymmenisen lyijykynällä\nkirjoitettua kirjettä, jotka hän pyysi minun kirjoittamaan puhtaaksi ja\npalauttamaan hänelle.\"\n\n\"Minkälaisia kirjeitä?\" kysyi Dick uteliaana.\n\n\"Ne olivat enimmäkseen kirjeitä, joissa hän ilmoitti, ettei\nvoinut ottaa vastaan saamiaan kutsuja päivällisille ja muihin\nseurustelutilaisuuksiin, jotka olivat kaikesta päättäen tulleet\nläheisiltä ystäviltä, koska hän allekirjoitti kirjeet ainoastaan\nalkukirjaimellaan. Hän sanoi, että ne piti kirjoittaa hotellin\nkirjepaperille ja ettei niitä saanut kirjoittaa koneella.\"\n\nDick Shannon istui pitkän aikaa mietteissään.\n\n\"En pidä siitä erikoisemmin\", sanoi hän lopuksi.\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Olen kuullut hänestä. Suoraan sanoen: minulla oli äskettäin pitkä\nkeskustelu hänestä eräiden — ystävien kanssa. Mikä on palkkanne?\"\n\nAudrey pudisti päätään.\n\n\"Siitä ei ole ollut puhetta. Hän antoi minulle setelipinkan ja\npyysi minua tulemaan uudelleen ensi viikolla, ja senjälkeen minä en\nole tehnyt mitään muuta kuin kirjoittanut puhtaaksi ne asiakirjat,\njotka hän lähettää minulle joka aamu ensimmäisessä postissa. Tänä\npäivänä kirjeet olivat pitempiä. Minun oli kirjoitettava jäljennös\nkirjeenvaihdosta Bermudan kuvernöörin ja Englannin siirtomaaministeriön\nvälillä. Tällä kertaa asiakirja oli painettu — se oli nähtävästi\nrepäisty jostakin virallisesta julkaisusta. Mitä minun on tehtävä, mr\nShannon?\"\n\n\"Kunpa sen vain tietäisin\", sanoi Dick ymmällään. \"Yhtä asiaa ette\nainakaan saa tehdä, nimittäin mennä yksinänne siihen omituiseen taloon\nensi lauantaina, tai mikä tahansa se päivä oli, jolloin teidän piti\nsinne mennä. Teidän täytyy ilmoittaa minulle täsmällinen aika, ja\nminä odotan Portman Squarella, ja kun ovi avautuu teille, niin minun\non helppo pujahtaa sisään teidän mukananne.\" Huomatessaan Audreyn\ntulleen levottomaksi hän hymyili. \"Jään halliin niin pitkän matkan\npäähän, että kuulen ainoastaan, jos huudatte minua, joten teidän ei\ntarvitse pelätä, että tulisin käyttämään teitä mihinkään halpamaisiin\npoliisitarkoituksiini. Meillä ei ole mitään mr Malpasia vastaan,\npaitsi sitä, että hän on salaperäinen. Ja kaikesta siitä huolimatta,\nmitä on kirjoitettu päinvastaiseen suuntaan, poliisi vihaa kaikkea\nsalaperäistä. Oliko muuten kirjoittamienne kirjeiden joukossa yhtään mr\nLacy Marshaltille osoitettua?\"\n\nAudrey pudisti päätään.\n\n\"Sehän on se afrikkalainen miljoonamies, eikö niin? Hän asuu\nviereisessä talossa. Autonkuljettaja kertoi minulle.\"\n\nHän kertoi mr Marshaltin talon portailla näkemänsä pienen huvinäytelmän.\n\n\"Hm!\" sanoi Dick. \"Se näyttäisi voivan hyvinkin sopia sen vanhan miehen\nkiusantekosuunnitelmiin. Luulen olevan parasta, että käyn mr Marshaltin\npuheilla ja kysyn, mitä Malpasilla on häntä vastaan, sillä näiden\nkahden välinen vihamielisyys on aivan ilmeinen.\"\n\nPuhalsi kylmä tuuli, ja Audrey värisi vilusta, vaikka olikin lämpimästi\npuettu. Huomatessaan hänen värisevän Dick hyppäsi seisomaan.\n\n\"Olen itsekäs olento!\" sanoi hän katuvaisesti. \"Tulkaa kanssani juomaan\nkuppi kuumaa kahvia, ja minä jatkan kuuluisia 'Neuvojani Lontoossa\nyksin oleville nuorille tytöille'\".\n\n\"Ehkäpä te silloin vasta aloitatte ne\", sanoi Audrey kainosti. \"Tähän\nsaakka olemme vasta kuulleet teidän yhtä kuuluisan esitelmänne aiheesta\n'Kuinka voidaan saada tietoja parantuneilta rikollisilta'!\"\n\n\n\n\nXV.\n\nMies, jota Lacy ei tuntenut.\n\n\nTonger avasi oven Dick Shannonille, ja Dick tunsi hänet Audreyn\nkuvauksesta. Audrey oli sanonut, että hän oli linnun näköinen, ja\ntämä pieni, vanha mies kirkkaine silmineen ja nopeine, äkillisine\nliikkeineen muistutti todellakin hyvin paljon uteliasta varpusta. Hänen\nterävät silmänsä näyttivät tahtovan katsoa salapoliisin lävitse.\n\n\"Mr Lacy Marshalt on kyllä sisällä\", sanoi hän seisoen oviaukossa.\n\"Mutta te ette voi tavata häntä muutoin kuin sopimuksesta. Kukaan ei\nvoi tavata; mr Lacy Marshaltia muutoin kuin sopimuksesta, ei ainakaan\nminun ollessani kotona.\"\n\nKohteliaisuuden täydellinen puuttuminen Tongerin käyttäytymisestä\nhuvitti Dick Shannonia. Tonger oli selvästi enemmän kuin tavallinen\npalvelija.\n\n\"Ehkä tahdotte viedä korttini hänelle?\"\n\n\"Ehkäpä\", sanoi toinen tyynesti. \"Mutta aivan yhtä mahdollista on,\netten tahdo! Kaikenlaiset omituiset ihmiset tahtovat tavata mr Lacy\nMarshaltia, koska hän on ystävällinen ja antelias ja suuri. Hän on sitä\nlajia, jota me kasvatamme Etelä-Afrikassa. Antelias, avosydäminen...\"\n\nHän keskeytti puheensa ottaakseen Dickin ojentaman kortin ja luki sen.\n\n\"Oh!\" sanoi hän kalveten hieman. \"Te olette salapoliisi, eikö niin? No\nniin, käykää sisään, kapteeni. Oletteko tullut pidättämään jonkun?\"\n\n\"Onko mahdollista, että joku tarvitsisi pidättämistä tässä ihmeen\nhyvässä järjestyksessä olevassa talossa, jossa lakeijatkin ovat niin\nkohteliaita ja palvelevaisia, että on suorastaan kiusallista häiritä\nheitä?\"\n\nTonger naurahti.\n\n\"En ole lakeija\", sanoi hän. \"Olette tehnyt pienen erehdyksen.\"\n\n\"Talon poika ehkä?\" arvaili Dick leikillisesti. \"Tai ehkä olette itse\nmr Lacy Marshalt?\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" irvisteli mies. \"Minä en tahtoisi hänen rahojaan\nja niiden mukana seuraavaa vastuunalaisuutta. Tätä tietä, kapteeni.\"\n\nHän opasti vieraan salonkiin ja seurasi Dickin hämmästykseksi itse\nmukana sulkien oven perässään. \"Eihän vain ole tapahtunut mitään\npahaa?\" kysyi hän levoton sävy äänessään.\n\n\"Ei mitään, mikäli minä tiedän\", sanoi Dick. \"Tämä on täysin\nystävällinen käynti, eikä teidän tarvitse mennä alas astiakaapille\nlaskemaan lusikoita.\"\n\n\"En ole hovimestarikaan\", oikaisi Tonger. \"Ilmoitan teidät mr\nMarshaltille.\"\n\nHän pujahti ulos huoneesta ja palasi parin minuutin kuluttua mr Lacy\nMarshaltin seuraamana. Hän olisi jäänyt huoneeseen, mutta Marshalt\navasi hänelle oven antaen hänelle siten selvän merkin poistua.\n\n\"Toivottavasti Tonger ei ole käyttäytynyt sopimattomasti, kapteeni\nShannon\", sanoi Marshalt, kun he olivat jääneet kahdenkesken. \"Hän on\nkasvanut yhdessä minun kanssani eikä niin ollen ole koskaan saanut\ntäydellistä sivistystä.\"\n\n\"Minusta hän oli päinvastoin huvittava\", sanoi Dick.\n\nMr Lacy Marshalt murisi.\n\n\"Toisinaan hän on minusta kaikkea muuta kuin huvittava\", sanoi hän\nkuivasti. \"Uskollisuudesta voi saada maksaa liian suuren hinnan —\non aikoja, jolloin Tonger panee kärsivällisyyteni hyvin kovalle\nkoetukselle.\"\n\nHänellä oli salapoliisin kortti kädessään, ja hän silmäili sitä nyt\njälleen.\n\n\"Te olette Scotland Yardista, näen minä. Mitä voin tehdä hyväksenne?\"\n\n\"Ensiksi tahtoisin kysyä, tunnetteko mr Malpasin, lähimmän naapurinne?\"\n\nMarshalt pudisti päätään.\n\n\"En\", sanoi hän. \"Johtuuko tämä käynti siitä valituksesta, jonka tein\njoitakin kuukausia sitten...\"\n\n\"Ei, luulen, että paikallinen poliisi selvitti sen asian. Minä olen\ntullut keskustelemaan kanssanne, koska olen kuullut, että tällä\nMalpasilla on jonkinlaista vihaa teitä kohtaan. Sanotte, ettette tunne\nhäntä?\"\n\n\"En ole koskaan nähnyt häntä, niin etten voi sanoa teille, tunnenko\nhänet vai en. Varmaa on, etten tunne ketään, jonka nimi on Malpas.\nEttekö tahdo istuutua ja haluatteko ryypyn?\"\n\nDick kieltäytyi ryypystä, mutta veti esiin tuolin, ja toinen seurasi\nhänen esimerkkiään.\n\n\"Mikä saa teidät luulemaan, että Malpasilla on kaunaa minua kohtaan?\"\nkysyi Lacy. \"Hyvin todennäköistä on, että hänellä on sitä, koska tein\nvalituksen häntä vastaan, niinkuin nähtävästi tiedätte. Hän oli niin\näänekäs naapuri, että häiritsi minun untani.\"\n\n\"Millaista ääntä sieltä kuului?\"\n\n\"Vasaroimista, enimmäkseen. Kuului aivan siltä, kuin hän olisi\nkolkuttanut seinään, vaikka on mahdollista, että olen erehtynyt ja että\noli luultavampaa, että hän naulasi kiinni pakkilaatikoita...\"\n\n\"Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Ettekö ole saanut mitään kuvausta hänestä, jonka perusteella voisitte\nedes suunnilleen arvata hänet joksikuksi henkilöksi, jonka tunsitte\nEteläAfrikassa?\"\n\n\"Ei, en tiedä ketään sellaista\", sanoi Lacy Marshalt pudistaen päätään.\n\"Minulla on tietysti vihollisia: on mahdotonta saavuttaa minkään verran\nmenestystä saamatta kintereilleen näitä vastenmielisiä lisäkkeitä.\"\n\nDick mietti hetkisen. Hän ei ollut varma, oliko viisasta suhtautua\nmiljoonamieheen täydellisellä luottamuksella, mutta hän päätti silläkin\nuhalla, että siitä myöhemmin aiheutuisi hänelle paljonkin harmia,\nkertoa Marshaltille kaiken, mitä tiesi.\n\n\"Malpas on palkannut jonkun, tai aikoo palkata jonkun tekemään teille\nkiusaa ja aiheuttamaan teille luonteeltaan vähäpätöistä häiriötä.\nNiinpä olen esimerkiksi saanut sen vaikutelman, että se juopunut\nnainen, joka tuli tänne muutamia päiviä sitten, oli hänen lähettämänsä.\"\n\n\"Nainen?\" Marshaltin kulmakarvat laskeutuivat alemmaksi. \"En ole\nkoskaan kuullut mistään tänne tulleesta juopuneesta naisesta.\"\n\nHän nousi ylös nopeasti ja soitti kelloa, ja Tonger tuli sisään melkein\nheti.\n\n\"Kapteeni Shannon sanoo, että joku juopunut nainen on muutamia päiviä\nsitten käynyt tässä talossa ja aiheuttanut jonkinlaista häiriötä. Et\nole kertonut siitä minulle mitään.\"\n\n\"Kerronko teille kaiken?\" kysyi Tonger ikävystyneestä \"Eräs nainen kävi\ntäällä todellakin, ja hän oli todellakin öljytty.\"\n\n\"Öljytty?\"\n\n\"Tarkoitan voideltu, tai, käyttääkseni kansanomaista sanontatapaa,\nhumalassa. Olipa siinä nainen! Hän lensi halliin ja lensi jälleen\nulos hyvin nopeasti. Hän sanoi olevansa mrs Lidderley Fourteen\nStreamsista...\"\n\nDick Shannon katsoi Marshaltia Tongerin puhuessa ja näki hänen\nkasvojensa käyvän harmaiksi.\n\n\n\n\nXVI\n\nShannon yrittää Malpasin luokse.\n\n\n\"Mrs Lidderley!\" sanoi Marshalt hitaasti. \"Millainen nainen hän oli?\"\n\n\"Hän oli pieni olento.\" Tongerin silmät olivat kiintyneet hajamielisen\nnäköisinä salapoliisiin. \"Mutta voimia hänellä totisesti oli!\"\n\nMarshaltilta pääsi helpotuksen huokaus.\n\n\"Pienikö? Silloin hän oli petturi. Luultavasti hän tunsi Lidderleyt.\nViimeksi, kun sain tietoja Etelä-Afrikasta, oli mrs Lidderley hyvin\nsairas.\" Hän katsoi tiukasti palvelijaansa. \"Sinähän tunsit Lidderleyt,\nTonger?\"\n\n\"En tuntenut mrs Lidderleytä. Se vanhapoika meni naimisiin sen jälkeen,\nkuin olimme lähteneet Kapkaupungista\", sanoi Tonger, \"jos se on Julius\nLidderley, ketä tarkoitatte. Joka tapauksessa heitin sen naisen ulos.\"\n\n\"Kysyitkö hänen osoitettaan — missä hän asui?\"\n\n\"Kuka minä olen, että kysyisin jonkun juopuneen naisen osoitetta?\"\nkysyi Tonger otsaansa rypistäen. \"Ei, Lacy...\"\n\n\"Mr Marshalt, tuhat tulimmaista!\" karjaisi toinen.. \"Kuinka monta\nkertaa minun täytyy sanoa sinulle, Tonger?\"\n\n\"Se pujahti ulos\", sanoi toinen hämmentymättä.\n\n\"Seuraa sitten sen esimerkkiä\", murisi Lacy Marshalt ja paukahdutti\noven kiinni palvelijansa perästä, joka ei osannut osoittaa hänelle\nasiaankuuluvaa kunnioitusta.\n\n\"Tuo mies raivostuttaa minut äärimmäisyyksiin saakka\", sanoi hän. \"Hän\non ollut palveluksessani niin monia vuosia, ja on kylläkin totta, että\nme olimme 'Lacy' ja 'Jim' toisillemme entisaikaan, ja se tekee asian\nvaikeammaksi. Minusta tuntuu kauhean typerältä, kun minun täytyy vaatia\nhäntä osoittamaan minulle hieman kohteliaisuutta, mutta te näette itse,\nkuinka tavattoman nolostuttava tuo vilkas mr Tonger voi olla.\"\n\nDick nauroi. Hän oli ollut näytelmän huvitettuna katselijana. Tonger\noli tyyppi, jonka hän oli tavannut aikaisemmin toisissa talouksissa\n— lempikoira, jota kellään ei ole sydäntä hävittää sen ikävistä\nominaisuuksista huolimatta.\n\n\"Mitä Malpasiin tulee\", jatkoi Marshalt, \"niin minä en tiedä hänestä\nmitään. Hän voi olla, ja luultavasti onkin, joku, jonka liikavarpaille\nminä olen astunut johonkin aikaan elämässäni, mutta jos minun on\npalautettava mieleeni kaikki siihen luokkaan kuuluvat henkilöt, niin\nsaisin epäillä ainakin sataa ihmistä! Tiedättekö ehkä, millainen hän on\nnäöltään?\"\n\n\"En ainakaan niin paljoa, että voisitte hänet siitä tuntea\", sanoi\nDick. \"Ainoa asia, minkä tiedän, on, että hän on vanhahko mies\nja hyvin ruma ja että hän antoi eräälle kabarettilaulajattarelle\ntehtäväksi häiritä teitä, mikä tehtävä minusta tuskin näytti maksavan\nvaivaa, jollei teillä ole jotakin erikoista vastenmielisyyttä\nkabarettilaulajattaria kohtaan.\"\n\nLacy Marshalt asteli edestakaisin suuressa salongissa kädet selän\ntakana ja leuka rintaa vastaan painettuna.\n\n\"Koko asia on minusta selittämätön\", sanoi hän ottaen uutiset vastaan\nkylmäverisemmin, kuin Dick oli odottanut, \"ja voin vain kuvitella,\nettä olen joskus kauan sitten loukannut Malpasia niin kovin, ettei hän\nvoi antaa sitä anteeksi. Miksi ette mene hänen puheilleen, kapteeni\nShannon?\" kysyi hän ja lisäsi nopeasti: \"On rohkeata minun puoleltani\ntehdä teille ehdotuksia! Mutta olen utelias saamaan selville, kuka tämä\nherrasmies on.\"\n\nMutta Dick Shannon oli jo omasta puolestaan tehnyt päätöksen käydä\nkatsomassa salaperäistä mr Malpasia, joten Marshaltin ehdotus oli\ntarpeeton.\n\nTonger oli odottamassa hallissa, kun hän tuli ulos, ja avasi hänelle\nulko-oven.\n\n\"Tuleeko joku joutumaan pinteeseen?\" kysyi hän hilpeästi. \"Meillä\non keittäjätär, jota ilman voisimme olla. Tulkaa jonakin päivänä\nmaistamaan hänen piirakoltaan!\"\n\nDick meni ulos Portman Squarelle nauraa hykertäen. Hän kulki viereisen\ntalon ovelle ja katseli kiiltäviä ikkunoita. Tämä ei ollut hänen\nensimmäinen käyntinsä kummallisen mr Malpasin asunnolla, mutta hän ei\nollut koskaan ennen pyrkinyt keskustelemaan tämän kanssa. Hän etsi\nsoittokelloa, ei löytänyt sitä ja koputti ovea. Ei kuulunut mitään\nvastausta. Hän koputti lujemmin ja hätkähti, kun aivan hänen korvansa\nvierestä kuuluva ääni kysyi: \"Kuka siellä?\"\n\nHän katseli ympärilleen ymmällään. Ketään ei näkynyt kahtakymmentä\nmetriä lähempänä, mutta kuitenkin tuo ääni... Ja sitten hän huomasi\nsisäänkäytävän pylväässä olevan, ristikon peittämän aukon ja löysi\narvoituksen ratkaisun. Tämän ristikon takana oli kovaääninen puhelin.\n\n\"Minä olen kapteeni Richard Shannon Scotland Yardista ja tahtoisin\npuhutella mr Malpasia\", sanoi hän kohdistaen sanansa näkymättömään\nkojeeseen.\n\n\"Ette saa!\" murisi ääni, ja Dick kuuli heikon raksahduksen.\n\nDick koputti uudelleen, mutta vaikka hän odotti viisi minuuttia, ei\nmikään ääni puhunut hänelle enää pylväästä, ja ovi ei antanut perään\nhänen koettaessaan työntää sen auki. Täytyi olla jokin keino päästä\nkosketuksiin tämän miehen kanssa, ja hänen ensimmäisenä tehtävänään\noli tutkia puhelinluettelo. Malpas-nimistä henkilöä ei kuitenkaan\nesiintynyt Portman Squaren asukkaiden joukossa, ja hän palasi\nasuntoonsa jonkin verran nolostuneena. Päivä ei kuitenkaan ollut\nkulunut tuloksettomasti. Hän oli tavannut Repaleprinsessan — ei enää\nrepaleisena — ja tiesi, mistä tämä oli löydettävissä. Dick Shannon oli\npäättänyt, että hän löytyisi, ja löytyisi niin usein, kuin hän voisi\nkäydä hänen luonaan sopivaisuussääntöjä loukkaamatta.\n\n\n\n\nXVII.\n\nTonger avustaa.\n\n\nHarvat palvelijat saivat nauttia sellaista vapautta ja mukavuutta\nkuin Jim Tonger. Portman Squaren varrella olevan talon ylin kerros\noli hänen käytettävänään. Siellä hänellä oli makuuhuone, arkihuone ja\nkylpyhuone, jotka hänen antelias isäntänsä oli erikoisesti järjestänyt\nhäntä varten, ja siellä hänen oli tapana viettää pitkät ajat iltaisin\nsuorittaen loppumattomia matemaattisia laskelmia pienen rulettipöydän\navulla; sillä Tonger oli omistanut suuremman osan joutilasta aikaansa\ntehdäkseen täydelliseksi järjestelmän, joka jonakin päivänä tulisi\nherättämään kauhua ja hämmästystä Monte Carlon pelipankin johtajien\nsydämissä.\n\nHän oli toisenlaisissa toimissa tänä iltana, kun kello oven yläpuolella\nkilisi läpitunkevasti, ja hän meni ulos huoneesta kiireisesti lukiten\noven jälkeensä ja astui Lacy Marshaltin eteen tämän odottaessa häntä\nlukuhuoneessaan suuremmalla kiireellä, kuin tämä herrasmies oli\nkuvitellutkaan.\n\n\"Missä hemmetissä sinä olet ollut?\" murisi Lacy.\n\n\"Te soititte minua minun huoneestani — joten minun on täytynyt olla\nhuoneessani. Olin pelaamassa yksinpeliä\", sanoi Tonger. \"Olen iloinen,\nettä kutsuitte minua, sillä olen yrittänyt kolmekymmentä kertaa enkä\nole onnistunut. Se merkitsee minulle huonoa onnea. Oletteko koskaan\nhuomannut, Lacy, että jos ette saa yksinpeliä onnistumaan, niin\nteiltä ei onnistu mikään? Muistan päivän ennen sitä, kun löysin en\ntimanttialueen Hape-joen varrelta, sain menemään erään 'paholaisen'\npasianssin tasan kuusi kertaa perätysten...\"\n\n\"Pyydän sinua päästämään mrs Eltonin sisään kello seitsemän ja\nneljäkymmentäviisi\", keskeytti Marshalt. \"Hän tulee ajaen omaa autoaan.\nOdota häntä takaovella ja vie hänen autonsa Albert Hallin luo: siellä\non konsertti tänä iltana. Sijoita se toisten autojen joukkoon, ja kun\nesitys on ohi, tuo auto suoraan takaisin takaovelle.\"\n\nTonger vihelsi.\n\n\"Hieman vaarallista, eikö olekin, sen kirjeen jälkeen, jonka Elton\nkirjoitti teille?\"\n\nMarshaltin kulmat menivät ryppyyn.\n\n\"Mitä sinä tiedät Eltonin minulle kirjoittamasta kirjeestä?\" kysyi hän\nkäskevästi.\n\n\"Te jätitte sen esille; en voinut olla lukematta sitä\", sanoi palvelija\nlevollisesti.\n\n\"Kaukana siitä, että olisin jättänyt sen esille, panin sen\nkirjoituspöytäni laatikkoon. Luultavasti otit sen sieltä ja luit?\"\n\n\"On samantekevää, kuinka näin sen — minä näin sen\", sanoi Tonger,\n\"ja sanon teille, että se on vaarallista! Ette kai tahtone joutua\nesiintymään osallisena missään oikeusjutussa?\"\n\n\"Sinun esiintyessäsi todistajana!\" pisteli toinen.\n\nTonger kohautti kapeita hartioitaan.\n\n\"Te tiedätte, etten minä koskaan tulisi todistamaan teitä vastaan,\nLacy\", sanoi hän. \"Se ei ole minun tapaistani. Mutta jos joku Eltonin\ntapainen mies kirjoittaisi minulle, että jos minä tapaisin vielä\nhänen vaimoaan, niin hän ampuisi minut, niin enpä luule, että enää\nvälittäisin uusista tapaamisista.\"\n\n\"Mrs Eltonin ja minun on keskusteltava erinäisistä liikeasioista\",\nsanoi Marshalt lyhyesti. \"Asia on niin, että pyydän sinua olemaan\npihaportilla neljännestä vailla kahdeksan. Heti, kun mrs Elton astuu\nulos autostaan, sinä nouset hänen paikalleen ja ajat pois.\"\n\nMies nyökkäsi.\n\n\"Niin että, jos häntä seurataan ja pidetään silmällä, auto on Albert\nHallin luona todistamassa, että hän on ollut siellä koko ajan!\" sanoi\nhän ihaillen. \"Kuinka terävää! Lacy, mitä se pollari tahtoi?\"\n\n\"En ymmärrä sinun katumurrettasi. Mitä 'pollari' merkitsee?\"\n\n\"Puhun siitä salapoliisista. Noudatan luonnollisesti sen maan\npuhetapaa, jossa elän. Toivon, että olisimme New Yorkissa\", sanoi hän\nkaihoisasti; \"kieli on siellä paljon rikkaampaa\".\n\nMr Marshalt nyrpisti suutaan.\n\n\"Hän tuli kyselemään siitä hullusta miehestä viereisessä talossa\",\nsanoi hän. \"Nähtävästi hän on viholliseni.\"\n\n\"Kukapa ei sitä olisi, Lacy?\" kysyi toinen huokaisten. \"Mitä te olette\ntehnyt _hänelle_?\"\n\n\"En tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka hän on, eikä se\nasia vaivaa minua ensinkään, vakuutan sinulle\", sanoi Marshalt\nhuolettomasti. \"Minkä vuoksi sinä luulit hänen tulleen?\"\n\n\"Mrs Eltonin takia\", sanoi toinen levollisesti. \"Hän on varas, samaten\nElton; kaikki sen tietävät. Ette voi koskettaa pikeä — ainakaan\ntämänlaista pikeä — saamatta käsiänne mustiksi, niin mustiksi, ettei\nmikään patenttipuhdistusainekaan voi saada niitä puhtaiksi.\"\n\nHiljaisuus.\n\n\"Luultavasti Elton on varas, mutta mrs Elton on aivan viaton...\"\n\n\"Niin viaton\", keskeytti Tonger, \"että enkelit kääntyvät syrjäkaduille,\njottei heidän tarvitsisi tuntea itseään mitättömiksi, kun kohtaavat\nhänet\".\n\nMarshalt pidätti huulilleen kohonneen vihaisen vastauksen.\n\n\"Tämä riittää\", sanoi hän lyhyesti ja sitten, kun Tonger oli menemässä,\nodottamattoman sopuisasti: \"Syön päivällistä kotona huomenna, ja jos\nminulla on vain onnea, niin saan jokseenkin mielenkiintoisen vieraan.\"\n\n\"Kuka se naishenkilö on?\" kysyi Tonger osoittaen erikoista harrastusta\nasiaan.\n\n\"En sanonut, että se oli naishenkilö.\"\n\n\"Ei ole mitään muuta lajia mielenkiintoisia vieraita\", sanoi Tonger\nlevollisesti. \"Oletteko löytänyt sen tytön?\" kysyi hän äkkiä. \"Sen\ntytön, jota etsimään te palkkasitte sen yksityisetsivän?\"\n\nMarshalt hätkähti.\n\n\"Kuinka sinä sen tiesit?\"\n\n\"Olen ihmeellinen arvaaja. Onko hän oleva huomisten tanssiaisten\nkaunotar?\"\n\n\"Toivon hänen tulevan päivällisille. Ja, sivumennen sanoen, sinun\nei tarvitse olla niin paljon näkyvillä tässä tapauksessa, ystäväni.\nTahdon, että sisäkkö on enemmän esillä ja pitää huolen tarjoilusta.\"\n\n\"Siten herättäen luottamusta nuoren ja typerän tytön sydämessä\", sanoi\nTonger. \"Selvä on, isäntä. Mihin aikaan se nainen tulee tänä iltana?\"\n\n\"Mrs Elton tulee neljännestä vailla kahdeksan, olen sen sinulle jo\nsanonut. Ja tahtoisin sinun hänestä puhuessasi käyttävän näitä sanoja.\n'Se nainen' ei kuulu hyvältä minun korvissani.\"\n\n\"Olette liian herkkätunteinen, Lacy, vain se teitä vaivaa\", oli\nkamaripalvelijan lähtölaukaus.\n\nHän oli odottamassa pimeällä takapihalla, kun pieni auto tuli\nhypähdellen mukulakivillä ja seisahtui töksähtäen oven eteen. Hän\nauttoi solakan, hunnutetun matkustajan ulos autosta eikä, vastoin\ntapaansa, puhunut hänelle sanaakaan, vaan asettui hänen paikalleen\nautoon ja ohjasi sen takakatua pitkin Baker Streetille.\n\nKun hän tuli pääkadulle, huomasivat hänen terävät silmänsä erään\ntähystelijän seisovan Portman Squaren kulmassa, ja hän irvisti\nitsekseen. Se oli voinut olla jonkin siihen paikkaan satunnaisesti\nsovitun tapaamisen toinen osallinen, mutta miehen kärsivällisessä\nasennossa oli jotakin, joka johti mieleen yksityisetsivän.\nMahdollisesti mr Elton ei ollut täysin varma siitä, että hänen\nuhkauksellaan olisi toivottu vaikutus.\n\nKello yksitoista hän ajoi ulos Albert Hallin luona odottavien autojen\nfalangista ja lähti nopeasti kotimatkalle. Melkein samassa, kuin hän\npysähdytti auton N:on 551 takaportille, aukeni ovi, ja Dora Elton tuli\nulos.\n\n\"Näittekö ketään?\" kysyi hän matalalla äänellä. \"Ketään, jonka\ntunsitte?\"\n\n\"En, rouva\", sanoi Tonger, ja sitten: \"En luule, että tekisin tätä\nenää, jos olisin teidän sijassanne.\"\n\nMrs Elton ei vastannut mitään, vaan livahti autoon ja istuutui\nohjauspyörän ääreen, mutta Tonger seisoi paikallaan pitäen kätensä\navonaisella ovella.\n\n\"On eräitä asioita, jotka eivät maksa vaivaa, rouva, ja tämä on yksi\nniistä.\"\n\n\"Sulkekaa ovi\", sanoi mrs Elton lyhyesti, ja Tonger totteli ja seurasi\nsilmillään autoa, kunnes sen punaiset takalyhdyt kääntyivät kadun\nkulman ympäri. Sitten hän palasi isäntänsä luo.\n\nLacy Marshalt oli lukuhuoneessaan, missä hän seisoi takkavalkean edessä\nsyvissä ajatuksissa.\n\n\"Tarvitsetteko minua vielä?\"\n\nMarshalt pudisti päätään.\n\n\"Luuletteko olleenne viisas, Lacy?\"\n\nToinen nosti silmänsä ylös nopeasti.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Luuletteko olevan viisasta lentää päin sallimuksen silmiä naisen\ntakia, josta ette välitä kovinkaan paljoa, jollen käsitä teitä väärin?\"\n\nTongerin odottaman vihaisen vastauksen sijaan Lacy nauroi.\n\n\"On olemassa sellainen seikka kuin kielletyn haluaminen sen vuoksi,\nettä se _on_ kiellettyä\", sanoi hän. \"Nämä asiat eivät ole oikein\nmaukkaita ilman vaaran antamaa suolaa.\"\n\n\"En aio moittia teitä, Lacy\", sanoi Tonger, \"sillä jokaisella on omat\najatuksensa siitä, mikä maksaa vaivan. Mutta Elton on sitä lajia,\njoka ampuu. Te voitte nauraa! Minä tunnen suunsoittajat ja tiedän\ntäsmälleen, miltä Eltonista tuntuu, koska olen itse tuntenut samaa.\"\n\n\"Mene ulos!\" sähisi toinen, ja Tonger meni kiirettä pitämättä.\n\nLacy Marshaltin lukuhuone ja makuuhuone olivat ensimmäisessä\nkerroksessa, ja ne olivat erotetut talon muusta osasta ovella, joka\nkatkaisi käytävän kahteen osaan ja antoi hänelle sen täydellisen\nyksinäisyyden, jota hänen erikoinen luonteensa vaati. Oli hetkiä,\njolloin hän oli täydellisesti luoksepääsemätön, ja Tonger oli terävä\nhuomaamaan tämän erikoisen mielialan oireet ja kyllin viisas jättämään\nentisen ystävänsä rauhaan niin kauaksi, kunnes kohtaus oli mennyt\nohitse.\n\nHän palasi huoneeseensa jatkamaan keskenjäänyttä pasianssipeliään, joka\nei tahtonut mennä tasan.\n\nKun Dora Elton tuli kotiin, näki hän, että hänen miehensä, joka oli\nollut ulkona päivällistä syömässä, oli palannut ennen häntä.\n\n\"No, oliko keskustelunne tyydyttävä?\" kysyi hän iloisesti astuessaan\nsisään salonkiin.\n\nMartin katsahti ylös sohvalta, jolla oli pitkällään, ja pudisti päätään\nmelkein huomaamattomasti.\n\n\"Ei, meidän täytynee sulkea koko laitos. Klein vaatii liian suurta\nosuutta ja uhkaa poliisilla, jollei hänen ehtoihinsa suostuta. Siitä\nminä en paljoakaan välitä.\" Hän imi sikariaan ajattelevaisesti. \"Mutta\nPont Streetin varrella olevaa pelihuoneistoa en tahtoisi sulkea, koska\nse tuottaa säännöllisesti paljon rahaa ja koska siellä käy sellaisia\nvieraita, että rehellinen peli on siellä edullista.\" Hän katsoi\nkelloaan. \"Odotan Bob Stanfordia. Tahdotko tavata hänet? Hän palaa\nItaliasta.\"\n\nDora oli parhaillaan ottamassa savuketta uuninreunakkeella olevasta\nhopearasiasta.\n\n\"Se on minusta samantekevää\", sanoi hän välinpitämättömästi. \"Haluatko\nsinä kahdenkeskistä keskustelua?\"\n\n\"En\", sanoi toinen vähän mietittyään. \"Näin Audreyn tänä iltana.\"\n\n\"Missä?\" Dora katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n\"Hän oli syömässä päivällistä Carlton Grillissä.\"\n\nTulitikku, joka oli menossa kohti savuketta, pysähtyi puoliväliin.\n\n\"Kenen kanssa?\"\n\n\"Shannonin — ja hyvin hilpeästi. Sinun ei tarvitse olla peloissasi.\nAudrey ei ole sellainen tyttö, joka antaisi sinut ilmi.\"\n\n\"En ajatellut sitä.\"\n\n\"Ehkä olit pahoillasi siitä, että hänen oli sopimatonta syödä\npäivällistä ilman kaitsijaa; ja jos siellä oli kaitsija, niin minä en\nnähnyt häntä\", arveli Bunny.\n\nDora loi häneen nopean, epäluuloisen silmäyksen.\n\n\"Pidän sinusta kaikkein vähimmin, kun olet naurettava\", sanoi hän.\n\"Oliko hän — hyvin puettu?\" Martin nyökkäsi.\n\n\"Mahdollisimman hyvinvoivan näköinen neitonen.\" Ja hän lisäsi\nepäjohdonmukaisesti: \"En ollut koskaan kuvitellut, että hän olisi niin\nkaunis. Shannon tuskin irroitti silmiään hänestä.\"\n\n\"Ilmeisesti sinä tulit hurmatuksi myöskin\", sanoi Dora hymyillen\nhieman. \"Minä nautin konsertista tavattomasti, Bunny. Kessler oli\nihmeellinen. En tavallisesti pidä viulutaiteilijoista...\"\n\n\"Kessler ei esiintynyt\", sanoi Martin tyynesti, samalla kuin puhalsi\nsuustaan savupilven. Hän ei katsonut Doraan. \"Hän oli vilustunut eikä\nkyennyt esiintymään — asiasta ilmoitettiin iltalehdissä: ihmettelen,\nettet nähnyt sitä.\"\n\nVain hetkiseksi Dora menetti tasapainonsa. \"En erota toista\nviulutaiteilijaa toisesta\", sanoi hän huolettomasti. \"Joka tapauksessa\nse mies, joka esiintyi hänen sijastaan, soittaa loistavasti.\"\n\n\"Luultavasti Manz\", nyökkäsi Martin.\n\nDora tunsi huojennusta kuullessaan ovikellon soivan. Kuinka typerä\nhän oli ollutkaan, kun ei ollut ottanut täydellisesti selkoa\ntaiteilijoista, jotka olivat esiintyneet tänä iltana! Tonger olisi\nvoinut olla konsertissa ja tehdä hänelle selkoa ohjelmasta.\n\nBig Bill Stanford tuli sisään, hyvin väsyneen näköisenä, sillä hän oli\nviettänyt kolmekymmentäkuusi tuntia junassa tultuaan suoraan Roomasta.\nHän alkoi kertoa ilman valmisteluja.\n\n\"Kreivitär lähtee torstaina. Hän keskeyttää matkansa Pariisissa\nja saapuu tänne tiistai-iltana. Minulla on valokuvat tiarasta ja\nhelminauhasta. Luulen, että jäljitelmät niistä molemmista voidaan\nvalmistaa vähemmässä kuin viikossa, ja jos voimme tehdä sen, niin\nloppu käy helposti. Stigman on päässyt hyviin väleihin palvelijattaren\nkanssa...\"\n\n\"Luulin, ettemme aikoneet enää puuttua tällaisiin yrityksiin?\" sanoi\nDora äreästi.\n\n\"Minä en aiokaan puuttua\", murisi hänen miehensä. \"Me olemme mukana\nvain sivullisina; ja, Bob, jos tuot yhdenkin helmen tähän taloon, isken\npääsi palasiksi!\"\n\n\"Olenko minä mikään hullu?\" kysyi kookas mies ylenkatseellisesti.\n\"Antoiko viime yritys ehkä niin hyvät tulokset? Ei, kiitoksia! Tähän\ntaloon ei tule pienintäkään palaa niistä platinaketjuista. Se tulee\nsujumaan helposti, Elton.\"\n\n\"Minä en tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa\", keskeytti Dora.\n\"Bunny, miksi emme voi lopettaa kokonaan tätä arvotonta varastamista?\nSe tekee minusta hermostuneen hylyn. Minä vihaan sitä!\"\n\nMartin katsoi häneen.\n\n\"Miksipä emme voisi?\" kysyi hän laiskasti. \"Mitä on kymmenen tuhatta\nsinulle ja minulle? Me voisimme elää ilman tällaista työtä!\"\n\n\"Minä voisin joka tapauksessa\", mutisi Dora.\n\n\"Kuinka? Neulallasiko? Tai mahdollisesti antamalla pianotunteja\nmusikaaliselle porvaristolle? Tai ehkä taiteellasi! Olen unohtanut,\nkuinka paljon sinä ansaitsit viikossa, kun minä ajauduin sinun\ntiellesi.\"\n\nDora käänsi silmänsä pois hänestä puristaen huulensa lujasti yhteen.\n\n\"Oliko sitä kolme puntaa vai neljä puntaa viikossa?\" jatkoi Martin.\n\"Muistan sen olleen jonkin satumaisen summan. Et pitänyt erikoisen\nsuurta väliä siitä, kuinka pääsit mukaan suurelliseen elämään ja\nsuuriin rahoihin käsiksi.\",\n\n\"Voisit keskustella tästä, kun olemme kahdenkesken\", sanoi Dora\nviitaten loukkaantuneena silmillään Bill Stanfordiin.\n\n\"Bill tietää kaikki. Olen tuntenut Williamin kauemmin kuin Doran, ja\nhän on yleensä pelannut hieman suorempaa peliä.\"\n\nDora hypähti ylös tuoliltaan kasvot vihasta valkoisina.\n\n\"Kuinka uskallat sanoa niin!\" raivosi hän. \"Olen seisonut vierelläsi\nkaikenlaisessa säässä! Sinä uskottelet jättäväsi menneet asiat sikseen,\nja sitten sinä heität ilkeät epäluulosi minulle vasten kasvoja. Onko se\n_sinun_ käsityksesi suoran pelin pelaamisesta?\"\n\nMartin ei vastannut, vaan katsoi mietiskellen vaimoonsa.\n\n\"Olen pahoillani\", sanoi hän vihdoin ilman erikoisempaa\nsydämellisyyttä. \"Sinä näet, kuinka järjetöntä on puhua arvottomasta\nvarastamisesta. Ei ole mitään muuta lajia. Minä olen varas luonnostani,\nja minulla on siihen ammattiin tavallista suuremmat taipumukset. Kuuluu\nsiltä, kuin olisin typerän kerskaileva, mutta totta on, kun sanon,\nettä olen taitavin murtovaras Lontoossa. Ei ole sellaista taloa, johon\nen voisi päästä sisälle tai josta en päästi ulos. Voin kiivetä pitkin\npaljaita seiniä — mutta ei ole välttämätöntä, että ryhtyisin siihen.\nPidän parempana hienoa varastamista, joka on oikeata varastamista. Olen\nvarastamalla hankkinut sinulle hyvinvoinnin, ja myöskin vihkisormuksesi\nhinta saatiin varastamalla. Ajattele sitä!\"\n\nDora oli jo sanomaisillaan jotakin, mutta muutti mielensä ja poistui\nhuoneesta sanaakaan sanomatta.\n\nHän oli jo vuoteessa, kun Martin tuli huoneeseen, ja oli nukkuvinaan.\nHän näki Martinin kokoavan pyjamansa, aamutakkinsa ja tohvelinsa ja\nmenevän ulos sulkien oven hiljaa jälkeensä, minkä jälkeen hän kuuli\ntoisen makuuhuoneen oven aukenevan ja sulkeutuvan. Dora nousi äkkiä\nistumaan vuoteessaan kauhu sydämessään. Martin Elton ei ollut koskaan\naikaisemmin tehnyt sitä.\n\n\n\n\nXVII.\n\nLacylla on vieraita.\n\n\nAudrey Bedford sai oudolla käsialalla kirjoitetun kirjeen. Hän repäisi\nauki kuoren luullen, ettei siinä ollut muuta kuin jokin niistä\ntaiteellisista ilmoituskorteista, joita aina lähetellään hotellien\nvieraille. Sensijaan hän löysi kirjeen.\n\n \"Paras Miss Bedford. Hämmästytte kaiketi saadessanne kirjeen\n henkilöltä, joka on teille tuntematon, mutta huomattuani sattumalta\n nimenne Palacen vieraskirjassa ja ajatellen voivani olla teille\n joksikin hyödyksi, varsinkin ottaen huomioon sen hirveän oikeuden\n erehdyksen, jonka uhriksi jouduitte, kirjoitan kysyäkseni teiltä,\n tahdotteko tulla keskustelemaan kanssani huomisiltana klo 7,30\n ylläolevan osoitteen ilmoittamaan paikkaan. Luulen voivani löytää\n teille sopivan toimen tai, jos ette ole sen tarpeessa, ainakin tarjota\n teille epäitsekkään ystävän hyviä palveluksia.\n\n                                                    Teidän\n                                                _Lacy Marshalt_.\n\n P.S. — Tahtoisitteko lähettää minulle sähkösanoman, jos voitte tulla?\"\n\nKirje tuotti hänelle päänvaivaa koko aamuksi. Lacy Marshaltin nimen\nhän tunsi. Marshalt kuului siihen osaan valtiollis-yhteiskunnallista\nmaailmaa, jonka edustajien nimet toistuvat sanomalehdissä. Audrey\nlähetti sähkösanoman ennen lounasta ilmoittaen ottavansa vastaan\nkutsun etsittyään ensin Marshaltin nimen aikalaiskirjasta ja\nhuomattuaan, että siellä esiintyi myöskin mrs Marshalt. Mrs Marshalt\nesiintyi kaikissa hakemistoissa, mutta siihen hänen näkyväisyytensä\npäättyi. Kaksikymmentäviisi vuotta hän oli ollut mitä mukavin\nkeksintö. Menestyksensä alkuaikoina Marshalt oli huomannut, että\nsamalla kuin rikasta poikamiestä voitiin tavoitella, niin erinäiset\nselkkaukset seurasivat aina hänen yritystään jakaa huomaavaisuutensa\npuolueettomasti useammalle suunnalle. Milloin hän yhdellä taholla\nsai osakseen erittäin ystävällisen vastaanoton, oli sen vastapainona\nse kylmä kohteliaisuus, joka häntä tervehti kaikkialla muualla. \"Mrs\nMarshalt\" tuli maailmaan hänen hyväkseen. Kun häntä ei enää voitu pitää\nmahdollisena aviomiesehdokkaana, sai hän pitää paikkansa hauskana\nseurustelijana, ja hän nautti myöskin suurempaa yhteiskunnallista\narvonantoa kuin poikamiehestä käydessään. Hän ei koskaan puhunut\nvaimostaan; kun muut tekivät suoranaisia tai epäsuoria viittauksia\ntähän, niin hän hymyili alakuloisesti. Tietämättä enempää maailma tuli\nsiihen päätökseen, että jos heidän välillään oli kylmä suhde, niin syy\noli mrs Marshaltissa.\n\nJuuri ennen puolta kahdeksaa Audrey saapui ajurilla Lacy Marshaltin\ntalon edustalle, ja sievästi puettu palvelustyttö päästi hänet sisään.\nAudrey oli puettu yksinkertaiseen, mustaan päivällispukuun, jonka\nhän oli ostanut Shaftesbury Avenuen varrelta, ja vaikka hänellä ei\nollut yllään yhtään jalokiveä, niin hänen ryhdissään oli jotakin niin\nkuninkaallista, että Lacy Marshalt tuijotti häneen hämmästyneenä ja\nihaillen. Hän oli äärettömän paljon kauniimpi, kuin Marshalt oli\najatellutkaan.\n\nAudrey puolestaan näki karkeapiirteisen, kunnollisen näköisen miehen,\nmutta, mikä oli tärkeämpää, hän ei nähnyt ketään muuta vierasta,\nja \"mrs Marshalt\", jonka hän oli odottanut tapaavansa, oli samaten\nnäkymättömissä.\n\n\"Te olette siis miss Bedford? Olen hyvin iloinen saadessani tavata\nteidät.\"\n\nMarshalt otti Audreyn pienen käden omaansa, mutta ei erehtynyt pitämään\nsitä sekuntiakaan kauemmin, kuin oli välttämätöntä.\n\n\"Toivon, ettei päivällinen kahdenkesken ole teistä hyvin\nvastenmielinen. Minä kammoan suurta seuraa. Kaksikymmentä vuotta\nsitten, kun olin nuorempi, vihasin yksinäisyyttä yhtä suuresti.\"\n\nTällä hänen ikänsä ovelalla korostamisella oli rauhoittava vaikutus\ntytön levottomaan mieleen.\n\n\"Olitte hyvin ystävällinen kutsuessanne minut, mr Marshalt\", sanoi\nAudrey pirteästi hymyillen. \"Eivät kaikki tahtoisi ottaa vastaan\nhenkilöä, jolla on sellainen menneisyys kuin minulla!\"\n\nMarshalt kohautti leveitä hartioitaan merkiksi, ettei hän välittänyt\nmaailman mielipiteistä.\n\n\"Te olitte tietysti täydellisesti syytön\", sanoi hän. \"Jokainen, joka\nei ole syntymästään saakka idiootti, tiesi sen. Ja, mikä on tärkeämpää,\nte tahdoitte suojella jotakuta toista!\" Hän kohotti kättään. \"Ei, en\naio kysyä teiltä, kuka se oli, mutta olitte hyvin rohkea, ja minä\nihailen teitä. Ja luulen voivani auttaa teitä, miss Bedford. Eräs\nystäväni tarvitsee sihteeriä...\"\n\n\"En tahdo pitää teitä siinä luulossa, ettei minulla ole työtä\", sanoi\nAudrey hymyillen. \"Minut on itseasiassa pestannut palvelukseensa eräs\nnaapurinne, vaikka en ole erikoisen iloinen siitä työstä.\"\n\n\"Minun naapuriniko?\" kysyi Marshalt nopeasti. \"Kuka se on?\" Ja,\nkun Audrey oli kertonut hänelle: \"Malpasko? Minulla ei ollut\naavistustakaan, että hän olisi ollut kyllin inhimillinen ottaakseen\nketään palvelukseensa. Minkä näköinen hän on? — Suokaa anteeksi\nuteliaisuuteni, mutta se herrasmies herättää minussa melkoista\nmielenkiintoa.\"\n\n\"Hän on — ei ole erittäin kaunis\", sanoi Audrey.\n\nJonkinlainen uskollisuuden tunne teki Audreylle vaikeaksi keskustelun\nhänen työnantajastaan, ja ilmeisesti huomaten hänen hämminkinsä\nMarshalt ei tyrkyttänyt hänelle uusia kysymyksiä.\n\n\"Jos ette ole tyytyväinen, niin luulen voivani hankkia teille aseman,\njossa teillä tulee olemaan mahdollisimman mukava\", sanoi hän. \"Suoraan\nsanoen voin melkein luvata teille sen toimen.\"\n\nSamassa ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja he poistuivat\nsalongista kulkien käytävää pitkin ja erään toisen oven kautta, joka\noli avattu ja joka oli ainoa yhdysside sen takana olevien huoneiden\nja talon muun osan välillä, pieneen ja aistikkaasti sisustettuun\nruokasaliin.\n\nHeidän astuessaan huoneeseen Lacy pysähtyi puhumaan palvelijattarelle\nmatalalla äänellä, ja Audrey kuuli hänen äänensä mutinan, ihmetteli...\nja pelkäsi.\n\nHetken aikaa hän oli yksin huoneessa. Hän katsahti ylös ja näki\nvilahduksen huolestuneista kasvoistaan uuninreunakkeella olevassa\npeilissä.\n\nJa sitten hänen mieleensä johtui ajatus, että hän katsoi parhaillaan\nseinää, joka erotti huoneen hänen salaperäisen työnantajansa asunnosta.\nJuuri kun tämä ajatus tuli hänen mieleensä...\n\n\"Tap, tap, tap!\"\n\nJoku koputti seinään Malpasin talossa.\n\n\"Tap, tap, tap!\"\n\nSe kuului aivan kuin varoitukselta... Mutta kuinka se vanha mies voi\ntietää?\n\nAterian ensimmäinen osa meni ilman mitään tavallisesta poikkeavaa.\nAudreyn isäntä oli pelkkää kohteliaisuutta, ja kuultuaan, ettei Audrey\njuonut viiniä, hän täytti hänen lasinsa vedellä. Itse hän ei osoittanut\nhyleksivänsä viiniä, vaan joi runsaasti, vaikka viinillä ei näyttänyt\nolevan vähintäkään vaikutusta häneen. Siitä huolimatta Audrey, kun\npöydässä tarjoileva palvelijatar avasi kolmannen samppanjapullon, alkoi\ntuntea olonsa hieman levottomaksi. Sitten tulivat makeiset ja kahvi, ja\nLacy työnsi Audreyn eteen kultaisen kotelon.\n\n\"Kiitoksia, minä en tupakoi\", sanoi Audrey hymyillen.\n\n\"Teillä on kaikki hyveet, miss Bedford\", sanoi Lacy kohteliaasti. \"Mr\nMalpas ei kai pidä siitä, että tupakoisitte?\"\n\n\"En ole koskaan kysynyt hänen neuvoaan\", vastasi Audrey.\n\n\"Mitä hän maksaa teille viikossa?\"\n\nAudrey oli vastaamaisillaan kysymykseen, kun huomasi sen kylmäverisen\ntunkeilevaisuuden.\n\n\"Palkkaa ei ole vielä määrätty\", sanoi hän ja katsahti\nuuninreunakkeella olevaan kelloon. \"Ei kai teillä ole mitään sitä\nvastaan, että lähden näin pian, mr Marshalt?\" sanoi hän. \"Minulla on\nvielä työtä tänä iltana.\"\n\nSikaria pitelevä käsi liikahti kärsimättömästi.\n\n\"Se voi odottaa\", sanoi Lacy. \"Minulla on melko paljon puhuttavaa\nteille, nuori neiti. Luultavasti te käsitätte, ettei Malpasilta\nsaamanne työ voi kestää iankaikkisesti? Hän on omituinen vanha\npaholainen, ja poliisi on hänen kintereillään.\"\n\nTämä oli uutinen tytölle, vaikka hän ei tuntenutkaan itseään niin\nhämmästyneeksi, kuin miltä näytti.\n\n\"Minulla on syytä uskoa\", jatkoi Marshalt hitaasti, \"että se\nvanha mies antoi teille tämän toimen vain päästäkseen tuttavaksi\nkanssanne ja saadakseen tilaisuuden tutkia teitä lähempää tuttavuutta\nsilmälläpitäen.\"\n\n\"Mr Marshalt!\" huudahti Audrey loukkaantuneena ja nousi seisomaan.\n\n\"Me keskustelemme ystävinä\", puolustautui Marshalt. \"Koetan kertoa\nteille kaiken, mitä tiedän...\"\n\n\"Te olette keksinyt sen! Tehän ette edes tunne mr Malpasia; sanoitte\nminulle niin juuri äsken.\"\n\nMarshalt hymyili.\n\n\"Minun käytettävissäni on tietolähteitä\", sanoi hän salaperäisesti,\n\"jotka tekevät minulle kaiken erehdyksen mahdottomaksi. Suvaitkaa\nistuutua, miss Bedford.\"\n\n\"Minun täytyy mennä\", sanoi Audrey.\n\n\"Odottakaa vielä vähän aikaa. Tahdoin puhua tästä asiasta kanssanne,\nja kello yhdeksän ei ole vielä niin kovin myöhäistä\", sanoi Marshalt\nnauraen.\n\nAudrey istuutui uudelleen epäröiden.\n\n\"Olen tuntenut teidät kauemmin, kuin voitte arvatakaan. Tunsin teidät\njo ennen sitä, kun jouduitte siihen selkkaukseen. Ette kai muista\nnähneenne minua Fontwellissa? Ja totta on, ettei ole mennyt päivääkään,\njolloin olisitte ollut poissa ajatuksistani. Audrey, pidän teistä hyvin\npaljon.\"\n\nAudrey nousi seisomaan, tällä kertaa vähimmän kiireisesti, ja Marshalt\nseurasi hänen esimerkkiään.\n\n\"Voin tehdä elämänne hyvin miellyttäväksi, rakkaani\", sanoi Marshalt.\n\n\"Pidän vaivalloisempaa tietä parempana\", vastasi Audrey arvokkaan\nlevollisesti ja astui ovea kohden.\n\n\"Hetkinen\", pyysi Marshalt.\n\n\"Tuhlaatte aikaanne, mr Marshalt\", sanoi Audrey kylmästi. \"Käsitän\nhyvin hämärästi ehdotuksenne ja voin vain toivoa, että olen erehtynyt.\nOlin hyvin typerä tullessani tänne, koska luulin, että olitte\nherrasmies, joka todella tahtoi auttaa erästä, joka oli kärsinyt —\nsyyttömästi, niinkuin huomautitte.\"\n\nMarshaltin äänensävy muuttui nyt.\n\n\"Te tulitte tänne, koska pyysin teitä tulemaan\", sanoi hän, \"eikä\nkukaan järjissään oleva ihminen voi väittää, että olen syönyt\npäivällistä kanssanne kahdenkesken vastoin teidän tahtoanne.\"\n\nAudrey silmäili häntä vakavasti.\n\n\"Te näytätte unohtavan, että kirjoititte minulle kirjeen, ja että se\nkirje...\" Hän keskeytti.\n\n\"On käsilaukussanne\", sanoi Marshalt hymyillen. \"Ei, rakas neitiseni,\nteidän on oltava järkevä. Ja minä pyydän, ettette koeta päästä täältä,\nsillä tämä osa taloa on eristetty muista huoneista, ja ainoastaan\nyhdellä etuoikeutetulla henkilöllä on avain. Jos te olette järkevä\ntyttö, tulette te olemaan se etuoikeutettu henkilö.\"\n\nAudrey juoksi käytävään. Eteishalliin johtava ovi oli lukittu. Hän\nkiskoi ovenripaa, mutta ovi ei liikahtanutkaan. Seuraavalla hetkellä\nMarshaltin käsivarsi oli hänen ympärillään, ja nostaen hänet ylös,\naivankuin hän olisi ollut pieni lapsi, Marshalt kantoi hänet takaisin\npieneen ruokasaliin.\n\nAudrey iski kaikin voimin kasvoja, jotka olivat painetut hänen\nkasvojaan vastaan, ja tehden yli-inhimillisen ponnistuksen riistäytyi\nvapaaksi. Hänen silmänsä sattuivat teräväkärkiseen paistiveitseen, joka\noli tarjoilupöydällä, ja siepaten sen käteensä hän asettui torjuvaan\nasentoon.\n\n\"Tapan teidät, jos koskette minuun!\" sanoi hän hengästyneenä. \"Avatkaa\novi!\"\n\nSisimmältään Lacy Marshalt oli pelkuri, ja uhkaava veitsi sai hänet\nperääntymään.\n\n\"Älkää, jumalan tähden, olko hullu\", huusi hän. \"Minä — minä vain\ntahdon auttaa teitä.\"\n\n\"Avatkaa ovi!\"\n\nMarshalt hapuili taskustaan avainketjunsa ja veti esille avainkimpun.\nAudrey kuuli aukeavan lukon napsahduksen ja astui ulos sivuuttaen\nnopeasti Marshaltin tämän pitäessä ovea auki. Takana oli hämärästi\nvalaistu käytävä.\n\n\"Tahdotteko antaa minulle anteeksi?\" kuiskasi Marshalt.\n\nAudrey ei vastannut, vaan livahti hänen ohitseen pudottaen veitsen\nmatolle.\n\n\"Oikealle\", kuiskasi Marshalt aivan kuin neuvoen hänelle tietä.\n\nTotellen häntä Audrey kääntyi kapeaan käytävään, vaikka hänen vaistonsa\nja muistinsa sanoivat hänelle, että tie turvallisuuteen oli suoraan\nedessäpäin. Ennenkuin hän huomasi vaaraa, oli Marshalt hänen takanaan.\nAudrey epäröi vain hetkisen ja lähti sitten juoksemaan pitkin kapeata\nkäytävää. Toisessa päässä oli porraskäytävä, ja hän juoksi sitä\npitkin ylöspäin mies kintereillään. Portaat, joita pitkin hän kiipesi\ntäydellisessä pimeydessä, kuuluivat kaikesta päättäen palveluskunnan\nkäytettävissä olevaan osaan taloa. Hän ei tietänyt, kuinka monta\nporrasjaksoa juoksi peloissaan. Äkkiä hän pysähtyi: askelet eivät enää\nseuranneet häntä. Hänen päänsä yläpuolella oli kattoikkuna, johon hän\nei kuitenkaan voinut ylettyä. Ei ollut muuta tehtävää kuin palata,\nja hän lähti hiipimään alaspäin pitkin matolla peitettyjä portaita.\nSaavuttuaan ylimmän kerroksen kohdalle hän kuuli heikon, valittavan\näänen, naisen nyyhkytystä.\n\nPorraskäytävän akustiset ominaisuudet olivat sellaiset, ettei hän\nvoinut tarkalleen määritellä, mistä ääni kuului. Se voi tulla alhaalta\ntai ylhäältä päin; se voi tunkeutua seinän lävitse, joka erotti hänet\nviereisestä talosta — Malpasin talosta!\n\nHän kuunteli tarkkaavasti. Nyyhkytys vaimeni matalaksi valitukseksi,\nja sitten oli kaikki hiljaista. Vain hetkeksi oli hänen huomionsa\nkääntynyt pois häntä itseään uhkaavasta vaarasta. Lacy Marshaltista\nei kuulunut ääntäkään eikä näkynyt merkkiäkään, ja Audrey laskeutui\nseuraavan porrasjakson tuijottaen hermostuneesti pimeyteen, johon hänen\nsilmänsä olivat nyt niin tottuneet, että hän kykeni näkemään selvästi.\nHän tuli siihen kerrokseen, jossa pieni ruokasali sijaitsi, ja kapeaan\nhalliin, jonka oven takana oli vapaus. Lacysta ei vieläkään näkynyt\nmerkkiäkään.\n\nJa sitten, kun hän astui varovaisesti käytävään, kietoutui käsi hänen\nvyötäistensä ympäri, toinen peitti hänen suunsa; hänet kannettiin\ntakaisin ruokasaliin, ja ovi napsahti lukkoon hänen perästään.\n\n\"Kas niin, pikku vankiseni!\" Lacy Marshaltin ääni värisi\nvoitonriemusta. \"Nyt me keskustelemme järkevästi!\"\n\nHän laski Audreyn syvään nojatuoliin, ja Audrey istui siinä puku\nepäjärjestyksessä, hengästyneenä, irroittamatta pelottomia silmiään\nhetkeksikään Marshaltin kasvoista.\n\n\"Jolleivät palvelijani olisi saaneet ankaria määräyksiä pysytellä\npalvelijain hallissa, olisi alku häväistysjuttuun ollut valmis.\nKäsitättekö minun näkökantani? Jos olisin tietänyt, millaisen\nvillikissan saisin vieraakseni, olisi minun pitänyt hankkia tänne\nkaitsija teitä varten\", sanoi Marshall leikillisesti.\n\nHän kaatoi lasillisen viiniä ja ojensi sen Audreylle.\n\n\"Juokaa tämä\", komensi hän.\n\nOllen pyörtymäisillään Audrey tunsi voimiensa olevan loppumassa, ja\nuhmaten kaikkea hän joi ahnaasti viinin.\n\n\"Siihen ei ole sekoitettu mitään; teidän ei tarvitse katsoa siihen\nkahdesti\", sanoi Marshalt. \"Audrey, olettehan kiltti tyttö? Rakastan\nteitä. Olette ainoa nainen maailmassa, jota olen koskaan rakastanut, ja\nse on selvinnyt minulle vasta tänä iltana. Voin antaa teille kaikkea,\nmitä sydän voi haluta — rahaa enemmän kuin voitte uneksiakaan...\"\n\n\"Tuhlaatte nyt turhaan aikaanne, mr Marshalt\", sanoi Audrey. Viini oli\nelvyttänyt häntä, antanut hänelle uutta voimaa. \"En tahdo sanoa teille,\nkuinka suuresti olette minua loukannut; sellaiset sanat olisivat teistä\ntyhjiä ja merkityksettömiä. Menen takaisin hotelliin ja soitan kapteeni\nShannonille ja kerron hänelle, mitä täällä on tapahtunut.\"\n\nMarshalt nauroi.\n\n\"Toisin sanoen, aiotte ilmoittaa poliisille! Mutta se on hyvin\nvanhanaikuinen uhkaus, joka ei peloita minua. Shannon on maailmanmies;\nhän tietää, etten olisi kutsunut Hollowaysta päässyttä naista\npäivällisille kanssani, jollei... Niin, käyttäkää järkeänne, lapseni.\nJa hän tietää, ettette te olisi ottanut vastaan kutsua, jollette\nolisi odottanut hakkailua. Teidän mielestänne minä olen raakalainen,\nmutta luolaihmisen menettelytapa säästää koko joukon aikaa ja joukon\njärjettömiä valmisteluja. Yleisesti sanoen, naiset pitävät siitä\nenemmän kuin kaikesta muusta.\"\n\n\"Teikäläiseen lajiin kuuluvat naiset ehkä, mutta minä en ole sitä\nlajia\", sanoi Audrey.\n\n\"Kyllä, jumaliste, sitä te juuri olette!\" sanoi Marshalt matalalla\näänellä. \"Te ette ainoastaan ole minun lajiani, vaan te merkitsette\nminulle yhtä paljon kuin kaikki muut naiset yhteensä — naisellisuuden\nydinmehua!\"\n\nHän kumartui ja nosti Audreyn ylös kiertäen vahvat käsivartensa hänen\nympärilleen, toinen käsi hänen päänsä takana, ja Audrey tuijotti\nkauhun lamauttamana hänen mustan sielunsa syvyyksiin. Hetken kuluttua\nMarshaltin huulet painuivat hänen huuliaan vastaan. Audrey oli avuton;\ntietoisuus oli poistumaisillaan hänestä; elämä, kaikki, mikä kuului\nelämään, oli hukkumaisillaan hänen uupuneen sydämensä rummutukseen,\nkun hän äkkiä kuuli hiljaista rapinaa oven lukossa: joku pisti\navainta lukkoon. Marshalt kuuli sen myöskin ja päästäen Audreyn irti\nniin äkkiä, että tämä putosi polvilleen lattialle, pyörähti ympäri\noven hitaasti avautuessa. Oviaukossa seisoi mustapukuinen nainen,\njonka silmät siirtyivät miehestä puku epäjärjestyksessä permannolla\npolvillaan olevaan tyttöön.\n\nSe oli Dora Elton, ja katsoessaan ylös Audrey näki vihan sisarensa\nsilmissä ja tunsi värisevänsä.\n\n\n\n\nXIX.\n\nJoshuan juttu.\n\n\n\"Minä näytän tulleen sopimattomalla hetkellä\", sanoi Dora Elton\nmetallinkirkkaalla äänellä.\n\nHän kohtasi Marshaltin silmistä liekehtivän raivon hievahtamatta.\n\n\"Olet koko lailla mieltynyt meidän perheeseemme, Lacy\", sanoi hän.\n\nAudrey oli ponnistautunut pystyyn, ja kooten päällysvaatteensa hän\nepävarmoin askelin kulki sisarensa ohi halliin ja sieltä kylmään,\nkirkkaaseen yöilmaan.\n\nSanaakaan ei puhuttu, ennenkuin ulko-oven kumahdus ilmoitti heille,\nettä Audrey oli mennyt.\n\n\"En aio pyytää sinulta mitään selitystä, koska kaikki on kohtalaisen\nselvää\", sanoi Dora sitten.\n\nMarshalt kaatoi vapisevin käsin lasiin viiniä ja nielaisi sen,\nennenkuin puhui mitään.\n\n\"Kutsuin hänet syömään päivällistä, ja hän tuli hiukan hyvälle tuulelle\n— siinä kaikki. Mitään muuta ei ole tapahtunut\", sanoi hän.\n\nDora hymyili.\n\n\"En voi kuvitella arvokasta Audreyta 'hyvällä tuulella', mutta naiset\novat omituisia luontokappaleita sinun magneettisen vaikutuksesi\nalaisina, Lacy.\" Sitten hän odottamatta siirtyi toiseen asiaan: \"Bunny\ntietää, että olin täällä eilisiltana — jolloin minun piti muka olla\nkonsertissa.\"\n\n\"En välitä vähääkään siitä, mitä hän tietää\", mutisi mies. \"Jos sinusta\non niin tärkeätä, mitä Bunny ajattelee ja mitä Bunny tietää, olisi\nparasta, ettet enää tulisi tänne.\"\n\nJälleen Dora hymyili.\n\n\"Ja sinä tahtoisit avaimen, tietysti? Bunny löytäisi sen helposti.\nSe avaa takaportin ja kasvihuoneen oven ja oven, jonka takana tämä\npieni rakas _sanctum sanctorum_ on. Bunnylla on melko suuri intohimo\npääavaimia kohtaan.\"\n\n\"En tahtoisi sinun ajattelevan, että sinun sisaresi...\"\n\n\"Hän ei ole minun sisareni, mutta se ei merkitse mitään. Ja mitä siihen\ntulee, ettei teidän välillänne... Lacy, sinä peto!\"\n\nHuvitetun välinpitämättömyyden ilme oli hävinnyt hänestä. Raivo\nvapisutti häntä päästä jalkoihin saakka ja riisti häneltä puhelahjan\njoksikin aikaa, minkä jälkeen sanat sitten purkautuivatkin vuolaana ja\nhäijynä virtana.\n\n\"Olen uskaltanut kaikkea sinun takiasi. Olen valehdellut ja pettänyt...\nOh, sinä halpamainen olento! Olen aina vihannut Audreyta! Jumalani,\nkuinka vihaan häntä nyt! Ja sinä tahdot hänet minun paikalleni? Ensin\ntapan sinut! Ammun sinut niinkuin koiran, Lacy...\"\n\n\"Sinä ammut minut joka päivä\", keskeytti Lacy hänet ärtyneesti nauraen.\n\"Joko sinä tai miehesi. Minä olen Eltonien inhimillinen maalitaulu. Ole\nnyt järkevä, Dora.\"\n\nHän tarttui häntä hartioihin ja veti nyyhkyttävän naisen pään rintaansa\nvastaan.\n\n\"Jos luulet, että olen rakastunut siihen karitsaan, niin olet mieletön.\nAion nyt tehdä tunnustuksen, ja sinun on uskottava minua tällä kertaa.\"\n\nDora mutisi jotakin, mitä Lacy ei voinut kuulla, vaikka voikin arvata,\nminkä vuoksi hän hymyili Doran olkapään ylitse.\n\n\"No niin, tämä on totuus — kerta kaikkiaan! Maailmassa on yksi mies,\njota minä vihaan pahemmin kuin ketään muuta, ja se mies on Audrey\nBedfordin isä. Se saa sinut hätkähtämään!\"\n\n\"Audreyn nimi ei ole Bedford\", sanoi Dora nielaisten nyyhkytyksensä.\nHän kuivasi silmiään pienellä nenäliinalla.\n\n\"Olet oikeassa. Hänen nimensä on Torrington, vaikka se ei ollut sinun\nnimesi. Dan Torrington ja minä olemme vanhoja vihamiehiä. Minulla on\nsuuri lasku suoritettavana, ja se ei ole vielä selvitetty.\"\n\n\"Hänen isänsä on rangaistusvanki.\" Doran äänessä oli yhä nyyhkytystä.\n\nLacy nyökkäsi.\n\n\"Hän on aallonmurtajalla Kapkaupungissa elinkautiseksi tuomittuna\",\nsanoi hän. \"Jos minun pyssyni olisi ampunut suoraan, olisi hän nyt\nkuollut mies. Hänellä oli onnea; satutin häntä sääreen ja tein sen sian\nrammaksi. Jolleivät salapoliisit olisi saaneet häntä kiinni samalla\nhetkellä, olisi ehkä minun loppuni ollut seurauksena.\"\n\n\"Sinäkö siis annoit pidättää hänet?\" kysyi Dora hämmästyneenä.\n\nLacy nyökkäsi.\n\n\"Niin, minä johdin Streams Diamond Mining Corporationin etsivää\nosastoa ja sain selville, että Dan Torrington harjoitti laitonta\ntimanttikauppaa. Sain hänet satimeen, ja siinä on melkein koko\nhistoria, lukuunottamatta sitä, että hänen rangaistustaan kovennettiin\nsen johdosta, että hän oli ampunut minua.\"\n\nDora irtautui hänestä ja naisellisia vaistojaan seuraten siirtyi\nuuninreunakkeella olevan peilin ääreen. \"Katsohan silmiäni!\" sanoi hän\nsäikähtyen. \"Voi, kuinka hullu olinkaan, kun tulin tänne! En tiedä,\nonko minun uskottava sinua vai ei, Lacy. Kuinka sinä voisit kostaa\nTorringtonille hakkailemalla hänen tytärtään?\"\n\nLacy nauroi.\n\n\"No niin, ehkäpä se ei ole yhtä selvää, kuin miltä näyttää\", sanoi hän.\n\"Olin joka tapauksessa hullu koettaessani saada hänet jaloiltaan. Minun\nolisi pitänyt menetellä hitaasti ja vakavasti, ja silloin hän olisi\nvoinut mennä naimisiin kanssani.\"\n\n\"Naimisiin sinun kanssasi?\"\n\nLacy nyökkäsi.\n\n\"Sellainen oli suunnitelma.\"\n\n\"Mutta — sinähän sanoit, ettet menisi koskaan naimisiin...\"\n\nLacy viittasi pöydän vieressä olevaan tuoliin, ja Dora istuutui.\n\n\"Kerron sinulle kertomuksen, joka on aivan kuin jostakin kirjasta\notettu\", sanoi Marshalt. \"Siihen aikaan kuin Torrington osti timantteja\nalkuasukkailta, omisti hän Graspan-nimisen farmin. Etelä-Afrikassa\non tuhansittain Graspaneja, mutta tämä erikoinen Graspan oli joen\nvarrella, yhden niistä, joiden mukaan nimi Fourteen Streams on\nsyntynyt. Hänet oli tuskin lähetetty kärsimään rangaistustaan, kun\nfarmilta löydettiin iso timanttikerrostuma. Sain asian selville vasta\näskettäin, sillä löytöpaikalla ryhdyttiin töihin hänen lakimiestensä\nHallamin ja Cooldin nimessä. Sen nimenä onkin nykyisin Hallamin\nja Cooldin kaivos. Dan Torrington on miljoonamies; hän on myöskin\nkuoleva miljoonamies. Koko ajan, kun olen ollut Englannissa, on eräs\nvanginvartija lähettänyt minulle kuukausittain tietoja Torringtonista,\nja viimeksi saamani tiedon mukaan hän oli hitaasti huononemassa.\"\n\n\"Jos sinä siis menet naimisiin Audreyn kanssa...?\"\n\nMarshalt nauroi jälleen.\n\n\"Aivan niin! Jos minä menen naimisiin Audreyn kanssa, tulee minusta\ntavattoman rikas mies.\"\n\nDora katsoi häntä hämmästyneenä.\n\n\"Mutta sinähän olet rikas nytkin!\"\n\nHymy poistui Marshaltin kasvoilta.\n\n\"Olen kyllä rikas nytkin\", sanoi hän töykeästi, \"mutta voisin olla\nrikkaampikin\".\n\nOvelta kuuluva kolkutus keskeytti hänet.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi hän terävällä äänellä.\n\nPalvelustytön ääni vastasi:\n\n\"Eräs herrasmies tahtoo tavata teitä, herra. Hän sanoo hänellä olevan\ntärkeätä asiaa.\"\n\n\"En voi ottaa vastaan ketään. Kuka se on?\"\n\n\"Kapteeni Shannon, herra.\"\n\nDoran suusta pääsi kauhun huudahdus.\n\n\"Hän ei saa nähdä minua! Mihin voin mennä?\"\n\n\"Kasvihuoneen kautta ja ulos takatietä, samaa tietä kuin tulitkin\",\nsähisi Lacy.\n\nHän oli tuskin ehtinyt työntää Doran pimeään kirjastoon ja palata\nhuoneeseensa, ennenkuin Dick Shannon astui ovesta sisään. Hän oli\niltapuvussa, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jota ei ollut hauska nähdä.\n\n\"Tahdon puhua kanssanne, Marshalt.\"\n\n\"Mr Marshalt\", murisi toinen.\n\n\"Mr tai Marshalt on aivan samantekevä. Te kutsuitte erään neidin\nsyömään kanssanne päivällistä tänä iltana.\"\n\n\"Mutta jospa se neitonen tarjoutui itse syömään päivällistä kanssani\",\nsanoi Marshalt kylmästi.\n\n\"Te kutsuitte erään neitosen syömään päivällistä kanssanne tänä iltana\nja loukkasitte häntä niin pahoin, kuin naista yleensä voi loukata.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi Marshalt sanojaan venytellen, \"te olette\nmaailmanmies. Kuvitteletteko sen tytön tulleen tänne ottamatta huomioon\nkaikkia mahdollisuuksia?\"\n\nHetkisen Dick Shannon tuijotti häneen, ja sitten hän sivalsi miestä\nkasvoihin kätensä selkäpuolella, niin että Marshalt horjahti taaksepäin\nraivosta karjahtaen.\n\n\"Se on valhe, jota ei saa toistaa\", sanoi Dick Shannon matalalla\näänellä.\n\n\"Te sanotte itseänne poliisiksi — kuuluuko tämä virkatehtäviinne?\"\nkirkui Lacy.\n\n\"Olen aivan hyvin selvillä poliisin tehtävistä\", sanoi Dick tuikeasti.\n\"Ne on kaiverrettu Old Baileyn ulkoseinään. Muistakaa ne, Marshalt!\n'Suojelkaa lapsia ja köyhiä ja rangaiskaa pahantekijöitä'.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nDick Shannon tuli ulos Marshaltin talosta hieman kylmäverisempänä\nkuin sinne mennessään. Katsahtaessaan — melkein koneellisesti —\nviereisen talon ikkunoihin hän näki eräässä niistä valojuovan, ja\nvaikka hänen ajatuksiaan hallitsivatkin Audreyn kärsimät vääryydet\nja hänen omat murhaavat tunteensa Lacy Marshaltia kohtaan, niin tämä\nepätavallinen näky hämmästytti häntä siinä määrin, että hän meni kadun\ntoiselle puolelle voidakseen nähdä paremmin. Hän oli ollut parhaillaan\ntarkastelemassa tätä taloa, kun Audrey tuli ulos ja suorastaan juoksi\nhänen syliinsä, eikä sieltä silloin ollut näkynyt elon merkkiäkään.\nJoku tirkisti ikkunaverhojen raosta alas kadulle; hän huomasi\nepämääräistä liikettä, ja sitten valo sammui.\n\nKuljettuaan jälleen kadun poikki hän koputti oveen mutta ei saanut\nmitään vastausta. Odottaessaan, kaikki ajatuksensa yhä vielä\nkeskittyneinä kyynelsilmäiseen Audreyhin, hän luuli kuulleensa heikkoa\nääntä hallista. Oliko se salaperäinen mies sittenkin tulemassa alas?\nHän astui alas katukäytävälle ja otti taskustaan pienen taskulampun.\nMutta jos omituinen mr Malpas oli aikonut tulla näkyviin, niin hän\nmuutti mielensä.\n\nKymmenisen minuuttia Dick Shannon odotti vielä, ja sitten hän luopui\nvartioimisestaan. Hän tahtoi tavata Audreyn sinä iltana ja saada\nhäneltä yksityiskohtaisemman kertomuksen kuin se sekava juttu, jonka\nhän oli kuullut heidän tavatessaan kadulla.\n\nKulkien aukion Baker Streetin-puolista sivua hän silmäili oikealle\nja vasemmalle nähdäkseen jonkin auton. Näkyvissä ei ollut yhtään,\nja hän katsoi taakseen samaa tietä, kuin oli tullut. Oliko se vain\nmielikuvitusta, vai näkikö hän todellakin tumman hahmon sukeltautuvan\nesiin arvoituksellisesta talosta ja kuljettuaan omituisesti ontuen\nkadun poikki kiirehtivän kohti aukion kaukaisempaa päätä? Hahmo\nosoittautui siis todelliseksi ihmiseksi. Kysymys oli ainoastaan siitä,\nolivatko hänen silmänsä pettäneet hänet hänen uskoessaan sen tulleen mr\nMalpasin talosta.\n\nHän lähti kiireesti perästä aiheuttamatta kumipohjaisilla kengillään\nmitään ääntä. Takaa-ajettava kulki kehää, joka olisi vienyt hänet\naukion Oxford Streetin-puoliseen päähän, ja oli saapunut Orcharx\nStreetin kulmaan, kun Shannon saavutti hänet.\n\n\"Suokaa anteeksi.\"\n\nOntuva tuntematon käänsi terävät, kapeat kasvot salapoliisiin.\nKaksi tutkivaa silmää tarkasteli kultareunaisten silmälasien takaa\nvastatullutta, ja hänen kätensä oli melkein huomaamatta pujahtanut\nsyvälle päällystakin taskuun.\n\n\"Te olette mr Malpasin ystävä, eikö niin?\" kysyi Dick. \"Näin teidän\ntulevan hänen talostaan.\"\n\n\"Ei, en tunne mr Malpasia\", sanoi tuntematon. \"Olen itse asiassa outo\nLontoossa ja olin etsimässä tietä Oxford Circukselle.\"\n\n\"En nähnyt teitä Portman Squarella ennenkuin vasta muutamia minuutteja\nsitten.\"\n\nMies hymyili.\n\n\"Luultavasti sen vuoksi, että minä tulin täältä päästä ja huomattuani\nolevani väärällä tiellä käännyin ympäri. Toimettomalle muukalaiselle\ntuottaa koko paljon huvia eksyksiin joutuminen suuressa kaupungissa.\"\n\nDickin silmät eivät siirtyneet hetkeksikään pois vieraan kasvoista.\n\n\"Asutteko kaupungissa?\"\n\n\"Kyllä — Ritz-Carltonissa. Olen erään eteläafrikkalaisen kaivoksen\njohtaja. Sivumennen sanoen te ehkä pidätte minua jokseenkin\njärjettömänä, kun ilmoitan tämän satunnaiselle tuttavalle, mutta te\nolette salapoliisi — kapteeni Richard Shannon, jollen ole erehtynyt.\"\n\nDick oli yllätetty.\n\n\"En muista tavanneeni teitä, mr...?\" keskeytti hän odottaen.\n\n\"Minun nimeni ei voi luullakseni olla teille mielenkiintoinen — passini\non Brownin nimelle. Siirtomaaministeriö antaa teille yksityiskohtaisia\ntietoja. Ei, emme ole tavanneet ennen. Mutta minä satun tuntemaan\nteidät.\"\n\nDickin täytyi nauraa kiukustumisestaan huolimatta.\n\n\"Antakaa minun auttaa teitä löytämään Oxford Circus — vuokra-auto on\nnopein keino sen paikan saavuttamiseksi. Otamme auton yhdessä; minä\nolen menossa Regent Streetille.\"\n\nVanha mies taivutti päätään kohteliaasti, ja samassa tuli näkyviin\nvapaa auto, joka kutsuttiin paikalle.\n\n\"Lontoon ilmeinen hyvinvointi hämmästyttää minua\", sanoi mr Brown\nhuoaten. \"Kun näen nämä rivit taloja, joista kussakin asuu joku,\njonka täytyy nauttia kymmenentuhannen punnan tuloja vuodessa, niin\nihmettelen, mistä ne rahat ovat alkujaan tulleet.\"\n\n\"Se ajatus ei ole koskaan johtunut minun mieleeni\", sanoi Shannon.\n\nKatulamppujen valossa hän oli saanut hyvän yleissilmäyksen miehestä.\nHänessä ei ollut juuri mitään, jota olisi voinut pitää huonona. Hänen\ntukkansa, joka oli tuuhea, oli valkoinen, hänen hartiansa olivat\nhieman kumarassa, ja vaikka hänen laihat kätensä olivat kuhmuiset ja\nrosoiset aivankuin ruumiillisen työn tekijällä, näytti hän kuitenkin\nherrasmieheltä.\n\nOxford Circuksen kulmassa auto pysähtyi, ja vanha mies nousi pois\nvaivalloisesti.\n\n\"Pelkään, että olen koko lailla rampa\", sanoi hän hyväntuulisesti.\n\"Kiitän teitä, kapteeni Shannon, avustanne.\"\n\nDick Shannon katsoi hänen jälkeensä hänen ontuessaan väkijoukkoon\nmaanalaisen radan sisäänkäytävän kohdalla.\n\n\"Tahtoisinpa tietää\", sanoi hän ääneensä.\n\n\n\n\nXX.\n\nSanoma Malpasilta.\n\n\nAudrey odotti häntä Palace-hotellin keskusteluhuoneessa, ja kaikki\njäljet hänen kärsimistään vaikeuksista olivat kadonneet.\n\n\"Toivon, etten ole estänyt teitä menemästä vuoteeseen\", sanoi Dick\nanteeksipyytäen.\n\nTullessaan hän oli koko ajan mitä innokkaimmin toivonut, että asian\nlaita olisi juuri niin.\n\nAudrey ei oikein mielellään tahtonut palata illan epämieluisiin\nkokemuksiin, mutta Dick oli luja siinä asiassa.\n\n\"Ei, en aio aiheuttaa enää enempää selkkausta\", vakuutti tämä.\n\nAudrey pani äänettömänä merkille sanan \"enempää\", mutta ei viisaasti\nvaatinut häneltä mitään selitystä.\n\n\"Marshalt on yksityiselämäänsä nähden hyvin huonossa maineessa, ja\njos minä olisin tietänyt, että aikomuksenne oli tavata hänet, olisin\nestänyt teidät siitä.\"\n\n\"Luulin hänen olevan naimisissa\", sanoi Audrey surullisesti, ja Dick\npudisti päätään.\n\n\"Ei, se on hänen kuuluisa 'turvallisuus ensin keksintönsä’. Se estää\nhänen naisystäviään kohottamasta toiveitaan liian korkealle. Hän on\nsuoranainen roisto rikkaudestaan huolimatta, ja minä antaisin mitä\ntahansa saadakseni kohdella häntä samalla tavalla! Audrey, te ette saa\nenää mennä Portman Squarelle.\"\n\n\"Audrey? Muuten se on minusta samantekevää, vaikka minusta tuntuukin,\nettä minun pitäisi jo olla päässyt lapsen kengistä. Hollowayssa\nminua sanottiin '83:ksi', tai, jos tahdottiin olla tavallista\nystävällisempiä, pelkäksi 'Bedfordiksi' — mutta luulen kuitenkin, että\nannan mieluummin sellaisten ihmisten sanoa itseäni Audreyksi, joista ei\ntarvitse pelätä, että he tarttuvat käteeni ja tulevat tunteellisiksi.\"\nDick yritti olla ankarasti loukkaantunut, mutta se ei onnistunut.\n\n\"Te olette harvinainen. Tulen sanomaan teitä Audreyksi, ja jos joskus\ntulen tunteelliseksi, niin sanokaa ainoastaan: 'asiaan', ja minä olen\nkiltti. Ja te ette mene enää Portman Squarelle.\"\n\nAudrey katsahti häneen nopeasti.\n\n\"Tarkoitatteko mr Malpasia?\"\n\nDick nyökkäsi.\n\n\"En tiedä, kuinka monta hänen satasistaan olette käyttänyt...\"\n\n\"Kuusikymmentä puntaa\", sanoi Audrey.