[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fF7VNbEWP04lOjaGOzkckxzQ7h0U9_eE6zFD3IWriNE0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2974,"Vedenpaisumus I","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2974-sienkiewicz-henryk-vedenpaisumus-i","2974__Sienkiewicz_Henryk__Vedenpaisumus_I","Historiallinen romaani","romaani",[],[15],"nobel","fi",1886,1926,99635,622120,false,72788,[24,25],"Historical fiction","Poland -- History -- John II Casimir, 1648-1668 -- Fiction",[27,28],"Historical Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Vedenpaisumus I: Historiallinen romaani\" by Henryk Sienkiewicz is a historical novel written in the early 20th century. The narrative centers around the Billewicz family and introduces significant characters such as Heraklius Billewicz, a nobleman, and his granddaughter Aleksandra, all amidst the backdrop of 1650s Eastern Europe and the tumult of war. The story explores themes of love, loyalty, and the impact of historical events on personal lives.  At the start of the novel, we are introduced to the Billewicz family and the social dynamics in Samogitia, with a focus on Heraklius, who recently passed away, leaving behind a testament that involves his granddaughter Aleksandra's future marriage to Andrzej Kmicic. The narrative moves from recollections of past glories and family heritage to current challenges, including the tumultuous effects of war on the land. Aleksandra is portrayed as a beautiful and contemplative young woman, pondering her arranged marriage to a man she's yet to meet while also absorbing the atmosphere of her family’s struggles as the local nobility prepares for an uncertain future. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Silvanto, Reino",279,"Historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvun puoliväliin ja kuvaa Puola-Liettuan vastaista Ruotsin hyökkäystä. Teos seuraa nuoren aatelissoturi Andrzej Kmicicin vaiheita ja kasvua sodan, poliittisten juonittelujen ja suvun perinteiden keskellä.","Henryk Sienkiewiczin Vedenpaisumus I'' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2974. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VEDENPAISUMUS I\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nHenryk Sienkiewicz\n\n\nPuolankielestä suomentanut\n\nReino Silvanto\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1926.\n\n\n\n\n\n\n  _Nimissä äännetään_ (suunnilleen):\n\n  c kuin suomen ts, siis: Kmicic, lue: Kmitsits; cz kuin tsh\n  (= saksan tsch), siis: Billewicz, lue: Billewitsh; z on soinnillinen\n  s-äänne (= venäjän 3 tai saksan s sanassa Rose); ch = h;\n  rz äännetään kuin sh (r ei kuulu), siis: Skrzetuski,\n  lue: Skshetuski.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nSamogitiassa eli muinoin mahtava ja laaja Billewicz-suku, joka oli\nMendogien jälkeläisiä ja koko Rosienin seuduilla muita kunnioitetumpi.\nKorkeihin virkoihin Billewiczit eivät milloinkaan olleet kohonneet,\nmutta Marsin tanterilla he olivat tehneet isänmaalleen suuria\npalveluksia, joista olivatkin tulleet runsaasti palkituiksi. Suvun\npesäpaikka, joka on säilynyt näihin saakka, on myös nimeltään\nBillewicze, mutta paitsi tätä he omistivat joukon muita maatiloja\nRosienin ja Krakinowin seuduilla ynnä muualla. Sittemmin suku jakautui\nmoneen haaraan, jotka katosivat toistensa näkyvistä. Koko suku\nkokoontui myöhemmin vain samogitialaisten asevelvollisuuskutsuntaan\nRosieniin Stanyn tasangolle. Joskus he tapasivat toisensa myös\nliettualaisten sotalippujen alla tai maapäivillä. Rikkaita ja\nvaikutusvaltaisia kun olivat, täytyi itse Liettuan ja Samogitian\nkaikkivaltiaitten Radziwillien ottaa heidät huomioonsa.\n\nJan Kasimirin hallitessa oli Heraklius Billewicz, kevyen ratsuväen\neversti, sukunsa päämies. Hän ei asunut sukunsa emätilalla, joka oli\nsiihen aikaan rosienilaisen soturin Tomasz Billewiczin hallussa, vaan\nomisti sen sijaan Raudan läheisyydessä olevat Wodokty, Lubicz ja\nMitruny nimiset maatilat, joita pikkuaatelisto ikäänkuin merenä ympäröi.\n\nPaitsi Billewiczejä asui näillä seuduilla vain muutamia huomatuita\nsukuja.\n\nMuualla, kuten Podlasiessa, asukkaat ottivat nimensä kotipaikan\nmukaan tai antoivat sille oman nimensä, mutta Raudassa oli toisin.\nNiinpä Morezissa asui Stakjaneja, jotka Stefan Batory oli koroittanut\naatelissäätyyn näiden taistelussa Pinkovan luona osoittaman\nurhoollisuuden tähden. Wolmontowiczen hedelmällisessä kylässä\nasuivat Laudan pisimmät miehet, Butrymit, jotka olivat tunnettuja\nharvasanaisuudestaan ja raskaasta kädestään. Metsämiehinä tunnetut\nDomaszewiczit, jotka halki Zielonkan erämaan seurasivat karhun jälkiä\naina Wilkomierziin saakka, pitivät hallussaan Droźejkin ja Mozgin\nmaita. Gasztowtit asustivat Pacunelen kylässä ja olivat kuuluisia\nkauneista tyttäristään; heidän mukaansa oli kaikkia seudun kauniita\nnaisia ruvettu sanomaan »pacunelettariksi». Vähä-Sollohubit omistivat\npaljon hevosia ja hyvää karjaa, ja Gosciewiczit polttivat tervaa\nmetsissä, mikä oli aiheuttanut heille liikanimen Mustat tai Savuiset.\n\nVielä oli useita kyliä, useita sukuja. Muutamat näistä suvuista\nelävät siellä vielä nytkin, mutta suurin osa kylistä ei ole enää\nentisillä paikoilla, ja ihmisetkin ovat toisennimisiä. Tuli sotia,\nonnettomuuksia, tulipaloja, eikä taloja rakennettu aina entisten\nraunioille, sanalla sanoen, paljon on muuttunut. Mutta siihen aikaan\nvanha Lauda kukoisti, ja Laudan aatelisto oli kohonnut kuuluisuuteen,\nsillä se oli muutamia vuosia aikaisemmin taistellut kunniakkaasti\nkapinallisia kasakoita vastaan Lojowin luona Janusz Radziwillin\njohdolla.\n\nKaikki laudalaiset palvelivat vanhan Heraklius Billewiczin\nlippukunnassa, rikkaat kahdella hevosella, varattomat yhdellä. Yleensä\nse oli sotaista aatelia, joka piti ritaritöitä kunniassa. Se ei\nsitävastoin ymmärtänyt paljoakaan niistä asioista, joita tavallisesti\nkäsiteltiin maapäivillä. Sen se tiesi, että kuningas asuu Varsovassa,\nRadziwill ja herra Hlebowicz, starosta, Samogitiassa ja herra Billewicz\nWodoktyssa Laudassa. Siinä oli sille kylliksi, ja se äänesti herra\nBillewiczin opettamalla tavalla vakuutettuna siitä, että hän tahtoo\nsamaa kuin herra Hlebowicz, että tämä käy käsi kädessä Radziwillin\nkanssa ja että Radziwill on kuninkaan oikea käsi Liettuassa ja\nSamogitiassa — mutta kuningas, valtakunnan puoliso, on aateliston isä.\n\nHerra Billewicz oli muuten pikemmin Birźessä asuvan hallituksen\nmahtavan edustajan ystävä kuin palvelija, ja sangen kunnioitettu\nystävä, sillä hänen tahtonsa mukaan äänestivät tuhannet äänet ja\nnousivat tuhannet miekat, ja miekka jonkun Stakjanin, Butrymin,\nDomaszewiczin tai Gasztowtin kädessä oli siihen aikaan maailmassa\nkaikkea muuta kuin leikin asia. Myöhemmin kaikki muuttui, kun herra\nHeraklius Billewicziä ei enää ollut olemassa.\n\nVuonna 1654 kuoli tämä Laudan aatelin isä ja hyväntekijä. Juuri siihen\naikaan raivosi julma sota pitkin valtakunnan itäistä rajaa. Herra\nBillewicz ei enää lähtenyt taistelemaan, häntä estivät siitä ikä ja\nkuurous, mutta laudalaiset lähtivät. Kun sitten saapui sanoma, että\nRadziwill on lyöty Szklowin luona ja Laudan lippukunta hävitetty\nmelkein juurta jaksain hyökkäyksessä palkattua ranskalaista jalkaväkeä\nvastaan, niin silloin vanha eversti sai halvauksen ja heitti henkensä.\n\nTämän sanoman toi muuan Michal Wolodyjowski, nuori, mutta sangen\nmainehikas soturi, joka oli johtanut laudalaisia herra Billewiczin\nsijasta. Lippukunnan jäännökset saapuivat kotiseudulle nääntyneinä,\nalakuloisina, nälkäisinä ja syyttäen, samoin kuin koko muu sotajoukko,\nsuurhetmania siitä, että tämä oli, luottaen nimensä kauhuun ja\nvoitonmaineeseen, hyökännyt kymmenen kertaa mieslukuisamman vihollisen\nkimppuun ja siten tuhonnut sotajoukon ja syössyt maansa onnettomuuteen.\n\nMutta yleisestä tyytymättömyydestä ei kohonnut ainoatakaan ääntä\nnuorta eversti Jerzy Michal Wolodyjowskia vastaan. Päinvastoin, ne,\njotka olivat pelastuneet verilöylystä, ylistivät häntä pilviin saakka\nkertoen ihmeitä hänen sotataidostaan ja sankaritöistään. Laudalaisen\nlippukunnan jäännösten ainoa lohdutus oli muistella Wolodyjowskin\njohdolla suorittamiaan urotöitä: kuinka he hyökätessään vihollista\nvastaan tunkeutuivat sen rivien läpi kuin savun halki; kuinka he sitten\nsyöksyivät ranskalaisten palkkasoturien kimppuun ja miekoilla silpoivat\nparhaimman rykmentin pahanpäiväiseksi, samalla kuin herra Wolodyjowski\nomalla kädellään surmasi rykmentin päällikön; kuinka he vihdoin,\nsuljettuina neljän tulen väliin, puolustautuivat vimmatusti kaatuen\njoukoittain, samalla halkaisten vihollisen rivejä.\n\nSurulla ja ylpeydellä kuuntelivat näitä kertomuksia ne laudalaiset,\njotka eivät olleet palvelleet Liettuan sotajoukossa, mutta jotka\nkyllä olivat velvolliset saapumaan yleiseen kutsuntaan. Kaikkialla\nodotettiin, että maan viimeinen turva, yleinen aseihin kutsunta, pian\ntapahtuisi. Jo edeltäpäin oli sovittu siitä, että siinä tapauksessa\nherra Wolodyjowski valitaan laudalaisen lippukunnan päälliköksi,\nsillä vaikk'ei hän ollutkaan paikkakunnan varsinaisia asukkaita,\nniin paikkakunnalta ei kuitenkaan löytynyt urhoollisempaa soturia.\nViimeisestä taistelusta pelastuneet kertoivat, että Wolodyjowski\noli itse hetmanin hengenvaarasta pelastanut. Koko Lauda ihan kantoi\nhäntä käsillään, ja toinen kylä riisti hänet toiselta. Eniten hänestä\nkiistelivät Butrymit, Domaszewiczit ja Gasztowtit, joiden luona hänen\ntäytyi vierailla kaikkein kauimmin. Wolodyjowski puolestaan ihastui\nniin kovasti tähän sotaisaan aateliin, että kun Radziwillin joukkojen\njäännökset vetäytyivät Birźeen, siellä edes jonkin verran toipuakseen,\nhän ei seurannut niitä, vaan siirryttyään kylästä kylään perusti\nvakituisen päämajansa Pacunelen kylään herra Pakosz Gasztowtin luo,\njoka oli Pacunelessa ensimmäinen.\n\nTotta puhuen, herra Wolodyjowski ei olisi mitenkään voinutkaan ajaa\nBirźeen saakka, koska hän oli sairastunut pahanlaiseen kuumetautiin\nja sitäpaitsi loukannut oikean kätensä Cybichowin luona. Kolme neitiä\nGasztowt — noita kauneudestaan kuuluisia pacunelettaria - otti\nhänet hellään hoitoonsa ja päätti pyhästi parantaa niin kuuluisan\nritarin. Muut aateliset, keitä vielä hengissä oli, hommasivat entisen\npäämiehensä herra Heraklius Billewiczin hautajaisia.\n\nHautajaisten jälkeen avattiin vainajan testamentti, josta näkyi,\nettä vanha eversti oli perijättäreksi kaikelle omaisuudelleen,\nlukuunottamatta Lubicz-nimistä kylää, määrännyt pojantyttärensä\nAleksandra Billewiczin ja holhoojaksi tälle, siksi kuin tämä naimisiin\nmenee, Laudan koko aatelin... »joka on ollut minulle hyväntahtoinen\n(sanottiin testamentissa) ja palkinnut rakkauteni rakkaudella. Olkoon\nse orvolle tytölle samanlainen tänä turmelusten ja pahuuden aikana,\njolloin kukaan ei voi pitää itseään kyllin turvattuna ihmisten\nmielivaltaa vastaan, ja suojelkoon orpoa minun muistoni nimessä.”\n\n»Pitäköön holhooja silmällä, että perijättäreni saa nauttia\nhäiritsemättä omaisuuttani, lukuunottamatta Lubiczin kylää, jonka minä\nlahjoitan ja testamenttaan herra Kmicicille, nuorelle orszalaiselle\nlipunkantajalle [ylhäinen arvonimi. Suom. huom.]. Jottei kukaan\nihmettelisi minun hyväntahtoisuuttani jalosukuista Andrzej Kmiciciä\nkohtaan, pidän velvollisuutenani tehdä tiettäväksi, että minä hamasta\nlapsuudestani saakka olen saanut tuta herra Andrzejn isän veljellistä\nrakkautta ja ystävyyttä. Monessa sodassa me olemme yhdessä taistelleet,\nja monta kertaa hän on minun henkeni pelastanut, ja kun herrat\nSicinskit ilkeyden ja kateuden tähden tahtoivat ryöstää omaisuuteni,\nniin hän silloinkin minua auttoi. Tämä oli syynä siihen, että minä,\nHeraklius Billewicz, lippukunnan päällikkö, kuin myöskin suuri\nsyntinen, joka nyt astun Jumalan ankaran tuomioistuimen eteen, neljä\nvuotta sitten menin mainitun herra Kmicicin, tuon orszalaisen soturin\nisän luo vakuuttamaan hänelle kiitollisuuttani ja ikuista ystävyyttäni.\nSiellä, täydessä yksimielisyydessä, me päätimme aatelisten ja\nkristittyjen vanhan tavan mukaan, että meidän lapsemme, hänen poikansa\nAndrzej ja minun pojantyttäreni Aleksandra, menisivät keskenään\nnaimisiin synnyttääkseen jälkeläisiä Jumalalle kunniaksi ja isänmaalle\nhyödyksi. Tätä minä kovasti toivon ja velvoitan pojantyttäreni\nAleksandran noudattamaan tässä julkilausuttua tahtoani, ei kuitenkaan\nsiinä tapauksessa, että lipunkantaja Andrzej Kmicic tahraa mainettaan\nhäpeällisillä teoilla ja tulee julistetuksi kunniattomaksi, mistä\nJumala häntä varjelkoon. Mutta jos hän menettää perintötilansa, mikä\nrauhattomilla Orszan seuduilla helposti saattaa tapahtua, tai Lubiczin,\nmenköön pojantyttäreni kuitenkin hänen kanssaan naimisiin.\n\n»Kaikesta huolimatta, jos minun pojantyttärelleni se Jumalan armo\ntapahtuisi, että hän Hänen kunniakseen tahtoisi neitseellisyytensä\nuhrata ja pukea ylleen nunnan puvun, älköön häntä siitä estettäkö,\nkoska Jumalan tahto ylinnä kaiken olkoon...»\n\nTähän tapaan herra Heraklius Billewicz määräsi omaisuudestaan ja\npojantyttärensä kohtalosta, mitä kukaan sen kummemmin ei ihmetellyt.\nNeiti Aleksandra Billewicz tiesi jo aikoja sitten, mikä häntä odotti,\nja aateli oli myös kuullut Billewiczin ja Kmicicien välisestä\nystävyydestä. Sitäpaitsi ajatukset tappioitten johdosta olivat\nsuunnatut aivan toisaalle, niin että testamentista herettiin kohta\npuhumasta.\n\nMutta Wodoktyssa puhuttiin! herkeämättä kuitenkin Kmiciceistä,\ntai oikeammin herra Andrzejsta, koska vanha soturi ei ollut enää\nelossa. Nuori Kmicic oli omine lippukuntineen ja orszalaisine\nvapaaehtoisineen ottanut osaa Szklowin taisteluun, mutta sitten\nhän oli kadonnut. Ei saattanut olettaa hänen kaatuneen, koska niin\nhuomatun soturin kuolema ei olisi voinut jäädä huomaamatta. Orszan\nseuduilla Kmiciceillä oli ollut suuri vaikutusvalta, sillä he olivat\nomistaneet melkoisen omaisuuden, mutta nyt oli sota heiltä paljon\nhävittänyt. Talot ja vainiot olivat muuttuneet autioiksi, asukkaat\nhävinneet. Radziwillin häviön jälkeen kukaan ei tehnyt vastarintaa.\nGosiewskilla, sotahetmanilla, ei ollut voimia; kruununhetmanit\nsotajoukkojen jäännösten kanssa taistelivat Ukrainassa eivätkä voineet\nauttaa, ja itse valtakunta oli kasakkasodista uupunut. Sota levisi\naaltona yhä laajemmalle yli maan vain harvassa paikassa lyöden linnojen\nmuureja vastaan, kunnes muuritkin luhistuivat, niinkuin Smolensk\noli luhistunut. Smolenskin vojevodakuntaa, jossa Kmicicien maatilat\nsijaitsivat, pidettiin jo menetettynä. Yleisessä sekamelskassa ja\nhälinässä ihmiset hävisivät kuin lehdet tuuleen, eikä kukaan tiennyt,\nmiten nuoren lipunkantajan oli käynyt.\n\nMutta Samogitian seudulle sota ei vielä ollut levinnyt, ja Laudan\naateli toipui vähitellen Szklowin luona saamistaan vaurioista. Asukkaat\neri kulmilta alkoivat kokoontua neuvottelemaan sekä valtakunnan\nettä yksityisistä asioista. Butrymit, jotka innokkaimmin halusivat\ntaistelemaan, arvelivat, että pitää lähteä yleiseen kongressiin\nRosieniin ja sitten Gosiewskin luo kostamaan Szklowin tappio.\nDomaszewiczit, kuuluisat metsästäjät, tunkeutuivat halki metsien\nja erämaitten aina vihollisten asemille saakka tuoden tietoja.\nGosciewiczit, nuo Savuiset, savustivat nuotioilla lihaa tulevaa\nsotaretkeä varten. Päätettiin lähettää tottuneita ja kokeneita miehiä\netsimään herra Andrzej Kmiciciä.\n\nTämän päätöksen tekivät vanhimmat laudalaiset Pakosz Gasztowtin ja\nKassyan Butrymin, seudun molempain patriarkkain johdolla. Muu aateli,\nherra Billewicz-vainajan luottamuksesta hyvillään, lupasi tarkoin\ntäyttää testamentin määräykset ja pitää Aleksandra-neidistä isällistä\nhuolta. Sattuipa sellaisillakin seuduilla, minne sota ei vielä ollut\nlevinnyt, riitaisuuksia ja yhteentörmäyksiä, mutta Laudan rannoilla oli\nkaikki hiljaista. Erimielisyyksiä ei syntynyt, eikä kukaan tunkeutunut\nanastamaan nuoren perijättären alueita muuttamalla rajapyykkejä\ntai kaatamalla rajapuiksi merkittyjä honkia, päinvastoin, jokainen\nkyläkunta koetti parhaansa mukaan auttaa Aleksandra-neitiä, jota\nyleisesti sanottiin »meidän neidiksi». Kauniit pacunelettaret lienevät\nmuuten yhtä kärsimättömästi odotelleet nuorta herra Kmiciciä kuin\nAleksandra-neiti itse.\n\nSillä välin saapui sanoma, että aatelin tuli kokoontua, ja Laudassa\nalkoi liike. Jokainen nuorukainen ja jokainen mies, jota ikä ei\nollut murtanut, nousi hevosen selkään. Jan Kasimir saapui Grodnoon,\njonka hän määräsi kokousten pääpaikaksi; sinne kaikki nyt matkansa\nsuuntasivat. Ensimmäisinä läksivät harvasanaiset Butrymit liikkeelle,\nheidän jäljessään muut ja viimeisinä, kuten aina, Gasztowtit, joiden\noli vaikea erota pacunelettaristaan. Muilta seuduilta oli aatelistoa\nsaapunut vain vähäisen, ja maa jäi puolustajitta, mutta kuuliainen\nLauda lähti miehissä liikkeelle.\n\nHerra Wolodyjowski ei lähtenyt vielä, sillä hänen oikea kätensä ei\nollut aivan terve. Talot muuttuivat autioiksi, ja harmaahapsiset\nvanhukset vain istua könöttivät iltaisin lieden ääressä odotellen\nuutisia.\n\nAleksandra-neiti sulkeutui suojiinsa Wodoktyssa eikä nähnyt ketään,\npaitsi palvelijoita ja laudalaisia holhoojiaan.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nUusi vuosi 1652 oli tullut. Tammikuu oli kylmä, mutta kirkas talvi\noli verhonnut pyhän Samogitian kyynäränpaksuisilla, valkoisilla\nlumiturkeilla. Puut taipuivat ja murtuivat runsaitten, lumisten\njäätellen painosta. Päivällä auringon paistaessa lumi häikäisi silmiä,\nmutta yöllä kuutamossa kimaltelivat kipinöinä pakkasen kirkastamat\nlumikiteet. Metsäin petoeläimet lähestyivät ihmisasuntoja, ja harmaat\npikkulinnut nokkivat jääkukkien peittämiä ikkunaruutuja.\n\nEräänä iltana istui Aleksandra-neiti väentuvassa palvelustyttöjen\nseurassa. Billewiczeillä oli vanhana tapana, jollei vieraita ollut,\nviettää illat palvelusväen seurassa laulellen hengellisiä lauluja ja\nollen sekä sanoin että töin esimerkiksi vähemmän kehittyneille. Niin\nteki Aleksandrakin, ja mielellään tekikin, sillä suurin osa hänen\npalvelijattaristaan oli aatelisten köyhiä orpotyttöjä. Nämä suorittivat\nkaikkein karkeimpiakin töitä, mutta saivat myös oppia kohteliaita\ntapoja, minkä puolesta he erosivatkin talonpoikaistytöistä, joista\nuseat eivät osanneet puolaa, vaan ainoastaan rahvaan kieltä, liettuaa.\n\nAleksandra-neiti istui sukulaisensa neiti Kulwiecin kanssa keskellä\ntupaa ja tytöt seinäpenkeillä. Kaikki kehräsivät. Suuressa takassa\npaloi honkaisia rankoja milloin himmeten, milloin kirkkaasti loimuillen\ntai kipinöitä kiidättäen, sen mukaan kuin takan ääressä seisova\ntyttönen työnteli lastuja lieteen. Kun lieska leimahti, saattoi\nnähdä suuren tuvan tummat seinä tukit ja hirret matalassa katossa.\nKatonkannattimista riippui lankoihin kiinnitettyjä tähtiä, jotka\nhuojuivat nousevasta lämmöstä, tai häkilöityjä pellavia vyyhdittäin.\nMelkein koko katto oli pellavain peitossa. Tummien seinien tammisilla\nhyllyillä kiilteli erikokoisia tina-astioita.\n\nOven suussa pörröpäinen samogitialainen jauhaa jyristi käsimyllyllä\nmöristen jotakin laulua yksitoikkoisesti. Aleksandra-neiti sormieli\nrukousnauhaansa äänetönnä. Kehrääjättäret kehräsivät sanaakaan\ntoisilleen virkkamatta.\n\nTakan loimu valaisi kehrääjättärien nuoria, vereviä kasvoja ja\nnäppäriä sormia, jotka kilvan kehräsivät neiti Kulwiecin ankarain\nsilmäysten alla. Silloin tällöin tytöt vilkaisivat toisiinsa ja neiti\nAleksandraan, ikäänkuin odotellen, eikö tämä jo käske käsikivien\npyörittäjän heretä jauhamasta ja pane lauluksi. Mutta työ ei tauonnut,\nkehrättiin, kehrättiin, langat juoksivat, värttinät hyrisivät,\nsukkavartaat välähtelivät neiti Kulwiecin käsissä, ja pörröinen\nsamogitialainen jyristi yhä myllyään.\n\nToisinaan tämä kuitenkin keskeytti työnsä; nähtävästi oli myllyssä\njotakin epäkunnossa, koska hän ärähti vihaisesti.\n\nAleksandra-neiti kohotti päätään, ikäänkuin jauhajan ärähdystä\nseurannut hiljaisuus olisi herättänyt hänet. Tuli valaisi neidin\nkasvoja ja vakavia sinisiä silmiä tummain kulmakarvain alla.\n\nHän oli kaunis nainen, jolla oli vaalea tukka, valkea iho ja\nkauniit kasvojenpiirteet. Hän oli kaunis kuin valkoinen kukkanen,\nja arvokkuutta lisäsi tumma surupuku. Siinä lieden läheisyydessä\nistuessaan hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa, kuin uneen; hän\najatteli varmaankin omaa kohtaloaan, joka oli hämärän peitossa.\n\nIsoisän testamentti määräsi hänet vaimoksi miehelle, jota hän ei ollut\nnähnyt kymmeneen vuoteen, ja koska Aleksandra vasta kävi kahtakymmentä,\nmuisti hän vain hämärästi hurjapäisen pojan, joka isänsä kanssa\nWodoktyssa ollessaan oli tavallisesti pyssyt olalla juossut ympäri eikä\nollut seurustellut hänen kanssaan.\n\n»Missä on hän nyt?... Minkälainen hän on?» — siinä kysymyksiä, jotka\nalati pyrkivät ylevän neidin mieleen.\n\nHän tunsi häntä jonkin verran isoisänsä kertomuksista. Neljä vuotta\nennen kuolemaansa tämä oli tehnyt pitkän matkan aina Orszaan saakka.\nNäistä kertomuksista päättäen Andrzej oli urhoollinen ritari, mutta\njulman kiivas mies. Lasten avioliittoa koskevan sopimuksen mukaan,\njonka vanha Billewicz ja isä Kmicic olivat keskenään tehneet, tuli tuon\nritarin heti matkustaa Wodoktyyn tekemään tuttavuutta neidin kanssa,\nmutta silloin syttyi suuri sota, ja ritari, sen sijaan että olisi\nlähtenyt neidin luo, lähtikin sotaan. Siellä hän haavoittui, paransi\nkotona haavansa, hoiti sitten vanhaa isäänsä, kunnes tämä kuoli; sitten\nsyttyi taas sota — ja niin oli neljä vuotta mennyt. Nyt oli aikaa\nkulunut jo paljon vanhan everstin kuolemasta, mutta nuoresta Kmicicistä\nei vain kuulunut mitään.\n\nOlipa Aleksandra-neidillä siis ajattelemista, ja ehkäpä hän ikävöikin\ntuota tuntematonta. Hänen puhdas sydämensä, joka ei vielä ollut lemmen\ntulta saanut kokea, oli hyvin altis rakkaudelle. Tarvittiin vain\nkipinä, joka sytyttäisi tässä liedessä tulen, tasaisen, mutta kirkkaan\ntulen, sammumattoman ja ikuisen kuin liettualaisten pyhä Znicz-tuli.\n\nNeidon valtasi rauhattomuus, milloin suloinen, milloin epämieluisa, ja\nhänen mielessään heräsi yhä kysymyksiä, joihin ei löytynyt vastauksia,\ntai oikeammin: joihin vastaukset saattoi löytää vain kaukaisilta\nsotatanterilta. Ensimmäinen kysymys oli: »Vapaasta tahdostako hän\non ruvennut minua rakastamaan, ja herättääkö hänen rakkautensa\nminussa vastarakkautta?» Siihen aikaan oli tavallista, että vanhemmat\nnaittivat lapsensa, ja lapset, vieläpä vanhempain kuoltuakin, lupauksen\nvelvoittamina tavallisesti täyttivätkin sen. Itse kihlauksessa ei\nAleksandra-neidin mielestä ollut mitään omituista, mutta kun vapaa\ntahto ei aina seuraa velvollisuutta, niin painoi neidon mieltä nyt\nsuru: »Rakastaako hän minua?» Ja sitten yllätti taas ajatusten parvi\nhänet, kuten lintuparvi yksinäisen puun keskellä laajoja vainioita.\n»Ken olet? Millainen olet? Oletko vielä elossa vai oletko kaatunut?...\nOletko kaukana vai lähellä?..» Ja neidon avoin sydän, avoin kuin ovi\ntoivotulle vieraalle, huusi tahtomattaan kohti kaukaisia seutuja, kohti\nlumisia metsiä ja vainioita, joilla yö lepäsi: »Tule, ritari, sillä\nmaailmassa ei ole mitään sen ikävämpää kuin odotus!»\n\nSamassa, ikäänkuin vastaukseksi huutoon, kuului ulkoa juuri noilta\nlumisilta vainioilta, joilla yö lepäsi, kulkusten helinää.\n\nAleksandra-neiti säpsähti, mutta tyyntyi heti muistettuaan, että\nPacunelesta usein iltaisin lähetettiin noutamaan apteekista lääkkeitä\nnuorelle everstille. Tämä ajatus sai vahvistusta neiti Kulwiecin\nsanoistakin:\n\n— Joku Gasztowteilta on mikstuuraa hakemassa.\n\nKulkusten epätasainen helinä kuului yhä selvemmin, kunnes lakkasi\ntykkänään: nähtävästi reki pysähtyi talon eteen.\n\n— Mene katsomaan, kuka tuli, — sanoi neiti Kulwiec myllyä pyörittävälle\nsamogitialaiselle.\n\nTämä meni, mutta tuli kohta takaisin ja ryhtyen jälleen työhönsä\nvirkkoi laiskasti:\n\n— Herra Kmitas.\n\n— Ja sana muuttui lihaksi! — huudahti neiti Kulwiec.\n\nKehrääjättäret karkasivat pystyyn; rukkeja kaatui.\n\nAleksandra-neiti nousi myöskin. Hänen sydämensä löi rajusti, kasvoille\nnousi puna, sitten kalpeus. Hän kääntyi tahallaan liedestä poispäin\nsalatakseen mielenliikutustaan.\n\nOvelle ilmaantui kookas mies turkki yllä ja karvalakki päässä.\nNuori mies; astui keskelle huonetta ja huomattuaan, että oli tullut\nväentupaan, kysyi kaikuvalla äänellä ottamatta lakkia päästään:\n\n— Hei, missä teidän neitinne on?\n\n— Tässä, — vastasi neiti Billewicz verraten varmalla äänellä.\n\nSen kuultuaan tulija otti lakin päästään, viskasi sen lattialle ja\nsanoi kumartuen:\n\n— Minä olen Andrzej Kmicic. Aleksandra-neidin katse lensi salamana\nKmicicin kasvojen yli ja painui taas alas. Neiti oli kuitenkin\nennättänyt nähdä kellertävän, päälaelta puhtaaksi ajetun pään, kasvojen\ntumman värin, vilkkaat, harmaat silmät, tummat viikset ja nuorekkaat,\nkotkamaiset, mutta iloiset ritarin kasvot.\n\nTulija nosti vasemman kätensä kupeelleen, kiersi oikealla viiksiään ja\nvirkkoi:\n\n— Lubiczissa en ole vielä käynyt, sillä lintuna riensin tänne\nkumartumaan neidin jalkain juureen. Tuuli minut suoraa päätä tänne\nlennätti ja, Jumala suokoon, onnelliseen aikaan.\n\n— Oletteko saanut ilmoituksen isoisäni, everstin, kuolemasta? — kysyi\nneiti Billewicz.\n\n— En ole saanut, mutta myöhemmin kuulin siitä muutamilta talonpojilta,\njotka saapuivat luokseni näiltä seuduilta, ja minä itkin katkerasti.\nHän oli isävainajani vilpitön ystävä, melkeinpä veli. Varmaankin neiti\ntietää, että neljä vuotta sitten hän matkusti luoksemme aina Orszaan\nsaakka. Silloin hän lupasi kätenne minulle ja näytti muotokuvaa, josta\nolen öisin uneksinut. Olisin saapunuttanne aikaisemmin, mutta sota on\nankara isäntä, joka sitoo avioliittoja vain kuoleman ja ihmisten kesken.\n\nAleksandra-neiti hämmentyi jonkin verran tästä rohkeasta puheesta ja\nvirkkoi kääntääkseen keskustelun toisaalle:\n\n— Ette ole siis vielä nähnyt Lubiczianne?\n\n— Siihen on kyllä aikaa. Ensin virka ja isoisävainajamme kallis lahja,\njonka halusin nähdä mitä pikimmin. Mutta neitiseni on kääntynyt niin\ntulesta poispäin, etten ole vielä voinut kasvojanne nähdä. Kääntykäähän\nnyt ympäri. Kas noin!\n\nNäin sanoen rohkea soturi tarttui odottamatta Oleńkan [Oleńka on\ntutunomainen muoto Aleksandra-nimestä] käsivarteen ja käänsi hänet\ntuleen päin. Neiti hämmästyi vieläkin enemmän ja luotuaan alas pitkät\nsilmäripsensä seisoi siinä liikkumatta, ikäänkuin omaa kauneuttaan\nhäveten. Vihdoin Kmicic päästi hänet ja löi kädellään reiteensä.\n\n— Kautta Jumalani, harvinaisuus! Sata messua toimitan hyväntekijälleni\nsielun autuudeksi siitä, että hän teidät minulle testamenttasi! Entä\nmilloin häät?\n\n— Ei vielä kiirettä, en ole vielä teidän, — vastasi Oleńka.\n\n— Mutta kohta olette, vaikka minun täytyisi tämä talo polttaa\nporoksi! Olen luullut, että muotokuvassa olisitte kauniimpi kuin\ntodellisuudessa, mutta nyt huomaan, että taiteilija onkin tähdännyt\nkorkeammalle kuin mitä voimat ovat riittäneet. Sata paria raippoja\nhänelle ja heti aitaa maalaamaan, koska on ruvennut töhrimällä\npilaamaan jotakin niin kaunista, että silmät sokenevat. Suloinen lahja,\njosta kannattaa komeilla!\n\n— Oikeassa oli isoisäni sanoessaan teitä kiivaaksi.\n\n— Me olemme siellä Smolenskin puolessa toista maata kuin mitä teidän\nsamogitialaisenne täällä Yks, kaks, ja kaikki on oleva niinkuin me\nsanomme, muuten hukka periköön!\n\nOleńka hymyili ja katsoi jo rohkeammin vieraaseen sanoen:\n\n— Siellä teillä mahtaa asua tataareja.\n\n— Yhdentekevä! Mutta te olette minun sekä vanhempain tahdosta että\nsydämen halusta.\n\n— Sydämen halusta? Sitä en vielä tiedä.\n\n— Jollette ole, isken puukolla reiteeni!\n\n— Nyt te laskette leikkiä... Mutta me olemme yhä väentuvassa. Pyydän\nsisälle. Pitkän matkan jälkeen maistuu kai illallinen. Olkaa hyvä.\n\nSamassa Oleńka kääntyi neiti Kulwiecin puoleen.\n\n— Kyllä kai täti tulee kanssamme?\n\n— Täti? — kysyi nuori lipunkantaja. — Mikä täti?\n\n— Minun neiti Kulwiecini.\n\n— Siinä tapauksessa hän on minunkin! — virkkoi Kmicic ja kumartui\nsuutelemaan vanhan neidin kättä. — Mutta totta totisesti, minun\nlippukunnassani on kalpaveli nimeltä Kulwiec-Hippocentaurus. Onko hän\nsukulaisia?\n\n— Sukulaisia on, — vastasi vanha neiti kumartaen.\n\n— Potra poika, mutta vinha kuin minäkin, — lisäsi Kmicic.\n\nErään pojan valaistessa tietä astuttiin eteiseen, jossa herra Andrzej\nviskasi turkin yltään, ja sieltä edemmäksi vierashuoneisiin.\n\nHeti kun he olivat poistuneet, kehrääjättäret riensivät yhteen ja\nalkoivat kilvan kertoa vaikutelmiaan ja huomioitaan. Nuori mies oli\nmiellyttänyt heitä kovasti, eivätkä he löytäneet sanoja kylliksi häntä\nylistääkseen.\n\n— Hän ihan loisti, — virkkoi eräs. — Kun hän astui sisään, luulin\nprinssin tulevan.\n\n— Silmät kuin ilveksellä! — ehätti toinen. — Turhaa olisi asettua\nsellaista vastaan.\n\n— Huonosti siinä kävisi, — arveli kolmas.\n\n— Pyörähdytti neitiä kuin värttinää! Näki, että piti neidistä, ja\nkukapa ei sitä tekisi?\n\n— Ei se mikään ilkeä poika ole, älä pelkääkään! Jotta sellaisen saisit,\nmenisit mielelläsi vaikka Orszaan saakka, vaikkapa maan ääriin.\n\n— Onnellinen neiti!\n\n— Hyvä on rikkaan maailmassa. Niin, niin, kyllä kelpaa.\n\n— Pacunelen tytöt väittävät, että se eversti, joka asuu vanhan Pakosz\nGasztowtin luona, on myöskin pulska poika.\n\n— En ole häntä nähnyt, mutta mitäpä hän olisi herra Kmicicin rinnalla!\nTämän kaltaista ei liene koko maailmassa!\n\n— Äläpäs! — ärähti samassa samogitialainen, jonka mylly taas joutui\nepäkuntoon.\n\n— Etkö sinä, pörröpää, jo herkeä siitä! Antaisit jo korvien levätä!\nNiin, niin, vaikeata on löytää parempaa kuin herra Kmicic!... Ei ole\nsellaista edes Kiejdanyssakaan!\n\nTähän tapaan juttelivat tytöt väentuvassa. Sillävälin katettiin\nruokasalin pöytä. Mutta vierashuoneessa Aleksandra-neiti puheli kahden\nkesken Kmicicin kanssa, sillä täti Kulwiec puuhasi illallistoimissa.\n\nHerra Kmicic ei kääntänyt katsettaan pois Oleńkasta, ja hänen silmänsä\nalkoivat loistaa yhä lämpimämmin. Vihdoin hän sanoi:\n\n— On ihmisiä, jotka eniten maailmassa ihailevat rikkautta, toiset\ntavoittavat sotasaalista, kolmannet harrastavat hyviä hevosia, mutta\nminä en vaihtaisi teitä mihinkään aarteeseen! Vannon, jota kauemmin\nteitä katson, sitä kovemmin tekee mieleni mennä vihille kanssanne,\nvaikkapa jo huomenna! Sanokaa, väritättekö kulmakarvojanne poltetulla\nkorkilla?\n\n— Olen kuullut, että kevytmieliset naiset niin tekevät, mutta minä en\nole niitä.\n\n— Silmät kuin itse taivas! Olen niin hämmästynyt, etten sanoja löydä.\n\n— Ettepä taida niinkään hämmästynyt olla, koska ahdistatte minua, että\nihan kummastuttaa.\n\n— Sellainen on meidän smolenskilainen tapamme: menit naista päin tai\nvihollista kohti, niin rohkeasti! Oi kuningatar, siihen on totuttava,\nsillä niin tulee aina olemaan!\n\n— Teidän pitää heittää sellainen tapa, sillä niin ei saa olla.\n\n— Ehkä heitänkin... Uskokaa tai ei, mutta mieleni tekisi syleillä koko\nmaailmaa! Teidän tähtenne, kuningattareni, olen valmis oppimaan uusia\ntapoja, sillä tiedän olevani yksinkertainen sotamies, ja olen viettänyt\naikani leireissä enkä hoveissa.\n\n— Eihän se mitään... isoisäni oli alkuaan myöskin tavallinen sotamies.\nKiitän hyvästä tahdostanne! — sanoi siihen Oleńka, jonka katse hiveli\nherra Andrzejta niin suloisesti, että tämän sydän suli kuin vaha.\nSoturi myönsi:\n\n— Te olette aina minun toimiani johtava!\n\n— Oh, te ette ole niitä, joille saa tehdä mitä hyvänsä. Vaihtelevaiset\novat tässä suhteessa vaikeimpia.\n\nKmicic nauroi, niin että hänen valkoiset hampaansa välkkyivät.\n\n— Mitä! Ja vähänkö ne pyhät isät luostarikoulussa taittoivat raippoja\nminun selkääni, jotta minä pysyisin alallani ja painaisin mieleeni\nkauniita ohjeita elämää varten...\n\n— Minkä niistä ohjeista parhaiten muistatte?\n\n— »Kun rakastat, lankea maahan!» — kas näin. Sen sanottuaan herra\nKmicic oli jo polvillaan maassa neidin edessä, joka huudahti kätkien\njalkansa tuolin alle:\n\n— Herran tähden! Tuollaista luostarissa ei opetettu! Antakaa minun\nolla, muuten suutun... ja tätikin voi tulla...\n\nPolvillaan ollen herra Kmicic nosti päänsä ja katsoi suoraan neitoa\nsilmiin.\n\n— Tulkoon vaikka koko komppania tätejä, niin minä teen mitä tahdon.\n\n— Nouskaahan nyt.\n\n— Nousen jo.\n\n— Istukaa tuohon.\n\n— Istun jo.\n\n— Petollinen olette kuin itse Juudas.\n\n— Se ei ole totta, sillä jos suutelen, niin teen sen vilpittömästi!...\nSaanko näyttää toteen?\n\n— Ei millään muotoa!\n\nAleksandra-neiti nauroi kaikesta huolimatta, ja Andrzej säteili\nnuoruutta ja iloa. Ritarin sieraimet värisivät kuin jalorotuisen nuoren\noriin.\n\n— Ai, ai! — huudahti tämä, — millaiset silmät, kuinka kauniit kasvot!\nKaikkien pyhimysten nimessä, minä en voi istua paikallani!\n\n— Ei pidä kutsua pyhimyksiä. Neljä vuotta istuitte edes vilkaisematta\ntänne, niinpä istukaa nytkin!\n\n— Oh! Olin nähnyt vain neitoni muotokuvan. Minä käsken valella tuon\nmaalaajan tervalla, ryöpyttää häntä höyhenissä ja kaupungin torilla\nantaa hänelle selkään. Kerron suoraan kaikki; jos sitten tahdotte antaa\nanteeksi, niin antakaa, jollette, vääntäkää niskani nurin! Kun näin\nkuvanne, ajattelin: sievä tyttö, mutta eihän niistä ole maailmassa\npuutetta — onhan minulla aikaa. Isävainajani tiukkasi ehtimiseen\nlähtemään, mutta minä siihen vain: onhan minulla aikaa. Tallella on,\najattelin, eiväthän naiset sotaa käy. Minä en vastustanut isäni tahtoa,\nJumala sen todistaa, mutta minä halusin ensin oikein omissa nahoissani\ntuta, mitä sota on. Tunnustan, että olin hölmö, sillä olisinhan\nnaineenakin voinut lähteä sotaan. Ja mikä onni minua täällä odottikaan!\nJumalan kiitos, ettei minusta siellä henkeä nitistetty! Sallikaa,\nneitonen, suudella kätöstänne!\n\n— Parempi, jos en sallisi.\n\n— No sitten en kysy. Meillä Orszassa sanotaan: kysy, et saa; ota itse!\n\nJa Andrzej kumartui neitosen kättä suutelemaan, eikä tämä sitä\nvastustellut, koska ei tahtonut olla epäkohtelias.\n\nSamassa astui täti Kulwiec sisään. Nähdessään mitä tapahtui hän katsoi\nylös yläilmoihin. Tuollainen luottamuksen osoitus ei ollut hänen\nmieleensä, mutta rohkenematta siitä mitään sanoa hän sensijaan pyysi\nillalliselle.\n\nHe astuivat käsi kädessä, kuten sukulaiset ainakin, ruokasaliin, jossa\nkatetulla pöydällä oli paisteja ja homeen peittämä suuri viinipullo.\nNuorten oli hyvä ja hauska olla. Aleksandra-neiti oli aikaisemmin\njo syönyt illallista, mutta herra Kmicic alkoi aterioida ja samalla\ninnolla kuin hän äsken puhui rakkaudestaan.\n\nOleńka katseli häntä sivultapäin ja iloitsi siitä, että ritari söi ja\njoi.\n\n— Orszastako on nyt matka?\n\n— Mistäpä minä sen oikein tietäisin... Päivän siellä, toisen täällä.\nVihollisen kintereillä olen hiipinyt, kuten susi lampaan, ja kaiken,\nmitä olen irti heiltä saanut, olen vienyt.\n\n— Että te olette uskaltanut hyökätä sellaisen sotavoiman kimppuun, jota\nitse suurhetmanin on täytynyt väistyä!\n\n— Uskaltanut? Olen kaikkeen valmis, sellainen on luontoni!\n\n— Samaa sanoi isoisä-vainaja... Onpa onni, että ette ole kaatunut.\n\n— Pyh! Monesti olen ollut satimessa kuin lintu häkissä, mutta aina olen\npelastunut. Niin paljon koirankuria olen tehnyt, että kyllä nyt minun\npäästäni maksetaan luja hinta... Erinomaista hanhea!\n\n— Nimessä Isän ja Pojan! — huusi vakavasti kauhistunut Oleńka, samalla\nkunnioittavasti katsoen nuorukaiseen, joka samassa hengenvedossa puhui\npäänsä hinnasta ja hanhenpaistista.\n\n— Teillä oli kai suuria voimia käytettävissänne puolustukseksi?\n\n— Minulla oli oivalliset rakuunani, mutta yhdessä kuukaudessa ne\nlyötiin maahan. Sitten johdin vapaaehtoisia, joita olin haalinut kokoon\nminkä mistäkin vähääkään valikoimatta. Potria poikia tappelussa, mutta\nmuuten ihan viho viimeisiä lurjuksia! Niistä, jotka vielä hengissä\novat, tulee ennemmin tai myöhemmin hyvät herkut harakoille...\n\nHerra Andrzej nauroi taas, tyhjensi viinilasin ja lisäsi:\n\n— Sellaisia huimapäitä ette ole ikinä nähnyt. Hitto vieköön! Upseereita\nja aatelismiehiä kaikki minun kotipuolestani, hyvien perheitten poikia,\nmutta jokaiselle on oikeudessa tuomittu poissaolosakkoa. Lubiczissa\nistuvat paraikaa, sillä minne minä muutenkaan voisin heidät lähettää?\n\n— Koko lippukuntanne kanssa olette siis tänne tullut?\n\n— Niin. Vihollinen on asettunut kaupunkeihin, sillä talvi on tuima.\nVäkeni on kulunutta kuin vanhat luudat ainaisesta lakaisemisesta.\nVojevodaruhtinas määräsi Poniewieźin talvehtimispaikakseni. Kautta\nJumalani, tämä lepo on hyvin ansaittu!\n\n— Syökää, olkaa hyvä.\n\n— Söisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!... Jätin osan lurjuksistani\nPoniewieźiin, osan Upitaan ja parhaat toverini toin Lubicziin\nvierailemaan... Nämä tulevat vielä luoksenne kohteliaisuuskäynnille.\n\n— Entä mistä laudalaiset teidät löysivät?\n\n— He löysivät minut ollessani matkalla Poniewieźiin talvea viettämään.\nIlman heitäkin olisin tänne tullut.\n\n— Juokaa, olkaa hyvä.\n\n— Joisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!...\n\n— Nuo laudalaisetko ne vasta kertoivat teille isoisän kuolemasta ja\ntestamentista?\n\n— Kuolemasta — niin, he juuri. Olkoon Jumala armollinen minun\nhyväntekijälleni! Tekö heidät luokseni lähetitte?\n\n— Älkää luulkokaan. Ajattelin vain suruani ja rukouksia enkä mitään\nmuuta...\n\n— Samaa hekin sanoivat.. Kovasti ylpeitä olivat! Aioin heille antaa\njotakin vaivan palkkioksi, mutta siitäkös he suuttuivat ja huutamaan,\nettä Orszan aateliset ehkä ottavat lahjoja, mutta eivät laudalaiset.\nNiin ilettävästi puhuivat, että minä päätin: koska ei raha kelpaa, niin\nsata paria raippoja saatte.\n\nAleksandra-neiti tarttui kaksin käsin päähänsä.\n\n— Jeesus Maaria! Ettehän vain sitä tehnyt? Kmicic katsoi häneen\nkummastellen.\n\n— Älkää pelätkö, hyvä neiti... En tehnyt, vaikka minua sapettavatkin\nsellaiset aateliset, jotka tahtovat olla vertaisiamme. Ajattelin:\nsyyttä soimaavat minua ja mustaavat ehkä neidinkin silmissä.\n\n— Olipa onni! — huoahti Oleńka syvään, — muuten en ikinä olisi voinut\nkatsoa teitä silmiin.\n\n— Kuinka niin?\n\n— He ovat tosin alhaisaatelia, mutta vanhaa ja kunniakasta.\nIsoisä-vainaja rakasti heitä kovasti ja kävi sodissa heidän kanssaan.\nHe palvelivat häntä halki elämän ja vierailivat rauhan aikana usein\nhänen luonaan. Vanha on ystävyys heidän ja meidän sukumme välillä, ja\nteidän tulee sitä kunnioittaa. Eihän teillä voi olla sydäntä häiritä\nsitä pyhää sopua, joka on välillämme tähän saakka vallinnut!\n\n— Siitä en ole mitään tiennyt, en mitään, vaikka minut palasiksi\nlyötäisiin! Mutta minun täytyy tunnustaa, että tuollainen\npaljasjalkainen aateluus ei käy mielestäni. Meillä talonpoika on\ntalonpoika ja aateli on aatelia. Jumal’avita! Sellaiset jurrikat ovat\nyhtä vähän Kmicicien ja Billewiczien vertaisia kuin kiisket haukien,\nvaikka kaloja ovat niin toiset kuin toisetkin.\n\n— Isoisä sanoi aina: rikkaus ei merkitse tässä mitään, vain syntyperä\nja kunnia, ja kunniallisia he ovat, sillä muuten ei isoisä olisi\nmäärännyt heitä holhoojikseni.\n\nHerra Andrzej ihmetteli ja avasi silmänsä selko selälleen.\n\n— Heidätkö isoisänne on määrännyt holhoojiksi? Koko tuon laudalaisen\naatelin?\n\n— Niin juuri. Ei sovi noin otsaansa rypistellä, sillä vainajan tahto on\npyhä. Kummastelen, että lähetit eivät siitä mitään maininneet.\n\n— Silloin olisin heidät... Mutta se ei voi olla mahdollista! Täällähän\non kymmenkunta sukua... Kaikkiko he nyt teitä hallitsevat? Taitavatpa\nvielä ruveta pohtimaan, olenko minä heidän mieleensä vai en?... Älkää,\nhyvä neiti, laskeko leikkiä, sillä vereni jo kiehahtelee!\n\n— Herra Andrzej, minä en laske leikkiä, se on pyhä ja totinen totuus.\nHe eivät tule teitä arvostelemaan, ja jollette ylpeydellä työnnä heitä\nluotanne, niin sillä te ette ainoastaan voita puolellenne heitä,\nvaan minutkin. Heidän kanssaan tulen olemaan kiitollinen teille koko\nikäni... koko ikäni, herra Andrzej...\n\nHänen äänensä värisi saaden rukouksen sävyn, mutta Kmicicin otsa oli\nyhä rypyissä ja muoto synkkä. Hän ei tosin purkanut sisuaan, vaikka\nviha salamoi hänen kasvoillansa, vaan virkkoi ylpeästi ja harkitsevasti:\n\n— Tätä en odottanut! Minä kunnioitan vainajan tahtoa, mutta olen\nsitä mieltä, että hän saattoi määrätä täkäläisen vaivaisen aatelin\nteidän holhoojaksenne vain siihen saakka, kunnes minä astuin\njalallani taloon, jolloin minä yksin olen holhoojanne. Ei ole tässä\nnoilla harmaatakkisilla mitään sanomista, yhtä vähän kuin itse\nRadziwilleillakaan!\n\nAleksandra-neiti; kävi vakavaksi ja virkkoi hetken vaiti; oltuaan:\n\n— Ei pidä antaa ylpeydelle valtaa. Vainajan tahtoa on noudatettava\nkaikessa tai luovuttava siitä tykkänään — muuta tässä ei neuvoksi.\nLaudalaiset eivät tule tunkeilemaan eivätkä häiritsemään, sillä he\novat rauhallisia, kelpo miehiä. Jos jotakin erimielisyyttä syntyisi,\nvoisivat he sanansa sanoa, mutta luulen, että kaikki tulee menemään\ntyynesti ja rauhallisesti, niinkuin mitään holhousta ei lainkaan olisi\nolemassa.\n\nKmicic oli hetken vaiti, huiskasi sitten kädellään ja virkkoi:\n\n— Totta on, että häät tekevät lopun kaikesta. Minulla ei tule olemaan\nmitään sanomista, jos he alallaan pysyvät eivätkä häiritse minua, sillä\nminä, jumal’avita, en anna ohjata itseäni nenästä. Mutta riittäköön\ntämä tästä! Antakaa, neitiseni, vain laittaa häät mitä pikimmin, niin\nkaikki on hyvä!\n\n— Ei sovi siitä puhua suruajan kestäessä...\n\n— Entä kauanko minun täytyy odottaa?\n\n— Isoisä itse määräsi, ettei puolta vuotta kauempaa.\n\n— Siihen mennessä minä kuihdun kuin lastu. Mutta olkaamme ystäviä!\nNeitiseni katsoi minuun jo niin ankarasti kuin olisin rikoksen tehnyt.\nKuningattareni, onko se minun syyni, jos luontoni on sellainen, että\nsuuttuessani olen valmis vihamieheni vaikka säpäleiksi lyömään, mutta\nlauhduttuani — sopimaan!\n\n— Sellaisen kanssa olisi hirveätä elää! — virkkoi Oleńka jo iloisemmin.\n\n— Maljanne, hyvä neiti! Erinomaista viiniä! Miekka ja viini —\nsiinä pääasia. Miksi minun kanssani olisi niin hirveätä elää?\nNeitiseni tekisi minut muutamalla silmäyksellä orjakseen, minut,\njoka en ole sietänyt kenenkään ylivaltaa. Niinpä on minulla nytkin\noma lippukuntani, jottei minun tarvitse kumartaa hetmania...\nKultainen kuningattareni! Antakaa anteeksi se, mikä minussa ei teitä\nmiellytä, sillä minä olen saanut kasvatukseni aseitten kalskeessa\nenkä hovinaisten karsinoissa, soturien rymäköissä enkä kitarain\nihanasti kaikuessa. Kovin on kotiseutuni rauhatonta, älä hellitäkään\nsiellä miekkaa kädestäsi! Sitävastoin, jos ken on oikeudessa sakot\nsaanut, niin siitä ihmiset viis, kunhan vain on oiva soturi. Niinpä\nkalpaveikkoni, esimerkiksi, ovat potria poikia, mutta muualla he\nvarmaan istuisivat tyrmässä. Naisetkin meillä käyvät saappaissa,\nkantavat miekkaa ja johtavat joukkoja, kuten rouva Kokosinska, joka\nkaatui tappelussa kuin aito sotamies. Niin, missäpä me olisimme\noppineet hovitapoja? Mutta sen me käsitämme, että sodassa seiso\nhorjumatta, valtiopäivillä soita suutas, ja jolleivät sanat auta —\nniin miekkaan! Niin juuri! Sellaisena everstivainaja tunsi minut ja\nsellaisen hän valitsi teille.\n\n— Minä olen aina noudattanut isoisäni tahtoa, — virkkoi neitonen luoden\nkatseensa alas.\n\n— Annapas kun vielä suutelen noita kätösiä, suloinen tyttöseni!\nSydämeni on revetä rakkaudesta! Mitenkähän tästä löydän Lubicziin?\n\n— Kyllä minä laitan oppaan...\n\n— Enköhän löytäne muutenkin. Olenhan minä tottunut öisinkin vaeltamaan.\nMukanani on poika Poniewizista, hän löytää. Siellä minua Kokosinski\nynnä muut toverini odottavat... Kelpo sukua nuo Kokosinskit. Tämä\nheistä on syyttömästi julistettu kunniattomaksi, kun sytytti herra\nOrpiszewskin talon palamaan, ryösti tyttären ja löi miehet maahan...\nHyvä toveri! Mutta annapas kun vielä tuota kätöstä... Jo on aika lähteä!\n\nIso danzigilainen kello ruokasalissa alkoi lyödä kahtatoista.\n\n— Hyväinen aika! Kaksitoista! — huudahti Kmicic. — Pidättekö minusta\nedes hiukkasen?\n\n— Toiste sanon. Tulettehan minua katsomaan?\n\n— Joka päivä, vaikka maa halkeaisi allani!\n\nSen sanottuaan Kmicic nousi, ja he poistuivat eteiseen. Reki odotti jo\nkuistin edessä.\n\n— Hyvää yötä, suloinen kuningattareni, — sanoi Kmicic. — Nuku makeasti!\nMinä varmaan en saa ihanuutesi tähden unta silmiini!\n\n— Tulkaa onnellisesti perille! Lähetänpä sittenkin miehen\ntulisoihtuineen mukaan, sillä Wolmontowiczen seuduilla on susia.\n\n— Olenko minä mikään lammas, joka susia pelkää? Susi on sotakarhun\nystävä. Sitäpaitsi on reessä tuliluikkukin mukana. Hyvää yötä,\nrakkahin... Hyvää yötä!\n\n— Jumalan haltuun!\n\nOleńka palasi sisälle, ja herra Kmicic suuntasi askelensa kuistia\nkohti. Ohimennessään hän äkkäsi tuvan raotetussa ovessa muutamia\ntyttöjä, jotka valvoivat nähdäkseen hänet vielä kerran. Herra Andrzej\nheitti heille sotilaan tavan mukaan lentosuudelman ja meni ulos. Kuului\nkulkusten helinää, ensin kovemmin, sitten yhä hiljemmin ja hiljemmin,\nkunnes se häipyi.\n\nHiljaista oli taas Wodoktyssa, niin hiljaista, että Aleksandra-neitiä\nihan ihmetytti. Hänen korvissaan soivat vielä herra Andrzejn sanat ja\niloinen, raikas nauru, ja silmissä väikkyi vielä nuorekkaan miehen\nsolakka vartalo, mutta sanojen, naurun ja riemun myrskyä seurasi\nnyt ihmeellinen hiljaisuus. Neiti jännitti kuuloaan vielä viimeisen\nhelähdyksen kuullakseen — mutta turhaan. Andrzej ajoi jo kaukana\nWolmontowiczen metsissä. Voimakas kaipaus valtasi neidon — milloinkaan\nhän ei ollut tuntenut olevansa niin yksin maailmassa.\n\nOtettuaan kynttilän hän meni makuusuojaansa ja polvistui rukoilemaan.\nViisi kertaa hän aloitti rukouksensa, ennenkuin sai ne oikeassa\nhangessa luetuksi. Mutta sitten hänen ajatuksensa lensivät kuin\nsiivillä reen jälkeen, jossa istui... Metsää kahden puolin leveätä\ntietä, jolla ajaa... herra Andrzej! Ja Oleńkasta tuntui, kuin hän olisi\nnähnyt nuo vaaleat hiukset, harmaat silmät ja nauravan suun valkoisine\nhampaineen. Turhaan koetti ylevä neiti salata itseltään, että tuo raju\nritari oli kovasti häntä miellyttänyt. Andrzej oli herättänyt hänessä\nvähäisen rauhattomuutta, vähäisen peloitellut häntä, mutta samalla\njuuri tuo hänen vallattomuutensa, ilonsa ja suoruutensa oli voittanut.\nOleńkaa melkein hävetti se, että Andrzejn ylpeys oli niin häntä\nmiellyttänyt, kun ritari holhouksesta puhuttaessa oli viskannut päätään\nkuin arabialainen juoksija ja virkkanut: »Tässä ei ole sanomista itse\nRadziwilleillakaan...»\n\n— Hän ei ole mikään naisten hemppu, vaan oikea mies, — ajatteli Oleńka,\n— juuri sellainen soturi, jollaisista isoisä piti... Verraton!\n\nNäin ajatteli neiti, tuntien milloin rajatonta onnea, milloin\nlevottomuutta, joka sekin oli suloista.\n\nHän oli juuri alkanut riisuutua, kun täti Kulwiec astui sisään kynttilä\nkädessä.\n\n— Kauhean kauan viipyi... — sanoi hän. — En tahtonut häiritä teitä,\njotta ensikertaa tavatessanne olisitte saaneet jutella rauhassa.\nKohtelias mies, kuten näytti. Mitä sinä hänestä pidit?\n\nAleksandra-neiti ei heti vastannut, vaan juoksi paljain jaloin tädin\nluo, kiersi kätensä hänen kaulaansa, kätki vaalean päänsä hänen\nrinnoilleen ja kuiskasi lempeästi:\n\n— Täti kulta!\n\n— Oho! — mutisi vanha neiti nostaen katseensa ja kohottaen kynttilää.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nLubiczin kartanossa, jonne herra Andrzej ajoi, loistivat tulet,\nikkunoista ja humu kuului aina pihalle saakka. Kulkusten helähdyksen\nkuultuaan palvelusväki riensi vastaanottamaan isäntää, jonka tulosta\noli saatu tietää tämän asetovereilta. Vanha vouti Znikis seisoi\nkuistilla pitäen suolaa ja leipää ja kumartaen syvään. Kaikki\nkatselivat levottomina ja uteliaina uutta isäntää. Hän heitti\nrahakukkaron tarjottimelle ja kysyi tovereitaan ihmetellen, ettei\nyksikään heistä tullut häntä vastaan.\n\nMutta toverit eivät kyenneet häntä vastaanottamaan, sillä he olivat\njo kolmisen tuntia istuneet pöydän ääressä maljojen parissa eivätkä,\nkaiketi, olleet kuulleet kulkusia edes ikkunan takaa. Mutta kun isäntä\nastui huoneeseen, kohosi kaikkien rinnoista kova huuto: »Perijä\nsaapui!» Aseveikot nousivat paikoiltaan ja yrittivät rientää häntä\nvastaan malja kädessä. Isäntä nauroi kylkiään pidellen nähdessään\nkuinka kotiutuneita he olivat hänen talossaan ja kuinka runsaasti he\nolivat ennättäneet tyhjentää jo ennen hänen tuloaan. Hän nauroi yhä\näänekkäämmin, kun he törmäsivät penkkejä vastaan koettaen säilyttää\ntasapainonsa. Ensimmäisenä lähestyi jättiläinen Jaromir Kokosinski,\nkuuluisa soturi, jonka otsan, silmän ja posken yli kulki hirvittävä\narpi ja jonka viiksistä toinen oli pitkä, toinen lyhyt. Hän oli herra\nKmicicin luutnantteja ja hyvä ystävä, tuomittu Smolenskissa kuolemaan\nja menettämään kunniansa naisryöstön, murhan ja murhapolton tähden.\nNyt häntä suojeli sota ja herra Kmicic, joka oli hänen ikäisensä ja\nentinen naapurinsa Orszassa, ennenkuin herra Jaromir oli ehtinyt juoda\nmaatilansa. Hänen jäljessään tuli herra Ranicki, kotoisin Mscislawin\nvojevodakunnasta, josta hänet oli karkoitettu kahden aatelismiehen\nmurhan tähden. Toisen hän, ollen etevä miekkailija, oli kaatanut\nkaksintaistelussa, toisen ilman muuta ampunut. Kolmas järjestyksessä\noli Rekuc Leliwa, jonka omallatunnolla ei ollut yhtään murhaa. Hän\noli menettänyt omaisuutensa osaksi noppapelissä, osaksi juomalla ja\noli jo kolme vuotta elänyt herra Kmicicin kustannuksella. Neljäs,\nherra Uhlik, myös smolenskilainen, oli oikeuden loukkaamisesta\ntuomittu kunniattomaksi ja kuolemaan. Herra Kmicic oli ottanut hänet\nhoteisiinsa, koska hän soitti niin kauniisti czekanik-soitinta. Paitsi\nnäitä oli vielä herra Kulwiec-Hippocentaurus, Kokosinskin kokoinen\nmies, mutta voimakkaampi, ja Zend, hevosten harjoittaja, joka osasi\nmainiosti matkia petoja ja kaikkia lintuja, mies, jonka syntyperä oli\nhyvin hämärä, vaikka hän sanoikin olevansa kuurinmaalaista aatelissukua.\n\nNämä ympäröivät nyt nauravan Kmicicin. Kokosinski kohotti maljansa ja\nlauloi:\n\n    — Juo kanssamme rakas, isäntämme,\n        rakas isäntämme!\n    Me yhdess' juomme halki elämämme,\n        halki elämämme!\n\nToiset yhtyivät kuorossa. Sitten herra Kokosinski ojensi maljansa\nKmicicille ja sai sen sijaan toisen maljan Zendilta.\n\nKmicic kohotti maljansa korkeuteen ja lausui:\n\n— Minun neitoseni terveydeksi!\n\n— Eläköön!... Eläköön! — huusivat kaikki, niin että ikkunaruudut\nhelisivät lyijyisissä kehyksissään.\n\nAlkoi sadella kysymyksiä:\n\n— Miltä hän näyttää? Hei, onko hän kaunis? Onko sellainen kuin\nkuvittelit? Onko Orszassa hänen vertaistaan?\n\n— Orszassa? — huusi Kmicic. — Uuniin tekisi mieli työntää kaikki Orszan\ntyttäret hänet nähtyään!... Tuhat tulimmaista! Toista sellaista ei ole\nkoko maailmassa!\n\n— Juuri sellaista me sinulle toivoimmekin! — vastasi herra Ranicki. —\nEntä milloinka häät ovat?\n\n— Suruajan päätyttyä.\n\n— Vähät surusta! lapset eivät synny mustina, vaan valkoisina.\n\n— Häissä ei ole surua! Pane toimeksi, Jendrus! [Jendrus = Andrzej.]\n\n— Pane toimeksi, Jendrus! — alkoivat kaikki huutaa.\n\n— Hyvät herrat! — sanoi Rekuc Leliwa kimakalla äänellä. — Juokaamme\nhäitten malja!\n\n— Velikullat, veikkoseni! — keskeytti Kmicic, — armahtakaa, tai\noikeammin sanoen: menkää hiiteen, jotta minä saisin tarkastaa taloani!\n\n— Ei nyt! — vastusti Uhlik. — Tarkasta huomenna... Nyt pöytään!\n\n— Me olemme tarkastaneet talon sinun puolestasi. Kultainen omena — tämä\nLubicz, — virkkoi Ranicki.\n\n— Talli on mainio! — huusi Zend. — Siellä on pari tataarilaista, pari\nhusaarioritta, pari samogitialaista, pari kalmukkilaista, kaikkia vain\nparittain, kuten silmiä päässä. Huomenna tarkastamme tallin.\n\nZend alkoi hirnua kuin hevonen, ja kaikki rähähtivät nauramaan.\n\n— Täällä on siis kaikki järjestyksessä? — kysyi Kmicic iloisesti.\n\n— Kyllä kelpaa kellariakin katsella! — ilmaisi Rekuc. — Tervatut\ntynnyrit ja homehtuneet, pyylevät pullot seisovat siellä kuin komppania.\n\n— Jumalan kiitos! Istukaamme pöytään!\n\n— Pöytään, pöytään!\n\nTuskin olivat kaikki ehtineet kunnolla asettua paikoilleen ja täyttää\nmaljansa, kun Ranicki jälleen karkasi pystyyn.\n\n— Eversti Billewiczin malja!\n\n— Hölmö! — virkkoi Kmicic. — Vainajan malja?\n\n— Hölmö! — huusivat muut. — Isännän malja! — Teidän maljanne!...\n\n— Antakoon tämä talo meille ilon päiviä!\n\nKmicic tuli vilkaisseeksi ympärilleen ja huomasi vanhuuttaan\nmustuneilla honkaisilla seinillä joukon ankaria katseita, jotka olivat\nsuunnatut häneen. Nämä katseet tuijottivat vanhoista Billewiczien\nmuotokuvista, jotka olivat ripustetut vain parin kolmen kyynärän\nkorkeuteen lattiasta, sillä huone oli matala. Muotokuvien yläpuolella\noli jono hirvien ja petoeläinten kalloja, toiset mustuneita, mutta\ntoiset valkeuttaan loistavia. Kaikki neljä seinää oli koristettu samaan\ntapaan.\n\n— Täällä näyttää olevan hyvät metsästysmaat ja petoja runsaasti, —\nvirkkoi Kmicic.\n\n— Huomenna tai ylihuomenna lähdemme katsomaan. Pitää tutustua\nympäristöönkin, — arveli Kokosinski. — Sinä olet onnellinen, Jendrus,\nsillä sinulla on mihin pääsi kallistat!\n\n— Sinulla on toisin kuin meillä, — huokasi Ranicki.\n\n— Juokaamme surut pois! — esitti Rekuc.\n\n— Ei! — vastasi Kulwiec-Hippocentaurus. — Nyt juomme vielä Jendruksen,\nmeidän rakastetun ratsumestarimme terveydeksi! Juuri hän, hyvät herrat,\non ottanut tänne Lubicziin hoteisiinsa meidät, kodittomat pakolaiset.\n\n— Hyvin sanottu! — huusivat muutamat. — Tuo Kulwiec ei ole niin typerä\nkuin miltä hän näyttää.\n\n— Kova on kohtalomme, — valitti Rekuc. — Toivomme, että sinä et aja\npellolle meitä poloisia.\n\n— Heretkää! — virkkoi Kmicic. — Mikä on minun, se on teidänkin!\n\nTämän kuultuaan kaikki karkasivat paikoiltaan syleilemään isäntää.\nMalja seurasi maljaa. Kaikki puhuivat yht'aikaa, eikä kukaan kuunnellut\nmuuta kuin omaa itseään, lukuunottamatta herra Rekucia, joka näytti\nuinailevan pää painuneena rinnalle. Kokosinski pisti lauluksi, ja\nherra Uhlik otti povesta tshekanikkansa, jolla alkoi säestää. Mutta\nmiekkailumestari Ranicki miekkaili paljaalla kädellään näkymättömän\nvastustajan kanssa hokien puoliääneen:\n\n— Sinä noin, mutta minä näin, sinä tänne, minä tuonne... Yks, kaks,\nkolme — noin!\n\nJättiläinen Kulwiec-Hippocentaurus avasi silmänsä selko selälleen\nja katseltuaan jonkin aikaa tarkkaavasti Ranickin temppuja huitaisi\nkädellään sanoen:\n\n— Sorki mitä sorkit, mutta Kmicicin kanssa et vetele vertoja miekan\nmittelössä.\n\n— Eikä kukaan muukaan. Koetapas itse.\n\n— Pistolillakaan et ammu niin kuin minä.\n\n— Dukaatti vetoa!\n\n— Olkoon menneeksi! Mutta missä ja mihin? Ranicki silmäili ympärilleen\nja huusi osoittaen pääkalloa seinällä:\n\n— Sarvien väliin! Dukaatti murskaksi!\n\n— Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.\n\n— Sarvien väliin! Kaksi dukaattia! Kolme! Antakaa pistoli!\n\n— Kiinni on! — huusi herra Andrzej. — Kolme dukaattia! Zend! Pistolit!\n\nHe alkoivat yhä äänekkäämmin lyödä veikkaa. Sillävälin käväisi Zend\neteisessä tuoden pistolit, pussillisen kuulia ja ruutisarven.\n\nRanicki sieppasi pistolin.\n\n— Onko ladattu? — kysyi hän.\n\n— On.\n\n— Kolme dukaattia! Neljä! Viisi dukaattia! — huusi humaltunut Kmicic.\n\n— Hiljaa! Ohi ammut!\n\n— Ohiko? Katsopas!... Tuohon kalloon tuolla, sarvien väliin... Yks,\nkaks...\n\nKaikki tuijottivat suureen hirvenkalloon, joka riippui vastapäätä\nRanickia. Ampuja kohotti kätensä... se vapisi...\n\n— Kolme! — kirkaisi Kmicic.\n\nLaukaus pamahti ja huone täyttyi ruudinsavulla.\n\n— Ohi, ohi! Tuolla on reikä! — huusi Kmicic osoittaen mustuneeseen\nseinään, johon kuula oli viiltänyt valkoisen jäljen.\n\n— Vielä kaksi laukausta!\n\n— Ei! Pistoli tänne! — huusi Kulwiec. Samassa syöksyi pelästynyt\npalvelusväki huoneeseen.\n\n— Ulos! Ulos!-ärjyi Kmicic.-Yks, kaks, kolme!\n\nTaas pamahti laukaus, mutta tällä kertaa lensi pääkallon siruja halki\nilman.\n\n— Antakaa meillekin pistolit! — huusivat muut kuin yhdestä suusta.\n\nNeljännestunnin kuluttua kajahteli huoneessa laukaus toisensa jälkeen.\nSavu himmensi valon ja ampujain ääriviivat. Laukausten paukkeeseen\nyhtyi Zendin ääni; tämä rääkkyi kuin varis, ulvoi kuin susi, mörisi\nkuin metsähärkä. Ilmassa lenteli luunsiruja pääkalloista, lastuja\nseinistä ja palasia muotokuvien kehyksistä. Hälinässä ammuttiin\nBillewiczeihinkin, ja Ranicki, joka sai raivokohtauksen, alkoi huitoa\nniihin miekalla.\n\nSäikähtynyt palvelusväki mulkoili pelon puistattamana tätä villiä\nleikkiä, joka muistutti tataarien hyökkäystä. Koirat alkoivat haukkua\nja ulvoa. Koko talo oli jalkeilla. Pihalle kokoontui ihmisiä.\nPalvelustyttöjä juoksi ikkunan alle ja painaen kasvonsa ruutuihin\nkiinni, niin että nenät litistyivät, tirkistelivät he sisälle\nnähdäkseen mitä savuisessa huoneessa tapahtui.\n\nVihdoin Zend äkkäsi heidät ja kiljahti niin vihlovasti, että kaikkien\nkorvat olivat mennä lukkoon.\n\n— Hyvät herrat! Lintusia! Ikkunan takana on lintusia!\n\n— Lintusia! Lintusia!\n\n— Tanssimaan!\n\nJa juopunut joukko ryntäsi pihamaalle. Pakkanen ei jäähdyttänyt\nkuumia päitä. Tytöt kiljuen ja kirkuen pakenivat mikä minnekin. Mutta\nsotaveikot painoivat jäljessä ja toivat sisälle huoneeseen jokaisen,\njonka kiinni saivat. Kohta alkoi karkelo keskellä savua, siruja,\nsirpaleita tuon suuren pöydän ympärillä, jolta viini virtasi.\n\nNäin juhlivat Lubiczissa herra Kmicic ja hänen hurjat kumppaninsa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nSeuraavina päivinä herra Andrzej kävi tuon tuostakin Wodoktyssa palaten\nsieltä joka kerta yhä rakastuneempana ja yhä ihastuneempana omaan\nOleńkaansa. Tovereitten kuullen hän ylisti neitostaan aina taivaaseen\nsaakka. Eräänä päivänä hän sanoi heille:\n\n— Rakkaat kuomaseni, tänään teidän tulee käydä tervehdyksellä\nWodoktyssa, sillä sitten me lähdemme kaikki yhdessä katsomaan kolmatta\nmaatilaa Mitrunyssa. Hän ottaa meidät kyllä vieraanvaraisesti vastaan,\nmutta muistakaa käyttäytyä säädyllisesti, muuten survon teidät\nsilpuksi...\n\nKavaljeerit riensivät halukkaasti siistimään itseään, ja pian\nneljä rekeä kiidätti elämänhaluista nuorta väkeä Wodoktyyn. Herra\nKmicic istui ensimmäisessä reessä, joka oli sangen komea ja karhun\nmuotoinen. Sen edessä oli kalmukkilainen kolmivaljakko, jonka valjaat\noli koristettu kirjavilla nauhoilla ja riikinkukon sulilla, kuten\nSmolenskissa oli tapana. Hevosia ohjasi tallipoika, joka istui karhun\nkaulalla. Herra Andrzejn yllä oli vihreät, kullanvärisillä nauhuksilla\nkoristetut ja soopelinnahalla reunustetut samettiturkit ja päässä\nsoopelinnahkainen lakki, jossa oli haikaransulka. Hän oli hyvällä\ntuulella, innostunut ja puheli vieressään istuvalle Kokosinskille tähän\ntapaan:\n\n— Kuulehan, Kokoszko! Me olemme remunneet aika lailla näinä parina\niltana, etenkin ensimmäisenä, jolloin pääkallot ja muotokuvatkin saivat\nosansa. Pahinta tässä on se tyttöjen juttu. Aina se pahuksen Zend\nkeksiikin jos jotakin, ja kuka tästä sitten saa vastata, jollen minä!\nPelkään, että ihmiset saavat kuulla, ja maineeni joutuu vaaraan.\n\n— Mene hirteen maineinesi, sillä ei se mihinkään muuhunkaan kelpaa,\nenemmän kuin meidänkään maineemme!\n\n— Mutta kenen syy, jollei teidän. Muistapas vain, Kokoszko, että\nOrszassa minä teidän tähtenne sain pahan maineen, minkä tähden minua\nhaukuttiin ja pisteltiin.\n\n— Entä kuka raastoi herra Tumgratia pakkasessa hevoseen sidottuna? Ja\nkuka tappoi virkamiehen, joka kysyi: käydäänkö Orszassa jo kahdella\njalalla vaiko neljällä vielä? Kuka piteli Wyzinskeja niin pahasti, että\nhaavoja saivat? Kuka hajoitti maapäivät Orszassa?\n\n— Maapäivät minä hajoitin, mutta se on orszalaisten ja minun välinen\nasia. Herra Tumgrat antoi minulle anteeksi, ennenkuin heitti henkensä,\nja mitä muuhun tulee, niin sanon, että viattominkin voi joutua\nkaksintaisteluun.\n\n— Enpä ole vielä luetellut kaikkia syntejäsi; sotaoikeudessakin sinua\nkaksi juttua odottaa.\n\n— Ei minua, vaan teitä, sillä vain sen verran on minussa syytä, että\nannoin teidän vorota rauhallisia kansalaisia. Mutta mitäpä tuosta!\nMuista pitää kitasi kiinni, Kokoszko, ja olla Oleńkalle mitään\nvirkkamatta niin kaksintaisteluista kuin muotokuvien pommituksesta\nja tytöistä. Jos jotakin käy ilmi, työnnän syyn teidän niskoillenne.\nVäelle olen jo sanonut ja tytöille myöskin, että niskat nitistän nurin,\njos hiiskuvat sanallakaan.\n\n— Mene suohon, Jendrus, koska noin neitoasi pelkäät! Orszassa sinä olit\naivan toisenlainen. Näenpä jo surullisen loppusi, kuinka sinä kiltisti\ntulet kulkemaan talutusnuorassa.\n\n— Typeryyksiä latelet, Kokoszko! Mutta mitä Oleńkaan tulee, niin\nsaatpa nähdä, ettet tiedä, miten pysyt jaloillasi hänet nähdessäsi,\nsillä sellaista naista et ole ikänäsi tavannut. Mikä hyvää on, sitä\nhän ylistää, mutta mikä on pahasta, sen hän tuomitsee; hänen omat\nhyveensä ovat hänen mittapuunsa, ja sellaiseksi on everstivainaja\nhänet kasvattanut. Jos sinä hänen edessään päästät ritarillisen\nmielikuvituksesi valloilleen ja innostut kehaisemaan rikkoneesi lakia,\nniin häpeälle joudut, sillä hän sanoo siihen heti, että niin ei saa\nkunnon kansalainen menetellä, koska se on turmioksi isänmaalle...\nNiin hän sanoo, ja sinusta tuntuu kuin olisit saanut vasten kuonoasi,\nja ihmettelet, ettet ennemmin ollut sitä käsittänyt... Hyi olkoon,\nkuinka olemme eläneet, ja nyt meidän täytyy katsoa itse hyvettä ja\nviattomuutta suoraan silmiin... Pahinta ovat ne tytöt...\n\n— Eikös mitä, eivät ne niinkään pahinta olleet. Mutta kuulin, että\nlähiseudun taloissa pitäisi olla sellaisia tyttäriä kuin hunaja ja\nmesi... eikä pahasti äksyjä.\n\n— Kuka niin sanoi? — kysyi Kmicic innokkaasti.\n\n— Kukako sanoi? Kukas muu kuin Zend? Ajaessaan eilen koetteeksi hevosta\nhän joutui Wolmontowiczeen, jossa tapasi joukon »lintusia», jotka\nolivat menossa iltamessusta kotiin. »Luulin putoavani hevosen selästä»,\n— sanoi, — »niin suloisia ja sieviä olivat». Ja ketä katsoikin, se\nheti nauroi hänelle hampaita välkytellen. Eikä ihmekään: ovathan pojat\nkaikki poissa, sodassa, ja »lintuset» ikävissään yksikseen.\n\nKmicic tökkäsi nyrkillä toveriaan kylkeen:\n\n— Kuulehan, Kokoszko, emmekö lähde joskus illalla... muka eksyneinä...\nmitä?\n\n— Entä sinun maineesi?\n\n— Senkin vietävä! Tuki turpasi! lähtekää hiidessä ilman minua, jos\nsikseen tulee... tai ehkä on parempi, että ette lähde lainkaan! Te\nette kuitenkaan voisi olla rymyämättä, ja minä tahdon elää sovussa\ntäkäläisten aatelisten kanssa, jotka everstivainaja on määrännyt\nOleńkan holhoojiksi.\n\n— Niin, sinä olet maininnut siitä minulle, mutta minä en sitä ottanut\nuskoakseni. Mistä sellainen luottamus?\n\n— Hän on käynyt heidän kanssaan sotia, ja Orszassa minä jo kuulin\nhäneltä itseltään, että nämä laudalaiset ovat oivallista väkeä. Totta\npuhuen, minä itsekin ensin sitä ihmettelin; oli kuin hän olisi tahtonut\nmäärätä heidät pitämään minua silmällä.\n\n— Mitäpä tehdä? Saat nöyrästi kumartaa heille.\n\n— Suus kiinni! Sitä en tee ikänä!... Kumartakoot he minulle ja\ntotelkoot komennustani!\n\n— Joku muu tulee heitä komentamaan. Zend kertoi, että täällä on muuan\neversti, josta kuuleman mukaan tulee lippukunnan päämies... Mikäs\nhänen nimensä olikaan?... Wolodyjowski se taisi olla. Hän on johtanut\nheitä jo Szklowin luona, lujasti olivat otelleet, mutta selkään olivat\nkuitenkin saaneet.\n\n— Olen kuullut puhuttavan eräästä Wolodyjowskista, kuuluisasta\nsoturista... Kas tuollapa Wodokty jo näkyy!\n\n— Hyvä näyttää ihmisten täällä Samogitiassa olevan, koska kaikkialla on\nniin ankara järjestys. Ukko lienee ollut kova maanviljelijä. Komea on\npäärakennuskin. Vihollinen polttaa täällä harvoin, niin että kelpaahan\nsitä sitten rakennella.\n\n— Luulen, ettei hän tiedä mitään hurjastelustamme Lubiczissa, — arveli\nKmicic ikäänkuin itsekseen.\n\nSitten hän kääntyi naapurinsa puoleen:\n\n— Kokoszko, muista sanoa muille, että käyttäytyvät arvokkaasti. Joka\nvähääkään liikoja puhuu, sen minä, niin totta kuin Jumala on pyhä,\nsäpäleiksi silvon.\n\n— Oletpas sinä joutunut pahaan asemaan.\n\n— Olen tai en, se ei ole sinun asiasi. Poika, hoi! Ammu!\n\nKarhun hopeoidulla kaulalla istuva tallipoika ampua paukahdutti, muut\najopojat seurasivat esimerkkiä, ja reet ajoivat iloisessa hälinässä\npihalle.\n\nTulijat astuivat suureen eteiseen ja sieltä ruokasaliin, jonka seinät\noli, samoinkuin Lubiczissa, koristettu petojen pääkalloilla. Täällä he\nodottivat katsoen tarkasti ja uteliaasti oveen, josta Aleksandra-neidin\npiti tulla. Kaikesta päättäen olivat Kmicicin varoitukset heillä\ntuoreessa muistissaan, koska he juttelivat hiljaa kuin kirkossa.\n\n— Sinä puhut kauniisti... — kuiskasi herra Uhlik Kokosinskille. —\nTervehdipäs sinä häntä meidän kaikkien puolesta.\n\n— Ajattelin kyllä matkalla sanoja tervehdykseksi, — vastasi siihen\nherra Kokosinski, — mutta en tiedä, miten sujuvasti saan ne sanotuksi,\nsillä Jendrus häiritsi minua.\n\n— Rohkeasti vain, niin hyvin käy! Tuossa hän jo tuleekin.\n\nNeiti Billewicz tuli todellakin, mutta pysähtyi kynnykselle, ikäänkuin\nhän olisi hämmästynyt vieraitten paljoutta. Herra Kmicicin löi tulijan\nkauneus kuin salama; hän oli, näet, nähnyt Oleńkan vain illoin, mutta\npäivän valossa oli neitonen vieläkin kauniimpi. Hänen silmissään\noli ruiskaunokin sineä, mustat kulmakarvat erottautuivat kirkkaasti\nvalkoisesta otsasta, ja vaalea tukka loisti kuin kruunu kuningattaren\npäässä. Rohkeasti, katsettaan alas luomatta, kuten kunnianarvoinen\nemäntä ainakin, hän vastaanotti vieraansa silmäillen säteilevästi\nympärilleen; hänen vaikutustaan lisäsi vielä musta puku. Noin ylevää\nja loistavan kaunista neitiä eivät soturit vielä milloinkaan olleet\nnähneet — he olivat tottuneet toisenlaisiin tyttöihin — ja senpätähden\nhe rivissä seisoen ja kantapäitään kopahduttaen kumarsivat syvään ja\nikäänkuin komennon mukaan. Herra Kmicic astui neidin luo, suuteli kättä\nja sanoi:\n\n— Tässä, minun aarteeni, ovat asetoverini, joiden kanssa olen\nkamppaillut viimeisessä sodassa.\n\n— Minulle on suuri kunnia, — vastasi neiti Billewicz, — saada\nvastaanottaa talooni niin uljaita ritareja, joitten jalosta\nsyntyperästä olen jo kuullut herra lipunkantajalta.\n\nTämän sanottuaan neiti kohautti hyppysillään hamettaan ja kumarsi\nmitä suurimmalla arvokkuudella. Herra Kmicic puri huultaan, mutta\niloitsi samalla siitä, että hänen neitosensa oli uskaltanut puhua niin\nrohkeasti.\n\nJalot ritarit yhä kumartelivat kantapäitään kopahduttaen ja työntäen\nKokosinskia kylkeen:\n\n— Astu esiin, astu esiin...\n\nHerra Kokosinski astui askelen eteenpäin, rykäisi ja alkoi:\n\n— Jalosukuinen neiti! En tiedä mitä minun tulee koko orszalaisen\nlippukunnan nimessä enemmän ylistää, armollisen neidin kauneutta ja\nhyväsydämisyyttäkö vaiko meidän ratsumestarimme ja asetoverimme herra\nKmicicin osaksi tullutta sanomatonta onnea, sillä vaikkapa hän nousisi\npilviin saakka, kohoaisi pilvien... minä tarkoitan, ihan pilviin\nsaakka...\n\n— Astuhan nyt jo alas niistä pilvistä! — huudahti Kmicic.\n\nRitarit purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta muistettuaan samassa\nKmicicin varoituksen nostivat kämmenensä suun eteen.\n\nHerra Kokosinski hämmentyi kokonaan, punastui ja sanoi:\n\n— Puhukaa itse, senkin pakanat, koska kerran minua häiritsette!\n\nAleksandra-neiti kohautti taas hyppysillään hamettaan:\n\n— Minä en kykenisi vastaamaan teille niinkuin pitäisi, mutta sen\ntiedän, etten ansaitse niitä ylistyksiä, joita te esiintuotte minulle\nkoko orszalaisen lippukunnan nimessä, — sanoi hän ja kumarsi taas\nerinomaisen arvokkaasti.\n\nOrszalaiset kavaljeerit tunsivat asemansa hieman kiusalliseksi tämän\nhovitapoja taitavan neidin edessä. He koettivat olla niinkuin kaikki\nolisi hyvin, mutta se ei oikein onnistunut. Toiset alkoivat purra\nviiksiään, toiset mutista jotakin hampaittensa välistä, tarttuivatpa\njotkut jo miekkansa kahvaan. Silloin sanoi Kmicic:\n\n— Olemme saapuneet tänne lähteäksemme yhdessä teidän kanssanne\nMitrunyyn, kuten eilen oli puhe. Keli on hyvä ja sää suloinen.\n\n— Minä lähetin tädin jo edeltäpäin sinne, jotta hän valmistaisi\npäivällisen. Jos herrat ovat hyvät ja odottavat vähäisen, niin pukeudun.\n\nSen sanottuaan hän poistui, ja Kmicic syöksyi toveriensa luo.\n\n— No mitä, kalliit kuomaseni, eikö hän ole kuin itse ruhtinatar?... Ja\nsinä, Kokoszko? Sinä puhuit minulle pahasta asemasta, mutta taisitpa\nseisoa kuin poikanulikka hänen edessään?... Oletko koskaan nähnyt\nsellaista?\n\n— Olisit antanut vain minun puhua rauhassa... vaikka kyllä minä\ntunnustan, etten ole tottunut puhumaan sellaiselle hovinaiselle.\n\n— Everstivainaja, — selitti Kmicic, — oli usein hänen kanssaan\nKiejdanyssa vojevodaruhtinaan hovissa tai herra Hlebowiczin luona:\nsiellä hän on oppinut ylhäisiä tapoja. Entä eikö ollut kaunis?...\nKylläpäs te olette vieläkin hämmästyneitä!\n\n— Hän mahtaa pitää meitä pässinpäinä! — tiuskaisi Ranicki\nharmistuneena. — Mutta suurin pässinpää on Kokosinski!\n\n— Sinä petturi! Itse työnsit minua kylkeen, kun häpesit rupista\nnaamaasi!\n\n— Hiljaa, pojat, hiljaa! — sanoi Kmicic. — Ihailla saatte, mutta ette\ntapella.\n\n— Minä juoksisin vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Rekuc. — Lyö,\nJendrus, mutta minä pidän sanani!\n\nKmicic ei kuitenkaan aikonut lyödä. Hän oli, päinvastoin, perin\ntyytyväinen, kierteli viiksiään ja katseli tovereitaan voitonriemulla.\nSamassa astui Aleksandra-neiti sisään, päässä näädännahkainen lakki,\njonka alla hänen kasvonsa näyttivät vieläkin kauniimmilta. Kaikki\nmenivät kuistille.\n\n— Tähänkö rekeen me istumme? — kysyi neiti osoittaen hopeanväristä\nkarhua. — Ikänä en ole kauniimpaa rekeä nähnyt.\n\n— Kaunis se on, kenenkä sitten lie ollut, sitä en tiedä... se on\nnimittäin sotasaalis. Me, kuljeskelevat ritarit, joilta sota on kaiken\nomaisuuden vienyt, emme omista muuta kuin mitä sota myös antaa. Olen\nsodan jumalatarta uskollisesti palvellut, ja hän on uskollisuuteni\npalkinnut.\n\n— Jumala suokoon, että saisitte paremman palkinnon, sillä tämä\npalkitsee vain yhtä, samalla kuin koko isänmaa vuodattaa kyyneleitä.\n\nKmicic peitti Oleńkan komealla, valkoisella rekipeitteellä, johon\noli ommeltu valkoisia suden kuvia, istuutui sitten viereen ja huusi\najajalle: »Anna mennä!» Hevoset läksivät juoksemaan.\n\nKylmä ilma virtasi kasvoja vastaan ja vaikeutti hengitystä. Kuului\nlumen nitinää jalasten alla, hevosten korskuntaa, kavioitten kapsetta\nja ajajain huutoja.\n\nYht'äkkiä herra Andrzej nojasi Oleńkan puoleen ja kysyi:\n\n— Onko hyvä olla?\n\n— On, — vastasi Oleńka nostaen hihansa suojellakseen sillä kasvojaan\nvinhalta viimalta.\n\nReki kiiti vihurina. Päivä oli kirkas ja kylmä. Lumi kimalteli\nikäänkuin joku olisi sirotellut sille kiteitä. Mökkien katoilta nousi\npunertava savu patsaina ilmaan. Parvi variksia lensi rääkkyen rekien\neditse lehdettömien puitten välitse. Jonkin matkan päässä Wodoktysta\ntie painui synkkään, hiljaiseen metsään, joka näytti nukkuvan\nlumitaakkansa alla. Puut vilahtivat ohi niin vinhasti, että tuntui\nsiltä, kuin hevosilla olisi ollut siivet. Sellainen vauhti huimaa ja\nhuumaa; niin kävi Aleksandra-neidinkin. Hän heittäytyi reen selkämystää\nvasten, sulki silmänsä, antautui huimaavan vauhdin valtoihin ja\ntunsi suloista uupumusta. Hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo\norszalainen aatelismies oli ryöstänyt hänet ja kiiti nyt vihurina\npois, eikä hänellä, ryöstetyllä naisella, ollut voimia vastustaa eikä\nhuutaa... Ja he lentävät yhä nopeammin ja nopeammin... Oleńka tuntee,\nkuinka jonkun käsivarret kietoutuvat hänen ympärillensä... tuntee\nsamassa huulillaan jotakin hehkuvaa, polttavaa... silmät eivät jaksa\navautua, ne ovat unenraskaat... He lentävät... lentävät... Vihdoin\nherättää uinuvan neidon kysyvä ääni:\n\n— Rakastatko minua? Oleńka avasi? silmänsä:\n\n— Kuin omaa sieluani!\n\n— Ja minä kautta elämän ja kuoleman! Kmicicin soopelinnahkainen lakki\nkallistui taas Oleńkan näädännahkaisen lakin puoleen. Neitonen ei\ntietänyt enää itsekään, mikä häntä enemmän huumasi, suudelmat vaiko\ntämä huimaava vauhti.\n\nJa he lensivät yhä kauemmas halki metsien, metsien. Puut jäivät taakse\njoukoittain. Lumi lenteli, hevoset korskuivat, ja he olivat onnellisia.\n\n— Näin tahtoisin ajaa halki maailman! — huudahti Kmicic.\n\n— Mitä olemmekaan tehneet? Syntiä! — kuiskasi Oleńka.\n\n— Eihän tämä mitään syntiä ole! Annapas vielä tehdä syntiä!\n\n— Ei, ei... Olemme jo lähellä Mitrunya.\n\n— Lähellä tai kaukana, yhdentekevä!\n\nJa Kmicic nousi seisomaan reessä, kohotti käsivartensa taivasta kohti\nja alkoi huutaa kuin ilon kyllyydestä:\n\n— Hei... vaan! Hei... vaan!\n\n— Hei! Hei! Hei! Hei! Hop! — vastasivat toverit takana olevista reistä.\n\n— Miksi noin huudatte? — kysyi Oleńka.\n\n— Ilosta! Ilosta! Huuda sinäkin, neitoseni!\n\n— Hei... vaan! — kuului hento naisen ääni.\n\n— Kuningattareni! Minä polvistun jalkojesi juureen!\n\n— Toverit nauraisivat.\n\nHeidät valtasi hurja, huima ilo, yhtä huima kuin vauhtikin. Kmicic\nalkoi laulaa:\n\n    — Ja pihalta katseli neitonen\n    päin kaukaista peltojen rantaa.\n    »Kas, äitini, joukkoa ritarien!\n    Oi, mitähän kohtalo antaa?»\n    »Älä, tyttöni, katso, vaan silmäsi\n    jo käsilläs valkeilla peitä,\n    sun sydämes särkyisi varmasti,\n    jos sotaan käyt vastahan heitä.»\n\n— Kuka on opettanut teille noin kauniita lauluja? — kysyi\nAleksandra-neiti.\n\n— Sota, Oleńka. Leirissä olemme tätäkin ikävissämme laulelleet.\n\nHeidän keskustelunsa katkesi, sillä takimmaisista reistä huudettiin\nkovasti:\n\n— Seis! Seis! Kuulkaa siellä! Seisottakaa! Herra Andrzej kääntyi\nympäri suuttuneena ja hämmästyneenä ja näki muutaman askelen päässä\nratsastajan, joka läheni kovaa vauhtia.\n\n— Kautta Jumalan! Sehän on minun ratsuvääpelini Soroka; jotakin on\ntapahtunut! — sanoi herra Andrzej.\n\nSillävälin oli vääpeli ajanut reen viereen ja pysähdytti hevosensa niin\näkkiä, että se nousi takajaloilleen.\n\n— Herra ratsumestari! — alkoi hän hengästyneenä.\n\n— Mitä nyt, Soroka?\n\n— Upita palaa... siellä tapellaan!\n\n— Jeesus Maaria! — huudahti Oleńka.\n\n— Ei mitään hätää, Oleńka... Kutka tappelevat?\n\n— Sotilaat ja kaupunkilaiset. Nämä ovat lähettäneet hakemaan apua\nPoniewieźista, mutta minä ajoin ilmoittamaan teidän armollenne. Olen\naivan hengästynyt...\n\nSamassa olivat takimmaisetkin reet siinä. Kokosinski, Ranicki,\nKulwiec-Hippocentaurus, Uhlik, Rekuc ja Zend hyppäsivät lumelle ja\nympäröivät keskustelevat.\n\n— Mikä oli syynä? — kysyi Kmicic.\n\n— Kaupunkilaiset eivät suostuneet antamaan ylläpitoa hevosille\neikä miehille, kun ei ollut määräystä; sotilaat rupesivat ottamaan\nväkivallalla. Me piiritimme pormestarin ja torille varustuksien suojaan\nasettuneet joukot ja sytytimme kaksi taloa tuleen. Nyt siellä on hirveä\nhälinä, ja hätäkelloja soitetaan...\n\nKmicicin silmät alkoivat säihkyä vihaa.\n\n— Meidän täytyy lähteä auttamaan! — huusi Kokosinski.\n\n— Sotaväkeä kurittavat! — ärjäisi Ranicki, jonka kasvoille nousi\npunaisia, valkoisia ja mustia täpliä. — Mikä häpeä!\n\nZend huusi kuin huuhkain, että hevosetkin pelästyivät, ja Rekuc vikisi\nnostaen katseensa taivasta kohti:\n\n— Iskekää, Jumalan nimessä!\n\n— Hiljaa! — huusi Kmicic, niin että metsä kaikui ja lähinnä seisova\nZend huojahti kuin juopunut. — Ei teitä siellä tarvita! Turhia ovat\nmurhat! Istuutukaa kahteen rekeen, antakaa minulle yksi, ja ajakaamme\nLubicziin. Siellä täytyy teidän odottaa, ehkä lähetän teiltä apua\nhakemaan.\n\n— Mitä? — sanoi Ranicki vastustavasti. Mutta herra Andrzej tarttui\nhänen niskaansa, ja hänen silmänsä säihkyivät entistä enemmän.\n\n— Ei sanaakaan! — sanoi hän.\n\nKaikki vaikenivat. Näkyi, että he pelkäsivät häntä, vaikka tavallisesti\nelivätkin niin veljellisesti keskenään.\n\n— Oleńka palatkoon Wodoktyyn, — sanoi Kmicic, — tai ajakoon täti\nKulwiecin luo Mitrunyyn. Huvimatkamme päättyi ikävästi. Tiesin,\netteivät ne siellä pysyisi rauhassa... Mutta kyllä ne kohta\nrauhoittuvat, kun muutamat menettävät päänsä. Hyvää voimista ja rauhaa,\nkohta käyn talossa taas...\n\nSen sanottuaan hän suuteli Oleńkan kättä, peitti neitosen\nsudennahkoihin, istuutui toiseen rekeen ja huusi ajajalle:\n\n— Upitaan!\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKului muutamia päiviä, mutta Kmicic ei palannutkaan. Sensijaan\nsaapui Wodoktyyn kolme laudalaista aatelismiestä. Yksi näistä oli\nPakosz Gasztowt Pacunelesta, sama, joka piti herra Wolodyjowskia\nluonaan vieraana ja joka oli kuuluisa rikkauksistaan ja kuudesta\ntyttärestään, joista kolme oli naimisissa kolmella Butrymilla, kukin\nsadan hopeataalerin myötäjäisineen, paitsi muuta irtainta. Toinen\noli Kassyan Butrym, Laudan vanhin mies, joka hyvin muisti kuningas\nBatoryn, ja kolmas Pakoszin vävy, Jozwa Butrym. Vaikka Jozwa oli\nparhaassa miehuuden iässä, ei hän ollut noudattanut yleistä kutsuntaa,\nsillä hän oli menettänyt kasakkasodissa toisen jalkansa, minkätähden\nhän olikin saanut liikanimen Jalaton. Muuten hän oli peloittava mies,\nvahva kuin karhu, älykäs, mutta karkea, tulinen ja ankarasti ihmisiä\narvosteleva. Häntä kunnioitettiin, sillä hän ei voinut suoda mitään\nanteeksi itselleen enemmän kuin muillekaan. Erittäin vaarallinen hän\noli juovuspäissään, mikä muuten sattui hänelle harvoin.\n\nNämä kolme olivat saapuneet neiti Billewiczin luo. Tämä otti vieraansa\nystävällisesti vastaan, vaikka hän heti arvasikin, että vieraat olivat\ntulleet hankkimaan tietoja herra Kmicicistä.\n\n— Aikomuksemme oli ajaa hänen luokseen tervehdykselle, mutta hän ei\nliene vielä palannut Upitasta, — sanoi Pakosz. — Senpätähden päätimme\npoiketa sinun luoksesi, pikku ystäväni, kysymään, milloinka häntä voi\ntavata?\n\n— Luulen, että piakkoin, — vastasi neiti. — Hän on tuleva iloiseksi\nteidän tulostanne, sillähän on kuullut niin paljon hyvää teistä, ensin\nisoisältä ja nyt minulta.\n\n— Kunpa hän vain ei ottaisi meitä vastaan samalla lailla kuin\nDomaszewiczeja, kun nämä toivat hänelle sanoman everstin kuolemasta! —\nmurahti Jozwa synkästi.\n\nOleńka ymmärsi ja virkkoi vilkkaasti:\n\n— Teidän ei pidä olla siitä pahoillanne. Mahdollisesti hän ei ole\nottanut heitä vastaan kyllin kohteliaasti, mutta hän on tunnustanut\nminulle erehtyneensä. Teidän pitää myös muistaa, että hän palaa\nsodasta, jossa hänen on täytynyt kestää vaivoja ja kokea ikävyyksiä. Ei\npidä ihmetellä, jos sotilaat ovatkin tulisia, sillä heidän mielensä on\nkuin miekan terä.\n\nPakosz Gasztowt, joka tahtoi elää sovussa koko maailman kanssa,\nviittasi kädellään ja virkkoi:\n\n— Me emme ihmetelleetkään! Villisika kimmastuu toiselle, jos sen äkkiä\ntapaa, miks'ei ihminen toiselle tulistuisi. Meidän aikomuksemme on\najaa Lubicziin tervehtimään herra Kmiciciä, jotta hän eläisi kanssamme\nsovussa ja kävisi kanssamme sotia ja metsiä, kuten everstivainajakin.\n\n— Sanopas minulle, pikku ystäväni, miellyttikö hän sinua vai eikö? —\nuteli Kassyan Butrym. — Onhan meillä oikeus kysyä tätä?\n\n— Jumala palkitkoon teidän huolenpitonne! Herra Kmicic on urhea\nkavaljeeri, ja jos minulla olisikin jotakin muistuttamista häntä\nvastaan, en siitä puhuisi.\n\n— Entä eikö sinulla ole mitään muistuttamista?\n\n— Ei. Sitäpaitsi kenelläkään täällä ei ole oikeutta tuomita häntä eikä\nosoittaa hänelle epäluottamusta. Parempi on, kun kiitämme Jumalaa!\n\n— Aikaista on kiittää! Kun tulee syytä olemaan, niin kiitämme, mutta\nkun ei ole, niin ei pidä kiittää, — vastasi synkkä Jozwa, joka oli,\nkuten samogitialaiset ainakin, sangen varovainen.\n\n— Entä puhuitteko häistä? — kysyi Kassyan taaskin.\n\nOleńka loi katseensa maahan:\n\n— Herra Kmicic tahtoo mahdollisimman pian...\n\n— Sehän on selvä, että hän niin tahtoo! — mörisi Jozwa. — Ei hän niin\ntyhmä ole! Mikäpä karhu ei hunajaa nuolisi? Mutta miksi kiirehtiä? Eikö\nole parempi ensin odottaa ja katsoa, mitä miehiä hän on? Isä Kassyan,\nsanokaa kaunistelematta mitä hänestä tiedätte, älkääkä siinä istua\nkuhnustelko niinkuin jänis keskipäivällä!\n\n— En kaunistele enkä kuhnustele, ajattelen vain, mitä sanoa, — vastasi\nukko. — Me emme tahdo herra Kmicicille mitään pahaa, älköönkä hänkään\nmeille! Amen!\n\n— Kunhan vain on mielemme mukaan, — lisäsi Jozwa.\n\nNeiti Billewicz rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi ylpeä sävy äänessä:\n\n— Muistakaa, hyvät herrat, ettemme puhu mistään palvelijasta. Hän\ntäällä isäntä tulee olemaan ja hänen tahtonsa ylinnä, eikä meidän. Hän\non myös oleva minun holhoojani.\n\n— Merkitseekö tämä sitä, että meidän ei enää pidä sekaantua sinun\nasioihisi? — kysyi Jozwa.\n\n— Se merkitsee sitä, että teidän tulisi olla hänen ystäviään, kuten\nhän haluaa olla teidän. Hänhän täällä suojelee kunkin omaisuutta, jota\nkukin siitä huolimatta saa käyttää mielensä mukaan. Eikö totta, isä\nPakosz?\n\n— Totisesti totta! — vastasi Pacunelen ukko. Mutta Jozwa kääntyi\nuudestaan vanhan Butrymin puoleen:\n\n— Älkää kuhnustelko, isä Kassyan!\n\n— Enhän minä... ajattelen vain...\n\n— Sanokaa pois, mitä ajattelette!\n\n— Mitäkö ajattelen? Kas näin minä ajattelen!... Herra Kmicic on\njalosukuinen, ylhäistä verta, mutta me tavallista maa-aatelia.\nSitäpaitsi hän on kuuluisa soturi, joka yksin on pitänyt puoliaan\nvihollista vastaan, kun kaikki muut ovat laskeneet miekkansa maahan.\nJumala suokoon, että meillä olisi enemmän sellaisia miehiä! Mutta\nhänen asetoverinsa ovat aivan roskaväkeä!... Hyvä naapurini Pakosz,\nmitä kuulittekaan Domaszewiczeilta?... Että he ovat kunniattomia\nmiehiä, mikä mistäkin rikoksesta tuomittu. Hiiden hurttia! He ovat\nvihollista vahingoittaneet, se on totta, mutta myöskin maan asukkaita.\nHe polttavat, ryöstävät ja harjoittavat väkivaltaa missä ikänä\nliikkuvatkin! Jos he ovat siellä tappaneet ja lyöneet, niin sellaista\nvoi sattua kelle kunnon miehelle hyvänsä, mutta he ovat, kuulemma,\neläneet ihan kuin tataarit ja olisivatkin jo varmaan nääntyneet\nvankityrmissä, jollei herra Kmicic olisi ottanut heitä suojelukseensa.\nHe ovat hänessä kiinni kuin paarmat kesällä hevosissa. Nyt he ovat\ntulleet tänne, ja kaikki tietävät jo, mitä miehiä he ovat. Jo\nensimmäisenä päivänä he Lubiczissa ammuskelivat maaliin Billewiczien\nmuotokuviin, mitä herra Kmicicin ei olisi pitänyt sallia, koska\nBillewiczit ovat hänen hyväntekijöitään.\n\nOleńka peitti käsillä silmänsä.\n\n— Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista!\n\n— On, sillä se on totta! Hän antoi ampua henkilöitä, joiden\nsukulaiseksi hän tahtoo tulla. Ja sitten he veivät sisälle talon\ntyttöjä irstaillakseen!... Hyi olkoon! Sellaista ei meillä vielä\nmilloinkaan ole ollut!... Jo ensimmäisenä päivänä ammuskellaan ja\nirstaillaan! Ensimmäisenä päivänä!...\n\nVanha Kassyan suuttui ja alkoi koputella sauvallaan lattiaan. Oleńkan\nkasvoille nousi tumma, puna. Jozwa puuttui puheeseen:\n\n— Entä herra Kmicicin sotaväki Upitassa? Onko se sen parempaa?\nMillaisia upseerit, sellaisia soltutkin! Herra Sollohubin karja on\nvarastettu, ja väitetään, että Kmicicin miehet ovat sen tehneet. Tervan\najossa olevia Mejzagolskin talonpoikia he ovat tappaneet yleisellä\nmaantiellä. Herra Sollohub on matkustanut Hlebowizin luo valittamaan.\nNyt Upitassa taas mellastetaan! Kaikki tämä on Jumalaa vastaan!\nRauhallista on täällä ennen ollut, mutta nyt pitää nukkua ladattu pyssy\nvieressä, ja minkätähden?... Sentähden, että herra Kmicic kumppaneineen\non saapunut paikkakunnalle.\n\n— Jozwa hyvä, älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, — valitti Oleńka.\n\n— Kuinka minun sitten pitää puhua? Jos herra Kmicic on syytön, niin\nmiksi hän pitää sellaisia miehiä? Miksi hän asuu sellaisten kanssa?\nSanokaa hänelle, että hän ajaa ne hiiteen tai antaa pyövelille, muuten\ntäällä ei tule olemaan rauhallista! Onko kuultu moista, että ammutaan\nmuotokuvia ja julkeasti harjoitetaan irstasta elämää! Koko paikkakunta\npuhuu vain tästä.\n\n— Mitä voin minä tehdä? — kysyi Oleńka. — He ovat kaiketi kehnoja\nmiehiä, mutta hän on kuitenkin heidän kanssaan sotaa käynyt. Mahtaisiko\nhän ajaa heidät pois minun pyynnöstäni?\n\n— Jollei hän aja, - murahti Jozwa, — on hän itse samanlainen!\n\nAleksandra-neidin veri alkoi kuohua, kun hän ajatteli sellaisia\ntovereita — murhamiehiä ja roistoja.\n\n— Niin tapahtukoon! Hänen on ajettava heidät tiehensä! Valitkoon minun\nja heidän välillään. Jos on totta mitä puhutte — ja siitä otan selvän\nvielä tänään — niin sitä en suo hänelle anteeksi. Olen vain yksinäinen\nja orpo tyttö, ja, heitä on kokonainen joukko asestettuja, mutta minä\nen pelkää...\n\n— Me autamme sinua! — sanoi Jozwa.\n\n— Kautta Jumalani! — lausui Oleńka yhä kiihtyneemmin, — tehkööt mitä\nhaluavat, mutta ei ainakaan täällä, Lubiczissa... Olkoot millaisia\nhyvänsä, se on heidän asiansa, siitä vastatkoon heidän päänsä, mutta\nälkööt vietelkö herra Kmiciciä irstautta harjoittamaan!... Häpeällistä!\nLuulin heitä vain hurjiksi sotilaiksi, mutta nyt näenkin kuinka kehnoja\nhe ovat. Niin, niin, pahuus loisti heidän silmistään, mutta minä,\nhölmö, en ymmärtänyt. Hyvä on! Kiitän teitä, että avasitte silmäni\nnäkemään... Nyt tiedän mitä on tehtävä.\n\nViha valtasi Oleńkan sydämen, ja kiukku kasvoi kasvamistaan Kmicicin\ntovereita kohtaan. Mutta kyllä hän olikin julmasti loukkaantunut sen\nrakkauden ja luottamuksen tähden, jolla hän oli antautunut herra\nKmicicille. Hän häpesi sekä hänen että omasta puolestaan ja etsi nyt\nsyyllisiä, joihin olisi voinut vihansa purkaa.\n\nOleńka aikoi sanoa jotakin, mutta purskahti yht'äkkiä itkemään.\n\nMiehet lohduttivat häntä, mutta turhaan. Heidän lähdettyään tunsi\nAleksandra-neiti harmia heitäkin kohtaan. Ylpeä neiti oli julmasti\nloukkaantunut myöskin siitä, että hänen oli täytynyt puolustaa\nKmiciciä. Ja nuo toverit! Jo heitä ajatellessaan puristi hän kätensä\nnyrkkiin. Hän näki selvästi edessään herra Kokosinskin, Uhlikin,\nZendin, Kulwiec-Hippocentauruksen ynnä muut ja luki heidän kasvoistaan,\nmitä ensin ei ollut niissä nähnyt: kehnoutta! Tähän saakka hänelle\ntuntematon tunne alkoi nyt saada hänet valtoihinsa; se oli viha.\n\nHetki hetkeltä kasvoi hänen harminsa myöskin Kmiciciä kohtaan.\n\n— Mikä häpeä! — kuiskasivat hänen kalpeat huulensa. — Iltaisin hän on\npalannut täältä kotiinsa sellaisten tyttöjen luo.\n\nHän tunsi nöyryytystä. Raskas taakka painoi hänen rintaansa ahdistaen\nhengitystä.\n\nUlkona alkoi jo hämärtää, mutta Aleksandra — neiti käveli yhä nopein\naskelin edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan kiehui vieläkin. Hän\nei ollut mikään nöyrä luonne, joka ilman taistelua alistui kohtaloonsa:\ntytön suonissa virtasi soturin verta. Hänen mielensä olisi tehnyt\naloittaa heti sota tuota pahain henkien joukkoa vastaan — heti. Mutta\nmitä hän kykeni tekemään?... Ei mitään! Hän saattoi vain itkien\nrukoilla Andrzejta ajamaan kehnot asetoverinsa matkoihinsa. Entä jollei\nhän suostu siihen?...\n\n— Jollei suostu...\n\nHän ei uskaltanut vielä ajatella sitä.\n\nNeidin mietteet keskeytyivät, sillä sisään astui nuorukainen kantaen\npuita uuniin. Samassa juolahti Oleńkan mieleen odottamaton ajatus.\n\n— Kostek! — sanoi hän, — aja heti Lubicziin. Jos herra Kmicic on\npalannut kotiin, niin pyydä häntä tulemaan luokseni, jollei, niin tuo\nvouti, vanha Znikis, muassasi tänne. Mutta joudu!\n\nPoika viskasi pivollisen tervaisia lastuja uuniin, pani puita päälle ja\njuoksi ulos.\n\nTuli uunissa alkoi ritistä ja räiskyä. Oleńka tunsi heti helpotusta.\n\n— Ehkä Jumala kääntää vielä kaikki parhain päin, — ajatteli hän, —\nja kuka tietää, vaikk'ei asia olisikaan niin paha kuin holhoojat\nväittivät...\n\nHetken kuluttua hän meni väentupaan katsomaan kehrääjättärien työtä ja,\nBillewiczien vanhan tavan mukaan, laulamaan hengellisiä lauluja.\n\nKahden tunnin kuluttua Kostek palasi kylmästä kontistuneena.\n\n— Znikis on eteisessä! — sanoi poika. — Herra Kmicic ei ollut\nLubiczissa.\n\nOleńka riensi eteiseen. Vouti kumarsi syvään.\n\n— Suokoon Jumala sinulle terveyttä, armollinen neiti...\n\nHe menivät ruokasaliin. Znikis jäi oven suuhun.\n\n— Mitä sinne kuuluu? — kysyi neiti. Talonpoika kohautti olkapäitään.\n\n— Herra ei ole vielä palannut...\n\n— Tiedän, hän on Upitassa. Entä mitä talossa tapahtuu?\n\n— Oh...\n\n— Kuule, Znikis, sinä voit puhua suoraan, sillä yhtäkään hiusta ei\ntule päästäsi putoamaan. Sanotaan, että isäntä on hyvä, mutta hänen\ntoverinsa ilkivaltaisia?\n\n— Ettäkö vain ilkivaltaisia...\n\n— Puhu suoraan.\n\n— En saa, hyvä neiti... pelkään... On kielletty.\n\n— Kuka on kieltänyt?\n\n— Isäntä.\n\n— Vai niin.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus. Oleńka käveli edestakaisin huoneessa huulet\npuristettuina yhteen ja kulmakarvat rypyssä. Znikis seurasi häntä\nsilmillään.\n\nYht'äkkiä neiti pysähtyi voudin eteen.\n\n— Kenen palveluksessa olet?\n\n— Billewiczien. Olen Wodoktysta enkä Lubiczista.\n\n— Sinun ei tarvitse enää palata Lubicziin, vaan saat jäädä tänne. Ja\nkerro nyt kaikki, mitä tiedät!\n\nTalonpoika heittäytyi hänen jalkojensa juureen.\n\n— Armollinen neiti, minä en tahdokaan palata Lubicziin, siellä eletään\nkuin maailman loppu olisi tulossa!... Rosvoja ja murhamiehiä siellä\nvain on... Et tiedä, milloin hetkesi on tullut...\n\nNeiti Billewicz hytkähti, ikäänkuin nuoli olisi häneen iskenyt. Hän\nkalpeni, mutta kysyi rauhallisesti:\n\n— Onko totta, että he ovat ampuneet maaliin Billewiczien muotokuviin?\n\n— Totta on! Ja tyttöjä he raastavat pitkin huoneita, ja joka päivä on\nsamanlaista. Kylässä itketään, kartanossa on Sodoma ja Gomorra! Härkiä\ntapetaan, lampaita myös... Talonpoikia sorretaan... Eilen surmasivat\ntallirengin, vaikka syytön oli...\n\n— Surmasivat tallirengin?!\n\n— Surkeinta on tyttöjen kohtalo. Nyt eivät riitä enää kartanon tytöt,\nvaan nyt niitä ajetaan takaa pitkin kyliä...\n\nSeurasi taas hetken hiljaisuus. Hehkuva puna oli noussut neidin\nkasvoille.\n\n— Milloinka he odottavat isäntää takaisin?...\n\n— He eivät tiedä mistään mitään, mutta kuulin heidän keskenään\njuttelevan, että huomenna täytyy lähteä joukolla Upitaan. Käskivät\nlaittaa hevoset kuntoon. Aikovat ohimennessä ajaa tänne ja pyytää väkeä\nja ruutia, jota saattavat siellä tarvita.\n\n— Tänne?... Hyvä on! Mene nyt tupaan. Lubicziin sinun ei tarvitse enää\npalata.\n\n— Jumala suokoon sinulle terveyttä ja onnea, armollinen neiti!...\n\nAleksandra-neiti tiesi nyt, mitä hän tahtoi ja miten hänen tuli\nmenetellä.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Aikaisin aamulla, ennenkuin naiset\nWodoktysta olivat lähteneet kirkkoon, saapuivat herrat Kokosinski,\nUhlik, Kulwiec-Hippocentaurus, Ranicki, Rekuc ja Zend ratsain koko\nLubiczin asestetun väen etunenässä. Kavaljeerit olivat päättäneet\nlähteä Kmicicin avuksi Upitaan.\n\nAleksandra-neiti astui heitä vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti,\nmutta aivan toisena kuin pari päivää sitten. Hän tuskin nyökäytti\npäätään heidän syviin kumarruksiinsa. Mutta kavaljeerit luulivat,\nettä herra Kmicicin poissaolo teki hänet niin varovaiseksi, eivätkä\naavistaneet mitään.\n\nHerra Kokosinski astui esiin rohkeammin kuin edellisellä kerralla ja\nlausui:\n\n— Armollinen neiti! Matkalla Upitaan me poikkesimme tänne pyytämään\nruutia ja pyssyjä ja apuväkeä. Me otamme Upitan rynnäköllä ja iskemme\nvähäisen porvarien suonta.\n\n— Minua ihmetyttää, — vastasi Aleksandra-neiti, — että te lähdette\nUpitaan, vaikka, kuten itse kuulin, herra Kmicic käski teitä pysymään\nrauhallisesti Lubiczissa, ja hän on kai se, joka käskee, ja te\ntottelette.\n\nKavaljeerit silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Zend pani huulensa\nsuppuun, ikäänkuin hän olisi aikonut visertää jonkin linnun äänellä, ja\nKokosinski siveli leveällä kämmenellä otsaansa.\n\n— Totta totisesti! — sanoi hän. — Joku sivullinen voisi luulla, että\narmollinen neiti puhuu herra Kmicicin rengeille! Meidän oli kyllä määrä\npysyä kotona, mutta kun neljä päivää on jo kulunut eikä Jendrusta vain\nkuulu, niin me tulimme vakuutetuiksi, että siellä on syntynyt hurja\nmellastus, jossa meidänkin miekkamme voisivat olla tarpeen.\n\n— Herra Kmicic ei lähtenyt mellastamaan, vaan omavaltaisia sotilaita\nkurittamaan, mikä teillekin voi sattua, jollette noudata hänen\nkäskyjään. Sitäpaitsi mellastus vain kasvaisi, jos te siellä mukana\nolisitte.\n\n— Vaikea meidän on väitellä armollisen neidin kanssa. Pyydämme vain\naseita ja väkeä.\n\n— En anna aseita enkä väkeä!\n\n— Kuulenko oikein? — ihmetteli Kokosinski. — Eikö armollinen neiti siis\nanna? Ettekö halua auttaa Jendrusta? Tahdotteko, että häntä kohtaisi\nonnettomuus?\n\n— Pahin onnettomuus, mikä häntä voi kohdata, on teidän seuranne!\n\nNeidin silmät alkoivat säihkyä. Hän nosti päänsä ja astui muutaman\naskelen noita huimapäitä kohti, jotka ällistyneinä peräytyivät.\n\n— Petturit! — suutahti hän. — Kuin pahat henget te viekoittelette häntä\nsyntiin! Mutta minä tunnen teidät nyt, tiedän teidän irstailunne ja\nkehnot tekonne, Laki etsii teitä, ihmiset kääntyvät inhoten luotanne,\nja kenelle lankeaa häpeä? — Hänelle, te kunniattomat roistot!\n\n— Kautta kunniani! Toverit, kuuletteko? — huusi Kokosinski. — Mitä tämä\non? Emmehän vain torku, asetoverini?\n\nNeiti Billewicz astui vielä askelen eteenpäin ja tiuskaisi osoittaen\novea:\n\n— Ulos!\n\nRitarit kalpenivat, eikä kukaan saanut sanaakaan suustaan. Toiset\npurivat hammasta, toiset sivelivät miekkansa kahvaa, ja silmät\nsalamoivat ennustaen pahinta. Mutta tämä talo oli mahtavan Kmicicin\nsuojeluksen alainen, ja tuo röyhkeä neiti oli hänen kihlattunsa. Ei\nauttanut muu kuin niellä kiukkunsa. Aleksandra-neiti osoitti yhä ovea\nsilmät salamoita sinkahutellen.\n\nVihdoin herra Kokosinski sanoi vihasta tukahtuvalla äänellä:\n\n— Koska meidät on täällä vastaanotettu näin kohteliaasti... niin...\nmeillä ei muu neuvoksi kuin... kumartaa... armolliselle emännälle ja\nlähteä... kiittäen vieraanvaraisuudesta...\n\nSen sanottuaan hän tahallaan kumarsi hyvin syvään ja hänen jäljessään\nmuut, ja sitten he lähtivät. Kun ovi oli sulkeutunut viimeisen jälkeen,\nvaipui Oleńka uupuneena nojatuoliin, sillä hänen voimansa eivät olleet\nniin kestävät kuin tahtonsa.\n\nMetsän läpi häämötti jo Wolmontowicze, jota kohti kavaljeerit\nlaskettivat täyttä laukkaa, sillä pakkanen oli pureva ja Upitaan oli\nvielä pitkälti. Mutta keskellä kylää heidän täytyi hiljentää vauhtia,\nsillä leveä kylätie oli täynnä kansaa, kuten tavallisesti sunnuntaisin.\nButrymit tyttärineen ja sisarineen palasivat, kuka käyden, kuka ajaen,\njumalanpalveluksesta Mitrunysta. Miehet katselivat tuntemattomia\nratsastajia puoleksi arvaillen keitä he olivat. Tytöt, jotka jo olivat\nkuulleet puhuttavan irstaasta elämästä Lubiczissa ja herra Kmicicin\npaikkakunnalle tuomista kuuluisista rehkijöistä, katselivat heitä\nsitäkin uteliaammin. Kavaljeerit ratsastivat ylpeästi, sotilaallisessa\nasennossa, yllään samettiset nutut ja päässä ilveksennahkaiset lakit.\nSaattoi heti huomata, että he olivat sotilaita: katse oli ylpeä,\nröyhkeä, oikea käsi puuskassa, pää takakenossa. Ketään väistämättä he\najoivat rinnakkain ja huusivat tuon tuostakin: - Pois tieltä! Joku\nButrymeista katseli heitä jo pahasti alta silmäkulmain, mutta väistyi\nkuitenkin.\n\n— Katsokaa, hyvät herrat, — sanoi Kokosinski, -. millaisia talonpoikia\ntäällä on: kyräävät kuin vihaiset sonnit tai mulkoilevat kuin sudet.\n\n— Mutta tytöt sitävastoin ovat suloisia...! — huudahti Rekuc\ninnostuneesti.\n\nÄänekkäästi jutellen he olivat saapuneet halki kylän ja jatkoivat\nmatkaa täyttä laukkaa. Puolisen tuntia ajettuaan he saapuivat\nDoly-nimiselle kapakalle, joka oli puolivälissä Wolmontowiczea ja\nMitrunya. Butrymit pysähtyivät tavallisesti kirkkomatkalla siihen\nlepuuttamaan ja lämmittelemään jäseniään kylminä vuodenaikoina. Kapakan\npihamaalla kavaljeerit huomasivat useita rekiä ja satuloituja hevosia.\n\n— Nouskaamme juomaan viinaa, muuten tässä tulee kylmä! — ehdotti\nKokosinski.\n\n— Eipä ole hullummaksi! — vastasi yksimielinen kuoro.\n\nHe nousivat hevosilta, sitoivat ne ja astuivat suureen, hämärään\ntupaan, jossa oli paljon kansaa. Toiset istuivat penkeillä, toiset\nseisoskelivat tarjoilupöydän edessä juoden lämmitettyä olutta, hunajaa\ntai viinaa. He olivat kaikki Butrymeja, kookkaita, synkännäköisiä ja\nharvasanaisia talonpoikia. Heillä oli yllään harmaat sarkatakit ja\nnahkaiset vyöt, joissa riippui rautakahvainen miekka. Tämä pukujen\nyhdenkaltaisuus vaikutti sen, että he olivat kuin sotajoukkoa. Useimmat\nheistä olivat jo ikämiehiä, päälle kuudenkymmenen, tai nuorukaisia,\nalle kahdenkymmenen. Nämä olivat jääneet kotiin pitämään huolta\ntalvitöistä; muut, miehet parhaassa iässä, olivat lähteneet yleiseen\nkutsuntaan.\n\nNähtyään orszalaiset kavaljeerit he poistuivat tarjoilupöydän luota\nja alkoivat syrjästä katsella tulijoita, joitten kaunis puku heitä\nmiellytti. »Ovatko nuo Lubiczista?» — kysyi joku. — »Ovat. Herra\nKmicicin kumppaneita!» - »Vai heitä ovat?» — »Heitä juuri!»\n\nKavaljeerit istuutuivat pöydän ääreen juomaan viinaa ja katsoa\ntirkistelivät ympärilleen, sillä huone oli hämärä. Ikkunat olivat lumen\npeitossa, ja suuri takka, jossa tuli paloi, oli muutamain selin tupaan\npäin istuvain takana.\n\nJuoma alkoi lämmittää kavaljeerien jäseniä, ja heidän iloinen\nmielialansa, joka oli Wodoktyn tapahtuman johdosta ollut niin\npainuksissa, alkoi nousta. Zend rupesi yht'äkkiä rääkkymään kuin varis,\nja niin hyvin, että kaikki katsoivat häneen.\n\nKavaljeerit nauroivat, Butrymit lähestyivät suut hymyssä, etenkin\nnuoret, jotka olivat rotevia, hartiakkaita, punaposkisia poikia. Takan\nääressä istuvat kääntyivät ympäri, ja Rekuc ensimmäisenä huomasi, että\nhe olivat naisia.\n\nZend sulki silmänsä ja rääkkyi rääkkymistään. Yht'äkkiä hän vaikeni,\nja hetken kuluttua alkoi kuulua metsäkoiran kynsissä potkivan jäniksen\nvikinää; jänis korahteli ja vikisi yhä heikommin ja heikommin, vingahti\nepätoivoisesti ja vaikeni iäksi. Mutta sensijaan saatiin kuulla\nuroshirven mahtavaa mylvintää sen naarasta vainutessa.