[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fS4XisJhLglkRMicVLRu1Pp9_HeO40j2QcsJ4FpLxEWI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2977,"Vedenpaisumus II","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2977-sienkiewicz-henryk-vedenpaisumus-ii","2977__Sienkiewicz_Henryk__Vedenpaisumus_II","Historiallinen romaani","romaani",[14],"seikkailu",[16],"nobel","fi",1886,1926,97034,609211,false,72821,[25,26],"Historical fiction","Poland -- History -- John II Casimir, 1648-1668 -- Fiction",[28,29,30],"Adventure","Historical Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Vedenpaisumus II: Historiallinen romaani\" by Henryk Sienkiewicz is a historical novel written in the early 20th century. The narrative follows the character Andrzej Kmicic, who embarks on a perilous journey after being gravely wounded. The novel appears to explore themes of honor, loyalty, and the political turmoil of its time, revealing Kmicic's struggles as both a soldier and an individual battling internal and external conflicts.  The opening of the novel introduces us to Kmicic, who has been seriously injured and is being cared for by a loyal companion, Soroka, as they navigate through dense forests. Kmicic is in a state of confusion, intermittently regaining consciousness, marked by fevered dreams and haunting thoughts of his past loyalties and betrayals. As the characters encounter a mysterious encampment in the woods, Kmicic grapples with his sense of purpose and the repercussions of his allegiances amid rising tension from both political and personal struggles. This sets the stage for a tale rich in adventure and emotional depth as Kmicic contemplates his identity and path forward. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Trast, V. K.",257,"Puolalainen historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvulle Ruotsin hyökkäyksen eli vedenpaisumuksen aikaan. Teos seuraa sotilas Andrzej Kmiciciä, joka joutuu keskelle sotaa ja poliittisia jännitteitä etsiessään sovitusta aiemmille teoilleen.","Henryk Sienkiewiczin 'Vedenpaisumus II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2977. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VEDENPAISUMUS II\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\n\n\nPuolankielestä suomentanut\n\nK. V. Trast\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nUskollinen Soroka kuljetti everstiänsä läpi sankkain metsien tietämättä\nitsekään minne ajaisi, mitä tekisi, mihin ryhtyisi.\n\nKmicic ei ollut ainoastaan haavoittunut, vaan laukaus oli myös\nsaattanut hänet tainnoksiin. Soroka kostutti tavan takaa riepua\nsatulassa riippuvassa vesileilissä ja pyyhki hänen kasvojaan; väliin\nhän pysähtyi purojen ja lammikoiden kohdalle ottamaan raikasta vettä,\nmutta ei vesi, eivät pysähdykset eivätkä hevosen liikkeet kyenneet\npalauttamaan Andrzejta tajuunsa. Hän makasi kuin kuollut, ja mukana\nkulkevat sotamiehet, jotka olivat kokemattomampia tällaisissa asioissa\nkuin Soroka, alkoivat levottomina arvella, että hän ei ollut hengissä.\n\n— Elää, - vastasi Soroka. — Kolmen päivän kuluttua hän istuu ratsun\nselässä niinkuin paras meistä.\n\nNoin tunnin kuluttua Kmicic aukaisikin silmänsä, ja hänen suustaan\nlähti vain yksi sana:\n\n— Juotavaa!\n\nSoroka vei hänen huulilleen läkkiastian, jossa oli raikasta vettä,\nmutta suun avaaminen näytti tuottavan Andrzejlle sietämätöntä tuskaa.\nHän ei voinut juoda. Hän ei enää mennyt tainnoksiin, mutta hän ei\nkysynyt mitään, vaan oli kuin olisi unhottanut kaikki. Hänen silmänsä\nolivat selkoselällään, ja hän katseli tylsästi metsää, sinistä\ntaivaan kaistaletta, joka näkyi hänen yläpuolellaan oksien välistä,\nja tovereitaan — katseli kuin ihminen, joka juuri on herännyt unesta\ntahi selvinnyt päihtymyksestä, ja antoi sanaakaan sanomatta Sorokan\ntarkastella häntä eikä valittanut, kun kääreitä muutettiin. Näyttipä\nkylmä vesi, jolla vääpeli pesi haavan, tuntuvan hänestä hyvältäkin,\nsillä väliin hänen silmänsä nauroivat.\n\nMutta Soroka lohdutteli häntä:\n\n— Huomenna, herra eversti, on paha ohitse. Jumalan avulla selviydymme.\n\nIllemmalla alkoi tylsyys todellakin hävitä. Ennen auringon laskua\nKmicic oli virkeämmän näköinen ja kysyi:\n\n— Mitä huminaa se on?\n\n— Mikä? Ei täällä mikään humise, — vastasi Soroka.\n\nIlmeisesti oli vain Andrzejn päässä huminaa, sillä ilta oli tyyni,\nlaskevan auringon säteet lankesivat viistoon, tunkeutuivat tiheikköön\nja valaisivat kultaisin kimmellyksin synkkää saloa punaten honkien\nrungot. Ei käynyt tuulen henkäystäkään. Vain siellä täällä varisi\npähkinäpuista, koivuista ja pyökeistä lehtiä maahan tahi jokin arka\neläin sai aikaan kahinaa painuessaan ratsastajia pakoon syvemmälle\nmetsään.\n\nVaikka ilta oli kylmä, alkoi kuume nähtävästi nousta Andrzejn\nruumiissa. Hän mutisi useaan kertaan:\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Välillämme on kysymys elämästä ja kuolemasta!\n\nLopulta tuli aivan pimeä, ja Soroka ajatteli jo yöpymistä, mutta koska\nhe olivat tulleet kosteaan, soiseen paikkaan, jatkoivat he matkaansa\npäästäkseen ylävämpiin ja kuivempiin osiin metsää.\n\nHe matkasivat tunnin ja vielä toisenkin, mutta suosta ei tullut loppua.\nAlkoi olla valoisampaa, sillä täysikuu oli noussut taivaalle. Äkkiä\nSoroka, joka ratsasti ensimmäisenä, hyppäsi satulasta ja alkoi tarkasti\ntutkia maata.\n\n— Tästä on mennyt hevosia, — sanoi hän. — Jäljet näkyvät.\n\n— Kukapa tästä on voinut ajaa, kun tässä ei ole mitään tietäkään? —\nsanoi yksi sotamiehistä, jotka tukivat Kmiciciä.\n\n— Mutta jälkiä on, vieläpä melkoinen määrä! Kas, tuolla honkien välissä\nne näkyvät kuin kämmenellä.\n\n— Kenties on karja kulkenut siitä.\n\n— Mahdotonta. Ei karja enää ole ulkona metsässä. Sitäpaitsi nuo ovat\naivan selvästi kavion jälkiä. Tästä on kulkenut ihmisiä. Olisipa hyvä\nlöytää vaikkapa metsänvartijan mökki.\n\n— Seuratkaamme siis jälkiä.\n\n— Tehdään niin!\n\nSoroka hyppäsi taas hevosen selkään, ja lähdettiin liikkeelle.\nKavioitten jäljet näkyivät selvästi sammaleisessa maassa, ja eräät\nniistä, mikäli kuutamossa saattoi erottaa, näyttivät aivan tuoreilta.\nMutta hevoset vajosivat kulkiessaan yhä syvemmälle. Sotamiehet alkoivat\njo pelätä joutuvansa vielä pahemmin upottaviin paikkoihin. Mutta noin\npuolen tunnin kuluttua tuntui heidän nenäänsä savun ja tervan hajua.\n\n— Täällä on varmaankin tervahauta, — sanoi Soroka.\n\n— Kas tuolla! Tuolla näkyy kipunoita! — sanoi sotamies.\n\nJa tosiaankin näkyi kaukaa punertavana juovana savua, jonka keskeltä\nkuulsi tuli ja jonka ympärille maan alla palava liekki heitteli\nkipinöitä.\n\nTultuaan lähemmäksi sotamiehet näkivät majan, kaivon ja honkahirsistä\nrakennetun suuren vajan. Uupuneet hevoset alkoivat hirnua. Vajasta\nkuului vastaukseksi useita hirnahduksia, ja samassa ilmestyi\nmatkamiesten näkyviin olento, jonka yllä oli lammasnahkaturkki, villat\npäälläpäin.\n\n— Onko paljon hevosia? — tiedusteli turkkiin puettu mies.\n\n— Hoi, mies! Onko tämä tervahauta? — kysyi Soroka.\n\n— Mitä miehiä te olette? Miten olette tänne joutuneet? — kysyi\ntervanpolttaja uudelleen äänellä, joka ilmaisi pelkoa ja ihmettelyä.\n\n— Älä pelkää! — vastasi Soroka. — Ei olla rosvoja!\n\n— Menkää tiehenne! Ei teillä ole täällä mitään tekemistä!\n\n— Pidä kitasi kiinni ja opasta meidät sisälle, kun vielä pyydämme. Etkö\nnäe, tolvana, että me kuljetamme haavoittunutta?\n\n— Keitä te sitten olette?\n\n— Katso vain, ettet saa vastausta pyssystäni! Pidä varasi, moukka! Vie\nmeidät majaan, muuten keitämme sinut omassa tervassasi!\n\n— Yksin en voi pitää puoliani teitä vastaan, mutta tänne tulee\nlisäväkeä. Päänne te täällä menetätte.\n\n— Lisää meitäkin tulee. Näytä tietä!\n\n— Tulkaa vain, asia ei liikuta minua!\n\n— Annapa syötävää, kaikkea mitä sinulla on — ja viinaa myös! Me\nkuljetamme herraa, joka maksaa.\n\n— Jos hän täältä hengissä selviää.\n\nNäin puhellen he menivät sisälle majaan. Uunissa paloi tuli, ja\nliedelle asetetuista padoista levisi patapaistin tuoksu. Huone oli\nverraten tilava. Soroka huomasi heti sisään astuessaan, että seinien\nvieressä oli kuusi makuulavitsaa, joita peittivät lammasnahkakasat.\n\n— Täällä! asustaa jokin joukkio, — kuiskasi hän tovereilleen. — Pankaa\nruutia pyssyihin ja olkaa varuillanne! Tuota miestä on pidettävä\nsilmällä, ettei hän poistu. Nukkukoot majan asukkaat ensi yön ulkona,\nme emme luovuta heille tätä asuntoa.\n\n— Herrat eivät tule tänään, — sanoi tervanpolttaja.\n\n— Sitä parempi, niin ei tule riitaa asunnosta. Huomenna me lähdemme,\n— vastasi Soroka. — No, panehan lihat vatiin, sillä meidän on nälkä,\näläkä kitsastele antaessasi kauroja hevosille.\n\n— Mistä minä kaurat otan tervahaudassa, jalosukuinen herra sotilas?\n\n— Kuulimme hevosten hirnuntaa vajan tienoilta. Siispä on kaurojakin —\nethän sinä niitä tervalla ruoki.\n\n— Ne eivät ole minun hevosiani.\n\n— Olivatpa sinun tahi muiden, niin syödähän niiden pitää kuten\nmeidänkin hevosten. Pian, mies, pian, jos sinusta nahkasi on jonkin\narvoinen!\n\nTervanpolttaja ei vastannut mitään. Sotamiehet laskivat nukkuvan\nAndrzejn vuoteelle ja istuutuivat itse syömään illallista. Paisti\nja bigos, jota oli iso kattilallinen liedellä, maistuivat heistä\nvarsin hyvältä. Oli myös hirssipuuroa, ja ruokasäiliöstä Soroka löysi\nmelkoisen nassakan viinaa.\n\nHän maisteli kuitenkin viinaa vain vähän eikä antanut sitä\nsotamiehille, sillä hän oli päättänyt olla valpas koko yön. Tämä tyhjä\nmaja kuudelle hengelle varattuine vuoteineen ja vajoineen, jossa hirnui\nhevosia, näytti hänestä omituiselta ja epäilyttävältä. Hän arveli\npaikkaa yksinkertaisesti rosvopesäksi sitäkin suuremmalla syyllä,\nkun hän samassa ruokasäiliössä, mistä hän oli löytänyt viinaa, näki\nseinillä riippumassa joukon aseita ja lisäksi vielä tynnyrin ruutia\nynnä kaikenlaisia varuksia, jotka ilmeisesti oli ryöstetty aatelisten\ntaloista. Siinä tapauksessa, että majasta poistuneet asukkaat\npalaisivat, saattoi tuskin odottaa heidän puoleltaan vieraanvaraisuutta\ntaikka edes sääliä. Siksipä Soroka päättikin vallata majan ja pitää\nsitä hallussaan joko asevoimin tahi neuvottelemalla.\n\nPäästäkseen selvyyteen, miten oli meneteltävä, Soroka asetti sotamiehet\nvartioimaan ovea ja ikkunoita ja sanoi tervanpolttajalle:\n\n— Ota lyhty ja tule mukaani!\n\n— Jalosukuinen herra sallinee minun valaista päreellä, sillä lyhtyä ei\nole.\n\n— Näytä sitten tulta päreellä. Jos poltat vajan ja hevoset, niin ei se\nminua liikuta.\n\nNämä vakuuttavat sanat saivat aikaan, että lyhty samassa löytyikin.\nSoroka käski miehen astua edellä ja kulki itse hänen jäljessään pistoli\nkädessä.\n\n— Kuka tässä majassa asuu? — kysyi hän heidän kulkiessaan.\n\n— Herrat asuvat.\n\n— Minkä nimiset?\n\n— Sitä ei minulla ole lupaa ilmaista.\n\n— Minusta tuntuu, mies, että haluat luodin ruumiiseesi!\n\n— Armollinen herra, — vastasi tervanpolttaja, — jos valehtelisin jonkin\nnimen, niin teidän olisi siihen tyytyminen.\n\n— Olet oikeassa! Paljonko noita herroja on?\n\n— Vanha herra ja kaksi nuorta herraa ja kaksi palvelijaa.\n\n— Aatelisiako?\n\n— Tiettävästi.\n\n— Ja täälläkö he asuvat?\n\n— Vähin täällä, vähin herra ties missä.\n\n— Entä mistä nuo hevoset?\n\n— Herrat tuovat niitä, mutta en tiedä mistä.\n\n— Puhu totta! Ryöstelevätkö herrasi maantiellä?\n\n— Mistäpä minä tiedän, jalo herra! Minusta näyttää, kuin he\nryöstäisivät hevosia, mutta mistä, se ei kuulu minuun.\n\nNäin puhellen he saapuivat vajan luo, josta kuului hevosten hirnuntaa,\nja menivät sisälle keskustaan asti.\n\n— Valaise! — sanoi Soroka.\n\nMies nosti lyhdyn korkealle ja valaisi hevosten riviä. Soroka\ntarkasteli niitä jokaista tuntijan katsein, käänteli päätään,\nmaiskutteli suutaan ja mutisi:\n\n— Herra Zend vainaja olisi tyytyväinen... On puolalaisia,\nmoskovalaisia... tuo ori on saksalainen... ja tuo varsa myös...\nOivallisia hevosia. Mitä te niille annatte?\n\n— Totta puhuakseni, jalo herra, kylvin niitä varten jo keväällä kaksi\nsarkaa kauroja.\n\n— Hyvä on! — sanoi Soroka.\n\nHän käski miehen lähteä ja palasi majalle. Matkalla hän mietti, mitä\nolisi tehtävä, ja epäröi pääsemättä tulokseen. Äkkiä hän löi kädellään\notsaansa.\n\n— Hölmöhän minä olen! — mutisi hän. — Mies on sidottava köyteen ja\npakotettava opastamaan meidät maantielle.\n\nMutta samassa hän vaipui mietteisiin: — Maantielle? Mutta siellä on\nruhtinas joukkoineen... Ei ole muuta neuvoa kuin istua majassa joko\nasujain suostumuksella tahi vastoin heidän tahtoaan, kunnes herra\nKmicic tervehtyy. Mitä sitten seuraa, se on everstin asia.\n\nNäin ajatellen hän jo astui majaan. Valppaat sotamiehet seisoivat\novella, ja vaikka olivatkin nähneet lyhdyn vilkkuvan pimeässä ja\nSorokan sekä tervanpolttajan tulevan, niin he kuitenkin ottivat selon\ntulijoista, ennenkuin päästivät heidät sisälle. Soroka määräsi vahdin\nvaihdoksen tapahtuvaksi puolen yön aikaan ja heittäytyi itse vuoteelle\nKmicicin vuoteen viereen.\n\nHuoneessa vallitsi hiljaisuus. Vain sirkat soittelivat tavallista\nsäveltään. Sairas heräsi silloin tällöin ja oli ilmeisesti kuumeen\nhoureissa, sillä Sorokan korviin kuuluivat hänen sekavat sanansa:\n\n— Armollinen kuningas, antakaa anteeksi... He ovat pettureita...\nIlmaisen kaikki heidän salaisuutensa... Valtakunta on punainen verka...\nHyvä, nyt olet kynsissäni, ruhtinas... Maltahan!... Armollinen\nkuningas!... Tänne, sillä siellä on petosta!\n\nSoroka kohottautui istumaan vuoteellaan ja kuunteli. Sairas huudahti\npari kertaa ja vaipui uneen, mutta heräsi sitten taas ja huusi:\n\n— Oleńka, Oleńka, älä ole vihainen!\n\nVasta keskiyön aikaan hän lopullisesti rauhoittui ja nukkui\nkunnollisesti. Soroka myös vaipui uneen, mutta äkkiä hänet herätti\nmajan ovelta kuuluva hiljainen koputus.\n\nHän avasi heti silmänsä, hyppäsi jaloilleen ja meni ulos majasta.\n\n— Mitä siellä? — kysyi hän.\n\n— Herra vääpeli, tervanpolttaja karkasi.\n\n— Tuhat tulimmaista! Nyt hän tuo tänne nuo rosvot. Kuka häntä vartioi?\n\n— Bilous.\n\n— Menin hänen kanssaan juottamaan hevosiamme, — puolusteli Bilous\nitseään. — Käskin hänen kiskoa ämpäriä ja itse pitelin hevosia.\n\n— No, ei kai hän kaivoon hypännyt?\n\n— Ei, herra vääpeli, vaan puikahti kantojen väliin ja kuoppiin, joita\non paljon kaivon luona. Jätin hevoset, sillä jos ne olisivat karanneet,\nniin onhan täällä toisia, ja läksin juoksemaan hänen jälkeensä, mutta\nkaaduin kuoppaan. On pimeä yö, lurjus tuntee paikat ja pääsi senvuoksi\nlivistämään... Peijakas hänet periköön!\n\n— Kyllä se tuo tänne ne pirut, tuopi se... Hiisi hänet vieköön!\n\nVääpeli vaikeni, mutta lausui hetken kuluttua:\n\n— Emme käy nukkumaan, täytyy olla valppaina aamuun asti. Joukko voi\ntulla millä hetkellä tahansa.\n\nHän istuutui musketti kädessä majan kynnykselle. Sotamiehet istuutuivat\nhänen ympärilleen, puhelivat hiljaa keskenään, hyräilivät puoliääneen\nja kuuntelivat, kuuluisiko metsästä lähestyvien hevosten kavioitten\nkapsetta tahi hirnuntaa.\n\nYö oli tyyni ja kuutamoinen, mutta ei hiljainen. Metsän syvyydessä\noli elämää. Ylt'ympäri kuului hirvien karjuntaa, sillä oli niiden\nkiima-aika. Tuo lyhyt, käheä, vihaa ja raivoa ilmaiseva ääni kuului\njoka puolelta metsää, milloin kauempaa, milloin lähempää, melkeinpä\nsadan askelen päässä majasta.\n\n— Jos he tulevat, niin hekin karjuvat erehdyttääkseen meidät, — sanoi\nBilous.\n\n— Eivät he ennätä tänä yönä. Aamu valkenee ennenkuin mies saapuu heidän\nluokseen, — sanoi toinen sotamies.\n\n— Päivällä, herra vääpeli, pitäisi penkoa koko talo ja kaivaa seinien\nalta, sillä jos täällä asuu rosvoja, niin on aarteitakin.\n\n— Parhaat aarteet ovat tuolla tallissa, — sanoi Soroka osoittaen\nkädellään vajaan päin.\n\n— Otammeko ne?\n\n— Hölmö! Eihän täältä ole ulospääsyä, suot vain joka puolella.\n\n— Mutta mehän pääsimme tänne.\n\n— Jumala meitä varjeli. Ei tänne tule eikä täältä pääse yksikään elävä\nsielu, jos ei tunne tietä. Ei olisi pitänyt päästää miestä karkuun.\n\n— Maantie on päivänmatkan päässä, tuolla suunnalla, — sanoi Bilous.\n\n— Luuletko sinä olevasi silloin jo herra, kun olet valtatiellä? Parempi\non täällä rosvon luoti kuin siellä hirttosilmukka.\n\n— Kuinka niin, isäkulta? — kysyi Bilous.\n\n— Siellä jo varmasti meitä etsitään.\n\n— Kuka etsii?\n\n— Ruhtinas.\n\nSoroka vaikeni äkkiä, ja muut vaikenivat silloin myös kuin pelästyneinä.\n\n— Hiljaa! — sanoi Soroka. — Tuolla kahisevat lehdet.\n\nSotamiehet kuuntelivat tarkasti. Lähellä kuului todellakin raskaita\naskelia, joiden alla maahan varisseet lehdet selvästi kahisivat.\n\n— Hevosia on tulossa, — kuiskasi Soroka. Mutta askelet etenivät\nmajalta, ja kohta sen jälkeen kuului hirven villi karjunta.\n\n— Ne ovat hirviä! Joko se kutsuu luokseen naarasta tahi peloittelee\ntoista sarvipäätä.\n\nHe vaikenivat taas ja alkoivat torkkua. Vain vääpeli nosti väliin\npäätään ja kuunteli hetkisen, mutta sitten pää painui rintaa vastaan.\nNäin kului tunti ja toinen, kunnes lähinnä olevat mustat hongat\nalkoivat näyttää harmailta ja niiden latvat hohtaa valkoisilta, aivan\nkuin joku olisi sulattanut hopeaa niiden päälle. Hirvien karjunta\nvaikeni, ja metsän syvyydessä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin\nvalkeni päivä ja valaisi majan edustalla sikeässä unessa makaavien\nsotamiesten väsyneet kasvot.\n\nMajan ovi aukeni, Kmicic ilmestyi kynnykselle ja huusi:\n\n— Soroka, hoi!\n\nSotamiehet hyppäsivät pystyyn.\n\n— Hyväinen aika, teidän armonne on jalkeilla, — sanoi Soroka.\n\n— Mutta te nukuitte kuin härät; olisi voinut hakata teiltä pään pois ja\nviskata sen laipion yli, ennenkuin kukaan olisi herännyt.\n\n— Me vartioitsimme aamun koittoon asti, herra eversti. Nukahdimme\nvasta, kun oli jo täysi päivä.\n\nKmicic katseli ympärilleen.\n\n— Missä me olemme?\n\n— Metsässä, herra eversti.\n\n— Sen näen. Mutta mikä tölli tämä on?\n\n— Sitä me emme itsekään tiedä.\n\n— Tule mukanani! — sanoi Andrzej. Hän meni majaan. Soroka seurasi häntä.\n\n— Kuule, — sanoi Kmicic istuutuen vuoteen reunalle, — ruhtinas siis\nampui minua?\n\n— Niin.\n\n— Miten hänelle kävi?\n\n— Hän pääsi tiehensä Syntyi hetken äänettömyys.\n\n— Se on huono juttu! — sanoi Kmicic. — Hyvin huono! Parempi olisi ollut\nsurmata hänet siihen paikkaan kuin päästää hengissä.\n\n— Niin aioimmekin, mutta...\n\n— Mutta mitä?\n\nSoroka kertoi lyhyesti, miten asia oli. Kmicic kuunteli hämmästyttävän\ntyynesti, vain hänen silmänsä alkoivat palaa. Viimein hän sanoi:\n\n— Nyt hän sai yliotteen, mutta me tapaamme vielä. Miksi poikkesit\nmaantieltä?\n\n— Pelkäsin takaa-ajoa.\n\n— Niin olikin parasta. Liian vähän on meitä nyt Boguslawin voimia\nvastaan... pirullisen vähän! Sitäpaitsi hän on mennyt Preussiin, emmekä\nsiis voi häntä ajaa takaa. Täytyy odottaa...\n\nSoroka huoahti helpotuksesta. Kmicic ei siis näyttänyt pelkäävän niin\nkovin ruhtinas Boguslawia, koska puhui takaa-ajosta. Tämä varmuus\nsiirtyi heti vanhaan sotilaaseenkin, joka oli tottunut ajattelemaan ja\ntuntemaan samalla tavoin kuin everstinsäkin.\n\nAndrzej vaipui syviin mietteisiin, havahtui äkkiä ja alkoi kopeloida\njotakin ympäriltään.\n\n— Missä ovat kirjeeni? — hän kysyi.\n\n— Mitkä kirjeet?\n\n— Jotka olivat mukanani... Ne oli piilotettu vyöhön. Missä on vyö? —\nkysyi Andrzej kuumeisesti.\n\n— Riisuin itse teidän armoltanne vyön, että teidän olisi helpompi\nhengittää. Tässä se on.\n\nSoroka antoi nahkavyön, jossa oli nauhoilla kiinni kurottavat taskut.\nKmicic avasi ne ja otti niistä kiireesti papereita.\n\n— Nämä ovat ruotsalaisille päälliköille osoitettuja turvakirjoja, mutta\nmissä ovat kirjeet? — sanoi hän levottomuutta ilmaisevalla äänellä.\n\n— Mitkä kirjeet? — kysyi uudelleen Soroka.\n\n— Tuhannen sarvipäätä! Hetmanin kirjeet Ruotsin kuninkaalle, herra\nLubomirskille ja kaikki ne, mitä minulla oli...\n\n— Jos niitä ei ole vyössä, niin niitä ei ole missään. Lienevät\nkadonneet matkalla.\n\n— Ratsujen selkään ja etsimään! — huusi Kmicic peloittavalla äänellä.\n\nMutta ennenkuin ällistynyt Soroka ennätti lähteä huoneesta, vaipui\nAndrzej voimattomana vuodetta vastaan ja alkoi tarttuen käsillään\npäähänsä vaikeroida:\n\n— Oi!... Kirjeeni, kirjeeni!... Sotamiehet lähtivät heti. Jäljelle jäi\nvain yksi, jolle Soroka oli antanut määräyksen vartioida majan luona.\nKmicic jäi yksin majaan ja alkoi ajatella asemaansa, joka ei ollut\nkadehdittava. Häntä uhkasi mahtavien Radziwillien kauhea kosto, jota ei\nvoinut välttää. Eikä vain häntä, vaan kaikkia, joita hän rakasti, eli\nlyhyesti sanoen Oleńkaa. Kmicic tiesi, että ruhtinas Janusz empimättä\nolisi valmis haavoittamaan häntä kaikkein arimpaan kohtaan, s.o.\nsuuntaamaan kostonsa neiti Billewicziin. Ja Oleńka oli Kiejdanyssa\ntäydelleen julman magnaatin vallassa, jonka sydän ei tuntenut\nsääliä. Mitä enemmän Kmicic ajatteli asemaansa, sitä selvemmin hän\nhavaitsi, että se oli aivan kauhea. Boguslawin ryöstön jälkeen pitävät\nRadziwillit häntä petturina. Jan Kasimirin kannattajat, Sapiehan\npuoluelaiset ja kapinoivat liittoutuneet pitävät häntä myös petturina\nja Radziwillien kätyrinä. Niistä monista leireistä, puolueista, ja\nvieraista sotajoukoista, jotka sillä hetkellä olivat Puolan alueella,\nei ollut ainoatakaan leiriä, ainoatakaan puoluetta, ainoatakaan\nsotajoukkoa, joka ei olisi pitänyt häntä suurimpana ja pahimpana\nvihollisenaan. Chowański oli jo luvannut palkinnon hänen päästään;\nnyt semmoisen lupaavat Radziwillit, ruotsalaiset — kenties ovat jo\nluvanneet myös onnettoman Jan Kasimirin puoluelaiset. »Kuka mitä\nkaapii, se sitä saapi!» — ajatteli Kmicic. Käymällä ruhtinas Boguslawin\nkimppuun hän tahtoi heittää hänet liittoutuneitten jalkoihin saadakseen\nnämä täysin vakuutetuiksi siitä, että katkaisee kaikki suhteensa\nRadziwilleihin, lyöttäytyäkseen heihin ja saavuttaakseen oikeuden\ntaistella kuninkaan ja isänmaan puolesta. Toiselta puolen Boguslaw\nhänen käsissään olisi ollut vakuutena Oleńkan turvallisuudesta.\nMutta nyt, kun Boguslaw oli voittanut hänet ja poistunut, oli\nOleńkan turvallisuus mennyttä, ja mahdotonta oli todistaa, että\nKmicic vilpittömästi oli luopunut Radziwillien palveluksesta. Tosin\noli hänellä tie auki liittoutuneitten luo, ja jos hän hyökkäisi\nWolodyjowskin ja tämän ystävien luokse, niin he ehkä säästäisivät\nhänen henkensä. Mutta ottaisivatko he hänet joukkoonsa toverina,\nuskoisivatko häntä eivätkä luulisi hänen tulleen vakoilemaan tahi\nvaikuttamaan sotajoukon henkeen ja houkuttelemaan miehiä Radziwillien\npuolelle? Samassa hän muisti olevansa syypää liittoutuneitten\nveren vuodatukseen, muisti ensimmäisenä lyöneensä Kiejdanyssa\nkapinaan nousseet unkarilaiset ja rakuunat ja pakottaneensa heidät\nkuuliaisuuteen, ammuttaneensa uppiniskaiset upseerit ja sotamiehet,\nlinnoittaneensa Kiejdanyn ja siten auttaneensa Radziwillit voittoon\nSamogitiassa... »Kuinka minä sinne menisin?» — ajatteli hän. — »Rutto\nolisi siellä mieluisampi vieras kuin minun persoonani!... Voisin mennä,\njos kuljettaisin Boguslawia nuora kaulassa satulaani sidottuna, mutta\nen näin tyhjin käsin!...»\n\nJos hänellä olisi ollut edes nuo kirjeet, niin hänellä olisi ollut\nruhtinas Janusz vallassaan; nuo kirjeet olisivat voineet horjuttaa\nruotsalaistenkin luottamusta hetmaniin... Niillä olisi voinut pelastaa\nOleńkan...\n\n— Vedenpaisumus II.\n\nMutta jokin paha henki oli laittanut niin, että kirjeet katosivat.\n\nKun Kmicic ajatteli tätä kaikkea, tarttui hän uudelleen päähänsä.\n\n— Petturi Radziwillien edessä, petturi Oleńkan silmissä, petturi\nliittoutuneitten mielestä, petturi kuninkaan edessä!.. Kaikki on\nhukassa: kunnia, maine, minä itse, Oleńka!...\n\nHaavaa kasvoissa poltti, mutta sielussa oli sata kertaa sietämättömämpi\npolte. Kaiken lisäksi oli myös hänen itserakkautensa ritarina saanut\nkolahduksen. Boguslaw oli tuottanut hänelle häpeällisen tappion.\nTämän rinnalla eivät olleet mitään ne iskut, joita hänelle Lubiczissa\noli antanut Wolodyjowski. Siellä oli hänet voittanut asestettu mies\nkaksintaistelussa, täällä taas aseeton vanki, joka oli hänen vallassaan.\n\nHetki hetkeltä kävi Kmicicille yhä selvemmäksi, miten kauheaan ja\nhäpeälliseen asemaan hän oli joutunut. Mitä enemmän hän katsoi, sitä\nlukuisampina hän näki jokaisesta pimeästä nurkasta uhkaavat kauhut — ja\nomituinen pelko valtasi lopulta hänen mielensä.\n\n— Olenko minä todellakin tehnyt tämän kaiken? — ajatteli hän, ja hänen\nhiuksensa nousivat pystyyn.\n\n— Mahdotonta! Tämä kaikki on kuumehoureita... Pyhä Neitsyt, se on\nmahdotonta!\n\n— Sokea, tyhmä narri! — sanoi hänen omatuntonsa. — Mitään tämmöistä\nei sinulle olisi tapahtunut, jos et olisi luopunut kuninkaasta ja\nisänmaasta ja jos olisit totellut Oleńkaa!\n\nJa katumus tuli kuin vihuri hänen sydämeensä. Ah, kunpa hän olisi\nvoinut sanoa itselleen: ruotsalaiset sotivat isänmaatani vastaan, siis\nminä heitä vastaan! Radziwill on kuningasta vastaan; siis minä häntä\nvastaan! Silloin olisi hänen mielensä kirkas ja rauhallinen. Silloin\nhän olisi koonnut joukon ja kuljeskellut sen kanssa kuin mustalainen\nmarkkinoilla, lähestynyt ruotsalaisia ja polkenut ne ratsujen alle\nhyvällä omallatunnolla, säilyttänyt hyvän maineensa, ja vihdoin hän\nkunnian loisteessa olisi saapunut Oleńkan eteen ja sanonut:\n\n— En ole enää kulkuri, vaan defensor patriae... Lemmi minua niinkuin\nminä lemmin sinua!\n\nEntä nyt?\n\nMutta ylpeä mieli, joka oli tottunut antamaan itselleen paljon\nanteeksi, ei tahtonut heti tunnustaa koko syyllisyyttään. Radziwillit\nolivat hänet tällä tavoin tuhonneet ja pettäneet, vieneet hänen\nkunniansa, sitoneet hänen kätensä, riistäneet hänen rakkaimpansa.\n\nKmicic kiristi hampaitaan, viittasi uhkaavasti Samogitiaan päin, missä;\nhetmani Janusz istui kuin susi raadon ääressä, ja kähisi raivon miltei\ntukahduttamalla äänellä:\n\n— Kostoa! Kostoa!\n\nEpätoivoissaan hän lysähti polvilleen keskelle huonetta ja alkoi puhua:\n\n— Vannon sinulle, Jeesus Kristus, että kukistan ja tuhoan nuo\npetturit... ahdistan heitä lailla, tulella ja miekalla viimeiseen\nhengenvetoon saakka, niin totta kuin minua Natsaretin kuningas\nauttakoon! Amen!\n\nMutta samassa jokin sisällinen ääni kuiskasi hänelle:\n\n— Palvele isänmaata, koston aika tulee myöhemmin!\n\nKuumeen tuli loisti Andrzejn silmistä, huulet olivat polttavat, ja koko\nruumis värisi. Hän huitoi käsillään ja käveli, tahi paremmin sanoen\njuoksi, itsekseen puhellen ympäri huonetta ja lankesi viimein taas\npolvilleen.\n\n— Anna minulle innoitusta, Kristus, että tietäisin, mitä tekisin,\nmuuten menetän järkeni!\n\nÄkkiä hän kuuli pyssynlaukauksen äänen, jonka kaiku metsässä kantoi\nhongasta honkaan, kunnes se saapui kuin ukkosen jyrähdys majaan.\n\nKmicic hyppäsi pystyyn, sieppasi sapelin ja riensi ulos.\n\n— Mitä siellä on? — kysyi hän sotamieheltä, joka seisoi ovella.\n\n— Laukaus, herra eversti!\n\n— Missä on Soroka?\n\n— Meni etsimään kirjeitä.\n\n— Missä päin ammuttiin?\n\nSotamies näytti metsän itäistä osaa kohti:\n\n— Tuolla!\n\nSamassa kuului kavioitten kapsetta, vaikka hevosta ei näkynyt.\n\n— Pidä silmällä! — huusi Kmicic. Tiheiköstä ratsasti esille täyttä\nlaukkaa Soroka, kintereillään toinen sotamies. Molemmat pysähtyivät\nmajan luo, hyppäsivät hevosen selästä ja käyttäen hevosia suojanaan\nsuuntasivat muskettinsa tiheikköä kohti.\n\n— Mitä siellä? — kysyi Kmicic,\n\n— Joukko on tulossa! — vastasi Soroka.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nSyntyi hiljaisuus, mutta pian alkoi tiheiköstä kuulua ääntä aivan kuin\nvillisikoja olisi ollut tulossa. Sitten oli taas hiljaista.\n\n— Montako niitä siellä on? — kysyi Kmicic.\n\n— Noin kuusi, mahdollisesti kahdeksan, en saanut tarkoin lasketuksi, —\nvastasi Soroka.\n\n— Silloin on voitto meidän. He eivät selviydy meistä.\n\n— Eivät selviydy, herra eversti, mutta meidän on saatava joku kiinni\nelävänä ja häntä kärvenneltävä, jotta näyttäisi tien.\n\n— Se on sen ajan huoli. Pitäkää varanne! Tuskin oli Kmicic lausunut\n»pitäkää varanne», kun tiheiköstä tunkeutui näkyviin vaalea savujuova,\nja tuntui kuin olisi lintuparvi pyrähtänyt lentoon noin kolmenkymmenen\naskelen päässä majasta.\n\n— Hauleilla ampuvat! — sanoi Kmicic. — Jos heillä ei ole musketteja,\nniin eivät he mahda meille mitään, sillä haulikot eivät kanna\ntiheiköstä tänne asti.\n\nSoroka, joka toisella kädellä piteli hevosen satulan varaan asetettua\nmuskettia, asetti toisen kätensä torveksi suunsa eteen ja alkoi huutaa:\n\n— Jos vain joku tulee tiheiköstä näkyviin, niin kohta on tallukat\ntaivasta kohti!\n\nJonkin ajan kuluttua kuului tiheiköstä kova ääni:\n\n— Mitä väkeä te olette?\n\n— Parempaa väkeä kuin maantierosvot.\n\n— Millä oikeudella olette asettuneet asuntoomme?\n\n— Rosvo kyselemässä oikeutta! Teloittaja opettaa teille oikeutta,\nmenkää hänen puheilleen!\n\n— Savustamme teidät sieltä ulos kuin mäyrän!\n\n— Sopii koettaa! Katso vain, ettet itse tukehdu siihen savuun.\n\nÄäni tiheikössä vaikeni. Nähtävästi hyökkääjät neuvottelivat. Silloin\nSoroka kuiskasi Kmicicille:\n\n— Pitää joku houkutella esille ja ottaa kiinni, niin meillä on sekä\npanttivanki että opas.\n\nTiheiköstä kuului taas kysymys:\n\n— Mitä te tahdotte?\n\nNyt alkoi Kmicic itse puhua:\n\n— Niinkuin tänne tulimme, niin olisimme lähteneetkin, jos sinulla,\nlurjus, olisi käsitystä kohteliaisuudesta etkä olisi alkanut ammuskella.\n\n— Ette te tänne jää, illalla tulee meikäläisiä sata ratsumiestä!\n\n— Ennen iltaa tulee kaksisataa rakuunaa, eivätkä suot voi teitä\npelastaa, sillä joukossa on sellaisia, jotka osaavat tien tänne\nniinkuin mekin.\n\n— Olette siis sotamiehiä?\n\n— Emmehän toki rosvoja ole.\n\n— Mistä joukko-osastosta?\n\n— Oletko sinä hetmani? Emme rupea sinulle tiliä tekemään.\n\n— Puhukaa mitä tahdotte, piru vieköön! Miksi sitten olette tuppautuneet\nmeidän majaamme?\n\n— Tule itse tänne! Et sinä täällä päätäsi menetä. Tule lähemmäksi\n\n— Kunniasanaa vastaan?\n\n— Kunniasana on aatelismiehiä eikä rosvoja varten.\n\n— Saako tulla kaksi miestä?\n\n— Saa.\n\nTiheiköstä, joka oli noin sadan askelen päässä majasta, tuli esille\nkaksi pitkää ja hartiakasta miestä. Toinen oli hieman kumara ja\nnähtävästi ikämies, toinen kulki suorana. Kummankin yllä oli harmaalla\nveralla päällystetty puoliturkki, jommoisia pikkuaateli käytti,\njaloissa pitkävartiset saappaat, päässä karvalakki silmille painettuna.\n\n— Mitä pirua! — mutisi Kmicic katsellen tarkasti tulijoita.\n\n— Herra eversti, — huudahti Soroka, — nehän ovat meidän miehiä!\n\nTulijat olivat saapuneet muutaman askelen päähän, mutta eivät voineet\nnähdä majan luona seisovia, koska näiden edessä olivat hevoset.\n\nKmicic astui äkkiä esille. Tulijat eivät häntä kuitenkaan tunteneet,\nsillä hänen kasvonsa olivat kääreessä. He alkoivat tarkastaa häntä\nuteliain ja levottomin katsein.\n\n— Missä toinen poikasi on, Kiemlicz? — kysyi Andrzej. — Ei kai hän ole\nsaanut surmaansa?\n\n— Kuka? Mitä? Ken puhuu? Mitä? — sanoi vanha mies pelästyneenä ja jäi\nseisomaan silmät selällään. Pojalla, joka oli nuorempi, oli paremmat\nsilmät. Hän tempasi äkkiä lakin päästään. — Herra Jumala! Isä, sehän on\nherra eversti! — huusi hän.\n\n— Jeesus armahin! — lausui ukko. — Se on siis herra Kmicic!\n\n— Haa, semmoisia poikia! — sanoi nauraen Andrzej. - Tervehditte minua\nhaulisateella.\n\nVanha mies lähti nyt liikkeelle ja alkoi huutaa:\n\n— Tulkaa tänne kaikki, tulkaa!\n\nTiheiköstä ilmestyi vielä muutamia miehiä, niiden joukossa ukon toinen\npoika ja tervanpolttaja. Kaikki juoksivat kiireesti aseet valmiina,\nsillä he eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, mutta ukko huusi taas.\n\n— Polvillenne, lurjukset! Polvillenne! Tässä on herra Kmicic! Kuka\nhölmö siellä ampui? Tuokaa se tänne!\n\n— Itsehän sinä ammuit, isä! — sanoi nuori Kiemlicz.\n\n— Valehtelet, valehtelet kuin koira! Herra eversti, kukapa olisi voinut\ntietää, että teidän armonne olisi asunnossamme! Totisesti, en usko\nvielä silmiäni!\n\n— Minä tässä olen omassa persoonassani, — sanoi Kmicic ojentaen hänelle\nkätensä.\n\n— Oi, Jeesus — vastasi ukko. — Sellainen vieras korvessa. Mitä me\ntäällä teidän armollenne tarjoaisimme? Enpä tiedä, millä kestitsisimme.\n\nHän kääntyi poikiensa puoleen:\n\n— Menkää pian, senkin tolvanat, tuomaan kuopasta simaa!\n\n— Anna avain, isä! — sanoi toinen pojista.\n\n— Avain sinulle? Tunnen sinut, senkin mustalainen. Itse juot enemmän\nkuin tuot tänne. Mitä? Menen itse. Kas vain, avaimen olisi tahtonut.\nMenkää vierittämään kannot pois edestä, minä itse avaan ja tuon.\n\n— Teidän kellarinne on siis kantojen peitossa, herra Kiemlicz? — sanoi\nKmicic.\n\n— Kuinka muuten mikään säilyisi tämmöisten rosvojen parissa! — vastasi\nukko vilkaisten poikiinsa. — He olisivat valmiit syömään isänsäkin.\nTässäkö te vielä olette? Menkää vierittämään kannot pois! Näinkö te\ntottelette isäänne?\n\nNuorukaiset lähtivät kiireesti majan taakse kantokasan luo.\n\n— Taitaa olla, kuten ennenkin, huonot välit poikien kanssa? — kysyi\nKmicic.\n\n— Kuinka niiden kanssa voisi olla hyvissä väleissä... Tapella ne\nosaavat ja saalista hankkia myöskin, mutta kun on jaettava isän kanssa,\nniin suurella riidalla saa heiltä osansa. Olkaa hyvä, herra eversti,\nkäykää majaan, täällä on kylmä.\n\nUkko Kiemlicz puhui omituisen terävällä ja äreällä äänellä ja vilkuili\npuhuessaan levottomasti ympärilleen. Hän oli kookas, luiseva mies,\nkasvot aina vihaiset ja tyytymättömät. Kmiciciä kohtaan hän esiintyi\nsitä nöyremmin, mitä enemmän hänessä heräsi entistä päällikköään\nkohtaan palvelemisen halu, pelko, kenties myös ihmettely, ehkäpä\nkiintymyskin.\n\nKmicic tunsi hyvin Kiemliczit. Isä ja kaksi poikaa olivat olleet hänen\npalveluksessaan siihen aikaan, kun hän omin päin kävi sotaa Chowańskia\nvastaan Valko-Venäjällä. He olivat rohkeita sotureita ja yhtä julmia\nkuin rohkeita. Niiden monenlaisten kulkurien joukossa, joista Kmicicin\nosasto oli kokoonpantu ja jotka päivällä joivat ja tuhlasivat sen,\nmitä yöllä olivat verisessä kahakassa viholliselta riistäneet,\nherättivät Kiemliczit huomiota suurella ahneudellaan. Erikoinen halu\nheillä oli anastaa hevosia, ja näitä he sitten möivät taloihin ja\nkyliin. Isä tappeli yhtä uljaasti kuin hänen kaksoispoikansa, mutta\notti näiltä joka taistelun jälkeen parhaan osan saaliista valitellen\nsamalla kärsivänsä vääryyttä ja uhkaillen heitä isän kirouksella.\nPojat murisivat vastaan, mutta olivat luonnostaan hieman typeriä ja\nalistuivat isän komentoon. Huolimatta alituisista riidoistaan he\npysyivät toistensa rinnalla taisteluissa eivätkä säästäneet itseään.\nToverit eivät pitäneet heistä, mutta kaikki heitä pelkäsivät sillä\ntaistelussa he olivat hirmuisia. Ainoastaan Kmicic herätti heissä\nkäsittämätöntä pelkoa.\n\nJoukko-osaston keskuudessa kerrottiin heidän koonneen suuria aarteita,\nmutta ei kukaan tiennyt varmasti, oliko siinä perää. Eräänä päivänä\nKmicic lähetti heidät viemään erästä määrää hevosia, ja sille tielleen\nhe katosivat. Kmicic arveli heidän saaneen surmansa, mutta sotamiehet\nsanoivat heidän paenneen vieden hevoset mukanaan, sillä kiusaus oli\nollut liian suuri. Nyt, kun Andrzej tapasi heidät terveinä, kun vajassa\nhirnui joukko hevosia ja kun ukon iloon ja nöyryyteen näkyi sekaantuvan\nlevottomuutta, ajatteli Andrzej, että sotamiehet sittenkin olivat\nolleet oikeassa.\n\nAstuttuaan majaan hän istuutui vuoteelle, katsoi ukkoa suoraan silmiin\nja kysyi ankarasti:\n\n— Kiemlicz, missä minun hevoseni ovat?\n\n— Ah Jeesus, armahin Jeesus! — vaikeroi ukko. — Zoltarenkon miehet\nhyökkäsivät kimppuumme, ryöstivät, haavoittivat ja ajoivat takaa\nkokonaista kuusitoista penikulmaa, niin että hädin tuskin pelastimme\nhenkemme. Oi pyhä Neitsyt! Emme enää voineet löytää teidän armoanne\nemmekä joukko-osastoa. He ajoivat meidät tänne korpeen kurjuuteen ja\nnälkään, tähän majaan, tänne suolle.. Jumalan kiitos, teidän armonne\non elossa ja terveenä, vaikka näkyy haavoittuneen... Kas, poikaseni\novat menneet kantoja vierittämään ja kadonneet. Mitä ne veijarit\nsiellä puuhailevat?... Nälkää ja kurjuutta täällä on, ei muuta mitään.\nElätämme itseämme sienillä, mutta teidän armoanne varten löytyy jotakin\nnaukattavaa ja haukattavaa... Niin meiltä hevoset vietiin, ryöstettiin.\n\nNyt tulivat sisään ukon kaksi poikaa, Kosma ja Damian. He olivat\nrotevia, kömpelötekoisia, suuripäisiä miehiä, joilla oli tuuhea ja\nharjaskankea tukka. He pysähtyivät oven suuhun, ja Damian lausui:\n\n— Kannot on vieritetty.\n\n— Hyvä on, — sanoi ukko Kiemlicz, — menen tuomaan simaa.\n\nHän katsahti poikiin merkitsevästi ja sanoi painokkaasti:\n\n— Ne hevoset meiltä ryöstivät Zoltarenkon miehet. Hän poistui majasta.\nKmicic katseli noita kahta nuorukaista, jotka olivat kuin kirveellä\nkannosta veistettyjä, ja kysäisi äkkiä:\n\n— Mitä te nykyisin teette?\n\n— Otamme hevosia! — vastasivat kaksoset yht'aikaa.\n\n— Keneltä?\n\n— Keneltä sattuu.\n\n— Mutta etupäässä?\n\n— Zoltarenkon joukolta.\n\n— Se on hyvä, viholliselta saa ottaa, mutta jos te otatte omilta, niin\nolette rosvoja ettekä aatelismiehiä. Mitä te niillä hevosilla teette?\n\n— Isä myy ne Preussiin.\n\n— Oletteko sattuneet ottamaan ruotsalaisilta? Varmaankin täällä lähellä\non ruotsalaisia joukkoja. Oletteko olleet tekemisissä ruotsalaisten\nkanssa?\n\n— Olemme.\n\n— Olette siis tavanneet yksinäisiä kulkijoita tahi pieniä ryhmiä. Mitä\nteitte, kun he pitivät puoliaan?\n\n— Pieksimme.\n\n— Ahaa, pieksitte! Silloin on teillä saamista sekä ruotsalaisilta että\nZoltarenkon joukoilta, ettekä varmaankaan jäisi osaanne vaille, jos\njoutuisitte heidän kynsiinsä.\n\nKosma ja Damian olivat vaiti.\n\n— Huonoa on teidän elämänne, enemmän rosvojen kuin aatelismiesten\ntapaista... Varmastikin on teidän omallatunnollanne joitakin kolttosia\nentisiltä ajoilta.\n\n— On kyllä! - vastasivat Kosma ja Damian.\n\n— Niin arvelinkin. Missä isänne asui ennen?\n\n— Borowiczekissa.\n\n— Oliko se hänen kylänsä?\n\n— Oli, yhdessä Kopystinskin kera.\n\n— Minne tämä sitten joutui?\n\n— Me tapoimme hänet.\n\n— Ja teidän täytyi paeta lain kouraa. Huonosti ovat asianne,\nKiemliczit, ja hirsipuussa te päätätte päivänne.\n\nOvi narahti, ja majaan astui ukko tuoden ison pullon simaa ja kaksi\nlasia. Hän vilkaisi levottomasti poikiin ja Kmiciciin ja sanoi:\n\n— Menkää peittämään kuoppa!\n\nKaksoset poistuivat heti. Isä kaatoi simaa toiseen lasiin ja jätti\ntoisen tyhjäksi odottaen, salliiko Kmicic hänen juoda kanssaan.\n\nMutta Kmicic ei voinut juoda itsekään ja kykeni vain vaivoin\npuhumaankin, sillä haava vaivasi häntä. Ukko huomasi sen ja sanoi:\n\n— Sallikaa, teidän armonne, minun tarkastaa haavaa, sillä ymmärränpä\nsemmoista yhtä hyvin kuin haavurit.\n\nKmicic suostui siihen. Kiemlicz avasi siteen ja alkoi katsella tarkasti.\n\n— Nahka on hierautunut. Ei se mitään tee. Joku on ampunut hirveän\nläheltä teidän armoanne. Täytyy pitää nyt sen päällä leipää ja\nhämähäkin verkkoa. Hirveän läheltä on ammuttu. Jumalan kiitos, ettei se\nsurmannut teidän armoanne.\n\n— Ei ollut se siis vielä minun kohtaloni. Pehmitäpä hiukan leipää,\nKiemlicz, ja pane se heti haavalle. Meillä olisi puhuttavaa, mutta\nleukaluitani kivistelee.\n\nUkko katsahti epäluuloisesti everstiin peläten, että tällä ehkä\nvielä oli aikomus puhua hevosista, jotka oli ryöstetty. Hän kostutti\nkuitenkin leipäpalan, pani sen ympärille hämähäkin verkkoa, jota\nmajassa oli helposti saatavissa, ja asetteli sen Kmicicin kasvoille.\n\n— Nyt minun on hyvä, — sanoi Andrzej. — Käy istumaan, Kiemlicz.\n\nSensijaan että olisi kysellyt tahi puhellut Kmicic piteli käsillään\npäätään ja vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän nousi ja alkoi kävellä\nhuoneessa, pysähtyi toisinaan Kiemliczin eteen ja katseli häntä\nhajamielisesti, näytti jotakin pohtivan ja kamppailevan ajatustensa\nkanssa. Näin kului puoli tuntia. Ukko kääntelehti yhä levottomammin\nistuimellaan.\n\nÄkkiä Kmicic pysähtyi hänen eteensä.\n\n— Kiemlicz, — sanoi hän, — missä täällä lähimpänä on niitä joukkoja,\njotka kapinoivat Vilnon vojevodaa vastaan?\n\nUkko vilkutti epäluuloisesti silmää.\n\n— Aikooko teidän armonne heidän luokseen?\n\n— En pyydä sinua kyselemään, vaan vastaamaan.\n\n— Sanotaan yhden joukon olevan Szczuczynissa.\n\n— Kuka sanoi?\n\n— Juuri sen joukon miehet.\n\n— Kuka on johtajana?\n\n— Herra Wolodyjowski.\n\n— Hyvä on! Kutsu tänne Soroka!\n\nUkko poistui ja palasi hetken kuluttua vääpelin kanssa.\n\n— Löytyivätkö kirjeet? — kysyi Kmicic.\n\n— Ei, herra eversti, — vastasi Soroka. Kmicic näpäytti sormiaan.\n\n— Ah, se on suuri onnettomuus. Saat mennä, Soroka. Noitten kirjeitten\nkadottamisesta sietäisi teidät hirttää. Saat mennä. Kiemlicz, onko\nsinulla jotakin, mihin voisi kirjoittaa?\n\n— Ehkäpä löytyy, — vastasi ukko.\n\n— Vaikkapa pari arkkia paperia ja kynä. Ukko puikahti ruokasäiliöön,\njoka nähtävästi oli kaikenlaatuisten tavarain säilytyspaikkana, ja\nviipyi siellä kauan. Kmicic sillä välin käveli huoneessa ja puhui\nitsekseen.\n\n— Olivatpa kirjeet tallella tahi ei, — ajatteli hän, — niin hetmani ei\ntiedä niiden katoamisesta ja pelkää, että minä ne saatan julkisuuteen.\nHän on vallassani... Viekkaus viekkautta vastaan! Uhkaan lähettää ne\nVitebskin vojevodalle. Niin juuri! Ehkäpä Jumala suo hänen pelästyä.\n\nHänen ajattelunsa keskeytti ukko Kiemlicz, joka astui sisälle ja sanoi:\n\n— On kolme arkkia paperia, mutta ei ole kynää eikä mustetta.\n\n— Eikö ole kyniä? Vähänkö täällä on lintuja metsässä? Voi ampua\npyssyllä.\n\n— Vajan oven päälle on naulittu haukka.\n\n— Tuo siipi siitä, pian!\n\nKiemlicz riensi, sillä Kmicicin ääni ilmaisi kärsimättömyyttä ja\njonkinmoista kiihtymystä. Hetken kuluttua hän palasi haukan siipi\nkädessä. Kmicic sieppasi sen, nykäisi irti sulan ja alkoi teroittaa\nsitä tikarillaan.\n\n— Mene! — sanoi hän. — On helpompi lyödä mieheltä pää poikki kuin\nteroittaa kynä. Mutta nyt tarvitaan mustetta.\n\nHän kääri ylös hihaa, pisti haavan käteensä ja kostutti kynän veressä.\n\n— Mene tiehesi, Kiemlicz, — sanoi hän, — ja anna minun olla yksin.\n\nUkko poistui huoneesta ja Andrzej ryhtyi heti kirjoittamaan:\n\n »Eroan teidän ylhäisyytenne palveluksesta, sillä pettureita ja\n luopioita en tahdo enää palvella. Että olen vannonut ristiinnaulitun\n kuvan kautta pysyväni teidän ylhäisyydellenne uskollisena, sen minulle\n Jumala anteeksi antakoon, — vaikka menettäisin sieluni autuuden, niin\n mieluummin palan ikuisessa tulessa erehdykseni takia kuin avoimesti\n ja tietoisesti petän isänmaani ja hallitsijani. Teidän ylhäisyytenne\n on käyttänyt minua sokeana välikappaleena, miekkana vuodattamaan\n veljien verta. Haastan teidän ylhäisyytenne Jumalan tuomioistuimen\n eteen. Hän tuomitkoon, kenen puolella oli petos, kenen puolella\n puhtaat tarkoitusperät. Jos me joskus kohtaamme toisemme, niin\n silloin, vaikka Te olettekin mahtava ja voitte purra kuoliaaksi ei\n vain yksityisen ihmisen, vaan koko valtakunnan, kun taas minulla on\n vain miekka kädessä, minä muistan, mitä olen kokenut, ja ahdistan\n teidän ylhäisyyttänne, mikäli minun murheeni ja kärsimäni loukkaus\n minulle voimia lisäävät. Tehän tiedätte, että olen niitä, jotka voivat\n myös ilman hovirykmenttejä, linnoja ja tykkejä tuottaa vahinkoa.\n Niin kauan kuin voin, kostan teille, ettekä te voi hetkeäkään olla\n turvassa. Se on yhtä varmaa kuin että kirjoitan tätä omalla verelläni.\n Minulla on hallussani teidän ylhäisyytenne kirjeet, jotka voivat\n teidät saattaa huonoon valoon ei vain Puolan kuninkaan, vaan myös\n ruotsalaisten silmissä, sillä ne todistavat selvästi maankavalluksen\n kuin myös sen, että olette valmis luopumaan ruotsalaisista heti, kun\n heille käy huonosti. Vaikka olisitte kahta vertaa mahtavampi, niin\n tuhonne on minun vallassani, sillä allekirjoituksiin ja sinetteihin\n täytyy jokaisen uskoa. Ilmoitan teidän ylhäisyydellenne seuraavaa:\n jos hiuskarvaakaan vahingoitetaan minulle rakkaitten, Kiejdanyyn\n jääneitten henkilöiden päästä, niin lähetän nuo kirjeet ja asiakirjat\n herra Sapiehalle ja painatan niistä jäljennökset levittääkseni niitä\n ympäri maan. Teidän ylhäisyytenne saa valita: joko sodan päätyttyä,\n kun rauha on palautettu valtakuntaan, annatte minulle Billewiczit ja\n minä annan teidän ylhäisyydellenne kirjeet, tahi, jos saan kuulla\n huonon sanoman, heti Sapieha näyttää nuo kirjeet Pontukselle. Teidän\n ylhäisyytenne haluaa kruunua, mutta minä en tiedä, onko teillä mihin\n sen panisitte, kun päänne putoaa joko puolalaisen tahi ruotsalaisen\n kirveen iskusta. Sulkisin teidän ylhäisyytenne Jumalan huomaan, jollei\n olisi niin, että itse pidätte pirun apua tärkeämpänä kuin Jumalan. —\n Kmicic.»\n\n »P.S. Liittoutuneita ei teidän ylhäisyytenne onnistu myrkyttämään,\n sillä on niitä, jotka siirtyessään perkeleen palveluksesta Jumalan\n palvelijoiksi varoittavat heitä juomasta olutta Orelissa ja\n Zabludowossa.»\n\nKmicic nousi ja alkoi astella huoneessa. Hänen kasvonsa hehkuivat,\nsillä hänen oma kirjeensä poltti häntä kuin tuli. Tuo kirje oli kuin\nsodanjulistus Radziwilleille, mutta Kmicic tunsi itsensä harvinaisen\nvoimakkaaksi ja oli valmis vaikkapa sillä hetkellä katsomaan silmästä\nsilmään mahtavaa sukua, joka sai koko maan vapisemaan. Hän, tavallinen\naatelismies, tavallinen ritari, hän, lain vainoama kulkuri, hän,\njoka ei mistään voinut odottaa apua, näki nyt kuin profeetan katsein\nruhtinas Januksen ja Boguslawin turman ja oman voittonsa. Kuinka hän\nkäy sotaa, mistä löytää puoluelaisia, millä tavoin voittaa — sitä hän\nei tietänyt eikä edes ajatellut. Hän vain uskoi lujasti, että tekee\nvelvollisuutensa, että oikeus ja siis Jumalakin on hänen puolellaan.\nHänen mielensä kävi keveämmäksi, aivan kuin uusia maita avautui hänen\neteensä. Oli vain noustava ratsun selkään ja lähdettävä liikkeelle\nsaavuttaakseen kunniaa, mainetta ja Oleńkan.\n\n— Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään, — toisteli hän itsekseen\njonkinmoisen kuumeisen riemun vallassa, — kirjeet suojelevat häntä.\nHetmani vaalii häntä kuin silmäteräänsä... niinkuin minä itse! Siitä\nolen pitänyt huolen! Olen vain mitätön mato, mutta pistoani pelätään.\n\nÄkkiä hänen mieleensä nousi ajatus:\n\n— Jospa kirjoittaisin Oleńkallekin? Lähetti, joka vie kirjeen\nhetmanille, voi pistää hänellekin salaa kirjelipun. Miksi en\nilmoittaisi hänelle katkaisseeni välini Radziwillien kanssa ja meneväni\netsimään muualta palvelusta?\n\nHän pisti taas käteensä, kostutti kynän veressä ja alkoi kirjoittaa:\n»Oleńka, en ole enää Radziwillien mies, sillä olen vihdoin\nhuomannut...» Mutta samassa hän keskeytti, mietti hetkisen ja sanoi\nitsekseen:\n\n— Puhukoot nyt tekoni eivätkä sanani. En kirjoita.\n\nHän repi arkin. Sen sijaan hän kirjoitti kolmannelle arkille lyhyen,\nnäin kuuluvan kirjeen Wolodyjowskille:\n\n »Herra eversti! Allekirjoittanut, ystävä, varoittaa teitä ja muita\n johtajianne olemaan valppaina. Hetmani on kirjoittanut ruhtinas\n Boguslawille ja herra Harasimowiczille, että nämä myrkyttäisivät\n teidät tahi surmauttaisivat yöpyessänne. Harasimowicz on poissa,\n sillä hän on mennyt ruhtinas Boguslawin kanssa Preussiin, mutta\n tuollaisia määräyksiä on voitu antaa muillekin taloudenhoitajille.\n Älkää siis ottako heiltä mitään vastaan älkääkä öisin nukkuko ilman\n vartioita. Tiedän myös varmasti, että hetmani hyökkää pian kimppuunne.\n Hän odottaa vain puolentoista tuhannen miehen suuruista apujoukkoa\n kenraali de la Gardielta. Pitäkää varanne, ettei hän teitä yllätä ja\n lyö yksitellen. Parasta olisi pyytää Vitebskin vojevodaa saapumaan\n pikimmiten ja ryhtymään itse johtamaan kaikkia. Tämä on hyvää\n tarkoittavan neuvo, uskokaa häntä! Mutta siihen saakka pysytelkää\n yhdessä, älkööt joukkoryhmät leiriytykö kauas toisistaan. Hetmanilla\n on vähän ratsuväkeä, vain pieni joukko rakuunoita ja Kmicicin miehet,\n epäluotettavia nekin. Kmicic itse on poissa, hetmani on keksinyt\n hänelle jonkin muun tehtävän, koska luultavasti ei luota häneen. Hän\n ei ole sellainen petturi kuin kerrotaan, ainoastaan harhaan johdettu\n mies. Jumalan haltuun. — Babinicz.»\n\nAndrzej ei tahtonut panna kirjeen alle omaa nimeään, koska arveli sen\nherättävän epäluottamusta. Babinicz oli Orszan läheisyydessä oleva\nkylä, joka vanhoista ajoista asti oli Kmicicien omaisuutta.\n\nNyt, kun Oleńka kaiken todennäköisyyden mukaan oli turvattu ruhtinaan\nkostolta ja liittoutuneet äkilliseltä rynnäköltä, kysyi Andrzej\nitseltään, mitä hän nyt tekisi.\n\nHän oli katkaissut välinsä petturien kanssa, polttanut laivansa, tahtoi\nnyt palvella isänmaata, uhrata sille voimansa, terveytensä, elämänsä, —\nmutta miten se oli tehtävä? Miten oli alettava, mihin ryhdyttävä?\n\nJa taas hänen mieleensä nousi:\n\n— Mennä liittoutuneitten luo.\n\nMutta jos ne eivät ota vastaan, jos pitävät petturina ja surmaavat\ntahi, mikä on vielä pahempi, häpeällisesti karkoittavat luotaan?\n\n— Surmatkoot mieluummin! — huudahti Andrzej tulistuen häpeänsä\ntunnosta. — Näkyy olevan helpompaa pelastaa Oleńka ja liittoutuneet\nkuin oma kunniansa.\n\nSiitäpä vaikeudet alkoivatkin. Miehen mieli alkoi uudelleen kuohua.\n\n— Enkö voi menetellä samoin kuin Chowańskia kohtaan? — sanoi hän\nitsekseen. — Kokoan joukon ja ahdistelen ruotsalaisia. Ei se homma ole\nminulle uutta! Ei kukaan ole heitä vastustanut, mutta minä vastustan...\nTulee hetki, jolloin koko valtakunta kysyy, kuten kysyi Liettua, kuka\non se rohkea mies, joka yksin uskaltaa mennä leijonan kitaan. Silloin\notan lakin päästäni ja sanon: »Katsokaa, se olen minä, Kmicic!»\n\nJa niin suuri halu veritöihin valtasi hänet, että hän tahtoi lähteä\nulos majasta, käskeä miehiään ja Kiemliczejä nousemaan hevosten selkään\nja rientää matkaan.\n\nMutta ennenkuin hän pääsi ovelle, hän tunsi ikäänkuin jokin olisi\ntöytäissyt häntä rintaan ja työntänyt takaisin. Hän jäi seisomaan\nkeskelle tupaa ja katseli mietteissään ympärilleen.\n\n— Kuinka siis? Eikö erehdystäni voi pyyhkiä pois?\n\n— Missä on katumus? — kysyi hänen omatuntonsa. — Tässä tarvitaan\njotakin muuta!\n\n— Mitä? — kysyi Kmicic.\n\n— Millä muulla voisit sovittaa rikkomuksesi kuin jollakin urotyöllä,\njoka on raskas ja suuri, mutta vilpitön ja puhdas kuin kyynel?...\nOnko mikään urotyö koota joukko seikkailijoita ja kulkea niiden\nkanssa kuin tuuli pitkin ketoja ja metsiä? Eikö tämä houkuttele sinua\nniinkuin lihapala koiraa? Se on huvia, vaan ei työtä, rosvousta,\nvaan ei isänmaan puolustusta! Näin toimit Chowańskia vastaan, ja\nmitä voitit sillä? Metsissä riehuvat rosvot ovat myös valmiita\nhyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, mutta mistä sinä otat muita\nmiehiä? Ruotsalaisille voit tuottaa haittaa, mutta samalla vahingoitat\nkansalaisiasi. Se on silmänlumetta, jolla aiot korvata työn ja\nkatumuksen!\n\nNäin puhui Kmicicille omatunto, ja Kmicic huomasi sen olevan oikeassa.\nHän vihastui omaantuntoonsa, joka puhui niin katkeraa totuutta.\n\n— Mitä minä teen? — sanoi hän. — Kuka minua neuvoo, kuka minut pelastaa?\n\nPolvet tuntuivat itsestään notkistuvan, hän polvistui vuoteen eteen ja\nalkoi rukoilla ääneen sydämensä pohjasta:\n\n— Rakas Herra Jeesus Kristus, sinä, joka ristillä armahdit ryöväriä,\narmahda nyt minuakin. Tahdon pestä itseni puhtaaksi synneistäni,\naloittaa uutta elämää ja palvella uskollisesti isänmaatani, mutta\nen tiedä miten, sillä olen tyhmä. Herra, olen palvellut pettureita,\nen pahuudesta, vaan ymmärtämättömyydessäni. Valaise minua, innoita,\nlohduta minua epätoivossani ja pelasta laupeutesi tähden, sillä minä\nhukun...\n\nTässä Andrzejn ääni alkoi väristä, hän löi leveään rintaansa niin että\nkumahteli ja hoki edelleen:\n\n— Ole armollinen minulle syntiselle! Ole armollinen minulle syntiselle!\n\nPannen kätensä ristiin ja kohottaen ne ylös hän jatkoi:\n\n— Oi Pyhä Neitsyt, puolla minua Poikasi edessä, älä jätä minua\nmurheessani ja epätoivossani, jotta voisin palvella sinua ja sinä\nolisit kuolemani hetkellä onnettoman sieluni suojelija!\n\nKmicicin rukoillessa alkoivat kyynelkarpalot putoilla hänen silmistään,\nja viimein hän painoi päänsä vuoteeseen ja jäi äänettömänä siihen\nasentoon aivan kuin odottamaan palavan rukouksensa seurauksia.\nHuoneessa vallitsi hiljaisuus; vain majan vieressä seisovien honkain\nhumina kuului sisälle. Mutta sitten kuului raskaita askelia ikkunan\nalta, ja kaksi ääntä alkoi puhella:\n\n— Mitä arvelette, herra vääpeli, mihin me nyt lähdemme?\n\n— Mistäpä minä tiedän, — vastasi Soroka — lähdemme, ja sillä hyvä!\nEhkäpä menemme kuninkaan luo, joka nyt huokailee ruotsalaisten vallan\nalla.\n\n— Onko totta, että kaikki ovat hänet jättäneet?\n\n— Vain Jumala ei ole häntä jättänyt.\n\nKmicic nousi nopeasti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet. Hän\nmeni suoraan ovelle, avasi sen ja huusi sotamiehille:\n\n— Hevoset valmiiksi, on aika lähteä!\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nSotamiehistä oli mieluista lähteä metsästä, varsinkin kun he yhä\npelkäsivät Boguslawin ajavan heitä takaa. Ukko Kiemlicz meni majaan\najatellen, että Kmicic hänet kuitenkin kutsuu sinne.\n\n— Teidän armonne aikoo lähteä? — sanoi hän sisään astuessaan.\n\n— Niin! Sinä opastat minut metsästä. Tunnetko seudut?\n\n— Kyllä, minä olen täkäläisiä... Mutta minne teidän armonne aikoo mennä?\n\n— Kuninkaan luo.\n\nUkko hämmästyi ja jäi miettimään.\n\n— Pyhä Neitsyt! — huudahti hän. - Minkä kuninkaan luo?\n\n— Ei tietenkään ruotsalaisen. Kiemlicz alkoi tehdä ristinmerkkejä.\n\n— Teidän armonne ei siis tiedä, että ihmiset kertovat kuninkaan\npaenneen Sleesiaan, sillä kaikki ovat hylänneet hänet. Krakovakin on\npiiritetty.\n\n— Menemme Sleesiaan.\n\n— Mutta kuinka pääsemme ruotsalaisten joukon läpi?\n\n— Aatelistenko vai talonpoikien tapaan, satulassako vai jalkaisin, se\non samantekevää, kunhan pääsemme!\n\nKiemlicz lakkasi ihmettelemästä. Hän otaksui Vilnon vojevodan\nlähettäneen nuoren everstin joissakin asioissa kuninkaan luo. Tätä\nkäsitystä vahvisti se, että hän piti Kmiciciä hetmanin innokkaana\npuoluelaisena.\n\n— Hetmani lähettää luottamusmiehensä kuninkaan luo, — ajatteli ukko. —\nVarmaankin hän tahtoo sopia kuninkaan kanssa ja luopua ruotsalaisista.\n\nUkko Kiemlicz ei kauan vaivannut päätään pohtimalla tätä kysymystä,\nsillä hänen mieltään kiinnittivät muut asiat ja nimenomaan se, mitä\netua hän voisi tästä saada. Jos palvelee Kmiciciä, niin tekee samalla\npalveluksen hetmanille ja kuninkaalle ja saa runsaan palkinnon.\nSemmoisten herrain suosiosta on myös hyötyä, jos on tehtävä tiliä\nvanhoista kolttosista. Syttyy sota, ja silloin saalis itsestään tulee\nkäsiin. Kaikki tämä hymyili ukolle, joka muutenkin oli tottunut\ntottelemaan Kmiciciä.\n\n— Teidän armonne, — sanoi hän, — täytyy ajaa läpi koko valtakunnan\npäästäkseen kuninkaan luo. Ruotsalaisista joukoista ei vielä ole niin\npaljon haittaa, sillä voi kiertää metsien kautta. Mutta pahempi on,\nettä metsissä, niinkuin on tavallista levottomina aikoina, on paljon\nrosvojoukkoja, ja teidän armollanne on vähän miehiä.\n\n— Sinä lähdet mukanani, Kiemlicz, poikinesi ja miehinesi, niin meitä on\nenemmän.\n\n— Kun teidän armonne käskee, niin minä lähden, mutta minä olen köyhä\nmies. Kuinka voin jättää majani ja katon pääni päältä?\n\n— Toimistasi saat maksun, ja parempihan teidän on täältä lähteä, kun\npäänne vielä on kiinni ruumiissanne.\n\n— Hyväinen aika!... Mitä teidän armonne puhuu?... Mitä?... Kuinka?..\nMikä vaara minua viatonta täällä uhkaa?\n\n— Tiedän minä teidän viattomuutenne! — sanoi Andrzej. — Omistitte\ntilan yhdessä Kopystinskin kanssa ja tapoitte hänet, sitten pakenitte\noikeuden palvelijoita ja palvelitte minua. Veitte sitten minulta joukon\nhevosia...\n\n— Voi hyvä. Jumala! — huusi ukko.\n\n— Kuuntele ja ole vaiti! Palasitte sitten entisille asuinseuduillenne\nja ryhdyitte rosvoilemaan... Älä puolustele itseäsi, en minä ole sinun\ntuomarisi, mutta itse tiedät parhaiten, puhunko totta... Ryöstätte\nhevosia Zoltarenkon väeltä, ja se on oikein, ryöstätte ruotsalaisilta,\nja sekin on oikein.\n\n— Niin, se on paikallaan, otamme vain vihollisilta, — sanoi ukko.\n\n— Se on valhe! Te ahdistatte myös omia miehiä, sen ovat poikasi minulle\ntunnustaneet, mutta se on jo rosvousta ja häpeä aatelisnimelle.\nHävetkää, hulttiot!\n\nVanha veijari punastui ja sanoi:\n\n— Teidän armonne ei ole meitä kohtaan oikeudenmukainen, sillä muistaen\nsäätymme me emme toimi moukkien tavoin. Emme me varasta öisin hevosia\nkenenkään tallista, niin tekee vain mustalainen, juutalainen tahi\ntalonpoika. Mutta eri asia on ottaa valtaansa ulkona — sota kuin sota!\n\n— Joka tapauksessa olette täällä itsellenne aika liemen keittäneet.\nParasta on teidän lähteä täältä, sillä ennemmin tahi myöhemmin roikutte\nhirressä. Lähdette kanssani, uskollisella palveluksella sovitatte\nrikoksenne ja saatte takaisin hyvän maineen. Minun palveluksessani olo\non teille edullisempaa kuin hevosten ryösteleminen.\n\nKiemlicz-ukon silmät alkoivat säihkyä. Samassa Kmicic loi häneen\nterävän silmäyksen ja sanoi ankarasti:\n\n— Älä yritäkään pettää minua! Aina minä sinut käsiini saan. Jumala\nyksin voi sinua varjella.\n\n— Tuohon epäluuloon ei ole aihetta, — sanoi Kiemlicz alakuloisesti. —\nJumala minua rangaiskoon, jos päähäni tulee moinen ajatus!\n\n— Uskon, — sanoi Kmicic oltuaan hetkisen vaiti. — Petos on sentään\ntoista kuin rosvous, ja monikin rosvo välttää petturuutta.\n\n— Mitä teidän armonne käskee? — kysyi Kiemlicz.\n\n— Ensiksikin on nämä kaksi kirjettä toimitettava kiireesti perille.\nLuotettava mies saa lähteä viemään toista näistä vojevodalle, mutta\nmiehen ei tarvitse tavata häntä itseään. Antakoon kirjeen ensimmäiselle\nruhtinaan joukolle, jonka tapaa, ja palatkoon odottamatta vastausta.\n\n— Tervanpolttaja voi mennä, hän on luotettava ja taitava mies.\n\n— Hyvä. Toinen kirje on vietävä Podlasieen. On kysyttävä herra\nWolodyjowskin leiriä ja annettava kirje everstille itselleen.\n\nUkko alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja ajatteli:\n\n— Näkyy olevan toimintaa eri suuntiin, kun jo liittoutuneittenkin\nhommia nuuskitaan. Tässä tulee kuumat paikat!\n\nÄäneen hän sitten sanoi:\n\n— Teidän armonne! Jos kirje ei ole aivan kiireellinen, niin voisimme\nmetsästä päästyämme antaa sen jollekulle matkan varrella. Aateliset\nkäyvät myötäänsä liittoutuneitten leirissä, ja kuka tahansa vie\nmielellään kirjeen. Meille säästyy sitten yksi mies lisää.\n\n— Se sopii, sillä parempi on, että kirjeen viejä ei tiedä, kuka\non lähettäjä. Mutta nyt kuuntele minua tarkasti, Kiemlicz! Koko\nvaltakunnassa on minut julistettu heittiöksi ja hetmanin puoluelaiseksi\ntahi ruotsalaisten liittolaiseksi. Jos kuningas tietäisi, kuka\nolen, niin hän kenties ei luottaisi minuun, vaikka Jumala tietää\nvilpittömyyteni. Huomaa se, Kiemlicz!\n\n— Ymmärrän, teidän armonne!\n\n— Siksi ei nimeni ole Kmicic, vaan Babinicz. Ymmärrätkö? Ei kukaan saa\ntietää oikeata nimeäni. On muistettava pitää suu kiinni! Jos kysyvät,\nmistä olen, niin vastaat, että liityit minuun matkan varrella etkä\ntiedä asiasta. Samalla tokaiset: ken on utelias, kysyköön herralta\nitseltään.\n\n— Ymmärrän, teidän armonne!\n\n— Pojillesi ja väellesi neuvot samaa. Vaikka heiltä nahka\nnyljettäisiin, niin nimeni on Babinicz. Päällänsä he saavat minulle\nsiitä vastata!\n\n— Niin tapahtuu. Menen sanomaan pojille, niille hölmöille täytyy se\ntakomalla panna päähän... Onpa niistäkin iloa — kai se on Jumalan\nrangaistus synneistäni... Mutta salliiko teidän armonne vielä puhua\npari sanaa?\n\n— Puhu vapaasti!\n\n— Eiköhän ole parempi, että emme ilmoita sotamiehille emmekä\npalvelijoille minne menemme.\n\n— Niinpä kyllä.\n\n— Riittää, kun he tietävät, että matkalla on herra Babinicz eikä herra\nKmicic. — Ja toiseksi: tämmöisillä teillä olisi parasta pitää salassa\nsäätynne.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Ruotsalaiset antavat matkalupakirjoja vain ylhäisimmille henkilöille,\nmutta vievät ilman lupakirjaa tavatut päällystön luo.\n\n— Minulla on lupakirjat, joilla pääsee ruotsalaisten päällikköjen luo.\n\nIhmettely välähti Kiemliczin viekkaissa silmissä, mutta vähän\nmietittyään hän sanoi:\n\n— Lupakirjan voi näyttää pahimmassa tapauksessa, mutta jos teidän\narmonne liikkuu semmoisissa asioissa, jotka on pidettävä salassa, niin\non parasta olla lupakirjoja näyttämättä. En tiedä, onko ne annettu\nBabiniczin vai Kmicicin nimelle, mutta niiden näyttäminen jättää aina\njäljen, joka helpottaa takaa-ajoa.\n\n— Se sattui kuin naulan päähän! — huudahti Kmicic vilkastuen. — Säästän\nlupakirjat viime tinkaan ja koetamme mikäli mahdollista tulla toimeen\nilman niitä.\n\n— Se käy päinsä, teidän armonne, mutta vain talonpojan tahi köyhän\naatelisen puvussa. Minulla on semmoisia vaatekappaleita. Voi ottaa\nmukaan hevosia ja olla kulkevinaan markkinoilla ja näin mennä yhä\nsyvemmälle, vaikkapa Lowicziin ja Varsovaan. Sattuukin olemaan\nmarkkinat Sobotassa. Siellä saamme tietoja muista markkinoista ja niin\njatkamme matkaa. Ruotsalaiset eivät kiinnitä meihin huomiota, sillä\ntällaisia markkinamiehiä on paljon liikkeellä.\n\n— Entäs jos meiltä otetaan pois hevoset? Sota-aikana on pakko-otto\njokapäiväinen ilmiö.\n\n— Joko ostavat tahi ottavat. Jos ostavat, niin emme ole matkalla\nSobotaan hevosia myymään, vaan ostamaan. Jos taas pakolla ottavat,\nolemme matkalla Varsovaan tahi Krakovaan valittamaan siitä.\n\n— Näkyy sinulla olevan älyä päässä, — sanoi Kmicic. — Missä sitten on\ntuo Sobota?\n\n— Lähellä Pjontekia. [Sobota merkitsee lauantai, Pjontek merkitsee\nperjantai. Suom. huom.]\n\n— Leikkiäkö sinä lasket, Kiemlicz?\n\n— Kuinka uskaltaisin! — sanoi ukko pannen kädet ristiin rinnalleen\nja taivuttaen alas päänsä. — Semmoiset merkilliset nimet siellä on\npaikoilla. Ne ovat jonkin matkan päässä Lowiczista, teidän armonne.\nPreussistakin tuodaan sinne hevosia.\n\n— No, minä hyväksyn suunnitelmasi!... Otamme mukaamme hevosia ja maksan\nsinulle niistä etukäteen, ettet kärsisi vahinkoa... Varaa puoliturkit,\nlakit ja yksinkertaiset sapelit. Lähdemme heti. Sano pojille ja\npalvelijoille, kuka olen, mikä on nimeni ja että kuljetan hevosia. Mene!\n\nKun ukko jo oli ovella, sanoi Andrzej vielä:\n\n— Ja älköön kukaan nimittäkö minua teidän armoksi, päälliköksi eikä\neverstiksi, vaan Babinicziksi!\n\nKiemlicz poistui. Tunnin kuluttua istuivat kaikki jo hevosten selässä\nvalmiina lähtemään pitkälle matkalle.\n\nKmiciciä ei olisi ollut helppo tuntea. Halpa takki, samanlainen\nlammasnahkalakki ja kääre kasvoissa teki hänet talonpojan näköiseksi,\njoka oli tapellut kapakassa ja nyt kuljeskeli markkinoilta\nmarkkinoille. Sen mukainen oli seuralaistenkin asu.\n\nSotamiehet katselivat ihmeissään everstiään. Enimmän kummissaan oli\nvanha Soroka, joka mutisi Bilousille:\n\n— En minä totu tuommoiseen. Kävi miten kävi, kyllä minun täytyy\nosoittaa hänelle kunnioitusta samalla tavoin kuin ennenkin.\n\n— Niin on tehtävä kuin on käsketty — vastasi Bilous. — Mutta kovin on\neverstimme muuttunut... Sotamiehet eivät tietäneet, että Andrzej oli\nsisällisestikin muuttunut yhtä paljon kuin ulkonaisesti.\n\n— Eteenpäin! — huusi Babinicz.\n\nPiiskat läimähtelivät, ratsastajat ympäröivät hevosjoukon ja ajoivat\nsen yhteen, ja samassa lähdettiin matkaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKulkien Trockin vojevodakunnan ja Preussin rajaa matkamiehemme\nsamoilivat avaroissa ja tiettömissä metsissä, jotka vain Kiemlicz\ntunsi. Viimein he saapuivat Legiin, jossa kuulivat siellä olevilta\naatelisilta uutisia valtakunnan asioista.\n\nLeg oli leirin näköinen, tahi pikemminkin olisi voinut sanoa, että\nsinne olivat kokoontuneet jonkinmoiset valtiopäivät. Aatelisia\noli sinne asettunut vaimoineen, lapsineen ja tavaroineen suojaan\nruotsalaisilta. Ravintoloissa aatelismiehet joivat preussilaista\nolutta ja kuuntelivat uutisia. Mitään kyselemättä ja vain tarkasti\nkuuntelemalla Babinicz sai selville, että kuninkaallinen Preussi\noli päättävästi asettunut Jan Kasimirin puolelle ja oli jo tehnyt\nvaaliruhtinaan kanssa puolustusliiton kaikkia vihollisia vastaan.\nKerrottiin kuitenkin, että sopimuksesta huolimatta huomattavimmat\nkaupungit eivät tahtoneet ottaa vastaan vaaliruhtinaan varusväkeä,\nkoska pelkäsivät viekkaan ruhtinaan sitten anastavan kaupungit kokonaan\nvaltaansa tahi tekevän ratkaisevalla hetkellä liiton ruotsalaisten\nkanssa.\n\nAateliset olivat tyytymättömiä kaupunkilaisten osoittamaan\nepäluuloisuuteen, ja Andrzejn, joka tunsi vaaliruhtinaan ja\nRadziwillien väliset suhteet, teki kovin mieli tuoda julki tietonsa.\nHän huomasi kuitenkin, että oli vaarallista puuttua puheisiin ja että\nhevosia kauppaavan köyhän miehen ei sopinut ryhtyä selvittelemään\nmonimutkaisia valtiollisia ongelmia, joiden ratkaisussa kokeneemmatkin\nturhaan vaivasivat päätään.\n\nMyytyään pari hevosta ja ostettuaan niiden sijaan uusia hän jatkoi\nmatkaa pitkin Preussin rajaa maantietä myöten, joka vei Szczuczyniin.\nSinne hän ei kuitenkaan halunnut mennä, kun hän sai tietää, että siellä\noli yksi niitä liittoutuneitten joukkoja, joiden päällikkönä Koryciński\nWolodyjowski. Kmicic ei tahtonut tavata kuuluisaa päällikköä, kun\nhän ei vielä millään muulla kuin omilla sanoillaan voinut todistaa\nkääntymystään ja aikeittensa vilpittömyyttä. Senvuoksi hän kahden\npenikulman päässä Szczuczynista kääntyi kulkemaan länteen päin\nWasoszya kohti. Wolodyjowskille osoitetun kirjeen hän päätti lähettää\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.\n\nEnnen Wasoszyyn saapumista he yöpyivät matkan varrella olevaan\nravintolaan, joka oli siinäkin suhteessa sopiva, ettei siellä sillä\nkertaa ollut muita vieraita.\n\nMutta juuri kun Kmicic kolmen Kiemliczin ja Sorokan kera oli istuutunut\nillallispöytään, kuului pyörien ratinaa ja kavioitten kapsetta.\n\nAurinko ei vielä ollut laskenut. Kmicic meni ulos katsomaan, oliko\nmahdollisesti jokin ruotsalaisjoukko tulossa. Hän näki vaunut ja niiden\njäljessä kaksi tavarakuormaa, joiden vieressä oli asestettuja miehiä.\n\nEnsi silmäyksellä näki, että matkustaja oli arvohenkilö. Vaunujen\neteen oli valjastettu neljä hyvää hevosta, ajajan vieressä istui\nunkarilaiseen pukuun puettu heitukka, vaunuissa itse herra yllä hihaton\nsudennahkaturkki, jossa oli kullatut napit.\n\nHerra oli varsin nuori mies, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen\nkasvonsa olivat lihavat ja punakat, ja koko olemuksesta näki, että hän\noli elänyt ruoan ääressä.\n\nKun vaunut pysähtyivät ja heitukka hyppäsi maahan, näki herra\nkynnyksellä seisovan Kmicicin, viittasi kädellään ja huusi:\n\n— Tulehan tänne, hyvä mies!\n\nKmicic ei lähestynyt, vaan meni päinvastoin ravintolaan, sillä tuo\npuhe pisti vihaksi. Hän ei vielä ollut tottunut halpaan pukuunsa eikä\nsiihen, että hänelle viitattiin kädellä. Tultuaan sisälle hän istuutui\njatkamaan syöntiään. Vieras herra seurasi hänen jäljessään.\n\nHän siristi silmiään pimeänpuoleisessa huoneessa, jossa vain uunissa\npaloi vähäinen tuli.\n\n— Miksi ei kukaan tule minua vastaan saapuessani? — sanoi vieras herra.\n\n— Ravintoloitsija meni huoneeseensa, — vastasi Kmicic, - ja me olemme\nmatkustavaisia niinkuin tekin.\n\n— Kiitän tiedonannosta. Mitä matkamiehiä te olette?\n\n— Aatelisia. Kuljetamme hevosia.\n\n— Ovatko seuralaisennekin aatelisia?\n\n— Maamiehiä, mutta aatelia.\n\n— Sallitteko, hyvät herrat, minunkin istuutua pöytään?\n\nVieras herra pyysi lupaa istuutua pöytään semmoisella äänellä\nkuin olisi ollut varma siitä, että pyyntöön suostutaan. Hän ei\nerehtynytkään, sillä nuori hevosmies sanoi kohteliaasti:\n\n— Pyydämme parhaiten, vaikka meillä ei ole juuri mitään tarjottavaa,\nvain herneitä ja makkaraa.\n\n— Minulla on varastoissani ehkä parempaakin, — sanoi nuori herra hieman\nylvästellen, — mutta minulla on sotamiehen suu, ja minusta ovat herneet\nja makkara parasta kaikesta, kun ottaa alle hyvät ryypyt.\n\nNäin sanoen (hän puhui varsin hitaasti, vaikka katse oli liikkuva ja\nälykäs) hän istuutui lavitsalle. Kun Kmicic siirtyi tehden hänelle\ntilaa, lisäsi hän ystävällisesti:\n\n— Pyydän, älkää vaivautuko! Matkalla ei kiinnitetä huomiota ihmisen\narvoon, ja jos satutte minua kyynärpäällä töytäisemään, niin ei siitä\nkruunu päästäni putoa.\n\nKmicic, joka juuri oli antamassa vieraalle herneastiaa, mutta joka,\nkuten jo sanottiin, ei vielä ollut tottunut tuon tapaiseen kohteluun,\nolisi ollut valmis lyömään vadin rikki nuoren herran päähän, jos ei\ntämän puheessa olisi ollut jotakin, mikä huvitti Andrzejta niin, että\nvihastuksen puuska meni ohi ja häntä alkoi naurattaa.\n\n— Nykyjään ovat sellaiset ajat, — sanoi hän, — että kruunut putoilevat\nylhäisimmistäkin päistä. Esimerkiksi sopii kuninkaamme Jan Kasimir,\njolla olisi oikeus kantaa kahta kruunua, mutta jolla ei ole yhtäkään,\njos ei oteta lukuun orjantappurakruunua.\n\nVieras katsahti terävästi Kmiciciin, huokasi ja sanoi:\n\n— Sellaiset ovat ajat nyt, että niistä ei voi puhua kuin uskottujen\nystävien seurassa. Vähän ajan kuluttua hän lisäsi:\n\n— Mutta te sanoitte tuon hyvin älykkäästi. Olette varmaankin palvellut\njossakin hovissa valtiollisesti valppaitten ihmisten parissa, sillä\npuheenne osoittaa suurempaa sivistystä kuin säädyssänne tavataan.\n\n— On tullut liikutuksi ihmisten joukossa ja kuulluksi yhtä ja toista,\nmutta en ole ollut kenenkään palveluksessa.\n\n— Mistä olette kotoisin, jos saan kysyä?\n\n— Trockin vojevodakunnasta, aateliskylästä.\n\n— Mitä Liettuaan kuuluu?\n\n— Samaa kuin ennenkin. Pettureista ei ole puutetta.\n\n— Pettureista? Mitä te tarkoitatte pettureilla?\n\n— Niitä, jotka ovat luopuneet kuninkaasta ja valtiosta.\n\n— Kuinka Vilnon ruhtinas, vojevoda, nyt voi?\n\n— Sanotaan hänen olevan sairaana, henkeä ahdistaa.\n\n— Suokoon Jumala hänelle terveyttä, hän on kelpo mies!\n\n— Kelpo mies ruotsalaisista, sillä hän on avannut heille ovet selko\nselälleen.\n\n— Te ette nähtävästi kuulu hänen kannattajiinsa?\n\nKmicic huomasi, että vieras hyväntahtoisilla kysymyksillään tutki häntä.\n\n— Mitäpä minä! — sanoi hän. — Pohtikoot muut näitä asioita... Minä vain\npelkään, että ruotsalaiset väkisin ottavat hevoseni.\n\n— Silloin olisi pitänyt myydä ne pois. Podlasiessakin kuuluu olevan\njoukkoja, jotka kapinoivat hetmania vastaan ja joilla varmaankin on\nhevosista puute.\n\n— Sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut heidän luonaan, vaikka muuan\nmatkustava herra antoi minulle kirjeen vietäväksi tilaisuuden sattuessa\neräälle heidän päälliköistään.\n\n— Kuinka tuo matkustava herra saattoi antaa teille kirjeen, kun ette\nole menossa Podlasieen?\n\n— Szczuczynissa on yksi liittoutuneitten joukko, ja herra sanoi\nminulle: joko annat itse perille tahi saat tilaisuuden toimittaa sen\nsielläpäin liikkuessasi.\n\n— Sattuu niin hyvin, että minä olen menossa Szczuczyniin.\n\n— Oletteko te myös ruotsalaisia paossa? Vastauksen asemesta vieras\nkatsoi Kmiciciä ja kysyi tyynesti:\n\n— Minkätähden sanotte _myös_, kun kerran itse ette heitä pakene, vaan\nmenette heidän luokseen ja myytte heille hevosia, jos he eivät ota\nniitä väkisin?\n\nKmicic kohautti olkapäitään.\n\n— Sanoin _myös_, koska Legissä näin paljon aatelisia pakolaisia. Mitä\ntaas minuun tulee, niin luulenpa, että jos kaikki palvelisivat heitä\nniinkuin minä haluan heitä palvella, niin eivät he kauan täällä olisi,\nsillä varsin pian ryhdyttäisiin puhumisen asemesta toimimaan.\n\n— Mutta jos kerran noin vihaatte ruotsalaisia, niin miksi poistutte\netemmäksi niiden joukkojen luota, jotka ovat ryhtyneet kapinaan\nhetmania vastaan? Siellä on paljon kelpo miehiä, jotka pitävät omaa\nhallitsijaa parempana kuin vierasta, ja heidän lukumääränsä kasvaa\nyhä. Te tulette seuduilta, missä ruotsalaisia ei vielä ollenkaan\ntunneta, mutta ne, jotka heidät ovat tulleet tuntemaan, itkevät\nkatkeria kyyneliä. Kenraali Stenbock esimerkiksi antoi julistuksen,\nettä kukin pysyköön rauhallisena kotonaan, sillä asukkaat ja heidän\nomaisuutensa ovat turvattuja. Mutta miten ollakaan! Kenraalilla on\nomat tuumansa, mutta alemmilla päälliköillä taas toisenlaiset, niin\nettä turvallisena ei saata olla kukaan. Jokainen tahtoisi rauhassa\nnauttia omaisuudestaan, mutta kuka kulkuri tahansa tulee vaatimaan\nsitä itselleen. Jos et tähän suostu, niin hän löytää jonkin syyn,\njonka nojalla saat luopua tavarastasi tahi menetät henkesi. Monet\nnyt kyynelsilmin muistelevat entistä hallitsijaa ja odottavat\nahdistuksessaan liittoutuneilta jotakin pelastusta isänmaalle ja\nasujamille.\n\n— Ette tekään näy rakastavan ruotsalaisia enempää kuin minäkään, —\nsanoi Kmicic.\n\nVieras katseli peloissaan ympärilleen, mutta rauhoittui sitten ja\njatkoi:\n\n— Toivon, että piru heidät perisi, enkä salaa teiltä tätä\nmielipidettäni, koska näytätte minusta luotettavalta mieheltä. Ja\nvaikka olisitte epäluotettavakin, niin ette te voi minua sitoa ja viedä\nruotsalaisten käsiin, sillä minulla on sapeli vyölläni ja asestetut\npalvelijat.\n\n— Olkaa huoletta, en minä sitä tee. Minusta on päinvastoin mieluisaa,\nettä empimättä jätitte omaisuutenne, jonka vihollinen viipymättä ottaa\nhaltuunsa. Tuollainen isänmaallisuus on perin kiitettävää.\n\nKmicic oli alkanut puhua suojelevalla äänellä niinkuin valtaherra\nalamaiselleen, ollenkaan ajattelematta, että sellainen puhetapa saattoi\nkuulua omituiselta vähäpätöisen hevoskauppiaan puolelta. Mutta nuori\nherra ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiota, vaan alkoi viekkaasti\nvilkuttaa silmiään ja sanoi:\n\n— Olenko minä hölmö? Minulla on ensimmäisenä sääntönä, etten menetä\nomaani. Mitä Jumala on antanut, sitä pitää varjella. Istuin hiljaa\nriiheni ja aittani kupeessa. Vasta sitten, kun olin kaiken irtaimistoni\nmyynyt, ajattelin itsekseni: nyt on aika pötkiä tiehensä! Kostakoot nyt\nminulle ja ryöstäkööt niin paljon kuin haluttaa.\n\n— Joka tapauksessa olette jättänyt sinne maa-alan ja rakennuksia.\n\n— Niin, minä olen ottanut Masowian vojevodalta vuokralle Wasoszyn\npiirin staarostan viran, ja nyt alkaa sopimusaika olla lopussa.\nViimeistä maksuerää en vielä ole maksanut enkä maksa, sillä vojevoda\nkuuluu olevan yhtä maata ruotsalaisten kanssa. Kyllä minulle raha\nkelpaa.\n\nKmicic purskahti nauramaan.\n\n— Tepä vasta olette! Huomaan, ettette ole ainoastaan urhoollinen, vaan\nmyöskin ovela.\n\n— Kuinkas muuten? — sanoi vieras. — Oveluus on pääasia. Mutta en\npuhu oveluudesta teille. Miksi te, kun olette isänmaallinen mies ja\nmyötätuntoinen kuninkaalle, ette mene noitten kelpo soturien luo\nPodlasieen ja yhdy liittoon? Se olisi Jumalalle mieliksi, ja voisipa\nonni kohdata itseännekin, sillä onhan semmoista sattunut, että köyhä\nmies on sodassa kohonnut suureksi herraksi. Näen, että olette rohkea\nja päättäväinen mies ja saatatte tilaisuuden tullen päästä hyville\npäiville. Pitää vain osata säilyttää se, mitä käsiin sattuu, siitä\nsäkki vähitellen täyttyy. En tiedä, onko teillä jokin tila vai eikö,\nmutta voihan sellaisen vuokrata, ja siitä sitten Jumalan avulla yhä\nvaurastuu, kunhan ei työtä pelkää.\n\nKmicic puri huultaan pidättääkseen nauruaan. Hänen kasvonsa vääntyivät\nniin, että haavaa kivisti.\n\nVieras jatkoi:\n\n— Ne ottavat varmasti vastaan teidät, sillä miehiä tarvitaan. Muuten\nte miellytätte minua, ja minä otan teidät suojelukseeni. Menestys on\nsilloin varma.\n\nNäin sanoen nuori mies nosti ylpeästi ylös lihavat kasvonsa ja alkoi\nsivellä viiksiään. Sitten hän lausui:\n\n— Tahdotteko ruveta luottamusmiehekseni? Saatte kantaa aseitani ja\npitää silmällä palvelijoitani.\n\nKmicic ei voinut enää pidättäytyä, vaan purskahti iloiseen nauruun,\nniin että kaikki hampaat hohtivat.\n\n— Mitä te nauratte? — kysyi vieras rypistäen kulmakarvojaan.\n\n— Tulin niin iloiseksi, kun tarjositte tointa. Mutta nuori herra\nloukkautui ja sanoi:\n\n— Hölmö se, joka on teille opettanut moisen käytöstavan. Ottakaa\nhuomioon, kenen kanssa puhutte, älkääkä menkö yli sopivaisuuden rajojen.\n\n— Pyydän anteeksi, — sanoi Kmicic iloisesti, — sillä en todellakaan\ntiedä, kenen kanssa olen tekemisissä.\n\n— Minä olen herra Rzedzian Wasoszysta, — sanoi hän ylpeästi.\n\nKmicic avasi suunsa sanoakseen valenimensä, kun samassa Bilous tuli\nkiireesti huoneeseen.\n\n— Herra pääll...\n\nKmicicin ankara silmäys sai sanan takertumaan sotamiehen kurkkuun. Mies\nhämmentyi ja sai vaivoin sanotuksi:\n\n— Joitakin miehiä on tulossa.\n\n— Mistä?\n\n— Szczuczynista.\n\nKmicic joutui hieman ymmälle, mutta salasi sen nopeasti ja sanoi:\n\n— On oltava varuillaan! Onko joukko suurikin?\n\n— Kymmenkunta ratsumiestä.\n\n— Pitäkää pyssyt ladattuina. Mene! Sotamiehen mentyä hän kääntyi nuoren\nherran puoleen sanoen:\n\n— Ovatkohan ne ruotsalaisia?\n\n— Jos on totta, että Szczuczynissa on Wolodyjowski, — vastasi herra\nRzedzian, — niin ne luultavasti ovat hänen joukkoaan. Tahtovat ennen\npaikoilleen asettumista tutkia, onko seutu turvallinen.\n\nKuultuaan tämän Andrzej alkoi kävellä huoneessa ja istuutui sen\npimeimpään nurkkaan. Eteisestä kuului askelia,-ja muutamia miehiä astui\nhuoneeseen.\n\nEtunenässä kulkevan kookkaan miehen puujalka kolahteli\nlattiapalkkeihin. Kmicic katsoi mieheen, ja hänen sydämensä alkoi\npamppailla.\n\nSe oli Józwa Butrym, jota mainittiin nimellä Jalaton.\n\n— Isäntä, anna hevosille kauroja! — huusi hän.\n\n— Ei ole minulla kauroja,-vastasi isäntä. Ehkäpä herrat antavat.\n\nRavintolan isäntä osoitti näin sanoen Rzedziania ja Kmiciciä.\n\n— Mitä väkeä olette? — kysyi Rzedzian.\n\n— Entäs kuka te itse olette?\n\n— Wasoszyn staarosta.\n\nRzedziania, joka oli vuokrannut staarostan toimen, nimitti hänen\noma väkensä staarostaksi, ja samaa arvonimeä hän käytti itsekin\ntärkeimmissä tilaisuuksissa.\n\nJózwa Butrym hämmästyi nähdessään miten korkean herran kanssa oli\njoutunut tekemisiin, otti lakin päästään ja sanoi lempeällä äänellä:\n\n— Nöyrin palvelijanne, armollinen herra!\n\n— Kenen väkeä olette? — kysyi Rzedzian uudelleen kädet puuskassa.\n\n— Entisestä Billewiczin, nykyisestä Wolodyjowskin joukosta.\n\n— Onko siis herra Wolodyjowski Szczuczynissa?\n\n— Omassa persoonassaan yhdessä muitten päälliköiden kanssa, jotka ovat\ntulleet Samogitiasta.\n\n— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — hoki staarosta iloissaan. — Mitä\npäälliköitä siellä on herra Wolodyjowskin kanssa?\n\n— Oli herra Mirski, — sanoi Butrym, — mutta hän sai halvauksen\nmatkalla. On herra Oskierka, herra Kowalski, kaksi herra Skrzetuskia...\n\n— Mitä Skrzetuskeja?-huudahti Rzedzian. Eikö toinen niistä ole Burtista?\n\n— En tiedä mistä ovat, — vastasi Butrym. — Tiedän vain, että se on\nherra Skrzetuski.\n\n— Ehkäpä se on kummini! — huudahti Rzedzian.\n\nKmicicin päässä, hänen istuessaan pimeässä nurkassa, risteilivät monet\najatukset. Hänen mieltään kuohutti, kun hän näki julman Butrymin,\nja käsi puristi vaistomaisesti miekkaa. Entinen herra Kmicic olisi\nheti käskenyt hakkaamaan maahan ja antamaan hevosten tallattavaksi\ntuon vihamiehensä, mutta nykyinen herra Babinicz hillitsi itsensä.\nHänet sai levottomaksi ajatus, että jos hänet tunnetaan, niin hänen\nsuunnitelmansa eivät toteudu... Hän päätti pysyä tuntemattomana ja\nvetäytyi yhä peremmälle varjoon, nojasi kyynärpäillään pöytään, pani\npäänsä käsien väliin ja oli torkkuvinaan. Samalla hän kuitenkin\nkuiskasi vieressään istuvalle Sorokalle:\n\n— Mene talliin ja laittakaa hevoset valmiiksi. Lähdemme tänä yönä.\n\nSoroka nousi ja poistui.\n\nKmicic oli edelleen nukkuvinaan. Monenlaiset muistot nousivat hänelle\nmieleen. Nuo miehet toivat hänen mieleensä Laudan, Wodoktyn ja äskeisen\najan, joka oli mennyt kuin uni. Kun Józwa sanoi kuuluvansa entiseen\nBillewiczin joukkoon, niin Andrzejn sydäntä kouristi. Hän muisti, että\noli samanlainen ilta kuin nyt, kamiinassa paloi samoin kuin nytkin\ntuli, kun hän ilmestyi äkkiä Wodoktyyn ja ensikerran näki Oleńkan\nkehräämässä.\n\nHän näki nyt suljetuin silmin aivan ilmi elävänä edessään kauniin,\nrauhallisen neidon, muisti kaiken, mitä oli tapahtunut, kuinka tyttö\noli tahtonut olla hänen suojelusenkelinään, vahvistaa häntä hyvässä,\nvarjella pahasta, näyttää suoran ja oikean tien... Oi, jospa hän olisi\ntotellut!... Neito tiesi, mitä oli tehtävä, kenen puolelle asetuttava.\nHän tiesi, missä on totuus ja velvollisuus — olisi ottanut häntä\nyksinkertaisesti kädestä ja ohjannut, jos hän vain olisi tahtonut\nkuulla.\n\nRakkaus leimahti Andrzejn sydämessä niin voimakkaana, että hän olisi\nollut valmis vuodattamaan verensä viimeiseen pisaraan asti saadakseen\nlangeta tuon neidon jalkoihin. Tällä hetkellä hän olisi ollut valmis\ntempaamaan syliinsä tuon laudalaisen karhun, joka oli surmannut hänen\ntoverinsa, ja tähän hän olisi ollut valmis vain sen takia, että mies\noli sieltäpäin, muisti Billewiczit ja oli nähnyt Oleńkan.\n\nMuisteloista herätti hänet vihdoin hänen oma nimensä, jonka Józwa\nButrym useita kertoja lausui. Józwa kertoi Rzedzianille mitä\nKiejdanyssa oli tapahtunut, kun hetmani teki kuuluisan liittonsa\nruotsalaisten kanssa, hän puhui sotajoukon suhtautumisesta,\npäälliköitten vangitsemisesta ja heidän onnellisesta pelastumisestaan.\nKmicicin nimi mainittiin moneen kertaan tässä selonteossa ja siihen\nliittyi petturin ja julmurin nimitykset. Sanottiin hänen saaneen aikaan\nniin paljon pahaa, ettei itse paholainen semmoiseen pystyisi. Ken hänet\nsurmaa, tekee hyvän työn, joka luetaan ansioksi taivaassa ja maan\npäällä.\n\nSitten puhe siirtyi uudelleen Wolodyjowskiin, Skrzetuskeihin ja\nPodlasiessa olevaan sotajoukkoon.\n\n— Muonan saanti on vaikeata, — puhui Butrym. — Siksipä päälliköt\novatkin päättäneet jakaa joukon sadan miehen osastoihin ja sijoittaa\nne penikulman tahi parin päähän toisistaan. En tiedä miten sitten\nselvitään, kun tulee talvi.\n\nKmicic ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan avasi jo suunsa\nsanoakseen pimeästä nurkastaan:\n\n— Niinpä hetmani teidät tuhoaakin yksitellen.\n\nMutta samassa avautui ovi ja sisään astui Soroka. Tulen valo uunista\nsattui suoraan vääpelin kasvoihin. Józwa Butrym katsoi häneen pitkän\naikaa ja kääntyi sitten Rzedzianin puoleen:\n\n— Onko tuo teidän miehiänne?... Olen tavannut hänet jossakin.\n\n— Ei — vastasi Rzedzian, — se on aatelismies, joka kulkee markkinoilla\nmyymässä hevosia.\n\n— Minne menette? — kysyi Józwa.\n\n— Sobotaan, — vastasi ukko Kiemlicz.\n\n— Missä se on?\n\n— Lähellä Pjontekia.\n\nJózwa, aivan samoin kuin aikaisemmin Kmicic, piti tuota omituista\nvastausta pilana ja sanoi rypistäen kulmakarvojaan:\n\n— Vastaa, kun kysytään.\n\n— Millä oikeudella kyselette?\n\n— Voin senkin sinulle selittää. Minut on lähetetty tarkastamaan,\neikö tällä seudulla ole epäilyttäviä henkilöitä. Näkyypä olevankin\nsemmoisia, jotka eivät tahdo sanoa, minne menevät.\n\nKmicic peläten keskustelun johtavan johonkin selkkaukseen sanoi\npoistumatta pimeästä nurkastaan:\n\n— Älkää suuttuko, herra sotilas. Pjontek ja Sobota ovat todellakin\npaikkoja, missä syksyisin pidetään hevosmarkkinoita. Jos ette usko,\nniin kysykää herra staarostalta, joka tuntee ne.\n\n— Niin on, — sanoi Rzedzian.\n\n— Jos niin on, niin se on eri asia, — sanoi Butrym. — Mutta miksi te\nmenette täältä sinne? Voitte Szczuczynissakin myydä hevoset, sillä\nniitä tarvitaan siellä paljon.\n\n— Jokainen menee sinne mihin parhaaksi näkee, ja me tiedämme oman\ntiemme, — vastasi Kmicic.\n\n— En tiedä, missä teidän on paras olla, mutta meille ei ole parasta,\nettä viette hevosia ruotsalaisille ja kerrotte heille näkemiänne.\n\n— Omituista, — sanoi Rzedzian. — Nämä ihmiset haukkuvat ruotsalaisia,\nmutta pyrkivät niiden luo.\n\nSitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:\n\n— Te, hyvä herra, ette ole juuri hevoskauppiaan näköinen.\nSormuksennekin sormessa on semmoinen, että monen herran ei tarvitsisi\nsitä hävetä. Näyttäkäähän!\n\n— Tulkaa hakemaan!\n\n— Ettekö itse voi kävellä?... Minunko pitäisi sinne kulkea?\n\n— Olen kovin väsynyt.\n\n— Hei, veliseni, joku voisi arvella, että et halua näyttää kasvojasi.\n\nTämän kuultuaan Józwa ei puhunut sanaakaan, vaan meni uunin luo, otti\nsiitä palavan puun ja astui Kmicicin luo pitäen kekälettä korkealla,\nniin että se valaisi Kmicicin kasvot.\n\nKmicic nousi seisomaan koko pituudessaan, ja hetken he katsoivat\ntoisiaan silmästä silmään. Äkkiä kekäle putosi Józwan kädestä, niin\nettä kipinät sinkoilivat ympäri.\n\n— Jeesus Maria! — huusi Butrym. — Se on Kmicic!\n\n— Minä itse! — vastasi Andrzej huomattuaan, että oli mahdotonta enää\npysyä tuntemattomana.\n\nMutta Józwa alkoi huutaa sotamiehille, jotka olivat eteisessä:\n\n— Hei, hei, ottakaa kiinni!\n\nSitten hän sanoi Andrzejlle:\n\n— Tuhannen perkelettä, petturi! Kerran olet päässyt käsistäni, ja nyt\npyrit valepuvussa ruotsalaisten luo! Nyt olet kynsissäni, senkin Juudas!\n\nHän tarttui Andrzejn niskaan, ja Andrzej takertui kiinni häneen. Mutta\nsamassa molemmat nuoret Kiemliczit, Kosma ja Damian, nousivat penkiltä,\nja Kosma kysyi:\n\n— Isä, pehmitämmekö?\n\n— Pehmittäkää! — huusi ukko Kiemlicz siepaten sapelinsa.\n\nOvi lensi auki, ja Józwan sotamiehet tulivat huoneeseen, mutta heidän\nkintereillään tulivat Kiemliczien miehet.\n\nJózwa piti vasemmalla kädellä Andrzejta niskasta ja otti oikeaan\npaljastetun miekan. Mutta Andrzej, vaikka olikin heikompi, tarttui kuin\npihdeillä hänen kurkkuunsa. Józwan silmät mulkoilivat, ja hän koetti\nlyödä Kmiciciä käteen, mutta ei ennättänyt, sillä sitä ennen iski\nKmicic häntä miekkansa kahvalla päälakeen. Józwan sormet hellittivät\notteensa ja hän horjahti taaksepäin. Kmicic töytäisi häntä vielä\nsaadakseen tilaa lyödä ja iski sapelillaan kasvoihin. Józwa kaatui\nselälleen kuin poikki hakattu tammi.\n\n— Iskekää! — huusi Kmicic, jossa heräsi vanha tappelunhalu.\n\nKehoitus oli tarpeeton, sillä huone oli kuin kiehuva kattila. Nuoret\nKiemliczit hakkasivat sapeleillaan ja puskivat väliin päällään\nkuin härät kaataen joka töytäisyllä miehen nurin. Heidän takanaan\npuikkelehti ukko pistellen yhtä mittaa miekallaan poikien käsivarsien\nalitse.\n\nRzedzian pysytteli syrjässä taistelun tuoksinasta ja koetti saada\nammutuksi Kmicicin, mutta huonossa valaistuksessa Kmicic väliin oli\nvaloisammassa kohdassa punaisen paholaisen kaltaisena, väliin taas\nkatosi hänen näkyvistään pimeyteen.\n\nLaudalaisten vastarinta heikkeni heikkenemistään. Józwan kaatuminen\nja Kmicicin peloittava nimi sai heidät kauhistumaan. Kuitenkin he\ntaistelivat raivoisasti. Mellakan aikana ravintoloitsija hiipi\ntaistelevien välitse kädessään vesisanko uunin luo ja paiskasi veden\nuuniin. Huoneessa oli nyt pilkkopimeätä ja taistelijat painautuivat\nyhteen ryhmään mahdollisimman lähelle toisiaan. Pian he väsyivät,\nkuului vain puhkumista ja kenkien kopinaa. Sitten ovesta, joka oli\navoinna, riensivät ulos ensin Rzedzianin miehet, näiden jäljessä\nlaudalaiset ja sen jälkeen Kmicicin väki.\n\nAlkoi kahakka eteisessä, ulkokuistilla ja pihalla, varsinkin Rzedzianin\nkuormien luona, joitten alle hänen miehensä kätkeytyivät.\n\n— Antautukaa! — huusi ukko Kiemlicz työntäen sapelinsa terän\nkuormarattaitten pyörien väliin ja sohien sinne umpimähkään.\n\n— Seis, antaudumme! — vastasivat muutamat äänet.\n\nKuormien alla olevat miehet heittivät sieltä sapelinsa ja muut aseensa,\nnuoret Kiemliczit tarttuivat heidän niskaansa, ja ukko huusi:\n\n— Kuormien kimppuun! Ottakaa, mitä käsiin sattuu! Pian!\n\nNuoret hyökkäsivät heti käsiksi kuormiin ja alkoivat niitä ryöstää,\nmutta samalla kuului Kmicicin huuto:\n\n— Seis!\n\nTehdäkseen määräyksensä vielä selvemmäksi Kmicic alkoi lyödä heitä\nverisen sapelinsa lappeella.\n\nKosma ja Damian hyppäsivät kiireesti syrjään.\n\n— Teidän armonne... eikö saa? — kysyi ukko nöyrästi\n\n— Pois siitä! — huusi Kmicic. — Etsi käsiin staarosta!\n\nKosma ja Damian lähtivät heti liikkeelle ja isä heidän jäljessään.\nNejännestunnin kuluttua he palasivat tuoden Rzedzianin, joka nähtyään\nKmicicin kumarsi syvään ja sanoi:\n\n— Teidän armonne, minulle tehdään vääryyttä, sillä minä en ole\nhaastanut riitaa kenenkään kanssa, ja minulla on lupa niinkuin kaikilla\nmuillakin matkustaa tervehtimään tuttuja.\n\nKmicic nojasi läähättäen sapeliinsa ja oli vaiti. Rzedzian jatkoi:\n\n— En ole tehnyt ruotsalaisille enkä ruhtinas hetmanille mitään\nvahinkoa. Olen vain menossa herra Wolodyjowskin luo, joka on vanha\ntuttuni ja jonka sotatoverina olen ollut Venäjällä... Kiejdanyssa\nen ole koskaan ollut, eikä minuun ollenkaan kuulu, mitä siellä on\ntapahtunut... Pidän vain huolta siitä, että säilytän nahkani eheänä\nenkä menetä, mitä Jumala on minulle antanut. En ole omaisuuttani\nvarastanut, vaan, ansainnut sen otsa hiessä... Koko juttu ei kuulu\nminuun! Sallikaa, teidän armonne, minun rauhassa lähteä tieheni...\n\nKmicic hengitti raskaasti ja katsoi Rzedzianiin hajamielisen näköisenä.\n\n— Pyydän nöyrimmästi, — alkoi staarosta taas puhua. — Teidän armonne\nnäki, että minä en tuntenut noita miehiä enkä ollut heidän ystävänsä.\nHe kävivät teidän kimppuunne, mutta enhän minä ole syypää. Jos ei muu\nauta, niin minä maksan korvauksen teidän armonne sotamiehille, vaikka\nminulla, köyhällä miehellä, ei liikoja ole... Annan heille taalerin\nmieheen, jotta heidän vaivansa tulisi palkituksi... Annan kaksikin...\nja pyydän teidän armoannekin ottamaan sen minulta...\n\n— Pankaa nuo kuormat kuntoon, — huudahti äkkiä Kmicic. — Ja te ottakaa\nhaavoittuneet ja menkää hiiteen!\n\n— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.\n\nMutta silloin lähestyi ukko Kiemlicz huulet pitkällä ja vaikerrellen:\n\n— Teidän armonne... ne ovat meidän... totisesti ne ovat meidän!\n\nKmicic loi häneen katseen, joka sai ukon melkein lyyhistymään maahan ja\nvaikenemaan.\n\nRzedzianin palvelijat ryhtyivät kiireen kaupalla valjastamaan hevosia.\nKmicic kääntyi uudelleen staarostan puoleen:\n\n— Ottakaa kaikki haavoittuneet ja kuolleet täältä, viekää ne herra\nWolodyjowskille ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä en ole\nhänen vihamiehensä, vaan kenties parempi ystävä kuin hän luuleekaan.\nOlen tahtonut häntä välttää, sillä vielä ei ole aika meidän tavata.\nKenties se tapahtuu myöhemmin, mutta nyt hän ei uskoisi minua enkä\nminä voisi millään osoittaa hänelle luotettavaisuuttani... Ehkäpä voin\nsen tehdä myöhemmin. Huomatkaa! Sanokaa hänelle, että nämä miehet\nhyökkäsivät kimppuuni ja että minun oli pakko puolustautua.\n\n— Niin todella olikin, — sanoi Rzedzian.\n\n— Odottakaa!... Sanokaa vielä herra Wolodyjowskille, että hän pitäisi\njoukkonsa yhdessä ja että Radziwill vain odottaa ratsujoukkoa\nPontukselta avukseen hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Kenties he ovat jo\nmatkalla. Jotakin hän hommailee tallimestariruhtinaan ja vaaliruhtinaan\nkanssa, ja lähellä rajaa ei ole turvallista oleskella. Mutta pääasia\non, että he pysyttelevät yhdessä, muuten joutuvat suotta tuhon omaksi.\nVitebskin vojevoda pyrkii Podlasieen... Menkööt häntä vastaan ollakseen\ntarpeen vaatiessa apuna.\n\n— Kerron kaikki aivan täsmällisesti.\n\n— Vaikka Kmicic puhuu, vaikka Kmicic on varoittaja, niin uskottakoon\nhäntä, neuvotelkoon muitten päälliköitten kanssa. Toistan, että hetmani\non jo tulossa ja että minä en ole herra Wolodyjowskin vihollinen.\n\n— Jos minulla olisi jokin merkki teidän armoltanne, niin se olisi vielä\nparempi, — sanoi Rzedian.\n\n— Miksi niin?\n\n— Silloin herra Wolodyjowskikin helpommin uskoisi teidän armonne hyviin\ntarkoituksiin.\n\n— Ottakaa sitten merkiksi tämä sormus, — sanoi Kmicic,-vaikka minun\nmerkkejäni onkin riittävästi niitten miesten otsissa, jotka viette\nherra Wolodyjowskille.\n\nRzedzian otti halukkaasti sormuksen ja kiitti.\n\nTunnin kuluttua Rzedzian kuormineen ja palvelijoineen oli kaikessa\nrauhassa matkalla Szczuczyniin kuljettaen kolmea kuollutta ja muutamia\nhaavoittuneita, niiden joukossa Józwa Butrymia, jonka kasvot olivat\nhalki ja pää puhki. Ajaessaan hän katseli sormusta, jonka kivi ihanasti\nvälkkyi kuutamossa, ja ajatteli tuota omituista ja peloittavaa miestä,\njoka oli tehnyt liittoutuneille niin paljon pahaa, mutta nyt näytti\ntahtovan pelastaa heidät lopullisesta tuhosta.\n\n— Antelias herra se on, — päätti hän mietteensä. — On vain vaarallista\nolla hänen tiellään.\n\nYhtä vaikeata kuin Rzedzianin oli ymmärtää Kmicicin tuumia, yhtä\nsuurta ja turhaa vaivaa näki myös ukko Kiemlicz hakiessaan vastausta\nkysymykseen: kenen puolella on herra Kmicic?\n\n— On menossa kuninkaan luo ja taistelee liittoutuneita vastaan, jotka\nkannattavat kuningasta. Mitä se on? Eikä luota ruotsalaisiin, koska\npiileksii... Miten meille käynee?\n\nKun hän ei päässyt mihinkään tulokseen, purki hän kiukkunsa poikiinsa:\n\n— Lurjukset! Kuolette ilman isän siunausta! Ettekö voineet edes\nkaatuneitten taskuja tyhjentää!\n\nVain Soroka oli tyytyväinen ja ratsasti iloisena everstinsä jäljessä.\n\n— Paha taika ei meihin enää tepsi, — ajatteli hän, — koskapa annoimme\nnoille selkään. Olisipa hauska tietää, ketä nyt pieksämme.\n\nHänestä se oli samantekevää niinkuin sekin, minne oltiin menossa.\n\nKmiciciä ei kukaan uskaltanut lähestyä eikä kysyä häneltä mitään, sillä\nnuori eversti oli synkkä kuin yö. Häntä suututti suuresti se, että\nhänen oli täytynyt piestä niitä miehiä, joiden riveissä hän mieluimmin\nolisi tahtonut olla. Mutta jos hän olisi antautunut ja antanut viedä\nitsensä herra Wolodyjowskin luo, niin mitä olisikaan tämä ajatellut\nkuultuaan, että hänet oli tavattu valepuvussa pyrkimässä ruotsalaisten,\nluo taskussaan ruotsalaisten päälliköitten puheille vievät turvakirjat?\n\n— Vanhat synnit seuraavat minua, — ajatteli itsekseen Kmicic. — Pakenen\nniin kauas kuin mahdollista... Jumala minua ohjatkoon... Herra, ole\nminulle armollinen!... Menen kuninkaani luo — siellä alkaa palvelukseni.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKauan epäröityään herra Wolodyjowski päätti seurata Kmicicin neuvoa,\nvaroittaa kaikkia tovereitaan uhkaavasta vaarasta ja määrätä, että\nkaikkien joukkojen oli kokoonnuttava Bialystokiin. Hänen kirjeensä,\njoissa päälliköille ilmoitettiin Radziwillin aikeista, saivat\nosakseen huomiota kaikkien Podlasien vojevodakuntaan hajaantuneitten\npäälliköiden puolelta. Jotkut heistä olivat jo jakaneet joukkonsa\npieniin osastoihin voidakseen helpommin talvehtia, toiset olivat\nantaneet upseerien asettua yksityisiin taloihin, niin että lippujen\nluona oli vain muutamia upseereita ja pieni määrä sotamiehiä.\nPäälliköt olivat näin menetelleet osaksi peläten nälänhätää, osaksi\nsen vuoksi, että oli vaikeata ylläpitää tarpeellista kuria joukoissa,\njotka kerran jo kieltäydyttyään tottelemasta päällystöään nyt olivat\ntaipuvaisia kapinoimaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. Jos olisi\nilmestynyt kyllin arvovaltainen johtaja ja heti vienyt ne taistelemaan\njompaakumpaa vihollista vastaan, vaikkapa Radziwilliakin vastaan,\nniin kuri olisi pysynyt moitteettomana, mutta nyt se heikkeni,\nkun oleskeltiin toimettomina Podlasiessa, jossa aika kului vain,\nRadziwillin linnojen pommittamiseen, vojevodaruhtinaan tilusten\nryöstöön ja neuvotteluihin ruhtinas Boguslawin kanssa. Näissä oloissa\nsotamies tottui vain omavaltaisuuteen ja rauhallisten asukkaitten\nahdisteluun. Joukko sotamiehiä karkasi, muodosti vapaajoukkoja ja\nryösteli maanteillä. Näin tuo sotajoukko, joka oli kuninkaan ja\nisänmaan ystävien ainoa turva, kulki päivä päivältä perikatoansa\nkohti. Sen jakaminen pikku osastoihin yhä joudutti sen tuhoa. Tosin\nyhdessä ollen oli vaikeata hankkia riittävästi muonaa, mutta nälänhädän\nuhkaa oli ehkä liioiteltukin. Syksy oli käsissä, sato oli saatu hyvin\nkorjatuksi, eikä yksikään vihollinen ollut käynyt seutua hävittämässä.