[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-UV6KCsPUXVD3c_y2PhISLNZNTciedfC_FKNNgXkbjo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2973,"Elämän kouluun","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2973-karhumaki-urho-elaman-kouluun","2973__Karhumäki_Urho__Elämän_kouluun",null,"romaani",[],[],"fi",1935,12798,89040,true,[],[],[],"Pentti on juuri päättänyt koulunsa ja nauttii ensimmäisestä vapaasta aamustaan maalaistalossa. Tarina seuraa nuoren miehen ensiaskeleita kohti aikuisuutta ja uusia velvollisuuksia kevään kynnyksellä. Kerronta tavoittaa maaseudun arjen ja nuoruuden toiveikkaan tunnelman.","Urho Karhumäen 'Elämän kouluun' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2973.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN KOULUUN\n\nKirj.\n\nUrho Karhumäki\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nPellervo-Seura,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nUni loppui ja Pentti avasi silmänsä. Oli kirkas kevätpäivä,\nmyöhäinenkin jo varmaan, koska aurinko paistoi peräakkunasta ja\nrakenteli pölyhiutaleista keskilattialle saakka ulottuvaa siltaa. Ne\nolivat kullan värisiä, nousivat ja laskivat keveästi kisaellen. Miten\nmahdottoman paljon niitä olikaan, satoja tuhansia, satoja miljoonia!\nLuvutkin loppuisivat niitä laskiessa.\n\nPeni loikoili oikealla kyljellään aurinkosillan alapäässä. Sen\netujalat sojottivat oveen päin, takatassut peränurkkaa kohti, mutta\nhallava häntähuisku oli kiepaistuna kärrynpyöräksi selkään päin. Se\nei pienentynyt eikä suurentunut, ei edes karvan pää liikahtanut. Koko\nelukka makasi värähtämättä kuin entinen kettuveitikka kalamiehen\nhoukuttimena maantiellä. Jopa olet laiska luontokappale!\n\nPentti katseli lämpöisestä makuupesästään tiirottavin silmin. Mutta\nkoira vain makasi, ja pölyhiukkaset tanssivat keveätä piirileikkiään\nauringon kultaisella sillalla.\n\nMiten tupa tänään oli näin hiljainen? Missä isä ja äiti, Antti\nja Liisakin olivat? Ulkona töissään, selvä se. Vain Hilja nukkui\nhellakamarin pienessä sängyssä ja Mikki kehräsi jalkapuolessa. Kello\noli varmaan jo kahdeksan paikkeilla?\n\nPentti kuuli, miten se käydä naksahteli hieman ontuen. Oli liikahtanut\ntaas, eikä kukaan joutanut oikaisemaan. Paljoa ei olisi tarvittu,\nvain pieni töytäys alareunasta akkunaan päin. Pentti olisi voinut sen\nitsekin tehdä. Samalla hän olisi nähnyt, mitä kello oli. Sänkyynkin hän\nolisi sen nähnyt, jos olisi viitsinyt nousta istumaan ja tolpan päitse\nkurkistamaan.\n\nMiksi hänen sitä olisi pitänyt kurkistaa? Se oli seitsemän ja yhdeksän\nvälimailla. Kunhan lyö, niin silloin kuuluu, mitäpä noista minuuteista.\nEipä Penikään niistä välittänyt tuon vertaa!\n\nHän siirotteli sormiensa lävitse päätään kääntämättä ja hihitteli\nomille ajatuksilleen. Tämä oli ensimmäinen vapaa aamu ja hän oli vapaa\nmies. Koulu oli päättynyt eilen, päästötodistus oli taskussa. Kylläpä\nelämä tuntui nyt hauskalta, niinkuin hän itse olisi ollut, tanssiva\npölyhiukkanen auringon kultaisella sillalla.\n\nHän tiivisti silmänsä vielä enemmän rakoselleen, niin että auringon\nvälisevä virta juoksi kuin kosken vesi myllyruuhen puolasiivilän\nlävitse. Peni loikoili keskellä ruuhta, vesi suhisi keltaisena suihkuna\nsen takatassujen ja häntäkiemuran ylitse. Siinä sinulle, laiskuri!\nEtköhän saa kerrankin tarpeeksesi! Jos tuota ryöppyä vielä tuntikin\njatkuu, niin Penistä tulee kullattu koira.\n\nPentistä alkoi vähitellen tuntua niinkuin hän itse olisi ollut\nmyllyruuhessa makaileva koira, jota auringon sädevirta kultasi. Kuinka\nkauan hän siinä ryöpsäkässä oli jo maannutkaan? Kuusi pitkää vuotta!\nHän siristi silmänsä vieläkin pienemmälleen ja katseli päättyneitä\nkouluvuosiaan auringon leikkivässä valossa.\n\nSeitsemän vuottaan täyttänyt miehenalku rientää toisten samanikäisten\nlasten seurassa juhlaisaan koulutaloon. Oppiasioista hän ei tiedä\nenempää kuin Peni tuossa, tuskin isoa I:tä tuntisi, vaikka tämä keppi\nkädessä tiellä vastaan tulisi. Mutta koulu avaa ovensa ja opettaja\nopettaa. Heitä varten on kustannettu uljaat koulutalot ja palkattu\nopettajat.\n\nKelpaahan siinä miehen kelliskellä ja ottaa valmista vastaan. Vilistävä\nvesi syöksyy alaspäin viettävää ruuhisiltaa pitkin, ensin kirjaimet,\ntavut ja sanat, laskennon alkeet, askartelemisen taidot, piirustamiset\nja laulut. Yläkoulussa tulevat siihen vielä historiat ja maantiedot,\nluonnontiedot ja kaikki.\n\nMitä joutavia! Koulu on koulu, päättynyt jo, myllyruuhi on myllyruuhi\nkahden kilometrin etäisyydessä metsän takana, tämä on auringonsilta,\njonka toisessa päässä Peni loikoo. Vaikka hän ajattelee näin\njärkevästi, vaikka avaisi silmänsä selkoselälleen ja tikuilla avoimiksi\npönkittäisi, niin hän näkee vain itsensä Penin paikalla valoakkunasta\nvirtaavien koulutietojen suihkutettavana.\n\nAurinko on hiukan siirtynyt ja kohonnut korkeammalle. Valosilta\nlyhenee ja jyrkkenee. Penin niskapuoli on siirtymässä varjoon, se\nei olekaan enää kultainen. Kun kuluu vielä puolituntinen, niin\nauringon suihkuväreistä on jälellä tuskin merkkiäkään. Noinkohan\nkäy valoitussillalta syrjään siirtyvälle koulumiehellekin? Mitä on\nmaantiedon ja historian kultauksista jälellä viiden vuoden jälkeen?\n\nMilteipä surulliseksi kävi näitä mietiskellessä varjopuoleen jäävän\nkoulumiehen mieli. Pitääkö muutenkin vähäiset tiedonrippeensä vuosien\nkuluessa karistella pitkin teitä? Mitä hyötyä näin ollen olisi\nkuluneista kouluvuosista? Turhaako koko homma? Auringonpaistetta Penin\nkarvaiseen selkään?\n\nMutta häviäväksi valosuihkuksi ei koulua ja koulutietoja ole\ntarkoitettu, opettajakin oli tällaisesta monta kertaa varoittanut,\nviimeiseksi eilisessä hyvästijättöpuheessaan.\n\n»Jokainen teistä on kuin aurinkoisen mäen rinteeseen istutettu\npuuntaimi. Ottakaa omilla juurillanne elämästä kiinni! Tukekaa toinen\ntoisianne ja kasvakaa kilpaa!»\n\nPentti muisti nämä opettajan viimeiset opastuslauseet sanasta sanaan.\nOpettaja on neljän vuoden kuluessa tämän ajatuksen ilmaissut ennenkin\nmonen oppiaineen yhteydessä. Se on ollut hänelle sydämenasia, jonka hän\nmieliinpainuvasti on tahtonut teroittaa oppilailleen.\n\nKellon lyömähaka raksahti. Se tapahtuu puoli minuuttia ennen\nensimmäistä lyöntiä. Pentti heristäytyi kuuntelemaan: yksi... kaksi...\nkahdeksan! Jo pitäisi nousta, mutta kun äiti on luvannut tulla\nherättelemään, niin tulkoon herättämään, olisi pahoillaan ehkä, jos\nhäneltä riistäisi sen ilon. Vielä ei ulkorappusilta kuulu mitään\nliikettä. Hän painoi päänsä tyynyyn ja palautui äskeisiin mietteisiinsä.\n\nMenneet koulupäivät juoksivat elokuvanauhana hänen silmiensä ohitse.\nMonet niistä, samoin kuin opituista asioista saattanevat pian muistista\nhävitä, mutta joukossa on toisia sellaisia, jotka varmaan eivät\nmilloinkaan katoa. Pentistä tuntui kuin nekin olisivat niitä eläviä\npuuntaimia, joista opettaja viimeksi eilen puhui. Hän pysäytteli\nkuvanauhaansa ja tarkasteli lähemmin.\n\nPiirustustunneilla syksyisin ja keväisin on retkeilty metsiin aiheita\nkeräilemään ja maisemakuvia piirtämään. Kerran vuodessa on tehty\nretki kuuluisan Honkavuoren laelle saakka. Sieltäpä vasta näköalat!\nKukaan ei pystyisi niitä väreillänsä kuvailemaan! Järven vesi välkkyy\nharmaansinisenä, keltaiset lehtimetsät loistavina läikkypäinä,\nmutta ulompana taivaanrannalla näkyy etäinen reuna viiva. Katsotaan\nkourakiikarin lävitse ja opettaja selittelee. Käydään käsiksi jo\nhiileen ja paperiin, vedellään viivoja. Peltosen Ilmi saa ensinnä\nvalmista ja värittää jo. Ilmillä on syvät siniset silmät, joilla näkee\nhyvin. Hän on taitava piirtämään ja saa piirustuksensa parhaimpana\nseinälle joka ainoa kerta.\n\nHupaisia ovat myös talviset hiihtoretket. Tällöinkin retkeillään joskus\nHonkavuorelle, mutta matka käy nyt toisia teitä huurteisten metsien\nhalki. Hiihdetään kahta latua ja vaihdetaan usein edeltäjiä. Väliin\npysähdytään tarkkailemaan lumisen metsän ihmeitä. Kalliorinteiden\ntukevaoksaiset mäntypuut kantavat vaivattomasti hartioillaan suuria\nvalkoisia lintuja, laaksoinaan paksut kuusimuorit ovat matkalla\nsunnuntaikirkkoon, mutta pienet katajapyöriäiset puikkelehtivat\nhuppupiilosilla valkoisten pöytäliinojen alla. Joku niistä näyttää\npahasti sotkeutuneen muorinsa hameiden helmoihin, jotka laahaavat maata.\n\nKatsellaan talvisen metsän loputtomia ihmeitä ja kuvitellaan\nmonenmoista. Joku luulee olevansa Turun tuomiokirkossa, toinen aivan\nJerusalemin temppelin esikartanoissa. Uhrieläimiä ei tosin näy\nmissään... ai, kyyhkynen lentää tuolta! Punalakkinen palokärki se vain\nolikin. Lintu naksahtaa kiinni hongan kylkeen, kuuntelee vähän aikaa ja\nalkaa koputtaa. Pidetään pieni oppitunti. Elävämpää havaintovälinettä\nolisi mahdoton löytää.\n\nOpettaja kyselee hiljaisella äänellä, selittelee itsekin lyhyesti.\nVäliin puhutaan maantiedosta tai isänmaan historiasta, jopa\nuskonnostakin. Synnyinmaa on kaunis, sen luonnonkirjassa on ihmeitä ja\neläviä havaintokuvia jokaisella lehdellä.\n\nPentti sulki hetkeksi silmänsä ja päästi kuvanauhansa täyteen vauhtiin.\nSurina kuului korvissa. Hän jarrutti ajatuksissaan kädellään ja avasi\njälleen neliskulmaisen valoaukon. Nyt sattui oikein hauska kuvasarja.\n\nOn keväinen iltapäivä. Kello on jo soinut, opettajaa odotellaan\nviimeiselle tunnille. Se on laskentotunti. Lehtisen Pekka iskee vielä\nviime hetkessä kymmenmurtolukujen sääntöjä kummallakin nyrkillään\npäätänsä takoen. Mäntylän Kalle korjailee toisten vihkoihin vertaillen\nkotilaskujensa vastaustuloksia, niinkuin hänen paha tapansa on\naina ollut. Mutta muutamat ovat arvailevinaan, ettei tämän päivän\nlaskentotunti olekaan mikään tavallinen tunti, koska opettaja\neilen illalla kehoitti jokaista tuomaan liikenevät säästörahansa\nkouluun. Mitähän merkillistä opettajalla on mielessään? Jo narahtaa\noppilaseteisen ja opettajan kamarin väliovi. Hiljaa siellä! huudahtaa\njoku.\n\nPamina sammuu. Kevätauringon herättämä kärpänen vain surisee\nakkunaruudussa. Luokassa on lämmintä lähes kaksikymmentäviisi\nastetta. Mitähän merkillistä opettaja esittäneekään tämän päivän\nlaskentotunnilla?\n\nOpettajalla on kädessään musta esine, joka on ulkonäöltään kuin vanha\nraamattu. Rautalaatikko se on ja sen kannessa on kiiltävä ripa. Hän\nhymyilee pöytänsä luokse astellessaan ja laskee merkillisen esineensä\nsiihen vihkopinkan päälle. Rauhalliseen tapaansa hän kirjoittaa\npäiväkirjaan, tytöt ja pojat ihan kiehuvat uteliaisuuttaan, vain\nakkunakärpänen pörisee ääneen.\n\nOpettaja aloittaa kaukaa kiertäen tiedustelemalla, onko kukaan\noppilaista kuullut vanhaa kansantarinaa maahan kätketystä aarteesta,\njonka päällä perintätiedon mukaan kesäöisin palaa sinertävä merkkituli?\nMilteipä jokainen on kuullut siitä puhuttavan, moni vanha ihminen\nkylässä uskoo siihen vuorenvarmasti.\n\nSuurten vainosotien aikana on Kuoppakankaaseen piilotettu vaskinen\nkattila, joka on täynnä pyöreitä ja neliskulmaisia hopea- ja\nkuparirahoja. Jos joku osaisi lausua oikean taikasanan sopivaan\naikaan, eikä innostuisi kesken aikojaan hihkumaan, vaikka näkisikin\nvaskikattilan rahoineen nousevan, hän voisi saada aarteen ikiomakseen.\n\nMoni on sitä itselleen mielinyt, mutta kukaan ei vielä ole saanut. Aina\ntulee väliin jotakin estettä. Taikalauseesta puuttuu yksi sana tai joku\nkateellinen kulkee maantiellä. Joskus ahneus valtaa tavoittelijan juuri\nsillä hetkellä, jolloin kattila on maan pintaan nousemassa.\n\nOppilaat kertoilevat kilvassa kuulemiaan ja täydentävät toistensa\nkertomuksia. Muutamien silmät hehkuvat, niinkuin he ihan olisivat\nolleet aarrekattilan sangassa kiinni tai ainakin pian siihen\npääsemässä. Jokainen toivoo, että juuri hän arvaisi puuttuvan sanan!\n\nOpettaja kuuntelee tarinoimista hymyillen itsekseen. Kun kaikki\nhalulliset ovat saaneet kertoa tietonsa, ilmaisee hänkin mielipiteensä\nKuoppakankaan aarteesta. Se on kuvitelma, niinkuin ihmeellinen\nSampomylly Kalevalassa ja satujen aarteet yleensä. Vain satujen\nsankarit voivat niitä tavoittaa, tavallisen ihmisen edessä ne häipyvät\nja pakenevat kuin kaiku vuoren seinästä tai sateenkaari niityn takaa.\n\nEipä ole niin ihmeellistä tarinaa, ettei totta olisi toinen puoli!\nOpettaja tarttuu vihkopinkan päällä olevan mustan laatikon kiiltävään\nkädenripaan ja näyttää sitä oppilaille.\n\n— Tässä on aarrearkku, joka ei pakene eikä häviä! Jokainen teistä voi\nitse perustaa tähän itsellensä kasvavan aarteen!\n\nTaas kärpänen pörrää akkunaruudussa. Oppilaiden silmät ovat renkaina,\nsuut ihmetyksestä auki.\n\n— Tämä on uuden ajan aarrearkku! Jokaiselle on siinä oma aukko,\njärjestysnumero ja nimikin jo valmiina, kuten näette.\n\nOpettaja kulkee pöydästä pöytään näyttäen, ettei ole turhia puhunut.\nTodentotta siinä on jokaisen nimi ja numero, kukin näkee sen omin\nsilmin. Näytettyään kaikille opettaja vie aarrearkun jälleen pöydälleen\nja avaa kansilukot kahdella avaimella. Arkun sisus on täynnä kirkkaita\nkuutiolokeroita, jokaisella nimellä ja numerolla omansa, täsmälleen\nsamannäköisenä ja -kokoisena.\n\nJa sitten opettaja alusta alkaen selittää tämän uuden\nosuustoiminnallisen aarrearkun ilmestymisvaiheet. Kylään on perustettu\noma rahalaitos, osuuskassa. Ne henkilöt, joilla on rahaa yli oman\ntarpeensa, tallettavat rahansa osuuskassaan korkoa kasvamaan. Ne\nkyläläiset taas, jotka raivaavat uusia viljelyksiä, rakentavat\nkarjakartanoltaan tai ostavat karjaa, saavat kohtuullisella\nkorolla lainata näin kerääntyneitä varoja ja saavat sillä tavoin\nelinkeinoelämänsä elpymään. Oikein hoidettuna ja käytettynä tämä kylän\nyhteinen rahalaitos tuottaa hyötyä ja siunausta sekä tallettajilleen\nettä lainaajilleen ja sillä tavoin koko paikkakunnalle.