\n\nButrymit seisoivat hämmästyneinä paikallaan, vaikka Zend oli jo\nvaiennut. He odottivat saavansa kuulla vielä jotakin, mutta kuulivatkin\nvain Rekucin kimakan äänen:\n\n— Takan luona istuu lintusia!\n\n— Todellakin! — virkkoi Kokosinski varjostaen kädellä silmiään.\n\n— Todellakin! — toisti Uhlik. — Niin pimeä täällä on, etten sitä\nennemmin huomannut.\n\n— Mitähän heillä on tekeillä?\n\n— Ehkä ovat tulleet tanssimaan.\n\n— Antakaahan olla, minä kysyn! — sanoi Kokosinski. Ja koroittaen\näänensä hän huusi:\n\n— Suloiset tyttäret, mitä te siellä takan ääressä teette?\n\n— Jalkoja lämmitämme! — vastasivat hennot äänet.\n\nKavaljeerit nousivat ja lähestyivät uunia. Pitkällä penkillä istui\nkymmenkunta naista, nuorta ja vanhaa, pitäen paljaita jalkojaan tukilla\ntulen ääressä.\n\n— Vai niin, armolliset naiset lämmittävät jalkojaan? — kysyi Kokosinski.\n\n— Niin, niitä paleltaa.\n\n— Sieviä jalkoja! — vikisi Rekuc kumartuen tukille.\n\n— Anna olla! — tiuskaisi yksi tytöistä.\n\n— Minulla on parempi keino kylmettyneille jaloille, ja se on: tanssi.\n\n— No tanssitaan sitten! — huusi herra Uhlik.\n\n— Ei tässä tarvita viuluja, kun minä soitan teille tshekanikkaani.\n\nJa otettuaan vyössä, miekan vieressä, riippuvasta kotelosta tuon\nvälttämättömän soittimensa hän alkoi soittaa, mutta kavaljeerit\nastuivat kumartaen naisten luo ja rupesivat kiskomaan heitä penkiltä.\nNaiset olivat vastustelevinaan, mutta todellisuudessa heillä ei ollut\nmitään tanssia vastaan näin sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen. Ehkä\nmiehetkin olisivat antaneet temmata itsensä mukaan, jollei »kumppanien»\nmaine olisi ollut niin yleisesti tunnettu asia Wolmontowiczessa. Ontuva\nJozwa Butrym nousi penkiltään, lähestyi Kulwiec-Hippocentaurusta,\ntarttui hänen rintamuksiinsa ja sanoi äreästi:\n\n— Jos haluatte tanssia, niin ehkä ensin minun kanssani?...\n\nKulwiec-Hippocentaurus rypisti kulmakarvojaan ja alkoi kiihkeästi\nkiertää viiksiään.\n\n— Ensin tyttöjen kanssa, — sanoi hän, — mutta ehkä sitten teidän\nkanssanne...\n\nRanicki juoksi siihen kasvot hehkuvina; hän aavisti tappelun olevan\ntulossa.\n\n— Mitä sinä siinä vastustelet? — kysyi hän vieden kätensä miekankahvaan.\n\nUhlik herkesi soittamasta, ja Kokosinski huusi:\n\n— Hei, pojat! Riviin! Riviin!\n\nMutta Butrymit olivat myös alkaneet ryhmittyä Jozwan ympärille möristen\nkuin karhut.\n\n— Mitä te tahdotte? Tappeluako, vai mitä? — kysyi Kokosinski.\n\n— Mitäs se sinulle kuuluu? Mene matkoihisi! — vastasi Jozwa tyynesti.\n\nRanicki, joka parhaiten piti huolta siitä, ettei kulunut päivää ilman\ntappelua, iski miekkansa kahvalla Jozwan rintaan, että jymähti, ja\nhuusi:\n\n— Lyökää!\n\nMiekat välähtivät, naiset kirkuivat. Mellastus oli hirvittävä. Yht'äkkiä\njättiläinen Jozwa riuhtaisihe rytäkästä, sieppasi pitkän, painavan\npenkin pöydän luota ja nosti sen ilmaan kuin lastun.\n\nPöly pöllähti ja peitti tappelevat. Alkoi kuulua valitushuutoja...\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nSaman päivän illalla herra Kmicic saapui Wodoktyyn, mukanaan muutama\nsata miestä, jotka hän aikoi lähettää suurhetmanille Kiejdanyyn.\nHän oli tullut huomaamaan, että niin pieni kaupunki kuin Upita oli\nsopimaton majoituspaikaksi suuremmalle joukolle sotilaita, jotka olivat\nhurjia ja pelkäsivät ainoastaan päällikköään. Tarvitsi vain vilkaista\nherra Kmicicin vapaaehtoisiin tullakseen vakuutetuksi, että huonompaa\nväkeä oli vaikea löytää koko valtakunnasta. Mutta Kmicic ei olisi\nvoinut parempaa saadakaan, sillä suurhetmanin kärsittyä tappion oli\nvihollinen vallannut koko maan, ja vakituisten liettualaisten joukkojen\njäännökset olivat vetäytyneet joksikin aikaa Birźeen ja Kiejdanyyn\njärjestäytyäkseen siellä uudelleen. Aatelisista rohkeimmat olivat\nkuninkaan kiertokirjeen kutsusta lähteneet Grodnoon, joka oli määrätty\nyleiseksi varustuspaikaksi. Mutta, ikävä kyllä, oli vain vähäisen\nsellaisia, jotka noudattivat kiertokirjeen määräystä, ja ne, jotka\nseurasivat velvollisuutensa ääntä, läksivät niin hitaasti liikkeelle,\nettei ollut ketään vihollista vastustamassa, lukuunottamatta\nherra Kmiciciä, jota innostuttivat enemmän sotaseikkailut kuin\nisänmaanrakkaus. On näin ollen ymmärrettävää, että vakituisten\njoukkojen ja aatelisten puutteessa hän haali kokoon sellaista väkeä\nkuin sai: joko sellaisia, joille velvollisuus astua hetmanin lippujen\nalle ei merkinnyt mitään, tai sellaisia, joilla ei ollut mitään\nmenetettävää. Täten liittyi häneen kodittomia tyhjäntoimittajia, miehiä\nalimmista kansankerroksista, sotaväestä paennutta palvelusväkeä ja\nerilaisia rikoksentekijöitä. Nämä toivoivat turvaa lipun suojassa,\nmutta myöskin sotasaalista. Kmicicin rautaisissa kourissa he muuttuivat\nrohkeiksi sotureiksi, rohkeiksi ihan mielettömyyteen saakka, ja jos\nitse Kmicic olisi ollut lainkuuliainen kansalainen, olisi hän voinut\ntehdä valtakunnalle suuria palveluksia. Mutta Kmicic oli omavaltainen\nsoturi, jonka veri poltti alati kuin tuli. Sitäpaitsi, mistäpä hän\nolisi ottanut muonavarat, aseet ja hevoset, kun hän vapaaehtoisena\nei saanut minkäänlaista kannatusta valtakunnan rahastosta? Sentähden\nhän otti väkivallalla, usein viholliselta, useinpa myös omilta\nmaanmiehiltä. Mutta vastustusta hän ei sietänyt, ja vähimmästäkin\nsellaisesta hän rankaisi ankarasti.\n\nAlituisissa taisteluissa ja hyökkäyksissä hän oli villiintynyt ja\ntottunut verenvuodatukseen siinä määrin, että tuskin mikään saattoi\nliikuttaa hänen luonnostaan hyvää sydäntään. Hän piti sellaisista\nmiehistä, jotka olivat valmiita kaikkeen eivätkä säikkyneet mitään.\nPian hänen nimensä sai pahaa ennustavan kaiun. Pienemmät vihollisjoukot\neivät uskaltaneet ulos kaupungista eikä leireistä seuduilla, missä\ntämä partiosoturi liikkui. Mutta myöskin paikkakuntain sodasta\nkärsineet omat asukkaat pelkäsivät häntä melkein kuin vihollista.\nEtenkin silloin, kun joukkoja ei johtanut Kmicic itse, vaan joku hänen\nupseereistaan, kuten Kokosinski, Uhlik, Kulwiec, Zend tai villi ja\nverenhimoinen, joskin jalosukuinen Ranicki. Silloin saattoi täydellä\nsyyllä kysyä: ovatko he puolustajia vai hyökkääjiä? Toisinaan Kmicic,\nmillä tuulella sattui olemaan, rankaisi omia miehiäänkin armottomasti,\nmutta tavallisesti hän asettui heidän puolelleen välittämättä\noikeudesta, kyynelistä ja ihmishengistä.\n\nSellainen oli Kmicicin sotajoukko.\n\nNyt hän toi roskajoukkonsa pois Upitasta lähettääkseen sen Kiejdanyyn.\nKun joukko pysähtyi Wodoktyn edustalle, ja Aleksandra-neiti huomasi\nsen ikkunasta, niin hän ihan säikähti; sellaiselta rosvojoukko näytti.\nJokainen oli puettu eri tavalla: millä oli viholliselta anastettu\nkypärä päässä, millä kasakkalakki, hattu tai muu reuhka, toisilla oli\nyllä haalistunut samettinuttu, toisilla turkki, ja aseina oli pyssyjä,\nkeihäitä, kirveitä. Hevoset olivat laihoja, pörröisiä, ja valjaat\nkenellä puolalaiset, kenellä venäläiset tai turkkilaiset. Oleńka\nrauhoittui vasta sitten, kun herra Andrzej, reippaana ja iloisena kuten\naina, hyökkäsi huoneeseen ja tulisesti suuteli hänen käsiään.\n\nOleńka oli päättänyt ottaa hänet vastaan kylmästi ja ankarasti, mutta\nhän ei voinut voittaa sitä iloa, minkä soturin tulo aiheutti. Muuten\nlienee tässä ollut naisen kavaluuttakin mukana, sillä täytyihän Oleńkan\nkertoa Andrzejlle ajaneensa hänen toverinsa pellolle, jota varten\nhänen tuli saada soturi puolelleen. Sitäpaitsi tulija tervehti niin\nvilpittömällä rakkaudella, että paha mieli suli kuin lumi auringon\npaahteessa.\n\n»Hän rakastaa minua... epäilemättä», — ajatteli Oleńka. Mutta Andrzej\nsanoi:\n\n— Minun oli siellä niin ikävä, että olin polttaa koko Upitan\npäästäkseni mitä pikimmin luoksesi. Senkin upitalaiset!\n\n— Olin jo rauhaton ja pelkäsin, että siellä on syntynyt tuima taistelu.\nJumalan kiitos, että tulitte!\n\n— Taistelu? Sotilaat iskivät vain vähäisen kaupunkilaisten suonta...\n\n— Ja rauha palasi?\n\n— Kohta kerron kaikki, silmäteräni, kunhan olen hiukan levähtänyt,\nsillä olen väsyksissä. Oli kuinka täällä on lämmin ja niin suloista\nkuin paratiisissa. Tässä tahtoisin istua ikäni ja katsella noita\nkauniita silmiä... Mutta eipä olisi hullummaksi saada juoda jotakin\nlämmintä, sillä ulkona on aikamoinen pakkanen.\n\n— Käsken heti lämmittää teille viiniä.\n\n— Lähetäpäs samalla lekkerillinen viinaa niille hirtehisille sinne\nulos ja anna heille lupa mennä talliin lämmittelemään. Viluisia ja\nkonttaisia ovat.\n\n— Koska he ovat Kmicicin sotilaita, niin pidettäköön heistä hyvää\nhuolta.\n\nJa Oleńka hymyili niin, että Kmicicin sielua sykähdytti, ja poistui\nhiljaa kuin kissa tupaan antamaan määräyksiä palvelijoille.\n\nKmicic rupesi astelemaan pitkin huonetta ja tuumimaan, miten hän\nparhaiten kertoisi Oleńkalle, mitä Upitassa oli tapahtunut.\n\n— Täytyy tunnustaa hänelle totuus, - jupisi hän. — Ei tässä muuta\nneuvoksi... sillä muuten toverini nauraisivat minulle ja alkaisivat\ntaas puhua talutusnuorasta...\n\nJa hän käveli ja tuumi nyyhtäen viiksiään ja raapien korvallistaan.\nVihdoin hän tuli kärsimättömäksi, kun Oleńkaa ei kuulunut.\n\nTulipa silloin eräs poika tuoden kynttilää ja kumartaen hyvin syvään,\nmennen samassa menojaan, ja hänen jäljessään itse ihana emäntä kiiltävä\ntinalautanen kummassakin kädessä. Toisella lautasella oli kannu täynnä\nhöyryävää unkarilaista viiniä, toisella lasinen tuoppi, jossa oli\nKmicicien vaakuna. Ukko Billewicz oli saanut tuopin kerran lahjaksi\nAndrzejn isältä.\n\nHerra Andrzej harppasi emännän luo.\n\n— Aha! — huudahti kavaljeeri. — Nyt ovat molemmat kätesi kiinni, nyt et\npelastu!\n\nJa Kmicic kumartui lautasten yli, ja Oleńka taivutti vaalean päänsä\ntaaksepäin suojanaan vain viinikannusta nouseva höyrypilvi.\n\n— Kas sitä petturia! Annahan, hyvä mies, minun olla rauhassa, muuten\npudotan viinin!...\n\nMutta ritari ei antanut uhkauksen peloittaa itseään. Sitten hän\nhuudahti:\n\n— Hyvä Jumala, sinun suloutesi sekoittaa järkeni!\n\n— Se on tainnut sekaantua jo aikoja sitten... Istukaa, istukaa!\n\nKmicic istuutui tottelevasti. Oleńka täytti tuopin.\n\n— Ja nyt haluan kuulla, miten tuomitsitte syyllisiä Upitassa.\n\n— Upitassa? Kuin itse Salomon!\n\n— Jumalan kiitos!... Tahtoisin, että kaikki paikkakuntalaiset\npitäisivät teitä oikeudenmukaisena miehenä. Mutta miten siellä kävi?\n\nKmicic joi viiniä, hengähti ja alkoi:\n\n— Minun täytyy kertoa alusta alkaen. Näin tapahtui: kaupunkilaiset\nvaativat muonitusvaltakirjaa suurhetmanilta tai valtiovarainhoitajalta.\n»Te», sanoivat he sotilaille, »olette vapaaehtoisia ettekä voi vaatia\nmitään. Asunnon annamme teille armosta, mutta muonaa vasta sitten, kun\nsaamme varmuuden siitä, että se maksetaan.»\n\n— Olivatko he oikeassa vai eivätkö?\n\n— Lain mukaan he olivat oikeassa, mutta sotilailla oli sapelit,\nja kuten ennenkin oli nytkin oikeassa se, jolla sapeli oli. Ja\nsotilaat sanoivat: »Kyllä me kohta kirjoitamme teille valtakirjat\nselkänahkaanne!» Alkoi tappelu. Pormestari ja kaupunkilaiset\nsulkeutuivat eräälle kadulle, ja minun mieheni hyökkäsivät, paukauksia\nvaihdettiin. Sotilaat sytyttivät peloitukseksi kaksi vajaa tuleen ja\nmuutamia porvareita jo rauhoittivat...\n\n— Mitenkä rauhoittivat?\n\n— Joka saa sapelista pääkalloonsa, se vasten tahtoaankin rauhoittuu.\n\n— Hyvä Jumala, sehän on murhaa!\n\n— Juuri silloin minä saavuin perille. Sotilaat tulivat heti luokseni\nvalittamaan kurjuutta, jota saivat syyttömästi kärsiä. »Vatsa on\ntyhjä», sanoivat, »mitä tehdä?» Käskin pormestarin tulla luokseni. Hän\nmietti kauan, mutta saapui vihdoin kolmen miehen kanssa, ja he alkoivat\nheti itkeä: »Ei niillä valtakirjoilla olisi niin väliä ollut, mutta\nmiksi meitä tapetaan, miksi poltetaan kaupunkia? Me olisimme antaneet\nheille hyvällä sekä ruokaa että juomaa, mutta he vaativat lihaa,\nhunajaa ja muita herkkuja, ja me olemme itse köyhiä eikä ole meillä\nsellaisia. Aiomme hakea turvaa oikeudelta, jolloin teidän armonne\nvastatkoon sotilaistaan.»\n\n— Jumala teitä palkitkoon, jos menettelitte oikeuden mukaisesti! —\nhuudahti Oleńka.\n\n— Jos menettelin?...\n\nHerra Andrzej vinkuroi kuin koulupoika, joka on joutunut kiinni\nvilpistä, ja alkoi sivellä otsaansa.\n\n— Kuningattareni!... Aarteeni! — alkoi hän vihdoin valittavalla\näänellä. — Älä vain suutu minulle...\n\n— Mitä nyt taas olette tehnyt? — kysyi Oleńka rauhattomasti.\n\n— Käskin antaa pormestarille ja hänen kolmelle neuvosmiehelleen sata\nparia raippoja! — päästi herra Andrzej kuin yhdellä henkäyksellä.\n\nOleńka ei vastannut mitään. Hän kiersi kätensä polviensa ympäri, painoi\npäänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n— Lyö pääni poikki! — huudahti Kmicic, — kunhan et vain suutu... En ole\nvielä tunnustanut kaikkea...\n\n— Ettekö vielä kaikkea? — huokasi Oleńka.\n\n— Sitten he lähettivät Poniewieźiin apua hakemaan. Saapui sata hölmöä\nsolttua ja muutamia upseereita. Soltuille me annoimme heti matkapassin,\nmutta upseereita — älkää Herran tähden vain suuttuko — upseereita\nkäskin ajamaan alastomina pitkin lunta, kuten kerran herra Tumgratia\nOrszassa...\n\nNeiti Billewicz nosti päänsä; hänen ankarat silmänsä säihkyivät, ja\nhänen kasvoilleen nousi puna.\n\n— Teillä ei ole häpyä eikä omaatuntoa! — sanoi hän.\n\nKmicic katsoi häneen ihmetellen, oli hetken vaiti ja kysyi sitten\ntoisenlaisella äänellä:\n\n— Puhutko tosissasi vaiko muuten vain?\n\n— Tosissani! Sellainen teko sopii pakanalle, vaan ei ritarille!...\nTahtoisin suojella mainettanne, mutta nyt minua hävettää se, että\ntuskin olette saapunut, kun jo kaikki paikkakuntalaiset osoittavat\nteihin kuin rosvoon!\n\n— Mitä minä teidän paikkakuntalaisistanne! Yksi rakki vartioi kymmentä\ntupaa, ja sittenkin on sillä vähän työtä.\n\n— Mutta yhdelläkään näistä tupalaisista ei ole häpeän tahraa nimessään.\nYhtäkään ei ole oikeudessa tuomittu, paitsi teitä!\n\n— Oh, älä sure sitä! Meidän valtakunnassamme on herra kukin, jolla on\nmiekka ja miehiä. Mitä he minulle mahtavat? Miksi heitä pelkäisin?\n\n— Jollette pelkää ketään, niin tietäkää, että minä pelkään Jumalan\nvihaa... ja ihmisten kyyneleitä minä pelkään ja vääryyttä. Mutta\nhäpeätä en tahdo jakaa kenenkään kanssa! Vaikka olenkin heikko tyttö,\nniin rakastan nimeni kunniaa enemmän kuin moni muu, joka sanoo olevansa\njalosukuinen ritari.\n\n— Kautta Jumalani, älä uhkaa minua rukkasilla, sillä et tunne minua\nvielä!\n\n— Oh, isoisäni varmaan ei myöskään teitä tuntenut!\n\nKmicicin silmät alkoivat säihkyä, mutta Oleńkassa alkoi Billewiczien\nveri kiehua.\n\n— Uhatkaa minua vain! — sanoi tyttö rohkeasti, — minä en pelkää, vaikka\nolenkin yksin ja teillä on koko komppania roistoja käskettävänänne!\nOikeus on minun turvani!... Luuletteko, etten tiedä teidän\nLubiczissa ampuneen maaliin Billewiczien muotokuviin ja viettäneen\npalvelustyttöjen kanssa irstasta elämää?... Ette tunne minua, jos\nluulette minun nöyrästi taipuvan. Vaadin teiltä kunniallisuutta, eikä\nsitä voi mikään testamentti estää... Päinvastoin, isoisäni tahto oli,\nettä minusta tulisi rehellisen miehen vaimo.\n\nKmicic häpesi nähtävästi tapahtumia Lubiczissa, koska hän painoi päänsä\nalas ja kysyi hiljaisella äänellä:\n\n— Kuka on puhunut sinulle siitä maaliinampumisesta?\n\n— Koko paikkakunta siitä puhuu.\n\n— Kyllä minä vielä näytän niille sarkatakeille, — virkkoi Kmicic\nsynkästi. — Mutta se tapahtui kaikki humalassa... ja silloin soturit\neivät kysy mitä saa tehdä, mitä ei. Ja mitä palvelustyttöihin tulee,\nniin en minä ainakaan niitä sisälle tuonut.\n\n— Tiedän, että ne häpeämättömät roistot houkuttelivat...\n\n— He eivät ole roistoja, vaan minun upseereitani...\n\n- Mutta minä ajoin nuo teidän upseerinne talostani ulos!\n\nOleńka odotti vihan purkausta, mutta ihmeekseen hän huomasi, että\nupseerien ulosajo ei herättänyt pahaa verta, vaan päinvastoin iloa.\n\n— Vai ajoit sinä heidät ulos?\n\n— Ajoin.\n\n— Ja he menivät?\n\n— Menivät.\n\n— Jumaliste, sinussa on ritarin verta! Se on minusta julman hauskaa...\nsillä sellaisten poikain kanssa on leikki kaukana. Moni on saanut\nmaksaa pahasti. Kyllä he tietävät, kuka Kmicic on! He tottelivat\nnätisti kuin karitsat! Ja miksi? Minua pelkäsivät!\n\nJa herra Andrzej katsoi Oleńkaan tyytyväisesti alkaen kierrellä\nviiksiään. Mutta tämä mielenmuutos ja tyytyväisyys kiusoitti tyttöä yhä\nenemmän, ja hän sanoi:\n\n— Teidän täytyy valita minun ja heidän välillä! Kmicic ei odottanut\ntällaista ankaruutta ja vastasi vain huolettomasti, melkeinpä iloisesti:\n\n— Mitäs minä tässä valitsemaan, kun pidän sekä sinut että heidät.\nTäällä Wodoktyssa voit tehdä mitä haluat, mutta jos minun kumppanini\neivät ole tehneet sinulle mitään pahaa, niin miksi ajaisin heidät\npois? Neitiseni ei näy käsittävän, mitä merkitsee taisteleminen saman\nlipun alla samassa sodassa... Mikään sukulaisuus ei solmi sellaista\ntoveruutta kuin yhteinen sodankäynti. Ainakin tuhat kertaa he ovat\nhenkeni pelastaneet. Laki vainoaa heitä — siis sitä suurempi syy on\nminulla suojella heitä. He ovat kaikki aatelissukua, paitsi Zend,\njosta piru selvän ottakoon, mutta sellaista hevosten kasvattajaa et\nlöydä koko valtakunnasta. Muuten, jos kuulisit, kuinka hän matkii\nkaikenlaisia petoja ja lintuja, niin varmaan pitäisit hänestä.\n\nHerra Andrzej rupesi nauramaan tavalla sellaisella kuin heidän\nvälillään ei olisi koskaan ollut vähintäkään väärinkäsitystä, ja Oleńka\nväänsi käsiään nähdessään kuinka tuo kapinallinen luonne luisui hänen\nkäsistään. Kaikki mitä hän oli puhunut hänelle ihmisten mielipiteestä,\nkunniattomuudesta ja siitä, että kaikella pitää olla jokin määrä,\nkaikki se kimposi hänestä takaisin kuin nuoli haarniskasta.\nTämän soturin heräämätön omatunto ei antanut vastakaikua Oleńkan\nmielipahalle, jota jokainen vääryys, jokainen häpeällinen ilkityö\noli kasvattanut. Mitenkä häneen voisi vaikuttaa, mitenkä saada hänet\nvakuutetuksi?\n\n— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi Oleńka vihdoin. — Koska minusta\nkieltäydytte, niin tiemme eroavat! Kyllä Jumala suojelee minua orpoa!\n\n— Minäkö kieltäytyisin sinusta? — kysyi Kmicic hämmästyneenä.\n\n— Niin; jollette sanoin, niin ainakin töin... jollette te minusta,\nniin minä teistä... Minä en ikänä mene naimisiin miehen kanssa, jolla\non ihmisten kyyneleitä ja verta omallatunnollaan, ja jota sormella\nosoittaen sanotaan rosvoksi ja petturiksi!\n\n— Petturiksi? Älä saata minua tekemään jotakin, jota voisin katua.\nLyököön salama minut heti kuoliaaksi, nylkeköön piru minut, jos olen\npetturi, minä, joka olen puolustanut isänmaata silloin, kun kaikki muut\novat laskeneet kätensä!\n\n— Te olette puolustavinanne, mutta teette kuin vihollinen: hävitätte\nsitä, rääkkäätte kansalaisia, rikotte sekä Jumalaa että ihmisiä\nvastaan. Ei! Vaikka sydämeni särkyisi, niin en huoli sellaisesta\nmiehestä!\n\n— Älä puhu noin, muuten tulen hulluksi! Kaikkien pyhimysten nimessä,\njollet suostu hyvällä, niin minä otan sinut kuitenkin, vaikka kaikki\nnuo aateliset, vaikka Radziwillit, vaikkapa itse kuningas ja kaikki\npaholaiset sarvineen puolustaisivat sinua minua vastaan, vaikka minun\ntäytyisi myydä sieluni pirulle...\n\n— Älkää kutsuko pahoja henkiä, sillä ne voisivat kuulla! — huudahti\nOleńka tehden käsillään suojelevia liikkeitä.\n\n— Mitä minulta vaadit?\n\n— Kunniallisuutta!\n\nMolemmat vaikenivat, ja hiljaisuus seurasi. Kuului vain herra Andrzejn\nraskas hengitys. Oleńkan viimeiset sanat olivat kuitenkin puhkaisseet\nsen panssarin, joka ympäröi hänen omaatuntoaan. Hän tunsi nöyryytystä,\neikä tiennyt mitä sanoa, miten puolustautua. Hän alkoi kiivain askelin\nkulkea edestakaisin huoneessa Oleńkan istuessa liikkumattomana.\nHeidän yllään riippui eripuraisuuden ja vihan pilvi. Heidän oli\nkiusallista olla nyt kahden kesken, ja pitkä vaitiolo alkoi tuntua yhä\nsietämättömämmältä.\n\n— Hyvästi! — sanoi Kmicic äkkiä.\n\n— Lähtekää, ja johtakoon Jumala askeleitanne! — vastasi Oleńka.\n\n— Minä lähden. Katkera oli juoma, jonka minulle tarjosit, karvas oli\nleipä! Etikkaa olet minulle täällä juottanut!\n\n— Ja te luulette juottaneenne minulle hunajaa? — vastasi Oleńka\nitkunsekaisella äänellä.\n\n— Hyvästi!\n\n— Hyvästi!...\n\nKmicic astui ovea kohti, mutta kääntyi äkisti ympäri, riensi Oleńkan\nluo, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja sanoi:\n\n— Kristuksen nimessä! Tahdotko, että minä kuolleena syöksyisin\nhevoseltani maahan?\n\nOleńka hyrskähti itkuun. Andrzej kiersi käsivartensa tytön ympäri ja\nsyleili tuota hytkähtelevää vartaloa hokien hampaittensa välistä:\n\n— Lyö minua, lyö, älä sääli!... Herkeä jo itkemästä, rakas Oleńka! Minä\nteen mitä vain haluat. Minä lähetän ne pois... sovitan Upitan asian...\nminä alan elää toisin... sillä minä rakastan sinua... Hyvä Jumala,\nsydämeni on haljeta... minä teen kaikki, kunhan et vain itke... ja\nrakastat minua edelleen...\n\nNäin hän neitoaan rauhoitteli ja lohdutti. Oleńka pyyhki kyynelensä ja\nsanoi:\n\n— Lähtekää nyt. Kyllä Jumala sovittaa välimme. Sydämessäni ei ole\nvihaa... vaan tuskaa...\n\nKuu kumotti jo korkealla yli valkoisten kenttien, kun herra Andrzej\najoi joukkonsa etunenässä Lubicziin. Hänen joukkonsa kiemurteli kuin\nkäärme leveätä tietä pitkin. He ajoivat ensin Wolmontowiczeen, mutta\nsieltä jäätyneitten soitten yli oikotietä pitkin.\n\nVääpeli Soroka lähestyi herra Andrzejta ja kysyi:\n\n— Herra ratsumestari, mihin me majoitumme Lubiczissa?\n\n— Pois tieltä! — vastasi Kmicic ja ajoi edelle sanomatta kenellekään\nmitään. Hänen sydämessään kamppailivat suru ja viha; toisinaan hän\ntunsi suuttumusta omaa itseään kohtaan. Tämä oli ensimmäinen yö hänen\nelämässään, jolloin hän teki tiliä omantuntonsa kanssa, ja tämä\npainosti häntä kovemmin kuin raskain haarniska. Maine tahrattuna\nhän oli saapunut näille maille, ja mitä hän oli tehnyt korjatakseen\nsitä? Jo ensimmäisenä päivänä hän oli antanut ammuskella ja viettää\nirstasta elämää Lubiczissa. Sitten: sotilaat olivat tehneet vääryyttä\nVielä pahempaa: hän oli hyökännyt Poniewieźin viranomaisten kimppuun,\nkaatanut miehet, ajanut upseereita alastomina pakkasessa... Häntä\nvastaan tullaan tästä nostamaan oikeusjuttu, ja hän häviää. Eikä\nhän voi nyt, kuten ennen, haalia kokoon asestettua roskajoukkoa\nja nauraa korkealle oikeudelle, sillä hän aikoo naida, asettua\nWodoktyyn asumaan ja ottaa vastaan viran vakituisessa armeijassa.\nJa vaikkapa hän välttäisikin tuomion, niin kaikki nämä ilkityöt,\njotka eivät ole arvokkaalle soturille sopivia, tuottaisivat hänelle\nkuitenkin rangaistuksen. Ehkä pahat työt voitaisiinkin sovittaa,\nmutta muisto niistä tulisi kuitenkin elämään ihmisten mielissä, hänen\nomassatunnossaan ja Oleńkan sydämessä...\n\nHän muisteli, ettei Oleńka ollut kuitenkaan ajanut häntä luotaan, vaan\nolipa tytön silmistä saattanut lukea anteeksiantamusta, ja Oleńka oli\nhänestä hyvä kuin enkeli. Hänen teki silloin mielensä kääntyä ympäri,\najaa minkä hevosesta lähtee, heittäytyä Oleńkan jalkain juureen, pyytää\nanteeksi ja suudella niitä suloisia silmiä, joitten kyynelet olivat\ntänään hänenkin kasvojaan kostuttaneet.\n\nEipä puuttunut paljoa, ettei hän purskahtanut itkemään, ja hän tunsi,\nettei ollut eläessään rakastanut ketään niin kovasti kuin tuota tyttöä.\n»Vannon kautta Pyhän Neitsyen», — ajatteli hän, — »että teen kaikki,\nmitä hän tahtoo. Minä annan kumppaneilleni runsaat lahjat ja lähetän\nheidät sitten maailman ääriin, sillä totta on, että he johdattavat\nminut pahaan.» Juolahtipa miehen mieleen, että Lubiczissa hän varmaan\ntapaa heidät humalassa tai rehkimässä tyttöjen kanssa, ja hänet valtasi\nsellainen viha, että hän olisi hakannut maahan omat soturinsakin.\n\n— Kyllä minä heille näytän! — mutisi hän. — Vielä eivät ole minua\ntällaisena nähneet...\n\nJa hän kannusti hevostaan vimmatusti ja kiskoi ohjaksista. Soroka, joka\näkkäsi sen, huomautti sotilaille:\n\n— Nyt on ratsumestari ärjyllä päällä. Jumala varjelkoon joutumasta\nhänen kynsiinsä!\n\nHerra Andrzej oli todella raivoissaan. Ympärillä vallitsi syvä\nhiljaisuus. Kuu kumotti kirkkaasti, tuhannet tähdet tuikkivat, tuulen\nhenki ei hievahduttanut puitten oksia — mutta ritarin sydämessä raivosi\nmyrsky. Matka Lubicziin tuntui hänestä pitemmältä kuin koskaan. Synkät\nmetsät ja valkeat kentät herättivät hänessä pelkoa, jollaista hän ei\nollut vielä tuntenut. Sitäpaitsi painosti häntä väsymyskin, sillä koko\nedellisen yön hän oli viettänyt Upitassa helussa ja melussa. Mutta hän\npäätti voittaa sekä väsymyksen että mielenapeuden ja kääntyi joukkoon\npäin huutaen:\n\n— Täyttä vauhtia!\n\nHän singahti lentoon kuin nuoli, ja koko joukko seurasi hänen\nkintereillään. He kiitivät halki metsien ja tasankojen kuin lauma\nkummittelevia ristiritareja, joita samogitialaisten sanojen mukaan\nsaattaa nähdä lentävän ilmassa kirkkaina, kuutamoisina öinä ennustaen\nsotaa ja onnettomuutta. Kavioitten kopse kiiri heidän edellään ja\njäljessään, ja hevoset alkoivat höyrytä. Vasta kun Lubiczin lumiset\nkatot alkoivat häämöttää, he hiljensivät vauhtia.\n\nKartanon portti oli selkoisen selällään. Kmicic ihmetteli, ettei\nkukaan tullut ulos katsomaan tulijoita, vaikka koko pihamaa täyttyi\nhevosista ja miehistä. Hän oli odottanut näkevänsä ikkunat valaistuina\nja kuulevansa Uhlikin tshekanikan säveleitä ja hurjaa humua. Mutta\nainoastaan ruokasalin kahden ikkunan läpi tuikahteli himmeä tuli;\nmuuten oli aivan pimeätä, hiljaista, kolkkoa. Vääpeli Soroka hyppäsi\nensimmäisenä hevosen selästä ja astui ratsumestarin luo pitämään\njalustinta.\n\n— Menkää nukkumaan! — sanoi Kmicic. — Väentupa täyteen, loput\ntallinvajaan! Hevoset talliin; heiniä on ladossa!\n\n— Ymmärrän! — vastasi vääpeli.\n\nKmicic astui hevosen selästä alas. Eteisen ovi oli aivan auki ja\neteisessä kylmä kuin pihalla.\n\n— Hoi! Onko siellä ketään? — huusi Kmicic. Ei vastausta.\n\n— Hoi! — huusi hän vielä kovemmin. Hiljaista.\n\n— Tukkihumalassa ovat! — murahti Andrzej. Ja hänet valtasi sellainen\nkiukku, että hän alkoi purra hammasta. Matkalla Lubicziin hän oli\nvavissut vihasta ajatellessaan tapaavansa kumppanit juomassa ja\nirstailemassa, mutta nyt tämä hiljaisuus kiusoitti häntä vieläkin\nenemmän.\n\nHän astui ruokasaliin. Suurella pöydällä paloi savuava talikynttilä\nlevittäen ympärilleen punertavaa hohdetta. Ilma, joka tulvahti avatusta\novesta, sai kynttilän liekin lepattamaan, niin ettei herra Andrzej\nensinnä nähnyt mitään. Vasta kun lepatus oli laannut, huomasi hän\nseinän vieressä jonon makaavia ihmisiä.\n\n— Ovatko he juoneet itsensä kuoliaiksi, vai mitä? — mutisi hän\nrauhattomasti.\n\nHän astui lähimmän makaavan luo. Kasvoja hän ei voinut nähdä, ne olivat\nvarjossa, mutta valkoisesta vyöstä ja valkoisesta tshekanikan kotelosta\nhän tunsi, että se oli herra Uhlik, ja alkoi kursailematta potkia häntä\njalallaan.\n\n— Ylös, naudat! Ylös!...\n\nMutta herra Uhlik makasi liikkumatta, kädet kylkiä pitkin, ja yhtä\nliikkumatta olivat muutkin. Kukaan ei haukotellut, ei ojennellut,\nei herännyt, ei huutanut. Herra Kmicic pani merkille, että kaikki\nmakasivat selällään samassa asennossa, ja kauhea aavistus juolahti\nhänen mieleensä.\n\nHän syöksyi pöydän luo, otti vapisevin käsin talikynttilän ja valaisi\nsillä makaavien kasvoja.\n\nHänen hiuksensa nousivat pystyyn, sillä näky oli kerrassaan\nhirvittävä... Uhlikin saattoi tuntea vain valkoisesta vyöstään, sillä\nkasvot ja pää olivat yhtenä muodottomana, verisenä massana ilman\nsilmiä, nenää ja suuta; pitkät viikset vain pistivät esiin tästä\nhirvittävästä läjästä. Herra Kmicic valaisi seuraavia... Toisena\nrivissä makasi Zend hampaat purtuina yhteen ja silmät, joissa vieläkin\nkuvastui kuoleman kammo, pullistuneina ulos kuopistaan. Kolmannen,\nRanickin, silmät olivat ummessa, ja kasvot täynnä valkoisia, punaisia\nja mustia täpliä. Herra Kmicic valaisi edelleen... Neljäntenä oli\nherra Kokosinski, rakkain Kmicicin kumppaneista, sillä olivathan\nhe vanhoja naapureita. Hän näytti nukkuvan rauhallisesti, mutta\nkaulassa oli ammottava haava. Viidentenä virui jättiläiskasvuinen\nKulwiec-Hippocentaurus, nuttu rinnan kohdalta avattuna ja pää\nmuodottomaksi ruhjottuna. Herra Kmicic vei kynttilän kunkin kasvoille,\nja kun hän vihdoin katseli kuudetta, Rekucia, näytti hänestä kuin\nonnettoman silmäluomet olisivat hiukan liikahtaneet.\n\nHän laski talikynttilän lattialle ja ravisti haavoitettua hiukan.\n\n— Rekuc, Rekuc! — huusi hän. — Se olen minä, Kmicic!...\n\nHaavoittuneen kasvot alkoivat liikkua, silmät ja huulet avautuivat,\nmutta sulkeutuivat kohta jälleen.\n\n— Se olen minä! — toisti Kmicic. Rekucin silmät avautuivat nyt\nkokonaan. Hän tunsi ystävänsä ja voihki hiljaa:\n\n— Jendrus!... Pappia!...\n\n— Kuka on murhannut teidät?! — huusi Kmicic tarttuen tukkaansa.\n\n— Bu-try-mit... — voihki Rekuc tuskin kuuluvasti.\n\nSitten hän ojensi itseään, jäykistyi, silmät sammuivat — ja hän oli\nkuollut.\n\nKmicic meni ääneti pöydän luo, laski sille kynttilän, istuutui tuolille\nja alkoi käsillään hieroa kasvojaan kuin herännyt, joka ei vielä\nitsekään tiedä, onko hän valveilla vai näkeekö unta.\n\nSitten hän katsoi taas ruumiita, jotka makasivat lattialla hämärässä.\nKylmä hiki pusertui hänen otsalleen, hiukset nousivat pystyyn, ja hän\nhuusi yht'äkkiä niin julmasti, että ikkunaruudut helisivät kehyksissään:\n\n— Tänne! Miehet! Tänne!\n\nVäentuvassa nukkuvat sotilaat kuulivat huudon ja karkasivat saliin.\nKmicic osoitti ruumiita seinän vieressä.\n\n— Murhatut! Murhatut! — sanoi hän käheällä äänellä.\n\nSotilaat juoksivat katsomaan ruumiita; toiset heistä sytyttivät\npäreen, jolla valaisivat vainajain kasvoja. Ensimmäistä hämmästyksen\nhetkeä seurasi melua ja huutoja. Tulivatpa jo nekin, jotka olivat\njoutuneet talliin nukkumaan. Koko talo oli valaistu, miehiä kuhisi,\nja tässä huutojen, kysymysten ja liikkeitten sekamelskassa makasivat\nvain murhatut — vastoin tapaansa — rauhallisina ja välinpitämättöminä\nkaikesta. Heidän sielunsa olivat kaikonneet kauaksi pois; ei sotatorvi\neikä maljojen kilinä olisi saanut enää heidän ruumiitaan liikkeelle.\n\nSotilaitten laumasta kuului yhä useammin uhkauksia ja kirouksia.\nKmicic, joka tähän saakka oli ollut kuin tajuton, ryntäsi yht'äkkiä\npystyyn ja ärjäisi:\n\n— Hevosille!\n\nKaikki hyökkäsivät ovea kohti. Tuskin oli puolta tuntia kulunut,\nkun satakunta ratsumiestä kiiti täyttä laukkaa leveätä, lumista\ntietä pitkin, ja heidän etunenässään herra Andrzej kuin paholaisen\nriivaamana, lakitta ja paljastettu miekka kädessä. Yön hiljaisuudessa\nkajahteli villejä huudahduksia:\n\n— Lyökää! Surmatkaa!...\n\nKuu oli juuri kohonnut öisellä taipalellaan korkeimmilleen, kun sen\nhohde alkoi sulautua punertavaan valoon, joka näytti nousevan kuin\nmaasta. Vähitellen muuttui taivas yhä punaisemmaksi, ja vihdoin näkyi\nkoko seutu punertavassa valaistuksessa. Koko Butrymien asuma laaja kylä\noli yhtenä tulimerenä, ja Kmicicin villit soturit kiitivät ympäri halki\nsavupilvien, savuavien raunioitten ja murhasivat kauhun turruttamaa\nkansaa...\n\nLäheisten kylien asukkaat heräsivät unestaan. Missä suurempina, missä\npienempinä joukkoina kokoontui kansaa teille ja talojen edustoille\nkatsomaan kohti palopaikkaa ja vaihtamaan tuskallisia huomautuksia:\n»Vihollinen on kai tunkeutunut Volmontowiczeen ja polttaa kylää... Tuo\nei ole mikään tavallinen tulipalo!»\n\nLaukaukset, jotka silloin tällöin kajahtelivat palopaikalta päin,\nvahvistivat tällaisia otaksumisia.\n\n— Lähtekäämme auttamaan! — kehoittivat rohkeammat. — Älkäämme antako\nveljiemme sortua!...\n\nKun vanhemmat näin haastelivat, olivat nuoremmat jo nousseet hevosten\nselkään. Krakinowissa ja Upitassa soitettiin kirkonkelloja.\n\nWodoktyssa heräsi Aleksandra-neiti siihen, että joku koputti hiljaa\noveen.\n\n— Oleńka! Nouse! — sanoi neiti Franciszka Kulwiec.\n\n— Tule sisälle, täti! Mitä on tapahtunut?\n\n— Wolmontowicze palaa! Kuuluu laukauksia ihan tänne saakka! Siellä\ntaistellaan! Jumala, ole meille armollinen!\n\nOleńkalta pääsi kauhun huudahdus. Hän hyppäsi vuoteestaan ja alkoi\npukeutua kiireisesti. Hänen ruumiinsa vapisi kuin kuumeessa. Hän yksin\naavisti heti, mikä vihollinen oli hyökännyt onnettomien Butrymien\nkimppuun.\n\nHetkisen kuluttua tulivat unesta säikähtyneet tytöt itkien sisään.\nOleńka polvistui pyhimyksen kuvan eteen, ja muut seurasivat hänen\nesimerkkiään. Kaikki alkoivat lukea rukousta kuolevain puolesta.\n\nHe olivat ehtineet tuskin puoliväliin rukousta, kun eteisen ovelta\nkuului kovaa kolkutusta. Tytöt hypähtivät pystyyn, ja pelokas huudahdus\nnousi heidän rinnoistaan.\n\n— Älkää avatko! Älkää avatko!\n\nKolkutus kuului kahta kovemmin, ja saattoi jo odottaa, että ovi tuossa\ntuokiossa romahtaa sisään. Ajopoika Kostek syöksyi huoneeseen keskelle\ntyttöjen parvea.\n\n— Armollinen neiti! — huusi hän. — Joku kolkuttaa oveen! Avaanko?\n\n— Onko hän yksin?\n\n— Yksin on.\n\n— Mene avaamaan!\n\nPoika riensi ulos. Oleńka otti kynttilän ja meni ruokasaliin. Neiti\nKulwiec ja tytöt seurasivat häntä.\n\nHän oli tuskin ennättänyt laskea kynttilän pöydälle, kun eteisestä\nkuului aseitten kalinaa, ovi narahti, ja naisten eteen ilmaantui herra\nKmicic kauhean näköisenä, verisenä, savun mustaamana, huohottaen ja\nsilmissä mieletön ilme.\n\n— Hevoseni kaatui metsässä!... — huusi hän. — He ajavat minua takaa!...\n\nAleksandra-neiti katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi:\n\n— Oletteko polttaneet Wolmontowiczen?\n\n— Olemme!...\n\nHän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta ulkoa kuului samassa huutoa ja\nkavioiden kapsetta, mikä lähestyi nopeasti.\n\n— Paholaiset tulevat ottamaan sieluani!... Hyvä on! — huusi Kmicic kuin\npyörryksissä.\n\nAleksandra-neiti kääntyi tyttöjen puoleen sanoen:\n\n— Jos kysytään, niin sanokaa, ettei täällä ole ketään. Menkää nyt\ntupaan!\n\nSitten hän kääntyi Kmiciciin päin ja sanoi osoittaen viereistä huonetta:\n\n— Menkää tuonne!\n\nJa melkein väkisin Oleńka työnsi hänet ulos avatusta ovesta, jonka hän\nheti sulki.\n\nSillävälin oli koko piha täyttynyt asestetuista miehistä, ja kohta\nsenjälkeen astuivat Butrymit, Gosciewiczit, Domaszewiczit ynnä muut\ntaloon. Huomattuaan emännän he pysähtyivät ruokasaliin. Oleńka, seisoen\nkynttilä kädessä, sulki heiltä tien muihin huoneisiin.\n\n— Mitä on tekeillä? Mitä asiaa? — sanoi hän silmäänsä räpäyttämättä\nhurjien katseitten ja paljastettujen miekkojen edessä.\n\n— Kmicic on sytyttänyt Wolmontowiczen tuleen! — huusivat tulijat\nkuorossa. — Hän on surmannut miehiä, naisia, lapsia!...\n\n— Me olemme tappaneet hänen kumppaninsa! — kuului Jozwa Butrymin ääni.\n— Nyt tahdomme hänen päänsä!...\n\n— Hänen päänsä!... Verta! Surma rosvolle!\n\n— Ottakaa hänet kiinni! — huusi neiti. — Mitä siinä seisotte! Ottakaa\nkiinni!\n\n— Eikö hän ole piiloutunut tänne? Me löysimme hänen hevosensa\nmetsästä...\n\n— Täällä häntä ei ole... Ovi oli lukittu! Etsikää tallista ja vajoista!\n\n— Hän on piiloutunut metsään! — huusi joku.\n\n— Suu kiinni! — jyrisi Jozwa Butrymin mahtava ääni. — Oleńka hyvä! —\nsanoi hän, — älä piilota häntä meiltä! Se on kirottu mies!\n\nOleńka kohotti molemmat kätensä ylös.\n\n— Minä kiroan hänet, kuten tekin!\n\n— Amen! — huudettiin. — Ensin talliin ja vajoihin, sitten metsään!\nKyllä me hänet löydämme! Surma roistolle!\n\n— Surma! Surma!\n\nKuului taas aseitten kalinaa ja nopeita askelia. Takaa-ajajat\nsyöksyivät ulos ja nousivat hevosten selkään. Osa heistä tarkasti\ntallin, navetan ja vajat — sitten alkoivat huudot hävitä metsään päin.\n\nAleksandra-neiti odotti, kunnes kaikkialla oli taas hiljaista. Sitten\nhän koputti kuumeisesti sen huoneen oveen, jonka taakse oli piilottanut\nKmicicin.\n\n— Täällä ei ole ketään! Tulkaa!\n\nHerra Kmicic hoiperteli huoneesta kuin humalainen.\n\n— Oleńka... — alkoi hän.\n\nOleńka ravisti hajalla olevaa tukkaansa, joka peitti viittana hänen\nolkapäänsä.\n\n— En tahdo nähdä teitä silmieni edessä! Ottakaa hevonen ja ajakaa\nmatkoihinne!\n\n— Oleńka!... — voihki Kmicic ojentaen kätensä.\n\n— Teidän kätenne ovat veriset kuin Kainin kädet! — huusi Oleńka\nperäytyen, ikäänkuin hän olisi nähnyt käärmeen. — Pois! Iäksi!\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nHarmaa aamu valkeni ja valaisi Wolmontowiczen raunioita, kyteviä\nrakennusrykelmiä ja palaneita tai miekoilla silvotuita ihmisten ja\nhevosten ruumiita. Kalpeita kyläläisiä oli etsimässä sammuvain hiilten\nseasta rakkaitten vainajain ruumiita tai jäännöksiä omaisuudesta. Se\npäivä oli murheen ja tuskan päivä koko Laudalle. Olivathan laudalaiset\nkyllä voittaneet Kmicicin joukon, mutta se voitto oli raskas ja\nverinen. Paitsi Butrymeja, jotka olivat menettäneet eniten, ei ollut\nkylää, jossa leskivaimot eivät olisi itkeneet miehiään, vanhemmat\nlapsiaan tai lapset isiään. Vaikea oli laudalaisten ollut kukistaa\nhyökkääjiä, sillä sotakuntoisimmat miehet olivat poissa, ja ukot ja\npojat vain olivat ottaneet osaa taisteluun. Kmicicin joukosta ei ollut\nyksikään päässyt pakoon. Toiset olivat kaatuneet Wolmontowiczessa\npuolustautuessaan viimeiseen saakka, toiset tavattiin seuraavana\npäivänä metsistä ja tapettiin armotta. Mutta Kmicic itse oli kadonnut\njäljettömiin. Kyllä koetettiin arvata minne hän oli joutunut, mutta\nturhaan.\n\nJäljelläolevat Butrymit siirtyivät Wodoktyyn ja asettuivat siellä kuin\nleiriin. Talo oli täynnä naisia ja lapsia. Ne, joille tilaa ei ollut,\njatkoivat matkaa Mitrunyyn, jonka Aleksandra-neiti oli luovuttanut\npalosta kärsineitten käytettäväksi. Asestetut miehet vartioivat\nWodoktya sekä päivin että öin; pelättiin näet, että herra Kmicic ei\npidä itseään vielä voitettuna ja jonakin päivänä saattaa hyökätä\nasevoimin ryöstämään kihlattunsa. Paikkakunnan huomatuimmat kartanot\nlähettivät sinne kasakoita ja heitukoita. Wodokty näytti piiritykseen\nvarustautuvalta kaupungilta.\n\nKeskellä asestettujen miesten ja puuhaavain naisten parvea kulki\nsurupukuinen Aleksandra-neiti kalpeana ja surullisena, kuunnellen\nihmisten valituksia ja Kmiciciin kohdistettuja kirouksia, jotka\npistivät hänen sydämeensä kuin miekanterä, sillä olihan hän tavallaan\nsyynä kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hänen tähtensähän oli\npaikkakunnalle saapunut tuo mieletön mies, joka häiritsi järjestystä,\njätti jälkeensä verisiä muistoja ja hävitti kuin turkkilainen kyliä\ntulella ja miekalla. Olipa ihmeellistä, että yksi ainoa mies oli voinut\ntehdä niin paljon pahaa niin lyhyessä ajassa, mies, joka ei ollut\nvarsin paha eikä pilaantunutkaan. Aleksandra-neiti, joka parhaiten\ntunsi miehen, käsitti tämän paremmin kuin muut. Herra Kmicicin ja\nhänen tekojensa välillä oli kuin syvä kuilu. Mutta Aleksandra-neiti\ntunsi sydämessään kipua juuri siksi, että tuo mies, johon hän oli\nrakastunut nuoren sydämensä koko hehkulla, olisi voinut olla niin\ntoisenlainen: hänellä oli edellytykset olla mallikelpoinen ritari,\nsotilas ja kansalainen, ja hän olisi voinut voittaa ihmisten rakkauden\nja siunauksen — inhon ja kirousten sijaan.\n\nToisinaan Aleksandra-neidistä tuntui, että jokin paha voima ajoi\nKmiciciä väkivaltaisiin tekoihin, ja silloin hänen tuli kovasti sääli\nonnetonta miestä, ja rakkaus leimahti taas hänen sydämessään.\n\nSillävälin sateli haasteita herra Kmicicille piirikaupungissa, ja\nStoröstä Hlebowicz lähetti sotilaita etsimään rikoksentekijää.\n\nLaki oli häntä rankaiseva.\n\nMutta oikeuden tuomioista oli vielä pitkä matka niitten toimeenpanoon,\nsillä epäjärjestys kasvoi valtakunnassa kasvamistaan. Hirvittävä sota\nuhkasi maata ja lähestyi verisin askelin Samogitiaa. Mahtava Radziwill\nBirźesta, joka yksin olisi pystynyt tekemään viholliselle vastarintaa,\noli kokonaan hukkumaisillaan yleisiin poliittisiin asioihin ja vielä\nenemmän omaa sukuaan koskeviin suuriin suunnitelmiin, joilla hän koetti\nkohota muita ylemmäksi, vaikkapa yleisen hyvän kustannuksella. Muut\nmagnaatit ajattelivat myös enemmän omaa itseään kuin isänmaataan.\nAina kasakkasotain alkupuolelta saakka oli valtakunnan mahtava\nvaltiorakennus ruvennut liitoksissaan liikkumaan.\n\nRikkaasta, tiheäänasutusta maasta, jossa asui ritarillista kansaa, oli\ntullut vihollisten ryöstöjen esine, ja itsevaltaisuus ja väkivalta\nnostivat päätään yhä korkeammalle välittämättä laista.\n\nSorretujen paras ja ainoa turva sortajia vastaan oli miekka. Tästä\nsyystä oli koko Laudakin yhä aseissa valmiina väkivoimalla torjumaan\nKmicicin väkivallan.\n\nKului kuukausi ilman että Kmicicistä saatiin mitään tietoja. Alettiin\nhengittää vapaammin. Varakkaat tilanomistajat kutsuivat pois Wodoktyyn\nlähettämänsä väen. Pikkueläjät alkoivat myös ikävöidä työhön kotoisille\nkonnuilleen ja läksivät toinen toisensa jälkeen pois. Ajan kuluessa\nlaimeni sotaisa innostus, ja köyhä maalaisaatelisto halusi yhä enemmän\nrangaista karkuria oikeuden voimalla ja saada korvausta rauhallisin\nkeinoin. Itse Kmiciciä ei rangaistus voinut kohdata, mutta olihan\nLubicz jäljellä, suuri ja komea maatila, joka hyvin riitti korvaamaan\nkaikki vauriot. Aleksandra-neiti kannatti muuten laudalaisten naapurien\npäätöstä ryhtyä käymään oikeutta. Pari kertaa saapui laudalaisia\nhänen luokseen neuvottelemaan, eikä hän ainoastaan ottanut näihin\nneuvotteluihin osaa, vaan vieläpä johti niitä hämmästyttäen kaikkia\nterävällä älyllään, jota oikeusoppinutkin olisi voinut kadehtia.\nLaudalaiset tahtoivat vallata Lubiczin ja antaa sen Butrymeille, mutta\nneiti oli jyrkästi sitä vastaan.\n\n— Älkää maksako väkivaltaa väkivallalla, — sanoi hän, — sillä siten\nkääntyisi teidänkin asianne pahaksi. Tulkoon oikeus ja totuus olemaan\nkokonaan teidän puolellanne. Hän on mahtava mies, jolla on paljon\nsuhteita, ja hän löytää oikeudessa varmasti puolustajan, joka ottaa\najaakseen hänen asiaansa, jos te annatte siihen vähintäkään syytä,\nlaittakaa niin, että asianne on päivänselvä ja ettei oikeus voi\nmuuta kuin tuomita teidän hyväksenne, vaikka se olisi kokoonpantu\nvain hänen veljistään. Sanokaa Butrymeille, etteivät he ota karjaa\neikä viljelyksiä, vaan jättävät Lubiczin aivan koskemattomaksi. Minä\nluovutan heille Mitrunysta mitä ikänä tarvitsevat; siellä on kaikkea\nhyvää enemmän kuin milloinkaan Wolmontowiczessa. Ja jos herra Kmicickin\nsattuisi palaamaan paikkakunnalle, niin jättäkää hänet rauhaan, kunnes\noikeus on ratkaissut hänen asiansa. Muistakaa, että vain niin kauan\nkuin hän on elossa, teillä on oikeus vaatia häneltä korvausta.\n\nNäin puhui viisas ja selväjärkinen Aleksandra-neiti, ja laudalaiset\nylistivät hänen älyään ajattelematta, että asian lykkääminen\nsaattaa myös hyödyttää herra Andrzejta, ainakin pelastaa hänen\nhenkensä. Kukaties Oleńka tahtoikin pelastaa onnettoman uhkaavasta\nhengenvaarasta? Oli miten hyvänsä, laudalaiset seurasivat Oleńkan\nneuvoa, sillä he olivat jo ammoisista ajoista saakka tottuneet pitämään\npyhinä Billewiczien sanoja. Lubicz jäi koskemattomaksi, ja herra\nAndrzej, jos hän olisi palannut, olisi saanut olla ainakin jonkin aikaa\nrauhassa maatilallaan.\n\nMutta Kmiciciä ei vain kuulunut. Sensijaan sai Aleksandra-neiti\npuolitoista kuukautta myöhemmin kirjeen, jonka toi tuntematon mies.\nKirje oli Kmiciciltä ja kuului:\n\n »Rakastettu, kallein, kaivattu Oleńka! Jokaiselle luodulle, etenkin\n ihmiselle, vieläpä kaikkein kurjimmallekin on synnynnäistä halu\n saada kostaa kärsimänsä vääryys. Ja jos minä kaadoin sen kehnon\n maalaisaateliston, niin — kautta Jumalani! — se ei tapahtunut\n verenhimosta, vaan siksi, että he, vastoin Jumalan ja ihmisten\n lakia, murhasivat minun toverini välittämättä heidän nuoruudestaan\n ja jalosta syntyperästään, murhasivat julmemmin kuin kasakat ja\n tataarit konsanaan. En kiellä, että yli-inhimillinen viha valtasi\n minut silloin, mutta kukapa ei ymmärtäisi veljesveren sytyttämää\n vihaa? Elämänsä kukoistuksessa syyttömästi murhattujen herrojen\n Kokosinskin, Ranickin, Uhlikin, Rekucin, Kulwiecin ja Zendin henki\n nosti minun käteni juuri sillä hetkellä, kun minä — sen Jumala\n todistaa! — ajattelin rauhaa ja ystävyyttä koko Laudan aateliston\n kanssa aikoen sinun suloisten neuvojesi mukaan ruveta elämään\n uutta elämää. Kun kuulet minua soimattavan, niin kuule myös minun\n puolustukseni ja tuomitse oikeudenmukaisesti! Minun tulee nyt sääli\n noita ihmisiä Wolmontowiczessa, jossa mahdollisesti syyttömätkin\n saivat kärsiä, mutta kun soturi kostaa veljensä veren, niin hän ei\n erota syyllisiä ja syyttömiä eikä säästä ketään. Jumala suokoon, ettei\n tämä pahentaisi minua sinun silmissäsi! Se olisi suurin rangaistus\n minulle muitten syntien ja oikeutetun vihan tähden, sillä luotasi\n lähdettyäni minä epätoivoisena käyn nukkumaan ja epätoivoisena herään\n voimatta unohtaa sinua ja rakkauttani. Tuomitkoon oikeus minut,\n onnettoman, vahvistakoot valtiopäivät tuomion, julistakoot minut\n kunniattomaksi, auetkoon maa jalkojeni alla, kaikki minä kärsin,\n kaikki kestän, kun sinä väin et karkoita minua sydämestäsi. Minä teen\n kaikki, mitä he haluavat, luovutan Lubiczin ja vihollisen poistuttua\n maasta myös maatilani Orszassa. Minulla on rahaa maahan kaivettuna\n metsässä, ja he saavat ottaa senkin, kunhan sinä vain sanot olevasi\n minun, kuten isoisäsi toivoi. Sinä olet pelastanut henkeni, pelasta\n myöskin sieluni, sillä minä näen, että jos sinä minut hylkäät, niin\n hylkää minut Jumalakin, ja epätoivo yllyttää minua vielä pahempiin\n tekoihin...»\n\nKuka voi ymmärtää, kuka kertoa, kuinka monta myötätuntoista ääntä\nOleńkan sielussa heräsi Andrzejta puolustamaan! Rakkaus lentää kevyesti\nkuin siemen tuulen mukana, mutta kun siemen on sydämessä kasvanut\npuuksi, niin voi sen temmata irti vain samalla kuin sydämenkin. Neiti\nBillewicz oli niitä, jotka rakastavat sydämensä koko voimalla, ja\nsiksipä hän kostuttikin kirjeen kyynelillään. Mutta hän ei voinut\nkuitenkaan ensimmäisestä sanasta unohtaa kaikkea, antaa kaikkea\nanteeksi. Kmicicin katumus oli varmaan vilpitön, mutta hänen villi\nluonteensa ei ollut näitten tapahtumain tähden muuttunut, niin että\ntulevaisuutta täytyi vieläkin ajatella pelolla. Herra Andrzejlta\nei olisi pitänyt vaatia sanoja, vaan tekoja. Muuten, kuinka Oleńka\nolisi voinut sanoa miehelle, joka oli ollut hukuttamaisillaan koko\nseudun vereen ja jota kaikki Raudassa kirosivat: »Tule, murhista ja\nmurhapoltoista, verestä ja kyynelistä minä annan rakkauteni ja käteni.»\n\nNiinpä hän vastasikin tähän tapaan:\n\n »Olen sanonut, etten tahdo teitä tuntea ja nähdä, ja pidän sanani,\n vaikka sydämeni murtuisi. Sellaisia rikoksia ja vahinkoja kuin\n täällä tekemänne ei voi korvata rahalla eikä maatiloilla, koska\n kuolleita ei voi herättää henkiin. Te ette myöskään menetä ainoastaan\n omaisuuttanne, vaan kunnianne. Jos ne henkilöt, joitten kodit olette\n polttanut ja heidät itsensä surmannut, antavat anteeksi, niin annan\n minäkin. Mutta koska tätä ei milloinkaan tule tapahtumaan, niin\n etsikää onneanne jostakin muualta, mutta ennen kaikkea Jumalan\n anteeksiantamusta, sillä se on teille ihmisten anteeksiantoa\n välttämättömämpi...»\n\nAleksandra-neiti kostutti joka sanan kyynelillään. Sitten hän sinetöi\nkirjeen ja vei sen itse lähetille.\n\n— Mistäpäin olet? — kysyi hän katsellen miestä, joka oli puettu\npuoleksi talonpojan, puoleksi renkimiehen tavoin.\n\n— Metsistä olen, armollinen neiti.\n\n— Entä missä on isäntäsi?\n\n— Sitä en saa sanoa... Mutta hän on kaukana täältä. Olen ajanut viisi\npäivää ja hevoseni melkein kuoliaaksi.\n\n— Tuossa saat taalerin, — sanoi Oleńka. — Onko isäntäsi terve?\n\n— Terve on kuin metsähärkä.\n\n— Eikö hän kärsi puutetta?\n\n— Hän on rikas herra.\n\n— Jumalan haltuun! Sano terveisiä isännällesi... odotapas... sano, että\ntoivon Jumalan häntä auttavan.\n\nMies meni — ja taas kului päiviä ja viikkoja ilman että Kmicicistä\nmitään kuului. Sensijaan saapui toinen toistaan surullisempia\nvaltakunnan yleisiä asioita koskevia sanomia. Chowanskin johtamat\nmoskovalaiset joukot levisivät yhä laajemmalle yli maan. Paitsi\nUkrainaa oli jo suuri osa Suur-Puolan vojevodakuntia vihollisen\nhallussa. Vain Samogitia ja muutamat muut seudut hengittivät vielä\nvapaina, mutta nekin odottivat noita kutsumattomia vieraita joka\npäivä. Valtakunta oli heikontunut äärimmilleen, koskei se enää kyennyt\nvastustamaan vihollista, jota oli tähän saakka vähäksynyt ja jonka\nkanssa oli helposti tullut aikoihin. Totta kyllä, tällä vihollisella\noli tuntuvaa apua Chmielnickin kapinasta, jota ei vieläkään ollut saatu\nkukistetuksi. Mutta huolimatta kapinasta ja siitä, että maan voimat\nolivat kovin uuvuksissa edellisistä sodista, sekä valtiomiehet että\nsotapäälliköt vakuuttivat, että Suur-Puola yksin kykeni ei ainoastaan\nvastustamaan vihollista, vaan vieläpä voitokkaasti viemään lippunsa\nmaan rajojen yli. Pahaksi onneksi teki tämän mahdottomaksi sisäinen\neripuraisuus, joka lamautti uhrauksiin valmiina olevien kansalaisten\nvoimia. Sillävälin tulvi tuhansia kansalaisia, sekä ylhäisiä että\nalhaisia, niille seuduille, jotka vielä olivat vihollisesta vapaat.\nSamogitian kaupungit ja kylät olivat täynnä ihmisiä, jotka sota oli\nsyössyt kurjuuteen. Paikkakuntain asukkaat eivät voineet antaa heille\nriittävästi suojaa asunnoissaan, puhumattakaan ravinnosta — ja monet\nkuolivat nälkään. Usein he väkivalloin ottivat sellaista, joka heiltä\nkiellettiin, ja tästä syystä olivatkin murhat, tappelut ja muut kahakat\ntavallisia.\n\nTalvi oli tuima. Vielä huhtikuussa oli lunta syvälti ei ainoastaan\nmetsissä, vaan tasangoillakin. Kun edellisen vuoden viljavarat olivat\nhuvenneet eikä uusia vielä ollut, alkoi nälänhätä, sodan veli, raivota\nlevittäen valtaansa yhä laajemmalle. Teitten varsilla ja pelloilla\nsaattoi tavata laihtuneita ihmisruumiita, joita sudet olivat syöneet.\nSusia oli sinä vuonna runsaasti, ja ne lähestyivät kyliä suurina\nlaumoina. Niitten ulvonta yhtyi ihmisten valitushuutoihin. Pelloilla\nja metsissä paloi öisin tuhansia nuotioita, joitten ääressä onnettomat\nvaeltajat lämmittelivät paleltuneita jäseniään. Jos joku sattui ajamaan\nohi, juoksivat nämä heti pyytämään rahaa tai leipää milloin kiroten,\nmilloin nyyhkyttäen.\n\nTaikauskoinen pelko painosti ihmisten mieliä. Useat vakuuttivat, että\nkaikki nämä sodat ja onnettomuudet olivat yhteydessä kuninkaan nimen\nkanssa. Selitettiin, että rahoissa olevat kirjaimet I.C.R. eivät\nmerkinneet ainoastaan Ioannes Casimirus Rex (Kuningas Jan Kasimir) vaan\nmyöskin Initium Calamitatis Regni (Kuningaskunnan onnettomuuksien alku).\n\nJos moinen pelko ja epäjärjestys vallitsi niissä maakunnissa, joihin\nsota ei vielä ollut levinnyt, niin saattaa helposti käsittää, mitä\ntapahtuikaan niissä, joihin vihollinen jo oli astunut. Koko valtakunta\noli hajoamaisillaan, puoluetaistelujen runtelema ja kuumeessa, kuten\nsairas ennen kuolemaa. Ennustettiin uusia sotia, sekä ulkonaisia\nettä sisäisiä, eikä syytä puuttunutkaan. Useat mahtavat suvut,\njotka olivat joutuneet eripuraisuuden pyörteisiin, pitivät toisiaan\nihan vihollisvaltoina, ja esimerkkiä seuraten koko maa jakautui eri\nleireihin. Niin oli asian laita Liettuassakin, missä vanha viha\nsuurhetmani Janusz Radziwillin ja sotahetmani ja valtiovarainhoitaja\nGosiewskin värillä oli muuttunut ilmeiseksi sodaksi. Gosiewskin\npuolella olivat mahtavat Sapiehat, joille Radziwill-suvun mahti oli jo\naikoja sitten ollut kuin tikku silmässä. Raskaita olivat ne syytökset,\njoita Sapiehat kohdistivat suurhetmaniin: tämä oli omaa kunniaansa\ntavoitellen johtanut joukot Szklowin luona häviölle, jättänyt maan\nalttiiksi vihollisen ryöstöille, hankkinut itselleen oikeuden saada\nottaa osaa Saksan keisarikunnan maapäiviin vahingoittaen maan etua,\nruvennut haaveilemaan omaa valtakuntaa ja vainonnut katolilaisia...\n\nUseammin kuin kerran olivat eri puolueitten kannattajat hyökänneet\ntoistensa kimppuun ja puolueitten johtajat valittaneet siitä Varsovaan.\nHeidän vaikutuksensa tuntui valtiopäivilläkin. Tämä tällainen edisti\nyhä hillittömämpää mielivaltaa ja Kmicicin tapaisten miesten toimia..\nTarvitsi vain ilmoittaa kuuluvansa johonkin puolueeseen, niin sai siltä\nturvaa.\n\nMutta sillävälin vihollinen yhä eteni, vain paikka paikoin vastarintaa\nkohdaten, kuten linnojen luona.\n\nTällaisten olosuhteitten vallitessa laudalaisten täytyi elää valmiina\ntaistelemaan, etenkin kun hetmanit eivät olleet lähitienoilla. He\nolivat nimittäin lähteneet vihollista vastaan ja taistelivat siellä\nilman erikoista menestystä, tosin kyllä häiriten vielä vapaitten\nmaakuntain valtaamista. Pawel Sapieha taisteli omien joukkojensa\netunenässä aika kunniakkaasti. Mainehikas sotaherra Janusz Radziwill,\njonka pelkkä nimi oli Szklowin taisteluun saakka täyttänyt vihollisen\npelolla, sai muutamia melko huomattavia voittoja. Gosiewski milloin\nkävi sotaa, milloin neuvotteluja; molemmat päälliköt kokosivat yhä\nsuurempia joukkoja tietäen, että keväällä sota leimahtaa uudelleen.\nMutta miehistä oli puute, valtiovarat olivat lopussa ja yleistä\nkutsuntaa oli melkein mahdoton toimittaa vihollisen valtaamilla\nseuduilla. »Tätä olisi pitänyt harkita jo ennen Szklowia», — sanoivat\ngosiewskilaiset. — »Nyt on jo myöhäistä.» Ja olipa todellakin\nmyöhäistä. Kruunun joukot eivät voineet tulla avuksi, koska olivat\nkaikki Ukrainassa ankarassa työssä Chmielnickia, Szeremetowia ja\nButurlinia vastaan.\n\nVain viestit Ukrainassa tapahtuneista sankarillisista taisteluista,\nvalloitetuista kaupungeista ja ennenkuulumattomista sotaretkistä\njossakin määrin kohottivat painunutta mielialaa ja rohkaisivat\npuolustukseen. Kruununhetmanien nimet kajahtivat kunniaa, ja niitten\nrinnalla mainittiin Stefan Czarnecki yhä useammin. Mutta kunnia ei\nvoinut yksinään korvata sotajoukkoja, ja liettualaiset hetmanit\nperäytyivät hitaasti kantaen keskinäistä vihaa.\n\nVihdoin oli Radziwill Samogitiassa. Hänen kanssaan palasi rauha\nLaudan seuduille. Mutta kalvinilaiset kaupungeissa nousivat, kun\ntiesivät päämiehensä olevan lähellä, ja alkoivat harjoittaa väkivaltaa\nkatolilaisia ja heidän kirkkojaan kohtaan. Sitävastoin ne rosvojoukot,\njotka Radziwillien, Gosiewskien ja Sapiehojen värejä käyttäen olivat\nhävittäneet seutua, katosivat, ja kansalta pääsi helpotuksen huokaus.\n\nKun epätoivo saattaa helposti kääntyä toivoksi, niin alkoi mieliala\nLaudassakin nousta. Aleksandra-neiti asusti kaikessa rauhassa\nWodoktyssa. Herra Wolodyjowski, joka yhä asui Pacunelessa toipuen\nvähitellen, tiesi kertoa, että kuningas keväällä asettuisi uuden\nsotajoukon johtoon, jolloin sota tulisi tekemään käänteen. Lumi suli,\nja koivut puhkesivat hiirenkorvalle. Laudalaiset alkoivat kyntää\npeltojaan. Laudan joki tulvi yli äyräittensä. Taivas kirkastui. Ihmiset\ntulivat toivehikkaammiksi.\n\nSilloin tapahtui jotakin, joka taas karkoitti hiljaisuuden Laudasta ja\nsai asukkaat vaihtamaan auran miekkaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nHerra Wolodyjowski, tuo kuuluisa, vaikkakin vielä nuori soturi, asui,\nkuten sanottu, yhä Pacunelessa Pakosz Gasztowtin luona, jota pidettiin\npaikkakunnan rikkaimpana miehenä. Kolme tytärtään herra Gasztowt oli\nnaittanut Butrymeille ja antanut heille niin runsaat myötäjäiset,\nettä moni jalosukuinen neiti olisi voinut heitä kadehtia. Kolme muuta\ntytärtä oli vielä kotona, ja nämä hoitivat herra Wolodyjowskia, jonka\nkäsivarsi oli milloin parempi, milloin pahempi, riippuen ilmoista.\nKaikki laudalaiset olivat hyvin huolissaan tästä käsivarresta,\nsillä he olivat nähneet sen työssä Szklowin ja Sepielowin luona,\nja yleinen mielipide oli, että parempaa oli vaikea löytää koko\nLiettuasta. Siksipä kaikki kunnioittivat ja suosivat nuorta everstiä.\nGasztowtit, Domaszewiczit, Gosciewiczit ja Stakjanowit ynnä muut\nlähettivät säännöllisesti Pacuneleen kaloja, sieniä, metsänriistaa ja\nheiniä hevosille, jottei ritarin ja hänen väkensä tarvitsisi kärsiä\nminkäänlaista puutetta. Heti kun hän tunsi itsensä heikommaksi, he\najoivat minkä jaksoivat lähintä välskäriä noutamaan, sanalla sanoen,\nkilpailivat kohteliaisuudessa.\n\nJa herra Wolodyjowski viihtyikin siellä niin hyvin, että vaikka\nKiejdanyssa olisi ollut mukavampi ja lääkärinhoito parempaa, hän\nkuitenkin jäi Pacuneleen. Vanha Gasztowt oli mielissään eikä säästänyt\nhänen tähtensä mitään, sillä hänen arvonsa kohosi koko Laudassa, kun\nhän sai pitää luonaan vierasta, josta itse Radziwill olisi voinut\nylpeillä.\n\nKmicicin tappion ja paon jälkeen Wolodyjowskiin ihastuneet\ntilanomistajat päättivät naittaa Aleksandra-neidin hänelle. »Miksi\netsiä hänelle miestä pitkin maailmaa?» — sanoivat vanhimmat eräässä\nkokouksessa, jossa pohdittiin vain mainittua kysymystä. — Kun Kmicic on\ntahrannut kunniansa niin katalilla teoilla, että hänet olisi jätettävä\npyövelille, jos hän vielä hengissä on, niin on neidin heitettävä hänet\nsydämestään, kuten testamentissakin oli määrätty. Ottakoon herra\nWolodyjowski hänet! Holhoojina voimme siihen suostua, ja siten hän saa\nkelpo miehen ja me oivallisen naapurin ja päällikön.\n\nKun yksimielinen päätös oli tehty, läksivät vanhimmat ensin herra\nWolodyjowskin luo, joka sen pitempään harkitsematta suostui, ja sitten\nAleksandra-neidin luo, joka vielä lyhyemmin kielsi jyrkästi:\n\n— Lubicziin nähden, — sanoi Oleńka, — saattoi ainoastaan isoisä-vainaja\nmäärätä, eikä maatilaa voida ottaa pois Kmiciciltä muuten kuin oikeuden\ntuomiolla. Mitä tulee minun naimisiinmenooni, niin älkää sitä edes\najatelko. Minulla on liian paljon suruja voidakseni ajatella mitään\nsellaista... Sen toisen olen sydämestäni karkoittanut enkä tälle mene,\nvaikkapa hän olisi vielä kunniakkaampikin.\n\nNäin päättäväiseen kieltoon ei voitu mitään vastata, ja tilanomistajat\npalasivat kotiin julman pettyneinä. Vähemmän pettynyt oli herra\nWolodyjowski ja vähimmin kaikista nuoret Gasztowtin neitoset: Terka,\nMaryska ja Zonia. Nämä olivat punaposkisia, pellavatukkaisia,\nsinisilmäisiä, leveäharteisia tyttöjä. Vanha Gasztowt ei ollut\nsäästänyt varojaan antaessaan heille kasvatuksen. Mitrunyn kanttori\noli opettanut heitä lukemaan ja laulamaan virsiä ja vanhinta, Terkaa,\nluuttuakin soittamaan. Hyväsydämisiä kun olivat, he pitivät herra\nWolodyjowskista hellää huolta kilpaillen keskenään huolenpidossa ja\nauliudessa. Maryskan sanottiin rakastuneen nuoreen ritariin; tässä ei\nollut kuitenkaan koko totuutta, sillä he olivat kaikki kolme julman\nrakastuneita häneen. Myöskin herra Wolodyjowski rakasti heitä kovasti,\netenkin Maryskaa ja Zoniaa, sillä Terkalla oli ruma tapa alituisesti\nhokea miesten petollisuudesta.\n\nUsein pitkinä talvi-iltoina, kun ukko Gasztowt jo oli mennyt levolle,\ntyttäret ja herra Wolodyjowski jäivät lieden ääreen istumaan.\nViehättävä Terka kehräsi, lempeä Maryska puhdisti höyheniä, ja Zonia\nvyyhti kehrätyitä lankoja. Mutta kun herra Wolodyjowski alkoi kertoa\nsodista, joihin hän oli ottanut osaa, tai merkillisyyksistä, joita oli\nnähnyt mahtavien magnaattien palatseissa, niin silloin työ taukosi, ja\nsisarukset katsoivat haltioissaan kertojaan. Myöhään eräänä iltana, kun\nWolodyjowski oli kertonut kuninkaan linnan merkillisyyksistä Varsovassa\nja puhe senjälkeen oli kääntynyt Kmiciciin, jonka arveltiin ainaiseksi\nkadonneen paikkakunnalta, kuului yht'äkkiä eteisestä jyskettä, ja ääni\nulkoa! huusi vihlovasti:\n\n— Hei, kuulkaa! Avatkaa ovi pian, pian!... Tytöt säikähtivät kovasti.\nHerra Wolodyjowski juoksi kamariinsa miekkaa hakemaan, mutta ennätti\ntuskin takaisin, kun tuntematon mies syöksyi huoneeseen ja lankesi\nhänen jalkojensa juureen.\n\n— Auttakaa, herra eversti!... Neiti on ryöstetty!...\n\n— Kuka neiti?\n\n— Wodoktyssa...\n\n— Kmicic! — huudahti herra Wolodyjowski.\n\n— Kmicic! — huusivat tytöt.\n\n— Kmicic! — toisti sanantuoja.\n\n— Kuka sinä olet? — kysyi herra Wolodyjowski.\n\n— Wodoktyn vouti.\n\n— Me tunnemme hänet kyllä! — virkkoi Terka.\n\nUninen ukko Gasztowt kömpi esille uunin takaa, ja ovelle ilmaantui\nkaksi herra Wolodyjowskin sotamiestä, jotka melu oli houkutellut tupaan.\n\n- Satuloikaa hevoset! — huusi herra Wolodyjowski. — Toinen teistä\najakoon heti Butrymeille, toinen tuokoon hevosen minulle!\n\n— Minä olin jo Butrymeilla, — sanoi vouti, - sillä heille on meiltä\nlyhyin matka. Mutta he lähettivät minut teidän armonne luo.\n\n— Milloin teidän neitinne ryöstettiin? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Äsken juuri... Siellä talonväkeä vielä tapetaan... Pääsin töin tuskin\nlähtemään... Ukko Gasztowt hieroi silmiään. — Mitä nyt? Onko kartanon\nneiti ryöstetty?\n\n— On. Kmicic on ryöstänyt! — sanoi herra Wolodyjowski. — Täytyy rientää\napuun!\n\nHän kääntyi sanantuojan puoleen: — Aja Domaszewiczeille ja sano, että\nrientävät heti tänne ottaen aseita mukaan!\n\n— Kuulkaahan, tyttäret! — huusi ukko yht'äkkiä. — Nyt sukkelasti kylään\nherättämään väkeä! Varustautukoon jokainen aseilla. Vai on Kmicic\nryöstänyt neidin? Sitä lurjusta, roistoa!\n\nHetken kuluttua ajoi herra Wolodyjowski muutaman muun miehen seurassa\nkylään. Talojen ohi ajaessa he löivät oviin ja ikkunoihin huutaen:\n\n— Aseihin! Aseihin! Neiti Billewicz on ryöstetty! Kmicic on\npaikkakunnalla!\n\nHuudot kuultuaan moni tuli tuvastaan ulos katsomaan, mitä tapahtui, ja\nsaatuaan asiasta selon alkoi huutaa: — Kmicic on paikkakunnalla! Neiti\nBillewicz on ryöstetty! — ja juoksi sitten kiireimmän kautta talliin\nsatuloimaan hevosta tai tupaan aseita ottamaan. Yhä useammat äänet\nhuusivat: »Kmicic on paikkakunnalla!» Tulia sytytettiin, kuului naisten\nitkua ja koirien haukuntaa. Vihdoin lähdettiin liikkeelle, osaksi\nratsain, osaksi jalkaisin. Päitten yläpuolella kimmelsi yössä miekkoja,\npistimiä, keihäitä, vieläpä rautahankoja.\n\nHerra Wolodyjowski silmäili joukkoaan, lähetti muutamia miehiä eri\nsuuntiin ja jatkoi muitten kanssa matkaa eteenpäin.\n\nRatsumiehet ajoivat etupäässä, heidän jäljessään seurasivat\njalkamiehet, ja matka suunnattiin Wolmontowiczeen, jossa aiottiin\nyhtyä Butrymeihin. Kello oli kymmenen, yö oli valoisa, vaikk'ei kuu\nollut vielä noussut. Suurhetmanin luota sotapalveluksesta palanneet\nmaalaisaateliset asettuivat heti riveihin, mutta muut, etenkin\njalkamiehet, kulkivat epäjärjestyksessä kalistaen aseitaan, jutellen\nja kiroten Kmiciciä, joka oli häirinnyt heidän yörauhaansa. Vihdoin he\nsaapuivat Wolmontowiczeen, jossa kohtasivat toisen joukon.\n\n— Seis! Keitä siellä on? — huusivat useat.\n\n— Gasztowteja täällä on!\n\n— Me olemme Butrymeja. Domaszewiczit ovat myöskin jo täällä.\n\n— Kuka teitä johtaa? — kysyi herra Wolodyjowski.\n\n— Jozwa Jalaton, herra eversti.\n\n— Mitä tiedätte asiasta?\n\n— Kmicic on vienyt neidin Lubicziin. Yli soitten he ovat ajaneet\nkiertääkseen Wolmontowiczen.\n\n— Lubicziin?! — ihmetteli herra Wolodyjowski. — Miten hän siellä\naikonee puolustautua? Eihän Lubicz ole mikään linna.\n\n— Hän luottaa joukkoonsa. Pari sataa miestä kuuluu hänellä olevan. He\naikovat viedä sieltä omaisuutta mukanaan, koska heillä on rattaat ja\nhevoset. Nähtävästi hän ei tiedä meidän palanneen sotaväestä, koska\nnoin rohkeasti toimii.\n\n— Sitä parempi! — sanoi siihen herra Wolodyjowski. — Nyt hän ei pääse\nkäsistämme. Montako pyssyä teillä on?\n\n— Meillä butrymilaisilla on noin kolmekymmentä, Domaszewiczeilla puolta\nenemmän.\n\n— Hyvä on! Viisikymmentä pyssymiestä ajakoon heti soille tietä\nvartioimaan! Loput seuratkoot minua! Älkää unohtako kirveitä!\n\nLähdettiin uudelleen liikkeelle. Pieni osasto ajoi täyttä laukkaa\nJozwa Jalattoman johdolla soita kohti. Samalla saapui heidän tilalleen\nkymmenkunta Butrymia, jotka olivat ajelleet ympäriinsä hälyyttämässä\nmuita liikkeelle.\n\n— Ettekö ole nähneet Gosciewiczeja? — kysyi herra Wolodyjowski.\n\n— Kyllä, herra eversti! — huusivat äsken saapuneet. — Gosciewiczit ovat\njo tulossa... tuolla metsässä! Tietääkö herra eversti, että hän on\nvienyt neidin Lubicziin?\n\n— Kyllä. Mutta siellä hän ei kauan saa rauhassa olla.\n\nKmiciciltä oli todellakin jäänyt eräs seikka huomioon ottamatta,\nkun hän lähti tätä uhkarohkeata yritystään täyttämään; hän ei\nnäet tietänyt, että suuri osa kyläläisiä oli saapunut kotiin\nsotapalveluksesta, vaan luuli kylän olevan yhtä tyhjän kuin silloin,\nkun hän ensikertaa oli Lubiczissa. Herra Wolodyjowski voi asettaa häntä\nvastaan noin kolmesataa harjaantunutta, sotakelpoista soturia.\n\nYhä enemmän saapui Wolmontowiczeen väkeä. Saapuivatpa vihdoin\nGosciewiczitkin. Herra Wolodyjowski komensi riveihin, ja hänen\nsydämensä ihan sykähti ilosta nähdessään, kuinka sujuvasti hänen\nkomentonsa suoritettiin. Jo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että\nsiinä oli oikeita sotureita eikä mielivaltaisia aatelisrosvoja. Herra\nWolodyjowski oli iloissaan siitäkin, että lähimmässä tulevaisuudessa\nsaisi johtaa tätä joukkoa oikeissa taisteluissa.\n\nNiinpä lähdettiin Lubicziin ja saman metsän halki, josta Kmicickin oli\näskettäin kulkenut. Sydänyö oli kulumassa. Kuu kumotti jo taivaalta\nvalaisten metsän, tien ja soturit, ja sen valo välähteli keihäitten\nkärjissä ja miekkain terissä. Laudalaiset juttelivat matalalla äänellä\nharvinaisesta tapahtumasta, joka oli saanut heidät liikkeelle näin\nkeskellä yötä.\n\n— Täällä kuljeskeli äskettäin outoja miehiä, — kertoi eräs\nDomaszewiczeista. — Me luulimme heitä pakolaisiksi, mutta he ovatkin\nnähtävästi olleet Kmicicin urkkijoita.\n\n— Kuinkas muuten! Wodoktyssa on myöskin melkein joka päivä käynyt\ntuntemattomia kerjäläisiä... — lisäsi eräs toinen.\n\n— Mitä miehiä sillä Kmicicillä tällä kertaa on?\n\n— Wodoktyn talonväki väitti niitä kasakoiksi. Varmaankin on Kmicic\nollut tekemisissä Chowafiskin tai Zoltarenkon kanssa. Tähän saakka hän\non ollut rosvon kirjoissa, mutta nyt hän näkyy olevan petturi.\n\n— Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut tuoda kasakoita näin kauaksi?\n\nKun jonkin matkaa oli vielä kuljettu ja keskustelun sorina yhä kasvoi,\nkääntyi etupäässä ratsastava herra Wolodyjowski vihdoin ympäri sanoen:\n\n— Hiljemmin, hyvät herrat!\n\nLaudalaiset vaikenivat, sillä Lubicz oli jo näkyvissä. Päärakennuksen\nkaikki ikkunat olivat valaistut, ja piha näytti olevan täynnä\nasestettuja miehiä ja hevosia. Ei vahteja eikä minkäänlaisia\nvarovaisuustoimenpiteitä — nähtävästi luotti herra Kmicic ylivoimaansa.\nKun oli tultu vielä lähemmäksi, tunsi herra Wolodyjowski, että pihalla\nolevat miehet olivat kasakoita, joita vastaan Wolodyjowski oli usein\ntaistellut. Hän mutisi itsekseen:\n\n— Jos he ovat vieraita kasakoita, niin on Kmicic todella roistomaisesti\nmennyt yli kaikkien sopivaisuuden rajojen!\n\nEversti Wolodyjowski katseli yhä pihalle, jossa vallitsi sanomaton\nsekamelska. Toiset kasakat valaisivat soihduilla, toiset juoksivat\nedestakaisin, menivät sisälle taloon ja palasivat kohta jälleen kantaen\ntavaroita, joilla kuormattiin rattaita. Hevosia talutettiin ulos\ntallista, karjaa navetasta. Huutoja ja komentosanoja sinkoili ilmassa.\n\nKrzysztof Domaszewicz, sukunsa vanhin, astui herra Wolodyjowskin luo ja\nsanoi:\n\n— Herra eversti! Ne aikovat kai lastata koko Lubiczin rattaille.\n\n— Tavaroita he eivät vie eivätkä omaa nahkaansakaan pelasta! — vastasi\neversti. — Mutta minä en ymmärrä Kmiciciä, joka kuitenkin on kokenut\nsotilas: ei yhtään vahtia!\n\n— Hän ei ole komentanut vahtiin, kun hänellä on miehiä niin lujasti;\nniitä näyttää olevan vähintään kolmesataa. Jollemme me olisi palanneet\nsotaväestä, niin hän olisi vaikka keskellä kirkasta päivää voinut ajaa\nkylän läpi kuormineen matkoihinsa.\n\n— Sanokaahan, onko taloon vain tämä yksi tie? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Tämä yksi on vain, sillä takana on lammikoita ja soita.\n\n— Hyvä on! Nouskaa alas hevosilta! Laudalaiset hyppäsivät heti\nsatuloista. Sitten muodostettiin pitkä rivi, joka ympäröi talon\nkaikkine rakennuksineen.\n\nHerra Wolodyjowski lähestyi päävoiman kanssa porttia\n\n— Odottakaa komentoa! — sanoi hän hiljaa. — Ei saa ampua, ennenkuin\nannan merkin!\n\nPortille oli vielä muutamia kymmeniä askeleita, kun pihalla olevat\nheidät vihdoinkin huomasivat. Joukko kasakoita juoksi aidan luo, ja\nkurkottaen sen yli he katsoa tuijottivat pelokkaasti pimeyteen. Kuului\nuhkaavia huutoja:\n\n— Hoi! Keitä siellä on?\n\n— Ampukaa! — huusi eversti.\n\nYhteislaukaus jyrisi ukkosena. Sen kaiku ei ollut vielä kadonnut, kun\nherra Wolodyjowski komensi uudelleen:\n\n— Eteenpäin!\n\n— Lyökää! Surmatkaa! — ärjäisivät laudalaiset, jotka vyörynä syöksyivät\neteenpäin.\n\nKasakat vastasivat tuleen vastalaukauksilla, mutta heillä ei ollut\naikaa ladata uudestaan. Suuri joukko laudalaisia hyökkäsi porttia\nvastaan, joka avautui heidän painostaan. Pihalla syntyi hurja tappelu\nkuormien, hevosten ja myttyjen keskellä. Ensimmäisinä riensivät\nmuurina suurikasvuiset Butrymit, jotka miekkailivat parhaiten ja\nvihasivat intohimoisimmin Kmiciciä. He etenivät kuin joukko metsäsikoja\nhalki vitikon tallaten ja lyöden kaikki alleen. Heitä seurasivat\nDomaszewiczit ja Gosciewiczit.\n\nKmicicin miehet pitivät urhoollisesti puoliaan rattaitten ja kirstujen\ntakana. Talon ikkunoista ja katoilta alettiin myöskin ampua, mutta kun\ntulisoihdut olivat sammuneet, ei saattanut enää erottaa, kuka oli omia\nmiehiä, kuka vihollisia. Pian oli kasakat työnnetty pihalta taloon tai\nulkorakennuksiin. Laudalaiset olivat voittaneet.\n\nMutta he olivat tuskin jääneet yksin pihalle, kun ammunta talosta\nkiihtyi. Kaikista ikkunoista pisti esiin muskettien piippuja, ja kuulia\nsinkoili ilmassa yli pihan. Suurin osa kasakoista oli peräytynyt taloon.\n\n— Seinänvierustalle! — huusi herra Wolodyjowski.\n\nTodellakin, kuulat eivät voineet vahingoittaa seinänvierustalla.\nPiiritettyjen asema oli yhä vaikea. Hyökkäämistä ikkunoista sisälle ei\nvoinut ajatella, sillä silloin olisi tuli ollut vasten kasvoja. Siksipä\nherra Wolodyjowski käski särkemään oven.\n\nMutta sekään ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä ovi oli tehty\npaksuista tammilankuista ja nauloitettu lujasti isoilla nauloilla,\njoihin kirveet ja tapparat eivät pystyneet. Vahvimmat miehet\nhyökkäsivät kerran toisensa jälkeen ovea vastaan, mutta turhaan. Ovi\noli sisältäpäin varustettu rautaisilla puomeilla, ja sitäpaitsi oli\nsitä vahvistettu tikapuilla. Butrymit kaikesta huolimatta vimmoissaan\nyhä hakkasivat sitä. Domaszewiczit ja Gosciewiczit olivat hyökänneet\nkeittiön ovelle.\n\nTunnin tuiman ponnistelun jälkeen vaihdettiin miehiä. Ovesta irtaantui\njo muutamia lankkuja, mutta niitten sijaan ilmaantui musketteja.\nButrymeista kaksi kaatui kuulan lävistäminä. Muut iskivät kahta\nkauheammin.\n\nHerra Wolodyjowskin käskystä tukettiin aukot. Silloin kuului tieltä\npäin huutoja: — Stakjanit tulevat auttamaan veljiään ja heidän mukanaan\njoukko asestettuja wodoktylaisia talonpoikia.\n\nUusien voimien tulo vaikutti nähtävästi: masentavasti piiritettyihin,\nkoska pääoven takaa kuului kovaa huutoa:\n\n— Heretkää! Älkää hakatko! Kuulkaa, piru vieköön!... Keskustelkaamme!\n\nWolodyjowski käski keskeyttämään ja kysyi:\n\n— Kuka se on, joka puhuu?\n\n— Kmicic! — kuului vastaus. — Entä kuka siellä on?\n\n— Eversti Michal Jerzy Wolodyjowski.\n\n— Armollinen herra...! — kuului oven takaa.\n\n— Tässä ei ole aikaa kohteliaisuuksiin! Mitä haluatte?\n\n- Minulla on suurempi syy kysyä: mitä haluatte? Te ette tunne minua\nenkä minä teitä... Miksi olette hyökännyt kimppuuni?\n\n— Roisto! — kirkaisi herra Michal. — Minun kanssani on sodasta\npalanneita laudalaisia, joilla on selvittämättömiä asioita kanssasi,\njotka koskevat ryöstöjä ja viattomasti vuodatettua verta ja sitä\nneitiä, jonka olet juuri ryöstänyt! Tiedätkö, mitä on raptus puellae\n[naisenryöstö. Suom. huom.]? Se maksaa vielä sinun pääsi!\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n— Sinä et sanoisi minua roistoksi, jos tuota ovea ei olisi tuossa\nvälillämme! — alkoi Kmicic uudelleen.\n\n— No, avaa se sitten!... Ei sitä kukaan estä!\n\n— Ensin kaadamme muutamia laudalaisia koiria suin päin paikoilleen!\nÄlkää luulko, että saatte minut elävänä käsiinne!\n\n— Sitten raahaamme sinut henkihieverissä ulos! Yhtäkaikki!\n\n— Kuulkaa tarkasti, mitä sanon! Jollette anna meidän olla rauhassa, on\nminulla täällä tynnyrillinen ruutia ja sytytin. Minä räjähdytän koko\ntalon ja meidät kaikki ilmaan... niin totta kuin Jumala on olemassa!\nOttakaa minut nyt, jos haluatte!\n\nNyt seurasi pitempi hiljaisuus. Herra Wolodyjowski etsi turhaan\nvastausta. Laudalaiset alkoivat vilkuilla toisiinsa hämmästyneinä.\nKmicicin sanoissa oli niin paljon hurjaa intohimoa, että kaikki\nuskoivat hänen panevan uhkauksensa täytäntöön. Kipinä vain — ja koko\ntalo olisi raunioina ja neiti Billewicz tuhon oma!\n\n— Jumal'avita! Se on hullu, se mies! — murahti joku Butrymeista. —\nKyllä hän sen vielä tekee!\n\nSamassa herra Wolodyjowskin päähän pälkähti onnellinen ajatus.\n\n— Löytyypä parempi keino! — huusi hän. — Lähde, petturi, kanssani\nkaksintaisteluun! Jos lyöt minut, saat lähteä vapaasti!\n\nKului muutamaa silmänräpäyksiä, mutta vastausta ei kuulunut.\nLaudalaisten sydämet pamppailivat rauhattomasti.\n\n— Sapeleillako? — kysyi Kmicic vihdoin. — Käykö, sellainen päinsä?\n\n— Käy, jollet arkaile!\n\n— Anna kunniasanasi, että saan lähteä vapaasti.\n\n— Kunniasanani!...\n\n— Ei, ei! — kuului ääniä Butrymien joukosta.\n\n— Hiljaa, hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski. — Muuten hän räjähdyttää\nsekä itsensä että teidät ilmaan.\n\nButrymit vaikenivat, mutta hetken kuluttua virkkoi muuan heistä:\n\n— Olkoon niin kuin herra eversti sanoo.\n\n— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic ivallisesti. — Suostuvatko harmaatakit?\n\n— Suostuvat ja vannovat, jos niin tahdot.\n\n— Vannokoot sitten!\n\n— Tänne, hyvät herrat, tänne! — huusi herra Wolodyjowski niille, jotka\nseisoivat seinänvierustoilla taloa piirittäen.\n\nTuossa tuokiossa olivat kaikki kokoontuneet pääoven eteen, ja\ntieto, että Kmicic aikoi räjähdyttää koko talon ilmaan levisi\nsilmänräpäyksessä. Kaikki seisoivat kuin hämmästyksen lyöminä. Silloin\nkajahti herra Wolodyjowskin ääni halki hiljaisuuden:\n\n— Teidät kaikki otan todistajiksi, että olen haastanut lipunkantaja\nKmicicin kanssani kaksintaisteluun ja luvannut, että jos hän voittaa\nminut, hän saa vapaasti teidän puolestanne lähteä täältä pois, mikä\nteidän on hänelle vannottava käsi miekankahvassa kaikkivaltiaan Jumalan\nja pyhän ristin kautta.\n\n— Kuulkaapas vielä! — huusi Kmicic. — Tahdon lähteä vapaasti miesteni\nja neidin kanssa.\n\n— Neiti jää tänne, — vastasi Wolodyjowski, — ja miehet vangeiksi\naatelisille!\n\n— Mahdotonta!\n\n— Järähdytä sitten itsesi ilmaan! Me olemme jo surreet kylliksi neiti\nBillewiczin tähden.\n\nSeurasi taas vaitiolo.\n\n— Olkoon menneeksi! — sanoi Kmicic vihdoin.\n\n— Jollen saa viedä häntä nyt, vien hänet kuukauden kuluttua. Te ette\nvoi kuitenkaan häntä maan alle kätkeä! Vannokaa!\n\n— Vannokaa! — toisti herra Wolodyjowski.\n\n— Me vannomme Jumalan ja pyhän ristin kautta. Amen.\n\n— Ulos nyt! — huusi herra Michal.\n\n— Oletko jo valmis toiseen maailmaan?\n\n— Sen saamme kohta nähdä. Joudu! Rautaiset puomit, joilla ovi oli\nsisäpuolelta suljettu, alkoivat kitistä.\n\nHerra Wolodyjowski ja laudalaiset vetäytyivät syrjään tehdäkseen tilaa.\nOvi aukeni ja herra Andrzej astui ulos kookkaana ja solakkana kuin\npoppeli. Päivä oli jo alkanut sarastaa, ja aamun alkava kalpea valo\nlankesi hänen uljaille, nuorekkaille kasvoilleen. Hän pysähtyi, katsoi\nrohkeasti laudalaisiin ja sanoi:\n\n— Luotan sanaanne... Jumala ties, teinkö oikein... Mutta vähätpä siitä\nnyt!... Kuka teistä on herra Wolodyjowski?\n\nPienikasvuinen eversti astui esiin.\n\n— Minä.\n\n— Ohoo! Eipä teissä näy olevan sankarin kokoa, — virkkoi Kmicic\nmittaillen katseellaan Wolodyjowskin vartaloa. — Luulin näkeväni komean\nritarin. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olette kokenut sotilas.\n\n— Minä en ainakaan voi sanoa samaa teistä, koska olitte unohtanut\nvahdit. Jollette hoida miekkaa paremmin kuin päällikön tointa, on\nminulla helppo tehtävä edessäni.\n\n— Missä miekkailemme? — kysyi Kmicic vilkkaasti.\n\n— Tässä!... Piha on tasainen kuin pöytä.\n\n— Hyvä on! Valmistautukaa kuolemaan!\n\n— Oletteko varma?\n\n— Näkyy, että ette ole ollut Orszassa, koska sitä epäilette... Minä\nen ole ainoastaan varma, vaan minä säälin teitä, sillä olen kuullut\nkehuttavan teitä urhoolliseksi soturiksi. Sentähden sanon nyt viimeisen\nkerran: jättäkää minut rauhaan! Me emme tunne toisiamme, miksi siis\nmenisimme toistemme tielle? Miksi olette hyökänneet minun kimppuuni?...\nNeiti Billewicz kuuluu minulle yksin testamentinkin mukaan, niinkuin\ntämä maatilakin, ja Jumala voi todistaa, että olen ottamassa vain\nomaani... Totta on, että minä kaadoin Wolmontowiczen aateliset, mutta\nkuka sai ensinnä kärsiä vääryyttä? Olivatko upseerini ilkivaltaisia\nvai ei, siitä nyt viis, pääasia on, että he eivät tehneet kenellekään\npahaa, ja kuitenkin tapettiin heidät kuin koirat siksi, että he\ntahtoivat vain tanssia tyttöjen kanssa kapakassa. Veri verestä! Sitten\ntapettiin myöskin minun sotilaani. Vannon kautta Kristuksen haavojen,\netten tullut tänne missään pahassa tarkoituksessa, ja kuinka otettiin\nminut täällä vastaan?... Paha maksettakoon pahalla! Olen kuitenkin\nvalmis suorittamaan vahingonkorvausta... hyvän naapurin tavoin. Parempi\non, että...\n\n— Mitä väkeä teillä on nyt mukananne? Mistä olette saanut nuo\napulaisenne? — keskeytti herra Wolodyjowski.\n\n— Sainpa mistä hyvänsä, niin en käytä heitä isänmaata vastaan, vaan\nhankkiakseni itselleni oikeutta.\n\n— Vai niin?... Te teette liiton vihollisen kanssa hankkiaksenne\nitsellenne oikeutta! Entä millä maksatte hänelle hänen palveluksensa,\njollei petoksella? Minä en olisi estänyt teitä ryhtymästä\nneuvotteluihin näitten aatelisten kanssa, mutta koska olette hankkinut\napua viholliselta, on asia toinen. Älkää ensinkään koettako pelastaa\nnahkaanne. Huomaan, että olette pelkuri, vaikka olettekin olevinanne\norszalainen miekkailumestari.\n\n— Kuten haluatte! — sanoi Kmicic asettuen asentoon.\n\nMutta herra Wolodyjowski ei hätäillyt, ja vetämättä miekkaansa\nhuotrasta hän katseli ympärilleen. Sarasti. Itäiselle taivaanrannalle\noli jo syttynyt verinen viiru, mutta pihalla oli vielä aika pimeä,\netenkin talon vieressä.\n\n— Kaunis tulee päivä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta aurinko ei\nnouse vielä kotvaan aikaan. Ehkä tahdotte, että teille valaistaan?\n\n— Yhtä kaikki.\n\n— Hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski kääntyen aatelisten puoleen,\n— tuokaahan tulisoihtuja ja olkia, että näkisimme tanssia tätä\norszalaista tanssia!\n\n107\n\nLaudalaiset, vilkastuneina nuoren everstin leikillisyydestä, alkoivat\nkoota tappelun tuoksinassa sammuneita tulisoihtuja, ja tuossa tuokiossa\nlepatti lähes viisikymmentä punertavaa soihtua aamun kalpeassa valossa.\nHerra Wolodyjowski osoitti heihin miekankärjellä ja virkkoi Kmicicille:\n\n— Katsokaa! Ihan kuin hautajaissaattue! Kmicic lisäsi siihen:\n\n— Onhan eversti aina haudattava komeasti! Sillävälin muodostivat\nlaudalaiset piirin ritarien ympäri. Soihdunkantajat nostivat soihtunsa\nkorkealle; muut tungeskelivat heidän takanaan uteliaina ja levottomina.\nKeskellä piiriä kaksintaistelijat mittailivat toisiaan silmäyksin.\nVallitsi peloittava hiljaisuus, jossa kuului vain soihduista maahan\nputoavain hiilten suhahduksia. Herra Wolodyjowski oli iloinen kuin\nlintu aamuhetkellä.\n\n— Aloittakaa! — sanoi Kmicic.\n\nMiekan ensimmäinen isku kajahti kaikuna katsojain sydämissä. Herra\nWolodyjowski hyökkäsi, puoleksi leikillä, herra Kmicic torjui ja\nhyökkäsi vuorostaan; herra Wolodyjowski torjui. Iskut kävivät yhä\nvoimakkaammiksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Kmicic hyökkäsi\nraivoissaan, herra Wolodyjowski vei vasemman kätensä selkänsä taakse\nja torjui iskut rauhallisesti pienin, huomaamattomin liikkein. Näytti\nsiltä, kuin hän olisi tahtonut vain puolustautua ja samalla säästää\nvastustajaansa. Toisinaan hän otti lyhyen askelen taaksepäin tai\neteenpäin — nähtävästi hän koetteli Kmicicin tottuneisuutta. Tämä\ntulistui, mutta Wolodyjowski oli kylmä kuin opettaja, joka neuvoo\noppilastaan. Vihdoin hän alkoi laudalaisten suureksi hämmästykseksi\npuhua tähän tapaan: — Jutelkaamme samalla, niin ei aika käy pitkäksi...\nAhaa! Tuo on sitä orszalaista... Te puitte kai siellä viljanne itse,\nkoska huitelette kuin varstalla. Hyi hirveätä, kuinka te peuhaatte!\nOletteko te todella paras koko Orszassa?... No, tuo on muodissa vain\nrenkien kesken... Tuo on sitä kuurinmaalaista... Tuolla tempulla sopii\nkoiria kutsata... Katsokaa nyt miekan kärkeen! Älkää taivuttako noin\nkämmentänne, muuten saatte nähdä kuinka käy... Ottakaa ylös!\n\nViimeiset sanat herra Wolodyjowski sanoi painavasti, mutta ennenkuin\nkatsojat käsittivät, mitä merkitsi »ottakaa ylös», oli Kmicicin miekka\nlentänyt herra Wolodyjowskin pään yli ja pudonnut maahan hänen selkänsä\ntaakse.\n\n— Tätä sanotaan miekan kiepsahduttamiseksi, — sanoi herra Wolodyjowski.\n\nKmicic seisoi kalpeana, horjuen, muljahdutellen vihaisesti silmillään.\nHän oli yhtä hämmästynyt kuin laudalaisetkin. Lyhytkasvuinen eversti\nastui askelen syrjään ja toisti osoittaen maassa makaavaa miekkaa:\n\n— Ottakaa ylös!\n\nEnsin näytti siltä, kuin Kmicic olisi syössyt hänen kimppuunsa\naseettomana. Hän seisoi jo valmiina hyökkäämään, ja herra Wolodyjowski\nodotti nostettuaan miekan kahvan rintaansa vastaan ja suunnattuaan\nmiekan terän vastustajaansa. Mutta Kmicic sieppasi miekkansa maasta ja\nkarkasi peloittavaa miekkailijaa kohti.\n\nKatsojain joukosta kuului puheen sorinaa, piiri pienentyi yhä\nahtaammaksi, ja sen taakse muodostui katsojista toinen piiri, jopa\nkolmaskin... Kmicicin kasakat pistivät päänsä laudalaisten olkapäitten\nväliin, ikäänkuin he olisivat jo iät ja ajat eläneet suloisessa sovussa\nnäitten kanssa. Katsojilta pääsi hurjia huutoja; toisinaan kajahti\nhillitön nauru. Kaikki tunnustivat, että herra Wolodyjowski oli\nmestarien mestari.\n\nTämä leikki julmasti kuin kissa hiiren kanssa käsitellen miekkaansa\nyhä huolettomammin. Hän pisti vasemman kätensä housuntaskuun. Kmicic\nraivosi, sähisi ja sai vihdoin yhteenpurtujen hampaittensa välistä\npuserretuksi pari käheätä sanaa:\n\n— Tehkää loppu... hävettää...\n\n— Olkoon menneeksi! — sanoi Wolodyjowski. Kuului kiljahdus, lyhyt,\nmutta kauhea, sitten tukahtunut huudahdus. Kmicic huitoi käsillään,\nmiekka putosi maahan, ja hän kaatui kasvoilleen everstin jalkain\njuureen...\n\n— Elää, — sanoi Wolodyjowski, — kosk'ei kaatunut selälleen.\n\nJa hän käänsi Kmicicin nutun lievettä ja pyyhki siihen miekkansa.\n\nLaudalaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen:\n\n— Tappakaa se petturi!... Tappakaa! Lyökää palasiksi!\n\nMuutamat Butrymeista hyökkäsivät jo luo paljastetut miekat käsissä.\nSamassa tapahtui jotakin tavatonta: pienikasvuinen eversti kasvoi\nnäkijäin silmissä jättiläiseksi, miekka lensi lähimmän Butrymin kädestä\naivan kuin äsken Kmiciciltä, ja herra Wolodyjowski huusi säihkyvin\nsilmin:\n\n— Takaisin!... Nyt hän on minun eikä teidän!... Pois!\n\nKaikki vaikenivat peläten ritarin vihaa, ja hän jatkoi:\n\n— Minä en anna teurastaa!... Koska me olemme aatelista syntyperää, niin\nmeidän pitää muistaa ritarillisia tapoja eikä surmata haavoittuneita.\nSitä ei saa tehdä edes viholliselle, vielä vähemmän vastustajalle, joka\non voitettu kaksintaistelussa.\n\n— Hän on petturi! — ärähti joku Butrymeista. — Sellainen on tapettava,\n\n— Jos hän on petturi, on hänet jätettävä hetmanille ja rangaistava\nvaroitukseksi muille. Muuten, kuten jo sanoin teille: hän on nyt minun\neikä teidän. Jos hän jää eloon, voitte haastaa hänet oikeuteen, ja\nelävältä saatte paremmin korvausta kuin kuolleelta. Kuka osaa sitoa\nhaavoja?\n\n— Krzych Domaszewiez. Hän on laudalaisten vanha haavuri.\n\n— Toimittakaa hänet sidotuksi ja kantakaa sitten sisälle sänkyyn. Minä\nmenen lohduttamaan onnetonta neitiä.\n\nSen sanottuaan herra Wolodyjowski työnsi miekkansa huotraan ja meni\nsisälle taloon. Laudalaiset alkoivat nyt pyydystää Kmicicin kasakoita,\njotka tästä lähtien joutuivat kyntämään Laudan peltoja. He antautuivat\nsuurimmaksi osaksi heti ilman vastarintaa. Sitten laudalaiset kävivät\nkuormien kimppuun saaden niistä oivallisen saaliin. Muutamat yllyttivät\nryöstämään taloakin, mutta eversti Wolodyjowskin nimi ja ehkä myöskin\nneiti Billewiczin läsnäolo estivät heitä siitä. Kaatuneensa, joitten\njoukossa oli kolme Butrymia ja kaksi Domaszewiczia, he nostivat\nrattaille haudatakseen heidät kristillisesti. Kaatuneille kasakoille\nkaivoivat talonpojat kuopan puutarhan taakse.\n\nEtsiessään neiti Billewicziä täytyi herra Wolodyjowskin penkoa\nkoko talo, ennenkuin hän löysi neidin rahakammiosta, jonka pieni,\nraskas ovi erotti makuukamarista. Huone oli pienen pieni, kapeine\nristikkoikkunoineen, ja se oli rakennettu kivestä niin lujaksi, että\nherra Wolodyjowski heti huomasi, että se olisi säilynyt eheänä,\njos Kmicic olisikin räjähdyttänyt talon ilmaan. Tämä paransi hänen\nkäsitystään Kmicicistä.\n\nAleksandra-neiti istui kirstulla lähellä ovea pää painuksissa ja kasvot\nhajalla olevan tukan peitossa. Hän ei nostanut päätään, vaikka kuuli\nlähestyviä askeleita. Varmaankin hän ajatteli, että tulija oli Kmicic\ntai joku hänen miehistään. Herra Wolodyjowski pysähtyi ovelle, otti\nlakin päästään, yskähti pari kolme kertaa, mutta huomattuaan, ettei\nsekään auttanut, sanoi:\n\n— Armollinen neiti... te olette vapaa!...\n\nTuuhean tukan lomitse katsoi ritariin kaksi sinistä silmää, ja sitten\nnäyttäytyivät niitten takaa kauniit, kalpeat, ikäänkuin elottomat\nkasvot. Herra Wolodyjowski oli odottanut kiitoksia, ilonhuudahduksia,\nmutta neiti istui liikkumatta tuijottaen tulijaan.\n\nRitari toisti:\n\n— Malttakaa mielenne, armollinen neiti. Jumala on nähnyt\nviattomuutenne. Te olette vapaa ja voitte palata Wodoktyyn.\n\nTällä kertaa nousi neiti Billewiczin kasvoille ymmärtäväisempi ilme.\nHän nousi, viskasi hiuksensa taakse ja kysyi.\n\n— Kuka te olette?\n\n— Michal Wolodyjowski, eversti Vilnon vojevodan rakuunarykmentissä..\n\n- Olen kuullut taistelua... laukauksia... Kertokaa...\n\nNeiti Billewicz havahtui nyt kokonaan.\n\n— Kiitän teitä! — sanoi hän hiljaisella äänellä, jossa väreili\nkalmankammo. — Entä hän?... Miten on hänen käynyt?...\n\n— Kmicicinkö? Älkää pelätkö, neiti, hän makaa tiedotonna pihalla... ja\nkehumatta itseäni tunnustan tehneeni sen.\n\nWolodyjowski sanoi sen jonkinlaisella itsetyydytyksellä, mutta jos\nhän odotti ihmettelyä, niin hän pettyi suuresti. Neiti Billewicz ei\nvirkkanut sanaakaan, vaan alkoi horjua ja käsillään haparoida tukea ja\nvaipui vihdoin samalle kirstulle, jolta hän vast'ikään oli noussut.\n\nRitari syöksyi hänen luokseen.\n\n— Mikä teitä vaivaa, armollinen neiti?\n\n— Ei mikään... ei mikään... Odottakaahan! Onko herra Kmicic kaatunut?...\n\n— Mitäpä nyt Kmicicistä, — keskeytti Wolodyjowski. — Nyt on kysymys\nteistä.\n\nSamassa neidin voimat palautuivat. Hän nousi jälleen ja katsoen ritaria\nsuoraan silmiin huusi vihaisesti, kärsimättömästi, epätoivoisesti:\n\n— Jumalan nimessä, sanokaa, onko hän kaatunut?...\n\n— Herra Kmicic on haavoittunut, — vastasi hämmästynyt Wolodyjowski.\n\n— Elääkö hän?\n\n— Elää.\n\n— Hyvä on. Kiitän teitä...\n\nJa yhä horjuvin askelin neiti läksi ovea kohti. Wolodyjowski seisoi\nhetkisen paikallaan nyhtäen kiivaasti viiksiään ja ravistaen päätään.\nVihdoin hän virkkoi itsekseen:\n\n— Kiittikö hän minua siitä, että Kmicic on haavoittunut, vai siitäkö,\nettä hän elää?\n\nJa hän meni neidin jälkeen ja näki hänen seisovan keskellä viereistä\nmakuuhuonetta kuin kivettyneenä. Neljä laudalaista aatelismiestä kantoi\njuuri Kmiciciä sisään. Kaksi etumaista seisoi kyljittäin ovessa, ja\nheidän käsivarsiensa yli riippui herra Andrzejn kalpea pää silmät\nummessa ja mustia veripisaroita tukassa.\n\n— Varovasti! — sanoi kantajain jäljessä kulkeva Krzych Domaszewicz, —\nvarovasti ovessa. Nostakaa hänen päätään vähäisen.\n\n— Millä minä sitä nostan, kun molemmat kädet ovat kiinni? — vastasi\ntoinen etumaisista.\n\nAleksandra-neiti lähestyi kalpeana kuin haavoittunut itse ja kohotti\nveristä päätä kaksin käsin.\n\n— Sehän on meidän neiti! — huudahti Krzych Domaszewicz.\n\n— Niin on... Varovasti! — sanoi neiti hiljaa. Herra Wolodyjowski\nkatseli vain ja nyhti viiksiään yhä kiivaammin.\n\nKmicic laskettiin vuoteelle. Krzych Domaszewicz alkoi pestä hänen\npäätään ja kiinnitti sitten jo edeltäpäin valmistetun siteen\nlaastareineen paikoilleen.\n\n— Maatkoon nyt vain rauhassa! — sanoi hän. — Kyllä sillä miehellä on\nihan rautainen pää, kosk'ei moisesta iskusta haljennut. Ehkä hän siitä\nkohta paraneekin, sillä onhan hän vielä nuori. Mutta aimo iskun hän\nsai...\n\nSamassa hän kääntyi Oleńkan puoleen sanoen:\n\n— Neiti pesköön nyt kätensä... Tässä on vettä. Hyvä on sydämenne, koska\nmoisen miehen tähden ette pelännyt tahria käsiänne.\n\nHän kuivatti neidin kädet hurstilla. Neiti kalpeni kalpenemistaan ihan\nnäkyvästi.\n\nHerra Wolodyjowski riensi taas hänen luokseen.\n\n— Teidän ei pidä viipyä täällä, armollinen neiti! Koska olette\nosoittanut kristillistä laupeutta viholliselle, niin voitte nyt palata\nkotiinne.\n\nJa Wolodyjowski tarjosi käsivartensa. Mutta Oleńka ei edes katsonut\nhäneen, vaan kääntyi Krzych Domaszewiczin puoleen sanoen.\n\n— Herra Domaszewicz, olkaa hyvä ja saattakaa minua.\n\nHe menivät ulos. Herra Wolodyjowski seurasi heitä. Pihalla laudalaiset\nalkoivat neidin nähtyään huutaa ja tervehtiä, mutta hän astui eteenpäin\nkalpeana, horjuvin askelin, huulet puristettuina yhteen ja silmissä\nkuumeinen kiilto.\n\n— Eläköön neiti! Eläköön eversti! — huudettiin lujasti.\n\nTuntia myöhemmin palasi herra Wolodyjowski laudalaistensa kanssa\nkotiin. Aurinko oli jo noussut; oli säteilevä kevätaamu. Laudalaiset\nkulkivat epäjärjestyksessä maantietä pitkin jutellen kuluneen yön\ntapahtumista ja ylistäen herra Wolodyjowskia taivaaseen saakka. Mutta\ntämä ratsasti ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei saanut mielestään\nnoita sinisiä silmiä, jotka olivat katsoneet häneen tuuhean tukan alta,\neikä tuota sorjaa, hienoa, surun taivuttamaa vartaloa.\n\n— Ihmeen ihana! - jupisi hän itsekseen. — Todellinen ruhtinatar... Hm!\nOlen pelastanut hänen maineensa ja varmaan myöskin henkensä, sillä\nvaikka räjähdys ei olisikaan hävittänyt rahakammiota, niin olisi hän\nkuitenkin kuollut pelkästä säikähdyksestä... Hänen tulisi olla minulle\nkiitollinen... Mutta kuka niitä naisia ymmärtää?!...\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nNämä ajatukset veivät herra Wolodyjowskilta unen seuraavana yönä.\nUseita päiviä hän ajatteli vain Aleksandra-neitiä tuntien, että neiti\noli syvästi vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta olisivathan Laudan\naateliset tahtoneet naittaa tytön hänelle! Aleksandra-neiti oli tosin\nilman muuta antanut kieltävän vastauksen, mutta silloin hän ei ollut\nWolodyjowskia nähnyt eikä tuntenut. Nyt oli asian laita aivan toinen.\nHän oli oikean ritarin tavoin oman henkensä uhalla pelastanut tytön\nryöstäjän käsistä; hän oli yksinkertaisesti valloittanut hänet kuin\nlinnoituksen... Kenen hän siis olisi jollei valloittajan? Voisiko\nhän siis kieltää valloittajalta jotakin, vaikkapa kättään? Koettaako\nonneaan? Entä jos hänen kiitollisuutensa on muuttunut rakkaudeksi?\nUseinhan maailmassa tapahtuu, että pelastettu neito lahjoittaa sekä\nkätensä että sydämensä pelastajalleen! Jollei tytössä muuten olisikaan\nheti rakkaus herännyt, niin voisihan hän koettaa herättää sen.\n\n— Mutta jos hän muistelee ja rakastaa vielä sitä toista?\n\n— Se ei ole mahdollista! — virkkoi herra Wolodyjowski itsekseen. —\nJos tyttö ei olisi karkoittanut Kmiciciä luotaan, ei tämä olisi häntä\nväkivalloin vienyt.\n\nOlihan Aleksandra-neiti tosin osoittanut hänelle suurta myötätuntoa,\nmutta naisen tapa on sääliä haavoittuneita, olivatpa ne sitten vaikka\nvihollisiakin.\n\nTyttö oli nuori ja turvaton; hänen olisi siis paras aika mennä\nnaimisiin. Luostariin hänellä nähtävästi ei halua ollut, sillä olisihan\nhän jo sinne mennyt. Niin kaunista neitosta tulisivat varmaan monet\nmiehet omakseen toivomaan joko rikkauden, kauneuden tai jalosukuisuuden\ntähden. Hihhei! Rakkain tulisi hänelle kuitenkin olemaan sellainen\nsuojelija, jonka urotyöt hän on omin silmin saanut nähdä!\n\n— Onpa jo aika sinun, Michal, tulla järkiisi, — puheli herra\nWolodyjowski itsekseen. — Vielä olet nuori, mutta vuodet vierivät\nnopeasti. Rikkauksia et tule ansaitsemaan, mutta naarmuja kyllä\nnahkaasi. Ja kerran tästä nuoruuden hullutuksesta on kuitenkin loppu\ntuleva.\n\nTässä herra Wolodyjowskin mieleen johtui kokonainen parvi neitosia,\njoita hän oli jo elämässään huokaillut. Monta kaunista ja\njalosukuista oli niitten joukossa, mutta ei yhtään Aleksandra-neitiä\nrakastettavampaa ja ihanampaa. Tämän sukua ja tätä neitoa ylistivät\nkaikki ihmiset paikkakunnalla, ja hänen silmistään loisti sellainen\nrehellisyys ja ylevyys, että miekkonen se, ken sellaisen vaimon saisi.\n\nHerra Wolodyjowski käsitti, että nyt oli tarjona tilaisuus, jollaista\nei ikänä enää tulisi olemaan, etenkin kun hän oli tehnyt neidille\nkorvaamattoman palveluksen.\n\n— Miksi viivytellä? — ajatteli hän. — Parempaa ei voi toivoakaan!\nKoetanpa onneani!\n\nMutta, oh! Se sota, ja käsi oli jo parantunut! Häpeällistä olisi\nritarille kulkea lemmenasioissa, kun isänmaa kohottaa kätensä rukoillen\napua. Herra Michalissa oli rehellisen soturin sydän, ja vaikka hän oli\npalvellut sotaväessä poikavuosista alkaen ja ottanut osaa kaikkiin\nsotiin, mitä hänen aikanaan oli maassa käyty, niin hän piti yhä kiinni\nvelvollisuudestaan ajattelematta lepoa.\n\nMutta juuri siksi, että hän ei palvellut isänmaataan oman etunsa tai\nkunniansa tähden, vaan pyhästä innostuksesta, hän tunsi oman arvonsa,\nja tämä antoi hänelle rohkeutta.\n\n— Muut ovat riidelleet, minä olen sotinut, — ajatteli hän. — Jumala\npalkitsee sotilasta ja auttaa häntä nytkin.\n\nMutta koska ei ollut aikaa kuljeskella lemmenasioissa, täytyi toimia\nripeästi ja onnenkaupalla: ajaa Wodoktyyn, kosia suoraa päätä ja tuota\npikaa viettää häät tai saada rukkaset.\n\n— Olenhan saanut ennenkin! — jupisi herra Wolodyjowski kiertäen\nkeltaisia viiksiään. — Mitäpä minä siitä!\n\nYksi puoli tässä asiassa häntä ei kuitenkaan miellyttänyt. Kosia\nnäin pian sen jälkeen kuin on neidon pelastanut, eikö se tulisi\nmuistuttamaan lainanantajasta, joka tahtoo lainansa, vieläpä korot,\nmahdollisimman pian takaisin?\n\n— Ehk'ei se olisi ritarillista?\n\nPyh! Mistä voisi sitten toivoa kiitollisuutta, jollei suoritetusta\npalveluksesta? Ja jollei hätäisyys miellyttäisi neitoa, jos hän panisi\npahakseen, niin voisihan hänelle sanoa: »Armollinen neiti, vaikka\nkokonaisen vuoden minä teitä huokailisin ja ihailisin silmiänne, mutta\nolen sotilas, ja sotatorvi soi!»\n\n— Niinpä lähden yrittämään! — päätti herra Wolodyjowski\n\nMutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen ajatus. Jos neito vastaisi\nhänelle: »Lähde ensin sotaan, arvoisa soturi, ja tule sitten vuodeksi\nminua huokailemaan, sillä minä en anna sieluani ja ruumistani miehelle,\njota en tunne.»\n\nSilloin olisi kaikki hukassa.\n\nEttä niin olisi, sen tiesi herra Wolodyjowski varsin hyvin. Sillä\nvaikk'ei kukaan hänen poissaollessaan — voittaisikaan neidon sydäntä,\nei herra Wolodyjowski ollut ensinkään varma kestävyydestään. Hänen\nomatuntonsa sanoi, että hänessä itsessään rakkaus syttyi palamaan kuin\noljet, mutta sammui myös yhtä helposti.\n\nSilloin olisi kaikki hukassa!... Ja hän jatkaisi vaeltamistaan leiristä\nleiriin, taistelusta taisteluun, ilman suojaa, ilman läheistä ystävää...\n\nVihdoin herra Wolodyjowski ei tietänyt mitä tehdä.\n\nSisällä tuntui painostavalta, ja hän otti lakkinsa mennäkseen ulos\npaistattamaan toukokuun päivää. Ovessa hän töykkäsi muuatta Kmiciciltä\nvangiksi otettua kasakkaa vasten, joka jaossa oli tullut ukko\nGasztowtin osalle. Kasakka lämmitteli itseään auringonpaisteessa ja\nsoitteli luuttumaista banduraansa.\n\n— Mitä sinä täällä teet? — kysyi herra Wolodyjowski.\n\n— Soittelen, herra eversti, — vastasi kasakka kohottaen kuihtuneet\nkasvonsa kysyjää kohti.\n\n— Mistä sinä olet kotoisin? — kysyi herra Michal sitten tyytyväisenä\nsiitä, että vapautuisi mietteistään.\n\n— Kaukaa olen, Wiahlan seuduilta.\n\n— Miks'et ole karannut niinkuin toverisi? Kyllä te olette aika\npoikia! Aateliset säästivät henkenne Lubiczissa saadakseen teistä\ntyöntekijöitä, mutta tuskin oli teidät päästetty köysistä, kun te jo\nkarkaatte minkä kerkiätte.\n\n— Minä en karkaa. Tänne kuolen kuin koira.\n\n— Onko täällä niin hyvä sitten ollaksesi?\n\n— Kuka enemmän rakastaa aavikoita, se livahtaa, mutta minun on täällä\nparempi. Minulla oli ampumahaava jalassa, mutta sen sitoi aatelisneiti,\ntämän ukon tyttäriä, joka puhui minulle niin kauniisti. Sellaista\nkaunotarta en ole vielä silmissäni nähnyt!... Miksi minä täältä\nlähtisin?\n\n— Kuka se sinut sitten hurmasi?\n\n— Maryska.\n\n— Ja sinä jäät?\n\n— Jään kuin jäänkin.\n\n— Luuletko saavasi ukolta tyttären?\n\n— En tiedä varmaan.\n\n— Ennen hän antaa mokomalle päin kuonoa kuin tyttärensä.\n\n— Mutta minulla on rahoja kuopattuna maahan: kaksi kourallista.\n\n— Ryöstetyitäkö?\n\n— Ryöstetyitä.\n\n— Olipa sinulla niitä vaikka koko säkillinen, niin olet kuin oletkin\nmoukka, mutta ukko on aatelinen.\n\n— Minä olen pajarinsukua.\n\n— Jos niin on, olet vielä moukkaakin huonompi: petturi. Kuinka olet\nvoinut palvella vihollista?\n\n— En ole palvellut.\n\n— Mistä Kmicic teidät sitten otti?\n\n— Maantieltä. Minä olin sotahetmanin palveluksessa, mutta sitten joukot\nlaskettiin hajalle, kun ei ollut mitä syödä. Kotiini en voinut palata,\nsillä se oli hävitetty. Kun sitten muut läksivät ryöstelemään pitkin\nmaanteitä, läksin minäkin mukaan.\n\nHerra Wolodyjowski ihmetteli kovasti, sillä hän oli luullut Kmicicin\nhyökänneen Wodoktyyn viholliselta saaduilla voimilla.\n\n— Herra Kmicic ei ole siis saanut teitä Trubeckilta?