\n\n\"Annan ne teille, ja te voitte lähettää hänelle takaisin hänen rahansa.\"\n\nDick tunsi Audreyn vastustavan hänen ehdotustaan, ennenkuin tämä sanoi\nmitään.\n\n\"En voi tehdä sitä, kapteeni Shannon\", sanoi Audrey nopeasti. \"Minun\ntäytyy järjestää itse asiani. Kun tapaan hänet lauantaina, pyydän häntä\nmäärittelemään palkan, jonka hän on aikonut maksaa minulle, ja ilmoitan\nhänelle suoraan, kuinka paljon olen menettänyt ja että tahdon palauttaa\nliiat rahat hänelle. Kun se keskustelu on suoritettu...\"\n\n\"Ja parasta olisi, ettei se kestäisi kauan, prinsessa\", sanoi Dick\nsynkästi, \"sillä muussa tapauksessa minä astun hänen siivottomaan\nsalonkiinsa...\"\n\n\"Miksi sanotte minua prinsessaksi?\" kysyi Audrey rypistäen hiukan\notsaansa, ja Dick punastui.\n\n\"En tiedä... Tahi, tiedän kyllä! Muutan tapani ja kerron teille\ntotuuden! Minun ajatuksissani te olette — repaleprinsessa. On\nolemassa eräs vanha saksalainen tarina, tai ehkä se on kiinalainen,\nprinsessasta, joka oli niin kaunis, että säädettiin laki, jonka mukaan\nhänen oli pukeuduttava repaleihin, jotteivät kaikki olisi rakastuneet\nhäneen ja siten saattaneet vaaraan kotinsa rauhaa ja onnellisuutta, ja\nensikerran kun näin teidät, niin muistin tämän tarinan ja annoin teille\nsen nimen.\"\n\n\"Ja se päättää teidän haastattelunne\", sanoi Audrey vakavasti.\n\nHän ei ollut ensinkään loukkaantunut, vaikk'ei Dick sitä tietänyt.\nPäästyään yksikseen huoneeseensa hän nauroi kauan ja lempeästi\ntarinalle ja sen sisältämälle kohteliaisuudelle.\n\nHän valmistautui juuri menemään vuoteeseen, kun näki kirjeen, joka oli\njätetty hänen toalettipöydälleen. Hän tunsi heti huolimattoman käsialan\nja repäisi auki kirjekuoren.\n\n\"_Onnittelen teitä pakoonpääsynne johdosta_ (sanottiin siinä). _Teidän\nolisi pitänyt käyttää veistä_\".\n\nHän joutui ymmälleen. Kuinka tiesi Malpas, mitä oli tapahtunut Lacyn\nkaikkein pyhimmän suljettujen ovien takana?\n\nAudrey ei ollut jättänyt Dick Shannonia mihinkään epävarmuuteen\ntodelliseen mielialaansa nähden, ennenkuin tämä jätti jäähyväiset,\nsillä hän oli huono näyttelijä. Tultuaan kävellen kotiin Dick saapui\nasuntonsa ovelle hiukan kello yhdentoista jälkeen, jolloin teatterit\nolivat tyhjenemässä ja kadut täynnä yleisöä kiidättäviä autoja, ja\nollessaan juuri menossa sisään hän huomasi, että jalkakäytävän reunalla\nseisoi mies, jonka oli tavannut aikaisemmin samana iltana. Hän astui\ntakaisin liikkumattoman seisoskelijan luo.\n\n\"Oletteko yhä vielä eksyksissä, mr Brown?\" kysyi hän hyväntuulisesti.\n\n\"En ole\", kuului rauhallinen vastaus. \"Sen jälkeen kuin olin eronnut\nteistä, johtui mieleeni, että keskustelisin mielelläni hiukan teidän\nkanssanne.\"\n\nDick arveli hetkisen ja sanoi sitten: \"Tulkaa sisään\", minkä jälkeen\nhän opasti vieraansa toimistoonsa. \"No, mr Brown?\" sanoi hän lykäten\nesiin tuolin, johon hänen vieraansa istuutui tyytyväisyydestä\nhuokaisten.\n\n\"Seisoskeleminen ja käveleminen on minulle hiukan vaivalloista\", sanoi\nhän. \"Kiitän teitä, kapteeni Shannon. Mitä tiedätte Malpasista?\"\n\nKysymyksen suorasukaisuus hytkähdytti salapoliisia.\n\n\"Luultavasti vähemmän kuin te\", sanoi hän viimein.\n\n\"Minä en tiedä mitään\", kuului taipumaton vastaus, \"paitsi että hän on\nherrasmies, joka pysyttelee hyvin paljon omassa seurassaan, ei sekaannu\nnaapuriensa asioihin eikä pyydä heitä sekaantumaan hänen asioihinsa.\"\n\nSisältyikö hänen äänensä sävyyn jonkinlainen haaste? Dick huomasi\nolevan vaikeata vastata tähän kysymykseen.\n\n\"Ainoa asia, jonka tiedämme hänestä, on se, että hänen luonaan käy\nomituisia vieraita.\"\n\n\"Kenenkäpä luona niitä ei kävisi?\" kuului vastaus. \"Mutta tiedetäänkö\nmitään hänen vahingokseen?\"\n\n\"Ei kerrassaan mitään\", sanoi Dick rehellisesti, \"paitsi että me\nluonnostamme epäilemme vanhahkoja henkilöitä, jotka asuvat yksin.\nOn aina olemassa mahdollisuus, että meidän on jonakin päivänä\ntunkeuduttava sisään ja löydettävä hänen surulliset jäännöksensä. Mistä\nsyystä te luulette, että minä tiedän hänestä yhtään mitään?\"\n\n\"Sen vuoksi, että te olitte pitämässä silmällä hänen taloaan, ennenkuin\nse nuori nainen tuli ulos Marshaltin talosta ja veti syrjään teidän\nhuomionne\", kuului levollinen vastaus.\n\nDick katsoi tiukasti häneen.\n\n\"Te kerroitte minulle tulleenne juuri aukiolle ja kääntyneenne heti\ntakaisin?\" hän sanoi.\n\n\"Toisinaan täytyy muunnella kertomustaan\", kuului kylmä vastaus.\n\"Teidänkään toimessanne ei ole mahdollista esiintyä aina vilpittömänä.\nTotuus on, että minä olin pitämässä silmällä silmälläpitäjää ja\nihmettelemässä, mitä teillä oli Malpasia vastaan.\"\n\n\"Ette kai ainakaan pitänyt minua silmällä talon sisäpuolelta käsin?\"\nkysyi Dick kuivasti, ja mies nauroi hillitysti.\n\n\"Se olisi varmasti ollut paras tarkastuspaikka\", vastasi hän vältellen.\n\"Olen ihmetellyt, sivumennen sanoen, mitä sille onnettomalle tytölle\ntapahtui. Marshaltilla oli kevytmielisen miehen maine menneinä päivinä.\nOn syytä olettaa, ettei hän ole tehnyt täydellistä parannusta. Oletteko\nkoskaan nähnyt mitään tällaista?\"\n\nHän hyppäsi suoraan asiasta toiseen ja pistäen sormensa liivintaskuunsa\notti esiin pienen, ruskean piikiven, johon oli kiinnitetty punainen\nsinetti. Dick otti sen käteensä ja tarkasteli sitä uteliaasti.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi hän.\n\n\"Se on hiomaton timantti, ja punainen sinetti on meidän yhtymämme\nmerkki. Me merkitsemme kaikki kivemme tällä tavalla käyttäen\nerikoislaatuista sinettilakkaa, jota ei tarvitse kuumentaa.\"\n\nDick katsoi timanttia ja antoi sen takaisin.\n\n\"Ei, en ole nähnyt mitään sellaista. Minkä vuoksi kysytte sitä?\"\n\n\"Minä ihmettelin.\" Vanha mies silmäili häntä tarkasti. \"Te olette\nvarma, ettei kukaan ole tuonut teille tällaista kiveä — poliisin\nhaltuun joutuu usein kaikenlaisia harvinaisuuksia.\"\n\n\"Ei, en ole nähnyt yhtään sellaista aikaisemmin. Oletteko kadottanut\njonkin kiven?\"\n\nVanha mies kostutti kielellään huuliaan ja nyökkäsi.\n\n\"Kyllä, olen kadottanut erään kiven\", sanoi hän hajamielisesti.\n\"Oletteko koskaan kuullut eräästä Laker-nimisestä miehestä? Näen,\nettette ole. Mielenkiintoinen henkilö. Olisin mielelläni suositellut\nhäntä teille. Pystyvä mies, mutta joi jokseenkin kovasti, mikä merkitsi\ntietysti, ettei hän ollut ensinkään pätevä. Juomisesta ei ole hyötyä\nkellekään, paitsi niille, jotka myyvät väkijuomia. Laker oli raittiina\nnero; juopuneena hän oli kaikkein suurin hullu. Ettekö ole koskaan\nnähnyt häntä?\"\n\nKysymyksen esittivät paremminkin hänen silmänsä kuin äänensä.\n\n\"En, en tunne Lakeria\", tunnusti Dick Shannon, \"mikä merkitsee sitä,\nettä virallisesti hän on tuntematon\".\n\n\"Oh!\" Vanha mies näytti pettyneeltä ja nousi seisomaan yhtä äkkiä\nkuin oli istuutunutkin. \"Te ehkä alatte ajatella, että minä olen\nitsekin jonkinlainen arvoitus\", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkkaaseen\ntapaansa: \"Tapahtuiko sille nuorelle naiselle jotakin?\"\n\n\"Ei mitään, paitsi että hän sai kokea hyvin epämieluisia asioita.\"\n\nMr Brown näytti hampaansa hymyillen ilottomasti.\n\n\"Kuinka voisi joku tavata kunnianarvoisan Lacyn saamatta\nepämiellyttäviä kokemuksia?\" kysyi hän kuivasti.\n\n\"Tunnetteko hänet sitten?\"\n\nBrown nyökkäsi.\n\n\"Oikein hyvin?\"\n\n\"Kukaan ei tunne ketään oikein hyvin\", sanoi toinen. \"Hyvää yötä,\nkapteeni Shannon. Suokaa anteeksi, että olen häirinnyt teitä. Teillä\non osoitteeni, jos tahdotte tavata minua. Olkaa ystävällinen ja\nsoittakaa kuitenkin ensin, sillä minä vietän huomattavan osan ajastani\nmaaseudulla.\"\n\nDick meni ikkunan ääreen ja katseli kadulle, kunnes ontuva mies\nkatosi näkyvistä. Kuka hän oli? Mitä vihaa oli Marshaltin ja hänen\nvälillä? Dick melkein toivoi olevansa sikäli hyvissä väleissä\netelä-afrikkalaisen kanssa, että olisi voinut tyydyttää uteliaisuutensa.\n\n\n\n\nXXI.\n\nMartin Elton ennustaa oikeusjuttua.\n\n\nLacy Marshalt tuli aamiaiselle mitä synkimmällä tuulella. Dickin\nantaman iskun jälki näkyi vielä punaisena hänen poskellaan; hänen\nsilmänsä olivat kuopallaan unen puutteesta. Tonger huomasi oireet ja\nkoetti huolellisesti olla vetämättä niskoilleen isäntänsä vihaa. Mutta\nhänen raivonsa täytyi pakosta purkautua ennemmin tai myöhemmin. Ollen\njo kehittynyt ammatissaan jonkunlaiseksi tieteilijäksi kamaripalvelija\nodotti, kunnes Marshalt oli lopettanut koko lailla tukevan aamiaisensa,\nja sanoi sitten:\n\n\"Mr Elton kävi täällä tahtoen tavata teitä — sanoin hänelle, ettette\nollut ylhäällä. Hän sanoi tulevansa uudelleen.\"\n\nMarshalt katsoa muljautti häneen.\n\n\"Voit sanoa hänelle, etten ole kaupungissa\", tokaisi hän.\n\n\"Hän sattuu tietämään, että olette kaupungissa. Ei ole minun asiani\nantaa teille huomautuksia, Marshalt, mutta te olette saanut pahan tavan\nseisoa ikkunan edessä, ennenkuin olette pukeutunut. Hän näki teidät.\"\n\nLacy Marshalt tunsi pistoksen sydämessään kuullessaan mainittavan\nMartinin nimeä; mutta jos joitakin ikävyyksiä oli tuleva, niin oli\nparempi, että ne selvitettiin hänen ollessaan nykyisellä tuulellaan.\n\n\"Tuo hänet sisään, kun hän tulee\", sanoi hän. \"Ja jos hän tekee sinulle\njoitakin kysymyksiä mrs Eltonista...\"\n\n\"Olenko minä lapsi?\" sanoi toinen ylenkatseellisesti. \"Sivumennen\nsanoen, Elton ei ole sitä lajia. Häntä koulutettiin herrasmieheksi,\nmutta hän murtui kesken koulunkäyntiä. Sellaiset eivät kysele\npalvelijoilta.\"\n\nJos Elton olisi tullessaan uhkaavalla tuulella, niin hän voisi\nkäsitellä asian loppuun kerta kaikkiaan. Dora alkoi ikävystyttää häntä.\nLacyn ihannenainen oli itsetietoinen ja vapaa tunteellisuudesta. Hän\noli luullut Doran olevan sitä lajia, mutta tämä oli alkanut nojautua\nyhä enemmän häneen tuoden hänen harkittavakseen sellaisia kysymyksiä,\njotka olisi voinut ratkaista itsekin, ja, mikä oli kaikkein pahinta,\nosoittaen kyllästyttävää kiintymystä, joka sekä peloitti että kiusasi\nhäntä.\n\nHänen ei tarvinnut kauan odottaa Doran aviopuolison saapumista. Hän oli\nehtinyt puoliväliin \"The Timesin\" ensimmäistä johtavaa kirjoitusta, kun\nTonger tuli sisään ja sanoi hautamaisen kolkolla äänellä:\n\n\"Mr Elton, sir.\"\n\nHän katsahti ylös koettaen lukea ajatukset hienon nuoren miehen\nkasvoista, joka astui huoneeseen silinteri toisessa ja ebenholtsipuinen\nkävelykeppi toisessa kädessä.\n\n\"Hyvää huomenta, Elton.\"\n\n\"Hyvää huomenta, Marshalt.\"\n\nHän pani pois hattunsa ja veti hitaasti käsineet kädestään.\n\n\"Olen pahoillani, että keskeytän aamiaisenne.\" Bunny veti esiin tuolin\npöydän vierestä ja istuutui. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta se ei\nollut epätavallista; hänen tummat silmänsä olivat kirkkaat, niinkuin\ntavallisesti. \"Kirjoitin teille kirjeen jokin aika sitten, Dorasta\",\nsanoi hän leikkien haarukalla, joka oli pöydällä. \"Olin hieman\nsuorasukainen; toivon, ettette pannut pahaksenne.\"\n\n\"En muista saaneeni teiltä mitään kirjettä, joka olisi loukannut minua,\nElton\", sanoi Marshalt hymyillen.\n\n\"Luulen tuskin, että olisitte unohtanut juuri tämän epistolan\", sanoi\nMartin. \"Se koski Doran pieniä päivälliskutsuja; ja jos muistan oikein,\nniin pyysin teitä olemaan kutsumatta häntä enää.\"\n\n\"Mutta, rakas ystäväni...\", sanoi toinen nuhtelevasta.\n\n\"Tiedän näyttäväni typerältä ja tyrannimaiselta ja kaikelta\nsellaiselta, mutta olen koko lailla heikko Doraan nähden. Ja minä\ntahdon säästää häneltä ilkeän kokemuksen saada selittää suhteitaan\nteihin teidän äkillisen kuolemanne syytä tutkittaessa.\"\n\nHän kohtasi Lacyn katseen eikä kääntänyt pois silmiään.\n\n\"Luonnollisesti\", jatkoi hän heikosti hymyillen, \"minä en tahtoisi\nantautua vaaraan joutua syytteeseen teidän surmaamisestanne, jollette\nte poistuisi sellaisissa olosuhteissa, etten minä joutuisi millään\nlailla epäillyksi. Minulla on nimittäin vielä niin paljon kunnioitusta\nsukuani kohtaan, että tahtoisin säästää siltä sen huomion, johon juttu\nantaisi aihetta sanomalehdissä.\"\n\n\"En ymmärrä teitä. Pelkään, että...\", aloitti Lacy.\n\n\"Sitä minä en voi uskoa\", keskeytti Martin Elton hänet. \"Olen\npahoillani, että pakotatte minut sanomaan tämän. Dora on käynyt\nluonanne kaksi kertaa sen jälkeen, kuin saitte varoituksen. Kolmas\nkäynti ei saa tulla kysymykseen.\"\n\n\"Vaimonne tuli eilisiltana luokseni sisarensa kanssa\", sanoi kekseliäs\nLacy. \"Hän ei ollut täällä minuuttiakaan.\"\n\nToisen silmät menivät selälleen.\n\n\"Sisarensa kanssa? Tarkoitatteko Audreyta? Oliko hän täällä?\"\n\n\"Kyllä, hän oli täällä. Eikö Dora kertonut teille?\"\n\nLacy Marshalt päätti röyhkeästi kieltää koko asian. Hänhän voisi\nsoittaa Doralle, kun hänen miehensä oli lähtenyt, ja kehoittaa häntä\npuhumaan tarvittaessa samalla tavalla.\n\n\"Niin, Audrey oli syömässä päivällistä minun kanssani kahdenkesken, ja\nDora sai kuulla siitä ja tuli hakemaan hänet pois ajatellen, että minun\nseurani voisi saastuttaa hänet.\" Hän hymyili röyhkeästi.\n\nMartin ajatteli pitkän aikaa.\n\n\"Se ei kuulu Doran tapaiselta\", sanoi hän. \"Suoraan sanoen hän sanoi\nminulle, ettei ollut täällä ensinkään, mutta sellaisen vähäisen\nhairahduksen voin kyllä käsittää. Te siis tunnette Audreyn.\"\n\nAfrikkalainen kohautti hartioitaan.\n\n\"En voi sanoa tuntevani häntä: olen tavannut hänet\", sanoi hän.\n\n\"Mutta Audrey ei ollut täällä sinä iltana, jolloin oli konsertti Albert\nHallissa, eikö niin?\"\n\nLacy ei vastannut mitään.\n\n\"En luule, että kykenette heti keksimään suojelusenkelin siihen\ntilaisuuteen. Luulen, että se on kaikki, mitä tahdon sanoa.\"\n\nHän astui huoneen poikki sinne, minne oli jättänyt hattunsa ja\nkeppinsä, ja otti ne käteensä.\n\n\"Te olette ovela kaveri, Marshalt — ja minä olen varma, ettei minun\ntarvitse heittäytyä runolliseksi saadakseni teidät vakuutetuksi\nsiitä, kuinka paljon edullisempaa on olla elävä miljoonamies kuin —\nno niin, jotakin muuta. Valamiehistö ehkä tulee lausumaan osanottonsa\nteidän sukulaistenne suruun, ja siinä suhteessa te olette minua\nedullisemmassa asemassa. Mutta aina tuntee paljon suurempaa tyydytystä\nlukiessaan jonkun toisen kuolemasta kuin ollessaan päätekijänä omassa\nkuolinilmoituksessaan. Näkemiin, Marshalt.\"\n\nHän pysähtyi ovella.\n\n\"Teidän ei tarvitse soittaa Doralle — panin kaiken varalta puhelimen\nepäkuntoon, ennenkuin lähdin kotoa\", sanoi hän ja kumarsi vakavasti\nhyvästiksi.\n\n\n\n\nXXII.\n\nTarjous.\n\n\nOli kirkas talvinen aamu. Taivas oli sininen, ja keltainen\nauringonpaiste valaisi iloisesti Audreyn huoneen, oli sellainen päivä\njoka sanoo: \"tule ulos\", ja houkuttelee työstä laiskuuteen.\n\nAudrey istui työnsä ääressä, joka ei tuntunut hänestä erikoisen\nmiellyttävältä. Pieni pinkka lyijykynällä kirjoitettuja konsepteja\noli kirjoitettava puhtaaksi ja palautettava iltaan mennessä. Itse\ntyö ei oikeastaan ollut mitään, mutta tehtävän yksitoikkoisuus, sen\nsilminnähtävä hyödyttömyys vaivasi häntä. Ja hänellä oli epämieluisa\ntunne, joka hipoi varmuutta, että hänen työnantajansa ainoastaan koetti\nlöytää hänelle pikku tehtäviä saadakseen hänen aikansa kulumaan ja\nettä se oikea palvelus, joka hänellä oli mielessä, paljastuisi paljon\nvastenmielisemmässä valossa.\n\nHän avasi ikkunan ja katsoi vilkasliikenteiselle kadulle toivoen\nnäkevänsä siellä jotakin mielenkiintoista, mikä antaisi hänelle aiheen\nlykätä työnsä hiukan myöhemmäksi. Mutta mitään sellaista ei näkynyt,\nminkä vuoksi hän huokaisten palasi pöytänsä ääreen, kastoi kynän\nmusteeseen ja ryhtyi työhönsä. Hän sai sen valmiiksi lounasaikaan\nmennessä, sulki jäljennökset ja konseptit isoon kirjekuoreen ja\nkirjoitettuaan osoitteeksi \"A. Malpas, Esq., 551, Portman Square\"\npudotti sen hotellin kirjelaatikkoon.\n\nKuka oli mr Malpas, ja mikä oli hänen ammattinsa, ihmetteli hän.\nNuoruus vihaa kaikkea luonnotonta, ja Audrey oli iälleen uskollinen.\nHän odotti jonkinlaisella pelolla tulossa olevaa keskustelua, joka\nvoisi aivan hyvin aiheuttaa hänelle erinäisiä vaikeuksia; mutta\nkaikkien hänen mietteittensä takana pilkisti aina sama epämieluisa\najatus, jonka hän ei olisi tahtonut antaa pukeutua selvään muotoon.\nEdellisen illan järkytyksistä ei ollut ollut pienin hänen tekemänsä\nhuomio Doran ja Marshaltin välisestä ystävyydestä. Hän oli enemmän\nkuin järkytetty, hän oli kauhistunut. Hän näki nyt sisarensa uudessa\nvalossa, ja vielä mitä rumimmassa valossa. Oliko se ollut Dora, jonka\nnyyhkytykset hän oli luullut? Se ei ollut todennäköistä. Audrey oli\nsenjälkeen arvellut, että hänen kuulemansa itkun ääni oli ehkä vain\nhänen oman mielikuvituksensa tuotetta, hänen oman pelkonsa aiheuttamaa.\nAina, kun hän antoi ajatustensa pysähtyä Doraan, hän tunsi kuvotusta ja\nsiirtyi nopeasti vähemmän piinallisiin ajatuksiin.\n\nSitten hänelle kävi selväksi, niinkuin hänelle oli käynyt selväksi\nvankilassa, että Dora oli melkein vieras hänelle. Hän oli aina pitänyt\nheidän suhdettaan jonakin peruuttamattomana, joka antoi heille\nautomaattisesti yhteiset edut. He olivat saman ruumiin kaksi kättä.\nMutta mikäli Dora oli aina kuulunut muualle, niin ei heidän niin\nvoimakkaasti korostettu vieraantumisensa ollut aiheuttanut niin suurta\njärkytystä kuin tämä uusi huomio.\n\nHänen ollessaan menossa ravintolaan antoi eteisvartija hänelle kirjeen,\njonka lähetti oli juuri tuonut. Silmäys lyijykynällä kirjoitettuun\nosoitteeseen ilmoitti hänelle, että se oli Malpasilta. Tämä ei ollut\nkoskaan aikaisemmin lähettänyt kirjettä päivällä, ja Audreyssä heräsi\npienoinen pelko, että Malpas tahtoi tavata häntä. Kirje oli lyhyt ja\narvoituksellinen.\n\n \"Kiellän teitä tapaamasta enää Marshaltia. Se tarjous, jonka hän aikoo\n tehdä teille tänään, on hylättävä.\"\n\nHän tuijotti hämmästyneenä varmoihin riveihin ollen harmistunut sekä\nsanojen sävyn että niiden kirjoittajan omaksuman määräämisvallan\njohdosta. Minkä tarjouksen aikoi Marshalt tehdä? Sillä ei ollut\nkovinkaan suurta merkitystä; ilman tätä määräystäkin hän hylkäisi\nhoukuttelevimmankin tarjouksen, jonka eteläafrikkalaisen kekseliäisyys\nvoisi saada syntymään.\n\nHän oli saapa tietää tarjouksen luonteen. Hänen päästyään puoliväliin\nlounasta asiapoika toi toisen kirjeen, ja hän tunsi heti Marshaltin\nsujuvan käsialan. Marshalt aloitti kirjeensä pyytämällä nöyrästi\nanteeksi edellisen illan moukkamaisuuttaan. Hän ei tulisi koskaan\nantamaan anteeksi itselleen (hän sanoi), mutta rukoili, että Audrey\nolisi armeliaampi. Hän oli tuntenut Audreyn kauemmin, kuin tämä\nkuvitteli, ja...\n\n \"... valitsin kömpelöimmän ja typerimmän keinon tavatakseni teidät.\n Audrey, minä rakastan teitä, vilpittömästi ja rehellisesti, ja jos\n suostuisitte tulemaan vaimokseni, niin tekisitte minut onnellisimmaksi\n mieheksi maailmassa.\"\n\nAvioliittotarjous! Se oli viimeinen asia, jota Audrey oli odottanut\nLacy Marshaltilta, ja hukkaamatta yhtään aikaa hän jättäen lounaansa\nkesken kirjoitti heti vastauksen.\n\n \"Hyvä herra. — Kiitän teitä asiasta, joka oli ilmeisesti tarkoitettu\n kohteliaisuudeksi. En tunne mitään surua kieltäytyessäni ottamasta\n huomioon tarjoustanne.\n\n                                            _Audrey Bedford_.\"\n\n\"Lähettäkää tämä pikalähetin myötä\", sanoi hän ja palasi lounaansa\nääreen tuntien, että päivä oli siihen saakka käytetty hyvin.\n\nTarjouksella oli ollut eräs vaikutus. Se oli siirtänyt hänen\najatustensa taustalta esiin asian, jonka hän oli osaksi saanut\nunohtumaan. Hän sai äkillisen mielijohteen ja toimi sen mukaan.\n\nHän astui autosta Curzon Streetin varrella olevan pienen talon\nedustalla, ja tällä kertaa hänen vastaanottonsa oli miellyttävämpi kuin\nse, jonka hän oli saanut osakseen ensikertaa käydessään. Syy siihen\nolikin pätevä. Palvelijatar ei tuntenut häntä.\n\n\"Mrs Eltonko, miss? Käyn katsomassa, onko hän kotona. Mikä nimi?\"\n\n\"Sanokaa miss Audrey.\"\n\nIlmeisesti palvelijatar ei muistanut nimeäkään, sillä hän ohjasi\nhänet samaan kylmään huoneeseen, jossa hänet oli otettu vastaan\naikaisemminkin.\n\nAudrey odotti, kunnes tyttö oli mennyt yläkerrokseen, ja seurasi häntä.\nHänellä ei ollut mitään harhaluuloja Doran tunteista häntä kohtaan.\n\n\"Sanokaa hänelle, etten ole kotona\", kuului Doran ääni. \"Jollei hän\nlähde, lähettäkää hakemaan poliisi...\"\n\n\"En häiritse sinua kauan\", sanoi Audrey tullen huoneeseen samalla\nhetkellä.\n\nHetkisen Dora seisoi liikkumattomana, silmät säkenöiden. Ponnistaen\nvoimansa hän sai hillityksi itsensä ja lähetti pois palvelijattaren.\n\n\"Jokainen sekunti, jonka olet talossani, on sekuntia liian pitkä\",\nsanoi hän lopuksi. \"Mitä tahdot?\"\n\nAudrey astui hitaasti uunin ääreen asettuen seisomaan selin siihen,\nkädet selän takana.\n\n\"Tietääkö Martin Lacy Marshaltista?\" kysyi hän.\n\nDoran silmät kapenivat niin, että niistä näkyivät vain tummat juovat.\n\n\"Oho... vai Marshaltista...\"\n\n\"Tahdon, että jätät hänet, Dora.\"\n\n\"Sinulleko?\"\n\nDoran ääni oli käheä; Audrey näki vapisevat huulet ja tunsi oireet.\nHän ei seurannut ensimmäistä kertaa myrskyn keräytymistä, joka pian\npuhkeaisi villiksi raivoksi.\n\n\"Ei. Minun mielestäni hän on arvoton. En tunne yhtään miestä, joka\nolisi minusta vastenmielisempi. Dora, sinä et voi rakastaa häntä.\"\n\nEi mitään vastausta, sitten:\n\n\"Enkö voi?... Onko siinä kaikki?\"\n\n\"Ei vielä. En aio saarnata sinulle, Dora, mutta Martin on sinun miehesi\n— eikö olekin?\"\n\nDora nyökkäsi.\n\n\"Kyllä, Martin on mieheni. Onko siinä kaikki?\"\n\nHänen äänessään ilmenevä tuska liikutti Audreytä hetkisen, ja hän astui\naskelen kohti sisartaan — mutta Dora vetäytyi taaksepäin sellaisin\ninhon ja vihan ilmein, että Audrey jäi liikkumattomaksi.\n\n\"Älä tule lähelleni... Onko siinä kaikki? Tahdot, että luopuisin\nmiehestä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Että luovuttaisin hänet\nsinulle! Sitäkö varten olet tullut tänne tänään?\"\n\nAudrey huokasi.\n\n\"Se on hyödytöntä\", sanoi hän. \"Tahtoisin, että olisit onnellinen,\nDolly...\"\n\n\"Sano minua Doraksi, sinä käärme! Sinä tyrmäntuttava — sinä...! Oletko\nlopettanut, oletko? Tulitko tänne minua ajatellen? Minä vihaan sinua!\nOlen aina vihannut sinua! Äitikin vihasi sinua — hän suorastaan sanoi\nminulle kerran niin! Luopua Marshaltista! Mitä ajatteletkaan? Menen\nhänen kanssaan naimisiin, kun olen päässyt vapaaksi — kun aika tulee.\nUlos täältä!\"\n\nHän juoksi ovelle ja paiskasi sen auki. Hän oli kalmankalpea, raivo\nhänen silmissään kyti niinkuin tuli hiilissä.\n\n\"Kyllä minä vielä näytän sinulle, Audrey Torrington...\"\n\n\"Torrington!\" huohotti toinen.\n\nDora osoitti avointa ovea, ja tehden toivottoman eleen Audrey meni\nsiitä ulos. Hän laskeutui alas portaita halliin Doran seuratessa hänen\nkintereillään mutisten aivan kuin mieletön. Audrey kuuli katkelmia\nhänen sanoistaan ja vapisi. Naamio oli poistettu — kaikki esteet olivat\nmenneet tuulien mukana.\n\n\"Sinä vakoilija, sinä tekopyhä varas! Hän aikoo mennä naimisiin sinun\nkanssasi, eikö niin? Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!\"\n\nAudrey kuuli teräkseltä kalskahtavan äänen ja pyörähti ympäri.\nEteishallin seinällä riippui vanhoja skotlantilaisia aseita.\nTeräskilpi, tikari ja kaksi ristissä olevaa keihästä.\n\n\"Dora — Jumalan tähden!\" Doran kädessä välähti pitkä terästikari.\nHän seisoi portaiden juurella kyyristyneenä aivankuin hyppyyn valmis\nvillipeto.\n\nDora oli mustasukkaisuudesta ja vihasta suunniltaan. Audrey tiesi,\nettä hänen takanaan oli pelästynyt palvelijatar. Hän tarttui läheisen\noven kahvaan, mutta ennenkuin hän ehti saada oven auki, oli Dora hänen\nkimpussaan. Hän iski raivokkaasti, Audrey kumartui vaistomaisesti, ja\ntikari tunkeutui ovenpieleen. Kiskaistuaan sen irti Dora kohotti sen\nuudelleen, ja hätääntynyt Audrey liukastui ja kaatui.\n\n\"Nyt sinä olet käsissäni!\" huusi Dora, ja tikari kohosi jälleen.\n\nMutta silloin tarttui käsi hänen ranteeseensa, ja käännyttyään\nympäri hän näki kaksi huvitetuimpaa silmää, jotka on koskaan nähty\nepärehellisissä kasvoissa.\n\n\"Olen pahoillani, jos keskeytän jonkin elokuvaesityksen, hyvä rouva\",\nsanoi Slick Smith, \"mutta teräs käy minun hermoilleni\".\n\n\n\n\nXXIII.\n\nSlick vihjailee.\n\n\nOvi oli sulkeutunut Audreyn jälkeen, ennenkuin Dora Elton jossakin\nmäärin toipui kiihtymyksestään. Hän vapisi päästä jalkoihin saakka, ja\nhänen päätään huimasi.\n\nSlick Smith pisti kätensä hänen kainaloonsa, saattoi hänet pieneen\narkihuoneeseen ja asetti hänet istumaan nojatuoliin, eikä hän tehnyt\nmitään vastarintaa.\n\n\"Tuokaa emännällenne lasi vettä\", sanoi hän järkkyneelle sisäkölle.\n\"Nämä amatöörinäytelmien harjoitukset ovat todella raivoisia.\"\n\nDora katsahti ylös ihmetellen.\n\n\"Olen ollut järjetön\", sanoi hän epävarmasti.\n\n\"Kukapa sitä ei olisi ollut?\" kysyi myötätuntoinen mr Smith. \"Jokainen\nnainen menettää järkensä jonkun miehen takia. On vain liian ikävää, kun\nmies ei ole sen arvoinen, rouva, liian ikävää!\"\n\nSisäkkö tuli takaisin tuoden vesilasin, ja Dora joi ahnaasti. Sitten\nhän laski pois lasin kädestään.\n\n\"Syy oli hänessä\", sanoi hän läähättäen. \"Hän... hän... voi, hän on\ninhoittava!\"\n\n\"En tahdo väitellä kanssanne\", sanoi mr Smith diplomaattisesti;\n\"se vain tekisi teille pahempaa. Ainakin minusta hän näytti hyvin\nmiellyttävältä tytöltä. Hän meni vankilaan pelastaakseen teidät, eikö\nniin?\"\n\nDora katsahti jälleen mieheen, ja hänelle alkoi hämärästi selvitä, että\ntämä oli hänelle tuntematon. Hänen ollessaan kiihdyksissä vieras oli\ntuntunut hänestä tutulta.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi hän. \"Miehenne tuntee minut. Olen Smith — Slick\nSmith Bostonista. Shannon luulee minun puhuvan paksuja sanoessani, että\nolen vaikuttanut Amerikassa, mutta hän on väärässä. Olen Englannissa\nsyntynyt ja Bostonissa kasvanut; hienoin ihmiskunnan tuntema yhdistelmä\n— hyvä syntyperä ja kulttuuri. Hyvä rouva, hän ei ole sen arvoinen.\"\n\nHän vaihtoi puheensa suunnan niin nopeasti, ettei Dora aluksi\nkäsittänyt hänen tarkoitustaan.\n\n\"Kuka... kuka ei ole sen arvoinen?\"\n\n\"Marshalt — hän on mahdollisimman kiero mies; ei kai minun tarvitse\nsitä teille kertoa? Hän käyttäisi esikoisensa kenkänahaksi, jos\ntarvitsisi jalkineita. Pidän Martinista — hän on hyvä kaveri. Enkä\njuuri mielelläni näkisi kenenkään tarvitseva iskeä häntä hänen juuri\nsuunnatessa pyssyään itseään kohden. Sellaista sattuu. Ja ehkä te\nsaisitte mennä oikeuteen, ja hän hymyilisi teille, kun tuomari\npanisi päähänsä mustan päähineen, ennenkuin hän lähettäisi Eltonin\nkuolemaantuomittujen koppiin. Ja te istuisitte siellä jähmettyneenä\n— ajatellen, mikä roisto Marshalt oli ja kuinka te olitte saattanut\nkaksi miestä hautaan. On vain kolme kirkasta sunnuntaita sen jälkeen,\nkuin mies on saanut tuomionsa. Kolme sunnuntaita, ja sitten hän sitoo\nT-merkin poikkipuuhun. Te saisitte käydä katsomassa Martinia edellisenä\npäivänä, ja hän tekisi kaiken voitavansa rohkaistakseen teitä. Ja\nsitten te viettäisitte helvetillisen yön... odottaen... Ja kun kello\nlöisi kahdeksan...\"\n\n\"Jumalan tähden, lakatkaa!\" Dora hypähti pystyyn ja painoi molemmat\nkätensä hänen suutaan vastaan. \"Teette minut hulluksi! Martin on\nlähettänyt teidät...\"\n\n\"Martin ei ole nähnyt minua tänään eikä puhunut minulle. Te ette\ntiedä, millainen roisto Marshalt on, Dora. Sanon, ettette tiedä! Hänen\nsydämessään ei ole jälkeäkään mistään hyvästä.\"\n\nDora kohotti kätensä pysähdyttääkseen omituisesti rauhoittavan\näänivirran.\n\n\"Minä tiedän... Menkää nyt, olkaa hyvä. Tulitteko luokseni tämän takia?\nKuinka kummallista! Kaikki tietävät, että minä pidän hänestä.\"\n\nSlick sulki hiljaa oven jälkeensä, kulki varpaisillaan halki käytävän\nja tuli kadulle hyvissä ajoin nähdäkseen Martinin astuvan ulos autosta.\nKun Martin huomasi Slick Smithin, rypisti hän kulmiaan.\n\n\"Mitä hittoa _te_ tahdotte?\" kysyi hän taisteluhaluisesti.\n\n\"Minulla ei ole aikaa kertoa teille — mutta kokonainen omaisuus, komea\npiano ja käsienhoitokalusto oli joutumaisillaan luettelon yläpäähän.\nElton, te hyppäätte liian pian. Te hyppäätte minun kimppuuni sen\nvuoksi, että käyn kylässä; te käytte tyhjäpäisten nuorten kimppuun\nsen vuoksi, että he tarvitsevat vaihtelua.\" Hänen kirkkaat silmänsä\ntarkkasivat Martinia, ja hän näki nuoren miehen vaihtavan väriä. \"Te\nheittäydytte käsiksi Italiasta helposti saataviin rahoihin, koska se\nkookas, kankea Stanford kertoi teille, ettei mitään sellaista ole ollut\nkoskaan ennen...\"\n\nMartin oli nyt käynyt aivan valkoiseksi ja täysin sanattomaksi.\n\n\"Muistakaa, ettette heittäydy pahaan selkkaukseen. Sitä\naivan-yhtä-hyvää-kuin-oikeaa rahaa tarjottiin minullekin. Giovanni\nStrepessi Genuasta tekee sitä, ja sitä on varmasti jo koko joukko\nkiertämässäkin. Sivuammattina murtovarkaus on vähemmän vaarallista!\"\n\n\"En ymmärrä, mistä te puhutte\", sanoi Martin lopuksi. \"Stanford meni\nItaliaan ostamaan jalokiviä...\"\n\n\"Ehkäpä huoneessa oli joku, josta teidän ei tarvinnut tietää\nmitään, kun hän kertoi teille siitä\", sanoi Slick. \"Älkää menkö,\nautonkuljettaja, voitte viedä minut kotiin. Ja, Elton...\" Hän alensi\nääntään. \"Vieläpä vanhan Malpasin veijauskin on parempi kuin Stanfordin\nuusi keppihevonen.\"\n\nSlick harkitsi asiaa hetkisen.\n\n\"Malpasin? Mitä veijausta hän sitten harjoittaa?\"\n\n\"En tiedä tarkkaan... mutta älkää koskaan menkö hänen taloonsa yksin\",\nsanoi hän. \"Minä näin hänet kerran — mutta hän ei nähnyt minua.\nSenvuoksi olen vielä elossa, Elton.\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\nUimari.\n\n\nMr Lacy Marshaltilla oli ollut hyvin paljon ajateltavaa viime päivinä,\nja terävä Tonger, joka täydelleen tunsi isäntänsä oikut, oli tälläkin\nkertaa huomannut, millä mielellä hänen herransa oli. Tavallisesti\nvain hyvin harvat asiat kykenivät huolestuttamaan eteläafrikkalaista\nmiljoonamiestä, ja vaikka hän aivan hyvin tiesikin, ettei Martin\nElton epäröisi muuttaa vihaansa teoksi, niin ei tämän esittämä uhkaus\nkuitenkaan häirinnyt hänen untaan eikä vaivannut häntä hänen valveilla\nollessaan.\n\nHän ei ollut nyt mistään erikoisemmin huolissaan, vaan oli ainoastaan\nhyvin mietteissään. Tonger yllätti hänet useita kertoja päivässä\nsyviin ajatuksiin vaipuneena. Lauantaiaamuna Tonger toi kimpun\nkirjeitä Marshaltin lukuhuoneeseen ja pani ne kirjoituspöydälle.\nEteläafrikkalainen selaili ne nopeasti läpi ja rypisti otsaansa.\n\n\"Ei nytkään mitään ystävältämme Matjesfonteinista\", sanoi hän. \"En ole\nkuullut kokonaiseen kuukauteen mitään siitä miehestä. Minkä luulet\nolevan syynä siihen?\"\n\n\"Ehkäpä hän on kuollut\", sanoi Tonger. \"Ihmiset kuolevat, myöskin\nEtelä-Afrikassa.\"\n\nMarshalt puri huultaan.\n\n\"Jotakin on ehkä tapahtunut Torringtonille\", sanoi hän. \"Voi olla, että\njuuri hän on kuollut.\"\n\nTonger hymyili.\n\n\"Mitä hittoa sinä naurat?\"\n\n\"Te olette aina ollut optimisti, Lacy. Juuri se osaltaan tekee teidät\nviehättäväksi!\" Tonger ajatteli hetkisen. \"Ehkäpä hän ei sittenkään\nosaa uida\", sanoi hän sitten.\n\nLacy katsahti häneen terävästi.\n\n\"Viittaat jo toista kertaa hänen uimiseensa. Tietysti hän osaa uida.\nEn luule edes hänen ramman jalkansa olevan esteenä. Hän oli hienoimpia\nuimareita, mitä tiedän. Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Ajattelin vain\", sanoi Tonger. Hän oli ihastunut arvoitukseensa ja\nhyvin haluton paljastamaan sen. \"Ylikomissaarin lasten tulisi myöskin\nosata uida\", sanoi hän.\n\nMarshalt käänsi epäluuloiset silmänsä mieheen ja tarkasteli häntä\ntutkivasti.\n\n\"Ja jos he eivät osaa uida\", jatkoi Tonger, \"ei heitä saisi päästää\npurjehtimaan aallonmurtajan ympäri, varsinkaan kesällä kaakkoistuulen\npuhaltaessa — tiedättehän, kuinka vaarallinen se vanha kaakkoistuuli\non?\"\n\nLacy pyörähti ympäri tuolissaan ja kääntyi kohti palvelijaansa.\n\n\"Olen saanut tästä kylliksi\", sanoi hän. \"Kerropas nyt minulle, mihin\noikein olet pyrkimässä! Ylikomissaarin lapsetko? Tarkoitatko lordi\nGilburyn lapsia?\"\n\nTonger nyökkäsi.\n\n\"Noin puolitoista vuotta sitten lordi Gilburyn lapset ottivat\npurjeveneen ja lähtivät Table-lahdelle. Aallonmurtajan lähellä vene\nkaatui, ja he olisivat hukkuneet, jollei eräs vangeista, jotka olivat\ntyössä laiturilla, olisi nähnyt heitä ja hypättyään veteen uinut\npaikalle ja pelastanut heitä.\"\n\nLacyn suu oli auennut hämmästyksestä.\n\n\"Oliko se Torrington?\" kysyi hän nopeasti.\n\n\"Aavistan asian olleen niin. Mitään nimeä ei mainittu, mutta\nKapkaupungin lehdet kertoivat, että vanki, joka pelasti lapset, oli\nrampa mies, ja lehdissä oli jotakin puhetta anomuksen tekemisestä hänen\narmahtamisekseen.\"\n\nLacy Marshalt alkoi ymmärtää.\n\n\"Puolitoista vuotta sitten\", sanoi hän hitaasti. \"Sinä sika! Et koskaan\nkertonut minulle.\"\n\n\"Mitä olisin voinut kertoa teille?\" kysyi toinen loukkautuneena.\n\"Mitään nimiä ei mainittu, ja kuinka minä olisin voinut tietää?\nSitäpaitsi olisi vartija antanut teille tiedon asiasta, jos hänet olisi\nvapautettu, eikö niin? Mistä te maksatte hänelle?\"\n\nMarshalt ei vastannut mitään.\n\n\"Jollei\", sanoi Tonger miettiväisenä, \"jollei...\"\n\n\"Jollei mitä?\"\n\n\"Jollei vartijaa ole pantu eläkkeelle, ja hän on asunut\nMatjesfonteinissa eikä ole tahtonut menettää säännöllistä tuloerää.\nSiinä tapauksessa hän ei olisi tietänyt, mitä oli tapahtunut\naallonmurtajalla, vaan olisi jatkanut tietojen lähettämistä teille.\"\n\nMarshalt hyppäsi pystyyn ja iski nyrkillään kirjoituspöytään.\n\n\"Niin on asia!\" sähisi hän hampaittensa välitse. \"Torrington on\npäästetty vapaaksi! Ymmärrän nyt, mitä on tapahtunut — siitä ei\nole tahdottu tehdä mitään suurempaa melua, ja luonnollisesti hänen\nasianajajansa tahtovat pitää hänen vapautumisensa salassa.\"\n\nHän käveli huoneessa edestakaisin kädet selän takana. Äkkiä hän\npysähtyi asettuen seisomaan kamaripalvelijan eteen.\n\n\"Tämä on viimeinen kerta, jolloin teit minulle kepposen, sinä koira!\nSinä tiesit!\"\n\n\"En tietänyt mitään\", sanoi loukkautunut Tonger. \"Laskin vain yhteen\nkaksi kertaa kaksi ja epäilin. Jos hän olisi päässyt vapaaksi, olisi\nhän tullut tänne, eikö niin? Ette kai luule, että Dan Torrington\njättäisi teidät yksin, jos hän olisi vapaudessa?\"\n\nTämä ajatus oli johtunut miljoonamiehenkin mieleen.\n\n\"Lisäksi\", jatkoi Tonger, \"ei ole minun asiani vaivata teitä\nkaikenlaisilla huhuilla ja hälytysuutisilla, vai mitä? Te olette aina\nollut minun hyvä ystäväni, Lacy. Luulen, että tuotan teille toisinaan\nkoko lailla harmia, mutta olen teille velkaa koko joukon. Te seisoitte\nminun rinnallani elämäni pahimpana aikana, ja minä en ole unohtanut\nsitä. Puhutte teidän pettämisestänne! Jos tahtoisin pettää teitä, niin\non täällä\" — hän koputti otsaansa — \"varastossa sata ja yksi asiaa,\njotka saisivat teidät ummistamaan silmänne. Mutta minä en ole sitä\nlajia. Minä tunnen teidän hyvät ja huonot puolenne. Ja eikö Torrington\ntehnyt minulle halpamaisinta temppua, jonka kukaan mies voi tehdä? Eikö\nhän aikonut karata pois pikku Elsieni kanssa juuri samana päivänä,\njolloin saitte hänet pinteeseen? En ole unohtanut. Katsokaa tätä.\"\n\nHän pisti laihan kätensä povitaskuunsa ja otti esiin kuluneen lompakon.\nSiitä hän otti kirjeen, jota oli käsitelty niin usein, että se oli\nmelkein menossa palasiksi.\n\n\"Neljän vuoden aikana olen lukenut tämän kirjeen aina, kun Torrington\non muistunut mieleeni. Se on ensimmäinen, jonka Elsie lähetti minulle\nLontoosta. Kuunnelkaa:\n\n \"'Rakas isä! Toivon sinun uskovan, että olen täysin onnellinen.\n Tiedän, että Torrington on vangittu, ja olen monessa suhteessa\n iloinen, että noudatin hänen ohjeitaan ja tulin tänne ennen häntä.\n Isä kulta, tahdotko antaa minulle anteeksi ja uskoa minua, että olen\n onnellinen? Olen löytänyt täältä uusia ystäviä, ja niillä rahoilla,\n jotka Torrington antoi minulle, olen voinut perustaa pienen liikkeen,\n joka menestyy hyvin. Jonakin päivänä, kun tämä kaikki on jäänyt\n onnettomaksi muistoksi, tulen takaisin sinun luoksesi, ja me unohdamme\n kaiken, mikä on mennyttä'.\"\n\nHän taittoi kirjeen jälleen laskoksiin, pani sen huolellisesti takaisin\nlompakkoon ja pisti lompakon taskuunsa.\n\n\"Ei, minulla ei ole mitään syytä rakastaa Torringtonia\", sanoi hän\nvakavasti, \"vaan kyllin aihetta toivoen saada tehdä hänelle pahan\npalveluksen\".\n\nMarshalt tuijotti lattiaan.\n\n\"Viha on pelkoa\", sanoi hän hitaasti. \"Sinä pelkäät häntä myöskin.\"\n\nTonger naurahti.\n\n\"Ei, en vihaa häntä enkä pelkää häntä. Ehkäpä se oli parhaaksi. Pikku\ntyttöni menestyy hyvin Amerikassa, hänellä on oma muotikauppa, ja hän\ntarjoutuu lähettämään minulle rahaa, jos tarvitsen sitä.\"\n\nLacy astui hitaasti takaisin kirjoituspöytänsä luo ja istuutui, kädet\nhousuntaskussa ja synkät silmät yhä tuijottaen tyhjyyteen.\n\n\"Mrs Elton sanoi nähneensä ontuvan miehen...\", aloitti hän.\n\n\"Mrs Elton on sellainen\", keskeytti toinen. \"Sellaiset hermostuneet\nnaiset näkevät aina mitä tahansa. Lacy, luuletteko, että minun\ntulisi vihata Torringtonia? Luuletteko, että minun tulisi olla niin\nsuunniltani häneen nähden, että tahtoisin tappaa hänet? Te olette\nsuurempi mies kuin minä ja katsotte asioita erilaisesta näkökulmasta.\nJos teillä olisi tytär, jota joku mies olisi hakkaillut ja saanut hänet\nkarkaamaan kanssaan, niin tahtoisitteko tappaa tämän miehen?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi toinen ärtyisästi. \"Tyttäresi näyttää suoriutuneen\nhyvin omasta puolestaan.\"\n\n\"Mutta olisi voinut käydä toisinkin. Hän olisi voinut joutua elämään\ntäydellistä helvettiä — entä sitten? Muuten\", jatkoi hän hymyillen\nomituiseen tapaansa, \"hän olisi voinut olla kokonaan karkaamattakin!\nMitä nyt?\"\n\nHän kääntyi, kun Lacy hyppäsi pystyyn ja tuijotti huoneen seinään.\nVaimennetusti mutta selvästi kuului kolme hidasta koputusta.\n\n\"Se on se vanha piru viereisessä talossa\", sanoi Tonger.\n\nMutta silloin sai hänen isäntänsä päästämä tukahtunut huudahdus hänet\nkääntämään päänsä. Lacy Marshaltin kasvot olivat kalmankalpeat.\nHänen avonaisesta suustaan tuli omituisia ääniä, jotka olivat tuskin\ninhimillisiä. Mutta hänen silmiensä ilme suorastaan jähmetytti Tongerin\npaikalleen, sillä niissä näkyi sanoin kuvaamaton kauhu.\n\n\n\n\nXXV.\n\nKäynti Pariisissa.\n\n\n\"Mitä — mitä se on?\" änkytti Lacy kädet vavisten ja kasvot\ntuhkanharmaina.\n\nTonger tuijotti pöllömäisesti seinään, aivankuin olisi odottanut paksun\nmuurauksen aukenevan ja paljastavan koputtajan.\n\n\"En tiedä — joku koputtaa. Olen kuullut sitä ennenkin, muutamia päiviä\nsitten.\"\n\nÄäni oli nyt lakannut kuulumasta, mutta Lacy seisoi yhä paikalleen\nnaulattuna, kuunnellen pää eteenpäin taivutettuna.\n\n\"Oletko kuullut sitä aikaisemminkin?... Jonkun koputtavan?\"\n\n\"Kerran tai kahdesti\", sanoi Tonger. \"Kuulin sitä äskettäin eräänä\niltana. Mitä luulette sen vanhan miehen tekevän — ripustavan ehkä\ntauluja seinälle?\"\n\nLacy kostutti huuliaan ja näytti leveitä hartioitaan pudistaen\nvapautuvan siitä kauhusta, jonka ääni oli aiheuttanut. Hän palasi\nhitaasti kirjoituspöytänsä luo.\n\n\"Saat mennä\", sanoi hän lyhyesti.\n\nTonger oli jo ovella, kun Lacy kohotti kätensä ja pysähdytti hänet.\n\n\"Tarvitsen sinua tänään iltapäivällä, menemään eräälle asialleni\",\nsanoi hän, \"Pariisiin\".\n\n\"Pariisiin?\" Tonger kohotti kulmakarvojaan. \"Mitä hyötyä on minun\nlähettämisestäni Pariisiin? En puhu ranskaa ja vihaan merta. Ettekö\nvoi lähettää jotakuta toista? Lähettäkää kaupunginlähetti; ne ottavat\nsuorittaakseen sellaisia tehtäviä.\"\n\n\"Tarvitsen jonkun, johon voin luottaa\", keskeytti hänen isäntänsä.\n\"Soitan Croydonin lentokentälle ja tilaan lentokoneen valmiiksi sinua\nvarten. Ehdit takaisin ennen iltaa.\"\n\nTonger seisoi hieroen leukaansa epäröiden. Pyyntö vaivasi häntä\nilmeisesti, sillä hänen äänensä sävy oli muuttunut.\n\n\"Lentokoneet eivät ole erikoisalaani, vaikka olen valmis kokeilemaan\nkaikkea kerran. Mihin aikaan minun on oltava takaisin — jos koskaan\npääsen takaisin?\"\n\n\"Lähdet täältä kello kaksitoista; olet Pariisissa kello kaksi, jätät\nperille kirjeen ja olet paluumatkalla kello kolme. Siten tulet takaisin\nLontooseen kello viiden vaiheilla.\"\n\nTonger oli yhä vielä epävarma. Astuen ikkunan ääreen hän tarkasteli\npilviä hieman pelokkaasti.\n\n\"Ei ole erikoisen sopiva päivä lentokoneella matkustamiseen, vai mitä,\nLacy?\" murisi hän. \"Taivas on pilvessä ja tuulee koko lailla... Olkoon\nmenneeksi, minä menen. Onko teillä kirje jo valmiina?\"\n\n\"Se on kirjoitettu tunnin kuluessa\", sanoi toinen.\n\nKun Tonger oli mennyt, astui hän ovelle ja lukitsi sen, palasi pöytänsä\nääreen, tarttui puhelimeen ja järjesti matkan Pariisiin. Kun se oli\njärjestetty, pyysi hän yhdistämään toiseen numeroon.\n\n\"Onko Stormerin salapoliisitoimistossa?... Tahtoisin heti puhutella mr\nWillittiä. Täällä on mr Lacy Marshalt. Onko hän toimistossa?...\"\n\nIlmeisesti mr Willitt oli saapuvilla, sillä nyt hänen äänensä tervehti\nmiljoonamiestä.\n\n\"Tulkaa heti minun luokseni\", sanoi Marshalt ja asetettuaan kuulotorven\npaikalleen ryhtyi kirjoittamaan.\n\nNyt oli tullut hänelle ratkaiseva aika, niinkuin hän hyvin tiesi. Hänen\nulottuvillaan oli mies, jolle hän oli tehnyt veristä vääryyttä, mies,\njoka ei vitkastelisi toimiessaan, taitava ja säälimätön mies, joka\nodotti sopivaa hetkeä. Vaisto sanoi Lacy Marshaltille, että se hetki\noli aivan lähellä.\n\nHän lopetti kirjeensä, kirjoitti osoitteen kuoreen ja sulki sen\nhyvin huolellisesti. Sitten hän kiersi oven lukon auki juuri hyvissä\najoin, sillä Tonger tuli opastaen sisään yksityisetsivän, joka oli\naikaisemminkin suorittanut Lacyn antamia tehtäviä.\n\n\"En ole aikaisemmin vaivautunut kysymään, mutta luultavasti olette\ntämän toimiston johtaja?\"\n\nWillitt pudisti päätään.\n\n\"Käytännössä\", vastasi hän. \"Mr Stormer viettää suurimman osan aikaansa\nNew Yorkin toimistossa. Amerikassa meillä on paljon huomattavampi\nasema. Stormerin toimisto suorittaa hallituksen antamia tutkimuksia ja\nsuojelee julkisia henkilöitä. Täällä...\"\n\n\"Kysymys on tehtävästä, jonka aion antaa teille\", sanoi Lacy töykeästi.\n\"Oletteko koskaan kuullut Malpasista?\"\n\n\"Siitäkö vanhasta miehestä, joka asuu viereisessä talossa? Kyllä, olen\nkuullut hänestä. Olimme saaneet tehtäväksemme ottaa selville, kuka hän\noikeastaan on — asiakkaamme tahtoivat saada valokuvan hänestä.\"\n\n\"Ketä he olivat?\" kysyi Lacy nopeasti.\n\nMr Willitt hymyili.\n\n\"Pelkään, etten voi sanoa sitä teille\", sanoi hän. \"Ammattimme\nvaatimuksiin kuuluu pitää omana tietonamme asiakkaittemme salaisuudet.\"\n\nLacy otti välttämättömän setelikäärönsä taskustaan, irroitti siitä\nkaksi seteliä ja asetettuaan ne pöydälle sysäsi ne pöydän yli\nsalapoliisin puolelle, joka hymyili kömpelösti ottaessaan ne.\n\n\"No niin, luultavasti ei ole mitään syytä, miksi meidän pitäisi tehdä\nsellainen salaisuus tästä asiasta. Tehtävän antaja oli muuan mies,\nnimeltä Laker, joka katosi jokin aika sitten.\"\n\n\"Laker? En tunne sitä nimeä. Kykenittekö saamaan selvän siitä vanhasta\nmiehestä?\" Willitt pudisti päätään. \"Emme, sir, hän on suljetumpi kuin\nosteri.\"\n\nLacy ajatteli pitkän aikaa, ennenkuin puhui jälleen.\n\n\"Tarvitsen miehiä, jotka vuorotellen pitävät silmällä Malpasia. Hänen\ntaloaan on pidettävä silmällä edestä ja takaa sekä päivällä että yöllä;\nja kolmannen miehen on oltava minun taloni katolla.\"\n\n\"Se merkitsee kuutta miestä kaikkiaan\", sanoi Willitt tehden merkinnän\nmuistikirjaansa. \"Ja mitä tahdotte meidän tekevän?\"\n\n\"Teidän on seurattava häntä, saatava selville, kuka hän on, ja\nilmoitettava se minulle. Jos mahdollista, saatava hänestä valokuva.\"\n\nWillit merkitsi muistiin Marshaltin toivomukset.\n\n\"Se tulee käymään paljon helpommin yhteistyössä teidän kanssanne\",\nsanoi hän. \"Se tehtävä, joka meillä oli aikaisemmin, ei ollut kyllin\nsuuri, jotta siihen olisi voitu panna niin monta miestä. Itse asiassa\nsitä suorittamassa oli ainoastaan yksi etsivä. Milloin aloitamme?\"\n\n\"Nyt heti\", sanoi Lacy painokkaasti. \"Järjestän niin, että mies, jonka\nasetatte katolle, pääsee sisään — palvelijani Tonger pitää huolen hänen\nmukavuudestaan.\"\n\nPariisista tuleva puhelinkeskustelu pani kiirehtimään salapoliisin\npoislähettämistä, ja kymmenen minuutin ajan Lacy Marshalt antoi ohjeita\nsujuvalla ranskankielellä.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nNainen puistossa.\n\n\nOli aikoja, jolloin Audrey erinäisellä katuvaisella kaiholla muisteli\nkanalapäiviään ja synnillistä mrs Graffittia. Kananpoikien kasvatus\nveti häntä tällöin jälleen puoleensa; sillä vaikka kanat antoivatkin\nvain hyvin niukan toimeentulon, niin niiden oikut olivat joka\ntapauksessa miellyttävämpiä kuin sen vastenmielisen vanhan miehen, joka\neli ja vaikutti Portman Squaren n:on 551 huonossa ilmapiirissä.\n\nHän ei ollut nähnyt Dick Shannonia kahteen päivään ja oli aivan syyttä\nsuutuksissaan häneen, vaikka Dick oli antanut hänelle puhelinnumeronsa\nja, niinkuin hän aivan hyvin tiesi, tulisi heti, jos hän vain\nsoittaisi. Kerran tai kahdesti hän oli tarttunut puhelimeen, epäröinyt\nkuulotorvi kädessään ja pannut sen jälleen paikalleen.\n\nYhdessä asiassa hän oli päässyt päätökseen. Hänen toisen käyntinsä\nmr Malpasin luona oli määrä tapahtua tänään, ja hän tulisi tekemään\nlopun heidän tuttavuudestaan. Malpasin kirjeenvaihto oli saapunut\nsäännöllisesti joka aamu; kirjoitettu puhtaaksi ja palautettu hänelle\n— olipa Audrey itsekin vienyt kirjeen takaisin Portman Squarelle\ntoivoen tapaavansa Malpasin ennen sovittua aikaa; mutta vaikka hän oli\nkoputtanut, ei ollut tullut mitään vastausta, minkä vuoksi hän oli\ntyöntänyt kirjeen ahtaasta kirjeluukusta sisään ja kuullut sen putoavan\nteräksiseen kirjelaatikkoon.\n\nSamana iltapäivänä, jolloin Tonger teki vastahakoisen matkansa\nPariisiin, Audrey lähti mielikävelylleen. Green Park muistutti\nkylmänä tammikuun iltapäivänä jonkinlaista erämaata. Lammikot olivat\njäässä, lukuunottamatta nurkkauksia, joissa puistonhoitajat olivat\nsärkeneet jään pienillä saarilla asuvia siivekkäitä luontokappaleita\nsilmälläpitäen. Puiden oksat olivat paljaat, ja ainoastaan\nlaakeripuiden ja rautatammien himmeä vihreys oli enää jäljellä.\n\nHän käveli reippaasti kioskin ohi seuraten järveä kiertävää polkua\nja tuli lopuksi veden yli vievälle jalkasillalle. Puhalsi kylmä\npohjoistuuli; pilvet kiitivät sinisellä taivaalla; lumisade oli\ntulossa: hän tunsi sen selittämättömän tuoksun.\n\nHän oli jo puolivälissä siltaa, kun kiivas tuulenpuuska pakotti hänet\npysähtymään, minkä vuoksi hän tuli siihen tulokseen, ettei päivä ollut\nsopiva kävelyharjoituksiin, ja työnnettyään alas hameensa helmat, jotka\ntuuli oli nostanut ylös, ja pitäen toisella kädellä kiinni hatustaan\nhän kääntyi ympäri ja käveli takaisin samaa tietä, jota oli tullut.\nHäntä vastaan oli tulemassa mies, tanakkatekoinen kuljeksija, joka\npyöritteli kävelykeppiään ja jonka sikarin tuoksu saavutti hänet jo\nkauan ennen sitä, kun he tulivat toistensa kohdalle ja sivuuttivat\ntoisensa. Kävelykepin tavallista laajempi heilahdus melkein sattui\nAudreyhin, ja kepin omistaja pyörähti säikähtyneenä ympäri, niin että\nsikari melkein putosi hänen hampaistaan.\n\n\"Olen pahoillani, neiti\", sanoi hän.\n\nAudrey hymyili ja jatkoi kiireesti käyntiään lausuttuaan jonkin\njokapäiväisen, asiaan sopivan sanan. Ja sitten hän näki eräällä\npuiston penkeistä, jotka ovat asetetut aina jonkin matkan päähän\ntoisistaan järvelle päin käännettyinä, istumassa naisen, jonka asento\npisti silmiin jo näinkin pitkän välimatkan päästä. Hän makasi penkin\nselkänojan varassa kasvot käännettyinä kohti taivasta ja kädet\nlevällään pitäen kiinni penkistä. Jotakin pelon tapaista tuntui Audreyn\nsydämessä. Asento oli niin epäluonnollinen, että hän hidastutti\nkulkuaan peläten mennä ohitse, ja silloin keppiä heiluttava kulkija\ntavoitti hänet. Myöskin hän oli nähnyt.\n\n\"Se on omituista\", sanoi hän, ja Audrey oli iloinen hänen seurastaan.\n\"Mikähän tuota naista vaivaa?\"\n\n\"Ihmettelin juuri sitä samaa\", sanoi Audrey.\n\nMies kiiruhti askeliaan, ja Audrey seurasi hänen kintereillään jostakin\nsyystä peläten jäädä yksin.\n\nPenkillä oleva nainen oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä;\nhänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, kasvot ja kädet kylmästä\nsiniset. Hänen vieressään oli pieni hopeapullo, joka oli ilman tulppaa,\nniin että penkkiä pitkin valui kaatuneesta pullosta vuotanut ohut\nnestejuova. Audrey katsoi naiseen ja vavahti.\n\nNäissä kauhistuttavissa kasvoissa oli jotakin omituisen tuttua, ja hän\nvaivasi päätään muistaakseen. Hän oli nähnyt hänet jossakin — ehkä vain\nvilahdukselta väkirikkaalla kadulla? Ei, jotakin tutumpaa se oli.\n\nTanakka mies oli heittänyt pois sikarinsa ja työnsi varovaisesti\nkätensä naisen pään alle.\n\n\"Luulen, että teidän on parasta mennä etsimään poliisia\", sanoi hän\nhiljaa, mutta samassa tulikin näkyviin tarkastuskierrolla oleva\npoliisikonstaapeli.\n\n\"Onko hän sairas?\" kysyi hän kumartuen katsomaan.\n\n\"Hyvin sairas, luulen minä\", sanoi mies rauhallisesti. \"Miss Bedford,\nluulen, että teidän on parasta mennä.\"\n\nAudrey hätkähti kuullessaan vieraan lausuvan hänen nimensä ja katseli\ntätä tarkemmin. Hän ei voinut muistaa nähneensä miestä koskaan\naikaisemmin, mutta tämän silmät, jotka katsahtivat tarkoituksellisesti\npitkin polkua, olivat kaunopuheiset; hän tahtoi Audreyn lähtevän.\n\n\"Tapaatte toisen konstaapelin passipaikallaan Horse Guards Paradea\nvastapäätä, miss\", sanoi poliisi. \"Olkaa hyvä ja pyytäkää häntä\ntulemaan tänne avukseni ja soittamaan sairasvaunuja.\"\n\nOllen iloinen päästessään pois paikalta Audrey kiiruhti tiehensä,\nennenkuin poliisikonstaapeli huomasi unohtaneensa eräät tärkeät ohjeet.\n\n\"Unohdin kysyä hänen nimeään. Tehän tunnette hänet, eikö niin? Miss...?\"\n\n\"Kyllä, hän on miss Bradfield. Tunnen hänet ulkonäöltä: työskentelimme\nennen samassa toimistossa\", sanoi Slick Smith joustavasti.\n\nHän otti pienen hopeapullon, sulki tulpan huolellisesti ja antoi sen\npoliisikonstaapelille.\n\n\"Tämä on ehkä vielä tarpeen\", sanoi hän ja lisäsi sitten varoittaen:\n\"En antaisi kenenkään ottaa siitä pienintäkään kulausta, jollei minulla\nolisi mitään kaunaa asianomaista kohtaan.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi poliisi säikähtyneenä. \"Luuletteko sen olevan myrkkyä?\"\n\nSmith ei vastannut.\n\n\"Voitteko huomata mitään hajua?\" Hän haisteli ilmaa naisen huulten\nlähellä. \"Aivankuin mantelin...\"\n\nPoliisikonstaapeli rypisti otsaansa ja kysyi sitten:\n\n\"Luuletteko, että hän on kuollut?\"\n\n\"Niin kuollut kuin kukaan voi koskaan olla\", sanoi Smith levollisesti.\n\n\"Itsemurhako?\" kysyi konstaapeli.\n\n\"En tiedä. Teidän olisi parasta ottaa muistiin minun nimeni — Richard\nJames Smith, poliisin tuntema Slick Smithinä. Minut tunnetaan Scotland\nYardissa. Olen luetteloissa.\"\n\nUnivormussa oleva mies tarkasteli häntä epäluuloisena.\n\n\"Mitä te olette tekemässä täällä?\" kysyi hän. Hän oli vetelähkö mies,\nja hänen kysymyksensä olivat koneellisia.\n\n\"Auttamassa teitä\", sanoi Smith lyhyesti.\n\nToinen poliisikonstaapeli saapui, ja pian senjälkeen sairasvaunujen\nkellon kiivas kalkatus kokosi paikalle uteliaan väkijoukon. Mukana\nsaapunut lääkäri teki lyhyen tarkastuksen.\n\n\"Niin, hän on kuollut. Myrkkyä — sinihappoa tai syankaliumia.\"\n\nHän oli nuori mies, juuri valmistunut lääkäriksi ja siis itsetietoinen,\nmutta hänen tässä tekemänsä määritelmä osoittautui oikeaksi myöhemmin\ntapahtuneessa tutkimuksessa.\n\nDick Shannon sai kuulla uutisen sattumalta, ja paitsi Slick Smithin\nnimen aiheuttamaa mielenkiintoa hän ei nähnyt tapauksessa mitään, joka\nolisi vaatinut hänen henkilökohtaista sekaantumistaan siihen, kunnes\nse virkailija, joka oli saanut asian hoidettavakseen, tuli tekemään\ntiedusteluja Slick Smithistä.\n\n\"Tunnen hänet kyllä; hän on amerikkalainen veijari. Meillä ei ole\nmitään häntä vastaan täällä, eikä hänellä ole mitään mainetta\nEnglannissa. Kuka se nainen oli?\"\n\n\"Tuntematon, mikäli voimme saada selville.\"\n\n\"Eikö hänen vaatteissaan tai käsilaukussaan ole mitään, mistä hänet\nvoitaisiin tuntea?\"\n\n\"Ei mitään. Se näyttää itsemurhalta. Tämä on jo toinen tapaus Green\nParkissa joulun jälkeen.\"\n\nSinä iltana Audrey päivällistä syödessään ja silmäillessään iltalehteä\nnäki kolmen rivin uutisen.\n\n\"_Tuntemattoman naisen ruumis löydettiin Green Parkista tänään\niltapäivällä. Vainajan uskotaan tehneen itsemurhan nauttimalla\nmyrkkyä_.\"\n\nHän _oli_ kuollut. Kuinka kauheata! Sen oli täytynyt tapahtua hyvin\nnopeasti, sillä nainen ei ollut ollut siinä, kun hän oli kulkenut ohi\npitkin käytävää minuuttia tai paria aikaisemmin. Kuka hän oli? Audrey\noli varma siitä, että oli nähnyt hänet jossakin...\n\nJa sitten hän säpsähtäen muisti. Se oli sama nainen, jonka hän oli\nnähnyt viikko sitten, se juopunut raivotar, joka oli takonut Lacy\nMarshaltin ovea!\n\nHän jätti päivällisensä kesken ja meni puhelimeen. Tässä oli ainakin\naihe puhutella Dick Shannonia. Dickin äänessä ilmenevä mielihyvä\nhänen vastatessaan Audreylle antoi tälle, jostakin syystä, lämpöisen\nonnellisuudentunteen.\n\n\"Missä olette ollut? Olen odottanut teidän soittavan minulle... Onko\njokin hullusti?\"\n\nViimeiset sanat sanottiin huolestuneemmalla sävyllä.\n\n\"Ei mitään. Näin lehdestä tänä iltana, että eräs nainen oli löydetty\nkuolleena puistosta. Näin hänet, kapteeni Shannon — tarkoitan, että\nolin siellä, kun hänet löydettiin, ja luulen tuntevani hänet.\"\n\nSyntyi jonkin aikaa kestävä hiljaisuus.\n\n\"Tulen sinne nyt\", sanoi Dick vihdoin.\n\nHän oli Audreyn luona muutaman minuutin kuluttua, ja Audrey kertoi\nhänelle, mitä oli nähnyt.\n\n\"Niin, tiedän; että Slick Smith oli siellä. Raportissa sanottiin,\nettä eräs miss Bradfield oli saapuvilla: se olitte te, niinkö? Mutta\nsanotteko tunteneenne hänet?\"\n\nAudrey nyökkäsi.\n\n\"Muistatteko minun kertoneen teille naisesta, joka koputti mr\nMarshaltin ovea?\"\n\n\"Siitäkö kiusantekijästä?\" vihelsi Dick. \"Malpasin palkkaamasta?\"\n\n\"Mutta kuinka...?\"\n\n\"Malpas en koettanut palkata ihmisiä tekemään kiusaa Marshaltille,\njostakin salaperäisestä syystä, jota en voi käsittää. Olen valmis\nuskomaan, että se onneton olento oli yksi niistä. Tein tiedusteluja\nhänestä ollessani Portman Squarella eräänä päivänä. Kaikesta päättäen\nTonger heitti hänet ulos, ja senjälkeen hänestä ei ole kuultu mitään.\"\n\nHän katsoi tyttöä ajattelevaisena.\n\n\"En tarvitse teitä tässä jutussa\", sanoi hän, \"todistajana enkä missään\nmuussakaan ominaisuudessa. Teidän on parasta pysyä tuntemattomana\ntodistajana, kunnes tutkimus on ohi. Smith tulee antamaan kaikki\ntiedot, jotka tarvitsemme — käyn Tongerin luona tänä iltana.\nSivumennen\", sanoi hän äkkiä, \"milloin menette käymään vanhan pomonne\nluona?\"\n\nAudrey oli juuri sanomaisillaan, että hän parhaillaan aikoi mennä ylös\nhuoneeseensa pukeutuakseen tätä vierailua varten.\n\n\"Huomenna\", sanoi hän sensijaan.\n\nDick katsoi häneen terävästi.\n\n\"Ette puhu totta, neiti hyvä\", sanoi hän. \"Aiotte mennä tänä iltana.\"\nAudrey nauroi.\n\n\"Niinpä kylläkin\", tunnusti hän. \"Minä vain ajattelin, että te\npanisitte siellä toimeen metelin.\"\n\n\"Minä tulen todellakin panemaan toimeen metelin. Mihin aikaan menette\nsinne?\"\n\n\"Kello kahdeksan.\"\n\nDick katsoi kelloaan.\n\n\"Tapan kaksi kärpästä yhdellä iskulla\", sanoi hän. \"Menen nyt\nMarshaltin taloon ja tulen teitä vastaan Portman Squaren pohjoissivulle\nkolmea minuuttia vailla kahdeksan.\"\n\n\"Oikeastaan ei ole mitään syytä, miksi teidän pitäisi, kapteeni\nShannon...\", aloitti Audrey, mutta Dick keskeytti hänet.\n\n\"Minun mielestäni on olemassa hyvä syy\", sanoi hän; \"ja se, mitä minä\najattelen, tapahtuu — ainoastaan tänä iltana.\"\n\nAudrey epäröi.\n\n\"Lupaatteko minulle, ettette mene talon luo, ennenkuin olette tavannut\nminut?\" kysyi Dick itsepäisenä.\n\nAudrey oli aikonut tehdä niin, mutta Dickin vakavuus teki vaikutuksensa.\n\n\"Minä lupaan\", sanoi Audrey tuntien koko suurta huojennusta\ntietäessään, että Dick tulisi olemaan hänen lähettyvillään tulossa\nolevan vierailun aikana.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nPetos.\n\n\nMartin Elton katsahti ylös sanomalehdestä, jota oli lukemassa, ja\nhänen vakavat silmänsä sattuivat jo kahdennenkymmenennen kerran hänen\nvaimoonsa, joka oli vetänyt matalan tuolin tulisijan eteen ja istui,\nkyynärpäillään polviin nojaten, kasvot käsien varassa, tuijottaen\nsynkästi tuleen. Tällä kertaa Dora kääntyi hätkähtäen ja kohtasi\nmiehensä tutkivan katseen.\n\n\"Luulin sinun aikoneen mennä ulos\", sanoi Dora.\n\n\"Niin aionkin.\"\n\nMartin taittoi lehden laskoksiinsa ja laski sen pois kädestään.\nUuninreunakkeella olevan kellon osoittimet näyttivät sen olevan\nkaksikymmentä minuuttia yli seitsemän.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Dora? Et syönyt mitään päivällispöydässä.\"\n\n\"En voi oikein hyvin\", sanoi Dora olkapäitään kohauttaen ja ryhtyen\njatkamaan takkavalkean tarkastelua. \"Mihin aikaan tulet takaisin?\"\n\n\"En tiedä — luultavasti keskiyöllä.\"\n\n\"Menetkö tapaamaan Stanfordia?\"\n\n\"Olen tavannut Stanfordin jo kerran tänään enkä tahdo tavata häntä\nenää.\"\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus.\n\n\"Toiko hän tänne rahaa?\" kysyi Dora kääntämättä päätään.\n\n\"Ei\", sanoi Martin Elton.\n\nDora tunsi hänet liian hyvin tullakseen vakuutetuksi.\n\n\"Hän toi jotakin käsilaukussa. Oliko siinä sitä rahaa, josta se mies,\nSmith, puhui?\"\n\nTällä kertaa Martin puhui totta.\n\n\"Kyllä, hän toi kolme miljoonaa frangia. Se on hyvää tavaraa, eikä\nsiinä ole mitään vaaraa. Klein voi panna sen menemään. Ja se on kaikki\ntuloa.\"\n\nDoran hartiat liikkuivat melkein huomaamattomasti.\n\n\"Se vie sinut hautaan, Martin; jos sinun mielesi tekee antautua\nvaaraan, niin sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Olen\nkyllästynyt kaikkeen.\"\n\n\"Siinä ei ole mitään vaaraa\", sanoi Martin ja tarttui jälleen\nsanomalehteen. \"Italialainen on nero, ja minulle se on vain satunnainen\nyritys.\" Hän puhui melkein puolustautuen.\n\n\"Missä ne rahat ovat? Minä tahdon tietää.\"\n\nDoran ääni oli tavattoman käskevä. Hän oli kärsinyt hermokohtauksesta\nkoko päivän, ja Martin oli tehnyt kaikkensa saadakseen hänet hyvälle\ntuulelle.\n\n\"Vuodepatjassa sängyssäni\", sanoi Martin. \"Mutta älä anna sen\nhermostuttaa itseäsi, Dora. Järjestän ne pois huomenna.\"\n\nHän meni ulos huoneesta ja tuli heti takaisin päällystakki ja käsineet\nmukanaan.\n\n\"Menetkö ulos?\" kysyi Dora.\n\n\"En tiedä — ehkä\", sanoi Martin katsomatta häneen.\n\nDora kuuli ulko-oven paukahtavan kiinni ja palasi onnettomiin\najatuksiinsa. Hän pelkäsi Martinia, ei itsensä, vaan sen miehen\nvuoksi, jota hän rakasti. Martinista oli tullut sietämätön taakka.\nMartin piti häntä silmällä kaiken aikaa epäillen häntä... halveksien\nhäntä. Näinä viime päivinä hän oli alkanut vihata Martinia niin\nkiihkeästi, että se kauhistutti häntä itseäänkin. Sillä juuri Martin\noli vetänyt hänet alas, saattanut hänet yhteyteen maanalaisen maailman\nkanssa ja muovaillut hänet oman kuvansa mukaiseksi. Niin hän ajatteli\nunohtaen sopivasti kaiken, mitä Martin oli tehnyt hänen hyväkseen,\nja sen elämän, josta Martin oli hänet pelastanut, ja hänen monet\nkohteliaisuudenosoituksensa, hänen ainaisen anteliaisuutensa.\n\nJos Martin olisi poissa tieltä...!\n\nHän huokasi näin ajatellessaan, samalla kuin hänen alitajuntansa\nliikkui magneetin tavoin tietoisen ajatuksen verhon alapuolella\ntyöntäen esiin mielteen, ja jonkin ajan kuluttua hän huomasi harkiten\nja kylmäverisesti ajattelevansa suunnitelmaa, jonka olemassaoloa hän\nsiihen saakka ei ollut uskaltanut tunnustaa edes itselleenkään.\n\nMartin tappaisi Lacy Marshaltin; hän nyökkäsi päätään ajatellessaan\ntätä selviötä. Ja Martin piti häntä itseään uhkan alaisena. Hän vihasi\nMartinia vielä enemmän tämän takia. Ja kuinka hän voisi vapautua?\nKuinka hän voisi pudistaa pois sen taakan, jonka Martin oli asettanut\nhänen hartioilleen? Oli olemassa vain yksi keino. Koko pitkän päivän,\nkoko pitkän yön hän oli suostutellut itseään häpeälliseen tekoon.\n\nMartin oli ollut poissa neljännestunnin, kun hän juoksi ylös\nhuoneeseensa, puki ylleen päällystakin ja hatun ja lähti nopeasti alas\nportaita.\n\nVine Streetin poliisiaseman päivystävä kersantti oli juttelemassa\nylietsivä Gavonin kanssa, kun kalpea nainen tuli nopeasti köyhästi\nkalustettuun päivystyshuoneeseen. Gavon tunsi hänet ja nyökkäsi\nmiellyttävästi.\n\n\"Hyvää iltaa, mrs Elton. Tahdotteko tavata minua?\"\n\nDora nyökkäsi. Hänen suunsa oli kuiva; hänen kielensä tuntui tehneen\nkapinan häntä vastaan.\n\n\"Kyllä\", sai hän lopulta sanotuksi. \"Italiassa on eräs mies\" — hänen\näänensä oli kimeä ja tuli ulos töytäyksittäin — \"joka väärentää Ranskan\nPankin seteleitä. Niitä on täällä suuri joukko — liikkeessä.\"\n\nGavon nyökkäsi.\n\n\"Niin juuri, se on totta. Tiedättekö jonkun, jolla on sitä tavaraa?\"\n\nDora nielaisi jotakin.\n\n\"Niitä on koko joukko minun kotonani\", sanoi hän. \"Mieheni toi ne\nsinne. Ne ovat vuodepatjassa hänen huoneessaan. Lähellä vuoteen päätä\non pieni laatikko... se menee patjan sisään. Löydätte rahat sieltä.\"\n\nGavon melkein lysähti läjään hämmästyksestä.\n\n\"Teidän miehennekö?\" sanoi hän epäillen. \"Ovatko ne hänen omaisuuttaan?\"\n\nDora nyökkäsi.\n\n\"Mitä hän saa siitä?\" Hän tarttui kiivaasti Gavonin käsivarteen.\n\"Hänelle annetaan siitä seitsemän vuotta, eikö niin, Gavon?\"\n\nVaikka Gavon olikin tottunut mustasukkaisten naisten petoksiin, joutui\nhän kuitenkin järkytetyksi. Hän oli nähnyt petoksia ennenkin, mutta ei\nollut koskaan uneksinutkaan, että Dora Eltonin nimi tulisi esiintymään\nVine Streetin poliisiaseman salaisessa ilmiantokirjassa.\n\n\"Oletteko varma? Odottakaa täällä.\"\n\n\"Ei, ei, minun täytyy mennä\", sanoi Dora levottomana. \"Minun täytyy\nmennä jonnekin... jonnekin! Palvelijattareni päästää teidät sisään.\nAnnan teille luvan.\"\n\nSeuraavalla hetkellä hän jo kiiruhti pitkin katua.\n\nVaikka hän kulkikin nopeasti, niin joku toinen seurasi häntä vielä\nnopeammin, ja kun hän kääntyi eräälle sivukadulle, tämä joku oli hänen\nvieressään Hän kuuli askelten äänen ja kääntyi kirkaisten.\n\n\"Martin!\" huudahti hän.\n\nMartin katsoi häneen silmät salamoiden, ja hän kavahti taaksepäin\nkohottaen kätensä aivan kuin torjuakseen iskun.\n\n\"Oletko ollut Vine Streetillä — mitä?\" kysyi Martin kuiskaten.\n\n\"Minä — minun oli mentävä\", änkytti Dora kalmankalpeana.\n\n\"Menit kielittelemään. Rahoistako?\" Dora katsoi häneen aivankuin\nlumottuna.\n\n\"Olitko pitämässä minua silmällä?\"\n\nMartin nyökkäsi.\n\n\"Olin toisella puolella katua. Näin sinun menevän sisään — ja arvasin.\nOlen odottanut sinun tekevän tämän, vaikka en koskaan uneksinutkaan,\nettä sen tekisit. Voit säästää poliisilta koko joukon turhaa työtä\nmenemällä takaisin ja ilmoittamalla, ettei siellä ole mitään rahoja.\nSinulla on jo viikon ajan ollut halu saattaa minut käpälälautaan!\"\n\n\"Martin!\" uikutti Dora.\n\n\"Sinä ajattelit, että kun minä olisin poissa tieltä\", jatkoi Martin\nsäälimättömästi, \"niin asiat sujuisivat sinulta helposti, mikäli\nMarshalt on kysymyksessä, mutta sinä erehdyt, tyttöseni. Aion\nselvittää välit Lacyn kanssa tänä iltana! Mene takaisin ja kerro se\npoliisi-ystävillesi.\"\n\n\"Minne sinä menet?\"\n\nDora tarrautui kiinni Martiniin, mutta tämä työnsi hänet syrjään\nja lähti harppailemaan pitkin katua jättäen puolihullun naisen\nhoipertelemaan lähimpään puhelinkojuun ja sieltä turhaan soittamaan\nLacy Marshaltin numeroon.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nKuoleman talo.\n\n\nViisi minuuttia sen jälkeen, kuin Shannon oli eronnut Audreysta,\npysähtyi hänen autonsa Marshaltin talon eteen. Tonger avasi hänelle\noven. Tavallisesti kamaripalvelija oli olevinaan puettu jonkinlaiseen\nlivreepukuun — hännystakkiin ja raitaisiin liiveihin — mutta nyt\nhänellä oli yllään tweed-puku ja paksu päällystakki, niin että näytti\nsiltä, kuin hän olisi juuri palannut matkalta.