\n\nMiten selvästi Pentti nyt muistikaan tämän kevätpäivän viimeisen\ntunnin, josta on kulunut jo yli kolme vuotta. Hän voisi kertoa nämä\nopettajan esittämät ajatukset ääneen milteipä sanasta sanaan.\n\nNyt opettaja jälleen ottaa käteensä heidän yhteisen aarrearkkunsa,\njonka kansi on paukahtanut kiinni. Se on osuuskassan haarapankki,\ntämän koulun oppilaiden yhteinen lipas. Jokainen oppilas voi sen\nvälityksellä olla mukana oman kotikylän peltosarkoja pidentämässä,\nviemäriojia kaivamassa ja navetoita rakentamassa, mutta ennen kaikkea\nomaa tulevaisuuttansa perustamassa. Jokainen säästetty markka on elävä\nmarkka. Se kasvaa kilpaa kasvattajansa mukana!\n\nTähän opettaja lopettaa esityksensä. Helposti arvataan jo, mitä\nvarten rahaa on pitänyt tuoda kouluun. Ja kun opettaja sitten\nkysäisee, kuka haluaa ja voi heti tallettaa omaan lokeroonsa yhteiseen\nsäästölippaaseen on heti pystyssä niin monta kättä kuin on päätäkin,\nkolmea tai neljää enemmänkin, koska muutamat viittaavat kahdella\nkädellä. Kaksi oppilasta kerrallaan saa juosta opettajan pöydän luokse\nja opettaja varoittelee useampaan kertaan, ettei kukaan vain pistäisi\nrahaansa väärään lokeroon. Kukapa sellaista tekisi, jokaisella on kaksi\nsilmää päässä ja omansa toki aina tuntee.\n\nKilkahtelee viitosia, kymppejäkin ja perä perää useampia markan rahoja.\nMäntylän Kalle kuiskailee puoliääneen, että Saarisen Iida pisti vain\nviisikolmatta penniä, eikä muuta enää pudottanutkaan. Poika yrittää\nnauraa hörähtääkin ilmiannolleen kuin hyvällekin uutiselle. Mutta lysti\nloppuu tällä kertaa lyhyeen. Miettisen Vilho, nopealiikkeinen poika, on\npistänyt Kallea nuppineulalla reiteen ja se on oikein tehty. Saarisen\nIida on köyhän lesken tyttö, ja juuri hiljakkoin on raamatunhistoriasta\nluettu köyhän lesken rovoista. Mutta eihän Kalle mitään muista, ellei\nnuppineulalla muistuteta!\n\nPäivänterä on siirtynyt akkunanpieleen. Penillä ei ole kultavärissä\nenää muuta kuin häntäkiekko. Jokohan äiti pian tulee herättelemään?\nPysyisi vielä pari minuuttia poissa. Pentin muistojen nauha on\nloppumaisillaan.\n\nJa sitten uudenaikainen aarrearkku käy opettajan kuljettamana luokassa\njoka perjantai. Markat, jotka ennen olivat vaihtuneet leivoksiin ja\nkaramelleihin, tipahtelevat tästä lähtien arkun lokeroon. On huono\nomatunto, ellei syystä tai toisesta ollutkaan antamista. Kolmasti\ntalvessa tyhjennetään laatikot osuuskassassa ja merkitään säästöt\nkirjoihin korkoa kasvamaan. Puolivuosittain lisätään korko pääomaan.\nJokainen itsekin saa laskea ne kuvakantisesta säästökirjastaan.\n\nPentti hypähti lattialle ja kävi noutamassa talletuskirjansa\nnurkkakaapin hyllyltä, koska hän ei muistanut yhtä asiaa. Kuinka paljon\nhänen säästömarkkansa olivat kasvaneet korkoa kolmen vuoden aikana?\nNiitä oli kuusi eri merkintää. Hän saattoi kynättä laskea loppusumman.\nVaikeammistakin kysymyksistä koulun kokeissa oli päässä laskien\nselviydytty.\n\nEnsimmäinen merkintä oli vain 35 penniä. Olipa se kuitenkin ilmaiseksi\nsaatua rahaa. Toisella kerralla oli jo 80 penniä, kolmannella 1\nmarkka 15 penniä. Se nousi varmasti kerta kerralta. Loppusummaksi hän\nsai 5 markkaa 60 penniä. Se ei ollut vielä kovin paljon, mutta eipä\nniin vähänkään, jos tarkemmin ajatteli. Se oli kasvavaa rahaa, kuin\nhiirenkorvaidulla oleva perunansiemen. Elleivät markat perjantaisin\nolisi pudonneet koulun yhteiseen aarrearkkuun, olisivat ne lauantaisin\nja sunnuntaisin pudonneet johonkin muuhun arkkuun tämän koommin enää\npudottajaansa hyödyttämättä. Mutta tässä arkussa oli pitävä pohja\nja kestävä kädensija. Omat taikasanansakin siinä olivat, mitkähän\nmahtoivat ollakaan?\n\nNyt äidin askelet lopultakin kuuluivat ulkorappusilta ja\nosuustoiminnallisen aarrearkun taikasanat jäivät Pentiltä arvaamatta.\nMutta kaunis summa hänen talletuskirjassaan vain jo oli kasvavaa\npääomaa. Kuka olisi uskonut, että markan lanteista kolmessa vuodessa\nnoin paljon säästöä karttui!\n\nPentti veti päänsä huppupeittoon ja oli nukkuvinaan. Äiti kuului\nkävelevän astiapöydän luokse, laski siihen jotakin kädestään ja asteli\nsängyn luokse. Hän pysähtyi ja kuunteli, luuli varmaan Pentin vielä\nhyvinkin sikeästi nukkuvan.\n\n— Pentti, poikani, nyt on jo aika nousta!\n\nPentti nosti peiton ja katsoi äitiin kirkkain nauravin silmin. Tämä oli\nyllätys äidille, mutta yllätys oli valmistettu myös Pentille. Äidin\nkädessä oli komea voileipä ja toisessa kädessä tuopillinen tuoretta\nkirnupiimää.\n\n— Onko äiti jo kirnunut voita tänä aamuna?\n\nOli kirnunut, lypsänyt lehmät, ruokkinut kanat ja porsaat ja tehnyt\nvielä monta muuta työtä. Äiti istui sängynlaidalle ja katseli, miten\nPentti valkoisilla hampaillaan haukkasi mehevää voileipää. Äiti ahersi\nlastensa puolesta kaiket päivät aamusta iltaan ja oli aina iloinen ja\ntyytyväinen. Milloin äiti istahti Pentin viereen kuten nyt, tuntui kuin\npäivänterä olisi pysähtynyt sängyn reunalle. Äidillä oli lämpöiset\nsilmät, usein ne hiertyivät kosteiksi pelkästä katselemisesta.\n\n— Ulkona on kaunis päivä ja isä äestää perunamaata!\n\nPentti haukkasi nopeasti jäännöksen voileivästään, siveli äidin poskia,\npukeutui ja riensi viipymättä ulos. Isä käänsi juuri hevospariaan saran\nyläpäässä. Pentti juoksi hänen luokseen.\n\n— Huomenta, isä! Anna minun äestää!\n\n— Sinäkö äestäisit! Osaakohan koulupoika ajaa suoraan?\n\n— Koulupoika!\n\nIsä lasketteli kevätaamuisin mielellään leikkiä. Hän oli päivänpaahtama\nkasvoiltaan, vaatteista ja jalkineista tuoksahteli tuore peltomulta.\nTietysti hän luovutti ohjakset, huvikseen vain kiusoitteli.\nPuoliväkisin Pentti ryösti ohjakset hänen käsistään, ja hyppäsi hankmon\nlavalle. Vappu ja Rusko katsahtivat kysyvästi toisiinsa, nojautuivat\neteenpäin ja alkoivat astua.\n\nMusta möyhevä multa kiehui esiin hankmon terien alta. Alhaalla lahden\nsinisillä laineilla kiikkui verkkojaan kokevan kalamiehen vene. Mutta\nylhäällä liverteli kiuru, piirtäen kuvia taivaan kuulakkaaseen kanteen.\nMiten korkealla se olikaan, näkyi kuin neulannuppi, kohta ei senkään\nvertaa. Ääni vain kuului. Kevään riemulaulu.\n\n— So, Vappu! Suoraan oli määrä ajaa. Koulu on jo loppunut, sen\ntiedätkin. Nyt peltomies äestää perunamaata.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nSunnuntai-iltoina kokoontuivat kylän pojat maantielle Rintelän\nviljamakasiinin taakse. Joskus keräännyttiin siihen arki-iltoinakin,\nkoska siinä oli tasaisesti päivänlaskuun päin viettävä nurmikkorinne.\nViljamakasiinin seinä suojasi tuulilta sekä Rintelän vanhan emännän\ntutkivilta silmäyksiltä. Hän epäili pahantekoja, milloin pojat\nhetkeksikin aikaa yhteen kokoontuivat.\n\nRintelän muori epäili poikia turhan vuoksi. Joukossa ei ollut yhtään\npahantapaista, sillä ainoa sellainen, Ketolan Eevertti, oli jättänyt\nkylän ja lähtenyt paremmille ansiomaille. Pelattiin viereisellä\nkarjalaitumella palloa, arvioitiin ja arvosteltiin ohitse rätkyttäviä\nmoottorimiehiä tai loikoiltiin ilman aikojaan hauskoja tarinoiden. Näin\nsovinnollista ja siivopuheista poikajoukkoa muori tuskin olisi löytänyt\nkolmesta naapurikylästä.\n\nSuurin osa heistä oli tänä ja edellisenä keväänä päässeitä\nkansakoululaisia. Vanhemmilla rippikouluikäisillä pojilla oli omat\nkerhonsa ja harrastuksensa, nuoremmilla vielä koulua käyvillä samoin\nomansa, suurella touhulla harrastetut kalastuspuuhat etupäässä.\nTämän joukon mielestä se oli jo liian lapsellista. Ei viitsitty\nenää sinne, ei kelvannut vielä tuonne, senvuoksi he olivat kuin\nluonnon pakotuksesta joutuneet tänne Rintelän viljamakasiinin taakse,\nkymmenkunta alle nelitoistavuotista poikaa. Hakalan Pentti, Mäntylän\nKalle ja Lehtisen Pekka kuuluivat muiden muassa tähän keski-ikäisten\njoukkoon.\n\nAina ei haluttu pelata pesäpalloa. Se oli raskastakin vajaalukuisin\njoukkuein. Jutustelu ei liioin huvittanut, koska kukaan ei muistanut\nenää uusia tarinoita ja ennen kerrottuja ei kukaan tahtonut kuunnella.\n\nMutta eräänä iltana Mäntylän Kalle esitti uuden ajanvietteen, vaikka\nei tämä mikään uusi keksintö ollut, varmaankin vanhempi kuin yksikään\njoukosta. Se oli rahanheitto teikkatikkuun ja vuoronperäinen arvaus:\nkruunu vaiko klaava?\n\nEntisaikaan tätä oli pelattu viiden tai kymmenen pennin\nkuparilanteilla, mutta nykyään markka oli kuin entisajan viisipenninen\ntai kymmenpenninen, kirkassuomuisempi vain. Tämä oli suuri etuisuus,\nkoska kirkas raha ei hevin hävinnyt, vaikka heinikkoon saakka olisi\nvierinyt. Kalle osasi selittää kaikki asiat parhain päin, niinkuin\nsenkin, ettei tässä pelissä kukaan päässyt miljonääriksi hyötymään,\nenempää kuin keppikerjäläiseksi häviämään. Kun iltakausi pelattiin,\nniin lopuksi kukin oli jotenkuten omillaan.\n\nNiinkuin myös oli, oikein arvattu. Jokin nikkelimarkka kuitenkin\nkirkkaudestaan huolimatta singahti niin kauaksi tiepuoleen, ettei\nhakemallakaan löydetty. Sen täytyi koitua jollekulle ilmeiseksi\nvahingoksi, siitä ei Kalle selviytynyt selittelemälläkään. No, ainahan\nsitä sattuu sille joka uskaltaa, yrittämättömälle ei mitään tapahdu!\n\nPentti oli rahapelissä toisten mukana, enemmän seuran vuoksi kuin\nasianharrastuksesta. Oikeastaan, jos Pentti rehellisesti itsellensä\nmyönsi, mitä tunsi ja ajatteli, häntä ilkeytti mokoma ajanviete ja\nrahan pilkkaaminen. Varmaankin raha oli tehty ja pantu kiertämään\nparempia tarkoituksia varten. Pelimarkkoja tuskin olisi kehdannut\nviedä osuuskassaan, vaikka olisi ollut liikenemäänkin. Senvuoksi hän\nmilteipä toivoi, että pian olisi päässyt kokonaan eroon muutamista\ntaskussaan hölkkyvistä irtomarkoista. Tällöin olisi voinut sanoa: Ei\nole rahaa!... Tuskinpa Mäntylän Kallekaan sentään olisi kehdannut\nääneen ehdottaa: Sinullako rahaa? Mene hakemaan kassasta!\n\nMutta taskussa hölkkävät markkakiertolaiset riittivät kuin kiusalla ja\ntyhjän keittäminen jatkui, kunnes siitä eräänä kesäkuun iltana tuli\näkisti yhtä yllättävä kuin mieluinen loppu. Näin Pentin mielestä.\nKallen arvioinnit samasta asiasta saattoivat olla päinvastaiset.\n\nTeikattiin taas tavan mukaan, ettei tulijaa huomattu. Tietysti\nolisi hoksattu, jos hän olisi ajanut autolla tai ryöpsyttänyt\nmoottoripyörällä. Hän oli keveähkö nuori neito ja ajoi polkupyörällä.\nPoikien kohdalle jouduttuaan hän hypähti ketterästi pyörältään.\n\nNeiti oli pitäjän uusi kerhoneuvoja. Jo keväällä hän oli koululla ollut\njatkokurssilaisille tunteja pitämässä muistettiin heti. Poikia hävetti\naika tavalla, paitsi Kallea, joka yleensä ei osannutkaan hävetä mitään\neikä ketään. Kerhoneuvoja otti käsilaukustaan nenäliinansa ja pyyhki\nhikeään. Lämmin ilma oli ja hän oli yhteen menoon ajanut penikulman\nmatkan toisesta kylästä saakka.\n\n— Päivää, pojat!\n\n— Päivää!\n\nNeidin tervehdykseen täytyi vastata. Muutamat nostivat lakkiaan, joku\npaljaspäinen hipaisi ohimotukkaansa. Markkoja oli raide valkoisenaan,\neikä neidillä merkkiäkään matkan jatkamisesta. Hän katseli kotvan aikaa\npoikia ja heidän rahakarhettaan milteipä huvitetun näköisenä. Pentti\nja muutamat muutkin pojat olisivat sillä hetkellä olleet mieluummin\njossakin muualla.\n\n— Onpa tämän kylän pojilla rahaa, koska noin paljon on riittänyt\nmaantielle asti kuivumaan!\n\n— On, on! Rahaa meillä kuivataan, jos loppuu, niin lainataan!\n\nTietysti Kallen piti vastineeksi hönkäistä pöhlöyksiään, niinkuin ei\ntässä häpeää jo muutoin olisi ollut riittämiin asti. Toiset pojat\nrapsuttelivat niskaansa, nakkelivat aitan seinään pieniä maantiekiviä\nja piirtelivät kuvioita maantiehen, mikä mitäkin keksi.\n\n— Kumpaa te tästä saatte, huvia vaiko hyötyä? tiedusteli neiti\nleppoisesti edelleen. Kalle tietysti möläytti heti koko joukon puolesta.\n\n— Kun hyvin sattuu, niin kumpaakin.\n\nHyvin sattuu! Mokoman pitääkin olla joka paikassa suuna ja säkkinä!\nPenttiä ja muutamia muita poikia harmitti kovasti. Ihan oli vaikea\nkatsella ja kuunnella sitä, eikä karkuunkaan enää kehdannut juosta.\nOnneksi kerhoneuvoja ei jatkanut pitemmälle, vaan kaatoi pyöränsä tien\nviereen ja istahti ojan reunalle.\n\n— Keskeyttäkääpä hetkeksi tuo puuhanne ja tulkaa juttelemaan tänne\nminun kanssani.\n\nHän sanoi sen ystävällisen leppoisesti, ja tämäkin, että ilman\nmuuta istui tien viereen kymmenpäisen poikalauman luokse, sitä ei\nolisi kuka tahansa arka tai ylpeähenkinen neiti-ihminen tehnyt.\nAjattelevimmat pojat aavistivat kyllä, mitä sanottavaa hänellä olisi,\nnuhtelisi rahapelistä. Pienen hetken oli joukossa kahdenlaista ilmaa,\nkolmenlaistakin, jos Mäntylän Kallen toilahdukset otettaisiin huomioon.\nHänen mielestään hyödyllistä ja hupaisaa rahapeliä tietenkin olisi\npitänyt ryhtyä käytännössä jatkamaan, muutamat olivat vieläkin valmiit\nsieppaamaan markkansa raiteelta ja livistämään matkoihinsa. Pentti\nastui päättävästi tien ylitse ja istui metsänpuoleiselle ojanreunalle.\nPeltosen Riku seurasi esimerkkiä ja heti kohta myös Kerttulan Iivari\nja Lehtisen Pekka, niin, kaikki muutkin, Mäntylän Kalle viimeisenä\nväännätellen. Kaikki pojat asettuivat metsänpuoleiselle reunalle.\n\n— Pelkäättekö te? Näyttää siltä kuin minä olisin pappi ja te seurakunta!\n\nNeiti naurahti hyväntuulisesti, ihan toverillisesti. Odotetusta\nrippisaarnasta ei kuulunut sanaakaan. Hän oli unohtanut maantiemarkat\nkokonaan selkänsä taakse. Mikäpä hätä niillä siellä olikaan, kulkijoita\nei ollut, eikä harakka edes uskaltanut tulla nokkaisemaan.