Elämän kouluun
Urho Karhumäki (1891–1947)
Pentti on juuri päättänyt koulunsa ja nauttii ensimmäisestä vapaasta aamustaan maalaistalossa. Tarina seuraa nuoren miehen ensiaskeleita kohti aikuisuutta ja uusia velvollisuuksia kevään kynnyksellä. Kerronta tavoittaa maaseudun arjen ja nuoruuden toiveikkaan tunnelman.
Urho Karhumäen 'Elämän kouluun' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2973. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
ELÄMÄN KOULUUN
Kirj.
Urho Karhumäki
Helsingissä, Pellervo-Seura, 1935.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Uni loppui ja Pentti avasi silmänsä. Oli kirkas kevätpäivä, myöhäinenkin jo varmaan, koska aurinko paistoi peräakkunasta ja rakenteli pölyhiutaleista keskilattialle saakka ulottuvaa siltaa. Ne olivat kullan värisiä, nousivat ja laskivat keveästi kisaellen. Miten mahdottoman paljon niitä olikaan, satoja tuhansia, satoja miljoonia! Luvutkin loppuisivat niitä laskiessa.
Peni loikoili oikealla kyljellään aurinkosillan alapäässä. Sen etujalat sojottivat oveen päin, takatassut peränurkkaa kohti, mutta hallava häntähuisku oli kiepaistuna kärrynpyöräksi selkään päin. Se ei pienentynyt eikä suurentunut, ei edes karvan pää liikahtanut. Koko elukka makasi värähtämättä kuin entinen kettuveitikka kalamiehen houkuttimena maantiellä. Jopa olet laiska luontokappale!
Pentti katseli lämpöisestä makuupesästään tiirottavin silmin. Mutta koira vain makasi, ja pölyhiukkaset tanssivat keveätä piirileikkiään auringon kultaisella sillalla.
Miten tupa tänään oli näin hiljainen? Missä isä ja äiti, Antti ja Liisakin olivat? Ulkona töissään, selvä se. Vain Hilja nukkui hellakamarin pienessä sängyssä ja Mikki kehräsi jalkapuolessa. Kello oli varmaan jo kahdeksan paikkeilla?
Pentti kuuli, miten se käydä naksahteli hieman ontuen. Oli liikahtanut taas, eikä kukaan joutanut oikaisemaan. Paljoa ei olisi tarvittu, vain pieni töytäys alareunasta akkunaan päin. Pentti olisi voinut sen itsekin tehdä. Samalla hän olisi nähnyt, mitä kello oli. Sänkyynkin hän olisi sen nähnyt, jos olisi viitsinyt nousta istumaan ja tolpan päitse kurkistamaan.
Miksi hänen sitä olisi pitänyt kurkistaa? Se oli seitsemän ja yhdeksän välimailla. Kunhan lyö, niin silloin kuuluu, mitäpä noista minuuteista. Eipä Penikään niistä välittänyt tuon vertaa!
Hän siirotteli sormiensa lävitse päätään kääntämättä ja hihitteli omille ajatuksilleen. Tämä oli ensimmäinen vapaa aamu ja hän oli vapaa mies. Koulu oli päättynyt eilen, päästötodistus oli taskussa. Kylläpä elämä tuntui nyt hauskalta, niinkuin hän itse olisi ollut, tanssiva pölyhiukkanen auringon kultaisella sillalla.
Hän tiivisti silmänsä vielä enemmän rakoselleen, niin että auringon välisevä virta juoksi kuin kosken vesi myllyruuhen puolasiivilän lävitse. Peni loikoili keskellä ruuhta, vesi suhisi keltaisena suihkuna sen takatassujen ja häntäkiemuran ylitse. Siinä sinulle, laiskuri! Etköhän saa kerrankin tarpeeksesi! Jos tuota ryöppyä vielä tuntikin jatkuu, niin Penistä tulee kullattu koira.
Pentistä alkoi vähitellen tuntua niinkuin hän itse olisi ollut myllyruuhessa makaileva koira, jota auringon sädevirta kultasi. Kuinka kauan hän siinä ryöpsäkässä oli jo maannutkaan? Kuusi pitkää vuotta! Hän siristi silmänsä vieläkin pienemmälleen ja katseli päättyneitä kouluvuosiaan auringon leikkivässä valossa.
Seitsemän vuottaan täyttänyt miehenalku rientää toisten samanikäisten lasten seurassa juhlaisaan koulutaloon. Oppiasioista hän ei tiedä enempää kuin Peni tuossa, tuskin isoa I:tä tuntisi, vaikka tämä keppi kädessä tiellä vastaan tulisi. Mutta koulu avaa ovensa ja opettaja opettaa. Heitä varten on kustannettu uljaat koulutalot ja palkattu opettajat.
Kelpaahan siinä miehen kelliskellä ja ottaa valmista vastaan. Vilistävä vesi syöksyy alaspäin viettävää ruuhisiltaa pitkin, ensin kirjaimet, tavut ja sanat, laskennon alkeet, askartelemisen taidot, piirustamiset ja laulut. Yläkoulussa tulevat siihen vielä historiat ja maantiedot, luonnontiedot ja kaikki.
Mitä joutavia! Koulu on koulu, päättynyt jo, myllyruuhi on myllyruuhi kahden kilometrin etäisyydessä metsän takana, tämä on auringonsilta, jonka toisessa päässä Peni loikoo. Vaikka hän ajattelee näin järkevästi, vaikka avaisi silmänsä selkoselälleen ja tikuilla avoimiksi pönkittäisi, niin hän näkee vain itsensä Penin paikalla valoakkunasta virtaavien koulutietojen suihkutettavana.
Aurinko on hiukan siirtynyt ja kohonnut korkeammalle. Valosilta lyhenee ja jyrkkenee. Penin niskapuoli on siirtymässä varjoon, se ei olekaan enää kultainen. Kun kuluu vielä puolituntinen, niin auringon suihkuväreistä on jälellä tuskin merkkiäkään. Noinkohan käy valoitussillalta syrjään siirtyvälle koulumiehellekin? Mitä on maantiedon ja historian kultauksista jälellä viiden vuoden jälkeen?
Milteipä surulliseksi kävi näitä mietiskellessä varjopuoleen jäävän koulumiehen mieli. Pitääkö muutenkin vähäiset tiedonrippeensä vuosien kuluessa karistella pitkin teitä? Mitä hyötyä näin ollen olisi kuluneista kouluvuosista? Turhaako koko homma? Auringonpaistetta Penin karvaiseen selkään?
Mutta häviäväksi valosuihkuksi ei koulua ja koulutietoja ole tarkoitettu, opettajakin oli tällaisesta monta kertaa varoittanut, viimeiseksi eilisessä hyvästijättöpuheessaan.
»Jokainen teistä on kuin aurinkoisen mäen rinteeseen istutettu puuntaimi. Ottakaa omilla juurillanne elämästä kiinni! Tukekaa toinen toisianne ja kasvakaa kilpaa!»
Pentti muisti nämä opettajan viimeiset opastuslauseet sanasta sanaan. Opettaja on neljän vuoden kuluessa tämän ajatuksen ilmaissut ennenkin monen oppiaineen yhteydessä. Se on ollut hänelle sydämenasia, jonka hän mieliinpainuvasti on tahtonut teroittaa oppilailleen.
Kellon lyömähaka raksahti. Se tapahtuu puoli minuuttia ennen ensimmäistä lyöntiä. Pentti heristäytyi kuuntelemaan: yksi... kaksi... kahdeksan! Jo pitäisi nousta, mutta kun äiti on luvannut tulla herättelemään, niin tulkoon herättämään, olisi pahoillaan ehkä, jos häneltä riistäisi sen ilon. Vielä ei ulkorappusilta kuulu mitään liikettä. Hän painoi päänsä tyynyyn ja palautui äskeisiin mietteisiinsä.
Menneet koulupäivät juoksivat elokuvanauhana hänen silmiensä ohitse. Monet niistä, samoin kuin opituista asioista saattanevat pian muistista hävitä, mutta joukossa on toisia sellaisia, jotka varmaan eivät milloinkaan katoa. Pentistä tuntui kuin nekin olisivat niitä eläviä puuntaimia, joista opettaja viimeksi eilen puhui. Hän pysäytteli kuvanauhaansa ja tarkasteli lähemmin.
Piirustustunneilla syksyisin ja keväisin on retkeilty metsiin aiheita keräilemään ja maisemakuvia piirtämään. Kerran vuodessa on tehty retki kuuluisan Honkavuoren laelle saakka. Sieltäpä vasta näköalat! Kukaan ei pystyisi niitä väreillänsä kuvailemaan! Järven vesi välkkyy harmaansinisenä, keltaiset lehtimetsät loistavina läikkypäinä, mutta ulompana taivaanrannalla näkyy etäinen reuna viiva. Katsotaan kourakiikarin lävitse ja opettaja selittelee. Käydään käsiksi jo hiileen ja paperiin, vedellään viivoja. Peltosen Ilmi saa ensinnä valmista ja värittää jo. Ilmillä on syvät siniset silmät, joilla näkee hyvin. Hän on taitava piirtämään ja saa piirustuksensa parhaimpana seinälle joka ainoa kerta.
Hupaisia ovat myös talviset hiihtoretket. Tällöinkin retkeillään joskus Honkavuorelle, mutta matka käy nyt toisia teitä huurteisten metsien halki. Hiihdetään kahta latua ja vaihdetaan usein edeltäjiä. Väliin pysähdytään tarkkailemaan lumisen metsän ihmeitä. Kalliorinteiden tukevaoksaiset mäntypuut kantavat vaivattomasti hartioillaan suuria valkoisia lintuja, laaksoinaan paksut kuusimuorit ovat matkalla sunnuntaikirkkoon, mutta pienet katajapyöriäiset puikkelehtivat huppupiilosilla valkoisten pöytäliinojen alla. Joku niistä näyttää pahasti sotkeutuneen muorinsa hameiden helmoihin, jotka laahaavat maata.
Katsellaan talvisen metsän loputtomia ihmeitä ja kuvitellaan monenmoista. Joku luulee olevansa Turun tuomiokirkossa, toinen aivan Jerusalemin temppelin esikartanoissa. Uhrieläimiä ei tosin näy missään... ai, kyyhkynen lentää tuolta! Punalakkinen palokärki se vain olikin. Lintu naksahtaa kiinni hongan kylkeen, kuuntelee vähän aikaa ja alkaa koputtaa. Pidetään pieni oppitunti. Elävämpää havaintovälinettä olisi mahdoton löytää.
Opettaja kyselee hiljaisella äänellä, selittelee itsekin lyhyesti. Väliin puhutaan maantiedosta tai isänmaan historiasta, jopa uskonnostakin. Synnyinmaa on kaunis, sen luonnonkirjassa on ihmeitä ja eläviä havaintokuvia jokaisella lehdellä.
Pentti sulki hetkeksi silmänsä ja päästi kuvanauhansa täyteen vauhtiin. Surina kuului korvissa. Hän jarrutti ajatuksissaan kädellään ja avasi jälleen neliskulmaisen valoaukon. Nyt sattui oikein hauska kuvasarja.
On keväinen iltapäivä. Kello on jo soinut, opettajaa odotellaan viimeiselle tunnille. Se on laskentotunti. Lehtisen Pekka iskee vielä viime hetkessä kymmenmurtolukujen sääntöjä kummallakin nyrkillään päätänsä takoen. Mäntylän Kalle korjailee toisten vihkoihin vertaillen kotilaskujensa vastaustuloksia, niinkuin hänen paha tapansa on aina ollut. Mutta muutamat ovat arvailevinaan, ettei tämän päivän laskentotunti olekaan mikään tavallinen tunti, koska opettaja eilen illalla kehoitti jokaista tuomaan liikenevät säästörahansa kouluun. Mitähän merkillistä opettajalla on mielessään? Jo narahtaa oppilaseteisen ja opettajan kamarin väliovi. Hiljaa siellä! huudahtaa joku.
Pamina sammuu. Kevätauringon herättämä kärpänen vain surisee akkunaruudussa. Luokassa on lämmintä lähes kaksikymmentäviisi astetta. Mitähän merkillistä opettaja esittäneekään tämän päivän laskentotunnilla?
Opettajalla on kädessään musta esine, joka on ulkonäöltään kuin vanha raamattu. Rautalaatikko se on ja sen kannessa on kiiltävä ripa. Hän hymyilee pöytänsä luokse astellessaan ja laskee merkillisen esineensä siihen vihkopinkan päälle. Rauhalliseen tapaansa hän kirjoittaa päiväkirjaan, tytöt ja pojat ihan kiehuvat uteliaisuuttaan, vain akkunakärpänen pörisee ääneen.
Opettaja aloittaa kaukaa kiertäen tiedustelemalla, onko kukaan oppilaista kuullut vanhaa kansantarinaa maahan kätketystä aarteesta, jonka päällä perintätiedon mukaan kesäöisin palaa sinertävä merkkituli? Milteipä jokainen on kuullut siitä puhuttavan, moni vanha ihminen kylässä uskoo siihen vuorenvarmasti.
Suurten vainosotien aikana on Kuoppakankaaseen piilotettu vaskinen kattila, joka on täynnä pyöreitä ja neliskulmaisia hopea- ja kuparirahoja. Jos joku osaisi lausua oikean taikasanan sopivaan aikaan, eikä innostuisi kesken aikojaan hihkumaan, vaikka näkisikin vaskikattilan rahoineen nousevan, hän voisi saada aarteen ikiomakseen.
Moni on sitä itselleen mielinyt, mutta kukaan ei vielä ole saanut. Aina tulee väliin jotakin estettä. Taikalauseesta puuttuu yksi sana tai joku kateellinen kulkee maantiellä. Joskus ahneus valtaa tavoittelijan juuri sillä hetkellä, jolloin kattila on maan pintaan nousemassa.
Oppilaat kertoilevat kilvassa kuulemiaan ja täydentävät toistensa kertomuksia. Muutamien silmät hehkuvat, niinkuin he ihan olisivat olleet aarrekattilan sangassa kiinni tai ainakin pian siihen pääsemässä. Jokainen toivoo, että juuri hän arvaisi puuttuvan sanan!
Opettaja kuuntelee tarinoimista hymyillen itsekseen. Kun kaikki halulliset ovat saaneet kertoa tietonsa, ilmaisee hänkin mielipiteensä Kuoppakankaan aarteesta. Se on kuvitelma, niinkuin ihmeellinen Sampomylly Kalevalassa ja satujen aarteet yleensä. Vain satujen sankarit voivat niitä tavoittaa, tavallisen ihmisen edessä ne häipyvät ja pakenevat kuin kaiku vuoren seinästä tai sateenkaari niityn takaa.
Eipä ole niin ihmeellistä tarinaa, ettei totta olisi toinen puoli! Opettaja tarttuu vihkopinkan päällä olevan mustan laatikon kiiltävään kädenripaan ja näyttää sitä oppilaille.
— Tässä on aarrearkku, joka ei pakene eikä häviä! Jokainen teistä voi itse perustaa tähän itsellensä kasvavan aarteen!
Taas kärpänen pörrää akkunaruudussa. Oppilaiden silmät ovat renkaina, suut ihmetyksestä auki.
— Tämä on uuden ajan aarrearkku! Jokaiselle on siinä oma aukko, järjestysnumero ja nimikin jo valmiina, kuten näette.
Opettaja kulkee pöydästä pöytään näyttäen, ettei ole turhia puhunut. Todentotta siinä on jokaisen nimi ja numero, kukin näkee sen omin silmin. Näytettyään kaikille opettaja vie aarrearkun jälleen pöydälleen ja avaa kansilukot kahdella avaimella. Arkun sisus on täynnä kirkkaita kuutiolokeroita, jokaisella nimellä ja numerolla omansa, täsmälleen samannäköisenä ja -kokoisena.
Ja sitten opettaja alusta alkaen selittää tämän uuden osuustoiminnallisen aarrearkun ilmestymisvaiheet. Kylään on perustettu oma rahalaitos, osuuskassa. Ne henkilöt, joilla on rahaa yli oman tarpeensa, tallettavat rahansa osuuskassaan korkoa kasvamaan. Ne kyläläiset taas, jotka raivaavat uusia viljelyksiä, rakentavat karjakartanoltaan tai ostavat karjaa, saavat kohtuullisella korolla lainata näin kerääntyneitä varoja ja saavat sillä tavoin elinkeinoelämänsä elpymään. Oikein hoidettuna ja käytettynä tämä kylän yhteinen rahalaitos tuottaa hyötyä ja siunausta sekä tallettajilleen että lainaajilleen ja sillä tavoin koko paikkakunnalle.
Miten selvästi Pentti nyt muistikaan tämän kevätpäivän viimeisen tunnin, josta on kulunut jo yli kolme vuotta. Hän voisi kertoa nämä opettajan esittämät ajatukset ääneen milteipä sanasta sanaan.
