[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwKcVT1PDNzI8JU33J7ti-img0_HfDL9rVw_5WtmFoGE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},2978,"Elämän unelmia","Herzog, Rudolf",1869,1943,"2978-herzog-rudolf-elaman-unelmia","2978__Herzog_Rudolf__Elämän_unelmia",null,"novelli",[],[],"fi",1902,1910,10654,68318,false,78113,[23],"Finnish poetry -- 20th century",[],[],2091,"Novellikokoelma sisältää saksalaisen kirjailijan kertomuksia, joissa käsitellään inhimillisiä tunteita, perhesuhteita ja elämänvalintoja. Teokseen sisältyy myös suomentajan laatima lyhyt katsaus kirjailijan elämänvaiheisiin ja tuotantoon Saksan teollisuusalueilla ja Berliinissä.","Rudolf Herzogin 'Elämän unelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2978.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN UNELMIA\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nRUDOLF HERZOG\n\n\nSaksankielestä suomensi\n\nUuno Talvio\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nRudolf Herzog.\nHänen isänsä.\nYöhyasintit.\nLehti rakkauden kirjasta.\nHella rouva.\nLaakeriseppele.\nSerbialaisnainen.\n\n\n\n\nRUDOLF HERZOG.\n\n\nRudolf Herzog syntyi Barmenissa Länsi-Saksassa joulukuun 6 p:nä\n1869. Täällä Saksan suurella teollisuusalueella hän oppi tuntemaan\ntyöskentelevän, puuhaavan tehdaselämän raittiine harrastuksineen\nja pyrkimyksineen ja sille hän aina pysyikin uskollisena. Tultuaan\nBerliiniin 1890 hän innolla antautui kirjalliselle alalle; jo kaksi\nvuotta myöhemmin ilmestyi hänen ensimäinen romaninsa \"Frau Kunst\".\nSeuraavana aikana kirjoitti hän useita näytelmiä ja runoja; tänne\nkuuluvat myös esillä-olevat kertomuksetkin. Vuosi 1903 on käännekohta\nhänen kirjallisessa kehityksessään; nyt hän vasta saattoi sanoa\nlöytäneensä varman suunnan, jota voi seurata. Siitä pitäen hänen\nteoksissaan enemmän kuin ennen kuvastuu elämän ankara todellisuus,\njossa on kumminkin paljon jaloa, kaunista ja ihailtavaa. Henkilöt\novat hillittyjä luonteita, jotka ovat asettaneet itselleen päämäärän,\nminkä puolesta käyvät alituista sitkeää taistelua koettaen pyrkiä\ninhimilliseen hengen jalouteen. Tämä suunta ilmenee hänen myöhemmissä\nteoksissaan: \"Die vom Niederrhein\", \"Das Lebenslied\", \"Die Wiskottens\"\n— suomeksi \"Wiskottenin perhe\" — \"Der Abenteurer\" ja \"Hanseaten\".\nNämä teokset, niissä esiintyvä rohkea uskallus, syvä ja jalo rakkaus\nantoivat Herzogille paljon ihailijoita. Hän on Saksan nykyjään elävistä\nkirjailijoista nähtävästi suosituin.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nHÄNEN ISÄNSÄ\n\n— Toinnu poikaseni, toinnu! Kerro minulle asian kulku.\n\n— Me leikimme lawntennistä paroni Harraksen luona, kertoi nuori\nYrjö von Geiseln. — Hän hengähti syvään aivankuin olisi ollut\ntukehtumaisillaan, ja hänen levoton katseensa tarkasteli isän\nritarillista olentoa.\n\n— Ja sitten, Yrjö.\n\n— Lusi Drumont oli siellä. Hän on minun mielestäni hyvin viehättävä\ntyttö ja minä sanoin sen hänelle. Vaan hänen kauneutensa tähden eikä\nsiksi, että hän on rikas, sanoin niin. Paroni Harras oli takanamme.