\n\nKerhoneuvoja alkoi jutella heille omista ammattiasioistaan, kerhoista\nja kerholaisista, heidän kasveistaan ja eläimistään ja teki sen\nkerrassaan hauskasti. Pojat unohtivat sitä kuullessaan pelinsä ja\nmarkkansa. Neiti kertoi, että muutamissa Suomen pitäjissä ja kylissä\noli heidän ikäisiään poikia ja tyttöjä jo kerhossa kymmenittäin,\njopa sadoittain. Heillä oli monen aarin suuruisia viljelmiä,\neläiminä kanoja, porsaita ja vasikoita. Rahaa tuli ja hauskaa se\npuuhailu oli, niin ettei parempaa kaivattu. Monet kerholaiset olivat\nseutukuntansa etevimpiä vihannes- ja juurikasviviljelijöitä; itsenäisiä\nsokerijuurikas- ja perunanviljelyssopimuksiakin monet heistä olivat\ntehneet. Sellaisesta puuhailusta heltisi täysipainoisia markkoja, joita\nei tarvinnut maantiellä kuivatella.\n\nTietysti tämä oli tarkoitettu letkaukseksi äskeisestä rahapelistä,\nmutta ei välitetty siitä. Saattoihan olla niinkin, etteivät kaikki\nsitä edes huomanneetkaan. Tässäkin pitäjässä oli kerholaisia jo\npuolisentoista sataa. Kiirettä oli heillä nyt, koska nopeasti\nrientävistä kevätpäivistä oli otettava tarkka vaari. Tällainen hoppu\noli heidän kerhoneuvojallaankin. Kylästä kylään rientää, ettei\nnaamaansa joutanut pyyhkäisemään.\n\nNyt pyyhkäisi kuitenkin jo kolmannen kerran. Reilu, kerrassaan hauska\nneiti hän oli!\n\nHänellä ei ollut kuitenkaan niin kiirettä, ettei olisi joutanut\nkuitenkin vähän aikaa istahtamaan, joutivatpa pojatkin, vaikka markat\nkuivuivat maantiellä. Hetken äänettömyyden jälkeen neiti johdatteli\nuudestaan asiaan.\n\n— Te olette jo kaksitoista vuotta täyttäneitä jokaikinen, vai arvasinko\noikein?\n\nHän arvasi oikein. Useimmat olivat kolmitoistavuotiaita, Kerttulan\nIivari oli vanhin, pääsiäisenä jo neljätoista täyttänyt.\n\n— Te olette pian parhaimmassa iässä! Tulkaa kerhoon joka mies!\n\nKukaan pojista ei vastannut vielä tähänkään kysymykseen, mutta ei\nesittänyt liioin vastalausettaan. Olihan koulussa jo ollut tästä\nasiasta puhetta. Jokainen tiesi, että kerhoon liittyminen edellytti\nkilpamieltä ja ahkeraa toimintaa. Kerholaiset koko maassa ja koko\nmaailmassa olivat julistaneet sodan laiskuutta, saamattomuutta, pellon\nja ajatusten rikkaruohoja, kaikenlaisia karhiaisia vastaan. Näin oli\nopettaja puhunut ja näkyi tästä neidistäkin. Hän etsi laukustaan\npienehkön mustakantisen muistikirjan ja kiersi kynänsä teräsuojuksen\nirti.\n\n— Kenenkä nimen merkitsen kirjaani ensimmäiseksi, vai lähdenkö toiseen\nkylään?\n\nMäntylän Kalle ajatteli ehkä keskenjäänyttä rahapeliään. Hän saattoi\nsanoa mitä tahansa, oli taas sen näköinen. Pentti kiiruhti ennen häntä.\n\n— Minun nimeni saatte merkitä.\n\n— Kas niin! Ensimmäisestä aina aloitetaan. Mikä sinun nimesi olikaan?\n\nPentti ilmoitti nimensä, Kerttulan Iivari tarjoutui heti toiseksi,\nVälimäen Erkki kolmanneksi ja sitä tietä koko poikarivi. Mäntylän\nKalle enää vain oli ilmoittautumatta. Hän raaviskeli päätään tärkeän\nnäköisenä.\n\n— Enpä minä vielä kuitenkaan viitsi, ehtii tuohon iloon kai\nmyöhemminkin.\n\n— Ehtii toki! Parempi päivä miettiä kuin viikko väärin tehdä!\n\nNeiti hymyili herttaisesti tätä sanoessaan. Kallen posket sensijaan\nalkoivat punoittaa ja suu kävi tukkoon. Hän ymmärsi ivan, vaan ei\nlöytänyt vastasanoja. Kunhan ryökkynä lähtisi matkoihinsa, niin hän\nrökittäisi poikia akkamaisuudesta.\n\nMutta neidilläpä ei ollutkaan enää mihinkään kiirettä. Oli neuvoteltava\nmonista tärkeistä asioista ennenkuin erottaisiin. Kevät oli kylvötöihin\nnähden jo liiankin pitkällä. Päivääkään ei ollut enää hukattavissa,\njos tänä kesänä mielittiin saada vielä jotakin kasvamaan. Juurikasveja\npoikien tuskin enää kannatti yrittää, enempää kuin kerholaisten\ntavallisia vihanneksiakaan. Keräkaalia ja tomaattia voitaisiin\nkuitenkin ajatella, koska niiden taimia oli sattumalta saatavissa.\nMutta ne olivat varttuneempien kerholaisten kasveja. Olisiko näistä\nrahan kuivaajista niin vaativiin tehtäviin?\n\nKerhoneuvoja katseli edessään istuvia poikia. Eloisia silmiä siinä\nnäkyi. Jos heihin syttyisi todellinen harrastuksen kipinä, pystyisivät\nhe kyllä vaikeimpiinkin suorituksiin. Päätekijöinä kerhotyössä oli\njatkuva harrastus sekä rakkaus työhön ja kasveihin. Taito hankittiin\nharjoittelemalla. Sitä varten kai hänetkin oli valmistettu ja palkattu\nneuvojan toimeen.\n\nHän selitti pojille asian. He voisivat yrittää näillä vaativammilla\nmyöhäiskevään kasveilla, vaikkapa kukin vain muutamia taimia istuttaen.\nViipymättä pitäisi nyt muokata tomaatin taimia varten aurinkoinen ja\ntuulilta suojattu pellonpenger tai seinänvierus ja kaalille samoin\nsopiva pala voimakasta maata. Työ oli tehtävä kahden päivän kuluessa.\nHän tilaisi taimet kirkonkylän puutarhurilta ja opastaisi istuttamista\nkahden päivän kuluttua takaisin palatessaan. Tässä paikassa oli\nratkaistava, kuinka paljon kukin tähän mennessä saisi ja ehtisi muokata\nkyllin möyheäksi tarkoitukseen soveliasta maata. Keskusteltiin siitäkin\nja tuumiskeltiin asiaa.\n\nKerttulan Iivari selviytyi ensimmäiseksi. Hän ilmoitti tarvitsevansa\nkaksikymmentä tomaattia ja viisikymmentä kaalintainta. Pentti sanoi\nhaluavansa samat määrät ja näiden lukujen ympärillä pyörivät toistenkin\npoikien tilaukset.\n\nAurinko oli jo häipymässä metsän taakse. Kerhoneuvoja nousi ja hypähti\npyörälleen. Ylihuomenna kuuden aikaan illalla oltaisiin Kerttulan\npihamaalla. Talo oli hänelle entisestään tuttu, koska Iivarin vanhemmat\nsiskot Hilja ja Maria kuuluivat jo kerhoon.\n\nNeiti katosi metsäisen mäennyppylän varjoon keveästi polkien kuten\noli saapunutkin. Kalle touhusi pelin jatkamista, mutta ei saanut enää\npoikia innostumaan, vaikka omasta mielestänsä puheli hyvinkin mieheviä.\nOlivatko he ämmiä, jotka kuka tahansa pumpulipuseroinen tytön nääsikkä\nsaattoi houkutella pelastusarmeijaan? Osattiin kai täällä rehuja\nviljellä ilman vääpeliä! Vieläpä tässä hyviäkin herkkuja, ryssänkaalia\nja posetiivarin omenoita! Rehuista ei ollut leivänlisää! Ruis oli\nparhainta metsän roskista! Näin sanoi sananlasku ja tiesi jo vaarin\nvaarikin! Markat odottavat! Kenen vuoro oli ensinnä huutaa?\n\nKenen mahtoi ollakaan. Kallen suuriäänisestä touhuamisesta huolimatta\nmarkat saivat odottaa. Pojat tuntuivat sisimmässään käsittävän, ettei\ntästä työstä kuitenkaan tullut lisää enempää leivälle kuin markoille.\nEhkäpä tämän tosiasian käsitti jo Kallekin, vaikka ei kehdannut sitä\nmyöntää. Pojat koppasivat markkansa raiteelta ja häipyivät koteihinsa.\n\nMutta vielä sinä myöhäisenä iltana ja seuraavana aamuna ja iltapäivänä\npöllähteli multainen turve useankin talon nurkkamaissa. Asiahan ei\nollut enää vanhemmillekaan ihmisille uusi eikä outo. Siitä oli monena\nvuotena puhuttu osuuskuntien kevätkokouksissa, kunnanvaltuustossakin,\nja Nuorten Pellervo, nuoren viljelijäpolven lehti, oli tänä vuonna\ntehnyt asian tutuksi milteipä joka talossa. Vanhempien taholta ei maan\nluovuttaminen näin ollen tuottanut vastusta yhdessäkään paikassa.\n\nPentti sai työmaakseen muorivainajan sipulipenkin ja perunamaan pienen\ntuvan takaa. Muorin kuoleman jälkeen se oli jäänyt oman onnensa nojaan,\nnurmiheinän ja osittain nokkostenkin valtaan. Se oli niin pieni\ntilkkupää, ettei siinä kannattanut hevosten vedettäviä peltokaluja\npyöritellä. Kasvitarhamaata oli taas lähempänäkin taloa riittämiin asti.\n\nPentti pani muokkaustyön alkuun jo ensimmäisenä iltana ja jatkoi\nsitä varhain seuraavana aamuna. Hän käänsi maata tasakärkisellä\nojalapiolla ja pienenteli turpeita kuokalla. Kamara oli paikkapaikoin\nhyvinkin sitkeää, mutta sen alla höyrähteli musta muheva multa,\nniinkuin sumppiporoja olisi kaadettu ämpärillinen paikkaansa. Varmaan\noli kaadettukin monen vuosikymmenen aikana. Pentti muisti vielä\nmuorivainajan ja hänen karmiin sipulipenkkinsä viheriäiset laihot.\nVäkeviä nekin olivat olleet. Entä valkokuoriset sipulin mukulat!\nJos pään veitsellä katkaisi ja mehevää leikkelettä painoi poskeansa\nvastaan, niin kyynel kihosi silmään, vaikka kuinka olisi vastaan\npidätellyt.\n\nPentistä tuntui, niinkuin kyynel olisi pyrkinyt kihoutumaan vielä\nnytkin, vuosien jälkeen. Muori kutoi lämpöisiä sukkia ja kertoili\nhauskoja satuja. Hänen sipulinsa olivat kylän kuuluja mukuloittensa\nrunsauden ja mehun väkevyyden vuoksi. Vaikuttiko niiden voima yhä vielä?\n\nMusta kottarainen lauloi korkealla piharinteen koivussa. Pentti oli\nnaulannut koivuun luonnontiedon ohjeiden mukaan käsityötunnilla\nvalmistamansa pesäpöntön ja tänä keväänä toisiin koivuihin pari kotona\ntekemäänsä. Niissä oli asukkaita jokaisessa pöntössä. Jospa olisi\nymmärtänyt tämän mustan linnun laulun! Se vihelsi ja vikersi, nakutti\nkuin tikka, räyskähteli kuin pahainen koira. Väliin se kurlutti kuin\nhampaitaan pesevä tyttö. Mutta tämän jälkeen se istui liikahtamatta\noksallaan. Sitten taas se vihelsi pitkään ja surunvoittoisesti,\nniinkuin näkymättömällä pillillä olisi puhaltanut kaipauksensa värinät\nkuulijan sydämeen asti.\n\nKuunneltuaan aikansa Pentti tarttui jälleen lapioon tai kuokkaan.\nHänelle tuli ihan kiihko maan muokkaamiseen. Oli suorastaan häpeä, että\nmuorin sipulimaa oli päässyt tuollaiseen kuntoon. Sitkeät kamaraturpeet\nsaivat ankaraa kyytiä, mutta nokkosmättäillä ja valkoisilla juolavehnän\njuuristoilla ei ollut vähääkään armoa. Jos ne vielä tämän jälkeen\nnostaisivat päänsä ja alkaisivat kukoistaa, olisi se hänen omakohtainen\nhäpeänsä.\n\nHän oli riisunut lakkinsa ja puseronsa, lopuksi paitansakin. Kuitenkin\nhiki norui virtoinaan. Sitä hauskemmalta työnteko hänestä tuntui.\nEnnen huomisiltaa muorin maan oli oltava loistavassa kunnossa, mustana\nlaitojaan myöten, ei yhtään turvemöykkyä eikä rikkaruohon juurta. Koko\nmaata hän ei taimiaan varten olisi tarvinnut, mutta eihän siihen voinut\njättää rikkaruohoista reunaa kiusoittelemaan. Jäännöspalaan voisi\nkylvää kaskinaurista tai punaista retiisiä.\n\nMääräiltana oli urakka selvänä. Muokattu maa oli noin aarin suuruinen,\nmusta ja möyhevä. Kaalintaimia olisi saanut olla ainakin viisikymmentä,\nmutta ehkäpä neiti oli tilannut ylimääräisiä ja saisihan niitä\nHiekkalan puutarhasta vielä jälkeenpäin. Isä pistäytyi hänen työmaallaan\npellolta palatessaan, äiti ja sisaretkin kävivät katselemassa.\nJokaisella oli sanottavaa, eikä se ollut Pentistä epämieluista\nkuunneltavaa. Isä kertoili muorivainajan sipuleista ja äiti ihasteli\nnuoren maamiehen aikaansaannoksia.\n\nToiset pojat olivat hääränneet omilla nurkillaan, melkeinpä jokaisella\nkuului olevan maata yli tarpeen. Oli kuin kerhoneuvoja edeltäpäin olisi\narvannut tämän. Hän oli tilannut sekä kaalin- että tomaatintaimia yli\narvioidun määrän. Maitokuski oli jättänyt taimilaatikon iltapäivällä\nKerttulan navetan seinämälle.\n\nIivarin maa oli myös hyvässä kunnossa. Terhakka poika Iivari oli ja\nsisaret olivat valvoneet hänen työtään. Tomaatteja varten hän oli\nmuokannut pellonlaitaan erikoisen penkin, kaalilohko oli tyttöjen\nkerhomaan vieressä.\n\nJaettiin taimet ja sitten ryhdyttiin harjoittamaan istuttamista.\nSiinäkin toimessa tarvittiin taitoa. Tosin maataloustunneilla oli\nkuvatauluja katselemalla perehdytty asiaan, mutta monelta varmaan\nolisivat taimen juuret sittenkin jääneet mykkyrään ja kasteleminen\ntapahtunut vaillinaisesti. Neuvoja opasteli jokaista harjoittelijaa,\nkunnes työ onnistui. Tomaattien istuttamisessa oli lisäksi kepittämiset\nja sitomiset, joista moni tätä ennen tuskin oli kuullut puhuttavankaan.\n\nTyön suorittamisen jälkeen kerhoneuvoja opasteli, miten taimia\nlähipäivinä ja -viikkoina oli suojeltava paahtavalta päivänpaisteelta\nja yöhalloilta. Harmaasta pinkopahvista oli valmistettava\nsuippokärkisiä tonttulakkeja, joiden alle taimet piilotettiin sekä\nyöksi että kuumimman päivän ajaksi. Päivänsuojaksi riittäisi kattopäre\ntai laudanpala, kunnes taimet tottuisivat tuuleen ja aurinkoon.\n\nSovittiin seuraavasta yhteisestä opastusillasta parin viikon kuluttua.\nIivarin taimien jo kelpasi, toisten vielä haukkoi henkeään ahtaassa\nlaatikossa Kerttulan navetan seinämällä. Jaettiin ja maksettiin ne.\nSitten ei enää turhia viivytelty. Taimilla ei liene ollut kovinkaan\nhauskaa kuivuvin juurin ahtaassa kääreessään.\n\nPentti kiiruhti oikopolkua pitkin juoksujalkaa. Matkaa tuli tätä tietä\nvain kilometrin verran. Koulun kevätkilpailuissa oli Pentti juossut\nkilometrin murtomaata alle neljän minuutin. Nyt ei tosin voinut pitää\nniin nopeata vauhtia taimipaketin vuoksi, eikä muutenkaan. Mutta\npaljoakaan yli viiden minuutin ei mennyt, niin kiire oli nytkin.\nNiittynotkon vesakossa tuomen valkoiset kukkatertut ripsivät häntä\nleppoisesti kasvoihin. Käki kukkui mäellä ja lampaan kello kilkahteli.\n\nMutta alempana kuusikossa porisi vallaton metsäpuro. Se oli soittanut\njo kuukauden päivät levähtämättä yhteen menoon. Niityn reunassa se\nnousi maan pimennoista päivän valoon. Siinä oli komea koski, jossa\nPentin mylly oli pyörinyt joka kevät, pyöri tänäkin keväänä. Pyöriköhän\nse vielä?\n\nPentillä oli kova kiire, mutta ei niin kiire sentään, ettei myllyllä\nolisi ehtinyt käväistä. Hän heitti taimipakettinsa polun viereen ja\njuoksi purolle. Mylly pyöri vielä hiljalleen. Hän puhdisti puroa ja\njohdatteli vesiä. Puro riemastui ja mylly heräsi. Se pyöri kuin iloinen\ntuuliväkkärä. Pentti katsoi ja ihasteli.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nJatkokurssitunnit pidettiin kahtena iltana viikossa, tiistaisin\nja perjantaisin.. Syyspuolella tuntui hieman hankalalta varhaisen\npimeäntulon vuoksi. Jos oli pilvinen päivä, niin menomatkalla jo\nhämärsi, illalla palatessa oli usein säkkipimeää.