\n\n\"Marshalt on ulkona\", sanoi hän töykeästi.\n\n\"Te näytätte jokseenkin sairaalta: mikä teitä vaivaa?\" kysyi Dick.\n\nHän astui pyytämättä halliin ja sulki oven jälkeensä. Tonger näytti\nhuvitetulta.\n\n\"Tepä sen sanoitte! Oletteko koskaan ollut lentokoneessa?\"\n\nDick nauroi.\n\n\"Vai siellä te olette ollut, kas vain! No niin, tunnen myötätuntoa\nteitä kohtaan, jos olette huono merimies — se on uusi mutta ikävä\nkokemus. Asiani koskee oikeastaan enemmän teitä kuin Marshaltia.\nMuistatteko naisen, joka tuli tänne viikko sitten — naisen, jonka\nheititte ulos?\"\n\nTonger nyökkäsi.\n\n\"Tulkaa salonkiin, kapteeni\", sanoi hän äkkiä ja avasi oven vääntäen\nsähkövalon palamaan. \"Olen vasta juuri tullut takaisin. Te melkein\nseurasitte minua sisään. Mitä sitten siitä naisesta?\"\n\n\"Tänään iltapäivällä\", sanoi Dick, \"tavattiin eräs nainen kuolleena\npuistossa. Minulla on syytä uskoa, että oli se sama henkilö, joka\nmetelöitsi täällä.\"\n\nTonger tuijotti häneen suu auki.\n\n\"En luulisi sitä\", sanoi hän. \"Sanoitteko puistossa? On voinut olla,\ntietysti. Mutta minä en tiedä mitään hänestä, missä hän on tai mitään\nmuuta.\"\n\n\"Sanoitte hänen olleen mrs Se-ja-se Fourteen Streamsista.\"\n\n\"Hän sanoi sen nimekseen; minä en tuntenut häntä. Tahtoisitteko, että\nkävisin häntä katsomassa?\"\n\nDick ajatteli asiaa. Mies kärsi ilmeisesti matkansa vaikutuksista, ja\nolisi kohtuutonta panna hänet uudelleen koetteelle samana iltana.\n\n\"Huomenna riittää\", sanoi hän.\n\nHän ei halunnut pitkittää keskustelua, koska tahtoi ehdottomasti\ntäyttää Audreyn kanssa tekemänsä sopimuksen, ja Tonger saattoi hänet\novelle.\n\n\"Laivat ovat pahoja\", sanoi hän, \"ja pienet veneet ovat pahempia, mutta\nlentokoneet ovat suoranainen helvetti, kapteeni! Seuraavalla kerralla\nkun Lacy lähettää minut Pariisiin, menen laivassa — koko matkan, jos\nvoin! Kuinka hän kuoli, se nainen?\" kysyi hän odottamatta.\n\n\"Luulemme, että kysymyksessä on itsemurha myrkyttäytymällä. Hänen\nvieressään oli hopeinen pullo.\"\n\nHän seisoi portailla, ja hänen puhuessaan ovi sulkeutui hiljaa.\nIlmeisesti mr Tonger oli ainoastaan osoittanut kohteliasta\nmielenkiintoa puistossa tehtyyn löytöön ja oli enemmän huolissaan omien\nsisällisten vaivojensa takia.\n\n\"Käyttäytymisesi, ystäväiseni, vaatii korjausta\", sanoi Dick astuessaan\nalas portaita, puoleksi loukkautuneena, puoleksi huvitettuna...\n\nHänen tultuaan katukäytävälle kulki eräs nainen hänen ohitsensa. Hän\noli nähnyt naisen tulevan sen pienen valokehän lävitse, jonka eräs\nkatulampuista muodosti ympärilleen, ja kun nainen nyt tuli hänen\nkohdalleen, niin jokin seikka tämän käyntitavassa veti puoleensa hänen\nhuomionsa. Nainen oli puettu mustiin; leveäreunainen hattu kätki hänen\nkasvonsa. Mutta Dick tunsi hänet ja hetken mielijohteesta toimien\nmainitsi hänen nimensä.\n\n\"Mrs Elton.\"\n\nNainen pysähtyi aivankuin ammuttuna ja kääntyi puoleksi häneen päin..\n\n\"Kuka se on?\" kysyi hän vapisevalla äänellä. \"Oh — tekö?\" Sitten\ninnokkaasti: \"Oletteko nähnyt Marshaltia?\"\n\n\"En ole.\"\n\n\"Minä olen koettanut päästä hänen luokseen, mutta hänen on täytynyt\nmuuttaa toinen lukko takaoveen. Oi, jumalani! Kapteeni Shannon, mitä\ntulee tapahtumaan?\"\n\n\"Mitä sitten voisi tapahtua?\" kysyi Dick pelästyen hänen äänessään\nilmenevää levottomuutta.\n\n\"Eihän Martin ole siellä, vai onko? Kuinka hullu, voi, kuinka hullu\nolenkaan ollut!\"\n\n\"Ei, siellä ei ole ketään, ei edes Marshaltiakaan.\"\n\nDora seisoi miettien käsi suun edessä, kalpeat kasvot riutuneen\nnäköisinä. Sitten hän odottamatta siirtyi toiseen äänilajiin.\n\n\"Minä vihaan sitä tyttöä, minä vihaan häntä!\" sanoi hän sähisten, ja\nhänen äänensä värisi kiihkosta. \"Ei olisi koskaan voinut uneksiakaan,\nettä hän oli sitä lajia. Se halpamainen, pieni tekopyhimys! Tiedän,\nettä he tapaavat toisiaan! En välitä siitä, mitä Martin tekee, en\nvälitä siitä, mitä hän tietää; mutta jos Lacy pettää minua — hän on\nvaihtanut lukon — se todistaa...\" Hänen äänensä kuoli nyyhkytykseen.\n\n\"Mistä ihmeestä te puhutte?\" kysyi Dick hämmästyneenä.\n\nNainen oli säälittävän hysteerisessä tilassa. Dick voi nähdä hänen\nvapisevan toivottoman raivonsa voimasta.\n\n\"Puhun Audreysta ja Lacysta\", sanoi Dora itkien.\n\nJa sitten hän sanaakaan lisäämättä kääntyi ja kiiruhti takaisin samaa\ntietä kuin oli tullutkin, jättäen Dickin tuijottamaan ihmeissään hänen\njälkeensä.\n\nKun Dick saapui aukion päähän, oli Audrey jo odottamassa häntä.\n\n\"Kenen kanssa te puhuitte?\" kysyi Audrey heidän kulkiessaan n::oa 551\nkohden.\n\n\"En kenenkään — en ainakaan kenenkään teidän tuntemanne kanssa\", sanoi\nDick.\n\nAudrey tahtoi erota Dickistä talon lähellä.\n\n\"Olkaa kiltti, älkää tulko kauemmaksi\", pyysi hän.\n\n\"Tulen sisään teidän kanssanne\", sanoi Dick, \"tai muuten te ette mene\nsisään — en todellakaan aio sallia teidän mennä sinne yksin\".\n\nAudrey katsoi häneen ajattelevaisena.\n\n\"Ehkäpä se on parasta, vaikka minusta tuntuu, ettei minun pitäisi\nsuostua siihen. Hän voi olla kauhistuttava mies, mutta minä olen\nhänelle jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa.\"\n\n\"Onko teillä rahat mukananne?\"\n\n\"Kaikki, mitä on jäljellä\", sanoi Audrey hymyillen. \"Olen ollut\nhyvin saita. Maksoin täysihoidostani viikoksi etukäteen hotellissa.\nLuultavasti käsitätte, että minun on saatava toinen toimi maanantaina,\nja voi käydä niin, että mr Malpas lähettää hakemaan poliisia, jollen\nvoi tehdä tiliä menettämistäni rahoista.\"\n\n\"Antakaa hänen lähettää hakemaan minua\", sanoi Dick.\n\nHe olivat nyt saapuneet n:on 551 ovelle, ja hiukan epäröityään Audrey\nkoputti. Ei kuulunut mitään vastausta, minkä vuoksi hän koputti\nuudelleen. Sitten kova ääni puhui ovipilarista.\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Miss Bedford.\"\n\n\"Oletteko yksin?\"\n\nAudrey epäröi Dickin nyökätessä kiihkeästi.\n\n\"Kyllä\", sanoi Audrey.\n\nHän oli tuskin ehtinyt sanoa sen, kun ovi aukeni hitaasti, ja hän\npujahti sisään salapoliisin seuraamana. Himmeä valo paloi eteishallissa.\n\n\"Odottakaa täällä\", kuiskasi tyttö, kun ovi sulkeutui heidän takanaan.\n\nDick noudatti kehoitusta mitään sanomatta, vaikka hänellä ei ollut\nmitään aikomusta odottaa niin kaukana. Audrey oli tuskin ehtinyt\nensimmäisen porrasjakson päähän, kun Dick oli hänen jäljessään\nkumipohjaisten kenkiensä aiheuttamatta mitään ääntä. Audrey näki\nhänet kohotettuaan kätensä koputtaakseen ovea ja pysähdytti hänet\nrypistämällä otsaansa. Hän koputti kahdesti, ja hänen kätensä oli jo\nkohotettu kolmatta kertaa, kun sisällä olevasta huoneesta kuului kaksi\nlaukausta nopeasti toinen toisensa jälkeen.\n\nSamalla hetkellä Shannon oli hänen vieressään ja työnsi hänet selkänsä\ntaakse. Dickin heittäydyttyä koko painollaan ovea vastaan se aukeni\näkkiä. Dick huomasi joutuneensa hyvin valaistuun etuhuoneeseen, ja\nhänen edessään oli pimeän huoneen avonainen ovi. Huoneesta ei näkynyt\nvalon vilahdustakaan.\n\n\"Onko siellä ketään?\" huusi Dick terävällä äänellä ja kuuli hiipivää\nliikettä.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi tytön pelästynyt ääni.\n\n\"En tiedä.\"\n\nHuone teki jonkinlaisen peloittavan vaikutuksen. Dick tunsi hiustensa\nniskassa kohoavan pystyyn ja karmivaa tunnetta päänahkassaan.\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi hän uudelleen.\n\nJa sitten, aivan odottamatta, syttyi kaksi valoa palamaan; pöytälamppu\nja vahvasti varjostettu valo pienen pöydän ja hänen ulottuvissaan\nolevan tuolin yläpuolella. Vähään aikaan hän ei huomannut mitään\nepätavallista, mutta sitten hän näki aivan keskellä huonetta miehen\nmakaavan matolla suullaan.\n\nHän syöksyi eteenpäin. Rinnan korkeudella oleva metallilanka tarttui\nhäneen kiinni, toinen alhaalla oleva lanka oli heittää hänet kumoon;\nmutta hänen taskulamppunsa paljasti kolmannen langan, jonka hän\npotkaisi poikki. Seuraavalla hetkellä hän oli polvistunut miehen\nviereen ja kääntänyt hänet selälleen.\n\nSe oli Lacy Marshalt, ja hänen valkoisen paitansa rinta oli sydämen\nyläpuolelta mustunut aivan läheltä laukaistun pistolin savusta. Hänen\nhajallaan olevat kätensä olivat tuskasta puristuneet nyrkkiin, puoliksi\nsulkeutuneet silmät tuijottivat lasimaisina pimeään kattoon, ja nyt\nalkoi esiintihkuva veri punata paidan rinnassa olevaa savutahraa.\n\n\"Kuollut!\" huohotti Dick.\n\n\"Mitä se on, mitä se on?\" kysyi tytön säikähtynyt ääni.\n\n\"Seisokaa paikallanne\", komensi Dick. \"Älkää poistuko huoneesta.\"\n\nHän ei uskaltanut päästää Audreyta näkyvistään tässä salaperäisyyden\nja kuoleman talossa. Astuttuaan varovaisesti kirjoituspöydän luo hän\nlöysi, niinkuin oli odottanutkin, vanhan miehen käden ulottuvilta\npienen katkaisijataulun, josta käsin ovien avaaminen ja sulkeminen\ntapahtui. Hän käänsi katkaisijat takaisin toisen toisensa jälkeen ja\npalasi sitten tytön luo.\n\n\"Luulen, että ovet ovat nyt auki\", sanoi hän ja pistettyään kätensä\nAudreyn kainaloon kiiruhti hänen kanssaan alas portaita.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Audrey uudelleen. \"Kuka oli se — se mies?\"\n\n\"Kerron teille myöhemmin.\"\n\nUlko-ovi oli selko selällään, ja he juoksivat ulos kadulle.\nVuokra-auton himmeät valot olivat näkyvissä aukiolla, ja Dickin kimeä\nvihellys toi auton jalkakäytävän viereen.\n\n\"Menkää takaisin hotelliinne\", sanoi Dick, \"ja olkaa siellä siksi,\nkunnes tulen teidän luoksenne\".\n\n\"Te ette saa mennä enää siihen taloon\", sanoi Audrey pelokkaasti. Hän\ntarttui Dickin käsivarteen. \"Minä pyydän, olkaa kiltti, älkää menkö!\nTeille tapahtuu jotakin — tiedän sen varmasti.\"\n\nDick irroitti lempeästi hänen kätensä.\n\n\"Siellä ei ole mitään pelättävää\", sanoi hän. \"Saan vähässä ajassa\nnäyttämölle koko joukon poliiseja, ja...\"\n\n_Pam!_\n\nHän katsahti taakseen hyvissä ajoin nähdäkseen ulko-oven sulkeutuvan.\n\n\"Talossa on vielä joku!\" kuiskasi Audrey. \"Älkää jumalan tähden menkö\nsinne! Kapteeni Shannon — Dick! Älkää menkö sisään!\"\n\nDick juoksi ylös portaille ja heittäytyi koko painollaan ovea vastaan,\nmutta se ei hievahtanutkaan.\n\n\"Näyttää melkein siltä, kuin minut olisi suljettu pois pelistä\", sanoi\nhän. \"Menkää nyt, olkaa hyvä!\"\n\nHän tuskin odotti auton liikkeellelähtöä, ennenkuin oli takomassa\novea. Hän ei odottanut mitään vastausta. Sitten hän äkkiä tunsi kylmät\nväreet selässään kuullessaan aivan korvansa juuressa mielettömän\nnaurunräjähdyksen.\n\n\"Hän on käsissäni, hän on käsissäni, hän on käsissäni!\" huusi ääni, ja\nsitten oli kaikki hiljaista.\n\n\"Avatkaa ovi!\" huusi Dick käheästi. \"Avatkaa ovi! Tahdon puhua\nkanssanne.\"\n\nEi mitään vastausta.\n\nDickin kovan kolkutuksen kutsumana tuli nyt eräs poliisikonstaapeli\nBaker Streetin pimeydestä, ja häneen oli liittynyt toinen mies, jonka\nDick tunsi heti Willittiksi, yksityisetsiväksi.\n\n\"Onko jokin vinossa, kapteeni Shannon?\" kysyi viimeksimainittu.\n\n\"Mitä te teette täällä?\" kysyi Dick.\n\n\"Olen vartioimassa taloa. Olen saanut tehtävän mr Marshaltilta.\"\n\nSe oli hämmästyttävä uutinen.\n\n\"Onko Marshalt pyytänyt teitä vartioimaan täällä?\" kysyi Dick nopeasti\nja, kun Willitt oli vastannut myöntävästi: \"Onko teillä joku vahtimassa\nmyöskin talon takapuolella?\"\n\n\"Kyllä, kapteeni Shannon, ja vielä kolmas mies Marshaltin talon\nkatolla.\"\n\nDick teki päätöksensä.\n\n\"Menkää ystävänne luo talon taakse. Onko teillä minkäänlaista asetta?\"\n\nMies näytti joutuvan hämilleen.\n\n\"Se merkitsee, että teillä on revolveri ilman aseenkantolupaa! No,\njätetään se kysymys. Menkää talon taakse älkääkä unohtako, että olette,\ntekemisissä murhaajan kanssa, asestetun murhaajan, joka ei tule\ntuumimaan kahdesti ampuessaan teidät, niinkuin hän ampui Marshaltin.\"\n\n\"Marshaltin?\" huohotti toinen. \"Onko hänet ammuttu?\"\n\n\"Hän on kuollut\", nyökkäsi Dick.\n\nHän lähetti konstaapelin hakemaan lisävoimia ja välttämättömän\npoliisiambulanssin ja tarkasti pikaisesti talon julkisivustan. Leveä,\npiikkiaidan ympäröimä väli erotti katukäytävästä kaksi ikkunaa, jotka,\nniinkuin hän tiesi, olivat varustetut luukuilla. Niihin olisi voinut\npäästä käsiksi lankun avulla, mutta jos huoneeseen olisi päästy sitä\ntietä, olisi edessä ollut hallin ovi (hän muisti oven), jota olisi\nollut yhtä vaikea saada auki kuin ulko-oveakin. Hän oli jo aikaisemmin\najatellut tätä sisäänpääsymahdollisuutta ja hylännyt sen. Jättäen\npaikalle poliisikonstaapelin, joka sillä välin oli palannut, hän meni\ntalon takapuolella vartioivien kahden miehen luo.\n\nPortman Squaren takana olevalla kapealla takakadulla ei ollut nähtävänä\nmitään muuta kuin korkea muuri, jossa oli lukittu ovi. Ovea oli\nilmeisesti käytetty, sillä sen alla ei ollut mitään rikkoja ja roskia,\njoita niin helposti keräytyy sellaisen oven alle, jota ei käytetä.\n\nWillittin mies auttoi häntä kiipeämään muurin harjalle. Taskulamppunsa\navulla hän näki kapean pihan ja toisen oven, jonka hän arvasi olevan\nyhtä lujasti suljetun kuin kaikkien muidenkin. Hän palasi Portman\nSquarelle samaan aikaan, kuin poliisiauto, joka oli täynnä etsiviä ja\nvirkapukuisia poliiseja, tuli aukiolle. Ensimmäisenä hyppäsi autosta\nkersantti Steel. Eräällä miehistä oli mukanaan iso palokirves, mutta\nensimmäinen isku oveen sai Dickin käsittämään, ettei sillä tapaa\npäästäisi kovinkaan pitkälle.\n\n\"Ovi on peitetty teräksellä; meidän on räjähdytettävä se auki\", sanoi\nhän.\n\nRäjähdyttäminen osoittautui kuitenkin tavattoman vaikeaksi tehtäväksi.\nAvaimenreikä oli tavattoman pieni, ja näytti siltä, että räjähdysaineen\npaneminen lukkoon olisi yhtä vaikea kuin vaarallinenkin tehtävä.\n\nJa silloin, kun Dick parhaillaan neuvotteli päivystävän\npoliisitarkastajan kanssa, tapahtui ihme. Kuului lukon napsahdus, ja\novi avautui hitaasti.\n\n\"Pankaa kiila oven väliin\", käski Dick ja kiiti ylös portaita kuoleman\nhuoneeseen.\n\nValot paloivat yhä; hän seisoi oviaukossa hämmästyksen lamauttamana.\nLacy Marshaltin ruumis oli kadonnut!\n\n\n\n\nXXIX.\n\nMalpasin jumala.\n\n\n\"Tarkastakaa kaikki huoneet\", käski Dick. \"Mies on yhä vielä talossa.\nHän on ollut täällä.\" Hän osoitti kirjoituspöytää. Papereissa, jotka\nolivat pöydällä epäjärjestyksessä, oli veriläiskiä.\n\nDick ryhtyi tutkimaan seiniä löytääkseen jonkin toisen uloskäytävän.\n\n\"Jumalan tähden!\" huudahti hän äkkiä hämmästyneenä.\n\nHuoneen päässä lähellä kirjoituspöytää oli alkoovi, jonka samettiverhot\nestivät näkymästä. Vedettyään verhot sivulle Shannon ja hänen\nseuralaisensa tuijottivat hämmästyneinä silmiensä eteen aukenevaa näkyä.\n\nAlkoovissa oli iso pronssinen epäjumalankuva, joka istui kyykyllään\nleveällä jalustalla. Kuvan takana oli seinällä tavattoman iso kultainen\naurinko, jonka loimuaviin liekkeihin oli upotettu tuhansittain pieniä\nrubiineja, jotka sähkövalossa hohtivat kuin palavan tulen liekit.\n\nIlettävän epäjumalan sivulla oli kaksi kissan näköistä eläintä,\njotka olivat valetut pronssista niinkuin epäjumalakin. Niiden silmät\nsäkenöivät vihreinä taskulamppujen valossa.\n\n\"Smaragdeja, ja oikeita smaragdeja\", sanoi Dick. \"Näytämme tulleen Ali\nBaban luolaan. Jumala on minulle tuntematon. Se on jotakin Plutuksen ja\nMedusan väliltä — katsokaahan käärmeitä sen tukassa!\"\n\nEpäjumala oli tavattoman ruma. Sen pää oli luonnottoman näköinen.\nAmmollaan olevat leuat terävine norsunluuhampaineen näyttivät liikkuvan\nniitä katsoessa.\n\n\"Se vanha herrasmies näyttää liittäneen paholaisen palveluksen kaikkiin\nmuihin hyviin puoliinsa\", sanoi Dick osoittaen kahta pientä, savusta\nmustunutta tuliastiaa, jotka olivat epäjumalan molemmin puolin.\n\n\"Se on verta!\"\n\nHuomion tekijä oli Steel. Tummalla jalustalla näkyi hänen\ntaskulamppunsa valossa jotakin kosteata, ja kosketettuaan sitä\nsormellaan hän näki sen olevan punaista.\n\n\"Koettakaa, liikkuuko tuo kuva mihinkään päin.\"\n\nKolme miestä painoi hartiansa patsasta vastaan, mutta se oli\nliikkumaton. Dick kääntyi alaistensa puoleen.\n\n\"Mihin he ovat panneet Marshaltin ruumiin?\" kysyi hän. \"Se on jossakin\ntäällä talossa. Tarkastakaa te ylemmät huoneet, Steel; minä otan\nosalleni alakerroksen ja kellarit.\"\n\nSteel haisteli ilmaa.\n\n\"Ettekö huomaa mitään erikoista hajua täällä huoneessa, päällikkö?\nTuntuu aivan siltä, kuin täällä olisi ollut savuava takkavalkea.\"\n\nDick oli huomannut saman ilmiön.\n\n\"Huomasin sen jo sisään tullessani\", aloitti hän, kun eräs\nvirkapukuisista miehistä keskeytti hänet.\n\n\"Jotakin palaa matolla\", sanoi tämä, ja taskulampun valossa näkyi\nmatosta nousevan sininen savukiehkura.\n\nDick veti käsineen käteensä ja nosti ylös savuavan esineen. Se oli\nkuuma hiili, nyt musta ja eloton, mutta tuli kyti matossa.\n\n\"Kuinka se on tullut tänne?\" kysyi hän.\n\nSteel ei kyennyt antamaan mitään selitystä.\n\nVerhojen kätkössä oli muitakin mielenkiintoisia seikkoja. Erään\ntakaa, huoneen nurkasta, hän löysi pienen oven. Ilmeisesti tämä ovi\nei ollut sähkölaitteiden yhteydessä, ja palokirves pantiin toimimaan\nsuurella voimalla, jolloin oven huomattiin johtavan kapeille\nkiviportaille. Portaat veivät alakerrokseen ja sieltä erään oven\nkautta aukionpuoliseen huoneeseen, joka oli luukuilla varustettujen\nikkunain takana. Salonki oli aikoinaan ollut hyvin hieno huone; se oli\nvielä kalustettu, vaikka kaikki esineet olivat niin tomun peittämiä\nja koin syömiä, että koko huone teki äärimmäisen surkean vaikutuksen.\nKaikkiin nurkkiin oli kasattu täydellinen sekasotku mitä mahdottomimpia\ntavaroita. Nahkakimppuja, pinoittain zulujen aseita ja omituinen\nkokoelma afrikkalaisia epäjumalia, toinen toistaan inhoittavampia.\nNahkat olivat koin syömiä, keihäänkärjet ruosteesta punaisia.\n\n\"Lacy Marshaltin ruumis on talossa\", sanoi Dick palattuaan yläpuolella\nolevaan huoneeseen; \"ja hänen murhaajansa on täällä. Oletteko\nhuomanneet mitään yhteyttä näiden kahden talon välillä?\"\n\n\"Emme minkäänlaista\", sanoi Steel. \"Seinät ovat paksut ja lujat. Olen\ntarkastanut ne kaikissa kerroksissa.\"\n\nPalattuaan siihen huoneeseen, jossa ruumis oli tavattu, Dick näki\npoliisitarkastajan istuvan Malpasin kirjoituspöydän ääressä.\n\n\"Mitä ajattelette tästä, sir?\"\n\nHän ojensi Dickille paperin. Se oli puoli arkkia kirjepaperia, ja\nluettuaan sen Dick Shannon tunsi verensä jähmettyvän. Paperissa oli\nAudreyn hotellin osoite, ja käsiala oli epäilemättä Audreyn. Dick luki:\n\n \"Tahdotteko tulla tapaamaan minua tänä iltana kello kahdeksan. Mr M.\n päästää teidät sisään, jos kolkutatte ovea.\"\n\nAllekirjoitukseksi oli merkitty \"A\".\n\nAudrey! Vain hetkeksi Dick joutui pois tasapainostaan, mutta sitten\nasia selvisi hänelle heti. Tämä oli yksi niistä kirjeistä, jotka vanha\nmies oli pyytänyt Audreyn kirjoittamaan puhtaaksi. Se oli se syötti,\njoka oli houkutellut miljoonamiehen kuolemaan.\n\nHän veti Steelin syrjään ja näytti hänelle kirjeen.\n\n\"Voin selittää tämän\", sanoi hän, \"se on yksi niistä kirjeistä, joita\nmiss Bedford kirjoitti puhtaaksi sen vanhan miehen ohjeiden mukaan.\" Ja\nsitten hän sanoi: \"Menen ilmoittamaan uutisen Tongerille.\"\n\nHän oli kokonaan unohtanut Tongerin ja sen vaikutuksen, minkä uutinen\ntekisi viereisessä talossa.\n\nPieni väkijoukko oli kokoontunut ulko-oven eteen, kun hän tuli ulos,\nsillä uutinen murhenäytelmästä oli levinnyt sellaisissa tapauksissa\ntavallisella nopeudella. Marshaltin talon eteishallista näkyi valoa,\nja hän soitti ovikelloa, Tonger tulisi järkytetyksi. Hän oli kasvanut\nyhdessä vainajan kanssa, taistellut hänen mukanaan ja tuntenut samoja\ntunteita kuin hänkin. Vaikka hän olikin lurjus, oli kamaripalvelijan\ntiedossa joitakin hyviäkin puolia entisestä isännästään.\n\nHänen soittoonsa ei tullut mitään vastausta, minkä vuoksi hän soitti\nuudelleen. Silloin hän kuuli Steelin kutsuvan häntä ja kääntyi takaisin\nmennäkseen apulaistaan vastaan.\n\nHän oli juuri ehtinyt laskeutua alas katukäytävälle ja kääntyä puoleksi\nSteeliin päin, kun Marshaltin talosta kuului laukaus, jota seurasi\nnopeasti kaksi muuta.\n\nSamassa hetkessä hän oli jälleen ovella. Jostakin kellarikerroksesta\nkuului huutoja, ja keittiön ovi lensi auki.\n\n\"Murha!\" kuului naisen ääni huutavan.\n\nSamalla Dick juoksi jo ylös portaita. Joku pyörtymäisillään oleva\nnainen syöksyi häntä vastaan, mutta hän sysäsi tämän syrjään, kiiti\nhalki keittiön ja juoksi ylös portaita, joiden arveli johtavan halliin.\nSiellä hän tapasi kolme hysteeristä palvelustyttöä ja naisen, joka\nluultavasti oli keittäjätär ja joka osoittautui olevan kylmäverisin ja\njärkevin koko joukossa, vaikka hän ei voinutkaan antaa muita tietoja,\nkuin että oli kuullut laukaukset ja mr Tongerin äänen.\n\n\"Täältä, sir!\" Yksi tytöistä osoitti vapisevin sormin ylöspäin. \"Mr\nMarshaltin lukuhuoneesta!\"\n\nShannon juoksi ylös harpaten kaksi porrasta kerrallaan ja näki ylös\ntultuaan, että lukuhuoneen ovi oli selkosen selällään. Poikittain\nkynnyksellä oli Tongerin ruumis, ja hän oli kuollut.\n\nTonger! Työntäen kätensä miehen alle hän nosti hänet kevyesti ylös ja\nasetti sohvalle. Häntäkin oli ammuttu aivan läheltä — ei ollut mitään\nsyytä kutsua lääkäriä. Kuolema oli tullut silmänräpäyksessä.\n\nDick astui ovelle ja kutsui erään palvelijattarista.\n\n\"Hakekaa heti tänne poliisikonstaapeli!\"\n\nTällä kertaa ei tuntematon murhaaja pääsisi häivyttämään pois tekonsa\ntodistusta.\n\nHän odotti, kunnes ruumis oli viety pois, ennenkuin suoritti\nsummittaisen tarkastuksen lukuhuoneessa. Kaksi tyhjää patruunaa oli\nmerkkinä siitä, että murha oli tehty automaattisella pistolilla. Mutta\nkuinka oli murhaaja päässyt pakoon? Hänen mieleensä johtui ajatus, ja\nhän lähti etsimään jotakin palvelijattarista.\n\n\"Kun minä tulin ylös keittiöstä, oli ulko-ovi auki — kuka avasi sen?\"\n\nKukaan ei tietänyt siitä mitään. Ovi oli ollut auki, kun he syöksyivät\nulos kellarikerroksesta. Talon pintapuolinen tutkiminen ei tuottanut\nmitään tuloksia, mutta yksi seikka kävi täysin selväksi: Malpasilla oli\nliittolainen, ja jos joku oli päässyt pakoon, niin se oli tämä toinen.\nHän oli varma siitä, että Malpas oli jäänyt taloonsa Marshaltin murhan\njälkeen.\n\nDick palasi n:oon 551 jatkaakseen tutkimuksiaan siellä. Kaikki huoneet\noli jo tarkastettu lukuunottamatta erästä ylimmässä kerroksessa olevaa,\njoka uhmasi kaikkia poliisin sisäänpääsyponnistuksia.\n\n\"Ovi on saatava auki\", sanoi Dick päättävästi. \"Teidän on haettava\nsorkkarauta! En lähde tästä talosta, ennenkuin jokainen huone on\ntarkastettu.\"\n\nHän oli yksin mustaverhoisessa huoneessa, jossa Marshalt oli ammuttu,\npohtien ruumiin katoamisen arvoitusta, kun hän huomasi jonkun liikkuvan\ntakanaan. Hän kääntyi ympäri ja näki miehen seisovan ovella. Ensiksi\nDick Shannon huomasi ainoastaan hänen silmälasiensa välkkeen. Se oli\n\"Brown\", Lontoon rampa ihailija, jonka hän oli tavannut sinä iltana\nPortman Squarella ja joka oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa\ntimantteihin. Epäluulo ampautui heti Shannonin aivoihin.\n\n\"Kuinka te olette päässyt tänne?\" kysyi hän lyhyesti.\n\n\"Oven kautta\", kuului sävyisä vastaus. \"Se oli selkosen selällään, ja\nkun olin röyhkeämpi kuin muut ulkona olevista, niin tulin sisään.\"\n\n\"Eikö siellä ole poliisia ovella?\"\n\n\"Jos siellä oli poliisi, niin en ainakaan minä nähnyt häntä\", sanoi\ntoinen luontevasti. \"Pelkään olevani täällä liikaa, kapteeni Shannon.\"\n\n\"Pelkään sitä samaa\", sanoi Dick, \"mutta ette saa mennä, ennenkuin olen\nsaanut selville, kuinka pääsitte sisään\".\n\nVanhahko mies näytti hymyilleen hampaansa.\n\n\"Älkää sanoko, että minua epäillään\", sanoi hän ivallisesti. \"Se olisi\nliian ikävää! Olla epäiltynä vanhan ystäväni Lacy Marshaltin murhasta!\"\n\nDick ei pitänyt hänen ovelasta hymystään, eikä hänen mielestään\nillan murhenäytelmässä ollut mitään huvittavaa. Senvuoksi hän\nseuratessaan miestä alas portaita oli hyvin ajatuksissaan. Ovella oleva\npoliisikonstaapeli ei ollut nähnyt miehen tulevan sisään. Hän vannoi\njoka tapauksessa, ettei kukaan ollut päässyt hänen ohitseen hänen\nollessaan ovella.\n\n\"Mitä tämä merkitsee!\" kysyi Dick katsoen kutsumattomaan vieraaseen.\n\n\"Se merkitsee, että konstaapeli on väärässä\", sanoi toinen kylmästi.\n\"Ehkäpä hän muistaa menneensä jalkakäytävälle ajaakseen väkijoukon\nhiukan kauemmaksi.\"\n\nKonstaapeli myönsi tehneensä niin.\n\n\"Teidän olisi pitänyt nähdä se hallista tai portailta\", sanoi Shannon\nepävarmana.\n\n\"Seurasin kaikkea ulkoapäin, mutta minusta on täysin selvää, että jos\njoku on kyllin järjetön tullakseen sellaiseen paikkaan, jossa on tehty\nmurha, hän saa syyttää ainoastaan itseään, jos joutuu epäillyksi.\"\n\n\"Missä asutte?\"\n\n\"Yhä edelleen Ritz-Carltonissa. Jään tänne, jos tahdotte, mutta\nvakuutan teille, että häpeällisin rikos, josta minua voidaan syyttää,\non tässä tapauksessa hillitön uteliaisuus.\"\n\nDick oli jo tarkistanut miehen ilmoituksen, että hän oli tämän hienon\nhotellin vieraana, ja tungettelija sai kehoituksen mennä tiehensä ja\npitää huolta vain omista asioistaan.\n\n\"En pidä siitä ensinkään\", sanoi Shannon apulaiselleen, kun he\npalasivat Malpasin huoneeseen. \"Hän oli voinut tulla sisään, niinkuin\nhän sanoi; toiselta puolen on hyvin todennäköistä, että hän oli talossa\njo silloin, kun murha tapahtui. Kuinka kauan ne avaavat sitä ovea?\nTäytyy mennä katsomaan.\"\n\nHän seurasi Steeliä ylimpään kerrokseen, missä kaksi konstaapelia\nseisoi tukevan oven edessä, jossa ei ollut avainta eikä ovenripaa.\n\n\"Kuinka se on pantu kiinni?\" kysyi Dick tutkien tarkkaan ovea.\n\n\"Sisäpuolelta, sir\", sanoi toinen poliiseista. \"Joku on nyt siellä.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\" kysyi Dick nopeasti.\n\n\"Kyllä, sir\", sanoi toinen poliisi. \"Minäkin kuulin sen. Jonkinlaisen\nkumahduksen ja aivankuin pöydän vetämisestä lattian poikki syntynyttä\nääntä.\"\n\nHän kohotti varoittaen sormen huulilleen ja taivutti päätään. Dick\nkuunteli myöskin. Ensin hän ei voinut kuulla mitään, mutta sitten hänen\nkorviinsa kuului mitä heikointa narinaa, aivankuin ruosteisen saranan\nkääntymisestä syntynyttä.\n\n\"Olemme koettaneet saada sen auki kirveellä\", sanoi Steel osoittaen\npuuhun iskettyjä syviä rakoja, \"mutta tässä ei ollut mitään\nponnistuspaikkaa. Tässä tulevatkin jo miehet sorkkarautoineen.\"\n\n\"Kuuletteko?\" kysyi toinen poliiseista äkkiä.\n\nHän olisi ollut kuuro, jollei olisi kuullut. Huoneesta tuli kaatuvan\ntuolin ääni, ja sitä seurasi vähän ajan kuluttua kumea jymähdys,\naivankuin jokin olisi pudonnut.\n\n\"Ovi auki, nopeasti!\" sanoi Shannon.\n\nTarttuen yhteen sorkkaraudoista hän työnsi sen ohuen kärjen oven ja\npihtipielen väliin ja väänsi voimiensa takaa. Ovi antoi hitaasti\nmyöten. Toinen sorkkarauta tuli avuksi, ja silloin ovi aukeni terävästi\npamahtaen.\n\nUllakkohuone, johon he syöksyivät, oli tyhjä, lukuunottamatta tuolia,\njoka oli kumollaan lattialla, ja pöytää. Hypättyään pöydälle Dick\nkoetti työntää auki päänsä yläpuolella olevan kattoikkunan, mutta se\noli lujasti kiinni. Samalla hän suuntasi taskulamppunsa valonsäteet\nylöspäin. Ikkunan likaisen lasin läpi hän näki ääriviivat kasvoista,\njotka tuijottivat alas häneen. Vain hetkinen, ja sitten ne katosivat.\n\nPitkä, terävä leuka, korkea, ulospullistunut otsa, hirveän iso nenä...\n\n\n\n\nXXX.\n\nSavukekotelo.\n\n\n\"Sorkkarauta, pian!\" kiljaisi hän ja kävi raskaiden ikkunankehyksien\nkimppuun.\n\nMuutamissa minuuteissa ikkuna oli auki, ja hän oli kiivennyt\ntasaiselle, peltipeitteiselle katolle. Hän kiersi varovaisesti lähellä\nolevan savutorven ympäri. \"Kädet ylös!\" kajahti silloin äkkiä käskevä\nääni, ja taskulamppunsa valossa hän näki päällystakkiin puetun\nmiehen muistaen samassa, että Willitt oli kertonut hänelle vartijan\nasettamisesta katolle.\n\n\"Oletteko Willittin miehiä?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Minä olen kapteeni Shannon päämajasta. Oletteko nähnyt kenenkään\nkulkevan tästä ohi?\"\n\n\"En, sir.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\" kysyi Dick epäillen.\n\n\"Aivan varma, sir. Kuulin joitakin askelten ääniä, ennenkuin kuulin\nkattoikkunan avautuvan — luultavasti se oli kattoikkuna — mutta ne\näänet tulivat toisesta päästä kattoa.\"\n\nDick kiiruhti takaisin aukon toiselle puolelle lähtien päinvastaiseen\nsuuntaan, kunnes hänet pysähdytti viereisen talon seinä, joka oli\nkerrosta korkeampi kuin n: o 551. Hän valaisi taskulampullaan ylöspäin\nja näki, että oli mahdotonta, että kukaan olisi voinut kiivetä ylös\ntätä paljasta seinää myöten.\n\nMutta sitten hän näki muutakin. Katon reunan yli riippui solmuilla\nvarustettu köysi, jonka pää oli kiinnitetty savutorven ympärille. Hän\nsilmäili alas pimeyteen.\n\n\"Jos se mies meni tätä tietä, niin hän meni varmasti hyvää vauhtia\",\nsanoi hän ja palasi puhuttelemaan vahdissa olevaa miestä.\n\nTämä sanoi, ettei ollut kuullut mitään muuta kuin mahdollisesti\nkattoikkunan avaamisesta syntyvän äänen, ja vakuutti, ettei katolta\nollut kuulunut murtamismelua, ennenkuin Dickin sorkkarauta teki\ntehtävänsä.\n\n\"Oletteko amerikkalainen?\" kysyi Dick äkkiä.\n\n\"Kyllä, sir, olen amerikkalainen\", sanoi mies. \"Olen ollut tällaisessa\ntyössä jo siellä toisella puolella.\"\n\nKatolla täytyi olla jokin toinen kätkeytymispaikka, mutta vaikka Dick\nkäytti kokonaisen neljännestunnin etsimiseen, koputtelipa paksua\nsavutorveakin, ei hän löytänyt mitään, minkä vuoksi hän laskeutui\ntakaisin pieneen ullakkohuoneeseen jättäen Steelin jatkamaan\ntarkastusta.\n\nSteelin tarkastus oli verkkaista mutta perinpohjaista. Taskulamppunsa\navulla hän tarkasti kauttaaltaan koko katon. Hänen ensimmäinen\nlöytönsä oli pieni kuparisylinteri, ilmeisesti automaattisen pistolin\npatruuna ja aivan äskettäin ammuttu. Toinen ja tärkeämpi löytö ei\nilmestynyt, ennenkuin hän oli jo melkein luopunut etsimisestä. Se\noli räystäskourussa, ja sen kultaisen nurkan kimmellys ilmaisi sen\nolinpaikan. Hän onki sen esiin räystäskouruun pysähtyneestä vedestä ja\nvei sen alas ullakkokerrokseen.\n\nSe oli pieni, kultainen kotelo ja sisälsi kolme märkää savuketta.\nYhdessä nurkassa oli nimimerkki. Hän pyyhki kotelon kuivaksi ja vei sen\npäällikölleen. Dick Shannon näki nimimerkin.\n\n\"Luulen, että olemme nyt perillä siitä miehestä\", sanoi hän vakavasti.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nMartin Elton tulee kotiin.\n\n\nDora Elton kuuli miehensä pistävän avaimen lukkoon ja karkaisi itsensä\nottamaan vastaan tulossa olevan järkytyksen. Hän värisi, vaikka oli\nvielä puettu nahkakappaansa ja huoneen lämpömäärä oli keskinkertaista\nkorkeampi. Hänen hermojännityksensä saattoi kaikki äänet kuulumaan\ntavallista tarkemmin, ja hän kuuli Martinin pistävän kävelykeppinsä\nhallin nurkkaan, kuuli hänen askeltensa kahinan matolla ja odotti.\nKerran hän oli lukenut miehestä (tai oliko se tyttö?), joka oli tehnyt\nkaiken erään hypnotisoijan tahdon mukaan totellen tätä sokeasti. Ja\nsitten, eräänä päivänä, uhri tunsi ilahduttavaa vapauden ja helpotuksen\ntunnetta ja tiesi siitä, että hänen käskijänsä oli kuollut.\n\nJa Lacy Marshalt oli kuollut. Vaikka Dora ei olisi seisonutkaan\nväkijoukon ulommaisessa reunassa ja kuullut väkijoukkoon levinnyttä\nuutista, olisi hän tietänyt sen häntä vallinneen eräänlaisen riivauksen\näkillisestä poistumisesta. Ja hänestä tuntui nyt kuin murhaajasta\nkuolemantuomionsa täytäntöönpanoaamuna.\n\nOvenripa kääntyi, ja Martin Elton astui sisään. Hänet nähtyään Dora\npainoi kätensä suutaan vastaan tukahduttaakseen huudahduksen. Martinin\nkasvot ja kädet olivat likaiset, hänen pukunsa repeytynyt ja tomun\npeittämä; toisesta housunlahkeesta riippui kangassuikale paljastaen\nloukkautuneen polven. Hänen kasvonsa näyttivät vanhentuneilta, ja hänen\nverettömät huulensa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti.\n\nHetkisen hän seisoi ovessa katsoen Doraan. Hänen katseessaan ei ollut\nvihaa eikä moitetta.\n\n\"Halloo!\" sanoi hän, sulki oven ja tuli lähemmäksi. \"Poliisi tuli siis\nsittenkin?\"\n\n\"Poliisiko?\"\n\n\"Sinähän lähetit poliisin tänne etsimään rahoja. Tapasin Gavonin: hän\nnäytti taipuvaiselta toimittamaan kotietsinnän. Et kai ole unohtanut\nsitä, vai mitä?\"\n\nDora oli todellakin unohtanut. Niin paljon oli tapahtunut siitä lähtien.\n\n\"Käännytin heidät takaisin. Gavon uskoo minun saaneen hysteerisen\nkohtauksen.\"\n\nMartin lämmitti likaisia käsiään tulen edessä.\n\n\"Niin minäkin luulen.\"\n\nKatsahdettuaan mahdottomassa kunnossa olevaan pukuunsa hän hymyili.\n\n\"Otan kylvyn, vaihdan pukua ja vapautan itseni näistä vaatteista —\nkiipeäminen olikin koko lailla työlästä työtä.\"\n\nÄkkiä Dora tuli hänen luokseen ja pisti kätensä hänen takkinsa taskuun.\nMartin ei vastustellut millään tavalla, ja kun käsi tuli takaisin\nmukanaan isokokoinen brovninki, näytti sen näkeminen paremminkin\nhuvittavan kuin kiusaavan häntä.\n\nKädet vavisten ja nähden epäselvästi kyynelten läpi Dora tarkasteli\nsitä. Perä oli tyhjä, makasiini, jonka olisi pitänyt se täyttää, oli\npoissa. Haisteltuaan aseen piippua hän veti kasvonsa tuskan irveeseen.\nAseella oli ammuttu, ja aivan äsken, sillä se haisi vielä ruudilta.\n\n\"Niin, ole hyvä, vaihda vaatteita\", sanoi Dora. \"Näkikö sinua kukaan?\"\nkysyi hän sitten.\n\nMartin veti huulensa yhteen miettiväisenä.\n\n\"En tiedä — minut on voitu nähdä. Mitä sinä aiot tehdä?\"\n\n\"Sinun olisi paras vaihtaa pukua; jos tarvitset jotakin, voit kutsua\nminua.\"\n\nKun Martin oli poistunut huoneesta, tarkasteli Dora jälleen pistolia.\nSiinä ei ollut mitään, joka olisi erottanut sen tuhansista muista\ntaskuaseista, paitsi piippuun leimattu numero, mutta siitä ei\npoliisille olisi mitään apua. Bunny oli ostanut sen Belgiasta, missä\nostoista ei pidetä niin huolellista luetteloa. Dora pisti aseen\nkäsilaukkuunsa, meni Martinin huoneen ovelle ja koputti.\n\n\"Menen ulos neljännestunniksi\", sanoi hän. \"Hyvä on\", kuului\nvaimennettu vastaus. Dora tunsi erään pengerkadun Regent Canalin,\nvarrella ja ajoi sinne vuokra-autolla. Maksettuaan ja lähetettyään\npois auton hän meni keskelle siltaa ja pudotti pistolin kanavaan\nkuullen selvästi, kun se puhkaisi ohuen jään. Sitten hän jatkoi\nmatkaansa kanavan toiselle rannalle, jossa pian tapasi toisen auton.\nMartin istui aamunutussaan salongissa takkavalkean edessä maistellen\nhöyryävää kahvia, kun Dora tuli sisään. Martin arvasi, missä hän oli\nollut. \"Pelkään saaneeni sinut käyttäytymään jokseenkin järjettömästi\n— niiden rahojen takia\", sanoi Martin katsoen Doraa kahvikupin reunan\nyli. \"Ajattelin asiaa lähemmin. Kun Stanford tuli, panin hänet viemään\ntavaran takaisin. Gavon tuli meidän ollessamme ulkona — Lucy kertoi\nsiitä minulle. Etkö tietänyt sitä?\"\n\n\"Hän kertoi minullekin jotakin\", sanoi Dora välinpitämättömästi.\n\"Kuulin, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. Mitä olet tehnyt\nvaatteillesi?\"\n\n\"Ne ovat uunissa\", sanoi Martin lyhyesti.\n\nHän oli äskettäin laitattanut taloon keskuslämmityslaitteet, ja niihin\nkuului siis uuni.\n\n\"Menen vuoteeseen\", sanoi Dora tullen Martinin luo saadakseen suudelman.\n\nMartin kuuli hänen huoneensa oven sulkeutuvan ja katseli ajatuksissaan\nnaarmuisia käsiään.\n\n\"Naiset ovat omituisia\", sanoi hän.\n\nHän ei mennyt vuoteeseen. Hänen pukunsa oli levällään hänen huoneessaan\nvalmiina pikaista pukeutumista varten, joka seuraisi odotettavissa\nolevaa noutamista. Koko yön hän istui tulen ääressä, ajatellen,\nkummastellen — mutta katumatta mitään. Aamun harmaa valo löysi\nhänet samasta paikasta, leuka rintaa vastaan nukkumassa sammuneen\ntakkavalkean ääressä.\n\nKello seitsemän uninen palvelijatar herätti hänet.\n\n\"Alhaalla on eräs herrasmies, joka tahtoo tavata teitä, sir — kapteeni\nShannon.\"\n\nMartin nousi väristen seisomaan.\n\n\"Pyytäkää hänet sisään\", sanoi hän, ja Dick Shannon tuli melkein heti\nhuoneeseen.\n\n\"Huomenta, Elton. Onko tämä teidän?\"\n\nHänellä oli kädessään ohut, kultainen savukekotelo. Martin katsoi sitä.\n\n\"Kyllä, se on minun\", hän sanoi.\n\nDick Shannon pisti kotelon taskuunsa.\n\n\"Tahdotteko selittää, mistä johtuu, että se löydettiin eilenillalla\nläheltä sitä paikkaa, missä Lacy Marshalt murhattiin?\" kysyi hän.\n\n\"Todellako?\" sanoi Elton hyvin kohteliaasti. \"Mihin aikaan murha\ntehtiin?\"\n\n\"Kello kahdeksan.\"\n\nMartin nyökkäsi.\n\n\"Kello kahdeksan\" — hän puhui harkiten sanojaan — \"minä olin Vine\nStreetin poliisiasemalla selittämässä tarkastaja Gavonille, että minun\nvaimolleni sattuu toisinaan mielipuolisuuden kohtauksia. Muuten en\nsiihen saakka, kunnes te juuri minulle kerroitte, tietänyt, että Lacy\nMarshalt on kuollut.\"\n\nDick tuijotti häneen.\n\n\"Olitteko Vine Streetin poliisiasemalla? Se seikka voidaan helposti\ntodeta.\"\n\n\"Olisin luullut, että se olisi todettu jo ennen tänne tuloanne\", sanoi\nMartin vakavasti.\n\nMolemmat miehet kääntyivät katsomaan ovelle, kun se aukeni, ja Dora\nastui sisään. Kuopallaan olevat silmät ja kalpeat kasvot puhuivat\nunettomasta yöstä. Hän siirsi silmänsä Shannonista mieheensä.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi hän matalalla äänellä.\n\n\"Shannon kertoi juuri minulle, että Lacy Marshalt on kuollut\", sanoi\nMartin levollisesti. \"Se oli minulle uutinen. Tiesitkö sinä?\"\n\nDora nyökkäsi.\n\n\"Kyllä, minä tiesin. Miksi kapteeni Shannon on tullut tänne?\"\n\nMartin hymyili.\n\n\"Luulen melkein, että hän epäilee minua.\"\n\n\"Sinua!\" Dora katsahti Shannoniin. \"Mieheni ei poistunut kotoa eilen\nillalla...\"\n\nMartinin matala nauru ilmaisi pelkkää huvia.\n\n\"Rakkaani, teet kapteeni Shannonin epäluuloiseksi. Tietysti minä\npoistuin kotoa. Olen juuri kertonut hänelle, että menin Vine Streetille\nja olin siinä julkisessa laitoksessa samaan aikaan, kuin murha tehtiin.\nJollakin salaperäisellä tavalla minun savukekoteloni on keinotellut\nitsensä Malpasin talon katolle.\"\n\n\"En sanonut, että se oli siellä\", keskeytti Dick terävästi, ja\nhetkiseksi Martin Elton joutui sanattomaksi.\n\n\"Sen on täytynyt olla kaukovaikutusta — olen ajatusten lukija. Se oli\njollakin katolla, joka tapauksessa...\"\n\n\"En sanonut sitäkään\", sanoi Dick Shannon rauhallisesti.\n\n\"Sitten minun on täytynyt nähdä siitä unta.\"\n\n\"Kuulkaahan, Elton, kehoitan teitä olemaan minulle niin avomielinen,\nkuin teidän oma turvallisuutenne sallii\", sanoi Dick. \"En voi\nkuvitella, että väittäisitte olleenne Vine Streetillä kello kahdeksan,\njollei siihen olisi mitään tärkeätä syytä. Kuinka tämä savukekotelo\njoutui n:on 551 katolle Portman Squaren varrella?\"\n\n\"Minä — minä jätin sen sinne.\" Se oli Dora. \"Lainasin sen, kapteeni\nShannon, muutamia päiviä sitten — olin, nähkääs, Lacy Marshaltin ystävä\nja olin — olin toisinaan hänen vieraanaan.\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Se ei löytynyt Lacy Marshaltin talosta. Se oli Malpasin talon katolla.\"\n\nHänen tutkivat silmänsä etsivät Eltonin silmiä.\n\n\"Minä pudotin sen sinne\", sanoi Bunny Elton tyynesti, \"aikaisemmin\nillalla. Tarkoituksenani oli tunkeutua Marshaltin taloon ja selvittää\nmuuan pieni lasku hänen kanssaan. Mutta Marshaltin talon katolle ei ole\nmitään tikapuita, kun taas viereisen talon katolle pääsi jokseenkin\nhelposti. Vaikeus alkoi vasta silloin, kun koetin löytää tien Lacyn\nlinnaan. Se oli paljon vaikeampaa eilen illalla, koska huomasin, että\nkatolle oli sijoitettu muuan mies — salapoliisi, luulen minä.\"\n\n\"Kuinka pääsitte jälleen alas?\" kysyi Dick.\n\n\"Se kävi aivan yllättävällä tavalla. Joku oli suorastaan kohtalon\nsallimuksesta pitänyt huolen köydestä, joka oli sidottu kiinni\nsavutorveen ja varustettu solmuilla jokaisen jalan päässä — sitä pitkin\noli suorastaan yhtä helppo päästä alas kuin tikapuita käyttämällä.\"\n\nShannon mietti hetkisen.\n\n\"Pukeutukaa\", sanoi hän sitten. \"Menemme Vine Streetille tarkistamaan\nteidän kertomuksenne.\"\n\nHän oli aivan varma siitä, että Martinin koko kertomus oli perätön,\nmutta heidän ehdittyään poliisiasemalle hän sai kokea ensimmäisen\nyllätyksen sinä päivänä. Martinin kertomus ei ainoastaan osoittautunut\noikeaksi, vaan pöytäkirjassa, johon kaikki käynnit oli merkitty\naikajärjestyksessä, oli merkintä: \"M. Elton kävi perätöntä syytöstä\nkoskevassa asiassa\", ja sen kohdalla: \"Kello kahdeksan.\" Se oli aivan\nhämmentävää.\n\n\"Ehkä te nyt\", sanoi Martin nauttien Dickin tappiosta, \"tahdotte kysyä\nyötarkastajalta, kuinka minä olin puettu\".\n\n\"Ette näyttänyt olevan pukeutunut ensinkään\", sanoi poliisi virkailija.\n\"Itse asiassa minä luulin teidän tulleen naamiaisista. Hän oli\nrepaleissa tänne tullessaan. Olitteko ollut jossakin töykeässä talossa,\nElton?\"\n\nMartin hymyili rauhallisesti.\n\n\"Töykeän talon _päällä_ olisi täsmällisempää\", sanoi hän ja kysyi\nDickiltä: \"Oletteko tyydytetty?\"\n\nAlibi oli kiistämätön. Dick katsoi hämmennyksissään poliisiaseman\nkelloa.\n\n\"Käykö tuo kello oikein?\"\n\n\"Kyllä se nyt käy\", sanoi tarkastaja.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Dick nopeasti.\n\n\"Kello seisahtui eilen illalla; luulen sen aiheutuneen pakkasesta,\nsillä sitä ei tarvinnut vetää, kun panimme sen jälleen käymään. Totta\npuhuen se seisahtui jokseenkin samaan aikaan, kuin te olitte täällä,\nElton. Teidän lähdettyänne konstaapeli kiinnitti minun huomioni siihen.\"\n\n\"Ikävä asia\", mutisi Bunny.\n\nHän seurasi Dick Shannonin mukana takaisin, eivätkä he puhuneet\nsanaakaan, ennenkuin kääntyivät Curzon Streetille.\n\n\"Se järjetön kello pelastaa todennäköisesti teidän kaulanne, ystävä\nhyvä\", sanoi Shannon. \"Minulla on valtakirja kotitarkastuksen\nsuorittamista varten teidän luonanne, ja aion nyt panna sen toimeen.\"\n\n\"Jos löydätte jotakin, josta teille on pienintäkin hyötyä\", vastasi\nMartin, \"niin olen oleva ensimmäisenä teitä onnittelemassa\".\n\n\n\n\nXXXII.\n\nKirje.\n\n\nKaikista sanomalehdistä antoi _Globe Herald_ täsmällisimmän selonteon\nedellisen illan tapahtumista:\n\n \"Kymmenen minuutin kuluessa eilen illalla ammuttiin kuoliaaksi\n senaattori Lacy Marshalt Etelä-Afrikasta, samalla kuin hänen ruumiinsa\n vietiin pois, ja hänen uskottu kamaripalvelijansa murhattiin,\n murhaajan ollessa ilmeisesti sama henkilö. Ensinmainittu näistä\n murhenäytelmistä tapahtui A. Malpasin, yksinäisen ja tunnetun\n miljoonamiehen, talossa Portman Squaren varrella. Malpas, tavoiltaan\n omituinen mies, on kadonnut, ja poliisi etsii häntä.\n\n \"_Globe Herald’in_ kokoamat tiedot rikoksesta muistuttavat\n enemmän lukua jostakin Edgar Allan Poen teoksesta kuin selostusta\n tapahtumasta, joka sattui Lontoon hienossa kaupunginosassa eilen\n illalla. Viisi minuuttia vailla kahdeksan etsivän poliisin komissaari\n Shannon saattoi miss Audrey Bedfordia, Malpasin sihteeriä, Portman\n Squaren n:oon 551. Miss Bedford oli luvannut klo 8 tavata kadonneen\n miehen, ja mr Shannon, joka oli tehnyt useita tuloksettomia yrityksiä\n päästäkseen Malpasin puheille, arveli nyt saaneensa tilaisuuden päästä\n tähän niin huolellisesti vartioituun taloon. Nyt tiedetään, että\n huoneiston ovet ja ikkunat olivat varustetut sellaisilla laitteilla,\n että ne aukenivat ja sulkeutuivat sähkövirran avulla, ja että Malpas\n voi kovaäänisten puhelimien välityksellä keskustella kaikkien taloon\n pyrkivien kanssa näiden näkemättä häntä. Täsmälleen kello kahdeksan\n ovi aukeni, ja miss Bedford ja komissaari astuivat sisään taloon.\n Varmaa on, että Malpas oli tähän aikaan saapuvilla, sillä tulijat\n kuulivat ja tunsivat hänen äänensä. Miss Bedford oli parhaillaan\n koputtamassa vanhan miehen yksityishuoneiston ovea, kun sisältä kuului\n kaksi laukausta. Saatuaan oven auki mr Shannon näki Lacy Marshaltin\n kuolleen ruumiin makaavan Malpasin lukuhuoneen lattialla...\"\n\nSitten seurasi jokseenkin luotettava kertomus kaikesta, mitä myöhemmin\noli saatu selville.\n\n \"Poliisi on saanut ratkaistavakseen melkein käsittämättömän\n arvoituksen, tai oikeastaan sarjan arvoituksia, jotka tässä lyhyesti\n mainittakoon.\n\n \"1) Kuinka tuli Marshalt erakon huolellisesti vartioituun taloon, joka\n erakko, niinkuin tiedetään, vihasi häntä ja jota Marshalt pelkäsi niin\n kovin, että oli palkannut yksityisetsiviä suojelemaan häntä vanhan\n miehen juonitteluilta? Selvää on, että kuolleella miehellä on täytynyt\n olla jokin hyvin voimakas vaikutin, joka sai hänet tulemaan tähän\n salaperäiseen taloon.\n\n \"2) Millä tavalla Lacy Marshaltin ruumis vietiin murhan jälkeen pois\n n:osta 551?\n\n \"3) Kuka murhasi Tongerin, kamaripalvelijan, ja mistä syystä? Poliisin\n teoria on, että murhaaja on mies, jota tämän kauhean verityön uhrit\n ovat kumpikin loukanneet yhtä suuresti.\n\n \"4) Missä on Malpas, ja onko hänkin joutunut hämäräperäisten\n rikollisten käsiin?\"\n\nDick luki selostuksen ja antoi hiljaisessa mielessään tunnustuksen\nreportterin kirjoittaman kuvauksen paikkansapitävyydelle. Selostuksesta\noli kuitenkin jäänyt pois eräitä kohtia, ja siitä hän oli kiitollinen.\n\nKello kymmenen hän kuulusteli Marshaltin keittäjätärtä, lyhyttä ja\npaksua keski-ikäistä naista, johon edellisen illan tapahtumat eivät\nolleet tehneet niin järkyttävää vaikutusta kuin Marshaltin muuhun\nhenkilökuntaan.\n\n\"Mihin aikaan mr Marshalt meni ulos?\" oli hänen ensimmäinen\nkysymyksensä, ja keittäjätär kykeni antamaan hänelle täsmällisen tiedon.\n\n\"Puoli kahdeksan, sir. Kuulin ulko-oven paukahtavan, ja Milly, joka\non ensimmäinen sisäkkö, meni ylös keittiöön luullen, että se oli mr\nTonger, joka oli tullut takaisin. Arvaten sitten, että ovessakulkijan\noli täytynyt olla isäntä, hän meni lukuhuoneeseen ja huomasi, että mr\nMarshalt oli mennyt.\"\n\n\"Oliko täällä sattunut minkäänlaisia selkkauksia?\"\n\n\"Tarkoitatteko mr Tongerin ja mr Marshaltin välillä?\" Keittäjätär\npudisti päätään. \"Ei, sir. Vaikka he melkein aina riitelivät keskenään,\nmr Tonger ei ollut niinkuin tavallinen palvelija; hän tunsi mr\nMarshaltin niin hyvin, että palvelustytöt toisinaan kuulivat hänen\nsinuttelevan häntä. He olivat erittäin hyviä ystäviä.\"\n\n\"Söikö Tonger ateriansa keittiössä?\"\n\n\"Ei, sir, ne vietiin aina ylös hänen huoneeseensa. Hänellä oli oma\nhuoneisto yläkerroksessa, erillään palvelijain asunnoista. Me nukuimme\ntalon takaosassa; hänen huoneensa olivat aukion puolella.\"\n\nDick silmäsi muistikirjaansa aikaisemmin merkitsemiään kysymyksiä.\n\n\"Oliko Tonger kohtuullinen? Tarkoitan, joiko hän ollenkaan?\"\n\nKeittäjätär epäröi.\n\n\"Viime aikoina hän käytti koko paljon väkijuomia\", sanoi hän.\n\"Aikaisemmin minä tavallisesti lähetin hänen lounaansa ja päivällisensä\nmukana ylös vettä tai sitruunamehua, mutta parina viime viikkona hän\notti huoneeseensa huomattavia määriä väkijuomia, vaikka minä en koskaan\nnähnyt niiden tekevän häneen sen pahempaa vaikutusta.\"\n\nNainen kertoi Dickille hiukan enemmän, kuin mitä tämä tiesi tai oli\nepäillyt. Hänen täytyi saada tavata Audrey ja nähdä, voisiko tämä\ntäyttää jonkin avonaiseksi jääneen kohdan.\n\nAudrey oli syömässä myöhästynyttä aamiaistaan hotellin ruokasalissa,\njossa sillä hetkellä oli vain vähän muuta yleisöä, kun Dick tuli\nnäyttämölle.\n\n\"Odotin kello kahteen viime yönä ja sitten, kun te ette tullut, menin\nnukkumaan.\"\n\n\"Järkevä tyttö\", sanoi Dick. \"Lupasin tulla tapaamaan teitä, mutta\nminulla oli tuskin hetkeäkään vapaata aikaa. Oletteko lukenut kaiken\nsiitä?\" sanoi hän luoden silmänsä lehteen, joka oli kokoontaitettuna\nAudreyn lautasen vieressä.\n\n\"Kyllä\", sanoi Audrey rauhallisesti. \"Ne näyttävät tehneen koko joukon\nhuomioita, joihin muun muassa kuuluu sekin seikka, että minä olin\nteidän mukananne.\"\n\n\"Minä kerroin sen heille\", sanoi Dick. \"Ei ollut saavutettavissa mitään\nsalaamalla teidän läsnäolonne. Muistatteko tämän?\"\n\nHän asetti Audreyn eteen paperiarkin. Se oli kirje, joka oli löytynyt\nMalpasin huoneesta.\n\n\"Tämä on minun käsialaani\", sanoi Audrey heti. \"Luulen sen olevan yhden\nniistä kirjeistä, jotka kirjoitin puhtaaksi mr Malpasille.\"\n\n\"Ettekö muista, mikä niistä? Voitteko palauttaa mieleenne sen\nsanamuodon?\"\n\nAudrey pudisti päätään.\n\n\"Ne olivat kaikki minulle merkityksettömiä, ja minä kirjoitin ne\npuhtaaksi koneellisesti.\" Hän rypisti kulmiaan ajatellen. \"Ei — se ei\nollut mikään tavallisuudesta poikkeava kirje. Useimmat niistä olivat\nhiukan arvoituksellisia. Mistä olette saanut tämän?\"\n\nDick ei tahtonut järkyttää häntä, joten hän jatkoi keskustelua\nvastaamatta kysymykseen.\n\n\"Onko Malpasilla jokin toinen talo? Oliko jossakin kirjeessä jotakin\nviittausta mahdolliseen kätköpaikkaan?\"\n\n\"Ei mitään\", sanoi Audrey ja kysyi sitten äkkiä: \"Mitä minun on tehtävä\nniille rahoille, jotka hän antoi minulle?\"\n\n\"Teidän on parasta pitää ne, kunnes hänen perillisensä ilmestyy\", sanoi\nDick välinpitämättömästi.\n\n\"Mutta eihän hän ole kuollut, vai mitä?\" kysyi Audrey säikähtyneenä.\n\n\"Hän tulee olemaan kuollut seitsemän viikon kuluttua siitä päivästä,\njolloin saan käsiini sen vanhan paholaisen\", vastasi Dick.\n\nHän kysyi Audreylta vielä kerran, millaiseksi tämä muisti sen vanhan\nmiehen ulkonäön, ja kirjoitti muistiin siitä saamansa kuvauksen. Se oli\nsama mies, jonka kasvot hän oli nähnyt kattoikkunan läpi!\n\n\"Hän on jossakin Lontoossa, luultavasti talossa Portman Squaren\nvarrella. Se talo on täynnä mahdollisia kätköpaikkoja.\"\n\nSiellä oli ainakin kaksi sellaista kätköpaikkaa, joita hän ei tietänyt.\nJos hän olisi löytänyt toisen niistä, niin Portman Squaren arvoitus ei\nolisi ollut enää mikään arvoitus.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nUlkopiirissä.\n\n\nKun Dick oli mennyt, palasi Audrey huoneeseensa ja heittäytyi\nvuoteelleen — hän oli vielä hyvin väsynyt ja uninen — ja palautti\nsurunvoittoisesti hymyillen mieleensä vanhan mrs Graffittin varoitukset\nLontooseen nähden. Mitähän se vanha rouva ajattelisi hänestä? ihmetteli\nhän. Sillä hän oli varma siitä, ettei kertomus hänen rikollisurastaan\nollut menettänyt mitään sitä toistettaessa. Mahdollisesti talo\nsiellä maalla oli jo tullut kuuluisaksi ovelan ja taitavan, todella\nromanttisen lainrikkojan entisenä kotina. Mahdollisesti sen seinälle\nasetetaan taulu, ajatteli hän puolinukuksissa: \"Tässä asui useita\nvuosia kuuluisa Audrey Bedford...\"\n\nHän heräsi säpsähtäen horroksistaan. Huoneen ovi oli raollaan: hän\noli varma siitä, että oli sen sulkenut — yhtä varma kuin siitä, että\nsen oli työntänyt auki joku ulkoapäin. Hypähtäen ylös vuoteeltaan hän\nmeni ulos käytävään. Siellä ei näkynyt ketään; hänen oli siis täytynyt\nerehtyä.\n\nSitten hän näki lattialla jalkojensa juuressa kirjeen, ja ensi silmäys\nosoitteeseen melkein salpasi hänen hengityksensä. Se oli Malpasilta!\n\nHän repäisi kuoren auki vapisevin sormin. Sisällä oleva paperi oli\ntöherretty täyteen isoja kirjaimia, kolme sanaa rivillä:\n\n \"Lacy ja hänen kätyrinsä ovat kuolleet. Te menette samaa tietä, jos\n petätte minun luottamukseni. Tulkaa tapaamaan minua tänä iltana\n kello yhdeksän St. Dunstan'sin portille Ulkopiiriin. Jos kerrotte\n Shannonille, niin sitä pahempi hänelle ja teille.\"\n\nHän luki kirjeen uudelleen, ja käsi, jossa kirje oli, vapisi. St.\nDunstan's, sokeiden sotilaiden koti, oli Ulkopiirin yksinäisimmässä\nosassa. Pitikö hänen ilmoittaa Dickille? Hänen ensimmäinen ajatuksensa\noli olla välittämättä varoituksesta, seuraava koski Dickin\nturvallisuutta.\n\nPantuaan kirjeen käsilaukkuunsa hän meni ulos etsimään siivoojatarta.\nTämä oivallinen nuori nainen ei ollut nähnyt mitään miestä, nuorta tai\nvanhaa, hotellikerroksen käytävässä, lukuunottamatta, luonnollisesti,\nsellaisia henkilöitä, jotka olivat hyvin tunnettuja.\n\nAudrey oli nyt niin tottunut arvoituksellisiin asioihin, että tämä\nuusi säikähdys, joka oli hänet vallannut, tuntui hänestä suorastaan\nkuuluvan säännölliseen elämään. Kuka oli tämä arvoituksellinen mies,\ntämä harmaa varjo, joka sai itsensä näkymättömäksi tullen ja mennen\nmielensä mukaan? Mikäli hotelli oli kysymyksessä, oli hänen työnsä\nhelppoa. Hotellissa oli kaksi sisäänkäytävää, jotka kumpikin johtivat\neri kadulle (porraskäytävä ja hissi oli rakennuksen molemmissa päissä),\njoten oli jokseenkin helppo asia pujahtaa ylös ja alas huomatuksi\ntulematta.\n\nHän luki jälleen kirjeen ja piti siitä entistä vähemmän. Yhtä asiaa\nhän ei saanut tehdä, nimittäin jättää siinä olevaa kehoitusta\nhuomioonottamatta. Hänen täytyi joko mennä määrättyyn paikkaan, tai\nkertoa asiasta Dickille ja antautua siitä seuraavaan vaaraan. Monista\nsyistä hän ei voinut osoittaa luottamustaan Dickille tällä hetkellä\n— Dick ajoi näet parhaillaan takaa Malpasia, ja vaikka Audrey olisi\nvoinut viedä hänet suoraan etsityn miehen luo, hän olisi yhtä helposti\nvoinut viedä hänet suoraan surman suuhun.\n\nKoko päivän hänen huolestunut mielensä kamppaili tämän kysymyksen\nkanssa, jonka lisäksi tuli vielä uusi ikävyys. Siitä hetkestä, jolloin\nhän poistui hotellista iltapäivällä, palaamiseensa saakka hänellä oli\nsellainen tunne, että häntä pidettiin silmällä. Joku seurasi hänen\njälkiään vartioiden hänen jokaista liikettään. Hän tapasi itsensä\nkatselemasta pelokkaasti ympärilleen kavahtaen taaksepäin epäillessään\näkkiä tuijottavansa täysin viattomien ja pahaatarkoittamattomien\nihmisten kasvoihin.\n\nHänelle oli luonteenomaista, ettei se murhenäytelmä, jonka todistajana\nhän oli ollut, pidättänyt häntä mielikävelyltään, vaikka hänen oli\nkoottava koko rohkeutensa voidakseen kulkea pitkin sitä käytävää,\njonka varrella hän oli nähnyt tuntemattoman itsemurhaajan tämän\nkuolinhetkellä.\n\nPenkki ei näkynyt käytävän alkupäähän; se oli asetettu käytävän\npolvekkeen kohdalle ja tuli näkyviin vähitellen... Hän pysähtyi\npaikalleen sydän kiivaasti pamppaillen nähdessään penkistä ensimmäisen\nvilahduksen. Hän näki sinisen hameenhelman... ja kaksi pientä jalkaa,\nliikkumattomina.\n\n\"Olet hullu, Audrey Bedford\", sanoi hän.\n\nHänen omien sanojensa ääni pani hänet jälleen jatkamaan kulkuaan\nnähdäkseen kadotuksen paikalla istumassa erään lapsenhoitajan\npunaposkinen pienokainen sylissään.\n\nLapsenhoitaja nosti ylös silmänsä katsellakseen uteliaasti hyvin\nsievää tyttöä, joka nauroi ääneen kulkiessaan ohitse. Loukkautuneena\nlapsenhoitaja etsi peilin käsilaukustaan nähdäkseen, mille tyttö oli\nnauranut.\n\nPaluumatkallaan hotelliin Audrey pysähtyi ostaakseen erään\nkanalanhoitajien harrastuksille omistetun viikkolehden - omituinen\npäähänpisto häneltä, mutta samalla viisas, sillä sen sivujen tutusta\nsiansaksasta, sen ilmoitusten kohtuuttomista lupauksista hän löysi\njälleen tasapainonsa.\n\nHän toivoi, että Dick tulisi käymään sinä iltapäivänä, mutta tällä oli\nliian paljon tehtävää, ja tavallaan Audrey oli siitä iloinenkin, koska\nhän ei olisi voinut tavata Dickiä kertomatta tälle tekeillä olevasta\nasiasta. Dick ei tullut päivällisenkään aikana, ja Audrey vetäytyi\nhuoneeseensa pohtimaan suunnitelmiaan.\n\nEnsiksi hän jättäisi kaikki rahansa säilytettäväksi hotellin\nkassaholviin; ja toiseksi hän valitsisi vahvimmalta näyttävän\nautonkuljettajan, jonka voisi löytää, eikä tulisi poistumaan autosta.\nSe näytti hyvin järkevältä ja tyydyttävältä suunnitelmalta. Jos\nhän vain olisi voinut lainata jonkinlaisen aseen, olisivat hänen\nviimeisetkin pelonsyynsä poistuneet; mutta sen rauhallisen ja\nvaarattoman yleisön keskuudessa, joka oli tavattavissa hotellin\nseurustelusalissa, ei näkynyt ketään, jonka olisi voinut luulla\nkantavan murha-asetta mukanaan.\n\n\"Ja minä voisin mahdollisesti ampua itseäni!\" ajatteli hän.\n\nSuunnitelmanmukaisen autonkuljettajan löytäminen ei ollut niinkään\nhelppoa. Jonkinlainen hiipivä halvautuminen näytti vallanneen koko\nammattikunnan, ja seisoessaan hotellin ulko-oven edustalla hän näki\nviidenkymmenen vanhuudenheikon herrasmiehen matelevan ohi, ennenkuin\nsallimuksen lähettämä jättiläinen vihdoinkin tuli näkyviin ja sai\ninnokkaan kehoituksen pysähtyä.\n\n\"Minä olen menossa tapaamaan erästä miestä Ulkopiiriin\", sanoi Audrey\nhätäisesti. \"En — en tahdo jäädä yksin hänen kanssaan. Ymmärrättekö?\"\n\nHän ei ymmärtänyt. Useimmat niistä nuorista naisista, jotka hän oli\nvienyt Ulkopiiriin tapaamaan miehiä, olivat tahtoneet aivan päinvastoin.\n\nAudrey antoi hänelle ohjeet ja vaipui auton istuimelle huokaisten\nhelpotuksesta tietäessään, että epämieluisa seikkailu oli menossa kohti\ntäyttymystään.\n\nIlta oli luminen ja myrskyinen, ja Ulkopiirin kadut olivat mustan ja\nvalkoisen kirjavia tuulessa heiluvien puiden kieltäytyessä pitämästä\nputoavia märkiä lumihiutaleita oksillaan. Ulkopiiri voitti itsensä\nsynkeydessä — viisi minuuttia kestäneen ajon aikana Audrey ei nähnyt\nyhtään ihmissielua sen jalkakäytävillä. Auto jatkoi matkaansa\nrajattoman pitkän aikaa, ennenkuin se seisahtui jalkakäytävän viereen.\n\n\"Tässä on St. Dunstan's, miss\", sanoi autonkuljettaja astuen alas\npaikaltaan ja avaten auton oven. \"Täällä ei ole ketään.\"\n\n\"Odotan heidän tulevan\", sanoi Audrey.\n\nHän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin pitkä auto tuli\näänettömästi näkyviin ja pysähtyi noin kymmenen metrin päähän\nensiksitulleesta. Audrey näki kumaraisen miehen astuvan vaivalloisesti\nkatukäytävälle ja odotti hengittäen hiukan tavallista nopeammassa\ntahdissa.\n\n\"Audrey!\"\n\nSiitä äänestä ei voinut erehtyä. Audrey astui epäröiden muutamia\naskelia ja katsahti taakseen autonkuljettajaan.\n\n\"Tahdotteko tulla tänne?\" kysyi hän koettaen esiintyä lujana.\n\nKumarainen mies käveli hitaasti häneen päin, kunnes hän näki valkoisen\nkaulahuivin yläpuolella ison nenän ja pitkän leuan, jotka hän oli niin\nselvästi kuvannut Dickille aamupäivällä.\n\n\"Tulkaa tänne\", sanoi mies kärsimättömästi. \"Lähettäkää autonne pois.\"\n\n\"Se odottaa täällä\", sanoi Audrey äänekkäästi. \"En voi viipyä kauan.\nTiedättehän, että poliisi etsii teitä?\"\n\n\"Lähettäkää pois auto\", sähisi mies jälleen sanoen samassa: \"Teillä on\njoku siellä autossa! Kirous ja kuolema! Kirjoitinhan teille...\"\n\nAudrey näki teräksen välähdyksen hänen kädessään ja kavahti taaksepäin.\n\n\"Siellä ei ole ketään — vannon, ettei siellä ole ketään! Ainoastaan\nautonkuljettaja\", sanoi hän.\n\n\"Tulkaa tänne\", komensi mies. \"Menkää minun autooni!\"\n\nAudrey kääntyi ja liukastui jäätyneellä katukäytävällä, ja seuraavalla\nhetkellä mies oli tarttunut hänen molempiin käsivarsiinsa ja seisoi\nhänen takanaan.\n\n\"No, no, mitä nyt?\" huudahti autonkuljettaja ja tuli uhkaavasti heitä\nkohden.\n\n\"Pysykää paikallanne!\"\n\nKohotetun pistolin edessä autonkuljettajan oli pakko pysähtyä.\n\n\"Ottakaa autonne ja menkää. Kas tässä!\"\n\nKourallinen rahoja putosi melkein hänen jalkojensa juureen, ja\nautonkuljettaja kumartui poimiakseen ne ylös. Samassa pistoli\nkohosi kerran ylös ja iski rasahtaen suojaamattomaan päähän, ja\nautonkuljettaja kaatui katuun kuin pölkky.\n\nTämä kaikki tapahtui, ennenkuin Audrey käsitti, mihin äärimmäiseen\nvaaraan hän oli joutunut — tapahtui ilman, että Audrey voi nähdä\nmurhaajan kasvoja; sillä tämä seisoi koko ajan hänen takanaan ja iski\nautonkuljettajaa hänen olkapäänsä ylitse. Kun autonkuljettaja oli\nkaatunut, tunsi Audrey kohoavansa ylös kadusta.\n\n\"Jos huudatte, niin leikkaan poikki kurkkunne!\" sähisi ääni hänen\nkorvaansa. \"Menette samaa tietä kuin Marshalt ja Tonger — samaa tietä\nkuin Dick Shannon tulee menemään, jollette tee, niinkuin teille sanon!\"\n\n\"Mitä tahdotte minulta?\" läähätti Audrey ponnistellen toivottomasti\nvapautuakseen hänen otteestaan.\n\n\"Palvelusta!\" sähisi mies. \"Kaikkea, mistä olen teille maksanut!\"\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nMr Brown tarjoaa neuvoja.\n\n\nMalpas painoi kätensä Audreyn suulle laahatessaan häntä autoon päin,\nja Audrey oli melkein menettämäisillään tajuntansa, kun ote hänen\nympäriltään äkkiä löyhtyi, ja hän putosi maahan puolipyörryksissä.\nEnnenkuin hän käsitti, mitä oli tapahtumassa, Malpasin auton valot\nvilahtivat hänen ohitseen. Hän näki kolmen miehen juoksevan, kuuli\nlaukauksien rätinää, ja sitten hänet nostettiin jaloilleen. Hänen\nympärilleen kiertyneen käsivarren puristuksessa oli jotakin omituisen\ntuttua, ja hän katsahti ylös Dick Shannonin kasvoihin.\n\n\"Te olette tottelematon tyttö\", sanoi Dick vakavasti. \"Hyvä jumala!\nSaitte minut säikähtämään eri tavalla!\"\n\n\"Näittekö — näittekö hänet?\"\n\n\"Malpasinko? Ei, näin vain hänen autonsa perävalot, mutta aina on\nolemassa mahdollisuus, että hänet on voitu saada kiinni jollakin\nportilla, vaikka täytyykin tunnustaa, että se on vain hyvin kaukainen\nmahdollisuus. Minun mieheni kadotti teidät näkyvistään, ja oli\nsuoranainen onnen kauppa, että hän näki teidät jälleen teidän\najaessanne Clarence-portin kautta. Hän sai onneksi minut käsiin\npuhelimessa, muuten...\"\n\nAudrey värisi.\n\n\"Sanoiko hän teille mitään tärkeätä?\" kysyi Dick.\n\nAudrey pudisti päätään.\n\n\"Ei, hän teki vain joukon epämieluisia lupauksia, joita hän\ntoivottavasti ei tule täyttämään. Dick, minä menen takaisin\nkananpoikieni luo.\"\n\nShannon nauroi lempeästi.\n\n\"Vihaisinkaan teidän kanoistanne ei kykenisi nyt teitä suojelemaan,\nrakas ystävä\", sanoi hän. \"Syystä tai toisesta Malpas pitää\nvälttämättömänä saada teidät pois tieltä. Miksi hän ei ampunut teitä\nilman mitään valmisteluja, sitä minä en vain jaksa käsittää.\"\n\nHeti hän kuitenkin koetti rauhoittaa Audreyta.\n\n\"Muuten teitä on seurattu koko aika, vaikka sen ovatkin tehneet muut\nmiehet kuin tuo onneton Malpas. Kaksi uutteraa etsivää on pitänyt\nsilmällä teidän menojanne ja tulojanne. Lapsenhoitaja puistossa\npelästytti teitä, kertoivat he minulle.\"\n\nAudrey oli kyllin inhimillinen punastuakseen.\n\n\"En huomannut kenenkään seuraavan minua\", tunnusti hän.\n\n\"Koska ette odottanut näkevänne juuri niitä miehiä. Te pelkäsitte\nnäkevänne ilettävän, pitkänenäisen, vanhan miehen.\"\n\nDick saattoi Audreyn turvallisesti takaisin hänen hotelliinsa ja jatkoi\nmatkaansa Haymarketille. Siellä hän tapasi toisen kerran mr Brownin.\nTämä seisoi täsmälleen samassa paikassa kuin sinäkin iltana, jolloin\nDick oli vienyt hänet sisään asuntoonsa.\n\n\"Olen saanut teistä vakinaisen vieraan, ystäväni\", sanoi Shannon.\n\"Kuinka kauan olette ollut odottamassa?\"\n\n\"Neljä minuuttia, mahdollisesti viisi\", sanoi toinen suopeasti\nhymyillen.\n\n\"Saisinko ehdottaa, että koputtaisitte oveani, jos tahdotte tavata\nminua? Palveluksessani on miehiä, jotka päästävät teidät sisään.\nLuultavasti te todella tahdotte tavata juuri minua.\"\n\n\"En erikoisesti\", sanoi toinen yllättävästi. \"Saitteko hänet kiinni?\"\n\nDick pyörähti ympäri.\n\n\"Kiinni kenet?\"\n\n\"Malpasin. Kuulin, että olitte ajamassa häntä takaa tänä iltana.\"\n\n\"Te kuulette koko joukon enemmän, kuin mitä tavallisen miehen pitäisi\nkuulla\", sanoi Dick.\n\nMr Brown nauraa hykersi.\n\n\"Mikään ei suututa poliisia enemmän kuin saada kuulla tietoja, joiden\nse kuvittelee olevan omia yksityisiä salaisuuksiaan. Kun muistatte,\nettä teidän ammuntanne on saattanut Regents Parkin rauhalliset\nasukkaat hurjan pelon valtaan, niin voitte tuskin sanoa, ettei teidän\nepäonnistuneesta yrityksestänne sen paholaismiehen kiinnisaamiseksi ole\ntehty riittävää reklaamia.\"\n\n\"Paholaismiehen? Tunnetteko Malpasin?\"\n\n\"Huomattavan hyvin\", sanoi toinen heti. \"Harvat ihmiset tuntevat hänet\nparemmin.\"\n\n\"Ja luultavasti tunsitte myöskin mr Lacy Marshalt-vainajan?\"\n\n\"Vielä läheisemmin kuin Malpasin\", sanoi Brown. \"Olin todellakin hänen\nkanssaan parempi tuttava kuin mr Laker-vainajan kanssa.\"\n\n\"Tulkaa asuntooni\", sanoi Dick.\n\nHän ei ollut varma, että mies seurasi mukana, sillä tämä käveli niin\näänettömästi vahingoittuneesta jalastaan huolimatta, ennenkuin hän\nkatsahtaessaan taakseen näki hänet aivan kintereillään.\n\n\"Laker on nimi, jonka olette maininnut aikaisemmin: kuka hän on?\"\n\n\"Hän oli juomari, varas ja varkaiden kouluttaja. Hän ei tuntenut\nMalpasia niin hyvin, ettei olisi tehnyt erehdystä. Malpasin suhteen ei\ntarvitse tehdä kuin yksi erehdys, ja Laker erehtyi menemään mestarinsa\nluo päihdyksissä ollessaan - ja sinä yönä Laker kuoli!\"\n\n\"Kuoli? Onko hän siis kuollut?\"\n\nMr Brown nyökkäsi.