\n\nNiin omituiseksi oli asiain tila muodostunut, että tuo sotajoukko oli\nsaanut olla rauhassa vihollisilta. Ruotsalaiset eivät edetessään olleet\nvielä saapuneet tähän maankulmaan. Toisaalta Chowańskin, Trubetskoin\nja Serebrjanyn joukot seisoivat toimettomina entisissä asemissaan\ntietämättä mihin ryhtyisivät. Venäjällä Buturlin ja Chmielnicki\nhajoittivat joukkojaan eri tahoille. Liettua taas oli ruotsalaisten\nsuojeluksessa. Sen ryöstäminen ja anastaminen oli samaa kuin julistaa\nsota ruotsalaisia vastaan, jotka kaikkialla maailmassa herättivät\npelkoa.\n\nChowański ei hyökännyt Podlasieen eikä liittoutuneitten kimppuun,\nja nämä puolestaan, ollen ilman johtajaa, eivät kyenneet\nahdistamaan ketään eivätkä ryhtymään mihinkään sen vakavampaan\nkuin Radziwillin tilusten ryöstöön. Mutta herra Wolodyjowskin\nkirjeet, joissa ilmoitettiin Radziwillin aikovan hyökätä, herättivät\npäälliköt toimettomuudesta. He alkoivat taas järjestää joukkoja,\nkirjoittaa käskyjä, kutsua hajautuneita sotamiehiä palvelukseen\nja uhata rangaistuksella tottelemattomia. Zyromski, huomattavin\npäälliköistä, jonka joukko oli parhaassa kunnossa, riensi ensimmäisenä\nviivyttelemättä Bialystokiin. Hänen jälkeensä tuli viikon sisään Jakob\nKmicic, sitten alkoivat saapua Kotowskin ja Lipnickin sotamiehet\nyksitellen tahi joukoissa, tulipa myös vapaaehtoisesti pikku aatelia\nläheisistä aateliskylistä. Väliin, aina saapui joku varakkaampi\naatelismies hyvin asestettuine palvelijoineen. Ympäri kulki asiamiehiä\nkokoamassa rahaa ja elintarpeita kuitteja vastaan — sanalla sanoen\ntoiminta oli käynnissä kaikkialla. Kun herra Wolodyjowski saapui\nlaudalaisine joukkoineen, oli aseissa jo muutamia tuhansia miehiä. Vain\njohtajaa puuttui.\n\nPaljon oli vielä epäkunnossa eikä järjestys ollut mallikelpoinen,\nmutta joukko ei kuitenkaan ollut niin huonosti järjestetty kuin se\nsuurpuolalainen aatelisjoukko, jonka tehtävänä muutamia kuukausia\naikaisemmin oli ollut vastustaa ruotsalaisten ylimenoa Ujscien luona.\nPodlasien ja Liettuan miehet olivat sotatoimiin tottuneita. Jokainen\nheistä oli elämänsä aikana ollut taisteluissa joko kasakoita tahi\nturkkilaisia tahi tataarilaisia vastaan, olipa niitäkin, jotka vielä\nmuistivat sodan ruotsalaisia vastaan. Mutta muita etevämpi sotataidossa\nja kaunopuheisuudessa oli herra Zagloba. Hän viihtyi hyvin tässä\nsotilasjoukossa, jossa ei kukaan ryhtynyt puhumaan kaulaa kastelematta.\n\nHän himmensi mahtavimmatkin johtajat. Laudalaiset kertoivat, että hän\npelasti Wolodyjowskin, Skrzetuskit, Mirskin ja Oskierkan Radziwillin\nkäsistä. Itsekään hän ei salannut ansioitaan ja teki itselleen\noikeutta, jotta kaikki tietäisivät, millaisen miehen kanssa olivat\ntekemisissä.\n\n— Ei ole tapani kehuskella, — sanoi hän, — eikä puhella olemattomia,\nsillä totuus on minusta pääasia, sen voi sisarenpoikanikin todistaa.\n\nNäin puhuen hän kääntyi Roch Kowalskin puoleen, joka heti astui esille\nhänen selkänsä takaa ja sanoi juhlallisella äänellä:\n\n— Eno ei valehtele!\n\nJa Roch loi ympärilleen sellaisen katseen kuin etsisi uskalikkoa, joka\nvoisi väittää häntä vastaan.\n\nKun ei ketään vastaanväittäjää ilmaantunut, alkoi Zagloba kertoa\nentisistä urotöistään: kuinka hän vielä herra Koniecpolskin eläessä\nkahdesti oli voittanut Kustaa Aadolfin, kuinka hän löi Chmielnickin,\nkuinka ruhtinas Jeremi seurasi joka kohdassa hänen neuvojaan ja uskoi\nhänelle kaikkien hyökkäysten johtamisen...\n\n— Ja joka hyökkäyksen jälkeen, — jatkoi hän, — kun peittosimme viisi\ntai kymmenen tuhatta noita lurjuksia, löi Chmielnicki epätoivoissaan\npäänsä seinään ja hoki: »Ei kukaan muu ole sitä tehnyt kuin tuo pirun\nZagloba!» Kun sitten tehtiin rauhansopimus, niin itse kaani katseli\nminua kuin kummaa ja pyysi kuvaani lähettääkseen sen sulttaanille\nlahjaksi.\n\n— Tämmöisiä miehiä me nyt tarvitsemme enemmän kuin koskaan ennen, —\nsanoivat kuulijat.\n\nKoska muutenkin oli kerrottu paljon herra Zagloban ihmeellisistä\nteoista, joiden maine kierteli ympäri valtakunnan, ja viimeiset\ntapahtumat Kiejdanyssa yhä vain vahvistivat miehen mainetta, niin hänen\nkunniansa yhä kasvoi ja ympäröi herra Zaglobaa kuin auringon loiste.\n\nPäälliköt, kuten Zyromski, Kotowski, Jakob Kmicic ja Lipnicki,\nkatselivat myös suurella kunnioituksella Zaglobaa. Hänen neuvojaan\npyydettiin kaikissa asioissa, hänen älyään ihmeteltiin, sillä se oli\nmelkein yhtä suuri kuin hänen urhoollisuutensa.\n\nNyt olikin neuvoteltava tärkeästä asiasta. Oli kyllä lähetetty\nlähettiläitä Vitebskin vojevodan luo pyytämään, että hän ottaisi johdon\nkäsiinsä. Mutta kukaan ei varmasti tietänyt, missä vojevoda oli sillä\nhetkellä, ja lähettiläät olivat kadonneet jäljettömiin. Huhuiltiin,\nettä he olivat joutuneet Zoltarenkon miesten käsiin. Nämä ulottivat\nrosvoiluretkiään Wolkowyskiin asti.\n\nPäälliköt olivat päättäneet valita Bialystokissa väliaikaisen johtajan,\njoka olisi ylipäällikkönä Sapiehan tuloon asti. Turhaa on sanoakin,\nettä jokainen päällikkö, Wolodyjowskia lukuunottamatta, ajatteli tähän\ntoimeen itseään.\n\nAlkoivat vehkeilyt ja hankaukset. Sotajoukko ilmoitti tahtovansa olla\nosallisena vaalissa, ei edustajien kautta, vaan välittömästi.\n\nWolodyjowski neuvoteltuaan toveriensa kanssa kannatti Zyromskia, joka\noli toimellinen ja kunnon mies ja herätti sotajoukossa kunnioitusta\nkomealla olemuksellaan. Sitäpaitsi hän oli taitava ja kokenut\nsoturi. Hän puolestaan kiitollisuuden osoitukseksi esitti toimeen\nWolodyjowskia, mutta Kotowski, Lipnicki ja Jakob Kmicic vastustivat\nehdotusta lausuen, että ei voi valita iältään nuorinta, sillä\nylipäällikön täytyy vaikuttaa väestöön arvokkuudellaan.\n\n— Kuka täällä on vanhin? — kysyivät useat äänet.\n\n— Eno on vanhin! — huudahti äkkiä Roch Kowalski niin kovalla äänellä,\nettä kaikki päät kääntyivät häneen päin.\n\n— Vahinko vain, että hänellä ei ole omaa lippukuntaa, — sanoi Jachowicz.\n\nMutta toiset alkoivat huutaa:\n\n— Mitäpä siitä! Emmekö saa valita kenet tahdomme? Eikö se ole meidän\nvallassamme? Eikö _in liberis suffragiis_? Kuninkaaksikin voi valita\nkenen aatelisen hyvänsä, saatikka rykmentin päälliköksi...\n\nNyt ryhtyi puhumaan Lipnicki, joka ei ollut suosiollinen Zyromskille,\nvaan tahtoi kaikin tavoin estää valitsemasta tätä:\n\n— Tietysti teillä on oikeus äänestää niinkuin tahdotte! Jos ette\nvalitse everstiä, niin sitä parempi — silloin ei kenelläkään ole syytä\nloukkaantua.\n\nSyntyi hirveä melu. Monet huusivat: »Äänestys! Äänestys!» Toiset taas\nhuusivat: »Kuka täällä on parempi herra Zaglobaa? Kuka on uljaampi\nritari? Kuka kokeneempi soturi? Eläköön herra Zagloba! Eläköön johtaja!»\n\n— Eläköön! Eläköön! — kuului yhä voimakkaammin.\n\n— Antakaa sapelista vastaanhangoittelijoille! — huusivat kiihkeimmät.\n\n— Ei ole vastaanhangoittelijoita! — vastasi joukko.\n\n— Eläköön! Hän on voittanut Kustaa Aadolfin! Hän on antanut kyytiä\nChmielnickille!\n\n— Hän on pelastanut päällikötkin!\n\n— Ja lyönyt ruotsalaiset!\n\n— Vivat! Vivat! Zagloba dux! Vivatl Vivat! Joukko alkoi viskoa lakkeja\nilmaan ja juosta ympäri leirin etsimään Zaglobaa.\n\nMutta hän hämmästyi ja oli aluksi ymmällä, sillä hän ei ajatellut\nehdokkuuttaan, vaan kannatti Skrzetuskia eikä ollut odottanut tämmöistä\nkäännettä asiassa.\n\nKun tuhatlukuinen joukko huuteli hänen nimeään, niin hänen\nhengityksensä salpautui ja hän sävähti punaiseksi.\n\nInnostuksissaan toiset selittivät tämänkin parhain päin. Nähdessään\nhänen punastuvan he alkoivat huutaa:\n\n— Katsokaa, punastuu kuin nuori tyttö! Hän on yhtä vaatimaton kuin\nurhoollinen! Eläköön hän ja johtakoon meidät voittoon!\n\nMuut päälliköt lähestyivät toivottamaan onnea. Vain Wolodyjowski\nsiveli, viiksiään yhtä hämmästyneenä tuloksesta kuin Zagloba, ja\nRzedzian katseli silmät ja suu selällään epäuskoisen näköisenä\nZaglobaa, joka jo oli päässyt tasapainoon, seisoi käsi puuskassa ja pää\npystyssä ja otti vastaan onnitteluja asemansa mukaisella arvokkuudella.\n\nEnsimmäisenä lausui Zyromski onnittelut päälliköiden puolesta. Sitten\npuhui sotajoukon puolesta herra Zymirski sangen kaunopuheisesti punoen\npuheeseensa paljon sitaatteja eri kirjailijoista.\n\nZagloba kuunteli päätään nyökyttäen. Kun puhuja lopetti, lausui uusi\nylipäällikkö seuraavat sanat:\n\n— Hyvät herrat! Jos joku tahtoisi todellisen ansion upottaa\nrannattomaan valtamereen tahi peittää sen Karpaattien äärettömien\nröykkiöitten alle, niin se kuitenkin nousisi pinnalle, sukeltaisi esiin\nmaan alta sanoakseen ihmisille suoraan vasten silmiä: »Minä olen se,\njoka ei pelkää valoa, ei karta tuomiota, ei etsi palkintoa.» Mutta\nniinkuin kallis kivi kätkeytyy kultaan, niin tämänkin hyveen tulee\nverhoutua vaatimattomuuteen, ja niinpä minä nyt, hyvät herrat, kysyn\nseisoessani edessänne: »Enkö ole salannut teiltä ansioitani? Olenko\nkerskunut edessänne? Olenko tavoitellut arvoa, jolla minua olette\nkunnioittaneet?» Te itse olette antaneet arvon minun ansioilleni, sillä\nminä olen valmis vielä nytkin kieltäytymään ja sanomaan teille: täällä\non parempia kuin minä, kuten esimerkiksi herrat Zyromski, Kotowski,\nTipnicki, Kmicic, Oskierka, Skrzetuski, Wolodyjowski — niin uljaita\nritareita, ettei semmoisia ole ollut vanhallakaan ajalla. Miksi siis\nvalitsisitte johtajaksi minut eikä ketään heistä? Vielä on aikaa...\nOttakaa hartioiltani tuo edesvastuu ja antakaa se ansiollisemmalle!\n\n— Ei, ei mitenkään! — huusivat sadat ja tuhannet äänet.\n\n— Ei, ei tule kysymykseen! — sanoivat päällikötkin iloisina siitä, että\nheitä oli julkisesti ylistetty, ja haluten esiintyä sotajoukon edessä\nvaatimattomina.\n\n— Minäkin huomaan, että toisin ei voi olla! — sanoi Zagloba. —\nTapahtukoon siis tahtonne! Kiitän teitä sydämestäni, herrat veljeni,\nja uskon Jumalan avulla, että teidän ei tarvitse katua minulle\nosoittamaanne luottamusta. Niinkuin te minun, niin minä teidän puolesta\nvannon olevani valmis antamaan hengen, ja toipa meille tietymätön\nkohtalo voiton tahi häviön, niin ei kuolemakaan meitä erota, sillä\nkuoleman jälkeenkin seuraa meitä yhteinen maine!\n\nTavaton innostus valtasi joukon. Monet tarttuivat sapeleihinsa, toiset\nalkoivat vuodattaa kyyneleitä. Zagloban kaljulle päälaelle kihosi\nhikipisaroita, mutta hänen innostuksensa yhä kasvoi. Hän huudahti:\n\n— Me puollamme laillista kuningastamme, meidän valittuamme, ja rakasta\nisänmaatamme! Niiden puolesta elämme, niiden puolesta kuolemme! Hyvät\nherrat! Niin kauan kuin isänmaamme on ollut olemassa, eivät sitä vielä\nkoskaan ole kohdanneet tämmöiset koettelemukset. Petturit ovat avanneet\nporttimme, eikä ole enää muuta maakaistaletta kuin tämä vojevodakunta,\nmissä ei vihollinen elämöisi. Te olette isänmaan toivo ja minä\nteidän, teihin ja minuun ovat koko valtakunnan katseet kääntyneet.\nOsoittakaamme sille, että se ei turhaan ojenna meitä kohti käsiään! Te\nvaaditte minulta miehuutta ja lujaa uskoa, samoin minä vaadin teiltä\nluottamusta ja kuuliaisuutta, ja kun osoittaudumme kelvollisiksi,\nkun esimerkillämme avaamme niiden silmät, jotka vihollinen on vienyt\nharhaan — silloin rientää meihin yhtymään puolet valtakunnasta! Kenellä\non Jumala sydämessä, se yhtyy meihin, taivaan voimat meitä vahvistavat,\nja kuka voi silloin meitä vastustaa?\n\n— Niin käy! Totisesti niin käy! Salomo puhuu. Taisteluun! Taisteluun! —\nkaikuivat uhkaavat huudot.\n\nZagloba ojensi kätensä pohjoista kohti ja alkoi huutaa:\n\n— Tule nyt, Radziwill! Tule, hetmani, kerettiläinen, Lusiferin\nsotapäällikkö! Emme odota sinua hajaantuneina, vaan yhtenä joukkona,\nemme eripuraisina, vaan sovussa, emme papereilla ja sopimuksilla,\nvaan miekoilla varustautuneina! Sinua odottaa täällä kunnon miesten\nsotajoukko, ja minä olen sen päällikkö! Tule, kamppaile Zagloban\nkanssa! Kutsu paholaiset avuksesi ja taistelkaamme!... Tule!...\n\nHän kääntyi taas sotajoukon puoleen ja huusi niin, että se kuului yli\nleirin:\n\n— Jumal'auta, hyvät herrat! Tunnen saavani profeetan lahjan!\nYksimielisyyttä vain, niin lyömme nuo lurjukset, kulkurit, kerjäläiset,\nkalansyöjät ja ryysymekot, jotka kesällä ajavat reellä!... Annan\nheille nuuskaa, niin että ketarat vilkkavat heidän paetessaan! Heidän\nniskaansa joka mies, joka uskoo Jumalaan ja jolle kunnia ja isänmaa on\nkallis!\n\nTuhansia sapeleita välkähti ilmassa. Joukko tunkeili Zagloban ympärillä\nhuutaen:\n\n— Johda meitä! Johda meitä!\n\n— Huomenna lähdetään! Valmistautukaa! — huusi innoissaan Zagloba.\n\nVaali oli toimitettu aamulla, ja keskipäivällä oli sotajoukon\ntarkastus. Joukot asettuivat kentälle vieretysten hyvään järjestykseen,\npäälliköt ja liput etunenässä, ja rintaman ohi ratsasti ylipäällikkö\ntöyhtöhattu päässä, kullattu komentosauva kädessä. Hän oli kuin luotu\nhetmaniksi. Hän katseli joukkoja, toista toisensa jälkeen, kuin paimen\nlaumaansa, ja sotamiesten sydämet täytti riemu, kun he näkivät hänet\nkomeana edessään. Jokainen päällikkö ratsasti häntä vastaan, ja hän\nvaihtoi sanan jokaisen kanssa, kiitti jotakin kohtaa, moitti toista.\nNekin äsken saapuneista, jotka alussa eivät olleet tyytyväisiä vaaliin,\nolivat pakotetut myöntämään mielessään, että uusi ylipäällikkö oli\nsota-asioihin perehtynyt mies ja kykeni johtamaan.\n\nAinoastaan Wolodyjowski siveli hieman omituisesti viiksiään, kun uusi\nylipäällikkö löi häntä toisten päällikköjen nähden olalle ja sanoi:\n\n— Herra Michal, olen tyytyväinen teihin. Joukossanne vallitsee paras\njärjestys. Toimikaa edelleenkin tällä tavoin ja saatte olla varma, että\nminä en teitä unhota!\n\n— Hitto vieköön! — kuiskasi Wolodyjowski Skrzetuskille palatessaan\ntarkastuksesta. — Olisiko oikea hetmani voinut sanoa minulle muuta?\n\nSamana päivänä lähetti Zagloba pienempiä osastoja kaikkiin\ntarpeellisiin ja tarpeettomiin suuntiin. Kun nämä seuraavana aamuna\npalasivat, hän kuunteli tarkasti näitten kaikkien tiedonantoja ja lähti\nsitten Wolodyjowskin luo, joka asui yhdessä Skrzetuskien kanssa.\n\n— Sotajoukon edessä minun on esiinnyttävä arvokkaasti, — sanoi hän\nystävällisesti, — mutta meidän kesken saatamme säilyttää entisen\nluottamuksellisen suhteen... Täällä olen vanha ystävä enkä päällikkö.\nTeidän neuvoillenne panen arvoa, vaikka minulla on itsellänikin järkeä.\nTiedän, että te olette kokeneita miehiä eikä teidän veroisianne\nsotilaita ole paljon koko valtakunnassa.\n\nHänet otettiin vastaan entiseen tapaan, ja »luottamuksellinen» suhde\nvallitsi. Vain Rzedzian ei uskaltanut kohdella häntä niinkuin ennen ja\nistui penkin äärimmäisessä päässä.\n\n— Mitä aiotte tehdä? — kysyi Jan Skrzetuski.\n\n— Ennen kaikkea palauttaa järjestyksen ja kurin ja antaa sotamiehille\nhommaa, etteivät he laiskistuisi toimettomuudessa. Huomasin kyllä,\nherra Michal, teidän murisevan kuin murmeli, kun lähetin nuo\ntiedustelujoukot kaikkiin ilmansuuntiin, mutta minun täytyi se tehdä\ntotuttaakseni edes jollakin tavoin miehiä palvelukseen. Se on yksi\nsyy. Toiseksi: mitä meiltä puuttuu? Ei miehiä, sillä niitä on tullut\nja tulee edelleen riittävästi. Nekin aateliset, jotka ovat paenneet\nMasowian vojevodakunnasta Preussiin ruotsalaisten tieltä, tulevat\ntänne. Miehistä ja sapeleista ei ole puutetta, vain elintarpeita on\nliian vähän, ja ilman niitä ei mikään sotajoukko maailmassa pysty\nmihinkään. Niinpä olen ajatellut käskeä ottamaan kaikkea, mitä\nkäsiin sattuu: karjaa, lampaita, sikoja, viljaa, heiniä sekä tästä\nvojevodakunnasta että Masowiasta, jossa vihollinen tähän asti myöskään\nei ole käynyt ja jossa kaikkea on viljalti.\n\n— Entä jos aateli nostaa melun, — huomautti Skrzetuski, — kun heiltä\notetaan satoa ja elukoita?\n\n— Sotajoukko on minulle tärkeämpi kuin aateli. Huutakoot! Muuten emme\nota ilmaiseksi. Olen käskenyt antamaan kuitteja, ja niitä onkin jo\nvalmiina niin paljon, että voisi puolet valtakunnasta niillä ottaa.\nRahaa minulla ei ole, mutta kun sota päättyy ja ruotsalaiset on\nkarkoitettu, niin valtio maksaa. Mitä puhutte? Pahempihan on aatelille,\nettä nälkäinen sotajoukko ryhtyy ryöstämään. Aion tutkia metsät, sillä\nniissä kuuluu piileksivän paljon talonpoikia elintarpeineen. Kiittäköön\nsotajoukko Pyhää Henkeä siitä, että se neuvoi valitsemaan minut\nylipäälliköksi, sillä ei tässä kukaan toinen niin hyvin selviäisi.\n\n— Teidän armollanne on senaattorin pää, se on varmaa! — sanoi Rzedzian.\n\n— Mitä? Heh! — sanoi Zagloba iloissaan kehumisesta. — Onpa sinullakin,\nveijari, älyä päässä! Katso vain, etten määrää sinua jonnekin\nedustajakseni, kun sattuu olemaan virka avoinna.\n\n— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.\n\n— Tämmöiset ovat tuumani, — jatkoi Zagloba. — Ensin kootaan\nelintarpeita niin paljon kuin olisi meidän kestettävä piiritys. Sitten\nrakennamme varustuksia leirin ympärille, ja silloin saa Radziwill tulla\nruotsalaisten ja vaikkapa pirujen kanssa. Heittiö olen, jos en tänne\nrakenna uutta Zbarazia.\n\n— Oivallinen ajatus, totisesti! — huudahti Wolydojowski. — Mutta mistä\nsaamme tykkejä?\n\n— Kotowskilla on kaksi haupitsia, Kmicicillä yksi kevyt tykki,\nBialystokissa neljä tykkiä, jotka oli määrä lähettää Tykocinin linnaan.\nEtte ehkä tiedä, että nämä tykit oli sitä varten hankittu jo viime\nvuonna. Ruutiakin kuuluu olevan jokaista varten niin paljon kuin\ntarvitaan sataan laukaukseen. Kyllä me selviydymme, hyvät herrat.\nAuttakaa te minua vain kaikessa. Olisipa aika ryypätä jotakin.\n\nWolodyjowski käski tuoda simaa, ja keskustelu jatkui pikarien ääressä.\n\n— Te ajattelitte, että minusta tulisi ylipäällikkö vain nimeltä, —\nsanoi Zagloba maistellen maljastaan. — Nunquam! En tavoitellut sitä\narvoa, mutta kun te minut siihen asetitte, niin vaadin kuuliaisuutta\nja järjestystä. Tiedän, mitä merkitsee virka-arvo, ja saattepa nähdä:\ntoisen Zbarazin tänne laitan, toisen Zbarazin totisesti! Läkähtyy siinä\nRadziwill ja läkähtyvät ruotsalaiset ennenkuin nielevät minut. Soisinpa\nChowańskinkin tuppautuvan tänne — piilottaisinpa hänet niin, ettei\nhäntä löydettäisi viimeisellä tuomiollakaan. Täällähän ne ovat lähellä,\ntulkoot koettamaan! Simaa, herra Michal!\n\nWolodyjowski täytti pikarin. Zagloba joi sen yhdellä henkäyksellä\npohjaan, rypisti kulmakarvojaan aivan kuin muistellen jotakin ja sanoi:\n\n— Mistä puhuin? Mitä tahdoin?... Ahaa! Simaa, herra Michal!\n\nWolodyjowski täytti taas pikarin.\n\n— Kerrotaan, — sanoi Zagloba, — että herra Sapiehakin mielellään\nryyppää hyvässä seurassa. Eipä kumma! Jokainen kelpo mies tekee sitä.\nVain petturit, jotka suunnittelevat isänmaalle tuhoa, pelkäävät viiniä,\netteivät tulisi ilmaisseeksi tuumiaan. Radziwill juo koivun mahlaa,\nmutta saa kuoltuaan juoda tervaa. Jumal'auta! Aavistan edeltäkäsin,\nettä herra Sapieha ja minä tulemme pitämään toisistamme, sillä olemme\ntoistemme kaltaisia kuin hevosen korvat tahi pari saappaita. Sitäpaitsi\nhän on yksi ylipäällikkö ja minä olen toinen. Kyllä minä laitan täällä\nkaikki kuntoon, niin että kaikki on valmista, kun hän tulee. Paljon\non sälytetty hartioilleni, mutta minkäs sille voin! Kun ei ole muita,\njotka, ajattelisivat isänmaata, niin ajattele sinä, vanha Zagloba, niin\nkauan kuin sinussa henki pihisee. Pahin juttu on se, että minulla ei\nole kansliaa.\n\n— Mitä te kanslialla tekisitte? — kysyi Skrzetuski.\n\n— Entä miksi kuninkaalla on kanslerinsa? Miksi sotajoukossa pitää\nolla sotajoukon kirjuri? Täytyy näin ollen tilata minulle jostakin\nkaupungista sinetti.\n\n— Sinetti?... — toisti innostuneena Rzedzian katsoen yhä enenevällä\nkunnioituksella Zaglobaa.\n\n— Mihin te käytätte sinettiä? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Tuttavallisessa piirissämme voitte, herra Michal, teititellä minua\nvanhaan tapaan. En minä käytä sinettiä, vaan kanslerini. Huomatkaa se\nennen kaikkea!\n\nZagloba loi läsnäolijoihin niin ylpeän ja arvokkaan katseen, että\nRzedzian hypähti seisomaan ja Stanislaw Skrzetuski mutisi:\n\n— Honores mutant mores!\n\n— Mitä teen kanslialla? Kuulkaahan, — sanoi Zagloba. — Ensiksikin\nne onnettomuudet, jotka ovat kohdanneet isänmaatamme, johtuvat\nminun käsitykseni mukaan epäsiveellisyydestä, omavaltaisuudesta ja\nylellisyydestä (simaa, herra Michal!), niin, ylellisyydestä — ne viat\njäytävät meitä kuin rutto. Mutta varsinkin ovat onnettomuuteen syynä\nkerettiläiset, jotka yhä rohkeammin loukkaavat oikeata oppia ja vetävät\npäällemme suojelijamme, Pyhän Neitsyen, vihan.\n\n— Niin se on! — sanoivat toiset yhteen ääneen. — Eriuskolaiset\nensimmäisinä yhtyivät vihollisiin, ja mene tiedä vaikka olisivat itse\nne tänne tuoneet.\n\n— Exemplum siitä on Liettuan suurhetmani!\n\n— Mutta tässäkään vojevodakunnassa, jossa minä olen ylipäällikkönä,\nei ole puutetta kerettiläisistä, esimerkiksi Tykocinissa ja muissa\npaikoissa, jonka vuoksi oman menestymisemme takia julkaisen semmoisen\nuniversaalin, että sen, joka elää synnissä, on kolmessa päivässä\ntehtävä parannus, muuten hänen omaisuutensa takavarikoidaan sotajoukon\nylläpidoksi.\n\nRitarit katselivat ällistyneinä toisiaan. He tiesivät, että Zagloba oli\nnopeaälyinen ja ovela mies, mutta eivät osanneet aavistaa, että hän oli\nmoinen valtiomies ja osasi noin hyvin arvostella yleisiä asioita.\n\n— Ja te kysytte, — sanoi Zagloba voitonriemuisena, — mistä otan rahat\nsotajoukon ylläpitoon?... Entäs takavarikoimiset? Ja kaikki Radziwillin\nomaisuus, joka näin ollen tulee sotajoukolle?\n\n— Onkohan vain, oikeus todella meidän puolellamme? — pisti Wolodyjowski\nväliin.\n\n— Nyt on sellaiset ajat, että oikeus on sen puolella, jolla on sapeli!\nMikä oikeus sitten on ruotsalaisilla ja kaikilla muilla vihollisilla\nelämöidä valtiomme alueella?\n\n— Se on totta! — vastasi herra Michal vakaumuksella.\n\n— Ei se vielä riitä! — huudahti Zagloba innostuen. — Annan\ntoisen universaalin Podlasien vojevodakunnan aatelille ja niille\nnaapuripiireille, jotka eivät vielä ole vihollisen vallassa, että\nhe yhtyisivät yhteiseen yritykseen. Aatelisten on asestettava\npalvelijansa, jotta meillä olisi riittävästi jalkaväkeä. Tiedän, että\nmonet heistä ovat valmiit lähtemään, mutta odottavat jonkinmoista\nkuulutusta ja jonkinmoista hallituksen määräystä. Siinä niillä on\nhallitus ja universaali...\n\n— Todellakin teillä on valtiokanslerin pää! — huudahti Wolodyjowski.\n\n— Simaa, herra Michal!... Kolmannen kirjeen lähetän Chowańskille, jossa\nkäsken hänen mennä hiiteen, muuten savustamme hänet ulos kaikista\nkaupungeista ja linnoista. Tosin he nyt ovat Liettuassa rauhallisina\npaikoillaan eivätkä anasta linnoja, mutta Zoltarenkon kasakat\nryöstelevät kulkien tuhannen ja kahden tuhannen miehen suuruisina\njoukkoina. Pitäkööt niitä kurissa, muuten saavat selkäänsä meiltä.\n\n— Voisimme todellakin antaa heille selkään, — sanoi Jan Skrzetuski. —\nMiehemme tekisivät puhdasta jälkeä!\n\n— Olen minäkin sitä ajatellut ja lähetän tänään jo uudet partiojoukot\nWolkowyskowin luo, mutta et haec facienda et haec non omittenda...\nNeljännen kirjeen lähetän kuninkaallemme, hyvälle herrallemme,\nlohduttaakseni häntä murheessa sillä tiedolla, että vielä on niitä,\njotka eivät ole häntä hylänneet ja joiden sydämet ja sapelit ovat\nvalmiina häntä auttamaan. Olkoon vieraalla maalla edes tämä lohdutus\nisällämme, rakkaalla herrallamme. Jagiellon jälkeläisellä... olkoon...\nolkoon...\n\nZagloba alkoi nikotella, sillä hän oli jo aika lailla päissään, ja\npurskahti itkemään kuninkaan kovaa kohtaloa. Herra Michal säesti häntä\nhieman hillitymmin, ja Rzedziankin nyyhkytti tahi oli nyyhkyttävinään,\nkun taas Skrzetuskit panivat päänsä käsien varaan ja olivat vaiti.\n\nMutta tätä kesti vain hetken. Zagloban valtasi äkkiä vihastus.\n\n— Entä vaaliruhtinas! — huusi hän. — Kun hän kerran on tehnyt liiton\nPreussin kaupunkien kanssa, niin ryhtyköön taisteluun ruotsalaisia\nvastaan älköönkä heilutelko häntäänsä molemmille puolille, vaan tehköön\nsen, mitä uskollinen vasalli on velvollinen herraansa kohtaan, tulkoon\navuksi.\n\n— Kenpä tietää, vaikka hän vielä menisi ruotsalaisten puolelle, — sanoi\nStanislaw Skrzetuski.\n\n— Menisi ruotsalaisten puolelle? Kyllä minä hänelle näytän! Preussin\nraja ei ole kaukana, ja minulla on muutamia tuhansia sapeleita\nkäytettävänäni. Niin totta kuin olen tämän uljaan joukon ylipäällikkö,\nkäyn häntä tervehtimässä tulella ja miekalla! Ettäkö ei ole muonaa?\nHyvä, saamme sitä riittävästi preussilaisten aitoista.\n\n— Herra Jumala! — huudahti innostuen Rzedzian. — Teidän armonne on\ntäysin kruunupäitten veroinen.\n\n— Kirjoitan hänelle heti: »Herra vaaliruhtinas! Riittää jo piilosilla\noloa! Riittää vähempikin kiemurtelu ja touhuaminen! Lähtekää liikkeelle\nruotsalaisia vastaan, tahi minä tulen Preussiin vierailemaan. Muuta\nmahdollisuutta ei ole...» Antakaa mustetta, kynä ja paperia! Rzedzian,\nmenetkö viemään kirjeen?\n\n— Menen! — sanoi Rzedzian ilostuneena uudesta asemastaan.\n\nMutta ennenkuin Zagloba ennätti saada pyytämänsä kirjoitusvälineet,\nalkoi kuulua huutoja talon edustalta ja joukko sotamiehiä näkyi olevan\nikkunain edessä. Zagloba tovereineen meni katsomaan, mitä oli tekeillä.\n\nSelville kävi, että tuotiin tykkejä, joista Zagloba oli puhunut.\nSotamiehet riemuitsivat niitä katsellessaan.\n\nBialystokin kuvernööri herra Stepalski astui Zagloban luo ja lausui:\n\n— Jalosukuinen herra ylipäällikkö! Siitä ajasta saakka kuin muistossa\nkuolematon Liettuan suuriruhtinaskunnan herra marsalkka määräsi\nBialystokista varoja Tykocinin linnan ylläpitoon, olen minä mainittujen\nvarain hoitajana uskollisesti ja rehellisesti toiminut tuon linnan\nhyväksi, minkä voin myös tileillä koko valtakunnan edessä todistaa.\nKahdenkymmenen vuoden aikana olen varustanut tuota linnaa ruudilla,\ntykeillä ja aseilla pitäen pyhänä velvollisuutenani käyttää joka pennin\nsiihen tarkoitukseen, minkä jalosukuinen herra marsalkka oli määrännyt.\nKun nyt vaihteleva kohtalo on tehnyt Tykocinin linnasta yhden lujimpia\ntukikohtia isänmaan vihollisille tässä vojevodakunnassa, niin olen\nkysynyt Jumalan edessä omaltatunnoltani, onko minun edelleen toimittava\nentiseen tapaan vai onko velvollisuuteni antaa kaikki haltuuni jääneet\ntavarat teidän jalosukuisuutenne käsiin...\n\n— Se on velvollisuutenne, — keskeytti Zagloba hänet arvokkaasti.\n\n— Pyydän vain, että teidän jalosukuisuutenne tahtoisi koko sotajoukon\nläsnä ollessa todistaa ja antaa minulle kirjallisen kuitin, että en ole\nottanut mitään noista tavaroista itselleni, vaan olen antanut kaikki\nvaltion huostaan, jonka edustajana nyt olette te, jalosukuinen herra\nylipäällikkö.\n\nZagloba nyökkäsi myöntävästi ja alkoi heti tutkia luetteloa.\n\nSiitä näkyi, että tykkien lisäksi oli kolmesataa saksalaista muskettia,\nkaksisataa moskovalaista sotakirvestä ja kuusituhatta zlotya käteistä\nrahaa.\n\n— Rahat jaetaan sotajoukolle, — sanoi Zagloba, — musketit ja\nsotakirveet taas...\n\nHän katseli ympärilleen.\n\n— Herra Oskierka! — sanoi hän. — Ottakaa ne haltuunne ja muodostakaa\njalkaväkiosasto... Jalkaväkeä tarvitaan lisää...\n\nSen jälkeen hän kääntyi kaikkien muiden puoleen.\n\n— Hyvät herrat! On rahaa, on tykkejä, tulee olemaan jalkaväkeä ja\nelintarpeita... Tämmöistä on minun toimintani johtajana!\n\n— Vivat! — huusi sotaväki.\n\n— Ja nyt juoskoot sotamiehet aika kyytiä kyliin hankkimaan lapioita ja\nkuokkia. Rakennamme varustuksia, toisen Zbarazin. Älköön kukaan, olipa\nupseeri tahi muu, hävetkö työskennellä lapio kädessä!\n\nNäin puhuttuaan ylipäällikkö poistui asuntoonsa sotajoukon\ninnostuneitten huutojen seuraamana.\n\n— Jumaliste, tuolla miehellä on päätä! — sanoi Wolodyjowski Jan\nSkrzetuskille. — Asiat alkavat kulkea uudella vauhdilla.\n\n— Kunhan vain Radziwill ei tulisi aivan pian, — sanoi Stanislaw\nSkrzetuski, — sillä hän on päällikkö, jonka veroista ei ole toista koko\nvaltakunnassa. Meidän Zagloba on kyllä hyvä muonittaja, mutta ei häntä\nvoi verrata tuommoiseen sotapäällikköön.\n\nItse Zaglobakin odotti levottomana Janusz Radziwillin tuloa. Hän\nmuisti kaikki Radziwillin voitot, ja hetmanin haamu kasvoi hänen\nmielikuvituksessaan luonnottoman suureksi. Itsekseen hän sanoi:\n\n— Oh, kukapa tuon pedon kynsistä selviää!... Sanoin, ettei hän minua\nmuserra, mutta hän nielaisee minut kuin haikara sammakon.\n\nJa hän vannoi itsekseen, ettei ryhdy koskaan ratkaisevaan taisteluun\nRadziwillin kanssa.\n\n— Tulee piiritys, — ajatteli hän, — ja se venyy aina pitkälle. Voi\nturvautua neuvotteluihin, ja niiden aikana voi Sapieha tulla.\n\nSiltä varalta, että Sapieha ei tulisi, päätti Zagloba kaikessa\nnoudattaa Jan Skrzetuskin mielipidettä, sillä hän muisti, miten\nsuuressa arvossa ruhtinas Jeremi piti tätä upseeria ja hänen taitoaan\nsota-asioissa.\n\n— Te, herra Michal, — sanoi Zagloba Wolodyjowskille, — olette luotu\nhyökkäämään, ja voipa teidät lähettää tiedusteluretkelle, vieläpä\ntärkeällekin, sillä osaatte selviytyä ja käytte vihollisen kimppuun\nkuin susi lampaan niskaan. Mutta annahan olla, jos olisi oltava\nkokonaisen sotajoukon hetmanina, niin tokkopa päänne sitä kestäisi\n— eihän teillä ole älyä niin liiaksi, että sitä riittäisi muillekin\nkaupattavaksi. Mutta Jan on toista, hän on johtaja-ainesta, ja jos\nminua ei olisi, niin hän voisi täyttää paikkani.\n\nNäihin aikoihin saapui ristiriitaisia sanomia. Kerrottiin Radziwillin\njo olevan tulossa Preussin kautta, mutta sitten ilmoitettiinkin hänen\npäinvastoin voittaneen Chowańskin sotajoukon, vallanneen Grodnon ja\nolevan tulossa sieltä vahvan joukon kanssa. Toiset taas vakuuttivat,\nettei Radziwill ollut voittanut Chowańskia, vaan sen oli tehnyt Sapieha\nruhtinas Michal Radziwillin avulla. Mutta tiedustelujoukot eivät\ntuoneet mitään varmoja tietoja, kertoivat vain, että Wolkowyskin luona\noli joukko Zoltarenkon väkeä uhkaamassa kaupunkia. Koko ympäristö oli\njo tulessa.\n\nTiedustelijain palaamisen jälkeisenä päivänä alkoi saapua\npakolaisiakin, jotka vahvistivat tiedon todeksi ja kertoivat\nasukkaitten lähettäneen lähettiläitä Chowańskin ja Zoltarenkon luo\npyytämään, että kaupunkia säästettäisiin. Chowański vastasi, että\nkysymyksessä on rosvojoukko, jolla ei ole mitään tekemistä hänen\nsotaväkensä kanssa. Zoltarenko taas neuvoi asukkaita maksamaan\nlunnaita, mutta tätä eivät köyhät, tulipaloista ja rosvouksista\nkärsineet asukkaat kyenneet tekemään.\n\nHe pyysivät herra ylipäällikköä auttamaan heitä, ennenkuin\nneuvottelut lunnaista päättyvät. Zagloba valitsi puolitoista tuhatta\nuljasta miestä, muun muassa laudalaisen osaston, kutsutti luokseen\nWolodyjowskin ja sanoi hänelle:\n\n— No, herra Michal, nyt on aika teidän näyttää taitoanne. Menkää\nWolkowyskiin ja tehkää siellä loppu rosvojoukosta, joka uhkaa\nsuojatonta kaupunkia. Te ette ole ensikertalainen tämmöisissä hommissa,\nja luulenpa, että pidätte tällaisen tehtävän uskomista teille suosion\nosoituksena.\n\nSitten hän kääntyi toisten päällikköjen puoleen:\n\n— Minun itseni on jäätävä leiriin, sillä ensiksikin on kaikki\nedesvastuu minulla ja toiseksi ei ole arvoni mukaista ruveta tekemisiin\nrosvojen kanssa. Kunhan Radziwill tulee, niin nähdään oikeassa sodassa,\nkumpi on etevämpi, hetmaniko vai minä!\n\nWolodyjowski ja hänen miehensä lähtivät mielellään, sillä leirielämä\nikävystytti heitä ja mieli teki veritöihin. Laulaen he lähtivät\nmatkaan, ja ylipäällikkö, istuen hevosen selässä risti kädessä,\nsiunasi lähtijät. Jotkut ihmettelivät Zagloban menettelyä, mutta hän\nitse muisti, että Zolkiewski ja muutkin hetmanit tavallisesti myös\nsiunasivat taisteluun lähteviä joukkoja. Muutenkin hän mielellään\njärjesti kaikki toimenpiteensä juhlallisiksi kohottaakseen arvoaan\nsotamiesten silmissä.\n\nTuskin oli joukko ennättänyt kadota näkyvistä, kun hän jo alkoi\nhuolestua sen kohtalosta.\n\n— Jan, — sanoi hän, — eikö olisi lähetettävä hiukan lisää miehiä\nWolodyjowskille?\n\n— Olkaa huoletta! — vastasi Skrzetuski. — Wolodyjowskista on tämä retki\nsamaa kuin pienen annoksen syöminen. Tämmöistähän hän, Luoja nähköön,\non tehnyt koko elämänsä ajan.\n\n— Entäpä jos hän joutuu taistelemaan ylivoimaa vastaan? Nec Hercules\ncontra plures.\n\n— Ei tarvitse puhua semmoisesta soturista! Hän ottaa kaikesta selon\nennen hyökkäystä, ja jos vihollinen on ylivoimainen, niin hän\nkaappaa minkä voi ja tulee pois tahi pyytää itse apuväkeä. Voitte\nolla rauhassa. Kului kolme päivää. Leiriin tuli runsaasti muonaa,\nsaapui miehiäkin palvelukseen, mutta herra Michalista ei kuulunut\nmitään. Zagloba tuli yhä levottomammaksi, ja huolimatta Skrzetuskin\nselityksistä, että Wolodyjowski ei mitenkään voinut ennättää tässä\najassa takaisin retkeltään, hän lähetti sata Kmicicin ratsumiestä\ntiedusteluretkelle.\n\nTiedustelijat lähtivät, ja taasen meni kaksi päivää ilman mitään\ntietoja.\n\nVihdoin seitsemäntenä päivänä, harmaana, sumuisena iltapäivänä,\nBobrownikiin muonitusasioissa lähetetyt sotamiehet palasivat nopeasti\nleiriin ja ilmoittivat nähneensä sotajoukon tulevan metsästä\nBobrownikin luona.\n\n— Herra Michal! — huudahti Zagloba iloissaan. Mutta sotamiehet\nväittivät, että se oli muuta.\n\nHe eivät olleet menneet joukkoa vastaan juuri sen vuoksi, että sillä oli\noutoja merkkejä, jommoisia herra Wolodyjowski ei käyttänyt. Sitäpaitsi\noli itse joukkokin suurempi. Sotamiehet eivät kyenneet sen suuruutta\narvioimaan. Toiset arvelivat, että niitä oli kolmetuhatta, toisten\nmielestä viisituhatta tahi enemmänkin.\n\n— Minä otan kaksikymmentä ratsumiestä ja lähden tiedusteluretkelle, —\nsanoi ratsumestari Lipnicki.\n\nHän lähti. Kului tunti ja toinenkin. Viimein ilmoitettiin, että tulossa\non kokonainen suuri sotajoukko.\n\nJostakin käsittämättömästä syystä levisi heti yli leirin huhu:\n\n— Radziwill tulee!\n\nTämä viesti pani kuin sähköisku koko leirin liikkeeseen. Sotamiehet\nriensivät valleille ja jotkut olivat pelästyneen näköisiä. Ei asetuttu\nsäädettyyn järjestykseen: ainoastaan Oskierkan jalkaväki seisoi sille\nmäärätyssä paikassa. Vapaaehtoisten joukossa vallitsi pakokauhu. Mitä\nerilaisimpia huhuja kulki suusta suuhun. »Radziwill on tuhonnut perin\npohjin Wolodyjowskin joukon ja myös Kmicicin miehet», — sanoivat\njotkut. »Ei yksikään ole päässyt pakoon», — kertoivat toiset. »Herra\nLipnicki on kadonnut aivan kuin maa olisi hänet nielaissut», — puhuivat\neräät. — »Missä on ylipäällikkö? Missä on ylipäällikkö?»\n\nPäälliköt juoksivat järjestämään joukkoja.\n\nKun Zagloba kuuli huudon: »Radziwill tulee!» — niin hän hämmästyi\nsuuresti eikä ensihetkellä tahtonut uskoa sitä. Miten sitten oli käynyt\nWolodyjowskin? Oliko hän antanut niin saartaa itsensä, ettei yksikään\nmies päässyt tuomaan siitä tietoa? Entä toinen tiedustelujoukko? Ja\nherra Lipnicki?\n\n— Mahdotonta! — toisti itsekseen Zagloba pyyhkien hikeä otsaltaan.\n— Tuo käärme, tuo murhamies, tuo Lusifer olisiko hän jo jättänyt\nKiejdanyn? Joko on viime hetki tulossa?\n\nMutta yhä useammat äänet huusivat joka puolelta: »Radziwill!\nRadziwill!» Zagloba lakkasi epäilemästä ja kiiruhti Skrzetuskin luo.\n\n— Jan, pelasta, nyt on aika!\n\n— Mitä on tapahtunut? — kysyi Skrzetuski.\n\n— Radziwill tulee! Annan kaiken sinun huostaasi, sillä ruhtinas Jeremi\nvainajakin sanoi, että olet synnynnäinen johtaja. Minä itse pidän\nasioita silmällä, mutta sinä saat käskeä ja johtaa.\n\n— Ei suinkaan se ole Radziwill, — sanoi Skrzetuski. — Mistä päin\nsotajoukko on tulossa?\n\n— Wolkowyskista. Kerrotaan, että Wolodyjowski on saarrettu, ja samoin\nse toinen joukko, jonka äskettäin lähetin.\n\n— Wolodyjowski olisi antanut saartaa itsensä? Ette näy tuntevan häntä.\nHän juuri on tulossa eikä kukaan muu.\n\n— Kuulethan, että se on tavattoman suuri joukko.\n\n— Jumalan kiitos! Herra Sapieha näkyy siis olevan tulossa.\n\n— Mitä ihmettä sinä puhut? Silloinhan he olisivat meille ilmoittaneet.\nLipnicki meni vastaan.\n\n— Sehän juuri todistaa, että tulija ei ole Radziwill. He ovat tunteneet\ntoisensa ja tulevat yhdessä. Menkäämme, menkäämme!\n\n— Sitähän minäkin sanoin! — huusi Zagloba. — Kaikki hätääntyivät, mutta\nminä ajattelin: se on mahdotonta! Heti nousi tuo ajatus mieleeni.\nMennään pian, Jan, pian! Mutta nuo pelästyivät... heh!\n\nHe menivät kiireesti vallille. Zagloban kasvot loistivat, hän pysähtyi\nvähän väliä ja huusi kovalla äänellä:\n\n— Hyvät herrat! Vieraita tulee! Älkää hätäilkö! Jos se on Radziwill,\nniin näytän hänelle tien takaisin Kiejdanyyn!\n\n— Näytämme hänelle! — huusi sotajoukko.\n\n— Sytyttäkää roviot valleille! Emme piiloudu, nähkööt meidät, me olemme\nvalmiit! Sytyttäkää kokot!\n\nPuita kannettiin kasoihin, ja neljännestunnin kuluttua valaisivat\nliekit leiriä ja taivas punoitti. Sotamiehet katsoivat pimeyteen\nBorownikin suuntaan.\n\nPimeydestä kuului kaukaa muskettien laukauksia. Zagloba nykäisi\nSkrzetuskia liepeestä.\n\n— Aloittavat tulen! — sanoi hän levottomana.\n\n— Riemulaukauksia, — vastasi Skrzetuski. Kohta laukausten jälkeen\nkuului iloisia huutoja.\n\nEi ollut enää syytä epäillä. Hetkisen kuluttua saapui uupuneilla\nratsuilla joukko miehiä huutaen:\n\n— Herra Sapieha, Vitebskin vojevoda! Tämän kuultuaan syöksähtivät\nsotamiehet kuin tulvavirta valleilta tulijoita vastaan huutaen niin,\nettä olisi voinut luulla sitä vihollisten yllättämästä kaupungista\npäästetyksi huudoksi.\n\nZagloba nousi hevosen selkään ja ratsasti päälliköitten etunenässä\nvallien eteen yllään kaikki arvonmerkit.\n\nVähän ajan kuluttua Vitebskin vojevoda ratsasti valopiiriin upseeriensa\netunenässä, rinnallaan Wolodyjowski. Hän oli jo vanhanpuoleinen mies.\nKasvot eivät olleet kauniit, mutta ne olivat älykkäät ja ystävälliset.\nHänellä oli harmaat, tasaisiksi leikatut viikset ja pieni parta, mikä\nteki hänet ulkomaalaisen näköiseksi, vaikka hän oli puettu puolalaiseen\ntapaan. Vaikka hän oli kuuluisa monista sotaisista urotöistä, oli\nhän kuitenkin enemmän valtiomiehen kuin sotilaan näköinen. Ne, jotka\ntunsivat häntä lähemmin, sanoivat, että herra vojevodan kasvoihin oli\nMinerva jättänyt huomattavammat jäljet kuin Mars. Joka tapauksessa\nsaattoi huomata ensi silmäyksellä, että siinä oli oikeamielinen kelpo\nmies.\n\n— Odotimme kuin isää! — huusivat sotamiehet.\n\n— Tulipa johtajamme! — lausuivat liikutettuina toiset.\n\n— Vivat! Vivat!\n\nZagloba päällikköjoukon kanssa ratsasti hänen luokseen, ja vojevoda\npysähdytti hevosensa sekä alkoi tervehtiä ilveksennahkaisella hatullaan.\n\n— Jalosukuinen, korkea-arvoinen herra vojevoda! — alkoi Zagloba puhua.\n— Vaikka olisin niin kaunopuheinen kuin muinaiset roomalaiset ja\nitse Cicero tahi, mennäkseni vielä kaukaisempiin aikoihin, kuuluisa\nateenalainen Demostenes, niin en kuitenkaan osaisi julki tuoda sitä\nriemua, mikä täyttää sydämemme nähdessämme teidän jalon persoonanne.\nSydämissämme riemuitsee koko valtiomme tervehtäen viisasta senaattoria\nja parhainta poikaansa. Ilo on sitä suurempi, kun se on odottamaton.\nSeisoimme näillä valleilla aseissa, valmiina ei tervehtimään vierasta,\nvaan taistelemaan, ei kuulemaan riemuhuutoja, vaan aseitten kalsketta,\nei vuodattamaan kyyneleitä, vaan vertamme!... Kun sitten sadat kielet\nkertoivat sanoman, että tulossa on isänmaan suojelija eikä petturi,\nVitebskin vojevoda eikä Liettuan suurhetmani, Sapieha eikä Radziwill...\n\nSapiehan mieli teki nähtävästi pian päästä ratsastamaan sisälle\nleiriin, sillä hän teki äkkiä kädellään hyväntahtoisen, mutta ylhäisen\neleen ja sanoi:\n\n— Tulee vielä Radziwillkin. Parin päivän kuluttua hän on täällä.\n\nZagloba hämmentyi, sillä ensiksikin katkesi hänen puheensa lanka, ja\ntoiseksi tieto Radziwillin tulosta järkytti häntä. Hän seisoi hetken\nSapiehan edessä tietämättä mitä sanoisi, mutta tointui pian, otti\nsitten vyöstään komentosauvan ja lausui juhlallisesti:\n\n— Sotajoukko teki minut ylipäällikökseen, mutta minä annan tämän\nmerkin ansiokkaampiin käsiin näyttääkseni nuorisolle esimerkin, miten\nsuurimmistakin arvoista on luovuttava pro publico bono. Sotamiehet\nalkoivat huutaa, mutta Sapieha vain naurahti ja sanoi:\n\n— Kunhan vain Radziwill ei luulisi, että te häntä peläten olette\nluovuttanut komentosauvan. Hän olisi siitä iloissaan.\n\n— Kyllä hän minut tuntee, — vastasi Zagloba, — eikä syytä minua\npelkuriksi, sillä minä ensimmäisenä Kiejdanyssa annoin hänen kuulla\nkunniansa ja vaikutin toisiin esimerkilläni.\n\n— Kun niin on, niin viekääpä meidät leiriin, — sanoi Sapieha. —\nMatkalla herra Wolodyjowski kertoi minulle, että te olette oivallinen\nisäntä ja että teillä on mitä tarjota, ja me olemme väsyneitä ja\nnälkäisiä.\n\nNäin sanoen hän kannusti hevostaan, ja kaikki ratsastivat hänen\njäljessään leiriin suuren riemun vallitessa. Zagloba muisti\nkerrottavan, että Sapieha pitää kemuista ja maljojen maistelemisesta\nja päätti juhlia asianmukaisella tavalla hänen tuloaan. Juhlasta\ntulikin niin loistava, ettei semmoista oltu leirissä vielä pidetty.\nMaljojen ääressä Wolodyjowski kertoi, mitä oli tapahtunut Wolkowyskin\nluona. Äkkiä oli hänen kimppuunsa käynyt melkoista vahvempi joukko,\njonka petturi Zoltarenko oli lähettänyt miestensä avuksi, ja asema oli\njo vaikea, kun herra Sapiehan odottamaton tulo muutti epätoivoisen\npuolustuksen mitä loistavimmaksi voitoksi.\n\n— Annoimme heille sellaisen muistomarjan, — sanoi hän, — että he eivät\npian pistä nenäänsä leirinsä ulkopuolelle.\n\nSitten keskustelu siirtyi Radziwilliin. Vitebskin vojevoda tiesi\ntuoreimmat uutiset ja oli kuullut luotettavilta ihmisiltä, mitä\nKiejdanyssa oli tapahtunut. Hän kertoi, että Liettuan hetmani oli\nlähettänyt erään Kmicicin viemään Ruotsin kuninkaalle kirjettä ja\npyytämään, että hyökättäisiin kahdelta taholta yht'aikaa Podlasieen.\n\n— Ihme kerrassaan! — huudahti Zagloba. — Ilman tuon Kmicicin kehoitusta\nemme vieläkään olisi kokoontuneet yhteen, ja Radziwill olisi voinut\nsyödä meidät yksitellen kuin rinkelit ikään.\n\n— Sen kaiken on herra Wolodyjowski minulle kertonut, — sanoi Sapieha,\n— ja minä huomaan tuossa miehessä suurta kiintymystä teihin. Vahinko,\nettä hän ei yhtä suuresti rakasta isänmaata. Mutta sellaiset ihmiset,\njoilla ei ole mitään johtotähteä, eivät palvele ketään kunnollisesti ja\novat valmiit pettämään jokaisen samoin kuin tässä tapauksessa Kmicic\nRadziwillin.\n\n— Mutta meidän joukossamme ei ole pettureita, ja kaikki me\nolemme valmiit puolustamaan viimeiseen veripisaraan asti teidän\njalosukuisuuttanne! — sanoi Zyromski.\n\n— Uskon, että täällä on mitä oivallisimpia sotilaita, vastasi\nvojevoda, - mutta en aavistanut, että täällä olisi kaikki niin hyvässä\njärjestyksessä. Siitä minun on oltava kiitollinen herra Zagloballe.\n\nZagloba punastui ilosta, sillä hänestä oli tuntunut kaiken aikaa,\nettä Vitebskin vojevoda kohteli häntä ystävällisesti, mutta ei sillä\narvonannolla, jota entinen ylipäällikkö olisi toivonut. Hän alkoi\nkertoa kaikesta mitä oli tehnyt, millaisia varastoja oli koonnut, miten\noli hankkinut aseita ja muodostanut jalkaväkiosaston sekä miten laajaan\nkirjeenvaihtoon hänen oli täytynyt ryhtyä. Hieman kerskailevasti hän\nmainitsi kirjeistä, jotka hän oli lähettänyt maanpaossa olevalle\nkuninkaalle, Chowańskille ja vaaliruhtinaalle.\n\n— Saatuaan minun kirjeeni täytyy vaaliruhtinaan selvästi asettua joko\nmeidän puolellemme tahi meitä vastaan, — sanoi hän ylpeästi.\n\nVitebskin vojevoda oli iloinen mies ja kenties tullut hieman iloiselle\npäälle. Hän siveli viiksiään, hymähti ivallisesti ja sanoi:\n\n— Ettekö ole kirjoittanut Saksan keisarille?\n\n— En, — sanoi Zagloba hämmästyen.\n\n— Se on vahinko, — vastasi vojevoda. — Siinähän olisitte puhunut\nvertaisellenne.\n\nPäälliköt purskahtivat nauramaan, mutta Zagloba kiiruhti osoittamaan,\nettä jos vojevoda pyrki olemaan viikate, niin hän puolestaan oli kivi,\njohon viikate kalahtaa.\n\n— Teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän. — Vaaliruhtinaalle saatoin\nkirjoittaa, sillä olen sikäli itsekin aatelismiehenä vaaliruhtinas,\nettä jokin aika sitten olin äänelläni valitsemassa Jan Kasimiria.\n\n— Hyvin sanottu! — lausui Vitebskin vojevoda.\n\n— Mutta niin mahtavan herran kuin keisarin kanssa en ole\nkirjeenvaihdossa, — jatkoi Zagloba, — ettei minuun sovitettaisi\nsananpartta, jonka kuulin Liettuassa...\n\n— Miten se kuului?\n\n— »Mikä lieneekin nöyräpäinen — mahtaa olla Vitebskistä!» — vastasi\nZagloba tyynesti.\n\nPäälliköt tämän kuultuaan pelästyivät, mutta Vitebskin vojevoda kävi\nselkä kenossa istumaan ja nauroi vatsaansa pidellen.\n\n— Hyvinpä minut höyhensi!... Sallikaa minun syleillä teitä!... Kun\nrupean parranajohommaan, pyydän teiltä kieltänne lainaksi!\n\nKemut jatkuivat myöhään yöhön. Ne keskeytti muutamien Tykocinissa\nasuvien aatelisten tulo. Nämä ilmoittivat Radziwillin etujoukkojen\nsaapuneen jo mainitun kaupungin luo.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nRadziwill olisi jo kauan sitten hyökännyt Podlasieen, jolleivät\nerityiset syyt olisi pidättäneet häntä Kiejdanyssa. Ennen kaikkea hän\nodotti ruotsalaisia apujoukkoja, mutta Pontus de la Gardie viivytteli\ntahallaan niiden lähettämistä. Vaikka ruotsalainen kenraali oli sukua\nitse kuninkaalle, niin hän ei sittenkään syntyperään, vaikutusvaltaan\nja rikkauteen nähden vetänyt vertoja tuolle liettualaiselle\nylimykselle. Kun nyt kohtalo oli niin järjestänyt, että Radziwill\noli riippuvainen Pontuksesta, niin kenraalille tuotti tyydytystä,\nkun sai osoittaa valtaansa ja antaa tuon mahtavan herran tuntea\nriippuvaisuutensa.\n\n— Pari vuotta sitten hän olisi pitänyt onnena saada minulta kirjeen\nja olisi määrännyt sen testamentissa jälkeläisilleen, mutta nyt hän\nesiintyy melkein hallitsijan tavoin, — sanoi Radziwill hoviherroilleen.\n\nMuuan hoviherroista, laajalti koko ympäristössä tunnettu leukailija,\nuskalsi kerran tämän johdosta vastata:\n\n— Sananlasku sanoo, että sitä niittää mitä kylvää. Radziwill suuttui ja\nkäski panna miehen torniin, mutta päästi hänet sieltä pois seuraavana\npäivänä ja lahjoitti hänelle kultaisen soljen, sillä hänellä kerrottiin\nolevan rahaa, ja ruhtinas tahtoi lainata häneltä rahoja velkakirjaa\nvastaan. Aatelismies otti soljen vastaan, mutta ei antanut rahaa.\n\nViimein tuli ruotsalaisia apujoukkoja kahdeksansataa raskasaseista\nratsumiestä. Kolmesataa jalkamiestä ja sata kevyttä ratsumiestä oli\nPontus lähettänyt suoraan Tykocinin linnaan, jotta hänellä olisi siellä\nkaiken varalta oma joukkonsa.\n\nChowańskin joukot väistyivät näitten miesten tieltä tekemättä heille\nvähintäkään vastarintaa. Liittoutuneitten joukot olivat tähän aikaan\nhajaantuneina ympäri Podlasien ja ryöstelivät vain Radziwillin tiluksia.\n\nLuultiin apujoukkojen saavuttua ruhtinaan lähtevän heti liikkeelle,\nmutta hän viivytteli yhä. Syynä siihen olivat viestit, jotka kertoivat\nliittoutuneitten päällikköjen olevan riidassa keskenään.\n\n— Täytyy antaa heille aikaa käydä kiinni toistensa haiveniin, — sanoi\nruhtinas. — He syövät toisensa itse ilman sotaakin, ja sitten me käymme\nChowańskin kimppuun.\n\nMutta pian alkoi tulla aivan toisenlaisia sanomia. Päälliköt eivät\nolleetkaan tuhonneet toisiaan, vaan olivat päinvastoin kokoontuneet\nsovussa Bialystokiin. Ruhtinas vaivasi päätään miettimällä tuon\nmuutoksen syytä. Viimein tuli ruhtinaan korviin ylipäällikön nimi\nZagloba. Kerrottiin leirin varustuksista, muonituksesta, tykeistä,\njotka Zagloba oli ottanut Bialystokista, liittoutuneitten joukon\nkasvamisesta ja joukoittain tarjoutuvista vapaaehtoisista. Ruhtinas\nJanusz vimmastui niin, että toisinaan ei kukaan uskaltanut häntä\nlähestyä.\n\nVihdoin saivat joukot käskyn valmistautua lähtöön. Yhdessä päivässä\noli koko divisioona valmiina: rykmentti saksalaista jalkaväkeä, kaksi\nskotlantilaista, yksi liettualainen. Herra Korf johti tykistöä,\nGanchoff ratsuväkeä. Paitsi rakuunoita ja ruotsalaisia ratsumiehiä\noli siinä vielä Niewiarowskin lentävä joukko ja itse ruhtinaan\nmainio joukko-osasto. Se oli varsin voimakas sotajoukko, jossa oli\nveteraaneja. Tämän suuruisella sotavoimalla oli ruhtinas ensikertoja\nsotiessaan Chmielnickiä vastaan saanut ne voitot, jotka olivat tehneet\nhänen nimensä kuolemattomaksi.\n\nMutta nyt oli tämän kuuluisan soturin tähti laskemassa, ja hänellä\nitsellään oli pahoja aavistuksia. Hän katsoi tulevaisuuteen eikä\nnähnyt selvästi. Hän menee Podlasieen, murskaa ratsujensa alle\nkapinoitsijat, antaa nylkeä nahan iljettävältä Zaglobalta — entä mitä\nsitten? Miten asiat sitten kehittyvät? Iskeekö hän Chowańskin kimppuun,\nkostaa entiset kolttoset ja niittää uusia laakereita? Hän ajatteli\nnäin ja epäröi. Yhä enemmän huhuttiin, että pohjoiset joukot peläten\nruotsalaisia lakkaavat sotimasta ja kenties yhtyvät Jan Kasimiriin.\nSilloin menisi Radziwillilta viimeinen tilaisuus näyttää voimaansa.\nJos Jan Kasimir osaisi tehdä rauhan ja saada nykyiset vihamiehensä\nlähtemään ruotsalaisia vastaan, niin onni voisi kääntyä hänen\npuolelleen ja samalla Radziwillia vastaan.\n\nPuolasta tosin tuli parempia sanomia. Ruotsalaisten menestys oli\nsuurempi kuin oli osattu odottaa. Vojevodakunta toisensa jälkeen\nalistui heidän valtaansa. Suur-Puolassa he hallitsivat kuin Ruotsissa,\nVarsovassa oli vallassa Radziejowski. Vähä-Puola ei tehnyt vastarintaa.\nKrakovan antautumista odotettiin joka hetki. Sotajoukon ja aatelin\nhylkäämänä ja menettäneenä luottamuksen kansansa uskollisuuteen oli\nkuningas poistunut Sleesiaan, ja itse Kaarle Kustaa ihmetteli, miten\nhelposti hän oli kukistanut tuon mahtavan sotavoiman, joka oli ennen\nvoittoisasti taistellut ruotsalaisiakin vastaan.\n\nMutta noissa helposti saavutetuissa voitoissapa juuri Radziwill näki\nvaaran, joka uhkasi häntä. Hän aavisti, että menestyksen sokaisemat\nruotsalaiset eivät ota häntä lukuun eivätkä välitä hänestä, varsinkin\nkun oli nähty, että hän ei ollutkaan niin mahtava ja kaikkivaltias\nLiettuassa kuin kaikki ja hän itsekin olivat luulleet.\n\nAntaisiko näin ollen Ruotsin kuningas hänelle Liettuan tahi edes\nValko-Venäjän? Eiköhän mieluummin luovuttamalla jonkin itäisen kolkan\nvaltiosta tyydyttäisi alati nälkäistä naapuriaan, jotta hänellä olisi\nvapaat kädet Puolassa?\n\nNämä kysymykset alati vaivasivat Janusz-ruhtinaan mieltä. Hän epäili,\nettä Pontus de la Gardie ei olisi uskaltanut kohdella häntä niin\nyliolkaisesti, jos ei olisi ollut varma siitä, että kuningas hyväksyy\nhänen menettelynsä. Saattoipa olla pahemminkin, nimittäin että hänelle\nsuorastaan oli annettu ohjeet niin menetellä.\n\n— Niin kauan kuin johdettavanani on muutamia tuhansia miehiä, —\najatteli Radziwill, — minuun vielä kiinnitetään huomiota, mutta kun\nminulta loppuvat rahat ja palkatut rykmenttini hajaantuvat — miten\nsilloin käy?\n\nHän ei ollut saanut veroja äärettömiltä tiluksiltaan. Suurin osa\nniistä, joka oli Liettuassa ja ulottui aina Kiovan Podlesiaan saakka,\noli ryöstetty putipuhtaaksi, loput olivat liittoutuneitten käsissä.\n\nToisinaan ruhtinaasta tuntui, että hän on syöksymässä kuiluun. Kaikkien\nhänen toimiensa ja vehkeilyjensä tuloksena oli vain, että hän sai\npetturin nimen.\n\nToinenkin näky häntä kauhistutti, nimittäin — kuolema. Joka yö se\nseisoi hänen vuoteensa päässä ja viittasi hänelle kädellään kuin\nsanoakseen: »Tule pimeyteen, toiselle puolen Tuonelan virran...»\n\nJos hän olisi ollut kunniansa kukkulalla, jos hän olisi voinut vaikkapa\nvain yhdeksi päiväksi tahi tunniksi panna päähänsä kruunun, jota hän\nniin kiihkeästi oli halunnut, niin hän olisi ottanut tuon peloittavan,\näänettömän vieraan vastaan silmäänsä räpäyttämättä. Mutta kuolla\nkunniattomana ja ihmisten halveksimana oli pahempaa kuin helvetissä\neläminen tuosta miehestä, joka oli ylpeä kuin saatana.\n\nUsein hän ollessaan yksin tahi vain kahden kesken astrologinsa kanssa,\njohon hän suuresti luotti, painoi käsillään ohimoitaan ja toisteli\nkäheällä äänellä:\n\n— Palaa! Palaa! Palaa!\n\nTämmöisissä oloissa hän hankkiutui lähtemään Podlasieen. Lähtöpäivän\nedellisenä päivänä tuli tieto, että ruhtinas Boguslaw oli lähtenyt\nTaurogista.\n\nSe sanoma sai ruhtinaan ikäänkuin vilkastumaan. Boguslaw toi mukanaan\nnuoruutta, sokeata luottamusta tulevaisuuteen. Hänestä oli uudelleen\nsyntyvä birzeläinen sukuhaara, vain häntä varten ruhtinas Janusz\ntyöskenteli.\n\nHän aikoi lähteä hevosilla tulijaa vastaan, mutta kun etiketti ei\nsallinut vanhemman mennä nuorempaa vastaan, niin hän tyytyi lähettämään\nkullatut ajopelit ja koko Niewiarowskin osaston sekä antamaan\nmääräyksen, että oli ammuttava tykeillä tervehdyslaukauksia.\n\nKun serkut tervehdittyään toisiaan ja noudattaen kaikkia tavanmukaisia\nmenoja viimein olivat kahden kesken, syleili Janusz Boguslavia ja alkoi\nhokea kiihtyneellä äänellä:\n\n— Olen taas saanut takaisin nuoruuteni ja terveyteni!\n\nMutta ruhtinas Boguslaw katsoi häneen terävästi ja sanoi:\n\n— Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa?\n\n— Jättäkäämme pois arvonimet, kun ei ole kuulijoita... Mikäkö minua\nvaivaa? Sairaus jäytää niin, että kohta kaadun kuin laho puu... Mutta\nälkäämme puhuko siitä... Kuinka voivat vaimoni ja Maryska?\n\n— Ovat lähteneet Taurogista Tylsyyn. Molemmat ovat terveitä, _Marie_ on\nkuin ruusunnuppu, josta tulee ihana kukka. _Ma foi_! Ei kellään koko\nmaailmassa ole kauniimpaa jalkaa, ja palmikot viistävät maata.\n\n— Niinkö kauniilta hän sinusta näytti? Se on hyvä. Jumala johti sinut\ntulemaan tänne. Minun on helpompi olla, kun näen sinut... Entä mitä\nviestejä tuot _de publicis_?... Mitä vaaliruhtinas puuhaa?\n\n— Tiedäthän, että hän on tehnyt liiton preussilaisten kaupunkien kanssa?\n\n— Tiedän.\n\n— Mutta ne eivät oikein luota häneen... Danzig ei tahdo ottaa vastaan\nhänen joukkojaan... Saksalaisilla on hyvä nenä.\n\n— Senkin tiedän. Etkö ole kirjoittanut hänelle? Mitä hän ajattelee\nmeistä?\n\n— Meistä?... toisti Boguslaw hajamielisesti. Hän alkoi vilkuilla\nympärilleen huoneessa ja nousi sitten paikaltaan. Ruhtinas Janusz luuli\nhänen jotakin etsivän, mutta hän meni kuvastimen luo, katsoi siihen ja\nalkoi sivellä oikealla kädellään kasvojaan. Viimein hän sanoi:\n\n— Iho on hiukan halkeillut matkalla, mutta huomenna se on jo terve...\nMitäkö vaaliruhtinas ajattelee meistä? Ei mitään... Kirjoitti, ettei\nunohda meitä.\n\n— Ei unohda? Kuinka niin?\n\n— Minulla on kirje mukanani. Näytän sen sinulle... Hän kirjoittaa,\nettä kävipä miten tahansa, niin hän ei unhota meitä... Minä uskon sen,\nsillä sitä vaatii hänen oma etunsa. Vaaliruhtinas välittää valtiostamme\nsaman verran kuin minä vanhasta peruukistani ja antaisi sen mielellään\nruotsalaisille, jos voisi kahmaista itselleen Preussin. Mutta\nruotsalaisten mahtavuus alkaa tehdä hänet levottomaksi, ja hän tahtoisi\nvastaisen varalta liittolaisen, ja sen hän saa sinusta, jos sinä nouset\nLiettuan valtaistuimelle.\n\n— Kun vain se toteutuisi!... En minä sitä valtaistuinta itseni takia\ntavoittele!\n\n— Koko Liettuaa ei kenties heti voi saada valtaansa, mutta hyväksi\naluksi melkoisen alan, johon kuuluvat Valko-Venäjä ja Samogitia.\n\n— Entä ruotsalaiset?\n\n— Ruotsalaiset mielellään näkevät meidät itäpuolellaan.\n\n— Vuodatat balsamia haavoihin.\n\n— Balsamia — ahaa!... Muuan poppamies Taurogissa kauppasi minulle\nbalsamia, joka hänen sanojensa mukaan suojelee sitä, joka voitelee\nsillä itsensä, sapelin ja keihään iskuilta. Käskin heti voidella hänet\nitsensä sillä, ja sotamieheni saivat pistää häntä keihäillä ja —\najattelehan! — keihäs meni kyllä läpi!...\n\nRuhtinas Boguslaw alkoi nauraa hohottaa niin, että valkoiset hampaat\nhohtivat. Janusz ei pitänyt tästä puheenaineesta, vaan alkoi taas puhua\n_de publicis_.\n\n— Olen lähettänyt kirjeitä Ruotsin kuninkaalle ja useille\nylimyksillemme, — sanoi hän. — Kyllä kai sinäkin olet saanut kirjeen\nKmicicin kautta?\n\n— Maltahan! Sitä vartenhan minä tänne tulinkin. Mitä sinä ajattelet\nKmicicistä?\n\n— Tulinen huimapää, vaarallinen mies, joka ei siedä ohjaksia, mutta\nyksi niitä harvoja, jotka ovat meille vilpittömästi uskollisia.\n\n— Niinpä kyllä, — vastasi Boguslaw, — minut hän oli vähällä lähettää\ntaivaan valtakuntaan.\n\n— Mitä? — kysyi Janusz levottomana.\n\n— Sanotaan, että sapen kuohunta on sinulle vaarallista ja aiheuttaa\ntukehtumiskohtauksia. Lupaa kuunnella minua kärsivällisesti ja\nrauhallisesti, niin kerron sinulle Kmicicistäsi jotakin, mikä saa sinut\ntuntemaan häntä hiukan enemmän kuin tähän asti.\n\n— Hyvä! Minä olen kärsivällinen! Mutta asiaan! Ruhtinas Boguslaw kertoi\nkaiken, mitä oli tapahtunut Pilwiszkissä.\n\n— Jumalan ihme sai tuon ilmetyn pirun pääsemään käsistäni, — sanoi hän.\n\nYhtä suuri ihme oli se, että ruhtinas Janusz ei saanut\ntukehtumiskohtausta. Mutta sen sijaan oli pelättävissä, että hän saisi\nhalvauksen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kiristi hampaitaan, painoi\nsormillaan silmiään ja huusi viimein käheällä äänellä:\n\n— Niinkö?... Hyvä on!... Hän on vain unohtanut, että hänen armaansa on\nminun vallassani...\n\n— Rauhoitu Herran tähden ja kuuntele eteenpäin! — keskeytti Boguslaw.\n— Taistelin hänen kanssaan ritarillisesti, ja jos en kirjoita tätä\ntapausta päiväkirjaani enkä sillä kehuskele, niin se tapahtuu vain\nsiksi, että minua hävettää. Annoin tuon hölmön vetää itseäni nenästä\nkuin lasta, minä, josta Mazarin sanoi, ettei minun veroistani\noveluudessa ole koko Ranskan hovissa. Mutta vähät nyt siitä... Luulin\nalussa tappaneeni tuon Kmicicisi, mutta nyt minulla on todistuksia\nsiitä, että hän elää.\n\n— Ei se mitään! Me löydämme hänet, kaivamme vaikka maan alta!...\nMutta nyt annan hänelle iskun, joka tekee niin kipeätä kuin hänet\nnyljettäisiin elävänä.\n\n— Et sinä anna hänelle mitään iskua, vahingoitat vain itseäsi.\nKuulehan! Tänne tullessani huomasin erään moukan hevoskaakkinensa\npysyttelevän minun ajopelieni läheisyydessä. Kutsutin hänet luokseni.\nMinne olet menossa? — Kiejdanyyn. — Mitä kuljetat? — Kirjettä ruhtinas\nvojevodalle. — Otin kirjeen, ja kun meidän kesken ei ole salaisuuksia,\nluin sen... Tässä se on!\n\nHän antoi Janusz-ruhtinaalle kirjeen, jonka Kmicic oli kirjoittanut\nmetsässä lähtiessään Kiemliczien kanssa matkaan.\n\nRuhtinas luki sen kiireesti läpi, puristi sen raivoissaan kokoon ja\nhuusi:\n\n— Se on totta! Kautta Luojan, se on totta! Hänellä ovat hallussaan\nkirjeeni, ja niissä on semmoista, mitä Ruotsin kuningas voi pitää ei\nvain halveksimisena, vaan verisenä loukkauksena!\n\nHän sai hengenahdistuskohtauksen, suu vääristyi ja haukkoi ilmaa, kädet\nrepivät auki vaatteita rinnalta. Ruhtinas Boguslaw paukutti käsiään\nyhteen ja sanoi sisään tuleville palvelijoille:\n\n— Hoidelkaa herraa, ja kun hän tulee entiselleen, pyytäkää häntä\ntulemaan minun huoneeseeni!\n\nHän poistui.\n\nKahden tunnin kuluttua Janusz koputti Boguslawin oveen. Hänen\nsilmänsä olivat verestävät, silmäluomet turvonneet ja iho sinertävä.\nBoguslaw otti hänet vastaan vuoteella loikoen, kasvot voideltuina\nmantelimaidolla, jonka piti tehdä iho pehmoiseksi ja kauniiksi.\nIlman tekotukkaa ja ihomaalia hän oli paljon vanhemman näköinen kuin\ntavallisesti, mutta ruhtinas Janusz ei kiinnittänyt siihen huomiota.\n\n— Luulenpa kuitenkin, — sanoi hän, — että Kmicic ei voi julkaista noita\nkirjeitä, sillä se olisi samaa kuin kuolemantuomio tuolle tytölle. Hän\nymmärtää hyvin, että vain siten hän voi pitää minua vallassaan, mutta\nminäkään en voi kostaa, ja se tieto minua raivostuttaa.\n\n— Nuo kirjeet pitää jollakin tavoin saada käsiin, — sanoi Boguslaw.\n\n— Mutta _quo modo?_\n\n— Sinun on lähetettävä hänen luokseen joku ovela mies. Voittakoon tuo\nhänen ystävyytensä, siepatkoon kirjeet sopivassa tilaisuudessa ja\npistäköön häntä itseään tikarilla. Täytyy luvata suuri palkinto.\n\n— Mutta kuka sen tekee?\n\n— Jos tämä olisi Parisissa tai vaikkapa vain! Saksassa, niin löytäisin\nyhdessä päivässä sata halukasta, mutta tässä maassa ei saa edes\ntätäkään tavaraa.\n\n— Ah, jos hänet saisi elävänä käsiinsä! Maksaisinpa hänelle kaikesta\nsamalla kertaa!... Sanon sinulle, että tuon miehen röyhkeys menee yli\nkaikkien rajojen. Siksihän minä hänet lähetinkin matkaan, että hän\npyrki hyppimään nenälleni ja koetti joka asiassa saada tahtonsa läpi...\nAinakin sata kertaa jo olin antamaisillani käskyn, että hänet on\nammuttava... Mutta en voinut, en voinut...\n\n— Sano, onko totta, että hän on sukulaisemme?\n\n— Hän on todellakin sukua meille Kiszekin kautta.\n\n— Mutta hän on vannonut kostavansa meille viimeiseen hengenvetoon\nsaakka. Onneksi annoin hänelle opetuksen, että meidän kanssamme ei\nkäy leikitteleminen. Myönnä, että menettelin häntä kohtaan niinkuin\noikea Radziwill ainakin, ja jos joku ranskalainen ritari olisi tehnyt\ntämmöistä, niin hän kehuskelisi sitä kaiket päivät, paitsi silloin\nkun nukkuu, syö tahi suutelee... Kun ne tapaavat toisensa, niin ne\nvalehtelevat toisilleen niin, että päivä ei ilkeä paistaa... Mutta\nmistä tytöstä sinä puhuit?\n\n— Neiti Billewiczistä.\n\n— Samantekevää, mikä hänen nimensä on, mutta onko hän kaunis?\n\n— Semmoisiin seikkoihin ei ole tapanani kiinnittää huomiota, mutta\nvarmaa on, että Puolan kuningattaren ei tarvitsisi pitää häpeänä olla\nhänen näköisensä.\n\n— Puolan kuningatar? Maria Lundvikia? Cinq-Marsin aikana hän kenties\noli jonkin näköinen, mutta nyt koirat ulvovat nähdessään hänet. Jos\nsinun neiti Billewiczisi on sen näköinen, niin voit pitää hänet\nitselläsi. Mutta jos hän on todella kaunis, niin anna hänet minulle.\nVien hänet Taurogiin, ja hänen kanssaan yhdessä mietimme, miten\nkostamme Kmicicille.\n\nJanusz mietti vähän aikaa.\n\n— En anna häntä sinulle, — sanoi hän sitten. — Sinä teet hänelle\nväkivaltaa, ja silloin Kmicic julkaisee kirjeet.\n\n— Minäkö käyttäisin väkivaltaa jonkin maalaiskaunottaren vuoksi?...\nOllenkaan kerskumatta voin sanoa olleeni toisenlaistenkin kanssa\ntekemisissä, enkä ole koskaan käyttänyt väkivaltaa...\n\n— Et tunne tätä tyttöä. Hän on hyvästä kodista, itse siveys, voisipa\nsanoa: nunna.\n\n— Tunnemme nunnatkin...\n\n— Sitäpaitsi hän vihaa meitä — hän on isänmaallinen. Hänpä juuri\npani Kmicicin pään pyörälle... Vähän on sellaisia meidän tyttöjemme\njoukossa. Hänellä on miehen järki... ja hän on innokas Jan Kasimirin\npuoluelainen.\n\n— Koetamme lisätä Jan Kasimirin puoluelaisten lukumäärää.\n\n— Ei, ei se käy päinsä. Kmicic julkaisee kirjeet. Minun on varjeltava\ntyttöä kuin silmäterääni — toistaiseksi. Sitten annan hänet sinulle\ntahi rakuunoillesi, se on samantekevää!\n\n— Annan kunniasanani, että en tee hänelle väkivaltaa, ja yksityisesti\nantamani sanan pidän aina. Politiikassa on asianlaita kokonaan\ntoinen... Hävettäisi minua itseänikin, jos en muuten saavuttaisi\ntarkoitustani.\n\n— Et saavuta.\n\n— Pahimmassa tapauksessa saan vasten kuonoa, mutta naisen kädestä se ei\nole häpeä... Sinä menet Podlasieen; mitä teet siis hänelle? Mukaasi et\nvoi häntä ottaa, tänne et jättää, sillä tänne tulevat ruotsalaiset, ja\ntyttö tulee meidän _comme otage_ pitää hallussamme. Eikö ole parempi,\nettä otan hänet Taurogiin ja Kmicicille lähetän kirjeen, jossa sanon:\n»Anna kirjeet, niin annan sinulle tytön.»\n\n— Niin on, — sanoi ruhtinas Janusz, — se on hyvä keino.\n\n— Jos taas, — jatkoi Boguslaw, — en anna häntä ihan sellaisena kuin\nsain, niin se on alkua kostoomme.\n\n— Mutta annoit kunniasanasi, että et käytä väkivaltaa.\n\n— Annoin ja sanon vieläkin, että minua hävettäisi...\n\n— Sitten sinun on otettava myös hänen setänsä, miekankantaja, joka on\ntäällä hänen kanssaan.\n\n— En halua. Miehellä on varmaankin täkäläisen tavan mukaan olkia\nsaappaissaan, ja sitä minä en siedä.\n\n— Tyttö ei tahdo lähteä yksin.\n\n— Saammehan nähdä. Pyydä heidät tänään illalliselle, jotta saan nähdä,\nmaksaako vaivan ryhtyä hommaan. Sillä välin minä mietin menettelytavan.\nMutta älä Herran tähden puhu hänelle mitään Kmicicin teosta, sillä se\nvain kohottaisi Kmicicin arvoa hänen silmissään ja vahvistaisi hänen\nuskollisuuttaan. Äläkä illallisen aikana ollenkaan väitä minua vastaan,\npuhuinpa vaikka mitä.\n\nRuhtinas Janusz kohautti hartioitaan ja poistui. Boguslaw pani molemmat\nkädet päänsä alle ja alkoi tehdä suunnitelmaansa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nIllallisille oli kutsuttu paitsi miekankantajaa ja Oleńkaa myös\nmuutamia huomattavimpia kiejdanylaisia upseereita ja ruhtinas\nBoguslawin hovimiehiä. Hän itse saapui niin komeassa asussa, että\nsilmiä häikäisi. Hänen peruukkinsa oli kauniisti käherretty, kasvojen\nviehkeä väri muistutti maitoa ja ruusua, viikset olivat kuin silkkiä,\nja silmät loistivat kuin tähdet. Hänen pukunsa oli musta; kaulaa\nympäröivä leveä kaulus oli mitä ihaninta, äärettömän kallista\nbrabantilaista pitsiä, ja samanlaiset olivat kalvosimet. Rinnalla\nriippuivat kultavitjat, ja oikealta olkapäältä kulki vasemmalle\nlantiolle saakka hollantilaisesta nahasta valmistettu miekankannin,\njoka oli niin täynnä jalokiviä, että se oli kuin säihkyvä valojuova\nSamoin välkkyi miekan kahva täynnä timantteja, ja hänen kenkiensä\nruusukkeissa oli kaksi metsäpähkinän suuruista jalokiveä. Koko olemus\noli ylevä ja kaunis.\n\nToisessa kädessä hänellä oli pitsinenäliina, toinen käsi lepäsi\nharvinaisen pitkillä kamelikurjen sulilla koristetulla hatulla, joka\najan tavan mukaan riippui miekan kahvassa.\n\nKaikki, myös ruhtinas Janusz, katselivat häntä ihmetellen ja ihaillen.\nVojevodalle muistuivat mieleen nuoruuden vuodet, jolloin hän itse\nsamalla tavoin himmensi Ranskan hovissa kaikki kauneudellaan ja\nrikkaudellaan. Nuo vuodet olivat jo kaukana, mutta hetmanista tuntui\nnyt, kuin hän olisi uudestaan syntynyt tuossa loistavassa ritarissa,\njolla oli sama nimikin kuin hänellä.\n\nRuhtinas Janusz ilostui ja töykkäsi ohi kulkiessaan etusormellaan\nserkkuansa rintaan.\n\n— Sinä loistat kuin aurinko, — sanoi hän. — Neiti Billewiczin tähdenkö\nolet noin laittautunut?\n\n— Auringon on helppo tunkeutua kaikkialle, — vastasi Boguslaw ylpeästi.\n\nJa hän ryhtyi jatkamaan keskustelua Ganchoffin kanssa, jonka viereen\nhän kenties tahallaan oli asettunut, sillä Ganchoff oli harvinaisen\nruma mies. Hän oli kuin jokin pimeyden henki, ja hänen rinnallaan\nBoguslaw näytti valkeuden hengeltä.\n\nNyt tulivat sisälle naiset — rouva Korf ja Oleńka. Boguslaw loi häneen\nnopean silmäyksen ja kumarrettuaan rouva Korfille asetti jo sormensa\nhuulilleen lähettääkseen neiti Billewiczille ritarien tavan mukaan\nlentosuukon, mutta huomasi silloin hänen ylpeän ja arvokkaan ryhtinsä\nja muutti samassa menettelytapaa Hän otti hatun oikeaan käteensä, astui\nneidon luo ja kumarsi niin syvään, että peruukin suortuvat valahtivat\nyli olkapäiden, miekka tuli vaakasuoraan asentoon ja hatun sulat\nkävivät permantoon. Sen kunnioittavammin ei olisi voinut tervehtiä\nRanskan kuningatartakaan. Neiti Billewicz, joka oli kuullut hänen\ntulostaan, arvasi heti, kuka oli hänen edessään, tarttui sormiensa\nnenillä hameeseensa ja niiasi hänelle syvään.\n\nBoguslaw nosti päänsä pystyyn, heilautti peruukin suortuvat taakse ja\nmeni nopeasti Oleńkan luo. Hän antoi paashille hattunsa ja tarjosi\nsamassa Oleńkalle käsivartensa.\n\n— En usko silmiäni... on kuin näkisin unessa tämän, — sanoi hän\ntaluttaen Oleńkan pöytään. — Sanokaa minulle, ihana jumalatar, mikä\nihme on siirtänyt teidät Olymposta Kiejdanyyn?\n\n— Vaikka olenkin vain yksinkertainen aatelistyttö enkä jumalatar, —\nvastasi Oleńka, — en kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että pitäisin\nteidän ylhäisyytenne sanoja muuna kuin kohteliaisuutena.\n\n— Vaikka koettaisin olla kuinka kohtelias, niin en pysty sanomaan niin\npaljon kuin teidän kuvastimenne.\n\n— Se ei puhu kohteliaammin, vaan totuudenmukaisemmin, — sanoi Oleńka,\npannen ajan muodin mukaisesti suunsa suppuun.\n\n— Jos tässä huoneessa olisi kuvastin, veisin teidät heti sen eteen...\nMutta katsokaa sen puutteessa silmiini, niin huomaatte, että niiden\nihailu on vilpitön.\n\nBoguslaw taivutti päätään, ja Oleńkaa kohtasivat hänen säihkyvät\nsilmänsä, suuret ja mustat kuin sametti, mutta samalla lempeät,\nläpitunkevat ja liekehtivät. Tytön kasvoille kohosi heleä puna, hän loi\nsilmänsä alas ja vetäytyi hiukan poispäin, sillä hän tunsi Boguslawin\npainavan kädellään hiljaa hänen kättään rintaansa vasten.\n\nKäytiin pöytään. Boguslaw istuutui Oleńkan viereen, ja näkyi, että\ntytön kauneus teki häneen erittäin voimakkaan vaikutuksen. Varmaankin\nhän oli luullut tapaavansa aatelistytön, joka oli arka kuin hirvi ja\npunaposkinen kuin unikon kukka, mutta saikin nähdä ylpeän neidin, jonka\nsilmistä näkyi taipumaton tahto, äly ja pelottomuus, kasvoissa kuvastui\ntyyneys, mutta koko olemus oli samalla niin suloinen ja viehättävä,\nettä hän missä kuninkaallisessa hovissa tahansa olisi joutunut\nkunnioittavan huomion esineeksi maan ensimmäisten ritarien puolelta.\n\nHänen kauneutensa herätti ihailua ja omistamisen halua, mutta samalla\nhänessä oli jonkinmoista ylhäisyyttä, joka sai Boguslawin pakostakin\najattelemaan: »Olin liian nopea puristamaan hänen kättään... Tuollaiset\npitää ottaa taitavasti eikä yllättämällä.»\n\nKuitenkin hän päätti voittaa tytön sydämen ja tunsi hurjaa iloa\najatellessaan, että oli tuleva hetki, jolloin tuo neitseellinen\nmajesteetillisuus ja puhdas kauneus taipuu hänen tahtoonsa. Kmicicin\nankarat kasvot asettuivat tämän unelman tielle, mutta se vain kiihoitti\nyhä enemmän rohkeata nuorta miestä. Nämä tunteet saivat punan nousemaan\nhänen poskilleen, hänen verensä alkoi kiertää nopeammin, ja hän säteili\nkuin timanttinsa.\n\nKeskustelu pöydässä tuli yleiseksi, eli paremmin sanoen muuttui\nyhteiseksi Boguslawin ylistelyksi, jota tämä loistava ritari kuunteli\nhymyillen aivan kuin se olisi hänelle tuttu ja jokapäiväinen\nasia. Ensin puhuttiin hänen urotöistään sodassa ja hänen\nkaksintaisteluistaan. Hänen voittamiensa ruhtinaitten, markiisien\nja paronien nimiä mainittiin yhä useampia, ja hän itse lisäsi\nniihin silloin tällöin välinpitämättömästi vielä jonkun. Kuulijat\nhämmästyivät, ruhtinas Janusz silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja\nGanchoff sanoi:\n\n— Vaikka asemani ja syntyperäni eivät asettaisikaan esteitä, niin enpä\nhaluaisi joutua otteluun teidän ylhäisyytenne kanssa, ja ihmettelen\nvain, että vielä on uskalikkoja, jotka semmoiseen antautuvat.\n\n— Mikäpä siinä, herra Ganchoff, — sanoi ruhtinas. — On tuimannäköisiä\nmiehiä, joiden pelkkä ulkomuoto peloittaa muita, mutta sitä ei Jumala\nole minulle suonut... Minun ulkomuotoani ei pelästy neitokaan.\n\n— Niinkuin hyttynen ei pelkää tulisoihtua, — sanoi rouva Korf, —\nennenkuin palaa siinä.\n\nBoguslaw rupesi nauramaan, mutta rouva Korf jatkoi kiemaillen:\n\n— Herroja sotilaita huvittavat enimmän kertomukset kaksintaisteluista,\nmutta meistä naisista olisi hauska kuulla jotakin teidän ylhäisyytenne\nrakkausseikkailuista. Huhuja niistä on kulkenut tänne asti.\n\n— Vääriä huhuja, teidän armonne... Matkan varrella ovat ne saaneet\nlisiä... Kerran minut tosin tahdottiin naittaa... Hänen majesteettinsa\nRanskan kuningatar oli niin suopea...\n\n— Prinsessa de Rohanin kanssa, — keskeytti Janusz.\n\n— Toisenkin, nimittäin prinsessa de la Forsen kanssa, — vastasi\nBoguslaw. — Mutta kun ei edes kuningaskaan voi pakottaa sydäntä\nsyttymään lempeen, ja varoja taas, Jumalan kiitos, meidän ei ole tarvis\nhakea Ranskasta, niin ei niistä jauhoista leipää syntynyt... Ne olivat\nrakastettavia neitoja, se on totta, ja ihmeen kauniita, mutta meillä\non vielä kauniimpia... Ei tarvitse mennä tätä huonetta etemmäksi\nlöytääkseen semmoisen.\n\nHän loi pitkän silmäyksen Oleńkaan, mutta tämä ei ollut kuulevinaan,\nvaan alkoi puhella miekankantajan kanssa. Rouva Korf otti taas\npuheenvuoron:\n\n— Kaunottaria täällä kyllä on, mutta ei ole teidän ylhäisyytenne\nvertaisia sukuperän ja rikkauden puolesta.\n\n— Sallikaa, teidän armonne, minun olla toista mieltä, — sanoi Boguslaw\nvilkkaasti. — Ensiksikään en pane kysymykseenkään, että puolalainen\naatelisnainen ei olisi Rohanien ja Forsein veroinen, toiseksi ei olisi\nensikerta, jos Radziwill naisi pikkuaateliin kuuluvan, — siitähän on\naikakirjoissa useita esimerkkejä. Vakuutan, että se aatelisneito, joka\nsaa Radziwillin omakseen, menee Ranskan hovissakin edelle sikäläisistä\nprinsessoista.\n\n— Rakastettava herra! — kuiskasi miekankantaja Oleńkalle.\n\n— Tätä mieltä olen aina ollut, — jatkoa Boguslaw, — vaikka usein Puolan\naateli on minua hävettänyt, kun olen verrannut sitä ulkomaalaiseen,\nsillä ei muissa maissa olisi voinut tapahtua sellaista kuin täällä,\nettä kaikki olisivat hylänneet kuninkaansa, vieläpä uhanneet hänen\nhenkeään. Ranskalainen aatelismies voi tehdä minkä muun rikoksen\ntahansa, mutta kuningastaan hän ei petä.\n\nLäsnäolijat alkoivat ihmeissään katsoa toisiaan ja ruhtinasta, ruhtinas\nJanusz rypisti kulmiaan ja Oleńka loi ihaillen ja kiitollisena siniset\nsilmänsä Boguslawiin.\n\n— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Boguslaw kääntyen\nJanusz-ruhtinaan puoleen, — tiedän, että te ette voinut menetellä\ntoisin, sillä koko Liettua olisi joutunut onnettomuuteen, jos olisitte\nseurannut minun neuvoani. Mutta vaikka kunnioitan teitä iältänne\nvanhempana ja rakastan kuin veljeä, niin en lakkaa olemasta kanssanne\neri mieltä Jan Kasimirista. Olemme uskottujen piirissä ja minä puhun\nniinkuin ajattelen: hän on verraton hallitsija, hyvä, lempeä ja\nhurskas, ja minulle hän on kaksin verroin kallis. Minähän ensimmäisenä\npuolalaisista häntä seurasin, kun hän pääsi ranskalaisten vankeudesta.\nTosin olin silloin vain lapsi, mutta siitä huolimatta en häntä koskaan\nunhota, ja antaisin mielelläni vereni suojellakseni häntä edes niiltä,\njotka uhkaavat hänen pyhää persoonaansa.\n\nVaikka Janusz jo ymmärsi Boguslawin pelin, niin se hänestä\nkuitenkin, oli liian rohkeata ja uskallettua noin vähäisen päämäärän\nsaavuttamiseksi. Salaamatta tyytymättömyyttään hän sanoi:\n\n— Herran tähden, mistä murhayrityksistä entistä kuningastamme vastaan\nteidän ylhäisyytenne puhuu? Kuka niitä toimeen panee? Mistä sellainen\nhirviö löytyy Puolan kansaa keskuudesta?... Semmoista ei, vakuutan sen,\nole koko valtiomme olemassaolon aikana tapahtunut.\n\nBoguslaw painoi päänsä alas.\n\n— Siitä ei ole kuukauttakaan, — sanoi hän surumielinen vivahdus\näänessään, — kun matkustin Podlasiesta vaaliruhtinaan Preussiin,\nTaurogiin. Tällöin tuli luokseni muuan aatelismies, hyvästä perheestä.\nHän nähtävästi tuntematta todellista kiintymystäni armolliseen\nkuninkaaseemme ja luullen että minä kuten muutkin olin kuninkaan\nvihollinen lupasi minulle suurta palkintoa vastaan mennä Sleesiaan,\nryöstää haltuunsa Jan Kasimirin ja antaa elävänä tahi kuolleena\nruotsalaisten käsiin.\n\nKaikki istuivat mykkinä kauhistuksesta.\n\n— Ja kun minä vihastuen ja inhoten torjuin moisen tarjouksen, —\nlopetti ‒ Boguslaw, — niin tuo härkäpäinen mies sanoi minulle: »Menen\nRadziejowskin luo, hän ostaa ja maksaa minulle vastaavan painon kultaa.»\n\n— Minä en ole entisen kuninkaan ystävä, — sanoi Janusz, — mutta jos\nminulle olisi tehty tuommoinen ehdotus, niin olisin muitta mutkitta\nantanut panna tekijän seinää vastaan ja ammuttanut.\n\n— Ensi hetkessä minäkin aioin tehdä niin, — vastasi Boguslaw, — mutta\nkeskustelu tapahtui kahden kesken, ja vähänkö on jo muutenkin pidetty\nääntä Radziwillien julmuudesta ja omavaltaisuudesta. Pelästytin\nhäntä vain sanomalla, että Radziejowski ja Ruotsin kuningas, vieläpä\nChmielnickikin, varmasti hirtättäisivät hänet moisista puuhista,\nsanalla sanoen sain roiston luopumaan tuumastaan.\n\n— Ei häntä kuitenkaan olisi pitänyt päästää hengissä pois! — huudahti\nrouva Korf.\n\nBoguslaw kääntyi äkkiä Janusz-ruhtinaan puoleen:\n\n— Toivon kuitenkin, että hän ei vältä rangaistusta. Teidän\nylhäisyytenne vain voi häntä rangaista, sillä hän on teidän\nhoviväkeänne ja teidän eversti...\n\n— Herra Jumala, minun hoviväkeäni?... Minun everstini?... Kuka se\non?... Kuka?... Sanokaa!\n\n— Hänen nimensä on Kmicic! — sanoi Boguslaw.\n\n— Kmicic! — huusivat kaikki kauhuissaan.\n\n— Se ei ole totta! — huusi yht'äkkiä neiti Billewicz nousten seisomaan\nsilmät säihkyvinä.\n\nSyntyi painostava äänettömyys. Toiset olivat vielä pelästyksissään\nBoguslawin uutisen johdosta, toiset hämmästyivät tuon neidon rohkeutta,\njoka uskalsi päin silmiä syyttää nuorta ruhtinasta valheesta.\nMiekankantaja alkoi änkyttää: »Oleńka, Oleńka!» — mutta Boguslaw tuli\nsurullisen näköiseksi ja sanoi vihastumatta:\n\n— Jos hän on teidän sukulaisenne tahi sulhasenne, niin valitan, että\nkerroin tämän uutisen. Mutta heittäkää pois hänet sydämestänne, sillä\nhän ei ole teidän arvoisenne!\n\nOleńka seisoi vielä hetken tuskaisena, kauhistuneena ja tulistuneena,\nmutta vähitellen puna hänen poskiltaan hävisi ja kasvot muuttuivat\nkylmiksi ja kalpeiksi. Hän vajosi takaisin tuolilleen ja sanoi:\n\n— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne... Minä epäilin syyttä\nsanojanne... Siltä mieheltä voi odottaa mitä tahansa...\n\n— Rangaiskoon minua Jumala, jos tunnen muuta kuin sääliä! — vastasi\nlempeästi Boguslaw.\n\n— Hän oli neidin sulhanen, — sanoi ruhtinas Janusz. — Minä itse\nheidät vein yhteen. Hän oli nuori, kuumaverinen mies ja oli liiaksi\nmellastellut. Pelastin hänet oikeuden käsistä, sillä hän oli hyvä\nsotilas. Tiesin, että hän on huimapää ja pysyy ikänsä semmoisena. Mutta\nettä hän aatelismiehenä voisi olla noin alhainen, sitä en odottanut\nedes häneltäkään.\n\n— Hän oli huono mies, tiesin sen jo ennen! — sanoi Ganchoff.\n\n— Miksi et varoittanut minua? — kysyi Janusz nuhtelevasti.\n\n— Pelkäsin teidän ylhäisyytenne epäilevän minua, koska hänet aina\nasetettiin edelle minusta.\n\n— Hyvät herrat, — huudahti Boguslaw, — puhutaan nyt muusta! Jos teidän\non raskasta kuulla tätä, niin kuinka sitten onkaan neiti Billewiczin.\n\n— Älkää välittäkö minusta, teidän ylhäisyytenne! — sanoi Oleńka. — Voin\nnyt kuulla mitä tahansa.\n\nMutta illallinen oli jo lopussa. Tuotiin vettä käsien pesemistä varten.\nRuhtinas Janusz nousi ensimmäisenä pöydästä ja tarjosi käsivartensa\nrouva Korfille, ruhtinas Boguslaw Oleńkalle.\n\n— Jumala on jo rangaissut petturia, — sanoi Boguslaw Oleńkalle, — sillä\nken on menettänyt teidät, on menettänyt taivaan riemun... Vain kaksi\ntuntia sitten tutustuin teihin, ihana neiti, mutta tahtoisin nähdä\nteitä ikuisesti, ei murheellisena ja kyynelöivänä, vaan onnessa ja\nautuudessa!\n\n— Kiitän teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Oleńka.\n\nKun naiset olivat poistuneet, palasivat miehet pöytään pikarien\nääreen, joita käytettiinkin ahkerasti. Ruhtinas Boguslaw ryyppäsi\nvahvasti, sillä hän oli tyytyväinen itseensä. Ruhtinas Janusz puheli\nmiekankantajan kanssa.\n\n— Huomenna lähden sotajoukkoineni Podlasieen, — sanoi ruhtinas. —\nKiejdanyyn tulee ruotsalainen varusväki. Jumala tietää, milloin palaan.\nTe ette voi jäädä tänne neidin kera, nuo sotamiehet eivät ole sopivaa\nväkeä hänen läheisyyteensä. Te lähdette molemmat ruhtinas Boguslawin\nkanssa Taurogiin, missä neiti saa paikan vaimoni hovinaisena.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — vastasi miekankantaja. — Jumala on antanut\nmeille oman kotinurkan, miksi siis menisimme vieraille maille! Teidän\nylhäisyytenne on hyvin ystävällinen, kun pitää meistä huolta, mutta en\ntahtoisi käyttää väärin teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuutta, vaan\npalata kotiini.\n\nRuhtinas ei voinut sanoa miekankantajalle kaikkia syitä, minkä tähden\nhän ei mistään hinnasta tahtonut päästää Oleńkaa käsistään, mutta osan\nniistä hän mainitsi mahtavan ylimyksen häikäilemättömyydellä.\n\n— Jos pidätte sitä hyväntahtoisuutena, niin sitä parempi. Mutta\nsanon teille, että se on myös varovaisuustoimenpide. Te olette\npanttivankinani ja vastaatte minulle kaikista Billewiczeistä, jotka,\nkuten hyvin tiedän, eivät ole ystäviäni, vaan ovat valmiit nostamaan\nkapinaan koko Samogitian, kun lähden pois... Antakaa heille se neuvo,\nettä pysyisivät alallaan eivätkä toimisi ruotsalaisia vastaan, sillä\nteidän ja veljentyttären henki riippuu siitä.\n\nMutta miekankantajan kärsivällisyys näytti nyt loppuvan. Hän vastasi\nkiivaasti:\n\n— Turhaa kai minun on vedota oikeuksiini aatelismiehenä. Ylivoima on\nteidän ylhäisyytenne puolella, ja minusta on samantekevää, missä olen\nvankina. Olenpa mieluumminkin siellä kuin täällä.\n\n— Riittää jo siitä asiasta! — sanoi ruhtinas ankarasti.\n\n— Riittää kuin riittääkin! — sanoi miekankantaja. — Jumalan avulla tämä\nväkivallan aika vielä loppuu ja oikeus pääsee voimaan. Lyhyesti sanoen,\nälkää uhkailko minua, teidän ylhäisyytenne, sillä minä en pelkää.\n\nBoguslaw huomasi vihan välähdyksen ruhtinaan kasvoissa ja kiiruhti\nhänen luokseen.\n\n— Mistä on kysymys? — sanoi hän asettuen keskustelijain väliin.\n\n— Olen sanonut herra hetmanille, — vastasi suuttuneena miekankantaja, —\nettä minusta vankeus Taurogissa on parempi kuin Kiejdanyssa.\n\n— Taurogissa ei ole mitään vankilaa, vaan ainoastaan minun taloni,\njossa tulette olemaan kuin kotonanne. Tiedän,-että hetmani pitää teitä\npanttivankina, mutta minulle te olette vain mieluinen vieras.\n\n— Kiitän teidän ylhäisyyttänne! — sanoi miekankantaja.\n\n— Minun on kiitettävä teitä! Kilistäkäämme pikareita ja ryypätkäämme,\nsillä sanotaanhan, että ystävyyttä on heti kasteltava, ettei se\nkuihtuisi alkuunsa!\n\nNäin sanoen vei Boguslaw miekankantajan pöytään ja he alkoivat\nuutterasti maistella maljoja.\n\nTuntia myöhemmin palasi miekankantaja hieman epävarmoin askelin\nhuoneeseensa puhellen itsekseen puoliääneen:\n\n— Kohtelias herra, oiva herra! Jalompaa ei löytäisi, vaikka lyhty\nkädessä etsisi... Kultainen sydän sillä on... Antaisin mielelläni\nvereni hänen puolestaan...\n\nRuhtinaat olivat jääneet kahden kesken. Heillä oli vielä puhuttavaa, ja\nmyös oli saapunut joitakin kirjeitä, joita paashi lähetettiin hakemaan.\n\n— Tietysti,-sanoi Janusz, — ei siinä ole sanaakaan totta, mitä puhuit\nKmicicistä?\n\n— Tietysti... Itsehän sen parhaiten tiedät. Myönnä siis, että Mazarin\noli oikeassa! Yhdellä iskulla kostamme perin pohjin viholliselle ja\nteemme aukon tuohon komeaan linnoitukseen... Mitä? Sitä voi sanoa\njuoneksi, joka sopisi maailman ensimmäiseen hoviin! Mutta tuo neiti\nBillewicz on helmi, kaunis ja komea ja niin ylhäinen käytökseltään kuin\nolisi ruhtinatar! Luulin, etten pysy nahoissani!\n\n— Muista, että annoit sanasi! Muista että olemme hukassa, jos Kmicic\njulkaisee kirjeet!\n\n— Millaiset kulmakarvat! Mikä kuninkaallinen katse — pakostakin se\nherättää kunnioitusta... Mistä on tuollainen tyttö saanut miltei\nkuninkaallisen olemuksen?... Näin kerran Antverpenissa seinämaton,\njohon oli mestarillisesti kudottu Diana koirineen... Juuri semmoinen on\nhän!\n\n— Varo vain, ettei Kmicic julkaise kirjeitä, sillä silloin kaluavat\nkoirat meidät kuoliaiksi.\n\n— Ei ole hätää! Minä muutan Kmicicin Akteoniksi ja annan koirien tappaa\nhänet. Kahdessa taistelussa olen jo hänet voittanut, ja vielä me\njoudumme tekemisiin toistemme kanssa!\n\nKeskustelu katkesi, kun paashi toi kirjeen.\n\nVilnon vojevoda otti kirjeen käteensä ja teki ristinmerkin. Hän teki\naina näin suojellakseen itseään huonoilta uutisilta. Sitten hän\navaamatta kirjettä alkoi sitä tarkastella kaikilta puolin.\n\nÄkkiä ilme hänen kasvoillaan muuttui.\n\n— Sapiehan vaakuna sinetissä! — huudahti hän. — Tämä on Vitebskin\nvojevodalta!\n\n— Avaa pian! - sanoi Boguslaw.\n\nHetmani avasi kirjeen ja ryhtyi lukemaan keskeyttäen tavan takaa\nlukemisensa huudahduksilla:\n\n— Menee Podlasieen!... Kysyy, onko minulla terveisiä Tykociniin!...\nTekee minusta pilkkaa!... Pahempaakin vielä, sillä kuulehan, mitä hän\nvielä kirjoittaa:\n\n »Tahtooko teidän ylhäisyytenne kansalaissotaa ja pistää vielä yhden\n miekan lisää äidin rintaan? Tulkaa siinä tapauksessa Podlasieen,\n odotan teitä ja toivon Jumalan rankaisevan ylpeyttänne minun käsieni\n kautta. Mutta jos säälitte isänmaata, jos omatuntonne on alkanut\n puhua, jos teidän ylhäisyytenne katuu entisiä tekoja ja tahtoo tehdä\n parannuksen, niin tie on avoinna. Pankaa kansalaissodan asemesta\n käyntiin yleinen kansannousu, nostakaa sotaan talonpojat ja hyökätkää\n ruotsalaisia vastaan, niin kauan kuin Pontus ei mitään aavista.\n Chowańskin puolelta ette kohtaa vastarintaa, sillä huhut Moskovasta\n kertovat, että he itse siellä suunnittelevat hyökkäystä Liivinmaalle,\n vaikka pitävät sen salassa. Ja vaikkapa Chowański tahtoisikin ryhtyä\n johonkin, niin minä pidän hänet kurissa ja autan kaikin voimin teidän\n ylhäisyyttänne isänmaan pelastamisessa. Kaikki riippuu teistä, sillä\n vielä on aika palata oikealle tielle ja korjata vääryydet. Silloin käy\n selväksi, että teidän ylhäisyytenne ei ole itsekkäistä syistä, vaan\n pelastaakseen Liettuan lopullisesta häviöstä antautunut ruotsalaisten\n suojeluksen alaiseksi. Jumala teidän ylhäisyyttänne valaiskoon, sitä\n rukoilen Häneltä joka päivä, vaikka teidän ylhäisyytenne luulee minun\n vehkeilevän.\n\n P.S. Olen kuullut, että Nieswiezin piiritys on lakkautettu ja että\n ruhtinas Michal tahtoo yhtyä meihin. Katsokaa, teidän ylhäisyytenne,\n kuinka kelpo sukulaisenne menettelevät ja seuratkaa heidän\n esimerkkiään! Ottakaa huomioon joka tapauksessa, että nyt teidän on\n lopullisesti valittava.»\n\n— Kuulitko? — kysyi ruhtinas Janusz luettuaan kirjeen loppuun.\n\n— Kuulin... Mitä siis? — kysyi Boguslaw luoden terävän katseen häneen.\n\n— Pitäisi luopua kaikesta, repiä omin käsin kaikki, mitä on\nrakentanut...\n\n— Rikkoa välit mahtavan Kaarle Kustaan kanssa ja langeta maanpakoon\najetun Jan Kasimirin jalkoihin, jotta hän suvaitsisi olla armollinen\nja ottaa sinut taas palvelukseensa... ja pyytää herra Sapiehan\npuoltolausetta...\n\nJanusz-ruhtinaan kasvot sävähtivät punaisiksi.\n\n— Huomaatko, miten hän minulle kirjoittaa: »Tee parannus, niin minä\nannan sinulle anteeksi» aivan kuin hallitsija alamaiselleen!\n\n— Hän olisi kirjoittanut toisin, jos kuusituhatta sapelia olisi\nsuunnattu hänen kurkkuaan kohti.\n\n— Mutta... — Ruhtinas Janusz keskeytti lauseen ja vaipui synkkiin\nmietteisiin.\n\n— Mitä mutta?\n\n— Kenties se olisi pelastus isänmaalle, jos tekisi niin kuin Sapieha\nneuvoo.\n\n— Entä sinulle? Ja minulle? Ja Radziwilleille? Janusz ei vastannut\nmitään, painoi päänsä käsiin ja mietti.\n\n— Olkoon niin! — sanoi hän vihdoin. — Täyttyköön se!\n\n— Mitä päätit?\n\n— Huomenna lähden Podlasieen ja viikon kuluttua isken Sapiehan kimppuun.\n\n— Noin puhuu Radziwill! — sanoi Boguslaw. Ja he ojensivat toisilleen\nkätensä.\n\nKohta Boguslaw lähti levolle Janusz jäi yksin. Pari kertaa hän kulki\nraskain askelin yli huoneen ja paukutti sitten käsiään.\n\nKamaripalvelija astui sisälle.\n\n— Käske astrologia tulemaan tänne tunnin kuluttua mukanaan valmis\nkuvio, — sanoi hän.\n\nKamaripalvelija poistui, ja ruhtinas alkoi uudelleen kävellä\nedestakaisin mutisten rukouksia. Sitten hän alkoi puoliääneen laulaa\nvirttä, jonka kuitenkin läähätys vähän väliä keskeytti, ja katsahti\ntuon tuostakin ikkunasta taivaalla tuikkiviin tähtiin.\n\nVähitellen sammuivat kaikki tulet linnassa, mutta paitsi ruhtinasta\nja astrologia valvoi vielä yksi henkilö huoneessaan, nimittäin Oleńka\nBillewicz.\n\nPolvistuneena vuoteensa ääreen hän oli kohottanut molemmat kätensä pään\nyli ja kuiskasi silmät suljettuina-.\n\n— Armahda meitä!... Armahda meitä!...\n\nEnsimmäisen kerran Kmicicin lähdön jälkeen hän ei tahtonut, ei voinut\nrukoilla hänen puolestaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nKmicicillä oli todellakin Radziwillin antamat turvakirjat pääsyä varten\nkaikkien ruotsalaisten kapteenien, komendanttien ja kuvernöörien luo,\njoissa käskettiin päästää hänet vapaasti ja esteettömästi kulkemaan,\nmutta hän ei uskaltanut käyttää niitä hyväkseen. Hän otaksui, että\nruhtinas Boguslaw oli heti Pilwiszkistä lähettänyt sanansaattajia\nkaikkiin suuntiin varoittamaan ruotsalaisia ja käskemään ottaa hänet\nkiinni. Sen vuoksi Andrzej sivuutti Lomzan ja Ostrolekan ja pyrki\nPultuskin kautta Varsovaa kohti.\n\nRajaseutu oli jo suurimmaksi osaksi ruotsalaisten vallassa, jotka\nkuitenkin tyytyivät valtaamaan vain huomattavimmat kaupungit eivätkä\nsanottavasti uskaltaneet painautua synkkiin metsiin, joissa asui\nurhoollista ja asestettua kansaa, ikänsä metsissä elänyttä ja niin\nvilliä, että kuningatar Maria Ludvika oli antanut rakentaa kappelin\nMyszynciin ja sijoittanut sinne jesuiittoja edes jossakin määrin\ntotuttamaan asukkaita ihmistapoihin.\n\nKun Kmicic saapui syvempää salosta metsän rajaan, jossa asutus oli\ntiheämpää, niin hän näki kaikkialla tavattoman vilkasta liikettä. Tiet\nolivat täynnä erilaisissa ajopeleissä tahi ratsain kulkevaa aatelia.\nKaikki kiiruhtivat lähimpiin kaupunkeihin vannomaan uskollisuudenvalaa\nuudelle kuninkaalle. Heille annettiin siitä todistus, joka takasi\nheille turvallisuuden ja oikeuden omaisuuteensa. Aateli kiiruhti,\nvaikkakin haluttomasti, valan tekoon, sillä niskoitteli joita\nuhkasivat kaikenlaiset rangaistukset, omaisuuden takavarikoiminen\nja ryöstö. Kerrottiin ruotsalaisten siellä täällä alkaneen, kuten\nSuur-Puolassakin, ahdistaa epäluulonalaisia. Rikkaampia vastaan\nesitettiin vääriä syytöksiä, joiden perustalla käytiin heidän\nkimppuunsa.\n\nTämmöisissä oloissa oli vaarallista jäädä maalle. Ken voi kiiruhti\nkaupunkiin ollakseen ruotsalaisten päällikköjen välittömän\nsilmälläpidon alaisena ja välttääkseen syytöstä vehkeilystä Ruotsin\nkuningasta vastaan.\n\nAndrzej kuunteli tarkasti aatelin puheita ja pääsi sen verran perille\nasioista, että huomasi parhaitten tuttujen ja ystävienkin huolellisesti\nkoettavan olla puhumatta keskenään ruotsalaisista ja uudesta\nhallituksesta. Tosin nuristiin ääneen ja hyvällä syyllä pakko-otoista,\nmutta samalla kaikki lohduttivat itseään sillä, että sodan päätyttyä\npakkotilauksetkin lakkaavat. Itse ruotsalaisetkin vakuuttivat, että\nheti kun kuningas saa valtaansa koko maan, hän alkaa hallita sitä\nisällisesti.\n\nAateliset, jotka olivat luopuneet omasta hallitsijastaan ja\nisänmaastaan ja jotka äsken vielä olivat nimittäneet tyranniksi\nhyväntahtoista Jan Kasimiria, syyttäneet häntä yksinvallan\ntavoittelusta, vetäneet vastaköyttä kaikilla valtiopäivillä ja kaikissa\nkokouksissa sekä menneet uudistusten tavoittelussa niin pitkälle, että\nmelkein ilman vastarintaa tunnustivat vihollisen hallitsijakseen, eivät\nnyt iljenneet edes valitellakaan. Olihan Kaarle Kustaa vapauttanut\nheidät tyrannista, olivathan he vapaaehtoisesti hylänneet laillisen\nkuninkaansa, olihan pantu toimeen muutos, jota he niin hartaasti olivat\nhalunneet.\n\n— Raskasta on, sangen raskasta, — sanoi joskus aatelismies toiselle, —\nmutta meidän on kuitenkin oltava ylpeitä uudesta kuninkaastamme. Hän on\nsuuri hallitsija ja mainio soturi. Hän pitää kasakat kurissa, voittaa\nturkkilaiset ja karkoittaa ryssät rajoiltamme, ja meidän valtakuntamme\nalkaa kukoistaa liitossa Ruotsin kanssa.\n\n— Oltiinpa ylpeitä tahi ei, — vastasi tavallisesti toinen, — niin\nminkäpä voi ylivoimalle. Ei sääsken ääni taivaaseen kuulu.\n\nPrzasnyszin läheisyydessä ympäröi Andrzejn ruotsalainen patrulli ja\nvei hänet miehineen komentajan luo. Hän selitti komendantille olevansa\nvaaliruhtinaan maasta ja kuljettavansa joka vuosi hevosia Sobotaan.\nKomendantti, joka itse oli Preussin saksalaisia, ei tehnyt heille\nvaikeuksia, mutta halusi nähdä hevoset.\n\n— Minä ostan ne, - sanoi hän. — Toisilta ottaisin muitta mutkitta,\nmutta kun te olette Preussista, niin en tahdo teitä sortaa.\n\nKmicic joutui hieman hämilleen. Ilman hevosia hänellä ei ollut syytä\nkulkea etemmäksi, vaan hänen olisi luonnollisesti ollut palattava\nPreussiin. Hän määräsi hinnan, joka oli ainakin kaksi kertaa suurempi\ntavallista, mutta hänen hämmästyksekseen ei upseeri suuttunut eikä\nruvennut tinkimään.\n\n— Hyvä on, — sanoi hän. — Ajakaa hevoset talliin, minä tuon heti maksun.\n\nKiemliczit ilostuivat, mutta Andrzej vihastui ja riiteli. Ei ollut\nkuitenkaan muuta neuvoa kuin tehdä käskyn mukaan, muuten olisi heitä\nalettu epäillä.\n\nUpseeri palasi ja antoi Kmicicille paperin, jossa oli kirjoitus.\n\n— Mikä tämä on? — kysyi Andrzej.\n\n— Rahaa, tahi samaa kuin raha, sillä se on kuitti.\n\n— Mistä minä sitten saan maksun?\n\n— Päämajasta... Varsovasta, — vastasi upseeri naurahtaen ilkeästi.\n\n— Me myymme vain käteisellä — alkoi ukko Kiemlicz vaikerrella. — Mitä\ntämä tämmöinen on?... Voi pyhä Neitsyt...\n\nMutta Kmicic loi häneen ankaran katseen ja sanoi:\n\n— Minulle on herra komendantin sana käteisen rahan veroinen. Varsovaan\nmenen mielelläni, sillä siellä voi saada armenialaisilta kunnollista\ntavaraa, josta Preussissa maksetaan hyvä hinta.\n\nUpseerin poistuttua sanoi Andrzej lohduttaakseen Kiemlicziä:\n\n— Ole hiljaa, hölmö! Tuo kuitti on mitä parhain turvakirja, sillä sen\nnojalla voimme mennä vaikka Krakovaan asti valittamaan, että emme\nole saaneet maksua. On helpompaa puristaa kivestä ulos heraa kuin\nruotsalaisista rahoja. Mutta niitähän emme tarvitse. Saalistaja luuli\nmeidät pimittäneensä eikä tiedäkään, minkä palveluksen hän oikeastaan\non meille tehnyt. Hevosista maksan sinulle omilla rahoillani, ettet\njoutuisi häviölle.\n\nAndrzej päätti yöpyä Przasnysziin ja vaihtaa pukunsa parempaan, mutta\nkäyttää edelleen valenimeään. Halvan hevoskauppiaan puvussa hänen oli\nvaikeampi päästä puheisiin varakkaampien aatelisten kanssa ja kuulla\nheidän ajatuksiaan.\n\nMuutettuaan ulkoasuaan hän meni kapakkaan, mutta se, mitä hän sai\nkuulla, ei ollut omiaan ilahduttamaan. Aateli joi maljoja Ruotsin\nkuninkaan kunniaksi ja kilisteli ruotsalaisten upseerien kanssa nauraen\nsukkeluuksille, joita nämä laskettelivat kuningas Jan Kasimirista ja\nCzarnieckista. Niin oli huoli oman nahan säilyttämisestä saanut ihmiset\nunhottamaan arvonsa.\n\nMutta tälläkin oli rajansa Aateli salli tehtävän pilaa itsestään,\nkuninkaasta, hetmaneista, Czarnieckista, mutta ei uskonnosta. Kun eräs\nruotsalainen kapteeni väitti, että Lutherin oppi on yhtä hyvä kuin\nkatolinenkin, niin hänen vieressään istuva nuori herra Grabkowski ei\nvoinut tätä sietää, vaan iski häntä ohimoon ja puikahti siitä syntyneen\nmellakan aikana pakoon.\n\nKmiciciä inhoitti, ja hän palasi asuntoonsa, mutta ei saanut unta.\nKuume puistatti häntä, ja mielen valtasi epäilys, että hän kenties\nliian myöhään oli kääntynyt väärältä tieltään, kun jo koko maa oli\njoutunut ruotsalaisten käsiin. Hän ajatteli, että kaikki oli jo hukassa\nja Puola ainaiseksi raunioina.\n\n— Tämä ei enää ole onnetonta sotaa, — ajatteli hän, joka päättyy jonkin\nmaakunnan menetyksellä, vaan täydellistä tuhoa, koko Puolan joutumista\nRuotsin maakunnaksi... Ja syypäät siihen olemme me itse, minä enemmän\nkuin kukaan muu!\n\nTämä ajatus häntä vaivasi ja omatunto soimasi. Uni pakeni silmistä.\nHän ei tietänyt mitä tekisi: jatkaisiko matkaa, jäisikö kaupunkiin vai\nkääntyisikö takaisin?... Jos hän kokoaa joukon ja ryhtyy taistelemaan\nruotsalaisia vastaan, niin häntä ahdistetaan rosvona eikä sotilaana.\nMuuten hän on jo oudossa maassa, jossa häntä ei kukaan tunne. Kukapa\nhäneen yhtyisi? Jos täällä joku oli kuullut Kmicicistä, niin se piti\nhäntä petturina ja ruotsalaisten ystävänä. Nimi Babinicz taas oli\nkaikille aivan outo.\n\nTuo kaikki oli turhaa, ja kuninkaan luo meno oli jo myöhäistä... Ei ole\nsyytä mennä Podlasieen, sillä liittoutuneet pitävät häntä petturina.\nEi kannata palata Liettuaan, sillä siellä on Radziwill herrana. Turhaa\non jäädä tännekin, sillä täällä ei ole mitään tehtävää. Parasta olisi\nkuolla, jotta pääsisi näkemästä tätä maailmaa ja kuulemasta omantunnon\nsoimauksia!\n\nMutta onko kuoleman jälkeen parempi niiden syntisten, jotka eivät\nmillään ole sovittaneet rikoksiaan ja saapuvat semmoisina viimeiselle\ntuomiolle? Kmicic heittelehti vuoteellaan kuin kidutuspenkissä. Näin\nsietämättömiä tuskia hän ei ollut tuntenut edes Kiemliczin metsämajassa.\n\nHän tunsi olevansa voimakas, terve, toimintakykyinen ja\ntoimintahaluinen, mutta nyt olivat kaikki tiet tukossa aivan kuin joka\npuolella löisi päänsä seinään, ei ollut ulospääsyä, ei pelastusta, ei\ntoivoa!