Nyt opettaja jälleen ottaa käteensä heidän yhteisen aarrearkkunsa, jonka kansi on paukahtanut kiinni. Se on osuuskassan haarapankki, tämän koulun oppilaiden yhteinen lipas. Jokainen oppilas voi sen välityksellä olla mukana oman kotikylän peltosarkoja pidentämässä, viemäriojia kaivamassa ja navetoita rakentamassa, mutta ennen kaikkea omaa tulevaisuuttansa perustamassa. Jokainen säästetty markka on elävä markka. Se kasvaa kilpaa kasvattajansa mukana!
Tähän opettaja lopettaa esityksensä. Helposti arvataan jo, mitä varten rahaa on pitänyt tuoda kouluun. Ja kun opettaja sitten kysäisee, kuka haluaa ja voi heti tallettaa omaan lokeroonsa yhteiseen säästölippaaseen on heti pystyssä niin monta kättä kuin on päätäkin, kolmea tai neljää enemmänkin, koska muutamat viittaavat kahdella kädellä. Kaksi oppilasta kerrallaan saa juosta opettajan pöydän luokse ja opettaja varoittelee useampaan kertaan, ettei kukaan vain pistäisi rahaansa väärään lokeroon. Kukapa sellaista tekisi, jokaisella on kaksi silmää päässä ja omansa toki aina tuntee.
Kilkahtelee viitosia, kymppejäkin ja perä perää useampia markan rahoja. Mäntylän Kalle kuiskailee puoliääneen, että Saarisen Iida pisti vain viisikolmatta penniä, eikä muuta enää pudottanutkaan. Poika yrittää nauraa hörähtääkin ilmiannolleen kuin hyvällekin uutiselle. Mutta lysti loppuu tällä kertaa lyhyeen. Miettisen Vilho, nopealiikkeinen poika, on pistänyt Kallea nuppineulalla reiteen ja se on oikein tehty. Saarisen Iida on köyhän lesken tyttö, ja juuri hiljakkoin on raamatunhistoriasta luettu köyhän lesken rovoista. Mutta eihän Kalle mitään muista, ellei nuppineulalla muistuteta!
Päivänterä on siirtynyt akkunanpieleen. Penillä ei ole kultavärissä enää muuta kuin häntäkiekko. Jokohan äiti pian tulee herättelemään? Pysyisi vielä pari minuuttia poissa. Pentin muistojen nauha on loppumaisillaan.
Ja sitten uudenaikainen aarrearkku käy opettajan kuljettamana luokassa joka perjantai. Markat, jotka ennen olivat vaihtuneet leivoksiin ja karamelleihin, tipahtelevat tästä lähtien arkun lokeroon. On huono omatunto, ellei syystä tai toisesta ollutkaan antamista. Kolmasti talvessa tyhjennetään laatikot osuuskassassa ja merkitään säästöt kirjoihin korkoa kasvamaan. Puolivuosittain lisätään korko pääomaan. Jokainen itsekin saa laskea ne kuvakantisesta säästökirjastaan.
Pentti hypähti lattialle ja kävi noutamassa talletuskirjansa nurkkakaapin hyllyltä, koska hän ei muistanut yhtä asiaa. Kuinka paljon hänen säästömarkkansa olivat kasvaneet korkoa kolmen vuoden aikana? Niitä oli kuusi eri merkintää. Hän saattoi kynättä laskea loppusumman. Vaikeammistakin kysymyksistä koulun kokeissa oli päässä laskien selviydytty.
Ensimmäinen merkintä oli vain 35 penniä. Olipa se kuitenkin ilmaiseksi saatua rahaa. Toisella kerralla oli jo 80 penniä, kolmannella 1 markka 15 penniä. Se nousi varmasti kerta kerralta. Loppusummaksi hän sai 5 markkaa 60 penniä. Se ei ollut vielä kovin paljon, mutta eipä niin vähänkään, jos tarkemmin ajatteli. Se oli kasvavaa rahaa, kuin hiirenkorvaidulla oleva perunansiemen. Elleivät markat perjantaisin olisi pudonneet koulun yhteiseen aarrearkkuun, olisivat ne lauantaisin ja sunnuntaisin pudonneet johonkin muuhun arkkuun tämän koommin enää pudottajaansa hyödyttämättä. Mutta tässä arkussa oli pitävä pohja ja kestävä kädensija. Omat taikasanansakin siinä olivat, mitkähän mahtoivat ollakaan?
Nyt äidin askelet lopultakin kuuluivat ulkorappusilta ja osuustoiminnallisen aarrearkun taikasanat jäivät Pentiltä arvaamatta. Mutta kaunis summa hänen talletuskirjassaan vain jo oli kasvavaa pääomaa. Kuka olisi uskonut, että markan lanteista kolmessa vuodessa noin paljon säästöä karttui!
Pentti veti päänsä huppupeittoon ja oli nukkuvinaan. Äiti kuului kävelevän astiapöydän luokse, laski siihen jotakin kädestään ja asteli sängyn luokse. Hän pysähtyi ja kuunteli, luuli varmaan Pentin vielä hyvinkin sikeästi nukkuvan.
— Pentti, poikani, nyt on jo aika nousta!
Pentti nosti peiton ja katsoi äitiin kirkkain nauravin silmin. Tämä oli yllätys äidille, mutta yllätys oli valmistettu myös Pentille. Äidin kädessä oli komea voileipä ja toisessa kädessä tuopillinen tuoretta kirnupiimää.
— Onko äiti jo kirnunut voita tänä aamuna?
Oli kirnunut, lypsänyt lehmät, ruokkinut kanat ja porsaat ja tehnyt vielä monta muuta työtä. Äiti istui sängynlaidalle ja katseli, miten Pentti valkoisilla hampaillaan haukkasi mehevää voileipää. Äiti ahersi lastensa puolesta kaiket päivät aamusta iltaan ja oli aina iloinen ja tyytyväinen. Milloin äiti istahti Pentin viereen kuten nyt, tuntui kuin päivänterä olisi pysähtynyt sängyn reunalle. Äidillä oli lämpöiset silmät, usein ne hiertyivät kosteiksi pelkästä katselemisesta.
— Ulkona on kaunis päivä ja isä äestää perunamaata!
Pentti haukkasi nopeasti jäännöksen voileivästään, siveli äidin poskia, pukeutui ja riensi viipymättä ulos. Isä käänsi juuri hevospariaan saran yläpäässä. Pentti juoksi hänen luokseen.
— Huomenta, isä! Anna minun äestää!
— Sinäkö äestäisit! Osaakohan koulupoika ajaa suoraan?
— Koulupoika!
Isä lasketteli kevätaamuisin mielellään leikkiä. Hän oli päivänpaahtama kasvoiltaan, vaatteista ja jalkineista tuoksahteli tuore peltomulta. Tietysti hän luovutti ohjakset, huvikseen vain kiusoitteli. Puoliväkisin Pentti ryösti ohjakset hänen käsistään, ja hyppäsi hankmon lavalle. Vappu ja Rusko katsahtivat kysyvästi toisiinsa, nojautuivat eteenpäin ja alkoivat astua.
Musta möyhevä multa kiehui esiin hankmon terien alta. Alhaalla lahden sinisillä laineilla kiikkui verkkojaan kokevan kalamiehen vene. Mutta ylhäällä liverteli kiuru, piirtäen kuvia taivaan kuulakkaaseen kanteen. Miten korkealla se olikaan, näkyi kuin neulannuppi, kohta ei senkään vertaa. Ääni vain kuului. Kevään riemulaulu.
— So, Vappu! Suoraan oli määrä ajaa. Koulu on jo loppunut, sen tiedätkin. Nyt peltomies äestää perunamaata.
TOINEN LUKU.
Sunnuntai-iltoina kokoontuivat kylän pojat maantielle Rintelän viljamakasiinin taakse. Joskus keräännyttiin siihen arki-iltoinakin, koska siinä oli tasaisesti päivänlaskuun päin viettävä nurmikkorinne. Viljamakasiinin seinä suojasi tuulilta sekä Rintelän vanhan emännän tutkivilta silmäyksiltä. Hän epäili pahantekoja, milloin pojat hetkeksikin aikaa yhteen kokoontuivat.
Rintelän muori epäili poikia turhan vuoksi. Joukossa ei ollut yhtään pahantapaista, sillä ainoa sellainen, Ketolan Eevertti, oli jättänyt kylän ja lähtenyt paremmille ansiomaille. Pelattiin viereisellä karjalaitumella palloa, arvioitiin ja arvosteltiin ohitse rätkyttäviä moottorimiehiä tai loikoiltiin ilman aikojaan hauskoja tarinoiden. Näin sovinnollista ja siivopuheista poikajoukkoa muori tuskin olisi löytänyt kolmesta naapurikylästä.
Suurin osa heistä oli tänä ja edellisenä keväänä päässeitä kansakoululaisia. Vanhemmilla rippikouluikäisillä pojilla oli omat kerhonsa ja harrastuksensa, nuoremmilla vielä koulua käyvillä samoin omansa, suurella touhulla harrastetut kalastuspuuhat etupäässä. Tämän joukon mielestä se oli jo liian lapsellista. Ei viitsitty enää sinne, ei kelvannut vielä tuonne, senvuoksi he olivat kuin luonnon pakotuksesta joutuneet tänne Rintelän viljamakasiinin taakse, kymmenkunta alle nelitoistavuotista poikaa. Hakalan Pentti, Mäntylän Kalle ja Lehtisen Pekka kuuluivat muiden muassa tähän keski-ikäisten joukkoon.
Aina ei haluttu pelata pesäpalloa. Se oli raskastakin vajaalukuisin joukkuein. Jutustelu ei liioin huvittanut, koska kukaan ei muistanut enää uusia tarinoita ja ennen kerrottuja ei kukaan tahtonut kuunnella.
Mutta eräänä iltana Mäntylän Kalle esitti uuden ajanvietteen, vaikka ei tämä mikään uusi keksintö ollut, varmaankin vanhempi kuin yksikään joukosta. Se oli rahanheitto teikkatikkuun ja vuoronperäinen arvaus: kruunu vaiko klaava?
Entisaikaan tätä oli pelattu viiden tai kymmenen pennin kuparilanteilla, mutta nykyään markka oli kuin entisajan viisipenninen tai kymmenpenninen, kirkassuomuisempi vain. Tämä oli suuri etuisuus, koska kirkas raha ei hevin hävinnyt, vaikka heinikkoon saakka olisi vierinyt. Kalle osasi selittää kaikki asiat parhain päin, niinkuin senkin, ettei tässä pelissä kukaan päässyt miljonääriksi hyötymään, enempää kuin keppikerjäläiseksi häviämään. Kun iltakausi pelattiin, niin lopuksi kukin oli jotenkuten omillaan.
Niinkuin myös oli, oikein arvattu. Jokin nikkelimarkka kuitenkin kirkkaudestaan huolimatta singahti niin kauaksi tiepuoleen, ettei hakemallakaan löydetty. Sen täytyi koitua jollekulle ilmeiseksi vahingoksi, siitä ei Kalle selviytynyt selittelemälläkään. No, ainahan sitä sattuu sille joka uskaltaa, yrittämättömälle ei mitään tapahdu!
Pentti oli rahapelissä toisten mukana, enemmän seuran vuoksi kuin asianharrastuksesta. Oikeastaan, jos Pentti rehellisesti itsellensä myönsi, mitä tunsi ja ajatteli, häntä ilkeytti mokoma ajanviete ja rahan pilkkaaminen. Varmaankin raha oli tehty ja pantu kiertämään parempia tarkoituksia varten. Pelimarkkoja tuskin olisi kehdannut viedä osuuskassaan, vaikka olisi ollut liikenemäänkin. Senvuoksi hän milteipä toivoi, että pian olisi päässyt kokonaan eroon muutamista taskussaan hölkkyvistä irtomarkoista. Tällöin olisi voinut sanoa: Ei ole rahaa!... Tuskinpa Mäntylän Kallekaan sentään olisi kehdannut ääneen ehdottaa: Sinullako rahaa? Mene hakemaan kassasta!
Mutta taskussa hölkkävät markkakiertolaiset riittivät kuin kiusalla ja tyhjän keittäminen jatkui, kunnes siitä eräänä kesäkuun iltana tuli äkisti yhtä yllättävä kuin mieluinen loppu. Näin Pentin mielestä. Kallen arvioinnit samasta asiasta saattoivat olla päinvastaiset.
Teikattiin taas tavan mukaan, ettei tulijaa huomattu. Tietysti olisi hoksattu, jos hän olisi ajanut autolla tai ryöpsyttänyt moottoripyörällä. Hän oli keveähkö nuori neito ja ajoi polkupyörällä. Poikien kohdalle jouduttuaan hän hypähti ketterästi pyörältään.
Neiti oli pitäjän uusi kerhoneuvoja. Jo keväällä hän oli koululla ollut jatkokurssilaisille tunteja pitämässä muistettiin heti. Poikia hävetti aika tavalla, paitsi Kallea, joka yleensä ei osannutkaan hävetä mitään eikä ketään. Kerhoneuvoja otti käsilaukustaan nenäliinansa ja pyyhki hikeään. Lämmin ilma oli ja hän oli yhteen menoon ajanut penikulman matkan toisesta kylästä saakka.
— Päivää, pojat!
— Päivää!
Neidin tervehdykseen täytyi vastata. Muutamat nostivat lakkiaan, joku paljaspäinen hipaisi ohimotukkaansa. Markkoja oli raide valkoisenaan, eikä neidillä merkkiäkään matkan jatkamisesta. Hän katseli kotvan aikaa poikia ja heidän rahakarhettaan milteipä huvitetun näköisenä. Pentti ja muutamat muutkin pojat olisivat sillä hetkellä olleet mieluummin jossakin muualla.
— Onpa tämän kylän pojilla rahaa, koska noin paljon on riittänyt maantielle asti kuivumaan!
— On, on! Rahaa meillä kuivataan, jos loppuu, niin lainataan!
Tietysti Kallen piti vastineeksi hönkäistä pöhlöyksiään, niinkuin ei tässä häpeää jo muutoin olisi ollut riittämiin asti. Toiset pojat rapsuttelivat niskaansa, nakkelivat aitan seinään pieniä maantiekiviä ja piirtelivät kuvioita maantiehen, mikä mitäkin keksi.
— Kumpaa te tästä saatte, huvia vaiko hyötyä? tiedusteli neiti leppoisesti edelleen. Kalle tietysti möläytti heti koko joukon puolesta.
— Kun hyvin sattuu, niin kumpaakin.
Hyvin sattuu! Mokoman pitääkin olla joka paikassa suuna ja säkkinä! Penttiä ja muutamia muita poikia harmitti kovasti. Ihan oli vaikea katsella ja kuunnella sitä, eikä karkuunkaan enää kehdannut juosta. Onneksi kerhoneuvoja ei jatkanut pitemmälle, vaan kaatoi pyöränsä tien viereen ja istahti ojan reunalle.
— Keskeyttäkääpä hetkeksi tuo puuhanne ja tulkaa juttelemaan tänne minun kanssani.
Hän sanoi sen ystävällisen leppoisesti, ja tämäkin, että ilman muuta istui tien viereen kymmenpäisen poikalauman luokse, sitä ei olisi kuka tahansa arka tai ylpeähenkinen neiti-ihminen tehnyt. Ajattelevimmat pojat aavistivat kyllä, mitä sanottavaa hänellä olisi, nuhtelisi rahapelistä. Pienen hetken oli joukossa kahdenlaista ilmaa, kolmenlaistakin, jos Mäntylän Kallen toilahdukset otettaisiin huomioon. Hänen mielestään hyödyllistä ja hupaisaa rahapeliä tietenkin olisi pitänyt ryhtyä käytännössä jatkamaan, muutamat olivat vieläkin valmiit sieppaamaan markkansa raiteelta ja livistämään matkoihinsa. Pentti astui päättävästi tien ylitse ja istui metsänpuoleiselle ojanreunalle. Peltosen Riku seurasi esimerkkiä ja heti kohta myös Kerttulan Iivari ja Lehtisen Pekka, niin, kaikki muutkin, Mäntylän Kalle viimeisenä väännätellen. Kaikki pojat asettuivat metsänpuoleiselle reunalle.
— Pelkäättekö te? Näyttää siltä kuin minä olisin pappi ja te seurakunta!
Neiti naurahti hyväntuulisesti, ihan toverillisesti. Odotetusta rippisaarnasta ei kuulunut sanaakaan. Hän oli unohtanut maantiemarkat kokonaan selkänsä taakse. Mikäpä hätä niillä siellä olikaan, kulkijoita ei ollut, eikä harakka edes uskaltanut tulla nokkaisemaan.