\n\n\"Hänen ruumiinsa nostettiin joesta jokin aika sitten. Luulin, että\nasettaisitte asiat toistensa yhteyteen.\"\n\nDick hypähti ylös tuolilta, jolla oli istunut.\n\n\"Tarkoitatteko sitä miestä, joka oli nuijittu hengiltä ja heitetty\njokeen Embankmentilta?\"\n\nBrown nyökkäsi.\n\n\"Se oli hillitön Laker\", sanoi hän, \"ja hän oli, luulen minä, saanut\nsurmansa Malpasin tai jonkun hänen palkkalaisensa kädestä. Tällä\nhetkellä minulla ei ole mitään tarkkaa tietoa, oliko Malpasilla tässä\ntapauksessa mitään palkattua apulaista, joten luulen, ettette erehdy,\njos merkitsette Lakerin Malpasin omien kätten työksi.\"\n\nDick katsoi häneen äänettömänä.\n\n\"Te kysytte itseltänne, onko mahdollista, että voisi olla olemassa\nsellainen 'piru ihmishahmossa', joka murhaamalla raivaisi itselleen\ntien kaikista vaikeuksista. Miksikä ei? Kun tekee yhden murhan eikä\nsaa mitään syytä katumukseen, niin kaikki muut eivät ole ainoastaan\nyksinkertaisia, vaan myöskin luonnollisia seurauksia. Olen tuntenut\nuseita murhaajia...\"\n\n\"Tuntenutko?\" kysyi Dick epäillen.\n\nToinen nyökkäsi.\n\n\"Niin juuri. Olin rangaistusvankina monia vuosia. Se on ehkä teistä\nyllättävää, mutta se on yhtä kaikki totta. Nimeni on Torrington.\nOlin saanut elinkautisen tuomion, mutta minut armahdettiin, kun\nolin pelastanut kahden lapsen — Kapkaupungin ylikomissaarin lasten\n— hengen. Siitä syystä minulle on myönnetty passi väärällä nimellä.\nKuulun itse asiassa\" — hymynhäive viivähti hetken hänen kasvoillaan —\n\"etuoikeutettuihin luokkiin! Mielenkiintoni kohdistuu Malpasiin; paljon\nenemmän se kohdistui mr Marshalt-vainajaan, mutta hän on nyt jo poissa\npäiväjärjestyksestä. Rikolliset herättävät minussa mielenkiintoa,\naivankuin kiskoilta suistunut juna herättää mielenkiintoa jossakussa\ntoisessa.\"\n\n\"Ettekö pitänyt mr Marshaltista?\" kysyi Dick silmäten häntä terävästi.\n\nBrown hymyili.\n\n\"Minä en\" — pitkä pysähdys — \"pitänyt hänestä. Se on totta. De _mortuis\nnihil nisi bonum_ on järjetön ohje. Miksi ei saisi puhua pahaa\nkuolleesta? Sillä vaikka he kuolevat, niin heidän tekonsa jatkavat yhä\nkiertokulkuaan kohtalon lammikon pinnalla. Teidän on oltava varovainen,\nkapteeni Shannon.\" Hänen terävät, kirkkaat silmänsä näyttivät tahtovan\nkatsoa salapoliisin lävitse.\n\n\"Varovainen mihin nähden?\"\n\n\"Malpasiin. Yksi murha enemmän tai vähemmän on hänestä samantekevää, ja\nhänellä on erikoinen syy päästä teihin käsiksi. Muistakaa, että hän on\nnero, jolla on surkuteltava taipumus teatraaliseen.\" Hänen katseensa ei\nsiirtynyt pois Dickin kasvoista. \"Teidän sijassanne minä en jättäisi\nhäntä rauhaan.\"\n\nShannon nauroi ärtyneisyydestään huolimatta.\n\n\"Kaunis neuvo poliisivirkailijalle\", sanoi hän.\n\n\"Se on hyvä neuvo\", sanoi toinen, mutta ei jatkanut enää samaa aihetta.\n\"Missä luulette Marshaltin ruumiin olevan?\" kysyi hän sitten.\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Se on jossakin paikassa samassa talossa. Mutta minä en oikeastaan\ntiedä, miksi minun pitäisi ilmoittaa teille teoriani.\"\n\n\"Minä en usko sen olevan ensinkään koko talossa\", sanoi Brown. \"Minulla\non päähänpisto — mutta olen sanonut jo liian paljon. Ja nyt te lähdette\nminun mukanani hotelliin ottamaan pari ryyppyä, kapteeni.\"\n\nShannon kieltäytyi hymyillen kutsusta.\n\n\"Tulette kai kumminkin saattamaan minua?\" sanoi toinen arasti\nhymyillen. \"Olen heikko mies ja tarvitsen poliisin suojelusta.\"\n\nDick lähetti hänet alas kadulle, millä välin hän puhelimitse\ntiedusteli, oliko Malpasista saatu mitään selvää. Kun hän tuli kadulle,\ntapasi hän Brownin tämän tavanmukaisesta paikasta, missä hän katseli\neri suunnille pitkin Haymarketia.\n\n\"Odotatteko jotakuta?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi toinen, mutta ei vaivautunut selittämään, ketä.\n\nMatkalla hotelliin Dick pani merkille sen omituisen seikan, että mr\nTorrington toisinaan ontui vähemmän huomattavasti kuin muulloin. Tuntui\nmelkein siltä, kuin hän olisi silloin tällöin unohtanut vetää jalkaansa\njäljessään. Shannon huomautti siitä heidän alkaessaan päästä matkansa\nperille.\n\n\"Luulen sen suureksi osaksi johtuvan tottumuksesta\", sanoi Torrington\nhämilleen joutumatta. \"Olen niin tottunut vetämään jalkaani perässäni,\nettä se on melkein tullut toiseksi luonnokseni.\"\n\nHän katseli samalla niin tutkivasti ympärilleen, että Dick kysyi:\n\n\"Odotatteko yhä vielä jotakuta?\"\n\nTorrington nyökkäsi.\n\n\"Etsin varjoa\", sanoi hän; \"hän ei ole tullut vielä kertaakaan näkyviin\nkoko päivänä\".\n\nShannon hymyili.\n\n\"Ette kai pidä varjostettuna olemisesta. Olitte sukkela saadessanne\nhänet selville.\"\n\nTorrington tuijotti häneen.\n\n\"Tarkoitatteko sitä poliisia, joka on ollut minua seuraamassa? Se on\ntuo mies tuolla nurkalla: hänet minä kyllä tunnen. Ei, puhuin siitä\nmiehestä, joka on kulkenut teidän jäljillänne.\"\n\n\"Minunko?\" kysyi Shannon, ja Torringtonin kulmakarvat kohosivat\nhämmästyksestä.\n\n\"Ettekö tietänytkään sitä?\" kysyi hän viattomasti. \"Hyvänen aika — ja\nminä kun luulin, että te tiedätte kaikki!\"\n\n\n\n\nXXXV.\n\nAskelet portaissa.\n\n\nSlick Smith asui vuokralaisena kalustetuissa huoneissa Bloomsburyssa.\nHänen hallussaan oli ensimmäinen kerros talosta, joka oli ollut\nviimeinen sana asuntoalalla joskus siihen aikaan, kuin Yrjö II kiroili\nministereilleen murteellisella englanninkielellään. Nyt oli Doughty\nStreetin n:o 204 isännän toimeenpanemista korjauksista huolimatta jo\njonkin verran vanhanaikuinen.\n\nEräissä suhteissa talon vanhentuneet laitteet sopivat Smithille\nhuomattavan hyvin. Niinpä oli esimerkiksi hänen makuuhuoneensa ikkunan\nulkopuolella vesisäiliö, ja veden alituinen tippuminen ja loriseminen\nsiihen olisi tehnyt herkkähermoisemman miehen hulluksi. Smith, joka\nei ollut tunteellinen eikä hermojensa orja, huomasi veden äänen\nrauhoittavaksi ja itse säiliön käytännölliseksi portaaksi. Ikkunasta\noli helppo harpata säiliön alustalle ja siltä muurinharjalle yhtä\nhelppoa. Ketterä mies voi päästä Slickin makuuhuoneesta sivukadulle\nvähemmässä ajassa, kuin mitä häneltä olisi mennyt laskeutumiseen alas\nportaita ja kulkemiseen ulko-oven kautta lainkuuliaisen kansalaisen\ntavalla. Ja hän voi palata samaa tietä melkein yhtä helposti. Senvuoksi\nhän sieti säiliön ja matalat katot ja kiemurtelevan porraskäytävän,\njossa iski päänsä kolmensadan vuoden ikäiseen poikkipuuhun,\njollei tuntenut paikkoja. Ja vaikka keittiön savu toisinaan\ntunkeutui avonaisesta ikkunasta hänen makuuhuoneeseensa, sanoi hän\nanteeksipyytelevälle isännälle pitävänsä savusta enemmän kuin monista\nmuista hienommista tuoksuista.\n\nKukaan koko talossa ei tietänyt hänen ammattiaan. Häntä pidettiin\nyleensä miehenä, jolla on enemmän rahaa kuin velvollisuuksia. Hän\nvietti suurimman osan öistään poissa huoneistaan ja nukkui suurimman\nosan päivää suljetun oven takana. Hänellä kävi vähän vieraita, ja ne\ntulivat tavallisesti silloin, kun talon isäntä söi päivällistä, minkä\nvuoksi hän itse päästi heidät sisään. He eivät koputtaneet ovea tai\nsoittaneet ovikelloa — hiljainen vihellys kadulla toi hänet ovelle.\n\nKun hän meni ulos, niinkuin hän teki joka ilta, oli hän tavallisesti\niltapuvussa ja kulki aina samaa reittiä. Siihen kuului eräs baari\nCork Streetin varrella, pieni eikä liian hieno yöklubi Sohossa,\nhienohko klubi Coventry Streetin varrella ja niin edespäin paikkaan,\njossa hän katosi eikä jättänyt mitään jälkeä. Yö yön jälkeen olivat\ntaitavat tarkkailijat Scotland Yardista häipyneet hänen jäljiltään, ja\naina samassa paikassa — Piccadilly Circuksen ja Shaftesbury Avenuen\nkulmassa, Lontoon parhaiten valaistussa paikassa.\n\nHän oli ehtinyt Soho-vaiheeseen vaelluksellaan sinä iltana, jolloin\nAudrey oli tehnyt uskalletun matkansa tavatakseen Malpasin, ja istuen\npienen pöydän ääressä huoneen äärimmäisessä päässä kuunteli kolmen\nsoittoniekan ponnistuksia, jotka tekivät parhaansa pysyäkseen samassa\ntahdissa tanssijain kanssa, jotka tungeksivat lattialla, joka oli\nlaadultaan yhtä puutteellinen kuin orkesterikin.\n\nPienikokoinen mies, jonka laihoilla kasvoilla oli kiero ilme, suuntasi\naskelensa kuuntelijan pöydän luo, veti hitaasti esiin tuolin ja\nistuutui viitaten luokseen tarjoilijan.\n\n\"Sama kuin hänellekin\", mutisi hän osoittaen mr Smithin edessä olevaa\ntuoppia. Smith ei katsahtanutkaan häneen, ennenkuin...\n\n\"Slick, Astoriassa on rouvashenkilö, jolla on autokuormallinen tavaraa.\nRanskalainen ja eronnut. Voisitte saada palvelustytön puolellenne\npuolella apinalla...\"\n\n\"Jätä tuo siansaksasi, lapsukaiseni\", sanoi Slick väsyneesti. \"Mitä on\npuoli apinaa? Ja mikä puoli?\"\n\n\"Kaksisataaviisikymmentä... palvelustyttö on puolalainen...\"\n\n\"Tarkoitatteko madame Levellier'ta?\" kysyi Smith. \"Hänen varastonsa\narvo on kaksikymmentätuhatta — netto! Ja lisäksi dollareita. Hän kantaa\nsuurimman osan siitä mukanaan. Ja jokainen mitätön voitelija Lontoossa\ntietää siitä kaiken. Olette yhtä mielenkiintoinen kuin viimevuotinen\nunikirja.\"\n\nTiedoittaja ei joutunut hämilleen. Hän oli \"merkitsijä\", arvokkaiden\ntietojen kokooja, eikä ollut koskaan itse varastanut. Seurustellen\nkamaripalvelijain ja palvelijattarien kanssa hän varasi rikkaita\ntaskuja toisten miesten kaiveltaviksi.\n\n\"British Imperialissa asuu muuan mies Pohjolasta. Hän on rautatehtaan\nomistaja ja pullollaan rahaa. Tänään hän osti timanttitavaran...\"\n\n\"Tiaran - niin, vaimolleen\", sanoi Slick seuraten yhä silmillään\ntanssijoita. \"Hänen nimensä on Mollins; hän maksoi timanteista\ntuhatkaksisataa — niiden arvon ollessa yhdeksänsataa. Hänellä on aina\nrevolveri mukanaan, ja hänen bulldogginsa nukkuu hänen vuoteensa\njalkapäässä — hänellä on suuri epäluottamus lontoolaisiin.\"\n\nMerkitsijä huokasi kärsivällisesti.\n\n\"Siinä on kaikki, mitä tiedän\", sanoi hän, \"mutta päivän tai parin\nperästä minulla on teille tiedossa hyvä homma. Etelä-Afrikasta on\ntulossa mies mukanaan suuri omaisuus. Hän on ollut täällä ennen...\"\n\n\"Antakaa minun tietää _hänestä_\", sanoi Slick muuttuneella äänellä.\n\"Olen kuullut siitä pellonpelätistä ja tahdon tulla tuntemaan hänet\nparemmin.\"\n\nHän laski kätensä kämmen alaspäin pöydälle ja siirsi sen\nvälinpitämättömästi merkitsijän puolelle. Tämä herrasmies otti sen,\nmitä oli käden alla, ja oli kiitollinen.\n\nPian tämän jälkeen Smith lähti. Mutta hänen kiertomatkansa joka\nvaiheessa tapahtui sama asia. Toisinaan merkitsijä oli nainen; kerran\nse oli teräväkasvoinen nuori tyttö — ja he kaikki kertoivat hänelle\nranskalaisesta naisesta Astoriassa ja rautatehtaan omistajasta British\nImperialissa, ja hän kuunteli kohteliaasti ja auttoi heidät ulos, kun\nheidän tiedoituksensa eivät vastanneet vaatimuksia.\n\n\"Kuulkaa, mr Smith.\" Tämä oli hänen viimeinen käyntipaikkansa, ja\ntiedoittaja oli liiallisen huolitellusti puettu nuori mies, jolla\noli timanttisormus sormessaan. \"Tämä on erikoisesti teitä varten.\nAstoriassa on rouva...\"\n\n\"Sen jutun täytyy olla totta\", keskeytti Slick. \"Hänellä on timantteja\nmiljoonan dollarin arvosta ja puolalainen palvelijatar, ja hän on\neronnut.\"\n\n\"Aivan niin — luulin sen olevan yksistään minun tiedossani.\"\n\n\"Se tulee olemaan sanomalehdissä huomenna\", sanoi Slick.\n\nOli omituista, kuinka vähäistä mielenkiintoa Portman Squaren murha\nherätti ammattipiireissä. Hän ei kuullut siitä mainittavan kertaakaan,\nja kun hän otti tämän aiheen esille, niin kuulijat lähtivät heti\ntiehensä.\n\n\"On aivankuin koettaisi saada elokuvatähden puhumaan jostakin muusta\",\nsanoi hän eräälle tuttavalle.\n\n\"He eivät luonnollisesti pidä rikoksista\", sanoi toinen arvokkaasti.\n\nKun hän lopulta katosi, oli hän ilman uutista. Se tuli myöhemmin. Kello\nkaksi aamuyöllä muuan kulkuri pujahti Portman Squaren takakadulle, ja\npuolta tuntia myöhemmin Dick Shannon sai nousta vuoteestaan puhelimeen.\n\n\"Steel, sir!... Puhun n:osta 551... Toivoisin teidän tulevan tänne —\ntäällä tapahtuu mitä omituisimpia asioita.\"\n\n\"Omituisia... kuinka?\"\n\n\"Toivoisin teidän tulevan tänne, sillä en tahtoisi selittää asiaa\npuhelimessa.\"\n\nDick tiesi, ettei hänen apulaisensa kutsunut häntä vuoteesta tähän\naikaan ilman pätevää syytä, ja pukeutui nopeasti. Kun hän oli saapunut\ntalon luo, olivat Steel ja eräs poliisi odottamassa avonaisessa ovessa.\n\n\"Asia on sillä tavalla\", tunnusti kersantti, \"että joko olen saanut\nhermokohtauksen, tai täällä on jotakin kirotun kieroa\".\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\nHe olivat ehtineet halliin ja sulkeneet oven. Steel alensi ääntään.\n\n\"Se alkoi keskiyöllä — joku kuului kulkevan ylös näitä portaita. Minä\nja konstaapeli olimme Malpasin huoneessa — olin parhaillaan opettamassa\nhänelle pikettipeliä. Menimme molemmat porraskäytävään odottaen\ntapaavamme joko teidät tai tarkastajan Marylebone Lanelta. Siellä ei\nollut ketään. Emme voineet molemmat olla erehtyneet...\"\n\n\"Kuulitteko tekin sen?\" kysyi Shannon kääntyen velton poliisin puoleen.\n\n\"Kyllä, sir; kuulin selvästi askelia... jonkinlaista hiipimistä...\"\n\nHän käänsi päänsä ja tuijotti ylös tyhjiin portaisiin. Dick kuuli sen,\nja hetkisen aikaa hän tunsi väristystä selkäpiissään.\n\nKuului siltä, kuin joku olisi astunut tohvelit jalassa kiviportailla.\n\nSitten heidän korviinsa kuului verhottua naurua.\n\nShannon hiipi portaitten juureen. Ylhäällä portaiden käänteessä,\nmutta näkymättömissä, paloi yksinäinen sähkölamppu, ja hänen\nkatsoessaan ylöspäin kulki seinän poikki tavattoman ison pään varjo.\nSilmänräpäyksessä hän oli seuraavassa kerroksessa — näkemättä\njälkeäkään päästä tai sen omistajasta.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nMarshalt ilmestyy näkyviin.\n\n\n\"Omituista\", ihmetteli hän ääneen. \"Tämä on senlaatuinen asia, joka on\nomiaan panemaan liikkeelle täti Gertrudin.\"\n\nSteel kuuli \"täti Gertrudin\". Se oli sovittu merkki — talon\nulkopuolella ja kuulomatkan päässä oli erikoisesti sitä varten asetettu\npoliisi. Tämä juoksi aukion poikki nähtyään taskulampulla annetun\nmerkin.\n\n\"Soittakaa ylitarkastajalle, että päällikkö tarvitsee kaikki piirin\nvaravoimat — ja vartioketjun. Hän ymmärtää asian, jos sanotte\n'Gertrude'.\"\n\nTakaisin palattuaan hän tapasi Dickin tarkastamassa sitä isoa huonetta,\njota Malpas käytti toimistonaan. Verhot oli poistettu paneloiduilta\nseiniltä - kaikkialta, paitsi komerosta, joka kätki omituisen\npronssijumalan, ja ikkunain edestä. Ikkunaa vastassa olevan seinän\nvieressä oli pitkä, tamminen tarjoilupöytä, ainoa huonekalu koko\nhuoneessa, lukuunottamatta kahta tuolia, pientä pöytää, jonka vieressä\nMalpasin vieraat olivat istuneet, ja kirjoituspöytää.\n\n\"Joku on ollut täällä\", sanoi Steel. Hän osoitti lattialla hajallaan\nolevia kortteja. \"Jätin nuo pakkaan pöydälle; olin juuri ryhtymässä\njakamaan kortteja, kun kuulimme askelet portaissa. Luulisin niiden nyt\nlakanneen kuulumasta.\"\n\nÄkkiä Dick tarttui hänen käsivarteensa, ja kaikki kolme odottivat\npinnistäen kuuloaan. Laahustavat, tohvelijalkaiset askelet kuuluivat\njälleen portaista, ja tällä kertaa Dick Shannon antoi toisille merkin\npysyä liikkumattomina.\n\nÄäni kuului yhä vahvemmin, kunnes askelet pysähtyivät, niinkuin kuului,\nulkopuolella olevassa etuhuoneessa. Ovi oli raollaan, mutta heidän\nsitä katsoessaan se alkoi hitaasti avautua. Shannon pisti kätensä\ntakataskuunsa. Seuraavalla hetkellä hänen revolverinsa piippu oli\nsuunnattu kohti oviaukkoa; mutta mitään muuta ei tapahtunut, ja kun hän\nhiipi nopeasti huoneen poikki ja syöksyi ulos etuhuoneeseen, oli se\ntyhjä.\n\nPoliisikonstaapeli otti kypäränsä päästään ja kuivasi kuumaa otsaansa.\n\n\"Lihaa ja verta minä voin sietää\", sanoi hän käheästi. \"Sellaista\nelävää miestä ei ole olemassa, johon en uskaltaisi käydä käsiksi. Mutta\ntämä saa minut värisemään, sir!\"\n\n\"Ottakaa tämä lamppu ja tarkastakaa yläpuolella olevat huoneet\", sanoi\nDick.\n\nVirkapukuinen mies otti vitkastellen taskulampun.\n\n\"Älkääkä epäröikö käyttää kalikkaanne.\" Konstaapeli veti kalikkansa\ntaskustaan ja katseli sitä koko lailla vähäksyvästi.\n\n\"Selvä on, sir\", sanoi hän vetäen syvään henkeään. \"En pidä siitä,\nmutta teen sen.\"\n\n\"Mainio motto kaikelle poliisityölle\", sanoi Dick ystävällisesti. \"En\nluule siellä ylhäällä olevan mitään muuta kuin tyhjät huoneet, mutta\nhuutakaa, jos näette jotakin, ja minä olen ylhäällä heti paikalla.\"\n\nHän kuuli konstaapelin raskain askelin kulkevan ylös portaita, ja\nvaikka hän ei olisi tietänytkään, ettei miehellä ollut halua koko\nhommaan, niin olisi hän huomannut sen hänen askeltensa äänestä. Äkkiä\naskelet lakkasivat kuulumasta, ja Dick astui portaitten juureen.\n\n\"Onko kaikki järjestyksessä?\" huusi hän.\n\nEi kuulunut mitään vastausta, vaan ainoastaan omituista jalkojen\nrapinaa ja aivankuin kurkusta tulevaa lyhyttä korinaa. Ja sitten tuli\nkaiteitten yli jotakin pyöreätä, joka putosi portaille ja vieri Dickin\njalkojen juureen. Se oli konstaapelin kypärä.\n\nSteelin seuraamana hän juoksi ylös portaita ja näki taskulamppunsa\nvalossa jotakin heiluvan seuraavassa kerroksessa - jotakin, mikä\nheilui ja sätkytteli ja potki voimattomasti. Se oli konstaapeli,\njoka heilui edestakaisin köyden päässä, joka oli kiedottu hänen\nkaulaansa ja kiinnitetty seuraavan kerroksen kaiteeseen. Mies oli\njuuri menettämäisillään tajuntansa, kun Steel juoksi paikalle ja\nleikkasi köyden poikki hänen päänsä yläpuolelta. He veivät hänet\ntakaisin Malpasin huoneeseen ja laskivat siellä lattialle, samalla\nkuin Steel tunki konjakkia hänen yhteenpurtujen hampaittensa väliin.\nMeni kymmenisen minuuttia, ennenkuin hän oli toipunut riittävän paljon\nkyetäkseen kertomaan, mitä oli tapahtunut. Eikä hän erikoisen paljoa\ntietänytkään.\n\n\"Olin juuri kääntymässä seuraavaan kerrokseen, kun köysi putosi\nkaulaani ylhäältä päin. Ennenkuin voin huutaa, oli se jo vedetty\nkireälle, ja minä voin nähdä jonkun kiskovan sitä seuraavasta\nkerroksesta. Minulla oli kyllin mielenmalttia heittääkseni kypäräni\nkaiteen yli, sillä muuten olisin ollut kuoleman oma. Miehiin voin käydä\nkäsiksi, mr Shannon, mutta henkiä...\"\n\n\"Kuinka paljon painatte, ystäväni?\"\n\n\"Sataseitsemänkymmentä naulaa, sir.\"\n\nDick nyökkäsi.\n\n\"Näyttäkää minulle sellainen kummitus, joka voi nostaa\nsataseitsemänkymmentä naulaa köyden päässä, niin käännyn heti\nspiritistiksi\", sanoi hän. \"Siellä on tarkastaja, Steel; menkää alas ja\npäästäkää hänet sisään.\"\n\nSteel meni kirjoituspöydän luo, laski kätensä virrankatkaisijalle,\njosta käsin oven piti aueta, ja veti kiljaisten pois kätensä. \"Mikä\nteitä vaivaa?\"\n\n\"Jossakin on lyhytsulku\", sanoi kersantti. \"Lainatkaa minulle\nkäsineenne, sir.\"\n\nMutta Dick säästi häneltä sen vaivan. Ojentaen kätensä hän käänsi\nkatkaisijan saaden samalla tuntea,' ettei nahkainen käsine ollut\nmiksikään suojaksi — hän tunsi 250 voltin vahvuisen sähkövirran antaman\nherpaisevan iskun, mutta katkaisija oli käännetty. \"Kas niin\", sanoi\nhän. \"Teidän ei tarvitse mennä alas; he pääsevät kyllä sisään.\"\n\nHe odottivat, mutta koputukset jatkuivat. Miehet katsoivat toisiinsa.\n\n\"Avauslaite ei näytä olevan kunnossa\", sanoi Dick, ja samassa valot\nsammuivat.\n\n\"Pysytelkää seinän vieressä älkääkä sytyttäkö taskulamppujanne\", sanoi\nShannon matalalla äänellä.\n\nMutta Steel oli jo painanut taskulamppunsa nappulaa. Lamppu oli tuskin\nehtinyt syttyä, kun toisesta huoneesta leimahti liekki, jokin vihelsi\nhänen päänsä ohi, ja kuului läjähdys kuulan iskiessä seinään. Dick\nheittäytyi vatsalleen lattialle vetäen apulaisensa mukanaan. Alhaalta\novelta kuuluvat iskut kajahtelivat tyhjässä hallissa.\n\nShannon ryömi eteenpäin taskulamppu toisessa ja revolveri toisessa\nkädessä, ja Steel seurasi hänen esimerkkiään. Pimeys huoneessa oli\nläpitunkematon. Shannon pysähtyi kuuntelemaan.\n\n\"Hän on tuolla, nurkassa lähellä ikkunaa\", kuiskasi hän.\n\n\"Minä luulen, että hän on seinän vieressä\", kuiskasi Steel. \"Hyvä\njumala!\"\n\nOmituinen vihreä valosoikio oli ilmestynyt paneloituun seinään\ntarjoilupöydän takana ja tasalla, ja tässä valaistussa paikassa he\nnäkivät jonkun makaavan. Valo kävi yhä voimakkaammaksi, niin että\njokainen kammottava yksityiskohta tuli selvästi näkyviin.\n\nMakaaja oli frakkipukuun puettu mies, jonka paidanrinta oli musta\nruudin savusta. Kasvot olivat kalpeat ja vahamaiset, molemmat kädet\nolivat ristissä rinnalla. Liikkumattomana, kauhistuttavana... Shannon\ntunsi hetken aikaa värisevänsä pelosta.\n\n\"Se on kuollut mies!\" ähkyi Steel. \"Hyvä Jumala! Se on Marshalt!\nKatsokaa, Shannon, katsokaa — se on Marshaltin ruumis!\"\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nKeittiöhissi.\n\n\nRuumis makasi liikkumattomana ja kamalan näköisenä, ja sitten vihreä\nvalosoikio hämärtyi ja sammui, samalla kuin kuului onttoa, kumisevaa\nääntä, aivankuin kaukaista ukkosen jyrinää.\n\nDick nousi kompastellen seisomaan ja juoksi huoneen poikki, mutta\nhänen hapuilevat kätensä eivät tavanneet muuta kuin seinälaudoituksen.\nOmituinen ilmestys oli kadonnut!\n\nHapuillessaan siinä seinää hän kuuli askelten äänen alhaalta hallista.\n\n\"Onko siellä ketään?\" huusi ääni alhaalta.\n\n\"Tulkaa ylös. Käyttäkää lamppujanne; tänne ei tule valoa.\"\n\nAivankuin hänen sanansa olisivat olleet sovittu merkki, leimahtivat\nvalot jälleen palamaan.\n\n\"Kuka avasi katuoven?\" kysyi Dick nopeasti. \"En tiedä, sir. Se\navautui aivan äsken.\"\n\n\"Täällä on jossakin toisetkin avaamis- ja sulkemislaitteet. Steel,\nhankkikaa tänne kirves; se on siellä ylhäällä. Ei, yksi teistä\nmiehistä saa käydä sen hakemassa. Löydätte sen pienestä huoneesta\nullakkokerroksessa. Käyttäkää lamppujanne ja iskekää maahan jokainen,\njonka tapaatte.\"\n\nKirves haettiin ilman mitään välikohtausta, ja Shannon kävi\nseinälaudoituksen kimppuun. Muutamissa minuuteissa hän oli saanut\nesille sen syvennyksen, missä oli nähnyt Marshaltin ruumiin makaavan.\n\n\"Keittiöhissi\", sanoi hän. \"Niitä on eräissä näistä taloista —\ntarjoilupöydän leveys ja tarjoilupöydän tasalla.\"\n\nHän kurottautui syvennykseen sisään ja tunsi siellä kaksi teräsköyttä,\njoiden varassa hissi liikkui. Keittiö oli kellarikerroksessa, ja luja\novi oli avattava väkivalloin — sen jälkeen kuin Steel oli käynyt\nsiellä aikaisemmin edellisenä iltana, oli joku työntänyt salvat\nkiinni. Kun ovi oli saatu auki, tapasi hän, niinkuin oli odottanutkin,\nkeittiöhissin siellä alhaalla. Mutta Marshaltista ei näkynyt\nmerkkiäkään.\n\n\"Nyt minä ymmärrän, kuinka ruumis saatiin pois ensimmäisellä kerralla.\nSe jätettiin hissiin, joka pysähdytettiin sen huoneen ja keittiön\nvälille. Tarkastin tämän paikan jo aikaisemmin. Niinkuin näette, Steel,\non aukko täälläkin huolellisesti naamioitu seinälaudoituksella.\"\n\nSalapoliisi johti toiset astiainpesuhuoneen kautta pienelle pihalle\ntalon takana. Takaovi oli auki, samaten takakadulle viepä portti.\n\n\"Marshaltin ruumis on talossa; siitä ei ole epäilystäkään\", sanoi\nDick. \"Sitä ei ole voitu viedä pois. Missä on teidän vartioketjunne,\ntarkastaja?\" kysyi hän terävästi katsellen tyhjälle takakadulle puoleen\nja toiseen.\n\nKetjun toinen osa oli myöhästynyt, sillä se saapui näyttämölle vasta\nkymmenen minuuttia sen jälkeen, kuin Dick oli palannut Malpasin\npyhäkköön.\n\n\"Tätä huonetta ei saa koskaan jättää ilman vartijaa\", sanoi hän. \"Sillä\nse seikka on ainakin selvä, ettei se vanha mies kummittele pelkästä\nilkeydestä. Hänen temppujensa takana on jokin pätevä syy, ja syy on se,\nettä tässä huoneessa on jotakin, mihin hän tahtoo päästä käsiksi.\"\n\nHän tarkasti kapeat portaat, jotka johtivat alas vanhaan salonkiin,\nmutta ei huomannut mitään erikoista.\n\n\"Niinkuin näette, ei täällä ole ensinkään palvelusväen portaita\",\nsanoi hän Steelille. \"Luultavasti tämä talo on rakennettu myöhemmin\nkuin sen oikealla ja vasemmalla puolella olevat talot, ja arkkitehtien\non täytynyt huonetilan säästämiseksi jättää palvelusväen portaat\nrakennuttamatta.\"\n\n\"Mutta salongista keittiöön ei ole mitään portaita\" sanoi Steel\nkoputtaen seinää siinä kohden, missi portaat päättyivät salongin\nkorkeudella. Hänen hämmästyksekseen koputuksen synnyttämä ääni kuului\nontolta.\n\n\"Siinä on ovi, joka on peitetty betonilla\", arveli Dick. Hän painoi\nhartiansa sitä vastaan, ja se kääntyi helposti. \"Juuri tätä tietä\nystävämme on tullut ja mennyt. Tulkaa tänne ylös.\" Hän nousi kymmenisen\nporrasta ja pysähtyi. \"Me liikumme nyt samansuuntaisesti pääportaiden\nkanssa. Kuunnelkaa.\" Hän koputti seinää.\n\n\"Voisitte melkein pistää sormenne sen läpi\", sanoi hän. \"Tämä selittää\nlaahustavat askelet portaissa — se on vanha teatteritemppu. Jos annatte\nminulle kaksi palasta hiekkapaperia, niin näytän teille, kuinka ääni\nsaadaan syntymään.\"\n\nHe palasivat jälleen isoon huoneeseen. \"Ja tässä on toinen ovi.\"\nJälleen Dick koputti näennäisesti paksua seinää. \"Tästä hän pääsee\nseuraavaan kerrokseen, jossa hän oli odottamassa kuristaakseen\nkonstaapelimme.\"\n\n\"Missä hän nyt on?\"\n\n\"Järkevä kysymys\", sanoi Dick kuivasti, \"mutta minä en ole valmis\nvastaamaan siihen. Voisin sanoa, että hän on jo muutamien mailien\npäässä täältä. Jos poliisiketju olisi ollut paikallaan, niin maailmassa\nolisi nyt yksi kummitus vähemmän.\" Hän tarkasteli taskulamppuaan.\n\"Menen käymään vielä kerran katolla, vaikk’ei ole luultavaa, että\nlintumme on pesinyt sinne. Willittin etsiviä ei muuten kai vielä ole\npoistettu?\"\n\n\"Ei, mikäli minä tiedän, sir. Willitt on yhä vielä Marshaltin\nlakimiesten määrättävissä, jotka ovat asettaneet taloon huoltajansa.\"\n\nKaton tarkastaminen ei tuonut tulokseksi muuta, kuin että etsivä oli\nvielä vartiopaikallaan. He näkivät hänen sikarinsa punaisen hehkun,\nennenkuin hau itse oli näkyvissä.\n\n\"Jokseenkin tarpeetonta, vai mitä, teidän täälläolonne?\" sanoi Shannon.\n\n\"Minun näkökannaltani kyllä\", kuului vastaus. \"Mutta minä noudatan\nminulle annettuja ohjeita, niinkuin te noudatatte teille annettuja.\"\n\n\"Oletteko nähnyt ketään?\"\n\n\"En, sir. Olisin ollut sangen iloinen saadessani puhua vaikka jonkun\nkummituksen kanssa. Tämä on varmasti kylmin ja yksinäisin työpaikka\nmaailmassa.\"\n\n\"Oletteko kuullut mitään tapahtuvan alhaalla?\"\n\n\"Kuulin jonkun tulevan ulos takaovesta aivan äsken. Luulin, että se\nolitte te. Siellä oli iso auto odottamassa kokonaisen tunnin. Koetin\nkatsoa, mutta en nähnyt, kuka se oli. Hän kantoi jotakin raskasta.\nKuulin hänen ähkivän, kun hän meni ulos portista ja laski kantamuksensa\nautoon. Luulin, että se oli yksi teidän ruumiistanne.\"\n\nDick Shannonista näytti mahdottomalta, että yksi mies olisi jaksanut\nkantaa ruumiin ilman apua; ja koko asia tuntui jossakin määrin\nluonnottomalta. Tultuaan takaisin Steelin luo hän huomasi kersantin\ntehneen löydön, joka mahdollisesti voi selvittää salaperäisyyttä\njossakin määrin.\n\n\"Löysin tämän pihalta\", sanoi Steel. \"Ystävämme on täytynyt pudottaa se\npaetessaan.\"\n\nSe oli litteä nahkakotelo, ja avattuaan sen Dick näki ryhmän pieniä\nlasipulloja, pienen ruiskun ja kaksi neulaa. Ruisku oli ilmeisesti\npantu pois kiireessä, sillä se oli puoleksi täynnä väritöntä nestettä,\njota oli vuotanut ulos, niin että kotelon samettivuori oli aivan märkä.\n\n\"Näyttää siltä, kuin sitä olisi käytetty aivan äsken\", sanoi Steel.\n\n\"Neula tekee todella sen vaikutuksen\", myönsi Shannon tarkastaen\nhiuksenhienoa teräskärkeä. \"Lähettäkää ruiskun sisällys heti\ntutkittavaksi. Alan nähdä päivänvaloa!\"\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nStormerin toimisto.\n\n\nStormerin salapoliisitoimiston hallussa oli erään uuden talon\nensimmäinen kerros Cityssä. Että kysymyksessä oli mikään\nsalapoliisitoimisto, ei käynyt selville vaatimattomasta kirjoituksesta\novissa eikä eteishallissa olevasta osoitetaulusta, jossa oli\nyksinkertaisesti \"Stormer\", niin että utelias jäi arvailemaan, millä\nliike-elämän alalla Stormer oikeastaan toimi. Sinä aamuna mr John\nStormer oli eräällä epäsäännöllisistä ja edeltäkäsin ilmoittamattomista\nkäynneistään englantilaisessa päämajassaan. Hän tuli, niinkuin\ntavallisesti, omasta yksityisovestaan, ja ensimmäinen merkki,\njonka Willitt sai siitä, että hänen päällikkönsä oli talossa, oli\nsoittokellon vihainen pärinä hänen kirjoituspöydällään. Hän kulki\nkäytävän toiseen päähän, avasi lukosta pyhäkön oven ja astui sisään. Mr\nStormer, hattu takaraivolla ja sytyttämätön sikari vahvojen valkoisten\nhampaittensa välissä, istui selkäkenossa toimistotuolissaan _The\nTimes' i_n avonainen numero kädessään.\n\n\"Antakaa minulle englantilainen lehti, jossa olisi uutisia\", sanoi hän\nhuoaten. \"Tiedättekö, Willitt, että odotettavissa on kaunista, mutta\nkylmempää, että matalapaine on kulkemassa Koillis-Irlantiin päin ja\ntoinen matalapaine Lounais-Irlantiin päin, mikä luultavasti saa aikaan\nsadetta Länsi-Englannissa? Tiedättekö, että näkyväisyys on hyvä, ja\nettä merellä on myrskyä? Täkäläiset sanomalehdet antavat enemmän tilaa\nsäätiedoille, kuin me annamme presidentinvaaleille.\"\n\nHän laski lehden lattialle, asetti silmälasit leveälle nenälleen ja\nkatseli käskyläistään.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysyi hän.\n\n\"Tänä aamuna on tullut viisi uutta asiaa, sir\", sanoi Willitt. \"Neljä\nniistä on avioliittojuttuja, ja viides on erään rouvan jättämä, joka on\njoutunut koronkiskurin kiristämäksi.\"\n\nStormer sytytti sikarinsa.\n\n\"Älkää kertoko minulle siitä; antakaa minun arvata\", sanoi hän. \"Rouva\nlainasi rahaa pelastaakseen ystävänsä pulasta, ja hänen miehensä ei\npidä tästä ystävästä.\"\n\nWillitt nauraa virnisti.\n\n\"Melkein oikein, sir.\"\n\n\"Sanoisin, että se oli melkein oikein\", sanoi mr Stormer virnistäen.\n\"Naiset eivät koskaan lainaa rahaa itseään varten, vaan aina jotakuta\ntoista varten. Entä mitä uutta Portman Squarelta?\"\n\nWillitt antoi pitkän ja tarkan kuvauksen äskeisistä tapahtumista.\n\n\"Viime yönä, kas vain! Tiedättekö, mitä siellä tapahtui?\"\n\n\"En tiedä, sir. Wilkes ilmoitti, että Shannon oli tullut katolle ja\nettä talo oli ollut poliisien ympäröimänä.\"\n\n\"Hm\", sanoi Stormer, ja sillä oli Portman Squaren arvoitus sillä kertaa\nkäsitelty, ja Stormer omisti ajatuksensa ja aikansa arkipäiväisille\ntoimistotehtäville.\n\nHän ilmestyi hyvin harvoin Lontoossa olevaan toimistoonsa, mutta\nsilloin hän teki aina työtä kymmenen miehen edestä. Cityn kellot löivät\njo yhdeksää, kun hän sinä iltana allekirjoitti viimeisen kirjeensä.\n\n\"Mitä Malpasin asiaan tulee\", sanoi hän, \"niin vanhat ohjeet pysyvät\nvoimassa, kunnes Marshaltin lakimiehet peruuttavat ne. Taloa\nvartioidaan edelleen, yksi mies pysyy katolla, ja yksi tai kaksi\nparhaista miehistämme on aina Slick Smithin kintereillä! Oletteko\nymmärtänyt?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Ei ole hauskaa, että Slickiä täytyy vartioida tällä tavalla, mutta\nminä en tahdo jättää mitään epävarmaksi. Sähköttäkää minulle heti, jos\njotakin tapahtuu.\"\n\nWillitt merkitsi muistiin saamansa ohjeet.\n\n\"Kuinka me muuten\" — Stormer katsahti Willittiin kulmiaan rypistäen —\n\"jouduimmekaan toimimaan Marshaltin laskuun?\"\n\n\"Hän tahtoi päästä erään tytön jäljille ja tuli meidän luoksemme...\"\n\nStormer läjähdytti pöytää kädellään.\n\n\"Tietysti — se tyttö! Saitteko muuten selville, mistä johtui hänen\nmielenkiintoisa miss Bedfordiin?\"\n\nWillitt pudisti päätään.\n\n\"En, sir. Hän oli sitä lajia oleva mies. Muistatteko, että kerroin\nteille, että hän pyysi minua tuomaan tytön syömään päivällistä hänen\nkanssaan? En luule hänellä olleen mitään muuta syytä.\"\n\n\"Ettekö luule?\" Stormer korosti ensimmäistä, sanaa. \"Se on varmasti\nomituista. Tytön nimihän on, Bedford?\"\n\nWillitt hymyili.\n\n\"Olette kysynyt minulta samaa asiaa jo aikaisemmin. Kyllä, sir. Hän oli\nsangen hyvin tunnettu Fontwellin kylässä, jossa oli asunut koko ikänsä.\"\n\n\"Entä Elton — oliko hänen tyttönimensä Bedford?\"\n\n\"Kyllä, sir. Hän meni naimisiin sillä nimellä.\"\n\n\"Hm!\"\n\nMr Stormerin oli tapana sivellä kämmenellään suutaan ollessaan\nhämmentynyt.\n\n\"Toivoin... kuitenkin. Tyttö on siis nyt kaupungissa? Ja asuu hotelli\nRegencyssä... hm!\"\n\nHän rummutti pöytää kynällään.\n\n\"Tarvitsemme välttämättömästi naispuolisen apulaisen, ja se tyttö on\nsitä lajia, että häntä kannattaisi kouluttaa. Hän oli lisäksi vielä\nMalpasin sihteerinäkin! Hän on nyt ilman paikkaa, eikö niin?\"\n\n\"Minä luulen, että Shannon on rakastunut häneen\", sanoi Willitt.\n\n\"Niinkö?\" Mr Stormer ei tuntunut hämmästyneeltä. \"Kuka tahansa ihastuu\nkauniiseen tyttöön. Se ei merkitse mitään.\"\n\nHän katsahti ajattelevaisena puhelimeen ja veti sen eteensä.\n\n\"Tahtoisin puhutella tätä Shannonia\", sanoi hän.\n\n\"Mistä tapaan hänet?\"\n\nWillitt avasi pienen taskukirjan ja tarkasteli sen sivuja.\n\n\"Täällä on kaksi numeroa: toinen hänen asuntoonsa ja toinen hänen\ntoimistoonsa. Luultavasti hän on nyt asunnossaan.\"\n\nStormer soitti sinne, mutta ei saanut mitään vastausta. Sitten hän\nkoetti toista numeroa, joka yhdisti hänet Scotland Yardiin.\n\n\"Kapteeni Shannon on lähtenyt kotiinsa kymmenen minuuttia sitten.\"\n\n\"Koetamme jälleen kotipuhelinta\", sanoi Stormer, ja tällä kertaa\nhänellä oli parempi menestys, sillä Dick oli juuri tullut sisään.\n\n\"Täällä puhuu Stormer. Onko siellä kapteeni Shannon?\"\n\n\"Stormer? Aivan niin, salapoliisitoimisto.\"\n\n\"Kuulkaahan, kapteeni Shannon, minä olen voinut olla teille avuksi\nsilloin tällöin — muistatteko, että minä huomautin teille Slick\nSmithistä, kun hän tuli idästä?\"\n\nDick, joka oli unohtanut asian, nauroi.\n\n\"Hän on ollut mallikelpoinen rikollinen koko ajan, kun hän on ollut\ntällä puolella\", sanoi hän.\n\n\"Siltä Slick aina näyttää\", vastasi Stormer kuivasti, \"mutta hän\nhankkii kuitenkin toimeentulonsa jollakin tavalla. Mutta en tahtonut\npuhutella teitä sen takia, kapteeni. Olen kuullut, että minun mieheni\novat saaneet mr Marshalt-vainajalta tehtäväkseen vartioida hänen\ntaloaan. Se näyttää koko lailla järjettömältä nyt, kun hän on kuollut,\nmutta ohjeet ovat toistaiseksi voimassa, ja minä olisin teille suuresti\nkiitollinen, jos antaisitte miesteni toimia oman mielensä mukaan. Eräs\nheistä kertoo minulle, että te tiedustelitte hänen valtuuksiaan tämän\nPortman Squaren varrella olevan talon katolla, ja todellakin se näyttää\nhiukan tarpeettomalta. Tahdon sanoa, että olen antanut miehilleni\nmääräyksen, että heidän on annettava poliisille kaikkea mahdollista\napua eikä asetettava esteitä poliisin tielle.\"\n\n\"Se on teidän puoleltanne hyvin ystävällistä, ja minä ymmärrän\ntäydellisesti teidän vaikeutenne.\"\n\nStormer hymyili itsekseen.\n\n\"Luulen, ettette ole niistä perillä\", sanoi hän. \"Oletteko tavannut sen\nhuoltajan, jonka Marshaltin lakimiehet ovat asettaneet pitämään huolta\nhänen talostaan?\"\n\n\"Olen nähnyt hänet.\"\n\n\"Pitäkää häntä hyvin silmällä\", sanoi Stormer ja lopetti keskustelun,\nennenkuin Dick ehti kysyä syytä hänen kehoitukseensa.\n\nMr Stormer nauraa hykerteli itsekseen aivankuin hyvälle pilalle koko\nmatkan ravintolaan, jossa hän söi päivällisensä sinä iltana. Siihen\ntarkoitukseen hän oli valinnut saman hotellin, jossa Audrey Bedford\nasui, ja päivällisen jälkeen hän siirtyi ruokasalista eteishalliin,\nmissä hän kääntyi vierashuoneiden hoitajan puoleen.\n\n\"Huomaan, etten voi mennä enää kotiin tänä iltana\", sanoi hän.\n\"Voitteko antaa minulle huoneen?\"\n\n\"Varmasti, sir\", sanoi toinen ihmetellen, missä tämän ilmeisen\namerikkalaisen koti sitten oikeastaan oli. Hän tarkasteli huoneiden\nluetteloa. \"461.\"\n\n\"Se on minusta hiukan liian korkealla. Tahtoisin huoneen toisesta\nkerroksesta.\"\n\nMies silmäili jälleen luetteloaan.\n\n\"Siellä on tyhjänä kaksi huonetta, n:ot 255 ja 270.\"\n\n\"Luulen, että otan n:on 270. Seitsemänkymmentä on minun onnennumeroni\",\nsanoi mr Stormer.\n\nAudreyn huoneen numero oli 269.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nKasvot yössä.\n\n\nAudrey oli kuluttanut sen päivän työn etsimiseen, ja hänen\nponnistuksillaan oli parempi menestys kuin niinä päivinä, jolloin\nhän oli repaleprinsessa ja ilman mitään muita suosituksia kuin\nvankilasta saatu todistus ja nukkavieru puku. Hän ei ollut puhunut Dick\nShannonille suunnitelmistaan, sillä hän tahtoi, mikäli mahdollista,\ntulla toimeen ilman tämän apua. Riippumattomuuden halu on synnynnäinen\njokaisessa naisessa, ja hänen taipuvaisuutensa ottamaan vastaan apua\njoltakulta mieheltä on kääntäin verrannollinen hänen kunnioitukseensa\ntätä miestä kohtaan. Audrey Bedford piti Dick Shannonista kyllin paljon\nkaihtaakseen hänen apuaan.\n\nHänen viimeisessä toimipaikkaa koskevassa vaalissaan oli koko joukko\nhuumoria. Kerran hän Fontwellin aikoihin oli kirjoittanut eräälle\nkananhoitoa käsittelevälle viikkolehdelle, jolloin hänen ja tämän\nlehden toimittajan välillä oli kehittynyt pitkä ja tuttavallinen\nkirjeenvaihto sairaiden kanojen ruokajärjestyksestä. Nyt hänen\nmieleensä oli juolahtanut, ettei kananhoitolehtikään voinut ilmestyä\nviikko toisensa jälkeen ilman ammattimiesavustusta. Hän kirjoitti\nkirjeen toimittajalle, joka muisti hänen avustustoimintansa ja kehoitti\nhäntä saapumaan lehden toimitukseen, missä hän heti tarjosi hänelle\npaikan.\n\n\"Tarvitsemme jonkun hoitamaan kananhoitoa koskevaa kirjeenvaihtoamme\",\nsanoi hän.\n\nTeoria, että ammatti vaikuttaa ulkonäköön, osoittautui jossakin määrin\ntodeksi tässä tapauksessa, sillä toimittaja itse näytti vanhahkolta\nkanalta.\n\n\"Luulen teidän kykenevän käymään käsiksi siihen. Tarvitsemme kaksi\npalstaa viikossa lehteä varten; muihin kirjeisiin voitte vastata\nyksityisesti. Jos käsiteltäväksenne joutuu jokin kysymys, jota ette\nvoi ratkaista, niin viitatkaa vastaukseemme samasta asiasta maaliskuun\nnumerossa 1903. Se antaa teille aikaa.\"\n\nPalkka ei ollut suuri, vaan suorastaan riittämätön Audreyn viime\naikoina omaksumiin elintapoihin; mutta hän käytti loppuosan päivää\nasunnon etsimiseen ja löysikin hyvin hauskan huoneen läheltä uutta\ntyöpaikkaansa. Palattuaan hän ilmoitti asian hotellin apulaisjohtajalle.\n\n\"Olen pahoillani, että jätätte meidät, miss Bedford\", sanoi tämä\nherrasmies ammattiin kuuluvasti pahoitellen. \"Huoneenne on siis vapaa\nhuomisesta kello kahdestatoista alkaen. Toivon näkeväni teidät jälleen\ntäällä.\"\n\nAudrey puolestaan toivoi päinvastaista. Hänellä oli epämieluisia\nkokemuksia tässä hotellissa olonsa ajalta, ja hän odotti innokkaasti\noman pienen huoneensa rauhallisuutta.\n\nDick oli saapunut aikaisin katsomaan häntä odottaen tapaavansa\nhänet yhä vielä kärsivänä edellisen illan epämieluisen kokemuksen\naiheuttamasta järkytyksestä. Hän tuli sopivasti yllätetyksi saadessaan\nkuulla, että Audrey oli mennyt ulos. Myöhemmin eräs hänen miehistään\nilmoitti, että Audrey oli hankkinut itselleen paikan, ja hän kiiruhti\nheti hotelliin onnittelemaan häntä.\n\n\"Olette säästänyt minulta vaivan soittaa teille.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi Dick nopeasti, \"Onko jotakin tapahtunut? Ette kai ole\nsaanut mitään tietoa...?\"'\n\n\"En.\" Audrey pudisti päätään. \"En luule, että tulen saamaankaan; ja jos\nsaan, niin varmasti lähetän sanan teille. Minulla on loistava uutinen.\"\n\n\"Palaatte takaisin kananhoitoalalle — toimituspuolelle.\"\n\nHän nauroi Audreyn hämmästykselle.\n\n\"Tietysti, teidän varjonne — niinhän te häntä nimitätte, eikö niin? On\nkauhean romanttista, mutta hiukan noloa, kun tietää, että mies on aina\nkintereillä. Olin unohtanut hänen olemassaolonsa.\"\n\n\"Minkä takia tahdoitte tavata minua?\"\n\nAudrey avasi käsilaukkunsa, otti sieltä pienen piikiven ja laski sen\nDickin ojennettuun käteen. \"Tämän\", sanoi hän. \"Tarkoitukseni oli puhua\nsiitä jo aikaisemmin.\"\n\nDick tuijotti kiveen suu auki, käänsi sen toisin puolin ja tarkasti\npientä punaista sinettiä. \"Mistä ihmeestä olette tämän saanut?\"\n\n\"Onko sillä jotakin merkitystä?\" kysyi Audrey.\n\n\"Minun olisi pitänyt kertoa teille siitä jo aikaisemmin. Löysin sen\nn:on 551 eteisestä ollessani ensikertaa tapaamassa mr Malpasia. Pudotin\navaimen koettaessani avata ovea, ja avainta etsiessäni löysin tämän\npienen kiven.\"\n\nDickin mieleen välähti muisto hänen keskustelustaan Brownin eli\nTorringtonin kanssa, joka oli näyttänyt hänelle samanlaisen \"kiven\".\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Audrey uudelleen.\n\n\"Se on hiomaton timantti. Sen arvo on noin kahdeksansataa puntaa.\"\n\nAudrey haukkoi ilmaa.\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\nDick nyökkäsi. Vieden timantin ikkunan luo hän tarkasti lähemmin\nsinettiä.\n\n\"Oletteko varma siitä, että se on timantti?\"\n\n\"Se on aivan varmaan timantti, ja siinä on kaivosyhtiön sinetti. Saanko\npitää tämän?\"\n\nAudrey huoahti helpotuksesta.\n\n\"Toivon, että tekisitte niin.\"\n\n\"Tietääkö kukaan muu, että tämä on ollut teillä?\"\n\nAudrey pudisti päätään.\n\n\"Ei kukaan, jollei mr Malpas tietänyt, ja se ei ole luultavaa, vai\nmitä?\"\n\nDick mietti mahdollisuuksia.\n\n\"Eikö kukaan muu ole nähnyt sitä?\"\n\nAudrey ajatteli pitkän aikaa.\n\n\"En luule sitä\", sanoi hän hitaasti, \"jollei — niin, nyt muistan.\nÄskettäin, kun minä pyysin alhaalla eteishallissa huoneeni avainta,\neikä sitä ollut siellä, kaadoin kaikki tavarat käsilaukustani pöydälle\nja löysin sen — nimittäin avaimen — rikkonaisen vuorin välistä.\"\n\n\"Ja silloin hän on sen nähnyt — ja kun minä sanon 'hän', niin tarkoitan\njoko häntä tai hänen asiamiestään. Luulisin tämän osaksi selittävän,\nmiksi hän tahtoi saada teidät käsiinsä eilen illalla.\"\n\nAudrey huokasi.\n\n\"Joka päivä ja joka tavalla olen yhä enemmän ja enemmän pahoillani,\nettä lähdin pois rauhalliselta maapalstaltani!\" sanoi hän. \"Te ette\ntiedä, kuinka lämmin tunne minut valtasi, kun rakkaan kanalehteni\ntoimittaja kysyi minulta, tiedänkö, kuinka on hoidettava sulkasatoisia\nkanoja!\"\n\nHän meni ylös huoneeseensa sinä iltana onnellisemmassa mielentilassa,\nkuin oli ollut moniin vuosiin. Hänestä tuntui siltä, että hän uuteen\ntyöhönsä ryhtyessään jättää taakseen sen epäterveellisen ilmapiirin,\njossa oli liikkunut ja elänyt Lontooseen-tulostaan saakka.\n\nHän lukitsi huoneensa oven ja vaipui uneen melkein samalla hetkellä,\nkuin laski päänsä päänalustalle. Ja niin hän nukkui koko alkuosan yötä\neikä herännyt, ennenkuin jokin kylmä ja tahmea kosketti hänen kasvojaan.\n\n\"Audrey Bedford, minä tarvitsen sinua\", sanoi ontto ääni.\n\nHän nousi kiljaisten istumaan. Huone oli kokonaan pimeässä, mutta...\n\nTuskin metrin päässä hänestä liikkuivat, niinkuin näytti, ilmassa\nriippuen himmeästi ja oudosti valaistut kasvot...\n\nHän tuijotti Lacy Marshaltin suljettuihin silmiin ja tuskanvääntämiin\nkasvoihin!\n\n\n\n\nXL.\n\nKadonnut vieras.\n\n\n\"Se nuori nainen on saanut vaikean hermokohtauksen. Olen lähettänyt\nhakemaan lääkäriä ja sairaanhoitajatarta.\"\n\n\"Tiedättekö, mitä hänelle on tapahtunut?\" kysyi Dick. Hän seisoi\nyöpuvussa vuoteensa vieressä kuulotorvi kädessään.\n\n\"En, sir. Ovenvartija, joka oli ensimmäisessä kerroksessa, kuuli\nkiljahduksen. Hän juoksi ylös portaita ja näki miss Bedfordin oven\nolevan auki. Hän näki, että miss Bedford oli pyörtynyt, ja lähetti\nhakemaan minut. Minä olin alhaalla hallissa.\"\n\n\"Eikö mitään merkkiä Malpasista?\"\n\n\"Ei pienintäkään, sir. Jonkun on täytynyt yrittää päästä miss Bedfordin\nkimppuun, sillä hänen huoneensa viereisessä huoneessa asuva herrasmies\ntavattiin tajuttomana käytävän toisesta päästä. Hän oli ilmeisesti\nsaanut iskun päähänsä, luultavasti kumipatukalla, sillä nahka ei ollut\nmennyt rikki. Hän on mennyt sairaalaan saadakseen päänsä sidotuksi.\"\n\nDick saapui hotelliin viiden minuutin kuluttua, ja Audrey oli sillä\nvälin toipunut niin paljon, että voi ottaa hänet vastaan. Tyttö istui\naamuvaippaansa kääriytyneenä kaasu-uunin edessä, hyvin kalpeana, mutta\nniinkuin tavallisesti täysin halliten itsensä.\n\n\"En tiedä kertoa mitään muuta, kuin että näin mr Marshaltin.\"\n\n\"Oletteko tekin nähnyt hänet?\" Dick puri huultaan miettiväisenä.\n\n\"Oletteko te sitten nähnyt hänet?\" kysyi Audrey hämmästyneenä.\n\nDick nyökkäsi.\n\n\"Kyllä, hän näyttäytyi meille viime yönä. Ettekö muista mitään muuta?\"\n\n\"Minä pelkään pyörtyneeni\", sanoi Audrey katuvaisena. \"Se oli kauhean\nnaisellista, mutta sellaista sattuu. Ovenvartija kertoi minulle, että\nviereisessä huoneessa asuvaa miestä oli lyöty hyvin pahasti Voi, Dick,\nmitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Se merkitsee sitä, että Marshalt on elossa ja sen vanhan paholaisen\nkäsissä\", sanoi Dick. \"Viime yönä me löysimme hänen talostaan\nlääkeruiskun. Siinä ollut neste tutkittiin ja huomattiin olevan\nhyoscinin, morfiinin ja jonkin kolmannen, vielä selville saamattoman\nhuumausaineen sekoitusta, jolla voidaan saada ihminen täydellisen\ntiedottomuuden tilaan. Tänä iltana minä sain kirjeenkin Malpasilta.\"\nHän otti esiin koneella kirjoitetun kirjeen. \"Tämä on jäljennös;\nalkuperäinen on lähetetty Scotland Yardiin sormenjälkien tutkimista\nvarten.\"\n\nAudrey otti kirjeen käteensä ja luki:\n\n \"Jollette ole järjetön, huomasitte jotakin viime yönä. Lacy Marshalt\n ei ole kuollut. Koska tunsin hänet hyvin, olisi minun pitänyt\n käsittää, ettei hän antautuisi mihinkään vaaraan. Ammunnankestävä\n panssari, joka hänellä oli yllään, seisahdutti kuulan, niinkuin\n olisitte huomannut, jos olisitte tarkastanut häntä sen sijaan, että\n tahdoitte saada tytön mahdollisimman pian pois talosta. Olen iloinen\n siitä, että hän on elossa — kuolema olisi ollut hänelle liian hyvä, ja\n hän tulee kuolemaan silloin, kun minä näen sen hyväksi. Jos toivotte\n hänen pysyvän hengissä, niin viekää vartijanne ja vakoilijanne pois\n minun talostani.\"\n\n\"Kaikki talossa tekemäni huomiot käyvät yhteen tämän selityksen\nkanssa\", sanoi Dick. \"Marshaltia pidetään jatkuvassa huumaustilassa ja\nkuljetetaan kaikkialle Malpasin mukana.\"\n\n\"Minusta ne eivät näyttäneet todellisilta kasvoilta\", keskeytti Audrey.\n\nSitä Dick Shannon ei ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksi.\n\n\"Tarkoitatteko, että se olisi voinut olla naamio? Se voisi olla eräs\nselitys. Mutta jos asia olisi siten, niin miksi tämä mies kirjoittaisi,\nniinkuin kirjoittaa? Ei, minä luulen, että kirje puhuu totta. Viittaus\nhuumausaineeseen osoittaa, että Steelin tekemä löytö on pakottanut\nhänet puhumaan totta. Asia on omituinen joka tapauksessa. Menen nyt\netsimään tuntematonta ystäväänne — oletan, että teidän huutonne herätti\nhänet, ja hän yllätti sekä Malpasin että hänen kantamuksensa — jos se\noli kantamus — ja iskettiin maahan vaivojensa palkaksi.\"\n\nPahoinpidelty vieras oli lähtenyt hotellista sairaalaan, niinkuin\nhän oli selittänyt. Hänen nimensä luettelossa oli \"Henry Johnson\nEtelä-Afrikasta\".\n\nSe ovenvartija, joka oli ottanut hänet vastaan, ei ollut toimessa,\njoten Dick sai tyytyä tähän tietoon. Annettuaan määräyksen, että\nhänelle oli ilmoitettava, kun tuntematon vieras palaisi, hän lähti\nsenvuoksi kotiin. Hän ajoi Portman Squarelle saakka saadakseen siellä\nkuulla, ettei mitään poikkeuksellista ollut tapahtunut. Tarkastaja\nja kolme konstaapelia olivat talossa, ja Willittin vartijan hän näki\nkadulla talon edustalla.\n\nSieltä lähdettyään hän muisti Stormerin viittauksen talon hoitajaan, ja\naikaisin seuraavana aamuna Dick Shannon oli vieraana Marshaltin talossa.\n\nHänellä oli ollut hyvin vähän aikaa ajatella Marshaltin katoamisen\nvaikutusta hänen talouteensa, mutta hän tiesi, että Marshalt oli\nantanut hyvin täsmälliset ohjeet siitä, mitä oli tehtävä siinä\ntapauksessa, että hän kuolisi. Muutamien tuntien kuluttua siitä, kuin\nuutinen oli julkaistu, oli Marshaltin asianajajan edustaja saapunut\ntaloon, otti haltuunsa kaikki asiat ja vei pois Marshaltin paperit.\nSeuraavana päivänä Dick kuuli, että taloon oli asetettu hoitaja Lacy\nMarshaltin toivomusten mukaisesti, mutta hänellä ei ollut ollut\ntilaisuutta käydä talossa sillä poliisitehtävät olivat paikallisen\ntarkastajat käsissä, ja talon hoitaja oli puolestaan pysynyt\nnäkymättömänä.\n\nPalvelijatar, jonka hän muisti edelliseltä käynniltään, avasi oven\nja ohjasi hänet salonkiin, jossa hän oli viimeksi nähnyt vanhan\nTonger-raukan.\n\n\"Luultavasti asiat ovat muuttuneet hyvin huomattavasti täällä\", sanoi\nDick palvelijattarelle.\n\n\"Se on totta, sir. Koko talo on ollut ylösalaisin. Keittäjätär on\nmennyt, ja vain Milly ja minä olemme jäljellä. Eikö mr Tonger-paran\nkohtalo ollutkin kauhea, ja mr Marshaltin myöskin!\"\n\nDick näki selvästi, että Tongerin kuolema oli tehnyt taloon\nhuomattavasti järkyttävämmän vaikutuksen kuin sen omistajan kaamea\nkohtalo.\n\n\"Teillä on nyt talon hoitaja?\"\n\nTyttö epäröi.\n\n\"Ei juuri erikoinen hoitaja, sir\", sanoi hän. \"Se herrasmies oli mr\nMarshaltin ystävä.\"\n\n\"Todellako?\" sanoi Dick, jolle se oli uutinen. \"En luullut, että mr\nMarshaltilla...\" Hän keskeytti lauseensa, sillä hän ei tahtonut puhua\nalentavasti tytön isännästä. \"En tietänyt sitä. Kuka se on?\"\n\n\"Eräs mr Stanford, sir.\"\n\nDickin suu meni auki hämmästyksestä.\n\n\"Ei kai Bill Stanford?\"\n\n\"Kyllä, sir; mr William Stanford. Ilmoitan hänelle, että olette täällä,\nsir; hän on ylhäällä, isännän lukuhuoneessa.\"\n\n\"Antakaa minun säästää teiltä se vaiva\", sanoi Dick hymyillen. \"Mr\nStanford ja minä olemme vanhoja tuttuja.\"\n\nBill istui suuren takkavalkean ääressä, jalat hopeanvärisen häkin\npäällä, suunnattoman iso sikari suupielessä ja urheilulehti polvilla.\nKatsahdettuaan taakseen hän nousi seisomaan ymmällään ollen hymyillen.\n\n\"Hyvää huomenta, kapteeni. Odotin näkeväni teidät aikaisemmin.\"\n\n\"Te olette siis talon hoitaja?\"\n\nBill hymyili.\n\n\"Minä olen virantoimitukseen määrätty mies\", sanoi hän. \"Kukaan ei\nollut enemmän hämmästynyt kuin minä, kun hänen asianajajansa tuli\nhakemaan minua, koska hän ei ollut mikään erikoinen ystäväni. Emme\nkuuluneet samaan sarjaan, niin sanoakseni.\"\n\n\"Tunsitte hänet Etelä-Afrikassa, tietysti?\" nyökkäsi Dick.\n\n\"Sepä se; siellä juuri tulin hänet tuntemaan. Miksi juuri minut oli\nkutsuttava... mutta siinä oli mustaa valkealla, minun täydellinen\nnimeni ja osoitteeni — William Stanford, Backenhall Mansions 114, se\nsumma, joka minulle oli maksettava, ja kaikki muu.\"\n\n\"Testamentti, luultavasti?\"\n\n\"Ei, sir, se ei ollut testamentti. Näytti siltä, kuin Marshalt olisi\nodottanut tulevansa kutsutuksi pois äkkiä aivan näinä päivinä. Siinä\nei puhuttu mitään hänen kuolemastaan; siinä sanottiin ainoastaan, että\n'jos hän katoaisi mistä syystä tahansa, niin mainittu William Stanford\nj.n.e., j.n.e.'\"\n\nBill Stanford! Eltonien ystävä ja, niinkuin jotkut luulivat,\nliittolainen! Dick veti esiin tuolin ja istuutui.\n\n\"Mitä Martin ajattelee tästä?\"\n\nStanford kohautti hartioitaan.\n\n\"Vähät minä siitä välitän, mitä Martin ajattelee\", sanoi hän. \"Martin\non hiukan vihoissaan minulle, koska...\" Hän epäröi. \"No niin, hän luuli\nminun tietäneen jonkin verran enemmän, kuin mitä hän tiesi. Hän oli\nsaanut päähänsä, että minä olin ystävällisissä suhteissa Lacyn kanssa\nja tiesin kaikki hänen salaisuutensa. Minun on annettava Lacylle se\ntunnustus, että kun rakkausasiat olivat kysymyksessä, ei hän koskaan\npuhunut mitään.\"\n\nDick ei pyytänyt mitään lisätietoja siitä asiasta.\n\n\"Täällä on ikävää, varsinkin illalla. Minulla on lupa mennä ulos\niltapäivällä pariksi tunniksi, mutta tässä talossa on jotakin\nkammottavaa, mikä käy minun hermoilleni.\"\n\nNäytti melkein siltä, kuin hän olisi puhunut vilpittömästi; hänen\näänensä mataloitui kuiskaukseksi, ja hän katsoi vaistomaisesti\nympärilleen.\n\n\"En tiedä, mitä teidän poikanne tekevät viereisessä talossa, mutta\nseinän toiselta puolelta kuului joitakin omituisia ääniä\", sanoi hän.\n\"Ja viime yönä Luulin koko talon tulevan alas. Jotakin tapahtuikin. Kun\nkatsoin ulos makuuhuoneeni ikkunasta — se on Lacyn entinen huone — näin\nkadun olevan täynnä poliiseja.\"\n\n\"Niin\", sanoi Dick. \"Jotakin oli tekeillä. Ei kai teillä sattumalta\nollut mitään ylimääräistä kummitusten kokousta tässä talossa?\" Stanford\nvärisi.\n\n\"Älkää puhuko kummituksista, kapteeni\", pyysi hän. \"No niin, viime yönä\nluulin näkeväni — no, se on hullua joka tapauksessa.\"\n\n\"Luulitteko näkevänne Marshaltin.\"\n\n\"En, toisen miehen, Malpasin. Kuinka tiesitte? kysyi toinen\nhämmästyneenä.\n\n\"Malpas on toimeliain kummitus Lontoossa. Missä näitte hänet?\"\n\n\"Näin hänen tulevan ulos varastohuoneesta — ainakin seisovan ovessa.\nVain silmänräpäyksen.\"\n\n\"Mitä teitte silloin?\"\n\nBill hymyili yksinkertaisesti.\n\n\"Menin ylös niin nopeasti, kuin voin, ja panin oven lukkoon\", sanoi\nhän. \"Jaarittelu haamujen kanssa ei huvita minua erikoisemmin.\"\n\nShannon nousi seisomaan.\n\n\"Luon silmäyksen siihen varastohuoneeseen, jollei teillä ole mitään\nsitä vastaan.\"\n\n\"Olkaa hyvä\", sanoi Stanford vetäen ulos laatikon ja ottaen sieltä ison\nkimpun avaimia. \"Se on epäjärjestyksessä oleva huone, jossa Tonger piti\nisäntänsä pyssyjä ja ammuksia sekä muuta samanlaista kamaa.\"\n\nHuone oli eteiskäytävän päässä ja oli täynnä pyssyjä, satuloita, tyhjiä\nlaatikoita, puhdistusaineita, rikkonaisia luutia ja muuta sellaista,\njonka epäsiistit siivoojat heittävät pois näkyvistä. Siinä oli yksi\nkapea, vahvalla ristikolla varustettu ikkuna ja verholla peitetty\nuuni. Huoneessa ei ollut mitään muuta huomiotaherättävää kuin sen\nepäjärjestys ja...\n\n\"Mitä on noissa laatikoissa?\"\n\n\"En tiedä, en ole katsonut\", sanoi Stanford.\n\nShannon veti auki yhden puisen laatikon kannen ja -sai näkyviin joukon\npieniä, vihreällä etiketillä varustettuja koteloita.\n\n\"Revolverin ammuksia\", sanoi Dick, \"ja yksi kotelo on avattu äskettäin.\"\n\nHän näki, että sen alla oleva kotelo oli vapaa tomusta.\n\n\"Minkä vuoksi luulette nähneenne juuri Malpasin?\"\n\n\"En tiedä: se vastasi juuri hänestä saamaani kuvaa\", sanoi Stanford\nvältellen. \"En ole nähnyt häntä koko ikänäni.\"\n\nHän odotti ilmeisesti Dickin lähtevän tiehensä ja voi vain\nvaivoin salata harminsa, kun tämä ohjasi askelensa takaisin\nlukuhuoneeseen. Dick pysähtyi tarkastamaan ovea, joka johti Marshaltin\nyksityishuoneisiin.\n\n\"Toimiiko tämä yhä vielä?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, mikäli minä tiedän\", sanoi toinen äreästi. \"Ei ole oikein\nsopivaa tehdä minulle tätä taloa koskevia kysymyksiä, kapteeni Shannon,\nsillä minä olen täällä vieraana.\"\n\n\"Niin juuri\", sanoi Shannon myötätuntoisesti ja kääntyi aivankuin\nlähteäkseen.\n\nStanford ei voinut salata tyytyväisyyttään.\n\n\"Luulenpa teidän olevan hyvin halukas pääsemään minusta\", sanoi\nsalapoliisi ivallisesti.\n\nStanford mutisi jotakin siihen suuntaan, että hänestä oli kaikki aivan\nsamantekevää.\n\n\"Entä kuinka voivat ystävänne Eltonit?\"\n\n\"En tiedä mitään Eltoneista\", sanoi Stanford alistuvaisesti. \"He eivät\nole koskaan olleet erikoisempia ystäviäni.\"\n\nMutta nyt kutsumaton vieras todellakin lähti tiehensä. Stanford seurasi\nhäntä alas portaita ja sulki oven virnistäen tyytyväisyydestä. Hän\npalasi lukuhuoneeseen, lukitsi välillä olevan oven ja avasi toisen\npieneen ruokasaliin johtavan oven.\n\n\"Sinulla on hyvät korvat, Martin\", sanoi hän. Martin meni ikkunaan ja\nseurasi paksujen ikkunaa verhojen läpi silmillään Dick Shannonia, niin\nkauan kuin tämä oli näkyvissä.\n\n\"Ennemmin tai myöhemmin tuo lintu joutuu minun käsiini\", sanoi hän\nrauhallisesti. \"Niin — minulla on hyvä kuuloaisti. Tiesin, että se oli\nhän, samalla hetkellä kuin kuulin äänet eteishallista. Kuinka kauan\naiot viipyä täällä? Olisi tiedossa koko lailla hyvä homma.\"\n\nStanford levitti valittaen käsiään.\n\n\"Olen pahoillani, Martin, mutta en voi ottaa siihen osaa. Minusta\ntuntuu, että minun täytyy olla suora Lacy-parkaa kohtaan. Rahat eivät\nmerkitse mitään, mutta pysyn täällä, niin kauan kuin minua tarvitaan.\nMinun mielestäni se on minun velvollisuuteni.\"\n\nMartin nauroi pehmeästi.\n\n\"Jättikö Lacy paljonkin rahaa jälkeensä?\" kysyi hän.\n\n\"Ei mitään, mikäli minä tiedän\", sanoi toinen loukkautuneena. \"En aja\ntakaa omaa hyötyä. Olin Lacyn ystävä...\"\n\n\"Et ole koskaan puhunut siitä minulle.\"\n\n\"Olen kertonut sinulle, että tunsin hänet\", väitti toinen. \"Dora\ntietää, että olimme vanhoja ystäviä.\"\n\n\"Tunnetko Malpasin?\"\n\nStanford siristi silmiään.\n\n\"Kyllä — tunnen Malpasin.\" Hän alensi ääntään, kunnes se oli melkein\nkuulumaton. \"Ja jos tulee kysymykseen saalistaminen, niin tiedän kyllä,\nmistä sitä on saatavissa.\"\n\nMartinin kasvoilla kuvastui epäilys.\n\n\"Missä hän on?\" kysyi hän, ja Stanford nauroi ääneen.\n\n\"Ota se selville, Elton\", sanoi hän.\n\n\n\n\nXLI.\n\nToimi Audreylle.\n\n\nMr Stormer saapui toimistoonsa tavattoman aikaisin. Hän oli talossa\nkauan ennen, kuin kukaan hänen henkilökunnastaan ilmestyi paikalle; ja\nWillit hämmästyi kuullessaan soittokellon äänen huoneeseensa tullessaan.\n\nHän tapasi päällikkönsä makaamassa sohvalla koko lailla heikon\nnäköisenä.\n\n\"Oletteko sairas, sir?\" kysyi hän säikähtyneenä.\n\n\"En sairas, vaan kuolemaisillani\", mutisi Stormer. \"Hankkikaa minulle\nhiukan vahvaa kahvia ja kilo fenasetiinia. Voi päätäni!\"\n\nHän koski varovaisesti päätään ja vääntelehti kivusta.\n\n\"Kalloni tilavuus on kasvanut kuutiojalan suuruiseksi\", sanoi hän.\n\"Tässä on kuhmu, iso kuin muna, eikä mikään kananpojan muna. Ja\nkananpojista puhuttaessa menkää etsimään käsiinne se Bedford-neitonen.\nEi, herraseni, tämä on yhtä iso kuin kameelikurjen tai dinosauruksen.\"\n\n\"Jouduitteko selkkauksiin viime yönä?\"\n\n\"Jouduinko selkkauksiin viime yönä?\" toisti hänen päällikkönsä\nväsyneesti. \"Makaisinko tässä niinkuin sairas lehmä, jollen olisi ollut\nselkkauksissa? Kasvattavatko ilo ja hilpeys munia miehen päähän? Kyllä\nherraseni, jouduin selkkaukseen. Antakaa minulle hiukan etikkaa. Ja\nkuulkaa! Tämän täytyy pysyä salassa. Kukaan ei saa tietää, että tämä\nonnettomuus on tullut minun osakseni, ja jos joku kysyy minua, niin\nminä olen Yhdysvalloissa — missä minun pitäisi ollakin.\"\n\nWillitt kiiruhti ulos ja nouti kaikki, mitä hänen päällikkönsä oli\npyytänyt.\n\n\"Kutsukaa nyt tänne parturi ja menkää lähimpään\nherrainvaatetusliikkeeseen ostamaan jotakin, joka tekisi minut\narvokkaamman näköiseksi.\"\n\nHän kiemurteli tuskasta noustessaan istumaan ottaakseen kahvikupin\ntarjottimelta, jonka Willit oli tuonut sisään.\n\n\"Teitä kiusaa halu kysyä, mitä on tapahtunut\", ähkyi hän maistellessaan\nkahvia. \"No niin, kerron sen teille. Jouduin taisteluun haamun kanssa —\nainakin se haamu tai joku, joka oli sen mukana, hoiti koko taistelun.\"\n\n\"Kuka se oli?\"\n\n\"En tiedä; en nähnyt ketään. Kuulin kiljahduksen ja menin ulos\nnähdäkseni, mikä oli kysymyksessä ja näin yhden, kaksi, kolme tai\nmahdollisesti kuusi miestä juoksemassa pitkin käytävää ja lähdin heidän\njälkeensä. Sama määrä miehiä kolautti minua kalloon, ja minä tulin\ntuntoihini hyvissä ajoin estääkseni hotellisalapoliisin varastamasta\nkelloani. Mahdollisesti hän oli ainoastaan aukaisemassa kaulustani,\nmutta minä en luota hotellisalapoliiseihin. No niin, ette saa unohtaa\nsitä tyttöä. Hän on saanut paikan eräässä kanalehdessä, ja minä uskon,\nettei hän tule siitä pitämään. Tehän tunnette hänet, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, sir; olen tavannut hänet.\"\n\n\"No niin, etsikää hänet jälleen käsiinne ja tarjotkaa hänelle hyvä\ntoimi. Luvatkaa hänelle millainen palkka tahansa, mutta muistakaa, että\nteidän on saatava hänet suostumaan.\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Tässä tulee parturi, ja kun hän on mennyt, aion nukkua, ja se,\njoka häiritsee minua, on kuoleman oma. Milloin miss Bedford ryhtyy\ntoimeensa?\"\n\n\"Tänä aamuna.\"\n\n\"Menkää hänen luokseen niin pian, kuin voitte. Ehkä hän lähtee ulos\nlounastamaan, jolloin voitte käyttää tilaisuutta hyväksenne. Voitte\nsanoa hänelle, että minulla on häntä varten toimi, jonka hän voi hoitaa\nnojatuolissa istuen. Tarvitsen hänet pitämään silmällä Torringtonia,\njoka sanoo itseään Browniksi. Ja uskokaa minua, se poika tarvitsee\nsilmälläpitoa! Ja muistakaa, Willitt, ettette tule tänne takaisin\nilmoittamaan epäonnistuneenne. Olen sillä tuulella, että voisin siinä\ntapauksessa käydä teille vaaralliseksi.\"\n\nAudreylle oli uusi kokemus olla \"menossa työhön\", olla muiden mukana\nreunustamassa maanalaisen radan asemasiltaa, taistella paikasta\njo väkeä täynnä olevassa autobussissa. Tämän kokemuksen uutuus ei\ntäysin korvannut sen epämukavuuksia, mutta hän tunsi itsensä hyvin\ntyytyväiseksi ehdittyään lopuksi pienen lehden syrjäiseen toimitukseen.\n\nMr Hepps tervehti häntä kylmästi ja välinpitämättömästi ja heitti hänen\neteensä kasan kirjeitä, jotka ilmeisesti olivat keräytyneet hänen\npöydälleen useiden viikkojen kuluessa. Hän oli laiha, jossakin määrin\nepäsiistiltä näyttävä mies ja, niinkuin Audrey oli saava huomata,\nalituinen ärisijä. Ilmeisesti hän oli niitä miehiä, jotka uskovat,\nettä alaisille annettu kiitos herättää näiden rinnassa intohimoisen\nhalun palkkojen koroittamisesta. Se mr Hepps, jonka kanssa Audrey oli\nkeskustellut edellisenä päivänä, ja se mr Hepps, joka nyt haukuskellen\nantoi ohjeitaan, olivat todellakin kaksi aivan eri henkilöä.\n\nAudrey huomasi siis, että hänen odotettiin sisällyttävän jokaiseen\nvastaukseen pienen kiitoksen jonkun ilmoittajan hyväksi.\n\n\"Chipperin ravinto ei kelpaa mihinkään!\" ärähti mr Hepps. \"Mitä syytä\nteillä on puhua Chipperin ravinnosta? Siitä ei ilmoiteta meidän\nlehdessämme. Leikatkaa se pois ja kehoittakaa käyttämään Lowkerin\nvalmistetta.\"\n\n\"Lowkerin ravinto on myrkkyä nuorille kananpojille\", sanoi Audrey\nlujasti. \"Syöttäisin niille mieluummin sahajauhoja.\"\n\n\"Mitä te mieluummin tekisitte ja mitä minä käsken teitä tekemään on\nkaksi eri asiaa\", karjui toimittaja. \"Sanon teille Lowker — Lowker\nmenee lehteen!\"\n\nAudreyn katse kääntyi toimittajan niskaan. Hänen kätensä ulottuvilla\noli liimapurkki. Hetken aikaa hän suunnitteli väkivaltaista tekoa.\n\nAsiat kehittyivät huippuunsa iltapäivällä, kun Audrey tutkittuaan\ntarkkaan edellisten numeroiden sisällyksen ja huomattuaan, että Javan\nrautalankayhtiön ilmoituksia oli esiintynyt ilmoituspalstoilla täysin\nvilpittömästi kehoitti eräässä vastauksessa käyttämään tämän yhtiön\ntuotteita. Toimittaja huomasi sen, ja silloin puhkesi suoranainen\nmyrsky.\n\n\"Java-verkko ei kelpaa mihinkään!\" karjui hän. \"Mieluummin lakkautan\nkoko lehden, kuin kehun sitä liikettä.\"\n\n\"Mutta sehän ilmoittaa lehdessämme.\"\n\n\"Ei ilmoita enää — siinäpä se! Ja teidän vastauksenne ovat liian\npitkiä. Ja minä en pidä teidän käsialastanne, miss; ettekö voi käyttää\nkirjoituskonetta? Saatte tehdä parempaa työtä, jos tahdotte pitää tämän\ntoimen. Minne aiotte mennä?\" kysyi hän hämmästyneenä, kun Audrey nousi\nylös ja otti päällystakkinsa seinällä olevasta naulasta.\n\n\"Kotiin, mr Hepps\", sanoi Audrey. \"Olette järkyttänyt luottamukseni\nkananpoikiin. En ollut koskaan ajatellutkaan, että niitä voitaisiin\nkäyttää niin kehnoihin tarkoituksiin.\"\n\nToimittaja tuijotti häneen.\n\n\"Suljen toimituksen kello kuusi.\"\n\n\"Minä suljen kello neljä\", sanoi Audrey rauhallisesti. \"En ole saanut\nlounaaksi mitään muuta kuin lasillisen maitoa ja pienen pullan, ja\ntämän toimituksen ilmapiiri on tukahduttava. Mieluummin tekisin työtä\nkanalassa.\"\n\n\"Jos olisin tietänyt teidän tulevan tänne\", sanoi toimittaja\nivallisesti, \"olisin...\"\n\n\"Olisitte hankkinut tänne enemmän tilaa — tiedän sen. Suokaa anteeksi,\njollen naura. Asia on todellisuudessa niin, mr Hepps, että olen saanut\nkyllikseni tästä toimesta.\"\n\n\"Voitte mennä!\" kirkui mr Hepps tuijottaen häneen tuimasti\ntoispuolisten silmälasiensa ylitse. \"Olen vain pahoillani, etten saanut\ntutustua todistuksiinne, ennenkuin tulitte tänne.\"\n\n\"Olisitte siinä tapauksessa saanut nähdä minun olleen vankilassa\",\nsanoi Audrey.\n\nToimittajan kauhistunut katse sai Audreyn purskahtamaan nauruun.\n\n\"Vankilassa?\" änkytti mr Hepps.