\n\nEnnen aamun koittoa hän herätti miehensä ja lähti Varsovaa kohti\ntietämättä itsekään miksi. Myöhään illalla he saapuivat Pultuskiin.\nSiellä Kmicic kutsuttiin piispan palatsiin, toisin sanoen linnaan,\ntekemään selkoa itsestään ruotsalaiselle komendantille.\n\n— Toimitan hevosia hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle, — sanoi\nAndrzej, ja minulla on kuitteja, joilla nostan rahoja Varsovassa.\n\nEversti Israel (se oli tämän komendantin nimi) naurahti partaansa ja\nsanoi:\n\n— Ah, kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, ja ottakaa paluumatkalle rattaat, millä\nkuljetatte noita rahoja.\n\n— Kiitos neuvosta! — vastasi Andrzej — Ymmärrän kyllä, että teidän\narmonne laskee leikkiä. Mutta minä menen perimään omaani, vaikka\npitäisi mennä itse hänen majesteettinsa kuninkaan luo.\n\n— Tulee vielä sekin hetki, jolloin maksatte minulle, — lisäsi hän\npoistuessaan.\n\nKaupungissa vietettiin, samoinkuin Przasnyszissakin oli Kmicicin\nlähtiessä tehty, kolmipäiväistä juhlaa Krakovan valtauksen\njohdosta. Kmicic sai kuitenkin tietää, että hänen Przasnyszissa\nsaamansa tiedot ruotsalaisten voitoista olivat liioiteltuja. Kievin\nlinnanpäällikkö Czarniecki ei ollenkaan ollut joutunut vangiksi, vaan\noli saanut sopimuksen mukaan lähteä kaupungista joukkoineen täysissä\nvarustuksissa. Sanottiin hänen olevan menossa Sleesiaan. Ei se ollut\nsuuri lohdutus, mutta lohdutus kuitenkin.\n\nTäällä Pultuskissa Kmicic näki ensikerran sotajoukon asettuneena\nkirkkoon. Kauniissa goottilaisessa temppelissä, jonka rakentamisen\nkaksisataa vuotta sitten oli pannut alulle piispa Gizycki, oleksi\nsaksalainen palkkasoturijoukko. Kirkko oli sisältä valoisa kuin suuren\njuhlan aikana, sillä kivilattialla paloi rovioita. Niitten yllä savusi\nkattiloita. Oluttynnyrien luona tunkeili vierasmaalaisia sotamiehiä,\nvanhoja rosvoja, jotka olivat ryöstäneet koko katolisen Saksan eivätkä\nensikertaa olleet yötä kirkossa. Kuului joka puolelta melua ja huutoja.\nKäheät äänet vetelivät sotamieslauluja. Naiset, jotka noina aikoina\npakkautuivat sotajoukkojen mukaan, vikisivät ja huudahtelivat.\n\nKmicic seisoi avoimella ovella ja katseli sotamiesten monenlaisia\nhommia vähän aikaa. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää, silmät eivät\nottaneet uskoakseen näkemäänsä, hengitys pysähtyi. Ei helvettikään\nolisi voinut hänestä olla kauheampi.\n\nHän repi tukkaansa ja syöksyi pois toistellen kuin mieletön:\n\n— Jumala, anna vihasi langeta! Jumala, rankaise! Jumala, pelasta meidät!\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nVarsovassa olivat jo kauan olleet vallassa ruotsalaiset. Wittenberg,\nvarsinainen kaupungin ja sen varusväen päällikkö, oli tällä hetkellä\nKrakovassa, ja hänen sijaisenaan oli Radziejowski. Noin pari tuhatta\nsotamiestä oli itse kaupungissa, joka oli vallien ympäröimä, ja\nesikaupungeissa, joissa oli kauniita palatseja. Linna ja kaupunki\nolivat säästyneet hävitykseltä, sillä herra Wessel oli ne luovuttanut\ntaistelutta ja itse kiireesti paennut peläten persoonallisen\nvihamiehensä Radziejowskin kostoa.\n\nMutta kun Kmicic alkoi katsella lähempää ja tarkemmin, niin hän näki\nmonissa taloissa ryöstön jälkiä. Niin oli laita semmoisissa taloissa,\njoiden asukkaat olivat paenneet vierasta valtiasta tahi tehneet\nvastarintaa silloin, kun ruotsalaiset nousivat valleille.\n\nKaupunki oli aivan kuin vierasmaalainen. Kaduilla kuuli enemmän\nvieraita kieliä kuin puolaa, kaikkialla kohtasi ruotsalaisia,\nsaksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja skotlantilaisia sotilaita\nmitä erilaisimmissa asuissa. Kaikkialla muukalaista kirjavuutta,\nmuukalaisia kasvoja, muukalaisia lauluja.\n\nTähän vierasten vilinään kaupungin omat asukkaat aivan hävisivät. Oman\nturvallisuutensa vuoksi he istuivat enimmäkseen kotona lukkojen takana,\nnäyttäytyivät harvoin kadulla ja kulkivat kiireesti asioillaan. Vain\njoskus jonkun ylhäisen herran vaunut, joita seurasi heitukoita tahi\nsotaväkeä puolalaisissa puvuissa, kulkiessaan valtakatua linnaan päin\nmuistuttivat mieliin, että oltiin puolalaisessa kaupungissa.\n\nKaikki tämä vilahti Andrzejn ihmettelevien silmien ohi, mutta kauan\nhän ei viipynyt Varsovassa. Hän ei tuntenut täällä ketään eikä voinut\nkenellekään avata sydäntään. Ei edes puolalaisten aatelismiesten\nkanssa hän tullut lähempiin tekemisiin. Yhtä ja toista hän tosin\njoskus puhutteli, mutta ne kaikki olivat innokkaita ruotsalaisten\npuoluelaisia, jotka Kaarle Kustaan paluuta odotellessaan liehakoivat\nRadziejowskia ja ruotsalaisia upseereita saavuttaakseen etuja.\n\nPorvareista kuuli Kmicic kerrottavan, että he yhä säälivät onnetonta\nisänmaata ja hyvää kuningasta. Ruotsalaiset vainosivat heitä,\ntoimittivat kotitarkastuksia ja nylkivät sotaveroa.\n\nKerrottiin myös, että ammattikunnilla oli asevarastoja, varsinkin\nvoimakkaalla räätälien järjestöllä, ja että ne toivoaan menettämättä\nodottivat Jan Kasimirin takaisintuloa sekä olivat valmiit iskemään\nruotsalaisten kimppuun, jos vähänkään apua tulisi ulkoapäin.\n\nKmicic ei ollut uskoa korviaan eikä hän tahtonut voida tajuta, että\nalhaissukuiset ja alhaisessa asemassa olevat ihmiset osoittivat enemmän\nisänmaanrakkautta ja uskollisuutta lailliselle hallitsijalle kuin\naateli, jota jo syntyperä velvoitti osoittamaan näitä tunteita.\n\nVain aateli ja ylimykset olivatkin ruotsalaisten puolella, kun taas\nalempi kansa pikemminkin oli taipuvainen vastarintaan. Oli usein\nsattunut, että kun ruotsalaiset ajoivat väestöä työhön Varsovan\nvarustuksille, alhainen kansa mieluummin kärsi pieksämisen, vankeuden\nja kuolemankin kuin myötävaikutti ruotsalaisten vallan lujittamiseen.\n\nVarsovan ulkopuolella olivat kaikki tiet täynnä sotamiehiä ja\naatelisjoukkoja, jotka olivat ruotsalaisten palveluksessa. Kaikki oli\nryöstetty, vallattu ja kukistettu, kaikki oli niin ruotsalaista kuin\nmaa aina olisi ollut ruotsalaisten käsissä.\n\nAndrzej ei kohdannut muita ihmisiä kuin ruotsalaisia tahi näiden\npuoluelaisia tahi sellaisia, jotka epätoivoissaan jo olivat\nvakuutettuja siitä, että kaikki oli menetetty. Kukaan ei ajatellutkaan\nvastarintaa. Hiljaisesti ja nopeasti täytettiin sellaiset määräykset,\njotka ennen paljon lievemmässäkin muodossa olisivat synnyttäneet\nvastarintaa ja vastalauseita. Pelko oli saanut mielissä niin suuren\nvallan, että vääryyttä kärsineet ääneen ylistivät lempeätä hallitusta.\n\nUsein sattui, että aateliset asestettuine palvelijoineen kiskoivat\nomilta kansalaisilta veroja, jotka ruotsalaisten oli määrä ottaa, ja\ntoiset alistuivat tähän yhtä nöyrästi kuin lammas kerittäväksi. Sama\nvero otettiin usein kaksi kertaa. Ja jospa kaikki olisi rajoittunutkin\nvain ruotsalaisten sotakorvauksen ottoon! Pahempia kuin viholliset\nolivat omat ilmiantajat. Vanhat riidat ja loukkaukset maksettiin\nnyt monin kerroin. Eikä siinäkään kyllin. Muodostui asestettuja\nrosvojoukkoja, jotka kävivät sekä aatelisten että talonpoikien\nkimppuun. Näitä rosvoja auttoivat tehokkaasti ruotsalaiset sotarosvot\nja kaikenlaatuinen roistoväki. Kaikkialla leimusi tulipaloja.\nKaupunkeja painoi sotilasvallan rautakoura, metsissä isännöivät rosvot.\nValtakunnan pelastusta ja ikeen poistamista ei kukaan ajatellut. Toivo\noli mennyt kaikilta.\n\nSochaczewin luona tapahtui, että ruotsalaiset ja saksalaiset roistot\nhyökkäsivät sikäläisen staarostan herra Luszczewskin kimppuun hänen\nomalla maatilallaan Strugissa. Tämä vanha soturi puolustautui\nkorkeasta iästään huolimatta urheasti. Silloin juuri sattui paikalle\nKmicic, jonka kärsivällisyys jo oli alkanut loppua ja joka nyt juuri\nStrugissa loppuikin. Hän salli Kiemliczien »pehmittää» ja hyökkäsi\nitse semmoisella voimalla ahdistajain kimppuun, että kukaan näistä\nei päässyt ehein nahoin leikistä. Staarosta, jolle tämä apu oli\nkuin taivaan lähettämä, kiitti hartaasti pelastajaansa, ja Andrzej\nnähdessään edessään vanhaan polveen kuuluvan arvohenkilön lausui\ntälle julki vihansa ruotsalaisia kohtaan ja kysyi, mitä tämä ajatteli\nvaltakunnan tulevista kohtaloista. Hän toivoi, että staarosta\nvuodattaisi edes jonkinmoista lohdutuksen balsamia hänen sydämeensä.\n\nMutta staarostalla oli aivan toisenlaiset mielipiteet asioista. Hän\nsanoi:\n\n— En tiedä, mitä vastaisin teille, jos viikseni vielä olisivat ruskeat,\nmutta nyt harmaapäänä ja seitsemänkymmenen vuoden kokemus hartioillani\nja hautaan menevänä näen asiat edessäni selvinä. Senpä vuoksi sanonkin,\nettä ruotsalaisten valtaa emme voi kukistaa me, vaikka korjaisimmekin\nerehdyksemme, eikä sitä voi edes koko Eurooppa.\n\n— Kuinka niin? — huudahti Kmicic. — Milloin Ruotsi on paisunut niin\nmahtavaksi? Eikö puolalaisia ole enemmän kuin ruotsalaisia maailmassa,\nemmekö voi saada kokoon suurempaa sotajoukkoa? Emmekö ole yhtä rohkeita\ntaistelussa kuin ruotsalaiset?\n\n— Kansamme on kymmenen kertaa lukuisampi. Puutetta ei meillä\nmyöskään ole, sillä yksistään minun piirissäni kasvaa enemmän vehnää\nkuin koko Ruotsissa, ja mitä taas rohkeuteen tulee, niin olinpa\nmukana Kirkholmin luona, jossa me kolmetuhatta husaaria hajoitimme\nkahdeksantoistatuhantisen joukon parasta ruotsalaista sotaväkeä.\n\n— Jos niin on, — sanoi Kmicic, jonka silmät tuo sotamuisto pani\nloistamaan, — niin mitkä syyt nyt estävät meitä voittamasta heitä?\n\n— Ensiksikin,-sanoi ukko hitaasti, — me olemme vähentyneet ja he\nkasvaneet. Sitäpaitsi on sanassa ilmoitettu meille ne tunnustähdet\nja merkit, jotka nähdään maailmanlopun lähestyessä. On nähty merkki\nauringossa, käden ja miekan kaltainen... Jumala, armahda meitä\nsyntisiä!... Pahuus saa vallan oikeamielisten yli, sillä Ruotsi ja sen\npuoluelaiset voittavat. Oikea oppi sortuu... Oi ihmiset, ettekö näe,\nettä lähestyy _dies irae, dies illa_! Olen seitsemänkymmenen vuoden\nikäinen, seison Manalan joen rannalla odottaen venettä, joka minut\nnoutaa... Minä näen!\n\nStaarosta vaikeni, ja Kmicic katseli häntä pelästyneenä, sillä puhe\ntuntui vakuuttavalta. Katsomatta Kmiciciin lausui staarosta sitten\naivan kuin itsekseen:\n\n— Kuinka voisimme voittaa ruotsalaiset, kun se kerran on selvä\nJumalan sallimus, profeettain ennakolta näkemä ja ilmoittama... Ah,\nCzęstochowoon on ihmisten mentävä, Częstochowoon!\n\nHän vaikeni uudelleen.\n\nAurinko oli laskemassa. Kmiciciä alkoi yhä enemmän peloittaa, ja\njoinakin hetkinä hänestä tuntui, että valo katoaa ja tuomiopasuunan\nääni kajahtaa.\n\n— Mistä ennustuksista te puhutte? — kysyi hän viimein katkaistakseen\nedes jollakin painostavan äänettömyyden.\n\nVastauksen asemesta staarosta käänsi päänsä vastapäätä olevaan\nhuoneeseen päin ja huusi:\n\n— Oleńka! Oleńka!\n\n— Hyväinen aika, — huudahti Kmicic, — ketä te kutsutte?\n\nTällä hetkellä hän uskoi mitä tahansa, uskoi että hänen Oleńkansa\nihmeellisellä tavalla Kiejdanysta saapuneena tulisi hänen silmiensä\neteen.\n\nOvi avautui. Sisälle ei tullut neiti Billewicz, vaan kaunis tyttö,\npitkä ja hieman Oleńkan kaltainen siinä, että hänenkin ilmeensä oli\nrohkea ja rauhallinen. Hän oli kalpea, kenties sairas tahi äskeisestä\nkahakasta kalvennut, ja kulki silmät alas luotuina niin kevyesti ja\nhiljaa kuin jonkin henkäyksen kantamana.\n\n— Tyttäreni, — esitteli staarosta. — Pojat eivät ole kotona, ovat\nKrakovan päällikön palveluksessa.\n\nSitten hän kääntyi tyttärensä puoleen:\n\n— Kiitä ensin tätä urhoollista ritaria meidän pelastuksestamme ja lue\nmeille sitten pyhän Birgitan ennustus:\n\nTyttö kumarsi Andrzejlle ja poistui, mutta tuli hetken kuluttua\ntakaisin kädessään painettuja paperiliuskoja. Asettuen siihen paikkaan\nhuonetta, mihin auringon viimeiset säteet vielä sattuivat, hän alkoi\nlukea sointuvalla äänellä:\n\n— Pyhän Birgitan ennustus: »Ensin ilmestyy viisi kuningasta ja heidän\nvaltakuntansa: Kustaa Eerikinpoika, laiska aasi, sillä vaikka hän\ntuntee oikean opin, niin hän omaksuu väärän. Hyläten apostolisen uskon\nhän tuo valtakuntaan Augsburgin tunnustuksen...»\n\n— Kuuletteko? — kysyi staarosta kohottaen vasemman käden peukalon\nikäänkuin valmiina laskemaan sormillaan.\n\n— »Eerikki, Kustaanpoika, ahne susi», — luki neito edelleen, — »vetää\npäälleen kaikkien ihmisten ja veljensä Juhanan vihan. Hän kukistaa\nveljensä sodalla ja pitää häntä ynnä hänen vaimonsa kanssa vankeudessa\nneljä vuotta. Viimein Juhanan onnistuu päästä vankeudesta, ja voittaen\nEerikin sodassa hän syöksee hänet valtaistuimelta ja panee ikuiseen\nvankeuteen...»\n\n— Huomatkaa, — sanoi staarosta, — tämä on jo toinen!\n\nTyttö jatkoi lukemista:\n\n— »Juhana, Eerikin veli, mahtava kotka, voittaa Eerikin, tanskalaiset\nja venäläiset. Hänen poikansa Zygmunt (Sigismund) valitaan Puolan\nvaltaistuimelle, ja hänen veressään asuu hyve. Kunnia hänen\njälkeläisilleen!»\n\n— Ymmärrättekö? — kysyi staarosta.\n\n— Jumala lisätköön ikää Jan Kasimirille! — vastasi Kmicic.\n\n— »Kaarle, Södermanlandin herttua, pässi, joka samoin kuin pässit\njohtavat lammaslaumaa johtaa ruotsalaiset väärälle tielle...»\n\n— Se on jo neljäs, — keskeytti staarosta.\n\n— »Viides on Kustaa Aadolf»,-luki neito, — »uhrilammas, mutta ei\ntahraton, jonka veri on syynä kärsimyksiin ja onnettomuuteen».\n\n— Niin, se on Kustaa Aadolf — sanoi staarosta. — Kristiinaa ei tässä\nmainita, sillä on lueteltu vain miehet. Lue nyt loppu, joka täsmälleen\nsopii nykyisiin oloihin.\n\nNeito luki seuraavaa:\n\n— »Näytän sinulle kuudennen, joka myllertää maan ja meren ja hämmentää\nyksinkertaiset... joka käteensä laskee minun rangaistukseni ajan. Jos\nei hän pian saavuta päämääräänsä, niin häntä kohtaa minun tuomioni ja\nhän jättää valtakuntansa sekasortoon, ja tapahtuu niinkuin kirjoitettu\non: hän kylvää tuulta ja niittää myrskyä. Minä tulen tähän valtakuntaan\nja myös rikkaisiin ja mahtaviin kaupunkeihin, sillä kutsuttu on\nnälkäinen, joka syö niiden jäännökset. Vallassa tulevat olemaan tyhmät,\nmutta viisaat ja vanhukset kulkevat pää riipuksissa. Rehellisyys ja\noikeus katoavat, mutta tuleva on se, joka minun vihani lauhduttaa ja\njoka ei säästä henkeänsä rakkauden ja totuuden tähden.»\n\n— Siinä se on! — sanoi staarosta.\n\n— Kaikki käy niin toteen, että sokeankin täytyy uskoa! — vastasi Kmicic.\n\n— Siksipä ruotsalaisiakaan ei voida voittaa, — sanoi staarosta.\n\n— Mutta tuleva on se, joka ei säästä henkeään totuuden tähden! —\nhuudahti Kmicic. — Ennustus jättää meille toivon. Ei tuomio odota\nmeitä, vaan pelastus!\n\n— Sodomakin olisi säästetty, jos siitä olisi löytynyt kymmenen\nvanhurskasta, — vastasi staarosta, — mutta niitä ei löytynyt senkään\nvertaa. Samoin myös ei ole löytyvä sitä, joka ei säästä henkeänsä\ntotuuden puolesta, ja tuomion hetki lyö.\n\n— Herra staarosta, se on mahdotonta! — sanoi Kmicic.\n\nEnnenkuin staarosta ennätti vastata, avautui ovi, ja huoneeseen astui\nkeski-ikäinen mies rautapaita yllään ja musketti kädessä.\n\n— Herra Szczebrzycki? — kysyi staarosta.\n\n— Aivan niin! — vastasi tulokas. — Kuulin rosvojen hyökänneen\nkimppuunne ja riensin väkeni kera avuksenne.\n\n— Jumalan tahdotta ei hiuskarvaakaan putoa ihmisen päästä, — vastasi\nukko. — Tämä ritari pelasti minut pulasta... Entä mistä te tulette?\n\n— Sochaczewista.\n\n— Kuuluuko jotakin uutta?\n\n— Jokainen uutinen on uusi paha sanoma, herra staarosta. Uusi\nonnettomuus...\n\n— Mitä on tapahtunut?\n\n— Krakovan, Sandomirin, Ruskin, Lublinin, Belzkin, Volynian ja Kievin\nvojevodakunnat ovat antautuneet Kaarle Kustaalle. Edustajat ja Kaarle\novat jo allekirjoittaneet sopimuksen.\n\nUkko alkoi puistella päätään ja kääntyi Kmicicin puoleen.\n\n— Katsokaa nyt! — sanoi hän. — Ja te vielä toivotte, että löytyy\nsemmoinen, joka ei säästä henkeään totuuden tähden!\n\nKmicic repi epätoivoissaan tukkaansa. Mutta herra Szczebrzycki jatkoi:\n\n— Kerrotaan myös, että herra hetmani Potockin johdossa olevat\nsotajoukon jäännökset jo osoittavat halua mennä ruotsalaisten puolelle.\nHetmanin henki on vaarassa, ja hänen on tehtävä mitä he tahtovat.\n\n— Kylvävät tuulta ja niittävät myrskyä, — sanoi staarosta. — On aika\nkatua syntejänsä niiden, .. jotka tahtovat.\n\nMutta Kmicic ei jaksanut enää kuunnella ennustuksia eikä uutisia. Hän\ntahtoi niin pian kuin mahdollista nousta ratsun selkään ja vilvoittaa\npäätään ulkoilmassa. Siksi hän nousi ja alkoi hyvästellä.\n\n— Mihin teillä on niin kiire? — kysyi häneltä vanhus.\n\n— Częstochowoon, sillä minäkin olen syntinen.\n\n— Siinä tapauksessa en pidättele, vaikka mielelläni olisin pitänyt\nteidät vieraanani. On syytä kiiruhtaa, sillä tuomiopäivä lähestyy.\n\nKmicic lähti. Häntä saattamaan tuli neiti isänsä asemesta, sillä ukko\noli jo kömpelö jaloiltaan.\n\n— Voikaa hyvin, neiti! — sanoi Kmicic! — Olen teille hyvin kiitollinen!\n\n— Jos niin on, — vastasi tyttö, — niin tehkää minulle palvelus. Te\nmenette Częstochowoon...\n\nTässä on kultaraha... ottakaa se ja tilatkaa sillä messu...\n\n— Kenen puolesta? — kysyi Kmicic.\n\nTyttö loi katseensa alas, tuli hämilleen, punastui hieman ja sanoi\näänellä, joka oli hiljainen kuin lehtien kahina:\n\n— Andrzejn puolesta, että Jumala johtaisi hänet pois väärältä tieltä.\n\nKmicic vetäytyi pari askelta taaksepäin eikä hämmästykseltään kyennyt\nvähään aikaan sanomaan mitään.\n\n— Kristuksen tähden, — huudahti hän, — mikä talo tämä on? Missä\nolen?... Vain ennustuksia yhtä mittaa... Nimenne on Oleńka ja tilaatte\nmessun syntisen Andrzejn puolesta!... Se ei voi olla pelkkä sattuma, se\non Jumalan sormi... se on... ah, minä menetän järkeni!... Jumal’auta,\nminä menetän järkeni!...\n\n— Mikä teitä vaivaa?\n\nMutta Kmicic tarttui rajusti hänen käsiinsä ja alkoi puristaa niitä.\n\n— Ennustakaa minulle enemmän, puhukaa loppuun asti!... Jos tuo Andrzej\ntekee parannuksen ja sovittaa rikoksensa, niin pysyykö Oleńka hänelle\nuskollisena?... Puhukaa, vastatkaa, ilman vastausta en lähde!\n\n— Mikä teidän on?\n\n— Pysyykö Oleńka hänelle uskollisena? — toisti Kmicic.\n\nKyynelet nousivat tytön silmiin.\n\n— Viimeiseen hengenvetoon, kuolinhetkeen saakka! — vastasi hän\nnyyhkyttäen.\n\nTuskin oli hän ennättänyt sanoa tämän, kun Kmicic lankesi hänen\njalkoihinsa. Tyttö tahtoi poistua, mutta Kmicic ei päästänyt häntä,\nsuuteli hänen jalkojaan ja puhui:\n\n— Minäkin olen syntinen Andrzej ja tahdon tehdä parannuksen!...\nMinullakin on oma rakas Oleńkani... Kääntyköön teidän Andrzejnne\noikealle tielle ja pysyköön minun Oleńkani minulle uskollisena...\nOlkoot sananne profeetallinen ennustus! Te olette vuodattanut toivon\nbalsamia sairaaseen sydämeeni!... Jumala teidät palkitkoon! Jumala\nteidät palkitkoon!\n\nHän hypähti pystyyn, nousi hevosen selkään ja kiiti pois.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nStaarostan tyttären sanat rohkaisivat Kmicicin sydäntä suuresti eivätkä\nkolmeen päivään lähteneet hänen mielestään. Päivin ratsun selässä ja\nöisin vuoteellaan hän mietiskeli sitä, mitä oli tapahtunut, ja tuli\naina siihen johtopäätökseen, että tämä ei voinut olla pelkkää sattumaa,\nvaan Jumalan viittaus että jos hän kestää eikä poikkea oikealta\ntieltä, jonka Oleńka oli hänelle osoittanut, niin neito pysyy hänelle\nuskollisena ja antaa hänelle taas lempensä.\n\nMutta toiselta puolen oli Andrzejlla paljon huoliakin. Hänen\ntarkoituksensa olivat puhtaat, mutta eikö hän ollut liian myöhään\nalkanut mitä toteuttaa? Oliko vielä jokin tie avoinna, oliko olemassa\njokin keino? Valtakunta vajosi joka hetki yhä syvemmälle, ja vaikeata\noli sulkea silmänsä siltä kamalalta totuudelta että se ei ollut\npelastettavissa. Kmicic halusi hartaasti ryhtyä johonkin toimintaan,\nmutta ei nähnyt missään ihmisiä, jotka olisivat olleet halukkaita\nsemmoiseen. Yhä uusia kasvoja hän näki matkallaan, mutta kun hän\nkatseli ihmisiä ja kuunteli heidän puheitaan, niin se vei häneltä\nviimeisenkin toivon. Hän ei kohdannut ainoatakaan, jolla olisi ollut\nluottamusta tulevaisuuteen.\n\nRuotsalaisten menestys yhä kasvoi. Huhut, että sotajoukon jäännökset\nkapinoivat, uhkasivat päälliköitään ja tahtoivat mennä ruotsalaisten\npuolelle, kävivät päivä päivältä yhä varmemmiksi. Tieto Koniecpolskin\nantautumisesta joukkoineen Kaarle Kustaalle kulki kuin ukkosen jyrinä\nyli koko valtakunnan ja sammutti sydämistä viimeisenkin uskon.\nHänen esimerkkiään seurasivat staarosta Jaworski ja ruhtinas Dymitr\nWisniowiecki.\n\nAlettiin menettää luottamus myös marsalkka Lubomirskiin. Ihmiset,\njotka hyvin tunsivat hänet, vakuuttivat, että hänessä oli enemmän\nkunnianhimoa kuin isänmaanrakkautta ja että hän tähän asti oli pysynyt\nuskollisena kuninkaalle vain sen vuoksi, että kaikkien katseet olivat\nkääntyneet häneen ja hänelle oli uskoteltu, että hän piti käsissään\nisänmaan kohtaloita. Ruotsalaisten menestys sai hänet horjumaan ja yhä\nselvemmin osoittamaan onnettomalle Jan Kasimirille, että tämän pelastus\ntahi lopullinen tuho riippui hänestä.\n\nMaanpakolainen kuningas oli Glogowassa mukanaan kourallinen uskollisia,\njoista kuitenkin silloin tällöin joku hänet hylkäsi ja siirtyi\nruotsalaisten puolelle. Kaarle Kustaa otti tämmöiset tulijat vastaan\navoimin sylin ja suosionosoituksin.\n\nSuuret määrät vojevodia, linnoitusten päälliköitä ja virkamiehiä,\nlukuisat joukot asestettua aatelia, kokonaisia osastoja verratonta\npuolalaista ratsuväkeä oli Kaarle Kustaan leirissä katsoen\npalvelushaluisina uuden hallitsijansa silmiin ja valmiina tottelemaan\nhänen viittaustaan.\n\nSamaan aikaan oli idässä sota täydessä käynnissä. Peloittava\nChmielnicki piiritti uudelleen Lembergiä.\n\nLiettua oli ruotsalaisten ja Chowańskin käsissä. Radziwill oli ryhtynyt\nsotaan Podlasiessa. Vaaliruhtinas viivytteli ja oli joka hetki valmis\nantamaan viimeisen iskun kuolevalle valtakunnalle.\n\nKaikista maista saapui Ruotsin kuninkaan luo lähettiläitä onnittelemaan\nhäntä voiton johdosta.\n\nTalvi oli tulossa, lehdet putoilivat puista, varikset ja naakat tulivat\nsuurissa parvissa metsistä kyliin ja kaupunkeihin.\n\nAndrzejn viimeinen yöpymispaikka ennen Częstochowoon tuloa oli\nKruszynassa, mutta juuri kun hän oli asettunut levolle, tuli sinne\nuusia vieraita. Ensin saapui ruotsalainen sotilasjoukko, jota\njohtamassa oli muutamia upseereita ja joku huomattava kapteeni. Tämä\noli keski-ikäinen, jokseenkin komean näköinen, kookas, hartiakas\nja voimakas mies. Vaikka hänellä oli vierasmaalaisen puku ja hän\noli muukalaisen näköinenkin, niin hän kuitenkin majataloon sisälle\nastuttuaan puhutteli Andrzejta puhtaalla puolankielellä tiedustaen kuka\nhän on ja minne menossa.\n\nAndrzej kertoi olevansa aatelismies Sochaczewskista. Kuultuaan Andrzejn\nolevan matkalla Ruotsin kuninkaan luo valittamaan, että hänelle ei ole\nmaksettu hevosista tulevaa rahaa, sanoi upseeri:\n\n— Suuren alttarin ääressä on parasta rukoilla, ja viisaimmin teette,\njo§ menette itse kuninkaan puheille, sillä vaikka hänellä onkin\ntuhansia asioita päässä, niin hän ei jätä ketään huomiotta, ja teille\naatelisille hän on sangen suopea.\n\nKeskustelun keskeytti äkkiä uuden sotilasjoukon saapuminen. Upseeri oli\nnähtävästi odottanut sitä, sillä hän riensi kiireesti ulos. Kmicic meni\nhänen jälkeensä ja pysähtyi ovelle katsomaan, kuka tuli.\n\nMajatalon luo ajoivat umpinaiset vaunut, joita veti neljä hevosta ja\njoita vartioivat ruotsalaiset ratsumiehet. Upseeri, jonka kanssa Kmicic\noli puhunut, meni kiireesti vaunujen luo, avasi oven ja kumarsi syvään\nvaunussa istujalle.\n\n— On varmaankin joku ylhäinen..., — ajatteli Kmicic.\n\nSamassa tuotiin majatalosta palavia soihtuja. Vaunuista nousi arvokkaan\nnäköinen henkilö yllään musta, polviin asti ulottuva viitta, jossa oli\nsisäpuolella ketunnahkaa, ja päässä sulilla koristettu hattu.\n\nUpseeri tempasi soihdun ratsumiehen käsistä, kumarsi vielä kerran ja\nsanoi:\n\n— Tänne, teidän ylhäisyytenne!\n\nKmicic peräytyi kiireesti huoneeseen ja toiset tulivat sisälle heti\nhänen jälkeensä. Upseeri kumarsi kolmannen kerran ja sanoi — Teidän\nylhäisyytenne! Olen Weyhard Wrzeszczowicz, hänen majesteettinsa\nkuningas Kaarle Kustaan muonitusmestari ja lähetetty saattojoukon\nkanssa vastaanottamaan teidän ylhäisyyttänne.\n\n— Minusta on mieluisaa tutustua niin mainehikkaaseen ritariin, —\nvastasi mustaviittainen.\n\n— Haluaako teidän ylhäisyytenne viivähtää täällä pitempään vaiko heti\njatkaa matkaa?... Hänen majesteettinsa on hyvin halukas näkemään teidän\nylhäisyyttänne.\n\n— Aikomukseni oli jäädä Częstochowoon jumalanpalvelukseen, — sanoi\ntulija, — mutta Wielunissa sain tietää, että hänen majesteettinsa\nkuningas käskee minua kiiruhtamaan. Hiukan levättyämme jatkamme matkaa.\nSillä välin päästäkää saattojoukko menemään ja lausukaa kiitokseni\nkapteenille, joka sitä johti.\n\nUpseeri lähti täyttämään käskyä. Andrzej pidätti häntä kysyen:\n\n— Kuka se on?\n\n— Paroni Lisola, keisarin lähettiläs, joka on matkalla Brandenburgin\nhovista meidän kuninkaamme luo, — vastasi upseeri.\n\nHän poistui tämän sanottuaan, mutta palasi pian.\n\n— Teidän ylhäisyytenne käsky on täytetty, — sanoi hän.\n\n— Kiitos, — vastasi Lisola.\n\nJa perin ystävällisesti, vaikka ylhäisellä tavalla, hän kehoitti\nWrzeszczowiczia istuutumaan vastapäätä.\n\n— Ulkona näyttää rupeavan tuulemaan ja satamaan, — sanoi hän.\n— Kenties olomme täällä pitkistyy. Puhelkaamme sillä välin\nillallista odottaessamme. Mitä tänne kuuluu? Kerrotaan Vähän-Puolan\nvojevodakuntien antautuneen teidän kuninkaallenne.\n\n— Niin ovat, teidän ylhäisyytenne. Hänen majesteettinsa odottaa vain\nvielä jäljelläolevien sotavoimien antautumista, minkä jälkeen hän menee\nVarsovaan ja Preussiin.\n\n— Onko varmaa, että ne antautuvat?\n\n— Sotajoukkojen edustajat ovat jo Krakovassa. Niillä ei muuten\nole valinnan varaa. Jos ne eivät siirry meidän puolellemme, niin\nChmielnicki lyö ne.\n\nLisola painoi älykkään päänsä alas.\n\n— Kauheita, ennenkuulumattomia asioita! — sanoi hän.\n\nKeskustelu oli käynyt saksaksi. Kmicic kuunteli tarkkaavasti joka sanaa.\n\n— Teidän ylhäisyytenne; — vastasi Wrzeszczowicz, — on tapahtunut se,\nminkä oli pakko tapahtua.\n\n— Saattaa olla niin. Vaikeata on kuitenkin olla tuntematta myötätuntoa\nsitä valtaa kohtaan, joka on meidän silmiemme edessä sortunut. Ken ei\nole ruotsalainen, hänen täytyy sitä sääliä.\n\n— Minä en ole ruotsalainen, mutta kun itse puolalaiset eivät siitä\nkärsi, niin ei se vaikuta minunkaan tunteisiini, — sanoi Wrzeszczowicz.\n\nLisola katsoi häneen tarkkaavaisesti.\n\n— Niin, nimenne ei ole ruotsalainen. Saanko kysyä, mitä kansallisuutta\nolette?\n\n— Olen tshekkiläinen.\n\n— Niinkö? Siis Saksan keisarin alamainen!... Olemme siis saman\nhallitsijan alamaisia.\n\n— Olen hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan palveluksessa, — sanoi\nWrzeszczowicz kumartaen.\n\n— En tahdo millään tavoin vähäksyä sitä palvelusta, — vastasi Lisola.\n— mutta tuollainen toiminta on ohimenevää, ja meidän armollisen\nhallitsijamme alamaisena te kaikkialla palvellessanne olette kuitenkin\nhänen valtansa alainen.\n\n— Sitä en kiellä.\n\n— Silloin sanon teille suoraan, että hallitsijaamme surettaa tuon\nkuuluisan valtakunnan ja sen jalon hallitsijan kohtalo, eikä hän\nsuopein silmin katsele niitä alamaisiaan, jotka myötävaikuttavat\nystävyydessä olevan valtakunnan lopulliseen tuhoamiseen. Mitä ovat\npuolalaiset teille tehneet, kun olette niin julma heitä kohtaan?\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Voisin vastata paljonkin, mutta pelkään\npanevani teidän ylhäisyytenne kärsivällisyyden koetukselle.\n\n— Huomaan, että te ette ole vain kuuluisa upseeri, vaan myös järkevä\nmies. Puhukaa vaikka laajastikin, ette te minua kyllästytä sillä.\nMuuten, jos joskus päätätte ruveta keisarin palvelukseen, johon teitä\nhartaasti kehoitan, niin löydätte minusta ystävän, joka tarpeen\nvaatiessa on valmis teitä puoltamaan.\n\n— Niinpä puhun avoimesti ajatukseni. Kuten monen muun aatelisperheen\nnuoremman pojan piti minunkin lähteä maailmalle etsimään onneani.\nSaavuin viimein tänne sukulaiskansan luo.\n\n— Otettiinko teidät täällä huonosti vastaan?\n\n— Minä pääsin suolakaivoksen johtajaksi. Minulla oli leipää, asema\nyhteiskunnassa ja pääsy kuninkaan läheisyyteen. Nyt palvelen\nruotsalaisia, mutta jos joku syyttää minua kiittämättömyydestä, niin\nminä panen siihen vastalauseen.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Kuinka minulta voidaan vaatia enemmän kuin itse puolalaisilta? Missä\novat nyt puolalaiset? Missä ovat tämän kuningaskunnan senaattorit,\nruhtinaat, ylimykset, aateli ja ritarit, jos ei ruotsalaisten leirissä?\nHeidänhän on ensi sijassa tiedettävä, mitä he ovat velvolliset\ntekemään, mikä on heidän isänmaansa pelastus ja mikä sen tuho. Minä\nkuljen heidän mukanaan, ja kenellä heistä on oikeus sanoa minua\nkiittämättömäksi? Miksi minun, muukalaisen, pitää olla uskollisempi\nPuolan kuninkaalle ja Puolalle kuin he itse? Miksi karttaisin sitä\npalvelusta, jota he itse kärkkyvät?\n\nLisola ei vastannut mitään. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja\nvaipunut mietteisiin. Olisi voinut luulla hänen kuuntelevan tuulen\nvinkumista ja syyssateen rapinaa majatalon ikkunoita vastaan.\n\n— Jatkakaa! — sanoi hän viimein. — Puhutte todellakin omituisia asioita.\n\n— Etsin onnea sieltä, mistä voin sen löytää, — sanoi Wrzeszczowicz. —\nMutta tämä kansa nukkuu, siitä ei tarvitse enää huolehtia. Ja vaikka\nsiitä huolehtisinkin, niin ei siitä olisi apua, sillä sen on pakko\ntuhoutua.\n\n— Miksi niin?\n\n— Ensiksikin sen tähden, että se itse tahtoo sitä. Toiseksi sen tähden,\nettä se ansaitsee sen. Onko maailmassa toista maata, jossa olisi\nniin paljon epäjärjestystä ja mielivaltaa?... Millainen on täällä\nhallitus? Kuningas ei hallitse, sillä hänen ei sallita sitä tehdä...\nValtiopäivät eivät hallitse, sillä ne hajoitetaan... Sotajoukkoa ei\nole, sillä ei kukaan tahdo maksaa veroja. Ei ole kuuliaisuutta, sillä\nse ei sovi yhteen omavaltaisuuden kanssa. Ei ole lakia eikä oikeutta,\nsillä ei ole ketään, joka panisi täytäntöön tuomiot, ja jokainen, jolla\non voimaa, polkee niitä. Ei ole tässä kansassa uskollisuutta, sillä\novathan kaikki hylänneet kuninkaansa. Ei ole isänmaanrakkautta, sillä\npuolalaiset ovat antaneet maansa ruotsalaisille sitä lupausta vastaan,\nettä heidän sallitaan jatkaa omavaltaista elämäntapaansa... Missä\nmuualla voisi tapahtua tämmöistä? Mikä muu kansa auttaisi vihollista\noman maan valloittamisessa? Mikä muu kansa olisi tällä tavoin hylännyt\nkuninkaansa, ei siksi, että hän oli hirmuvaltias ja teki pahoja töitä,\nvaan siksi, että tuli toinen voimakkaampi?... Mitä tällä kansalla\non? Mainittakoon vaikkapa vain yksi ainoa hyve: vakavuus, kestävyys,\näly, kohtuullisuus? Mitä sillä on? Hyvä ratsuväki — niin, se kyllä,\nmutta ei mitään muuta... Niin olivat numidialaisetkin ja gallialaiset,\nkuten roomalaiset historiankirjoittajat kertovat, kuuluisia hyvästä\nratsuväestään, mutta missä ovat ne nyt? Hävinneet he ovat niinkuin\ntäytyy hävitä tämänkin kansan. Ken tahtoo puolalaiset pelastaa, hän\nhukkaa vain aikaansa, sillä he itse eivät tahdo pelastua... Vain\nmielenvikaisia, väkivallantekijöitä, ilkiöitä ja pettureita on tämän\nmaan asukkaina.\n\nLisola ei väittänyt vastaan. Sensijaan hän kysäisi äkkiä:\n\n— Herra Weyhard, oletteko katolilainen? Wrzeszczowicz joutui hämilleen.\n\n— Olen kyllä, teidän ylhäisyytenne! — vastasi hän.\n\n— Kuulin Wielunissa, että on niitä, jotka kehoittavat hänen\nmajesteettiaan Kaarle Kustaata valtaamaan Jasnogorin luostarin...\nOnkohan se totta?\n\n— Teidän ylhäisyytenne, luostari on lähellä Sleesian rajaa, ja Jan\nKasimir voi saada sieltä helposti apujoukkoja. Meidän on vallattava se\nestääksemme häntä toimimasta... Minä itse ensimmäisenä kiinnitin siihen\nhuomiota, ja hänen majesteettinsa on uskonut minulle tämän tehtävän.\n\nTässä Wrzeszczowicz äkkiä keskeytti puheensa muistaen Kmicicin, joka\nistui huoneen toisessa päässä, Hän meni nopeasti hänen luokseen ja\nkysyi:\n\n— Herra ritari, ymmärrättekö saksaa?\n\n— En sanaakaan! — vastasi Andrzej.\n\n— Sepä vahinko! Tarkoituksemme oli pyytää teitä kanssamme puhelemaan.\n\nHän palasi taas Lisolan luo.\n\n— Täällä on vieras aatelismies, — sanoi hän, — mutta hän ei ymmärrä\nsanaakaan saksaa, niin että voimme puhua vapaasti.\n\n— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, — vastasi Lisola, — mutta\nkoska olen itsekin katolilainen, niin en haluaisi pyhää paikkaa noin\nhäväistävän... Olen varma siitä, että hänen majesteetillaan keisarilla\non samanlaiset tunteet, ja siksi aion pyytää hänen majesteettiaan\nkuningasta säästämään munkkeja. Älkää kiiruhtako valtaamaan luostaria\nennenkuin asiasta tulee uusi päätös.\n\n— Minulla on tarkat, vaikkakin salaiset ohjeet. Voin vakuuttaa teidän\nylhäisyydellenne, että pyhää paikkaa ei millään tavoin häväistä. Minä\nolen katolilainen...\n\nLisola naurahti ja kysyi leikillään:\n\n— Mutta kurkistatte kaiketi sentään munkkien aarrekammioon, vai kuinka?\n\n— Se on mahdollista, — vastasi, Wrzeszczowicz. — Pyhä Neitsyt ei\ntarvitse priorin arkussa olevia taalereita. Koska kaikki maksavat\nveroa, niin maksakoot munkitkin.\n\n— Entä jos he panevat vastaan? Wrzeszczowicz purskahti nauramaan:\n\n— Tässä maassa ei kukaan pane vastaan, ja nyt ei enää voikaan — nyt on\nmyöhäistä!\n\n— Myöhäistä on, — toisti Lisola.\n\nSiihen keskustelu päättyi. Illallisen syötyään he lähtivät matkaan.\nKmicic jäi yksin. Tämä yö oli pahin kaikista, mitä hän oli viettänyt\nlähdettyään Kiejdanysta.\n\nKuunnellessaan Weyhard Wrzeszczowiczin sanoja hänen oli kaikin voimin\nhillittävä itseään, ettei olisi huudahtanut hänelle: »Valehtelet,\nkoira!» ja hyökännyt hänen päälleen sapeli kädessä. Ettei hän sitä\ntehnyt, johtui vain siitä, että hän, valitettavasti, tunsi muukalaisen\nsanoissa sittenkin piilevän totuuden, kamalan ja polttavan kuin tuli,\nmutta kieltämättömän.\n\n— Mitä minä olisin hänelle voinut sanoa? — kysyi hän itseltään. — Mitä\ntodisteita esittää?... Totta hän puhui!... Tuo keisarin lähettiläskin\nmyönsi, että kaikki on jo lopussa ja kaikki puolustus myöhäistä.\n\nKmicic kärsi kenties senkin takia niin suuresti tuosta sanasta\n»_myöhäistä_», että se oli tuomio, ei vain isänmaalle, vaan myös hänen\nyksityiselle onnelleen. Hän oli jo tarpeeksi saanut kärsiä. Hänen\nvoimansa olivat lopussa, sillä viikkokausiin hän ei ollut kuullut muuta\nkuin »Kaikki on mennyttä, ei ole enää tilaisuutta, on jo myöhäistä!» Ei\nyksikään toivon säde ollut missään langennut hänen sieluunsa.\n\nKoko yön hän oli kuumeessa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli\nauttamattomasti sairastuvansa. Vihdoin alkoi päivä sarastaa. Kmicic\nnousi vuoteeltaan ja meni ulos.\n\nValo kamppaili vielä pimeyden kanssa. Pilvet keräytyivät pitkiksi\nkaistaleiksi läntiselle taivaalle, mutta itäpuoli oli pilvetön.\nTaivaalla vilkkui tähtiä. Kmicic herätti miehensä, pukeutui pyhäasuun,\nsillä oli sunnuntai, ja lähdettiin matkaan.\n\nUnettoman yön jälkeen Kmicic oli uupunut ruumiillisesti ja henkisesti.\nTuo kalpea ja raikas syysaamu ei haihduttanut murhetta, joka jäyti\nhänen sydäntään. Toivo hänen sydämessään sammui kuin lamppu, josta öljy\noli lopussa. Mitä tuopi hänelle tämä päivä? Ei mitään! Samat tuskat ja\nsaman epätoivon! Mielen ahdistus ei vähene.\n\nPäivä valkeni yhä enemmän, vaalea taivas muuttui viheriäiseksi ja\nkellertäväksi, ja kaukana taivaanrannalla alkoi eräs kohta niin\nvälkkyä, että silmiä huikaisi.\n\nHänen miehensä, jotka olivat alkaneet laulaa, vaikenivat ja katselivat\nsinnepäin. Viimein Soroka sanoi:\n\n— Ihmeellistä! Tuolla on länsi, mutta näyttää ihan kuin aurinko nousisi\nsieltä.\n\nTodellakin tuo valo, joka ensin oli näyttänyt vain pisteeltä, alkoi\nkasvaa, ja siitä muodostui kehä, joka vielä suureni. Oli kuin joku\nolisi ripustanut taivaalle hyvin ison, valoa säteilevän tähden.\n\nKmicic ja hänen miehensä katselivat hämmästyneinä tätä valoilmiötä\nymmärtämättä mitä oli heidän edessään.\n\nHe huomasivat talonpojan ajavan tietä. Kun Kmicic kääntyi katsomaan\nhäntä, huomasi hän miehen ottavan lakin päästään ja rukoilevan valoon\npäin kääntyneenä.\n\n— Mikä tuolla välkkyy? — kysyi Andrzej mieheltä.\n\n— Jasnogorin kirkko!-vastasi talonpoika.\n\n— Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! — huudahti Kmicic ottaen hatun\npäästään.. Hänen seuralaisensa paljastivat myös päänsä.\n\nNiin monien päivien sieluntuskien ja epäilysten jälkeen Andrzej äkkiä\ntunsi itsessään tapahtuvan ihmeellisen muutoksen. Heti kun hän kuuli\nsanat »Jasnogorin kirkko», katosi murhe hänen mielestään aivan kuin\njoku olisi poistanut sen kädellään.\n\nHänet valtasi jonkinmoinen käsittämätön pelko ja samalla suuri, pyhä\nriemu. Tuosta temppelistä, joka kukkulallaan kimalteli nousevan\nauringon säteissä, säteili Kmiciciä vastaan toivoa, jommoista hän ei\nollut pitkään aikaan tuntenut, varmuutta, jota hän niin kauan oli\nturhaan etsinyt, lannistumatonta voimaa, johon hän tahtoi turvautua.\nHäneen tuli kuin uutta elämää, ja se alkoi veren mukana kiertää hänen\nsuonissaan. Hän hengähti syvään kuin sairas, joka herää kuumehoureista.\n\nMutta kirkko välkkyi yhä kirkkaampana aivan kuin olisi koonnut itseensä\nkaikki auringon säteet. Kmicic ei pitkään aikaan voinut kääntää siitä\npois katsettaan. Hänen miestensäkin kasvot tulivat vakaviksi.\n\nÄkkiä läpi tyynen ilman kajahti kirkonkellon kumahdus.\n\n— Alas hevosen selästä!-huusi Andrzej.\n\nKaikki hyppäsivät alas satulasta ja polvistuivat rukoilemaan. Kmicic\nlausui ääneen rukouksen sanat, ja sotamiehet toistivat niitä yhteen\nääneen. Ohi ajavat talonpojat yhtyivät heihin, ja joukko kasvoi yhä.\n\nKun rukous päättyi, lähti Andrzej miehineen jalkaisin eteenpäin,\ntaluttaen hevosiaan ja laulaen. Andrzej kulki niin kevyesti kuin\nhänellä olisi ollut siivet hartioilla. Tien käänteissä kirkko väliin\nkatosi näkyvistä, väliin tuli taas näkyviin. Näin he kulkivat kauan.\nKirkko, luostari ja sen muurit alkoivat näkyä yhä selvempinä ja\nkasvoivat yhä suuremmiksi. Viimein näkyi kaukaa kaupunkikin ja kukkulan\njuurella taloja ja mökkejä, jotka valtavan kirkon rinnalla näyttivät\npieniltä kuin linnunpesät.\n\nOli sunnuntai. Auringon noustua tie täyttyi ajopeleillä ajavista ja\njalkamiehistä, jotka olivat matkalla jumalanpalvelukseen. Korkeista\ntorneista alkoivat soida suuremmat ja pienemmät kirkonkellot täyttäen\nilman soinnillaan. Tuossa näyssä ja kellojen kuminassa oli jotakin\nmajesteetillista ja samalla tyyntä. Tämä maapala Jasna Góran luona oli\nkokonaan toisenlainen kuin muu maa.\n\nVäkijoukko keräytyi kirkon seinien luo. Mäen alla seisoi satoja\nerilaisia ajopelejä. Ihmisten puheen sorina sekaantui hevosten\nhirnuntaan. Kauempana oikealla, mäelle johtavan valtatien varrella oli\nkokonaisia rivejä kojuja, joissa myytiin metallisia ja vahasta tehtyjä\nuhrilahjoja, kynttilöitä, pyhimysten kuvia ja ristejä. Ihmisjoukko\nlainehti vapaasti paikalla.\n\nPortit olivat levällään; jokainen tuli ja meni vapaasti mielensä\nmukaan. Muureilla tykkien luona ei ollut sotamiehiä. Itse paikan pyhyys\nnäytti suojelevan kirkkoa ja luostaria. Kenties munkit myös luottivat\nKaarle Kustaan kirjeisiin, jotka takasivat heille turvallisuuden.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nMuurin portilta talonpojat ja aateliset, eri seutujen asukkaat, kaiken\nikäiset ja säätyiset ihmiset ryömivät kirkkoon polvillaan, laulaen\nhengellisiä lauluja. Tämä virta kulki sangen hitaasti ja pysähtyen\ntavan takaa kapeammissa kohdissa. Laulujen ja rukousten lomassa\nkumarsivat kulkijat painaen otsansa maahan. Silloin kuuluivat vain\nkerjäläisten anovat äänet; nämä istuivat ihmisvirran kummallakin\npuolen ja paljastivat nähtäviksi rujot jäsenensä. Heidän uikutukseensa\nsekaantuivat lanttien kilahdukset, kun ne putoilivat läkki- ja\npuuastioihin. Ja uudelleen lähti päitten virta kulkemaan eteenpäin ja\nlaulut alkoivat taas kaikua.\n\nSikäli kuin virta läheni kirkon ovea, kasvoi hartaus ja muuttui\nhurmioksi. Kaikkialla näkyi ylöspäin kohotettuja käsiä, taivaaseen\nluotuja silmiä, innostuksesta kalvenneita tahi rukouksen vääristämiä\nkasvoja.\n\nSäätyerotus katosi kokonaan. Sekaisin olivat siinä talonpoikain viitat\nja aatelisten vaipat, sotamiesten nutut ja porvarien keltaiset takit.\n\nKirkon ovella tungos vielä kasvoi. — Ihmisten ruumiit eivät enää olleet\nvirta, vaan silta niin tiivis, että olisi voinut kulkea päitä ja\nolkapäitä myöten koskematta maahan. Ei riittänyt ilmaa hengitettäväksi\neikä tilaa ruumiille, mutta henki, joka heitä elähdytti, teki heidät\nlujiksi kuin rauta. Jokainen rukoili, ei kukaan ajatellut mitään\nmuuta. Jokaisen kannettavana oli koko tuon joukon paino, mutta ei\nkukaan sortunut, vaan tuhansien likistämänä tunsi voimansa kasvavan\ntuhatkertaisiksi ja sen voiman avulla tunkeutui eteenpäin rukoukseen\nvaipuneena, innostuksen hurmiossa.\n\nKmicic oli miehineen ensimmäisten joukossa, ja he olivat myös kirkossa\nensimmäisiä. Virta painoi hänet sitten ihmeitätekevään kappeliin, jossa\nkaikki lankesivat kasvoilleen itkien ja suutelivat haltioituneina\nlattiaa. Niin teki myös Andrzej, ja kun hän vihdoin uskalsi kohottaa\npäänsä, niin hänet täytti semmoinen ilon ja onnen, mutta samalla myös\npyhän vavistuksen tunne, että hän oli pyörtyä.\n\nKappelissa vallitsi punertava valohämy, jota alttarin luona liekehtivät\nkynttilät eivät kyenneet sanottavasti haihduttamaan. Värillistä valoa\ntuli ikkunoittenkin kautta, ja kaikki tuo punainen, sinipunerva,\nkultainen ja tulenkeltainen välke väreili seinillä ja sen veistoksilla\nja painautui nurkkien pimentoon, josta hahmottui näkyviin oudon\nnäköisiä, aivan kuin uneen vaipuneita esineitä. Salaperäiset valon\npilkahdukset ja varjot sulautuivat pimeyteen niin huomaamatta, että\nkaikki ero valon ja pimeyden välillä katosi. Alttarin kynttilöillä\noli kultaiset kehät liekin ympärillä. Suitsutusastioista pöllähteli\nsavu purppuranpunaisina pilvinä. Uhritoimitusta suorittavan munkin\nvalkea puku heijasteli hillittyjä sateenkaaren värejä. Kaikki tämä oli\npuolittain näkyvää, puolittain peitettyä, ylimaailmallista — valojen\nja varjojen häilyntä ei ollut tästä maailmasta, vaan salaperäistä,\nmystillistä, pyhää, rukouksen ja hartauden kyllästämää.\n\nKirkon päälaivasta kuului ihmisäänten sorina kuin suuren meren\nkaukainen pauhu, mutta täällä vallitsi syvä hiljaisuus, jonka keskeytti\nvain messupapin ääni.\n\nMunkin laulua säestivät urut, joiden sävelet olivat lempeitä ja\nsuloisia kuin enkelien harpun äänet. Väliin ne olivat kuin veden\nlirinää lähteestä, väliin putoilivat hiljaa ja tiheään kuin kevätsade.\n\nMutta äkkiä alkoivat rämistä torvet ja rummut — ja kaikki sydämet\nvavahtivat.\n\nVerho jumalankuvan edestä avautui, ja jalokivien kimmellys lähetti\nvalovirran alas rukoilijoitten päiden päälle.\n\nNyyhkytyksiä, itkua ja huudahduksia kuului yli kappelin.\n\n— »_Salve Regina_», — huusivat aatelismiehet, — »_monstra Te esse\nmatrem_». Talonpojat taas huusivat: »Pyhä Neitsyt! Jumalan äiti!\nTaivaan kuningatar! Pelasta, auta, lohduta, armahda meitä!»\n\nJa kauan kaikuivat nämä huudot sekä naisten nyyhkytykset, onnettomien\nvalitukset, sairaitten ja raajarikkojen pyynnöt, että ihme tapahtuisi.\n\nKmicic oli melkein tajuton. Hän tunsi vain edessään äärettömyyden,\njota hän ei voinut ymmärtää eikä saavuttaa, mutta jonka edestä kaikki\nmuu hävisi. Mitä olivat epäilyt tämän varmuuden rinnalla, joka oli\nsuurempi kuin että se saattoi mahtua hänen olemukseensa, mitä olivat\nonnettomuudet tämän lohdutuksen rinnalla, mitä oli ruotsalainen\nsotavoima tämän turvan rinnalla, mitä inhimillinen pahuus tämmöisen\nsuojelijan rinnalla?\n\nHän lakkasi ajattelemasta, ja kaikki muuttui hänessä vain tunteeksi.\nHän unhotti kaiken, lakkasi tietämästä kuka hän oli ja missä hän oli...\nHänestä tuntui, että hän oli kuollut, että hänen sielunsa lensi urkujen\nsävelten kantamana, sekaantui suitsutuksen savuun. Kätensä, jotka\nolivat tottuneet käyttämään miekkaa ja vuodattamaan verta, hän kohotti\nylöspäin innostuksen vallassa.\n\nSillä välin oli messu loppunut. Andrzej ei tietänyt itsekään, miten\nhän jälleen oli joutunut kirkon päälaivaan. Pappi saarnatuolissa\npuhui, mutta Kmicic ei pitkään aikaan siitä mitään kuullut eikä mitään\nymmärtänyt aivan niinkuin unesta herännyt ihminen ei heti huomaa, missä\nuni loppuu ja todellisuus alkaa.\n\nEnsimmäiset sanat, jotka hän tajusi, kuuluivat: »Täällä sydämet\nmuuttuvat ja sielut puhdistuvat, eikä ruotsalainen voi tätä voimaa\nvoittaa, eivät myös voi pimeässä vaeltavat sammuttaa totuuden valoa!»\n\n— Amen! — sanoi Kmicic itsekseen ja alkoi lyödä rintaansa. Hänestä\ntuntui nyt, että hän oli tehnyt suuren synnin luullessaan, että kaikki\noli jo hukassa ja että ei ollut mitään toivoa.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä hän pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa\nmunkin ja ilmoitti tahtovansa puhutella prioria asiassa, joka koski\nkirkkoa ja luostaria.\n\nPriori otti hänet vastaan heti. Hän oli jo iäkäs mies, elämänsä iltaan\nkallistumassa. Hänen kasvoissaan oli harvinaisen rauhallinen ilme.\nTuuhea, musta parta ympäröi kasvoja, sinisissä silmissä oli läpitunkeva\nkatse. Valkeassa puvussaan hän muistutti pyhimystä. Kmicic suuteli\nhänen hihaansa, priori laski kätensä hänen päänsä päälle ja kysyi, kuka\nhän oli ja mistä tuli.\n\n— Tulen Samogitiasta, — vastasi Andrzej, palvelemaan Pyhää Neitsyttä,\nonnetonta isänmaata ja hylättyä kuningasta, joita jokaista vastaan\nolen rikkonut, minkä kaiken tarkemmin selitän pyhässä ripissä, jonka\npyydän saada jo tänään tahi huomenna, sillä katumus rikosteni johdosta\nahdistaa minua. Oikean nimeni sanon teille, kunnioitettava isä, myös\nsilloin rippisalaisuutena, mutta en muuten, sillä ihmiset vihaavat\nminua ja voisivat olla haitaksi parannukselleni. Ihmisten edessä\non nimeni Babinicz omistamani maatilan mukaan, joka on vihollisen\nvallassa. Mutta minä tuon tärkeän tiedon, jota pyydän teitä,\nkunnioitettava isä, kärsivällisesti kuuntelemaan, sillä se koskee tätä\npyhäkköä ja luostaria.\n\n— Lausun iloni aikomuksestanne parantaa elämänne, — sanoi priori\nKordecki. — Ripin saatte ensi tilassa, ja nyt olen valmis kuuntelemaan.\n\n— Paljon olen matkannut, — sanoi Kmicic, — paljon nähnyt ja itseäni\nsurulla kiduttanut... Kaikkialla on vihollinen voimistunut, kaikkialla\nnostavat vääräuskoiset päätään, vieläpä katolilaisetkin siirtyvät\nvihollisen leiriin. Menestyksestä ylpistyneenä vihollinen nyt aikoo\nsaastaisella kädellään käydä Jasna Góran kimppuun.\n\n— Mistä olette saanut sen tiedon? — kysyi priori Kordecki.\n\n— Olin viime yön Kruszynissa. Sinne saapuivat Weyhard Wrzeszczowicz ja\nkeisarin lähettiläs Lisola, joka oli matkalla Brandenburgin hovista\nRuotsin kuninkaan luo.\n\n— Ruotsin kuningas ei ole enää Krakovassa, — sanoi pappi katsoen\nterävästi Kmiciciä silmiin.\n\nMutta Andrzej ei luonut silmiään alas, vaan jatkoi:\n\n— En tiedä, onko vai ei... Tiedän vain, että Lisola oli matkalla hänen\nluokseen ja Wrzeszczowicz oli lähetetty häntä vastaan ja saattamaan.\nMolemmat puhuivat minun läsnäollessani saksaa minusta välittämättä,\nkoska luulivat, että minä en ymmärrä heidän puhettaan. Weyhardin\npuheesta sain sen käsityksen, että hän aikoo vallata luostarin ja sen\naarteiston, johon hän on saanut kuninkaalta luvan.\n\n— Ja te kuulitte sen omin korvin?\n\n— Niin totta kuin olen tässä!\n\n— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi priori tyynesti.\n\nKmicic pelästyi. Hän luuli priorin nimittävän Jumalan tahdoksi Ruotsin\nkuninkaan käskyä eikä aikovan sitä vastustaa. Hämillään hän sanoi:\n\n— Pultuskissa näin kirkon ruotsalaisten käsissä. Sotamiehet\nlöivät korttia Herran huoneessa, oluttynnyreitä oli alttarilla ja\nepäsiveellisiä naisia sotamiesten mukana.\n\nPappi katsoi häntä yhä silmiin.\n\n— Omituista, — sanoi hän, — rehellisyys ja vilpittömyys loistaa\nsilmistänne.\n\nKmicic punastui:\n\n— Kohdatkoon minua kuolema, jos se ei ole totta, mitä puhun!\n\n— Joka tapauksessa ne ovat tärkeitä tietoja, joista täytyy\nneuvotella. Sallitteko, että pyydän tänne vanhimpia isiä ja muutamia\narvossapidettyjä aatelismiehiä, jotka nyt asuvat täällä ja auttavat\nmeitä neuvoilla näinä vaikeina aikoina?...\n\n— Mielelläni toistan heille, minkä kerroin. Priori Kordecki poistui ja\npalasi neljännestunnin kuluttua mukanaan neljä isää.\n\nPian astui sisään myös miekankantaja Rózyc Zamoyski, lipunkantaja\nOkielnicki, Piotr Czarniecki, nuori sotilaallisen näköinen upseeri,\nja muutamia muita eri-ikäisiä aatelismiehiä. Priori Kordecki esitteli\nheille herra Babiniczin Samogitiasta ja kertoi kaikille Kmicicin tuoman\nuutisen. Toiset hämmästyivät suuresti ja alkoivat katsella Andrzejta\ntutkivin ja epäluuloisin katsein. Kun ei kukaan alkanut ensimmäisenä\npuhua, lausui priori Kordecki:\n\n— Jumala varjelkoon minua epäilemästä tätä ritaria pahoista aikeista\ntahi valheesta, mutta hänen tuomansa uutiset näyttävät minusta niin\nepätodenmukaisilta, että pidin tarpeellisena meidän neuvotella\nyhdessä. Mitä parhaassa tarkoituksessa toimienkin on tämä ritari\nvoinut erehtyä tahi kuulla väärin tai myös väärinkäsittää, ovatpa myös\njotkin vääräuskoiset voineet hänet tahallaan johtaa harhaan. Täyttää\nsydämemme pelolla, saada aikaan hämminkiä pyhässä paikassa, estää\njumalanpalvelustamme — se on heille verraton ilo, josta ei yksikään\nheistä ilkimielisyydessään mielellään luovu.\n\n— Se tuntuu minusta sangen luultavalta,-sanoi isä Nieszkowski, vanhin\njoukossa.\n\n— Pitäisi ensin tietää, eikö tämä ritari itse ole harhaoppinen, — sanoi\nPiotr Czarniecki.\n\n— Olen katolilainen niinkuin tekin! — vastasi Kmicic.\n\n— Meidän on ensin tarkattava olosuhteita, — lausui Zamoyski.\n\n— Olosuhteet ovat nykyisin sellaiset, — sanoi priori Kordecki, — että\nnäyttää kuin Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä tahallaan löisivät tämän\nvihollisemme sokeudella, ettei se tietäisi määrää vääryyksilleen.\nMuuten eivät vihamiehemme koskaan olisi uskaltaneet kohottaa miekkaa\ntätä pyhää paikkaa vastaan. Eivät he omalla voimallaan ole kukistaneet\nvaltakuntaamme, vaan sen omat pojat ovat heitä auttaneet. Mutta niin\nsyvälle kuin kansamme onkin vajonnut, niin paljon kuin se onkin syntiä\ntehnyt, niin onhan itse synnilläkin rajansa, jonka yli se ei mene.\nKansamme on luopunut kuninkaastaan, se on pettänyt maansa, mutta\näitiänsä ja suojelijaansa, taivaan kuningatarta, se ei ole lakannut\nkunnioittamasta. Vihollinen halveksii ja pilkkaa meitä kysyen, mitä\nentisistä hyveistä meillä on jäljellä. Minä vastaan: ne ovat kaikki\nhävinneet, mutta jotakin on sittenkin vielä jäänyt jäljelle, nimittäin\nusko Pyhään Neitsyeen, ja tälle perustalle voi vielä kaiken rakentaa\nuudelleen. Ja minä näen selvästi, että jos yksikin ruotsalainen kuula\ntunkeutuu näihin pyhiin muureihin, niin paatuneimmatkin luopuvat\nruotsalaisista, muuttuvat ystävistä vihamiehiksi, kohottavat miekan\nheitä vastaan. Mutta ruotsalaisetkin ymmärtävät hyvin tämän. Senvuoksi\nhe eivät koskaan uskalla käydä Jasna Góran kimppuun, jollei, kuten\nmainitsin, Jumala tahallaan heitä sokaise, sillä sinä päivänä kääntyisi\nonni heistä pois ja me tulisimme järkiimme.\n\nKmicic kuunteli hämmästyen priori Kordeckin sanoja, jotka juuri olivat\nvastaus siihen, mitä Wrzeszczowicz oli suustaan syytänyt Puolan kansaa\nvastaan. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän lausui:\n\n— Miksi me emme, kunnioitettava isä, uskoisi itse Jumalan soaisseen\nvihollisemme? Ajatelkaamme vain heidän kopeuttaan, heidän maallisen\nomaisuuden tavoitteluaan, heidän kiskomisiaan ja veroja, joita he\nkiristävät hengelliseen säätyyn kuuluviltakin, niin ymmärrämme\nhelposti, että he haikailematta voivat ryöstää temppelinkin.\n\nPriori Kordecki ei vastannut suorastaan Kmicicille, vaan jatkoi\nkääntyen koko seuran puoleen:\n\n— Tämä ritari kertoo nähneensä lähettiläs Lisolan matkalla Ruotsin\nkuninkaan luo. Kuinka se on mahdollista, kun minulla on Krakovan\npaulinilaisveljiltä saatu varma tieto, että kuningas ei ole enää\nKrakovassa eikä koko Vähässä-Puolassakaan, vaan on lähtenyt heti\nKrakovan antauduttua Varsovaan?\n\nKmicic ei osannut tähän mitään sanoa.\n\n— Mutta minä otaksun, — jatkoi priori, — että Ruotsin kuningas ei\nhalunnut tavata keisarin lähettilästä, vaan tahallaan vältti häntä.\nCarolus mielellään tekee niin, että hän äkkiarvaamatta tulee ja\nlähtee. Hän on muuten vihoissaan keisarin välitysyrityksestä, ja\nolen taipuvainen uskomaan, että hän on lähtenyt pois muka tietämättä\nlähettilään tulosta. Sekään ei minua vielä ihmetytä, että niin\nhuomattava henkilö kuin kreivi Wrzeszczowicz on lähetetty saattojoukon\nkanssa lähettilästä vastaan, sillä saattoi olla valtioviisasta\nsillä tavoin sokeroida karvas pala. Mutta kuinka on ymmärrettävä,\nettä kreivi Wrzeszczowicz heti uskoi aikeensa paroni Lisolalle,\njoka on katolilainen sekä meille ja koko valtakunnallemme ja\nmaanpakolaiselle kuninkaallemme myötätuntoinen?\n\n— Mahdotonta! — sanoi isä Nieszkowski.\n\n— Ei se mene minunkaan päähäni, — sanoi Zamoyski.\n\n— Wreszczowicz on itse katolilainen ja meidän hyväntekijämme, — lausui\neräs toinen isä.\n\n— Ja tämä ritari sanoo kuulleensa sen omin korvin? — kysyi Piotr\nCzarniecki tylysti.\n\n— Ottakaa huomioon sekin, — lisäsi priori, — että minulla on turvakirja\nKaarle Kustaalta. Siinä vakuutetaan, että luostari ja kirkko ovat\nainaiseksi vapautetut majoituksesta ja veroista.\n\n— Myönnettävä on, — sanoi Zamoyski juhlallisesti, — että näissä\ntiedoissa ei ole mitään paikkansa pitävää. Ruotsalaisille olisi\nCzęstochowon valtaus vahinko eikä etu, kuningas ei ole täällä\njoten Lisola ei voinut olla menossa hänen luokseen, Wrzeszczowicz\nei ole voinut uskoa hänelle salaisuuksiaan, sitäpaitsi hän ei ole\nharhaoppinen, vaan katolilainen, ei luostarin vihollinen, vaan\nsen hyväntekijä, ja, loppujen lopuksi, vaikka itse saatana häntä\nhoukuttelisi käymään luostarin kimppuun, niin hän ei uskaltaisi tehdä\nsitä vastoin kuninkaan tahtoa ja turvakirjaa.\n\nSitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:\n\n— Mitä vastaatte tähän ja miksi, missä tarkoituksessa tahdotte\npeloittaa kunnianarvoisia isiä ja meitä muita täällä?\n\nKmicic seisoi kuin syytetty oikeuden edessä. Toiselta puolen hänet\nvaltasi epätoivo, kun hän ajatteli, että luostari joutuisi vihamiehen\nsaaliiksi, toisaalta hän häpesi, sillä hän itse huomasi, että kaikki\npuhui hänen tiedonantoaan vastaan ja häntä voitiin helposti pitää\nvalehtelijana. Tätä ajatellessa alkoi viha kiehua hänessä, synnynnäinen\nkiivaus heräsi, loukattu ylpeys sitä vielä voimisti ja esille tuli\nentinen puolivilli Kmicic. Hän taisteli sisällisesti, mutta voitti\nitsensä, kokosi kaiken kärsivällisyytensä ja toistettuaan itsekseen:\n»Syntieni tähden! Syntieni tähden!» — hän vastasi värin vaihtuessa\nhänen kasvoillaan:\n\n— Toistan vielä kerran, mitä olen kuullut: Weyhard Wrzeszczowicz\naikoo vallata luostarin. En tiedä milloin se tapahtuu, mutta luulen\nsen tapahtuvan pian... Minä varoitan, ja teidän on syy, jos ette ota\nvaroitusta varteen.\n\nTähän vastasi Piotr Czarniecki painokkaasti:\n\n— Hiljempaa, herra ritari, hiljempaa!... Älkää korottako ääntänne!\n\nSen jälkeen hän lausui kokoontuneille:\n\n— Sallitteko, kunnioitetut isät, että teen muutamia kysymyksiä tälle\ntulokkaalle?\n\n— Teillä ei ole oikeutta loukata minua! — huusi Kmicic.\n\n— Ei ole siihen haluakaan, — vastasi Piotr kylmästi. Mutta tässä on\nkysymys luostarista ja Pyhästä Neitsyestä. Senvuoksi teidän on nieltävä\nharminne tahi ainakin toistaiseksi hillittävä mieltänne. Te tuotte\nmeille uutisia, me tahdomme ne tarkistaa. Se on paikallaan eikä saa\nteitä ihmetyttää, mutta jos ette halua vastata, ajattelemme, että\npelkäätte puhuvanne ristiin.\n\n— Hyvä on! Kysykää! — sanoi Kmicic purren hampaitaan.\n\n— Sanotte olevanne Samogitiasta?\n\n— Niin.\n\n— Ja olette tullut tänne päästäksenne palvelemasta ruotsalaisia ja\nRadziwill petturia?\n\n— Niin.\n\n— Mutta siellä on myös semmoisia, jotka eivät palvele häntä, vaan\nisänmaata, on joukkoja, jotka ovat kieltäytyneet häntä tottelemasta, on\nherra Sapieha — miksi ette ole liittynyt heihin?\n\n— Se on minun asiani!\n\n— Ahaa! Teidän asianne! — toisti Czarniecki. — Mutta ehkä suvaitsette\nvastata muihin kysymyksiini?\n\nAndrzejn kädet vapisivat, katse kiintyi raskaaseen vaskiseen\nsoittokelloon, joka oli hänen edessään pöydällä, ja siirtyi siitä\nkysyjän päähän. Hänet valtasi hurja halu temmata tuo kello ja lennättää\nse Czarnieckin kalloon. Entinen Kmicic yhä enemmän pääsi voitolle\njumalisesta ja katuvaisesta Babiniczista. Mutta hän hillitsi vielä\nkerran itsensä ja sanoi:\n\n— Kysykää!\n\n— Jos olette Samogitiasta, niin tiedätte, mitä petturin hovissa\ntapahtuu. Mainitkaa minulle ne, jotka ovat avustaneet isänmaan\ntuhoamisessa, mainitkaa everstit, jotka ovat hänen käytettävinään.\n\nKmicic tuli kalmankalpeaksi, mutta mainitsi kuitenkin muutamia nimiä.\nCzarniecki kuunteli ja sanoi:\n\n— Minulla on kuninkaan hovissa palveleva ystävä, herra Tiesenhausen,\njoka on minulle kertonut vielä yhdestä, kaikkein huomattavimmasta.\nEttekö tiedä mitään tuosta päälurjuksesta?\n\n— En.\n\n— Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole kuullut hänestä, joka on\nvuodattanut veljesverta kuin Kain?... Ettekö ole Samogitiassa kuullut\npuhuttavan Kmicistä?\n\n— Kunnianarvoisat isät! — huudahti äkkiä Andrzej väristen kuin\nkuumeessa. — Kysyköön minulta joku hengellisen säädyn mies, sen minä\nkestän... Mutta älkää Jumalan tähden antako tuon pikkuaatelisen\nkauempaa minua kiusata!\n\n— Jättäkää hänet rauhaan! — sanoi priori Kordecki Piotrille. - Eihän\nnyt ole kysymys tästä ritarista.\n\n— Vain yksi kysymys vielä, — sanoi Zamoyski. Ja kääntyen Kmicicin\npuoleen hän kysyi:\n\n— Te ette luullut, että uutisianne epäiltäisiin?\n\n— En, niin totta kuin Jumala on taivaassa! — vastasi Andrzej.\n\n— Miten suuren palkinnon toivoitte saavanne? Vastauksen asemesta\nAndrzej pisti kuumeisesti väräjävät kätensä nahkasäkkiin, joka riippui\nhänen vyössään, ja kun hän veti ne siitä ulos, sirotti hän pöydälle\nkaksi kourallista helmiä, smaragdeja, turkooseja ja muita kalliita\nkiviä.\n\n— Kas tässä!... sanoi hän käheällä äänellä. — En tullut palkinnon\ntakia!... Nämä ovat helmiä ja muita jalokiviä... Kaikki on\nsotasaalista, bojaareilta otettuja... Katsokaa!... Tarvitsenko minä\npalkintoja?... Tarkoitukseni oli uhrata nämä Pyhälle Neitsyelle...\nmutta vasta ripin jälkeen... puhtaasta sydämestä... Niin se on... Niin\nminä palkintoa tavoittelin... On minulla enemmänkin!...\n\nOttakaa!\n\nKaikki vaikenivat hämmästyneinä nähdessään aarteet, jotka noin\nhuolimattomasti heitettiin esille. Jokainen kysyi pakostakin itseltään:\nmitä syytä tuolla miehellä on pettää, jos hän ei tavoittele palkintoa?\n\nPiotr Czarniecki joutui aivan ymmälle, sillä sellainen on ihmisen\nluonto, että toisen mahdin ja rikkauden näkeminen häikäisee. Hänen\nepäluulonsa haihtuivat, sillä kuinka saattoi otaksua, että mies, joka\nnoin sirotteli aarteita ympärilleen, olisi voitonhimossa tahtonut\npeloittaa munkkeja?\n\nLäsnäolijat katsoivat toisiinsa, mutta Kmicic seisoi aarteitten\nääressä pää pystyssä kuin ärsytetty nuori kotka, silmät säkenöivinä\nja puna poskilla. Tuore haava, joka kulki ohimosta yli posken, tuli\nsinertäväksi, ja hän oli peloittavan näköinen, kun hän loi uhkaavan\nkatseen Czarnieckiin, johon hänen vihastuksensa etupäässä kohdistui.\n\n— Teidän vihastuksenne läpi kuultaa totuus, — sanoi priori Kordecki, —\nmutta korjatkaa aarteenne, sillä Pyhä Neitsyt ei voi vastaanottaa sitä,\nmikä sille tarjotaan vihan, vaikkapa oikeutetunkin vihan vallassa.\nMuuten ei, kuten jo sanoin, ole nyt kysymys teistä, vaan uutisista,\njotka ovat saattaneet meidät pelon ja kauhun valtaan. Jumala tietää,\neikö siinä ole jokin väärinkäsitys tahi erehdys, sillä kuten itse\nhuomaatte, ei puheenne pidä yhtä tosiasiain kanssa. Kuinka voimme\nkäskeä pois uskovaiset, lakkauttaa Pyhän Neitsyen palveluksen ja pitää\nportit yöt päivät suljettuina?\n\n— Pitäkää portit suljettuina! Jumalan tähden pitäkää portit\nsuljettuina! — huudahti Kmicic väännellen käsiään niin että sormien\nnivelet natisivat. Hänen äänensä oli niin vilpitön ja epätoivoinen,\nettä toiset tahtomattaan vapisivat aivan kuin vaara jo olisi ihan\nlähellä. Zamoyski sanoi:\n\n— Mehän pidämmekin tarkoin silmällä, mitä ympäristössä tapahtuu,\nja muureja korjataan parhaillaan. Päivällä voimme päästää kansaa\njumalanpalvelukseen, mutta varuillaan täytyy olla jo senkin takia, että\nCarolus on mennyt pois ja Wittenberg hallitsee rautakourin Krakovassa\nsortaen hengellisiä yhtä paljon kuin maallikkojakin.\n\n— Vaikka en usko hyökkäyksen tapahtuvan, niin ei minulla ole mitään\nvarovaisuutta vastaan, — sanoi Piotr Czarniecki.\n\n— Ja minä lähetän lähettejä Wrzeszczowiczin luo, — sanoi Kordecki, —\nkysymään, eikö kuninkaan turvakirja enää mitään merkitse.\n\nKmicic huokasi helpotuksesta.\n\n— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! — huudahti hän.\n\n— Herra ritari! — sanoi hänelle Kordecki. — Jumala palkitkoon\nteitä hyvän tarkoituksenne vuoksi ... Jos olette syystä meitä\nvaroittanut, niin olette ainaiseksi ansioitunut Pyhän Neitsyen ja\nisänmaan edessä. Mutta älkää ihmetelkö, että otimme epäluuloisesti\nvastaan ilmoituksenne. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kuin meitä on\npeloitettu. Jotkut ovat tehneet sen nurjamielisyydestä uskoa kohtaan\njärkyttääkseen luottamusta Pyhään Neitsyeen. Toiset ovat tehneet sen\nvoitonhimosta jotakin ansaitakseen. Vielä on niitäkin, jotka ovat\ntehneet sen voidakseen kertoa uutisia ja herättääkseen huomiota.\nKenties joukossa on semmoisiakin, jotka on petetty, niinkuin luulemme\nteille tapahtuneen. Saatana on perin kiivas tätä pyhäkköä vastaan\nja tekee kaiken voitavansa häiritäkseen täällä jumalanpalvelusta\nja uskovaisten osanottoa siihen, sillä ei mikään saata helvetin\nsotajoukkoja semmoiseen raivoon kuin palveleminen häntä, joka on rikki\npolkenut käärmeen pään... Mutta nyt on vesperin aika. Rukoilkaamme\nPyhältä Neitsyeltä armoa, antautukaamme hänen suojaansa ja menköön\nkukin nukkumaan turvallisena, sillä missä on turvallisuutta ja rauhaa,\njos ei hänen siipiensä alla?\n\nKaikki erkanivat.\n\nKun iltajumalanpalvelus oli pidetty, ripitti isä Kordecki itse\nAndrzejn. Sitä kesti kauan. Sen jälkeen oli Andrzej puoliyöhön asti\npolvillaan kappelin lukittujen ovien edessä.\n\nSydänyöllä hän palasi koppiinsa, herätti Sorokan ja käski tämän\npiiskaamaan häntä siihen asti, kunnes selkä ja hartiat alkoivat vuotaa\nverta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nAikaisin seuraavana aamuna vallitsi luostarissa outo ja tavaton liike.\nPortit olivat tosin avoinna ja hurskailla oli vapaa pääsy sisälle,\njumalanpalvelus toimitettiin kuten tavallisesti, mutta sen päätyttyä\nkäskettiin kaikkia sivullisia poistumaan luostarin alueelta. Itse\npriori Kordecki kulki Zamoyskin ja Czarnieckin kanssa huolellisesti\ntarkastamassa muureja sekä sisä- että ulkopuolelta. Siellä täällä\nmäärättiin tehtäväksi korjauksia. Kaupungin sepiltä tilattiin keihäitä,\npalokoukkuja, pitkävartisia taistelukirveitä ja nuijia. Koska\ntiedettiin tämmöisiä aseita ennestään olevan luostarissa melkoisen\nmäärän, niin alettiin kaupungilla puhua, että oli odotettavissa\nhyökkäys luostaria vastaan. Huhua vahvistivat yhä uudet toimenpiteet.\n\nIllalla oli jo pari sataa miestä työssä muureilla. Raskaita tykkejä,\njoita aikaisemmin oli lähetetty luostariin kaksitoista kappaletta,\nasetettiin uusille laveteille ja asianmukaisiin paikkoihin. Luostarin\nkellareista kantoivat munkit ja alokkaat kuulia, jotka ladottiin\nkasoihin tykkien luo. Tuotiin ruutilaatikoita ja jaettiin varusväelle\nmusketteja. Torneihin ja pattereihin asetettiin vahteja, joiden piti\nyötä päivää tarkoin pitää silmällä ympäristöä. Sen lisäksi lähetettiin\ntiedustelijoita eri suunnille.\n\nLuostarin muutenkin hyvin varustettuihin aittoihin tuli uusia\nelintarvevarastoja kaupungista ja luostarille kuuluvista kylistä.\n\nHuhu hyökkäyksestä kohtasi koko seutua kuin ukkosen isku. Porvarit ja\ntalonpojat kokoontuivat yhteen neuvottelemaan. Monet eivät ottaneet\nuskoakseen, että vihollinen uskaltaisi ahdistaa Jasna Góraa.\n\nVuoroin uskottiin, vuoroin epäiltiin. Toiset vääntelivät käsiään\nodottaen näkevänsä Jumalan vihan peloittavat merkit maassa ja\ntaivaassa, toiset vaipuivat äänettömään ja neuvottomaan epätoivoon,\njotkut taas valtasi tavaton raivo. Ja kun kerran inhimillinen\nmielikuvitus oli levittänyt siipensä lentoon, niin alkoi kierrellä\nyhä järjettömämpiä ja uskomattomampia huhuja. Kaupunki kihisi kuin\nmuurahaispesä, jota on pengottu.\n\nIltapäivällä suuret joukot porvareita ja talonpoikia vaimoineen ja\nlapsineen piiritti luostarin muureja itkien ja vaikeroiden. Auringon\nlaskiessa meni priori Kordecki heidän luokseen ja kysyi:\n\n— Mitä te täältä tahdotte?\n\n— Tahdomme tulla luostariin puolustamaan Jumalan Äitiä! — sanoivat\nmiehet heiluttaen viikatteita ja heinähankoja.\n\n— Me tahdomme viimeisen kerran nähdä Pyhän Neitsyen! — vaikeroivat\nnaiset.\n\nIsä Kordecki asettui kallion kielekkeelle ja puhui:\n\n— Helvetin portit eivät voi voittaa taivaan voimaa. Rauhoittukaa ja\nrohkaiskaa mielenne! Vääräuskoisten jalka ei astu näille pyhille\nmuureille, ei luterilainen eikä kalvinilainen harhaoppi vietä menojansa\ntässä pyhäkössä. En tiedä, tuleeko ylpeä vihollinen tänne vai eikö,\nmutta sen tiedän, että jos hän tulee, niin hänen on peräytyminen\nhäpeällä, sillä korkeammat voimat murskaavat hänen joukkonsa ja onni\nluopuu hänestä. Rohkaiskaa mielenne! Ette te viimeistä kertaa näe\nsuojelijaamme, vielä suuremmassa loistossa te tulette hänet näkemään ja\nte saatte nähdä uusia ihmetöitä. Olkaa rohkeat, pyyhkikää kyynelenne\nja olkaa lujat uskossa, sillä minä sanon teille — en minä, vaan\nJumalan henki puhuu minun kauttani — että ruotsalainen ei astu näille\nmuureille. Pimeys ei sammuta valoa, samoin kuin yö, joka nyt lähestyy,\nei voi estää Jumalan aurinkoa huomenna nousemasta!\n\nYö oli todellakin tulossa. Pimeys levisi jo ylt'ympäri, vain kirkko\npunoitti auringon viimeisissä säteissä. Sen nähden ihmiset polvistuivat\nmuurien luo ja rohkeutta valahti heidän sydämiinsä. Torneista alkoi\nsoida _angelus_. Isä Kordecki viritti laulun _Angelus domini_, ja\nsiihen yhtyi koko väkijoukko. Muureilla seisovat sotamiehet ja\naateliset yhtyivät myös lauluun, uudelleen soivat isommat ja pienemmät\nkirkonkellot ja koko vuori kaikui ja soi kuin jättiläisurut.\n\nKun joukko alkoi lähteä, siunasi priori Kordecki sitä ja sanoi:\n\n— Ne miehet, jotka ovat olleet sodassa, osaavat käyttää aseita ja\ntuntevat miehuutta sydämessään, tulkoot huomisaamuna luostariin!\n\n— Olen ollut sodassa! Olen palvellut jalkaväessä! Minä tulen! —\nhuusivat monet äänet.\n\nVäkijoukko hajaantui hitaasti. Yö kului rauhallisesti. Herätessään\naamulla kaikki huusivat iloisesti: »Ei ole ruotsalaisia!» Se ei\nkuitenkaan estänyt jatkamasta aloitettuja töitä.\n\nIlomielin Kmicic katseli sotaan varustautumista, sotamiesten\nharjoituksia, tykkien ja muitten aseitten kuntoon laittamista. Tämä\noli hänen elementtiänsä. Keskellä näitä hävityskoneita, tätä vilinää\nja kuumeista toimintaa oli hänen mielensä kevyt ja iloinen. Hänen oli\nsitäkin hauskempi ja kevyempi olla, kun hän oli ripissä tunnustanut\nkoko elämänsä synnit niinkuin vain tehdään kuolinvuoteella, ja saanut\nvastoin odotustaan synninpäästön, sillä isä Kordecki oli nähnyt hänen\nvilpittömän pyrkimyksensä parannukseen.\n\nAndrzej oli siis vapautettu siitä raskaasta taakasta, jonka alle\nhän oli ollut miltei sortua. Ankaria katumusharjoituksia oli\nhänelle määrätty, ja joka päivä hänen selkänsä veristyi Sorokan\npiiskanlyönneistä. Lisäksi oli häntä käsketty olemaan nöyrä, ja se\noli vielä vaikeampaa, sillä nöyryyttä ei ollut hänen sydämessään,\npäinvastoin se oli täynnä ylpeyttä ja omahyväisyyttä. Lopuksi hänen\npiti hyvillä töillä osoittaa parannuksensa, ja se taas oli helpointa\nkaikesta. Hän itse juuri sitä hartaasti halusikin. Hyviksi töiksi hän\nkäsitti taistelun ruotsalaisia vastaan aamusta iltaan ilman lepoa\nja ilman sääliä. Miten ihana toimiala hänelle tässä avautuikaan!\nPiestä ruotsalaisia ei vain isänmaan puolesta ja sen hallitsijan\npuolustukseksi, jolle hän oli vannonut uskollisuutta, vaan lisäksi myös\ntaivaallisen kuningattaren tähden — se oli suurempi onni kuin hän oli\nansainnutkaan.\n\nMissä oli nyt se aika, jolloin hän oli seisonut kuin tien haarassa\nkysyen itseltään, minne oli mentävä? Missä oli se aika, jolloin hän\nei tietänyt, mihin ryhtyisi, kun hän kaikkialla kohtasi epätoivoa ja\nitsekin alkoi menettää toivonsa?\n\nNyt nämä ihmiset täällä, nuo valkoiset munkit ja tuo kourallinen\ntalonpoikia ja aatelismiehiä, valmistautuivat puolustautumaan ja\ntaistelemaan elämästä ja kuolemasta. Tämä oli ainoa valtakunnan kolkka,\nmissä semmoista tehtiin, ja tänne oli Andrzej joutunut aivan kuin\nonnen tähden johtamana. Voitosta hän oli aivan varma, vaikka koko\nruotsalaisten sotajoukko olisi keräytynyt näiden muurien luo. Rukous,\nilo ja kiitollisuus täyttivät hänen sydämensä.\n\nTässä mielentilassa hän käyskenteli muureilla ja tarkasteli töitä.\nTuntijan silmällä hän huomasi, että ne suoritettiin hyvin ja että niitä\ntekemässä olivat taitavat miehet, jotka tiesivät velvollisuutensa\nratkaisevan hetken tullessa. Hän ihaili kunnioittamansa priori\nKordeckin levollisuutta ja Zamoyskin taitavuutta, eikä hän ollut nyrpeä\nedes Czarnieckille, vaikka ei vielä ollut voittanut harmiaan tätä\nkohtaan. Mutta Czarniecki katseli häntä tylysti ja tavattuaan hänet\nmuurilla tiedustelijain palaamisen jälkeen sanoi:\n\n— Ruotsalaisia ei näy, herra ritari, ja jos he eivät tule, niin teidän\nmaineenne on mennyttä kalua!\n\n— Jos heidän tulostaan on jotakin haittaa tälle pyhälle paikalle, niin\nmenköön sitten mieluummin minun maineeni! — vastasi Kmicic.\n\n— Ette haluaisi haistella heidän ruutiaan. Tunnemme kyllä tuommoiset\nritarit, joilla on jäniksen nahkaa saappaissa!\n\nKmicic loi silmänsä alas kuin tyttö.\n\n— Tahdotte riitaa, — sanoi hän. — Mitä pahaa minä olen teille tehnyt?\nUnohtakaa kauna niinkuin minäkin olen tehnyt.\n\n— Te nimititte minua pikkuaateliseksi, — sanoi terävästi Czarniecki.\n— Mikä te sitten olette, jos saan kysyä? Ovatko Babiniczit jossakin\nsuhteessa parempia kuin Czarnieckit?... Onko sukunne senaattorisukua?\n\n— Hyvä herra, — vastasi Kmicic iloisesti, — jos minulle ei olisi\nmäärätty katumusharjoitukseksi nöyryyttä eivätkä piiskan iskut joka\npäivä pehmittäisi selkääni entisten syntieni sovitukseksi, niin\nnimittäisinpä teitä vielä muuksikin, mutta minä pelkään lankeamista\nvanhaan syntiini. Mitä siihen tulee, ovatko Babiniczit vaiko\nCzarnieckit parempia, niin sehän nähdään, kun ruotsalaiset tulevat.\n\n— Minkä viran te silloin aiotte saada?... luuletteko ehkä saavanne\npäällikön tehtävän?\n\nKmicic synkistyi.\n\n— Ensin syytitte minua voitonhimosta, nyt puhutte kunniaviroista. Mutta\nen ole tullut tänne semmoisia tavoittelemaan, sillä paljon korkeammalle\nolisin voinut päästä muualla. Aion olla tavallinen sotamies, vaikkapa\nteidänkin johdossanne.\n\n— Mitä tarkoitatte tuolla »vaikkapa»?\n\n— Tarkoitan, että katsotte minuun karsaasti ja varmaankin teette oloni\nvaikeaksi.\n\n— Hm! Saattaa olla! On kaunista teidän puoleltanne tyytyä olemaan halpa\nsotamies, sillä näkyy, että teillä on kova luonto eikä juuri taipumusta\nnöyryyteen. Tappeletteko mielellänne?\n\n— Sen näytän, kun ruotsalaiset tulevat, kuten jo sanoin.\n\n— Entä jos ruotsalaiset eivät tule?\n\n— Silloin... niin, tiedättekö mitä? Menkäämme etsimään heitä! — sanoi\nKmicic.\n\n— Tuo miellyttää minua! — huudahti Czarniecki.\n\n— Voisi koota verraten suuren joukon... Sleesia ei ole kaukana täältä,\nja pian olisi miehiä kertynyt...\n\n— Ja se olisi samalla hyvänä esimerkkinä muille! — sanoi Kmicic\ninnostuen. — Minullakin on muutamia miehiä... Kunpa näkisitte heidät\noikein työssä!\n\n— Hm! Niin..., — sanoi Czarniecki. — Jumaliste! Antakaa kätenne!\n\n— Antakaa tekin! — sanoi Kmicic.\n\nJa enempää arvelematta he syleilivät toisiaan.\n\nSamassa kulki isä Kordecki ohi ja nähtyään, mitä oli tapahtunut,\nsiunasi heitä. He kertoivat hänelle heti, mistä olivat sopineet. Pappi\nvain hymähti rauhallisesti ja jatkoi matkaansa lausuen aivan kuin\nitsekseen:\n\n— Sairas alkaa tervehtyä.\n\nIllalla valmistelutyöt päättyivät, ja linnoitus oli puolustuskunnossa.\nEi puuttunut mitään: ei elintarpeita, ei ruutia eikä kuulia. Vain\nmuurit olisivat saaneet olla lujemmat ja varusväki lukuisampi.\n\nCzęstochowo tahi paremminkin Jasna Góra oli valtakunnan pienimpiä\nja heikoimpia linnoituksia, vaikka sen asema oli oivallinen.\nPuolustusväkeä olisi kyllä saanut miten paljon tahansa, mutta munkit\nottivat tahallaan pienimmän mahdollisen määrän säästääkseen ruokavaroja.\n\nSenvuoksi oli niitäkin, varsinkin saksalaisten tykkimiesten joukossa,\njotka olivat vakuutettuja siitä, että Częstochowo ei kestä hyökkäystä.\n\nAh, he luulivat ymmärtämättömyydessään, että muurit olivat ainoa\nturva, eivätkä tietäneet, mitä ovat uskon innoittamat sydämet! Isä\nKordecki peläten heidän levittävän mielen masennusta toisten joukkoon\nerotti heidät kaikki toimistaan, yhtä lukuunottamatta, jota pidettiin\nmestarina ammatissaan.\n\nSamana päivänä tuli Kmicicin luo ukko Kiemlicz poikineen pyytämään,\nettä saisivat eron palveluksestaan.\n\nAndrzejn valtasi vihastus.\n\n— Koirat! — sanoi hän. — Vapaaehtoisesti kieltäydytte semmoisesta\nonnesta ettekä tahdo puolustaa Pyhää Neitsyttä! Hyvä, olkoon niin!\nMaksun hevosista olette saaneet, ottakaa loput saatavastanne!\n\nHän otti kukkaron ja paiskasi sen maahan.\n\n— Tässä on palkkanne! Tahdotte vaania saalista muurin tuolla puolen!\nOlette mieluummin rosvoja kuin Neitsyt Marian puolustajia! Pois\nsilmistäni! Te ette ole ansiolliset täällä olemaan ja kuolemaan\nsemmoisen kuoleman kuin meitä täällä odottaa. Pois, pois!\n\n— Emme ansiolliset, — sanoi ukko levittäen kätensä ja painaen alas\npäänsä, — silmillämme näkemään Jasna Góran pyhäkköä! Taivaan valtiatar!\nSyntisten turvapaikka! Kelvottomat, kelvottomat!\n\nHän kumarsi syvään, niin syvään, että oli kaksinkerroin, ja sieppasi\nlattialta kukkaron.\n\n— Mutta muurin tuolla puolenkin, — hän sanoi, — jatkamme\npalvelustamme... Teidän armonne!... Jos jotakin erikoista sattuu,\nniin heti ilmoitamme kaikesta... Teemme kaiken, mitä pitää... Teidän\narmollanne on muurien ulkopuolella uskollisia palvelijoita...\n\n— Pois! — toisti Andrzej.\n\nHe poistuivat kumarrellen. Pelko painoi heidän mieltään, ja he olivat\nonnellisia, että asia päättyi sillä tavoin. Illalla heitä ei enää ollut\nlinnoituksessa.\n\nTuli pimeä ja sateinen yö. Oli marraskuun kahdeksas päivä. Aikainen\ntalvi oli tulossa, ja sadevirtojen mukana tuli ensimmäisen kerran\nlumiräntää. Hiljaisuuden keskeyttivät vain muurilla olevien vartijain\nhuudot, ja pimeässä vilahteli siellä täällä priori Kordeckin valkoinen\npuku. Ei Kmicickään nukkunut. Hän oli muureilla Czarnieckin kanssa, ja\nhe keskustelivat sotaseikkailuistaan. Czarniecki ei voinut olla jonkin\nverran kehuskelematta ja puhui:\n\n— Tehtiin mitä voitiin. Jokaisen surmaamani ruotsalaisen muistoksi\nlaitoin solmun miekankantimeen. Minulla on nyt kuusi solmua, mutta\nJumalan avulla niitä tulee lisää. Siksi on sapelini niin korkealla.\nPian en voi käyttää koko kanninta, mutta en avaa solmuja, vaan annan\npanna jokaiseen turkoosin ja sodan loputtua ripustan sapelini jonkin\npyhimyskuvan luo — siinä on minulla _votum_. Entä onko teillä monta\nruotsalaista omallatunnolla?\n\n— Ei yhtään! — vastasi Kmicic häpeissään.\n\n— Sen sijaan olette varmaan aika joukon venäläisiä peitonnut?\n\n— Onhan niitä.\n\n— Ruotsalaiset ovat pahempia, sillä useimmat heistä ovat loitsijoita.\nSuomalaisilta ovat he oppineet käyttämään noitakeinoja, ja jokaisella\non kaksi tahi kolme pirua palveluksessaan, onpa sellaisiakin, joilla\nniitä on seitsemän. Nämä suojelevat heitä kahakoissa... Mutta jos he\ntulevat tänne, niin pirut eivät voi heitä auttaa, sillä semmoisella\nalalla, mihin näkyy kirkon torni, ovat pirut voimattomia. Oletteko\nkuullut siitä?\n\nKmicic ei vastannut, kallisti päätään ja kuunteli tarkasti.\n\n— Ne tulevat! — sanoi hän äkkiä.\n\n— Kutka? Mitä te puhutte?\n\n— Kuulen kavioitten kapsetta.\n\n— Tuuli vain panee sadepisarat rapisemaan.\n\n— Kristuksen nimessä, se ei ole tuuli, se on hevosten kavioitten\nkopinaa! Minulla on erikoisen tarkka kuulo... Se on suuri ratsujoukko,\nja se on jo lähellä, vaikka tuuli estää kuulemasta. Aseihin! Aseihin!\n\nKmicicin huuto herätti lähellä torkkuvat vartijat, mutta se ei ollut\nvielä lakannut kaikumasta, kun alhaalta pimeästä kuului torven\ntörähdyksiä. Kaikki heräsivät ja hyppäsivät pökertyneinä vuoteistaan\nkysellen toisiltaan:\n\n— Tuomiopasuunatko nyt soivat synkässä yössä? Sitten alkoi munkkeja,\nsotamiehiä ja aatelisia virrata valleille. Kellonsoittajat kiiruhtivat\ntorneihin, ja pian alkoivat kaikki kellot kaikua, suuret sekä pienet,\naivan kuin tulipalossa, ja niiden kumahtelut sekaantuivat torvien\nääneen, joka yhä jatkui.\n\nPalavia soihtuja heitettiin tervatynnyreihin, jotka oli varattu sitä\nvarten. Punainen loimu valaisi ympäristön, ja nyt Jasna Góran väki\nnäki joukon hevosen selässä istuvia torvensoittajia aivan lähellä\ntorvet suun edessä ja näiden takana sankat joukot ratsumiehiä liehuvine\nlippuineen.\n\nTorvensoittajat puhalsivat vielä jonkin aikaa aivan kuin tahtoisivat\nnäillä äänillä osoittaa ruotsalaisjoukon suurta voimaa ja lopullisesti\nsäikähdyttää munkit. Viimein ne vaikenivat. Yksi soittajista erkani\njoukosta, lähestyi porttia heiluttaen valkoista liinaa ja huusi:\n\n— Hänen majesteettinsa Ruotsin, Götan ja Vendein kuninkaan nimessä,\nSuomen, Viron, Karjalan, Bremenin, Werdenin, Stettinin, Pommerin ja\nKasubian suuriruhtinaan, Rügenin ruhtinaan, Inkerin, Wismarkin ja\nBaijerin herran, Pfalzin, Julichin, Kleven ja Bergin kreivin — avatkaa!\n\n— Päästäkää hänet sisälle! — kuului priori Kordeckin ääni.\n\nAvattiin vain pikkuportti. Tulija epäröi hetken, mutta laskeutui sitten\nhevosen selästä, astui muurien sisäpuolelle ja nähdessään joukon\nvalkeita viittoja kysyi:\n\n— Kuka teistä on veljeskunnan päämies?\n\n— Minä! — vastasi priori Kordecki.\n\nMies antoi hänelle sinetöidyn kirjeen ja sanoi:\n\n— Herra kreivi odottaa Pyhän Barbaran luona vastausta.\n\nPriori Kordecki kutsui heti munkit ja aatelin neuvottelukokoukseen.\n\nMennessään sanoi Czarniecki Kmicicille:\n\n— Tulkaa tekin!\n\n— Tulen vain uteliaisuudesta, — sanoi Andrzej, — sillä tämä ei kuulu\nminuun. Muulla kuin suullani aion nyt palvella Pyhää Neitsyttä!\n\nKun kaikki olivat kokoontuneet neuvottelusaliin, avasi priori Kordecki\nkirjeen ja luki:\n\n »Teille on tunnettua, kunnioitetut isät, millä kunnioituksella ja\n rakkaudella aina olen kohdellut tätä pyhää paikkaa ja veljeskuntaanne\n samoinkuin sekin, miten alati olen teitä suojellut ja tehnyt teille\n hyvää. Olkaa senvuoksi vakuutetut, että ystävyyteni teitä kohtaan on\n nytkin yhä sama kuin ennenkin. En tule tänään luoksenne vihollisena,\n vaan ystävänä. Jättäkää pelkäämättä luostarinne minun suojelukseeni,\n kuten nykyiset olosuhteet vaativat. Tällä tavoin saavutatte rauhan\n ja turvallisuuden, jota haluatte. Minä lupaan teille juhlallisesti,\n että pyhäköt jäävät loukkaamattomiksi, varanne koskemattomiksi ja minä\n itse suoritan kaikki kulut. Harkitkaa siis tarkoin, mitä voitatte\n luovuttamalla luostarin minulle. Muistakaa myös, että suurempi\n onnettomuus voi teitä kohdata ankaran kenraali Müllerin puolelta,\n jonka toimenpiteet tulevat olemaan sitäkin rasittavammat, kun hän\n on harhaoppinen ja oikean uskon vihollinen. Kun hän tulee, täytyy\n teidän alistua välttämättömyyteen ja täyttää hänen tahtonsa. Turhaan\n te silloin, tuntien tuskaa sielussanne ja ruumiissanne, kadutte sitä,\n että ette ole ottaneet varteen ystävällistä neuvoani.»\n\nWrzeszczowiczin entiset hyvät työt muistuivat elävästi munkkien\nmieleen. Heidän joukossaan oli niitä, jotka luottivat hänen\nvakuutuksiinsa ja pitivät hänen kehoitustaan haluna torjua vaaroja ja\nonnettomuuksia.\n\nMutta ei kukaan käyttänyt puheenvuoroa, vaan kaikki odottivat, että isä\nKordecki puhuisi. Tämä oli vaiti vähän aikaa, ja vain hänen huulensa\nliikkuivat hänen hiljaa rukoillessaan. Sitten hän sanoi:\n\n— Tuleeko todellinen ystävä yöllä ja peloittaa tuolla tavoin\ntorventoitotuksin nukkuvat Jumalan, palvelijat? Tulisiko hän noiden\ntuhansien asestettujen miesten etunenässä, jotka seisovat nyt muuriemme\nluona? Miksi hän ei tullut viiden tahi kymmenen miehen kanssa, koska\nhän hyväntekijänä saattoi odottaa iloista vastaanottoa? Mitä merkitsee\ntuo vahva sotavoima, jollei uhkausta sen varalta, että emme luovuttaisi\nluostaria?... Rakkaat veljet, muistakaa myöskin, että tämä vihollinen\nei ole koskaan pitänyt sanaansa eikä valaansa. Meillä on suojeluskirje\nkuninkaalta, joka on meille vapaaehtoisesti lähetetty ja jossa\nnimenomaan luvataan, että luostari on vapaa majoituksesta, — ja nyt\non hänen väkensä muuriemme edustalla kuuluttamassa vaskitorvin hänen\npetollisuuttansa. Rakkaat veljet! Ylentäköön kukin sydämensä Jumalan\npuoleen, jotta Pyhä Henki häntä valaisisi, ja puhukoon sitten kukin,\nmitä omatunto ja huolenpito tästä pyhäköstä hänelle neuvoo.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\nSitten kuului Kmicicin ääni:\n\n— Kuulin Kryszynissa Lisolan kysyvän: »Entä kurkistatteko munkkien\naartehistoon?» — ja tähän vastasi Wrzeszczowicz, hän, joka nyt seisoo\ntuolla muurien ulkopuolella: »Jumalan äiti ei tarvitse taalereita,\njotka ovat priorin raha-arkussa.» Nyt sama Wrzeszczowicz kirjoittaa\nteille, kunnioitetut isät, että hän ei kajoa omaisuuteenne ja itse\nsuorittaa kulut. Huomatkaa hänen rehellisyytensä laatu!\n\n— Ilman provinsiaalia, jolle olemme velvolliset olemaan kuuliaisia,\nemme voi päättää mitään, — sanoi isä Dobrosz.\n\nPappi Tomicki lisäsi:\n\n— Sota ei ole meidän toimialaamme. Kuunnelkaamme senvuoksi, mitä\nsanovat ne ritarit, jotka ovat kokoontuneet tähän luostariin Jumalan\nÄidin suojaan.\n\nKaikkien katseet kääntyivät Zamoyskiin, joka oli vanhin ja huomattavin\njoukossa. Hän nousi ja puhui:\n\n— On kysymyksessä teidän kohtalonne, kunnioitettavat isät.\nVerratkaa vihollisen voimaa siihen vastarintaan, jota voimienne ja\nvarojenne mukaan voitte tehdä, ja päättäkää itse. Mitäpä neuvoja\nme, teidän vieraanne, voisimme teille antaa? Mutta koska kysytte\nmeiltä, kunnioitettavat isät, mitä on tehtävä, niin vastaan: olkoon\nantautumisen ajatus meistä kaukana niin kauan kuin hätä ei siihen\npakota. On häpeällistä ja arvotonta pelkurimaisella myöntyväisyydellä\nostaa epävarma rauha valapattoiselta viholliselta. Me olemme tulleet\nvapaaehtoisesti vaimoinemme ja läpsinemme tänne Pyhän Neitsyen turviin\nja järkähtämättömästi olemme päättäneet elää kanssanne ja, jos se\non Jumalan tahto, kuolla yhdessä. Jumalan Äiti, joka on vuodattanut\nsydämiimme halun puolustaa häntä jumalattomia vääräuskoisia vastaan,\nvarmasti tulee palvelijainsa avuksi ja tukee meitä oikeassa asiassamme.\n\nZamoyski vaikeni. Kaikki tunsivat saavansa hänen sanoistaan voimaa ja\nmiehuutta. Kmicic, joka aina toimi hetken tunteitten mukaan, juoksi\nhänen luokseen ja vei hänen kätensä huulilleen.\n\nToisia tämä innosti, ja jokaisesta oli tuon nuoren innostuksen puuska\nhyvä merkki. Halu puolustaa luostaria kasvoi.\n\nSamassa kuului ikkunan alta vanhan kerjäläisen väräjävä ääni, joka\nlauloi:\n\n    — Turhaan sä, uskoton, voimaasi luotat,\n    helvetin joukotkin avukses tuotat,\n    turhaan sä myös punot juonias noita:\n                           Et mua voita!\n\n    Vaikka mun tuhannet pakanat saartais,\n    lentävät liskot mun päätäni kaartais,\n    turhat ois sittenkin keinosi sinun:\n                          voitto on minun!\n\n— Siinä on meille viittaus, — sanoi priori Kordecki, — jonka Jumala\nantaa vanhan kerjäläisen suun kautta. Pitäkäämme puoliamme, veljet,\nsillä ei koskaan kenelläkään piiritetyllä ole ollut sellaista\nturvapaikkaa kuin meillä!\n\n— Uhraamme mielellämme henkemme! — huudahti Piotr Czarniecki.\n\n— Emme luota valapattoihin! Emme luota vääräuskoisiin emmekä niihin\nkatolilaisiin, jotka ovat antautuneet pahan hengen palvelukseen! —\nhuusivat toiset äänet tukahduttaen kuulumattomiin niiden sanat, jotka\nolivat toista mieltä.\n\nPäätettiin lähettää kaksi munkkia Wrzeszczowiczin luo ilmoittamaan,\nettä portit pysyvät suljettuina ja että piiritetyt aikovat\npuolustautua, mihin heidät oikeuttaa kuninkaan suojeluskirje.\n\nSamalla tuli lähettiläiden nöyrästi pyytää Wrzeszczowiczia luopumaan\naikeestaan tahi ainakin lykkäämään sen, kunnes munkit olisivat\nennättäneet neuvotella veljeskunnan provinsiaalin Teofil Broniewskin\nkanssa, joka nyt oli Sleesiassa.\n\nLähettiläät lähtivät, ja toiset jäivät odottamaan pamppailevin sydämin\nneuvottelusaliin. Nämä rauhalliset, sotaan tottumattomat munkit eivät\nvoineet olla tuntematta pelkoa ajatellessaan, että hetki oli nyt lyönyt\nja heidän oli valittava velvollisuuden täyttämättä jättäminen tahi\nvihollisen viha ja kosto.\n\nTuskin oli puoli tuntia kulunut, kun molemmat lähettiläät palasivat.\nHeidän päänsä olivat alaspainetut, heidän kasvonsa surulliset ja\nkalpeat. Ääneti he ojensivat priori Kordeckille uuden kirjeen\nWrzeszczowiczilta, ja tämä luki sen ääneen. Siinä oli kahdeksan\nantautumisehtoa, joihin viitaten Wrzeszczowicz kehoitti munkkeja\nluovuttamaan luostarin.\n\nLopetettuaan lukemisen priori katsoi kauan läsnäolijoita ja sanoi\nviimein juhlallisella äänellä:\n\n— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Pyhän Jumalanäidin nimeen!\nMuureille, rakkaat veljet!\n\n— Muureille! Muureille! — kaikuivat huudot salissa.\n\nHetkeä myöhemmin valaisi luostarin rakennusta kirkas liekki.\nWrzeszczowicz oli antanut sytyttää tuleen Pyhää Barbaran kirkkoa\nympäröivät rakennukset. Tulipalo sai pian vallan vanhoissa taloissa ja\nvoimistui joka hetki. Punertavia savupatsaita kohosi taivasta kohti ja\nkirkkaat tulikielet valaisivat niiden kasvua. Viimein oli koko taivas\ntulimerenä.\n\nTulen valossa nähtiin ratsastavia sotamiesosasto ja, jotka nopeasti\nsiirtyivät paikasta toiseen. Alkoi sotamiesten tavallinen mielivalta.\nRatsumiehet ajoivat karjan ulos navetoista, se juoksenteli pelästyneenä\nedestakaisin ja mölisi surkeasti. Joukko yhteen painautuneita lampaita\nsyöksyi päättömästi tuleen. Palon haju levisi kaikille suunnille ja\nkohosi luostarin muureille asti. Monet puolustusmiehistöstä näkivät\nensikerran sodan kauhuja, ja heidän sydämensä jähmettyi, kun he näkivät\nsotilaitten ajavan takaa miehiä ja lyövän heitä miekalla sekä laahaavan\nnaisia maata pitkin hiuksista. Tulen veripunaisessa valossa näkyi\nkaikki niin selvästi kuin kämmenellä. Huudot ja lausutut sanatkin\ntunkeutuivat piiritettyjen korviin asti.\n\nKoska luostarin tykit eivät vielä toimineet, hyppäsivät ratsumiehet\nhevosten selästä ja lähestyivät aivan muurien luo heristellen\nmiekoillaan ja musketeillaan.\n\nTavan takaa saapui lähelle joku keltaiseen ratsumiehen takkiin puettu\nmiehen rumilas, pani kätensä torveksi suun eteen ja syyti piiritetyille\nherjauksia ja uhkauksia, joita nämä kuuntelivat kärsivällisesti.\n\nKmicic seisoi Czarnieckin vieressä aivan lähellä Pyhän Barbaran kirkkoa\nja näki kaiken selvästi. Hänen poskilleen nousi puna, silmät kiiluivat\nkuin tähdet, ja kädessä hänellä oli oivallinen jousi, jonka hän oli\nperinyt isältään. Hän kuuli uhkaukset ja pilkkapuheet, ja viimein, kun\njättiläiskokoinen ratsumies saapui kallion juurelle ja alkoi sadatella,\nAndrzej kääntyi Czamieckiin päin:\n\n— Jumalan tähden! Hän häpäisee Pyhää Neitsyttä! Minä ymmärrän saksaa...\nhän herjaa kamalasti!... En voi sitä sietää!\n\nHän kohotti jousen, mutta Czarniecki tarttui hänen käteensä.\n\n— Jumala rankaisee häntä herjauksistaan! — sanoi hän. — Isä Kordecki on\nkieltänyt meitä ensin ampumasta. Alkakoot he!\n\nTuskin hän oli tämän sanonut, kun ratsumies kohotti musketin perän\nlähelle kasvojaan ja laukaus pamahti. Luoti ei lentänyt muurille asti,\nvaan putosi jonnekin kallion koloon.\n\n— Nyt on lupa? — huudahti Kmicic.\n\n— On! — vastasi Czarniecki\n\nKmicic sotaan tottuneena miehenä tuli heti aivan levolliseksi.\nRatsumies varjosti kädellään silmiään ja katseli, mihin hänen luotinsa\noli mennyt. Sillä välin Kmicic jännitti jousen ja laukaisi. Jousi\nvisersi kuin leivonen, mutta Kmicic nojautui eteenpäin ja huusi:\n\n— Sattui! Sattui! Samassa kuului nuolen vingahdus. Ratsumies pudotti\nmusketin, nosti molemmat kätensä ylös, pää retkahti, ja mies putosi\nselälleen maahan. Hetkisen hän sätkytteli kuin vedestä nostettu kala\nja penkoi maata jaloillaan, mutta ojentautui äkkiä ja jäi makaamaan\nliikkumattomana.\n\n— Se oli yksi! — sanoi Kmicic.\n\n— Pankaa solmu miekankantimeen! — sanoi Czarniecki.\n\n— Ei niihin solmuihin riitä kirkonkellon nuorakaan, jos Jumala suo! —\nhuudahti Andrzej.\n\nSamassa kiiruhti kaatuneen luo toinen ratsumies katsomaan, mitä oli\ntapahtunut, tahi ehkä ottamaan kaatuneen kukkaron. Mutta taas vingahti\nnuoli, ja mies kaatui edellisen päälle.\n\nNyt alkoivat paukkua kenttätykit, joita Wrzeszczowicz oli tuonut\nmukanaan. Hän ei voinut niillä ampua rikki linnoitusta niinkuin hän\nmyöskään ei voinut sitä vallata pelkällä ratsuväellä, mutta hän tahtoi\npeloittaa munkkeja. Alku oli nyt ainakin tehty.\n\nPriori Kordecki ilmestyi Czarnieckin viereen ja hänen mukanaan oli\nisä Dobrosz, joka rauhan aikana oli luostarin tykistön päällikkönä\nja pyhinä ampui juhlalaukaukset, minkä vuoksi häntä veljeskunnan\nkeskuudessa pidettiin aimo tykkimiehenä.\n\nPriori siunasi tykin ja osoitti sitä isä Dobroszille. Tämä kääri hihat\nylös ja suuntasi tykin kahden rakennuksen välillä olevaan aukkoon,\njossa liikehti muutamia ratsumiehiä ja näiden joukossa upseeri miekka\nkädessä. Pappi Dobrosz tähtäsi kauaa, sillä kysymyksessä oli hänen\nmaineensa. Viimein hän otti sytyttimen ja laukaisi tykin.\n\nPamahdus kajahti ja savu esti mitään näkemästä. Pian kuitenkin tuuli\nhaihdutti savun. Rakennusten välissä ei nyt enää näkynyt ainoatakaan\nratsumiestä liikkeessä. Muutamia makasi hevosineen maassa, toiset\nolivat kadonneet.\n\nMunkit alkoivat laulaa muureilla. Laulua säesti Pyhän Barbaran kirkon\nluona olevain sortuvain rakennusten ryske. Tuli pimeämpää. Vain\nkipunapatsas kohosi rakennusten sortuessa ilmaan.\n\nWrzeszczowiczin joukoissa alkoivat taas torvet soida, mutta niiden\nääni tuntui etenevän. Tulipalo oli sammumassa. Pimeys vallitsi vuoren\njuurella. Sieltä täältä kuului hevosen hirnuntaa, mutta se loittoni ja\nheikkeni yhä. Wrzeszczowicz vetäytyi poispäin.\n\nIsä Kordecki polvistui muurilla.\n\n— Maria, Jumalan äiti! — lausui hän voimakkaalla äänellä. — Anna\nsenkin, joka saapuu hänen jälkeensä, samoin poistua häveten ja voimaton\nviha sydämessään!\n\nHänen näin rukoillessaan hajaantuivat pilvet hänen päänsä yllä, ja\nkirkas kuun hohde valaisi tornit, muurin, polvistuneen priorin ja\npalaneitten rakennusten rauniot.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä oli Jasna Góran edustalla rauhallista, ja\nmunkit käyttivät tilaisuutta valmistautumalla entistä innokkaammin\npuolustukseen.\n\nPriori Kordecki ennätti kaikkialle. Hän toimitti jumalanpalvelukset,\noli läsnä neuvotteluissa, ei ollut poissa päivä- eikä yömessuista,\nkulki muureilla, puheli aatelisten ja talonpoikien kanssa, ja hänen\nkasvonsa ja olemuksensa olivat koko ajan niin rauhalliset kuin\nkivipatsaan. Hänen sielunsa oli kuin kirkas lähde, josta virtasi uskoa.\nKaikki joivat siitä täysin siemauksin, ja se, kenellä oli sairas sielu,\ntuli terveeksi. Missä hänen valkoinen pukunsa vilahti, siellä kasvot\nkirkastuivat, silmät ilostuivat ja suut lausuivat: »Hyvä isämme,\nlohduttajamme, turvamme, toivomme!» Suudeltiin hänen käsiään ja hänen\nviittaansa, mutta hän hymyili lempeästi ja kulki eteenpäin, ja hänen\nympärillään, hänen edessään ja takanaan kulki luottamus ja ilo.\n\nKuitenkaan hän ei jättänyt käyttämättä maallisiakaan pelastuskeinoja.\nIsät, jotka tulivat hänen koppiinsa, tapasivat hänet joko polvillaan\nrukoilemassa tahi kirjoittamassa kirjeitä, joita hän lähetti eri\ntahoille. Hän kirjoitti Krakovan ylikomendantille Wittenbergille\npyytäen häntä säästämään pyhää paikkaa, hän kirjoitti Jan Kasimirille,\njoka Opalessa teki viimeisiä yrityksiä pelastaakseen kiittämättömän\nkansansa. Hän kirjoitti Wrzeszczowiczille ja eversti Sadowskille, joka\noli tshekkiläinen ja luterilainen ja Müllerin käskettävänä, mutta\noli ritarillinen mieleltään ja koetti kaikin tavoin saada ankaran\nkenraalinsa luopumaan hyökkäyksestä luostaria vastaan.\n\nKaksi eri mielipidettä taisteli keskenään Müllerin leirissä Wielunissa.\nWrzeszczowicz närkästyneenä marraskuun 8 päivänä kohtaamastaan\nvastarinnasta koetti kaikin tavoin saada kenraalin ryhtymään\nhyökkäykseen. Hän puhui luostarin määrättömistä aarteista ja vakuutti,\nettä tuskin koko maailmassa oli kirkkoa, joka oli Częstochowon kirkon\nveroinen rikkaudessa. Sadowski taasen moniin syihin vedoten neuvoi\nehdottomasti luopumaan hyökkaystuumista ja jättämään luostarin rauhaan.\n\nWrzeszczowiczin mielipide pääsi voitolle. Retkeen Częstochowoa vastaan\npäätettiin ryhtyä.\n\nPäätöstä ei edes pidetty salassa, minkä vuoksi Wielunista hyvissä ajoin\nvoitiin toimittaa tieto Częstochowoon. Sanaa tuova munkki ei hetkeäkään\nollut otaksunut, että luostari aikoisi tehdä vastarintaa. Hän tahtoi\nvain antaa Jasna Góran veljille ennakolta tiedon asiasta, että he\nvoisivat pitää varansa ja siten saada paremmat ehdot antautuessaan.\nIlmoitus oli omiaan lamauttamaan munkkeja. Muutamat jo heti menettivät\nrohkeutensa. Mutta priori Kordecki vahvisti heitä oman sydämensä\nhehkulla ja sai siinä määrin omalla innostuksellaan heidät muuttumaan,\nettä he valmistautuivat taisteluun samalla tavalla kuin suuriin\nkirkkojuhliin, nimittäin iloisin ja hartain mielin.\n\nZamoyski ja Czarniecki puolestaan suorittivat myös lopulliset\nvalmistelut hyökkäyksen varalta. Linnoituksen muurien kupeessa olevat\nkojut poltettiin, niin että koko päivän luostaria ympäröi palava\nrengas. Mutta sen jälkeen luostarin tykeillä saattoikin esteettömästi\nampua mihin suuntaan tahansa, ja niiden mustat kidat katselivat kauas\neteensä aivan kuin odottaen kärsimättömästi vihollista tervehtiäkseen\ntätä peloittavalla jylinällään.\n\nTalvi lähestyi nopein askelin. Kylmä pohjatuuli puhalsi ja lätäköt\njäätyivät. Priori Kordecki käveli muureilla, hieroi sinisiksi\npaleltuneita sormiaan ja sanoi:\n\n— Jumala lähettää pakkasen avuksemme! Vaikeata on nyt laittaa\npattereita ja kaivaa maata, ja sillä aikaa kuin te asutte lämpimissä\nhuoneissa, saavat viholliset tehdä tuttavuutta pohjatuulten kanssa.\n\nMutta siksipä juuri Burchard Müller päätti suorittaa asian nopeasti.\nHän otti retkelle mukaansa yhdeksäntuhatta miestä, pääasiallisesti\njalkaväkeä, ja yhdeksäntoista tykkiä. Sen lisäksi hänellä oli mukanaan\nkaksi osastoa puolalaista ratsuväkeä, mutta niitä hän ei voinut ottaa\nlukuun ensiksikin sen tähden, että ratsuväkeä ei voi käyttää kalliolle\nrakennettua linnoitusta vallatessa, ja toiseksi sen takia, että\npuolalaiset lähtivät mukaan haluttomasti ja ilmoittivat etukäteen,\nettä he eivät ota osaa taisteluihin. Pikemminkin he olivat tulleet\nsuojellakseen luostaria, jos se valloitettaisiin, voittajien ryöstöltä.\nMuuten heidän oli ollut pakko seurata mukana jo senkin vuoksi, että\nniin oli käsketty.\n\nMatka Wielunista Częstochowoon on lyhyt. Marraskuun 28 päivänä oli\nhyökkäyksen määrä alkaa. Ruotsalainen kenraali laski sen kestävän\nenintään kaksi päivää ja saavuttavansa päämääränsä neuvottelujen tietä.