\n\n— Meidän joukoissamme oli kyllä ollut koko liuta miehiä, jotka olivat\nolleet Trubeckin ja Chowanskin palveluksessa, mutta ne pakenivat kaikki\ntyynni jo matkalla.\n\n— Miksi rupesitte sitten herra Kmicicin palvelukseen?\n\n— Hän on kuuluisa atamaani. Ja meille oli kerrottu, että ken hänen\npalvelukseensa rupeaa, saa varmasti säkillisen taalereja. Sentähden\nliityimme häneen. Mutta Jumala ei antanut meille onnea.\n\nHerra Wolodyjowski ravisti päätään ajatellessaan, että Kmiciciä oli\nliiaksi mustattu. Sitten hän tarkasteli kalpeata pajaria ja ravisti\ntaas päätään.\n\n— Sinä rakastat siis tuota tyttöä?\n\n— Oi!... Rakastan!\n\nHerra Wolodyjowski läksi miettien: kas siinä päättäväinen mies! Hän ei\npohdi päätään puhki: hän on rakastunut ja jää tänne. Se onkin paras!\nJos hän todellakin on pajarinsukua, niin hän on parahiksi tasa-arvoinen\naateliselle maalaistytölle. Kun hän on kaivanut rahansa maasta, niin\nehkä ukko antaakin hänelle Maryskansa. Ja miksi? Siksi, että hän on\nsaanut päähänsä, että tyttö on hänen. Niin pitää minunkin tehdä.\n\nNäissä mietteissään herra Wolodyjowski asteli aurinkoista tietä\npitkin. Toisinaan hän pysähtyi tuijottamaan maahan tai ylös ilmaan ja\njatkoi sitten taas matkaansa. Yht'äkkiä hän huomasi taivaalla parven\nvillisorsia.\n\nHän alkoi laskea: lähden, en lähde, lähden, en lähde... viimeiseksi:\nlähden.\n\n— Lähden, ja sillä hyvä!\n\nJa hän kääntyi takaisin kotiin. Matkalla hän pistäytyi ohimennen\ntalliin, jonka edustalla hänen kaksi sotilaspalvelijaansa pelasi noppaa.\n\n— Kuulehan, Syruc, — virkkoi herra Wolodyjowski, — onko Basiorin harja\npalmikoitu?\n\n— On, herra eversti!\n\nHerra Wolodyjowski meni talliin. Basior alkoi hirnahdella pilttuussaan.\nRitari astui hevosen luo, taputti sitä ja alkoi laskea palmikoita sen\nharjassa.\n\n— Lähden, en lähde, lähden... Tulos oli taaskin mieleinen.\n\n— Satuloikaa hevoset ja pukeutukaa siististi! — komensi herra\nWolodyjowski.\n\nSitten hän meni joutuisasti sisälle taloon ja alkoi pukeutua. Hän veti\njalkaan pitkävartiset, keltaiset ratsastussaappaat, joissa oli kullatut\nkannukset, ja puki ylleen uuden, punaisen sotilaspuvun, kiinnitti\nkupeelleen kullalla kirjaellun harjoitusmiekan ja rinnalleen välkkyvän,\nteräksisen puolihaarniskan. Hänellä oli myöskin ketunnahkainen lakki\nhaikaransulkineen, mutta koska sellainen sopi vain puolalaiseen pukuun,\njätti hän sen kirstuunsa ja pani sen sijaan päähänsä ruotsalaisen\nkypärän. Sitten hän meni kuistille.\n\n— Minne armollinen eversti on matkalla? — kysyi ukko Gasztowt, joka\nistui portailla.\n\n— Minnekö matkalla?... Täytyy tästä ajaa kuulemaan, kuinka neiti\nBillewicz voi, muuten hän saattaisi pitää minua tomppelina.\n\n— Ihan silmiä häikäisee teitä katsellessa. Jollei neiti nyt rakastu, on\nhän sokea...\n\nSamassa tuli siihen kaksi nuorinta talon tytärtä maitokiulut kädessä.\nKun he huomasivat herra Wolodyjowskin, jäivät he kuin hämmästyksen\nlyöminä paikalleen seisomaan.\n\n— Ihan kuin kuningas! — sanoi Zonia.\n\n— Armollinen eversti on kuin häihin menossa! — lisäsi Maryska.\n\n— Ehkä tästä päästäänkin vielä häihin, — nauroi ukko Gasztowt. — Hän on\nnäet menossa neiti Billewiczin luo.\n\nUkko oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun täytetty maitokiulu\nputosi Maryskan käsistä ja maito juoksi pitkin lattiaa aina herra\nWolodyjowskin jalkoihin saakka.\n\n— Katso eteesi! — sanoi Gasztowt vihaisesti. — Hulttio!\n\nMaryska ei virkkanut sanaakaan, otti kiulun ylös ja poistui hiljaa.\n\nHerra Wolodyjowski nousi hevosensa selkään ja ajoi kahden\nsotilaspalvelijansa saattamana Wodoktyyn. Päivä oli kaunis. Auringon\nsäteet kimaltelivat herra Wolodyjowskin haarniskassa ja kypärässä, niin\nettä kaukaa näytti kuin toinen aurinko olisi kulkenut tietä pitkin.\n\n— Saa nähdä palaanko sormuksen vai rukkasten kanssa? — jupisi ritari\nitsekseen.\n\n— Mitä suvaitsette, herra eversti? — kysyi Syruc.\n\n— Hölmö!\n\nSotilaspalvelija vetäytyi isäntänsä hevosen taakse. Wolodyjowski jatkoi:\n\n— Kaikeksi onneksi tämä ei ole ensikerta. Ajatus antoi hänelle\nrohkeutta.\n\nKun hän saapui Wodoktyyn, ei Aleksandra-neiti häntä ensin tuntenut,\nja hänen täytyi sanoa nimensä. Silloin emäntä tervehti tulijaa\nkohteliaasti, mutta hieman jäykästi. Herra Wolodyjowski puolestaan,\nvaikka olikin soturi, käyttäytyi kuten aito hovimies ainakin, sillä hän\noli oleskellut ylhäisissä perheissä. Hän kumarsi arvokkaasti vieden\nkäden sydämelleen ja lausui:\n\n— Olen tullut tiedustelemaan armollisen neidin terveyttä sen\njärkyttävän tapauksen jälkeen. Minun olisi pitänyt saapua jo eilen,\nmutta en tahtonut häiritä vielä silloin.\n\n— On sangen kaunista teidän puoleltanne säilyttää minut mielessänne\nvielä senkin jälkeen kuin olette pelastanut minut sellaisesta\nvaarasta... Olkaa hyvä ja käykää istumaan, te olette minulle erittäin\ntervetullut vieras.\n\n— Armollinen neiti, — vastasi herra Michal, — jos olisin unohtanut\nteidät, en olisi ansainnut sitä suurta armoa, minkä Jumala on minulle\nosoittanut antaessaan sekundantikseni niin kunnianarvoisan henkilön\nkuin te.\n\n— Minä tässä olen kiitollisuudenvelassa ensiksi Jumalalle ja sitten\nteille...\n\n— Jos niin on, niin kiittäkäämme Häntä molemmat, sillä minä en\npyydäkään Häneltä mitään muuta kuin saada vastedeskin suojella teitä,\nmilloin vain tarve vaatii.\n\nSen sanottuaan herra Wolodyjowski alkoi nyhtää pystyjä, vahattuja\nviiksiään, sillä hän oli tyytyväinen itseensä, kun oli heti mennyt\nin medias res [itse asiaan. Suom. huom.] ja paljastanut tunteensa\nneidille. Aleksandra-neiti istui hämillään ja vaiti, ollen kaunis kuin\nkevätpäivä. Kalvas puna nousi hänen poskilleen, ja silmät lymysivät\npitkien ripsien alle, jotka loivat varjoa kukkeille poskipäille.\n\n— Tuo hämi on hyvän merkki, — ajatteli herra Wolodyjowski.\n\nHän yskähti ja jatkoi:\n\n— Te tiedätte, armollinen neiti, että minä olen ottanut isoisänne\njälkeen laudalaisten johdon käsiini?\n\n— Tiedän kyllä, — vastasi Oleńka. — Ukkovainaja ei voinut itse ottaa\nosaa viimeiseen sotaretkeen, mutta hän oli sangen iloinen saadessaan\nkuulla kenelle Vilnon vojevoda oli luovuttanut laudalaisten sotalipun.\nHän sanoi kuulleensa kehuttavan teitä erinomaiseksi soturiksi.\n\n— Sanoiko hän todellakin niin?\n\n— Kuulin itse, kuinka hän ylisti teitä taivaaseen saakka, ja taistelun\njälkeen tekivät laudalaiset samoin.\n\n— Minä olen tavallinen sotilas enkä ansaitse sellaista ylistystä, yhtä\nvähän kuin muutkaan. Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole neidille\ntuiki tuntematon, sillä nyt ette voi luulla, että joku tuntematon ja\nepäluotettava vieras on pudonnut eteenne kuin pilvistä. On hyvä aina\ntietää kenen kanssa on tekemisissä, sillä on paljon sellaisia ihmisiä,\njotka kuljeskelevat ympäri sanoen olevansa familiantteja [tarkoittaa\nylhäissukuista puolalaista aatelista. Suom. huom.], mutta jotka, Jumala\nparatkoon, usein eivät ole edes tavallistakaan aatelissukua.\n\nHerra Wolodyjowski oli tahallaan johtanut keskustelun niin, että sai\ntilaisuuden kertoa, mitä miehiä hän oli. Oleńka myönsi heti:\n\n— Teitä, herra eversti, kukaan ei epäile, sillä täällä Liettuassa asuu\nsamanniminen aatelissuku.\n\n— Nämä ovat Ossorya-sukua, mutta minä olen Korczakin Wolodyjowskeja,\njotka ovat kotoisin Unkarista ja erään Attilan ritarin jälkeläisiä.\nTämä ritari oli vihollisen ahdistaessa tehnyt Pyhälle Neitsyelle\nlupauksen, että kääntyy katoliseen uskoon, jos jää eloon. Hän piti\nsanansa, kun oli pelastunut pääsemällä kolmen virran yli, ja nuo kolme\nvirtaa ovat juuri kuvattuina meidän vaakunassamme.\n\n— Te ette olekaan siis kotoisin näiltä seuduilta?\n\n— En ole, armollinen neiti. Ukraina on minun syntymäseutuni, ja\nsiellä omistan vielä tänä päivänä kylän, joka äskettäin on joutunut\nvihollisen käsiin. Olen pienestä pitäen palvellut armeijassa ja\nharrastanut enemmän yleistä hyvää kuin omia yksityisiä asioitani. Ensin\nolin vähävenäläisen vojevodan, ikuisesti kaivatun ruhtinas Jeremin\npalveluksessa, ottaen osaa kaikkiin hänen sotaretkiinsä. Jumala voi\ntodistaa, armollinen neiti, etten ole tullut tänne ylistämään itseäni.\nTahtoisin vain saattaa tietoonne, etten ole mikään tyhjänkerskaaja,\njoka toitottaa suuria sanoja, mutta pelkää henkeään. Minä olen\nuskollisesti palvellut isänmaatani halki koko elämäni ja niittänyt\nvähäisen kunniaakin tahraamatta omaatuntoani. Niin on asian laita,\nkautta Jumalani, ja sen voivat luotettavat miehet todistaa.\n\n— Jospa kaikki olisivatkin teidän kaltaisianne, herra eversti! —\nhuoahti Oleńka.\n\n— Armollinen neiti ajattelee varmaankin sitä väkivallantekijää, joka\nrohkeni nostaa kätensä teitä vastaan?\n\nAleksandra-neiti loi katseensa maahan eikä vastannut sanaakaan.\n\n— Hän on saanut minkä ansaitsi, — jatkoi herra Wolodyjowski. —\nSanotaan hänen toipuvan, mutta tuomiotaan hän ei kuitenkaan voi\nvälttää. Kaikki kunnon ihmisetkin tuomitsevat häntä sanoen hänen\nliittyneen vihollisiimme ja saaneen heiltä apua, mutta se ei ole\ntotta. Ne kasakat, joiden kanssa hän hyökkäsi kimppuumme, eivät olleet\nviholliselta, vaan maantieltä koottuja.\n\n— Mistä te sen tiedätte? — kysyi Oleńka vilkkaasti kohdistaen sinisten\nsilmäinsä katseen herra Wolodyjowskiin.\n\n— Kasakoilta itseltään. Kyllä se Kmicic on kummallinen mies! Kun minä\nennen kaksintaistelua syytin häntä petturiksi, niin hän ei väittänyt\nvastaan, vaikka olin väärässä. Se mies on ylpeä kuin itse paholainen.\n\n— Oletteko kertonut tästä kaikille?\n\n— En vielä, kun en ole sitä tiennyt, mutta tästä puolin tulen\nkertomaan. Pahinta vihollistakaan ei pidä syyttää moisesta\ntapahtumattomasta rikoksesta.\n\nAleksandra-neidin katse kohdistui taas pienikasvuiseen ritariin\nilmaisten myötätuntoa ja kiitollisuutta.\n\n— Te olette yhtä kunnioitettava kuin harvinainen ritari!...\n\nHerra Wolodyjowski kiersi viiksiään tyytyväisesti.\n\n— Asiaan, Michal! — ajatteli hän. Sitten hän lausui:\n\n— Sanonpa armolliselle neidille vielä jotakin!... Minä moitin herra\nKmicicin menettelyä, mutta en ihmettele, että hän sillä tavalla koetti\nsaada haltuunsa teidät, jolle itse Venus sopisi kamarineidiksi. Se\noli hänen epätoivonsa, joka johti hänet moiseen kehnoon tekoon ja\nvarmasti vielä johtaa, jos vain tilaisuus tarjoutuu. Mitenkä te, joka\nolette niin tavattoman kaunis, voisitte olla yksin ja ilman suojelijaa?\nUseita on maailmassa sellaisia Kmicicejä, useita sydämiä te vielä\nsytytätte, yhä useammat vaarat ovat edessänne. Jumala soi minulle armon\npelastaa teidät tällä kertaa, mutta Marsin torvet soivat jo... Kuka\non teitä vastedes suojeleva? Armollinen neiti, sotureita syytetään\nhuikentelevaisuudesta, mutta väärin. Minunkaan sydämeni ei ole kivestä\neikä ole voinut kestää teidän verratonta sulouttanne...\n\nHerra Wolodyjowski lankesi polvilleen Oleńkan eteen.\n\n— Armollinen neitiseni, — jatkoi hän, — olen perinyt sotalipun teidän\nisoisältänne, sallikaa minun periä hänen poikansatytärkin! Jättäkää\nminun huostaani teidän suojelemisenne, niin voitte olla rauhassa ja\nhuoletta minun sodassa ollessanikin, sillä pelkkä nimeni riittäisi\nteitä suojelemaan.\n\nOleńka oli hypähtänyt pystyyn tuolilta ja kuunteli hämmästyneenä herra\nWolodyjowskin puhetta. Tämä jatkoi:\n\n— Olen varaton sotilas, mutta olen aatelismies ja rehellinen mies ja\nvannon, ettei aateliskilvessäni enemmän kuin omallatunnollanikaan\nole pienintäkään tahraa. Minä teen ehkä väärin pitäessäni tällaista\nkiirettä, mutta se teidän pitää ymmärtää, sillä isänmaa kutsuu minua,\nenkä minä voi sitä jättää edes teidän tähtenne... Ettekö anna minulle\ntoiveita? Ettekö sano hyvää sanaa?\n\n— Te pyydätte minulta mahdottomia, hyvä mies... Kautta Jumalan, minä en\nvoi! — vastasi Oleńka pelokkaasti.\n\n— Se riippuu kokonaan teistä...\n\n— Juuri siksi vastaan teille suoraan: ei! Oleńka rypisti kulmakarvojaan\nja jatkoi:\n\n— Armollinen herra eversti! Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa,\nen kiellä sitä. Pyytäkää minulta mitä hyvänsä, olen valmis antamaan\nkaikki paitsi kättäni.\n\nHerra Wolodyjowski nousi.\n\n— Te ette siis välitä minusta? Niinkö?\n\n— En voi!\n\n— Onko tuo viimeinen sananne?\n\n— Viimeinen ja peruuttamaton. — Ehkä tämä kiireellisyys tuntuu teistä\nvastenmieliseltä? Antakaa minulle toiveita!\n\n— En voi, en voi...\n\n— Täällä minulla siis ei ole onnea enemmän kuin sitä on ollut missään\nmuuallakaan! Armollinen neiti ei siis palkinnut minun palveluksiani,\nvaikk'en tullut palkintoa hakemaan, kun tulin pyytämään kättänne,\nsillä olen tehnyt sen vapaasta tahdosta. Jos te olisitte vastannut\nminulle, että annatte sen velvollisuudesta, olisin minä siitä\nkieltäytynyt. Missä ei ole hyvää tahtoa, siinä ei ole onneakaan! Te\nolette ylenkatsonut minut... mutta Jumala suokoon, ettette saisi vielä\nhuonompaa kuin minä! Lähden talosta niinkuin tulinkin enkä ikänä\nenää palaja. Täällä minua ei pidetä minään. Sanottu ja tehty! Eläkää\nonnellisena vaikkapa juuri tuon Kmicicin kanssa. Ehkä olette minulle\nvihoissanne juuri siksi, että erotin teidät miekallani. Koska pidätte\nhäntä minua parempana, niin ette sovi minulle.\n\nOleńka tarttui kaksin käsin päähänsä ja toisti muutaman kerran:\n\n— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!...\n\nMutta Oleńkan epätoivo ei vaikuttanut enää herra Wolodyjowskiin, joka\nkumarrettuaan poistui vihaisena. Ritari nousi heti hevosensa selkään ja\najoi pois.\n\n— Ikänä en jalallani sinne astu! — sanoi hän. Sotilaspalvelija Syruc,\njoka ajoi jäljessä, joudutti hevosensa everstin viereen ja kysyi:\n\n— Mitä herra eversti sanoo?\n\n— Hölmö! — vastasi herra Wolodyjowski.\n\n— Teidän armonne sanoi sen jo äsken tänne ajaessamme.\n\nSeurasi hiljaisuus. Sitten herra Michal alkoi taas jupista:\n\n— Kiittämättömyyttä minulle siellä syötettiin... Ylenkatseella\npalkittiin rakkauteni... Tulen sotaväessä naimattomana palvelemaan\nkuolemaani saakka. Niin näkyy olevan tähtiin kirjoitettu... Hitto\nvieköön! Moinen kohtalo!... Missä yritätkin, aina rukkaset... Tässä\nmaailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta!... Mitä lie hänellä sitten ollut\nminua vastaan?\n\nHerra Wolodyjowski rypisti kulmakarvojaan ja pinnisti ajatuksiaan.\nYht'äkkiä hän löi kämmenellään reiteensä.\n\n— Nyt tiedän! — huudahti hän. — Hän rakastaa vielä sitä toista...\nToisin ei voi olla!\n\nMutta tämä havainto ei karkoittanut pilviä hänen kasvoiltaan.\n\n— Sitä pahempi minulle, — ajatteli hän hetken kuluttua, — sillä jos\nneiti Billewicz vielä kaiken tämän jälkeen rakastaa häntä, niin hän ei\nenää lakkaa rakastamasta häntä... Kmicic on tehnyt niin paljon pahaa\nkuin on voinut. Nyt hän lähtee sotaan, niittää kunniaa ja pelastaa\nmaineensa... Eikä häntä voi tästä estää, vaan pikemminkin auttaa,\nkoska isänmaan etu on kysymyksessä... Ja hän on oiva sotilas...\nMutta millä ihmeen tavalla hän on voinut voittaa tytön rakkauden?...\nNiin, kukapa sen arvaa?... Toisilla on sellainen onni, että sen kuin\nkatsovat vain tyttöön, niin tämä on valmis vaikka tuleen... Jospa\nsaisi tietää miten he menettelevät tai jos oppisi jonkin taikatempun,\nniin ehkä toiste paremmin vetelisi!... Ansiot eivät merkitse mitään,\nkun on kysymys naisista. Herra Zagloba oli oikeassa sanoessaan, että\nnainen ja repolainen ovat kaksi kavalinta otusta maan päällä...\nSurkeata, että pitikin käydä näin huonosti! Niin hiton sievä tyttö\nja niin kunnollinen, sanotaan. Mutta ylpeä kuin itse paholainen!...\nTies tokkohan tuo Kmiciciä kuitenkaan huolinee, vaikka rakastaakin,\nsillä onhan Kmicic julmasti loukannut ja häväissyt häntä... Olisihan\nhän voinut rauhallisesti tulla tyttöä noutamaan, mutta rupesi\nmieluummin ryöstäjäksi... Tyttö lienee valmis luopumaan naimisiinmenon\nhaaveista... Minun on vaikea ollakseni, mutta tyttö-paran kai vieläkin\nvaikeampi...\n\nJa herra Wolodyjowski tuli liikutetuksi ajatellessaan Oleńkan kohtaloa.\nHän alkoi huojuttaa päätään, huoahdella, kunnes vihdoin virkkoi:\n\n— Jumala häntä auttakoon! En ole hänelle vihoissani. Eivät ne olleet\nensimmäiset rukkaseni, mutta tytölle se oli ensimmäinen suru.\nTyttöparka on ihan suunniltaan epätoivosta, kun olen sitä Kmiciciä niin\npahanpäiväisesti kolhinut ja päälle päätteeksi vielä ärsyttänyt... Sitä\nei olisi pitänyt tehdä... Mutta täytyy hyvittää. Ansaitsisinpa selkääni\nmoisesta menettelystä. Kirjoitan tytölle anteeksipyyntökirjeen ja\nlupaan auttaa häntä minkä voin.\n\nSyruc, joka taas ajoi everstin viereen, keskeytti hänen päivittelynsä\nsanoen:\n\n— Anteeksi, herra eversti, mutta tuolla mäellä ajaa herra Charlamp\nmuutamien muitten kanssa.\n\n— Missä?\n\n— Tuolla noin!\n\n— Siellä näkyy olevan kaksi ratsumiestä... mutta herra Charlampin\npitäisi olla vojevodan luona Vilnossa. Kuinka sinä tuntisit hänet näin\nkaukaa?\n\n— Keltaisesta hevosesta tunnen. Senhän tuntee joka mies koko armeijassa.\n\n— Niin todellakin... keltainen näkyy olevan. Mutta se voi olla joku\ntoinen.\n\n— Ei ole, sillä minä tunnen sen myöskin käynnistä... Se on herra\nCharlamp aivan varmaan.\n\nMolemmat kannustivat hevosiaan, vastaantulevat tekivät samoin, ja pian\nherra Wolodyjowski tunsi, että se todellakin oli herra Charlamp.\n\nTämä oli Wolodyjowskin vanhoja tuttuja, kokenut, oivallinen sotilas\nja luutnantti Liettuan armeijan ratsuosastossa. Ennen hän ja herra\nWolodyjowski olivat tuon tuostakin otelleet keskenään, mutta sitten\nheistä oli tullut hyvät ystävät yhteisillä sotaretkillä saman lipun\nalla. Herra Wolodyjowski karahdutti hänen luokseen ja huusi levittäen\nkäsivartensa:\n\n— Hei! Terve, sinä komeanenäinen mies! Mitä kuuluu? Mistä tulet?\n\nLuutnantti, jolla totisesti oli jättimäinen nenä, heittäytyi everstin\nkäsivarsille, ja he syleilivät toisiaan iloisesti. Lauhduttuaan herra\nCharlamp sanoi:\n\n— Sinun luoksesi tulen, tuoden käskykirjeen ja rahaa.\n\n— Käskykirjeen ja rahaa?... Keneltä?\n\n— Vilnon vojevodalta, meidän hetmaniltamme. Hän lähettää sinulle\nkirjelmän pyytäen, että heti ryhtyisit pestaamaan väkeä, ja toisen\nherra Kmicicille, jonka myös pitäisi olla näillä seuduilla.\n\n— Herra Kmicicille?... Mitenkä kaksi voi pestata samalla paikkakunnalla?\n\n— Hänen pitäisi lähteä Trokyyn ja sinun jäädä tänne.\n\n— Mistä tiesit tulla tänne minua etsimään?\n\n— Hetmani itse on kovasti sinua tiedustellut, ja vihdoin hän saikin\nmuutamilta laudalaisilta tietää olinpaikastasi, ja minä ajoin heti\ntänne... Sinä olet siellä yhä suuressa arvossa!... Kuulin ruhtinaan,\nmeidän hetmanimme, itse sanovan, ettei hän ollut ikänä odottanut\nsaavansa periä mitään vähävenäläisen vojevodan jälkeen, mutta saikin\nperiä hänen kaikkein suurimman soturinsa.\n\n— Suokoon Jumala hänen saavan periä myöskin sotaonnea... Minulle on\nsuuri kunnia saada pestata sotaväkeä, ja minä ryhdyn toimeen heti...\nSotakelpoista väkeä täällä on riittävästi, kun vain on millä heidät\nvarustaa. Onko sinulla paljonkin rahaa mukanasi?\n\n— Kun tulemme Pacuneleen, saat laskea.\n\n— Sinä olet jo ollut Pacunelessa? Pidä varasi, sillä siellä on paljon\nkauniita tyttäriä!\n\n— Taidatpa samasta syystä viihtyä siellä niin hyvin... Mutta odotapas,\nminulla on myöskin yksityinen kirje sinulle hetmanilta.\n\n— Anna tänne!\n\nHerra Charlamp otti esille kirjeen, jossa oli Radziwillien sinetti.\nHerra Wolodyjowski avasi sen ja alkoi lukea:\n\n »Kunnioitettu herra eversti Wolodyjowski!\n\n Tietäen teidän hartaan pyrkimyksenne palvella isänmaata lähetän\n teille samalla määräyksen ryhtyä pestaamaan sotaväkeä, mutta ei\n tavalliseen tapaan, vaan suurella innolla, sillä periculum in mora\n [viivyttelemisessä on vaara. Suom. huom.]. Jos tahdotte ilahduttaa\n meitä, niin laittakaa lippukuntanne kuntoon heinäkuun loppuun\n mennessä tai viimeistään syyskuun puoliväliin. Meitä huolestuttaa\n se, mistä saisitte hyviä hevosia, etenkin kun voimme lähettää\n niukasti rahoja, sillä emme ole meille vanhastaan nurjamieliseltä\n valtiovarainhoitajalta saaneet; enempää. Antakaa puolet näistä\n rahoista herra Kmicicille, jolle herra Charlamp myöskin tuo\n määräyskirjelmän. Toivomme hänen ahkerasti toimivan hyväksemme.\n Kuitenkin, kun olemme kuulleet huhuja mainitun Kmicicin väkivallasta\n Upitassa, niin lienee paras, että otatte haltuunne hänelle osoitetun\n kirjelmän ja ratkaisette, voiko sitä antaa hänelle vai eikö. Jos\n hän mielestänne on syypää liian moniin rikoksiin, niin älkää sitä\n hänelle antako. Me pelkäämme nimittäin, että vihamiehemme, kuten\n valtiovarainhoitaja ja Vitebskin vojevoda, alkavat huutaa, että\n me uskomme tärkeitä tehtäviä kelvottomille henkilöille. Jos hän\n kuitenkaan ei ole syypää suurempiin rikoksiin, niin antakaa kirjelmä,\n ja koettakoon herra Kmicic palveluksessamme ahkeruudella hyvittää\n hairahduksensa, älköönkä mikään tuomioistuin siinä tapauksessa vaatiko\n häntä vastaamaan teoistaan, koska hän silloin on meidän oikeutemme\n alainen. Osoittakoon tämä tehtävä samalla, että luotamme teihin\n täydellisesti.\n\n                                        Janusz Radziwill,\n                                   Birźen ja Dubinkin vojevoda.»\n\n\n— Hetmani on kovasti huolissaan siitä, mistä saat hevosia, — sanoi\nherra Charlamp, kun lyhytkasvuinen ritari oli lopettanut lukemisen.\n\n— Vaikeata niitä on saada, — vastasi herra Wolodyjowski. — Täkäläinen\nalempi aatelisto tulee varmasti miehissä ensimmäiseen kutsuntaan,\nmutta heillä on samogitialaiset hevosensa, jotka eivät kelpaa\nsotapalvelukseen. Heidän pitäisi täydellä syyllä saada toiset.\n\n— Ovathan ne kestäviä ja ravakoita hevosia.\n\n— Mutta pienikasvuisia. Ja miehet täällä ovat päinvastoin isokasvuisia.\nKun he ajavat noilla hevosillaan, näyttää siltä, kuin lippukunta\nratsastaisi koirilla. Kyllä siitä hommaa tulee!... Mutta minä ryhdyn\nheti asiaan. Annapas minulle Kmicicin määräyskirjelmä. Minä annan sen\nitse hänelle, kuten hetmani käskee. Tämä tuli hänelle otolliseen aikaan!\n\n— Kuinka niin?\n\n— Sen tähden että hän on tataarilaiseen tapaan ruvennut ryöstämään\nneitosia. Hänellä on yhtä paljon prosesseja edessä kuin hiuksia päässä.\nSiitä ei ole vielä viikkoa kulunut, kun minä hänen kanssaan miekkailin.\n\n— Oho! — huudahti Charlamp. — Jos sinä hänen kanssaan ottelit, niin nyt\nhän kai makaa.\n\n— Hän on jo toipumaan päin ja viikon, parin kuluttua terve. Mitä uutta\nde publicis?\n\n— Pahaa, vanhaan tapaan... Valtiovarainhoitaja Gosiewski on yhä\nriidassa meidän ruhtinaamme kanssa, ja kun hetmanit ovat eripuraisia,\nniin asiat eivät mene oikeita latuja. Vähän parempi on asemamme\nkuitenkin, ja luulen, että jos yksimielisiä olisimme, niin kyllä me\nvihollisen kanssa tulisimme aikoihin. Jumala suokoon, että saamme\nniskasta pitäen karkoittaa heidät sinne, mistä ovat tulleetkin.\nValtiovarainhoitaja on syynä kaikkeen!\n\n— Mutta toiset sanovat, että suurhetmani itse.\n\n— Ne ovat pettureita. Vitebskin vojevoda niin väittää, sillä hän on jo\naikoja sitten vehkeillyt salaa yhdessä valtiovarainhoitajan kanssa.\n\n— Vitebskin vojevoda on kelpo kansalainen.\n\n— Oletko sinäkin Sapiehojen puolella Radziwilleja vastaan?\n\n— Minä olen isänmaan puolella; se on jokaisen velvollisuus. Siinäpä\nse pahin onkin, että sotilaatkin jakautuvat puolueisiin sen sijaan\nettä kävisivät sotaa vihollista vastaan. Mutta Sapieha on kunnon\nmies, ja sen minä sanoisin itse ruhtinaallekin, vaikka olenkin hänen\npalveluksessaan.\n\n— Kunnon kansalaiset ovat koettaneet sovittaa heidät, mutta turhaan!\n— sanoi Charlamp. — Kovasti nykyään lentää lähettejä kuninkaalta\nmeidän ruhtinaamme luo... Huhutaan siellä suuressa maailmassa olevan\ntaas jotakin tekeillä. Olemme odottaneet yleistä kutsuntaa kuninkaan\njohdolla, mutta siitä ei ole tullut mitään. Sanotaan, että jossakin\nmuualla se voisi olla tarpeellisempaa.\n\n— Ehkä Ukrainassa?\n\n— Mistä minä sen tietäisin! Mutta luutnantti Brochwicz on kertonut\nminulle, mitä hän omin korvin on kuullut. Tiesenhausen saapui kuninkaan\nlähettinä meidän ruhtinaamme luo, ja he sulkeutuivat huoneeseen ja\npuhelivat kauan keskenään. Mistä he puhuivat, sitä Brochwicz ei voinut\nkuulla, mutta kun he tulivat ulos, kuuli hän hetmanin itse sanovan\nnäin: »Tästä voi syttyä vielä uusi sota.» Kyllä me olemme julmasti\najatelleet ja arvailleet, mitä nuo sanat voisivat merkitä!\n\n— Hän kuuli varmasti väärin! Ketä vastaan nyt lähdettäisiin sotimaan?\nKeisari on pikemmin meidän kuin vihollisemme puolella, Ruotsin kanssa\nkestää aselepoa vielä kuusi vuotta, ja tataarit auttavat meitä\nUkrainassa, mitä he eivät suinkaan tekisi ilman Turkin suostumusta.\n\n— Me emme myöskään keksineet mitään.\n\n— Kun ei mitään ollut. Mutta Jumalan kiitos, että sain taas työtä. Olen\njo ikävöinyt taistelutanterille.\n\n— Sinä viet siis itse kirjelmän Kmicicille.\n\n— Kuten sanoin: hetmani käskee minua niin tekemään. Minun täytyy\nsitäpaitsi muutenkin käydä tervehtimässä häntä, kuten ritarillinen\ntapa vaatii, ja kun minulla on kirjelmä, on syytäkin. Mutta annanko\nsen hänelle, se on toinen juttu. Täytyy harkita, koska se on jätetty\nriippumaan minusta.\n\n— Se on hyvä, sillä minun täytyy joutua taas matkaan. Minulla on\nkolmas kirje herra Stankiewiczille. Sitten täytyy lähteä Kiejdanyyn\ntoimittamaan tykkejä ja sitten Birźeen katsomaan, onko linnoituksessa\nkaikki valmiina puolustukseen.\n\n— Vai Birźeen?\n\n— Niin.\n\n— Se on minusta kummallista. Vihollinen ei ole saanut ainoatakaan\nuutta voittoa ja on vielä kaukana Birźestä, joka sijaitsee Kuurinmaan\nrajalla. Ja jos, kuten näkyy, uusia rykmenttejä muodostetaan, pitäisi\nriittää väkeä niillekin seuduille, jotka jo ovat vihollisen hallussa.\nKuurinmaalaiset eivät ajattele sotaa meitä vastaan. He ovat kyllä hyviä\nsotilaita, mutta heitä on niin vähäisen, että Radziwill itse voisi\nkuristaa heidät yhdellä kädellä.\n\n— Kummallista se on minustakin, — vastasi Charlamp, — etenkin kun minua\non käsketty joutumaan ja, jos kaikki ei ole kunnossa, ilmoittamaan\nruhtinas Boguslawille, jonka pitäisi lähettää insinööri Peterson sinne.\n\n— Mitä tämä merkinnee?! Kunhan tästä ei vain syttyisi sisällinen sota!\nJumala meitä siitä varjelkoon! Niin pian kuin ruhtinas Boguslaw on\nmukana, on pirulla syytä iloita.\n\n— Älä sano! Hän on rohkea soturi.\n\n— Sitä en kiellä, mutta hän on pikemmin saksalainen tai ranskalainen\nkuin puolalainen... Valtakunnasta hän vähät välittää, mutta\nRadziwilleista kyllä. Se on juuri hän, joka lietsoo meidän\nhetmanissamme, Vilnon vojevodassa, ylpeyden henkeä, vaikka sitä\nmuutenkin olisi hetmanissa tarpeeksi. Myöskin Sapiehojen ja Gosiewskin\neripuraisuus on hänen työtään.\n\n— Sinähän olet suuri poliitikko, näemmä. Riennäpäs vain naimisiin,\nMichal, jottei sinun älysi joutuisi hukkaan.\n\nWolodyjowski katsoi toveriinsa tutkivasti.\n\n— Naimisiin?...\n\n— Niin juuri! Taidatpa ollakin kosiomatkalla, koska olet noin\nparaatipuvussa?\n\n— Jätä minut jo rauhaan!\n\n— Tunnusta pois...\n\n— Pitäköön kukin rukkasensa hyvänään... On niitä sinullakin. Mutta nyt\nei ole aikaa ajatella sellaisia, kun pää on täynnä sotaisia asioita.\n\n— Oletko valmis heinäkuussa?\n\n— Heinäkuun lopulla olen, vaikka pitäisi nuo hevoset maasta kaivaa.\nJumalan kiitos, että sain työtä, muuten olisi suru minut syönyt.\n\nTiedot hetmanilta ja ajatukset edessäolevasta ankarasta työstä\nkarkoittivat herra Wolodyjowskin huonon tuulen, ja ennenkuin he\nolivat saapuneet Pacuneleen, hän ei enää muistanutkaan äskeistä\nvastoinkäymistä. Tieto käskykirjeestä levisi nopeasti ympäri kylän.\nAateliset saapuivat heti kysymään, oliko se totta, ja kun herra\nWolodyjowski vakuutti sen olevan, teki se syvän vaikutuksen. Kaikki\nolivat valmiita lähtemään sotaan, mutta muutamat valittivat sitä, että\nse sattui juuri heinäkuun lopulle, kun elonkorjuu on ovella. Herra\nWolodyjowski lähetti heti pikalähettejä toisiin kyliin, Upitaan ja\nsuurimpiin kartanoihin. Illalla saapui muutamia Butrymeja, Stakianeja\nja Domaszewiczeja.\n\nVihollista haukuttiin kovasti ja ennustettiin loistavia voittoja.\nButrymit vain vaikenivat, mutta sitä ei pantu pahaksi, koska\ntiedettiin heidänkin olevan yhtä miestä. Seuraavana päivänä jo kuhisi\nkylissä kuin mehiläispesissä. Ei puhuttu enää herra Kmicicistä ja\nAleksandra-neidistä, sillä sotaretki oli yleisenä keskustelun aiheena.\nHerra Wolodyjowski oli suonut Oleńkalle anteeksi rukkaset lohduttaen\nitseään sillä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Hän ei\nollut vielä selvillä siitä, mitä tehdä Kmicicin käskykirjelmällä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nHerra Wolodyjowskille alkoi nyt ankaran työn, kirjelmäin ja\nmatkustusten aika. Seuraavalla viikolla hän muutti Upitaan, jossa\npestaaminen alkoi. Aatelia, sekä ylempää että alempaa, tuli tulvimalla\nhänen luokseen maineen houkuttelemana. Runsaimmin saapui kuitenkin\nlaudalaisia, joille oli hankittava hevosia. Tämä tuotti herra\nWolodyjowskille paljon puuhaa, mutta neuvokas kun oli se onnistui\nhänelle kuitenkin. Samaan aikaan hän kävi tervehtimässä herra Kmiciciä\nLubiczissa. Tämä oli jo parantunut aika lailla, vaikk'ei ollutkaan\nvielä jättänyt vuodetta. Jos herra Wolodyjowskin miekka oli raskas,\nniin oli hänen kätensä kevyt.\n\nHerra Kmicic tunsi hänet heti ja kalpeni hiukan nähdessään tulijan. Hän\nvei vaistomaisesti kätensä vuoteen yläpuolella riippuvaa miekkaa kohti,\nmutta huomattuaan hymyn vieraan kasvoilla ojensikin laihtuneen kätensä\nhänelle sanoen:\n\n— Kiitän, että tulitte tervehtimään. Se oli ritarillista.\n\n— Tulin kysymään, kannatteko kaunaa minulle? — sanoi Michal-herra.\n\n— En, sillä minut voitti miekkailumestari. Mutta huonosti minun oli\nkäydä.\n\n— Mitenkä jaksatte nyt?\n\n— Te taidatte ihmetellä, että pääsin hengissä käsistänne? Ainakin minä\nsitä ihmettelen.\n\nHerra Kmicic hymyili ja lisäsi:\n\n— Mutta eihän asia ole silti menetetty. Voittehan tehdä minusta lopun\nmilloin haluatte.\n\n— Enhän minä tullut ensinkään siinä tarkoituksessa...\n\n— Te olette joko itse paholainen tai osaatte noitua, — keskeytti\nKmicic. — Minun ei luonnollisesti tee mieleni kehua itseäni nyt,\nkun melkein palaan toisesta maailmasta, mutta ennenkuin olin\ntavannut teidät, ajattelin aina: jollen ole ensimmäinen miekkailija\nvaltakunnassa, niin ainakin toinen. Sanokaa, missä olette oppinut\nmiekkailutaitonne?\n\n— Osaksi on minulla ollut synnynnäisiä taipumuksia, — vastasi\nMichal-herra, — ja sitäpaitsi on isäni opettanut minua pienestä pitäen.\nHän tapasi sanoa: »Jumala on antanut sinulle vaatimattoman ulkomuodon,\nja jolleivät ihmiset tule sinua pelkäämään, niin he nauravat.» Sitten\nopin myöskin ollessani vojevodan palveluksessa Vähä-Venäjällä. Siellä\noli muutamia miehiä, jotka löivät minut.\n\n— Onko mahdollista, että oli sellaisia?\n\n— Oli niitä. Esimerkiksi herra Podbipienta, liettualainen ja\nfamiliantti, joka kaatui Zbarazin luona. Rauha hänen sielulleen! Siinä\noli sitten niin julman väkevä mies, ettei uskaltanut ajatellakaan häntä\nvastustaa, muuten hän olisi voinut yhdellä iskulla halkaista sekä\nvarustukset että vastustajan. Sitten oli siellä vielä ystäväni herra\nSkrzetuski, josta varmaankin olette kuullut.\n\n— Kuinka! Hänkö, joka hyökkäsi Zbarazista murtautuen kasakkajoukkojen\nläpi! Kukapa ei olisi kuullut hänestä puhuttavan? Niitä miehiäkö te\nolettekin? Ja zbarazilainen? Teen kunniaa! Siinä tapauksessa olen\nvarmasti kuullut teistä puhuttavan Vilnon vojevodan luona. Onko teidän\netunimenne Michal?\n\n— On kyllä. Oikeastaan olen Jerzy ( = Yrjö) Michal, mutta koska Pyhä\nMikael johtaa koko taivaan sotajoukkoja ja on saavuttanut jo niin\nmonta voittoa helvetin lippukunnista, niin pidän mieluummin hänet\nsuojeluspyhimyksenäni.\n\n— Niin, eihän Pyhä Yrjänä sentään vedä vertoja Pyhälle Mikaelille. Te\nolette siis sama Wolodyjowski, joka kaatoi Bohunin.\n\n— Sama.\n\n— No, eipä ole häpeä saada sellaiselta mieheltä vasten kuonoa.\nJumala suokoon, että meistä tulisi ystävät. Te sanoitte minua tosin\npetturiksi, mutta siinä te erehdyitte.\n\nSen sanottuaan Kmicic rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi\ntuntenut kipua haavassa.\n\n— Minä myönnän erehtyneeni, — vastasi herra Wolodyjowski, — mutta\nminä sain tietää sen jo teidän miehiltänne ennen kuin nyt teiltä. Ja\nhuomatkaa: muuten minä en olisikaan tullut tänne.\n\n— Kyllä minua on näillä seuduilla haukuttu! — selitti Kmicic\nkatkerasti. — Oli miten hyvänsä. Tunnustan, että olen syypää yhteen\nja toiseen, mutta kyllä paikkakunnan asukkaat ovatkin ottaneet minut\nhävyttömästi vastaan.\n\n— Eniten te olette vahingoittanut itseänne Wolmontowiczen palolla ja\nviimeisellä ryöstöllä.\n\n— Kyllä minua nyt uhataankin prosesseilla. Olen saanut jo koko joukon\nhaasteita. Eivät anna sairaankaan olla rauhassa. Olen polttanut\nWolmontowiczen, se on totta, ja ihmisiä olen tappanut, mutta\nrangaiskoon Jumala minua, jos tein sen pahuuttani. Yöllä ennen paloa\nolin tehnyt pyhän lupauksen elää kaikkien kanssa sovussa, vieläpä\nmaksaa upitalaisille vahingonkorvausta, sillä olin, totta puhuen,\ntehnyt siellä pahaa jälkeä. Mutta kun minä sinä yönä palasin kotiin,\nniin mitä näin? Minun toverini oli teurastettu kuin härät! Kun sain\ntietää, että Butrymit olivat sen tehneet, silloin heräsi itse saatana\nminussa... ja minä kostin kauheasti... Ja voitteko arvata miksi heidät\noli surmattu? Sain sittemmin tietää sen eräältä Butrymilta, jonka\nkimppuun hyökkäsin metsässä: siksi, että he olisivat tahtoneet tanssia\nButrymien naikkosten kanssa eräässä kapakassa... Kukapa ei olisi\nkostanut?\n\n— Se on totta, — vastasi Wolodyjowski, — että teidän tovereitanne oli\nkohdeltu liian julmasti, mutta tokkohan laudalaiset heitä tuhosivat?\nEi suinkaan; syynä heidän tuhoonsa oli heidän oma maineensa, jonka\nhe olivat tuoneet mukanaan, sillä jos jotkut sotilaat olisivat\nkohteliaasti tyttöjä tanssittaneet, niin ei heitä senvuoksi olisi\nsurmattu.\n\n— Miesparat! — jatkoi Kmicic seuraten omaa ajatustaan. — Kun olen nyt\nmaannut täällä kuumeessa, ovat he harva se ilta tulleet luokseni tuon\noven kautta... Olen nähnyt heidän seisovan vuoteeni ympärillä sinisinä,\nraastettuina ja valittavan: »Jendrus, anna lukea meille messuja,\nsillä me kidumme kovasti...» Hiukseni ihan ovat nousseet pystyyn, ja\ntulikiven hajua on tuntunut huoneessa heidän jälkeensä... Messuja olen\nkyllä luetuttanut; kunpa se sitten olisi auttanut!\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n— Ja mitä ryöstöön tulee, — jatkoi Kmicic, — niin te ette voi tietää,\nettä neiti Billewicz on pelastanut henkeni, kun laudalaiset ajoivat\nminua takaa, mutta käskenyt sitten minua menemään matkoihini. Mitäpä\nmuuta olisin voinut tehdä?!\n\n— Se oli kuitenkin aito tataarilainen teko.\n\n— Te ette mahtane tietää, mitä on rakkaus ja kuinka epätoivoiseksi\nihminen voi tulla menettäessään sen, jota eniten rakastaa.\n\n— Enkö minä tietäisi mitä rakkaus on? — huudahti herra Wolodyjowski\nharmistuneesti. — Aina siitä hetkestä saakka, jolloin aloin kantaa\nmiekkaa, olen alinomaa ollut rakastunut... Totta kyllä, minä olen\nrakastanut useampaa kuin yhtä, mutta se johtuu siitä, etten ole koskaan\nsaanut vastarakkautta. Muussa tapauksessa kukaan ei olisi ollut\nuskollisempi minua.\n\n— Mitä rakkautta se sellainen on, että rakastaa milloin yhtä, milloin\ntoista, — arveli Kmicic.\n\n— Kerronpa teille mitä olen omin silmin nähnyt. Chmielnickin kapinan\nalkuaikoina Bohun, sama, joka nykyään Chmielnickin jälkeen nauttii\nsuurinta kunniaa kasakkain joukossa, ryösti Skrzetuskin rakastetun,\nruhtinatar Kurcewiczin. Se oli rakkautta! Koko sotajoukko itki\nnähdessään Skrzetuskin parran epätoivon surusta harmaantuvan, vaikka\nmies oli vasta vähän päälle kaksikymmentä vuotta. Mutta arvatkaapas,\nmitä hän teki?\n\n— Mistäpä minä sen arvaisin?\n\n— Koska isänmaa oli vaarassa ja tarvitsi häntä, koska julma Chmielnicki\nlähestyi voitokkaasti, niin hän ei lähtenyt etsimään ruhtinatartaan.\nHän uhrasi surunsa Jumalalle ja otti osaa kaikkiin ruhtinas Jeremin\njohtamiin taisteluihin, kunnes Zbarazin luona saavutti sellaisen\nmaineen, että kaikki nyt ihaillen mainitsevat hänen nimensä. Verratkaa\nnyt kuinka menetteli hän ja kuinka te, ja mikä ero!\n\nKmicic vaikeni ja puri viiksiään. Wolodyjowski jatkoi:\n\n— Mutta siksipä Jumala palkitsikin Skrzetuskia ja antoi hänelle neidon.\nHeti Zbarazin taistelun jälkeen he menivät naimisiin, ja nyt on heillä\njo kolme lasta. Skrzetuski palvelee yhä armeijassa. Mutta te olette\nharjoittanut väkivaltaa auttaen siten vihollista ja olitte vähällä\nmenettää henkenne, puhumattakaan siitä, että muutamia päiviä sitten\nolitte vähällä päästä neidistännekin.\n\n— Millä tavalla? — kysyi Kmicic nousten istumaan vuoteessaan. — Mitä\nhänelle on tapahtunut?\n\n— Ei mitään. Eräs mies vain on pyytänyt hänen kättään toivoen häntä\nvaimokseen.\n\nKmicic kalpeni, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä alkoivat säihkyä. Hän\naikoi nousta, karkasi jo puoleksi pystyyn ja huusi:\n\n— Kuka se lurjus oli? Sanokaa!\n\n— Minä, — vastasi herra Wolodyjowski.\n\n— Te? Te? — toisti Kmicic ihmetellen. — Tekö?...\n\n— Minä juuri.\n\n— Petturi! Sen saatte vielä maksaa!... Entä hän?... Kautta Jumalan,\nkertokaa kaikki!... Suostuiko hän?\n\n— Kielsi vähääkään arvelematta.\n\nSeurasi taas hetken hiljaisuus. Kmicic hengitti raskaasti ja tuijotti\nWolodyjowskiin. Tämä jatkoi:\n\n— Miksi sanotte minua petturiksi? Olenko minä muka teidän veljenne tai\npuhemiehenne? Olenko syönyt sanani? Voitin teidät kaksintaistelussa ja\nolisin voinut tehdä teille mitä hyvänsä.\n\n— Vanhan tavan mukaan olisi toinen meistä maksanut tuon verellään.\nJollen miekalla olisi kyennyt, niin olisin ampunut, ja vieköönpä minut\nsitten vaikka itse paholainen!\n\n— Jos hän olisikin suostunut, en minä olisi kuitenkaan ryhtynyt\nkanssanne toistamiseen kaksintaisteluun. Mitä syytä minulla olisi ollut\nsellaiseen? Mutta tiedättekö miksi hän antoi kieltävän vastauksen?\n\n— Miksi? toisti Kmicic kuin kaiku.\n\n— Siksi, että rakastaa teitä.\n\nSe meni yli sairaan voimien. Kmicic vaipui patjoille, hiki nousi\notsalle, ja hän makasi siinä hetken aikaa sanatonna.\n\n- Kovasti olen vielä heikko, — virkkoi hän sitten. — Mistä te tiedätte,\nettä hän rakastaa minua?\n\n— Onhan minulla silmät, joilla näen, ja järki, jolla ymmärrän. Etenkin\nnyt, kun olen saanut rukkaset, käsitän kaikki niin hyvin. Ensiksikin:\nkun kaksintaistelun jälkeen tulin ilmoittamaan hänelle, että hän on\nvapaa, koska te olitte joutunut häviölle, oli hän pyörtyä, ja sen\nsijaan että olisi osoittanut minulle kiitollisuuttaan, hän tuskin\nhuomasi minua. Toiseksi: kun Domaszewiczit kantoivat teidät tänne, niin\nhän kohotti hellävaroen kuin äiti päätänne. Kolmanneksi: kun minä häntä\nkosin, hän osoitti minut luotaan kuin koiran. Jolleivät nämä seikat\ntodista mielestänne tarpeeksi, on miekanisku lyhentänyt järkeänne.\n\n— Kunpa tuo olisi totta! — huudahti Kmicic heikosti. — Täällä minun\nhaavaani voidellaan jos jollakin... mutta minulle ei voisi löytää sen\nparempaa balsamia kuin teidän sananne.\n\n— Onko se petturi, joka tuo balsamia?\n\n— Suokaa anteeksi. Päässäni ei ole tilaa sellaiselle onnelle, kuin että\nhän vielä ottaisi minut...\n\n— Minä sanoin, että hän rakastaa teitä, mutta ottamisesta en ole mitään\npuhunut... Se on toinen asia!\n\n— Jollei hän huoli minua miehekseen, niin ruhjon pääni seinään. En voi\nelää ilman häntä!\n\n— Ehkä hän ottaisikin, jos te rehellisesti katuisitte rikoksianne.\nNythän on sota, voitte lähteä taistelutanterille, voitte tehdä\nrakkaalle isänmaalle suuria palveluksia, voitte niittää urhoollisen\nsoturin kunniaa ja hankkia hyvän maineen. Kukapa olisi synnitön?\nKenelläpä ei olisi syytöksiä omallatunnollaan?... Jokaisella... Mutta\njokaisella on myös tie avoinna katumukseen ja parannukseen. Te olette\ntehnyt itsenne syypääksi mielivaltaan, älkää enää tehkö sitä; te\nolette rikkonut isänmaata vastaan aiheuttamalla sisäistä sekasortoa\nsodan aikana, pelastakaa se nyt vaarasta; te olette tehnyt vääryyttä\nkansalaisille, palkitkaa... Se on teille paljon parempi tie kuin ruhjoa\npäänsä seinään.\n\nKmicic katsoi kunnioittavasti Wolodyjowskiin ja sanoi sitten:\n\n— Te puhutte kuin tosi ystävä.\n\n— En ole ystävänne, joskaan en, totta puhuen, vihamiehennekään, mutta\nneitoa minun käy sääliksi, vaikka hän antoikin minulle rukkaset,\nsillä tulin sanoneeksi hänelle ankaria sanoja... Minä en rukkasten\ntähden mene hirteen, eiväthän ne olleet ensimmäiset, enkä vihan kaunaa\nmyöskään kanna. Jos voin auttaa teidät hyvälle tielle, teen palveluksen\nisänmaalle, koska olette oivallinen ja kokenut sotilas.\n\n— Mutta onko minulla aikaa päästä tuolle hyvälle tielle? Monet\noikeudenkäynnit odottavat minua. Minun täytyy vuoteeltani suoraan\noikeuteen... Enkä tahdo paeta. Niin paljon oikeudenkäyntejä! Ja oikeus\ntuomitsee varmasti syylliseksi.\n\n— Tämä pelastaa niistä! — sanoi herra Wolodyjowski ottaen esille\nkäskykirjeitään.\n\n— Käskykirjelmä! — huudahti Kmicic. — Kenelle?\n\n— Teille! Eikä teidän tarvitse mennä oikeuteen täällä, koska olette\ntämän mukaan hetmanin oikeuden alainen. Kuunnelkaa, mitä ruhtinas\nkirjoittaa minulle.\n\nJa herra Wolodyjowski luki Kmicicille Radziwillin yksityisen kirjeen,\nhuokasi sitten syvään, kiersi viiksiään ja sanoi:\n\n— Kuten kuulitte, riippuu minusta, annanko käskykirjelmän teille vai\nenkö.\n\nPelko ja toivo kuvastuivat Kmicicin kasvoilla.\n\n— Entä mitä teette? — kysyi hän vaisulla äänellä.\n\n— Minä annan, — vastasi Wolodyjowski.\n\nKmicic ei ensin virkkanut mitään. Hänen päänsä painui patjalle, ja hän\njäi hetkeksi tuijottamaan kattoon. Yht'äkkiä hänen silmänsä alkoivat\nkostua, ja niissä tuiki tuntemattomat vieraat, kyynelet, värisivät jo\nripsissä.\n\n— Lyötäköön minut säpäleiksi, — sanoi hän vihdoin, — jos koskaan olen\ntavannut jalompaa miestä kuin te!... Jos te minun tähteni olette saanut\nrukkaset ja jos, kuten arvelette, Oleńka rakastaa minua, niin olisi\njoku muu tämän varmasti kostanut minulle ja syössyt minut entistä\nsyvemmälle... Mutta te ojennatte minulle kätenne ja kiskotte minut kuin\nhaudasta ylös!\n\n— Minä tahdon uhrata omat etuni rakkaan isänmaan tähden, jolle te vielä\nvoitte tehdä suuria palveluksia. Mutta sen sanon teille, että jos\nolisitte lainannut nuo kasakat Trubeckilta tai Chowanskilta, niin siinä\ntapauksessa en olisi antanut teille käskykirjelmää. Olipa onni, ettette\nollut sitä tehnyt!\n\n— Etevä esimerkki muille! — huudahti Kmicic. — Antakaa minun\npuristaa kättänne! Suokoon Jumala, että saisin joskus tehdä teille\nvastapalveluksen. Olen teille kiitollinen koko ikäni!\n\n— No niin... Kuulkaahan sitten: Teidän ei siis tarvitse ilmaantua\nminkään oikeusistuimen eteen, vaan ryhtyä työhön. Jos te olette\nhyödyksi isänmaalle, niin kyllä täkäläinen aateli suo teille anteeksi,\nsillä isänmaa on sen sydämellä... Te voitte vielä hyvittää rikoksenne,\nvoittaa hyvän maineen ja säteillä kunniaa kuin aurinko... Ja sitten\ntiedän vielä erään neitosen, joka varmasti valmistaa teille lahjan\npalkinnoksi.\n\n— Hei! — huusi Kmicic innoissaan. — Miksi loikoilla täällä sängyssä,\nkun vihollinen polkee isänmaata! Hei! Onko siellä ketään? Poika, tuo\nsaappaani!... Ei kuulu ketään!... Yksin olen!... Mutta lyököön salama\nminut, jos näillä patjoilla kauan piehtaroin!\n\nHerra Wolodyjowski hymyili tyytyväisesti ja virkkoi:\n\n— Teidän henkenne on vielä ruumistanne paljon voimakkaampi.\n\nSitten hän nousi lähteäkseen, mutta Kmicic ei päästänyt häntä,\nennenkuin saisi tarjota hänelle viiniä.\n\nOli jo ilta, kun pienikasvuinen ritari läksi Lubiczista suunnaten\nmatkansa Wodoktyyn.\n\n»Minä hyvitän parhaiten kovat sanani», ajatteli hän, »kun kerron\nneidille, että Kmicic ei nouse ainoastaan vuoteeltaan, vaan myöskin\nhäpeästään... Hän ei ole mikään pohjaltaan pilaantunut mies, vaan hän\non julman tulinen. Minä tuon neidille varmasti lohdutuksen ja luulen,\nettä hän ottaa minut ystävällisemmin vastaan nyt kuin silloin, kun\nitseäni tarjosin...»\n\nTässä tuo rehellinen ritari huokasi ja virkahti:\n\n— Onkohan maailmassa neitoa, joka olisi minulle määrätty?\n\nTällaisissa mietteissä hän saapui Wodoktyyn. Tuttavamme, pörröpäinen\nsamogitialainen, riensi veräjälle, jonka hän avasi verkalleen sanoen:\n\n— Emäntä ei ole kotona.\n\n— Onko hän lähtenyt jonnekin?\n\n— On.\n\n— Minne?\n\n— En tiedä.\n\n— Milloin hän palaa?\n\n— En tiedä.\n\n— Puhu ihmisiksi! Eikö hän sanonut milloin tulee?\n\n— Jumala ties, ehk'ei koskaan, sillä vaunut olivat kirstuja täynnä.\nSiitä pääteltiin, että pitkä on matka.\n\n— Vai niin! — murahti herra Michal. — Tämän olen nyt saanut aikaan!...\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nTavallisesti, kun auringon lämpimät säteet alkavat tunkeutua synkkien\ntalvipilvien läpi, kun ensimmäiset silmikot puhkeavat puihin ja\nvihertävä kevätlaiho alkaa nousta kosteille vainioille, silloin\nparemman toivo herää myöskin ihmisten sydämissä. Mutta kevät vuonna\n1655 ei tuonut mukanaan Puolan valtakunnan kovaakokeneille asukkaille\ntuota tavallista lohdutusta. Maan koko itäinen raja pohjoisesta aina\netelän villeille kentille saakka oli ikäänkuin tulisen nauhan peitossa,\neivätkä kevätsateet voineet paloa sammuttaa, päinvastoin, se yhä leveni\nja laajeni yli maan. Sitäpaitsi nähtiin taivaalla pahaaennustavia\nmerkkejä, jotka viittasivat vielä suurempiin onnettomuuksiin. Taivaalla\nkiitävät pilvet muodostivat korkeita torneja ja linnoituksia, jotka\nukkosen jyristessä raukesivat raunioiksi. Salama iski maahan, jota\nlumi vielä peitti, havumetsät kellastuivat ja puitten oksat vääntyivät\nkummallisiksi, sairaalloisiksi koukeroiksi; karjaa kaatui, lintuja\nputoili kuolleina maahan. Huomattiinpa vihdoin auringossakin omituisia\ntäpliä, jotka ikäänkuin muodostivat käden, jossa oli omena, lävistetyn\nsydämen ja ristin. Mielten levottomuus kasvoi, ja munkit pohtivat, mitä\nmoiset merkit saattoivat ennustaa. Kummallinen pelko valtasi kaikkien\nsydämet.\n\nUusia sotia ennustettiin olevan tulossa, ja yht'äkkiä paha huhu\ntiesi kertoa, että Ruotsi uhkasi hyökätä maahan. Ulkonaisesti mikään\nei vahvistanut tätä huhua, sillä aselepoa Ruotsin kanssa oli vielä\nkuusi vuotta jäljellä, ja kuitenkin keskusteltiin sodan vaarasta\nvaltiopäivilläkin, jotka kuningas Jan Kasimir oli kutsunut koolle\nVarsovaan toukokuun 19 päiväksi.\n\nYhä rauhattomampia katseita suunnattiin Suur-Puolaan, jossa myrsky\nsaattoi ensinnä puhjeta. Leszczinski, Lenczycin vojevoda, ja\nNaruszewicz, Liettuan sotakirjuri, matkustivat lähetystönä Ruotsiin,\nmutta heidän matkansa, vain lisäsi levottomuutta sen sijaan että olisi\nasettanut sitä.\n\n— Se lähetystö haisee sodalle, — kirjoitti Janusz Radziwill.\n\n— Jollei vaara uhkaa sieltäpäin, niin miksi heidät olisi sitten\nlähetetty sinne? — sanoivat jotkut. — Edellinen lähettiläs, Kanazyl,\non tuskin ennättänyt palata Tukholmasta. Mutta nähtävästi hän ei ole\nsaanut mitään aikaan, koska heti hänen jälkeensä lähetettiin näin\nhuomatuita senaattoreja.\n\nRauhallisemmat asukkaat eivät kuitenkaan vielä uskoneet sodan\nmahdollisuutta.\n\n— Valtakuntamme ei ole antanut aihetta sotaan, ja aselepo on vielä\nvoimassa, — vakuuttivat he. — Kuinka saattaa rikkoa valan ja sopimuksen\nja hyökätä rosvon tavoin rauhallisen naapurin kimppuun? Ruotsi muistaa\nvielä puolalaisesta miekasta Kirkholmin, Puckin ja Trzciannan luona\nsaamansa haavat! Voittipa herra Koniecpolski useamman kuin yhden kerran\nitse Kustaa Aadolfin, jolla ei ollut vertaistaan koko Euroopassa.\nRuotsi ei pane noin vain alttiiksi suuressa sodassa saavuttamaansa\nmainetta ja vielä sellaisen vihollisen tähden, jota se ei ole koskaan\nvoittanut avoimessa taistelussa. On totta, että valtakunta on sotain\nheikontama, mutta yksistään Preussi ja Suur-Puola, jotka äskeisistä\nsodista eivät ole kärsineet, voivat karkoittaa tuon nälkäisen kansan\ntakaisin autioille luodoilleen. Ei tästä vielä sotaa tule.\n\nTähän vastasivat levottomat asukkaat, että jo maapäivillä Grodnossa\noli kuninkaan kehoituksesta keskusteltu Suur-Puolan rajaseutujen\nsuojelemisesta, veroista ja sotajoukoista, jota ei olisi tehty, jollei\nvaaraa olisi ollut.\n\nNäin horjuttiin pelon ja toivon välillä, ja rasittava epävarmuus\npainosti ihmisten mieliä. Mutta tämä epävarmuus hälveni yht'äkkiä,\nkun Boguslaw Leszczynskin, Suur-Puolan generalissimuksen, kiertokirje\nkutsui Posenin ja Kaliszin aatelisia suojelemaan maan rajoja\nruotsalaisten hyökkäystä vastaan.\n\nEpävarmuus oli poissa. »Sota!» kaikui halki koko Suur-Puolan ja\nkaikkien maakuntien.\n\nTämä ei ollut entistä sotaa, vaan uusi sota. Chmielnicki Buturlinin\navustamana uhkasi etelästä ja idästä, Chowanski ja Trubecki pohjoisesta\nja idästä, ja ruotsalaiset lähenivät lännestä päin! Tulinen nauha oli\nmuuttunut tuliseksi renkaaksi.\n\nMaa oli kuin piiritetty leiri.\n\nMutta tässä leirissä oli asiain tila huono. Yksi petturi, Radziejowski,\noli jo paennut siitä ja liittynyt hyökkääjiin. Hän juuri opasti\nvihollisen valmiille saaliille, osoitti heikkoja kohtia ja osasi\nlahjoa. Sitäpaitsi ei puuttunut haluttomuutta eikä eripuraisuutta.\nEi puuttunut magnaatteja, jotka olivat vihamielisiä toisilleen tai\nkuninkaalle ja jotka minä hetkenä hyvänsä olivat valmiit uhraamaan\nisänmaan edut omien yksityisten etujensa vuoksi. Ei puuttunut\neriuskolaisia, jotka janosivat asiansa voiton pyhittämistä, vaikkapa\nisänmaansa haudalla. Eniten oli kuitenkin väkivallantekijöitä ja\nlaiskureita, jotka rakastivat omaa mukavuuttaan.\n\nSuur-Puola, joka tähän saakka oli saanut olla rauhassa sodalta, ei\nsäästänyt puolustusvaroja. Kaupungit ja kylät antoivat pyydetyn määrän\njalkaväkeä, ja ennenkuin aateliset olivat omine joukkoineen saapuneet\nleileihin, olivat ne jo täynnä kirjavaa jalkaväkeä, jonka päälliköiksi\nvaltiopäivät olivat valinneet kokeneita ratsumestareita.\n\nKolmessa paikassa, Pilassa, Ujsciessa ja Wielunissa, ratsumestarit\nodottivat aatelissotilaita laittaen varustuksia. Jalkamiehet kaivoivat\nvalleja aamusta iltaan tuon tuostakin katsellen ympärilleen, eikö\nodotettua ratsuväkeä jo näy tulevan.\n\nEnsimmäisenä saapunut ylimys oli herra Andrzej Grudzinski, Kaliszin\nvojevoda, joka toi mukanaan sinivalkoisiin pukuihin puetut\npalvelijansa. Hän oli odottanut Kaliszin aatelisten heti ympäröivän\nhänet, mutta kun ketään ei ilmaantunut, lähetti hän sanan ratsumestari\nStanislaw Skrzetuskille (kuuluisan Jan Skrzetuskin sukulaisia), joka\noli vallitustöissä.\n\n— Missä ovat mieheni? — kysyi vojevoda heti, kun oli tervehtinyt\nratsumestaria, jonka hän oli tuntenut lapsesta saakka.\n\n— Mitkä miehet? — kysyi herra Skrzetuski vuorostaan.\n\n— Nostoväki Kaliszista.\n\nPuoleksi halveksiva, puoleksi tuskallinen hymy kohosi ratsumestarin\ntummille kasvoille.\n\n— Armollinen herra vojevoda! — lausui hän. — Nythän on\nlampaittenkeritsemisaika, ja huonosti pestyjä villoja Danzigin\nkauppiaat eivät mielellään osta. Aateliset pitävät nyt silmällä villain\npesua ja punnitsemista arvellen, aivan oikein, että ruotsalaiset eivät\npakene.\n\n— Mitä? — virkkoi harmistunut vojevoda. — Eikö teillä ole vielä ketään?\n\n— Ei ketään, paitsi jalkaväkeä... Ja sitäpaitsi on elonkorjuu lähellä.\nKunnon isäntä ei lähde kotoaan pois sellaiseen aikaan.\n\n— Mitä te puhutte?\n\n— Eivätkä ruotsalaiset pakene, vaan tulevat vielä lähemmä, — toisti\nratsumestari.\n\nVojevodan kasvot sävähtivät punaisiksi.\n\n— Mitä minä ruotsalaisista!... Mutta minua hävettää toisten ylimysten\ntähden olla täällä ilman väkeä.\n\nSkrzetuski hymyili taas.\n\n— Suokaa anteeksi, teidän armonne, — sanoi hän, - mutta ruotsalaiset\novat nyt pääasia ja teidän häpeänne sivuseikka. Muuten, turha teidän on\nottaa itseenne, koska täällä ei ole sen enempää aatelisia muualtakaan.\n\n— He ovat menettäneet järkensä! — huusi herra Grudzinski.\n\n— Eivät suinkaan. He ovat vain varmat siitä, että jolleivät he mene\nruotsalaisten luo, niin ruotsalaiset tulevat heidän luokseen.\n\n— Odottakaa vähäisen! — sanoi vojevoda.\n\nJa hän löi kämmeniään yhteen, käski palvelijan tuoda kirjoitusvehkeet,\nistuutui ja rupesi kirjoittamaan.\n\nPuolisen tunnin kuluttua hän ripotti hiekkaa kirjoitukselle,\nläimähdytti paperia kädellään ja sanoi:\n\n— Lähetän vielä käskykirjelmän, että saapukoot viimeistään tämän\nkuun 27 päiväksi tänne, ja minä luulen, että he tällä viime hetkellä\neivät tahdo deesse patriae [olla auttamatta isänmaata. Suom. huom.].\nSanokaahan nyt, mitä uutta tiedätte vihollisesta?\n\n— Wittenberg järjestää joukkojaan Daman lähistöllä.\n\n— Montako miestä hänellä on?\n\n— Toiset sanovat seitsemäntoista tuhatta, toiset enemmän.\n\n— Niin paljoa ei meitä tule olemaan. Mitä luulette, pidämmekö puoliamme?\n\n— Jollei aatelisia tule mukaan, ei voi ajatellakaan...\n\n— Kyllä niitä tulee. Ainahan sotaväennostot viipyvät. Mutta aatelisten\nkanssa tulemme aikoihin?\n\n— En luule, — sanoi Skrzetuski kuivasti. — Armollinen herra vojevoda,\nmeillä yleensä ei ole sotilaita.\n\n— Eikö meillä ole sotilaita?\n\n— Teidän armonne tietää yhtä hyvin kuin minä, että sotajoukkomme ovat\nUkrainassa. Meille tänne ei lähetetty edes kahta lippukuntaa, vaikka\nJumala yksin tietää, missä myrsky on suurempi.\n\n— Entä jalkaväki... ja yleinen kutsunta?\n\n— Kahdestakymmenestä miehestä on tuskin yksi ennen ollut mukana\nsodassa, ja kymmenestä yksi osaa käyttää asetta. Jo ensimmäisessä\nsodassa tulee niistä hyviä sotureita, mutta nyt he eivät sitä ole.\nJa mitä yleiseen kutsuntaan tulee, kysyköön teidän armonne keneltä\nhyvänsä, voiko kutsuntamiehistö pitää puoliaan vakituista sotajoukkoa\nvastaan, ja vielä sellaista kuin ruotsalaiset, nuo voitonvarmat\nveteraanit kolmikymmenvuotisesta sodasta.\n\n— Miksi pidätte ruotsalaisia niin paljon meitä parempina?\n\n— Minä en pidä heitä yleensä parempina. Ollapa täällä vain\nviisitoistatuhatta sellaista miestä kuin Zbarazissa, niin en pelkäisi,\nmutta näillä... Jumala auttakoon meitä näitten kanssa...\n\nVojevoda laski kätensä polvilleen ja katsoi läpitunkevasti Skrzetuskia\nsilmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tämän salaisia ajatuksia.\n\n— Miksi olemme sitten tänne tulleet? Eikö ole näin ollen parempi\nantautua?\n\nHerra Skrzetuski lämpeni ja sanoi:\n\n— Tuomittakoon minut paaluun, jos päähäni on ikänä tuollainen ajatus\npälkähtänyt. Kysymykseen, luulenko voittavamme, vastaan soturina: en!\nMutta miksi olemme tänne tulleet, se on toinen kysymys, johon vastaan\nkansalaisena: pidättämään vihollista, joskin vain vähäksi aikaa, jotta\nmuut ennättäisivät varustautua ja asettua myöskin vastarintaan.\n\n— Kiitettävä tarkoitus, — vastasi vojevoda kylmästi, — mutta teidän\non helpompi kehoittaa sotilaita kuolemaan kuin meidän, joiden täytyy\nvastata aatelisten vuodatetusta verestä.\n\n— Siksipä on aatelisille veri annettu, jotta sitä vuodattaisivat.\n\n— Niinpä niin! Olemmehan kaikki valmiit kuolemaan, ja se on muuten mitä\nhelpointa. Mutta velvollisuus sitoo meidät, jotka Sallimus on määrännyt\npäälliköiksi, olemaan tavoittelematta kunniaa ja katsomaan myös hyötyä.\nSota on tosin jo alkanut, mutta onhan Kaarle Kustaa kuninkaamme\nsukulainen, ja sentähden meidän pitää yrittää päästä neuvotteluihin,\nsillä usein voittaa sanalla enemmän kuin miekalla.\n\n— Se ei kuulu minulle, — vastasi herra Skrzetuski kuivasti.\n\nNähtävästi juolahti vojevodan mieleen samantapainen ajatus, koska hän\nnyökäytti päätään ja hyvästeltyään lähti.\n\nSkrzetuski oli vain puoleksi oikeassa sanoessaan aatelisten ilmaantuvan\nhitaasti kutsuntaan. Totta kyllä, ennen lampaittenkeritsemisaikaa\nsaapui vain muutamia leiriin Pilan ja Ujscien välillä, mutta lähempänä\n27 päivää kesäkuuta, s.o. uudistetun kutsunnan määräpäivää, alkoi\nsaapua yhä suurempia joukkoja.\n\nMaantieltä nousevat tomupilvet ilmaisivat, että uusia joukkoja oli\ntulossa. Aateliset tulivat rymyllä ja rytinällä, ratsain ja vaunuissa\najaen, palvelijoineen ja tavarakuormineen, ja he olivat niin raskaasti\nasestettuja, että monen aseissa olisi ollut kolmellekin riittävästi.\nVanhat sotakarhut näkivät jo näistä aseista, että tulijat olivat\nkokemattomia sotilaita.\n\nKoko valtakunnan aatelistosta olivat suurpuolalaiset vähimmin sotaisia.\nTataarit, turkkilaiset ja kasakat eivät olleet koskaan jalallaan\npolkeneet näitä seutuja, jotka melkein ristiritarien ajoista saakka\nolivat saaneet rauhassa unohtaa, miltä sota näyttää. Ne Suur-Puolan\naatelisista, joissa oli ollut sotaista kutsumusta, olivat menneet\npalvelemaan kruunun joukkoihin ja kunnostautuneet siellä yhtä hyvin\nkuin monet muut; ne taas, jotka olivat mieluimmin istuneet kotona\nolivat muuttuneet kelpo isänniksi, joitten villoja ja viljaa Preussin\nmarkkinat olivat tulvillaan.\n\nNyt, kun ruotsalaisten hyökkäys tempasi heidät irti rauhallisista\naskareistaan, heistä näytti, ettei sotaan voisi ottaa mukaan liiaksi\naseita, tavaroita ja palvelijoita, jotka isäntänsä henkeä ja omaisuutta\nsuojelisivat.\n\nNe olivat merkillisiä sotilaita, nuo aateliset, joitten kanssa\nratsumestareilla oli täysi tekeminen. Saattoipa rivissä nähdä\nsotaveikon, jolla oli kaksitoista jalkaa pitkä keihäs kädessä ja\nhaarniska rinnalla, mutta olkihattu päässä »viileyden vuoksi». Toinen\nvalitti keskellä marssia kuumuutta, kolmas haukotteli, joi taikka\nsöi, neljäs huuteli asepalvelijaansa, ja kaikki pitivät luvallisena\npuhua rivissä niin lujasti, ettei kuulunut komentavan upseerin ääntä.\nVaikeata oli pitää heitä kurissa, sillä ojennus tai huomautus saattoi\nloukata jalosukuisten arvoa. »Artikkeleja» luettiin kyllä julki, mutta\nkukaan ei viitsinyt niitä kuunnella.\n\nMutta lyijypainolta jalassa tuntuivat nuo lukemattomat kuormat,\nvarahevoset, teuraskarja ja etenkin palvelijat, jotka valmistivat\nruokia, vartioivat tavaroita ja kinastelivat milloin vain tilaisuutta\nsiihen oli.\n\nJa tällaista joukkoa vastaan lähestyi Stettinistä päin ja Oderin\nseuduilta Arvid Wittenberg, vanha sotapäällikkö, kolmikymmenvuotisen\nsodan sankari, jolla oli seitsemäntoistatuhatta rautaisen kurin\nlujittamaa soturia.\n\nToisella puolella oli hillitön puolalainen, kirjavia markkinoita\nmuistuttava leiri, jossa äänekkäästi keskusteltiin ja arvosteltiin\nsotapäälliköitten toimia ja jonka muodostivat kunnianarvoiset, käden\nkäänteessä jalkaväeksi muuttuneet kyläläiset ja suoraan lampaitten\nkeritsemisestä saapuneet tilanomistajat; toisella puolella peloittavat,\nsanattomat joukot, jotka päällikkönsä pienimmästä viittauksesta\nmuodostivat linjoja, puoliympyröitä, kiiloja ja kolmikulmioita\nkonemaisen tarkasti, rauhallisia, kylmäverisiä sotakarhuja, joille sota\noli ammattina, jossa olivat saavuttaneet mestaritaidon. Kuka kokenut\nkansalainen olisi voinut epäillä, mikä yhteentörmäyksen tulos oli oleva\nja kenen puolelle voitto oli jäävä?\n\nSillävälin saapui aatelisia yhä lukuisammin ja myöskin Suur-Puolan ynnä\nmuitten maakuntien suurimpia ylimyksiä. Heti herra Grudzinskin jälkeen\nsaapui Posenin mahtava vojevoda, herra Krzysztof Opalinski. Kolmesataa\npunakeltaisiin pukuihin puettua heitukkaa kulki musketteineen vojevodan\nvaunujen edessä. Joukko aatelisia ja hovimiehiä ympäröi tätä arvokasta\nhenkilöä, ja jäljessä seurasi joukko ratsumiehiä samanlaisissa väreissä\nkuin heitukat. Itse vojevoda istui vaunuissa, ja hänen vieressään hänen\nhovinarrinsa Stach Ostrozka, jonka tehtävänä oli ilahduttaa synkkää\nherraansa matkalla.\n\nNäin kuuluisan ylimyksen tulo herätti rohkeutta kaikkien mielissä. Kun\nnäki tuon melkein kuninkaallisen vojevodan, hänen ylevät kasvonsa,\nkorkean otsan ja älykkäät, ankarat silmät ja ryhdikkään vartalon,\ntuntui mahdottomalta, että kukaan kuolevainen voisi ahdistaa niin\nmahtavaa henkilöä.\n\nIhmisistä, jotka olivat tottuneet pitämään arvossa tärkeätä virkaa ja\nylhäistä asemaa, näytti, että itse ruotsalaisetkaan eivät uskaltaisi\nnostaa vääräuskoista kättään sellaista magnaattia vastaan. Yleensä\nne, joitten rinnoissa sykki pelokas sydän, tunsivat itsensä heti\nvarmemmiksi hänen siipiensä suojassa Hänet otettiin innokkaasti\nvastaan. Eläköönhuudot kaikuivat kadulla, jota pitkin saattue kulki\nkohti pormestarin taloa, ja päät painuivat alas vojevodan ajaessa ohi\nkullatuissa vaunuissaan. Näihin kumarruksiin vastasi vojevodan kera\nmyöskin Stach Ostrozka sellaisella arvokkuudella ja tärkeydellä kuin\nkysymys olisi ollut vain hänestä.\n\nTuskin oli pöly Posenin vojevodan tulosta laskeutunut, kun kuriirit\ntoivat tiedon, että hänen velipuolensa, Podlahian vojevoda Piotr\nOpalinski, ja tämän lanko Jakob Rozdraźewski, Inowroclawin vojevoda,\nolivat tulossa. Jokaisella näistä oli mukanaan sataviisikymmentä\nasestettua miestä, paitsi hovimiehiä ja palvelijoita. Sitten ei kulunut\npäivääkään, ettei joku ylimys olisi saapunut. Kaupunkiin kokoontui\nniin paljon väkeä, ettei asuntoja riittänyt edes aatelisille. Lähellä\nolevat niitytkin olivat täynnä telttoja. Näytti siltä, kuin valtakunnan\nkaikki eriväriset linnut olisivat kokoontuneet Pilaan. Puvuissa loisti\nerilaisia värejä, kuten punaista, vihreätä, sinistä, valkoista ja\nkeltaista; käyttipä jalkaväkikin omia värejään.\n\nSotakaupustelijoita saapui tietysti myöskin, mutta kun heille ei\nollut tilaa torilla, niin he rakensivat rivin kojuja kaupungin\nulkopuolelle. Siellä myytiin kaikenlaista tavaraa, mitä sodassa saattoi\ntarvita, aseista aina muonaan saakka. Kenttäkeittiöt savusivat yötä\npäivää, ja niistä levisi paistin, kaalikeiton ja tuoreen leivän haju.\nEri kojujen ympärillä vilisi aatelisia, jotka olivat asestetut ei\nainoastaan miekoilla, vaan lusikoillakin, ja syödessään he juttelivat\nvihollisesta, jota ei vielä näkynyt, tai uusista ylimystulokkaista,\njoita ei säästetty pistopuheilta.\n\nAatelisjoukkojen lomassa liikkui Ostrozka, yllään kirjava narrinpukunsa\nja kädessään pieni valtikka, jonka päässä oli kulkusia. Missä hän\nliikkuikin, heti kokoontui uteliaita hänen ympärilleen, ja hän kaateli\nöljyä tuleen, auttoi panettelemaan ylimyksiä ja esitti arvoituksia,\njoille aateliset nauroivat sitä hillittömämmin, mitä myrkyllisempiä\nsanat olivat.\n\nPian kokoontui sotaneuvosto, jonka puheenjohtajana toimi Posenin\nvojevoda. Se oli merkillinen neuvosto! Sen jäsenet olivat ylimyksiä,\njotka eivät milloinkaan olleet sodassa olleet. Suurpuolalaiset\nmagnaatit eivät seuranneet eivätkä voineet seurata liettualaisten ja\nukrainalaisten pikkukuninkaitten esimerkkiä, jotka alati elivät tulessa\nkuten salamanterit.\n\nSiellä oli jokainen vojevoda tai kansleri myöskin sotapäällikkö, jonka\nruumiista haarniskan jäljet eivät milloinkaan kadonneet ja jonka\nnuoruus oli kulunut aroilla tai metsissä, leireissä tai nuotioiden\nääressä, alituisissa sodissa tai metsästysretkillä. Täällä ylimykset\nistuivat viroissaan, ja joskin he tarvittaessa läksivät liikkeelle,\nkuten yleiseen kutsuntaan, niin he eivät milloinkaan itse johtaneet\njoukkoja sodissa. Syvä rauha oli sammuttanut sotaisan hengen näistä\nritareista, joita ristiritarien rautaiset joukot eivät olleet voineet\nvastustaa. He olivat muuttuneet valtiomiehiksi, tiedemiehiksi ja\nkirjailijoiksi. Vasta ruotsalaisten ankara koulu opetti heille taas,\nminkä he olivat unohtaneet.\n\nSillävälin neuvotteluun kokoontuneet ylimykset vaihtoivat levottomia\nkatseita; kukaan ei näet tahtonut ensimmäisenä puuttua puheeseen, sillä\nkaikki odottivat, mitä »Agamemnon», Posenin vojevoda, sanoisi.\n\nMutta »Agamemnon» ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä tehdä, ja aloitti\npuheensa syyttämällä kuninkaan kiittämättömyyttä ja hitautta ja sitä\nkevytmielisyyttä, jolla koko Suur-Puola ja heidät oli jätetty vaaralle\nalttiiksi. Mutta kuinka kauniisti hän puhui! Hänen arvokas asentonsa\noli roomalaisen senaattorin veroinen: pää koholla taaksepäin, silmät\nsäihkyivät salamoita, suu lennätti ukkosia, ja harmaa parta vapisi\npyhästä innostuksesta, kun hän kuvasi isänmaan onnettomuuksia.\n\n— Ketä kohtaa isänmaan suru, — kysyi hän, — jollei sen poikia... ja\nensinnä meitä. Meidän maillemme, meidän yksityisille maatiloillemme,\njotka esi-isämme ovat verellään ja urotöillään kalliisti lunastaneet,\nastuu vihollisen jalka ensimmäiseksi, vihollisen, joka lähestyy meitä\nkuin myrsky mereltä. Ja miksi meidän täytyy kärsiä? Miksi ryöstetään\nkarjamme, tallataan viljamme ja poltetaan kylät, jotka työmme on\nrakentanut? Olemmeko tehneet vääryyttä Radziejowskille, jota on\nsyyttä sorrettu ja jonka nyt ahdistettuna pakolaisena täytyy etsiä\nvieraan apua? Emme!... Olemmeko vaatineet, että tuon turhan arvonimen\n»Ruotsin kuningas», joka on jo maksanut niin paljon verta, tulee yhä\nvielä olla kuninkaamme Jan Kasimirin allekirjoituksissa? Emme!...\nKaksi sotaa raivoaa kahdella rajalla — oliko syytä antaa aihetta\nkolmanteen?... Kuka on syypää, hänet Jumala ja isänmaa tuomitkoot... Me\npesemme kätemme, sillä me olemme syyttömiä siihen vereen, joka tulee\nvuotamaan...\n\nJa vojevoda jyrisi edelleen, mutta kun hän siirtyi itse asiaan, niin\nhän ei voinut yhtäkään haluttua neuvoa antaa.\n\nLähetettiin noutamaan ratsumestareita, jotka johtivat jalkaväkeä,\nja etenkin herra Wladyslaw Skoraszewskia, joka oli kuuluisa soturi\nja osasi sota-asiat ulkoa kuin rukouksen. Hänen neuvojaan olivat\nsotapäälliköt useammin kuin kerran kuunnelleet; sitä välttämättömämpiä\nne olivat nyt.\n\nHerra Skoraszewski neuvoi jakamaan koko sotajoukon kolmeen osaan ja\nasettamaan osaston sekä Pilaan, Wieluniin että Ujscieen, kuitenkin niin\nlähelle toisiaan, että kun vihollinen hyökkää yhden osaston kimppuun,\ntoiset voivat pian ehtiä avuksi. Sitäpaitsi hän kehoitti luomaan\nvalleja pitkin virran rantaa, niin kauas kuin leiriä ulottui.\n\n— Kun näemme, — jatkoi herra Skoraszewski, — — millä kohdalla\nvihollinen yrittää virran yli, niin riennämme sinne ja otamme sen\nvastaan niinkuin pitääkin. Mutta minä lähden herrojen luvalla\nCzaplinekiin ottaen pienen joukon mukaani. Se on kyllä menetetty asema,\nmutta sieltä on paras seurata vihollisen liikkeitä, joista annan sitten\nherroille ajoissa tiedon.\n\nKaikki suostuivat tähän sotasuunnitelmaan, ja leirissä\nruvettiin vilkkaaseen toimintaan. Aatelisia oli kokoontunut\nviiteentoistatuhanteen. Jalkaväki loi valleja kuuden penikulman\npituudelle.\n\nUjscien, pääaseman, valtasi Posenin vojevoda joukkoineen. Osa\njäi Wieluniin, osa Pilaan, ja herra Wladyslaw Skoraszewski ajoi\nCzaplinekiin pitääkseen sieltä silmällä vihollista.\n\nTuli heinäkuu kuumine ja kuivine päivineen. Aurinko paahtoi aukeilla\npaikoilla niin kovasti, että aateliset pakenivat metsiin puitten\nsuojaan, jonne jotkut käskivät pystyttämään telttansa. Kemuja\npidettiin, hauskoja ja meluisia. Mutta vielä suurempaa melua piti\npalvelusväki juottaessaan muutamia tuhansia hevosia pari kertaa\npäivässä viiran rannalla.\n\nMieliala leirissä oli aluksi reipas, josta Posenin vojevoda ei ainakaan\nvoinut laskea kunniaa omalle osalleen.\n\nJos Wittenberg olisi ryhtynyt hyökkäykseen heinäkuun alussa, olisi\nhän kohdannut ankaraa vastarintaa, joka innostuksen noustessa olisi\nvoinut kasvaa sotaiseksi vimmaksi. Mutta Wittenberg, joka ei ollut\ntutkinut ainoastaan sota-asioita, vaan myöskin ihmisluonteita,\nviivytteli tahallaan. Monivuotinen kokemus oli osoittanut hänelle,\nettä vastapestatut sotilaat ovat vaarallisimpia ensi-innostuksessaan\nja että usein heiltä ei puutu urhoollisuutta, vaan kestävyyttä, mikä\nsaavutetaan ajan kanssa. He ovat kuin rauta, joka kuumana elää,\nsäkenöi, polttaa, mutta jäähtyessään muuttuu kuolleeksi aineeksi.\n\nKun muutamia viikkoja oli kulunut, alkoi leiriväki kyllästyä\ntoimettomuuteen. Helle kasvoi aivan sietämättömäksi. Aateliset\nkieltäytyivät lähtemästä harjoituksiin selittäen, että »paarmat\neivät anna hevosten seisoa paikallaan, ja sitäpaitsi nousee soista\nsietämättömän paljon sääskiä...»\n\nPalvelusväki kinasteli yhä kiivaammin varjoisista paikoista, ja\ntoisinaan isännätkin samasta syystä sieppasivat miekkansa. Yksi ja\ntoinen lähti illalla juottamaan hevostaan eikä ikänä palannut. Huonosta\nesimerkistä ei ollut puutetta ylhäälläkään päin. Herra Skoraszewski\noli vast’ikään lähettänyt Czaplinekista sanan, että ruotsalaiset ovat\njo lähellä, kun sotaneuvosto suostui starosta Zygmunt Grudzinskin\nanomukseen päästä kotiin.\n\nKun aateli sai tästä tietää, syntyi leirissä sellainen melu, että\nPosenin vojevodan täytyi itse mennä rauhoittamaan ja selittämään, että\nstarosta sai vain lomaa viikon päiviksi erittäin tärkeitten asiain\ntähden. Esimerkki vaikutti. Vielä samana päivänä kuului löytyneen\nsatakunta aatelista, jotka eivät tahtoneet olla starostaa huonompia\nja läksivät myös matkoihinsa — mutta ilman lupaa. Herra Stanislaw\nSkrzetuski repi tukkaansa, sillä hänenkin jalkamiehiään alkoi\n»tovereitten» tapaan »hävitä» leiristä. Pidettiin uusi sotaneuvoston\nkokous, johon aateliset vaativat saada ottaa osaa. Siitä tuli myrskyisä\nyö huutoineen ja tappeluineen. Kaikki epäilivät toisiaan paosta. Huuto:\n»Joko kaikki tai ei kukaan!» lensi suusta suuhun.\n\nSyntyi huhuja, että vojevodatkin lähtevät matkoihinsa, ja siitä kasvoi\nsellainen hälinä, että vojevodain täytyi näyttäytyä kiihtyneille\nlaumoille pari kertaa päivässä. Muutamia tuhansia miehiä ratsasti\nvahtia pitäen aina aamun sarastukseen saakka, ja Posenin vojevoda\najoi pitkin leiriä avopäin kuin roomalainen senaattori lausuen tuon\ntuostakin ylevästi:\n\n— Hyvät herrat! Yhdessä elämme ja kuolemme! Missä hänet vastaanotettiin\neläköönhuudoilla, missä pistopuheilla. Heti kun hän oli saanut joukot\nrauhoitetuksi, hän palasi sotaneuvostoon väsyneenä ja ääni käheänä,\nmutta huumautuneena omien sanojensa ylevyydestä ja vakuutettuna, että\nsinä yönä hän oli tehnyt isänmaalleen arvaamattomia palveluksia.\n\nMutta neuvostossa hänellä oli yhä vähemmän sanottavaa. Hän repi vain\npartaansa hokien epätoivoisesti:\n\n— Neuvokaa, jos voitte... Minä pesen käteni kaikesta, mutta mokomain\nsotilaitten kanssa on mahdoton puolustautua.\n\n— Armollinen herra vojevoda! — vastasi herra Stanislaw Skrzetuski.\n— Vihollinen itse on tekevä lopun tästä epäjärjestyksestä ja\nmielivallasta. Heti kun tykit ovat alkaneet jyskyä ja puolustukseen\non ryhdyttävä, seisoo tämä sama aateli yhtenä miehenä valleilla eikä\nräyhää enää leirissä. Niin on ennenkin tapahtunut!\n\n— Entä millä me puolustaudumme, kun meillä ei ole muita tykkejä kuin\nnuo vivatovkat [eräänlainen pientä kokoa oleva tykki. Suom. huom.],\njotka eivät kelpaa muuhun kuin kemuissa paukuttelemaan.\n\n— Zbarazin luona oli Chmielnickillä seitsemänkymmentä kenttätykkiä ja\nruhtinas Jeremillä vain kymmenkunta granaattimörssäriä.\n\n— Mutta hänellä oli kunnollista sotaväkeä; ei mitään\nlampaittenkeritsijöitä, vaan kuuluisia sotureita.\n\nSeuraava päivä ei tuonut lohdutusta eikä rauhaa. Päinvastoin,\nepäjärjestys kasvoi yhä. Joku laski liikkeelle huhun, että\neriuskolaiset, etenkin kalvinilaiset, ovat valmiita liittymään\nviholliseen milloin vain tilaisuus tarjoutuu. Ei kestänyt kauan,\nennenkuin tuhannet miekat välähtelivät ja leirissä syntyi aika myrsky.\n\n— Me elätämme keskuudessamme pettureita ja käärmeitä, jotka ovat\nvalmiita puremaan Puolaemon rintaa!...\n\n— Tuokaa petturit tänne! Lyökää ne maahan! Petos on paha tarttumaan! —\nhuudettiin.\n\nVojevodan ja ratsumestarien täytyi taas ryhtyä laumoja rauhoittamaan,\nmutta tällä kertaa se oli paljon vaikeampaa kuin edellisenä päivänä oli\nollut. He epäilivät näet itsekin.\n\nOmituinen, rikkonainen mieliala pääsi lopuksi valtaan leirissä. Toiset\nmasentuivat ja vaipuivat synkkiin ajatuksiin. Äänettöminä ja horjuvin\naskelin he kulkivat edestakaisin valleilla, tuijotellen tuskallisesti\nja murheellisina tasangoille, joilta vihollista odotettiin, tai\nkertoivat toisilleen kuiskaamalla yhä huonompia uutisia.\n\nToiset valmistautuivat hurjalla huolettomuudella kuolemaan ja pitivät\niloisia juominkeja ja juhlia nauttiakseen vielä viimeisinä päivinä.\n\nUseat muut ajattelivat vain sielunsa pelastusta ja rukoilivat\nyökaudetkin.\n\nKukaan ei uneksinut voitoista, ikäänkuin ne eivät voisi tulla\nkysymykseenkään. Eikä vihollisella kuitenkaan ollut suurtakaan\nylivoimaa: sillä oli enemmän tykkejä, harjaantuneempi sotajoukko ja\npäällikkö, joka tunsi sodankäynnin.\n\nKun toisella puolella puolalaisten leiri kuohui, juhli ja aaltoili\nkuin meri, lähestyi toisella puolella Oderin vihreiltä tasangoilta\nruotsalaisten sotajoukko rauhallisesti ja varmasti.\n\nEnsimmäisenä kulki kuninkaallinen brigadi, jota johti Pentti Horn,\njulma soturi, jonka pelkkä nimi herätti kammoa koko Saksanmaassa. Se\noli vankkaa, kookasta väkeä, päässä rautaiset kypärät, hartioilla\nnahkaiset kauhtanat ja aseina pitkiä miekkoja ja muskettipyssyjä,\nse oli kylmäveristä ja sitkeätä väkeä, joka totteli päällikkönsä\npienintäkin viittausta.\n\nSaksalainen Karl Schedding johti seuraavaa, länsigöötalaista brigadia,\njoka oli kokoonpantu kahdesta jalkaväkirykmentistä ja yhdestä raskaasta\nratsuväkiosastosta. Puolella jalkamiehistä oli musketit, muilla\nkeihäät. Taistelun alkaessa muskettisoturit seisoivat eturintamassa,\nja hyökkäyksen tapahtuessa vihollisen puolelta ratsumiehet vetäytyivät\nkeihäsmiesten taakse, jotka laskivat keihään kannan maata vastaan\nja suuntasivat kärjen päällehyökkäävään hevoseen. Trzciannan luona\nSigismund III:n aikana oli yksi ainoa husaarilippukunta hajoittanut\ntämän saman länsigöötalaisen brigadin, jossa nyt palveli etupäässä\nsaksalaisia.\n\nKahta smålantilaista brigadia johti Irwin, liikanimeltään Yksikätinen;\nhän oli jossakin taistelussa menettänyt oikean kätensä. Mutta\nsensijaan oli hänen vasemmassa kädessään sellainen voima, että hän\nyhdellä sivalluksella sieppasi hevoselta kaulan poikki. Hän oli ankara\nsotakarhu, joka rakasti sotaa ja verenvuodatusta. Kun muista sotureista\noli alituisissa sodissa tullut ammattimiehiä, jotka rakastivat sotaa\nsodan vuoksi, pysyi hän samanlaisena intoilijana ja surmasi yhä ihmisiä\nhurskaita virsiä laulaen.\n\nVestmanlantilaista brigadia johti Drakenberg ja helsingöriläistä Kustaa\nOxenstierna, joka oli nuori, lupaava sotilas ja sukua kuuluisalle\nkanslerille. Itägöötalaisen brigadin johto oli uskottu Fersenille, ja\nnerikeläistä ja vermlantilaista johti Wittenberg itse, joka samalla oli\nkoko sotajoukon ylipäällikkö.\n\nSeitsemänkymmentäkaksi tykkiä uursi syviä vakoja kosteihin niittyihin,\nja sotilaita oli kaikkiaan seitsemäntoistatuhatta, julmia Saksanmaan\nhävittäjiä, mutta sotureina niin voimakkaita, että tuskin Ranskan\nkuninkaan kuuluisa kaarti heille vertoja veti. Sotajoukon jäljessä\nseurasi kuormasto.\n\nRykmentit marssivat taistelujärjestyksessä valmiina hyökkäykseen minä\nhetkenä hyvänsä. Kokonainen metsä keihäitä kohosi kypäräin ja hattujen\nyli, ja tässä metsässä liehui suuria sinisiä lippuja, joissa oli\nvalkoinen risti keskellä.\n\nPäivä päivältä lyheni taival, joka erotti molemmat sotajoukot\ntoisistaan.\n\nVihdoin, 27 päivänä heinäkuuta, näkivät ruotsalaiset ensikerran\npuolalaisen rajapylvään Heinrichsdorfin kylän takana. Sen nähdessään\nkoko sotajoukko kohotti kaikuvan eläköönhuudon, torvet alkoivat soida,\nrummut päristä, ja kaikki liput avattiin liehumaan. Wittenberg ratsasti\nedelle loistavan esikuntansa ympäröimänä, ja sitten kaikki joukot\nkulkivat hänen ohitseen kunniaa tehden: ratsumiehet paljastamalla\nmiekkansa, tykkiväki sytyttämällä tykinsytyttimensä. Oli iltapäivä, sää\nihana. Metsä tuoksui pihkalta.\n\nHarmaa, auringonpaisteinen maantie, jota pitkin ruotsalaiset kulkivat,\nkatosi näköpiirin taa. Kun he vihdoin ennättivät ulos metsästä, heidän\nkatseitaan kohtasi hymyilevä maisema kultaisine viljavainioineen ja\nvihreine niittyineen, joilla paikka paikoin kasvoi tammistoja. Siellä\ntäällä kohosi puistikosta sininen savu taivasta kohti; laitumilla oli\nkarjaa. Alavissa veden peittämissä notkoissa asteli haikaroita.\n\nJonkinlainen tyyneys ja suloinen rauha peitti tämän seudun, joka\nikäänkuin uhkui maitoa ja hunajaa. Se näytti leviävän yhä laajemmalle,\naukaisevan sylinsä lähestyville sotajoukoille ja tervehtivän, ei\nvihollisia, vaan Jumalan lähettämiä vieraita.\n\nMaisemaa katsellessaan sotilaat puhkesivat uuteen riemuhuutoon, etenkin\nsynnynnäiset ruotsalaiset, jotka olivat tottuneet alastomaan, karuun\nluontoon kotimaassaan. Köyhässä, saaliinhimoisessa väessä heräsi halu.\nsaada anastaa kaikki rikkaudet ja aarteet, jotka levittäytyivät heidän\nsilmäinsä edessä. Rivit innostuivat.\n\nMutta kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneet sotilaat ymmärsivät,\nettei sitä niinkään helposti omaksi oteta, sillä tässä maassa asui\nsuuri, sotaisa kansa, joka tulisi suojelemaan sitä. Vielä eli Ruotsissa\nmuisto verisestä tappiosta Kirkholmin luona, missä kolmetuhatta\nratsumiestä Chodkiewiczin johdolla hävitti perin pohjin 18-tuhantisen\nruotsalaisen sotajoukon, Länsigöötanmaan, Smålannin ja Taalainmaan\ntuvissa kerrottiin vielä noista lentävistä ratsumiehistä kuin satujen\nsankareista. Tuoreessa muistissa olivat vielä Kustaa Aadolfin aikuiset\nsodat, sillä useita niihin osaaottaneita oli vielä elossa. Ennenkuin\ntuo skandinavialainen kotka lensi halki Saksanmaan, oli se kaksi kertaa\ntaittanut kyntensä Koniecpolskin joukkoja vastaan.\n\nIloon sekaantui sentähden myös levottomuutta, josta itse Wittenberg ei\nollut vapaa. Hän katsoi ohikulkevia joukkoja juuri sellaisella silmällä\nkuin paimen laumaansa. Sitten hän kääntyi erään lihavan miehen puoleen,\njonka vaalea tekotukka ulottui kiehkuroina hartioille saakka.\n\n— Te vakuutatte siis minulle, — sanoi Wittenberg, — että näillä\njoukoilla voi lyödä Ujsciessa olevat puolalaiset?\n\nVaaleatukkainen mies hymyili ja vastasi:\n\n— Herra ylipäällikkö voi huoletta luottaa sanoihini, joista panen pääni\npantiksi. Jos Ujsciessa olisi vakituisia sotajoukkoja jonkun hetmanin\njohdolla, silloin olisin ensimmäinen kehoittamaan odottamaan, kunnes\nhänen kuninkaallinen majesteettinsa saapuisi itse tänne koko sotajoukon\nkanssa, mutta yleisessä kutsunnassa koottuja joukkoja ja Suur-Puolan\nherroja vastaan ovat meidän sotavoimamme enemmän kuin riittävät..\n\n— Eivätkä he saa mistään apua?\n\n— Eivät... kahdestakin syystä: ensiksikin, koska kaikilla\nsotajoukoilla, ja niitä ei ole kovinkaan paljon, on täysi työ\nLiettuassa ja Ukrainassa; toiseksi, koska Varsovassa ei kuningas Jan\nKasimir, kanslerit eikä senaatti usko, että hänen kuninkaallinen\nmajesteettinsa Kaarle Kustaa vastoin aselepoa, huolimatta viimeisestä\nlähetystöstä ja välittämättä myönnytyksistään, on todellakin aloittanut\nsodan. He luottavat siihen, että rauha tulee tehdyksi vielä viime\ntingassa... hahahaa!\n\nTuo lihava mies otti hatun päästään, pyyhkäisi hien punaisilta\nkasvoiltaan ja lisäsi:\n\n— Tiubecki ja Dolgoruki Liettuassa, Chmielnicki Ukrainassa, ja me\nmarssimme Suur-Puolaan!... Kas siihen on Jan Kasimir asiat johtanut!\n\nWittenberg katsoi häneen ihmetellen ja kysyi:\n\n— Iloitsetteko te siitä?\n\n— Iloitsen, sillä minua kohdannut vääryys tulee nyt kostetuksi.\nSitäpaitsi näen päivänselvästi, että teidän miekkanne ja minun neuvoni\nlaskevat uuden, mitä kauneimman kruunun Kaarle Kustaan päähän.\n\nWittenberg antoi katseensa kiitää kauas yli metsien, niittyjen ja\nvainioitten ja virkkoi hetken kuluttua:\n\n— Te olette oikeassa, tämä on kaunista ja hedelmällistä maata... Voitte\nolla varma siitä, että sodan päätyttyä kuningas nimittää teidät tänne\nmaaherraksi.\n\nLihava mies otti taas hatun päästään.\n\n— Enkä minä tahtoisikaan ketään muuta herraa, — sanoi hän kohottaen\nkatseensa taivaaseen.\n\nTaivas oli kirkas, eikä yksikään salama iskenyt alas murskaamaan\npetturia, joka jätti jo kahdesta sodasta nääntyneen isänmaansa\nvihollisen käsiin.\n\nMies, joka keskusteli Wittenbergin kanssa, oli Hieronim Radziejowski,\nPuolan entinen varakansleri, joka nyt ruotsalaisia palvellen kavalasti\nvehkeili isänmaataan vastaan.\n\nHe seisoivat ääneti jonkin aikaa. Sillävälin oli kaksi viimeistä\nbrigadia, nerikeläinen ja vermlantilainen, kulkenut rajan poikki, ja\nsitten seurasi tykkien vuoro. Torvet soivat yhä ja rummut pärisivät\ntäyttäen metsän pahaaennustavin kaiuin. Vihdoin läksi esikuntakin\nliikkeelle. Radziejowski ratsasti Wittenbergin vieressä.\n\n— Oxenstiernaa ei vain näy, — virkkoi Wittenberg. — Pelkään, että\nhänelle on jotakin tapahtunut. Luulenpa, ettei ollut mikään onnellinen\najatus lähettää juuri hänet kirjettä viemään Ujscieen.\n\n— Kyllä se oli, — vastasi Radziejowski. — Hän voi tarkastaa leiriä ja\npäälliköitä ja ottaa selvää mitä siellä yleensä ajatellaan. Sitä ei\nolisi mikä kuormarenki hyvänsä pystynyt suorittamaan.\n\n— Mutta jos hänet tunnetaan?\n\n— Ei tunneta. Ja vaikkapa tunnettaisiinkin, niin he eivät hänelle\nkuitenkaan pahaa tee; antavatpa oppaan kotimatkalle... Minä tunnen\npuolalaiset niin hyvin ja uskallan sanoa, että he tekevät mitä hyvänsä,\njos on kysymyksessä saada ulkomaalainen vakuutetuksi puolalaisen\nkohteliaisuudesta. Kaikki meidän pyrkimyksemme tavoittelevat\nulkomaalaisten ylistystä... Oxenstiernasta voitte olla aivan huoletta,\nsillä hänen päästään ei tule putoamaan ainoatakaan hiusta. Hän ei olisi\nvielä voinutkaan ennättää takaisin.\n\n— Entä mitä luulette, tulevatko meidän kirjelmämme vaikuttamaan?\n\nRadziejowski rupesi nauramaan.\n\n— Jos suvaitsette, herra ylipäällikkö, minun ennustaa, niin sanon\nmitä tulee tapahtumaan. Posenin vojevoda on hovimies ja oppinut ja\ntulee vastaamaan erittäin kohteliaasti ja kauniisti. Mutta koska hän\ntahtoo käydä roomalaisesta, niin tulee hänen vastauksensakin olemaan\nroomalainen. Hän sanoo tahtovansa ennemmin vuodattaa viimeisen\nveripisaransa kuin antautua, sanoo, että kuolema on häpeätä kauniimpi\nja että rakkaus isänmaahan kutsuu häntä kaatumaan sen puolesta rajalla.\n\nRadziejowski rupesi nauramaan yhä äänekkäämmin, ja Wittenbergin synkät\nkasvot kirkastuivat jonkin verran.\n\n— Ettekö luule, että hän tekee niinkuin kirjoittaa? — kysyi tämä.\n\n— Hänkö? — vastasi Radziejowski. — Hänen isänmaanrakkautensa on vain\npaperilla, ja se on laihempi kuin hänen hovinarrinsa, joka auttaa häntä\nsepittämään puheita. Olen varma siitä, että noitten roomalaisten sanain\njälkeen tulee olemaan onnentoivotuksia, kohteliaisuuksia, vakuutuksia\nvalmiudesta palveluksiin ja lopuksi rukous, että säästäisimme hänen ja\nhänen sukulaistensa hengen ja omaisuuden, josta me saisimme palkaksi\nhänen ja hänen sukulaistensa kiitollisuuden.\n\n— Entä lopputulos kirjeistämme?\n\n— Että mieliala painuu maahan, että herrat senaattorit alkavat\nneuvotella kanssamme ja että me valloitamme koko Suur-Puolan ampumalla\nmuutamia laukauksia ilmaan.\n\n— Käyköön ennustuksenne toteen!\n\n— Siitä olen varma, sillä tunnen heidät, minulla on ystäviä ja\npuoluelaisia koko maassa, ja minä tiedän miten pitää menetellä... Ja\nettä olen tehnyt voitavani, sen takaa se vääryys, jota Jan Kasimir on\nminulle tehnyt, ja se rakkaus, jota tunnen Kaarle Kustaata kohtaan.\nMeillä katsotaan enemmän omaa parasta kuin valtakunnan etua. Kaikki ne\nmaat, joitten läpi kohta tulemme kulkemaan, kuuluvat Opalinskeille,\nCzarnkowskeille, Grudzinskeille, ja kun nämä juuri ovat joukkoineen\nUjsciessa, niin tulevat neuvottelut päättymään mitä parhaiten. Mitä\naatelisiin tulee, niin he kyllä seuraavat vojevodiaan, kunhan heille\nvain vakuutetaan heidän oikeutensa.\n\n— Teidän perinpohjaiset tietonne maasta ja kansasta tuottavat hänen\nkuninkaalliselle majesteetilleen suurta hyötyä, joka varmasti palkitaan\nrunsaasti. Kaikesta siitä, mitä olen kuullut, päätän, että voin pitää\ntämän maakunnan otettuna.\n\n— Voitte, herra ylipäällikkö, voitte, voitte!... — toisti Radziejowski\ninnostuneesti moneen kertaan.\n\n— Minä omistan sen siis hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle\nKustaan nimessä, — lausui Wittenberg juhlallisesti.\n\nRuotsalaisten joukkojen näin marssiessa Suur-Puolaan, vieläpä\naikaisemmin, jo 18 päivänä heinäkuuta, saapui puolalaisten leiriin\nruotsalainen lähetti tuoden kirjeen vojevodille Radziejowskilta ja\nWittenbergilta.\n\nHerra Wladyslaw Skoraszewski itse saattoi hänet Posenin vojevodan luo,\nja aatelissotilaat katselivat uteliaasti »ensimmäistä ruotsalaista»\nihmetellen hänen suurta kasvuaan, tuimaa muotoaan, keltaisia,\npystyjä viiksiään ja uljasta ryhtiään. Katsojajoukko seurasi jonkin\nmatkan päässä aina vojevodan asunnolle saakka, tuttavat vaihtoivat\nkatseita, mutta useimmat nauroivat lähetin roimia saapasvarsia ja\npitkää, kömpelötekoista miekkaa, joka riippui hopealla kirjaillusta\nkannikkeesta. Ruotsalainen katseli myöskin uteliaasti ympärilleen,\nikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia leiriä ja siinä olevan sotavoiman\nsuuruutta.\n\nVihdoin lähetti vietiin vojevodan luo, jonne kaikki leirissä olevat\nylimykset olivat saapuneet.\n\nKirjelmät luettiin, ja neuvottelu alkoi. Vojevoda luovutti lähetin\nhovimiehilleen, jotka saivat käskyn pitää hänelle seuraa ja kestitä\nhäntä. Mutta aateliset vaativat pian lähetin omaan seuraansa ja\nalkoivat hänen kanssaan juopotella rajusti.\n\nHerra Skoraszewski katseli lähettiä myöskin alinomaa, mutta siitä\nsyystä, että epäili häntä valepukuiseksi upseeriksi. Hän ilmaisi tämän\nepäilyksensä vojevodallekin, mutta tämä vastasi, että yhdentekevä, eikä\nantanut vangita häntä.\n\n— Olkoonpa vaikka itse Wittenberg, — sanoi vojevoda, — lähetin täytyy\nsaada lähteä yhtä rauhallisesti kuin tulikin... Minä käsken antamaan\nhänelle kymmenen dukaattia matkalle.\n\nSillävälin lähetti keskusteli murteellisella saksankielellä niitten\naatelisten kanssa, jotka olivat sitä läheisissä preussilaisissa\nkaupungeissa oppineet, ja kertoi Wittenbergin voitoista eri maissa,\nUjsciea kohti marssivista ruotsalaisten sotavoimista ja etenkin\nruotsalaisten kauaskantavista tykeistä, joita ei voi vastustaa.\nAateliset säikähtivät aikalailla, ja liioiteltuja huhuja alkoi kiertää\nympäri leiriä.\n\nSinä yönä kukaan ei Ujsciessa nukkunut. Puoliyön aikaan saapuivat\nne joukot, jotka tähän saakka olivat olleet sijoitettuina Pilaan ja\nWieluniin. Ylimykset neuvottelivat vastauksesta aina valkenevaan\naamuun saakka, ja aateli kulutti aikaansa kertomalla ruotsalaisten\nmahtavuudesta.\n\nAamun sarastaessa saapui herra Stanislaw Skrzetuski ilmoittamaan,\nettä ruotsalaiset olivat jo Walczissa, yhden päivän marssin päässä\npuolalaisten leiristä. Siitä syntyi heti kova hälinä. Suurin osa\nhevosia oli viety laitumille, ja nyt lähetettiin kiireimmän kaupalla\nniitä hakemaan. Hetket ennen taistelua ovat tottumattomalle sotilaalle\nkauheimmat. Kesti kauan, ennenkuin ratsumestarit saivat aikaan\njonkinlaisen järjestyksen. Jos silloin olisi edes yksikin tykinlaukaus\njyrähtänyt, olisi sekamelska helposti voinut muuttua pakokauhuksi.\n\nVähitellen syntyi rivejä. Aatelisten synnynnäinen taipumus sotimaan\nkorvasi harjoitusten puutteen, ja keskipäivällä teki leiri jo verraten\nhyvän vaikutuksen. Jalkamiehet seisoivat valleilla muistuttaen\nkirjavissa puvuissaan kukkasia. Tykinsytyttimet savusivat. Vallien\ntakana tykkien suojassa olivat niityt täynnä ratsuväkeä.\n\nSillävälin Posenin vojevoda laski lähetin takaisin viemään vastausta,\njoka oli hyvin samanlainen kuin Radziejowski oli ennustanut. Hän päätti\nmyös lähettää pienen osaston Notecan pohjoiselle rannalle vakoilemaan\nvihollista.\n\nPiotr Opalinski, Podlahian vojevoda, määrättiin johtamaan\nvakoiluosastoa. Sitäpaitsi ratsumestarit Skoraszewski ja Skrzetuski\nsaivat käskyn ottaa aatelin joukosta vapaaehtoisia ja lähteä myöskin\nottamaan vihollisesta selvää.\n\nMolemmat ratsastivat pitkin rintamaa ilahduttaen katsojia hyvällä\nryhdillään ja huusivat kerta toisensa jälkeen:\n\n— Hyvät herrat! Kuka haluaa vapaaehtoisena lähteä ruotsalaista vastaan?\nKuka tahtoo haistaa ruutia?!\n\nHe olivat ratsastaneet jo pitkän matkan ilman tulosta, sillä kukaan ei\nastunut esille rivistä. Toinen vilkuili toiseen. Oli sellaisia, jotka\nolisivat halunneet, mutta ujous pidätti heitä eikä pelko. Naapuri\ntökkäsi naapuria kylkeen sanoen: »Jos sinä lähdet, lähden minäkin.»\n\nRatsumestarit alkoivat jo hermostua, kun yht'äkkiä rivistä astui\nkirjavapukuinen mies huutaen:\n\n— Hyvät herrat! Minä lahden vapaaehtoiseksi, ja te rupeatte narreiksi!\n\n— Ostrozka! Ostrozka! — huudettiin.\n\n— Yhtä hyvä aatelinen kuin joku teistä! — vastasi narri.\n\n— Hyi olkoon! Saakeli soikoon! — huusi herra Rosinski, alituomari. —\nMitä tämä tällainen narrinkujeilu on! Minä lähden!\n\n— Ja minä! Ja minä myös!-huusivat monet.\n\n— Kerran olen syntynyt, kerran myös kuolen! Äskeinen epävarmuus\noli muuttunut yleiseksi innostukseksi, ja aatelisia ilmaantui joka\npuolelta vapaaehtoisiksi. Pian oli viisisataa ratsumiestä koolla. Herra\nSkoraszewski rähähti leveään, hyväntahtoiseen nauruun ja huusi:\n\n— Riittää, hyvät herrat, riittää! Kaikki eivät voi päästä mukaan!\n\nSitten hän yhdessä Skrzetuskin kanssa järjesti miehet, ja he läksivät.\n\nPodlahian vojevoda liittyi heihin leirin toisessa päässä Saattoi\nselvästi nähdä, kuinka he kulkivat Notecan yli, sitten näkyivät he\nvilahdukselta vielä tienkäänteessä, kunnes vihdoin katosivat.\n\nPuolisen tunnin kuluttua Posenin vojevoda käski miehien hajaantua\ntelttoihinsa, koska vihollinen oli vielä päivän marssin päässä. Vahteja\nasetettiin eri puolille ja kiellettiin viemästä hevosia laitumelle.\nEnsimmäisen merkkipuhalluksen kuultuaan jokaisen tuli nousta hevosensa\nselkään ja asettua paikoilleen riviin.\n\nPoissa oli odotus ja epävarmuus, poissa kinastelu ja eripuraisuus.\nVihollisen läheisyys nostatti mielialaa, kuten herra Skrzetuski oli\nsanonut. Yksi ainoa voitto olisi voinut lietsoa sen ylimmilleen ja\njohtaa sitten uusiin voittoihin.\n\n— Osastomme palaa!... Hyvin on käynyt! Ruotsalaiset eivät ole syöneet\nheitä! — alettiin yht'äkkiä ilmoittaa miehestä mieheen.\n\nOsasto palasi todellakin valkoisten pölypilvien ympäröimänä ja tuli\nvihdoin virran yli.\n\n— Mutta heitähän on nyt enemmän! — huudahti herra Schlichting, joka\nkatsoi lähestyviä varjostaen kädellä silmiänsä.\n\n— Vankeja tuovat mukanaan, totta totisesti! — huusi joku aatelisista,\njoka ei ollut uskoa silmiään.\n\n— Vankeja tuovat!... Vankeja tuovat!...\n\nTiedusteluosasto oli nyt niin lähellä, että kasvoista voi tuntea\nmiehet. Etumaisena ajoi herra Skoraszewski, nyökäytellen päätään\ntapansa mukaan ja keskustellen iloisesti Skrzetuskin kanssa. Heidän\ntakanaan ajoi joukko ratsumiehiä, jotka piirinä ympäröivät muutamia\nkymmeniä tuuheahattuisia vangiksi otettuja jalkamiehiä. Ne olivat\ntodellakin ruotsalaisia vankeja.\n\nNäky innostutti aatelisia, jotka eivät enää voineet pidättää itseään,\nvaan karahduttivat vastaan huutaen:\n\n— Eläköön Skoraszewski! Eläköön Skrzetuski!\n\nSankat joukot ympäröivät heti tiedusteluosaston. Kutka tarkastelivat\nvankeja, kutka utelivat miten kaikki oli tapahtunut, uhkailivatpa\njotkut ruotsalaisia.\n\n— No!... Miltäs tuntuu, senkin lurjukset! Tekeekö teidän mielenne\ntapella puolalaisten kanssa?\n\n— Antakaa selkään niille! Lyökää sapelilla palasiksi!...\n\n— Hyvät herrat, älkää huutako kuin poikanulikat, sillä vangit\nvoisivat luulla, että olette ensikertaa mukana sodassa! — huusi herra\nSkoraszewski. — Ainahan sodassa vankeja otetaan.\n\nRetkeen osaaottaneet vapaaehtoiset katselivat ylpeästi ympärilleen, ja\naateliset tekivät heille kysymyksiä minkä ennättivät.\n\n— Mitenkä se oikein tapahtui? Antautuivatko ne helposti? Taistelevatko\nne hyvin?\n\n— Kelpo sotureita ovat, — vastasi herra Rosinski, — tuimasti\npuolustautuivat, mutta eivät ne sentään raudasta ole.\n\n— Eivätkö voineet pitää puoliaan teitä vastaan?\n\n— Eivät kestäneet meidän hyökkäystämme.\n\n— Kuulkaa, mitä hän sanoi: hyökkäystämme eivät kestäneet!... Hyökkäys —\nsiinä se meidän valttimme onkin!\n\nJos noita aatelisia olisi heti käsketty hyökkäämään vihollisen\nkimppuun, niin siihen heiltä ei olisi rohkeutta puuttunut, mutta\nvihollista ei näkynyt vielä Sensijaan kajahti torventoitotus myöhään\nillalla etuvartijain puolelta. Uusi lähetti saapui tuoden kirjettä\nWittenbergiltä, joka kehoitti aatelisia antautumaan. Kun sotaväki sai\nsiitä tiedon, oli se tappaa lähetin siihen paikkaan, mutta vojevoda\notti kuitenkin kirjeen käsiteltäväksi, vaikkakin sen sisällys oli hyvin\nhämäräperäinen.\n\nRuotsalainen kenraali kirjoitti, että Kaarle Kustaa oli lähettänyt\nsotajoukkoja sukulaisensa Jan Kasimirin avuksi kasakoita vastaan, ja\nsentähden oli Suur-Puola velvollinen antautumaan ilman vastarintaa\nKun herra Grudzinski oli lukenut kirjeen, löi hän kiukusta nyrkillä\npöytään, mutta Posenin vojevoda rauhoitti häntä kysyen:\n\n— Luuletteko voittavamme?... Montako päivää kestämme?... Vastaatteko\nkaikesta aatelisverestä, joka huomenna mahdollisesti vuotaa?...\n\nPitkän keskustelun jälkeen päätettiin olla vastaamatta kirjeeseen ja\nodottaa. Mutta odotus loppui hyvin lyhyeen. Lauantaina 24 päivänä\nheinäkuuta etuvartiostolta tuli sana, että koko ruotsalainen armeija on\nnäkyvissä vastapäätä Pilaa. Leirissä syntyi surina kuin mehiläispesässä\nvähän ennen parveilua.\n\nRatsumiehet nousivat hevosilleen. Vojevodat ajoivat rivejä pitkin\njaellen ristiriitaisia käskyjä, kunnes herra Skoraszewski otti yli\njohdon käsiinsä ja ajoi muutaman sadan vapaaehtoisen kanssa leiristä\nkoetellakseen väkeään jossakin kahakassa ja totuttaakseen sitä näkemään\nvihollista.\n\nRatsumiehet seurasivat johtajaansa mielellään, sillä ollen\ntottuneita käyttämään miekkaa he eivät pelänneet kahakoita eivätkä\nkaksintaisteluita. He ratsastivat joen yli ja pysähtyivät vihollisen\neteen, joka lähestyi lähestymistään häämöttäen mustana juovana\ntaivaanrannalla.\n\nJoka hetki odotettiin, että vihollisen puolelta lähtisi ratsujoukko\nheitä vastaan, mutta sitä ei kuitenkaan näkynyt. Sensijaan pysähtyi\nkummulle muutaman sadan askelen päähän joukko hevosia ja miehiä, jotka\nalkoivat puuhata jotakin. Heti kun herra Skoraszewski huomasi sen, hän\nkomensi:\n\n— Vasemmalle — mars!\n\nTuskin oli komentohuuto kajahtanut, kun kummulla näkyi pitkiä,\nvalkoisia savunsuikaleita, kuului kuin siipien suhinaa, sitten jyrinää\nja haavoittuneitten huutoja.\n\n— Seis! — huusi herra Stanislaw.\n\nTaas kuului siipien suhinaa, ja taas seurasi tuskallisia huutoja.\nAateliset eivät kuunnelleet enää päällikkönsä komentoa, vaan\nperäytyivät yhä nopeammin huutaen ja pyytäen taivasta auttamaan. Tuossa\ntuokiossa oli joukko hajaantunut ja ajoi täyttä laukkaa takaisin\nleiriin. Herra Skoraszewski kirosi — mutta mikään ei auttanut.\n\nHajoitettuaan helposti kahakoitsijajoukon Wittenberg jatkoi matkaa\nja pysähtyi vasta vastapäätä Ujsciea vihollisen vallien eteen, joita\nkaliszilaiset puolustivat. Puolalaisten tykit alkoivat paukkua, mutta\nruotsalaiset eivät vastanneet tuleen. Savu levisi pitkinä suikaleina\nläpi kirkkaan ilman, mutta savun välistä nähtiin ruotsalaisten\nrykmenttien valmistautuvan peloittavan rauhallisesti taisteluun.\n\nKorkeammille paikoille vietiin tykkejä, valleja luotiin, sanalla\nsanoen, vihollinen varustautui vähääkään välittämättä puolalaisten\nkuulista, jotka eivät sattuneet heihin.\n\nVielä kerran ajoi Stanislaw Skrzetuski kahden kaliszilaisen lippukunnan\nkanssa kentälle aikoen yllättää vihollisen rohkealla hyökkäyksellä.\nMutta lippukunnat seurasivat häntä haluttomasti ja joutuivat pian\nepäjärjestykseen, sillä rohkeitten rientäessä eteenpäin arat tahallaan\nvitkastelivat. Kaksi Wittenbergin lähettämää ratsuväenrykmenttiä\nkarkoitti ne kentältä ja ajoi niitä takaa melkein leirille saakka.\n\nSillävälin oli hämärä jo tullut ja lopetti verettömän taistelun.\n\nMutta tykit jyrisivät aina yön tuloon saakka. Sitten ne vasta\nvaikenivat. Silloin syntyi puolalaisten leirissä sellainen melu, että\nse kuului aina Notecan rannoille saakka. Syynä oli se, että muutama\nsata miestä yritti paeta pimeän tultua leiristä, mutta toiset, jotka\nhuomasivat mitä oli tekeillä, estivät sen. Tartuttiin miekkoihin, ja\nsanat: »Kaikki tai ei kukaan!» lensivät taas suusta suuhun. Vähitellen\nrupesi näyttämään yhä todenmukaisemmalta, että kaikki lähtevät\nmatkoihinsa. Johtajiin oltiin tyytymättömiä, ja heitä syytettiin siitä,\nettä he olivat lähettäneet nälkäisiä miehiä ruotsalaisten tykkejä\nvastaan.\n\nHaukuttiinpa Wittenbergiäkin, joka vastoin sotilaallisia tapoja oli\nampunut tykeillä pientä kahakkajoukkoa. »Jokainen tehköön niinkuin\nparhaaksi näkee», — sanottiin, — »mutta kurja on se kansa, joka\nei uskalla asettua rinta rintaa vasten vihollisen kanssa». Toiset\npaljastivat epätoivonsa: »He savuttavat meidät täältä pois, kuten ketun\nluolastaan.» »Leiri on huonosti varustettu, vallit heikot, paikka\nsopimaton puolustukseen.» Ja tuon tuostakin huudettiin: »Hyvät herrat,\npelastakaa henkenne!» Mutta toiset huusivat: »Pettureita! Pettureita!»\n\nSe oli kauhea yö. Sekasorto ja hälinä kasvoi hetki hetkeltä. Käskyjä ei\ntoteltu. Vojevodat joutuivat ymmälle eivätkä edes yrittäneet palauttaa\njärjestystä. Heidän kykenemättömyytensä samoin kuin nostoväenkin kävi\nilmi aivan selvästi. Wittenberg olisi voinut sinä yönä vallata koko\nleirin peräti helposti.\n\nAamu valkeni.\n\nSeuraava päivä oli pilvinen ja alakuloinen, ja sen kelmeä valo valaisi\nmasentuneita, valittavia, juopuneita ja suureksi osaksi petokseen\nvalmiita ihmisiä. Kaiken pahan lisäksi olivat ruotsalaiset yön kuluessa\nkulkeneet Notecan yli Dzienbowin kohdalla ja piirittäneet puolalaisen\nleirin.\n\nMaan puolella ei ollut ensinkään valleja, ja niitä oli tehtävä nyt\nkiireimmän kaupalla. Skoraszewski ja Skrzetuski pyysivät ja rukoilivat\nniitä luomaan, mutta kukaan ei välittänyt mistään.\n\nVojevodain ja aatelisten huulilla kajahteli sana: »Neuvottelemaan!» Ja\nneuvottelijoita lähetettiin. Vastaukseksi saapui ruotsalaisten puolelta\nloistava lähetystö, jonka etunenässä ratsastivat Radziejowski ja\nkenraali Wirtz, molemmilla vihreä oksa kädessä.