\n\nMutta kaikkeen tottui, syksyiseen pimeyteenkin, Toisilla pojilla ja\ntytöillä oli valaistusneuvoja mitä milläkin: sähkötaskulamppuja,\npyörälyhtyjä, vanhoja kynttilälyhtyjäkin. Pentti oli tullut\npäättäneeksi, ettei välittäisi keinotekoisista valolähteistä, osaahan\nkissakin kulkea pimeässä, vieläpä metsästysmatkoillaan.\n\nEipä tiedä, miten miehen urhoollisille päätöksille olisi käynyt\neräinä lumettomina marraskuun kuuttomina iltoina, ellei Peni olisi\nuskollisesti seurannut hänen matkassaan, vaikka se lain mukaan ei\nkuulunutkaan oppivelvollisten joukkoon.\n\nÄiti oli aluksi arvellut, että koirasta voisi olla opettajan väelle\nvastusta. Mitä vastusta siitä olisi ollut, iloa ja hyötyä ennemminkin.\nOpettajalla itsellään ei ollut koiraa, joten Penin parituntinen\naputyö suuressa koulutalossa oli ehkä hyvinkin tarpeellinen. Kyllä\nPeni osasikin ahkeroida, haukkui kulkijat, saatteli autot ja ajoi\nkulkukissat pihakoivuihin tai kivijalan ilma-aukoista rakennuksen\nalle. Mutta oppituntien päättyessä se aina makasi käpäliensä varassa\nulkorapulla ja katseli pystykorviensa välitse ruskeilla silmillään.\n\nKyllä huudeltiin ja seseteltiin. Peni se! Se on vasta poikaa, se! Peni\nnousi ja venytteli sääriään, ei ollut tietääkseen kenestäkään, tai\njos olikin, niin ei liikaa kuitenkaan, eikä kenellekään erityisesti.\nMakeisista se ei välittänyt ensinkään, vehnäpullaa maisteli, jos se oli\ntuoretta, ja antaja hiljainen ja ymmärtäväinen.\n\nTulomatkan Peni juosta ripsitteli Pentin edellä muutaman askelen\netäisyydessä. Se kierteli kivet ja vesilätäköt, hallava häntäkerä\nhäälyili silmien edessä merkkilippuna. Sitä noudattaen ei eksynyt\ntieltä. Tuttuhan matka muutoinkin oli Pentille. Hän oli taivaltanut sen\njo kyllin monta kertaa.\n\nPentistä oli hupaista muistella, mitä kaikkea metsäisen koulutien\nvarrella kuuden vuoden kuluessa oli nähnyt ja ihmetellyt. Teeret olivat\nkevätaamuisin kukertaneet puiden latvoissa, jänis, pallisilmä, oli\nmonta kertaa pöllähtänyt metsästä tielle ja sitten oli juostu kilpaa.\nJänis voitti aina, se voitti Peninkin, milloin ryhtyivät kilpasille.\nNyt pimeänä syysiltana jänis makasi kaikessa rauhassa jossakin\nkatajapensaan alla.\n\nHiljaisilla iltakoulumatkoillaan Penin hallavaa viittamerkkiä\nseuraillessaan Pentti usein mietiskeli kuluneen kesän ja syksyn\ntapahtumia. Ajatukset pysyivät hyvin koossa. Ehkä nekin hieman\nkammoksuivat pimeätä kohisevaa metsää ja tiivistyivät tieuomassa pysyen\nPenin askeleihin, niinkuin Pentti itsekin teki.\n\nKesä ei ollut oikein lämmin, syksypuoli oli hyvinkin epävakainen, mutta\nheinät ja viljat oli saatu sentään korjuuseen. Kerhokasveistaan Pentti\noli saanut satoa ja rahallistakin tulosta enemmän kuin keskikesällä\noli osannut toivoakaan. Tomaatit olivat elpyneet heti hyvään kasvuun,\nkaalintaimet sitävastoin näyttivät aluksi kääkistyvän joka ainoa\npää. Tuntui kuin muorivainajan sipulipelto olisi ollut niille liian\nvoimakas kasvupaikka, mikäpä muukaan sen olisi mahtanut vaikuttaa.\nVirkistyivät toki lopulta, suurin osa. Mutta sitten tuli kaalikärpänen,\ntuhkanharmaa, paha-aikeisen näköinen otus, ja neuvoja hätyytti:\nTaisteluun, pojat! Muutoin syövät kaalikärpäsen kellertävät toukat pian\nkaikki juuret möyhyksi! Siinäkös tappelua käytiin kuokan, salpietarin,\ntuhkalipeän ja lopuksi sublimaatinkin kanssa.\n\nMonta kertaa oli tehnyt mieli jo hellittää ja jättää koko maa\nvaltoihinsa. Isä rohkaisi ja kerhoneuvoja esitteli uusia keinoja. Ja\nniinpä lopulta tuli voitto, keltamahat hellittivät. Vanha sipulipelto\npuhalsi vuosikymmenien takaiset voimansa kellertyviin tomaatin\nhedelmiin ja vihreisiin kaalinkeriin. Pentistä tuntuu tällä kertaa,\nniinkuin hän näkisi edessään tien raidetta pitkin kierivänä kauneimman\nkaalinkeränsä, joka oli kerhonäyttelyssä pöydän kaunistuksena. Se\npainoi kuusi ja puoli kiloa. Vain yhdellä kirkonkylän kerholaisella\noli painavampi, mutta se ei ollut niin virheetön ja kiinteälihainen.\nNäin arvostelivat palkintotuomaritkin. Nuori lääkärinrouva sanoi, että\nse oli kaunein keräkaali, mitä hän ikinä oli nähnyt! Hän osti sen\njoulukaalikseen ja maksoi siitä kymmenen markkaa!\n\nTomaatteja oli myyty pienissä erissä osuuskauppaan, joka välitti\nniitä kuten muitakin kerholaisten tuotteita kaupunkiin saakka. Ne\nolivat vain pieniä kahdeksan ja kuuden, viiden ja neljänkin markan\nannoksia, mutta niistä karttui kaunis summa syksyn mittaan. Rahat\nPentti talletti tilillensä osuuskassaan. Loppusumma voitiin merkitä jo\nkolminumeroisella luvulla. Opettaja katseli sitä niin kauan, että muste\nkuivui.\n\nKoti läheni ja Peni hölkytteli. Pentti itsekin pisti juoksuksi\ntutulla kivettömällä tiellä. Hän ei olisi toisten kertomalla uskonut,\nmiten hauska ja innostava kerhon kesätoiminnan päättäjäisjuhla\nkirkonkylän seurojen talolla oli. He olivat olleet siellä hevosella\näidin ja sisaren kanssa, monta kertaa siitä oli jälkeenpäin ollut\npuhetta. Ohjelmaa oli runsaasti: reipasta laulua, lyhyitä puheita ja\nkerholaisten toimintakertomuksia. Juhlan huippukohdaksi muodostui\nansiomerkkien jako kolmi- tai useampivuotisille kerholaisille. Kovasti\nhuudettiin heille. Olihan siinä kumminkin se harmin paikka, ettei itse\nkuulunut vielä siihen joukkoon. Pian toki kuluisi kolme vuotta!\n\nHe ovat joutuneet peltoportin sisäpuolelle. Kynnössarat häämöttävät,\nkuu taitaa nousta. Oman peltopalansa ohitse ei Pentti pääse\npysähtymättä milloinkaan. Penikin sen tietää, koska on istahtanut\nodottelemaan.\n\nHänen viljelysmaanaan ei ole enää ainoastaan muorivainajan sipulimaa,\nvaan oikein auralla ja hevosparilla käännetty, tukevasti lannoitettu\nkolmen aarin suuruinen pelto. Isä on antanut lisämaan, Pentti itse on\nkyntänyt sen ja kaivanut yläpuolelle kauniin ojan. Isä on luvannut\nniittyhaudan kuopasta maanparannusaineeksi kolmekymmentä kuormaa mureaa\nsuomultaa. Heti ensimmäisten rekikelien tultua hän itse saa ajaa sen.\n\nEnsi keväänä ei kylvöajan tultua odotella päivääkään. Maa\nmureaksi pohjia myöten ja aikanaan kasvuun kaikkea mitä muidenkin\nansiomerkkiläisten palstoihin: aikaista perunaa, lanttua, kaalia,\nvaikkapa sipulia ja sikurijuurta!\n\nTähän Pentti myöhäisiltä koulutunneiltaan oman sarkansa laidassa\npysähtyessään joka kerta päätyi. Jo yksin tämän iloisen omistuksen\nvuoksi kannatti kulkea pimeän metsän halki kaksi kertaa viikossa.\n\nJatkokurssien pääasiallisimpina opiskeluaineina olivat suomenkieli,\nmaatalousoppi ja käsityöt. Virkistysohjelmana oli laulua, voimistelua\nja kouluradiotunteja.\n\nEnsimmäisillä tunneilla oli hieman outoa, tuntui kuin ei oikea\nkoululainen enää olisi ollutkaan, vaan laiskanläksyläinen\nsähkölampuilla valaistussa luokassa. Joku Kalle tai Ville ei aluksi\ntahtonut muistaa, miten koulussa ollaankaan, pelehti ja kurkkaili\nympärilleen, että opettajan täytyi muutaman kerran huomauttaa.\n\nOppiaineen valmistuksen yhteydessä tehtiin muistiinpanoja ja\npiirrettiin kuvia taululle ja muistivihkoihin. Jokainen pääsi\nvuorollaan kyselemään läksynä ollutta ja valmistamaan uuttakin. Se\noli aika tavalla jännittävää. Arkaluontoisimmat eivät halunneet tehdä\nsitä, mutta heidän vastustelunsa ei pitkälle auttanut, koska opettaja\nja toverit eivät hellittäneet. Jokaisen oli läpäistävä vuorollaan ja\nläpäisikin, kun todella yritti. Toinen voi onnistua hiukan paremmin\nkuin toinen, mutta mitäpä siitä kenenkään tarvitsi välittää.\n\nKäsityötunneilla pääsi jokainen heti asiasta kiinni. Kaikilla oli\nvapaus suunnitella ja tehdä, mitä itse halusi. Sen varauksen opettaja\nkuitenkin pidätti, ettei kukaan sentään saanut ryhtyä valmistamaan\njousipyssyjä ja hernekanuunoita, niinkuin kansakoulun ensimmäisellä\nluokalla on tapana, milloin hän tällaisen vapauden antaa.\n\nMutta opettaja itse oli ennakolta harkinnut tätä asiaa. Jo\nedellisellä luokkatunnilla hän oli taitavasti valmistellut tehtävää\nsiihen suuntaan, ettei kenelläkään ollut edes halua näin sotaisiin\nsivuhyppäyksiin. Maata viljellessään ja kotieläimiä hoitaessaan\nkerholainen tarvitsee monenmoisia työkaluja ja -välineitä. Silloinpa\nvasta työ maistuukin, jos saa tehdä sitä omilla valmistamillaan\nvälineillä. Hän tiedusteli, mitä kaikkea kerholainen kesäisissä\nviljelyshommissaan tarvitsee. Tuli esiin yhtä jos toista: talikot,\nharavat, lapiot. Entä perunan idätyslaatikot ja pergamiinipäällysteiset\nlavakehykset! Aikaisten tomaattien ja kurkkujen menestyksellistä\nviljelystä ei voi ajatellakaan, ellei lavasuojusten avulla voida kerätä\nauringonvaloa ja estää yöpakkasien tuhoja.\n\nTuntui melkein siltä kuin opettaja olisi liittoutunut tässä asiassa\nkerhoneuvojan kanssa yksiin. Joka tapauksessa hän puhui niin lämpimästi\nomatekoisten välineiden puolesta, että kolme kerhoon kuuluvaa tyttöäkin\npyrki käsityötunneiksi veistopuolelle töihin, koska halusivat itse\nvalmistaa idätyslaatikkonsa. He pääsivät mukaan ja siitäkös riemu\nsyntyi. Mutta he olivat ahkeria ja taitavia tyttöjä, Keskisen Katri\nvarsinkin kuin vanha mestari. Pojat saivat pitää varansa, etteivät saa\nnäpilleen häneltä.\n\nKäsitöitä tehtiin neljä tuntia yhteen menoon. Näinä päivinä ei muita\naineita ollutkaan, vain pieni parinkymmenen minuutin virkistystunti\npidettiin välillä. Voimisteltiin, leikittiin tai kuunneltiin\nradioesityksiä. Eräänä välituntina kertoili Sveitsissä liikkunut\nkoulumies matkahavainnoitaan. Lumipeitteiset alpit, vihreät laaksot ja\nkauniit vuoristokylät olivat jääneet lähtemättömästi hänen mieleensä,\nmutta myös yritteliäs ja käsiteollisuudessa taitava Sveitsin kansa.\nJokaisessa kodissa tehdään käsitöitä ei ainoastaan omiksi tarpeiksi,\nvaan myytäväksikin. Jokainen paimenpoikakin kivellä istuessaan\nnäpertelee myytäviä pikkuesineitä tai näppäriä leikkikaluja.\n\nEsityksen päätyttyä istuttiin äänettöminä pitkän aikaa. Opettajalla\nvarmaan oli sanottavaa äskeisen johdosta, hän oli sen näköinen.\n\n— Mutta niinhän mekin nyt teemme! Miksi emme voisi kehittää\nkäsiteollisuuttamme, niinkuin sveitsiläisetkin ovat tehneet? Puuttuuko\nmeiltä työvälineitä tai raaka-aineita? Jos taitoa puuttuu, niin\nhankkikaamme sitä! Siinäpä kerholaisille suuri talvinen tehtävä ja\npäämäärä! Eipä tarvitsekaan enää kysyä: äiti, mitä minä tekisin!\n\nOpettaja innostui ja nousi kävelemään. Hän kertoili, mitä hän itse\noli nähnyt oman maan museoissa liikuskellessaan. Esi-isämmekin olivat\nosanneet tehdä alkuperäisillä työvälineillään mitä taidokkaimpia\nesineitä ja kudontatöitä, joita me nykyisen polven ihmiset ihaillen\nkatselemme. Olisiko meiltä heidän jälkeläisiltään taito hävinnyt ja\npeukalo siirtynyt keskemmälle kämmentä?\n\nOpettaja ei koskaan jäänyt odottamaan vastausta tämäntapaisiin\nkysymyksiinsä, ehkäpä hän teki niitä vain itselleen. Kiiruhdettiin\nkäsityöpajaan ja pantiin työaseet laulamaan. Mutta jonakin toisena\nlepohetkenä opettaja palasi taas entiseen asiaan.\n\n— Arvatkaapa, tytöt ja pojat, mitä minä viime kesänä Helsingissä\nkäydessäni kuulin?\n\nKukapa sitä arvaisi. Kuunneltiin sanattomina.\n\n— Amerikkalainen vierailulaiva poikkesi Helsinkiin ja matkailijat\nkiiruhtivat kaupunkia katselemaan. Heillä oli kova kiire, koska aikaa\noli vain muutama tunti ja kotimaahan vietävät tuliaistavaratkin täytyi\nostaa. Mitähän luulette heidän kotiviemisikseen hankkineen?\n\nTämä kysymys oli vastattavaksi tarkoitettu. Mainittiin useitakin\ntavaroita, joita tehtaat valmistavat ja kauppiaat myyvät, mutta kukaan\nei arvannut oikein. Jos opettaja ennakolta olisi selittänyt, mitä hän\njälkeenpäin kertoili, niin jokainen olisi arvannut oikein.\n\nMitäpä amerikkalaiset ja muut ulkomaan kulkijat todellakaan olisivat\nvaivautuneet rahtaamaan merien taakse koneitten valmistamaa\ntehdastavaraa, jota heillä omassa maassaan on enemmän kuin\ntarvitaan. He haluavat saada pieniä, näppärästi käsin valmistettuja\nmuistoesineitä, jotka vielä vuosien jälkeenkin kuin lämpimällä kädellä\npuristaen kertovat heille etäisestä maasta ja sen kansasta, johon he\nlyhyellä käyntimatkallaan olivat tutustuneet. Ne amerikkalaiset, jotka\nlaivaltaan olivat Helsingissä käväisseet, olivat ostaneet erään suuren\nkauppaliikkeen kotimaisten käsitöiden osaston tyhjäksi edes hintoja\nkyselemättä.\n\nNäin opettajalle oli asiasta kerrottu ja hän sanoi iloitsevansa, että\nmeillä sentään vielä oli muutamia satoja vanhoja miehiä ja naisia,\njotka osasivat tehdä käsitöinään tällaisia ulkomaalaisillekin kelpaavia\nmuistoesineitä. Tätä sanoessaan opettaja naurahteli, nousi ja kehoitti\nryhtymään töihin. Mutta oppilaat, jotka tarkkaavina olivat kuunnelleet,\nymmärsivät hyvinkin hänen tarkoituksensa. Siinä oli heille kaikille\npähkinää purtavaksi. Vain muutamat vanhat vaarit ja mummot osaavat ja\nhaluavat tehdä näppäriä muistoesineitä vierasmaalaisille matkailijoille\nmyytäväksi. Kun he aikanaan siirtyvät pois, ei meillä enää ole\nulkomaalaisille mitään tuliaisia tarjottavana. Jos opettaja suoraan\nolisi sanonut: sellaisia saamattomia nahjuksia me nykyajan nuoret\ntekijät olemme, ei se olisi harmittanut niinkään paljoa kuin tämä\nviittaileva arvuuttaminen. Siinä oli miettimistä koko kotimatkaksi,\nvielä seuraavaksi päiväksikin.\n\nOpettaja hoiteli opetustoimensa ohella myös kylän osuuskassaa. Suuri\nrautainen kassakaappi oli tiloitettu hänen konttorihuoneeseensa.\nKerrottiin, että se painoi kokonaisen tonnin. Sitä ei tarvinnut\nepäilläkään, niin suurella vaivalla kuusi miestä raahasi kaappia\npuukankien ja juoksupyörien avulla opettajan kamariin. Pentti oli\nomin silmin ensiluokkalaisena nähnyt tämän toimituksen. Kaapissa\nolevat kirjat ja rahat olisivat säilyneet, vaikka koko koulutalo olisi\npalanut. Koko maasta ei olisi löytynyt sellaista murtovarasta, joka\ntiirikoillaan olisi pystynyt sen vahvat rautasalvat aukaisemaan.