\n\nSillä välin priori Kordecki edelleen valmisteli mielialaa sopivaksi.\nJumalanpalveluksia pantiin toimeen samaan tapaan kuin suurina juhlina,\nja jos eräitten kasvot eivät olisi olleet kalpeat ja levottomat,\nniin olisi voinut luulla iloisen ja juhlallisen »hallelujan» juuri\nkajahtavan. Priori itse toimitti messun, ja kaikki kellot soivat.\nMessun jälkeen toimeenpantiin kirkollinen juhlakulkue.\n\nEtunenässä kulki isä Kordecki kantaen pyhää sakramenttia Zamoyskin ja\nCzarnieckin seuraamana. Sitten seurasi kuoripoikia kantaen palavia\nsoihtuja ja tämän jälkeen valkopukuisten munkkien rivi. He kulkivat\nkatse taivaaseen luotuna ja laulaen, kokonaan vaipuneina Jumalaa\najattelemaan ja unhottaen maailman. Kulkueessa oli myös talonpoikia,\njotka viitoissaan ja pitkine hiuksineen muistuttivat ensimmäisiä\nkristittyjä. Pikku lapset, pojat ja tytöt, joita oli joukossa,\nyhtyivät vienoilla äänillään yhteiseen lauluun. Ja Jumala kuuli nämä\nlaulut, nämä sydänten vuodatukset, tämän hurskauden, joka maallista\npainoa paeten etsi turvaa Jumalan siipien suojasta. Tuuli lakkasi\npuhaltamasta, ilma tyyntyi, taivas oli taas sininen, ja syksyn aurinko\nvaloi lempeätä, vaaleata, mutta vielä lämmintä valoansa maan päälle.\n\nKulkue kulki kerran yli muurien, mutta se ei kääntynyt takaisin eikä\nhajaantunut, vaan jatkoi kulkuaan. Monstranssista lankesi välke priorin\nkasvoille, ja niistäkin näytti jokin valo säteilevän. Isä Kordeckin\nsilmät olivat suljettuina, ja autuas hymy väikkyi hänen huulillaan.\nHänen sielunsa oli taivaassa, ikuisessa kirkkaudessa, riemussa ja\nrauhassa. Mutta aivan kuin hän sieltä olisi saanut käskyn muistaa tätä\nmaallistakin temppeliä ja sen ihmisiä sekä hetkeä, joka oli tulossa,\nhän silloin tällöin pysähtyi, avasi silmänsä, kohotti monstranssin ja\nsiunasi.\n\nHän siunasi kansaa, sotajoukkoa ja liehuvia lippuja; hän siunasi muurit\nja vuoren, tykit, kuulat ja aseet; hän siunasi kaukaa näkyvät kylät,\npohjoisen, etelän, idän ja lännen aivan kuin hän olisi tahtonut yli\nkoko ympäristön ja koko maan levittää Jumalan voiman.\n\nKello oli jo kaksi ja kulkue oli yhä muureilla. Silloin alkoi kaukana,\nmissä maa ja taivaan ranta yhtyivät siniseen utupilveen, häämöttää\njotakin, joka liikkui ja lähestyi. Äkkiä kuului kulkueen loppupäästä\nhuuto:\n\n— Ruotsalaiset! Ruotsalaiset tulevat! Sitten syntyi hiljaisuus, aivan\nkuin sydämet ja kielet olisivat jähmettyneet. Vain kellot kumahtelivat\nedelleen. Mutta läpi hiljaisuuden kuului isä Kordeckin kaikuva ja\nrauhallinen ääni:\n\n— Veljet, riemuitkaamme! Voiton ja ihmeen hetki lähestyy!\n\nJa kohta sen jälkeen:\n\n— Sinun suojaasi antaudumme, Äiti, Valtiatar, Kuningattaremme!\n\nRuotsalaisten joukko, joka oli ollut kuin pilvi, oli muuttunut\npitkän käärmeen kaltaiseksi, joka kiemurteli lähemmäksi. Muureilta\nkatselevat munkit saattoivat pian selvästi nähdä kaikki yksityiskohdat.\nEdessä kulki ratsuväki, sen jälkeen jalkaväki nelikulmion muotoisena\njoukkona. Jokainen rykmentti muodosti pitkän suorakaiteen, ja jokaisen\nyläpuolelle muodostui toinen, pienempi rivi keihäistä. Sitten\nseurasivat tykit kita käännettynä taaksepäin ja maata kohti.\n\nNiitten mustat tahi keltaiset piiput kiilsivät pahaa ennustavasti\nauringossa. Niitten jäljessä heilahteli kuoppaisella tiellä\nruutilaatikoita, ja sitten seurasi loppumattomasti kuormia, joissa oli\ntelttoja ja kaikenlaisia sotatarpeita.\n\nUhkaava ja samalla kaunis näky oli tuo järjestyksessä etenevä\nsotajoukko, joka aivan kuin pelkoa synnyttääkseen marssi luostarin\nasujain silmien edessä. Ratsuväki erosi muusta joukosta ja nelisti\nedellä huojuen kuin vilja tuulessa. Se hajaantui useampiin suurempiin\ntahi pienempiin osastoihin. Eräät osastot saapuivat linnoituksen luo,\ntoiset kiitivät ympärillä oleviin kyliin ryöstämään, toiset taas\nalkoivat kulkea linnoituksen ympäri, tarkastaa muureja ja miehittää\nlähimpiä rakennuksia. Yksityiset sanansaattajat ratsastivat täyttä\nlaukkaa suurempien ryhmien luota kauemmas jalkaväen luokse ilmoittamaan\nupseereille, mihin oli sopivaa asettua. Kavioitten kapse ja hevosten\nhirnunta, kutsumiset, huudot, tuhansien äänien sorina ja pyöräin ratina\nkuuluivat selvästi piiritettyjen korviin heidän seisoessaan edelleen\nrauhallisina muureilla ja katsoessaan ihmettelevin silmin tuota suurta\nvilinää ja vihollisen liikehtimistä.\n\nViimein saapuivat jalkaväkirykmentit ja alkoivat etsiä linnoituksen\nläheisyydestä sopivia paikkoja asemikseen. Samalla anastettiin\nluostariin kuuluva Częstochowon kylä, jossa ei ollut sotaväkeä ja jonka\ntalonpojat olivat piiloutuneet ulkorakennuksiinsa.\n\nSuomalaisten rykmentti, joka sinne saapui ensimmäisenä, hyökkäsi\nrajusti aseettomien talonpoikien kimppuun. Heidät vedettiin tukasta\nulos piilopaikoistaan ja vastaanhangoittelevat surmattiin. Muut\najettiin ulos kylästä, ja ratsumiesten hätyyttäminä he hajaantuivat\nkaikkiin ilmansuuntiin.\n\nJo sitä ennen oli sanantuoja saapunut luostarin portille ja kehoittanut\nMüllerin nimessä munkkeja antautumaan. Luostarin puolustajat, jotka\nolivat nähneet Częstochowossa harjoitetun julmuuden, vastasivat\ntykkitulella.\n\nNyt, kun asukkaat oli ajettu pois kaikista lähellä olevista\nrakennuksista ja ruotsalaiset asettuneet niihin, oli ensityöksi\ntuhottava nuo rakennukset, että vihollinen ei voisi niiden turvin\nvahingoittaa luostaria. Muurit alkoivat täristä tykkien paukkeesta\nja kirkon ikkunain ruudut helisivät. Valkoisten hattarain kaltaisina\nlentelivät tulikuulat ruotsalaisten keskuuteen, ja siitä, mihin ne\nputosivat, kohosi kohta savupatsaita.\n\nRakennukset syttyivät palamaan.\n\nRuotsalaiset syöksyivät suin päin ulos rakennuksista ja hajaantuivat\neri suuntiin. Epäjärjestystä alkoi syntyä heidän keskuudessaan. He\nsiirsivät etemmäksi tykkinsä, joita ei vielä oltu saatu asetetuiksi\npaikoilleen. Müller hämmästyi. Hän ei ollut odottanut tämmöistä\nvastaanottoa eikä aavistanut luostarissa olevan semmoisia tykkimiehiä.\n\nYö oli tulossa, ja hän tarvitsi aikaa saattaakseen järjestykseen\njoukkonsa. Senvuoksi hän pyysi aselepoa.\n\nMunkit suostuivat siihen mielellään.\n\nYöllä poltettiin kuitenkin vielä iso varastohuone runsaine\nruokavaroineen. Sinne oli Länsi-Göötanmaan rykmentti majoittunut.\n\nTuli levisi rakennuksessa niin nopeasti ja kuulat putoilivat\nniin tiheään, että ruotsalaiset eivät ennättäneet ottaa mukaansa\nmuskettejaan eikä ruutivarastoaan, joka räjähti tulessa.\n\nRuotsalaiset valvoivat koko yön. He tekivät valmistuksia, laittoivat\npattereita, asettivat telttoja paikoilleen. Vaikka sotamiehet olivat\nuseissa taisteluissa monen vuoden aikana karaistuja ja luonnostaan\nurheita ja toimeliaita, eivät he kuitenkaan ilomielin odottaneet\nalkavaa päivää. Ensimmäinen päivä oli heille tuottanut tappion.\n\nLuostarin tykit olivat tuottaneet niin suuren mieshukan, että\nkokeneimmat upseerit katsoivat sen aiheutuneen varomattomuudesta\npiirityksessä. Jos seuraava aamu toisikin voiton, niin ei se\nsanottavasti toisi kunniaa, sillä mitä merkitsisi vähäpätöisen\nlinnoituksen ja luostarin valtaaminen niin monen suuren ja sata\nkertaa paremmin varustetun kaupungin valloittajille? Vain runsaan\nsaaliin toivo kiihoitti taisteluhalua, mutta toiselta puolen taas se\nmielenahdistus, joka oli vallannut puolalaiset heidän lähestyessään\nkuuluisaa Jasna Góraa, vaikutti ruotsalaisiinkin lamauttavasti.\nEdellisiä kauhistutti ajatus, että pyhäkkö häväistäisiin, jälkimmäiset\npelkäsivät jotakin epämääräistä, jota he eivät oikein osanneet\nitselleen selvittää ja jota he ylimalkaisesti nimittivät taikavoimaksi.\nUskoihan itse Burhard Müller semmoiseen, kuinka siis sotamiehet eivät\nolisi uskoneet!\n\nOli huomattu, että kun Müller lähestyi Pyhän Barbaran kirkkoa, hänen\nhevosensa äkkiä pysähtyi, luimisti korviaan ja kieltäytyi menemästä\neteenpäin. Vanha kenraali ei näyttänyt pelkoaan, mutta seuraavana\npäivänä hän määräsi sille paikalle Hessenin prinssin ja meni itse\nisompien tykkien kanssa luostarin pohjoispuolelle. Siellä luotiin yöllä\nvalleja seuraavan päivän taistelua varten.\n\nHeti päivän koittaessa alkoi tykistötaistelu, mutta tällä kertaa sen\naloittivat ruotsalaiset. He eivät yrittäneetkään vielä alussa ampua\naukkoja muuriin rynnätäkseen niistä sisälle, vaan tahtoivat ainoastaan\npeloittaa luostarin puolustajia, ampua sinne kuulia, sytyttää\ntulipaloja, turmella luostarin tykit ja aikaansaada mieshukkaa.\n\nLuostarin muurille ilmestyi taas juhlakulkue, sillä ei mikään niin\nrohkaissut taistelijoita kuin pyhän sakramentin ja sen jäljessä tyynenä\nastuvien munkkien näkeminen. Luostarin tykit vastasivat jyrinällä\njyrinään, tulella tuleen. Maan perustukset tuntuivat vapisevan.\nSavumeri levisi kirkon ja luostarin ylle.\n\nMitä hetkiä, mitä näkyjä ihmisille, jotka eivät koskaan elämässään\nolleet nähneet sodan verisiä kasvoja!\n\nYhtämittaista jylinää, tulen välähdyksiä, savua, ilmaa halkovien\nkuulain vinkunaa, kranaattien sähinää, rapinaa seiniä ja kattoja\nvastaan, särkyvien ikkunaruutujen kilinää, pommien räjähtelyä,\nsekasortoa, hävitystä, helvetillistä menoa!...\n\nJa kaiken tämän aikana ei hetkenkään levähdystä, tuskin edes\nmahdollisuutta hengittää savun täyttämää ilmaa, vain yhtämittaista\nkuulasadetta ja sekasortoisia huutoja:\n\n— Palaa! Vettä! Vettä!\n\n— Katolle palokoukkujen kanssa!... Enemmän suojaverhoja!\n\nMuureilla taasen kaikui sotamiesten huutoja:\n\n— Tähtää ylemmäksi!... Ylemmäksi!... Talojen väliin!... Laukaise!\n\nKeskipäivän aikana taistelu kävi yhä rajummaksi. Olisi voinut luulla,\nettä savun hälvettyä ruotsalaiset näkevät luostarin paikalla vain\nkuula- ja kranaattikasan. Rappaus, jonka kuulat irroittivat seinistä,\nlevisi hienona tomuna ilmaan, sekaantui savuun ja pimitti ilman. Munkit\ntulivat ulos pyhäinjäännöksiä kantaen manatakseen pois nuo pilvet\nhäiritsemästä puolustusta.\n\nKmicic seisoi muurilla tykin luona vastapäätä Częstochowon kylää, jonne\nMüller oli asettunut ja josta voimakkaimmin pommitettiin. Hän sysäsi\nsyrjään tottumattoman tykkimiehen ja alkoi itse hoitaa tulta. Ja niin\ninnokkaasti hän toimi, että hän pian pakkasesta huolimatta riisui\nketunnahkaturkkinsa ja takkinsakin ja puuhaili vain housut jalassa ja\npaita yllä.\n\nSotaan tottumattomat miehet innostuivat nähdessään tämän tosisoturin,\njoka keskellä kaikkea kauheata sekasortoa tuntui olevan omassa\nelementissään aivan kuin salamanteri tulessa.\n\nHänen kulmakarvansa olivat rypyssä, silmät paloivat, posket hehkuivat\nja raju ilo kuvastui kasvoilla. Hän eli kokonaan taistelussa eikä\nnähnyt mitään muuta, tähtäsi milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi ja\nhuuteli: »Laukaise!» Ja kun Soroka vei sytyttimen ruudin läheisyyteen\nja laukaisi, hyppäsi Kmicic lavetille, tähysti ja huuteli:\n\n— Hyvä! Hyvä!\n\nHänen kotkansilmänsä näki läpi savun ja tomun. Kun hän jossakin\nrakennusten välissä huomasi lakkeja tahi kypäröitä kerääntyvän yhteen,\nniin hän suuntasi tykin suun sinne ja hajoitti joukon tarkasti\ntähdätyllä laukauksella.\n\nJoskus hän purskahti nauramaan, kun oli saanut tehdyksi tavallista\nsuurempaa tuhoa. Kuulia vinkui hänen ympärillään, mutta hän ei niitä\nhuomannutkaan. Erään laukauksen jälkeen hän hypähti lavetille, tähysti\nterävästi kauas ja huudahti:\n\n— Yksi tykki on ammuttu rikki!... Nyt siellä on vain kolme!...\n\nHän ei levähtänyt koko aamupäivänä. Hiki virtaili hänen otsastaan,\npaita höyrysi, kasvot olivat ruudin savusta mustuneet, silmät kiiluivat.\n\nItse Czarniecki ihmetteli hänen osuvia laukauksiaan ja sanoi hänelle\nuseamman kerran työn lomassa:\n\n— Te ette ole ensikertaa sodassa! Heti sen näkee! Missä olette näin\nhyvän opin saanut?\n\nKello kolme sai Kmicic tarkasti tähdätyllä laukauksella toisen\nruotsalaisten tykin vaikenemaan. Muutkin tykit vieritettiin pian pois\npatterilta. Ilmeisesti ruotsalaisten mielestä sitä asemaa ei voinut\nsäilyttää.\n\nKmicic hengähti syvään.\n\n— Levätkää nyt! — sanoi hänelle Czarniecki.\n\n— Hyvä on! Minun on nälkä, — vastasi Kmicic. — Soroka, anna syötävää,\nmitä sattuu olemaan!\n\nVanha vääpeli kiiruhti pois ja toi hetkisen kuluttua tuopissa viinaa\nsekä astian savustettua kalaa.\n\nKmicic alkoi syödä hyvällä halulla, mutta loi väliin aina katseensa\nylös ja seurasi silmillään lähellä lenteleviä kranaatteja yhtä\nvälinpitämättömästi kuin olisi katsellut variksia.\n\n— Niillä on huonot tykkimiehet, tähtäävät liian ylös, — sanoi Andrzej\njatkaen syöntiään. — Katsokaa, kaikki kuulat lentävät muurin yli meidän\nluoksemme!\n\nNämä sanat kuuli nuori munkki, seitsemäntoista vuoden ikäinen\nnuorukainen, joka juuri oli päässyt alokkaaksi. Hän oli koko ajan\nantanut kuulia, kun tykkiä ladattiin, vaikka hänen koko ruumiinsa\nvapisi pelosta, sillä hän oli ensikertaa sodassa. Kmicicin levollisuus\nteki häneen valtavan vaikutuksen. Kun hän nyt kuuli Kmicicin sanat,\nvetäytyi hän vaistomaisesti lähemmäksi häntä aivan kuin toivoen suojaa\nhänen voimakkaiden siipiensä alla.\n\n— Voivatko nuo tuolta päin tulevat kuulat osua meihin? — kysyi hän.\n\n— Miksikä ei!-vastasi Andrzej. — Pelkäätkö, veliseni?\n\n— Hyvä herra, — vastasi nuorukainen vavisten, — olin kuvitellut sodan\nkauheaksi, mutta en luullut, että se on näin kauheata!\n\n— Jokainen kuula ei tapa, muutenhan ei ihmisiä olisi maailmassa, ei\nennättäisi syntyä riittävää määrää.\n\n— Enimmän minä pelkään noita tulikuulia, noita kranaatteja. Miksi ne\nniin pamahtavat haljetessaan?... Jumalan Äiti, auta!... ja haavoittavat\nniin pahasti?...\n\n— Minä sen selitän sinulle, niin saat lisää kokemusta, pikku isä.\nTuommoinen kuula on raudasta, mutta sisältä ontto ja ruudilla täytetty.\nYhdessä paikassa on pieni reikä, jossa on paperitulppa tahi joskus\npuinen nappula.\n\n— Herra Jeesus! Tulppa?\n\n— Niin! Tuohon tulppaan on pantu rikkiä, ja se syttyy palamaan, kun\nlaukaistaan. Kuulan pitää pudota tulppa maata kohti, jotta tulppa\ntunkeutuisi ruutiin, jolloin kuula räjähtää kappaleiksi. Paljon kuulia\nkuitenkin putoaa toisin päin, mutta ei se haittaa, sillä kun tuli\nennättää ruutiin asti, niin tapahtuu räjähdys.\n\nKmicic ojensi kätensä ja jatkoi vilkkaasti:\n\n— Katso! Katso tuota! Siinä on esimerkki!\n\n— Jeesus! Maria! Joosef! — huudahti munkki nähdessään kranaatin\nlentävän heitä kohti.\n\nKranaatti putosi samassa avoimelle paikalle heidän läheisyyteensä,\nalkoi sähisten ja pyörien hyppiä siinä sinisen, hienon savun siitä\nkohoillessa, kieri aivan heidän luokseen ja jäi märkään hiekkaläjään.\n\nOnneksi se oli pudonnut tulppa ylös päin, mutta tuli siitä ei ollut\nsammunut.\n\n— Maahan! Pitkällenne! — alkoivat pelästyneet äänet huutaa. — Pian\nmaahan!\n\nMutta Kmicic hyppäsi samassa hiekkaläjälle, tarttui salamannopealla\nliikkeellä paperitulppaan, kiskaisi sen pois ja alkoi huutaa\nheilutellen palavaa paperia päänsä päällä:\n\n— Nouskaa! Ei se koira enää pure! Ei se tapa kärpästäkään!\n\nToiset hämmästyivät nähdessään tämän luonnottoman rohkean teon. Vähään\naikaan ei kukaan uskaltanut puhua mitään. Viimein huudahti Czarniecki:\n\n— Huimapää! Jos se olisi räjähtänyt, olisitte murentunut yhtä hienoksi\njauheeksi kuin ruuti!\n\nAndrzej naurahti niin iloisesti, että valkoiset hampaat välkkyivät kuin\nsudella.\n\n— Eikö teille sitten ruuti kelpaa? Olisitte ladanneet minulla tykin, ja\nminä olisin tuottanut vielä kuoltuanikin harmia ruotsalaisille!\n\n— Hitto soikoon, missä kohti teissä pelko asuu? Nuori alokas pani\nkätensä ristiin ja katseli äänettömän ihailun vallassa Kmiciciä. Mutta\ntämän teon oli nähnyt myös priori Kordecki, joka oli tulossa sinne\npäin. Tämä meni Andrzejn luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja\nteki sitten sen yli ristinmerkin.\n\n— Sellaiset kuin sinä eivät jätä Jasna Góraa vihollisen käsiin! — sanoi\nhän. — Mutta minä kiellän sinua panemasta tarpeettomasti henkeäsi\nvaaraan. Pommitus jo alkaa loppua ja vihollinen vetäytyy etemmäksi. Ota\ntämä kranaatti, poista siitä ruuti ja vie se Pyhän Neitsyen kappeliin.\nTämä lahja on hänestä parempi kuin ne helmet ja kalliit kivet, jotka\nhänelle lahjoitit!\n\n— Isä! — sanoi Kmicic liikutettuna. — Eihän se ole mitään!... Pyhälle\nNeitsyelle minä... Ah, en löydä sanoja!... Mihin kärsimyksiin tahansa,\nkuolemaankin olisin valmis... En tiedäkään, mitä kaikkea olisin valmis\ntekemään palvellakseni häntä...\n\nKyynelet kiilsivät Andrzejn silmissä ja isä Kordecki sanoi:\n\n— Lähde ja polvistu hänen eteensä, ennenkuin nuo kyynelet kuivuvat!\nHänen armonsa tulee sinun päällesi, rauhoittaa ja lohduttaa sinua, tuo\nsinulle kunniaa ja arvoa!\n\nNäin sanoen isä Kordecki otti häntä käsivarresta ja lähti johdattamaan\nkirkkoon. Czarniecki katseli heidän jälkeensä hetkisen ja sanoi:\n\n— Paljon olen eläessäni nähnyt pelottomia ritareita, jotka eivät ole\nvaaraa karttaneet, mutta tuo liettualainen lienee ihan pir...\n\nHän pani käden suunsa eteen, ettei lausuisi pahan nimeä pyhässä\npaikassa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nTykkitaistelu ei ollenkaan estänyt rauhanneuvotteluja. Illalla tämän\npommituksen jälkeen Müller lähetti eversti Kuklinowskin kehoittamaan\nluostaria antautumaan. Tälle Kuklinowskille priori näytti kuninkaan\nsuojeluskirjeen. Mutta Müllerillä oli kuninkaan myöhemmin antama käsky\nvallata erinäisiä paikkoja, m.m. Częstochowo.\n\nTähän vastasi priori Kordecki, että jos kenraalilla on käsky ottaa\nhaltuunsa Częstochowo, niin hän voi sen huoletta tehdä ja saa olla\nvarma siitä, että luostarin taholta ei häntä toimessaan häiritä, mutta\nCzęstochowo ei ole Jasna Góra ja tätä jälkimmäistä ei ole käskyssä\nmainittu.\n\nKuultuaan tämän vastauksen Müller huomasi olevansa tekemisissä\ntaitavampien diplomaattien kanssa kuin hän itse oli. Hänellä ei ollut\nmuuta neuvoa kuin turvautua aseihin.\n\nKoko yön kesti kuitenkin aselepoa. Ruotsalaiset toimivat pontevasti\nrakentaen vahvempia valleja. Luostarin puolustajat tarkastivat\nkärsimiään vaurioita ja ihmeekseen huomasivat, että semmoisia ei\nollutkaan. Siellä täällä oli jokin katto tahi sen kannatin murtunut,\npaikoittain oli rappausta irtautunut seinistä — siinä kaikki. Ihmisistä\nei yksikään ollut kaatunut eikä edes haavoittunut. Kulkiessaan ympäri\nmuureilla isä Kordecki sanoi nauraen sotamiehille:\n\n— Katsokaahan nyt, ei tuo vihollinen eikä hänen pommituksensa ole niin\nvaarallinen kuin on sanottu. Jumala meitä suojelee, Jumalan käsi meitä\nkaitsee. Olkaamme vain lujia, niin saamme nähdä vielä suurempia ihmeitä.\n\nTuli seuraava päivä, joka oli sunnuntai ja kirkollinen juhlapäivä.\nJumalanpalvelus pidettiin häiriöittä, sillä Müller odotti lopullista\nvastausta, joka oli luvattu lähettää puolenpäivän aikaan.\n\nKirje tulikin kello kaksi, mutta se ei sisältänyt antautumispäätöstä,\nvaan siinä toistettiin Kuklinowskille annettu vastaus, että kirkon\nja luostarin nimi on Jasna Góra, kun taas Częstochowon kaupunki ei\nollenkaan kuulu luostariin.\n\nMüller raivostui ja käski uudelleen ryhtymään pommitukseen.\n\nKäsky lensi nopeasti ruotsalaisten rintaman päästä päähän. Vallit\npeittyivät sinertävään savuun, luostari vastasi ammuntaan tarmokkaasti.\nMutta nyt olivat ruotsalaisten tykit paremmin asetetut ja tekivät\nenemmän vahinkoa. Ruudilla täytettyjä pommeja lenteli jättäen jälkeensä\npitkän liekin. Heiteltiin myös palavia tulisoihtuja ja tervattuja,\npalavia tappuroita.\n\nNiinkuin toisinaan muuttava kurkiparvi väsyneenä lentämästään pitkästä\nmatkasta istahtaa kukkulalle, niin näitten ilmaan lennätettyjen\ntulisten kappaleitten joukko putoili kirkon torniin ja rakennusten\npuisille katoille. Ne, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun eivätkä\nolleet tykkien luona, istuivat katoilla. Osa oli ammentamassa vettä\nkaivoista, toinen osa veti nuorilla vesiämpäreitä ylös, kolmas\nsammutti paloa märillä vaatteilla. Jotkin kuulat puhkaisten katon tahi\nmurtaen sen kannattimia tunkeutuivat ullakolle ja savu sekä palaneen\nkäry täytti huoneet. Mutta ullakoillakin oli sammuttajia odottamassa\nvesitynnyreineen. Suurimmat pommit puhkaisivat välikatonkin. Huolimatta\nyli-inhimillisistä ponnistuksista ja valppaudesta näytti selvältä, että\ntulipalo ennemmin tahi myöhemmin syttyisi luostarissa. Tulisoihdut\nja tappuratukot, jotka putoilivat katoilta, muodostivat seinien\nvierustoille palavia rovioita. Ikkunaruudut halkeilivat kuumuudesta,\nhuoneissa olevat naiset ja lapset olivat menehtyä savuun ja kuumuuteen.\n\nTuskin oli yksi tulipalon yritys sammutettu, kun jo uusi parvi\ntulikuulia, palavia aineita ja kipinöitä lensi sijaan. Koko luostari\noli niitä täynnä, olisi voinut luulla taivaan avautuneen ja alkaneen\nsataa tulta. Luostari oli tulessa, mutta ei palanut, kyti, mutta ei\nmennyt raunioiksi. Alkoipa vielä keskeltä tuota tulimerta kuulua laulu\nniinkuin muinoin, kun nuorukaiset lauloivat tulisessa pätsissä.\n\nAivan kuin edellisenäkin päivänä kaikui laulu tornista torvien\nsäestämänä. Miehet, jotka olivat muureilla ja tykkien ääressä ja jotka\njoka hetki saattoivat luulla, että kaikki heidän takanaan jo palaa\nja raunioituu, saivat tuosta laulusta uutta voimaa ja lohdutusta, se\nvakuutti, että kirkko ja luostari seisoi paikallaan eikä tuli kyennyt\nvoittamaan ihmisten ponnistuksia. Tuli tavaksi näillä sointuvilla\nsävelillä lieventää piirityksen kauhuja ja estää naisia kuulemasta\ntaistelevien huutoja.\n\nRuotsalaistenkin leirissä teki tuo laulu ja soitto suuren vaikutuksen.\nSotamiehet valleilla kuuntelivat sitä ensin ihmeissään, sitten\npelästyen.\n\n— Mitä ihmettä? — sanoivat he toisilleen. — Olemme syytäneet tuohon\nkanakoppiin niin paljon rautaa ja tulta, että moni vahva linnoitus\nsiitä olisi mennyt tuhaksi ja raunioiksi, mutta nämä laulavat ilosta...\nMitä se on?\n\n— Taikakeinoja! — vastasivat toiset.\n\n— Kuulat eivät tunkeudu heidän seiniensä läpi. Katoilta ponnahtelevat\nkranaatit kuin leikkipallot. Taikakeinoja! Taikakeinoja! Ei meillä ole\ntäällä mitään hyvää odotettavissa!\n\nMutta Müller käski pommittamaan kahta vertaa ankarammin.\n\nHänen käskynsä täytettiin liian hätäisesti. Tähdättiin kiireessä\ntykeillä liian korkealle, niin että kuulat alkoivat lentää luostarin\nyli aina toisella puolella oleviin ruotsalaisten varustuksiin asti\ntehden niissä tuhoa.\n\nKului tunti ja toinen. Kirkon tornista kuului edelleen laulu ja soitto.\n\nMüller seisoi kaukoputki kädessä Częstochowossa.\n\nHän tähysti kauan.\n\nLähellä olevat huomasivat, että käsi, joka piteli kaukoputkea silmien\nedessä, alkoi yhä enemmän vavista. Viimein hän kääntyi toisiin ja\nhuudahti:\n\n— Kuulat eivät ollenkaan vahingoita kirkkoa!\n\nHillitön viha valtasi vanhan soturin. Hän paiskasi kaukoputken maahan\nniin että se meni rikki.\n\n— Minut tekee hulluksi tuo soitto ja laulu! — huusi hän.\n\nSamassa nelisti hänen luokseen insinööri de Fossis.\n\n— Herra kenraali! — sanoi hän. — Kaivantoja ei voi laittaa, sillä\nmaakerroksen alla on kallio. Pitäisi olla vuoren louhijoita.\n\nMüller alkoi sadatella, mutta ei ennättänyt sitä jatkaa alkua\npitemmälle, kun saapui upseeri Częstochowon varustuksilta ja ilmoitti:\n\n— Suurin tykkimme on säretty! Onko tuotava sijaan toinen Lyotasta?\n\nAmmunta kuului todellakin heikommalta, laulun saattoi erottaa selvemmin.\n\nMüller poistui asuntoonsa sanomatta sanaakaan. Mutta hän ei käskenyt\nlopettamaan taistelua. Hän päätti näännyttää piiritetyt. Luostarissa\noli puolustusväkeä vain parisataa miestä, ja hän saattoi aina vaihtaa\njoukkojaan vereksiin voimiin.\n\nTuli yö. Tykit jyrisivät yhtä mittaa, luostarista vastattiin tuleen\ntarmokkaasti, tarmokkaammin vielä kuin päivällä, sillä ruotsalaisten\nleiritulet helpottivat tähtäämistä. Sattui monta kertaa, että juuri kun\nsotamiehet asettuivat tulen ääreen ja ripustivat siihen kattilansa,\npimeydestä lennähti pommi kuin surman henki. Tulirovio hajosi\nlennätellen kipinöitä, sotamiehet juoksivat pelästyneinä eri tahoille\nja hakivat turvaa toisten toverien luota tahi harhailivat pimeässä\nviluisina ja nälkäisinä.\n\nYö toi raskaita tappioita ruotsalaisille. Joukko miehiä kaatui, ja\nmuutamat rykmentit joutuivat semmoiseen epäjärjestykseen, että niitä\nei saatu aamuun mennessä järjestetyiksi. Piiritetyt ampuivat yhä\nahkerammin aivan kuin osoittaakseen, että eivät tarvitse unta.\n\nKun päivä sarasti, nähtiin luostarin muureilla valvoneita, väsyneitä ja\nkalpeita mutta samalla kuitenkin innostuneita kasvoja. Priori Kordecki\nilmestyi muureille, ja hänen sointuva äänensä kuului joka paikassa.\n\n— Jumala antaa päivän, lapset... Olkoon sen valo siunattu! Ei kirkko\neivätkä muut rakennukset ole kärsineet vahinkoa... Tuli on saatu\nsammutetuksi, henkeään ei kukaan ole menettänyt. Herra Mosinski!\nTulikuula putosi teidän lapsenne kehdon ääreen ja sammui tekemättä\nmitään vahinkoa. Kiittäkää Pyhää Neitsyttä ja palvelkaa häntä!\n\nOli jo valoisa, kun priori Kordecki saapui Kmicicin ja Czarnieckin\nvartiopaikalle. Kmiciciä hän ei siellä nähnyt, sillä tämä oli mennyt\nmuurin toiselle puolelle tutkimaan ruotsalaisten tykinkuulien jälkiä.\nPriori kysyi heti:\n\n— Missä on herra Babinicz? Onko hän ehkä nukkumassa?\n\n— Voiko tämmöisenä yönä nukkua! — vastasi Andrzej kiiveten muurille.\n— Onhan minullakin omatunto! Parempi on valvoa Pyhän Neitsyen\npalveluksessa.\n\n— Parempi, parempi, sinä uskollinen palvelija! — vastasi priori.\n\nMutta Andrzej näki samassa kaukaa pilkoittavan ruotsalaisen tulen ja\nhuudahti:\n\n— Tuolla on tulta! Tähtää! Ylemmäksi!\n\nIsä Kordecki hymyili kuin ylienkeli nähdessään tämmöistä intoa ja\npalasi luostariin toimittamaan työssä oleville aamujuomaa.\n\nSitä nauttiessaan sotamiehet puhelivat:\n\n— Huonosti on käynyt ruotsalaisille tänä yönä. Varmaankin he nyt\npäivällä suovat itselleen ja meille lepoa.\n\nMutta sotamiehet erehtyivät. Päivä ei tuonut kaivattua lepoa. Se\noli samanlainen kuin edellinenkin, täynnä tykkien jylinää, savua ja\nliekkejä. Paljon semmoisia päiviä sai luostari vielä nähdä. Mutta sen\nväki sammutti tulipalot ja ampui yhä miehuullisesti. Miehet alkoivat\ntottua alituiseen jyrinään, varsinkin kun huomasivat, että kärsityt\nvauriot olivat vähäisiä.\n\nOli taas yö. Ruotsalaisten valleilla oli hiljaista. Uupuneet sotamiehet\nvarmaankin nukkuivat tykkiensä luona. Kauempana, tykinkantaman\nulkopuolella, vilkkui muutamia tulia, mutta vallit olivat pimeän\npeitossa.\n\nKmicic meni Czarnieckin luo, joka istui lavetilla ja lämpimikseen löi\njalkojaan vastakkain.\n\n— Kylmä on! — sanoi hän nähtyään Kmicicin. — Ja päätäkin kivistää tämä\nainainen meteli. Korvani soivat yhtä mittaa.\n\n— Kenelläpä ne eivät soisi. Mutta nyt meillä on rauhaa. Nukkuvat\nsikeästi tuolla. Heidät voisi nyt kiertää kuin karhun pesässään.\nTokkopa pyssyn laukauskaan heitä herättäisi...\n\n— Oo! — sanoi Czarniecki nostaen päänsä pystyyn. - Mitä te ajattelette?\n\n— Ajattelen Zbarazia, jossa piiritetyt uloshyökkäyksillään tekivät\nlurjuksille paljon vahinkoa.\n\n— Teidän mielenne vain yhä tekee verta niinkuin suden yöllä?\n\n— Jumalan tähden, tehkäämme hyökkäys! Lyömme miehet, teemme tykit\nkelvottomiksi. Nuo tuolla eivät epäile mitään.\n\nCzarniecki hypähti seisomaan.\n\n— Ja aamulla he ovat aivan ymmällä! Luulevat ehkä peloittaneensa meidät\nja saavansa antautumaan. Siinä olisi heille vastaus. Totisesti tuo on\noivallinen ajatus, tosiritarin päähänpälkähdys! Minulle se ei olisi\ntullut mieleen. Täytyy vain ilmoittaa isä Kordeckille.\n\nHe lähtivät priorin luo.\n\nIsä Kordecki oli neuvottelusalissa Zamoyskin kanssa keskustelemassa.\nKuullessaan askelia hän kohotti päätään, siirsi kynttilöitä syrjään ja\nkysyi:\n\n— Kuka siellä? Kuuluuko jotakin uutta?\n\n— Minä se olen, Czarniecki, — vastasi Piotr, — ja kanssani on Babinicz.\nEmme kumpikaan saa unta, sillä ruotsalaiset pyörivät yhä mielessä.\nTämä Babinicz on levoton sielu eikä voi olla yhdessä paikassa. Nyt\nhänen mielensä, kovin tekee ruotsalaisten luo heidän valliensa taakse\nkysymään, aikovatko he huomennakin ampua entiseen tapaan vai antavatko\nmeille ja itselleen huoahtamisen aikaa.\n\n— Kuinka? — kysyi isä Kordecki ihmettelyään salaamatta. — Tahtooko\nBabinicz poistua linnoituksesta?...\n\n— Toisten kanssa, toisten kanssa! — kiiruhti Czarniecki vastaamaan. —\nMinun ja muutamien muiden kanssa. Ruotsalaiset näkyvät tuolla valliensa\ntakana vetelevän unia, ei näy tulia eikä vahteja. Luottavat liiaksi\nmeidän heikkouteemme.\n\n— Naulaamme kiinni tykit! — lisäsi Kmicic innokkaasti.\n\n— Ihmeellinen mies, tuo Babinicz! — huudahti Zamoyski. — Yritys on\nsuuri ja voi päättyä huonosti. Onpa meille Jumala lähettänyt aikamoisen\nliettualaisen! Hänen innolleen minä annan tunnustuksen. Ei häntä täältä\nkukaan sinne aja, oma halu vain vetää!\n\nPriori Kordecki, joka kammoksui verenvuodatusta, varsinkin silloin,\nkun oma henki ei ollut vaarassa, epäröi ensin, mutta huomasi tarkemmin\najateltuaan suunnitelman sopivaksi Pyhän Neitsyen puolustajille.\n\n— Antakaa minun ensin rukoilla! — sanoi hän. Hän polvistui Jumalan\näidin kuvan eteen ja rukoili. Sen jälkeen hän lausui:\n\n— Rukoilkaa nyt tekin! Sitten saatte lähteä matkaan.\n\nNeljännestuntia myöhemmin he kaikki neljä lähtivät muureille. Vallit\nkauempana nukkuivat. Yö oli hyvin pimeä.\n\n— Montako miestä tahdotte ottaa? — kysyi isä Kordecki Kmiciciltä.\n\n— Minäkö? — sanoi Andrzej ihmeissään. — Minä en ole täällä päällikkö\nenkä tunne seutua niin hyvin kuin herra Czarniecki. Lähden mukaan\ntaistelemaan, mutta johtakoon meitä herra Czarniecki. Sen vain\ntahtoisin, että Soroka olisi mukana, sillä hän on oivallinen sotilas.\n\nTämä vastaus oli mieleen sekä Czarnieckille että priorille, joka näki\nsiinä ilmeisen todistuksen nöyryydestä. Ryhdyttiin heti toimiin.\nValittiin miehet käskettiin olemaan aivan hiljaa ja ryhdyttiin\nraivaamaan pääsyä muurista ulos.\n\nTunnin kuluttua oltiin valmiina lähtöön. Miehillä oli aseina sapelit ja\npistolit, joillakuilla pyssyt, talonpojilla taas viikatteet.\n\nTultuaan ulos linnoituksesta joukko järjestyi. Czarniecki asettui\nsen etunenään, Kmicic aivan viimeiseksi, ja he alkoivat edetä pitkin\nvallihaudan reunaa henkeään pidätellen aivan kuin sudet hiipivät\nlammastarhaan.\n\nJoskus kuitenkin viikate kalahti toiseen, joskus irtaantui kivi\njalkojen alla, ja näistä äänistä huomasi joukon etenevän. Kun oli tultu\nalas, pysähtyi Czarniecki. Hän jätti siihen, verraten lähelle valleja,\nosan miehiä unkarilaisen Janiczin johdolla seisomaan. Itse hän suuntasi\nkulkunsa jonkin verran oikealle, ja kun maa jalkojen alla alkoi tuntua\npehmeämmältä, niin että askelet eivät kaikuneet, hän johti joukkoaan\nnopeammin eteenpäin.\n\nHänen aikomuksenaan oli kiertää valli, hyökätä nukkuvien kimppuun\ntakaapäin ja ajaa heidät luostarin suuntaan Janiczin miehiä kohti.\nTämän ajatuksen oli hänelle antanut Kmicic, joka nyt kulki sapeli\nkädessä hänen vierellään.\n\nÄänettömänä eteni joukko. Äkkiä pilkisti kuu pilvien lomasta ja valaisi\nhiukan ympäristöä. He olivat tulleet jo vallin taakse.\n\nKuten Kmicic oli otaksunutkin, ei täällä ollut vartijoita. Miksi\nruotsalaiset olisivatkaan asettaneet niitä omien valliensa ja\npääjoukkonsa väliin, joka oli hiukan etempänä? Varovaisinkaan päällikkö\nei olisi voinut odottaa mitään vaaraa siltä taholta.\n\n— Nyt aivan hiljaa! — sanoi Czarniecki. — Jo näkyy telttoja.\n\n— Ja kahdessa on valoa... Niissä valvotaan... Varmaankin päälliköitä...\nNyt pitäkää varanne, että aseet eivät kalahda yhteen...\n\nHe tulivat mäelle, joka oli laitettu vallien taakse. Siellä oli joukko\nrattaita, joilla kuljetettiin ruutia ja tykinkuulia. Rattaitten luona\nei ollut ketään.\n\nNäin saapuivat he aivan telttojen luo aseet käsissä. Kmicic\nvaihdettuaan pari sanaa Czarnieckin kanssa sanoi:\n\n— Menen ensin niihin, missä ei nukuta... Odottakaa, kunnes laukaukseni\npamahtaa, ja sitten käykää kimppuun.\n\nNäin sanottuaan hän lähti.\n\nPartioretken menestys oli jo taattu, eikä hän koettanutkaan kulkea\nhiljaa. Hän sivuutti muutamia pimeässä olevia telttoja. Ei kukaan\nniissä herännyt, ei kukaan kysynyt: »Wer da?»\n\nJasna Góran sotilaat kuulivat hänen rohkeitten askeltensa kopinan ja\noman sydämensä lyönnit. Hän kulki valaistun teltan luo, kohotti verhoa\nja seisoi ovella pistoli kädessä.\n\nHän oli pysähtynyt sen vuoksi, että valo jonkin verran häikäisi\nhänen silmiään. Pöydällä oli kuusihaarainen kynttilänjalka palavine\nkynttilöineen.\n\nPöydän ääressä istui kolme upseeria kumartuneina karttojen yli.\nKeskimmäinen upseereista oli niihin niin syventynyt, että hänen pitkät\nhiuksensa valuivat valkeille karttalehdille. Huomattuaan jonkun ovella\nhän nosti päätään ja kysyi rauhallisella äänellä:\n\n— Kuka siellä?\n\n— Sotamies! — vastasi Kmicic.\n\nToisetkin kaksi upseeria käänsivät katseensa ovelle.\n\n— Mikä sotamies? Mistä? — kysyi ensimmäinen. Se oli insinööri de\nFossis, joka johti varsinaista piiritystyötä.\n\n— Luostarista, — vastasi Kmicic. Hänen äänessään oli jotakin\npeloittavaa.\n\nDe Fossis nousi nopeasti ja varjosti silmiään kädellään. Kmicic seisoi\nsuorana ja liikkumattomana kuin aave, mutta hänen ankarat kasvonsa,\njotka muistuttivat petolintua, ilmaisivat, että vaara oli uhkaamassa.\n\nSalamannopeasti välähti de Fossisin päässä ajatus, että mies ehkä oli\npaennut luostarista, ja hän kysyi vielä, vaikka hiukan kiihtyneenä:\n\n— Mitä tahdot?\n\n— Tätä! — huudahti Kmicic ampuen häntä rintaan.\n\nSamassa kuului peloittava huuto ja joukko laukauksia valleilta. De\nFossis kaatui kuin honka, johon salama on iskenyt. Toinen upseeri\nhyökkäsi miekka kädessä Kmiciciä vastaan, mutta sai tältä sapelin iskun\nvasten kasvojaan. Kolmas upseeri heittäytyi maahan ja koetti päästä\npois teltan seinän alitse, mutta Kmicic hyppäsi hänen luokseen, polki\njalallaan hänen hartioitaan ja naulitsi yhdellä iskulla hänet maahan.\n\nSillä välin oli hiljainen yö muuttunut tuomiopäiväksi. Hurjat huudot\n»Iske!», »Tapa!» sekaantuivat pelästyneitten ruotsalaisten sotamiesten\navunhuutoihin. Hämmästyneet miehet syöksyivät ulos teltoista tietämättä\nminne kääntyisivät, mistä päin etsisivät pelastusta. Jotkut eivät\nhuomanneet, mistä hyökättiin, vaan juoksivat suoraan Jasna Góran\nmiehiin päin saaden surmansa sapelien, viikatteiden ja sotakirveiden\niskuista. Toiset pistelivät pimeässä omia tovereitaan miekoillaan.\nMonet seisoivat aseettomina, puolipukimissa, paljain päin ja kädet ylös\nnostettuina liikkumatta paikallaan. Jotkut lankesivat maahan telttojen\nväliin.\n\nKun huudoista vihdoin saatiin selville, että hyökkäys ei tullut\nluostarista päin, vaan selkäpuolelta, niin ahdistettujen hämminki tuli\ntäydelliseksi. He luulivat yhdistyneitten puolalaisten sotajoukkojen\nyllättäneen heidät.\n\nJasnagóralaiset olivat sillä välin, jakaen iskuja joka puolelle,\npäässeet tykkien luo ja syöksyivät niitä naulaamaan. Toimekas päällikkö\nHorn koetti huutaen ja miekkaansa heilutellen koota miehiään.\nRuotsalaiset tunsivat hänet ja alkoivat järjestyä hänen ympärilleen,\nmutta silloin viuhahti ilmassa viikate ja Hornin ääni vaikeni äkkiä.\nRuotsalaisjoukko hajaantui aivan kuin kranaatti olisi siihen sattunut.\nKmicic ja Czarniecki muutaman miehen kanssa hyökkäsivät heidän\njälkeensä ja tekivät heistä lopun.\n\nPatteri oli valloitettu.\n\nRuotsalaisten pääleirissä alkoivat torvet antaa hälyytysmerkkejä. Äkkiä\nalkoivat luostarin tykit toimia helpottaakseen partioretkeilijäin\npaluuta. Nämä palasivat hengästyneinä ja verellä tahrittuina kuin\nsudet, jotka tehtyään tuhoja lammastarhassa poistuvat, kun kuulevat\nihmisten lähestyvän. Czarniecki kulki etunenässä, Kmicic viimeisenä.\n\nHe saapuivat luostariin tykkien paukkuessa ja liekkien loimottaessa.\nHeitä vastassa oli jo isä Kordecki ja laski heidän lukumääräänsä sikäli\nkuin päät tulivat sisälle muurin aukosta. Ei puuttunut ketään muita\nkuin Janicz.\n\nHäiritty yörauha ei enää palautunut. Luostarin muureilla paukkuivat\ntykit, ruotsalaisten keskuudessa vallitsi suuri hämminki. Ei tiedetty\ntappion suuruutta eikä voitu sanoa, hyökkääkö vihollinen ehkä\nuudestaan. Ruotsalaiset vetäytyivät pois lähinnä luostaria olevilta\npattereiltaan. Kokonaiset rykmentit harhailivat epäjärjestyksessä\naamuun asti, luulivat usein omia miehiä vihollisiksi ja ryhtyivät\nampumaan niitä. Itse pääleirissäkin sotamiehet ja upseerit poistuivat\nteltoistaan ja odottivat taivasalla tämän kaamean yön loppumista.\n\nAamulla Müller esikuntineen meni valloitettua patteria tarkastamaan.\nHänet voitiin kyllä nähdä luostarista ja avata tuli häntä kohti, mutta\nvanha kenraali ei siitä välittänyt. Hän tahtoi omin silmin nähdä\nkärsityt vauriot ja itse laskea kaatuneitten lukumäärän.\n\nTaistelun jälkiä näkyi kaikkialla. Repeytyneitä telttoja oli tykkien\nalla. Ruumiskasoja makasi varsinkin telttojen välissä. Kaatuneet olivat\nvain puoleksi pukimissa, kauhun ilme avoimissa silmissä. Ilmeisesti\nnämä miehet oli kaikki yllätetty keskellä syvää unta.\n\nMüller meni tarkastamaan tykkejä. Ne seisoivat äänettöminä,\nnaulittuina, yhtä vaarattomina kuin puupölkyt. Yhden päällä oli\ntykkimiehen ruumis melkein kahtia leikattuna kauhealla viikatteen\niskulla. Veri oli tahrannut lavetin ja muodostanut sen alle lammikon.\nMüller tutki kaikki tarkasti, äänettömänä ja kulmat rypyssä. Ei\nyksikään upseereista uskaltanut katkaista äänettömyyttä.\n\nKuinka olisi voinutkaan lohduttaa vanhaa kenraalia, joka\nvaromattomuutensa vuoksi oli joutunut tappiolle kuin mikäkin\naloittelija? Tämä ei ollut ainoastaan tappio, vaan myös häpeä.\nOlihan kenraali itse nimittänyt Jasna Góran linnoitusta kanakopiksi\nja luvannut litistää sen sormiensa väliin! Olihan hänellä sotaväkeä\nyhdeksäntuhatta miestä ja luostarin varusväkeä oli vain kaksisataa!\nOlihan hän ammattisotilas ja hänen vastustajansa munkkeja!\n\nRaskas oli Müllerille tämän päivän alku.\n\nSotamiehiä saapui, ja alettiin kantaa ulos ruumiita. Neljä miestä,\njotka kantoivat ruumista lakanalla, pysähtyi käskemättä kenraalin eteen.\n\nMüller katsahti ruumiiseen ja sulki silmänsä.\n\n— De Fossis..., — sanoi hän käheällä äänellä.\n\nHeti tämän ryhmän mentyä tulivat toiset kantajat. Sadowski riensi\nniiden luo ja huusi jo kauempaa esikuntaan päin kääntyen:\n\n— Horn on tässä!\n\nMutta Horn oli vielä elossa. Kauhea viikatteen isku oli tunkeutunut\nsyvälle rintaan. Haavoittunut oli kuitenkin tajussaan. Nähtyään\nMüllerin esikuntineen hän hymyili ja yritti puhua, mutta sanojen\nasemesta kohosi huulille vain veristä vaahtoa, hänen silmänsä alkoivat\nmulkoilla ja hän pyörtyi.\n\n— Viekää hänet minun telttaani! — sanoi Müller. — Lääkärini tutkikoon\nhänet heti!\n\nLähellä olevat upseerit kuulivat hänen mutisevan itsekseen:\n\n— Horn, Horn... Näin hänestä viime yönä unta... heti illalla... Kauhea,\nkäsittämätön asia...\n\nLuoden silmänsä alas hän vaipui syviin mietteisiin. Niistä hänet äkkiä\nherätti Sadowskin pelästynyt ääni:\n\n— Kenraali, kenraali! Katsokaa! Tuolla, tuolla, luostari!\n\nMüller katsoi ja hämmästyi.\n\nOli jo täysi päivä ja kirkas ilma, vain Jasna Góraa ympäröi valkoinen\nsumu. Tämän olisi luullut peittävän luostarin näkyvistä, mutta vastoin\ntavallista asiain järjestystä luostari oli kohonnut kallioltaan\nalhaalla riippuvien pilvien yläpuolelle ja näkyi taivaan siinnossa.\n\nSotamiesten huudot todistivat, että hekin olivat havainneet ilmiön.\n\n— Ylöspäin nousee! Ylös, ylös! - huusivat he — Katoaa näkyvistä!\n\nTodellakin kalliota ympäröivä sumu alkoi jättiläismäisen savupatsaan\ntavoin kohota taivasta kohti, ja luostari, joka oli kuin tuon patsaan\npäässä, näytti kohoavan yhä korkeammalle aina taivaaseen asti, jossa se\nviimein häipyi näkyvistä.\n\nMüller kääntyi upseerien puoleen, ja hänen silmissään kuvastui ihmetys\nja pelko.\n\n— Minä tunnustan, — hän sanoi, — että en ole elämässäni nähnyt\ntämmöistä ilmiötä. Se on kokonaan luonnonlakien vastainen eikä voine\nolla muuta kuin paavillisten taikoja.\n\n— Olen kuullut, — sanoi Sadowski, — sotamiesten huudahtavan: »Kuinka\nosaa ampua tuommoista linnoitusta?» En todellakaan minäkään ymmärrä.\n\n— Vaikka tämä olisikin luonnonlakien mukainen ilmiö, — sanoi Hessenin\nprinssi, — niin missään tapauksessa se ei ole meille hyvä enne.\nKatsokaahan, tänne tulomme hetkestä asti emme ole päässeet askeltakaan\neteenpäin!\n\n— Kun se vain olisi sitä! — sanoi Sadowski. — Mutta totta puhuen\nolemme kärsineet tappion toisensa jälkeen... eikä tämänpäiväinen ole\nniistä pahin. Sotamiehet menettävät halunsa ja rohkeutensa ja tekevät\ntehtävänsä leväperäisesti. Tapahtuu kummempiakin. Yhteen aikaan\nvuorokaudesta ei voi mennä yksin eikä kahdenkaan ulos leiristä, ja jos\njoku sen uskaltaa tehdä, niin hän katoaa jäljettömiin. Luulisi susien\nvaanivan ympärillämme...\n\n— Pahempaa vielä tulee, kun talvi saapuu! — lisäsi Hessenin prinssi. —\nNytkin jo yöt ovat sietämättömiä.\n\n— Sumu hälvenee! — sanoi äkkiä Müller. Tuuli oli alkanut puhaltaa ja\nhajoitti sumua.\n\nAurinko ilmestyi näkyviin, ja pian oli ilma aivan kirkas.\n\nLuostari seisoi entisellä paikallaan. Linnoitus oli hiljainen ja\näänetön aivan kuin siinä ei olisikaan ollut ihmisiä.\n\n— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi pontevasti. — Koettakaa vielä\nkerran neuvotteluja! Asia olisi saatava loppuun suoritetuksi.\n\n— Mutta jos neuvottelut eivät vie mihinkään tuloksiin, niin neuvotteko\nluopumaan piirityksestä? — kysyi Müller nyrpeästi.\n\nUpseerit vaikenivat. Hetken kuluttua sanoi Sadowski:\n\n— Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, mitä on tehtävä.\n\n— Tiedän, — vastasi Müller ylpeästi, — ja sanon vain teille: minä\nkiroan päivää ja hetkeä, jolloin saavuin tänne, samoinkuin niitä\nneuvonantajia (hän vilkaisi Wrzeszczowicziin), jotka ovat saaneet minut\nryhtymään tähän piiritykseen. Mutta sen jälkeen mitä on tapahtunut\nen minä peräydy ennenkuin olen muuttanut tämän kirotun linnoituksen\nsoraläjäksi tahi itse sortunut!\n\nMüller esikuntineen lähti palaamaan Częstochowoon, mutta ei ennättänyt\naivan perille asti, kun hänelle tuotiin kirje sotamarsalkka\nWittenbergiltä. Kenraali avasi sen kiireesti, silmäsi sen läpi ja sanoi\nsynkän näköisenä:\n\n— Posenista tulee huonoja sanomia. Suur-Puolan aateli ryhtyy\ntaisteluun, rahvas yhtyy siihen... Liikkeen johdossa on Zegocki, joka\naikoo tulla Częstochowon avuksi.\n\n— Sanoinhan jo edeltäkäsin, että laukauksemme täällä synnyttävät\nvastakaiun Karpaateilta Itämereen saakka, — murahti Sadowski. — Tämä\nkansa muuttaa nopeasti mieltään. Ette tunne vielä puolalaisia, mutta\nmyöhemmin tulette heidät tuntemaan.\n\n— Hyvä! Tulemme heidät tuntemaan! — vastasi Müller. — Parempi on\nminusta selvä vihollinen kuin petollinen liittolainen... He alistuivat\nitse ja nostavat nyt aseen... Hyvä, saavatpa maistaa meidän aseitamme!\n\n— Ja me heidän! — tokaisi vastaan Sadowski. — Herra kenraali, käykäämme\nneuvotteluihin täällä, tehkäämme kaikenlaisia myönnytyksiä... Ei\nole nyt kysymys linnoituksesta, vaan hänen majesteettinsa kuninkaan\nhallitusvallasta tässä maassa.\n\n— Munkit antautuvat! — sanoi Wrzeszczowicz. — Jos ei tänään, niin\nhuomenna, se on varmaa!\n\nHeidän näin keskustellessaan vallitsi luostarissa aamumessun jälkeen\nsuuri riemu. Naiset kokoontuivat Czarnieckin ympärille ja osoittivat\nhänelle kiitollisuuttaan, mutta hän osoitti Kmiciciä ja sanoi:\n\n— Kiittäkää häntäkin! Hän ei anna teidän suudella käsiään, sillä ne\novat vielä veressä, mutta jos joku nuoremmista muiskaa suulle, niin\nenpä luule hänen panevan pahakseen!\n\nMutta Kmicic ajatteli Oleńkaa, jonka kiitollisten tyttöjen näkeminen\ntoi hänen mieleensä. »Ah, tyttöraukka», — sanoi hän itsekseen, — »jospa\nedes tietäisit, että minä nyt palvelen Pyhää Neitsyttä ja puolustan\nhäntä niitä vihollisia vastaan, joiden palveluksessa suureksi surukseni\näskettäin olin.»\n\nJa Andrzej päätti kirjoittaa heti piirityksen päätyttyä hänelle kirjeen\nKiejdanyyn ja lähettää Sorokan viemään sitä. »Nyt», - hän ajatteli, —\n»en lähetä hänelle paljaita sanoja ja lupauksia, vaan nyt on minulla jo\ntekojakin, jotka yhtään kehumatta mutta tarkalleen kerron kirjeessä.\nTietäköön hän, että hän on ne saanut aikaan, ja lohduttakoon se häntä!»\n\nJa niin häntä viehätti tämä ajatus ja niin hän siihen syventyi, että ei\nhuomannutkaan, kuinka tytöt poistuessaan puhelivat toisilleen:\n\n— Ihana ritari hän on, mutta auttamattoman jörö mies, eikä hän näy\nmuusta välittävän kuin sodasta.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nUpseeriensa toivomuksia noudattaen Müller ryhtyi uudestaan\nneuvotteluihin. Luostariin saapui vihollisleiristä tunnettu ja\nyhteiskunnallisen asemansa puolesta huomattu puolalainen aatelismies.\nMunkit ottivat hänet ystävällisesti vastaan arvellen, että hän vain\npakosta ehdottaa antautumista, mutta itse asiassa antaa heille uutta\nintoa vahvistamalla todeksi luostariinkin jo saapuneen tiedon, että\nSuur-Puola on kapinassa, ruotsalaisten käskettävinä olevat sotajoukot\nhaluttomia sotaan, Jan Kasimir saamassa voimakasta apua.\n\nMutta miten veljet erehtyivätkään! Tuo henkilö toikin aivan\npäinvastaisia uutisia, sellaisia, jotka olivat omiaan jäähdyttämään\nsuurimmankin innostuksen, murtamaan lujimmankin vastarinnan, viemään\nkiihkeimmänkin uskon.\n\nKun hän oli lopettanut pitkän puheensa, olivat sekä aateliset että\nmunkit vaiti. Epäröinti valtasi heidät kaikki, ja sydämet tunsivat\nahdistusta, joka lähenteli epätoivoa.\n\n— Odotan vastaustanne! — sanoi ylhäissukuinen petturi ja painoi päänsä\nalas.\n\nPriori Kordecki nousi seisomaan, ja äänellä, jossa ei ollut vähintäkään\nempimistä eikä horjumista, hän lausui profeetallisesti:\n\n— Se, mitä te sanotte, nimittäin että Jan Kasimir on meidät jättänyt\nja luopunut valtaistuimesta Kaarle Kustaan hyväksi — se on valhetta!\nKarkoitetun kuninkaamme sydämessä on syttynyt toivo, ja innokkaammin\nkuin koskaan ennen hän toimii isänmaan pelastamiseksi, valtaistuimensa\ntakaisinsaamiseksi ja meidän auttamiseksi ahdistuksessamme.\n\nNaamari putosi heti petturin kasvoilta. Viha ja pettymys kuvastui\nniissä aivan kuin kätkössä ollut käärme olisi madellut esiin.\n\n— Mistä tuo tieto? Mistä tuo varmuus? — kysyi hän.\n\n— Tuolta! — sanoi priori Kordecki osoittaen neuvottelusalin seinälle\nripustettua suurta ristiinnaulitun kuvaa. — Menkää, asettakaa sormenne\nKristuksen jalkain päälle ja toistakaa se, mitä kerroitte!\n\nPetturi alkoi vääntelehtiä kuin rautaisen käden puristamana. Hänen\nkasvonsa ilmaisivat pelkoa. Mutta isä Kordecki seisoi ryhdikkäänä ja\nuhkaavana kuin Mooses, ja hänen silmänsä säkenöivät.\n\nSyntyi painostava äänettömyys. Viimein kuului lähettilään soinnuton\nääni:\n\n— Minä pesen käteni...\n\n— Niinkuin Pilatus! — sanoi priori Kordecki. Petturi nousi ja poistui\nneuvottelusalista. Pian saatiin nähdä, että hänen kylvönsä alkoi kantaa\nhedelmää.\n\nUutinen Jan Kasimirin luopumisesta valtaistuimelta kulki aatelisten\nkautta naisille, sieltä palvelusväelle ja tätä tietä sotajoukkoon,\njohon se teki sangen pahan vaikutuksen. Vähimmän siitä hätkähtivät\ntalonpojat. Mutta kokeneet ammattisotilaat arvostelivat sodan kulkua\nomalta kannaltaan. He alkoivat kokoontua yhteen, keskustella siitä,\nettä oli todennäköisesti mahdotonta jatkaa puolustusta, moittia\nasioihin perehtymättömien munkkien itsepintaisuutta ja lopuksi\nkuiskutella ja tehdä salaliittoja.\n\nMuuan saksalainen tykkimies neuvoi sotamiehiä ottamaan johdon omiin\nkäsiinsä ja sopimaan ruotsalaisten kanssa linnoituksen antautumisesta.\nToiset yhtyivät tähän, mutta oli semmoisiakin, jotka eivät ainoastaan\nvastustaneet jyrkästi petosta, vaan ilmoittivatpa siitä heti\nKordeckille.\n\nPriori Kordecki, joka rajattomasti — luotti taivaallisiin voimiin, ei\nsilti laiminlyönyt huolenpitoa maallisista asioista eikä varovaisuutta.\nHän kukisti salaisesti suunnitellun kapinan alkuunsa. Vartiointi\njärjestettiin entistä tarkemmaksi, puolustus entistä tehokkaammaksi.\n\nNäin kuluivat päivät ja viikot. Talvi tuli yhä ankarammaksi. Tatran\nlumisilta huipuilta puhalteli purevia tuulia tuoden mukanaan jäätä ja\nlunta, öisin ruotsalaiset kokoontuivat leiritulien ympärille antautuen\nmieluummin luostarin kuulien kuin pakkasen surmattaviksi.\n\nMaa oli kova, ja se vaikeutti varustusten rakentamista. Piiritys ei\ntuottanut tuloksia. Ei vain upseerit vaan koko sotajoukko toisteli yhtä\nainoata sanaa: »neuvottelu».\n\nAloite tuli munkkien puolelta. Müllerin luo saapuivat lähettiläinä\nisä Dobrosz ja oppinut Stawicki. Nämä vihjailivat Müllerille, että\nantautuminen voisi tulla kysymykseen. Sen kuultuaan Müller oli vähällä\nsyleillä heitä ilosta, sillä nyt ei ollut kysymys Częstochowosta vaan\nkoko maasta. Jasna Góran antautuminen olisi vienyt isänmaanystäviltä\nviimeisenkin toivon ja lopullisesti antanut valtakunnan Ruotsin\nkuninkaan käsiin, kun taas päinvastoin voitollinen vastarinta saattoi\nmuuttaa mielet ja saada syntymään uuden kauhean sodan.\n\nEnteitä oli jo näkynyt. Müller tiesi sen ja tunsi, mihin hän oli\nantautunut, mikä ankara edesvastuu oli hänen hartioillaan. Hän tiesi,\nettä häntä odotti joko kuninkaan suosio, marsalkan sauva, kunniavirat\nja arvonimet tahi lopullinen lankeemus. Kun hän nyt itse huomasi\nottaneensa liian kovan pähkinän purtavakseen, niin hän otti munkit\nvastaan niin kohteliaasti kuin he olisivat olleet keisarin tahi\nsulttaanin lähettiläitä. Hän piti heille kemut, esitti itse heidän\nmaljansa ja myös priorin maljan, lahjoitti heille kalaa luostariin\nvietäväksi ja myönsi lopuksi niin edulliset antautumisehdot, että\nhän ei hetkeäkään epäillyt niiden tulevan ilomielin hyväksytyiksi.\nIsät kiittivät nöyrästi niinkuin munkkien sopi, ottivat paperin ja\npoistuivat. Müller tiedoitti leirille, että seuraavana aamuna portit\navattaisiin. Kuvaamaton ilo vallitsi ruotsalaisten leirissä. Sotamiehet\npoistuivat valleilta ja juoksuhaudoista, lähestyivät muureja ja\nryhtyivät keskustelemaan piiritettyjen kanssa.\n\nMutta luostarista ilmoitettiin, että ennen näin tärkeän asian\npäättämistä priorin piti neuvotella koko veljeskunnan kapitoliumin\nkanssa, minkä vuoksi pyydettiin vielä yhden päivän lykkäystä. Müller\nsuostui empimättä. Neuvottelusalissa kesti istunto todellakin myöhään\nyöhön.\n\nVaikka Müller oli vanha, kokenut soturi, joka oli käynyt monet\nneuvottelut, niin kuitenkin hänen sydämensä löi levottomasti, kun hän\nseuraavana päivänä näki kahden valkopukuisen munkin lähestyvän leiriä.\n\nNe eivät olleet samoja isiä kuin viime kerralla. Edellä kulki isä\nMaciej Bleszyński, filosofian lehtori, kantaen sinetöityä kirjettä.\nHänen jäljessään asteli isä Zacharyasz Malachowski kädet ristissä\nrinnalla, pää alas painettuna ja hieman kalvennein kasvoin.\n\nKenraali otti heidät vastaan esikuntansa ympäröimänä, ja vastattuaan\nkohteliaasti isä Bleszyńskin syvään kumarrukseen hän otti nopeasti\nvastaan kirjeen, avasi sen ja alkoi lukea.\n\nMutta äkkiä hänen kasvonsa peloittavasti muuttuivat: veri tulvahti\nhänen päähänsä, silmät pullistuivat, kaula paisui ja hirveä vihastus\nkuvastui hänen kasvoillaan. Hän ei saanut sanaakaan suustaan ja osoitti\nvain kädellään Hessenin prinssille kirjettä. Tämä silmäsi siihen ja\nkääntyen päälliköiden puoleen sanoi tyynesti:\n\n— Munkit vain ilmoittavat, että he eivät voi luopua Jan Kasimirista,\nennenkuin primas on julistanut uuden kuninkaan, toisin sanoen he eivät\nhalua tunnustaa Kaarle Kustaata.\n\nHessenin prinssi rupesi nauramaan, Sadowski loi ivallisen katseen\nMülleriin, ja Wrzeszczowicz väänsi raivostuneena viiksiään. Suuttunut\nmurina kuului muiden läsnäolijani joukosta.\n\nMüller alkoi lyödä kämmenillään polviinsa ja huutaa:\n\n— Vahti tänne!\n\nNeljä viiksisuuta muskettisoturia ilmestyi ovelle.\n\n— Ottakaa nämä paljaspäät luurangot ja viekää lukon taakse! — huudahti\nkenraali. — Te, herra Sadowski, kuulutatte luostarissa-olijoille,\nettä jos he ampuvat ainoankaan tykinlaukauksen muureiltaan, niin minä\nsamassa hirtätän molemmat munkit!\n\nMolemmat isät kuljetettiin pois sotamiesten ivatessa heitä.\nMuskettisoturit panivat omat hattunsa heidän päähänsä tahi paremmin\nsanoen heidän silmilleen ja johtivat heitä tahallaan kaikenlaisten\nesteitten yli, ja kun jompikumpi munkeista kompastui tahi kaatui, kävi\nnaurun hohotus läpi joukon, ja kaatunut autettiin pystyyn pyssynperien\navulla. Jotkut syytivät heidän päälleen hevosen lantaa, toiset\nheittelivät lumipalloja heidän tonsuureihinsa tahi pistivät lunta\nviittojen sisään. Irroitettiin nuora torvista ja sidottiin se munkkien\nkaulaan, minkä jälkeen sotamiehet tarttuivat nuoran toiseen päähän ja\nollen kuljettavinaan karjaa markkinoille huutelivat kuuluvasti hintaa.\n\nMunkit kulkivat ääneti kädet ristissä rinnalla ja rukous huulillaan.\nVilusta värisevinä heidät suljettiin erääseen latoon ja eteen\nasetettiin vahteja ladatut musketit käsissä.\n\nLuostarin edustalla kuulutettiin Müllerin määräys eli oikeammin uhkaus.\n\nIsät kauhistuivat, koko sotajoukko oli hämmästynyt. Tykit vaikenivat.\nKokoonnuttiin neuvotteluun, mutta ei tiedetty, mitä olisi tehtävä.\nMahdotonta oli jättää isät barbaarien käsiin. Jos lähetettäisiin uudet\nlähettiläät, niin Müller pidättäisi nekin. Muuten hän jonkin tunnin\nkuluttua lähetti itse lähettilään kysymään, mitä munkit aikoivat tehdä.\n\nHänelle vastattiin, että mitkään neuvottelut eivät voineet tulla\nkysymykseen niin kauan kuin isiä pidettiin vangittuina, sillä\nkuinka saattoi veljeskunta uskoa kenraalin pitävän lupauksensa, kun\nhän vastoin kansainvälisen oikeuden peruslakeja vangitsi lähetit,\njollaisille raakalaiskansatkaan eivät tee väkivaltaa.\n\nTähän selitykseen ei tullut mitään vastausta. Kiusallinen epävarmuus\nvallitsi luostarissa ja lamautti puolustusintoa.\n\nRuotsalainen sotajoukko sen sijaan, joka tunsi turvallisuutta, kun\nsillä oli panttivankeja, teki innokkaasti valmistuksia uutta hyökkäystä\nvarten. Väkivoimin luotiin uusia valleja ja asetettiin tykkejä\npaikoilleen. Rohkeat sotamiehet tulivat aivan muurien läheisyyteen\nja uhkailivat kirkkoa ja sen puolustajia. Puolijuopuneet sotamiehet\nhuusivat heristellen nyrkkejään muureja kohti:\n\n— Luovuttakaa luostari, taikka me hirtämme munkit!\n\nToiset herjasivat kamalasti Jumalan äitiä ja katolista oppia.\nPiiritettyjen täytyi vankina olevien isien takia kuunnella\nkärsivällisesti. Kmicic oli tukahtua raivoon. Hän repi hiuksiaan ja\nvaatteitaan ja puhui käsiään väännellen Czarnieckille:\n\n— Sanoinhan, sanoinhan, että ei pidä käydä neuvotteluja roistojen\nkanssa! Nyt ei muuta kuin seiso, kärsi, anna heidän hyppiä silmille!\nJumalan äiti, armahda minua, anna minulle kärsivällisyyttä! Kautta\nelävän Jumalan! Pian ne kiipeävät muureillemme!... Pidelkää kiinni\nminua, kahlehtikaa minut, minä en jaksa enää sietää!\n\nRuotsalaiset lähestyivät yhä pelottomammin ja herjasivat yhä rohkeammin.\n\nPriori Kordecki ajatteli ensi sijassa, miten vangitut isät saataisiin\nvapautetuiksi, ja kirjoitti tässä mielessä Müllerille, että hän\nmielellään uhraa nämä isät kirkon hyväksi. Tuomitkoon kenraali heidät\nvain kuolemaan. Silloin kaikki muut saavat tietää, mitä häneltä on\nodotettavissa ja minkä arvoiset ovat hänen lupauksensa.\n\nMolemmat vangitut munkit tuomittiin kuolemaan.\n\nSe tapahtui Müllerin päämajassa, esikunnan ja ylempien upseerien läsnä\nollessa. Kaikki nämä katselivat tarkasti munkkeja uteliaina näkemään,\nminkä vaikutuksen tuomio heihin tekee. Suureksi hämmästyksekseen he\nnäkivät kummankin niin riemastuvan, kuin olisi heitä kohdannut korkein\nonni. Heidän kalpeat poskensa punastuivat, silmät kirkastuivat, ja isä\nMalachowski lausui innostuksesta väräjävällä äänellä:\n\n— Ah, miksi emme saa kuolla jo tänään, kun osanamme on olla uhrina\nJumalalle ja kuninkaalle!\n\nMüller käski viedä heidät heti pois. Upseerit katselivat toisiaan, ja\nviimein eräs heistä sanoi:\n\n— Tuollaista kiihkomielisyyttä vastaan on vaikea taistella.\n\nJa Hessenin prinssi lisäsi:\n\n— Tuommoinen usko oli vain ensimmäisillä kristityillä.\n\nSamassa astui Sadowski esille ja tuli Müllerin luo.\n\n— Teidän ylhäisyytenne ei käskene teloittaa noita munkkeja! — sanoi hän\npontevasti.\n\n— Miksi?\n\n— Siksi, että silloin eivät enää mitkään neuvottelut tule kysymykseen,\nkostonhimo valtaa linnoituksen puolustajat, ja nuo ihmiset mieluummin\nkaatuvat viimeiseen mieheen kuin antautuvat.\n\n— Wittenberg lähettää minulle raskasta tykistöä.\n\n— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä! — sanoi Sadowski lujasti. — He ovat\nlähettiläitä, jotka ovat luottamuksellisesti tulleet tänne!\n\n— Ei heitä ripustetakaan luottamukseen, vaan hirsipuuhun..\n\n— Huhu tästä teosta leviää yli koko maan, kuohuttaa sydämet ja\nvieroittaa ne meistä.\n\n— Antakaa minun olla rauhassa huhuiltanne!... Olen kuullut niistä jo\nsata kertaa.\n\n— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä hänen majesteettinsa kuninkaan\ntietämättä!\n\n— Teillä ei ole oikeutta muistuttaa minulle velvollisuuksistani\nkuningasta kohtaan!\n\n— Mutta minulla on oikeus pyytää eroa palveluksesta ja selittää syyt\nsiihen hänen majesteetilleen. Tahdon olla sotilas enkä pyöveli!\n\nHessenin prinssi astui joukosta esille keskelle huonetta ja sanoi\nmielenosoituksellisesti:\n\n— Herra Sadowski, antakaa minulle kätenne! Te olette ritarillinen ja\nkelpo mies!\n\n— Mitä tämä on? Mitä se merkitsee? — kiljaisi Müller hypähtäen\nseisomaan.\n\n— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi kylmästi. — Rohkenen olla sitä\nmieltä, että herra Sadowski on kelpo mies, enkä luule siinä olevan\nmitään sotilaskurin vastaista.\n\nMüller ei pitänyt Hessenin prinssistä, mutta niinkuin moniin\nalhaissyntyisiin niin häneenkin vaikutti suuresti ylhäisille ominainen\nkylmä, kohtelias ja samalla ylpeä puhetapa. Hän koetti itsekin omaksua\nsamanlaisen tavan siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt hän hillitsi vihan\npuuskan ja sanoi tyynemmin:\n\n— Munkit hirtetään huomenna.\n\n— Asia ei kuulu minuun, — sanoi Hessenin prinssi, — mutta näin ollen\nkäskekää, teidän ylhäisyytenne, jo tänään ryhtyä toimenpiteisiin niitä\nkahtatuhatta puolalaista vastaan, jotka ovat leirissämme, sillä muussa\ntapauksessa he huomenna ryhtyvät toimiin meitä vastaan... Jo nytkin\non ruotsalaisten sotamiesten turvallisempaa mennä susien luolaan kuin\nheidän telttoihinsa... Siinä on kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, ja\nnyt saan toivottaa teidän ylhäisyydellenne menestystä...\n\nNäin sanoen hän lähti päämajasta.\n\nMüller huomasi menneensä liian pitkälle. Määräyksiään hän ei kuitenkaan\nperuuttanut, ja vielä samana päivänä alettiin koko luostarin nähden\nlaittaa hirsipuuta. Samaan aikaan sotamiehet, käyttäen hyväkseen\naselepoa, tulivat yhä lähemmäksi muureja jatkaen herjauksiaan ja\närsyttelyään. Kokonaisia joukkoja heitä kiipeili kalliolle, ja he\nlähestyivät niin tiheinä ryhminä kuin aikoisivat tehdä väkirynnäkön.\n\nKmicic, jota ei, kuten hän oli pyytänyt, oltu pantu kahleisiin, ei\ntodellakaan jaksanut enää sietää tätä menoa. Hän laukaisi äkkiä tykin\ntähdäten suurimpaan joukkoon niin hyvällä menestyksellä, että kaikki\netumaisina kulkevat sotamiehet syöksyivät kuolleina alas. Se oli kuin\nmerkkinä, sillä heti käskemättä ja vastoin kieltojakin alkoivat kaikki\ntykit jylistä ja musketit paukahdella.\n\nRuotsalaiset, joita näin ammuttiin eri suunnilta, alkoivat huutaen\npaeta linnoituksen luota, mutta monta kaatui vielä tielle. Czarniecki\nriensi Kmicicin luo.\n\n— Tiedättekö, että tuon saatte maksaa hengellänne?\n\n— Tiedän, mutta se on minusta samantekevää! Kas noin!...\n\n— Siinä tapauksessa tähdätkää hyvin! Kmicic tähtäsi hyvin.\n\nPian hänellä kuitenkaan ei ollut edessään ketään, johon tähtäisi.\nRuotsalaisten leirissä oltiin raivostuneita. Ymmärrettiin ruotsalaisten\nitsensä olleen syynä aselevon rikkoutumiseen, ja Müller itsekin\nmielessään myönsi luostarin puolustajain menetelleen oikein.\n\nMutta, mikä oli tärkeämpää ja mitä Kmicic itsekään ei aavistanut, hän\noli laukauksillaan todennäköisesti pelastanut vangittujen isien hengen,\nsillä nyt Müller tuli vakuutetuksi, että munkit pahimmassa tapauksessa\nolivat todellakin valmiit kirkon ja luostarin hyväksi uhraamaan\nkaksi veljistään. Sekin ajatus nousi nyt kenraalin mieleen, että jos\nhiuskarvakaan putoaa lähettiläiden päästä, niin silloin ei ole enää\nmitään muuta mahdollisuutta jäljellä kuin taistelu luostaria vastaan.\n\nSeuraavana päivänä hän kutsui molemmat vangitut munkit luokseen\npäivälliselle ja sitä seuraavana hän lähetti heidät takaisin luostariin.\n\nIsä Kordecki itki nähdessään heidät kaikki syleilivät heitä ja\nihmettelivät kuullessaan heiltä, että juuri nuo laukaukset olivat\nheidät vapauttaneet. Priori, joka oli tähän saakka ollut vihainen\nKmicicille, kutsui hänet luokseen ja sanoi:\n\n— Olin vihainen, sillä luulin sinun syösseen heidät turmioon, mutta\nPyhä Neitsyt näyttää sinut innoittaneen. Se on armon merkki, riemuitse\nsiitä!\n\n— Isä armahin, nyt kai ei enää jatketa neuvotteluja? — kysyi Kmicic\nsuudellen hänen kättään.\n\nMutta tuskin hän oli sen sanonut, kun torvi törähti portin edustalla ja\nuusi Müllerin sanantuoja saapui sisälle luostariin.\n\nSe oli Kuklinowski, vapaaehtoisen joukon päällikkö, joka oli yhtynyt\nruotsalaisiin.\n\nPahimmat lurjukset, joilla ei ollut uskoa eikä kunniaa, palvelivat\ntuossa joukossa. lisäksi siinä oli eriuskolaisia, kuten luterilaisia,\nareiolaisia ja kalvinilaisia. Tämä selitti heidän myötätuntonsa\nruotsalaisia kohtaan, mutta pääasiassa oli heidät vienyt Müllerin\nleiriin ryöstön ja saalistamisen halu. Tämä joukko, johon kuului\nrosvoja, paenneita vankeja ja kuolemaantuomittuja, muistutti\njonkinverran Kmicicin entistä joukkoa, mutta Kmicicin miehet rakastivat\ntaistelua, nämä vain ryöstöä. Kuklinowski itse oli vielä vähemmän\nKmicicin kaltainen. Hänen tukassaan oli harmaata, hänen kasvonsa olivat\nkuihtuneet, ilme julkea ja kavala. Hän oli niitä sotilaita, joista\nrosvoileva elämä ja alituiset taistelut ovat kokonaan kuolettaneet\nomantunnon. Paljon tuollaisia kierteli kolmikymmenvuotisen sodan\njälkeisenä aikana kaikkialla Saksassa ja Puolassa. He olivat valmiit\npalvelemaan ketä tahansa, ja usein ratkaisi vain sattuma sen, kenen\npuolella he olivat.\n\nIsänmaa, uskonto — sanalla sanoen kaikki mikä on pyhää — oli heistä\naivan samantekevä. He tunsivat vain sotilaselämän ja etsivät siitä\nhuvia, etuja ja unhotusta. Kuitenkin he tavallisesti palvelivat\njokseenkin uskollisesti sitä, jonka palvelukseen olivat ruvenneet. Tämä\njohtui jonkinmoisesta sotilaan ja rosvon kunniantunnosta ja myös siitä,\nettä he eivät tahtoneet vahingoittaa ansiomahdollisuuksiaan.\n\nSellainen oli myös Kuklinowski. Rohkeus ja tavallista parempi menestys\nyrityksissä oli tuottanut hänelle mainetta ammattiveljien keskuudessa.\nHänen oli helppo värvätä miehiä. Koko ikänsä hän oli palvellut\nerilaisia aseita käyttäen ja eri leireissä. Väärät sääret osoittivat,\nettä hän oli suurimman osan ikäänsä ollut hevosen selässä. Muuten hän\noli laiha kuin keppi ja jonkin verran köyryssä irstaan elämän johdosta.\nEikä hän kuitenkaan ollut luonnostaan täysin huono ihminen, jolla ei\nolisi joskus ollut jalompiakin tunteita, hän oli vain perin turmeltunut\nja villiintynyt. Itse hän usein päissään ollessaan sanoi toveriseurassa:\n\n— Olen tehnyt monta tekoa, joiden takia olisin ansainnut, että salama\nolisi iskenyt minuun, mutta eipä se ole iskenyt!\n\nTämä rangaistuksetta pääseminen teki sen, että hän ei uskonut\nJumalan oikeamielisyyteen ja rangaistuksiin tässä elämässä tahi\nkuoleman jälkeen, toisin sanoen hän ei uskonut Jumalaan, mutta kyllä\nperkeleeseen, noitakeinoihin, astrologeihin ja alkemiaan.\n\nMüller, joka oli samaa tyyppiä, mutta suuripiirteisempi, piti häntä\nsuuressa arvossa ja näki hänet mielellään pöydässään vieraana. Nyt oli\nKuklinowski itse tarjoutunut häntä auttamaan ja vakuuttanut saattavansa\nkaunopuheisuudellaan munkit järkiinsä.\n\nHän oli ruvennut lähettilääksi ensiksikin itse toimen vuoksi, mutta\ntoiseksi myös nähdäkseen paikat ja kylvääkseen sinne ja tänne huonon\nsiemenen. Koska hän ennestään tunsi Czarnieckin, niin hän suuntasi\nkulkunsa tämän vartioitavan portin luo. Mutta Czarniecki oli nukkumassa\nja hänen paikallaan Kmicic Tämä johti tulijan neuvottelusaliin.\n\nKuklinowski katsahti tuntijan silmin Kmiciciin, ja häntä miellytti\nnuoren miehen ryhti ja sotilaallinen olemus.\n\n— Sotilas tuntee heti oikean sotilaan, — sanoi hän nostaen käden\nlähelle hatun reunaa. — En luullut papeilla olevan näin komeita\nupseereita palveluksessaan. Mikä arvo teillä on, jos saan kysyä?\n\nKmicic, joka oli innostunut kuten kaikki äskenkääntyneet, saattoi\ntuskin hillitä harmiaan nähdessään ruotsalaisten palvelukseen\nantautuneen puolalaisen. Mutta hän muisti Kordeckilta äskettäin\nsaamansa läksytyksen ja myös sen, että tämä piti neuvotteluja tärkeinä.\nSenvuoksi hän vastasi kylmästi ja rauhallisesti:\n\n— Olen Babinicz, ennen ollut everstinä liettualaisessa armeijassa, nyt\nvapaaehtoisena Pyhän Neitsyen palveluksessa.\n\n— Ja minä olen Kuklinowski, myöskin eversti, josta lienette kuullut,\nsillä useassa sodassa on tämä nimi ja tämä sapeli (hän löi kupeeseensa)\nmainittu sekä Puolassa että ulkomailla.\n\n— Palvelijanne! — sanoi Kmicic. — Olen kuullut.\n\n— Mutta... anteeksi... tehän olette Liettuasta? Sielläkin on uljaita\nsotureita... Me tiedämme toisistamme, sillä maineen torvi kuuluu\nmaailman toisesta päästä toiseen... Tunnetteko erään Kmicicin?\n\nKysymys tuli niin odottamatta, että Andrzej jäi seisomaan hämmästyneenä.\n\n— Miksi kysytte hänestä?\n\n— Koska pidän hänestä, vaikka en häntä tunne. Olemme toistemme\nkaltaisia kuin saapaspari. Aina olen sanonut: kaksi on tosisoturia\ntässä valtakunnassa, nimittäin minä Suur-Puolassa ja Kmicic Liettuassa.\nKaksi kyyhkyläistä, eikö niin? Tunsitteko hänet henkilökohtaisesti?\n\n— Rutto sinut syököön! — ajatteli Kmicic.\n\nMutta muistaen, että Kuklinowski oli lähettiläs, hän vastasi:\n\n— En tuntenut häntä henkilökohtaisesti... Mutta olkaa hyvä ja astukaa\nsisälle tänne, teitä jo odotetaan.\n\nHän osoitti ovea, josta samassa vierasta vastaanottamaan saapui eräs\npapeista. Kuklinowski lähti tämän kanssa heti neuvottelusalia kohti,\nmutta kääntyi sitä ennen vielä Kmicicin puoleen.\n\n— Minulle olisi mieluista, — sanoi hän, — jos juuri te eikä kukaan muu\nsaattaisitte minut täältä takaisin.\n\n— Odotan täällä teitä, — vastasi Kmicic.\n\nHän jäi yksikseen. Vähän ajan kuluttua hän alkoi astella edestakaisin\nkiivain askelin. Hänen sielussaan raivosi myrsky, ja veri kiehui\nvihasta.\n\n— Ei tartu terva niin lujasti vaatteeseen kuin häpeä ihmisen nimeen! —\nmutisi hän. — Tuo lurjus, tuo roisto, tuo kavaltaja nimittää rohkeasti\nminua veljekseen ja pitää vertaisenaan. Niin pitkälle olen tullut!\nKaikki hirtehiset kehuvat minua, mutta jokainen kunnon ihminen puhuu\nminusta inhoten... Kunpa edes voisin kelpo lailla löylyttää tuon\nlurjuksen...\n\nNeuvottelu salissa kesti kauan. Tuli pimeä.\n\nKmicic odotti yhä.\n\nViimein herra Kuklinowski tuli. Hänen kasvojaan ei voinut nähdä,\nmutta hänen kiivaasta hengityksestään Andrzej päätteli, että hän ei\nollut onnistunut tehtävässään. Olipa Kuklinowski menettänyt halunsa\npuhellakin. He kulkivat vähän aikaa ääneti. Kmicic päätti kuitenkin\nottaa selville miten oli käynyt ja lausui senvuoksi muka osaaottavasti:\n\n— Varmaankin palaatte tyhjin toimin... Munkkimme ovat itsepäisiä, ja\nmeidän kesken sanoen (hän alensi ääntään) he tekevät tyhmästi, sillä\nemmehän me voi pitää ikuisesti puoliamme.\n\nKuklinowski pysähtyi ja nykäisi häntä hihasta.\n\n— Ahaa, tekin olette sitä mieltä, että he tekevät tyhmästi? Huomaan,\nettä olette järkevä mies. Pappismiehille käy vielä hullusti, takaan\nsen. Kun he eivät halua totella Kuklinowskia, niin saavat totella hänen\nmiekkaansa.\n\n— Katsokaahan, en minä heistä välitä, — sanoi Kmicic, — vaan tästä\npyhästä paikasta!... Kuta myöhemmin he antautuvat, sitä ankarampia ovat\ntietenkin ehdot... Jos ei nimittäin ole totta, että, kuten kerrotaan,\nmaassa on syntymässä kapinoita, ruotsalaisia on alettu jo siellä täällä\npiestä ja kaani on tulossa puolalaisten avuksi. Jos tämä on totta, niin\nMüllerin täytyy peräytyä.\n\n— Sanon teille näin meidän kesken: halu suistaa ruotsalaisten ies on\nherännyt kansassa ja myös sotaväen keskuudessa, se on kyllä totta...\nKaanista puhutaan myös... Mutta Müller ei peräydy! Parin päivän\nkuluttua saamme järeätä tykistöä... Ajamme nämä ketut ulos luolastaan,\nja sittenhän saamme nähdä, mitä myöhemmin tapahtuu. Mutta tehän olette\nymmärtäväinen mies!\n\n— Tässä on portti! — sanoi Kmicic. — Tässä minun on lausuttava teille\njäähyväiset. Tahi tahdotteko ehkä, että saatan teitä vielä rinnettä\nalas?\n\n— Saattakaa, saattakaa!... Minulla on teille puhuttavaa muutama sana.\n\n— Ja minulla teille.\n\nHe menivät ulos portista ja katosivat pimeyteen. Siellä Kuklinowski\npysähtyi ja tarttuen taas Kmicicin hihaan sanoi:\n\n— Minusta te näytätte ymmärtäväiseltä ja älykkäältä mieheltä, ja\nhuomaan sitäpaitsi, että olette sotilas kiireestä kantapäähän... Mitä\nhittoja te olette munkkien palvelijana, kun voisitte toimia armeijassa?\nMeillä on paljon hauskempaa seuraa pikareitten, pelilautain ja tyttöjen\nparissa... Ymmärrättekö?\n\nJa hän nipisti Kmiciciä käsivarresta.\n\n— Tuo talo palaa, — jatkoi hän osoittaen sormellaan luostaria, - ja\nhölmö on se, joka ei poistu palavasta talosta. Kenties pelkäätte\nsaavanne petturin nimen?... Sylkäiskää niiden silmille, jotka teitä\nniin nimittävät! Siirtykää meidän puolellemme! Minä, Kuklinowski, sitä\nteille esitän... Jos haluatte, niin noudattakaa neuvoani, jos ette,\nniin olkaa noudattamatta... en minä siitä pahastu. Kenraali ottaa\nteidät hyvin vastaan, vakuutan sen. Minä puhun vain myötätuntoisuudesta\nteitä kohtaan, sillä te miellytätte minua. Siellä on hauskaa seuraa!\nSehän onkin juuri sotilaan vapautta, että hän palvelee ketä tahtoo.\nMitä te munkeista! Jos niiden luona teitä pidättävät jonkinmoiset\nhyveelliset pyrkimykset, niin antakaa niille palttua! Ottakaa\nhuomioon, että meilläkin on palveluksessa hyveellistä väkeä. On paljon\naatelisia, ylimyksiä, hetmaneja ... Olisitteko te parempi kuin he? Kuka\nvälittää enää meidän Kasimirista? Ainoastaan Sapieha, joka löylyttää\nRadziwillia. Kmicicin uteliaisuus heräsi.\n\n— Sanoitteko, että Sapieha antaa Radziwillille selkään?\n\n— Niin, hän on peitonnut häntä kelpo lailla siellä Podlasiessa ja\npiirittää nyt häntä Tykocinissa Emme me pistä sormiamme väliin!\n\n— Kuinka niin?\n\n— Ruotsin kuningas tahtoo, että he söisivät toisensa. Radziwill ei\nkoskaan ole ollut luotettava, hän ajattelee yksinomaan itseään...\nMuuten hänen asiansa taitavat jo olla hunningolla. Ken päästää asiat\nniin pitkälle, että tulee saarretuksi, se on jo mennyttä miestä.\n\n— Eivätkö ruotsalaiset mene häntä auttamaan?\n\n— Kuka menisi? Kuningas itse on Preussissa tärkeillä asioilla...\nVaaliruhtinas on tähän saakka kiemurrellut pois asioista, mutta enää\nhän ei voi kiemurrella. Suur-Puolassa käydään sotaa. Wittenberg\ntarvitaan Krakovassa, Douglasilla on yllin kyllin tekemistä\nvuoristolaisten kanssa. Niinpä on Radziwill saanut jäädä oman onnensa\nnojaan. Syököön Sapieha hänet suuhunsa. Sapieha on tullut mahtavaksi,\nse on totta... Mutta tulee vielä hänenkin vuoronsa. Kun meidän Kaarle\non selvittänyt asiat Preussissa, kääntää hän sarvensa Sapiehaa vastaan.\nToistaiseksi ei ole mitään tehtävissä, sillä koko Liettua on hänen\npuolellaan.\n\n— Entä Samogitia?\n\n— Samogitiaa pitää Pontus de la Gardie käpälissään, ja hänellä on\nraskaat käpälät, minä tiedän sen.\n\n— Onko Radziwill todella vajonnut niin syvälle, hän, joka mahtavuudessa\noli kuninkaan veroinen?\n\n— Hän sammuu, sammuu...\n\n— Ihmeelliset ovat Herran tiet!\n\n— Sotaonni vaihtelee. Mutta riittää jo tästä. No, mitä arvelette?\nSuostutteko ehdotukseeni? Ette tule katumaan. Siirtykää meidän\npuolellemme. Jos ette voi tänään vielä päättää, niin lykätään asia\nhuomiseen, ylihuomiseen, kunnes suuret tykit saapuvat. Teihin\nnähtävästi luotetaan, kun saatte tällä tavoin poistua ulos portista...\nTahi tulkaa tuomaan kirjeitä ja jääkää sille tielle...\n\n— Te koetatte vetää minua ruotsalaisten puolelle, koska olette\nruotsalaisten lähettiläs, — sanoi Kmicic äkkiä. — Muutenhan ei voi\nollakaan, vaikka mene tiedä, mitä te sisimmässänne ajattelette. On\nsemmoisia, jotka palvelevat ruotsalaisia, mutta sydämessään toivovat\nheille pahaa.\n\n— Annan kunniasanani, — vastasi Kuklinowski, — että puhun\nvilpittömästi, enkä sen takia, että olen ruotsalaisten lähettiläänä.\nPortista ulos tultuani en ole enää lähettiläs, ja jos haluatte,\nniin luovun vapaaehtoisesti lähettilään arvosta sanoakseni teille\nyksityisenä henkilönä: heittäkää hiiteen tämä iljettävä linnoitus!\n\n— Sanotte sen yksityishenkilönä?\n\n— Aivan niin.\n\n— Ja saanko minä vastata teille niinkuin yksityishenkilölle?\n\n— Luonnollisesti!\n\n— Kuulkaa sitten, herra Kuklinowski — (Kmicic kurottautui eteenpäin\nja katsoi roistoa suoraan silmiin) — te olette lurjus, petturi,\nkonna, roistojen roisto! Riittääkö, vai pitääkö minun vielä sylkäistä\nsilmillenne?\n\nKuklinowski hämmästyi niin suuresti, että ei saanut vähään aikaan sanaa\nsuustaan.\n\n— Mitä?... Mitä?... Kuulenko oikein?\n\n— Riittääkö se sinulle, koira, vai onko minun vielä sylkäistävä\nsilmillesi?\n\nKuklinowski veti sapelinsa, mutta Kmicic tarttui rautakourallaan hänen\nkurkkuunsa, väänsi sapelin hänen kädestään, löi häntä korvalle, käänsi\nhänet toisin päin, antoi voimakkaan potkun ja huusi:\n\n— Yksityishenkilölle, ei lähettiläälle! Kuklinowski vieri alas kuin\nkivi, Andrzej taas palasi rauhallisesti luostariin.\n\nKohtaus oli tapahtunut kallion kielekkeen takana, niin että sitä ei\nvoitu nähdä luostarista. Mutta kun Kmicic tuli portille, oli häntä\nsiinä odottamassa priori Kordecki, joka heti vei hänet syrjään ja kysyi:\n\n— Mitä teit niin kauan Kuklinowskin kanssa?\n\n— Meillä oli luottamuksellinen keskustelu, — vastasi Andrzej.\n\n— Mitä hän sinulle sanoi?\n\n— Sanoi, että tieto kaanin tulosta on tosi.\n\n— Ylistetty olkoon Jumala, joka voi muuttaa pakanainkin sydämet ja\ntehdä vihamiehistä ystävät!\n\n— Hän sanoi myös, että Suur-Puola kapinoi.\n\n— Jumalan kiitos!\n\n— Että puolalaiset joukot yhä haluttomammin toimivat yhdessä\nruotsalaisten kanssa, että Podlasiessa Vitebskin vojevoda Sapieha on\nvoittanut petturi Radziwillin ja että kaikki rehelliset asukkaat ovat\nhänen puolellaan. Koko Liettua kuuluu yhtyneen häneen paitsi Samogitia,\njota pitää vallassaan Pontus de la Gardie.\n\n— Jumalan kiitos! Ettekö puhuneet keskenänne muuta?\n\n— Kyllä, Kuklinowski kehoitti minua siirtymään ruotsalaisten puolelle.\n\n— Sitä epäilin, — sanoi priori Kordecki. — Hän on tunnoton mies... Mitä\nsinä hänelle vastasit?\n\n— Hän sanoi minulle näin, kunnioitettu isä: »Heitän pois\nlähettiläsarvoni, joka muutenkin portin ulkopuolella on lopussa, ja\npuhun teille yksityishenkilönä.» Minä kysyin häneltä vielä varmuuden\nvuoksi, voinko vastata hänelle kuin yksityishenkilölle. »Kyllä!» —\nsanoi hän. Silloin...\n\n— Mitä silloin?\n\n— Silloin annoin hänelle korvapuustin niin että hän kieri alas.\n\n— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!\n\n— Älkää olko vihainen, isä!... Tein hyvin diplomaattisesti, eikä hän\nsiitä hiisku kenellekään sanaakaan, se on varma!\n\nPriori oli vähän aikaa vaiti.\n\n— Sinä teit sen kunniantunnosta, minä tiedän sen! — sanoi hän sitten.\n— Mutta se minua surettaa, että olet hankkinut itsellesi uuden\nvihamiehen... Hän on pelättävä mies!\n\n— Pyh, yksi enemmän tahi vähemmän!... — vastasi Kmicic.\n\nSitten hän kurottautui ja kuiskasi isä Kordeckin korvaan:\n\n— Entä ruhtinas Boguslaw? Häntä voi toki sanoa vihamieheksi! Mitä minä\npiittaan jostakin herra Kuklinowskista! Ei kannata katsoakaan!\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nNäihin aikoihin antoi myös ankara Arvid Wittenberg kuulla itsestään.\nKorkea-arvoinen upseeri toi luostariin hänen ankarasävyisen kirjeensä,\njossa isiä käskettiin luovuttamaan luostari Müllerille. »Muussa\ntapauksessa», — kirjoitti Wittenberg, — »jos jatkatte vastarintaa\nettekä tahdo antautua mainitulle kenraalille, saatte olla vakuutetut,\nettä teitä odottaa ankara rangaistus, joka on oleva muille\nvaroitukseksi. Syyttäkää siitä itseänne.»\n\nSaatuaan tämän kirjeen isät päättivät entiseen tapaan vitkastella\nesittäen joka päivä uusia vaikeuksia. Taas alkoi kulua päivä toisensa\njälkeen, joina oli vuoroin tykkitulta, vuoroin neuvotteluja.\n\nMüller ilmoitti, että hän vain suojellakseen luostaria sotarosvoilta\nlähettää sinne omia sotilaitaan varusväeksi.\n\nIsät vastasivat, että koska heidän oma varusväkensä oli osoittautunut\nriittäväksi suojelemaan heitä niin mahtavaa päällikköä vastaan kuin\nherra kenraali oli, niin se sitä paremmin riittää rosvojoukkoja\nvastaan. He pyysivät Mülleriä kaiken nimessä, mikä on pyhää, poistumaan\nWieluniin tahi minne vain halusi. Mutta ruotsalaisten kärsivällisyys\noli lopussa. Tuo piiritettyjen nöyryys, kun he samalla kertaa pyysivät\narmahdusta ja ampuivat sitä ahkerammin tykeillään, sai sekä päällikön\nettä sotajoukon raivostumaan.\n\nMüller ei aluksi voinut käsittää, miksi tämä yksi paikka puolustautui,\nkun koko maa alistui, mikä voima sitä ylläpiti, mikä toivo sai munkit\nitsepintaisesti jatkamaan taistelua, mihin he sillä pyrkivät.\n\nMutta aika toi näihin kysymyksiin yhä selvemmät vastaukset. Vastarinta,\njoka alkoi täällä, levisi kuin palo.\n\nVaikka kenraali ei ollutkaan kovin teräväpäinen, niin hän lopulta\nkuitenkin ymmärsi, mihin priori Kordecki pyrki, ja muuten sen selitti\nhänelle myös Sadowski: ei ollut kysymys tästä kalliolle rakennetusta\npesästä, ei Jasna Górasta, ei luostarin aarteista eikä munkkien\nturvallisuudesta, vaan kysymys oli koko valtakunnasta. Müller ymmärsi,\nettä tuo hiljainen munkki tiesi mitä teki, että hän oli tietoinen\nkutsumuksestaan, että hän oli noussut kuin profeetta ollakseen\nmaalle esimerkkinä, huutaakseen mahtavalla äänellä itään ja länteen,\npohjoiseen ja etelään: _sursum corda_! — herättääkseen joko voitollaan\ntahi kuolemallaan ja uhrautumisellaan nukkuvat unesta, puhdistaakseen\nsyntiset, synnyttääkseen valon pimeyteen.\n\nTämän käsitettyään tuo vanha soturi suorastaan pelästyi sekä noita\nvastustajiaan että omaa tehtäväänsä. Äkkiä tuo »kanakoppi» oli\nmuuttunut jättiläiskokoiseksi vuoreksi, jota titaani puolusti, mutta\nitse tunsi kenraali kutistuvansa aivan pieneksi, ja ensikerran elämässä\nhänestä hänen armeijansa näytti olevan vain kourallinen vähäpätöisiä\nmatoja. Kuinka he voivat kohottaa kätensä tuommoista peloittavaa ja\nsalaperäistä voimaa vastaan? Müller vapisi, ja epäilys hiipi hänen\nsydämeensä. Tietäen, että häntä syytettäisiin kaikesta, hän alkoi itse\netsiä semmoista, jonka niskoille voisi vierittää syyn, ja hänen vihansa\nkohdistui ensi sijassa Wrzeszczowicziin. Leirissä syntyi hankausta ja\nalettiin katsoa karsaasti toisiaan. Piiritystyö kärsi siitä.\n\nMutta Müller oli siinä määrin tottunut koko elämänsä ajan mittaamaan\nihmisiä ja oloja omalla sotilaallisella mittapuullaan, että hän toisin\najoin vielä lohdutti itseään ajattelemalla linnoituksen lopulta\nantautuvan. Eikä inhimillisesti katsoen asia voinut muuten ollakaan.\nOlihan Wittenberg lähettänyt hänelle kuusi kappaletta kaikkein\njäreimpiä tykkejä, jotka jo Krakovan edustalla olivat osoittaneet,\nmihin ne kelpasivat.\n\n— Hiisi vieköön! — ajatteli Müller. — Tuommoiset muurit eivät kestä\nnäitä tykkejä, ja kun tuo kauhujen ja taikakeinojen tyyssija palaa\nporoksi, niin asiat kääntyvät toiselle tolalle ja koko maa rauhoittuu.\n\nTuli päivä, jolloin nuo suuret tykit ensikerran alkoivat toimia,\nluostarin kirkossa oli parhaillaan aamujumalanpalvelus, kun äkkiä\ntavattoman voimakas pamahdus pani ilman väräjämään, kirkon ikkunain\nruudut tärisivät ja muutamat niistä putosivat kivilattiaan särkyen\nsirpaleiksi, ja koko kirkon täytti tomupilvi, jonka synnytti rappauksen\nirtautuminen.\n\nAlkoi kauhea tykkituli, jommoista piiritetyt eivät vielä olleet\nnähneet. Jumalanpalveluksen päätyttyä syöksyivät kaikki muureille ja\nkatoille. Edelliset hyökkäykset olivat olleet vain viatonta leikkiä\ntämän kamalan tuli- ja rautasateen rinnalla.\n\nPienemmät tykit säestivät isojen pauhua. Läpi ilman lenteli\njättiläiskokoisia kuulia, kranaatteja, tervassa kasteltuja riepuja,\npalavia tulisoihtuja, pitkiä tuliviiruja. Kuusikolmatta naulaa\npainavat kuulat murskasivat muurien sakarat, tekivät lovia seiniin,\ntempasivat irti muurilaastia ja tiilikiviä. Luostaria ympäröivät muurit\nalkoivat siellä täällä halkeilla ja uhkasivat luhistua. Tuli tarttui\nrakennuksiin.\n\nTornissa olijat tunsivat sen perustusten huojuvan. Myöskin kirkko\ntärisi, ja muutamilla alttareilla kynttilät putoilivat kynttiläjaloista.\n\nVesi, jota suuret määrät valeltiin palaviin paikkoihin, tulisoihdut,\nmuurisavi ja kranaatit muodostivat niin sakeita savu- ja tomupilviä,\nettä ne pimittivät päivän valon. Rakennuksissa ja muureissa syntyi yhä\nuusia vaurioita. Huuto »Palaa!» kaikui yhä useammin kesken tykkien\npaukkeen ja kuulien vinkunan. Pohjoisosassa linnoitusta särkyi kaksi\npyörää tykistä, ja yksi tykki vaikeni kokonaan. Tulikuula putosi\ntalliin, tappoi kolme hevosta ja sytytti koko rakennuksen. Ei vain\nkuulia, vaan kranaatin sirpaleitakin putoili tiheään kuin sadepisaroita\nkatoille, torneihin ja muureille.\n\nKohta alkoi kuulua myös haavoittuneitten vaikertelua. Omituinen\nsattuma oli, että kaatui kolme miestä, joiden jokaisen nimi oli Jan.\nTämä pelästytti muita samannimisiä, mutta yleensä puolustus oli\nhyökkäyksen arvoinen. Myös naiset, lapset ja vanhukset ottivat osaa\ntaisteluun. Sotamiehet seisoivat pelottomina muureilla savussa, tulessa\nja kuulasateessa ja vastasivat vimmatusti vihollisen tuleen. Toiset\nsiirtelivät tykkejä paremmin suojattuihin paikkoihin, toiset täyttivät\nmuurien lovia kivillä, pölkyillä ja mullalla.\n\nNaiset hajalla hapsin ja kasvot hehkuvina osoittivat esimerkiksi\nkelpaavaa uljuutta. Nähtiin semmoisiakin, jotka vesiämpäri kädessä\njuoksivat räjähtämäisillään olevien kranaattien jälkeen. Innostus\nkasvoi hetki hetkeltä aivan kuin ruudin haju, savu, tykkien jyrinä\nja tulenliekit olisivat sitä kiihoittaneet. Kaikki toimivat ilman\nkomennusta, sillä ihmisääni hukkui tuohon kauheaan pauhuun. Vain laulu\nkirkosta kuului yli tykkien jyskeenkin.\n\nKeskipäivän aikaan tuli lakkasi. Kaikki huoahtivat, mutta samassa\npärisi rumpu portin edustalla ja Müllerin lähetti kysyi, joko munkit\nolivat saaneet tarpeekseen ja antautuivatko he heti. Priori Kordecki\nvastasi, että he tahtoivat harkita asiaa huomiseen. Heti kun Müller sai\ntiedon vastauksesta, alkoi hyökkäys uudelleen entistä rajumpana.\n\nTavan takaa lähestyi sankkoja jalkaväkijoukkoja kallion juurelle aivan\nkuin ne aikoisivat yrittää väkirynnäkköä, mutta, tykkien ja muskettien\ntuli sai heidät aina peräytymään nopeasti ja epäjärjestyksessä. Ja\nniinkuin hyökyaalto huuhdeltuaan rantaa ja vetäydyttyään takaisin\njättää rantahiekalle särkyneitä simpukankuoria ja näkinkenkiä, samoin\nruotsalaiset joka kerran peräytyessään jättivät rinteelle makaamaan\nkaatuneita sotamiehiä.\n\nMüller antoi pommittaa nimenomaan muureja, joitten vastustuskyky oli\nheikoin. Sinne tänne syntyikin aikamoisia aukkoja, ei kuitenkaan niin\nsuuria, että jalkaväki olisi voinut tunkeutua niistä sisälle. Äkkiä\nsattui tapaus, joka sai pommituksen keskeytymään.\n\nOli jo illansuu. Suuren tykin ääressä seisoi ruotsalainen tykkimies\nsytytin kädessä ja aikoi juuri laukaista tykin, kun luostarista\nammuttu kuula sattui hänen rintaansa. Kuula ei kuitenkaan tullut\ntäydellä voimalla, vaan oli ponnahtanut vallin reunassa olevasta\njäätiköstä ja paiskasi senvuoksi vain miehen sytyttimineen muutaman\naskelen päähän nurin. Sytytin putosi avonaiseen laatikkoon, joka oli\npuolillaan ruutia. Kauhea pamaus kuului ja koko valli peittyi savuun.\nSavun hälvettyä huomattiin viiden tykkimiehen saaneen surmansa ja\ntykin pyörien vahingoittuneen. Pelästys valtasi muut sotamiehet. Tämän\npatterin täytyi lopettaa ampuminen, ja kun sankka sumu alkoi täyttää\nilman, loppui ampuminen muuallakin. Seuraava päivä oli sunnuntai.\nLuterilaiset papit toimittavat valleilla jumalanpalveluksen, ja tykit\nolivat vaiti. Müller antoi taas kysyä munkeilta, eivätkö nämä jo\nolleet saaneet kyllikseen. Vastattiin, että oltiin valmiita kestämään\nenemmänkin.\n\nLuostari oli kuitenkin kärsinyt melkoisia vaurioita. Paitsi että\nihmishenkiä oli mennyt, huomattiin muurienkin monin paikoin\nvioittuneen. Pahinta jälkeä oli tehnyt eräs iso tykki linnoituksen\neteläpuolella. Se oli siinä määrin särkenyt muuria, että oli helppo\nkäsittää suurimman osan muuria luhistuvan parissa päivässä, jos\npommitus vielä jatkuu. Aukkoja ei käynyt enää tukkiminen, ja priori\nKordecki katseli huolestuneena hävitystä.\n\nMaanantaina alkoi pommitus uudelleen, ja suuret tykit jatkoivat\nhävitystyötään. Mutta ruotsalaisillakin oli monenlaisia\nvastoinkäymisiä. Illalla sai surmansa Müllerin sisarenpoika, jota\nkenraali rakasti kuin omaa lastaan ja jolle hän oli aikonut jättää\nperinnöksi nimensä, sotamaineensa ja omaisuutensa. Mutta tämä vain yhä\nenemmän raivostutti vanhaa kenraalia.\n\nEteläinen muuri oli jo niin puhkottu, että yöllä ryhdyttiin\nvalmistelemaan väkirynnäkköä. Jotta jalkaväki voisi turvallisemmin\nlähestyä, käski Müller rakentaa yön pimeydessä joukon pieniä valleja\naina kallion juurelle asti. Mutta yö olikin valoisa, ja lumen hohde\nkavalsi vihollisen toimet. Luostarin tykit hajoittivat työntekijäin\njoukon.\n\nPäivän sarastaessa huomasi Czarniecki, että piirityskone oli saatu\nasetetuksi aivan muurin luo. Luostarin tykit särkivät sen helposti, ja\nsamalla sai surmansa niin suuri määrä miehiä, että päivää olisi voitu\nnimittää voiton päiväksi luostarille, jos ei suuri tykki olisi yhä\njatkanut tuhoisaa toimintaansa.\n\nSeuraavana päivänä oli leuto sää ja sumu niin sakeata, että munkit\npitivät sitä paholaisen aikaansaamana. Ei voinut nähdä piirityskoneita\neikä piirittäjäin puuhia. Ruotsalaiset tulivat aivan luostarin muurien\nluo. Kun priori illalla tapansa mukaan teki kierroksen muureilla, vei\nCzarniecki hänet syrjään ja sanoi:\n\n— Pahalta näyttää, kunnioitettu isä! Muurimme ei kestä kauempaa kuin\nyhden päivän.\n\n— Kenties sumu estää heitä ampumasta, — vastasi isä Kordecki. — Sillä\nvälin me jotenkuten korjaamme vauriot.\n\n— Ei pimeyskään haittaa, sillä kun tykki on oikein suunnattu, niin se\njatkaa pilkkopimeässäkin hävitystyötään, ja muurimme hajoaa yhä enemmän.\n\n— Me panemme toivomme Jumalaan ja Pyhään Neitsyeen.\n\n— Niinpä kyllä! Mutta mitä, jos tekisimme hyökkäyksen ulos? Vaikka\nmenettäisimmekin miehiä, niin se kannattaisi, jos saisimme tuon\nhelvetin lohikäärmeen vaikenemaan.\n\nSamassa häämötti läpi sumun jotakin, ja Babinicz ilmestyi puhelevien\nviereen.\n\n— Katselin, kutka keskustelevat, mutta kasvoja ei voi erottaa kolmen\naskelen päähän, — sanoi hän. — Hyvää iltaa, kunnioitettu isä! Mistä on\nkysymys?\n\n— Puhumme tuosta suuresta tykistä. Herra Czarniecki neuvoo tekemään\nhyökkäyksen ulos. Tämän sumun on saatana levittänyt... Olen jo käskenyt\nmanaamaan pahoja henkiä.\n\n— Rakas isä! — sanoi Andrzej. — Siitä saakka kuin tuo kolubriini on\nalkanut paukutella muuriamme, olen ajatellut ainoastaan sitä, ja eräs\ntuuma on noussut mieleeni... Uloshyökkäyksestä ei ole hyötyä... Mutta\nmenkäämme jonnekin sisälle, niin selitän teille suunnitelmani.\n\n— Hyvä! — sanoi priori. — Tulkaa minun kammiooni.\n\nKohta he istuivat honkaisen pöydän ääressä priorin köyhässä kammiossa.\nIsä Kordecki ja Czarniecki katselivat tutkivasti Babiniczin nuorekkaita\nkasvoja. Tämä lausui:\n\n— Tässä ei uloshyökkäys auta ollenkaan. He huomaavat meidät ja\nkarkoittavat pois. Tässä on yhden miehen tehtävä se, mitä on tehtävissä.\n\n— Mitä tarkoitatte? — kysyi Czarniecki.\n\n— Yhden miehen on mentävä ja särettävä tuo tykki ruudilla. Sen voi\ntehdä tämmöisen pimeyden vallitessa. Parasta olisi mennä valepuvussa.\nMeillä on takkeja, jotka muistuttavat ruotsalaisten pukuja. Jos ei ole\nmuuta neuvoa, niin hiipiköön ruotsalaisten keskuuteen. Jos taas sillä\npuolen vallia, mistä tuon tykin kita ammottaa, ei ole miehiä, niin sitä\nparempi.\n\n— Hyvä Jumala!... Mitä tuo yksi mies voi tehdä?\n\n— Tarvitsee vain panna tykin suuhun pussi ruutia, josta riippuu rihma,\nja sytyttää se rihma. Kun ruuti räjähtää, niin tykki menee helv...\ntahdoin sanoa menee kappaleiksi.\n\n— Minusta tuuma näyttää mahdottomalta, — sanoi isä Kordecki. — Kuka\nensiksikin ottaa sen tehdäkseen?\n\n— Eräs huimapää, — sanoi Andrzej, — mutta päättäväinen mies, nimeltä\nBabinicz.\n\n— Niinkö? — huudahtivat isä Kordecki ja Czarniecki yht'aikaa.\n\n— Miksikä ei, kunnioitettu isä! Olenhan teille ripissä tunnustanut\nkaikki kolttoseni, ja niitten joukossa oli pahempiakin kuin mitä nyt\nsuunnittelen. Kuinka voitte epäilläkään, että minä en sitä tekisi?\nEttekö tunne minua?\n\n— Siinä on sankari, siinä on miesten mies, totisesti! — huudahti\nCzarniecki.\n\n— Osoittakaa toinen _remedium_, niin en mene! — sanoi Kmicic. — Mutta\nminusta tuntuu, että voin saada jotakin toimeen. Muistakaa sekin,\nettä minä puhun saksaa niin sujuvasti kuin olisin ollut kauppiaana\nDanzigissa. Se merkitsee paljon, ja jos minulla on valepuku, niin\nheidän ei ole helppo huomata, että en ole heidän väkeään. Luulen,\nettä siellä ei kukaan seiso tykin suun edessä ja että saan tekoni\nsuoritetuksi ennenkuin he huomaavatkaan.\n\n— Herra Czarniecki, mitä te ajattelette tästä? — kysyi priori äkkiä.\n\n— On yksi mahdollisuus sadasta selviytyä hengissä tuommoisesta\nyrityksestä, — sanoi Czarniecki, — mutta _audaces fortuna juvat_!\n\n— Olen ollut vaarallisemmissakin hommissa, — sanoi Kmicic, — ja luulen\ntästäkin selviytyväni, sillä minulla on yleensä hyvä onni. Mutta,\nrakastettu isä, miten suuri onkaan erotus! Ennen menin vaaraan vain\nturhamaisuudesta, tyhjästä kunnianhimosta, mutta nyt Pyhän Neitsyen\ntakia. Jos menettäisinkin henkeni, jota en luule, niin voiko kuolla\nkunniakkaammin kuin tämmöisessä toimessa? Isä Kordecki oli kauan vaiti\nja lausui lopuksi:\n\n— Minä estäisin lähtösi pyynnöilläni ja taivuttamalla mieltäsi, jos\nsinä tavoittelisit vain omaa kunniaasi. Mutta sinä olet oikeassa siinä,\nettä nyt on kysymys Pyhästä Neitsyestä, tästä pyhästä paikasta ja koko\nmaasta. Ja tulitpa onnellisesti takaisin, poikani, tahi uhrasitpa\nhenkesi, niin saavutat kunnian, onnen ja autuuden. Vastoin sydämeni\nääntä sanon siis: mene, minä en pidätä sinua!... Rukouksemme ja Jumalan\nsuojelus sinua seuraavat.\n\n— Niitten seuraamina kuljen turvallisena ja kuolen mielelläni!\n\n— Tule takaisin, sinä Jumalan soturi, tule onnellisesti takaisin,\nsillä me rakastamme sinua suuresti! Pyhä Rafael ohjatkoon askeleitasi,\nlapseni, rakas poikani!\n\n— Niinpä ryhdyn heti valmistuksiin! — sanoi Andrzej iloisesti syleillen\npappia. — Pukeudun ruotsalaiseen tapaan nahkahaarniskaan ja otan\njalkaani pitkävartiset saappaat sekä pistän mukaani pussin ruutia.\nMutta pahojen henkien manaus te, kunnioitettu isä, siirtäkää hieman\ntuonnemmaksi, sillä joskin pimeys hyödyttää ruotsalaisia, niin se on\nhyödyksi minullekin.\n\n— Etkö tahdo ripittäytyä ennen lähtöäsi?\n\n— Kuinkas muuten! Ilman sitä en lähtisi, sillä silloin pääsisi piru\nkimppuuni.\n\n— Tee sitten se ensiksi.\n\nCzarniecki poistui kammiosta, ja Kmicic polvistui papin eteen\ntunnustamaan syntejään. Sitten hän iloisena kuin lintu lähti\nsuorittamaan matkavalmistuksia.\n\nParia tuntia myöhemmin, keskellä yötä, hän kolkutti uudelleen priorin\nkammion ovea. Myös Czarniecki oli siellä häntä odottamassa.\n\nTämä ja priori tuskin tunsivat Kmiciciä, siinä määrin tämä oli\nmuuttunut ruotsalaisen näköiseksi. Viikset hän oli kiertänyt pystyyn,\nniin että niiden terävät päät lähentelivät silmiä, hattu oli\nkallellaan, ja hän oli kuin ilmetty ylhäinen ruotsalainen upseeri.\n\n— Totisesti, käsi tarttuu pakostakin miekkaan, kun hän ilmestyy\nnäkyviin! — sanoi Czarniecki.\n\n— Ottakaa pois kynttilä! — huudahti Kmicic. — Näytän teille jotakin!...\n\nKun isä Kordecki kiireesti oli siirtänyt pois kynttilän, niin Kmicic\npani pöydälle pitkulaisen, miehen käsivarren paksuisen pussin, joka oli\nvalmistettu tervatusta kankaasta ja täytetty ruudilla. Toisessa päässä\nriippui pitkä nuora, jonka pinnalla oli tulikiveä.\n\n— Kas niin! — sanoi hän. — Kun työnnän tämän sen ison tykin kitaan ja\nsytytän langan, niin tykki räjähtää rikki!\n\n— Itse Lucifer räjähtäisi! — huudahti Czarniecki. Mutta sitten hän\nmuisti, että pahan hengen nimeä ei pitäisi mainita, ja pani käden\nsuunsa eteen.\n\n— Millä sinä sytytät langan? — kysyi priori Kordecki.\n\n— Siinä onkin koko yrityksen _periculum_, sillä minun on iskettävä\ntulta. Minulla on piikivi ja tulukset kunnossa, mutta tulen iskeminen\nsynnyttää ääntä ja voi tulla huomatuksi. Lanka luullakseni ei sammu,\nja tuskin he sitä huomaavatkaan ajoissa, mutta he saattavat ajaa minua\ntakaa enkä minä voi paeta suoraan luostariin.\n\n— Minkätähden? — kysyi priori.\n\n— Koska räjähdys tappaisi minut. Heti kun lanka syttyy, on minun\njuostava syrjään minkä käpälät kestää ja noin puolen sadan askelen\npäässä heittäydyttävä maahan jonkin vallin suojaan. Vasta räjähdyksen\njälkeen voin lähteä pyrkimään luostaria kohti.\n\n— Jumalani, miten paljon vaaroja! — huokasi priori luoden silmänsä\ntaivasta kohti.\n\n— Rakas isä, olen niin varma paluustani, että minun ei edes ole\nikävä erota teistä. Voikaa hyvin ja rukoilkaa Jumalalta menestystä\nyritykselleni. Saattakaa vain minua portille.\n\n— Aiotteko siis heti lähteä? — kysyi Czarniecki.\n\n— Olisiko minun odotettava päivän koittoon? Rakas on henki minullekin!\n\nHe lähtivät menemään. Innoissaan Kmicic kulki niin kovasti, että priori\njäi jonkin verran jäljelle. Kun isä Kordecki saapui portille, oli\nCzarniecki siellä yksin.\n\n— Joko hän meni? — kysyi priori hämmästyen.\n\n— Jo meni! — vastasi Czarniecki.\n\n— Senkin veijari! — mumisi priori kiihtyneenä. — Olisin ripustanut\ntämän skapulariumin hänen kaulaansa.\n\nHe olivat vaiti kumpikin. Ympärillä oli hiljaista, sillä pimeän takia\nei ammuttu kummaltakaan puolen. Äkkiä Czarniecki kuiskasi:\n\n— Jumalan tähden, hän ei edes koeta kulkea hiljaa. Lumi narisee hänen\njaloissaan.\n\n— Pyhä Neitsyt, suojele palvelijaasi! - lausui priori.\n\nHe kuuntelivat vielä vähän aikaa, kunnes askelet ja lumen narina\nlakkasivat kuulumasta.\n\n— Tiedättekö mitä, kunnioitettu isä? — kuiskasi Czarniecki. — Väliin\nminusta tuntuu, että hän onnistuu, enkä pelkää ollenkaan hänen\npuolestaan. Mikä uskalikko hän onkaan! Joko hän menettää henkensä ennen\naikojaan tahi hänestä tulee hetmani. Hm, jos en tietäisi, että hän on\nNeitsyt Maarian palvelija, niin luulisinpa... Suokoon Jumala hänelle\nmenestystä! Ei ole hänen veroistaan ritaria koko valtakunnassa.\n\n— On niin kovin pimeä! — sanoi priori Kordecki. — He ovat vahdissa\nöisen hyökkäyksen varalta. Hän voi huomaamattaan kohdata kokonaisen\njoukon vihollisia.\n\n— En luule sitä. Jalkaväki seisoo valleilla, ei niiden edessä eikä\nomien tykkiensä suiden edessä. Jos he eivät kuule askeleita, voi hän\nhelposti hiipiä vallin ohi, ja sitten hän on niiden varjossa... Uh!\n\nCzamiecki äyhkäisi ja veti syvään henkeä, sillä jännitys ja levottomuus\nsaivat hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin, ja hänestä\ntuntui, kuin hän tukehtuisi.\n\nPriori alkoi tehdä ristinmerkkejä.\n\nÄkkiä ilmestyi heidän viereensä kolmas henkilö. Se oli Zamoyski.