\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Kananpoikien varastamisesta\", sanoi Audrey kerkeästi, ja siihen\npäättyi hänen työnsä siinä talossa.\n\nKadulle tultuaan hän tunsi olevansa nälkään nääntymäisillään ja meni\nsuoraan kadun poikki suosittuun kahvilaan, johon hän oli luonut\nkaihoisia silmäyksiä monta kertaa päivän kuluessa. Eräs mies odotti\nulkopuolella hänen ostaessaan itselleen sanomalehden ja seurasi sitten\nhäntä sisään istuutuen saman marmorilevyllä peitetyn pöydän viereen.\nKun Audrey katsahti sivumennen mieheen, tuntui hänestä, että hän\noli tavannut tämän aikaisemmin, mutta hän syventyi kuitenkin heti\nsanomalehden kertomukseen \"Omituisesta tapahtumasta Regency-hotellissa\"\nja näki siitä, ettei poliisi ollut kyennyt löytämään erästä vierasta,\njoka oli joutunut pahoinpidellyksi tässä seikkaperäisesti selostetussa\n\"keskiyöllä sattuneessa tappelussa\". Hänen omaa nimeään ei mainittu,\nminkä hän mielihyvin pani merkille. Hänestä puhuttiin \"varakkaana\nnuorena naisena, joka kuvaus tuntui hänestä imartelevalta.\n\n\"Suokaa anteeksi, miss Bedford.\"\n\nHän nosti säpsähtäen silmänsä lehdestä. Puhuja oli sama mies, joka oli\nseurannut häntä kahvilaan.\n\n\"Luulen, että olemme tavanneet toisemme aikaisemmin. Nimeni on Willitt;\nkävin kerran Fontwellissa tekemässä eräitä tiedusteluja.\"\n\n\"Niin, minä muistan nyt\", sanoi Audrey hymyillen. \"Se ei ollut mikään\npitkä keskustelu, vai mitä? Olin juuri lähdössä Lontooseen.\"\n\n\"Aivan oikein, miss. Edustan Stormerin salapoliisitoimistoa. Ehkä\nolette kuullut siitä?\"\n\nAudrey nyökkäsi. Stormerin toimisto oli tunnetuimpia ja\narvossapidetyimpiä yksityisiä toimistoja.\n\n\"Mr Stormer lähetti minut puhumaan teidän kanssanne.\"\n\n\"Minun kanssani?\" sanoi Audrey hämmästyneenä.\n\n\"Juuri niin, miss Bedford. Oletteko kuullut toimistostamme? Se nauttii\nkoko lailla suurta luottamusta ja arvonantoa.\"\n\n\"Tietysti olen kuullut siitä; jokainen on kuullut siitä\", sanoi Audrey.\n\"Mitä mr Stormer tahtoo minusta?\"\n\n\"Niin, miss Bedford\" — Willittin oli esiinnyttävä varovaisesti, sillä\nhän ei tietänyt, kuinka Audrey suhtautuisi ehdotukseen — \"totuus\non, että olemme joutuneet pulaan. Eräs nainen, joka oli meidän\npalveluksessamme, on mennyt naimisiin ja jättänyt meidät, eikä meidän\nole vielä onnistunut saada toista hänen tilalleen. Mr Stormer ajatteli,\nolisiko teillä ehkä halua tulla toimistomme palvelukseen.\"\n\n\"Minullako?\" kysyi Audrey epäuskoisesti. \"Tarkoitatteko, että minusta\npitäisi tulla naispuolinen salapoliisi?\"\n\n\"Emme antaisi teille mitään vastenmielisiä tehtäviä, miss Bedford\",\nsanoi Willitt vakavasti. \"Tulisitte hoitamaan vain parempien piirien\nasioita.\"\n\n\"Mutta tunteeko mr Stormer minun — minun menneisyyteni?\"\n\n\"Tarkoitatteko jalokivivarkautta? Kyllä, miss, kyllä hän tietää siitä\nkaiken.\"\n\nAudreyn suupielet nytkähtelivät.\n\n\"Ja noudattaako hän varas-varkaan-kimppuun -periaatetta?\"\n\nJuhlallinen Willittkin nauroi.\n\n\"Ei, teitä ei pyydetä ottamaan kiinni varkaita. Tarvitsemme teitä\nerikoistehtävään — pitämään silmällä erästä Torrington-nimistä miestä.\"\n\nAudreyn naama venyi pitkäksi.\n\n\"Pitämään silmällä Torringtonia? Ja kuka on tämä Torrington?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on hyvin rikas mies, eteläafrikkalainen. Herättääkö Etelä-Afrikka\nteissä mielenkiintoa?\"\n\nHän näki Audreyn säpsähtävän.\n\n\"Kyllä, Etelä-Afrikka herättää minussa jokseenkin suurta\nmielenkiintoa\", sanoi Audrey, \"jos kaikki ne jutut, jotka olen\nkuullut... ovat tosia\".\n\nHän ei ollut koskaan oikein uskonut Doran katkeraa ivaa, että\nhänen isänsä oli amerikkalainen, joka oli kärsimässä elinkautista\nrangaistusta Kapkaupungin aallonmurtajalla, mutta hänen mieleensä\noli kuitenkin tullut kylvetyksi epäilys, jota hän ei ollut saanut\ntäydellisesti poistetuksi.\n\n\"Minä en tiedä, kuinka ihmisiä pidetään silmällä. Tarkoittaako se sitä,\nettä heitä on seurattava kaikkialle, minne tahansa he menevät? Pelkään,\netten sovi sellaiseen työhön. Sitäpaitsi\" — hän hymyili — \"meillä on jo\nperheessä yksi salapoliisi\".\n\nJa samassa hän tuli hyvin punaiseksi.\n\n\"Se oli vain pilaa, mr Willitt\", lisäsi hän nopeasti. \"Olen tänään\njokseenkin humoristisella tuulella, koska olen viettänyt päivän erään\nkananpoikien murhaajan valoisassa ilmapiirissä.\"\n\nHän antoi lyhyen, mutta vilkkaan kuvauksen päivän kestäneestä työstään,\nja Willitt osoittautui myötätuntoiseksi kuuntelijaksi. Kun Audrey\njälleen otti puheeksi tehdyn tarjouksen, niin Willittilla oli kiire\nsaada hänet suostumaan.\n\n\"Teitä ei pyydetä seuraamaan Torringtonia\", sanoi hän. \"Tehtävänne on\npaljon helpompi. Teidän odotetaan tulevan tuttavaksi hänen kanssaan...\"\n\n\"Onko hän — varas?\"\n\n\"Ei\", tunnusti Willitt, \"ei hän aivan varaskaan ole\".\n\n\"Ei aivan!\" sanoi Audrey pelästyneenä. \"Onko hän rikollinen?\"\n\n\"Sanoin niin aivan erehdyksestä\", kiirehti Willitt vakuuttamaan. \"Ei,\nmiss, hän on täysin kunniallinen; me vain tahdomme olla selvillä siitä,\nmitä väkeä hänen perässään kulkee, ja meistä tuntuu, että voisimme\njärjestää teille hänen luonaan samanlaisen toimen, kuin teillä oli mr\nMalpasin luona.\"\n\n\"En voi tehdä sitä. Pitäisin kyllä ehkä siitä tehtävästä — se tuntuu\nkirpaisevalta, ja siinä olisi erinäinen määrä huvia muissakin syistä.\"\n\nWillitt ei kysynyt, mitkä nämä syyt olivat, mutta hän voi arvata,\nmillaista tyydytystä Audrey Bedford tulisi tuntemaan paljastaessaan\nitsensä eräälle korkealle poliisiupseerille.\n\n\"Tahdotteko harkita asiaa?\" pyysi hän. \"Tarvitsemme teitä joka\ntapauksessa toimistossa.\"\n\n\"Voinko puhua mr Stormerin kanssa?\"\n\n\"Hän on mennyt takaisin Amerikkaan\", sanoi Willitt liukkaasti,\n\"ja hänen viimeiset ohjeensa olivat, että minun on saatava teidät\nsuostumaan mistä hinnasta hyvänsä\".\n\nAudrey nauroi.\n\n\"Koetan sitä\", sanoi hän, ja mr Willitt huokasi helpotuksesta, sillä\njos maailmassa oli sellainen asia, jota hän ei tahtonut tehdä, niin se\noli itsensä puolusteleminen Stormerin edessä.\n\nPalattuaan päämajaan hän huomasi John Stormerin olevan leppoisammalla\ntuulella kuin hänen sieltä lähtiessään ja ilmoitti menestyneensä\ntehtävässään.\n\n\"Siis hän ei olisi tahtonut suostua Torrington tehtävään? Arvasin, että\nhän tulisi sen tekemään, mutta tiesin, että saisimme hänet.\"\n\nWillitt, jolle hänen isäntänsä arvaamiskyky oli pysyväisen ihmettelyn\naiheena, uskalsi tehdä kysymyksen.\n\n\"Te näytitte olevan varma hänen suostumisestaan — kuinka tiesitte,\nettei hän tulisi olemaan tyytyväinen siihen toimeen? Hepps kohteli\nhäntä huonosti, riiteli ja moitti häntä, kunnes hän ei voinut sietää\nsitä enää. Se mies on tunnoton.\"\n\n\"Tunnotonko? Siinä tapauksessa hän on muuttunut huomattavasti siitä,\nkuin tapasin hänet viimeksi. Selvitin kerran hänen poikansa koko lailla\npahasta selkkauksesta — kysymyksessä oli tavallinen vampyyritapaus\nkirjeineen, runoineen ja kaikkineen. Ja silloin hän oli kyllin lauhkea\n— hän ei ota kolmea kylpyä päivässä, mutta hän on lauhkea. Luulen,\nettä hänellä on täytynyt olla pettymyksiä rakkaudessa — ehkäpä\nhänen kananpoikasensa ovat saaneet hänet pahalle tuulelle. Ne ovat\nhalpamielisiä elukoita. Ei muuta tällä kertaa, ystäväiseni.\"\n\nKun Willitt oli mennyt, käytti hän puhelinta. \"Onko mr Hepps? Stormer\npuhuu. Olen teille hyvin kiitollinen avustanne.\"\n\n\"Tein sen hyvin vastenmielisesti\", sanoi Heppsin katuvainen ääni. \"Hän\nnäytti hyvin miellyttävältä tytöltä ja huomattavan kyvykkäältä. Olen\nmenettänyt hyvän avustajan ja, niinkuin pahasti pelkään, joutunut itse\nhyvin huonoon huutoon. Omasta puolestani minä en hyväksy ilmoittajien\nkehuntaa uutispalstoilla, ja miss Bedfordia kohtaan osoittamani\nkäyttäytymisen jälkeen minusta tuntuu, etten enää koskaan voi katsoa\nkaunista tyttöä silmiin.\"\n\n\"Ehkäpä he ovat siitä hyvillään\", sanoi Stormer.\n\nMr Hepps ei ilmeisesti huomannut hänen piikkiään, sillä hän jatkoi:\n\n\"Hän sanoi olleensa vankilassa — kananvarkaudesta. Se ei voi olla\ntotta, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä se on totta\", sanoi Stormer. \"Hän on suuri kanalarosvo. Totta se\non, sir. Hyvää menestystä toimitustyöllenne.\"\n\nHän ripusti puhelimen kuulotorven paikalleen leveästi ja tyytyväisesti\nhymyillen.\n\n\n\n\nXLII.\n\nMerkitsijä.\n\n\nMr Torringtonin huoneisto Ritz-Carltonissa hän esiintyi luettelossa\nmr Brownina — oli kalliimpia tässä hotellissa, joka ei hairahtunut\nainakaan halpuuteen päin. Hänen luonaan kävi hyvin vähän vieraita,\nmistä oli seurauksena, että hotellin virkailijat eivät nähneet häntä\nkovinkaan usein ja että johtajaa ja tarjoilijaa lukuunottamatta,\njoka toi hänen ateriansa hänen yksityiseen ruokasaliinsa, vain hyvin\nharvat henkilöt hotellin palveluskunnasta tunsivat hänet. Yleisesti\ntiedettiin, ettei hän tahtonut nähdä luonaan vieraita; ja kun muuan\nnukkavieruinen pienikokoinen mies tuli vastaanottotoimistoon ja pyysi\npäästä mr Brownin puheille, niin vuorossa oleva toimitsija suvaitsi\ntarkastella häntä koko lailla epäkohteliaasti.\n\n\"Teidän olisi parasta kirjoittaa\", sanoi hän. \"Mr Brown ei ota vastaan\nketään muutoin kuin sopimuksesta.\"\n\n\"Kyllä hän ottaa minut vastaan\", sanoi pikku mies innokkaasti. \"Kysykää\nvain häneltä. Ja minä olen sopinutkin hänen kanssaan asiasta.\"\n\nToimitsija oli ilmeisesti epäilevällä kannalla. \"Otan selville\", sanoi\nhän lyhyesti. \"Mikä on nimenne?\"\n\nMies ilmoitti nimensä, ja toimitsija katosi tiskin takana olevaan\npieneen huoneeseen, jossa vieraan toivomukset voitiin esittää\nasianomaisen itsensä kuulematta usein imartelematonta kuvausta\nitsestään. Hän tuli takaisin jonkin hetken kuluttua.\n\n\"Mr Brown ei ole tehnyt teidän kanssanne mitään sopimusta. Mistä\nolette?\"\n\nMies ajatteli nopeasti ja mainitsi erään kuuluisan timanttiyhtiön\nKimberleyssä.\n\nJälleen toimitsija katosi ja palattuaan viittasi luokseen hotellipojan.\n\n\"Saata tämä herrasmies mr Brownin huoneistoon\", sanoi hän, \"ja odota\nkäytävässä saattaaksesi hänet jälleen alas.\"\n\nMr Brown oli kirjoittamassa kirjettä, kun mies tuli sisään, ja tarkasti\nvierastaan välkkyvien silmälasiensa takaa.\n\n\"Oletteko De Beersistä?\" kysyi hän.\n\n\"En juuri De Beersistä, mr Brown\", sanoi mies suostuttelevasti\nhymyillen, \"mutta totuus on, että tunsin teidät Etelä-Afrikassa.\"\n\nBrown osoitti hänelle tuolia.\n\n\"Milloin se oli?\"\n\n\"Ennenkuin jouduitte vaikeuksiin, mr Brown.\"\n\n\"Teidän on täytynyt olla nuori silloin, ystäväni\", sanoi Brown\nhymyillen.\n\n\"Olen vanhempi, kuin miltä näytän. Asia on suoraan sanoen niin, että\nrahani ovat lopussa, ja ajattelin, että tahtoisitte auttaa vanhaa\nystävää, joka on joutunut huonoihin oloihin.\"\n\n\"Autan teitä kyllä, jos kertomuksenne on totta, mutta tunnustan, etten\nusko sitä. Muistan mainiosti ulkonäöltä kaikki tapaamani henkilöt enkä\nvarmasti koskaan unohda ystäviäni. Missä olemme tavanneet toisemme?\"\n\nVieras ampui umpimähkään.\n\n\"Kimberleyssä\", sanoi hän. Hän tiesi että Kimberley oli\ntimanttikaivosteollisuuden keskus.\n\n\"Olen ollut Kimberleyssä\", sanoi toinen, \"mutta jokainen\ntimanttiasioissa liikkuva on ohut Kimhberleyssä silloin tai tällöin.\nTietysti muistatte minun nimeni niihin aikoihin?\"\n\nMutta vieras oli tilanteen tasalla.\n\n\"Muistan sen\", sanoi hän lujasti, \"mutta mikään ei saisi minua sanomaan\nsitä. Jos joku herrasmies tahtoo kulkea mr Brownina — hyvä, mr Brown\nriittää minulle aivan hyvin. Asia on totta puhuen niin\" — tässä hän\nsai nerokkaan päähänpiston — \"että olin vankilassa samaan aikaan kuin\ntekin\".\n\n\"Siis vankilakavereita\", sanoi toinen hyväntuulisesti ja pisti kätensä\ntaskuunsa. \"En muista teitä, mutta olen koettanut kaikin tavoin unohtaa\nsuuren osan siitä väestä, jonka tapasin aallonmurtajalla.\"\n\nPöydällä oli kirje, jonka kirjoittamisen vanha mies oli juuri saanut\nvalmiiksi. Vieras näki kiemuraisen allekirjoituksen, mutta paperi oli\nhänestä liian kaukana, niin ettei hän voinut sitä lukea. Jos hän olisi\nvoinut keksiä jonkin tekosyyn mennäkseen toiselle puolelle pöytää, niin\nhän olisi voinut saada tietoonsa arvokkaan asian.\n\nVanha mies veti esiin kukkaronsa ja asetti pöydälle setelin.\n\n\"Toivotan teille parempaa onnea\", sanoi hän.\n\nPieni mies otti setelin, kääri sen palloksi ja heitti sen\nhyväntekijänsä hämmästyneiden silmien editse takkaan, joka oli suoraan\ntämän takana. Brown kääntyi kummastuneena katsomaan taakseen, ja\nsamassa hetkessä oli allekirjoitus luettu.\n\n\"En tarvitse rahojanne\", sanoi pieni mies, \"Luuletteko minun olevan\ntäällä ainoastaan sen taikka mitä voin saada teiltä? Voitte pitää\nrahanne — Torrington!\"\n\nDaniel Torrington katsoi häneen terävästi.\n\n\"Tiedätte sittenkin nimeni, kas vain? Ottakaa ylös tuo raha, mies,\nälkääkä olko hullu. Mitä tahdotte, jollette tahdo rahaa?\"\n\n\"Puristaa kättänne\", sanoi toinen, mutta otti kuitenkin ylös\nrypistyneen setelin, jota hän varovaisesti kyllä ei ollut heittänyt\nkauemmaksi, kuin mikä sille oli turvallista.\n\nTorrington saattoi hänet ovelle ja sulki sen hänen jälkeensä. Sitten\nhän palasi tuolilleen koettaen palauttaa muistiinsa miehen kasvot.\nKukaan ei ollut tuntenut häntä vankilassa Torringtonina; hän oli useita\nvuosia ollut pelkkä numero eikä mitään muuta, kunnes eräs vartijoista\noli kerran piloillaan sanonut häntä \"Browniksi\", ja se nimi oli jäänyt\nhänen omaisuudekseen. Kuinka saattoi se mies...?\n\nSitten hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, ja hän ymmärsi. Mitähän\nse mies tahtoi? Mikä oli ollut hänen käyntinsä tarkoituksena? Hän ei\nollut koskaan kuullut merkitsijöistä ja heidän rohkeudestaan, niistä\nvaaroista, joihin nämä maanalaisen maailman reportterit antautuivat.\nOli toisia, jotka pitivät heitä mitä hyödyllisimpinä tekijöinä.\n\n\n\n\nXLIII.\n\nDora kertoo totuuden.\n\n\nKäytyään Marshaltin talossa Martin meni kävellen kotiin ulkonaisesti\nrauhallisena. Dora ei ollut vielä tullut alas, ja Martin ei tahtonut\nsyödä aamiaista yksin. Hänelle oli saapunut useita kirjeitä, mutta\nhän vain katsahti niihin ryhtymättä niitä lukemaan. Hän oli laiskasti\nyrittämässä kirjoittaa kirjettä, kun Dora tuli huoneeseen. Hän oli\naamuvaipassaan — hän pukeutui hyvin harvoin ennen lounasta, jollei\nhänellä ollut todella tärkeätä asiaa jonnekin. Luotuaan häneen pikaisen\nsilmäyksen Martin huomasi, ettei hän ollut nukkunut oikein hyvin —\nhänellä oli tummat varjot silmien alla ja ohuet variksen varpaat\nsilmäkulmissa, mitä Martin ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.\n\nMartin sanoi hänelle yksinkertaisesti \"hyvää huomenta\" ja yritti jatkaa\nkirjeensä kirjoittamista. Lopuksi hän pani kuitenkin kynän pois.\n\n\"Dora... millaista työtä sinä teit, ennenkuin minä tutustuin sinuun?\"\n\nDora katsahti ylös lehdestä, jota hän oli haluttomasti tarkastelemassa.\n\n\"Mitä tarkoitat? Olin näyttelijätär.\"\n\n\"Millainen näyttelijätär — kuinka aloitit urasi? En ole koskaan ennen\nkysynyt sitä sinulta, rakkaani.\" Dora kääntyi jälleen tarkastelemaan\naamu-uutisia raottaen, että Martin uudistaisi kysymyksensä. Kun uutta\nkysymystä ei kuulunut, sanoi hän:\n\n\"Aloitin Marshin ja Bignallin kiertueessa kuorotyttönä. Marsh joutui\nvararikkoon ja jätti meidät erääseen kaupunkiin jättämättä meille\nkyllin rahaa maksaaksemme matkamme takaisin Lontooseen. Kuljin kolme\nkuukautta erään temppujentekijäjoukkueen mukana ja jouduin sitten\nJebballin näyttelyyn. Olin kaikkea primadonnasta alkaen pienimpään\nosaan saakka. Opin tuntemaan sähkötyksen, paremmin kuin useimmat\nmekaanikot...\"\n\nHän pysähtyi äkkiä.\n\n\"Tein kaikkea\", sanoi hän lyhyesti ja lisäsi sitten \"Minkä takia puhut\nsiitä?\"\n\n\"Ihmettelin vain\", vastasi Martin. \"On omituista etten ole koskaan\nmuistanut sinua muuna kuin...\"\n\n\"Kiertyvänä murattina? Kun tutustuit minuun olin tulemassa kuuluisaksi\nmaaseudulla. Sillä ei olisi päässyt pitkälle. Maaseututähti ei ansaitse\nsuuriakaan rahoja, ja minä luulen, etten olisi koskaan saavuttanut\nsievää pientä taloa Curzon Streetin varrella — kunniallisesti. Mutta\nolin suhteellisen hyvissä oloissa. Miksi kysyt niitä asioita?\"\n\n\"Missä tutustuit Marshaltiin?\"\n\nDora oli ryhtynyt jälleen tarkastelemaan lehteään; Martin näki hänen\nkätensä vapisevan eikä toistanut kysymystään. Mutta hetkisen kuluttua\nsanoi Dora:\n\n\"Täällä Lontoossa. Toivon, että olisin kuollut ennen sitä.\"\n\nMartin oli nyt joutunut alalle, joka oli hänelle yhtä kiusallinen kuin\nDorallekin.\n\n\"Dora, rakastatko häntä?\"\n\nDora pudisti päätään.\n\n\"Minä vihaan häntä — vihaan häntä!\" sanoi hän niin kiivaasti, että\nMartin hätkähti. \"Sinä luulet, että kysymyksessä on... jotakin? Olet\nsaanut päähäsi, etten minä ole ollut... hyvä vaimo sinulle. Tiedän\nsinusta tuntuvan siltä. Kerron sinulle pahimman, mitä on tapahtunut.\nMinä rakastin häntä. Ajattelin rikkoa meidän välimme ja hakea eron\nsinusta. Mutta minä olin hyvä. Olin niin hyvä, että aloin kyllästyttää\nhäntä. Olen eräässä merkityksessä vanhanaikuinen. Hyvyys muuten\nmaksaa itse itsensä. Helposti voitetut naiset ovat samanlaisia kuin\nhelposti ansaitut rahat — ne eivät kestä kauan, ja kun ne ovat tulleet\nkäytetyiksi, alkaa mies etsiä jotakuta uutta. Nainen voi pitää miehen\nvallassaan ainoastaan pitämällä häntä puutteessa. Kun hän kuoli, Bunny,\ntiesin sen. En tarkoita hänen lihallista kuolemaansa — mutta minä\ntunsin hänessä tapahtuneen tavattoman muutoksen. Aivan samaa tunsin,\nkun Audrey kuoli... niin, hän kuoli, — vanhalla sukulaisuussuhteella,\nvaikka se olikin huono, oli kuitenkin merkityksensä.\"\n\nMartin nojautui taaksepäin tuolissaan katsoen Doraan mustien\nsilmäripsiensä alitse.\n\n\"Etkö luule, että hän on kuollut?\"\n\nDoran nopea, kärsimätön kädenliike oli jo riittävä vastaus, vaikka hän\nei olisi puhunutkaan.\n\n\"En tiedä. Hän ei tee minuun sellaista vaikutusta. Enkä minä välitä\nmistään.\"\n\nHän puhui vilpittömästi; Martin oli varma siitä.\n\n\"Puhuiko hän koskaan sinulle Malpasista?\"\n\n\"Siitä vanhasta miehestäkö? Kyllä, hän puhui usein hänestä. Ainoa\nkerta, jolloin näin hänet todella hermostuneena, oli, kun hän puhui\n'viereisen talon miehestä'. Malpas vihasi häntä. Hänen oli tapana\nväittää poliisille ja ihmisille, ettei hän tietänyt mitään Malpasista,\nmutta se ei ollut totta. Hän sanoi, että Malpas ja hän olivat olleet\ntyötovereita entisaikaan ja että hän oli paennut tiehensä Malpasin\nvaimon kanssa — en muista kaikkea, mitä hän kertoi minulle. Tapasitko\nStanfordin?\"\n\nMartin nyökkäsi.\n\n\"Sanoiko hän jotakin? Tietysti, hehän olivat tuttavia.\"\n\n\"Tuttaviako?\" Martin nauroi. \"Parhaita ystäviä, luulisin minä. Stanford\nei ole koskaan ollut puheliasta lajia, mutta olisin luullut, että hän\nolisi kertonut minulle, että hän oli Marshaltin ystävä.\"\n\nHän nousi ylös, käveli sohvan taakse, jolla Dora istui, ja laski\nkätensä hänen olkapäilleen.\n\n\"Kiitän sinua... kaikesta, mitä olet sanonut. Luulen, että sinä ja minä\nkyllä suoriudumme. Mitä sinä ajattelet Audreysta?\"\n\nDora ei vastannut.\n\n\"Oletko yhä vielä vihainen hänelle? Mutta miksi? Sehän on hieman\njärjetöntä, eikö niin? Jos se mies oli ainoana kiusana.\"\n\n\"En tiedä.\" Dora kohautti hartioitaan. \"Vastenmielisyyteni Audreytä\nkohtaan on juurtunut hyvin syvälle, pelkään minä. Minut kasvatettiin\nolemaan pitämättä hänestä.\"\n\n\"Olen pahoillani\", sanoi Martin, taputti häntä, ystävällisesti olalle\nja meni ulos.\n\nHänellä oli asiaa kaupungille. Varat olivat ehtymäisillään; poliisi\noli puhdistusretkellään paljastanut hänen tuottavimman peliluolansa,\nja hänen oli ollut pakko luovuttaa melkein tuhat puntaa saadakseen\npysyä syrjässä siitä asiasta. Itse se seikka, että hän oli joutunut\nedustajansa kiristämäksi, ei hämmästyttänyt eikä suututtanut häntä.\nSe oli niitä välttämättömiä mahdollisuuksia, joihin hän oli aina\nvalmistautunut. Sellaisissa tapauksissa oli käytännössä jonkinlainen\ntunnustettu asteikko.\n\nHän oli eräässä suhteessa kiitollisuudenvelassa Doralle. Hän muisti sen\nautonsa puikkelehtiessa Cityn vilkasliikkeisillä kaduilla: Dora oli\ntehnyt mahdottomaksi erään italialaisen kaivertajan kätevien tuotteiden\nkäsittelemisen, jonka kaivertajan erikoisalana olivat 1,000 frangin\nsetelit, niin täydellisen taitavasti painetut, että Ranskan Pankkikin\noli tullut petetyksi. Stanford oli siirtänyt ne toiselle ostajalle,\nja tämä herrasmies oli joutunut kiinni kaikkine seteleineen ja odotti\nparhaillaan tuomiotaan.\n\nHän lounasti yksin eräässä ravintolassa Sohossa, ja sinne ilmestyi\nvälttämätön \"merkitsijä\". Jollakin toisella kertaa hän olisi ajanut\ntiehensä sen viekkaannäköisen miehen, joka siirtyi hänen pöytänsä\nviereen anteeksipyytävästi hymyillen ja istuutui kehoitusta saamatta.\nMutta nyt Martinin raha-asiat olivat sellaisessa tilassa, ettei hänen\nkannattanut päästää käsistään yhtään tilaisuutta; ja vaikka hän ei\nodottanutkaan tiedoittajalta erikoisempia, tahtoi hän kuulla, mitä\ntällä oli tiedossa.\n\nSe tapa, jolla merkitsijä lähestyi Martin Eltonia, erosi hiukan\nsiitä välittömästä menettelytavasta, jota hän noudatti sellaisiin\ntunnettuihin tekijöihin kuin Slick Smithiin nähden.\n\n\"Hauskaa tavata teitä, mr Elton. En ole nähnyt teitä pitkään aikaan...\nkiitos, ottaisin kyllä konjakin. Asiat ovat täällä hyvin huonot\nnykyisin, mr Elton.\"\n\n\"Täällä\" merkitsi melkein mitä paikkaa tahansa, missä ei pantu liian\nsuurta painoa siihen, kuuluiko jokin esine minulle vai sinulle.\n\n\"Luulin kaupan olevan kehittymässä paremmaksi\", sanoi Martin\nsovinnaisesti.\n\n\"Niin, ehkä teidän alallanne.\" Merkitsijä pudisti päätään\nmurheellisena. \"Ajattelen tavallisia varasraukkoja. Eipä silti, että\nminulla olisi mitään hyvää sanottavana heistä — he ovat alhaista väkeä.\nMutta heidän ammattinsa ei myöskään menisi niin huonosti, jos he\ntietäisivät kaiken, mitä minä tiedän.\"\n\n\"Mitä te sitten tiedätte?\" kysyi Elton.\n\nMerkitsijä alensi äänensä.\n\n\"Minulla on jotakin teitä varten — ja minä olen! ainoa merkitsijä koko\nkaupungissa, joka on siitä perillä! Sain sen vielä itse selville.\nOvelat puhuvat siitä aina, mutta tien selville saamiseen tarvittiin\nminua.\"\n\nHän hymyili tyytyväisesti.\n\n\"Se mies, jonka luullaan olevan tulossa Etelä-Afrikasta, on ollut\ntäällä yli vuoden! Hän on ollut vankilassa — saanut elinkautisen —\nmutta hän on yhtä rikas kuin...\" Hän mainitsi joukon huomattavia\nrahamiehiä. \"Ja rikkaampikin!\"\n\n\"Vankilassa? Mitä hän oli tehnyt?\"\n\n\"Ampunut erään miehen tai jotakin sen tapaista. Mutta hänet päästettiin\nvapaaksi enemmän kuin vuosi sitten, ja sanon teille, että hän on\nmiljoonan arvoinen — ja enemmänkin! Ovelat saivat tietää, että hän\noli tulossa, mutta eivät tietäneet, että hän oli täällä Englannissa,\nLontoossa. Siitä näette, etteivät Ovelat tiedä kaikkea.\"\n\n\"Ovelat\" oli epämääräinen määritelmä — Martin tiesi sen merkitsevän\nniitä joukkueita, jotka eivät tietoihinsa nähden olleet riippuvaisia\ntästä pikkumiehestä.\n\n\"Etelä-Afrikasta, niinkö sanotte?\" kysyi hän osoittaen äkkiä\nmielenkiintoa asiaan. \"Hän on ollut vankilassa — aallonmurtajallako? Ja\nmistä syystä?\"\n\n\"Sillä on jotakin tekemistä timanttien ostamisen kanssa.\nEtelä-Afrikassa on laki, joka lähettää miehen Kamalaan Paikkaan\nvuosiksi ja vielä vuosiksi, jos hän ostaa timantteja. En voi käsittää,\netteivät Ovelat ole saaneet sitä selville. Hän on rampa mies...\"\n\n\"Rampa?\" Martin nousi puolittain seisomaan. \"Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Hän on liikkunut Brownin nimellä, mutta hänen oikea nimensä on\nTorrington — Daniel Torrington. Ja, mr Elton, se mies on helppo...\"\n\nMartin sujautti miehelle jonkin verran rahaa, maksoi laskunsa ja meni\nkotiin.\n\nDora oli lähdössä ulos ja jo portailla, kun hän saapui.\n\n\"Tarvitsen sinua minuutin verran\", sanoi Martin.\n\nHän vei Doran ylös salonkiin ja sulki oven.\n\n\"Muistatko viimeisen kerran, kun Audrey oli täällä? Pilkkasit häntä\nsiitä, että hänellä on nimi, joka ei kuulu hänelle. Sanoit hänelle,\nettä hänen isänsä oli rangaistusvankina Kapkaupungin aallonmurtajalla\ntimanttivarkaudesta. Oliko se totta?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Dora hämmästyneenä. \"Miksi?\"\n\n\"Kysyin sinulta sinä iltana Audreyn isästä, ja sinä kerroit minulle,\nettä häntä oli ammuttu ennen vangitsemista ja että hän oli rampa. Mikä\noli Audreyn isän nimi?\"\n\nDora katsoi häneen otsa rypyssä ja epäluuloisena.\n\n\"Miksi tahdot sen tietää?\"\n\n\"Rakkaani\" — hieman kärsimättömästi -, \"en kysy mistään oikusta.\nTahdotko sanoa minulle?\"\n\n\"Hänen nimensä oli Daniel Torrington\", sanoi Dora.\n\nMartin vihelsi.\n\n\"Torrington? Minua ihmetyttää! Sen täytyy olla sama nimi. Hän on täällä\nLontoossa.\"\n\n\"Audreyn isäkö?\" sanoi Dora läähättäen. \"Mutta hänhän on vankilassa:\nelinkautisena! Marshalt kertoi sen minulle. Juuri senvuoksi hän tahtoi\nmennä naimisiin Audreyn kanssa.\"\n\n\"Tiesikö hän, että Audrey oli Torringtonin tytär Et koskaan puhunut\nminulle siitä.\"\n\n\"On niin paljon asioita, joista en ole kertonut sinulle\", sanoi\nDora äreästi, \"että tuskin maksaa vaivaa siirtyä nyt niihin\". Mutta\nsitten hän sanoi äkkiä katuen: \"Olen pahoillani, että kiukuttelin\nniin, Martin. Menetän niin helposti kärsivällisyyteni nykyisin. Niin,\nTorrington oli kärsimässä elinkautista rangaistusta.\"\n\n\"Hänet vapautettiin enemmän kuin vuosi sitten\", sanoi Martin, \"ja hän\non ollut Lontoossa enimmän aikaa sen jälkeen\".\n\nHän näki Doran kasvoille tulleen ilmeen ja kysyi nopeasti.\n\n\"Tiesikö Marshalt siitä?\"\n\nDora pudisti päätään.\n\n\"Ei; jos hän olisi tietänyt, ei hän olisi ollut niin onnellinen. Voi!\"\nHän painoi kätensä suutaan vastaan. \"Malpas!\" kuiskasi hän.\n\nMartin tuijotti häneen hämmästyneenä, sillä hänen päähänsä oli\npälkähtänyt sama ajatus, joka sai sanat Doran huulille.\n\n\"Marshaltin täytyi tietää, tai arvata\", sanoi Dora pelokkaasti\nkuiskaten. \"Hän asui viereisessä talossa koko ajan. Bunny, Malpas on\nTorrington!\"\n\n\n\n\nXLIV.\n\nUusi perijätär.\n\n\n\"Torrington! Niin ei voi olla\", sanoi Martin \"Mitä syytä hänellä\nolisi voinut olla, niin rikkaalla miehellä kuin Torrington? Sellainen\njuttu menee kyllä mukiin romaaneissa ja runoissa, mutta minä tyydyn\nrikostilastoihin, jotka näyttävät, että kostosta johtuneet rikokset\nedustavat noin yhtä tapausta viittätuhatta kohti niistä jutuista, joita\nkäsitellään Englannissa. Kukaan ei vihaa niin suuresti, että viettäisi\nkaksikymmentä vuotta elämästään suunnitellen tapaa, jolla voisi päästä\nvoitolle vihollisestaan. Ei ainakaan Torrington, joka on etsimässä\ntytärtään.\" Dora katsoi Martinia silmiin. \"Senkö takia hän on täällä\n— oletko varma siitä?\" kysyi hän nopeasti, ja Martin kohautti kapeita\nhartioitaan.\n\n\"Minä en tiedä mitään; puhun pelkistä mahdollisuuksista. Mikä on\ntodennäköisempää, kuin että Torrington kuluttaa rahojaan löytääkseen\näitisi ja lapsensa?\"\n\nDora pudisti päätään.\n\n\"Sinä erehdyt\", sanoi hän rauhallisesti. \"Torrington luulee, että\nAudrey on kuollut. Äiti ilmoitti hänelle niin, ja niin teki myöskin\nMarshalt. Hän tunsi äidin entisaikaan. Äiti sai Torringtonilta\nvankilasta ainoastaan yhden kirjeen — siinä puhuttiin yksinomaan\nlapsesta. Marshaltin neuvosta äiti kirjoitti ja ilmoitti, että Audrey\noli kuollut tulirokkoon. Marshalt kirjoitti samaan aikaan, kun tämä\nuutinen lähetettiin. Hän ei koskaan kertonut minulle, mitä pani\nkirjeeseen, mutta hän tahtoi antaa iskun Torringtonille. No niin,\neräässä kirkossa Rosebankissa, Kapkaupungin niemellä on muistotaulukin\nAudreylle! Torrington järjesti sen vankilan kappalaisen avulla. Olen\nsiitä varma, sillä Marshalt kertoi minulle koko joukon asioita saatuaan\nselville, että Audrey oli minun sisareni. Jollei Torrington ole Malpas,\nniin silloin Lacylla oli joku muu vihamies.\"\n\nMartin Elton käveli edestakaisin huoneessa kädet taskussa, kaukana\noleva katse silmissä.\n\n\"Minkä arvoisen luulet Torringtonin olevan?\"\n\n\"Yli kahden miljoonan punnan\", sanoi Dora.\n\n\"Mitä luulet hänen maksavan saadakseen tietää — totuuden?\"\n\nDora käännähti häneen sähisten raivosta.\n\n\"Antaa se — Audreylle!\" sanoi hän hampaittensa välistä. \"Antaa\nhänelle isän ja miljoonia käytettäväksi, samalla kuin minä olen\ntäällä katuojassa, varas miehenäni ja maanalaisen maailman roskaväki\nystävinäni! Oletko mieletön? Sinä et tee sitä, Martin!\"\n\nHän astui Martinin eteen ja työnsi kasvonsa ja kovat silmänsä niin\nlähelle häntä, että hän astui askelen taaksepäin.\n\n\"En tekisi sitä maailman kaikista rahoistakaan. Jos Torrington on\nhänen isänsä, niin etsiköön itse tyttärensä. Kyllä hänellä on siinä\ntekemistä!\"\n\n\"Mikä on Audreyn nimi?\"\n\n\"Dorothy Audrey Torrington. Hänen isänsä ei tiedä, että häntä sanotaan\nAudreyksi. Hän ei ollut vielä kastettu, kun Torrington joutui\nvankilaan. Tämä valitsi nimen Dorothy, mutta häntä ei ole koskaan\nsanottu sillä nimellä.\"\n\nMartin katsoi häneen.\n\n\"Mitä ajattelet?\"\n\n\"Audreyn ei tarvitse koskaan saada sitä\", sanoi Martin hitaasti.\n\"Kirjoita hänelle!\"\n\nDora tuijotti häneen voimattomana vihassaan.\n\n\"Kirjoita hänelle tai mene hänen luokseen — parasta on kirjoittaa\nhänelle ensin. Pyydä häntä tulemaan teelle\", sanoi Martin. \"Sano\nhänelle, että Marshaltin kuolema on sovittanut kaikki riidat ja, että\nsinä tahdot lausua mielipahasi kaikista niistä ilkeistä asioista, jotka\nolet sanonut, ja kaikista — valheista, jotka olet kertonut.\"\n\n\"Sitä en tee koskaan, Martin. En sinunkaan...\"\n\n\"Sano se kahdesti kirjeessäsi — kaikista valheista, jotka olet kertonut\nhänen syntyperästään. Ja kun hän tulee, niin sano hänelle, että kaikki,\nmitä ole sanonut hänestä, on totta sinuun itseesi nähden.\n\n\"Sinä siis...\"\n\n\"Odotahan — miksi häntä ei sanottu hänen isänsä valitsemalla nimellä?\"\n\nDora teki kärsimättömän eleen.\n\n\"Kuinka se olisi käynyt päinsä? Sehän oli minun nimeni — hänen isänsä\nei tietänyt, että minun toinen nimeni oli Dorothy, eikä äiti huomannut\nsitä, ennenkuin Audrey oli kastettu. Meillä ei voinut olla kahta Doraa\nperheessämme.\"\n\n\"Ja mistä minä voin saada Audreyn kastetodistuksen?\"\n\nDora hieroi otsaansa.\n\n\"Onkohan se minulla?\" sanoi hän. \"Jos se on, niin en ole koskaan\nnähnyt sitä; mutta äidiltä jäi joukko papereita, joita en ole koskaan\ntarkastanut siitä saakka, kuin ne joutuivat minun käsiini. Käy\nhakemassa ne, Bunny; ne ovat vaatekaappini ylähyllyllä.\"\n\nMartin tuli takaisin vanha peltirasia mukanaan. Se oli lukossa, eikä\nsiihen ollut mitään avainta, mutta hän avasi sen vähällä vaivalla.\nSe oli täynnä valokuvia ja vanhoja osakkeita, jotka jollakin tavalla\nolivat joutuneet mrs Bedfordin haltuun ja joiden Dora tiesi olevan\naivan arvottomia. Rasian pohjalla olevasta sinisestä kirjekuoresta Dora\nlöysi kaksi paperia.\n\n\"Tämä on minun kastetodistukseni\", sanoi hän, \"ja tuo on Audreyn\".\n\nMartin levitti sen auki pöydälle. \"Dorothy Audrey Torrington\", luki\nhän, ja hänen silmänsä säkenöivät. \"Mikä on sinun nimesi, Dora?\"\n\n\"Nina Dorothy Bedford — se oli äidin nimi, ennenkuin hän meni naimisiin\nTorringtonin kanssa.\"\n\n\"Voisin muuttaa tuon 'Audreyn' joksikin muuksi — Audrey ei kelpaa.\nSinun nimesi jäisi jäljelle. Sinä kirjoitat hänelle\", sanoi Martin\nharkitusti, \"ja kerrot hänelle, joko kyynelten keralla tai ilman niitä,\nettä hän on sinun vanhempi sisaresi\".\n\n\"Mutta sehän on mahdotonta...\", aloitti Dora.\n\n\"Sinä kerrot hänelle niin. Ikä ei ole todettavissa. Ja jos hän muistaa\nliian varmasti...\" Martinin kasvot olivat jäykät ja kovat. \"Minun\nsydämessäni on pehmeä paikka vaikeuksissa olevalle tytölle, ja minä\nsanon sinulle, että jos olisin voinut auttaa Audreyta, jos voisin\nauttaa häntä nyt, niin auttaisin. Mutta tässä on kysymyksessä miljoona,\nja sen minä aion saada käsiini.\"\n\n\"Tarkoitat siis...\" Doran ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.\n\n\"Tarkoitan, että sinä olet Dorothy Torrington.\"\n\n\"Mutta jospa hän muistaa? Ja sen hän tekee, Bunny. Minun tukkanihan oli\nnutturalla paljon ennen kuin hänen!\"\n\nMartin nyökkäsi.\n\n\"Silloin hänen täytyy joutua jonnekin ja unohtaa\", sanoi hän. \"Kukaan\nei tiedä, että Audrey on Torringtonin tytär.\"\n\nOveen koputettiin, ja palvelustyttö tuli sisään.\n\n\"Tahdotteko tavata mr Smithiä, sir?\" sanoi hän. \"Mr S. Smithiä\nChicagosta?\"\n\n\n\n\nXLV.\n\nMr Smith tuo uutisia.\n\n\nSyntyi hiljaisuus, ja sitten Martin sanoi.\n\n\"Saattakaa hänet tänne ylös! Sinähän tunnet sen miehen, Dora, eikö\nniin?\" kysyi hän.\n\n\"Olen tavannut hänet kerran; sinä tiedät, milloin. En luule, että jään\ntänne\", sanoi Dora.\n\n\"Parasta olisi, että jäisit\", sanoi hänen miehensä. \"Hän on niitä\novelia veijareita, joka laskisi yhteen kaksi kertaa kaksi ja saisi\nsiitä kymmenen. Tahtoisinpa tietää, mitä hän haluaa.\"\n\nKun sanoo, että mr Smith oli loistavalla tuulella, merkitsee\nse ainoastaan toteamista, että hän oli niinkuin tavallisesti.\nHänen ulkoasustaan päättäen hänen olisi voinut luulla tulleen\njoistakin hienoista vihkiäisistä. Hänen hyvin sopiva aamupukunsa,\nkiiltonahkakenkänsä ja silkkihattunsa, jonka hän niin hellästi asetti\ntuolille, olivat kaikki yhtä loistavat. \"Olen pahoillani, jos häiritsen\nteitä. Oletteko lähdössä ulos, rouva?\"\n\nHän katsoi ovelle. Dora oli puettu päällystakkiin ja hattuun, sillä hän\noli ollut menossa ulos, kun Martin oli saapunut.\n\n\"Olisin ehtinyt tänne aikaisemmin, mutta minun oli eksytettävä muuan\nkintereilläni-kulkija.\" Martinin kasvot saivat synkän ilmeen. \"Saisinko\ntoivoa, että niissä olosuhteissa olisitte pidättynyt kulkemasta minun\noveni kautta?\"\n\n\"Minä eksytin sen.\" Mr Smith hymyili ystävällisesti. \"Koko maailmassa\nei ole sellaista amatöörietsivää, joka voi pysyä minun jäljilläni,\nkun minä vain otan tehtäväkseni eksyttää hänet. Ei edes Stormerinkaan\novelin mies voi pistää nenäänsä minun asioihini.\"\n\nSiroin liikkein hän veti harmaan silkkinenäliinan rintataskustaan,\ntaputti sillä hiljaa huuliaan ja pani sen takaisin taskuun.\n\n\"Olin menossa ulos, jos suotte minulle anteeksi...\"\n\n\"Se on ikävää\", sanoi mr Smith vakavasti. \"Minulla oli muutamia sanoja\nsanottavana teille, ja minä luulen, että teitäkin huvittaa tietää,\nettä eräs Bedfordin perheen jäsen on liittynyt saastaiseen seuraan\nryhtymällä poliisin palvelukseen.\"\n\n\"Mihin te oikein pyritte?\" kysyi Martin. \"Pyrin paljastukseen, jonka\ntahtoisin tehdä niin dramaattiseksi kuin mahdollista. Audrey, arvoisa\nkälynne, on liittynyt poliisiin.\"\n\nMartin rypisti kulmiaan. Hän ei ollut aivan varma tästä miehestä muussa\nkuin yhdessä suhteessa, nimittäin että hän voisi tulla toimeen yhtä\nhyvin ilman hänen avustustaan kuin hänen seuraansakin.\n\n\"Mitä pötyä te oikein puhutte?\" kysyi hän töykeästi. \"Audreyko\nliittynyt poliisiin?\"\n\n\"Kun sanon 'poliisiin', niin liioittelen, vaikka Stormerin toimisto\nonkin niin lähellä virallista poliisilaitosta, kuin tässä maassa on\nmahdollista.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että hän on liittynyt Stormerin henkilökuntaan?\" kysyi\nMartin.\n\nMr Smith nyökkäsi.\n\n\"Sain sen selville sattumalta\", sanoi hän. \"Näin hänen menevän\nStormerin toimistoon Willittin kanssa. Nyt on asia niin, että minä\ntunnen Stormerin toimiston; se näyttää seuranneen minun jälkiäni siitä\nalkaen, kuin olin noin korkea. En muista sellaista aikaa, jolloin\nStormerin toimisto ei olisi sekaantunut minun elämääni tai sotkeutunut\nminun ammattiini, ja luonnollisesti se puolestaan herättää minussa\nsuurta mielenkiintoa. Tunnen Stormerin toimiston menettelytavat.\nStormer on tuonut Englantiin järjestelmän, jota ei ole ollut täällä\nkoskaan ennen, eikä ainakaan ole huomattu täällä aikaisemmin —\nvirkamerkki-järjestelmän. Jokaisella Stormerin miehellä on pieni\nhopeatähti, jonka taakse on leimattu hänen nimensä. Näin tytön menevän\nsisään ja tulevan jälleen ulos Willittin kanssa, ja he menivät Lobellin\nkultasepänliikkeeseen. Ja nyt minä sattumalta tiedän, että Lobellin\nliike valmistaa näitä Toivon tähtiä. Minun ei tarvinnut ensinkään\nmennä sisään; heidän ollessaan sisällä voi heidät nähdä näyteikkunan\nsormusosastosta. He erosivat ovella. Willitt meni lähimpään\npuhelinkoppiin, ja mitä luulette hänen tehneen?\"\n\n\"Puhuneen puhelimessa\", sanoi Martin lakonisesti, ja mr Smith säteili\nihailusta.\n\n\"Olette nero, Elton. Niin, hän puhui — Ritz-Carlton-hotelliin. Hän\ntilasi Ritz-Carltonista huoneet tälle nuorelle naiselle.\"\n\nTaas hän veti esiin nenäliinansa, tällä kertaa pyyhkiäkseen pois pölyn\npuhtaista kengistään.\n\n\"Mr Brown eli Torrington asuu Ritz-Carltonissa\", sanoi hän sivumennen.\n\nJa Martin ja hänen vaimonsa hämmästyivät niin tästä uutisesta, etteivät\nhe voineet olla olevinaan tietämättömiä mr Torringtonista.\n\n\"Arvelin, että minun pitäisi kertoa teille. Ehkä voi olla hyödyllistä\ntietää, että nuori miss Bedford voi olla hyvin vaarallinen, varsinkin\nniille, jotka Wily Wilfred on saanut tavoittelemaan Torringtonin\nmiljoonia.\"\n\nMartin tiesi, että nämä sanat viittasivat merkitsijään, ja hänen olonsa\noli ilmeisesti epämukava.\n\n\"Hän on hyvä kaveri\", jatkoi Smith, \"mutta tunnettu siitä, että hän\nmyy uutisensa monelle taholle, ja juuri sen vuoksi hänen arvonsa menee\nmitättömäksi. Olen kuullut häneltä tänään, että hän on usuttanut teidät\nTorringtonin kimppuun... Ajattelin, että te ehkä tahtoisitte sen\ntietää.\"\n\n\"Kiitän teitä\", sai Martin sanotuksi. \"Minä en pane suurtakaan arvoa\nsiihen, mitä sellaiset miehet kertovat.\"\n\n\"Ja siinä teette viisaasti\", myönsi Smith.\n\nHänen kirkkaat silmänsä tarkkailivat Doraa.\n\n\"Ihastuttava tyttö, teidän nuori sisarenne\", sanoi hän.\n\nMartin melkein jähmettyi. Tuo mies oli voinut seisoa oven takana\nkuunnellen sitä keskustelua, joka tapahtui ennen hänen saapumistaan.\nDoraa ei ollut yhtä helppo saada pois tasapainostaan.\n\n\"Tarkoitatteko Audreyta?\" kysyi hän nauraen. \"Minua huvittaa aina, kun\nAudreysta puhutaan minun nuorempana sisarenani. Minä olen juuri vuotta\nnuorempi kuin hän.\"\n\nDora oli täydellisesti tilanteen tasalla.\n\n\"Mikä saa teidät luulemaan, että me välitämme Audrey Bedfordin\nedesottamuksista, Smith?\"\n\nSmith keskeytti hetkiseksi kenkiensä puhdistamisen ja katsahti ylös.\n\n\"Sukulaiskiintymys\", sanoi hän, \"ja yhteisen ammattimme epävarma\nluonne. Hän tulee aiheuttamaan vaikeuksia, muistakaa minun sanoneen. Se\nmörkömies oli vähällä saada hänet käsiinsä tässä eräänä yönä, ja jollei\nerästä henkilöä olisi ollut, hän olisi onnistunutkin.\"\n\n\"Tarkoitatteko Malpasia? Oliko hän nainen Regency-hotellissa?\"\n\nMr Smith nyökkäsi.\n\n\"Se ei ollut mitään. Malpasin suuri yritys tapahtui Ulkopiirissä,\npuistossa. Audrey on suosiossa. Se oli kolmas mies, joka koetti saada\nhänet käsiinsä, ja kolmas mies, joka epäonnistui. Minusta tuntuu, että\njoudun neljännen hautajaisiin.\"\n\nJa siihen hänen asiansa näytti päättyneen, sillä hänellä ei ollut\nesitettävänään mitään syytä viipyäkseen kauemmin.\n\n\"Lähden nyt\", sanoi hän, \"tehtyäni sen, minkä pidän velvollisuutenani.\nTeidän nuori sisarenne on suorastaan kirpaiseva, mrs Elton.\"\n\nHän ei korostanut sanaa 'nuori', mutta Martin Elton tiesi, että hän\noli käyttänyt sitä sanaa tahallaan, ja kun hän oli mennyt, hän kääntyi\nvaimonsa puoleen.\n\n\"Smith tarvitsee osansa. Jos me tahdomme selviytyä tästä hommasta,\nsaamme maksaa kaksikymmentä tuhatta pitääksemme hänet rauhallisena —\nehkä enemmänkin. Kaikki riippuu siitä, mitä tapahtuu Audreylle.\"\n\n\n\n\nXLVI.\n\nEräs asunto Haymarketin varrella.\n\n\nLiikenteen lakkaamattomasta pauhinasta, raskaiden autobussien\nalituisesta jyrinästä sekä autojen torvien ja sanomalehtipoikien\nmelusta huolimatta Dick Shannonin asunto Haymarketin varrella oli\nrauhallinen paikka. Korva voi tottua ääniin, jotka aluksi tekevät\nkuuroksi ja hämmentävät, ja siten totuttuaan niihin eristää ne pois\nkuuluvista.\n\nEnsimmäinen merkki, jonka Dick Shannon sai siitä, että Portman Squaren\njuttu oli käymässä hänen hermoilleen, oli huomio, ettei ääneneristäjä\nenää toiminut. Kadulta kuuluvat äänet häiritsivät ja ärsyttivät häntä;\nauton oven pamahdus sai hänet hätkähtämään.\n\nHän oli parhaillaan kylmäverisesti pohtimassa kaikkia Lacy Marshaltin\nkatoamisen ja hänen palvelijansa kuoleman yhteyteen kuuluvia seikkoja,\nja tapausten ketjussa oli neljä rengasta, joille hän ei löytänyt\nsopivaa paikkaa.\n\nEnsimmäinen niistä oli hengiltä nuijittu mies, joka oli löydetty\nsumussa joesta. Toinen oli puistossa kuolleena tavattu nainen, kolmas\nTongerin kuolema, ja neljäs Marshaltin katoaminen.\n\nStanford oli uusi tekijä, jota siihen saakka ei oltu otettu huomioon,\ntaustalla esiintyvä varjomainen henkilö, jonka poliisi hyvin tunsi,\nmutta joka oli tekemisissä sellaisten joukkueiden kanssa, joita\nDick ei olisi uskonut Marshaltin tunteneen, jollei tämä olisi ollut\nystävyyssuhteissa Dora Eltoniin.\n\nHän avasi irtolehtikannet, jotka olivat täynnä koneellakirjoitettua\nkäsikirjoitusta, ja käänteli hitaasti lehtiä. Siellä oli hyvin\nyksityiskohtainen kertomus miehestä, joka oli ilmeisesti Laker;\nlyhyempi ja vähemmän tyydyttävä kuvaus puistossa tavatusta\ntuntemattomasta naisesta; ja pitkä selostus kaikesta, mikä oli\ntekemisissä Tongerin kanssa. Hän luki virkistääkseen muistiaan, vaikka\nosasi jo ulkoa melkein jokaisen sanan selostuksesta.\n\n\"Tonger oli puettu harmaaseen pukuun, mustiin tohveleihin,\nsinijuovaiseen paitaan ja valkoiseen kaulukseen. Taskut sisälsivät 7\npuntaa kovassa rahassa, 200 frangia, matkalipun Instonen lentolinjalla\nPariisiin ja takaisin (_Huomautus_ — Tonger matkusti kuolinpäivänsä\naamuna Ranskaan viemään kirjeen tuntemattomalle vastaanottajalle ja\npalasi samana päivänä); vanhan kultakellon n:o 984371, kultaiset\nkellonperät, kaksi avainta, taskukirjan, lääkemääräyksen bromkaliumia\nvarten (_Huomautus_ — Lääkemääräyksen oli antanut tri Walters,\nPark Streetin varrelta, jolle Tonger oli valittanut olevansa hyvin\nhermostunut ja kärsivänsä unettomuudesta) kolme 5-punnanseteliä ja\nkolmikulmaisen naskalin...\"\n\nDick katsoi kattoon. Kolmikulmaisen naskalin? Tämä kotitekoinen naskali\noli saattanut hänet ymmälle jo aikaisemmin; mutta vaikka hän oli\nottanut sen mukanaan kotiinsa toivoen, että se alituisesti näkyvillä\nollen johtaisi hänen mieleensä sen käytön, ei hän vielä ollut sitä\narvannut.\n\nHän avasi huoneen nurkassa olevan pienen kassakaapin, otti sieltä\npienen laatikon ja ryhtyi suurennuslasin avulla tarkastamaan naskalia.\nTeknilliset asiantuntijat olivat jo tutkineet ja mitanneet sen ja\nmerkinneet muistiin joukon merkityksettömiä seikkoja. Se oli neljän\ntuuman pituinen, tylppäpäinen ja päättyi samanlaiseen kahvaan kuin\nkorkkiruuvi. Se paksuni ylöspäin ja oli kahvan kohdalla melkein tuuman\npaksuinen, ja sillä kohtaa olivat maallikkotyön jäljet selvästi\nhuomattavissa. Dick muisti varastohuoneessa näkemänsä ruuvipenkin ja\nviilat ja arvasi, että tämä omituinen ase oli valmistettu siellä. Mutta\nmihin tarkoitukseen?\n\nMelkein litteä kahva oli irroitettava. Siitä huolimatta oli naskalin\ntäytynyt olla epämukava kantaa lompakossa, niinkuin lompakon\npullistunut nahka selvästi osoitti.\n\nLakeria ja sitä tuntematonta naista koskevissa muistiinpanoissa\nei ollut mitään, jonka nojalla olisi voinut toivoa saada selville\nnaisen henkilöllisyyden. Eivät Marshaltin paperitkaan, ennenkuin\nhänen asianajajansa oli vienyt ne pois, olleet antaneet Dickille\nmitään vihjettä, jolla olisi ollut jotakin arvoa. Hän oli tarkastanut\nkadonneen miljoonamiehen pankkitiliä; mutta tämä oli ilmeisesti\nkäyttänyt useita eri pankkeja, sillä siinä ainoassa, josta voitiin\npäästä selville, ei hänen tilillään ollut mitään, joka olisi viitannut\nsuuriin omaisuuksiin. Marshaltin muutamat johtajanpaikat tuottivat\nhänelle hyvin vähän tuloja, sillä ne olivat joko olemassaolostaan\ntaistelevia tai suorastaan vararikon partaalla olevia yhtiöitä.\n\nMalpasin talossa toimitettu etsintä ja hänen vastakirjansa tarkastus\nolivat antaneet vieläkin vähemmän tuloksia. Dick pani pois\nmuistiinpanot, täytti ja sytytti piippunsa ja nojautuen taaksepäin\ntuolissaan johti jutun yhä uudelleen mieleensä alusta loppuun, kunnes\nhänen päätään alkoi pyörryttää.\n\nÄkkiä hän säpsähtäen suoristautui ja katsahti verhojen peittämään\nikkunaan. Hän oli kuullut ikkunalasin rapisevan sitä vastaan\nheitetyistä kivistä. Oli vielä varhainen ilta, ja se näytti olevan\ntarpeeton tapa huomion herättämiseksi, kun täysin hyvä sähkökello oli\nkäytettävissä.\n\nVedettyään syrjään verhot hän avasi ikkunan ja katsoi ulos, mutta ei\nnähnyt mitään muuta kuin ohikulkevia jalankävijöitä, jotka pitivät\nkiirettä ehtiäkseen mahdollisimman pian pois sateesta. Jonkin matkan\npäässä olivat uusien kaasujohtojen asettajat kaivaneet kadun rikki,\njoten ketterän ohikulkijan ulottuvilla oli siellä useita soraläjiä. Hän\npalasi takaisin työhönsä, mutta oli tuskin ehtinyt istuutua, kun ikkuna\nkilisi jälleen, ja tällä kertaa hän meni portaita alas ulko-ovelle.\nSiellä ei ollut ketään, ja hän astui ulos kadulle. Ketään vetelehtijää\nei näkynyt oikealla eikä vasemmallakaan. Hän odotti hetkisen, sulki\noven ja palasi huoneeseensa. Sitten hän soitti kelloa kutsuen luokseen\nmiehen, joka oli hänen kamaripalvelijansa, autonajajansa ja, tarpeen\ntullen, hänen kokkinsa.\n\n\"Joku huvittelee heittelemällä kiviä minun ikkunaani, William. Menkää\nulos takatietä, kiertäkää kadun toiselle puolelle ja pitäkää siellä\nvahtia\", sanoi hän. \"Jos se on joku pikku poika, ei teidän tarvitsi\nvaivautua ajamaan häntä takaa...\"\n\nJälleen rapisivat kivet ikkunassa. Hän juoksi ikkunan luo, avasi sen ja\nkatsoi ulos. Siellä käveli kaksi miestä saman sateenvarjon suojassa,\neräs tyttö kiiltävän märässä sadetakissa kiiruhti katua alaspäin,\nkolmas mies käveli hitaasti erään tytön kanssa yhteisen sateenvarjon\nalla, ja siinä olivatkin kaikki mahdollisuudet. Hän viittasi\npalvelijalleen.\n\n\"Istukaa tässä\", sanoi hän, \"niin että teidän varjonne lankeaa\nikkunanverhoille\".\n\nHän työnsi tuolin puolitiehen ikkunan ja pöydän välille, hiipi alas\nportaita, avasi oven puolen tuuman verran raolleen ja kuunteli. Samassa\nhän kuuli kivien rapisevan ja juoksi ulos kadulle. Siellä oli tyttö\nsadetakissa, ja Dick tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"No, neitiseni, mitä peliä tämä on?\" kysyi hän tuikeasti ja huomasi\nkatsovansa Audrey Bedfordin nauraviin kasvoihin. \"Mitä ihmettä...?\"\n\n\"Minun piti olla salaperäinen! Toivottavasti en säikyttänyt teitä.\nMutta minä tahdoin puhua teidän kanssanne, ja kun salapoliisit eivät\nkoskaan soita ovikelloa...\"\n\n\"Mitä hemmettiä te puhutte? Tulkaa sisään. Varmasti saitte minut\nsäikähtämään. Mitä te heititte ikkunaan — kananruokaako?\"\n\n\"Ei, kanat minä olen nyt kokonaan hylännyt. Onneksi voin nyt tulla\nteidän luoksenne ilman kaitsijaa, koska olemme virkaveljiä.\"\n\nDick lähetti pois palvelijansa, joka mieluummin olisi pysynyt paikalla.\n\n\"No, neitiseni, kun nyt olette saanut tyydytetyksi sydämenne\ntoivomuksen ja onnistunut esiintymään täysin salamyhkäisesti, niin ehkä\ntahdotte kertoa minulle, mitä tarkoitatte 'virkaveljellä'.\"\n\nAudrey pisti kätensä sadetakin taskuun, otti sieltä pienen hopeatähden\nja laski sen dramaattisella liikkeellä pöydälle. Dick otti sen\nkäteensä, luki etupuolella olevan kirjoituksen ja katsoi toiselle\npuolelle.\n\n\"Stormer?\" sanoi hän aivan kuin ei olisi uskonut silmiään. \"Mutta\nminähän luulin teidän istuvan täydessä turvassa siellä kanalehden\ntoimituksessa.\"\n\n\"Olen kerta kaikkiaan katkaissut välini kanojen kanssa\", sanoi Audrey\nriisuen yltään höyryävän sadetakkinsa. \"Ne ovat käyneet minulle\nkohtalokkaiksi. Te ette ilmeisesti ole tottunut ottamaan vastaan\nnaispuolisia vieraita, ja se puhuu teidän puolestanne.\"\n\nHän soitti kelloa ja sanoi palvelijalle tämän tultua sisään:\n\n\"Hyvin kuumaa teetä ja hyvin kuumaa paahtoleipää, ja voitte keittää\nminulle yhden kananmunan, tarkemmin ajateltuani tahtoisin mieluummin\njotakin vähemmän kanoja muistuttavaa. Kun saatte naisvieraan\", selitti\nhän, kun hämmästynyt kamaripalvelija-autonajaja-kokki oli poistunut,\n\"on ensimmäinen tehtävänne kysyä, tahtooko hän juoda teetä, ja seuraava\nasia on kysyä häneltä, onko hänen nälkä. Sitten te siirrätte mukavimman\ntuolinne takkavalkean ääreen ja sanotte huolestuneena toivovanne,\nettei hän ole saanut jalkojaan märiksi — mihin minä vastaan, etten ole\nsaanut. Olette ehkä hyvä salapoliisi, mutta huono isäntä.\"\n\n\"Kertokaa minulle nyt tämänpäiväiset seikkailunne\", pyysi Dick.\n\nSaamiaan ohjeita seuraten hän työnsi esiin tuolin, ja Audrey ojensi\nkosteat kenkänsä tulta kohden.\n\nAudrey kuvasi kokemuksensa mr Heppsiin nähden muutamilla purevilla\nlauseilla, mutta hänen joutumisensa salapoliisin uralle ei ollut niin\nhelposti selitettävissä.\n\n\"En tiedä, mitä muuta minun on tehtävä, kuin asua hienossa hotellissa\nja pitää isällisesti silmällä erästä vanhaa, kuusikymmenvuotiasta\nherrasmiestä joka ei edes tunne minua ja kaiken todennäköisyyden mukaan\ntulee olemaan hyvin harmissaan minun holhouksestani. Mutta se on\nkunniallista työtä, ja mr Stormer on varmastikin miellyttävämpi kuin mr\nMalpas — ja inhimillisempi.\"\n\n\"Kuinka hän tuli kuulemaan teistä?\"\n\n\"Hän kuulee kaikesta — hän on todellinen salapoliisi\", sanoi Audrey.\n\"Vilpittömästi puhuen en tiedä kapteeni Shannon. Sivumennen sanoen\nminun tulisi tehdä kunniaa teille, sillä te olette niin paljon\nminua korkeammalla arvoasteeseen ja vaikutusvaltaan nähden. Olen\nnähnyt Willittin aikaisemmin. Hän tuli minun luokseni Fontwelliin\nsamana päivänä, jolloin me satuimme yhteen — tai oikeammin teidän\nautonne sattui minun autobussiini — ja minä tulin perästäpäin siihen\nkäsitykseen\" — hän epäröi — \"että mr Marshalt oli lähettänyt hänet\nsinne. Minulla ei ole mitään syytä uskoa sitä, se on pelkkää vaistoa,\nja minä olen suuressa määrin riippuvainen vaistostani tullakseni\nhyväksi salapoliisiksi.\"\n\nNyt Dick nauroi.\n\n\"Te olette omituinen lapsi\", sanoi hän.\n\n\"En pidä tuohon 'lapsi'-sanaan sisältyvästä etevämmyydestä\", sanoi\nAudrey hymyillen. \"Minä tiedän, ettei minusta tule mitään hyvää\nsalapoliisia, mutta se on jokseenkin hauskaa.\"\n\n\"Ja se voi olla jokseenkin ikävää\", sanoi Dick, kun kaikki\nmahdollisuudet alkoivat käydä selville. \"Se kiltti vanha herrasmies —\nsivumennen, mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Hän on miljoonamies.\"\n\n\"Sekään ei näytä riittävältä syyltä hänen vartioimiseensa\", sanoi Dick.\n\nPalvelija tuli juuri silloin sisään tuoden teetarjottimen, jonka hän\nlaski pöydälle levittämättä sille pöytäliinaa. Dick tuli toimeen ilman\ntätä muodollisuutta.\n\n\"Se _on_ ammatti\", sanoi Dick, \"mutta ei mikään miellyttävä\ntyttölapselle, vaikkakaan te, jos teitä hyvin ohjataan, ette ehkä\nkoskaan näe sen epämiellyttävää puolta. Joka tapauksessa olen iloinen,\nettä olette Stormerilla. En tiedä tarkalleen, mitä teille neuvoisin\",\nsanoi hän. \"Minulla on tosin suunnitelma teidän tulevaisuuttanne\nvarten, ja minä toivon, että voisitte löytää jotakin miellyttävää\nja kaikista mahdollisista vaaroista vapaata työtä, kunnes minä olen\nselvittänyt tämän Portman Squaren arvoituksen ja saanut Malpasin lukon\ntaakse. Ja sitten...\"\n\n\"Ja sitten?\" toisti Audrey, kun Dick keskeytti.\n\n\"Sitten toivon teidän antavan minun järjestää teidän asianne\", sanoi\nDick levollisesti, ja hänen silmissään oli jotakin, mikä sai Audreyn\nnopeasti nousemaan.\n\n\"Minun täytyy mennä kotiin\", sanoi hän. \"Tee oli erinomaista, paljon\nkiitoksia!\"\n\n\"Ette ole lopettanut paahtoleipäänne.\"\n\n\"Syön suuren ja vahvan päivällisen tunnin kuluttua.\"\n\nDick soitti palvelijalle ja pyysi tämän tuomaan Audreyn sadetakin, joka\noli viety keittiöön.\n\n\"Mitä sanotte, kun otan tulevaisuutenne käsiini?\"\n\nAudrey pudisti päätään.\n\n\"En tiedä. En luule, että olemme vielä päässeet sellaiseen paikkaan,\nmissä tahtoisin tulevaisuuteni olevan jonkun muun kuin omissa\nkäsissäni. Ette saa luulla minua kiittämättömäksi. Annan hyvin suuren\narvon — kaikelle, mitä olette tehnyt ja voisitte tehdä...\"\n\nHän nauroi hermostuneesti. Punainen lampunvarjostin se kai oli\nvastuussa väristä hänen poskillaan. Niillä oli varmasti sama vivahdus.\nJuuri silloin palvelija palasi tuoden hänen takkinsa, ja Dick auttoi\nsen hänen ylleen. Samassa kuului ovikello soivan.\n\n\"Joku ainakin tietää tien sisälle rikkomatta ikkunoitani\", sanoi Dick.\n\n\"Suututtiko se teitä?\" kysyi Audrey nauraen pehmeästi. \"Olin porsas\ntehdessäni sen, koska olette niin kiukustunut. Se oli niin helppoa;\nkukaan ei nähnyt minun kohottavan kättäni ja heittävän kiviä.\"\n\nWilliam tuli taas sisään, ja häntä seurasi Steel.\n\nTämä nyökkäsi tytölle, sitten Dickille.\n\n\"Mitä nämä ovat?\" kysyi hän ja veti taskustaan kourallisen erikokoisia\nkiviä. Eräät niistä olivat yhtä isoja kuin pähkinät, yksi vielä\nisompikin. Hän ammensi taskustaan pöydälle kourallisen kourallisen\njälkeen.\n\n\"Mitä nuo ovat, sir?\" kysyi hän uudelleen voitonriemuisesti.\n\n\"Ne\", sanoi Dick hämmästyksestään toinnuttuaan, \"ovat timantteja. Noin\nneljännesmiljoonan punnan arvosta.\"\n\n\"Ja kolme kertaa niin paljon on vielä Malpasin huoneessa\", sanoi Steel.\n\"Epäjumalan kuva on niin täynnä! Nyt minä tiedän, miksi se kummitus\nkävelee siellä!\"\n\n\n\n\nXLVII.\n\nEpäjumalan kuva.\n\n\n\"Löysin kätköpaikan aivan sattumalta\", sanoi Steel. \"Kun aikani kävi\nsiellä hieman ikäväksi, ryhdyin paremman puutteessa tarkastelemaan\nkomerossa olevaa epäjumalan kuvaa. Jos muistatte, kapteeni Shannon, on\nsen kummallakin puolella pronssista tehty eläin, joka näyttää joltakin\nkissan ja pantterin välimuodolta. Olin usein ajatellut, olivatko\nne siinä ainoastaan koristuksina, vai oliko niillä jokin erikoinen\ntarkoitus. Tänään iltapäivällä annoin toiselle niistä tavallista\nvahvemman sysäyksen nähdäkseni, oliko se kiinnitetty lujasti, ja\nsilloin se hämmästyksekseni alkoi kääntyä, samalla kuin kuului ääni,\naivankuin jokin suuri kellonkoneisto olisi alkanut käydä. Kuitenkaan\nei tapahtunut mitään muuta, kuin että kissa kääntyi puoli käännöstä\noikealle — se oli aikaisemmin istunut suoraan huoneeseen katsoen. Tein\nsaman kokeen toisellakin kissalla, ja tapahtui täsmälleen sama asia.\n\n\"En tiedä, olinko koskettanut jotakin jousta, vai oliko sysäys\nsaattanut koneiston käyntiin. Joka tapauksessa vasemmanpuolinen\nkissa kääntyi puoli käännöstä vasempaan; ja samalla hetkellä, kuin\nse pysähtyi, tapahtui jotakin erikoista. Epäjumalan keskeltä aukeni\naivankuin kaksoisovet. Nousin kuvan alustalle ja pistin taskulamppuni\nsen sisään, ja minä vannon teille, että sen ruumis on puolillaan yhtä\nisoja, ja isompiakin kiviä kuin mikään näistä! Otin niitä kourallisen\nja pistin ne taskuuni ja tulin suoraan tänne tapaamaan teitä. En\nuskaltanut käyttää puhelinta pelosta, että joku syrjäinen olisi voinut\nkuulla enemmän, kuin mitä kenenkään tarvitsee tietää.\" Dick tarkasteli\ntimantteja. Jokaisessa oli pieni punainen sinetti, joka osoitti sen\nalkuperän.\n\n\"Malpasilla on ollut hyvä apaja\", sanoi Steel, \"mutta minä en ymmärrä,\nmiksi hän ei vapauttanut käsiään tästä tavarasta\".\n\n\"Luulen voivani selittää sen\", sanoi Dick. \"Viime vuosina on\ntimanttimarkkinoilla ollut niin paljon liikatuotantoa, että hinnat\novat laskeutuneet minimimääräänsä. Senvuoksi Malpas ei tahtonut myydä\ntimanttejaan, ennenkuin hinnat olivat taas kohonneet entiselleen.\nSitten on vielä muistettava toinenkin seikka: timantit ovat varma\nrahain sijoitustapa ja Mukavin muoto omaisuutta siirrettäessä paikasta\ntoiseen. Mies, joka suunnittelisi kiireellistä lähtöä pois maasta,\nvoisi kantaa useita miljoonia käsilaukussa! Suljittehan tietysti\njälleen sen epäjumalan oven?\"\n\nSteel nyökkäsi.\n\n\"Onneksi ei huoneessa ollut silloin ketään muuta kuin minä. Käänsin\nkissat takaisin entiseen asentoonsa, ja ovet sulkeutuivat.\"\n\nShannon poimi timantit pöydältä, pani ne tavalliseen sokeriastiaan ja\nlukitsi sen kassakaappiinsa.\n\n\"Muut kivet on vietävä pois vielä tänä iltana\", sanoi hän. \"Kokoamme ne\nkäsilaukkuun ja viemme Scotland Yardiin.\"\n\nAudrey oli ollut äänettömänä ja hämmästyneenä kuuntelijana, ja Shannon\noli melkein unohtanut hänen läsnäolonsa.\n\n\"Tahdotteko tulla mukaan, Audrey? Tahdotteko nähdä, miltä miljoonan\npunnan arvoinen läjä timantteja näyttää?\"\n\nAudrey seisoi epäröivänä.\n\n\"Enpä juuri tahtoisi nähdä enää sitä huonetta\", sanoi hän, \"mutta\nuteliaisuus on yksi heikkouksistani\".\n\nAnnettuaan palvelijalleen ankarat ohjeet pysyä arkihuoneessa eikä\npoistua sieltä, ennenkuin hän palaisi, saattoi Dick seuralaisensa alas\nportaita kadulle. Siellä hän kutsui auton ja käski ajamaan Portman\nSquarelle.\n\nMatkalla sinne ei syntynyt minkäänlaista keskustelua. Kukin oli\nvaipunut omiin ajatuksiinsa. Jostakin omituisesta syystä johtui Dick\nShannonia mieleen korkkiruuvin kahvalla varustettu naskali ilman että\nhän kykeni selittämään, mitä yhteyttä tällä aseella oli tänä iltana\ntehtyyn löytöön.\n\nHän oli ottanut mukaansa lujan nahkaisen käsilaukun timantteja varten.\n\n\"Epäilen, etteivät ne kaikki mahdu tuohon\", sanoi Steel — mikä ajatus\nsalaisesti huvitti Shannonia.\n\nSteel oli jättänyt kaksi konstaapelia vartioimaan Malpasin huonetta;\nkolmas oli hallissa, ja tarkastaja tuli yläkerroksesta heitä vastaan.\n\n\"Luulen olevan parasta ottaa kaikki miehet huoneeseen siltä varalta,\nettä siellä sattuu jälleen jokin niistä omituista tapahtumista, jotka\novat seurauksena aina, kun toimimme ystävämme Malpasin toivomuksia\nvastaan\", sanoi Dick.\n\nHän meni komeron luo ja veti verhot syrjään. Audrey näki nyt\nensikerran epäjumalan kauhean kuvan, joka sai hänet värisemään\nvastenmielisyydestä. Hänestä näytti, että kissojen smaragdinvihreät\nsilmät tuijottivat uhkaavasti suoraan häneen. Steel sysäsi toista\nkissaa; koneisto alkoi surista, ja kissa kääntyi hitaasti oikealle\npysähtyen sitten. Toinen kissa teki saman tempun. Kun se oli\npysähtynyt, avautuivat kuvapatsaan rinnat.\n\n\"Selvä on\", sanoi Steel tyytyväisenä, ja asetettuaan tuolin kuvan\njalustalle Dick nousi sille seisomaan. Hän pisti kätensä aukkoon ja\nveti sieltä kasan keltaisia kiviä.\n\n\"Ne ovat mallinmukaisia, luulen minä\", nauroi Steel väristen\nkiihtymyksestä.\n\n\"Varmasti\", huohotti Dick. \"Aivan varmasti!\" Hän laskeutui alas,\npyyhki tomun käsistään ja avasi käsilaukun asettaen sen Malpasin\nkirjoituspöydälle.\n\nSamassa kuului ääni, joka sai hänet kääntymään ympäri. Molemmat\nkissat olivat kääntymässä takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Nyt\nne pysähtyivät, ja ovet sulkeutuivat raksahtaen. Steel tuijotti\nkuvapatsaaseen. \"Siinä on jokin koneisto, josta en ole perillä\", sanoi\nhän. \"Odottakaa — käännän ne taas takaisin.\"\n\nHän oli astunut askelen, kun tulet sammuivat, ja huone tuli pimeäksi.\n\n\"Asettukaa ovelle!\" sanoi Shannon nopeasti. \"Älkää päästäkö ketään ulos\neikä sisään. Yksi miehistä haparoikoon seinää pitkin tarjoilupöydän\nluo ja painakoon patukkansa laudoitusta vastaan. Jos se liikkuu, niin\niskeköön. Missä ovat taskulamput?\"\n\n\"Porraskäytävässä sir\", vastasi tarkastajan ääni.\n\n\"Käykää hakemassa ne. Te siellä ovella, päästäkää tarkastaja ulos ja\nvarmistautukaa siitä, että se on hän, joka tulee takaisin.\"\n\nAudrey tunsi sydämensä tykyttävän kaksinkertaisella nopeudella, ja\nvaistomaisesti hänen kätensä etsi Shannonin käsivartta.\n\n\"Mitä on tapahtumassa?\" kuiskasi hän pelokkaasti.\n\n\"En tiedä\", vastasi Dick myöskin kuiskaten, \"Pysytelkää aivan minun\ntakanani ja pitäkää kiinni vasemmasta käsivarrestani.\"\n\n\"Ovi on kiinni.\"\n\nÄäni oli tarkastajan. Dick oli unohtanut, että salaiset sähkölaitteet\nvaikuttivat oviin samoin kuin valaistukseenkin.\n\n\"Eikö kellään ole tulitikkuja? Mitä täällä tapahtuu?\"\n\nSe oli Steelin ääni. Hän oli ryömimässä pitkin lattiaa epäjumalan kuvaa\nkohden.\n\n\"Kuulitteko jotakin, sir?\"\n\n\"Luulen kuulleeni vinkuvaa ääntä. Voitteko ulottua epäjumalaan?\"\n\n\"Olen... voi hyvä jumala!\"\n\nAudreyn veri jähmettyi hänen kuullessaan tämän tuskanhuudon.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Dick.\n\n\"Kosketin jotakin melkein tulikuumaa. Epäjumalan jalustaa, luullakseni.\"\n\nToiset kuulivat hänen ähkivän tuskasta.\n\n\"Jokin palaa\", kuiskasi Audrey. \"Ettekö tunne hajua — kuuman raudan\nhajua?\"\n\nDick oli jo huomannut saman omituisen, kuvottavan hajun. Hän irroitti\nlempeästi käsivartensa.\n\n\"Otan selville, mitä on tapahtunut\", sanoi hän.\n\nSitten eräs konstaapeli huoneen toisessa päässä raapaisi tulen\ntulitikkuun, ja samassa syttyivät myöskin sähkövalot jälleen palamaan.\n\nNähtävästi ei mitään oltu liikutettu. Epäjumalan kuva oli entisellään;\nkissojen vihreät silmät välkkyivät kohti huonetta.\n\n\"Mitä teille on tapahtunut, Steel?\"\n\nSteel näytti kättään. Kämmenen poikki kulki tuuman levyinen\ntummanpunainen juova.\n\n\"Se on palohaava\", ähkyi hän.\n\nDick juoksi epäjumalan kuvan luo ja kosketti kädellään jalustan reunaa.\nSe oli kylmä.\n\n\"Ei se ollut se, sir\", sanoi Steel. \"Se oli jokin muu, joka tuli ylös\nlattiasta, jonkinlainen tulikuuma ristikko.\"\n\n\"Olipa se mikä tahansa\", sanoi Dick, \"meidän täytyy ensin pitää huoli\nniistä kivistä\".\n\nHän sysäsi kissat pyörähtämään; pieni ovi aukeni. Hypähdettyään\njalustalle hän pisti kätensä kuvan sisään.\n\nSiellä ei ollut mitään!\n\n\n\n\nXLVIII.\n\nKäsilaukku.\n\n\n\"Tämä alkaa jo olla kylliksi meille, luulen minä\", sanoi Dick.\n\"Varastaminen meidän silmiemme edestä on jo hiukan enemmän, kuin mitä\nyleinen mielipide tulee sietämään.\"\n\nHän tutki lattian huolellisesti mennen niinkin pitkälle, että kiskoi\nylös maton, mutta ei nähnyt merkkiäkään mistään salaluukusta. Mistä\ntulikuuma ristikko oli tullut, pysyi arvoituksena.\n\nHän katsahti Audreyhin ja hymyili pakotetusti.\n\n\"Jos teistä ei tule paljon parempi salapoliisi, kuin mitä minä olen\nollut\", sanoi hän, \"tulette olemaan hyvin huono. Olemme nähneet\npahimman tapahtuman, mikä salapoliisille voi sattua.\"\n\nMutta sen illan hämmästyttävät tapahtumat eivät olleet vielä lopussa.\n\n\"Ruikuttamalla ei pääse mihinkään\", sanoi Dick. \"Liikkuiko\nseinälaudoitus, konstaapeli?\"\n\n\"Ei, sir. Pidin patukkaani tässä.\" Hän painoi uhkaavan näköistä\npatukkaansa laudoitusta vastaan, jonka olisi täytynyt liikkua, jos\nvierailija olisi käyttänyt sitä sisääntulotietä.\n\nKävi selville, ettei se tie ollut enää käyttökelpoinen.\n\n\"Annoin katkaista hissin sähköjohdon\", sanoi Steel. \"Hissi ei enää\nlähde liikkeelle. Huh!\"\n\nAudrey oli tekemässä kahdesta nenäliinasta väliaikaista sidettä\nhänen käteensä estääkseen ilmaa pääsemästä vaikuttamaan verekseen\npalohaavaan. \"En tietänyt koskaan, että vähäpätöinen asia voisi olla\nniin tuskallinen\", sanoi Steel ähkyen.\n\n\"Antakaa jokaisen miehen tästä lähtien pitää mukanaan oma\ntaskulamppunsa, tarkastaja\", sanoi Dick. \"Parasta on käydä hakemassa ne\nnyt.\"\n\nNäytti melkein siltä, kuin olisivat nämä sanat olleet sovittu merkki ja\ntuntematon olisi päättänyt, mihin hintaan tahansa estää taskulamppujen\nsaapumisen, sillä valot sammuivat toisen kerran, ja että huoneeseen\nviepä ovi sulkeutui kumahtaen, ennenkuin lähimpänä ollut konstaapeli\nehti estää sitä.\n\n\"Tulitikkuja, pian\", komensi Dick tunnustellen raivokkaasti taskujaan.\n\nHän kuuli jostakin tulitikkulaatikon ratinaa.\n\n\"Raapaiskaa yksi, hitto vieköön!\" karjui hän.\n\n\"Minä yritän juuri\", vastasi Audreyn hiljainen ääni.\n\nRaapaisu, liekin leimahdus, ja sähkölamput syttyivät samalla hetkellä\nkuin tulitikkukin.\n\n\"Tämä on kamalaa\", sanoi Dick, \"ja...\"\n\nAudrey näki hänen suunsa jäävän auki ja silmänsä käyvän pyöreiksi.\nHän tuijotti epäjumalan kuvaa kohden. Ja siihen oli syytäkin, sillä\nlattialla kuvana edessä oli nahkainen käsilaukku. Se oli iso ja uusi.\n\n\"Mistä tuo on tullut?\"\n\nDick hyppäsi sen luo, nosti sen ylös hiukan vaikeasti ja asetti\nsen pöydälle sen käsilaukun viereen, jonka hän oli tuonut mukanaan\ntimanttien poisvientiä varten.