Kerhoneuvoja alkoi jutella heille omista ammattiasioistaan, kerhoista ja kerholaisista, heidän kasveistaan ja eläimistään ja teki sen kerrassaan hauskasti. Pojat unohtivat sitä kuullessaan pelinsä ja markkansa. Neiti kertoi, että muutamissa Suomen pitäjissä ja kylissä oli heidän ikäisiään poikia ja tyttöjä jo kerhossa kymmenittäin, jopa sadoittain. Heillä oli monen aarin suuruisia viljelmiä, eläiminä kanoja, porsaita ja vasikoita. Rahaa tuli ja hauskaa se puuhailu oli, niin ettei parempaa kaivattu. Monet kerholaiset olivat seutukuntansa etevimpiä vihannes- ja juurikasviviljelijöitä; itsenäisiä sokerijuurikas- ja perunanviljelyssopimuksiakin monet heistä olivat tehneet. Sellaisesta puuhailusta heltisi täysipainoisia markkoja, joita ei tarvinnut maantiellä kuivatella.
Tietysti tämä oli tarkoitettu letkaukseksi äskeisestä rahapelistä, mutta ei välitetty siitä. Saattoihan olla niinkin, etteivät kaikki sitä edes huomanneetkaan. Tässäkin pitäjässä oli kerholaisia jo puolisentoista sataa. Kiirettä oli heillä nyt, koska nopeasti rientävistä kevätpäivistä oli otettava tarkka vaari. Tällainen hoppu oli heidän kerhoneuvojallaankin. Kylästä kylään rientää, ettei naamaansa joutanut pyyhkäisemään.
Nyt pyyhkäisi kuitenkin jo kolmannen kerran. Reilu, kerrassaan hauska neiti hän oli!
Hänellä ei ollut kuitenkaan niin kiirettä, ettei olisi joutanut kuitenkin vähän aikaa istahtamaan, joutivatpa pojatkin, vaikka markat kuivuivat maantiellä. Hetken äänettömyyden jälkeen neiti johdatteli uudestaan asiaan.
— Te olette jo kaksitoista vuotta täyttäneitä jokaikinen, vai arvasinko oikein?
Hän arvasi oikein. Useimmat olivat kolmitoistavuotiaita, Kerttulan Iivari oli vanhin, pääsiäisenä jo neljätoista täyttänyt.
— Te olette pian parhaimmassa iässä! Tulkaa kerhoon joka mies!
Kukaan pojista ei vastannut vielä tähänkään kysymykseen, mutta ei esittänyt liioin vastalausettaan. Olihan koulussa jo ollut tästä asiasta puhetta. Jokainen tiesi, että kerhoon liittyminen edellytti kilpamieltä ja ahkeraa toimintaa. Kerholaiset koko maassa ja koko maailmassa olivat julistaneet sodan laiskuutta, saamattomuutta, pellon ja ajatusten rikkaruohoja, kaikenlaisia karhiaisia vastaan. Näin oli opettaja puhunut ja näkyi tästä neidistäkin. Hän etsi laukustaan pienehkön mustakantisen muistikirjan ja kiersi kynänsä teräsuojuksen irti.
— Kenenkä nimen merkitsen kirjaani ensimmäiseksi, vai lähdenkö toiseen kylään?
Mäntylän Kalle ajatteli ehkä keskenjäänyttä rahapeliään. Hän saattoi sanoa mitä tahansa, oli taas sen näköinen. Pentti kiiruhti ennen häntä.
— Minun nimeni saatte merkitä.
— Kas niin! Ensimmäisestä aina aloitetaan. Mikä sinun nimesi olikaan?
Pentti ilmoitti nimensä, Kerttulan Iivari tarjoutui heti toiseksi, Välimäen Erkki kolmanneksi ja sitä tietä koko poikarivi. Mäntylän Kalle enää vain oli ilmoittautumatta. Hän raaviskeli päätään tärkeän näköisenä.
— Enpä minä vielä kuitenkaan viitsi, ehtii tuohon iloon kai myöhemminkin.
— Ehtii toki! Parempi päivä miettiä kuin viikko väärin tehdä!
Neiti hymyili herttaisesti tätä sanoessaan. Kallen posket sensijaan alkoivat punoittaa ja suu kävi tukkoon. Hän ymmärsi ivan, vaan ei löytänyt vastasanoja. Kunhan ryökkynä lähtisi matkoihinsa, niin hän rökittäisi poikia akkamaisuudesta.
Mutta neidilläpä ei ollutkaan enää mihinkään kiirettä. Oli neuvoteltava monista tärkeistä asioista ennenkuin erottaisiin. Kevät oli kylvötöihin nähden jo liiankin pitkällä. Päivääkään ei ollut enää hukattavissa, jos tänä kesänä mielittiin saada vielä jotakin kasvamaan. Juurikasveja poikien tuskin enää kannatti yrittää, enempää kuin kerholaisten tavallisia vihanneksiakaan. Keräkaalia ja tomaattia voitaisiin kuitenkin ajatella, koska niiden taimia oli sattumalta saatavissa. Mutta ne olivat varttuneempien kerholaisten kasveja. Olisiko näistä rahan kuivaajista niin vaativiin tehtäviin?
Kerhoneuvoja katseli edessään istuvia poikia. Eloisia silmiä siinä näkyi. Jos heihin syttyisi todellinen harrastuksen kipinä, pystyisivät he kyllä vaikeimpiinkin suorituksiin. Päätekijöinä kerhotyössä oli jatkuva harrastus sekä rakkaus työhön ja kasveihin. Taito hankittiin harjoittelemalla. Sitä varten kai hänetkin oli valmistettu ja palkattu neuvojan toimeen.
Hän selitti pojille asian. He voisivat yrittää näillä vaativammilla myöhäiskevään kasveilla, vaikkapa kukin vain muutamia taimia istuttaen. Viipymättä pitäisi nyt muokata tomaatin taimia varten aurinkoinen ja tuulilta suojattu pellonpenger tai seinänvierus ja kaalille samoin sopiva pala voimakasta maata. Työ oli tehtävä kahden päivän kuluessa. Hän tilaisi taimet kirkonkylän puutarhurilta ja opastaisi istuttamista kahden päivän kuluttua takaisin palatessaan. Tässä paikassa oli ratkaistava, kuinka paljon kukin tähän mennessä saisi ja ehtisi muokata kyllin möyheäksi tarkoitukseen soveliasta maata. Keskusteltiin siitäkin ja tuumiskeltiin asiaa.
Kerttulan Iivari selviytyi ensimmäiseksi. Hän ilmoitti tarvitsevansa kaksikymmentä tomaattia ja viisikymmentä kaalintainta. Pentti sanoi haluavansa samat määrät ja näiden lukujen ympärillä pyörivät toistenkin poikien tilaukset.
Aurinko oli jo häipymässä metsän taakse. Kerhoneuvoja nousi ja hypähti pyörälleen. Ylihuomenna kuuden aikaan illalla oltaisiin Kerttulan pihamaalla. Talo oli hänelle entisestään tuttu, koska Iivarin vanhemmat siskot Hilja ja Maria kuuluivat jo kerhoon.
Neiti katosi metsäisen mäennyppylän varjoon keveästi polkien kuten oli saapunutkin. Kalle touhusi pelin jatkamista, mutta ei saanut enää poikia innostumaan, vaikka omasta mielestänsä puheli hyvinkin mieheviä. Olivatko he ämmiä, jotka kuka tahansa pumpulipuseroinen tytön nääsikkä saattoi houkutella pelastusarmeijaan? Osattiin kai täällä rehuja viljellä ilman vääpeliä! Vieläpä tässä hyviäkin herkkuja, ryssänkaalia ja posetiivarin omenoita! Rehuista ei ollut leivänlisää! Ruis oli parhainta metsän roskista! Näin sanoi sananlasku ja tiesi jo vaarin vaarikin! Markat odottavat! Kenen vuoro oli ensinnä huutaa?
Kenen mahtoi ollakaan. Kallen suuriäänisestä touhuamisesta huolimatta markat saivat odottaa. Pojat tuntuivat sisimmässään käsittävän, ettei tästä työstä kuitenkaan tullut lisää enempää leivälle kuin markoille. Ehkäpä tämän tosiasian käsitti jo Kallekin, vaikka ei kehdannut sitä myöntää. Pojat koppasivat markkansa raiteelta ja häipyivät koteihinsa.
Mutta vielä sinä myöhäisenä iltana ja seuraavana aamuna ja iltapäivänä pöllähteli multainen turve useankin talon nurkkamaissa. Asiahan ei ollut enää vanhemmillekaan ihmisille uusi eikä outo. Siitä oli monena vuotena puhuttu osuuskuntien kevätkokouksissa, kunnanvaltuustossakin, ja Nuorten Pellervo, nuoren viljelijäpolven lehti, oli tänä vuonna tehnyt asian tutuksi milteipä joka talossa. Vanhempien taholta ei maan luovuttaminen näin ollen tuottanut vastusta yhdessäkään paikassa.
Pentti sai työmaakseen muorivainajan sipulipenkin ja perunamaan pienen tuvan takaa. Muorin kuoleman jälkeen se oli jäänyt oman onnensa nojaan, nurmiheinän ja osittain nokkostenkin valtaan. Se oli niin pieni tilkkupää, ettei siinä kannattanut hevosten vedettäviä peltokaluja pyöritellä. Kasvitarhamaata oli taas lähempänäkin taloa riittämiin asti.
Pentti pani muokkaustyön alkuun jo ensimmäisenä iltana ja jatkoi sitä varhain seuraavana aamuna. Hän käänsi maata tasakärkisellä ojalapiolla ja pienenteli turpeita kuokalla. Kamara oli paikkapaikoin hyvinkin sitkeää, mutta sen alla höyrähteli musta muheva multa, niinkuin sumppiporoja olisi kaadettu ämpärillinen paikkaansa. Varmaan oli kaadettukin monen vuosikymmenen aikana. Pentti muisti vielä muorivainajan ja hänen karmiin sipulipenkkinsä viheriäiset laihot. Väkeviä nekin olivat olleet. Entä valkokuoriset sipulin mukulat! Jos pään veitsellä katkaisi ja mehevää leikkelettä painoi poskeansa vastaan, niin kyynel kihosi silmään, vaikka kuinka olisi vastaan pidätellyt.
Pentistä tuntui, niinkuin kyynel olisi pyrkinyt kihoutumaan vielä nytkin, vuosien jälkeen. Muori kutoi lämpöisiä sukkia ja kertoili hauskoja satuja. Hänen sipulinsa olivat kylän kuuluja mukuloittensa runsauden ja mehun väkevyyden vuoksi. Vaikuttiko niiden voima yhä vielä?
Musta kottarainen lauloi korkealla piharinteen koivussa. Pentti oli naulannut koivuun luonnontiedon ohjeiden mukaan käsityötunnilla valmistamansa pesäpöntön ja tänä keväänä toisiin koivuihin pari kotona tekemäänsä. Niissä oli asukkaita jokaisessa pöntössä. Jospa olisi ymmärtänyt tämän mustan linnun laulun! Se vihelsi ja vikersi, nakutti kuin tikka, räyskähteli kuin pahainen koira. Väliin se kurlutti kuin hampaitaan pesevä tyttö. Mutta tämän jälkeen se istui liikahtamatta oksallaan. Sitten taas se vihelsi pitkään ja surunvoittoisesti, niinkuin näkymättömällä pillillä olisi puhaltanut kaipauksensa värinät kuulijan sydämeen asti.
Kuunneltuaan aikansa Pentti tarttui jälleen lapioon tai kuokkaan. Hänelle tuli ihan kiihko maan muokkaamiseen. Oli suorastaan häpeä, että muorin sipulimaa oli päässyt tuollaiseen kuntoon. Sitkeät kamaraturpeet saivat ankaraa kyytiä, mutta nokkosmättäillä ja valkoisilla juolavehnän juuristoilla ei ollut vähääkään armoa. Jos ne vielä tämän jälkeen nostaisivat päänsä ja alkaisivat kukoistaa, olisi se hänen omakohtainen häpeänsä.
Hän oli riisunut lakkinsa ja puseronsa, lopuksi paitansakin. Kuitenkin hiki norui virtoinaan. Sitä hauskemmalta työnteko hänestä tuntui. Ennen huomisiltaa muorin maan oli oltava loistavassa kunnossa, mustana laitojaan myöten, ei yhtään turvemöykkyä eikä rikkaruohon juurta. Koko maata hän ei taimiaan varten olisi tarvinnut, mutta eihän siihen voinut jättää rikkaruohoista reunaa kiusoittelemaan. Jäännöspalaan voisi kylvää kaskinaurista tai punaista retiisiä.
Määräiltana oli urakka selvänä. Muokattu maa oli noin aarin suuruinen, musta ja möyhevä. Kaalintaimia olisi saanut olla ainakin viisikymmentä, mutta ehkäpä neiti oli tilannut ylimääräisiä ja saisihan niitä Hiekkalan puutarhasta vielä jälkeenpäin. Isä pistäytyi hänen työmaallaan pellolta palatessaan, äiti ja sisaretkin kävivät katselemassa. Jokaisella oli sanottavaa, eikä se ollut Pentistä epämieluista kuunneltavaa. Isä kertoili muorivainajan sipuleista ja äiti ihasteli nuoren maamiehen aikaansaannoksia.
Toiset pojat olivat hääränneet omilla nurkillaan, melkeinpä jokaisella kuului olevan maata yli tarpeen. Oli kuin kerhoneuvoja edeltäpäin olisi arvannut tämän. Hän oli tilannut sekä kaalin- että tomaatintaimia yli arvioidun määrän. Maitokuski oli jättänyt taimilaatikon iltapäivällä Kerttulan navetan seinämälle.
Iivarin maa oli myös hyvässä kunnossa. Terhakka poika Iivari oli ja sisaret olivat valvoneet hänen työtään. Tomaatteja varten hän oli muokannut pellonlaitaan erikoisen penkin, kaalilohko oli tyttöjen kerhomaan vieressä.
Jaettiin taimet ja sitten ryhdyttiin harjoittamaan istuttamista. Siinäkin toimessa tarvittiin taitoa. Tosin maataloustunneilla oli kuvatauluja katselemalla perehdytty asiaan, mutta monelta varmaan olisivat taimen juuret sittenkin jääneet mykkyrään ja kasteleminen tapahtunut vaillinaisesti. Neuvoja opasteli jokaista harjoittelijaa, kunnes työ onnistui. Tomaattien istuttamisessa oli lisäksi kepittämiset ja sitomiset, joista moni tätä ennen tuskin oli kuullut puhuttavankaan.
Työn suorittamisen jälkeen kerhoneuvoja opasteli, miten taimia lähipäivinä ja -viikkoina oli suojeltava paahtavalta päivänpaisteelta ja yöhalloilta. Harmaasta pinkopahvista oli valmistettava suippokärkisiä tonttulakkeja, joiden alle taimet piilotettiin sekä yöksi että kuumimman päivän ajaksi. Päivänsuojaksi riittäisi kattopäre tai laudanpala, kunnes taimet tottuisivat tuuleen ja aurinkoon.
Sovittiin seuraavasta yhteisestä opastusillasta parin viikon kuluttua. Iivarin taimien jo kelpasi, toisten vielä haukkoi henkeään ahtaassa laatikossa Kerttulan navetan seinämällä. Jaettiin ja maksettiin ne. Sitten ei enää turhia viivytelty. Taimilla ei liene ollut kovinkaan hauskaa kuivuvin juurin ahtaassa kääreessään.
Pentti kiiruhti oikopolkua pitkin juoksujalkaa. Matkaa tuli tätä tietä vain kilometrin verran. Koulun kevätkilpailuissa oli Pentti juossut kilometrin murtomaata alle neljän minuutin. Nyt ei tosin voinut pitää niin nopeata vauhtia taimipaketin vuoksi, eikä muutenkaan. Mutta paljoakaan yli viiden minuutin ei mennyt, niin kiire oli nytkin. Niittynotkon vesakossa tuomen valkoiset kukkatertut ripsivät häntä leppoisesti kasvoihin. Käki kukkui mäellä ja lampaan kello kilkahteli.
Mutta alempana kuusikossa porisi vallaton metsäpuro. Se oli soittanut jo kuukauden päivät levähtämättä yhteen menoon. Niityn reunassa se nousi maan pimennoista päivän valoon. Siinä oli komea koski, jossa Pentin mylly oli pyörinyt joka kevät, pyöri tänäkin keväänä. Pyöriköhän se vielä?
Pentillä oli kova kiire, mutta ei niin kiire sentään, ettei myllyllä olisi ehtinyt käväistä. Hän heitti taimipakettinsa polun viereen ja juoksi purolle. Mylly pyöri vielä hiljalleen. Hän puhdisti puroa ja johdatteli vesiä. Puro riemastui ja mylly heräsi. Se pyöri kuin iloinen tuuliväkkärä. Pentti katsoi ja ihasteli.
KOLMAS LUKU.
Jatkokurssitunnit pidettiin kahtena iltana viikossa, tiistaisin ja perjantaisin.. Syyspuolella tuntui hieman hankalalta varhaisen pimeäntulon vuoksi. Jos oli pilvinen päivä, niin menomatkalla jo hämärsi, illalla palatessa oli usein säkkipimeää.