\n\nHe ajoivat Posenin vojevodan asunnolle, mutta matkalla Radziejowski\npysähtyi aatelisten sankassa parvessa, nosti hattuaan, hymyili,\ntervehti tuttuja ja lausui kuuluvalla äänellä:\n\n— Arvoisat herrat, rakkaat veljet, älkää olko levottomia! Me emme ole\ntulleet tänne vihollisina, Teistä itsestänne riippuu, vuodatammeko\nenää yhtäkään veripisaraa. Jos te tyrannin sijaan, joka sortaa teidän\nvapauttanne, jonka mielessä väikkyy absolutum dominium [ehdoton\nylivalta], joka on vienyt isänmaansa perikadon partaalle, jos te\nsellaisen tyrannin sijaan tahdotte hyvän, jalosydämisen isännän ja\nuljaan soturin, jonka pelkkä nimi voisi karkoittaa kaikki Puolan\nviholliset, niin antautukaa hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle\nKustaan suojelukseen... Arvoisat herrat, rakkaat veljet! Minulla on\ntässä mukanani kirjelmä, jossa vakuutetaan kaikki teidän oikeutenne,\nteidän vapautenne ja uskontonne. Teidän pelastuksenne riippuu teistä\nitsestänne... Arvoisat herrat! Ruotsin armollisin kuningas lupaa\ntukahduttaa kasakkakapinan ja lopettaa sodan Liettuassa, ja hän yksin\nvoi sen tehdä. Armahtakaa isänmaatanne, jollette soisikaan itsellenne\narmoa...\n\nTässä värisi petturin ääni itkusta. Aateli joutui ymmälle, mutta\nRadziejowski ajoi eteenpäin kumartaen taas ympärilleen. Vihdoin hän\nyhdessä Wirtzin ja koko seurueen kanssa katosi Posenin vojevodan taloon.\n\nAateliset tunkeutuivat niin tiukasti talon ympärille, että päitten\npäällä olisi voinut kävellä. He käsittivät, että tuossa talossa\nratkaistiin ei ainoastaan heidän, vaan koko maan kohtalo. Vojevodan\npunapukuisia palvelijoita tuli ulos pyytämään muutamia huomatuimpien\nsukujen edustajia sisälle. Nämä tottelivat mielellään, ja muut jäivät\nulos odottamaan... Vallitsi syvä hiljaisuus... Seinän luona seisovat\nkuulivat sisältä kiivasta puhetta.. Kului tunti, toinen, mutta\nneuvottelua kesti yhä.\n\nYht'äkkiä paukahti eteisen ovi auki ja herra Wladislaw Skoraszewski\nsyöksyi ulos.\n\nYmpärillä olevat peräytyivät peloissaan.\n\nKyllä herra Skoraszewski olikin kauhistuttavan näköinen, tuo\ntavallisesti niin rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, josta sanottiin,\nettä haavat paranivat hänen kätensä kosketuksesta. Hänen silmänsä\nolivat veripunaiset, katse harhaileva, puku epäjärjestyksessä. Hän piti\nkaksin käsin päästään kiinni.\n\n— Petos! Murha! Häpeä! Nyt me olemme ruotsalaisia emmekä enää\npuolalaisia! — huusi hän vihlovasti.\n\nJa hän hyrskähti epätoivoiseen itkuun, repi tukkaansa kuin mieletön.\nMutta ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Jonkinlainen peloittava\ntunne valtasi kaikki läsnäolijat.\n\nYht'äkkiä Skoraszewski ojensi vartalonsa ja huusi hurjalla äänellä:\n\n— Aseihin! Aseihin jokainen, joka Jumalaan uskoo! Aseihin!\n\nHumaus kävi halki väkijoukon, synkkä, katkonainen humaus kuin\nensimmäinen tuulenpuuska myrskyn lähestyessä. Epäröitiin... epäröitiin.\nMutta epätoivoinen ääni, jossa oli syvä, traagillinen sointu, huusi yhä:\n\n— Aseihin! Aseihin!\n\nKohta häneen liittyi vielä kaksi muuta: herra Piotr Skoraszewski ja\nherra Skrzetuski... sitten kolmas Klodzinski, Posenin lippukunnan urhea\nratsumestari.\n\nAateliset tunkeilivat yhä taajemmin heidän ympärillään. Kuului uhkaavaa\npuheensorinaa, silmät säihkyivät, posket punoittivat, miekat kalisivat.\nWladyslaw Skoraszewski sai vaivoin hillityksi hurjan epätoivonsa ja\nhuusi osoittaen taloa, jossa neuvottelua käytiin:\n\n— Hyvät ystävät, tuolla he ovat myyneet isänmaansa kuin Juudas! Me emme\nkuulu enää Puolaan! Sen enempää epäröimättä ovat nuo herrat tuolla\njättäneet vihollisen käsiin teidät kaikki, koko leirin sekä armeijan ja\ntykit. Murskatkoon salama heidät säpäleiksi! Vielä he allekirjoittivat\nomasta ja teidän puolestanne, että eroavat isänmaasta, eroavat\nhallitsijasta, että koko maakunta, kaikki kaupungit, linnoitukset ja\nme kaikki tulemme kuulumaan Ruotsille. Armeija voi antautua, sellaista\nsattuu, mutta kuka on antanut heille oikeuden luopua isänmaasta,\nkuninkaasta?! Kuka on antanut heille oikeuden lohkaista kokonaisen\nmaakunnan irti isänmaasta ja liittää sen vieraaseen maahan?! Kuka on\nantanut heille oikeuden siirtyä toiseen kansallisuuteen ja kieltää\noman verensä. Hyvät herrat, se on petosta, murhaa, häpeällistä!...\nPelastakaa isänmaa, rakkaat veljet! Jumalan nimessä, se, joka on\naatelismies ja kunniallinen, rientäköön pelastamaan!... Uhratkaamme\nhenkemme ja veremme! Me emme tahdo olla ruotsalaisia, emme tahdo\nolla!... Emme!... Parempi, kun ei olisi syntynyt sellaista miestä, joka\nnyt vertaan säästää... Pelastakaa isänmaa!...\n\n— Se on petosta! — huusivat kymmenet äänet. — Petosta! Surma\npettureille!\n\n— Tänne se, joka mies on! — huusi Skrzetuski.\n\n— Ruotsalaisia vastaan! Kuolemaan! — huusi Klodzinski.\n\nHe ryntäsivät eteenpäin läpi leirin huutaen: »Tänne, miehet! Se on\npetosta!» Heihin liittyi muutamia satoja aatelisia, jotka paljastivat\nmiekkansa, mutta suurin osa jäi kuitenkin paikoilleen.\n\nNeuvottelutalon ovet avautuivat taas ja ovesta astuivat ulos Posenin\nvojevoda Krzysztof Opalinski, kenraali Wirtz edellisen oikealla\nja Radziejowski vasemmalla puolella. Heidän takanaan näkyi joukko\npuolalaisia ylimyksiä.\n\nKrzystof Opalinski piti kädessä pergamenttikääröä, josta riippui\nsinetti. Hän piti päätään pystyssä, mutta kasvot olivat kalpeat, katse\nhämärä, ja hän koetti näyttää tyytyväiseltä. Hän silmäili ympärilleen\njoukkoja ja aloitti keskellä kuolonhiljaisuutta kuuluvalla, vaikka\nhiukan käheällä äänellä:\n\n— Hyvät herrat! Me olemme tänään antautuneet Ruotsin kuninkaallisen\nmajesteetin suojeluksen alaisiksi. Vivat Carolus Gustavus rex! Eläköön\nkuningas Kaarle Kustaa!\n\nKukaan ei yhtynyt eläköönhuutoon. Samassa kajahti ääni joukosta:\n\n— Veto!\n\nVojevoda katsoi suuntaan, josta ääni kuului, ja sanoi:\n\n— Me emme ole nyt valtiopäivillä, eikä kenelläkään ole siis täällä\nveto-oikeutta. Mutta ketä haluttaa, se asettukoon ruotsalaisten tykkien\neteen, jotka yhdessä tunnissa voisivat pommittaa meidän leirimme\nraunioiksi.\n\nHän vaikeni, mutta kysyi hetken kuluttua:\n\n— Kuka sanoi »veto»? Ei kuulunut vastausta.\n\nVojevoda rupesi taas puhumaan ja lausui yhä kuuluvammin:\n\n— Aatelis- ja pappissäädyn kaikki oikeudet säilytetään, veroja ei\nsuurenneta, ja ne kannetaan entiseen tapaan... Kukaan ei tule kärsimään\nvääryyttä eikä sortoa. Hänen majesteettinsa sotajoukoilla tulee olemaan\nsamat oikeudet kuin vakituisilla puolalaisilla kruunun sotajoukoilla...\n\nVojevoda pysähtyi ja kuunteli uteliaasti väkijoukon kuiskauksia,\nikäänkuin olisi tahtonut päästä selville sen mielipiteestä, mutta\njatkoi kohta taas annettuaan merkin kädellään:\n\n— Sitäpaitsi meillä on kenraali Wittenbergin Ruotsin kuninkaan\nnimessä antama lupaus, että jos koko maa seuraa meidän pelastavaa\nesimerkkiämme, niin Ruotsin sotajoukot hyökkäävät Liettuaan ja\nUkrainaan eivätkä herkeä sotimasta, ennenkuin kaikki alueet ja linnat\non palautettu takaisin Puolalle. Vivat Carolus Gustavus rex!\n\n— Vivat Carolus Gustavus rex! — huusivat sadat äänet.\n\n— Vivat Carolus Gustavus rex! — kaikui ympäri leiriä.\n\nSitten Posenin vojevoda kääntyi kaikkien nähden Radziejowskin puoleen\nja syleili häntä sydämellisesti; sitten hän syleili kenraali Wirtziä.\nAlkoi yleinen syleileminen. Aateliset seurasivat ylimysten esimerkkiä.\nInnostus oli yleinen. Vivat-huudot kaikuivat, että ympäristö jylisi.\nSitten Posenin vojevoda puuttui vielä puheeseen pyytäen hetken\nhiljaisuutta ja ilmoitti sydämellisellä äänellä:\n\n— Hyvät herrat! Kenraali Wittenberg pyytää meitä tänään juhlaan hänen\nleiriinsä, jotta me malja kädessä tekisimme veljesliiton urhoollisen\nRuotsin kansan kanssa.\n\n— Vivat Wittenberg! Vivat! Vivat! Vivat!,\n\n— Ja senjälkeen, — hyvät herrat, me palaamme kukin kotiimme ja\naloitamme Jumalan avulla elonkorjuun siinä uskossa, että olemme tänään\npelastaneet isänmaamme häviöstä.\n\n— Tulevat sukupolvet tulevat tunnustamaan, että me olimme oikeassa, —\nsanoi Radziejowski.\n\n— Amen! — lopetti Posenin vojevoda. Silloin hän huomasi, että suurin\nosa hänen ympärillään seisovista katseli johonkin hänen päänsä päällä.\n\nHän kääntyi ympäri ja näki hovinarrinsa, joka varpaillaan seisoen\nja pitäen toisella kädellään kiinni ovenpielestä kirjoitti hiilellä\nneuvottelutalon oven yläpuolelle seuraavat sanat:\n\n»Mene — Tekel — Ufarsin.» [Babylonian viimeisen kuninkaan Belsasarin\ntoimeenpanemissa juomingeissa ilmaantui seinälle outo kirjoitus, jota\nkukaan ei osannut lukea, paitsi profeetta Daniel, joka luki sen:\nmene, tekel, ufarsin — ja sanoi sen tietävän kuninkaan kuolemaa ja\nvaltakunnan häviötä. Suom. huom.]\n\nTaivas peittyi pilviin, ja myrsky teki tuloaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nPodlahian vojevodakunnan rajalla sijaitsevassa Burzec-nimisessä\nkylässä, joka siihen aikaan kuului Skrzetuski-suvulle, istui iäkäs\nmies penkillä kartanorakennusten ja lammen välisessä puutarhassa.\nHänen jalkainsa juuressa leikki kaksi pientä poikaa, toinen viisi-,\ntoinen nelivuotias. Pojat olivat tummaihoisia ja ahavoittuneita kuin\nmustalaispienokaiset, mutta vereviä ja terveen näköisiä. Vanha mies\nnäytti myöskin terveeltä ja väkevältä kuin härkä. Ikä ei ollut painanut\nhänen leveätä selkäänsä köyryyn. Hänen silmistään, tai oikeammin\nsilmästään, sillä toinen oli kaihin peitossa, loisti reippaus ja\nhyväntuulisuus. Hänen partansa oli valkoinen, katsantonsa pirteä,\nkasvonsa ruskettuneet, ja poikittain yli otsan kulki leveä arpi, josta\nnäkyi otsaluu.\n\nPojat, jotka olivat tarranneet kiinni ukon saappaanrakseihin, kiskoivat\nniistä eri suuntiin, mutta ukko katseli auringonpaisteiselle lammelle,\njossa kalat loiskivat muodostaen renkaita lammen tyyneen peilipintaan.\n\n— Kalat hyppelevät, — turisi ukko itsekseen. — Mutta taidattepa hypellä\nkahta kauheammin, kun teidät suomustetaan.\n\nSitten hän kääntyi poikien puoleen:\n\n— Antakaa saappaani olla rauhassa, vekarat; jos vain revitte niistä\nkorvat irti, niin revin minäkin korvat teidän päästänne. Senkin\ntakiaiset! Menkää heittämään häränpyllyä tuonne nurmikolle ja antakaa\nminun olla omine aikoineni! Eihän tuo Longinek vielä ymmärrä, liian\non vielä nuori, mutta Jaremkan pitäisi jo tulla järkiinsä. Otanpa ja\nnakkaan teidät tuonne lampeen, te kurittomat!\n\nMutta pojat eivät näyttäneet ukkoa pelkäävän, koska vanhempi, Jaremka,\nalkoi kiskoa entistä tuimemmin, tömistää jaloillaan ja huutaa:\n\n— Vaari, rupea Bohuniksi ja ryöstä Longinek.\n\n— Herkeä jo siitä, sanon sinulle, senkin vintiö!\n\n— Rupea Bohuniksi, vaari!\n\n— Kyllä minä sinulle kohta Bohunia annan! Odotapas, kun huudan äitisi\ntänne!\n\nJaremka silmäili kartanosta puutarhaan johtavaa ovea, mutta kun ovi oli\nkiinni eikä äitiä näkynyt, tiukkasi hän yhä:\n\n— Vaari, rupea Bohuniksi!\n\n— Hengen ne vievät minusta, nuo riiviöt, eihän niistä pääse... Olkoon\nsitten menneeksi, olen Bohun, mutta vain tämän ainoan kerran. Muista,\ntämän kerran vain.\n\nUkko huokasi, nousi penkiltä, sieppasi yht'äkkiä pikku Longinekin ja\npäästäen hurjia huutoja karkasi lammelle päin.\n\nMutta Longinekilla oli urhea puolustajansa Jaremkassa, joka\ntällaisissa tapauksissa sanoi itseään ei Jaremkaksi, vaan herra Michal\nWolodyjowskiksi, rakuunaväen ratsumestariksi.\n\nKädessä keppi, joka teki miekan virkaa, painoi herra Michal hurjaa\nvauhtia rotevan Bohunin jälkeen, saavutti hänet pian ja alkoi armotta\npiestä kinttuihin.\n\nLonginek, joka näytteli äitinsä osaa, huusi, Bohun huusi,\nJaremka-Wolodyjowski huusi. Mutta urhoollisuus pääsi vihdoin voitolle,\nBohun päästi uhrinsa ja liikkasi hengästyneenä penkille niinipuun alle\nvoihkien:\n\n— Oh, noita poikaviikareita!... Ihan tähän läkähtyy!...\n\nMutta hänen kärsimyksensä eivät päättyneet siihen. Hetkisen kuluttua\nseisoi Jaremka taas hänen edessään posket palavina, tukka pörrössä ja\nhoki yhä innokkaammin:\n\n— Vaari, rupea Bohuniksi!\n\nLyhyen neuvottelun jälkeen ja poikien annettua juhlallisesti lupauksen,\nettä se tulisi ehdottomasti olemaan viimeinen kerta, toistettiin temput\ntoistamiseen yksityiskohtia myöten. Sitten he istuutuivat kaikki kolme\npenkille, ja Jaremka alkoi kuulustella:\n\n— Vaari, sano, kuka oli urhoollisin?\n\n— Sinä, sinä! — vastasi ukko.\n\n— Tuleeko minusta ritari?\n\n— Tulee, sillä suonissasi virtaa soturin veri. Jumala suokoon,\nettä sinusta tulisi isäsi kaltainen, mutta ettet saisi niin paljon\nvastoinkäymisiä kokea kuin hän...\n\n— Kerro, paljonko isä on tappanut!\n\n— Sata kertaa olen sen sinulle jo sanonut. Helpompi on laskea tuon\nniinipuun lehdet kuin kaikki ne viholliset, jotka isäsi ja minä olemme\nyhdessä kaataneet. Jos päässäsi olisi yhtä monta hiusta kuin yksinäni\nolen vihollisia tappanut, tulisi parturista upporikas. Jollei se ole\ntotinen tosi, niin...\n\nHerra Zagloba — se oli nimittäin hän — muisti yht'äkkiä, ettei sopinut\nkirota poikien kuullen. Sentähden hän nyt vaikeni, vaikka hän muitten\nkuulijain puutteessa mielellään kertoilikin lapsille muinaisista\nurotöistään.\n\nTalosta puutarhaan johtava ovi avautui, ja siitä astui ulos nainen,\njoka oli kaunis kuin päivänpaiste, solakka, mustatukkainen, poskilla\nruusuinen puna ja silmissä sametin tuntu. Kolmas poika, kolmivuotias,\npiteli kiinni hänen hameestaan. Nainen varjosti kädellä silmiään ja\nkatsoi niinipuuhun päin.\n\nSe oli rouva Helena Skrzetuska, syntyään ruhtinatar Bulyhow-Kurcewicz.\n\nHuomattuaan herra Zagloban, Jaremkan ja Longinekin niinipuun alla hän\nastui muutamia askelia lähemmäksi ja huusi:\n\n— Pojat, tulkaa tänne! Varmaankin olette vaarille vastukseksi!\n\n— Eihän niistä mitään vastusta ole! Mallikelpoisesti ovat\nkäyttäytyneet! — vastasi herra Zagloba.\n\nPojat syöksyivät äidin luo, joka kysyi herra Zaglobalta:\n\n— Tahtooko isä juoda kaljaa vai simaa?\n\n— Päivälliseksi oli porsaanpaistia... siis mieluummin simaa.\n\n— Lähetän tuossa paikassa. Ei ole hyvä istuskella näin kauan ulkona,\nsiitä voi saada kuumetta.\n\n— Tänään on niin lämmin eikä tuule. Missä on Jan, tyttöseni?\n\n— Hän meni aittaan.\n\nRouva Skrzetuska puhutteli herra Zaglobaa isäksi ja tämä häntä\ntyttäreksi, vaikka he eivät olleet sukulaisia. Rouva Skrzetuskan\nsukulaiset asuivat Dnieperin seuduilla, ja mitä herra Zaglobaan tulee,\nniin Jumala ties mistä hän oli kotoisin, sillä milloin hän sanoi\nolevansa sieltä, milloin täältä. Mutta siihen aikaan kuin Helena oli\nvielä neitinä, oli herra Zagloba tehnyt hänelle suuria palveluksia ja\npelastanut hänet uhkaavista vaaroista, ja sentähden sekä Helena että\nhänen miehensä kunnioittivat häntä kuin isää. Koko ympäristössä, herra\nZagloba nautti mitä suurinta kunnioitusta niin hyvin järkensä kuin\nmonissa sodissa osoittamansa urhoollisuuden tähden.\n\nHänen nimensä oli tunnettu kautta koko valtakunnan. Itse kuningas\nkuunteli mielellään hänen pakinoitaan ja kokkapuheitaan, ja yleensä\nhänestä puhuttiin enemmän kuin herra Jan Skrzetuskista, vaikka tämä\naikoinaan oli onnellisesti tunkeutunut piiritetystä Zbarazista kaikkien\nkasakkajoukkojen lävitse.\n\nKohta rouva Skrzetuskan mentyä tuli palvelijapoika kantaen haarikkaa\nja lasia. Herra Zagloba kaatoi lasiin ja maisteli juotavaa sulkien\nsilmänsä.\n\n— Kyllä Jumala tiesi, miksi loi mehiläiset maailmaan! — murahti hän\nitsekseen.\n\nJa hän maisteli simaansa tuon tuostakin antaen katseensa kiitää\nlammen yli kauas tummansinisiin metsiin, jotka levisivät lammen\ntoisella rannalla aina silmänkantamattomiin saakka. Kello oli kaksi\niltapuolella, ja taivas oli säteilevän kirkas. Niinipuun kukkia putoili\näänettömästi maahan, ja lehvissä lenteli mehiläisiä parvittain.\n\nSuuren lammen utuisista kaislikoista pyrähteli sorsia ja muita\nvesilintuja, jotka ilmassa lentäessään muistuttivat mustia ristejä.\nJoskus saattoi silmä taivaan korkeudessa erottaa kiilan kurkia, jotka\nkirkuen purjehtivat jonnekin kauas, mutta muuten oli hiljaista ja\naurinkoista ympärillä, kuten tavallisesti elokuun alkupäivinä, kun\nvilja huojuu kypsänä ja aurinko ikäänkuin sirottelee kultaa yli maan.\nVanha mies katseli milloin taivaan korkeudessa lentäviä lintuparvia,\nmilloin kaukaisuudessa häämöttäviä metsiä. Mutta sitä mukaa kuin\nsima haarikasta väheni, tulivat silmäluomet raskaammiksi ja katse\nsameammaksi — mehiläiset hyrisivät erilaisin soinnuin, ikäänkuin\nolisivat laulaneet päivällisuneen.\n\n— Niin, niin, Jumala on suonut kaunista säätä elonkorjuuksi, — jupisi\nherra Zagloba. — Heinä on jo hyvässä tallessa, ja elonleikkuu on menevä\nkuin leikki... Niin, niin...\n\nHän sulki silmänsä. Sitten hän avasi ne vielä hetkeksi, mutisi: »Nuo\nlapset ovat niin kovasti kiusanneet minua...» ja nukahti makeasti.\n\nHän nukkui hyvän aikaa ja heräsi vihdoin viileästä tuulenpuuskasta ja\nkahden miehen keskustelusta ja askelista, jotka lähestyivät nopeasti\nniinipuuta. Toinen heistä oli tuo kuuluisa Zbarazin sankari Jan\nSkrzetuski, joka noin kuukausi sitten oli saapunut Ukrainasta kotiin\nparantumaan pahasta kuumetaudista. Toista herra Zagloba ei tuntenut,\nvaikka hän muodoltaan, ryhdiltään ja kasvoiltaan oli kovin Jan\nSkrzetuskin kaltainen.\n\n— Saan esittää isälle serkkuni, herra Stanislaw Skrzetuskin,\nratsumestarin Kaliszin lippukunnasta, — sanoi Jan.\n\n— Te olette siinä määrin Janin näköinen, — virkkoi Zagloba hieroen unen\nsilmistään, — että missä ikänä olisin teidät nähnytkin, olisin sanonut:\nSkrzetuskeja.\n\n— Minun on erittäin hauska tutustua teihin, arvoisa herra, — vastasi\nStanislaw, — sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut niin paljon\npuhuttavan teistä, jonka nimen valtakunnan koko ritaristo mainitsee\naina kunnioituksella.\n\n— En tahdo kehua itseäni, olen tehnyt minkä olen voinut, niin kauan\nkuin vielä tunsin voimaa ytimissäni. Tekeepä mieleni toisinaan vielä\nnytkin koettaa onneani sodassa, sillä consuetudo altera natura\n[tottumus on toinen luonto. Suom. huom.]. Mutta miksi näytätte noin\nmurheellisilta, hyvät herrat? Jan on aivan kalpea.\n\n— Stanislaw tuo kauheita uutisia, — vastasi Jan. — Ruotsalaiset ovat\nmarssineet Suur-Puolaan ja vallanneet sen kokonaan.\n\nHerra Zagloba hyppäsi penkiltään kuin neljäkymmentä vuotta olisi\nsamassa silmänräpäyksessä romahtanut hänen hartioiltaan painamasta,\navasi silmänsä selko selälleen ja haparoi vaistomaisesti miekkaa\nkupeeltaan.\n\n— Mitä nyt? — kysyi hän. — Mitä? Kokonaanko?\n\n— Ja sen tähden, että Posenin vojevoda ja muut Ujsciessa antautuivat\nvihollisen käsiin, — vastasi Stanislaw Skrzetuski.\n\n— Herran tähden!... Mitä te puhutte!... Antautuivat?...\n\n— Eivät ainoastaan antautuneet, vaan allekirjottivatpa vielä\nsopimuksen, jonka mukaan ovat eronneet kuninkaan alamaisuudesta ja\nvaltakunnasta... Se on nyt Ruotsia eikä Puolaa.\n\n— Armollinen Jumala! Onko maailman loppu tullut? Mitä olenkaan\nkuullut?... Eilen me Janin kanssa juttelimme Ruotsin puolelta huhutusta\nsodan uhkasta, mutta olimme molemmat varmoja, ettei siitä mitään tule\ntai enintään sen verran, että kuninkaamme Jan Kasimir luopuu Ruotsin\nkuninkaan arvonimestä.\n\n— Mutta nyt se alkoikin maakunnan menetyksellä, ja millä päättynee...\nJumala ties.\n\n— Älkää puhuko siitä enää, sillä vereni kuohuu!... Ja te olette ollut\nUjsciessa?... Ja nähnyt tuon kaiken omilla silmillänne... Se on petos,\njollaista historia ei tunne!\n\n— Olin ja näin, ja että se oli petos, sen voitte itse päättää\nkuultuanne kaiken. Joukkomme seisoivat Ujsciessa, yhteensä\nviisitoistatuhatta miestä nosto- ja jalkaväkeä, ja pidimme hallussamme\nNotecan rantoja. Se on kyllä totta, että vakituista sotaväkeä oli\nvähän, ja te tiedätte kokeneena soturina paremmin, voiko nostoväki sitä\nkorvata, etenkään suur-puolalaiset, jotka ovat unohtaneet sodankäynnin.\nMutta olisipa meillä ollut vain ylipäällikkö, niin olisimme voineet\nvanhaan tapaan peloittaa ja pidättää vihollista, kunnes apujoukkoja\nolisi saapunut. Wittenberg oli tuskin näyttäytynyt, kun ruvettiin\nhieromaan neuvotteluja — ennenkuin pisaraakaan verta oli vuodatettu.\nSitten saapui Radziejowski ja puhui asiat sellaiseen lopputulokseen\nkuin äsken sanoin, nimittäin maan onnettomuudeksi ja häpeäksi,\njollaista ei vielä ole tapahtunut.\n\n— Eikö kukaan vastustanut? Asettunut vastarintaan? Eikö kukaan\nsanonut niille roistoille vasten naamaa, että pettureita he ovat?...\nSuostuivatko kaikki pettämään isänmaansa ja kuninkaansa?...\n\n— Hukassa on valtakunta, sillä melkein kaikki suostuivat... Minä,\nmolemmat Skoraszewskit, Ciswicki ja Klodzinski sekä muutamat muut\nteimme minkä voimme nostaaksemme aatelisten mielen vastarintaan.\nHerra Wladyslaw Skoraszewski oli tulla hulluksi. Me juoksimme pitkin\nleiriä lipulta lipulle, ja Jumala tietää, että me sekä kirosimme\nettä rukoilimme. Mutta mitä se auttoi, kun useimmat tahtoivat lähteä\nlusikka kädessä Wittenbergin tarjoamiin juhliin, sen sijaan että\nolisivat miekka kädessä hyökänneet vihollista vastaan? Rehelliset\nsoturit läksivät leiristä pois, toiset kotiin, toiset Varsovaan. Herrat\nSkoraszewskit lähtivät Varsovaan ilmoittamaan kuninkaalle asiasta,\nja minä, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, ajoin tänne serkkuni luo\ntoivoen, että yhdessä lähdemme takaisin taistelemaan vihollista\nvastaan. Olipa onni, että tapasin teidät kotona, hyvät herrat!\n\n— Te tulette siis suoraan Ujsciesta?\n\n— Suoraan. Sen verran olen matkalla pysähtynyt, että hevoset saivat\nlevätä, ja kuitenkin kaatui yksi nääntymyksestä. Ruotsalaiset ovat kai\njo Posenissa, josta pian leviävät yli koko maan.\n\nKaikki vaikenivat. Jan istui nojaten käsivarsin polviinsa ja tuijotti\nsynkkänä maahan, herra Stanislaw huokaili, ja herra Zagloba, joka ei\nvielä ollut toipunut hämmästyksestä, katseli milloin toiseen, milloin\ntoiseen...\n\n— Huonoja enteitä, huonoja enteitä, — sanoi Jan vihdoin synkästi. —\nEnnen tuli kymmenen voiton osalle yksi tappio, ja maailma ihmetteli\nmeidän urhoollisuuttamme. Nyt emme kärsi vain tappioita, vaan petoksia,\neikä yhden henkilön, vaan kokonaisten maakuntain puolelta. Jumala, ole\narmollinen isänmaallemme!...\n\n— Totta totisesti! — sanoi herra Zagloba, — paljon olen tässä\nmaailmassa kuullut ja nähnyt, mutta tätä minun on vaikea uskoa...\n\n— Mitä aiot tehdä, Jan? — kysyi Stanislaw.\n\n— Kotiin en varmastikaan jää, vaikka kuume vielä värisyttää\nruumistani. Vaimoni ja lapseni vien johonkin turvalliseen paikkaan.\nMuuan sukulaiseni, herra Stabrowski, on kuninkaallinen jahtimestari\nBialowieźin erämetsissä. Vaikkapa koko valtakunta joutuisi vihollisen\nvaltaan, niin sinne vihollinen ei ikänä tule. Huomenna jo lähetän\nvaimoni ja lapset sinne.\n\n— Nyt ei ole varovaisuus haitaksi, — myönsi Stanislaw, — sillä vaikka\nSuur-Puola onkin kaukana täältä, niin kuka tietää, milloin tuli\nleimahtaa näillä mailla.\n\n— Täytyy lähettää sana aatelille, — sanoi Jan, — jotta se tietäisi\nkokoontua ja varustautua puolustukseen, sillä täällä kukaan ei vielä\ntiedä siitä.\n\nHän kääntyi herra Zagloban puoleen:\n\n— Entä lähteekö isä meidän kanssamme vai lähdettekö saattamaan Helenaa\nerämetsiin?\n\n— Minäkö? — vastasi herra Zagloba. — Lähdenkö minä? Jos jalkani\nolisivat juurtuneet maahan kiinni, niin en pääsisi lähtemään,\nmutta silloinkin pyytäisin jotakuta kiskomaan ne juurineen maasta.\nMinä himoitsen taas ruotsalaisen lihaa yhtä kovasti kuin susi\nlampaanpaistia. Uh! Ne roistot, rosvot!... Kirput kai kiipeilevät\ntaas niitten kinttuja pitkin, kosk'eivät kotonaan pysy, vaan lähtevät\nmaleksimaan vieraille maille... Kyllä minä ne heput tunnen, sillä\nKoniecpolskin armeijassa tulin tekemisiin heidän kanssaan, ja jos\nherrat tahtovat tietää, kuka otti Kustaa Aadolfin vangiksi, niin\nkysykää Koniecpolski-vainajalta. Enempää en kerro! Niin, kyllä minä ne\ntunnen, ja ne tuntevat minut myöskin... Varmaankin ovat nuo lurjukset\nsaaneet kuulla, että Zagloba on jo tullut vanhaksi. Niinkö luulette?\nMutta vartokoot vain!... Kaikkivaltias Jumala! Miksi olet hävittänyt\nkaikki aitaukset tämän onnettoman valtakunnan rajoilta ja päästänyt\nnaapurien siat tonkimaan sen kolmea parasta maakuntaa! Siinä sitä nyt\nollaan! Ja kuka on syypää? — Petturit! Rutto ei tiennyt kenen ottaa,\notti kunnialliset ja jätti petturit henkiin. Hyvä Jumala, lähetä vielä\nrutto Posenin vojevodan niskaan, mutta ennen kaikkea hävittämään\nRadziejowskit juurta jaksain. Ja jos sinulla on tilaa helvetissä vielä\nmuillekin, niin lähetä sinne sakissa kaikki ne, jotka kirjottivat\nUjscien antautumissopimuksen alle. Onko Zagloba vanhentunut? Onko hän\nvanhentunut? Odotapas, Jan!... Mutta neuvotelkaamme heti, mitä on\ntehtävä! Julmasti tekee mieleni hypätä ratsun selkään!\n\n— Tietysti meidän täytyy neuvotella, minne lähdemme. Ukrainaan\nhetmanien luo on vaikea päästä, sillä vihollinen on katkaissut heidän\nyhteytensä valtakunnan kanssa, joten heillä on tie vapaana ainoastaan\nKrimiin. Onneksi ovat tataarit nyt meidän puolellamme. Minun mielestäni\nmeidän pitäisi lähteä Varsovaan puolustamaan kuningastamme.\n\n— Jos vain ennätämme, — sanoi Stanislaw. — Kuningas on tietysti koonnut\nsiellä joukkoja kiireimmän kautta, ja ennenkuin me olemme siellä,\nsaattaa hän olla jo matkalla vihollista vastaan.\n\n— Se on mahdollista.\n\n— Varsovaan lähdemme ja aika vauhtia, — selitti Zagloba. — Kuulkaa,\nhyvät herrat... Onhan totta, että nimemme herättävät vihollisessa\npelkoa, mutta koska me kolme emme kuitenkaan saisi paljoa aikaan, niin\nehdotan: Kutsukaamme kokoon niin paljon aatelisia kuin suinkin, että\nvoisimme asettaa kuninkaamme käytettäväksi edes yhden lippukunnan.\nHe lähtevät kyllä helposti, sillä täytyisihän heidän kuitenkin\nlähteä yleiseen kutsuntaan, ja me sanomme heille, että kuka lähtee\nvapaaehtoisena ennen yleistä kutsuntaa, tekee suuremman palveluksen\nkuninkaalle ja isänmaalle. Jota suurempi joukko, sitä enemmän saamme\naikaan, ja meidät otetaan avoimin sylin vastaan.\n\n— Älkää ihmetelkö sanojani, hyvät herrat, — sanoi Stanislaw, — mutta\nnäkemästäni olen saanut sellaisen vastenmielisyyden nostoväkeä kohtaan,\nettä mieluummin lähden yksin kuin harjoittamattomain joukkojen kera.\n\n— Te ette tunne aatelisia näillä mailla. Täällä et tapaa ainoatakaan,\njoka ei olisi ollut sodassa. Kaikki ovat tottuneita ja hyviä sotilaita.\n\n— Saattaa olla niin.\n\n— Mitenkäs muuten? Mutta odottakaapas! Jan tietää, että kun minä alan\nmiettiä jotakin, niin monta keinoa keksin. Sentähden Vähä-Venäjän\nvojevoda, ruhtinas Jeremi, luottikin minuun niin suuresti. Jan voi\ntodistaa, kuinka monen monituista kertaa tämä maailman suurin soturi\nseurasi neuvoani, ja aina hyvällä menestyksellä.\n\n— Mutta mitä sinä aioit sanoa, isä? Aika on vähissä, — sanoi Jan.\n\n— Mitäkö aioin sanoa? Niin, minä aioin sanoa, että se ei puolusta\nisänmaata ja kuningasta, joka pitää kiinni kuninkaan liepeistä,\nvaan se, joka taistelee vihollista vastaan. Eniten voi vihollista\nvahingoittaa suuren sotapäällikön palveluksessa. Miksi lähteä ehdoin\ntahdoin Varsovaan, kun kuningas mahdollisesti on lähtenyt jo Krakovaan,\nLembergiin tai liettuaan? Minä ehdotan, hyvät herrat, että me heti\nliittyisimme Liettuan suurhetmanin, ruhtinas Janusz Radziwillin\narmeijaan. Siinä on varma mies ja hyvä soturi. Tosin häntä moititaan\nylpeäksi, mutta hän ei ainakaan antaudu ruotsalaisille. Siinä meillä\non oikea sotapäällikkö ja hetmani. Kuuma siellä varmaan tulee, sillä\njoudumme tekemisiin kahden vihollisen kanssa. Silloin me tapaamme\nmyöskin herra Michal Wolodyjowskin, joka palvelee Liettuan armeijassa,\nja saamme taas taistella rinnakkain hänen kanssaan, kuten muinoin.\nJollei ehdotukseni ole hyvä, ottakoon ensimmäinen ruotsalainen minut\nvangiksi.\n\n— Kenties, kenties! — virkkoi Jan vilkkaasti. — Ehkä niin on paras\ntoimia.\n\n— Samalla saatamme Helenan lapsineen, sillä tuleehan matkamme käymään\njuuri Bialowieźin erämetsäin halki.\n\n— Ja me saamme palvella oikeassa armeijassa eikä roskaväessä, — lisäsi\nStanislaw.\n\n— Ja tapella saamme, eikä tarvitse valtiopäivillä suuta soittaa.\n\n— Te näytte olevan yhtä hyvä neuvottelemaan kuin sotia käymään, —\nvirkkoi herra Stanislaw.\n\n— Todellakin! — arveli Jan. — Tuo neuvo on mitä parahin! Michalin\nkanssa saamme taas elää entiseen tapaan. Siellä sinä, Stanislaw, saat\ntehdä tuttavuutta valtakunnan suurimman soturin ja minun ystäväni\nkanssa. Menkäämme nyt Helenan luo sanomaan, että hän laittautuisi\nkuntoon matkaa varten.\n\n— Entä tietääkö hän jo sodasta? — kysyi Zagloba.\n\n— Tietää, Stanislaw kertoi hänen kuullen siitä minulle. Kovasti hän\nitkee... Mutta kun minä sanoin hänelle, että minun täytyy lähteä\nsotaan, vastasi hän heti: »Lähde!»\n\n— Tahtoisin lähteä huomenna jo! — huudahti Zagloba.\n\n— Huomenna aamulla aikaisin lähdemme, — vastasi Jan. — Sinä, Stanislaw,\nolet kaiketi kovasti väsynyt matkasta, mutta saat levätä parhaasi\nmukaan huomiseksi. Vaikeata on heittää kotoiset konnut, mutta\ntapahtukoon Jumalan tahto! Mikä minua lohduttaa on se, että vaimostani\nja lapsistani voin olla huoletta, sillä Bialowieźin erämetsät ovat\nmaailman lujin linnoitus. Lähtekäämme, hyvät herrat, sisälle, koska\nmatkalle on valmistauduttava.\n\nHe läksivät.\n\nHerra Stanislaw, joka oli matkasta todellakin kovin väsynyt, kävi\nheti illallisen syötyään nukkumaan, ja Jan ja herra Zagloba ryhtyivät\ntekemään matkavalmistuksia. Kun Jan-herran talossa vallitsi aina\nhyvä järjestys, voitiin vielä samana iltana lähettää tavaroita ja\npalvelijoita matkalle. Seuraavana aamuna ajoivat portaitten eteen\nvaunut, johon Helena ja lapset asettuivat. Herrat Stanislaw, Zagloba\nja Jan ajoivat ratsain vaunujen vieressä. Matka sujui nopeasti,\nsillä kaupungeissa vaihdettiin levänneet hevoset entisten sijaan, ja\nkun viisi vuorokautta oli yhtä mittaa ajettu, saavuttiin Bielskiin;\nkuudentena painuttiin jo Bialowieźin erämetsäin syvyyteen.\n\nValtava metsä, joka siihen aikaan ulottui monen kymmenen\nneliöpenikulman laajuudelle, sulki heidät heti hämärään syliinsä.\n\nYksikään ritari ei ollut vielä koskaan tunkeutunut näihin pimeihin\nsyvyyksiin, missä outo helposti olisi voinut eksyä ja harhailla\nympäri, kunnes vaipui maahan uupumuksesta tai petoeläimen saaliina.\nÖisin kuului siellä metsähärkäin ja karhujen mörinä, susien ulvonta\nja ilvesten käheä kiljunta. Epävarmat tiet johtivat halki tiheikköjen\nja ryteikköjen, sivu jyrkänteitten, yli synkkien soitten ja, pitkin\npeloittavien, nukkuvien järvien rantoja harvakseen oleviin kyliin,\nmissä asui tervanpolttajia ja metsämiehiä, joista useat eivät eläessään\nolleet käyneet muualla maailmassa metsien ulkopuolella. Ainoastaan\nitse Bialowieźiin johti leveämpi tie, jota pitkin kuninkaat kulkivat\nmetsästysmatkoillaan. Tätä tietä pitkin ajoivat Skrzetuskitkin.\n\nHerra Stabrowski, kuninkaallinen jahtimestari, piintynyt vanhapoika,\njoka alati asusti näissä metsissä kuin metsähärkä, otti tulijat\nvastaan avoimin sylin. Lapset olivat tukehtua hänen suuteloihinsa.\nHänen ainoana seuranaan olivat metsänvartijat. Aatelissäätyisiä hän\nei milloinkaan tavannut, paitsi silloin kun kuningas hoveineen saapui\nmetsästämään.\n\nHän tuli huolestuneeksi saatuaan tietää uutisen sodasta, josta herra\nSkrzetuski nyt vasta hänelle kertoi. Usein sattui nimittäin, että sota\nraivosi maassa tai kuningas kuoli, eikä täällä tiedetty siitä mitään.\nJahtimestari vasta toi tällaisia tietoja paikkakunnalle, kun hän palasi\nLiettuasta valtiovarainhoitajan luota, jolle hän oli velvollinen kerran\nvuodessa tekemään tilin toimistaan.\n\n— Ikävä teidän täällä tulee, — sanoi herra Stabrowski Helenalle, —\nmutta vaarattomampi on olla täällä kuin missään muualla maailmassa.\nYksikään vihollinen ei tunkeudu näitten muurien läpi, ja jos ken\nyrittäisikin, niin metsänvartijat ampuisivat koko joukon viimeiseen\nmieheen saakka. Helpompi on valloittaa koko valtakunta — josta Jumala\nvarjelkoon — kuin meidän erämetsämme. Kaksikymmentä vuotta olen jo\ntäällä asunut enkä vieläkään tunne näitä metsiä kokonaan, sillä on\npaikkoja, joihin ei voi päästä ja joissa vain petoeläimet asustavat...\nehkä myös pahat henget siellä majailevat, mutta niitä vastaan me\npuolustaudumme kirkonkellojen soitolla. Me elämme täällä jumalista\nelämää, sillä kylässä on pieni kirkko, johon Bielskin pappi saapuu\nkerran vuodessa. Täällä te tulette olemaan kuin taivaan valtakunnassa,\njollei teidän vain tule ikävä. Ja polttopuista täällä ei tule ikänä\npuutetta...\n\nHerra Jan Skrzetuski oli tyytyväinen, kun oli löytänyt niin varman\npiilopaikan vaimolleen. Mutta turhaan pyyteli herra Stabrowski häntä\nitseään jäämään.\n\nMiehet viipyivät siellä vain yön ja jatkoivat matkaa seuraavan aamun\nalkaessa. Jahtimestari antoi heille oppaiksi metsänvartijoita, jotka\njohtivat heidät pois näistä erämetsäin sokkeloista.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKun herra Jan Skrzetuski serkkunsa Stanislawin ja herra Zagloban\nseurassa saapui vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen laajojen erämetsäin\nhalki Upitaan, oli herra Michal Wolodyjowski tulla mielettömäksi\nilosta, sillä hän ei ollut pitkään aikaan kuullut tulijoista\nminkäänlaista. Jan Skrzetuskin hän luuli olevan kuninkaallisen\nlippukuntansa kanssa Ukrainassa.\n\nMichal Wolodyjowski sekä syleili vieraita että puristi heidän käsiään\nyhä uudestaan ja uudestaan.\n\n— Jumalan kiitos, että olemme taas yhdessä, me vanhat kalpaveikot! —\nsanoi hän. — Innostus kasvaa, kun näkee uskollisia ystäviä ympärillään!\n\n— Se oli minun ajatukseni, — sanoi herra Zagloba, — sillä nuo aikoivat\nsuoraa päätä painaa kuninkaan luo... Mutta minä sanoin, että miks'emme\nverestäisi vanhoja muistoja herra Wolodyjowskin kanssa? Jos Jumala\nsuo meille samanlaisen onnen kuin taisteluissa kasakoita ja tataareja\nvastaan, niin kohta meillä on omallatunnollamme enemmän kuin yksi\nruotsalainen.\n\n— Jumala varmaan johti mieleenne ajatuksen, — sanoi Wolodyjowski.\n\n— Mutta minua ihmetyttää, — sanoi Jan, — että te tiesitte jo Ujsciesta\nja sodasta. Stanislaw ajoi nuolena minun luokseni, ja me läksimme tuota\npikaa tänne luullen ensimmäisinä tuovamme tiedon onnettomuudesta.\n\n— Tieto on varmaankin levinnyt juutalaisten kautta, — selitti Zagloba,\n— sillä ne jos kutkaan tietävät asioita ja ovat keskenään niin kuumassa\nkirjeenvaihdossa, että jos joku aamulla aivastaa Suur-Puolassa,\nniin illalla toiset hänelle jo Samogitiassa ja Ukrainassa huutavat:\n»terveydeksi!»\n\n— En tiedä, kuinka tieto on tänne tullut, — sanoi Michal, — mutta kaksi\npäivää olemme asiasta jo tietäneet, ja mielet ovat kovasti kuohuksissa.\nEnsimmäisenä päivänä emme oikein ottaneet uskoaksemme, mutta toisena\nkukaan ei enää epäillyt... Sanonpa enemmän: sodasta ei ollut vielä\ntietoakaan, mutta kaikki puhuivat siitä jo, sillä ilman aikojaan oli\nyleisesti ruvettu ennustelemaan sen puhkeamista. Meidän ruhtinaamme,\nvojevoda, mahtoi myöskin odottaa sen puhkeamista ja tietää enemmän kuin\nmuut, koska hän hääräsi tulisesti ja läksi äsken Kiejdanyyn. Hänen\nkäskystään on sotaväkeä pestattu jo kahden kuukauden ajan. Minä olen\npestannut, Stankiewicz myöskin, ja vielä muuan Kmicic, orszalainen\nlipunkantaja, joka kuuleman mukaan on valmiin lippukunnan kanssa jo\nlähtenyt Kiejdanyyn. Hän joutui ensimmäisenä meistä kaikista...\n\n— Tunnetko sinä, Michal, ruhtinaan, Vilnon vojevodan lähemmin? — kysyi\nJan.\n\n— Kuinka minä en tuntisi häntä, kun koko nykyisen sodan ajan olen hänen\njohdollaan taistellut?\n\n— Mitä tiedät hänen suunnitelmistaan? Onko hän kunnon mies?\n\n— Hän on etevä soturi, kenties nyt ruhtinas Jeremin kuoltua\nsuurin sotapäällikkö koko valtakunnassa... Tosin hän on äskettäin\njoutunut tappiolle, mutta hänellä olikin vain kuusituhatta miestä\nkahdeksaakymmentätuhatta vastaan... Valtiovarainhoitaja ja Vitebskin\nvojevoda moittivat häntä kovasti ja sanovat, että hän hyökkäsi pienellä\njoukollaan monilukuisen vihollisen kimppuun vain päästäkseen jakamasta\nheidän kanssaan voiton kunniaa... Jumala ties, miten asian laita on...\nMutta urhoollisesti hän taisteli eikä omaa henkeään säästänyt...\nNähtyäni kaiken tämän sanon vain, että jos hänellä olisi väkeä ja\nrahaa riittävästi, niin yksikään vihollinen ei pääsisi hengissä\ntästä maasta. Olen vakuutettu, että hän tulee urhoollisesti sotimaan\nruotsalaisia vastaan. Varmaankaan hän ei odota heitä täällä, vaan\nlähtee Liivinmaalle.\n\n— Miksi niin otaksut?\n\n— Kahdestakin syystä: ensiksikin hän tahtoo korjata mainettaan, joka on\nvähäisen kärsinyt, ja sitäpaitsi hän rakastaa sotaa.\n\n— Se on totta, — puuttui herra Zagloba puheeseen. — Minä tunnen hänet,\nsillä olemmehan koulutovereita. Minä autoin häntä latinassa. Hän oli\njo siihen aikaan innostunut sotaan ja piti enemmän minun kuin muitten\nseurasta, koska minuakin miekka ja ratsu miellyttivät enemmän kuin\nlatina.\n\n— Hän varmaankaan ei ole mikään Posenin vojevoda, vaan toista maata, —\nsanoi herra Stanislaw Skrzetuski.\n\nWolodyjowski alkoi udella Ujscien tapahtumia ja repi epätoivoissaan\ntukkaansa.\n\n— Oikeassa olette, — sanoi hän, kun Stanislaw Skrzetuski oli\nlopettanut. — Meidän Radziwillimme ei voisi tehdä sellaista. Ylpeä\nhän on kuin itse saatana eikä pidä yhtäkään sukua koko maailmassa\nRadziwillien vertaisena, se on totta! Vastarintaa hän ei siedä ja vihaa\nvaltiovarainhoitaja Gosiewskia siksi, ettei tämä tanssi hänen pillinsä\nmukaan. Hän on myöskin suutuksissaan kuninkaalle, joka ei heti antanut\nhänelle Liettuan hetmanin sauvaa... Kaikki tämä on totta, samoinkuin\nsekin, että hän mieluummin harhailee kalvinistisissa opeissa kuin\nkääntyy oikeaan uskoon, että sortaa katolilaisia tilaisuuden tullessa,\nettä pitää kerettiläiskokouksia... Mutta otan valalleni, että hän ennen\nvuodattaa viimeisen pisaran jaloa vertaan kuin kirjoittaa sellaisen\nantautumissopimuksen alle kuin Ujsciessa tekivät... Me tulemme sotimaan\nniinkuin pitää, kun päällikkönämme ei ole kynäniekka, vaan soturi.\n\n— Niin juuri! — huudahti Zagloba. — Mitään muuta emme tahdo. Herra\nOpalinski on kynäniekka, ja heti saatiin nähdä, mihin hän kelpaa...\nNe ovat niitä vihoviimeisiä! Kiskovat vain sulan hanhen hännästä ja\nluulevat heti olevansa viisaita... Muita moittivat, mutta kun sapeliin\non käytävä käsiksi, niin ovat jo tipo tiessään. Nuoruudessani minäkin\nsoinnuttelin runoja vangitakseni naisten sydämiä, mutta sitten vei\nsotilasluonto voiton.\n\n— Sitäpaitsi voin vakuuttaa, — virkkoi Wolodyjowski, — että kyllä väkeä\ntulee, kun aateliset kerran lähtevät liikkeelle, jos rahaa vain on\nriittävästi, mikä on tärkeintä.\n\n— Herra varjelkoon minua nostoväestä! — huusi Stanislaw. — Jan ja herra\nZagloba tietävät minun mielipiteeni siitä, ja suoraan sanoen olisin\nmieluummin renkipoika vakituisessa armeijassa kuin hetmani nostoväessä.\n\n— Täkäläinen väestö on urhoollista ja sotakelpoista, — vastasi herra\nWolodyjowski. — Sen olen huomannut väkeä pestatessani. En ole voinut\nottaa kaikkia pyrkiviä, eikä otettujen joukossa ole ainoatakaan, joka\nei olisi ollut sodassa. Näytänpä herroille lippukuntani, ja olen varma,\nettä jollette tietäisi, niin ette luulisi sen olevan vastapestattua\nväkeä. Jokainen on tulessa karaistu ja seisoo rivissä kuin roomalainen.\nNiistä ruotsalaiset eivät pääse niin vähällä kuin suurpuolalaisista\nUjscien luona.\n\n— Tiedätkö mitä, Michal? — virkkoi Jan yht'äkkiä. — En tahdo levätä\nnyt, vaan lähden kanssasi Kiejdanyyn. Tähän aikaan vuodesta on parempi\najaa öisin, sillä päivin on kovasti kuuma, ja haluan päästä tästä\nepävarmuudesta. Kyllähän siellä on sitten aikaa levätä, sillä ei\nsuinkaan ruhtinas heti lähde liikkeelle.\n\n— Hyvin sanottu! — huusi herra Zagloba. — Minä lähden myöskin.\n\n— Lähtekäämme siis kaikki yhdessä, — lisäsi Stanislaw.\n\n— Varhain huomisaamuna olemme jo Kiejdanyssa,-sanoi herra\nWolodyjowski,-ja matkalla voimme ottaa pienen unen satulassa.\n\nPari tuntia myöhemmin ritarit lähtivät matkalle, ja ennen auringon\nlaskua he olivat jo Krakinowissa.\n\nMatkalla Michal Wolodyjowski kertoi heille paikkakunnasta, kuuluisasta\nlaudalaisesta aatelista, Kmicicistä ja kaikesta, mitä viime aikoina\noli tapahtunut. Hän tunnusti myöskin rakastuneensa neiti Billewicziin,\nmutta onnettomasti, kuten tavallisesti.\n\n— Kaikeksi onneksi on sota tulossa, — sanoi hän, — muuten minä kuolisin\nsuruun, sillä toisinaan minusta näyttää, kuin kohtalo olisi määrännyt\nminut elämään ja kuolemaan vanhanapoikana.\n\n— No, siinä ei ole mitään suremista, — innostui herra Zagloba, —\nsillä vanhanpojansääty on kunniallinen ja Jumalalle otollinen. Minä\nolen päättänyt kuulua siihen niin kauan kuin elän. Toisinaan minuakin\nsentään surettaa, kun ei ole kenelle jättää maineeni ja nimeni\nperinnöksi, sillä vaikkakin rakastan Janin lapsia kuin omiani, niin he\novat kuitenkin Skrzetuskeja eivätkä Zagloboja.\n\n— Juttua! — vastasi Wolodyjowski. — Sellainen päätös muistuttaa\nsudesta, joka oli luvannut olla purematta lampaita, kun sillä ei suussa\nollut enää hampaita.\n\n— Valhetta! — huusi Zagloba. — Siitä ei ole niinkään pitkää aikaa,\nveli Michal, kun olimme yhdessä Varsovassa kuninkaanvaaleissa. Ja\nkeneen ne varsovattaret iskivät silmänsä, jollei minuun?... Muistatko\nkuinka valitit, ettei kukaan sinuun katsonut? Mutta jos niin julmasti\nikävöit aviosäätyyn, niin älä kuitenkaan sure itseäsi kuoliaaksi,\nsillä sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Tässä ei auta huokailu eikä\netsiskely, sillä se oikea tulee odottamatta. Nyt on sota-aika, ja\nkavaljeereja kaatuu joka vuosi useita. Annapas tämän sodan Ruotsia\nvastaan kestää jonkin aikaa, niin saat nähdä, että tyttöjä voit\ntusinoittain ostaa markkinoilta.\n\n— Kuka tietää, vaikka minäkin kaatuisin, — virkkoi siihen Michal\nWolodyjowski. — Tarpeekseni olen jo saanut tästä ainaisesta\nkuljeskelemisesta. Mutta enpä kykene teille kuvaamaan, kuinka kaunis\nja viisas neiti Billewicz on. Että pitikin sen pahuksen Kmicicin\nsiihen tulla!... Katsokaa, tuon kummun takana Wodokty jo näkyy, mutta\nkartanossa ei ole ketään, sillä Jumala yksin tietää, minne neiti on\nmatkustanut... Tuo talo voisi olla minun, siinä asuisin ikäni kaiken...\nKarhulla on onkalonsa, sudella luolansa, mutta minä! — Minulla ei ole\nmuuta kuin tämä kaakki ja satula, jossa istun...\n\n— Neito näkyy tarttuneen kuin oka sydämeesi, — huomautti Zagloba.\n\n— Niin; niin. Joka kerta, kun ajattelen häntä tai ajan Wodoktyn ohi,\nminua surettaa. Minä yritin jo karkoittaa rakkauden surut toisella\nrakkaudella ja ajoin tapaamaan herra Schillingiä, jolla on sangen\nkaunis tytär. Näin kerran hänet kaukaa, ja tyttö miellytti minua\njulmasti. Ajoin siis sinne — mutta mitenkäs kävikään, hyvät herrat!\n— Isä ei ollut kotona, ja Kachna-neiti luuli, ettei se ollut herra\nWolodyjowski, vaan hänen tallirenkinsä... Se kävi niin sydämelleni,\netten siinä talossa; sen koommin ole näyttäytynyt.\n\nZagloba alkoi nauraa.\n\n— Jumala sinua auttakoon, Michal! Koko juttu on siinä, että sinun\npitäisi löytää itsellesi vaimo, joka olisi pieni ja sievä, kuten\nitsekin olet. Mutta missähän lienee se pikku peto, joka oli hovinaisena\nruhtinatar Wisniowieckalla ja jonka kanssa herra Podbipienta-vainaja —\nrauha hänen sielulleen! — aikoi mennä naimisiin? Siinä oli aika sievä\nja sopiva neitonen...\n\n— Se oli Anusia Borzobohata Krasienska, — virkkoi herra Jan Skrzetuski.\n— Kaikkihan me olimme häneen rakastuneet, Michal myöskin. Jumala ties,\nmissä hän nyt lienee.\n\n— Jospa hänet taas löytäisi! — huoahti herra Wolodyjowski. — Hänen\nnimensä pelkkä mainitseminen lämmittää sydäntäni. Mainio tyttö! Suokoon\nJumala, että saisin hänet vielä joskus tavata!... Se oli ihanata aikaa,\njoka ei koskaan enää palaja. Emmekä me myöskään saa enää sellaista\nylipäällikköä kuin ruhtinaamme Jeremi oli. Jo etukäteen tiesi, että\njokainen taistelu päättyisi voittoon. Radziwill on suuri soturi, mutta\nruhtinas Jeremille hän ei kuitenkaan vertoja vedä, eikä häntä voi\npalvella samanlaisella ilolla, sillä hän ei tunne sotilaitaan kohtaan\nisällistä rakkautta eikä usko kenellekään luottamustaan. Radziwill\npitää itseään jonkinlaisena monarkkina, vaikka Wisniowieckit eivät ole\nvähääkään huonompia kuin Radziwillit.\n\n— Vähätpä siitä! — virkkoi Jan Skrzetuski. — Hänen käsissään on nyt\nisänmaan pelastus, ja jos hän kerran on valmis sentähden uhraamaan\nhenkensä, niin suokoon Jumala hänelle siunauksensa.\n\nNäin ritarit juttelivat yössä ratsastaen. Milloin he puhuivat menneistä\nasioista, milloin nykyisistä raskaista ajoista, jolloin valtakunnan\ntäytyi taistella yht'aikaa kolmea vihollista vastaan.\n\nSitten he lukivat iltarukouksensa, minkä jälkeen uni alkoi heitä\nahdistella, ja he rupesivat nyyköttäen torkkumaan satuloissaan.\n\nYö oli kaunis, lämmin, tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla. Ajaen\njalka jalalta ritarit nukkuivat hyvänlaisesti aina aamun valkenemiseen\nsaakka. Ensimmäisenä heräsi Michal.\n\n— Hyvät herrat, silmät auki! Kiejdany näkyy jo! — huusi hän.\n\n— Hä? Mitä? — turahti Zagloba. — Kiejdany? Missä?\n\n— Tuolla. Tornit näkyvät.\n\n— Komea kaupunki, — virkkoi Stanislaw Skrzetuski.\n\n— Hyvin komea, — vahvisti Wolodyjowski. He lähestyivät jo esikaupungin\nensimmäisiä rakennuksia.\n\nTuli yhä valoisampi, ja aurinko alkoi nousta. Ritarit katselivat\nuteliaina outoa kaupunkia herra Wolodyjowskin selittäessä:\n\n— Tämä on Juutalaiskatu, ja tämän varrella asuvat kaikki ne\njuutalaiset, joilla on oikeus asua täällä. Tämä ulottuu aina\ntorille saakka. Ohoo! Ihmiset alkavat jo herätä ja pistäytyä ulos\nhuoneistaan. Katsos vain, kuinka paljon hevosia on pajan pihamaalla,\neikä hevosmiehillä ole Radziwillien värejä. Täällä mahtaa olla jokin\nkokous. Yleensä on Kiejdanyssa aina paljon aatelisia ja ylhäisiä,\nja toisinaan saapuu vieraita ulkomailta saakka, sillä Kiejdany on\nSamogitian kerettiläisten pääkaupunki, jossa nämä Radziwillien turvissa\nharjoittavat jumalattomia töitään. — Kas tuossa on tori! Ja minkälainen\nkello raatihuoneen tornissa! Sellaista ei ole edes Danzigissa. Mutta\ntuo nelitorninen rakennus, jota te pidätte meidän kirkkonamme — se on\nitse paholaisen temppeli, ja tuo on luterilainen kirkko. Te luulette\nkai, että porvarit täällä ovat puolalaisia tai liettualaisia — ei\nsuinkaan! Saksalaisia ja skottilaisia ovat, etupäässä skottilaisia.\nNämä ovat erinomaista jalkaväkeä ja käyttävät taitavasti pertuskoitaan.\nRuhtinaalla on kokonainen rykmentti skottilaisia. Hyväinen aika, kuinka\ntorilla on paljon vaunuja! Varmasti täällä on jokin kokous. Majataloa\ntäällä ei ole, vaan asetutaan tuttujen luo tai linnaan, jossa on\npitkä sivurakennus yksinomaan vieraita varten. Ruhtinas ottaa siellä\nystävällisesti vastaan vieraita ja pitää luonaan vaikka kokonaisen\nvuoden. Onpa siellä sellaisia, jotka siellä ikänsä asuvat.\n\n— Ihmettelen, ettei salama ole hävittänyt tuota paholaisen temppeliä, —\ntiuskaisi Zagloba.\n\n— Entä mikä mahdoton vaja tuo on? — kysyi Jan Skrzetuski.\n\n— Se on ruhtinaan perustama paperitehdas, ja sen vieressä on\nkirjapaino, jossa painetaan kerettiläisten kirjoja.\n\n— Hyi! — sylkäisi herra Zagloba. — Syököön rutto tämän kaupungin, jossa\ntäytyy hengittää kerettiläisilmaa. Lucifer sopisi tänne hallitsijaksi\nyhtä hyvin kuin Radziwill.\n\n— Hyvät herrat! — vastasi Wolodyjowski. — Älkää soimatko Radziwillia.\nEhkä isänmaa saa pelastuksestaan vielä kiittää häntä...\n\nJa he ajoivat eteenpäin ääneti katsellen ympärilleen ja ihmetellen\nhyvää järjestystä. Kadut olivat oikein kivetyt, mikä oli siihen aikaan\nharvinaista.\n\nTorin takana Linnankadun toisessa päässä kohosi kukkulalla\nJanusz-ruhtinaan hiljakkoin rakentama komea linna, joka tosin oli\nlinnoittamaton, vaikka olikin paljon laajempi kuin moni linna.\nPäärakennuksen kumpaankin päähän liittyi suorakulmaisesti matalampi\nkylkirakennus, ja näiden väliin jäi pihamaa, jonka edessä oli rautainen\naita. Keskellä aitaa oli korkea kivinen portti ja portissa sekä\nRadziwillien että Kiejdanyn kaupungin vaakunat. Portin luona seisoi\npäävahti enemmän paraatin kuin puolustuksen vuoksi.\n\nOli varhainen aamu, mutta linnan pihalla oli jo liikettä.\nPäärakennuksen edessä harjoitteli sinipukuinen rakuunarykmentti,\njolla oli ruotsalaiset kypärät. Pitkät rivit sotilaita seisoivat\nparast’aikaa paljastetuin miekoin, sillä ratsastava upseeri puhui\nsotamiehille jotakin. Etäämpänä seinäin vierustoilla seisoi joutilasta\npalvelusväkeä, joka töllisteli rakuunoita.\n\n— Hyväinen aika! — huusi herra Wolodyjowski. — Sehän on Charlamp, joka\ntuolla harjoittelee rakuunoita.\n\n— Kuka? — virkkoi siihen Zagloba. — Sekö, jonka kanssa sinä olit joutua\nkaksintaisteluun kuninkaanvaalien aikana Lipkowissa?\n\n— Sama. Mutta nyt me olemme hyviä ystäviä.\n\n- Se on totta! — sanoi herra Zagloba. — Minä tunnen hänet nenästä, joka\npistää esiin kypärän alta. Onpa onneksi hänelle, etteivät kypäränaamiot\nole enää muodissa, sillä hän ei mahtuisi sellaiseen nenineen.\n\nSillävälin oli herra Charlamp tuntenut Wolodyjowskin ja ajoi täyttä\nvauhtia hänen luokseen.\n\n— Mitä sinulle kuuluu, Michal? — huusi hän.\n\n— Hyvä oli, että tulit!\n\n— Ja vielä parempi, että heti tapasin sinut. Tämä on herra Zagloba,\njohon taisit tutustua Lipkowissa, ja nämä herrat Skrzetuskit, Jan,\nkuninkaallisen husaarirykmentin ratsumestari, Zbarazin sankari..\n\n— Kautta Jumalani! Näenpä siis edessäni Puolan ensimmäisen ritarin! —\nhuudahti herra Charlamp.\n\n— Kunniaa!\n\n— Ja tässä on Stanislaw, kaliszilaisen lippukunnan ratsumestari, —\njatkoi herra Wolodyjowski. — Hän tulee suoraan Ujsciesta.\n\n— Vai Ujsciesta?... Te olette siis omin silmin nähnyt sen sanomattoman\nhäpeän?... Kyllä me tiedämme jo, mitä siellä on tapahtunut.\n\n— Juuri siksi saavuinkin tänne, ettei täällä vain mitään sellaista\ntapahtuisi.\n\n— Olkaa huoletta. Radziwill ei ole mikään Opalinski...\n\n— Samaa vakuutimme eilen Upitassa.\n\n— Lausun teidät tervetulleiksi sekä ruhtinaan että omasta puolestani.\nRuhtinas tulee varmasti hyvin iloiseksi saadessaan nähdä tuollaisia\nritareita, sillä sellaisia miehiä hän juuri tarvitsee. Pyydän ajamaan\nasekartanolle, jossa minä asun. Varmaankin tahdotte siistiä itsenne\nmatkan jälkeen ja syödä jotakin. Minä lähden kanssanne, koska harjoitus\non tällä kertaa lopussa.\n\nSen sanottuaan herra Charlamp ajoi rakuunoittensa luo ja komensi:\n\n— Käännös vasempaan — päin!\n\nHevosten kaviot kopisivat pihamaan kiveystä vasten. Rivi jakautui\nkahtia ja nämä taas kahtia, ja sitten rykmentti läksi asekartanolle\npäin.\n\n— Oivallisia sotilaita, — sanoi Skrzetuski, joka tuntijan silmällä\nkatseli rakuunarykmentin lähtöä.\n\nKun Charlamp oli lähettänyt rakuunansa pois, hän ajoi taas ritarien luo.\n\n— Olkaa hyvä!... Asekartano on tuolla linnan takana.\n\nPuolisen tunnin kuluttua kaikki viisi istuivat jo oluttuoppiensa\nääressä jutellen uudesta sodasta.\n\n— No, mitä teille tänne kuuluu? — kysyi herra Wolodyjowski.\n\n— Joka päivä yhä uutta kuuluu, ihmiset arvailevat ja arvailevat\nja uusia huhuja leviää, — vastasi Charlamp. — Mutta itse asiassa\nainoastaan ruhtinas tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän hautoo\nmielessään joitakin suunnitelmia, koska hän, tosin iloisena ja\nhyvänsuopana, kuten tavallisesti, on kuitenkin hyvin hajamielinen.\nKerrotaan, ettei hän öisin nuku, vaan kulkee raskain askelin pitkin\nhuoneita jutellen ääneen itsekseen ja päivin keskustelee tuntikausia\nHarasimowiczin kanssa.\n\n— Kuka se Harasimowicz on? — kysyi herra Wolodyjowski.\n\n— Hän on Zabludowin kuvernööri Podlahiassa, mitätön mies muuten,\nmutta näyttää siltä, kuin itse paholaista povellaan kantaisi. Hän\non ruhtinaan uskottu ja tietää kaikki hänen suunnitelmansa. Minun\nmielestäni on kaikista näistä neuvotteluista seurauksena julma sota\nruotsalaisia vastaan, ja sitähän me kaikki toivomme. Nykyään täällä\nlentelee kovasti kirjeitä Kuurinmaan ruhtinaalta, Chowanskilta ja\nvaaliruhtinaalta. Yhä enemmän saapuu joukkoja, ja me saamme kohta ihan\nkahlata veressä, sillä kun Radziwill kerran lähtee liikkeelle, niin\nsilloin ei enää ryhdytä neuvotteluihin.\n\n— Oi, oi, — sanoi Zagloba kämmeniään hykertäen. — Vähänkö näistä\nkäsistä on jo vuotanut ruotsalaista verta, ja yhä enemmän tulee\nvielä vuotamaan... Eipä ole elossa enää montakaan niistä vanhoista\nsotureista, jotka muistavat minut Puckin ja Trzciannan luota, mutta ne,\njotka elävät vielä, eivät minua ikänä unohda.\n\n— Entä onko ruhtinaan serkku, ruhtinas Boguslaw täällä? — kysyi herra\nWolodyjowski.\n\n— On kyllä. Tänään odotetaan vielä suuria vieraita, koska yläkerran\nvierashuoneita siivotaan. Illalla pitäisi linnassa olla pidot.\nLuulenpa, Michal, ettet sinä tänään pääse ruhtinaan puheille.\n\n— Hän itse käski minua tulemaan.\n\n— Mitäpä siitä... Paljon on hänellä nyt työtä. Sitäpaitsi... en tiedä,\nvoinko herroille sanoa... mutta kohtahan siitä kuitenkin kaikki\npuhuvat... Täällä on suuria asioita menossa...\n\n— Mitä? Mitä asioita? — kysyi Zagloba.\n\n— Pari päivää sitten saapui tänne herra Judycki, maltalaisritari, josta\nvarmaan olette kuulleet...\n\n— Tietysti! — huudahti Jan Skrzetuski. - Hänhän on kuuluisa ritari!\n\n— Heti hänen jälkeensä saapui sotahetmani Gosiewski. Meitä ihmetytti\nkovasti, sillä onhan yleisesti tunnettua, että sotahetmani ja meidän\nruhtinaamme ovat vihamiehiä. Useat iloitsivat luullen, että he ovat\nkeskenään sopineet, mihin Ruotsin sota olisi vaikuttanut. Niin minäkin\nluulin. Mutta illalla he pitivät kolmeen mieheen kokouksen lukittujen\novien takana. Kukaan ei voinut kuulla, mitä he puhuivat. Herra Krepstul\nkertoi kyllä heidän puhuneen kovin kovalla äänellä ja sotahetmanin\nhuutaneenkin. Sitten ruhtinas itse saattoi heidät makuuhuoneisiin, ja\nyöllä, ajatelkaas! (tässä herra Charlamp hiljensi ääntään) — käski\npanna vahteja kummankin oven taakse.\n\nHerra Wolodyjowski syöksyi pystyyn.\n\n— Se ei ole mahdollista!\n\n— Se on ihan totta... Kummankin oven takana on nyt asestettuja\nskottilaisia vahteja, joita kuoleman uhalla on kielletty päästämästä\nketään ulos tai sisälle.\n\nRitarit katsoivat kummastellen toisiinsa, ja herra Charlamp, joka oli\nyhtä hämmästynyt kuin muutkin, tuijotti suurin silmin heihin, ikäänkuin\nhän olisi heiltä odottanut ratkaisua arvoitukseen.\n\n— Tämä merkitsee, että valtiovarainhoitaja on vangittu... Suurhetmani\non vanginnut sotahetmanin... — virkkoi Zagloba. — Mitä se merkitsee?\n\n— Sitä en tiedä. Ja Judycki... tuo urhea ritari!\n\n- Eivätkö ruhtinaan upseerit ole keskustelleet asiasta ja arvanneet\nsyytä? Etkö ole kuullut?\n\n— Vielä viime yönä kysyin Harasimowiczilta asiasta.\n\n- No mitä hän sanoi? — uteli Zagloba.\n\n— Hän ei tahtonut puhua koko asiasta. Pani vain sormen suulleen ja\nsanoi: »He ovat pettureita!»\n\n— Pettureita?... Pettureita?... — huusi herra Wolodyjowski pidellen\npäätään. — Valtiovarainhoitaja Gosiewski ei ole mikään petturi enemmän\nkuin herra Judyckikaan. He ovat koko valtakunnassa tunnetut rehellisinä\nja isänmaataan rakastavina miehinä.\n\n— Nykyään on vaikeata luottaa ihmisiin, — puuttui Stanislaw Skrzetuski\nsynkästi puheeseen. — Menettelihän Krzysztof Opalinski kuin Cato\nainakin. Ja eikö juuri hän ollut syyttänyt muita petoksesta ja\nomanvoitonpyynnistä?... Ja kun tuli kysymykseen näyttää jotakin,\noli hän ensimmäisenä valmis pettämään ja vetämään päällepäätteeksi\nkokonaisen maakunnan mukaansa petokseen.\n\n— Mutta minä panen pääni pantiksi valtiovarainhoitajan ja herra\nJudyckin puolesta! - huusi Wolodyjowski.\n\n— Älä pane päätäsi kenenkään puolesta, Michal, — sanoi siihen Zagloba.\n— Ei suinkaan heitä ole syyttä vangittu. Ehkä he ovat sekaantuneet\njoihinkin neuvotteluihin, sillä muuta mahdollisuutta ei ole... Ja\nkuinkas muuten?... Ruhtinas varustautuu sotaan, ja jokainen apu on\nhänelle tarpeen... Kenet silloin voisi vangita, jollei sellaiset, jotka\nasettuvat hänen tielleen.\n\n— Se on ihmeellistä... se menee yli ymmärryksen, — sanoi Charlamp, —\nsillä lukuunottamatta sitä, että he ovat ylimyksiä, on heidät vangittu\nilman tuomiota, ilman valtiopäiväin suostumusta, mihin kuninkaallakaan\nei ole oikeutta.\n\n— Näyttää siltä, kuin ruhtinas tahtoisi ottaa meillä käytäntöön\nroomalaisia tapoja, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — ja ruveta\ndiktaattoriksi niin kauan kuin sotaa kestää.\n\n— Ruvetkoon kernaasti minun puolestani vaikka diktaattoriksi, kunhan\nvain antaa ruotsalaisille selkään, — vastasi Zagloba. — Minä olen\nensimmäisenä valmis antamaan hänelle ääneni diktaattorin valtaan.\n\nJan Skrzetuski istui ajatuksiinsa vaipuneena hetken ja virkkoi sitten:\n\n— Kunhan hän vain ei haluaisi päästä protektoriksi, kuten\nenglantilainen Cromwell, joka julkesi nostaa jumalattoman kätensä omaa\nhallitsijaansa vastaan.\n\n— Pyh, Cromwell! Cromwell oli kerettiläinen! — huusi Zagloba.\n\n— Entä ruhtinas, meidän vojevodamme? — kysyi Jan Skrzetuski vakavasti.\n\nKaikki vaikenivat ja näyttivät pelokkaasti katselevan pimeään\ntulevaisuuteen, mutta herra Charlamp suuttui ja sanoi:\n\n— Minä olen palvellut ruhtinasta pienestä pitäen, tunnen hänet paremmin\nkuin yksikään teistä ja minä sekä kunnioitan että rakastan häntä...\nSentähden pyydän, että te ette vertaisi häntä Cromwelliin, muuten minun\ntäytyy sanoa herroille jotakin, jota minun isäntänä ei tulisi tehdä.\n\nJa herra Charlamp alkoi kiivaasti kiertää viiksiään ja mulkoilla\nsilmäkulmain alta Jan Skrzetuskiin. Kun herra Wolodyjowski huomasi sen,\nalkoi hän puolestaan tuimasti katsoa herra Charlampiin, ikäänkuin olisi\ntahtonut sanoa:\n\n— Yritäpäs vain!\n\nViiksikäs Charlamp lauhtui heti, sillä hän tunsi syvää kunnioitusta\nWolodyjowskia kohtaan, ja sitäpaitsi olisi vaarallista joutua hänen\nvihoihinsa. Hän jatkoi paljon sävyisämmällä äänellä:\n\n— Ruhtinas on kalvinilainen, mutta hän ei ole koskaan rikkonut oikeata\nuskoa vastaan luopumalla siitä, sillä hän on syntyään kalvinilainen.\nHänestä ei tule milloinkaan Cromwellia eikä Opalinskia eikä\nRadziejowskia. Hän ei ole niitä miehiä!\n\n— Vaikkapa hän olisi itse sarvipäinen paholainen, — sanoi herra\nZagloba, — niin sitä parempi, sillä silloinpa hänellä on millä puskea\nruotsalaisia.\n\n— Että valtiovarainhoitaja Gosiewski ja herra Judycki ovat vangitut!...\nhm! — murahti Wolodyjowski ravistaen päätään. — Kylläpä ruhtinas\nsaattaakin olla epäystävällinen vierailleen!\n\n— Kuinka niin, Michal? — sanoi siihen Charlamp. — Hän on nykyään\nystävällisempi kuin milloinkaan... Hän on ollut meille kuin isä. Ennen\nhänen eteensä astuessa pelkäsi enemmän kuin jos kuninkaan eteen olisi\nastunut. Mutta nykyään hän liikkuu joka päivä sotilaitten keskuudessa\njutellen ja kysellen perheasioista ja onko mahdollisesti mitään\nvalittamista. Hän, joka ei pidä edes valtakunnan suurimpia ylimyksiä\nvertaisinaan, käveli eilen, ei, tänään se oli, käsi kädessä nuoren\nKmicicin kanssa. Me emme olleet uskoa silmiämme, sillä vaikka Kmicic\nonkin jalosukuinen, on hän vielä nulikka...\n\n— Onko Kmicic ollut jo kauan täällä? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Nyt paraikaa ei hän ole täällä, sillä eilen hän läksi Czejkiszekiin\nnoutamaan muuatta jalkaväenrykmenttiä. Muuten, kukaan ei ole nykyään\nruhtinaan suosiossa siinä määrässä kuin Kmicic. Kun hän lähti, seisoi\nruhtinas jonkin aikaa katsellen hänen jälkeensä ja sanoi: »Tuo mies\nse pystyy vaikka mihin ja pitäisi vaikka pirua hännästä kiinni, jos\nkäskisin.» Sen kuulimme omin korvin. Totta puhuen, Kmicic on luonut\nlippukunnan, jollaista ei ole koko armeijassa.\n\nPuhelun keskeytti uusi tulokas. Se oli pieni, hintelä, vilkas, noin\nneljänkymmenen korvissa oleva aatelismies, jonka huulet olivat ohuet,\nviikset harvat ja silmät hiukan vinossa. Jo ovessa hän kumarsi\nsyvään, ojensi sitten itsensä yht'äkkiä kuin vieteri, kumartui taas\nvääntäen päätään, ikäänkuin olisi kiskonut sitä kainalostaan, ja alkoi\nhätäisesti puhua äänellä, joka muistutti ruostuneen tuuliviirin narinaa:\n\n— Armollisin palvelijanne, herra Charlamp!... Ahaa, herra eversti,\narmollisin palvelijanne!\n\n— Hyvää päivää, herra Harasimowicz, — vastasi Charlamp, — Mitä haluatte?\n\n— Jumala on suonut vieraita, kuuluisia vieraita! Tulin tarjoamaan\npalvelustani ja kysymään, keitä he ovat.\n\n— Tokkohan he teille tulivat, herra Harasimowicz?\n\n— Ei suinkaan, ei suinkaan, sellaista kunniaa en olisi ansainnut...\nMutta kun olen poissaolevan hovimarsalkan sijainen, niin tulin\nlausumaan vieraat tervetulleiksi, sydämellisesti tervetulleiksi!\n\n— Pitkä on matka teistä marsalkkaan, — sanoi Charlamp. — Marsalkka on\narvohenkilö, mutta te olette vielä Zabludowin alistaarosta.\n\n— Radziwillien palvelijain palvelija! Aivan oikein, herra Charlamp,\nen väitä sitä vastaan... Mutta kun ruhtinas on lähettänyt minut\nkuulemaan, keitä vieraat ovat, niin pyydän teitä siihen vastaamaan,\nherra Charlamp, olipa että olisinkin vaikka vain heitukka enkä edes\nalistaarosta.\n\n— Minä vastaisin vaikka apinalle, jos ruhtinas olisi käskenyt sen\ntulemaan, — vastasi muhkeanenäinen Charlamp. — Kuulkaa siis ja\nmerkitkää nimet visusti paperille, jollette saa niitä päähänne\nmahtumaan. Tässä on herra Skrzetuski, Zbarazin sankari, ja hänen\nserkkunsa Stanislaw.\n\n— Hyvä Jumala, mitä kuulen! — huudahti Harasimowicz.\n\n— Tämä on herra Zagloba.\n\n— Hyvä Jumala, mitä kuulen!...\n\n— Jos te menette noin pyörälle päästänne kuultuanne minun nimeni,\n— sanoi Zagloba, — niin voitte kuvitella, miten vihollisen käy\ntaistelutanterella.\n\n— Ja tämä on eversti Wolodyjowski, — lopetti Charlamp esittelyn.\n\n— Mainehikas miekkailija ja sitäpaitsi radzivillilainen, — sanoi\nHarasimowicz kumartaen. — Ruhtinas on uponnut töihinsä ihan korvia\nmyöten, mutta sen verran on hänellä aina aikaa, että itse lausuu\ntällaiset vieraat tervetulleiksi... Mutta sitä ennen, millä saan\npalvella teitä, hyvät herrat? Koko linna ja viinikellari ovat arvoisain\nvieraitten käytettävissä.\n\n— Olemme kuulleet puhuttavan siitä erinomaisesta kiejdanylaisesta\nsimasta, — ehätti Zagloba.\n\n— Aivan oikein! — vastasi Harasimowicz. — Kiejdanyn sima on\nerinomaista, vallan erinomaista! Lähetän heti sitä maistettavaksi.\nToivon, että herrat viipyvät täällä kauan.\n\n— Olemme tulleet tänne seisoaksemme uskollisesti ruhtinaan rinnalla, —\nvastasi Stanislaw.\n\n— Jalo tarkoitus, jalo tarkoitus, etenkin kun raskaat ajat ovat tulossa.\n\nTämän sanoessaan Harasimowicz kutistui kokoon ja tuli kuin kyynärää\nlyhyemmäksi.\n\n— Mitä uutta? — kysyi herra Charlamp. — Mitä uutta?\n\n— Ruhtinas ei ole nukkunut rahtuakaan koko yönä, sillä eilen illalla\nsaapui kaksi kuriiria. Yhä pahempaa kuuluu. Kaarle Kustaa on seurannut\nWittenbergin jäljessä valtakunnan rajojen sisälle. Posen on vallattu,\nkoko Suur-Puola on vallattu, Masovian käy kohta samoin. Ruotsalaiset\novat jo Varsovan läheisyydessä. Kuningas on lähtenyt Varsovasta jättäen\nsen ilman puolustusta. Tänään tai huomenna marssivat ruotsalaiset\nkaupunkiin. Kerrotaan, että kuningas on kärsinyt suuren tappion ja\naikoo paeta Krakovaan ja sieltä ulkomaille pyytämään apua. Huonosti\novat asiat, hyvät herrat! On sellaisia, jotka sanovat, että hyvä on\nnäinkin, koska ruotsalaiset eivät tee väkivaltaa, pitävät lupauksensa\npyhinä, eivät kisko veroja ja kunnioittavat vapautta. Sentähden kaikki\nmielellään tunnustavat Kaarle Kustaan suojeluksen... Meidän herramme\nja kuninkaamme Jan Kasimir on pahasti syntiä tehnyt... Hän on syypää\nkaikkeen! Tekisi mieli itkeä, kun kaikki on mennyt!\n\n— Hitto vieköön! Miksi te siinä kiemurtelette kuin ankerias, kun\nse pataan pannaan? — jyrisi Zagloba. — Ja minkätähden te puhutte\nonnettomuuksista aivan kuin iloitsisitte niistä?\n\nHarasimowicz ei ohut kuulevinaan, vaan virkkoi, katse taivasta kohti\nkohotettuna:\n\n— Kaikki on menetetty, iäksi... Kolmea sotaa ei valtakunta kestä\nyht'aikaa. Sen päivät ovat luetut! Mutta tapahtukoon Jumalan tahto,\ntapahtukoon Jumalan tahto!... Meidän ruhtinaamme vain voi ehkä pelastaa\nLiettuan...\n\nTuskin oli pahaatietävät sanat lausuttu, kun Harasimowicz katosi ovesta\nniin sukkelasti kuin maa olisi hänet niellyt. Ritarit istuivat ääneti\nsynkissä mietteissään.\n\n— Tässä voi tulla hulluksi! — huudahti Wolodyjowski vihdoin.\n\n— Se on totta, — kannatti Stanislaw. — Jumala suokoon, että pääsisimme\nmahdollisimman pian tappelemaan, niin kyllä synkät ajatukset ja\nepätoivo silloin karisevat.\n\n- Kaiholla muistelen Chmielnickin aikoja, — huokasi Zagloba. — Oli\nsilloinkin onnettomuuksia, mutta pettureita ei ollut.\n\n— Kolme kauheata sotaa, kun voimamme todellisuudessa eivät riitä\nyhteenkään! — valitti Stanislaw.\n\n— Voimista ei ole puutetta, vaan rohkeudesta, — vastasi Jan synkästi. —\nHuono henki vie isänmaamme perikatoon. Jumala suokoon meille parempia\naikoja!\n\n— En voi hengittää vapaasti ennen kuin taistelutanterella! — virkkoi\nStanislaw.\n\n— Kunpa tuon ruhtinaan saisi jo nähdä! — murahti Zagloba.\n\nHänen toivomuksensa olikin pian täyttyvä, sillä tuokion kuluttua tuli\nherra Harasimowicz takaisin ja ilmoitti kumarrellen vieläkin syvempään,\nettä ruhtinas tahtoo tavata herroja.\n\nRitarit olivat jo pukeutuneet uusiin tamineihin ja lähtivät heti\nHarasimowiczin saattamina asekartanosta. He kulkivat linnanpihan\nyli, joka oli täynnä sotilashenkilöltä ja aatelisia. Toisin paikoin\nkeskusteltiin ryhmittäin nähtävästi niistä samoista uutisista, joita\nZabludowin alistaarosta oli ritareille kertonut. Kaikkien kasvoilla\nkuvastui levottomuus ja kuumeinen odotus. Kuului huudahduksia: »Vilno\npalaa!... Varsova on valloitettu!... Ei ole vielä valloitettu!...\nRuotsalaiset ovat jo Vähä-Puolassa!» J.n.e.\n\nRitarit pääsivät töin tuskin hintelän Harasimowiczin johdolla\nväkijoukon läpi. Joku tervehti herra Wolodyjowskia: »Terve, Michal!\nMiten voit? Huonosti ovat asiamme!» Kysyttiin: »Mitä vieraita\nHarasimowicz vie ruhtinaan luo?» Michal väitteli antautumasta\nkeskusteluun peläten väenkasautumista, ja niin he saapuivat linnan\npäärakennuksen julkisivun edustalle, jossa seisoi vahdissa ruhtinaan\njanitshaareja yllä panssaripaidat ja päässä leveät, valkoiset hatut.\n\nEteisessä ja pääkäytävässä, joka oli koristettu pomeranssipuilla,\ntungos oli vieläkin suurempi. Täällä väiteltiin Gosiewskin ja\nJudyckin vangitsemisesta, joka oli jo tullut yleisesti tunnetuksi ja\nherättänyt suurta hämmästystä. Arvailtiin puoleen jos toiseenkin;\ntoiset tuomitsivat ruhtinaan menettelyn, toiset ihmettelivät hänen\ntarkkanäköisyyttään. Kaikki odottivat selvitystä ruhtinaan omasta\nsuusta, ja sentähden virtasi ihmisiä leveätä käytävää pitkin\naudienssisaliin päin, jossa päällikköjen ja ylhäisimpäin aatelisten\ntuli kohta päästä ruhtinaan puheille. Vihdoin loisti audienssisalin\nsinertävä katto avatusta ovesta, ja tuttavamme astuivat sisään.\nHeidän katseensa kiintyi ensinnä korokkeeseen salin perällä, jossa\noli loistava joukko ritareita ja loisteliaasti ja värikkäästi\npuettuja ylimyksiä. Korokkeella oli korkeaselkäinen nojatuoli ja sen\nyläpuolella ruhtinaan vaakuna, josta valui alas punainen, kärpännahalla\nreunustettu, poimukas samettivaate. Ruhtinasta salissa ei näkynyt,\nmutta Harasimowicz, joka yhä asteli ritariemme etunenässä, pujottelihe\nkokoontuneen aatelisjoukon läpi pienelle, korokkeen takana olevalle\novelle. Siellä hän kehoitti ritareita pysähtymään ja katosi ovesta.\n\nKotvan kuluttua hän palasi ilmoittaen, että ruhtinas pyytää heitä\nluokseen.\n\nKaksi Skrzetuskia, Zagloba ja Wolodyjowski astuivat pieneen,\nvaloisaan huoneeseen, jonka seinät olivat verhotut kultakukkaisilla\nnahkatapeteilla. Perempänä kaksi miestä keskusteli innokkaasti paperien\npeittämän pöydän ääressä. Toinen heistä, vielä nuori, ulkomaalaiseen\npukuun puettu mies, jolla oli pitkä irtotukka, kuiskasi jotakin\nvanhemman miehen korvaan, ja tämä kuunteli otsa rypyissä nyökäyttäen\nsilloin tällöin päätään. He olivat niin kiintyneet omiin ajatuksiinsa,\netteivät heti huomanneet tulijoita.\n\nVanhempi heistä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva, jättiläiskasvuinen,\nhartiakas mies. Hänen yllään oli punainen puolalainen puku, jonka\nrintamuksen kiinnittivät kallisarvoiset soljet. Hänen suurilla\nkasvoillaan oli ylpeä, käskevä ilme. Ne olivat sotapäällikön ja\nvaltiaan vihaiset leijonankasvot. Pitkät, alaspainuneet viikset\nantoivat niille synkän leiman. Hänen silmäkulmansa olivat paraikaa\njännitetyn tarkkaavaisuuden rypyttämät, mutta helposti saattoi\ntajuta, että jos ne vihasta rypistyivät, niin voi niitä ihmisiä, sitä\nsotajoukkoa, johon tämän vihan salama iskee!\n\nTuossa miehessä oli jotakin niin suurta, että ritareista tuntui siltä,\nkuin ei ainoastaan tämä huone, vaan vieläpä koko linna olisi hänelle\nahdas. Ensivaikutus ei heitä pettänytkään, sillä heidän edessään istui\nJanusz Radziwill, Birźen ja Dubinkin ruhtinas, Vilnon vojevoda ja\nLiettuan suurhetmani, niin mahtava ja ylpeä mies, että kaikki laajat\nmaatilansa, vieläpä Samogitian ja Liettuan hän tunsi itselleen liian\nahtaiksi.\n\nHänen nuorempi puhekumppaninsa, jolla oli tuo pitkä irtotukka ja\nulkomaalainen puku, oli hänen serkkunsa, hovitallimestari, ruhtinas\nBoguslaw. Hän kuiskasi vielä jotakin hetmanin korvaan ja sanoi sitten\nkuuluvasti:\n\n— Minä kirjoitan siis asiakirjan alle ja sitten lähden matkalle.\n\n— Jos se on välttämätöntä, niin lähde, — vastasi Janusz, — mutta\nmieluummin pitäisin sinut täällä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua.\n\n— Onhan täällä varustauduttu kaiken varalta, mutta siellä asiat\nvaativat minun mieskohtaista läsnäoloani. Siis Jumalan haltuun!\n\n— Adieu, mon frère! [Hyvästi, veljeni!]\n\n— Adieu.\n\nMolemmat ruhtinaat ojensivat kätensä toisilleen, ja hovitallimestari\npoistui nopein askelin. Sitten suurhetmani kääntyi odottavien ritarien\npuoleen.\n\n— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen odotuttanut, — sanoi hän\nmatalalla äänellä verkalleen, — mutta nykyään on niin paljon asioita.\nOlen jo kuullut teidän nimenne ja iloitsen hengessäni, että Jumala\njuuri tällaiseen aikaan lähetti minulle niin erinomaiset ritarit.\nKäykää istumaan, hyvät vieraat. Kuka herroista on herra Jan Skrzetuski.\n\n— Minä, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Jan.\n\n— Te olette kai staarosta... suokaa anteeksi, olin unohtanut..\n\n— En minä ole staarosta, — vastasi Jan.\n\n— Mitä? — sanoi ruhtinas rypistäen komeita kulmakarvojaan. - Eikö\nteille ole myönnetty staarostan arvoa siitä, mitä olette tehnyt\nZbarazin luona?\n\n— Sitä en ole koskaan itselleni tavoitellut.\n\n— Teidän olisi pitänyt saada se tavoittelematta. Onko se, mitä sanotte,\nmahdollista? Eikö teitä ole siis millään palkittu? Teidät on siis\nkokonaan unohdettu. Minä ihmettelen... ei, mitä minä sanoinkaan,\neihän se ole ensinkään ihmeellistä nykyjään, jolloin ainoastaan\nnöyräselkäisiä palkitaan. Vai niin, vai ette te ole staarosta!...\nJumalan kiitos, että tulitte tänne, sillä täällä ei unohdeta yhtä\nhelposti eikä jätetä palveluksia palkitsematta... samoin kuin ei\nteitäkään, eversti Wolodyjowski.\n\n— En ole ansainnut vielä...\n\n— Jättäkää se minun harkittavakseni ja ottakaa nyt tämä Rosienyn\ntuomioistuimessa vahvistettu asiakirja, jolla siirrän Dydkiemien\nteidän elinkautiseksi omaisuudeksenne. Se on aika hyvä palanen maata,\njota joka kevät kyntää sata auraa. Enempää en voi tällä kertaa antaa,\nmutta ottakaa nyt se ja sanokaa herra Skrzetuskille, että Radziwill ei\nkoskaan unohda ystäviään eikä myöskään niitä, jotka ovat tehneet hänen\njohdollaan palveluksia isänmaalle.\n\n— Teidän ylhäisyytenne... — änkytti Michal herra hämillään.\n\n— Älkää puhuko mitään, ja suokaa anteeksi, että se on niin vähän,\nmutta sanokaa kaikille ystävillenne, että sen ei käy huonosti, joka\nniin hyvin vaikeina kuin hyvinä aikoina asettaa voimansa Radziwillien\nkäytettäväksi. En ole kuningas, mutta jos se olisin, voi Jumala\ntodistaa, etten milloinkaan unohtaisi sellaisia miehiä kuin Jan\nSkrzetuski tai Zagloba...\n\n— Se olen minä! — ehätti Zagloba astuen ripeästi esille, sillä hän oli\njo alkanut käydä kärsimättömäksi, kun häntä ei oltu muistettu.\n\n— Kyllä arvasin, että te olitte juuri se, sillä minulle on kerrottu,\nettä Zagloba on jo ikämies.\n\n— Olen ollut teidän ylhäisyytenne korkean isän koulutoveri, ja kun\nhänessäkin oli jo lapsesta saakka ritarillisia taipumuksia, tuli\nminusta hänen uskottunsa, koska minäkin pidin enemmän keihäästä kuin\nlatinasta.\n\nHerra Stanislaw Skrzetuski, joka ei vielä tuntenut Zaglobaa, ihmetteli,\nsillä viimeksi eilen oli herra Zagloba Upitassa sanonut olevansa, ei\nruhtinas Krzysztof-vainajan, vaan itse Janusz-ruhtinaan koulutoveri,\nmikä muuten oli mahdotonta, koska Janusz-ruhtinas oli paljon nuorempi\nZaglobaa.\n\n— Todellako? — virkkoi ruhtinas? — Siinä tapauksessa olette Liettuasta?\n\n— Niin olen, — vastasi herra Zagloba empimättä.\n\n— No sitten ei ole ihme, jos tekin olette jäänyt palkintoa vaille,\nsillä me liettualaiset olemme jo tottuneet siihen, että meitä ruokitaan\nkiittämättömyydellä... Totisesti, jos minä antaisin teillekin\nansioittenne mukaan, ei minulle itselleni jäisi mitään. Sellainen on\nmeidän kohtalomme! Me uhraamme veremme, henkemme, omaisuutemme, eikä\nkukaan edes päännyökkäyksellä kiitä meitä. Mutta mitä he kylvävät, sitä\nsaakoot myös niittää... Sitä vaativat Jumala ja oikeudenmukaisuus...\nTehän kaadoitte kuuluisan Burlajn ja sivalsitte yhdellä iskulla kolme\npäätä Zbarazin luona?\n\n— Kyllä minä kaadoin Burlajn, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Zagloba.\n— Kun kerrottiin, että hänelle kukaan ei vedä vertoja, niin minä\npäätin näyttää nuoremmille veljille, että on valtakunnassa vielä\nurhoollisuutta. Mutta mitä niihin kolmeen päähän tulee, mikä on minulta\nkyllä saattanut tapahtua taistelun tuoksinassa, niin Zbarazin luona sen\nteki eräs toinen.\n\nRuhtinas vaikeni hetkisen ja jatkoi:\n\n— Eikö teitä suututa se kiittämättömyys, jolla tekojanne on palkittu?\n\n— Minkäpä sille mahtaa, teidän ylhäisyytenne, vaikka harmittaakin, —\nvastasi Zagloba.\n\n— Lohduttakaa itseänne sillä, että tässä täytyy tulla muutos...\nYksistään senkin tähden, että te olette tullut tänne, olen minä teidän\nvelallisenne, ja joskaan en ole kuningas, niin tämä ei ole päättyvä\npelkkiin lupauksiin.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, — puuttui herra Jan Skrzetuski\ninnostuneesti ja hiukan ylpeästi puheeseen, — me emme ole tulleet\ntänne palkintojen ja omaisuuden toivossa... Vihollinen on astunut\nisänmaahamme, ja sentähden me tahdomme rientää sen avuksi etevän\nsotapäällikön johdolla. Minun serkkuni Stanislaw on Ujsciessa\nomin silmin nähnyt meidän pelkuruutemme, huonon järjestyksemme ja\npetollisuutemme ja loppujen lopuksi vihollisen voiton. Täällä me\ntahdomme ruveta sotapalvelukseen suuren päällikön ja isänmaan ja\nkuninkaan puolustajan johdolla. Täällä vihollista eivät voitot\nodota, vaan tuho ja tappio... Sentähden olemme tulleet tarjoamaan\npalvelustamme teidän ylhäisyydellenne. Me olemme sotilaita ja tahdomme\ntaistella. — Jos se on toivonne, niin tulee sekin täyttymään, — vastasi\nruhtinas arvokkaasti. — Teidän ei tarvitse odottaa kauan, vaikka\nlähdemmekin ensin toista vihollista vastaan, sillä meidän täytyy\nkostaa Vilnon tuhka ja rauniot. Jollei tänään, niin huomenna lähdemme\nliikkeelle, ja silloin saa vihollinen maksaa moninkertaisesti... En\ntahdo pidättää teitä kauempaa, hyvät herrat, sillä teidän pitää nyt\nlevätä, ja sitäpaitsi on minulla paljon työtä. Pyydän teitä tänä iltana\nluokseni huvittelemaan ennen lähtöä. Kiejdanyyn on saapunut paljon\nnaisia sotaa pakoon. Herra eversti, kestitkää vieraitani kuin omassa\ntalossanne ja muistakaa, mikä on minun, se on myös teidän!... Herra\nHarasimowicz, sanokaa tuonne saliin kokoontuneille, etten voi ottaa\nvastaan nyt, en jouda, mutta illalla he saavat tietää mitä haluavat...\nVoikaa hyvin, hyvät herrat, ja olkaa Radziwillin ystäviä; hän\ntarvitsee nyt sellaisia kuin te. Sen sanottuaan tuo mahtava ja ylpeä\nruhtinas ojensi kätensä vuoron perään kullekin kuin vertaiselleen.\nHyväntahtoinen ja lempeä hymy valaisi hänen jylhiä kasvojaan, ja se\nluoksepääsemättömyys, joka tavallisesti ympäröi häntä synkeänä pilvenä,\nkatosi kokonaan.\n\n— Kas siinä on sotilas ja sotapäällikkö! — innostui Stanislaw\nSkrzetuski, kun he audienssisalissa tunkeutuivat väkijoukon läpi.\n\n— Minä voisin mennä vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Zagloba. —\nHuomasitteko, että hän tiesi ulkoa kaikki minun urotyöni?... Kun se\nleijona alkaa karjua ja minä yhdyn peliin, niin saatte nähdä, että\nruotsalaisten korvia kuumoittaa. Hänen vertaistaan ei ole nyt koko\nvaltakunnassa. Hän ei ole mikään kastellaani, joka senaattorin paikalle\nistuttuaan heti nostaa nenänsä pystyyn ja alkaa sanoa aatelisia\nnuoremmiksi veljikseen jo ennenkuin roimahousut ovat alkaneet kiiltää\nvirkatuolin hyväilystä... Michal, sinun kävi hyvin!... Näkyypä olevan\nniin, että ken itseään Radziwilliin hankaa, saa heti kuluneen nuttunsa\nkullatuksi. Täällä saa helpommin maita ja muonaa kuin meillä edes\nromua ja kuonaa. Siinä on miesten mies! Onni sinua potkaisi, Michal!\nHämilläsi olit kuin morsian vihkimisen jälkeen.\n\n— Minä jouduin todellakin hämille, — myönsi Michal, — mutta mitä\nsanot maista ja muonasta, ei ole totta. Olen useasti kuullut\nvanhojen sotilaitten valittavan ruhtinaan saituutta. Ja nyt alkaa\narmonosoituksia kuitenkin satamalla sataa.\n\n— Jos ken vielä uskaltaa haukkua ruhtinasta saidaksi, niin lyö sille\nhaukkujalle tuo asiakirja vasten naamaa. Parempaa todistusta et voi\nkeksiä.\n\n— Yksi seikka on selvä, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Ruhtinaalla on\nsuunnitelmia, joitten toteuttamiseen hän tarvitsee apua.\n\nHe olivat tulleet linnanpihalle, jolle ilmestyi uusia\nratsuväenosastoja, aatelisjoukkoja ja vaunuja tuoden ympäristön\nylimyksiä vaimoineen ja lapsineen. Michal Wolodyjowski vei toverinsa\nportin luo, jotta he paremmin näkisivät tulijat.\n\n— Kuka tietää, Michal, ehkä on tänään sinun onnesi päivä, — sanoi herra\nZagloba. — Ehkä on sinun tuleva puolisosi noitten vaunuissa ajavain\naatelistyttärien joukossa. Katsohan, noissa avonaisissa vaunuissa\nlähestyy meitä valkoinen olento...\n\n— Ei ole se mikään vihille kelpaava neitonen, mutta vihkimisen\ntoimittajaksi kyllä omansa, — vastasi tarkkasilmäinen Wolodyjowski.\n— Se on piispa Parczewski ja hänen vieressään pater Bialozor, Vilnon\narkkidiakoni.\n\n— Tulevatko hekin tervehtimään kalvinilaista ruhtinasta?\n\n— Minkä sille mahdat, kun asiat niin vaativat.\n\n— Hei vaan! Kylläpäs täällä on hilua ja melua, — huudahti herra Zagloba\niloisesti. — Olen maalla ruostunut kuin vanha lukko... Muistelenpa\nnyt menneitä aikoja. Hölmö olen, jollen tänä iltana iske johonkin\naatelisneitoseen!\n\nJonkin matkan päässä piispan vaunuista näkyi joukko ratsastavia\nsotilaita.\n\n— Ne ovat Ganchoffin rakuunoita, tunnen kyllä, — selitti Wolodyjowski.\n— Mutta keskellä niitä näkyvät vaunut!...\n\nRummut alkoivat päristä.\n\n— Oho! Se kuuluu olevankin tärkeä henkilö! — huudahti Zagloba.\n\nRuhtinas Janusz Radziwillin vaakunoilla koristetuissa vaunuissa,\njoitten edessä oli neljä valkoista oritta, istui kaksi komeata,\nulkomaalaisesti puettua herraa. Heillä oli leveälieriset hatut päässä,\nja hattujen alta valuivat vaaleat irtotukan suortuvat aina hartioille\nsaakka osaksi peittäen korkeat pitsikaulukset. Toinen heistä oli lyhyt,\nmutta rotevarakenteinen; hänellä oli kiilamainen parta ja pystyt\nviikset. Toinen, nuorempi, oli kokonaan mustissa ja ulkomuodoltaan\nvähemmän sotilaallinen, mutta mahtoi olla arvoltaan korkeampi, koska\nhänellä oli kaulassa kultaiset vitjat ja vitjoissa kallisarvoinen\nritarikunnan merkki. Molemmat lienevät olleen ulkomaalaisia, koska he\nniin uteliaasti katselivat linnaa, ihmisiä ja pukuja.\n\n— Mitä paholaisia nuo ovat? — kysyi Zagloba.\n\n— En tunne enkä ole koskaan nähnyt! — vastasi Wolodyjowski.\n\nVaunut ajoivat pihalle ja tehtyään puoliympyrän pysähtyivät linnan\npäärakennuksen eteen. Rakuunat olivat pysähtyneet portin luo.\n\nWolodyjowski tunsi heidän upseerinsa.\n\n— Tokarzewicz! — huusi hän. — Hyvää päivää!\n\n— Päivää, herra eversti!\n\n— Mitä miehiä te tänne toitte?\n\n— Ruotsalaisia ovat.\n\n— Ruotsalaisia?\n\n— Niin. Ja suuria herroja. Se lihava on kreivi Lewenhaupt ja laihempi\non Pentti Skytte, paroni von Duderhoff.\n\n— Duderhoff? — huusi Zagloba.\n\n— Mitä ne täällä tekevät?! — kysyi herra Wolodyjowski.\n\n— Jumala ties! — vastasi upseeri. — Olemme tuoneet heidät Birźestä\ntänne. Ehkä he ovat saapuneet neuvottelemaan ruhtinaamme kanssa, sillä\nBirźessä kerrottiin ruhtinaan kokoavan suurta sotajoukkoa ja hyökkäävän\nensin Liivinmaahan.\n\n— Niitä lurjuksia! Jänistävät! — huusi Zagloba. — Ensin valtasivat\nSuur-Puolan ja ajoivat kuninkaan pois pääkaupungistaan, mutta nyt ovat\njo valmiit ryömimään Radziwillin edessä ja rukoilemaan, ettei tämä\nhyökkäisi Liivinmaahan. Mutta vartokaa vain, te Duderhoffit, kyllä\nteille tulee vielä niin tulinen lähtö, että housunne saattavat pudota.\nKohta me teitä kopistelemme! Eläköön Radziwill!\n\n— Eläköön! — kannatti portin luona seisova aateli.\n\n— Defensor patriae! Isänmaan puolustaja! Ruotsalaisia vastaan!\nRuotsalaisia vastaan!\n\nRitariemme ympäri muodostui piiri, johon liittyi yhä useampia\naatelisia. Kun Zagloba huomasi sen, kapusi hän portinpylväälle ja alkoi\nhuutaa:\n\n— Hyvät herrat, kuulkaa! Ken minua ei tunne, sille sanon, että olen se\nsama Zagloba, joka Zbarazin luona kaatoi Burlajn, kasakkain suurimman\nhetmanin Chmielnickin jälkeen, ja tällä vanhalla kädellä minä sen tein.\nMutta se, joka ei Zaglobasta ole kuullut puhuttavan, se on varmasti\nensimmäisen kasakkasodan aikana perannut herneitä kotona, ruokkinut\nkananpoikia tai paimentanut vasikoita, mitä en suinkaan voi sanoa\nteidän kaltaisistanne ritareista.\n\n— Se on suuri soturi! — kuului ääniä. — Koko valtakunnassa ei ole sen\nsuurempaa!... Kuulkaa, mitä hän puhuu!\n\n— Niin, kuulkaa, hyvät herrat! Vanhojen luitteni olisi jo tehnyt mieli\nlevätä, ja olisihan minun jo ollutkin aika loikoa uunin pankolla, syödä\npöhöpiimää kerman kera, käyskennellä puutarhassa omenoita kokoillen,\nkädet puuskassa katsella elonleikkaajien työtä tai nipistellä\ntyttösten poskipäitä. Varmaan olisi vihollinenkin oman etunsa tähden\njättänyt minut rauhaan, koska sekä ruotsalaiset että kasakat tietävät,\nminkälaista jälkeä käteni tekee...\n\n— Mitä tuo kana tuolla ylhäällä kaakottaa — kysyi samassa ääni joukosta.\n\n— Älä häiritse! Pidä suusi kiinni! — huusivat toiset.\n\nMutta Zagloba oli kuullut kysymyksen.\n\n— Hyvät herrat, suokaa anteeksi tuolle kukonpojalle, — huusi hän, —\nkoska hän ei vielä tiedä, missä on häntä, missä pää.\n\nAateliset räjähtivät riemuisaan nauruun, mutta niskoittelija painautui\nkiireimmän kautta väkijoukkoon yleisenä pilkanesineenä.\n\n— Mutta asiaan! — lausui Zagloba. — Kuten sanottu, olisihan minun ollut\njo aika saada levätä, mutta koska isänmaa kärsii, koska vihollinen\ntallaa maatamme, olen minä täällä lähteäkseni yhdessä teidän kanssanne\nvihollista vastaan sen maaemon nimessä, joka on meidät kaikki\nkasvattanut. Se, joka nyt ei puolusta häntä, joka ei hänelle uhria tuo,\nse ei ole hänen oma poikansa, vaan poikapuolensa, eikä ansaitse hänen\nrakkauttaan. Minä, vanha mies, lähden taistelemaan, ja jos kaadun,\nniin tulen viimeisessä hengenvedossa huutamaan: Surma ruotsalaisille!\nVannokaamme, ettemme hellitä kättä miekankahvasta, ennenkuin vihollinen\non ajettu maasta pois!...\n\n— Siihen olemme vannomattakin valmiit! — huusivat useat. — Me lähdemme\nminne ruhtinaamme meidät vie!\n\n— Hyvät herrat!... Veljet! Te näitte nuo kahdet roimahousut, jotka\nkullatuissa vaunuissa ajoivat tänne. He tietävät, ettei Radziwillien\nkanssa sovi leikitellä, ja tulevat rukoilemaan häntä jättämään\nruotsalaiset rauhaan. Mutta ruhtinas, jonka luona äsken juuri kävin,\non koko Liettuan nimessä vakuuttanut, että neuvottelut ja pergamentit\neivät tule enää kysymykseen, vaan sota, sota!\n\n— Sota! Sota! — toistivat kuulijat kaikuna.\n\n— Mutta koska sotapäällikkökin, — jatkoi Zagloba, — on sitä varmempi ja\nrohkeampi, mitä lujemmin hän sotilaihinsa luottaa, niin näyttäkäämme,\nhyvät herrat, mitä miehiä olemme. Menkäämme tuonne linnanikkunain alle\nhuutamaan: Surma ruotsalaisille! Tulkaa mukanani!\n\nZagloba hyppäsi alas pylväältä ja marssi linnan pihan yli sorisevan\nväkijoukon seuraamana. Kun he olivat tulleet aivan ikkunan alle,\npuhkesi kaikkien suusta:\n\n— Surma ruotsalaisille! Surma ruotsalaisille!\n\nKohta syöksyi Wendenin vojevoda Korf hämmästyneenä eteisestä ja\nhänen jäljessään ruhtinaallisen ratsuväenrykmentin eversti Ganchoff.\nMolemmat koettivat hillitä aatelisia ja kehoittivat innokkaasti heitä\nhajaantumaan.\n\n— Hyvä Jumala! — huusi herra Korf, — tuolla ylhäällä ikkunaruudut\nhelisevät. Te ette tiedä kuinka sopimattomaan aikaan huutonne\nkajahtivat. Mitenkä voitte osoittaa läheteille pahansuopuutta ja\nsotilaille kurittomuutta? Kuka sen pani alulle?\n\n— Minä! — vastasi Zagloba. — Tervehtikää ruhtinasta meidän kaikkien\npuolestamme ja sanokaa, että hän pysyisi lujana, sillä me olemme\nvalmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraan saakka.\n\n— Kiitän teitä hetmanin nimessä, kiitän teitä, mutta hajaantukaa!\nJärkevyyttä, hyvät herrat, järkevyyttä, muuten suistatte isänmaanne\nperikatoon. Se, joka tänään osoittaa mieltään lähettejä vastaan, tekee\nisänmaalle karhunpalveluksen.\n\n— Viis me läheteistä, me tahdomme tapella emmekä neuvotella!\n\n— Teidän sotainen innostuksenne ilahduttaa minua. Hyvin pian tulee\nhetki, jolloin saatte sitä purkaa. Lähtekää nyt lepäämään ennen lähtöä.\nEikö ryyppy viinaa olisi nyt paikallaan? Huonoa on tapella kuivin suin.\n\n— Totinen tosi! — huusi herra Zagloba ensimmäisenä.\n\n— Totinen tosi! Nyt, kun ruhtinas tietää meidän mielemme, ei meillä ole\ntäällä mitään tekemistä.\n\nJoukko alkoi hajaantua lähtien suurimmaksi osaksi kylkirakennukseen,\njossa pitkät, katetut pöydät jo odottivat. Herra Zagloba asteli\nensimmäisenä.\n\nHerrat Korf ja Ganchoff palasivat ruhtinaan luo, joka neuvotteli\nruotsalaisten lähettien ja useiden puolalaisten ylimysten kansa.\n\n— Kuka siellä oli pannut tuon hälinän alulle? — kysyi ruhtinas, jonka\nleijonankasvoilta viha ei vielä ollut sammunut.\n\n— Se oli tuo äskettäin saapunut aatelismies... se kuuluisa Zagloba, —\nvastasi Wendenin vojevoda.\n\n— Urhea soturi, — virkkoi ruhtinas, — mutta kovinpa pian hän alkaa\nasioihin sekaantua.\n\nSen sanottuaan hän viittasi eversti Ganchoffille ja kuiskasi jotakin\ntämän korvaan.\n\nMutta sillävälin astui herra Zagloba tyytyväisenä kylkirakennusta\nkohti, ja hänen jäljessään herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski, joille\nhän sanoi:\n\n— Kas niin, ystäväni, tuskin olin näyttäytynyt, kun aatelissa heräsi\nisänmaanrakkaus. Nyt on ruhtinaan helpompi lähettää nuo lähetit\nmatkoihinsa, sillä hänen tarvitsee vain vedota meidän mielipiteeseemme.\nLuulenpa, ettei tämä jää palkitsematta, vaikka en tehnytkään sitä\npalkinnon toivossa. No, mitä sinä, hyvä Michal, noita portista ajavia\nvaunuja noin töllistelet, ikäänkuin silmäsi olisivat kivettyneet?\n\n— Se on hän, — vastasi Michal Wolodyjowski viiksiään sivellen. — Kautta\nJumalani, se on hän!\n\n— Kuka hän?\n\n— Neiti Billewicz.\n\n— Sekö, joka sinulle rukkaset lahjoitti?...\n\n— Se... Oh, hyvät herrat, minä ihan sorrun surusta!\n\n— No, katsotaanpa, onko se hän! — sanoi Zagloba.\n\nSillävälin olivat vaunut lähestyneet. Niissä istui komea aatelismies,\njonka viikset olivat hieman harmaantuneet, ja hänen vieressään\nAleksandra-neiti kauniina kuin ainakin, rauhallisena ja vakavana.\n\nMichal-herra katsoi häneen surullisesti ja kumarsi syvään, mutta neiti\nei huomannut häntä tungoksessa. Zagloba katseli neidin hienoja ja\njaloja piirteitä sanoen:\n\n— Siinä on sitten julman suloinen tyttö, hyvä mies, mutta liian hieno\nhän on sotamiehelle. Minä tunnustan, että hän on silmän ilo, mutta\nsittenkin minä pidän enemmän sellaisesta, josta et voi suin päin sanoa,\nonko se tykki vai nainen.\n\n— Voitteko sanoa, kuka tuo on, joka ajoi juuri portaitten eteen? —\nkysyi herra Wolodyjowski vieressään seisovalta aateliselta.\n\n— Kyllä, — vastasi tämä. — Se on herra Tomasz Billewicz, kuninkaallinen\nmiekankantaja [ylhäinen arvonimi muinaisessa Puolassa] Rosienysta.\nKaikki täällä tuntevat hänet, sillä hän on Radziwillin vanha ystävä ja\npalvelija.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nSinä päivänä ruhtinas ei näyttäytynyt aatelisille ennen kuin illalla.\nHän söi päivällistä yhdessä lähettien ja niitten ylimysten kanssa,\njotka olivat ottaneet osaa äskeiseen neuvotteluun. Everstit saivat\nkäskyn pitää Radziwillin hovin rykmentit, etenkin ulkomaalaisten\njohtamat jalkaväenosastot, valmiina kaiken varalta. Ilmassa tuntui\nruudin hajua. Odotettiin sotaretkelle lähdön tapahtuvan viimeistään\nseuraavana aamuna, mihin kaikki merkit viittasivat. Ruhtinaan\nmonilukuinen palvelijajoukko lastasi kuormiin aseita, arvoesineitä ja\nrahakirstuja.\n\nHarasimowicz kertoi, että kuormat lähetetään Tykociniin Podlahiassa,\nkoska olisi varomatonta säilyttää ruhtinaan hallussa olevia varoja\nKiejdanyn linnoittamattomassa palatsissa. Myöskin muonakuormasto\nvarustettiin valmiiksi, ja sen oli määrä seurata sotajoukkoa.\n\nLevisi huhu, että sotahetmani Gosiewski oli vangittu siksi, ettei hän\nsuostunut yhdistämään joukkojaan Radziwillin joukkoihin, minkä kautta\nkoko sotaretki olisi tullut vaaranalaiseksi. Lähtövalmistukset, kuten\ntykkien jyrinä, kun niitä vedettiin ulos linnan asekartanosta, ja tuo\nennen sotaretkelle lähtöä niin tavallinen sekamelska, saivat kuitenkin\nherra Gosiewskin ja maltalaisritari Judyckin vangitsemisen unohduksiin.\n\nAateliset, jotka söivät päivällistä kylkirakennuksen isoissa saleissa,\neivät puhuneet mistään muusta kuin sodasta, Vilnon palosta, Varsovan\nuutisista ja ruotsalaisista, joille kaikki olivat katkeroituneita\nkavalan hyökkäyksen tähden naapurin kimppuun vastoin rauhansopimusta.\nSanomat heidän nopeasta edistymisestään, Ujscien antautumisesta,\nSuur-Puolan valtauksesta, Masovian ja Varsovan välttämättömästä\nantautumisesta eivät herättäneet pelkoa, vaan päinvastoin kohottivat\nsotaista innostusta, Ruotsalaisten menestymisen syytä pidettiin näet\npäivänselvänä: he eivät olleet vielä kertaakaan kohdanneet kunnollista\narmeijaa eikä todellista ylipäällikköä. Radziwill oli ensimmäinen\nammattisoturi, jonka kanssa he tulisivat voimiaan mittelemään, ja\naateliset tunsivat häntä kohtaan horjumatonta luottamusta. Sitäpaitsi\neverstit vakuuttivat, että he tulisivat lyömään ruotsalaiset avoimessa\ntaistelussa.\n\n— Kyllä se niin on! — selitti herra Michal Stankiewicz, vanha ja\nkokenut sotilas. — Minä muistan hyvin entiset sodat ja tiedän, että\nruotsalaiset ovat aina puolustautuneet linnoituksissa tai vallien\ntakana eivätkä koskaan uskaltaneet avoimeen taisteluun, ja jos he\novatkin sen tehneet, niin he ovat saaneet aika opetuksen. Voitto ei\nole antanut Suur-Puolaa heidän haltuunsa, vaan petos ja nostoväen\nkelvottomuus.\n\n— Juuri niin! — kannatti herra Zagloba. — He ovat heikkorakenteista\nkansaa, sillä heidän maansa on kovin hedelmätöntä, mistä johtuu,\nettä leipää ei ole. Sentähden he jauhavat puitten käpyjä jauhoiksi\nja leipovat siitä pihkalle haisevia hiilikoita. Toiset kuljeskelevat\nrantoja pitkin ja syövät mitä laineet sattuvat tuomaan rantaan.\nNälkäistä roskaväkeä he ovat, ja sentähden maailmassa ei olekaan\ntoista kansaa, joka olisi heitä ahnaampi toisen omaisuuteen nähden.\nTataareillakin on edes hevosenlihaa tarpeeksi, mutta ruotsalaiset eivät\nnäe lihaa joskus vuosikauteen ja kuolisivat varmasti nälkään, jollei\nmeri soisi heille antimiaan. Entä milloinka te, herra Stankiewicz,\nolette tehnyt tuttavuutta ruotsalaisten kanssa?\n\n— Nykyisen hetmanin isän, Krzysztof-ruhtinaan aikana.\n\n— Minä herra Koniecpolskin, nykyisen lipunkantajan isän aikana. Kyllä\nme annoimme Kustaa Aadolfille Preussissa oikein miehen kädestä ja\notimme vahvasti vankeja. Siellä minä tulin tuntemaan heidät ja kaikki\nheidän metkunsa. Meidän miehemme tekivät heistä pientä pilaa. Kuten\nherrat kaiketi tietävät, niin ruotsalaiset, jotka alinomaa kahlata\nlotistavat vedessä ja hankkivat ravintonsa merestä, ovat uimareina\nkerrassaan exquisitissimi [erinomaisia]. Me käskimme heitä näyttämään\ntaitoaan, ja mitä arvelette: kun heitit lurjuksen avantoon, niin se\ntoisesta sukelsi esiin — elävä silli kuonossa.\n\n— Hyväinen aika, mitä te sanotte?!\n\n— Luhistukoon ruumiini tähän paikkaan, jollen nähnyt omin silmin\nsellaista ainakin sata kertaa, Muistanpa senkin, kuinka he kiskoivat\nnahkoihinsa preussilaista limppua niin navakasti, etteivät sitten\nraskineet kotiinsa lähteä. Herra Stankiewicz sanoo aivan oikein, ettei\nheistä ole sotilaiksi. Heidän jalkaväkensä vielä menee mukiin, mutta\nratsuväki — Herra varjelkoon! Heillä ei ole hevosia isänmaassaan,\neivätkä he voi siis nuorena totutella ratsastamaan.\n\nPäivällisen jälkeen ruhtinas kutsui everstit vuoron perään luokseen. He\nihmettelivät jonkinverran sitä, että ruhtinas kutsui yhden kerrallaan,\nmutta mieluista oli se ihmettely, kun he palasivat kukin jokin lahja\nkädessä. Ruhtinas puolestaan vaati vain uskollisuutta ja luottamusta.\nHetmani kyseli myöskin innokkaasti, oliko herra Kmicic saapunut, ja\nkäski heti ilmoittamaan, kun hän tulee.\n\nKmicic saapuikin, mutta vasta myöhään illalla, kun vieraat jo alkoivat\nkokoontua kirkkaasti valaistuihin saleihin. Asekartanossa hän tapasi\nherra Wolodyjowskin ja tutustui tämän seuralaisiin.\n\n— Julman hauskaa, että tapasin teidät ja teidän kuuluisat kumppaninne!\n— huudahti hän ravistaen pienen ritarin kättä. — On kuin veljen olisin\ntavannut! Te voitte luottaa sanoihini, sillä minä en osaa teeskennellä.\nTosin kyllä te pitelitte minua silloin aika pahasti, mutta sitten\nnostitte minut jaloilleni, ja sitä en eläessäni unohda. Kaikkien\nkuullen sanon tässä suoraan, että ellei teitä olisi ollut, niin\nristikon takana nyt istuisin. Jumala suokoon, että maailmassa olisi\nenemmän sellaisia miehiä kuin te. Joka on toista mieltä, se on lurjus,\nja vieköön minut itse paholainen, jollen siltä lyö korvia päästä.\n\n— Rauhoittukaa!\n\n— Menisin vaikka tuleen teidän tähtenne! Ken ei usko, astukoon esiin!\n\nKmicic katsoi haastavasti upseereihin, mutta kukaan ei väittänyt\nvastaan, sillä kaikki rakastivat ja kunnioittivat Michal Wolodyjowskia.\nZagloba vain virkkoi:\n\n— Tulinen mies! Minusta tuntuu, että tulen pitämään teistä. Mutta\nsanokaahan, minkä arvoinen tuo Wolodyjowski oikein on.\n\n— Enemmän kuin kaikki te yhteensä! — huusi Kmicic hillittömästi.\nSilmäiltyään ritareita hän lisäsi: — Suokaa anteeksi, minä en tahdo\nloukata ketään, sillä pidän teitä kelpo kansalaisina ja suurina\nsotureina... Älkää suuttuko, sillä lemmessä tahtoisin voittaa teidän\nystävyytenne.\n\n— Mitäpä tuosta, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Sydämen kyllyydestä suu\npuhuu.\n\n— Syleilkäämme! — huudahti herra Zagloba.\n\n— Sanottu ja tehty!\n\nHe syleilivät toisiaan.\n\n— Nyt pitäisi saada ryypyt päälle!... — sanoi Kmicic.\n\n— Siihen ei minua tarvitse kahta kertaa kehoittaa! — vastasi Zagloba\nkuin kaiku.\n\n— Pujahtakaamme aikaisemmin pois ruhtinaan pidoista tänne. Kyllä minä\npidän huolta, että saamme juotavaa.\n\nMichal-herra alkoi innokkaasti nyhtää viiksiään.\n\n»Luulenpa, ettet niinkään hevillä sieltä pois pujahda, jahka näet kuka\nsiellä on...» — ajatteli hän itsekseen silmäillen Kmiciciä.\n\nJa hän oli jo avaamaisillaan suunsa ilmoittaakseen Kmicicille Oleńkan\ntulosta, mutta pidättäytyi siitä samassa ja kysyi:\n\n— Missä lippukuntanne on?\n\n— Täällä. Lähtökunnossa. Harasimowicz toi minulle ruhtinaan käskyn,\nettä puolenyön aikaan pitäisi noustaman hevosille. En ymmärrä, mitä se\nmerkitsee. Jotkut muutkin upseerit ovat saaneet samanlaisen käskyn.\nKoko ulkomaalainen jalkaväki myöskin.\n\n— Ehkä osa joukoista lähtee yöllä, osa huomenna, — arveli Jan\nSkrzetuski.\n\n— Joka tapauksessa juomme vähäisen. Lähteköön lippukuntani edellä...\nKyllä minä sen pian saavutan.\n\nSamassa Harasimowicz astui sisään.\n\n— Arvoisa herra Andrzej Kmicic! — huusi hän kumarrellen ovessa.\n\n— Tässä olen! Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.\n\n— Ruhtinaan luo! Ruhtinaan luo!\n\n— Kohta, kunhan ensin pukeudun. Poika, pukuni!\n\nPalvelijapoika lennätti puvun, ja tuossa tuokiossa Kmicic lähti\nruhtinaan luo puettuna koreasti kuin häihin. Hänen yllään oli\nhopeisilla tähdillä kirjailtu lyhyt kauhtana, ja sen päällä\npuolalainen kontusz-nuttu, jonka kaulus oli leuan alta suljettu\nsuurella safiirisoljella. Kupeella riippui niinikään safiireilla\nkoristettu miekka, ja vyön alle oli hän pistänyt ratsumestaribuzdyganin\n[päärynänmuotoinen sotanuija, jonka pää on varustettu nauloilla. Suom.\nhuom.] arvomerkkinsä. Puku sopi erinomaisesti nuorelle ritarille, ja\nkauniimpaa miestä olisi ollut vaikea löytää koko Kiejdanyn lukuisista\njoukoista.\n\nMichal Wolodyjowski huoahti, katsoi hänen poistumistaan ja sanoi herra\nZagloballe:\n\n— Tuollaisen kanssa kukaan ei voi kilpailla naisten suosiosta!\n\n— Viskaa vain kolmekymmentä vuotta hartioiltani! — vastasi Zagloba.\n\nRuhtinas oli jo puettu juhlapukuunsa, kun Kmicic saapui.\nPuvustonhoitaja poistui huoneesta kahden neekerin seurassa, ja he\nolivat kahden.\n\n— Hyvä oli, että jouduit, — sanoi ruhtinas.\n\n— Olen teidän ylhäisyytenne käytettävissä.\n\n— Entä lippukunta?\n\n— Odottaa käskyänne.\n\n— Ovatko luotettavaa väkeä?\n\n— Menevät vaikka tuleen, vaikka pätsiin!\n\n— Hyvä on! Minä tarvitsen juuri sellaisia miehiä kuin sinä, jotka ovat\nvalmiit kaikkeen... Vakuutan vieläkin, että luotan sinuun enemmän kuin\nkehenkään muuhun.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, minun ansioni eivät ole vanhojen sotilaitten\nansioitten vertaisia, mutta jos vihollista vastaan on rynnättävä, niin\nsilloin minä, totta totisesti, en piileksi muitten selän takana.\n\n— Minä en kiellä vanhojen sotilaitten ansioita, — sanoi ruhtinas, —\nvaikka... vaikka joskus voivat olosuhteet muuttua niin vaikeiksi, että\nkaikkein luotettavimmatkin horjuvat.\n\n— Surma sille, joka vaaran hetkenä luopuu teidän ylhäisyydestänne.\n\nRuhtinas katsoi tutkivasti Kmiciciä kasvoihin.\n\n— Entä sinä... etkö luovu minusta?... Nuori ritari tulistui.\n\n— Teidän ylhäisyytenne!...\n\n— Mitä aiot sanoa?