\n\n— Mitä on tekeillä? — kysyi hän.\n\n— Babinicz on lähtenyt räjähdyttämään rikki ison tykin.\n\n— Kuinka? Mitä?\n\n— Hän otti säkin ruutia, sytytyslangan, piikiven... ja meni.\n\nZamoyski tarttui molemmin käsin päähänsä.\n\n— Jeesus Maria! Jeesus Maria! — sanoi hän. — Yksinkö?\n\n— Yksin.\n\n— Kuka on hänelle antanut luvan siihen? Sehän on mieletöntä!\n\n— Minä annoin luvan. Jumalalle on kaikki mahdollista, sekin että\nBabinicz tulee onnellisesti takaisin! — vastasi priori Kordecki.\n\nZamoyski vaikeni. Czarniecki hengitti läähättäen.\n\n— Rukoilkaamme! — sanoi priori.\n\nKaikki kolme polvistuivat ja alkoivat rukoilla. Mutta rauhattomuus\nvallitsi kahden sotilaan mielessä. Kului neljännestunti, sitten puoli\ntuntia, sitten tunti, pitkä kuin iankaikkisuus.\n\n— Ei siitä tule mitään! — sanoi Czarniecki syvään huoaten.\n\nÄkkiä näkyi kaukana mahtava tulipatsas, ja muureja, kirkkoa ja\nluostaria tärisytti niin kova jyrähdys kuin taivaan kaikki ukkoset\nolisivat iskeneet maahan.\n\n— Hän on sen räjähdyttänyt! — alkoi Czarniecki huutaa.\n\nUusi räjähdys esti hänen äänensä kuulumasta. Priori Kordecki lankesi\npolvilleen ja huusi kädet ojennettuina taivasta kohti:\n\n— Jumalan Pyhä Äiti, anna hänen palata onnellisesti!\n\nMuureilla syntyi liikettä. Sotamiehet tarttuivat aseihin tietämättä\nmitä oli tekeillä. Munkit juoksivat ulos kammioistaan. Naisetkin\nnousivat vuoteiltaan. Kysymykset ja vastaukset risteilivät kuin salamat:\n\n— Mitä on tapahtunut?\n\n— Väkirynnäkkö!\n\n— Ruotsalainen tykki on räjähtänyt rikki! — huusi eräs tykkimiehistä.\n\n— Ihme! Ihme!\n\n— Heidän suurin tykkinsä on haljennut! Se kolubriini!\n\n— Missä on isä Kordecki?\n\n— Muurilla! Hän rukoilee! Hän on sen saanut aikaan!\n\n— Babinicz on räjähdyttänyt tykin! - huusi Czarniecki.\n\n— Babinicz! Babinicz! Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! Nyt se ei voi\nmeitä vahingoittaa!\n\nHämmennys ruotsalaisten leirissä alkoi kuulua luostariin asti. Kaikille\nvalleille ilmestyi tulta.\n\nTulien valossa nähtiin sotamiesjoukkojen sekasorrossa juoksevan sinne\ntänne. Rummut pärisivät ja torvet törähtelivät. Kauhun ja tuskan huudot\nkaikuivat.\n\nIsä Kordecki oli yhä polvillaan muurilla.\n\nViimein alkoi päivä sarastaa, mutta Babiniczia ei vielä kuulunut\ntakaisin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nMiten oli käynyt Andrzejlle ja miten hänen oli onnistunut toteuttaa\nsuunnitelmansa?\n\nKun hän oli tullut ulos linnoituksesta, kulki hän vähän aikaa eteenpäin\nvarmoin ja varovaisin askelin. Tultuaan rinteen juurelle hän pysähtyi\nja kuunteli. Hänen ympärillään oli hiljaista, liiankin hiljaista,\nsillä lumi narisi hänen askeltensa alla. Kuta kauemmaksi luostarista\nhän tuli, sitä varovaisemmin hän kulki, tavan takaa pysähtyen ja\nkuunnellen. Hän pelkäsi liukastuvansa ja kaatuvansa, jolloin hänen\nkallisarvoinen ruutipussinsa olisi saattanut kastua. Siksi hän veti\nesille sapelinsa ja tuki sillä itseään. Se auttoi paljon hänen kulkuaan.\n\nNäin kuljettuaan puolisen tuntia hän kuuli jonkinmoista ääntä suoraan\nedessään.\n\n— Ahaa! He vahtivat! Uloshyökkäyksemme on opettanut heidät\nvarovaisiksi, — ajatteli hän.\n\nHän jatkoi matkaansa hyvin hitaasti. Oli niin pimeä, että hän ei voinut\nnähdä omaa sapeliansa. Mutta häntä ilahdutti äskeisen äänen kuuluminen,\nsillä hän tiesi nyt kulkeneensa oikeaan suuntaan.\n\n— Se valli on paljon kauempana... suuntani on siis oikea! — ajatteli\nhän itsekseen.\n\nHän otaksui, että vallilla ei olisi miehiä, sillä oikeastaanhan niillä\nei siellä ollut mitään tekemistä näin öiseen aikaan. Se vain oli\nmahdollista, että jonkin matkan päässä olisi vahteja, mutta hän toivoi\nvoivansa pimeän turvin helposti hiipiä niiden ohi.\n\nHänen mielensä oli kevyt ja iloinen.\n\nKmicic ei ollut ainoastaan peloton, vaan myös uhkarohkea mies.\nAikomus räjähdyttää rikki jättiläistykki tuotti hänelle suurta\niloa, ei ainoastaan sen takia, että se oli urotyö ja suuri palvelus\npiiritetyille, vaan myös koska se oli paha kepponen ruotsalaisille.\nHän kuvitteli mielessään, kuinka he hämmästyvät, kuinka Müller\nkiristelee hampaitaan ja voimattomana katselee luostarin muureja. Tätä\najatellessaan hän oli purskahtaa nauruun.\n\nKuten itse oli sanonut, hän ei tuntenut mitään mielenliikutusta, ei\nmitään levottomuutta eikä pelkoa. Hänelle ei tullut mieleenkään, että\nhän oli antautunut suureen vaaraan. Hänen mielensä oli kuin pojan, joka\nmenee varastamaan omenia naapurin puutarhasta. Hänen mieleensä muistui\nse aika, jolloin hän hiipi Chowańskin leiriin kolmenkymmenentuhannen\nmiehen keskelle parin sadan huimapään kanssa.\n\nHänen toverinsa johtuivat hänelle mieleen: Kokosinski, jättiläismäinen\nKulviec-Hippocentaurus, rokonarpinen Ranicki ja muut, ja hän huokasi\nkaivaten heitä.\n\n— Olisivatpa ne veitikat täällä, — ajatteli hän, niin saisimme yhtenä\nyönä rikotuksi kuusi tykkiä!\n\nHetkiseksi hänet valtasi yksinäisyyden tunne. Mutta sitten hänen\neteensä elpyi Oleńkan kuva. Rakkaus puhui voimakkaasti hänen\nsydämessään, ja hän tuli liikutetuksi... Kunpa tuo tyttö nyt näkisi\nhänet... se näky ilahduttaisi tytön sydäntä. Kenties Oleńka vieläkin\nluulee hänen palvelevan ruotsalaisia... Mitä mahtaa Oleńka ajatella\nkuultuaan kaikista hänen seikkailuistaan? Varmaankin hän ajattelee:\n»Huimapää hän on, mutta kun asiaksi tulee, niin hän tekee sen, mitä\nmuut eivät tee, hän menee sinne, mihin muut eivät mene!... Semmoinen on\ntuo Kmicic!»\n\n— Vielä minä näytän! — sanoi itsekseen Andrzej, ja hänet valtasi\ntyytyväisyys itseensä.\n\nNäistä mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan unhottanut missä\noli, minne oli menossa ja mikä oli hänen tehtävänsä, ja hän alkoi\nhiipiä varovasti kuin susi yöllä saalista vainutessaan. Hän katseli\ntavan takaa ympärilleen. Ei näkynyt kirkkoa eikä luostaria. Kaikki oli\npeittynyt sakeaan, läpinäkymättömään sumuun. Jonkin ajan kuluttua hän\nkumminkin huomasi kulkeneensa melkoisen kauas, joten vallin täytyi olla\nlähellä.\n\n— Saa nähdä, onko asetettu vartijoita? — ajatteli hän.\n\nTuskin hän oli ennättänyt ajatella näin, kun hänen edessään kuului\ntahdikkaita askelia, ja muutamat äänet eri välimatkojen päässä kysyivät:\n\n— Kuka siellä?\n\nAndrzej pysähtyi ja seisoi liikkumatta. Kylmät väreet kulkivat pitkin\nhänen ruumistaan.\n\n— Ystävä! — vastasivat toiset äänet.\n\n— Tunnussana?\n\n— Uppsala!\n\n— Sotahuuto?\n\n— Kruunu!\n\nKmicic huomasi nyt, että oli vahdin vaihto.\n\n— Minä näytän teille Uppsalan ja kruunun! — mutisi hän.\n\nHän oli mielissään. Tämä asianhaara oli hänelle edullinen, sillä nyt\nhän saattoi puikahtaa vartioketjun läpi, kun sotamiesten astunta esti\nhänen askeleitaan kuulumasta.\n\nNiin hän tekikin vaikeuksitta ja kulki rohkeasti palaavien sotamiesten\njäljessä aivan vallin luo. Siellä nämä kaarsivat syrjään kiertääkseen\nvallin, hän taas puikahti vallihautaan ja kätkeytyi sinne.\n\nSillä välin oli ilma hiukan kirkastunut. Andrzej kiitti siitäkin\ntaivasta, sillä perin vaikeata hänen olisi muuten ollut löytää iso\ntykki. Kun hän nyt pisti päänsä esille ja katsoi tarkasti, huomasi hän\nedessään mustan viivan, joka merkitsi patterin ulkoreunaa, ja samoin\nsen osan mustat ääriviivat, missä tykit olivat.\n\nSaattoipa hän erottaa tykkien suutkin, jotka olivat juoksuhaudan\nyläpuolella. Hävittyään varovasti eteenpäin hän löysi etsimänsä ison\ntykin. Hän pysähtyi ja kuunteli.\n\nPatterilta kuului ääntä. Ilmeisesti seisoi jalkaväki tykkien luona\nvalmiina hyökkäykseen. Mutta valli peitti Kmicicin näkyvistä. Hänet\nsaatettiin kuulla, mutta ei nähdä. Nyt oli vain kysymys siitä,\nylettäisikö hän tykin suulle, joka oli korkealla hänen päänsä päällä.\n\nOnneksi juoksuhaudan reunat eivät olleet kovin jyrkät. Sitäpaitsi ne\noli laitettu aivan äsken eivätkä olleet ennättäneet jäätyä, kun oli\nsuojailma.\n\nHavaittuaan nämä seikat Kmicic alkoi hiljaa kiivetä kaivannon reunaa\nylös pyrkien tykkiä kohti.\n\nNeljännestunnin ponnistelujen jälkeen onnistui hänen tarttua kädellään\ntykin suun reunaan. Kohta sen jälkeen hän riippui ilmassa. Hänen\nharvinainen voimansa auttoi häntä pysyttelemään kiinni niin kauan, että\nhän ennätti pistää pussin tykinsuusta sisälle.\n\n— Siitä sait, koira, makkaran! — mutisi hän. — Katso vain, ettei se\ntartu kurkkuun!\n\nNäin sanoen hän laskeutui alas juoksuhautaan ja alkoi etsiä tykin\nsuusta riippuvaa sytytyslankaa. Kohta hän löysikin sen. Mutta nyt oli\nsuoritettava vaikea tehtävä: iskettävä tulta ja sytytettävä lanka.\n\nKmicic odotti vähän aikaa, että äänten sorina vallilla voimistuisi.\n\nViimein hän alkoi varovasti iskeä tultua. Mutta samassa kuului hänen\npäänsä päällä ääni, joka kysyi saksaksi:\n\n— Kuka on siellä juoksuhaudassa?\n\n— Minä, Hans! — vastasi Kmicic empimättä. — Piru vei minulta sytyttimen\ntänne ja isken tulta löytääkseni sen.\n\n— Hyvä on! — vastasi tykkimies. — Kiitä onneasi, että emme ammu, sillä\nsilloin veisi ilmanpaine sinut mukanaan.\n\n— Ahaa! — ajatteli Kmicic. — Paitsi minun ruutiani on tykissä vielä\nomansakin. Sitä parempi!\n\nSamassa tulikivellä kyllästetty nuora syttyi palamaan ja kauniit liekit\nkohosivat nopeasti ylöspäin.\n\nOli aika livistää tiehensä. Silmänräpäystäkään hukkaamatta Kmicic lähti\nkaikin voimin juoksemaan pitkin juoksuhautaa välittämättä töminästä,\njonka hän synnytti. Mutta kun hän oli juossut vähän matkaa, voitti\nuteliaisuus vaaran tunteen.\n\nHän pysähtyi ja katsoi taakseen. Tuli paloi yhä, mutta nyt jo paljon\nylempänä kuin äsken..\n\n— Olen varmasti liian lähellä! — ajatteli hän ja pelästyi.\n\nHän lähti uudelleen juoksemaan vinhaa vauhtia, mutta kompastui kiveen\nja kaatui. Samassa kuului kauhea pamahdus. Maa tärisi, puu- ja\nrautapalasia, kiviä, jääkalikoita ja multakokkareita lensi suhisten\nhänen ympärillään. Sitten hän menetti tajuntansa. Samassa seurasi uusia\nräjähdyksiä. Tykin räjähtäminen sai myös sen läheisyydessä olevat\nruutilaatikot räjähtämään.\n\nMutta sitä ei Kmicic kuullut. Hän makasi kuin kuollut juoksuhaudassa.\n\nEikä hän myöskään kuullut, kuinka hetken ajan kestäneen kaamean\näänettömyyden jälkeen alkoi kuulua miesten valitusta, huutoja\nja avuksi kutsumisia ja kuinka tapahtumapaikalle riensi melkein\npuolet ruotsalaisesta armeijasta ja lopulta saapui myös Müller koko\nesikuntansa kanssa.\n\nHämminkiä kesti kauan, mutta sekavista tiedonannoista sai kenraali\nkuitenkin lopulta selville asian todellisen laidan, nimittäin että\njoku oli tahallaan räjähdyttänyt ison tykin. Ryhdyttiin heti etsimään\nsyyllistä. Aamun koittaessa sotamiehet huomasivat juoksuhaudassa\nmakaavan Kmicicin.\n\nHavaittiin, että hän vain oli menettänyt kuulonsa sekä kykynsä\nliikuttaa käsiään ja jalkojaan. Koko seuraavan päivän jatkui tätä\ntilaa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Illalla hän oli jo tullut miltei\nentiselleen.\n\nMüller käski tuomaan hänet heti puheilleen; Kenraali istui pöydän\nääressä, ja hänen vieressään olivat Hessenin prinssi, Wrzeszczowicz,\nSadowski ja ylemmät ruotsalaiset upseerit sekä puolalaisista Zbrozek,\nKaliński ja Kuklinowski.\n\nViimeksimainittu nähdessään Kmicicin tuli siniseksi kasvoiltaan,\nhänen silmänsä alkoivat palaa kuin tulikekäleet ja viikset tärisivät.\nOdottamatta kenraalin kysymyksiä hän sanoi:\n\n— Minä tunnen tuon linnun... Hän on luostarin miehistöä ja nimeltään\nBabinicz!\n\nKmicic oli vaiti.\n\nHänen kasvonsa olivat kalpeat ja väsyneet, mutta katse oli uhmaileva ja\nilme tyyni.\n\n— Sinäkö olet räjähdyttänyt rikki kolubriinin? — kysyi Müller.\n\n— Minä! — vastasi Kmicic.\n\n— Miten sinä menettelit?\n\nKmicic kertoi sen lyhyesti salaamatta mitään. Upseerit katselivat\ntoisiaan hämmästyneinä.\n\n— Sankari! — kuiskasi Hessenin prinssi Sadowskille.\n\nMutta Sadowski kumartui Wrzeszczowiczin puoleen.\n\n— Kreivi Weyhard, — kysyi hän, — luuletteko yhä, että me saamme\nvalloitetuksi tuon linnoituksen, jossa on tuommoisia puolustajia?...\nMitä arvelette? Antautuvatko he?\n\nMutta Kmicic sanoi:\n\n— Linnoituksessa on monta muuta, jotka ovat valmiit tämmöisiin\ntekoihin. Ette tiedä päivää ettekä hetkeä!\n\n— Minullakin on enemmän kuin yksi hirttonuora leirissäni! — vastasi\nMüller.\n\n— Me tiedämme sen. Mutta Jasna Góraa ette saa valtaanne niin kauan kuin\nsiellä on yksikään mies hengissä!\n\nSeurasi hetken äänettömyys. Sitten Müller jatkoi kuulustelua:\n\n— Onko nimesi Babinicz?\n\nAndrzej ajatteli, että sen jälkeen mitä hän oli tehnyt ja nyt kuoleman\nkynnyksellä hänen ei enää tarvinnut salata todellista nimeään. Ihmiset\nunhottavat siihen liittyneet rikokset ja synnit, kunnia ja marttyyrin\nloiste on sitä ympäröivä.\n\n— Nimeni ei ole Babinicz! — sanoi hän ylpeästi. — Nimeni on Andrzej\nKmicic. Olen ollut oman joukkoni everstinä liettualaisessa armeijassa.\n\nTuskin oli Kuklinowski tämän kuullut, kun hän hypähti pystyyn silmät ja\nsuu selällään, heilutteli käsiään ja huusi lopulta:\n\n— Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Nyt\nheti! Nyt heti!\n\nMuutkin puolalaiset upseerit alkoivat pitää ääntä, ja ruotsalaiset\nolivat siitä ihmeissään, sillä heille ei nimi Kmicic ilmaissut mitään.\nMutta he huomasivat kohta, että hän oli enemmän kuin tavallinen soturi,\nkun Zbrozek nousi paikaltaan, meni vangin luo ja sanoi:\n\n— Herra eversti! Nykyisessä asemassanne en voi teitä auttaa, mutta\npyydän saada puristaa kättänne!\n\nMutta Kmicic kohotti päänsä pystyyn, ja hänen sieraimensa vavahtelivat.\n\n— En anna kättäni pettureille, jotka taistelevat isänmaatansa vastaan!\n— sanoi hän.\n\nZbrozek sävähti punaiseksi.\n\nKaliński, joka oli aivan hänen takanaan, hätkähti niinikään.\nRuotsalaiset upseerit kokoontuivat heidän ympärilleen ja kyselivät,\nmikä oli miehiään tuo Kmicic, jonka nimi oli tehnyt niin suuren\nvaikutuksen.\n\nSillävälin oli Kuklinowski vienyt Müllerin viereiseen huoneeseen\nikkunan luo ja puhui:\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Teille ei sano mitään tuo nimi Kmicic, mutta\nhän on etevin soturi koko valtakunnassa. Kaikki ovat hänestä kuulleet,\nkaikki tuntevat tämän nimen. Hän palveli Radziwillia ja ruotsalaisia,\nmutta näkyy nyt siirtyneen Jan Kasimirin puolelle. Ei ole muita hänen\nveroisiaan sotureita kuin minä. Hän vain eikä kukaan muu saattoi ryhtyä\nyksinään räjähdyttämään tuota tykkiä. Jo yksistään tuosta teosta\nhänet tuntee. Hän tuotti Chowańskille niin suuria tappioita, että\nhänen päästään luvattiin palkinto. Hän Szklowin tappion jälkeen kävi\nomin päin sotaa parin kolmen, sadan miehen kanssa, kunnes muut taas\ntyyntyivät ja alkoivat myös ahdistaa vihollista. Hän on vaarallisin\nmies koko maassa...\n\n— Miksi te minulle laulatte hänen ylistystään? — keskeytti Müller. —\nEttä hän on vaarallinen, sen tiedän omasta kokemuksestani.\n\n— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo hänelle tehdä?\n\n— Hirttäisin hänet, mutta olen itse sotilas ja osaan pitää arvossa\nuljuutta ja rohkeutta... Sitäpaitsi hän on ylhäistä sukua... Ammutan\nhänet vielä tänään.\n\n— Teidän ylhäisyytenne!... Ei ole minun asiani neuvoa uuden ajan\nsuurinta soturia ja valtiomiestä, mutta pyydän saada huomauttaa, että\ntämä mies on liian kuuluisa. Jos hänet ammutaan, niin Zbrozekin ja\nKalińskin joukot samana päivänä poistuvat ja siirtyvät Jan Kasimirin\npuolelle.\n\n— Jos niin on, niin annan seivästää heidät sitä ennen! — huudahti\nMüller.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, se olisi kohtalokasta, sillä jos se tulee\ntunnetuksi, ja vaikeatahan on salata kahden rykmentin tuhoamista,\nniin koko puolalainen sotajoukko luopuu Kaarle Kustaasta. Teidän\nylhäisyytenne tietää, että he nytkään eivät ole täysin luotettavia...\nHetmaneihinkaan ei ole luottamista. Asema on vakava.\n\n— Satatuhatta sarvipäätä! — keskeytti Müller.\n\n— Mitä te tahdotte? Olisiko minun annettava tuon Kmicicin pitää\nhenkensä? Sehän on mahdotonta!\n\n— Tahdon, — vastasi Kuklinowski, — että teidän ylhäisyytenne antaisi\nhänet minulle.\n\n— Mitä te hänellä teette?\n\n— Minä... minä nyljen hänet elävänä.\n\n— Ettehän edes tietänyt hänen nimeään ettekä siis tuntenut häntä. Mitä\nteillä on häntä vastaan?\n\n— Tulin tuntemaan hänet, kun teidän ylhäisyytenne lähetti minut\nlähettiläänä luostariin.\n\n— Onko teillä jokin syy kostaa?\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Tahdoin yksityisesti taivuttaa hänet siirtymään\nmeidän puolellemme... Hän käytti hyväkseen sitä, että en puhunut\nlähettiläänä, ja loukkasi minua, Kuklinowskia, sillä tavoin, että ei\nkukaan elämässä ole minua niin loukannut.\n\n— Mitä hän teille teki? Kuklinowski puri hammasta.\n\n— Parempi on olla siitä puhumatta!... Antakaa hänet minulle, teidän\nylhäisyytenne! Hän on joka tapauksessa kuoleman oma, ja minä haluaisin\nsitä ennen hiukan huvitella hänen kustannuksellaan... Ah, sitäkin\nsuuremmalla syyllä, kun hän on Kmicic, jota ennakolta kunnioitin ja\njoka maksoi minulle sillä tavoin... Antakaa hänet minulle, teidän\nylhäisyytenne! Se on edullisempaa teillekin, sillä kun minä hänet\nnujerran, niin Zbrozek ja Kaliński ja heidän kanssaan koko puolalainen\nritaristo ei hyökkää teidän kimppuunne, vaan minun, mutta minä keksin\nkyllä neuvot... Ei tule vihoja, hankausta ja kapinoita.\n\nMüller mietti. Äkkiä välähti epäluulo hänen kasvoillaan.\n\n— Kuklinowski! — sanoi hän. — Kenties tahdotte pelastaa hänet?\n\nKuklinowski alkoi nauraa hiljaista naurua, matta se nauru oli niin\nkamala ja vakuuttava, että Müllerin epäluulo haihtui.\n\n— Kenties neuvonne on hyvä! - sanoi hän.\n\n— Vain tämän ainoan palkinnon pyydän kaikista ansioistani!\n\n— No, ottakaa hänet!\n\nTämän jälkeen he palasivat huoneeseen, jossa muut upseerit olivat\nkoolla. Müller kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:\n\n— Herra Kuklinowskin ansioitten takia annan vangin hänelle, ja hän saa\nmenetellä niinkuin haluaa.\n\nSyntyi äänettömyys. Sitten Zbrozek kädet puuskassa kysyi hieman\nhalveksivasti:\n\n— Mitä herra Kuklinowski aikoo vangille tehdä?\n\nKuklinowski, joka tavallisesti oli hiukan kumarassa, ojentautui\näkkiä suoraksi, hänen silmäteränsä pienenivät ja suu hymyili pahaa\nennustavasti. Sapeliaan kalisuttaen hän sanoi:\n\n— Ken ei hyväksy sitä, mitä minä teen vangille, hän tietää, mistä\nlöytää minut!\n\n— Kunniasananne, herra Kuklinowski! — sanoi Zbzozek.\n\n— Kunniasanani! — vastasi Kuklinowski. Tämän sanottuaan hän meni\nKmicicin luo.\n\n— Tule, ystäväiseni, tule, kuuluisa soturi, kanssani!.. Olet hieman\nväsähtänyt, tarvitset hoitelemista... Minä sinua vaalin...\n\n— Roisto! — vastasi Kmicic.\n\n— No, no, maltahan pikkuisen!... Tulehan nyt!\n\nMuut upseerit jäivät huoneeseen, mutta Kuklinowski nousi päämajan\nedustalla hevosen selkään. Hänellä oli kolme sotamiestä mukanaan. Yksi\nsai sitoa Kmicicin köyteen, ja sitten lähdettiin Lgotaa kohti, mihin\nKuklinowskin rykmentti oli sijoitettu.\n\nMatkalla Kmicic rukoili hartaasti. Hän näki, että kuolema oli lähellä,\nja antoi koko sydämestään itsensä Jumalan haltuun. Hän oli niin\nsyventynyt ajattelemaan Jumalaa ja kohtaloaan, että ei kuullut, mitä\nKuklinowski hänelle puhui eikä huomannut, miten kauan oli kuljettu.\n\nViimein he pysähtyivät tyhjän, puoleksi rappeutuneen riihen eteen, joka\noli lähellä Kuklinowskin leiriä aukealla paikalla. Eversti käski viedä\nKmicicin siihen ja kääntyi yhden sotamiehen puoleen.\n\n— Mene leiriin, — sanoi hän, — hakemaan nuoraa ja pytyllinen kuumaa\ntervaa!\n\nSotamies nelisti pois ja tuli neljännestunnin kuluttua takaisin toisen\nmiehen kanssa pyydetyt tavarat mukanaan.\n\n— Riisukaa tuo miekkonen alastomaksi, — sanoi Kuklinowski, — sitokaa\nhänen kätensä ja jalkansa ja pankaa sitten orteen riippumaan.\n\n— Roisto! — sanoi taas Kmicic.\n\n— Vai niin, vai niin! No, me voimme pakista vielä, meillä on aikaa...\n\nYksi sotamiehistä kiipesi orrelle, ja toiset riisuivat vaatteet\nKmicicin yltä. Sitten he panivat hänet vatsalleen maahan, sitoivat\nhänen kätensä ja jalkansa pitkällä nuoralla ja kietoivat nuoran vielä\nhänen keskiruumiinsa ympäri, minkä jälkeen he antoivat nuoran pään\nkaton rajassa orrella istuvalle sotamiehelle.\n\n— Hinatkaa hänet nyt ylös, kiertäkää köysi orren ympärille ja sitokaa\nsinne kiinni! — sanoi Kuklinowski.\n\nSilmänräpäyksessä oli everstin käsky täytetty.\n\n— Päästäkää! — kuului everstin komennus\n\nNuora narisi, ja Andrzej jäi riippumaan ilmaan muutaman kyynärän\nkorkeudelle.\n\nKuklinowski kostutti sudin palavassa tervassa, astui hänen luokseen ja\npuhui:\n\n— No, Kmicic?... Sanoin, että kaksi on soturia valtakunnassa,\nainoastaan kaksi: minä ja sinä! Mutta sinä et tahtonut tunnustaa\nKuklinowskia vertaiseksi etkä olla hänen toverinsa... Se olikin oikein,\nsillä ei Kuklinowskista ole sinulle toveriksi, hän on parempi sinua.\nNo, kuuluisa eversti herra Kmicic, nyt olet Kuklinowskin käsissä ja\nsaat nähdä, miten Kuklinowski käristää kylkesi...\n\n— Roisto! — sanoi Kmicic kolmannen kerran.\n\n— Kas näin... näin hän sen tekee! — sanoi Kuklinowski.\n\nSitten hän siveli sudilla Kmicicin kylkeä sanoen:\n\n— Ei liian paljon yhdellä kertaa, kevyesti vain, meillä on aikaa...\n\nSamassa kuului hevosten kavioitten kapsetta ulkoa.\n\n— Kuka piru sieltä tulee? — kysyi eversti. Ovi narahti ja sotilas astui\nsisälle.\n\n— Herra eversti! — sanoi hän. — Kenraali Müller tahtoo teitä heti\npaikalla puheilleen!\n\n— Ahaa, sinäkö se olet, vanhus! — sanoi Kuklinowski. — Mistä nyt on\nkysymys?\n\n— Kenraali pyytää teitä heti saapumaan luokseen.\n\n— Onko joku ollut kenraalin puheilla?\n\n— Oli ruotsalainen upseeri, mutta hän on jo lähtenyt matkaansa minkä\nvain hevosen kaviot kestivät.\n\n— Hyvä on! — sanoi Kuklinowski. Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:\n\n— Jäähdyttelehän nyt kuuman päälle, ystäväiseni! Tulen pian takaisin,\nja sitten puhelemme taas!\n\n— Mitä vangille tehdään? — kysyi yksi sotamiehistä.\n\n— Antaa olla noin! Tulen kohta takaisin. Yksi teistä lähtee mukaani!\n\nEversti poistui ja hänen jäljessään se sotamies, joka oli istunut\norrella. Kolme jäi jäljelle, mutta kohta tuli kolme muuta riiheen.\n\n— Voitte mennä nukkumaan! — sanoi se, joka oli tuonut Kuklinowskille\nMüllerin käskyn. — Eversti käski meidän vartioida.\n\nKmicic hätkähti kuullessaan tuon äänen. Se tuntui tutulta.\n\n— Jäämme mieluummin, — sanoi yksi: Kuklinowskin tuomista sotamiehistä,\n— katsellaksemme kummaa, sillä semmoista...\n\nHänen puheensa katkesi äkkiä. Kaamea korahdus kuului hänen kurkustaan.\nHän ojensi kätensä ja kaatui selälleen kuin ukkosen iskemänä.\n\nSamassa kuului huuto »Pehmittäkää!», ja muut kaksi äsken saapuneista\nhyökkäsivät kuin ilvekset kahden aikaisemmin tulleen kimppuun. Syntyi\nlyhyt, mutta kamala taistelu palavan tervan liekkien valossa. Hetken\nkuluttua kaatui kaksi miestä raskaasti maahan, sekunnin ajan kuului\nkorinaa, sitten taas kajahti se ääni, joka Kmicicistä äsken oli\ntuntunut tutulta:\n\n— Teidän armonne, se olen minä, Kiemlicz, ja minun poikani! Jo aamusta\nasti olemme odottaneet tilaisuutta!\n\nJa poikiinsa kääntyen ukko sanoi:\n\n— No, lurjukset, päästäkää herra eversti irti, pian!\n\nEnnenkuin Kmicic ennätti tointua pökerryksestään, olivat Kosman\nja Damianin pörröiset päät hänen vierellään ja hänet vapautettiin\nsiteistään. Kmicic seisoi taas omilla jaloillaan, huojui ja sai vaivoin\nänkytetyksi:\n\n— Tekö?... Kiitos!\n\n— Me tässä olemme! — vastasi ukko. — Pyhä Jumalan äiti! Pukeutukaa,\nteidän armonne!... Pian!\n\nJa hän alkoi antaa Kmicicille vaatteita.\n\n— Hevoset ovat oven takana! — sanoi hän. — Tie on vapaa. Siellä on\nkyllä vahteja, mutta kyllähän ne meidät päästävät, kun tiedämme\ntunnussanan. Kuinka teidän armonne voi?\n\n— Kuvettani on poltettu, mutta ei pahasti. Jalkani tuntuvat heikoilta...\n\n— Juokaa tästä paloviinaa, teidän armonne! Kmicic tarttui halukkaasti\npulloon, jonka ukko hänelle ojensi, ja ryypättyään siitä sanoi:\n\n— Olen läpivilustunut. Nyt on jo parempi.\n\n— Satulassa teidän armonne lämpenee. Hevoset odottavat.\n\n— Minun on nyt paljon parempi, — toisti Kmicic. — Hiukan polttaa\nkuvetta, mutta ei se mitään!.. Paljon parempi on oloni!\n\nHän istahti viljalaarin reunalle.\n\nHetkisen kuluttua hän todellakin oli entisissä voimissaan ja katseli\nvirkeästi kolmen Kiemliczin kasvoihin, joita palavan tervan keltaiset\nliekit valaisivat.\n\nUkko astui hänen eteensä:\n\n— Teidän armonne! Nyt on kiire! Hevoset ovat valmiina.\n\nMutta Andrzejssa heräsi taas eloon entinen Kmicic.\n\n— Ei! — huudahti hän äkkiä. — Nyt minä odotan tuota petturia!\n\nKiemliczit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät puhuneet\nsanaakaan, niin sokeasti he olivat vanhastaan tottuneet tottelemaan\ntätä päällikköä.\n\nSuonet Kmicicin ohimoilla olivat pullistuneet, silmät kiiluivat\npimeässä kuin kaksi tähteä, semmoinen viha ja kostonhimo niissä hehkui.\nSe, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli mielettömyyttä, jonka hän ehkä\nsaisi maksaa hengellään. Mutta koko hänen elämänsä oli ollut sarja\ntuommoisia mielettömyyksiä. Polte hänen kupeessaan oli niin kova, että\nhän vaistomaisesti tavan takaa vei sille kätensä, mutta ajatuksissa oli\nKuklinowski, ja hän oli valmis odottamaan tätä vaikka aamuun asti.\n\n— Kuulehan! — sanoi hän. — Kutsuttiko Müller todellakin hänet luokseen?\n\n— Ei, — vastasi ukko. — Sen keksin minä suoriutuaksemme helpommin\nnäistä. Viittä vastaan olisi meidän kolmen ollut vaikea taistella,\nsillä joku olisi huutanut.\n\n— Se on hyvä! Hän tulee tänne takaisin joko yksin tahi miehiä mukanaan.\nJos hänen kanssaan on muutama mies, niin hyökätkää heti näiden\nkimppuun. Hänet itsensä jättäkää minulle. Sitten kiireesti satulaan!...\nOnko teillä kellään pistolia?\n\n— Minulla on! — sanoi Kosma.\n\n— Anna tänne! Onko se ladattu?\n\n— On.\n\n— Hyvä! Jos hän tulee yksin, niin heti hänet nähtyänne hyökätkää hänen\npäälleen ja tukkikaa hänen suunsa. Voitte työntää hänen oman lakkinsa\nhänen suuhunsa.\n\n— Kuten käskette! — sanoi ukko. — Salliiko teidän armonne, että\ntutkimme noiden taskut? Olemme köyhiä miehiä...\n\nNäin sanoen hän osoitti oljilla makaavia ruumiita.\n\n— Ei! Olkaa kaiken aikaa valmiina! Mitä löydätte Kuklinowskilta, se on\nteidän!\n\n— Jos hän palaa yksin, — sanoi ukko, — niin en pelkää mitään. Asetun\novelle, ja tulipa leiristä kuka hyvänsä, niin sanon, että eversti on\nkieltänyt päästämästä.\n\n— Hyvä niin! Olkaa nyt varuillanne!\n\nKuului hevosen kavioitten kopina. Kmicic hypähti pystyyn ja asettui\nseinän viereen varjoon. Kosma ja Damian asettuivat oven kahden puolen\nkuin kaksi kissaa vaaniessaan hiirtä.\n\n— Yksin! — sanoi ukko hieroen käsiään.\n\n— Yksin! — toistivat Kosma ja Damian. Kavioitten kapse läheni ja loppui\näkkiä. Sensijaan kuului oven takaa ääni:\n\n— Tulkoon joku sieltä pitelemään hevosta! Ukko kiiruhti ulos.\n\nTuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen riihessä olijat kuulivat\nseuraavan keskustelun:\n\n— Sinäkö siinä, Kiemlicz? Mitä helvettiä, oletko sinä tullut\nhulluksi?... Müller nukkuu, vahti ei tahtonut päästää minua hänen\nluokseen ja sanoi, että mitään ruotsalaista upseeria ei siellä ollut\nkäynytkään!... Mitä tämä on?\n\n— Se upseeri odottaa teidän armoanne täällä riihessä. Tuli heti teidän\narmonne lähdettyä... Sanoo, että hänellä on tärkeätä puhuttavaa ja\nodottaa parhaillaan.\n\n— Mitä tämä kaikki merkitsee?... Entä vanki?\n\n— Riippuu.\n\nOvi narisi, ja Kuklinowski tuli sisälle, mutta samassa kaksi rautaista\nkouraa puristi hänen kurkkuaan ja tukahdutti hänen huutonsa. Kosma ja\nDamian tottuneesti kuin ammattirosvot ainakin paiskasivat hänet maahan,\npainoivat polvillaan hänen rintaansa niin että kylkiluut rutisivat ja\ntukkivat silmänräpäyksessä hänen suunsa.\n\nSilloin Kmicic tuli esille, valaisi hänen kasvojaan palavalla sudilla\nja sanoi:\n\n— Ahaa, se on herra Kuklinowski!... Nyt on minulla jotakin puhuttavaa\nsinulle!\n\nKuklinowskin kasvot olivat siniset ja suonet niissä niin pullistuneet\nkuin olisivat halkeamaisillaan, mutta hänen pullistuneissa ja\nverestävissä silmissään kuvastui ainakin yhtä paljon kummastusta kuin\npelkoa.\n\n— Riisukaa hänet ja ripustakaa orteen! — huusi Kmicic.\n\nKosma ja Damian alkoivat riisua häntä niin innokkaasti kuin olisivat\ntahtoneet vaatteitten kera viedä häneltä nahankin.\n\nNeljännestunnin kuluttua Kuklinowski riippui orressa kädet ja jalat\nsidottuina.\n\nKmicic asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja alkoi hirveästi herjata\nhäntä.\n\n— No, herra Kuklinowski, — sanoi hän, — kumpi on parempi, Kmicic vai\nKuklinowski?\n\nSitten hän otti taas käteensä palavan sudin ja astui lähemmäksi.\n\n— Sinun leirisi on nuolen kantaman päässä, tuhat sinun kaltaistasi\nkonnaa valmiina kuulemaan kutsuasi... Sinun ruotsalainen kenraalisi\non lähellä, mutta sinä riiput samassa orressa, missä aioit minut\nkärventää... Tunnetko nyt Kmicicin! Sinä tahdoit olla hänen veroisensa,\ntarjouduit hänelle toveriksi... Sinä varas, sinä iljetys, verikoira,\nkurja akka! Sinä herra Roistonheimo, sinä epäsikiö, sinä moukka! Voisin\nantaa paloitella sinut puukolla kuin kukonpojan, mutta parempi on\npaistaa sinut elävältä niinkuin aioit tehdä minulle...\n\nNäin sanottuaan hän asetti sudin onnettoman orressa riippujan kylkeä\nvasten ja piti sitä siinä niin kauan, että palaneen lihan käry levisi\nriiheen.\n\nKuklinowski vääntelehti niin että heilui nuorassaan. Hänen silmänsä,\njotka olivat luotuina Kmiciciin, ilmaisivat kauheata kipua ja pyysivät\narmoa. Hänen tukitusta suustaan lähti tukahdettuja valitushuutoja.\nMutta sodat olivat kovettaneet Andrzejn sydämen, niin että se ei\ntuntenut sääliä, varsinkaan pettureita kohtaan.\n\nOtettuaan sudin pois Kuklinowskin kupeesta hän asetti sen vähäksi\naikaa tämän nenän alle, poltti pois hänen viiksensä, silmäripsensä ja\nkulmakarvansa ja sanoi sitten:\n\n— Lahjoitan sinulle henkesi, että voisit vielä muistella Kmiciciä.\nRiipu tässä huomiseen ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi tänne\nihmisiä, ennenkuin palellut kuoliaaksi.\n\nSitten hän huusi Kosmalle ja Damianille:\n\n— Hevosten selkään!\n\nHe lähtivät riihestä.\n\nPuolen tunnin kuluttua levisivät neljän ratsastajan ympärillä tyhjät\nja äänettömät kentät. He hengittivät raikasta ilmaa, jossa ei ollut\nruudin hajua. Kmicic ratsasti edellä, Kiemliczit hänen jäljessään. Nämä\npuhelivat hiljaa keskenään, Kmicic rukoili itsekseen aamurukouksia,\nsillä kohta alkoi päivä sarastaa.\n\nVäliin pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus hänen huuliltaan, kun\npolte kupeessa kävi sietämättömäksi Mutta samalla hän tunsi olevansa\nratsun selässä ja vapaa, ja kun hän ajatteli, että hänen oli onnistunut\nräjähdyttää rikki suuri tykki ja pelastua Kuklinowskin käsistä sekä\nlisäksi vielä kostaa hänelle, täytti hänen mielensä niin suuri riemu,\nettä kipu ei hänestä ollut mitään.\n\nIsän ja poikien hiljainen keskustelu oli tällä välin muuttunut\näänekkääksi riidaksi.\n\n— Niin, tässä on kukkaro, — sanoi ukko vihaisesti, — mutta missä ovat\nsormukset? Hänellä oli sormuksia sormissa ja yhdessä oli kivi, joka oli\nainakin kahdenkymmenen tshervonetsin arvoinen!\n\n— En muistanut ottaa, — sanoi Kosma.\n\n— Hiisi vieköön! Minä olen vanha, mutta minun on pidettävä huoli\nkaikesta, sillä näillä lurjuksilla ei ole hitaistakaan järkeä! Olette\nunhottaneet sormukset?... Valehtelette hävyttömästi!\n\n— Menkää katsomaan, jos ette usko, isä! — murahti Damian.\n\n— Valehtelette, lurjukset! Teette vääryyttä vanhalle isällenne!\nSemmoisia poikia minulla on! Parempi olisi, että en olisi siittänyt\nteitä! Saatte kuolla ilman siunaustani!\n\nKmicic hiljensi hevosensa vauhtia.\n\n— Kuulkaahan! — sanoi hän. Riita taukosi, Kiemliczit kiiruhtivat hänen\nluokseen, ja he jatkoivat matkaa yhdessä joukossa.\n\n— Tunnetteko tien Sleesian rajalle? — kysyi Andrzej.\n\n— Tokihan, Jumalan äidin nimessä, kyllä tunnemme! — vastasi ukko.\n\n— Eikä tiellä ole ruotsalaista sotaväkeä?\n\n— Ei, ne ovat kaikki Częstochowon luona... Jonkun yksityisen\nruotsalaisen saattaa tavata, mutta sehän ei ole haitaksi.\n\nSeurasi jonkin aikaa kestävä äänettömyys.\n\n— Te olette siis olleet Kuklinowskin palveluksessa, — kysyi sitten\nKmicic.\n\n— Niin... kyllä! Ajattelimme, että pysyttelemällä täällä läheisyydessä\nvoimme palvella pyhää veljeskuntaa ja teidän armoanne. Mutta me emme\nole taistelleet luostaria vastaan, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon!\nEmme ole nauttineet mitään palkkaakaan, sen vain, mitä meidän on\nonnistunut löytää ruotsalaisten taskuista.\n\n— Kuinka? Ruotsalaistenko?\n\n— Niin, me tahdoimme vaikkapa muurien ulkopuolella palvella Pyhää\nNeitsyttä. Siksi liikuskelimme öisin leirin ympärillä ja joskus\npäivälläkin, kun niin sattui, ja kun joku ruotsalainen sattui olemaan\nerillään toisista, niin me... tuota noin... me hänet...\n\n— Pehmitimme! — lopettivat lauseen Kosma ja Damian.\n\nKmicic naurahti.\n\n— Saipa Kuklinowski teistä hyvät palvelijat! — sanoi hän. — Tiesikö hän\nsiitä?\n\n— Asetettiin tutkimuskomiteoita, toimitettiin kuulusteluja... Hän tiesi\nasian ja vaati, senkin roisto, meiltä taalerin jokaisesta päästä...\nUhkasi muussa tapauksessa antaa meidät ilmi... Senkin rosvo, nylki\nköyhiä ihmisiä... Siksipä me olimmekin uskollisia teidän armollenne,\nsillä teidän armonne on toista maata... Teidän armonne antaa vielä\nomistaankin, mutta hän otti taalerin joka päästä, hyötyi meidän\ntyöstämme, meidän vaivannäöstämme... Hiisi hänet vieköön!\n\n— Minä palkitsen teitä runsaasti siitä, mitä olette tehneet! — sanoi\nKmicic. — En odottanut semmoista teiltä.\n\nKaukainen tykin jyrinä keskeytti hänen puheensa. Nähtävästi\nruotsalaiset alkoivat taas ampua aamun sarastaessa. Kohta jyrinä\ntuli kovemmaksi. Kmicic pysähdytti hevosensa. Hän luuli erottavansa\nluostarin tykkien äänen ruotsalaisten tykeistä. Heristellen uhkaavasti\nnyrkkiään siihen suuntaan, missä vihollisen leiri oli, hän sanoi:\n\n— Ampukaa, ampukaa! Missä on suurin tykkinne?\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nJättiläistykin menetys teki Mülleriin todellakin musertavan\nvaikutuksen, koska hänen kaikki toiveensa juuri perustuivat tuohon\ntykkiin. Jalkaväki oli jo valmis väkirynnäkköön, portaat ja risukimput\nolivat jo varatut, mutta nyt täytyi luopua koko väkirynnäköstä.\n\nYritys räjähdyttää luostari ilmaan maanalaisten ruutihautojen avulla\nepäonnistui kokonaan. Tottuneet kaivantojen laittajat, joita oli\ntuotu Olkuszista, kohtasivat luostaria lähestyessään kovan kallion ja\njoutuivat kaikista varokeinoista huolimatta luostarin tarkan tykkitulen\nuhreiksi. Mieliala sotajoukossa lamautui päivä päivältä yhä enemmän ja\nyhä vakuutetumpia oltiin siitä, että luostaria oli mahdoton valloittaa.\n\nViimein alkoi itse Müllerkin olla yhä vähemmän toivehikas, ja\nkolubriinin menettäminen saattoi hänet aivan epätoivoon. Hänet valtasi\ntäydellisen voimattomuuden tunne. Seuraavana päivänä pidettiin\nsotaneuvottelu. Müllerin tarkoituksena oli vain antaa upseereille\ntilaisuus kehoittaa häntä luopumaan koko piirityksestä.\n\nKokoonnuttiin synkkinä ja alakuloisina. Ei kenenkään silmistä näkynyt\ntoivoa eikä taisteluintoa. Äänettöminä istuuduttiin pöydän ympärille\nsuuressa, kylmässä huoneessa, jossa hengitys muuttui höyryksi, ja\nkasvot sen sisällä olivat kuin sumussa. Puolalaiset päälliköt olivat\npoissa kokouksesta. Ei kukaan puhunut, sillä ei kukaan tahtonut\nensimmäisenä esittää sitä, mikä kuitenkin oli ainoa mahdollisuus.\nKaikki odottivat, mitä Müller sanoisi. Tämä antoi tuoda pöytään\nlämmitettyä viiniä toivoen siten saavansa puheen luistamaan.\n\nPuhe alkoikin kohta luistaa. Ei kukaan vieläkään tahtonut ensimmäisenä\nehdottaa piirityksestä luopumista, mutta sen sijaan tuotiin esille\nkaikki kauna ja katkeruus, joka täytti mielet. Äkäisiä syytöksiä\ntehtiin Wrzeszczowiczia vastaan, ja Hessenin prinssi pisteli väliin\nkärkeviä huomautuksiaan. Sadowski lausui haikailematta ajatuksensa\nWrzeszczowiczin uusimmasta suunnitelmasta, joka oli se, että oli\nlevitettävä huhu, että kaivantojen laittajat olivat löytäneet\nmaanalaisen käytävän, joka johti kirkon alle.\n\n— Kun tämä huhu leviää, — sanoi Wrzeszczowicz, — niin puolalaisetkin\nrukoilevat munkkeja antautumaan, jotta tämä taikauskon tyyssija\nsäilyisi paikallaan.\n\n— Jumaliste, tuohan on tarkalleen kuin juttu Troijan piirityksestä,\nmutta hän luulee keksineensä jotakin vallan uutta! — sanoi Sadowski.\n\nMutta Mülleriä tämä tuuma miellytti. Hän tiesi, että luostarissa oli\neräs, tosin heikko, puolue, joka halusi antautumista, ja saattoihan\npelko levitä varusväen keskuuteen ja vallata nekin, jotka tähän saakka\nolivat halunneet taistella viimeiseen asti.\n\n— Koettakaamme, koettakaamme! — sanoi Müller. — Suostuneekohan Kaliński\ntahi Zbrozek vielä menemään lähettiläänä luostariin, ja uskonevatko he\ntuon käytävän olemassaoloa?\n\n— Joka tapauksessa Kuklinowski suostuu, — vastasi Wrzeszczowicz. —\nMutta parempi olisi, että hän itsekin uskoisi käytävän olevan olemassa.\n\nSamassa kuului ulkoa kavioitten kapsetta.\n\n— Jopa saapui myös herra Zbrozek! — sanoi Hessenin prinssi katsoen ulos\nikkunasta.\n\nKohta sen jälkeen kuului eteisestä kannusten kilinää, ja Zbrozek astui,\ntahi paremminkin syöksyi, huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat\nja kiihtyneet, ja ennenkuin upseerit ennättivät kysyä syytä hänen\nmielenliikutukseensa hän huudahti:\n\n— Kuklinowski on kuollut!\n\n— Mitä? Mitä te sanotte? Mitä on tapahtunut? — kysyi Müller.\n\n— Sallikaa minun hiukan hengähtää! — sanoi Zbrozek. — Sitä, minkä minä\nolen nähnyt, ei kukaan voi kuvitellakaan.\n\n— Sanokaa pian! Onko hänet murhattu? — huusivat kaikki.\n\n— Kmicic! — vastasi Zbrozek.\n\nUpseerit hyppäsivät kaikki paikoiltaan ja katselivat Zbrozekia kuin\ntämä olisi menettänyt järkensä. Hän puhui läähättäen:\n\n— Jos en olisi nähnyt omin silmin, niin en uskoisi, sillä se on aivan\nyliluonnollista. Kuklinowski on vainaja, kolme sotamiestä tapettu,\nKmicic kadonnut jäljettömiin. Tiesin, että hän on pelättävä mies. Hänen\nmaineensa tunnetaan koko maassa... Mutta tämmöistä ei ole ihminen\nvoinut tehdä, sen on tehnyt piru... Hän on vapautunut siteistään,\ntappanut sotamiehet ja kiduttanut Kuklinowskin kuoliaaksi.\n\n— Se on mahdotonta! Sitä ei voi uskoa! — kuiskasi Sadowski.\n\n— Tuo Kmicic näytti, mihin hän pystyy! — sanoi Hessenin prinssi. — Me\nemme uskoneet eilen puolalaisia, kun he meille puhuivat, mikä hän on\nmiehiään. Luulimme heidän liioittelevan tapansa mukaan.\n\n— Täällä tulee hulluksi! — huudahti Wrzeszczowicz.\n\nMüller piteli käsillään päätään eikä puhunut mitään. Kun hän viimein\nnosti silmänsä, säkenöi niistä vihastusta ja epäluuloa.\n\n— Herra Zbrozek! — sanoi hän. — Vaikka se olisi ollut pirukin eikä\nihminen, niin ei hän olisi voinut suorittaa sitä ilman jonkun apua\nja petosta. Kmicicillä oli täällä ihailijansa ja Kuklinowskilla\nvihamiehensä, ja te kuuluitte niiden joukkoon!\n\nZbrozek oli tuittupäinen soturi. Kuultuaan syytöksen, joka kohdistui\nhäneen, hän tuli vielä kalpeammaksi, nousi paikaltaan, meni Müllerin\neteen ja katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n— Epäileekö teidän ylhäisyytenne minua? — kysyi hän.\n\nSyntyi perin kiusallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat olivat varmat\nsiitä, että jos Müller vastaa myöntävästi, niin tapahtuu jotakin\nkauheata ja sotahistoriassa ennen esiintymätöntä. Jokainen tarttui\nmiekan kahvaan. Sadowski veti miekkansa tupesta.\n\nMutta samassa upseerit näkivät ikkunasta, että piha oli täynnä\npuolalaisia ratsumiehiä. Luultavasti nekin olivat tulleet tuomaan\ntietoa Kuklinowskin kuolemasta. Jos nyt olisi syntynyt kahakka,\nolisivat ne aivan varmasti asettuneet Zbrozekin puolelle. Müllerkin\nnäki ne, ja vaikka hän oli kalpea kiukusta, niin hän kuitenkin hillitsi\nitsensä eikä ollut huomaavinaan, että Zbrozekin esiintymisessä oli\nuhmailua, vaan sanoi äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan\nluonnolliselta:\n\n— Kertokaa meille asia yksityiskohtaisesti! Zbrozek seisoi vielä jonkin\naikaa laajentunein sieraimin, mutta hänkin hillitsi mielensä, ja\nsitäpaitsi hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle, kun äsken saapuneet\ntoverit myös tulivat sisälle.\n\n— Kuklinowski on murhattu! — sanoivat he töinen toisensa jälkeen.\n\n— Kuklinowski on tapettu!\n\n— Hänen joukkonsa on hajoamassa! Sotamiehet ovat hulluina!\n\n— Antakaa herra Zbrozekin puhua, koska hän ensimmäisenä toi uutisen! —\nhuusi Müller.\n\nVähitellen melu asettui, ja Zbrozek alkoi puhua:\n\n— Herroille on tunnettua, että viime neuvottelussa vaadin Kuklinowskin\nkaksintaisteluun. Olin Kmicicin ihailija, se on totta, mutta täytyyhän\nteidänkin, jotka olette hänen vihollisiaan, myöntää, ettei kuka tahansa\nkykene suorittamaan sellaista tekoa kuin tuo tykin räjähdyttäminen\noli. Miehuutta on kunnioitettava vihollisessakin, ja siksi ojensin\nhänelle käteni, mutta hän ei antanut minulle omaansa, vaan nimitti\nminua petturiksi. Senvuoksi ajattelin: tehköön Kuklinowski hänelle mitä\ntahtoo... Tahdoin vain sitä, että jos Kuklinowski menettelisi vastoin\nritarillisuuden vaatimuksia, niin tuosta teosta ei häpeä lankeaisi\nkaikkien puolalaisten ja niiden joukossa minunkin päälle. Senvuoksi\ntahdoin joka tapauksessa taistella Kuklinowskin kanssa, ja varhain tänä\naamuna minä kahden toverini kanssa lähdin Kuklinowskin leiriin. Hän ei\nollut siellä. Sanottiin, että hän ei ollut palannut koko yönä, mutta\nei oltu levottomia, koska luultiin hänen jääneen teidän ylhäisyytenne\nluokse. Eräältä sotamieheltä sain sitten tietää, että hän oli yöllä\nvienyt Kmicicin erääseen riiheen, jossa aikoi hänet paistaa elävänä.\nMenen riihen luo, ovet ovat auki. Astun sisälle ja näen alastoman\nruumiin riippuvan orressa... Ajattelin, että se oli Kmicic, mutta kun\nsilmäni tottuivat pimeään, huomasin, että ruumis oli laiha ja luiseva,\nkun taas Kmicic oli kuin Herkules... Ihmettelin, miten hän oli voinut\nniin kutistua yhdessä yössä... Menin lähemmäksi — se oli Kuklinowski!\n\n— Orressa? — kysyi Müller.\n\n— Niin! Tein ristinmerkin, sillä luulin, että tämä oli lumousta. Vasta\nkun näin kolmen sotamiehen ruumiit, valkeni minulle asian oikea laita.\nTuo hirveä mies oli ne tappanut, ripustanut tämän orteen, kärventänyt\npahasti ja sitten poistunut.\n\n— Sleesian raja on lähellä! — sanoi Sadowski.\n\nSyntyi äänettömyys.\n\nKaikki epäluulo Zbrozekia kohtaan katosi Müllerin mielestä. Mutta\nitse tapaus saattoi hänet ymmälle ja synnytti hänessä epämääräistä\nlevottomuutta. Hän näki ympärilleen kasaantuneina vaaroja, tahi\noikeastaan niiden uhkaavia varjoja, eikä tietänyt, kuinka niitä\nvastaan oli taisteltava. Hän tunsi, että häntä ympäröi jonkinmoinen\nvastoinkäymisten ketju. Sen ensimmäiset renkaat olivat hänen silmiensä\nedessä, mutta seuraavat tulevaisuuden pimeän peitossa. Hänet valtasi\nsemmoinen tunne, kuin hän olisi luhistumaisillaan olevassa talossa,\njoka saattoi millä hetkellä hyvänsä sortua hänen päälleen.\n\nWrzeszczowicz löi äkkiä otsaansa.\n\n— Kautta Jumalan! — sanoi hän. — Kun eilen näin Kmicicin, tuntui\nminusta, että olin hänet jossakin tavannut. Olen varmasti ollut\njossakin hänen kanssaan tekemisissä, mutta missä?... missä?\n\nHän alkoi hieroa otsaansa.\n\n— Mitä se meitä auttaa? — sanoi Müller. — Jos muistattekin, herra\nkreivi, niin ette sillä laita tykkiä eheäksi ettekä herätä kuolleista\nKuklinowskia!\n\nSen jälkeen hän kääntyi upseerien puoleen:\n\n— Kutka teistä, hyvät herrat, haluavat lähteä kanssani\ntapahtumapaikalle?\n\nKaikki olivat valmiit lähtemään, sillä jokainen oli utelias.\n\nHevoset tuotiin esille ja lähdettiin matkaan kenraali etunenässä. Kun\nhe lähestyivät riihtä, näkivät he kymmenkunta puolalaista ratsumiestä\nrakennuksen luona tiellä ja kedolla.\n\n— Mitä väkeä nuo ovat? — kysyi Müller Zbrozekilta.\n\n— Varmaankin Kuklinowskin miehiä. Zbrozek alkoi viitata yhtä\nratsastajista luokseen:\n\n— Tule tänne! Joudu! Sotamies tuli luo.\n\n— Oletteko Kuklinowskin joukosta?\n\n— Kyllä.\n\n— Missä on muu osa rykmenttiä?\n\n— Ovat menneet tiehensä. Sanoivat, että eivät tahdo enää sotia Jasna\nGóraa vastaan.\n\n— Mitä hän sanoo? — kysyi Müller. Zbrozek käänsi kenraalille sotamiehen\nsanat.\n\n— Kysykää häneltä, minne ne ovat menneet, — sanoi kenraali.\n\nZbrozek toisti kysymyksen.\n\n— Ei sitä kukaan tiedä,-vastasi sotamies. Muutamat menivät Sleesiaan.\nToiset sanoivat tahtovansa palvella Kmiciciä, sillä toista semmoista\npäällikköä ei ole puolalaisten eikä ruotsalaisten joukossa.\n\nKun Zbrozek käänsi Müllerille nämäkin sotamiehen sanat, vaipui kenraali\najatuksiinsa. Sellaiset miehet kuin Kuklinowskin olivat todellakin\nvalmiit empimättä siirtymään Kmicicin johtoon. Mutta silloin he\nsaattoivat olla uhkana, jollei juuri Müllerin armeijalle, niin ainakin\nkuormastolle ja kulkuyhteydelle.\n\nVaarat kasaantuivat yhä.\n\nSamaan suuntaan lienee ajatellut myös Zbrozek, sillä hän sanoi aivan\nkuin vastaukseksi noihin Müllerin ajatuksiin:\n\n— Varmaa on, että myrsky on nousemassa koko valtakunnassa. Kun\ntuommoinen Kmicic vain huudahtaa, niin sadat ja tuhannet kerääntyvät\nhänen ympärilleen, varsinkin sen jälkeen, mitä hän nyt on tehnyt.\n\n— Ja mitä hän voittaa? — kysyi Müller.\n\n— Teidän ylhäisyytenne muistanee, että tämä mies saattoi Chowańskin\nepätoivoon, ja Chowańskilla oli kuusi kertaa niin paljon miehiä kuin\nmeillä. Ei yksikään kuorma tule meille, jos hän niin tahtoo, ja koska\nkaikki maatilat on ryöstetty, voi leirissä syntyä nälänhätä.\n\n— Luotatteko sotamiehiinne?\n\n— Enemmän kuin itseeni! — sanoi Zbrozek rohkeasti ja avomielisesti.\n\n— Kuinka? Enemmän kuin itseenne?\n\n— Niin, sillä totta puhuen olemme saaneet tarpeeksemme tästä\npiirityksestä.\n\n— Olen varma siitä, että se pian loppuu.\n\n— Kysymys on vain: miten? Muuten linnoituksen valloittaminen olisi nyt\nyhtä suuri onnettomuus meille kuin piirityksestä luopuminen.\n\nHe olivat saapuneet riihen luo. Müller astui alas hevosen selästä,\ntoiset upseerit tekivät samoin, ja kaikki menivät sisälle. Sotamiehet\nolivat jo ottaneet Kuklinowskin alas, asettaneet oljille ja peittäneet\nloimella. Kolmen sotamiehen ruumiit olivat hänen vieressään.\n\n— Ne on surmattu puukoilla, — kuiskasi Zbrozek.\n\n— Entä Kuklinowski?\n\n— Kuklinowskissa ei ole muita haavoja kuin palohaava kupeessa. Hän\non joko paleltunut kuoliaaksi tahi tukehtunut, sillä hänellä on oma\nhattunsa suussaan.\n\n— Nostakaa peite!\n\nSotamies nosti loimen kulmaa. Näkyviin tulivat kauheat, siniset ja\npöhöttyneet kasvot silmät pullollaan. Jäljellejääneet yksityiset\nviiksien karvat törröttivät kankeina ja hengityksestä huurteisina.\nKasvot olivat niin kamalan näköiset, että Müller, vaikka olikin\ntottunut näkemään monenlaisia kauhuja, peräytyi ja huusi:\n\n— Peittäkää hänet! Tämähän on kauheata! Synkkä äänettömyys vallitsi\nriihessä.\n\n— Miksi me tänne tulimme? — kysyi Hessenin prinssi sylkäisten. — Nyt ei\nkäy syönti koko päivänä.\n\nÄkkiä Müller sai jonkinmoisen raivokohtauksen, joka lähenteli\nmielenvikaisuutta. Hänen kasvonsa tulivat sinisiksi, silmät\nmulkoilivat, ja hän kiristeli hampaitaan. Villi verenhimo valtasi\nhänet, ja hän tahtoi välttämättömästi kostaa jollekulle. Kääntyen\nZbrozekin puoleen hän huudahti:\n\n— Missä on se sotamies, joka tiesi Kuklinowskin olevan riihessä? Tuokaa\nhänet tänne! Hän on varmaankin osallinen rikokseen!\n\n— En tiedä, onko se sotamies enää täällä! — vastasi Zbrozek. — Kaikki\nKuklinowskin miehet ovat menneet tiehensä.\n\n— Ottakaa hänet sitten kiinni! — huusi Müller raivoissaan.\n\n— Ottakaa itse! — huusi Zbrozek niinikään raivostuen.\n\nTaaskin riippui aivan kuin hiuskarvasta, puhkeaisivatko ruotsalaisten\nja puolalaisten kireät välit kahakaksi. Puolalaiset painautuivat\nlähemmäksi Zbrozekia ja kalisuttivat sapeleitaan.\n\nSamassa kuului ulkoa melua, laukauksia ja kavioitten kapsetta. Riiheen\nsyöksähti ruotsalainen ratsuväen upseeri.\n\n— Kenraali! — huusi hän. — Luostarista on tehty hyökkäys ulos!\nRuutihautaa laittavat louhijat on hakattu maahan! Yksi ratsuväkiosasto\non ajettu pakoon!\n\n— Minä tulen hulluksi! — huusi Müller repien tekotukkaansa. — Ratsujen\nselkään!\n\nHurjaa vauhtia lähdettiin heti luostaria kohti, niin että lumi sinkoili\nkavioista. Sata Sadowskin ratsumiestä yhtyi joukkoon ollakseen\nMüllerin apuna. Tiellä he näkivät hajoitetun ratsuväkiosaston miehiä\nepäjärjestyksessä pakenemassa. Niin olivat jo tähän saakka verrattomat\nruotsalaiset sotilaat menettäneet miehuutensa! Olipa patteritkin\njätetty oman onnensa nojaan, vaikka niitä ei uhannut mikään vaara.\nMuutamia pakolaisia pistivät upseerit ja ratsumiehet kuoliaiksi.\n\nKenraali joukkoineen saapui linnoituksen luo parahiksi nähdäkseen\nhyökkääjien palaavan onnellisesti takaisin luostariin. Heidän laulunsa,\nriemuhuutonsa ja naurunsa kuuluivat selvästi Müllerin korviin.\nVieläpä jotkut yksityiset sotamiehet heristelivät verisiä sapeleitaan\nesikunnalle. Ruotsalaisen kenraalin vieressä olevat puolalaiset\ntunsivat Zamoyskin, joka oli hyökkäysjoukon johtajana ja nyt nähtyään\nesikunnan pysähtyi ja kumarsi sille kohteliaasti. Eipä kumma! Hän tunsi\nolevansa jo luostarin tykkien turvissa.\n\nPattereilta kohosi savua, ja viheltäen lensi kuulia upseerien joukkoon.\nMuutamat ratsumiehet pitelivät kupeitaan, ja vaikerrusta kuului.\n\n— Olemme ampumalinjalla!... Takaisin! — komensi Sadowski.\n\nZbrozek tarttui Müllerin hevosen suitsiin.\n\n— Kenraali, takaisin! Henki on kysymyksessä! Müller oli kuin\njähmettynyt, ei puhunut mitään ja antoi johtaa itsensä pois\nkuulasateesta. Tultuaan päämajaansa hän lukitsi huoneensa eikä ottanut\nkoko päivänä ketään vastaan.\n\nSilloin Wrzeszczowicz otti johdon käsiinsä ja alkoi erittäin\ntarmokkaasti valmistella väkirynnäkköä. Uusia valleja luotiin,\nsotamiehet olivat kallionlouhijain apuna ruutihautoja laittamassa.\nKuumeinen toiminta vallitsi koko leirissä, uusi henki näytti syntyneen\npiirittäjiin.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin levisi ruotsalaisten leirissä ja erikoisesti\npuolalaisten keskuudessa huhu, että louhijat olivat löytäneet\nmaanalaisen käytävän, joka johti aivan kirkon alle ja että riippui vain\nkenraalin omasta tahdosta, räjähdyttäisikö hän koko luostarin ilmaan.\n\nRajaton riemu valtasi pakkasen, nälän ja tuloksettoman työn\nnäännyttämät sotamiehet.\n\nWrzeszczowicz oli läsnä kaikkialla, innostutti sotamiehiä, vahvisti\nsata kertaa päivässä todeksi uutisen maanalaisen käytävän löytymisestä\nja pani toimeen kekkereitä.\n\nTuon riemun kaiku kuului lopulta luostariin asti. Salaman nopeudella\nlevisi muureilla tieto, että miinoja oli jo valmiina luostarin\nräjähdyttämistä varten. Rohkeimmatkin masentuivat. Naiset ympäröivät\nitkien priorin asunnon, ojensivat hänen näyttäytyessään lapsia häntä\nkohti ja huusivat:\n\n— Älä tuhoa viattomia!... Niiden veri tulee sinun päällesi!\n\nTuo sankari munkin viitassa sai elää raskaampia ja katkerampia\npäiviä kuin koskaan ennen. Onneksi ruotsalaiset eivät ryhtyneet\nväkirynnäkköön, koska sillä juuri tahtoivat osoittaa piiritetyille,\nettä eivät enää tarvitse kuulia eivätkä muita aseita, kun he kerran\nvoivat saavuttaa tarkoituksen sytyttämällä vain sytytyslangan. Mutta\nsiksipä pelko luostarissa yhä kasvoi, öisin olivat jotkut kuulevinaan\nääntä maan alta ja arvelivat ruotsalaisten siellä liikuskelevan. Suuri\nosa veljeskuntaakin menetti rohkeutensa ja saapui isä Stradowskin\njohdolla taivuttamaan prioria ryhtymään neuvotteluihin vihollisen\nkanssa antautumisesta. Suuri osa aatelia ja sotilaita kannatti heitä.\nIsä Kordecki kehoitti pitkässä ja innokkaassa puheessa munkkeja ja\naatelisia säilyttämään mielenmalttinsa. Puhe vaikuttikin. Taas palasi\nsydämiin toivo, ja munkit palasivat kirkkoon, sotamiehet muureille.\n\nLounaisella portilla törähti torvi. Kaikki kiiruhtivat katsomaan, mitä\noli tekeillä.\n\nRuotsalainen sanansaattaja, toi kirjeen.\n\nMunkit kokoontuivat neuvottelusaliin. Kirje oli Wrzeszczowiczilta, ja\nsiinä ilmoitettiin, että jos linnoitus ei antaudu huomiseen mennessä,\nniin se räjähdytetään ilmaan.\n\nMutta luostarissa-olijain mielet olivat rohkeat. Olipa jo alettu\nepäillä koko räjähdyttämisen mahdollisuuttakin.\n\n— Tyhjää peloitusta! — huusivat priori ja aateliset.\n\n— Jos niin on, niin kirjoittakaamme heille, että eivät suotta meitä\nsäälisi, vaan räjähdyttäisivät!\n\nJa niin todella kirjoitettiinkin.\n\nSamaan aikaan sotamiehet, jotka olivat kokoontuneet kirjeen tuojan\nympärille, naureskelivat tämän peloitteluille.\n\n— Hyvä on! — sanoivat he. — Turhaa teidän onkin meitä säästää. Pikemmin\nvain menemme taivaaseen!\n\nSe taas, joka antoi lähetille vastauskirjelmän, sanoi tälle:\n\n— Älkää kuluttako turhaan sanoja ja aikaa!... Ahdistaahan teitä\npuutekin, kun taas meillä, Jumalan kiitos, ei ole mitään hätää.\n\nNäin meni myttyyn Wrzeszczowiczin viimeinenkin juoni. Kun vielä päivä\noli kulunut, havaittiin, miten perusteettomia uhkailut olivat olleet,\nja rauha palasi luostariin.\n\nJoulu lähestyi. Vanha kerjäläisvaimo toi Müllerille isä Kordeckilta\nkirjeen, jossa pyydettiin aselepoa. Vahdit ja upseerit nauroivat\nja pilkkasivat näin harvinaista lähettilästä, mutta kerjäläisvaimo\nvastasi: — Kukaan muu ei tahtonut lähteä, koska te kohtelette\nlähettiläitä kuin rosvot, mutta minä läksin leipäpalan tähden. Minulla\nei ole enää pitkä aika elettävänä maan päällä, ja teitä minä en pelkää.\nJos ette sitä usko, niin olenhan vallassanne.\n\nMutta hänelle ei tehty mitään pahaa, vieläpä Müller, tahtoen taas\nkoettaa myönnytysten vaikutusta, suostui priorin pyyntöön.\n\nTuli joulun aatto. Hämärän tultua valaistiin koko luostari\njoulukynttilöillä. Oli tyyni ja kaunis, mutta kylmä ilta. Ruotsalaiset\nsotamiehet, jotka kylmästä kohmettuneina seisoivat valleilla,\nkatselivat kaukaa luostarin tummille muureille, ja heidän mieleensä\nmuistuivat lämpimät majat kotimaassa, vaimo, lapset ja kynttilöin\nkoristetut kuuset, ja monesta rautaan puetusta rinnasta kohosi\nkaipauksen, murheen ja epätoivon huokaus.\n\nMutta luostarissa istuivat piiritetyt oljilla peitettyjen pöytien\nääressä ja mursivat joululeipää. Ilo ja rauha säteili kaikkien\nkasvoista, sillä jokainen aavisti, olipa melkein varmakin, että\nkoettelemusten aika pian on ohi.\n\n— Huomenna taas aloitetaan pommitus, mutta se on viimeinen kerta, —\nsanoivat munkit ja sotilaat. — Kenet Jumala on määrännyt kaatumaan, hän\nolkoon kiitollinen, sillä joka jouluna kuolee uskon puolesta, sille\novat taivaan portit avoinna, ja hän tulee autuaaksi.\n\nHe toivottivat toisilleen menestystä, pitkää ikää tahi taivaallista\nkruunua, ja sellainen rauha täytti kaikki sydämet, kuin kaikki vaara jo\nolisi ohi.\n\nPriorin vieressä oli yksi tuoli tyhjänä. Pöydällä tämän tuolin kohdalla\noli nippu joululeipää, joka oli sidottu taivaansinisellä nauhalla.\n\nKun kaikki olivat istuutuneet pöytään, mutta kukaan ei käynyt tuolle\ntyhjälle paikalle, sanoi Zamoyski:\n\n— Ketä varten, kunnioitettu isä, on tuo paikka?\n\n— Ei ketään varten, — vastasi priori, — vaan sen nuoren miehen\nmuistoksi, jota kaikki rakastivat kuin omaa poikaansa ja jonka sielu\nnyt katsoo meitä iloiten siitä, että olemme säilyttäneet hänet\nkiitollisessa muistossa.\n\n— Totisesti! — sanoi Zamoyski. — Hänellä on nyt parempi olo kuin\nmeillä. Olemme hänelle kiitollisuuden velassa.\n\nKyynelet nousivat isä Kordeckin silmiin. Czarniecki sanoi:\n\n— Vähäisempiäkin urotöitä kuin hänen mainitaan aikakirjoissa. Jos\nJumala antaa minun elää kauan ja joku minulta kysyy, kuka oli vanhan\najan sankarien veroinen soturi, niin vastaan: Babinicz.\n\n— Hänen nimensä ei ollut Babinicz, — sanoi priori Kordecki.\n\n— Kuinka? Eikö ollut Babinicz?\n\n— Olen jo kauan tietänyt hänen nimensä, mutta rippisalaisuutena. Mutta\nkun hän lähti vaaralliselle retkelleen, sanoi hän minulle: »Jos kuolen,\nniin saakoot tietää, kuka olen, jotta oikea maine jäisi nimelleni\nja vanhat syntini olisivat pois pyyhityt.» Hän lähti ja jäi sille\ntielleen, ja siksi voin nyt ilmoittaa teille: hän oli Kmicic!\n\n— Tuo kuuluisa Kmicic Liettuasta! — huudahti Czarniecki tarttuen\npäähänsä.\n\n— Niin! Sillä tavoin Jumalan armo muuttaa sydämet!\n\n— Ah, nyt ymmärrän, kuinka hän saattoi ottaa suorittaakseen tuon\ntehtävän. Nyt ymmärrän, mistä johtui tuo rohkeus ja miehuus, jonka\nveroista ei ollut muissa! Kmicic, Kmicic! Tuo peloittava Kmicic, josta\nkoko Liettua kertoo!\n\n— Tämän jälkeen hänestä ei kerro vain Liettua, vaan koko Puola!\n\n— Hän meitä ensimmäisenä varoitti Wrzeszczowiczista!\n\n— Hänen neuvostaan suljimme ajoissa porttimme ja ryhdyimme\nvalmistuksiin!\n\n— Hän ampui ensimmäisen ruotsalaisen jousellaan!\n\n— Ja miten monta tykkiä hän heiltä turmelikaan! Entä kuka surmasi de\nFossin?\n\n— Entä se iso tykki! Kenen ansio on, että emme pelkää huomista\npommitusta?\n\n— Muistelkoon jokainen kunnioittaen häntä ja ylistäköön kaikkialla\nhänen nimeään, jotta oikeus tapahtuisi! — sanoi priori Kordecki. —\nSuokoon Jumala hänelle iankaikkisen rauhan!\n\n— Ja ikuinen valo loistakoon hänen ylitseen! — vastasivat kaikki yhteen\nääneen.\n\nMutta Czarniecki ei voinut rauhoittua, vaan hänen ajatuksensa palasivat\nyhä Kmiciciin.\n\n— Vaikka hän oli vain tavallisena sotamiehenä, — sanoi hän, — niin\nhänessä oli jotakin, joka vaikutti, että johto heti siirtyi hänelle.\nMinua ihmetytti usein, että miehet vapaaehtoisesti tottelivat\ntuollaista poikaa. Totta puhuen hän oli päällikkö minun patterillani,\nja minä itse tottelin häntä. Kunpa edes olisin tietänyt, että se oli\nKmicic!\n\n— Ihmetyttää minua kuitenkin, — sanoi Zamoyski, — että ruotsalaiset\neivät ole ylpeillen ilmoittaneet hänen kuolemastaan.\n\nIsä Kordecki huokasi:\n\n— Hän lienee lentänyt ilmaan yhdessä tykin kanssa.\n\n— Antaisin hakata käden itseltäni, jos se palauttaisi hänet henkiin!\n— huudahti Czarniecki. — Että tuommoinen mies kuin Kmicic on antanut\nräjähdyttää itsensä ruudilla!\n\n— Hän antoi henkensä puolestamme! — huokasi isä Kordecki.\n\n— Varmaa on, — sanoi Zamoyski, — että jos tuo kolubriini vielä\nolisi paikallaan patterilla, niin en näin iloisin mielin ajattelisi\nhuomispäivää.\n\n— Huomenna Jumala antaa meille uuden voiton! — sanoi isä Kordecki. —\nNoakin arkki ei voi hukkua vedenpaisumukseen.\n\nNäin he puhelivat, ja sitten palasivat taas munkit kirkkoon ja\nsotamiehet vartioimaan muureja ja portteja. Suurta valppautta ei\nkuitenkaan tarvittu. Myöskin ruotsalaisten leirissä vallitsi tyyni\nrauha, sillä heilläkin oli juhlista jaloin.\n\nOli ihmeen kaunis yö. Tähdet tuikkivat taivaalla vuoroin punertavina,\nvuoroin sinisinä. Kuun viheriä hohde valaisi lumikenttiä linnoituksen\nja vihollisen leirin välillä. Oli niin tyyntä, että semmoista ei ollut\nkoko piirityksen aikana ollut.\n\nKeskiyön aikana ruotsalaiset sotamiehet kuulivat hiljaista urkujen\nhyminää, sitten yhtyivät siihen ihmisäänet, lopulta kaikki kirkon\nkellot. Iloa, lohdutusta ja suurta rauhaa henki näistä sävelistä, mutta\nruotsalaisten sydämiä alkoi ahdistaa yhä suurempi alakuloisuus ja\nepäilys.\n\nZbrozekin ja Kalińskin sotamiehet menivät lupaa pyytämättä aivan\nluostarin muurien luokse. Heitä ei päästetty sisälle, koska pelättiin\nsalajuonia, mutta heidän sallittiin olla muurien luona. Jotkut heistä\npolvistuivat lumeen, toiset nyökkäilivät surullisesti ja huokailivat\ntahi löivät rintoihinsa luvaten parannusta. Kaikki kuuntelivat\nhartaasti ja kyynelsilmin soittoa ja laulua.\n\nSeuraavana päivänä puolenpäivän aikaan tukahdutti taas tykkien jyske\nkaikki muut äänet. Kaikki patterit savusivat, maa tärisi, kirkon\nkatolle lensi kuten ennenkin pommeja, kuulia ja kranaatteja, putkiin\nkiinnitettyjä tulisoihtuja, joista tippui sulavaa tinaa, ja putkettomia\ntulisoihtuja, rautakappaleita ja palavia tappuroita. Ei koskaan vielä\noltu ammuttu noin taukoamatta, ei koskaan ollut semmoinen rauta- ja\ntuliaalto pyyhkeillyt luostaria. Mutta ruotsalaisten tykkien joukosta\npuuttui tuo kolubriini, joka yksinään kykeni tuottamaan niin suuria\nvaurioita, että väkirynnäkkö olisi ollut mahdollinen.\n\nMuuten piiritetyt jo olivat niin tottuneet tähän kaikkeen, että\njokainen tarkoin tiesi tehtävänsä ja puolustus sujui ilman komennuksia.\nlaukauksiin vastattiin laukauksilla, jotka yleensä olivat vielä\nparemmin tähdättyjä.\n\nIllemmalla lähti Müller katsomaan auringon viimeisten säteitten valossa\npommituksen tuloksia, ja hänen katseensa sattui kirkon torniin, joka\nseisoi rauhallisena, taustanaan sininen taivas.\n\n— Tämä luostari seisoo iankaikkisesta iankaikkiseen! — huudahti hän\nkiivaasti.\n\n— Amen! — sanoi Zbrozek tyynesti.\n\nIllalla kokoontuivat upseerit kenraalin päämajaan neuvotteluun\ntavallista synkempinä. Müller aloitti keskustelun.\n\n— Tämänpäiväinen pommitus, — sanoi hän, — ei ole tuottanut mitään\ntuloksia. Ruutimme alkaa loppua, miehistö on sulanut puoleen\nalkuperäisestä, ja jäljelläolevatkin ovat haluttomia eivätkä usko\nvoittoon. Ruokavarastoja meillä ei ole, emmekä voi toivoa saavamme\napujoukkoja.\n\n— Ja luostari seisoo yhtä vakavasti paikallaan kuin ensimmäisenä\npiirityspäivänä! - lisäsi Sadowski.\n\n— Mitä meille jää? — Häpeä...\n\n— Olen saanut käskyn, — sanoi kenraali, — että joko selvittäisin\nnopeasti loppuun tämän asian tahi vetäytyisin pois ja menisin Preussiin.\n\n— Mitä jää tehtäväksemme? — toisti Hessenin prinssi.\n\nKaikkien katseet kääntyivät Wrzeszczowicziin. Tämä sanoi:\n\n— Pelastaa kunnia!\n\nMüller naurahti katkonaisesti ja käheästi aivan kuin olisi kiristellyt\nhampaitaan.\n\n— Herra Wrzeszczowicz tahtoo opettaa meitä herättämään kuolleita! —\nsanoi hän.\n\nWrzeszczowicz ei ollut kuulevinaan.\n\n— Kunniansa ovat pelastaneet ainoastaan kaatuneet! — sanoi Sadowski.\n\nMüller alkoi tulistua.\n\n— Ja tuo luostari seisoo yhä tuolla?... tuo Jasna Góra, tuo\nkanakoppi?... Eikä minun ole onnistunut sitä valloittaa?... Ja mekö\nperäydymme? Näenkö minä unta?\n\n— Tuo luostari seisoo yhä, — toisti Hessenin prinssi, — ja meidän on\npakko peräytyä... voitettuina!...\n\nSyntyi jonkin aikaa kestävä äänettömyys. Näytti siltä, kuin kenraali ja\nupseerit olisivat tunteneet jonkinmoista hurjaa nautintoa ajatellessaan\nomaa nöyryytystään ja häpeäänsä.\n\nSitten ryhtyi Wrzeszczowicz puhumaan selvästi ja painokkaasti:\n\n— Usein on tapahtunut, että piiritetty linnoitus on maksanut lunnaita\npiirittäjille, ja nämä ovat poistuneet voittajina, sillä se, joka\nmaksaa, tunnustaa siten itsensä voitetuksi.\n\nUpseerit, jotka alussa olivat kuunnelleet puhujaa välinpitämättöminä ja\nylimielisinä, alkoivat nyt kuunnella tarkemmin.\n\n— Antaa luostarin maksaa meille jonkinmoiset lunnaat, — jatkoi\nWrzeszczowicz. — Silloin ei sanota, että emme voineet sitä valloittaa,\nvaan sanotaan, että emme tahtoneet.\n\n— Mutta suostuvatko he? — kysyi Hessenin prinssi.\n\n— Takaan sen päälläni, — sanoi Weyhard, — ja enemmälläkin:\nsotilaskunniallani!\n\n— Se ei ole mahdotonta, — sanoi äkkiä Sadowski. — Olemme saaneet\nkylliksemme tästä piirityksestä, mutta niin on heidänkin laitansa. Mitä\nteidän ylhäisyytenne tästä ajattelee?\n\nMüller kääntyi Wrzeszczowiczin puoleen:\n\n— Monta raskasta hetkeä, raskaampaa kuin koskaan elämässäni, on minulle\ntuottanut teidän neuvojenne seuraaminen, herra kreivi, mutta tästä\nviimeisestä olen teille kiitollinen.\n\nKaikki huokasivat helpotuksesta. Todellakaan ei enää voinut olla\nkysymystä muusta kuin kunnian pelastamisesta.\n\nSeuraavana päivänä kokoontuivat upseerit miehissä kuulemaan priori\nKordeckin vastausta Müllerin kirjeeseen, jossa esitettiin lunnaitten\nmaksamista ja joka oli lähetetty varhain aamulla.\n\nSaatiin odottaa kauan. Müller koetti olla iloisen näköinen, mutta hänen\niloisuutensa vaikutti teennäiseltä. Ei yksikään upseereista voinut\nistua paikallaan. Kaikkien sydämet löivät rauhattomasti.\n\nHessenin prinssi ja Sadowski seisoivat ikkunan luona ja keskustelivat\nmatalalla äänellä.\n\n— Mitä luulette? Suostuvatko he? — kysyi edellinen.\n\n— Kaikki puhuu suostumisen puolesta. Kenpä ei haluaisi vapautua\ntämmöisestä kauheasta vaarasta muutaman tuhannen taalerin hinnasta,\netenkin kun munkeilla ei ole tahi ainakaan ei pitäisi olla maallisen\nkunnian himoa eikä sotilaallisia kunniakäsityksiä. Pelkään vain\nkenraalin pyytäneen liikaa.\n\n— Paljonko hän määräsi?\n\n— Neljäkymmentätuhatta taaleria munkeilta ja kaksikymmentätuhatta\naatelisilta! No, pahimmassa tapauksessa he tinkivät.\n\n— Suostukaamme, Jumalan tähden suostukaamme! Jos tietäisin heidän\nolevan rahan puutteessa, niin tarjoaisin omistani, kunhan päästäisivät\nmeidät kunnialla menemään.\n\n— Sanonpa teidän ylhäisyydellenne, että vaikka tällä kertaa pidän\nWrzeszczowiczin neuvoa hyvänä ja luulen heidän maksavan lunnaat,\nniin olen kuitenkin semmoisessa kuumeessa, että kestäisin mieluummin\nkymmenen taistelua kuin tämän odotuksen.\n\n— Uh, olette oikeassa! Mutta tuo Wrzeszczowicz... hän voi vielä päästä\nkorkealle...\n\n— Vaikka hirsipuuhun!\n\nKeskustelijat eivät arvanneet oikein. Kreivi Weyhard Wrzeszczowiczia\nodotti vielä kaameampi kohtalo.\n\nHeidän keskustelunsa keskeytti laukausten jyrinä.\n\n— Mitä tämä on? lannoituksesta ammutaan?! huudahti Müller.\n\nHän hyppäsi paikaltaan ja riensi ulos.\n\nToiset juoksivat ulos hänen jäljessään ja alkoivat kuunnella.\nSäännöllisten laukausten ääni kuului todellakin linnoituksesta.\n\n— Mitä ihmettä tämä on?... Tappelevatko he siellä keskenään vai mitä?\nEn käsitä! — huusi Müller.\n\n— Minä selitän asian teidän ylhäisyydellenne! — sanoi Zbrozek. — Nyt on\nTapanin päivä, ja nuo ovat kunnialaukauksia Zamoyskien, isän ja pojan,\nkunniaksi.\n\nSamassa kuului linnoituksesta eläköönhuutoja ja niiden jälkeen taas\nlaukauksia.\n\n— Niillä on runsaasti ruutia! — sanoi Müller nyreänä. — Se on uusi\nletkautus meille.\n\nMutta hän oli saava vielä toisen ja kipeämmin koskevan letkautuksen.\nRuotsalaiset sotamiehet olivat jo niin läpeensä kyllästyneitä ja\nmiehuutensa menettäneitä, että lähimpiä pattereita vartioivat joukot\nnuo laukaukset kuultuaan pakenivat suin päin.\n\nMüller näki kokonaisen rykmentin parhaita smoolantilaisia\ntarkka-ampujia epäjärjestyksessä sivuuttavan hänen päämajansa. Hän\nkuuli myös upseerien tätä katsellessaan sanovan toisilleen:\n\n— On, on kuin onkin jo aika lähteä täältä!\n\nVähitellen kaikki taas rauhoittuivat, mutta kiusallinen vaikutelma jäi\njäljelle. Kenraali ja upseerit palasivat taas sisälle ja odottivat\nkärsimättömästi. Yksinpä Wrzeszczowiczinkin tähän saakka liikkumattomat\nkasvot ilmaisivat levottomuutta.\n\nViimein kuului eteisestä kannusten kilinää, ja sisälle tuli\ntorvensoittaja posket punaisina pakkasesta ja viikset kuurassa.\n\n— Vastaus luostarista! — sanoi hän antaen värilliseen vaatteeseen\nlaitetun, nuoralla kiinni köytetyn käärön.\n\nMüllerin kädet vapisivat, ja hän olisi mieluummin leikannut nuoran\npoikki kuin ryhtynyt hitaasti aukomaan solmuja. Parikymmentä silmää oli\ntähdättynä kääröön, upseerit tuskin uskalsivat hengittää.\n\nKenraali kiersi auki käärön, ja pöydälle putosi nippu joululeipiä.\n\nSilloin hän kalpeni, ja vaikka selitykset olivat tarpeettomat, niin hän\nsanoi:\n\n— Puolalaista joululeipää!\n\n— Eikö muuta? — kysyi joku joukosta.\n\n— Ei mitään muuta! — vastasi kenraali kuin kaiku.\n\nSyntyi hiljaisuus, jota keskeytti vain silloin tällöin läähätys,\nhampaiden kiristys tahi sapelin kalina.\n\n— Herra Wrzeszczowicz! — sanoi Müller uhkaavalla äänellä.\n\n— Hän ei ole täällä! — vastasi yksi upseereista. Ja taas syntyi\näänettömyys.\n\nSen sijaan seuraavana yönä oli liikettä leirissä. Heti pimeän tultua\nalkoi kuulua komentosanoja, suurten ratsumiesjoukkojen liikehtimistä,\njalkaväen säännöllistä astuntaa, hevosten hirnumista, kuormien ratinaa,\ntykkien kumeata kolinaa, aseitten kalinaa, puheen sorinaa ja huutoja.\n\n— Alkaneeko aamulla taas uusi hyökkäys? — kyselivät vahdit porteilla.\n\nMutta he eivät voineet nähdä mitään, sillä illalla oli taivas mennyt\npilveen ja alkoi sataa runsaasti lunta. Suuret, valkoiset lumihiutaleet\npeittivät kaikki näkyvistä. Kello viiden tienoissa aamulla vaikenivat\nkaikki äänet, mutta lunta putoili yhä tiheään. Muureille ja sen\nsakaroille syntyi uusia muureja ja uusia sakaroita. Lumi peitti koko\nluostarin ja kirkon aivan kuin kätkeäkseen sen hyökkääjien katseilta ja\nsuojellakseen sitä tuliammuksilta.\n\nViimein alkoi päivä sarastaa. Kellot olivat jo kutsuneet\naamurukoukseen, kun eteläisellä portilla vartioivat sotamiehet kuulivat\nhevosen hirnuntaa. Portin edustalla seisoi talonpoika aivan lumisena.\nHänen takanaan oli matala, puinen reki, jonka eteen oli valjastettu\nlaiha hevoskaakki.\n\nTalonpoika alkoi hakata käsiään yhteen, hyppiä jalalta toiselle ja\nhuutaa:\n\n— Avatkaa, hyvät ihmiset!\n\n— Kuka siellä? — kysyttiin muurilta.\n\n— Omaa väkeä, Dzbowista!... Toin kunnioitettaville isille vähän\nmetsänriistaa.\n\n— Kuinka ruotsalaiset ovat päästäneet sinut tulemaan?\n\n— Mitkä ruotsalaiset?\n\n— Jotka piirittävät luostaria.\n\n— Oh, ei siellä ole enää yhtään ruotsalaista!\n\n— Kiitetty olkoon Jumala! Ovatko he menneet pois?\n\n— Ei näy enää jälkiäkään lumen alta!\n\nTiellä näkyi nyt joukko porvareita ja talonpoikia, kuka hevosella, kuka\njalan. Joukossa oli naisiakin, ja kaikki huusivat jo kaukaa:\n\n— Ruotsalaiset ovat poissa! Ruotsalaiset ovat poissa!\n\n— Ne ovat menneet Wjeluniin!\n\n— Avatkaa portit! Ei siellä leirissä ole ainoatakaan miestä.\n\n— Ruotsalaiset ovat menneet pois! Ruotsalaiset ovat menneet pois! —\nalettiin huutaa muureilla, ja salaman nopeudella levisi tämä tieto.\n\nSotamiehet riensivät kirkonkellojen luo ja alkoivat soittaa niitä.\nJokainen, joka vain kynnelle kykeni, tuli esille kammioista,\nasunnoista, kirkosta.\n\nUutinen kulki suusta suuhun, Luostarin piha oli täynnä munkkeja,\naatelia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Riemuhuudot kaikuivat.\nToiset juoksivat muureille katsomaan tyhjää leirin sijaa, toiset\npurskahtelivat nauruun tahi itkuun.\n\nJotkut eivät vielä ottaneet uskoakseen. Mutta talonpoikia ja porvareita\nsaapui suurin joukoin, ja nämä vahvistivat uutisen todeksi.\n\nIloisina ja laulellen niitä tuli Częstochowosta ja lähikylistä sekä\nmetsistä. Yhä uusia huhuja liikkui. Kaikki olivat nähneet ruotsalaisten\npoistumisen ja tiesivät, minne nämä olivat menneet.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin oli rinne ja mäen juuri täynnä väkeä.\nLuostarin portit olivat selkoselällään kuten ennen sotaa. Kaikki kellot\nsoivat soimistaan. Niiden riemuitsevat kumahdukset lensivät kauas, ja\nne kuuli koko Puola.\n\nLumi peitti näkyvistä ruotsalaisten jäljet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskipäivällä samana päivänä oli kirkko täpötäynnä kansaa. Isä Kordecki\nitse toimitti jumalanpalveluksen, ja väkijoukosta tuntui, kuin\nalttarilla olisi seisonut enkeli ja kuin hänen sielunsa messun sävelten\nkantamana suitsutuksen savupilvien mukana olisi kohonnut Kaikkivaltiaan\nvaltaistuimen luo kiitosta veisaamaan.\n\nTykkien jyrinä ei enää tärisyttänyt muureja eikä ikkunain ruutuja, eikä\nrappaus irtautunut savupilvinä seinistä. Laukausten pamahdukset eivät\nkeskeyttäneet rukouksia eikä sitä kiitoshymniä, jonka vanha priori\naloitti kansan riemuitessa ja itkiessä:\n\n_»Te Deum laudamus!»_\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nRatsut kantoivat nopeasti Kmiciciä ja Kiemliczejä Sleesian rajaa kohti.\nHe matkasivat varovasti, sillä vaikka viekkailla Kiemliczeillä oli\nKuklinowskin antamat ja Müllerin allekirjoittamat »passit», saattoi\nsilti pelätä joutuvansa jossakin kuulusteltavaksi, ja sellainen\nkuulustelu voisi päättyä huonosti Andrzejlle ja hänen seuralaisilleen.\n\nMatkalla ukko Kiemlicz kertoi Andrzejlle, mitä oli kuullut\nvaltakunnassa tapahtuneen, ja kauan luostarissa muusta maailmasta\neristettynä ollut Andrzej kuunteli halukkaasti ja unohtaen kipunsa,\nsillä tiedot olivat yleensä epäedullisia ruotsalaisille ja ennustivat\nheidän herruutensa loppumista Puolassa.\n\nMatkaa jatkettiin senjälkeen ääneti. Väsyneet hevoset hidastuttivat\nvähitellen kulkuaan ja lopulta ajettiin käymäjalkaa. Tämä tasainen\nliike vaivutti perin uupuneen Andrzejn uneen, ja hän nukkui kauan\nsatulassa nuokkuen. Viimein hänet herätti päivän kirkas valo.\n\nHän katseli ihmetellen ympärilleen, sillä hänestä tuntui alussa unelta\nkaikki se, mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Sitten hän kysyi:\n\n— Tekö siinä olette, Kiemliczit? Tulemmeko Częstochowosta?\n\n— Kuinkas muuten, teidän armonne!\n\n— Missä me nyt olemme?\n\n— Sleesiassa jo. Ei meitä ruotsalaiset enää saa kynsiinsä!\n\n— Se on hyvä! — sanoi Kmicic jo täysin selvinneenä unestaan. — Missä\nmeidän armollisen kuninkaamme asunto on?\n\n— Glogowassa.\n\n— Sinne menemme, kumarramme hänen jalkoihinsa, antaudumme kokonaan\nhänen palvelukseensa. Mutta kuulehan, vanhus!\n\n— Kuulen, teidän armonne! Mutta Kmicic vaipui mietteisiinsä eikä\nruvennut heti puhumaan. Ilmeisesti hän mietti jotakin mielessään,\nepäröi, harkitsi ja lausui viimein:\n\n— Toisin ei voi olla.\n\n— Kuulen, teidän armonne! — toisti Kiemlicz\n\n— Ei, kuninkaalle eikä hovilaisille saa hiiskahtaakaan, kuka olen!...\nNimeni on Babinicz ja tulemme Częstochowosta. Isosta tykistä ja\nKuklinowskista voitte puhua... Mutta nimeäni ei saa mainita, muuten\nminun tarkoituksiani voidaan selittää väärin ja pitää minua petturina,\nsillä sokeudessani olen palvellut Vilnon vojevodaa ja auttanutkin\nhäntä, ja siitä on hovissa voitu kuulla.\n\n— Herra eversti! Sen jälkeen, mitä teidän armonne on tehnyt\nCzęstochowossa...\n\n— Mutta kuka todistaa sen todeksi niin kauan kuin luostaria piiritetään?\n\n— Toimin käskynne mukaan!\n\n— Tulee hetki, jolloin totuus pääsee voitolle, — sanoi Kmicic aivan\nkuin itsekseen, — mutta ensin täytyy armollisen kuninkaamme itsensä\ntulla vakuutetuksi... Hän on sitten myöhemmin todistajani!\n\nTähän keskustelu katkesi. Päivä oli nyt täydelleen noussut. Ukko\nKiemlicz alkoi veisata Kosman ja Damianin säestäessä häntä bassoillaan.\nTiellä tuli tavan takaa vastaan kulkijoita, jotka pidättivät\nratsastajia ja kysyivät uutisia, varsinkin sitä, vieläkö Częstochowo\npitää puoliaan. Kmicic vastasi, että se puolustautuu ja ehdottomasti\nselviää voittajana.\n\nMajatalot olivat kaikki täpötäynnä. Monet matkustajista olivat\nmenossa kauemmas sisämaahan rajaseuduilta ruotsalaisten hyökkäystä\npakoon, mutta tavan takaa kohdattiin myös aatelismiehiä, jotka\nolivat saaneet tarpeekseen ruotsalaisista ja olivat samoin kuin\nKmicic matkalla tarjoutumaan karkoitetun kuninkaan palvelukseen.\nViestit Puolasta olivat elvyttäneet näitten matkaajain toiveita, ja\nmonet jo valmistautuivat palaamaan aseet käsissä. Koko Sleesiassa\nvalmistauduttiin toimintaan. Lähettejä kiiti kuljettaen kirjeitä\nkuninkaalle ja kuninkaalta Kievin kastellaanille, valtakunnan\nensimmäiselle senaattorille, joka ei hetkeksikään ollut luopunut\najamasta Jan Kasimirin asiaa.\n\nTämä oli alkua laajaan kapinaan, joka paikoitellen jo oli jossakin\nmäärin leimahtanutkin ilmi. Ruotsalaiset olivat aivan ymmällä. Heidän\näskeinen voitonriemunsa vaimeni, ja he kysyivät itseltään hämmästyen:\n»Onko tämä todellakin sama kansa, joka eilen hylkäsi kuninkaansa ja\nantautui taistelutta?» Kuinka? Paanit, aateli, sotajoukko olivat\ntavalla, jommoista historia ei tuntenut, menneet voittajan puolelle,\nkaupungit ja linnat olivat avanneet porttinsa, koko maa oli vallattu.\nEi koskaan mikään valloitus ollut vaatinut niin vähän ponnistuksia\nja verta. Ruotsalaiset itsekin ihmettelivät sitä, että niin helposti\nolivat valloittaneet mahtavan valtakunnan, eivätkä voineet salata\nhalveksimistaan voitettuja kohtaan, jotka heti, kun ruotsalainen\nmiekka välähti, hylkäsivät kuninkaansa ja isänmaansa joko saadakseen\nrauhassa nauttia omaisuutensa jäännöksistä tahi saavuttaakseen\nuusia etuja sekasorron aikana. Sen, mitä aikanaan Wrzeszczowicz oli\nsanonut keisarin lähettiläälle Lisolalle, sanoi itse kuningaskin ja\nkaikki ruotsalaiset kenraalit: »Ei ole tässä kansassa miehuutta, ei\nkestävyyttä eikä sopua, ei uskoa eikä isänmaanrakkautta, ja siksi se\ntuhoutuu.»\n\nHe unhottivat, että tässä kansassa vielä eli yksi tunne, se, jonka\nmaallisena ilmenemismuotona oli Jasna Góra.\n\nTämä tunne sai aikaan kansan uudestisyntymisen.\n\nPyhän paikan tykkien jyrinä synnytti vastakaiun kaikkien ylimysten,\naatelisten, porvarien ja talonpoikain sydämissä. Paheksumisen huuto\nkuului Karpaateilta Itämereen, ja jättiläinen heräsi horroksistaan.\n\n— Tämä on kokonaan toinen kansa! — sanoivat ruotsalaiset kenraalit\nhämmästyneinä.\n\nJa alkaen Arvid Wittenbergistä aina vähäisten linnoitusten\npäällikköihin asti kaikki johtajat alkoivat lähettää Preussissa\noleskelevalle Kaarle Kustaalle kauhun sanomia.\n\nSillä välin kulki tuhansina kappaleina koko valtakunnassa kädestä\nkäteen Jan Kasimirin manifesti. Aluksi se ei ollut tehnyt mitään\nvaikutusta, mutta nyt sitä luettiin linnoituksissa, jotka vielä eivät\nolleet joutuneet ruotsalaisten valtaan. Kaikkialla, missä tuntui\nruotsalaisten raskaan käden paino, kokoontui aateli suurempiin tahi\npienempiin ryhmiin ja löi rintaansa kuunnellen maanpakoon karkoitetun\nkuninkaan liikuttavia sanoja, jotka syyttämättä ketään erehdyksistä\nja rikoksista kehoittivat pysymään toivehikkaana ja rientämään\nnöyryytettyä valtakuntaa pelastamaan.\n\nTätä universaalia luettiin myös Kaarle Kustaan leirissä, ruotsalaisten\nvalloittamissa linnoituksissa ja kaikkialla, missä vain oli puolalaisia\njoukkoja. Aateli kostutti kyynelin jokaista kuninkaan sanaa ja vannoi\nristin ja pyhäinjäännösten ääressä tekevänsä hänen kehoitustensa\nmukaan. Osoittaakseen valmiuttaan kyynelten vielä kostuttaessa silmiä\nja innostuksen liekehtiessä sydämissä miehet viivyttelemättä nousivat\nratsujensa selkään ja hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun.\n\nNäin alkoivat pienemmät ruotsalaiset joukot kutistua yhä pienemmiksi\nja tuhoutua. Niin tapahtui Liettuassa, Samogitiassa, Masowiassa,\nSuur-Puolassa ja Vähässä-Puolassa. Sattui usein, että aateli\nilman mitään sotaisia aikeita kokoontui naapurin luo ristiäisiin,\nnimipäiville, häihin tahi illatsuun, mutta ryypättyään niissä lopetti\nilonpidon siten, että iski kuin salama lähimmän ruotsalaisen joukon\nkimppuun ja hakkasi sen maahan. Sitten juhlan viettäjät laulaen\nja huutaen ja ottaen matkan varrella mukaansa ne, joita huvitti\n»metsästys», jatkoivat matkaansa, muuttuivat verenhimoiseksi joukoksi,\nja joukosta muodostui »puolue», joka jo kävi jatkuvasti sotaa.\nTalonpojat ja palvelusväki liittyivät suurina joukkoina mukaan. Toiset\ntoivat tietoja yksityisten ruotsalaisten ja pienten ruotsalaisryhmien\nolinpaikoista, kun nämä varomattomasti olivat hajaantuneet kyliin.\nTämmöiset sotivat joukot lisääntyivät päivä päivältä. Ilomielisyys ja\nkansalle ominainen sukkelajärkisyys tekivät veriset ottelut heille\nrattoisiksi.\n\nPuolalaiset mielellään pukeutuivat tataarilaisiksi, joitten pelkkä\nmainitseminen jo peloitti ruotsalaisia. Heidän keskuudessaan kierteli\nihmeellisiä kertomuksia ja juttuja näiden Krimin arojen poikain\npeloittavasta julmuudesta ja järkähtämättömästä rohkeudesta, joiden\nkanssa ruotsalaiset eivät vielä koskaan olleet joutuneet tekemisiin.\nHuhuttiin kaanin olevan tulossa sadantuhannen miehen kanssa avuksi Jan\nKasimirille.\n\nRuotsalaisten päälliköt olivat monin paikoin aivan vakuutettuja siitä,\nettä tataarilaiset jo olivat lähellä, ja he vetäytyivät suurempiin\nlinnoituksiin ja leireihin vieden kaikkialle mukanaan vääriä tietoja ja\npelkoa. Seudut, jotka tällä tavoin vapautuivat vihollisesta, saattoivat\nvarustautua aseilla ja muodostaa järjestymättömistä joukoista\nsäännöllistä sotaväkeä.\n\nMutta uhkaavampi vielä kuin aatelisjoukkojen liikehtimiset ja\ntataarilaisten tulo oli talonpoikain nousu. Jo siitä asti kuin\nCzęstochowoa oli ryhdytty piirittämään, alkoi olla kuohuntaa rahvaan\nkeskuudessa, ja tähän saakka kärsivälliset ja rauhalliset maan\nmuokkaajat alkoivat tehdä vastarintaa, tarttua viikatteihin ja\nsirppeihin ja auttaa aatelia. Tarkkanäköisimmät ruotsalaiset kenraalit\nkatselivat peloissaan noita pilviä, jotka milloin tahansa saattoivat\npuhjeta semmoiseksi rankkasateeksi, että vedenpaisumus nielisi\nauttamattomasti äskeiset voittajat.\n\nOli vain yksi keino uhkaavan vaaran tukahduttamiseksi alkuunsa,\nnimittäin pelon herättäminen. Kaarle Kustaa sai vielä suopeudella\nja mielistelyllä pitäneeksi puolellaan ne puolalaiset joukot, jotka\nolivat seuranneet häntä Preussiin. Hän mielisteli Koniecpolskia,\nkuuluisaa päällikköä, joka oli hänen rinnallaan kuudentuhannen\noivallisen ratsumiehen kanssa. Nämä ratsumiehet tuottivat ensimmäisessä\ntaistelussa preussilaisille sellaisen tappion, että vaaliruhtinas heti\nryhtyi neuvotteluihin.\n\nRuotsin kuningas lähetti myös hetmaneille, ylimyksille ja aatelille\nkirjeitä, jotka olivat täynnä kohteliaisuuksia, lupauksia ja\nkehoituksia pysymään hänelle uskollisina. Mutta samalla hän käski\nkenraalejaan ja päälliköltään kukistamaan tulella ja miekalla kaiken\nvastarinnan maassa ja varsinkin ankarasti tekemään lopun talonpoikien\njoukoista. Rautainen sotilasvalta pantiin toimeen. Kokonaisia kyliä\nhävitettiin maan tasalle, linnoja ja kirkkoja poltettiin. Vangitut\naatelismiehet annettiin teloittajain käsiin, vangiksi joutuneilta\ntalonpojilta hakattiin pois oikea käsi ja heidät päästettiin kotiinsa.\n\nErityisesti oli Suur-Puola rangaistusretkikuntien temmellyskenttänä. Se\noli ensimmäisenä alistunut vieraan herruuteen, ja se myös ensimmäisenä\nnousi vastarintaan. Komentaja Stein antoi siellä yhtenä päivänä hakata\nkäden pois kolmeltasadalta talonpojalta, jotka oli saatu kiinni ase\nkädessä. Hirsipuita kohosi suuri joukko ja ne koristettiin joka päivä\nuusilla uhreilla. Samoin menetteli Magnus de la Gardie Liettuassa ja\nSamogitiassa, jossa ensin aateliskylien asukkaat ja näiden esimerkkiä\nseuraten talonpojatkin olivat tarttuneet aseihin. Koska yleisessä\nsekamelskassa ruotsalaisten oli vaikea erottaa omia puoluelaisiaan\nvihollisista, niin ei säästetty ketään. Mutta tuli, johon vuodatettiin\nverta, leimahti yhä voimakkaammaksi. Alkoi sota, jossa kummallakaan\npuolella ei ollut kysymys voitosta, jonkin linnan, kaupungin tahi\nmaakunnan valloittamisesta, vaan elämästä ja kuolemasta. Ei enää\ntaisteltu, vaan teurastettiin toisiaan säälimättä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nTämä sota oli vasta alkamassa, kun Kmicic kolmen Kiemliczin kanssa\nsaapui Glogowaan matkan jälkeen, joka hänen terveydentilaansa\nnähden oli rasittava. He tulivat perille yöllä. Kaupunki oli täynnä\nsotaväkeä, paaneja, aatelia, kuninkaitten ja ylimysten palvelijoita.\nMajataloissa vallitsi sellainen tilanpuute, että ukko Kiemlicz vain\nsuurella vaivalla löysi Andrzejlle asunnon kaupungin ulkopuolella erään\nköydenpunojan luona.\n\nKoko päivän Andrzej makasi sairaana ja kuumeessa ja luuli jo, että hän\nsairastuu vakavasti. Mutta hänen rautainen luontonsa voitti. Seuraavana\nyönä oli vointi jo parempi, ja päivän koittaessa hän pukeutui ja lähti\nkirkkoon kiittämään Jumalaa tervehtymisestään.\n\nSumuinen ja luminen talviaamu sai vaivoin pimeyden hälvenemään.\nKaupunki nukkui vielä, mutta kirkon ovesta näkyi valoa alttarilta ja\nkuului urkujen ääni.\n\nKmicic astui keskemmälle kirkkoa. Pappi alttarilla toimitti\njumalanpalvelusta, mutta rukoilevia oli vielä vähän. Alttarin juurella\noli maahan langenneena matolla joku olento ja hänen takanaan polvillaan\nkaksi punaposkista, aivan enkelimäistä poikaa. Maassa makaava ihminen\noli aivan liikkumaton, ja vain rinnasta kohoavat huokaukset, jotka\nsaivat hänen hartiansa vavahtelemaan, ilmaisivat, että hän ei nukkunut,\nvaan rukoili hartaasti koko sydämestään. Kmicic vaipui myös rukoukseen,\nmutta sen jälkeen hänen katseensa taasen kiintyi tuohon maassa\nrukoilevaan eikä voinut siitä irtautua.\n\nAndrzej päätteli heti, että rukoilija oli joku huomattu henkilö,\nsillä kaikki läsnäolijat, alttarilla seisova pappikin, katselivat\nhäneen kunnioittavasti. Tuntematon oli puettu mustaan, soopelinnahalla\nkoristettuun pukuun, kaulassa oli valkea pitsikaulus ja sen alta\nvälkkyivät kultavitjat. Hänen vieressään oli musta, mustilla sulilla\nkoristettu hattu. Poikien taakse polvistunut paashi piteli hansikkaita\nja sinisellä emaljilla koristettua miekkaa. Tuntemattoman kasvoja ei\nKmicic voinut nähdä, sillä maton poimut ja erittäin tuuhean tekotukan\nsuortuvat kätkivät ne näkyvistä.\n\nKmicic nykäisi vieressään seisovaa aatelismiestä ja kuiskasi:\n\n— Anteeksi, että häiritsen teitä jumalanpalveluksessa, mutta en voi\nvoittaa uteliaisuuttani!\n\nKuka on tuo?\n\nHän osoitti silmillään maassa rukoilevaa.\n\n— Varmaankin olette kaukaa saapunut, kun ette tiedä, kuka se on? —\nvastasi puhuteltu.\n\n— Totta on, että tulen kaukaa, ja siksi kysynkin siinä toivossa, että\nminulle se hyväntahtoisesti sanotaan.\n\n— Se on kuningas.\n\n— Herra Jumala! — huudahti Kmicic. Samassa pappi alkoi lukea\nevankeliumia, ja kuningas nousi.\n\nAndrzej näki nääntyneet, keltaiset kasvot, jotka olivat kuultavat kuin\nvaha. Kuninkaan silmät olivat kosteat ja silmäluomet punehtuneet. Koko\nmaan kohtalot näyttivät painaneen leimansa noihin jaloihin kasvoihin\n— niin paljon kärsimystä niissä kuvastui. Unettomat yöt, jotka oli\nvietetty rukouksessa ja murheessa, kaikkien hylkäämän maanpakolaisen\nkatkera kohtalo, mahtavien kuninkaitten pojan, pojanpojan ja\npojanpojanpojan loukattu majesteetti, suru, jota hänelle niin runsaasti\nolivat tuottaneet omat alamaiset, sen maan kiittämättömyys, jonka\nhyväksi hän oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä — kaikki tuo oli\nluettavana hänen kasvoistaan kuin avoimesta kirjasta. Mutta samalla\nnäkyi niistä niin suuri ja loppumaton hyvyys, että suurimpienkin\npetturien ja kaikkein syyllisimpienkin tarvitsi vain ojentaa kätensä\ntälle isälle tullakseen vastaan otetuiksi ja saadakseen anteeksi\ntekemänsä vääryydet.\n\nKmicicistä tuntui häntä katsellessaan, kuin rautainen koura olisi\npuristanut sydäntä. Sääli valtasi hänen mielensä, ja äärettömän\nsyyllisyyden tunto sai polvet vapisemaan, koko hänen ruumiinsa värisi,\nja aivan uusi tunne syntyi hänen sydämessään. Yhdessä hetkessä hän\nkiintyi niin koko sydämellään tuohon kärsivään majesteettiin, että\ntunsi tämän isän ja kuninkaan olevan hänelle kaikkea muuta maailmassa\nrakkaamman, tunsi olevansa valmis antamaan hänen tähtensä verensä ja\nhenkensä, kestämään kidutusta ja mitä tahansa. Hänessä kuoli huimapää\naatelismies ja sen sijalle syntyi yhdessä hetkessä rojalisti, joka koko\nsydämestään oli uskollinen kuninkaalleen.\n\n— Hän on meidän kuninkaamme, meidän onneton kuninkaamme! — toisteli hän\nitsekseen aivan kuin huulillaan todistaakseen sen, mitä silmät näkivät\nja sydän tunsi.\n\nJan Kasimir polvistui uudelleen ja vaipui rukoukseen. Pappi poistui,\nkirkossa syntyi liikettä, mutta kuningas oli yhä polvillaan.\n\nMutta se aatelismies, jota Kmicic oli nykäissyt, tuli nyt Andrzejn\nviereen.\n\n— Kuka te olette? — kysyi hän.\n\nKmicic ei heti tajunnut kysymystä eikä vastannut, siinä määrin hänen\najatuksensa yhä olivat kiintyneet kuninkaaseen.\n\n— Kuka te olette? — kysyi toinen uudestaan.\n\n— Aatelismies niinkuin tekin! — sanoi Andrzej aivan kuin unesta heräten.\n\n— Mikä on nimenne?\n\n— Nimeni? Olen nimeltä Babinicz, kotoisin Liettuasta, Vitebskin\nseudulta.\n\n— Minä olen Lugowski, kuninkaan hovista!... Saanko kysyä, tuletteko\nLiettuasta ja Vitebskistä?\n\n— En... Tulen Częstochowosta. Lugowski oli perin hämmästyneen näköinen.\n\n— Jos niin on, niin tulkaa kanssani uutisia kertomaan. Armollista\nkuningastamme on kovin vaivannut se, että hän ei kolmeen päivään\nole saanut sieltä mitään varmoja tietoja. Kuinka? Te olette kaiketi\nZbrozekin tahi Kalińskin taikka mahdollisesti Kuklinowskin miehiä?\nCzęstochowon luota?\n\n— En Częstochowon luota, vaan itse luostarista!\n\n— Lasketteko leikkiä? Mitä sinne kuuluu? Vieläkö Jasna Góra\npuolustautuu?\n\n— Puolustautuu eikä lakkaa puolustautumasta! Ruotsalaiset ovat jo\nperäytymäisillään.\n\n— Jumalan nimessä! Kuningas palkitsee teidät runsaasti! Sanotte\ntulevanne itse luostarista?... Kuinka ruotsalaiset teidät päästivät\nläpi?\n\n— Minä en pyytänytkään heiltä lupaa siihen. Mutta anteeksi, en voi\nryhtyä kirkossa seikkaperäisiin selityksiin.\n\n— Aivan oikein! — vastasi Lugowski. — Laupias Jumala!...Tulitte kuin\ntaivaasta!... Odottakaahan! Asettukaa viereeni kirkon ovelle, niin\nesittelen siinä teidät kuninkaalle!\n\nNäin sanottuaan hän lähti menemään, ja Kmicic seurasi häntä. Tuskin he\nolivat asettuneet ovelle, kun saapui kaksi paashia ja heidän jäljessään\nhitaasti astuen Jan Kasimir.\n\n— Teidän majesteettinne! — huudahti Lugowski. — Tietoja on tullut\nCzęstochowosta!\n\nJan Kasimirin vahakasvot vilkastuivat heti:\n\n— Mitä? Kuka on tuonut? — kysyi hän.\n\n— Tämä aatelismies! Sanoo tulevansa itse luostarista.\n\n— Onko siis luostari valloitettu? — huudahti kuningas.\n\nAndrzej lankesi kuninkaan jalkoihin. Jan Kasimir kumartui ja alkoi\nnostaa häntä käsivarsista.\n\n— Sitten, — huusi hän, — sitten myöhemmin! Nouskaa, Herran tähden,\nnouskaa! Sanokaa pian... Onko luostari valloitettu?\n\nKmicic nousi kyynelet silmissä ja huudahti kiihkeästi:\n\n— Ei ole valloitettu, teidän majesteettinne, eikä valloiteta!\nRuotsalaiset on lyöty! Heidän suurin tykkinsä on räjähdytetty rikki!\nHeidän keskuudessaan vallitsee pelko, nälkä, onnettomuudet! He\nmiettivät jo peräytymistä!\n\n— Ylistys olkoon sinulle, taivaan kuningatar! — sanoi kuningas.\n\nHän kääntyi kirkon ovea kohti, otti hatun päästään ja menemättä\nperemmälle polvistui oven luo. Nyyhkytys puistatti hänen ruumistaan.\n\nRukoiltuaan kuningas nousi rauhallisena ja kasvot kirkkaina. Hän kysyi\nKmicicin nimeä ja sanoi:\n\n— Saattakoon herra Lugowski heti herra Babiniczin asuntoomme.\n\nNeljännestunnin kuluttua Kmicic seisoi kuninkaan huoneessa ylhäisen\nseuran edessä. Kuningas odotti vain kuningatarta käydäkseen aikaiselle\naamiaiselle. Kun Maria Ludwika hetken kuluttua saapui, huudahti Jan\nKasimir heti hänet nähtyään:\n\n— Częstochowo pitää puoliaan! Ruotsalaiset peräytyvät! Tässä on herra\nBabinicz, joka tulee sieltä ja tuo nämä tiedot.\n\nKuningattaren mustat silmät katsoivat tutkivasti nuoren miehen\nkasvoihin ja nähdessään niiden vilpittömän ilmeen alkoivat säteillä\nilosta. Kmicic kumarrettuaan syvään katsoi kuningattareen rohkeasti,\nniinkuin totuus voi katsoa.\n\n— Te otatte raskaan painon sydämeltämme, — sanoi kuningatar, — ja\nsuokoon Jumala, että se ennustaisi onnellisemman ajan alkua. Tuletteko\nsuoraan Częstochowon edustalta?\n\n— Ei hän tule Częstochowon edustalta, vaan sanoo tulevansa itse\nluostarista! Hän on sen puolustajia! — huudahti kuningas. — Kallis\nvieras!... Kunpa joka päivä tulisi sellaisia! Mutta antakaahan hänelle\npuheenvuoro... Kertokaa, hyvä ystävä, kuinka te puolustauduitte ja\nkuinka Jumalan käsi teitä kaitsi!\n\nKmicic aikoi ryhtyä kertomaan, mutta samassa saapui sisälle uusia\narvohenkilöitä. Tuli paavin lähettiläs, sitten primas Leszczynski,\nkuuluisa saarnamies pappi Wydzga, valtakunnan kansleri Koryciński\nynnä muita, jotka eivät olleet hylänneet kuningasta onnettomuudessa\nja tahtoivat mieluummin syödä hänen kanssaan maanpakolaisen karvasta\nleipää kuin olla uskottomia.\n\nKuningas oli kiireissään kuulemaan uutisia eikä paljon välittänyt\naamiaisestaan, vaan lausui:\n\n— Kuulkaa, hyvät herrat! Kuulkaa, vieras tuo Częstochowosta hyviä\nuutisia... Itse Jasna Górasta! Ylhäiset herrat katselivat uteliaina\nKmiciciä, joka seisoi aivan kuin tuomioistuimen edessä, mutta\nei joutunut vähääkään hämilleen ja aloitti kaikkien istuuduttua\npaikoilleen kertomuksensa.\n\nOli helppo huomata hänen puhuvan totta, sillä hän puhui selvästi ja\nytimekkäästi niinkuin sotilas, joka oli itse kaikki nähnyt ja kokenut.\nHän puhui priori Kordeckista kuin pyhästä profeetasta, ylisti pilviin\nasti Zamoyskia ja Czamieckia, kertoi muista luostarin puolustajista\neikä unohtanut ketään muita kuin itsensä ja selitti koko menestyksen\nPyhän Neitsyen ansioksi.\n\nKuningas ja ylhäiset henkilöt kuuntelivat ihmetellen. Arkkipiispa\nkohotti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti, pappi Wydzga käänsi\nkertomuksen kohta kohdalta paavin lähettiläälle, jotkut herroista\npitelivät päätään, toiset löivät rintaansa.\n\nKun sitten Kmicic kuvaili viimeisiä hyökkäyksiä ja kertoi, miten\nMüller tuotti järeitä tykkejä Krakovasta, niiden joukossa sellaisen\nkolubriinin, joka pystyi särkemään ei vain Częstochowon, vaan minkä\nmuurin tahansa, niin vallitsi kuolemanhiljaisuus ja kaikkien katseet\nolivat kiintyneet hänen huuliinsa.\n\nMutta Andrzej keskeytti äkkiä kertomuksensa, ja hänen hengityksensä\nmuuttui kiihkeämmäksi, puna nousi hänen poskilleen, hän rypisti\nkulmakarvojaan, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:\n\n— Nyt minun täytyy puhua itsestäni, vaikka mieluummin olisin\npuhumatta... Ja jos sanon semmoista, mikä saattaa tuntua kerskailulta,\nniin Jumala on todistajani, että en tee sitä palkinnon toivossa, sillä\nsemmoista en pyydä, koska suurin palkinto minulle on saada vuodattaa\nvertani kuninkaan puolesta...\n\n— Puhukaa vapaasti, me uskomme teitä! huusi kuningas. — Siis tuo\nkolubriini?...\n\n— Tuo kolubriini... minä hiivin yöllä linnoituksesta ja räjähdytin sen\nruudilla rikki!\n\n— Laupias Jumala! — huudahti kuningas. Mutta tämän huudahduksen jälkeen\nvallitsi äänettömyys, jonka oli synnyttänyt yleinen hämmästys. Kaikki\nkatselivat nuorta miestä, joka seisoi silmät säkenöiden, puna poskilla\nja pää ylpeästi pystyssä. Mutta niin paljon oli hänen olemuksessaan\ntällä hetkellä peloittavaa ja hurjaa uljuutta, että jokainen uskoi\nhänen todella kykenevän semmoiseen tekoon.\n\n— Kuinka te sen teitte? — kysyi kuningas. Kmicic kertoi tapahtuman\nkulun.\n\n— En usko korviani! — sanoi kansleri Koryciński.\n\n— Hyvät herrat! — sanoi kuningas arvokkaasti.\n\n— Me emme tietäneet, kuka on edessämme. Ei ole vielä hukassa valtakunta\nniin kauan kuin se synnyttää tällaisia ritareita ja kansalaisia.\n\n— Tämä mies voi sanoa itsestään: »_Si fractus illabatur orbis,\nimpavidum ferient ruinae_!» — sanoi pappi Wydzga, joka mielellään\nsiteerasi kirjailijoita kaikissa tilaisuuksissa.\n\n— Tämä on todella uskomatonta! — sanoi kansleri uudelleen. —\nKertokaa, miten selvisitte hengissä tästä ja miten pääsitte tulemaan\nruotsalaisten joukkojen läpi!\n\n— Räjähdys saattoi minut tainnoksiin, — sanoi Kmicic, — ja aamulla\nruotsalaiset löysivät minut siinä tilassa. Siellä minut ensi tilassa\ntutkittiin, ja Müller tuomitsi minut kuolemaan.\n\n— Pääsitte siis pakenemaan?\n\n— Joku Kuklinowski pyysi minut Mülleriltä haltuunsa kiduttaakseen\nminua, sillä hänellä oli vihaa minua kohtaan...\n\n— Se on tunnettu roisto ja rosvo, olemme kuulleet siitä! — sanoi eräs\nherroista. — Hänen joukkonsa on Müllerin kanssa Częstochowon\nedustalla... Se pitää paikkansa.\n\n— Tuo Kuklinowski oli käynyt Müllerin lähettiläänä luostarissa ja\nkoettanut yksityisesti houkutella minua petturuuteen... Silloin minä\niskin häntä päin naamaa ja potkaisin menemään. Sen vuoksi hän vihasi\nminua.\n\n— Siinä on oikea aatelismies sormenpäitä myöten! — huudahti kuningas\nilostuen. — Semmoiselle ei pidä mennä joutavia puhumaan... Müller siis\nantoi teidät Kuklinowskille?\n\n— Aivan niin, teidän majesteettinne! Tämä sulkeutui kanssani tyhjään\nriiheen muutamia miehiä mukanaan. Minut sidottiin köysillä orteen, ja\nhän alkoi minua kiduttaa, polttaa, kärventeli kylkeäni.\n\n— Hyvä Jumala!