Mutta kaikkeen tottui, syksyiseen pimeyteenkin, Toisilla pojilla ja tytöillä oli valaistusneuvoja mitä milläkin: sähkötaskulamppuja, pyörälyhtyjä, vanhoja kynttilälyhtyjäkin. Pentti oli tullut päättäneeksi, ettei välittäisi keinotekoisista valolähteistä, osaahan kissakin kulkea pimeässä, vieläpä metsästysmatkoillaan.
Eipä tiedä, miten miehen urhoollisille päätöksille olisi käynyt eräinä lumettomina marraskuun kuuttomina iltoina, ellei Peni olisi uskollisesti seurannut hänen matkassaan, vaikka se lain mukaan ei kuulunutkaan oppivelvollisten joukkoon.
Äiti oli aluksi arvellut, että koirasta voisi olla opettajan väelle vastusta. Mitä vastusta siitä olisi ollut, iloa ja hyötyä ennemminkin. Opettajalla itsellään ei ollut koiraa, joten Penin parituntinen aputyö suuressa koulutalossa oli ehkä hyvinkin tarpeellinen. Kyllä Peni osasikin ahkeroida, haukkui kulkijat, saatteli autot ja ajoi kulkukissat pihakoivuihin tai kivijalan ilma-aukoista rakennuksen alle. Mutta oppituntien päättyessä se aina makasi käpäliensä varassa ulkorapulla ja katseli pystykorviensa välitse ruskeilla silmillään.
Kyllä huudeltiin ja seseteltiin. Peni se! Se on vasta poikaa, se! Peni nousi ja venytteli sääriään, ei ollut tietääkseen kenestäkään, tai jos olikin, niin ei liikaa kuitenkaan, eikä kenellekään erityisesti. Makeisista se ei välittänyt ensinkään, vehnäpullaa maisteli, jos se oli tuoretta, ja antaja hiljainen ja ymmärtäväinen.
Tulomatkan Peni juosta ripsitteli Pentin edellä muutaman askelen etäisyydessä. Se kierteli kivet ja vesilätäköt, hallava häntäkerä häälyili silmien edessä merkkilippuna. Sitä noudattaen ei eksynyt tieltä. Tuttuhan matka muutoinkin oli Pentille. Hän oli taivaltanut sen jo kyllin monta kertaa.
Pentistä oli hupaista muistella, mitä kaikkea metsäisen koulutien varrella kuuden vuoden kuluessa oli nähnyt ja ihmetellyt. Teeret olivat kevätaamuisin kukertaneet puiden latvoissa, jänis, pallisilmä, oli monta kertaa pöllähtänyt metsästä tielle ja sitten oli juostu kilpaa. Jänis voitti aina, se voitti Peninkin, milloin ryhtyivät kilpasille. Nyt pimeänä syysiltana jänis makasi kaikessa rauhassa jossakin katajapensaan alla.
Hiljaisilla iltakoulumatkoillaan Penin hallavaa viittamerkkiä seuraillessaan Pentti usein mietiskeli kuluneen kesän ja syksyn tapahtumia. Ajatukset pysyivät hyvin koossa. Ehkä nekin hieman kammoksuivat pimeätä kohisevaa metsää ja tiivistyivät tieuomassa pysyen Penin askeleihin, niinkuin Pentti itsekin teki.
Kesä ei ollut oikein lämmin, syksypuoli oli hyvinkin epävakainen, mutta heinät ja viljat oli saatu sentään korjuuseen. Kerhokasveistaan Pentti oli saanut satoa ja rahallistakin tulosta enemmän kuin keskikesällä oli osannut toivoakaan. Tomaatit olivat elpyneet heti hyvään kasvuun, kaalintaimet sitävastoin näyttivät aluksi kääkistyvän joka ainoa pää. Tuntui kuin muorivainajan sipulipelto olisi ollut niille liian voimakas kasvupaikka, mikäpä muukaan sen olisi mahtanut vaikuttaa. Virkistyivät toki lopulta, suurin osa. Mutta sitten tuli kaalikärpänen, tuhkanharmaa, paha-aikeisen näköinen otus, ja neuvoja hätyytti: Taisteluun, pojat! Muutoin syövät kaalikärpäsen kellertävät toukat pian kaikki juuret möyhyksi! Siinäkös tappelua käytiin kuokan, salpietarin, tuhkalipeän ja lopuksi sublimaatinkin kanssa.
Monta kertaa oli tehnyt mieli jo hellittää ja jättää koko maa valtoihinsa. Isä rohkaisi ja kerhoneuvoja esitteli uusia keinoja. Ja niinpä lopulta tuli voitto, keltamahat hellittivät. Vanha sipulipelto puhalsi vuosikymmenien takaiset voimansa kellertyviin tomaatin hedelmiin ja vihreisiin kaalinkeriin. Pentistä tuntuu tällä kertaa, niinkuin hän näkisi edessään tien raidetta pitkin kierivänä kauneimman kaalinkeränsä, joka oli kerhonäyttelyssä pöydän kaunistuksena. Se painoi kuusi ja puoli kiloa. Vain yhdellä kirkonkylän kerholaisella oli painavampi, mutta se ei ollut niin virheetön ja kiinteälihainen. Näin arvostelivat palkintotuomaritkin. Nuori lääkärinrouva sanoi, että se oli kaunein keräkaali, mitä hän ikinä oli nähnyt! Hän osti sen joulukaalikseen ja maksoi siitä kymmenen markkaa!
Tomaatteja oli myyty pienissä erissä osuuskauppaan, joka välitti niitä kuten muitakin kerholaisten tuotteita kaupunkiin saakka. Ne olivat vain pieniä kahdeksan ja kuuden, viiden ja neljänkin markan annoksia, mutta niistä karttui kaunis summa syksyn mittaan. Rahat Pentti talletti tilillensä osuuskassaan. Loppusumma voitiin merkitä jo kolminumeroisella luvulla. Opettaja katseli sitä niin kauan, että muste kuivui.
Koti läheni ja Peni hölkytteli. Pentti itsekin pisti juoksuksi tutulla kivettömällä tiellä. Hän ei olisi toisten kertomalla uskonut, miten hauska ja innostava kerhon kesätoiminnan päättäjäisjuhla kirkonkylän seurojen talolla oli. He olivat olleet siellä hevosella äidin ja sisaren kanssa, monta kertaa siitä oli jälkeenpäin ollut puhetta. Ohjelmaa oli runsaasti: reipasta laulua, lyhyitä puheita ja kerholaisten toimintakertomuksia. Juhlan huippukohdaksi muodostui ansiomerkkien jako kolmi- tai useampivuotisille kerholaisille. Kovasti huudettiin heille. Olihan siinä kumminkin se harmin paikka, ettei itse kuulunut vielä siihen joukkoon. Pian toki kuluisi kolme vuotta!
He ovat joutuneet peltoportin sisäpuolelle. Kynnössarat häämöttävät, kuu taitaa nousta. Oman peltopalansa ohitse ei Pentti pääse pysähtymättä milloinkaan. Penikin sen tietää, koska on istahtanut odottelemaan.
Hänen viljelysmaanaan ei ole enää ainoastaan muorivainajan sipulimaa, vaan oikein auralla ja hevosparilla käännetty, tukevasti lannoitettu kolmen aarin suuruinen pelto. Isä on antanut lisämaan, Pentti itse on kyntänyt sen ja kaivanut yläpuolelle kauniin ojan. Isä on luvannut niittyhaudan kuopasta maanparannusaineeksi kolmekymmentä kuormaa mureaa suomultaa. Heti ensimmäisten rekikelien tultua hän itse saa ajaa sen.
Ensi keväänä ei kylvöajan tultua odotella päivääkään. Maa mureaksi pohjia myöten ja aikanaan kasvuun kaikkea mitä muidenkin ansiomerkkiläisten palstoihin: aikaista perunaa, lanttua, kaalia, vaikkapa sipulia ja sikurijuurta!
Tähän Pentti myöhäisiltä koulutunneiltaan oman sarkansa laidassa pysähtyessään joka kerta päätyi. Jo yksin tämän iloisen omistuksen vuoksi kannatti kulkea pimeän metsän halki kaksi kertaa viikossa.
Jatkokurssien pääasiallisimpina opiskeluaineina olivat suomenkieli, maatalousoppi ja käsityöt. Virkistysohjelmana oli laulua, voimistelua ja kouluradiotunteja.
Ensimmäisillä tunneilla oli hieman outoa, tuntui kuin ei oikea koululainen enää olisi ollutkaan, vaan laiskanläksyläinen sähkölampuilla valaistussa luokassa. Joku Kalle tai Ville ei aluksi tahtonut muistaa, miten koulussa ollaankaan, pelehti ja kurkkaili ympärilleen, että opettajan täytyi muutaman kerran huomauttaa.
Oppiaineen valmistuksen yhteydessä tehtiin muistiinpanoja ja piirrettiin kuvia taululle ja muistivihkoihin. Jokainen pääsi vuorollaan kyselemään läksynä ollutta ja valmistamaan uuttakin. Se oli aika tavalla jännittävää. Arkaluontoisimmat eivät halunneet tehdä sitä, mutta heidän vastustelunsa ei pitkälle auttanut, koska opettaja ja toverit eivät hellittäneet. Jokaisen oli läpäistävä vuorollaan ja läpäisikin, kun todella yritti. Toinen voi onnistua hiukan paremmin kuin toinen, mutta mitäpä siitä kenenkään tarvitsi välittää.
Käsityötunneilla pääsi jokainen heti asiasta kiinni. Kaikilla oli vapaus suunnitella ja tehdä, mitä itse halusi. Sen varauksen opettaja kuitenkin pidätti, ettei kukaan sentään saanut ryhtyä valmistamaan jousipyssyjä ja hernekanuunoita, niinkuin kansakoulun ensimmäisellä luokalla on tapana, milloin hän tällaisen vapauden antaa.
Mutta opettaja itse oli ennakolta harkinnut tätä asiaa. Jo edellisellä luokkatunnilla hän oli taitavasti valmistellut tehtävää siihen suuntaan, ettei kenelläkään ollut edes halua näin sotaisiin sivuhyppäyksiin. Maata viljellessään ja kotieläimiä hoitaessaan kerholainen tarvitsee monenmoisia työkaluja ja -välineitä. Silloinpa vasta työ maistuukin, jos saa tehdä sitä omilla valmistamillaan välineillä. Hän tiedusteli, mitä kaikkea kerholainen kesäisissä viljelyshommissaan tarvitsee. Tuli esiin yhtä jos toista: talikot, haravat, lapiot. Entä perunan idätyslaatikot ja pergamiinipäällysteiset lavakehykset! Aikaisten tomaattien ja kurkkujen menestyksellistä viljelystä ei voi ajatellakaan, ellei lavasuojusten avulla voida kerätä auringonvaloa ja estää yöpakkasien tuhoja.
Tuntui melkein siltä kuin opettaja olisi liittoutunut tässä asiassa kerhoneuvojan kanssa yksiin. Joka tapauksessa hän puhui niin lämpimästi omatekoisten välineiden puolesta, että kolme kerhoon kuuluvaa tyttöäkin pyrki käsityötunneiksi veistopuolelle töihin, koska halusivat itse valmistaa idätyslaatikkonsa. He pääsivät mukaan ja siitäkös riemu syntyi. Mutta he olivat ahkeria ja taitavia tyttöjä, Keskisen Katri varsinkin kuin vanha mestari. Pojat saivat pitää varansa, etteivät saa näpilleen häneltä.
Käsitöitä tehtiin neljä tuntia yhteen menoon. Näinä päivinä ei muita aineita ollutkaan, vain pieni parinkymmenen minuutin virkistystunti pidettiin välillä. Voimisteltiin, leikittiin tai kuunneltiin radioesityksiä. Eräänä välituntina kertoili Sveitsissä liikkunut koulumies matkahavainnoitaan. Lumipeitteiset alpit, vihreät laaksot ja kauniit vuoristokylät olivat jääneet lähtemättömästi hänen mieleensä, mutta myös yritteliäs ja käsiteollisuudessa taitava Sveitsin kansa. Jokaisessa kodissa tehdään käsitöitä ei ainoastaan omiksi tarpeiksi, vaan myytäväksikin. Jokainen paimenpoikakin kivellä istuessaan näpertelee myytäviä pikkuesineitä tai näppäriä leikkikaluja.
Esityksen päätyttyä istuttiin äänettöminä pitkän aikaa. Opettajalla varmaan oli sanottavaa äskeisen johdosta, hän oli sen näköinen.
— Mutta niinhän mekin nyt teemme! Miksi emme voisi kehittää käsiteollisuuttamme, niinkuin sveitsiläisetkin ovat tehneet? Puuttuuko meiltä työvälineitä tai raaka-aineita? Jos taitoa puuttuu, niin hankkikaamme sitä! Siinäpä kerholaisille suuri talvinen tehtävä ja päämäärä! Eipä tarvitsekaan enää kysyä: äiti, mitä minä tekisin!
Opettaja innostui ja nousi kävelemään. Hän kertoili, mitä hän itse oli nähnyt oman maan museoissa liikuskellessaan. Esi-isämmekin olivat osanneet tehdä alkuperäisillä työvälineillään mitä taidokkaimpia esineitä ja kudontatöitä, joita me nykyisen polven ihmiset ihaillen katselemme. Olisiko meiltä heidän jälkeläisiltään taito hävinnyt ja peukalo siirtynyt keskemmälle kämmentä?
Opettaja ei koskaan jäänyt odottamaan vastausta tämäntapaisiin kysymyksiinsä, ehkäpä hän teki niitä vain itselleen. Kiiruhdettiin käsityöpajaan ja pantiin työaseet laulamaan. Mutta jonakin toisena lepohetkenä opettaja palasi taas entiseen asiaan.
— Arvatkaapa, tytöt ja pojat, mitä minä viime kesänä Helsingissä käydessäni kuulin?
Kukapa sitä arvaisi. Kuunneltiin sanattomina.
— Amerikkalainen vierailulaiva poikkesi Helsinkiin ja matkailijat kiiruhtivat kaupunkia katselemaan. Heillä oli kova kiire, koska aikaa oli vain muutama tunti ja kotimaahan vietävät tuliaistavaratkin täytyi ostaa. Mitähän luulette heidän kotiviemisikseen hankkineen?
Tämä kysymys oli vastattavaksi tarkoitettu. Mainittiin useitakin tavaroita, joita tehtaat valmistavat ja kauppiaat myyvät, mutta kukaan ei arvannut oikein. Jos opettaja ennakolta olisi selittänyt, mitä hän jälkeenpäin kertoili, niin jokainen olisi arvannut oikein.
Mitäpä amerikkalaiset ja muut ulkomaan kulkijat todellakaan olisivat vaivautuneet rahtaamaan merien taakse koneitten valmistamaa tehdastavaraa, jota heillä omassa maassaan on enemmän kuin tarvitaan. He haluavat saada pieniä, näppärästi käsin valmistettuja muistoesineitä, jotka vielä vuosien jälkeenkin kuin lämpimällä kädellä puristaen kertovat heille etäisestä maasta ja sen kansasta, johon he lyhyellä käyntimatkallaan olivat tutustuneet. Ne amerikkalaiset, jotka laivaltaan olivat Helsingissä käväisseet, olivat ostaneet erään suuren kauppaliikkeen kotimaisten käsitöiden osaston tyhjäksi edes hintoja kyselemättä.
Näin opettajalle oli asiasta kerrottu ja hän sanoi iloitsevansa, että meillä sentään vielä oli muutamia satoja vanhoja miehiä ja naisia, jotka osasivat tehdä käsitöinään tällaisia ulkomaalaisillekin kelpaavia muistoesineitä. Tätä sanoessaan opettaja naurahteli, nousi ja kehoitti ryhtymään töihin. Mutta oppilaat, jotka tarkkaavina olivat kuunnelleet, ymmärsivät hyvinkin hänen tarkoituksensa. Siinä oli heille kaikille pähkinää purtavaksi. Vain muutamat vanhat vaarit ja mummot osaavat ja haluavat tehdä näppäriä muistoesineitä vierasmaalaisille matkailijoille myytäväksi. Kun he aikanaan siirtyvät pois, ei meillä enää ole ulkomaalaisille mitään tuliaisia tarjottavana. Jos opettaja suoraan olisi sanonut: sellaisia saamattomia nahjuksia me nykyajan nuoret tekijät olemme, ei se olisi harmittanut niinkään paljoa kuin tämä viittaileva arvuuttaminen. Siinä oli miettimistä koko kotimatkaksi, vielä seuraavaksi päiväksikin.
Opettaja hoiteli opetustoimensa ohella myös kylän osuuskassaa. Suuri rautainen kassakaappi oli tiloitettu hänen konttorihuoneeseensa. Kerrottiin, että se painoi kokonaisen tonnin. Sitä ei tarvinnut epäilläkään, niin suurella vaivalla kuusi miestä raahasi kaappia puukankien ja juoksupyörien avulla opettajan kamariin. Pentti oli omin silmin ensiluokkalaisena nähnyt tämän toimituksen. Kaapissa olevat kirjat ja rahat olisivat säilyneet, vaikka koko koulutalo olisi palanut. Koko maasta ei olisi löytynyt sellaista murtovarasta, joka tiirikoillaan olisi pystynyt sen vahvat rautasalvat aukaisemaan.