\n\n\"Olkaa varovainen, sir\", varoitti Steel. \"Ei voi tietää, mitä siinä on\nsisällä!\"\n\nShannon tunnusteli laukkua ulkoapäin pikaisin, ammattimiehelle\nominaisin ottein.\n\n\"Jos siellä on pommi, niin se on uutta lajia\", sanoi hän ja tempasi\nlaukun auki.\n\nHän oli vähällä pyörtyä. Laukku oli melkein täynnä samoja keltaisia\nkiviä, jotka hän oli nähnyt epäjumalan kuvan sisässä.\n\nHän veti syvän hengähdyksen ja viittasi Steelin tulemaan lähemmäksi.\n\n\"Luultavasti siinä on kaikki, mitä oli kuvapatsaassa?\"\n\nMykistynyt Steel voi vain nyökätä, ja Dick otti käsilaukun käteensä ja\nkumarsi syvään pronssiselle kuvapatsaalle.\n\n\"Olet omituinen vekkuli ja kammottava kaveri, mutta myöskin hyvin\npalvelevainen, joten kiitoksia vain käsilaukusta! Viemme laukun heti\nminun asuntooni\", sanoi hän sitten ääntään alentaen. \"Kun olemme\nottaneet mukaan muutkin kivet, panen ne lukon taakse päämajassa. En\ntunne itseäni turvalliseksi, ennenkuin ne ovat pomminkestävien ovien\ntakana!\"\n\n\"Mutta kuinka se tuli?\" kysyi ymmälleen joutunut Steel, johon kivien\nlöytäminen teki niin järkyttävän vaikutuksen, että hän unohti\nkipunsakin.\n\n\"Kivet puhalletaan ensin pois... ja lähetetään sitten takaisin\nkäsilaukussa! Se on uskomatonta!\"\n\nMutta Shannonilla ei ollut mitään halua keskustella siitä asiasta.\n\n\"Poistukaamme pian tästä paikasta, ennenkuin he huomaavat\nerehdyksensä\", sanoi hän. \"Tarkastaja, käskekää miehenne kokoamaan\ntavaransa. Poistan vartionne tästä talosta.\"\n\nTarkastaja näytti ilmeisesti huojentuneelta.\n\n\"Se on paras uutinen, jonka olen kuullut pitkään aikaan, sir. Olen\nmieluummin kuusi kuukautta toimessa muualla kuin yhden yön tässä\npaikassa.\"\n\nHe marssivat ulos kadulle. Dick ojensi kätensä työntääkseen oven\nkiinni, kun se sulkeutui voimakkaasti itsestään, ja huoneessa, josta he\nolivat juuri poistuneet, syttyivät valot taas palamaan.\n\n\"Nyt he ovat huomanneet erehdyksensä, ja siellä syntyy vakava\nhämminki\", sanoi Dick katsoen kaihoten ovea. \"Antaisin jotakin\nsaadakseni olla toisella puolella.\"\n\nHe kulkivat kadun poikki. Samassa näkyi valojuova ikkunassa. Joku\noli vetänyt ikkunaverhon syrjään ja katseli raosta kadulle. Silloin\npaholainen pääsi irti Shannonin sydämessä — hillitön, mieletön halu\nsaada tämä arvoituksellinen juttu pikaiseen päätökseen.\n\n\"Minä yritän\", sanoi hän.\n\nHänen revolverinsa kohosi, ja kolme laukausta seurasi toisiaan aivan\nperätysten. Kuului lasin kilinää; valoviiru katosi.\n\n\"Tämä voi aiheuttaa minulle vakavia vaikeuksia\", sanoi Shannon\nilottomasti hymyillen. \"Mutta toivon sittenkin surmanneeni hänet!\"\n\n\"Kenet?\" kysyi säikähtynyt Audrey.\n\nMutta Dick ei vastannut mitään.\n\nPääkaupungin lakeja ei voi rankaisematta rikkoa, vaikka rikkojana\nolisikin maan korkein komissaari. Poliisien pillit alkoivat viheltää,\nja kuului kiiruhtavien askelten ääniä. Kolme kypäräpäätä ilmestyi\njostakin paikalle ja niiden taakse se väkijoukko, joka tulee tyhjästä\nkaikissa tällaisissa tapauksissa. Ovia ja ikkunoita avattiin Portman\nSquaren varrella. Tällaista hirveätä tapausta ei ollut sattunut tämän\nrauhallisen paikan koko historian aikana.\n\nHuolimatta korkeasta asemastaan Scotland Yardissa täytyi Dickin\nilmoittaa nimensä, revolverinsa numero ja osoitteensa, ja hän\nalistuikin vastaansanomatta kohtaloonsa, koska se oli pelisääntöjen\nmukainen. Laukaukset olivat ainakin tuoneet saapuville heidän\ntarvitsemansa auton, ja astuttuaan ensimmäiseen Dick sijoitti\nkäsilaukun poikittain polvilleen. Ja sen painon tuntiessaan hän tiesi,\nettei ilta ollut mennyt hukkaan.\n\n\"En tiedä, miksi ammuin — pahan tuulen, ärtyneisyyden tai muun\nsellaisen takia. Olen ennen ollut koko lailla hyvä ampuja, mutta valo\nei ollut niin hyvä, kuin olisi voinut olla.\"\n\n\"Kuka se siellä on?\" kysyi Audrey uudelleen. \"Kenen luulette sen olevan\n— mr Malpasinko?\"\n\n\"Hän on yksi, ja siellä on luultavasti muitakin\", sanoi Dick.\n\n\"Mutta ovatko he olleet siellä koko ajan?\"\n\nDick nyökkäsi.\n\n\"Hyvin todennäköisesti.\"\n\n\"Huh!\" Audrey leyhytteli kasvojaan kädellään. \"Minusta ei tule mitään\nhyvää salapoliisia! Olin vähällä ruveta kirkumaan.\"\n\n\"Ette kuitenkaan niin kovasti kuin minä, miss Bedford\", sanoi Steel.\n\"Voitteko poiketa hiukan syrjään tiestänne ja viedä minut Middlesexin\nsairaalaan? Minun täytyy saada tämä käsi sidotuksi.\"\n\nHe täyttivät hänen toivomuksensa. Sitten he ajoivat Oxford Streetin\npoikki ja jatkoivat matkaansa pitkin likaisen harmaata elokuvamaata,\njona Lontoossa on Wardour Street.\n\n\"Teidän olisi pitänyt ottaa konstaapeli mukananne, kapteeni Shannon\",\nsanoi Audrey äkkiä vakavasti.\n\nDick nauroi.\n\n\"En pidä luultavana, että meitä ahdistetaan tämän paikan ja Scotland\nYardin välillä.\"\n\nHeidän ollessaan puolivälissä Wardour Streetiä Audrey näki räikeän\nvalon sivelevän auton kattoa takana olevan kurkistusaukon kautta ja\nkääntyi katsoakseen ulos. Juuri heidän takanaan tuli iso auto, joka\nohjasi oikealle sivuuttaakseen heidät sellaisessa paikassa, jossa\nkatu kapeni niin, että sille tuskin mahtui kaksi autoa vieretysten.\nMelkein ennenkuin hän ehti ajatellakaan, tapahtui se, mitä oli mahdoton\nvälttää. Ohi ajanut auto käännähti vasemmalle ja sysäsi pienemmän\nvuokra-auton jalkakäytävän reunaa vastaan, josta se ryskien hypähti\nkapealle käytävälle.\n\nDickin ensimmäinen ajatus koski Audreyta. Silmänräpäyksessä hän\nkietoi käsivartensa Audreyn ympärille ja veti hänet itseään vastaan\nsuojellakseen hänen kasvojaan, kun auton ikkunat särkyivät sirpaleiksi.\nSamalla hetkellä auton ovi kiskaistiin auki, joku pisti kätensä sisään\nja hapuili lattiaa. Dick kääntyi ajoissa nähdäkseen käden tarttuvan\nkäsilaukkuun, ja hänen nyrkkinsä teki nopean liikkeen Isku osui miestä\nolkapäähän, niin että tämä hetkeksi irroitti otteensa käsilaukusta,\nmutta sitten mutisten jotakin suuntasi oven kautta iskun kohti Dickiä.\nShannon näki teräksen kimalluksen ja kiepahtaen ympäri, osaksi\nvälttääkseen iskun ja osaksi päästäkseen käsiksi revolveritaskuunsa,\nhän potkaisi kaikin voiminsa ja onneksi hyvin tehokkaasti, sillä\nhän kuuli voihkaisun, ja puukko putosi lasinsirpaleiden joukkoon.\nSeuraavalla hetkellä hyökkääjä oli tiessään.\n\n\"Pysähdyttäkää se mies!\" huusi Dick.\n\nHän oli nähnyt paikalle juoksevan poliisin, mutta hänen äänensä hukkui\nmoottorin meluun. Auto ajoi kaaressa konstaapelin ohi ja kääntyi\nShaftesbury Avenuelle kadoten näkyvistä.\n\nJonkin verran vaivalloisesti Dick Shannon ponnistautui ulos\nautosta ja auttoi Audreyn jaloilleen. Vuokra-auto oli rikkoutunut\nkäyttökelvottomaksi, mutta sen kuljettajalta ei ollut loukkautunut\nmuuta kuin tunteet.\n\n\"Saitteko selvän numerosta?\" kysyi Shannon.\n\n\"En saanut\", murisi konstaapeli, \"mutta se oli vähällä tehdä selvän\nminusta!\"\n\n\"Minä panin sen merkille\", sanoi säikähtänyt autonkuljettaja. \"XG.\n97435.\"\n\nDick purskahti nauramaan.\n\n\"Säästän teiltä vaivan ottaa siitä selvän, konstaapeli. Se on minun\noman autoni numero! Ystävällämme on omituinen huumorin taju.\"\n\nHän selitti konstaapelille, kuka oli.\n\n\"Tarvitsen auton, mutta luulen, että lähden teidän mukananne etsimään\nsitä\", sanoi hän. \"En tahdo olla yksinäni tämän käsilaukun kanssa.\"\n\n\"Onko siinä jotakin arvokasta, sir?\" kysyi konstaapeli osoittaen\nkunnioittavaa mielenkiintoa.\n\n\"Noin kolme miljoonaa puntaa\", sanoi Shannon.\n\nKonstaapeli oli kohteliaasti hämmästynyt. Hän hymyili aina esimiestensä\npilapuheille ja hymyili sen vuoksi nytkin.\n\n\"Missä on teidän tarkastajanne?\"\n\n\"Hänen pitäisi olla täällä hetkisen kuluttua, sir. Hän tulee\ntavallisesti kierrokselleen tähän aikaan. Tuolla hän tuleekin, sir,\nkersantin kanssa.\"\n\nHän kiiruhti edeltä esimiestään vastaan, eikä Dick jäänyt kauaksi hänen\njälkeensä.\n\nMuutamat sanat selittivät tilanteen, ja konstaapeli saattoi Dickin\nhänen asunnolleen hyvillään siitä, että pääsi ikävästä kulkemisesta\nedestakaisin pitkin katuja.\n\n\"Halloo!\" huusi Dick katsoen ylös ikkunaansa. Hän oli lähtiessään\nantanut palvelijalleen jyrkän määräyksen pysyä arkihuoneessa, kunnes\npalaisi, mutta ikkunassa ei näkynyt mitään valoa.\n\n\"Tulkaa porraskäytävään ja pitäkää tätä käsilaukkua\", sanoi hän.\n\"Audrey, seisokaa te konstaapelin takana. Minun Williamini ei\ntavallisesti laiminlyö saamiaan ohjeita.\"\n\nHallissa oli sähkönappula. Hän väänsi sitä, ja lamppu syttyi palamaan\nportaiden päässä. Sitten hän avasi etuhuoneen oven. Sisällä oli pimeä,\nja kun hän painoi valonappulaa, ei tullut mitään valoa. Kurotettuaan\nylös hän huomasi, että sähkölamppu oli kierretty irti — ja aivan äsken,\nsillä kuparinen lampunpidin oli vielä lammin.\n\nPitäen revolveriaan edessään hän kulki hallin halki ja koetti\narkihuoneen ovea. Se oli lukossa. Peräännyttyään hiukan hän kohotti\njalkansa ja potkaisi. Ovi aukeni räsähtäen, mikä sai konstaapelin\nnousemaan puoliväliin portaita.\n\n\"Onko jokin hullusti, sir?\"\n\n\"Pysykää siellä, missä olette!\" käski Dick terävästi.\n\nPäästyään sisään hän väänsi sähkönappulaa, ja huone tulvahti täyteen\nvaloa.\n\nEnsimmäinen esine, jonka hän näki, oli William. Tämä makasi puoleksi\nsohvalla ja puoleksi lattialla, ja sohvalle tihkunut veri sanoi\nShannonille kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää.\n\nKassakaappi oli auki, niinkuin hän oli odottanutkin. Aukiräjähdytetty\novi riippui kiinni vain toisessa saranassa. Sokeriastia kallisarvoisine\nsisällyksineen oli kadonnut.\n\nHän nosti Williamin sohvalle ja avasi hänen kauluksensa. William\nhengitti nopeasti, ja haavan pikainen tarkastus osoitti Dickille, ettei\nvamma kaikesta päättäen ollut vakavaa laatua. Se osoitti hänelle vielä\nmuutakin: hyökkäys oli tapahtunut vain muutamia minuutteja ennen hänen\nsaapumistaan.\n\nHän otti tarjoilupöydältä vesipullon ja pirskoitti siitä vettä\nWilliamin kasvoille, jolloin tämä avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi\nympärilleen.\n\n\"Tavoititteko hänet, sir?\" kysyi hän innokkaasti.\n\n\"En, poikaseni, en tavoittanut häntä. Hän tavoitti sinut, kaikesta\npäättäen.\"\n\nWilliam voihki, ja jättäen hänet siihen Dick avasi makuuhuoneeseensa\nvievän oven ja tarkasti pikaisesti tämän huoneen. Ikkuna oli auki.\nHän sulki sen ja veti kaihtimen alas. Hän huomasi toisenkin merkin\ntunkeilijan läsnäolosta. Hänen pukeutumispöytänsä kaksi laatikkoa oli\nauki, ja niiden sisällys käännetty ylösalaisin. Myöskin hänen vuoteensa\noli pengottu. Ilmeisesti sieltäkin oli etsitty jotakin. Hän palasi\narkihuoneeseen ja huomasi, että palvelija oli sillä välin piristynyt\nniin paljon, että kykeni pysymään istuallaan.\n\n\"Lähetän sinut sairaalaan. Tapaat siellä mr Steelin\", sanoi Dick\ntapaillen tilanteeseen sopivaa huumoria.\n\nMentyään ulos porraskäytävään hän huomasi, että siellä oli pimeä. Joku\noli sammuttanut valon.\n\n\"Kuka on sammuttanut tämän lampun?\" kysyi hän.\n\n\"Oletteko siellä ylhäällä, sir?\" kysyi konstaapeli hämmästyneenä.\n\"Luulin teidän sammuttaneen sen.\"\n\n\"Tulkaa ylös ja tuokaa käsilaukku. Tahdotteko tulla ylös, Audrey?\"\n\n\"Käsilaukku, sir? Tehän otitte jo sen\".\n\n\"Mitä?\" karjaisi Dick.\n\n\"Tullessanne alas juuri äsken te sanoitte: 'Antakaa minulle käsilaukku\nja seisokaa siinä, missä olette', sir\", sanoi konstaapeli vapisevin\näänin.\n\n\"Voi teitä hölmöä!\" raivosi Dick. \"Ettekö voinut nähdä minua?\"\n\n\"Täällähän oli pimeä, sir\", sanoi konstaapeli.\n\n\"Näittekö te hänet, Audrey?\" kysyi Shannon.\n\nEi kuulunut mitään vastausta.\n\n\"Missä se nuori nainen on?\"\n\n\"Täällä alhaalla, sir, lähellä ovea.\"\n\nDick kääntyi ja väänsi valon palamaan. Käytävässä ei ollut ketään muuta\nkuin konstaapeli.\n\nHarpaten kolme porrasta kerrallaan Dick syöksyi alas kadulle. Audrey\noli kadonnut!\n\nKäsilaukku oli viety — se oli jo kyllin onneton. Mutta myöskin Audrey\noli kadonnut — se oli menetys, joka sai Dick Shannonin sydämen\nmuuttumaan jääksi.\n\n\n\n\nXLIX.\n\nKäynti Slick Smithin asunnossa.\n\n\nAutonkuljettaja oli yhä vielä odottamassa. Hän oli nähnyt\n\"herrasmiehen\" tulevan ulos kantaen käsilaukkua, ja sitten oli nainen\ntullut ulos, ja siinä oli melkein kaikki, mitä hän tiesi. Hän myönsi\nolleensa enemmän kiintynyt keskusteluun erään toisen auton kuljettajan\nkanssa. Hän ei tietänyt, mitä tietä he menivät, tai menivätkö he\nyhdessä. Hän oli aivan varma siitä, että nuori nainen tuli ulos\nherrasmiehen jälkeen.\n\n\"Miltä se hiivatin herrasmies näytti?\" murisi Shannon. \"Oliko hän nuori\nvai vanha?\"\n\nAutonkuljettaja ei tietänyt. Hän oli juuri silloin katsonut toiseen\nsuuntaan, joten hän ei ollut voinut nähdä häntä selvästi. Mutta hän\nluuli, että hän oli ollut vanhahko herrasmies. Hän väitti, että varas\noli ollut hienompaa väkeä, ja korosti erikoisesti, ettei hän voinut\nvarmasti sanoa, että hän oli ensinkään nähnyt naisen lähtöä.\n\nDick palasi asuntoonsa sydän lyijynraskaana.\n\n\"Olen pahoillani, että moitin teitä, konstaapeli\", sanoi hän. \"Se oli\nminun oma vikani. Minun olisi pitänyt varmistautua siitä, ettei sisällä\nollut ketään, ennenkuin ryhdyin hoitamaan palvelijaani. Tulkaa ylös.\nTiedättekö mitään ensiavusta? Voitte hoitaa palvelijaani sillä aikaa,\nkuin minä puhun puhelimessa.\"\n\nMinuutin kuluttua oli Lontoon jokainen poliisiasema saanut tiedon\nryöstöstä. Moottoripyörillä varustetut miehet olivat liikkeellä\nvaroittamassa vartiokonstaapeleita pitämään silmällä käsilaukku\nmukanaan kulkevaa miestä ja — tässä kohden tuntomerkit olivat selvät —\nsadetakkiin pukeutunutta tyttöä.\n\nWilliam oli nyt kylliksi toipunut kyetäkseen kertomaan kaiken, minkä\ntiesi, ja sitä ei ollut paljoa. Kuitenkin hän vahvisti oikeaksi\nShannonin teorian, että ryöstö oli tapahtunut vain muutamia minuutteja\nennen hänen saapumistaan.\n\n\"Istuin pöydän ääressä lukien iltalehtiä, kun luulin kuulleeni ääntä\nmakuuhuoneesta. Kuunneltuani tarkemmin minusta tuntui, että se oli\nainoastaan avonaisen ikkunan kaihtimen liikkeestä aiheutuvaa ääntä,\nminkä vuoksi en noussut paikaltani. Viimeinen seikka, jonka muistan,\noli se, että olin lukemassa selostusta eräästä oikeudenkäynnistä Old\nBaileyssä.\"\n\nSen talon takaosa, jossa Dick Shannon asui, liittyi Lower Regent\nStreetiltä käsin rakennetun lisärakennuksen tasaiseen kattoon, ja Dick\nhuomasi vasta nyt ensikerran, kuinka yksinkertainen asia varkaalle oli\npäästä sisään talon takapuolelta.\n\n\"Ne olivat koko lailla teräviä työntekijöitä\", oli kaikki, mitä hän\nsanoi, ja lähetettyään Williamin sairaalaan hän lähti ulos aikoen ajaa\nvuokra-autolla Scotland Yardiin.\n\nHänen kulkiessaan jalkakäytävän poikki eräs mies kosketti hattuaan.\nSe oli sillä alueella toimessa oleva siviilipukuinen poliisimies, ja\nShannon tunsi hänet ulkonäöltä. Muutamin sanoin hän kertoi, mitä oli\ntapahtunut, ja antoi kuvauksen Audreysta. Salapoliisi pudisti päätään.\n\n\"Ei, sir, en ole nähnyt sellaista nuorta naista, enkä muista kenenkään\nkantaneen käsilaukkua. Seisoin Haymarketin maanalaisen radan aseman\nulkopuolella, missä tuhansia ihmisiä kulkee ohi, mutta luuli että\nmuistaisin, jos joku olisi kantanut käsilaukkua tähän aikaan illasta.\"\n\n\"Ettekö ole nähnyt ketään, joka voisi tulla kysymykseen ryöstön\nyhteydessä — ketään 'pojista'?\"\n\nSalapoliisi epäröi.\n\n\"Tosiasiassa näin yhden\", tunnusti hän; \"erään miehen, josta minulle\nhuomautitte muutamia kuukausia sitten\".\n\n\"Slick Smithinkö?\" kysyi Dick nopeasti.\n\n\"Juuri niin, sir.\"\n\n\"Mitä tietä hän tuli?\"\n\n\"Hän tuli pitkin Haymarketia, ja minusta näytti, että hänellä oli koko\nlailla kiire. Sanoin hänelle hyvää iltaa, kun hän meni ohitseni, mutta\nhän joko ei nähnyt tai ei tahtonut nähdä minua. Hänellä oli yllään\ntummansininen päällystakki, ja hän oli ilmeisesti ollut ulkona sateessa\njonkin aikaa, sillä se oli läpimärkä.\"\n\n\"Mihin aikaan se oli?\"\n\n\"Noin viisi minuuttia sitten. Hän kulki Pavilionteatterille päin, ja\nsiellä kadotin hänet näkyvistä.\"\n\nPäämajassa ei ollut mitään uutisia, kun Dick saapui sinne. Hän olisikin\nhämmästynyt, jos siellä niitä olisi ollut; ja hän viipyi siellä vain\nniin kauan, että sai neuvotella vuorossa olevan päällikön kanssa, minkä\njälkeen hän lähti etsimään Slick Smithiä. Amerikkalainen veijari ei\nollut kotona. Hän oli lähtenyt ulos jo hyvin varhain illalla.\n\n\"En tiedä, mihin aikaan hän saapuu\", sanoi isäntä. \"Itse asiassa en\nkoskaan kuule hänen tulevan sisään. Hän on hyvin hiljainen mies,\nparhaita vuokralaisia, mitä minulla on koskaan ollut.\"\n\nAsunnon isäntä ei pannut vastaan, kun Shannon meni ylös Smithin\nhallussa oleviin huoneisiin, sillä hän oli hyvin perillä asukkinsa\nmaineesta, koska poliisi oli huomauttanut siitä hänelle jo paljon\naikaisemmin. Ovi oli kiinni, mutta lukko oli helposti käsitelty, ja\nDick meni huoneeseen tehden siellä pikaisen mutta perinpohjaisen\ntarkastuksen.\n\nJos Slick Smith olisi ollut sunnuntaikoulun opettaja tai mitä tahansa\nmuuta, mikä oli täysin viatonta ja puhdasta, eivät hänen tavaransa\nolisi voineet esittää vähemmän todistuksia hänen rikollisista\ntaipumuksistaan. Dick oli päässyt puoliväliin tarkastuksessaan, kun\nhän kuuli oven alhaalla avautuvan ja matalaäänistä keskustelua. Hiukan\nmyöhemmin Smith astui hymyillen sisään hyvin iso sikari suupielessä.\n\n\"Hyvää iltaa, kapteeni\", sanoi hän iloisesti. \"Jos olisitte lähettänyt\nminulle kirjelipun, olisin ollut kotona ottamassa teidät vastaan.\nKuinka minä pidänkään englantilaisista heidän ystävällisyytensä takia.\nOn hauskaa, että tulitte minua katsomaan!\"\n\nDick sulki oven.\n\n\"Kertokaa minulle tarkkaan, mitä olette puuhannut kello viiden\njälkeen\", sanoi hän lyhyesti.\n\nSmith raapi leukaansa.\n\n\"Se ei ole niinkään helppoa\", sanoi hän. \"Ainoa asia, josta olen\nehdottomasti varma, on se, että olin Haymarketilla neljännestä vailla\nkymmenen. Eräs verikoiristanne näki minut, joten olisi järjetöntä\nkieltää sitä, että olin siellä. Lopun aikaa olen maleksinut siellä ja\ntäällä. Eikä siitä ole mitään hyötyä, että kerron teille, missä olen\nmaleksinut, kapteeni Shannon\", sanoi hän ilmeisen vilpittömästi, \"koska\nte tiedätte, että jos minä sanoisin olleeni Boneylla klo 4.55. niin\nBoney vannoisi, että minä todellakin istuin siellä uunin vieressä,\nvaikka olisinkin ollut sadan mailin päässä sieltä. Mutta jos epäilette\nminun juttujani, kapteeni, niin tässä kylässä on muuan toimisto,\nnimeltä Stormer, joka on pitänyt erästä miehistään minun kintereilläni\nkuukausikaupalla. Luulen tämän toimiston voivan antaa teille minun\nedesottamuksistani luettelon, joka tulee teitä tyydyttämään — jollei\nminun olen onnistunut pujahtaa häneltä piiloon.\" Hän naurahti. \"Teen\nsen toisinaan, ja se suututti häntä pahanpäiväisesti. Sanon teille\njotakin, kapteeni paljastakaamme korttimme. Teidän asunnossanne on\ntapahtunut murtovarkaus tänä iltana.\"\n\n\"Kuinka sen tiedätte?\" kysyi Dick tuikeasti. Slick Smith naurahti\njälleen. \"Näin poliisin vahdissa oven ulkopuolella, kun kuljin ohi\nkymmenen minuuttia sitten\", sanoi hän kuivasti, \"ja toisen poliisin\nvievän puhkipäistä miestä sairaalaan. Ei tarvitse olla erikoisen\nteräväpäinen huomatakseen, että siellä oli tapahtunut jotakin, jollette\nole siirtynyt elokuva-alalle, mutta en huomannut filmauskonetta ja\nvalonheittäjiä ympärillä. Viettekö minut sen murtovarkauden takia?\"\n\n\"En vie teitä minkään takia\", sanoi Dick lyhyesti. \"Mutta teillä on\ntunnetusti huono maine, ja te olitte Haymarketin läheisyydessä siihen\naikaan, kuin varkaat murtautuivat minun asuntooni. Kuinka on teidän\nkasvojenne laita?\"\n\nSiitä saakka kuin Smith oli tullut huoneeseen, oli hän koko ajan\npitänyt kasvojensa toista puolta varjossa, mutta nyt Dick tarttui\nhäntä olkapäihin ja käänsi hänet ympäri niin, että valo lankesi hänen\nkasvojensa sille puolelle. Poskipäästä vasemman korvan yläpuolelle\nkulki pitkä, ruma naarmu, joka oli vienyt pois hiukan hiuksiakin.\n\n\"Se on kuulan jälki\", sanoi hän.\n\nSitten hän huomasi Slickin leuassa lievän haavan, joka oli taitavasti\npeitetty.\n\n\"Ja tuossa on haava — sellainen haava, jonka särkynyt lasi olisi voinut\ntehdä. Kuka on ampunut teitä, Smith?\"\n\n\"En kysynyt hänen nimeään ja osoitettaan\", sanoi toinen venytellen\nsanojaan. \"Minulla oli kiire.\"\n\n\"Sanonko teille, kuinka teitä ammuttiin, ja millaisessa asennossa\nolitte? Seisoitte ikkunan takana; kuula rikkoi ruudun, teki naarmun\nteidän otsaanne ja ponnahti pois päästänne, ja lasinsirpale...\"\n\nHän keskeytti puheensa. Smithin märän päällystakin olkapäällä hän näki\npienen kimaltelevan pisteen ja kaivoi sen esiin kankaasta, johon se oli\nuppoutunut.\n\n\"Se on lasia.\"\n\nHe katsoivat toisiaan puhumatta kumpikaan mitään. Hymy oli poistunut\nSlick Smithin kasvoilta, mutta humoristiset silmät välähtelivät yhä\nvielä.\n\n\"Teissä on hyvän salapoliisin aineksia, Shannon\", sanoi hän. \"Niin,\ntotta on, että minua on ammuttu. Ja lasin lävitse — vuokra-auton\nikkunalasin lävitse. Eräällä Sohon syyhyisistä sälleistä on jotakin\nvihaa minua vastaan. Voin antaa teille sen auton numeron, jossa ajoin,\njos tahdotte tarkemmin tutkia asiaa.\"\n\nHän otti taskustaan kortin ja pani sen pöydälle. Dick näki siinä\nlyijykynällä kirjoitetun numeron. Slickin alibi oli hyvin valmisteltu.\nMiehen kylmäverisyys raivostutti Dickiä. Hänen hermonsa olivat\njännittyneet äärimmilleen, ja hän tiesi sydämensä pohjalla, että\ntavattoman suurta omaisuutta merkitsevien hiomattomien timanttien\nmenetys merkitsi hänelle vähemmän kuin kysymys Audreyn turvallisuudesta.\n\n\"Te saatte minut tuntemaan itseni narriksi. Se luultavasti olenkin\",\nsanoi hän. \"Smith, tahdotteko olla minulle avomielinen yhdessä asiassa?\nMinun asuntooni on murtauduttu, ja minä olen menettänyt hyvin arvokkaan\nomaisuuden, joka kuuluu jollekulle muulle. Mutta se ei vaivaa minua\nniin suuresti kuin\" — hän epäröi — \"eräs toinen asia. Kun minä tulin\nkotiin, oli miss Bedford minun seurassani. Te kai tunnette hänet?\"\n\n\"Olen nähnyt hänet kerran\", vastasi Smith.\n\n\"No niin. Se seikka, oletteko ollut tekemisissä varkauden kanssa,\non minusta tällä hetkellä samantekevää. Tahdotteko sanoa minulle\nainoastaan yhden asian: oletteko nähnyt miss Bedfordin tänä iltana?\"\n\n\"Olenko nähnyt hänet? Varmasti olen nähnyt hänet\", sanoi Smith leveästi\nhymyillen, \"ja toivon näkeväni hänet jälleen, jollei joku ole vienyt\nhäntä tällä välin mukanaan. Doughty Street on koko lailla kylmä ja\ntuulinen paikka nuorelle naiselle seisoskella ulkona tähän aikaan.\"\n\n\"Doughty Street!\" läähätti Dick. \"Missä hän on?\"\n\n\"Hän oli oven ulkopuolella muutamia minuutteja sitten\", sanoi Smith.\n\n\n\n\nL.\n\nAudreyn kertomus.\n\n\nEnnenkuin Smith oli kunnolleen ehtinyt saada sanat suustaan, oli\nShannon jo kiitämässä alas portaita. Kadulla hän näki tytön kävelevän\nedestakaisin.\n\n\"Audrey!\" huusi hän iloissaan ja ennenkuin huomasikaan, mitä teki, oli\nvetänyt tytön syliinsä. \"Rakkaani, tämä on ihmeellistä!\" sanoi hän, ja\nhänen äänensä värisi. \"Ette tiedä, mitä tämä hetki merkitsee minulle.\"\n\n\"Eikö mr Smith kertonut teille, että minä olin odottamassa?\" kysyi\nAudrey irtautuen lempeästi hänen käsivarsistaan. \"Hän ei antanut minun\ntulla, sisään, ennenkuin oli saanut selville, olitteko siellä.\"\n\n\"Odottiko hän siis minun olevan siellä?\" kysyi Dick hämmästyneenä.\n\n\"Hän luuli niin. Hän sanoi, että tämä olisi teidän ensimmäinen\nkäyntinne hänen luonaan.\"\n\nDick veti hänet ulko-ovesta sisään ja saattoi hänet Smithin huoneeseen,\nmissä Smith otti uuden vieraansa vastaan mitä rauhallisimmin.\n\nJa sitten Audrey kertoi kertomuksensa.\n\n\"Olin lähellä ovea, kun kuulin teidän, niinkuin luulin, tulevan alas\nportaita ja sanovan jotakin kuiskaten konstaapelille. Vasta sitten, kun\nmies oli syöksynyt minun ohitseni ja avannut oven, huomasin, että olin\nerehtynyt. Dick, se oli mr Malpas!\"\n\n\"Malpasko? Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Audrey vakuuttavasti. \"En voinut erehtyä hänestä.\nHänellä oli päässä pehmeä huopahattu, ja hänen päällystakkinsa\nkaulus oli nostettu ylös leukaan asti, ja se kauhea nenä...! Ensin\nolin vähällä kiljaista. Mutta sitten minun käteni, joka oli taskussa\nsilloin, kosketti sattumalta hopeista merkkiä, ja minä tulin\ntietoiseksi velvollisuuksistani salapoliisina.\"\n\n\"Ja seurasitte häntä?\" sanoi Dick. \"Te paha nainen!\"\n\n\"Hän oli jo ehtinyt kadun poikki, kun minä olin tehnyt päätökseni\nja kiiruhdin hänen jälkeensä pitäen hänet näkyvissäni. Hän käveli\npitkin Panton Streetiä Seicester Squarelle, mistä hän kääntyi\nCoventy Streetille, ja minä pysyttelin hänen takanaan lyhyen matkan\npäässä. Coventy Streetillä hän kulki kadun poikki ja poikkesi sille\nsivukadulle, joka kulkee Pavilion-teatterin ohi. Sitten hän kuljettuaan\nShaftstesbury Avenuen poikki jatkoi nopeasti matkaansa pitkin Great\nWindmill Streetiä. Näin auton odottavan jalkakäytävän vieressä, mutta\nen arvannut, että se oli hänen, ennenkuin hän hyppäsi siihen ja pani\nkoneen käyntiin. Ja sitten minä tein hyvin typerän tempun. Huudahdin\n'seis!' ja juoksin kohti autoa. Sen sijaan että olisi ajanut tiehensä\ntäyttä vauhtia, niinkuin olin odottanut, hän katsahti taaksepäin ja\nantoi koneen käydä hitaasti, vain niin nopeasti, että pysyi minun\nedelläni. Mutta sitten hän äkkiä pysähdytti auton, ja minä jouduin\nsen kohdalle, ennenkuin ehdin huomata, mihin vaaraan olin joutunut.\nAuto oli suljetulla kuomulla varustettu, enkä minä voinut nähdä ajajan\nkasvoja. Kadulla oli pimeä, eikä auton sisällä ollut minkäänlaista\nvaloa.\n\n\"'Tekö se olette, miss Bedford?' kysyi hän. Vaikka olin kaiken aikaa\nollut varma siitä, että se oli hän menin yksinkertaisesti sanattomaksi,\nkun huomasin että epäilykseni oli ollut oikea. 'Tulkaa sisään; tahdon\npuhua kanssanne', sanoi hän. Käännyin ympäri ja aloin juosta, ja\nsamassa hänkin oli ulkona autosta Näkyvissä ei ollut ketään, ja minä\nolin kauhuissani. En tiedä, kuinka pääsin joutumasta hänen käsiinsä,\nmutta pääsin joka tapauksessa. Kun sitten vihdoin uskalsin katsoa\ntaakseni, näin, ettei minua enää seurattu, ja auto ei tietystikään\nollut näkyvissä, koska olin kääntynyt kolmesta tai neljästä kulmasta,\nennenkuin hengästyin niin, etten kyennyt enää jatkamaan juoksua. Juuri\nkun olin päättänyt, että minun tuli etsiä poliisi ja ilmoittaa asia\nhänelle, tuli mr Smith näkyviin. Pelästyin kauheasti, sillä luulin\nhäntä Malpasiksi. Siinä on kaikki, lukuunottamatta sitä, että mr Smith\nsaattoi minut teidän asunnollenne, ja matkalla sinne me tapasimme erään\nsalapoliisin, joka kertoi meille, että te olitte kysellyt häneltä\ntietoja mr Smithistä.\"\n\nDick veti syvän hengähdyksen.\n\n\"Teidän kaikkitietäväisyytenne arvoituksellisuus ei siis ole enää\nmikään arvoitus, Smith. Mistä johtui, että olitte niillä seuduin?\"\n\n\"Olin seurannut tätä nuorta naista.\" Yksikään lihas ei liikahtanut\nSmithin kasvoissa, eikä silmäluomikaan värähtänyt. \"Juuri sitä olin\ntekemässä — seuraamassa tätä nuorta naista; vaikkakaan en ehkä olisi\nollut niin huolestunut, jos olisin tietänyt hänen olevan Stormerin\npalveluksessa. _Quis custodiet ipsos custodes_. Se on latinaa ja\nmerkitsee: 'Kuka ajaa takaa takaa-ajajaa?' Ja nyt minä luulen teidän\ntahtovan mennä, kapteeni, enkä tahdo pidättää teitä. Mikäli voin nähdä,\nei mitään puutu, mutta jos kotiin tultuanne löydätte taskustanne\njotakin minun omaisuuttani, niin ehkäpä lähetätte sen minulle\npikalähetin mukana takaisin.\"\n\nDick saattoi Audreyn hänen hotelliinsa, ja sen helpotuksen tunteen\nmukana, jonka tietoisuus Audreyn turvassaolosta aiheutti, tuli\nvastavaikutus. Lontoossa oli jossakin arvoltaan satumaiseen summaan\nnouseva joukko timantteja, eikä se seikka, että ne olivat niiden\nlaittoman omistajan hallussa, tehnyt tilannetta vähemmän vakavaksi.\n\n\n\n\nLI.\n\nSovinto.\n\n\nKun Audrey heräsi seuraavana aamuna, oli hän hiukan ymmällään\nhuomatessaan olevansa huoneistossa, joka oli yhtä ylellinen, kuin\nhänen äskeinen asuntonsa oli ollut yksinkertainen. Arkihuoneen\novea koputettiin; hän aukaisi sen ja hyppäsi takaisin sänkyyn, kun\nsiististi puettu palvelijatar tuli sisään tuoden mukanaan pyörillä\nkulkevan aamiaispöydän. Lautasen vieressä oli kirje, ja luotuaan siihen\nsilmäyksen hän päästi hämmästyneen huudahduksen. Se oli Doralta ja oli\nosoitettu hänelle ei ainoastaan Ritz-Carltoniin, vaan suoraan hänen\nhuoneistonsa numeroon. Audrey hymyili. Hyvät uutiset kulkevat melkein\nyhtä nopeasti kuin huonot, ajatteli hän ja avasi vahvasti alleviivatun\nkirjeen ihmetellen, mikä oli saanut hänen sisarensa ryhtymään\ntähän epätavalliseen keinoon. Jo ensimmäiset rivit täyttivät hänet\nhämmästyksellä.\n\n \"Rakas lapsi! Voitko koskaan antaa minulle anteeksi kaikki ne kauheat\n asiat, jotka olen tehnyt ja sanonut sinulle, sekä minun _kamalan_ ja\n _häpeällisen_ käyttäytymiseni sinua kohtaan vuosi sitten? Ajatus, että\n sinä menit vankilaan _syyttömästi_ rikoksen takia, joka oli oikeastaan\n Martinin, ei anna minulle mitään rauhaa. Ja kun muistelen _hirveätä_\n hyökkäystäni sinun kimppuusi, niin voin tuskin uskoa olleeni silloin\n täydessä järjessä. Pyydän sinua antamaan _menneiden olla menneinä_ ja\n tulemaan käymään luonani. Minulla on paljon sanottavaa sinulle — yhden\n tekoni voin ainakin palauttaa ennalleen. Tahdotko olla _anteeksiantava\n enkeli_ ja soittaa minulle?\n\n Sinua rakastava sisaresi\n\n                                                  _Dorothy_.\"\n\n\"Dorothy?\" toisti Audrey rypistäen otsaansa.\n\nKirjeen herättämistä ristiriitaisista tunteista huolimatta hän oli\nkuitenkin kokonaisuuteen katsoen iloinen. Palvelijatar oli tuskin\nehtinyt ulos, ennenkuin hän oli jo puhelimessa. Doran ääni vastasi\nhänelle.\n\n\"Tietysti tulen käymään luonasi — tänään iltapäivällä, jos voin. Eikä\nsinun tarvitse olla huolissasi siitä — Hollowayn tapauksesta. En voi\npuhua selvemmin puhelimessa; mutta sinähän ymmärrät?\"\n\n\"Kyllä, rakkaani\", vastasi Doran matala ääni.\n\n\"Et ole kysynyt minulta, mitä teen täällä.\"\n\n\"Kyllähän minä sen tiedän\", sanoi Doran alakuloinen ääni. \"Sinä olet\nnyt Stormerin palveluksessa, eikö niin?\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" kysyi Audrey hämmästyneenä.\n\n\"Joku kertoi siitä minulle, mutta sehän on samantekevää. Tuletko siis\nja annat minulle anteeksi...?\"\n\nAudrey meni kylpyyn tuntien sydämensä keveämmäksi kuin moniin päiviin.\nSyvällä hänen sydämessään oli aina ollut hellä tunne Doraa kohtaan,\nja tämän vihamielisyys oli huolestuttanut häntä hyvin suuresti. Nyt\nnäytti siltä, kuin olisi yksi elämän suurimmista onnettomuuksista\ntullut poistetuksi. Kuitenkaan hän ei unohtanut omituista tehtäväänsä,\npukeutuessaan hän käytti hyväkseen palvelijattaren läsnäoloa saadakseen\ntältä tietoja salaperäisestä mr Torringtonista.\n\n\"Hänen sanotaan olevan miljoonamiehen\", sanoi palvelijatar siihen\ntoivottomaan sävyyn, jolla sellaiset ihmiset, joilla ei ole miljoonia,\npuhuvat niistä, joilla on, \"mutta minä en ymmärrä, mitä iloa hänellä on\nrahoistaan. Hän ei käy milloinkaan missään, ei tee milloinkaan mitään,\nistuu huoneessaan koko päivän lukien ja tupakoiden; menee hiipien ulos\nillalla — ei teattereihin, niinkuin jokainen muu säädyllinen herrasmies\ntekisi, vaan ainoastaan vetelehtimään pitkin katuja. Sitä en ainakaan\nminä sano huvittelemiseksi. Jos minulla olisi kaikki ne rahat, niin\nkyllä osaisin niitä käyttääkin! Menisin joka ilta Palais du Danseen ja\nkaikkiin niihin hyviin elokuviin, joita voi katsella iltapäivisin.\"\n\n\"Ehkäpä hän ei osaa tanssia\", sanoi Audrey.\n\n\"Hän voisi oppia\", sanoi palvelustyttö. \"Mies, jolla on niin paljon\nrahaa, voisi oppia mitä tahansa!\"\n\n\"Onko hän nyt huoneessaan?\"\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n\"Hän oli siellä viisi minuuttia sitten, kun vein sisään hänen\naamiaisensa. Se minun täytyy sanoa hänen hyväkseen, että hän on hyvin\nkohtelias, ja hänen elintapansa ovat säännölliset. Tiedättekö, että\nhän on ylhäällä jo puoli kuusi joka aamu? Se on aivan totta, miss.\nYöovenvartija saa tuoda hänelle kahvia siihen aikaan! Hän sanoo\ntottuneensa niin monien vuosien aikana nousemaan ylös puoli kuusi,\nettei enää pääse siitä irti.\"\n\n\"Onko hänellä sihteeri?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Ei, hänellä ei ole sihteeriä, ei edes papukaijaakaan\", sanoi hän\nepämääräisesti.\n\nAamun kuluessa Audrey asettui Stormerin toimiston yhteyteen ja antoi\nlyhyen raporttinsa. Se olisi voinut olla vieläkin lyhyempi, sillä\nhänellä ei ollut mitään todella kerrottavaa. Mutta ilmeisesti toimisto\noli hyvin tyytyväinen siihen, että hän oli paikallaan. Se näytti olevan\nhelposti tyydytettävissä, ajatteli Audrey.\n\nKello kolme iltapäivällä hän koputti Curzon Streetin varrella olevan\ntalon ovea, ja hänet päästi sisään uusi palvelijatar. Doralle oli\nluonteenomaista, että entisen palvelijattaren laiminlyönneistä oli\nvähällä tulla hänen keskustelunsa pääaihe.\n\n\"Hän päästi sisään ihmisiä ilmoittamatta minulle, että he olivat\ntalossa, senjälkeen kuin minä olin antanut hänelle jyrkät ohjeet, etten\nollut kotona heitä varten.\" Sitten hän huomattuaan, ettei keskustelu\nmennyt aivan siihen suuntaan, kuin oli suunnitellut, otti kiinni\nAudreyn olkapäistä ja katsoi hellästi häntä kasvoihin. \"Oletko antanut\nminulle anteeksi, tyttöseni?\"\n\n\"Tietysti, rakkaani.\"\n\nJostakin syystä Audreysta tuntui tukalalta ja kömpelöltä. Oli\naivan kuin ilmassa olisi ollut jotakin jännitystä, jonka hän tunsi\nkykenemättä sitä määrittelemään. Hänen levottomuuteensa oli ehkä syynä\nMartinin poissaolo. Hän oli odottanut tapaavansa myöskin hänet; sovinto\noli epätäydellinen ilman hänen läsnäoloaan. Ja omituista oli, ettei\nDora maininnut mitään hänen poissaolostaan tai pyytänyt sitä anteeksi.\n\n\"Istuhan, rakkaani, ja anna minun katsella sinua oikein tarkasti. Et\nole muuttunut kovinkaan paljoa, etpä tosiaankaan. Kukaan ei uskoisi,\nettä olet vuotta vanhempi kuin minä.\"\n\nAudrey katsahti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Vuotta vanhempiko?\" kysyi hän.\n\n\"Juuri siitä tahdoin keskustella sinun kanssasi. Tahdotko teetä?\"\n\n\"Mutta minä en ymmärrä sinua, Dora\", sanoi Audrey jättäen teetarjouksen\nhuomioonottamatta.\n\n\"En minä ole vanhempi kuin sinä; olen vuotta nuorempi.\"\n\nDoran hidas hymy oli melkein vakuuttava.\n\n\"Olet vuotta vanhempi, lemmikkini. Äiti on vastuussa sekaannuksesta.\nJostakin syystä, jota katkerasti pahoittelen, äiti ei pitänyt sinusta,\nja hänen vastenmielisyytensä sai omituisen ilmaisumuodon, niinkuin me\nsyystä tiedämme.\"\n\n\"Minä olen aina ollut siinä luulossa, että olen syntynyt jouluk. 1 p:nä\n1904\", aloitti Audrey.\n\n\"Helmik. 3 p:nä 1903\", sanoi Dora hymyillen. \"Minulla on sinun\nkastetodistuksesi. Tahdon näyttää sen sinulle.\"\n\nHän otti piirongin laatikosta pitkulaisen sinisen kirjekuoren.\n\n\"Tässä se on, rakkaani — Audrey Dorothy Bedford. Se oli äidin\nensimmäinen mies. Olen kertonut sinulle, ettei äiti koskaan nimittänyt\nsinua omalla nimelläsi.\"\n\nAudrey tarkasteli ymmällään ollen todistusta.\n\n\"Mutta hän puhui minulle... hän sanoi, että sinä olit vanhempi — useita\nkertoja. Ja, Dora, minä muistan, että sinä olit aina yhtä luokkaa\nkorkeammalla kuin minä koulussa. Jos se, mitä sanot, on totta, niin\nsilloin minun isäni...\"\n\n\"Sanoin sinulle, että sinun isäsi on vankilassa Kapkaupungissa, mutta\nse ei ole totta.\" Dora pyyhki silmiään. \"Se on _minun_ isäni\", sanoi\nhän murtuneesti. \"Hän oli amerikkalainen, joka tuli Etelä-Amerikkaan ja\nkohtasi äidin, kun tämä oli nuori leski, jolla oli ainoastaan muutaman\nviikon vanha lapsi. He menivät naimisiin kolmea kuukautta myöhemmin.\"\nAudrey putosi istumaan erääseen nojatuoliin. \"Kuinka omituista!\" sanoi\nhän. \"Mutta minä olen Audrey! Ja meidän kummankin nimi on Dorothy. Niin\ntäytyy olla. Mutta\" — hän pudisti avuttomasti päätään — \"minä en voi\nuskoa, että olen vuotta vanhempi kuin sinä\".\n\nDora hillitsi kasvavan suuttumuksensa suurella tahdon ponnistuksella,\nmutta sen, mitä hän silloin juuri aikoi sanoa, keskeytti Audreyn\nhuudahdus.\n\n\"Minä voin todistaa olevani nuorempi!\" sanoi Audrey voitonriemuisesti.\n\"Äiti kertoi minulle, missä minut kastettiin — eräässä kappelissa\nRosebankissa, Etelä-Afrikassa!\"\n\nMakuuhuoneessa sen huoneen yläpuolella, jossa he keskustelivat,\nkuunteli Martin Elton painaen korvaansa lattiaan ja tuli äkkiä\nhurjannäköiseksi. Audrey Torrington oli saatava pois tieltä! Millä\ntavalla, siitä hän ei välittänyt. Hän odotti kuunnellen, ja kun\naskelten ääni oli lakannut kuulumasta portaista, nousi hän ylös ja\navasi oven.\n\nDoran ääni, naurava ja huoleton, kuului ylös hänen korviinsa, ja\nsamassa ulko-ovi sulkeutui, ja hän lähti alas tapaamaan vaimoaan.\n\n\"No?\" kysyi Dora, mutta katsahti samassa Martinin kasvoihin ja\nhätkähti, aivankuin olisi saanut iskun.\n\n\"Martin... ethän vain...?\"\n\nMartin nyökkäsi.\n\nErään ihmisen henki oli hänen ja sen suunnattoman suuren omaisuuden\nvälillä, josta hän oli haaveillut koko ikänsä. Hän oli tehnyt\npäätöksensä.\n\n\n\n\nLII.\n\nMr Torringtonin sihteeri.\n\n\nMr Willitt oli aina hermostunut Dan Torringtonin läsnäollessa. Tällä\nkertaa hän oli sitä vieläkin enemmän tämän vanhan miehen silmien häntä\ntarkkaan tutkistellessa.\n\n\"Annan Stormerin päättää monista minun erikoista tarpeistani, mutta kun\nsihteerin ottaminen tulee kysymykseen, niin luulen itse olevani paras\nratkaisija, mr Willitt. Tahdotteko ilmoittaa sen johtajallenne?\"\n\nWillitt vääntelehti tuolillaan hyvin epämukavassa asennossa. Hän oli\njo joutunut istumaan aivan tuolin reunalle, ja seuraava liike olisi\nsaattanut hänet putoamaan lattialle.\n\n\"Meillä ei ole mitään halua määrätä eikä edes ehdottaakaan, mr\nTorrington\", sanoi hän kömpelösti, \"ja mr Stormer ymmärtää, että te\naivan hyvin kykenette hoitamaan palveluskuntaanne koskevat asiat ilman\napua. Mutta hän toivoo erikoisesti, että tämä henkilö saisi paikan.\"\n\n\"Antakoon Stormer sitten hänelle paikan.\"\n\nTorrington poltti savuketta, joka oli pistetty pitkään mustaan\nimukkeeseen, ja istui selkä takkavalkeaan päin käännettynä ja jalat\nojennettuina.\n\n\"Ottakoon Stormer kaikin mokomin sen miehen palvelukseensa — annan\nhänelle siihen suostumukseni. Minä puolestani en tee mitään ehdotuksia.\"\n\n\"Ei se ole mies, se on tyttö\", tokaisi Willitt.\n\n\"Silloin minä en missään tapauksessa ota häntä palvelukseeni\", vakuutti\nTorrington. \"Tyttö kävisi minun hermoilleni. En ymmärrä naisia, joten\ntoinen puoli ajasta menisi hänen loukkaamiseensa ja toinen puoli\nanteeksipyyntöihin.\" Hän vilkaisi Willittin masentuneisiin kasvoihin ja\nnaurahti. \"Tämä asia näyttää olevan erikoisesti teidän sydämellänne.\nKuka se tyttö sitten on?\"\n\n\"Hän on se nuori nainen, joka oli Malpasin palveluksessa.\"\n\n\"Malpasin!\" sanoi vanha mies hiljaa. \"Onko hän sattumalta sen hyvin\nmiellyttävän nuoren miehen, kapteeni Shannonin, ystävätär?\"\n\n\"Kyllä, sir\", sanoi toinen.\n\n\"Vai niin!\" Torrington hieroi leukaansa. \"Onko se Shannonin toivomus?\"\nkysyi hän lopuksi.\n\n\"Shannon ei tiedä siitä mitään; se on yksistään mr Stormerin\nsuunnitelma. Totta puhuen...\", aloitti Willitt.\n\n\"Kas niin\", sanoi toinen kuivasti. \"Uskoin teidän aikaa myöten pääsevän\nniin pitkälle. Kertokaa siis totuus!\"\n\n\"Se tyttö on meidän palveluksessamme, ja me tahtoisimme, että teidän\nlähellänne olisi joku siltä varalta, että jotakin sattuisi tapahtumaan.\"\n\n\"Hän on siis niitä naisia, jotka pystyvät saattamaan asiat oikealle\ntolalle\", sanoi vanha mies nauraen. \"En enää vastustele. Käskekää hänen\ntulla tänne tänään iltapäivällä. Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Audrey Bedford.\"\n\nNämä sanat eivät ilmoittaneet mitään Torringtonille.\n\n\"Odotan häntä kello kolme...\"\n\n\"Hän on hotellissa tällä hetkellä. Ettekö tahtoisi tavata häntä nyt\nheti?\"\n\n\"Toitteko hänet tullessanne?\"\n\n\"Hän asuu täällä\", sanoi Willitt. \"Suoraan sanoen, mr Torrington, hän\non saanut meiltä ohjeet omistaa huomionsa teille, ja hän on jo ryhtynyt\nnoudattamaan niitä ohjeita.\"\n\nTorrington naurahti ja hieroi yhteen käsiään.\n\n\"Vai sillä lailla!\" Mutta sitten hän muuttui vakavammaksi. \"Lähettäkää\nhänet tänne. Miss Bedford? Mikäli minulla on kokemusta tytöistä,\nei ole ensinkään mahdotonta, että koko minun aikani menee hänen\nsuojelemiseensa.\"\n\nWillit pujahti ulos huoneesta ja palasi parin minuutin kuluttua\nmukanaan Audrey, ja Dan Torrington tarkasti pikaisin silmäyksin tytön\npäästä jalkoihin saakka.\n\n\"Mitään vähemmän salapoliisimaista en ole koskaan nähnyt\", sanoi hän\npäätään pudistaen.\n\n\"Ja omasta mielestäni minä tunnun vielä vähemmän salapoliisimaiselta\",\nsanoi Audrey nauraen puristaessaan Torringtonin kättä. \"Mr Willitt\nsanoo teidän toivovan, että rupeaisin teidän sihteeriksenne.\"\n\n\"Mr Willitt liioittelee\", sanoi Torrington hyväntuulisesti.\n\"Ainoa asia, mitä minä _en_ toivo, on se, että rupeaisitte minun\nsihteerikseni, mutta minä pelkään, että minun on pakko vastoin tahtoani\npyytää teitä ottamaan vastaan se toimi. Oletteko kykenevä sihteeri?\"\n\n\"En ole\", tunnusti Audrey murheellisena.\n\n\"Sitä parempi\". Torringtonin hymy oli tarttuvaa lajia. \"En luule, että\nvoisin sietää kykenevää sihteeriä — pätevyys on vaikeimmin sulatettavia\nominaisuuksia, joita yleensä voi huomata ympäristössään. Ainakaan\nette kai tule salaa aukaisemaan kirjeitäni ja valokuvaamaan niiden\nsisällystä. Ja samaten olen varma siitä, että voin antaa rahojeni olla\nhajallaan huoneessani tarvitsematta pelätä, että niistä katoaa mitään.\nSelvä on, mr Willitt, tahdon puhua tarkemmin tämän nuoren naisen\nkanssa.\"\n\nHän tunsi omituista vetovoimaa tätä tyttöä kohtaan, kummallista\nmieltymystä, joka ei tehnyt hänen palkkaamistaan ainoastaan vähemmän\nikäväksi, vaan vieläpä halutuksikin asiaksi.\n\n\"Tehtävää teillä ei tule olemaan melkein mitään\", sanoi hän\nleikillisesti. \"Työtuntinne alkavat sitten, kun todella tarvitsen\napuanne, mikä tulee tuskin koskaan tapahtumaan. Nyt muistan teidät. Te\nolette se tyttö, joka joutui vaikeuksiin vuosi sitten.\"\n\nSe onneton timanttivarkaus! Eikö hän saisi koskaan unohtaa sitä vuotta?\n\n\"Teillä on myöskin sisar, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, minulla on sisar.\"\n\nTorrington puri huultaan. Valo tanssi hänen silmälaseissaan hänen\ntuijottaessaan takkavalkeaan.\n\n\"Huono henkilö\", sanoi hän lisäten heti nopeasti:\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, jos olen teitä loukannut.\"\n\n\"En ole pahasti loukkautunut; mutta en luule hänen olevan aivan niin\nhuonon, kuin ihmiset kuvittelevat\", sanoi Audrey levollisesti.\n\n\"Ei hän olisikaan, jollei olisi joutunut naimisiin Martin Eltonin\nkanssa\", sanoi Torrington. \"Tunnen sen herrasmiehen huomattavan hyvin,\nvaikk'ei hän sitä aavistakaan. Olette ollut Malpasin palveluksessa,\neikö niin? Koko lailla omituinen herrasmies.\"\n\n\"Hyvin omituinen\", myönsi Audrey.\n\n\"Luuletteko, että hänet saadaan koskaan kiinni?\" kysyi Torrington.\n\"Tiedättekö, että on annettu määräys hänen vangitsemisestaan?\"\n\n\"En tietänyt sitä, mutta aavistin\", sanoi Audrey.\n\n\"Sievä mies, vai mitä ajattelette?\"\n\n\"Mr Malpasko? Minun mielestäni hän on kauhistuttava!\"\n\nHeikko hymy laskeutui Torringtonin kasvoille.\n\n\"Onko hän teidän mielestänne kauhistuttava?\" sanoi hän hitaasti. \"No\nniin, ehkäpä hän onkin. Saitte kai eilen illalla kokea koko lailla\njärkyttävän tapauksen? — Tietystihän olette se tyttö, joka oli\nShannonin mukana silloin, kun timantit vietiin häneltä?\"\n\nAudrey tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Kerrotaanko siitä sanomalehdissä?\" kysyi hän, ja Torrington naurahti\njälleen.\n\n\"Ei; ainoastaan minun yksityisessä uutislehdessäni! Näittehän ne, eikö\nniin? Kasoittain niitä, ihania, pieniä, keltaisia kiviä — ne kuuluvat\nminulle!\"\n\nAudrey oli sanaton hämmästyksestä. Torrington esitti tämän väitteensä\naivan tavallisella äänensävyllä, aivankuin olisi sanonut: \"Tämä kirja\non minun\", tai: \"Tämä on minun huoneeni.\"\n\nKolmen miljoonan punnan arvosta hiomattomia timantteja! Oli tuskin\nuskottavaa, että tämä mies, joka niin kylmästi totesi kivien\nkatoamisen, voisi todellakin suhtautua siihen niin filosofisesti.\n\n\"Niin, ne ovat minun, tai olivat\", sanoi Torrington. \"Jokainen niistä\non varustettu Hallam & Cooldin kaivoksen sinetillä. Mainitkaa siitä\nseikasta Shannonille, kun tapaatte hänet seuraavan kerran, vaikka\nluulisin hänen sen tietävänkin.\"\n\n\"Hän ei ole koskaan puhunut siitä minulle.\"\n\n\"On koko joukko asioita, jotka Shannon tietää, mutta ei kerro niistä\nteille, ja jonakin päivänä joku tulee järkytetyksi\", sanoi Torrington.\n\nÄkkiä hänen silmänsä sattuivat Audreyn jalkoihin, ja hän tuijotti niin\nkauan hänen kenkiinsä, että hänestä alkoi tuntua epämukavalta. Ja\nlopuksi Torrington teki hämmästyttävän kysymyksen.\n\n\"Kostea sää tekee hiukan pahaa, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, hiukan\", pääsi Audreylta hämmästynyt vastaus, ja sitten hän\nkysyi änkyttäen: \"Tekee pahaa...? Mitä tarkoitatte...? Kuinka tiesitte?\"\n\nTorrington nauroi, niinkuin Audrey ei ollut koskaan nähnyt minkään\nmiehen nauravan. Hänen lopettaessaan naurunsa olivat hänen silmänsä\nkyynelissä. Hän näki Audreyn punastuneet kasvot ja tunsi katumusta.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi! Minähän kiusaan teitä. Olen, nähkääs,\nutelias mies ja tein teitä koskevia tiedusteluja vankilan\nviranomaisilta — tohtori kertoi minulle koko joukon!\"\n\nJa sitten hän äkkiä käänsi keskustelun sovinnaisemmille urille ja\nnyökkäsi kirjoituspöytään päin.\n\n\"Tuolla on kasa kirjeitä. Vastatkaahan niihin.\"\n\n\"Tahdotteko sanoa, mitä minun on kirjoitettava?\"\n\nTorrington pudisti päätään.\n\n\"Se ei ole tarpeen. Niille, jotka pyytävät rahaa, voitte vastata:\n'Ei'. Niille, jotka tahtovat tavata minua, voitte sanoa, että olen\nPariisissa; ja sanomalehtimiehille, jotka kirjoittavat pyytäen\nhaastattelua, voitte ilmoittaa, että minä kuolin viime yönä ja että\nminun loppuni oli rauhallinen.\"\n\nHän pisti kätensä taskuunsa ja otti sieltä rypistyneen kirjekuoren.\n\n\"Tässä on eräs, joka tarvitsee erikoisen vastauksen\", sanoi hän, mutta\nei antanut kirjettä Audreylle.\n\n\"Kirjoittakaahan: 'Ensi keskiviikkona lähtee eräs laiva\nEtelä-Afrikkaan. Tarjoan teille 500 puntaa ja vapaan matkan. Jos\npidätte arvossa henkeänne, niin hyväksytte minun tarjoukseni.'\"\n\nAudrey kirjoitti nopeasti sanelun mukaan.\n\n\"Kenelle lähetän tämän?\"\n\n\"Mr William Stanfordille, Portman Square 552\", sanoi Torrington katsoen\nkattoon hajamielisesti.\n\n\n\n\nLIII.\n\nMitä Bunny näki.\n\n\nMr Torringtonin huoneistossa Ritz-Carltonissa oli erinäisiä omituisia\npiirteitä, joita Audrey ei huomannut, ennenkuin hän oli jäänyt yksin\narkihuoneeseen Torringtonin mentyä ulos. Kaikki ovet olivat varustetut\nsalvoilla, ja avattuaan ikkunan katsoakseen tulipaloa, joka oli\npuhjennut erään melkein vastapäätä olevan talon ylimmässä kerroksessa,\nAudrey hämmästyi, kun ovet lensivät auki ja kolme miestä syöksyi\nsamalla kertaa huoneeseen.\n\nYhden heistä Audrey tunsi Stormerin asiamieheksi; kaksi muuta olivat\ntuntemattomia.\n\n\"Olemme pahoillamme, että olemme säikyttäneet teitä, miss\", sanoi\nStormerin mies. \"Meidän olisi pitänyt varoittaa teitä olemaan avaamatta\nikkunoita.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Audrey. \"Mitä olen minä tehnyt?\"\n\n\"Kerron teille myöhemmin\", sanoi mies sulkien ikkunan huolellisesti ja\npainaen säpin jälleen kiinni.\n\nKun muut kaksi olivat menneet, sanoi hän:\n\n\"Te kosketitte hälytyslaitetta. Ei, te ette voi nähdä sitä, koska\nette saattanut sitä toimimaan, ennenkuin koskitte säppiin. Ei ole\nensinkään tarpeen avata ikkunoita — tässä huoneessa on erikoinen\nilmanvaihtojärjestelmä.\"\n\n\"Oliko se hälytys varkauden varalta?\" kysyi Audrey ymmällään. \"En\naavistanutkaan tekeväni jotakin niin järjetöntä.\"\n\n\"Sellainen on jokaisessa ikkunassa ja jokaisessa ovessa yöllä. Näytän\nteille jotakin.\"\n\nVakavin ja taipumattomin yksityisetsiväkin tulee varomattomaksi sievän\ntytön seurassa. Hän vei Audreyn mr Torringtonin makuuhuoneeseen, joka\noli silmiinpistävä siinä suhteessa, että siinä oli harvinaisen vähän\nhuonekaluja. Siellä oli kahdenmaattava sänky kaksine päänalusineen.\n\n\"Hän nukkuu tällä puolella ja on onneksi hyvin rauhallinen nukkuessaan.\nJos hän sattumalta painaa päänsä tälle päänaluselle...\" Hän osoitti\nsitä ja kohotti sitä varovaisesti. Sen yhdestä kulmasta tuli esiin\nrihmamainen johto, joka katosi sängyn alle. \"Pieninkin painallus tähän\npäänaluseen hälyttäisi tänne yövartijat.\"\n\n\"Mutta mr Willitt ei puhunut minulle mitään siitä, että täällä on\nmuitakin vartijoita kuin minä\", sanoi Audrey hieman harmissaan, mutta\npuhkesi sitten nauramaan huomatessaan, kuinka arvoton hänen oma apunsa\nolisi Torringtonille vaaran hetkellä. \"Uhkaako häntä todellakin jokin\nvaara?\" kysyi hän.\n\n\"Sitähän ei voi koskaan tietää\", sanoi mies epämääräisesti.\n\nIltapäivällä Audreylla oli kylliksi aikaa kirjoittaa kirje Doralle,\njonka luota hän oli lähtenyt jossakin määrin kiihtyneenä. Olihan\njotensakin järjetöntä kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, riidellä\nikää koskevasta kysymyksestä. Hänen äitinsä oli ollut niin kummallinen,\nettä oli täysin mahdollista, että hän oli saanut päähänsä uskotella\nnuoremman vanhemmaksi. Missään tapauksessa siitä ei kannattanut\nkiistellä, ja Audrey istuutui ja kirjoitti sisarelleen:\n\n \"Rakas Dora! — Luulen, että olimme kumpikin koko lailla lapsellisia.\n Minä olen Dorothy tai mitä tahansa sinä tahdot, ja sinä olet minun\n nuorempi sisareni! Minä olen jo alkanut tuntea sitä äidillistä\n harrastusta sinua kohtaan, joka on niin luonnollista perheen päälle.\n Käyn jälleen luonasi hyvin pian.\"\n\nKirjeen alle hän kirjoitti \"Dorothy\". Dora sai kirjeen iltapostissa.\nHän oli parhaillaan syömässä päivällistä ja ojensi sen pöydän yli\nmiehelleen enemmittä selityksittä.\n\n\"Hänellä on enemmän älyä kuin sinulla, ystäväiseni\", sanoi Martin\nluettuaan kirjeen ja pantuaan sen pöydälle. \"Oli järjetöntä koettaa\näkkirynnäköllä saada asiat muuttumaan. Sinun olisi pitänyt antaa\nsen ajatuksen kypsyä vähitellen eikä heittää sitä hänelle aivan\nodottamatta.\"\n\n\"Se ajatus ei ole kuitenkaan missään tapauksessa todistettavissa\",\nsanoi Dora lyhyesti. \"Jos siitä syntyisi erimielisyyttä, niin on\nolemassa kastemerkintä Rosebankissa. Sähkösanoma sinne riittäisi\nosoittamaan, että Audrey puhuu totta.\"\n\nMartin kiinnitti häneen mietiskelevän katseensa, ja tämän tarkastelun\närsyttämänä Dora nousi äkkiä pois pöydästä.\n\n\"Älä mene\", sanoi Martin. \"Näytänkö sinulle voitto- ja tappiotilini\ntältä vuodelta? Tässä on kirje, joka on sinulle varmasti\nmielenkiintoinen.\"\n\nHän otti sen taskustaan ja työnsi sen Doran käden ulottuville.\n\n\"Pankistako?\" Dora avasi sen nopeasti, ja hänen kasvonsa venähtivät\npitkiksi. \"En tietänyt, että tiliäsi on ylitetty niin suuresti, Bunny\"\nsanoi hän. \"Luulin sinulla olevan riittävästi arvopapereita.\"\n\n\"Niin minulla onkin. Mutta pankki on saanut ne tilin ylitystä vastaan,\nja arvopaperit ovat huonontuneet huomattavasti viime aikoina. Olemme\nkoko lailla lujilla. Myönnän, että olen ollut lujemmallakin, mutta\nsilloin minä en ollut niin pehmeä kuin nyt, vaan pystyvämpi aloittamaan\njälleen alusta. Mutta nyt minä olen jo liian hyvin tottunut nykyisiin\nelintapoihini enkä aio ilman muuta luopua niistä. Tuo kirje ei merkitse\nmitään, se vain antaa meille yllykettä. Audrey on saatava pois tieltä.\"\n\n\"Minne?\" kysyi Dora vaimeasti.\n\n\"En tiedä vielä. Jonnekin ulkomaille, kunnes saamme asiat kuntoon.\"\n\n\"Mutta jos hän katoaisi, ja minä esittäisin vaatimukseni, niin\ntiedettäisiin heti, että jotakin on vinossa. Et kai pidä Shannonia\njärjettömänä, vai mitä?\"\n\n\"Shannonia\", sanoi Martin ivallisesti. \"En ole huolissani hänen\ntakiaan. Ajattelen Slick Smithiä ja mitä se tulee maksamaan minulle.\"\n\n\"Minä en olisi kovinkaan huolissani hänen takiaan.\"\n\n\"Niin, minä luulen, ettet olisi. Mutta minä olen. Ajattelen häntä\nainoastaan Audreyn yhteydessä ja kaikkeen siihen nähden, mitä hän\ntietää ja arvaa. Muistatko sen illan, jolloin lähdin ampuakseni Lacy\nMarshaltin? Luulen sinun muistavan! On olemassa vain hyvin vähän\nsellaisia seiniä, joita pitkin minä en osaa kiivetä, ja minä pääsin\nviereisen Malpasin talon katolle juuri ennen sitä, kun melu alkoi\nsiellä alhaalla.\"\n\n\"Tarkoitatko Marshaltin murhaa?\"\n\nMartin nyökkäsi.\n\n\"Olin siellä juuri muutamia minuutteja aikaisemmin, ja Shannon\npuhui totta, kun hän sanoi poliisiaseman kellon pelastaneen minun\npääni. Toisessa päässä kattoa, Marshaltin puolella, oli salapoliisi\nvartioimassa. Hän ei nähnyt minua eikä sitäkään miestä joka tuli\nylös kiiveten köyttä pitkin, avasi Malpasin talon kattoikkunan ja\npudottautui siitä sisään. Minä näin ja pidin huolen siitä, että pääsin\nsieltä mahdollisimman pian.\"\n\n\"Näitkö sen miehen, joka meni sisään kattoikkunasta? Silloinhan sinä\nnäit murhaajan?\" huohotti Dora.\n\n\"Näin enemmänkin\", myönsi Martin nyökäten päätään. \"Kun hän oli päässyt\nkattoikkunan alapuolella olevaan pieneen varastohuoneeseen, sytytti hän\nkynttilän ja otti taskustaan tekotukan, tekonenän ja -leuan. Kun hän\noli kiinnittänyt ne paikoilleen, ei hänen oma äitinsä olisi tuntenut\nhäntä miksikään muuksi kuin Malpasiksi.\"\n\n\"Malpasiksi!\" huohotti Dora. \"Kuka se oli?\"\n\n\"Slick Smith\", vastasi Martin.\n\n\n\n\nLIV.\n\nEpäjumalan poisvienti.\n\n\nKersantti Steel oli kutsusta tullut Shannonin virkahuoneeseen ja tapasi\ntämän lukemassa hyvin pitkää kaapelisähkösanomaa. Western Unionin\notsakkeesta hän päätti sen olevan Amerikasta ja odotti, että hänen\npäällikkönsä mainitsisi jotakin sen sisällyksestä. Mutta nähtävästi\nsillä ei ollut mitään tekemistä sen asian kanssa, jota varten Steel\noli kutsuttu, sillä Dick pani liuskat ylösalaisin pöydälle, ennenkuin\nryhtyi puhumaan hänen kanssaan.\n\n\"Ottakaa mukananne siviilipukuinen poliisi ja menkää Portman Squaren\n551:een. Odottakaa siellä ja valvokaa Malpasin jumalan poisvientiä. Kun\nse on tehty, sulkekaa talo ja ilmoittakaa minulle.\"\n\n\"Aiotteko viedä pois epäjumalan?\" kysyi toinen hämmästyneenä. Dick\nnyökkäsi.\n\n\"Olen sopinut Builders' Transport Companyn kanssa siitä, että\nkuorma-auto ja kaksikymmentä miestä on talon edustalla puoli neljän\naikaan. Pitäkää huoli siitä, että miehet pääsevät sisään, pitäkää\nsilmällä epäjumalan siirtämistä autoon ja saattakaa sitä Scotland\nYardiin. Olen antanut kuljetusyhtiölle määräyksen peittää sen hyvin,\nsillä muuten puoli Lontoota seuraisi saattueena luullen meidän\nolevan antamassa jotakin näytöstä. Olen järjestänyt sen vastaanoton\nScotland Yardissa. Kun olemme saaneet sen sinne, niin kaksi meidän\ninsinööreistämme tarkastaa sen perinpohjaisesti, ja minä luulen sen\ntutkimuksen tuovan selvitystä Malpasiin ja hänen menetelmiinsä nähden,\nja — Steel!\"\n\nKersantti kääntyi takaisin.\n\n\"Keskustelin tänään erään Marshaltin palvelijattaren kanssa. Hän kertoi\nkoko joukon hyödytöntä lorua asioista, jotka eivät merkitse mitään,\nmutta mainitsi erään mielenkiintoisenkin seikan. Marshalt pelkäsi\ntoden teolla naapuriaan. Olen luullut, että koko tuo Stormerin miesten\npalkkaaminen vartioimaan taloa oli pelkkää silmänlumetta, mutta se\njohtui todellisesta pelosta. Eräänä päivänä tämän naisen oli mentävä\nMarshaltin lukuhuoneeseen hakemaan sieltä hiiliä, ja hän oli juuri\ntullut huoneeseen, kun kolme koputusta kuului toiselta puolen seinää.\nMuistatte kai minun kertoneen teille, että miss Bedford kuuli saman\nmerkin. Marshalt ja Tonger olivat yhdessä, ja Marshalt oli koputuksen\nkuultuaan pelästynyt puolikuoliaaksi.\"\n\n\"Minä en ymmärrä, millä tavoin tämä lisää meidän tietojamme, sir\",\nsanoi Steel, ja Dick Shannon hymyili.\n\n\"Se lisää koko lailla minun tietojani\", sanoi hän. \"Se sanoo minulle,\nkuka oli se kaksinaamainen lurjus, joka oli toisella puolella! Nyt\nmatkalle.\"\n\nPuolta tuntia myöhemmin kersantti Steel siviilipukuisen konstaapelin\nseuraamana nousi n:on 53 portaille, pisti avaimensa lukkoon ja avasi\noven itselleen ja seuralaiselleen. Valo paloi hallissa, ja suuressa\nhuoneessa ylhäällä ei ilmeisesti ollut tapahtunut mitään muuta\nmuutosta, kuin että joku oli vetänyt verhon epäjumalan eteen.\n\n\"Vetäkää syrjään nuo ikkunaverhot\", sanoi Steel. \"Päästetään tähän\npaikkaan hiukan oikeata valoa.\"\n\nNiin sanottuaan hän väänsi sähkölamput sammuksiin. Päivänvalossa\nMalpasin huone näytti vielä hautamaisemmalta kuin sähköjen palaessa.\n\n\"En ymmärrä, miksi päällikkö tahtoo, että meidän on valvottava\nmuuttoa\", murisi Steel katsoen kelloaan. \"Miesten pitäisi olla täällä\npuolen tunnin kuluessa, ja sitten saamme nähdä, miltä tämä vanha\nepäjumala näyttää Mustassa museossa.\"\n\nKonstaapeli kääntyi kuvapatsaaseen päin ja tarkasteli sitä uteliaana.\n\n\"Sen siirtäminen ei ole niinkään helppoa\", sanoi hän. \"Se näyttää\nolevan valettu yhdeksi kappaleeksi ja painaa ainakin yhden tonnin. Onpa\nihme, että lattia kannattaa sen.\"\n\n\"Lattia ei sitä kannatakaan; seinä on rakennettu leveämmäksi sen\nalapuolella. Kapteeni Shannon antoi hakata reiän siihen nähdäkseen,\noliko siellä mitään salaista koneistoa, mutta sellaista ei näkynyt.\"\n\n\"Kuka suorittaa siirtämisen?\"\n\n\"Builders' Traction Company\", sanoi Steel. \"Panitteko kiilan oven\nväliin alhaalla?\" kysyi hän teeskennellen välinpitämättömyyttä. Paikka\nkävi hänen hermoilleen.\n\nKului puoli tuntia, mutta miehistä ei näkynyt merkkiäkään. Steel\ntarttui puhelimeen ja huomasi sen olevan epäkunnossa. Hän katsahti\nhermostuneena ovelle ja noudattaen äkillistä mielijohdetta astui\nlattian poikki ja asetti erään tuolin siten, että oven sulkeutuminen\nkävi mahdottomaksi. Valo taivaalla alkoi himmetä; hän tahtoi sytyttää\nlamput jälleen palamaan, mutta huomasikin sähkövirran katkaistuksi.\n\n\"Luulen, että on parasta lähteä ulos\", sanoi hän äkkiä, \"mutta älkää\nkoskeko tuohon tuoliin!\"\n\nItse hän loikkasi sen yli ja meni alas portaita ketterämmin, kuin\noli liikkunut muulloin kuin poikana ollessaan. Kiila oli vielä\npaikallaan ulko-oven välissä. Siinä seisoessaan hän kuuli oven ylhäällä\nsulkeutuvan.\n\n\"Mistä tämä kiire tuli?\" kysyi siviilipukuinen mies tultuaan ulos hänen\njälkeensä.\n\n\"Oletteko koskaan ennen ollut täällä?\"\n\n\"En. Eipä silti, että sillä olisi väliä. Meidän miehemme tekivät siitä\nsuurenkin numeron, mutta minusta se näyttää helpolta hommalta.\"\n\n\"Niinhän sitä luulisi\", murahti Steel. \"Se näyttäisi helpolta hommalta\njokaisesta, joka ei ymmärrä sitä. Menkää Orchard Streetillä olevaan\nkauppaan, soittakaa sieltä kuljetusyhtiöön ja kysykää, kuinka kauan\nmiehet aikovat viipyä.\"\n\nHän itse käveli edestakaisin jalkakäytävällä pitäen silmällä avonaista\novea ja puristaen terveen kätensä taskussaan olevan revolverin perän\nympärille.\n\nKävellessään hän joutui muutamien metrien päähän avonaisesta ovesta ja\nkääntyessään takaisin näki keltaisen käden tulevan esiin oven takaa ja\ntarttuvan kiilaan — luusta ja lihasta olevan miehen käden, ja Steel ei\npelännyt ketään miestä koko maailmassa.\n\nVetäen äkisti esiin revolverinsa hän juoksi ylös portaita, mutta\nsilloin oli kiila jo ehditty ottaa pois oven välistä, joka alkoi\nsulkeutua. Se oli enää vain tuuman verran raollaan, kun Steel\nheittäytyi sen tummaa laudoitusta vastaan, ja sekunnin verran rako\npysyi sellaisena. Mutta sitten joku sisäpuolella lisäsi painonsa\njousien voiman avuksi, ja ovi sulkeutui. Steel seisoi huohottaen ja\nuupuneena nojaten oveen ja näki apulaisensa tulevan juosten paikalle.\n\n\"Soitin kuljetusyhtiöön, ja siellä sanottiin, että kapteeni Shannon oli\nitse peruuttanut määräyksensä tänään iltapäivällä.\"\n\n\"Siitä voisi vaikka lyödä vetoa\", sanoi Steel katkerasti. Hän katsahti\nkiiltäviin ikkunoihin. \"Kun tulemme takaisin kapteenin luo, saamme\nkuulla, ettei hän ole antanut mitään sellaista määräystä. Parasta\nonkin, että soitan heti täältä hänelle.\"\n\nShannon kuunteli ääneti hänen ilmoitustaan.\n\n\"Ei — en ole antanut mitään sellaista määräystä. Jättäkäämme asia\nsikseen täksi illaksi. Huomenna avaan talon, ja saatte nähdä jotakin\ntapahtuvan. Menkää talon takapuolelle ja pitäkää silmällä, mitä siellä\ntapahtuu.\"\n\nSitten hän soitti sähkölaitokselle, ja kun hän lopulta sai puheilleen\ntarvitsemansa virkailijan, sanoi; hän: \"Täällä on kapteeni Shannon\nScotland Yardista. Toivon, että huomenna kello neljä iltapäivällä\nkaikki sähkövirta katkaistaan Portman Squaren 551:stä. Täsmälleen\nmainitulla hetkellä. Voitteko tehdä sen tarvitsematta päästä sisälle\ntaloon?... Hyvä!\"\n\nSillä välin olivat Steel ja konstaapeli menneet Malpasin talon takana\nolevaan kujaan. He olivat ehtineet muutaman metrin päähän portista,\nkun hienosti puettu mies tuli ulos heiluttaen kävellessään kiiltävää\nkävelykeppiään.\n\n\"Slick Smith!\" huohotti Steel. \"Ja hänellä on keltaiset käsineet!\"\n\n\n\n\nLV.\n\nMurtovaras.\n\n\nMr Slick Smith oli ottanut tavakseen tehdä iltapäivävierailuja. Tämä\nhänen uusi heikkoutensa lyhensi hänen nukkumisaikaansa, sillä se\nmerkitsi nousemista epätavalliseen aikaan — hän oli näet toisinaan\nylhäällä jo niin aikaisin kuin keskipäivällä.\n\nPoliisin tietojen mukaan hän oli asiantuntija hotelli- ja\nasuntovarkauksien alalla, mutta todellisuudessa mr Smithin taide\nulottui näiden likaisten rajojen ulkopuolelle. Keltaisten käsineittensä\nherättämää huomiota aavistamatta Slick Smith käveli rauhallisesti\nlänteenpäin, kunnes tuli vilkasliikkeiselle Edgware Roadille, jolta\nhän kääntyi pohjoiseen ja saapui verkalleen vaeltaen Maida Valelle.\nTämän hienon kadun varrella on useita kortteleita korkeimman asteen\nvuokrataloja, joissa vuokrat ovat niin korkeat, että ainoastaan varakas\nosakekauppias voi kuulla ne pyörtymättä. Oli siellä toisiakin taloja,\njoissa sellaisten ihmisten, jotka tekivät työtä toimeentullakseen,\nkannatti asua, mutta nämä viimeksimainitut eivät tällä kertaa\nkiinnittäneet missään määrin Slick Smithin mieltä.\n\nHän pysähtyi Greville Mansionsin edustalle. Tämä komea kortteli oli\nsellaisten perheiden hallussa, jotka olivat niin varakkaita, että\nniiden kannatti asua suurimman osan vuotta jossakin muualla. Toisin\nsanoen asunto Greville Mansionsissa edellytti tavallisesti myöskin\ntaloa maaseudulla, ja kolmekymmentä prosenttia huoneistoista oli\nsäännöllisesti ilman asukkaita kautta vuoden.\n\nSlick Smith astui sisään hienoon eteishalliin ja kääntyi loistavasti\nhymyillen ovenvartijan puoleen.\n\n\"Tahtoisin tavata mr Hilliä\", sanoi hän kohteliaasti.\n\n\"Mr Hill ei ole kaupungissa, sir. Onko kysymys jostakin huoneistosta?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Slick. \"Lady Kilfernin huoneiston pitäisi olla\nvuokrattavana.\"\n\n\"Niin, se on vuokrattavana kalustoineen. Oletteko tullut\nvuokratoimistosta?\"\n\nKeltainen käsine sukelsi taskuun, josta tuli esille, kahden sormen\nvälissä, sininen paperisuikale. Ovenvartija silmäili sitä.\n\n\"Hyvä on, sir. Tämä on määräys näyttää teille lady Kilfernin\nhuoneistoa. Tahdotteko tulla minun mukanani?\"\n\nHän vei vieraan toiseen kerrokseen, avasi upean oven ja ohjasi Slickin\nsisälle huoneistoon. Slick ainoastaan vilkaisi verhoilla peitettyihin\nhuonekaluihin ja pudisti sitten alakuloisesti päätään.\n\n\"Tämä huoneistohan onkin kadun puolella, eikö niin? Käsitin sen olevan\npihan puolella. Nukun huonosti, ja katuliikenteen melu häiritsee minua.\"\n\n\"Pihan puolella ei ole vapaita huoneistoja, sir.\"\n\n\"Kenenkä huoneisto tämä on?\"\n\nHe seisoivat porraskäytävässä, ja hän osoitti hissin takana olevaa\novea. Ovenvartija ilmoitti hänelle vuokralaisen nimen — eräs asianajaja\n— samalla kuin Slick siirtyi hitaasti porraskäytävässä olevaa ison,\npihanpuolisen ikkunan luo.\n\n\"Tämä sopisi minulle mainiosti\", sanoi hän. \"Vieläpä paloportaatkin!\nPelkään erikoisesti tulipaloa.