\n\nSiellä säilyivät varmassa tallessa Pentin ja monen muun koululaisen\nyhteisestä rautalippaasta tyhjennetyt säästöt. Mutta miten ne pantiin\nelävänä pääomana hyötyä tuottamaan ja korkoa kasvamaan, sen asian\nopettaja oli kertonut heille. Kerran talvisena iltapuhteena Pentti\njoutui sen omin silmin näkemään.\n\nKoulun ohitse hiihdellessään hän päätti jättää liikenevät rahansa\nkassaan ja pistäytyi senvuoksi opettajan puolelle. Oli kuukauden\nensimmäinen maanantai, kassan hallituksen vakinainen kokouspäivä.\nPentti huomasi sen vasta ovella ja olisi pyörtänyt heti takaisin,\nellei opettaja olisi pidättänyt häntä. Heillä ei ollut enää muuta\nkäsiteltävää kuin Syrjälän Vihtorin laina-anomus hevosen ostamista\nvarten. Se ei veisi montakaan minuuttia. Pentillä ei ollut mihinkään\nkiirettä. Hän istui vapaalle tuolille ovensuunnurkkaan.\n\nVihtori kutsuttiin sisälle asiaansa esittämään. Häneltä oli kuollut\nnuori hevonen tapaturmaisesti, niinkuin kaikki hallituksen jäsenet sen\njo kertomatta tiesivätkin. Hevosetta ei hänen hiljakkoin, rakennetussa\nuudispaikassaan tultu aikoihin, senkin kaikki tiesivät. Mutta\nVihtorilla itsellään ei ollut rahaa uuden hevosen ostoon. Pari vuotta\nsitten hän oli pannut kaikki sekä omat että vaimonsa pienet säästöt\nuuden navetan rakentamiseen. Sinne menivät, eivätkä riittäneetkään,\nkoska kassasta oli täytynyt tarkoitusta varten ottaa kymmenisen tuhatta\nlainaksi.\n\nHallituksen jäsenet tiesivät erittäin hyvin tämänkin asian, sillä he\njuuri kassan varoista olivat Vihtorille rakennuslainan myöntäneet,\nvieläpä valvoneet, että se tuli käytetyksi juuri tähän tarkoitukseen.\nKunnon mies Vihtori muuten oli ja kova työmies, koko kulmakunta sen\ntiesi.\n\nVihtori kertoi kuitenkin kaunistelematta tämän elämäntarinansa, ehkäpä\noman sydämensä kevennykseksi, sillä hevonen oli ollut hänen kasvattinsa\nja kotitalosta peritty nimikkonsa. Sen menetys oli koskenut häneen\nkipeästi. Hallitus kuunteli hänen tuttua tarinaansa ja Penttikin\nseuraili sitä osaaottavasti. Hänkin tunsi Vihtorin hyvin ja säälitteli\nmielessään kunnon miestä.\n\nVihtori käskettiin ulos siksi aikaa, jolloin hänen esittämästään\nasiasta keskusteltaisiin. Pentti aikoi pujahtaa samassa oven\navauksessa, mutta opettaja viittasi häntä jäämään. Pentti heristäytyi\ntarkkaavaksi. Opettajan osoittama luottamus lämmitti mieltä, tuntui\nkuin olisi ollut varajäsen kassan hallituksessa. Hän tiesi kyllä, mihin\ntämä luottamus velvoittaa: kuulemansa asiat ja päätökset piti pitää\nomina tietoinaan.\n\nPuheenjohtaja tiedusteli muilta hallituksen jäseniltä, mitä Vihtorin\nanomuksesta arveltiin. Niittylän Kustaa ilmaisi ensimmäisenä\nmielipiteensä.\n\n— Vihtori on kunnon mies!\n\n— Hän on pystyvä mies ja hoitaa maatansa niinkuin miehen pitääkin,\nhuomautti Kerttulan isäntä.\n\n— Navettansa hän rakensi paremminkin kuin oli määrä, muisti Heinäsen\nMatti.\n\n— Ja lainalyhennyksensä ja korkonsa hän on aina suorittanut päivälleen,\ntäydensi opettaja viimeksi pöydän päästä.\n\n— Käske, poika, Vihtori sisään! Puheenjohtaja sanoi tämän Penttiä\ntarkoittaen. Pentti ei kahta käskyä tarvinnut. Näin ollen hän oli kuin\ntarpeellinen virkamies tässä hallituksessa, niinkuin poliisikonstaapeli\nkäräjillä, jotka hän viime syksynä oli joutunut näkemään.\n\nVihtori astui sisään. Puheenjohtaja naputti kynällänsä pöydän kulmaan\nja rykäisi.\n\n— Täällä on yksimielisesti todettu asia, jonka me jokainen sanomattakin\ntiedämme. Minä tiedän tämän parhaiten, koska olen vanhin mies tässä\njoukossa ja olen tuntenut sinut sekä seurannut elämäsi vaiheita\npikkupojasta alkaen. Olen nähnyt sinut pahaisena ressukkana pelto-ojan\nreunalla siipimyllyä rakentamassa, nenänpää savessa, peukalo veressä.\nMutta sinä et hellittänyt, panit sen pyörimään. Muutamaa vuotta\nmyöhemmin näin sinun ponnistelevan kouluun rapaista tai pyryistä\npeltotietä joka aamu ja ilta puolen penikulman matkan. Sisua siinäkin\ntarvittiin. Nyt viiden vuoden ajan olen nähnyt sinut oman elämäsi\nvetimissä uudistalon ainoana miehenä. Vaikeuksia ei ole sinulta\ntässäkään toimessasi puuttunut. Sadetta ja savea, pyryä ja pakkasta ja\nväliin hallaöitä tai muuta elämisen katoa, sitä on taivalluksesi ollut.\nJa nyt kaiken kukkuraksi tällainen onnettomuus.\n\nPuheenjohtaja keskeytti ja käveli permannon yli nurkasta nurkkaan\npari kertaa. Vihtori nieleskeli ilmaa ja katseli kassan toimihuoneen\nseinälle ripustettuja tauluja, vaikka oli kai hän ne ennenkin nähnyt.\nPuheenjohtaja pysähtyi hänen eteensä ja jatkoi puhettaan.\n\n— Minä sanon sen sinulle, mitä me äsken täällä toisillemme sanoimme.\nKuule, Syrjälän Vihtori, sinä olet kunnon mies. Pystypäisenä olet aina\nkulkenut omaa tietäsi. Muistatko sinä, miten sanotaankaan Pellervon\nlaulussa?\n\nEhkä Vihtori muisti sen, vaikka ei sillä hetkellä löytänyt sanoja.\nKetolan vanha isäntä, kassan jämerä puheenjohtaja, löysi ne ennemmin,\nvarmaankin sanat jo viimeistä kysymystä tehdessä olivat olleet hänen\nhuulillaan.\n\n— Auta itseäs, niin Herrakin auttajas on! Minä lisään tähän: ja\nosuuskassa! Ellei se sitä tekisi, ei se olisikaan oikea maamiehen\npankki.\n\nVihtori oli pystypäinen mies, niinkuin Ketolan isäntä oli sanonut,\nmutta sillä hetkellä hän katsahti saappaittensa kärkiin ja nielaisi\ntaas suun täyden tyhjää ilmaa. Ketolan isäntä pyörähti ympäri ja\nlopetti aloittamansa asian.\n\n— Meillä on täällä jo talostasi entiseltään tarpeeksi suuri\nkiinnitysvelkakirja, sinun ei tarvitse hankkia takauksia. Opettaja\nkirjoittaa tuolla jo velkakirjaa. Saat kuusituhatta markkaa käteesi\nheti. Hanki sillä itsellesi uusi hevonen, yhtä hyvä kuin entinen!\n\nOpettajan kirjoittama velkakirja oli pian allekirjoittamista vailla.\nPentti kelpasi todistajaksi, opettajan palvelija tuli toiseksi. Vihtori\nkirjoitti oman nimensä ja kuittasi kirjan. Kuusi tuhatmarkkasta\notettiin kassakaapista ja luettiin Vihtorin käteen. Hän hyvästeli\nhallituksen miehiä ja kiiruhti ulos. Hetkistä myöhemmin hänen suksensa\nrävähtivät hangella.\n\nNyt kerkisi opettaja jo ottamaan vastaan Pentin säästömarkat ja puheli\nsitä tehdessään Penttiä tarkoittaen.\n\n— Tässä on yksi siipimyllyn rakentaja. Hänen pienet säästönsä ovat\nelävää pääomaa, karttuvaa kuin keväisten purojen vesi. Tällaisistakin\nkymmenmarkkasista kasvavat ne tuhatlappuset, joilla kunnon miehet\nautetaan jaloilleen.\n\nKun opettaja merkitsi talletusta Pentin säästökirjaan, nousi Ketolan\nisäntä ja kurkisti hänen olkapäänsä ylitse. Sitten hän kumarsi hieman\npäätään ja katseli silmälasiansa ylitse pöydän päässä seisovaan\nPenttiin. Pari muutakin hallituksen jäsentä kävi kurkkaisemassa\nopettajan olkapään ylitse.\n\n— Katsos, poikaa!\n\n— Kas vain, poikaa!\n\nPentti sai kirjansa, kumarsi ja kääntyi ulos. Ennenkuin hän kerkisi\nlivahtaa ovesta, pysäytti Ketolan isäntä hänet.\n\n— Kuule, Hakalan poika! Jos sinä jatkat tuohon tapaan, niin näillä\nvanhoilla silmilläni minä näen sinun kyntävän omalla hevosparillasi\nomaa peltoasi. Mikään ei olisi minulle sen mieluisempaa katseltavaa.\nKuulitko sinä, poika?\n\nKyllä Pentti sen kuuli, vaikka olikin jo ovenraossa. Hän nyökkäsi vain\nja kiiruhti suksilleen. Koulun rinteessä puhalsi raikas vastatuuli.\nPentti survaisi muutaman kerran voimakkaasti sauvoillaan ja haukkoi\nilmaa niinkuin Vihtorikin varmaan äsken oli haukkonut tästä laskiessaan.\n\nHän käänsi suksensa mäkeen tasaisesti kaartuvalle pariladulle.\nSyrjälän Vihtori oli ollut hyvä hiihtäjäkin aikoinaan, monet kilpailut\noli voittanut. Pystypäinen mies, kunnon mies, niin olivat kassan\nhallituksen miehet yksi toisensa jälkeen vakuuttaneet.\n\nKunnon mies auttoi itse itseään ja häntä auttoi osuuskassa, joka oli\nmaamiehen pankki! Rinne jyrkkeni, keli oli liukas ja Pentti pyyhälsi\npyrynä eteenpäin.\n\nSadetta ja savea... lunta ja pyryä... halloja, eloturmia... hyvän\nhevosen kuolemia oli Syrjälän Vihtorin, kunnon miehen elämän tiellä,\nmutta rohkeana hän puski vain eteenpäin.\n\nPyryviima otti aukean pellon laidassa kovasti vastaan. Pentti kyyristyi\nenemmän etunojaan, ponnisteli voimakkain vuoropotkuin umpeutunutta\nlatua.\n\nOmalla parilla omaa peltoa! Olisi se miehen työtä! Ketolan vanha isäntä\njoutuu kerran sen näkemään!\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nHakala oli keskikokoinen viljelystila, kuten Kerttula, Peltola ja\nmonet muut kylän talot. Peltoa oli toistakymmentä hehtaaria, viljeltyä\nniittyä runsaasti kolme hehtaaria, pellon ja niityn välillä vastaista\nvarten hyvä kappale viljelyskelpoista maata, jota kesäisin käytettiin\nkarjanlaitumena. Mutta kasvavaa metsämaata oli lähes viisikymmentä\nhehtaaria. Siinä oli tosin avokallioita, niinkuin muutamia jättiläisten\nmuuripatoja olisi käännetty kumolleen. Pieni kaunis metsälampikin\noli oman maan rajojen sisäpuolella ja sen toisella laidalla matalia\ntattarimäntyjä kasvava nevalämpäre. Näin karpalot ja suomuuraimetkin\nsaatiin omalta maalta.\n\nSaattoihan muutamien mielestä Suomenmaassa olla kauniimpiakin taloja\nja talonpaikkoja. Pentin mielestä koti-Hakala kuului parhaimpiin.\nOikeastaan siinä ei ollut yhtään paikkaa, minkä hän olisi halunnut\ntoisenlaiseksi. Luonnollisesti kohentamisen ja rakentamisen varaa\naina oli. Pentin isä oli joskus leikillään sanonut, että talo ja maa\nja varmaan koko maailma tuntuisi jokseenkin yksitoikkoiselta, jos se\ntäysin valmiiksi asuttuna annettaisiin meidän hallintaamme.\n\nSitä vaaraa ei Hakalassa ollut vielä pitkiin aikoihin, vaikka se\nolikin jo verraten hyvässä kunnossa niin rakennuksiltaan kuin\nviljelyksiltäänkin. Uusia näköaloja avautui ja uusia tehtäviä huomasi\nkesällä ja talvella, katsoipa minne päin tahansa.\n\nNiin avautui kerhossakin, joskin siellä näennäisesti olivat\nrajoitetummat alat hallittavina. Kolmantena kesänä Pentin kerhopalsta\nkäsitti jo viisi aaria viljelysmaata. Hänen nuoremmat sisarensa Hilja\nja Annakin olivat liittyneet kerhoon kumpikin puolentoista aarin\nviljelijöinä.\n\nPentillä oli yhä varaa laajentaa viljelyksiään ja hän alkoikin\ntehdä niin ensi syyskynnön yhteydessä. Ennätysrajaa hän tuskin\nlöytäisi pohjaan päin pyrkiessään vielä pitkiin aikoihin. Kolmena\nviljelysvuotena hänelle oli selvinnyt se ihmeellinen asia, mikä isää\nja muita uutteria viljelijöitä innosti vuosi vuodelta yhä uusiin\nponnistuksiin. Maa oli alati taisteleva elävä olento. Se kuihtui tai\nkukoisti, kärsi tai riemuitsi, niinkuin siitä nouseva kasvi, sen\nkasvuja nauttiva eläin tai sitä viljelevä ihminen itse. Maa palkitsi\nhyväntekijänsä, mutta rankaisi hävittäjänsä. Ahkera ja tunnollinen\nihminen sai siitä itselleen luotetuimman ystävän.\n\nMutta jos maata tunnottomasti petettiin, niin se lopuksi pahentui\nsyvästi ja sen suuttumus oli pitkäaikainen. Isä oli jutellut Pentille\nsurullisia kertomuksia vanhoista kehnojen miesten omistamista\nperintötaloista, joissa maan elovoimat oli pitkäaikaisella\nryöstöviljelyksellä näännytetty kuiviin. Silloin maa oli lopullisesti\nkylmentynyt omistajaansa ja kostanut hänen kunnottomuutensa kolmanteen\nja neljänteen polveen.\n\nViimeksi kuluneena kesänä oli Pentti pitäjän muiden varttuneempien\nkerholaisten tapaan viljellyt milteipä koko peltoalallaan\nvarmatuottoisiksi koettuja myyntikasveja: aikaista perunaa,\nsikurijuurta ja sipulia sekä pergamiinikehystensä alla pienehkössä\nmäärin myös kurkkua ja tomaattia, joista kasvien menestyessä ja\naikanaan kauppakuntoon joutuessa aina oli varmaa tuloa.\n\nKaikki mainitut kasvit olivat kuluneena kesänä hyvin onnistuneet hänen\npalstoillaan. Hikeväpohjäinen maa varmaan oli erittäin sopivaa hänen\nkasveilleen. Usein kesäiltoina rehevinä ryöhääviä sipulilaihojaan\nkatsellessaan Pentti tuli muistelleeksi isoäitiään, Hakalan kuuluisaa\nsipulimuoria, josta kylän vanhemmat ihmiset kunnioittaen puhuivat.\nMikä tietää, vaikka tarmokkaan mummovainajan sammumaton henki olisi\nelävän maan kautta puhaltanut kasvun voimaa pojanpojan viheriäisiin\nsipulilaihoihin? Hui, oikein väristi, kun kuvittelikin sitä, ei\nkylmästi, vaan lämpimästi. Selvä tosiasia se oli, kun Pentti sitä\nlähemmin ajatteli. Jos maan kirous siirtyi lapsille kolmanteen ja\nneljänteen polveen, niin eiköpä silloin myös maan siunaus. Hakalan\nentinen sipulimuori ei ollut pettänyt maataan, päinvastoin hän oli sitä\nhyvitellyt liiankin anteliaalla kädellä. Vuosikausiin eivät pojanpojan\nsipulit tarvinneet kuin uunin tuhkaa ja ilman happea.\n\nKerhotoiminta kylässä oli kuluneina vuosina kehittynyt rivakan\nkilpailun ja osuustoimintatyön merkeissä. Kerhoon kuului tässä\nkylässä jo parikymmentä poikaa ja saman verran tyttöjä. Muutamat\nolivat päässeet aikuisikään, jopa siirtyneet omavaraisviljelijöiksi.\nUudet vuosipolvet astuivat heidän tilalleen. Jo toisena vuotena oli\nMäntylän Kallekin eräiden toisten vastahakoisten kanssa liittynyt\nkerhoon. Heille lienee käynyt ikäväksi kuivien markkojen heitteleminen\npölyisellä maantiellä. Mutta nyt pojilla oli monissa asioissa jonkin\nverran tavoittamisen varaa, eivätkä muutamat tavoitteet tulleet kiinni\nenää puhkuvauhdillakaan.