Siellä säilyivät varmassa tallessa Pentin ja monen muun koululaisen yhteisestä rautalippaasta tyhjennetyt säästöt. Mutta miten ne pantiin elävänä pääomana hyötyä tuottamaan ja korkoa kasvamaan, sen asian opettaja oli kertonut heille. Kerran talvisena iltapuhteena Pentti joutui sen omin silmin näkemään.
Koulun ohitse hiihdellessään hän päätti jättää liikenevät rahansa kassaan ja pistäytyi senvuoksi opettajan puolelle. Oli kuukauden ensimmäinen maanantai, kassan hallituksen vakinainen kokouspäivä. Pentti huomasi sen vasta ovella ja olisi pyörtänyt heti takaisin, ellei opettaja olisi pidättänyt häntä. Heillä ei ollut enää muuta käsiteltävää kuin Syrjälän Vihtorin laina-anomus hevosen ostamista varten. Se ei veisi montakaan minuuttia. Pentillä ei ollut mihinkään kiirettä. Hän istui vapaalle tuolille ovensuunnurkkaan.
Vihtori kutsuttiin sisälle asiaansa esittämään. Häneltä oli kuollut nuori hevonen tapaturmaisesti, niinkuin kaikki hallituksen jäsenet sen jo kertomatta tiesivätkin. Hevosetta ei hänen hiljakkoin, rakennetussa uudispaikassaan tultu aikoihin, senkin kaikki tiesivät. Mutta Vihtorilla itsellään ei ollut rahaa uuden hevosen ostoon. Pari vuotta sitten hän oli pannut kaikki sekä omat että vaimonsa pienet säästöt uuden navetan rakentamiseen. Sinne menivät, eivätkä riittäneetkään, koska kassasta oli täytynyt tarkoitusta varten ottaa kymmenisen tuhatta lainaksi.
Hallituksen jäsenet tiesivät erittäin hyvin tämänkin asian, sillä he juuri kassan varoista olivat Vihtorille rakennuslainan myöntäneet, vieläpä valvoneet, että se tuli käytetyksi juuri tähän tarkoitukseen. Kunnon mies Vihtori muuten oli ja kova työmies, koko kulmakunta sen tiesi.
Vihtori kertoi kuitenkin kaunistelematta tämän elämäntarinansa, ehkäpä oman sydämensä kevennykseksi, sillä hevonen oli ollut hänen kasvattinsa ja kotitalosta peritty nimikkonsa. Sen menetys oli koskenut häneen kipeästi. Hallitus kuunteli hänen tuttua tarinaansa ja Penttikin seuraili sitä osaaottavasti. Hänkin tunsi Vihtorin hyvin ja säälitteli mielessään kunnon miestä.
Vihtori käskettiin ulos siksi aikaa, jolloin hänen esittämästään asiasta keskusteltaisiin. Pentti aikoi pujahtaa samassa oven avauksessa, mutta opettaja viittasi häntä jäämään. Pentti heristäytyi tarkkaavaksi. Opettajan osoittama luottamus lämmitti mieltä, tuntui kuin olisi ollut varajäsen kassan hallituksessa. Hän tiesi kyllä, mihin tämä luottamus velvoittaa: kuulemansa asiat ja päätökset piti pitää omina tietoinaan.
Puheenjohtaja tiedusteli muilta hallituksen jäseniltä, mitä Vihtorin anomuksesta arveltiin. Niittylän Kustaa ilmaisi ensimmäisenä mielipiteensä.
— Vihtori on kunnon mies!
— Hän on pystyvä mies ja hoitaa maatansa niinkuin miehen pitääkin, huomautti Kerttulan isäntä.
— Navettansa hän rakensi paremminkin kuin oli määrä, muisti Heinäsen Matti.
— Ja lainalyhennyksensä ja korkonsa hän on aina suorittanut päivälleen, täydensi opettaja viimeksi pöydän päästä.
— Käske, poika, Vihtori sisään! Puheenjohtaja sanoi tämän Penttiä tarkoittaen. Pentti ei kahta käskyä tarvinnut. Näin ollen hän oli kuin tarpeellinen virkamies tässä hallituksessa, niinkuin poliisikonstaapeli käräjillä, jotka hän viime syksynä oli joutunut näkemään.
Vihtori astui sisään. Puheenjohtaja naputti kynällänsä pöydän kulmaan ja rykäisi.
— Täällä on yksimielisesti todettu asia, jonka me jokainen sanomattakin tiedämme. Minä tiedän tämän parhaiten, koska olen vanhin mies tässä joukossa ja olen tuntenut sinut sekä seurannut elämäsi vaiheita pikkupojasta alkaen. Olen nähnyt sinut pahaisena ressukkana pelto-ojan reunalla siipimyllyä rakentamassa, nenänpää savessa, peukalo veressä. Mutta sinä et hellittänyt, panit sen pyörimään. Muutamaa vuotta myöhemmin näin sinun ponnistelevan kouluun rapaista tai pyryistä peltotietä joka aamu ja ilta puolen penikulman matkan. Sisua siinäkin tarvittiin. Nyt viiden vuoden ajan olen nähnyt sinut oman elämäsi vetimissä uudistalon ainoana miehenä. Vaikeuksia ei ole sinulta tässäkään toimessasi puuttunut. Sadetta ja savea, pyryä ja pakkasta ja väliin hallaöitä tai muuta elämisen katoa, sitä on taivalluksesi ollut. Ja nyt kaiken kukkuraksi tällainen onnettomuus.
Puheenjohtaja keskeytti ja käveli permannon yli nurkasta nurkkaan pari kertaa. Vihtori nieleskeli ilmaa ja katseli kassan toimihuoneen seinälle ripustettuja tauluja, vaikka oli kai hän ne ennenkin nähnyt. Puheenjohtaja pysähtyi hänen eteensä ja jatkoi puhettaan.
— Minä sanon sen sinulle, mitä me äsken täällä toisillemme sanoimme. Kuule, Syrjälän Vihtori, sinä olet kunnon mies. Pystypäisenä olet aina kulkenut omaa tietäsi. Muistatko sinä, miten sanotaankaan Pellervon laulussa?
Ehkä Vihtori muisti sen, vaikka ei sillä hetkellä löytänyt sanoja. Ketolan vanha isäntä, kassan jämerä puheenjohtaja, löysi ne ennemmin, varmaankin sanat jo viimeistä kysymystä tehdessä olivat olleet hänen huulillaan.
— Auta itseäs, niin Herrakin auttajas on! Minä lisään tähän: ja osuuskassa! Ellei se sitä tekisi, ei se olisikaan oikea maamiehen pankki.
Vihtori oli pystypäinen mies, niinkuin Ketolan isäntä oli sanonut, mutta sillä hetkellä hän katsahti saappaittensa kärkiin ja nielaisi taas suun täyden tyhjää ilmaa. Ketolan isäntä pyörähti ympäri ja lopetti aloittamansa asian.
— Meillä on täällä jo talostasi entiseltään tarpeeksi suuri kiinnitysvelkakirja, sinun ei tarvitse hankkia takauksia. Opettaja kirjoittaa tuolla jo velkakirjaa. Saat kuusituhatta markkaa käteesi heti. Hanki sillä itsellesi uusi hevonen, yhtä hyvä kuin entinen!
Opettajan kirjoittama velkakirja oli pian allekirjoittamista vailla. Pentti kelpasi todistajaksi, opettajan palvelija tuli toiseksi. Vihtori kirjoitti oman nimensä ja kuittasi kirjan. Kuusi tuhatmarkkasta otettiin kassakaapista ja luettiin Vihtorin käteen. Hän hyvästeli hallituksen miehiä ja kiiruhti ulos. Hetkistä myöhemmin hänen suksensa rävähtivät hangella.
Nyt kerkisi opettaja jo ottamaan vastaan Pentin säästömarkat ja puheli sitä tehdessään Penttiä tarkoittaen.
— Tässä on yksi siipimyllyn rakentaja. Hänen pienet säästönsä ovat elävää pääomaa, karttuvaa kuin keväisten purojen vesi. Tällaisistakin kymmenmarkkasista kasvavat ne tuhatlappuset, joilla kunnon miehet autetaan jaloilleen.
Kun opettaja merkitsi talletusta Pentin säästökirjaan, nousi Ketolan isäntä ja kurkisti hänen olkapäänsä ylitse. Sitten hän kumarsi hieman päätään ja katseli silmälasiansa ylitse pöydän päässä seisovaan Penttiin. Pari muutakin hallituksen jäsentä kävi kurkkaisemassa opettajan olkapään ylitse.
— Katsos, poikaa!
— Kas vain, poikaa!
Pentti sai kirjansa, kumarsi ja kääntyi ulos. Ennenkuin hän kerkisi livahtaa ovesta, pysäytti Ketolan isäntä hänet.
— Kuule, Hakalan poika! Jos sinä jatkat tuohon tapaan, niin näillä vanhoilla silmilläni minä näen sinun kyntävän omalla hevosparillasi omaa peltoasi. Mikään ei olisi minulle sen mieluisempaa katseltavaa. Kuulitko sinä, poika?
Kyllä Pentti sen kuuli, vaikka olikin jo ovenraossa. Hän nyökkäsi vain ja kiiruhti suksilleen. Koulun rinteessä puhalsi raikas vastatuuli. Pentti survaisi muutaman kerran voimakkaasti sauvoillaan ja haukkoi ilmaa niinkuin Vihtorikin varmaan äsken oli haukkonut tästä laskiessaan.
Hän käänsi suksensa mäkeen tasaisesti kaartuvalle pariladulle. Syrjälän Vihtori oli ollut hyvä hiihtäjäkin aikoinaan, monet kilpailut oli voittanut. Pystypäinen mies, kunnon mies, niin olivat kassan hallituksen miehet yksi toisensa jälkeen vakuuttaneet.
Kunnon mies auttoi itse itseään ja häntä auttoi osuuskassa, joka oli maamiehen pankki! Rinne jyrkkeni, keli oli liukas ja Pentti pyyhälsi pyrynä eteenpäin.
Sadetta ja savea... lunta ja pyryä... halloja, eloturmia... hyvän hevosen kuolemia oli Syrjälän Vihtorin, kunnon miehen elämän tiellä, mutta rohkeana hän puski vain eteenpäin.
Pyryviima otti aukean pellon laidassa kovasti vastaan. Pentti kyyristyi enemmän etunojaan, ponnisteli voimakkain vuoropotkuin umpeutunutta latua.
Omalla parilla omaa peltoa! Olisi se miehen työtä! Ketolan vanha isäntä joutuu kerran sen näkemään!
NELJÄS LUKU.
Hakala oli keskikokoinen viljelystila, kuten Kerttula, Peltola ja monet muut kylän talot. Peltoa oli toistakymmentä hehtaaria, viljeltyä niittyä runsaasti kolme hehtaaria, pellon ja niityn välillä vastaista varten hyvä kappale viljelyskelpoista maata, jota kesäisin käytettiin karjanlaitumena. Mutta kasvavaa metsämaata oli lähes viisikymmentä hehtaaria. Siinä oli tosin avokallioita, niinkuin muutamia jättiläisten muuripatoja olisi käännetty kumolleen. Pieni kaunis metsälampikin oli oman maan rajojen sisäpuolella ja sen toisella laidalla matalia tattarimäntyjä kasvava nevalämpäre. Näin karpalot ja suomuuraimetkin saatiin omalta maalta.
Saattoihan muutamien mielestä Suomenmaassa olla kauniimpiakin taloja ja talonpaikkoja. Pentin mielestä koti-Hakala kuului parhaimpiin. Oikeastaan siinä ei ollut yhtään paikkaa, minkä hän olisi halunnut toisenlaiseksi. Luonnollisesti kohentamisen ja rakentamisen varaa aina oli. Pentin isä oli joskus leikillään sanonut, että talo ja maa ja varmaan koko maailma tuntuisi jokseenkin yksitoikkoiselta, jos se täysin valmiiksi asuttuna annettaisiin meidän hallintaamme.
Sitä vaaraa ei Hakalassa ollut vielä pitkiin aikoihin, vaikka se olikin jo verraten hyvässä kunnossa niin rakennuksiltaan kuin viljelyksiltäänkin. Uusia näköaloja avautui ja uusia tehtäviä huomasi kesällä ja talvella, katsoipa minne päin tahansa.
Niin avautui kerhossakin, joskin siellä näennäisesti olivat rajoitetummat alat hallittavina. Kolmantena kesänä Pentin kerhopalsta käsitti jo viisi aaria viljelysmaata. Hänen nuoremmat sisarensa Hilja ja Annakin olivat liittyneet kerhoon kumpikin puolentoista aarin viljelijöinä.
Pentillä oli yhä varaa laajentaa viljelyksiään ja hän alkoikin tehdä niin ensi syyskynnön yhteydessä. Ennätysrajaa hän tuskin löytäisi pohjaan päin pyrkiessään vielä pitkiin aikoihin. Kolmena viljelysvuotena hänelle oli selvinnyt se ihmeellinen asia, mikä isää ja muita uutteria viljelijöitä innosti vuosi vuodelta yhä uusiin ponnistuksiin. Maa oli alati taisteleva elävä olento. Se kuihtui tai kukoisti, kärsi tai riemuitsi, niinkuin siitä nouseva kasvi, sen kasvuja nauttiva eläin tai sitä viljelevä ihminen itse. Maa palkitsi hyväntekijänsä, mutta rankaisi hävittäjänsä. Ahkera ja tunnollinen ihminen sai siitä itselleen luotetuimman ystävän.
Mutta jos maata tunnottomasti petettiin, niin se lopuksi pahentui syvästi ja sen suuttumus oli pitkäaikainen. Isä oli jutellut Pentille surullisia kertomuksia vanhoista kehnojen miesten omistamista perintötaloista, joissa maan elovoimat oli pitkäaikaisella ryöstöviljelyksellä näännytetty kuiviin. Silloin maa oli lopullisesti kylmentynyt omistajaansa ja kostanut hänen kunnottomuutensa kolmanteen ja neljänteen polveen.
Viimeksi kuluneena kesänä oli Pentti pitäjän muiden varttuneempien kerholaisten tapaan viljellyt milteipä koko peltoalallaan varmatuottoisiksi koettuja myyntikasveja: aikaista perunaa, sikurijuurta ja sipulia sekä pergamiinikehystensä alla pienehkössä määrin myös kurkkua ja tomaattia, joista kasvien menestyessä ja aikanaan kauppakuntoon joutuessa aina oli varmaa tuloa.
Kaikki mainitut kasvit olivat kuluneena kesänä hyvin onnistuneet hänen palstoillaan. Hikeväpohjäinen maa varmaan oli erittäin sopivaa hänen kasveilleen. Usein kesäiltoina rehevinä ryöhääviä sipulilaihojaan katsellessaan Pentti tuli muistelleeksi isoäitiään, Hakalan kuuluisaa sipulimuoria, josta kylän vanhemmat ihmiset kunnioittaen puhuivat. Mikä tietää, vaikka tarmokkaan mummovainajan sammumaton henki olisi elävän maan kautta puhaltanut kasvun voimaa pojanpojan viheriäisiin sipulilaihoihin? Hui, oikein väristi, kun kuvittelikin sitä, ei kylmästi, vaan lämpimästi. Selvä tosiasia se oli, kun Pentti sitä lähemmin ajatteli. Jos maan kirous siirtyi lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, niin eiköpä silloin myös maan siunaus. Hakalan entinen sipulimuori ei ollut pettänyt maataan, päinvastoin hän oli sitä hyvitellyt liiankin anteliaalla kädellä. Vuosikausiin eivät pojanpojan sipulit tarvinneet kuin uunin tuhkaa ja ilman happea.
Kerhotoiminta kylässä oli kuluneina vuosina kehittynyt rivakan kilpailun ja osuustoimintatyön merkeissä. Kerhoon kuului tässä kylässä jo parikymmentä poikaa ja saman verran tyttöjä. Muutamat olivat päässeet aikuisikään, jopa siirtyneet omavaraisviljelijöiksi. Uudet vuosipolvet astuivat heidän tilalleen. Jo toisena vuotena oli Mäntylän Kallekin eräiden toisten vastahakoisten kanssa liittynyt kerhoon. Heille lienee käynyt ikäväksi kuivien markkojen heitteleminen pölyisellä maantiellä. Mutta nyt pojilla oli monissa asioissa jonkin verran tavoittamisen varaa, eivätkä muutamat tavoitteet tulleet kiinni enää puhkuvauhdillakaan.
Muutamat olivat tietävinään, että esimerkiksi Mäntylän Kallen säästötili osuuskassassa kasvoi hitaanpuoleisesti. Joku kertoili, että se polki vallan samoilla jalkojensa tiloilla vuosikausia kuin Könnin kuokkamies ennen muinoin. Pankkisalaisuus tämä oli, mutta saattoipa tuon arvata helpostikin. Ei ollut näet Kalle päässyt vapaaksi kouluaikaisesta leuhkamaisuudestaan, paljasteli usein syyttä suotta itse omia kommelluksiaan. Milloin hän muka huomaamattaan oli kylvänyt liikaa siementä tai suhteettomasti apulantoja, palelluttanut siemenperunansa tai tehnyt jotakin muuta, josta ei säästö kasvanut. Ja kun se ei kasvanut, niin eipä kasvanut myös korko. Tämä oli selvääkin selvempi asia.