\nMinä tiedän hänen aikovan naittaa vanhimman poikansa, Henrikin,\nLusille. Mutta sitä hän ei ole oikeutettu tekemään, isä, ei ole\noikeutettu. —\n\nHänet oli kokonaan vallannut ajatus äsken kuulemastaan. Sanat eivät\ntahtoneet huulilta päästä. Hänen piti ponnistella voidakseen hengittää.\n\n— Paroni Harras on sinulle sanonut, lisäsi vapaaherra sivellen poikansa\nhiestyneitä kasvoja, että olet tyhmä veitikka, ja että sinun pitäisi\nlemmentunnustuksinesi odottaa edes siksi kuin olet päässyt rykmenttiin.\nSemmoisesta tietenkin suuttui minun melkein täysikasvuinen poikani.\n\nYrjö oli kalvennut.\n\n— Ei, hän hitaasti vastasi, paroni Harras sanoi: se, joka ei tiedä,\nmiltä tunkiolta on korjattu, älköön lähennelkö epäilyksenalaista\nnimeään kunnialliseen. —\n\nVapaaherran käsi kahmasi tahdottomasti tuolinnojaa. Silmät jäykkinä hän\nsilmäili poikaansa.\n\n— Sitä — sitäkö hän on rohjennut? Vieraittenko kuullen?\n\n— Enemmänkin vielä —\n\nHetkisen tutki Yrjö isänsä kasvoja nyyhkien kuin kiusattu lapsi.\n\n— Isä, isä, hän on häväissyt äitiäni. Sano toki hänen olevan kurjan\nvalehtelijan..\n\nVapaaherra vapisi. Hän puristi poikaansa rintaansa vasten aivankuin\nnäkisi vihollisia, jotka aikoivat ryöstää häneltä pojan; hänen\nmiehekkäillä kasvoillaan kiistelivät viha ja alakuloisuus.\n\n— Jos hän on loukannut äitiäsi, hän alkoi ankarana puhua, on hän\nenemmänkin kuin kurja valehtelija. Siinä hän on oikeassa, että äitisi\nei ollut minun vaimoni, ei voinut olla.\n\n— Isä!\n\nYrjö riistäytyi irti ja tuijotti isäänsä aivankuin näkisi hänet ensi\nkerran elämässään. Sitten hän heittäytyi raivoisena lattialle.\n\nVapaaherra antoi hänen tehdä mielensä mukaan. Ensi surun täytyi saada\npurkautua. Vasta kun hiljainen huokaus ilmoitti rajun vimman olevan\nohi, laskeutui isä hänen viereensä sanoen leppeällä äänellä: \"Yrjö\".\n\nPoika ei kuullut. Vasta monen toistamisen jälkeen hän nosti päätään.\n\n— Nouse ylös, sanoi vapaaherra, tietenkin tahdot kuulla vanhemmistasi\nenemmän ennenkuin heitä tuomitset. Seuraa minua huoneeseeni.\n\nPoika totteli. Nyt hän oli kahdeksantoistias ja niin kauvan kuin voi,\nhän oli ihmetellyt ja kunnioittanut isäänsä jalouden perikuvana.\nHän ei tuntenut tässä maailmassa mitään kauniimpaa ja korkeampaa\nkuin tuon miehen, isänsä. Äidistään hän tiesi vaan niin paljon, että\ntämä oli hänen syntymisensä saanut korvata omalla elämällään. Isän\nkerran hänelle äidistä puhuessa, oli se ollut kuin olisi hän puhunut\npyhimyksestä. Muisto tästä oli häntä aina uudelleen hurmannut. Nyt\nsiihen sijaan, nyt —? Isän kaunis kuva oli turmeltunut, ja kuollut äiti\nmenettänyt kultaisen loisteensa, hänen uskonsa peruste oli horjahtanut\ntasapainostaan ja enkelinsä hän näki hornaan syöksyvän. Jälleen hänet\ntuo mieletön suru tahtoi vallata. Mutta astuessaan isänsä huoneen\nkynnyksen yli, hän kokosi kaikki nuoret voimansa.\n\n'— Yrjö! — Vapaaherra tarttui hänen käteensä. — Uskothan sinä, Yrjö,\njokaisen lausumani sanan, tavun?\n\n— Isä?\n\n— Niin! Sitä odotinkin. — Hän vaipui nojatuoliin mietteissään pitäen\nkättään silmäinsä edessä. Sitten hän jatkoi: Sinä olet yhtä hyvää\naatelia kuin Harraskin, sillä äitisi oli sukujaan Harras. Hän ja minä,\nme lemmimme toisiamme. Mutta keskenään vanhaa vihankaunaa kantavat\nvanhempamme eivät tahtoneet sitä sallia. Omaa tahtoa ei meillä ollut,\nmolemmat olimme liijan nuoria. Minä juuri luutnantiksi — — —\n\nHän hypähti pystyyn alkaen rummuttaa ikkunaan.