\n\nMuutamat olivat tietävinään, että esimerkiksi Mäntylän Kallen\nsäästötili osuuskassassa kasvoi hitaanpuoleisesti. Joku kertoili,\nettä se polki vallan samoilla jalkojensa tiloilla vuosikausia kuin\nKönnin kuokkamies ennen muinoin. Pankkisalaisuus tämä oli, mutta\nsaattoipa tuon arvata helpostikin. Ei ollut näet Kalle päässyt\nvapaaksi kouluaikaisesta leuhkamaisuudestaan, paljasteli usein syyttä\nsuotta itse omia kommelluksiaan. Milloin hän muka huomaamattaan oli\nkylvänyt liikaa siementä tai suhteettomasti apulantoja, palelluttanut\nsiemenperunansa tai tehnyt jotakin muuta, josta ei säästö kasvanut. Ja\nkun se ei kasvanut, niin eipä kasvanut myös korko. Tämä oli selvääkin\nselvempi asia.\n\nPentin säästötili oli kasvanut vuosi vuodelta, hiljalleen mutta\nvarmasti. No, eipä niinkään hiljalleen, jos rehellisesti myönsi kuten\ntosi oli. Opettaja oli kerran jatkokurssitunnilla verrannut eteenpäin\nponnistelevan nuoren ihmisen kehitystä rinnettä pitkin vyöryvään\nlumipalloon, sillä varauksella kuitenkin, ettei suojaista vitiä ole\nhangen päällä kovin vahvalti. Tässä tapauksessa saattoi helposti käydä\nkerääntyminen niin voimakkaasti, että multakokkareet ja sammaletkin\nkiertyivät suurenevaan palloon. Tuollainen säyseästi lisääntyvä\nkiertopallo oli myös nuoren miehen ja maatalouskerholaisen säästötoimi.\nSäästökirjan luvut vaihtuivat ja summamerkinnät suurenivat. Korkoerät\npuolestaan kasvoivat ja lisäsivät pääomaa puolivuosittain, vaikka\ntalletuskorko nykyään olikin alhainen. Osuuskassatallettajan mieltä\ntämä seikka ei sanottavasti pahoittanut. Hänhän tiesi, että lainaajan\nkorkorasitus samassa suhteessa väheni ja näin moni kunnon maamies sai\nhuokeampaa rahaa välttämättömiin tarpeisiinsa.\n\nHeillä oli kerhossa jo oma koneosuuskuntakin, aivan kuin aikuisilla\nviljelijöillä puimista ja viljojen lajittelua varten. Koneet\nvain olivat pienempiä, kuten niiden omistajat ja käyttäjätkin\nvielä olivat. Pölytyspuhuri oli hankittu ensimmäiseksi, toiseksi\nyhteiskoneeksi ostettiin uudenaikainen juurikasvihara ja nyt viimeksi\nsikurijuurenpaloittelija. Kiireimpänä aikana niillä oli ankara kysyntä.\nKäyttövuoroista vedettiin arpaa ja päiviä jatkettiin öillä. Silloinpa\nolikin viileämpää, eikä multa pölissyt haraajan silmille.\n\nNäin kulki elämä yhä eteenpäin kotona ja kerhossa. Jokainen uusi päivä\ntoi tullessaan uusia virikkeitä ja elämyksiä. Mustakin päivä aina\njotakin antoi hänelle, joka osasi sen tarjoomukset oikealla tavalla\nomistaa.\n\nRippikouluvuosi oli Pentin elämässä tapahtumista rikas. Melkein kaikki\nyhtä aikaa kansakoulusta päässeet toverit olivat rippikoulussakin\nmukana. Muutamat pojatpa miltei kaikki tytöt olivat kasvaneet\nkooltansa aikuisiksi ihmisiksi. Tytöt olivat muuttuneet muodoltaankin\nja muutamien poikien ääni oli käynyt karheaksi kuin vanhojen miesten\nääni. Kerhossa ei tällaisiin seikkoihin tullut koskaan kiinnittäneeksi\nhuomiotaan, avopäin ja lyhytmekkoisina kun häärähdeltiin. Milteipä\nliian juhlalliselta tuntui näin nopea aikuiseksi tuleminen. Päästöjuhla\nmuutenkin oli ylevä ja harras. Urut humisivat, kirkko oli täynnä\njuhlapukuisia ihmisiä. Pentin mieleen jäivät pysyväisimpinä kauniit\nKristuksen opetussanat: Mitä te tahdotte, että ihmiset tekisivät\nteille, tehkää te myös heille! Sehän oli samaa, mihin osuustoiminta\nkäytännöllisessä elämässä ihmisiä opetti. Näin Pentti itsekseen\najatteli ja milteipä samaan tapaan nuori pastori selitti. Juhlapukuiset\nrippilapset ja kirkkokansa kuuntelivat hartaina.\n\nKeskikesällä pyrki pitäjän metsänhoitoyhdistyksen uusi neuvoja Hakalaan\nasunto- ja ruokamieheksi ja pääsikin sinne. Huoneita oli talossa\nriittämiin, eikä mies sanonut liikoja vaativansa, vain tavallista\ntalonpoikaista ruokaa, lämpöä ja puhtautta, sitä mitä he itsekin\nnauttivat.\n\nHeikki oli hänen nimensä. Sukunimi oli Jyrhämä. Se oli niitä uusia\nsuomalaistettuja nimiä, joita ei tavallinen kansalainen ensimmäisenä\npäivänä opi muistamaan, ellei ole erikoisemmin teräväinen. Metsämies\narveli, ettei ole väliä, sopii sanoa vain Heikiksi ja katsoa sukunimeä\nkirjoista, milloin välttämättömästi tarvitaan. Heikiksi häntä sitten\nsanottiinkin, Penttikin ensi päivästä lähtien.\n\nHeikillä oli laaja toimipiiri, koko pitäjän avara alue, mutta hän oli\nnopea nuori mies, joka joutui puolessa tunnissa moottoripyörällään\npitäjän uloimmasta kulmasta toiseen kulmaan. Metsäiset polutkin\nkeriytyivät hänen edessään melkoisen nopeasti, koska hän oli tunnettu\nja usein sanomalehdissäkin mainittu kestävyysjuoksija.\n\nVaikka Pentti oli Heikkiä lähes kymmenen vuotta nuorempi ja taidoissaan\nvajanaisempi, muodostui heidän välilleen kiinteä ja läheinen\nystävyyssuhde. Heikin palattua toimimatkoiltaan olivat he miltei aina\nyhdessä. Heikki istuskeli Pentin kerhomaan pientarella, auttoikin\nmilloin osasi.\n\nMutta milloin käveltiin talon metsämaille, osasi hän antaa hyviä\nneuvoja, ammattimies kun oli alallaan. Hän kertoili metsästä, sen\nhoidosta ja kehittymismahdollisuuksista sellaisia asioita, että\nPentti jäi suu avoimena ihmettelemään. Kiinnostuipa näistä asioista\nPentin isäkin. Hän kuului pitäjän metsänhoitoyhdistykseen ja siinä\nominaisuudessaan Heikin työnantajiin.\n\nEräänä elokuisena sunnuntaipäivänä lähtivät miehet kolmisin\nkävelyretkelle metsään. He viipyivät matkallansa koko iltapäivän\nkiertäen ja tarkastellen talon kaikki metsämaat. Sinä iltana ennen\nmaatamenoaan Pentti kirjoitti kerhomuistikirjaansa: »Tämä päivä oli\nihmeellinen päivä! Nyt minun silmäni vasta avautuivat huomaamaan,\nkuinka rikkaita me olemme. Tuhansia eläviä ystäviä ja palkattomia\npalvelijoita asuu joka puolella ympärillämme. Mutta tänään isäkin sen\nasian vasta huomasi!»\n\nMitä he olivat metsämailla liikkuessaan nähneet? Erikokoisia puita\nja puuntaimia, kuusia, mäntyjä, koivuja. Mutta aikaisemmin he eivät\nolleet huomanneet sitä, mitä nyt Heikin opastamina havaitsivat. Metsän\npuutkin olivat eläviä, taistelevia, puutteellisuuksistaan kärsiviä tai\nmenestyksestään riemuitsevia eläviä olentoja. Joukossa oli ylväitä,\njalosti keskenään kilvoittelevia puukerholaisia: koivutyttöjä,\nmäntypoikia. Mutta olipa luihuja luikertelijoitakin, piikikkäitä\ntyllerökatajia, räkäleppiä tai pitkäoksaisia susipuita, jotka\nalaisiltaan pikkutaimilta tahtoivat säälimättä riistää kaikki elämisen\nmahdollisuudet.\n\nKaikista näistä tarkkasilmäinen metsämies huomautteli heille,\nomistajille. Eikö täällä olisi yhtä ja toista auttamisen tarvetta, vai\nmitä miehet itse asiasta arvelivat? Oli kai siellä auttamista, mutta\nkuka metsän hädänalaisille avuksi kerkiäisi, koska läheisemmät, pelto\nja niitty, antoivat tarpeeksi työtä ja puuhaa.\n\nNäistä arveluista metsämies sai hyvää aihetta täydentäviin\nselvityksiin. Oliko metsä jokin toisarvoinen hätävara tai ryöstön\nalainen siirtomaa, jota sopi raiskata ja hävittää niinkuin raakalainen\nvierasta valtakuntaa? Hän ei tahtonut väittää, että tässä talossa viime\naikoina oli näin menetelty, mutta matkoillaan hän oli nähnyt rakkaassa\nisänmaassa hirvittävän laajojakin alueita, joissa vuosikymmeniä oli\nmetsää raiskattu ja edelleen raiskattiin, milloin se vaikkapa lakia\nkiertäen kävi laatuun.\n\nJa kuitenkin metsissä oli koko kansan pääasiallisin tuki ja turva. Maan\ntaloudellinen vauraus ja henkinen kehitys, kymmenien, jopa satojen\ntuhansien ihmisten toimeentulo riippui metsien antamasta tulosta.\n\nTämän väitteen johdosta isä esitti vastalauseensa. Leipä toki\nsaatiin pellosta, samoin rehut karjalle, joka antoi särpimen. Entä\nvoi, kananmunat ja sianliha, jotka nykyvuosina olivat huomattavia\nvientitavaroitamme? Olivat kylläkin, mutta metsäntuotteet edustivat\nnoin kahdeksankymmentä prosenttia koko viennistämme ja vielä siitäkin\noli mahdollisuus kohottaa metsän tuotantoarvoja, mikäli puun\njalostaminen kotimaassa voitiin kehittää nykyistä korkeammalle tasolle.\n\nVarmaan Pentin isä aikaansa seuraavana miehenä nämä asiat itsekin\ntiesi, väittelihän vain muuten ajan kuluksi. Mutta Pentille tässä\noli paljon uutta. Kokonaan outoa hänelle oli se, mitä Heikki kertoi\nkuusipuun käyttöä koskevista viimeisimmistä tutkimuksista. Siitä\nvoitiin jo menestyksellisesti valmistaa paitsi paperia, myös silkkiä,\njopa sokeria. Olivatpa muutamat kaukonäköiset tietomiehet varmana\nvakaumuksenaan ennustaneet, ettei ollut enää hyvinkään kaukana se\naika, jolloin metsähehtaari ravintoaineiden tuottoonkin nähden vastasi\npeltohehtaaria. Silloin kelpaa metsämaan kansalaisten elää ja omistaa\nvaikkapa vain 50 hehtaaria kasvukuntoista, hyvin hoidettua nuorta\nmetsää!\n\nKelpaa kyllä, siitä oltiin kiistattomasti samaa mieltä. Mutta sitten\nryhdyttiin kolmeen mieheen tarkastelemaan, mitä Hakalan nuoren\nkuusimetsän kasvun edistämiseksi voitaisiin tehdä. Siinä oli sekä\nisälle että pojalle uutta, taikka oikeastaan, ei siinä paljoa uutta\nollut, jos järkevästi vertaili entisiin kokemuksiin.\n\nKasvukuntoisille puille ja taimille oli varattava kasvutilaa ja\nauringonvaloa, itse ne pitäisivät kasvustansa huolta, niinkuin terveet\nkilpailijat kaikilla elämän aloilla. Rikkaruohopuut vain piti poistaa\nja kitukasvuiset apuharventaa. Näin uuttera kerholainenkin teki\njuurikasvipalstoillaan.\n\nTien varrella oli tiheä, pieni rinnemetsikkö ja isäntä pyysi, että\nHeikki »harjoituksen vuoksi» merkitsisi kaikki puut, mitkä metsiköstä\npitäisi poistaa ja samalla selittäisi, minkä takia ne on poistettava.\n\nSelitykset kyllä hidastivat työtä, mutta kun opastaja oli yhtä\ninnostunut kuin »oppilaatkin», ei kukaan joutanut huomaamaan, että oli\nkulunut useita tunteja ennenkuin metsikkö oli saatu leimatuksi.\n\n— Mitähän, jos minä tulisin muutamana vapaana syyspäivänäni tänne\nkirveineni ja sahoineni? ehdotteli Pentti äkillisen mielijohteensa\nkehoittamana.\n\n— Jos haluat, niin kernaasti minun puolestani, myönsi isä. Mutta\nsamassa hänellekin juolahti uusi ajatus mieleen, metsämies kun juuri\noli niin hauskasti tulevaisuuden kuvia väläytellyt. — Mitä sanot,\nPentti, jos tekisimme eräänlaisen urakkasopimuksen? Ensimmäisenä\npykälänä ehdotan, että otat kokonaan huoleksesi tämän rinteen\nperkaamisen ja laitat leimatut puut haloiksi tai muuksi rahanalaiseksi\ntavaraksi. Kaikki mitä perkauspuista saadaan rahaa, viedään\nosuuskassaan toistaiseksi minun nimelleni. Sitten tulee toinen pykälä.\nNiinkuin näet, on tässä osa rinnettä jäänyt puuttomaksi, katajain ja\nlepänvesojen haltuun. Asian auttamiseksi olisi siis jotain tehtävä ja\nehdotan, että sinä ryhtyisit toimenpiteisiin. Niin pian kuin saat tähän\nkunnollisen kuusen- tai männyntaimiston kasvamaan, siirretään kaikki\nperkauspuista saadut rahat sinun tilillesi.\n\nPentti ilostui isän ehdotuksesta suuresti, ja Heikin mielestäkin se\noli mitä onnistunein ajatus. Hyöty tulisi olemaan molemminpuolinen,\nisän arvopuumetsä kohentui, pojan työtaito lisääntyi ja säästötili\nkasvoi. Kotimatkalla Heikki esitteli vielä, miten sekapuumetsikössä\nolisi perkausharvennuksia toimitettava, miten ahojen avopaikkoja olisi\nsopivimmin kasvuun siemennettävä ja monia muita ammattialansa asioita.\nOlipa se isälle ja varsinkin pojalle tarpeellinen opintoretki, joka\nvarmaankaan ei jäisi ensimmäiseksi.\n\nJuurikasvien noston ja omien kerhotöittensä vuoksi Pentti pääsi\nmetsämieheksi vasta lokakuun puolella. Heikki oli hankkinut hänelle\nensiluokkaiset metsänperkausvälineet: hyvän kirveen, vesurin ja\nhyväteräisen rautakaarisahan. Hän työskenteli kuusikkorinteessä\nahkerasti parin viikon ajan. Pieniä metrin ja puolentoista pinoja\nvälkähteli päivä päivältä yhä useampia puiden keskellä kauniiksi\nperatussa metsässä. Kukaan aikuinen metsämies ei olisi tehnyt\npuhtaampaa jälkeä, tuskinpa kauniimpia pinojakaan.\n\nHänellä oli evästäkin matkassaan: äidin valmistamia kurkkuvoileipiä\nja kirnupiimää litran pullossa. Hän veisteli suuren kannon kyljestä\ntervaisia pilkkeitä ja teki niistä valkean tuulen alle kannon juurien\nväliin. Maa oli jo tarpeeksi kosteaa, kulopalosta ei siis ollut enää\nmitään vaaraa.\n\nTuli paloi iloisesti räiskyen, sillä pilkkeet olivat hyvin tervaisia,\nkuin jäähdytettyjä läskiviipaleita. Sulava pihka pirisi virtoinaan puun\npintaan ja iloinen liekki nuoleskeli sitä. Mutta sininen savu kohosi\nkeveästi kuulakasta taivaankupua kohti. Siristävin silmin katsottuna se\noli kuin yksi kuusenrunko, vain sinertäväksi väritetty. Vasta ylhäällä\npuiden latvoissa se hajaantui, kuten puutkin tekivät. Näytti kuin\nsen olisi ollut ikävä erota kasvavista leikkikumppaneistaan, mutta\ntuuli kuiskasi: hei poika, tännepäin näin! Ja savupoikanen nyökkäsi\njäähyväisensä puiden latvoille kääntyen tuulen teille.\n\nTuoksuvalla kuusenhavuvuoteella loikoen Pentti katseli valkean paloa,\nsavun kohoumista ja ystävysten jäähyväisiä ylätuvan avartuvilla\nkynnyspuilla. Alhaalla laaksossa puro porisi ääntään hiljentäen tai\nkoventaen. Ylhäällä harjun laella tuuli kallisteli suuren haapapuun\nkeltaisia lehtiä. Jokin värikäs lehti leijaili ylhäältä päin avonaiseen\nmetsäaukkoon, nousi ja laski, laski, yhä laski, sitten vinosti yhteen\nmenoon painui ja asettui keveästi kanervan latvoille kuin keltainen\nkevätperho kukkaan.\n\nKerran tuli pieni värisevä metsähiiri nuotion lähelle, tunnusteli\nherkillä kuonokarvoillaan jokaista käpyä ja oksan nypyrää, kuulasteli\noutoa ritinää, aavistellen siitä johtuvaa vaaraa, uteliaisuutensa\najamana se ei kuitenkaan malttanut olla lähestymättä sentin mittaisilla\naskeleillaan hipsien. Silmät kiilsivät kerän sisästä kuin kaksi\nkirkasta mesi tippaa ja viikset värisivät. Voi, raukkaa, miten se\npelkäsi. Nuotiosta pompahti tulinen hiili sen eteen. Metsähiiri pakeni\nmättäikköön.