Pentin säästötili oli kasvanut vuosi vuodelta, hiljalleen mutta varmasti. No, eipä niinkään hiljalleen, jos rehellisesti myönsi kuten tosi oli. Opettaja oli kerran jatkokurssitunnilla verrannut eteenpäin ponnistelevan nuoren ihmisen kehitystä rinnettä pitkin vyöryvään lumipalloon, sillä varauksella kuitenkin, ettei suojaista vitiä ole hangen päällä kovin vahvalti. Tässä tapauksessa saattoi helposti käydä kerääntyminen niin voimakkaasti, että multakokkareet ja sammaletkin kiertyivät suurenevaan palloon. Tuollainen säyseästi lisääntyvä kiertopallo oli myös nuoren miehen ja maatalouskerholaisen säästötoimi. Säästökirjan luvut vaihtuivat ja summamerkinnät suurenivat. Korkoerät puolestaan kasvoivat ja lisäsivät pääomaa puolivuosittain, vaikka talletuskorko nykyään olikin alhainen. Osuuskassatallettajan mieltä tämä seikka ei sanottavasti pahoittanut. Hänhän tiesi, että lainaajan korkorasitus samassa suhteessa väheni ja näin moni kunnon maamies sai huokeampaa rahaa välttämättömiin tarpeisiinsa.
Heillä oli kerhossa jo oma koneosuuskuntakin, aivan kuin aikuisilla viljelijöillä puimista ja viljojen lajittelua varten. Koneet vain olivat pienempiä, kuten niiden omistajat ja käyttäjätkin vielä olivat. Pölytyspuhuri oli hankittu ensimmäiseksi, toiseksi yhteiskoneeksi ostettiin uudenaikainen juurikasvihara ja nyt viimeksi sikurijuurenpaloittelija. Kiireimpänä aikana niillä oli ankara kysyntä. Käyttövuoroista vedettiin arpaa ja päiviä jatkettiin öillä. Silloinpa olikin viileämpää, eikä multa pölissyt haraajan silmille.
Näin kulki elämä yhä eteenpäin kotona ja kerhossa. Jokainen uusi päivä toi tullessaan uusia virikkeitä ja elämyksiä. Mustakin päivä aina jotakin antoi hänelle, joka osasi sen tarjoomukset oikealla tavalla omistaa.
Rippikouluvuosi oli Pentin elämässä tapahtumista rikas. Melkein kaikki yhtä aikaa kansakoulusta päässeet toverit olivat rippikoulussakin mukana. Muutamat pojatpa miltei kaikki tytöt olivat kasvaneet kooltansa aikuisiksi ihmisiksi. Tytöt olivat muuttuneet muodoltaankin ja muutamien poikien ääni oli käynyt karheaksi kuin vanhojen miesten ääni. Kerhossa ei tällaisiin seikkoihin tullut koskaan kiinnittäneeksi huomiotaan, avopäin ja lyhytmekkoisina kun häärähdeltiin. Milteipä liian juhlalliselta tuntui näin nopea aikuiseksi tuleminen. Päästöjuhla muutenkin oli ylevä ja harras. Urut humisivat, kirkko oli täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Pentin mieleen jäivät pysyväisimpinä kauniit Kristuksen opetussanat: Mitä te tahdotte, että ihmiset tekisivät teille, tehkää te myös heille! Sehän oli samaa, mihin osuustoiminta käytännöllisessä elämässä ihmisiä opetti. Näin Pentti itsekseen ajatteli ja milteipä samaan tapaan nuori pastori selitti. Juhlapukuiset rippilapset ja kirkkokansa kuuntelivat hartaina.
Keskikesällä pyrki pitäjän metsänhoitoyhdistyksen uusi neuvoja Hakalaan asunto- ja ruokamieheksi ja pääsikin sinne. Huoneita oli talossa riittämiin, eikä mies sanonut liikoja vaativansa, vain tavallista talonpoikaista ruokaa, lämpöä ja puhtautta, sitä mitä he itsekin nauttivat.
Heikki oli hänen nimensä. Sukunimi oli Jyrhämä. Se oli niitä uusia suomalaistettuja nimiä, joita ei tavallinen kansalainen ensimmäisenä päivänä opi muistamaan, ellei ole erikoisemmin teräväinen. Metsämies arveli, ettei ole väliä, sopii sanoa vain Heikiksi ja katsoa sukunimeä kirjoista, milloin välttämättömästi tarvitaan. Heikiksi häntä sitten sanottiinkin, Penttikin ensi päivästä lähtien.
Heikillä oli laaja toimipiiri, koko pitäjän avara alue, mutta hän oli nopea nuori mies, joka joutui puolessa tunnissa moottoripyörällään pitäjän uloimmasta kulmasta toiseen kulmaan. Metsäiset polutkin keriytyivät hänen edessään melkoisen nopeasti, koska hän oli tunnettu ja usein sanomalehdissäkin mainittu kestävyysjuoksija.
Vaikka Pentti oli Heikkiä lähes kymmenen vuotta nuorempi ja taidoissaan vajanaisempi, muodostui heidän välilleen kiinteä ja läheinen ystävyyssuhde. Heikin palattua toimimatkoiltaan olivat he miltei aina yhdessä. Heikki istuskeli Pentin kerhomaan pientarella, auttoikin milloin osasi.
Mutta milloin käveltiin talon metsämaille, osasi hän antaa hyviä neuvoja, ammattimies kun oli alallaan. Hän kertoili metsästä, sen hoidosta ja kehittymismahdollisuuksista sellaisia asioita, että Pentti jäi suu avoimena ihmettelemään. Kiinnostuipa näistä asioista Pentin isäkin. Hän kuului pitäjän metsänhoitoyhdistykseen ja siinä ominaisuudessaan Heikin työnantajiin.
Eräänä elokuisena sunnuntaipäivänä lähtivät miehet kolmisin kävelyretkelle metsään. He viipyivät matkallansa koko iltapäivän kiertäen ja tarkastellen talon kaikki metsämaat. Sinä iltana ennen maatamenoaan Pentti kirjoitti kerhomuistikirjaansa: »Tämä päivä oli ihmeellinen päivä! Nyt minun silmäni vasta avautuivat huomaamaan, kuinka rikkaita me olemme. Tuhansia eläviä ystäviä ja palkattomia palvelijoita asuu joka puolella ympärillämme. Mutta tänään isäkin sen asian vasta huomasi!»
Mitä he olivat metsämailla liikkuessaan nähneet? Erikokoisia puita ja puuntaimia, kuusia, mäntyjä, koivuja. Mutta aikaisemmin he eivät olleet huomanneet sitä, mitä nyt Heikin opastamina havaitsivat. Metsän puutkin olivat eläviä, taistelevia, puutteellisuuksistaan kärsiviä tai menestyksestään riemuitsevia eläviä olentoja. Joukossa oli ylväitä, jalosti keskenään kilvoittelevia puukerholaisia: koivutyttöjä, mäntypoikia. Mutta olipa luihuja luikertelijoitakin, piikikkäitä tyllerökatajia, räkäleppiä tai pitkäoksaisia susipuita, jotka alaisiltaan pikkutaimilta tahtoivat säälimättä riistää kaikki elämisen mahdollisuudet.
Kaikista näistä tarkkasilmäinen metsämies huomautteli heille, omistajille. Eikö täällä olisi yhtä ja toista auttamisen tarvetta, vai mitä miehet itse asiasta arvelivat? Oli kai siellä auttamista, mutta kuka metsän hädänalaisille avuksi kerkiäisi, koska läheisemmät, pelto ja niitty, antoivat tarpeeksi työtä ja puuhaa.
Näistä arveluista metsämies sai hyvää aihetta täydentäviin selvityksiin. Oliko metsä jokin toisarvoinen hätävara tai ryöstön alainen siirtomaa, jota sopi raiskata ja hävittää niinkuin raakalainen vierasta valtakuntaa? Hän ei tahtonut väittää, että tässä talossa viime aikoina oli näin menetelty, mutta matkoillaan hän oli nähnyt rakkaassa isänmaassa hirvittävän laajojakin alueita, joissa vuosikymmeniä oli metsää raiskattu ja edelleen raiskattiin, milloin se vaikkapa lakia kiertäen kävi laatuun.
Ja kuitenkin metsissä oli koko kansan pääasiallisin tuki ja turva. Maan taloudellinen vauraus ja henkinen kehitys, kymmenien, jopa satojen tuhansien ihmisten toimeentulo riippui metsien antamasta tulosta.
Tämän väitteen johdosta isä esitti vastalauseensa. Leipä toki saatiin pellosta, samoin rehut karjalle, joka antoi särpimen. Entä voi, kananmunat ja sianliha, jotka nykyvuosina olivat huomattavia vientitavaroitamme? Olivat kylläkin, mutta metsäntuotteet edustivat noin kahdeksankymmentä prosenttia koko viennistämme ja vielä siitäkin oli mahdollisuus kohottaa metsän tuotantoarvoja, mikäli puun jalostaminen kotimaassa voitiin kehittää nykyistä korkeammalle tasolle.
Varmaan Pentin isä aikaansa seuraavana miehenä nämä asiat itsekin tiesi, väittelihän vain muuten ajan kuluksi. Mutta Pentille tässä oli paljon uutta. Kokonaan outoa hänelle oli se, mitä Heikki kertoi kuusipuun käyttöä koskevista viimeisimmistä tutkimuksista. Siitä voitiin jo menestyksellisesti valmistaa paitsi paperia, myös silkkiä, jopa sokeria. Olivatpa muutamat kaukonäköiset tietomiehet varmana vakaumuksenaan ennustaneet, ettei ollut enää hyvinkään kaukana se aika, jolloin metsähehtaari ravintoaineiden tuottoonkin nähden vastasi peltohehtaaria. Silloin kelpaa metsämaan kansalaisten elää ja omistaa vaikkapa vain 50 hehtaaria kasvukuntoista, hyvin hoidettua nuorta metsää!
Kelpaa kyllä, siitä oltiin kiistattomasti samaa mieltä. Mutta sitten ryhdyttiin kolmeen mieheen tarkastelemaan, mitä Hakalan nuoren kuusimetsän kasvun edistämiseksi voitaisiin tehdä. Siinä oli sekä isälle että pojalle uutta, taikka oikeastaan, ei siinä paljoa uutta ollut, jos järkevästi vertaili entisiin kokemuksiin.
Kasvukuntoisille puille ja taimille oli varattava kasvutilaa ja auringonvaloa, itse ne pitäisivät kasvustansa huolta, niinkuin terveet kilpailijat kaikilla elämän aloilla. Rikkaruohopuut vain piti poistaa ja kitukasvuiset apuharventaa. Näin uuttera kerholainenkin teki juurikasvipalstoillaan.
Tien varrella oli tiheä, pieni rinnemetsikkö ja isäntä pyysi, että Heikki »harjoituksen vuoksi» merkitsisi kaikki puut, mitkä metsiköstä pitäisi poistaa ja samalla selittäisi, minkä takia ne on poistettava.
Selitykset kyllä hidastivat työtä, mutta kun opastaja oli yhtä innostunut kuin »oppilaatkin», ei kukaan joutanut huomaamaan, että oli kulunut useita tunteja ennenkuin metsikkö oli saatu leimatuksi.
— Mitähän, jos minä tulisin muutamana vapaana syyspäivänäni tänne kirveineni ja sahoineni? ehdotteli Pentti äkillisen mielijohteensa kehoittamana.
— Jos haluat, niin kernaasti minun puolestani, myönsi isä. Mutta samassa hänellekin juolahti uusi ajatus mieleen, metsämies kun juuri oli niin hauskasti tulevaisuuden kuvia väläytellyt. — Mitä sanot, Pentti, jos tekisimme eräänlaisen urakkasopimuksen? Ensimmäisenä pykälänä ehdotan, että otat kokonaan huoleksesi tämän rinteen perkaamisen ja laitat leimatut puut haloiksi tai muuksi rahanalaiseksi tavaraksi. Kaikki mitä perkauspuista saadaan rahaa, viedään osuuskassaan toistaiseksi minun nimelleni. Sitten tulee toinen pykälä. Niinkuin näet, on tässä osa rinnettä jäänyt puuttomaksi, katajain ja lepänvesojen haltuun. Asian auttamiseksi olisi siis jotain tehtävä ja ehdotan, että sinä ryhtyisit toimenpiteisiin. Niin pian kuin saat tähän kunnollisen kuusen- tai männyntaimiston kasvamaan, siirretään kaikki perkauspuista saadut rahat sinun tilillesi.
Pentti ilostui isän ehdotuksesta suuresti, ja Heikin mielestäkin se oli mitä onnistunein ajatus. Hyöty tulisi olemaan molemminpuolinen, isän arvopuumetsä kohentui, pojan työtaito lisääntyi ja säästötili kasvoi. Kotimatkalla Heikki esitteli vielä, miten sekapuumetsikössä olisi perkausharvennuksia toimitettava, miten ahojen avopaikkoja olisi sopivimmin kasvuun siemennettävä ja monia muita ammattialansa asioita. Olipa se isälle ja varsinkin pojalle tarpeellinen opintoretki, joka varmaankaan ei jäisi ensimmäiseksi.
Juurikasvien noston ja omien kerhotöittensä vuoksi Pentti pääsi metsämieheksi vasta lokakuun puolella. Heikki oli hankkinut hänelle ensiluokkaiset metsänperkausvälineet: hyvän kirveen, vesurin ja hyväteräisen rautakaarisahan. Hän työskenteli kuusikkorinteessä ahkerasti parin viikon ajan. Pieniä metrin ja puolentoista pinoja välkähteli päivä päivältä yhä useampia puiden keskellä kauniiksi peratussa metsässä. Kukaan aikuinen metsämies ei olisi tehnyt puhtaampaa jälkeä, tuskinpa kauniimpia pinojakaan.
Hänellä oli evästäkin matkassaan: äidin valmistamia kurkkuvoileipiä ja kirnupiimää litran pullossa. Hän veisteli suuren kannon kyljestä tervaisia pilkkeitä ja teki niistä valkean tuulen alle kannon juurien väliin. Maa oli jo tarpeeksi kosteaa, kulopalosta ei siis ollut enää mitään vaaraa.
Tuli paloi iloisesti räiskyen, sillä pilkkeet olivat hyvin tervaisia, kuin jäähdytettyjä läskiviipaleita. Sulava pihka pirisi virtoinaan puun pintaan ja iloinen liekki nuoleskeli sitä. Mutta sininen savu kohosi keveästi kuulakasta taivaankupua kohti. Siristävin silmin katsottuna se oli kuin yksi kuusenrunko, vain sinertäväksi väritetty. Vasta ylhäällä puiden latvoissa se hajaantui, kuten puutkin tekivät. Näytti kuin sen olisi ollut ikävä erota kasvavista leikkikumppaneistaan, mutta tuuli kuiskasi: hei poika, tännepäin näin! Ja savupoikanen nyökkäsi jäähyväisensä puiden latvoille kääntyen tuulen teille.
Tuoksuvalla kuusenhavuvuoteella loikoen Pentti katseli valkean paloa, savun kohoumista ja ystävysten jäähyväisiä ylätuvan avartuvilla kynnyspuilla. Alhaalla laaksossa puro porisi ääntään hiljentäen tai koventaen. Ylhäällä harjun laella tuuli kallisteli suuren haapapuun keltaisia lehtiä. Jokin värikäs lehti leijaili ylhäältä päin avonaiseen metsäaukkoon, nousi ja laski, laski, yhä laski, sitten vinosti yhteen menoon painui ja asettui keveästi kanervan latvoille kuin keltainen kevätperho kukkaan.
Kerran tuli pieni värisevä metsähiiri nuotion lähelle, tunnusteli herkillä kuonokarvoillaan jokaista käpyä ja oksan nypyrää, kuulasteli outoa ritinää, aavistellen siitä johtuvaa vaaraa, uteliaisuutensa ajamana se ei kuitenkaan malttanut olla lähestymättä sentin mittaisilla askeleillaan hipsien. Silmät kiilsivät kerän sisästä kuin kaksi kirkasta mesi tippaa ja viikset värisivät. Voi, raukkaa, miten se pelkäsi. Nuotiosta pompahti tulinen hiili sen eteen. Metsähiiri pakeni mättäikköön.
Toisena päivänä nuotiotulella loikoessaan Pentti kuuli rapinaa korkeasta kuusesta. Suuri ruskea käpy siellä hypähteli oksalta oksalle ja viimeiseltä pehmeälle karhunsammalmättäälle. Kuinka kuusenkäpy tyynellä säällä itsekseen oksasta olisi irtautunut? Putoaisiko kuusesta ehkä toinenkin käpy, kuuluisiko jotakin?