\n\n— Olen tunnustanut teidän ylhäisyydellenne kaikki syntini, ja niin\npaljon niitä oli, että ainoastaan teidän ylhäisyytenne isällinen sydän\nsaattoi antaa ne minulle anteeksi... Mutta kaikkien näitten syntien\njoukossa ei ole yhtä: kiittämättömyyttä.\n\n— Eikä valapattoa?... Sinä olet tunnustanut syntisi minulle kuin\nisällesi, enkä minä ainoastaan suonut sinulle anteeksi, vaan aloin\nrakastaa sinua kuin omaa poikaani... jota Jumala ei ole minulle suonut.\nPysy ystävänäni!\n\nRuhtinas ojensi kätensä, johon nuori ritari epäröimättä kävi kiinni ja\nsuuteli.\n\nMolemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin ruhtinas virkkoi katsoen\nsyvälle Kmicicin silmiin:\n\n— Neiti Billewicz on täällä!\n\nKmicic kalpeni ja alkoi sopertaa jotakin.\n\n— Minä lähetin vartavasten noutamaan häntä, jotta tuo väärinkäsitys\nteidän väliltänne selviäisi. Kohta saat nähdä hänet; hänen suruaikansa\nisoisänsä jälkeen on nyt kulunut umpeen. Tänään puhuin asiasta jo\nmiekankantaja Billewiczille, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka kovasti\npaljon minulla on työtä.\n\nKmicic tarttui päähänsä.\n\n— Millä minä voin maksaa tämän teidän ylhäisyydellenne? Millä voin\nmaksaa?...\n\n— Sanoin miekankantajalle vakaan toivomukseni, että te menisitte\nnaimisiin mahdollisimman pian, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan.\nHän lupasi valmistaa tyttöä siihen. Aika on käsillä. Sinusta riippuu\nnyt kaikki, ja minä olen onnellinen, jos saat minun käsistäni tämän\npalkinnon samoin kuin vielä paljon muita, sillä sinun tulee kohota\nkorkealle... Olethan tehnyt paljon syntiä, mutta sotatanterella olet\nmyöskin niittänyt kunniaa... ja kaikki nuoret ovat valmiita seuraamaan\nsinua. Sinun kaltaisellesi miehelle eivät sovi mitkään pikku virat...\nOlet Kiszek-sukua niinkuin minäkin... Sinun tulee vain vakautua, ja\nsiihen on avioliitto paras keino. Ota tuo tyttö, koska hän on mielesi\nmukainen, ja muista, kuka hänet sinulle antoi.\n\n— Teidän ylhäisyytenne... minä en löydä sanoja!... Minun elämäni\nkuuluu teille!... Mitä minun pitää tehdä, jotta voisin osoittaa\nkiitollisuuttani?... Käskekää, teidän ylhäisyytenne!\n\n— Palkitse hyvä hyvällä... Luota minuun ja usko, että mitä minä\nteenkin, kaikki on yleisen hyvän tähden. Älä luovu minusta, vaikka\nnäkisit petoksen ja muitten luopuvan ja ilkeyden kohottavan päätään...\nja vaikka minut itseni...\n\nTässä ruhtinas yht'äkkiä vaikeni.\n\n— Vannon, — lausui Kmicic innokkaasti, — ja annan ritarin kunniasanan,\nettä viimeiseen hengenvetoon saakka pysyn teidän ylhäisyytenne,\npäällikköni, isäni ja hyväntekijäni luona.\n\nSen sanottuaan Kmicic katsoi tulisilla silmillään ruhtinaaseen,\nmutta hämmästyi samassa sitä muutosta, mikä oli tapahtunut ruhtinaan\nkasvoissa. Ne olivat nimittäin aivan punaiset, verisuonet pullollaan,\nhikihelmet kihoilivat korkealla otsalla ja silmissä oli kuumeinen\nkiilto.\n\n— Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa? — kysyi ritari rauhattomana.\n\n— Ei mikään... ei mikään...\n\nRadziwill nousi, astui nopeasti rukoustuolin luo ja otti\nristiinnaulitun kuvan.\n\n— Vanno tämän ristin kautta, että pysyt minulle uskollisena kuolemaan\nsaakka! — sanoi ruhtinas raskaasti hengittäen.\n\nValmiudestaan huolimatta Kmicic katseli häneen hämmästyneenä.\n\n— Vanno! — toisti hetmani. — Vanno Kristuksen kärsimysten kautta!\n\n— Vannon Kristuksen kärsimysten kautta!... — vastasi Kmicic laskien\nsormensa ristiinnaulitun kuvalle.\n\n— Amen! — lausui ruhtinas juhlallisesti. Korkean huoneen kaiku toisti\njossakin holvin korkeudessa sanan »Amen!» ja sitten seurasi hiljaisuus.\nKuului vain Radziwillin mahtavan rinnan raskas hengitys. Kmicic ei\nkääntänyt hetmanista hämmästynyttä katsettaan.\n\n— Nyt sinä olet minun... — virkkoi ruhtinas vihdoin.\n\n— Olen aina kuulunut teidän ylhäisyydellenne, — riensi nuori ritari\nvastaamaan, — mutta ehkä saan nyt kuulla, mitä on oikein tekeillä?\nMiksi teidän ylhäisyytenne epäili minua? Uhkaako vaara teidän\nylhäisyyttänne, vai onko petos paljastettu?\n\n— Koettelemuksen hetket lähestyvät... — vastasi ruhtinas synkästi,\n— ja mitä minun vihollisiini tulee, kuten herra Gosiewskiin, herra\nJudyckiin ja Vitebskin vojevodaan, niin he syöksisivät minut mielellään\nperikatoon. Niin se on! Minun sukuni vihollisten lukumäärä kasvaa,\npetoksia paljastuu ja isänmaata uhkaa vaara. Sentähden sanon:\nkoettelemuksen hetket lähestyvät...\n\nKmicic vaikeni. Ruhtinaan viimeiset sanat eivät olleet luoneet valoa\nasiaan, ja turhaan hän kysyi itseltään, mikä saattoi tällä hetkellä\nuhata tuota mahtavaa Radziwillia? Olihan hän nyt voimakkaampi\nkuin milloinkaan ennen. Gosiewski ja Judycki olivat tosin hänelle\nvihamielisiä, mutta he olivat hänen hallussaan, ja mitä tuli Vitebskin\nvojevodaan, niin hän oli kunniallinen mies ja kunnon kansalainen, joka\nei missään tapauksessa olisi ryhtynyt mihinkään juonitteluihin näin\nennen sotaretkeä maan vihollisia vastaan.\n\n— Jumala ties, mitä tämä kaikki merkitsee! — huudahti Kmicic, joka\nyleensä ei voinut pidättää ajatuksiaan tulemasta ilmi.\n\n— Tänään käsität vielä kaikki, — vastasi ruhtinas rauhallisesti. —\nMutta lähtekäämme nyt saliin.\n\nHe kulkivat useitten huoneitten lävitse. Jo kuului suuresta salista\norkesterin soittoa, jota johti Boguslaw-ruhtinaan tilaisuutta varten\nlähettämä ranskalainen. Soitettiin menuettia, joka oli siihen aikaan\nmuodissa Ranskan hovissa. Lempeät sävelet sulivat puheensorinaan.\nRuhtinas Radziwill pysähtyi ja kuunteli.\n\n— Jumala varjelkoon, — sanoi hän, — etteivät kaikki vieraani, jotka nyt\nkattojeni alla juhlivat, huomenna liittyisi vihollisiini.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi Kmicic, — minä toivon, ettei\nvieraittenne joukossa ole ainoatakaan Ruotsin puoluelaista.\n\nRadziwill säpsähti ja pysähtyi.\n\n— Mitä sinä tarkoitat?\n\n— Sitä vain, että siellä on pelkkiä kunnon sotilaita huvittelemassa.\n\n— Käykäämme eteenpäin... Aika on näyttävä ja Jumala tuomitseva, kuka on\nkunnon mies. Käykäämme eteenpäin!\n\nSalin oven edessä seisoi kaksitoista kuvankaunista, loistavasti puettua\nhovipoikaa, jotka hetmanin lähestyessä asettuivat kahteen riviin. —\nOnko hänen ylhäisyytensä ruhtinatar jo mennyt saliin? — kysyi ruhtinas.\n\n— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.\n\n— Entä lähetit?\n\n— Myöskin.\n\n— Avatkaa!\n\nOvet avautuivat selko selälleen, ja salista tulvahtava valo valaisi\nhetmanin mahtavan vartalon, kun hän Kmicicin ja hovipoikien seuraamana\nmeni korokkeelle, jolle oli asetettu nojatuoleja ylhäisimpiä vieraita\nvarten.\n\nKohina kävi yli salin, kaikki katseet suuntautuivat ruhtinaaseen, ja\nsadoista rinnoista kajahti:\n\n— Eläköön Radziwill! Eläköön hetmani! Eläköön!\n\nRuhtinas kumarsi ja alkoi tervehtiä korokkeelle kokoontuneita vieraita,\njotka olivat nousseet seisomaan hänen astuessaan saliin. Paitsi\nruhtinatarta itseään, ruotsalaisia lähettejä ja venäläistä lähettiä oli\nsiellä koko joukko puolalaisia ylimyksiä.\n\nKuten kohtelias isäntä ainakin, hetmani ensiksi tervehti lähettejä,\njoitten kanssa hän vaihtoi muutamia ystävällisiä sanoja. Tervehdittyään\nkaikkia hän istuutui korkeaselkäiseen suojakatteella varustettuun\nnojatuoliin ja silmäili sitten yli salin, jossa eläköönhuudot vielä\nkajahtelivat.\n\nKmicic, joka seisoi ruhtinaan istuimen takana, katseli myöskin\nväkijoukkoa. Hänen katseensa siirtyi kasvoista kasvoihin etsien niitä\nrakkaita piirteitä, jotka nyt hänen mielessään kuvastuivat. Hänen\nsydämensä jyskytti.\n\n»Hän on täällä! Hetken kuluttua saan nähdä hänet, puhua hänen\nkanssaan!...» — ajatteli Kmicic etsien katseellaan yhä innokkaammin. —\n»Kas tuolla! Viuhkan laidan yli näkyvät mustat kulmakarvat, valkea otsa\nja vaalea tukka! Se on hän!»\n\nKmicic pidätti hengitystään ikäänkuin peläten, että näky katoaisi,\nmutta samassa viuhka painui alas, kasvot paljastuivat — ei, se ei\nollutkaan Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa. Ja ritarin katse\nlensi edelleen pitkin hentoja vartaloita, viuhkoja, samettia, kukkeita\nkasvoja... Mutta se ei ollut hän, ei ollut hän! Kas tuolla! — Ikkunan\nedessä vilahti jotakin valkeata, ritarin silmissä alkoi hämärtyä — se\noli Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa...\n\nSoittokunta alkoi taas soittaa, väkiryhmät liikkua, naiset niiata\nsirosti, komeat kavaljeerit vilahtaa ohi, mutta Kmicic on kuin sokea,\nkuin mykkä, hän ei huomaa mitään, ei kuule mitään ja tuijottaa vain,\nikäänkuin nyt vasta ensi kerran näkisi tytön. Mutta Oleńka ei olekaan\nsama kuin Wodoktyssa. Tässä suuressa salissa ja tässä ihmispaljoudessa\nhän näyttää pienemmältä, ja hänen kasvonsakin ovat pienemmät,\nlapselliset. Ottaako hänet käsivarrelle ja painaa rintaansa vastaan!\nKyllä hän on sentään sama: samat piirteet, sama suloinen suu, samat\nposkipäitä varjostavat silmäripset ja sama otsa, kirkas ja tyyni... Ja\nmuistot alkavat kiitää Andrzej—herran mielessä kuin parvi salamoita:\ntupa Wodoktyssa, jolloin hän ensikerran näki tytön, hiljaiset suojat,\njoissa he istuivat kahden kesken... Kuinka suloista muistella!... Ja\nrekiretki Mitrunyyn, jolloin hän suuteli häntä!... Mutta sitten alkoi\nmaailma vieroittaa heitä toisistaan ja rikkoa heidän välejään. »Lyököön\nsalama heidät säpäleiksi!» — kohisi Kmicicin sielussa. — »Mikä on\nollutkaan omani ja mitä olen menettänyt! Kuinka lähellä hän olikaan ja\nkuinka kaukana nyt! Tuolla hän nyt istuu kuin vieras eikä tiedä, että\nminä olen täällä...»\n\nJa vihansekainen epätoivo valtasi Andrzej-herran, epätoivo, joka ei\nlöytänyt muuta ilmaisua kuin huulille hukkuvan huokauksen:\n\n— Ah Oleńka! Ah Oleńka!...\n\nUsein oli Andrzej Kmicic ollut suutuksissaan itselleen entisten\ntekojensa tähden, niin suutuksissa, että hänen olisi tehnyt mieli\nkäskeä omaa väkeään antamaan itselleen sata paria raippoja, mutta\nmilloinkaan hän ei kuitenkaan ollut ollut niin vihoissaan itselleen\nkuin nyt nähdessään Oleńkan taas pitkästä aikaa ja kauniimpana ja\nihanampana kuin mitä hän oli kuvitellutkaan. Tällä hetkellä hän olisi\ntahtonut purkaa kiukkunsa itseään vastaan, mutta kun hän oli keskellä\nihmisten paljoutta ja ylhäisessä seurassa, niin hänen täytyi vain\ntyytyä puremaan hammasta ja ajattelemaan itsekseen ikäänkuin omaa\ntuskaansa lisäten:\n\n»Se on oikein sinulle, lurjus, aivan oikein!»\n\nSamassa soittokunta taukosi soittamasta, ja Andrzej kuuli hetmanin\nsanovan hänelle:\n\n— Lähdepäs kanssani!\n\nKmicic havahtui ajatuksistaan.\n\nRuhtinas astui alas korokkeelta ja painui vieraitten joukkoon. Hänen\nkasvoillaan oli lempeä hymy, mikä näytti antavan hänen olemukselleen\nvielä enemmän majesteetin ylevyyttä. Milloin hän pysähtyi jonkun\nkunnianarvoisan matronan, milloin ylimyksen tai upseerin eteen,\nja kaikille hänellä oli ystävällinen sana sanottavana, kaikkien\nsydämet hän voitti. Hän lähestyi rosienilaista miekankantajaa, herra\nBillewicziä, ja sanoi:\n\n— Kiitän sinua, vanha ystäväni, että tulit, vaikka minulla olisi oikeus\nsuuttuakin. Eihän Billewicze ole kovinkaan kaukana Kiejdanysta, ja\nkuitenkin olet harvinainen vieras talossani.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi miekankantaja kumartaen syvään, —\nolisi rikos isänmaata kohtaan tuhlata kallista aikaanne.\n\n— Olen kovasti ajatellut kostaa ja ajaa Billewiczeen. Luulen, ettet\najaisi luotasi vanhaa kumppaniasi.\n\nHerra miekankantaja punastui onnesta.\n\n— Mutta ei ole ollut aikaa!... Sitten kun naitat pois sukulaisesi\nHeraklius vainajan pojantyttären, silloin tulen varmasti häihin.\n\n— Jumala suokoon sen tapahtua mahdollisimman pian! — huudahti herra\nmiekankantaja.\n\n— Nyt esittelen sinulle herra Kmicicin, orszalaisen lipunkantajan,\njoka on sukua Kiszekeille ja näiden kautta Radziwilleille. Sinä olet\nvarmaankin kuullut hänestä Heraklius vainajalta, joka rakasti Kmiciciä\nkuin veljiään...\n\n— Nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne! — toisti herra\nmiekankantaja ihmetellen nuoren ritarin ylhäistä sukua, josta Radziwill\nitse teki selvää.\n\n— Tervehdin teitä, herra miekankantaja, sydämellisesti ja tarjoan\nteille palvelustani, — sanoi Andrzej rauhallisesti ja ehkä hieman\nylpeästikin.\n\n— Eversti Heraklius vainaja oli minulle kuin isä ja hyväntekijä, ja\nvaikka hänen toivomuksensa sittemmin ei toteutunutkaan, rakastan minä\nBillewiczejä yhä kuin sukulaisiani.\n\n— Etenkin muuatta neiti Billewicziä, — sanoi ruhtinas laskien kätensä\nnuoren miehen olkapäille.\n\n— Hän on uskonut sen minulle jo aikoja sitten.\n\n— Ja jokaiselle tunnustan sen suoraan! — huudahti Kmicic tulisesti.\n\n— Levollisesti, levollisesti! — huomautti ruhtinas. — Kuten näkyy, on\ntässä kavaljeerissa tulta, mikä on saattanut hänet tekemään kolttosia.\nMutta kun hän on vielä nuori ja minun erikoisessa suojeluksessani, niin\ntoivon, että meidän esirukouksemme hänen puolestaan saavat kysymyksessä\nolevan suloisen tuomarin muuttamaan tuomionsa.\n\n— Teidän ylhäisyytenne menetelköön mielensä mukaan! — vastasi herra\nmiekankantaja. — Tyttö rukka on vastaava kuten tuo pakanallinen papitar\nAleksanterille kerran: »Kukapa sinua voisi vastustaa!»\n\n— Ja me, kuten makedonialainen hallitsija aikanaan, uskomme tuohon\nennustukseen, — sanoi ruhtinas nauraen. — No niin, riittäköön! Mutta\nviehän nyt meidät suloisen sukulaisesi luo, jotta minäkin saisin nähdä\nhänet. Käyköön eversti Heraklius vainajan toivomus pian toteen!\n\n— Kuten suvaitsette käskeä!... Tyttö istuu tuolla meidän sukulaisemme\nneiti Wojnillowiczin seurassa. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos hän\njoutuu hämilleen, sillä minulla ei ole ollut tilaisuutta valmistaa\nhäntä tähän.\n\nHerra miekankantajan arvelu toteutuikin. Kaikeksi onneksi Oleńka oli jo\nnähnyt Andrzej-herran hetmanin rinnalla ja ennättänyt toipua; hän oli\nmelkein mennyt tainnoksiin. Hän katsoi nuoreen ritariin kuin johonkin\nhenki-ilmestykseen toisesta maailmasta. Kesti kauan, ennenkuin hän\nuskoi silmiään. Hän oli kuvitellut onnettoman Kmicicin harhailevan\njossakin metsässä kodittomana tai istuvan vangittuna tyrmässä ja\nkatselevan rautaisen ristikon takaa Jumalan vapaaseen maailmaan. Jumala\nyksin tietää, mikä sanomaton epätoivo oli jäytänyt hänen sydäntään\najatellessaan kadonnutta miestä, Jumala yksin saattoi laskea kyynelet,\njotka hän oli vuodattanut julman, mutta ansaitun kohtalon tähden. Ja\nsitten Kmicic onkin Kiejdanyssa vapaana, hetmanin rinnalla, ylpeänä\nja solakkana koreassa puvussaan ratsumestarinbuzdygani vyöllä, pää\npystyssä ja kasvoilla tuima ilme ja — suurhetmani itse, Radziwill\nitse laskee tuttavallisesti kätensä hänen olkapäälleen. Ihmeellisiä,\nristiriitaisia tunteita syttyi tytön sydämessä: hän tunsi suurta\nhelpotusta, kuin raskas taakka olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan,\njonkinlaista sääliä turhaan vuodatettujen runsaitten kyynelten tähden,\ntyytymättömyyttä, jota tuntee jokainen kunnon ihminen nähdessään\nsyntien ja rikosten jääneen rankaisematta, ja vihdoin iloa, omain\nvoimainsa väheksymistä ja pelkoa lähentelevää kummastusta tuota nuorta\nmiestä kohtaan, joka oli jaksanut kohota sellaisesta turmiosta.\n\nRuhtinas, miekankantaja ja Kmicic olivat lopettaneet keskustelunsa ja\nalkoivat lähestyä. Neitonen painoi katseensa alas ja kohotti olkapäänsä\nkuin lintu siipensä tahtoessaan kätkeä päänsä niitten suojaan. Hän oli\naivan varma, että he tulevat hänen luokseen. Kohottamatta katsettaan\nhän näki heidät ja tunsi, kuinka he lähestyivät lähestymistään ja\npysähtyivät hänen eteensä. Hän oli niin varma siitä, että silmäilemättä\ntulijoihin nousi ja kumarsi syvään ruhtinaalle.\n\nTämä seisoi todellakin hänen edessään ja virkkoi:\n\n— Hyvä Jumala! Nyt en ihmettele enää nuorta ystävääni, sillä tyttö on\nkaunis kuin kukkanen!... Terve tuloa talooni, hyvä neiti! Tunnetteko\nminua?\n\n— Tunnen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Oleńka.\n\n— Mutta minä en olisi tuntenut teitä. Kun näin teidät viimeksi, olitte\nvielä kehittymätön tyttönen vailla sitä suloutta, mikä teissä nyt on...\nSallikaa minun nähdä silmänne... Hyvä Jumala! Onnellinen se sukeltaja,\njoka löytää tuollaisen helmen; mutta onneton se, joka on löytänyt\nja kadottanut. Tämä teidän edessänne seisova kavaljeeri on noita\nonnettomia. Tunnetteko hänetkin?\n\n— Tunnen, — kuiskasi Oleńka katse maahan painuneena.\n\n— Hän on suuri syntinen ja tulee nyt teidän luoksenne\nsynnintunnustuksille... Pankaa hänelle mitä ehtoja hyvänsä, mutta älkää\nkieltäkö ehdottomasti, sillä epätoivoissaan hän voisi tehdä vielä\nsuurempia syntejä.\n\nNyt ruhtinas kääntyi herra miekankantajan ja neiti Wojnillowiczin\npuoleen.\n\n— Jättäkäämme nuoret rauhaan, jottemme häiritse synnintunnustusta.\nSitäpaitsi minun uskoni kieltää minua olemasta läsnä sellaisessa\ntoimituksessa.\n\nHetkisen kuluttua Andrzej ja Oleńka olivat kahden.\n\nTytön sydän tykytti kuin kyyhkysen, jonka yläpuolella haukka leijailee.\nMyöskin Andrzej oli hyvin liikutettu. Hänen rohkeutensa ja varmuutensa\noh kaikonnut kauas pois. Jonkin aikaa molemmat olivat puhumatta.\n\nVihdoin katkaisi Andrzejn painunut ääni vaitiolon:\n\n— Etkö luullut näkeväsi minua täällä, Oleńka?\n\n— En, — kuiskasi neitonen.\n\n— Hyväinen aika, vaikka tataari seisoisi nyt tässä edessäsi, et sinä\nvoisi olla pelokkaampi! Älä pelkää! Katsohan kuinka paljon väkeä! Minä\nen voisi tehdä sinulle mitään pahaa, sillä olen päättänyt kunnioittaa\nsinua, luota nyt minuun!\n\nNeitonen kohotti katseensa ja silmäili häntä.\n\n— Kuinka voisin luottaa?...\n\n— Se on totta, minä olen tehnyt syntiä, mutta sehän on kaikki jo\nohi eikä tule toistumaan... Maatessani kaksintaistelun jälkeen\nkuolemaisillani sanoin itselleni: minä en ota häntä väkivoimalla,\nen miekalla enkä tulella, vaan hyvillä töillä tahdon ansaita hänen\nanteeksiantamuksensa!... Eihän liene hänen sydämensä kivestä,\nmielipahansa katoaa, hän huomaa parannukseni ja antaa anteeksi...\nMinä olen siis päättänyt tehdä parannuksen ja pidän sanani... Jumala\nantoikin minulle heti siunauksensa, sillä Wolodyjowski toi minulle\nkäskykirjeen. Hän olisi saanut olla antamatta sitä, mutta hän antoi,\nse kunnon mies! Siten minun ei tarvinnut mennä oikeuteen vastaamaan\nteoistani, koska tulin olemaan vastuussa vain hetmanille. Minä\ntunnustin kaikki syntini ruhtinaalle kuin isälle, eikä hän ainoastaan\nsuonut anteeksi, vaan lupasi hyvittää kaikki ja suojella minua ihmisten\nvihaa vastaan... Jumala häntä siunatkoon! En ole enää mikään karkuri,\nOleńka, teen sovinnon ihmisten kanssa, voitan kunniani takaisin,\npalvelen isänmaata, hyvitän kaiken pahan, mitä olen tehnyt... Oleńka!\nMitä sanot tähän?... Etkö tahdo sanoa minulle kaunista sanaa?\n\nJa Kmicic katsoi häneen hartaasti ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin\nolisi rukoillut.\n\n— Voinko uskoa tähän? — kuiskasi Oleńka.\n\n— Voit, kautta Jumalani! — vastasi Kmicic. — Ruhtinas uskoi ja herra\nWolodyjowski myöskin. He tiesivät kaikki rikokseni ja uskoivat\nkuitenkin... Miks'et sinä yksin uskoisi sitten?\n\n— Siksi, että olen nähnyt aiheuttamanne kyynelet... siksi, että olen\nnähnyt haudat, joille ruoho ei ole vielä kasvanut...\n\n— Se kasvaa kyllä, ja kyynelet kuivaan kyllä.\n\n— Tehkää se ensin.\n\n— Suo minulle edes toiveita, että kun olen sen tehnyt, olen myöskin\nansainnut sinut... Kyllä kelpaa sanoa: »Tee ensin!» Entä jos teen sen,\nja sinä sillä aikaa menet naimisiin toisen kanssa? Jumala sellaisesta\nvarjelkoon, sillä silloin tulisin hulluksi! Minä rukoilen sinua,\nOleńka, lupaa minulle, etten menetä sinua, ennenkuin olen sopinut\nteidän aatelistenne kanssa. Muistatko, mitä kirjeessä kirjoitit? Minä\nolen säilyttänyt kirjeesi ja luen sitä yhä uudelleen, kun mieleni käy\nmurheiseksi. En pyydä mitään muuta kuin että lupaat minua odottaa ja\nolla menemättä toisen kanssa naimisiin?\n\n— Tiedättehän, etten, testamentin mukaan, saa sitä tehdä. Luostariin\nvain voin mennä.\n\n— Oh, mitä kuulen! Heitä mielestäsi luostari, muuten minä tässä\nkaikkien nähden lankean polvilleni sinun eteesi ja rukoilen, ettet\nsinne menisi. Herra Wolodyjowskille et suostunut, minä tiedän, hän\nitse kertoi siitä minulle. Hän juuri kehoitti minua hyvillä töillä\nvoittamaan sydämesi... Mutta mitä nekään minua auttaisivat, jos menet\nluostariin? Sinä sanot, että hyvää on tehtävä hyvän vuoksi, mutta\nminä sanon, että rakastan sinua mielettömästi, ja sillä hyvä. Kun\nolit lähtenyt Wodoktysta, aloin etsiä sinua heti vuoteelta noustuani.\nMuodostin lippukuntaa, joka hetki oli varattu, minulla oli tuskin\naikaa syödä ja nukkua, ja kuitenkin minä etsin sinua. Niin on asian\nlaita, etten voi elää, etten saa rauhaa ilman sinua. Elin sitten\npelkillä muistoilla. Mutta saatuani vihdoin tietää sinun olevan herra\nmiekankantajan luona Billewiczessä, täytyi minun ruveta kamppailemaan\najatusteni kanssa kuin karhua vastaan: lähteäkö vai eikö? Arvelin: en\nole vielä tehnyt mitään hyvää, en lähde. Mutta ruhtinas, rakastettu\nisäni, sääli minua ja käski pyytää teitä Kiejdanyyn, jotta saisin nähdä\nsinut ennenkuin lähden sotaretkelle. En pyydä sinua kanssani vihille jo\nhuomenna, mutta pyydän sinua sanomaan minulle edes yhden kauniin sanan,\nse niin keventäisi sydäntäni... Rakas Oleńka, en tahdo kaatua, mutta\ntaistelussa se voi sattua kenelle hyvänsä... sentähden sinun pitäisi\nantaa minulle anteeksi, kuten kuoleville anteeksi annetaan...\n\n— Jumala teitä suojelkoon! — vastasi Oleńka, ja äänen sävystä Andrzej\nymmärsi, että hänen sanansa olivat vaikuttaneet.\n\n— Rakkaimpani, kiitos!... Ethän mene luostariin?\n\n— En ainakaan vielä.\n\n— Jumala sinua siunatkoon!\n\nJa niinkuin lumi keväällä sulaa, niin suli epäluottamus heidän\nväliltään, ja he tunsivat olevansa lähempänä toisiaan. Sydämet\nkevenivät, silmät kirkastuivat. Eikä Oleńka kuitenkaan ollut mitään\nluvannut, ja Andrzej oli kyllin viisas eikä heti pyytänyt lupausta\ntytöltä. Mutta Oleńka tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta sulkea\nhäneltä tietä parannukseen, josta hän oli niin hartaasti puhunut. Hänen\nvilpittömyyttään Oleńka ei hetkeäkään epäillyt, sillä Kmicic ei ollut\nmikään teeskentelijä. Tärkein syy, miksi Oleńka ei uudelleen osoittanut\nritaria luotaan, oli kuitenkin se, että hän sittenkin sydämensä\nsyvyydessä vielä rakasti tuota nuorta miestä. Tämä rakkaus oli\nhautautunut harmin, pettymysten ja surun alle, mutta se eli kuitenkin\nja oli valmis yhä uskomaan ja antamaan anteeksi.\n\n»Hän on parempi tekojaan», — ajatteli Oleńka, — »ja ne, jotka johtivat\nhänet pahaan, ovat nyt poissa. Pelkästä epätoivosta hän voisi taas\nruveta tekemään pahaa, ja siksi en ainakaan minä koskaan tule häntä\nepätoivoiseksi tekemään.»\n\nJa Oleńkan hyvä sydän iloitsi anteeksiantamisesta. Poskille nousi\nruusuinen puna; silmät loistivat. Ohikulkevat ihailivat kaunista paria,\njonka vertaista olisi ollut vaikea löytää tästä suuresta salista.\n\nIkäänkuin sopimuksesta kumpikin oli puettu samaan tapaan, sillä\nmyöskin Oleńkan yllä oli hopeaompeluksilla koristettu puku ja\nsinisestä venetsialaisesta sametista tehty puolalainen kontusz-nuttu,\nsafiirisoljella leuan alta kiinni. — Nuo ovat kai veli ja sisar,\n— sanoivat ne, jotka eivät heitä tunteneet, mutta siihen toiset\nhuomauttivat: — Ei suinkaan, koska ritari noin tulisia silmäyksiä\nneitoseen luo.\n\nHovimarsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmis, ja salissa\nsyntyi yleinen liike. Kreivi Lewenhaupt läksi ensimmäisenä taluttaen\nruhtinatarta, jonka hameenlaahustinta kantoi kaksi kuvankaunista\nhovipoikaa; hänen jäljessään seurasi paroni Skytte rouva Hlebowiczin\nkanssa; sitten piispa Parczewski ja pater Bialozor, molemmat synkän\nnäköisinä.\n\nRuhtinas Janusz Radziwill, joka oli pyytänyt vieraita käymään edellä,\nvei Wendenin vojevodan puolisoa. Koko kulkue luikerteli eteenpäin\nkuin kirjava käärme. Kmicic talutti Oleńkaa, joka nojasi heikosti\nhänen käsivarteensa, ja ritari katsoi sivultapäin neidon hienoja\nkasvonpiirteitä onnellisena; olihan hän näet nyt suurin magnaatti\nkaikkien näitten magnaattien joukossa, koska oli lähinnä suurinta\naarretta.\n\nSoittokunnan soittaessa astuttiin isoon ruokasaliin. Hevosenkengän\nmuotoinen pöytä oli katettu kolmellesadalle hengelle ja näytti notkuvan\nhopea- ja kulta-astiain painosta. Ruhtinas, jonka suonissa virtasi\nkuninkaallista verta, istuutui kunniapaikalle ruhtinattaren viereen, ja\nkaikki hänen ohitseen kulkevat kumarsivat syvään asettuen paikoilleen\narvojärjestyksessä.\n\nMutta hetmani, kuten näytti, muisti, että nämä olivat viimeiset pidot\nennen kauheata sotaa, joka oli ratkaiseva kahden mahtavan valtakunnan\nkohtalon, sillä hänen kasvoillaan oli levoton ilme. Hän teeskenteli\niloa ja tyyneyttä, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin kuume olisi\nhäntä kouristellut. Toisinaan hänen korkea otsansa peittyi pilveen, ja\nlähinnä istuvat saattoivat nähdä sillä hikipisaroita. Hänen katseensa\nsiirtyi vieraasta vieraaseen tutkien etenkin everstien kasvoja. Ja\nomituista, kaikki hänen ympärillään istuvat ylimykset olivat myöskin\nlevottomia. Hevosenkengän molemmissa päissä juteltiin jo iloisesti,\nmutta pöydän keskus oli synkkä. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään\nihmeellistä, sillä pöydän päissä istui everstejä ja ritareita, joita\nsota ensinnä uhkasi kuolemalla. Helpompi on sodassa kaatua kuin\nkantaa edesvastuu siitä. Peloton on soturin sielu, joka pestyään\nverellä synnit pois liitää sotatanterelta taivaaseen, mutta se painaa\npäänsä alas ja vaipuu neuvotteluihin Jumalan ja omantuntonsa kanssa,\njoka ratkaisevan päivän aattona ei tiedä, minkä maljan hän ojentaa\nisänmaalle.\n\nNäin arveltiin asiasta pöydän päissä.\n\n— Hän on aina tuollainen ennen sotaa, — selitti vanha Stankiewicz\nsoturi herra Zagloballe. — Mutta jota synkempi hän on, sitä pahempi\nviholliselle, sillä taistelupäivänä hän tulee varmaan iloiseksi.\n\n— Niin on jalopeurakin äreä ennen kamppailua, — vastasi herra Zagloba.\n— Muuten, mitä tulee suuriin sotapäällikköihin, niin heillä on kullakin\nomat tapansa. Hannibal pelasi noppaa, Scipio Africanus lausui runoja,\nKoniecpolski vanhempi puhui kauniista naisista, mutta minä mieluimmin\notan ennen tappelua pienen nukkumatin, vaikk'ei minulla ole mitään\ntaskumattiakaan vastaan, etenkin jos seurana on hyviä tovereita.\n\n— Katsokaa, hyvät herrat, piispa Parczewski on kalpea kuin palttina! —\nsanoi Stanislaw Skrzetuski.\n\n— Se johtuu siitä, että hänen täytyy istua kerettiläisen pöydässä\npeläten syövänsä jotakin saastaista, — selitti herra Zagloba\nhiljaisella äänellä. — Vanha kansa sanoo, että juomiin nähden pirulla\nei ole valtaa, mutta ruokia ja etenkin liemiä on varottava. Niin\noli ainakin Krimissä siihen aikaan, kun minä siellä vankina istuin.\nTataarilaisten mullat [mulla, muhamettilainen sielunpaimen. Suom.\nhuom.] osasivat valmistaa lampaanlihaa ja sipulia sillä tavalla, että\nse, joka sitä söi, oli heti valmis luopumaan uskostaan ja tunnustamaan\nsen niitten lurjuksen profeetakseen.\n\nTässä herra Zagloba hiljensi vieläkin ääntään.\n\n— Minä en tahdo soimata ruhtinasta, mutta kehoitan kuitenkin siunaamaan\nruokanne, sillä joka itseään suojelee, sitä Jumalakin suojelee.\n\n— Mitä te höpisette!... Joka ruokaan ryhtyessään siunaa itsensä, sille\nei mitään tapahdu. Meillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia ja\nkalvinilaisia, mutta en ole koskaan kuullut, että he noituisivat ruoan.\n\n— Niin, teillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia, jotka ovat\nryhtyneet vehkeilemään yhdessä ruotsalaisten kanssa, — sanoi Zagloba. —\nJos minä olisin nyt ruhtinaan asemassa, niin usuttaisin kaikki koirat\nnoitten lähettien kimppuun enkä syöttäisi niille näitä herkkuja.\nKatsokaas tuota Lewenhauptia. Se syö kuin teurasnauta ikään. Varmaankin\npistää vielä pullat ja leivokset taskuunsa vaimoille ja kakaroille\ntuliaisiksi... Mutta tuon toisen merentakaisen nimen olen unohtanut...\nMikäs se olikaan?\n\n— Kysykää Michalilta, isä, — neuvoi Jan Skrzetuski.\n\nMichal Wolodyjowski istui lähellä, mutta ei kuullut eikä nähnyt mitään,\nsillä hän istui kahden neidin välissä: hänen vasemmalla puolellaan\noli neiti Elisabet Sielawska, noin nelikymmenvuotias nainen, ja\noikealla Oleńka Billewicz, jonka toisella puolella Kmicic istui.\nElisabet-neiti huojutti viuhkaista päätään lyhyen ritarin yli ja kertoi\nhänelle jotakin hyvin vilkkaasti. Michal-herra loi häneen silloin\ntällöin harhailevan silmäyksen hokien: »Niin, armollinen neiti, aivan\nniin!», mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä koko hänen huomionsa oli\nkiintynyt toiselle puolelle. Hän pyydysteli korvillaan Oleńkan äänen\nsävyvivahteluja ja puvun kahinaa ja kiersi suuressa surussaan pieniä\nviiksiään, ikäänkuin olisi niillä tahtonut peloittaa Elisabet-neidin\npois.\n\n»Suloinen tyttö! Ja niin hiton sievä!» — ajatteli hän. — »Armollinen\nJumala, katso minun puoleeni, sillä tässä maailmassa ei ole orpoa, joka\nolisi niin hyljätty kuin minä. Sieluni ihan kihelmöi halusta saada\nuskollinen rakastettu, mutta mihin minä silmäni isken, sen sydämessä\nasuu jo joku muu soturi. Minne minä kulkuri joutunen?...»\n\n- Entä mitä te aiotte tehdä sodan jälkeen? — kysyi neiti Elisabet\nSielawska suu supussa viuhkallaan leyhyttäen.\n\n— Menen luostariin! — vastata paukahdutti pieni ritari.\n\n— Kuka puhuu luostarista pidoissa? — huudahti Kmicic iloisesti,\nnojautuen Oleńkan puoleen. — Hei, sehän on herra Wolodyjowski.\n\n— Te ette ainakaan sitä ajattele, sen uskon! — virkkoi Michal.\n\nSilloin hiveli Oleńkan suloinen ääni hänen korviaan:\n\n— Ei teidänkään tarvitse sellaista ajatella. Jumala antaa kyllä teille\nvaimon, yhtä hyvän ja kunnollisen kuin itsekin olette.\n\nVilpitön ja avosydäminen Michal tuli heti liikutetuksi.\n\n— Jos joku minulle huilulla soittelisi, niin se ei tuntuisi minusta\nniin suloiselta kuin teidän äänenne!\n\nYhä yltyvä puheensorina painoi sanat kuulumattomiin. Maljat nousivat\nentistä sukkelammin, ja mieliala kohosi. Everstit väittelivät tulevasta\nsodasta rypistäen kulmakarvojaan ja lennättäen tulisia silmäyksiä.\nHerra Zagloba kertoi pöytäkunnalleen Zbarazin piirityksestä, niin että\nkuulijain poskia kuumoitti ja sydämiä sykähdytti. Tuntuisilta, kuin\nkuolemattoman »Jarema»-sotapäällikön henki olisi puhaltanut halki salin\ntäyttäen soturien mielet sankarillisella innostuksella.\n\nSalin toisessa päässä alkoi suuri kello lyödä kahtatoista ilmoittaen\npuoliyön tulosta, ja samalla tärisytti linnan pihalta kuuluva tykkien\njyske ikkunoita ja muureja.\n\nKeskustelut taukosivat, tuli hiljaisuus.\n\nYht'äkkiä huudettiin pöydän keskustasta:\n\n— Piispa Parczewski pyörtyi! Vettä!\n\nSyntyi hälinä, kun useat hyppäsivät tuoleiltaan ylös paremmin\nnähdäkseen, mitä oli tapahtunut. Piispaa oli ruvennut niin\nheikottamaan, että hovimarsalkan täytyi tukea häntä kaksin käsin\nkainaloista Wendenin vojevodattaren pirskottaessa vettä piispan\nkasvoille..\n\nSamassa ikkunoita tärisytti uusi jyrähdys, sitten kolmas, sitten\nneljäs...\n\n— Eläköön Puola! Pereant hostes! [Surma vihollisille!] — huusi Zagloba,\nmutta tykkien jyske vaimensi hänen huutonsa.\n\nLaskettiin laukauksia: Kymmenen, yksitoista, kaksitoista...\n\nIkkunaruudut helisivät. Tulenliekit lepattivat.\n\n- Kolmetoista, neljätoista... Piispa on tottumaton jyskeeseen... Hän on\npilannut ilon, sillä ruhtinaskin näyttää synkemmältä... Katsokaa, hyvät\nherrat, hän istuu kuin kivettynyt!... Viisitoista, kuusitoista... Hei,\npaukkuu kuin sodassa! Yhdeksäntoista, kaksikymmentä!\n\n— Hiljaa siellä! Ruhtinas aikoo puhua! — huudettiin eri kulmilta pöytää.\n\nSyntyi syvä hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Radziwilliin,\njoka seisoi kuin jättiläinen malja kädessä. Mutta mitä läsnäolijat\nnäkivätkään!...\n\nHänen kasvonsa näyttivät suorastaan kauheilta, sillä ne eivät olleet\nkalpeat, vaan siniset, ja hymy, jonka ruhtinas oli pakottanut\nkasvoilleen, oli muuttunut suonenvetoiseksi irvistykseksi. Hänen\nhengityksensä muuttui yhä raskaammaksi, leveä rinta aaltoili kullatun\nviitan alla ja silmät olivat puoleksi ummessa. Hänen mahtavissa\nkasvoissaan oli jotakin kauhistuttavaa ja jääkylmää kuin kuolevan\nilmeessä.\n\n- Mikä häntä vaivaa? — kuiskattiin salissa rauhattomasti.\n\nJa pahaaennustava aavistus kouristi kaikkien sydämiä, levoton odotus\nnousi kaikkien kasvoille.\n\n— Hyvät herrat!... Useat teistä... tulevat varmaan ihmettelemään...\ntätä maljaa... mutta se, joka minuun luottaa ja uskoo... joka toivoo\nisänmaalleen parasta... ja joka tahtoo pysyä minun huoneeni ystävänä...\nse kohottaa tämän maljan mielellään... ja yhtyy minuun: Vivat Carolus\nGustavus rex!... joka tästä päivästä on meidän armollisin hallitsijamme!\n\n— Vivat! — toistivat lähetit Lewenhaupt ja Skytte ja muutamat\nulkomaalaiset upseerit.\n\nMutta muualla salissa vallitsi kolkko hiljaisuus. Everstit ja aateliset\nkatsoivat toisiinsa hämmästyneinä, ikäänkuin kysyen, oliko ruhtinas\nmenettänyt järkensä. Vihdoin kuului eri puolilta pöytää ääniä:\n\n— Kuulimmeko oikein? Mitä tämä on? Sitten oli taas hiljaista.\n\nRadziwill seisoi yhä ja hengitti täysin rinnoin, ikäänkuin raskas\ntaakka olisi romahtanut hänen hartioiltaan. Kasvojen väri muuttui\nvähitellen entiselleen. Vihdoin hän kääntyi herra Komorowskin puoleen\nja sanoi:\n\n— On aika tehdä sopimus tiettäväksi, jotta arvoisa aateli osaisi sitä\nnoudattaa. Lukekaa!\n\nKomorowski nousi, aukaisi edessään olevan pergamenttikäärön ja rupesi\nlukemaan kovaosaista sopimusta, joka alkoi näin:\n\n— »Voimatta paremmin ja edullisemmin toimia nykyisissä onnettomissa\nolosuhteissa ja kadotettuamme kaiken toivon saada apua armollisimmalta\nkuninkaaltamme me Liettuan suuriruhtinaskunnan aateliset ja säädyt\nvälttämättömyyden pakosta antaudumme Ruotsin armollisimman kuninkaan\nsuojeluksen alaisiksi seuraavilla ehdoilla:\n\n1) Taistelemme yhdessä yhteisiä vihollisia vastaan, lukuunottamatta\nPuolan kuningasta ja kruunua.\n\n2) Liettuan suuriruhtinaskuntaa ei yhdistetä Ruotsiin, vaan tulee se\nolemaan tähän maahan samassa suhteessa kuin tähän saakka Puolaan, s.o.\nkansa kansan, senaatti senaatin ja ritaristo ritariston vertainen\nkaikissa suhteissa kummassakin maassa.\n\n3) Äänestysoikeutta valtiopäivillä ei saa keneltäkään kieltää.\n\n4) Uskonnonvapaus jääköön koskemattomaksi...»\n\nJa herra Komorowski luki yhä edelleen keskellä kauhun hiljaisuutta,\nmutta kun hän tuli siihen paikkaan, jossa sanottiin: »... Tämän\nsopimuksen me vahvistamme allekirjoituksillamme omasta ja\njälkeentulevaistemme puolesta luvaten ja sitoutuen...» — niin silloin\nkävi humaus yli salin kuin myrsky olisi nousemassa. Mutta ennenkuin\nmyrsky ennätti puhjeta, puuttui harmaapäinen herra Stankiewicz\npuheeseen ja alkoi rukoilla:\n\n— Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne! Me emme voi uskoa korviamme!\nKristuksen nimessä! Näinkö on Wladyslawin ja Sigismund Augustuksen\ntyö menevä hukkaan? Kuinka me voimme ja onko meillä oikeutta hylätä\nveljemme ja ryhtyä liittoon vihollisen kanssa? Teidän ruhtinaallinen\nylhäisyytenne, muistakaa nimeänne, jota kannatte, muistakaa isänmaalle\ntekemiänne palveluksia, muistakaa sukunne tähän saakka tahratonta\nkunniaa ja hävittäkää tuo häpeällinen asiakirja! Tiedän, etten rukoile\nteitä vain omassa nimessäni, vaan kaikkien täällä olevien soturien ja\naatelisten nimissä. Meilläkin täytyy olla oikeus saada päättää omasta\nkohtalostamme. Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne, älkää tehkö sitä,\nvielä on aikaa muuttaa päätös!... Olkaa armollinen itsellenne, olkaa\narmollinen meille, olkaa armollinen isänmaalle!\n\n— Älkää tehkö sitä! Olkaa armollinen! — huusivat sadat äänet.\n\nJa kaikki everstit riensivät hänen luokseen, harmaapäinen Stankiewicz\nlankesi polvilleen, ja yhä kovemmin kaikuivat äänet:\n\n— Älkää tehkö sitä! Olkaa meille armollinen! Radziwill nosti päänsä\nmahtavasti; hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Hän lausui:\n\n— Tekö, hyvät herrat, ensimmäisinä tahdotte osoittaa uppiniskaisuutta?\nSopiiko soturin vastustaa päällikkönsä ja hetmanin tahtoa? Tahdotteko\nte opettaa minulle, mikä on isänmaan paras? Täällä ei nyt pidetä\nvaltiopäiviä eikä kysytä teidän mielipidettänne, ja minä vastaan\nteoistani Jumalan edessä!\n\nHän löi kämmenellään leveään rintaansa katsoen säihkyvin silmin\nsotureihin ja kuulutti kohta kovalla äänellä:\n\n— Ken ei ole minun puolellani, se on minua vastaan! Minä tunnen teidät\nja tiesin, mitä oli tapahtuva... Mutta muistakaa, että miekka riippuu\npäittenne päällä!...\n\nSamassa kuului kaksin käsin päätään pitelevän Stanislaw Skrzetuskin\nepätoivoinen huudahdus:\n\n— Älkää rukoilko häntä, se on turhaa! Hän on kauan kantanut sydämellään\ntuota käärmettä!... Voi sinua, Puola raukka! Voi meitä kaikkia!\n\n— Kaksi ylimystä pettää isänmaansa kumpikin eri puolella valtakuntaa!\n— huudahti Jan Skrzetuski. — Kirous tälle talolle... häpeä ja Jumalan\nviha!\n\nHerra Zagloba, joka tähän saakka oli ollut mykkänä, kuin hämmästyksen\nlyömänä, puhkesi puheeseen:\n\n— Kysykää häneltä, paljonko ruotsalaiset ovat hänestä maksaneet?\nMontako killinkiä? Äh, sinä Juudas Iskariot! Kuolkoon hän epätoivosta!\nSammukoon hänen sukunsa! Piesköön saatana sielun hänen ruumiistaan!\nPetturi! Petturi! Kolminkertaisesti: petturi!\n\nEpätoivon vimmassa sieppasi Stankiewicz vyöstään everstin komentosauvan\nja viskasi sen ruhtinaan jalkoihin, että lattia kolisi. Toisena viskasi\nkomentosauvansa Mirski, kolmantena Jozefowicz, neljäntenä Hoszczyc,\nviidentenä kalmankalpea Wolodyjowski, kuudentena Oskierka. Sauvat\nkolisivat ja yhä äänekkäämmin huudettiin:\n\n— Petturi, petturi!...\n\nVeri syöksähti mahtavan magnaatin päähän, ja hänen kasvonsa muuttuivat\nsinisenpunaisiksi. Näytti siltä kuin olisi hän pian kaatunut kuolleena\nmaahan.\n\n— Ganchoff ja Kmicic! Tännepäin! — huusi hän peloittavalla äänellä.\n\nSamassa paukahti neljä saliin johtavaa pariovea auki, ja oviin\nilmaantui skottilaista jalkaväkeä, synkkää ja uhkaavaa, musketit\nkäsissä. Pääovesta marssi Ganchoff sisään valitun osaston etunenässä.\n\n— Seis! — komensi ruhtinas.\n\nSitten hän kääntyi everstien puoleen:\n\n— Ne, jotka ovat minun puolellani, menkööt salin oikealle sivustalle!\n\n— Minä olen sotilas ja tottelen hetmaniani. Jumala minut tuomitkoon! —\nsanoi Charlamp siirtyen oikealle puolelle salia.\n\n— Niin minäkin! — yhtyi eversti Mieleszko.\n\n— Kansalaisena minä panen vastalauseen, mutta sotilaana minun täytyy\ntotella, — sanoi Niewiarowski, joka, vaikka olikin viskannut pois\nkomentosauvansa, nähtävästi Radziwillin vihaa peläten taipui.\n\nHeitä seurasi muutamia muita upseereja ja joukko aatelisia. Mutta\nMirski, Stankiewicz, Wolodyjowski, Hoszczyc, Oskierka, molemmat\nSkrzetuskit, Zagloba ja suuri osa upseereja ja aatelia jäi seisomaan\npaikoilleen.\n\nSkottilainen jalkaväki piiritti nämä muurina.\n\nKun ruhtinas oli kohottanut maljan Kaarle Kustaalle, oli Kmicic muiden\nmukana syöksynyt pystyyn, hänen silmänsä olivat suurentuneet kauhusta,\nja hän oli kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan mutisten:\n\n— Jumala!... Jumala!... Jumala!... Mitä olen tehnyt?\n\nSilloin hän oli kuullut äänen kuiskaavan hiljaa läheltään:\n\n— Andrzej!... Andrzej!...\n\n— Olen iäksi kirottu! Nielköön maa minut!... — vaikeroi ritari tarttuen\nmolemmin käsin tukkaansa.\n\nNeiti Billewiczin kasvot sävähtivät punaisiksi, ja tähdenkirkkaat\nsilmät iskivät Kmiciciin:\n\n— Häpeä niille, jotka asettuvat hetmanin puolelle!... Valitkaa!...\nKaikkivaltias Jumala!... Mitä teette?... Valitkaa!...\n\n— Jumala!... Jumala!... voihki Kmicic. Sillävälin huudot yhä\nkajahtelivat salissa, toiset viskasivat vielä komentosauvojaan\nruhtinaan jalkoihin, mutta Kmicic ei liittynyt heihin. Hän ei lähtenyt\nmyöskään paikaltaan, kun ruhtinas huusi: »Ganchoff ja Kmicic!\nTännepäin!» ja kun skottilainen jalkaväenosasto marssi saliin. Hän\nseisoi liikkumattomana murheen ja epätoivon murtamana tuijottaen\nmielettömästi eteensä huulet sinisinä.\n\nYht'äkkiä hän kääntyi neiti Billewiczin puoleen ojentaen kätensä.\n\n— Oleńka!... Oleńka!... — huusi hän valittavalla äänellä kuin lapsi,\njota on kohdannut vääryys.\n\nMutta Oleńka peräytyi hänen luotaan inhon ja vihan ilme kasvoillaan.\n\n— Pois... petturi! — vastasi hän lujasti. Samassa Ganchoff komensi:\n»Eteenpäin, mars!» ja skottilaiset marssivat pois vieden vangit\nmukanaan.\n\nKmicic läksi heidän jälkeensä kuin unissakävijä tajuamatta minne ja\nmiksi menee.\n\nPidot olivat päättyneet...\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nVielä samana yönä ruhtinas neuvotteli pitkän aikaa Wendenin\nvojevodan, herra Korfin ja ruotsalaisten lähettien kanssa. Sopimuksen\njulkaiseminen oli pettänyt hänen toiveensa ja paljastanut synkän\ntulevaisuuden. Hän oli kyllä laskenut saavansa kokea vastarintaa,\nmutta hän oli myöskin toivonut puoluelaisia; vastustus oli kuitenkin\npaljon suurempi kuin mitä hän oli arvellut. Paitsi muutamia kymmeniä\nkalvinilaisia aatelismiehiä ja kourallista ulkomaalaisia upseereja,\njoilla tässä asiassa ei voinut olla sananvaltaa, olivat kaikki\nasettuneet sopimusta vastaan, jonka hän oli tehnyt Ruotsin kuninkaan\nKaarle Kustaan tai oikeammin hänen sotamarsalkkansa ja lankonsa Magnus\nGabriel de la Gardien kanssa.\n\nRuhtinas oli tosin käskenyt vangitsemaan uppiniskaiset upseerit — mutta\nmitä hyötyä siitä oli? Mitä miehistö sanoisi sellaisesta? Tulisihan se\nvaatimaan päällikkönsä. Ja jollei se hyvällä saisi, niin se ottaisi\nne kapinalla tai väkivallalla. Entä mitä tässä tapauksessa ylpeällä\nruhtinaalla olisi paitsi muutamia rakuunarykmenttejä ja ulkomaalaista\njalkaväkeä?\n\nSitten koko muu maa, koko sotaisa aatelisto- ja Sapieha, Vitebskin\nvojevoda, Radziwillien julma vastustaja, joka valtakunnan\njakamattomuuden nimessä oli valmis sotaan vaikka koko maailmaa vastaan.\nNuo everstit, joilta hän kuitenkaan ei voinut panna päätä poikki,\nja nuo puolalaiset lippukunnat nousisivat yhdessä maan kaikkien\nsotavoimien kanssa Sapiehan johdolla häntä vastaan, ja ruhtinas\nRadziwill olisi ilman armeijaa, ilman kannattajia, ilman merkitystä...\nMitä silloin voisikaan tapahtua?\n\nTällaiset kysymykset olivat peloittavia, sillä itse asemakin oli\npeloittava. Ruhtinas ymmärsi hyvin, että siinä tapauksessa sopimus,\njota hän oli salaa niin ahkerasti valmistanut, menettäisi kaiken\nmerkityksensä, ja ruotsalaiset alkaisivat häntä vähäksyä ja ehkäpä\nkostaakin kärsimänsä tappion. Ruhtinas oli tosin luovuttanut heille\nBirźensä uskollisuuden pantiksi, mutta siten hän oli vain entistä\nenemmän heikontanut voimiaan.\n\nKaarle Kustaa olisi valmis kaksin käsin kantamaan palkintoja ja\nkunnianosoituksia mahtavalle Radziwillille, mutta heikkoa ja kaikkien\nhylkäämää hän tulisi halveksimaan. Mutta jos onnen pyörä toisi voiton\nJan Kasimirille, silloin olisi lopullinen tuho tullut tälle mahtavalle\nmiehelle, jolla vielä aamulla ei ollut vertaistaan koko valtakunnassa.\n\nKun Wendenin vojevoda ja lähetit olivat lähteneet, alkoi ruhtinas\nkaksin käsin pusertaa polttavaa päätään ja kulkea nopein askelin pitkin\nhuonetta... Linnan pihamaalta kuului skottilaisten vahtien huutoja ja\nlähtevien vaunujen jyrinää. Aateliset siellä läksivät talosta niin\nnopeasti kuin rutto olisi saastuttanut ruhtinaan komean palatsin\nKiejdanyssa. Kauhea levottomuus kouristi Radziwillin sydäntä.\n\nToisinaan hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisikaan yksinään\nhuoneessa, vaan kuin joku toinen kulkisi hänen vieressään ja kuiskaisi\nhänen korvaansa: yksinäisyyttä, köyhyyttä ja lisäksi häpeätä!... Oliko\nhän, Vilnon vojevoda ja suurhetmani, jo nöyryytetty ja hylätty? Kukapa\nolisi vielä eilen voinut uskoa, että Kruununmaassa ja Liettuassa,\nvieläpä koko maailmassa olisi ainoatakaan ihmistä, joka uskalsi huutaa\nhänelle vasten naamaa: »Petturi!» Ja nyt oli hän sen kuullut ja eli\nvielä, ja ne, jotka sen olivat huutaneet, elivät myöskin. Jos hän nyt\npalaisi saliin, toistaisi kaiku kai vieläkin: »Petturi! Petturi!»\n\nJa vimmattu viha täytti oligarkin rinnan. Hänen sieraimensa\npullistuivat, silmät syytivät säkeniä, verisuonet otsassa turposivat.\nHänen tahtoaan oli vastustettu! Ja kiihtynyt mielikuvitus loihti hänen\nnäkyviinsä rangaistuksia ja kidutuksia noille kapinoitsijoille, jotka\nolivat rohjenneet olla seuraamatta häntä kuin koira isäntäänsä. Hän\nnäki jo heidän verensä tippuvan pyövelin kirveestä, kuuli luitten\nrusketta ja nautiskeli verisissä mielikuvitteluissaan.\n\nMutta kun selvä järki muistutti hänelle, että koko sotaväki seisoo\nnoitten kapinoitsijain takana, että hän ei rangaistuksen häntä\nkohtaamatta voisi ottaa heitä hengiltä, silloin palasi heti sietämätön,\nhelvetillinen tuska hänen sieluunsa, ja joku alkoi taas kuiskata hänen\nkorvaansa:\n\n»Yksinäisyyttä, köyhyyttä, häpeätä...»\n\n»Mitä? Eikö edes Radziwillilla ole oikeutta päättää maan kohtalosta?\nAntaa se Kaarle Kustaalle tai jättää Jan Kasimirille? Lahjoittaa se\nkenelle hyvänsä?»\n\nMagnaatti katsoi hämmästyneenä eteensä.\n\nMitä ovat Radziwillit olleet? Mitä olivat he vielä eilen? Mitä on\nheistä sanottu kaikkialla Liettuassa? Onko kaikki harhaa? Eikö\nsuurhetmanin rinnalla seiso Boguslaw-ruhtinas joukkoineen, hänen\ntakanaan Brandenburgin suuriruhtinas ja kaikkien kolmen takana Kaarle\nKustaa, Ruotsin kuningas voittoisine voimineen, joitten edessä\nsaksalaiset äskettäin vapisivat? Ja ojentaapa itse Puolan valtakunta\nkätensä uutta hallitsijaa kohti ja nöyrtyy saatuaan ensimmäisen tiedon\npohjolan jalopeuran tulosta. Kukapa voisi tehdä vastarintaa tälle\nkukistamattomalle voimalle?\n\nToisella puolella Ruotsin kuningas, Brandenburgin suuriruhtinas,\nRadziwillit, vieläpä tarvittaessa Chmielnicki kaikkine joukkoineen,\nValakian hospodaari ja Siebenbürgenin Rakóczy, melkein puoli Euroopaa!\n— toisella puolella Vitebskin vojevoda ja muutamia uppiniskaisia\neverstejä!... Eikö se ole pilaa, komediaa?\n\nRuhtinas rupesi yht'äkkiä äänekkäästi nauramaan.\n\n— Kautta Luciferin ja helvetin sotajoukkojen! Minä olen mahtanut tulla\nhulluksi!... Menköön vaikka joka sorkka Vitebskin vojevodan puolelle!\n\nMutta hetken kuluttua hänen kasvonsa synkkenivät taas.\n\n— Mahtavat ottavat ainoastaan mahtavia liittolaisikseen. Jos Radziwill\nviskaa Liettuan ruotsalaisten jalkoihin, on hän oleva odotettu vieras,\nmutta jos hän pyytää apua Liettuaa vastaan, niin häntä tullaan\nhalveksimaan...\n\nMitä tehdä?\n\nUlkomaalaiset upseerit tulisivat olemaan hänelle uskollisia, mutta\nheidän joukkonsa ovat riittämättömät, ja jos puolalaiset lippukunnat\nyhdistyvät Vitebskin vojevodaan, niin on maan kohtalo hänen käsissään.\nMuuten, jokainen noista ulkomaalaisista upseereista suoritti hyvin\nkäskyn, mutta ei ajanut Radziwillin asiaa täydellä innostuksella, ei\nollut sekä sotilas että puolalainen.\n\nTässä tarvittiin ehdottomasti maan omien miesten apua, sellaisten,\njotka nimellään, urhoollisuudellaan, maineellaan ja rohkaisevalla\nesimerkillään saattaisivat temmata muut mukaansa... Tarvittiin\nehdottomasti myöskin puoluelaisia, vaikkapa vain muodon vuoksi.\n\nMutta ketkä maan omista miehistä olivat liittyneet ruhtinaaseen?\nCharlamp, tuo vanha, kokenut sotilas, täsmällinen toimissaan, mutta\nei mitään muuta. Sitäpaitsi vielä muutamia muita, jotka merkitsivät\nvieläkin vähemmän. Ei kukaan muu, ei yksikään sellaisista, joita\nsotajoukko seuraisi, ei yksikään niistä, jotka voisivat ajaa\nRadziwillin asiaa. Jäljellä oli vain Kmicic, nuori, yritteliäs, rohkea\nsoturi, jolla oli kuuluisa nimi ja voimakas lippukunta, jonka hän\noli osaksi omalla kustannuksellaan muodostanut, mies, joka oli kuin\nluotu johtamaan Liettuan kaikkia levottomia sieluja. Jos hän ottaisi\nRadziwillin asian omakseen, niin hän antautuisi sille koko sielullaan,\nseuraisi hetmaniansa sokeasti ja puhuisi kaikkialla hänen puolestaan.\nSellainen apostoli merkitsisi enemmän kuin kokonaiset sotajoukot,\nkuin kokonaiset rykmentit ulkomaalaisia. Hän osaisi valaa nuoren\nritariston mieleen omaa uskoaan ja koota Radziwillin leiriin vahvasti\nväkeä. Mutta hänkin epäröi huomattavasti. Hän ei tosin ollut viskannut\nkomentosauvaansa vojevodan jalkoihin, mutta ei ollut myöskään asettunut\nhänen puolelleen.\n\n»Kehenkään ei voi luottaa, kenestäkään ei voi olla varma», — ajatteli\nsynkkä ruhtinas. — »Kaikki liittyvät Vitebskin vojevodaan, eikä kukaan\ntahdo kanssani jakaa...»\n\n»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.\n\n»Liettuaa!» — vastasi ylpeys.\n\nHuoneessa alkoi pimetä, sillä kynttilät paloivat karstalle. Kuun valo\ntulvi ikkunoista sisälle. Radziwill tuijotti tuohon valovirtaan ja\nvaipui ajatuksiinsa.\n\nHänestä näytti, kuin kuunvalosta olisi muodostunut ihmisvartaloita,\nniitä muodostui yhä enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin kokonainen\nsotajoukko marssi häntä kohti leveätä kuutamoista tietä pitkin. Siinä\noli raskaita haarniskaisia husaari- ja kevyitä ratsuväenrykmenttejä,\nkokonainen metsä lippuja liehui niitten yläpuolella, ja ensimmäisenä\nratsasti paljain päin muuan mies, nähtävästi triumfaattori, joka palasi\nvoittoisasta taistelusta. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, ja ruhtinas\nkuuli selvästi sotajoukkojen ja kansan huutoa: »Vivat defensor patriae!\nVivat defensor patriae!» [Eläköön isänmaan pelastaja!] Sotajoukko\nlähestyi yhä; vihdoin hän saattoi erottaa ylipäällikön kasvonpiirteet.\nKomentosauvasta ja kädessä olevan kypärän monista viuhkoista päättäen\nse oli suurhetmani.\n\n— Nimeen Isän ja Pojan! - Se on Sapieha, se on Vitebskin vojevoda! Entä\nmissä minä olen? Mikä on tullut osakseni?\n\n»Häpeä!» — kuiskaa omatunto.\n\n»Liettua!» — vastaa ylpeys.\n\nRuhtinas löi kämmeniään yhteen. Viereisessä huoneessa vahtia pitävä\nHarasimowicz ilmaantui silmänräpäyksessä ovelle ja kumarsi syvään.\n\n— Valoa! — käski ruhtinas. Harasimowicz niisti karstan kynttiläin\nsydämistä, poistui, mutta palasi tuossa tuokiossa tuoden kynttelikön.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — on jo aika käydä levolle...\nKukot ovat kiekuneet jo toistamiseen.\n\n— Ei haluta! — vastasi ruhtinas. — Nukahdin vähäisen ja painajainen\nalkoi minua kiusata. Mitä uutta?\n\n— Muuan aatelismies on tuonut kirjeen, mutta minä en rohjennut astua\nsisään kutsumatta.\n\n— Anna se nopeasti tänne!\n\nHarasimowicz ojensi sinetöidyn kirjeen, jonka ruhtinas avasi ja luki.\nSe kuului:\n\n »Jumala varjelkoon teidän ylhäisyyttänne teoista, jotka voivat tuottaa\n suvullemme häpeätä ja turmiota! Pelkkä ajatuskin siihen suuntaan\n voi antaa, ei kruunua, vaan jouhipaidan. Sukumme suuruus on lähellä\n sydäntäni, kuten näkyy siitäkin, että olen Wienissä koettanut hankkia\n meille äänioikeuden keisarillisilla valtiopäivillä. Mutta isänmaatani\n yhtä vähän kuin kuningastani en petä minkään maallisen palkinnon\n tai mahtavuuden tähden, jottei minun moisen teon jälkeen tarvitsisi\n kantaa häpeätä elämässä ja kirousta kuolemassa. Ajatelkaa esi-isiemme\n ansioita ja tahratonta mainetta ja rukoilkaa armoa Jumalalta,\n niin kauan kuin vielä on mahdollista! Vihollinen piirittää minua\n Nieswiezissä, enkä tiedä, tuleeko tämä kirje perille, mutta vaikka\n joka hetki uhkaa minua häviöllä, niin en pyydä Jumalaa pelastamaan\n minua piirityksestä, vaan teitä moisista aikeista. Vaikkakin\n onnettomuus jo osaksi on tapahtunut, on vielä mahdollista peräytyä ja\n pikaisella parannuksella sovittaa synti. Älkää toivoko minulta apua,\n sillä sanon jo etukäteen, että huolimatta sukulaisuudestamme minä\n liityn sotavoimineni valtiovarainhoitajaan ja Vitebskin vojevodaan ja\n sata kertaa mieluummin käännän aseeni teidän ylhäisyyttänne vastaan\n kuin vapaaehtoisesti sekaannun moiseen häpeälliseen petokseen. Jumalan\n haltuun!\n\n                            Michal Kazimierz Radziwill,\n Nieswieźin ja Olykan ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaan pöydänkattaja.»\n\nKun hetmani oli lukenut kirjeen, antoi hän sen painua polvelleen ja\nalkoi huojuttaa päätään huulilla sairaalloinen hymy.\n\n»Hänkin hylkää minut, sukulainen kieltää minut siitä syystä, että\naioin antaa suvullemme ennenkuulumattoman loisteen!... Haa! Vaikeata!\nJäljellä on vielä Boguslaw-serkkuni, joka ei minua jätä... Meidän\npuolellamme ovat suuriruhtinas ja Kaarle Kustaa, ja se, ken ei halua\nkylvää, se ei tule myöskään niittämään...»\n\n»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.\n\n— Haluaako teidän ylhäisyytenne antaa vastauksen? — kysyi Harasimowicz.\n\n— Vastausta ei tule.\n\n— Saanko mennä ja lähettää kamaripalvelijat?\n\n— Odotahan... Ovatko kaikki vartijat paikoillaan?\n\n— Ovat.\n\n— Onko lippukunnille lähetetty käskyt?\n\n— On.\n\n— Mitä Kmicic tekee?\n\n— On reuhtonut kuin hullu ja huutanut kuolemaa avukseen. Aikoi paeta\nBillewiczien jälkeen, mutta vartijat saivat kiinni. Tarttui miekkaan,\nmutta hänet sidottiin köysiin. Nyt hän makaa rauhallisena.\n\n— Onko miekankantaja Billewicz lähtenyt?\n\n— Ei ollut käskyä pidättää.\n\n— Unohdin! — vastasi ruhtinas. — Avaa ikkuna, täällä on niin\ntukahduttava, ja hengenahdistus vaivaa minua. Sano Charlampille, että\nlähteköön heti Upitaan ja tuokoon tänne siellä olevan lippukunnan. Anna\nhänelle rahaa ja käske maksamaan sotilaille ensimmäisen neljänneksen\npalkka ja antamaan heidän huvitella... Sano myöskin, että hän saa\nDydkiemen maatilan, jonka otan pois Wolodyjowskilta. Taas tuo\nhengenahdistus... Odota!\n\n— Mitä suvaitsette, teidän ylhäisyytenne?\n\n— Mitä Kmicic tekee?\n\n‒ Kuten jo sanoin teidän ylhäisyydellenne, makaa rauhallisesti.\n\n‒ Se on totta! Lähetä hänet tänne. Tahdon puhua hänen kanssaan. Mutta\nanna ottaa häneltä köydet pois.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, hän on hurjapäinen...\n\n— Ole huoletta! Mene!\n\nHarasimowicz meni. Ruhtinas otti venetsialaisesta lippaasta pistolin ja\npani sen pöydälle kätensä ylettyville.\n\nNeljännestunnin kuluttua tuli Kmicic neljän skottilaisen saattamana.\nRuhtinas käski sotilaita poistumaan. He jäivät kahden.\n\nNuoren miehen kasvot olivat kalpeat kuin niissä ei olisi ollut\nainoatakaan veripisaraa. Hänen silmänsä vain loistivat kuumeisesti,\nmutta muuten hän oli perin rauhallinen ja, kuten näytti, vaipunut\näärettömään epätoivoon.\n\nMolemmat olivat vaiti jonkin aikaa. Ruhtinas rupesi ensinnä puhumaan:\n\n— Sinä olet vannonut ristiinnaulitun kautta, ettet minua jätä!\n\n— Tulen olemaan kirottu, jollen valaani pidä; tulen olemaan kirottu,\njos sen pidän! — sanoi Kmicic. — Minusta on kummassakin tapauksessa\nkaikki yhdentekevää!\n\n— Joskin minä johtaisin sinut pahaan, et sinä joudu siitä vastaamaan.\n\n— Kuukausi sitten laki ja tuomiot minua uhkasivat murhien tähden... Nyt\nminusta tuntuu, että olin silloin viaton kuin lapsi.\n\n‒ Ennenkuin lähdet tästä huoneesta, olet tunteva itsesi vapaaksi\nkaikista synneistäsi, — vakuutti ruhtinas.\n\nSamassa hän muutti äänensä sävyn ja kysyi hyväntahtoisesti:\n\n— Mitä sinun mielestäsi minun olisi pitänyt tehdä kahdelle sata kertaa\nminua voimakkaammalle viholliselle, joita vastaan en olisi voinut\npuolustaa maata?\n\n— Kaatua! — vastasi Kmicic karkeasti.\n\n— Minä kadehdin teitä, sotureita, jotka noin helposti voitte viskata\npainavan taakan hartioiltanne. Kaatua! Ken on katsonut kuolemaa silmiin\neikä pelkää sitä, sille mikään maailmassa ei ole sen helpompaa. Te\nette välitä siitä, ette tule ajatelleeksi sitä, että jos minä nyt\nolisin aloittanut hurjan sodan ja kaatunut tekemättä sopimusta, niin\nkiveä ei olisi jäänyt kiven päälle koko maassa. Jumalan kiitos, ettei\nniin käynyt, sillä silloin minun sieluni ei olisi taivaassakaan saanut\nrauhaa. Oi, kolminkertaisesti onnellisia te, jotka voitte kaatua!...\nLuuletko sinä, ettei elämän taakka jo rasita minua, etten kaipaa jo\nikuista unta ja lepoa? Mutta katkera kalkki on tyhjennettävä pohjaan\nsaakka. Minun täytyy pelastaa tämä onneton maa ja sentähden ottaa,\nkantaakseni uusi taakka. Soimatkoot kadehtijani minua ylpeäksi,\nsanokoot, että minä petän isänmaani ylentääkseni itseäni. Jumala näkee,\nJumala tuomitkoon, jos tavoitan ylentymistä, ja enkö kieltäytyisi\nsiitä, jos se olisi mahdollista... Näyttäkää te, jotka tuomitsette\nminua, tie pelastukseen. Näyttäkää te, jotka minua petturiksi sanotte,\ntämä tie, niin minä heti revin rikki tämän asiakirjan ja herätän kaikki\nlippukunnat marssiakseni vihollista vastaan.\n\nKmicic oli vaiti.\n\n— No, miksi vaikenet? — huusi Radziwill. — Minä panen sinut\nsuurhetmanin ja Vilnon vojevodan paikalle, äläkä sitten kaadu, sillä\nsiitä ei ole kysymys, vaan pelasta maa. Valloita takaisin viholliselta\nmenetetyt vojevodakunnat, kosta Vilnon tuho, puolusta Samogitiaa\nruotsalaisia vastaan tai, mieluimmin, puolusta koko valtakuntaa ja aja\nkaikki viholliset maasta!... Hyökkää yksin tuhansia vastaan, mutta älä\nkaadu!... Älä kaadu, sillä se ei ole luvallista, vaan pelasta maa!...?\n\n— En ole hetmani enkä Vilnon vojevoda, — vastasi Kmicic, — ja mikä ei\nminulle kuulu, siitä en välitä... Mutta jos on yksin hyökättävä tuhatta\nvastaan, niin hyökkään!\n\n— Kuulehan, soturi: jollei sinun asiasi ole pelastaa maata, niin jätä\nse minun tehtäväkseni ja luota minuun!\n\n— En voi! — sanoi Kmicic purren hammasta. Radziwill ravisti päätään ja\njatkoi:\n\n— Muihin en ollut luottanut, odotin mitä tapahtuikin, mutta sinuun\nnähden petyin. Älä keskeytä, vaan kuuntele... Olen nostanut sinut\njaloillesi, vapauttanut sinut rangaistuksista, kiintynyt sinuun kuin\nisä poikaansa. Ja minkätähden? Koska pidin sinua rohkeana soturina ja\nvalmiina suuriin töihin. Tarvitsin juuri sellaisia miehiä, en sitä\nsalaa. Ympärilläni ei ollut ainoatakaan miestä, joka olisi uskaltanut\nkatsoa päin aurinkoa silmäänsä räpäyttämättä. He olivat kaikki\nvähäpätöisiä ja heikkohenkisiä. Sellaisia ei pidä milloinkaan johtaa\nmillekään muulle tielle kuin mitä he tai heidän isänsä ovat astuneet,\nsillä muuten he huutaisivat, että heidät johdetaan perikatoon. Mutta\nmihin, jollei juuri perikatoon, kaikki nuo vanhat tiet ovat johtaneet?\nMiten on käynyt sen valtakunnan, joka kerran koko maailman peloitti?\n\nRuhtinas painoi käsillä päätään ja hoki:\n\n— Jumalani! Jumalani! Jumalani!\n\nHetken kuluttua hän jatkoi taas:\n\n— Jumalan vihan hetket ovat koittaneet, sellaisten onnettomuuksien ja\nrappiotilan aika on tullut, ettemme tavallisin keinoin voi voittaa\ntautia itsessämme, ja kun minä tahdon käyttää uusia, jotka voivat\nparantaa, niin silloin minut jättävät nekin, joitten valmiuteen olen\nluottanut, jotka ovat olleet velvollisia luottamaan minuun, jotka ovat\nristiinnaulitun kautta vannoneet uskollisuutta... Kristuksen veren\nja haavojen kautta! Luuletko sinä ehkä, että olen ikuisiksi ajoiksi\nasettunut Kaarle Kustaan suojeluksen alaiseksi, että todenteolla\najattelen yhdistää tämän maan Ruotsiin, että tämä sopimus, josta minua\non petturiksi syytetty, tulisi kestämään vuotta kauempaa?... Miksi\nkatsot minuun noin hämmästyneenä?... Saat nähdä, että hämmästyt vielä\nenemmän, kun kuulet kaikki... sillä täällä tulee tapahtumaan jotakin,\njota kukaan ei aavista, jota tavallinen ihmisjärki ei käsitä. Mutta\nminä sanon sinulle, älä vapise, sillä siinä on maan pelastus. Älä\nperäydy, sillä jollen saa apua keneltäkään, niin minä ehkä menehdyn,\nmutta minun kanssani menehtyvät valtakunta ja te kaikki — iäksi!\nMinä yksin voin pelastaa isänmaan, mutta sitä varten minun täytyy\nensin poistaa kaikki esteet tieltäni. Surma sille, joka minua tulee\nvastustamaan, sillä Jumala itse tulee rankaisemaan häntä minun käteni\nkautta, olkoonpa se sitten Vitebskin vojevoda, valtiovarainhoitaja\nGosiewski, armeija tai uppiniskainen aatelisto. Tahdon pelastaa\nisänmaan, ja kaikki tiet, kaikki keinot ovat siihen tarkoitukseen\nkäytettäviä... Vaaran hetkinä Roomassa nimitettiin diktaattoreja...\nSellaisen vallan, ei! — vielä suuremman vallan minä tarvitsen nyt.\nKunnianhimo ei minua siihen kiihoita, — kuka tuntee olevansa kykenevä\nsiihen, hän ottakoon sen minun sijastani! Mutta kosk'ei ketään ole,\notan minä sen, jolleivät nämä muurit raukea ylitseni!...\n\nSen sanottuaan ruhtinas ojensi molemmat kätensä ylös, ikäänkuin hän\ntodellakin olisi tahtonut torjua raukeavia muureja, ja hänessä oli\njotakin niin jättiläismäistä, että Kmicic peräytyi hämmästyneenä\nVihdoin hän kysyi aivan toisenlaisella äänellä:\n\n— Mitä teidän ylhäisyytenne oikeastaan haluaa?... Mikä on\npäämääränne?...\n\n— Kruunu! — huudahti Radziwill.\n\n— Hyvä Jumala!...\n\nSeurasi syvä hiljaisuus. Huuhkaja vain linnan tornissa huusi vihlovasti.\n\n— Onpa aika, että kerron sinulle kaikki... — sanoi ruhtinas. Valtakunta\njoutuu perikatoon... sitä ei voi välttää. Meidän tulee ensisijassa\npelastaa haaksirikosta tämä osa valtakuntaa, joka on meidän varsinainen\nsynnyinmaamme... ja sitten, sitten on kaiken noustava tuhkasta kuin\nfeniks-lintu... Minä sen teen, ja kruunun, jota tavoitan, painan minä\npäähäni kuin raskaan taakan. Vanhan haudasta on uusi nouseva... Olen\njättänyt tämän maan ruotsalaisille, voittaakseni heidän avullaan\ntoisen vihollisen, karkoittaakseni hänet pois synnyinmaamme rajojen\nsisältä ja sanellakseni hänelle omassa pääkaupungissaan rauhanehdot.\nKuunteletko sinä? Mutta tuossa kallioisessa, nälkäisessä Ruotsissa ei\nole kylliksi väkeä eikä voimaa valloittamaan koko Puolan valtakuntaa.\nHe voivat kerran, toisen voittaa meidän sotajoukkomme, mutta orjuuttaa\nhe eivät meitä voi. Jos jokaisen kymmenen kansalaisen osalle tulisi\nyksi ruotsalainen vartija, niin tulee heillä kuitenkin olemaan\nvartijain puute. Kaarle Kustaa tietää sen varsin hyvin eikä tahdo eikä\nvoi valloittaa koko valtakuntaa. Hän ottaa Preussin ja enintään osan\nSuur-Puolaa, ja sillä hyvä. Mutta voidakseen rauhassa hallita uusia\nvaltauksiaan hänen on särettävä liittomme puolalaisen Kruununmaan\nkanssa. Jos minä kieltäydyn siitä kruunusta, jonka Jumala ja onni\nlaskevat päähäni, niin ruotsalaiset antavat sen sille, joka tällä\nhetkellä on todellisuudessa maan valtias... [Tarkoitetaan Venäjän\ntsaaria, mutta sensuuriolosuhteitten tähden tekijä ei ole voinut sitä\nsuoraan sanoa. Yleensä puolalaisessa alkutekstissä »venäläisten»\nnimittäminen vältetään käyttämällä heistä muita nimityksiä, kuten\n»hyperboreit», »septentrionit» y.m.] Mutta Kaarle Kustaa ei sitä\nmielellään tekisi, koska se liian suuressa määrässä lisäisi naapurin\nmahtavuutta ja tekisi hänestä uhkaavan vastustajan. Jollen minä\nota Liettuan kruunua vastaan, niin tulee siten tapahtumaan. Onko\nminulla siis oikeutta kieltäytyä? Voinko sallia sen tapahtuvan, mikä\nveisi meidät perikatoon? Kymmenennen, sadannen kerran kysyn: onko\ntoista tietä pelastukseen? Ei! Tapahtukoon Jumalan tahto! Otan sen\ntaakan hartioilleni. Ruotsalaiset ovat puolellani, vaaliruhtinas ja\nsukulaiseni lupaavat apuaan. Vapautan maan sodasta! Voitoilla ja\nrajojen laajentamisella alkaa sukuni hallitusvalta. Rauha ja ahkeruus\ntulevat kukoistamaan, eikä tuli tule enää hävittämään kaupunkeja eikä\nkyliä. Niin tulee tapahtumaan ja niin täytyy tapahtua... sillä tunnen\nitsessäni voimaa ja väkevyyttä. Minä tahdon maan parasta, ja sentähden\nminun päämääräni onkin korkealla... Ja tässä taivaallisessa valossa\nja noitten tähtien tuikkiessa vannon — jos vain saan terveenä pysyä —\nettä minä olen rakentava tämän romahtaneen rakennuksen uudelleen ja\nlujemmaksi kuin mitä se tähän saakka on ollut.\n\nRuhtinaan silmät säihkyivät, ja koko hänen olemuksensa säteili niin\nomituisesti.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — huusi Kmicic. — Minun järkeni ei voi käsittää\ntätä, päätäni pakottaa, silmäni kaihtavat katsoa eteensä!\n\n— Sitten, — jatkoi Radziwill seuraten omaa ajatustaan, — sitten...\nRuotsalaiset eivät riistä Jan Kasimirilta kruunua, vaan jättävät\nhänelle Masovian ja Vähän-Puolan. Jumala ei ole suonut hänelle\njälkeläistä. Sitten tulevat uudet vaalit... Kenen he valitsevat, jos\ntahtovat säilyttää liiton Liettuan kanssa? Milloinka Puola kohosi\nmahtavuuteen ja kukisti ristiritarien vallan? Silloin, kun sen\nvaltaistuimella istui Wladyslaw Jagiello. Niin nytkin... Puolalaiset\neivät voi valita valtaistuimelle ketään muuta kuin sen, joka hallitsee\ntäällä Liettuassa, eivät voi eivätkä valitse, sillä saksalaiset ja\nturkkilaiset sulkisivat heidät tukahduksiin, kun kasakat jo muutenkin\nkäyvät rintaan kiinni. He eivät voi! Sokea on se, joka ei sitä näe, ja\ntyperä se, joka ei ymmärrä! Ja silloin yhdistyvät molemmat maat taas\nmuodostaakseen yhtenäisen valtakunnan minun sukuni johdolla! Silloin\nsaamme nähdä, voivatko nuo skandinavialaiset pikkukuninkaat pitää\nhallussaan preussilaisia ja suurpuolalaisia alueita. Silloin sanon\nheille: quos ego! [latinalainen uhkaus: »Kyllä minä teille!...»], ja\nminä poljen heidät jalallani kuoliaiksi ja luon sellaisen valtakunnan,\njonka vertaista mahtavuudessa ei vielä ole nähty. Ehkä me viemme ristin\nja tulen Konstantinopoliin saakka ja lyömme kaikki vihollisemme,\nsamalla kuin maan rajojen sisäpuolella vallitsee rauha. Suuri Jumala,\njoka tähtien kulkua johdat, salli minun pelastaa tämä onneton maa Sinun\nja koko kristikunnan kunniaksi, anna minulle miehiä, jotka ymmärtävät\nminun tarkoitukseni ja tahtovat auttaa minua!... Tässä seison...\n\nRuhtinas pani kätensä ristiin ja kohotti katseensa korkeutta kohti:\n\n— Sinä näet minut! Sinä tuomitset minut!...\n\n— Ruhtinas!... Ruhtinas!... — huusi Kmicic.\n\n— Mene! Hylkää minut! Viskaa buzdyganisi minun jalkoihini! Riko valasi!\nSano minua petturiksi!... Älköön siitä orjantappurakruunusta, joka\nminun päähäni lasketaan, puuttuko ainoatakaan oasta! Tuhoa maa, suista\nse perikatoon, vedä takaisin käsi, joka voisi pelastaa sen, ja astu\nJumalan tuomioistuimen eteen... Siellä meidät tuomittakoon...\n\nKmicic lankesi polvilleen ruhtinas Radziwillin eteen.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Minä seuraan teitä vaikka kuolemaan! Isänmaan\nisä! Pelastaja!\n\nRadziwill laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle, ja taas seurasi\nhetken hiljaisuus. Huuhkaja vain yhä huhusi ylhäällä tornissa.\n\n— Kaikki saat, mitä olet toivonut, — sanoi ruhtinas juhlallisesti. —\nSinulta ei mitään tulla kieltämään, ja sinun osaksesi on tuleva enemmän\nkuin isäsi ja äitisi olisivat suoneet... Nouse, tuleva suurhetmani ja\nVilnon vojevoda!...\n\nTaivaalla alkoi kajastaa.\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nHerra Zagloban päässä oli kihissyt kovasti, kun hän kolme kertaa oli\nviskannut kauhealle hetmanille päin naamaa sanan »petturi». Sitten, kun\nviini oli haihtunut hänen päästään ja hän huomannut olevansa yhdessä\nmolempien Skrzetuskien ja Michal Wolodyjowskin kanssa Kiejdanyn linnan\nkellarissa, sitten vasta hän käsitti, minkälaisen vaaran alaiseksi oli\njoutunut, ja alkoi käydä levottomaksi.\n\n— Mitähän tästä on tuleva? — kysyi hän katsoen alakuloisesti pieneen\nritariin, johon hän tavallisesti raskaina hetkinä pani kaiken toivonsa.\n\n— Piru sen tiesi! Minusta on kaikki yhdentekevää! — vastasi\nWolodyjowski.\n\n— Elämme sellaista häpeän aikaa, jollaista ei Puola eikä maailmakaan\nole vielä nähnyt! — sanoi Jan Skrzetuski.\n\n— Hyvä, jos saamme elää, — virkkoi siihen Zagloba, — silloin voisimme\nhyvällä esimerkillä herättää muissa hyveitä. Mutta saammeko elää? Siitä\nnyt kysymys onkin!...\n\n— Kauheata, uskomatonta! — huudahti Stanislaw Skrzetuski. — Missä\non moista tapahtunut? Auttakaa minua, hyvät ystävät, sillä tunnen\njärkeni pimenevän!... Kaksi sotaa, kolmas kasakkain... ja kaiken\nlisäksi pettureita niin rutosti: Radziejowski, Opalinski, Grudzinski,\nRadziwill! Maailman loppu lähestyy, tuomiopäivä on tulossa! Parempi\nolisi että maa vaipuisi jalkaimme alla. Totta totisesti, hulluksi tulen!\n\nJa päätään pidellen hän alkoi harpata pitkin kellaria kuin villipeto\nhäkissä.\n\n— Pitäisiköhän rukoilla, vai mitä? — vaikeroi hän. — Jumala, ole meille\narmollinen!\n\n— Rauhoittukaa, hyvä mies! — sanoi Zagloba. — Nyt ei sovi ruveta\nepätoivoiseksi!\n\nStanislaw Skrzetuski puri yht'äkkiä hammastaan ja vimmastui.\n\n— Jumaliste! — tiuskaisi hän Zagloballe. — Sinähän juuri keksit lähteä\ntämän petturin luo! Piru teidät molemmat periköön!\n\n— Pysy järjissäsi, Stanislaw! — sanoi Jan ankarasti. — Kukaan ei voinut\naavistaa, että näin tuli käymään... Kärsi, niinkuin muutkin saavat\nkärsiä, ja tiedä, että täällä on meidän paikkamme, juuri täällä...\nJumala, armahda isänmaatamme, äläkä sääli meitä!\n\nStanislaw ei virkkanut sanaakaan, väänteli vain käsiään, niin että\njäsenet rusahtelivat.\n\nHe vaikenivat. Herra Wolodyjowski vain vihelteli hampaittensa läpi\nnäyttäen olevan välinpitämätön kaikesta, vaikka hän itse asiassa\nkärsi kahta kauheammin, ensinnäkin isänmaan häpeästä ja toiseksi\nsiitä, että hänen oli täytynyt rikkoa sitä kuuliaisuutta vastaan, jota\nsoturin, ainakin sellaisen kuin hän, on joka tapauksessa osoitettava\npäällikölleen. Tuhat kertaa mieluummin hän sanoi kuolevansa.\n\n— Älä viheltele, hyvä Michal, — sanoi Zagloba hänelle.\n\n— Minusta yhtä kaikki!\n\n— Eipä niinkään! Yksikään teistä ei ajattele, onko tässä pelastuksen\nkeinoa. Ja siihen juuri on nyt kaikki voimat kohdistettava! Eikö\nolisi vahinko meidän nääntyä täällä kellarissa, kun jokainen käsi on\nisänmaalle tarpeen? Kun jokaisen kelpo miehen täytyy kaataa kymmenen\npetturia?!\n\n— Se on totta! — huudahti Jan Skrzetuski.\n\n— Sinä yksin et näy surusta hölmistyneen. Mitä luulet sen roiston\nmeille tekevän? Ei suinkaan se meitä mestanne?\n\nWolodyjowski remahti epätoivoiseen nauruun.\n\n— Miksi? Se olisi hauska tietää!... Eikö hänellä ole nyt oikeus\ntoisessa ja miekka toisessa kädessä? Ettekö tunne vielä Radziwillia?\n\n— Mitä sanot? Mikä oikeus?\n\n— Minun suhteeni hetmanin oikeus ja... teidän suhteenne valta!\n\n— Josta hänen täytyy vastata...\n\n— Kenelle? Ruotsin kuninkaalleko?\n\n— Kylläpä sinä minua kauniisti lohdutat, en voi muuta sanoa!\n\n— En ole aikonutkaan lohduttaa...\n\nHe vaikenivat taas. Kellarin oven takaa kuului skottilaisten vartijain\ntasaisia askelia.\n\n— Eipä tässä näy auttavan muu kuin viekkaus, — arveli Zagloba.\n\nKukaan ei virkkanut siihen mitään. Jonkin ajan kuluttua hän jatkoi:\n\n— En usko, että hän tuomitsee meidät kuolemaan, sillä jos jokaisesta\nkiivaudessa ja humalassa sanotusta sanasta lyötäisiin pää poikki, niin\nyhdelläkään aatelisella koko valtakunnassa ei olisi päätä. Ruhtinas on\nvanginnut meidät, mutta se tapahtui kiivaudessa, ja minä uskon, että\nhän malttaa mielensä. Me olemme täällä vieraita emmekä mitenkään ole\nhänen oikeusistuimensa alaisia. Hänen täytyy ottaa huomioon yleinen\nmielipide, eikä hän voi aloittaa väkivallalla, mikä vieroittaisi\naateliset hänestä. Hänellä on oikeus upseereihinsa, sitä ei käy\nkieltäminen, mutta kyllä hänen joukkonsa muistaa omat päällikkönsä...\nMissä on lippukuntasi, Michal?\n\n— Upitassa!\n\n— Sano, oletko varma siitä, että miehesi ovat sinun puolellasi?\n\n— Mistä minä sen tietäisin? He kyllä pitävät minusta, mutta tietävät\nmyöskin, että hetmani on minun päämieheni.\n\nZagloba mietti kotvan.\n\n— Anna minulle määräys saada komentaa lippukuntaasi, siltä varalta,\nettä pääsisin tästä sen luo.\n\n— Taidatpa jo kuvitella olevasi vapaa!\n\n— Eipä ole haitaksi. On sitä pahemmissakin paikoissa oltu ja\nehjin nahoin läpäisty. Anna pois määräys minulle ja molemmille\nSkrzetuskeille. Ken ensimmäisenä livistää, ajakoon suin päin\nlippukuntasi luo ja tuokoon sen heti muitten avuksi.\n\n— Hourailua! Sopimatonta puhetta tällaisessa paikassa! Kuka täältä\nlivistäisi! Ja mille minä kirjoittaisin määräyksen? Onko paperia,\nmustetta, kynää? Pyörällä on pääsi.\n\n— Mikä vahinko! — huudahti Zagloba. — Anna edes sormuksesi!\n\n— Tuossa on. Nyt kai saan olla rauhassa! — sanoi Michal.\n\nHerra Zagloba otti sormuksen, pani sen pikkusormeensa ja alkoi\najatuksissaan astella edestakaisin.\n\nSillävälin oli savuava rasvalamppu palanut kuiviin ja jätti heidät\nnyt pilkkoisen pimeään. Korkealla olevan ikkunaristikon läpi näkyi\nvain pari tuikkivaa tähteä selkeällä taivaalla. Zagloba katseli\nhellittämättä ristikkoon.\n\n— Jos Podbipienta vainaja eläisi ja olisi kanssamme, — turisi ukko,\n— niin kyllä se poika tempaisisi tuon ristikon sijoiltaan, ja tuossa\ntuokiossa olisimme kaukana Kiejdanysta.\n\n— Entä jos nostaisit minut ikkunaan? — kysäisi samassa Jan Skrzetuski.\n\nZagloba ja Stanislaw nojasivat seinää vastaan, ja hetken kuluttua\nseisoi Jan heidän olkapäillään.\n\n— Liikkuu! Hyväinen aika, liikkuu! — huudahti Zagloba.\n\n— Mitä nyt? Enhän minä ole vielä edes koskettanutkaan, — vastasi Jan.\n\n— Kiivetkää molemmat veljekset ylös, kyllähän minä tässä yksinkin\npitelen... Olen usein valittanut Michalin pienuutta, mutta nyt valitan\nsitä, ettei hän ole vieläkin pikkuisempi, niin pikkuinen, että voisi\nkäärmeenä luikertaa ristikon läpi.\n\nMutta Jan hyppäsi jo alas ukon hartioilta.\n\n— Tällä puolella on skottilaisia vahdissa, — sanoi hän.\n\n— Kunpa ne muuttuisivat suolapatsaiksi kuin Lootin vaimo! Pimeä\non, niin pimeä, ettei omaa nenäänsä näe. Mutta kohta alkaa valjeta\nAnnetaankohan meille mitään suuhunpantavaa? Eiväthän luterilaisetkaan,\nkuulemma, vankejaan nälällä rääkkää. Ehkä Jumala saa hetmanin\njärkiinsä. Yöllä sanotaan omantunnon heräävän ja pahojen henkien\njättävän uhrinsa. Onkohan tänne kellariin vain yksi ovi? Päivällä\nkatsomme. Pääni on nyt niin paksu, etten keksi yhtäkään keinoa, mutta\nhuomenna antakoon Jumala kipinän... Ja nyt rukoilkaamme ja uskokaamme\nitsemme Pyhän Neitsyen huomaan tässä kerettiläistyrmässä.\n\nMolemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski vaikenivat surun murtamina, mutta\nukko Zagloba jupisi vielä jonkin aikaa itsekseen:\n\n— Kyllä se niin on, että huomenna meille sanotaan, kääntykää\nRadziwillin puolelle, niin saatte kaikki anteeksi. Saammepa nähdä,\nkuka kenen pettää Näinkö te sullotte aatelisia kellareihin huolimatta\niästä ja ansioista? Hyvä! Kyllä hölmö aina alakynteen joutuu ja viisas\nvie voiton. Minä lupaan mitä haluatte, mutta pidänkö sanani, se on\ntoinen asia Jos te petätte isänmaan, niin se, joka pettää teidät tekee\nkunnon työn. Se vain on varma, että huonosti valtakunnan käy, jos sen\ntärkeimmät virkamiehet liittyvät viholliseen... Eipä ole maailmassa\nvielä mokomaa nähty, ja mielettömäksi voisi tulla syystäkin. Onkohan\nhelvetissä vain riittävästi tuskia moisille pettureille? Mitä vielä\npuuttui tuolta Radziwillilta? Liianko vähän oli isänmaa hänelle\nantanut, koska hän petti sen kuin Juudas, ja vielä kaikkein pahimpaan\naikaan?... Oikeudenmukainen on vihasi, Jumala, lähetä vain rangaistus\nmitä pikimmin. Tapahtukoon niin! Amen! Kun minä tästä vain vapaaksi\npääsen, niin kyllä hankin sinulle puoluelaisia, herra hetmani! Saatpa\nmaistaa, millaisia hedelmiä petos kantaa...\n\nNäin puheli Zagloba itsekseen. Kului tunti, toinen, vihdoin alkoi\nsarastaa. Aamun kalpea kajo tunkeutui vähitellen rautaristikon\nläpi pimeään kellariholviin ja valaisi ritarien synkkiä muotoja.\nWolodyjowski ja molemmat Skrzetuskit uinailivat uupuneina. Kun aamu oli\nvaljennut kokonaan, alkoi linnan pihalta kuulua sotilaitten askelia,\naseitten räminää ja kavioitten kopinaa. Ritarit hypähtivät jaloilleen.\n\n— Päivä alkaa meille huonoin entein, — sanoi Jan.\n\n— Mutta Jumala suokoon, että se hyvin päättyisi, — vastasi Zagloba. —\nTiedättekö, mitä minä yöllä ajattelin? Meidät varmaan vapautetaan, jos\nsuostumme palvelemaan Radziwillia ja auttamaan häntä hänen petollisissa\naikeissaan. Meidän tulee nyt suostua siihen, jotta pääsisimme vapaiksi\nja voisimme sitten asettua isänmaan puolelle.\n\n— Jumala varjelkoon minua sellaisesta! — huudahti Jan, — sillä vaikka\nminä sitten heti luopuisinkin petturista, tulisi nimeni leimatuksi\nja voisi siirtyä sellaisena perintönä lapsilleni. Minä en sitä tee,\nennemmin kuolen!\n\n— Enkä minäkään! — sanoi Stanislaw.\n\n— Mutta minä sanon teille jo etukäteen, että minä teen. Kukaan ei\nluule, että olen tehnyt sen vapaasta tahdostani, vaan pakosta. Syökööt\npaholaiset sen lohikäärmeen! Saammehan nähdä, kuka meistä omansa ottaa.\n\nHuudot pihalla yltyivät. Niissä oli vihaa ja kiihtymystä. Sitten kuului\nkomennus, askelten töminää ja raskaitten aseitten jyrinää.\n\n— Mitähän siellä nyt on tekeillä? — kysyi Zagloba. — Ehkä on meille\napua tulossa?\n\n— Jotakin tavatonta siellä nyt tapahtuu, — arveli Wolodyjowski. —\nNostakaa minut tuonne ikkunaan, niin otan siitä selvän pikemmin kuin\nkukaan...\n\nJan Skrzetuski nosti hänet kainaloista ylös kuin lapsen. Michal tarttui\nristikkoon ja alkoi tarkastaa, mitä pihalla tapahtui.\n\n— Kas vain, kas vain! — huudahti hän kohta vilkkaasti. — Näen siellä\nunkarilaisen jalkaväenrykmentin, jota Oskierka johti. Hänestä pidettiin\nkovasti, ja hänet on myöskin vangittu... Varmasti on siellä nyt hänestä\nkysymys. luutnantti Stachowicz on heidän kanssaan; hänhän on Oskierkan\nystävä.\n\nSamassa huudot kasvoivat taas.\n\n— Ganchoff ajoi heidän luokseen... Juttelee Stachowiczin kanssa...\nHuutavat! Nyt Stachowicz ja kaksi upseeria astuvat riveistä. Varmaankin\nlähtevät lähetystönä hetmanin luo. Hyvä Jumala, kapina näkyy armeijassa\nkasvavan! Tykit ovat suunnatut unkarilaisia kohti, ja skottilaiset\nnäkyvät olevan valmiina hyökkäämään. Puolalaisista lippukunnista\nkokoontuu upseereja unkarilaisten luo... Ilman heitä he eivät\nuskaltaisi, sillä jalkaväessä on kova kuri...\n\n— Se on meidän pelastuksemme! — huudahti Zagloba. — Kuulehan, Michal,\nonko puolalaisia lippukuntia paljonkin?... Jos ne kerran kapinaan\nryhtyvät, niin siitä on leikki kaukana.\n\n— Stankiewiczin husaarirykmentti ja Mirskin panssaroidut ovat kahden\npäivän matkan päässä Kiejdanysta, — tiesi Wolodyjowski. — Jos ne vain\nolisivat täällä, niin kyllä niitten everstit jäisivät vangitsematta.\nOdottakaapas... Charlampin rakuunat, yksi rykmentti; Mieleszko —\ntoinen, mutta ne ovat ruhtinaan puolella... Niewiarowski liittyi myös\nruhtinaaseen, mutta hänen rykmenttinsä on kaukana... Kaksi rykmenttiä\nskottilaisia...\n\n— Siis neljä rykmenttiä ruhtinaan puolella.\n\n— Ja Korfin tykistöä kaksi rykmenttiä.\n\n— Oh, paljonhan niitä on!\n\n— Ja Kmicicin lippukunta, joka on lujasti asestettu... kuusisataa\nmiestä.\n\n— Entä kenen puolella Kmicic on?\n\n— En tiedä.\n\n— Eikö häntä näy? Viskasiko hän eilen komentosauvansa maahan?\n\n— Emme tiedä.\n\n— Kutka siis ovat ruhtinasta vastaan? Mitkä lippukunnat?\n\n— Ensinnä nähtävästi unkarilaiset. Parisataa miestä. Sitten vapaat\nmiehet Mirskin ja Stankiewiczin rykmenteistä. Jonkin verran\naatelisia... ja mahdollisesti Kmicic.\n\n— Mutta siinä on vähäisen!...\n\n— Unkarilaiset vastaavat kahta rykmenttiä.\n\nHe ovat vanhaa ja kokenutta väkeä. Odottakaas...\n\nTykkejä sytytetään... Jo haisee ruudille.\n\nSkrzetuskit vaikenivat, Zagloba vääntelihe kuin kuumeessa.\n\n— Pettureille selkään! Konnille päin kuonoa! Oh Kmicic, Kmicic! Kaikki\nriippuu hänestä. Hän on rohkea soturi!\n\n— Kuin itse paholainen... Valmis kaikkeen.\n\n— Kyllä hän on meidän puolellamme, kuinkas muuten.\n\n— Kapina sotaväessä! Sen on hetmani saanut aikaan! — huudahti\nWolodyjowski.\n\n— Kuka tässä on noussut kapinaan? Sotaväki vai hetmani, joka on omaa\nhallitsijaansa vastassa? — kysyi Zagloba.\n\n— Jumala hänet tuomitkoon. Mutta odottakaapas. Siellä on taas liikettä.\nOsa Charlampin rakuunoita menee unkarilaisten puolelle. Siinä\nrykmentissä on parasta aatelia. Kuuletteko, kuinka ne huutavat?\n\n— Everstit vapaiksi! Everstit vapaiksi! — huudettiin pihalla hurjasti.\n\n— Michal, huuda heille, että lähettävät noutamaan sinun lippukuntasi ja\npanssarirykmentin.\n\n— Hiljaa!\n\nSilloin Zagloba alkoi itse huutaa.\n\n— Lähettäkää hakemaan muutkin puolalaiset lippukunnat ja antakaa\npettureille niin, että tietävät saaneensa kerrankin!\n\n— Hiljaa!\n\nYht'äkkiä kuului jostakin linnan takaa lyhyt, rätisevä yhteislaukaus\nmusketeista...\n\n— Jeesus, Maaria! — huusi Wolodyjowski.\n\n— Michal, mitä se oli?\n\n— Ampuivat kaiketi Stachowiczin ja ne kaksi upseeria, jotka äsken\nlähetystönä menivät ruhtinaan luo! — sanoi Wolodyjowski hätäisesti. —\nKyllä se sitä oli.\n\n— Hyvä Jumala, silloin ei voi toivoakaan armahdusta!\n\nUusi sarja laukauksia tukahdutti keskustelun. Michal Wolodyjowski\ntarttui suonenvetoisesti ristikkoon ja painoi otsansa siihen kiinni,\nmutta ei nähnyt mitään, paitsi skottilaisten soturien jalkoja aivan\nlähellä ikkunaa. Musketit paukkuivat yhä tiukemmin, ja kohta alkoivat\ntykitkin jyskyä. Kuulia satoi kuin rakeita seinää vastaan. Linna\nvavahteli perustuksiaan myöten.\n\n— Michal, tule alas, sinun käy siellä huonosti! — huusi Jan.\n\n— Eikös mitä! Kuulat sattuvat ikkunan yläpuolelle, ja tykit ampuvat\npoispäin. En minä täältä tule.\n\nJa herra Wolodyjowski vetäytyi kokonaan ikkunakomeroon, niin ettei\nSkrzetuskin tarvinnut enää tukea häntä. Senvuoksi tuli kellariholviin\ntosin pimeä, mutta sen sijaan toverit saivat mitä tuoreimpia tietoja\ntaistelutanterelta.\n\n— Kas, kas! Unkarilaiset piiloutuivat seinän taakse ja ampuvat sieltä!\n— huusi Michal. — Pelkäsin heidän joutuvan tuonne nurkkaan, jonne tykit\nolisivat heidät helposti hävittäneet. Kelpo sotureita, jumaliste! Ilman\nupseereitakin tietävät tehtävänsä. Savua taas! Ei näy mitään...\n\nLaukaukset alkoivat vaimentua.\n\n— Armollinen Jumala, älä viivyttele rangaistusta! — huokasi Zagloba.\n\n— No, mitä siellä nyt on menossa, Michal! — kysyi Skrzetuski.\n\n— Skottilaiset hyökkäävät.\n\n— Tuli ja leimaus! Ja meidän täytyy istua täällä! — huusi Stanislaw.\n\n— Ahaa, unkarilaiset ottavat heidät miekoin vastaan. Mikä vahinko,\nettette voi nähdä noita kunnon poikia!\n\n— Ja keskenään siellä nyt tapellaan, sen sijaan että vihollista\nvastaan...\n\n— Unkarilaiset vievät voiton! Skottilaiset peräytyvät vasemmalle.\nHei, Mieleszkon rakuunat liittyvät unkarilaisiin! Skottilaiset jäävät\nkahden tulen väliin. Korf ei voi ampua tykeillä, sillä skottilaiset\njoutuisivat tulen alle... Unkarilaisten joukossa näkyy Ganchoffin\nrykmentin miehiä... Porttia vastaan hyökkäävät!... Kas noin!... Kuin\nmyrsky! Kaiken murtavat!...\n\n— Kunpa he valloittaisivat koko linnan! — huusi Zagloba.\n\n— Charlamp kaatui!... Ei, nousee, haavoittui... Nyt ovat jo aivan\nlähellä porttia... No mitä nyt?... Ei suinkaan skottilainen vartioväki\nvain mene unkarilaisten puolelle? Portit avataan... Pöly tupruaa!...\nKmicic! Kmicic! Kmicic hyökkää ratsuväkensä kanssa porttiin!\n\n— Kenen puolella?! Kenen puolella?! — huusi Zagloba.\n\nWolodyjowski vaikenee. Aseitten kalske ja huudot kaikuvat kahta\nkauheammin.\n\n— Hävisivät! — huusi Michal vihlovasti.\n\n— Kutka? Kutka?\n\n— Unkarilaiset! Ratsuväki löi heidät... kaataa, surmaa! lippu on\nKmicicin kädessä!... Kaikki on lopussa, lopussa!\n\nWolodyjowski ryömi ikkunasyvennyksestä ja putosi Jan Skrzetuskin syliin.\n\n— Tappakaa minut! — huusi hän. — Tappakaa! Se mies oli minun\nmiekkani alla, ja minä päästin hänet hengissä; toinpa vielä hänelle\nkäskykirjelmänkin! Minun kauttani hän on muodostanut tuon lippukunnan,\njolla hän nyt tulee taistelemaan isänmaata vastaan. Ja kyllä hän on\ntiennyt, millaisia miehiä otti lippukuntaansa: roistoja, varkaita,\nrosvoja, samanlaisia kehnoja miehiä kuin itsekin on. Jumala, suo sen\nmiehen vielä osua miekkani ulottuville, niin vannon, ettei hän enää\nkäsistäni hengissä pääse!...\n\nHuudot, kavioitten kapse, laukaukset kaikuivat vielä täydellä voimalla,\nmutta sitten ne alkoivat vähitellen vaimentua, ja pian vallitsi\nKiejdanyn linnassa hiljaisuus, jota vain skottilaisten vartijain\naskelet häiritsivät.\n\n— Hyvä Michal, katsohan vielä, miltä siellä nyt näyttää, — pyysi\nZagloba.\n\n— Mitä vielä, — vastasi pienikasvuinen soturi. — Ken on sotilas, se\nmuutenkin tietää, miltä näyttää. Näinhän heidät jo lyötyinä... Kmicic\nsiellä nyt näyttelee voittajaa!\n\n— Syökööt hevoset sen konnan, hirtehisen! Tulkoon hänestä\ntataarilaisten haareminvahti!\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nMichal Wolodyjowski oli oikeassa: Kmicic näytteli voittajaa.\nUnkarilaisten ja Mieleszkon ja Charlampin rakuunain ruumiita oli\nsakeasti Kiejdanyn linnan edustalla. Muutamia kymmeniä vain oli päässyt\npakenemaan ja piileskellyt linnan ja kaupungin ympäristössä, jossa\nratsuväki oli heitä ajanut takaa ja saanutkin suuren osan kiinni. Muut\nhuokasivat helpotuksesta vasta Pawel Sapiehan, Vitebskin vojevodan\nleirissä, jonne heidän ensimmäisinä täytyi tuoda kauhea viesti\nsuurhetmanin petoksesta, hänen liittymisestään ruotsalaisten puolelle,\neverstien vangitsemisesta ja puolalaisten lippukuntien vastarinnasta.\n\nSillävälin ilmaantui Andrzej Kmicic veren ja pölyn peittämänä ja\nunkarilaisten lippu kädessä Radziwillin eteen, joka otti hänet vastaan\navoimin sylin. Voitto ei suurestikaan riemastuttanut Andrzej-herraa.\nHän oli synkkä ja ilkeä ikäänkuin olisi menetellyt vastoin omaatuntoaan.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän, — minä en halua kuulla\nylistyksiä, vaan taistelisin sata kertaa mieluummin isänmaan vihollisia\nkuin noita sotureita vastaan, joista vielä voisi olla hyötyä. Minusta\ntuntuu, kuin olisin iskenyt verta omasta ruumiistani.\n\n— Kenen syy, jollei kapinoitsijain? — vastasi ruhtinas. — Aikomukseni\noli johtaa heidät Vilnoon, ja niin olisin tehnytkin, mutta he nousivat\npäällikköään vastaan. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Oli\nnäytettävä esimerkkiä.\n\n— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo tehdä vangeille?\n\n— Joka kymmenennelle kuula otsaan. Loput hajoitetaan eri rykmentteihin.\nTänään saat ajaa Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntien luo viemään\nheille käskyni olla lähtövalmiina. Määrään sinut näitten molempain\nsamoinkuin Wolodyjowskin lippukunnan päälliköksi. Sijaispäälliköitten\non alistuminen ja totteleminen sinua kaikessa. Aioin ensinnä lähettää\nCharlampin, mutta hänestä ei ole mihinkään... Muutin aikomukseni.\n\n— Entä mitä on tehtävä, jos ne vastustavat? Wolodyjowskin lippukunta on\nlaudalaisia, jotka vihaavat minua julmasti.\n\n— Ilmoita, että Mirski, Stankiewicz ja Wolodyjowski siinä tapauksessa\nammutaan heti.\n\n— Suloin he voisivat lähettää asestettuja joukkoja Kiejdanyyn\nvapauttamaan everstejä. Mirskin väki on pelkkää ylhäisaatelia.\n\n— Ota mukaasi rykmentti skottilaista jalkaväkeä ja rykmentti\nsaksalaisia. Piiritä ne ensin, sitten vasta lue käsky.\n\n— Tapahtukoon tahtonne, teidän ylhäisyytenne. Radziwill nojautui\npolviaan vasten ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n— Mirskin ja Stankiewiczin minä ammuttaisin mielelläni, jolleivät he\nolisi niin suosittuja lippukunnissaan, vieläpä koko maassa. Pelkään\nmieltenkuohua ja kapinaa, jota äsken saimme nähdä... Onneksi he saivat\nsinulta hyvän opetuksen ja miettivät nyt senkin seitsemän kertaa,\nennenkuin nousevat meitä vastaan. Nyt on vain toimittava ripeästi,\njotteivät kapinalliset pääsisi liittymään Vitebskin vojevodaan.\n\n— Teidän ylhäisyytenne puhui vain Mirskistä ja Stankiewiczistä, mutta\nei maininnut mitään Wolodyjowskista ja Oskierkasta.\n\n— Oskierka on myös säästettävä, hän on huomattu mies laajoine\nsukulaissuhteineen, mutta Wolodyjowski on Vähä-Venäjältä päin, eikä\nhänellä ole täällä sukulaisia. Hän on urhea soturi, se on totta, ja\nminä odotin häneltä paljon... mutta, ikävä kyllä, hän petti minut.\nJollei paholainen olisi johdattanut noita maankiertäjiä, hänen\ntovereitaan, tänne, niin hän olisi ehkä toiminut toisin, mutta kaiken\nsen jälkeen, mitä tapahtunut on, saa hän nyt kuulan otsaansa samoinkuin\nmolemmat Skrzetuskit ja se kolmas jäärä, joka ensimmäisenä alkoi\nmääkiä: »Petturi, petturi!»\n\nKmicic hytkähti kuin tulisen raudan polttamana.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Sotamiehet puhuvat, että Wolodyjowski pelasti\nteidän ylhäisyytenne hengen Gybichowin luona.\n\n— Hän täytti velvollisuutensa, mistä hyvästä minä aioin antaa hänelle\nDydkiemien maatilan... Mutta nyt hän on pettänyt minut, ja siksi käsken\nampua hänet.\n\nKmicicin silmät alkoivat säihkyä, sieraimet pullistuivat.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Se ei voi olla mahdollista!?\n\n— Miks'ei? — kysyi Radziwill kulmakarvat rypyssä.\n\n— Rukoilen teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Kmicic hartaasti, —\nettei Wolodyjowskin päästä tulisi hiuskarvaakaan putoamaan.\nTeidän ylhäisyytenne, antakaa hänelle anteeksi... rukoilen!...\nWolodyjowski olisi voinut olla antamatta minulle käskykirjelmää\nteidän ylhäisyydeltänne, mutta hän antoi kuitenkin!... Hän on minut\nperikadosta pelastanut!... Siitä johtuu, että olen nyt teidän\nylhäisyytenne palveluksessa... Eikä hän epäillyt pelastaa minua, vaikka\nrakasti samaa tyttöä kuin minä... Olen hänelle ikuisesti kiitollinen\nja olen vannonut palkitsevani hänelle!... Teidän ylhäisyytenne, älkää\nrangaisko häntä eikä hänen ystäviään. Älköön hiuskarvakaan pudotko\nheidän päästään eikä, kautta kunniani, putoakaan, niin kauan kuin minä\nolen hengissä!... Rukoilen teidän ylhäisyyttänne!\n\nAndrzej-herra rukoili kädet ristissä, mutta hänen sanoissaan\ntahtomattaankin väreili viha, uhkaus, kiihtymys. Hillitön luonne vei\nvoiton. Ja hän seisoi Radziwillin edessä hehkuvin kasvoin ja säihkyvin\nsilmin. Hetmanin kasvoilla oli myöskin uhkaavan myrskyn pilvi. Hänen\nrautaiseen tahtoonsa ja mielivaltaansa oli tähän saakka kaiken\nkoko Liettuassa ja Vähä-Venäjällä täytynyt taipua, kukaan ei ollut\nuskaltanut häntä vastustaa eikä pyytää armoa tuomitulle, mutta nyt\nKmicic pyysi — tai oikeammin vaati. Ja asiain tila oli sellainen, että\nhänen oli melkein mahdoton kieltäytyä.\n\nDespootti tunsi jo nyt petostyönsä alussa, että hänen täytyi itse ehkä\nuseinkin myöntyä ihmisten ja olosuhteitten despotismiin, että hän on\nriippuvainen puoluelaisista, eikä suinkaan vähimmin Kmicicistä, ja että\ntuo samainen Kmicic, josta hän oli aikonut tehdä uskollisen koiran,\nonkin kesytetty susi, joka minä hetkenä hyvänsä saattaa vihastua ja\npurra isäntäänsä.\n\nKaikki tämä kuohutti kovasti Radziwillin ylpeätä verta. Hän päätti\nasettua vastaan, mihin kauhea kostonhalukin tuntui häntä kiihoittavan.\n\n— Wolodyjowski ja ne kolme muuta saavat maksaa hengellään! — sanoi hän\nkoroittaen ääntään.\n\n— Jollen minä olisi unkarilaisia lyönyt, niin he eivät maksaisi! —\nhuusi Kmicic.\n\n— Mitä? Nuhteletko sinä minua ansioillasi? — kysyi hetmani vihaisesti.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Andrzej katkonaisella äänellä, — minä\nen nuhtele... minä pyydän, rukoilen... Mutta niin ei tule tapahtumaan!\nNe miehet ovat kuuluisat kautta koko Puolan... Ei voi!... Ei voi!...\nMinä en ole mikään Juudas Wolodyjowskille! Minä menen vaikka tuleen\nteidän ylhäisyytenne tähden, mutta älkää kieltäkö minulta tätä\nhyväntahtoisuutta.\n\n— Entä jos kiellän?\n\n— Käskekää silloin ampua minutkin!... En tahtoisi elää! Surmatkoon\nminut salama!... Raahatkoot paholaiset minut elävänä helvettiin!\n\n— Muista, onneton, kenen kanssa puhut.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, älkää syöskö minua epätoivoon!\n\n— Pyynnölle voisin kallistaa korvani, uhkaukseen en kiinnitä huomiota.\n\n— Minä pyydän... rukoilen!... Andrzej polvistui.\n\n— Sallikaa minun palvella teidän ylhäisyyttänne vilpittömästi, muuten\nmenetän järkeni!\n\nRadziwill vaikeni. Kmicic oli polvillaan hänen edessään, ja hänen\nkasvonsa milloin kalpenivat, milloin punastuivat. Saattoi havaita, että\nvielä hetkinen, ja hän vimmastuu kauheasti.\n\n— Nouse! — virkkoi Radziwill. Andrzej nousi.\n\n— Sinä osaat pitää ystäviesi puolta, — sanoi ruhtinas, — ja osaat\nsiis puolustaa minuakin. Mutta Jumala on luonut sinut tulenarasta\naineesta, pidä siis varasi, ettet pala kokonaan poroksi. En voi sinulta\nmitään kieltää. Kuulehan siis: Stankiewiczin, Mirskin ja Oskierkan\nlähetän ruotsalaisten luo Birźeen, ja menkööt molemmat Skrzetuskit ja\nWolodyjowski heidän mukanaan. Siellä he saavat päänsä pitää, ja jos\nsodan ajan istuvat rauhassa, niin kaikki käy hyvin.\n\n— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, rakasta isääni! — huudahti Andrzej.\n\n— Odotapas... — sanoi ruhtinas. — Minä olen nyt kunnioittanut sinun\npäätöstäsi, kunnioita sinä nyt vuorostasi minua... Sille vanhalle\naatelismiehelle... en muista nyt hänen nimeään... sille suurisuiselle\npaholaiselle, joka saapui tänne yhdessä Skrzetuskien kanssa, sille minä\nolen jo hengessäni allekirjoittanut kuolemantuomion. Hän ensimmäisenä\nsolvasi minua petturiksi, syytti minua lahjuksista ja yllytti muita...\nTuskinpa sellaista vastarintaa olisi syntynytkään, jollei hän olisi\nollut siinä kehnoine kujeineen! (Ruhtinas löi nyrkillä pöytään.) Olisin\npikemmin odottanut kuolemaa tai maailmanloppua kuin sitä, että joku\nuskaltaisi minulle, Radziwillille, päin silmiä huutaa: »Petturi!»\nPäin silmiä ja vielä ihmisten kuullen! Ei ole sellaista kuolemaa, ei\nole sellaisia tuskia, jotka voisivat sovittaa moisen rikoksen. Älä\npyydäkään armahtamaan häntä, sillä siitä ei tulisi kuitenkaan mitään.\n\nMutta Andrzej-herra ei niinkään helposti luopunut aikomastaan. Nyt\nhän ei kuitenkaan vihoitellut eikä kiihtynyt. Päinvastoin, hän\ntarttui uudelleen hetmania käteen, suuteli sitä ja alkoi pyytää niin\nsydämellisesti kuin taisi.\n\n— Millään kahleilla teidän ylhäisyytenne ei olisi itseensä kiinnittänyt\nminun sydäntäni niin kuin tällä hyvänteolla. Mutta älkää tehkö sitä\npuolinaisesti, osittain, vaan kokonaan... Teidän ylhäisyytenne! Mitä\ntuo aatelinen eilen sanoi, sitä kaikki ajattelivat. Niin minä itsekin\najattelin, kunnes teidän ylhäisyytenne avasi silmäni... Polttakoon\nminut taivaan tuli, jollen samoin ajatellut! Ihminen ei ole syypää\nsiihen, että on typerä. Se aatelismies oli niin humalassa, että huusi\nmitä sydämellään oli. Hän luuli puolustavansa siten isänmaata, eikä\nsiitä suinkaan voi miestä rangaista. Hän tiesi panevansa henkensä\nalttiiksi, mutta huusi kuitenkin. Minä en häntä tunne, mutta herra\nWolodyjowskille hän on kuin veli tai melkein isä. Syvästi hän\nukkoa surisi, mutta sitä minä en tahdo. Sellainen on luontoni: jos\nketä rakastan, olen valmis vaikka henkeni antamaan. Jos joku minut\nsäästäisi, mutta tappaisi ystäväni, niin piru hänet periköön moisen\narmon tähden. Teidän ylhäisyytenne, isäni, hyväntekijäni, lahjoittakaa\nminulle tuo aatelismies, niin minä lahjoitan teille vereni vaikka jo\nhuomenna, tänään, heti! Radziwill puri viiksiään.\n\n— Jo eilen allekirjoitin hengessäni hänen kuolemantuomionsa.\n\n— Mitä hetmani ja Vilnon vojevoda on allekirjoittanut, sen Liettuan\nsuuriruhtinas ja, Jumala suokoon, tulevaisuudessa Puolan kuningas voi\narmossaan muuttaa...\n\nKmicic puhui tosissaan niinkuin tunsi ja ajatteli, mutta, olkoonpa että\nhän olisi ollut mitä ovelin diplomaatti, hän ei olisi voinut keksiä sen\ntepsivämpää argumenttia ystäviensä puolustukseksi. Magnaatin ylpeät\nkasvot kirkastuivat, kun hän kuuli arvonimen, jota ei vielä omistanut.\n\n— Sinä olet puhunut minut siihen tilaan, — sanoi hän hetken kuluttua,\n— etten voi kieltää sinulta mitään. Saavat kaikki lähteä Birźeen.\nIstukoot siellä rikostensa tähden ruotsalaisten luona, ja sitten kuin\nse tulee, josta puhuit, pyydä heille uutta armahdusta.\n\n— Pyydänpä kuin pyydänkin! Kunpa se tapahtuisi mitä pikimmin! —\nhuudahti Kmicic.\n\n— Mene nyt viemään heille hyviä uutisia.\n\n— Uutinen on hyvä minulle, ei heille... He eivät vastaanota sitä\nkiitollisina jo siitäkään syystä, etteivät tiedä, mikä heitä on\nuhannut. Teidän ylhäisyytenne, minä en mene tästä heille ilmoittamaan,\nkoska se voisi näyttää siltä, kuin minä tahtoisin näyttää heille\nvaikutusvaltaani.\n\n— Menettele mielesi mukaan, kunhan joudut tuomaan Mirskin ja\nStankiewiczin lippukuntia. Sitten sinua odottaa toinen tehtävä, josta\nvarmaan et tule kieltäytymään.\n\n— Mikä se on, teidän ylhäisyytenne?\n\n— Saat lähteä puolestani pyytämään miekankantaja Billewicziä saapumaan\nsukulaisensa neiti Billewiczin kanssa luokseni Kiejdanyyn ja asettumaan\ntänne sodan ajaksi. Ymmärrätkö?\n\nKmicic hämmentyi.\n\n— Hän ei mielellään sitä tee... Eilen hän läksi Kiejdanysta kovin\nvihaisena.\n\n— Luulenpa hänen jo lauhtuneen. Ota kaiken varalta väkeä mukaasi;\njolleivät he näet suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään, niin istuta\nheidät vaunuihin, ympäröi rakuunoilla ja tuo tänne. Pehmeä hän oli\naatelismieheksi, pehmeä kuin vaha. Kun minä hänen kanssaan juttelin,\nniin hän punastui kuin tyttö ja kumarsi maahan saakka. Mutta sitten\nhänkin säikähti ruotsalaista kuin paholainen kirkasta vettä ja pakeni.\nTarvitsen hänet täällä sekä itseäni että sinua varten. Toivon siitä\nvahasta vielä tekaisevani mieleni mukaisen kynttilän, jonka sitten\nsytytän kenelle haluan... Mutta jollei se tulisi onnistumaan, niin saan\nhänestä ainakin panttivangin. Billewiczit merkitsevät Samogitiassa\npaljon, koska ovat sukua melkein koko aatelille. Jos saan yhden,\nvieläpä vanhimman, käsiini, niin kyllä muut tuumivat toisenkin kerran,\nennenkuin nousevat minua vastaan. Hänen ja sinun neitosi takana on\nlaudalaisia kuin muurahaisia. Vitebskin vojevodan leirissä heidät\notettaisiin vastaan avoimin sylin... Tämä on tärkeä seikka, niin\ntärkeä, että olen ajatellut, eikö olisi juuri Billewiczistä aloitettava.\n\n— Wolodyjowskin lippukunnassa on pelkästään laudalaisia.\n\n— Sinun neitosi holhoojia. Koska niin on, niin ala siitä, että tuot\nneidin tänne. Mutta kuulehan: minä koetan kääntää herra miekankantajan\nmeidän uskoomme; neitosi kanssa sitävastoin saat sinä menetellä\nparhaasi mukaan. Kun minä saan miekankantajan puolelleni, niin kyllä\nhän auttaa sitten käännättämään tyttöä. Jos tyttö suostuu, laitamme\nteille häät mitä pikimmin, jollei, ota hänet sellaisenaan... Naisten\nkanssa se on paras tapa. Itkevät, vikisevät, kun alttarille viedään,\nmutta seuraavana päivänä jo arvelevat, ettei se paholainen olekaan niin\nhirmuinen kuin kuvataan, ja kolmantena ovat jo iloisia. Kuinka te eilen\nerositte?\n\n— Huonosti, hyvin huonosti.\n\n— Mitä hän sanoi?\n\n— Petturiksi minua nimitti... Hyvä, etten halvausta saanut.\n\n— Hän on siis tulinen? Kun tulet hänen miehekseen, niin sano hänelle,\nettä rukki sopii naiselle paremmin kuin yleiset asiat, ja pidä ohjakset\ntiukalla.