\n\nToisena päivänä nuotiotulella loikoessaan Pentti kuuli rapinaa\nkorkeasta kuusesta. Suuri ruskea käpy siellä hypähteli oksalta oksalle\nja viimeiseltä pehmeälle karhunsammalmättäälle. Kuinka kuusenkäpy\ntyynellä säällä itsekseen oksasta olisi irtautunut? Putoaisiko kuusesta\nehkä toinenkin käpy, kuuluisiko jotakin?\n\nPentti odotteli kärsivällisesti. Käpyjä ei enää tippunut, mutta jotakin\nääntä kuului kuusen latvapuolesta, somaa virskettä, niinkuin joku olisi\nteroittanut sahaansa tylsällä viilalla. Pentti arvasi, kuka siellä\nnaavaisen kuusen latvapuolessa sahaansa teroitteli. Jospa vain hän\nolisi saanut tuuheahäntäisen vekkulin esiin sieltä!\n\nSe tuli itse, kieri näkyviin ruskeana villalankaisena keränä kiikkuvaa\nhavuoksaa pitkin. Niin lähelle latvaa se uskalsi tulla, että oksan\nselkäkaari oikeni suoraksi kepiksi, kannattihan kuitenkin onneksi\nvekkulin painon, vaikka karvan varassa se oli. Siinä napitettiin pitkän\naikaa silmästä silmään, mies maassa, orava puussa ja viisitoista metriä\nkeskipäivän aurinkoista ilmaa välissä. Vihdoin orava pyörsi ympäri\nja palasi käpymetsäänsä. Penttikin hypähti jaloilleen ja kiiruhti\nhalkometsäänsä.\n\nMutta eräänä päivänä sattui Pentin nuotiolle sellainen vieras, jota\nhän ikinä ei olisi osannut odottaa. Pentti kuuli selkänsä takaa oksien\nripsettä. Helakka metsänneito seisoi siinä, Peltosen Ilmi sienikori\nkäsivarressaan. Vieraan katselijan olisi ollut vaikea sanoa, kumpi\nheistä enemmän säpsähti. Ilmi lehahti punaiseksi ja valkoiseksi\nja sitten jälleen oikein punaiseksi. Kanttarelleja ja kukkasieniä\netsiessään hän oli eksynyt vieraisiin metsiin ja niin lopulta tänne\nsaakka. Sitten hän oli huomannut valkoisia halkopinoja metsässä ja\nhalkomiehen tulen puiden välistä. Hän oli aikonut tiedustaa tietä\nhalkomieheltä...\n\nKuinka hän olisi osannut aavistaa, että Pentti jo aikuisena miehenä\nyksinään puuhailisi halkometsässä ja että...\n\nIlmi ei muistanut mitä hänen vielä piti sanoa. Mutta sitten hänestä\nalkoi tuntua kuin hän olisi jo liikaakin sanonut. Metsä oli hiljainen\nja Penttikin aivan sanaton. Ilmi kävi hämilleen ja punastui uudelleen.\nHänen korvalehtensä hehkuivat kuin kaksi kanttarellia, joita hän\nsormillaan nypisteli. Vähän samantapaisia ne olivat muodoltaankin, niin\nkauneimmat kanttarellisienet kuin Ilmin kauniin kuulakkaat korvalehdet.\nAinoa huomattava ero oli, ettei Ilmin korvissa näkynyt ripenettäkään\nhavuneulasista eikä mullanporosta. Hän oli ollut harvinaisen puhdas\ntyttö jo alakoulusta alkaen.\n\nPentti selviytyi ensiksi tolalleen ja pyysi Ilmiä lämmittelemään.\nSamalla voitaisiin keskustella, mistä oli löydettävissä suorin tie\nPeltolaan. Matkaa sinne tuli noin neljä kilometriä, ellei enemmänkin,\nmutta olipa tässä jäljellä tarpeeksi iltapäivää.\n\nHe istuivat havuille nuotion ääreen, Ilmi nyppi yhä roskia sienistään.\nHänellä oli soukat vikkelät sormet, ja näppärästi se työ häneltä kävi.\nPentti huomasi, ettei hänen korinsa ollut vielä aivan täysi. Hän muisti\npari päivää sitten nähneensä mäen takana runsaasti kanttarelleja,\nnopeasti sieltä voisi korin täyttää. Jospa hänellä olisi ollut jokin\nastia, niin viidessä minuutissa olisi voinut juosta noutamassa niin\npaljon kuin korin täytteeksi tarvittiin. Hänen mieleensä juolahti uusi\najatus.\n\n‒ Kuule, sinähän voit perata sienesi kokonaan täällä! Mitäpä lähtisit\nkotiisi täältä roskia kanniskelemaan.\n\nIlmi ei vastannut siihen mitään, nyppi vain havuneulasia. Pentti\nkäsitti hänen vaitiolonsa myöntymisen merkiksi, enempää tiedustelematta\nhän otti sienikorin ja kaatoi sen kahden suuren mättään väliin Ilmin\nviereen.\n\nNyt olisi Ilmi jo mielellään jotakin sanonut, mutta Pentti ei jäänyt\nenää kuuntelemaan. Tyhjä kori kädessään hän pitkin loikkauksin hyppeli\nkuusikkoon. Ilmi jäi perkailemaan sieniään, mitäpä muutakaan hän siinä\nolisi osannut tehdä. Hän puhalteli ja nyppi nopeasti kauniita sieniään\nja keräsi puhdistamansa sienet toiseen mätäsväliin. Vihreä sammalikko\nhänen edessään oli niin puhdas kuin juhlapöydän kahviliina. Sade\nvarmaankin oli pessyt sen puhtaimmilla vesillään, tuuli ja aurinko\nolivat sen kuivattaneet. Eikä yhtään pölyäkään ollut laskehtinut siihen\nvielä, eihän tässä ollut pölyävää maantietä lähelläkään.\n\nPentti palasi samaa tietä kuin oli tullut samalla tavalla mättäitten\nja puun latvojen yli hyppien. Ilmin kori oli lähes puoliaan mitä\nkauneimpia keltaisia sieniä. Nyt ei Ilmi enää voinut olla ääneen\nhuudahtamatta:\n\n— Pentti, mistä sinä noin pian löysit puoli korillista maailman\nkauneimpia sieniä?\n\nTähän kysymykseen Pentti vastasi niinkuin Ilmi äsken, toisin sanoen, ei\nmitään, myhäili vain ja pyyhiskeli hikeä otsaltaan. Sienien poimiminen\nei ollut tosin kovinkaan raskasta, mutta se hyppeleminen. Siinä oli\nollut satakunta metriä jyrkänpuoleista rinnemaata.\n\nHe perkasivat yhdessä Pentin poimimat sienet ja sitten yhteen menoon\nne Ilmin sienet, jotka vielä olivat puhdistamatta. Pentti tiedusteli,\nmiten Ilmi näin yksinään oli lähtenyt metsään sieniä poimimaan ja Ilmi\ntaas puolestaan tiedusteli, kuinka Pentti oli yksinään takametsään\nlähtenyt halkoja hakkaamaan. Syntyneessä keskustelussa selvisi kumpikin\nkysymys, vaikka eivät ne ihan pian selvinneet. Peratut sienet oli\nladottu kauniisti koriin, ennenkuin päästiin niin pitkälle, ettei\nkummallakaan ollut enää mitään tiedusteltavaa.\n\nIlmi keräili sieniä kamreeri Miettisen rouvalle, joka tänä vuonna\nneljättä kertaa oli Peltolassa kesävieraana. Näistä ei tehty tavallisia\nsuolasieniä, vaan ilmatiiviisti lasipurkkeihin keitettyjä säilykkeitä.\nIlmillä oli vielä viisi astiaa sieniä varten varattuna. Syksyn ja\nsyksykesänkin kuluessa hän oli valmistanut marjoja, omenia, tomaatteja\nja kukkakaaleja rouva Miettiselle neljäkymmentä viisi kahden litran\nvetoista astiaa.\n\n— Neljäkymmentäviisi astiaa! Ethän sinä tyttöparka kahden kuukauden\naikana muuta sitten ole kerinnyt tekemäänkään!\n\nIlmi naurahti ja korvalehdet punertuivat. Oli hän sentään muutakin\nkerinnyt. Kaikki kasvikset olivat jo säilössä, sikurijuuret\nkauppakuntoon kuivattuina ja valmiiksi paloiteltuina. Ei viidenkymmenen\nsäilöpurkin täyttäminen ja keittäminen kovinkaan kauan aikaa vienyt,\nkattilaan pantiin viisi purkkia kerrallaan kiehumaan ja sinä aikana\nsaattoi tehdä jo muuta työtä, kunhan tarkkaili, ettei tuli päässyt\nsammumaan, eivätkä lämpöasteet liiaksi kohoamaan. Milteipä kaikilla\nsäilöttävillä kasveilla oli määrätty rajansa, jonka yli ei saanut\nkiehuttaa, etteivät vitamiinit olisi kuolleet.\n\nVitamiinit kuolleet! Oli siinä aika näppärä vitamiinien lämmittäjä!\nViisikymmentä säilöpurkkia pistelee kamreerinrouvalle omista\nkerhokasveistaan ja metsän antimista välitöikseen. Mitähän\nkamreerinrouva tästä hyvästä mahtoi hänelle maksaakaan? Sitä asiaa\nPentti suoraan kysäisi Ilmiltä.\n\n— Kuusi markkaa astialta! Kolmesataa markkaa!\n\nPentin täytyi ääneen huudahtaa tämän kertolaskunsa tulos. Sen rahan\nIlmi varmaan vei kokonaan säästötililleen osuuskassaan, tätä Pentin\nei tarvinnut tiedustaa eikä olisi kehdannutkaan. Ilmillä oli monia\nmuita tulolähteitä. Viisi tuotteliasta kanaa hänellä oli ollut jo\nkolmena vuotena. Viime syksyn päättäjäisjuhlassa hän oli saanut niillä\nensimmäisen palkinnon. Ja munanmyyntiosuuskunnasta hän nosti kauniita\nkuukausitilejä, kuten hyväkin kanalanomistaja. Näin saamansa tulot hän\nvarmasti laittoi säästöön, koska hänen rahantarpeensa olivat vähäiset.\nOli siinä verraton tyttö!\n\nOmasta puolestaan Pentin täytyi tehdä selvää pienistä halkopinoistaan\nja siitäkin, mistä metsänperkausajatus oli alkunsa saanut. Pentin\ntämänsyksyisenä päämääränä oli vain viisi syltä, ei hän ollut niin\npaljokas kuin Ilmi.\n\nMutta oli kai halkosylellä ja kahden litran säilöpurkilla jotakin eroa.\nIlmi ei ollut niin yksinkertainen tyttö, että hänelle olisi voinut\nuskotella mitä tahansa. Pentti saisi ainakin sataviisikymmentä markkaa\nyhdestä sylestä!\n\nOikein arvattu, milteipä markalleen. Se oli viime, vuosina ollut\nsekahalkojen hinta rautatieasemalle ajettuna. Isä oli luvannut Pentille\nhevosen ajoa varten. Kolmena päivänä kevätkelien aikana se työ olisi\ntehty. Halot olisivat tähän aikaan jo niin keveitä, että huonompikin\nmies jaksaisi yhden kerrallaan pinosta rekeen nostaa.\n\n— Ja sinä muka olet se huono mies!\n\nHe katsahtivat toisiaan silmiin ja nauroivat yhtä aikaa ääneen.\nIlmin kori oli täyteen kukutettu. Muutamat sammalistossa odottelevat\nkanttarellit pisteltiin varovasti sangan alle rakoihin ja syvennyksiin.\n\nPentti lähti opastelemaan vähän matkaa, kunnes polku kävi\nselvemmäksi. Se johti Kuusanmäen karjatielle, joka aikoinaan säätyi\nmetsäkulmalaisten koulutielle. Ellei sienityttö sitä pitkin osaisi\nkotiveräjälleen, niin hän joutuisi metsänhaltijan lumoihin. He sanoivat\nkädestä pitäen hyvästit ja erkanivat. Pentti jäi katselemaan.\n\nMutta pienen hetken jälkeen ei etenevästä sienitytöstä näkynyt kuin\nhäipyvä väläys. Pentti juoksi työmaalleen ja alkoi kiivaasti sahata\naamulla kaatamiaan leppärankoja. Hänen ajatuksensa suhistivat kilpaa\nsihisevän sahan kanssa.\n\nViisikymmentä purkkia säilykkeitä välitöinään. Sellaisia tyttöjä ei ole\njoka talossa, eikä joka kerhossakaan. Kuinka paljon hänellä mahtoikaan\nolla jo osuuskassan talletustilillä? Jos Ketolan vanha isäntä korkoa\nmerkittäessä sattuisi näkemään, niin varmasti sanoisi: Oho, sitä tyttöä!\n\nSitten Pentti laskeskeli, kuinka paljon hänellä itsellään mahtoikaan\nolla osuuskassassa. Ja paljonko olisi joulukuun korkolisäyksen jälkeen\nja ensi keväänä sen jälkeen, kun halot olisi myyty. Jokohan heille\nyhteensä tällöin olisi karttunut niin paljon kuin tarvittiin nuoren\nhevosen ostamiseen?\n\nMitä tekemistä Ilmin säästöillä oli nuoren hevosen hinnan kanssa?\nKaikkea sitä mieleen piti johtuakin! Hän sipaisi takin päältään ja\ntihensi sahaamisensa tahtia. Saha puri äkäisesti, ranka lyheni, pölkyt\ntipahtelivat. Mihinkäpä ajatuksistaan pääsi, tulivat jälleen toista\ntietä.\n\nHänellä oli jo se nuori hevonen valjastettuna juurikasviharan eteen.\nOli satanut hereästi koko iltapäivän. Juurikasvimaan tiheät taimirivit\njuoksivat kauniisti ja katkeamatta kuin hopeiset nauhat. Juuri kohta\nhän lähtisi haraamaan niitä tuolla omalla nuorella hevosellaan. Lehmät\nodottivat laidunportilla lypsäjäänsä. Aamu oli varhainen, koska\nosuusmeijerin maitoauto ajeli vasta metsäkylille päin. Mutta lypsäjä\nnäkyi jo kiiruhtavan tarhaan hohtava lypsinkiulu kädessään. Hän\nvilkaisi hevosmieheen päin... Ilmi!\n\nPentti kiskaisi puseronsakin kuusen juurelle ja tempaisi uuden\nleppärangan niin suuren kuin kaadokseltaan löysi ja nostaa jaksoi.\nSaha sihisi kuin vihainen kissa kylän koiran edessä. Lypsäjä hävisi ja\nhevosmies katosi, juurikasvisaran taimirivistötkin pölypilven taakse.\nMutta ennenkuin suuri ranka joutui lopulleen, kirkastui uusi entisiä\nkiehtovampi ja selvempi kuva.\n\nViime keväänä istutetuissa omenapuissa oli punaisia omenoita, kymmeniä\nomenia, satojakin kuin muuttomatkallaan olevia tilhiä marraskuisessa\npihlajassa. Pentti loikoili paitahihasillaan pihamaalla ja katseli\nniitä. Hän sulki silmänsä hetkeksi, koska aurinko niin kirkkaasti\npaistoi.\n\n— Kuule, Pentti! Minä otan jo näistä meidän uusista puista\nkamreerinrouvan säilöpurkkeihin!\n\nIlmi hän oli, ilmielävänä. Hän oli kasvanut entisestään. Kauniimpana\nkuin milloinkaan ennen hän seisoi Hakalan puutarhassa. Silmät\nsäteilivät ja korvalehdet punersivat kuulakkaina kuin kaksi nuorta\nkanttarellia.\n\nPenttiä hävetti ja nauratti, mutta silmiänsä hän ei saanut irti\npunaisista omenista eikä niiden poimijasta, jolla oli puhdas\nsäilöpurkki kädessään.\n\nPentti heitti sahan, sipaisi lakin, riipaisi paitansakin mättäälle.\nKirvestä hän katseli. Hän tahtoi nyt halkaista suurimpia leppäpölkkyjä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nOli elokuun ensimmäinen lauantai, poutainen iltapäivä. Hakalassa\nja Kerttulassa ja Peltolassa... monessa muussakin pienemmässä ja\nsuuremmassa talossa oli päivällisajan lähestyessä tehty matkaeväitä ja\nmuita tarpeellisia varustuksia. Kellon kuuttatoista lähestyessä yksi\nja toinen salaperäisen näköinen reppuselkä lähti ovesta pihamaalle ja\nsieltä vikkelästi tielle. Mikään joukkokarkaus ei ollut kysymyksessä,\nei ainakaan pitempiaikaiseksi tarkoitettu, koska yhden vuorokauden\neväs vain varattiin mukaan. Opettaja itse kuului lähtevän karkulaisten\nkapteeniksi, sekin oli lohdullista tietää. Ellei tahtonut olla turhan\nutelias, niin oikeastaan muuta ei olisi tarvinnutkaan tietää. Tämän\naikakauden nuorilla oli omat harrastuksensa ja retkensä. Mikäli ne\nedelleen tapahtuivat opettajan johdolla ja niissä merkeissä kuin viime\nvuosina tässä kylässä olivat tapahtuneet, saattoivat vanhemmat huoletta\nlaskea niille nuoret tyttärensä ja poikansa.\n\nTämä kala- ja marjaretki oli päätetty jo kolme vuotta aikaisemmin\nkevään viimeisellä jatkokurssitunnilla. Hyvin se oli iskeytynyt\nkaikkien osallistuvien mieliin. Viittä minuuttia ennen määräaikaa\nolivat koulun pihamaalle kokoontuneet kaikki, joiden pitikin. Poissa\nolivat ainoastaan Mäntylän Kalle ja Riekon Sanni, jotka olivat\nvanhempiensa mukana muuttaneet pois paikkakunnalta.\n\nViisitoista heitä nyt kaiken kaikkiaan oli, seitsemän poikaa ja\nkahdeksan tyttöä. Nuorin, Rantasen Maiju, oli viime viikolla täyttänyt\nseitsemäntoista vuotta, vanhin, Kerttulan Iivari, pysytteli lokakuuhun\nasti samalla vuosikymmenellä, useimmat olivat kahdeksantoistavuotiaita,\nvähän alle tai hiukan päälle. Koossa ja ulkonäössä ei vuosi tai kaksi\nmerkinnyt mitään. Loistavana havaintoesimerkkinä siitä oli Kerttulan\nIivari. Hän oli lähes päätään lyhkäisempi Rantasen Maijuakin. Siitä\noli monta kertaa jo koulussa ja kerhossa pidetty hauskaa. Tänään\noli hauskaa monen muun asian johdosta. Mitä tulisikaan, ennenkuin\nvuorokausi oli lopussa!