Pentti odotteli kärsivällisesti. Käpyjä ei enää tippunut, mutta jotakin ääntä kuului kuusen latvapuolesta, somaa virskettä, niinkuin joku olisi teroittanut sahaansa tylsällä viilalla. Pentti arvasi, kuka siellä naavaisen kuusen latvapuolessa sahaansa teroitteli. Jospa vain hän olisi saanut tuuheahäntäisen vekkulin esiin sieltä!
Se tuli itse, kieri näkyviin ruskeana villalankaisena keränä kiikkuvaa havuoksaa pitkin. Niin lähelle latvaa se uskalsi tulla, että oksan selkäkaari oikeni suoraksi kepiksi, kannattihan kuitenkin onneksi vekkulin painon, vaikka karvan varassa se oli. Siinä napitettiin pitkän aikaa silmästä silmään, mies maassa, orava puussa ja viisitoista metriä keskipäivän aurinkoista ilmaa välissä. Vihdoin orava pyörsi ympäri ja palasi käpymetsäänsä. Penttikin hypähti jaloilleen ja kiiruhti halkometsäänsä.
Mutta eräänä päivänä sattui Pentin nuotiolle sellainen vieras, jota hän ikinä ei olisi osannut odottaa. Pentti kuuli selkänsä takaa oksien ripsettä. Helakka metsänneito seisoi siinä, Peltosen Ilmi sienikori käsivarressaan. Vieraan katselijan olisi ollut vaikea sanoa, kumpi heistä enemmän säpsähti. Ilmi lehahti punaiseksi ja valkoiseksi ja sitten jälleen oikein punaiseksi. Kanttarelleja ja kukkasieniä etsiessään hän oli eksynyt vieraisiin metsiin ja niin lopulta tänne saakka. Sitten hän oli huomannut valkoisia halkopinoja metsässä ja halkomiehen tulen puiden välistä. Hän oli aikonut tiedustaa tietä halkomieheltä...
Kuinka hän olisi osannut aavistaa, että Pentti jo aikuisena miehenä yksinään puuhailisi halkometsässä ja että...
Ilmi ei muistanut mitä hänen vielä piti sanoa. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua kuin hän olisi jo liikaakin sanonut. Metsä oli hiljainen ja Penttikin aivan sanaton. Ilmi kävi hämilleen ja punastui uudelleen. Hänen korvalehtensä hehkuivat kuin kaksi kanttarellia, joita hän sormillaan nypisteli. Vähän samantapaisia ne olivat muodoltaankin, niin kauneimmat kanttarellisienet kuin Ilmin kauniin kuulakkaat korvalehdet. Ainoa huomattava ero oli, ettei Ilmin korvissa näkynyt ripenettäkään havuneulasista eikä mullanporosta. Hän oli ollut harvinaisen puhdas tyttö jo alakoulusta alkaen.
Pentti selviytyi ensiksi tolalleen ja pyysi Ilmiä lämmittelemään. Samalla voitaisiin keskustella, mistä oli löydettävissä suorin tie Peltolaan. Matkaa sinne tuli noin neljä kilometriä, ellei enemmänkin, mutta olipa tässä jäljellä tarpeeksi iltapäivää.
He istuivat havuille nuotion ääreen, Ilmi nyppi yhä roskia sienistään. Hänellä oli soukat vikkelät sormet, ja näppärästi se työ häneltä kävi. Pentti huomasi, ettei hänen korinsa ollut vielä aivan täysi. Hän muisti pari päivää sitten nähneensä mäen takana runsaasti kanttarelleja, nopeasti sieltä voisi korin täyttää. Jospa hänellä olisi ollut jokin astia, niin viidessä minuutissa olisi voinut juosta noutamassa niin paljon kuin korin täytteeksi tarvittiin. Hänen mieleensä juolahti uusi ajatus.
‒ Kuule, sinähän voit perata sienesi kokonaan täällä! Mitäpä lähtisit kotiisi täältä roskia kanniskelemaan.
Ilmi ei vastannut siihen mitään, nyppi vain havuneulasia. Pentti käsitti hänen vaitiolonsa myöntymisen merkiksi, enempää tiedustelematta hän otti sienikorin ja kaatoi sen kahden suuren mättään väliin Ilmin viereen.
Nyt olisi Ilmi jo mielellään jotakin sanonut, mutta Pentti ei jäänyt enää kuuntelemaan. Tyhjä kori kädessään hän pitkin loikkauksin hyppeli kuusikkoon. Ilmi jäi perkailemaan sieniään, mitäpä muutakaan hän siinä olisi osannut tehdä. Hän puhalteli ja nyppi nopeasti kauniita sieniään ja keräsi puhdistamansa sienet toiseen mätäsväliin. Vihreä sammalikko hänen edessään oli niin puhdas kuin juhlapöydän kahviliina. Sade varmaankin oli pessyt sen puhtaimmilla vesillään, tuuli ja aurinko olivat sen kuivattaneet. Eikä yhtään pölyäkään ollut laskehtinut siihen vielä, eihän tässä ollut pölyävää maantietä lähelläkään.
Pentti palasi samaa tietä kuin oli tullut samalla tavalla mättäitten ja puun latvojen yli hyppien. Ilmin kori oli lähes puoliaan mitä kauneimpia keltaisia sieniä. Nyt ei Ilmi enää voinut olla ääneen huudahtamatta:
— Pentti, mistä sinä noin pian löysit puoli korillista maailman kauneimpia sieniä?
Tähän kysymykseen Pentti vastasi niinkuin Ilmi äsken, toisin sanoen, ei mitään, myhäili vain ja pyyhiskeli hikeä otsaltaan. Sienien poimiminen ei ollut tosin kovinkaan raskasta, mutta se hyppeleminen. Siinä oli ollut satakunta metriä jyrkänpuoleista rinnemaata.
He perkasivat yhdessä Pentin poimimat sienet ja sitten yhteen menoon ne Ilmin sienet, jotka vielä olivat puhdistamatta. Pentti tiedusteli, miten Ilmi näin yksinään oli lähtenyt metsään sieniä poimimaan ja Ilmi taas puolestaan tiedusteli, kuinka Pentti oli yksinään takametsään lähtenyt halkoja hakkaamaan. Syntyneessä keskustelussa selvisi kumpikin kysymys, vaikka eivät ne ihan pian selvinneet. Peratut sienet oli ladottu kauniisti koriin, ennenkuin päästiin niin pitkälle, ettei kummallakaan ollut enää mitään tiedusteltavaa.
Ilmi keräili sieniä kamreeri Miettisen rouvalle, joka tänä vuonna neljättä kertaa oli Peltolassa kesävieraana. Näistä ei tehty tavallisia suolasieniä, vaan ilmatiiviisti lasipurkkeihin keitettyjä säilykkeitä. Ilmillä oli vielä viisi astiaa sieniä varten varattuna. Syksyn ja syksykesänkin kuluessa hän oli valmistanut marjoja, omenia, tomaatteja ja kukkakaaleja rouva Miettiselle neljäkymmentä viisi kahden litran vetoista astiaa.
— Neljäkymmentäviisi astiaa! Ethän sinä tyttöparka kahden kuukauden aikana muuta sitten ole kerinnyt tekemäänkään!
Ilmi naurahti ja korvalehdet punertuivat. Oli hän sentään muutakin kerinnyt. Kaikki kasvikset olivat jo säilössä, sikurijuuret kauppakuntoon kuivattuina ja valmiiksi paloiteltuina. Ei viidenkymmenen säilöpurkin täyttäminen ja keittäminen kovinkaan kauan aikaa vienyt, kattilaan pantiin viisi purkkia kerrallaan kiehumaan ja sinä aikana saattoi tehdä jo muuta työtä, kunhan tarkkaili, ettei tuli päässyt sammumaan, eivätkä lämpöasteet liiaksi kohoamaan. Milteipä kaikilla säilöttävillä kasveilla oli määrätty rajansa, jonka yli ei saanut kiehuttaa, etteivät vitamiinit olisi kuolleet.
Vitamiinit kuolleet! Oli siinä aika näppärä vitamiinien lämmittäjä! Viisikymmentä säilöpurkkia pistelee kamreerinrouvalle omista kerhokasveistaan ja metsän antimista välitöikseen. Mitähän kamreerinrouva tästä hyvästä mahtoi hänelle maksaakaan? Sitä asiaa Pentti suoraan kysäisi Ilmiltä.
— Kuusi markkaa astialta! Kolmesataa markkaa!
Pentin täytyi ääneen huudahtaa tämän kertolaskunsa tulos. Sen rahan Ilmi varmaan vei kokonaan säästötililleen osuuskassaan, tätä Pentin ei tarvinnut tiedustaa eikä olisi kehdannutkaan. Ilmillä oli monia muita tulolähteitä. Viisi tuotteliasta kanaa hänellä oli ollut jo kolmena vuotena. Viime syksyn päättäjäisjuhlassa hän oli saanut niillä ensimmäisen palkinnon. Ja munanmyyntiosuuskunnasta hän nosti kauniita kuukausitilejä, kuten hyväkin kanalanomistaja. Näin saamansa tulot hän varmasti laittoi säästöön, koska hänen rahantarpeensa olivat vähäiset. Oli siinä verraton tyttö!
Omasta puolestaan Pentin täytyi tehdä selvää pienistä halkopinoistaan ja siitäkin, mistä metsänperkausajatus oli alkunsa saanut. Pentin tämänsyksyisenä päämääränä oli vain viisi syltä, ei hän ollut niin paljokas kuin Ilmi.
Mutta oli kai halkosylellä ja kahden litran säilöpurkilla jotakin eroa. Ilmi ei ollut niin yksinkertainen tyttö, että hänelle olisi voinut uskotella mitä tahansa. Pentti saisi ainakin sataviisikymmentä markkaa yhdestä sylestä!
Oikein arvattu, milteipä markalleen. Se oli viime, vuosina ollut sekahalkojen hinta rautatieasemalle ajettuna. Isä oli luvannut Pentille hevosen ajoa varten. Kolmena päivänä kevätkelien aikana se työ olisi tehty. Halot olisivat tähän aikaan jo niin keveitä, että huonompikin mies jaksaisi yhden kerrallaan pinosta rekeen nostaa.
— Ja sinä muka olet se huono mies!
He katsahtivat toisiaan silmiin ja nauroivat yhtä aikaa ääneen. Ilmin kori oli täyteen kukutettu. Muutamat sammalistossa odottelevat kanttarellit pisteltiin varovasti sangan alle rakoihin ja syvennyksiin.
Pentti lähti opastelemaan vähän matkaa, kunnes polku kävi selvemmäksi. Se johti Kuusanmäen karjatielle, joka aikoinaan säätyi metsäkulmalaisten koulutielle. Ellei sienityttö sitä pitkin osaisi kotiveräjälleen, niin hän joutuisi metsänhaltijan lumoihin. He sanoivat kädestä pitäen hyvästit ja erkanivat. Pentti jäi katselemaan.
Mutta pienen hetken jälkeen ei etenevästä sienitytöstä näkynyt kuin häipyvä väläys. Pentti juoksi työmaalleen ja alkoi kiivaasti sahata aamulla kaatamiaan leppärankoja. Hänen ajatuksensa suhistivat kilpaa sihisevän sahan kanssa.
Viisikymmentä purkkia säilykkeitä välitöinään. Sellaisia tyttöjä ei ole joka talossa, eikä joka kerhossakaan. Kuinka paljon hänellä mahtoikaan olla jo osuuskassan talletustilillä? Jos Ketolan vanha isäntä korkoa merkittäessä sattuisi näkemään, niin varmasti sanoisi: Oho, sitä tyttöä!
Sitten Pentti laskeskeli, kuinka paljon hänellä itsellään mahtoikaan olla osuuskassassa. Ja paljonko olisi joulukuun korkolisäyksen jälkeen ja ensi keväänä sen jälkeen, kun halot olisi myyty. Jokohan heille yhteensä tällöin olisi karttunut niin paljon kuin tarvittiin nuoren hevosen ostamiseen?
Mitä tekemistä Ilmin säästöillä oli nuoren hevosen hinnan kanssa? Kaikkea sitä mieleen piti johtuakin! Hän sipaisi takin päältään ja tihensi sahaamisensa tahtia. Saha puri äkäisesti, ranka lyheni, pölkyt tipahtelivat. Mihinkäpä ajatuksistaan pääsi, tulivat jälleen toista tietä.
Hänellä oli jo se nuori hevonen valjastettuna juurikasviharan eteen. Oli satanut hereästi koko iltapäivän. Juurikasvimaan tiheät taimirivit juoksivat kauniisti ja katkeamatta kuin hopeiset nauhat. Juuri kohta hän lähtisi haraamaan niitä tuolla omalla nuorella hevosellaan. Lehmät odottivat laidunportilla lypsäjäänsä. Aamu oli varhainen, koska osuusmeijerin maitoauto ajeli vasta metsäkylille päin. Mutta lypsäjä näkyi jo kiiruhtavan tarhaan hohtava lypsinkiulu kädessään. Hän vilkaisi hevosmieheen päin... Ilmi!
Pentti kiskaisi puseronsakin kuusen juurelle ja tempaisi uuden leppärangan niin suuren kuin kaadokseltaan löysi ja nostaa jaksoi. Saha sihisi kuin vihainen kissa kylän koiran edessä. Lypsäjä hävisi ja hevosmies katosi, juurikasvisaran taimirivistötkin pölypilven taakse. Mutta ennenkuin suuri ranka joutui lopulleen, kirkastui uusi entisiä kiehtovampi ja selvempi kuva.
Viime keväänä istutetuissa omenapuissa oli punaisia omenoita, kymmeniä omenia, satojakin kuin muuttomatkallaan olevia tilhiä marraskuisessa pihlajassa. Pentti loikoili paitahihasillaan pihamaalla ja katseli niitä. Hän sulki silmänsä hetkeksi, koska aurinko niin kirkkaasti paistoi.
— Kuule, Pentti! Minä otan jo näistä meidän uusista puista kamreerinrouvan säilöpurkkeihin!
Ilmi hän oli, ilmielävänä. Hän oli kasvanut entisestään. Kauniimpana kuin milloinkaan ennen hän seisoi Hakalan puutarhassa. Silmät säteilivät ja korvalehdet punersivat kuulakkaina kuin kaksi nuorta kanttarellia.
Penttiä hävetti ja nauratti, mutta silmiänsä hän ei saanut irti punaisista omenista eikä niiden poimijasta, jolla oli puhdas säilöpurkki kädessään.
Pentti heitti sahan, sipaisi lakin, riipaisi paitansakin mättäälle. Kirvestä hän katseli. Hän tahtoi nyt halkaista suurimpia leppäpölkkyjä.
VIIDES LUKU.
Oli elokuun ensimmäinen lauantai, poutainen iltapäivä. Hakalassa ja Kerttulassa ja Peltolassa... monessa muussakin pienemmässä ja suuremmassa talossa oli päivällisajan lähestyessä tehty matkaeväitä ja muita tarpeellisia varustuksia. Kellon kuuttatoista lähestyessä yksi ja toinen salaperäisen näköinen reppuselkä lähti ovesta pihamaalle ja sieltä vikkelästi tielle. Mikään joukkokarkaus ei ollut kysymyksessä, ei ainakaan pitempiaikaiseksi tarkoitettu, koska yhden vuorokauden eväs vain varattiin mukaan. Opettaja itse kuului lähtevän karkulaisten kapteeniksi, sekin oli lohdullista tietää. Ellei tahtonut olla turhan utelias, niin oikeastaan muuta ei olisi tarvinnutkaan tietää. Tämän aikakauden nuorilla oli omat harrastuksensa ja retkensä. Mikäli ne edelleen tapahtuivat opettajan johdolla ja niissä merkeissä kuin viime vuosina tässä kylässä olivat tapahtuneet, saattoivat vanhemmat huoletta laskea niille nuoret tyttärensä ja poikansa.
Tämä kala- ja marjaretki oli päätetty jo kolme vuotta aikaisemmin kevään viimeisellä jatkokurssitunnilla. Hyvin se oli iskeytynyt kaikkien osallistuvien mieliin. Viittä minuuttia ennen määräaikaa olivat koulun pihamaalle kokoontuneet kaikki, joiden pitikin. Poissa olivat ainoastaan Mäntylän Kalle ja Riekon Sanni, jotka olivat vanhempiensa mukana muuttaneet pois paikkakunnalta.
Viisitoista heitä nyt kaiken kaikkiaan oli, seitsemän poikaa ja kahdeksan tyttöä. Nuorin, Rantasen Maiju, oli viime viikolla täyttänyt seitsemäntoista vuotta, vanhin, Kerttulan Iivari, pysytteli lokakuuhun asti samalla vuosikymmenellä, useimmat olivat kahdeksantoistavuotiaita, vähän alle tai hiukan päälle. Koossa ja ulkonäössä ei vuosi tai kaksi merkinnyt mitään. Loistavana havaintoesimerkkinä siitä oli Kerttulan Iivari. Hän oli lähes päätään lyhkäisempi Rantasen Maijuakin. Siitä oli monta kertaa jo koulussa ja kerhossa pidetty hauskaa. Tänään oli hauskaa monen muun asian johdosta. Mitä tulisikaan, ennenkuin vuorokausi oli lopussa!