\"\n\nHän nojautui ulos ikkunasta ja tarkasteli alhaalla olevaa pihaa.\nHän näki enemmänkin; hän huomasi, että huoneiston n:o 9 ovessa oli\npatenttilukot ja; että lujahermoinen mies voisi paloportailta ylettyä\nn:o 9:n eteisen ikkunaan.\n\n\"Katsoisin mielelläni jotakin näistä pihanpuolisista huoneistoista,\nmutta luultavasti se on mahdotonta\", sanoi hän alakuloisesti.\n\n\"Aivan oikein, sir. Minulla on pääavain tulipalon tai\nonnettomuustapauksien varalta, mutta minua on jyrkästi kielletty\nkäyttämästä sitä muulloin.\"\n\n\"Pääavain?\" Mr Smith oli ihastuttavasti hämmästynyt. \"Mikä se sellainen\npääavain on?\"\n\nOsoittaen tyydytystä, jolla älyltään rajoitettu mies selittää jotakin,\nmikä on uutta toisille ja tuttua hänelle itselleen, pisti ovenvartija\nkätensä liivinsä taskuun ja otti sieltä avaimen.\n\n\"Tämä on pääavain\", sanoi hän.\n\nSlick otti sen käteensä ja tarkasti sitä suurella mielenkiinnolla.\n\n\"Kuinka merkillistä!\" sanoi hän. \"Se näyttää aivan samanlaiselta kuin\nmuutkin avaimet. Millä tavoin sitä käytetään?\" Hän katsoi miestä\nsuoraan silmiin.\n\n\"Sitä en voi selittää teille, sir\", sanoi ovenvartija vakavasti.\n\nHän pisti avaimen takaisin taskuunsa, ja samassa soi hissin kello.\n\n\"Suokaa anteeksi, sir -\", aloitti hän, mutta Slick tarttui hänen\nkäsivarteensa.\n\n\"Voitteko tulla vielä takaisin? Tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne\ntästä kadunpuolisesta huoneistosta\", sanoi hän.\n\n\"Tulen takaisin hetkisen kuluttua, sir.\"\n\nKun hän palasi saatettuaan hissin täyden väkeä erääseen ylempään\nkerrokseen, seisoi Smith miettiväisen näköisenä yhä samalla paikalla,\njohon hän oli jäänyt.\n\n\"Niinkuin jo sanoin teille, sir, nämä pääavaimet...\" Ovenvartija pisti\nkätensä taskuunsa, ja pelästynyt ilme ilmestyi hänen kasvoilleen.\n\"Olen kadottanut sen!\" huohotti hän. \"Näittehän tekin, että Panin sen\ntakaisin taskuuni?\"\n\n\"Aivan varmasti. Mutta tuossahan se onkin!\"\n\nHän osoitti mattoa miehen jalkojen juuressa.\n\n\"En olisi tahtonut menettää sitä kokonaisesta Maisuudestakaan\", sanoi\novenvartija helpotuksesta huokaisten, ja jälleen kellonsoitto keskeytti\nkeskustelun ja kutsui hänet alas. \"Teidän pitäisi mennä ylös katolle,\nsir. Sieltä on hieno näköala. Vien teidät ylös hissillä.\"\n\n\"Kävelen mieluummin\", sanoi Slick Smith.\n\nHän odotti, kunnes hissi oli poissa näkyvistä, ja hänen halunsa\nkävelemiseen vei hänet kolmella harppauksella ovelle. Hän työnsi sitä\nhiljaa, ja se aukeni niinkuin hän odotti sen tekevänkin, sillä hän oli\novenvartijan ensikertaa poissaollessa avannut lukon, kiinnittänyt sen\nsisäpuolelta säppiin ja työntänyt oven jälleen kiinni. Nyt hän päästi\nvarmuussäpin putoamaan ja kulki nopeasti huoneesta toiseen.\n\nHuoneisto oli kauniisti sisustettu, ja rikkaalla asianajajalla\noli ilmeisesti taiteellisia taipumuksia, sillä hänen pienessä\nruokasalissaan riippuvien taulujen joukossa oli kaksi oikeata vanhojen\nmestarien maalaamaa. Mutta Slick Smith ei ollut etsimässä maalauksia.\nHän haki helpommin kuljetettavissa olevia kalleuksia, ja viidessä\nminuutissa hän oli mitä tieteellisimmällä tavalla tutkinut makuuhuoneen\nläpikotaisin ja ottanut kaiken, mitä piti ottamisen arvoisena, pistäen\nesineet hännystakkinsa tilavaan taskuun. Täytettyään tämän tehtävänsä\nhän siirtyi tarkastamaan muita huoneita.\n\nHän kiinnitti erikoista huomiota keittiöön ja ruokasäiliöön\ntunnustellen leipää saadakseen selville sen tuoreuden, haistellen\nvoita, tutkien aukaistua säilykemaitopurkkia, joka oli keittiön\npöydällä; ja lopuksi hän, aivankuin tyytyväisenä siihen, ettei siellä\nollut mitään syötäväksi kelpaavaa, hiipi eteiseen ja kuunteli ovella.\nHänen korviinsa kuului hissin surina, ja kumarruttuaan hän kohotti\nkirjeluukun kantta ja näki vilahduksen hissistä sen kulkiessa ohi\nylöspäin. Samassa hän pujahti ulos, sulki oven ja seisoi odottaen\nhallissa, kun ovenvartija tuli alas.\n\n\"Oh, siinäkö te olettekin, sir? Ihmettelin, minne te olitte mennyt.\"\n\n\"Olen päättänyt ottaa lady Kilfernin huoneiston\"; sanoi Smith, \"mutta\nluultavasti te ette hoida sitä puolta asiasta?\"\n\n\"En, sir\", myönsi mies. \"Kiitoksia, sir.\"\n\nHän otti runsaan juomarahan, jonka Smith pisti hänen käteensä, ja\nkeltakäsineinen mies poistui talosta. Käveltyään jonkin matkaa pitkin\nMaida Valea hän kutsui auton ja antoi sen ajajalle osoitteen erääseen\nSohossa olevaan paikkaan.\n\nSiellä hän astui ulos autosta, poikkesi eräälle sivukadulle ja pysähtyi\npienen jalokivikaupan ulkopuolelle. Silmättyään oikealle ja vasemmalle\nvarmistautuakseen siitä, ettei häntä oltu seurattu, hän pujahti\nhämärään kauppaan, jossa pieni kalottipäinen mies laahusti esiin verhon\ntakaa.\n\n\"Minkäarvoinen tämä on?\" kysyi Smith ojentaen sormuksen\njalokivikauppiaalle.\n\n\"Jos antaisin teille viisi, varastaisin itseltäni.\"\n\n\"Jos tarjoisitte minulle viisi, surmaisin teidät\", sanoi Smith\nhyväntuulisesti.\n\nSamassa ovi aukeni, ja leveäharteinen mies astui sisään.\n\n\"Halloo, Smith! Kuinka käy kauppa?\"\n\nSmith katsahti hymyillen Scotland Yardin edustajaan.\n\n\"Arvaan teidän seuranneen minun jälkiäni\", sanoi hän.\n\n\"Kuinka voitte ajatellakaan sellaista?\" sanoi toinen loukkautuneena.\n\"Antakaapa minun silmätä sitä sormusta.\"\n\n\"En ole ostanut sitä, en ole ostanut sitä!\" vakuutti pieni\njalokivikauppias. \"Hän tarjosi sitä minulle, mutta minä käskin hänen\nottaa sen takaisin!\"\n\n\"Mistä olette saanut tämän, Smith?\"\n\n\"Se on lahja Rachel-tädiltäni\", sanoi mr Smith. \"Se on todellakin minun\noma sormukseni, ja kapteeni Shannon olisi iloinen saadessaan todeta\nsaman asian.\"\n\n\"Shannonko?\" kysyi toinen ymmällään.\n\n\"Juuri niin\", sanoi Slick. \"Tulkaa mukaan hänen luokseen. Mutta säästän\nteiltä sen vaivan. Katsokaa sormuksen sisäpuolelle.\"\n\nSalapoliisi vei sormuksen päivänvaloon ja luki kaiverruksen:\n\n\"Slickille tädiltä.\"\n\n\"No niin, minä...\"\n\n\"Luulen, että jollette ole, niin tulette olemaan — ja minä en\naikonutkaan myydä sitä. Olin ainoastaan — asia on niin, hyvä mies\",\nsanoi Smith kohteliaan vilpittömästi, \"että tunsin teidät astuessasi\nulos autosta, ja minusta tuntui, että minun pitäisi hankkia hiukan\nhauskuutta teidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänne. Jos olisitte\nollut tehtäväni tasalla, olisitte pysähdyttänyt auton saadaksenne\nselville, missä minä olin noussut siihen. Mutta sitä te ette\nvalitettavasti tehnyt. Tahdotteko viedä minut Shannonin luo?\"\n\nSalapoliisi nykäisi niskojaan tuimin ilmein.\n\n\"Jonakin päivänä...\", uhkasi hän.\n\n\"Hyvä otsake kauniille laululle; ehkäpä kirjoitattekin sellaisen\",\nsanoi Slick ja käveli viheltäen koko matkan takaisin Bloomsburyyn.\n\nKunnes hän äkkiä huomasi, kuinka hullu oli ollut. Jos se sukkela\nsalapoliisi olisi pidättänyt ja tutkinut hänet... Slick Smith tunsi\nselässään kylmät väreet sitä ajatellessaan.\n\n\n\n\nLVI.\n\nVipu.\n\n\nMiehelle, joka on antautunut sellaiseen työhön, joka oli mr Martin\nEltonin erikoisalana, keräytyy ehdottomasti vuosien kuluessa varsin\nsuuri määrä asiapapereita, jotka on pidettävä turvallisessa paikassa,\nmissä ne eivät voi vetää puoleensa uteliaan syrjäisen huomiota. Sillä\nniiden hävittäminen ja ilmituleminen on yhtä vaarallista.\n\n\nMartin luotti hyvin paljon omaan muistiinsa, ja hän olikin tässä\nsuhteessa hyvin varustettu, sillä hän ei koskaan unohtanut pienintäkään\nyksityiskohtaa. Pohtiessaan nyt niitä tärkeitä kysymyksiä, jotka\nodottivat käsittelyä, ja etsiessään kaikilta suunnilta välttämätöntä\napua ja niitä vaikuttimia, joita voisi käyttää hyväkseen tämän avun\nsaamiseksi, hän muisti erään nelisivuisen muistiinpanon, joka oli\nkirjoitettu Big Bill Stanfordin kauniilla käsialalla.\n\nStanford oli eräänlainen paperistrategisti. Entisaikoina oli hänen\nhuvinaan suunnitella paperilla jokaisen aiotun kaappauksen eri vaiheet\npienintä yksityiskohtaansa myöten. Suurin osa näistä suunnitelmista oli\ntullut hävitetyksi, mutta niiden joukossa oli ollut yksi, joka Martinin\nmielestä oli niin taitavasti kokoonpantu, että hän oli säilyttänyt sen,\nosaksi harvinaisuutena, osaksi tulevaisuutta silmälläpitäen. Sellaiset\npaperit kuin nämä säilytettiin erään pankin talletuslokerossa. Tänä\niltapäivänä oli Martin käynyt pankin holvissa ja ollut siellä puoli\ntuntia tutkien papereita ja hävittäen paljon sellaista, millä ei enää\nollut arvoa. Kun hän tuli ulos, oli hänellä rintataskussaan nämä neljä\npaperiliuskaa, jotka saattoivat varsin hyvin osoittautua voimakkaaksi\nvivuksi Martinin tahtoessa saada Bill Stanfordin ajatukset kulkemaan\nsamaan suuntaan kuin hänen omatkin ajatuksensa.\n\nKotiin tultuaan hän kutsutti luokseen kaupunginlähetin ja antoi tälle\nkirjeen Stanfordille vietäväksi. Puolta tuntia myöhemmin soi hänen\npuhelimensa. Stanfordin äänensävystä hän päätti, että tämä oli huonolla\ntuulella.\n\n\"Kuulepas, Martin. En minä voi juosta sinun luoksesi niinkuin mikäkin\nlemmikkikoira joka kerta, kun kutsut minua. Mitä sinä tahdot minusta?\"\n\n\"Tahdon puhua kanssasi. Se on todella tärkeätä.\"\n\nStanford mutisi jotakin ja sanoi sitten:\n\n\"Olisi parempi, että sinä tulisit tänne minun luokseni tänä iltana.\"\n\n\"Se ei tule kysymykseenkään\", sanoi Martin. \"Sinä saat ohjeesi minulta,\nStanford, niinkuin ennenkin, oletpa sitten Marshaltin edustaja tai et.\nSinun on oltava täällä ennen kello viittä.\"\n\n\"Mikä on kysymyksessä?\" Stanfordin ääni oli terävä ja epäluuloinen.\n\"Sanoinhan sinulle, etten jouda mihinkään.\"\n\n\"Tule sanomaan se minulle\", sanoi Elton kärsimättömästi. \"Älä sano sitä\npuhelimessa, jolloin puolet Lontoon poliiseista on sitä kuulemassa. Et\nkai luule minun lähettävän hakemaan sinua, jollei asia olisi tärkeä,\nvai mitä?\"\n\nLangan toisessa päässä oli pitkä äänettömyys, ja sitten Stanford puhui\njälleen lauhkeammalla äänellä.\n\n\"Olkoon menneeksi, minä tulen. Mutta älä luule saaneesi minua niin\npitkälle, että minun on pakko ottaa vastaan määräyksiä sinulta, Elton.\nSinulla ei ole mitään oikeutta...\"\n\nMartin Elton pani puhelimen kiinni tällä hetkellä. Hän tunsi miehensä\nliian hyvin antaakseen tämän päästä vauhtiin puhelinväittelyssä.\n\nMuutamia minuutteja yli viisi Stanford tuli, ja hän tuli ikävällä\ntuulella. Martin makasi leposohvalla lempiasennossaan ja katsahti ylös\nkirjasta, kun Stanford syöksyi huoneeseen.\n\n\"Mitä hiivattia sinä, Elton, tarkoitat lähettäessäsi hakemaan minua,\naivankuin olisin mikäkin kuli? Sinun on tapana...\"\n\n\"Sulje ovi\", sanoi Martin. \"Olet koko lailla kovaääninen, ystäväni.\"\n\n\"Luuletko sinä, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin juosta sinun\njäljessäsi?\"\n\nStanford oli kalpea kiukusta. Hänellä oli se ominaisuus, joka on\nerikoinen rikollisille, mutta ei aivan outo lainkuuliaisemmillakaan\nhenkilöillä, nimittäin tavaton turhamaisuus, joka helposti loukkaantui,\nkun hänen oma arvonsa oli uhattuna.\n\n\"Riitelemisessä ei ole mitään järkeä\", sanoi Martin. \"Asia on vakava;\nmuussa tapauksessa en olisi pyytänyt sinua tulemaan.\"\n\nHän nousi ylös, otti laatikosta sikarin ja sytytti sen. Sitten hän\nojensi laatikon Stanfordille, joka otti äreästi vastaan tarjotun\nsikarin. Sitten Martin päästi pomminsa räjähtämään.\n\n\"Audrey Bedford on mennyt Stormerin palvelukseen, ja se lapsi on\nsukkela työntekijä.\"\n\n\"Audrey? Tarkoitatko vaimosi sisarta?\"\n\nMartin nyökkäsi.\n\n\"Onko hän mennyt Stormerin palvelukseen? Mitä minä siitä välitän!\nStormer ei merkitse mitään minulle — eikä sinullekaan. Ja jos sinä olet\nkutsunut minut Portman Squarelta vain kertoaksesi sen minulle, niin\nsinä tuhlaat aikaani!\"\n\n\"Sanon sinulle, että hän on sukkela työntekijä\", sanoi Elton\nhitaasti, \"ja terävä myöskin, Stanford. Et kai ole unohtanut, että\nhän oli kaksitoista kuukautta Hollowayssa sinun varastamasi tavaran\nkuljettamisesta?\"\n\n\"Älä sano 'sinun', vaan 'meidän'\", sanoi Stanford vihaisesti.\n\n\"Älkäämme halkoko hiuksia\", myönsi Martin. \"Hän oli siellä aikansa.\nMiltä luulet sen hänestä tuntuvan — tuskalliselta, eikö niin? Luulen,\nettä sinustakin tuntuisi tuskalliselta, jos olisit saanut olla\nkaksitoista kuukautta vankilassa rikoksesta, jota et ole tehnyt.\"\n\nStanford silmäili häntä epäluuloisesti.\n\n\"No niin, entä sitten?\" kysyi hän, kun toinen oli lopettanut.\n\"Luultavasti hänestä tuntuu tuskalliselta, Riitta hän on nyt saanut\nuuden toimen ja suoriutuu hyvin. Miksi luulet Stormerin ottaneen hänet?\"\n\n\"Sanon sen sinulle — koska hän on mennyt Stormerin toimistoon ja\njuorunnut siellä kaiken, mitä hän tietää timanttivarkaudesta, ja nyt\nhänet on pantu kokoamaan todistuksia. Älä unohda, että Stormerin\ntoimisto on melkein kaikkien Lontoossa olevien lähetystöjen\npalveluksessa.\"\n\nWilliam Stanford nauroi ivallisesti.\n\n\"Hän saa koota kaikki todistukset, jotka ovat koottavissa, mitä minuun\ntulee\", sanoi hän. \"Onko siinä kaikki?\"\n\n\"Ei aivan\", sanoi Martin. \"Muistatko, että sinä kirjoitit pienen\ntaistelusuunnitelman sitä Suomen kuningattaren kaulanauhan\nvarkautta varten? Muistatko, kuinka sinä merkitsit muistiin kaikki\nmahdollisuudet, vieläpä piirustit pienen kartan siitä paikasta\npuistossa, missä auton pysähdyttämisen piti tapahtua, sekä laadit\nyksityiskohtaiset ohjeet siitä, kuinka paikalta lopuksi oli\npoistuttava?\"\n\n\"Muistan\", sanoi Stanford hetkisen ajateltuaan, \"mutta se suunnitelma\nhävitettiin\".\n\n\"Sitä ei hävitetty\", sanoi Martin tyynesti. \"Se oli niin nerokas\nluomus, että minä hyvin järjettömästi säilytin sen. Audrey oli täällä\nkaksi päivää sitten — hän tuli minun ja Doran ollessa ulkona, ja\nmeni ylös Doran huoneeseen kampaamaan tukkaansa. Dora pitää minun\ntalletuslokeroni avainta kirjoituspöytänsä laatikossa.\"\n\nStanford katsoi tiukasti häneen.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi hän.\n\n\"Tänään minä menin pankkiin ottamaan talletuslokerostani hiukan rahaa.\nRahat olivat siellä, mutta kaikki paperini olivat kadonneet.\"\n\nStanford kävi kalpeaksi.\n\n\"Tarkoitatko, että minun suunnitelmani on mennyt niiden mukana?\"\n\nMartin nyökkäsi hyvin hitaasti.\n\n\"Juuri sitä tarkoitan\", sanoi hän. \"Älä nyt räjähdä\", lisäsi hän\nnähdessään veren kohoavan Stanfordin kasvoihin ja voimattoman raivon\nkiiluvan hänen silmissään. \"Tiedän olleeni hullu säilyttäessäni sen; se\nolisi pitänyt hävittää heti, varsinkin kun sinä, jos muistan oikein,\nmainitsit siinä nimiä. Minä olen sekaantunut tähän asiaan yhtä suuresti\nkuin sinäkin ja olen yhtä suuressa vaarassa — suuremmassakin, koska\nAudreylla on Doraa ja minua vastaan jotakin, mitä hänellä ei ole sinua\nvastaan.\"\n\nStanford hieroi yhteen käsiään, mikä oli merkkinä siitä, että hän oli\nhermostunut.\n\n\"Sinä olet saattanut minut satimeen, sinä sika!\" sanoi hän raivoissaan.\n\"Kuinka sinä voitkaan olla niin varomaton!\"\n\n\"Kuka kirjoitti nimet paperiin? Jos niitä ei olisi siinä, ei olisi\nmitään hätää\", keskeytti Martin. \"Varsinainen syy on sinun. En\nkylläkään väitä, ettei syytä olisi minussakin, mutta jos asia tulee\noikeuden eteen, ja valamiehistö on sitä mieltä, että se paperi on\nriittävä todistus sinua vastaan, Stanford, niin sinun oma oveluutesi on\nsiihen syynä.\"\n\nStanford kohautti olkapäitään. Näennäisestä voimakkuudestaan ja\nkerskaavaisuudestaan huolimatta hän oli pohjaltaan heikko, niinkuin\nMartin hyvin tiesi.\n\n\"Mitä minun sitten olisi tehtävä?\" kysyi hän, ja he keskustelivat puoli\ntuntia keinoista ja menettelytavoista.\n\n\n\n\nLVII.\n\nAudrey menee päivällisille.\n\n\nAudreyn läsnäolo ei ollut tarpeen sinä iltana — mr Torrington\nkorosti erikoisesti sitä seikkaa, vaikka hänen jyrkkyyteensä liittyi\neräänlainen lieventävä sävy, jonka Audrey heti huomasi.\n\n\"Niin että jos olette saanut jonkin kutsun teatteriin tai\npäivällisille, tai jos teillä on jotakin käsityötä tehtävänä, voitte\nkäyttää illan mielenne mukaan.\"\n\n\"Aiotteko mennä ulos...?\" aloitti Audrey mutta huomasi heti\nhairahduksensa. \"Minun ei olisi pitänyt kysyä teiltä sitä\", sanoi\nhän anteeksipyytävästi, \"enkä minä oikeastaan kysynytkään sitä\namatöörisalapoliisina, vaan ainoastaan...\" Tässä hän pysähtyi etsien\nonnistumatta sopivia sanoja ajatuksensa ilmaisemiseksi.\n\n\"Pelkästä ystävällisyydestä\", neuvoi Torrington, ja Audrey nyökkäsi.\n\n\"Ei, lapseni, pysyn kotona tänä iltana.\" Torrington katsahti uunin\nreunustalla olevaan kelloon. \"Päivällisen jälkeen minulla on tärkeä\nkeskustelu.\"\n\nHän avasi oven Audreylle, joka meni ulos pitäen hänestä. Audrey oli\niloinen saadessaan käyttää illan omiin asioihinsa, sillä Dora oli\nkutsunut hänet luokseen syömään päivällistä. Dora aikoi lähteä ulos,\nsanoi hän, eikä senvuoksi pukeutuisi päivällistä varten, joten Audrey\nvoisi tulla sellaisena kuin oli.\n\nAudrey ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään Dick Shannonista sinä\npäivänä, ja hän etsi turhaan sanomalehdistä jotakin mainintaa\ntimanttivarkaudesta. Kun Torrington oli puhunut asiasta edellisenä\npäivänä, oli Audrey luullut, että uutinen oli jo yleisesti tunnettu;\nmutta nähtävästi Torringtonilla oli jokin tietolähde, joka ei ollut\nsanomalehtien käytettävissä, sillä Audrey ei löytänyt yhdestäkään\nlehdestä riviäkään tästä tapahtumasta. Hän toivoi voivansa tavata\nDickiä - edes pariksi minuutiksikin, vaikka ei ollutkaan mitään\nerikoista asiaa, josta hän olisi tahtonut keskustella tämän kanssa.\nMutta Dick ei ollut soittanut eikä käynyt katsomassa, joten Audrey oli\niloinen Doran kutsun tarjoamasta ajanvietteestä.\n\nKun hän saapui perille, avasi hänen sisarensa hänelle oven.\n\n\"Käy sisään, rakkaani\", sanoi Dora suudellen häntä. \"Minulla on ollut\ntaas yhteenotto palvelusväen kanssa. Keittäjättäreni jätti paikkansa\ntänään iltapäivällä, ja uusi sisäkköni on ulkona tänä päivänä; minulla\nei ollut sydäntä kieltää häntä — hän on katsomassa sairasta äitiään.\nSaat siis antaa anteeksi kaikki päivällisen puutteellisuudet — onneksi\non herkkusuu Martin mennyt klubiinsa.\"\n\n\"Luulin teidän molempien aikoneen mennä ulos\", sanoi Audrey\nhämmästyneenä.\n\n\"Siinä oletkin oikeassa\", sanoi Dora hymyillen, \"sillä. Martin tulee\ntakaisin noutamaan minut. Hänen täytyi tavata eräs mies, ja minä\nehdotin, että hän söisi päivällistä klubissa ja tulisi senjälkeen tätä\nkautta.\"\n\nPöytä oli katettu kahdelle, ja se oli kaunis katsella, sillä Dora oli\nkaikista vioistaan huolimatta erinomainen emäntä. Päivällinen, joka\nsitten seurasi, oli niin täydellinen, että Audrey olisi saattanut\nepäillä keittäjättären valmistaneen sen ennen poistumistaan näyttämöltä\n— niinkuin asia olikin; sillä tämä suuttunut nainen oli lähtenyt vasta\npuoli tuntia ennen Audreyn saapumista, ja lähdön oli aiheuttanut\nperusteeton syytös epärehellisyydestä, jonka Dora oli suunnitellut niin\nhyvin, että sen oli pakko haavoittaa paksunahkaisintakin palvelijatarta.\n\nKun oli päästy puoliväliin päivällistä, sanoi Dora iloisesti:\n\n\"Juokaamme pieni pullo viiniä juhliaksemme sovintoamme.\"\n\nHän nousi pöydästä, otti hopeisesta jäähdyttimestä pullon ja katkaisi\nkätevästi korkkia pidättävän langan. Audrey nauroi.\n\n\"En ole maistanut viiniä sen jälkeen...\" Hän kuisti illan, jolloin oli\nsyönyt päivällistä Marshaltin kanssa, ja poisti nopeasti mielestään\ntämän vastenmielisen muiston.\n\n\"En luule sinun koskaan maistaneen tällaista viiniä\", jatkoi Dora\nlörpöttelyään. \"Martinilla on monia vikoja, mutta hän on ihmeellinen\nasiantuntija. Tätä samppanjaa ei ole Englannissa kaikkiaan neljää\ntusinaa, pulloa, ja kun sanoin hänelle, että aiomme käyttää yhden\npullon tänä iltana, hän suorastaan vääntelehti tuskasta!\"\n\nKorkki pamahti pullon suulta, ja Dora täytti lasin, niin että vaahto\nvalui yli reunojen.\n\n\"Seuraavan hauskan yhdessäolomme malja\", sanoi Dora ja kohotti lasinsa.\n\nAudrey nauroi pehmeästi ja maistoi hiukan lasistaan.\n\n\"Juo!\" sanoi Dora. \"Ei maljaa juoda sillä tavalla.\"\n\nAudrey kohotti juhlallisesti lasinsa eikä pannut sitä pois, ennenkuin\nse oli tyhjä.\n\n\"Oh!\" sanoi hän sitten ja veti henkeä. \"Luultavasti se on erinomaista,\nmutta minä en ehkä ole perillä viineistä. Minusta se maistui koko\nlailla karvaalta — aivankuin kiniiniltä.\"\n\nPuolta tuntia myöhemmin Doran uusi sisäkkö ilmestyi odottamatta.\n\n\"Luulin teidän aikoneen mennä teatteriin?\" sanoi Dora terävästi.\n\n\"Minulla on päänkipua\", sanoi sisäkkö. \"Olen hyvin pahoillani, että se\npääsylippu, jonka annoitte minulle, jää käyttämättä.\"\n\n\"Tulkaa sisään\", sanoi Dora.\n\n\"Ehkä voisin palvella teitä pöydässä, ettei teidän ja miss Bedfordin...\"\n\n\"Olemme jo päättäneet päivällisen\", sanoi Dora, \"ja miss Bedford on\njuuri lähtenyt täältä. Ihmettelen, ettette tullut häntä vastaan.\"\n\n\n\n\nLVIII.\n\nMr Torrington yllättää.\n\n\nVierasta, joka saapui Ritz-Carltoniin, odotettiin, eikä hän ilmoittanut\nnimeään, ennenkuin ovenvartija kutsui hotellipojan.\n\n\"Saata tämä herrasmies mr Torringtonin huoneistoon\", sanoi ovenvartija,\nja Martin seurasi poikaa hissiin.\n\nDinael Torrington, jolla oli tohvelit jalassa ja aamutakki yllä,\nheitti terävän, tutkivan katseen Martiniin, kun tämä astui sisään,\nja osoittamatta mitään suurempaa sydämellisyyttä kehoitti häntä\nkädenliikkeellä istuutumaan.\n\n\"Minusta tuntuu, että olen tavannut teidät aikaisemmin\", sanoi Martin.\n\n\"Minä olen yhtä varma siitä, ettemme ole tavannut toisiamme, vaikka\ntunnen teidät varsin hyvin kuulopuheiden perustalla\", sanoi Torrington.\n\"Riisukaa pois päällystakkinne, mr Elton. Te pyysitte kahdenkeskistä\nkeskustelua, ja erinäisistä syistä olen siihen suostunut. Tehän olette\nminun sihteerini lanko?\"\n\nMartin taivutti päätään vakavasti.\n\n\"Ikävä kyllä\", sanoi hän.\n\n\"Niinkö?\" Vanha herrasmies kohotti kulmakarvojaan. \"Ah, nyt huomaan,\nmitä tarkoitatte! Ajatteletteko hänen rikollista menneisyyttään?\"\n\nHänen kasvojensa ilme oli täysin muuttumaton, mutta hänen äänessään\noli purevan ivallinen sävy, jonka Martin, joka oli herkkätuntoinen\nsellaisiin seikkoihin nähden, heti huomasi.\n\n\"Sen täytyy olla suuri suru teille ja teidän vaimollenne. Se\ntyttöparkahan oli sekaantunut erääseen jalokivivarkauteen, eikö niin?\nEn ole varma siitä, oliko hän se roisto, joka pysähdytti Suomen\nkuningattaren auton Green Parkissa, vai oliko hän vain suunnitellut\nvarkauden.\"\n\n\"Jalokivet olivat hänen hallussaan, kun hänet pidätettiin\", sanoi\nMartin.\n\nKeskustelu oli kehittymässä paljon vaikeammaksi kuin mitä hän oli\nkuvitellut.\n\n\"Olivatko jalokivet hänen hallussaan, kun hänet pidätettiin?\"\nsanoi Torrington. \"No, eikö se ole jo liian pahaa! Tietysti minä\ntiesin kaiken sen, ennenkuin otin tuon nuoren naisen palvelukseeni,\nvaikka luulenkin teidän tulleen tänne suojellaksenne minua hänen\nvehkeilyiltään?\"\n\nJälleen Martin tunsi pettymyksen aiheuttamaa kylmää vilunvärettä.\nVanha herrasmies piti häntä pilkkanaan siitä huolimatta, että hänen\nkasvojensa ilme pysyi vakavana ja käyttäytymisensä kohteliaana.\n\n\"Ei, en ole tullut siinä tarkoituksessa. Tulin teitä paljon\nläheisemmästä syystä\", sanoi hän maltillisesti. \"Annatte kai minulle\nanteeksi, jos kosketan teille hyvin tuskallista asiaa?\"\n\nTorrington nyökkäsi. Hänen silmänsä olivat voimakkaiden lasien takaa\nkiinnitetyt liikkumattomasti Martinin kasvoihin; hänen koko asenteensa\noli torjuva. Martin tunsi sen sillä hetkellä selvemmin kuin koskaan\nennen.\n\n\"Mr Torrington, useita vuosia sitten te jouduitte vankilaan\nEtelä-Afrikassa laittomasta timanttikaupasta.\"\n\nTorrington nyökkäsi.\n\n\"Niin, kysymyksessä oli salajuoni, jonka oli järjestänyt\ntimanttikenttien suurin roisto, eräs Lacy Marshalt, joka nyt on onneksi\nkuollut. Jouduin uhriksi sillä kertaa ja, niinkuin sanoitte, vankilaan.\"\n\n\"Teillä oli nuori vaimo\" — Martin epäröi — \"ja lapsi, pieni tyttö,\nDorothy?\"\n\nJälleen Torrington nyökkäsi.\n\n\"Vaimonne oli suuresti järkytetty vangitsemisenne johdosta eikä koskaan\njälkeenpäin antanut teille anteeksi sitä häpeää, niinkuin hän ajatteli,\njonka olitte aiheuttanut hänelle. Pian sen jälkeen kuin te olitte\njoutunut vankilaan, hän poistui Etelä-Afrikasta, ja senjälkeen te ette\nole kuullut hänestä mitään, eikö niin?\"\n\n\"Kerran.\" Sana tuli aivankuin piiskan sivallus. \"Kerran, ystäväni, hän\nkirjoitti — niin, kerran!\"\n\n\"Hän tuli Englantiin mukanaan pienokaisensa ja vanhempi tyttärensä,\nmuutti nimensä Bedfordiksi ja eli täällä pienillä tuloillaan...\"\n\n\"Elinkorolla\", keskeytti Torrington, \"jonka olin järjestänyt hänelle\nennen vangitsemistani. Siihen saakka olette oikeassa. Jatkakaa.\"\n\nMartin veti pitkän hengähdyksen. Jokainen sana vaati erikoista\nponnistusta tässä ilmapiirissä. Hänestä tuntui samanlaiselta kuin\nmiehestä, joka koettaa hakata reikää graniittiseinään.\n\n\"Vaimovainajanne oli koko lailla kummallinen. Jostakin syystä, jonka\nhän itse parhaiten tiesi, hän kasvatti Dorothyn\" — Martin korosti tätä\nnimeä — \"siinä uskossa, että hän oli äitinsä ensimmäisen miehen tytär,\nja toiselle tytölle uskoteltiin, että Dorothy oli vanhempi. En tiedä,\nmistä syystä...\"\n\n\"Ettekö?\" sanoi Torrington. \"Tämä kaikki voi olla totta tai perätöntä.\nEntä sitten?\" Martin teki ratkaisevan hyökkäyksen. \"Te olette siinä\nluulossa, sir, että tyttärenne Dorothy on kuollut. Se ei ole totta. Hän\nelää; hän on nyt Englannissa ja on minun vaimoni.\"\n\nDaniel Torrington katsoi häneen; hänen silmänsä näyttivät raivaavan\nitselleen tien Martinin sielun salaisiin sopukkoihin.\n\n\"Sekö teillä oli kerrottavana minulle\", sanoi Torrington vihdoin, \"että\npikku Dorothyni on elossa ja teidän vaimonanne?\"\n\n\"Juuri se, mr Torrington.\"\n\n\"Ah!\" Vanhus hieroi leukaansa. \"Todellako?\"\n\nSeurasi kiusallinen äänettömyys.\n\n\"Tunnetteko kertomuksen minun vangitsemisestani — missä olosuhteissa se\ntapahtui? Näen ettette tunne. Kerron sen siis teille.\"\n\nHän katsoi kattoon, kostutti kielellään huuliaan ja näytti palauttavan\nmuistiinsa tapahtuman yksityiskohdat.\n\n\"Istuin taloni stoepilla Wynbergissa — tulin aina sinne kesäksi — ja\nmuistan pitäneeni sylissäni pikku tyttöäni. Luultavasti tiedätte, mikä\nstoep on? Se on leveä, korkea kuisti, joka ulottuu talon päästä päähän.\nNäin Marshaltin tulevan pensaikon takaa ja ihmettelin, mitä hänellä\noli asiaa, kunnes näin, että hänen mukanaan oli kaksi salapoliisia.\nHän pelkäsi minua, pelkäsi tavattomasti! Kun nousin ja laskin lapsen\nkehtoon, veti hän esiin revolverin ja ampui. Hän sanoi minun ampuneen\nensiksi, mutta se on valhe. En olisi ampunut ollenkaan, mutta hänen\nkuulansa sattui kehtoon, ja minä kuulin lapsen kiljaisevan. Vasta\nsilloin minä ammuin vuorostani häntä kohden, ja hän olisi ollut\nkuoleman oma, jollen minä olisi ollut niin suunniltani tuskasta lapsen\ntakia. Senvuoksi ammuin ohi, ja hänen toinen laukauksensa murskasi\nminun sääreni. Tiesittekö sen?\"\n\nMartin pudisti päätään.\n\n\"Ettekö siis koskaan olekaan kuullut laukauksesta, joka sattui kehtoon?\"\n\n\"En; se on uutta minulle.\"\n\n\"Niin minä ajattelinkin. Lapsi ei ollut vaikeasti haavoittunut; kuula\noli ainoastaan sattunut sen pikkuvarpaaseen ja murskannut luun —\nihmettelen, ettei vaimonne ole koskaan kertonut teille siitä\", sanoi\nTorrington venytellen sanojaan.\n\nMartin oli ääneti.\n\n\"Pikku Dorothyni ei ole kuollut — olen tietänyt sen jo pitkän aikaa.\nOlen etsinyt häntä, ja ystäväni Stormerin ansiosta olen hänet\nlöytänytkin!\"\n\n\"Tietääkö hän itse sen?\" kysyi Martin kalmankalpeana.\n\nTorrington pudisti päätään.\n\n\"Ei, hän ei tiedä sitä; minä en ole sitä tahtonut, tahdoin ilmoittaa\nsen hänelle vasta saatuani tehtäväni täytetyksi. Ja minä olen\nuskotellut kaikille, paitsi yhdelle ainoalle miehelle, että hän on\nvieras minulle. Kysykää viattomalta mr Willittilta, joka melkein\nrukoili minua polvillaan ottamaan hänet sihteerikseni.\"\n\nHänen kylmät silmänsä eivät väistyneet Martinin kasvoilta.\n\n\"Teidänkö vaimonne muka on minun tyttäreni? Pyytäkää häntä tulemaan\ntänne ja näyttämään minulle vasemman jalkansa. Voitte väärentää\nkastetodistuksia, Elton — se pani teidät hätkähtämään, ystäväiseni —\nmutta pikkuvarpaita te ette voi väärentää!\"\n\nHän soitti kelloa.\n\n\"Saattakaa tämä herrasmies ulos\", sanoi hän sisään astuvalle miehelle,\n\"ja kun miss Bedford palaa, niin tahdotteko pyytää häntä tulemaan\nsuoraan minun luokseni?\"\n\nMartin meni kotiin aivankuin unissaan, ja Dora luki tappion sanoman\nhänen kalpeilta kasvoiltaan. Hän veti Martinin salonkiin ja sulki oven.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Martin? Tapasitko hänet?\"\n\nMartin nyökkäsi.\n\n\"Hän tietää\", sanoi hän käheästi.\n\n\"Tietää...\"\n\n\"Hän tietää, että Audrey on hänen tyttärensä — siinä kaikki. Hän on\ntietänyt sen kaiken aikaa. Hän oli palkannut Stormerin etsimään hänet.\nJa hän aikoi ilmoittaa asian Audreylle tänä iltana. Luultavasti tiedät,\nmitä tämä merkitsee sinulle ja minulle?\"\n\nMartin istui kasvot käsiin painettuina.\n\n\"Sen piti merkitä meille rikkautta\", sanoi Dora, ja Martin katsahti\nylös nopeasti.\n\n\"Sinä tahdoit tehdä tämän, ja minä suostuin vastoin tahtoani. Minun\najatukseni oli ilmoittaa Torringtonille, että Audrey on hänen\ntyttärensä. Sinä sen sanoit, että ennemmin kuolisit kuin sallisit\nAudreyn saada kaikki rahat. Mistä se rikos nyt tulee?\"\n\nDora nyökkäsi hitaasti.\n\n\"Torrington tulee maksamaan saadakseen hänet takaisin, jos...\"\n\n\"Jos mitä?\"\n\n\"Jos hän on vielä elossa\", sanoi Dora Elton, \"ja jollei mitään... muuta\nole tapahtunut.\"\n\n\n\n\nLIX.\n\nMr Smith saa naisvieraan.\n\n\nMr Slick Smithin asunnon isäntä oli suvaitsevainen, mukautuvainen\nmies. Hän tiesi, että hänen vuokralaisensa eli elämän varjoisalla\npuolella, mutta se ei ylentänyt eikä alentanut Slick Smithiä hänen\nsilmissään. Hänelle hänen vuokralaisensa oli mies, joka maksoi laskunsa\nsäännöllisesti, oli aina kohtelias, ei aiheuttanut mitään häiriötä\nja oli kiitollinen kaikista niistä pikkupalveluksista, joita asunnon\nisäntä, hyvin arvossapidetty asianajajan apulainen, voi tehdä hänelle.\n\nHeti kun hän sai selville Slick Smithin häpeällisen kutsumuksen, oli\nhänellä ollut tämän kanssa suorasukainen keskustelu, jonka tulos\nvoitiin sisällyttää lauseeseen: \"Te voitte tehdä, mitä tahdotte, mutta\nte ette saa saattaa minua tai minun taloani huonoon huutoon.\"\n\nVieraisiin hän suhtautui kylmästi, sillä vieraat muistuttivat\nsalaliitosta; ja tässä suhteessa Slick Smith rikkoikin hyvin harvoin\nhänen toivomuksensa.\n\nSinä iltana isäntä kuuli koputusta kello yksitoista. Hän meni itse\novelle ja näki siellä nuoren ja miellyttävän näköisen naisen, jota hän\nei tuntenut ja joka, mikäli hän tiesi, oli täysin tuntematon hänen\nvuokralaiselleen.\n\n\"Mr Smithkö?\" sanoi hän epävarmasti. \"Ei, en luule hänen olevan\nsisällä, miss. Voisinko minä ilmoittaa hänelle asianne?\"\n\n\"Se on hyvin tärkeä; minun täytyy saada tavata hänet\", sanoi nainen\nmelkein järkähtämättömään sävyyn.\n\nIsäntä epäröi. Hän ei hyväksynyt minkäänlaisia vieraita, mutta\nnaispuoliset vieraat kello yksitoista illalla loukkasivat häntä\nmäärättömästi. Ajateltuaan kuitenkin, että naisen saapumisella\nvoisi olla jokin tärkeä syy, että tämä voi esimerkiksi olla hänen\nvuokralaisensa sisar tai tiedontuoja hänen sairaalta äidiltään, tai\njotakin yhtä puolustettavaa, hän nousi ylös portaita ja koputti ovea\nsaamatta kuitenkaan mitään vastausta. Hän avasi oven ja astui sisään.\nHuoneessa ei ollut ketään, ja hän palasi jälleen ulko-ovelle.\n\n\"Mr Smith ei ole sisällä, miss\", sanoi hän, sulki oven ja palasi\npiippunsa ja lakikirjansa pariin.\n\nHetken kuluttua hän luuli kuulevansa jonkun kulkevan alas portaita,\navasi oven ja pilkisti ulos. Kulkija oli mr Smith.\n\n\"En kuullut teidän tulevan sisään.\"\n\n\"En ole ollut sisällä kauan\", sanoi Smith tavanmukaisella\nmiellyttävällä äänellään.\n\n\"Oletteko menossa ulos?\"\n\n\"Kuulin koputusta ja ajattelin sen tarkoittavan minua.\"\n\n\"Siellä oli eräs naishenkilö, joka tahtoi tavata teitä...\", aloitti\nisäntä.\n\n\"Luultavasti se on hän, jota odotan\", sanoi Smith.\n\nIsäntä huomasi hetken sopivaksi korostaa auktoriteettiaan.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, mr Smith, mutta minä en pidä vieraista tähän\naikaan illalla, joten te ette kai pyydä häntä sisään?\"\n\n\"Jos sen teen, niin ehkä saan lainata teidän arkihuonettanne\",\nsanoi Smith. \"Luulen, että kysymyksessä on jokseenkin tärkeätä\nliikeasiaa koskeva ilmoitus. Suoraan sanoen se on ystävältäni kapteeni\nShannonilta, Scotland Yardin Sherlock Holmesilta.\"\n\nIsäntä tiesi, että kapteeni Shannon oli erittäin arvossapidetty,\nja suostui pyyntöön, vieläpä sytytti kaikki lamputkin palamaan\narkihuoneessa.\n\n\"Tulkaa sisään\", sanoi Smith. \"Oletteko kapteeni Shannonin lähettämä?\"\n\n\"Kyllä\", kuului vastaus — kaikki, mitä isäntä kuuli ja mikä oli\ntarkoitettu hänen kuultavakseen. Ja isäntä oli tyytyväinen.\n\nHän kuuli matalalla äänellä käydyn keskustelun mutinaa arkihuoneesta\nneljännestunnin ajan. Sitten nainen lähti pois, ja Smith tuli hänen\nluokseen.\n\n\"Kysymyksessä oli tärkeämpi asia, kuin olin kuvitellutkaan\", sanoi hän\nvakavasti. \"Kapteeni Shannon on joutunut hyvin vakavaan vaikeuteen ja\npyytänyt minua avuksi. Me näet autamme usein poliisia sen jouduttua\nvaikeuksiin.\"\n\nTämä oli uutinen isännälle, mutta hän oli tyydytetty, sillä hän oli\nyksinkertainen mies, joka ei ollut perillä mistään muusta kuin laista,\nja lakimiehet ovat tunnetusti lapsellisia.\n\nSlick vaihtoi frakkipukunsa, joka hänellä oli ollut yllään palatessaan,\ntoiseen pukuun, veti ylleen paksun päällystakin ja otettuaan eräästä\nlaatikosta yhden monista ammattivälineistään liittyi naiseen, joka\nodotti häntä kadunkulmassa ja jonka kanssa hän käveli aina Southampton\nRowille saakka.\n\nErottuaan naisesta hän jatkaessaan kulkuaan pitkin Southampton Rowia\nvilkaisi taakseen ja näki välttämättömän Stormerin miehen tulevan\nperässään. Kun hän kutsui auton, niin hänen varjonsa seurasi hänen\nesimerkkiään. Smith ei vaivautunut katsomaankaan; hän tiesi ilman\nsitäkin.\n\n\"Minne, sir?\" kysyi autonkuljettaja.\n\n\"Greville Mansions, Maida Vale\", vastasi Slick.\n\nHän saapui tähän aristokraattiseen taloon omistajan ilmein, niinkuin\nhän oli oikeutettukin tekemään, koska hän oli toisessa kerroksessa\nsijaitsevan hienon huoneiston väliaikainen vuokralainen.\n\nHissinhoitaja vei hänet ylös vaihtaen hänen kanssaan tavanomaisia\nmielipiteitä ilmasta ja toivotti hänelle hyvää yötä jättäen hänet,\nniinkuin luuli, nauttimaan siitä rauhallisesta unesta, joka on kaikkien\nsellaisten miesten oikeus, jotka ovat kyllin varakkaita vuokraamaan\njonkun ladyn huoneiston ja maksamaan siitä kaksikymmentä guineaa\nviikossa.\n\nSamana iltana kersantti Steel ja hänen esimiehensä olivat kahtena\njäsenenä siinä kolmen miehen neuvostossa, joka oli koolla\nDickin huoneistossa. Kolmantena oli tarkastaja Marylebone Lanen\npoliisiasemalta, ja keskustelu koski n:oa 551 ja sen taideaarretta.\n\n\"En ole vieläkään tehnyt lopullista päätöstä epäjumalan poisviennistä,\nmutta sähkölaitokselle annetut määräykset pysyvät voimassa. Eräs\nlaitoksen insinööreistä on ollut puheillani, ja hän sanoo, että he\nvoivat katkaista virran talon ulkopuolella olevasta johtokaivosta\nkäsin. Mikä merkitsee sitä, ettei se voima, joka on auttanut Malpasia\nja hänen ystäviään, tule enää olemaan heidän käytettävissään.\"\n\n\"Minä olen sitä mieltä, että teidän on oltava sisällä talossa,\nennenkuin sähkövirta katkaistaan. Muuten se johtaisi äärettömiin\nvaikeuksiin\", sanoi tarkastaja.\n\nDick oli samaa mieltä.\n\n\"Minut tekee tyytyväiseksi tietoisuus siitä, että tulemme herpaisemaan\nmr Kummituksen toiminnan, vaikka on myöskin mahdollista, että\nystävämme, kun sähkövirta katkaistaan, jää vangiksi johonkin salaiseen\npiilopaikkaan, ja tulevat sukupolvet saavat ratkaistavakseen häntä\nkoskevan arvoituksen.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Steel, \"me emme saa enää koskaan nähdä Slick\nSmithiä\".\n\nShannon nauroi.\n\n\"Luuletteko siis, että Smith on sen seuran pääpappa?\"\n\n\"Olen varma siitä\", sanoi toinen vakuuttavasti. \"Eikö teistä ole\ntuntunut merkilliseltä, että Smith on aina ollut lähettyvillä, kun\nolemme nähneet näitä mielenosoituksia. Tänään iltapäivällä minä näin\nhänen tulevan takakadulta heti sen jälkeen, kuin keltakäsineinen käsi\noli esiintynyt ulko-ovella. Ja hänellä oli keltaiset käsineet!\"\n\n\"Viidelläkymmenellätuhannella muulla miehellä on myöskin keltaiset\nkäsineet\", sanoi Dick. \"Se on hienosti puettujen miesten muotina\nLontoossa. Voitte pitää mr Smithin mielessänne, vaikkakaan minä en ole\nvakuutettu siitä, että teidän mielipiteenne on oikea.\"\n\n\"Jotakin kieroa hänessä on joka tapauksessa\", väitti Steel. \"Tarkoitan\njotakin tavallisuudesta poikkeavaa. En ole nähnyt häntä koskaan ilman\nStormerin miestä kintereillään, ja Stormerin toimisto ei ryhdy niin\nsuureen vaivaan, jollei sillä ole hyvää otusta tähtäimessä.\"\n\nDick hymyili ajatellessaan Stormerin armeijan uusinta alokasta.\n\nKokous päättyi puoli yksitoista, sitten kun oli sovittu seuraavan\npäivän toimenpiteistä; ja neljännestä vailla yksitoista Steel teki\nkierroksensa niissä lukuisissa ja omituisissa klubeissa, joita oli\nsyntynyt Lontoossa sodan jälkeen. Oli tanssiklubeja ja illallisklubeja;\neräät kullatuissa salongeissa, useat salaisissa, suurin kustannuksin\nhuvihalleiksi muutetuissa kellareissa, joissa esiintyi välttämätön\nsynkapoitu orkesteri ja joiden jäsenjärjestelmä oli koko lailla vapaa.\nHän pani merkille tavanmukaiset epäsäännöllisyydet ja merkitsi ne\nmuistiin tulevia toimenpiteitä varten. Suoritettuaan kierroksensa hän\nkäveli kotiin. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun hän tuli\nUpper Gloucester Placelle, missä asui, ja hänen kätensä oli jo taskussa\ntunnustelemassa avainta, kun hän näki miehen kävelevän nopeasti häntä\nkohden kadun toisella puolella. Nopeassa kulkijassa ei ollut mitään\nepätavallista tähän aikaan yöstä eikä myöskään mitään merkillistä\nsiinä seikassa, että hän kantoi käsilaukkua; sillä Marylebonen asema\non kivenheiton päässä, ja viimeisillä junilla saapuneet matkustajat\nkulkivat usein Upper Gloucester Placen kautta kotimatkallaan.\n\nHän ei tuntenut miestä, kun tämä tuli katulampun valopiiriin, mutta\nkäsilaukku näytti varmasti olevan tuttua mallia. Hän taisteli lyhyen\ntaistelun itsensä kanssa, mutta sitten hän, vaikka hänen ruumiinsa\njokainen solu vaati ankarasti unta, kääntyi takaisin ja lähti\nseuraamaan käsilaukkua.\n\nTämä hänen toimenpiteensä johtui käytännöllisestä syystä. Sillä jos hän\nsilloisessa hermostuneessa mielentilassaan olisi laiminlyönyt tutustua\nasiaan tarkemmin ja vakuuttautua siitä, että hänen silmänsä olivat\npettäneet hänet, olisi hän maannut valveilla tuntikausia tuomiten\nlaiskuuttaan. Juttu oli hieman järjetön, sillä toinen käsilaukku\nmuistuttaa hyvin suuressa määrin toista, ja kadun poikki katsoessa\npimeässä yössä ja riittämättömässä katuvalaistuksessa samannäköisyys on\nvieläkin täydellisempi. Mutta hän oli päättänyt nähdä sen käsilaukun\nlähempää ja kiirehti askeliaan, mihin hän oli pakotettu, sillä mies\nhänen edellään käveli nopeasti, vaikka käsilaukku oli niin raskas, että\nhän vaihtoi sen vähän väliä kädestä toiseen.\n\nMies kääntyi kulkemaan pitkin Harley Streetiä, mutta Steel pysytteli\nperässä ja lähti lopulta suutuksissaan juoksemaan. Hän oli jo noin\nkymmenen metrin päässä saaliistaan, kun mies kääntyi ja nähtyään\ntakaa-ajajansa seurasi hänen esimerkkiään ja alkoi juosta kääntyen\neräälle syrjäkadulle ja sukeltaen erääseen niistä kapeista kujista,\njoita on runsaasti näillä seuduin. Olipa käsilaukun laita kuinka\ntahansa, niin pakenijalla oli jokin syy pakoonsa, ja Steelin\npoliisinvaisto sai uutta yllykettä, hän kiristi vauhtinsa äärimmilleen.\nYhtään poliisia ei ollut näkyvissä, ja käsilaukun kanssa juoksija tunsi\nilmeisesti kierroksen niin hyvin, että voi välttää vastenmielisen\nkohtauksen lain edustajan kanssa, sillä hän lähti uudelleen kiertämään\nsamaa kierrosta. Tällä kertaa häntä ei onnistanut yhtä hyvin; nyt\noli poliisikonstaapeli passipaikallaan kadun kulmassa, ja pakenija\npysähtyi, epäröi hetkisen ja sitten, kun Steel ehti hänen kohdalleen,\npani maahan käsilaukkunsa ja sukeltaen salapoliisin käsivarren alitse\npakeni tiehensä tuulen lailla.\n\nSamalla hetkellä Steel tunsi hänet; hän oli Slick Smith! Pitikö\nhänen mennä hänen perässään? Hän päätti, että käsilaukku oli hänen\nvarsinainen päämääränsä.\n\n\"Seuratkaa tuota miestä ja ottakaa hänet kiinni\", sanoi hän\nkonstaapelille ja käänsi huomionsa käsilaukkuun...\n\nDick oli riisuutumassa, kun hänen apulaisensa syöksyi sisään silmät\nloistaen kiihtymyksestä ja iso nahkainen käsilaukku kädessään.\n\n\"Katsokaapas tätä!\" sanoi hän ja tempasi sen auki. Dick katsahti sen\nsisään ja mykistyi hämmästyksestä.\n\n\"Timantit!\" sanoi hän kuiskaten. \"Ne olivat Slick Smithillä!\" huusi\nsalapoliisi hengästyneenä. \"Näin hänen kulkevan pitkin Upper Gloucester\nPlacea kantaen käsilaukkua ja seurasin häntä, vaikka en tietänytkään,\nkuka oli kysymyksessä. Ja sitten hän pillastui, ja kun tavoitin hänet,\npudotti hän käsilaukun.\"\n\n\"Slick Smithkö? Mistä hän oli tulossa?\"\n\n\"Park Roadin suunnalta\", sanoi Steel nopeasti. \"Luulin saavani\nhalvauksen, kun avasin käsilaukun ja näin, mitä siinä oli.\"\n\nDick otti kourallisen timantteja ja antoi niiden valua sormiensa\nvälitse takaisin laukkuun.\n\n\"Tällä kertaa ei saa sattua mitään erehdystä\", sanoi hän. \"Hakekaa\nauto!\"\n\nHän pukeutui kiireesti, ja ennenkuin hän oli ehtinyt valmiiksi,\npalasi Steel takaisin, ja tällä kertaa hän ei ollut jättänyt mitään\nsattuman varaan. Sillä kun he kantoivat käsilaukun alas ulko-ovelle, he\nlöysivät auton virkapukuisten poliisien ympäröimänä, ja neljän miehen\nistuessa sisällä, kahden ohjaajanistuimella, ja yhden konstaapelin\nseisoessa kummallakin sivulaudalla auto saapui Scotland Yardiin, ja\npanssariholvin isot teräsovet sulkivat sisäänsä Malpasin aarteen.\n\n\"Tulkootpa nyt hakemaan sitä\", sanoi Shannon. \"Sillä välin...\"\n\n\"Me pistämme kiinni Slick Smithin\", sanoi Steel innokkaasti. \"Minä\nmenen nyt hänen asuntoonsa.\"\n\n\"Te ette löytäisi häntä\", sanoi Shannon. \"Kuvitteletteko hänen menevän\ntakaisin satimeen? Jättäkää Smith minulle. Minä luulen voivani saada\nhänet kiinni.\"\n\nMolemmat miehet palasivat Haymarketille, missä he tapasivat\nepäluuloisen Williamin ovella hyvin pieni ja hyvin likainen poika\nedessään.\n\n\"Hän sanoo, että hänellä on kirje teille, eikä tahdo antaa sitä\nminulle, sir.\"\n\n\"Hän sanoi, että antaisin sen ainoastaan kapteeni Shannonille.\"\n\n\"Minä olen kapteeni Shannon\", sanoi Dick, mutta poika epäröi yhä vielä\nluopua kirjeestä.\n\n\"Tuokaa hänet sisään\", sanoi Dick kärsimättömästi, ja poika vietiin\narkihuoneeseen. Hän oli Lontoon laitakaupungin äärimmäisen repaleinen\nja likainen tuote, sukaton, melkein jalkineeton, ja hänen kasvonsa ja\nkätensä olivat sitä erikoista väriä, jonka vain pienet pojat saavat\nsyntymään.\n\nPukunsa kätköistä hän sai suuren vaivan jälkeen esille jotakin\nlikaista, mikä näytti kolmikulmaiseksi hatuksi taitetulta sanomalehden\nsuikaleelta. Dick avasi sen ja näki, että se oli eräästä aamulehdestä\nreväisty paperinpalanen. Sanoma oli kirjoitettu lyijykynällä sen\npainamattomaan reunaan.\n\n \"Pelastakaa minut Jumalan tähden! Olen Fouldin lastaussillan luona. Se\n paholainen tahtoo tehdä minusta lopun ennen aamua.\"\n\nAllekirjoittajaksi oli merkitty \"Lacy Marshalt\"!\n\n\n\n\nLX.\n\nFouldin lastaussilta.\n\n\n\"Lacy Marshalt!\" huudahti Steel. \"Hyvä Jumala! Se ei ole mahdollista!\"\n\n\"Mistä sait tämän?\" kysyi Shannon nopeasti.\n\n\"Eräs poika antoi sen minulle Spa Roadilla ja pyysi minua tuomaan sen\ntänne. Taikka oikeastaan hän ei ollut poika, sir; hän oli nuori mies.\"\n\n\"Etkö tiedä hänen nimeään?\"\n\n\"En. Hän sanoi, että eräs herrasmies oli pistänyt sen ulos eräästä\nristikosta lähellä Dockheadia ja että minä saisin punnan, jos veisin\nsen kapteeni Shannonille.\"\n\n\"Miksi hän ei tuonut sitä itse?\"\n\nPoika virnisti.\n\n\"Koska hän tuntee teidät, sir — niin hän sanoi. Hän on ollut\npakkotyössä.\"\n\n\"Tiedätkö, missä Fouldin lastaussilta on?\"\n\n\"Kyllä, sir; se on lähellä Dockheadia; se on puutavarain lastauspaikka.\nOlen onkinut siellä usein.\"\n\n\"Hyvä, sinä voit näyttää meille tien. William, ottakaa auto ulos.\nOttakaa tämä poika istumaan viereenne ja desinfioikaa hänet! Tässä on\nrahasi, poikaseni.\"\n\nHän ojensi punnan setelin pojalle, joka tarttui siihen innokkaasti.\n\nAuto poikkesi Scotland Yardiin ottamaan mukaan niin monta konstaapelia,\nkuin sieltä oli saatavissa. Kun he olivat saapuneet London Bridgen\nluo, pysähtyivät he uudelleen ja ottivat mukaan erään paikallisen\nsalapoliisi-kersantin, joka tunsi kysymyksessä olevan paikan.\n\n\"Niin, se on erääseen vanhaan varastoon liittyvä lastaussilta — yksi\nharvoista lavalaitureista koko joella.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte 'lavalaiturilla'?\" kysyi Dick.\n\n\"Se on rakennettu paaluille veden yläpuolelle, eikä siinä ole, niinkuin\nuseimmissa laitureissa, kivistä ja tiilistä rakennettua reunusta.\"\n\nHe ajoivat pitkin erästä synkkää katua, kulkivat telakan ympäri, mistä\nlaivojen korkeat mastot näkyivät aidan ylitse, ja kiitivät kerran\nsuuren kokkapuun alitse, joka pisti aidan ja kapean kadun ylitse.\nVihdoin salapoliisi kääntyi autonkuljettajan puoleen.\n\n\"Olemme perillä\", sanoi hän. \"Luulen, että voimme nyt tulla toimeen\nilman tätä poikaa, kapteeni Shannon.\"\n\nPoika sai karvaaksi pettymyksekseen nousta pois autosta, ja\nlaskeuduttuaan alas jyrkkää rinnettä miehet tulivat vanhalle portille,\njonka yli kiipeäminen ei tuottanut heille mitään vaikeuksia.\n\nHe olivat nyt likaisella vankkuritiellä, joka johti eräälle\nrakennukselle, ja he näkivät edessään joen veden välkkeen. Heidän\nkierrettyään rakennuksen nurkan ympäri pakotti kylmä pohjoistuuli\nheidät käärimään päällystakkinsa tiukemmin ympärilleen.\n\n\"Laituri on oikealla.\"\n\nSalapoliisi-kersantti osoitti synkkää, paalujen varaan puusta\nrakennettua laituria, joka kumisi ontosti Shannonin jalkojen alla, kun\nhän kulki sen reunalle ja katsoi alas veteen.\n\n\"Täällä ei ole ketään; meidän on paras tutkia varastorakennus.\"\n\n\"Auttakaa!\"\n\nÄäni oli heikko, mutta Dick kuuli sen.\n\n\"Mistä se tuli?\" kysyi hän.\n\n\"Se ei varmastikaan tullut varastorakennuksesta\", sanoi Steel. \"Se\ntuntui paremminkin tulevan joelta päin.\"\n\nHe seisoivat hetkisen kuunnellen, ja sitten he kuulivat sen jälleen —\nmatalaa voihkinaa ja sitten:\n\n\"Auttakaa! Jumalan tähden, auttakaa!\"\n\n\"Se kuului laiturin alta\", sanoi Dick äkkiä.\n\nHän juoksi laiturin reunalle ja katsoi alas. Vuorovesi oli kohoamassa;\nse oli enää vain muutamia jalkoja laiturin reunaa alempana. Vähän\nmatkan päässä oikealla hän näki veneen ja hyppäsi siihen.\n\n\"Auttakaa!\" Tällä kertaa ääni kuului tulevan lähempää.\n\nKurkistettuaan laiturin alle Dick luuli näkevänsä liikettä pimeässä.\n\n\"Missä te olette?\" huusi hän.\n\n\"Täällä!\"\n\nSe oli Lacy Marshaltin ääni!\n\nVeneessä ei ollut airoja, minkä vuoksi Dick irroitettuaan veneen\nohjasi sen käsillään paaluista sysäisemällä sille kohtaa, mistä ääni\noli kuulunut. Hän sytytti taskulamppunsa ja alkoi etsiä, ja hetkisen\nkuluttua sen valo pysähtyi Marshaltin aavemaisille kasvoille. Mies oli\nhartioitansa myöten vedessä, ja hänen kätensä, joita hän piti päänsä\nyläpuolella, näyttivät olevan kiinnitetyt paaluun.\n\n\"Sammuttakaa valo — hän saa muuten teidät käsiinsä\", huusi hän.\n\nDick sammutti taskulamppunsa, ja samassa kajahti kaksi laukausta.\nShannonin hattu lensi pois päästä; hän tunsi polttavaa kipua vasemmassa\nkorvassaan, ja hetkiseksi hän irroitti otteensa laiturista, niin että\nvene jäi ajelehtimaan. Heittäytyen polvilleen veneeseen hän meloi sen\ntakaisin käsillään, ja seuraavalla hetkellä Steel hyppäsi laiturin\nreunalta hänen viereensä.\n\n\"Ottakaa esiin revolverinne ja sytyttäkää taskulamppunne\", sanoi Dick\nohjaten venettä eteenpäin lahonneiden pylväiden lomitse. \"Ja ampukaa\nheti, kun näette jonkun pään!\"\n\nHetken päästä he olivat jälleen Marshaltin luona. Riippulukolla\nkiinnitetyt ketjut pitivät häntä vyötäisten kohdalta kiinni paalussa,\nja hänen ranteensa olivat suljetut ruosteisiin käsirautoihin ja kiinni\nkorkealla pään yläpuolella olevassa naulassa. Selvää oli, että jos hän\nolisi jäänyt siihen asemaan vielä kymmeneksi minuutiksi, niin mikään ei\nolisi voinut enää pelastaa häntä.\n\n\"Käsirautojen avain, pian! Onko teillä sellainen, Steel?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\nKäsirautojen aukaisemiseen meni vain hetkinen, ja sitten Dick käänsi\nhuomionsa riippulukkoon. Hänen oli tehtävä työtä pimeässä, samalla\nkuin Steel tutki pimeätä ympäristöä taskulampullaan etsien miestä,\njoka oli ampunut. Laiturin takaosassa näkyi vihreiden vesikasvien\npeittämä seinä ja kolme ruosteista rautatankoa, jotka näyttivät jonkin\nristikon yläosalta. Tähän aukkoon Steel keskitti huomionsa pitäen\nrevolveriaan koholla valmiina ampumaan. Mitään ei kuitenkaan tullut\nnäkyviin, ja kolme minuuttia kestäneen työn jälkeen Marshalt pääsi irti\nhelpotuksesta ähkien ja kiskottiin veneeseen.\n\nHe meloivat veneen takaisin laiturin joenpuoliseri reunan viereen, ja\nmaaten vatsallaan lahonneella laudoituksella southwarkilainen kersantti\nveti Marshaltin laiturille. Marshalt oli säälittävässä tilassa; hän\nvärisi kylmästä, hänen partansa oli ajamatta ja posket kuopallaan. He\nkiidättivät hänet lähimmälle poliisiasemalle, missä hän saatuaan kuuman\nkylvyn pukeutui lainaksi saamaansa pukuun. Paitsi että hän oli kovin\nkalpea, ei hän näyttänyt erikoisemmin kärsineen seikkailustaan. Että\nhän oli hyvin järkytetty ei ollut ihmeteltävää; hän oli säälittävässä\ntilassa ja värisi joka jäseneltään.\n\n\"En tiedä, missä olen ollut\", sanoi hän väsyneesti. \"Kuinka kauan on\nkulunut katoamisestani?\"\n\nSaatuaan sen kuulla hän ähkäisi.\n\n\"Olen ollut kaksi päivää kellarissa varastorakennuksen alla. Jollen\nolisi löytänyt paperinpalasta, joka oli pudonnut kadulta kellariin,\nolisin ollut kuoleman oma. Milloin kapteeni Shannon tulee takaisin?\"\n\n\"Hän on nyt tarkastamassa varastorakennusta\", sanoi poliisiaseman\nkersantti.\n\nVarastorakennuksen tarkastus antoi hyvin vähän lisää Dickin tietoihin.\nHän löysi pääoven avonaisena, mutta ei jälkeäkään ampujasta.\nRakennuksessa oli useita maanalaisia osastoja, joissa Marshaltia oli\nvoitu pitää vankina. Hän löysi yhden, joka oli kadun yhteydessä, ja\njuuri siellä hän huomasi jotakin tärkeämpääkin. Kellarikerrokseen\njohtavien portaiden juuressa hän näki vihreällä etiketillä varustetun\npahvikotelon ja otti sen ylös. Se oli sisältänyt automaattisen pistolin\nammuksia ja oli ilmeisesti sama kotelo, joka oli puuttunut Malpasin\nvarastohuoneessa olevasta laatikosta, kun hän oli suorittanut siellä\npintapuolisen tarkastuksensa. Hän ojensi sen Steelille sanaakaan\nsanomatta.\n\n\"Malpas on täällä jossakin\", kuiskasi salapoliisi ja katseli\nhermostuneesti ympärilleen.\n\n\"En usko sitä\", sanoi Shannon levollisesti. \"Ystävämme ampuu ainoastaan\nyhden laukauksen illassa.\"\n\nHän vilkaisi varastorakennuksen yläosaan johtaviin portaisiin.\n\n\"Luulen tuskin maksavan vaivaa etsiä ylhäältä, pyydän kersanttia\ntarkastamaan huomenna yläosan rakennusta.\"\n\nMies, joka seisoi syvänteessä, joka aikaisemmin oli ollut rakennuksen\nyläosan ikkunana, tunsi helpotusta kuullessaan tämän päätöksen. Se\nsäästi häneltä sen vaaran, joka olisi seurannut hyppäystä pimeyteen.\n\nHän antoi Dick Shannonin päästä hyvän matkaa edelle, ennenkuin astui\nhapuillen alas portaita. Tirkistettyään varovaisesti puoleen ja toiseen\nnähdäkseen, oliko ehkä joku konstaapeli jätetty pitämään silmällä\nrakennusta, hän meni laiturin reunalle, kurkisti alas ja hiukan\nepäröityään laskeutui veneeseen. Hänen kätensä kosketti kylmää vettä,\nja häntä värisytti.\n\n\"Sota on todellakin helvettiä\", sanoi Slick Smith.\n\n\n\n\nLXI.\n\nMarshaltin kertomus.\n\n\nShannonin saapuessa poliisiasemalle Marshalt oli riittävästi\nvirkistynyt voidakseen kertoa kokemuksistaan.\n\n\"Suoraan sanoen, minä voin antaa teille hyvin vähän tietoja, kapteeni\nShannon\", sanoi hän, \"muusta paitsi tämän seikkailun alusta. Niinkuin\nehkä olette saanut selville, minut houkuteltiin Malpasin huoneistoon\nkirjeellä, jossa minua pyydettiin\" — hän epäröi hiukan — \"tapaamaan\nsiellä erästä naista — naista, joka herättää mielenkiintoa meissä\nmolemmissa. Myönnän olleeni mitä suurimmassa määrin järjetön kun en\nepäillyt ansaa siinä yhteydessä. Se mies vihasi minua — seikka, jonka\nluulen olevan teille tunnetun. Mutta minä olin utelias näkemään hänet,\nolin kuullut niin paljon tästä salaperäisestä mr Malpasista.\"\n\n\"Milloin saitte kirjeen?\"\n\n\"Noin puoli tuntia ennen sitä, kuin lähdin ulos. Olin syönyt\npäivällistä Reetorin ravintolassa eräiden ystävieni kanssa ja olin\njuuri lähtemässä sieltä, kun Tonger toi minulle kirjeen — niinkuin\nTonger voi teille kertoa...\"\n\n\"Pelkään, ettei Tonger enää kerro meille mitään\", sanoi Dick\nlevollisesti, ja Lacy Marshalt tuijotti häneen.\n\n\"Kuollutko?\" sanoi hän kuiskaten kauhun valtaamana. \"Hyvä Jumala!\nMilloin hän kuoli?\"\n\n\"Hänet löydettiin kuolleena puolen tunnin kuluttua teitä vastaan tehdyn\nhyökkäyksen jälkeen.\"\n\nUutinen näytti tekevän miehen sanattomaksi, mutta hetken kuluttua hän\njatkoi kertomustaan.\n\n\"En tiedä, aiheutuiko se aavistuksesta, vai vaikuttiko sen muisto\nsaamistani varoituksista, mutta ennen uloslähtöä minä menin\nhuoneeseeni, riisuin pois paitani ja puin ylleni vanhan kuulia\nkestävän panssarin, jota käytin ollessani Balkaneilla muutamia vuosia\nsitten toimilupia hankkimassa. Se on hyvin epämukava, mutta, niinkuin\nnäyttäytyi, tämä varovaisuus pelasti henkeni. Lähdin ulos ilman\npäällystakkia aikoen tulla sieltä suoraan takaisin kotiini ja koputin\n551:n ovea, joka heti aukeni.\"\n\n\"Ettekö kuullut mitään ääntä?\" kysyi Dick.\n\nMarshalt pudisti päätään.\n\n\"En, ovi aukeni ilman muuta. Odotin näkeväni siellä jonkun palvelijan,\nmutta hämmästyksekseni ei näkyvissä ollut ketään, mutta minä kuulin\njonkun ylhäältä sanovan: 'Tulkaa ylös.' Luonnollisesti noudatin\ntätä kehoitusta. Astuin isoon huoneeseen, joka oli raskaasti\nverhottu sametilla, mutta tyhjä. Silloin minusta alkoi tuntua hieman\nepäilyttävältä, ja minä olin juuri astumassa ulos huoneesta, kun ovi\nhämmästyksekseni sulkeutui aivan nenäni edessä. Seuraavalla hetkellä\nkuulin jonkun nauravan ja käännyttyäni ympäri näin miehen, joka oli\nilmeisesti puettu salapukuun, seisovan toisessa päässä huonetta. 'Nyt\nolet minun käsissäni!' sanoi hän.\n\n\"Hänellä oli kädessä vanhanmallinen revolveri. Huomattuani olevan\nmahdotonta päästä pois huoneesta syöksyin häntä kohden. En ollut ottanut\nkantakaan askelta, ennenkuin kompastuin huoneen poikki jännitettyyn\nlankaan, ja päästyäni siitä ylös kompastuin toiseen samanlaiseen.\nLuulin, ettei hän ollut aivan vakavissaan, ja tahdoin päästä häneen\nkäsiksi ottaakseni revolverin pois häneltä. Olin vain muutaman askelen\npäässä hänestä, kun hän laukaisi, ja siinä on kaikki, mitä muistan,\nennenkuin heräsin kamalaan kipuun ja arvasin — katsokaa!\"\n\nHän veti auki paitansa ja näytti vaaleanpunaisen, miehen käden kokoisen\nläiskän rintansa vasemmalla puolella.\n\n\"Missä olitte tullessanne jälleen tajuihinne?\"\n\n\"Muistan hyvin vähän selvästi sen jälkeen\", sanoi Marshalt\nvilpittömästi. \"Muistan olleeni usein valveilla, ja kerran muistan sen\nvanhan miehen pistäneen neulan käsivarteeni. Se neulanpisto luultavasti\nsitten herätti minut. Yritin nousta ylös ja käydä häneen käsiksi,\nmutta olin niin heikko kuin lapsi. Aika ajoin olen tullut tuntoihini,\nmutta aina eri paikoissa, kunnes eräänä iltana heräsin siinä kauheassa\nkellarissa, käsiraudoissa ja avuttomana. Malpas seisoi vieressäni ja\nkatsoi minuun. Hän ei sanonut minulle, kuka oli, ja vaikka ajattelin\npääni puhki, en tuntenut häntä. Mutta nähtävästi minä olen jollakin\ntavalla loukannut häntä pahasti Etelä-Afrikassa. Hän sanoi minulle,\nettä se ilta oli viimeiseni maan päällä. Kun hän oli lähtenyt, löysin\nsen paperinpala, sen, ja onneksi oli lyijykynänpätkä taskussani.\nOdotin sopivaa tilaisuutta. Pystyynpääsemisessä oli kauhea homma,\nmutta lopuksi se minulle onnistui, ja minä kykenin pistämään kirjeen\neräälle nuorelle miehelle, joka kurkisti kellariin; hän näytti olevan\nniin pelästynyt nähdessään siellä frakkipuvussa — ja millaisessa\nfrakkipuvussa! — olevan miehen, että oli vähällä juosta pakoon.\"\n\n\"Ettekö voi muistaa tulleenne viedyksi takaisin Portman Squarelle?\"\n\nLacy pudisti päätään.\n\n\"En ensinkään. Kertokaa nyt minulle Tonger-parasta. Kuinka kauheata!\nKuka surmasi hänet? Luuletteko, että se oli Malpas?\"\n\n\"Sanokaa minulle yksi asia, mr Marshalt: onko teidän talonne ja\nMalpasin talon välillä minkäänlaista käytävää tai ovea? Minun täytyy\nmyöntää tutkineeni asiaa hyvin huolellisesti löytämättä mitään\nsellaista.\"\n\nMarshalt pudisti päätään.\n\n\"Jos sellainen on olemassa, on Malpasin täytynyt se tehdä, mutta minä\nepäilen sitä.\" Hän rypisti kulmiaan. \"Nyt, kun mainitsette asiasta,\nmuistan tehneeni kerran valituksen kuulemastani koputtavasta äänestä.\nSekä minä että Tonger olemme kuulleet niitä koputuksia aika ajoin.\nMitä Malpas tällöin teki, en voi sanoa. Pääsikö Stanford muuten minun\ntalooni? Niinä harvoina hetkinä, jolloin olin tajuissani, muistui\nmieleeni, että olin jokin aika sitten määrännyt hänet ottamaan\nhuostaansa taloni, jo minulle tapahtuisi jotakin.\"\n\n\"Miksi sen teitte?\" kysyi Dick. \"Se tapahtui vuosia sitten, kun tulin\ntuntemaa Stanfordin ja olin ystävällisemmässä suhteessa häneen kuin\nnyt. Totta puhuakseni ja ollakseni vilpitön ennenkuin sain tietää,\nettei hän ollut suora ja rehellinen. Stanford on niin ollen talossa?\"\nHänen kasvonsa vääristyivät. \"Luultavasti kaikki on kunnossa\", sanoi\nhän, \"mutta hän ei todellakaan ole sellainen mies, jonka olisin\nvalinnut.\"\n\nHän ojensi Dickille kätensä.\n\n\"En voi olla kyllin kiitollinen teille kaikesta siitä, mitä olette\ntehnyt minun hyväkseni, kapteeni Shannon. Te olette pelastanut minun\nhenkeni. Jos olisitte tullut viisikin minuuttia myöhemmin...\" Hän\nvärisi.\n\nDick ei vastannut heti, ja kun hän sitten puhui, ei hän sanallakaan\nviitannut niihin palveluksiin, joita oli tehnyt miljoonamiehelle.\n\n\"Tahdotteko sanoa minulle yhden asian, mr Marshalt?\" sanoi hän. \"Vaikka\nsanotte, ettette tuntenut Malpasia, niin teillä on täytynyt, olla jokin\najatus siitä, kuka hän on, jokin aavistus.\"\n\nMarshalt epäröi.\n\n\"Niin minulla onkin\", sanoi hän. \"Minusta tuntuu — teistä se kai on\nliian mielikuvituksellista — että Malpas on nainen!\"\n\n\n\n\nLXII.\n\nMitä Audrey näki.\n\n\nAudrey Bedford näki kauheata unta. Hän oli makaavinaan korkean, kapean\ntornin reunalla. Hänen siinä maatessaan hänen päätään pakotti niin,\nettä se oli halkeamaisillaan, torni heilui edestakaisin, ja hän sen\nmukana. Joka heilahduksella tornin reuna kallistui vähitellen, ja hän\nkiljahteli unissaan ja tarttui lujasti kiinni reunaan odottaen äkkiä\nputoavansa alhaalla olevaan mustaan tyhjyyteen.\n\nPäänkipu oli todellista. Se alkoi hänen silmiensä takaa, ammahti\nohimoihin ja sieltä miljoonia tulisia teitä pitkin pään takaosaan. Hän\nkääntyi voihkien ja hautasi kasvonsa käsikoukkuunsa. Hänellä ei ollut\nkoskaan ollut sellaista päänkipua. Hän ojensi kätensä ulottuakseen\nvuoteensa vieressä olevaan soittokelloon haluten sekavasti saada kupin\nteetä. Hänen kielensä oli kuiva, ja suussa oli kauhea maku Hän kääntyi\njälleen, voihkaisi ja nousi istumaan.\n\nOli aivan pimeä, eikä hän ollutkaan maannut missään vuoteessa; hän\nistui patjalla, ja hänen päällään oli huopapeite, ja kun hän ojensi\nkätensä, niin se kosketti lattiaan. Hän nousi epävarmasti seisomaan\nnojaten seinään estyäkseen kaatumasta, sillä hänen päässään meni\nkaikki ympäri. Sitten hän alkoi seinää pitkin tunnustellen etsiä ovea,\nlöysi sen jonkin ajan kuluttua ja sysäsi sen auki. Ulkopuolellakin\noli pimeätä. Jonkin pitkältä tunnelilta näyttävän päässä hän näki\nvalonvälkettä ja hoiperteli sitä kohden. Hän huomasi olevansa lyhyessä,\nkalustamattomassa käytävässä, ja hänen näkemänsä valo lähti katosta\nriippuvasta paljaasta lampusta.\n\nEräässä pienessä huoneessa hän näki pesulaitteen ja astui ilahtuneena\nsen luo. Kun hän väänsi veden vuotamaan, oli se ensin ruosteista ja\nlikaista, mutta muuttui vähitellen aivan puhtaaksi. Käyttäen käsiään\nastianahan joi ahnaasti. Hän pesi kasvonsa; naulassa riippui pyyheliina\n— näytti melkein siltä, kuin se olisi asetettu siihen erikoisesti häntä\nvarten, sillä koko huoneistossa ei ollut mitään muuta kalustusta kuin\npatja ja huopapeite.\n\nHän jätti veden vuotamaan, sillä sen ääni oli hänelle jonkinlaisena\nseurana. Sitten hän istuutui ikkunan reunalle ja koetti palauttaa\nmuistiinsa tämän kokemuksen alun. Viimeinen seikka, minkä hän muisti,\noli hänen keskustelunsa mr Torringtonin kanssa. Ei, se ei ollut\nviimeinen; hän oli huoneessaan panemassa hattua päähänsä lähteäkseen\nulos. Askel askelelta hän pääsi tietoisien liikkeittensä jäljille ja\nmuisti lopuksi kauhusta hätkähtäen Dora Eltonin päivällispöydän ja\nviinin, joka kuohui ja helmeili ja maistui niin inhoittavalta. Dora!\n\nHän oli vielä tylsä huumausaineen vaikutuksesta, mutta sai kuitenkin\njo nyt selville, miksi siellä oli niin pimeätä. Kaikki ikkunat\noli peitetty paksuilla luukuilla, ja luukut oli suljettu tiukasti\nkiinnihakatuilla rautasalvoilla. Ponnistaen kaikki voimansa hän koetti\nnostaa salpaa toisensa jälkeen; mutta vaikka hän kiersi kaikki ikkunat,\nei hän löytänyt yhtään salpaa, joka olisi antanut myöten.\n\nOvi oli lukossa; hän katsoi ulos avaimenreiästä, mutta ei voinut nähdä\nmitään. Ja sitten hänen ponnistuksensa huumausaineen vaikutuksen\nlisänä aiheuttivat välttämättömän tuloksen. Hän tunsi polviensa käyvän\nvoimattomiksi, ja hänellä oli juuri riittävästi mielenmalttia laskeutua\npitkäkseen lattialle, ennenkuin hän jälleen menetti tajuntansa. Kun hän\nsitten taas tuli tajuihinsa, oli hän viluinen ja jäykkä, mutta päänkipu\noli melkein mennyt, ja hän palasi siihen huoneeseen, jossa vettä oli\nsaatavissa.\n\nHänen onnistui jonkin aikaa etsittyään sytyttää valo huoneeseen,\njossa oli ollut silloin, kun heräsi ensikerran. Huone osoittautui\nolevan tyhjä, lukuunottamatta lattialla olevaa patjaa ja särkynyttä\ntuolia. Ponnistaen kaikki voimansa hänen onnistui irroittaa tuolista\ntukeva piena; se oli hänen ainoa aseensa, eikä siitä olisi ollut\nsuurtakaan hyötyä, jos hän olisi yrittänyt käyttää sitä silloisessa\nheikossa tilassaan. Mutta se oli kuitenkin jotakin; se antoi hänelle\nhiukan enemmän turvallisuuden tunnetta. Vähitellen hänen onnistui\nsaada loputkin tuolista palasiksi, kunnes hänellä oli käytettävänään\ntukeva tuolinjalka ja osa sen selkänojaa, joiden avulla hän kävi\nikkunanluukkujen salpojen kimppuun, mutta ilman tuloksia.\n\nNälkäisenä ja väsyneenä hän heittäytyi vuoteelle, veti huopapeitteen\npäälleen ja vaipui uneen melkein heti. Kun hän heräsi, tuntui\nlämpimämmältä, ja hänen nälkänsä oli lieventynyt jäytäväksi tuskaksi.\nHän istui vuoteella koettaen ajatella. Ja silloin hän kuuli ääntä. Joku\nmies puhui. Oliko se Martin? Ei, se oli Martinin ääneksi liian matala.\nHän hiipi ovelle ja kuunteli. Ja silloin hän kuuli hiipiviä askelia\nportailta juuri oven ulkopuolelta.\n\nKuka se oli? Hänen sydämensä takoi kiivaasti. Ääni alhaalta kuului\njälleen, ja sen kuullessaan Audrey oli vähällä pyörtyä.\n\nSe oli Lacy Marshalt! Audrey painoi käden suutaan vastaan voidakseen\nolla kiljahtamatta. Lacy Marshalt, joka sanoi:\n\n\"Niin, jossakin täällä se oli...\" Audrey luuli olevansa tulemassa\nhulluksi. Tai ehkäpä hän olikin jo hullu! Jossakin alhaalla oli Lacy\nMarshalt — ja Lacy Marshalt oli kuollut!