\n\n— Teidän ylhäisyytenne ei tunne häntä. Tuossa hyvä, tuossa paha, sen\nmukaan hän tuomitsee, ja hänen järkeään voisi moni mies kadehtia.\nEnnenkuin ennätät katsoa ympärillesi, iskee hän jo kipeimpään kohtaan.\n\n— Iske sinäkin, iske hänen sydämeensä... Koetapas!\n\n— Jumala suokoon! Kerran olen hänet jo väkivalloinkin ryöstänyt, mutta\nsitten tein lupauksen, että olkoon se viimeinen kerta... Ja mitä\nteidän ylhäisyytenne sanoi, että väkisin veisin hänet alttarille,\nniin se on vastoin sydäntäni, sillä olen luvannut sekä hänelle että\nitselleni, etten enää käytä väkivaltaa... Kaikki toivo on nyt siinä,\nsaako teidän ylhäisyytenne herra miekankantajan vakuutetuksi, ettemme\nole pettureita, vaan isänmaan pelastajia... Kun herra miekankantaja\non siitä varma, niin kyllä hän sitten saa tytönkin vakuutetuksi, ja\ntämä on katsova minua toisilla silmillä. Nyt minä ajan Billewiczien\nluo ja tuon heidät molemmat tänne, sillä minä pelkään tytön menevän\nluostariin... Mutta sanon teidän ylhäisyydellenne suoraan, että\nniin onnellinen kuin olenkin saadessani nähdä tytön, minä kuitenkin\nmieluummin hyökkäisin Ruotsin koko sotajoukkoa vastaan kuin astun tuon\ntytön eteen, sillä hän ei tiedä minun puhtaista aikeistani, vaan pitää\nminua petturina.\n\n— Jos tahdot, lähetän jonkun muun, Charlampin tai Mieleszkon.\n\n— Ei! Parempi on, että menen itse... Sitäpaitsi on Charlamp\nhaavoittunut.\n\n— Sitä parempi... Aioin eilen lähettää Charlampin Wolodyjowskin\nlippukuntaan ja antaa hänelle sen päällikkyyden jotta hän tarpeen\nvaatiessa pakottaisi väen kuuliaisuuteen, mutta hän on tomppeli,\njoka ei näy saavan omaakaan väkeään tottelemaan. Hänestä ei ole\nmihinkään. Aja ensin Billewiczien luo ja sitten noihin lippukuntiin.\nPahimmassa tapauksessa älä säästä verta, sillä meidän täytyy näyttää\nruotsalaisille, että olemme voimakkaita emmekä pelkää kapinaa...\nEverstit minä lähetän heti eskortin mukana matkaan; toivon, että de\nla Gardie tulee pitämään sitä luottamukseni osoituksena... Mieleszko\nlähteköön viemään! Raskasta on alku, raskasta! Näen jo, että puoli\nLiettuaa nousee minua vastaan.\n\n— Se ei tee mitään, teidän ylhäisyytenne! Jolla on puhdas omatunto, se\nei pelkää mitään.\n\n— Minä luulin, että ainakin Radziwillit liittyisivät kaikki minuun,\nmutta katso, mitä pöydänkattaja, ruhtinas Radziwill kirjoittaa minulle\nNieswiezistä.\n\nJa hetmani ojensi Kmicicille ruhtinas Michal Kazimierzin kirjeen.\n\nKmicic silmäili kirjettä.\n\n— Jollen tietäisi teidän ylhäisyytenne aikomuksia, niin luulisin, että\nhän on kunnollisin mies maailmassa. Mutta Jumala suokoon hänellekin\nkaikkea hyvää!... Minä sanon mitä ajattelen.\n\n— No niin, lähdehän jo matkalle! — virkkoi hetmani kärsimättömyyteen\nvivahtavalla äänellä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nKmicic ei kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä eikä seuraavanakaan, sillä\npeloittavia viestejä alkoi saapua joka puolelta Kiejdanyyn Illalla tuli\npikalähetti tuoden tiedon, että Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnat\nolivat omin päin lähteneet hetmanin pääkaupunkia vastaan valmiina ase\nkädessä vaatimaan everstejään vapaiksi, että heidän keskuudessaan\nmielet olivat kuohuksissa ja että upseerit olivat lähettäneet edustajia\nkaikkiin Kiejdanyn läheisyydessä ja etäämmälläkin oleviin lippukuntiin\nilmoittamaan hetmanin petoksesta ja kehoittamaan kaikkia liittymään\nyhteen isänmaan puolustukseksi. Saattoi helposti jo edeltäpäin nähdä,\nettä paljon aatelisia tulisi liittymään kapinoitseviin lippukuntiin\nja muodostamaan yhdessä näitten kanssa voiman, jota vastaan olisi\nmahdotonta puolustautua linnoittamattomassa Kiejdanyssa, etenkin kun\nkaikkiin Radziwillin puolelle jääneihin rykmentteihin ei saattanut\ntäydelleen luottaa.\n\nHuolimatta siitä, että hetmanin kaikki suunnitelmat särkyivät, hän\nei menettänyt mielenmalttiaan, vaan päätti uskollisten skottilaisten\nrykmenttien, ratsumiesten ja tykistön etunenässä hyökätä kapinallisia\nvastaan ja tukahduttaa tulen jo alkuunsa. Hän tiesi, että sotilaat\nilman päälliköitä ovat vain muodoton lauma, joka hajaantuu pelkästään\njo julman hetmanin nimen pelosta.\n\nHän ei tule säästämään verta ja peloittaa teoillaan koko sotajoukon,\nkoko aateliston — koko Liettuan, niin ettei se uskalla edes vavista\nhänen mutaisen nyrkkinsä alla. Hän suorittaa kaiken sen, mitä on\naikonutkin, ja suorittaa omin voimin.\n\nVielä samana päivänä lähti muutamia ulkomaalaisia upseereita Preussiin\npestaamaan uutta sotaväkeä. Kiejdanyssa kuhisi aseellista väkeä.\nSkottilaiset rykmentit, ulkomaalaiset ratsumiehet, Mieleszkon ja\nCharlampin rakuunat ja herra Korfin »tulinen väki» valmistautuivat\nsotaretkelle. Ruhtinaan heitukat, palvelusväki ja Kiejdanyn asukkaat\noli määrätty vahvistamaan sotavoimia. Mitä vihdoin vangittuihin\neversteihin tuli, oli heidät päätetty mahdollisimman pian lähettää\nBirźeen, missä oli vaarattomampi säilyttää heitä kuin Kiejdanyssa.\nRuhtinas laski aivan oikein, että heidän lähettämisensä kaukaiseen\nruotsalaisen sotaväen hallussa olevaan linnoitukseen tekee kaikki\nheidän vapautumisyrityksensä mahdottomiksi.\n\nHerra Zagloba, Skrzetuskit ja Wolodyjowski joutuivat näitten\nkohtalotovereiksi.\n\nOli jo ilta, kun kellariholviin, jossa he istuivat, astui muuan upseeri\nlyhty kädessä ja sanoi:\n\n— Seuratkaa minua, hyvät herrat!\n\n— Minne? — kysyi herra Zagloba levottomasti.\n\n— Sitten saatte nähdä... Joutukaa!\n\n— Lähdetään.\n\nHe läksivät. Käytävässä musketeilla varustetut skottilaiset ympäröivät\nheidät. Zagloba tuli yhä levottomammaksi.\n\n— Eihän toki meitä vietäne mestattaviksi ilman pappia, ilman rippiä? —\nkuiskasi hän Wolodyjowskin korvaan.\n\nSitten hän kääntyi upseerin puoleen:\n\n— Kenen kanssa on minulla kunnia?...\n\n— Mitä se teihin kuuluu?\n\n— Minulla on paljon sukulaisia Liettuassa, ja tahtoisin mielelläni\ntietää kenen kanssa olen tekemisissä.\n\n— Nyt ei ole aikaa tutustumiseen... muuten, hölmöhän se olisi, joka\nnimeään häpeää... Olen Rocb Kowalski, jos tietää tahdotte.\n\n— Arvokas suku. Miehet urheita sotilaita, naiset siveitä. Minun\nisoäitini oli myöskin Kowalskeja; hän kuoli jo ennen minun syntymääni.\n\n— Aiotteko kauankin vielä tätä tutkintoa jatkaa?\n\n— Varmaan olette sukulaisia, koska meillä on samanlainen\nruumiinrakennekin. Lujat luut ja leveät hartiat, kuten minullakin, ja\nminä olen tullut aivan isoäitiini.\n\n— No siitä ennätämme matkalla puhua!...\n\n— Matkalla? — toisti Zagloba. Oli kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen\nsydämeltään. Hän rohkaistui heti.\n\n— Michal, — kuiskasi hän, — enkö sanonut, ettei meidän kaulaamme noin\nvain katkaista?\n\nHe tulivat linnan pihalle. Oli jo aivan pimeä. Siellä täällä soihdut\npalaa lekottivat tai lyhdyt tuikahtelivat valaisten hämärästi sotaväen\nja aseet. Piha oli tulvillaan sotilaita. Nähtävästi he valmistautuivat\nsotaretkelle.\n\nKowalski pysähdytti vartioston ja vangit suurten, kaidepuulla\nvarustettujen vankkurien viereen, joitten eteen oli valjastettu neljä\nhevosta.\n\n— Käykää istumaan, hyvät herrat! — sanoi hän: — Keitä täällä jo\nistuukaan? — uteli Zagloba tarkaten tummia, oljilla loikovia olentoja.\n\n— Mirski, Stankiewicz, Oskierka! — vastattiin.\n\n— Wolodyjowski, Jan Skrzetuski, Stanislaw Skrzetuski, Zagloba, —\nilmoittivat ritarimme puolestaan.\n\n— Onhan seura kunnioitettava. Mutta minne meidät viedään, tiedättekö?\n\n— Birźeen! — sanoi Kowalski siihen antaen samalla käskyn sotilaille.\n\nVartiosto, johon kuului viisikymmentä rakuunaa, ympäröi rattaat.\nLähdettiin liikkeelle. Vangit alkoivat hiljaa jutella keskenään..\n\n— Ruotsalaisille meidät luovutetaan! — sanoi Mirski. — Sitä olin\nodottanutkin.\n\n— Mieluummin olen vihollisten kuin petturien seurassa! — vastasi\nStankiewicz.\n\n— Mutta minä tahtoisin mieluummin kuulan kallooni, — huudahti\nWolodyjowski, — sillä surkeata on tässä kädet ristissä istua onnettoman\nsodan aikana.\n\n— Älä puhu jumalattomia, hyvä mies, — sanoi Zagloba, — sillä tästä voit\ntilaisuuden tullessa karata, Birźestä myöskin, mutta kuula kallossa se\nkäy ylen työlääksi. Muuten, tiesin jo etukäteen, ettei se petturi sitä\nuskaltaisi.\n\n— Radziwillko ei uskaltaisi! — huudahti Mirski.\n\n— Näkyy, että olette muilta mailta ettekä tunne häntä, jokainen\nhänen vihollisensa voi vangiksi joutuessaan pitää itseään kuoleman\nomana, enkä muista ainoatakaan tapausta, että hän olisi kenellekään\npienintäkään loukkausta anteeksi antanut.\n\n— Eikä kuitenkaan uskaltanut nostaa kättään minua vastaan! — sanoi\nZagloba. — Kenties teidän onkin kiittäminen minua pelastuksestanne?\n\n— Kuinka niin?\n\n— Kas, Krimin kaani rakastaa minua julmasti, sillä minä olen\npaljastanut salaliiton häntä vastaan ollessani vankina Krimissä. Ja\nmeidän armollinen kuninkaamme Jan Kasimir kunnioittaa minua myöskin\nsuuresti. Se lurjus, Radziwill, ei tahtonut riitaantua kahden mahtajan\nkanssa yht'aikaa; nämä voisivat yllättää hänet vaikka itse Liettuassa.\n\n— Mitä puhutte! Hän vihaa kuningasta kuin piru pyhää vettä, ja olisi\nsen varmasti näyttänyt, jos olisi tiennyt teidän olevan niin hyvissä\nkirjoissa kuninkaan kanssa, — vastasi Stankiewicz.\n\n— Mutta minä luulen, — sanoi siihen Oskierka, — että hetmani ei\ntahtonut vertamme vuodattamalla nostaa yleistä mielipidettä vastaansa,\nja olen valmis lyömään vetoa, että tuo upseeri vie ruotsalaisille\nBirźeen käskyä ampua meidät paikalla.\n\n— Oh! — pääsi Zaglobalta.\n\nKaikki vaikenivat. Saavuttiin Kiejdanyn torille. Kaupunki nukkui,\nikkunoissa ei näkynyt tulta. Koirat vain talojen edustoilla\nmurahtelivat.\n\n— Yhtäkaikki! — virkkoi Zagloba. — Joka tapauksessa olemme voittaneet\naikaa. Ehkä ilmaantuu meille vielä onnellinen sattuma tai ehkä minun\nmieleeni juolahtaa ovela kepponen.\n\nJa kääntyen vanhojen everstien puoleen hän lisäsi:\n\n— Te, hyvät herrat, tunnette minua vain vähäisen, mutta kysykääpäs\ntovereiltani miten monessa tulisessa liemessä olen ollut, ja kuitenkin\nolen tässä nyt eheänä. Mutta sanokaahan ensin, mikä tuo vartioston\nkomentava upseeri on miehiään? Saisikohan siihen mahtumaan, ettei\npitäisi petturin puolta, vaan liittyisi meihin, isänmaan puolustajiin?\n\n— Hän on nimeltään Roch Kowalski, — vastasi Oskierka. — Kyllä minä\nhänet tunnen. Yhtä helposti sen saa mahtumaan hänen hevoseensa, sillä\nen tiedä kumpi heistä on typerämpi.\n\n— Mitenkä hänestä on voitu tehdä upseeri?\n\n— Hän kantaa Mieleszkon rakuunaväessä lippua, mihin ei järkeä tarvita.\nMutta upseeriksi hän pääsi siksi, että ruhtinas on ihastunut hänen\nvoimiinsa: hän ojentaa kourissaan hevosenkengän ja kaataa sylipainissa\nkesyjä karhuja.\n\n— Niinkö voimakas?\n\n— Luja mies. Ja sitäpaitsi, jos päällikkö hänelle sanoo: iske pääsi\nseinään, niin hetkeäkään epäröimättä hän puskeekin. Häntä on käsketty\nviemään meidät Birźeen, ja hän vie, vaikka maa allamme halkeaisi.\n\n— Sanokaas muuta! — ihmetteli Zagloba, joka oli uteliaasti kuunnellut\npuhetta. — Päättäväinen poika!\n\n— Hänessä ovat päättäväisyys ja typeryys yhtä ja samaa. Muuten,\nvapaina hetkinään hän joko syö tai makaa. Ettepä usko, että kerran hän\nasekartanossa nukkui neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon ja\nvielä haukotteli, kun hänet kiskottiin pankolta alas.\n\n— Julman hauska mies, — sanoi Zagloba ja kääntyen Kowalskiin päin huusi\nkäskevästi: — Tulepas lähemmäksi!\n\n— Mitä? — kysyi Kowalski kääntäen hevostaan.\n\n— Onko viinaa?\n\n— On.\n\n— Anna tänne!\n\n— Miksi noin: anna tänne?\n\n— Näetkös, hyvä herra Kowalski, jollei se olisi luvallista, niin olisi\nannettu kielto, mutta koska ei ole kielletty, niin anna pois.\n\n— Aa?! — ihmetteli Roch Kowalski. — Vai niin! Entä täytyykö minun antaa?\n\n— Täytyy kuin täytyykin, sillä ajattelepas, voiko kieltää apuaan\nvanhalta sukulaiselta, joka, jos olisi naimisissa äitisi kanssa, voisi\nolla isäsi?\n\n— Mikä sukulainen te olette!\n\n— Kowalskeja on kahdenlaisia: toisilla on vaakunassa pukki, joka\nnostaa vasenta takajalkaansa, toisilla laiva, jolla heidän esi-isänsä\nsaapuivat meren yli Englannista Puolaan. Nämä jälkimmäiset juuri\novat sukua minulle isoäitini kautta. Sentähden minullakin on laiva\nvaakunassani.\n\n— Hyväinen aika! Silloinhan te olette todellakin\n\nsukulaiseni!\n\n— Laivako sinullakin on?\n\n— Laiva.\n\n— Totta totisesti, sukulaisia olemme! — huudahti Zagloba. — Olipa\nhauska, että tavattiin, sillä minä olen vartavasten saapunut Liettuaan\ntapaamaan Kowalskeja, ja vaikka olenkin nyt vanki ja sinä vapaa, niin\nmielelläni syleilisin sinua, sillä oma on sentään oma.\n\n— Minkä minä sille mahdan, hyvä herra? Kun käskettiin viemään teidät\nBirźeen, niin minä vien... Sukulainen on sukulainen, mutta virka on\nvirka.\n\n— Sano minua sedäksi! — virkkoi Zagloba.\n\n— Tässä on viinaa, setä. Eihän ole kielletty antamasta.\n\nZagloba otti halukkaasti metallisen kenttäpullon ja siemaisi siitä\npitkän kulauksen. Hetken kuluttua alkoi mieluinen lämpö levitä hänen\nsuoniaan pitkin ja hänen päänsä kirkastua.\n\n— Tulehan alas sieltä hevoseltasi, — sanoi hän Kowalskille, — ja istu\nhetkeksi tänne viereeni vankkureihin, niin saamme jutella lähemmin...\nTekisi niin mieleni kysellä sukulaisistani. Virkaa minäkin kunnioitan,\nmutta eihän se ole kiellettyä.\n\nRoch Kowalski ei vastannut heti.\n\n— Ei ole kielletty, — virkkoi hän vihdoin.\n\nJa kotvan kuluttua hän istui jo oljilla setä Zagloban vieressä.\n\nUkko syleili häntä sydämellisesti.\n\n— No mitenkä jaksaa isäsi... tuota noin... kas, kun olen unohtanut\nhänen nimensä.\n\n— Myöskin Roch.\n\n— Aivan niin, aivan niin! Roch siitti Rochin... siihen tapaan sanassa\nsanotaan. Sinun pitää myöskin antaa pojallesi nimeksi Roch. Entä oletko\nukkomies?\n\n— Varmasti ukkomies! Minä olen Kowalski, ja tässä on rouva Kowalska.\nToisesta en huoli!\n\nSen sanottuaan nuori upseeri nosti raskaan rakuunamiekkansa kahvan\nherra Zagloban silmäin eteen ja toisti:\n\n— Toisesta en huoli!\n\n— Aivan oikein! — sanoi Zagloba. — Minä pidän julmasti sinusta, Roch,\nRochin poika. Mukavinta on sotilaan, kun hänellä ei olekaan muuta\nvaimoa, ja sanonpa, että ennemmin se leskettyy sinun jälkeesi kuin sinä\nsen jälkeen. Vahinko vain, että sinä et tule saamaan häneltä pikku\nRocheja. Olet sukkela kavaljeeri, ja miten ikävätä, jos sellaisen suku\nsammuisi.\n\n— Ohoo! — pääsi Kowalskilta tyytyväinen mörähdys. — Meitä on kuusi\nveljestä.\n\n— Ja kaikki Rocheja?\n\n— Kellä ensimmäisenä, kellä toisena nimenä Roch, sillä se on meidän\nyhteinen suojeluspyhimyksemme.\n\n— Juokaamme vielä vähäisen!\n\n— Niin juuri!\n\nZagloba otti taas pullosta kulauksen ja ojensi sen sitten upseerille\nsanoen:\n\n— Pohjaan saakka, pohjaan saakka!\n\n— Vahinko, etten voi sinua nähdä, — sanoi ukko. — Yö on säkkipimeä.\nKuulehan, hyvä Roch, minnekä se sotajoukko teki matkaa Kiejdanysta\nsilloin, kun me sieltä läksimme?\n\n— Kapinallisia vastaan.\n\n— Jumala yksin tietää, kuka tässä on kapinallinen: sinäkö vai he?\n\n— Minäkö kapinallinen? Kuinka se olisi mahdollista? Minä teen mitä\nhetmani käskee.\n\n— Mutta hetmani itse ei tee mitä kuningas käskee, sillä kuningas ei\nole käskenyt häntä liittymään ruotsalaisiin. Etkö sinäkin mieluummin\nantaisi ruotsalaisille selkään kuin luovuttaisit heille minut, vanhan\nsukulaisesi?\n\n— Ehkä, mutta mikä on käsky, sitä tottele!\n\n— Ja rouva Kowalska purisi niin mielellään ruotsalaista. Minä tunnen\nhänet. Näin meidän kesken olkoon sanottu: hetmani on noussut kapinaan\nkuningasta ja isänmaata vastaan. Älä vain sano kenellekään, mutta\nniin se varmasti on. Ja te, jotka hetmania palvelette, olette myös\nkapinallisia.\n\n— Tuota puhetta ei minun kannata kuunnella. Hetmanilla on oma\npäällikkönsä ja minulla omani — hetmani, ja Jumala rankaisisi minua,\njos häntä vastustaisin. Kuulumatonta!\n\n— Sinä puhut kunnioitettavasti... Mutta huomaa, Roch, jos sinä\njoutuisit noitten kapinallisten käsiin, niin olisin minäkin vapaa, eikä\nsyy olisi sinun, sillä nec Hercules contra plures!... Minä en tiedä,\nmissä nuo lippukunnat ovat, mutta sinä kai tiedät sen... ja voisit,\nnäetkös, suunnata matkaa vähäisen sinne päin.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Eihän se olisi sinun syysi, jos meidät lyötäisiin. Silloin sinulla ei\nolisi minua omallatunnollasi. Synti sukulaista vastaan on näet sangen\nraskas asia, usko pois!\n\n— Ai, ai sitä setää! Parasta on, että kiipeän tästä rattailta alas ja\nnousen hevosen selkään. Te ette tule olemaan minun omallatunnollani,\nvaan hetmanin. Niin kauan kuin minä elän, ei siitä mitään tule.\n\n— Kun ei tule, niin ei tule! — sanoi Zagloba. Hyvä, että puhut suoraan.\nMutta tiedätkö sinä, Roch, mitä setä oikeastaan on?\n\n— Setä on setä.\n\n— Hyvin puhuttu, mutta sanassa sanotaan: jollei sinulla isää ole,\nniin tottele setääsi. Tällä on siinä tapauksessa isän oikeus, jonka\nvastustaminen on syntiä... Huomaa, että jokainen voi naimisiin mentyään\ntulla isäksi ja että sedässä virtaa samaa verta kuin isässäkin. En ole,\ntotta kyllä, sinun isäsi veli, mutta minun isoäitini täytyi olla sinun\nisoäitisi täti. Muista, että minussa uinuu monen sukupolven oikeus,\nsillä niinkuin me kaikki tässä matoisessa maailmassa kuolevaisia\nolemme, niin siirtyy valta toiselta sukupolvelta toiselle, eikä\nhetmanin enemmän kuin kuninkaankaan valta voi minulta tässä tapauksessa\nisän oikeutta kieltää. Totuus on pyhä! Voiko suurhetmani, onko hänellä\noikeutta käskeä aatelista tai edes yksinkertaista talonpoikaa nousemaan\nisää, setää tai isoäitiä vastaan! Vastaapas siihen, Roch! Onko hänellä\noikeutta?\n\n— Hä? — kysäisi Kowalski unisesti.\n\n— Niin, isoäitiä vastaan! Onko? — toisti Zagloba. — Kukapa silloin\nviitsisi mennä naimisiin ja synnyttää lapsia odottaakseen sitten\nlapsenlapsia?... Vastaapas siihenkin, Roch!\n\n— Minä olen Kowalski, mutta tämä on rouva Kowalska, — murahti upseeri\nyhä unisemmin.\n\n— Olkoon niinkuin tahdot! — sanoi siihen Zagloba. — Ja parempihan se\nonkin, koska vähemmän silloin tulee maailmassa olemaan pässinpäitä.\nEikö niin, Roch?\n\nZagloba kallisti korvansa hänen puoleensa, mutta ei kuullut vastausta.\n\n— Roch! Roch! — huusi hän hiljaa. Mutta Roch nukkui kuin tukki.\n\n— Nukutko?... — murahti Zagloba. — Odotapas... minä otan tuon rautaisen\npadan sinun päästäsi, niin sinun on mukavampi. Mutta kauhtanan kaulus\nahdistaa... voisi vielä veri nousta päähäsi. Mikäpä sukulainen minä\nolisin, jollen sinusta näin huolta pitäisi?\n\nJa herra Zagloban kädet lähestyivät Kowalskin päätä ja kaulaa.\nVankkureissa kaikki nukkuivat sikeätä unta. Sotilaat torkkuivat myös\nsatuloissaan.\n\nYö yhä pimeni.\n\nKului muutamia minuutteja. Yht'äkkiä Kowalskin hevosta taluttava\nsotilas huomasi päällikkönsä kauhtanan ja vaalean kypärän vilahtavan\npimeässä ohitsensa. Kowalski hyppäsi rattailta pysähdyttämättä niitä ja\nviittasi kädellään antamaan hevosen.\n\nSamassa hän istui jo hevosen selässä.\n\n— Herra päällikkö, missä pysähdymme syöttämään? — kysyi vartiomies.\n\nRoch-herra ei vastannut sanaakaan, vaan ajoi eteenpäin, sivuutti edessä\najavat ja katosi pimeyteen.\n\nSamassa kuulivat rakuunat nopeasti etenevän hevosen kavioitten kapsetta.\n\n— Päällikkö ajoi edelle, — sanoi muuan heistä. — Varmaankin hän meni\nkatsomaan, onko läheisyydessä majataloa. Olisihan jo aika syöttää\nhevosia!\n\nKului puoli tuntia, kokonainen, kaksi, mutta Kowalskia ei vain kuulunut\ntakaisin. Hevoset, etenkin vankkureita vetävät, väsyivät kovasti ja\nalkoivat laahustaa hitaasti. Tähdet tuikkivat.\n\n— Ajakaa joku päällikköä vastaan ja sanokaa, että hevoset ovat vallan\nuuvuksissa, — virkkoi muuan rakuuna.\n\nYksi ratsastajista ajoikin, mutta palasi hetken kuluttua yksinään.\n\n— Päällikköä ei kuulunut eikä näkynyt, — sanoi. — Kaiketi hän on ajanut\nkauas.\n\nSotilaat alkoivat murista tyytymättöminä:\n\n— Kyllä hänen kelpaa, kun saa päivällä nukkua, mutta istu sinä vain\nsatulassasi yökaudet...\n\n— Lähellä on majatalo, ja minä luulin löytäväni hänet sieltä, —\nselitti äsken palannut, — mutta eihän häntä siellä ollut!... Kuuntelin\nkavioitten kapsetta, mutta mitään ei kuulunut... Piru ties, minne\nkarkasi.\n\n— Pysähtykäämme majataloon, ja sillä hyvä! — sanoi rakuunajoukkueen\npäämies. — Hevosten täytyy saada levätä.\n\nJonkin ajan kuluttua vartiosto pysähtyi majatalon eteen. Sotilaat\nlaskeutuivat alas hevosilta, ja jotkut heistä menivät koputtamaan\nmajatalon oveen.\n\nVangit heräsivät, kun vankkurit pysähtyivät.\n\n— Missä olemme? — kysyi vanha herra Stankiewicz.\n\n— Pimeä on, en näe, — vastasi Wolodyjowski.\n\n— Tiedän vain, että Upitaan päin emme ainakaan ole matkalla.\n\n— Eikö tie Kiejdanysta Birźeen kulje juuri Upitan kautta? — kysyi Jan\nSkrzetuski.\n\n— Kyllä, mutta Upitassa on minun lippukuntani, ja sitä peläten on\nruhtinas varmaankin lähettänyt meidät toista tietä. Heti Kiejdanysta\nlähdettyämme käännyimme Darovaan ja Krakovaan päin, ja sieltä kai\najamme Beijsagolaa ja Szawlea kohti. Näin teemme mutkan, jonka\ntähden Upita ja Poniewieź jäänevät oikealle. Matkan varrella ei ole\nsotajoukkoja; ne ovat kaikki Kiejdanyssa.\n\n— Mutta herra Zagloba, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — nukkuu sikeästi\nja kuorsaa, vaikka lupasi keksiä pelastavan kepposen.\n\n— Nukkukoon rauhassa!... Kaiketi hänet uuvutti keskustelu hölmön\nkomendantin kanssa, jonka sukulaisia sanoi olevansa. Ukko aikoi vetää\nhäntä nenästä, mutta eipä siitä tullutkaan mitään. Ken on hylännyt\nisänmaan Radziwillin tähden, se ei jätä häntä kaukaisen sukulaisen\nvuoksi.\n\n— Ovatko he todellakin sukulaisia? — kysyi Oskierka.\n\n— Vai sukulaisia? Yhtä paljon sukua kuin te ja minä, — vastasi\nWolodyjowski. — Eikä herra Zagloban vaakuna ole ensinkään sellainen\nkuin hän selitti.\n\n— Entä missä herra Kowalski on?\n\n— Kaiketi miesten kanssa tai majatalossa.\n\n— Tahdonpa kysyä häneltä, saisinko istuutua hevosen selkään, koska\njalkani kovasti puutuvat, — virkkoi Mirski.\n\n— Siihen hän ei suostu, — sanoi Stankiewicz. — Yö on pimeä, kannustit\nhevosta ja menit. Ota sitten kiinni, jos saat!\n\n— Annan hänelle kunniasanani, etten yritä karata. Sitäpaitsi alkaa\nkohta valjeta.\n\n— Sotamies! Missä komendantti on? — kysyi Wolodyjowski lähimmältä\nrakuunalta.\n\n— Mistä minä sen tietäisin?\n\n— No kuka sen sitten tietää? Kun sinua käsketään kutsumaan hänet tänne,\nniin kutsu!\n\n— Mutta me emme itsekään tiedä, herra eversti, missä hän on, — vastasi\nrakuuna. — Vankkureilta nousi, ajoi edelle ja sillä tiellä on yhä vielä.\n\n— Kun palaa, sano, että tahtoisimme puhua hänen kanssaan.\n\n— Ymmärrän, herra eversti. Vangit vaikenivat.\n\nVankkureilta kuului kovia kuorsauksia. Hevoset pureksivat heiniä.\nSotilaat torkkuivat satuloissaan. Majatalo oli asumaton.\n\nSarasti. Idässä taivas alkoi valjeta, tähdet sammuivat toinen toisensa\njälkeen, ja sitten alkoi vähitellen pimeästä näkyä puita, hevosia,\nmiehiä.\n\nHerra Wolodyjowski ojensi käsivarsiaan, vilkaisi nukkuvaa Zaglobaa\nkasvoihin ja huusi:\n\n— Hitto vieköön! Hyvät herrat, katsokaa!\n\n— No, mitä nyt?\n\n— Katsokaa! Katsokaa! — huusi Wolodyjowski yhä osoittaen nukkuvaa.\n\nVangit katsoivat osoitettuun suuntaan, ja hämmästys levisi kaikkien\nkasvoille: herra Zagloban kauhtana yllä ja hattu päässä nukkui Roch\nKowalski autuaan unta. Mutta Zaglobaa ei vankkureissa ollut.\n\n— Livisti, totta totisesti, livisti! — ihmetteli Mirski katsellen\nympärilleen ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään.\n\n— Olipas se aika veitikka! — huudahti Stankiewicz.\n\n— Sieppasi tuolta hölmöltä kypärän ja keltaisen viitan ja pujahti pois\nhänen hevosellaan!\n\n— Katosi kuin veteen!\n\n— Sanoihan hän keksivänsä jotakin.\n\n— Siinä sen nyt näitte!\n\n— Hyvät herrat, — sanoi Wolodyjowski innoissaan, — te ette tunne vielä\nsitä miestä; voin vannoa, että hän pelastaa vielä meidätkin. En tiedä\nmiten ja milloin, mutta saattepa nähdä, että pelastaa!\n\nNyt saivat sotilaat tietää mitä oli tapahtunut, ja he juoksivat\ntoinen toisensa jälkeen töllistämään komendanttiansa, jonka yllä oli\nkamelinkarvainen kauhtana ja ilveksennahkainen lakki.\n\nVartioston päämies alkoi kursailematta tökkiä komendanttia kylkeen:\n\n— Herra komendantti! Herra komendantti!\n\n— Minä olen Kowalski... ja tässä on rouva Kowalska, — murahti\nRoch-herra.\n\n— Herra komendantti, vanki on karannut! Kowalski nousi istumaan ja\navasi silmänsä.\n\n— Mitä?...\n\n— Vanki on karannut... se lihava aatelismies, joka niin kauan jutteli\nherra komendantin kanssa.\n\nUpseeri havahtui.\n\n— Ei suinkaan! — huudahti hän säikähtyneesti. — Kuinka? Mitä on\ntapahtunut? Millä lailla hän karkasi?\n\n— Herra komendantin kypärä oli päässä ja kauhtana yllä. Sotamiehet\neivät tunteneet häntä; oli sitäpaitsi pimeä.\n\n— Missä on hevoseni? huudahti Kowalski.\n\n— Vanki karkasi juuri sillä.\n\n— Minun hevosellani?\n\n— Niin.\n\nKowalski tarttui päähänsä.\n\n— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas!. Tuo tänne se roisto,\njoka hänelle hevoseni antoi!\n\n— Herra komendantti, sotamies ei ole syypää, sillä yö oli pimeä ja\nkarkurin yllä oli sitäpaitsi herra komendantin puku. Hän ajoi aivan\nminun sivuitseni, enkä minäkään häntä tuntenut. Jos herra komendantti\nei olisi istuutunut vankkureille, ei tätä olisi tapahtunut... Mitä on\nnyt tehtävä?\n\n— Ota kiinni ja anna selkään!\n\n— Nyt on jo myöhäistä. Hän karkasi teidän hevosellanne, ja se oli paras\nkaikista. Sitäpaitsi hän läksi jo ensimmäisten kukkojen laulaessa. Emme\nsaa häntä enää kiinni.\n\n— Turhaa on ajaa tuulta takaa! — sanoi Stankiewicz.\n\nKowalski kääntyi kiihtyneenä vankien puoleen:\n\n— Te olette auttaneet häntä pakenemaan! Odottakaas, kyllä minä teille\nnäytän!...\n\nHän puristi suuret kämmenensä nyrkkiin ja alkoi lähestyä heitä.\n\n— Älä huuda, ja muista kenen kanssa puhut! — sanoi Mirski tuimasti.\n\nRoch Kowalski säpsähti ja ojensihe vastentahtoisesti.\n\n‒ Minne teidän on käsketty meidät viemään, viekää, mutta älkää pitäkö\njärin suurta suuta, sillä huomenna voitte olla meidän jokaisen\nkäskettävissä.\n\nRoch Kowalskin silmät menivät tapille, ja hän vaikeni.\n\n— Turhaan te siinä päätänne puhki pohditte, herra Kowalski, — sanoi\nOskierka. — Mitä sanoitte siitä, että me muka olisimme häntä auttaneet,\non sulaa typeryyttä, sillä ensiksikin me nukuimme, ja toiseksi\nkukin meistä olisi mieluummin auttanut itseään kuin toista. Yksin\nolette syypää koko juttuun. Minä ensimmäisenä antaisin ampua teidät\nsiitä, että te nukuitte kuin mäyrä ja sallitte vangin karata omassa\nkauhtanassanne ja kypärässänne, vieläpä omalla hevosellanne. Onhan se\nennenkuulumatonta!\n\n— Vanha veijari petti miehen! — sanoi Mirski.\n\n— Jeesus Maaria! Hän on vienyt miekkanikin! — huusi Kowalski.\n\n— Eikö miekka hänelle muka kelpaisi?-hymähti Stankiewicz. —\n\n— Entä pistoli? Oliko sellaista?\n\n— Olihan minulla! — vastasi Kowalski aivan hämmentyneenä tarttuen\nsamassa päähänsä. — Ja hetmanin kirje Birźen komendantille! Mitä minä\nonneton nyt teen?!... Tuho tuli!... Paras olisi ampua kuula kallooni!...\n\n— Sitä ei voi välttää! — sanoi Mirski töykeästi. — Mitenkä te nyt\nviette meidät Birźeen?... Te sanotte tuoneenne meidät vankeina,\nmutta me, arvoltamme vanhemmat soturit, sanomme, että teidät on\nviskattava tyrmään! Ketä luulette pikemmin uskottavan? Vai luuletteko,\nettä ruotsalainen komendantti pidättää meidät vain herra Kowalskin\npyynnöstä? Kyllä hän pikemmin uskoo meitä ja vangitsee teidät.\n\n— Hukassa olen! Hukassa olen! — voihki Kowalski.\n\n— Joutavaa! — sanoi Wolodyjowski.\n\n— Mitä on tehtävä, herra komendantti? — kysyi rakuuna.\n\n— Korjaa luusi! — kivahti Kowalski. — Tiedänkö minä mitä on tehtävä!...\nIskeköön salama sinulta pään puhki!\n\n— Ajakaa, ajakaa vain Birźeen... niin saatte nähdä, — sanoi Mirski.\n\n— Takaisin Kiejdanyyn! — huusi Kowalski.\n\n— Jollei teitä siellä panna seinää vastaan ja ammuta, niin peittyköön\npääni sianharjaksilla! — huudahti Oskierka. — Kuinka te kehtaatte astua\nhetmanin kasvojen eteen? Hyi! Häpeä teitä odottaa... ja kuula kalloon —\neikä mitään muuta!\n\n— Muuta en ole ansainnutkaan! — huokasi onneton nuorimies.\n\n— Typeryyksiä! Ainoastaan me voimme pelastaa teidät, — sanoi Oskierka.\n— Te tiedätte, että me olimme valmiit hetmanin kanssa lähtemään vaikka\nmaailman ääriin ja kaatumaan. Monta kertaa olemme vuodattaneet vertamme\nisänmaan puolesta ja mielellämme vastedeskin vuodatamme, mutta hetmani\non pettänyt isänmaan, antanut tämän maan vihollisen käsiin, yhdistynyt\nsen kanssa armollista kuningastamme vastaan, kuningasta, jolle olemme\nuskollisuutta vannoneet. Te luulette ehkä, että sellaisille sotilaille\nkuin me on ollut helppo rikkoa kuri ja asettua omaa hetmaniamme\nvastaan? Mutta se, joka nyt on hetmanin puolella, se on isänmaata\nvastaan! Joka on hetmanin puolella, on kuningasta vastaan ja isänmaan\npetturi! Me viskasimme komentosauvamme hetmanin jalkoihin, koska\nomatunto, velvollisuus ja kunnia niin käski. Ja kuka sen teki, minäkö\nvain yksin? Ei, myöskin herrat Mirski ja Stankiewicz, jotka ovat\nmaamme parhaimpia ja kunnioitetuimpia sotureita!... Mutta ketkä jäivät\nhänen puolelleen? Roistot! Entä te, miks'ette seuraa teitä vanhempien\nja kokeneempien miesten esimerkkiä? Tahdotteko häväistä nimenne,\nsaada petturin maineen?... Kysykää omaltatunnoltanne mitä on tehtävä:\npalvellako Radziwillia, petturia, vai seuratako meitä, jotka tahdomme\nvuodattaa veremme isänmaan puolesta?\n\nNämä sanat näyttivät vaikuttaneen Kowalskiin kovasti.\n\n— Mitä te minusta oikein tahdotte? — kysyi hän hetken kuluttua.\n\n— Että te lähtisitte kanssamme Vitebskin vojevodan luo, joka tulee\ntaistelemaan isänmaan puolesta.\n\n— Mutta kun olen saanut käskyn viedä teidät Birźeen?...\n\n— Puhu sille vielä! — sanoi Mirski tuskastuneena.\n\n— Sitäpä juuri tahdomme, että te ette noudattaisi käskyä, vaan\nseuraisitte meitä, ymmärrättekö! — tiuskaisi Oskierka kärsimättömästi.\n\n— Puhukaa mitä hyvänsä, mutta siitä ei tule mitään... Minä olen\nsotilas. Minkä arvoinen olisin, jos hetmanin jättäisin? Minä en määrää,\nvaan hän. Jos hän tekee syntiä, niin vastatkoon sekä omasta että minun\npuolestani, minun velvollisuuteni on vain totella!...\n\n— Tehkää kuten haluatte! — huusi Mirski.\n\n— Väärin tein, — jatkoi Roch, — kun käskin kääntymään takaisin\nKiejdanyyn, koska olen saanut määräyksen Birźeen. Enpä enää tiedä\nmitä teen, ja syynä kaikkeen on se aatelismies, joka, niin sukulainen\nkuin onkin, on tehnyt minulle koiruutta... Sillä miehellä ei ole\nJumalaa, koska ilkesi pettää minulta hevosen ja ruhtinaan suosion ja\npäällepäätteeksi syöstä niskaani kuolemantuomion... Ihana sukulainen!\nJa Birźeen me tästä käännymme, käyköön miten hyvänsä!\n\nHe kääntyivätkin uudelleen Birźeen. Roch Kowalski käski yhden\nrakuunoista istumaan rattaille, nousi itse tämän hevosen selkään ja\najoi ihan vankien vieressä hokien itsekseen ehtimän takaa:\n\n— Sukulainen! Mokoma sukulainen!\n\nHuolimatta vaarallisesta asemastaan ja painostavasta epävarmuudesta\nvangit eivät voineet pidättää naurua kuullessaan Kowalskin manauksia.\nVihdoin Wolodyjowski puuttui puheeseen:\n\n— Älkää surko, herra Kowalski, sillä se mies on puijannut viisaampia\nkuin te... Itse Chmielnickin hän on pettänyt pahasti.\n\nSitten everstit keskustelivat herra Zaglobasta ja hänen ihmeellisestä\npaostaan.\n\n— On todella merkillistä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta eipä\nlöydy maailmassa asemaa, josta mies ei itseään pelastaisi. Missä\nmiehuus ja voima eivät auta, siinä auttaa viekkaus. Toiset menettävät\nrohkeutensa, kun kuolema heitä uhkaa, tai uskovat itsensä Jumalan\nhaltuun odottaen mitä tuleman pitää, mutta hän alkaa heti miettiä\npelastuskeinoa ja keksii aina jotakin. Hän voi tarpeen vaatiessa olla\nurhoollinen kuin Akilles, mutta seuraa mieluummin Odysseuksen jälkiä.\n\n— Enpä tahtoisi vahtia häntä, vaikka hän istuisi peitsien välissä, —\nsanoi Stankiewicz, — sillä vähätpä siitä, että hän karkaisi, mutta kun\nhän vielä saattaa toisen naurunalaiseksi.\n\n— Aivan niin! — virkkoi Michal Wolodyjowski. — Kyllä Kowalski nyt saa\nkuulla kunniansa. Jumala varjelkoon ketään joutumasta hänen kielensä\npiestäväksi, sillä sitä terävämpää ei ole koko valtakunnassa... Kun\nhän alkaa tapansa mukaan koristella kertomuksiaan, niin ihmiset ihan\npakahtuvat naurusta...\n\n— Hänen pakonsa on meille suureksi hyödyksi, — puuttui Oskierka\npuheeseen, — sillä hän vei hetmanin kirjeen muassaan, ja kuka tietää\nmitä siinä oli kirjoitettu meistä... Luulen, ettei ruotsalainen\nkomendantti Birźessä meistä paljoakaan välitä, jollei Kowalskikaan.\nMe tulemme sinne vankeina, mutta hän vartioston päällikkönä. Varmaa\nkuitenkin on, ettei perillä tiedetä, mitä meille on tehtävä. Missään\ntapauksessa ei kaulojamme katkaista, ja sehän on pääasia.\n\n— Sanoin vain niin, — vastasi Mirski, — peloittaakseni Kowalskia...\nMutta mitä tulee siihen, ettei kaulojamme katkaistaisi, niin siitä on\nvähän lohdutusta, sillä kaikesta päättäen puhkeaa kohta vielä yksi\nsota, kansalaissota, ja silloin ovat kaikki hukassa.\n\nTähän tapaan everstit keskustelivat yhä edelleen. Sitten kääntyi\npuhe taas herra Zaglobaan, ja Wolodyjowski vakuutti, että he voivat\nluottaa karkurin apuun, sillä se mies ei ikänä heittäisi ystäviään\nonnettomuuteen.\n\n— Olen varma, — sanoi hän, — että Zagloba on paennut Upitaan, missä\nminun joukkoni ovat, jollei niitä ole jo lyöty hajalle tai viety\nväkipakolla Kiejdanyyn. Niitten kanssa hän rientää avuksemme, mikäli\nne häneen yhtyvät, jota en epäile, koska joukoissani on paljon\nlaudalaisia, ja laudalaiset pitävät minusta.\n\n— Mutta hehän ovat Radziwillin puoluelaisia? — huomautti Mirski.\n\n— He ovat kyllä olleet, mutta saatuaan kuulla Liettuan luovuttamisesta\nruotsalaisille, sotahetmani Judyckin, teidän ja minun vangitsemisesta,\nhe varmaan kääntyvät hetmanista. He ovat kunnon aatelisia, ja Zagloba\nosaa kyllä höystää hetmanin toimenpiteet paremmin kuin yksikään meistä.\n\n— Mutta sillä aikaa me olemme ehtineet jo Birźeen, — valitti Stanislaw\nSkrzetuski.\n\n— Mahdotonta, sillä me teemme suuren mutkan välttääksemme Upitan, mutta\nUpitasta kulkee tie suoraan Birźeen. Vaikka he lähtisivät liikkeelle\npäivää, jopa kahtakin myöhemmin, he saavuttaisivat kuitenkin meidät\nmatkalla. Me emme ole vielä Szawlessa, ja Upitasta on lyhyempi matka\nBirźeen kuin Szawleen.\n\nIllan tullen he saapuivat vihdoin Szawleen. Matkalla he panivat\nmerkille, että kaikissa kylissä ja kauppaloissa oli jo rauhatonta.\nNähtävästi tieto hetmanin liittymisestä ruotsalaisiin oli jo ennättänyt\nlevitä yli Samogitian. Siellä täällä kysyttiin sotilailta, oliko totta,\nettä maa jätetään ruotsalaisille; siellä täällä nähtiin joukoittain\ntalonpoikia vaimoineen ja lapsineen lähdössä syviin metsiin. Toisin\npaikoin talonpojat käyttäytyivät kerrassaan uhkaavasti; nähtävästi\nhe pitivät rakuunoita ruotsalaisina. Kylissä, joissa oli aatelisia,\nkysyttiin heiltä suoraan, keitä he olivat ja minne ajoivat, ja kun\nKowalski, sen sijaan että olisi vastannut heidän kysymyksiinsä, komensi\nväistymään tieltä, syntyi siitä sellainen melu ja hälinä, että vasta\nväkijoukkoon suunnatut musketit tekivät mahdolliseksi jatkaa matkaa.\n\nSuuri maantie Kownosta Szawlen kautta Mitauhun oli täynnä kuormia\nja rattaita, joissa aatelisten vaimot ja lapset pakenivat sotaa\nKuurinmaalle. Itse Szawlessa, kuninkaankartanossa, ei näkynyt olevan\nensinkään hetmanin sotaväkeä. Sitävastoin vangit näkivät täällä ensi\nkerran 25-miehisen ratsastavan ruotsalaisen joukko-osaston, joka oli\nlähetetty Birźestä tiedustelumatkalle. Juutalaisia ja porvareita\nseisoskeli torilla töllistellen muukalaisia, ja myöskin everstit\nkatselivat heitä uteliaina, etenkin Wolodyjowski, joka ei milloinkaan\nollut vielä ruotsalaisia nähnyt; hän tarkasteli heitä ahnain\nsilmäyksin, kuten susi lammaslaumaa, ja kierteli viiksiään.\n\nHerra Kowalski ilmoitti ruotsalaiselle upseerille kuka hän oli, minne\noli matkalla, keitä kuljetti mukanaan, ja pyysi, että upseeri antaisi\nmiestensä yhdistyä hänen vartiostoonsa suuremman turvallisuuden vuoksi\nmatkalla. Mutta upseeri vastasi, että oli saanut käskyn tunkeutua\nmaahan mahdollisimman kauas tiedustelutarkoituksessa ja ettei sen\nvuoksi voinut palata Birźeen. Hän rauhoitti kuitenkin herra Kowalskia\nsanoen matkaa vaarattomaksi, sillä Birźestä oli lähetetty pieniä\nosastoja sotaväkeä kaikkiin suuntiin.\n\nKun hevoset ja miehet olivat saaneet kunnollisesti levätä, läksi herra\nKowalski taas jatkamaan matkaa puoliyön tienoissa.\n\n— Jos herra Zagloba aikoo auttaa meitä, — sanoi Wolodyjowski aamun\ntullen, — niin tällä tiellä hänen pitäisi se tehdä, ja tänne hän voisi\nmyös Upitasta ennättää.\n\n— Ehkä hän väijyykin meitä täällä jossakin, — sanoi siihen Stanislaw\nSkrzetuski.\n\n— Ennenkuin näin ruotsalaiset, minä vielä toivoin, — vastasi\nStankiewicz, — mutta nyt minusta näyttää, ettei meillä ole pelastusta.\n\n— Kyllä Zagloba osaa välttää tai pettää vihollisen.\n\n— Mutta hän ei tunne näitä seutuja.\n\n— Kyllä laudalaiset, joita on joukoissani paljon, tuntevat, sillä he\nkuljettavat pellavia, lautoja ja tervaa aina Riikaan saakka.\n\n— Ruotsalaiset ovat kai miehittäneet jo kaikki kaupungit Birźen\nseuduilla.\n\n— Komeita sotilaita nuo, jotta Szawlessa näimme, se on tunnustettava, —\nsanoi pienikasvuinen ritari.\n\n— Huomasitteko kuinka pulskia hevosia heillä oli?\n\n— Ne olivat liiviläisiä hevosia, — vastasi Mirski.\n\n— Meidän husaarimme hankkivat myös hevosia Liivinmaalta, koska omamme\novat pieniä.\n\n— Seis! — kuului hetken kuluttua Kowalskin huuto joukon etupäästä.\n\n— Mikä nyt on? — kysyivät sotilaat toisiltaan.\n\n— Seis! — kuului toistamiseen.\n\nRattaat pysähtyivät. Ratsastajat pidättivät hevosiaan.\n\nPäivä oli kaunis, kirkas. Aurinko oli jo noussut, ja sen säteet\nvalaisivat tomupilven, joka läheni edestäpäin tietä pitkin ilmaisten,\nettä joko karjalauma tai mahdollisesti jokin sotilas joukkue oli sieltä\ntulossa.\n\nPian alkoi tomupilvestä näkyä välähdyksiä.\n\n— Ne ovat keihäitä, jotka välähtävät! — huusi Wolodyjowski.\n\n— Sotajoukko on tulossa!\n\n— Kaiketi taas jokin ruotsalainen osasto.\n\n— Ruotsalaisilla on ainoastaan jalkaväellä keihäitä, mutta tuo\ntomupilvi lähestyy nopeasti. Nuo ovat ratsumiehiä, ne ovat meikäläisiä!\n\n— Meikäläisiä ovat! — kuului rakuunain huutoja.\n\n— Järjestykseen! — komensi Kowalski. Rakuunat asettuivat rattaitten\nympärille. Herra Wolodyjowskin silmät säihkyivät.\n\n— Ne ovat minun laudalaisiani, joita herra Zagloba johtaa! Toisin ei\nvoi olla!\n\nVälimatka vaunujen ja lähestyvien ratsastajain välillä lyheni nopeasti,\nsillä nämä ajoivat täyttä laukkaa. Vihdoin ilmaantui tomupilvestä\nvoimakas sotajoukko, joka lähestyi hyvässä järjestyksessä, ikäänkuin\nhyökkäykseen menossa. Ensimmäisessä rivissä jonkin verran oikealla ajoi\nkookas mies komentosauva kädessä. Tuskin oli herra Wolodyjowskin silmä\nsattunut häneen, kun hän huusi:\n\n— Se on Zagloba! Kautta Jumalan, Zagloba! Hymy kirkasti Jan Skrzetuskin\nkasvoja.\n\n— Hän eikä kukaan muu! — huudahti Jan-herra. — Ja kypärässä hänellä on\nhetmanintöyhtö! Hän on nimittänyt itsensä hetmaniksi. Se on niin hänen\nkaltaistaan.... Se mies näyttää pysyvän samanlaisena ikänsä kaiken.\n\n— Jumala suokoon hänelle terveyttä! — virkkoi Oskierka.\n\nSitten hän pani kämmenensä torveksi suunsa ympäri ja huusi:\n\n— Herra Kowalski! Se on teidän sukulaisenne, joka tulee vierailulle!\n\nMutta Roch Kowalski ei kuullut, koska hän puuhasi rakuuniensa kanssa.\nJa hän ansaitseekin täyden tunnustuksen, sillä vaikka hänellä ei ollut\nkuin kourallinen miehiä asettaa kokonaista lippukuntaa vastaan, niin\nhän ei hätääntynyt eikä kadottanut rohkeuttaan. Hän järjesti rakuunansa\nkahteen riviin rattaitten eteen, mutta hyökkääjät lähestyivät\ntataarilaiseen tapaan puoliympyrässä. He tahtoivat kuitenkin ensin\nneuvotella, koska heiluttivat lippujaan ja huusivat:\n\n— Seis! Seis!\n\n— Eteenpäin! — komensi Kowalski.\n\n— Antautukaa! — huudettiin tieltä.\n\n— Ampukaa! — komensi Kowalski vastaukseksi.\n\nSeurasi syvä hiljaisuus; yksikään rakuuna ei ampunut.\n\nRoch Kowalski hämmästyi hetkeksi ja hyökkäsi sitten kuin riivattu omien\nrakuunainsa kimppuun.\n\n— Ampukaa, koirat! — ärjyi hän julmasti ja iski nyrkillään lähimmän\nrakuunan alas satulasta.\n\nToiset peräytyivät julmistunutta miestä, mutta eivät ampuneet. Sitten\nhe yht'äkkiä hajaantuivat kuin pelästynyt lintuparvi.\n\n— Tuollaiset sotilaat minä ammuttaisin! — murahti Mirski.\n\nKun Kowalski oivalsi, että hänen omat miehensä hylkäsivät hänet, hän\nkäänsi hevosensa hyökkääjäin rivejä kohti.\n\n— Tuolla on minun kuoloni! — huusi hän, mutta tuskin oli hän ennättänyt\nkarahduttaa puoliväliin tietä, kun kuului laukaus, ja Kowalskin hevonen\ntupertui ojaan vieden ratsastajan mukanaan.\n\nSamassa muuan sotilas Wolodyjowskin lippukunnasta lensi salamana maasta\nylös kompuroivan Kowalskin niskaan.\n\n— Se on Jozwa Butrym! — huusi Wolodyjowski. — Jozwa Jalaton!\n\nRoch Kowalski tarttui vuorostaan Jozwan nutun liepeeseen, mutta lieve\njäi hänen käteensä. He iskivät yhteen kuin kaksi voimakasta haukkaa.\nButrymin jalustinhihna katkesi, ja hän suistui maahan mutta otettaan\nhän ei hellittänyt, ja molemmat kierivät pallona tiellä.\n\nToisia juoksi luo. Parikymmentä kouraa tarttui Kowalskiin, joka potki\nja löi kuin karhu. Hän viskasi ahdistajia luotaan, kaatui, nousi eikä\nantautunut. Hän kamppaili kuollakseen, mutta ympärillä huudettiin:\n»Ottakaa elävänä!»\n\nVihdoin hänen voimansa pettivät, ja hän meni tainnoksiin.\n\nSillävälin oli herra Zagloba ehtinyt jo rattaitten luo, tai oikeammin\nrattaille, ja hän syleili Skrzetuskeja, pientä ritaria, herra Mirskiä,\nStankiewiczia ja Oskierkaa ja huusi hengästyneenä:\n\n— Kas niin! Eikö Zaglobassa ole miestä! Kyllä Radziwill nyt saa\ntietää huutia! Hyvät herrat, me olemme vapaat ja meillä on sotaväkeä!\nKohta lähdemme ryöstämään hänen maatilojaan! No, eikö minun kepposeni\nonnistunut? Jollen olisi sillä lailla nahkaani pelastanut, niin olisin\nkeksinyt toisen keinon... Kovin olen uuvuksissa, ihan läähätän... Nyt\nRadziwillin maatiloille, hyvät herrat, Radziwillin maatiloille! Ettepä\nvielä tiedä hänestä kaikkea, mitä minä tiedän!...\n\nHerra Zagloban vuodatuksen keskeyttivät laudalaiset, jotka toinen\ntoisensa jälkeen juoksivat tervehtimään everstiään. Butrymit,\nGosciewiczit, Domaszewiczit, Stakjanit ja Gasztowtit tunkeilivat\nrattaitten ympärillä ja huutaa hoilasivat täyttä kurkkua:\n\n— Eläköön! Eläköön!\n\n— Hyvät herrat! — sanoi pienikasvuinen ritari, kun melu oli vähäisen\nvaimentunut. — Rakkaat asetoverit! Kiitän teitä avustanne!... Ikävä\nkyllä, meidän täytyy rikkoa kuuliaisuutemme hetmania kohtaan ja nostaa\nkätemme häntä vastaan, mutta koska petos on ilmeinen, niin toisin emme\nvoi tehdä... sillä isänmaatamme ja armollista kuningastamme me emme\npetä... Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme!\n\n— Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme! — toisti kolmesataa ääntä.\n\n— Ja nyt Radziwillin maatiloille tutkimaan talot kellareita ja aittoja\nmyöten! — huusi Zagloba.\n\n— Hevosia tänne! — huusi pienikasvuinen ritari. Juostiin hevosia\nnoutamaan.\n\nSillävälin Zagloba sanoi:\n\n— Veli Michal! Minä johdin joukkojasi sinun poissaollessasi ja\ntunnustan mielihyvällä, että ne käyttäytyivät kuin aito sotilaat...\nMutta koska sinä nyt olet vapaa, jätän johdon sinun käsiisi.\n\n— Ottakaa te, joka olette arvolta ylin, päällikkyys haltuunne! —\nvirkkoi Michal-herra kääntyen Mirskin puoleen.\n\n— Ei tule kysymykseen! Miksi sitten? — vastasi vanha eversti.\n\n— Entä herra Stankiewicz?\n\n— Minulla on oma lippukuntani, ja siksi en ota vierasta. Ruvetkaa te\npäälliköksi vain! Te tunnette väen ja väki teidät, ja silloin kaikki\nkäy hyvin.\n\n— Tee niin, Michal, tee niin! — puuttui Jan Skrzetuski. — Sinua ei\nkukaan tule kadehtimaan.\n\n— Tapahtukoon sitten niin!\n\nSen sanottuaan Wolodyjowski otti Zaglobalta komentosauvan, järjesti\njoukkonsa tuossa tuokiossa ja asettui tovereineen sen johtoon.\n\n— Minne lähdemme? — kysyi Zagloba.\n\n— Totta puhuen, en sitä vielä tiedä, sillä en ole vielä ajatellut\nasiaa, — vastasi Michal-herra.\n\n— Meidän on heti ryhdyttävä neuvottelemaan, mitä meidän on tehtävä,\n— sanoi Mirski. — Mutta ensiksi sallittakoon minun kaikkien meidän\npuolesta kiittää herra Zaglobaa siitä, ettei hän meitä unohtanut, vaan\npelasti meidät in rebus angustis [tukalasta asemasta]!\n\n— Vai niin, — virkkoi Zagloba ylpeästi, nosti päänsä ja kiersi\nviiksiään. — Jollei minua olisi ollut, niin Birźessä olisitte...\nOikeudenmukaisuus pakottaa tunnustamaan, että mitä kukaan ei keksi, sen\nZagloba keksii... On sitä oltu pahemmissakin paikoissa! Muistatko, veli\nMichal, kuinka minä pelastin sinut, kun me Helenan kanssa pakenimme\ntataareja?\n\nMichal-herra olisi voinut vastata, että silloin herra Zagloba ei\npelastanut häntä, vaan päinvastoin hän herra Zagloban, mutta hän\nvaikeni vain ja kiersi viiksiään.\n\nJa vanha aatelismies jatkoi:\n\n— Mutta kiitoksia ei tarvita, sillä minkä minä teille tänään tein, sen\nvoitte te tehdä minulle huomenna, ja varmasti te ette tule hylkäämään\nminua hädän hetkellä. Iloitsen teidän vapaudestanne, ikäänkuin olisin\nsuurenkin voiton saavuttanut. Näkyypä, ettei ole vielä pääni eivätkä\nkäsivarteni vanhentuneet.\n\n— Suoraa päätäkö ajoit Upitaan? — kysyi Michal Wolodyjowski.\n\n— Minnekäs muuten? Kiejdanyynko? Suoraan suden suuhun? Ole huoletta,\nkyllä minä Upitaan ajoin, enkä minä hevosta säästänyt, jos se hyvä\nolikin! Eilen aamulla saavuin Upitaan, ja puolenpäivän tienoissa\nläksimme painamaan Birźeä kohti, suuntaan, jossa toivoin tapaavani\nteidät.\n\n— Että väkeni sentään heti uskoi ja liittyi sinuun? — arveli\nMichal-herra. — He eivät tunteneet sinua, lukuunottamatta paria kolmea,\njotka olivat nähneet sinut joskus minun seurassani.\n\n— Se seikka sujui minulta sukkelaan, sillä olihan minulla sinun\nsormuksesi, ja sitäpaitsi olivat laudalaiset vast'ikään saaneet kuulla\nteidän vangitsemisestanne ja hetmanin petoksesta. Tapasin tullessani\nUpitaan lähetystön herrojen Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnista,\nja tämä lähetystö oli jo ennättänyt yllyttää laudalaisia nousemaan\nhetmania petturia, vastaan. Kun minä kerroin, että oli lähdetty viemään\nteitä Birźeen, niin oli kuin olisi koukkinut kepillä muurahaispesään.\nHevoset olivat laitumella, mutta renkipojat lähetettiin tuota pikaa\nniitä noutamaan, ja puolenpäivän tienoissa lähdettiin matkalle. Minä\notin tietysti päällikkyyden.\n\n— Entä mistä tuo hetmanintöyhtö on? — kysyi Jan Skrzetuski. — Kaukaa\nnäytti kuin itse hetmani olisi tullut.\n\n— Vai näytti se niin komealta? Niin, mistäkö hetmanintöyhdön sain?\nHetmanin luota oli saapunut sanantuoja laudalaisten luo käskemään näitä\nheti Kiejdanyyn, ja käskyn vahvistukseksi oli hänellä hetmanintöyhtö\nkypärässä. Käskin vangita miehen ja töyhdön otin minä, jos niin\ntarvittaisiin, pettääkseni ruotsalaisia.\n\n— Hyväinen aika, kuinka kaikki on ollut viisaasti ajateltu! — huudahti\nOskierka.\n\n— Kuin Salomo! — lisäsi Stankiewicz.\n\nHerra Zagloban rintaa nostatti.\n\n- Neuvotelkaamme nyt miten on meneteltävä, — sanoi hän vihdoin. — Jos\nkärsivällisesti haluatte kuulla, niin kerron, mitä matkalla ajattelin.\nEn kehoita aloittamaan sotaa Radziwillin kanssa kahdestakaan syystä:\nensiksikin, hän on hauki, mutta me ahvenia. Viisainta on ahvenen\nolla kääntymättä päin haukea, sillä silloin se voisi yht'äkkiä sen\nnielaista, mutta pyrstössä ahvenella on terävät piikit puolustuksekseen.\n\n— Entä toiseksi? — kysyi Mirski.\n\n— Toiseksi, — vastasi Zagloba, — jos me tavalla tai toisella\njoutuisimme hänen käsiinsä, niin kyllä hän pitelisi meitä niin\nkauniisti, että sitä varmaan Liettuan kaikki harakatkin nauraisivat...\nKas tässä, hyvät herrat, mitä seisoi kirjeessä, joka Kowalskin oli\nmäärä jättää Birźen komendantille. Jollette tähän saakka ole tunteneet\nVilnon vojevodaa, niin kyllä nyt hänet tulette tuntemaan!\n\nNäin sanoen hän avasi nuttunsa, otti poveltaan kirjeen ja ojensi sen\nMirskille.\n\n— Hm! Saksaa tai ruotsia! — sanoi vanha eversti. — Kuka teistä taitaa\nlukea tämän kirjeen?\n\nKävi selville, että ainoastaan Stanislaw Skrzetuski osasi hiukan\nsaksaa, mutta hänkään ei osannut kirjoitettua lukea.\n\n— No minä kerron sen sisällyksen, — sanoi Zagloba. — Sillävälin kuin\nsotilaat Upitassa haettivat hevosiaan laitumilta, oli minulla vähäisen\naikaa, ja minä haetin luokseni erään juutalaisen, joka kuului olevan\nhyvin viisas mies, ja kun minä miekankärjellä osoitin hänen rintaansa,\nluki mies kaiken expedite [helposti, vaivatta] ja selitti sen minulle\nmyöskin. Ja siinä seisoo, että hetmani antaa Birźen komendantin\ntehtäväksi ammuttaa hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan kunniaksi\njok'ainoan vangin, sen jälkeen kuin vartiosto on lähetetty takaisin, ja\npitää asian salassa.\n\nEverstit löivät ihmetyksestä käsiään, paitsi Mirski, joka nyökäytti\nvain päätään ja virkkoi:\n\n— Minä, joka tunnen hänet niin hyvin, olen ihmetellyt, että hän päästi\nmeidät hengissä Kiejdanysta. Hänellä on ollut jokin salainen syy, jonka\ntähden hän itse ei tuominnut meitä kuolemaan.\n\n— Varmaankin pelkäsi hän yleistä mielipidettä.\n\n— Mahdollisesti.\n\n— Ihmeteltävän julma mies! — virkkoi pienikasvuinen soturi. — Siitä ei\nole kovin pitkää aikaa, kun minä yhdessä Ganchoffin kanssa pelastin\nhänen henkensä.\n\n— Ja minä olen palvellut hänen isäänsä ja sitten häntä itseään\nkokonaista kolmekymmentäviisi vuotta! — sanoi Stankiewicz.\n\n— Hirveä mies! — lisäsi Stanislaw Skrzetuski.\n\n— Paras on olla ryömimättä hänen kitaansa! — sanoi Zagloba. — Piru\nhänet periköön! Me vältämme joutumasta taisteluun hänen kanssaan,\nmutta sensijaan teemme selvää kaikista hänen kartanoistaan matkan\nvarrella. Lähdemme tästä siis Vitebskin vojevodan luo saadaksemme\nhänestä itsellemme suojelijan, ja sinne mennessä tyhjennämme ruhtinaan\nkellarit ja aitat, tallit ja navetat... Siitä tulee hauskaa, eikä siinä\nminua kukaan voita. Jos rahaa löytyy, niin se on tietysti meidän. Kuta\nrikkaampina tulemme Vitebskin vojevodan luo, sitä parempana meitä\npidetään.\n\n— Kyllä hän ottaa meidät muutenkin mielellään vastaan, — selitti\nOskierka. — Mutta neuvo mennä hänen luokseen on joka tapauksessa hyvä,\neikä kukaan keksine sen parempaa.\n\n— Kaikki äänestävät sen ehdotuksen puolesta, — lisäsi Stankiewicz.\n\n— Se on sovittu! — huusi Wolodyjowski. — Vitebskin vojevodan luo!\nJumala suokoon, että hänestä saisimme mieleisemme päällikön.\n\n— Amen! — sanoivat muut.\n\nHe ajoivat jonkin aikaa ääneti. Yhtäkkiä Michal Wolodyjowski alkoi\nrauhattomasti liikkua satulassaan.\n\n— Entä rökitämmekö ruotsalaisia matkalla? — kysyi hän vihdoin kääntyen\ntovereihinsa päin.\n\n— Jos tapaamme, niin miks'ei? — vastasi Stankiewicz. — Radziwill\non varmaan vakuuttanut ruotsalaisille, että koko Liettua, on hänen\nkäsissään ja että kaikki luopuvat Jan Kasimirista. Eipä olisi\nhullummaksi näyttää, että se on valetta.\n\n— Aivan oikein! — virkkoi Mirski. — Jos jokin ruotsalainen osasto\nosuisi tiellemme, niin annamme sille selkään. Muuten olen myös sitä\nmieltä, että itse ruhtinaan kimppuun ei ole hyökättävä, sillä se\nolisi suotta. Hän on oiva soturi! Mutta taistelua vältellen voisimme\nristeillä muutaman päivän Kiejdanyn seuduilla.\n\n— Ryöstäen hänen kartanoitaan? — kysyi Zagloba.\n\n— Ei sitäkään, vaan kootaksemme enemmän väkeä. Minun lippukuntani\nsamoinkuin herra Stankiewiczin liittyvät meihin. Jos ne jo ovat lyödyt,\nniin tulevat sotilaat yhtymään joukkoihimme yksitellen. Sitäpaitsi\nlöytyisi kyllä aatelisiakin koko joukko. Siten voisimme viedä herra\nSapiehalle huomattavan sotajoukon.\n\nSe oli oikea laskelma. Ensimmäisenä todisteena siitä olivat Kowalskin\nrakuunat, jotka kaikki, lukuunottamatta häntä itseään, liittyivät\nepäröimättä Michal Wolodyjowskiin. Radziwillin joukoista voisi\nsellaisia löytyä paljon. Sitäpaitsi saattoi pitää varmana, että\nensimmäinen kamppailu ruotsalaisten kanssa tulisi herättämään maassa\nyleisen nousun.\n\nHerra Wolodyjowski päätti lähteä Poniawieziin päin, koota Upitan\nseuduilta niin paljon aatelisia kuin suinkin ja jatkaa sieltä matkaa\nRogowin erämetsiin, jonne hän arveli kapinoitsevien joukkojen\njäännösten paenneen. Nythän pysähdytti joukkonsa levähtämään\nLawecza-joen läheisyydessä.\n\nSiellä he viipyivät yön tuloon saakka pitäen silmällä maantietä,\njolla vilisi ruotsalaisten odotettua hyökkäystä pakenevia\ntalonpoikaisjoukkoja.\n\nSotilaat, joita oli lähetetty maantielle, palasivat tuon tuostakin\ntuoden jonkun talonpojan mukanaan, jolta sitten koetettiin urkkia\ntietoja ruotsalaisista.\n\nTalonpojat olivat aivan pelästyksissään ja toistivat kaikki yhtä ja\nsamaa, että nimittäin ruotsalaiset olivat kohta siellä, mutta tarkkoja\ntietoja he eivät kuitenkaan voineet antaa.\n\nKun oli tullut pimeä, käski Wolodyjowski väkensä nousta hevosille,\nmutta ennenkuin he ennättivät lähteä liikkeelle, kuultiin verraten\nselvästi kellonsoittoa.\n\n— Mitä soittoa se on? — kysyi Zagloba. — Iltakirkkoonko?... Se olisi\nsiksi liian myöhään.\n\nHerra Wolodyjowski kuunteli hetken aikaa tarkasti.\n\n— Se on hälyytyssoitto! — sanoi hän. Sitten hän ajoi miehistön luo ja\nkysyi:\n\n— Tietääkö kukaan, mikä kylä on tuolla suunnalla?\n\n— Klawany, herra eversti! — vastasi eräs Gosciewiczeista. — Meidän on\nollut tapana ajaa sinne potaskaa.\n\n— Kuuletteko kellonsoittoa?\n\n— Kuulemme! Jotakin tavatonta on tapahtumassa. Michal Wolodyjowski\nviittasi kädellään, ja samassa kajahti hiljainen torventoitotus\nkeskellä metsäin syvää rauhaa. Lippukunta läksi liikkeelle.\n\nKaikki katseet olivat suunnatut sinnepäin, mistä soittoa kuului.\nTurhaan ei sinne katsottukaan, sillä kotvan kuluttua nousi\ntaivaanrannalle punertava valo, joka kasvoi hetki hetkeltä.\n\n— Palo! — kuiskattiin riveissä. Wolodyjowski kumartui Skrzetuskin\npuoleen ja sanoi:\n\n— Ruotsalaisia!\n\n— Nyt näytämme! — vastasi Jan.\n\n— Minua kummastuttaa, miksi polttavat.\n\n— Kaiketi ovat kyläläiset tehneet vastarintaa, kun he ovat hyökänneet\nkirkkoon.\n\n— Kohta nähdään! — virkkoi Michal-herra hymähtäen tyytyväisesti.\n\nSamassa karahdutti herra Zagloba hänen luokseen.\n\n— Michal!\n\n— Mitä?\n\n— Ruotsalaisille haisee. Varmaankin tästä tulee tappelu?\n\n— Tulee, jos Jumala tahtoo.\n\n— Mutta kuka vartioi vankia?\n\n— Mitä vankia?\n\n— Ei minua suinkaan, vaan Kowalskia. Näetkös, se on tärkeä seikka,\nettei hän pääse pakoon. Hetmani ei tiedä asiastamme mitään eikä saakaan\ntietää, jollei Kowalski pääse sitä hänelle ilmoittamaan. Se mies on\nuskottava varmojen miesten käsiin, sillä kahakan kestäessä on helppoa\npötkiä pakoon, etenkin jos tahtoo olla viekas.\n\n— Hänessä ei ole viekkautta enempää kuin vankkureissa, joilla hän\nistuu. Mutta oikeassa olet, hänen luokseen on jätettävä vartija. Etkö\nsinä ottaisi pitääksesi häntä silmällä sen aikaa?\n\n— Hm! Vahinko tappelua!... Totta, enpä näkisi paljoakaan näin yön\npimeydessä, mutta jos tapeltaisiin päivällä, niin eipä kukaan saisi\nminua suostumaan siihen... Koska siis publicum bonum [yleinen hyvä]\nsitä vaatii, niin olkoon menneeksi!\n\n— Hyvä on. Jätän käytettäväksesi viisi miestä, mutta jos hän yrittää\npaeta, niin iske kuula hänen kalloonsa.\n\n— Kyllä hän käy käsissäni pehmeäksi kuin vaha, ole huoletta!... Mutta\nkylläpäs tuo tulipalon loimu kasvaa kovasti. Mihin jään Kowalskin\nkanssa!\n\n— Mihin vain haluat... Nyt ei minulla ole enää aikaa! — sanoi Michal\nWolodyjowski.\n\nJa hän ajoi pois.\n\nTuli näytti laajenevan laajenemistaan. Tuuli palolta päin, ja\nkellonsoiton mukana kantautui kuuluviin myöskin laukauksia.\n\n— Eteenpäin täyttä vauhtia! — komensi herra Wolodyjowski.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nTultuaan lähemmäksi kylää he hiljensivät vauhtia ja näkivät leveän\nkyläkujan, joka oli niin kirkkaasti valaistu, että nuppineuloja olisi\nvoinut siltä poimia, sillä taloja paloi tien kahden puolen ja toisia\noli yhä syttymässä. Tuuli oli tuimanpuoleinen ja lennätteli kipinöitä,\nvieläpä kokonaisia roihuja läheisille katoille.\n\nTulen valossa näkyi milloin suurempia, milloin pienempiä ihmisjoukkoja,\njotka liikkuivat nopeasti eri suuntiin. Huudot sekaantuivat\nkirkonkellojen läppäykseen, karjan ammuntaan, koirien haukuntaan ja\npyssyjen pamahduksiin.\n\nAjettuaan vielä lähemmäksi herra Wolodyjowskin sotilaat näkivät joukon\nratsumiehiä, joilla oli leveälieriset hatut päässä. Toiset heistä\ntaistelivat talonpoikain kanssa, jotka olivat asestetut viikatteilla\nja sirpeillä, toiset ajoivat pellolle karjaa. Jotkut, joita oli\nvaikea tuntea, koska olivat höyhenissä ja untuvissa, tekivät selvää\nsiipikarjasta, joka vielä räpytteli siipiään kuolinkamppailussa.\nKymmenkunta miestä piteli hevosia tovereille, jotka nähtävästi olivat\nryöstämässä taloja.\n\nTie kylään kulki alamäkeä koivikon lävitse, niin että laudalaiset\nnäkymättöminä saattoivat seurata vihollisen väkivaltaa,\nepäjärjestyksessä puolustautuvia talonpoikia ja epätoivoisia naisia.\n\nPalo ravisteli tulista harjaansa kylän yli ja raivosi yhä kauheammin.\n\nKun herra Wolodyjowski oli lippukuntineen ehtinyt kylän avoimelle\nportille, hän komensi pysähtymään. Hän olisi voinut yllättää vihollisen\nja yhdellä sivalluksella lyödä sen viimeiseen mieheen, mutta\npienikasvuinen ritari oli päättänyt »tutkia ruotsalaisia» ja ryhtyi\navoimeen taisteluun, ja sentähden hän tahallaan näyttäytyi viholliselle.\n\nJotkut portin takana vartioimassa olevat ratsumiehet huomasivat\nlähestyvän joukon. Eräs heistä ajoi heti upseerin luo, joka seisoi\njo paljastettu miekka kädessä miestensä ympäröimänä ja puhui heille\njotakin osoittaen sinne päin mistä herra Wolodyjowski lippukuntineen\noli tulossa. Upseeri varjosti kädellä silmiään ja katseli hetken aikaa\nlähestyviä, antoi sitten merkin, ja samassa kajahti torventoitotus\nhalki melun ja melskeen.\n\nNyt saivat ritarimme nähdä ruotsalaista sotatottumusta. Tuskin oli\ntorvi törähtänyt, kun joukko ratsumiehiä juoksi ulos tuvista; toiset\nheittivät ryöstämänsä tavarat ja riensivät hevostensa luo.\n\nTuossa tuokiossa oli koko joukko järjestyksessä, ja pienen ritarin\nsydän sykähti ihmetyksestä katsellessaan vihollisen valittua joukkoa.\nKaikki olivat kookkaita, rotevia miehiä kauhtanoissa nahkavöineen,\npäässä samanlaiset mustat hatut, joitten reunat vasemmalta puolelta oli\nkäännetty ylös. Kaikilla oli samanlaiset ruskeat hevoset. He seisoivat\nkuin muuri tapparat valmiina iskemään ja katsoivat rauhallisesti tielle\npäin.\n\nOsaston päällikkö ajoi torvenpuhaltajan seurassa riveistä jonkin matkaa\neteenpäin nähtävästi kysymään, mitä väkeä se oli, joka niin hitaasti\nlähestyi.\n\nHän otaksui kaiketi, että se oli joku radziwillilainen osasto, eikä\nodottanut siis hyökkäystä. Hän heilutti tapparaansa ja hattuaan, ja\ntorvenpuhaltaja toitotti yhtenään merkiksi, että haluttiin keskustelua.\n\n— Ampukoon joku päin miestä, — sanoi pieni ritari, — jotta hän näkisi,\nmitä meiltä voi odottaa!\n\nKuului laukaus. Ammus ei kuitenkaan osunut, sillä matka oli liian\npitkä. Nähtävästi upseeri luuli sitä väärinkäsitykseksi, koska hän\nalkoi huutaa entistä kovemmin ja heiluttaa vielä hurjemmin hattuaan.\n\n— Vielä kerta! — huusi herra Wolodyjowski. Toisen laukauksen jälkeen\nupseeri kääntyi hätäilemättä ympäri ja ajoi oman joukkonsa luo.\n\nLaudalaisten ensimmäiset rivit ratsastivat jo portin lävitse.\n\nRuotsalainen upseeri huusi jotakin joukolleen. Tapparat laskeutuivat\nheti, ja niitten sijaan ilmestyi pistoleita koteloistaan.\n\n— Hyviä sotilaita! — murahti Wolodyjowski ja vilkaisi samassa omaan\nlippukuntaansa nähdäkseen oliko se järjestyksessä.\n\n— Eteenpäin! — huusi hän sitten. Laudalaiset kyyristyivät hevostensa\nharjain taa ja kiitivät kuin vihuri päin vihollista.\n\nRuotsalaiset antoivat heidän tulla lähelle ennenkuin ampuivat\npistoleistaan, mutta yhteislaukaus ei tuottanut laudalaisille vahinkoa\nkuin nimeksi: joku heistä hellitti ohjaksensa ja kaatui selälleen. Muut\nryntäsivät eteenpäin ja iskivät viholliseen rinta vasten rintaa.\n\nKevyt liettualainen ratsuväki käytti vielä keihäitä, mutta herra\nWolodyjowski käski heittää ne tiepuoleen, ja niin käytiin käsiksi\nmiekkoihin.\n\nEnsimmäinen hyökkäys ei voinut hajoittaa ruotsalaisia, mutta sai heidät\nkuitenkin jonkin verran peräytymään. Laudalaiset painoivat vimmatusti\npäälle. Miehiä alkoi kaatua yhä useampia. Ahdinko kasvoi kasvamistaan.\nMiekkain kalske peloitti talonpojat pois kylätieltä, jolla oli\nsietämättömän kuuma, vaikka puutarhat erottivat palavat talot tiestä.\n\nRuotsalaiset vastustivat yhä tuimemmin, mutta olivat kuitenkin\npakotetut peräytymään, vaikkakin hyvässä järjestyksessä. Muuten, heidän\nolisi ollut vaikea hajaantua, koska tie oli molemmin puolin aidattu.\nTuon tuostakin he koettivat pysähtyä, mutta turhaan.\n\nTaistelu oli omituinen. Vain etumaiset rivit saattoivat otella toisten\ntukiessa takaapäin. Tästä syystä se muuttuikin julmaksi murhaamiseksi.\n\nHerra Wolodyjowski, joka oli käskenyt vanhoja everstejä ja Jan\nSkrzetuskia pitämään silmällä väkeä hyökkäyksen aikana, taisteli\nensimmäisessä rivissä. Tuon tuostakin ruotsalainen hattu katosi hänen\nedestään kuin syvyyteen; toisinaan lensi miekka vastustajan kädestä\nsuhahtaen ilmaan, kuului vihlova huudahdus ja taas katosi hattu\nnäkymättömiin. Toinen hattu seurasi toistaan, mutta herra Wolodyjowski\npainoi yhä eteenpäin. Hänen pienet silmänsä loistivat kuin kaksi\npahaatietävää tulta, mutta hän ei kiihtynyt, vaan taisteli hilliten\nitseään. Toisinaan, kun hänen edessään ei ollut vihollista miekan\nulottuvilla, hän käänsi päänsä joko oikealle tai vasemmalle ja pisti\nsilmänräpäyksessä ratsumiehen maahan tuskin huomattavalla iskulla.\nNoissa hänen nopeissa liikkeissään oli jotakin yliluonnollista,\npeloittavaa. Niinkuin hamppua leikkaava nainen katoaa siihen niin,\nettä vain hampun heiluvista töyhdöistä voi päättää mistä hänen tiensä\nkulkee, niin katosi herra Wolodyjowskikin suurikasvuisten ruotsalaisten\njoukkoon, mutta missä viljaa kaatui kuin niittäjän iskusta, siinä oli\nhänkin aina läsnä. Stanislaw Skrzetuski ja synkkä Jozwa Butryrn, eli\nJozwa Jalaton, seurasivat hänen kintereillään.\n\nVihdoin olivat ruotsalaisten takimmaiset rivit joutuneet aukeamalle\nkirkon edessä ja alkoivat laajeta; etumaiset samoin. Kuului upseerin\nkomennus. Hän tahtoi nähtävästi viedä koko miehistönsä taisteluun.\nHetken kuluttua olivatkin ratsastajat muodostaneet leveämmän\ntaistelurintaman puolalaisia vastaan. Mutta Jan Skrzetuski, joka oli\nseurannut taistelun kulkua ja johtanut lippukuntaa, ei seurannut\nruotsalaisen kapteenin esimerkkiä, vaan syöksyi sensijaan eteenpäin\ntiiviinä joukkona, joka murtautui ruotsalaisten rintaman läpi ja\nahdisti sitten takaapäin vihollisen oikeata sivustaa. Vasemman\nkimppuun hyökkäsivät Mirski ja Stankiewicz, joilla oli johdettavinaan\nlaudalaisia ja Kowalskin rakuunat.\n\nKaksi kamppailua raivosi yht'aikaa, mutta vain lyhyen ajan. Skrzetuskin\nahdistama vasen siipi ei ennättänyt kunnollisesti järjestäytyä ja\nhajaantui ennen pitkää. Oikea itsensä kapteenin johdolla teki kauemmin\nvastarintaa, mutta murtui sekin.\n\nLyödyt ruotsalaiset hajaantuivat eri suunnille laudalaisten\nahdistamina. Toisin paikoin taisteltiin vielä joukoittain, mutta toisin\npaikoin käytiin kaksintaistelua.\n\nEri puolilla juoksenteli pelästyneitä hevosia ilman ratsumiehiä.\n\nHerra Wolodyjowski etsi katseellaan komentavaa ruotsalaista upseeria,\nja vihdoin hän huomasikin hänet taistelemassa kahden Butrymin kanssa.\nWolodyjowski karahdutti heitä kohti.\n\n— Pois tieltä! — huusi hän Butrymeille. — Pois tieltä!\n\nSoturit kääntyivät kuuliaisesti syrjään, ja pienikasvuinen ritari ajaa\nkarahdutti niin vimmatusti ruotsalaista päin, että molempain ratsut\nnousivat takajaloilleen.\n\nUpseeri koetti nähtävästi saada vastustajansa satulasta maahan, mutta\nherra Wolodyjowski nosti rakuunamiekkansa kahvan rintaansa vasten,\nteki sitten sillä liikkeen salaman nopeudella ja lennätti ruotsalaisen\ntapparan ilmaan. Upseeri tapasi pistolinsa koteloa, mutta samassa\nsilmänräpäyksessä osui isku hänen poskeensa, ja hän hellitti ohjakset\nvasemmasta kädestään.\n\n— Ottakaa elävänä! — huusi Wolodyjowski Butrymeille.\n\nLaudalaiset tarttuivat haavoittuneeseen, joka horjui satulassaan, mutta\npienikasvuinen ritari ajoi edelleen kaataen vihollisia kuin viljaa.\n\nRuotsalaiset alkoivat jo joka puolella joutua alakynteen\nkaksintaisteluun tottuneemmista puolalaisista aatelisista. Toiset\ntarjosivat puolalaisille miekkansa kahvaa pitäen kiinni terästä, toiset\nviskasivat aseensa heidän jalkoihinsa huutaen: »pardon!»\n\nVihdoin ilmaantui aukealle kirkon edustalle talonpoikia ryöstämään\nkaatuneita ja antamaan haavoittuneille kuoliniskun.\n\nNiin päättyi liettualaisten ensimmäinen ottelu ruotsalaisten kanssa.\n\nSillävälin herra Zagloban, joka oli edempänä vankkureineen ja niillä\nmakaavine vankeineen, täytyi kuunnella tämän katkeria syytöksiä, koska\noli sukulaisena menetellyt niin kehnosti häntä kohtaan.\n\n— Setä on syössyt minut iäksi onnettomuuteen, sillä nyt minua ei\nainoastaan odota kuula Kiejdanyssa, vaan nimeni on kunniaton ja pysyy\nainiaan sellaisena. Ken tästä puoleen haluaa sanoa: lurjus, voi yhtä\nhyvin sanoa: Roch Kowalski!\n\n- Se on totta, eikä sitä kukaan kielläkään, — vastasi Zagloba — Mutta\nparas todistus sinun hölmöydestäsi on, että vielä ihmettelet minun\nkeppostani, vaikka minä olen itse Krimin kaania pyörähytellyt kuin\nnukkea. Luuletko todellakin, että minä olisin sallinut sinun viedä\nmeidät, valtakunnan parhaat pojat, Birźeen ruotsalaisten surmattaviksi?\n\n— Enhän minä omasta tahdostani ollut teitä sinne kuljettamassa!\n\n— Mutta sinä toimit pyövelin apurina, ja se on aateliselle suuri häpeä,\njosta sinun on pestävä itsesi puhtaaksi, muuten sanon sukulaisuuteni\nirti sinun ja kaikkien Kowalskien kanssa. Petturi on heittiötäkin\nhuonompi, ja sellaisen palveleminen on ihan viho viimeistä!\n\n— Olen palvellut hetmania.\n\n— Ja hetmani palvelee pirua! Nyt sen tiedät!... Sinä olet typerä, hyvä\nmies, muista se, äläkä milloinkaan antaudu väittelyyn kenenkään kanssa,\nvaan pitele mieluummin minun nuttuni liepeestä kiinni, niin voi sinusta\nvielä tulla mies. Kyllä minä olen tässä maailmassa useamman kuin yhden\nnarrin sillä tavalla pelastanut.\n\nLaukaukset keskeyttivät keskustelun, sillä taistelu kylässä oli juuri\nalkanut. Sitten ne lakkasivat, mutta huutoa ja melua kuului heidän\nsyrjäiseen paikkaansa saakka koivikon laidassa.\n\n— Nyt on Michal jo työssä, — virkkoi Zagloba. — Hän ei ole suuren\nsuuri, mutta puree kuin käärme. Kyllä hän vielä pieksää noita\nmerentakaisia paholaisia kuin herneitä vain, sen saat nähdä.\nSiellä minäkin olisin paljon mieluummin kuin täällä koivikossa nyt\nkuuntelemassa, mikä on sinun syysi. Siinä sinun kiitollisuutesi!\nSopiiko sellainen mielestäsi sukulaiselle?\n\n— Mistä minun pitäisi olla kiitollinen?\n\n— Siitä, että petturi ei saanut kyntää sinulla kuin härällä, vaikka\noletkin siihen erittäin sopiva: typerä ja voimakas, ymmärrätkös?\nHei-hei! Siellä otellaan yhä tulisemmin! Kuuletko? Ne ovat\nruotsalaisia, jotka mörisevät kuin vasikat laitumella.\n\nZagloba kävi hiukan vakavammaksi; hän oli levoton. Mutta yht'äkkiä hän\nkysäisi katsoen Roch Kowalskia tuimasti silmiin:\n\n— Kenen soisit voittavan?\n\n— Meikäläisten, tietysti.\n\n— Kas vain! Miks'ei ruotsalaisten?\n\n— Siksi, että heitä minäkin mielelläni rökittäisin. Ken on meikäläinen,\nse on meikäläinen!\n\n— Omatuntosi rupeaa jo heräämään... Mutta kuinka sinä saatoit omaa\nlihaa ja vertasi ruotsalaisten käsiin raastaa?\n\n— Olin saanut käskyn.\n\n— Mutta nyt sinulla ei ole sellaista käskyä?\n\n— Ei olekaan...\n\n— Sinun täytyy nyt tehdä mitä eversti Wolodyjowski käskee.\n\n— Niin täytyykin.\n\n— Ja hän käskee sinun ensi töiksesi luopua Radziwillista ja ruveta\npalvelemaan isänmaatasi.\n\n— Hä? — pääsi Kowalskilta, jonka käsi rupesi korvallista raaputtamaan.\n\n— Olet saanut käskyn! — jyrisi Zagloba.\n\n— Tottelen! — tokaisi Roch.\n\n— Hyvä on. Ensi tilaisuudessa täytyy sinun antaa ruotsalaisille selkään.\n\n— Käsky on käsky, — sanoi Kowalski ja huokasi niin syvään kuin raskas\nkivi olisi pudonnut hänen rinnaltaan.\n\nZagloba oli myöskin tyytyväinen, sillä hänellä oli omat aikeensa\nherra Kowalskiin nähden. He alkoivat kuunnella taistelun menoa, ja he\nkuuntelivat siinä yhdessä istuen pitkän aikaa, ennenkuin kaikki hiljeni.\n\nZagloba oli käynyt levottomammaksi.\n\n— Kunhan meidän vain ei olisi käynyt huonosti?\n\n— Kuinka voi setä, joka on vanha soturi, mitään sellaista ajatella? Jos\nolisi huonosti käynyt, niin tästä olisivat sivu paenneet...\n\n— Se on totta, se... Kyllä sinussa on sentään järkeä...\n\n— Eikö setä kuule kavioitten kapsetta? Hitaasti ajavat. Ovat kaiketi\nlyöneet ruotsalaiset viimeiseen mieheen.\n\n— Kunpa vain olisivat meidän miehiä? Ajanko katsomaan? Mitä arvelet?\n\nJa herra Zagloba ripusti miekkansa vyöhön, otti pistolin käteensä ja\nläksi. Pian hän äkkäsikin mustan jonon, joka hitaasti lähestyi tietä\npitkin. Joukosta kuului ääniä.\n\nJoukon etupäässä ajoi muutamia miehiä, jotka olivat joutuneet keskenään\näänekkääseen keskusteluun. Zagloba tunsi Wolodyjowskin äänen, joka\nsanoi:\n\n— Urhoollisia poikia! En tiedä, millaista jalkaväki on, mutta ratsuväki\non varmasti oivallista!\n\nZagloba kannusti hevostaan.\n\n— Mitä teille kuuluu? Mitä teille kuuluu? Aloin jo tulla\nkärsimättömäksi ja lähteä leikkiin mukaan... Onko kukaan haavoittunut?\n\n— Kaikki voivat hyvin, Jumalan kiitos! — vastasi Michal-herra. — Mutta\nparikymmentä kelpo soturia olemme menettäneet.\n\n— Entä ruotsalaiset?\n\n— Maassa kuin heinää...\n\n— Oletpa, hyvä mies, tainnut huitoa siellä kuin susi karsinassa. Mutta\nsopiko mielestäsi jättää minut, vanha mies, tänne vahtiin? Olin melkein\npoissa suunniltani... niin teki mieleni ruotsalaisen lihaa. Raakana\nolisin ne syönyt.\n\n— Saat kyllä paistetultakin, sillä palaneita on myöskin.\n\n— Syökööt koirat ne! Entä otitteko vankeja?\n\n— Ratsumestarin ja seitsemän muuta miestä.\n\n— Mitä aiot tehdä heille?\n\n— Tekisi mieleni hirtättää ne, kun hyökkäsivät avuttoman kylän kimppuun\nkuin rosvot ja niin julmasti kyläläisiä surmasivat... Mutta Jan sanoi,\nettä sitä ei pidä tehdä.\n\n— Kuulkaahan, hyvät herrat, mitä mieleeni juolahti. Hirttää heitä ei\nsaa, vaan heidät on laskettava vapaiksi.\n\n— Miksi niin?\n\n— Te tunnette minut soturina, nyt tulette tuntemaan myös valtiomiehenä.\nMe päästämme ruotsalaiset vapaiksi, mutta emme sano, keitä olemme. Sen\ntoki sanomme, että olemme radziwillilaisia ja että olemme hetmanin\nkäskystä tuhonneet tämän osaston niinkuin kaikille muillekin tulemme\ntekemään, koska hetmani on vain olevinaan ruotsalaisten puolella. Täten\nme vahingoitamme kovasti hetmanin asiaa. Jos minun ajatukseni antaa\nvähääkään perää teidän voitollenne, niin kasvakoon minulle häntä kuin\nhevoselle. Kiejdany on kaukana Birźestä ja Radziwill on vielä kauempana\nPontus de la Gardien luota. Saattaaksemme petturit ja rosvot keskenään\nriitaan, koska se on vain hyödyksi isänmaalle.\n\n— Neuvo on hyvä ja voiton arvoinen! — sanoi Stankiewicz.\n\n— Teillä on kanslerin järki, — lisäsi Mirski.\n\n— Juuri niin teemme, — sanoi Michal Wolodyjowski. — Huomenna päästän\nmiehet vapaiksi, mutta tänään en tahdo tietää siitä sen enempää, sillä\nminua väsyttää julmasti... Aukealla tiellä oli kuuma kuin pätsissä...\nUh! Käsivarteni ovat ihan hervottomat... Upseeri ei voisi missään\ntapauksessa lähteä tänään, hän sai haavan poskeensa.\n\n— Mutta kuinka me selvitämme heille tämän kaiken? — kysyi Jan\nSkrzetuski.\n\n— Olen sitä asiaa kyllä ajatellut, — vastasi Zagloba. — Kowalski sanoi\nminulle, että hänen rakuunoittensa joukossa on pari preussilaista\nmiestä, jotka osaavat kyllä saksaa. Selittäkööt he ruotsalaisille,\njotka kaiketi myöskin sen verran saksaa osaavat, sillä ovathan he\nolleet jo niin monta vuotta Saksanmaalla. Kowalski on meidän sekä\nsielultaan että ruumiiltaan. Meillä tulee olemaan hänestä vielä paljon\nhyötyä.\n\n— Hyvä on! — virkkoi Wolodyjowski. — Olkoon joku herroista hyvä ja\nottakoon asian huolekseen, sillä minä olen niin väsyksissä, etten pysty\nmihinkään. Olen jo ilmoittanut väelle, että viivymme tässä koivikossa\naamuun saakka. Kylästä tuodaan syötävää... ja nyt nukkumaan.\n\n— Hyvät herrat, — virkkoi Zagloba, — tuolla koivikon takana on\nheinälato. Menkäämme sinne kunnollisesti nukkumaan matkan varalta...\nEmmehän tänne enää palaja, koska herra Sapiehan kanssa nyt käymme\nRadziwillia vastaan.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nLiettuassa alkoi nyt kansalaissota. Onnettomuuden määrää lisäsivät\nulkonaiset viholliset ja yhä itsepintaisempi sota ukrainalaisia vastaan.\n\nLiettuan säännöllisissäkin oloissa perin pienet joukot jakautuivat\nnyt kahteen leiriin. Toiset, pääasiallisesti muukalaiset joukot,\njäivät Radziwillin puolelle, toiset, jotka olivat julistaneet hetmanin\npetturiksi, vastustivat ase kädessä liittoa Ruotsin kanssa, mutta\nolivat ilman johtajaa ja toimintasuunnitelmaa. Näitten johtajaksi olisi\nmainiosti sopinut Vitebskin vojevoda, mutta hän oli paraikaa kiinni\nBychowia puolustamassa eikä sentähden voinut asettua johtamaan liikettä\nRadziwillia vastaan.\n\nSillävälin Liettuan viholliset, jotka pitivät jo maata omanaan,\nalkoivat keskenään vaihtaa vihamielisiä ajatuksia. Heidän\neripuraisuutensa olisi voinut pelastaa valtakunnan eheänä, mutta\nennenkuin välit heidän kesken kehittyivät aseelliseksi otteluksi,\nvallitsi Liettuassa hirvittävä sekamelska. Radziwill, joka oli\nlaskelmissaan sotajoukkoon nähden pettynyt, päätti väkivalloin pakottaa\nmaan kuuliaisuuteen.\n\nTuskin oli herra Wolodyjowski Klawanin taistelun jälkeen päässyt\njoukkoineen Poniewieźiin saakka, kun hän sai kuulla Mirskin ja\nStankiewiczin lippukuntien hajaantumisesta. Osa näistä lippukunnista\noli väkisin liitetty Radziwillin joukkoihin, loput joko lyöty maahan\ntai hajoitettu kaikkiin tuuliin. Jäännöksiä harhaili yhä pienin joukoin\nmetsiä ja kyliä pitkin etsien paikkaa, minne asettua suojaan hetmanin\nkostolta.\n\nJoka päivä liittyi pakolaisia Wolodyjowskin joukkoihin tuoden tietoja\nasiain kehityksestä.\n\nTärkein näistä tiedoista oli se, joka kertoi Podlasiessa, Bielastokissa\nja Tykocinissa alkaneesta vakituisen sotaväen kapinasta. Moskovalaisten\njoukkojen vallattua Vilnon näitten joukkojen oli määrä puolustaa rajaa,\nmutta saatuaan kuulla hetmanin petoksesta ne tekivät liiton everstien\nHorotkiewiczin ja Jakob Kmicicin, Radziwillin uskotun, Andrzejn sedän,\njohdolla. Jälkimmäisen nimi herätti kaikkialla sotilaspiireissä vihaa.\nJuuri hän oli ollut ennen muita syypää Stankiewiczin ja Mirskin\nlippukuntain perikatoon, sillä hän oli armotta ammuttanut kaikki\nvangiksi joutuneet. Hetmani luotti häneen sokeasti ja oli äskettäin\nlähettänyt hänet Niewiarowskin lippukuntaa vastaan, joka ei ollut\nseurannut everstinsä esimerkkiä eikä osoittanut kuuliaisuutta.\n\nTästä syystä herra Wolodyjowski kutsui asetoverinsa neuvotteluun ja\nsanoi heille:\n\n— Mitä sanoisitte, hyvät herrat, jos me sen sijaan, että lähtisimme\nBychowiin Vitebskin vojevodan avuksi, rientäisimmekin Podlasieen\nliittoon yhtyneitten lippukuntain luo?\n\n— Kuin minun suustani! — sanoi Zagloba. — Siellä tulemme olemaan kuin\nkotona.\n\n— Pakolaiset ovat kertoneet kuulleensa, — selitti Jan Skrzetuski, —\nettä kuningas oli käskenyt muutamia lippukuntia palaamaan Ukrainasta\nja vastustamaan ruotsalaisten hyökkäystä. Jos se toteutuu, niin me\nvoisimme liittyä vanhoihin tovereihimme, sen sijaan että täällä\najelehdimme...\n\n— Niin teemme! — virkkoivat Osklerka ja Stankiewicz\n\n— Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä, — selitti pienikasvuinen\nritari. — Podlasieen voi päästä ainoastaan hetmanin sormien lomitse.\nKoettakaamme kuitenkin. Jos sitäpaitsi sattuisin matkalla tapaamaan\nKmicicin, niin sanoisin hänelle korvaan pari kolme kovaa sanaa, joista\nhänen nahkansa varmaan sinistyisi...\n\n— Sen hän on arvoinenkin! — tokaisi Mirski. — En ihmettele kovasti\nsitä, että jotkut vanhat soturit, jotka ikänsä ovat Radziwilleja\npalvelleet, ovat nyt hetmanin puolella, mutta se roisto petti vain oman\netunsa ja kunnianhimonsa tähden.\n\n— Siis Podlasieen? — kysyi Oskierka.\n\n— Podlasieen! Podlasieen! — huusivat kaikki kuorossa.\n\nMutta matka sinne oli vaikea, kuten Wolodyjowski oli huomauttanut,\nkoska se kulki ihan Kiejdanyn, tuon jalopeuran pesäpaikan sivuitse.\n\nTiet ja polut, kaupungit ja kylät olivat Radziwillin hallussa, ja\nKiejdanyn läheisyydessä majaili Kmicic joukkoineen. Hetmani oli myös\nsaanut tiedon everstien kohtaamisesta, Wolodyjowskin lippukunnan\nkapinasta ja Klawanin taistelusta ja oli pakahtua hirvittävään vihaansa.\n\nJa hänellä olikin syytä vihoitella jalolla epätoivoissaan, sillä\netenkin viimeksimainittu taistelu oli koonnut hänen päänsä päälle\nkokonaisen myrskyn ruotsalaisten tyytymättömyyttä. Vähäistä myöhemmin\nolivat näet talonpojat ja aateliset omin päin alkaneet hävittää\npienempiä ruotsalaisia joukko-osastoja, minkä kaiken ruotsalaiset\npanivat Radziwillin laskuun. Vangitut upseerit ja sotilaat, jotka\ntaistelun jälkeen lähetettiin Birźeen, kertoivat siellä ruotsalaiselle\nkomendantille, että radziwillilainen lippukunta oli hetmanin\nkäskystä hyökännyt heidän kimppuunsa. Viikon kuluttua saapui sitten\nkomendantilta kirje ruhtinaalle, ja kymmenen päivän kuluttua itse\nPontus de la Gardie, ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kirjoitti:\n\n »Joko teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne on vailla voimia ja\n merkitystä tai tahtoo pettää. Jos näin on, niin te pian saatte\n rangaistuksenne, jollette kadu ja nöyryydellä ja luottamuksella sovita\n syntejänne...»\n\nRadziwill lähetti heti kuriireja selittämään, miten kaikki oli\ntapahtunut, mutta hänen ylpeä sielunsa oli haavoittunut. Hän, jonka\nsana vielä äskettäin oli ollut tämän Ruotsia paljon suuremman maan\nlakina, hän, joka puolella omaisuudellaan olisi voinut ostaa kaikki\nRuotsin ylhäiset, hän, joka vastusti itse kuningasta ja piti itseään\nmonarkin arvoisena, hän oli nyt pakotettu kuuntelemaan ruotsalaisen\nkenraalin nuhteita ja nöyryyttävää moitetta. Tosin kyllä tuo kenraali\noli kuninkaan sukulainen, mutta eihän itse kuningaskaan ollut mikään\nmuu kuin Jan Kasimirille oikeuden ja veren perusteella kuuluvan\nvaltaistuimen anastaja!\n\nEnnen kaikkea kohdistui hetmanin raivo niihin, jotka olivat syypäät\ntähän nöyryytykseen, ja hän vannoi tallaavansa maahan herra\nWolodyjowskin, kaikki tämän everstit ja koko laudalaisen lippukunnan.\nJa hetmani ryhtyi hyökkäykseen heitä vastaan, ja niinkuin metsästäjät\nympäröivät hongikon piirittääkseen suden pesän, niin hänkin piiritti\nvihollisensa ja alkoi ahdistaa heitä hellittämättä.\n\nSilloin saapui hänen tietoonsa viesti, että Kmicic oli lyönyt\nNiewiarowskin lippukunnan ja liittänyt osan vankeja omiin joukkoihinsa.\nHetmani vaati heti lähettämään osan sotavoimista hänelle.\n\n »Miehet», — kirjoitti hän Kmicicille, — »joitten elämästä sinä\n niin huolehdit, etenkin Wolodyjowski ja ne muut kuljeksivat, ovat\n karanneet, matkalla Birźeen. Lähetin tahallani heidän matkaansa\n kaikkein typerimmän upseerin, jotteivät he voisi häntä käännyttää,\n mutta hänkin joko petti tai tuli petetyksi. Nyt on Wolodyjowskin\n hallussa koko laudalainen lippukunta, ja häneen yhtyy paljon\n karkureita ja pakolaisia. Klawanyn luona he löivät 120-miehisen\n ruotsalaisen joukkueen ja levittivät sitten huhua, että se tehtiin\n muka meidän käskystämme, minkä johdosta meidän ja Pontus de la Gardien\n välillä on ilkeätä väärinkäsitystä. Koko asia voi ajautua karille\n noitten petturien tähden, jotka ilman sinun vastalausettasi olisivat\n varmasti päänsä menettäneet. Näin meidän hyväsydämisyytemme nyt\n palkitaan. Mutta toivomme kuitenkin, että he kohta saavat ansaitun\n palkkansa. Olemme saaneet tietää, että miekankantaja Billewiczin\n luo kokoontuu aatelisia, jotka ovat salaliitossa meitä vastaan;\n heidän toimensa on tuhottava. Lähetä meille ratsuväkeä, mutta pidätä\n Kiejdanyssa jalkaväki puolustamassa linnaa ja kaupunkia, sillä niiltä\n pettureilta voi odottaa mitä hyvänsä. Aja itse, otettuasi myötä\n muutamia kymmeniä ratsumiehiä, Billewiczien luo ja tuo miekankantaja\n ja hänen sukulaisneitonsa sinne. Tämä ei ole tarpeen ainoastaan\n sinun, vaan meidänkin tähtemme, sillä se, jonka käsissä he ovat,\n on Laudan herra; Wolodyjewskin esimerkkiä seuraten nousevat näet\n Laudan aateliset meitä vastaan. Sinun sedälläsi Jakobilla on suuri\n vaikutusvalta heihin; kirjoita hänelle, jos luulet kirjeellä voivasi\n taivuttaa hänet meidän puolellemme.\n\n Pysyen sinulle yhä suosiollisena toivotamme sinulle Jumalan armoa.»\n\nLuettuaan kirjeen Kmicic sydämestään iloitsi, että everstien oli\nonnistunut paeta ruotsalaisten käsistä — kunpa he voisivat paeta\nRadziwillin satimesta! — mutta siitä huolimatta hän täytti ruhtinaan\nkaikki käskyt.\n\n»Minä en tule käyttämään väkivaltaa muussa kuin äärimmäisessä\ntapauksessa», — ajatteli hän, — »enkä millään muotoa loukkaa Oleńkaa.\nSitäpaitsi, se ei ole minun tahtoni, vaan ruhtinaan käsky! Oleńka\nvastaanottaa minut epäystävällisesti, sen tiedän, mutta aikaa voittaen\nhän tulee vakuutetuksi vilpittömistä aikomuksistani, etten ole\nisänmaata vastaan, vaan päinvastoin sen puolesta ja sentähden palvelen\nRadziwillia.»\n\nNäissä mietteissään hän ahersi varustusten vahvistamiseksi Kiejdanyssa,\njosta oli tuleva hänen Oleńkansa asuinkaupunki.\n\nSillävälin herra Wolodyjowski vältteli hetmania, ja hetmani ajoi\nWolodyjowskia takaa kuin myrsky. Michal-herralla ei ollutkaan liikoja\ntiloja, sillä Birźestä läheni huomattavia ruotsalaisia joukkoja etelää\nkohti, idässä oli tsaarin väkeä ja Kiejdanyn tiellä väijyili hetmani.\n\nHerra Zagloba oli tyytymätön tällaiseen asiain tilaan ja kääntyi yhä\nuseammin Wolodyjowskin puoleen kysyen:\n\n— Michal Wolodyjowski, Herran nimessä, lyömmekö läpi vai emmekö?\n\n— Siitä ei kannata puhua! — vastasi pienikasvuinen ritari. — Tiedäthän,\netten ole arkalasta kotoisin ja että isken vaikka itse paholaiseen...\nmutta hetmanin kanssa en pidä puoliani. Itse sanoit, että me olemme\nahvenia, mutta hän hauki. Teen kaikkeni lyödäksemme läpi, mutta jos\navoin taistelu tulee kysymykseen, niin sanon suoraan, että hän nujertaa\nmeidät.\n\n— Ja käskee hirttämään ja antamaan koirille! Hyvä Jumala, ennemmin\nolisin kenen muun käsissä hyvänsä kuin Radziwillin!... Eiköhän meidän\nolisi parempi kääntyä herra Sapiehaan päin?\n\n— Nyt se on jo myöhäistä, sillä sekä hetmanni että ruotsalaiset joukot\nsulkevat meiltä tien.\n\n— Piruko minut sai yllyttämään Skrzetuskeja Radziwillin luo! — huudahti\nZagloba epätoivoissaan.\n\nMutta Michal Wolodyjowski ei menettänyt toivoaan; aateliset ja\ntalonpojatkin tekivät hänelle selkoa hetmanin liikkeistä, — kaikki\nkääntyivät pois Radziwillista. Wolodyjowski luovaili parhaansa\nmukaan, ja siinä hän olikin taitava, sillä hän oli nuoruudesta\nsaakka ollut mukana retkillä ja kahakoissa tataareja ja kasakoita\nvastaan taisteltaessa. Jo ruhtinas Jeremin armeijassa hän oli tullut\nkuuluisaksi yllättävistä hyökkäyksistään ja nopeista liikkeistään.\n\nSuljettuna nyt muutaman penikulman laajuiselle alalle hän vältteli\nitsepintaisesti avoimia taisteluita ja väsytti Radziwillin joukkoja,\njoita hän silloin tällöin näykki niinkuin susi takaa-ajavia koiria.\n\nMutta kun Kmicicin ratsuväkeä saapui, niin hetmani sulki sillä kaikki\nmahdolliset pujahduspaikat ja läksi itse tarkkaamaan, kuinka nuotan\nmolemmat kyljet yhtyivät..\n\nSe tapahtui Niewiaźan luona. Mieleszkon ja Ganchoffin joukot ja pari\nlippukuntaa ratsuväkeä ruhtinaan itsensä johdolla muodostivat ikäänkuin\njousen, jonka jänteenä oli joki. Wolodyjowski joukkonsa kanssa oli\njousen kaaren sisäpuolella. Yksi kohta oli tosin avoin, mutta siinä oli\nesteenä soinen joki, jonka toisella rannalla oli skottilaisia ja pari\nsataa Radziwillin kasakkaa ja sitäpaitsi kuusi kenttätykkiä, jotka oli\nasetettu niin, että niiden tulen alla yksikään ihminen ei voinut nousta\ntoiselle rannalle.\n\nSilloin alkoi jousen kaari supistua. Sen keskustaa johti hetmani itse.\n\nMichal Wolodyjowskin onneksi yö ja myrsky rankkasateineen häiritsivät\nhyökkäystä. Piiritettyjen hallussa ei ollut kuin muutama tynnyrin\nala vesikkopensaston peittämää niittymaata Radziwillin joukkojen\npuoliympyrän ja jokea vartioivain skottilaisten välillä.\n\nAamun tullen, kun päivän sarastus tuskin valaisi puitten latvoja,\nhyökkäsivät ruhtinaan joukot joelle saakka, mutta pysähtyivät siihen\nhämmästyneinä.\n\nWolodyjowski oli kadonnut kuin maan alle, eikä pensastosta löytynyt\nainoatakaan elävää sielua.\n\nItse hetmanikin ihmetteli kovasti. Mutta kyllä sitten joen\nkahluupaikkaa vartioivat upseerit saivat kuulla kunniansa. Vihan\naiheuttama hengenahdistus kävi niin voimakkaasti ruhtinaan kimppuun,\nettä pelättiin hänen heittävän henkensä. Kaksi upseeria sai hengellään\nmaksaa Wolodyjowskin katoamisen, mutta vihdoin Ganchoff sai ruhtinaan\nvakuutetuksi siitä miten peto oli paennut satimesta.\n\nSaatiin selville, että Wolodyjowski oli yön pimeyttä ja sadetta\nhyväkseen käyttäen ajanut joukkoineen jokeen ja uinut myötävirtaa\nruhtinaan oikean, jokeen saakka ulottuvan sivustan ohi. Muutamat\nnähtävästi vatsaa myöten joen saveen takertuneitten hevosten jäljet\nosoittivat, missä Wolodyjowski oli noussut oikealle rannalle.\n\nKauempana näkyneistä jäljistä saattoi päättää, että hän oli täyttä\nlaukkaa ajanut Kiejdanyyn päin. Tästä hetmani teki heti sen\njohtopäätöksen, että hän tahtoi päästä Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin\nkanssa yhteyteen.\n\nMutta kuka tietää, eikö hän Kiejdanyn ohi ajaessaan polttaisi kaupunkia\ntai hyökkäisi ryöstämään linnaa?\n\nKauhea pelko kouristi ruhtinaan sydäntä, sillä suurin osa ruhtinaan\nrahastoa ja arvoesineitä oli Kiejdanyssa. Andrzej Kmicicin oli määrä\nvarustaa kaupunki jalkaväellä, mutta jollei hän sitä ole tehnyt,\nvoi varustamaton linna helposti joutua rohkean everstin saaliiksi.\nRadziwill ei edes epäillyt, että Wolodyjowskilta puuttuisi rohkeutta\nhyökätä ruhtinaan hallituskaupunkiin. Ja jos hän oli alkuyöstä\npujahtanut pois, olihan nyt jo ainakin kuuden tunnin matkan päässä.\n\nJoka tapauksessa oli nyt mitä pikimmin riennettävä Kiejdanyn avuksi.\nRuhtinas jätti jalkaväen ja ajaa karahdutti koko ratsuväkensä kanssa\neteenpäin.\n\nSaavuttuaan Kiejdanyyn ruhtinas ei tavannut siellä Kmiciciä. Kaikki\noli rauhallista. Radziwillin käsitys nuoresta everstistään kasvoi yhä\nhänen nähdessään tämän toimesta tehdyt vallit ja niillä kenttätykkejä.\nVielä samana päivänä hän tarkasti ne yhdessä Ganchoffin kanssa ja sanoi\nillalla tälle:\n\n— Hän on tehnyt ne omin päin ja tehnyt niin hyvin, että täällä voisi\npitkän aikaa puolustautua tykistöltäkin. Jollei se mies taita niskaansa\nnuorena, niin varmasti hän vielä pääseekin pitkälle.\n\nMutta olipa toinen mies, joka herätti ruhtinaassa ihmetystä,\nvaikkakin tähän ihmetykseen sekaantui vihaa, sillä se mies oli Michal\nWolodyjowski.\n\n— Pianhan minä tämän kapinan nujertaisin, — selitti hän Ganchoffille,\n— jos nuo molemmat olisivat minun käytettävissäni. Kmicic saattaa olla\nhurjempi, mutta hänellä ei ole sitä kokemusta kuin toisella, joka on\nkäynyt Jeremin koulua Dnjeprin takana.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, ettekö käske ajamaan häntä takaa? — kysyi\nGanchoff.\n\nRuhtinas loi häneen silmäyksen ja virkkoi painostaen sanojaan:\n\n— Teidät lyödään, minut hylätään.\n\nHetken kuluttua hän lisäsi:\n\n— Täällä on toistaiseksi kaikki rauhallista. Mutta Podlasieen on meidän\nlähdettävä tuota pikaa ja tehtävä siellä selvä kaikesta.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, — huomautti Ganchoff, — kun me olemme lähteneet\ntäältä, nousevat kaikki täällä ruotsalaisia vastaan.\n\n— Kutka kaikki?\n\n— Aateliset ja talonpojat. Mutta he eivät tule rajoittumaan\nruotsalaisiin, vaan lyövät toisuskoisetkin, koska pitävät heitä syynä\nkaikkeen ja sanovat, että me olemme menneet vihollisen puolelle ja\nkutsuneet sen tänne.\n\n— Kysymyksessä on veljemme Boguslaw. En tiedä, tuleeko hän aikoihin\nsiellä Podlasiessa liittolaisten kanssa.\n\n— Kysymyksessä on Liettua ja sen pitäminen kuuliaisena.\n\nRuhtinas alkoi astella lattiata pitkin ja virkkoi:\n\n— Jospa saisimme Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin jotenkuten\nkäsiimme... He saattavat löytää maatiloilleni, ryöstää ja hävittää ne\njättämättä kiveä kiven päälle.\n\n— Eiköhän olisi ryhdyttävä neuvottelemaan kenraali Pontus de la Gardien\nkanssa siitä, että hän lähettäisi tänne mahdollisimman paljon sotaväkeä\nsiksi aikaa kuin me olemme Podlasiessa?\n\n— Pontuksen kanssa?... — Ei ikänä! — vastasi Radziwill veren syöstessä\npäähän. — Jos kenen kanssa neuvotteluihin ryhdymme, niin itse\nkuninkaan. Meidän ei tarvitse välittää palvelijoista silloin, kun\nvoimme kääntyä itse isännän puoleen. Jos kuningas antaisi Pontukselle\nkäskyn lähettää käytettäväkseni kaksituhatta ratsumiestä, niin se vielä\nkävisi päinsä... mutta Pontusta minä en ikänä tule pyytämään. Pitäisi\nlähettää joku kuninkaan luo aloittamaan neuvotteluja.\n\nGanchoffin laihat kasvot punastuivat, silmät alkoivat palaa.\n\n— Jos teidän ylhäisyytenne käskisi...\n\n— Niin te lähtisitte, sen tiedän, mutta pääsisittekö perille saakka,\nse on toinen seikka se. Te olette saksalainen, eikä ole vieraalle\nvaaratonta painua keskelle kapinoivaa maata. Kuka tietää, missä\nkuningas tällä hetkellä on ja missä hän on viikon tai kuukauden\nkuluttua? Sitäpaitsi on turhaa ajatella, että te sinne lähtisitte,\nkoska matkalle on saatava mies huomatusta puolalaisesta suvusta, jotta\nkuningas uskoisi, ettei koko aatelisto ole minua hylännyt.\n\n— Kokematon mies voi pilata asian, — virkkoi Ganchoff arkaillen.\n\n— Minun lähettinä tulee vain ojentamaan kirjeen, ottamaan vastauksen ja\nselittämään, että ruotsalaisia ei lyöty Klawanyssa minun käskystäni.\n\nGanchoff vaikeni.\n\nRuhtinas alkoi taas astella rauhattomana pitkin huonetta. Saattoi\nnähdä, että hänessä erilaiset ajatukset taistelivat ylivallasta. Siitä\nhetkestä saakka, jolloin oli tehnyt liiton ruotsalaisten kanssa,\nhän ei ollut rauhaa nähnyt. Häntä kannusti ylpeys, kalvoi omatunto,\npeloitti armeijan ja maan odottamaton vastustus, hermostutti epävarma\ntulevaisuus ja kukistumisen pelko. Hän vääntelihe, vietti unettomia\nöitä, menetti terveytensä. Silmät painuivat sisään, kerran niin punakat\nkasvot sinistyivät, ja ohimoille ja viiksiin ilmaantui hopeisia hapsia.\nSanalla sanoen, hän eli tuskissaan, ja hänen vartalonsa köyristyi\nylivoimaisen taakan alla.\n\nGanchoff seurasi hänen käyntiään katseellansa ja toivoi, että ruhtinas\nmuuttaa mielensä ja lähettää kuitenkin hänet.\n\nYht'äkkiä ruhtinas pysähtyi keskelle huonetta ja löi kämmenellään\notsaansa.\n\n— Kaksi lippukuntaa ratsuväkeä ja heti paikalla! Minä lähden yksin.\n\nGanchoff katseli häneen ihmetellen.\n\n— Sotaretkellekö? — kysyi hän ikäänkuin vasten tahtoaan.\n\n— Menkää! — käski ruhtinas. — Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nAndrzej Kmicic, lopetettuaan varustelutyöt ja turvattuaan Kiejdanyn\nodottamattomalta hyökkäykseltä, ei voinut enää tuonnemmaksi lykätä\nmatkaansa miekankantaja Billewiczin ja Oleńka-neidin luo, etenkin kun\nruhtinaan käsky tuoda heidät Kiejdanyyn oli ollut niin selvä. Mutta\nAndrzej ei tuntenut olevansa oikein oma herransa, ja kun hän vihdoin\nläksi liikkeelle viidenkymmenen rakuunan etupäässä, niin hänet valtasi\nsellainen levottomuus kuin hän olisi ajanut suoraan surman suuhun.\nHän tunsi, ettei häntä oteta siellä ystävällisesti vastaan, ja vapisi\najatellessaan, että miekankantaja Billewicz saattaa asettua ase kädessä\npuolustamaan itseään, jolloin tahtomatta täytyi käyttää väkivaltaa.\n\nHän päätti kuitenkin ensin puhumalla ja pyytämällä saada heidät\nlähtemään. Jottei hänen tulonsa näyttäisi aseelliselta hyökkäykseltä,\nhän jätti rakuunat kapakkaan, aivan lyhyen matkan päähän kylästä,\nja ratsasti itse henkivartijansa ja yhden palvelijansa saattamana\neteenpäin käskettyään ajamaan vartavasten mukana tuotuja vaunuja aivan\ntakanaan.\n\nAurinko painui jo huomattavasti länteen, mutta sateisen ja myrskyisen\nyön jälkeen oli taivas kuitenkin kirkas; ainoastaan siellä täällä\nliikkui punertavia pilvenhattaroita. Kmicic ajoi halki kylän\nsykkivin sydämin ja rauhattomana kuin tataari, joka ensikertaa ajaa\nmaankiertäjineen kylään ja vilkuilee joka suunnalle, eikö jossakin\nvain ole väijyksissä asestettuja miehiä. Mutta kolme ratsastajaa ei\nherättänyt mitään huomiota; lapset vain avojaloin juosta lötistivät\ntieltä pois, ja talonpojat nähdessään kauniin upseerin kumarsivat\nmelkein maahan saakka. Kmicic ajoi yhä edelleen ja tultuaan kylän\ntoiseen laitaan näki vihdoin edessään kartanon, Billewiczien vanhan\nkotipaikan, ja sen takana laajoja puistoja, jotka ulottuivat kauas\naina alaviin niittyihin saakka. Kmicic hiljensi ajoa ja alkoi miettiä\njotakin; nähtävästi hän valmisteli vastauksia kysymyksiin, joita\nhänelle voitiin tehdä, ja samalla hän miettiväisenä silmäili edessään\nkohoavia rakennuksia. Taloa ei voinut sanoa ihan herraskartanoksi,\nmutta kuka hyvänsä olisi heti arvannut, että talossa asui\nkeskinkertaista pikkuaatelista varakkaampi mies. Itse päärakennus,\njoka oli selin puutarhoihin ja julkisivultaan maantielle päin, oli\nsuuri, puinen. Sen seinähirret olivat vanhuuttaan niin mustuneet,\nettä ikkunat niihin verraten näyttivät valkoisilta. Talon korkean\nkaton yli kohosi neljä piippua ja kaksi kyyhkyslakkaa. Pilvenä lenteli\ntalon ympärillä valkoisia kyyhkysiä milloin nousten ylös ilmaan,\nmilloin laskeutuen alas. Kuisti, jonka etumusta koristi Billewiczien\nvaakuna, häiritsi jossakin määrin rakennuksen ulkonäköä, sillä se\nei ollut sen keskustassa, vaan syrjässä. Nähtävästi oli rakennus\nennen muinoin ollut pienempi, mutta sitten rakennettu toiseen päähän\nlisäksi; tämä lisärakennus oli aikojen kuluessa mustunut niin, ettei\nse missään suhteessa eronnut entisestä. Kahden puolen pihamaata oli\npitkät sivurakennukset, joissa oli huoneita vieraille, joita saapui\nsuuriin sukujuhliin, keittiöitä, vajoja, talleja ratsuhevosille,\njoita isäntäväki tahtoi pitää aina käsillä, huoneita palvelijoille ja\nkasakoille.\n\nKeskellä suurta pihaa kasvoi vanhoja lehmuksia, joihin haikarat olivat\ntehneet pesiä. Erääseen puuhun oli kytketty karhu kahleella kiinni.\nKaksi kaivonvinttiä kummallakin puolella pihaa ja Ristiinnaulitun kuva\nportin otsassa täydensivät kuvaa varakkaan aatelisen talosta. Oikealla\npilkisti lehmusten lomitse olkikattoisia ulkorakennuksia.\n\nKmicic ajoi pihalle portista, joka oli selkoselällään kuin vieraita\ntervehtivän aatelisen syli. Pihalla maleksivat koirat alkoivat heti\nhaukkua, ja kylkirakennuksesta juoksi ulos kaksi renkipoikaa ottamaan\nhevoset huostaansa.\n\nSamassa ilmaantui päärakennuksen kuistille nainen, jonka Kmicic\nheti tunsi Oleńkaksi. Tulijan sydän alkoi sykkiä entistä kovemmin.\nHeitettyään ohjakset tallipojille Kmicic lähestyi portaita lakki\ntoisessa ja miekka toisessa kädessä.\n\nOleńka seisoi hetkisen varjostaen kädellään silmiänsä laskevan auringon\nsäteiltä ja katosi tuossa tuokiossa, ikäänkuin hän olisi säikähtynyt\nvieraan tulosta.\n\n»Paha enne!» — ajatteli Andrzej. — »Tyttö välttää minua.»\n\nKatkeruus vihlaisi miehen mieltä sitäkin enemmän, kun kaunis\nauringonlasku, kartanon kuva ja ympäristön rauha olivat täyttäneet\nhänen sydämensä toiveilla, joista hän ei ollut tehnyt selvää itselleen.\n\nHänen rinnassaan oli ollut tunne, että hän ajaa kihlattunsa luo, joka\nvastaanottaa hänet säteilevin silmin ja punat poskipäillä.\n\nMutta tulijan kuvitelmat olivat kohta kadonneet. Tuskin oli tyttö\nhuomannut hänet, kun jo pyrähti kuin pahaa henkeä pakoon. Sensijaan\ntuli herra miekankantaja vierasta vastaan kasvoillaan rauhaton, synkkä\nilme.\n\nKmicic kumarsi ja virkkoi:\n\n— Olisin jo aikoja sitten tullut osoittamaan teidän ylhäisyydellenne\nkunnioitustani, mutta näinä rauhattomina aikoina en ole voinut,\nvaikk'ei halua ole puuttunut.\n\n— Kiitän. Olkaa hyvä ja käykää sisälle, — vastasi herra miekankantaja\nsivellen kädellä otsaansa, mikä merkitsi tyytymättömyyttä tai\nepävarmuutta.\n\nKmicic ei tahtonut astua ensimmäisenä sisälle. He kumartelivat\ntoisilleen kynnyksen edessä. Vihdoin Kmicic astui askelen\nmiekankantajan edelle, ja he ilmaantuivat huoneeseen.\n\nSiellä istui kaksi aatelismiestä, herra Dowgird Plemborgista,\nBillewiczien naapureita, mies parhaassa iässä, ja herra Chudzynski,\nEjragolun omistaja. Kmicic huomasi, että heidän kasvonsa synkkenivät\nheti kun he olivat kuulleet tulijan nimen, mutta hän katsoi heihin\nuhkaavasti ja päätti olla heistä vähääkään välittämättä.\n\nSeurasi kiusallinen hiljaisuus.\n\nKmicic kävi kärsimättömäksi ja puri viiksiään, vieraat vilkuilivat\nhäneen alta kulmain, ja herra miekankantaja siveli yhä otsaansa.\n\n— Ehkä juotte kanssamme lasillisen simaa, — virkkoi tämä vihdoin\nosoittaen kannua ja laseja.\n\n— Olkaa hyvä!\n\n— Hyvin mielelläni juon kanssanne, herra miekankantaja! — vastasi\nKmicic jäykästi.\n\nHerrat Dowgird ja Chudzynski alkoivat vaihtaa silmäyksiä, mutta eivät\nkuitenkaan ruvenneet ystävän talossa riitaa rakentamaan, etenkään\nkuuluisan sotasankarin kanssa.\n\nIsäntä löi kämmeniään yhteen, käski tuoda neljännen lasin ja täytti sen.\n\n— Iloitsen tulostanne, — sanoi hän nostaen lasinsa huulilleen.\n\n— Olisin onnellinen, jos niin on asian laita.\n\n— Vieras on aina tervetullut, — sanoi isäntä miettivästi.\n\nHetken kuluttua hän, pitäen itseään nähtävästi velvollisena\nylläpitämään keskustelua, kysyi:\n\n— Mitä Kiejdanyyn kuuluu? Miten hetmani voi?