\n\n— Äkkiä hänet kutsuttiin Müllerin luo, ja silloin tuli kolme\naatelismiestä, eräät Kiemliczit, hänen sotilaitaan, jotka olivat\naikaisemmin olleet minun palveluksessani. He tappoivat vahdit ja\npäästivät minut pinteestä.\n\n— Ja te pakenitte. Nyt ymmärrän! — sanoi kuningas.\n\n— Ei, teidän majesteettinne! Odotimme kunnes Kuklinowski palasi. Sitten\nminä ripustutin hänet samaan orteen ja kärvensin vuorostani häntä.\n\nTapahtumaa muistellessaan Kmicic punehtui uudelleen, ja hänen silmänsä\nalkoivat kiilua kuin suden silmät.\n\nMutta kuningas, jossa epätoivo helposti vaihtui iloisuudeksi, arvokkuus\nleikillisyydeksi, alkoi takoa käsiään pöytään ja huusi nauraen:\n\n— Se oli oikein hänelle! Petturi ei ansainnut parempaa kohtelua!\n\n— Jätin hänet henkiin, — sanoi Kmicic, — mutta aamuun mennessä hän\nlienee paleltunut kuoliaaksi.\n\n— Se oli verraton temppu! Enemmän vain semmoisia! — huusi kuningas,\njoka nyt oli tullut täydelleen hyvälle tuulelle. — Itse sitten tulitte\nnoitten sotilaitten kanssa tänne? Mitkä olivatkaan niiden nimet?\n\n— Kiemlicz, isä ja kaksi poikaa.\n\n— _Mater mea de domo Kiemlicz est_, — sanoi arvokkaasti Wydzga.\n\n— Näkyy siis olevan sekä ylhäisiä että alhaisia Kiemliczejä! —\nsanoi Kmicic iloisesti. — Mutta nämä eivät ainoastaan ole alhaisia,\nvaan suorastaan heittiöitä, mutta oivallisia sotamiehiä ja minulle\nuskollisia.\n\nTällä välin kuiskutteli kansleri Koryciński jotakin Gnesenin\narkkipiispan korvaan ja lausui sitten:\n\n— Paljon tulee tänne sellaisia, jotka oman kunniansa kohottamiseksi\ntahi palkinnon takia puhelevat minkä mitäkin. Tämmöiset tuovat vääriä\ntietoja, ovatpa usein vihollisen palkkaamiakin.\n\nKmicic sävähti punaiseksi.\n\n— En tunne teidän arvoanne, — sanoi hän, — mutta otaksun teidän olevan\nkorkeassa asemassa... Ei ole kuitenkaan olemassa niin ylhäistä arvoa,\njoka oikeuttaisi ilman todisteita syyttämään aatelismiestä valheesta.\n\n— Mies, te puhutte suurelle valtakunnan kanslerille! — sanoi Lugowski.\n\nKmicic vihastui.\n\n— Sille, joka syyttää minua valheesta, olipa hän vaikka kansleri, minä\nsanon: helpompi on syyttää valheesta kuin panna alttiiksi henkensä,\nhelpompi antaa musteen vuotaa kuin veren!\n\nKoryciński ei ollenkaan loukkaantunut, sanoi vain:\n\n— Minä en syytä teitä valheesta, herra ritari, mutta jos on totta, mitä\npuhuitte, niin teillä täytyy olla kylki poltettu.\n\n— Tulkaa toiseen huoneeseen, niin minä sen teille näytän! — sanoi\nKmicic tiukasti.\n\n— Ei tarvitse! — sanoi kuningas. — Uskomme teitä muutenkin!\n\n— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti Andrzej. — Minä itse\nhaluan sitä, pyydän tätä armon osoituksena, että minua ei kukaan, olipa\nmiten ylhäinen tahansa, täällä loukkaisi. Huonopa on palkinto kaikista\nkärsimyksistäni! Minä en tahdo palkintoa, mutta tahdon, että minua\nuskotaan. Pistäköön epäuskoinen Tuomas kätensä haavoilleni!\n\n— Minä en ole epäuskoinen! — sanoi kuningas.\n\n— Itse totuus puhui hänen sanoissaan! — lisäsi Maria Ludwika. — Minä en\nerehdy ihmisistä.\n\nMutta Kmicic pani kätensä ristiin.\n\n— Hyvät herrat, sallikaa toki! Tulkoon joku kanssani syrjään, sillä\nsietämätöntä on minulle olla täällä epäluulon alaisena.\n\n— Minä tulen! — sanoi nuori hoviherra Tiesenhausen.\n\nHän vei Andrzejn toiseen huoneeseen, mutta sanoi hänelle heidän\nmennessään:\n\n— En lähtenyt siksi, että en uskoisi, sillä uskon, mutta tahdoin puhua\nkanssanne. Olemme Liettuassa jossakin tavanneet toisemme. Nimeänne en\nvoi muistaa, sillä mahdollista on, että olen nähnyt teidät kasvavana ja\nollut itsekin silloin poikaiässä.\n\nKmicic katsoi poispäin peittääkseen hämminkinsä.\n\n— Kenties joillakin herrainpäivillä. Isävainaja otti usein minut\nmukaansa, jotta näkisin julkista elämää.\n\n— Mahdollista... Kasvonne ovat varmasti tutut minulle, vaikka piirteet\novat muuttuneet. Mutta vaikka _memoria fragil is est_, niin minusta\nvain tuntuu, että teillä silloin oli toinen nimi.\n\n— Ah, te varmaan sekoitatte minua johonkin toiseen, — vastasi Andrzej.\n\nHe olivat tällä välin saapuneet toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua\nTiesenhausen palasi kuninkaan luo.\n\n— Kärvennetty, teidän majesteettinne, kuin vartaassa! — sanoi hän. —\nKoko kylki on poltettu!\n\nKun samassa Kmicic astui huoneeseen, nousi kuningas seisomaan, syleili\nhäntä ja sanoi:\n\n— Emme hetkeäkään uskoneet muuta, kuin että puhuitte totta, emmekä jätä\nkärsimystä palkitsematta.\n\nKuningatar ojensi hänelle kätensä. Andrzej notkisti toisen polvensa\nja suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä, joka vielä silitti\näidillisesti hänen päätään.\n\n— Älkää olko vihainen herra kanslerille! — sanoi kuningas. — Totta on,\nettä tänne on saapunut paljon pettureita tahi semmoisia, jotka ovat\npuhelleet hölynpölyä, ja kanslerin tehtäviin kuuluu ottaa selville\ntotuus _de publicis_.\n\n— Mitäpä minun vähäpätöisen viha merkitsisi niin ylhäiselle henkilölle!\n— vastasi Andrzej. — Enkä uskaltaisikaan sanoa mitään kunnioitetusta\nsenaattorista, joka on kaikille esimerkkinä uskollisuudessa ja\nisänmaanrakkaudessa.\n\nKansleri hymähti hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä:\n\n— No niin, sovitaan pois! Puhuitte hieman kärkevästi musteesta, mutta\ntietäkää, että Korycińskit ovat usein vuodattaneet vertansakin eikä\nvain mustetta.\n\nKuningas oli hyvin iloinen.\n\n— Meitä miellyttää tämä Babinicz! — sanoi hän senaattoreille. — Niin\nhän on meille mieleen kuin aniharvat... Emme päästä häntä enää luotamme\nja toivomme Jumalan avulla pian pääsevämme yhdessä palaamaan rakkaaseen\nisänmaahan.\n\n— Oi, armollisin kuningas! — huudahti Kmicic innostuneena. — Vaikka\nolen ollut suljettuna linnoitukseen, tiedän kuitenkin, että aateli,\nsotajoukko, vieläpä nekin, jotka palvelevat Zbrozekin ja Kalińskin\njohdossa piirittäen Częstochowoa, odottavat teidän paluutanne.\nNäyttäytykää vain, teidän majesteettinne, niin samana päivänä koko\nvaltakunta asettuu yhtenä miehenä puolellenne Nousee aateli ja nousevat\ntalonpojat. Hetmanien joukot ovat äärimmäisiin asti kyllästyneet\nruotsalaisiin... Tiedän senkin, että Częstochowon edustalle saapui\nlähetystöjä hetmanien sotajoukoista kiihoittamaan Zbrozekia, Kalińskia\nja Kuklinowskia ruotsalaisia vastaan. Astukaa, teidän majesteettinne,\ntänään rajan yli, niin kuukauden kuluttua ei koko Puolassa ole yhtään\nruotsalaista!\n\nKmicicin silmät säkenöivät hänen puhuessaan, ja hän oli niin\ninnoissaan, että polvistui keskelle salia. Hänen innostuksensa tarttui\nkuningattareenkin, joka oli rohkea ja oli jo kauan kehoittanut\nkuningasta palaamaan.\n\nKääntyen Jan Kasimirin puoleen kuningatar sanoi tarmokkaasti:\n\n— Koko kansan ääni puhuu tämän aatelismiehen suun kautta!\n\n— Aina, — sanoi kuningas, — olemme olleet valmis uhraamaan henkemme ja\nelämämme emmekä tähän saakka ole odottaneet muuta kuin alamaistemme\nparantumista.\n\n— Se parantuminen on jo tapahtunut, — sanoi Maria Ludwika.\n\n— _Majestas infracta malis!_ — sanoi pappi Wydzga katsoen ihailevasti\nkuningattareen.\n\n— Nämä ovat tärkeitä asioita! — sanoi arkkipiispa Leszczynski. — Onko\ntodellakin lähetystöjä hetmanien sotajoukoista käynyt Częstochowon\nluona?\n\n— Sen olen kuullut omilta miehiltäni, noilta Kiemliczeiltä, — vastasi\nAndrzej. — Zbrozekin ja Kalińskin joukoissa puhuivat kaikki siitä\nääneen välittämättä Mülleristä ja ruotsalaisista. Nuo Kiemliczit eivät\nolleet muuriensa sisäpuolelle suljettuina, vaan tekemisissä maailman\nkanssa, keskusteluissa aatelin ja sotamiesten kera... Voin heidät\ntoimittaa teidän eteenne, niin he saavat itse kertoa, kuinka koko maa\nkuohuu. Hetmanit yhtyivät pakosta ruotsalaisiin, sillä paha henki oli\nriivannut sotajoukon, mutta nyt tuo sama sotajoukko päinvastoin tahtoo\npalata kuuliaisuuteen.\n\n— Meidän tietomme käyvät yhteen sen kanssa, mitä tämä ritari kertoo,\n— sanoi kansleri. — Ja jos lähetystöjä jo liikkuu rykmenttien\nkeskuudessa, niin se on huomattava seikka, sillä se osoittaa, että\nhedelmä jo on kypsä ja aika tullut...\n\n— Entä Koniecpolski? — sanoi kuningas. —\n\nJa monet muut, jotka vielä ovat vihollisen puolella, katsovat hänen\nsilmiinsä ja vakuuttavat hänelle uskollisuuttaan?\n\nEi kukaan vastannut tähän mitään. Kuningas tuli alakuloiseksi, ja hänen\nkasvonsa synkistyivät.\n\nVähän ajaa kuluttua hän puhui:\n\n— Jumala näkee sydämeemme ja tietää, että olemme valmis lähtemään\nliikkeelle vaikka tänä päivänä, eikä meitä pidätä ruotsalaisten mahti,\nvaan kansamme onneton häilyväisyys, kun se aivan kuin Proteus alati\nmuuttaa muotoaan. Voimmeko luottaa siihen, että tuo mielenmuutos\non vilpitön ja pysyväinen? Voimmeko uskoa tätä kansaa, joka niin\näskettäin meidät hylkäsi ja niin kevyin mielin liittyi vihamieheen\nomaa kuningastaan, omaa isänmaataan ja omaa vapauttaan vastaan? Suru\nja häpeä ahdistavat sydäntämme alamaistemme tähden. Onko historiassa\nmissään esimerkkejä tämmöisestä? Mikä kuningas on nähnyt niin paljon\npetturuutta, kenet on sillä tavoin hylätty? Muistakaa, hyvät herrat,\nvain sitä, että me sotajoukkomme keskuudessa, niiden keskuudessa,\njoiden velvollisuus oli puolustaa meitä, emme voineet olla turvassa,\nvieläpä — se on katkeraa sanoa! — suorastaan henkemme oli vaarassa.\nJos meidän piti jättää isänmaamme ja etsiä täältä turvaa, niin ei se\ntapahtunut sen vuoksi, että pelkäsimme vihollistamme ruotsalaista,\nvaan koska tahdoimme säästää omia alamaisiamme, omia lapsiamme,\nkuninkaanmurhasta ja isänmurhasta.\n\n— Armollinen kuningas! — huudahti Kmicic. — Raskaasti on kansamme\nrikkonut, ja syystä sitä lyö Jumalan käsi, mutta — kautta Kristuksen!\n— tämän kansan keskuudesta ei olisi löytynyt semmoista, joka olisi\nnostanut kätensä Herran voidellun pyhää persoonaa vastaan!\n\n— Te ette semmoista usko, koska olette kunnon mies, — vastasi kuningas,\n— mutta meillä on kirjeitä ja todistuksia. Katkerasti maksoivat meille\nRadziwillit ne hyvät työt, joita heille teimme, mutta sittenkin\nBoguslawissa, vaikka hän on petturi, heräsi omatunto, eikä hän tahtonut\nolla vehkeilemässä henkeämme vastaan, vaan ensimmäisenä meille siitä\nilmoitti.\n\n— Mistä vehkeilystä? — kysyi Kmicic hämmästyen.\n\n— Hän ilmoitti meille, — sanoi kuningas, — että eräs mies oli\ntarjoutunut hänelle sadasta tshervonetsista toimittamaan meidät elävänä\ntahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.\n\nVäristys kulki läpi koko kuninkaan seurueen, ja Kmicic sai vaivoin\nänkyttäneeksi kysymyksen:\n\n— Kuka oli semmoinen mies?... Kuka?...\n\n— Joku Kmicic — vastasi kuningas.\n\nVeri syöksähti Andrzejn päähän, maailma musteni hänen silmissään, ja\nhän huusi peloittavalla, mielettömällä äänellä:\n\n— Se on valhe! Ruhtinas Boguslaw valehtelee kuin koira! Armollinen\nkuningas, teidän majesteettinne, älkää uskoko tuota petturia! Hän on\nsen tehnyt tahallaan häväistäkseen vihamiestään ja peloittaakseen\nteitä, kuninkaani ja herrani!... Tuo petturi!... Kmicic ei olisi\nuskaltanut sitä!...\n\nAndrzej alkoi äkkiä huojua. Hänen voimansa, joita piiritys, retki\nruotsalaisten leiriin ja Kuklinowskin kidutuskeinot olivat vähentäneet,\npettivät nyt kokonaan, ja hän kaatui tiedottomana kuninkaan jalkoihin.\n\nHänet nostettiin maasta ja vietiin toiseen huoneeseen, jossa kuninkaan\nlääkäri ryhtyi häntä tutkimaan. Ylhäiset herrat eivät voineet käsittää,\nmiksi kuninkaan sanat niin suuresti olivat järkyttäneet tuota\naatelismiestä.\n\n— Joko hän on niin uskollinen, että pelkkä tuollaisen rikoksen\nmainitseminen sai hänet pyörtymään, tahi hän on tuon Kmicicin\nsukulainen, — sanoi Krakovan kastellaani.\n\n— Täytyy häntä kuulustella, — sanoi kansleri Koryciński. — Ne siellä\nLiettuassa ovat kaikki sukua toisilleen, niinkuin muuten on asian laita\nmeilläkin.\n\nTiesenhausen sanoi:\n\n— Teidän majesteettinne! Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa\ntuosta aatelismiehestä... mutta ei pidä vielä liiaksi luottaa häneen...\nVarmaa on, että hän on palvellut Częstochowossa. Hänen kylkensä on\npoltettu, eivätkä munkit ole sitä missään tapauksessa tehneet, sillä\nJumalan palvelijoina he eivät saa pettureitakaan eikä vakoojia niin\nkohdella. Mutta jotakin pyörii päässäni, mikä vie minulta luottamuksen\nhäneen... Katsokaahan, olen tavannut hänet Liettuassa jossakin...\nkasvavana poikana vielä, kenties joillakin herrainpäivillä tahi\njossakin juhlassa, en voi muistaa missä...\n\n— No, ja mitä siitä sitten? — kysyi kuningas.\n\n— Hän... minusta tuntuu siltä... hänen nimensä ei ollut Babinicz.\n\n— Olkaa varovainen! — sanoi kuningas. — Olette nuori ja epätarkka\nhavainnoissanne ja olette helposti voinut sekoittaa asioita. Olipa hän\nBabinicz tahi ei, niin miksi emme luottaisi häneen? Vilpittömyys ja\ntotuus näkyvät hänen muodostaan ja sydän on ilmeisesti kultainen. Emme\nvoisi luottaa itseemmekään, jos emme luottaisi sotilaaseen, joka on\nvuodattanut verta meidän ja isänmaan puolesta.\n\n— Enemmän hän ansaitsee luottamusta kuin ruhtinas Boguslawin\nkirje, — sanoi äkkiä kuningatar. — Kiinnitän teidän majesteettinne\nhuomiota siihen, että tuossa kirjeessä ei voi olla sanaakaan totta.\nRadziwilleille oli tärkeätä, että menettäisimme rohkeutemme, ja saattaa\nhelposti ajatella, että ruhtinas Boguslaw samalla tahtoi tuhota jonkun\nvihollisensa ja jättää itselleen jonkin peräytymistien sen varalta,\nettä onni kääntyisi.\n\n— Jos en olisi tottunut siihen, — sanoi arkkipiispa, — että hänen\nmajesteettinsa kuningattaren suusta puhuu itse viisaus, niin\nhämmästyisin noitten sanojen sattuvaisuutta, jotka ovat syvälle näkevän\nvaltiomiehen arvoiset.\n\n— »... _curasque gerens, animosque viriles_», — sanoi pappi Wydzga.\n\nInnostuneena nousi kuningatar seisomaan ja puhui:\n\n— En puhu Radziwilleista enkä ruhtinas Boguslawin kirjeestä, joka\nkenties ajaa yksityisiä pyyteitään. Enemmän minuun koskevat ne\ntoivottomat sanat, jotka kuningas, minun mieheni ja valtakunnan\nhallitsija, lausui kansastaan. Kuka sitä säälisi, jos siitä luopuu\nsen oma kuningas? On totta, että tämä kansa on suuresti syyllinen,\nkevytmielisyydessään ja omavaltaisuudessaan se on raskaasti rikkonut.\nMutta mistä löytyy kansa, joka ei koskaan olisi hairahtunut, ja mistä\nlöytyy sellainen, joka niin pian olisi ymmärtänyt syyllisyytensä,\nkatunut ja tehnyt parannuksen? He tulevat jo rintaansa lyöden\nhallitsijansa luo. He ovat jo valmiit vuodattamaan vertaan, uhraamaan\nhenkensä ja omaisuutensa kuninkaansa takia... Sysäättekö te heidät\nluotanne? Ettekö anna katuville anteeksi, parannuksen tehneille\nluottamustanne? Ettekö tahdo taas olla rakastava isä erehtyneille\nlapsille? Luottakaa heihin, teidän majesteettinne, sillä he\nikävöivät hallitsijaansa, Jagiellon jälkeläistä, ja teidän isällistä\nhallitustanne!... Menkää heidän pariinsa!... Minä, vaikka olen\nnainen, en pelkää petosta, sillä näen rakkautta, näen katumusta,\nnäen uudistuvan sen kuningasvallan, johon teidät on kutsuttu isänne\nja veljenne jälkeen. Ja mahdottomalta minusta tuntuu, että Jumala\ntahtoisi tuhota niin mainehikkaan valtion, jossa loistaa oikean uskon\nvalo. Lyhyen ajan vain kohtasi Jumalan oikeamielinen rangaistus\nhänen lapsiaan, ei tuhotakseen heitä, vaan parantaakseen, ja kohta\ntaas taivaallinen isä suo heille rakkautensa. Älkää tekään, teidän\nmajesteettinne, heitä hylätkö, vaan luottakaa heidän lapselliseen\nalttiuteensa, sillä vain siten muuttuu paha hyväksi, kärsimykset\niloksi, tappiot voitoksi!\n\nKuningatar istuutui, hänen silmänsä paloivat ja rinta kohoili. Kaikki\nkatselivat häntä ihaillen, ja pappi Wydzga lausui:\n\n    — Nulla sors longa est, dolor et voluptas\n    Invicem cedunt.\n    Ima permutat brevis hora summis.\n\nMutta kukaan ei häntä kuunnellut, sillä sankarillisen kuningattaren\ninnostus siirtyi kaikkien sydämiin. Itse kuningas nousi paikaltaan ja\nhuudahti puna poskillaan:\n\n— En ole menettänyt vielä valtakuntaa, kun minulla on tämmöinen\nkuningatar. Tapahtukoon hänen tahtonsa, sillä hän on puhunut\nprofeetallisen innoituksen vallassa. Niin pian kuin suinkin lähden ja\nasetun _inter regna_. Se on parasta!\n\n— Minä en tahdo sanoa mitään teidän majesteettienne tahtoa vastaan, —\nsanoi arvokkaasti primas, — enkä neuvoa luopumaan yrityksestä, joka\nsaattaa olla uskallettu, mutta saattaa tuottaa pelastuksenkin. Pitäisin\nkuitenkin tärkeänä, että vielä kerran kokoontuisimme Opoliin, jossa\nsuurin osa senaattoreja on, ja kuulisimme kokoontuneitten mielipiteitä.\nHe voivat vielä paremmin asiaan syventyä ja antaa hyvän neuvon.\n\n— Opoliin siis! — huudahti kuningas. — Mutta sitten matkaan, ja tulkoon\nmitä Jumala suo.\n\n— Jumala suo onnellisen paluun ja voiton! — sanoi kuningatar.\n\n— Amen! — lausui primas.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nAndrzej käveli huoneessaan kuin haavoitettu ilves. Boguslaw Radziwillin\npirullinen kosto oli vähältä viedä hänen järkensä. Ei siinä kyllin,\nettä tuo ruhtinas oli päässyt hänen käsistään, voittanut hänen miehensä\nja ollut vähältä viedä häneltä hengen, vaan sen lisäksi hän oli\npeittänyt hänet sellaisella häpeällä, jommoisen alaisena ei yksikään\npuolalainen koskaan ollut huokaillut.\n\nOli hetkiä, jolloin Kmicic tahtoi jättää kaikki — kunnian, joka\noli hänen saavutettavissaan, ja kuninkaan palveluksen — ja rientää\nkostamaan tuolle ylimykselle. Mutta toiselta puolen hän, niin\nraivostunut kuin olikin, ajatteli, että kostoon on tilaisuutta niin\nkauan kuin ruhtinas on elossa, mutta paras keino ja ainoa tapa osoittaa\nhänen katalasti valehdelleen oli palvella uskollisesti kuningasta.\n\nKuitenkin hän kiristeli hampaitaan, oli kuohuissaan eikä pitkään aikaan\nrauhoittunut. Hän nautti ajatellessaan kostoa. Hän näki, että ruhtinas\ntaas oli hänen käsissään, vannoi isänsä muiston kautta, että hänen oli\nsaatava ruhtinas valtaansa miten suurin ponnistuksin ja kärsimyksin\ntahansa. Ja vaikka ruhtinas Boguslaw olikin mahtava herra, jota ei\nedes kuninkaankaan saati sitten tavallisen aatelismiehen kosto voinut\nhelposti kohdata, niin hän ei olisi nukkunut rauhallisesti, jos olisi\nparemmin tuntenut vihamiehen lannistumattoman tarmon.\n\nEi tietänyt vielä Andrzej, että ruhtinas oli tehnyt hänelle muutakin\nkuin vienyt kunnian.\n\nKuningas palasi Opolista Glogowaan iloisena ja tyytyväisenä. Hän\nkutsui huoneeseensa muutamia luotettavia upseereita, niitten joukossa\nKmicicin, ja sanoi heille:\n\n— Olemme jo kyllästyneet oloon tässä maassa ja olisimme valmiit vaikka\njo huomenna lähtemään. Senvuoksi olemme kutsunut teidät, että te\nsota-asioita ymmärtävinä ja kokeneina miehinä keksisitte nopeimman\nmenettelytavan. Vahinko on tuhlata aikaa, kun meidän läsnäolomme voi\nhuomattavasti jouduttaa sodan syttymistä.\n\n— Aivan niin! On toimittava nopeasti, ennenkuin vihollinen saa tiedon\nasiasta ja tulee kahta vertaa valppaammaksi! — sanoi eversti Wolf.\n\n— Vihollinen on jo varuillaan ja on parhaansa mukaan varustautunut! —\nsanoi Kmicic.\n\n— Kuinka niin? — kysyi kuningas.\n\n— Teidän majesteettinne aikomus palata maahan ei ole mikään uutinen\nruotsalaisille! Melkein joka päivä kulkee huhuja koko valtakunnassa,\nettä teidän majesteettinne on jo tulossa tahi jo on _inter regna_.\nOn senvuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja hiivittävä\nvuorensolien kautta, sillä tiet ovat Douglasin vartiojoukkojen vallassa.\n\n— Paras varokeino, — sanoi Tiesenhausen katsoen Kmiciciin, — on\nkolmesataa luotettavaa sapelia, ja jos teidän majesteettinne uskoo\nminulle niiden päällikkyyden, niin vien teidän majesteettinne\nonnellisesti perille vaikka Douglasin vartiojoukkojen ruumiiden yli. —\n\n— Viette kyllä, jos kohtaatte kolmesataa vihollista, tahi vaikkapa\ntuhatkin, mutta entä jos väijyksissä ja vastassa on suurempi voima?\n\n— Sanoin kolmesataa, — vastasi Tiesenhausen, — koska se ensin tuli\nmieleeni. Mutta jos se ei riitä, niin voi ottaa viisisataa ja\nenemmänkin.\n\n— Hyväinen aika! Mitä suurempi joukko, sitä helpommin siitä leviää\ntieto! — sanoi Kmicic.\n\n— Luulen, että kruunun marsalkka ennättää joukkoineen meitä\nvastaanottamaan! — sanoi kuningas.\n\n— Hän ei ennätä! — sanoi Kmicic. — Hän ei tiedä päivää eikä hetkeä, ja\nvaikka tietäisikin, voi häntä matkalla jokin pidättää, jokin yllätys\nkohdata, ei voi koskaan varmasti tietää...\n\n— Noin puhuu oikea sotilas! — sanoi kuningas. — Huomaa, että olette\nollut sodassa.\n\nKmicic naurahti, sillä hän muisti retkensä Chowańskia vastaan. Kukapa\nolisi paremmin kuin hän perehtynyt sellaisiin hommiin! Kenelle olisi\nsen paremmin voinut uskoa kuninkaan saattamisen?\n\nMutta Tiesenhausen oli ilmeisesti toista mieltä kuin kuningas, sillä\nhän rypisti kulmiaan ja sanoi ivallisesti Kmicicille:\n\n— Odotamme teidän kokenutta neuvoanne! Kmicic tunsi kysymyksessä\npiilevän epäsuopeuden, katsoi Tiesenhauseniin ja sanoi:\n\n— Mielipiteeni on, että kuta pienempi on kuningasta saattava joukko,\nsitä helpommin se pääsee perille.\n\n— Selittäkää tarkemmin!\n\n— Teidän majesteettinne! Menköön herra Tiesenhausen edellä rakuunain\nkanssa antaen tahallaan levitä tiedon, että saattaa kuningasta, ja\nkiinnittäen sillä tavoin vihollisten huomion itseensä. Me taasen, pieni\njoukko teidän majesteettinne saattajina, lähdemme päivää tahi paria\nmyöhemmin ja tulemme vaikeuksitta perille, kun vihollisen valppaus\nsuuntautuu toisaalle.\n\nKuningas taputti ihastuneena käsiään.\n\n— Jumala on meille lähettänyt tämän soturin! — huudahti hän. — Ei\nSalomo olisi puhunut viisaammin! Olemme täydelleen samaa mieltä, ja\nniin tehdään! He etsivät kuningasta rakuunain joukosta, mutta kuningas\najaa heidän nenänsä ohi! Totisesti, ei voi tehdä paremmin!\n\n— Teidän majesteettinne! Tuommoinenhan on ilveilyä! — huudahti\nTiesenhausen.\n\n— Sotilaallista ilveilyä! — vastasi kuningas. — Kävi miten kävi, mutta\ntästä tuumasta emme luovu!\n\nKmicicin silmät säteilivät ilosta, kun hänen mielipiteensä voitti,\nmutta Tiesenhausen hypähti pystyyn.\n\n— Teidän majesteettinne! -. sanoi hän.\n\nKieltäydyn rakuunain päällikkyydestä. Johtakoon heitä joku muu!\n\n— Miksi? — kysyi kuningas.\n\n— Jos teidän majesteettinne lähtee ilman turvaa, alttiina kaikille\nsattumille ja vaaroille, jotka voivat kohdata, niin minä tahdon olla\nmukana, puolustaa hallitsijaani omalla ruumiillani ja tarvittaessa\nkaatua.\n\n— Kiitos vilpittömästä alttiudesta! — huudahti Jan Kasimir. — Mutta\nrauhoittukaa, juuri herra Babiniczin neuvoa noudattaen vältämme vaarat.\n\n— Ottakoon herra... Babinicz, tai mikä hänen nimensä lienee, neuvonsa\nomalle vastuulleen! Kenties hänen tarkoituksensa on, että teidän\nmajesteettinne ilman turvajoukkoa eksyy vuoristoon... Minä otan Jumalan\nja läsnä olevat toverit todistajiksi, että olen varoittanut tästä!\n\nKmicic nousi paikaltaan ja asettuen Tiesenhausenin eteen kysyi:\n\n— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla?\n\nMutta Tiesenhausen katseli häntä halveksivasti kiireestä kantapäähän.\n\n— Älkää tuppautuko liian lähelle, hyvä herra, sillä voi käydä huonosti!\n— sanoi hän.\n\n— Olkaa vaiti! — sanoi äkkiä kuningas rypistäen kulmiaan. — Älkää\nruvetko tässä riitelemään!\n\nKuningas teki niin arvokkaan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, että\nmolemmat nuoret miehet joutuivat hämilleen ja vaikenivat ymmärtäen\nkäyttäytyneensä sopimattomasti kuninkaan saapuvilla ollessa.\n\nJan Kasimir taas sanoi:\n\n— Tälle ritarille, joka on räjähdyttänyt kolubriinin ja selviytynyt\nruotsalaisten käsistä, ei kukaan ole oikeutettu suurentelemaan,\nvaikkapa hänen isänsä olisi ollut syrjäkylän asukas, mikä ilmeisesti ei\nole asian laita, sillä niinkuin lintu tunnetaan helposti höyhenistään,\nniin veri ilmaisee itsensä teoilla.\n\nTe, Tiesenhausen, haluatte olla meidän läheisyydessämme matkalla. Sitä\nmeidän ei sovi teiltä kieltää. Johtakoon rakuunoita Wolf tahi Denhoff.\nMutta myös Babinicz jää läheisyyteemme, ja hänen neuvonsa mukaisesti\nlähdemme, sillä se on meille hyvin mieleen.\n\n— Minä pesen käteni! — sanoi Tiesenhausen.\n\n— Pitäkää vain suunnitelma salassa. Lähtekööt rakuunat tänään\nRaciborziin... ja laskettakoon liikkeelle huhu, että mekin olemme\nheidän mukanaan... Ja olkaa sitten valmiina lähtemään milloin\ntahansa... Herra Tiesenhausen! Menkää antamaan käsky rakuunain\nkapteenille!\n\nTiesenhausen lähti väännellen käsiään vihastuksesta, ja hänen jälkeensä\nerkanivat muutkin upseerit.\n\nSamana päivänä levisi huhu kaikkialle Glogowassa, että hänen\nmajesteettinsa kuningas Jan Kasimir oli lähtenyt Puolan rajaa kohti.\nUseat huomattavat senaattoritkin luulivat lähdön todella tapahtuneen.\nVartavasten lähetetyt sanansaattajat veivät tämän uutisen Opoliin ja\nlähiseuduille.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nRaciborziin pysähdyttiin vain hevosia syöttämään. Ei kukaan tuntenut\nkuningasta, ei kukaan kiinnittänyt joukkoon huomiota, sillä kaikkien\nmieliä askarruttivat aikaisemmin ohi kulkeneet rakuunat, joiden\njoukossa yleisen käsityksen mukaan oli myös Puolan kuningas. Saattuetta\noli kuitenkin noin viisikymmentä henkeä, koska kuninkaan mukana oli\nuseita arvohenkilöitä, viisi piispaakin ja näiden joukossa myös paavin\nlähettiläs. Keisarikunnan rajojen sisällä ei ollut mitään pelättävää.\nOlderbergissa mentiin Mährin alueelle.\n\nPäivä oli pilvinen ja lunta sateli niin sakeaan, että muutaman\naskelen päässä ei nähnyt tietä edessään. Mutta kuningas oli iloinen\nja toivehikas, sillä oli sattunut tapaus, jonka kaikki olivat\nselittäneet hyväksi enteeksi ja jonka historioitsijat sittemmin panivat\naikakirjoihinkin. Juuri kun kuningas oli lähdössä Glogowasta, ilmestyi\nhänen hevosensa eteen valkoinen lintu ja alkoi iloisesti viserrellen\nkierrellä hänen päänsä yllä. Muistettiin, että samanlainen lintu, mutta\nmusta, oli kierrellyt kuninkaan yläpuolella silloin, kun hän lähti\nVarsovasta ruotsalaisten tullessa.\n\nJo matkan alussa nähtiin, miten hyvä oli ollut Kmicicin neuvo, että\nmatkustettaisiin erikseen. Kaikkialla Mährissä puhuttiin Puolan\nkuninkaan äskeisestä käynnistä. Muutamat vakuuttivat nähneensä hänet\nomin silmin haarniska yllä, miekka kädessä ja kruunu päässä.\n\n— No? — kysyi kuningas Tiesenhausenilta. —\n\nEikö Babinicz ollut oikeassa?\n\n— Emme vielä ole perillä, teidän majesteettinne! — vastasi nuori ylimys.\n\nMutta Babinicz oli tyytyväinen itseensä ja matkaan. Enimmäkseen hän\nkolmen Kiemliczin kanssa kulki edellä tutkimassa tietä. Väliin hän\nyhtyi toisiin ja huvitti kuningasta kertomalla yksityistapauksia\nCzęstochowon piirityksestä, joita Jan Kasimir oli väsymätön kuulemaan.\nJa yhä enemmän miellytti kuningasta tuo nuori mies, joka oli iloinen,\nreipas, nuoren kotkan kaltainen. Aikaansa kuningas käytti rukoilemiseen\nja hurskaisiin mietiskelyihin tulevasta elämästä tai keskusteluihin\ntulevasta sodasta ja keisarilta odotettavasta avusta, taikka hän\nkatseli aseleikkejä, joilla sotamiehet matkan varrella kuluttivat\naikaansa. Jan Kasimirin luonteeseen kuului, että hän helposti siirtyi\narvokkuudesta vähäpätöisiin harrastuksiin ja raskaasta työstä ilon\npitoon, johon hän saattoi antautua niin kokonaan, kuin eivät mitkään\nhuolet koskaan olisi häntä painaneet.\n\nSotamiehet näyttivät taitoaan kukin parhaansa mukaan. Nuoret\nKiemliczit, Kosma ja Damian, huvittivat kuningasta taittamalla\nhevosenkenkiä kuin tikkuja, ja hän käski antamaan heille taalerin\njokaisesta, vaikka kuninkaan rahakukkaro olikin jokseenkin tyhjä, sillä\nkaikki rahat ja kalleudetkin oli niellyt sotajoukko.\n\nAndrzej herätti huomiota heittämällä raskaan kirveen niin korkealle\nilmaan, että se melkein katosi näkyvistä, ja sieppaamalla sen sitten\nratsastaessaan ilmasta. Kuningas taputti käsiään tätä katsellessaan.\n\n— Missä olette saanut tuon arven kasvoihin? — kysyi kerran kuningas\nKmiciciltä. — Joku lienee sivaltanut teitä kelpo lailla sapelilla!\n\n— Se ei ole sapelin jälki, teidän majesteettinne, vaan kuulan. Minua\nammuttiin niin, että melkein hana oli kiinni kasvoissani.\n\n— Vihollinenko ampui vai oma mies?\n\n— Oma mies, joka on viholliseni ja jolle vielä tämän maksan takaisin,\nmutta ennenkuin se tapahtuu, ei siitä sovi puhua.\n\n— Niinkö pitkävihainen olette?\n\n— En ole ollenkaan pitkävihainen, teidän majesteettinne! Minulla on\notsassani paljon pahempi arpi sapelin jäljeltä, ja senkin saanti oli\nmaksaa minulle hengen, mutta koska sen teki kelpo mies, niin en kanna\nhänelle ollenkaan vihaa.\n\nNäin sanoen Kmicic otti hatun päästään ja näytti kuninkaalle syvän\narven, jonka valkeammat reunat saattoi selvästi erottaa.\n\n— En häpeä tätä haavaa, — sanoi hän, — sillä sen antoi minulle\nsellainen mestari, että ei ole hänen vertaistaan koko valtakunnassa.\n\n— Kuka se oli?\n\n— Herra Wolodyjowski.\n\n— Niinkö? Hänet minä tunnen. Hän teki ihmeitä Zbarazin luona. Olin\nsitten hänen toverinsa Skrzetuskin häissä, joka minulle ensimmäisenä\ntoi sanomia piiritetystä Zbarazista. Uljaita ritareita! Oli niiden\nmukana kolmaskin, jota koko sotajoukko ylisti parhaaksi ritariksi.\nPaksu aatelismies ja niin lystikäs, että olimme häissä katketa nauruun.\n\n— Se oli herra Zagloba, arvaan minä! — sanoi Kmicic. — Hän on sekä\nmiehuullinen mies että älyniekka.\n\n— Mitä he nyt tekevät, tiedättekö?\n\n— Wolodyjowski oli Vilnon hetmanin rakuunain päällikkö.\n\nKuningas tuli synkän näköiseksi.\n\n— Ja palvelee nyt vojevoda-ruhtinaan kanssa ruotsalaisia?\n\n— Hänkö? Ruotsalaisia? Hän on herra Sapiehan joukossa. Näin itse, miten\nhän ruhtinas vojevodan petoksen jälkeen paiskasi hetmanin sauvan hänen\njalkojensa eteen.\n\n— Oi, hän on kelpo soturi! — sanoi kuningas. — Herra Sapiehalta olemme\nsaaneet tietoja Tykocinista, jonne hän on saartanut ruhtinaan. Jumala\nauttakoon häntä! Jos kaikki olisivat hänen kaltaisiaan, niin eivät\nruotsalaiset meillä isännöisi!\n\nTiesenhausen, joka oli kuullut koko keskustelun, kysyi äkkiä:\n\n— Te siis olitte Kiejdanyssa Radziwillin luona? Kmicic joutui hiukan\nhämilleen ja alkoi viskellä kirvestään.\n\n— Olin! — vastasi hän.\n\n— Antakaa kirveenne olla rauhassa! — jatkoi Tiesenhausen. — Mitä te\nteitte ruhtinaan hovissa?\n\n— Olin vieraana! — vastasi Kmicic kärsimättömästi. — Söin ruhtinaan\nleipää, kunnes petturi kävi minulle vastenmieliseksi.\n\n— Miksi ette mennyt muitten kelpo miesten kanssa Sapiehan joukkoon?\n\n— Koska olin luvannut mennä Częstochowoon.\n\nTiesenhausen pyöritteli päätään ja maiskutti suutaan, ja se herätti\nkuninkaan huomiota, niin että hänkin alkoi katsoa tutkivasti Kmiciciin.\n\nTämä puolestaan kääntyi kärsimättömästi Tiesenhausenin puoleen ja sanoi:\n\n— Hyvä herra! Miksi minä en kysy teiltä, missä olette ollut ja mitä\ntehnyt?\n\n— Kysykää! — sanoi Tiesenhausen. — Minulla ei ole mitään salattavaa.\n\n— En minäkään ole tuomioistuimen edessä, ja jos joskus joudun, niin\nette te tule olemaan tuomarini. Antakaa senvuoksi minun olla rauhassa,\nettä en menettäisi kärsivällisyyttäni!\n\nNäin sanottuaan hän paiskasi kirveensä ylös semmoisella voimalla, että\nse näytti häviävän yläilmoihin. Kuningas kohotti katseensa eikä sillä\nhetkellä ajatellut mitään muuta kuin saako Babinicz sen kiinni lennosta\nvai eikö.\n\nBabinicz kannusti hevostaan ja sai sen kiinni.\n\nSamana iltana sanoi Tiesenhausen kuninkaalle:\n\n— Teidän majesteettinne! Minua tuo aatelismies miellyttää päivä\npäivältä yhä vähemmän!\n\n— Ja minua yhä enemmän! — vastasi kuningas.\n\n— Kuulin tänään erään hänen miehistään sanovan häntä everstiksi, mutta\nhän vain katsoi ankarasti ja sai miehen hämilleen. Tässä on jotakin\ntakana!\n\n— Minustakin näyttää toisinaan, — sanoi kuningas, — että hän ei tahdo\npuhua kaikkea, mutta se on hänen asiansa.\n\n— Ei, teidän majesteettinne! — huudahti Tiesenhausen kiihkeästi. — Se\nei ole hänen asiansa, vaan meidän ja koko valtakunnan asia! Sillä jos\nhän on kavaltaja, joka valmistaa teidän majesteetillenne tuhoa, niin\nyhdessä teidän majesteettinne kanssa ovat tuhon omat myös ne, jotka\ntällä hetkellä ovat tarttuneet aseihin, tuhon oma on koko Puola, jonka\nvain teidän majesteettinne voi pelastaa.\n\n— Minä kuulustelen häntä huomenna itse. Seuraavana aamuna päivän\nkoittaessa, kun lähdettiin jatkamaan matkaa, viittasi kuningas Kmicicin\nluokseen.\n\n— Missä te olette ollut everstinä? — kysyi kuningas äkkiä.\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Kmicic kävi sisällistä taistelua. Hänen\nmielensä teki astua alas hevosen selästä, langeta kuninkaan jalkoihin\nja vierittää päältään raskas paino kertomalla koko totuus.\n\nMutta sitten hän taas kauhistuen ajatteli, minkä hirveän vaikutuksen\ntekisi nimi Kmicic, varsinkin ruhtinas Boguslaw Radziwillin kirjeen\njälkeen.\n\nKuinkahan, joka oli ollut Vilnon vojevodan oikea käsi ja jota\nsyytettiin aikeesta käydä kuninkaan persoonan kimppuun, voisi saada\nnyt kuninkaan, piispat ja senaattorit vakuutetuksi, että hän on tehnyt\nparannuksen, syntynyt uudestaan ja verellään sovittanut rikoksensa?\n\nHän päätti olla puhumatta. Mutta samalla hän tunsi selittämätöntä\nvastenmielisyyttä kaikkea kiertelemistä kohtaan. Voisiko hän puhella\npaikkansa pitämättömiä asioita tälle hallitsijalle, jota hän koko\nsydämestään rakasti? Hän tunsi, että hänellä ei ole voimaa semmoiseen.\n\nVähän ajan kuluttua hän lausui:\n\n— Teidän majesteettinne! Tulee hetki, ehkäpä piankin, jolloin voin\navata teidän majesteetillenne koko sydämeni niinkuin papille ripissä.\nMutta minä tahdon, että minusta, minun vilpittömästä kiintymyksestäni,\nuskollisuudestani ja rakkaudestani majesteettia kohtaan todistaisivat\njotkin teot eivätkä paljaat sanat. Minä olen rikkonut, teidän\nmajesteettinne, rikkonut teitä ja isänmaata vastaan, ja etsin nyt\ntekoja, joilla voisin rikokseni sovittaa... Ja kukapa ei olisi\nrikkonut? Onko koko valtakunnassa ketään, jonka ei olisi lyötävä\nrintaansa? Kenties minun rikkomukseni ovat suuremmat kuin muiden, mutta\nminä myös ensimmäisenä käännyin pois niistä. Älkää kysykö minulta\nmitään, teidän majesteettinne, sillä en voi vastata mitään, jotta en\nsulkisi itseltäni pelastuksen tietä. Jumala on todistajani, että olen\nvalmis antamaan viimeisen veripisarani teidän majesteettinne puolesta!\n\nAndrzejn silmät kostuivat, mutta vilpittömyys ja murhe kuvastuivat\nhänen hehkuvilla kasvoillaan.\n\n— Jumala näkee pyrkimykseni, — jatkoi hän, — ja arvioi ne\ntuomiopäivänä... Mutta jos, teidän majesteettinne, ette luota minuun,\nniin ajakaa minut pois, älkää antako olla läheisyydessänne. Seuraan\nteitä kauempaa tullakseni jonakin vaikeana hetkenä vaikka kutsumattakin\nantamaan henkeni edestänne. Silloin, teidän majesteettinne, tulette\nvakuutetuksi, että en ole petturi, vaan sellainen palvelija, jommoisia\nteillä ei ole paljon edes niiden läheisimpienne joukossa, jotka\nherättävät muita kohtaan epäluuloja.\n\n— Uskon teitä nytkin! — sanoi kuningas, — Jääkää kuten ennenkin\nluoksemme, sillä petturi ei puhu tuolla tavoin!\n\n— Kiitän teidän majesteettianne! — sanoi Kmicic.\n\nHän kannusti ratsuaan ja yhtyi joukon takimmaisiin miehiin.\n\nMutta Tiesenhausen ei tyytynyt esittämään epäluulojaan vain\nkuninkaalle, vaan muillekin, ja seurauksena oli, että kaikki alkoivat\nkatsoa Kmiciciä karsaasti. Hänen lähestyessään äänekäs puhelu lakkasi\nja alettiin kuiskutella. Tarkattiin hänen joka sanaansa, pidettiin\nsilmällä hänen jokaista liikettään. Andrzej huomasi sen, ja hänen\nolonsa kävi ikäväksi näitten ihmisten parissa.\n\nKuningaskin, vaikka ei lakannut häneen luottamasta, ei luonut häneen\nenää yhtä iloisia silmäyksiä kuin ennen. Nuori soturi tympeytyi,\nsuru sai vallan hänen sydämessään. Hän oli aina tottunut kulkemaan\netunenässä, mutta nyt hän tulla laahusti alla päin ja surullisissa\nmietteissä muutamia askelia muun joukon jäljessä.\n\nViimein matkamiesten edessä hohtivat Karpaatit. Lumi peitti niiden\nrinteet, pilvet nojasivat raskaita ruumiitaan niiden huippuihin, ja\nkun ilta oli kaunis, verhoutuivat nuo vuoret välkkyvään pukuun ja\nkimmelsivät siihen asti, kunnes ne sammutti koko maailman verhoava\npimeys. Kmicic katseli noita luonnon ihmeitä, jommoisia hän ei ennen\nollut nähnyt, ja niitä ihaillessaan unhotti murheensa.\n\nPäivä päivältä nuo jättiläiset kasvoivat suuremmiksi ja mahtavammiksi.\nViimein kuninkaan joukkue saapui niiden luo ja ratsasti vuorensolaan,\njoka äkkiä avautui sen eteen kuin portti.\n\n— Raja ei voi olla kaukana! — sanoi kuningas liikutettuna.\n\nMatkaajat kohtasivat rattailla ajavan miehen.\n\nHe pysähdyttivät hänet.\n\n— Mies hoi! — kysyi Tiesenhausen. — Olemmeko jo Puolassa?\n\n— Tuolla, tuon kallion takana, on keisarikunnan raja, mutta te seisotte\njo kuningaskunnan alueella.\n\nVuoristolainen löi hevostaan, mutta Tiesenhausen kiiruhti vähän\nkauempana olevan joukon luo.\n\n— Teidän majesteettinne! — huudahti hän innostuneena. — Te olette jo\n_inter regna_, sillä tuosta alkaa kuningaskuntanne!\n\nKuningas ei vastannut mitään, laskeutui alas hevosen selästä ja\npolvistui luoden silmänsä taivaaseen.\n\nSen nähtyään kaikki muutkin seurasivat hänen esimerkkiään. Kuningas\npainoi kasvonsa lumeen ja alkoi suudella maata, tuota niin rakastettua\nja niin kiittämätöntä maata, joka vastoinkäymisten aikana ei edes\nsuonut turvapaikkaa hänen kruunatulle päälleen.\n\nAlkoi jo olla pimeätä, kun kuninkaan matkue lähti eteenpäin. Solan\nsuulta aukeni leveä laakso, jonka toinen pää häipyi näkymättömiin.\nVälke ylt'ympäri sammui, vain yhdessä paikassa taivas vielä punoitti.\n\n— Menkäämme tuota ruskotusta kohti! — sanoi kuningas. — Ihmeellistä,\nettä se vielä hohtaa!\n\nKmicic tähysti tarkkaan.\n\n— Teidän majesteettinne! Se on tulipalo! — huudahti hän.\n\nEnnen pitkää selvisi toisillekin, että se todella oli tulipalo.\n\n— Varmaankin Żywiec palaa! — huudahti kuningas. — Kenties vihollinen\nsiellä riehuu!\n\nTuskin hän oli sen sanonut, kun katselijain korviin kuului ihmisääniä\nja hevosten pärskymistä ja joitakin epäselviä haamuja väikkyi kuninkaan\njoukon edessä.\n\n— Seis! Seis! — alkoi Tiesenhausen huutaa. Haamut pysähtyivät ja\nnäyttivät olevan epätietoisia, mitä oli tehtävä.\n\n— Keitä te olette? - kysyi joku kuninkaan miehistä.\n\n— Omaa väkeä! — vastasivat muutamat äänet. — Pakenemme Żywiecistä!\nRuotsalaiset siellä polttavat ja murhaavat!\n\n— Seis! Mitä, Jumalan nimessä, te puhutte?... Mistä ne ovat sinne\nosanneet?\n\n— He väijyivät meidän kuningastamme. Paljon niitä on, paljon! Jumalan\näiti häntä suojelkoon!\n\nTiesenhausen menetti hetkeksi mielenmalttinsa.\n\n— Kas, semmoista on kulkea pienin joukoin! — huudahti hän Kmicicille. —\nHitto teidät periköön neuvonne takia!\n\nJan Kasimir ryhtyi itse kyselemään pakenijoilta.\n\n— Missä kuningas on? — hän kysyi.\n\n— Kuningas meni vuoristoon suuren sotajoukon kanssa ja kulki kaksi\npäivää sitten Żywiecin kautta, mutta ne saavuttivat hänet ja löivät\njossakin Suchan tienoilla... Emme tiedä, saivatko hänet kynsiinsä vai\neivätkö, mutta tänään illan suussa palasivat Zywieciin ja polttavat,\nmurhaavat...\n\n— Menkää Herran nimeen! — sanoi Jan Kasimir.\n\n— Kas, mikä meitä olisi kohdannut, jos olisimme lähteneet rakuunain\nkanssa! — huudahti Kmicic.\n\n— Teidän majesteettinne!-sanoi piispa Gebicki. — Vihollinen on\nedessämme... Mitä meidän on tehtävä?\n\nKaikki ympäröivät kuninkaan aivan kuin suojellakseen häntä omalla\nruumiillaan uhkaavasta vaarasta, mutta hän katseli palon kajastusta ja\noli vaiti. Ei kukaan ryhtynyt puhumaan. Vaikeata oli löytää hyvä neuvo.\n\n— Kun lähdin isänmaasta, loisti kajastus taivaalla, — sanoi viimein Jan\nKasimir, — kun palaan, loistaa taas kajastus...\n\nJa taas syntyi äänettömyys, entistä pitempi.\n\n— Ken voi antaa jonkin neuvon? kysyi viimein piispa Gebicki.\n\nKuului Tiesenhausenin ääni, josta soi katkeruus ja iva.\n\n— Se, joka ei epäröinyt panna kuninkaan persoonaa alttiiksi sattumille,\nse, joka neuvoi kuningasta matkustamaan ilman vartiojoukkoa, antakoon\nnyt neuvon!\n\nSilloin tuli ratsumies esille joukosta. Se oli Kmicic.\n\n— Hyvä! — sanoi hän.\n\nKohottautuen satulassaan jalustimien varaan hän huusi kauempana olevaan\npalvelusväen joukkoon:\n\n— Kiemliczit, tulkaa jäljessäni!\n\nHän lähti ratsastamaan täyttä laukkaa ja hänen kintereillään kolme\nratsastajaa.\n\nEpätoivon huuto kohosi Tiesenhausenin rinnasta.\n\n— Tämä on kavallusta! — sanoi hän. — Petturit antavat tiedon\nviholliselle! Teidän majesteettinne, pelastautukaa, kun vielä on aikaa,\nsillä pian vihollinen sulkee solan! Pelastautukaa! Takaisin! Takaisin!\n\n— Palatkaamme! Palatkaamme takaisin! — huusivat yhteen ääneen piispat\nja muut herrat.\n\nMutta Jan Kasimir menetti kärsivällisyytensä, hänen silmänsä alkoivat\nsalamoida, hän veti miekkansa ja sanoi:\n\n— Jumala varjelkoon minua toistamiseen jättämästä omaa maatani! Tulkoon\nmitä tahansa, mutta tämä riittää!\n\nHän kannusti hevostaan rientääkseen eteenpäin, mutta itse paavin\nlähettiläs tarttui hänen hevosensa suitsiin.\n\n— Teidän majesteettinne!-sanoi hän arvokkaasti. — Isänmaan ja katolisen\nkirkon kohtalo riippuu teistä, ettekä te saa panna itseänne vaaraan!\n\n— Niin on! — toistivat piispat.\n\n— Minä en palaa Sleesiaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! —\nvastasi Jan Kasimir.\n\n— Teidän majesteettinne! Kuulkaa alamaistenne pyyntöä! — sanoi\nSandomirin kastellaan! kädet ristissä. — Jos ette tahdo millään ehdolla\npoistua keisarikunnan alueelle, niin jättäkäämme edes tämä paikka ja\nmenkäämme Unkarin rajalle päin. Poistukaamme tästä solasta, että meiltä\nei katkaistaisi peräytymistietä. Odotamme sitten ja turvaudumme tarpeen\nvaatiessa ratsuihimme.\n\n— Olkoon niin! — sanoi kuningas lempeämmin. — En hylkää järkevää\nneuvoa, mutta toista kertaa en lähde maita kiertelemään. Jos nyt emme\nonnistu, niin emme onnistu koskaan. Ismien, että te pelkäätte suotta.\nKun kerran ruotsalaiset ovat meitä etsineet rakuunain joukosta, kuten\nŻywiecin asukkaat sanoivat, niin se osoittaa, että he eivät tiedä\nmeistä, eikä mitään petturuutta ole esiintynyt. Olkaa järkeviä!\nBabinicz on lähtenyt tiedusteluretkelle ja tulee aivan varmasti pian\ntakaisin.\n\nTämän sanottuaan kuningas käänsi hevosensa solaa kohti, ja koko seurue\nsiirtyi sinne, missä vuoristolainen oli selittänyt heille rajasuhteita.\n\nKului neljännestunti, puoli tuntia, tunti.\n\n— Menen eteenpäin muutaman miehen kanssa! — sanoi Tiesenhausen. — Jos\nsatumme kohtaamaan ruotsalaisia, niin pidätämme heitä siihen asti,\nkunnes kaadumme. Joka tapauksessa jää aikaa toimittaa kuningas turvaan.\n\n— Pysykää täällä! Kiellän teitä lähtemästä! — sanoi kuningas.\n\n— Teidän majesteettinne! — sanoi Tiesenhausen. — Ammuttakaa minut\nmyöhemmin tottelemattomuudesta, mutta nyt minä lähden, sillä on kysymys\nhengestänne!\n\nHuudettuaan mukaansa muutamia täysin luotettavia sotamiehiä hän lähti.\n\nHe asettuivat solan laaksonpuoliseen päähän ja alkoivat pyssyt valmiina\ntarkasti kuunnella jokaista ääntä.\n\nKauan kesti hiljaisuutta. Viimein kuului kavioitten synnyttämää lumen\nnarinaa.\n\n— Tulevat! — kuiskasi yksi sotamiehistä.\n\n— Se ei ole suuri joukko, vain muutama hevonen on siinä! — vastasi\ntoinen — Herra Babinicz palaa.\n\nTulijat olivat vain muutaman askelen päässä pimeässä.\n\n— Wer da? — huudahti Tiesenhausen.\n\n— Omia! Älkää ampuko! — jyrisi Kmicicin ääni.\n\nSamassa hän itse ilmestyi Tiesenhausenin eteen ja tuntematta häntä\npimeässä kysyi:\n\n— Missä kuningas?\n\n— Tuolla kauempana, solan tuolla puolen! — vastasi Tiesenhausen\nrauhoittuneena.\n\n— Kuka puhuu? On vaikeata tuntea.\n\n— Tiesenhausen! Entä mitä isoa esinettä te kuljetatte edessänne?\n\nHän osoitti jotakin tummaa haamua, joka oli sidottu Kmicicin eteen\nsatulaan.\n\nMutta Andrzej ei vastannut mitään, vaan ajoi ohi. Saavuttuaan\nkuninkaan joukon luo hän tunsi kuninkaan, sillä solan ulkopuolella oli\nvaloisampaa, ja huusi:\n\n— Teidän majesteettinne! Tie on vapaa!\n\n Eikö Zywiecissä enää ole ruotsalaisia?\n\n— Menivät Wadowicyyn. Se oli saksalainen palkkasoturijoukko. Tässä on\nmuuten yksi heistä. Kuulustelkaa häntä itse, teidän majesteettinne!\n\nJa Andrzej heitti satulasta maahan sen, mikä oli ollut sidottuna hänen\neteensä. Yön pimeydessä kuului voivottelua.\n\n— Mitä se on? — kysyi kuningas ihmeissään.\n\n— Tämäkö? Ratsumies!\n\n— Hyväinen aika! Toitte siis kielenkin! Miten tämä on ymmärrettävä?\n\n— Teidän majesteettinne! Kun susi kulkee lammaslauman jäljessä, niin\nsen on helppo siepata yksi joukosta. Muuten totta puhuen en ole\nensikertaa tämmöisissä hommissa.\n\nKuningas oli ihastuksissaan.\n\n— Siinä on oikea sotilas, tuo Babinicz, toden totta! Ajatelkaahan,\nhyvät herrat!... Tämmöisten miesten kanssa voin mennä vaikka\nruotsalaisten keskuuteen!\n\nKaikki näkivät nyt ratsumiehen, joka yhä makasi maassa.\n\n— Kuulustelkaa häntä, teidän majesteettinne! — sanoi Kmicic hieman\nylpeänä. — Vaikka en tiedä, kykeneekö hän vastaamaan, sillä puristelin\nhäntä hiukan, eikä täällä ole, millä häntä virvoittelisi.\n\n— Kaatakaa viinaa hänen kurkkuunsa! — sanoi kuningas.\n\nTuo lääke vaikuttikin hyvää, sillä ratsumies sai pian voimia ja\npuhelahjan. Kmicic asetti pistimen hänen kaulalleen ja käski häntä\nilmoittamaan koko totuuden.\n\nVanki tunnusti silloin kuuluvansa Irlehornin rykmenttiin ja kertoi,\nettä heillä oli tieto kuninkaan matkasta rakuunain joukossa, minkä\nvuoksi he hyökkäsivät rakuunain kimppuun Suchan luona, mutta vastarinta\npakotti heidät vetäytymään Żywieciin, josta oli määräyksen mukaan\nmentävä Krakovaan.\n\n— Eikö vuoristossa ole muita ruotsalaisten joukkoja — kysyi saksaksi\nKmicic kutkutellen pistimellä ratsumiehen kaulaa.\n\n— Mahdollisesti jokunen! — vastasi ratsumies. — Kenraali Douglas on\nlähettänyt ratsumiesryhmiä, mutta ne vetäytyvät kaikki poispäin, sillä\ntalonpojat hyökkäilevät solissa niiden kimppuun.\n\n— Olitteko te yksin Żywiecin luona?\n\n— Olimme.\n\n— Tiedättekö, onko Puolan kuningas jo mennyt?\n\n— Meni niiden rakuunain kanssa, jotka meidät löivät Suchan luona. Moni\nnäki hänet.\n\n— Miksi ette ajaneet takaa?\n\n— Pelkäsimme vuoristolaisia.\n\nKmicic lausui puolankielellä:\n\n— Teidän majesteettinne! Tie on vapaa. Żywiecissä saamme yösijan, sillä\nvain osa siitä on poltettu.\n\nMutta epäluuloinen Tiesenhausen sanoi kastellaanille:\n\n— Joko tämä on suuri sotilas ja sydän puhdasta kultaa, tahi pettureista\nkavalin... Ajatelkaahan, jos tuo kaikki on vain tekopeliä, alkaen\ntuon ratsumiehen vangitsemisesta hänen tunnustuksiinsa asti? Jos se\non kaikki ennakolta suunniteltua? Jospa ruotsalaiset ovat väijyksissä\nZywiecissä? Jos kuningas lähtee ja menee ansaan?\n\n— Varovaisinta on ottaa ennakolta selvää! — sanoi kastellaani.\n\nTiesenhausen kääntyi kuninkaan puoleen:\n\n— Sallikaa, teidän majesteettinne, minun mennä edeltäpäin Żywieciin ja\ntodeta, että tämä ritari ja tuo ratsumies puhuvat totta!\n\n— Sallikaa hänen mennä, teidän majesteettinne! — huudahti Kmicic.\n\n— Menkää! — sanoi kuningas. — Mutta pian mekin tästä lähdemme. Alkaa\npaleltaa.\n\nTiesenhausen kannusti hevostaan, mutta kuninkaan seurue lähti etenemään\nhitaasti hänen jäljessään. Kuningas oli tullut hyvälle tuulelle ja\nsanoi Kmicicille:\n\n— Teitä voi käyttää kuin haukkaa ruotsalaisten metsästykseen! Iskette\nylhäältä päin!\n\n— Niin on aina ollut! — sanoi Andrzej. — Kun teidän majesteettinne\nhaluaa metsästää, niin haukka on aina valmiina!\n\n— Kertokaa, miten otitte hänet kiinni!\n\n— Se ei ollut vaikeata, teidän majesteettinne! Aina rykmentin kulkiessa\nlaahustaa joku jäljempänä erillään, ja tämä oli melkein puoli virstaa\njäljellä. Lähestyimme häntä. Hän luuli, että olimme heidän väkeään,\neikä ollut varuillaan. Ennenkuin hän ennätti sen enempää ajatella, olin\njo ottanut hänet kiinni ja tukkinut hänen suunsa, ettei huutaisi.\n\n— Sanoitte, että ette ole ensikertaa tämmöisessä hommassa. Oletteko\njoskus ennenkin siis tehnyt näin?\n\nKmicic naurahti.\n\n— Ah, teidän majesteettinne! Olen minä tehnyt tämmöistä ja parempaakin.\nKäskekää vain, teidän majesteettinne, niin ratsastan uudelleen heidän\njälkeensä, sillä heidän hevosensa ovat uupuneet, ja tuon vielä\ntoisenkin miehen sieltä, käskenpä Kiemliczienkin tehdä samoin.\n\nKuljettiin jonkin aikaa äänettöminä. Äkkiä alkoi kuulua kavioitten\nkapsetta, ja Tiesenhausen kiiti kuninkaan luo.\n\n— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Tie on vapaa ja yösija on jo\nhankittu!\n\n— Sanoinhan jo! — huusi Jan Kasimir. — Turhaan te, hyvät herrat,\nhätäilitte!... Mennään nyt, sillä on aika käydä levolle!\n\nKoko joukko lähti täyttä laukkaa ja iloisena eteenpäin. Tuntia\nmyöhemmin nukkui väsynyt kuningas huolettomana omassa maassaan.\n\nSamana iltana Tiesenhausen tuli Kmicicin luo.\n\n— Antakaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Rakkaus kuninkaaseen saattoi\nminut epäilemään teitä.\n\nMutta Kmicic ei ojentanut hänelle kättään.\n\n— Ei, ei! — sanoi hän. — Jokaisen silmissä olette tehnyt minut\npetturiksi!\n\n— Olisin tehnyt enemmänkin! — sanoi Tiesenhausen. — Olisin ampunut\nluodin kalloonne! Mutta tultuani vakuutetuksi siitä, että olette\nkelpo mies ja rakastatte kuningasta, ojennan teille käteni. Ottakaa\nse vastaan, jos tahdotte! Tahtoisin kilpailla kanssanne vain\nkiintymyksessä kuninkaaseen... Mitään muuta kilpailua en pelkää!\n\n— Niinkö?... Hm! Ehkä olette oikeassa, mutta minä olen teille\nvihoissani.\n\n— Lakatkaa siitä! Te olette kelpo soturi! No, antakaa kätenne! Älkäämme\nmenkö levolle vihamiehinä!\n\n— Olkoon niin! — sanoi Kmicic. Ja he syleilivät toisiaan.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nŻywiecissä kuningas ei mennyt linnaan, joka jo aikaisemmin oli\npuhdistettu ruotsalaista, vaan asettui pappilaan. Siellä Kmicic laski\nliikkeelle huhun, että matkalla on keisarin lähettiläs Sleesiasta\nKrakovaan.\n\nSeuraavana aamuna matkaa jatkettiin. Kuningas otaksui, että kruunun\nsuurmarsalkka, jonka käytettävänä oli suuremmat sotavoimat kuin\nmillään ruhtinaalla, puhdistaa tiet vihollisista ja itse rientää häntä\nvastaan. Häntä saattoi estää vain se, että hän ei tietänyt, milloin\nkuningas saapuu. Mutta vuoristolaisten joukossa oli paljon uskollista\nväkeä, joka oli valmis viemään sanan herra marsalkalle. Ei heille\nedes tarvinnut ilmaista salaisuutta, sillä he lähtivät mielellään\nasioille, kun kuulivat, että kysymyksessä oli kuninkaan etu. Se oli\nkoko sydämestään kuninkaalle uskollista kansaa, vaikka köyhää ja vielä\npuolivilliä, karjanhoidolla elävää, jumalista ja kerettiläisille\nvihamielistä. He olivat ensimmäisinä tarttuneet kirveisiinsä ja\nlähteneet liikkeelle vuoriltaan, kun tuli tieto Krakovan valloituksesta\nja Częstochowon, heidän pyhiinvaelluspaikkansa, piirityksestä.\nKuuluisa päällikkö kenraali Douglas hajoitti helposti heidän joukkonsa\ntasangoilla, mutta ruotsalaiset uskalsivat vain hyvin varovasti\nlähestyä heidän omia asuinpaikkojaan, joissa oli mahdotonta voittaa\nheitä. Moni valiojoukko oli jo tuhoutunut vuoriston sokkeloihin.\n\nNytkin sai tieto, että kuningas oli tulossa sotajoukon kanssa, heidät\nkaikki liikkeelle valmiina puolustamaan häntä ja seuraamaan vaikka\nmaailman ääriin. Jan Kasimir olisi pelkällä viittauksella saanut\ntuhansia puolivillejä sotureita ympärilleen, mutta hän pelkäsi, että\nsiinä tapauksessa sanoma leviäisi heti ylt'ympäri ja ruotsalaiset\nlähettäisivät vahvoja joukkoja häntä vastaan, minkä vuoksi hän piti\nparempana olla ilmaisematta itseään vuoristolaisillekaan.\n\nJoka paikassa löydettiin luotettavia oppaita, joille riitti se\ntieto, että he opastavat piispoja ja paaveja, jotka tahtovat välttää\nruotsalaisten vainoa. Heitä johdettiin lumikinosten, kallioitten ja\nkuilujen lomitse, läpi paikkojen, joiden kautta ei olisi luullut\nlinnunkaan voivan lentää. Vältettiin paikkoja, joihin vihollinen olisi\nsaattanut päästä, ja tyydyttiin minkälaisiin asumuksiin tahansa.\n\nKuningas oli vaivalloisen matkan kestäessä kaiken aikaa iloinen ja\nesimerkkinä toisille reippaudessa.\n\n— Herra marsalkka ei aavistakaan, kun jo putoamme hänen niskaansa, —\npuheli hän.\n\nJa paavin lähettiläs sanoi:\n\n— Mitä olikaan Ksenofonin paluu verrattuna tähän meidän kulkuumme\npilvien seassa!\n\n— Kuta korkeammalle nousemme, sitä alemmaksi laskee ruotsalaisten onnen\ntähti! — vakuutti kuningas.\n\nNiin saavuttiin Nowy Targiin. Luultiin vaarojen nyt olevan ohi, mutta\nvuoristolaiset sanoivat vierasta sotaväkeä liikkuvan lähiseuduilla.\nKuningas arveli sen voivan olla kruununmarsalkan saksalaista\nratsuväkeä, jota tällä oli kaksi rykmenttiä, tahi hänen omia\nrakuunoitaan. Päätettiin kuitenkin varmuuden vuoksi kulkea luotettavien\noppaiden johdolla vuoriston kautta, ja kuningastakin miellytti tämä\nkulku »ilmojen halki».\n\nPitkiä ja vaarallisia teitä oli jo kuljettu, kun saavuttiin pitkään\nvuorensolaan, joka oli niin kapea, että kolme henkeä vaivoin mahtui\nratsastamaan siinä rinnatusten.\n\nSola muistutti jättiläismäistä käytävää. Molemmin puolin sen sulkivat\nkorkeat kallioseinät, jotka kuitenkin paikoittain muodostivat lumen\npeittämiä, havumetsää kasvavia jyrkkiä rinteitä. Rotkon pohjalta\nolivat sen sijaan tuulet lennätelleet lunta pois, ja hevosten kaviot\nkolahtelivat kivikkoiseen maahan. Mutta tällä kertaa ei tuullut, ja\nsolassa vallitsi haudanhiljaisuus.\n\nKuninkaan seurue pysähtyi levähtämään. Hevoset höyrysivät ja miehet\nolivat uuvuksissa.\n\n— Onko tämä Puolaa vai Unkaria? — kysyi kuningas oppaalta.\n\n— Tämä on vielä Puolaa.\n\nÄkkiä opas meni kallioseinän luo ja painoi korvansa siihen. Kaikkien\nkatseet kiintyivät häneen, mutta hänen muotonsa muuttui äkkiä, ja hän\nsanoi:\n\n— Käänteen takaa puron luota on tulossa sotajoukko!... Kunhan vain\neivät olisi ruotsalaisia!\n\n— Missä? Kuinka? Mitä? — sateli kysymyksiä joka puolelta. — Ei kuulu\nmitään!\n\n— Ei kuulu, koska siellä on lunta. Jumala paratkoon! Ne ovat jo\nlähellä!... Ihan kohta tulevat näkyviin!\n\n— Kenties ne ovat marsalkan väkeä! — sanoi kuningas.\n\nKmicic ratsasti samassa esiin ja sanoi:\n\n— Minä menen ottamaan selvää!\n\nKiemliczit syöksähtivät heti hänen jälkeensä kuin koirat metsästäjän\nperään. Tuskin he olivat lähteneet liikkeelle, kun solan aukeama\nnoin sadan askelen päässä heistä täyttyi miehillä ja hevosilla.\n\nKmicic katsoi... ja hänen sydämensä värisi pelosta.\n\nNe olivat ruotsalaisia.\n\nHe olivat niin lähellä, että pakeneminen oli mahdotonta, etenkin\nkun kuninkaan miesten hevoset olivat väsyksissä. Oli valittavana\nvain läpitunkeutuminen kuolemankin uhalla tahi vankeus. Sen ymmärsi\nsilmänräpäyksessä peloton kuningas ja tarttui miekkansa kahvaan.\n\n— Suojelkaa kuningasta ja peräytykää! — huusi Kmicic.\n\nTiesenhausen kahdenkymmenen ratsumiehen kanssa astui heti eturintamaan,\nmutta Kmicic ei yhtynyt heihin, vaan lähti hiljaista ravia ruotsalaisia\nkohti.\n\nHänellä oli yllään sama ruotsalainen asu, johon hän oli laittautunut\nluostarista lähtiessään. Nähdessään hänet luulivat ruotsalaiset\nvarmaankin koko kuninkaan joukkoa joksikin omaksi osastokseen, sillä he\neivät lisänneet vauhtiaan. Ainoastaan joukkoa johtava kapteeni ratsasti\nesiin.\n\n— Keitä olette? — kysyi hän ruotsiksi katsoen lähestyvän nuoren miehen\nankaria ja kalpeita kasvoja.\n\nKmicic ratsasti niin lähelle häntä, että he melkein koskettivat\ntoisiaan ja sanaakaan sanomatta laukaisi pistolinsa hänen korvaansa.\n\nKauhea huuto kohosi ratsumiesten rinnoista, mutta vielä kovemmin jyrisi\nAndrzejn ääni:\n\n— Lyö!\n\nJa niinkuin rinnettä alas vierivä kallionlohkare murtaa kaikki\ntieltään, niin hänkin syöksyi ensimmäistä riviä vastaan levittäen\nkuolemaa ja hävitystä ympärilleen. Nuoret Kiemliczit hyökkäsivät kuin\nkaksi karhua hänen jäljessään mylläkkään. Sapelien kalina panssareita\nja kypäröitä vastaan kaikui vasaran iskujen kaltaisena, ja sitä\nsäestivät valitushuudot.\n\nKauhistuneista ruotsalaisista tuntui ensihetkellä, kuin olisi kolme\njättiläistä vuoren onkaloista hyökännyt heidän kimppuunsa. Ensimmäiset\nrivit peräytyivät hämmentyneinä kauhean miehen tieltä, ja kun\ntakimmaiset tulivat esille käänteen takaa, painautui keskusta tiiviiksi\nkasaksi. Kauempana olevat sotamiehet eivät voineet ampua eivätkä\npäästä etumaisten avuksi, vaan nämä kaatuivat auttamattomasti kolmen\njättiläisen iskuista. Kmicic veti suitset niin kireälle, että hänen\nhevosensa etujalat olivat ruotsalaisten hevosten päiden yläpuolella, ja\nhän iski yhtä mittaa. Hänen poskensa punastuivat ja silmät säkenöivät,\nkaikki ajatukset sammuivat, jäljelle jäi vain yksi, nimittäin että hän\non kuoleman oma, mutta hänen täytyy pidättää ruotsalaisia. Tämä ajatus\nmuuttui jonkinmoiseksi hurjaksi innostukseksi, hän sai kolminkertaiset\nvoimat, ja liikkeet tulivat notkeiksi ja salamannopeiksi kuin ilveksen.\nYliluonnollisilla sapelin iskuilla hän kaatoi miehiä niinkuin ukkonen\nnuoria puita. Nuoret Kiemliczit olivat hänen rinnallaan, ja ukko, joka\nseisoi takana, pisti joka hetki sapelinsa poikien välitse, niinkuin\nkäärme pistää ulos kielensä, ja veti sen samassa verisenä takaisin.\n\nTällä välin syntyi liikettä kuninkaan ympärillä. Paavin lähettiläs\npiteli nyt niinkuin Żywiecinkin luona kiinni kuninkaan hevosen\nsuitsista, toiselta puolen tarttui niihin Krakovan piispa, ja kaikin\nvoimin he vetivät taaksepäin hevosta, kun taas kuningas sitä kannusti.\n\n— Päästäkää! — huusi kuningas. — Kautta Jumalan! Menemme vihollisjoukon\nläpi!\n\n— Teidän majesteettinne! Ajatelkaa isänmaata! — huusi piispa.\n\nEikä kuningas voinut irtautua heidän käsistään, varsinkaan sitten, kun\nnuori Tiesnhausen miehineen sulki tien hänen edestään. Hän ei mennyt\nKmicicin avuksi, vaan ajatteli vain kuninkaan pelastamista.\n\n— Herra Jumala! — huusi hän epätoivoissaan. — Nuo kaatuvat\nkohta!...Teidän majesteettinne, pelastautukaa ajoissa! Minä pidätän\nniitä vielä tässä!\n\nMutta kuningas oli itsepintainen, kun hän suuttui. Hän kannusti yhä\nhurjemmin hevostaan ja työntäytyi eteen päin.\n\nMutta aika kului, ja joka hetki saattoi tuoda mukanaan turmion.\n\n— Kaadun omassa maassani!... Päästäkää! — huusi kuningas.\n\nOnneksi saattoi paikan ahtauden takia vain pieni määrä miehiä samalla\nkertaa taistella Kmiciciä ja Kiemliczejä vastaan, minkä vuoksi nämä\npitivät hyvin puoliaan. Mutta heidänkin voimansa alkoivat jo loppua.\nRuotsalaisten miekat koskettivat Kmicicin ruumista, j& hänestä vuoti\nverta. Silmät alkoivat hämärtää ja hengitys kävi vaikeaksi. Hän tunsi\nkuoleman lähestyvän ja päätti myydä henkensä kalliista.\n\n— Kunhan vielä yhdenkin! — toisteli hän itsekseen ja iski miekkansa\nlähimmän ratsumiehen päähän tahi olkaan ja kääntyi taas toista vastaan.\nRuotsalaiset taas selvittyään hämmästyksestään näyttivät häpeävän sitä,\nettä neljä miestä saattoi pidättää heitä niin kauan, ja hyökkäsivät\nraivokkaasti.\n\nKmicicin hevonen kaatui, ja aalto syöksähti hänen ylitseen.\n\nKiemliczit liikkuivat vielä jonkin aikaa kuin uimarit, jotka\nhuomatessaan hukkuvansa koettavat mahdollisimman kauan pitää päätään\nveden pinnalla, mutta pian aalto nieli heidätkin.\n\nSilloin ruotsalaiset hyökkäsivät kuin myrskytuuli kuninkaan joukon\nkimppuun.\n\nTiesenhausen miehineen hyökkäsi vastaan ja piti niin puoliaan, että\naseitten kalske kaikui kauas.\n\nMutta mitä merkitsi tämä uusi kourallinen miehiä voimakasta\nratsumiesjoukkoa vastaan, johon kuului melkein kolmesataa hevosta!\n\nOli jo selvää, että kuninkaan ja hänen seurueensa kohtalona oli kuolla\ntahi joutua vangiksi.\n\nJan Kasimir piti ilmeisesti kuolemaa parempana, sai vihdoin\nirroitetuksi hevosensa suitset niitä pitelevien piispojen käsistä ja\nkiiti nopeasti Tiesenhausenin jälkeen.\n\nMutta sitten hän pysähtyi kuin jähmettyneenä.\n\nTapahtui jotakin tavatonta. Näytti kuin itse vuoretkin olisivat tulleet\nlaillisen kuninkaan avuksi.\n\nSillä äkkiä alkoivat solan seinämät järistä aivan kuin maan perustukset\nsortuisivat ja kuin kallioitten rinteillä kasvavat metsät olisivat\ntahtoneet ottaa osaa taisteluun. Kantoja, lumivyöryjä, jäänkappaleita\nja kallionlohkareita vieri rytisten tiheissä riveissä seisovien\nruotsalaisten päälle, ja samaan aikaan alkoi kaikua kauheata ulvontaa\neri puolilta. —\n\nMutta alhaalla ruotsalaisten riveissä syntyi kuvaamaton hämminki.\nRuotsalaisista tuntui, että, kalliot lankesivat heidän päälleen.\nSyntyi voihketta, avunhuutoja, kallionlohkareitten kamalaa jymähtelyä\npanssareita vastaan.\n\nViimein miehet ja hevoset olivat yhtenä ainoana sekamelskaisena,\nmuodottomana kasana, joka suonenvedontapaisesti nytkähteli, vaikeroi ja\npäästi epätoivoisia huutoja.\n\nMutta kivet ja lohkareet vyöryivät yhä armottomasti miesten ja hevosten\nmuodottomien ruumiiden päälle.\n\n— Vuoristolaiset! Vuoristolaiset! — alettiin huutaa kuninkaan\nseurueessa.\n\n— Kirveillä kalloon koiria! — vastasivat äänet ylhäältä.\n\nJa samassa ilmestyi molemmille puolille vuorten rinteille\npitkätukkaisia päitä, joissa oli pyöreät nahkalakit, niitten jälkeen\ntyöntyivät esiin vartalot, ja muutamia satoja omituisia olentoja alkoi\nlaskeutua laaksoon.\n\nHeidän valkoiset ja mustat viittansa leveine hihoineen tekivät\nheidät omituisten, peloittavien petolintujen kaltaisiksi. Nopeasti\nhe kävivät ruotsalaisten kimppuun. Kirveitten viuhahdukset säestivät\nheidän villejä huutojaan ja ruotsalaisten vaikerruksia. Kuningas\nkoetti hillitä tuota teurastusta. Muutamat eloon jääneet ratsumiehet\nlankesivat polvilleen ja nostamalla ylös aseettomat kätensä pyysivät\narmoa. Mutta mikään ei auttanut, mikään ei voinut pidättää kostavia\nkirveitä, ja neljännestunnin kuluttua ei solassa ollut yhtään\nruotsalaista elossa.\n\nSitten veriset vuoristolaiset alkoivat kokoontua kuninkaan seurueen\nluokse.\n\nPaavin lähettiläs katseli ihmetellen noita hänelle outoja, kookkaita,\nvoimakkaita, osaksi lammasnahkoihin puettuja miehiä, jotka\nheiluttelivat vielä höyryäviä kirveitä.\n\nMutta kun he näkivät piispat, paljastivat he päänsä. Monet polvistuivat\nlumeen.\n\nKrakovan piispa kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohti:\n\n— Siinä on Jumalan apu, siinä on kaitselmus, joka suojelee majesteettia.\n\nSitten hän kääntyi vuoristolaisten puoleen ja sanoi:\n\n— Miehet, keitä te olette?\n\n— Täkäläisiä! — vastattiin joukosta.\n\n— Tiedättekö, ketä te autoitte?... Tässä on kuninkaanne ja\nhallitsijanne, jonka pelastitte!\n\nJoukossa nousi huuto:\n\n— Kuningas! Kuningas! Jeesus Maria, kuningas!\n\nUskolliset vuoristolaiset keräytyivät kuninkaan ympärille. Itkien he\nsuutelivat hänen jalkojaan, hänen jalustimiaan ja hänen hevosensa\nkavioitakin.\n\nKuningas seisoi uskollisen kansan keskellä kuin paimen lampaittensa\nkeskellä, ja hänen poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, kirkkaat\nkuin helmet.\n\nSitten hänen kasvonsa kirkastuivat aivan kuin uusi, suuri, taivaallinen\najatus olisi välähtänyt hänen päässään. Hän viittasi kädellään, ja kun\nsyntyi hiljaisuus, hän lausui kuuluvalla äänellä:\n\n— Jumalani, joka minut pelastit rahvaan kätten kautta, minä vannon\nSinulle Poikasi kuoleman kautta, että tahdon tästä lähin olla kansani\nisä!\n\n— Amen! — lausuivat piispat.\n\nVähän aikaa kesti juhlallista äänettömyyttä, mutta sitten taas puhkesi\nriemu valloilleen. Alettiin kysellä vuoristolaisilta, mistä he olivat\nsolaan tulleet ja miten sattuneet niin sopivalla hetkellä ilmestymään\nkuninkaan avuksi.\n\nSelville kävi, että melkoisia ruotsalaisjoukkoja liikehti Czorsztynin\nluona, ja käymättä itse linnoituksen kimppuun näyttivät ne etsivän\njotakin. Vuoristolaiset olivat kuulleet myös jostakin taistelusta\nnäitten joukkojen ja erään sotajoukon välillä, jonka mukana kuului\nolleen itse kuningaskin. Silloin he olivat päättäneet houkutella\nruotsalaiset ansaan ja olivat lähettäneet heille petollisia oppaita,\njotka tahallaan toivat heidät tähän solaan.\n\n— Me näimme, — sanoivat vuoristolaiset, — kuinka neljä ritaria iski\nnoitten rosvojen kimppuun, ja tahdoimme mennä heille apuun, mutta\npelkäsimme peloittavamme pois lurjukset.\n\nKuningas tarttui päähänsä.\n\n— Voi Jumalan äiti! — huudahti hän. — Etsikää Babinicz! Hautaamme\nedes hänet kunnialla!... Ja me epäilimme petturiksi tätä miestä, joka\nensimmäisenä antoi verensä puolestamme!\n\n— Tunnustan erehdykseni, teidän majesteettinne! — sanoi Tiesenhausen.\n\n— Etsimään, etsimään! — huusi kuningas. — En lähde täältä, ennenkuin\nolen katsonut hänen kasvojaan ja sanonut hänelle jäähyväiset!\n\nSotamiehet ja vuorelaiset riensivät ensimmäiselle taistelupaikalle\nja löysivät pian miesten ja hevosten ruumiitten alta Andrzejn. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat ja kokonaan veren tahrimat, silmät olivat\nkiinni, panssari miekan iskujen ja hevosten kavioitten särkemä. Mutta\ntämä panssari oli pelastanut hänet tulemasta poljetuksi mäsäksi, ja\nsotamies, joka hänet nosti, oli kuulevinaan hiljaisen huokauksen.\n\n— Jumal'auta, hän on elossa! — huusi sotamies.\n\n— Riisukaa häneltä panssari! — huusivat toiset.. Panssarin hihnat\nleikattiin poikki. Kmicic hengähti syvempään.\n\n— Hengittää, hengittää! Hän elää! — sanoivat monet äänet.\n\nKmicic makasi liikkumatta, mutta avasi vähän ajan kuluttua silmänsä.\nHeti kaatoi yksi sotamiehistä hänen suuhunsa hiukan viinaa, toiset taas\nkannattivat häntä käsivarsista.\n\nSilloin lähestyi kiireesti ratsastaen paikalle itse kuningas, joka jo\noli kuullut monien suiden toistaman huudon.\n\nSotamiehet toivat hänen eteensä puolikuolleen Andrzejn. Nähdessään\nkuninkaan hän tunsi tämän, hymyili kuin lapsi ja kuiskasi kalvenneilla\nhuulillaan:\n\n— Kuninkaani... hallitsijani... elää... on vapaa...\n\nJa kyynelet kimaltelivat hänen silmissään.\n\n— Babinicz! Babinicz! Miten voin sinut palkita? — huusi kuningas.\n\n— En ole Babinicz, olen Kmicic! — kuiskasi ritari.\n\nSen sanottuaan hän retkahti kuin kuollut sotamiesten käsiin.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKoska vuoristolaiset vakuuttivat, että Czorsztyniin vievällä tiellä ei\ntiedetty olevan muita ruotsalaisia joukkoja, jatkoi kuninkaan seurue\nmatkaansa tuohon linnaan ja oli pian saapunut valtatielle, jossa\nkulku oli helpompaa. Matkalla vuoristolaiset laulelivat ja huusivat:\n»Kuningas tulee! Kuningas tulee!» ja matkueeseen yhtyi yhä uusia\njoukkoja, joilla oli aseina viikatteita, hankoja ja pyssyjä, niin että\nJan Kasimirilla pian oli mukanaan huomattava sotajoukko, harjaantumaton\ntosin, mutta valmis seuraamaan häntä Krakovaan ja uhraamaan henkensä\nkuninkaansa puolesta.\n\nPian alkoi tulla joukkoon aateliakin. Stary Saczin luona yhtyi\nkuninkaan joukkoon puolalainen eversti Woynillowicz, joka juuri oli\nlyönyt huomattavan ruotsalaisen joukon.\n\nTaivas kirkastui, eikä sen sineä peittänyt ainoakaan hattara. Vuoret\nlevisivät komeina katsojien eteen ja koko luonto näytti hymyilevän\nkuninkaalle.\n\n— Oi rakas isänmaa! — sanoi kuningas. — Voinkohan tuoda sinulle rauhan,\nennenkuin luuni lasketaan poveesi!\n\nHän oli kukkulalla, josta oli laaja näköala, sillä sen juurella levisi\nlakeus. Kaukana laaksossa näkyi suuri ihmisjoukko.\n\n— Herra marsalkan sotajoukot ovat tulossa! — huudahti Woynillowicz.\n\n— Entä jos ne ovat ruotsalaisia? — sanoi kuningas.\n\n— Ei, teidän majesteettinne! Ruotsalaiset eivät voi tulla etelästä,\nUnkarista päin. Erotan jo husaarien liput.\n\nKuninkaan joukot päästivät riemuhuudon. Se kuului toiselle joukolle\nasti, sillä se lähti rientämään nopeammin ja alkoi näkyä yhä selvempänä.\n\n— Jääkäämme tänne kukkulalle! Odotamme täällä herra marsalkkaa, — sanoi\nkuningas.\n\nJoukko pysähtyi. Vastaan tulevat yhä lisäsivät vauhtiaan.\n\nVäliin saapuva sotajoukko katosi tien käänteissä mäkien ja kukkulain\ntaakse, mutta sitten se taas ilmestyi näkyviin muistuttaen käärmettä,\njonka suomukset välkkyvät auringon paisteessa. Viimein se oli\nneljännesvirstan päässä kukkulasta ja hidastutti kulkuaan. Silmä\nsaattoi jo täydellisesti erottaa joukot ja nauttia niistä. Ensimmäisenä\nkulki herra marsalkan oma husaarijoukko niin loistavissa puvuissa ja\nniin asestettuna, että kuka kuningas tahansa olisi voinut semmoista\nkadehtia. Näiden jäljessä oli sankkana metsänä viheriäisiä lippuja,\njoissa oli mustaa.\n\nKuninkaan sydän riemastui, kun hän näki tämän komean näyn.\nloppumattomat, erivärisiin pukuihin puetut joukot loistivat kuin\nsateenkaari ja lähestyivät soitellen ja huutaen niin kovasti, että\nolisi luullut lumen vuorten huipuilta putoavan noista huudoista.\nSotajoukon jäljessä ajoi vaunuja ja rattaita, joissa tuli maallisia ja\nhengellisiä arvohenkilöitä.\n\nSaapuvat joukot asettuivat riveihin tien kahden puolen, ja keskitiellä\nnähtiin lumivalkoisella hevosella itse kruunun marsalkka Jerzy\nLubomirski. Hän kiiti kuin tuuli tuota kujaa pitkin ja hänen takanaan\nkaksi kullassa hohtavaa tallirenkiä. Saavuttuaan mäen alle hän astui\nalas hevosen selästä, heitti suitset tallirengille ja astui jalkaisin\nkukkulalle kuninkaan luo.\n\nHän otti hatun päästään ja pani sen sapelin kädensijaan sekä lähestyi\npaljain päin nojaten helmillä koristettuun marsalkan sauvaan. Hänen\nyllään oli puolalaisen soturin asu. Rintaa peitti kultainen panssari,\njonka reunoilla oli jalokiviä ja joka oli niin kiiltävä, että näytti\nkuin hän olisi kantanut rinnallansa aurinkoa. Vasemmalta olalta riippui\ntummasta venetsialaisesta sametista tehty viitta. Kaulan kohdalla\nkannatti tätä viittaa nauha, jossa oli jalokivistä tehty solki. Koko\nviitta oli täynnä jalokiviä. Myös hatussa oli jalokiviä, ja nämä\nkalleudet kimmelsivät hänen ympärillään niin, että silmiä häikäisi.\n\nMarsalkka oli mies parhaimmillaan ja ulkomuodoltaan komea. Pää oli\najeltu ja vain harmahtava hiustupsu jätetty päälaelle. Viikset, mustat\nkuin korpin siivet, reunustivat teräväkärkisinä suuta. Korkea otsa ja\nroomalainen nenä lisäsivät kasvojen kauneutta. Suuri arvokkuus, mutta\nsamalla määrätön ylpeys ja turhamaisuus kuvastuivat noissa kasvoissa.\nHelppo oli huomata, että tuo ylimys tahtoi ainaisesti vetää puoleensa\nkoko maan ja miksi ei koko Euroopankin katseet. Ja niin asia todella\nolikin. Missä vain Jerzy Lubomirski ei voinut olla ensimmäisellä\nsijalla, vaan oli pakotettu muitten kanssa jakamaan maineen ja ansion,\nsiellä sai hänen kiihoitettu ylpeytensä hänet ponnistelemaan kaikkien\nesteitten poistamiseksi, olipa vaikka isänmaan pelastus kysymyksessä.\n\nHän oli onnellinen ja taitava sotapäällikkö, mutta siinäkin suhteessa\noli moni tuntuvasti etevämpi häntä. Yleensä hänen kykynsä, vaikka\nse olikin tavallista suurempi, ei ollut hänen kunnianhimonsa ja\nvallanhimonsa veroinen. Tästä johtui hänen sielunsa ainainen\nlevottomuus, tästä epäluuloisuus ja kateellisuus, jotka myöhemmin\njohtivat siihen, että hän oli valtakunnalle vielä turmiollisempi kuin\npeloittava Janusz Radziwill. Musta henki, joka asui Janusz-ruhtinaassa,\noli samalla myös suuri henki, se ei väistynyt mitään eikä ketään.\nJanusz halusi kruunua ja kulki avoimesti sitä kohti yli isänmaan\nraunioitten. Lubomirski olisi ottanut vastaan kruunun, jos aatelisten\nkädet olisivat panneet sen hänen päähänsä, mutta hänen pieni henkensä\nei uskaltanut avoimesti ja selvästi sitä tavoitella. Radziwill oli\nniitä miehiä, jotka vastoinkäymiset alentavat konnien tasolle,\nmutta jotka menestys kohottaa puolijumaliksi, Lubomirski oli suuri\nvehkeilijä, joka oli aina valmis oman loukatun ylpeytensä vuoksi\nturmelemaan kaiken isänmaan pelastamista tarkoittavan työn, mutta ei\nosannut rakentaa mitään sijaan, ei edes uskaltanut kohottaa itseään\nkorkealle. Radziwill kuoli syyllisempänä, Lubomirski vahingollisempana.\n\nMutta nyt, kun marsalkka astui kullassa, sametissa ja kalleuksissaan\nkuningasta vastaan, oli hänen ylpeytensä täydelleen tyydytetty.\nHänpä ensimmäisenä ylimyksistä otti vastaan kuninkaan omassa maassa,\nhän ensimmäisenä ikäänkuin otti kuninkaan suojelukseensa, hänen oli\njohdettava hänet huojuvalle valtaistuimelle, häneltä odotti kuningas ja\nvaltakunta kaikkea, häneen olivat kaikkien katseet suunnatut. Ja kun\ntämä oli sopusoinnussa hänen itserakkautensa kanssa, vieläpä kehoitti\nhäntä osoittamaan uskollisuutta ja palvelevaisuutta, niin hän todella\noli valmis uhrauksiin, vieläpä menemään yli rajojenkin kunnioituksen\nja uskollisuuden osoittamisessa. Niinpä hän tultuaan puoliväliin ylös\nkukkulaa, jolla kuningas seisoi, tempasi hattunsa miekan kahvasta ja\nalkoi kumarrellen heiluttaa sitä niin, että se lakaisi lunta.\n\nKuningas ratsasti hieman alemmaksi ja aikoi laskeutua hevosen\nselästä. Sen huomattuaan herra marsalkka riensi omin korkea-arvoisin\nkäsin pitelemään jalustinta, sieppasi viittansa hartioiltaan ja\nenglantilaisen hovimiehen esimerkin mukaan heitti sen kuninkaan\njalkojen alle.\n\nKuningas liikutettuna syleili häntä kuin veljeä.\n\nVähään aikaan ei kumpikaan heistä voinut puhua, mutta tuon kauniin\nkohtauksen nähtyään kohotti sotajoukko, aateli ja rahvas riemuhuudon,\ntuhansia hattuja lenteli ilmaan, kaikki musketit pamahtivat, kauempaa\nsäestivät tätä tykkien jyrähdykset ja kaiku kiiri kauas vuoristoon.\n\n— Herra marsalkka! — sanoi kuningas. — Teille saamme olla kiitolliset\nkuningasvallan uudelleenrakentamisesta!\n\n— Teidän majesteettinne! — vastasi Lubomirski. — Omaisuuteni, elämäni,\nvereni, kaiken lasken teidän majesteettinne jalkain juureen!\n\n— Vivat! Vivat Joannes Casimirus rex! — kaikuivat huudot.\n\n— Eläköön kuningas, isämme! — huusivat vuoristolaiset.\n\nKuninkaan seurue ympäröi marsalkan, mutta tämä ei väistynyt kuninkaan\nviereltä. Ensimmäiset tervehdykset vaihdettuaan kuningas uudelleen\nnousi ratsun selkään, mutta marsalkka rajattomassa kunnioituksessaan\nmajesteettia kohtaan tarttui hänen hevosensa suitsiin ja astuen\nitse jalan johdatti kuninkaan läpi sotilasrivien huutojen kaikuessa\nkullattujen vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu kahdeksan\nhevosta. Kuningas istuutui vaunuihin paavin lähettilään kanssa.\n\nPiispat ja ylhäiset virkamiehet sijoittuivat toisiin vaunuihin, ja niin\nlähdettiin hitaasti liikkeelle Lubomlia kohti. Herra marsalkka ratsasti\nkuninkaan vaunujen vieressä ylpeänä ja itseensä tyytyväisenä, aivan\nkuin hänet olisi julistettu isänmaan isäksi.\n\nMolemmin puolin kulki tiheänä joukkona sotaväki laulaen suosittua\nsotamieslaulua, joka alkoi:\n\n    Ruotsalaista lyö,\n    se on miekan työ!\n    Iske häntä vain\n    keihäälläsi ain!\n\nYleisen riemun ja innostuksen vallitessa ei kukaan osannut aavistaa,\nettä myöhemmin samaa laulua, jossa vain ruotsalainen oli vaihdettu\nranskalaiseen, lauloi sama Lubomirskin sotajoukko noustuaan kapinaan\nlaillista kuningastaan vastaan.\n\nMutta nyt ei siitä vielä tiedetty. Lubomlissa paukkuivat tykit\ntervehdykseksi ja kirkonkellot soivat. Piha, jossa kuningas astui alas\nhevosen selästä, kuisti ja linnan portaat olivat verhotut punaisella\nveralla. Italiasta tuoduissa maljakoissa paloi itämaista suitsutusta.\nSuurin osa Lubomirskin aarteita, kulta- ja hopeakaluja, mattoja,\ntaitavien flaamilaisten käsien kutomia gobeliineja, kuvapatsaita,\nkelloja, helmillä koristettuja pöytiä, oli jo aikaisemmin tuotu tänne\nturvaan ruotsalaisten ryöstöltä. Nyt oli tuo kaikki asetettu esille,\nniin että silmiä häikäisi ja koko talo oli kuin taikalinna. Herra\nmarsalkka oli tahallaan asettanut näkyviin tämän loiston, jota ei\nsulttaaninkaan olisi tarvinnut hävetä, osoittaakseen kuninkaalle, että\nvaikka tämä palasi maanpaosta rahattomana ja ilman sotajoukkoa, niin\nhän kuitenkin oli mahtava hallitsija, kun hänellä oli noin mahtavia ja\nsamalla uskollisia palvelijoita. Kuningas ymmärsi tämän viittauksen,\nhänen sydämensä täyttyi kiitollisuudella, ja hän syleili ja kiitti\nuudelleen marsalkkaa.\n\nPidoissa, jotka seurasivat levähdyksen jälkeen, istui kuningas\nkorokkeella ja herra marsalkka palveli häntä. Toisessa huoneessa oli\npöytä katettu pikkuaatelille, ja suuri varastohuone oli järjestetty\nrahvasta varten juhlakuntoon, sillä kaikkien tuli iloita kuninkaan\nsaapumispäivänä.\n\nKaikissa pöydissä puhuttiin vain kuninkaan paluusta ja hänen matkallaan\nsattuneista kauheista seikkailuista, joissa Jumalan käsi oli suojellut\nkuningasta. Itse Jan Kasimir ryhtyi puhumaan taistelusta vuoren solassa\nja ylistämään ritaria,-joka ensimmäisenä iski ruotsalaisiin.\n\n— Kuinka on nyt hänen laitansa? — kysyi hän marsalkalta.\n\n— Lääkäri ei poistu hänen luotaan, ja myös neidet ovat ottaneet hänet\nhoitoonsa eivätkä varmaankaan päästä henkeä eroamaan hänen ruumiistaan,\njoka on vielä nuori ja vahva!-vastasi marsalkka iloisesti.\n\n— Jumalan kiitos! — huudahti kuningas. — Kuulin hänen suustaan jotakin,\njota en sano teille, sillä minusta itsestäni tuntuu, että kuulin väärin\ntahi että hän houraili. Mutta jos se osoittautuu todeksi, niin te\nhämmästytte nähdessänne, että nekin, joita olemme pitäneet suurimpina\nvihamiehinämme, hetken tullen ovat valmiit vuodattamaan verta\npuolestamme.\n\n— Teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Parannuksen aika on\ntullut, mutta tämän katon alla teidän majesteettinne on semmoisten\nmiesten seurassa, jotka eivät koskaan edes ajatuksissaankaan ole\nrikkoneet teidän majesteettianne vastaan.\n\n— Se on totta! — vastasi kuningas. — Ja te, herra marsalkka, olette\nensimmäisiä niiden joukossa!\n\nPöydissä alkoi äänten sorina käydä voimakkaammaksi. Keskusteltiin\nvaltiollisesta tilanteesta, keisarin avusta, jota tähän saakka oli\nturhaan odotettu, tataarilaisten apujoukoista ja ruotsalaisia vastaan\nalkavasta sodasta. Syntyi uusi riemu, kun herra marsalkka ilmoitti,\nettä hänen vartavasten kaanin luo lähettämänsä lähettiläs on palannut\ntuoden tiedon, että neljäkymmentä tuhatta miestä on kaanilla valmiina,\nja tuo joukko voi kasvaa sataan tuhanteen heti, kun kuningas saapuu\nLembergiin ja tekee sopimuksen kaanin kanssa. Sama lähettiläs ilmoitti\nmyös kasakkain palanneen tataarilaisten painostuksesta kuuliaisuuteen.\n\n— Kaikkea olette niin ajatellut, herra marsalkka, — sanoi kuningas, —\nettä me itsekään emme olisi sitä paremmin tehnyt!\n\nHän tarttui pikariin ja huudahti:\n\n— Herra kruununmarsalkan, isäntämme ja ystävämme, malja!\n\n— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Kenenkään\nmaljaa ei täällä voida juoda ennen, kuin on juotu teidän kuninkaallisen\nmajesteettinne malja!\n\nKaikki laskivat alas pikarinsa, jotka he jo olivat kohottaneet.\nPalvelijat riensivät täyttämään pikareita viinillä, jota ammennettiin\nkultaisilla kauhoilla hopeaisesta tynnyristä. Innostus kohosi, ja\nkaikki odottivat herra marsalkan maljan esitystä.\n\nHovimestari toi kaksi venetsialaisesta kristallista valmistettua\npikaria, jotka olivat aivan harvinaisia mestariteoksia. Hieno ja\ntaidokkaasti kiilloitettu kristalli säkenöi aivan kuin timantti.\nPikarin jalka oli kultaa, ja siihen olivat italialaiset taiteilijat\nmuodostelleet pieniä henkilökuvia, niin että syntyi kuvaus\nvoittoisan päällikön ratsastuksesta Kapitoliumiin. Yli viisikymmentä\nhenkilökuviota oli siinä, ja vaikka ne olivat niin pieniä kuin\nmetsäpähkinä, oli ne muovailtu niin mestarillisesti, että saattoi\nerottaa jokaisen kuvatun kasvojen ilmeen ja ymmärtää hänen tunteensa,\nnähdä voittajain ylpeyden ja voitettujen murheen. Jalustan yhdisti\nitse pikariin kultainen, hiuksenhieno filigraani, joka oli muodostettu\nihmeteltävällä taidolla lehdiksi ja kukiksi.\n\nHovimestari asetti toisen pikareista kuninkaan eteen, toisen\nmarsalkalle, ja täytti ne viinillä. Kaikki nousivat seisomaan, ja\nmarsalkka kohotti pikarinsa huutaen kaikin voimin:\n\n— Vivat Joannes Casimirus rex!\n\n— Vivat! Vivat! Vivat!\n\nSamassa pamahtivat tykit, niin että linnan seinät tärisivät. Toisessa\nhuoneessa oleva aateli saapui pikareineen onnittelemaan. Herra\nmarsalkka tahtoi pitää puheen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta,\nsillä hänen sanansa hukkuivat huutoon: »Vivat, vivat, vivat!»\n\nMarsalkan valtasi niin suuri ilo ja innostus, että hurja tuli välähti\nhänen silmissään, ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä pikarinsa hän\nhuusi:\n\n— Ego ultimus!...\n\nSitten hän löi tuolla satumaisen kallisarvoisella pikarilla päähänsä,\nniin että kristalli meni sirpaleiksi, jotka kilisten putoilivat\nlattialle, ja marsalkan kasvoista alkoi vuotaa verta.\n\nKaikki hämmästyivät, ja kuningas sanoi:\n\n— Herra marsalkka, meidän ei ole sääli pikaria, vaan päätänne! Se on\nmeille hyvin tarpeen!\n\n— Mitä minä aarteista ja kalleuksista, — huudahti marsalkka, — kun\nminulla on kunnia vastaanottaa talossani teidän majesteettinne! Vivat\nJoannes Casimirus Rex!\n\nTarjoilija antoi hänelle toisen pikarin.\n\n— Vivat! Vivat! Vivat! — kaikui yhtämittaa kaikkialla.\n\nSärjettyjen lasien kilinä sekaantui huutoihin. Vain piispat eivät\nseuranneet marsalkan esimerkkiä.\n\nPaavin lähettiläs, jolle koko tuo tapa särkeä lasi päätänsä vastaan\noli tuntematon, kumartui vieressään istuvan Posenin piispan puoleen ja\nsanoi:\n\n— Herra Jumala, minä hämmästyn... Rahastonne ovat tyhjät, ja tuon yhden\nainoan pikarin hinnalla olisi voinut muodostaa kaksi kelpo rykmenttiä\nsotaväkeä!\n\n— Niin on meillä aina! — vastasi päätään nyökyttäen piispa. — Kun\ninnostutaan, niin ei ole määrää missään.\n\nMutta innostus yhä nousi. Aterian lopussa valaisi kirkas loimo linnan\nikkunoita.\n\n— Mitä tämä on? — kysyi kuningas.\n\n— Teidän majesteettinne, pyydän katsomaan näytelmää! — sanoi marsalkka.\n\nJa hiukan horjahdellen hän vei kuninkaan ikkunan luo. Piha oli valoisa\nkuin päivällä. Kymmenet palavat tervatynnyrit heittivät kellertävää\nvaloa pihan kivitykselle, josta lumi oli puhdistettu pois ja joka oli\npeitetty havuneulasilla. Siellä täällä paloi astioissa väkiviinaa,\njosta nousi sinisiä liekkejä.\n\nNäytelmä alkoi. Ensin ritarit hakkasivat turkkilaisilta päitä, sitten\najettiin koirien kanssa karhua, sitten jättiläiskokoinen vuoristolainen\nheitteli ilmaan myllynkiveä ja otti sen taas ilmasta kiinni. Vasta\nkeskiyön aikaan nämä huvit loppuivat.\n\nNäin juhli herra kruununmarsalkka, vaikka ruotsalaiset vielä olivat\nmaassa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nKeskellä pitoja ja yhä uusien arvohenkilöitten, aatelisten ja\nritarien saapumista hyvä kuningas ei kuitenkaan unhottanut uskollista\npalvelijaansa, joka vuorensolassa niin miehuullisesti oli asettanut\nrintansa alttiiksi ruotsalaisten miekoille. Lubomliin tulonsa\njälkeisenä päivänä kuningas kävi katsomassa haavoittunutta Andrzejta ja\ntapasi hänet tajussaan ja iloisena, vaikka kalmankalpeana. Onnellinen\nsattuma oli tehnyt, että nuori mies ei ollut saanut mitään vaarallisia\nhaavoja, vain verta oli hän menettänyt paljon.\n\nNähdessään kuninkaan Kmicic nousi vuoteessaan istumaan eikä kuninkaan\nkehoituksista huolimatta tahtonut käydä pitkälleen.\n\n— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Parin päivän kuluttua jo nousen\nhevosen selkään ja lähden teidän majesteettinne luvalla mukaanne, koska\nitse tunnen, että tämä ei ole mitään.\n\n— Kyllä teidän kuitenkin on täytynyt saada aikamoisia naarmuja! — sanoi\nkuningas. — Onhan tuo ennenkuulumatonta, että hyökkää yksin niin monia\nvastaan.\n\n— Semmoista on minulle sattunut ennenkin, ja mielipiteeni on, että\npahimmissa tapauksissa on sapelissa ja omassa päättäväisyydessä paras\nturva... Oh, teidän majesteettinne, minun nahassani on niin paljon\nhaavoja, että ne eivät mahtuisi härän vuotaan. Semmoinen on minun\nkohtaloni!\n\n— Älkää syyttäkö kohtaloa, sillä nähtävästi on tapanne syöksyä aina\nsuin päin sinne, missä voi saada haavoja ja menettää henkensä. Joko\nte kauankin olette noudattanut tuommoista tapaa? Missä olette ennen\ntoiminut?\n\nKevyt puna nousi Kmicicin poskille.\n\n— Teidän majesteettinne! Ahdistelin Chowańskia silloin, kun kaikki\nistuivat ristissä käsin. Minun päästäni määrättiin palkintokin.\n\n— Kuulkaahan! — sanoi kuningas äkkiä. — Te sanoitte minulle kummallisen\nasian tuolla vuorensolassa, mutta luulin teidän hourailevan. Nyt\nsanotte taas ahdistelleenne Chowańskia. Kuka te olette? Ettekö\ntodellakaan ole Babinicz? Tiedämme kyllä, kuka ahdisti Chowańskia.\n\nSyntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten nuori ritari kohotti\nnääntyneet kasvonsa ja sanoi:\n\n— Niin on, teidän majesteettinne! En houraillut, vaan puhuin totta...\nMinä olen Andrzej Kmicic.\n\nHän sulki silmänsä ja tuli vielä kalpeammaksi, mutta kun kuningas oli\nvaiti, jatkoi hän:\n\n— Minä olen tuo konna, jonka sekä Jumala että ihmiset ovat tuominneet\nmurhista ja omavaltaisuudesta, minä palvelin Radziwillia ja yhdessä\nhänen kanssaan petin teidät, majesteetti, ja isänmaan, mutta nyt, kun\nmiekkojen puhkomana ja hevosten tallomana en voi nousta vuoteesta,\nlyön rintaani ja sanon; »Mea culpa! Mea culpa!» ja turvaudun\nteidän isälliseen lempeyteenne. Antakaa minulle anteeksi, teidän\nmajesteettinne, sillä itse olen jo kauan sitten kironnut tekoni ja\npalannut tuolta rikolliselta tieltäni!\n\nKyynelet alkoivat vuotaa nuoren soturin, silmistä, ja vapisevin\nkäsinhän alkoi tavoitella kuninkaan kättä.\n\nJan Kasimir ei vetänyt kättään pois, mutta tuli synkän näköiseksi ja\nsanoi:\n\n— Ken tässä maassa on hallitsijana, sen täytyy olla valmis\nloppumattomasti antamaan anteeksi, ja senvuoksi olemme valmiit\nunohtamaan teidänkin rikoksenne, etenkin kun olette uskollisesti\npalvellut meitä Jasna Górassa ja matkalla ja pannut henkenne alttiiksi.\n\n— Siis antakaa anteeksi, teidän majesteettinne!.. Lopettakaa\nkärsimykseni!\n\n— Yhtä vain emme voi unhottaa, nimittäin että olette tahrannut tämän\nkansan kunniaa nostamalla kätenne siihen saakka loukkaamattomana\npidettyä majesteetin persoonaa vastaan, kun tarjouduitte ruhtinas\nBoguslawille ottamaan kiinni meidät ja elävänä tahi kuolleena antamaan\nruotsalaisten käsiin!\n\nKmicic, vaikka hetkinen sitten oli itse sanonut, että ei voi nousta\nvuoteestaan, hyppäsi ylös, tempasi seinältä ristiinnaulitun kuvan ja\nposket hehkuvina sekä silmät säihkyvinä puhui kiivaasti hengittäen:\n\n— Isäni ja äitini sielun autuuden kautta ja Kristuksen haavojen nimessä\nvannon, että se ei ole totta! Rangaiskoon Jumala minua kuolemalla ja\nikuisella tulella, jos tuollaista syntiä koskaan olen ajatellut!...\nTeidän majesteettinne! Jos ette usko minua, niin repäisen auki nämä\nsiteet ja annan vuotaa sen veren, minkä ruotsalaiset vielä ovat minuun\njättäneet. En koskaan ole luvannut tehdä semmoista tekoa enkä mistään\nmaailman aarteista olisi semmoiseen suostunut... Amen! Tämän ristin\nkautta amen, amen!\n\nHänen koko ruumiinsa värisi kiihtymyksestä ja kuumeesta\n\n— Valehteliko siis ruhtinas? — kysyi kuningas hämmästyen. —\nMinkätähden? Mitä varten?\n\n— Niin, teidän majesteettinne, hän valehteli! Se oli hänen pirullinen\nkostonsa minulle siitä, mitä hänelle tein.\n\n— Mitä te sitten; hänelle teitte?\n\n— Sieppasin hänet keskeltä hänen hoviaan, keskeltä koko hänen\nsotajoukkoaan ja tahdoin hänet sidottuna paiskata teidän majesteettinne\njalkoihin.\n\nKuningas pani kätensä otsalleen.\n\n— Ihmeellistä! — sanoi hän. — Uskon teitä, mutta en ymmärrä. Kuinka?\nPalvelitte Januszta ja otitte kiinni Boguslawin, joka oli vähemmän\nsyyllinen, ja tahdoitte tuoda hänet sidottuna luoksemme?\n\nKmicic aikoi vastata, mutta kuningas näki hänen kalpeutensa ja\nväsymyksensä ja sanoi:\n\n— Levätkää ja kertokaa sitten myöhemmin kaikki alusta alkaen. Uskomme\nteitä. Tässä on kätemme!\n\nKmicic painoi kuninkaan käden huulilleen ja oli jonkin aikaa ääneti,\nsillä hän oli aivan voimaton, ja katsoi vain kuninkaan lempeihin\nkasvoihin. Viimein hän kokosi voimansa ja alkoi puhua:\n\n— Kerron kaikki alusta. Kävin sotaa Chowańskia vastaan, mutta olin\nomillekin hankala. Osaksi minun oli pakko tehdä ihmisille pahaa\nja ottaa, mitä tarvitsin, osaksi tein sitä mielivaltaisuudessani,\ntoimintahalun ajamana... Tovereinani oli miehiä, jotka olivat hyvää\nsukua, mutta samanlaisia kuin minä... Siellä täällä löimme jonkun\nkuoliaaksi tahi teimme muita tihutöitä... Meistä alkoivat kiertää\npahat huhut. Missä ei vihollinen vielä ollut vallassa, siellä meidät\nhaastettiin oikeuden eteen. Emme siitä välittäneet. Tuomio toisensa\njälkeen langetettiin, mutta en ollut niistä millänikään, vieläpä\npaholainen kuiskutteli korvaani, että minun pitäisi olla etevämpi\nkuin herra Laszcz, joka antoi sisustaa viittansa tuomioilla, mutta on\nkuitenkin suuressa kunniassa.\n\n— Koska katui ja kuoli hurskaana, — huomautti kuningas.\n\nHiukan levättyään Kmicic jatkoi:\n\n— Siihen aikaan eversti Billewicz — Billewiczit ovat huomattu suku\nSamogitiassa-siirtyi parempaan maailmaan ja jätti minulle perinnöksi\nkylänsä ja tyttärensä. Välitin vähät kylästä, sillä alituisissa\ntaisteluissa olin saanut viholliselta paljon saalista. Minulla on sitä\nvieläkin Częstochowossa tallella niin paljon, että voisin ostaa vaikka\nkaksi kylää, eikä minun tarvitse keneltäkään pyytää leipää... Kuitenkin\nmenin, kun asiani sitä muutenkin vaativat, talvehtimaan Laudan\nseudulle. Siellä tuo köyhä tyttö tuli sydämelleni niin rakkaaksi, että\nunhotin koko maailman. Hän oli niin puhdas ja rehellinen, että häpesin\nhänen edessään entisiä tekojani. Tyttö alkoi kehoittaa minua luopumaan\nentisestä elämäntavastani, korvaamaan tekemäni vääryydet ja aloittamaan\nkunnollisen elämän.\n\n— Ja noudatitte hänen neuvoaan?\n\n— Mitä vielä! Halua oli kyllä, Jumala nähköön... Mutta vanhat synnit\nvetivät puoleensa. Upitassa saivat sotamieheni jostakin syystä\nselkäänsä, ja minä sen johdosta poltin kaupungin poroksi...\n\n— Herra Jumala! Sehän on kuolemanrangaistuksen alainen teko! — sanoi\nkuningas.\n\n— Ei se vielä mitään, teidän majesteettinne! Sitten Laudan aateli\ntappoi toverini, jotka olivat kelpo sotureita, joskin väkivallan\ntekijöitä. En voinut olla kostamatta ja samana yönä hyökkäsin Butrymin\naateliskylän kimppuun ja rankaisin tulella ja miekalla... Mutta minut\nvoitettiin ja minun täytyi piillä. Tyttö ei tahtonut nähdäkään minua,\nmutta minun sydämeni oli häneen niin kiintynyt, että olin valmis vaikka\nlyömään pääni seinään. Koska en voinut elää ilman häntä, kokosin uuden\njoukon ja ryöstin hänet asevoimin valtaani.\n\n— Oivallista! Niin tataarilainenkin kosii!\n\n— Se oli rosvon teko, sen myönnän. Mutta Jumala lähetti minua\nrankaisemaan herra Wolodyjowskin, joka kokosi aatelismiehet, ryösti\ntytön käsistäni ja oli vähällä ottaa minulta hengen. Se olisikin\nollut minulle sata kertaa parempi Silloin en olisi Radziwillin\nkanssa vahingoittanut teidän majesteettianne ja isänmaata. Mutta\nsaatoinko tehdä toisin? Syntyi uusi oikeusjuttu, rikosasia, josta oli\nkuolemanrangaistus tiedossa. Olin ymmällä enkä tietänyt, mitä tekisin.\nSilloin äkkiä tuli avukseni Vilnon vojevoda.\n\n— Puolustiko hän teitä?\n\n— Hän antoi minulle kirjeellisesti samaisen Wolodyjowskin kautta\ntehtävän suoritettavaksi, ja siten jouduin hetmanin vallanalaiseksi,\neikä minun tarvinnut enää pelätä tuomioita. Turvauduin senvuoksi\nvojevodaan kuin hukkuva pelastajaansa. Kokosin rykmentin koko\nLiettuan pahimpia huimapäitä. Parempaa rykmenttiä ei ollut koko\narmeijassa. Vein joukkoni Kiejdanyyn. Siellä Radziwill otti minut\nvastaan kuin oman pojan, muisti, että olimme sukua toisillemme, ja\nlupasi suojelustaan. Hänellä oli omat tuumansa. Hän tarvitsi rohkeita\nmiehiä, jotka olisivat valmiit mihin tahansa, ja minä, hölmö, annoin\nitseni houkutella. Ennenkuin hänen aikeensa tulivat ilmi, vannotti\nhän minua ristin kautta, että en missään tapauksessa häntä hylkää.\nLuulin, että oli kysymyksessä sota ruotsalaisia tahi venäläisiä\nvastaan ja tein mielelläni valan. Tulivat sitten nuo kamalat kemut,\njoissa allekirjoitettiin Kiejdanyn sopimus. Petturuus oli ilmeinen.\nMuut päälliköt paiskasivat: miekkansa hetmanin jalkoihin, mutta minua\npidätti valani niinkuin ketju koiraa enkä voinut hänestä luopua.\n\n— Olivathan hekin kaikki vannoneet meille uskollisuutta, jotka sitten\nmeistä luopuivat! — sanoi kuningas surullisesti.\n\n— Vaikka minä en ollutkaan jättänyt hänen palvelustaan, en tahtonut\nkuitenkaan olla osallisena petoksessa. Jumala yksin tietää, miten\nkärsin. Kiemurtelin tuskissani niinkuin minua olisi tulella poltettu,\nsillä morsiamenikin, joka tuon ryöstöni jälkeen oli sopinut kanssani,\nnimitti minua nyt petturiksi ja katsoi minua inhoten. Mutta minä olin\nvannonut, olin vannonut, että en hylkää Radziwillia!... Oi, tuo tyttö,\nniin nainen kuin onkin, voittaa järkevyydessä monen miehen, eikä\nuskollisuudessa teidän majesteettianne kohtaan ole hänen veroistaan!\n\n— Jumala häntä siunatkoon! — sanoi kuningas.\n\n— Hän luuli saavansa tehdyksi minusta kansalaisen ja isänmaanystävän,\nmutta kun hän näki yrityksensä epäonnistuneen, alkoi hän minua vihata\nyhtä paljon kuin oli aikaisemmin rakastanut. Samaan aikaan Radziwill\nkutsui minut luokseen ja alkoi taivuttaa puolelleen. Niin selvästi\nkuin kaksi kertaa kaksi on neljä hän minulle todisti, että oli tehnyt\noikein ja että se oli ainoa keino pelastaa isänmaa, joka jo oli\njoutumassa tuhon omaksi. En osaa esittääkään hänen suunnitelmiaan, niin\nsuurenmoiset ne olivat ja niin paljon onnea ne lupasivat isänmaalle.\nSata kertaa viisaamman kuin minut, yksinkertaisen sotamiehen, olisi tuo\nsuuri valtiomies saanut vakuutetuksi. Silloin olin täydellisesti hänen\npuolellaan ja vakuutettu siitä, että kaikki ovat sokeat ja hän vain\nnäkee totuuden, kaikki ovat syntisiä ja hän yksin vanhurskas. Olisin\nsilloin ollut valmis menemään hänen puolestaan vaikka tuleen niinkuin\nnyt teidän majesteettinne puolesta, sillä en osaa rakastaa enkä vihata\npuolittain.\n\n— Sen olen huomannut! — sanoi Jan Kasimir.\n\n— Tein hänelle huomattavia palveluksia, — sanoi Kmicic, — ja saatanpa\nsanoa, että ilman minua tuo petos ei olisi voinut kantaa mitään\nmyrkyllisiä hedelmiä, sillä hänen oma sotajoukkonsa olisi tehnyt\nhänestä lopun. Jo olivat kapinassa hänen rakuunansa, unkarilainen\njalkaväki ja kevyt ratsuväki, ja jo olivat nämä käyneet hänen\nskotlantilaistensa kimppuun, kun minä tulin miehineni ja tyrehdytin\nkoko kapinan. Ainoastaan Wolodyjowski pääsi karkaamaan vankeudesta\nja vei yliluonnollisella rohkeudella miehensä Podlasieen ja yhtyi\nSapiehaan. Pakolaisia kokoontui sinne melkoinen määrä, mutta miten\npaljon kelpo sotureita sitä ennen sai surmansa minun toimestani, sen\ntietää vain Jumala. Kerron kaikki totuudenmukaisesti niinkuin ripillä.\nPodlasiessa Wolodyjowski otti minut kiinni eikä aikonut säästää\nhenkeäni. Pääsin kuitenkin erinäisistä syistä hänen käsistään ja\npalasin taas palvelemaan Radziwillia. Mutta katkeraa oli minun siellä\nolla, monet ruhtinaan teot saivat sydämeni kouristumaan, sillä hänessä\nei ole uskoa eikä omaatuntoa, ja sanansa hän pitää samaan tapaan kuin\nRuotsin kuningas. Aloin silloin sanoa hänelle mielipiteitäni päin\nsilmiä. Hän suuttui minuun. Sitten hän lähetti minut viemään eräitä\nkirjeitä. Läksin mielelläni, sillä en jaksanut enää olla paikoillani.\nPilwiszkissä kohtasin ruhtinas Boguslawin. Kunpa Jumala antaisi hänet\nkäsiini, mihin kaikin voimin pyrin, niin kostaisin hänelle kaikesta.\n\n— Kertokaa pian, miten asiat oli. Meille on kerrottu ruhtinas\nBoguslawin vain pakosta seuranneen serkkuaan.\n\n— Hänenkö? Hän on pahempi kuin Janusz! Ja kenen päässä syntyikään\nensiksi petossuunnitelma? Eikö juuri hän viekoitellut hetmania\nviittailemalla tälle kruunusta? Ruhtinas Janusz edes teeskenteli\ntoimivansa _pro bono publico_, mutta Boguslaw, pitäen minua oikein\nsuurlurjuksena, avasi minulle koko sydämensä. Kamalaa on toistaa, mitä\nhän minulle puhui... »Teidän valtionne», puhui hän, »viepi piru, me\ntaas emme pistä sormiamme väliin, vaan vielä työnnämme menemään, että\nsaisimme mahdollisimman paljon etua. Liettuan täytyy jäädä meille,\nja serkkuni Janusz-ruhtinaan jälkeen siirtyy suuriruhtinaan kruunu\nminulle, kun menen naimisiin hänen tyttärensä kanssa.»\n\nKuningas peitti käsin kasvonsa.\n\n— Oi! — sanoi hän. — Radziwillit, Radziejowski, Opalinski... Täytyihän\nkäydä niinkuin kävi!... Kruunu heidän piti saada vaikkapa repimällä,\nerilleen, minkä Jumala on yhdistänyt!