\n\nJa Audreyn seisoessa siinä kauhusta jähmettyneenä askelet kuuluivat\njälleen. Kyyristyen alas hän katsoi avaimenreiästä. Heikko valo valaisi\nportaita, ja hän näki miehen, mutta tämän kasvot olivat käännetyt\npoispäin.\n\n\"Se oli jossakin täällä\", kuului Marshaltin ääni jälleen sanovan.\n\nMies portaissa kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin Audreykin. Audrey näki\nhänen kääntävän päätään. Hän näki pitkän nenän, terävän leuan ja\nkorkean, ulkonevan otsan. Malpas! Kun Audrey katsoi uudelleen, oli mies\nmennyt.\n\nMalpas ja Marshalt! Mitä se merkitsi? Audreyn jäsenet vapisivat; hänen\ntäytyi käyttää seinää tukenaan horjuessaan takaisin huoneeseensa.\nHän ei ollutkaan Curzon Streetillä: hän oli sen paholaisen käsissä!\nKauhu valtasi hänet, ja hetkinen hänestä tuntui siltä, kuin olisi\nhänen järkensä tahtonut mennä sekaisin. Ja sitten joku koputti\nhiljaa käytävän ovea. Audrey pidätti hengitystään ja odotti silmät\nkiinnitettyinä siihen paikkaan, mistä kauhu tulisi sisään.\n\n\n\n\nLXIII.\n\nMies portaissa.\n\n\nKoputus uudistui vähän ajan kuluttua. Audrey pysyi hiljaa uskaltaen\ntuskin liikuttaa silmäluomeakaan. Tiesikö Malpas, että hän oli siellä?\nTällöin juolahti hänen mieleensä ajatus, että Doran ja hänen miehensä\ntäytyi olla tietoisia tämän peloittavan talon salaisuudesta.\n\nKauhea koputus kuului jälleen, ja sitten oli taas hiljaista. Audrey\nodotti puoli tuntia, ennenkuin uskalsi liikkua. Ei kuulunut mitään\nääntä; talo oli hiljainen kuin hauta, ja Audrey palasi siihen\nhuoneeseen, jossa oli herännyt, saadakseen jälleen säpsähtää\nkuullessaan avaimen kääntyvän lukossa. Siitä, missä hän istui, voi\nhän nähdä ainoastaan käytävän seinän. Kuului rapinaa, ja sitten ovi\nsulkeutui jälleen.\n\nOdottiko Malpas häntä käytävässä? Audreyn sydän alkoi sykkiä kiivaasti\nhänen sitä ajatellessaan, mutta sitten hän hoksasi tämän ajatuksen\njärjettömyyden. Miksi Malpas odottaisi käytävässä? Kuitenkin Audrey sai\nkoota koko rohkeutensa, ennenkuin uskalsi katsoa ulos, ja sen tehtyään\nhän olisi voinut huutaa ilosta, sillä lattialla oli tarjotin ja sillä\nkuuma kahvikannu, leipää ja voita sekä paksuja viipaleita kylmää lihaa.\nAudrey kantoi tarjottimen huoneeseensa ja söi varovaisesti. Vasta nyt\nhän alkoi huomata, kuinka nälkä hänen oli; ja vasta kun suurin osa\nruokavaroista oli huvennut ja Audrey oli juonut kolmannen kupillisen\nkahvia, päätti hän ateriansa pahoitellen, ettei ollut katsonut\nkäytävään miehen ollessa vielä siellä.\n\nMutta ehkäpä se olikin ollut Dora. Täällä hän ei voisi vedota\nkehenkään, ajatteli Audrey. Eikä hän voinut toivoa mitään\nMartiniltakaan, mikäli toivoa oli olemassa.\n\nJa nyt hän voi ajatella selvästi ja loogillisesti Miksi he olivat\ntehneet tämän? Mitä oli Dora tai hänen miehensä saavuttanut tällä\ntarkoituksettomalla teolla? Audrey tiesi, että Dora vihasi häntä! Dora\ntekisi mitä tahansa voidakseen vahingoittaa häntä, siitä hän oli yhtä\nvarma. Mutta Dora ei vahingoittaisi ketään, jollei siitä olisi hyötyä\nhänelle itselleen, eikä Audrey voinut ymmärtää, mitä hyötyä oli hänen\nsulkemisestaan Malpasin taloon. Mutta hän _oli_ Malpasin talossa; se\nteki hänet jälleen vakavaksi.\n\nHän väänsi kaikkia sähkönappuloita, jotka voi löytää; valo sai hänet\ntuntemaan itsensä vähemmän yksinäiseksi. Milloin tulisi seuraava\nateria, ajatteli hän. Koettaisiko hän nähdä sen miehen tai naisen,\njoka toisi sen? Hän meni monta kertaa ovelle kuuntelemaan, mutta\nhiljaisuutta ei rikkonut mikään.\n\nHän oli seitsemättä kertaa käymässä ovella, kun hänen korviinsa\ntuli tuskin kuuluva ääni, joka syntyi siitä, että joku laskeutui\nalas portaita. Hän laskeutui polvilleen lattialle kurkistaen ulos\njokseenkin isosta avaimenreiästä, ja tällä kertaa hänen vaivansa tuli\npalkituksi. Jotakin tummaa kulki oven editse ja pysähtyi jonkin matkan\npäähän siitä. Audrey näki nyt miehen selvästi, tai niin selvästi kuin\nhämärässä valaistuksessa oli mahdollista. Mies oli puettu pitkään\npäällystakkiin, joka ulottui hänen kantapäihinsä saakka; päässä hänellä\noli musta riippulierinen hattu. Hän seisoi hetkisen kuuntelevassa\nasennossa, sitten hän ojensi kätensä, ja osa seinää aukeni — ovi,\ntuskin enemmän kuin kuuden tuuman levyinen, niin hyvin naamioitu\nseinäpaperilla, että Dick Shannon oli kulkenut kymmenisen kertaa sen\nohi saamatta selville sen olemassaoloa.\n\nAudrey katsoi, aivan kuin lumottuna, kun mies pisti kätensä tähän\naukkoon. Hän näki sinisen liekin leimahduksen, ja valot käytävässä\nsammuivat. Sitten mies kääntyi. Hän oli tulossa ovea kohden. Audrey\najatteli, että hän menisi oven ohi ja jälleen ylös portaita, mutta\nparhaillaan katsoessaan avaimenreiästä hän näki avaimen pään tulevan\nreikään, ja hän kääntyi ja juoksi kiljahtaen käytävän toiseen päähän\npaiskaten huoneensa oven lujasti kiinni ja asettuen seisomaan selkä\nsitä vastaan... Ulko-oven lukko lipsahti auki...\n\n\n\n\nLXIV.\n\nDora ei tahdo puhua.\n\n\nDick Shannon palasi asuntoonsa kello neljä aamulla saatettuaan Lacy\nMarshaltin takaisin kotiinsa, missä hänen äkillinen ilmestymisensä\nsaattoi mr Stanfordin hyvin hämmennyksiin.\n\nDick tapasi arkihuoneessaan kaksi miestä. Toinen oli uninen, mutta\nitsepäinen William, toinen...\n\n\"Tekö täällä, mr Torrington? Olette viimeinen henkilö maailmassa, jonka\nodotin tapaavani täällä!\"\n\nMies oli muuttunut. Hänen hiukan ivallisesta sävystään ei nyt näkynyt\nmerkkiäkään. Dick huomasi sen samalla hetkellä, kuin Torrington alkoi\npuhua.\n\n\"Minun oli välttämättömästi saatava tavata teitä. Tyttäreni on\nkadonnut.\"\n\n\"Teidän...?\"\n\n\"Minun tyttäreni — Audrey. Ettekö tietänyt, että hän on minun\ntyttäreni? En voi nyt kertoa sen enempää, mutta Audrey Bedford on\nAudrey Torrington, minun toisen vaimoni lapsi.\"\n\nDick katsoi häneen aivan kuin usvan läpi.\n\n\"Olen ymmälläni\", sanoi hän. \"Audrey... sanotteko, että hän on\nkadonnut? Mutta hänhän on asunut teidän hotellissanne!\"\n\n\"Hän lähti ulos eilen illalla eikä ole tullut takaisin. Annoin hänen\nmennä ulos, koska olin luvannut ottaa vastaan Martin Eltonin, jolla oli\nkerrottavana minulle jotakin -jotakin, minkä tiesin, ja jotakin minkä\narvasin.\"\n\nHän kertoi lyhyesti kaiken, mitä oli tapahtunut Martinin käydessä hänen\nluonaan.\n\n\"Hänen onnettomuudekseen tiesin kaikki tosiasiat ja arvasin, mihin\nhän pyrki, ennenkuin hän oli lopettanut. Annoin määräyksen, että\nAudreylle ilmoitettaisiin minun odottavan häntä, kun hän palaisi.\nKello yksitoista hän ei ollut vielä tullut takaisin; keskiyöllä, kun\nkysyin häntä arvellen hänen menneen joihinkin tanssiaisiin, hän oli\nyhä ulkona. Tietäessäni, että nuoret tytöt nykyisin ovat ylhäällä\nmyöhään yöhön asti, en ollut huolissani, ennenkuin kello tuli ensin\nyksi ja sitten kaksi. Silloin asetuin Scotland Yardin yhteyteen, mistä\nilmoitettiin, että te olitte ulkona, ja luvattiin ilmoittaa teille\nheti, kun palaisitte. En jaksanut odottaa enää kauemmin, vaan tulin\ntänne.\"\n\n\"Minne hän meni?\" kysyi Dick.\n\nMr Torrington pudisti päätään.\n\n\"En tiedä. Hän sanoi vain menevänsä ulos eikä kertonut kellekään, minne\naikoi. En ole tietystikään tarkastanut hänen huonettaan — en tahtonut\nryhtyä siihen keinoon, ennenkuin olin varma.\"\n\n\"Menemme nyt sinne\", sanoi Dick ja ajoi hänen kanssaan takaisin\nhotelliin.\n\nYöovenvartijalla, joka avasi heille oven, ei ollut mitään uutisia.\n\n\"Neiti ei ole vielä tullut takaisin, sir\", ilmoitti hän.\n\nHän vei heidät hissillä Audreyn kerrokseen ja avasi heille hänen\nhuoneensa oven. Vuoteessa ei ollut nukuttu; Audreyn yöpuku oli\nasetettu alaspäin käännetylle lakanan reunalle; lasillinen maitoa\noli yöpöydällä. Dick näki sen vieressä kuluneen kirjoitussalkun ja\naukaisi sen tarkastaen nopeasti siinä olevat kirjeet. Niissä ei ollut\nyhtään, josta olisi saanut vihjaustakaan Audreyn matkan määrästä, mutta\nlopuksi Dick näki mitättömän pienessä paperikorissa kirjeenpalasia.\nTyhjennettyään paperikorin sisällyksen pöydälle hän ryhtyi panemaan\nkokoon näitä palasia.\n\n\"Tämä on mrs Eltonilta, ja se on kirjoitettu tänään.\"\n\nJonkin ajan kuluttua kirje oli saatu kokonaiseksi. Siinä kehoitettiin\nAudreyta tulemaan aikaisin, ja siinä oli merkille pantava\njälkikirjoitus:\n\n \"Ole hyvä ja polta tämä kirje. Minusta on ikävää ajatella, että\n kirjeeni vetelehtivät siellä täällä, varsinkin hotellissa, missä kuka\n tahansa voi saada ne käsiinsä.\"\n\n\"Menen tapaamaan Eltoneita. Teidän ei tarvitse tulla mukaan, mr\nTorrington\", sanoi Dick levollisesti.\n\nTorrington teki vastaväitteitä, mutta huomasi lopulta tämän\ntoimenpiteen järkevyyden ja antoi Dickin mennä yksin.\n\nEltonin talo oli pimeässä, mutta Dickin ei tarvinnut odottaa kauan,\nennenkuin hän näki valon ilmestyvän eteiseen. Oven avaaja oli Martin\nElton; hän oli aamunutussaan, mutta puvussa näkyvät sikarintuhkan\njäljet kielivät, ettei hän ollut noussut suoraa päätä vuoteestaan.\n\n\"Halloo, Shannon! Tulkaa sisään. Olette jokseenkin varhainen vieras\",\nsanoi hän sulkiessaan oven.\n\n\"Onko vaimonne valveilla?\"\n\n\"En tiedä — käyn katsomassa. Onko teillä asiaa hänelle?\"\n\n\"Minulla on asiaa teille molemmille\", sanoi Dick.\n\nKun poliisivirkailija puhuu siihen sävyyn, jota Dick Shannon käytti, ei\nvastaväitteistä ole erikoisempaa hyötyä.\n\nViiden minuutin kuluttua Dora tuli alas aamuvaippaansa pukeutuneena.\n\n\"Tahdotteko puhua minun kanssani, kapteeni Shannon?\"\n\n\"Tahdon tietää, missä Dorothy Audrey Torrington on\", sanoi Dick.\n\n\"En tiedä...\", aloitti Dora.\n\n\"Ette tiedä mitä minä tarkoitan, tietysti. Kuulkaahan nyt, mrs Elton.\nTeidän sisarenne tuli tänne päivälliselle teidän kutsustanne. Lähetitte\nhänelle kirjeen, jonka pyysitte hänen polttamaan, mutta jota hän ei\npolttanut, vaan repi palasiksi. Hän saapui tähän taloon kello kuuden\nvaiheilla.\" Hän keskeytti äkkiä saatuaan uuden ajatuksen. \"Kutsukaa\ntänne palvelijattarenne!\" käski hän.\n\n\"Hyvä kapteeni Shannon, mitä hyötyä hänestä voi olla? Kerron teille\nkaikki, mitä tiedän. En tahtoisi palvelijoita sekoitettavan tähän\nasiaan\", sanoi Dora happamesti.\n\n\"Menkää kutsumaan hänet tänne!\"\n\nMartin meni ylös portaita talon ylimpään kerrokseen, koputti ovea ja\nhämmästyi suuresti, kun ovi heti aukeni ja sisäkkö tuli ulos, täysin\npuettuna ja päällystakki yllään.\n\n\"Mitä hittoa!\" huudahti Martin, ja tyttö naurahti.\n\n\"Mitä tahdotte, mr Elton?\"\n\n\"Kapteeni Shannon tahtoo puhutella teitä\", sanoi Martin\nhämmästyksestään selvittyään. \"Hän tiedustelee rouvan sisarta.\nTehän tiedätte, että hän söi täällä päivällistä eilen illalla, ja\nteidän olisi parasta sanoa Shannonille olleenne täällä koko ajan ja\nmuistavanne hänen lähtönsä täältä.\"\n\nTyttö ei vastannut mitään.\n\n\"Tässä on tyttö\", sanoi Martin saattaessaan sisäkön huoneeseen, ja Dora\nloi tyttöön tuiman silmäyksen.\n\n\"Miksi olette pukeutunut tuolla tavoin?\" kysyi hän vihaisesti.\n\n\"Koska pukeudun tällä tavalla aina, kun olen menossa ulos\", sanoi tyttö.\n\nHän oli punaposkinen, terveennäköinen nuori nainen, koko lailla\ntanakkatekoinen.\n\n\"No niin, tyttöseni\", sanoi Shannon, \"miss Audrey Torrington — eli,\nniinkuin hänet täällä tunnetaan, miss Bedford oli täällä päivällisellä\neilen, eikö niin?\"\n\n\"Uskon hänen olleen täällä, sir. Minä en ollut kotona, kun hän saapui,\nenkä nähnyt hänen lähtöään. Mrs Elton lähetti minut teatteriin ja\nerotti keittäjättären tuntia ennen miss Bedfordin saapumista, niin\nettä talossa oli ainoastaan kolme henkeä — mr ja mrs Elton sekä miss\nBedford.\"\n\n\"Minä en ollut täällä ensinkään\", sanoi Martin raivoissaan. \"Minä olin\nklubissani.\"\n\n\"Te olitte talossa, yläkerroksessa\", sanoi tyttö tyynesti. \"Minä\nen nähnyt miss Bedfordin lähtöä, koska olin kadun toisessa päässä\nkeskustelemassa erään meidän miehemme kanssa. Näin ajurinrattaiden\ntulevan täältä päin, ja luulen, että miss Bedford oli jo todellakin\npoissa talosta, kun minä sitten tulin kotiin.\"\n\n\"Erään teidän miehenne kanssa? Mitä sillä tarkoitatte?\" kysyi Dick.\n\nTyttö ei vastannut mitään, vaan otti esiin taskustaan pienen,\nviisisakaraisen hopeatähden.\n\n\"Olen Stormerin palveluksessa\", sanoi hän sitten ja lisäsi nähtyään\nkauhistuneen ilmeen Doran kasvoilla: \"Niin oli edellinenkin\npalvelijattarenne, mrs Elton. Olen odottanut teitä, sillä uskoin teidän\ntulevan\", sanoi hän puhuen nyt Dick Shannonille. \"Ainoa asia, jonka\nvoin teille ilmoittaa, on, ettei miss Bedford ole tässä talossa. Olen\ntutkinut sen ullakolta kellariin saakka.\"\n\nMartin Eltonin kasvot olivat kalmankalpeat. Hänen vaimonsa jatkoi\ntaistelua viimeiseen saakka.\n\n\"Kuinka romanttista!\" sanoi hän ivallisesti hymyillen.\n\"Naissalapoliisi! Olitte hyvin huono palvelijatar.\"\n\nTyttö keskeytti hänet.\n\n\"Minä tyhjensin pöydän\" — hän puhui yhä edelleen Shannonille — \"ja\nkaadoin miss Bedfordin lasissa jäljellä olleen viinin tähän\". Hän otti\ntaskustaan pienen lääkepullon, jossa oli juuri sen verran viiniä,\nettä pohja oli peitossa. \"Ja tämän löysin mrs Eltonin korulippaasta\nmyöhemmin illalla.\"\n\nDora yritti siepata hänen kädessään olevan pienen sinisen pullon, mutta\ntyttö oli varuillaan. Sysättyään vaivattomasti Doran syrjään hän pani\npullon Dickin käteen.\n\n\"Luultavasti huomaatte sen olevan butylikloridia. Siinä ei ole mitään\nnimilippua; se oli liuotettu pois. Mutta se haisee butylille.\"\n\nShannonin piirteet olivat kovat ja jäykät; hänen silmänsä kiilsivät\nkuin käärmeellä.\n\n\"Te olette kuullut, mitä tämä tyttö on sanonut, Elton. Missä on Audrey?\"\n\n\"Tahdotteko tietää sen?\" vastasi Martin hänelle. \"Voin sen ilmoittaa\nteille, mutta teidän on maksettava siitä — ei, en tarkoita rahaa.\nVaadin Doralle ja itselleni kaksikymmentäneljä tuntia päästäksemme\npois maasta. Luvatkaa se minulle, ja minä ilmoitan teille, missä hän\non. Ja teidän olisi parasta maksaa vaadittu hinta, Shannon\", sanoi\nhän tarkoituksellisesti. \"Hän on suuremmassa vaarassa, kuin voitte\naavistaakaan. Lupaatteko?\"\n\n\"En lupaa teille mitään\", sanoi Shannon. \"E päästä teitä käsistäni,\nvaikka Audreyn henki olisi kysymyksessä! Missä hän on?\"\n\n\"Ottakaa selville!\" huudahti Dora uhmailevasti: \"Jos tämä 'naispoliisi'\ntietää niin paljon, niin ehkäpä hän voi ilmoittaa teille enemmänkin.\"\n\nDick ei sanonut enää mitään. Hän veti takataskustaan käsiraudat ja\nnäpsäytti ne Martinin ranteisiin. Martin ei yrittänytkään vastarintaa,\nvaikka hänen kasvonsa kävivät äkkiä harmaiksi ja vanhannäköisiksi kun\nrauta kosketti hänen ihoansa. Ehkäpä hänen mieleensä johtuivat hänen\npoikaikänsä muistot, ne ohjeet, joiden mukaan hän kerran oli pyrkinyt\nelämään.\n\n\"Te ette saa panna minulle käsirautoja!\" kiljaisi Dora, kun Shannon\ntarttui hänen käsivarteensa. \"Ette saa! Ette saa!\"\n\nMutta Stormerin toimiston nainen pujahti hänen taakseen ja kävi kiinni\nhänen kumpaankin käsivarteensa. Seuraavalla hetkellä hän oli sidottu\naineellisemmalla siteellä kuin se, joka sitoi hänet hänen vieressään\nolevaan mieheen.\n\n\n\n\nLXV.\n\nStanford.\n\n\nDick vei heidät poliisiasemalle ja antoi määräyksen heidän\npidättämisestään. Tullessaan alas portaita hän teki Stormerin toimiston\ntytölle kysymyksen, jonka hän oli unohtanut tehdä aikaisemmin.\n\n\"Onko Eltonilla käynyt viime aikoina ketään vieraita?\"\n\n\"Kyllä — Stanford. Heillä oli riitaa jostakin. En voinut saada tarkkaa\nselkoa siitä, mitä riita koski — nähtävästi jotakin suunnitelmaa, sillä\nen voinut kuulla oikein hyvin. Mrs Elton seisoi niin lähellä ovea, että\nen uskaltanut kuunnella.\"\n\n\"Luuletteko Stanfordin olevan mukana tässä asiassa?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Sitä on vaikea sanoa. Minusta tuntuu, etteivät he ole mitään hyviä\nystäviä. Kuulin Eltonin kiljuvan puhelimessa Stanfordille, ja hänen\nvastauksistaan päättelin, että heidän välillään oli jotakin riitaa.\"\n\n\"Näin Stanfordin tänä yönä\", sanoi Dick Shannon miettiväisesti, \"mutta\nhänellä ei näyttänyt olevan mitään omallatunnollaan\". Hän ojensi\ntytölle kätensä. \"En hyväksy yksityisetsiviä\", sanoi hän raukeasti\nhymyillen, \"mutta alan vähitellen tottua Stormerin toimistoon\".\n\nHän ajatteli ensin palata hotelliin kertomaan Torringtonille, mitä oli\ntapahtunut, mutta sensijaan hän selitti lyhyesti asian puhelimitse\nja luvattuaan käydä hotellissa myöhemmin lähti Portman Squarelle.\nJos jokin paikka Lontoossa oli ansainnut hänen ikuisen vihansa, niin\nainakin tämä komeiden talojen kasautuma oli varmasti sellainen. Hän\nkoputti ja soitti ovikelloa, ja koputti jälleen. Kului kokonaista\nkymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai ketään kuulemaan, ja sitten\nStanford tuli itse avaamaan hänelle oven. Nähdessään salapoliisin hän\nsai kasvoilleen levottoman ilmeen. Dick olisi voinut vannoa hänen\nvapisevan.\n\n\"Missä on miss Bedford?\" kysyi salapoliisi ilman valmisteluja. \"Ja\najatelkaa tarkkaan, ennenkuin vastaatte, Stanford. Elton ja hänen\nvaimonsa ovat jo lukon takana, ja siinä vieressä on mukava koppi, johon\njuuri te olisitte sopiva asukas.\"\n\nMies tuijotti häneen typerästi; hänen näytti olevan vaikea löytää\nsanoja vastatakseen.\n\n\"En tiedä, mitä te tarkoitatte Audrey Bedfordista\", sanoi hän lopuksi.\n\"Kuinka minä tietäisin? Olen ollut täällä koko illan; te itse näitte\nminut täällä. Hän ei tulisi ainakaan tähän taloon.\" Ja sitten hän\naivankuin aavistaen, ettei Shannonilla ollut mitään tarkkoja tietoja,\njatkoi rohkeammin: \"Mitä tekemistä Martin Eltonilla on minun kanssani?\nOlen riitaantunut hänen kanssaan — sehän teidän pitäisi tietääkin.\nMinulla oli sanasota hänen kanssaan eräästä minulle kuuluvasta\nesineestä, jonka hän on hävittänyt.\"\n\n\"Kuka siellä on?\" kuului ääni ylhäältä portaista.\n\n\"Shannon\", murisi Stanford, ja Marshalt tuli aamunuttuaan napittaen\nalas portaita.\n\n\"Tahdotteko tavata minua, Shannon?\"\n\n\"Tulin tapaamaan Stanfordia. Audrey Bedford katosi eilen illalla\nsyötyään päivällistä sisarensa kanssa Curzon Streetin varrella. On\nolemassa todistuksia siitä, että hänet on huumattu ja viety jonnekin.\nOn täysi syy uskoa, että tämä mies tietää siitä asiasta\".\n\n\"Minä en tiedä mitään\", sanoi Stanford äreästi.\n\n\"Tulkaa ylös minun huoneeseeni\", keskeytti Marshalt.\n\nKaikki kolme menivät ylös lukuhuoneeseen, ja Marshalt väänsi valot\npalamaan.\n\n\"Saanko nyt kuulla, mikä on kysymyksessä?\"\n\n\"Olette jo kuullut kaiken, mitä teidän tarvitsee tietää, Marshalt\",\nsanoi Stanford töykeästi. \"Tällä salapoliisilla ei ole mitään minua\nvastaan. Minulla on puhtaat paperit, eikä hän voi saada minua\ntunnustamaan sellaista, mitä en ole tehnyt.\"\n\n\"Jos tulee kysymykseen teidän kiinnipanemisenne, niin te olette\nkäsissäni\", sanoi Dick. \"Kaksi päivää sitten me löysimme erään Malpasin\ntalossa olevan epäjumalankuvan sisästä erinäisiä esineitä — enemmän\nhiomattomia timantteja kuin olen nähnyt koskaan ennen. Ennenkuin\nehdimme viedä niitä pois, tapahtui jotakin. Timantit katosivat. Viittä\nminuuttia myöhemmin valot sammuivat jälleen; joku oli erehtynyt, ja me\nlöysimme ne kaikki isosta ruskeasta käsilaukusta, joka on sen jälkeen\nsaatu säilöön.\" Marshaltin kasvojen ilme oli katsomisen arvoinen.\n\n\"Timantteja... epäjumalankuvassa!\" Hän kääntyi hitaasti Stanfordiin\npäin. \"Mitä te tiedätte siitä, Stanford?\"\n\n\"En mitään!\" sähähti tämä.\n\n\"Kenties ette tiedä mitään siitä käsilaukusta, johon ne oli pantu —\nuudesta käsilaukusta, jonka Waller, Regent Streetin varrella, on myynyt\nsamana iltapäivänä — myynyt teille!\" Dickin syyttävä sormi osoitti\nStanfordia. \"Waller selitti tänä yönä tuntevansa ostajan teiksi. Otimme\npuhelun hänen kotiinsa Elthamiin. Hän muistaa myyneensä sen käsilaukun;\nse oli tahrautunut sisältä, ja hän myi sen halvalla. Ja se mies, jolle\nhän sen myi, olitte te!\"\n\nStanford ei vastannut. Hän seisoi toinen käsivarsi nojaten marmoriseen\nuuninreunakkeeseen katsoen isoon, tyhjään takkaan.\n\n\"Kuulitteko, mitä kapteeni Shannon sanoi?\" kysyi Marshalt terävästi.\n\n\"Kuulin. Minulla ei ole mitään sanottavaa.\"\n\n\"Missä on Audrey Bedford?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sanottavana\", sanoi Stanford. \"Voitte panna\nminut kiinni, jos tahdotte. Ja mitä käsilaukkuun tulee, niin te näette\nunta. Minä varastan kaikki käsilaukkuni!\"\n\n\"Tunnetteko Slick Smithin?\"\n\n\"Olen nähnyt hänet\", sanoi Stanford äreästi. \"Jos tahdotte viedä minut,\nlähden kyllä\", lisäsi hän sitten äkkiä raivostuen.\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"En vie teitä nyt. Aion saada tämän käsilaukkua koskevan kysymyksen\nperinpohjin puiduksi huomenna. Te voitte olla sellaisessa paikassa,\nmistä minä voin löytää teidät, ja jos saan selville, että olette\nosallinen tähän ryöstöön, tulette olemaan liian sairas ollaksenne\nsurullinen!\"\n\nVaikka matka Portman Squarelta Ritz-Cartoniin olikin lyhyt, vaipui Dick\nShannon uneen, niin että autonkuljettajan oli herätettävä hänet.\n\n\"Tehän olette aivan lopussa\", sanoi Torrington nähdessään salapoliisin\nja kysyi sitten kiihkeästi: \"Luuletteko niiden ihmisten todellakin\ntietävän? Eivätkö he valehtele?\"\n\n\"Tarkoitatteko Eltoneita? He tietävät kyllä\".\n\nTorrington käveli edestakaisin arkihuoneessaan.\n\n\"Voisinko minä tavata heitä?\" kysyi hän.\n\nDick epäröi.\n\n\"Hehän ovat pidätettyinä, eikö niin?\"\n\n\"Niin, teknillisesti he ovat pidätettyinä. En ole vielä syyttänyt\nheitä\", sanoi Shannon. \"Ei ole olemassa mitään syytä, mikä estäisi\nteitä tapaamasta heitä.\"\n\nHän ei kysynyt Audreyn isältä, miksi tämä tahtoi keskustella Eltonien\nkanssa. Hän tiesi, mutta ei kuitenkaan tahtonut tietää. Tiedon, jota\nhänen ei ollut onnistunut saada uhkauksilla, Torrington saisi rahalla.\n\n\"Voitteko päästää heidät vapaiksi? Minä tiedän kysyväni sellaista, mitä\nette mielellänne tee, mutta minä tiedän myöskin, Shannon, ettei koko\nmaailmassa ole ketään, jolle Audreyn turvallisuus merkitsee enemmän\nkuin teille.\"\n\nTaistelu Dick Shannonin sydämessä oli lyhyt.\n\n\"Tulkaa minun mukanani\", sanoi hän, ja he palasivat poliisiasemalle.\n\n\"Te voitte päästää vapaiksi henkilöt, jotka minä pidätin\", sanoi Dick\nvuorossa olevalle kersantille. \"Jos tarvitsen heitä, niin tiedän, missä\nhe ovat tavattavissa.\"\n\nHän poistui poliisiasemalta, ennenkuin Elton ja hänen vaimonsa olivat\ntulleet saapuville, ja kiipesi väsyneesti ylös asuntonsa portaita\nkellon juuri lyödessä viittä.\n\nUskollinen William istui odottamassa.\n\n\"Pankaa herätyskello soimaan yhdeksältä. Teidän ei tarvitse vaivautua\nnousemaan ylös\", sanoi Dick.\n\nHän heitti pois kenkänsä ja kauluksensa, ja asetettuaan herätyskellon\ntuolille muutaman tuuman päähän päästään hän heittäytyi vuoteelleen\ntäysissä pukimissa ja nukkui samalla hetkellä.\n\nKello yhdeksän hän heräsi musikaalisen maanjäristyksen meluun ja\nmeni puolinukuksissa suihkuunsa, eikä jääkylmällä vedelläkään ollut\nsen tavallista vaikutusta, sillä hän nukkui seisoallaan, kun William\nkurkisti ovesta ja saattoi hänet jälleen tajuihinsa.\n\n\"Saisitte paremman suihkun, sir, jos riisuisitte pois vaatteenne\",\nsanoi William kunnioittavasti.\n\nDick heräsi hätkähtäen ja huomasi olevansa puettu ja likomärkä. Hän\nnautti pikaisen aamiaisen puhelinkeskustelujen lomassa. Torrington\nei ollut palannut hotelliinsa, ja tähystäjät Doughty Streetillä\neivät olleet nähneet merkkiäkään Slick Smithistä; mikä seikka ei\nhuolestuttanut Dickiä. Kunhan Slick Smithin vain annettaisiinkin olla\nyksinään!\n\nDick oli soittanut ja pyytänyt Willamia korjaamaan pois aamiaisen, kun\nTorrington saapui.\n\n\"Koetin taivuttaa heitä kaikin tavoin\", sanoi hän istuutuen väsyneenä,\n\"ja mies on taipuvainen auttamaan minua. Mutta se nainen!\"\n\n\"Hän pitää miestään ohjaksissaan, niinkö? Luuletteko heidän tietävän?\"\n\n\"He tietävät varmasti\", sanoi vanha Torrington surullisesti. \"Doran\nviha on kamala nähdä. Näyttää siltä, kuin kaikki se inho, jota hänen\näitinsä tunsi minua kohtaan, olisi perintönä siirtynyt Doralle ja\nkohdistunut Audrey-parkaan. Tarjosin heille rahaa — lupasin heille\nturvallisuuden\", lisäsi hän vilpittömästi, \"vaikka tiesin, ettette\nhyväksyisi sitä. Sanoin, että antaisin heille niin paljon rahaa,\nettä he voisivat elää ylellisesti lopun ikäänsä, ja antaisin heidän\nkäytettäväkseen tänä aamuna lentokoneen, joka veisi heidät Ranskaan.\nMutta mikään ei voinut horjuttaa Doraa. Mies on jo aivan lamassa, mutta\nDoran voimat näyttävät kasvavan samassa määrin, kuin hänen asemansa käy\nvaarallisemmaksi. Stanford tietää.\"\n\n\"Oletteko tavannut hänet? Mikä saa teidät sanomaan, että hän tietää?\"\n\n\"Se pääsi Eltonilta sattumalta. Vain nimen ensimmäinen tavu, mutta minä\nolen varma siitä, että hän on siinä osallisena.\"\n\n\"Käyn tapaamassa häntä uudelleen\", sanoi Dick. \"Minun on mentävä sinne\nuudelleen tänä aamuna. Aion viedä Lacy Marshaltin Malpasin taloon\nnähdäkseni, mitä voin saada irti hänestä.\"\n\n\"Ettekö antaisi minun tulla mukaan?\" kysyi Torrington kiihkeästi.\n\n\"Tahtoisin teidän menevän nukkumaan\", sanoi Dick laskien kätensä\nTorringtonin olalle. \"Minä voin kestää tämän hiukan paremmin kuin te.\"\n\nTorrington pudisti päätään.\n\n\"En voisi nukkua. Vanhat ihmiset tarvitsevat vähemmän unta kuin muut.\nOnko teillä mitään sitä vastaan, että odotan täällä? Minusta on\nsietämätöntä mennä yksinäni takaisin hotelliin.\"\n\nDickin auto oli tuskin kadonnut kulman taakse, kun melkein\nvastapäätä olevan talon varjosta astui esiin mies, joka oli suurella\nmielenkiinnolla seurannut hänen lähtöään.\n\nMies oli Slick Smith, joka hänkin olisi antanut tuhat dollaria\nsaadakseen nukkua kymmenen tuntia.\n\n\n\n\nLXVI.\n\nTakateitse.\n\n\nSlick Smithin oli noudatettava tavatonta varovaisuutta. Hän tiesi, että\njokainen siviilipukuinen poliisimies Lontoossa oli häntä etsimässä,\neikä hän ollut sitä tyyppiä, jolle tekoparta antoi uutta oman arvon\ntuntoa.\n\nSää suosi häntä; sade jatkui ja jatkui ja yhä vielä jatkui. Mr\nSmith siunasi sydämessään ankaria luonnonvoimia; ne tekivät hänelle\nmahdolliseksi päästä aivan niiden miesten nenien editse, jotka olivat\nhäntä etsimässä. Hän veti alas pehmeän huopahattunsa reunan, nosti\nkauluksensa silmiinsä saakka ja kulki kadun poikki.\n\nTaksa-autoja on harvassa sateisina päivinä, sillä sellaisetkin\nhenkilöt, joita autonkuljettajat sanovat \"amatööriratsastajiksi\",\nkaivavat esiin lanttinsa ja antautuvat autohurjisteluun, josta he eivät\nhaaveilisikaan muissa tapauksissa. Mutta mr Smithillä oli onnea; hän\nlöysi ensiluokkaisen auton, joka sattumalta oli vapaana.\n\n\"Ottakaa kiinni tuo pitkä, keltainen auto. Tavoitatte sen Regent\nStreetin tungoksessa. Pitäkää se näkyvissä\", sanoi hän ja olikin\nehtinyt aivan Dickin kintereille, ennenkuin tämä oli selvinnyt siitä\ntungoksesta, joka kasautuu varhaisina aamuhetkinäkin Oxford Circukselle.\n\nNiinkuin Smith epäili, oli Shannon matkalla Marshaltin taloon. Kun hän\noli saanut varmuuden siitä seikasta, antoi hän autonkuljettajalleen\nmääräyksen muuttaa suuntaa ja astui pois autosta viidenkymmenen metrin\npäässä aukiosta sellaisessa paikassa, missä häntä ei kukaan pitänyt\nsilmällä. Takakadut olivat tähän aikaan aamulla täynnä ääntä, sillä\nautonkuljettajat olivat täydessä työssä vaunuvajoissaan, ja paria\nkuorma-autoa pantiin kuntoon päivän töitä varten avonaisella kadulla.\n\nKaikilla näillä miehillä oli kyllin puuhaa omissa tehtävissään\nollakseen uteliaita, joten kukaan ei huomannut sitä tanakkaa miestä,\njoka ilman päämäärää käveli sen aitauksen vierustalla, joka erotti\nPortman Squaren varrella olevien talojen pihat tästä takakadusta.\nKukaan ei myöskään nähnyt hänen pujahtavan sisään siitä portista, joka\nvei hänet Malpasin talon takapuolelle. Ja jos joku olisi nähnytkin,\nniin takakaduilla oli näinä päivinä maleksinut niin paljon outoja\nmiehiä, että näkijä olisi pitänyt häntä salapoliisina eikä olisi\nvälittänyt asiasta sen enempää, sillä Portman Squaren murhan herättämä\nmielenkiinto oli jo melkein kokonaan haihtunut.\n\nDickin, joka ei tietänyt, että häntä seurattiin, eikä olisi\nsiitä välittänyt, vaikka olisi tietänytkin, päästi sisään eräs\npalvelustytöistä. Hänet ohjattiin heti ylös lukuhuoneeseen, missä mr\nMarshalt istui yksin synkin ilmein, jota hänen vieraansa saapuminen ei\nollut omiaan poistamaan.\n\n\"Tahdon tavata Stanfordia, mr Marshalt, mutta sillä välin pyytäisin\nteitä tulemaan minun mukanani tuohon salaperäiseen taloon ja kertomaan\nminulle kaiken, mitä teille siellä tapahtui.\"\n\nMarshalt nousi seisomaan hiukan vitkastellen.\n\n\"En pidä siitä paikasta\", sanoi hän ärtyisästi, \"mutta teillä on oikeus\nsaada tietää kaikki täsmälleen, niinkuin se tapahtui. Voitteko päästä\nsinne sisään?\"\n\n\"Minulla on avain, jos sähkölaitteet eivät ole toimimassa.\"\n\nHän selitti järjestelmän, jolla ovet avattiin ja suljettiin.\n\n\"Minä arvasinkin sen, kun menin sinne\", nyökkäsi Marshalt. \"Suoraan\nsanoen sitä samaa järjestelmää tarjottiin minullekin, mutta minä\nen huolinut siitä. Se olisi hyvin hankala, jos sähkövirta joutuisi\nepäkuntoon.\"\n\n\"Virta joutuu epäkuntoon tänään iltapäivällä\", sanoi Shannon.\n\"Järjestän niin, että se katkaistaan erilleen pääjohdosta. Tahdotteko\ntulla nyt, vai odottaisitteko mieluummin siksi, kunnes olette syönyt\naamiaisenne? Minulla ei ole mitään kiirettä.\"\n\n\"Tulen nyt heti\", sanoi Marshalt.\n\nHän meni alas salapoliisin kanssa ja puki yllensä sadetakin, ja he\nlähtivät yhdessä viereiseen taloon. Avain kääntyi Malpasin ulko-oven\nlukossa, ja ovi aukeni. Dick näki puisen kiilan hallin lattialla ja\ntyönsi sen terävän pään avonaisen oven alle Marshaltin seuratessa\nmielenkiintoa osoittaen hänen hommiaan.\n\n\"Tahtoisitteko, että kertoisin teille kaiken, mitä minulle tapahtui\nsinä iltana, jolloin minua ammuttiin? Minä tulin sisään tästä ovesta\",\nsanoi hän, \"ja, niinkuin tiedätte, ei minua vastaanottamassa ollut\nketään.\"\n\nHän ohjasi kulun ylös portaita puhuen kaiken aikaa. Seuraavassa\nkerroksessa hän pysähtyi.\n\n\"Olin jossakin näillä paikoin, kun ääni pyysi minua tulemaan sisään.\nLuulen sanoneeni, että olin portaiden juuressa — ei, olen oikeammassa\nsanoessani, että olin jossakin näillä paikoin.\"\n\nHe menivät sisälle pitkään huoneeseen, ja Dick veti auki ikkunan verhot.\n\n\"Tahdotteko nyt kuvata minulle, missä Malpas seisoi ampuessaan?\nAsettukaa samaan asemaan, mr Marshalt.\"\n\nLacy meni huoneen toiseen päähän, niin että hänen selkänsä oli kätkössä\nolevan kuvapatsaan kohdalla.\n\n\"Hän oli tässä\", sanoi hän, \"ja minä olin siinä, missä te seisotte\".\n\n\"Koko asia on minulle aivan selvä.\" Dick puhui hyvin harkitusti.\n\"Luulen, että minulla oli ratkaisu jo viikko sitten — se on...\"\n\nSamassa ovi sulkeutui pamahtaen.\n\n\"Mitä se oli?\" kysyi Lacy hätkähtäen.\n\nShannon ei ollut millänsäkään. Hän oli jo tottunut tällaisiin\ntapahtumiin.\n\n\"Näyttää siltä, kuin ovet olisivat sulkeutuneet meidän takanamme.\"\n\nHän koetti työntää oven auki, mutta ei onnistunut yrityksessään. \"Missä\non Stanford?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Hän on jossakin minun talossani\", sanoi Marshalt hitaasti. \"Kuka sen\nteki?\"\n\n\"Sen juuri aion ottaa selville — tänään\", sanoi Shannon, \"ja te tulette\nauttamaan minua. Kas, nyt ovi aukeni jälleen!\"\n\nSe aukeni hitaasti.\n\n\"Se on omituista\", mutisi Marshalt.\n\nHän meni nopeasti ulos huoneesta ja katsoi porraskaiteiden yli.\n\n\"Se on hyvin omituista! Mutta te puhuitte minulle jostakin\nepäjumalankuvasta — missä se on?\"\n\nDick meni hänen kanssaan takaisin huoneeseen ja veti syrjään verhot —\nja hätkähti huudahtaen taaksepäin. Epäjumala oli siellä — ja jotakin\nmuutakin. Mustalla marmorijalustalla makasi velttona, pää toisella ja\njalat toisella puolella riippuen — Big Bill Stanford!\n\n\n\n\nLXVII.\n\nViimeinen uhri.\n\n\nDick hypähti Stanfordin luo ja suoritti pikaisen tarkastuksen.\n\n\"Hän ei ole kuollut\", sanoi hän, \"mutta hän kuolee pian, jollemme\nhanki hänelle apua. Tahdotteko juosta takaisin taloonne ja soittaa\nMiddlesexiin pyytäen lähettämään sairasvaunut? Tämä puhelin ei ole\nkunnossa\", sanoi hän nähdessään Lacyn katsahtavan pöydällä olevaan\npuhelimeen.\n\nKun Marshalt oli mennyt, tarkasti Shannon pikaisesti Stanfordin vammat.\nHänessä oli kolme kuulanhaavaa, yksi olkapään läpi, toinen, joka oli\ntunkeutunut sisään sydämen alta, ja kolmas, joka oli viiltänyt haavan\nniskaan. Mies oli tiedottomana ja ehkä viimeisillään. Shannon tarkasti\nkuvan jalustan: se oli paksulta veressä; ja hän oli tuskin lopettanut\ntarkastuksensa ja tyrehdyttänyt verenvuodon olkapäässä olevasta\nhaavasta, kuin sairasvaunujen kellon kimeä ääni kuului kadulta, ja\nparin minuutin kuluttua valkovaippaiset miehet nostivat tiedottoman\nmiehen paareille.\n\n\"Kuinka se on voinut tapahtua?\" kysyi Marshalt otsa rypyssä ja\nneuvottomana. \"Erosin hänestä varastohuoneessani, missä säilytän\nkaikenlaisia tarpeettomia tavaroita. On totta, että vaihdoin muutamia\nteräviä sanoja hänen kanssaan. Minä en usko, ettei hän tiedä mitään\nAudrey Bedfordista, ja minä sanoin sen hänelle, ja hän sanoi jättävänsä\nkoko talon. Olen täydellisesti vakuutettu siitä, että hänet on murhattu\nsen jälkeen, kuin te ja minä lähdimme ulos. Se on kamalaa, kamalaa!\nMikä mies se Malpas onkaan? Hänen täytyy olla ruumistunut paholainen!\"\n\n\"Siinä olette oikeassa\", sanoi Dick. Hän katsoi miettiväisenä ovea.\n\"Minä olen niin kyllästynyt tämän talon tutkimiseen kaikkien näiden\ntapahtumien jälkeen, etten luule enää välittäväni koko asiasta.\nStanfordilla ei ollut kaulusta eikä kaulanauhaa. Huomasitteko sen?\"\n\n\"Kyllä. Minusta se oli omituista. Kun minä näin hänet aikaisemmin, niin\nhänellä olivat ne molemmat.\"\n\n\"Näyttäkäähän minulle, missä hän oli\", sanoi Dick, ja he palasivat\nyhdessä viereiseen taloon.\n\nEnsimmäinen asia, jonka he näkivät varastohuoneessa, oli kaulus ja\nkaulanauha, jotka riippuivat siellä naulassa seinällä.\n\nShannon puhutteli toista kahdesta jäljelläolevasta palvelijattaresta.\nStanford oli nähty sinä aamuna; tyttö, joka oli päästänyt Dickin\nsisään, sanoi nähneensä Stanfordin varastohuoneessa vähän ennen\nsalapoliisin saapumista, ja siinä olivatkin kaikki tiedot, jotka Dick\nkykeni saamaan. Stanford oli asunut Marshaltin huoneessa siihen saakka,\nkunnes talon omistaja oli palannut, minkä jälkeen hän oli muuttanut\ntavaransa niihin huoneisiin, jotka Tongerin eläessä olivat olleet tämän\nhallussa.\n\nDick oli nähnyt nämä huoneet aikaisemmin eikä nyt löytänyt mitään,\nmistä hänelle olisi ollut apua. Stanfordin vaatimattomassa\nmatkalaukussa oli ainoastaan muutamia pukukappaleita, mannermaajunien\naikataulu ja joitakin toalettitarpeita.\n\nDick tuli jälleen alas katkerasti pettyneenä, sillä hän ei ollut saanut\nkäsiinsä mitään, mikä olisi saattanut hänet lähemmäksi Audrey Bedfordin\nkatoamisen arvoitusta.\n\nHän oli lähettänyt Steelin haavoittuneen Stanfordin vuoteen viereen\nantaen hänelle ohjeet, että hänen oli pysyttävä paikallaan siihen\nsaakka, kunnes toinen mies tulisi hänen tilalleen, ja merkittävä\nmuistiin kaikki, mitä haavoittunut puhuisi joko houraillessaan\ntahi tultuaan jälleen tajuihinsa, mihin mahdollisuuteen sairaalan\nviranomaiset eivät olleet valmistautuneet. Heti kun Dick oli laatinut\nraporttinsa tästä uudesta tapahtumasta, hän ajoi Middlesexiin, missä\nhänet päästettiin siihen yksityisosastoon, johon Stanford oli otettu.\nSteel seisoi vuoteen vieressä pitäen silmällä tajutonta miestä.\n\n\"Hän tietää, missä tyttö on\", sanoi kersantti.\n\n\"Onko hän puhunut?\" kysyi Dick nopeasti.\n\n\"Ainoastaan unissaan; kun hänelle annettiin huumausainetta, ennenkuin\nkuulaa ryhdyttiin poistamaan, huusi hän: 'En tahdo sanoa teille, missä\nhän on!'\"\n\n\"Se ei ole paljoa; luultavasti hän luuli puhuvansa minulle. Täältä ei\nole saatavissa mitään.\"\n\nHän seisoi epävarmana Middlesex-sairaalan portailla tuntien olevansa\nlyöty mies ja ihmetellen, mille tielle hänen nyt olisi käännyttävä.\nHän ei voinut uskoa, että Audrey oli Lacyn talossa — mahdotonta oli,\nettä hänet olisi viety salaperäiseen taloon, jonka jokainen huone oli\nmilloin tahansa tarkastettavissa. Niin Dick päätteli, ja täsmälleen\nsamalla hetkellä Audrey Bedford juoksi kiljuen käytävää pitkin, ja\nhänen jäljessään mr Malpasin peloittava hahmo.\n\n\n\n\nLXVIII.\n\nKääntyvä seinä.\n\n\nSenjälkeen kuin Dick Shannon oli lähtenyt, istui Lacy Marshalt\npitkän aikaa kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päätään käsiinsä.\nLopuksi hän ojentautui suoraksi ja painoi soittokellon nappia. Yksi\npalvelijattarista saapui pitkän odotuksen jälkeen.\n\n\"Kuka muu on talossa?\" kysyi Marshalt terävästi.\n\n\"Milly, sir.\"\n\n\"Pyytäkää hänetkin tänne.\"\n\nMarshalt otti taskustaan kourallisen rypistyneitä seteleitä, valitsi\nniiden joukosta muutamia ja suoristi ne. Kun tytöt saapuivat, oli\nheidän edessään pöydällä kaksi pientä setelipinkkaa.\n\n\"Siinä on palkkanne ja kuukauden palkka irtisanomisen asemesta. Olen\npäättänyt sulkea talon ja matkustaa ulkomaille.\"\n\n\"Milloin tahdotte meidän lähtevän, sir?\" kysyi toinen tytöistä\nhämmästyneenä.\n\n\"Tahdon teidän lähtevän heti. Itse aion lähteä puolen tunnin kuluttua.\"\n\nHän katsoi portailta, kun heidän tavaransa vietiin pois, ja\nnäki lopuksi heidän ajurinsa katoavan näkyvistä. Sitten hän\nmeni ulko-ovelle, asetti varmuusketjun paikalleen, kiersi oven\nkaksinkertaiseen lukkoon ja työnsi vielä salvan eteen, minkä jälkeen\nhän palasi toimettomuuteensa lukuhuoneeseensa. Hänen kasvoilleen oli\nilmestynyt hymy, josta leikki oli kaukana. Hän ajatteli miestä, joka\noli kerran yrittänyt ryöstää hänen omaisuutensa ja joka oli pettänyt\nhänet, miestä, joka oli kieltäytynyt puhumasta, kunnes...\n\nHän istui puoli tuntia ajatuksiinsa vaipuneena. Ovikellon kilinä,\njota seurasi jyrisevä koputus, sai hänet kavahtamaan pystyyn. Hän\nastui ikkunan ääreen ja tirkisti ulos. Portailla olivat Elton ja hänen\nvaimonsa. Ja Torrington — niin, hän tunsi Torringtonin, vaikk'ei ollut\nnähnyt tätä moniin vuosiin. Lisäksi oli siellä eräs poliisitarkastaja\nja neljä miestä, jotka olivat ilmeisesti salapoliiseja.\n\nHän otti taskustaan litteän kahvan ja naskalin, ja sovitti ne\nyhteen. Sitten hän astui uunin luo ja työnsi naskalin syvälle niiden\npuuleikkauksien keskelle, jotka reunustivat tulisijaa. Hän väänsi\nnaskalia, ja uuni kääntyi äänettömästi näkymättömissä olevan navan\nympäri. Iso epäjumalankuva oli sivuittain hänen oikealla puolellaan,\nvasemmalla puolella puolikäännöksen tehnyt uuni. Sitten hän avattuaan\nkirjoituspöytänsä alalaatikon otti sieltä kaksinkertaisen pohjan\nvälistä pienen kotelon ja puuhaili hetkisen sen ääressä. Tekotukka,\npitkä riippunenä, terävä leuka, joiden väri sopi niin hyvin hänen\nkasvoihinsa, ettei asiantuntijakaan olisi tietänyt, missä luonnollinen\nloppui ja keinotekoinen alkoi — kaikki kiinnitettiin näppärin sormin\nkohdalleen.\n\nKoputus ovella jatkui yhä, ja nyt hän kuuli lasin särkymisestä syntyvän\näänen. Hän oli ottanut pois avaimen, joten siitä ei olisi heille apua,\najatteli hän.\n\nSitten hän astui puoliympyrän muotoisen uuninedustan sisään ja\nkäänsi jälleen naskalia, tällä kertaa vasemmalle. Kun uuni ja seinä\npyörähtivät ympäri, piti hän jalallaan vastaan vaimentaakseen sysäystä,\njoka syntyi, kun uunin pyörähdysliike lakkasi. Kömpelö Tonger oli\nkerran antanut sen seisahtua niin äkillisellä sysäyksellä, että hehkuva\nhiili oli lennähtänyt Malpasin huoneeseen. Naskali tuli jälleen\nkäytäntöön, ja seisoen syrjässä Marshalt näki uunin kääntyvän oikeaan\nasentoonsa. Hän irroitti naskalin ja kahvan jälleen toisistaan, pani\nne takaisin taskuunsa ja lähti sitten hyvin hitaasti astumaan ylös\nportaita.\n\nAudrey Bedford oli siellä. Vastahakoisesti, vaivalloisesti oli Stanford\nsen hänelle ilmoittanut. Ja nyt tämä murhenäytelmä, joka ei ollut\nriistänyt häneltä ainoastaan sitä omaisuutta, jonka hän oli koonnut,\nvaan uhkasi riistää häneltä hänen henkensäkin, päättyisi Audrey\nBedfordiin — josta se oli alkanutkin.\n\nMarshalt pysähtyi sillä kerroksen kohdalla nauttiakseen etukäteen\nsiitä julmasta lopullisesta voitosta, jonka hän saavuttaisi niistä\nlain koirista, jotka parhaillaan haukkuivat hänen ovellaan innokkaina\nottamaan hänet kiinni ja laahaamaan hänet siihen kauheaan aitaukseen,\njossa hän saisi kuulla punavaippaisen, valkotukkaisen miehen julistaman\nkuolemantuomion. Lacyn huulilla oli hymy, joka näytti jähmettyneen\nniille liikkumattomaksi. Kaikki hänen suunnitelmansa — hänen\nponnistuksensa — hänen ovelat juonensa...\n\nJa sitten hän muisti jotakin, mikä pyyhkäisi pois hänen hymynsä. Miksi\novien sulkulaitteet olivat toimineet, kun hän oli siellä Dick Shannonin\nkanssa? Oliko siihen olemassa jokin syy? Hän kohautti hartioitaan.\nSääsuhteet — ja tuhannet muut seikat voivat vaikuttaa sähkövirran\nsulkeutumisen...\n\nNyt hän oli oven ulkopuolella ja taivutti päätään kuunnellen. Hän kuuli\nkäytävästä keveitä askelia ja hymyili jälleen. Puolet siitä julmasta\nilosta, jota hän tunsi sydämessään, johtui siitä, että hän jo ennakolta\nnautti siitä kauhusta, jonka hänen ilmestymisensä herättäisi Audreyssä.\n\nHän avasi portaissa olevan pienen kaapin, väänsi sähkövirran\nkatkaisijaa ja tiesi, että valot olivat samalla hetkellä sammuneet\nsiinä tyhjässä huoneessa, jonka kautta hän pian kulkisi etsien\nsaalistaan. Hän ei tarvinnut mitään valoa, ei edes sitä taskulamppua,\njota oli pitänyt mukanaan valaistakseen kasvonsa ja säikyttääkseen\nkaikkia, jotka näkivät hänet. Pimeys kuului hänelle, ja Audreylle.\n\nHän väänsi avainta. Sitä tehdessään hän kuuli Audreyn keveiden\naskelien kiitävän pitkin käytävää, kuuli hänen jokeltavan jotakin ja\noven paukahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli sisäpuolella; avain\npistettiin lukkoon, ja lukko käännettiin kiinni. Hän oli kahdenkesken\nAudreyn kanssa. Audrey Bedfordia ei voinut auttaa Jumala eivätkä\nihmiset.\n\nHänen herkkätuntoiset kätensä hapuilivat seiniä. Hän hiipi hitaasti\neteenpäin, kunnes saapui ensimmäiselle ovelle ja avasi sen. Hän ei\nvoinut kuulla sieltä mitään hengitystä, mutta hänen täytyi olla varma.\nHän kulki ensin pitkin seiniä ja sitten huoneen poikki kädet levällään\nja saapui jälleen käytävään. Toinen huone — se oli sama, jossa Audrey\noli ollut. Marshalt tunnusteli jalallaan vuodetta, mutta ei kuullut\nmitään ääntä, ja teki kierroksensa tässäkin huoneessa. Hän pysähtyi\navattuaan kolmannen huoneen oven ja kuunteli. Audrey oli siellä!\nMarshalt tunsi hänen läsnäolonsa, kuuli jonkun hengittävän.\n\n\"Tule tänne, kultaseni! Et voi päästä karkaamaan minun luotani tällä\nkertaa. Meillä on sopimus; se on lykkäytynyt pitkän aikaa, mutta sinun\ntäytyy pitää se tänään!\"\n\nHän kuuli askelten ääntä lattialta, ja joku pujahti hänen ohitseen.\nMutta hän oli kyllin nopea ja seisoi jälleen oviaukossa.\n\n\"Ihailijasi on alhaalla, rakastettuni — se pölkkypää Shannon\nkumppaneineen. Ja sinun isäsi! Et ole tietänytkään, että sinulla on\nisä, mutta hän on siellä. Hän saa nähdä sinut... myöhemmin. Sinä ja\nminä menemme ulos yhdessä. Se on hyvä loppu sille miehelle, jota hän\nvihaa, mutta hän ei ole saava mitään iloa siitä.\"\n\nÄkkiä hän syöksähti eteenpäin ja sai kiinni jostakin käsivarresta. Se\nei ollut se käsivarsi, jota hän oli odottanut. Ja nyt, hänen siinä\nseisoessaan, ilmestyi omituinen ja kammottava keltainen valo hänen\nrintansa tasalle. Hän näki edessään omat kasvonsa — nenän, leuan, pään!\n\nToinen Malpas — kauhistava, hirvittävä — piti kiinni hänen\nkäsivarrestaan.\n\n\"Hyvä Jumala! Mitä se on?\" huudahti hän ja yritti vääntää itsensä\nvapaaksi.\n\n\"Tule mukaan!\" sanoi ontto ääni.\n\nKirkaisten tempaisi Lacy Marshalt itsensä irti ja kääntyi juoksemaan\npakoon. Samassa valot syttyivät palamaan, ja katsottuaan taakseen hän\nnäki jäljennöksen omasta itsestään! Malpasin! Mutta hänhän oli Malpas!\n\n\"Piru sinut periköön!\" ähkyi hän ja veti esiin revolverinsa.\n\nRevolveri sylki kerran — kahdesti.\n\n\"Säästä itseltäsi se vaiva, ystäväiseni\", sanoi hänen kaksoisolentonsa.\n\"Ammuksesi ovat tyhjiä — olen vaihtanut ne äskettäin!\"\n\nRaivosta ulvoen sinkosi Marshalt revolverinsa häntä kohden. Mies\nkyyristyi, ja seuraavassa hetkessä hän oli kiinni Marshaltin kurkussa.\n\nJa jossakin taempana hämärässä seisoi Audrey väännellen kauhusta\nkäsiään. Mutta hänen sydämessään orasti uusi elämä.\n\n\n\n\nLXIX.\n\nKaksoisolento.\n\n\nDick oli liittynyt ovella olevaan ryhmään, ja koputus oli nyt lakannut.\nAvuksi hankittu murtorauta oli työnnetty lukon väliin, ja lukko alkoi\nryskien irtautua, kun viimeiset iskut sattuivat murtorautaan.\n\n\"Oletteko varma siitä, että hän on täällä?\"\n\nMartin nyökkäsi.\n\n\"Stanford vei hänet mukanaan eilen illalla. Hän sanoi vievänsä hänet\nMalpasin taloon.\"\n\nShannon oli jo koetellut 551:n pääovea, mutta se oli suljettu\nsähkölaitteella.\n\n\"Tiedättekö, mitä Stanfordille on tapahtunut?\"\n\n\"Olen juuri kuullut sen\", sanoi Elton matalalla äänellä.\n\nSamassa lukko murtui, ja he syöksyivät eteishalliin. Dick kiiruhti\nedellä ylös portaita. Lukuhuone oli tyhjä, ja tällä kertaa hän meni\nsuoraan uunin luo ja alkoi etsiä aukkoa, jonka tiesi olevan siellä\njossakin. Tien siihen aukkoon täytyi käydä uunin kautta eikä mistään\nmuualta.\n\nPian hän löysikin reiän, sovitti Tonger-paran kotitekoisen naskalin\nsiihen ja käänsi kahvasta. Uuni pyörähti ympäri, ja Malpasin huone\nnäkyi selvästi kuvapatsaan ohitse.\n\n\"Älkää koskeko kahvaan\", varoitti Dick jäljessä tulevia ja pujahti\naukosta sisään. Siellä hän riensi ensin pöydän luo katkaistakseen\novien sähkösulkuihin menevän virran ja kiiruhti sitten ovelle.\nOllessaan juuri juoksemassa ulos ovesta hän kuuli kaksi laukausta ja\nseisahtui kasvot kalmankalpeina. Hetken kuluttua hän kuitenkin syöksyi\nportaisiin. Vaikka hän juoksikin nopeasti, tuntui hänestä, niinkuin\nhänen jalkansa olisivat olleet lyijyä.\n\nHänen ehdittyään ylimmän kerroksen ovelle se paiskautui auki. Siitä\nastui ulos kaksi miestä — kaksi miestä, jotka olivat niin täydellisesti\nsamannäköiset, että Dick voi vain tuijottaa toisesta toiseen.\n\n\"Tässä on otuksenne, kapteeni Shannon\", sanoi lyhyempi niistä kahdesta\nja heitti käsiraudoissa olevan vankinsa odottavien salapoliisien käsiin.\n\nSitten hän yhdellä tempauksella heitti pois tekotukan, nenän ja leuan.\n\n\"Luulen teidän tuntevan minut?\"\n\n\"Tunnen teidät varsin hyvin\", sanoi Dick. \"Te olette Slick Stormer —\neli, niinkuin mieluummin tahdotte olla Lontoon poliisin tuntema, Slick\nSmith.\"\n\n\"Milloin tunsitte minut?\"\n\nDick hymyili.\n\n\"Se pitäisi niin ovelan salapoliisin kuin teidän kyllä tietää\", sanoi\nhän.\n\nDick näki käytävässä jonkun muunkin, jonkun, joka pelokkaasti pysytteli\nniin kaukana kuin mahdollista. Samassa hän oli juossut käytävän toiseen\npäähän ja saanut Audreyn syliinsä.\n\nSlick loi taakseen pikaisen silmäyksen ja sulki oven.\n\n\"Kenties tahtoisitte mielellänne nähdä tyttärenne, ja hän on myöskin\noleva iloinen nähdessään teidät, mutta hän tuntee tämän miehen paremmin\nkuin teidät, luulen minä\", sanoi hän, ja Torrington nyökkäsi.\n\n\n\n\nLXX.\n\nMitä Slick kertoi.\n\n\n\"En ole koskaan ollut täysin varma siitä, oletteko pitäneet minua\nsamassa arvossa kuin minä itse, vai oletteko niitä varovaisia\nenglantilaisia, jotka eivät usko mitään erikoisesti, ja silloinkin vain\njotakuta naista miellyttääkseen\", sanoi Slick Smith istuessaan sinä\niltana komean päivällispöydän suurenmoisena isäntänä.\n\n\"Jouduin tähän juttuun yhdeksäntoista kuukautta sitten, jolloin sain\nkirjeen mr Torringtonilta, joka antoi minulle kaikki käytettävissään\nolevat tiedot ja kysyi minulta, voisinko minä ottaa selville hänen\nvaimonsa olinpaikan ja tarkistaa tiedon hänen tyttärensä kuolemasta.\nSivumennen hän kertoi minulle koko joukon asioita mr Lacy Marshaltista,\njotka herättivät minussa mielenkiintoa sekä salapoliisina että\ninhimillisenä olentona.\n\n\"Minulla on jonkin verran kokemusta siitä, ettei yksityisetsiviä\npidetä erikoisessa arvossa, varsinkaan täällä Englannissa, missä niitä\npidetään leikkinä, ja lisäksi mauttomana leikkinä. Ja minä tiesin, että\njos tahdoin saada jotakin aikaan tässä asiassa, niin minun oli aivan\nvälttämättömästi siirryttävä työskentelemään maanalaisessa maailmassa\ntarpeelliset suosituskirjeet mukanani. Senvuoksi minä asetuin\nStormerina kapteeni Shannonin yhteyteen ilmoittaen hänelle, että erään\ntunnetun amerikkalaisen veijarin odotettiin millä hetkellä tahansa\nsaapuvan Englantiin, ja annoin hänelle hyvin eloisan kuvauksen siitä,\nmiltä tämä ilkeä lurjus näytti. Sain Scotland Yardista tavanmukaisen\nystävällisen vakuutuksen: 'Otamme ilmoituksenne huomioon', mutta satun\ntietämään, että samalla hetkellä, kuin Slick astui maihin, hän joutui\nsilmälläpidettäväksi, hänen jälkiään seurattiin Lontooseen, häntä\nvaroitettiin — suoraan sanoen hänelle tapahtuivat kaikki ne asiat,\njotka tavallisesti tapahtuvat maahan tuodulle tavaralle.\n\n\"Onneksi vain hyvin harvat ihmiset Lontoossa tuntevat minut. Olen aina\nsiitä saakka, kuin perustin toimistoni Lontooseen, pitänyt sääntönä\npysyä henkilökohtaisesti syrjässä kaikista jutuista, ja ainoastaan\nkolme tai neljä minun henkilökuntani parhaista miehistä kykenisi\nvalaehtoisesti vakuuttamaan tuntevansa minut. Mutta nämä kolme tai\nneljä miestä ovat siinä suhteessa suuriarvoiset, että vaikka he hyvin\ntuntevat minut, he tarvittaessa ovat myöskin sen tekemättä.\n\n\"Toinen suuri etu oli, että Slick Smithinä minä aina voin pitää yhden\nmiehistäni mukanani aiheuttamatta epäluuloa rikollisten luokkien\nkeskuudessa. Niinkuin muistatte, minun jälkiäni seurasi aina eräs\nStormerin toimiston miehistä — hän olisi menettänyt toimensa, jollei\nolisi sitä tehnyt.\n\n\"Minä olin myöskin saanut tehtäväkseni ottaa selville, minne oli\njoutunut hyvin suuri joukko timantteja, jotka oli viime vuosina\nvarastettu mr Torringtonin kaivoksesta ja sikäläisen poliisin\nmielipiteen mukaan viety Englantiin. Ja minun onnistuikin saada\nselville hyvin huomattava asia. Etelä-Afrikassa, niinkuin te,\nkapteeni Shannon, tiedätte, on rangaistuksen alainen rikos pitää\nhallussaan timantteja, jollei voi antaa niistä viranomaisille\ntyydyttävää selvitystä — puhun nyt hiomattomista timanteista. Lacy\nMarshalt oli käynyt sellaista kiellettyä kauppaa useita vuosia. Hän\nharjoitti sellaista hommaa toimiessaan Streams Mining Corporationin\nsalapoliisina, jolloin hän sommitteli syytteen, jonka johdosta mr\nTorrington joutui pakkotyöhön. Hän on siitä saakka jatkanut samaan\ntapaan. Mutta timanttikauppa Etelä-Afrikassa on vaarallista leikkiä,\nsekä myyjälle että ostajalle; ja Marshalt keksi keinon tulla\nLontooseen, missä hän asettui asumaan suureen taloon ja järjesti\nsäännöllisen kuriiritoiminnan kivien kuljettamiseksi Englantiin.\nMutta ilmeistä oli, ettei hän voinut tehdä sitä Marshaltina, sillä\nennemmin tai myöhemmin joku kuitenkin olisi juorunnut asiasta. Ja se\nei olisi ollut ensinkään edullista Lacy Marshaltille, joka sillä välin\noli pokkuroinut itsensä Etelä-Afrikan parlamenttiin, josta hänet oli\nkuitenkin potkittu taas pois, kun valitsijat olivat tulleet jälleen\njärkiinsä.\n\n\"Hän osti eri nimillä kaksi taloa Portman Squaren varrelta. 551\nostettiin erään pankin välityksellä. Hän antoi erään etevän ulkomaisen\nliikkeen asettaa paikalleen näiden talojen sähkölaitteet ja varusti\ntalon n:o 551 mitä kekseliäimmillä koneistoilla.\n\n\"Lacy Marshalt on itse taitava mekaanikko. Hän on niitä ihmisiä, joista\nsaa lukea joka päivä, että he olisivat päässeet pitkälle, jos olisivat\nvalinneet itselleen kunniallisen elämänuran. Uuni ja epäjumalankuva\nolivat hänelle työ, joka tuotti hänelle suurta huvia. Kuvapatsaan hän\nosti Durbanista. Sain sen selville lähes vuosi sitten ja tiesin kaiken\nsen koneellisesta rintakehästä. Mutta aukon tekeminen seinään uunin\nja epäjumalankuvan kohdalle oli hänen oma keksintönsä. Hän asui yksin\ntalossaan — Tonger oli siihen aikaan vielä Etelä-Afrikassa, missä hän\ntoimi hänen asiamiehenään — neljä kuukautta, ennenkuin työ oli saatu\nsuoritetuksi. Ja juuri ennenkuin Tonger saapui, ilmestyi Malpasin nimi\nLontoon osoitekirjaan, Malpasin, timanttien ostajan, joka ei voinut\nkoskaan joutua kiinni!\n\n\"Tonger on todella traagillinen henkilö tässä kertomuksessa. Hän meni\njokseenkin vanhalla iällä naimisiin nuorehkon naisen kanssa, joka kuoli\njättäen jälkeensä tyttären, joka merkitsi Tongerille koko maailmaa.\nMutta Tongerilla oli niin huono onni, että hänen tyttärensä joutui\nkosketuksiin Lacy Marshaltin kanssa. Olisi odottanut, että Marshalt\nolisi menetellyt toisella tavalla Tongeriin nähden, joka oli hänen\nystävänsä ja auttajansa. Mutta Lacy ei pitänyt millään mitään väliä,\nja kun välttämätön oli tapahtunut ja Tonger tahtoi tietää erinäisiä\nasioita, niin Lacy tarttui Tongerin vangitsemiseen taivaan lähettämänä\ntilaisuutena, joka teki mahdolliseksi siirtää syyn toisen miehen\nniskoille. Hän suostutti tytön nimeämään Torringtonin rakastajakseen\nja sai hänet menemään Amerikaan, minne hän lupasi lähettää hänelle\nkohtuullisen rahasumman joka viikko. Samalla hän uhkasi, että jollei\ntyttö tekisi, niinkuin hän toivoi, nimittäin kirjoittaisi isälleen\nsäännöllisesti tyytyväisiä kirjeitä oloistaan Amerikassa, niin hän\nlopettaisi rahojen lähettämisen ja saattaisi perikatoon Tongerin,\njonka tyttö uskoi olevan jossakin vastuunalaisessa asemassa Marshaltin\nliikkeessä.\n\n\"New York ei ole pahempi paikka naiselle kuin mikä tahansa muu\nsuurkaupunki: se on minun kokemukseni\", sanoi Slick miettiväisesti.\n\"Luultavasti se sama vanha vainooja on lentänyt Lontoon muistomerkin\nhuippuun, joka istuu Woolworth-rakennuksen 54 kerroksessa. Tyttö meni\nmenojaan — alkoi juoda, velkaantui mutta ei uskaltanut ilmoittaa mitään\nLacylle. Sitten hän eräänä päivänä epätoivoissaan hyppäsi laivaan ja\ntuli Lontooseen. Luullakseni te näitte hänet sinä päivänä, jolloin\nensikerran kävitte ystävämme Malpasin luona?\"\n\nAudrey nyökkäsi.\n\n\"Hän oli se nainen, joka koputti Marshaltin ovea.\"\n\n\"Juuri niin. Tonger-parka lienee säikähtänyt melkein kuoliaaksi\nnähdessään hänet. Joka tapauksessa, niinkuin minä olen ajatellut asian,\nTonger päästi hänet sisään, kiidätti hänet ylös huoneisiinsa ja piti\nhäntä siellä neljä päivää luultavasti tehden kaikkensa saadakseen\nhänet kertomaan totuuden — jonka Tonger jo silloin lienee arvannut.\nSitten Lacy eräänä päivänä sai selville, että hän oli talossa, ja tiesi\nolevansa heti tuomittu, kun Tonger pääsisi hänen jäljilleen.\n\n\"Marshalt päätti toimia heti. Tonger lähetettiin Parisiin viemään\nkirjettä, jolla ei ollut mitään merkitystä — olen nähnyt sen. Hänen\npoissaollessaan Marshalt sai tytön ulos huoneesta ja luultavasti\nkehoitti häntä menemään puistoon ja odottamaan siellä häntä. Ottakaa\nhuomioon\" — Slick kohotti sormensa korostaakseen tätä kohtaa — \"että\nTongerin tytär oli alkoholisti. Hän oli humalassa, kun hänet nähtiin\nensikerran Lontoossa, ja meillä on palvelijattarien antama todistus,\nettä Tongerilla kuolemansa edellisellä viikolla oli erikoisen suuri\nmäärä whiskya huoneessaan — hänellä, joka siihen saakka ei ollut\nkoskaan ottanut ryyppyäkään. Whiskyn imi itseensä tyttö — ei Tonger.\n\n\"Kun Marshalt huomasi, että tytöllä oli tämä himo, oli helppoa antaa\nhänelle pullo, jossa oli kyllin myrkkyä tappamaan kokonaisen rykmentin,\nja kehoittaa häntä menemään puistoon hyvin tietäen, että hän ennemmin\ntai myöhemmin joisi siitä pullosta eikä liikkuisi enää senjälkeen.\nMutta Marshalt yritti tehdä liian paljon. Hän aikoi samana iltana\ntavata miss Bedfordia eli Torringtonia. Hän tahtoi tavata häntä hyvin\ninnokkaasti, niin innokkaasti, ettei hän tahtonut lykätä tapaamista\ntoistaiseksi. Silloin Tonger tuli takaisin.\n\n\"Marshaltin ei ollut ensinkään tarpeen selittää naisen katoamista,\nkoska hän ei tietänyt mitään hänestä: hän oli voinut mennä ulos omin\npäinsä. Voitte olla varmoja siitä, että hän meni ulos takatietä — samaa\ntietä, josta erään rouvashenkilön oli tapana tulla sisään ollessaan\nluvattomilla vierailuilla Lacyn luona. Ei ollut luultavaa, että Tonger\njuuri sinä iltana saisi tietää, että hänen tyttärensä oli kuollut,\nmutta kuitenkin tapahtui juuri niin! Tonger sai selville asian juuri\nsamalla hetkellä, jolloin Marshalt odotti Malpasin huoneessa Audrey\nBedfordin saapumista.\n\n\"En tiedä, mitä aikomuksia Marshaltilla oli. Luultavasti hän olisi\nesittänyt kirjeen, jossa sovittiin tapaamisesta tuossa asunnossa, mutta\nse on pelkkää luuloa — asiain oikeata tilaa emme saa koskaan tietää.\nJoka tapauksessa hän ei tavannut miss Torringtonia. Saamastaan tiedosta\nraivostuneena Tonger, joka tunsi uunin salaisuuden ja oli valmistanut\nsiihen sopivan avaimen, avasi sen, astui Malpasin huoneeseen ja\nselvitti siellä tilinsä petollisen isäntänsä kanssa. Hänellä oli,\nluulen minä, aseenaan vanhanmallinen pistoli, ja siinä suhteessa\nMarshalt puhui totta. Hän ampui kaksi kertaa, ja Lacy kaatui maahan.\nSe kuulia kestävä paita, joka hänellä oli yllään — ei sen vuoksi,\nettä hän oli ollut Balkanilla, vaan koska pelkäsi olevansa kuoleman\noma samana päivänä, jona Torrington ilmestyisi näyttämölle — pelasti\nhänen henkensä. Sillä aikaa kuin Tonger puolihulluna oli tutkimassa\nhänen kirjoituspöytäänsä, Marshalt tuli jälleen tuntoihinsa, hoiperteli\ntakaisin omaan huoneeseensa ja ampui vuorostaan Tongerin, minkä jälkeen\nhän pakeni.\n\n\"Marshalt oli jo etukäteen hankkinut itselleen kätköpaikan.\nAsianajajana tai jonakin sentapaisena hän oli vuokrannut itselleen\nkomean huoneiston Greville Mansionsista, missä hänet tunnettiin nimellä\n'mr Crewe'. Satun sen tietämään, koska olen vuokrannut viereisen\nhuoneiston erinäiseen tarkoitukseen. Hän meni sinne sinä iltana,\nlääkitsi ruhjevammansa — hän oli saanut myöskin lievän haavan — ja tuli\nsitten takaisin hakemaan timantteja. Tiedän sen, koska näin hänet.\"\n\n\"Kuka oli se mies, jonka kasvot minä näin kattoikkunan läpi\nmurhailtana?\" kysyi Shannon.\n\n\"Minä\", sanoi Slick Stormer rauhallisesti.\n\n\"Mutta katolla vartioimassa oleva miehenne sanoi...\"\n\nSlick nauroi.\n\n\"Mitä varten luulette heidän olleen katolla? He olivat minun\nmuuallaoloni todistajia ja suojelijoitani. Kun te viimeksi teitte\nkysymyksiä yhdelle heistä, olin minä kyyryssä savupiipun takana tuskin\nmetrin päässä teistä. Tietysti he eivät olleet nähneet minua! He\nolisivat menettäneet hyvän toimen, jos olisivat nähneet! Olin aina sen\nkaton lähettyvillä. Kiipeäminen on erikoisalani, vaikka en olekaan niin\nhyvä kiipeäjä kuin Martin Elton, joka ei tarvinnut köyttä niinkuin minä.\n\n\"Marshalt tahtoi peloittaa kaikki muut pois talosta. Hän vihasi\nniinkuin myrkkyä poliisivartiota, koska hän tahtoi päästä käsiksi\ntimantteihin, jotka olivat epäjumalan sisässä, ja koska hän ei voinut\ntehdä sitä pääsemättä sitä ennen vapaaksi poliiseista. Senvuoksi\nhän esiintyi omana itsenään, frakkipuvussa ja kuolleen näköiseksi\nnaamioituna. Kun kätköpaikka oli keksitty, tuli hän toivottomaksi ja\ntyhjensi Stanfordin avulla, joka oli otettava osalliseksi salaisuuteen,\nepäjumalankuvan teidän silmienne edessä. Mutta Stanford oli poropeukalo\nja koneistoon tottumaton. Kun timantit oli saata käsilaukkuun, tahtoi\nhän pyöräyttää epäjumalan takaisin alkuperäiseen asentoon, jolloin\nhän sattumalta sammutti valot huoneesta. Säikähdyksissään hän silloin\nkaikesta päättäen pudotti kädessään olleen käsilaukun kuvapatsaan\njalustalle, ja kun kuvapatsas pyörähti takaisin, toi se käsilaukun\nmukanaan.\"\n\n\"Mihin minä sitten poltin käteni?\" kysyi Steel.\n\n\"Uunin ristikkoon! Kun te lähditte liikkeelle, oli laite kääntynyt\nympäri, ja te satutitte kätenne tulikuumaan ristikkoon, josta hiilet\noli vasta vähän ennen sitä poistettu. Tehän muistatte, kapteeni\nShannon, että huoneessa tuntui tavallisesti kuuman raudan hajua aina,\nkun nämä näytelmät tapahtuivat?\n\n\"Kun te olitte lähtenyt pois käsilaukku mukananne, seurasi\nMarshalt teitä. Stanford meni Haymarketille ja murtautui teidän\nkassakaappiinne — suoraan sanoen näin hänen tulevan ulos, mutta en\npitänyt välttämättömänä kertoa sitä teille — kun taas Marshalt seurasi\nteitä autossaan ja ajoi nurin teidän autonne. Kunnia käsilaukun\ntakaisinsaamisesta tulee Stanfordille, joka oli silloin vielä teidän\nasunnossanne, kun tapasitte palvelijanne tajuttomaksi lyötynä.\n\n\"Saatuaan timantit takaisin päätti Marshalt viedä ne heti hyvään\nturvaan. Hän vei käsilaukun Greville Mansionsissa olevaan\nhuoneistoonsa. Löysin sen sieltä murtauduttuani sinne etsiessäni miss\nTorringtonia. En löytänyt häntä, mutta näin käsilaukun ja luovuin siitä\nvasta sitten, kun huomasin, etten voinut viedä sitä oikeihin käsiin\njoutumatta itse pidätetyksi.\n\n\"Kun Marshalt, joka on hyvin epäluuloinen mies, huomasi, että\nkäsilaukku oli kadonnut, niin hän luonnollisesti epäili asiasta\nliittolaistaan. Hän ampui Stanfordin juuri vähän ennen sitä, kun te\nsaavuitte sinne tänä aamuna. Juttu on nyt melkein lopussa. Meidän\non kuitenkin vielä arvattava, mitä Stanfordin ja Marshaltin välillä\ntapahtui. Luultavaa on, että Marshalt vasta silloin sai selville,\nettä miss Torrington oli kätkössä siinä talossa, ja päätti tietäen,\nettä peli oli pelattu loppuun ja omaisuus menetetty, kostaa sen\nmiehen tyttärelle, jota hän vihasi ja pelkäsi enemmän kuin mitään\nmuuta maailmassa. Hänen onnettomuudekseen minun on pitkin aikaa ollut\ntapana olla siinä talossa, kun miehet, jotka tulivat Kapkaupungista,\ntoivat hänelle timantteja. Olin siellä kerran kirkkaalla päivällä\nkorjauttelemassa seiniä, ja Marshalt kuuli sen — miss Torrington\nkuuli sen myöskin — koska tahdoin päästä selville salaovesta. Olen\nkahdesti esiintynyt salaperäisenä mr Malpasina ja onnistunut siinä\nosassa erinomaisesti. Olin päättänyt pukeutua mr Malpasiksi aina,\nkun murtauduin sinne, koska tiesin, että kerran tulisi se päivä,\njolloin hän ja minä katsoisimme toisiamme kasvoista kasvoihin, ja\nminä toivoin, että hänellä olisi heikko sydän. Erästä nuorta neitosta\nsäikytin perinpohjaisesti\", sanoi hän, ja Audrey voi jo nauraa sitä\nmuistellessaan.\n\n\"Minä kiljuin kauheasti, eikö niin?\" sanoi hän katuvaisesti.\n\n\"Minäkin kiljun toisinaan\", sanoi Smith, \"tai tahtoisin ainakin kiljua\".\n\n\"Vain yksi asia on enää kertomatta, ja sen te jo tiedätte, Shannon.\nTe tiesitte sen, ennenkuin saitte pyynnön saapua Fouldin laiturille.\nHeti kun Marshalt oli saanut takaisin timantit, ei hän voinut tehdä\nmuuta, kuin ilmestyä jälleen dramaattisella tavalla näyttämölle. Se\noli hyvin läheltä liiankin dramaattista, sallikaa minun se sanoa!\nHän meni veteen laiturin alle, lukitsi itse käsiraudat ja odotti\nkäsirautojen avain toisessa ja revolveri toisessa kädessä teidän\nsaapuvan määrätyn ajan kuluessa. Mutta te tulittekin hiukan myöhemmin,\nkuin mitä hän oli laskenut, sillä te olitte myöhästynyt matkalla\nviisi minuuttia. Ja näiden viiden minuutin aikana tapahtui onneton\nsattuma: hän pudotti vahingossa käsirautojen avaimen veteen eikä voinut\nvapauttaa itseään. Jollette te olisi tullut kyllin ajoissa, olisi hän\nhukkunut. Kun te sitten tulitte, oli hänen helppo toimia. Hänellä oli\nrevolveri kädessään — jos olisitte pitänyt taskulamppunne valon häneen\nsuunnattuna, olisitte sen nähnyt, mutta hän pyysi teitä sammuttamaan\nvalon ja ampui heti senjälkeen kaksi laukausta teitä kohden, pudotti\nrevolverin veteen — olen sen sittemmin onkinut sieltä ylös — ja lopun\nte tiedätte. Jos hän olisi surmannut teidät, olisi hänen syyttömyytensä\nollut selvä — hän ei ollut voinut tehdä sitä.\n\n\"Ja nyt, miss Torrington, pyytäisin teitä antamaan minulle takaisin\nvirkamerkkinne.\"\n\nAudrey aukaisi hämmästyneenä käsilaukkunsa ja otti sieltä hopeisen\ntähden.\n\n\"Paljon kiitoksia\", sanoi Slick rakastettavasti. \"Toivottavasti,\nette ole loukkaantunut. En anna kenenkään pitää tähteä sen jälkeen,\nkuin hän on eronnut minun palveluksestani ja siirtynyt kilpailijan\nyhtiötoveriksi.\"\n\nHänen Dickiin suunnatut silmänsä nauroivat. \"Laskin leikkiä\", sanoi\nhän. \"Te ette ymmärrä sitä, koska olette englantilainen. Mutta ette kai\npane pahaksenne, jos päästän pienen yksityisen naurun? Ha! ha!\"\n\n\n\n"]