\n\n— Eipä erikoisen hyvin, herra miekankantaja, — vastasi Kmicic. —\nNykyisinä rauhattomina aikoina se on varsin luonnollista... Ruhtinaalla\non paljon huolia ja harmia.\n\n— Sen uskon! — puuttui herra Chudzynski puheeseen.\n\nKmicic loi häneen katseen, kääntyi sitten taas miekankantajan puoleen\nja jatkoi:\n\n— Ruotsin kuningas lupasi apua ruhtinaalle, ja tämä aikoi lähteä\nVilnoon kostamaan sen hävityksestä. Olettehan kuulleet, että Vilnossa\non raivonnut tulipalo jo seitsemäntoista päivää. Kerrotaan, että\nkaupungista on jäljellä enää savuavia kellareita...\n\n— Surkeata! — huokasi miekankantaja.\n\n— Todellakin surkeata. Jollei sitä olisikaan voitu välttää, niin\npitäisi ainakin kostaa ja hävittää vihollisen pääkaupunki maan tasalle.\nJa niin olisi tehtykin, jollei olisi syntynyt kapinaa hetmania vastaan,\nsensijaan että olisi yhdessä hänen kanssaan lähdetty vihollista\nvastaan. Eipä kumma, jos hetmanin terveys heikontuu, kun hän, Jumalan\nvalitsema, suurten päämääräin sankari, näkee, kuinka ihmisten ilkeys\nasettaa hänen tielleen yhä uusia esteitä. Ruhtinaan parhaat ystävät\novat hylänneet hänet ja menneet vihollisen puolelle.\n\n— Niin ovat! — sanoi miekankantaja arvokkaasti.\n\n— Ja se häntä kovasti surettaa, — jatkoi Kmicic. — Olen kuullut\nruhtinaan sanovan: »Tiedän, että rehellisetkin miehet minut\ntuomitsevat, mutta miksi he eivät tule Kiejdanyyn ja sano minulle\nsuoraan, mikä on syynä siihen, etteivät tahdo kuulla neuvoistani\npuhuttavankaan?»\n\n— Ketä hän sillä tarkoitti? — kysyi miekankantaja.\n\n— Etupäässä teitä, kunnioitettava herra... Hän pitää teitä suuressa\narvossa, mutta epäilee, että tekin kuulutte hänen vihollisiinsa...\n\nMiekankantaja alkoi rauhattomasti sivellä otsaansa, ja huomatessaan\nkeskustelun saaneen odottamattoman käänteen hän löi kämmeniään yhteen.\n\nNuorukainen ilmaantui ovelle.\n\n— Etkö näe, että alkaa olla pimeä?... Valoa! — huusi isäntä.\n\n— Jumala voi todistaa, — jatkoi Kmicic, — että omasta tahdostani pidin\nvelvollisuutena kunnioittaa teitä tällä käynnillä luonanne, mutta nyt\nminä saavuin samalla ruhtinaankin asioissa. Jos aika olisi toinen,\nolisi hän varmaan itse ajanut luoksenne...\n\n— Liian suuri kunnia!... — ehätti miekankantaja.\n\n— Älkää sanoko niin! Käyväthän naapurit tavallisesti toistensa luona,\nmutta kun ruhtinaalla ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, niin sanoi hän\nminulle: »Selitä Billewiczille, etten voi itse saapua, mutta tulkoon\nhän heti luokseni ja ottakoon sukulaisensa mukaan, sillä en tiedä missä\nolen huomenna tai ylihuomenna.» Niinpä saavuinkin minä nyt kutsumaan\nteitä ruhtinaan luo ja iloitsen tavatessani teidät molemmat terveinä.\nMinä näin jo ovessa Aleksandra-neidin, joka samassa katosi jonnekin\nkuin usva niityltä...\n\n— Niin, minä lähetin hänet katsomaan, kuka saapui, — virkkoi isäntä.\n\n— Odotan nyt vastaustanne, — lisäsi Kmicic. Samassa ovi avautui, ja\npalvelija astui sisään tuoden kynttilän, jonka valossa saattoi nähdä\nmiekankantajan kasvoilla hämmentyneen ilmeen.\n\n— Kunnia on minulle kovin suuri, — vastasi hän, — mutta... minulla on\nparaikaa vieraita, kuten näette... Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani\nanteeksi hetmanilta...\n\n— Eihän se estä teitä, sillä kaiketi nämä herrat väistyvät hetmanin\ntieltä.\n\n— Me vastaamme kyllä itse puolestamme! — pääsi herra Chudzynskilta.\n\n— Odottamatta muitten määräyksiä! — lisäsi herra Dowgird.\n\n— Kas niin, herra miekankantaja, arvasinhan, että he kohteliaina\nmiehinä suostuvat lähtöönne, — selitti Kmicic ottaen aatelismiesten\nilkeät huudahdukset myöntymyksen kannalta. — Sitäpaitsi, tahtomatta\nheitä vähääkään loukata, saan ruhtinaan nimessä pyytää heitäkin\nsaapumaan Kiejdanyyn.\n\n— Liian suuri armo! — vastasivat molemmat.\n\n— Meillä on muutakin tekemistä.\n\nKmicic katsoi heihin omituisesti ja sanoi sitten kylmästi ikäänkuin\njollekin muulle henkilölle:\n\n— Kun ruhtinas pyytää, niin kukaan ei voi kieltäytyä!\n\nIsäntä ja muut vieraat nousivat paikoiltaan.\n\n— Merkitseekö tämä väkivaltaa? — kysyi miekankantaja.\n\n— Herra miekankantaja! — vastasi Kmicic.\n\n— Nämä herrat lähtevät huolimatta siitä, tahtovatko he vai eivätkö\ntahdo, sillä minä tahdon niin, mutta mitä teihin tulee, niin tahtoisin\nminä välttää väkivaltaa ja sentähden pyydän mitä hartaimmin: täyttäkää\nruhtinaan tahto! Olen toisen palveluksessa ja täytän isäntäni\nmääräyksen, mutta niin kauan kuin voin toivoa, että pyyntöni vaikuttaa\nteihin, niin kauan en herkeä pyytämästä... Vannon: teidän päästänne ei\ntule hiuskarvaakaan putoamaan. Ruhtinas tahtoo puhua kanssanne, tahtoo,\nettä te näiden levottomien aikojen tähden muuttaisitte Kiejdanyyn.\nSiinä kaikki! Teitä tullaan kohtelemaan siellä kuten vierasta ja\nystävää, siitä annan ritarinsanani.\n\n— Aatelismiehenä minä panen vastalauseeni! — huudahti herra\nmiekankantaja. — Ja oikeus on puolellani!\n\n— Ja miekat myös! — huusivat Chudzynski ja Dowgird.\n\nKmicic rupesi nauramaan, rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi:\n\n— Pankaa te miekkanne kiltisti tuppeen, hyvät herrat, muuten käsken\nseisottaa teidät tallin seinää vastaan ja lähettää kuulan kalloonne!\n\nMolemmat aatelismiehet hytkähtivät, katsoivat vuoroin toisiinsa ja\nKmiciciin, ja miekankantaja huusi:\n\n— Tämä on hävytöntä väkivaltaa aatelismiehen vapautta vastaan!\n\n— Väkivaltaa ei käytetä, jos te vapaaehtoisesti suostutte, — vastasi\nKmicic, — ja todistuksena siitä on sekin, että olen jättänyt rakuunani\nkylään ja saapunut yksin pyytämään teitä, kuten naapuri naapuria.\nÄlkää kieltäytykö, sillä tällaisina aikoina ei voi siihen kiinnittää\nhuomiota. Itse ruhtinas tulee pyytämään teiltä anteeksi, ja olkaa\nvakuutettu, että teidät otetaan vastaan naapurina ja hyvänä ystävänä.\nYmmärtäkää sekin, että jos toisin voisi olla asian laita, niin sata\nkertaa mieluummin olisin ottanut kuulan kallooni kuin lähtenyt tänne\nteitä noutamaan. Niin kauan kuin elän, ei hiuskarva ole putoava\nyhdenkään Billewiczin päästä! Ajatelkaa kuka minä olen, muistakaa herra\nHeraklius ja hänen testamenttinsa, niin te myönnätte, että ruhtinas\nolisi valinnut jonkun muun kuin minut, jos hänellä olisi ollut pahoja\ntarkoituksia teihin nähden.\n\n— Mutta miksi hän käyttää väkivaltaa, miksi pakottaa minut\nlähtemään?... Kuinka minä voisin luottaa häneen, kun koko Liettua puhuu\nsiitä, kuinka hän on vanginnut kaikkein kunnioitettavimpia henkilöitä,\njotka nyt huokailevat lukkojen takana Kiejdanyssa?\n\nKmicic huoahti helpommin, sillä sanoista ja äänestä hän päätteli, että\nmiekankantajan vastarinta alkoi raueta.\n\n— Herra miekankantaja! — vastasi hän melkein iloisesti. — Hyvien\nnaapurusten kesken saattaa pakko useinkin johtua pelkästään hyvästä\ntarkoituksesta. Kun te otatatte pyörät pois vieraanne vaunuista ja\nlukitsette tallin oven, niin eikö se ole väkivaltaa? Kun te pakotatte\nhäntä juomaan vasten tahtoaan, niin eikö se ole pakkoa? Ja nyt, vaikka\nminä sitoisin teidät ja veisin rakuunain vartioimana Kiejdanyyn, niin\nkatson minä ainoastaan teidän parastanne... Kapinallisia joukkoja\nkuljeksii ympäri tehden laittomia tekoja, talonpojat liittyvät\nlaumoiksi, ruotsalaiset sotajoukot lähestyvät, ja te luulette\npääsevänne ehjin nahoin rytäkästä ja pelastavanne talonne tulipalolta\nja ryöstöltä!... Onko tämä mikään linnoitus? Voisitteko puolustautua\ntäällä? Mitä ruhtinas tahtoo? Turvallista paikkaa teille. Kiejdanyssa\nei mikään vaara teitä uhkaa, ja tänne lähettää ruhtinas joukko-osaston,\njoka tulee vartioimaan omaisuuttanne kuin silmäterää, ja jos yksikään\ntalikko tai lapio katoaa talostanne, niin voitte ottaa omaisuuteni.\n\nMiekankantaja alkoi astella pitkin huonetta.\n\n— Voinko luottaa sanoihinne?\n\n— Voitte, — vastasi Kmicic.\n\nSamassa astui Aleksandra-neiti huoneeseen. Nuori ritari oli syöksyä\nhäntä vastaanottamaan, mutta tulijan kylmä katse kiinnitti hänet\npaikkaansa, ja hän kumarsi vain sanatonna.\n\n— Meidän tulee lähteä Kiejdanyyn! — sanoi miekankantaja pysähtyen\nOleńkan eteen.\n\n— Miksi?\n\n— Hetmani kutsuu luokseen.\n\n— Kunnioitettavasti kuten hyvän naapurin ainakin! — lisäsi Kmicic.\n\n— Niin, sangen kunnioitettavasti, — virkkoi miekankantaja\nalakuloisesti. — Mutta jollemme lähde vapaaehtoisesti, niin tämä ritari\nkäskyn mukaisesti ympäröi meidät rakuunoillaan ja vie väkisin.\n\n— Jumala varjelkoon asiata kääntymästä sellaiseksi! — sanoi Kmicic.\n\n— Enkö sanonut teille, setä, — virkkoi Aleksandra-neiti, — että meidän\nolisi pitänyt paeta mahdollisimman kauas, sillä täällä hän ei jättäisi\nmeitä rauhaan... Siinä se nyt oli!\n\n— Mitäpä tehdä! Mitäpä tehdä! Väkivallalle et mitään mahda! — huudahti\nmiekankantaja.\n\n— Siinäpä se! — sanoi neiti, — mutta vapaaehtoisesti me emme missään\ntapauksessa lähde sen petturin taloon. Sitokoot ne roistot meidät\nkahleihin ja rääkätkööt... Me emme ole ainoita sorretulta... mutta\ntietäkööt myös, että pidämme kuoleman häpeätä parempana.\n\nHän kääntyi mitä halveksivin ilme kasvoillaan Kmicicin puoleen.\n\n— Sitokaa meidät, herra upseeri, tai herra pyöveli, ja raahatkaa\nhevosillanne, sillä muuten me emme lähde!\n\nVeri syöksähti Kmicicin poskipäihin. Ensiksi näytti siltä, kuin hän\nolisi päästänyt kauhean vihansa valloilleen, mutta sitten hän kuitenkin\nhillitsi itsensä.\n\n— Oi, armollinen neiti! — huudahti hän hillityllä äänellä. — Teissä ei\nole hituistakaan suopeutta minua kohtaan, koska kerran sanotte minua\nroistoksi, petturiksi. Tuomitkoon Jumala, kuka meistä on oikeassa,\nminäkö, joka palvelen hetmania, vai tekö, joka ajatte minut luotanne\nkuin koiran. Jumala on suonut teille suloutta, mutta julman sydämen. Te\nnautitte siitä, että voitte tuottaa muille tuskia. Te menette jo yli\nrajojen, neiti, totta totisesti, yli rajojen!...\n\n— Tyttö puhuu niinkuin pitää! — huusi rohkaistunut miekankantaja. — Me\nemme seuraa teitä vapaaehtoisesti! Viekööt teidän rakuunanne meidät.\n\nMutta Kmicic ei kiinnittänyt lainkaan hänen sanoihinsa huomiota, niin\nkiihtynyt hän oli.\n\n— Te nautitte ihmisten tuskista, — jatkoi hän Oleńkalle, — ja olette\njulistanut minut petturiksi ilman tutkintoa, kuulematta sanoja,\nantamatta minun puolustautua. Olkoon sitten niin!... Mutta Kiejdanyyn\nte lähdette joko tahtoen tai tahtomattanne, yhtäkaikki! Siellä minun\naikomukseni selviävät, siellä saatte nähdä, oikeinko olette minut\ntuominnut, siellä teidän omatuntonne on sanova, kuka meistä on pyöveli.\nMuuta kostoa en halua... Enkä muuta teiltä pyydäkään, sillä te olette\njännittänyt jousen niin tiukasti, että se on katkennut... Teidän\nsuloutenne suojassa piilee käärme kuin kukkasen alla!\n\n— Me emme lähde! — huusi miekankantaja entistä päättävämmin.\n\n— Emme lähde! — yhtyivät herrat Chudzynski ja Dowgird.\n\nKmicic kääntyi heihin. Hän oli vihasta kalpea, ja hänen hampaansa\nlöivät loukkua kuin kuumeessa.\n\n— Haa! — huusi hän. — Koettakaapas!... Kuuletteko kavioitten\nkapsetta!... Minun rakuunani tulevat! Ketä haluttaa vielä sanoa, ettei\nlähde?!\n\nIkkunan takaa kuului todella lukuisan ratsuparven töminää. Kaikki\nnäkivät, ettei ollut pelastusta. Kmicic määräsi:\n\n— Neiti! Kahden rukouksen kuluttua täytyy teidän olla vaunuissa, muuten\nsaa setänne kuulan kalloonsa.\n\nJa yhä enemmän yltyi hänen vihansa, sillä kohta huusi hän, niin että\nikkunat helisivät:\n\n— Matkalle!\n\nMutta samassa avautui ovi eteisestä, ja vieras ääni kysyi:\n\n— Minne, herra ritari?\n\nKaikki hämmästyivät, ja kaikkien katseet kiintyivät kynnykselle\nilmaantuneeseen pienikasvuiseen mieheen, jonka yllä oli haarniska ja\nkädessä paljastettu miekka.\n\nKmicic astui askelen; taaksepäin, ikäänkuin olisi nähnyt näyn.\n\n— Herra... Wolodyjowski! — huudahti hän.\n\n— Olen valmis palvelukseenne! — vastasi lyhyenläntä mies ja astui\nmuutaman askelen huoneen keskustaan päin.\n\nHänen jäljessään tulivat joukolla Mirski, Zagloba, Skrzetuskit,\nStankiewicz, Oskierka ja Roch Kowalski.\n\n— Hei! — huudahti Zagloba, — kasakka sai kiinni tataarin, mutta tataari\nsai toisen kuonon kourahansa!\n\n— Ketä lienettekin, — alkoi miekankantaja, — auttakaa kansalaista, joka\nuhataan vangita vastoin lakia ja oikeutta! Auttakaa, hyvät ritarit...\npelastakaa aatelisen vapaus!\n\n— Älkää pelätkö! — vastasi Wolodyjowski, — tuon ritarin rakuunat ovat\nkaikki kiinni, ja hän itse tarvitsee apua paremmin kuin te.\n\n— Ja pappia! — iski Zagloba.\n\n— Teillä on huono onni, — sanoi Wolodyjowski kääntyen Kmicicin puoleen,\n— sillä tämä on jo toinen kerta, kun te osutte tielleni... Te ette kai\narvellut saavanne tavata minua täällä?\n\n— En, — vastasi Kmicic, — luulin teidän olevan ruhtinaan käsissä.\n\n— Minä livahdin tieheni hänen käsistään. Mutta se sikseen. Kun\nte ensikerran ryöstitte tämän neidin, niin minä haastoin teidät\nkaksintaisteluun... eikö niin?\n\n— Niin, — sanoi siihen Kmicic vieden kämmenensä otsalleen.\n\n— Nyt on asian laita toinen. Silloin te olitte rikkonut lakia vastaan,\nmikä sattuu usein aatelisten keskuudessa tuottamatta häpeätä. Mutta nyt\nte ette ansaitse kaksintaistelua kunnon miehen kanssa.\n\n— Miks'en? — kysyi Kmicic nostaen ylpeästi päätään ja katsoen\nWolodyjowskia suoraan silmiin.\n\n— Koska olette petturi ja luopio, — vastasi Wolodyjowski, — koska\nolette pyövelin tavoin teurastanut rehellisiä sotilaita, jotka olisivat\ntahtoneet isänmaataan puolustaa, ja koska teidän syynne on, että\ntämä onneton maa nyt huokaa ikeen alla!... Lyhyesti: valmistautukaa\nkuolemaan, sillä niin totta kuin Jumala on taivaassa, on teidän\nviimeinen hetkenne nyt lyönyt.\n\n— Millä oikeudella te tuomitsette ja tapatte minut? — kysyi Kmicic.\n\n— Kunnioitettava herra, — sanoi Zagloba arvokkaasti, — rukoile, äläkä\nkysy millä oikeudella... Jos teillä on puolustukseksenne jotakin\nsanottavaa, niin puhukaa heti suunne puhtaaksi. Täällä ei ole ketään,\njoka tahtoisi puhua puolestanne. Kuulin kerran tämän neidin rukoilevan\nteille armoa herra Wolodyjowskilta, mutta kaiken sen jälkeen, mitä\nsittemmin olette tehnyt, hän varmasti ei enää puhu puolestanne.\n\nKaikkien katseet suuntautuivat neiti Billewicziin, jonka kasvot olivat\ntällä hetkellä valkeat kuin marmori. Hän seisoi liikkumatta silmät\nmaahan luotuina ja kylmänä eikä sanonut sanaakaan.\n\nKmicicin ääni keskeytti hiljaisuuden.\n\n— Minä en pyydä tältä neidiltä puolustavaa sanaa!\n\nAleksandra-neiti vaikeni.\n\n— Tänne! — huusi Wolodyjowski lähestyen ovea. Kuului raskaita askeleita\nja aseitten kalinaa, ja samassa astui Jozwa Butryn kuuden miehen\nseuraamana huoneeseen.\n\n— Sitokaa hänet! — komensi Wolodyjowski. — Viekää ulos kylästä ja\nampukaa kuula kalloon!\n\nButrymin raskas käsi laskeutui Kmicicin olkapäälle.\n\n— Minä en anna viedä itseäni kuin koiraa! — sanoi Kmicic\nWolodyjowskille. — Menen itse!\n\nPienikasvuinen ritari antoi merkin sotilaille, jotta he heittivät\nhänet irti, mutta muodostivat piirin hänen ympärilleen. Hän poistui\nrauhallisesti virkkamatta sanaakaan... rukousta vain hiljaa supattaen.\n\nSamassa katosi Aleksandra-neiti viereiseen huoneeseen. Hän kulki sen\nlävitse, meni seuraavaan haparoiden käsillään kuin pimeässä. Silloin\nhänen silmissään musteni, hengitys salpautui, ja hän kaatui tajutonna\nlattialle.\n\nEnsimmäisessä huoneessa olevain miesten keskuudessa vallitsi syvä\nhiljaisuus. Vihdoin herra miekankantaja keskeytti sen:\n\n— Hyvät herrat, te vedätte Radziwillin koston minun pääni päälle.\n\n— Teidän täytyy paeta Podlasieen. Siellä nousee joukko toisensa jälkeen\npettureita vastaan. Lähtekää heti kanssamme. Ei tässä muu auta.\nVoitte piiloutua Bielowieziin, missä herra Skrzetuskin sukulainen,\nhovijahtimestari, asuu. Sieltä ei teitä kukaan löydä.\n\n— Mutta omaisuuteni tuhotaan.\n\n— Sen korvaa valtakunta.\n\n— Michal, — puuttui Zagloba yht'äkkiä puheeseen, — ajanpa katsomaan,\neikö sillä kovan onnen miehellä ole hetmanin käskykirjeitä. Muistatko\nmitä löysin Roch Kowalskilta?\n\n— Aja sitten joutuun! Vielä on aikaa, mutta kohta voivat paperit\ntahrautua verellä. Käskin tahallani viedä hänet kylän ulkopuolelle,\njottei neiti kuulisi laukauksia. Naiset ovat usein tunteellisia ja\nhelposti säikähtyviä.\n\nZagloba läksi. Hetken kuluttua kuului hänen etenevän hevosensa\nkavioitten kapse.\n\nHerra Wolodyjowski kääntyi miekankantaja Billewiczin puoleen:\n\n— Entä mitä teidän sukulaisneitonne tekee? — Rukoilee kai sen sielun\npuolesta, joka kohta on astuva Jumalan tuomioistuimen eteen.\n\n— Suokoon Jumala miehelle ikuisen rauhan! — virkkoi Jan Skrzetuski. —\nJollei hän vapaaehtoisesti olisi ruvennut Radziwillin palvelukseen,\nolisin ensimmäisenä ollut valmis puhumaan hänen puolestaan. Mutta\nvaikkapa hän ei olisikaan tahtonut palvella isänmaata, olisi hän\nkuitenkin voinut olla myymättä sieluaan Radziwillille.\n\n— Niin juuri! — yhtyi Wolodyjowski.\n\n— Hän on syyllinen ja kohtalonsa ansainnut! — kannatti Stanislaw\nSkrzetuski, — mutta olisinpa kuitenkin suonut, että hänen sijassaan\nolisi ollut itse Radziwill tai Opalinski... Oh! Se kirottu Opalinski!\n\n— Kuinka suuret hänen rikoksensa ovat, — sanoi Oskierka, — näkyy\nsiitäkin, että neiti, joka kerran on ollut hänen morsiamensa, ei\nvirkkanut sanaakaan hänen puolestaan. Minä huomasin, kuinka neiti\nkärsi, mutta siitä huolimatta vaikeni. Ja kuinka hän olisikaan voinut\npuolustaa petturia?\n\n— Ja kuitenkin hän on kerran vilpittömästi rakastanut sitä miestä, sen\ntiedän, — jatkoi miekankantaja. — Kaiketi suvaitsette, hyvät herrat,\nettä menen katsomaan, miten hänen laitansa on, sillä hetki on hänelle\nkoetuksen raskas hetki.\n\n— Olkaa hyvä! — huudahti pieni ritari. — Heti kun hevoset ovat\nlevänneet, lähdemme matkalle. Tämä paikka on liian lähellä Kiejdanya.\n\n— Hyvä on! — virkkoi miekankantaja ja poistui huoneesta.\n\nHetken kuluttua kuului hänen läpitunkeva huutonsa viereisestä\nhuoneesta. Ritarit syöksyivät ääntä kohti ja näkivät hänen pitävän\nlattialle tajutonna kaatunutta Oleńkaa käsissään.\n\nWolodyjowski juoksi apuun, ja molemmat yhdessä nostivat hänet sohvalle.\nNeidissä ei näkynyt elon merkkiä. Vanha taloudenhoitajatar toi tippoja,\nja vihdoin neiti avasi silmänsä.\n\n— Ei herroja täällä tarvita, — virkkoi taloudenhoitajatar. — Kyllä me\nnaiset tulemme täällä toimeen.\n\nMiekankantaja johti vieraat pois.\n\n— Olisinpa suonut, ettei tuota olisi minun talossani tapahtunut, —\nsanoi huolestunut isäntä. — Te olisitte voineet ottaa hänet mukaanne\nja tehdä hänestä selvää jossakin matkalla eikä minun luonani. Mitenkä\nme tästä nyt pääsemme pakenemaan, kun tyttö on puolikuollut?... Hän\nsairastuisi.\n\n— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, — virkkoi Wolodyjowski. — Mutta\nme kannamme neidin vaunuihin, sillä kauemmaksi on teidän tästä joka\ntapauksessa lähdettävä. Radziwillin kosto kohtaisi teitä muuten tuota\npikaa. Menkäähän, herra miekankantaja, katsomaan, miten neiti voi, ja\nsanokaa, että matkalle on lähdettävä. Huomenna varhain aamulla voisi\ntänne jo saapua Radziwillin joukkoja.\n\n— Se on totta! — myönsi miekankantaja. — Menen.\n\nHän meni ja palasi tuossa tuokiossa mukanaan Oleńka, joka oli jo\ntoipunut ja pukeutunut matkaa varten. Neidon poskilla paloi heleä puna\nja silmissä loisti kuumeinen kiilto.\n\n— Lähdetään matkalle, lähdetään matkalle!... toisteli Oleńka astuessaan\nhuoneeseen.\n\nWolodyjowski käväisi ulkona sanomassa väelleen, että laitettaisiin\nvaunut kuntoon. Kun hän palasi, rupesivat kaikki laittautumaan matkalle.\n\nTuokion kuluttua kuului pihalta pyörien jyrinää ja kavioitten kapsetta.\n\n— No, lähdetään nyt! — toisti Oleńka.\n\n— Matkalle! — huusivat upseerit.\n\nSamassa paukahti ovi auki ja herra Zagloba lensi kuin pommi huoneeseen.\n\n— Minä estin mestauksen! — huusi hän.\n\nOleńka, joka äsken vielä oli punainen kuin purppura, kävi kalpeaksi\nkuin palttina. Näytti siltä, kuin hän olisi minä hetkenä hyvänsä\npyörtyä tupertunut. Mutta kukaan ei sitä huomannut, sillä kaikkien\nkatseet olivat suunnatut Zaglobaan, joka puhkui kuin valaskala ja\nyritti turhaan haastaa.\n\n— Oletko sinä estänyt mestauksen toimeenpanon? — kysyi Wolodyjowski\nihmeissään. — Miksi?\n\n— Miksi?... Antakaahan, kun ensin hengähdän... Niin, siksi, että jollei\nKmiciciä, tuota reilua ritaria, olisi ollut, niin me kaikki, jotka\ntässä nyt seisomme, riippuisimme jossakin Kiejdanyn puissa... Uh!...\nOlimme tappaa hyväntekijämme!\n\n— Mitä tämä merkitsee? — huusivat kaikki.\n\n— Mitäkö merkitsee? Lukekaa tämä kirje, niin ymmärrätte.\n\nWolodyjowski alkoi ääneen lukea kirjettä, mutta keskeytti tuon\ntuostakin luodakseen silmäyksen tovereihinsa. Se oli sama kirje, jossa\nruhtinas Radziwill katkerasti soimasi Kmiciciä siitä, että hänen\ntähtensä vangit olivat päässeet Kiejdanysta hengissä.\n\n— No? — virkkoi Zagloba aina, kun lukija keskeytti lukunsa.\n\nKirje päättyi, kuten tiedämme, käskyyn, jonka mukaan Kmicicin heti\ntäytyi viedä miekankantaja ja Oleńka Kiejdanyyn. Kmicic oli ottanut\nkirjeen mukaansa näyttääkseen sitä tarpeen vaatiessa miekankantajalle,\nmutta asia olikin kääntynyt aivan toiselle tolalle.\n\nEi jäänyt jäljelle enää edes epäilyksen varjoakaan siitä, että jollei\nKmiciciä olisi ollut, niin molemmat Skrzetuskit, Wolodyjowski ja\nZagloba olisi armotta tapettu Kiejdanyssa heti Pontus de la Gardien\nkanssa tehdyn kuuluisan sopimuksen jälkeen.\n\n— Hyvät herrat! — sanoi Zagloba, — jos te yhä vielä aiotte ammuttaa\nhänet, niin minä totta totisesti sanon irti tuttavuuteni teidän\nkanssanne!\n\n— Se ei tule kysymykseen, — vastasi Wolodyjowski.\n\n— Olipa onni, että isä luki kirjeen heti eikä ajanut sen kanssa\nluoksemme, — sanoi Jan Skrzetuski pidellen kaksin käsin päätään...\n\n— Teillä on erinomainen vaisto! — huudahti Mirski.\n\n— Niin! — pääsi Zaglobalta tyytyväinen huudahdus. — Kuka muu hyvänsä\nolisi ensin palannut luoksenne kirjettä lukemaan, ja sillä aikaa olisi\ntuo onneton saanut lyijyä kalloonsa. Mutta samassa silmänräpäyksessä\nkuin olin saanut häneltä paperin käteeni, juolahti mieleeni lukea se,\nsillä minä olen luonnostani utelias. Kaksi sotilasta oli saapunut jo\nniitylle lyhdyt kädessä. Sanoin heille: valaiskaa minulle, että saan\nlukea, mitä tässä seisoo!... Aloin lukea... Tiedättekö, hyvät herrat,\nettä päätäni alkoi pyörryttää, ikäänkuin joku olisi takonut nyrkillä\nkaljua päälakeani. Jumalan nimessä! — huusin, — jalo ritari, miks'et\nole tätä kirjettä meille näyttänyt? Hän virkkoi siihen: »En tahtonut!»\nSellainen ylpeä jukuri kuolemankin hetkellä! Mutta minä kiersin\nkäsivarteni hänen ympärilleen ja sanoin: »Hyväntekijämme, jollei sinua\nolisi ollut, olisivat varikset jo kynineet meidät puti puhtaiksi!»\nKäskin saattaa hänet heti tänne, mutta itse karahdutin tänne, niin että\nhevonen oli henkensä heittää, kertoakseni teille mitä on tapahtunut...\nUh!...\n\n— Merkillinen mies, jossa on varmaan yhtä paljon hyvää kuin pahaakin, —\nvirkkoi Stanislaw Skrzetuski. — Jollei...\n\nMutta ennenkuin hän ehti sanoa sanottavansa, avattiin ovi ja sotamiehet\nsaattoivat Kmicicin huoneeseen.\n\n— Te olette, ritari, vapaa, — sanoi Wolodyjowski heti, — ja niin kauan\nkuin elämme, ei yksikään meistä nosta kättään teitä vastaan. Mutta\nmiksi te ette näyttänyt tuota kirjettä meille? Me emme olisi teitä\nahdistaneet.\n\nJa sotamiehiin päin kääntyen hän lisäsi:\n\n— Jättäkää hänet ja nouskaa hevosille! Sotamiehet läksivät, ja Andrzej\nKmicic jäi yksin seisomaan keskelle huonetta. Hänen kasvoillaan oli\nrauhallinen ilme, vaikka ne samalla näyttivätkin synkiltä, ja hän\nkatsoi ympärillä seisoviin upseereihin ylpeästi.\n\n— Te olette vapaa! — toisti Wolodyjowski.\n\n— Menkää minne haluatte, vaikkapa Radziwillin luo, niin tuskallista\nkuin onkin ajatella, että tuollainen jalorotuinen ritari auttaa\npetturia isänmaataan vastaan.\n\n— Ajatelkaa mitä sanotte, — vastasi Kmicic, — mutta sen sanon jo\nedeltäpäin, että Radziwillin luo minä juuri lähdenkin!\n\n— Jää meidän joukkoomme, ja murskatkoon salama tuon kiejdanylaisen\ntyrannin! — huudahti Zagloba. — Ruvetkaa ystäväksemme ja toveriksemme,\nniin isänmaa suo teille anteeksi kaiken, mitä olette sitä vastaan\nrikkonut.\n\n— En mistään hinnasta! — vastasi Kmicic päättävästi. — Jumala\ntuomitkoon, kuka paremmin palvelee isänmaataan, tekö, jotka rakennatte\nkansalaissotaa, vai minä, joka palvelen miestä, joka yksin voi pelastaa\nonnettoman valtakunnan. Kulkekaa te omaa tietänne, minä kuljen myöskin\nomaani! Nyt ei ole aika käännyttää teitä, eikä se hyödyttäisikään,\nmutta sen sanon sydämeni pohjasta, että te syöksette isänmaan\nperikatoon, te olette esteenä sen pelastumiselle. En sano teitä\npettureiksi, sillä tiedän, että teidän vakaumuksenne on toinen, mutta\nisänmaa hukkuu, Radziwill ojentaa kätensä pelastaakseen sen, ja te\niskette miekoillanne siihen käteen ja sanotte sokeudessanne petturiksi\nniin häntä kuin kaikkia niitä, jotka ovat hänen puolellaan.\n\n— Hyvä Jumala! — huusi Zagloba. — Jollen olisi nähnyt kuinka\npäättävästi te astuitte kuolemaan, niin varma olisin, että pelko\non sekoittanut kaikkien teidän järkenne. Kenelle olette vannoneet\nuskollisuutta: Radziwillille vaiko Jan Kasimirille, Ruotsille vaiko\nPuolalle? Te olette menettänyt järkenne!\n\n— Tiesinhän, että turhaa olisi teitä käännyttää... Voikaa hyvin!\n\n— Odottakaa! — huusi Zagloba. — Minulla on vielä tärkeätä asiaa.\nSanokaa, lupasiko Radziwill teille säästää henkemme, kun te pyysitte\nsitä häneltä?\n\n— Lupasi, — vastasi Kmicic. — Teidät määrättiin pidettäväksi koko sodan\najan vankina Birźessä.\n\n— Oppikaa sitten tuntemaan Radziwillinne, joka ei ainoastaan petä\nkuningastaan ja isänmaataan, vaan vieläpä omat puoluelaisensa! Kas\ntässä on kirje Birźen komendantille. Sain sen upseerilta, joka johti\nmeitä Birźeen kuljettavaa vartiostoa. Lukekaa! Zagloba ojensi hetmanin\nkirjeen Kmicicille. Tämä alkoi silmätä sitä, ja sitä mukaa kuin hän\nluki, nousi veri hänen kasvoihinsa ja häpeän, puna hänen poskilleen\noman johtajansa tähden. Sitten hän nopeasti rutisti paperin kourassaan\nja viskasi sen lattialle.\n\n— Voikaa hyvin! — sanoi hän. — Parempi olisi ollut saada kaatua teidän\nkätenne kautta!\n\nJa hän poistui huoneesta.\n\n— Hyvät herrat, — sanoi Jan Skrzetuski lyhyen vaitiolon jälkeen,\n— siitä miehestä on vaikea päästä selville, sillä hän uskoo\nRadziwilliinsa kuin turkkilainen Muhamettiin. Minä, niinkuin te kaikki,\nluulin, että hän palvelee hetmania omanvoitonpyynnin tähden, mutta se\nei ole totta. Hän ei ole mikään ilkeä mies, mutta harhaan hänet on\njohdettu.\n\n— Jos hän tähän saakka on uskonut Muhamettiinsa, — virkkoi Zagloba, —\nniin kyllä minä nyt pirusti horjutin hänen uskoaan. Näittekö kuinka\nhäntä ihan, kouristi, kuinka hän joudutti kirjeen lukemista? Minä\nsanon, että kyllä niitten kesken nyt syntyy aikamoinen rähinä, sillä\nse mies repii silmät vaikka itse paholaiselta eikä vain Radziwillilta.\nKautta Jumalani, minä en iloitsisi niin, jos saisin lauman turkkilaisia\nhevosia, kuin nyt iloitsen siitä, että pelastin hänet kuolemasta.\n\n— Jumala hänen kanssaan! — sanoi Wolodyjowski. — Mutta neuvotelkaamme\nnyt mitä meidän on tehtävä.\n\n— Mitäkö tehtävä? Noustava hevosille ja ajettava eteenpäin!... — sanoi\nZagloba. — Hevoset ovat levänneet jo tarpeekseen.\n\n— Niin juuri. Eteenpäin on ajettava. Entä lähdettekö mukaan? — kysyi\nMirski-herra miekankantajalta.\n\n— Täällä en voi rauhassa olla, mutta jos te heti aiotte lähteä\nmatkalle, niin sanon suoraan, etten voi lähteä mukaan. Koska hän\nhengissä pääsi täältä, niin eivät he nyt ensimmäiseksi ryöstä ja polta\ntaloani, ja niin pitkälle matkalle lähtiessä pitää varustaa yhtä ja\ntoista mukaan ja järjestää asiat täällä. Varhain aamulla olen valmis,\nmutta en nyt.\n\n— Me puolestamme emme voi odottaa, sillä miekka riippuu päämme päällä,\n— vastasi Wolodyjowski. — Entä minne aiotte sitten?\n\n— Bielowiezin erämetsiin, kuten neuvoitte... Sinne jätän tytön talteen,\nsillä enhän ole vielä ikäloppu, joten minunkin miekkani voi vielä\npalvella isänmaata ja kuningasta.\n\n— Voikaa siis hyvin! Jumala suokoon, että kohta tavataan taas, ja\nparemmissa olosuhteissa kuin nyt.\n\n— Palkitkoon Jumala teitä siitä, että saavuitte tänne pelastamaan\nminut. Varmasti me vielä tapaamme toisemme jollakin taistelutanterella.\n\n— Voikaa hyvin!\n\n— Onnea matkalle!\n\nJa he alkoivat syleillä toisiaan. Sitten upseerit vuoron mukaan\nsanoivat hyvästi Aleksandra neidille.\n\n— Te tapaatte Bielowiezissä vaimoni ja poikani... Tervehtikää heitä ja\nvoikaa hyvin, — sanoi Jan Skrzetuski.\n\n— Ja muistakaahan joskus sotilasta, joka, vaikka hänellä ei ollutkaan\nonnea voittaa teitä, mielellään soisi teille taivaan ilot! — lisäsi\nWolodyjowski.\n\nSitten seurasi muitten vuoro. Viimeisenä lähestyi Zagloba.\n\n— Ottakaa, vieno kukkanen, vanhankin siunaus! Tervehtikää puolestani\nrouva Skrzetuskaa ja minun poikapalleroisiani. Kelpo poikia!\n\nVastauksen sijaan Oleńka otti hänen kädestään kiinni ja painoi sen\nääneti huulilleen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSamana yönä, kaksi tuntia sen jälkeen kuin Wolodyjowski joukkoineen oli\nlähtenyt, saapui itse Radziwill sotajoukkonsa saattamana Billewiczin\nkartanolle. Ruhtinas oli lähtenyt tapaamaan Kmiciciä peläten tämän\nvoivan joutua Wolodyjowskin käsiin. Saatuaan kuulla mitä oli\ntapahtunut, hetmani otti miekankantaja Billewiczin ja Oleńkan mukaansa\nja palasi Kiejdanyyn.\n\nHetmani oli kovasti kiihdyksissään miekankantajan antamista tiedoista.\nTämä kertoili näet kaikesta laveasti kääntääkseen siten pois itsestään\njulman magnaatin huomion. Hän ei uskaltanut edes vastustaa Kiejdanyyn\nlähtöä ja iloitsi sydämessään, kun myrsky oli tauonnut niin vähällä.\nSitäpaitsi Radziwillilla, vaikka hän epäilikin miekankantajaa\nsalakavalista vehkeistä, oli nyt paljon huolia, eikä hän senkään tähden\ntahtonut muistella asiaa sen enempää.\n\nWolodyjowskin pako saattoi kokonaan muuttaa olosuhteet Podlasiessa.\nHorotkiewicz ja Jakob Kmicic, jotka siellä seisoivat hetmania vastaan\nkapinoivain joukkojen etupäässä, olivat oivallisia sotilaita, mutta\nvailla vaikutusvaltaa, minkätähden koko kapinallisten yhtymällä oli\nvähäinen merkitys. Mutta nyt Wolodyjowskin seurassa pääsivät pakoon\nsellaiset miehet kuin Mirski, Stankiewicz ja Oskierka, puhumattakaan\npienestä ritarista itsestään, jotka kaikki olivat erinomaisia ja\nyleisesti kunnioitettuja upseereja. Podlasiessa oli tosin ruhtinas\nBoguslaw, joka hovin lippukuntien avulla piti puoliaan konfederaatteja\nvastaan, odottamassa apujoukkoja enoltaan vaaliruhtinaalta. Mutta\nvaaliruhtinas viivytteli, ja sillävälin kasvoi kapinallisten lukumäärä\nkasvamistaan.\n\nJonkin aikaa hetmani ajatteli jo lähteä itse Podlasieen lyödäkseen\nyhdellä iskulla kapinalliset, mutta hänen lähtöään esti kuitenkin\npelko, että heti kun hän jalallaan astuu ulkopuolelle Samogitian, koko\nmaa nousee ja saa Radziwillin arvon ruotsalaisten silmissä laskeutumaan\nnollaan saakka. Hänen viimeiseksi suunnitelmakseen jäi näin ollen\njättää koko Podlasie omiin hoteisiinsa ja kutsua ruhtinas Boguslaw\ntakaisin Samogitiaan.\n\nSe olikin välttämättömän tarpeellista, sillä toiselta puolelta kuului\npahoja huhuja Vitebskin vojevodan toimenpiteistä. Hetmani oli yrittänyt\ntehdä sovintoa hänen kanssaan, mutta vojevoda Sapieha oli lähettänyt\nkirjeet takaisin ilman vastausta. Kerrottiin hänen myyvän mitä suinkin\nvoi, sulattavan omistamansa hopeat rahoiksi, panttaavan kallisarvoisia\nmattoja juutalaisille, vuokraavan pois maatilojaan ja kokoavan joukkoja.\n\nHetmani, joka oli luonteeltaan saita ja aineellisiin uhrauksiin nähden\nsangen tarkka, ei ottanut uskoakseen sitä, että joku uhraisi koko\nomaisuutensa isänmaan onneksi, mutta pian hän tuli vakuutetuksi siitä,\nettä asianlaita niin todella oli, sillä Sapiehan joukot kasvoivat\npäivä päivältä. Niihin liittyi pakolaisia, aatelisia, isänmaanystäviä,\nRadziwillin vihamiehiä, vieläpä, mikä pahempi, hänen entisiä ystäviään\nja, mikä kaikkein pahinta, hänen omia sukulaisiaan.\n\nNäin huojui perustuksillaan se rakennus, minkä Janusz Radziwill oli\nylpeillen rakentanut. Tarkoitus oli ollut saada koko valtakunta\nmahtumaan tuohon rakennukseen, mutta nyt kävikin ilmi, ettei se voinut\nkäsittää edes koko Samogitiaa.\n\nAsema huononi yhä. Vitebskin vojevodaa vastaan olisi Radziwill voinut\nkutsua ruotsalaista sotaväkeä, jota tulvi yhä laajemmalti yli maan,\nmutta se olisi ollut oman voimattomuutensa tunnustamista. Sitäpaitsi\noli hetmanin suhde ruotsalaisten ylipäällikköön Klawanyn taistelun\njälkeen sangen kireä, mistä kiitos Zagloballe, eikä se kaikista\nselityksistä huolimatta juuri parantunut.\n\nLähtiessään auttamaan Kmiciciä oli hetmani toivonut voivansa ottaa\nvangiksi Wolodyjowskin, mutta sekin toivo oli pettänyt, ja synkkänä\npalasi hän nyt Kiejdanyyn. Häntä ihmetytti se, ettei tavannut Kmiciciä\nmatkalla Billewiczin kartanosta, mikä johtui siitä, että Andrzej-herra,\njonka rakuunat Wolodyjowski oli siepannut mukaansa, palasi yksin ja\noikaisi metsien kautta.\n\nVietettyään koko yön hevosen selässä ja palattuaan seuraavana päivänä\npuolipäivän tienoissa joukkoineen Kiejdanyyn hetmani ensi töikseen\ntiedusteli Kmiciciä. Sanottiin tämän palanneen, mutta ilman rakuunoita.\nTämän hetmani jo tiesikin, mutta hän oli utelias Kmicicin omasta suusta\nkuulemaan selityksen matkasta ja käski heti kutsua miehen luokseen.\n\n— Sinä et onnistunut enemmän kuin minäkään, — virkkoi ruhtinas, kun\nKmicic asettui hänen eteensä. — Miekankantaja on minulle jo kertonut,\nettä sinä jouduit sen pienen paholaisen käsiin.\n\n— Niin! — vastasi Kmicic.\n\n— Ja minun kirjeeni pelasti sinut?\n\n— Mistä kirjeestä teidän ylhäisyytenne puhuu? Luettuaan sen, joka\nminulla oli, he palkinnoksi lukivat minulle toisen, jonka teidän\nylhäisyytenne oli kirjoittanut Birźen komendantille.\n\nRadziwillin synkät kasvot sävähtivät punaisiksi.\n\n— Sinä tiedät siis?...\n\n— Tiedän! — vastasi Kmicic tuimasti. — Kuinka on teidän ylhäisyytenne\nvoinut menetellä sillä tavalla minua kohtaan? Kun tavallinen\naatelismies häpeää syödä sanansa, niin mitenkä ruhtinas ja päällikkö...\n\n— Vaikene! — huusi Radziwill.\n\n— En vaikenekaan, sillä minun täytyi hävetä teidän tähtenne niitten\nmiesten edessä! He koettivat saada minua liittymään joukkoonsa, mutta\nminä en tahtonut, vaan sanoin: »Palvelen Radziwillia, koska hänen\npuolellaan on oikeus ja totuus!» Silloin he näyttivät minulle kirjeen.\n»Katsohan, millainen sinun Radziwillisi on!» he sanoivat, ja minun\ntäytyi hammasta purren niellä häpeä.\n\nHetmanin huulet alkoivat värähdellä vihasta. Hänet valtasi hurja\nhalu poistaa ainaiseksi tuo huimapää tieltään, ja hän kohotti\njo kätensä lyödäkseen kämmenensä yhteen ja siten antaakseen\nmerkin palvelijoilleen. Kmicic olisi varmaan hyvin kalliisti\nsaanut maksaa rohkeutensa, jollei ruhtinas samassa olisi saanut\nhengenahdistuskohtausta. Tämän kasvot mustuivat, kädet kohosivat,\nhaparoivat ylös ilmaan, silmät pullistuivat kuopistaan ulos, ja\nkurkusta nousi käheä ääni, jonka Kmicic arveli merkitsevän:\n\n— Tukehdun!...\n\nKmicic hätyytti palvelijat ja henkilääkärin saapuville, ja nämä\nalkoivat herättää tuntoihin tajutonta ruhtinasta. Vasta tunnin kuluttua\ntämä ilmaisi elonmerkkejä.\n\nKmicic poistui.\n\nKäytävässä hän tapasi Charlampin, joka äskettäin oli toipunut\ntaistelussa Oskierkan unkarilaisia vastaan saamistaan haavoista.\n\n— Mitä uutta? — uteli viiksiniekka.\n\n— Tuli jo tajuihin, — vastasi Kmicic.\n\n— Hm!... Mutta minä päivänä hyvänsä voi käydä niin, ettei enää\ntulekaan. Asiamme laita on huono, herra eversti: jos ruhtinas kuolee,\nniin me joudumme vastaamaan hänen töistään. Ainoa pelastukseni\non Wolodyjowskissa, jonka toivon ottavan vanhat aseveikkonsa\nsuojelukseensa. — Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi: — Olen tyytyväinen,\nettä hän pääsi pakenemaan.\n\n— Oliko hän sitten vähällä joutua kiinni?\n\n— Vähälläkö? Ajatelkaas: metsiköstä, johon saimme hänet saarretuksi\nja josta ei susikaan olisi päässyt pakenemaan, se mies pujahti kuin\npujahtikin pois. Kuka tietää minä päivänä saamme hänen kanssaan\ntaistella avoimella kentällä, sillä uhkaavaksi käy asemamme. Koko\naatelisto kääntyy vieroen pois ruhtinaasta, ja kaikki sanovat\nmieluummin olevansa tekemisissä rehellisten vihollisten, kuten\nruotsalaisten ja tataarien, kuin luopion kanssa. Niin, niin se on!\nJa ruhtinas antaa yhä vain vangita ja raahata tänne kansalaisia —\nmikä näin meidän kesken sanoen on vastoin lakia ja oikeutta. Tänään\nesimerkiksi on miekankantaja Billewicz tuotu tänne.\n\n— Tuotu?\n\n— Niin. Ja hänen sukulaistyttönsä myöskin. Suloinen kuin satu! Kadehdin\nteitä.\n\n— Missä he ovat nyt?\n\n— Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa. Heille annettiin hyvät huoneet,\nniitä ei voi moittia, mutta se vain on harmillista, että vartija\nastelee oven takana. Entä milloinka ovat häänne, herra eversti?\n\n— Ei ole vielä edes soittajia häihin tilattu! — virkkoi Kmicic. —\nVoikaa hyvin!\n\nJa hän meni huoneeseensa. Uneton yö, voimakkaat vaikutelmat ja äskeinen\ntapaaminen ruhtinaan kanssa olivat siihen määrään uuvuttaneet häntä,\nettä hän töin tuskin jaksoi seisoa jaloillaan. Sitäpaitsi Charlampin\nyksinkertainen kysymys: »Milloinka ovat häänne?» oli syvästi koskenut\nhäneen. Hän oli nähnyt Oleńkan jääkylmät kasvot ja yhteenpuristetut\nhuulet, jotka näyttivät vahvistavan hänen kuolemantuomionsa. Mutta\neipä olisi Oleńkan pyyntö voinut häntä kuolemasta pelastaa, sillä\nherra Wolodyjowski olisi pysynyt taipumattomana. Mutta sittenkin!\nKmiciciin koski kovasti se, ettei Oleńka ollut edes yhtäkään sanaa\nhänen pelastuksekseen sanonut. Kaksi kertaa sitä ennen ei neito\nollut horjunut päätöksessään pelastaakseen hänet. Oliko kuilu heidän\nvälillään kasvanut niin suureksi ja tytön sydämessä sammunut ei\nainoastaan rakkaus, vaan myötätunto, jota pitäisi voida tuntea jokaista\nkohtaan? Mitä enemmän Kmicic asiaa ajatteli, sitä julmemmalta Oleńka\nhänestä tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi katkeruus tuota naista kohtaan.\n»Mitä olen tehnyt», — kysyi hän itseltään, — »koska hän vieroo minua\nkuin olisin kirkon kiroama? Jos syynä on se, että palvelen Radziwillia,\nniin voin puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten tee sitä oman etuni tai\nkunnianhimoni tähden, vaan ainoastaan siksi, että näen siinä isänmaani\npelastuksen. Miksi tuomitaan minua siis kuulustelematta?...»\n\n— Hyvä! Olkoon niin! Minä en rukoile anteeksi syntejä, joita en\nole tehnyt, enkä ano keneltäkään armoa! — taisteli hän kaiketi jo\ntuhannennen kerran.\n\nTuska ei kuitenkaan heittänyt, vaan päinvastoin yltyi. Andrzej-herra\nkävi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti nukkua, mutta niin väsynyt\nkuin olikin, ei hän saanut unta. Jonkin ajan kuluttua hän nousi ja\nalkoi astella huoneessaan edestakaisin. Tuon tuostakin hän painoi\nkämmenillään kuumaa otsaansa ja valitti:\n\n— Toisin ei voi olla, sillä tytöllä on kivi sydämen kohdalla!\n\nTai:\n\n— Sitä en olisi odottanut... Jumala häntä rangaiskoon!\n\nNäissä mietteissä kului hetki, kului toinen. Vihdoin hän alkoi\nvuoteensa laidalla istuen torkkua, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt\nnukkua, saapui muuan hovimies tuomaan sanomaa, että ruhtinas halusi\ntavata häntä.\n\nRadziwill tunsi voivansa paremmin ja hengitti vapaammin, mutta hänen\nlyijynharmaat kasvonsa todistivat suurta voimattomuutta. Hän istui\nsyvässä nojatuolissa taljojen ympäröimänä vieressään henkilääkärinsä,\njonka hän kuitenkin Kmicicin astuessa sisään lähetti pois.\n\n— Minä olin jo joutua toiseen maailmaan, ja sinun tähtesi! — sanoi hän\nAndrzej-herralle.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, se ei ollut minun syyni, sillä sanoin mitä\najattelin.\n\n— Älköön sellaista enää tapahtuko. Älä sinä ainakaan lisää kuormaani ja\nmuista, että olen suonut sinulle anteeksi, mitä muille en soisi.\n\nKmicic vaikeni.\n\n— Jos minä annoin käskyn, — jatkoi ruhtinas hetken vaitiolon jälkeen, —\nmestata ne miehet, jotka Kiejdanyssa sinun pyynnöstäsi olin armahtanut,\nniin se tapahtui vain siksi, että olisin säästänyt sinulta tuskia.\nMinä myönnyin vain näennäisesti, sillä olen sinuun nähden heikko...\nJa heidän kuolemansa oli välttämätöntä. Olisinko minä mikään pyöveli,\nvai luuletko, että olisin vuodattanut verta tuottaakseni punaisella\nvärillä iloa silmilleni?... Mutta jahka elät kauemmin, tulet näkemään,\nettä jos ken haluaa tässä maailmassa jotakin aikaansaada, niin sen ei\nsovi antaa tunteilleen valtaa. Täällä Kiejdanyssa olisi niiltä miehiltä\npitänyt henki ottaa, sillä nyt sen jo näet, mitä sinun vastustuksestasi\non seurauksena: kapina kasvaa, kansalaissota täydessä vauhdissa, suhde\nruotsalaisiin rikki ja muille huono esimerkki, joka tarttuu kuin rutto.\nKatso ja opi! Jos heidät olisi silloin Kiejdanyssa surmattu, ei mitään\ntällaista olisi tapahtunut. Kun sinä pyysit heidän puolestaan, niin\nkuuntelit vain tunteittesi ääntä, mutta minä lähetin heidät Birźeen\nsurmattaviksi, sillä olen sinua kokeneempi ja näin kauemmaksi... Älköön\nJumala koskaan suoko anteeksi niille miehille, jotka ovat niin paljon\npahaa tehneet!\n\n— Niin paljoa ei kuitenkaan, että sillä kokonaan teidän ylhäisyytenne\nyrityksen tuhota voisivat.\n\n— Vaikkapa ei muuta kuin sen, mikä särki välimme de la Gardien kanssa,\nniin oli sekin jo korvaamatonta. On jo selvitetty, etteivät ne olleet\nminun miehiäni, mutta uhkauskirje, jonka de la Gardie lähetti minulle,\non jäljellä, enkä sen sisällystä suo hänelle anteeksi... De la Gardie\non Ruotsin kuninkaan lanko, mutta voisi hän olla minunkin lankoni,\nsillä siihen eivät Radziwillien kynnykset olisi liian korkeita...\n\n— Teidän ylhäisyytenne, neuvotelkaa suorastaan kuninkaan eikä hänen\npalvelijainsa kanssa.\n\n— Niin aion tehdä. Jolleivät surut tee minusta loppua, niin kyllä minä\nsille ruotsalaiselle opetan vielä kohteliaisuutta. Niin, jolleivät\nsurut tee minusta loppua, sillä täällä tuskin on sellaista, joka ei\nlisäisi kärsimysteni taakkaa. Oh, kuinka raskasta! Kukapa uskoisi,\nettä olen sama mies kuin muinoin? Koko valtakunta katsoi minuun ja\nWisniowieckiin kuin kahteen aurinkoon. Kaikki vapisivat Chmielnickin\nedessä, ja hän vapisi minun edessäni. Ja ne samat joukot, jotka minä\nvaaran hetkinä vein voitosta voittoon, ne hylkäävät minut nyt ja\nnostavat kätensä minua vastaan, ikäänkuin olisin murhamies.\n\n— Eivät kaikki. On sellaisiakin, teidän ylhäisyytenne, jotka uskovat ja\nluottavat teihin! — virkkoi Kmicic jonkin verran katkonaisesti.\n\n— Jotka uskovat ja luottavat minuun... kunnes siitä herkeävät,\n— vastasi Radziwill hänelle katkerasti. Mikä suuri armo heidän\npuoleltaan! Jokainen teistä isku iskulta valmistaa loppuani, vaikk'ei\nse johdu kenenkään mieleen.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, kiinnittäkää huomionne päämäärään eikä sanoihin.\n\n— Kiitän neuvosta... Tästä puoleen tulen pitämään silmällä jokaisen\nkasvojen ilmettä ja olemaan jokaisen mielen mukainen...\n\n— Katkeria sanoja, teidän ylhäisyytenne.\n\n— Entä onko elämäni suloista sitten?... Jumala on luonut minut\nsuorittamaan suuria tekoja, ja täällä täytyy minun tuhlata voimiani\nmitättömään kansalaissotaan. Aioin mitellä voimiani mahtavien\nhallitsijani kanssa, mutta olen vajonnut niin alas, että nyt minun\ntäytyy pyydystellä muuatta herra Wolodyjowskia omilla maillani. Sen\nsijaan että hämmästyttäisin maailmaa voimallani, minä hämmästytän sitä\nheikkoudellani. Sen sijaan että maksaisin Vilnon rauniot Moskovan\nraunioilla, minun täytyy kiittää sinua siitä, että olet varustanut\nKiejdanyn vallituksilla... Minua tukahduttaa... ei ainoastaan\nhengenahdistuksen, vaan heikkouden tähden... Tämä toimettomuus tappaa\nminut vielä... Kovin tuntuu raskaalta! Ymmärrätkö?...\n\n— Minäkin luulin, että kaikki menisi toisin!... — virkkoi Kmicic\nalakuloisesti.\n\nRadziwill alkoi hengittää raskaasti.\n\n— Ennenkuin sain kruunun päähäni, tuli orjantappurakruunu osakseni.\nOlen käskenyt astrologiani lukemaan tähdistä... Hän sanoi, että\nkonjunktuurit ovat huonot, mutta että se kyllä menee ohi. Odottaessani\nkuitenkin muutosta kärsin... Joku karkottaa öisin unen silmistäni, joku\nliikkuu huoneessani... Jonkun silmä katsoo minuun... Toisinaan jähmetyn\nyht'äkkiä jääkylmäksi... Se on kuolema, joka liikkuu ympärilläni.\nSietämätöntä! Minun täytyy olla valmiina tulemaan petetyksi ja\nhylätyksi, sillä tiedän, että on sellaisia, jotka horjuvat...\n\n— Ei ole! — vastasi Kmicic. — Kuka on aikonut luopua, se on sen jo\ntehnyt.\n\n— Älä petä, sillä olethan itse nähnyt, kuinka loputkin miehistöstä\nalkavat epäröidä.\n\nKmicic muisti, mitä Charlampilta oli kuullut, ja vaikeni.\n\n— Synkältä, toivottomalta näyttää kaikki, mutta lujana on pysyttävä,\n— virkkoi Radziwill. — Älä puhu kenellekään, mitä nyt minulta olet\nkuullut... Hyvä oli, että sain tuon taudinkohtauksen tänään, sillä\nnyt se ei kohta uusiudu, ja minä tarvitsen juuri tänään voimia. Aion\njärjestää juhlan ja näyttää iloiselta nostaakseni mielialaa. Ole\nsinäkin iloinen äläkä puhu kenellekään tästä, sillä olen kertonut sen\nsinulle yksin, jotta et minua kiusaisi... Viha minut tänään valtasi.\nPidä varasi, ettei se toistu, sillä pääsi on kysymyksessä. Tällä kertaa\nolen suonut sen sinulle anteeksi... Mene nyt ja lähetä Mieleszko\nluokseni. Tänään on tänne tuotu karkureita hänen lippukunnastaan,\nja minä annan hänelle käskyn hirttää jokaisen niistä. Esimerkkiä on\nnäytettävä... Voi hyvin! Tänään vielä pidetään Kiejdanyssa hauskaa!...\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nMiekankantaja Billewiczin oli täytynyt panna Aleksandra-neiti hyvin\nkovalle, ennenkuin tämä oli suostunut lähtemään siihen juhlaan,\njonka hetmani järjesti puoluelaisilleen. Melkeinpä kyynelsilmin oli\nmiekankantaja rukoillut itsepäistä ja rohkeata tyttöä ja vannonut,\nettä kysymyksessä oli hänen päänsä ja että kaikkien, sekä upseerien\nettä paikkakunnan asukkaitten, täytyi lähteä, jos mielivät välttää\nruhtinaan vihan. Koska ei tahtonut panna alttiiksi setänsä henkeä, oli\nAleksandra-neiti antanut myöten.\n\nVieraita oli paljon, sillä paikkakunnan aatelisia rouvineen ja\ntyttärineen oli saapunut tahtomattaan runsaasti. Mutta vielä enemmän\noli upseereita, etenkin ulkomaalaisia, jotka melkein kaikki olivat\npysyneet uskollisina ruhtinaalle. Radziwill itse, ennenkuin näyttäytyi\nvieraille, oli valmistanut mielentilansa sellaiseksi kuin ei mikään\npilvi pimentäisi hänen näköpiiriään. Ruhtinas tahtoi näet kohottaa\nkorkealle puoluelaistensa mielialan ja osoittaa kaikille, että\nvaltava enemmistö on hänen takanaan ja että ainoastaan kapinoitsijat\nvastustavat liittoa Ruotsin kanssa. Sentähden hän ei säästänyt vaivoja\neikä varoja juhlan onnistumiseksi ja sen maineen levittämiseksi\nmahdollisimman kauas. Tuskin oli alkanut hämärtää, kun sadat\ntervatynnyrit hulmahtivat tuleen kahden puolen ylös linnaan johtavaa\ntietä ja linnan pihalla, ja tuon tuostakin jyrähtivät tykit sotamiesten\nkäskystä hurratessa.\n\nAjoneuvoja saapui toinen toisensa jälkeen tuoden ympäristön\nhuomatuimpia henkilöitä ja alempaa aatelistoa. Linnan pihamaa kuhisi\nrattaita, hevosia, palvelusväkeä. Samettiin, silkkiin ja turkiksiin\npukeutunut joukko täytti niinsanotun »kultaisen salin», ja kun ruhtinas\nastui vihdoin saliin säteillen jalokivistä ja koristeista ja armollinen\nhymy tavallisesti niin synkillä ja nyt sitäpaitsi sairaalloisilla\nkasvoilla, huusivat upseerit kuin yhdestä suusta:\n\n— Eläköön ruhtinas ja hetmani! Eläköön Vilnon vojevoda!\n\nRadziwill loi silmäyksen yli kokoontuneitten nähdäkseen yhdyttiinkö\nupseerien eläköönhuutoon. Muutamia kymmeniä pelokkaampia siihen\nnäkyikin yhtyvän, ja ruhtinas alkoi heti kumarrella ja kiittää\n»yksimielisestä» tervehdyksestä.\n\n— Teidän kanssanne, hyvät herrat, — sanoi hän, — me kukistamme ne,\njotka tahtovat saattaa isänmaan perikatoon! Jumala teitä palkitkoon!\nJumala teitä palkitkoon!...\n\nJa hän kiersi salin halki pysähtyen tutumpien luo säästämättä\npuhuttelusanoja sellaisia kuin »arvoisa veli» ja »rakas naapuri», mikä\nvaikutti sen, että useammat kuin yhdet synkät kasvot kirkastuivat niin\nrunsaasta ruhtinaallisesta armosta.\n\n— Ei ole mahdollista, — sanoivat ne, jotka äsken vielä epäluuloisesti\nkatsoivat hänen toimiaan, — että niin suuri herra ja arvoisa senaattori\ntoivoisi isänmaalle onnettomuutta. Joko hän ei ole voinut menetellä\ntoisin, tai hän salaa hautoo suunnitelmia, joista valtakunnalle tulee\nolemaan hyötyä.\n\nOli sellaisiakin, jotka ravistivat päätään ja vaihtoivat silmäyksiä,\njotka sanoivat:\n\n— Olemme täällä vain siksi, että veitsi nostettiin kurkulle.\n\nMutta nämä vaikenivat, sillävälin kuin toiset puhuivat niin\näänekkäästi, että itse ruhtinaan täytyi kuulla se:\n\n— Parempi on muuttaa isäntää kuin syöstä valtakunta perikatoon.\n\n— Ajatelkoon Kruununmaa vain omaa itseään, niinkuin mekin itseämme\najattelemme.\n\n— Kuka sitten on näyttänyt meille esimerkkiä, jollei Suur-Puola?\n\n— Me panemme kaiken luottamuksemme ruhtinaaseen ja annamme hänen\nratkaista asiat. Pitäköön hän sekä Liettuaa että valtaa käsissään.\n\n— Hän ansaitsee molemmat... Jollei hän voi meitä pelastaa, olemme\nhukassa...\n\n— Hän on meille läheisempi kuin Jan Kasimir, sillä hän on meidän\nvertamme!\n\nRadziwill kuunteli ahnaasti näitä ajatuksia, jotka joko pelosta\ntai liehakoimishalusta lausuttiin, eikä kiinnittänyt sen enempää\nhuomiota siihen, että vaaran hetkellä niiden lausujat ensimmäisinä\nolisivat valmiit jättämään hänet. Hän antoi näitten lausuntojen\nhuumata ja pettää itseään ja omaatuntoaan ja toisti ajatuksissaan\nkuulemiaan sanoja, jotka hänen mielestään parhaiten todistivat hänen\nmenettelytapansa oikeudenmukaisuutta:\n\n— Extrema necessitas extremis nititur rationibus! [Äärimmäinen pakko\nturvautua äärimmäisiin keinoihin] Kulkiessaan erään suurenpuoleisen\naatelismies ryhmän ohi hän kuuli herra Jurzycin huulilta sanat: »Hän\non meille läheisempi kuin Jan Kasimir!» — ja samassa hänen kasvonsa\nkirkastuivat kokonaan. Pelkkä hänen ja kuninkaan vertaaminen keskenään\nhiveli hänen ylpeyttään, ja lähestyen herra Jurzycia hän sanoi:\n\n— Oikeassa olette, arvoisa veli, sillä Jan Kasimirissa on yhtä kannua\nverta kohti vain kortteli liettualaista, mutta minun suonissani on\nainoastaan liettualaista verta. Jos tähän saakka kortteli on merkinnyt\nenemmän kuin kannu, niin teistä, arvoisat veljet, riippuu, saako\nsellainen jatkua.\n\n— Me olemme valmiit juomaan teidän ylhäisyytenne maljan vaikka\nkannusta! — vastasi herra Jurzyc.\n\n— Se sattui aivan ajatuksiini! Pitäkää hauskaa, arvoisat veljet! Olisin\nmielelläni kutsunut vaikka koko Liettuan tänne.\n\n— Siinä tapauksessa sitä olisi pitänyt silpoa vielä enemmän, — sanoi\nherra Szczaniecki Dalnowista, muuan rohkea ja teräväpäinen mies, jonka\nkieli oli yhtä pureva kuin hänen miekkansakin.\n\n— Mitä te sillä tarkoitatte? — kysyi ruhtinas katsoen häneen tutkivasti.\n\n— Että teidän ylhäisyytenne sydän on laajempi Kiejdanya.\n\nRadziwill hymähti väkinäisesti ja jatkoi matkaansa.\n\nSamassa marsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmiina. Vieraat\nseurasivat virtana ruhtinasta samaan saliin, jossa vasta äskettäin\njulistettiin Ruotsin kanssa tehty liitto. Marsalkka osoitti paikat\nkaikille arvojärjestyksessä. Näkyi, että ruhtinas oli kuitenkin\nsanonut sanansa järjestykseenkin nähden, koska Kmicic joutui istumaan\nmiekankantaja Billewiczin ja Aleksandra-neidin väliin.\n\nMolemmat hytkähtivät kuullessaan nimensä mainittavan ja epäröivät\nhetkisen, mutta samassa juolahti heidän mieleensä ajatus, että\nvastusteleminen vain kiinnittäisi sitäkin enemmän yleisön huomiota\nheihin, ja he istuutuivat vierekkäin. Heistä se tuntui ensin\nepämieluisalta. Andrzej-herra päätti pysyä välinpitämättömänä,\nikäänkuin hänen vieressään istuisi tuntematon henkilö. Pian hän\nkuitenkin tuli huomaamaan, ettei hän voisi olla kyllin välinpitämätön\ntai hänen naapurinsa kyllin vieras voidakseen aloittaa aivan\nylimalkaisen keskustelun. He tunsivat molemmat tässä kirjavassa\nlaumassa, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset ja pyrkimykset\nristeilivät, että he ajattelivat ainoastaan toisiaan, ja sentähden\nheidän olonsa oli painostava. Kumpikaan ei näet tahtonut eikä\nvoinutkaan suoraan sanoa mitä heidän sydämellään oli. Heillä oli\nmenneisyytensä, mutta ei ollut tulevaisuutta. Entiset tunteet,\nluottamus, vieläpä tuttavuus — kaikki oli rikki. Heillä ei ollut\nmitään muuta yhteistä kuin pettyneet tunteet ja tuska. Jos vielä\ntämä viimeinen rengas yhdistävässä siteessä olisi katkennut, niin he\nolisivat tunteneet itsensä vapaammiksi, mutta aika vain saattoi tuoda\nunhotusta, ja kaikki tuo oli vielä niin lähellä.\n\nKmicicin oli niin vaikea olla, että hän suorastaan tunsi tuskia, mutta\nhän ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta tässä maailmassa luopunut\npaikastaan. Hän kuunteli naapurinsa puvun kahinaa, seurasi salaa hänen\nliikkeitään, tunsi hänen sykähtelevän läheisyytensä, ja kaikki tämä\ntuotti hänelle jonkinlaista tuskallista kärsimystä.\n\nTuokion kuluttua hän huomasi ja tunsi, että Oleńkakin samalla tavalla\nseurasi hänen liikkeitään ja ajatuksiaan, vaikk'ei vähimmässäkään\nmäärässä ilmaissut sitä. Kmicicin valtasi voittamaton halu katsoa\nnaapuriinsa, ja hän käänsi katseensa sivulle, kunnes näki kirkkaan\notsan, tummain kulmakarvain kaartamat silmät ja kalpeat kasvot, joilla\nei ollut ihomaalia, kuten muilla naisilla.\n\nNäky vaikutti niin lumoavasti ritari raukkaan, että hänen sydäntään\nalkoi tuska kouristaa, ja hän ajatteli: »Kuinka on sellainen\nkylmäsydämisyys voinut yhtyä tuollaiseen enkelimäiseen sulouteen!»\nMutta harmi oli syvästi haavoittanut hänen sydäntään, ja siksi hän\nlisäsi heti ajatuksissaan: »Mitäpä minä sinusta... ottakoon joku muu\nsinut, jos haluaa!»\n\nYht'äkkiä hän kuitenkin tunsi, että jos tuo »joku muu» olisi edes\nyrittänyt käyttää hyväkseen hänen lupaansa, olisi hän silponut miehen\npalasiksi. Pelkkä ajatuskin siitä saattoi herättää hänessä hurjan\nvihan. Ja hän rauhoittui vasta sitten, kun muisti, että hän itsehän\nsiinä istuikin eikä kukaan muu ja ettei ainakaan nyt kukaan edes\nyrittänytkään voittaa neidon suosiota.\n\n»Katsonpa häneen vielä kerran ja sitten käännyn toiselle puolelle», —\najatteli hän.\n\nJa hän alkoi taas kääntää huomaamattomasti päätään naapuriinsa päin,\nmutta samassa sattui naapurikin tekemään samoin, ja heidän katseensa\nyhtyivät ja heti senjälkeen painuivat alas nöyryytettyinä, ikäänkuin\nheidät olisi tavattu jostakin synnistä.\n\nAleksandra-neiti sai myöskin kestää raskasta taistelua omassa\nitsessään. Kaikesta mitä oli tapahtunut, Kmicicin menettelytavasta\nBillewiczien luona, Zagloban ja Skrzetuskin sanoista hän ymmärsi,\nettä Kmicic oli erehtynyt. Mutta ritari ei ollut kuitenkaan siinä\nmäärässä syypää kuin Aleksandra-neiti oli aikaisemmin luullut eikä\nsiis ansainnut sellaista ylenkatsetta. Sehän oli juuri hän, joka oli\npelastanut nuo kunnon miehet kuolemasta, ja olihan hänessä sitäpaitsi\nniin paljon kukistamatonta ylpeyttä, että jouduttuaan heidän käsiinsä\nei näyttänyt heille povellaan olevaa kirjettä, mikä olisi osoittanut\nhänen syyttömyytensä tai ainakin pelastanut hänet kuolemasta, eikä\nsanonut sanaakaan puolustuksekseen, vaan ylpeästi astui kuolemaan.\n\nOleńka oli saanut kasvatuksensa vanhalta soturilta, joka piti\nkuolemanhalveksimista kaikkia muita hyveitä ylempänä, ja ihaili\nurhokkuutta kaikesta sydämestään, voimatta olla ihmettelemättä\ntuollaista itsepäistä, ritarillista uskallusta, joka heittää miehen\nvasta viimeisen hengenvedon mukana. Hän ymmärsi sen, että jos Kmicic\npalvelikin Radziwillia, niin se tapahtui rehellisestä vakaumuksesta —\nja mikä vääryys olikaan syyttää siinä tapauksessa miestä petoksesta! Ja\nkuitenkin oli Oleńka ensimmäisenä ollut valmis loukkaamaan häntä juuri\nsillä, tahtomatta edes kuoleman kynnyksellä suoda hänelle anteeksi!\n\n»Sovita vääryys!» — kuiskasi Oleńkan omatunto. — »Onhan teidän\nvälillänne kaikki lopussa. Mutta sinun velvollisuutesi on tunnustaa,\nettä olet tuominnut häntä väärin.»\n\nMutta tuossa nuoressa neidossa oli ylpeyttä, vieläpä itsepäisyyttäkin.\nSamassa juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukaties tuo ritari ei\nvälitkään hänen tunnustuksistaan, ja puna nousi tytön poskille.\n\n»Jollei hän kysy, niin jääköön kuulematta!» — ajatteli Oleńka.\n\nMutta silloin kuiskasi omatunto taas, että kysyi hän tai ei, niin oli\nvelvollisuus tunnustaa. Myöskin ylpeys toiselta puolen esitti uusia\ntodisteita.\n\n»Jollei hän tahtoisikaan kuulla minua, mikä on sangen mahdollista, niin\nsaisin hävetä. Sitäpaitsi, olkoonpa, että hän on syyllinen tai syytön,\nettä hän toimii harkintansa mukaisesti tai sokeuden pimittämänä, niin\njoka tapauksessa on tosiseikka, että hän on petturien ja vihollisten\npuolella ja auttaa heitä saattamaan isänmaan perikatoon. Ja isänmaalle\non aivan yhdentekevää, tekeekö hän sen järjen vaiko kunnian puutteessa.\nJumala voi suoda hänelle anteeksi, mutta ihmisten täytyy tuomita hänet\nja pitää häntä petturina. Vaikk'ei hän olisikaan syyllinen, niin ei hän\nainakaan ansaitse kunnioitusta, jos kerran hänessä ei ole sen vertaa\njärkeä, että erottaisi pahan hyvästä, rikoksen hyveestä...»\n\nNyt valtasi viha nuoren naisen, jonka silmissä alkoi säihkyä.\n\n»Minä vaikenen!» — ajatteli hän. — »Kärsiköön minkä on ansainnutkin.\nNiin kauan kuin en näe hänen katuvan, olen oikeutettu tuomitsemaan\nhänet...»\n\nJa hän loi silmäyksen Kmiciciin nähdäkseen, oliko tämän kasvoilla edes\nmerkkiäkään katumuksesta. Juuri silloin heidän katseensa tapasivat\ntoisensa, mikä saattoi heidät molemmat niin hämilleen.\n\nKatumusta Oleńka ei ritarin kasvoilla nähnyt, mutta niitten ilme oli\ntäynnä tuskaa ja alakuloisuutta, ja kalpeat ne olivat kuin sairauden\njälkeen. Syvä myötätunto valtasi tytön, kyynelet nousivat silmiin, ja\nhän kumartui entistä enemmän pöydän yli salatakseen liikutustaan.\n\nSillävälin nousi juhlan mieliala.\n\nAlussa oli kaikista tuntunut niin painostavalta, mutta sitä mukaa kuin\nmaljat tyhjenivät, nousi mielikuvitus ja puheen sorina kasvoi.\n\nVihdoin nousi ruhtinas paikaltaan.\n\n— Hyvät naiset ja herrat; pyydän saada sanoa sanan.\n\n— Ruhtinas tahtoo puhua!... Ruhtinas tahtoo puhua!... — huudettiin eri\npuolilla.\n\n— Ensimmäisen maljan juon hänen ylhäisyytensä Ruotsin kuninkaan\nterveydeksi, kuninkaan, joka auttaa meitä vihollisiamme vastaan ja\nhallitsee tätä maata, kunnes rauha on palannut. Nouskaa, hyvät herrat,\nsillä tämä malja on juotava seisten.\n\nVieraat, lukuunottamatta naisia, nousivat ja tyhjensivät maljan,\nmutta ilman huudahduksia, ilman innostusta. Herra Szczaniecki supatti\njotakin naapureilleen, jotka purivat hammastaan, jotteivät remahtaisi\nnauramaan; nähtävästi hän oli sanonut jotakin pilkallista Ruotsin\nkuninkaasta.\n\nVasta kun ruhtinas kohotti toisen maljan »rakkaitten vieraitten»\nkunniaksi, jotka olivat saapuneet aina kaukaisilta seuduilta saakka\nKiejdanyyn osoittamaan luottamustaan ruhtinaan aikomuksille, vasta\nsilloin vastattiin hänelle äänekkäästi:\n\n— Kiitoksia! Kiitoksia paljon!\n\n— Ruhtinaan malja!\n\n— Meidän liettualaisen Hektorimme malja!\n\n— Eläköön ruhtinas ja hetmani, meidän vojevodamme!\n\nJa herra Jurzyc, joka oli jo hiukan hiprakassa, huusi täyttä kurkkua:\n\n— Eläköön Janusz ensimmäinen, Liettuan suuriruhtinas!\n\nRadziwill punastui kuin nuori, vihittävä neito, mutta huomattuaan,\nettä vieraat alkoivat ääneti ja ihmetellen katsoa häneen, kiiruhti hän\nvastaamaan:\n\n— Sekin on teidän vallassanne, mutta liian aikaisin te, herra Jurzyc,\nannatte minulle sen arvonimen, aivan liian aikaisin!\n\n— Eläköön Janusz ensimmäinen, Liettuan suuri ruhtinas! — huusi herra\nJurzyc edelleen ja itsepäisesti kuin humalainen ainakin.\n\nNyt nousi herra Szczaniecki ja kohotti maljansa.\n\n— Niin se on! — sanoi hän kylmästi, — Liettuan suuriruhtinas, Puolan\nkuningas ja Saksan keisari!\n\nSeurasi jälleen hiljaisuus, mutta — yht'äkkiä vieraat rähähtivät\nnauramaan. Silmät pyörivät päässä, nauru vääristi kasvoja ja hytkytti\nvartaloita ja kajahteli kauan ja korkealle kattoon saakka. Yht'äkkiä\nse taas katkesi, niinkuin oli alkanutkin, ja kuoli kaikkien kasvoilla,\nmihin vaikutti hetmanin muuttunut muoto.\n\nRadziwill hillitsi kuitenkin julman kiukkunsa ja virkkoi:\n\n— Rohkeata pilaa, herra Szczaniecki!\n\nVähääkään hätääntymättä selitti aatelismies:\n\n— Sekin valtaistuin on vaaleilla täytettävissä, emmekä me voi toivottaa\nteidän ylhäisyydellenne kyllin suurta kunniaa. Jos teidän ylhäisyytenne\nsaattaa puolalaisena aatelismiehenä tulla valituksi Puolan kuninkaaksi,\nniin saksalaisena ruhtinaana te voitte tulla koroitetuksi keisariksi.\nTe seisotte yhtä lähellä kumpaakin, ja se, ken ei sitä soisi, nouskoon\nheti ylös, niin kyllä me miekalla häntä vähäisen opetamme.\n\nJa kääntyen vieraitten puoleen toisti hän vielä:\n\n— Nouskoon ylös se, ken ei soisi Vilnon vojevodalle Saksan\nkeisarikruunua!\n\nKukaan ei tietysti noussut eikä kukaan olisi uskaltanutkaan\nnousta, sillä herra Szczanieckin äänessä soi niin edesvastuuton\nhäikäilemättömyys, että kaikki vasten tahtoaankin näyttivät tulevan\nrauhattomiksi ja pelkäävän, mitä vielä seuraisikaan...\n\nMitään ei kuitenkaan seurannut, mutta juhlan mieliala oli pilalla.\nTurhaan täyttivät ruhtinaan palvelijat maljoja. Viini ei kyennyt\nkarkoittamaan synkkiä ajatuksia eikä yhä lisääntyvää rauhattomuutta.\nRadziwillilla puolestaan oli täysi työ peittää kiukkuaan, sillä hän\ntunsi, että herra Szczanieckin malja oli saattanut hänet kokoontuneen\naateliston silmissä huonoon valoon ja että joko tahtoen tai\ntahtomattaan tuo aatelinen oli näyttänyt kokoontuneille vieraille,\nettä Vilnon vojevoda oli yhtä kaukana Liettuan suuriruhtinaasta kuin\nSaksan keisarista. Kaikki oli kääntynyt pilaksi ja naurunalaiseksi,\nvaikka juhla oli järjestetty tarkoituksellisesti valmistamaan mieliä\nalkavalle Radziwillin valtakaudelle. Mikä pahempi, Radziwill pelkäsi,\nettä tällainen hänen suunnitelmiensa naurunalaiseksi saattaminen voisi\npahasti vaikuttaa niihin upseereihin, jotka olivat selvillä hänen\ntoimistaan. Ainakin näyttivät he kiusaantuneilta.\n\nGanchoff tyhjensi maljan toisensa jälkeen ja vältti visusti ruhtinaan\nkatsetta, mutta Kmicic ei juonut lainkaan, vaan tuijotti eteensä\nkulmakarvat luimussa, ikäänkuin hän olisi pohtinut jotakin tai\nkäynyt sisällistä taistelua oman itsensä kanssa. Radziwill vapisi\npelosta ajatellessaan, että minä hetkenä hyvänsä saattoi totuus tulla\nilmi tälle hänen puoluelaiselleen, joka oli ainoa sotajoukkoja ja\nRadziwillin asiaa yhdistävä rengas.\n\nKmicic oli jo aikoja sitten tuntunut Radziwillista kiusalliselta, ja\njolleivät olosuhteet olisi antaneet hänelle niin suurta merkitystä,\nolisi hän varmasti jo kaatunut oman rohkeutensa ja hetmanin vihan\nuhrina. Mutta Andrzej-herraan nähden ruhtinas erehtyi nyt kokonaan,\nsillä ritari ajatteli vain Oleńkaa ja sitä syvää juopaa, joka erotti\nheidät toisistaan.\n\nMilloin hänestä tuntui, että hän rakastaa tuota tyttöä, jonka vieressä\nistui, milloin hän sitävastoin vihasi häntä niin julmasti, että olisi\nvaikka surmannut hänet ja itsensä samalla.\n\nHän oli sotkeutunut niin pahasti tämän elämän lankoihin, että\nhänenlaisensa luonteen ainakin oli peräti vaikeata niistä selviytyä.\nHän tunsi olevansa kuin paulaan joutunut petoeläin, joka ei päässyt\nsiitä irti.\n\nJuhlan rauhaton ja synkkä mieliala ärsytti häntä. Hänestä kaikki tuntui\nihan sietämättömältä.\n\nMutta juhlan mieliala yhä vain synkkeni. Läsnäolijoista tuntui siltä,\nkuin katto heidän yläpuolellaan olisi ollut lyijyä.\n\nSamassa astui uusi vieras saliin. Kun ruhtinas huomasi tulijan, huusi\nhän:\n\n— Kas! Herra Suchaniec veljeni Boguslawin luota! Kaiketi on teillä\nkirjeitä minulle?\n\nTulija kumarsi syvään.\n\n— On, teidän ylhäisyytenne. Tulen suoraa päätä Podlasiesta.\n\n— Antakaahan kirjeet minulle ja istuutukaa itse pöytään. Hyvät\nvieraani suovat anteeksi, että luen kirjeet tässä, vaikka istummekin\nillallispöydässä, sillä saattavathan kirjeet sisältää uutisia, jotka\nvoin heti kertoa. Herra marsalkka, olkaa hyvä ja pitäkää huolta\nlähetistä!\n\nNäin sanoen ruhtinas otti herra Suchaniecilta tukun kirjeitä ja\nalkoi kiireimmiten murtaa sinettejä. Läsnäolijat katsoivat uteliaina\nruhtinaan kasvoihin koettaen niistä arvailla kirjeitten sisällystä.\nEnsimmäinen ei nähtävästi sisältänyt mitään hyvää, koska ruhtinaan\nkasvoille nousi puna ja silmiin vihan välke.\n\n— Arvoisat veljet! — huudahti hetmani. — Ruhtinas Boguslaw ilmoittaa\nminulle, että ne, jotka tahtoivat ruveta neuvotteluihin eivätkä halua\nlähteä vihollista vastaan Vilnoon, ryöstävät nyt minun maatilojani\nPodlasiessa. He käyvät mieluummin sotaa akkain kanssa maalla!... Ovat\nnekin ritareita!... No, mitäpä tuosta. Kyllä heille vielä näytetään!...\n\nSitten hän otti toisen kirjeen. Tuskin hän oli avannut sen ja\nsilmäillyt sitä, kun hänen kasvonsa kirkastuivat ja niille nousi voiton\nja ilon hymy.\n\n— Sieradzin vojevodakunta on alistunut ruotsalaisten ylivaltaan! —\nhuusi hän. — Se on seurannut Suur-Puolan esimerkkiä ja asettunut Kaarle\nKustaan suojeluksen alaiseksi.\n\nJa hetken kuluttua hän jatkoi:\n\n— Tässä on viimeinen posti! Hyviä uutisia, arvoisat veljet! Jan Kasimir\non lyöty Widowan ja Kamowin luona!... Hänen sotajoukkonsa luopuu\nhänestä!... Itse hän vetäytyy Krakovaan päin. Ruotsalaiset seuraavat\nhäntä. Veljeni kirjoittaa, että Krakovankin täytyy antautua!\n\n— Iloitkaamme, hyvät herrat! — sanoi herra Szczaniecki omituisella\näänellä.\n\n— Niin, iloitkaamme! — toisti hetmani kiinnittämättä huomiota herra\nSzczanieckin äänen sävyyn.\n\nJa ruhtinaan koko olemus alkoi huokua iloa, hänen kasvonsa muuttuivat\ntuossa tuokiossa nuorekkaiksi, silmät loistivat. Innostuksesta\nvapisevin käsin hän mursi viimeisen kirjeen sinetin, silmäili, loisti\nkuin aurinko ja huudahti:\n\n— Varsova on vallattu!... Eläköön Kaarle Kustaa!\n\nNyt vasta ruhtinas huomasi, että se vaikutus, minkä nämä uutiset olivat\nvieraihin tehneet, oli aivan toinen kuin hänen omansa. Kaikki istuivat\nääneti ja katsoivat toisiaan epäröiden. Kuka rypisti kulmakarvojaan,\nkuka peitti kasvot käsillään. Eivät hetmanin hovilaiset eivätkä edes\nkaikkein heikkoluontoisimmatkaan rohjenneet jakaa iloa ruhtinaan kanssa\nVarsovan valloituksen, Krakovan vastaisen antautumisen ja toinen\ntoisensa jälkeen vihollisen haltuun joutuneitten vojevodakuntien\nmenetyksen johdosta. Jotakin kaksinaamaista oli siinä tyytyväisyydessä,\njolla valtakunnan puolen sotavoiman päällikkö ja yksi sen kaikkein\nhuomattavimmista arvohenkilöistä ilmoitti maata kohdanneista\nonnettomuuksista. Ruhtinas huomasi, että tätä mielialaa oli muutettava.\n\n— Arvoisat herrat, — sanoi hän. — Olisin ensimmäinen itkemään teidän\nkanssanne, jos tässä todellakin olisi kysymyksessä maan perikato. Mutta\nvaltakunta ei tästä kärsi vähääkään, sillä se vain muuttaa isäntää.\nKelvottoman Jan Kasimirin sijaan tulee suuri ja kuuluisa sotapäällikkö.\nNäen jo kaikki sodat päättyneinä ja viholliset lyötyinä.\n\n— Oikeassa olette, teidän ruhtinaallinen korkeutenne! — vastasi\nSzczaniecki. — Juuri noin puhuivat Radziejowski ja Opalinski\nUjsciessa... Iloitkaamme, hyvät herrat! Ja Jan Kasimir surman suuhun!...\n\nSen sanottuaan herra Szczaniecki työnsi jyristäen tuolinsa taaksepäin,\nnousi ja poistui salista.\n\n— Parasta viiniä kellareista! — huusi ruhtinas. Marsalkka riensi\ntäyttämään käskyä. Salissa surisi kuin mehiläispesässä. Kun ensi\nhämmästys oli ohi, alkoivat aateliset keskustella kuulemainsa uutisten\njohdosta. Herra Suchaniecille sateli kysymyksiä Podlasien ja siihen\nrajoittuvan, ruotsalaisten haltuun joutuneen Masovian asemasta.\n\nJonkin ajan kuluttua tuotiin saliin tervaisia tynnyreitä ja alettiin\nlyödä niistä tulppia irti. Mieliala kohosi kohoamistaan.\n\nYhä useammin huudettiin: — Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, ei\ntässä muuta neuvoa! — Ehkä kaikki muuttuu vielä paremmaksi! Kohtaloon\non alistuttava! — Ruhtinas ei salli meille vääryyttä tapahtuvan. —\nOnhan meidän parempi kuin muitten... Eläköön Janusz Radziwill, meidän\nvojevodamme, hetmanimme ja ruhtinaamme!\n\n— Liettuan suuriruhtinas! — huusi herra Jurzyc taaskin..\n\nMutta tällä kertaa hänelle ei vastattu vaikenemalla eikä nauramalla,\nvaan useat käheät äänet huutaa kähistivät kuorossa:\n\n— Se on tahtomme! Sitä toivomme kaikesta sydämestä! Hän eläköön, hän\nmeitä hallitkoon!\n\nYlimys nousi paikaltaan purppuranpunaisena.\n\n— Minä kiitän teitä, arvoisat veljet!... — sanoi hän arvokkaasti.\n\nKynttiläin tulista ja ihmisten paljoudesta oli ilma salissa käynyt\nkuumaksi kuin saunassa.\n\nAleksandra-neiti kurkottautui Kmicicin ohi miekankantajan puoleen ja\nsanoi:\n\n— Minä voin pahoin. Lähtekäämme pois! Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja\notsalla helmeili hikipisaroita.\n\nMutta miekankantaja loi levottoman silmäyksen hetmaniin peläten, että\nhänen poistumisensa voisi aiheuttaa ikävyyksiä. Sotatanterella hän oli\nurhoollinen soturi, mutta Radziwillia hän pelkäsi kovasti.\n\nPäällepäätteeksi hetmani lausui juuri samassa silmänräpäyksessä:\n\n— Se on vihamieheni, ken ei tyhjennä kaikkia maljoja kanssani pohjaan\nsaakka, sillä tänään minä olen sangen iloinen!\n\n— Kuulitko? — sanoi miekankantaja.\n\n— En voi olla täällä kauemmin, setä, voin pahoin! — sanoi Oleńka\nrukoilevalla äänellä.\n\n— Lähde sitten yksin! — vastasi miekankantaja. Oleńka nousi lähteäkseen\nhuomaamatta pois, mutta hänen voimansa pettivät, ja voimattomana täytyi\nhänen nojautua erästä tuolinselkää vastaan.\n\nSilloin kiertyi yht'äkkiä voimakas ritarin käsivarsi hänen vyötäistensä\nympäri ja esti häntä kaatumasta lattialle.\n\n— Minä saatan teitä, neiti! — virkkoi Andrzej-herra.\n\nJa pyytämättä lupaa hän alkoi taluttaa neitiä pois. Tämä nojautui\nritariin yhä raskaammin, ja ennenkuin he olivat ehtineet ovelle, lepäsi\ntyttö jo tajutonna saattajan käsivarsilla.\n\nSilloin Kmicic nosti hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen ja kantoi\nhänet salista.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nVielä samana iltana juhlan jälkeen Andrzej Kmicic pyrki itsepäisesti\nruhtinaan puheille, mutta hänelle vastattiin, että ruhtinaalla oli\nsalainen neuvottelu herra Suchaniecin kanssa.\n\nKmicic saapui seuraavana aamuna ja pääsi heti hetmanin luo.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — olen saapunut luoksenne\nanomuksen kera.\n\n— Mitä haluat minulta?\n\n— En voi elää täällä enää kauempaa. Päivä päivältä käy tuskani yhä\nsuuremmaksi. Eikä minulla ole mitään tekemistäkään täällä Kiejdanyssa.\nTeidän ylhäisyytenne, antakaa minulle jotakin tehtävää. Lähettäkää\nminut minne haluatte. Olen kuullut, että joukkomme ovat lähdössä\nZoltarenkoon. Minä lähden niitten kanssa sinne.\n\n— Zoltarenko alkaisi kyllä mielellään mitellä voimiaan kanssamme, mutta\nse ei käy päinsä, sillä me olemme Ruotsin suojeluksen alaisia, ja ilman\nruotsalaisia emme mahda sille mitään... Kreivi Magnus etenee tavattoman\nhitaasti, ja minä tiedän kyllä syynkin siihen. Hän ei näet luota\nminuun. Mutta onko sinun sitten niin paha ollaksesi täällä Kiejdanyssa\nmeidän luonamme?\n\n— Teidän ylhäisyytenne on erittäin ystävällinen minua kohtaan, mutta\nsiitä huolimatta on minun täällä niin vaikea ollakseni, etten voi\nsitä sanoin kuvata. Totta puhuen, luulin, että kaikki tulee olemaan\ntoisin... Luulin nimittäin, että saamme tapella, olla tulessa ja\nsavussa ja istua satulassa yöt päivät. Sellaiseen on Jumala minut\nluonut. Mutta täällä täytyy istua riitoja ja juoruja kuuntelemassa,\nikävöidä toimettomuudessa tai taistella omia kansalaisia vastaan, sen\nsijaan että saisi tapella vihollisen kanssa... Minä en kestä tätä enää\nkauempaa, yksinkertaisesti en kestä... Sata kertaa mieluummin kuolen\nkuin kärsin tällaista tuskaa!\n\n— Kyllä minä tiedän mistä tuollainen toivottomuus on peräisin:\nrakkaudesta. Sitä se on eikä mitään muuta! Kun vanhenet, tulet\nnauramaan mokomille tuskille. Näin eilen, että asiasi tuon tytön kanssa\nyhä mutkistuu.\n\n— Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä hänellä minun\nkanssani. Mikä on ollut, se on ollut!\n\n— Hän taisi eilen sairastua?\n\n— Niin.\n\nRuhtinas oli vaiti hetken aikaa.\n\n— Olen sinua jo neuvonut ja neuvon vieläkin, — jatkoi hetmani sitten, —\nettä jos tahdot saada hänet, niin ota joko vapaaehtoisesti tai väkisin.\nMinä annan kyllä määräyksen vihkiä teidät. Tyttö tietysti vikisee ja\nitkee vähäisen, mutta mitäpä siitä. Vihkiäisten jälkeen otat hänet\nluoksesi... ja jos hän vielä seuraavanakin päivänä tulisi itkemään,\nniin siihen se sitten loppuukin!\n\n— Pyydän, teidän ylhäisyydeltänne jotakin sotilaallista tehtävää enkä\nhäitä! — vastasi Kmicic päättävästi.\n\n— Sinä et siis huoli hänestä?\n\n— En. En minä hänestä, eikä hän minusta. Vaikka sydämeni halkeaisi,\nniin en pyydä häneltä mitään. Tahtoisin lähteä jonnekin kauas\nunohtaakseni kaiken, ennenkuin järkeni pimenee. Täällä ei ole mitään\ntekemistä, ja toimettomuus on pahinta. Muistaahan teidän ylhäisyytenne\nitsekin, kuinka teidän oli vaikea olla, ennenkuin niitä hyviä uutisia\noli saapunut... Niin on minunkin tänään, eikä se muutu täällä sen\nparemmaksi. Mitä minun pitäisi tehdä? Tarttuako kaksin käsin päähäni,\njotteivät katkerat ajatukset sitä halkaisisi? Ja mitä saisin minä\ntäällä kokea? Omituiset ovat ajat nyt! Jumala ties, mitä oikeastaan on\ntämä sota, jota en voi tajuta, en käsittää. Tuumit ja tuumit, mutta yhä\nraskaammaksi vain mieli muuttuu. Vannon, että jollette vain, teidän\nylhäisyytenne, anna minulle jotakin tehtävää, niin minä vielä karkaan,\nkokoan oman joukkoni ja alan käydä sotaa omaan laskuuni...\n\n— Ketä vastaan? — kysyi ruhtinas.\n\n— Ketäkö vastaan? Lähden Vilnoon! Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minun\nlähteä liikkeelle lippukuntani kanssa, niin sota on kohta taas täydessä\nvauhdissa!\n\n— Tarvitsen lippukuntasi täällä sisällisiä vihollisia vastaan.\n\n— Mutta se on juuri kaikkein surkeinta, kun täytyy täällä Kiejdanyssa\nkädet ristissä pitää vahtia tai ajaa takaa jotakin Wolodyjowskia, jonka\nkanssa paljon mieluummin taistelisi asetoverina!\n\n— Minulla on tehtävä sinua varten, — virkkoi ruhtinas, — Vilnoon en\nsinua päästä enkä lippukuntaa sinulle anna. Ja jos sinä toimit vasten\ntahtoani ja kokoot oman sotajoukkosi, niin tiedä, että silloin sinä et\nenää ole minun palveluksessani.\n\n— Mutta minä tulen palvelemaan isänmaata!\n\n— Ken palvelee minua, palvelee isänmaatakin, sen olen sinulle jo\nselittänyt. Muista myöskin valasi, jonka olet minulle tehnyt. Ja\nvihdoin, jos sinä poistut palveluksestani, niin sinä samalla poistut\nsuojeluksestani ja joudut oikeusistuimen eteen vastaamaan teoistasi...\nOman itsesi tähden ei sinun pidä sitä tehdä.\n\n— Mitä merkitsee nykyään oikeusistuin!\n\n— Kownon tuolla puolen ei mitään, mutta täällä, jossa rauha vallitsee,\ntäällä se toimii edelleen. On totta, että voit olla saapumatta\noikeusistuimen eteen, mutta tuomiot pitävät paikkansa siitä huolimatta\nja tulevat painamaan sinua aina siihen saakka, kun rauha on tehty.\nLaudalainen aatelisto pitää kyllä huolen siitä, että sinua ei unohdeta.\n\n— Sanoakseni teidän ylhäisyydellenne totuuden olen valmis kärsimään\noikeuden langettaman tuomion mukaisen rangaistuksen. Ennen olin valmis\naloittamaan sodan vaikka koko valtakuntaa vastaan, mutta nyt on\nomatuntoni muuttunut herkemmäksi... Pelkään mennä kauemmaksi kuin mitä\nmieleni tekee ja olen aina rauhaton.\n\n— Mistä se sellainen omatunto on nyt sinuun tullut? Mutta se sikseen!\nSanoin jo sinulle, että jos tahdot lähteä liikkeelle, niin on minulla\narvokas tehtävä sinua varten. Ganchoff tahtoo kaikin mokomin, että\nminä antaisin sen tehtävän hänen suoritettavakseen, ja pyytää sitä\nminulta joka päivä. Onpa vähällä ollut, etten ole sitä hänelle\nantanutkin... Mutta parempi on lähettää sinne synnynnäinen puolalainen\nhuomatusta suvusta. Se on samalla mitä parhain todistus siitä, etteivät\nvielä kaikki ole minua hylänneet ja että minun puolellani on vielä\nvaikutusvaltaisia kansalaisia... Sinä sovit hyvin, koska et hevillä\nmuita kumartele, vaan annat mieluummin muitten kumartaa itseäsi.\n\n— Mutta mistä on kysymys, teidän ylhäisyytenne?\n\n— Sinulla on edessäsi pitkä matka...\n\n— Olen valmis vaikka jo tänään!\n\n— Ja omalla kustannuksellasi, sillä minulla on niukalti rahoja.\nOsa maatiloistani on vihollisen hallussa, osan ovat kapinalliset\nryöstäneet, eivätkä tulot tule lainkaan ajoissa. Sitäpaitsi on minun\nnyt ylläpidettävä koko armeijani. Valtion rahastonhoitajalta, joka\nparaikaa on täällä vankina, en saa ropoakaan, ensiksikin, koska hän ei\ntahdo antaa, toiseksi, koska hänellä itselläänkään ei ole. Mitä valtion\nrahoja ikänä käsiini saan, kaikki kokoan kysymättä, mistä ne ovat ja\npaljonko niitä on. Ruotsalaisilta saat mitä hyvänsä, mutta et rahaa,\nsillä jos he vaikkapa vain kolikon näkevät, niin alkavat heidän kätensä\nvavista innostuksesta.\n\n— Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse tuhlata enempää sanoja sen seikan\ntähden. Jos lähden, niin lähden omalla kustannuksellani.\n\n— Mutta siellä pitää esiintyä muhkeasti eikä säästäen...\n\n— Minä en aio säästää enkä sääliä! Hetmanin kasvot kirkastuivat, sillä\nhänellä oli todellakin puute rahoista, vaikka hän hiljakkoin oli\nryöstänyt Vilnon ja oli luonteeltaan ahnas.\n\n— Kas niin! — huudahti hän. — Ganchoff olisi heti alkanut tiukata\nminulta rahoja, mutta sinä olet toista maata. Kuulehan siis, mistä\non kysymys... Ensiksi tulee sinun lähteä Podlasieen. Matka sinne\non vaarallinen, sillä siellä on kapinallisia, jotka ovat nousseet\nminua vastaan. Mitenkä vältät heidät, se on sinun asiasi. Jakob\nKmicic mahdollisesti säästäisi sinua, mutta pidä varasi, ettet\njoudu Horotkiewiczin ja etenkään Wolodyjowskin ja hänen laudalaisen\nlippukuntansa käsiin.\n\n— Olen jo ollut heidän käsissään ilman että minulle mitään tapahtui.\n\n— Hyvä on. Käyt Zabludowissa tapaamassa Harasimowicziä ja annat hänelle\nkäskyn, että hän kokoaa rahaa niin paljon kuin mahdollista ja mistä\nikänä irti saa ja lähettää ne minulle, mutta ei tänne, vaan Tilsitiin,\nminne olen jo lähettänyt arvoesineeni. Pantatkoon mitä voi ja ottakoon\njuutalaisilta lainaksi niin paljon kuin vain saa. Samalla tehköön\nkonfederaateille niin paljon vahinkoa kuin suinkin. Mutta se ei ole\nenää sinun tehtäväsi, sillä lähetän hänelle omakätisen käskykirjeen.\nAnna kirje hänelle ja jatka heti matkaa Tykociniin ruhtinas Boguslawin\nluo.\n\n[Puolassa sanottiin konfederaateiksi niitä henkilöitä, jotka\n1600-luvulla ja myöhemmin yhtyivät aateliston keskuudessa\nmuodostettuihin liittoihin erilaisten valtiollisten tarkoitusten\nsaavuttamiseksi. Tällaiset liitot, konfederatsionit joilla on ollut\nsuuri merkitys Puolan historiassa, käsittivät tavallisesti jonkin\nmaakunnan, joskus koko valtakunnan. Liitot aiheutuivat siitä, että\nn.s. liberum veto ja maalaisedustajia sitovat ohjesäännöt ehkäisivät\nlaillisten valtiopäivien toimintaa. Kofnederatsionissa sitävastoin\ntehtiin päätökset nopeasti kun asiat ratkaistiin yksinkertaisella\näänten enemmistöllä. Suom. huom.]\n\nHetmani vaikeni ja hengähti, sillä hän oli väsynyt paljosta\npuhumisesta. Kmicic katsoi häneen uteliaana, sillä hänen mielensä paloi\nhalusta saada kuulla jatkoa ja lähteä seikkailurikkaalle matkalle, joka\ntulisi olemaan balsamia hänen sydämensä haavoille.\n\nHetken kuluttua hetmani jatkoi:\n\n— En voi käsittää, miksi ruhtinas Boguslaw yhä viipyy Podlasiessa?\nKautta Jumalani, hän saattaa sekä minut että itsensä turmioon. Kuule\ntarkasti, mitä sinulle nyt sanon, sillä vaikka lähetänkin mukanasi\nkirjeen hänelle, tulee sinun osata suullisesti selittää kaikki, mitä\nhän kysyy ja mitä kirjeeseen ei voi kirjoittaa. Tiedä siis, että\neiliset uutiset, vaikka olivatkin hyviä, eivät kuitenkaan olleet\nniin hyviä kuin kerroin, eivätkä edes niin hyviä kuin itse ensin\nluulin. Ruotsalaiset ovat tosin voiton puolella: he ovat miehittäneet\nSuur-Puolan, Masovian ja Varsovan, Sieradzin vojevodakunta on\nantautunut heidän valtaansa, ja he ovat karkoittaneet Jan Kasimirin\nKrakovaan, jonka he varmasti myöskin piirittävät. Czarniecki tulee sitä\npuolustamaan, tuo vastaleivottu senaattori, mutta totta puhuen oiva\nsoturi. Kuka voi nähdä, mitä tulee tapahtumaan? Ruotsalaiset osaavat\nhyvin valloittaa linnoituksia, eikä Krakovan varustamiseen ole aikaa,\nmutta Czarniecki saattaa kuitenkin pitää puoliaan pari kolme kuukautta.\nToisinaan tapahtuu sellaisia ihmeitä kuin esimerkkisi Zbarazin luona...\nMutta jos Czarniecki tulee pitämään puoliaan, saattaa piru pilata\nasiamme. Sinun pitää perehtyä politiikan salaisuuksiin. Muista, että\nWienissä ei tulla suopeasti seuraamaan Ruotsin vallan laajenemista\nja että sieltä voidaan lähettää apua... Tataarilaiset myös, paina se\ntarkoin mieleesi, ovat taipuvaisia auttamaan Jan Kasimiria. Tänään\nsaattaa hänen asiansa näyttää toivottomalta, mutta huominen päivä voi\ntuoda onnen tullessaan...\n\nRuhtinaan täytyi taas huoahtaa. Andrzej Kmicic tunsi omituisen tunteen\nliikkuvan rinnassaan, eikä hän ollut selvillä, mitä se oikeastaan oli.\nHän, Radziwillin ja ruotsalaisten puoluelainen, tunsi ikäänkuin iloa\najatellessaan, että onni saattaisi kääntää selkänsä ruotsalaisille.\n\n— Suchaniec kertoi minulle, — jatkoi ruhtinas, — miten taistelu Widowan\nja Zarnowin luona tapahtui. Ensimmäisessä ottelussa meidän joukkomme...\ntarkoitin: puolalaiset joukot... tuhosivat ruotsalaisten rintaman\nkokonaan. Ne eivät olleet yleistä kutsuntaa... ja ruotsalaisten\nmieliala oli painunut kovasti.\n\n— Mutta sitten he suoriutuivat kuitenkin voittajina?\n\n— Niin suoriutuivat, sillä Jan Kasimirin lippukunnat alkoivat\nkapinoida, ja aateliset ilmoittivat, että rivissä he kyllä voivat\nseisoa, mutta taistelemaan he eivät ryhdy. Joka tapauksessa kävi\nilmi, että avoimessa taistelussa ruotsalaiset eivät ole sen kummempia\nkuin puolalaiset joukot. He saattavat kyllä voittaa vielä kerran,\ntoisenkin, mutta sitten voi heidän joukkojensa henki muuttua. Jos Jan\nKasimir saa rahoja, niin hän maksaa sotureilleen palkat, ja kapina on\nlopussa. Potockilla ei ole suurtakaan joukkoa, mutta hänen väkensä on\nurhoollista, kurissa pysyvää... Tataarit voivat liittyä häneen, ja\npäällepäätteeksi vaaliruhtinas heittää meidät oman onnemme nojaan.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Sekä minä että Boguslaw luulimme, että hän heti tekisi liiton\nruotsalaisten ja meidän kanssamme, mutta hän on kovin varovainen\nmies ja ajattelee vain omaa parastaan. Nähtävästi hän odottaa miten\ntulee käymään, ja odotellessaan solmii liittoja preussilaisten, Jan\nKasimirille uskollisten kaupunkien kanssa. Sillävälin ovat ruotsalaiset\nsaaneet kokonaisen sarjan liittoja vastaansa, ja jos he sattuvat\nkompastumaan Vähässä-Puolassa, niin nousevat Suur-Puola ja Masovia\nheti, preussilaiset liittyvät heihin, ja saattaa tapahtua...\n\nSamassa ruhtinas säpsähti ikäänkuin omaa ajatustaan pelästyen.\n\n— Mitä saattaa tapahtua? — kysyi Kmicic.\n\n— Ettei yksikään ruotsalainen pääse valtakunnasta! — vastasi ruhtinas\nsynkästi.\n\nKmicic rypisti kulmakarvojaan ja vaikeni.\n\n— Silloin, — virkkoi hetmani matalalla äänellä, — meidän onnemme painuu\nyhtä alas kuin se on ollut korkealla...\n\nAndrzej-herra nousi äkisti tuoliltaan silmät säihkyen, posket punaisina\nja huusi:\n\n— Mitä tämä merkitsee, teidän ylhäisyytenne?... Miksi te äskettäin\nsanoitte, että valtakunta on joutunut perikatoon ja että ainoastaan\nte yhdessä ruotsalaisten kanssa voitte pelastaa sen?... Mihin minun\non uskominen? Siihenkö, mitä äskettäin sanoitte, vai siihen, mitä nyt\nsanotte? Jos asian laita on niinkuin teidän ylhäisyytenne nyt sanoo,\nniin miksi pitää ruotsalaisten puolta sen sijaan että antaa heille\nselkään?... Minua ihan ilahduttaa, kun ajattelen, että niille kerran\nsaisi antaa selkään!\n\nRadziwill katsoi ankarasti nuoreen mieheen.\n\n— Sinä olet röyhkeä! — sanoi hän.\n\nMutta Kmicic oli jo innostunut omista ajatuksistaan.\n\n— Myöhemmin voimme puhua siitä, millainen olen. Mutta vastatkaa nyt,\nteidän ylhäisyytenne, siihen, mitä kysyin.\n\n— Hyvä on, minä vastaan... — sanoi Radziwill painostaen eri sanoja.\n— Jos asiat alkavat kääntyä sille tolalle, josta puhuin, niin siinä\ntapauksessa alamme tapella ruotsalaisia vastaan.\n\nAndrzej Kmicic iski kädellä otsaansa ja huudahti:\n\n— Minä hölmö!\n\n— Siitä en ala kiistellä, — virkkoi ruhtinas, — mutta lisään, että sinä\nsaatat unohtaa itsesi. Muista, että matkasi tarkoituksena tulee olemaan\ntapausten seuraaminen. Katson isänmaan parasta, en mitään muuta. Mitä\näsken sanoin, on vain otaksuma, joka luultavasti ei koskaan tule\ntoteutumaan. Mutta meidän tulee olla varovaisia. Ken tahtoo välttää\nhukkumista, sen täytyy osata uida, ja ken kulkee tiettömässä metsässä,\nsen täytyy usein pysähtyä tarkkaamaan, minne päin on mentävä...\nYmmärrätkö?\n\n— Selvä kuin päivä.\n\n— Peräytyminen on meille mahdollista ja välttämätöntä, jos isänmaan\netu sitä vaatii, mutta me emme voi tehdä niin, jos ruhtinas Boguslaw\nyhä viipyy Podlasiessa. Hän on mahtanut kadottaa järkensä! Jos hän jää\nsinne, niin täytyy hänen ilmoittaa olevansa jommankumman ystävä, joko\nruotsalaisten tai Jan Kasimirin, ja se olisi kaikkein pahinta.\n\n— Hölmö olen, teidän ylhäisyytenne, nyt en minä taaskaan ymmärrä mitään!\n\n— Podlasie on lähellä Masoviaa, ja joko ruotsalaiset sen valtaavat\ntai preussilaiset kaupungit lähettävät joukkoja ruotsalaisia vastaan.\nSilloin täytyy valita.\n\n— Miks'ei ruhtinas Boguslaw voisi valita sitten?\n\n— Siksi, että niin kauan kuin hän ei valitse, niin kauan ruotsalaiset\npitävät meitä hyvänä; sama on vaaliruhtinaan laita. Jos meidän tulee\nmuuttaa menettelytapaamme ja ryhtyä ruotsalaisia vastaan, silloin\nhän tulee toimimaan välittäjänä minun ja Jan Kasimirin välillä ja\nhelpottamaan minun siirtymistäni, mitä minä en muuten voisi tehdäkään,\nkun olen ilmoittanut olevani ruotsalaisten puolella. Koska hänen\nPodlasiessa pitäisi pian tehdä valintansa, olisi parasta, että hän\nkiireimmän kautta lähtisi Preussiin, Tilsitiin, ja odottaisi siellä,\nmitä tulee tapahtumaan. Vaaliruhtinas asustaa kreivikunnassaan, ja\nsilloin tulee Boguslawilla olemaan ylin valta Preussissa, sopiva\ntilaisuus koota joukkoja ja asettua huomattavan armeijan etupäähän...\nSilloin kummatkin menettelevät niin kuin me määräämme voittaakseen\nmeidät puolelleen, ja meidän sukumme arvo ylenee yhä, mikä on pääasia.\n\n— Mutta teidän ylhäisyytenne sanoi äsken, että isänmaan paras on\npääasia?\n\n— Älähän nyt takerru jokaiseen sanaani, sillä sanoinhan heti alussa,\nettä se on yhdentekevä, vaan kuuntele, mitä sinulle sanon. Tiedän\nvarsin hyvin, että vaikka ruhtinas Boguslaw allekirjoitti sopimuksen\nruotsalaisten kanssa täällä Kiejdanyssa, häntä ei kuitenkaan pidetä\nheidän puoluelaisenaan. Levitä matkalla huhua, että minä olen\npakottanut hänet allekirjoittamaan sen. Kyllä se uskotaan todeksi, että\nsukulaiset kuuluvat eri puolueihin. Siten hän voi päästä neuvotteluihin\nkonfederaattien kanssa, pyytää niitten johtajat luokseen, vangita ne\nja viedä Preussiin. Tällainen petos on nyt mitä suurimmaksi hyödyksi\nisänmaalle, muuten ihmiset sen kokonaan tuhoavat.\n\n— Siinäkö kaikki, mitä minun tulee tehdä? — kysyi Kmicic ikäänkuin hän\nolisi vapautunut innostuksestaan.\n\n— Se on vain osa, eikä läheskään tärkein. Ruhtinas Boguslawin luota\najat viemään minun kirjettäni itse Kaarle Kustaalle. Aina tuosta\nkahakasta saakka Klawanyn luona minä en tule toimeen kreivi Magnuksen\nkanssa. Hän katsoo minuun yhä ikäänkuin alta kulmain eikä lakkaa\najattelemasta, että jos ruotsalaisille onni kääntää selkänsä, jos\ntataarit lähtevät toista vihollista vastaan, niin minäkin kääntäisin\naseeni ruotsalaisia vastaan.\n\n— Siitä päättäen, mitä teidän ylhäisyytenne on puhunut, on Magnuksella\ntäysi syy sitä epäillä.\n\n— Olkoon tai ei, mutta minä en siitä pidä, enkä tahdo, että hän katsoo\nkortteihini nähdäkseen, mitä valtteja minulla on kädessäni. Sitäpaitsi\nhän henkilökohtaisesti ei suhtaudu suopeasti minuun. Varmaan hän\nkirjoittaa sieltä kuninkaalle, että olen joko heikko tai epäluotettava.\nSe on korjattava. Sinä jätät minun kirjeeni kuninkaalle, ja jos hän\nkyselee sinulta Klawanyn kahakasta, niin kerro niinkuin asia on. Voit\nmainita niistä miehistä, että minä olin tuominnut heidät kuolemaan,\nmutta että sinä olit saanut minut muuttamaan päätökseni. Mitään pahaa\nsinulle ei tule tapahtumaan suoruutesi tähden. Magnus-kreiviä sinun\nei pidä moittia suoraan, sillä hän on kuninkaan sukulainen. Mutta\njos kuningas noin sivumennen utelee, mitä ihmiset täällä oikein\najattelevat, niin kerro hänelle, että Magnus ei kylliksi kunnioita\nhetmania ja että ruhtinas — nimittäin minä — suree sitä. Jos hän\nvielä sattuisi kysymään, ovatko kaikki vakituiset joukot hylänneet\nminut, niin sano, että se ei ole totta, ja mainitse oma lippukuntasi\nesimerkkinä. Huomauta, että olet eversti, niinkuin oletkin...\nSelitä myöskin, että herra Gosiewskin puoluelaiset ovat yllyttäneet\njoukkoja kapinaan ja että hän ja minä olemme verivihollisia. Sano,\nettä jos Magnus olisi lähettänyt minulle vain jonkinverran tykkejä\nja ratsuväkeä, niin minä olisin jo aikoja sitten kukistanut kaikki\nkonfederaatit... ja että se on yleinen mielipide. Muuten, pidä\nsilmällä, mitä kuninkaan ympärillä tapahtuu ja kerro näkemästäsi ja\nkuulemastasi, ei minulle, vaan ruhtinas Boguslawille Preussissa, jos\nsuinkin saat tilaisuuden tehdä sen. Mahdollisesti saat hänen väkensä\nmukana lähetetyksi hänelle uutisia. Puhutko saksaa?\n\n— Eräs kuurinmaalainen toverini, jonka laudalaiset surmasivat, opetti\nsitä minulle aikanaan. Häneltä opin sitä auttavasti.\n\n— Se on hyvä.\n\n— Entä missä, teidän ylhäisyytenne, minä voin saada tavata Ruotsin\nkuninkaan?\n\n— Missä hänet vain löydät. Nyt sodan aikana hän on milloin siellä,\nmilloin täällä. Jos tapaat hänet Krakovan luona, niin sitä parempi,\nsillä saat viedä kirjeitä vielä muillekin, jotka sielläpäin asuvat.\n\n— Ajanko siis vielä muittenkin luo?\n\n— Kyllä. Sinun täytyy etsiä kruununmarsalkka Lubomirski, joka minun\nvälttämättä on saatava kannattamaan asiaani. Hän on mahtava mies, jolla\non Vähässä-Puolassa suuri vaikutusvalta. Jos hän asettuu ruotsalaisten\npuolelle, niin silloin ei Jan Kasimirilla ole koko Puolassa enää\nmitään tekemistä. Älä salaa Ruotsin kuninkaalta, että olen lähettänyt\nsinut voittamaan kruununmarsalkan ruotsalaisten puolelle... Mutta älä\nsitä kehuskele, vaan sano se ikäänkuin sivumennen. Jumala suokoon,\nettä herra Lubomirski asettuisi meidän puolellemme. Hän tulee olemaan\nkahden vaiheella, sen tiedän, mutta toivon, että minun kirjeeni\ntekee vaikutuksensa. Hänellä on omat syynsä olla minun kanssani\nhyvissä kirjoissa. Kerron sinulle kaikki, jotta tietäisit, miten\nsiellä menettelet. Marsalkka on jo pitkän aikaa tunnustellut, tulenko\nantamaan ainoan tyttäreni vaimoksi hänen pojalleen Herakleelle. Ota\nsiis selko, kuka hänen hovimiehistään on hänen parhaassa suosiossaan,\nja anna sitten tuon hovimiehen ymmärtää, että jos Lubomirski yhtyy\nminuun, niin palkitsen häntä antamalla tyttäreni hänen pojalleen.\nMinun tyttäreni samoinkuin hänen poikansa ovat vielä lapsia, mutta\njoka tapauksessa voitaisiin heidän välillään tehdä jo sopimus, joka\ntulisi olemaan herra marsalkalle paljon edullisempi kuin minulle, sillä\ntoista sellaista perijätärtä et löydä koko valtakunnasta, ja jos vielä\nyhdistät yhdeksi kaikki meidän alueemme, niin et löydä sellaista edes\nkoko maailmasta... Maukas palanen! Ja silloin voisi herra marsalkka\nsaada pojalleen tyttäreni mukana myötäjäisiksi suuriruhtinaan kruunun..\nKoetahan saada hänessä heräämään tällaisia toiveita, niin kyllä se mies\non kohta omamme, sillä hän ajattelee paljon enemmän omaa taloaan kuin\nvaltakuntaa...\n\n— Mitä minun tulee hänelle sanoa sitten?\n\n— Sitä, mitä minä en voi kirjoittaa... Mutta siitä on annettava\nhienosti ymmärtää. Jumala varjelkoon sinua puhumasta, että olet minulta\nhenkilökohtaisesti kuullut halustani nousta valtaistuimelle. Se on\nvielä liian varhaista... Muista siis antaa marsalkan suosikin ymmärtää,\nettä jos Lubomirski yhtyy ruotsalaisiin, niin hän voi pyytää tytärtäni\npalkinnoksi, ja että jos Radziwill nousisikin valtaistuimelle, niin\njoutuisihan kruunu pian perinnöksi Herakleelle. Jollei hän käy kaksin\nkäsin kiinni sellaiseen, niin ei hänellä ole mitään korkeampia\npyrkimyksiä. Ken ei pyri korkealle, se ei uskalla katsoa aurinkoon.\nMinut on Jumala luonut suuria asioita suorittamaan, ja sentähden\nminä uskallankin ojentaa käteni kaikkea sitä kohti, mikä on ihmisen\nvallassa, ja nousta aina Jumalan itsensä inhimilliselle mahtavuudelle\nasettamaan rajaan saakka!\n\nJa ruhtinas ojensi todellakin kätensä ikäänkuin tavoitellakseen\nnäkymätöntä kruunua. Hänen silmänsä loistivat. Mutta hänen\ninnostuksensa oli liian voimakas: hengitys salpautui hänen linnassaan.\nHetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi katkonaisin lausein:\n\n— Niin... kun ajatus lentää... ikäänkuin aurinkoa kohti... sanoo\nsairaus mementonsa [memento (mori) ‒ muista (kuolemaasi)]...\nTapahtukoon mitä hyvänsä... mutta soisin kuitenkin kernaammin, että\nkuolema tapaisi minut valtaistuimella eikä kuninkaan eteisessä...\n\n— Ehkä saan kutsua lääkärin? — kysyi Kmicic. Radziwill viittasi\nkieltävästi kädellään.\n\n— Ei tarvitse... ei tarvitse... minun on jo parempi... Siinä kaikki,\nmitä tahdoin sinulle sanoa... Pidä silmäsi ja korvasi auki!... Kas\nniin... Nyt on kohtaus jo ohitse... Ymmärrätkö kaiken selvästi?\n\n— Kyllä. Jos epäonnistun, on se oma syyni.\n\n— Kirjeet ovat jo melkein kaikki kirjoitetut. Milloin aiot lähteä?\n\n— Tänään. Niin pian kuin suinkin!...\n\n— Eikö sinulla ole minkäänlaista pyyntöä minulle?\n\n— Teidän ylhäisyytenne!... — alkoi Kmicic, mutta keskeytti samassa.\nSanat takertuivat hänen suuhunsa, hänen kasvoillaan oli epäröivä ilme.\n\n— Puhu suusi puhtaaksi! — virkkoi hetmani.\n\n— Pyydän... — jatkoi Kmicic, — ettei miekankantaja Billewiczille eikä\nhänelle... mitään paha tehtäisi...\n\n— Ole huoletta! Mutta minä huomaan, että sinä vieläkin rakastat tuota\ntyttöä?...\n\n— En suinkaan! — vastasi Kmicic. — Mutta... mistäpä minä sitä\nitsekään tietäisin. Milloin rakastan, milloin vihaan... Piru ties!\nKaikki on lopussa, niinkuin sanoin, mutta tuska vain ei. En huoli\nhänestä, mutta en myöskään tahdo, että joku muu hänet ottaisi...\nTeidän ylhäisyytenne, älkää antako häntä muille... En käsitä itsekään\nmitä puhun... Mutta matkalle minä lähden ja mitä pikimmin!... Älkää\nkiinnittäkö huomiota sanoihini, teidän ylhäisyytenne. Kyllä Jumala suo\nminulle järkeni takaisin, jahka olen kaupungin porttien ulkopuolella...\n\n— Minä ymmärrän sinua vallan hyvin. Ole huoletta, minä en päästä ketään\nheidän luokseen enkä myöskään heitä mihinkään. Piakkoin tulee täällä\nolemaan ulkomaalaisia sotureita tulvillaan ja sentähden jonkinverran\nepävarmaa... Mutta minä lähetän tytön ruhtinattaren luo Taurogiin,\nTilsitin läheisyyteen... Ole rauhassa, hyvä Andrzej!... Mutta lähdekin\nnyt varustamaan itseäsi matkalle ja tule sitten syömään kanssani\npäivällistä...\n\nKmicic kumarsi ja poistui. Radziwill hengitti vapaammin. Hän iloitsi\nKmicicin lähdöstä. Ruhtinaalla oli vallassaan hänen lippukuntansa ja\nnimensä; miehestä hän vähemmän välitti.\n\nKmicic saattoi lähettiläänä tehdä hänelle suuria palveluksia, vaikka\nhänen läsnäolonsa olikin ollut ruhtinaalle rasitukseksi. Hetmanista\ntuntui varmemmalta pitää hänet etäällä kuin läheisyydessään. Kmicicin\nhurja mieli ja tulisuus saattoi milloin hyvänsä aiheuttaa Kiejdanyssa\nyhteentörmäyksen heidän välillään ja molemmille hyvin vaarallisen\nkäänteen asiain kulussa, mutta hänen lähtönsä esti kaiken sen.\n\n— Lähde kauas, sinä hurja paholainen, ja palvele minua koreasti!\n— mutisi ruhtinas silmäillen oveen, joka juuri oli sulkeutunut\norszalaisen lipunkantajan jälkeen.\n\nSitten ruhtinas kutsui palvelijan luokseen ja antoi tälle käskyn, että\nGanchoffin oli tultava hänen luokseen.\n\n— Sinä otat huostaasi Kmicicin lippukunnan ja koko ratsuväen\nylipäällikkyyden. Kmicic lähtee matkalle.\n\nIloinen ilme vilahti Ganchoffin kasvoilla.\n\nUskottu tehtävä oli mennyt häneltä sivu suun, mutta sen sijaan hän oli\nsaanut odottamattoman ylennyksen.\n\n— Uskollisesti palvelemalla tahdon palkita teidän ylhäisyytenne armon,\n— vastasi Ganchoff ja jäi ääneti odottamaan.\n\n— Mitä vielä tahdot sanoa? — kysyi ruhtinas.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, varhain tänä aamuna saapui muuan aatelismies\nWilkomierzista tuoden tiedon, että herra Sapieha marssii joukkoineen\nteidän ylhäisyyttänne vastaan.\n\nRadziwill säpsähti, mutta hillitsi samassa silmänräpäyksessä\nmielentilansa.\n\n— Voit poistua! — sanoi hän Ganchoffille. Ruhtinas Radziwill vaipui\nsenjälkeen syviin mietteisiin.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nKmicic valmistautui toimeliaasti matkalle ja valikoi miehet, joiden\ntuli seurata hänen mukanaan, sillä hän oli päättänyt ottaa muutamia\nseuralaisia matkalleen, osaksi turvallisuuden vuoksi, osaksi\nlähettilään arvoa kohottamaan. Miehet hän löysi helposti, kuusi\nkokenutta orszalaista sotakarhua, jotka olivat pitkän aikaa palvelleet\nhänen lippukunnassaan jo silloin, kun hän taisteli Chowafiskia vastaan.\nHe olivat aatelisia ja viimeiset elossaolevat soturit siitä kerran niin\npeloittavasta joukosta, jonka laudalaiset Butrymien johdolla surmasivat\nmelkein viimeiseen mieheen saakka. Näitten etunenässä oli ratsuvääpeli\nSoroka, Kmicicin vanha palvelija, vanha, karaistunut soturi, jonka\nomallatunnolla oli monta rikosta.\n\nPäivällisen jälkeen ruhtinas antoi Andrzej Kmicicille kirjeet ja\nruotsalaisille komendanteille osoitetut läpikulkupaperit. Näitten\nkanssa hän saattoi joutua tekemisiin suurimmissa kaupungeissa. Kun\nruhtinas oli siunannut Kmicicin matkalle, niin hän saatteli häntä\nisällisen hellänä kehoittaen varovaisuuteen ja tarkkaavaisuuteen.