\n\n— Minäkin kauhistuin. Valelin vettä päähäni, että en menettäisi\njärkeäni. Mutta sydämeni muuttui yhdessä hetkessä aivan kuin salama\nolisi siihen käynyt... Kirosin omaa toimintaani. En tietänyt, mitä\nminun oli tehtävä. Boguslawiako vai itseäni iskisin tikarilla? En\ntahtonut enää palvella Radziwilleja, tahdoin kostaa. Äkkiä Jumala\nlähetti päähäni ajatuksen: menin muutaman miehen kanssa ruhtinas\nBoguslawin asunnolle, houkuttelin hänet kaupungin ulkopuolelle,\nvangitsin hänet ja tahdoin viedä liittoutuneille saadakseni hänen\npäänsä hinnasta palvella heitä ja teidän majesteettianne.\n\n— Annan teille kaikki anteeksi! — huudahti kuningas. — Teidät\npetettiin, mutta hyvin te olette heille maksanut! Vain Kmicic saattoi\nryhtyä tuommoiseen, ei kukaan muu! Annan teille sydämestäni kaikki\nanteeksi, mutta kertokaa pian, minä menehdyn uteliaisuudesta! Karkasiko\nhän?\n\n— Ensimmäisessä pysähdyspaikassa hän tempasi pistolin vyöstäni ja\nampui päin naamaa... Tämä arpi tässä!... Mieheni hän voitti yksinään\nja livisti tiehensä. Hän on kuuluisa ritari, ei käy kieltäminen, mutta\nkyllä me vielä tapaamme, vaikka se olisi viimeinen hetkeni!\n\n— Ja kostaakseen teille hän kirjoitti tuon kirjeen?\n\n— Tietysti. Haavani arpeutui, mutta sielu oli sitä sairaampi...\nWolodyjowskin ja liittoutuneitten luo en voinut mennä, sillä\nlaudalaiset olisivat heti hakanneet minut kappaleiksi... Kuitenkin minä\ntietäen hetmanin aikovan hyökätä heidän kimppuunsa varoitin heitä ja\nkehoitin pysyttelemään yhdessä. Se oli minun ensimmäinen hyvä tekoni.\nJumala heitä auttakoon ja rangaiskoon Radziwillia!\n\n— Ehkäpä se jo on tapahtunut, ja jos ei, niin se varmasti tapahtuu, —\nsanoi kuningas — Entä mitä sitten teitte?\n\n— Kun ymmärsin, että Kmiciciä ei kukaan ottaisi vastaan eikä uskoisi,\notin nimekseni Babinicz ja matkattuani läpi valtakunnan saavuin\nCzęstochowoon. Todistakoon priori Kordecki, minkä verran olen siellä\nollut hyödyksi. Yöt päivät ajattelin vain sitä, miten korvaisin\nisänmaalle tekemäni vahingot, vuodattaisin vereni sen hyväksi ja\npoistaisin tahran nimestäni. Loput te, teidän majesteettinne, tiedätte.\nJa jos isällinen sydämenne on siihen taipuva, jos uusi palvelukseni on\nollut suurempi kuin rikokseni tahi edes niiden veroinen, niin ottakaa\nminut lempeästi vastaan, sillä kaikki ovat minut jättäneet eikä kukaan\nmuu minua lohduta... Te, teidän majesteettinne, yksin näette murheeni\nja kyyneleni! Minä olen konna, minä olen petturi ja valapatto, mutta\nminä rakastan tätä isänmaata ja teidän majesteettianne... ja Jumala\nnäkee, että tahdon palvella teitä molempia!\n\nAridrzej alkoi nyyhkyttää, mutta kuningas suuteli hänen otsaansa ja\nlohdutti häntä:\n\n— Olet minulle rakas kuin oma poika!... Mitä sinä puhuit? Olet rikkonut\nymmärtämättömyydestä, mutta vähänkö on niitä, jotka ovat rikkoneet\ntietäen mitä tekivät? Sydämestäni annan sinulle anteeksi kaikki,\nsillä olet jo sovittanut rikoksesi. Rauhoitu! Moni olisi iloinen, jos\nhänellä olisi semmoiset ansiot kuin sinulla. Kautta Jumalan! Minä\nannan anteeksi ja isänmaa myös, vieläpä olemme sinulle velkaa! Lakkaa\nitkemästä!\n\n— Jumala suokoon teidän majesteetillenne kaikkea hyvää tuon myötätunnon\ntähden! — sanoi Kmicic hymyillen läpi kyynelten. — Kunhan voimani\npalaavat, niin käyn taas ruotsalaisten kimppuun, joka ei vain ole ansio\ntaivaassa, vaan parantaa maallistakin mainettani.\n\n— Olkaa hyvässä toivossa älkääkä huolehtiko maineesta. Kun tulevat\nrauhallisemmat ajat, niin minä itse kuulutan ansionne, jotka jo nyt\novat suuret ja varmasti vielä lisääntyvät. Valtiopäivillä otamme ne\npuheeksi ja niin voinemme palauttaa kunnianne.\n\n— Se ei kuitenkaan minua niin paljon huoleta kuin toinen asia,\nnimittäin morsiameni kohtalo. Oleńka on hänen nimensä, teidän\nmajesteettinne! Oi, miten pitkään aikaan en ole nähnyt häntä! Miten\npaljon olenkaan kärsinyt erilläni hänestä ja hänen tähtensä! Vaikka\nolen toisinaan tahtonut reväistä hänet irti sydämestäni ja taistellut\nrakkauttani vastaan, niin en kuitenkaan ole voinut päästä siinä\nvoitolle!\n\nJan Kasimir hymyili iloisesti ja hyväntahtoisesti:\n\n— Mitä minä voin teille neuvoa tässä asiassa?\n\n— Kuka minua neuvoisi, jos ei teidän majesteettinne! Tuo tyttö on\ninnokas kuningasmielinen eikä ikinä anna minulle anteeksi toimintaani\nKiejdanyssa, jos ei teidän majesteettinne itse todista puolestani, että\nolen muuttunut ja tullut teidän majesteettinne palvelukseen omasta\ntahdostani enkä pakosta tahi etuja tavoitellen.\n\n— Jos siitä on kysymys, niin minä annan todistuksen, ja jos hän on niin\nkuningasmielinen kuin sanotte, niin todistuksen täytyy tepsiä. Kunhan\nvain tyttö olisi vapaa eikä häntä olisi kohdannut mikään onnettomuus,\njommoinen sodan aikana helposti voi sattua...\n\n— Enkelit häntä varjelevat!\n\n— Sen hän ansaitseekin. Että nyt ette joutuisi tuomioistuinten kynsiin,\non teidän meneteltävä näin: Nyt alkaa sotaväen värväys. Koska, kuten\nsanotte, olette syytteitten alainen, en voi antaa teille määräystä\nKmicicin nimelle, vaan Babiniczin. Menette värväyshommiin, sillä sekin\nkoituu isänmaan hyväksi, koska näytte olevan tulinen ja taidokas\nsoturi... Sitten lähdette sotaan Kievin kastellaanin komennossa. Hänen\njoukossaan voi helpoimmin menettää päänsä, mutta helpoimmin myös\nsaada tilaisuuden kunnostautua. Tarvittaessa voitte myös omin päin\nahdistella ruotsalaisia, kuten ahdistitte Chowańskia. Kääntymyksenne ja\nhyvät työnne ovat alkaneet siitä hetkestä, jolloin otitte nimeksenne\nBabinicz. Käyttäkää edelleen sitä nimeä, niin tuomioistuimet jättävät\nteidät rauhaan. Mutta sitten kun loistatte aivan kuin aurinko ja koko\nPuola tuntee ansionne, silloin saakoot ihmiset tietää, kuka on tuo\nmainehikas ritari. Silloin joku ei ilkeä haastaa niin kuuluisaa miestä\noikeuteen, toinen saattaa siihen mennessä kuolla, kolmannen voitte\njollakin tavoin tyydyttää... Paljon voi asiakirjoja kadotakin, ja\nvakuutan uudelleen, että kuulutan ansioitanne ja esitän valtiopäivillä\nteille palkintoa, jonka mielestäni olette ansainnut.\n\n— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut noin suurta hyvyyttä!\n\n— Paremmin kuin monet muut, jotka luulevat olevansa siihen ansiokkaat.\nNo, no, älkää olko millännekään, rakas rojalisti, sillä luulenpa, että\ntuon rojalistitytönkin vielä tavoitatte ja, jos Jumala suo hankitte\npian vielä lisää pieniä rojalisteja.\n\nKmicic heikkoudestaan huolimatta nousi vuoteesta ja lankesi kuninkaan\njalkojen juureen.\n\n— Hyvä Jumala, mitä te teette? — huudahti kuningas. — Veri rupeaa taas\nvuotamaan Kuka siellä?\n\nSisään syöksyi itse marsalkka, joka jo pitkän aikaa oli etsinyt\nkuningasta linnasta.\n\n— Pyhä Yrjänä! Mitä näen? — huudahti hän tavatessaan kuninkaan omin\nkäsin nostamassa Kmiciciä.\n\n— Tämä on herra Babinicz, rakas soturini ja uskollinen palvelijani,\njoka pelasti henkeni, — sanoi kuningas. — Auttakaa, herra marsalkka,\nminua nostamaan hänet vuoteeseen!\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nLubomlista kuningas lähti Lembergiin mukanaan kruununmarsalkka ja\njoukko piispoja, ylhäisiä virkamiehiä ja senaattoreja. Ja niinkuin\nsuuri joki verratessaan läpi maan vetää itseensä kaikki pienemmät\nvedet, niin kuninkaankin joukkoon alati tuli lisäväkeä. Paaneja ja\nasestettua aatelia ja sotamiehiä yhtyi siihen joko yksitellen tahi\nsuurempina joukkoina, ja lisäksi suuret määrät aseellisia talonpoikia,\njotka olivat erittäin kiihtyneitä ruotsalaisia vastaan.\n\nLiike laajeni yleiseksi, ja sitä ryhdyttiin sotilaallisesti\njärjestämään. Julkaistiin ankaria universaaleja. Ritarikunnan marsalkka\nKonstantin Lubomirski ja kastellaani Jan Wielopolski kehoittivat\nKrakovan piirin aatelia kiireesti nousemaan sotaan. Ilmoitettiin, mihin\noli saavuttava, ja poisjääviä uhkasi rangaistus. Kuninkaan universaali\ntäydensi noita julistuksia ja sai hitaimmatkin liikkeelle.\n\nMutta rangaistusten uhka oli tarpeeton, sillä tavaton innostus oli\nvallannut kaikki kansankerrokset. Vanhat ja nuoret nousivat hevosen\nselkään. Naiset antoivat kalleutensa, ja jotkut lähtivät itsekin\ntaisteluun.\n\nPajoissa mustalaiset vasaroivat yötä päivää takoen tavallisista\ntyökaluista aseita. Kylät ja kaupungit tyhjenivät, sillä kaikki miehet\nlähtivät sotaan. Vuoristosta virtasi yhtä mittaa puolivillejä miehiä\njoukkoon. Kuninkaan sotavoima vahvistui joka hetki.\n\nHäntä vastaan tulivat papit risteineen ja lippuineen ja juutalaisten\nseurakuntain esimiehet rabbiinien kera. Hänen retkensä oli kuin\nyhtämittaista voittokulkua. Kaikilta tahoilta saapui suotuisia sanomia.\n\nEi vain niissä, osissa maata, joita vihollinen ei ollut vallannut,\ntartuttu aseihin. Kaikkialla, kaukaisimmissakin seuduissa, nosti kauhea\nkostosota päätään. Kuta syvemmälle kansa aikaisemmin oli vajonnut,\nsitä korkeammalle se nyt nosti päätään valmiina verellään sovittamaan\nentisyytensä.\n\nYhä enemmän levisi huhu, että aateli ja sotajoukko olivat tehneet\nvoimakkaan liiton. Sen etunenässä olivat: vanha suurhetmani Rewera\nPotocki ja hetmani Lanckoronski, Kievin kastellaani Stefan Czamiecki,\nVitebskin vojevoda Sapieha ja liettualainen ruhtinas Michal Radziwill,\nmahtava herra, joka koetti poistaa sen häpeän, minkä ruhtinas Janusz\noli suvulle tuottanut, sekä vojevoda Krzysztof Tyszkiewicz ja monet\nmuut ylhäiset henkilöt.\n\nKirjeitä vaihdettiin joka päivä noiden herrain ja herra\nkruununmarsalkan kesken, sillä tämä ei tahtonut, että niin huomattava\nliitto tehtäisiin ilman häntä. Huhut varmistuivat yhä, ja vihdoin\nsaajiin varma tieto, että hetmanit ja niiden mukana sotajoukko olivat\nluopuneet ruotsalaisista ja että kuninkaan ja isänmaan puolustukseksi\noli syntynyt Tyszowiecin konfederatsioni.\n\nJoulukuun 25 päivänä oli Vitebskin vojevoda Sapieha jo niin varma\nTykocinin valtaamisesta, että hän itse lähti Tyszowieciin jättäen\npiirityksen johdon Oskierkan huoleksi. Lopullisen väkirynnäkön hän\nkäski lykkäämään siihen asti, kunnes hän itse palaisi, mikä oli pian\ntapahtuva. Koottuaan ympärilleen huomattavimmat upseerinsa hän sanoi:\n\n— Korviini on tullut huhuja, että upseerit aikovat linnoituksen\nantauduttua hakata sapeleillaan kuoliaaksi Vilnon vojevodan. Sen\nvaralta, että linnoitus, niinkuin mahdollista on, antautuisi poissa\nollessani, kiellän teitä ankarasti saattamasta ruhtinaan henkeä\nvaaraan. Olen tosin saanut sangen korkeassa asemassa olevilta\nhenkilöiltä kirjeitä, joissa kehoitetaan olemaan säästämättä hänen\nhenkeään. Mutta minä en tahdo noudattaa noita määräyksiä, mikä ei\ntapahdu säälistä, sillä semmoista ei petturi ansaitse, vaan siksi,\nettä hänen henkensä ei ole minun vallassani ja aion antaa hänet\nvaltiopäiväin tuomittavaksi, jotta jälkeen tulevaisilla olisi esimerkki\nsiitä, että ei ylhäinen syntyperä eikä rikkaus voi auttaa petturia\nvälttämään oikeata rangaistusta.\n\nTähän suuntaan Sapieha puhui vielä pitkälti, sillä niin kelpo mies kuin\nhän olikin, niin hänellä oli se heikkous, että luuli olevansa puhuja,\nja hän nautti oman äänensä kaiusta.\n\n— Siinä tapauksessa minun pitänee pistää oikea käteni kylmään veteen,\n— sanoi Zagloba, sillä kovin se kutiaa... Sanon vain sen, että jos\nRadziwill saisi minut kynsiinsä, niin ei hän odottaisi auringonlaskua\nminun kaulani katkaisemiseksi. Hän tietää varsin hyvin, kenen ansiota\nse on, että hänen sotajoukkonsa jätti hänet, ja kuka teki lopun hänen\nja ruotsalaisten hyvistä väleistä. Siksipä en ymmärrä, miksi meidän\nolisi oltava armahtavaisempia häntä kohtaan kuin hän olisi minua\nkohtaan.\n\n— Koska te ette ole ylipäällikkö, ja teidän senvuoksi on toteltava! —\nvastasi Sapieha arvokkaasti.\n\n— Että minun on toteltava, se on totta, mutta hyvä olisi toisinaan myös\nkuulla Zaglobaa... Uskallan sanoa, että jos Radziwill olisi ottanut\nkuullakseen minua, kun kehoitin häntä puolustamaan isänmaata, niin hän\nei nyt olisi Tykocinissa, vaan sotatanterella kaikkien liettualaisten\njoukkojen ylipäällikkönä.\n\n— Onko sitten mielestänne komentosauva huonoissa käsissä?\n\n— Semmoista ei minun sovi väittää, koska itse olen sen pannut noihin\nkäsiin. Armollinen kuninkaamme Johannes Casimirus ei voi muuta kuin\nvahvistaa vaalini.\n\nVojevoda naurahti, sillä hän piti Zaglobasta ja tämän sutkauksista.\n\n— Hyvä veli! — sanoi hän. — Te veitte Radziwillilta hänen voimansa, te\nteitte minusta hetmanin... ja kaikki on teidän ansiotanne. Sallikaa\nminun nyt rauhassa mennä Tyszowieciin, että Sapiehakin voisi jollakin\ntavoin palvella isänmaata!\n\nZagloba pani kädet puuskaan ja vaipui hetkeksi miettimään. Sitten hän\nloi silmäyksen vojevodaan, nyökäytti päätään ja sanoi arvokkaasti:\n\n— Menkää rauhassa!\n\n— Olen hyvin kiitollinen luvasta! — sanoi Sapieha nauraen.\n\nToisetkin upseerit alkoivat nauraa, mutta Sapieha ryhtyi todella\ntekemään lähtöä, sillä ajopelit olivat jo ikkunan edessä. Hän sanoi\njäähyväiset jokaiselle ja antoi heille ohjeita, mitä heidän oli tehtävä\nhänen poissa ollessaan. Lähestyen Wolodyjowskia hän sanoi:\n\n— Jos linnoitus antautuu, vastaatte te minulle ruhtinaan hengestä!\n\n— Käskynne mukaan! Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään! — vastasi\npieni ritari.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nLinnassa istui suuri petturi muutama päivä tämän jälkeen katsellen\nlumen peittämää maata ja kuunnellen tuulen vinkunaa.\n\nHänen elämänsä lamppu oli hiljalleen palamassa loppuun. Päivällä\nhän oli vielä ollut liikkeellä ja katsellut valleilta Sapiehan\njoukkojen telttoja ja puukojuja, mutta pari tuntia sen jälkeen hän oli\nsairastunut niin, että hänet oli pitänyt viedä sisälle.\n\nKiejdanyn ajoista, jolloin hän tavoitteli kruunua, hän oli tavattomasti\nmuuttunut. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, silmien ympärille oli\nilmestynyt punertavia ryppyjä, kasvot olivat kuihtuneet ja elottomat.\n\nVaikka hänen elämänsä saattoi jo laskea tunneissa, niin hän sittenkin\noli elänyt liian kauan, sillä hän oli menettänyt uskon itseensä ja\nonnentähteensä, oli nähnyt toiveittensa ja suunnitelmiensa raukenemisen\nja oman lankeemuksensa, ja kun hän katsoi sitä kuilua, mihin hän oli\nsyöksynyt, niin hän ei tahtonut uskoa itseään. Kaikki olivat hänet\npettäneet: onni, laskelmat, liittolaiset. Hän, jolle ei riittänyt\nse, että oli Puolan mahtavin herra, Rooman valtakunnan ruhtinas,\nsuurhetmani ja Vilnon vojevoda, hän, jolle koko Liettua oli liian pieni\ntoimialaksi, istui nyt suljettuna pieneen linnaan, jossa, häntä odotti\nvain kuolema tahi vankeus. Ja hän katseli joka päivä ovelle peloissaan\nodotellen, kumpi näistä kahdesta kauheasta vieraasta saapuu ottamaan\nhänen sielunsa ja jo puoleksi lahonneen ruumiinsa.\n\nHänen maistaan ja alueistaan olisi jokin aika sitten voinut erottaa\nmelkoisen laajan kuningaskunnan, mutta nyt hän ei ollut edes Tykocinin\nmuurien isäntä.\n\nMuutama kuukausi sitten hän oli kohdellut naapurimaiden kuninkaita\nkuin vertaisiaan, nyt sensijaan joku ruotsalainen kapteeni kuunteli\nkärsimättömänä ja yliolkaisesti hänen käskyjään ja teki oman päänsä\nmukaan.\n\nKun sotaväki hänet hylkäsi ja peloittavasta ylimyksestä oli tullut\nvoimaton kerjäläinen, joka itse tarvitsi apua ja pelastusta, niin\nKaarle Kustaa käänsi hänelle selkänsä. Mahtavan apumiehen hän olisi\nollut valmis kohottamaan pilviin asti, avun anojan hän ylpeästi hylkäsi.\n\nNiinkuin kerran rosvoa Kostka Napierskia piiritettiin Czorsztynissa,\nniin nyt häntä, Radziwillia, piiritettiin Tykocinin linnassa. Ja kuka\npiiritti? Sapieha, hänen pahin vihamiehensä!\n\nKun hänet saadaan käsiin, niin hänet viedään tuomittavaksi vielä\npahempana kuin rosvo, nimittäin petturina.\n\nOmaiset, ystävät ja liittolaiset olivat hänet hylänneet, viholliset\nanastivat hänen omaisuutensa ja aarteensa, ja tuo ylimys, joka\naikoinaan ihmetytti ja häikäisi loistollaan Ranskan hovin ja otti\nvieraspidoissaan vastaan tuhansiin nousevan aatelisjoukon, hän, joka\nylläpiti ja elätti kymmeniä tuhansia miehiä omaa sotajoukkoaan, oli\nnyt niin köyhä, että hänellä ei ollut millä vahvistaisi riutuvaa\nruumistaan, olipa hän kuoleman lähestyessä suorastaan — nälissään!\n\nLinnassa oli jo kauan vallinnut elintarpeiden puute. Ruotsalainen\npäällikkö pienensi ruoka-annokset vähimpään määrään, eikä ruhtinas\ntahtonut pyydellä häneltä lisää.\n\nJospa kuume, joka jäyti hänen voimiaan, edes olisi saattanut hänet\ntajuttomaksi. Mutta eipä! Hänen rintansa kohoili yhä raskaammin,\nhengitys muuttui korinaksi, turvonneet jalat ja kädet kylmenivät, mutta\njärki, huolimatta silloin tällöin esiintyvistä kauheista harhanäyistä,\noli useimpina vuorokauden tunteina aivan selvä. Ruhtinas näki koko\nlankeemuksensa, koko häpeänsä ja alennuksensa, ja hänen kärsimyksensä\nolivat niin suuret, että ne kohosivat hänen rikostensa veroisiksi...\n\nOmantunnon tuskat ahdistivat häntä niinkuin raivottaret Orestesta,\neikä ollut maailmassa paikkaa, mihin hän olisi voinut niitä paeta.\nNe kävivät hänen kimppuunsa öin ja päivin, ulkona ja sisällä. Ei\nylpeyskään voinut niitä karkoittaa. Kuta syvemmälle hän vajosi,\nsitä pahemmin ne häntä ahdistivat. Kun viholliset hyökkäsivät\nisänmaan kimppuun kaikilta puolilta, kun sen onnetonta kohtaloa\nja sen kärsimyksiä säälivät vieraat kansat, niin hän, Liettuan\nsuurhetmani, sen sijaan että olisi syöksynyt sotaan, antanut\nviimeisen veripisaransa, hämmästyttänyt maailmaa kuin Leonidas tahi\nThemistokles, antanut viimeisen takkinsa niinkuin Sapieha, päinvastoin\nyhtyikin viholliseen ja nosti isänmaataan ja hallitsijaansa vastaan\nvalapattoisen käden ja tahrasi itsensä läheisimpiensä verellä. Niin hän\noli tehnyt, ja nyt hän oli päässyt ei vain häpeän, vaan elämänsäkin\nloppurajalle, ja tilinteon hetki oli lähellä, siellä toisella puolen...\nMikä odottaa häntä siellä?\n\nHänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän sitä ajatteli. Kun hän nosti\nkätensä isänmaata vastaan, niin hän tunsi itsensä siihen verrattuna\nsuureksi, mutta nyt oli kaikki muuttunut. Nyt hän oli kutistunut\nvähäpätöiseksi, mutta tuhasta ja verestä noussut valtio tuntui suurelta\nja kasvoi yhä suuremmaksi, salaperäisen uhkaavaksi, majesteetilliseksi\nja peloittavaksi. Sen rinnalla hän tunsi itsensä tomuhiukkaseksi\nruhtinaana, hetmanina ja Radziwillina. Hän ei voinut käsittää, mitä\ntämä oli. Jotkin oudot aallot kuohuivat hänen ympärillään, ja hän\nymmärsi, että hän hukkuu. Mutta miksi hän ei ollut aikaisemmin nähnyt\ntuota uhkaavaa ja salaperäistä voimaa? Miksi hän, mieletön, oli mennyt\nsitä vastaan? Kun nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, niin hän\npelkäsi tuota äitiä, tuota valtakuntaa, sillä sen ennen niin lempeät\npiirteet olivat muuttuneet.\n\nHänen mielensä masentui ja pelko täytti sydämen. Ajoittain hänestä\ntuntui, että hänen ympärillään on kokonaan toinen maa, toiset ihmiset.\nPiiritettyjen muurien läpi tuli hänen kuuluviinsa kaikki, mitä tapahtui\npiiritetyssä valtakunnassa, ja ne olivat hämmästyttäviä asioita. Alkoi\nsota, jossa oli kysymys elämästä tai kuolemasta, ruotsalaisia ja\npettureita vastaan, ja se sota oli sitä kauheampi, kun sitä ei kukaan\nollut aavistanut. Valtio otti rankaisun käsiinsä. Se oli jumalallista\nvihaa majesteetin loukkaamisesta.\n\nKun läpi muurien tuli sanoma Częstochowon piirityksestä, — niin\nRadziwill, kalvinilainen, pelästyi, eikä pelko enää lähtenyt hänen\nsydämestään. Silloin hän ensikerran tunsi tuon salaperäisen aallon\nlähestymisen, joka oli nielevä ruotsalaiset ja hänet. Silloin hän alkoi\ntuntea, että ruotsalaisten hyökkäys ei ollut sotaretkeä, vaan pyhyyden\nloukkausta, josta oli tuleva rangaistus. Silloin ensikerran putosi\nverho hänen silmiensä edestä, ja hän näki isänmaan muuttuneet kasvot,\njotka eivät enää olleet äidin, vaan rankaisevan kuningattaren kasvot.\n\nKaikki, jotka olivat pysyneet sille uskollisina ja palvelivat sitä\nsydämestään ja sielustaan, kohosivat ja kasvoivat, ne, jotka olivat\nsitä vastaan rikkoneet, painuivat alas.\n\n— Ei kukaan saa ajatella, — puhui ruhtinas itsekseen, — itsensä eikä\nsukunsa kohottamista, vaan henki, voima ja rakkaus on uhrattava\nisänmaalle.\n\nHänelle se oli myöhäistä, sillä hänellä ei ollut mitään uhrattavaa,\nhänellä ei ollut tulevaisuutta, oli vain haudantakainen elämä, jota\najatellessaan hän vapisi.\n\nMaallinen lankeemus, mielen masennus, pimeys, tyhjyys — siinä oli se,\nmitä hän oli saavuttanut, kun oli palvellut itseään.\n\nVielä lähtiessään Kiejdanysta sotaretkelle Podlasieen hän oli ollut\ntoivehikas. Tosin oli Sapieha, häntä huonompi päällikkö, voittanut\nhänet taistelussa, viimeisetkin puolalaiset rykmentit olivat luopuneet\nhänestä, mutta häntä vahvisti ajatus, että minä päivänä tahansa saattoi\ntulla hänelle avuksi Boguslaw. Tuo nuori radziwillilainen kotka kiitää\npreussilaisten, luterilaisten joukkojen etunenässä, jotka eivät\nliettualaisten rykmenttien tavoin mene paavilaisten puolelle, ja sitten\nhe yhdessä nujertavat Sapiehan, hajoittavat liittoutuneet ja asettuvat\nLiettuan ruumiille niinkuin kaksi jalopeuraa hirven ruumiille ja\npelkällä karjunnallaan peloittavat pois ne, jotka tahtoisivat riistää\nheiltä saaliin.\n\nMutta aika kului, ja ruhtinaan sotavoimat sulivat yhä pienemmiksi\nVierasmaalaisetkin rykmentit siirtyivät uhkaavan Sapiehan puolelle.\nKului päiviä, viikkoja, kuukausia, mutta Boguslawia ei kuulunut.\n\nViimein alkoi Tykocinin piiritys.\n\nRuotsalaiset, joita oli jäänyt kourallinen ruhtinaan joukkoon,\npuolustautuivat sankarillisesti, sillä he tiesivät, että\nantautuminenkaan ei suojelisi heitä liettualaisten kostolta niiden\njulmuuksien jälkeen, joita he olivat harjoittaneet. Piirityksen\nalkaessa ruhtinas vielä toivoi, että hätätilassa hänen avukseen rientää\nitse Ruotsin kuningas tahi Koniecpolski, joka oli Kaarle Kustaan luona\nkuudentuhannen ratsumiehen kanssa. Mutta turhaan hän toivoi. Ei kukaan\najatellut häntä, ei kukaan tullut avuksi.\n\n— Boguslaw! Boguslaw! — toisteli ruhtinas kävellen huoneissaan\nTykocinissa. — Jos et tahdo pelastaa serkkuasi, niin pelasta edes\nRadziwill!\n\nViimein ruhtinas epätoivoissaan päätti ottaa askelen, jota ottamasta\nylpeys häntä kauan esti: pyytää apua ruhtinas Michalilta Nieswiezistä.\n\nMutta Sapiehan miehet kaappasivat tämän kirjeen, ja Vitebskin vojevoda\nlähetti hänelle vastaukseksi viikkoa aikaisemmin ruhtinas Michalilta\nsaamansa kirjeen.\n\nJanusz luki siitä muun muassa seuraavaa:\n\n»Jos teidän kuuluviinne on saapunut huhuja, että aion mennä avuksi\nsukulaiselleni Vilnon vojevodalle, niin pyydän teitä olemaan niitä\nuskomatta, sillä pidän yhtä vain niiden kanssa, jotka ovat isänmaalle\nja kuninkaallemme uskollisia, enkä halua suojella pettureita oikealta\nja ansaitulta rangaistukselta. Boguslaw kuulemma ei myöskään mene\navuksi, vaaliruhtinas ajattelee vain itseään eikä tahdo hajoittaa\nvoimiaan, ja _quod attinet_ Koniecpolskia, niin hän toivoo ruhtinaan\nkuolemaa voidakseen kosia tämän leskeä.»\n\nTämä Sapiehalle osoitettu kirje vei onnettomalta ruhtinaalta\nviimeisenkin toivon. Hänelle ei jäänyt muuta tehtävää kuin odottaa\nkohtalonsa täyttymistä.\n\nPiiritys lähestyi loppuaan.\n\nSapiehan lähdettyä matkalle seurasi muutamia rauhallisia päiviä, sen\njälkeen kuin piirittäjäin yritys räjähdyttää linnoituksen portit oli\nepäonnistunut.\n\nJoulukuun 31 päivä oli jo loppumassa. Ruhtinas makasi\n»nurkkakamarissa», joka oli linnan länsiosassa. Isossa uunissa paloi\npihkaisia mäntyhalkoja, jotka heittivät kirkasta valoa valkeille,\ntyhjille seinille. Ruhtinas makasi selällään turkkilaisella sohvalla,\njoka oli siirretty keskelle huonetta, jotta uunin lämpö siihen\nulottuisi. Lähellä uunia varjossa makasi matolla paashi, ruhtinaan\nluona istuivat nojatuoleissa torkkuen rouva Jakimowicz, joka\naikaisemmin oli ollut palvelustyttöjen silmälläpitäjä Kiejdanyssa,\ntoinen paashi, lääkäri, joka samalla oli ruhtinaan astrologi, ja\nCharlamp.\n\nViimeksimainittu oli pysynyt loppuun asti ruhtinaalle uskollisena.\nRaskasta oli hänen palveluksensa, sillä vanhan sotilaan sydän oli\nTykocinin muurien ulkopuolella Sapiehan leirissä, mutta hän ei luopunut\nentisestä päälliköstään. Miesparka oli nälästä ja onnettomuuksista\nkuihtunut melkein luurangoksi. Kasvoista pisti esille vain nenä, joka\nnyt näytti entistä suuremmalta, ja viikset. Hän oli puettu täydellisiin\nritarin varustuksiin. Hän oli juuri palannut muureilta, joille hän oli\nnoussut katselemaan, mitä oli tekeillä, ja joilla hän joka päivä etsi\nkuolemaa. Nyt hän oli nukahtanut uupuneena, vaikka ruhtinas yski kovin\nja tuuli ulvoi ulkona.\n\nÄkkiä alkoivat lyhyet puistatukset värisyttää ruhtinaan kookasta\nruumista, ja hän lakkasi yskimästä. Ympärillä-olijat heräsivät\ntorkuksista ja alkoivat katsella ensin häntä ja sitten toisiaan. Mutta\nhän sanoi:\n\n— On niinkuin jotakin olisi pudonnut rinnaltani. On helpompi olla...\n\nSitten hän käänsi hiukan päätään, alkoi katsella tarkasti ovelle ja\nsanoi viimein:\n\n— Charlamp!\n\n— Nöyrin palvelijanne!\n\n— Mitä tekemistä Stachowiczilla on täällä? Charlamp paran koivet\nalkoivat tutista, sillä yhtä peloton kuin hän oli taistelussa, yhtä\ntaikauskoinen hän oli. Hän katsahti nopeasti ympärilleen ja sanoi\nvapisevalla äänellä:\n\n— Stachowicz ei ole täällä. Teidän ylhäisyytenne ammutti hänet\nKiejdanyssa.\n\nRuhtinas sulki silmänsä eikä vastannut mitään. Kuului vain tuulen\nvalitteleva ja pitkä vinkuna.\n\n— Tuossa tuulessa on ihmisen itkua, — sanoi ruhtinas taas avaten\nväsyneet silmänsä. — En minä kutsunut ruotsalaisia, vaan sen teki\nRadziejowski...\n\nKun ei kukaan vastannut, lisäsi hän vähän ajan kuluttua:\n\n— Hän on paljon syyllisempi, paljon syyllisempi, paljon syyllisempi.\n\nJa hänen oli ikäänkuin helpompi olla muistaessaan, että joku on\nsyyllisempi kuin hän.\n\nMutta sitten näytti taas raskaampia ajatuksia nousevan hänen mieleensä,\nsillä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän toisteli:\n\n— Jeesus! Jeesus! Jeesus!\n\nHänen henkeään alkoi taas ahdistaa, ja hän yski entistä kovemmin.\n\nSilloin kuului ulkoa muskettien laukauksia, ensin harvempaan, sitten\nyhä tiheämpään, mutta ne hukkuivat osittain tuulen ulvontaan.\n\n— Taistelevat! — sanoi ruhtinaan lääkäri.\n\n— Niinkuin tavallisesti! — vastasi Charlamp. — Miehiä paleltaa\nlumimyrskyssä, ja ne tappelevat lämpimikseen.\n\n— Charlamp! — sanoi ruhtinas. — Monesko päivä nyt on?\n\n— Viimeinen päivä joulukuuta, teidän ylhäisyytenne!\n\n— Jumala, armahda sieluani!... En elä uuteen vuoteen... Jo ammoin on\nminulle ennustettu, että joka viides vuosi kuolema seisoo luonani.\n\n— Jumala on armollinen, teidän ylhäisyytenne!\n\n— Jumala on Sapiehan puolella, — vastasi ruhtinas käheällä äänellä.\n\nÄkkiä hän alkoi katsella ympärilleen ja sanoi:\n\n— Hän henkii kylmää... En näe häntä, mutta tunnen, että hän on tässä.\n\n— Kuka, teidän ylhäisyytenne?\n\n— Kuolema!\n\nSyntyi hiljaisuus, jossa vain kuului, kuinka rouva Jakimowicz kuiskaten\nrukoili.\n\n— Sanokaa, — puhui ruhtinas katkonaisella äänellä, — uskotteko\ntodellakin, että vain ne, jotka tunnustavat teidän uskoanne, tulevat\nautuaiksi?\n\n— Vielä kuoleman hetkelläkin on tilaisuus katua, — vastasi Charlamp.\n\nPaukauksia kuului nyt yhä tiheämmin. Tykkien pamahtelu sai ikkunaruudut\ntärisemään.\n\nRuhtinas kuunteli rauhallisesti, kohottautui sitten vuoteellaan, ja\nhänen silmänsä alkoivat loistaa. Kohottuaan istumaan hän tarttui käsin\npäähänsä ja huudahti:\n\n— Boguslaw! Boguslaw!\n\nCharlamp juoksi kuin mieletön ulos huoneesta. Koko linna vapisi tykkien\njyrähdyksistä.\n\nÄkkiä kuului huutoa tuhansista suista ja kovaa ryskettä, joka sai\nhiilet uunissa hypähtelemään. Samassa Charlamp syöksyi sisälle.\n\n— Sapiehalaiset ovat räjähdyttäneet portin! — huusi hän. — Ruotsalaiset\novat paenneet torniin!... Vihollinen on täällä!... Teidän ylhäisyytenne!\n\nSanat jähmettyivät hänen huulilleen. Radziwill istui sohvalla silmät\nylös luotuina. Avoin suu haukkoi ilmaa, kädet hapuilivat sohvan reunaa,\nja hän huusi tahi oikeammin korahteli:\n\n— Se on Radziejowski... en minä... Pelastakaa!... Mitä tahdotte?\nOttakaa kruunu!... Se on Radziejowski... Pelastakaa, hyvät ihmiset!\nJeesus! Jeesus! Maria!\n\nNe olivat Radziwillin viimeiset sanat.\n\nHänet valtasi kamala puistatus, silmät pullistuivat, hän oikaisihe,\nkaatui selälleen ja jäi liikkumattomana makaamaan.\n\n— Loppu tuli! — sanoi lääkäri.\n\n— Mariaa huusi, kuulitteko, vaikka oli kalvinilainen! — lausui rouva\nJakimowicz.\n\n— Lisätkää tulta uuniin! — sanoi Charlamp hölmistyneille paasheille.\n\nSitten hän astui ruumiin luo, sulki sen silmät, otti haarniskaltaan\nkullatun Jumalanäidin kuvan ja pani sen Radziwillin käsiin.\n\nTuli heijastui kultaisesta kuvasta vojevodan kasvoille ja teki ne\nharvinaisen rauhallisen näköisiksi.\n\nCharlamp istuutui ruumiin luo ja nojaten kyynärpäät polviinsa peitti\nkäsin kasvonsa. Äänettömyyden keskeytti vain muskettien pauke.\n\nÄkkiä tapahtui jotakin kauheata. Välähti suuri valo, aivan kuin koko\nmaailma olisi syttynyt palamaan, ja samalla kuului niin kova jyrähdys\nkuin olisi maa murtunut linnan, alta. Seinät huojuivat, katto halkeili,\nkaikki ikkunat putosivat lattialle. Ikkunain tyhjistä aukoista puhalsi\ntuuli sisälle ja alkoi vinkua huoneen nurkissa.\n\nKaikki huoneessa-olijat lankesivat kasvoilleen kauhistuksesta.\n\nEnsimmäisenä nousi pystyyn Charlamp ja katsahti heti vojevodan\nruumiiseen. Mutta ruumis lepäsi rauhallisena, vain kultainen kuva hänen\nkädessään oli hiukan liikahtanut.\n\nCharlamp huokasi helpotuksesta. Hän oli luullut, että paholaisjoukko\noli tullut noutamaan ruhtinaan ruumista.\n\n— Sana tuli lihaksi! — sanoi hän. — Varmaankin ruotsalaiset\nräjähdyttivät ilmaan tornin ja itsensä.\n\nUlkoa ei kuulunut mitään ääniä. Nähtävästi Sapiehan miehet seisoivat\nällistyneinä tahi pelkäsivät, että koko linna oli miinoitettu.\n\n— Lisätkää tulta! — sanoi Charlamp taas pojille.\n\nJa taas valaisi kirkas, lepattava valo huoneen. Vallitsi\nkuolemanhiljaisuus, vain tuli räiskähteli, tuuli vonkui ja lunta satoi\nsisään ikkunoista.\n\nMutta sitten kuului sekavia ääniä, kannukset kilisivät ja kuului\naskelten töminää. Huoneen ovet lensivät selälleen ja sotilaita tuli\nsisälle.\n\nJoukosta tuli esille pieni, rautavarustuksiin puettu ritari ja huudahti:\n\n— Missä on Vilnon vojevoda?\n\n— Tässä! — sanoi Charlamp osoittaen ruumista.\n\nWolodyjowski katsahti ja sanoi:\n\n— Kuollut!\n\n— Kuollut! — Kuollut! — levisi kuiske suusta suuhun. — Petturi ja\nkavaltaja on kuollut!\n\n— Niin! — sanoi Charlamp synkästi. — Mutta jos häpäisette hänen\nruumistaan, niin teette pahoin, sillä hän kutsui kuollessaan Pyhää\nneitsyttä, ja hänellä on hänen kuvansa käsissään!\n\nNämä sanat tekivät syvän vaikutuksen. Huudot vaikenivat. Sotamiehet\nlähestyivät sohvaa ja katselivat vainajaa. Ne, joilla oli lyhdyt,\nvalaisivat hänen kasvojaan. Hän makasi suurena, ankarana, kasvoillaan\nhetmanin arvokkuus ja kuoleman kylmä ylevyys.\n\n— Totta on! — sanoi Zagloba hiljaisella äänellä aivan kuin peläten\nherättävänsä ruhtinaan. — Pyhän neitsyen kuva hänen käsissään ja sen\nloiste heijastuu hänen kasvoihinsa.\n\nHän paljasti päänsä, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syntyi\nharras äänettömyys, jonka vihdoin Wolodyjowski katkaisi sanoen:\n\n— Ah! Hän on jo Jumalan tuomioistuimen edessä, eikä ihmisillä ole enää\ntuomiovaltaa!\n\nSitten hän kääntyi Charlampin puoleen:\n\n— Mutta sinä, onneton, miksi sinä hänen tähtensä hylkäsit isänmaan ja\nkuninkaan?\n\n— Antakaa hänet tänne!... — kuului useita ääniä.\n\nCharlamp nousi, veti sapelinsa tupesta ja paiskasi sen lattiaan.\n\n— Tässä olen, hakatkaa minut kappaleiksi! — sanoi hän. — En jättänyt\nhäntä yhdessä kanssanne, kun hän oli mahtava kuin kuningas, eikä minun\nsopinut jättää häntä sitten enää, kun häntä kohtasivat onnettomuudet\neikä kukaan pysynyt hänelle uskollisena... En ole paljoa ansainnut\ntällä palveluksella, sillä kolmeen päivään en ole mitään syönyt ja\ntuskin jaksan seisoa jaloillani... Mutta minä olen vallassanne,\nhakatkaa minut kuoliaaksi! Sillä tunnustanpa senkin — (tässä Charlampin\nääni alkoi väristä) — että rakastin häntä!\n\nHän alkoi horjua ja olisi kaatunut, mutta Zagloba levitti kätensä, otti\nhänet syleilyynsä ja huusi:\n\n— Jumalan tähden! Antakaa hänelle syötävää ja juotavaa!\n\nSe vaikutti toisiinkin. Charlamp talutettiin ulos huoneesta.\nSotilaatkin alkoivat poistua.\n\nPaluumatkalla asuntoonsa Wolodyjowski sanoi Zagloballe:\n\n— Neiti Billewicz ei ollut linnassa.\n\n— Mistä sen tiedätte? — kysyi Zagloba.\n\n— Kysyin noilta paasheilta. Boguslaw on ottanut hänet Taurogiin.\n\n— Ohoo! — sanoi Zagloba. — Se on samaa kuin olisi susi pantu vuonan\nkaitsijaksi. Mutta eihän se kuulu teihin, teillehän on muuan toinen\ntypykkä määrätty!\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nLembergistä tuli kuninkaan sinne saavuttua todellinen valtakunnan\npääkaupunki. Kuninkaan mukana saapui suurin osa maan piispoista\nja kaikki ne senaattorit, jotka eivät olleet ruvenneet vihollisen\npalvelukseen. Lukuisasti aseellista aatelia saapui totellen kuninkaan\nkutsua. Sydämet laajenivat tuota yleistä nousua nähdessä, joka ei\nmissään suhteessa ollut sen suurpuolalaisen liikkeen kaltainen, minkä\ntuloksena oli ollut niin heikko vastarinta viholliselle Ujscien luona.\nPäinvastoin tänne kerääntyi uljasta ja sotaista aatelia, joka lapsesta\nsaakka oli tottunut hevosen selässä taistelemaan tataarilaisia vastaan,\ntottunut verenvuodatukseen ja tulipaloihin ja paremmin osasi käyttää\nsapelia kuin latinankieltä.\n\nKasakatkaan eivät uskaltaneet tehdä esteitä, vaan päinvastoin\ntataarilaisten pakotuksesta lähettivät lähettiläitä vakuuttamaan\nkuninkaalle uskollisuutta. Kuninkaan vihollisille peloittava\ntataarilaislähetystö saapui Subaghasi-beyn johdolla Lembergiin ja\nlupasi kaanin nimessä satatuhantisen joukon Puolan avuksi, josta\nneljäkymmentä tuhatta miestä saattoi heti lähteä Kamienecin luota\ntaisteluun.\n\nTämän lisäksi saapui joka päivä ulkovaltojen lähettiläitä sekä\nsanansaattajia Suur-Puolan ja Liettuan sotajoukoista vakuuttamaan\nuskollisuutta ja valmiuttaan puolustamaan kuningasta ja isänmaata.\n\nKaduilla vilisi aamusta iltaan ihmisiä, aatelisten ratsujoukkoja ja\nsäännöllistä sotaväkeä liikehti kaduilla, komentosanat kaikuivat, aseet\nkalisivat, hevoset hirnuivat, tykkien pyörät jyrisivät, ja uhkaavat,\nruotsalaisia herjaavat laulut kajahtelivat.\n\nPuolalaisten, venäläisten ja armenialaisten kirkkojen kellot soivat\nyhtämittaa kuuluttaen kaikille, että kuningas on Lembergissä ja että\nLemberg on se pääkaupunki, joka, ikuiseksi kunniaksi itselleen, on\nensimmäisenä ottanut vastaan maanpakolaisen kuninkaan.\n\nMissä vain kuningas näyttäytyi, siellä lensivät hatut ilmaan ja\n»vivat!» raikui. Kunnioittavasti tervehdittiin myös piispoja, jotka\nvaunujensa ikkunoista siunasivat väkijoukkoja, samoin senaattoreja,\njotka olivat olleet uskollisia kuninkaalle ja isänmaalle.\n\nKuningas puolestaan oli yötä päivää neuvotteluissa senaattorien kanssa.\nHän otti vastaan ulkomaiden lähettiläitä, eri seutujen ja sotajoukkojen\nedustajia. Hän mietti keinoja, miten saisi tyhjään rahastoonsa varoja.\nKaikin keinoin koetettiin saada nousemaan sotaan nekin seudut,\njotka eivät vielä olleet sitä tehneet. Kuningas otti vastaan tiedon\nTyszowiecin konfederatsionista, hyväksyi ja vahvisti sopimuksen ja\notti sen johdon käsiinsä, Varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön hän\ntyöskenteli ajatellen enemmän valtakunnan etua kuin omaa terveyttään.\n\nMutta hänellä oli vielä paljon tehtävää. Hän päätti omassa ja\nvaltiopäivien nimessä ryhtyä semmoisiin toimenpiteihin, joita ei mikään\nmaallinen voima voisi vastustaa ja jotka tulevaisuudessa koituisivat\nvaltion eduksi.\n\nTuli viimein niidenkin vuoro. Salaisuus lienee kulkeutunut\nsenaattoreilta aateliston ja aatelistosta yleisön keskuuteen, sillä\nerään päivän aamuna puhuttiin, että jumalanpalveluksen aikana tapahtuu\njotakin tärkeätä ja että kuningas tekee jonkin juhlallisen valan.\nPuhuttiin talonpoikien aseman parantamisesta ja liitosta taivaan\nkanssa. Jotkut vakuuttivat, että tapahtuu jotakin sellaista, mistä ei\nole esimerkkejä historiassa.\n\nOli kylmä, kirkas päivä. Lumihiutaleita lenteli ilmassa kimmeltäen\nkipinäin kaltaisina. Lembergiläinen jalkaväki sinisissä\npuoliturkeissaan, joita kultakaluunat koristivat, ja puoli rykmenttiä\nunkarilaisia asettui pitkäksi riviksi tuomiokirkon eteen musketit\njalalla. Heidän edessään astelivat upseerit edestakaisin ruokosauvat\nkäsissä. Kahden rivin välitse virtasi monikarvainen joukko kirkkoon.\nEtumaisena kulki aateli ja ritaristo, näiden jäljessä kaupungin\nsenaatti kultavitjat kaulassa ja kynttilät käsissä pormestarin\njohtamana, sitten tulivat kauppiaat, joiden joukossa oli paljon\narmenialaisia, viheriäiset lakit päässä ja avarat itämaiset viitat\nyllä. Kauppiaitten jälkeen seurasivat eri ammattikunnat lippuineen.\nSitten tuli kansaa kaikenlaista. Pääsyä ei kielletty keneltäkään,\nkunnes kirkko oli täynnä kaikensäätyistä väkeä.\n\nLopuksi alkoi saapua vaunuja, mutta ne eivät pysähtyneet pääovelle,\nsillä kuninkaalla, piispoilla ja arvohenkilöillä oli oma ovensa\nlähempänä pääalttaria.\n\nKuningas ajoi paavin lähettilään kanssa, sitten tuli Gnesenin\narkkipiispa ja piispa Czartoryski, sitten Krakovan piispa, Lembergin\narkkipiispa, kruunun suurkansleri sekä joukko vojevodia ja\nkastellaaneja.\n\nJumalanpalveluksen toimitti paavin lähettiläs Widon, jonka puku oli\npurppurainen, valkoisella sekä helmillä ja kullalla koristettu.\n\nKuninkaalle oli varattu paikka pääalttarin ja penkkien välille.\n\nMoniväristen ikkunain läpi tunkeutuivat sisälle auringon säteet ja\nyhtyivät alttarilla palavien kynttiläin liekkimereen, minkä jälkeen ne\nvalaisivat varjossa istuvien senaattorien kasvoja, valkoisia partoja\nja kultaan ja samettiin verhottuja vartaloita. Vanhukset olivat niin\narvokkaan näköisiä, että olisi luullut näkevänsä edessään muinaisen\nRooman senaatin. Kaikkien silmät olivat luodut alttariin, kaikki\nrukoilivat. Kynttiläin liekit loistivat ja heiluivat, suitsutusastiain\nsavu kiemuroi ja välkähteli. Kuningas Jan Kasimir lankesi maahan ja\nnöyrtyi Jumalan majesteetin edessä. Viimein otti messun toimittaja\nöylättiastian ja kalkin ja lähestyi kuningasta. Tämä nousi kirkastunein\nkasvoin, papin ääni kaikui: »_Ecce Agnus Dei!_» ja kuningas nautti\nHerran ehtoollisen.\n\nSitten kuningas kohotti päänsä pystyyn, loi silmänsä taivaaseen ja\nnosti molemmat kätensä.\n\nKirkossa tuli äkkiä niin hiljaista, että ei kuulunut hengähdystäkään\nKaikki arvasivat hetken tulleen ja kuninkaan aikovan vannoa valan.\nliikutetulla, mutta selvällä äänellä ryhtyi kuningas puhumaan:\n\n»Pyhä Jumalan Äiti! Minä Jan Kasimir, joka Sinun poikasi, kuningasten\nkuninkaan ja minun hallitsijani, sekä Sinun armostasi olen kuningas,\n— astun Sinun pyhäin jalkaisi juureen ja lupaan ottaa Sinut\nsuojelijakseni ja valtakuntani kuningattareksi. Puolan kuningaskunnan,\nLiettuan, Preussin, Masowian, Samogitian, Liivin ja Czernihovin\nsuuriruhtinaskunnan, molempien valtakuntien sotajoukon ja koko kansan\nannan Sinun erikoiseen huostaasi ja varjelukseesi, Sinun apuasi ja\nlaupeuttasi nyt vihollisen ahdistaessa ja kuningaskuntani ollessa\nhädässä nöyrästi anon...»\n\nKuningas lankesi polvilleen ja oli vähän aikaa vaiti. Kirkossa vallitsi\nedelleen kuolemanhiljaisuus. Sitten kuningas taas nousi ja jatkoi:\n\n»Sinun suurista hyvistä töistäsi osallistuneena lupaan Sinulle itseni,\nministerieni, senaattorieni, aatelin ja kansan nimessä levittää Poikasi\nJeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme kunniaa ja kiitosta kaikkiin\nPuolan kuningaskunnan ääriin. Vannon Sinulle, että kun Sinun Poikasi\nlaupeuden tähden saan voiton ruotsalaisista, teen kaikkeni, että tämän\ntapahtuman vuosipäivää vietettäisiin valtakunnassani juhlallisesti\nainaisiin aikoihin Jumalan ja Sinun, Pyhän Neitsyen, armon ja laupeuden\nmuistoksi.»\n\nTässä hän keskeytti puheensa ja lankesi uudelleen polvilleen. Kirkossa\nsyntyi kuisketta, mutta sen sai vaikenemaan kuninkaan ääni, joka nyt\nentistä enemmän vapisi liikutuksesta, mutta kaikui yhä kantavampana:\n\n»Suuresti murehtien sydämessäni näen köyhän maataviljelevän väestön\nahdinkotilan ja kuulen sen huokaukset, kun Jumalan oikeamielinen\nrangaistus kuningaskunnassani seitsemän vuoden ajan on meitä kaikkia\nmonenlaisten vaivojen muodossa kohdannut. Vannon rauhan palattua\ntekeväni yhdessä valtakunnan säätyjen kanssa voitavani, että tähän\nsaakka vaivattu yhteinen kansa vapautuisi kaikesta ankarasta\nkohtelusta. Sinä, laupias Äiti ja taivaallinen kuningattareni, joka\nolet innoittanut minut tekemään tämän valani, auta minua armosi ja\nPoikasi laupeuden takia täyttämään tämä lupaukseni!»\n\nNämä kuninkaalliset sanat kuuli hengellinen sääty, senaattorit,\naateli ja yhteinen kansa. Temppelin täytti itkun ääni, joka ensin\nkohosi talonpoikien rinnasta ja sitten tuli yleiseksi. Kaikki\nkohottivat kätensä taivasta kohti, ja itkunsekaiset äänet toistelivat:\n»Amen! Amen! Amen!» merkiksi, että kukin omasta kohdastaan yhtyi\nkuninkaan tunteisiin ja valaan. Innostus täytti sydämet ja lähensi\nne tällä hetkellä toisiinsa rakkaudessa Puolaan ja sen taivaalliseen\nsuojelijattareen. Riemastus loisti kaikkien kasvoista, eikä koko\nkirkossa ollut ketään, joka ei olisi ollut varma siitä, että Jumala\nantaa heille voiton ruotsalaisista.\n\nKuningas palasi jumalanpalveluksesta muskettien ja tykkien paukkuessa\nja voimakkaiden »eläköön!» ja »victoria!» huutojen kaikuessa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nNäitten juhlien jälkeen alkoi Lembergiin lennellä kaikenlaisia sanomia\naivan kuin linnun siivin. Tuli vanhempia ja tuoreita tietoja, enemmän\ntahi vähemmän mielikuvituksellisia, mutta kaikki ne kohottivat\nmielialaa. Tyszowiecin konfederatsioni levisi kuin tulipalo. Jokainen\nyhtyi siihen, olipa hän aatelinen tahi rahvaan mies. Kaupungit\nhankkivat ajopelejä, ampuma-aseita ja jalkaväkeä, juutalaiset\nantoivat rahaa. Ei kukaan uskaltanut olla noudattamatta universaalia,\nuneliaimmatkin nousivat ratsun selkään. Wittenberg julkaisi ankaran\nmanifestin, jossa uhattiin tulella ja miekalla rangaista jokaista, ken\nyhtyisi liittoutuneihin. Mutta sen vaikutus oli sama kuin jos olisi\nyrittänyt sammuttaa tulta kaatamalla siihen ruutia. Tätä manifestia\nlevitettiin, luultavasti kuninkaan tieten ja innostuksen lietsomiseksi\nruotsalaisia vastaan, suuressa määrin Lembergissä. Ei ole soveliasta\nmainita, mitä väestö teki näille papereille, joita nähtiin paljon myös\nlentelevän huonossa kunnossa tuulen mukana pitkin katuja.\n\nWittenberg huomattuaan uhkauksensa turhiksi jätti ylipäällikkyyden\nKrakovassa toimeliaalle Wirtzille ja kiiruhti Elbingiin, missä Ruotsin\nkuningas oleskeli kuningattaren kanssa pitoja pitäen ja iloiten\nvoitoistaan.\n\nLembergiinkin oli tullut tieto Tykocinin valloituksesta ja synnyttänyt\nriemua. Omituista kyllä oli asiasta alettu puhua jo ennenkuin mikään\nsanansaattaja oli saapunut siitä ilmoittamaan. Ei vain tiedetty, oliko\nVilnon vojevoda kuollut vai joutunut vangiksi, mutta kerrottiin, että\nSapieha vahvan joukon etunenässä oli siirtynyt Podlasiesta Lublinin\nvojevodakuntaan yhtyäkseen hetmaneihin, että hän matkan varrella on\nkaikkialla voittanut ruotsalaiset ja että hänen joukkonsa yhä kasvoi.\n\nLopulta saapui hänen itsensä lähettämiä lähettiläitä eikä sen vähempää\nkuin kokonainen ratsuväkirykmentti, jonka hän lähetti kuninkaan\nkäytettäväksi, millä hän tahtoi osoittaa kunnioitustaan kuninkaalle,\nturvata hänet mahdollisilta vaaroilta ja kenties myös kohottaa omaa\narvoaan.\n\nTätä rykmenttiä johti nuori eversti Wolodyjowski, jonka kuningas hyvin\ntunsi. Jan Kasimir kutsutti hänet heti luokseen ja syleili häntä sanoen:\n\n— Tervetuloa, mainehikas soturi! Paljon on siitä aikaa kulunut, kun\nviimeksi tapasimme toisemme. Luullaksemme näimme teidät viimeksi\nBeresteczkon luona verissänne.\n\nMichal polvistui ja vastasi:\n\n— Ja myöhemmin Varsovassa, teidän majesteettinne! Olin linnassa\nnykyisen Kievin kastellaanin kanssa.\n\n— Ja palvelette yhä armeijassa? Eikö ole tehnyt mieli viettämään\nrauhallista kotielämää?\n\n— Valtakunta tarvitsi miehiä, ja näissä melskeissä olen menettänyt\nomaisuuteni. Minulla ei ole mihin pääni kallistaisin, mutta en minä\nsiitä ole millänikään, sillä sotilaan ensimmäinen velvollisuus on\npalvella kuningasta ja isänmaata.\n\n— Suokoon Jumala, että olisi enemmän teidän kaltaisianne! Ei silloin\nvihollinen täällä isännöisi. Ehkäpä tulee vielä aika, jolloin työnne\npalkitaan. Mutta nyt kertokaa, mitä olette tehneet Vilnon vojevodalle!\n\n— Vilnon vojevoda on Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän kuoli samaan\naikaan kuin me teimme viimeisen väkirynnäkkömme.\n\n— Kertokaa siitä!\n\n— Tässä on Vitebskin vojevodan kertomus, — sanoi Michal.\n\nKuningas otti kirjeen ja alkoi lukea, mutta keskeytti lukemisensa kohta\nalussa lausuen:\n\n— Herra Sapieha erehtyy kirjoittaessaan, että Liettuan suurhetmanin\nvirka _vacat_. Ei se _vacat_, sillä annan sen hänelle.\n\n— Ei ole siihen ansiokkaampaa kuin hän! — vastasi Michal. — Koko\nsotajoukko on teidän majesteetillenne ikuisesti kiitollinen tästä\nnimityksestä!\n\nKuningas naurahti kuultuaan tämän koruttoman tunnustuksen ja jatkoi\nlukemistaan. Vähän ajan kuluttua hän huokasi.\n\n— Radziwill olisi voinut olla kaunein helmi tässä mainehikkaassa\nkruunussa, jos ei ylpeys ja harhaoppi olisi häntä sokaissut. Nyt on\njo hänen kohtalonsa täyttynyt. Tutkimattomat ovat Herran tiet!...\nRadziwill ja Opalinski... ja aivan samaan aikaan... Älä tuomitse heitä,\nHerra, heidän syntiensä, vaan laupeutesi mukaan!\n\nHetken kestäneen vaitiolon jälkeen kuningas taas jatkoi lukemista.\n\n— Olemme kiitollinen herra vojevodalle, — sanoi hän päästyään loppuun,\n— että hän lähettää käytettäväksemme kokonaisen rykmentin ja teidät,\nparhaan soturinsa, kuten hän kirjoittaa. Mutta minä olen täällä\nturvassa, ja soturit, varsinkin tällaiset, tarvitaan sotatoimissa.\nLevätkää hiukan, ja sen jälkeen lähetän teidät avuksi herra\nCzarnieckille, jota vastaan varmaankin pahin myrsky suuntautuu.\n\n— Olemme kylliksi levänneet Tykocinin edustalla, teidän\nmajesteettinne!-sanoi innokkaasti nuori soturi. — Kun hevoset ovat\nhiukan levänneet, niin voisimme lähteä vaikka tänään, sillä herra\nCzarnieckin johdolla on hauska toimia. On suuri onni saada katsella\nteidän majesteettinne kasvoja, mutta tärkeätä on myös rientää\nruotsalaisia vastaan.\n\nPuna nousi kuninkaan poskille. Isällinen hyvyys kuvastui hänen\nkasvoillaan, ja hän lausui tyytyväisenä katsellen pientä ritaria:\n\n— Tekö ensimmäisenä paiskasitte sauvanne ruhtinasvainajan jalkoihin?\n\n— En ensimmäisenä, teidän majesteettinne, mutta ensimmäisen kerran\nsilloin, ja suokoon Jumala että se myös oli viimeinen kerta, rikoin\nsotilaskuria vastaan.\n\nTässä hän pysähtyi ja lisäsi hetken kuluttua:\n\n— Ei ollut muuta mahdollisuutta!\n\n— Niinpä tietenkin, — sanoi kuningas. — Ne olivat vaikeita aikoja\nsemmoisille, jotka ymmärtävät sotilaan velvollisuuden, mutta\nkuuliaisuudellakin pitää olla rajansa. Jäikö monta vanhemmista\nupseereista Radziwillin luo?\n\n— Tykocinissa emme tavanneet muita upseereita kuin herra Charlampin,\njoka ei tahtonut jättää ruhtinasta onnettomuudessa, kun ei ollut\naikaisemmin jättänyt. Vain sääli pidätti häntä ruhtinaan luona,\nsillä hänen myötätuntonsa oli meidän puolellamme. Hän oli vähältä\nkuolla nälkään, sillä siellä oli ruoan puute, ja hän uhrasi oman\nosansa antaakseen sen ruhtinaalle. Nyt hän on tullut tänne Lembergiin\nanomaan teidän majesteetiltanne armoa, ja minäkin yhdyn pyyntöön hänen\npuolestaan, sillä hän on uskollinen mies ja hyvä sotilas.\n\n— Tulkoon tänne, — sanoi kuningas.\n\n— Hänellä on sitäpaitsi ilmoitettavana teidän, majesteetillenne tärkeä\ntieto, jonka hän kuuli ruhtinas Boguslawilta jo Kiejdanyssa ja joka\nkoskee teidän, majesteettinne kalliin persoonan turvallisuutta.\n\n— Koskeekohan se Kmiciciä?\n\n— Aivan niin, teidän majesteettinne!\n\n— Tunsitteko Kmicicin?\n\n— Tunsin ja taistelin hänen kanssaan, mutta en tiedä, missä hän nyt on.\n\n— Mikä on mielipiteenne hänestä?\n\n— Teidän majesteettinne! Kun hän on ollut valmis sellaiseen tekoon,\nniin ei ole sellaisia tuskia, joita hän ei olisi ansainnut, sillä tuuma\non helvetillinen.\n\n— Se ei ole tosi! — sanoi kuningas. — Kaikki tuo on ruhtinas Boguslawin\nkeksintöä... Mutta jätetään se juttu. Kertokaa, mitä tiedätte tuosta\nmiehestä entisiltä ajoilta?\n\n— Hän on aina ollut suuri sotilas ja sotatoimissa verraton. Niinkuin\nhän ahdisteli Chowańskia, saattaen muutamalla sadalla miehellä koko\nvihollisen sotajoukon melkein epätoivoon, ei olisi kukaan muu kyennyt\ntoimimaan. On ihme, että häneltä ei nyljetty, nahkaa ja käytetty sitä\nrumpuun! Jos tuohon aikaan joku olisi antanut Chowańskin käsiin itse\nvojevodan, niin ei se olisi häntä niin ilahduttanut kuin jos hän olisi\nsaanut lahjaksi Kmicicin. Menihän Kmicic niin pitkälle, että söi\nChowańskin haarukoilla, nukkui hänen matollaan, ajeli hänen reellään\nja hevosillaan. Mutta hän oli sitten hankala omien parissa, teki\nperin omavaltaisia tekoja ja olisi kuin herra Laszcz voinut sisustaa\nviittansa tuomioilla. Kiejdanyssa hän sitten kokonaan menetti kunniansa.\n\nSitten Wolodyjowski kertoi yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut\nKiejdanyssa.\n\nJan Kasimir kuunteli mielellään, ja kun Michal viimein kertoi, miten\nZagloba oli vapauttanut ensin itsensä ja sitten kaikki toverinsa\nvankeudesta, alkoi kuningas nauraa niin että hytki.\n\n— _Vir incomparabilis! Vir incomparabilis!_ — toisteli hän. — Onko hän\ntäällä matkassanne?\n\n— Kyllä, teidän majesteettinne! — vastasi Wolodyjowski..\n\n— Tuo aatelismies on ovelampi kuin Odysseus! Tuokaa hänet ruokapöytääni\npitämään hetkinen hauskaa ja herrat Skrzetuski samalla kertaa. Mutta\nnyt kertokaa, mitä vielä tiedätte Kmicicistä.\n\n— Roch Kowalskilta löydetyistä kirjeistä saimme tietää, että\nmeidät aiottiin surmata Birzessä. Ruhtinas ajoi meitä vielä takaa\nsotajoukkoineen ja koetti saartaa, mutta ei onnistunut. Pujahdimme\nonnellisesti pois. Ja vielä enemmänkin! Lähellä Kiejdanya saimme kiinni\nKmicicin ja käskin heti ampua hänet.\n\n— Näytte olleen sukkelia liikkeissänne siellä Liettuassa! — sanoi\nkuningas.\n\n— Sitä ennen antoi kuitenkin Zagloba tutkia hänen taskunsa. Niistä\nlöydettiin hetmanin kirje, josta selvisi, että Kmicicin ansiota oli\nollut, ettei meitä ammuttu heti Kiejdanyssa, vaan vietiin Birzeen...\n\n— Siitä nyt näette! — sanoi kuningas.\n\n— Näin ollen emme pitäneet enää sopivana riistää häneltä henkeä.\nPäästimme hänet menemään. En tiedä mitä hän sittemmin on tehnyt. Jumala\ntiennee mikä hän on miehiään. Vaikea on päästä hänestä selville. Hän\njäi Radziwillin luo, sitten matkusti jonnekin... Meille hän lähetti\ntiedon, että ruhtinas hyökkää kimppuumme. Ei voi kieltää, että hän\nsillä teki meille suuren palveluksen, sillä jos hän ei olisi meitä\nvaroittanut, emme olisi olleet varuillamme ja ruhtinas olisi voittanut\nmeidät yksitellen... En todellakaan tiedä, mitä hänestä ajattelisin...\nJos se on valetta, mitä ruhtinas Boguslaw kertoi...\n\n— Se nähdään heti! — sanoi kuningas.\n\nHän löi yhteen käsiään.\n\n— Kutsu tänne herra Babinicz! — sanoi hän paashille, joka ilmestyi\nkynnykselle.\n\nPaashi poistui, mutta hetken kuluttua ovi aukeni ja sisälle astui\nAndrzej. Wolodyjowski ei heti tuntenut häntä, sillä nuori ritari oli\nsuuresti muuttunut eikä ollut vielä toipunut vuorensolassa tapahtuneen\ntaistelun seurauksista. Michal katseli häntä tunnustellen.\n\n— Ihmeellistä! — sanoi hän viimein. — Jos ei teidän majesteettinne\nolisi maininnut toista nimeä, niin sanoisin: tämä on herra Kmicic.\n\nKuningas hymyili ja sanoi:\n\n— Tämä pieni ritari kertoi minulle juuri suuresta lurjuksesta, jolla\noli tuo nimi, mutta minä todistin hänelle selvästi, että hän oli\nerehtynyt arvostelussaan, ja olen varma siitä, että herra Babinicz\nvakuuttaa todistukseni oikeaksi.\n\n— Teidän majesteettinne! — vastasi Babinicz nopeasti. — Yksi\nainoa teidän sananne puhdistaa tuon lurjuksen paremmin kuin\njuhlallisimmatkaan vakuutukseni!\n\n— Äänikin on sama! — sanoi nuori eversti yhä enemmän kummastuen. — Vain\ntuota arpea kasvoissa ei hänellä ollut.\n\n— Hyvä herra! — sanoi siihen Kmicic. — Aatelismiehen ruumis on\nluettelo, johon milloin kukakin tekee sapelilla merkintöjä... Onpa\ntäällä teidänkin muistiinpanonne, josta minut tunnette.\n\nNäin sanoen hän kumartui ja näytti sormellaan yli paljaaksi ajellun\npäälaen kulkevaa valkeata arpea.\n\n— Minun iskuni! - huudahti Wolodyjowski. Hän on Kmicic!\n\n— Mutta minä sanon teille, että te ette tunne Kmiciciä! — sanoi\nkuningas.\n\n— Kuinka niin, teidän majesteettinne?\n\n— Te tunsitte suuren sotilaan ja väkivallan harjoittajan sekä\nRadziwillin rikostoverin... Mutta tässä seisoo Częstochowon Hektor,\njota Jasna Góra lähinnä priori Kordeckia saa enimmän kiittää, tässä\nseisoo isänmaan puolustaja ja minun uskollinen palvelijani, joka on\npannut henkensä alttiiksi puolestani ja pelastanut henkeni. Semmoinen\non tuo uusi Kmicic... Oppikaa häntä tuntemaan ja rakastamaan, sillä hän\nansaitsee sen!\n\nWolodyjowski alkoi kierrellä keltaisia viiksiään tietämättä mitä\nsanoisi, mutta kuningas lisäsi:\n\n— Ja tietäkää, että hän ei ole tehnyt mitään lupauksia ruhtinas\nBoguslawille, vaan ensimmäiseksi ryhtynyt hänelle kostamaan, sillä hän\notti hänet kiinni ja tahtoi antaa teidän käsiinne.\n\n— Ja varoitti meitä ilmoittaen Vilnon vojevodan aikeet! — huudahti\nWolodyjowski. — Mikä enkeli onkaan teidät käännyttänyt?\n\n— Syleilkää toisianne! — sanoi kuningas.\n\n— Te olette aina minua miellyttänyt! — sanoi Kmicic.\n\nHe syleilivät toisiaan, ja kuningas katseli heitä hymyillen. Kmicic\npuolestaan syleili pientä ritaria niin voimakkaasti, että nosti hänet\nilmaan kuin kissanpojan eikä pitkään aikaan päästänyt irti.\n\nTämän jälkeen kuningas lähti tavanmukaiseen neuvottelukokoukseen, ja\nritarit jäivät kahden kesken.\n\n— Tulkaa asuntooni! — sanoi Wolodyjowski. — Tapaatte siellä Skrzetuskit\nja Zagloban, joista on hauska kuulla, mitä kuningas minulle teistä\nsanoi. Siellä on myös Charlamp.\n\nMutta Kmicic astui Wolodyjowskin luo hyvin levottoman näköisenä.\n\n— Tapasitteko paljon väkeä ruhtinas Radziwillin luona? — kysyi hän.\n\n— Vanhempia upseereita oli siellä vain Charlamp.\n\n— En minä upseereista kysy!... Mutta oliko naisia?\n\n— Arvaan, mistä on kysymys! — sanoi hiukan punehtuen pieni ritari. —\nNeiti Billewiczin vei ruhtinas Boguslaw Taurogiin.\n\nKmicicin hahmo muuttui. Ensin hän kalpeni, sitten punastui, sen jälkeen\ntaas kalpeni entistä enemmän. Hän ei voinut puhua, vaan tuhisi nenäänsä\nja hengitti läähättäen. Sitten hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja\nalkoi kuin mieletön astella huoneessa huutaen:\n\n— Voi minua! Voi minua!\n\n— Tulkaa, Charlamp tietää asian paremmin, koska hän oli läsnä! — sanoi\nWolodyjowski.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nTultuaan ulos kuninkaan luota molemmat ritarit astelivat äänettöminä.\nWolodyjowski ei tahtonut puhella ja Kmicic ei voinut, sillä tuska ja\nraivo täyttivät hänen mielensä. He tunkeutuivat väkijoukkojen läpi,\njotka olivat vielä tavallistakin suuremmat, koska oli levinnyt tieto,\nettä ensimmäinen niistä tataarilaisjoukoista, jotka kaani oli luvannut\nlähettää kuriinkaan avuksi, oli tulossa kaupunkiin. Pieni ritari kulki\nedellä, ja Kmicic seurasi häntä huojuen ja kalpeana lakki silmillä.\n\nVasta kun he olivat päässeet pahimmista tungospaikoista, otti Michal\nKmiciciä käsivarresta ja sanoi:\n\n— Rauhoittukaa!... Ei epätoivo teitä auta!\n\n— Minä en ole epätoivoissani, — vastasi Kmicic, — mutta minä tahdon\nhänen verensä!\n\n— Voitte olla varma siitä, että löydätte hänet isänmaan vihollisten\njoukosta!\n\n— Sitä parempi! — sanoi Andrzej kiihkeästi. — Vaikka tapaisin hänet\nkirkossa...\n\n— Älkää Jumalan tähden sadatelko! — keskeytti pikku eversti.\n\n— Tuo petturi johdattaa minut syntiin!\n\nHe kulkivat vähän aikaa ääneti. Sitten kysyi Kmicic:\n\n— Missä hän nyt on?\n\n— Kenties Taurogissa, mahdollisesti myös muualla. Charlamp sen tietää\nparhaiten.\n\nKmicic alkoi hengittää niin raskaasti kuin ihminen, joka kiipeää ylös\njyrkkää vuorenrinnettä.\n\n— Olen vielä perin heikko! — sanoi hän.\n\n— Kertokaa minulle, mistä se johtuu, sillä kuningas vain viittasi\nsiihen kahakkaan!\n\nKmicic alkoi kertoa, ja vaikka hän samalla kiristeli hampaitaan,\nniin hänen ajatuksensa kuitenkin irtautuivat onnettomuudesta ja hän\nrauhoittui jonkin verran.\n\n— Tiesin, että olette rohkea mies, — sanoi Wolodyjowski, — mutta\nRadziwillin kaappaaminen hänen sotajoukkonsa nenän edestä on teko,\njohon en osannut ajatella edes teidän ryhtyvän.\n\nTällä välin he olivat saapuneet asunnolle. Molemmat Skrzetuskit,\nZagloba ja Charlamp olivat syventyneet tarkastelemaan krimiläisiä\nlammasnahkaturkkeja, joita eräs tataarilainen heille kaupitteli.\nCharlamp, joka heistä oli Kmicicin paras tuttu, tunsi tämän heti ja\npäästäen turkin käsistään huudahti:\n\n— Jeesus! Maria!\n\nEnnenkuin kukaan ennätti tointua hämmästyksestään, sanoi Wolodyjowski:\n\n— Saan esittää teille Częstochowon Hektorin ja kuninkaan uskollisen\npalvelijan, joka on vuodattanut vertaan uskon, isänmaan ja kuninkaan\npuolesta!\n\nJa kun ihmettely yhä kasvoi, alkoi kelpo Michal innostuneesti kertoa,\nmitä hän oli kuullut kuninkaalta Kmicicin ansioista ja Andrzejlta\nitseltään ruhtinas Boguslawin kiinniottamisesta, ja lopetti sanoen:\n\n— Siis ei vain ole valetta, mitä ruhtinas Boguslaw on tästä ritarista\nkertonut, vaan päinvastoin herra Kmicic on hänen pahin vihamiehensä,\nja jollakin tavoin kostaakseen on ruhtinas vienyt neiti Billewiczin\nTaurogiin.\n\n— Ja meidät tämä ritari on pelastanut varmasta kuolemasta, ja\nliittoutuneitten sotajoukkoja hän on varoittanut! — huudahti Zagloba.\n— Tämmöisten ansioitten rinnalla eivät vanhat synnit merkitse mitään.\nOnni oli kuitenkin, että tulitte tänne herra Michalin seurassa\nettekä yksin, ja onni on myös, että rykmenttimme majailee kaupungin\nulkopuolella, sillä ylen vihaisia ovat laudalaiset hänelle, ja\nennenkuin hän olisi ennättänyt hengähtääkään, olisi hänet hakattu\nmaahan.\n\n— Tervehdimme teitä sydämestämme veljenä ja tulevana sotatoverina! —\nsanoi Jan Skrzetuski.\n\nCharlamp tarttui molemmin käsin päähänsä.\n\n— Tuommoiset eivät koskaan joudu hukkaan! — sanoi hän. — Ne selviävät\nmistä sekamelskasta tahansa, vieläpä niittävät kunniaa samalla.\n\n— Enkö sitä teille sanonut? — huudahti Zagloba. — Heti kun näin hänet\nKiejdanyssa, ajattelin itsekseni: siinä on sotilas oikeata maata! Ja\nmuistatteko, että kohta lankesimme toistemme kaulaan! Tosin on minun\nansioni, että Radziwill kukistui, mutta on siinä osaa hänelläkin.\nJumala minut johti Billewiczessä estämään ampumasta hänet... Hyvät\nherrat, ei sovi ottaa tämmöistä ritaria vastaan kuivin suin, sillä hän\nvoisi luulla, että emme tarkoita mitä puhumme!\n\nTämän kuultuaan Rzedzian heti lähetti pois tataarilaisen turkkeineen ja\nalkoi hommata juotavaa.\n\nMutta Kmicicin ainoana pyrkimyksenä oli mahdollisimman pian saada\nCharlampilta tietoja Oleńkan kohtalosta.\n\n— Olitteko mukana Kiejdanyssa? — kysyi hän.\n\n— Kyllä, koko ajan! — vastasi pitkänenäinen. — Ruhtinas Boguslaw saapui\nmeidän ruhtinaamme luo. Illallisille hän laittautui niin koreaksi, että\nsilmiä häikäisi, ja neiti Billewicz ilmeisesti miellytti häntä kovin,\nsillä hän kehräsi tyytyväisenä kuin kissa, kun sen selkää silitetään.\n\n— Lakkaa! — sanoi Wolodyjowski. — Sinun puheesi tuottaa ritarille liian\nsuurta tuskaa.\n\n— Päinvastoin! Jatkakaa! — huudahti Kmicic.\n\n— Hän puhui silloin pöydässä, — sanoi Charlamp, että Radziwill kyllä\nvoi mennä naimisiin tavallisen aatelisneidon kanssa ja että hän itse\nmieluummin nai semmoisen kuin jonkun niistä prinsessoista, joita\nRanskan kuningas hänelle tahtoi naittaa. Niitten nimiä en muista, kun\nne olivat kovin konstikkaita.\n\n— Eivät ne kuulukaan asiaan! — sanoi Zagloba.\n\n— Ilmeisesti hän puheli näin saadakseen neidon pauloihinsa. Me\nymmärsimme sen kohta ja aloimme iskeä silmää toisillemme ajatellen\naivan oikein, että kysymyksessä oli viattoman vietteleminen.\n\n— Entä hän? Entä hän? — kysyi Kmicic kiihkeästi.\n\n— Hän, kuten jalosyntyinen neito ainakin, ei antanut noitten puheitten\nvaikuttaa itseensä eikä välittänyt juuri katsoakaan ruhtinaaseen.\nVasta kun tämä ryhtyi puhumaan teistä, kiintyi neidin katse häneen.\nKauhea oli seuraus, kun ruhtinas kertoi teidän tarjoutuneen niin ja\nniin monesta dukaatista ottamaan kiinni kuninkaan ja toimittamaan hänet\nelävänä tahi kuolleena ruotsalaisille. Luulimme neidin menehtyvän,\nmutta hänen vihastuksensa teihin oli niin suuri, että se voitti\nnaisellisen heikkouden. Kun ruhtinas sitten alkoi kertoa, miten hän oli\ninhoten hylännyt tarjouksenne, niin neiti alkoi luoda häneen ihailevia\nja kiitollisia katseita ja salli hänen tarjota käsivartensa pöydästä\nnoustaessa.\n\nKmicic peitti kasvonsa käsiinsä. — Kuolema; hänelle, niin totta kuin\nJumala auttaa! — hoki hän.\n\nÄkkiä hän hyppäsi paikaltaan.\n\n— Hyvästi, hyvät herrat!\n\n— Kuinka? Mihin nyt? — kysyi Zagloba sulkien häneltä tien.\n\n— Kuningas antaa minulle lomaa, jaa minä menen etsimään konnan käsiini!\n— sanoi Kmicic.\n\n— Herra Jumala, odottakaa! Ette vielä ole kuullut kaikkea ja ennätätte\nkyllä vielä etsiä hänet. Ja kenen kanssa lähdette? Mistä häntä haette?\n\nKmicic kenties ei olisi pysähtynyt, mutta hänen voimansa loppuivat, ja\nhän vaipui penkille, nojasi hartiansa seinään ja sulki silmänsä.\n\nZagloba ojensi hänelle pikarin viiniä. Hän tarttui siihen vapisevin\nkäsin ja tyhjensi sen.\n\n— Ei mitään ole menetetty, — sanoi Jan Skreztuski, — mutta on oltava\nhyvin varovainen, kun on tekemisissä niin kuulun herran kanssa.\nÄkkipikaisella teolla voitte syöstä turmioon neiti Billewiczin ja\nitsenne.\n\n— Kuunnelkaa loppuun Charlampia, — sanoi Zagloba.\n\nKmicic puri hammasta.\n\n— Minä kuuntelen kärsivällisesti!\n\n— Lähtikö neito Kiejdanysta mielellään, — sanoi Charlamp, — sitä en\ntiedä, koska en ollut näkemässä hänen lähtöään. Mutta sen tiedän, että\nmiekankantaja pani vastaan, ja häntä koetettiin ensin suostutella\nja sitten pidettiin lukon takana ja viimein hänen annettiin mennä\nBillewiczeen. Selvää on, että neiti on huonoissa käsissä, sillä sen\nmukaan kuin kerrotaan on nuori ruhtinas niin naisiin menevä kuin pahin\nturkkilainen. Jos joku kassapää häntä miellyttää, niin ei hän haikaile,\nja muitta mutkitta hän vie naimisissa olevankin.\n\n— Voi minua! - sanoi Kmicic taaskin.\n\n— Senkin roisto! — huudahti Zagloba.\n\n— Se vain on minusta omituista, että vojevoda ilman muuta antoi neidin\nBoguslawille! - sanoi Skrzetuski.\n\n— Minä en ole diplomaatti, — sanoi siihen Charlamp, — ja kerron vain\nmitä puhuivat upseerit ja varsinkin Ganchoff, joka tiesi kaikki\nruhtinaan _arcana_. Kuulin omin korvin erään sanovan hänelle: »Ei\njää Kmicicille paljon rippeitä meidän nuorelta ruhtinaaltamme!»,\nmihin Ganchoff vastasi: »Tässä viennissä on enemmän politiikkaa kuin\nintohimoa. Ruhtinas Boguslaw on kyllä se, joka pitää saaliinsa, mutta\njos tuo neiti asettuu vastarintaan, niin ruhtinas ei voi hänelle\nTaurogissa tehdä niinkuin on tehnyt toisille, sillä siitä nousisi\nhäväistysjuttu. Siellä on vojevodan puoliso tyttärineen, ja Boguslawin\non otettava tämä huomioon, koska hän tavoittelee nuoren ruhtinattaren\nkättä... Hänen on kyllä vaikeata näytellä siveätä, mutta Taurogissa on\nhänen pakko tehdä sitä.»\n\n— Kiven täytyy pudota sydämeltänne, sillä tästähän näkyy, että tyttö ei\nole vaarassa! — huudahti Zagloba.\n\n— Miksi ruhtinas sitten vei hänet sinne! — ärjäisi Kmicic.\n\n— Teette viisaasti kysymällä minulta, — vastasi Zagloba, — sillä minä\npääsen aivan heti perille siitä, minkä selvittämiseksi joku muu turhaan\nvaivaa päätään. Miksikö ruhtinas vei tytön? En kiellä sitä, että\ntyttö saattoi häntä miellyttää, mutta hän vei tytön pitääkseen häntä\njonkinmoisena vakuutena, että Billewiczit, joita on paljon ja mahtavia,\neivät ryhtyisi vihamielisiin tekoihin Radziwilleja vastaan.\n\n— Se on mahdollista! — sanoi Charlamp. — Varmaa on, että hänen täytyy\nTaurogissa pitää aisoissa himojaan eikä voi mennä _ad extrema_.\n\n— Missä hän nyt on?\n\n— Vojevoda otaksui Tykocinissa, että hän on Ruotsin kuninkaan luona\nElbingissä, jonne hän aikoi mennä pyytämään apujoukkoja. Ainakaan hän\nei ole Taurogissa, sillä siellä eivät lähetit ole häntä tavanneet.\n\nSitten Charlamp kääntyi Kmicicin puoleen:\n\n— Jos tahdotte kuulla yksinkertaista soturia, niin sanon ajatukseni.\nJos neiti Billewiczille on jotakin pahaa tapahtunut Taurogissa tahi\nruhtinas on herättänyt hänessä lemmentunteen, niin ei teillä ole syytä\nsinne mennä. Mutta jos hän on ruhtinattaren suojassa ja lähtee hänen\nkanssaan Kuurinmaalle, niin hän on paremmassa turvassa kuin missään\nmuualla, ettekä te löytäisi hänelle sopivampaa olinpaikkaa koko\nvaltakunnasta, joka nyt on sodan jaloissa.\n\n— Jos olette senlaatuinen mies kuin kerrotaan ja kuin itsekin luulen,\n— sanoi Skrzetuski, — niin ensin hankitte käsiinne Boguslawin ja sen\njälkeen pääsette kaikkien toiveittenne perille.\n\n— Missä hän on nyt? — kysyi Kmicic uudelleen Charlampilta.\n\n— Sanoin sen jo, vaikka näytte sen unhottaneen! — vastasi Charlamp.\n— Otaksun, että hän on Elbingissä ja että hän Kaarle Kustaan mukana\nhyökkää Czarnieckia vastaan.\n\n— Tulkaa mukanamme Czarnieckin luo, niin saatatte piankin kohdata\nBoguslawin! — sanoi Wolodyjowski.\n\n— Kiitän teitä ystävällisistä neuvoista! — sanoi Kmicic.\n\nJa hän alkoi hyvästellä kaikkia. Toiset eivät häntä pidätelleet, koska\nymmärsivät, että ihminen, jolla on suru sydämessä, ei viihdy toverien\nparissa eikä pikarien ääressä. Sen sijaan Wolodyjowski sanoi:\n\n— Saatan teitä arkkipiispan palatsille, sillä olette niin suunniltanne,\nettä voitte vaikkapa kaatua kadulle.\n\n— Minä myös! — sanoi Jan Skrzetuski.\n\n— Menkäämme kaikki! — lisäsi Zagloba.\n\nHe ottivat sapelin vyölleen ja viitan ylleen ja lähtivät. Tungos\nkaduilla oli entistä suurempi. Joka hetki tuli heitä vastaan\nasestettuja aatelisjoukkoja, sotamiehiä, paanien palvelijoita,\narmenialaisia, juutalaisia, valakialaisia ja venäläisiä talonpoikia\nChmielnickin polttamista kylistä.\n\nKauppiaat seisoivat puotiensa edustalla, ja talojen ikkunat olivat\ntäynnä uteliaitten päitä. Kaikki kertoilivat, että tataarilaisjoukko jo\noli saapunut ja kohta kulkisi kaupungin läpi mennäkseen näyttäytymään\nkuninkaalle. Olikin aivan uutta saada nähdä tataarilaisten kulkevan\nrauhallisesti kaupungin katuja. Ennen oli Lemberg nähnyt nämä vieraat\ntoisin, tavallisesti tiheinä joukkoina muurien ulkopuolella, palavat\nesikaupungit ja kylät taustanaan. Nyt he tulivat liittolaisina\nruotsalaisia vastaan.\n\nRitarimme saivat töin tuskin raivanneeksi itselleen tien väkijoukkojen\nläpi. Tavan takaa kuului kaduilla huutoja: »Tulevat! Tulevat!» ja\nsilloin ihmiset kasaantuivat yhteen niin että ei päässyt askeltakaan\neteenpäin.\n\n— Huh! — sanoi Zagloba. — Pysähtykäämme vähän. Herra Michal, tämä\nmuistuttaa mieleen entiset ajat, jolloin emme katselleet noita\ntulokkaita syrjästä, vaan silmästä silmään. Ja minähän olin heidän\nvankinaankin. Sanotaan, että tuleva kaani on aivan minun näköiseni...\n\n— Tulevat! Tulevat! — huudettiin taas.\n\n— Jumala on muuttanut noiden koirien sydämet, — jatkoi Zagloba, — niin\nettä he eivät havittele venäläisiä rajamaita, vaan sen sijaan tulevat\navuksemme. Se on totinen ihme! Sanonpa teille, että jos jokaisesta\npakanasta, jonka tämä vanha käsivarteni on lähettänyt helvettiin,\nsaisin yhden synnin anteeksi, niin minä jo olisin pyhimys tahi minut\nolisi viety tulisissa vaunuissa elävänä taivaaseen.\n\nTässä hänet taas keskeytti huuto:\n\n— Tulevat! Tulevat!\n\nHuuto tuli aivan yleiseksi, mutta sitten se vaikeni, ja kaikki päät\nkääntyivät siihen suuntaan, mistä tataarilaiset olivat tulossa. Kaukaa\nkuului soiton räminää, väkijoukko painautui keskikadulta talojen\nseinustoille, ja kadun päässä näkyivät jo ensimmäiset tataarilaiset\nratsumiehet.\n\n— Katsokaa, niillä on soittokuntakin! Se ei ole tavallista\ntataarilaisilla.\n\n— Tahtovat esiintyä mahdollisimman edustavasti! - sanoi Jan Skrzetuski.\n- Muuten muutamilla joukoilla on kyllä soittajansa, kun ne lähtevät\njollekin pitemmälle retkelle. Tämä taitaa olla valiojoukkoa!\n\nRatsumiehet olivat nyt saapuneet heidän kohdalleen. Ensimmäisenä\nratsasti kirjavalla hevosella tummaihoinen, aivan kuin savustettu\ntataarilainen kaksi pilliä suussaan. Pää kenossa ja silmät suljettuina\nhän liikutteli sormiaan noitten pillien pinnalla ja puhalteli teräviä,\nvinkuvia säveliä niin nopeasti, että niitä tuskin jaksoi seurata.\nHänen jäljessään seurasi kaksi ratsastajaa kädessä pitkät kepit,\njoiden yläpäässä oli kulkusia ja joita he vimmatusti puistelivat.\nJäljessä seuraavista jotkut hakkasivat vastakkain pyöreitä vaskilevyjä,\nlöivät rumpua tahi soittivat kasakkain tapaan teorbaania. Kaikki,\nlukuun ottamatta pillinsoittajia, lauloivat tahi paremmin sanoen\nmölisivät villiä laulua. Tämän villin musiikin kaikuessa tuo neljäsataa\nratsumiestä käsittävä joukko kulki nelimiehisinä riveinä Lembergin\nkatuja.\n\nSe oli todellakin valiojoukko, jonka kaani oli näytteeksi ja\nkunnianosoitukseksi lähettänyt kuninkaan käytettäväksi. Sen johtajana\noli Akbah-Ulan, vanha ja kokenut soturi, jota tataarilaiset suuresti\nkunnioittivat hänen rohkeutensa ja säälimättömyytensä takia. Hän\nratsasti keskellä, soittokunnan ja muun joukon välillä, yllä\npunainen, varsin haalistunut samettiturkki. Hänen punakat kasvonsa\nolivat tuulessa käyneet sinisiksi, ja hän huojui hiukan korkeassa\nsatulassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi sivuilleen tahi käänsi\npäänsä tataarilaisiinsa aivan kuin epäillen, että nämä eivät voi\nhillitä itseään nähdessään väkijoukon, naisia, lapsia ja avoimia\npuoteja, vaan hurjasti huutaen hyökkäävät niiden kimppuun. Mutta\ntataarilaiset ratsastivat rauhallisina, ja vain heidän synkistä tahi\nhimokkaista katseistaan saattoi nähdä, mitä noiden barbaarien mielissä\nliikkui. Väkijoukko katseli heitä uteliaana, mutta epäsuopeasti, sillä\nvastenmielisyys näitä pakanoita kohtaan oli suuri noilla seuduilla. Oli\nkuitenkin niitäkin, jotka toivoivat paljon heistä.\n\n— Ruotsalaiset pelkäävät hirveästi tataarilaisia, ja heidän\nsotamiehensä kertovat kaameita juttuja niistä, mikä yhä lisää pelkoa, —\nsanoivat he katsellessaan tataarilaisia.\n\n— Ja syystä kyllä! — sanoivat siihen toiset. — Ei ole Kaarlen\nritareista taistelijoiksi tataarilaisia vastaan, joista toisinaan\nmeidänkään ratsumiehemme eivät saa voittoa. Ennenkuin semmoinen\nraskasvarustuksinen ritari ennättää käännähtää, on jo tataarilaisen\npaula hänen kaulassaan.\n\n— On synti kutsua pakanoita avukseen! — sanoivat monet.\n\n— Olipa synti tahi ei, mutta tarpeen ne ovat!\n\n— Komea joukko! — sanoi Zagloba.\n\nTataarilaiset olivat todellakin siistissä asussa, valkeat tahi mustat\nlammasnahkaturkit yllä, villat ulospäin käännettyinä. Mustat jouset ja\nnuolilla täytetyt viinet heiluivat selässä, ja jokaisella oli sapeli,\nmikä ei aina kuulunut suurten joukkojen varustuksiin, sillä köyhemmät\nkäyttivät niiden asemesta sauvoihin sidottuja hevosen leukaluita.\nMutta nämä olivat, kuten sanottu, valiojoukkoa, ja joilla kuilla oli\nampuma-aseitakin. Kaikilla oli hyvät hevoset, pienet ja laihat tosin,\nmutta erittäin nopeat juoksemaan.\n\nJoukon keskellä kulki myös neljä kamelia. Katselijat arvelivat\nniiden kuljettavan lahjoja kuninkaalle kaanilta. Siinä he kuitenkin\nerehtyivät, sillä kaani mieluummin otti kuin antoi lahjoja. Hän lähetti\nkyllä apujoukkoja, mutta ei ilmaiseksi.\n\nKun ratsujoukko oli mennyt ohi, sanoikin Zagloba:\n\n— Nuo _auxilia_ tulevat meille kalliiksi! Kilvan ruotsalaisten kanssa\nhe hävittävät maata.\n\n— Olen kuullut, — sanoi Michal, — kuninkaamme panneen ehdoksi, että\ntataarilaiset jaetaan viidensadan miehen suuruisiin joukkoihin, joiden\njokaisen päälliköksi tulee meikäläinen upseeri. Muutenhan nuo ystävät\nkyllä mullistaisivat melkeinpä taivaan ja maankin.\n\n— Entä tämä joukko? Mitä kuningas aikoo sillä tehdä?\n\n— Kaani on lähettänyt sen kuninkaan käytettäväksi eli siis ikäänkuin\nlahjaksi, ja kuningas voi tehdä sillä mitä tahtoo. Varmaankin hän\nlähettää sen herra Czarnieckille samalla kertaa kuin meidätkin.\n\n— No, herra Czarniecki pitää ne kyllä kurissa!\n\n— Niin, jos asuu heidän keskellään, muuten ne ryhtyvät heti hänen\nselkänsä takana ryöstämään. Ei, kyllä niille heti määrätään joku\nupseereistamme päälliköksi.\n\n— Entä mitä tuo paksu aga tekee?\n\n— Jos hänellä on älyä päässä, niin hän tekee mitä käsketään!\n\n— Hyvästi, hyvät herrat! — huudahti äkkiä Kmicic.\n\n— Mihin on niin kiire?\n\n— Menen pyytämään, että kuningas antaisi tuon joukon minun\nkomennettavakseni!\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nSamana päivänä Akbah-Ulan esitti alamaisen kunnioituksensa kuninkaalle\nja antoi samalla kirjeen kaanilta. Kaani uudisti lupauksensa antaa\nsatatuhatta miestä apujoukoksi ruotsalaisia vastaan, jos hänelle\nmaksetaan neljäkymmentä tuhatta taaleria etukäteen ja sitten kun ruoho\nnousee maahan, sillä muuten ei sodan tyhjäksi raastamassa maassa voi\nnoin suurta hevosmäärää elättää. Tämän nyt lähettämänsä joukon taas\nkaani antoi ystävyyden osoituksena »rakkaimmalle veljelleen», jotta\nkasakatkin, jotka yhä hautoivat mielessään kapinaa, ymmärtäisivät\nkaanin mahtavan vihan lankeavan koko kasakkamaailman päälle, jos\nnäkyisi merkkiäkään kapinasta.\n\nKuningas otti Akbah-Ulanin ystävällisesti vastaan, lahjoitti hänelle\nkauniin ratsun ja ilmoitti lähettävänsä hänet heti herra Czarnieckin\nluo, jotta ruotsalaisetkin selvästi saisivat nähdä, miten kaani auttaa\nPuolaa. Tataarilaisen silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli saavansa\npäällikökseen Czarnieckin, sillä tämän hän tunsi aikaisemmista sodista\nUkrainassa ja kunnioitti häntä suuresti.\n\nVähemmän häntä sen sijaan miellytti se kohta kaanin kirjeessä, jossa\ntämä pyysi kuningasta määräämään turkkilaisjoukon päälliköksi maata\nhyvin tuntevan upseerin, joka johtaisi joukkoa ja samalla estäisi\nAkbah-Ulanin miehiä ryöstämästä ja tekemästä väkivallantöitä.\nTataarilainen päällikkö salasi harminsa, teki syvän kumarruksen ja\npoistui.\n\nTuskin olivat tataarilainen ja läsnäolleet senaattorit poistuneet, kun\nKmicic, joka oli ollut audienssin aikana kuninkaan vieressä, lankesi\nkuninkaan jalkain juureen ja sanoi:\n\n— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut armonosoitusta, jota pyydän,\nmutta se on minulle niin tärkeä, että koko elämäni riippuu siitä.\nAntakaa minun olla tuon tataarilaisjoukon päällikkönä ja lähteä sen\nkanssa heti sotaan!\n\n— En kiellä teiltä sitä, — sanoi Jan Kasimir kummastuen, — sillä\nparempaa johtajaa niille en löytäisikään. Siihen tarvitaan rohkea ja\npäättäväinen mies, joka kykenee pitämään heidät kurissa, sillä muuten\nhe alkavat kohta polttaa ja ryöstää... Siihen vain en voi suostua, että\nlähdette jo nyt, kun ruotsalaisten sapelien jäljet eivät vielä ole\narpeutuneet.\n\n— Tunnen, että heti kun tuuli sotakentältä puhaltaa vastaani, samassa\nvoimanikin ovat entisellään. Tataarilaiset minä taas kyllä pidän\nkurissa ja taivutan tahtooni.\n\n— Mutta mikä kiire tässä on? Milloin tahdotte lähteä?\n\n— Ruotsalaisen kimppuun on kiire, teidän majesteettinne!... Eikä\nminulla enää ole täällä mitään tekemistä, sillä minulla on mitä tahdoin\nsaada: teidän suosionne ja entisten syntieni anteeksianto!\n\n— Se on kaikki oikein, mutta tavoittelette jotakin muutakin\nsotaretkellänne!\n\n— Avaan sydämeni niinkuin omalle isälle. Ruhtinas Boguslaw ei ole\ntyytynyt vain parjaamaan minua, vaan on vienyt morsiameni Kiejdanysta\nja pitää häntä vangittuna Taurogissa tahi enemmänkin: koettaa riistää\nhäneltä hänen neitseellisen viattomuutensa. Teidän majesteettinne! Olen\nmenettää järkeni, kun ajattelen, millaisissa käsissä tyttöparka on. Ja\nhän ajattelee, että minä olen tuolle suurlurjukselle, tuolle koiralle\ntarjoutunut nostamaan käteni teidän majesteettianne vastaan, ja pitää\nminua kurjana olentona! En voi vapaasti hengittää, ennenkuin olen tuon\nlurjuksen saanut käsiini ja vapauttanut tytön. Antakaa minulle nuo\ntataarilaiset, niin vannon, että en vain aja omia yksityisiä asioitani,\nvaan surmaan ruotsalaisia niin paljon, että niiden kalloilla voi kivetä\ntämän pihan!\n\n— Rauhoittukaa! — sanoi kuningas. — Tuo Taurogi on luullakseni aivan\nPreussin rajalla. Ette ole ajatellut sitä, että tataarilaiset kenties\neivät tahdo lähteä kanssanne niin kauas.\n\n— No, no! Koettakootpa vain mukista! — sanoi Kmicic kiristellen\nhampaitaan jo ajatellessaankin semmoista. — Hirtätän heidät kaikki\nneljäsataa! Kyllä puita riittää! Yrittäköötpä vain kapinoida!\n\n— Nuori mies! — sanoi kuningas nauraen. ‒ Totisesti en voi löytää\nparempaa paimenta noille lampaille! Ottakaa heidät ja viekää mihin\nikinä haluatte! Milloin aiotte lähteä?\n\n— Huomenna!\n\n— Kenties Akbah-Ulan panee vastaan, koska hevoset ovat väsyneet.\n\n— Silloin sidotan hänet nuoraan, jonka kiinnitän satulaani. Kulkekoon\njalan, jos säälii hevosia.\n\n— Huomaan, että selviydytte heidän kanssaan. Käyttäkää kuitenkin\nensin lievempiä keinoja, mikäli mahdollista. Vaan nyt... nyt on jo\nmyöhä. Mutta huomenna tahdon teitä vielä tavata. Ottakaa tämä sormus\nja sanokaa sille kuningasmieliselle tytölle, että olette saanut sen\nkuninkaalta ja että kuningas käskee häntä aina rakastamaan teitä,\nuskollista palvelijaansa ja suojelijaansa!\n\nKuningas poistui, ja Kmicic lähti asuntoonsa varustautumaan matkalle ja\nmiettimään matkasuunnitelmaa.\n\nHän asteli huoneessaan miettien tätä tuntikausia eikä ajatellutkaan\nlepoa, niin häntä oli virkistänyt ja vahvistanut uuden tehtävänsä\najatteleminen.\n\nPalveluspojat lopettelivat jo matkavarustusten laittelua ja aikoivat\nkäydä makaamaan, kun joku kolkutti huoneen oveen. Otettuaan selvää\npyrkijästä nuorukainen ilmoitti Kmicicille:\n\n— Joku sotamies tahtoo ehdottomasti tavata teidän armoanne. Sanoo\nolevansa nimeltä Soroka.\n\n— Päästäkää hänet heti sisälle! — huudahti Kmicic.\n\nJa odottamatta käskynsä täyttämistä hän riensi ovelle...\n\nSoroka astui sisälle ja aikoi heittäytyä Kmicicin jalkain juureen,\nmutta muistaen sotilaskurin hän ojentautui suoraksi ja sanoi:\n\n— Mitä käskette, herra eversti!\n\n— Terve tuloa, rakas toveri! — sanoi Kmicic. — Luulin, että sinut oli\nsurmattu Częstochowossa.\n\nHän syleili ja pudisteli Sorokaa. Vanha vääpeli alkoi syleillä herransa\npolvia.\n\n— Mistä tulet? — kysyi Kmicic.\n\n— Częstochowosta, teidän armonne!\n\n— Oletko etsinyt minua?\n\n— Olen kyllä.\n\n— Keneltä sait tietää, että olen elossa?\n\n— Kuklinowskin miehiltä. Priori Kordecki piti ilosta\njuhlajumalanpalveluksen ja kiitti Jumalaa. Sitten levisi huhu, että\nherra Babinicz oli tuonut kuninkaan vuoriston kautta. Arvasin heti,\nettä se ei ollut kukaan muu kuin teidän armonne.\n\n— Onko isä Kordecki terve?\n\n— Terve on, mutta kuka tietää, vaikkapa enkelit jonakin päivänä\nveisivät hänet elävänä taivaaseen, sillä hän on pyhä mies.\n\n— Niin on. Mistä sitten tiesit minun olevan Lembergissä?\n\n— Ajattelin, että teidän armonne on tietysti kuninkaan luona, koska\nsaattoi häntä. Pelkäsin kuitenkin, että teidän armonne jo on lähtenyt\nsotaan ja että olen myöhästynyt.\n\n— Huomenna lähden tataarilaisten kanssa!\n\n— Sitten kävikin hyvin, sillä minä tuon teidän ylhäisyydellenne kaksi\ntäyttä kukkaroa: sen, joka oli minun hoidossani ja sen lisäksi ne\nsäkenöivät kivet, jotka otimme pajareilta, ynnä ne, jotka teidän\narmonne otti Chowańskin kätköistä.\n\n— Ne olivat hauskoja aikoja, kun me otimme nuo kivet, mutta niitä\nei mahda olla enää paljonkaan, sillä jätin niitä kourallisen isä\nKordeckille.\n\nSoroka tuli pöydän luo ja alkoi päästellä vöitä ympäriltään.\n\n— Kivet ovat tässä! — sanoi hän asettaen pöydälle matkapullon\nkukkaroitten viereen.\n\nKmicic otti sanaakaan sanomatta kouraansa kultarahoja katsomatta minkä\nverran niitä oli ja sanoi vääpelille:\n\n— Tästä saat!\n\n— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! Ah, jospa minulla olisi ollut\nmatkalla vaikkapa vain yksikin tuollainen dukaatti!\n\n— Kuinka niin?\n\n— Kun olin kuolla nälkään. Harvassa paikassa nykyjään ihmiselle\nannetaan leipäpalanen. Lopulta ihan vedin jalkoja perässäni.\n\n— Hyväinen aika! Olihan sinulla kaikki tämä mukanasi!\n\n— En uskaltanut ilman lupaa käyttää, — vastasi vääpeli.\n\n— Ota! — sanoi Kmicic ojentaen toisen kourallisen rahoja.\n\nSitten hän huusi palvelijoilleen:\n\n— Hoi! Tuokaa syötävää, pian, muuten saatte kalloonne!\n\nNuorukaiset alkoivat kilvan hääräillä, ja kohta oli Sorokan edessä iso\nastia täynnä savustettua makkaraa ja viinapullo.\n\nSotamies katsoi halukkaasti ruokaa, ja hänen huulensa ja viiksensä\nliikkuivat, mutta hän ei uskaltanut istuutua everstin läsnäollessa.\n\n— Istu ja syö! — komensi Kmicic.\n\nTuskin hän oli sen sanonut, kun jo kuiva makkara alkoi narista Sorokan\nvahvojen leukaluiden välissä. Kmicic käveli huoneessa edestakaisin ja\noli vaiti, sillä hän ei tahtonut häiritä uskollista palvelijaansa.\nTämä taas vilkaisi joka kerta, kun kaasi itselleen viinaa, everstiinsä\npeläten näkevänsä tämän rypistävän kulmakarvojaan ja kulahdutti sitten\njuoman kurkkuunsa seinään päin kääntyen.\n\nKmicic käveli kävelemistään ja alkoi viimein puhella itsekseen.\n\n— Ei voi muuten... Täytyy lähettää tämä sinne... Käsken sanomaan\nhänelle... Ei, hän ei usko!... Kirjettä hän ei rupea lukemaan,\nkoska pitää minua petturina ja hulttiona... Älköön tuppautuko hänen\nnäkyviinsä, katselkoon vain ja sanokoon minulle, millaista siellä on.\n\nSitten hän äkkiä huusi:\n\n— Soroka!\n\nSotamies hypähti pystyyn niin nopeasti, että oli kaataa pöydän, ja jäi\nseisomaan suorana kuin tikku.\n\n— Kuten käskette!\n\n— Sinä olet uskollinen mies ja tarpeen vaatiessa toimekas. Saat lähteä\npitkälle matkalle, mutta et nälkäisenä.\n\n— Kuten käskette!\n\n— Taurogiin, Preussin rajalle. Siellä elää neiti Billewicz... ruhtinas\nBoguslawin luona... Otat selville, onko hän siellä... ja pidät kaikkea\nsilmällä... Älä tuppaudu hänen läheisyyteensä, mutta jos niin sattuu,\nniin kerro mitä tiedät. Mutta katso eteesi ja kuuntele! Pidä muuten\nvarasi, sillä jos ruhtinas on siellä ja tuntee sinut, niin sinulle käy\nhullusti.\n\n— Kuten käskette!\n\n— Olisin lähettänyt ukko Kiemliczin, mutta hän on jo toisessa\nmaailmassa, kaatui vuorensolassa, ja hänen poikansa ovat typeriä. He\nlähtevät kanssani. Oletko ollut Taurogissa?\n\n— En, teidän armonne!\n\n— Menet Szczuczyniin ja sieltä pitkin Preussin rajaa. Ole Taurogissa\nsiihen asti kunnes saat kaikesta selvän ja tule sitten takaisin. Minut\nlöydät sieltä, missä silloin olen... Kysy tataarilaisia ja herra\nBabiniczia. Mutta nyt saat mennä makaamaan Kiemliczien luo... Huomenna\nlähdet matkaan.\n\nSeuraavana aamuna Kmicic heräsi entistä virkeämpänä. Toimitettuaan\nerinäisiä asioita hän meni Lembergissä olevan kaanin lähetystön\npäällikön Subaghazi-beyn luo ja keskusteli hänen kanssaan kauan.\n\nTämän keskustelun aikana Andrzej pisti kahdesti kätensä rahapussiinsa.\nMutta kun hän lähti, niin Subaghazi vaihtoi hänen kanssaan hatun, antoi\nhänelle viheliäisistä sulista tehdyn töyhdön ja muutamia kyynäriä\nsinistä silkkinuoraa.\n\nNäin varustauduttuaan Andrzej kävi kuninkaan puheilla ja lähti\nsitten Kiemliczien ja paashiensa seuraamana kaupungin ulkopuolelle\nAkbah-Ulanin leiriin.\n\nVanha tataarilainen hänet nähtyään pani kätensä otsalleen, huulilleen\nja rinnalleen, mutta saatuaan kuulla kuka Kmicic oli ja mitä varten\ntullut, hän tuli vihaisen näköiseksi, hänen muotonsa synkkeni ja käytös\nmuuttui kopeaksi.\n\n— Jos kuningas on lähettänyt sinut oppaaksi, — sanoi hän Kmicicille\nmurteellisesti puhuen, — niin sinä näytät minulle tietä, vaikka kyllä\ntiedän itsekin tieni, kun taas sinä olet nuori ja kokematon.\n\n— Ahaa, hän suvaitsee määrätä, mikä minä saan olla, — ajatteli Kmicic,\n— mutta koetan olla kohtelias niin kauan kuin se on mahdollista.\n\nSitten hän sanoi:\n\n— Akbah-Ulan! Kuningas lähettää minut tänne päälliköksi eikä\noppaaksi... Ja sanon senkin, että teet parhaiten, kun noudatat hänen\nmajesteettinsa tahtoa.\n\n— Tataarilaisten hallitsija on kaani eikä kuningas! — vastasi\nAkbah-Ulan.\n\n— Akbah-Ulan! — sanoi Andrzej painokkaasti. — Kaani on lahjoittanut\nsinut kuninkaalle aivan niinkuin hän lahjoittaa koiran tahi haukan.\nSenvuoksi älä puhu epäkunnioituksella kuninkaasta, että sinua ei\npantaisi nuoraan kuin koira.\n\n— Allah! — huudahti tataarilainen hämmästyen.\n\n‒ Kuule, älä suututa minua! — sanoi Kmicic.\n\nMutta Akbah-Ulanin silmät verestyivät. Vähään aikaan hän ei voinut\npuhua sanaakaan, hänen kaulasuonensa pullistuivat ja käsi tarttui\ntikariin.\n\nMutta Andrzej, vaikka olikin päättänyt olla kohtelias, oli jo saanut\nkyllikseen. Hän tarttui tataarilaisen harvaan partaan, nykäisi hänen\npäänsä ylöspäin ja puhui hampaittensa välitse:\n\n— Kuule, sinä elukka! Sinä tahtoisit, että sinulla ei olisi ketään\npäällikkönäsi, jotta saisit polttaa, ryöstää ja murhata! Tahdot minusta\nsaada oppaan! Tuossa on sinulle opastusta! Tuosta saat opastusta!\n\nHän ahdisti tataarilaisen seinää vasten ja alkoi kolisuttaa hänen\npäätään siihen.\n\nKun hän vihdoin päästi hänet irti, ei tataarilainen enää tarttunut\ntikariin. Kmicic pani päähänsä Subaghazin hatun, otti esille\nviheriäisen sulkatöyhdön, jota oli tähän saakka tahallaan pitänyt\nselkänsä takana vyössä, ja sanoi:\n\n— Katso, orja!\n\n— Allah! — huokasi hämmästynyt Ulan.\n\n— Ja katso tätä! — lisäsi Kmicic vetäen taskustaan viheriäisen nuoran.\n\nMutta Akbah makasi jo hänen jaloissaan kasvot maata vastaan.\n\nTuntia myöhemmin tataarilaiset lähtivät pitkänä rivinä etenemään tietä\npitkin, joka vei Lembergistä Wielki-Oczeen. Kmicic ratsastaen kuninkaan\nlahjoittamalla hevosella ajoi joukkoa kuin lammaslaumaa. Akbah-Ulan\nkatseli nuorta miestä peläten ja ihmetellen.\n\nTataarilaiset olivat sota-asioissa kokenutta väkeä ja huomasivat ensi\nsilmäyksellä saaneensa johtajan, joka veisi veritöihin ja saaliin\nääreen. Siksi he kulkivat mielellään laulaen ja soitellen.\n\nKmicicin rinta paisui, kun hän katseli noita olentoja, jotka\nlammasnahkaturkeissaan ja karvaisissa kamelinnahkaviitoissaan olivat\nmetsän petojen kaltaisia.\n\n— Oivallinen joukko! — ajatteli hän itsekseen. — Minusta on kuin\nkuljettaisin susilaumaa. Mutta näittenpä kanssa kelpaakin samoilla läpi\nkoko valtakunnan ja Preussinkin. Odotahan, Boguslaw!\n\nPöyhkeilevät ajatukset alkoivat nousta hänen päähänsä, sillä hänellä\noli taipumusta pöyhkeilyyn.\n\n— Onpa Jumala antanut minulle nokkeluutta! — ajatteli hän. — Eilen\nminulla oli vain kaksi Kiemlicziä, mutta nyt olen neljänsadan\nratsumiehen päällikkö. Ja kunhan oikea homma alkaa, niin tulee\nkäytettävissäni olemaan tuhat tahi kaksituhatta semmoista veikkosta,\nettä ne vetävät vertoja muinaisille tovereilleni... Odotahan, ruhtinas\nBoguslaw!\n\nOmantuntonsa rauhoittamiseksi hän sitten hetken kuluttua lisäsi:\n\n— Samalla teen isänmaalle ja kuninkaalle melkoisia palveluksia.\n\nTataarilaiset kulkivat rauhallisesti ohi kuormien, hevoslaumojen ja\nvastaantulijain. He eivät uskaltaneet esiintyä omavaltaisesti, sillä\nlähdettäessä he olivat omin silmin nähneet, kuinka itse Akbah-Ulan\npiteli uuden päällikön jalustinta.\n\nLemberg alkoi jo kadota näkyvistä. Tataarilaiset eivät enää laulaneet,\nja joukko eteni hitaasti hevosten höyrytessä. Äkkiä kuului joukon takaa\nkavioitten kapsetta.\n\nKohta tulikin näkyviin kaksi ratsastajaa. Toinen niistä oli\nWolodyjowski, toinen Rzedzian. Molemmat kiitivät ratsujoukon ohi\nsuoraan Kmicicin luo.\n\n— Seis! Seis! — huusi pieni ritari. Kmicic pysähdytti hevosensa.\n\n— Hyvää päivää! — huusi Wolodyjowski. — Kirjeitä kuninkaalta! Toinen\nteille, toinen Vitebskin vojevodalle.\n\n— Minähän olen menossa herra Czarnieckin enkä herra Sapiehan luo!\n\n— Lukekaahan ensin kirje!\n\nKmicic avasi kirjeen ja luki:\n\n »Vitebskin herra vojevodan lähettämän sanantuojan kautta olemme\n saaneet tietää, että herra vojevoda ei voi tulla Vähään-Puolaan,\n vaan palaa takaisin Podlasieen, sillä ruhtinas Boguslaw on suurin\n sotavoimin lähtenyt Ruotsin kuninkaan luota hyökätäkseen Tykocinia ja\n herra Sapiehaa vastaan. Koska _magna pars_ herra Sapiehan sotavoimia\n on täytynyt jättää linnoituksiin, käskemme teitä tataarilaisjoukkonne\n kanssa menemään herra vojevodan avuksi. Toisessa kirjeessä, joka\n on annettava vojevodalle, suosittelemme uskollista palvelijaamme\n Babiniczia vojevodalle ja jätämme hänet Jumalan suojelukseen. — _Jan\n Kasimir_, kuningas.»\n\n— Jumalan kiitos! Tämä on minulle mieluisa uutinen! — huudahti Kmicic.\n— En tiedä, miten kiittäisin hänen majesteettiaan ja teitä tästä\nsanomasta. — Milloin tuo sanantuoja saapui?\n\n— Olimme kuninkaan luona päivällisellä, minä, molemmat Skrzetuskit,\nCharlamp ja Zagloba. Zagloba kehui niin ansioitaan ja kuvasi Sapiehan\nkykenemättömyyttä, että kuninkaan silmiin nousivat kyynelet naurusta,\nja molemmat hetmanit aivan pitelivät vatsaansa. Samassa tuli kirje\nSapiehalta. Vojevoda ilmoitti, että aikaisemmat arvelut ovat\ntoteutuneet ja vaaliruhtinas rikkoen valansa on lopullisesti yhtynyt\nruotsalaisiin.\n\n— Vielä yksi vihollinen, niinkuin niitä ei jo olisi ollut tarpeeksi! —\nhuudahti Kmicic. — Voi hyvä Jumala! Jospa herra Sapieha päästäisi minut\nvain viikoksi Preussiin, niin kymmenen sukupolvea muistelisi minua\nja tataarilaisiani! Mutta Boguslawin minä kohtaan aivan varmaan! Jos\nolisitte tuoneet minulle nimityksen Vilnon vojevodan virkaan, niin en\nolisi iloinnut niin paljon kuin nyt!\n\n— Kuningashan huudahtikin heti: »Nyt saa nuorukainen lähteä retkelle,\njoka riemastuttaa hänen sydäntään!» Hän tahtoi heti lähettää\npikalähetin jälkeenne, mutta minä tarjouduin lähtemään saadakseni\nsamalla vielä lausua teille jäähyväiset.\n\nKmicic kurottautui hevosensa selästä ja tempasi pienen ritarin syliinsä.\n\n— Ei velikään olisi tehnyt hyväkseni niin paljon kuin te! Suokoon\nJumala, että voisin jollakin tavoin osoittaa kiitollisuuttani!\n\n— Pyh! Aioinhan ampua teidät!\n\n— En olisi ansainnut parempaa!\n\n— Mutta varokaa Boguslawia! Olkaa varovainen, hänen kanssaan ei käy\nleikkiminen!\n\n— Jompikumpi meistä on jo määrätty kuolemaan!\n\n— Hyvä!\n\n— Ah, jospa te neuvoisitte minulle salaisuutenne, miten olette tullut\nsemmoiseksi sapelin käyttäjäksi kuin olette. No, ei ole nyt aikaa!\nKyllä minua Jumala muutenkin auttaa rankaisemaan vihamiestäni.\n\n— Suokoon Jumala!... Onnea matkalle!... Antakaapa vähän kyytiä\npreussilaispettureille! — sanoi Wolodyjowski.\n\n— Olkaa huoletta!\n\nWolodyjowski viittasi Rzedzianille, joka oli puhellut Akbah-Ulanin\nkanssa ja kertonut hänelle Kmicicin entisistä urotöistä hänen\nChowańskia vastaan taistellessaan. Molemmat lähtivät palaamaan takaisin\nLembergiin.\n\nMutta Kmicic käänsi joukkonsa toisaalle päin niinkuin ajaja ajopelinsä\nja suuntasi kulkunsa pohjoista kohti.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSaavuttiin viimein Zamośćieen. Tataarilaiset hämmästyivät nähdessään\ntämän lujan linnoituksen, ja hämmästys yhä kasvoi, kun he kuulivat,\nettä se äskettäin oli kestänyt Chovanskin kaikkien sotavoimien\nhyökkäyksen.\n\nLinnoituksen päällikkö Jan Zamoyski antoi suuren myötätuntoisuutensa\nosoitukseksi heille luvan tulla sisälle kaupunkiin. Itse Kmicic näki\nsuurenmoisempaa kuin oli odottanut ja oli hämmästynyt katsellessaan\nleveitä katuja, jotka italialaiseen tapaan oli rakennettu aivan\nsuoriksi, kollegiumin ja akatemian komeita rakennuksia, linnaa, muureja\nja mahtavia tykkejä. Niinkuin harvat ylimyksistä olivat suurkanslerin\npojanpojan veroisia, samoin harva linnoitus veti vertoja Zamośćielle.\n\nVielä enemmän miellytti Kmiciciä itse linnoituksen päällikkö. Hän oli\ntodellinen pikku kuningas Zamośćiessa: mies parhaimmillaan, edustavan\nnäköinen, vaikka hiukan kulunut, sillä nuoruusvuosinaan hän ei\nollut itseltään mitään kieltänyt. Kauniimpaa sukupuolta hän rakasti\nedelleenkin, eikä hänen terveytensä ollut niin huono, että iloinen ilme\nolisi kadonnut hänen kasvoiltaan. Naimisiin hän ei ollut vieläkään\nmennyt, vaikka valtakunnan huomattavimmat perheet ottivat hänet vastaan\navoimin ovin. Myöhemmin sitten hän meni naimisiin erään ranskattaren\nkanssa, joka suostui häneen hänen rikkautensa takia, vaikka rakasti\ntoista, aavistamatta että tämä toinen muutamia vuosia myöhemmin panee\nkuninkaan kruunun omaan ja hänenkin päähänsä.\n\nHerra Zamoyski ei ollut erikoisen teräväpäinen, mutta hänellä oli\nriittävästi älyä omiksi tarpeiksi. Arvoasemia ja kunniaa hän ei\ntavoitellut, mutta ne tulivat itsestään hänen osakseen. Kun ystävät\nmoittivat häntä siitä, että häneltä puuttui asianmukaista kunnianhimoa,\nvastasi hän:\n\n— Ei ole totta, että sitä puuttuu minulta, vaan minulla päinvastoin on\nsitä enemmän kuin kumartelijoilla. Miksi kuluttaisin hovin kynnyksiä?\nZamośćiessa minä en ole vain Jan Zamoyski, vaan Itse Zamoyski.\n\nHäntä mainittiinkin yleensä nimellä »Itse», ja hän oli siitä\nmielissään. Hän tahtoi käydä kansanmiehestä, vaikka oli saanut hienon\nkasvatuksen ja viettänyt nuoruutensa ulkomailla. Heikkouksistaan\nhuolimatta hän oli kelpo mies ja parempi isänmaan poika kuin moni muu.\n\nKmicic miellytti häntä, ja hän kutsui Kmicicin luokseen linnaan ja\nkestitsi siellä. Hän tahtoi mielellään olla vieraanvaraisen miehen\nmaineessa.\n\nLinnassa Kmicic tutustui useihin huomattaviin henkilöihin, muun\nmuassa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckiin, herra Zamoyskin sisareen\nja kuuluisan Jeremin leskeen. Ruhtinas Jeremi, joka aikoinaan oli\nsuurimpia herroja koko valtakunnassa, menetti kasakkain kapinan aikana\nkoko äärettömän omaisuutensa, niin että lesken oli turvautuminen\nveljeensä. Kaikesta huolimatta tämä rouva oli niin komea, ylhäinen ja\nsiveä, että herra Jan oli ensimmäinen häntä palvelemaan, ja sitäpaitsi\npelkäsi hän häntä kuin tulta. Hän teki aina sisarensa mieliksi ja\nneuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeistä asioista. Linnassa\nsanottiin, että ruhtinatar on Zamośćien, sotajoukon, rahaston ja\nherra veljensä valtiatar; mutta hän ei käyttänyt valtaansa omaksi\nedukseen, vaan omisti elämänsä miehensä muiston vaalimiseen ja poikansa\nkasvattamiseen.\n\nTuo poika oli äsken palannut Wienin hovista lyhyelle käynnille maahan\nja asui äitinsä luona. Hän oli nuorukainen kukoistusiässään, mutta\nturhaan Kmicic etsi hänestä piirteitä, jotka olisivat ilmaisseet, että\nhän oli suuren Jeremin poika.\n\nNuorukainen oli sangen kaunis. Ne, jotka hänet lähemmin tunsivat,\nvakuuttivat Kmicicille, että nuori ruhtinas on jaloluontoinen,\nhyvämuistinen ja taitaa monia kieliä, ja vain jonkinmoinen synnynnäinen\narkuus estää hänen avujaan pääsemästä näkyviin.\n\nJo ensimmäistä kertaa keskustellessaan hänen kanssaan Andrzej huomasi,\nettä nuori ruhtinas puhui järkevästi ja sattuvasti kaikenlaisista\nasioista ja että hänellä myös oli kyky voittaa ihmisiä puolelleen.