\n\n— Tuskin tahdotkaan yksityisseikkoja kuulla.\n\n— En, isä.\n\nVapaaherra katsahti ulos ikkunasta. — Me arvelimme vanhempain\nvarmaankin nyt suostuvan. Mutta toisin kävi. He riehuivat ja parkuivat\nsekä lähettivät vihdoin äitisi erään kaukaisella maatilalla asuvan\ntädin vartijoitavaksi. Siellä hän kuoli sinun syntyessäsi ehdittyään\nensin minulle kirjoittamaan tämän kirjeen.\n\nHän veti kirjoituspöytänsä salalaatikosta nipun kirjeitä ja otti esille\npäällimäisen. Se oli kellastunut ja rääsyinen.\n\n— Lue, Yrjö, ja mieti sitten miksi isäsi ei ole voinut naida. — Hän\nkääntyi lähteäkseen pois. — Teen vielä ratsastusmatkan. Hyvästi, rakas\npoikani!\n\nNopein askelin hän jätti huoneen, itse satuloi raudikkonsa antaen sen\nlaukata ulos portista. Tultuaan kanervaiselle kankaalle, hän antoi\nhevosensa astella, asetti ohjat eteensä vaipuen mietteisiinsä. Hetkisen\nnäkyi paroni Harraksen linna, mutta katosi sitten; niin kauvas kuin\nvaan katse kantoi, näki kanervaa, kukkivaa kanervaa. Ratsastaja hypähti\nsatulasta ja kiinnitettyään raudikon puuhun heittäysi maahan. Aurinko\nlepäsi kukkien päällä kuin kultainen uni. — Helma, hän hiljaa sanoi,\njumaloitu, ihailtu Helmani. —\n\nJa nyt vierivät hänen aatoksissaan kuvat toistansa seuraten. Hän näki\ntuon solakan, valkosuortuvaisen olennon lyhyessä leningissään menevän\npuistoon kävelemään. Hän itse oli kiivennyt puuhun metsänreunalla\nsiinä, missä puisto yhtyi metsään, katsellen puistoon korkealta\nolinpaikaltaan, koska häntä perheriitaisuuksien vuoksi oli kielletty\nrangaistuksen uhalla tulemasta Harraksen maatilalle eikä Helmallakaan\nollut lupaa puhua nuoren Geiselnin kanssa. Tämäpä se juuri olikin, joka\nsai heidät mieltymään toisiinsa, ja aina nuori paronitar valitsi sen\ntien, joka metsään johti. Myöhemmin täytyi Helman lähteä kaupunkiin\nerään suurta tasukulaisensa luo, kun taas nuoren Geiselnin, jolle oli\nhankittu kotiopettaja, piti jäädä isän maatilalle. Mutta joka ilta,\nkun alkoi hämärtää, satuloi hän hevosensa ja kuljeksimatta kankaalla\nedestakaisin suorinta tietä kannusti kaupunkiin lemmittynsä ikkunan\nalle. Sitten hänkin jätti kodillensa hyvästit astuen pääkaupungin\nratsuväkirykmenttiin. Siellä hän jälleen kohtasi Helman tullakseen\nonnellisimmaksi ja onnettomimmaksi ihmiseksi.\n\nHän oli kutsuttu eräisiin hovitanssiaisiin. Asettaessaan pukuhuoneessa\npois viittansa, kaksi naista astui hänen ohitsensa; hän ehti parahiksi\nhelistämään kannuksiaan. Silloin hän alkoi sammaltaa: Helma — —.\nToinnuttuaan hämmästyksestä hän nopeasti kiirehti saliin. Lähellä\nsisäänkäytävää hän näki Helman seisovan aivankuin häntä odottaen.\nNäköjään tämä näytti kuuntelevan parin naisen puhelua, jotka väliin\nkohdistivat hänellekin jonkun sanan.\n\n— Armollinen neitoni —\n\nHymyillen Helma kääntyi häneen.\n\n— Jos minulla on vielä onni olla Teidän tuntemanne —\n\n— Herra von Geiseln! Todellakin, hyvin hauskaa. Että minäkö Teidät\ntuntisin. Minä en etäämpänäkin ollen ole ollut nuoruuden ystävälleni\nuskoton!