Opettaja ilmestyi rappusilleen. Hänen yllään oli vanha kauhtunut sadetakki ja päässään ruskea huopahattu, se iänikuinen alakoulun aikuinen loppakorva. Selässä hänellä oli valtavan suuri satulareppunsa, johon hätätilassa olisi saattanut pakata pienen talon koko irtaimiston. Näytti siellä nytkin olevan tavaraa eri käskystä.
Mutta keittokattilaa ei ollut vielä kenelläkään. Neuvoteltiin siitä asiasta opettajanrouvan kanssa ja saatiin häneltä kymmenen litran vetoinen musta pata. Koulukeittolan suuri muuripata olisi ollut kymmenen kertaa tilavampi, jos joku vain olisi ottanut sen Honkamäelle saakka kantaakseen päässänsä patalakkina, kun muurista ensin olisi sen irroittanut.
Tyydyttiin opettajanrouvan pataan ja lähdettiin. Metsäinen tie johdatteli koulun aikuisia hiihtolatuja pitkin, vaikka ei niistä enää juuri mitään jälkeä näkynyt. Linjamäen alla oli Lehtisen Pekka tosin näkevinään sen kuopan, jonka opettaja kerran kaatuessaan oli siihen kyntänyt. Kaatuminen kyllä muistettiin hyvinkin tarkkaan, olisikohan ollut juuri tämä kuoppa. Hyvin samantapainen se kylläkin oli, lähes yhtä pitkä ja leveä.
Opettaja ei ollut muistavinaan koko tapausta. Ihmisellä on muutamiin asioihin nähden niin hyvä unohtamisen taito, opettajallakin.
Jatkettiin matkaa hauskan sanailun ja pienen kisailunkin merkeissä. Levähdyspaikoissa juostiin hippaa, heitettiin kymmenellä kivellä tarkkuutta mustapäisinä murjotteleviin tervaskantoihin tai koristettiin hampain haavan lehtiä. Pieniä hetkiä istuskeltiin aivan äänettöminäkin. Tuuli kahisteli lehvistöissä, palokärki huuteli vasikoitaan. Tuleentuvat elopellot lainehtivat peltolaaksoissa.
Kylän puolelta tultaessa oli Honkamäelle yli kilometrin mittainen nousurinne. Laakson reunassa oli rehevää mustikkavarsikkoa, keskivälillä laajoja vattulouhikoita, kummatkin marjat olivat juuri parhaimmillaan. Mehevimmissä paikoissa tapahtui pysähdyksiä, jolloin puhuttiin yksisanaisin lausein ja sitten vähään aikaan ei puhuttu mitään, koska ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta. Jokaisen suu oli varattu toisiin tarkoituksiin.
Kun jokainen ensi hätään oli saanut mehevistä vadelmista kyllikseen, istuttiin pitämään neuvottelua leirin rakentamisesta ja illan työtehtävistä. Tytöt saivat jäädä kahdeksi tunniksi marjaan, neljä poikaa lähti Kulmalammelle kalaan, loput kolme jäivät opettajan johdolla etsiskelemään soveliasta yöpymispaikkaa, keräämään polttopuita ja toimittelemaan kaikkea, mikä kuului leirimiesten tehtäviin. Opettajalla oli repussaan kovaääninen merkkipistooli. Kun sen paukahdus kuuluisi, silloin olisi kaikkien kiiruhdettava ylhäälle Kokkokalliolle, kalamiestenkin, vaikka kopassa ei olisi sammakon päätäkään.
Iltapäivä kului kuin siivellä pyyhkäisten. Milteipä jokainen oli varma siitä, että oli onnistunut pääsemään hauskimpaan tehtävään. Marjamiehet löysivät yhä parempia vadelmapensaikkoja, kalamiehet vetelivät kilvassa Kulmalammen mustasuomuisia ahvenia. Eihän niiden kuiville kiskomisessa tosin erikoisempia vipulaitoksia tarvittu, mutta hyvä sekin, että saatiin päälukua. Tuskinpa leirikeittoihin koskaan kahden kilon kyrmyniskoja muutenkaan käytettiin.
Majoittajilla oli oma salaisuutensa, jonka opettaja uskoi heille heti, kun he olivat päässeet muusta joukosta eroon. He valmistaisivat yöksi rakovalkean, jollaista pohjolan erämiehet pitkinä öinään käyttivät. Maantietotunneilla oli siitä koulussa ollut puhetta. Opettaja oli etukäteen puhunut asiasta metsänomistajalle. He löysivät rinnemaasta sopivan kokoisen kelohongan ja veistivät siitä tarvittavat pölkyt opettajan ohjeiden mukaan. Asetelma viritettiin kuusikon reunaan vuoren itäpuoleiselle rinteelle. Siitä ei näkynyt Kokkomäelle merkkiäkään.
Näissä mieluisissa puuhailuissa ilta oli joutunut auringonlaskuun. Majamiehet tekivät keittotulen vartavasten rakentamalleen keittopaikalle Kokkomäelle. Ei tosin tiedetty, oliko kalamiehillä mitään pataan pantavaa, mutta jos näin tyhjää oli, niin se oli heidän häpeänsä. Kauniita uudisperunoita kuitenkin oli jokaisen repussa. Jokainen tietysti oli valinnut maansa parhaimpia pussiin, se oli selvä asia.
Opettaja ampui merkkipistoolillaan. Komea paukaus se olikin. Kaiku kieriskeli kalliosta kallioon. Kulmalammen rannoilta kuului kalapoikien yhteishuuto, johon marjatyttöjen soinnukkaampi kaiku vastasi mustikkamaan reunalta. Viidentoista minuutin kuluttua olivat kaikki Kokkomäellä. Marjastajilla oli ämpärin täysi mustikoita ja vaaraimia lautasellinen kukkuroillaan itsekullakin. Kalamiesten piikkiniskaiset ahvenet olivat samassa kopassa. Ämpärin täysi niitäkin olisi ollut, veden kanssa mitattuina. He olivat kaikille tutun laskutoimituksen avulla tulomatkallaan jakaneet saaliin. Oli saatu osamääräksi viisi kalaa mieheen, yksi kokonainen oli jäänyt jakamatta. Se oli päätetty luovuttaa huomislahjana opettajan kissalle. Kissan omistajalle tehtiin siitä jo tänä iltana asianmukainen luovutusilmoitus.
Mutta aika oli kulunut jo niin pitkälle, että yhteisen kalakeittoaterian vuoksi oli koko joukon ryhdyttävä pikaisiin toimenpiteisiin. Vettä oli noudettava alhaalta niittylaaksosta, kalat ja marjatkin perattava, perunat kuorittava ja sipulit siivittävä. Monta pientä tehtävää siinä oli, mutta olipa monta tekijääkin. Jos kalamiehet olisivat huomanneet ottaa tammelta lähtiessään mukaansa myös vettä, olisi ateria valmistunut paljon nopeammin. Kopallako he olisivat sitä kantaneet? Miksi ei kukaan huomannut tarjota heille pataa tai ämpäriä?
Kysymykset kuitattiin tänään useinkin vain vastakysymyksin. Kun ei ollut vettä, niin sitä oli noudettava. Kolme vikkeläjalkaisinta nuorukaista lähti ämpärin ja padan kanssa matkaan, lupasivat palata, ennenkuin aurinko kokonaan ehtisi mailleen. Sen alimmainen reuna hyväili jo metsän laitaa, kiirettä oli poikien pidettävä.
Pojat perkasivat kaloja ja kantoivat keittorisuja, tytöt saivat näyttää parhainta emännäntaitoaan keiton valmistamisessa. Jokainen antoi perunansa, pippuria ja suolaa löydettiin opettajan satularepun sivutaskusta. Kauan kului aikaa, ennenkuin suuri pata alkoi kiehua. Joka puolelta lisättiin lastun pilkkeitä ja kuivia oksankappaleita. Tuli ei ymmärtänyt, miltä puolen ylöskään enää olisi noussut. Se nousi joka puolelta ja piteli mustaa toivojen pataa tulisormisessa kahmalokupissaan.
Jopa vihdoinkin alkoi kiehua. Liemi poreili monestakin paikasta yhtä aikaa kuin avosilmä lähde metsärinteen alla. Liekehtivät tulikielet olivat varmaankin lehtipuita, joita kas voi lähteen ympärillä. Opettaja otti eväskääreestään kaksi voileipää, taittoi ne keskeltä poikki ja pudotti pataan.
— Keiton maku ei tästä huonontune, luulisin minä!
Katseltiin äänettöminä kotvan aikaa. Opettajan voileivät hävisivät poreiden alle. Sanaa sanomatta Pentti avasi oman eväskääreensä ja pudotti pataan voileivän. Iivari teki samoin, sitten Ilmi ja Anna. Se tarttui tytöstä poikaan, pojasta tyttöön. Tuskin viittäkään minuuttia oli vielä kulunut, kun jokainen oli pudottanut voileipänsä tulipesän keskellä kumpuilevaan keittopataan.
Emännät maistelivat makua ja suolaa. Suolaa he lisäsivät, mutta makua oli tarpeeksi. Enää ei kukaan saanut lisätä risuja kiehuvan padan alle. Tulilieskat madaltuivat ja raukenivat kokonaan. Niinkuin pata ei olisi huomannutkaan sitä, kiehui ja poreili vain kymmenissä pyörylöissä. Mehuisa liemi värisi keltaisena sammuvan päivän ruskotusta vastaan.
Jokaisella oli lautanen ja lusikka, voileipää ja maitoakin olisi ollut, mutta tämä keitto ei kaivannut enää leipää eikä särvintä. Äänettöminä ja hartaina aterioitiin kukin kivellään. Lisättiin, toisen kerran vielä lisättiin ja niin saatiin pata tyhjäksi. Elokuinen yöhämärä hiipi laaksoista päin avointa Kokkokalliota kohti.
Aterian jälkeen opettaja kehoitti retkeläiset mukaansa leiripaikkaa etsimään, ennenkuin hämärä yöksi pimentyisi. Majoittajat tiesivät, ettei sitä tarvitsisi kauankaan etsiskellä, toiset eivät vieläkään mitään aavistaneet heidän salaisuudestaan. Laskeuduttiin rinnettä viisikymmentä syltä. Opettaja pysähtyi, raapaisi tulen ja viritti rakovalkean tervaiset lastut.
Hilpeä tuli nuolaisi kelohongan nopeasti syttyvät veistokset, valaisi lähimetsän ja sananjaloista rakennetut vuoteet. Sitä riemua! Huudettiin yhteen ääneen kuin seitsemän veljestä Hiidenkivellä. Opettaja ampui valopistoolillaan kolme kertaa.
Riemu hiljentyi äänettömäksi jälleen. Rakovalkea aloitti kymmentuntisen vaelluksensa rauhallisena loimuten. Säästäen sen oli nuoleskeltava, jos mieli loistaa aamuun asti.
Istuttiin pehmeille sananjalkapieluksille, laulettiin tuttuja koululauluja, keskusteltiin monista asioista ja kuunneltiin tarinoita. Opettaja kertoili aluksi, sitten kukin vuorollaan. Täällä ei ketään hävettänyt, koska kukaan ei erottanut edes punastumista. Tuskinpa kertoja itsekään sitä huomasi, sillä rakovalkean tuli oli lämmittänyt kaikkien kasvoille hehkuvan punerruksen.
Laaksojen syksyinen hämärä oli päässyt jo ylös Kokkokalliolle, verhosi tummaan vaippaansa metsät ja maan, mutta taivaanlaella vilkuili kirkkaita tähtisilmiä. Tuliporareikinä niitä kaivautui esiin tummasta kupukatosta. Äskeisen kolmen tilalla oli hetkistä myöhemmin viisi, kahdeksan, kymmenenkin.
Opettaja kertoili heille tähtitaivaan ihmeitä. Kiiluvat tähtisilmät olivat suuria maailmoita äärettömässä avaruudessa omine aurinkoineen ja kiertokulkuineen. Tämä meidän tärkeä maailmamme tärkeine ihmismuurahaisineen oli kenties kaikkein pienimpiä avaruuden lukemattomien tähtimaailmoiden joukossa.
Laulettiin tähtilaulu. Yhä useammat tähtisilmät avaruuksien takaa vilkuttelivat silmäänsä. Nuotion tulikipenet lähtivät niitä vastaan, parhaimmat pääsivät kuustenlatvoihin saakka. Uusia rohkeita yrittäjiä pyrähteli sammuneiden tilalle. Kuiskaukset hiljentyivät. Päät nuokahtelivat sananjalkapieluksille. Puoliyön lähestyessä opettaja yksinään enää valvoi ja vartioitsi tulta.
Neljännestuntia ennen auringonnousua tapahtui yleinen herätys. Tästä oli sovittu jo matkalle lähtiessä. Nyt oli jokaisen vain nopeasti juostava laaksopurolla kasvonsa pesemässä. Sunnuntaiaamun aurinkoa Honkamäellä ei kukaan olisi kehdannut tervehtiä unisin silmin.
Ehdittiin ajoissa takaisin ja yhteen menoon Kokkomäen kiville, mutta kyllä kiirekin oli. Koko itäinen taivaanranta punersi, auringon portti läikkyi ja loimusi. Näytti kuin portilla kahden voimakkaan miehen kesken olisi lyöty sylipainia. Pääsenkö lävitse? Et pääse... et, et... Suuret punaiset pylväät huojuivat, portin kaaripuu nousi ja säkenöitsi. Pääsenkö sisälle?... Et... et... Pääsenpäs!
Voitollisen päivän säteilevä kultakaari kohosi. Häviävän yön tummat siteet katkeilivat kuin karrelle palaneet langat. Päivän tuhannet tulisi imaiset poikaset heittelivät säihkyviä koppipallojansa puusta puuhun. Koko metsä heräsi ja räpytteli silmiään.
He istuivat kivillänsä katsellen loistavan päivän nousua. Opettaja istui hieman ylempänä yksinäisellä suuremmalla kivellä. Nuori kuusimetsä avartui laajana, vihertävänä elokudelmana heidän alapuolellaan. Kokonaisuutena se oli metsä, joka muodostui kymmenistä tuhansista, sadoistakin tuhansista puuyksilöistä, pienistä, suurista ja keskikokoisista. Ne kasvoivat ja ponnistelivat kukin paikallaan ja omilla keinoillaan. Kaikkien kesken oli kilpa siitä, kuka komeimman varren kasvattaisi, latvansa korkeammalle auringon kullattavaksi kohottaisi. Mutta ulospäin se oli metsä. Syksyn myrskyjä ja muita vaaroja vastaan se nousi yhteisvoimin ja selviytyi voittajana.
Kauniin päivän nousussa nuorta säteilevää metsää katsellessaan opettaja tuli ajatelleeksi ihmisyksilöiden ja -joukkojen kilvoittelua ja elämää. Tuollaista sekin oli, milloin parhainta oli. Näin kilvoiteltiin niissäkin yksilön parasta ja yhteistä hyvää tarkoittavissa yhtymissä, jotka olivat käyneet hänelle rakkaiksi ja joissa hän itse yhtenä tekijänä mukana työskenteli. Suomen osuustoiminta oli tämä metsä.
Hän palasi ajatuksineen ja katseineen etäisemmästä metsästä auringonvalossa kylpevään vuorenrinteeseen. Sädekimput leikittelivät auringonnousua katselevien nuorten hiuksilla, silmät, rintasoljet ja lasinapit heijastelivat kirkkain taittovälähtymin.
Hän tunsi jokaisen heistä kuin oman lapsensa, tiesi kunkin harrastukset ja taipumukset jo kouluajoilta. Kerhon ja osuustoiminnan jatkuvan kasvatustyön kautta hänellä oli ollut pysyvä yhteys jokaiseen heistä. Heillä oli omat viljelyksensä, kanansa ja muut kotieläimensä sekä säännöllisesti karttuvat talletustilinsä. Anna pyrki siipikarjakouluun, Iivari oli hyväksytty jo maamieskouluun. Pentti ja Ilmi olivat puhuneet hänelle kansanopistoon menostansa.
Sillä hetkellä leikittelevä auringonsäde hypähti Pentin silmästä Ilmin ruskeaan tukkaan. Opettaja keräsi yhdellä silmäyksellä katseensa piiriin koko nuoren joukkonsa, siirtyi siitä ulommaksi kuusikkometsään, joka vihersi ja loisti.
Siinä oli nuoren metsän taimisto. Erimittaisia ne vielä olivat, mutta jokainen kasvoi jo omilla juurillaan.
Aurinko oli kokonaan irroittunut etäisen metsän reunaviivasta. He nousivat, kokoontuivat yhteen ja tervehtivät laululla elokuun kaunista sunnuntaipäivää.