\nMutta päivällisillä hän huomasi myös, että nuorukainen, kuten oli\nkerrottu, oli syömäri ja ahne. Nuori ruhtinas ei näyttänyt ajattelevan\nmitään muuta kuin ruokaa. Hänen pullollaan olevat silmänsä seurasivat\nlevottomina tarjoilua, ja hän otti lautaselleen, aivan mahdottomia\nruokamääriä, jotka hän söi suutaan maiskutellen. Silloin ruhtinattaren\nsurulliset kasvot tulivat vielä surullisemmiksi. Kmicicistä tuntui\npahalta, ja hän käänsi katseensa toisaalle, herra Itse Zamoyskiin.\n\nMutta herra linnanpäällikkö ei katsonut nuoreen ruhtinas Michaliin eikä\nvieraaseensa. Kmicic seurasi hänen katseensa suuntaa ja näki ruhtinatar\nGryzeldan olan takaa todella ihanan näyn, jota hän ei ollut aikaisemmin\nhuomannut.\n\nSe oli nuoren tytön pää, valkoisen kuin maito, punaisen kuin ruusu,\nkauniin kuin kuva. Luonnostaan kiharat suortuvat kaarsivat hänen\notsaansa, vilkkaat silmät tarkastelivat herra Zamoyskin vierellä\nistuvia upseereita ja häntä itseäänkin. Viimein ne sattuivat Kmiciciin\nja kiintyivät häneen niin itsepintaisesti ja kiemailevasti, kuin\nolisivat tahtoneet tunkeutua sydämen pohjaan asti.\n\nMutta Kmicic ei helposti joutunut hämilleen. Hän alkoi katsella\npuolestaan myös noihin silmiin ja nykäisi sitten vieressään istuvaa\nherra Szurskia, linnoituksessa palvelevaa luutnanttia, ja kuiskasi:\n\n— Mikä västäräkki tuo on?\n\n— Hyvä herra! — sanoi Szurski terävästi. — Älkää puhuko noin kevyesti,\nkun ette tiedä, kenestä puhutte... Ei se ole mikään västäräkki, vaan\nneiti Borzobohata-Krasenka... Älkääkä tekään häntä muuksi nimittäkö,\nmuuten joudutte katumaan suurta epäkohteliaisuuttanne!\n\n— Te, hyvä herra, ette kenties tiedä, että västäräkki on varsin\nkaunis lintu, niin että siinä nimityksessä ei ole mitään halventavaa,\n— vastasi Kmicic nauraen, — mutta huomaan, että te olette korvianne\nmyöten häneen rakastunut!\n\n— Kuka täällä sitten ei olisi rakastunut! — murahti Szurski\nloukkaantuneena. — Itse herra linnanpäällikkö on katsoa silmät ulos\npäästään ja istuu kirin neuloilla!\n\n— Huomaan sen kyllä!\n\n— Mitä te huomaatte?... Hän, minä, Grabowski, Stolagiewicz, Konojadzki,\nKubecki ja kaikki, kaikki hän on lumonnut. Ja samoin käy teille, jos\njäätte tänne. Neljäkolmatta tuntia riittää hänelle!\n\n— Ei, hyvä herrani! Ei hän minulle mitään mahtaisi neljässäkolmatta\nkuukaudessakaan!\n\n— Kuinka niin? — kysyi Szurski kummissaan. — Oletteko te vaskesta?\n\n— En! Mutta sen, jolta on viety viimeinen ropo taskusta, ei tarvitse\npelätä rosvoa.\n\n— No, se lienee toista! — vastasi Szurski. Kmicic tuli synkälle\nmielelle, sillä hänen omat surunsa nousivat hänen mieleensä. Hän ei\nenää kiinnittänyt huomiotaan mustiin silmiin, jotka entistä kiinteämmin\nkatsoivat häneen ikäänkuin kysyen: kuka olet, nuori ritari, ja mistä\nolet tänne tullut?\n\nPäivällisen loputtua Zamoyski otti Kmicicin käden kainaloonsa ja\nkuljetti häntä huoneissa.\n\n— Herra Babinicz! — sanoi hän. — Sanoitte olevanne Liettuasta?\n\n— Kyllä.\n\n— Tunsitteko siellä Podbipientat?\n\n— En suorastaan tuntenut, sillä heitä ei ole enää maailmassa. Viimeinen\nheistä kaatui Zbarazin luona. Hän oli suurimpia sankareita, mitä\nLiettua on synnyttänyt. Kukapa meillä ei tuntisi nimeä Podbipienta!\n\n— Minäkin olen siitä kuullut, mutta kyselyni syy on seuraava: sisareni\nholhokkina on eräs neiti, jonka nimi on Borzobohata-Krasenka... Se on\nhyvää sukua!... Hän oli tuon Zbarazin luona kaatuneen Podbipientan\nmorsian. Hän on orpo, isätön ja äiditön, ja jos kohta sisareni on häntä\nkohtaan suopea, niin minä ollen sisareni luonnollinen holhooja samalla\nolen tuon tytönkin holhooja.\n\n— Mieluisaa holhousta! — sanoi Kmicic.\n\nZamoyski naurahti, iski silmää, maiskautti kieltään ja sanoi:\n\n— Mitä? Eikö olekin herranterttu?\n\nMutta samassa hän huomasi paljastavansa itsensä ja tuli vakavaksi.\n\n— Veijari! — sanoi hän puoleksi leikillään ja puoleksi tosissaan. —\nKoetitte panna koukun tielleni!\n\n— Millä tavoin? — kysyi Kmicic katsahtaen nopeasti hänen silmiinsä.\n\nNyt Zamoyski lopullisesti huomasi, että hän ei sukkeluudessa ollut\nKmicicin veroinen, ja käänsi heti puheen toisaalle.\n\n— Tuo Podbipienta, — sanoi hän, — testamenttasi tytölle joitakin\nmaatiloja teidän puolessanne. Niiden nimiä en oikein muista, sillä\nne ovat omituisia: jotakin semmoista kuin Baltupie, Syruciany,\nMyszykiszki... sanalla sanoen koko omaisuutensa. Viisi tahi kuusi taloa.\n\n— Oh, ne ovat pikemmin linnoja kuin taloja! Podbipienta oli hyvin rikas\nmies, ja jos tuo neiti joskus saa koko hänen omaisuutensa, niin hän voi\nvalita itselleen miehen senaattorien joukosta.\n\n— Niinkö? Tunnetteko nuo kylät?\n\n— Tunnen vain Lubowiczen ja Szeputyn, sillä ne ovat lähellä minun\nmaitani. Ne ovat Vitebskin vojevodakunnassa.\n\n— Ai, ai! Kaukana ovat, ei maksa vaivaa niitä periä, kun koko maakin on\nvihollisen hallussa.\n\n— Kun olemme karkoittaneet vihollisen, niin voi mennä noita tiluksiakin\nkatselemaan. Mutta Podbipientoilla on maita muuallakin, muun muassa\nlaajoja aloja Samogitiassa. Tiedän sen hyvin, koska minulla on\nsielläkin maapalanen.\n\n— Neuvokaa minulle, miten autan tytön omaisuutensa hallintaan!\n\nKmicic alkoi nauraa.\n\n— Tässä asiassa annan mielelläni neuvoja. Parasta on hänen lähteä herra\nSapiehan luo. Jos herra Sapieha, Vitebskin vojevoda ja tunnetuin mies\nLiettuassa, ottaa asian omakseen, niin siitä tulee jotakin.\n\n— Voisi antaa tytön hänen käsiinsä ja hänen holhoukseensa. Kun tyttö\nolisi hänen läheisyydessään, niin hän pikemmin tekisi jotakin hänen\nhyväkseen.\n\nKmicic katseli ihmetellen Zamoyskia.\n\n— Mitähän siinä lienee takana, kun hän tahtoo toimittaa tytön täältä\npois? — ajatteli hän.\n\nMutta Zamoyski jatkoi:\n\n— Hän ei voi asua leirissä, Vitebskin vojevodan teltassa, mutta hänet\nvoisi sijoittaa vojevodan tyttärien pariin. Siinä vain on vaikea\nkysymys, kuinka minä näinä levottomina aikoina saan hänet sinne\nlähetetyksi. Hän tarvitsisi saattajikseen muutamia satoja miehiä,\nmutta minä en voi siinä määrin heikontaa Zamośćiea. Jospa löytyisi\njoku, joka veisi hänet turvallisesti perille!... Te voisitte ottaa\nhänet matkaanne, kun muutenkin menette Sapiehan luo. Antaisin mukaanne\nkirjeen... ja te antaisitte kunniasananne, että viette hänet turvattuna.\n\n— Minähän johdan tataarilaisjoukkoa!\n\n— Minulle on kerrottu, että tataarilaiset pelkäävät teitä kuin tulta.\nNo niin! Suostutteko esitykseeni?\n\n— Hm!... Miksikä ei, jos sillä teen teille palveluksen... Mutta...\n\n— Ahaa! Ajattelette, että ruhtinatar kenties ei siihen suostu... Aivan\nvarmasti hän suostuu. Hän nimittäin luulee, että minä...\n\nZamoyski alkoi kuiskutella Kmicicin korvaan ja lisäsi sitten ääneen:\n\n— Siinä hän teki minulle suuren vääryyden, mutta minä olin hiljaa,\nsillä kukapa rupeaisi ämmien kanssa suukopuun... mieluummin saisi tulla\nruotsalaisia Zamośćien edustalle. Mutta parhaan todistuksen siitä, että\nminulla ei ole ollut mitään pahaa mielessä, hän saa, kun näkee, että\nminä itse lähetän tytön täältä pois.\n\nZamoyski pyörähti ympäri ja poistui, mutta Kmicic katsoi hänen\njälkeensä ja mutisi:\n\n— Joitakin pauloja sinä, herra linnanpäällikkö, tässä asettelet, sen\nnäen selvästi, vaikka en ymmärrä, mihin pyrit. Et näy olevan mikään\novela vehkeilijä.\n\nZamoyski oli tyytyväinen itseensä, vaikka hyvin ymmärsi, että vasta\npuolet työstä oli tehty, ja toinen, vielä jäljellä oleva puoli, oli\nniin vaikea, että pani hänet empimään ja pelkäämään. Oli nimittäin\nvielä hankittava ruhtinatar Gryzeldan suostumus, ja ruhtinattaren\nankaruutta ja terävää älyä veli suuresti pelkäsi. —\n\nMutta kuu hän kerran oli alkanut, oli hänen ajettava asia loppuun.\nSeuraavana päivänä aamiaisen jälkeen hän lähti ruhtinattaren huoneisiin.\n\nRuhtinatar istui kirjailemassa messupukua lahjaksi kirkolle. Hänen\nvierellään neiti Anusia keri kahden tuolin selustalle asetetusta\nvyyhdestä silkkilankaa. Hänen sormensa liikkuivat vikkelästi, kun hän\nkulki tuolien edessä.\n\nTämä näky sai Zamoyskin silmät kiilumaan, mutta hän laittoi pian\nkasvojensa ilmeen arvokkaaksi ja tervehdittyään alkoi puhua:\n\n— Tuo herra Babinicz, joka on tullut tänne tataarilaisten kanssa, on\nliettualainen. Hän on kelpo mies, hyvin kasvatettu ja tunnettu ritari.\nOletteko huomannut hänet, sisareni?\n\n— Itsehän esittelitte hänet minulle! — vastasi ruhtinatar Gryzelda\nvälinpitämättömästi. — Hän on rehellisen näköinen ja tekee hyvän\nsotilaan vaikutuksen.\n\n— Tiedustelin häneltä noista maatiloista, jotka on testamentattu\nneiti Annalle. Hän sanoo, että se on omaisuus, joka vetää vertoja\nRadziwillien rikkauksille.\n\n— Olkoon onneksi Anusialle! Helpompi on orvon elää, ja vanhuuden päivät\non turvattu, — sanoi ruhtinatar.\n\n— On vain se _periculum_ olemassa, että sukulaiset vievät tuon\nomaisuuden. Babinicz sanoo, että Vitebskin vojevoda saattaisi olla\navuksi, jos haluaa. Hän on mies, jonka huostaan uskoisin oman\ntyttäreni. Jos hän ilmoittautuisi oikeudessa holhoojaksi, niin se\nratkaisisi asiat. Mutta Babinicz sanoo, että sitä varten on neiti Annan\nitsensä matkustettava sinne... _Installatio pro forma_ on välttämätön,\nja siinä on hänen oltava läsnä.\n\nTuon »installatio pro forma» keksaisi Zamoyski tällä hetkellä ja\notaksui hyvällä syyllä, että se vaikuttaa ruhtinattareen.\n\nRuhtinatar mietti vähän ja sanoi:\n\n— Kuinka hän nyt voi mennä, kun ruotsalaiset ovat tiellä?\n\n— Ruotsalaiset ovat peräytyneet Lubliniin. Koko maa Veikselin tällä\npuolen on vapaa.\n\n— Kuka sitten veisi Annamme herra Sapiehan luo?\n\n— Vaikkapa tuo samainen Babinicz.\n\n— Tataarilaisten kanssa? Herra Jumala, nehän ovat villiä ja hillitöntä\nväkeä!\n\n— En minä heidän parissaan pelkää, — sanoi Anusia ja niiasi.\n\nMutta ruhtinatar oli jo huomannut, että veljellä oli jokin valmis\nsuunnitelma mielessään. Hän lähetti Anusian pois huoneesta ja alkoi\nkatsoa kysyvästi veljeensä.\n\nZamoyski sanoi aivan kuin itsekseen:\n\n— Tataarilaiset pelkäävät hirveästi Babiniczia. Pienimmästäkin\ntottelemattomuudesta hän heitä hirtättää.\n\n— En voi suostua tähän matkaan! — vastasi ruhtinatar. — Anusia on\nhyvä tyttö, mutta kiemailija ja panee helposti miesten päät pyörälle.\nItsehän sen parhaiten tiedätte! En koskaan uskoisi häntä nuoren ja\ntuntemattoman miehen huostaan.\n\n— Hän ei ole tuntematon, sillä kukapa ei olisi kuullut Babiniczeista,\njotka ovat varakkaita ja hyvässä maineessa! (Zamoyski itse ei ollut\nkoskaan elämässään kuullut Babiniczeista mitään.) Muuten voisi\nantaa jonkun vanhemmista naisista hänelle seuraksi, niin kaikki\nsäädyllisyyden vaatimukset olisi täytetty. Babiniczista minä menen\ntakuuseen. Tämmöistä tilaisuutta ei toiste tarjoudu.\n\nRuhtinatar lakkasi ompelemasta, kohotti päänsä ja katsoi läpitunkevasti\nveljeään:\n\n— Missä tarkoituksessa tahdotte lähettää hänet pois täältä?\n\n— Mikä erikoinen tarkoitus minulla voisi olla? Ei mikään!\n\n— Jan!... Oletko sinä liittoutunut Babiniczin kanssa vietelläksesi\ntytön?\n\n— Herra Jumala! Tuota vielä puuttui! Lukekaa kirje, jonka kirjoitan\nSapiehalle ja kirjoittakaa itsekin! Minä vain lupaan, että en poistu\nZamośćiesta. Koska minua epäillään, niin en tahdo tietää mistään.\n\n— Miksi niin välttämättömästi tahdotte, että hän lähtisi Zamośćiesta?\n\n— Koska valvon hänen parastaan, ja kysymys on määrättömästä\nrikkaudesta. Muuten... tunnustan, että minusta hänen poistumisensa\ntäältä on tärkeä. Nythän tulivat ilmi epäluulonne minua kohtaan,\nenkä pidä siitäkään, että aina rypistätte minulle kulmakarvojanne ja\nkatsotte minuun tuimasti... Ja enemmänkin: upseerini katsovat toisiaan\nkieroon ja heiluttelevat toisiaan vastaan sapeleitaan hänen tähtensä,\nei ole sopua eikä järjestystä eikä kukaan täytä velvollisuuksiaan\nkunnollisesti. Olen saanut kyllikseni semmoisesta! Michalista taasen\nsaatte itse pitää huolen, se ei kuulu minuun.\n\n— Michalista? — sanoi ruhtinatar hämmästyen.\n\n— Minä en sano mitään pahaa tytöstä... Ei hän kiemaile Michalin edessä\nsen kummemmin kuin muidenkaan, mutta jos te, sisareni, ette huomaa\nMichalin tulisia katseita ja lämpimiä tunteita, niin sanon vain, että\näidin rakkaus on sokea.\n\nRuhtinattaren kulmakarvat rypistyivät ja kasvot kalpenivat.\n\nZamoyski huomasi osanneensa oikeaan kohtaan ja jatkoi:\n\n— Niinpä niin, sisareni! Mitä se minuun kuuluu! Pidelköön Michal hänen\nlankavyyhtiään, riemuitkoon häntä katsellessaan, kurkistelkoon avaimen\nreiästä... Mitä minä siitä! No, onhan tytöllä omaisuutta. Aatelistyttö\nvain... mutta enhän minäkään pidä itseäni tavallista aatelismiestä\nparempana. Ikäeroa on, mutta eihän se ole minun asiani!\n\nNäin puhuttuaan Zamoyski nousi, kumarsi kunnioittavasti ja kääntyi\nlähteäkseen.\n\nRuhtinattarelle syöksähti veri päähän. Ylpeä rouva ei koko\nvaltakunnasta löytänyt Wisniowieckille kyllin arvokasta puolisoa ja\nkuuli nyt veljensä suusta sanoja, jotka polttivat kuin tulikuuma rauta.\n\n— Jan! — sanoi hän. — Odota!\n\n— Sisareni! — vastasi Zamoyski. — Tahdoin _primo_ todistaa, että\nepäilette minua suotta, _secundo_, että teidän on syytä kohdistaa\nhuolenpitonne erääseen toiseen. Nyt teette niinkuin tahdotte, minulla\nei ole muuta sanottavaa.\n\nZamoyski kumarsi ja poistui.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nPuhuessaan Michalin mieltymyksestä Anusiaan oli Zamoyski puhunut\nosittain totta, sillä nuori ruhtinas oli rakastunut tyttöön, kuten\nkaikki muutkin. Mutta se rakkaus ei ollut kovin kiihkeätä eikä johtanut\ntoimintaan. Michalilla ei ollut tarmoakaan semmoiseen rakkauteen, joka\npakottaa tekemään voitavansa saadakseen lemmityn omakseen.\n\nMutta ruhtinatar Gryzelda, joka unelmoi loistavaa tulevaisuutta\npojalleen, pelästyi suuresti tuota tunnetta. Keskustelu pojan kanssa,\njoka kalpeni ja vapisi hänen edessään ja alkoi itkeä ennenkuin mitään\npuhuikaan, vahvisti hänen käsitystään, että vaara oli uhkaamassa.\n\nKuitenkaan hän ei heti päässyt varmaan päätökseen. Vasta kun Anusia,\njoka tahtoi nähdä maailmaa ja uusia ihmisiä ja mahdollisesti myös\nkiemailla nuoren ritarin edessä, polvillaan pyysi lupaa lähteä matkaan,\nsuostui ruhtinatar lähtöön.\n\nRuhtinatar Gryzelda tahtoi saada varmuuden siitä, että hänen veljensä\nja Kmicicin välillä ei ollut mitään yhteistä sopimusta, ja siksi hän\nkäski kutsumaan jälkimmäisen luokseen. Veljen vakuutus, että hän ei\npoistu hetkeksikään Zamośćiesta, tosin rauhoitti häntä koko joukon,\nmutta hän tahtoi kuitenkin lähemmin tutustua mieheen, joka tulisi tytön\nsaattajaksi.\n\nKeskustelu Kmicicin kanssa sai hänet lopullisesti rauhoittumaan.\n\nNuoren miehen silmistä loisti sellainen vilpittömyys, että oli pakko\nuskoa häntä. Hän tunnusti olevansa rakastunut toiseen ja senvuoksi\nolevansa aivan välinpitämätön kaikelle kiemailulle. Hän antoi myös\nkunniasanansa, että varjelee tyttöä kaikelta vaaralta vaikkapa oman\nhenkensä uhalla.\n\n— No, herra ritari! — sanoi Zamoyski iloisesti. — Aiotte viedä meiltä\nZamośćien parhaan koristuksen? Pitäkää vain hyvää huolta siitä, että\nkukaan ei teiltä sitä ryöstä!\n\n— Koettakoonhan vain joku! Olen antanut kunniasanani ruhtinattarelle ja\nsanani minä aina pidän!\n\n— Minähän lasken vain leikkiä! Ei teidän tarvitse pelätä eikä ryhtyä\nerityisiin varokeinoihin.\n\n— Pyytäisin teiltä vain umpinaisia vaunuja.\n\n— Saatte vaikka kahdet! Ettehän vielä aivan pian lähde?\n\n‒ Aivan heti! Minulla on kiire! Muutenkin olen jo täällä liiaksi\nviivähtänyt.\n\n— Lähettäkää näin ollen tataarilaisenne Krasny Stawiin. Minä puolestani\ntoimitan sinne sanan, että varaavat riittävästi rehua. Teille minä\nannan omia miehiäni saattojoukoksi Krasny Stawiin;. Mikaan vaara ei\nteitä uhkaa, sillä tämä on kaikki minun aluettani... Annan teille hyviä\nsaksalaisia rakuunoita, jotka ovat rohkeata väkeä ja tuntevat tien.\n\n— Miksi minun on jäätävä tänne?\n\n— Jotta saisimme vielä nauttia seurastanne. Olette mieluinen vieras, ja\ntahtoisin pitää teitä vaikka vuoden luonani. Sitäpaitsi olen lähettänyt\nkatsomaan löytyisikö hevoslaumastani Perespyssä teille jokin hyvä\nhevonen, jommoinen aina on hyvä olemassa.\n\nKmicic katsahti Zamoyskia suoraan silmun, näytti sitten äkkiä tekevän\npäätöksensä ja sanoi:\n\n— Kiitän ja jään! Lähetän tataarilaiset edeltä. Hän meni heti\ntataarilaisten luo, vei syrjään Akbah-Ulanin ja sanoi:\n\n— Akbah-Ulan, teidän on mentävä edeltä päin Krasny Stawiin suoraa\ntietä. Minä tulen päivää myöhemmin linnanpäällikön turvajoukon\nsaattamana Kuule nyt, mitä sinulle sanon: te ette menekään Krasny\nStawiin, vaan lymyilette Zamośćien luona lähimmässä metsässä niin että\nkenelläkään elävällä sielulla ei ole vihiä teistä. Kun kuulette tieltä\nlaukauksen, niin riennätte luokseni, sillä minulle aiotaan täällä\nvirittää jokin ansa.\n\n— Määräyksenne mukaan! — vastasi Akbah-Ulan pannen kätensä otsalle,\nsuulle ja rinnalle.\n\n— Olen nähnyt, mikä olet miehiäsi, Zamoyski! — sanoi Kmicic itsekseen.\n— Zamośćiessa pelkäät sisartasi, siksi tahdot ryöstää tytön ja\nsijoittaa johonkin tänne lähistöön ja käyttää minua välikappaleenasi,\nehkäpä viedä henkenikin. Odotahan! Oletpa joutunut tekemisiin itseäsi\nparemman kanssa. Kietoudut vielä omaan verkkoosi!\n\nSeuraavana päivänä Zamoyski lahjoitti hänelle ihmeen kauniin hevosen.\nKmicic otti sen kiitollisuudella vastaan ajatellen mielessään, että\nhän ajaa sillä kyllä kauemmaksi kuin Zamoyski on suunnitellut. Hän\nmuisteli myös tataarilaisiaan, jotka jo olivat metsässä, ja häntä pyrki\nnaurattamaan. Väliin taas hänen mielensä kuohui, ja hän päätti antaa\nZamoyskille kelpo opetuksen.\n\nHänelle oli annettu kaksi kirjettä Sapiehalle vietäväksi; toinen oli\nruhtinattarelta, toinen linnan päälliköltä. Kmicicin teki kovin mieli\navata tämä jälkimmäinen, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut sitä tehdä.\nSen sijaan hän katsoi sitä valoa vastaan ja tuli vakuutetuksi, että\nsisällä oli tyhjä paperi.. Tämä havainto selvitti hänelle lopullisesti,\nettä tyttö ja kirjeet aiotaan häneltä ottaa matkalla.\n\nPäivällinen syötiin jokseenkin synkän mielialan vallitessa. Anusian\nsilmät olivat punaiset. Upseerit olivat ääneti, ja vain Zamoyski näytti\niloiselta ja tyhjenteli pikariaan, jonka Kmicic tuon tuostakin täytti.\nMutta kun tuli lähdön hetki, ei ollut paljon hyvästelijöitä, sillä\nZamoyski oli lähettänyt upseerit virkatoimiin.\n\nAnusia lankesi ruhtinattaren jalkoihin, eikä häntä saatu siitä pois\npitkään aikaan. Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui ilmeinen levottomuus.\nNeiti Anna ja vanha palvelijatar Suwalska istuutuivat vaunuihin, Kmicic\nhevosen selkään, ja matkue lähti liikkeelle. Kaksisataa saksalaista\nratsumiestä asettui vaunujen ja Anusian tavaroita kuljettavan kuorman\nsuojaksi. Kun pyörät kumisivat alas lasketulla sillalla, purskahti\nAnusia itkemään.\n\nKmicic kumartui vaunujen ikkunaa kohti sanoen:\n\n— Älkää pelätkö, en minä teitä syö!\n\n— Moukka! — ajatteli Anusia.\n\nHe ajoivat linnoituksen muurien ulkopuolella olevien talojen ohi, ja\nsaapuivat sitten metsään, joka siihen aikaan mäkineen ulottui Bugiin\nasti. Yö alkoi lähestyä, mutta se oli tyyni ja kirkas. Tie loisti\nedessä kuin hopeanauha. Hiljaisuutta häiritsi vain vaunun pyörien\nratina ja ratsastajani hevosten jalkain kapse.\n\n— Näillä tienoin mahtavat tataarilaiseni piileksiä kuin sudet, —\najatteli Kmicic.\n\nSitten hän kuunteli tarkasti.\n\n— Mitä se on? — kysyi hän upseerilta, joka johti ratsumiehiä.\n\n— Kuuluu kavioitten kapsetta!... Joku ratsastaja nelistää jäljessämme!\n— vastasi upseeri.\n\nJuuri kun hän oli sen sanonut, saapui vaahtoavalla ratsulla mies ja\nhuusi:\n\n— Herra Babinicz! Herra Babinicz! Kirje herra linnanpäälliköltä!\n\nJoukko pysähtyi. Kmicic otti kirjeen, avasi sen ja luki vaunujen lyhdyn\nvalossa:\n\n »Kunnioitettu ja minulle rakas herra Babinicz! Kohta lähdettyänne sain\n tiedon, että ruotsalaiset eivät olekaan poistuneet Lublinista, vaan\n aikovat hyökätä linnani Zamośćien kimppuun. Näin ollen käy matkanne\n jatkaminen mahdottomaksi. Ottaen huomioon ne _pericula_, jotka voivat\n kohdata neitiä, tahdomme että hän palaa takaisin Zamośćieen. Samat\n ratsumiehet, jotka teitä saattavat, tuovat hänet takaisin. Koska\n teidän on tärkeätä jatkaa matkaanne, emme rupea teitä pidättelemään.\n Tämän tahtomme teille ilmoittaen pyydämme teitä antamaan asianmukaiset\n määräykset ratsumiehillemme.»\n\nSamassa Anusia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta.\n\n— Mitä se on? — kysyi hän.\n\n— Ei mitään. Herra Zamoyski jättää vielä kerran teidät minun\nurhoollisuuteni turviin.\n\nKääntyen oppaaseen ja ratsumiehiin hän huudahti:\n\n— Eteenpäin!\n\nMutta ratsumiesten upseeri pysähdytti hevosensa, ja kysyi Kmiciciltä:\n\n— Kuinka niin? Miksi eteenpäin?\n\n— Mitä me sitten sen enempää metsässä viivyttelisimme? — kysyi Kmicic\ntekeytyen yksinkertaiseksi.\n\n— Te olette saanut jonkin määräyksen.\n\n— Mitä se teihin kuuluu? Juuri määräyksen johdosta käsken eteenpäin.\n\n— Seis! — huusi upseeri.\n\n— Eteenpäin! — toisti Kmicic.\n\n— Emme kulje askeltakaan eteenpäin, ennenkuin saan nähdä määräyksen! —\nsanoi upseeri tiukasti.\n\n— Määräystä ette saa nähdä, sillä sitä ei ole lähetetty teille!\n\n— Koska te ette tahdo noudattaa määräystä, niin minä sen täytän. Menkää\nHerran nimeen Krasny Stawiin, mutta me palaamme neidin kanssa takaisin.\n\nKmicic olikin vain odottanut, että upseeri ilmaisisi tietävänsä,\nmitä kirje sisälsi. Nyt oli selvää, että koko asia oli edeltäpäin\njärjestetty.\n\n— Alkakaa mennä! — sanoi upseeri uhkaavalla äänellä.\n\nSamassa ratsumiehet käskemättä vetivät sapelinsa tupesta.\n\n— Vai semmoisia poikia! — huudahti Kmicic. — Ette te veisi tyttöä\nZamośćieen, vaan sijoittaisitte jonnekin syrjemmälle, jotta\nlinnanpäällikkö voisi vapaasti tyydyttää halujaan. Mutta olettepa\ntavanneet viisaampanne!\n\nSen sanottuaan hän laukaisi pistolinsa ilmaan. Heti alkoi metsästä\nkuulua kaameata ääntä aivan kuin laukaus olisi herättänyt susilauman,\njoka nukkui läheisyydessä. Ulvontaa kuului edestä, takaa ja sivuilta\nja samalla kertaa tömisivät hevosten kaviot, oksat katkeilivat\nrytisten hevosten niitä polkiessa ja tie täyttyi ratsastajista, jotka\nlähestyivät hirveästi mölisten ja vinkuen.\n\nTataarilaiset olivat lähestyneet kuin myrskypilvi, mutta Kmicic sai\nheidät pysähtymään huudahtamalla kolme kertaa. Sitten hän sanoi perin\npelästyneelle upseerille:\n\n— Ymmärtäkää jo, kenen kanssa olette tekemisissä! Herra linnanpäällikkö\naikoi pitää minua narrinaan ja sokeana välikappaleenaan. Teille, herra\nupseeri, hän on antanut parittajan tehtävän, jonka olette ottanut\nvastaan saavuttaaksenne hänen suosionsa. Sanokaa hänelle terveisiä\nherra Babiniczilta ja ilmoittakaa, että neiti viedään turvassa herra\nSapiehan luo.\n\nUpseeri katseli pelästynein silmin ympärilleen ja näki villit kasvot,\njotka himokkaasti katselivat ratsumiehiä. Näkyi, että ne odottivat\nvain viittausta syöksyäkseen heidän kimppuunsa ja hakatakseen heidät\nkappaleiksi.\n\n— Te voitte tehdä mitä tahdotte, sillä emme mahda mitään ylivoimalle,\n— sanoi hän vapisevalla äänellä, — mutta herra linnanpäällikkö kostaa\nmeille.\n\nKmicic purskahti nauramaan.\n\n— Kostakoon hän vain teille, sillä jos ette olisi puhunut itseänne\npussiin ja osoittanut ennakolta tietävänne, mitä määräys sisälsi,\nettekä olisi ruvennut vastustamaan matkan jatkamista, niin ei minulla\nolisi ollut varmuutta petoksen olemassaolosta, vaan olisin heti Krasny\nStawissa luovuttanut tytön. Sanokaa siis herra linnanpäällikölle, että\nhän valitsisi parittajan toimiin viisaampia kuin te!\n\nKmicicin rauhallinen ääni teki upseerin hieman rohkeammaksi ja hän\nsanoi:\n\n— Saamme siis ilman muuta palata Zamośćieen?\n\n— Ette palaa ilman muuta, — sanoi Kmicic, — vaan viette mukananne\nkirjeen, jonka annan kirjoittaa teidän jokaisen nahkaan.\n\n— Herra Babinicz...\n\n— Käykää kiinni! — huudahti Kmicic ja tarttui itse upseerin kurkkuun.\n\nAlkoi mellakka vaunujen ympärillä, Tataarilaisten mölinä tukahdutti\navun ja kauhun huudot, joita naiset päästelivät.\n\nVähän ajan kuluttua makasivat kaikki ratsumiehet sidottuina tiellä\nvieretysten. Kmicic käski piestä heitä nahkahihnoilla, mutta\nmaltillisesti, jotta jaksaisivat palata jalkaisin Zamośćieen.\nSotamiehet saivat sata ja upseeri sataviisikymmentä iskua. Anusia,\njoka ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui, luuli joutuneensa\nkauhean miehen käsiin ja rukoili kyynelet silmissä sekä käsiään\nväännellen:\n\n— Armahtakaa, ritari!... Mitä minä olen rikkonut?... Armahtakaa!\nSäästäkää!\n\n— Olkaa hiljaa, neiti! — karjaisi Kmicic.\n\n— Miten minä olen rikkonut?\n\n— Kenties olette itsekin liitossa?\n\n— Missä liitossa? Jumala, armahda minua syntistä!\n\n— Ettekö tiedä, että herra Zamoyski on vain ollut lähettävinään teidät\nmatkaan saadakseen teidät pois ruhtinattaren silmälläpidon alta ja\nryöstääkseen teidät matkalla? Hän sijoittaisi teidät johonkin tyhjään\nlinnaan, jossa voisi asettaa siveytenne koetukselle.\n\n— Jeesus Natsarealainen! — huudahti Anusia. Niin vilpitön ja vakuuttava\noli tuo huudahdus, että Kmicic lausui lempeämmin:\n\n— Kuinka? Ettekö siis olekaan liitossa?\n\nAnusia peitti kasvonsa käsiinsä, mutta ei voinut mitään puhua, vaan\ntoisteli vain:\n\n— Jeesus, Maria! Jeesus, Maria!\n\n— Rauhoittukaa, neiti! — sanoi Kmicic vielä lempeämmin. — Vien teidät\nhyvässä turvassa herra Sapiehan luo, sillä herra Zamoyski teki väärät\nlaskelmat, kun ei ymmärtänyt, kenen kanssa on joutanut tekemisiin...\nKas, nuo miehet, joita piestään, olivat saaneet tehtäväkseen ryöstää\nteidät... Lahjoitan heille heidän henkensä, jotta voisivat kertoa herra\nlinnanpäällikölle, miten hyvin heille kävi.\n\n— Te siis olette varjellut minut häpeään joutumasta?\n\n— Niin, vaikka en tietänyt, onko se teille mieleen.\n\nAnusia tarttui äkkiä Andrzejn käteen ja painoi sen kalpeille huulilleen.\n\n— Rauhoittukaa, Herran tähden! Mitä tuo taas on? — huudahti Kmicic. —\nIstukaa vaunuissa, muuten jalkanne kastuvat. Älkää peljätkö, olette\ntäällä yhtä hyvässä turvassa kuin omassa kodissanne!\n\nTataarilaiset olivat tällä välin lopettaneet pieksämisen. Andrzej käski\nheitä ajamaan ratsumiehet Zamośćieen päin alastomina ja verisinä.\nHevoset, aseet ja ratsumiesten vaatteet hän lahjoitti tataarilaisille.\nSitten lähdettiin kiireesti jatkamaan matkaa.\n\nMatkalla ei nuori ritari malttanut olla tavan takaa kurkistamatta\nvaunuihin tahi oikeammin tytön vilkkaisiin silmiin ja ihaniin\nkasvoihin. Hän tiedusteli, oliko vaunuissa tarpeeksi mukavaa, rasittiko\nnopea kulku liiaksi ja tarvitsiko neiti jotakin.\n\n— Ei hän olekaan niin moukkamainen ja juro, kuin alussa luulin! —\najatteli tyttö.\n\n— Ah, Oleńka, mitä kärsinkään tähtesi! — ajatteli Kmicic itsekseen. —\nSaankohan sinulta kiittämättömyyttä palkakseni?\n\nKrasny Stawissa Kmicic päätteli, että ei ollut syytä jäädä odottamaan\ntietoja Zamośćiesta, ja kiiruhti taas matkaan. Kuitenkin hän ennen\nlähtöään kirjoitti ja lähetti Zamoyskille seuraavan kirjeen:\n\n »Korkeasti jalosukuinen herra staarosta ja rakas suosijani ja\n hyväntekijäni! Suurille miehille on Jumala antanut tavallista\n suuremman älynkin. Ymmärsin kohta, että te tahdoitte vain panna\n minut koetukselle, kun lähetitte käskyn, että luovuttaisin, neiti\n Borzobohatan, mikä kävi minulle sitäkin selvemmäksi, kun ratsumiehet\n ilmaisivat tietävänsä tuon määräyksen sisällyksen, vaikka te\n kirjoitatte ajatuksen syntyneen vasta minun lähdettyäni. Ihmettelen\n toiselta puolen teidän terävänäköisyyttänne ja lupaan toiselta puolen\n uudelleen, rauhoittaakseni täydellisesti huolehtivan holhoojan, että\n ei mikään voi estää minua täyttämästä minulle uskottua tehtävää.\n Mutta koska sotamiehenne, ilmeisesti käsittäen väärin tarkoituksenne,\n käyttäytyivät sopimattomasti ja uhkasivat henkeänikin, niin olen\n vakuutettu, että olisin tehnyt teille mieliksi, jos olisin hirtättänyt\n heidät jokaisen. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että en ole tätä tehnyt.\n Kuitenkin pieksätin heitä, mutta jos tämä rangaistus teistä tuntuu\n liian lievältä, niin on teidän vallassanne sitä koventaa. Toivoen\n menetelleeni täydelliseksi tyytyväisyydeksenne olen edelleen teidän\n uskollinen ja harras palvelijanne. — _Babinicz_.»\n\nRatsumiehet saapuivat myöhään yöllä Zamośćieen eivätkä uskaltaneet\nollenkaan näyttäytyä Zamoyskille. Tämä sai tietää koko asian vasta\nkirjeestä, joka hänelle tuotiin seuraavana päivänä.\n\nKirjeen luettuaan Zamoyski sulkeutui kolmeksi päiväksi huoneeseensa\neikä päästänyt ketään puheilleen. Kuultiin hänen sadattelevan\nranskaksi, mitä hän teki vain ollessaan suunniltaan kiukusta.\n\nVähitellen tuo myrsky kuitenkin tyyntyi. Neljäntenä ja viidentenä\npäivänä herra linnanpäällikkö vielä oli hyvin vaitelias, hautoi jotakin\nmielessään ja nyki viiksiään. Mutta viikon kuluttua, kun hän jo oli\nentisellään ja ryyppäsi vähän runsaammin ruokapöydässä, hän alkoi äkkiä\nkierrellä viiksiään ja sanoi sisarelleen:\n\n— Sisareni, tiedä, että minä olen tarkkanäköinen... Panin joku päivä\nsitten tahallani koetukselle tuon aatelismiehen, joka otti Anusian\nmukaansa, ja voin nyt varmasti vakuuttaa, että hän vie tytön turvassa\nperille.\n\nJo kuukautta myöhemmin oli herra linnanpäällikön sydän kiintynyt\nmuualle, ja hän oli täysin vakuutettu, että kaikki, mikä oli\ntapahtunut, oli tehty hänen tahdostaan ja toimestaan.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nLubelin vojevodakunta suureksi osaksi ja Podlasien vojevodakunta\nmelkein kokonaan olivat puolalaisten, s.o. liittoutuneitten ja Sapiehan\njoukkojen käsissä. Maa, jonka heikkoutta äsken koko Eurooppa oli\nihmetellyt, osoitti nyt voimaa, jommoista eivät viholliset eikä edes\nsen oma kuningas ollut aavistanut siinä olevan.\n\nKmicic kulki eteenpäin kohtaamatta mitään esteitä. Matkan varrella\nhänen joukkoonsa yhtyi levottomia sieluja, jotka luulivat liittymällä\ntataarilaisiin parhaiten pääsevänsä osallisiksi veritöihin ja saaliin\njakoon. Näistä hän pian teki kunnollisia sotamiehiä, sillä hänellä\noli kyky herättää alaisissaan pelkoa ja kuuliaisuutta. Tämän joukon\nnäkeminen sai ihmiset vakuutetuiksi, että kaani todella auttoi\npuolalaisia. Levisi huhuja Sapiehan avuksi saapuvasta suuresta\nsotajoukosta tataarilaisten esimerkiksi kelpaavasta kurista ja\nsiivoudesta.\n\nHerra Sapieha oli väliaikaisesti Bialassa. Hänellä oli kymmenkunta\ntuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä. Ne olivat\nliettualaisten joukkojen jäännöksiä, joita oli vahvistettu uusilla\nmiehillä.\n\nBialaa kohti kulkiessaan Kmicic ajatteli vain sitä, että Sapiehan\njoukoissa palveli paljon liettualaista aatelia ja useita Radziwillin\nupseereita, jotka olivat vanhoja tuttuja. Hän pelkäsi, että ne tuntevat\nhänet ja hakkaavat sapeleillaan kuoliaaksi. Se häntä kuitenkin\nrohkaisi, että hän tiesi suuresti muuttuneensa ulkonäöltä. Hän oli\nlaihtunut, kasvoissa oli Boguslawin aikaansaama arpi, ja viikset hän\noli kammannut pystyyn, niin että hän oli kuin jokin Erikson eikä\npuolalaisen näköinen.\n\nVojevoda otti hänet ystävällisesti vastaan, mikä johtui kuninkaan\nkirjeistä.\n\n»Lähetämme teille», - kirjoitti kuningas, — »uskollisimman\npalvelijamme, jota nimitetään Częstochowon Hektoriksi tuon kuuluisan\npaikan piirityksestä saakka ja joka on pelastanut oman henkensä\nuhalla meidät kuolemasta ja vankeudesta. Ottakaa hänet erikoiseen\nsuojelukseenne, että hän ei joutuisi kärsimään mitään vääryyttä\nsotilaittenne puolelta. Tunnemme hänen oikean nimensä ja syyt, miksi\nhän käyttää valenimeä.»\n\n— Saanko tietää, miksi käytätte valenimeä? — kysyi vojevoda.\n\n— Koska olen pakolainen enkä voi palvella omaa nimeäni käyttäen!...\nSille, jonka käskyn alaiseksi joudun ja jolta suojelusta pyydän, olen\nvelvollinen ilmoittamaan kaikki niinkuin isälle. Minun, oikea nimeni on\nKmicic!\n\nVojevoda peräytyi pari askelta.\n\n— Sekö, joka lupasi toimittaa kuninkaamme elävänä tahi kuolleena\nBoguslawille?\n\nKmicic kertoi hänelle ominaisella tarmolla miten asia oli.\n\nVojevoda ei voinut olla uskomatta, etenkin kun kuninkaan kirjekin\ntodisti asian puolesta. Sitäpaitsi vojevoda nyt oli niin iloinen, että\nhän olisi ollut valmis syleilemään pahinta vihamiestäänkin, antamaan\nanteeksi suurimmankin rikoksen. Tämä ilo johtui seuraavasta kuninkaan\nkirjeen kohdasta:\n\n»Vaikka Vilnon vojevodan kuoleman jälkeen vapaaksi jäänyt Liettuan\nsuurhetmanin sauva vakiintuneitten oikeusmuotojen mukaan voidaan vain\nvaltiopäivillä antaa seuraajalle, niin nykyisissä poikkeuksellisissa\noloissa annamme valtakunnan edun tähden ja suurten ansioittenne\nvuoksi mainitun sauvan teille vakuutettuna siitä, että kun Jumala suo\nrauhan palata, tulevilla valtiopäivillä ei yksikään ääni kohoa tätä\nratkaisuamme vastaan, ja tekomme saa yleisen hyväksymisen.»\n\nSapieha, josta tähän aikaan sanottiin, että hän »panttasi takkinsa\nja möi viimeisen hopealusikkansa», ei kylläkään palvellut isänmaata\noman etunsa tahi kunniansa vuoksi. Mutta vaatimattominkin ihminen\niloitsee nähdessään ansioitaan pidettävän arvossa ja niitä palkittavan\nkiitollisuudella. Siksi hänen vakavat kasvonsa säteilivät. Nyt hän oli\nvalmis tekemään kuninkaan tähden mitä tahansa.\n\n— Koska olen hetmani, — sanoi hän Kmicicille, — niin olette minun\nvaltani ja suojelukseni alainen. Täällä on kaikenlaista liikettä\nkäymässä, ja senvuoksi älkää liiaksi tuppautuko esille, ennenkuin olen\nvaroittanut sotilaita ja poistanut päältänne sen loukkauksen, jonka\nalaiseksi Boguslaw teidät saattoi.\n\nPian levisi leirissä tieto, että kuningas oli antanut rakastetulle\nylipäällikölle suurhetmanin arvon. Riemu remahti tuhansien miesten\nkeskuudessa kuuluville.\n\nPäälliköt ja joukot erilaisine lippuineen alkoivat saapua hetmanin\nasunnolle. Nukkuva kaupunki heräsi unestaan. Tulet leimusivat, torvet\nsoivat, rummut pärisivät, tykit ja musketit paukkuivat. Sapieha pani\ntoimeen komeat kemut, joissa hurrattiin koko yö, juotiin maljoja\nkuninkaalle ja hetmannille ja sille kostolle, joka pian oli kohtaava\nBoguslawin.\n\nAndrzej ei ollut läsnä juhlassa.\n\nSen sijaan hetmani alkoi pöydässä puhua Boguslawista. Sanomatta kuka\noli se upseeri, joka oli tullut tataarilaisten kanssa ja tuonut\nnimityksen, hän puhui yleensä ruhtinaan kavaluudesta.\n\n— Molemmat Radziwillit, — sanoi hän, — ovat aina olleet vehkeilijöitä,\nmutta ruhtinas Boguslaw on vielä etevämpi kuin hänen serkkuvainajansa.\nMuistatte ehkä Kmicicin tahi ainakin olette hänestä kuulleet.\nAjatelkaahan, se juttu, jonka ruhtinas Boguslaw laski liikkeelle,\nnimittäin että Kmicic muka oli tarjoutunut nostamaan kätensä\nkuningastamme vastaan, on valetta!\n\n— Mutta Kmicic auttoi kuitenkin Janusz-ruhtinasta hänen huonoissa\npuuhissaan.\n\n— Niin, hän auttoi kyllä ruhtinasta, mutta viimein hänkin näki asiat\noikeassa valossa ja silloin hän luopui palveluksesta, vieläpä hän,\ntuittupäinen mies kun oli, kävi Boguslawin kimppuun. Nuori ruhtinas oli\njo sangen pahassa pinteessä ja pelasti töin tuskin henkensä Kmicicin\nkäsistä.\n\n— Kmicic oli suuri soturi! — sanoivat useat äänet.\n\n— Ruhtinas kostonhimossaan keksi hänestä niin loukkaavan valheen, että\npintaa karmii.\n\n— Ei paholainenkaan olisi keksinyt paremmin.\n\n— Olen saanut tietää, — jatkoi hetmani, — että kun Kmicic huomasi,\nettei hänellä täällä enää ollut mitään tehtävää, niin hän meni\nCzęstochowoon ja teki siellä suuria palveluksia, ja myöhemmin hän\nsuojeli kuningastamme omalla ruumiillaan.\n\nTämän kuultuaan samat sotilaat, jotka vähän aikaisemmin olisivat\nolleet valmiit iskemään Kmiciciä sapelilla, alkoivat yhä enemmän häntä\nkehuskella.\n\n— Ei Kmicic jätä sitä kostamatta, ei hän ole niitä miehiä! Hän käy\nkyllä Radziwillinkin kimppuun!\n\n— Ruhtinas on häpäissyt kaikkia sotilaita, kun hän on yhdestä\nlevittänyt tuollaisen valheen!\n\n— Kmicic oli hurjapäinen ja omavaltainen, mutta ei kavaltaja!\n\n— Hän kostaa aivan varmasti!\n\n— Me kostamme sitä ennen!\n\n— Kun kerran hetmani takaa hänen puolestaan, niin asia on sillä tavalla!\n\n— Niin se oli! — sanoi hetmani.\n\nEipä paljon puuttunut, ettei juotu Kmicicin maljaa. Mutta kuului varsin\nkiihkeitä ääniä toiseenkin suuntaan, varsinkin entisten Radziwillin\nupseerien joukosta. Sen kuultuaan hetmani sanoi:\n\n— Tiedättekö, miksi tuo Kmicic johtui mieleeni? Kuninkaan lähettämä\nsanantuoja Babinicz on hyvin paljon hänen näköisensä. Itsekin ensi\nhetkessä erehdyin.\n\nTässä Sapieha otti ankaramman muodon ja alkoi puhua painokkaammin:\n\n— Vaikkapa tänne olisi tullut itse Kmicic, niin koska hän on kääntynyt\nja harvinaisella urheudella puolustanut pyhää paikkaa, minä suojelisin\nhäntä hetmaninvallallani. Huomautan siis teille, hyvät herrat,\nettä tuon lähettilään saapuminen ei saa aiheuttaa minkäänlaista\nepäjärjestystä. Pyydän muistamaan, että hän täällä edustaa\nkuningasta ja kaania. Erityisesti huomautan tästä nostoväen herroja\nratsumestareita, sillä siellä on kuri höllin!\n\nKun Sapieha puhui tässä äänilajissa, ei tavallisesti kukaan muu kuin\nZagloba uskaltanut mitään mukista. Niinpä istuivat nytkin kaikki aivan\nhiljaa. Mutta kun hetmanin kasvot kirkastuivat, niin muutkin taas\nilostuivat. Pikarit kiersivät ahkeraan, ilo nousi ylimmilleen ja koko\nkaupunki kajahteli riemuhuudoista aamuun asti.\n\nSeuraavana aamuna Sapieha lähetti Anusian Grodnoon, josta Chowańskin\njoukko oli vetäytynyt jo kauan sitten pois ja jossa nyt isännöivät oman\nmaan miehet.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nAnusian lähdettyä viipyi Sapiehan armeija vielä viikon Bialassa. Kmicic\ntataarilaisineen lepäsi lähellä olevassa Rokitnon kylässä. Bialaan\nsaapui myös sen isäntä, ruhtinas Michal Radziwill. Tämä mahtava mies ei\nmissään suhteessa ollut birzeläisten sukulaistensa kaltainen. Kenties\nhän oli yhtä kunnianhimoinen, mutta eri uskoa, innokas isänmaanystävä\nja laillisen kuninkaan puoluelainen sekä koko sydämestään Tyszowiecin\nkonfederatsionin puolella. Hänen suuri rikkautensa oli tosin vähentynyt\ntuntuvasti viime sodassa, mutta oli vieläkin melkoinen, ja hetmanille\nhän toi tuntuvan avun.\n\nMutta ei vain hänen sotamiestensä lukumäärä ollut merkitsevä tekijä\nsodassa, vaan myöskin se seikka, että Radziwill oli noussut Radziwillia\nvastaan. Näin menettivät Boguslawin toimenpiteet viimeisenkin\noikeellisuuden varjon ja esiintyivät selvänä petoksena.\n\nSenvuoksi Sapieha otti ilomielin ruhtinaan vastaan leiriinsä. Nyt\nhän oli jo aivan varma siitä, että voittaa Boguslawin, sillä hänen\nsotavoimansakin — olivat suuremmat. Mutta tapansa mukaan hän teki\nsuunnitelmiaan hätäilemättä ja kutsui tuon tuostakin upseerinsa\nneuvotteluun.\n\nNäissä neuvotteluissa oli läsnä myös Kmicic. Siinä määrin hän vihasi\nRadziwillin nimeäkin, että nähdessään ensikerran ruhtinas Michalin\nvapisi vihastuksesta. Mutta ruhtinas Michal osasi voittaa ihmisiä\npuolelleen, ja kun hän sitäpaitsi äsken juuri oli kokenut kovia päiviä\npuolustaessaan valtakuntaa, mieltyi Andrzej häneen pian.\n\nMutta lopullisesti ruhtinas voitti Andrzejn sydämen neuvoillaan. Hän\nnimittäin neuvoi viivyttelemättä hyökkäämään Boguslawia vastaan,\nolemaan antautumatta mihinkään neuvotteluihin ja ahdistamaan häntä\nyhtä mittaa antamatta hänelle hetkeksikään hengähtämisen aikaa. Siten\nmenetellen saataisiin voitto pian ja varmasti.\n\nSamaa mieltä oli Kmicic, joka jo kolmatta päivää taisteli omavaltaista\nluonnettaan vastaan, ettei lähtisi käskyä odottamatta eteenpäin.\n\nMutta Sapieha päätti odottaa varmempia tietoja, ja hänellä oli siihen\nsyynsä. Boguslawin retki Podlasieen saattoi olla vain sotajuoni, jonka\ntarkoituksena oli estää Sapiehaa yhtymästä kuninkaan joukkoihin.\nSiinä tapauksessa Boguslaw vetäytyy poispäin Sapiehan tieltä eikä\nantaudu taisteluun, mutta Kaarle Kustaa ja vaaliruhtinas hyökkäävät\nsamaan aikaan Czarnieckin kimppuun, lyövät hänet ylivoimallansa ja\nmenevät itse kuningasta vastaan sekä tukahduttavat sen vapausliikkeen,\njonka Częstochowon loistava esimerkki sai alkamaan. Sapieha ei ollut\nvain sotapäällikkö, vaan myös valtiomies. Hän esitti mielipiteensä\nniin vakuuttavasti, että Kmicickin sydämessään myönsi ne oikeiksi.\nLähinnä oli tiedettävä, mihin oli ryhdyttävä. Jos Boguslawin retki\nosoittautuisi vain valehyökkäykseksi, niin riitti häntä vastaan\nmuutama rykmentti, ja oli mentävä pikimmiten Czarnieckin avuksi\nvihollisen pääjoukkoa vastaan. Muutamia rykmenttejä saattoi hetmani\nhuoletta luovuttaa, sillä kaikki hänen joukkonsa eivät olleetkaan\nBialassa. Niinpä nuori herra Krzysztof Sapieha majaili kahden kevyen\nratsuväkirykmentin ja yhden jalkaväkirykmentin kanssa Jaworowossa,\nHorotkiewicz kierteli Tykocinin läheisyydessä mukanaan rakuunoita ja\nvapaaehtoisia, jotapaitsi Bialystokissa oli kenttäjoukkoja.\n\nNämä joukot riittivät pidättämään Boguslawia etenemästä. Hetmani\nlähetti sanansaattajia joka suunnalle ja odotti tietoja. Sanomia\ntulikin, mutta ne hämmästyttivät kuin ukkosen isku, varsinkin kun\nomituinen sattuma teki, että ne tulivat kaikki samana iltana.\n\nBialan linnassa oli parhaillaan sotaneuvottelu, kun sisään astui\npäivystävä upseeri ja antoi hetmanille kirjeen.\n\nVojevoda vilkaisi siihen, ja hänen muotonsa muuttui. Hän sanoi\nläsnäoleville:\n\n— Boguslaw on perin pohjin voittanut sukulaiseni Jaworowossa. Vähältä\noli tämä itse menettää henkensä.\n\nSyntyi äänettömyys, jonka viimein katkaisi itse hetmani.\n\n— Kirje on kirjoitettu Brariskissa epätoivon ja häpeän painaessa\nmieltä! — sanoi hän. — Senvuoksi tässä ei ole sanaakaan Boguslawin\njoukon lukumäärästä. Hänellä lienee vahva joukko, koska hän on voinut\ntuottaa meikäläisille tappion. On kuitenkin mahdollista, että ruhtinas\nBoguslaw on heidät yllättänyt. Varmaa tietoa tästä kirjeestä ei saa.\n\nHetken kuluttua saapui päivystävä upseeri uudelleen huoneeseen.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Kaksi sotilasta Horotkiewiczin\njoukosta pyytää päästä puheillenne.\n\nLuvan saatuaan astui sisälle kaksi sotamiestä, joilla oli lian tahrimat\nja repeytyneet vaatteet.\n\n— Oletteko Horotkiewiczin rykmentistä? — kysyi Sapieha.\n\n— Olemme.\n\n— Missä hän on nyt?\n\n— Surmattu, tahi jos on elossa, niin emme tiedä missä.\n\nVojevoda nousi seisomaan, mutta istahti kohta ja jatkoi rauhallisesti\nkyselyään.\n\n— Missä on rykmentti?\n\n— Ruhtinas Boguslaw löi sen hajalle.\n\n— Kaatuiko paljon?\n\n— Melkein kaikki. Joitakuita lienee otettu vangeiksi, kuten meidätkin.\nJotkut sanovat everstinkin pelastuneen. Mutta näimme itse, että hän\nhaavoittui. Me pakenimme vankeudesta.\n\n— Missä hyökättiin kimppuunne?\n\n— Tykocinin luona.\n\n— Miksi ette vetäytyneet linnoituksen suojaan?\n\n— Tykocin on valloitettu.\n\nHetmani pani käden silmien eteen ja alkoi sitten sillä sivellä otsaansa.\n\n— Onko Boguslawilla paljon miehiä?\n\n— Ratsuväkeä on noin neljätuhatta ja sen lisäksi jalkaväkeä ja tykkejä.\nRatsuväki riensi edellä kuljettaen meitä mukanaan, mutta meidän\nonnistui karata.\n\n— Mistä pakenitte?\n\n— Drohiczynista.\n\nSapieha avasi silmänsä selälleen.\n\n— Toveri, sinä olet juovuksissa! Kuinka Boguslaw voisi olla jo\nDrohiczynissa asti? Milloin hän hyökkäsi kimppuunne?\n\n— Kaksi viikkoa sitten.\n\n— Onko hän siis nyt Drohiczynissa?\n\n— Etujoukot ovat. Hän itse jäi takajoukkoon, sillä siellä on lyöty\njokin saattojoukko, jonka johtajana oli Kotczyc.\n\n— Neiti Borzobohatan saattojoukko! — huudahti Kmicic.\n\nSyntyi äänettömyys, joka kesti melkoisen kauan. Boguslawin äkillinen\nmenestys pani upseerit aivan ymmälle. Kaikki ajattelivat mielessään,\nettä syypää tähän on hetmani hidastelullaan, mutta kukaan ei uskaltanut\nsanoa sitä ääneen.\n\nSapieha puolestaan tunsi tehneensä mitä pitikin ja menetelleensä\njärkevästi. Hän ensimmäisenä tointui hämmästyksestä ja sanoi:\n\n— Kaikki nuo ovat sattumia, jommoiset sodassa ovat varsin tavallisia,\neikä kenenkään tarvitse niistä joutua ymmälle. Älkää luulko, hyvät\nherrat, että olemme kärsineet tappion. Sääli on tietysti noita\nrykmenttejä. Mutta sata kertaa suurempi vahinko olisi voinut syntyä\nisänmaalle, jos Boguslaw olisi houkutellut meidät johonkin kaukaiseen\nseutuun. Hän on tulossa luoksemme... Menkäämme kohteliaina isäntinä\nvierasta vastaan.\n\nHän kääntyi päällikköjen puoleen:\n\n— Kaikkien on oltava valmiit lähtemään saatuaan minulta käskyn. Jo\ntänään on pantava kaikki liikekannalle. Huomisaamuna päivän koittaessa\nlähdemme... Herra Babinicz menee edeltä tataarilaisineen ja pyydystää\nmeille ensitilassa kielen.\n\nTuskin oli Kmicic kuullut tämän, kun hän jo oli ulkona ovesta, ja\ntuntia myöhemmin hän nelisti Rokitnoa kohti minkä hevosen kavioista\nvain lähti.\n\nSapiehakaan ei vitkastellut. Oli vielä yö, kun torvet kutsuivat\njoukot jalkeille. Päivän ensimmäiset säteet heijastuivat jo\nkulkevan sotajoukon musketeista. Mielet olivat täynnä innostusta,\nsillä tiedettiin vanhastaan, että Sapieha ei jätä mitään kohtaa\nharkitsematta, ja kun hän kerran lähtee liikkeelle, niin hän ei sitä\ntee turhan vuoksi.\n\nRokitnossa oli tataarilaisten leiripaikka jo kylmänä. He olivat\nlähteneet sieltä jo edellisenä iltana ja olivat varmasti jo kaukana.\nSapiehaa ihmetytti, että matkan varrella ei heistä saatu mitään tietää!\nvaikka joukko, jossa vapaaehtoisten kanssa oli monta sataa henkeä, ei\nollut voinut kulkea ihmisten huomaamatta.\n\nKokeneemmat upseerit olivat kovin kummissaan tästä ja ihmettelivät\nBabiniezia, joka osasi sillä tavalla johtaa joukkoa.\n\n— Hän hiipii kuin susi läpi viidakoiden ja puraisee myös kuin susi, —\nsanoivat he.\n\nOskierka, joka tiesi, kuka Babinicz oli, sanoi Sapiehalle:\n\n— Ei Chowański suotta määrännyt palkintoa hänen päästään. Jumala antaa\nvoiton kenelle tahtoo, mutta se on varmaa, että Boguslawille sota meitä\nvastaan pian käy varsin ikäväksi.\n\n— Vahinko vain, että Babinicz on hävinnyt aivan kuin olisi veteen\nhukkunut, — vastasi hetmani.\n\nTosiaankin meni kolme päivää ilman että saatiin mitään tietoja.\nSapiehan pääjoukko saapui Drohiczyniin, meni Bugin yli eikä nähnyt\nmissään vihollista. Hetmani alkoi olla levoton. Ilmeistä oli, että\nBoguslaw oli päättänyt vetäytyä takaisin. Mutta mitä se merkitsi? Oliko\nhän saanut tietää, että Sapiehalla oli suuremmat sotavoimat, joitten\nkanssa hän ei uskaltanut ryhtyä taisteluun, vai tahtoiko hän houkutella\nhetmanin kauas pohjoiseen helpottaakseen Ruotsin kuninkaan hyökkäystä\nCzarnieckia vastaan? Babiniczin oli hankittava hetmanille tietoja,\nsillä karanneitten sotamiesten ilmoitukset Boguslawin joukkojen\nmiesluvusta saattoivat olla virheelliset.\n\nMutta kului vielä viisi päivää eikä Babiniczista kuulunut mitään. Kevät\noli tulossa. Päivät lämpenivät yhä ja lumi suli. Seutu peittyi veteen,\njonka alla hyllyivät kulkua suuresti vaikeuttavat suot. Suuren osan\ntykkejään oli hetmani jo saanut jättää Drohiczyniin. Branskissa olivat\ntiet niin vetiset, että jalkaväkikään ei voinut jatkaa matkaa. Hetmani\nkeräsi matkan varrella hevosia ja pani muskettisoturit ratsastamaan\nniillä.\n\nBoguslaw peräytyi yhä. Hänen jälkiään nähtiin pitkin matkaa: poltettuja\nkyliä ja puissa riippuvia ruumiita. Joka hetki saapui paikallisia\nasujaimia Sapiehan leiriin tuomaan tietoja, mutta kertomukset olivat,\nkuten aina, niin ristiriitaiset, että niistä ei saanut selvää.\n\nSiellä täällä oli nähty tataarilaisiakin, mutta tiedot heistä olivat\nperin vähän uskottavia. Sapieha alkoi tulla yhä kärsimättömämmäksi ja\nvihastui, kun joku hänen kuultensa mainitsi Babiniczia.\n\nPari tuntia sen jälkeen kuin sotajoukko oli pysähtynyt Bialystokiin,\nilmoittivat etumaiset vartijat, että jokin joukko-osasto lähestyy.\n\n— Kenties se on Babinicz! — huudahti hetmani. — Kyllä minä hänet nyt\nripitän!\n\nMutta se ei ollut itse Babinicz. Kun tämä matkue saapui leiriin, syntyi\nsemmoinen kuhina, että Sapieha meni katsomaan, mitä oli tekeillä.\nKuului huutoja:\n\n— Babiniczilta! Vankeja! Koko joukko!... Paljon kahmaisi!\n\nHetmani näki muutamia kymmeniä ratsumiehiä, jotka ajoivat edellään\nnoin kolmeasataa miestä. Näiden kädet oli sidottu selän taakse, ja he\nolivat enemmän varjojen kuin ihmisten näköisiä. Repaleisina, puoleksi\nalastomina, melkein luurangoiksi laihtuneina he kulkivat eteenpäin\ntylsästi tuijottaen ja välittämättä edes heitä ajavien tataarilaisten\nhuudoista tahi piiskain iskuista.\n\n— Mitä miehiä nämä ovat? — kysyi hetmani.\n\n— Boguslawin sotajoukkoa! — vastasi yksi Kmicicin vapaaehtoisista, joka\noli tataarilaisten mukana tuomassa vankeja.\n\n— Mistä te niitä niin paljon keräsitte?\n\n— Lähes puolet ovat matkan varrella väsymyksestä kepertyneet.\n\nSamassa lähestyi vanhin tataarilainen, jonkinmoinen joukon vääpeli, ja\nantoi kumartaen Sapiehalle kirjeen Kmiciciltä.\n\nHetmani avasi heti kirjeen ja alkoi lukea ääneen:\n\n»Jalosukuinen herra hetmani! En ole tähän saakka lähettänyt tietoja\nenkä vankeja, koska en ole kulkenut Boguslawin sotajoukon jäljessä,\nvaan sen edellä, ja tahdoin samalla ottaa kiinni suuremman määrän.»\n\nHetmani keskeytti lukemisen sanoen:\n\n— Sehän on itse piru! Sitten hän luki eteenpäin:\n\n »Sillä vaikka se ei suinkaan ollut vaaratonta peliä, koska etujoukko\n kulki laajalle alalle levittäytyneenä, niin onnistui minun kuitenkin\n päästä edelle, ja tämä saattoi ruhtinaan hämmennykseen, koska hän\n luuli tulleensa eri puolilta saarretuksi...»\n\n— Siitä siis johtuu tuo käsittämätön peräytyminen! — huudahti hetmani.\n— Piru se mies on, ei siitä pääse mihinkään!\n\nMutta hän sai lukea vielä mielenkiintoisempaa:\n\n »Ruhtinas ei käsittänyt, mitä oli tekeillä, ja lähetti joukon toisensa\n jälkeen, eikä niistä yksikään palannut täysilukuisena takaisin.\n Edellä kulkien sieppasin muonakuormastot ja särin sillat ja padot,\n niin että hänen etenemisensä kävi hyvin vaivalloiseksi ruoatta ja\n juomatta ja alituisen pelon alaisena, leiristään he eivät voineet\n poistua, sillä tataarilaiset kaappasivat jokaisen varomattoman, ja\n yöllä he ulvoivat leirin luona niin, että siellä suuren sotajoukon\n hyökkäystä peläten oltiin aseissa läpi yön. Näin on ruhtinas saatettu\n aivan epätoivoon, eikä hän tiedä, mitä tekisi ja mihinpäin menisi,\n ja senvuoksi olisi nyt nopeasti hyökättävä hänen kimppuunsa, kun\n pelko on pahimmillaan. Hänellä on kuusituhatta miestä, joista hän\n kuitenkin jo on menettänyt lähes tuhat. Ruhtinaan vaunut, joissa oli\n erinäisiä tavaroita, kaappasin Bialystokissa ja samoin kaksi tykkiä,\n mutta kaikki raskaampi tavara minun täytyi upottaa. Ruhtinas petturi\n on ainaisesta kiukusta ja huolesta tullut niin sairaaksi, että tuskin\n voi istua ratsun selässä, kuume ei jätä häntä yöllä eikä päivällä.\n Neiti Borzobohatalla, jonka hän ryösti, ei tämän vuoksi ole hänen\n puoleltaan mitään pelättävää. Nämä tiedot ja tunnustuksen, että asema\n on epätoivoinen, olen saanut vangeilta, joita tataarilaiset vähän\n kärventelivät ja jotka kyllä toistavat kertomuksensa, jos heitä\n uudelleen kärvennetään. Pyydän anteeksi, jos jossakin suhteessa olen\n väärin menetellyt. Tataarilaiset ovat hyviä poikia ja nähdessään\n paljon saalista suorittavat tehtävänsä erinomaisesti.»\n\n— Nämä ovat hämmästyttäviä asioita! — sanoi Sapieha tarttuen päähänsä.\n— Kunhan hän vain ei valehtelisi?\n\n— Ei, siinä suhteessa hän on arka kunniasta! — sanoi Oskierka.-Hän\nsanoi Vilnon vojevodallekin aina totuuden päin silmiä välittämättä\nsiitä, miellyttikö se ruhtinasta vai ei. Oh, tuommoisia kepposiahan hän\nteki Chowańskillekin, vaikka tällä oli viisitoista kertaa näin suuri\nsotajoukko.\n\n— Jos tämä on totta, niin täytyy hyökätä mahdollisimman pian — sanoi\nSapieha.\n\n— Niin, ennenkuin ruhtinas pääsee tasapainoon.\n\n— Kiiruhdamme siis Jumalan nimessä!\n\nSillä välin vangit, joita tataarilaiset pitivät koossa hetmanin edessä,\nalkoivat itkeä, valitella kurjuuttaan ja eri kielillä pyytää armoa.\nJoukossa oli ruotsalaisia, saksalaisia ja Boguslawin henkivartiostoon\nkuuluvia skotlantilaisia. Sapieha otti heidät tataarilaisilta, käski\nantamaan heille ruokaa ja kuulustelemaan ilman »kärventämistä».\n\nVankien tunnustukset osoittivat Kmicicin sanat tosiksi. Koko Sapiehan\njoukko lähti kiireesti eteenpäin.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nKmicicin seuraava tiedonanto tuli Sokolkista ja oli aivan lyhyt:\n\n »Viedäkseen harhaan meidän sotajoukkomme ruhtinas on menevinään\n Szczuczyniin, jonne on lähettänyt etujoukon. Itse hän on pääjoukon\n kanssa lähtenyt Janowoon ja saanut siellä lisää jalkaväkeä\n kahdeksansataa hyvää miestä, joiden johtajana on kapteeni Kyritz.\n Meille näkyvät ruhtinaan leirin tulet. Janowossa hän aikoo olla\n viikon. Vangit sanovat, että hän on valmis ryhtymään taisteluun. Kuume\n vaivaa häntä yhä.»\n\nSaatuaan tämän tiedonannon Sapieha jätti viimeisetkin tykkinsä ja\nriensi kevyitten joukkojen kanssa Sokolkiin, joten vihdoin kaksi\nsotajoukkoa seisoi vastakkain. Taistelu ei ollut vältettävissä, sillä\ntoiset eivät voineet enää peräytyä eivätkä toiset yhä ajaa takaa.\n\nNähtyään Kmicicin hetmani syleili häntä ja sanoi:\n\n— Olin jo vihainen teille, kun ette niin pitkään aikaan antanut tietoja\nitsestänne, mutta nyt näen teidän toimittaneen enemmän kuin saatoin\nodottaakaan, ja jos Jumala antaa voiton, niin se on teidän ansionne\neikä minun. Kuljitte kuin suojelusenkeli Boguslawin jäljessä!\n\nKmicicin silmät välähtivät pahaa ennustavasti.\n\n— Jos olen hänen suojelusenkelinsä, niin minun on oltava läsnä myös\nhänen kuolinhetkellään.\n\n— Jumala kaikki tuomitsee! — sanoi hetmani vakavasti. — Jos tahdotte,\nettä hän teitä suojelisi, niin ahdistakaa isänmaan vihollisia eikä\nomianne.\n\nKmicic painoi päänsä alas eikä ollut huomattavissa, olivatko hetmanin\nkauniit sanat tehneet häneen vaikutuksen. Hänen kasvonsa ilmaisivat\nleppymätöntä vihaa ja olivat sitä ankaramman näköiset, kun Boguslawia\nvastaan tehdyn retken vaivat olivat niitä vielä laihduttaneet. Oli\nhelppo huomata, että sen, jolle tämä mies oli päättänyt kostaa, oli\noltava varuillaan, vaikkapa hän olisi ollut Radziwill.\n\nHän olikin jo kostanut peloittavalla tavalla. Hän oli saattanut\nBoguslawin ymmälle, sotkenut hänen laskelmansa ja saattanut hänet\nperäytymään. Wojskissa, Radziwillin maitten aivan keskeisessä osassa,\nhän hyökkäsi kuin hirmumyrsky ruhtinaan asuntoa vastaan, kun Boguslaw\njuuri oli istuutumassa aterialle, ja vain töin tuskin ruhtinas\nselviytyi siitä hengissä. Bialystokin luona hän anasti Boguslawin\nvaunut ja ruokavarat. Ruhtinaan sotajoukko uupui, nälkiintyi ja alkoi\njoutua hajoamistilaan. Oivallinen saksalainen jalkaväki ja ruotsalaiset\nratsumiehet, joita Boguslawilla oli mukanaan, tulivat luurankojen\nnäköisiksi, koska olivat alituisesti peloissaan ja varuillaan eivätkä\nsaaneet öisin nukkua. Tataarilaisten ja Kmicicin vapaaehtoisten\nkaamea ulvonta kuului edestä ja takaa ja molemmilta sivuilta. Tuskin\noli uupunut sotamies ennättänyt sulkea silmänsä, kun hänen jo oli\ntartuttava aseihin.\n\nKaiken lisäksi — Boguslaw itse oli sairas, mutta vaikka tämän miehen\nsydämessä ei yleensä suru kauan pysynyt ja vaikka astrologit, joihin\nhän sokeasti uskoi, olivat hänelle sanoneet Preussissa, että hänen\nhenkeänsä ei tällä retkellä vaara uhkaa, niin hänen mieltään kirveli\nkuitenkin se, että hänen sotapäällikkömaineensa oli kärsinyt suuresti.\nHän, jota ihmetellen mainittiin johtajaominaisuuksiensa vuoksi\nAlankomaissa, Reinin varrella ja Ranskassa, oli nyt tuntemattoman\nvihamiehen saartamana korvessa ja oli joutunut taistelutta tappiolle.\n\nHyökkäykset häntä vastaan olivat niin paljon tavallista sodankäyntiä\nkiivaammat ja ilmaisivat sellaista katkeroitumista, että nopeaälyinen\nBoguslaw pian arvasi, että häntä ahdistelee joku hänen henkilökohtainen\nvihamiehensä. Pian hän kuuli myös nimen Babinicz, joka oli kaikkien\nsuussa, mutta se oli hänelle outo. Hän halusi tutustua mieheen ja keksi\njos minkälaisia ansoja, mutta Babinicz osasi ne välttää ja ilmestyi\naina sinne, missä häntä vähimmän osattiin odottaa.\n\nKmicic sulki huolellisesti kaikki tiet, jotka veivät Janowosta\nSokolkiin, Koryczyniin, Kuznicyyn ja Suchawoloon. Ympäröiviin metsiin\nja viidakkoihin asettuivat tataarilaiset. Ei päässyt läpi ainoakaan\nkirje eikä muonakuorma, joten Boguslawille itselleen oli tärkeätä saada\nryhtyä taisteluun, ennenkuin sotajoukko oli syönyt viimeisen korpun.\n\nMutta ovelana ja kokeneena miehenä hän päätti ensin koettaa\nneuvotteluja. Hän ei vielä tietänyt, että Sapieha oli semmoisissa\nasioissa paljon taitavampi häntä. Niinpä saapui Sokolkiin Boguslawin\nlähettiläänä herra Sakowicz, aatelismarsalkka ja staarosta ja hänen\npersoonallinen ystävänsä. Hän toi kirjeen, ja hänellä oli valtuus tehdä\nrauha.\n\nTämä herra Sakowicz, joka myöhemmin kohosi senaattoriksi, oli tähän\naikaan Liettuan kuuluisimpia ritareita ja yhtä urhoollinen kuin\nkauniskin. Boguslaw, joka ei koko elämänsä aikana ollut ketään todella\nrakastanut, piti paljon Sakowiczista ja osoitti hänelle runsaasti\nsuosiotaan.\n\nSakowicz saapui Sapiehan luo ylpeänä kuin voittaja, joka sanelee rauhan\nehdot. Hetmani ymmärsi heti, minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä,\nja hymyili salaisesti säälivää hymyä.\n\n— Herrani Birzen ja Dubinkin ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaskunnan\ntallimestari ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa vaaliruhtinaan\nsotajoukkojen ylipäällikkö, — sanoi Sakowicz, — lähettää minun kauttani\nteidän ylhäisyydellenne tervehdyksen ja kysyy vointianne.\n\n— Pyydän teitä kiittämään ruhtinasta ja kertomaan nähneenne minut\nterveenä.\n\n— Minulla on tässä kirjekin teidän ylhäisyydellenne\n\nSapieha otti kirjeen, avasi sen jokseenkin välinpitämättömästi, luki ja\nsanoi:\n\n— Sääli on hukata aikaa... En oikein saa selvää, mitä ruhtinas\ntarkoittaa... Antaudutteko vai tahdotteko koettaa onneanne?\n\n— Antaudummeko me? Luulisin, että ruhtinas tuossa kirjeessä juuri\nehdottaa teidän ylhäisyydellenne, että te antautuisitte. Ainakin minun\nsaamani ohjeet...\n\nSapieha keskeytti.\n\n— Ohjeistanne puhumme myöhemmin. Herra Sakowicz! Olemme ajaneet teitä\nkuin metsäkoirat jänistä. Oletteko koskaan kuullut, että jänis ehdottaa\nkoirille antautumista?\n\n— Olemme saaneet lisäjoukkoja.\n\n— Kyritzin kahdeksansadan miehen kanssa. Muut ovat aivan uuvuksissa.\n\n— Vaaliruhtinas kaikkine sotavoimineen on puolellamme.\n\n— Se on hyvä. Sittenhän ei minun tarvitse kaukaa etsiä häntä. Minä\nnimittäin tahdon kysyä häneltä, millä oikeudella hän lähettää\nsotajoukon valtioomme, jolle hän vasallina on velvollinen olemaan\nuskollinen.\n\n— Voimakkaamman oikeudella.\n\n— Kenties Preussissa on sellainen oikeus olemassa, mutta ei meillä.\nMuuten, jos olette voimakkaammat, niin ryhtykää taisteluun.\n\n— Jo kauan sitten olisi ruhtinas käynyt kimppuunne, jollei hänestä\nolisi vastenmielistä veljesveren vuodattaminen.\n\n— Lienee ensimmäinen kerta, kun hänestä se on vastenmielistä!\n\n— Ruhtinas ihmettelee sitä, että Sapiehat niin vihaavat Radziwilleja ja\nettä te ette epäröi yksityisen koston takia vuodattaa isänmaan verta.\n\n— Hyi! — huudahti Kmicic, joka hetmanin tuolin takana oli seurannut\nkeskustelua.\n\nSakowicz mitteli häntä kiireestä kantapäähän uhmailevin katsein, mutta\nluki Kmicicin silmistä sellaisen vastauksen, että katsoi parhaaksi\nkääntää katseensa alas.\n\nHetmani rypisti kulmakarvojaan — Te erehdytte. Minä en vihaa\nRadziwilleja, vaan pettureita. Paras todistus siitä on, että omassa\nleirissäni on ruhtinas Radziwill. Sanokaa, mitä te tahdotte?\n\n— Sanon niinkuin sydämessäni ajattelen: se vihaa, joka lähettää\nsalamurhaajia.\n\nSapieha hämmästyi suuresti.\n\n— Minäkö lähetän salamurhaajia ruhtinas Boguslawin luo?\n\n— Niin.\n\n— Te olette hullu!\n\n— Janowon läheisyydessä on otettu kiinni mies, joka jo ennenkin on\nollut osallisena yrityksessä murhata ruhtinas. Kidutus saa hänet kyllä\nilmoittamaan, kuka hänet lähetti.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, mutta sen vallitessa Sapieha kuuli, kuinka\nhänen takanaan seisova Kmicic, kahdesti lausui yhteenpuristettujen\nhuulten välistä.\n\n— Voi hirveätä!\n\n— Jumala on tuomarini, — sanoi hetmani arvokkaasti, — enkä minä rupea\nteille taikka teidän ruhtinaallenne tekemään tiliä, sillä te ette\nkelpaa tuomarin virkaan. Sen sijaan että puhelette joutavia, sanokaa\nsuoraan, mikä on asianne ja mitä ruhtinas ehdottaa.\n\n— Ruhtinas on lyönyt Horotkiewiczin, voittanut Krzysztof Sapiehan,\nvalloittanut Tykocinin ja voi siis syystä pitää itseään voittajana\nsekä vaatia huomattavia etuja. Koska hän ei kuitenkaan mielellään\nvuodata kristittyjen verta, niin hän haluaa poistua rauhassa Preussiin\npyytämättä muuta kuin että saa jättää linnoituksiin varusväen. Olemme\nottaneet melkoisen joukon vankejakin, joiden joukossa on huomattavia\nupseereita, puhumattakaan neiti Borzobohatasta, joka jo on lähetetty\nTaurogiin.\n\n— Älkää kehuko voitoillanne, sillä minun etujoukkoni, joita johti tämä\ntäällä läsnä oleva herra Babinicz, ajoi teitä taaksepäin kolmekymmentä\npenikulmaa tuottaen teille suurta vahinkoa. Teidän sotajoukkonne on\nnälkiintynyt, ettekä tiedä, mihin menisitte. Minun sotajoukkoni näitte\nitse ja voitte tehdä vertailuja. Mitä tuohon neitiin tulee, niin hänen\nholhoojansa en ole minä, vaan herra Zamoyski ja ruhtinatar Grzyzelda\nWisniowiecki, joten ruhtinas joutuu näille vastaamaan mahdollisista\nedesottamisistaan. Sanokaa, mitä teillä vielä on sanottavaa, mutta\npuhukaa viisaasti, muuten käsken herra Babiniczin heti hyökkäämään!\n\nVastauksen asemesta Sakowicz kääntyi Kmicicin puoleen:\n\n— Te siis meitä niin ahdistelitte matkalla? Näytte oppineen Kmiciciltä\nrosvon tavat.\n\n— Katsokaa omasta nahastanne, olenko hyvin oppinut!\n\nHetmanin kulmakarvat rypistyivät taas.\n\n— Asianne on lopussa! — sanoi hän Sakowiczille. — Voitte lähteä.\n\n— Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minulle edes kirje vietäväksi\nruhtinaalle.\n\n— Hyvä on. Odottakaa kirjettä herra Oskierkan luona!\n\nOskierka saattoi heti pois Sakowiczin, jolle hetmani jäähyväisiksi\nviittasi kädellään. Sitten Sapieha kääntyi Andrzejn puoleen:\n\n— Miksi sanoitte, »voi hirveätä», kun oli puhe tuosta vangitusta\nmiehestä? — kysyi hän katsoen ankarasti Kmicicin silmiin. — Onko viha\nsiinä määrin tukahduttanut teissä omantunnon äänen, että todellakin\nlähetitte salamurhaajan ruhtinaan luo?\n\n— Kautta Pyhän Neitsyen, jota olen puolustanut, minä en ole tehnyt\nmoista! — huudahti Kmicic. — En minä tahdo vieraitten kätten kautta\nriistää hänen henkeään.\n\n— Miksi siis sanoitte »voi hirveätä»? Tunnetteko sen miehen?\n\n— Tunnen! — vastasi Kmicic kalveten liikutuksesta ja raivosta. —\nLähetin hänet jo Lembergistä Taurogiin... Ruhtinas Boguslaw on vienyt\nTaurogiin neiti Billewiczin... Rakastan tuota neitiä... hän on\nmorsiameni... Lähetin tuon miehen hankkimaan tietoja hänestä, kun hän\noli semmoisen henkilön käsissä...\n\n— Rauhoittukaa! — sanoi hetmani. — Annoitteko hänelle jonkin kirjeen?\n\n— En... Tyttö ei olisi lukenut sitä.\n\n— Miksi?\n\n— Koska Boguslaw kertoi hänelle minun tarjoutuneen ottamaan kiinni\nkuninkaan!\n\n— Kyllä teillä on syytäkin vihata ruhtinasta!... Tunteeko ruhtinas tuon\nkiinni saadun miehen?\n\n— Kyllä. Se on vääpeli Soroka... Hän auttoi minua, kun otin Boguslawin\nkiinni.\n\n— Ymmärrän, — sanoi hetmani. — Ruhtinas kostaa hänelle.\n\nVähän mietittyään hän lausui:\n\n— Ruhtinas on ansassa. Kenties hän suostuu luovuttamaan miehen.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pidättäkää Sakowicz ja\nlähettäkää minut ruhtinaan luo. Ehkä saan mieheni pois.\n\n— Onko se teistä niin tärkeä asia?\n\n— Hän on vanha soturini, vanha palvelijani... On kantanut minua\nkäsillään. Monta kertaa hän on pelastanut henkeni... Jumala rankaisisi\nminua, jos hylkäisin hänet tämmöisessä pulassa.\n\nJa Kmicic alkoi vavista säälistä ja levottomuudesta. Hetmani sanoi:\n\n— Ei ole ihme, että sotamiehet teistä pitävät, sillä tekin rakastatte\nheitä. Teen mitä voin. Kirjoitan ruhtinaalle, että vaihdan tuon\nmiehen johonkin hänen sotilaaseensa ja että mies on toiminut teidän\nvälikappaleenanne ilman omaa syytään.\n\nKmicic tarttui päähänsä.\n\n— Mitä hän välittää vangeista? Ei hän päästä Sorokaa, vaikka saisi\nniitä kolmekymmentä.\n\n— Ei hän sitten anna sitä teillekään, vaan koettaa vielä ottaa\nteidätkin hengiltä.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Yksi on, johon hän sen vaihtaisi: Sakowicz.\n\n— Sakowiczia en voi pidättää, koska hän on lähettiläs.\n\n— Pidättäkää hänet, teidän ylhäisyytenne! Minä lähden viemään kirjettä\nruhtinaalle. Kenties saan jotakin toimeen. Jääköön kosto sikseen,\nkunhan saan tuon sotamiehen!\n\n— Odottakaa! — sanoi hetmani. — Voin pidättää Sakowiczin. Kirjoitan\nsitäpaitsi ruhtinaalle, että hän antaa avoimen turvakirjan\nnimittämättömälle.\n\nHetmanni ryhtyi heti kirjoittamaan. Neljännestunnin kuluttua ratsumies\njo nelisti Janowoon viemään kirjettä ja toi illan suussa vastauksen.\n\n »Pyytämänne turvakirjan lähetän»,\n\n— kirjoitti ruhtinas Boguslaw, —\n\n »ja sen turvin pääsee jokainen lähetti palaamaan, vaikka minua\n ihmetyttää, että teidän ylhäisyytenne tahtoo sitä, kun teillä on\n panttivankina palvelijani ja ystäväni, josta pidän niin paljon,\n että päästäisin hänen tähtensä vapaaksi kaikki teidän ylhäisyytenne\n upseerit. Tunnettua muuten on, että lähettiläät ovat loukkaamattomia,\n ja villit tataarilaisetkin, joiden avulla teidän ylhäisyytenne ahdistaa\n kristittyä sotajoukkoani, pitävät tapanaan heidän loukkaamattomuuttaan\n kunnioittaa. Vakuuttaen siis lähettilään loukkaamattomuuden\n ruhtinassanallani olen edelleen etc.»\n\nVielä samana iltana Kmicic otti turvakirjan ja molemmat Kiemliczit\nmukaansa ja lähti. Sakowicz jäi panttivankina Sokolkiin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nOli melkein sydänyö, kun Andrzej kohtasi ruhtinaan ensimmäiset\nvartijat, mutta koko Boguslawin leirissä ei kukaan nukkunut. Taistelu\nsaattoi alkaa millä hetkellä hyvänsä ja siihen valmistauduttiin\nkiireesti. Asema oli verraten edullinen ja hyvä puolustaa, mutta\nverestä väkeä oli vain kahdeksansataa Kyritzin jalkamiestä, kun taas\nmuut olivat niin uupuneet, että tuskin pysyivät jaloillaan.\n\nBoguslawia jäyti kuume entistä pahemmin, mutta hän johti itse kaikkea.\nKoska hän ei kyennyt nousemaan hevosen selkään, antoi hän neljän\nhenkivartijan tuoda avoimen kantotuolin ja kantaa häntä siinä. Hän\noli juuri palaamassa Janowoon, kun ilmoitettiin Sapiehan lähettilään\ntulleen.\n\nTämä tapahtui kadulla. Hän ei voinut tuntea Kmiciciä, koska oli pimeä\nja tämä varovaisuuden vuoksi oli peittänyt kasvonsa kypärän suojukseen.\n\n— Oletteko Sapiehan lähetti?-kysyi ruhtinas.\n\n— Olen.\n\n— Mitä herra Sakowicz siellä tekee?\n\n— Herra Oskierka pitää häntä vieraanaan.\n\n— Miksi tahdoitte turvakirjan, kun kerran käsissänne on herra Sakowicz?\nHerra Sapieha on ylen varovainen ja rikki viisas.\n\n— Se asia ei kuulu minuun! - vastasi Kmicic.\n\n— Huomaan, että ette ole varsin puhelias.\n\n— Olen tuonut kirjeen. Omasta yksityisestä asiastani puhun sisällä.\n\n— On siis yksityinen asia?\n\n— On eräs pyyntö teidän ylhäisyydellenne.\n\n— Olen iloinen voidessani siihen suostua. Nyt pyydän seuraamaan minua.\nNouskaa taas hevosen selkään! Pyytäisin kantotuoliin, mutta siinä ei\nole tilaa.\n\nLähdettiin liikkeelle. Ruhtinas ja Kmicic katselivat pimeässä toisiaan\nvoimatta erottaa toistensa piirteitä. Kun Kmicic kuuli ruhtinaan\näänen, kasvoi hänen sydämessään vanha viha ja kostonhimo entistä\nvoimakkaammaksi, ja ne muuttuivat mielettömäksi kiihkoksi. Käsi kopeloi\nmiekkaa, mutta se oli häneltä otettu pois hänen saapuessaan. Sen sijaan\nhänellä oli vyössään rautapäinen komentosauva, hänen everstinmerkkinsä.\nPaholainen villitsi hänen mielensä ja kuiskutti hänen korvaansa:\n\n— Huuda hänen korvaansa, kuka olet, ja lyö hänen kallonsa mäsäksi! Yö\non pimeä, pääset livahtamaan pois. Kiemliczit ovat mukanasi. Surmaat\npetturin, kostat vääryyden. Pelastat Oleńkan, Sorokan... Lyö! Lyö!\n\nKmicic tuli aivan kantotuolin viereen ja alkoi vapisevin käsin vetää\nvyöstä komentosauvaa.\n\n— Iske! — kuiskasi paholainen. — Teet palveluksen isänmaalle!\n\nKmicic veti sauvan esiin ja puristi sitä niinkuin tahtoisi särkeä sen.\n\n— Yksi, kaksi, kolme! — kuiskasi paholainen. Mutta samassa hänen\nhevosensa pelästyi jotakin.\n\nKantotuoli pääsi sen takia muutamia askelia edelle. Nuoren ritarin\nhiukset nousivat pystyyn.\n\n— Pyhä Jumalan äiti, pidätä käteni! — kuiskasi hän itsekseen läpi\nyhteen puristettujen hampaiden. — Jumalan äiti, auta! Minä olen täällä\nhetmanin lähettiläänä ja tahdon tehdä kuin rosvo murhan keskellä yötä.\nOlen aatelismies, sinun palvelijasi... Älä johdata minua kiusaukseen!\n\n— Mitä te mutisette? — kysyi Boguslawin kuumeesta heikontunut ääni. —\nKuulkaahan, kukot jo laulavat. Pitää kiiruhtaa, sillä olen sairas ja\ntarvitsen lepoa.\n\nKmicic pisti sauvansa jälleen vyöhön ja jatkoi matkaa kantotuolin\nvieressä. Mutta hän ei voinut rauhoittua. Hän ymmärsi, että\nkylmäverisyys ja itsensä; hillitseminen vain auttaisivat häntä\npelastamaan Sorokan. Siksi hän oli edeltäkäsin miettinyt, millä\nsanoilla esittäisi asiansa ruhtinaalle saadakseen hänet taipumaan. Hän\nvannoi mielessään, että ajattelisi vain Sorokaa eikä muistelisi mitään\nmuuta, varsinkaan ei Oleńkaa...\n\nJa hän tunsi, kuinka kuuma puna pimeässä nousi hänen poskilleen, kun\nhän ajatteli, että mahdollisesti ruhtinas itse mainitsee Oleńkan ja\nkenties mainitsee jotakin sellaista, jota hän ei voi sietää eikä kuulla\nTässä sieluntuskassaan hän alkoi lukea litaniaa, ja vähän ajan kuluttua\nhän tuntuvasti rauhoitti.\n\nOli saavuttu ruhtinaan asunnolle. Kantotuoli laskettiin maahan ja kaksi\nrotevaa palvelijaa tuki ruhtinasta. Hän kääntyi Kmicicin puoleen ja\nsanoi.\n\n— Pyydän tulemaan jäljessäni. Kuumepuuska menee kohta ohi. Voimme\nsitten keskustella.\n\nHe tulivat huoneeseen, jossa uuni oli täynnä hehkuvia hiiliä ja kuumuus\nmelkein sietämätön. Siellä Boguslaw asetettiin sohvalle ja peitettiin\nlämpimillä peitteillä. Sitten palvelijat poistuivat ruhtinas heitti\npäänsä taaksepäin, sulki siimat ja makasi liikkumattomana.\n\nKmicic katseli häntä. Ruhtinas ei ollut paljon muuttunut vain kuume\noli riuduttanut hänen kasvonsa Hän oli puuteroitu ja maalattu kuten\nennenkin ja kun hän siinä loikoi silmät suljettuina, hän muistutti\nhiukan ruumista tahi vahakuvaa.\n\nAndrzej seisoi hänen luonaan kynttiläin valossa. Ruhtinaan silmät\nalkoivat hitaasti avautua aukenivat sitten äkkiä selko selälleen,\nja jokin välähdys kulki yli hänen kasvojensa. Mutta sitä kesti vain\nsilmänräpäyksen ajan. Sitten hän taas sulki silmänsä.\n\n— Jos olet aave, niin en pelkää sinua! — sanoi hän, — poistu!\n\n— Toin kirjeen hetmanilta! — vastasi Kmicic.\n\nBohuslaw nytkähti hiukan ikäänkuin olisi tahtonut vapautua\npainajaisesta. Sitten hän katsoi Kmiciciin ja sanoi:\n\n— Ammuin siis ohitsenne?\n\n— Ette aivan, — vastasi Andrzej synkästi ja osoitti sormella arpeaan. —\nTässä on kirje!\n\nBoguslaw alkoi lukea, ja kun hän pääsi loppuun, välähtivät hänen\nsilmänsä kummallisesti.\n\n— Hyvä on! — huudahti hän. — Riittää jo tätä ikävää hommaa. Huomenna\ntaistellaan! Se on hyvä, huomenna ei minulla ole kuumetta.\n\n— Meistäkin se on hyvä, — vastasi Kmicic.\n\nVallitsi jonkin aikaa äänettömyys, jonka kestäessä nuo kaksi\nleppymätöntä vihollista katselivat toisiaan. Ruhtinas alkoi ensin puhua:\n\n— Arvaan, että te minua noin ahdistelitte tataarilaisten kanssa.\n\n— Minä.\n\n— Kuinka ette pelännyt tulla tänne? Ehkä luotitte sukulaisuuteemme?...\nMeillähän on keskenämme selvitettäviä asioita... Voin antaa vaikka\nnylkeä nahan teiltä.\n\n— Voitte, teidän ylhäisyytenne.\n\n— Teillä on turvakirja, se on totta. Ymmärrän nyt, miksi herra Sapieha\nsitä tahtoi... Mutta te olette uhannut henkeäni... Siellä on Sakowicz\nvankina, mutta... herra vojevodalla ei ole mitään oikeuksia Sakowicziin\nnähden, kun minulla taas on teihin...\n\n— Tulin esittämään erään pyynnön teidän ylhäisyydellenne.\n\n— Olkaa hyvä! Voitte uskoa, että teen teidän tähtenne mitä hyvänsä.\nMikä pyyntö se on?\n\n— Täällä on vangittuna muuan sotamies, yksi niitä, jotka auttoivat\nminua ottamaan kiinni teidän ylhäisyytenne. Minä käskin, hän toimi\nsokeana välikappaleenani. Pyydän vapauttamaan tämän sotamiehen.\n\nBoguslaw mietti.\n\n— En pyydä teidän ylhäisyydeltänne sitä ilmaiseksi, — sanoi Kmicic.\n\n— Mitä annatte hänestä?\n\n— Itseni.\n\n— Ah, onko hän sellainen _miles praeciosus_?... Te maksatte runsaasti,\nmutta varokaa tuhlaamasta liikaa, sillä ehkäpä tahdotte vielä jonkun\nmuunkin lunastaa minulta.\n\nKmicic astui askelen lähemmäksi ja kalpeni niin peloittavasti,\nettä ruhtinas vilkaisi oveen ja rohkeudestaan huolimatta muutti\npuheenainetta.\n\n— Herra Sapieha ei suostu tämmöiseen sopimukseen, — sanoi hän. —\nMinulle se olisi hyvä kauppa, mutta olen ruhtinassanallani taannut\nloukkaamattomuutenne.\n\n— Kirjoitan tuon sotamiehen mukana herra hetmanille, että olen jäänyt\nvapaaehtoisesti.\n\n— Mutta hän vaatii minua lähettämään teidät takaisin vasten tahtoanne.\nOlette tehnyt hänelle suuria palveluksia... Eikä hän päästä tänne\nSakowiczia, mutta minä pidän Sakowiczia arvokkaampana kuin teitä.\n\n— Vapauttakaa sitten tuo sotamies ilman korvausta, ja minä annan\nkunniasanani, että tulen mihin käskette.\n\n— Huomenna kenties kaadun. En minä tee sopimuksia huomispäivän varalle.\n\n— Pyydän teidän ylhäisyyttänne! Tuon miehen takia minä...\n\n— Mitä?\n\n— Luovun kostosta.\n\n— Katsokaahan, herra Kmicic, monta kertaa olen mennyt karhua vastaan\nkeihäs kädessä, en sen tähden että olisi ollut pakko, vaan huvikseni.\nMinä pidän siitä, että minua uhkaa jokin vaara, sillä silloin ei elämä\ntunnu niin ikävältä. Teidän kostonnekin jätän itselleni huviksi.\nTunnustan, että te olette niitä karhuja, jotka itse etsivät metsästäjää.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pienenkin armahtavaisuuden\nvuoksi Jumala usein antaa suuret synnit anteeksi. Emme tiedä kukaan,\nmilloin tulemme Kristuksen tuomioistuimen eteen.\n\n— Riittää! — keskeytti ruhtinas. — Minäkin kuumeesta huolimatta\nsepittelen virsiä, jotta ansioituisin jollakin tavoin Jumalan edessä,\nja jos taas tarvitsen saarnamiestä, niin kutsun oman pappini. Te ette\nosaa pyytää kyllin nöyrästi ja kuljette sivupolkuja... Minä neuvon itse\nkeinon teille: käykää huomenna taistelussa herra Sapiehan kimppuun,\nniin minä ylihuomenna vapautan tuon sotamiehen ja annan teille anteeksi\nrikoksenne. Olette pettänyt Radziwillit, voitte siis pettää Sapiehankin.\n\n— Onko se teidän ylhäisyytenne viimeinen sana? Pyydän teitä kaiken\npyhän nimessä...\n\n— Ei! Piru teidät vie, hyvä on!... Hahmonnekin muuttuu... Älkää vain\ntulko liian lähelle, sillä vaikka minua hävettääkin kutsua miehiä\navuksi... mutta katsokaahan tänne! Olette liian rohkea!\n\nBoguslaw näytti peitteensä alta pistolin suun ja alkoi katsella\nsäkenöivin silmin Kmiciciä.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Kmicic pannen kätensä rukoilevasti\nristiin samalla kuin viha väänsi hänen kasvonsa.\n\n— Pyydättekö vai uhkaatteko? — sanoi Boguslaw. — Selkä on köyryssä,\nmutta piru näyttää kauluksenne takaa minulle hampaitaan. Radziwilleilta\npyydetään jalkain juureen langeten, herraseni!... Otsa lattiaan, niin\nsaatte vastauksen heti!\n\nAndrzejn kasvot olivat kalpeat kuin palttina, käsi siveli märkää otsaa,\nsilmiä ja kasvoja, ja hän puhui semmoisella äänellä kuin kuume olisi\nruhtinaasta siirtynyt häneen.\n\n— Jos teidän ylhäisyytenne vapauttaa tuon vanhan sotamiehen... niin...\nminä... olen valmis lankeamaan... teidän ylhäisyytenne... jalkoihin.\n\nTyytyväisyys välähti Boguslawin silmissä. Hän oli nöyryyttänyt\nvihamiehen, saanut ylpeän selän köyristymään. Hänen vihan- ja\nkostonhimonsa ei olisi voinut saada parempaa tyydytystä.\n\nKmicic seisoi hänen edessään tukka hajallaan ja vavisten. Mahdotonta\noli tietää, syöksyykö, hän hetken kuluttua ruhtinaan jalkoihin vai\ntarttuuko rintaan.\n\nPitäen häntä silmällä koko ajan Boguslaw sanoi:\n\n— Todistajien läsnä ollessa! Miesten kuullen! Ja kääntyen oveen päin\nhän huusi:\n\n— Tulkaa!\n\nOvi avautui, ja sisälle astui muutamia hovimiehiä, puolalaisia ja\nmuukalaisia. Sitten tuli sisään upseereita.\n\n— Hyvät herrat! — sanoi ruhtinas — Tämä herra Kmicic, herra Sapiehan\nlähettiläs, pyytää minulta armonosoitusta ja tahtoo, että te kaikki\nolisitte todistajina!\n\nKmicic huojui kuin juopunut, voihkaisi ja lankesi Boguslawin jalkain\njuureen.\n\nMutta ruhtinas ojensi tahallaan jalkojaan, niin että ritarin otsa\nkosketti ruhtinaan saappaan kärkeä.\n\nKaikki katselivat äänettöminä, sillä heitä hämmästytti kuuluisa nimi ja\nse, että sen omistaja nyt oli Sapiehan lähettiläs. Jokainen ymmärsi,\nettä jotakin erikoista oli tekeillä.\n\nRuhtinas nousi vuoteeltaan ja poistui viereiseen huoneeseen viitattuaan\nmukaansa vain kaksi hovilaista.\n\nKmicic nousi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt vihaa eikä kostonhimoa, vaan\nainoastaan tylsää välinpitämättömyyttä. Hän ei näyttänyt ollenkaan\ntietävän, mitä hänelle tapahtui, ja koko tarmo näytti kadonneen.\n\nKului puoli tuntia, tunti. Ikkunan alta kuului kavioitten kapsetta ja\nsotamiesten tahdikasta astuntaa, mutta hän istui yhä kuin kivettynyt.\n\nÄkkiä ovi avautui. Sisään astui upseeri, Kmicicin vanha tuttu,\nkahdeksan sotamiehen kanssa, joista neljällä oli musketit, neljällä\nvain sapelit.\n\n— Herra eversti, olkaa hyvä ja nouskaa! — sanoi upseeri kohteliaasti.\n\nKmicic katsoi häneen älyttömänä.\n\n— Glowbicz..., — sanoi hän tuntien upseerin.\n\n— Minä olen saanut käskyn, — vastasi Glowbicz, — sitoa kätenne ja viedä\nteidät Janowon ulkopuolelle. Tuo sitominen tapahtuu vain toistaiseksi,\nsitten pääsette vapaasti lähtemään... Siksi pyydän teitä olemaan\ntekemättä vastarintaa.\n\n— Sitokaa! — vastasi Kmicic.\n\nJa hän antoi vastustelematta sitoa itsensä. Upseeri vei hänet pois\nhuoneesta ja vei jalkaisin Janowon ulkopuolelle. Sitten kuljettiin\nvielä noin tunti. Matkalla heihin yhtyi muutamia ratsumiehiä. Kmicic\nkuuli heidän puhuvan puolaa. Ne puolalaiset, jotka vielä palvelivat\nBoguslawia, tunsivat kaikki Kmicicin nimen ja olivat senvuoksi erittäin\nuteliaat tietämään, miten hänelle käy. Saavuttiin lopulta aukealle\nkentälle, jossa Andrzej näki osaston Boguslawin kevyttä puolalaista\nratsuväkeä.\n\nSotamiehet asettuivat riviin neliöksi, jonka keskelle jäi tyhjä ala.\nSiinä oli vain kaksi jalkamiestä, jotka pitelivät satuloituja hevosia,\nynnä muutamia miehiä tulisoihtujen kanssa.\n\nNäitten valossa Andrzej näki juuri teroitetun paalun maassa. Väristys\nkulki pakostakin läpi hänen ruumiinsa.\n\n— Tuo on minua varten, — ajatteli hän. — Hän käskee vetämään minut\nhevosilla paaluun. Koston takia hän uhraa Sakowiczin!\n\nMutta hän erehtyi, sillä paalu oli varattu Sorokaa varten.\n\nLepattavassa valossa Andrzej näki Sorokankin. Vanha sotamies istui\njakkaralla avopäin ja kädet sidottuina neljän sotamiehen vartioimana.\nJoku hihattomaan puoliturkkiin puettu mies antoi hänelle viinaa\nmatalasta kupista, ja Soroka joi halukkaasti. Juotuaan hän sylkäisi,\nmutta samalla hetkellä asetettiin Kmicic eturiviin, vanha sotamies näki\nhänet, ponnahti seisomaan ja seisoi suorana kuin paraadissa.\n\nMolemmat katselivat toisiaan. Sorokan kasvot olivat rauhalliset, vain\nleuat liikkuivat niinkuin hän olisi pureskellut jotakin.\n\n— Soroka! — voihkaisi viimein Kmicic.\n\n— Kuten käskette! — vastasi sotamies.\n\nTaas syntyi äänettömyys. Mitäpä he olisivat voineet puhua tämmöisellä\nhetkellä?\n\nTeloittaja, joka oli äsken antanut Sorokalle viinaa, lähestyi taas\nhäntä ja sanoi:\n\n— No, ukko, aikasi on tullut!\n\n— Tehkää tehtävänne nopeasti!\n\n— Älä pelkää!\n\nSoroka ei pelännyt, mutta kun hän tunsi teloittajan käden kosketuksen,\nalkoi hän aivastella kuuluvasti ja sanoi:\n\n— Vielä viinaa...\n\n— Ei ole!\n\nSamassa yksi sotamiehistä tuli esille rivistä ja ojensi tuoppinsa:\n\n— On. Antakaa hänelle!\n\n— Paikoillesi! — komensi Glowbicz.\n\nPuoliturkkiin puettu mies asetti kuitenkin tuopin Sorokan huulille.\nTämä joi sen pohjaan ja huokasi sitten syvään.\n\n— Kas tämmöinen, — sanoi hän, — on sotamiehen kohtalo kolmenkymmenen\nvuoden palveluksen jälkeen... No, onhan aika!\n\nToinen teloittaja tuli hänen luokseen, ja häntä ryhdyttiin riisumaan.\nSyntyi hiljaisuus. Tulisoihdut vapisivat niitä pitelevien käsissä.\nKaikki valtasi kaamea tunne.\n\nTeloituspaikkaa ympäröivien sotamiesten riveistä alkoi kuulua nurinaa,\njoka tuli yhä kovemmaksi.\n\nSotamies ei ole teloittaja. Hän surmaa itse taistelussa, mutta ei tahdo\nnähdä kidutusta.\n\n— Vaiti! — huudahti Glowbicz.\n\nNurina muuttui aivan äänekkääksi, ja siitä erottui yksityisiä sanoja:\n»Perkeleet!» »Piru vieköön!» »Iljettävä virka!»\n\nÄkkiä huudahti Kmicic, aivan kuin hänet itsensä olisi seivästetty:\n\n— Seis!\n\nTeloittajat keskeyttivät vaistomaisesti työnsä. Kaikkien silmät\nkääntyivät Kmiciciin.\n\n— Sotilaat! — huudahti Andrzej — Ruhtinas Boguslaw on petturi\nkuninkaan ja isänmaan edessä! Teidät on saarrettu ja hakataan huomenna\nkuoliaiksi! Te palvelette petturia! Kannatte asetta isänmaata vastaan!\nMutta ken jättää palveluksensa ja luopuu petturista, sille lupaan\nhetmanin ja kuninkaan anteeksiannon!... Valitkaa! Kuolema ja häpeä\ntahi palkinto huomenna! Palkkaa maksan dukaatin, kaksi dukaattia joka\nmiehelle! Valitkaa! Ei teidän, kelpo soturien, sovi palvella petturia!\nEläköön kuningas! Eläköön Liettuan suurhetmani!\n\nSyntyi suuri huuto ja rivit hajosivat. Monet äänet huusivat:\n\n— Eläköön kuningas!\n\n— Riittää jo tätä palvelusta!\n\n— Kuolema petturille!\n\n— Seis! Seis! — huusivat toiset äänet.\n\n— Huomenna kuolette häpeällä! — karjui Kmicic.\n\n— Tataarilaiset ovat Suchowolossa!\n\n— Ruhtinas on petturi!\n\n— Taistelemme kuningasta vastaan!\n\n— Lyö!\n\n— Ruhtinaan luo! — Seis!\n\nMellakassa jokin sapeli katkaisi Kmicicin siteen. Hän hyppäsi\nheti toisen selkään niistä hevosista, jotka oli varattu Sorokan\nteloittamista varten, ja huusi nyt ratsun selästä:\n\n— Minun jäljessäni hetmanin luo!\n\n— Tulen! — huusi Glowbicz. — Eläköön kuningas!\n\n— Eläköön! — vastasi viisikymmentä ääntä, ja viisikymmentä sapelia\nvälähti yht'aikaa ilmassa.\n\n— Soroka hevosen selkään! — komensi Kmicic. Oli semmoisiakin, jotka\ntahtoivat panna vastaan, mutta nähdessään paljastetut sapelit he\nvaikenivat. Yksi kuitenkin käänsi hevosensa ympäri ja katosi hetken\nkuluttua. Tulisoihdut sammuivat. Pimeys vallitsi ympärillä.\n\n— Minun jäljessäni! - kuului Kmicicin ääni. Ja miesjoukko lähti\njärjestymättä liikkeelle, mutta muodosti sitten pitkän rivin.\n\nJonkin matkan päässä he kohtasivat etuvartijat.\n\nKuului huuto:\n\n— Kuka siellä?\n\n— Glowbicz joukkoineen!\n\n— Tunnussana?\n\n— Torvet!\n\n— Menkää!\n\nHe kulkivat ohi pitämättä liiaksi kiirettä. Sen jälkeen laskettiin\ntäyttä laukkaa.\n\n— Soroka! — sanoi Kmicic.\n\n— Kuten käskette! — kuului vääpelin ääni hänen vierellään.\n\nKmicic ei sanonut enää muuta, ojensi vain kätensä vääpelin pään päälle\nikäänkuin ollakseen varma siitä, että hän oli mukana.\n\nSotamies painoi tämän käden ääneti huulilleen.\n\nSamassa puhui Glowbicz toiselta puolelta:\n\n— Teidän armonne! Jo kauan sitten tahdoin tehdä sen, mikä nyt tapahtuu.\n\n— Ette kadu tätä tekoa!\n\n— Ikäni olen teille kiitollinen!\n\n— Kuulkaahan, Glowbicz! Miksi ruhtinas lähetti teidät eikä muukalaisia\nsotamiehiä toimeenpanemaan rangaistustuomiota?\n\n— Hän tahtoi häväistä teitä puolalaisten edessä. Muukalaiset soturit\neivät tunne teitä.\n\n— Ja eikö minulle olisi tehty mitään?\n\n— Minulla oli käsky päästää teidät siteistä. Mutta jos olisitte\nyrittänyt pelastaa Sorokan, oli määrä rangaista teitäkin.\n\n— Siis hän olisi uhrannut Sakowiczinkin! — mutisi Kmicic\n\nTällä välin ruhtinas Boguslaw Janowossa oli jo kuumeesta ja päivän\nvaivoista uupuneena käynyt levolle. Hänet herätti unesta kolkutus.\n\n— Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! — huusivat useat äänet.\n\n— Hän nukkuu! Ei saa herättää! — vastasivat palvelijat.\n\nMutta ruhtinas nousi istumaan ja huusi:\n\n— Valoa!\n\nSamalla kuin tuotiin valoa, astui sisälle myös päivystävä upseeri.\n\n— Teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Sapiehan lähettiläs on nostattanut\nGlowbiczin joukon kapinaan ja vienyt sen hetmanin luo.\n\nSyntyi hetken kestävä hiljaisuus.\n\n— Lyötäköön rumpua ja järjestettäköön sotajoukko taisteluun! - sanoi\nviimein Boguslaw.\n\nUpseeri poistui, ja ruhtinas oli taas yksin.\n\n— Hän on hirveä mies! — sanoi ruhtinas hetken kuluttua itsekseen.\n\nJa hän tunsi uuden kuumepuuskan olevan tulossa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nHelppo on ymmärtää Sapiehan hämmästys, kun Kmicic ei vain itse palannut\nvahingoittumattomana, vaan toi myös mukanaan muutamia kymmeniä\nratsumiehiä ja vanhan palvelijansa. Kmicicin piti kahdesti kertoa\nhetmanille ja Oskierkalle asiain kulku, eikä näiden ihmettelyllä ollut\nrajoja.\n\nMutta Kmicicillä ei ollut paljon aikaa kertomiseen eikä lepoon. Hän\noli perin uuvuksissa, mutta päätti siitä huolimatta vielä samana yönä\nmennä tarkastamaan tataarilaisiaan, jotka olivat Janowon tuolla puolen\nmetsissä ja teillä Radziwillin sotajoukkojen selkäpuolella. Muuten\nihmiset tuohon aikaan nukkuivat hyvin satulassakin. Andrzej antoi\nsatuloida hevosensa ja päätti ottaa matkalla hyvät unet.\n\nJuuri kun hän oli lähdössä, tuli hänen luokseen Soroka ja sanoi:\n\n— Teidän armonne!\n\n— Mitä sinulla on kerrottavaa, vanhus?\n\n— Tulin kysymään, milloin minun on lähdettävä.\n\n— Mihin?\n\n— Taurogiin.\n\nKmicic alkoi nauraa ja sanoi:\n\n— Et lähde ollenkaan Taurogiin, vaan minun kanssani!\n\n— Kuten käskette! — vastasi vääpeli. Samassa lähdettiin. Matka oli\npitkä, sillä oli kierrettävä metsän läpi, ettei kohdattaisi Boguslawin\njoukkoja, mutta niinpä Kmicic ja Soroka saivatkin riittävästi nukkua ja\ntulivat seikkailuitta tataarilaisten luo.\n\nAkbah-Ulan ilmestyi heti Babiniczin eteen ja antoi selostuksen\ntoimenpiteistään. Andrzej oli niihin tyytyväinen. Kaikki sillat oli\npoltettu, padot säretty. Vedet olivat muutenkin kevään alkaessa\npeittäneet pellot, niityt ja alavat tiet muuttaen ne liejuisiksi soiksi.\n\nBoguslawilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin antautua taisteluun,\nvoittaa tahi kukistua. Peräytymistä ei ollut ajateltavissakaan.\n\n— Olet laihtunut, — sanoi Kmicic Akbah-Ulanille töytäisten häntä\nhiukan nyrkillään vatsaan, — mutta taistelun jälkeen pullistat mahasi\nruhtinaan dukaateilla.\n\n— Jumala on luonut vihollisen, jotta rohkeilla sotilailla olisi, mistä\nottavat saalista,-vastasi tataarilainen arvokkaasti.\n\n— Seisooko Boguslawin ratsuväki edessänne?\n\n— On niitä siellä muutamia satoja hyviä ratsuja, ja eilen lähetettiin\nheille rykmentti jalkaväkeä. Ovat kaivautuneet maahan.\n\n— Kenties heidät voisi houkutella sieltä kentälle?\n\n— Eivät tule.\n\n— Entä kiertää ja pakottaa siten liikkeelle?\n\n— Ovat aivan tiellä, joten se ei käy päinsä.\n\n— Täytyypä keksiä jotakin!\n\nMutta sinä yönä ei Kmicic keksinyt mitään. Sen sijaan hän aamulla\nmeni läheltä tarkastamaan Suchowolon ja Janowon välillä olevaa\nvihollisleiriä ja huomasi Akbah-Ulanin liioitelleen. Jalkaväen koko\nkaivanto supistui siihen, että oli luotu vähäisiä valleja. Niiden\navulla saattoi puolustautua vain tataarilaisia vastaan, jotka eivät\nmielellään hyökänneet suoraan tuleen.\n\n— Kunpa minulla olisi jalkaväkeä, niin juttu olisi selvä, — ajatteli\nKmicic.\n\nMutta ei ollut mitään toiveita saada jalkaväkeä, jota Sapiehallakin oli\nniukasti.\n\nKmicic meni niin lähelle, että Boguslawin jalkaväki alkoi häntä ampua.\nHän ei välittänyt siitä, vaan jatkoi kuulasateessa tarkasteluaan,\nja tataarilaistenkin oli pakko pysytellä hänen rinnallaan. Sitten\nteki ratsuväki hyökkäyksen sivulta päin. Oli väistyttävä, eivätkä\ntataarilaisten nuolet tehneet sanottavasti jälkeä.\n\nPaluumatkalla Kmicic ei suunnannut kulkua suoraan Suchowoloon, vaan\nlänttä kohti, ja saapui Kamionkaan.\n\nSuon joki tulvi leveänä. Kmicic katseli sitä, viskasi veteen muutamia\noksia nähdäkseen virran voiman ja sanoi Akbah-Ulanille:\n\n— Me kierrämme tästä heidän sivuitseen ja hyökkäämme heidän selkäänsä!\n\n— Hevoset eivät pääse vastavirtaa!\n\n— Virta on heikko, tuskin kulkee. Kyllä ne menevät.\n\n— Hevoset kohmettuvat, eivätkä miehet kestä. On vielä kylmä.\n\n— Miehet saavat lämmitellä myöhemmin. Yritys tehtiin illalla. Noin\nkahdeksansataa hevosta syöksyi jokeen ja alkoi uida. Kmicic itse oli\netunenässä, mutta huomasi pian kulun niin hitaaksi, että sitä menoa\nolisi tarvittu kaksi päivää vallien taakse kiertämiseen.\n\nSilloin hän käski suuntaamaan matkan toista rantaa kohti.\n\nSe oli vaarallinen yritys. Toinen ranta oli suomaata, johon hevoset,\nvaikka olivatkin kevyitä, upposivat vatsaa myöten. Ne kulkivat\nkuitenkin eteenpäin, joskin hitaasti.\n\nTähdet taivaalla osoittivat, että oli sydänyö. Silloin kuului kaukaa\netelästä päin ampumista.\n\n— Taistelu on alkanut! — huudahti Kmicic.\n\n— Me hukumme! — vastasi Akbah Ulan.\n\n— Tulkaa jäljessäni!\n\nTataarilaiset olivat ymmällä, mutta näkivät sitten Kmicicin hevosen\näkkiä kohoavan suosta. Ilmeisesti se oli päässyt kovalle pohjalle.\n\nSiinä alkoi hietamatalikko, jonka päällä oli vettä vain hevosen rintaan\nasti. Matka kävi nyt joutuisasti. Kaukana vasemmalla alkoi tuikkaa\ntulia.\n\n— Siellä ovat vallit! — sanoi Kmicic hiljaa. Kierrämme ne!\n\nPian he todellakin sivuuttivat vallit. Sitten käännyttiin vasempaan ja\nhevoset painautuivat taas jokeen. Vallien tuolla puolen oli tarkoitus\nnousta maihin.\n\nTällä matkalla hukkui noin sata hevosta, mutta miehet pääsivät kaikki\nmaihin. Kmicic käski hevosensa menettäneitä miehiä istuutumaan toisten\nselän taakse ja lähti valleja kohti. Hän oli aikaisemmin jättänyt\nkahdensadan vapaaehtoisen tehtäväksi hätyyttää valleja edestäpäin\nsamaan aikaan kuin hän hyökkäisi takaapäin. Kun he lähestyivät, niin\nhän kuulikin laukauksia, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään.\n\n— Hyvä on! — sanoi hän. — Sillä puolen olevat hyökkäävät.\n\nJa he syöksähtivät eteenpäin.\n\nPimeässä saattoi huomata vain joukon päitä, jotka heilahtelivat\nhevosten askelten tahdissa. Ei kalahtanut sapeli eikä varukset.\nTataarilaiset ja vapaaehtoiset osasivat kulkea kuulumatta kuin sudet.\n\nJanowon puolelta alkoi ampuminen kuulua yhä voimakkaampana. Selvää oli,\nettä Sapieha eteni koko rintamalla.\n\nMutta valleilta, joita kohti Kmicic kulki, kuului myös huutoja.\nMuutamat nuotiot siellä roihusivat, ja niiden valossa Andrzej näki\njalkamiesten tähystelevän kentälle, jossa ratsastajat ahdistivat hänen\nvapaaehtoisiaan.\n\nHänetkin huomattiin valleilta, mutta lähestyvää joukkoa ei tervehditty\nkuulasateella, vaan ilohuudoilla, sillä luultiin Boguslawin lähettäneen\nsinne apujoukon.\n\nMutta kun tulijat olivat tuskin enää sadankaan askelen päässä\nvalleista, alkoi jalkaväki liikehtiä levottomasti. Yhä useampi sotamies\nvarjostaen silmiään kädellään katseli, mitä väkeä tulijat oikeastaan\nolivat.\n\nSilloin kuului ilmassa kamala kirkuna, ja tulijat hyökkäsivät kuin\nmyrsky eteenpäin, saarsivat jalkaväen, ja koko tuo joukko alkoi\nnytkähdellä. Oli kuin jättiläiskäärme olisi kuristanut uhriaan, johon\nse aikaisemmin oli iskenyt silmänsä. Joukosta kuului huutoja: »Allah!\nHerr Jesus! Mein Gott!»\n\nVallien toiselta puolen kuului uusia huutoja, sillä vapaaehtoiset\nhuomasivat nyt Babiniczin päässeen valleille ja hyökkäsivät pienestä\nlukumäärästään huolimatta kiivaasti Boguslawin ratsuväkeä vastaan.\nSamassa taivaasta, joka jo jonkin aikaa oli pilveillyt, yht'äkkiä alkoi\nputoilla rankkasade. Nuotiot sammuivat, ja taistelu jatkui pimeässä.\n\nMutta sitä ei kestänyt kauan. Boguslawin saarrettu jalkaväki tuhoutui\nkokonaan. Ratsumiehet, joiden joukossa oli paljon puolalaisia, laskivat\naseensa. Muukalaiset ja nimenomaan sata rakuunaa surmattiin.\n\nKun kuu taas tuli esiin pilvien takaa, niin sen valossa näkyi vain\ntataarilaisjoukko, joka tappoi haavoittuneita ja ryösti saalista. Mutta\nvain vähän aikaa. Kuului terävä pillin vihellys, ja tataarilaiset ja\nvapaaehtoiset hyppäsivät yhtenä miehenä hevosen selkään.\n\n— Tulkaa jäljessäni! — huudahti Kmicic. Hän johti heidät tuulen\nvauhdilla Janowoon. Neljännestuntia myöhemmin oli onneton kylä\nsytytetty neljältä puolelta palamaan, ja tunnin kuluttua se oli yhtenä\ntulimerenä. Näin Kmicic ilmoitti hetmanille voittaneensa Boguslawin\nsotajoukon takajoukot.\n\nMutta itse hän veren tahrimana kokosi tataarilaisensa johtaakseen\nheidät eteenpäin.\n\nHe olivat jo järjestyneet riviin, kun äkkiä kentällä, jota tulipalo\nkirkkaasti valaisi, he näkivät edessään osaston vaaliruhtinaan\nsuurikokoisia ratsumiehiä. Heitä johti ritari, joka näkyi kauas, sillä\nhänellä oli hopeainen haarniska ja hän ratsasti valkoisella hevosella.\n\n— Boguslaw! — huudahti Kmicic äänellä, joka ei ollenkaan ollut\nihmisäänen kaltainen, ja hyökkäsi koko joukkonsa kanssa eteenpäin.\n\nNuo kaksi joukkoa kulkivat toisiaan vastaan kuin kaksi myrskyn\nnostattamaa aaltoa. Välimatka oli pitkä, mutta hevoset molemmilla\npuolilla lähtivät kiitämään niin huimaa vauhtia, että jalat tuskin\nkoskettivat maata. Toiselta puolen jättiläiskokoiset miehet kiiltävät\nkypärät päässä ja suorat miekat ilmaan kohotettuina, toiselta puolen\ntataarilaisten tumma parvi.\n\nToisiaan vastaan kiitävät joukot törmäsivät yhteen ja tapahtui\nkauheata. Tataarilaisten joukko huojui ja painui maahan kuin vilja\ntuulessa. Jättiläiskokoiset miehet ajoivat heidän ylitseen ja lensivät\neteenpäin niinkuin miehillä ja hevosilla olisi ollut ukkosen voima ja\nmyrskyn siivet.\n\nHetkisen kuluttua nousi muutamia tataarilaisia maasta ja lähti ajamaan\nritareita takaa. Tuon villin lauman voi sotkea hevosten jalkoihin,\nmutta sillä se vielä ei ole tuhottu. Yhä useampia nousi ajamaan takaa\npoistuvia ritareita. Suopungit alkoivat vinkua ilmassa.\n\nPakenevien etunenässä kiiti edelleen valkoisella hevosella ratsastava\nritari, mutta takaa ajavien joukossa ei ollut Kmiciciä.\n\nVasta aamun sarastaessa alkoivat tataarilaiset palata, ja melkein\njokainen heistä kuljetti nuoran silmukassa ritaria. Viimein löydettiin\nmyös Kmicic ja vietiin tajuttomana Sapiehan luo.\n\nHetmani itse istui hänen vuoteensa vieressä. Keskipäivän aikaan Andrzej\navasi silmänsä.\n\n— Missä on Boguslaw? — olivat hänen ensimmäiset sanansa.\n\n— Lyöty perin pohjin... Aluksi hänellä oli onnea, mutta kun hän\nhyökkäsi Oskierkan jalkaväen kimppuun, menetti hän melkein kaikki\nmiehensä ja koko taistelun. Lieneekö viittäsataakaan päässyt pakoon,\nsillä suuren joukon surmasivat vielä tataarilaisenne.\n\n— Entä hän itse?\n\n— Pakeni.\n\nKmicic oli vähän aikaa vaiti ja sanoi:\n\n— Vaikeata on vielä vetää vertoja hänelle. Hän pudotti minut yhdellä\niskulla satulasta. Onneksi teräksinen kasvojen suojus oli niin luja,\nettä se pelasti henkeni... No, etsin hänet käsiini vaikkapa maailman\nääristä.\n\nMutta hetmani sanoi antaen hänelle kirjeen:\n\n— Katsokaa, millaisen sanoman olen saanut taistelun jälkeen!\n\nKmicic luki seuraavat sanat:\n\n »Ruotsin kuningas on lähtenyt liikkeelle Elbingenistä ja menee\n Zamośćieen sekä sieltä Lembergiin meidän kuningastamme vastaan. Tulkaa\n kaikkine sotavoiminenne pelastamaan kuningasta ja isänmaata, sillä\n yksin en kestä. — _Czarniecki_.»\n\nSyntyi vähäksi aikaa äänettömyys.\n\n— Lähdettekö kanssamme vai menettekö tataarilaistenne kanssa Taurogiin?\n— kysyi hetmani.\n\nKmicic sulki silmänsä. Hän muisti, mitä isä Kordecki oli hänelle\naikoinaan puhunut ja vastasi:\n\n— Yksityisasiat myöhemmin! Viholliset pyrkivät isänmaamme valtiaiksi!\n\nHetmani syleili häntä.\n\n— Ole veljeni! — sanoi hän. — Ja koska olen jo vanha, niin ota\nsiunaukseni!\n\n\n\n"]