\n\nIllan tullen taivas kirkastui, kalpea syysaurinko heloitti yli\nKiejdanyn ja katosi punertavien pilvien taa, jotka pitkinä suikaleina\nlevisivät pitkin läntistä taivaanrantaa.\n\nMitään esteitä matkalle lähtöön ei enää ollut. Kmicic oli juuri\ntyhjentämässä lähtömaljaa Ganchoffin, Charlampin ja muutamien muitten\nupseerien seurassa, kun Soroka hämärän tullen astui sisään ja kysyi:\n\n— Joko lähdetään, herra komendantti?\n\n— Tunnin kuluttua, — vastasi Kmicic.\n\n— Hevoset ja miehet ovat valmiina linnan pihalla...\n\nVääpeli läksi, mutta upseerit tyhjentelivät vielä maljoja, vaikka\nKmicic joi vähemmän kuin miltä näytti. Viini ei hänestä maistunut nyt\nhyvältä, ei noussut päähän eikä tehnyt iloiseksi. Toiset sitävastoin\nolivat jo aika rattoisalla tuulella.\n\n— Arvoisa eversti! — puuttui Ganchoff puheeseen, — suositelkaa minua\nruhtinas Boguslawille... Suurenmoinen ritari... jonka vertaista ei\nlöydy koko valtakunnassa. Kun saapuu hänen hoviinsa, niin on kuin\nsaapuisi itse Ranskaan. Toista kieltä ja toisia tapoja siellä oppii\nparemmin kuin itse kuninkaan kartanossa.\n\n— Muistan ruhtinas Boguslawin Beresteczkon taistelusta, — virkkoi\nCharlamp. — Hän komensi rakuunarykmenttiä, joka suoritti sekä\nratsu- että jalkaväen palvelusta ranskalaiseen tapaan. Upseerit\nolivat suurimmaksi osaksi ranskalaisia, lukuunottamatta muutamia\nhollantilaisia, ja miehistössäkin oli paljon ranskalaisia. Ja sellaisia\nkeikareita kuin he olivat kaikki tyynni! He tuoksuivat niin kovasti,\nettä olisi apteekissa luullut olevansa. Taistelussa he kaatoivat miehiä\nkovasti, mutta niin kohteliaita he olivat, että keskellä veristä\ntaistelun tuoksinaa he, kun olivat iskeneet aseensa viholliseen,\nsanoivat: Pardonnez moi! [Suokaa anteeksi!] Ja ruhtinas Boguslaw\nratsasti heidän riviensä lomitse nenäliina kierrettynä miekankahvan\nympäri ja hymyili aina pahimmissakin paikoissa ja vaarallisimmillakin\nhetkillä, sillä sellainen on tapa Ranskassa. Hänen kasvonsa olivat\nmaalatut ja kulmakarvansa mustatut, minkä johdosta vanhat, äreät\nsotakarhut haukkuivat häntä parittelijattareksi. Heti taistelun\ntauottua toivat palvelijat hänelle uuden, siistin, röyhelöisen\nkauluksen ja kiersivät hänen tukkansa tupeille, niin että se sitten\nvalui alas somina kiehkuroina. Mutta urhoollinen herra se on, ja\nensimmäisenä ja pahimpaan tuleen hän aina ryntäsi.\n\n— Niin, niin! — sanoi Ganchoff. — Merkillisiä asioita saatte nähdä ja\nitse Ruotsin kuningasta, tuota maailman suurinta soturia, nimittäin\nmeidän ruhtinaamme jälkeen, saatte katsoa ihan silmästä silmään.\n\n— Ja herra Czarnieckin saatte tavata, — lisäsi Charlamp. — Hänestä\npuhutaan yhä enemmän.\n\n— Herra Czarniecki on Jan Kasimirin puolella ja siis meidän\nvihollisemme! — selitti Ganchoff ankarasti.\n\n— Merkillinen on tämä maailman meno, — puhui Charlamp kuin\najatuksissaan. — Jos joku pari kolme vuotta sitten olisi sanonut, että\nruotsalaiset tulevat tänne, niin kaikki olisivat olleet sitä mieltä,\nettä me tulemme lyömään heidät, mutta nyt, hyvät herrat...\n\n— Nyt me otamme heidät vastaan avosylin! — keskeytti Ganchoff.\n\n— Niin, niin... sellaista se nyt on! — mutisi Kmicic.\n\n— Lukuunottamatta herroja Sapiehaa, Gosiewskia, Czarnieckia ja\nkruununhetmaneja, — sanoi Charlamp.\n\n— Paras on olla siitä puhumatta, — arveli Ganchoff. — Kas niin, herra\neversti, palatkaa terveenä!... Täällä teitä odottavat palkinnot...\n\n— Ja neiti Billewicz, — lisäsi Charlamp.\n\n— Neiti Billewiczin kanssa teillä ei ole mitään tekemistä, — sanoi\nKmicic päättävästi.\n\n— Ei olekaan... sillä olisin hänelle jo liian vanha. Viimeksi...\nodottakaahan... milloinkas se taas olikaan... niin, meidän nykyisen\nkuninkaamme, Jan Kasimirin, vaalien aikana...\n\n— Nykyisen?... Heittäkää jo pois tuo vanha tapanne! — keskeytti\nGanchoff. — Nyt hallitsee armollinen kuninkaamme Kaarle Kustaa.\n\n— Se on totta... Consuetudo altera natura [Tottumus on toinen\nluonto]... Niin, kun viimeksi olin rakastunut Jan Kasimirin, meidän\nentisen kuninkaamme, Liettuan entisen suuriruhtinaan vaalien aikana,\nolin julmasti pihkassa erääseen ruhtinatar Jeremin hovinaiseen. Se\noli suloinen, pikku peto... Mutta kun minä olisin katsonut syvemmälle\nhänen silmiinsä, niin asettui herra Wolodyjowski miekkoineen väliin.\nMe olisimme otelleet, jollei Bohun olisi vuorostaan asettunut meidän\nväliimme, jolloin Wolodyjowski nitisti hänet kuin jäniksen. Jollei\nBohunia olisi ollut, niin en minä istuisi nyt tässä. Mutta siihen\naikaan minä olin aina valmis tappelemaan vaikka itse pirun kanssa.\nWolodyjowski muuten sekaantui asiaan vain per amicitiam [ystävyyden\ntähden], sillä tyttö oli kihloissa toisen vielä suuremman soturin\nkanssa... Niin tuskalliselta tuntui elämäni, ettei maistunut\nminulle edes ruoka eikä juoma, kunnes ruhtinas lähetti minut\nVarsovasta Smolenskiin, ja ikävä haihtui. Sellaiseen suruun ei ole\nsen parempaa lääkettä kuin matkustaminen. Jo penikulman ajettuani\ntunsin mieleni kevyemmäksi, ja ennenkuin saavuin Vilnoon, oli tyttö\nhäipynyt mielestäni, ja aina tähän päivään saakka olen minä pysynyt\npoikamiehenä. Niin, totta totisesti, ei löydy haavoitetulle sydämelle\nsen parempaa lääkettä kuin matkat ovat!\n\n— Vai niin, vai olette sitä mieltä? — kysyi Kmicic.\n\n— Varmasti! Vieköön sarvipää kaikki kauniit tytöt koko Liettuasta ja\nKruununmaasta! Minä en heitä enää tarvitse.\n\n— Ja te läksitte matkalle hyvästiä sanomatta?\n\n— Niin läksin. Minä viskasin vain punaisen nauhan olkapääni yli, minkä\nneuvon minulle antoi muuan vanha, sellaisiin asioihin hyvin perehtynyt\neukko...\n\n— Maljanne! — huudahti Ganchoff kääntyen Kmicicin puoleen.\n\n— Kiitoksia! — vastasi Andrzej-herra. — Sydämelliset kiitokset!\n\n— Pohjaan! Pohjaan! Teidän on aika nousta ratsun selkään, ja meidän\npitää lähteä toimeen. Jumala teitä suojelkoon ja opastakoon!\n\n— Voikaa hyvin!\n\n— Punainen nauha on viskattava olkapään yli, — palasi Charlamp\nuudelleen äskeiseen asiaan, — tai ensimmäisessä yöleiripaikassa on itse\nkaadettava ämpärillinen vettä tuleen. Muistakaa se... jos tahdotte\nunohtaa.\n\n— Jumalan haltuun!\n\n— Pitkään aikaan emme tule tapaamaan toisiamme.\n\n— Ehkä silloin sotatanterella, — arveli Ganchoff.\n\n— Suokoon Jumala, että saisimme silloin taistella toistemme puolesta\neikä toisiamme vastaan.\n\n— Niin juuri! — vastasi Kmicic. Upseerit poistuivat.\n\nTornikello löi seitsemän. Linnan pihalla hevoset kopistelivat\nkavioillaan pihan kivitystä, ja ikkunasta saattoi nähdä sotilaitten\nodottavan. Omituinen levottomuus valtasi Andrzejn. »Minä lähden!\nMinä lähden!» mutisi hän itsekseen. Mielikuvituksissaan hän näki\ntuntemattomia seutuja ja outoja kasvoja. Samalla valtasi hänet tämän\nmatkan tähden sellainen ihmetyksen tunne, ikäänkuin hän milloinkaan ei\nolisi ajatellut sitä.\n\n»Hevosen selkään ja matkalle, tapahtui mitä tapahtui», ajatteli hän.\n\nMutta nyt, kun hevoset jo hirnahtelivat ikkunan takana ja lähdön hetki\noli käsillä, hän tunsi lähtevänsä outoa tulevaisuutta kohti, ja kaikki,\nmihin hän oli eläytynyt, mihin hän oli tottunut ja mihin hän oli\nsydämellään kiintynyt, jäi häneltä tähän maahan, tähän seutuun, tähän\nkaupunkiin. Entinen Kmicic oli jäävä tänne, ja tuonne kauas oli lähtevä\ntoinen mies, joka oli yhtä outo kaikille kuin kaikki muut olivat outoja\nhänelle. Siellä hän oli aloittava uuden elämän, ja Jumala yksin tiesi,\noliko hänelle, siihen riittävästi voimia ja halua.\n\nAndrzej-herra oli henkisesti nyt peräti uuvuksissa, ja sentähden\nhän tunsi itsensä uusiin seutuihin ja outoihin ihmisiin nähden niin\navuttomaksi... Hän ajatteli, että täällä hänen oli ikävä, mutta että\nsielläkin tuli olemaan ikävä ja raskas olla.\n\nAika joutui! Lakki oli pantava päähän ja sitten noustava hevosen\nselkään!\n\nMutta saattoiko hän lähteä sanomatta hyvästi?\n\nOliko mahdollista olla niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana,\nettä ei saattanut sanaa hyvästiksi sanoa? Sellaiseksi oli asia\nkehittynyt! Mutta mitä hän sanoisi hänelle?... Mennäkö hänen luokseen\nja sanoa: »Kaikki on lopussa... menkää omaa tietänne, minä menen myös\nomaani!» Mitä hyötyä oli sanoa se, kun muutenkin oli niin? Eihän Oleńka\nollut enää hänen kihlattunsa eikä myöskään tuleva vaimonsa. Kaikki oli\nsärkynyt, ja mikä särkynyt oli, sitä ei saattanut enää eheäksi tehdä.\nMiksi tuhlata turhaan sanoja, aikaa ja aiheuttaa uusia tuskia!\n\n»En mene!» — ajatteli Kmicic.\n\nMutta toiselta puolelta heidät yhdisti vainajan tahto. Hän oli\nvelvollinen rauhallisesti ja ilman suuttumusta sanomaan Oleńkalle\nhyvästi ja selittämään hänelle: »Koska ette tahdo minusta edes\ntietääkään, niin annan teille sananne takaisin. Olkaamme molemmat kuin\ntestamenttia ei olisi ikänä ollutkaan... ja etsiköön kumpikin meistä\nonneamme omalla tahollaan.»\n\nMutta silloin Oleńka mahdollisesti vastaisi: »Olenhan jo aikoja sitten\nantanut teidän sen ymmärtää! Miksi toistaa yhtä ja samaa?»\n\n»En mene!» — mutisi Kmicic.\n\nJa hän painoi lakin syvälle päähänsä ja meni ulos käytävään. Hän aikoi\nlähteä suoraa päätä linnan pihalle ja nousta hevosen selkään.\n\nMutta yht'äkkiä tuntui käytävässä siltä, kuin joku olisi tarttunut\nhänen tukkaansa...\n\nVoittamaton halu nähdä hänet, puhua hänen kanssaan valtasi soturin\nsellaisella voimalla, että tämä herkesi harkitsemasta, mennäkö vai eikö\nmennä, ja syöksyi silmät ummessa eteenpäin.\n\nOven ulkopuolella ei ollut enää vahtisotamiestä, mutta sen sijaan hän\ntapasi siinä miekankantaja Billewiczin palvelijapojan.\n\n— Onko miekankantaja sisällä? — kysyi hän.\n\n— Herra miekankantaja on upseerien luona.\n\n— Entä neiti?\n\n— Neiti on sisällä.\n\n— Mene ja sano neidille, että herra Kmicic on lähdössä pitkälle\nmatkalle ja tahtoo tavata häntä.\n\nPalvelija meni, mutta ennenkuin hän palasi, nosti Kmicic ovensalvan ja\nastui sisälle.\n\n— Tulen sanomaan teille hyvästi, — sanoi hän, — sillä en tiedä, saanko\ntässä elämässä enää nähdä teitä...\n\nKun palvelija oli poistunut, jatkoi Kmicic:\n\n— Armollinen neiti, minä aioin lähteä sanomatta teille hyvästi, mutta\nen voinut. Jumala yksin tietää milloin palajan ja palajanko ensinkään,\nsillä vaaroja on joka puolella. Parasta on, että eroamme ilman vihaa\nsydämessämme, jottei Jumalan rangaistus kumpaakaan meistä kohtaisi.\nOh, paljon, paljon olisi sanomista, mutta kieli ei voi kaikkea kertoa.\nMeillä ei ollut onnea, eikä se ollut Jumalan tahto... Älkää tuomitko\nminua, niin en minäkään teitä tuomitse. Tuosta testamentista ei\nmeidän pidä enää välittää, sillä niin on kuin sanoin: ihmisen tahto\nei merkitse mitään Jumalan tahdon rinnalla. Jumala suokoon teille\nvain onnea ja rauhaa! Pääasia on, että suomme toisillemme anteeksi.\nEn tiedä, mikä minua odottaa siellä kaukana, jonne olen lähdössä...\nMutta täällä en voi enää kauempaa viipyä, sillä tukehtuisin... Täällä\nei minulla ole mitään tekemistä, surra vain saisin ja murehtia päivät\npääksytysten tulematta mihinkään tulokseen... Tämä matka on minulle\nyhtä välttämätön kuin vesi kalalle, ilma linnulle... Muussa tapauksessa\nmenettäisin järkeni.\n\n— Suokoon Jumala teillekin onnea! — vastasi Aleksandra-neiti.\n\nJa Oleńka seisoi hänen edessään ikäänkuin hän olisi hämmästynyt\nKmicicin lähdöstä ja sanoista. Hämmennys ja ihmetys kuvastuivat hänen\nkasvoillaan, ja saattoi huomata, ettei hän käsittänyt kaikkea tätä.\nSuurilla silmillään hän yhä katseli nuorta soturia.\n\n— En vihaa teitä... — virkkoi hän hetken kuluttua.\n\n— Jumala suokoon, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut! — jatkoi Kmicic.\n— On kuin paha henki olisi tunkeutunut väliimme ja erottanut meidät\nkuin meri, jonka yli on mahdoton päästä... Ihminen ei ole tehnyt mitä\non tahtonut, ei ole mennyt sinne, minne on alkuaan aikonut... on\nkuin jokin olisi yhä vain ahdistanut, painostanut, ja niin erosivat\ntiemme. Mutta koska emme enää saa tavata toisiamme, niin parasta\non, että edes kaukaa huudamme toisillemme: »Jumalan haltuun!» Mutta\nmuistakaa visusti, että viha ja kauna ovat yhtä ja suru toista. Viha\non minusta kaukana, mutta suru on yhä sydämessäni... Miksi? — Sitä en\nitsekään tiedä. Minä pohdin ja pohdin, mutta en pääse selvyyteen, mutta\nminusta tuntuu kuitenkin, että parempi on sekä teille että minulle,\nkun olemme saaneet puhua. Te pidätte minua petturina, ja se juuri on\nminulle kaikkein raskainta, sillä niin totisesti kuin toivonkin sieluni\nautuutta, niin en ole ikänä petturi ollut enkä liioin tule olemaan!\n\n— Minä en pidä teitä enää petturina!... — virkkoi Oleńka.\n\n— Oh, kuinka olette edes hetkeäkään voinut minua sellaisena pitää!...\nTiedättehän, että olen ennen tehnyt itseni syypääksi yhteen jos\ntoiseenkin, olen ampunut ihmisiä, sytyttänyt taloja palamaan, mutta\nse on aivan toista kuin petos ja pettäminen oman etunsa tähden...\nJumala varjelkoon minua aina sellaisesta! Te olette nainen ettekä\nvoi käsittää, mikä on pelastava isänmaan, ja sentähden teidän ei\nmyöskään pidä tuomita... Mutta miksi te tuomitsitte? Tietäkää, että\nruhtinas Radziwill ja ruotsalaiset tulevat pelastamaan maan, ja ken\ntoisin ajattelee ja toisin toimii, se on syöksevä isänmaan perikatoon.\nMutta nyt ei ole aikaa harkita sellaisia asioita, vaan nyt pitää\nlähteä matkalle. Muistakaa, että en ole petturi ja etten ole ikänä\nitseäni myynyt! Tietäkää, että olette syyttömästi minua halveksinut ja\nsyyttömästi tuominnut minut kuoleman omaksi... Sen sanon teille nyt,\nja sen minä vahvistan valallani, mutta lisään samalla: Suon teille\nanteeksi kaikesta sydämestäni, mutta suokaa tekin minulle!\n\nAleksandra-neiti käsitti nyt selvästi kaiken.\n\n— Olette aivan oikeassa siinä, että olen tuominnut teidät syyttömästi,\nse on totta ja sen minä tunnustan suoraan — ja pyydän samalla\nanteeksi...\n\nOleńkan ääni alkoi väristä, ja hänen siniset silmänsä täyttyivät\nkyynelistä.\n\n— Minä suon sinulle anteeksi! — huudahti Kmicic. — Minä suon sinulle\nanteeksi! Minä soisin oman kuolemanikin sinulle anteeksi!...\n\n— Jumala askelianne ohjatkoon ja johtakoon teidät sille oikealle\ntielle, jolta olette eksynyt!\n\n— Älä puhu mitään siitä! Älä puhu mitään siitä! — huusi Kmicic\nkuumeisesti, — niin ei sopu väliltämme riku. Olen eksynyt tai en, mutta\nälä puhu siitä! Seuratkoon kukin omantuntonsa ääntä, ja tuomitkoon\nsitten Jumala... Hyvä oli, että tulin tänne ja että en lähtenyt\nsanomatta hyvästi. Ojenna minulle kätesi hyvästiksi!... Huomenna en\nenää saa nähdä sinua, en ylihuomenna, en kokonaiseen kuukauteen,\nmahdollisesti en koskaan... Ah, Oleńka!... Oleńka! Emmekö ikänä enää\nsaa nähdä toisiamme?...\n\nKyynelet alkoivat vieriä tytön silmistä poskille.\n\n— Andrzej hyvä!... Hylätkää petturit... ehkä kaikki silloin...\n\n— Hiljaa, hiljaa! — hoki Kmicic katkonaisella, äänellä. — Se on\nmahdotonta!... En voi... Paras on, kun et puhu siitä... Mieluummin\nminä nyt kuolisin... vähemmän olisi tuskia... Miksi piti kaiken\ntämän kohdata juuri meitä?!... Voi parhaiten!... viimeisen kerran...\nKohdatkoon kuolema minut siellä kaukana... Miksi itket?... Älä itke,\ntulen mielettömäksi!...\n\nJa Kmicic kiersi käsivartensa Oleńkan ympäri. Vaikka tämä vastusteli,\nniin soturi alkoi suudella tytön silmiä ja huulia. Sitten Kmicic\nheittäytyi tytön jalkojen juureen, josta syöksyi vihdoin ylös kuin\nmieletön, puristeli käsillään päätään ja juoksi ulos huoneesta huutaen:\n\n— Tässä ei auta paholainen eikä mikään punainen nauhakaan!...\n\nOleńka näki ikkunasta, kuinka hän suin päin karkasi ratsunsa selkään\nja ajoi pois kuuden seuralaisensa saattamana. Skottilaiset, jotka\nseisoivat portin kahden puolen, tekivät kunniaa. Sitten suljettiin\nlinnan portit ratsumiesten jälkeen, joita ei enää näkynyt pimeällä\ntiellä.\n\nYö oli tullut.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKowno ja koko seutu Wilian vasemmalla rannalla samoinkuin kaikki tiet\nolivat vihollisen hallussa, niin että Andrzej Kmicic ei voinut ajaa\npitkin valtamaantietä, vaan hänen oli pakko kulkea metsien halki\nNiemen-virran rannalle ja sieltä Wiikin kohdalla virran yli. Näin hän\nsaapui Trotskin vojevodakuntaan.\n\nTämän matkan hän suoritti suuremmitta seikkailuitta, sillä nämä seudut\nolivat vielä pääasiallisesti Radziwillin hallussa.\n\nKaupungit ja useat kylätkin olivat hetmanin joukkojen tai pienten\nruotsalaisten ratsuosastojen miehittämät, jotka hetmani oli tahallaan\nlähettänyt näin kauas Zoltarenkon johtamia ja Wilian toisella puolella\nseisovia kasakkajoukkoja vastaan.\n\nZoltarenko olisi mielellään ruotsalaisten kanssa vähäisen »rymynnyt»\n— kuten hetmani tapasi sanoa — mutta venäläiset, jotka olivat hänen\nliittolaisiaan, eivät halunneet ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa,\neivät ainakaan vielä. Hän oli sentähden saanut ankaran määräyksen\nolla menemättä Wilian yli ja, jos Radziwill itse tai ruotsalaiset\nhyökkäisivät hänen kimppuunsa, vetäytyä takaisin.\n\nTästä syystä seutu Wilian oikealla puolella näytti rauhalliselta, mutta\nkun Radziwillin ja ruotsalaisten sekä kasakkajoukkojen etuvartiot\nseisoivat vastakkain kahden puolen jokea, saattoi laukaus musketista\nminä hetkenä hyvänsä ilmoittaa, että julma taistelu oli alkanut.\n\nSodan pelosta olivat kaikki piiloutuneet jonnekin. Kaikkialla Andrzej\nnäki autioita kaupunkeja ja kyliä ja kartanoita, joitten ikkunaluukut\noli naulattu kiinni.\n\nPellot olivat myöskin autioita, vilja korjaamatta. Talonpojat olivat\npiiloutuneet metsiin, jonne olivat vieneet kaiken omaisuutensa\nmukanaan, aateliset olivat paenneet läheiseen Preussiin, joka oli\ntoistaiseksi säilynyt sodalta aivan koskemattomana. Mutta maanteillä ja\nmetsäpoluilla vallitsi tavaton liike.\n\nAndrzej Kmicic tapasi tuon tuostakin suuria talonpoikaisjoukkoja\nvaimoineen ja lapsineen, jotka ajoivat edellään karjojaan. Se osa\nTrotskin vojevodakuntaa, joka rajoittui Preussiin, oli hedelmällistä\nja varakasta, ja sentähden sen asukkailla olikin paljon omaisuutta,\nmikä oli saatava piilotetuksi, ja säilytetyksi. Lähestyvä talvi ei\npeloittanut pakolaisia. He asuivat kernaammin metsissä risumajoissa\nparempia aikoja odotellen kuin jäivät koteihinsa, joissa vihollinen\nolisi heitä uhannut joka hetki.\n\nUsein Kmicic ajoi pakenevien laumojen luo tai metsissä leimuavain\nnuotioitten ääreen. Kaikkialla, missä hän vain sai tavata väkeä\nWilian vasemmalta rannalta, hän sai kuulla pöyristyttäviä kertomuksia\nZoltarenkon julmuuksista. Ihmisiä teurastettiin iästä ja sukupuolesta\nhuolimatta, kyliä poltettiin, kaadettiinpa puitakin puutarhoista, niin\nettä itse maa ja vesi vain jäivät jäljelle. Niin julmaa jälkeä eivät\nolleet milloinkaan edes tataarilaumatkaan tehneet.\n\nEikä siinä kyllin, että asukkaita murhattiin, vaan sitä ennen heitä\nrääkättiin mitä kauneimmalla tavalla. Useita oli päässyt hengissä\nkarkuun, useat olivat menettäneet järkensä, ja heidän kauheat huutonsa\nkajahtelivat nyt metsissä. Toiset, jotka olivat päässeet Wilian yli,\nharhailivat yhä pelon valtaamina ylt'ympäri. Moni ojensi kätensä\ntuskissaan Kmiciciä ja hänen orszalaisia seuralaisiaan kohti rukoillen\napua ja armoa, aivan kuin vihollinen olisi ollut jo kintereillä.\n\nPreussiin oli yhtä mittaa matkalla aatelisten vaunuja, joissa oli\nvanhuksia, naisia, lapsia. Heti vaunujen jäljessä ajoi kuormavaunuja\npalvelijoineen, muonavaroineen ja tavaroineen. Kaikki oli hurjassa\nepäjärjestyksessä, jokaisen mieli tuskaa täynnä.\n\nAndrzej Kmicic tapasi lohduttaa onnettomia sanoen, että kohta\nruotsalaiset lähtevät liikkeelle ja ajavat vihollisen kauas pois.\nSilloin pakolaiset ojensivat kätensä taivasta kohti ja huusivat:\n\n— Jumala suokoon ruhtinaalle terveyttä ja onnea ja palkitkoon\nhäntä siitä, että kutsui urhoollisen kansan suojelemaan meitä. Kun\nruotsalaiset kulkevat joen yli, palaamme mekin kotiemme raunioille...\n\nKaikki siunasivat ruhtinasta. Suusta suuhun levisi sanoma, että\nhän minä hetkenä hyvänsä saattoi kulkea Wilian yli omien ja\nruotsalaisten joukkojen kanssa. Alun pitäen oli ylistetty ruotsalaisten\nvaatimattomuutta, kuria ja hyvää suhtautumista paikkakuntain\nasukkaihin. Radziwillia sanottiin liettuan Gideoniksi, Simsoniksi,\npelastajaksi.\n\nNämä siunaukset, joita Kmicic niin runsaasti kuuli, vahvistivat hänen\nuskoaan Radziwilliin, ja hän ajatteli:\n\n»Sellaista isäntää minä palvelen! Minä suljen silmäni ja seuraan\nsokeasti hänen onnetartaan! Toisinaan hän on kauhea ja käsittämätön,\nmutta hänessä on järkeä enemmän kuin muissa, hän tietää paremmin mitä\non tehtävä, ja hänessä yksin on pelastus.»\n\nKmicic tunsi mielensä kevyemmäksi ja jatkoi matkaansa toivehikkaampana,\nvaikka Kiejdany herätti hänessä kaihoa ja isänmaan onnettomuudet surua.\n\nHänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän ei viskannut punaista\nnauhaa olkapäänsä yli eikä kaatanut sangollista vettä ensimmäiseen\nleirinuotioon, sillä osaksi hän ajatteli, ettei se kuitenkaan mitään\nauttaisi, osaksi hän ei tahtonut sitä tehdä.\n\n»Oi, jospa Oleńka olisi nyt täällä kuulemassa tätä itkua ja valitusta,\nniin silloin hän ei rukoilisi Jumalaa ohjaamaan minua toisille teille\neikä sanoisi minun eksyneen kuin kerettiläisen, joka on luopunut omasta\nuskostaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän on näkevä, että hän on\nväärässä enkä minä... Ehkä me saamme joskus vielä tavata toisemme.»\n\nNuoren ritarin kaiho kävi yhä polttavammaksi, mutta samalla vakaumus,\nettä hän kulki nyt oikeata eikä väärää tietä, tuotti hänelle rauhaa,\njota hän ei pitkään aikaan ollut saanut tuntea. Levottomuus ja epäilys\nhaihtuivat hänen mielestään, joka muuttui melkein iloiseksi täällä\nmetsien syvyyksissä. Hän ei ollut tuntenut itseään niin iloiseksi\nsitten Chowanskia vastaan käydyn taistelunsa.\n\nCharlamp oli oikeassa siinä, että matkat ovat paras lääke henkistä\nkärsimystä ja levottomuutta lieventämään. Andrzej-herralla oli\nrautainen terveys, ja hänen mielikuvituksensa ja seikkailuhalunsa\nkasvoivat hetki hetkeltä. Seikkailut jo ikäänkuin viittasivat hänelle,\nhän hymyili niille ja ajoi eteenpäin pysähtyen vain yöksi vähäksi aikaa\nlevähtämään.\n\nMutta Oleńkan kuva sukelsi tuon tuostakin hänen sielunsa silmien eteen\nja näytti vapisevan kuin lintu hänen sylissään. Ja Kmicic ajatteli:\n»Minä tulen takaisin!»\n\nToisinaan hän hengissään näki myöskin hetmanin synkän, kookkaan,\nankaran muodon. Tähän saakka hän oli taipunut Radziwillin tahtoon, nyt\nhän alkoi rakastaa häntä. Tähän saakka Radziwill oli temmannut hänet\nmukaansa kuin mahtava koski, joka vie mukanaan kaikki, mikä osuu sen\ntielle, mutta nyt Kmicic tunsi koko olennossaan halun saada seurata\ntuon kosken juoksua.\n\nJa etäisyyden vaikutuksesta tuo valtava vojevoda kasvoi ritarin\nsilmissä yhä suuremmaksi ja mahtavammaksi. Toisinaan, kun Andrzej yöllä\nsulki unessa silmänsä, hän näki hetmanin istuvan valtaistuimella, joka\nkohosi korkealle kuusten latvain yli. Hetmanilla oli kruunu päässä,\nmiekka ja valtikka käsissä, ja hänen jalkainsa juuressa oli koko\nvaltakunta.\n\nJa Andrzej Kmicic kumarsi syvään tämän suuruuden edessä.\n\nKolmantena päivänä sen jälkeen kuin Kmicic oli matkalle lähtenyt,\nhän jätti Niemenin taakseen ja saapui vielä metsäisempään seutuun.\nPakolaisjoukkoja näkyi yhtenään. Myöskin asestettuja joukkoja oli\nliikkeellä. Nämä sanoivat olevansa Zoltarenkon joukkoja, mutta itse\nasiassa niillä ei ollut minkäänlaista johtoa, vaan ne olivat suorastaan\nrosvojoukkoja, jotka tosin välttelivät aateliskartanoita, missä oli\nomat puolustusmiehistöt, mutta hyökkäsivät sen sijaan pienempien\nkylien, talojen ja matkustajain kimppuun.\n\nAateliskartanot pitivät ne kurissa omin voimin ja hirttivät rosvoja\npuihin pitkin tietä. Mutta syvemmällä metsissä saattoi tavata suuriakin\nrosvojoukkoja, ja siksi Andrzejn tuli olla varovainen.\n\nJonkin verran kauempana, Pilwiszkissä, eli väestö kaikessa rauhassa.\nKaupungin asukkaat kertoivat siellä Kmicicille, että muutamia päiviä\nsitten olivat kasakat hyökänneet kaupungin kimppuun ja olisivat\nvarmasti tapansa mukaan hävittäneet sen perustuksia myöten, jollei\nodottamaton apu olisi tullut kuin taivaasta.\n\n— Me olimme jo uskoneet itsemme Jumalan haltuun, — kertoi majatalon\nisäntä, jonka luo Kmicic oli asettunut asumaan, — kun muuan lippukunta\nsaapui kaikkien pyhimyksien nimessä avuksemme. Ensin luulimme sitä\nuudeksi vihollisjoukoksi, mutta se olikin omaa väkeä. Suoraa päätä\nhyökkäsi lippukunta Zoltarenkon rosvojen niskaan ja teki siitä yhdessä\ntunnissa selvän meidän auttaessamme.\n\n— Mikä lippukunta se oli? — kysyi Andrzej.\n\n— Eivät sanoneet... emmekä me uskaltaneet kysyä. Kun he olivat\nruokkineet hevosensa ja ottaneet haltuunsa heiniä ja viljaa niin paljon\nkuin löysivät, niin jatkoivat he matkaa...\n\n— Minne?\n\n— Etelään päin. Ensin arvelimme paeta metsiin, mutta sitten maltoimme\nmielemme ja jäimme paikoillemme, etenkin kun kaupunginvanhin sanoi,\nettä sellaisen selkäsaunan jälkeen ei vihollinen hevillä eikä hetkessä\ntule uudelleen näille maille.\n\nKovin uteliaana Kmicic tiedusteli edelleen:\n\n— Ettekö tiedä, kuka sitä lippukuntaa johti?\n\n— Emme, mutta päällikön me kyllä näimme. Hän keskusteli kanssamme\ntorilla. Nuori hän oli ja solakka kuin miekka. Eikä hän näyttänyt niin\netevältä soturilta kuin todella oli...\n\n— Wolodyjowski! — huusi Kmicic.\n\n— Olkoonpa, että hän oli Wolodyjowski, tai kuka hyvänsä, mutta Jumala\nsuokoon, että siitä miehestä kerran tulisi hetmani.\n\nAndrzej Kmicic vaipui syviin ajatuksiin. Hän kulki nähtävästi\nsamaa tietä, jota Wolodyjowski oli muutamia päiviä sitten kulkenut\nlaudalaisine joukkoineen. Ja sehän olikin luonnollista, koska molemmat\nolivat matkalla Podlasieen. Mutta Andrzej tuli ajatelleeksi, että\njos hän kovin kiirehtii eteenpäin, niin hän helposti saattaa törmätä\npienikasvuisen ritarin joukkoja vastaan ja joutua hänen käsiinsä, ja\nsilloin joutuisivat myös kaikki Radziwillin kirjeet konfederaattien\nsaaliiksi. Siten saattaisi koko hänen lähettilästoimensa epäonnistua\nja Radziwillin asia kärsiä suunnattoman vahingon. Tästä syystä päätti\nAndrzej viipyä pari päivää Pilwiszkissä, jotta laudalainen lippukunta\nehtisi edetä mahdollisimman kauas.\n\nSeuraavana päivänä Andrzej Kmicic saikin nähdä, että hän oli menetellyt\nei ainoastaan varovasti, vaan viisaastikin, sillä ennenkuin hän aamulla\noli ennättänyt kunnolla edes pukeutuakaan, riensi talon isäntä hänen\nluokseen.\n\n— Uutisia, hyvä herra! huudahti isäntä.\n\n— Hyviäkö?\n\n— Ei hyviä eikä huonojakaan, mutta meillä on vieraita. Loistava hovi\nsaapui aamulla varhain kaupunkiin ja asettui kaupunginvanhimman taloon.\nPaljon on jalkaväkeä ja ratsumiehiä, vaunuja ja palvelijoita. Ihmiset\nluulivat ensin, että kuningas itse olisi saapunut.\n\n— Mikä kuningas?\n\nMajatalon isäntä alkoi hypistellä lakkia käsissään.\n\n— Niin, se on totta, meillä on oikeastaan nyt kaksikin kuningasta.\nMutta niistä kumpikaan ei se ollut, vaan ruhtinas, hovitallimestari.\n\nKmicic hypähti pystyyn.\n\n— Mikä ruhtinas? Boguslawko?\n\n— Niin juuri, Vilnon vojevodan serkku.\n\nAndrzej Kmicic löi ihmetyksestä käsiään yhteen.\n\n— Kylläpäs sattuikin hyvin!\n\nIsäntä ymmärsi, että hänen vieraansa oli ruhtinas Boguslawin hyvä\ntuttava, ja kumarsi paljon syvempään kuin edellisenä päivänä. Kmicic\npukeutui nopeasti ja oli tuntia myöhemmin jo kaupunginvanhimman talon\nedustalla.\n\nKoko pieni kaupunkipahanen oli tulvillaan sotaväkeä. Jalkaväki\noli pystyttänyt muskettinsa torille, ja sen viereisiin taloihin\nolivat ratsumiehet hevosineen asettuneet majailemaan. Sotilaita ja\nhovilaisia kirjavissa puvuissa seisoskeli talojen edustoilla tai\nkuljeskeli edestakaisin katuja pitkin. Upseerit kuuluivat puhuvan\nranskaa ja saksaa. Puolalaisia sotilaita ja pukuja ei näkynyt missään.\nMuskettimiehillä ja rakuunoilla oli toisenlaiset puvut kuin niillä\nulkomaalaisilla, joita Andrzej oli nähnyt Kiejdanyssa. Sotilaat olivat\nniin komeita, että jokaista heistä olisi voinut pitää upseerina, ja\nheidän sotilaallinen ryhtinsä herätti Andrzejssa ihastusta. Upseerit\nkatselivat myöskin häntä uteliaasti, sillä hänen yllään oli loistava,\nkultareunainen samettipuku ja hänen seuranaan sitä paitsi kuusi\nratsumiestä uusissa puvuissa.\n\nKaupunginvanhimman pihalla kuhisi palvelijoita: oli paasheja\nleveälieriset hatut päässä, lakeijoja, yllä samettinutut, ratsastavia\nrenkejä, jaloissa pitkävartiset ruotsalaiset saappaat.\n\nNähtävästi ruhtinas ei aikonut viipyä pitempään Pilwiszkissä, koska\nvaunuja ei oltu vedetty vajoihin eikä hevosia viety talliin.\n\nKmicic ilmoitti nimensä ja asiansa päivystävälle upseerille, ja tämä\nläksi heti sisälle viemään ilmoitusta ruhtinaalle. Tuokion kuluttua\nupseeri palasi ja sanoi, että ruhtinas haluaa heti tavata hetmanin\nsanansaattajan, ja pyysi Kmiciciä seuraamaan taloon.\n\nEteisestä he joutuivat ruokasaliin, jossa hovimiehiä torkkui makeasti\ntuoleilla; he olivat nähtävästi olleet hyvin aikaisin liikkeellä.\nViereiseen huoneeseen johtavan oven luona päivystävä upseeri pysähtyi\nja virkkoi saksaksi kumartaen Andrzejlle:\n\n— Täällä on ruhtinas.\n\nAndrzej-herra astui sisälle ja pysähtyi oven suuhun. Ruhtinas istui\npeilin edessä ja katseli siitä nähtävästi juuri maalattuja kasvojaan\nsellaisella mielenkiinnolla, ettei edes huomannut tulijaa. Kaksi\nkamaripalvelijaa oli polvillaan hänen edessään kiinnittämässä hänen\nratsusaappaittensa solkia, ja itse hän silitteli kullankeltaisen\nperuukkinsa otsatukkaa. Ruhtinas oli vielä nuori mies, noin\n35-vuotias, mutta näytti vain 25-vuotiaalta. Kmicic tunsi hänet kyllä\nentuudesta, mutta katseli häntä aina suurella uteliaisuudella, jonka\nherättivät osaksi ruhtinaan suuri sotilasmaine, osaksi hänen omituinen\nulkomuotonsa. Hän oli näet suurikasvuinen ja vankkarakenteinen, mutta\nhänen leveitten olkapäittensä välissä oli niin pieni pää, että olisi\nluullut sen otetuksi jostakin muusta ruumiista. Hänen kasvonsa olivat\nmyöskin suhteettomat: suuri roomalainen nenä ja suuret, loistavat\nsilmät, joitten katse oli tuima kuin kotkalla, mutta muu osa kasvoista\noli niin pieni, että se melkein katosi pitkäin suortuvain väliin. Hänen\nsuunsa oli pieni kuin lapsella ja ylähuulella ohuet viikset. Hänen\nmaalattu ihonsa antoi hänen kasvoilleen jonkin verran tyttömäisen\nilmeen, mutta samalla muistuttivat hänen ylpeytensä, varmuutensa ja\nitseluottamuksensa, jotka myöskin kuvastuivat hänen kasvoillaan, että\nsiinä oli sama chercheur de noises [riidanhakija, väittelijä. Suom.\nhuom.], kuten häntä Ranskan hovissa nimitettiin, mies, jonka kieli oli\nterävä, mutta miekka sitäkin terävämpi.\n\nSaksassa, Hollannissa ja Ranskassa kerrottiin merkillisiä juttuja\nhänen sotilaallisista teoistaan, riidoistaan, seikkailuistaan ja\nkaksintaisteluistaan. Hollannissa hän oli syöksynyt taistelun\nkuumimpaan pyörteeseen ja omalla ruhtinaallisella kädellään riistänyt\nlippuja ja aseita kuuluisalta espanjalaiselta jalkaväeltä. Oranian\nprinssin rykmentin etunenässä hän oli valloittanut pattereita, joita\nvanhat koetellut soturit olivat pitäneet valloittamattomina. Reinin\nrannoilla hän oli ranskalaisia muskettisotureita johtaessaan tuhonnut\nraskaita saksalaisia, kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneita\nratsujoukkoja. Eräässä kaksintaistelussa Ranskassa hän oli haavoittanut\nkaikkein taitavimman ranskalaisen miekkailijan prinssi de Fremouillen.\nMuuan toinen etevä miekkailija, paroni von Goetz, oli polvillaan\nrukoillut häneltä armoa.. Vielä oli hän haavoittanut kaksintaistelussa\nparoni Grotia, minkä johdosta oli saanut serkultaan Januszilta ankaraa\nmoitetta, koska oli häpäissyt muka ruhtinaallista arvoaan antautumalla\ntaisteluun sellaisen ala-arvoisen henkilön kanssa. Olipa hän vihdoin\neräissä juhlissa Louvressa koko hovin läsnäollessa lyönyt markiisi de\nRieux'tä korvalle, koska tämä oli puhutellut häntä epäkohteliaasti.\n\nSellaisia kaksintaisteluita, jotka hän oli suorittanut pienemmissä\nkaupungeissa ja ravintoloissa, ei tietysti oltu otettu lukuun.\n\nSiinä miehessä olivat hempeys ja rohkeus omituisesti sekoittuneet.\nOleskellessaan harvoin ja lyhyen aikaa isänmaassaan hän tapasi\nkäydä puolueriitoja Sapieha-suvun kanssa tai kuluttaa aikaansa\nmetsästysmatkoilla. Mutta yleensä hän ei viihtynyt synnyinmaassaan ja\nkävi kotonaan hyvin vastahakoisesti ja vain sotien aikana. Sota oli\nnäet hänen elämänsä, vaikkakin hän joustavan henkisen kykynsä puolesta\nsopi yhtä hyvin punomaan juonia ja suoritta maan diplomaattisia\ntehtäviä.\n\nHeti kun viimeksimainitut olivat kysymyksessä, osasi hän olla\nkärsivällinen ja kestävä, paljon kestävämpi kuin rakkaussuhteissaan,\njoita hänellä oli pitkä jono.\n\nKaikissa niissä hoveissa, joissa ruhtinas Boguslaw oli oleskellut, oli\nhän ollut kammona kaikille niille aviomiehille, joilla oli kauniit\nvaimot. Varmaan oli hän tästä syystä yhä vielä naimaton, vaikka hän,\nollen ylhäistä sukua ja erittäin rikas, oli kaikkein halutuimpia\nsulhasvieraita koko Euroopassa. Olivatpa itse Ranskan kuningas, Maria\nLouise, Oranian prinssi ja Brandenburgin suuriruhtinas yrittäneet\nnaittaa häntä, mutta Boguslaw oli pitänyt vapauttaan suuremmassa\narvossa.\n\n— En tarvitse myötäjäisiä, — oli hän useasti kyynillisesti\nhuomauttanut, — eikä muistakaan iloista minulla suinkaan ole puutetta.\n\nNäin oli hän elänyt 35-vuotiaaksi saakka.\n\nSeisoessaan oven suussa Kmicic uteliaana katseli ruhtinasta kasvoihin,\njotka näkyivät peilistä, ja ruhtinas siveli yhä ajatuksissaan\notsatukkaansa. Vihdoin, kun Andrzej Kmicic yskähti muutaman kerran,\nkysyi hän kääntymättä oveen päin:\n\n— Ken siellä? Onko se vojevodan sanantuoja?\n\n— Minä en ole mikään sanantuoja, mutta ruhtinas Radziwillin luota olen\nkyllä, — vastasi Kmicic.\n\nNyt vasta ruhtinas Boguslaw kääntyi ympäri, huomasi loistavan\nnuorukaisen ja näki, ettei ollut tekemisissä tavallisen palvelijan\nkanssa.\n\n— Suokaa anteeksi, arvoisa soturi, — virkkoi Boguslaw, — näen\nerehtyneeni teidän arvoonne nähden. Teidän kasvonne ovat tutut,\nvaikk'en voi muistaa nimeänne? Oletteko hetmanin hovimiehiä?\n\n— Nimeni on Kmicic, ja arvoltani olen eversti, — vastasi Kmicic.\n\n— Kmicic! — huudahti ruhtinas. — Samako Kmicic, joka taisteli\nChowanskia vastaan viime sodassa?... Siinä tapauksessa olen kuullut\npaljonkin teistä puhuttavan!\n\nJa ruhtinas alkoi tarkkaavammin ja eräänlaisella tyydytyksellä katsella\nAndrzejta, sillä mikäli hän saattoi kuulemansa perusteella päättää, oli\nKmicic hänen mieleisensä mies.\n\n— Käykää istumaan, herra eversti, — sanoi ruhtinas. — Hauska lähemmin\ntutustua. Mitä kuuluu Kiejdanysta?\n\n— Tässä on kirje hetmanilta, — vastasi Kmicic. Palvelijat olivat\nkiinnittäneet soljet ruhtinaan saappaihin ja poistuivat. Tämä mursi\nkirjeen sinetin ja alkoi lukea. Luettuaan hetken hänen kasvoilleen\nkohosi tyytymättömyyden ilme. Hän viskasi kirjeen peilipöydän alle ja\nsanoi:\n\n— Ei mitään uutta! Hetmani kehoittaa minua lähtemään Tilsitiin, jonne,\nkuten näette, olen jo matkalla. Ma foi! [Totta totisesti!] en ymmärrä\nveljeäni... Hän ilmoittaa, että suuriruhtinas on kreivikunnassaan\neikä pääse ruotsalaisen armeijan ohi, joka on miehittänyt Preussin,\nja samalla hän kirjoittaa repivänsä tukkaansa epätoivosta, kun minä\nen pyydä häneltä apua. Kuinka voisin tehdä sitä? Jollei suuriruhtinas\npääse ruotsalaisen armeijan ohi, niin miten voisi minun lähettinikään\npäästä? Olen istunut Podlasiessa, kun minulla ei ole ollut mitään\nmuutakaan tekemistä. Tunnustan teille, että minun on ollut siellä\nikävä kuin paholaisella katumuspaalussa. Kaikki karhut koko Tykocinin\nympäristöstä olen kaatanut. Kyllä ne naiset turkkeineen haisevat niillä\nmailla hirveästi... nenäni ei sellaista kestä... Mutta!... Osaatteko\nranskaa, tai saksaa?\n\n— Saksaa ymmärrän kyllä, — vastasi Kmicic..\n\n— Jumalan kiitos!... Puhukaamme sitten saksaa, sillä teidän kieltänne\npuhuessa saattavat huulet halkeilla.\n\nSen sanottuaan ruhtinas työnsi alahuulensa ulos ja tunnusteli sitä\nkevyesti sormillaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei se ollut\nhalkeillut eikä turvonnut. Sitten hän katsoi kuvaansa peilistä ja\njatkoi:\n\n— Sain kuulla, että eräällä Skrzetuski-nimisellä aatelismiehellä\nLukowin seuduilla olisi kuvankaunis rouva. Pitkä matka!... Mutta minä\nlähetin sinne miehiä kuitenkin ryöstämään tuon kauniin naisen... Ja,\nmiten kävikään! Ajatelkaas, herra Kmicic, rouva ei ollutkaan kotona!\n\n— Se oli onni, — virkkoi Andrzej, — sillä se rouva on kuuluisan soturin\nvaimo ja Zbarazin sankarin oma. Tämä sankari avasi itselleen tien\nChmielnickin koko armeijan läpi.\n\n— Mies joutui piiritetyksi Zbarazissa, minä olisin piirittänyt\nvaimon Tykocinissa... Luuletteko, että hän olisi puolustautunut yhtä\nurhoollisesti?\n\n— Siinä asiassa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse mitään\nsotaneuvottelua, ja siksipä on aivan turhaa, että minä sanon\nmielipiteeni siitä! — vastasi Andrzej Kmicic päättävästi.\n\n— Se on totta! Suotta siitä puhumme, — myönsi ruhtinas. — Palaan\näskeisiin asioihin: onko teillä vielä kirjeitä?\n\n— Olen jättänyt teidän ylhäisyydellenne jo kirjeenne. Sitäpaitsi on\nminulla kirje Ruotsin kuninkaalle. Voitteko sanoa, missä kuningas on\ntavattavissa?\n\n— En tiedä. Ja niistä tietäisinkään? Tykocinissa hän ei ainakaan ole,\nsiitä olen varma, sillä siellä jos hän olisi, niin varmasti olisi hän\nheti luopunut koko valtakunnasta. Varsova on jo ruotsalaisten käsissä,\nmutta kuningasta siellä ei ole. Hänen täytyy siis olla Krakovassa tai\nsen läheisyydessä, jollei hän mahdollisesti olisi lähtenyt Preussiin.\nMutta Varsovassa saatte kyllä tietää kaikki. Minun mielestäni täytyy\nKaarle Kustaan kukistaa preussilaiset kaupungit, sillä eihän hän voi\njättää niitä sellaisenaan selkänsä taakse. Kukapa olisi uskonut, että\nkun koko valtakunta ja koko aatelisto yhtyy ruotsalaisiin, niin juuri\npreussilaiset kaupungit, jotka ovat saksalaisia ja protestanttisia,\neivät tahdo kuulla puhuttavankaan ruotsalaisista, vaan asettuvat\nvastarintaan. Ne tahtovat pitää kiinni Jan Kasimirista ja pelastaa\nvaltakunnan! Kun me ryhdyimme tähän työhön, niin luulimme toisin\nkäyvän, että nimittäin juuri he auttaisivat meitä ja ruotsalaisia\npaloittelemaan tätä kakkua, jota me sanomme valtakunnaksi. Mutta ne\neivät liikahtaneet paikaltaan. Onpa onni, että vaaliruhtinas pitää\nniitä siellä silmällä. Hän on jo tarjonnut heille apuaankin, mutta\nDanzig epäilee häntä ja sanoo luottavansa omiin voimiin ja omaavansa\nriittävästi joukkoja...\n\n— Me tiedämme sen jo Kiejdanyssa, — virkkoi Kmicic.\n\n— Jollei siellä olisikaan riittävästi joukkoja, niin on siellä ainakin\nhyvä vainu, — lisäsi ruhtinas nauraen, — sillä minun setäni välittää\nvaltakunnasta yhtä vähän kuin minä ja Vilnon vojevoda.\n\n— Teidän ylhäisyytenne luvalla uskallan väittää sitä vastaan, — sanoi\nKmicic tulisesti, — sillä ainakin mitä Vilnon vojevodaan tulee, niin on\nhän valmis antamaan henkensä ja verensä valtakunnan puolesta.\n\nRuhtinas Boguslaw alkoi nauraa.\n\n— Te olette nuori, hyvä mies, sangen nuori! Mutta vähätpä siitä...\n\nSelitettyään Kmicicille laajemmin asiaa hän vihdoin vaikeni. Samassa\njokin ajatus nähtävästi juolahti hänen mieleensä, koska hän löi\notsaansa ja kysyi:\n\n— Ettekö lähde Podlasieen?\n\n— Totta kai! — vastasi Kmicic. — Täytyyhän minun lähteä sinne, koska\nminulla on kirje herra Harasimowiczille, Zabludowin alistaarostalle.\n\n— Harasimowiczille? — toisti ruhtinas. — Hän on minun mukanani täällä\nja matkalla hetmanin kalleuksien kanssa Preussiin, sillä hän pelkäsi,\nettä ne siellä voisivat vielä joutua kondeferaattien käsiin. Odottakaa,\nniin käsken hänet tänne.\n\nRuhtinas huusi kamaripalvelijan luokseen ja lähetti noutamaan herra\nHarasimowicziä. Sitten hän jatkoi:\n\n— Se sopii mainiosti!... Teiltä säästyy pitkä matka... Vaikka\nsaattaahan olla vahingoksi, ettette lähde Podlasieen, sillä siellä\non konfederaattien joukossa muuan teidän nimisenne sukulainen, jonka\nmahdollisesti voisitte voittaa puolellenne.\n\n— Siihen minulla ei olisi aikaa, — virkkoi Kmicic, — sillä minulla on\ntärkeitä asioita Ruotsin kuninkaalle ja herra Lubomirskille.\n\n— Vai niin! Teillä on siis kirje marsalkka Lubomirskillekin? Ahaa!\nKyllä minä arvaan, mistä on kysymys... Marsalkalla on ollut aikomus\nsaada Janusz Radziwillin tytär vaimoksi pojalleen... Eiköhän vain\nhetmani aikone ottaa varovasti asiaa esille?...\n\n— Kyllä, siitä juuri on kysymys.\n\n— Mutta molemmat ovat vielä lapsia... Hm! Se on hyvin arkaluontoinen\ntehtävä, sillä eihän hetmanin sovi panna asiaa alulle. Sitäpaitsi...\n\nRuhtinas rypisti kulmakarvojaan.\n\n— Sitäpaitsi siitä ei koskaan mitään tule. Hetmanin tytär ei kasva\nHerakliusz Lubomirskille, sen minä sanon! Tietäköön hetmani, että hänen\nomaisuutensa täytyy jäädä Radziwillien haltuun.\n\nKmicic katseli ihmetellen ruhtinasta, joka alkoi nopein askelin käydä\npitkin huoneen lattiaa.\n\nYht'äkkiä hän pysähtyi Andrzejn eteen ja sanoi:\n\n— Antakaa minulle kunniasananne, ritarin kunniasana, että vastaatte\nrehellisesti kysymykseeni.\n\n— Ruhtinas, — vastasi Kmicic, — vain ne, jotka pelkäävät, valehtelevat,\nmutta minä en pelkää.\n\n— Onko hetmani antanut teille käskyn pitää salassa neuvottelunne\nLubomirskin kanssa?\n\n— Jos olisin saanut sellaisen käskyn, en ikänä olisi maininnut herra\nLubomirskin nimeä.\n\n— Se saattoi päästä teiltä vahingossa. Antakaa kunniasananne!\n\n— Annan kunniasanani, — vastasi Kmicic tuima ilme kasvoillaan.\n\n— Olette keventänyt taakan sydämeltäni, sillä luulin jo, että ruhtinas\nJanusz Radziwill näyttelisi minunkin kanssani kaksinaamaista osaa.\n\n— En ymmärrä teidän ylhäisyyttänne.\n\n— Minä en ole tahtonut naida ruhtinatar Rohania Ranskasta enkä\nmuitakaan sikäläisiä ruhtinattaria, joita minulle on kosittu\nkymmenittäin... Ja tiedättekö, miksi?\n\n— En.\n\n— Siksi, että minun ja hetmanin välillä on ollut sovittu, että hänen\ntyttärensä ja rikkautensa kasvavat minun laskuuni. Radziwillien\nuskollisena palvelijana tulee teidän saada tietää se.\n\n— Kiitän luottamuksestanne... mutta teidän ylhäisyytenne erehtyy, sillä\nminä en ole mikään Radziwillien palvelija.\n\nBoguslaw avasi silmänsä suuriksi.\n\n— Mikä te sitten olette?\n\n— Olen hetmanin eversti ja sitäpaitsi hänen sukulaisensakin.\n\n— Sukulainen?\n\n— Niin. Olen Kiszek-sukua, ja hetmanin äiti oli syntyään Kiszek.\n\nRuhtinas Boguslaw katseli vähän aikaa Kmiciciä, jonka poskia oli\nalkanut punoittaa. Yht'äkkiä hän ojensi kätensä ja sanoi:\n\n— Pyydän anteeksi sinulta, rakas serkkuni, ja iloitsen\nsukulaisuudesta...\n\nVaikka sanat olivatkin kohteliaita, niin oli niitten sävyssä kuitenkin\njotakin huolimatonta, mikä loukkasi Kmicicin ylpeyttä. Hänen poskilleen\nnousi entistä paksumpi puna, ja hän avasi jo suunsa tiuskaistakseen\njotakin, kun ovi samassa avautui ja Harasimowicz ilmaantui huoneeseen.\n\n— Täällä on kirje sinulle, — sanoi ruhtinas Boguslaw.\n\nHarasimowicz kumarsi ensin ruhtinaalle ja sitten Andrzejlle, joka antoi\nhänelle kirjeen.\n\n— Lue ääneen! — käski Boguslaw. Harasimowicz alkoi lukea:\n\n »Herra Harasimowicz! Nyt on paras aika osoittaa hyvän palvelijan\n uskollisuutta isännälleen. Niin paljon kuin saattekin irti rahoja, te\n Zabludowissa ja herra Przynski Orlessa...»\n\n— Herra Przynskin ovat konfederaatit surmanneet Orlessa, — keskeytti\nruhtinas, — ja sentähden herra Harasimowicz läksikin pötkimään\npakosalle...\n\nHarasimowicz kumarsi ja jatkoi:\n\n »... ja herra Przynski Orlessa, olkoonpa että ne ovat yleisiä varoja,\n veroja, vuokramaksuja...»\n\n— Kaiken tuon ovat konfederaatit jo korjanneet, — keskeytti ruhtinas\ntaas.\n\n »... niin lähettäkää ne minulle mahdollisimman pian. Te voitte myydä\n muutamia kyliä pois ja kiskoa niistä runsaasti rahaa. Sanalla sanoen,\n mistä ikänä rahoja saatte, niin ottakaa ja lähettäkää minulle. Hevoset\n ja kaikki tavarat, mitä siellä on, niin, se suuri kynttiläkruunu\n Orlesta, pyhimysten kuvat ja koristukset kirkoista, mutta ennen\n kaikkea tykit lähettäkää pois, koska ne muuten voisivat joutua\n konfederaattien käsiin...»\n\n— Taaskin myöhästyneitä neuvoja, sillä tykit ovat jo muassani! —\nvirkkoi ruhtinas Boguslaw.\n\n »...ja pankaa menemään Preussin puolelle mitä joutuisimmin, jotteivät\n ne joutuisi niitten kapinallisten saaliiksi, jotka ovat alkaneet\n ryöstää maatilojani...»\n\n— Alkaneet ryöstää... Vai niin! Puti puhtaaksi on siellä jo ryöstetty!\n\n »... ja valmistautuvat lähtemään Zabludowiin. Niitten kanssa ei\n pidä antautua taisteluun, sillä niitä on paljon. Paras olisi\n tekeytyä ystäväksi niitten kanssa, juottaa humalaan ja yöllä, kun ne\n sikeästi nukkuvat, leikata kurkut poikki (mikä kapakoitsija hyvänsä\n voi järjestää sen) tai sekoittaa myrkkyä olueen tai usuttaa jokin\n rosvojoukko, joita on siellä niin runsaasti, niitten kimppuun ja antaa\n teurastaa ne viimeiseen mieheen...»\n\n— Eipä mitään uutta! — sanoi ruhtinas Boguslaw. — Voimme jatkaa matkaa,\nherra Harasimowicz.\n\n— Tässä on vielä lisäys, — vastasi alistaarosta. Ja hän alkoi lukea\nedelleen:\n\n »Jollette voi ottaa viinejä mukaan (meillä ei ole täällä enää yhtään),\n niin myykää kaikki..»\n\nSamassa herra Harasimowicz keskeytti lukunsa ja tarttui kaksin käsin\npäähänsä.\n\n— Hyvä Jumala! Viinit, jotka ovat tulossa jäljessämme, ovat kaiketi\njoutuneet niitten kapinallisten käsiin, jotka ovat seuranneet meidän\nkintereillämme. Se on muutaman tuhannen guldenin vahinko. Todistakaa,\nteidän ylhäisyytenne, että te itse kielsitte minua odottamasta, kunnes\ntynnyrit olisi kuormattu?\n\nHerra Harasimowicz olisi pelästynyt hirveästi, jos olisi tuntenut herra\nZagloban ja tiennyt, että tämä suurjuomari oli juuri kapinallisten\njoukossa. Mutta ruhtinas Boguslaw nauroi vain ja sanoi:\n\n— Olkoon se heille terveydeksi! Lue eteenpäin!\n\n »... mutta jollei ostajia löytyisi, niin kuopatkaa tynnyrit maahan.\n Tynnyri parasta viiniä on kuitenkin jätettävä esille sekä Orlessa\n että Zabludowissa ja siihen sekoitettava voimakasta myrkkyä, sillä\n jos päällystö kuolee myrkkyyn, niin kyllä miehistö pian hajaantuu.\n Noudattakaa tarkasti neuvojani, mutta tehkää kaikki salassa!...\n Polttakaa tämä kirje!»\n\nAlistaarosta vaikeni ja katsoi ruhtinaaseen odottaen määräystä. Tämä\npuuttui puheeksi: %\n\n— Näen, että veli hopea ajattelee konfederaatteja. Vahinko vain:\nliian myöhään, kuten tavallista!... Jos hän pari viikkoa sitten olisi\ntällaisen juonen keksinyt, niin olisi voinut yrittää... Saatte mennä,\nherra Harasimowicz, emme teitä enää tarvitse.\n\nHarasimowicz kumarsi ja poistui.\n\nRuhtinas asettui peilin eteen ja alkoi katsella kuvaansa siitä\nkiinnittämättä lainkaan huomiota Kmiciciin, joka istui varjossa selin\nikkunaan.\n\nJos ruhtinas olisi luonut edes silmäyksen Andrzejn kasvoihin, niin\nhän olisi huomannut, että nuoressa lähettiläässä tapahtui jotakin\nihmeellistä, sillä Kmicicin kasvot olivat aivan kalpeat, hikipisarat\nhelmeilivät otsalla, ja kädet vapisivat suonenvetoisesti. Milloin\nhän nousi tuolilta, milloin istuutui sille jälleen kuin mies, joka\ntaistelee itsensä kanssa ja koettaa painaa alas vihan ja epätoivon\npurkausta. Vihdoin hänen kasvoilleen levisi kylmä rauha. Hän kokosi\nvoimansa ja hillitsi itseään.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, — alkoi hän, — siitä luottamuksesta, jota\nhetmani minua kohtaan osoittaa, teidän ylhäisyytenne huomaa, ettei hän\ntahdo salata minulta mitään. Koko olemuksellani olen antautunut hänen\nasialleen; hänen ja teidän ylhäisyytenne menestyksestä riippuu myöskin\nminun menestykseni, ja sentähden seuraan minä teitä minne menettekin...\nOlen valmis kaikkeen! Mutta vaikkakin minä kokonaan palvelen teidän\nasiaanne, en minä käsitä kaikkia sen puolia enkä voi kehittymättömällä\njärjelläni tunkeutua kaikkiin sen sokkeloihin.\n\n— Mitä haluatte tietää, arvoisa ritari, tai oikeammin kaunis serkkuni?\n— kysyi ruhtinas.\n\n— Tahtoisin viisastua teidän ylhäisyytenne neuvoista, sillä olisihan\nhäpeä, jollen minä tuollaisilta valtiomiehiltä mitään oppisi.\nEn kuitenkaan tiedä, suostuuko teidän ylhäisyytenne vastaamaan\nrehellisesti tiedusteluihini?\n\n— Se riippuu teidän kysymyksestänne ja minun mielentilastani, — vastasi\nBoguslaw katsellen yhä itseään peilistä.\n\nKmicicin silmät iskivät säkeniä, mutta hän jatkoi kuitenkin\nrauhallisesti:\n\n— Kas tässä kysymykseni: hetmani sanoo, että kaikki hänen\ntoimenpiteensä tarkoittavat valtakunnan parasta ja pelastusta, ja tämä\non aina hänen kielellään. Pyydän teidän ylhäisyyttänne vastaamaan\nsuoraan, onko tämä vain tekosyy, vai tarkoittaako hetmani todella maan\nparasta?...\n\nRuhtinas loi lyhyen, läpitunkevan silmäyksen Kmiciciin.\n\n— Jos sanoisin, että se on vain tekosyy, niin auttaisitteko meitä vielä?\n\nKmicic kohautti halveksivasti olkapäitään.\n\n— Kuten sanoin, minun menestykseni riippuu teidän menestyksestänne.\nMiten tulee käymään, se on minusta yhdentekevää.\n\n— Te tulette kohoamaan korkealle! Muistakaa, mitä olen sanonut. Mutta\nmiks'ei Janusz Radziwill ole koskaan avomielisesti puhunut kanssanne?\n\n— Ehkä siksi, että hän on umpimielinen... tai ehkä vain siksi, ettei\nole tullut sitä tehneeksi.\n\n— Te olette tarkkanäköinen, huomaan, sillä totta on, että hän on\numpimielinen eikä suvaitse antaa muitten katsoa hänen kortteihinsa.\nSilloinkin, kun hän puhuu minun kanssani, saattaa hän unohtaa itsensä\nja ruveta laveasti puhumaan isänmaanrakkaudestaan. Vasta kun minä\nnauran hänelle päin kasvoja, hän hillitsee itsensä.\n\n— Se on siis tekosyy? — kysyi Kmicic. Ruhtinas käänsi tuolinsa ympäri,\nistuutui sille kahdareisin, laski käsivartensa sen selkämyställe ja\nvaikeni hetken aikaa ikäänkuin tuumien asiaa. Sitten hän alkoi:\n\n— Kuulkaa, herra Kmicic! Jos me Radziwillit eläisimme Espanjassa,\nRanskassa tai Ruotsissa, missä poika seuraa isäänsä valtaistuimella ja\nmissä oikeus kuninkuuteen on Jumalalta itseltään, silloin me varmasti\npalvelisimme kuningastamme ja tyytyisimme korkeimpiin virkoihin, jotka\nkuuluisivat meille sekä syntyperämme että rikkautemme tähden. Mutta\ntäällä, tässä maassa, jossa kuningas ei ole Jumalan, vaan aateliston\nvalitsema, jossa kaikki on in liberis suffragiis [vapaassa valinnassa],\nme voimme tehdä itsellemme kysymyksen: miksi on Vaasa eikä Radziwill\nhallitseva?... Jos joku Vaasan suvusta onkin valtaistuimella, niin\nsellaiseen voi vielä tyytyä, sillä he ovat kuninkaallista sukuperää,\nmutta kuka takaa, ettei aateliston päähän pälkähdä istuttaa\nvaltaistuimelle Vaasan jälkeen joku herra Harasimowicz, Simoharawicz\ntai suorastaan joku herra Tyhjänpantti... Hyi, kuka tietää, kuka vielä\nvalitaan kuninkaaksi! Ja meidän, Radziwillien, jotka olemme saksalaisia\nvaltioruhtinaita, täytyisi vanhan tavan mukaan polvistua suutelemaan\nherra Tyhjänpantin kättä... Hyi! Kaikkien sarvipäisten nimessä on aika\ntehdä loppu mokomasta! Katsokaa, miten on Saksassa laita! Kuinka moni\nitsenäinen ruhtinas sopisi sieltä maihin ja rikkauksiin nähden meille\nalistaarostaksi. Ja kuitenkin he hallitsevat ja kantavat kruunujaan\nollen meistä edellä, vaikka heille paremmin sopisi kantaa meidän\nlaahustimiamme. On aika tehdä tällaisesta loppu, arvoisa ritari, on\naika toteuttaa isäni suunnitelmat!\n\nRuhtinas innostui, nousi ja alkoi astella pitkin huonetta.\n\n— Tämä ei tule tapahtumaan ilman vaikeuksia ja vastuksia, — jatkoi\nhän, — sillä Olykan ja Nieswiezin Radziwillit eivät tahdo auttaa\nmeitä. Tiedän ruhtinas Michalin kirjoittaneen serkulleni, että\nmeidän pitäisi pikemmin ajatella jouhista pakkopaitaa kuin kuninkaan\nmanttelia. Ajatelkoon itse sitä, katukoon, istukoon tuhkaan ja\nruoskituttakoon selkäänsä. Koska hän kerran tyytyy kuninkaalliseen\npöydänkattaja-arvonimeensä, niin leikatkoon hyveellisesti kukonpoikasia\nhalki koko hyveellisen elämänsä aina hyveelliseen kuolemaansa saakka!\nKyllä me tulemme toimeen ilman häntäkin emmekä laske kättämme, sillä\nnyt on paras aika toimia. Valtakunta joutuu hornan tuuttiin, sillä\nse on käynyt niin heikoksi, ettei pysty vastustamaan ketään. Joka\npuolelta viholliset kömpivät sen rajojen yli, kuin raja-aidat olisivat\npalaneet. Sellaista, mitä täällä on tapahtunut ruotsalaisille, ei ole\nvielä missään koko maailmassa sattunut! Me voimme kyllä veisata: Te\nDeum laudamus! [Sinua, Jumala, kiitämme] mutta se on joka tapauksessa\njotakin kuulumatonta. Vihollinen hyökkää maahan, vihollinen, joka on\ntunnettu ryöstönhalustaan, eikä tapaa vastustusta, vaan päinvastoin\nkaikki rientävät hylkäämään entisen isäntänsä ja liittyvät uuteen,\nkaikki: magnaatit, aateliset, armeija, linnat, kaupungit... häpeämättä,\nkainostelematta, ilman kunniantuntoa... Historia ei tunne toista\nsellaista tapausta! Hyi, minkälaista roskaväkeä tässä maassa asuu!...\nKuinka tällainen maa voisi jäädä hukkumatta? Ruotsalaisten armoon on\nluotettu, mutta kyllä tässä vielä saadaan tuta miltä niitten armo\nmaistuu! Siellä Suur-Puolassa ruotsalaiset jo vääntävät musketeillaan\naatelisilta sormet käsistä... Ja niin tulee käymään kaikkialla, sillä\ntoisin ei voisikaan käydä, koska mokoman kansan täytyy hukkua, täytyy\njoutua naapuriensa orjaksi!...\n\nKmicic oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja hänen täytyi koota kaikki\nvoimansa voidakseen pidättää sisäistä raivoansa puhkeamasta esille.\nMutta ruhtinas oli kokonaan omien ajatustensa vallassa ja oman\nkaunopuheisuutensa lumoissa ja jatkoi kiinnittämättä huomiotaan\nkuulijaan:\n\n— Tässä maassa, hyvä mies, on sellainen tapa, että jos ken\nkuolinkamppailussaan makaa, niin omaiset kiskovat viime hetkessä pois\npäänaluksen kuolevan pään alta ja lopettavat siten hänen kärsimyksensä.\nMinä ja Vilnon vojevoda olemme päättäneet tehdä maalle tämän viimeisen\npalveluksen. Mutta joukko saaliinhimoisia naapureita vaanii perintöä,\nemmekä me voi ottaa haltuumme kaikkea, mutta osan otamme, pienimmän\nosan. Sukulaisina on meillä siihen oikeus. Jollei tämä vertaus\nmiellyttäisi, käytän toista. Koko valtakunta on kuin suuri, punainen\nvaate, jota omakseen kiskovat ruotsalaiset, venäläiset, Chmielnicki,\ntataarit, vaaliruhtinas ja yleensä jokainen, joka sen liepeillä asuu.\nVilnon vojevoda ja minä olemme päättäneet, että meidän tulee saada niin\npaljon siitä vaatteesta, että se riittää yhdeksi purppuraviitaksi.\nSentähden me emme kiellä muita kiskomasta, mutta kiskomme itsekin.\nPitäköön Chmielnicki Ukrainan, kiistelkööt ruotsalaiset ja\nbrandenburgilaiset Preussista ja Suur-Puolasta, vieköön Rakóczy tai\nken hyvänsä Vähän-Puolan, mutta Liettua on oleva Janusz Radziwillin ja\ntuleva sitten hänen tyttärensä kanssa minun omakseni!\n\nKmicic nousi nopeasti.\n\n— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, tämän juuri halusin tietää.\n\n— Lähdettekö?\n\n— Lähden.\n\nRuhtinas katsoi tarkkaavasti Kmiciciin ja huomasi nyt vasta, kuinka\nkalpea ja kiihtynyt tämä oli.\n\n— Mikä teidän on? — kysyi Boguslaw.\n\n— Olen aivan uupunut ja päätäni pyörryttää. Kyllä käyn vielä\nheittämässä hyvästi, ennenkuin lähden matkalle.\n\n— Joutukaa sitten, sillä minä aion jatkaa jo iltapuolella matkaa.\n\n— Tunnin kuluttua olen täällä.\n\nNäin sanoen Kmicic kumarsi ja poistui.\n\nViereisessä huoneessa makaavat nousivat hänet nähdessään seisomaan,\nmutta hän hoiperteli ohi kuin humalainen kiinnittämättä heihin\nhuomiotaan. Ulkokynnyksellä hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja alkoi\nhokea:\n\n— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas. Jeesus, Maria, Joosef!\n\nHoipertelevin askelin hän kulki pihan poikki, vahdin ohi. Portin\nulkopuolella seisoivat hänen miehensä vääpeli Sorokan johdolla.\n\n— Minun jälkeeni! — komensi Kmicic.\n\nJa hän riensi kaupungin halki majataloa kohti.\n\nSoroka, joka oli jo kauan ollut Kmicicin palveluksessa ja tunsi tämän\nhyvin, huomasi heti, että nuorelle everstille oli tapahtunut jotakin\ntavatonta.\n\n‒ Olkaa varuillanne! — kuiskasi hän miehille.\n\n‒ Hukka perii sen, johon hänen vihansa nyt kohdistun!\n\nSotilaat seurasivat ääneti Kmiciciä, joka pikemmin juoksi kuin käveli\nhuitoen käsillään ja mutisten tolkuttomia sanoja.\n\nSorokan korvaan osui katkonaisia sanoja: »Murhamiehiä, kerettiläisiä,\npettureita... Konna ja petturi... Molemmat samanlaisia!»\n\nSitten Kmicic kaikesta päättäen alkoi muistella entisiä asetovereitaan,\nsillä hän mutisi sellaisia nimiä kuin: Kokosinski, Kulwiec, Ranicki,\nRekuc... Muutaman kerran hän mainitsi myöskin Wolodyjowskin. Soroka\nkuunteli häntä kummastellen, kävi yhä alakuloisemmaksi ja ajatteli\nitsekseen:\n\n— Tässä tulee kohta verta vuotamaan...\n\nSillävälin he olivat saapuneet majataloon. Kmicic sulkeutui heti\nhuoneeseensa eikä antanut kokonaiseen tuntiin itsestään elonmerkkiä.\n\nSotilaat alkoivat sillä aikaa satuloida hevosiaan, vaikk'eivät olleet\nsaaneet käskyä.\n\n— Eipä ole haitaksi, — arveli Soroka, — sillä paras on olla valmiina.\n\n— Valmiita ollaan! — vastasivat siihen vanhat sotakarhut viiksiään\nkierrellen.\n\nKohta kävikin selville, että Soroka tunsi everstinsä, sillä yht'äkkiä\nilmaantui Kmicic ovelle, lakitta, vain paita ja housut yllään.\n\n— Satuloikaa hevoset! — huusi hän.\n\n— On jo satuloitu.\n\n— Laittakaa kuormat kuntoon!\n\n— On jo laitettu.\n\n— Dukaatti mieheen! — huusi nuori eversti, joka kiihtymyksestään\nhuolimatta pani tyydytyksellä merkille, että hänen soturinsa aavistivat\nhänen ajatuksensa.\n\n— Kiitämme, herra eversti! — kaikui kuin yhdestä suusta.\n\n— Kaksi miestä heti matkalle kuormahevosten kanssa Dembowaa kohti.\nKaupungin halki on ajettava hiljaa, mutta heti kun olette päässeet\nkaupungin ulkopuolelle, niin täyttä laukkaa aina metsään saakka.\n\n— Ymmärrämme!\n\n— Neljä miestä lataamaan musketteja! Minulle on satuloitava kaksi\nhevosta!\n\n— Tiesinhän, että jotakin tulee tapahtumaan, — mutisi Soroka.\n\n— Vääpeli seuratkoon minua! — huusi Kmicic. Ja puettuna ohuesti,\nniinkuin oli, hän meni pihan poikki Sorokan seuraamana, jonka silmät\nolivat ihmetyksestä selkoselällään. Kmicic pysähtyi kaivon luo, osoitti\nsankoa, joka riippui kaivonvivussa, ja komensi:\n\n— Kaada vettä niskaani!\n\nVääpeli tiesi kokemuksesta, kuinka vaarallista oli olla tottelematta\nsilmänräpäyksessä ensimmäistä käskyä. Hän täytti sangon vedellä ja\nkaatoi veden Ahdrzejn niskaan. Tämä alkoi purskua ja pärskyä kuin\nvalaskala ja huusi:\n\n— Vielä kerran!\n\nSoroka teki tempun vielä kerran ja ammensi vettä sellaisella kiireellä,\nkuin olisi ollut kysymyksessä tulipalon sammuttaminen.\n\n— Riittää! — pääsi Kmiciciltä vihdoin. — Seuraa nyt minua sisälle\nauttamaan ylleni kuivia vaatteita.\n\nMolemmat menivät majataloon.\n\nPortissa heitä vastaan tulivat ne kaksi kuormahevosta, jotka olivat\nsaaneet käskyn lähteä matkalle.\n\n— Hitaasti halki kaupungin, mutta sitten täyttä laukkaa! — sanoi Kmicic\nheille vielä ja meni sisälle.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän ilmaantui ulos täysissä tamineissaan.\nHänen yllään oli hirvennahkainen kauhtana, jonka ympäri oli vyötetty\nnahkainen vyö pistoleineen, ja jaloissa pitkävartiset saappaat.\n\nSotilaat huomasivat, että panssaripaidan reuna pisti esiin kauhtanan\nalta ja että Kmicic siis oli varustautunut kuin taisteluun. Miekka oli\nvyötetty korkealle, jotta nopeammin saisi sen kahvan käteensä. Hänen\nkasvonsa näyttivät rauhallisilta, mutta uhkaavilta.\n\nKun Kmicic oli silmäillyt sotilaitaan ja tullut vakuutetuksi, että he\nolivat varustautuneet, kuten piti, nousi hän hevosensa selkään, ojensi\nmajatalon isännälle dukaatin ja ajoi pihalta.\n\nSoroka ratsasti hänen vieressään ja kolme miestä hänen takanaan\nmukanaan varahevonen. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet torille,\njoka oli täynnä ruhtinas Boguslawin joukkoja. Nähtävästi olivat nämä\nsaaneet käskyn varustautua matkalle, koska ne olivat vilkkaassa\ntoiminnassa. Ratsumiehet satuloivat hevosiaan, jalkamiehet hakivat\nmuskettejaan, jotka oli asetettu ristikkoon talojen edustalle,\nkuormahevosia valjastettiin vankkurien eteen.\n\nKmicic näytti heräävän mietteistään.\n\n— Kuulehan, Soroka, — sanoi hän, — jatkuuko maantie suoraan staarostan\npihalta eteenpäin tarvitsematta palata takaisin torille?\n\n— Entä minne on matka, herra eversti?\n\n— Dembowaan.\n\n— Siinä tapauksessa se jatkuu sieltä suoraan.\n\n— Hyvä on! — virkkoi Kmicic.\n\nJonkin ajan kuluttua saattoi kuulla hänen mutisevan itsekseen:\n\n— Niin niin, kunpa ne pojat nyt eläisivät! Vähän on sellaisia miehiä,\njotka pystyvät suorittamaan sellaisia temppuja kuin tämä.\n\nSillävälin he olivat sivuuttaneet torin ja tulleet staarostan asunnolle\nvievälle tielle.\n\n— Seis! — komensi Kmicic yht'äkkiä. Sotilaat pysähtyivät ja kääntyivät\nhäneen päin.\n\n— Oletteko valmiit kuolemaan? — kysyi hän lyhyesti.\n\n— Olemme! — vastasivat orszalaiset sotakarhut kuin yhdestä suusta.\n\n— Me ajoimme suoraan Chowanskin kitaan, eikä hän kuitenkaan syönyt\nmeitä... Muistatteko?\n\n— Muistamme!\n\n— Tänään on uskallettava suuria asioita... Jos onnistumme, niin\narmollinen kuningas palkitsee teitä runsaasti... Siitä olen varma...\nMutta jollemme onnistu, niin surma meidät perii!\n\n— Miks'ei se onnistuisi?! — huudahti Soroka, jonka silmät alkoivat\nloistaa kuin vanhan suden silmät.\n\n— Sen täytyy onnistua! — vakuuttivat muut kolme, Bilous, Zawratynski ja\nLubieniec.\n\n— Me ryöstämme Boguslaw-ruhtinaan! — sanoi Kmicic.\n\nJa hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen niin mieletön päähänpisto\ntekisi sotilaihin. Mutta nämä vaikenivat myöskin ja tuijottivat häneen\nihmetellen. Heidän viiksensä vain liikkuivat ja kasvoille levisi hurja\nilme. — Surma on lähellä, palkinto kaukana! — virkkoi Kmicic.\n\n— Vähätpä siitä! — murahti Zawratynski.\n\n— Sotaväki on kaikki torilla... mutta pihalla on vain muutamia vahteja\nja parikymmentä hovilaista, jotka eivät pahaa aavista ja joilla ei ole\nedes miekkoja, — sanoi Kmicic.\n\n— Jos kerran herra eversti uskaltaa panna päänsä alttiiksi, niin miksi\nemme me uskaltaisi? — sanoi Soroka.\n\n— Kuulkaa! — jatkoi Kmicic. — Jollemme ota häntä viekkaudella, niin\nhän pysyy ottamatta kokonaan... Kuulkaa! Minä menen sisälle ja tulen\nheti takaisin ruhtinaan kanssa... Jos ruhtinas käy istumaan minun\nhevoselleni, niin nousen minä toisen hevosen selkään, ja niin sitä\nlähdettiin... Kun sitten olemme tulleet sadan tai parin sadan askelen\npäähän, niin on kahden teistä käytävä häneen käsiksi ottamalla hänestä\nkiinni, ja sitten annamme mennä täyttä laukkaa!\n\n— Kuten käskette! — sanoi Soroka.\n\n— Jos meitä ei näy, — selitti Kmicic edelleen, — ja sisältä kuuluu\nlaukaus, niin te ammutte vahdit ja pidätte minulle hevosen valmiina,\nkunnes juoksen ulos.\n\n— Kuten käskette! — vastasi Soroka.\n\n— Eteenpäin! — komensi Kmicic.\n\nSoturit kannustivat ratsujaan ja pysähtyivät neljännestunnin kuluttua\nkaupunginvanhimman talon edustalle. Portin luona seisoi yhä kuusi\nvahtisotilasta ja sisäänkäytävän luona neljä. Pihalla hyöri vaunujen\nympärillä muutamia tallirenkejä, joita eräs mies, puvusta päättäen\nulkomaalainen, piti silmällä.\n\nTallin edessä valjastettiin hevosia kaksien muitten vaunujen eteen, ja\nmuutamat suurikasvuiset palvelijat kantoivat niihin matkalaukkuja ja\nvaunupeitteitä. Näitä piti silmällä mustapukuinen mies, joka näytti\nlääkäriltä tai tähtien tutkijalta.\n\nKmicic antoi vartijaupseerin ilmoittaa tulostaan, kuten edelliselläkin\nkerralla, ja sai heti luvan astua sisään ruhtinaan luo.\n\n— Kuinka voitte nyt? — kysyi ruhtinas iloisesti. — Te lähditte niin\nnopeasti talosta, että luulin sanojeni loukanneen teitä, ja minä jo\npelkäsin, ette saisi teitä enää tavata.\n\n— Enhän olisi voinut lähteä matkalle käymättä ilmaisemassa teille\nkunnioitustani, — vastasi Kmicic.\n\n— No niin! Ajattelin mentyänne, että kyllä hetmani tietää kenen hän\nlähettää matkalle niin tärkeissä asioissa. Nyt tahdon minäkin käyttää\nteitä hyväkseni ja antaa myötänne muutamia kirjeitä yhden itse Ruotsin\nkuninkaalle. Mutta miksi olette varustautunut kuin sotaan?\n\n— Siksi, että olen matkalla seuduille, joilla liikkuu konfederaatteja,\nja sitäpaitsi kuulin täällä kaupungissa, että aivan äskettäin muuan\nkapinallinen lippukunta käväisi täällä, minkä teidän ylhäisyytenne\nitsekin on vahvistanut todeksi. Onpa täällä Pilwiszkissä se antanut\nZoltarenkon väelle oikein aimo selkäsaunan, mikä sopikin erinomaisen\nhyvin sen kuuluisalle päällikölle.\n\n— Kenelle?\n\n— Herra Wolodyjowskille. Tämän matkassa ovat Mirski, Oskierka ja\nmolemmat Skrzetuskit, joista toinen on juuri sama Zbarazin sankari,\njonka rouvan teidän ylhäisyytenne aikoi ryöstää ja viedä Tykociniin.\nNämä kaikki ovat nousseet hetmania vastaan, mikä on aikamoinen vahinko,\nsillä miehet ovat erinomaisia sotureita. Mutta eihän sille mahda\nmitään! Valtakunnassa on vielä sellaisia pässinpäitä, jotka eivät tahdo\nkäydä käsiksi punaiseen vaatteeseen yhdessä kasakkain ja ruotsalaisten\nkanssa ja kiskoa siitä itselleen niin paljon kuin suinkin.\n\n— Pässinpäistä ei tässä maailmassa ole puutetta, vähimmin meidän\nmaassamme! — huudahti ruhtinas. — Tässä ovat kirjeet. Kun tapaatte\nRuotsin kuninkaan, niin kertokaa hänelle luottavasti, että minä olen\nsielultani yhtä innokas hänen kannattajansa kuin minun serkkunikin,\nvaikkakin minun vielä toistaiseksi täytyy teeskennellä muuta.\n\n— Kenenpä tässä maailmassa ei täytyisi teeskennellä? — arveli Kmicic. —\nJokainen teeskentelee, etenkin jos aikoo jotakin suurta saada aikaan.\n\n— Se on totta, se on totta. Pitäkää nyt huolta asioistani, niin kyllä\nminä palkitsen teidät yhtä runsaasti kuin ruhtinaanne Vilnon vojevoda.\n\n— Koska teidän ylhäisyytenne on noin ystävällinen minua kohtaan, niin\nehkä saan jo nyt pyytää palkintoa.\n\n— Vai niin. Vojevoda on nähtävästi ollut kitsas matkarahoihin nähden.\nHänen raha-arkkunsa ei hevillä aukene.\n\n— Jumala varjelkoon minua ottamasta rahaa. En ole saanut rahaa\nhetmanilta enkä halua teiltäkään. Omalla kustannuksellani teen tämänkin\nmatkan.\n\nBoguslaw katsoi ihmetellen nuoreen soturiin.\n\n— Huomaanpa, että Kmicicit eivät ole niitä miehiä, jotka palvelevat\nrahan tähden. Mitä; sitten haluatte, ritari?\n\n— Seikka on se, teidän ylhäisyytenne, että minä ajattelemattomasti\nkylläkin otin Kiejdanysta mukaani erään täysiverisen juoksijahevosen\nvoidakseni komeilla ruotsalaisille. En liioittele, jos sanon, että\nsen vertaista ei ole toista koko Kiejdanyssa. Mutta nyt minä pelkään,\nettä pitkällä matkalla jokin vahinko voi sitä kohdata. Sitäpaitsi se\nvoisi joutua vihollisen, esimerkiksi Wolodyjowskin käsiin, joka on\nminun henkilökohtainen vihamieheni. Olen sentähden aikonut pyytää\nteidän ylhäisyyttänne pitämään sen luonaan, kunnes minä sopivassa\ntilaisuudessa voin pyytää sen itselleni takaisin.\n\n— Myykää mieluummin se minulle.\n\n— En voi, sillä se olisi sama kuin jos möisin ystäväni. Ainakin sata\nkertaa on se hevonen pelastanut minut mitä suurimmasta vaarasta, sillä\nsillä on tapana purra taistelussa vihollista.\n\n— Onko se todella niin erinomainen? — kysyi ruhtinas Boguslaw\ninnostuneesti.\n\n— Kyllä se on! Jos olisin varma, että teidän ylhäisyytenne ei panisi\npahakseen, niin löisin vetoa vaikka sata dukaattia siitä, että teidän\nylhäisyydellänne itsellään ei ole sellaista hevosta.\n\n— Ehkä minä suostuisinkin vetoon, jos tänään olisi aikaa panna toimeen\nkilpakoeajo. Mielelläni pidän sen teille, vaikka vieläkin mieluummin\nostaisin sen, jos se on mieleeni. Entä missä se merkillinen hevonen nyt\non?\n\n— Se on portin luona.\n\n— Menkäämme katsomaan sitä.\n\n— Kuten haluatte.\n\nRuhtinas otti hattunsa, ja he menivät. Portin edustalla Kmicicin\nmiehet pitivät kahta satuloitua hevosta, joista toinen, pikimusta ja\ntähtiotsainen, hirnahti nähdessään isäntänsä.\n\n— Tuohan se arvattavasti on, — sanoi ruhtinas. — Onko se niin\nmerkillinen kuin sanotte, sitä en tiedä, mutta komea se ainakin näyttää\nolevan.\n\n— Taluttakaa se tänne! — huusi Kmicic. — Ei, odottakaa, minä nousen\nitse sen selkään.\n\nSotilaat antoivat hevosen Andrzejlle, joka istuutui sen selkään\nja alkoi ratsastaa pitkin pihaa. Juostessaan näytti ratsu kahta\nkauniimmalta. Sen silmät loistivat, harja hulmusi tuulessa, ja\nsieraimista näytti tuli suitsuavan. Kmicic muodosti ympyröitä, muutteli\nvauhtia ja karahdutti vihdoin päin ruhtinasta noin askelen päähän\nhuutaen samassa:\n\n— Halt!\n\nHevonen ponkaisi jaloillaan lujasti maata vasten ja pysähtyi kuin tukki.\n\n— Miltä näyttää? — kysyi Kmicic.\n\n— Kuten sanotaan: hirven silmät ja sääret, suden käynti ja neitsyen\nrinta! — vastasi ruhtinas. — Kaikki niinkuin pitääkin. Saksalaista\nkomentoakin kuuluu tottelevan?\n\n— Niin. Eräs Zend-niminen kuurinmaalainen opetti sen.\n\n— Entä juokseeko se nopeasti?\n\n— Kuin tuuli! Tataari ei siltä pakoon livahda.\n\n— Sen kouluttaja on ollut erinomainen, ja hyvin se on opetettu.\n\n— Se on niin opetettu, että vaikeata on teidän ylhäisyytenne sitä\nuskoa. Kun se juoksee rivissä, saa ratsastaja heittää ohjakset\nkäsistään, ja kuitenkaan se ei riko riviä eikä tahtia. Koettakaa itse!\nJos se kahden virstan matkalla etenee muista edes puolen pään vertaa,\nniin annan sen ilmaiseksi.\n\n— Sepä vasta olisi merkillistä! Vaikka heittää ohjakset irti?\n\n— Merkillistä ja hyödyllistä, sillä silloin ovat kädet vapaina. Usein\non sattunut, että minulla on ollut miekka toisessa, pistoli toisessa\nkädessä, ja hevonen on juossut vapaana.\n\n— Entä jos rivi kääntyy?\n\n— Silloin sekin kääntyy riviä rikkomatta.\n\n— Ei ole mahdollista! — väitti ruhtinas. — Sellaista hevosta ei ole\nolemassa. Olen nähnyt Ranskassa kuninkaan hevosia, jotka ovat opetetut\nhovijuhlia varten, mutta niitäkin piti toki ohjata.\n\n— Tässä hevosessa on ihmisen äly... Koetelkaa, teidän ylhäisyytenne,\nitse!\n\n— Annahan tänne! — virkkoi ruhtinas hetken mietittyään.\n\nKmicic itse piti hevosesta kiinni, ruhtinas hyppäsi kevyesti ratsun\nselkään ja alkoi kämmenellään taputtaa sen sileätä kaulaa.\n\n— Ihmeellistä! — puheli ruhtinas. — Jalorotuisimmatkin ratsut tulevat\nsyksyllä ainakin jonkinverran takkuisiksi, mutta tämä on niin siloinen\nkuin juuri vedestä nostettu. Entä mihin suuntaan ajamme?\n\n— Mieluummin metsään päin, jos teidän ylhäisyytenne sallii; sillä\nmaantie on sielläpäin tasainen ja leveä, mutta kaupunkiin päin jos\najamme, niin vastaantulijat häiritsevät.\n\n— Siis metsään päin!\n\n— Kahden virstan matkalla koko ajan rivissä!... Teidän ylhäisyytenne,\nhellittäkää ohjakset... Kaksi miestä kummallekin puolelle... Minä ajan\ntakana.\n\n— Asentoon! — komensi ruhtinas. — Täyttä ravia! Mars!\n\nJoukkue läksi tuulen nopeudella. Pölypilvi peitti ratsastajat ruhtinaan\npalvelijain ja tallirenkien näkyvistä, jotka uteliaina olivat\nkokoontuneet portille katsomaan koeajoa. Pian olivat tottuneet ratsut\njuosseet virstan ilman että ruhtinaan ratsastama hevonen oli rikkonut\nriviä, vaikk'ei hän edes koskenut ohjaksiin. Toisella virstalla Kmicic\nyht'äkkiä kääntyi ympäri ja nähtyään takanaan vain pölypilven huusi\nhurjalla äänellä:\n\n— Ottakaa hänet kiinni!\n\nSamassa Bilous ja jättiläiskasvuinen Zawratynski tarttuivat ruhtinaan\nkäsivarsiin sellaisella voimalla, että hänen jäsenensä rusahtelivat,\nja pitäen häntä rautaisissa kourissaan kannustivat hevosensa yhä\nhurjempaan vauhtiin.\n\nRuhtinaan ratsu pysyi koko ajan rivissä. Hämmästys, säikähdys ja\nhuumaava vauhti veivät ruhtinaalta ensihädässä puhekyvyn. Hän\nyritti muutaman kerran irtautua, mutta turhaan. Siitä olivat hänen\nkäsivartensa vain vääntyä sijoiltaan.\n\n— Mitä tämä on, roistot!... Ettekö tiedä kuka minä olen!... — huusi\nruhtinas vihdoin.\n\nKmicic iski häntä pistolin perällä hartioitten väliin.\n\n— Älä vastustele, muuten saat kuulan kalloosi! — huusi Kmicic.\n\n— Petturi! — tiuskaisi ruhtinas.\n\n— Entä mikä sinä olet? — vastasi Kmicic. Ja he kiitivät eteenpäin.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nHe ajoivat halki metsien pitkän aikaa ja sellaista vauhtia, että puut\nnäyttivät lentävän heidän ohitsensa. Taakse jäivät majatalot, mökit,\nmiilukojut ja Pilwiszkiin matkalla olevat kuormat. Ruhtinas Boguslaw.\nuseamman kerran nojautui taaksepäin satulassaan, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut yrittää tehdä vastarintaa, mutta silloin rautaiset kourat\npuristuivat lujemmin hänen käsivarsiensa ympäri, ja Andrzej-herra iski\npistolinperällä ruhtinasta selkään. Niin he kiitivät eteenpäin, kunnes\nvalkoinen vaahto alkoi höytyinä putoilla hevosista.\n\nVihdoin oli vauhtia heikennettävä, sillä sekä miehet että hevoset\nolivat lopen hengästyneet ja Pilwiczki oli jäänyt niin kauaksi heidän\ntaakseen, että oli mahdotonta enää saavuttaa heitä. He rupesivat\najamaan käyden.\n\nRuhtinas ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan. Nähtävästi hän koetti\nrauhoittua. Kun se vihdoinkin näytti onnistuneen, hän kysyi:\n\n— Minne te viette minua?\n\n— Sen teidän ylhäisyytenne saa tietää, kun olemme perillä, — vastasi\nKmicic.\n\nBoguslaw vaikeni. Hetken kuluttua hän virkkoi taas:\n\n— Sanokaa näille moukille, että päästävät käsivarteni vapaiksi. Jos he\nsen tekevät, niin pääsevät hirttokuolemalla, sillä muussa tapauksessa\nhe joutuvat piikkipaaluun.\n\n— He ovat aatelismiehiä eivätkä moukkia, — vastasi Kmicic, — ja mitä\ntulee rangaistukseen, jolla teidän ylhäisyytenne uhkaa, niin ei ole\nensinkään sanottu, että kuolema uhkaisi heitä ennenkuin teitä.\n\n— Tiedättekö, ketä vastaan olette nostaneet kätenne? — kysyi ruhtinas\nkääntyen soturien puoleen.\n\n— Tiedämme, — vastasivat nämä.\n\n— Satatuhatta sarvipäistä pirua! — huusi Boguslaw raivoissaan. —\nKäsketkö miesten päästää minut vai et?\n\n— Käsken heidän sitoa teidän ylhäisyytenne kädet selän taakse, niin on\nmukavampi.\n\n— Vielä mitä!... Käteni väännätte sijoilta!\n\n— Jonkun muun voisin päästää vapaaksi kunniasanaansa vastaan, mutta te\nolette liian taitava syömään sananne, — sanoi Kmicic.\n\n— Annan toisenlaisen kunniasanani, — virkkoi ruhtinas, — että nimittäin\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa karkaan käsistäsi ja että sinut\nsäpäleiksi paloittelen, kun sinä sitten joudut minun valtaani.\n\n— Kävi miten kävi, — vastasi Kmicic, — mutta minä annan suuremman\narvon vilpittömälle uhkaukselle kuin petolliselle lupaukselle.\nPäästäkää hänen kätensä irti ja taluttakaa hänen hevostaan ohjaksista!\nMutta huomatkaa, teidän ylhäisyytenne, minun tarvitsee vain painaa\ntätä liipasinta, niin lentää kuula kallonne läpi, enkä minä koskaan\nammu harhaan. Istukaa siis rauhallisesti hevosen selässä älkääkä\najatelkokaan karata!\n\n— Minä en välitä sinun pistolistasi sen enempää kuin sinustakaan, —\nsanoi ruhtinas ja ojensi puutuneet kätensä. Soturit tarttuivat hänen\nhevosensa ohjaksiin ja taluttivat sitä.\n\nKotvan kuluttua Boguslaw jatkoi:\n\n— Te ette uskalla katsoa minua silmiin, herra Kmicic, vaan piiloudutte\nselkäni taa.\n\n— En suinkaan! — vastasi Kmicic ja kannustettuaan hevostaan työnsi\nZawratynskin syrjään, otti toisen ohjaksen hänen kädestään ja katsoi\nruhtinasta suoraan silmiin kysyen:\n\n— Mitä sanotte hevosestani? Olenko liioitellut?\n\n— Hyvä hevonen! — vastasi ruhtinas. — Jos tahdotte, ostan sen.\n\n— Kiitoksia paljon. Se hevonen on ansainnut paremman kohtalon kuin\nkantaa petturia hänen viimeisellä matkallaan.\n\n— Hölmö!\n\n— Joka on luottanut Radziwilleihin.\n\nSeurasi taas hetken vaitiolo, jonka ruhtinas ensimmäisenä keskeytti.\n\n— Sanokaa minulle, herra Kmicic, luuletteko olevanne täysin\njärjissänne? Oletteko tullut ajatelleeksi, mitä olette tehnyt? Eikö\nmieleenne ole juolahtanut, että parempi olisi ollut, kun ette ikänä\nolisi tähän maailmaan syntynyt, ja että kukaan ei olisi Puolassa eikä\nkoko Euroopassa uskaltanut ryhtyä niin mielettömään uhkapeliin?\n\n— Euroopassa ei ole siis rohkeutta, koska minä olen ryöstänyt teidän\nylhäisyytenne, jota en päästä käsistäni.\n\n— Minä olen tekemisissä hullun kanssa, se on varma! — huudahti ruhtinas\nkuin itsekseen.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic, — te olette nyt minun\nkäsissäni, ja sentähden te turhaan tuhlaatte sanojanne! Teidän väkenne\nnäki, kuinka te vapaaehtoisesti läksitte, eikä senvuoksi pälkähdä\nkenenkään päähän lähteä ajamaan meitä takaa. Kaksi tuntia he tulevat\nodottamaan, kolmantena käyvät kärsimättömiksi, neljäntenä ja viidentenä\nrauhattomiksi ja vasta kuudentena lähettävät miehiä tiedustelemaan\nteitä, mutta sillävälin me saavumme jo Maryampoliin.\n\n— Entä mitä siitä sitten seuraa?\n\n— Siitä seuraa se, että meitä ei saavuteta. Mutta vaikkapa he heti\nlähtisivätkin ajamaan meitä takaa, niin he eivät kuitenkaan meitä\nsaavuttaisi, sillä heidän hevosensa ovat väsyneitä, meidän levänneitä.\nJa jos he jonkin ihmeen kautta meidät vielä saavuttaisivatkin, niin\nsiitä ei olisi mitään hyötyä, sillä, kuten näette, tästä lentäisi\nsamassa kuula kalloonne. Radziwillilla on sotajoukkoja, aseita,\nrakuunoita, mutta Kmicicillä vain kuusi miestä, ja siitä huolimatta on\nRadziwill Kmicicin vallassa.\n\n— Mitä muuta?\n\n— Ei sen enempää! Me ajamme siis sinne, minne minua huvittaa. Kiittäkää\nJumalaa, teidän ylhäisyytenne, että olette vielä hengissä, sillä jollen\nminä olisi aamulla käskenyt kaatamaan muutamia sangollisia kylmää\nvettä niskaani, niin te olisitte varmasti jo toisessa maailmassa, tai\noikeammin sanoen helvetissä, jo kahdestakin syystä: ensiksikin te\nolette petturi ja toiseksi kalvinilainen.\n\n— Entä olisitteko te todella uskaltanut tehdä sen?\n\n— Sanon suoraan, että te ette löydä sellaista tekoa, mitä minä en\nuskaltaisi yrittää. Itse olette parhaana todistuksena siitä.\n\nRuhtinas katsoi tarkkaavasti nuoren soturin kasvoihin ja virkkoi:\n\n— Piru on merkinnyt sinun kasvoihisi, ritari, että olet valmis\nkaikkeen, ja siinä se on oikeassa ollut... Minun täytyy tunnustaa, että\nsinä olet ihmetyttänyt minua rohkeudellasi, eikä se ole mikään helppo\ntehtävä.\n\n— Se on minusta yhdentekevä. Kiittäkää Jumalaa, että olette vielä\nhengissä, ja sillä hyvä!\n\n— Ei suinkaan, herra ritari!... Sinun itsesi ennen muita tulisi\nkiittää Jumalaa... Jos sinä olisit pudottanut edes yhden hiuksen\nminun päästäni, niin Radziwillit kyllä sinut löytäisivät, vaikka sinä\nmaan alle piiloutuisit. Jos sinä perustelet nyt sillä asiaasi, että\nRadziwillit tällä hetkellä ovat eripuraisia keskenään, että Olykan ja\nNieswiezin Radziwillit jättävät sinut rauhaan, niin sinä pahasti petyt.\nRadziwillin veri kostetaan ja peloittava rangaistus pannaan toimeen,\nmuuten tässä valtakunnassa ei voisi elää. Ulkomaille sinä et myöskään\nvoisi pelastua! Saksan keisari jättäisi sinut minun käsiini, sillä minä\nolen Saksan valtioruhtinas, Brandenburgin vaaliruhtinas on setäni,\nOranian prinssi hänen lankonsa, Ranskan kuningas ja hänen ministerinsä\nminun hyviä ystäviäni... Mitenkä sinä siellä piiloutuisit? Ja mitä\nturkkilaisiin ja tataareihin tulee, niin he kyllä myyvät sinut, vaikka\nsinä lupaisit heille puolet omaisuudestasi. Et siis löydä maan päältä\nsitä kolkkaa, erämaata, kansaa...\n\n— Minua ihmetyttää, — keskeytti Kmicic, — että niin huomattu henkilö\nkuin ruhtinas Boguslaw Radziwill huolehtii minun terveydestäni näin\nsuuresti... Eikä minun tarvitse muuta kuin painaa vain liipasinta...\n\n— Onhan sattunut ennenkin, että suuri mies on kaatunut ilkiön\nkäden kautta. Niinpä Pompejuksen tappoi hänen oma orjansa, Ranskan\nkuninkaista useat ovat menettäneet henkensä roskajoukon tähden, niin,\nminun ei tarvitse mennä sen kauemmaksi, sillä oma suuri isäni joutui\nsamanlaisen kohtalon alaiseksi... Minä kysyn sinulta kuitenkin, mitä\nnyt oikeastaan tulee tapahtumaan?\n\n— Pyh, minä en ole koskaan suuresti huolehtinut huomisesta päivästä.\nVaikkapa joutuisin riitaan kaikkien Radziwillien kanssa, niin en siitä\npaljoa piittaisi. Miekka on jo kauan uhkaavana riippunut pääni päällä,\nmutta se ei ole minun untani häirinnyt. Muuten, minulle onkin vain yksi\nRadziwill aivan liian vähän... On siis ryöstettävä toinen, kolmas...\n\n- Kautta kunniani, sinun puheesi huvittaa minua!... Toistan vielä, ei\nole koko Euroopassa toista, joka uskaltaisi ryhtyä mokomiin hommiin...\nMutta minä pidän uhkarohkeista miehistä, sillä sellaisten puute käy\nyhä suuremmaksi... Hahahaa, hän on ryöstänyt Radziwillin! Missä olet\noppinut moista, ritari? Mistä olet kotoisin?\n\n— Olen orszalainen lipunkantaja.\n\n— Herra lipunkantaja, on suuri vahinko, että Radziwillit menettävät\nsellaisen miehen kuin sinä, sillä tuollaisilla sotilailla voisi tehdä\nihmeitä... Jollei asia koskisi minua henkilökohtaisesti, niin minä en\nsäästäisi mitään voittaakseni sinut...\n\n— Myöhäistä! — virkkoi Kmicic.\n\n— Tietysti! — vastasi ruhtinas. — Aivan liian myöhäistä. Mutta sen\nminä lupaan, että sinut on kunniallisesti ammuttava, sillä sinä olet\nansainnut soturin kuoleman... Mies on kuin itse paholainen! Ryöstää\nminut oman väkeni nähden!\n\nKmicic ei vastannut mitään. Kun ruhtinas oli hetken aikaa jotakin\nmiettinyt, hän huudahti:\n\n— Olkoon menneeksi! Jos heti päästät minut vapaaksi, niin en kosta.\nMutta anna minulle kunniasanasi, ettet kenellekään puhu siitä, mitä on\ntapahtunut, ja että käsket miehiesi olemaan asiasta vaiti.\n\n— Mahdotonta! — sanoi Kmicic.\n\n— Haluatko, että ostan itseni vapaaksi?\n\n— En.\n\n— No hitto vieköön, miksi sinä minut ryöstit sitten?\n\n— Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Myöhemmin saatte tietää.\n\n— Mitä me tässä matkalla tekisimme, jollemme puhelisi keskenämme?\nTunnusta, ritari, että ryöstit minut kiihtymyksen hetkellä... ja että\nnyt itsekään et tiedä, mitä minulle tekisit.\n\n— Se on minun asiani, — vastasi Kmicic. — Muuten, kyllä kohta näytän,\nenkö tiedä mitä teille teen.\n\nBoguslawin kasvoille levisi kärsimättömyyttä kuvastava ilme.\n\n— Vaikka oletkin hyvin niukkasanainen, — sanoi hän, — niin vastaa\nminulle kuitenkin suoraan yhteen kysymykseen: saavuitko Podlasieen\nvarta vasten hyökätäksesi kimppuuni näin mieskohtaisesti, vai\njuolahtiko tämä ajatus mieleesi vasta viime hetkessä?\n\n— Siihen voin rehellisesti teidän ylhäisyydellenne vastata, sillä\nminun mieltäni polttaa palava halu saada sanoa, miksi minä olen nyt\nheittänyt teidän puolueenne, johon en ikänä enää tule kuulumaan. Vilnon\nvojevoda on pettänyt minut saatuaan minut ensin ristiinnaulitun nimessä\nvannomaan hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka...\n\n— Sen valan sinä kauniisti pidät...\n\n— Niin! — huudahti Kmicic kiihtyneesti. — Jos olen sieluni kadotukseen\nsaattava, niin olette te siihen syypää. Mutta minä uskon itseni Jumalan\narmon huomaan... Minä astun mieluummin kadotukseenkin ja kärsin vaikka\nhelvetin tuskia kuin palvelen petturia ja päällepäätteeksi tietoisesti,\nvapaaehtoisesti... Jumala armahtakoon minua! Tahdon kärsiä! Mutta sen\nminä ainakin voin sanoa Jumalan tuomioistuimen edessä: En tietänyt mitä\nvannoin, mutta kun olin jo vannonut, niin huomasin vannoneeni itseni\npetokseen isänmaatani ja puolalaista nimeäni vastaan ja silloin minä\nrikoin valani... Tuomitse minua nyt, Jumalani!\n\n— Asiaan! Asiaan! — sanoi ruhtinas rauhallisesti.\n\nMutta Kmicic hengitti raskaasti ja ajoi ääneti kulmakarvat tuimissa\nrypyissä ja katse maahan luotuna.\n\n— Asiaan! — toisti ruhtinas.\n\nKmicic havahtui kuin unesta, ravisti päätään ja sanoi:\n\n— Luotin hetmaniin kuin omaan isääni. Muistan hyvin sen juhlan, jossa\nhän ensikerran sanoi meille tehneensä liiton ruotsalaisten kanssa.\nKuinka minä silloin kärsin, kuinka paljon minun täytyi kestää, sen\nJumala yksin tietää. Muut kunnon miehet heittivät komentosauvansa\nhetmanin jalkoihin pannen vastalauseensa isänmaansa nimessä, ja minä\nseisoin kuin kanto komentosauva kädessä häveten, kärsien... sillä päin\nnaamaa sanottiin minulle: petturi! Ja kuka vielä sanoi?... Oh! Parempi\non olla muistelematta, jotten vimmastuisi ja ampuisi teitä tuohon\npaikkaan... Te, petturit, olitte saattaneet minut tällaiseen asemaan!\n\nKmicic katsoi julmasti ruhtinaaseen, ja viha nousi hänen sielussaan,\nleimusi hänen kasvoillaan, mutta Boguslaw katseli nuorta ritaria\nrauhallisesti ja kylmästi sanoen:\n\n— Tuo on mielenkiintoista... Jatka!... Kmicic päästi ruhtinaan hevosen\nohjaksen ja otti lakin päästään ikäänkuin jäähdyttääkseen kuumaa\npäätään.\n\n— Samana yönä, — kertoi hän, — menin hetmanin luo, joka oli itsekin\nkäskenyt minut luokseen. Ajattelin: kieltäydyn hänen palveluksestaan,\nrikon valani, kuristan hänet, räjähdytän Kiejdanyn ilmaan, seuratkoon\nsitten mitä hyvänsä! Hän tiesi myöskin, että olin valmis kaikkeen —\nhän tunsi minut! Näin varsin hyvin, kuinka hän piti kättään kotelolla,\njossa oli pistoli. Mitäpä tuosta, ajattelin, joko hän ampuu harhaan\ntai tappaa minut. Mutta hän alkoi puhua vakuuttavasti kanssani ja\nkuvata sellaisia tulevaisuuden näkyjä, että min... teidän ylhäisyytenne\ntietää, miten kävi.\n\n— Hän sai nuorukaisen vakuutetuksi! — virkkoi Boguslaw.\n\n— Niin että minä lankesin hänen jalkainsa juureen, — huusi Kmicic, —\nja näin hänessä isänmaan pelastajan, jolle minä vannoin sieluni kuin\nsaatanalle ja jonka puolesta olisin vaikka suin päin syöksynyt alas\nKiejdanyn tornista!\n\n— Arvasin, että sellainen tulisi jutun loppu olemaan! — puuttui\nBoguslaw puheeseen.\n\n— Mitä minä olen menettänyt palvelemalla häntä, siitä en tahdo\npuhua, mutta joka tapauksessa olen tehnyt hänelle tärkeitä\npalveluksia: olen pakottanut lippukuntani, joka jäi sinne — Jumala\nsuokoon hänen vahingokseen! — pakottanut sen pysymään uskollisena\nhänelle ja kukistanut muitten kapinahankkeet... Olen tahrannut\nkäteni veljesverellä luullen, että se oli välttämätöntä isänmaan\npelastukseksi! Aina, kun hetmanin käskystä annoin määräyksen ampua\nkelpo sotilaita, kouristi sydäntäni, ja kun hän antoi minulle\nlupauksiaan, joita ei pitänyt, niin nousi minussa aatelisvereni\nhäntä vastaan. Mutta ajattelin: olen typerä, hän viisas — sen pitää\nniin olla! Vasta nyt, kun hänen kirjeestään sain tietää hänen\nmyrkytyssuunnitelmistaan, putosi side silmiltäni. Sellaistako sotaa\nte käyttekin? Niinkö te myrkyllä tapatte sotilaita? Onko se sopivaa\nhetmanille? Niinkö Radziwillit toimivat? Ja minun täytyy kuljettaa\nsellaisia kirjeitä?...\n\n— Sinä et ymmärrä politiikkaa, ritari, — keskeytti Boguslaw.\n\n— Hiiteen mokoma politiikka! Harrastakoot sitä kavalat italialaiset,\nmutta ei aatelismies, jolle Jumala on suonut jalompaa verta kuin muille\nkuolevaisille ja jonka Hän on velvoittanut myöskin taistelemaan miekka\nkädessä eikä apteekin myrkkyjä käyttäen.\n\n— Kirjeet ovat siis siinä määrässä suututtaneet sinua, että olet\npäättänyt hylätä Radziwillit?\n\n— Eivät kirjeet suinkaan! Ne minä olisin viskannut tuleen, sillä minä\nen olisi osannut käyttää niitä hyväkseni. Olisin luopunut tehtävästä,\nvaikkakin edelleen palvellut asiaa. Ehkä olisin pestannut oman joukon\nja vanhan tapani mukaan hyökännyt taas Chowanskin kimppuun. Mutta\nmielessäni heräsi heti epäluulo: ehkä he myrkyttävät isänmaan niinkuin\naikoivat myrkyllä tappaa nuo sotilaat... Jumala auttoi minua, niin\netten raivostunut, vaikka pääni hehkui kuin granaatti, auttoi minua\nhillitsemään itseni, niin että saatoin sanoa itselleni: houkuttele\nhäneltä esille koko totuus, mutta älä paljasta omia ajatuksiasi ja\ntunteitasi, ole olevinasi pahempi kuin itse Radziwillit ovatkaan ja\nkisko häntä kielestä.\n\n— Ketä? Minuako?\n\n— Niin juuri. Jumala auttoi minua, niin että minä, yksinkertainen\nsotilas, petin politikoitsijan, ja teidän ylhäisyytenne pitäen minua\nviho viimeisenä roistona, paljasti minulle kaikki roistomaiset\najatuksensa. Niin sain minä selon kaikesta. Hiukseni nousivat kauhusta\npystyyn, mutta minä kuuntelin ja kuuntelin vain loppuun saakka... Hyi\nteitä, roistot!... Hiiden penikat! Miks'ei salama ole teitä vielä\nsurmannut? Miks'ei maa ole teitä vielä niellyt?... Chmielnickin,\nruotsalaisten, vaaliruhtinaan, Rakóczyn ja itse paholaisen kanssa\nte ryhdytte liittoon saattaaksenne valtakunnan perikatoon. Te\ntahdotte silpoa sen palasiksi, repiä, raastaa kuin susi. Onko se\nteidän kiitoksenne kaikista niistä hyvistä töistä, arvonimistä,\nkunniapaikoista ja ulkomaitakin kadehdittavista rikkauksista, joita\nisänmaanne on teille tuhlannut? Mutta te ette kysy sen kyyneleitä\nettekä tuskia. Missä on omatuntonne? Missä uskonne ja kunnianne? Mitkä\nkummitukset ovat teidät maailmaan synnyttäneet?...\n\n— Ritari, — keskeytti ruhtinas kylmästi, — minä olen sinun käsissäsi\nja voit tappaa minut, jos haluat, mutta yhtä sinulta pyydän: älä\nikävystytä minua!\n\nMolemmat vaikenivat..\n\nKuten Kmicicin sanoista näkyi, oli sotilas saanut diplomaatista irti\nkoko alastoman totuuden, ja ruhtinas oli ollut sangen varomaton,\nerehtynyt pahasti paljastaessaan sekä omansa että hetmanin salaisimmat\naikeet: Se koski kovasti ruhtinaan itserakkauteen, ja salaamatta huonoa\nmielialaansa hän virkkoi:\n\n— Älä laske ainoastaan oman etevyytesi ansioksi sitä, että sait minusta\ntotuuden ilmi. Minä puhuin - avomielisesti kanssasi, sillä luulin, että\nhetmani olisi paremmin tuntenut miehensä ja lähettänyt vain täysin\nluotettavan henkilön matkalle.\n\n— Hetmani lähetti luotettavan miehen, — vastasi Kmicic, — mutta te\nolette jo menettänyt hänen luottamuksensa, ja tästä lähtien tulevat\nvain roistot teitä palvelemaan!\n\n— Jollei se tapa, jolla sinä minut ryöstit, ollut roistomainen, niin\nkasvakoon ensi taistelussa käteni miekan kahvaan kiinni!\n\n— Se oli viekkautta! Olen käynyt hyvää koulua! Te tahdotte tuntea\nKmicicin. Tässä hän on! Tyhjin käsin en minä saavu armollisen\nkuninkaamme luo.\n\n— Entä luuletko, että edes yksikään hiuskarva tulee päästäni putoamaan\nJan Kasimirin käden kautta?\n\n— Se on tuomioistuimen eikä minun asiani.\n\nKmicic pysähdytti äkkiä hevosensa.\n\n— Haa! — huusi hän. — Entä kirje vojevodalle? Se on mukananne?\n\n— Jos olisikin, niin en sitä sinulle antaisi, — vastasi Boguslaw. —\nKirjeet jäivät Pilwiszkiin.\n\n— Tarkastakaa hänet! — komensi Kmicic. Sotilaat tarttuivat taas\nruhtinaan käsivarsiin, ja Soroka alkoi tutkia hänen taskujaan. Hetken\nkuluttua kirje löytyi kuin löytyikin.\n\n— Tässä on nyt asiakirja, joka todistaa teitä vastaan, — sanoi Andrzej\nottaessaan kirjeen. Tästä saa Puolan kuningas nyt nähdä aikomuksenne,\nja ruotsalaiset saavat myöskin selvyyden, että vaikkakin te nyt\nolettekin muka yksissä heidän kanssaan, niin hetmani kuitenkin\npidättää itselleen oikeuden kääntää heille selkänsä, jos onni heidät\nhylkää. Kaikki teidän vehkeenne paljastuvat nyt täydellisesti.\nSitäpaitsi on minulla kirjeitä Ruotsin kuninkaalle, Wittenbergille,\nRadziejowskille... Te olette mahtavia ja ylpeitä, mutta minä\nihmettelen, jollei teidän vielä tule ahdas tässä maassa, kun molemmat\nkuninkaat antavat teille palkintonsa.\n\nBoguslawin silmät lennättivät pahaatietävää tulta, mutta kohta hän\nhillitsi vihansa ja sanoi:\n\n— Hyvä on! Meidän välillämme on alkava taistelu elämästä ja\nkuolemasta!... Me tapaamme vielä toisemme!... Sinä voit tehdä meille\npaljon pahaa, mutta sen minä sanon, että yksikään soturi tässä maassa\nei ole vielä uskaltanut tehdä, mitä sinä olet tehnyt. Siispä surma\nsinulle ja sinun miehillesi!\n\n— Minulla on miekkani, jolla puolustaudun, ja valtti, millä otan omani\nvapaiksi, — vastasi Kmicic.\n\n— Vai niin, sinä aiot käyttää minua panttivankina! — huudahti ruhtinas.\n\nJa kiukustaan huolimatta hän huoahti rauhallisesti. Hän ymmärsi nyt,\nettei mikään vaara uhannut, koska hänen henkensä oli Kmicicille hyvin\nmerkityksellinen. Sentähden hän päättikin käyttää sitä hyväkseen.\n\nKun he olivat taas jonkin aikaa ajaneet täyttä vauhtia eteenpäin, he\nhuomasivat edessäpäin kaksi ratsastajaa kuormahevosineen. Ne olivat\nKmicicin miehiä, jotka oli lähetetty Pilwiszkistä etukäteen matkalle.\n\n— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic heiltä.\n\n— Meidän hevosemme ovat aivan uuvuksissa, herra eversti, sillä emme ole\nlainkaan vielä levähtäneet matkalla.\n\n— Kohta levähdämme.\n\n— Tuolla tienristeyksessä on talo. Ehkä se on majatalo.\n\n— Ajapas, Soroka, edellä valmistamaan hevosille ruoat. On se kapakka\ntai ei, niin pysähdymme...\n\n— Kuten käskette, eversti!\n\nSoroka kannusti hevostaan, ja muut seurasivat hitaasti jäljessä. Kmicic\nratsasti ruhtinaan toisella puolella, Lubieniec toisella. Ruhtinas\nrauhoittui kokonaan eikä kysellyt enää Andrzejlta. Hän näytti olevan\nuupunut matkasta tai siitä asemasta, mihin oli joutunut, ja antoi\npäänsä painua rinnalle, silmänsä ummistua. Toisinaan hän sentään katsoi\nalta silmäkulmani milloin Kmiciciin, milloin Lubienieciin, jotka\npitivät hänen hevostaan ohjaksista.\n\nHe olivat saapuneet asunnolle, joka oli tien vieressä metsän\nlaidassa. Se ei ollut kapakka eikä muukaan majatalo, vaan paja, johon\nmatkustajat tapasivat pysähtyä kengittämään hevosiaan tai korjauttamaan\najoneuvojaan. Pajan ja tien välillä oli pieni nurmikko, jolla\nharvakseen kasvoi tallattua ruohoa. Vaununosia ja särkyneitä pyöriä oli\nsiellä täällä pitkin seinänvierustoja, mutta ainoatakaan matkustajaa\nei näkynyt, lukuunottamatta Sorokaa, jonka hevonen seisoi pylvääseen\nsidottuna. Soroka itse seisoi pajan kynnyksellä puhellen sepän, joka\noli tataari, ja kahden sällin kanssa.\n\n— Täällä emme saane mitään syötävää, — huomautti ruhtinas hymähtäen.\n\n— Meillä on ruokaa ja viinaa mukanamme, — vastasi Kmicic.\n\n— Hyvä on. Meidän pitäisikin jo vahvistaa itseämme.\n\nHe pysähtyivät. Kmicic pisti pistolin vyönsä alle, hyppäsi alas\nsatulasta, jätti tataarilaishevosensa Sorokan haltuun ja tarttui\nuudelleen ruhtinaan hevosen ohjaksiin Lubieniecin pitäessä koko ajan\nsitä toiselta puolelta kiinni.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, olkaa hyvä ja nouskaa alas hevoselta!\n— sanoi Andrzej.\n\n— Miksi niin? Minä syön ja juon satulassa, — vastasi ruhtinas nojautuen\nKmiciciin päin.\n\n— Astukaa maahan! — huusi Kmicic käskevästi.\n\n— Käy itse maahan! — tiuskaisi ruhtinas siepaten silmänräpäyksessä\nKmicicin vyön alta pistolin, jolla ampui Kmiciciä päin kasvoja.\n\n— Jeesus, Maria! — kiljaisi Kmicic.\n\nKannusten puremana kimmahti ruhtinaan hevonen takajaloilleen, ja\nruhtinas kääntyi satulassaan notkeasti kuin käärme Lubienieciin päin\niskien kaikella voimallaan pistolin perällä hänen silmiensä väliin.\n\nLubieniec huusi vihlovasti ja kaatui hevoselta maahan.\n\nEnnenkuin muut olivat käsittäneet mitä oli tapahtunut, kiiti Boguslaw\nkuin myrsky jo Pilwiszkiä kohti.\n\n— Ota kiinni! Ammu alas! Lyö! — kuului hurjia huutoja.\n\nKolme Kmicicin soturia, jotka istuivat vielä hevostensa selässä,\nkarahduttivat ruhtinaan jälkeen. Soroka sieppasi musketin, joka oli\nseinänvierustalla, ja tähtäsi pakenevaa, tai oikeammin pakenevan\nhevosta.\n\nMutta hevonen kiiti eteenpäin kuin lentoon ammuttu nuoli. Kuului\nlaukaus. Soroka syöksyi savun läpi nähdäkseen paremmin, varjosti\nkämmenellään silmiään, katsoi kotvan ja huusi vihdoin:\n\n— Ei sattunut!\n\nSamassa Boguslaw katosi tien käänteen taa, ja hänen jälkeensä\ntakaa-ajajat.\n\nSoroka kääntyi nyt sepän ja tämän sällien puoleen, jotka olivat\nhämmästyneinä töllistelleet, mitä pajan edustalla tapahtui, ja huusi:\n\n— Vettä!\n\nSepät juoksivat kaivolle, ja Soroka kävi polvilleen Andrzejn viereen,\njoka makasi liikkumattomana. Kmicicin kasvot olivat ruudinsavun\nmustaamat ja veren pirskottamat, silmät suljetut, kulmakarvat,\nsilmäripset ja viikset vasemmalla puolella päätä palaneet. Vääpeli\nSoroka alkoi hellävaroen tunnustella sormillaan haavoittuneen päätä,\ntunnusteli kauan ja varovasti ja murahti vihdoin:\n\n— Pääkallo on ehjä...\n\nMutta Kmicic ei osoittanut elon merkkiä, ja verta vuoti kovasti hänen\nkasvoistaan. Sillävälin olivat sepät tuoneet sangollisen vettä ja\nriepuja. Soroka alkoi pestä varovasti Kmicicin kasvoja.\n\nVihdoin tuli hyytyneen veren alta esiin suuri haava. Kuula oli\nviiltänyt syvästi vasenta poskea ja katkaissut korvan nipukan. Soroka\nalkoi tutkia, oliko poskiluu eheä.\n\nPian hän tuli vakuutetuksi, että se oli eheä, ja hänen rinnastaan\nkohosi syvä helpotuksen huokaus. Samassa alkoi Kmicic kylmän veden ja\nkivun vaikutuksesta osoittaa elonmerkkejä; kasvot alkoivat värähtää,\nrinta kohosi.\n\n— Hän elää!... Vaara on ohi! — huusi Soroka iloisesti.\n\nJa kyynel vierähti vääpelin ryövärimäisille kasvoille.\n\nSilloin ilmaantui maantien käänteeseen Bilous, yksi niistä kolmesta\nsoturista, jotka olivat lähteneet ajamaan ruhtinasta takaa.\n\n— No?. Miten kävi? — kysyi Soroka. Soturi ravisti päätään.\n\n— Huonosti!\n\n— Entä Zawratynski ja Witkowski? Palaavatko he kohta?\n\n— Eivät milloinkaan.\n\nVapisevin käsin Soroka laski Kmicicin pään pajan kynnykselle.\n\n— Kuinka niin? — huusi hän hypäten seisomaan.\n\n— Kyllä se oli aika noita! Ensimmäisenä saavutti Zawratynski hänet,\nsillä hänellä oli paras hevonen, ja sitäpaitsi ruhtinas antoi\ntahallaan hänen lähestyä. Ihan meidän nähden se noita sieppasi miekan\nZawratynskin kädestä ja iski sen melkein miehen läpi. Witkowski riensi\napuun... Ruhtinas surmasi hänet aivan minun silmieni edessä yhdellä\niskulla!... Minun ei tehnyt mieleni odottaa vuoroani... Saattepa nähdä,\nse palaa vielä tänne!\n\n— Täällä meidän ei ole hyvä viipyä! — huusi Soroka. — Hevosille!\n\nKmicicille laitettiin heti sairassija hevosten väliin.\n\nSorokan käskystä asettui kaksi miestä maantielle vahtiin siltä varalta,\nettä peloittava ruhtinas palaisi.\n\nMutta Boguslaw ajoi rauhallisesti Pilwiszkiin siinä varmassa uskossa,\nettei Kmicic ollut enää elävien joukossa.\n\nIllan tullen ruhtinas tapasi joukon ratsumiehiä, jotka hänen\nylipäällikkönsä Paterson, tultuaan ruhtinaan viipymisestä levottomaksi,\noli lähettänyt liikkeelle.\n\nJohtava upseeri, huomattuaan ruhtinaan, karahdutti häntä vastaan ja\nsanoi:\n\n— Teidän ylhäisyytenne, me emme tienneet, että...\n\n— Ei mitään! — keskeytti ruhtinas. Koetellakseni tätä hevosta ratsastin\nsillä jonkin matkaa ja seurasin ritaria, kunnes häneltä sitten hevosen\nostin.\n\nMutta hetken kuluttua hän lisäsi:\n\n— Ja kalliisti maksoinkin.\n\n\n\n"]