\n\nOpettaja ilmestyi rappusilleen. Hänen yllään oli vanha kauhtunut\nsadetakki ja päässään ruskea huopahattu, se iänikuinen alakoulun\naikuinen loppakorva. Selässä hänellä oli valtavan suuri satulareppunsa,\njohon hätätilassa olisi saattanut pakata pienen talon koko irtaimiston.\nNäytti siellä nytkin olevan tavaraa eri käskystä.\n\nMutta keittokattilaa ei ollut vielä kenelläkään. Neuvoteltiin siitä\nasiasta opettajanrouvan kanssa ja saatiin häneltä kymmenen litran\nvetoinen musta pata. Koulukeittolan suuri muuripata olisi ollut\nkymmenen kertaa tilavampi, jos joku vain olisi ottanut sen Honkamäelle\nsaakka kantaakseen päässänsä patalakkina, kun muurista ensin olisi sen\nirroittanut.\n\nTyydyttiin opettajanrouvan pataan ja lähdettiin. Metsäinen tie\njohdatteli koulun aikuisia hiihtolatuja pitkin, vaikka ei niistä enää\njuuri mitään jälkeä näkynyt. Linjamäen alla oli Lehtisen Pekka tosin\nnäkevinään sen kuopan, jonka opettaja kerran kaatuessaan oli siihen\nkyntänyt. Kaatuminen kyllä muistettiin hyvinkin tarkkaan, olisikohan\nollut juuri tämä kuoppa. Hyvin samantapainen se kylläkin oli, lähes\nyhtä pitkä ja leveä.\n\nOpettaja ei ollut muistavinaan koko tapausta. Ihmisellä on muutamiin\nasioihin nähden niin hyvä unohtamisen taito, opettajallakin.\n\nJatkettiin matkaa hauskan sanailun ja pienen kisailunkin merkeissä.\nLevähdyspaikoissa juostiin hippaa, heitettiin kymmenellä kivellä\ntarkkuutta mustapäisinä murjotteleviin tervaskantoihin tai koristettiin\nhampain haavan lehtiä. Pieniä hetkiä istuskeltiin aivan äänettöminäkin.\nTuuli kahisteli lehvistöissä, palokärki huuteli vasikoitaan.\nTuleentuvat elopellot lainehtivat peltolaaksoissa.\n\nKylän puolelta tultaessa oli Honkamäelle yli kilometrin mittainen\nnousurinne. Laakson reunassa oli rehevää mustikkavarsikkoa,\nkeskivälillä laajoja vattulouhikoita, kummatkin marjat olivat juuri\nparhaimmillaan. Mehevimmissä paikoissa tapahtui pysähdyksiä, jolloin\npuhuttiin yksisanaisin lausein ja sitten vähään aikaan ei puhuttu\nmitään, koska ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta. Jokaisen suu oli\nvarattu toisiin tarkoituksiin.\n\nKun jokainen ensi hätään oli saanut mehevistä vadelmista kyllikseen,\nistuttiin pitämään neuvottelua leirin rakentamisesta ja illan\ntyötehtävistä. Tytöt saivat jäädä kahdeksi tunniksi marjaan, neljä\npoikaa lähti Kulmalammelle kalaan, loput kolme jäivät opettajan\njohdolla etsiskelemään soveliasta yöpymispaikkaa, keräämään polttopuita\nja toimittelemaan kaikkea, mikä kuului leirimiesten tehtäviin.\nOpettajalla oli repussaan kovaääninen merkkipistooli. Kun sen paukahdus\nkuuluisi, silloin olisi kaikkien kiiruhdettava ylhäälle Kokkokalliolle,\nkalamiestenkin, vaikka kopassa ei olisi sammakon päätäkään.\n\nIltapäivä kului kuin siivellä pyyhkäisten. Milteipä jokainen oli varma\nsiitä, että oli onnistunut pääsemään hauskimpaan tehtävään. Marjamiehet\nlöysivät yhä parempia vadelmapensaikkoja, kalamiehet vetelivät kilvassa\nKulmalammen mustasuomuisia ahvenia. Eihän niiden kuiville kiskomisessa\ntosin erikoisempia vipulaitoksia tarvittu, mutta hyvä sekin, että\nsaatiin päälukua. Tuskinpa leirikeittoihin koskaan kahden kilon\nkyrmyniskoja muutenkaan käytettiin.\n\nMajoittajilla oli oma salaisuutensa, jonka opettaja uskoi heille heti,\nkun he olivat päässeet muusta joukosta eroon. He valmistaisivat yöksi\nrakovalkean, jollaista pohjolan erämiehet pitkinä öinään käyttivät.\nMaantietotunneilla oli siitä koulussa ollut puhetta. Opettaja oli\netukäteen puhunut asiasta metsänomistajalle. He löysivät rinnemaasta\nsopivan kokoisen kelohongan ja veistivät siitä tarvittavat pölkyt\nopettajan ohjeiden mukaan. Asetelma viritettiin kuusikon reunaan vuoren\nitäpuoleiselle rinteelle. Siitä ei näkynyt Kokkomäelle merkkiäkään.\n\nNäissä mieluisissa puuhailuissa ilta oli joutunut auringonlaskuun.\nMajamiehet tekivät keittotulen vartavasten rakentamalleen\nkeittopaikalle Kokkomäelle. Ei tosin tiedetty, oliko kalamiehillä\nmitään pataan pantavaa, mutta jos näin tyhjää oli, niin se oli heidän\nhäpeänsä. Kauniita uudisperunoita kuitenkin oli jokaisen repussa.\nJokainen tietysti oli valinnut maansa parhaimpia pussiin, se oli selvä\nasia.\n\nOpettaja ampui merkkipistoolillaan. Komea paukaus se olikin. Kaiku\nkieriskeli kalliosta kallioon. Kulmalammen rannoilta kuului kalapoikien\nyhteishuuto, johon marjatyttöjen soinnukkaampi kaiku vastasi\nmustikkamaan reunalta. Viidentoista minuutin kuluttua olivat kaikki\nKokkomäellä. Marjastajilla oli ämpärin täysi mustikoita ja vaaraimia\nlautasellinen kukkuroillaan itsekullakin. Kalamiesten piikkiniskaiset\nahvenet olivat samassa kopassa. Ämpärin täysi niitäkin olisi ollut,\nveden kanssa mitattuina. He olivat kaikille tutun laskutoimituksen\navulla tulomatkallaan jakaneet saaliin. Oli saatu osamääräksi viisi\nkalaa mieheen, yksi kokonainen oli jäänyt jakamatta. Se oli päätetty\nluovuttaa huomislahjana opettajan kissalle. Kissan omistajalle tehtiin\nsiitä jo tänä iltana asianmukainen luovutusilmoitus.\n\nMutta aika oli kulunut jo niin pitkälle, että yhteisen\nkalakeittoaterian vuoksi oli koko joukon ryhdyttävä pikaisiin\ntoimenpiteisiin. Vettä oli noudettava alhaalta niittylaaksosta, kalat\nja marjatkin perattava, perunat kuorittava ja sipulit siivittävä. Monta\npientä tehtävää siinä oli, mutta olipa monta tekijääkin. Jos kalamiehet\nolisivat huomanneet ottaa tammelta lähtiessään mukaansa myös vettä,\nolisi ateria valmistunut paljon nopeammin. Kopallako he olisivat sitä\nkantaneet? Miksi ei kukaan huomannut tarjota heille pataa tai ämpäriä?\n\nKysymykset kuitattiin tänään useinkin vain vastakysymyksin. Kun ei\nollut vettä, niin sitä oli noudettava. Kolme vikkeläjalkaisinta\nnuorukaista lähti ämpärin ja padan kanssa matkaan, lupasivat palata,\nennenkuin aurinko kokonaan ehtisi mailleen. Sen alimmainen reuna\nhyväili jo metsän laitaa, kiirettä oli poikien pidettävä.\n\nPojat perkasivat kaloja ja kantoivat keittorisuja, tytöt saivat\nnäyttää parhainta emännäntaitoaan keiton valmistamisessa. Jokainen\nantoi perunansa, pippuria ja suolaa löydettiin opettajan satularepun\nsivutaskusta. Kauan kului aikaa, ennenkuin suuri pata alkoi kiehua.\nJoka puolelta lisättiin lastun pilkkeitä ja kuivia oksankappaleita.\nTuli ei ymmärtänyt, miltä puolen ylöskään enää olisi noussut. Se\nnousi joka puolelta ja piteli mustaa toivojen pataa tulisormisessa\nkahmalokupissaan.\n\nJopa vihdoinkin alkoi kiehua. Liemi poreili monestakin paikasta yhtä\naikaa kuin avosilmä lähde metsärinteen alla. Liekehtivät tulikielet\nolivat varmaankin lehtipuita, joita kas voi lähteen ympärillä. Opettaja\notti eväskääreestään kaksi voileipää, taittoi ne keskeltä poikki ja\npudotti pataan.\n\n— Keiton maku ei tästä huonontune, luulisin minä!\n\nKatseltiin äänettöminä kotvan aikaa. Opettajan voileivät hävisivät\nporeiden alle. Sanaa sanomatta Pentti avasi oman eväskääreensä ja\npudotti pataan voileivän. Iivari teki samoin, sitten Ilmi ja Anna. Se\ntarttui tytöstä poikaan, pojasta tyttöön. Tuskin viittäkään minuuttia\noli vielä kulunut, kun jokainen oli pudottanut voileipänsä tulipesän\nkeskellä kumpuilevaan keittopataan.\n\nEmännät maistelivat makua ja suolaa. Suolaa he lisäsivät, mutta makua\noli tarpeeksi. Enää ei kukaan saanut lisätä risuja kiehuvan padan alle.\nTulilieskat madaltuivat ja raukenivat kokonaan. Niinkuin pata ei olisi\nhuomannutkaan sitä, kiehui ja poreili vain kymmenissä pyörylöissä.\nMehuisa liemi värisi keltaisena sammuvan päivän ruskotusta vastaan.\n\nJokaisella oli lautanen ja lusikka, voileipää ja maitoakin olisi ollut,\nmutta tämä keitto ei kaivannut enää leipää eikä särvintä. Äänettöminä\nja hartaina aterioitiin kukin kivellään. Lisättiin, toisen kerran vielä\nlisättiin ja niin saatiin pata tyhjäksi. Elokuinen yöhämärä hiipi\nlaaksoista päin avointa Kokkokalliota kohti.\n\nAterian jälkeen opettaja kehoitti retkeläiset mukaansa leiripaikkaa\netsimään, ennenkuin hämärä yöksi pimentyisi. Majoittajat tiesivät,\nettei sitä tarvitsisi kauankaan etsiskellä, toiset eivät vieläkään\nmitään aavistaneet heidän salaisuudestaan. Laskeuduttiin rinnettä\nviisikymmentä syltä. Opettaja pysähtyi, raapaisi tulen ja viritti\nrakovalkean tervaiset lastut.\n\nHilpeä tuli nuolaisi kelohongan nopeasti syttyvät veistokset, valaisi\nlähimetsän ja sananjaloista rakennetut vuoteet. Sitä riemua! Huudettiin\nyhteen ääneen kuin seitsemän veljestä Hiidenkivellä. Opettaja ampui\nvalopistoolillaan kolme kertaa.\n\nRiemu hiljentyi äänettömäksi jälleen. Rakovalkea aloitti kymmentuntisen\nvaelluksensa rauhallisena loimuten. Säästäen sen oli nuoleskeltava, jos\nmieli loistaa aamuun asti.\n\nIstuttiin pehmeille sananjalkapieluksille, laulettiin tuttuja\nkoululauluja, keskusteltiin monista asioista ja kuunneltiin tarinoita.\nOpettaja kertoili aluksi, sitten kukin vuorollaan. Täällä ei ketään\nhävettänyt, koska kukaan ei erottanut edes punastumista. Tuskinpa\nkertoja itsekään sitä huomasi, sillä rakovalkean tuli oli lämmittänyt\nkaikkien kasvoille hehkuvan punerruksen.\n\nLaaksojen syksyinen hämärä oli päässyt jo ylös Kokkokalliolle, verhosi\ntummaan vaippaansa metsät ja maan, mutta taivaanlaella vilkuili\nkirkkaita tähtisilmiä. Tuliporareikinä niitä kaivautui esiin tummasta\nkupukatosta. Äskeisen kolmen tilalla oli hetkistä myöhemmin viisi,\nkahdeksan, kymmenenkin.\n\nOpettaja kertoili heille tähtitaivaan ihmeitä. Kiiluvat tähtisilmät\nolivat suuria maailmoita äärettömässä avaruudessa omine aurinkoineen\nja kiertokulkuineen. Tämä meidän tärkeä maailmamme tärkeine\nihmismuurahaisineen oli kenties kaikkein pienimpiä avaruuden\nlukemattomien tähtimaailmoiden joukossa.\n\nLaulettiin tähtilaulu. Yhä useammat tähtisilmät avaruuksien takaa\nvilkuttelivat silmäänsä. Nuotion tulikipenet lähtivät niitä vastaan,\nparhaimmat pääsivät kuustenlatvoihin saakka. Uusia rohkeita yrittäjiä\npyrähteli sammuneiden tilalle. Kuiskaukset hiljentyivät. Päät\nnuokahtelivat sananjalkapieluksille. Puoliyön lähestyessä opettaja\nyksinään enää valvoi ja vartioitsi tulta.\n\nNeljännestuntia ennen auringonnousua tapahtui yleinen herätys. Tästä\noli sovittu jo matkalle lähtiessä. Nyt oli jokaisen vain nopeasti\njuostava laaksopurolla kasvonsa pesemässä. Sunnuntaiaamun aurinkoa\nHonkamäellä ei kukaan olisi kehdannut tervehtiä unisin silmin.\n\nEhdittiin ajoissa takaisin ja yhteen menoon Kokkomäen kiville, mutta\nkyllä kiirekin oli. Koko itäinen taivaanranta punersi, auringon portti\nläikkyi ja loimusi. Näytti kuin portilla kahden voimakkaan miehen\nkesken olisi lyöty sylipainia. Pääsenkö lävitse? Et pääse... et, et...\nSuuret punaiset pylväät huojuivat, portin kaaripuu nousi ja säkenöitsi.\nPääsenkö sisälle?... Et... et... Pääsenpäs!\n\nVoitollisen päivän säteilevä kultakaari kohosi. Häviävän yön tummat\nsiteet katkeilivat kuin karrelle palaneet langat. Päivän tuhannet\ntulisi imaiset poikaset heittelivät säihkyviä koppipallojansa puusta\npuuhun. Koko metsä heräsi ja räpytteli silmiään.\n\nHe istuivat kivillänsä katsellen loistavan päivän nousua. Opettaja\nistui hieman ylempänä yksinäisellä suuremmalla kivellä. Nuori\nkuusimetsä avartui laajana, vihertävänä elokudelmana heidän\nalapuolellaan. Kokonaisuutena se oli metsä, joka muodostui kymmenistä\ntuhansista, sadoistakin tuhansista puuyksilöistä, pienistä, suurista\nja keskikokoisista. Ne kasvoivat ja ponnistelivat kukin paikallaan ja\nomilla keinoillaan. Kaikkien kesken oli kilpa siitä, kuka komeimman\nvarren kasvattaisi, latvansa korkeammalle auringon kullattavaksi\nkohottaisi. Mutta ulospäin se oli metsä. Syksyn myrskyjä ja muita\nvaaroja vastaan se nousi yhteisvoimin ja selviytyi voittajana.\n\nKauniin päivän nousussa nuorta säteilevää metsää katsellessaan opettaja\ntuli ajatelleeksi ihmisyksilöiden ja -joukkojen kilvoittelua ja elämää.\nTuollaista sekin oli, milloin parhainta oli. Näin kilvoiteltiin\nniissäkin yksilön parasta ja yhteistä hyvää tarkoittavissa yhtymissä,\njotka olivat käyneet hänelle rakkaiksi ja joissa hän itse yhtenä\ntekijänä mukana työskenteli. Suomen osuustoiminta oli tämä metsä.\n\nHän palasi ajatuksineen ja katseineen etäisemmästä metsästä\nauringonvalossa kylpevään vuorenrinteeseen. Sädekimput leikittelivät\nauringonnousua katselevien nuorten hiuksilla, silmät, rintasoljet ja\nlasinapit heijastelivat kirkkain taittovälähtymin.\n\nHän tunsi jokaisen heistä kuin oman lapsensa, tiesi kunkin harrastukset\nja taipumukset jo kouluajoilta. Kerhon ja osuustoiminnan jatkuvan\nkasvatustyön kautta hänellä oli ollut pysyvä yhteys jokaiseen heistä.\nHeillä oli omat viljelyksensä, kanansa ja muut kotieläimensä sekä\nsäännöllisesti karttuvat talletustilinsä. Anna pyrki siipikarjakouluun,\nIivari oli hyväksytty jo maamieskouluun. Pentti ja Ilmi olivat puhuneet\nhänelle kansanopistoon menostansa.\n\nSillä hetkellä leikittelevä auringonsäde hypähti Pentin silmästä Ilmin\nruskeaan tukkaan. Opettaja keräsi yhdellä silmäyksellä katseensa\npiiriin koko nuoren joukkonsa, siirtyi siitä ulommaksi kuusikkometsään,\njoka vihersi ja loisti.\n\nSiinä oli nuoren metsän taimisto. Erimittaisia ne vielä olivat, mutta\njokainen kasvoi jo omilla juurillaan.\n\nAurinko oli kokonaan irroittunut etäisen metsän reunaviivasta. He\nnousivat, kokoontuivat yhteen ja tervehtivät laululla elokuun kaunista\nsunnuntaipäivää.\n\n\n\n"]