\n\nHelma puhui viehättävästi ja — mies tunsi sen suloisella, hivelevällä\ntunteella — sydämmellisesti.\n\n— Miten merkillistä, hän sanoi katsahtaen neitoon, yleensä rukoillessa\nkäännytään _ylös_ taivaankuningattaren puoleen; minä olen kääntynyt\n_alas_ hänen puoleensa.\n\n— Alas ylhäältä pyökkipuusta, hymyili neito. — Kuinka helposti\nolisittekaan voinut pudota, hän jatkoi yksinkertaisella totisuudella.\n\n— Sitten olisin kumminkin kuollut Teidän jalkainne juureen.\n\nHe olivat hetkisen vaiti.\n\nSitten tunsi luutnantti, että hänen pitää ainakin jotain sanoa ja pyysi\nsiis Helman tanssilippua. Tämä ojensi sen hänelle.\n\n— Te saatte täyttää, mitä tahdotte. Nyt äkkiä heräävät kaikki muistot\ntyttöajoilta metsikössä. —\n\nHe pyörivät orkesterin sävelten tahdissa satojen jäykkäin loistavain\nihmisten kesken, eivätkä huomanneet mitään ympäristöstään.\n\n— Tiedättekö, että minä olen Teitä syvästi lempinyt? Lähtiessänne\nkaupunkiin tullaksenne — suokaa anteeksi — tanssitaitoiseksi, aijoin\nottaa hengen itseltäni.\n\n— Minä olenkin päivät läpeensä itkenyt, kuiskasi neito.\n\n— Minuako —?\n\n— Melkein niin luulen.\n\n— Ja sittemmin en ole enää ketään tyttöä ihannoinut!\n\nNeito epäuskoisena pudisti päätään. — Mutta luutnanttina?\n\n— Annan Teille kunniasanani, Helma neiti.\n\nMolempain kasvot saivat totisen ilmeen. —\n\nKului muutamia viikkoja. Heillä oli taas, kuten melkein joka päivä,\nkohtaus luistinradalla. Vapaaherran tullessa oli Helma erään\nsotilaspukuisen kanssa puheissa. Vihdoin neito saapui hänen luokseen\nkalpeana ja liikutuksissaan. Yhdellä silmäyksellä hän käsitti tytön\naseman, tervehti häntä kunnioittaen ja tarjosi kätensä viedäkseen hänet\njään yli hiljaisempaan paikkaan.\n\n— Rakkaani — —\n\n— Oma tyttöni — —\n\n— Jos minua rakastat niinkuin minä sinua, niin etsi isäni ennenkuin se\non myöhäistä. Harras-serkulla on aikomus pyytää minun kättäni. Kuinka\nvoisin minä elää ilman sinua?\n\n— Minä käyn huomen aamulla aikaisin isäsi luona, vastasi nuori upseeri.\n— Vaikka vihaakin isääni, ei hän kuitenkaan voi vihata minua oman\ntyttönsä tähden. Rohkeutta, soma morsioni.\n\nNeito oli yhä vielä rauhaton.\n\n— Eikö se kävisi tänään päinsä —?\n\n— Ei, keskeytti hän puheensa, minä tiedänkin keinon. Sinä tulet\npuutarhan takaportille. Jos näet sen olevan avoinna, niin mene hiljaa\nhuvimajaan ja odota minua. Siitä ei voi erehtyä. Se on pensaikon\nkeskellä. Jää hyvästi täksi kertaa.\n\nMies oli saapunut löytäen hänet kyynelten kastelemana vieraan\nmorsiamena. Harras-serkku oli jo ennen iltaa saanut paronin\nsuostumuksen, ja tämä oli juuri äsken lausunut tyttärelleen painavan\nsanansa. Huomenna tulisi serkku pyytämään itse Helmalta hänen kättään.\n\nJa surunsa yltäkylläisyydessä, koko suuren rakkautensa häviön nähden\nkatosivat esteet miehen ja vaimon väliltä — he syleilivät toisiaan\naina mielettömyyteen asti. Erotessaan eivät he enää mitään valoja\ntarvinneet. He tiesivät joko olevansa onnellisimmat ihmiset tahi\nsitten, että tämä onni heidät surmaisi.\n\nSenjälkeen seurasivat iskut toistaan. Paroni kielsi hänet kerran\nkaikkiaan astumasta taloonsa. Harras-serkku hävisi niinpian kuin\nmahdollista johonkin kaukaiseen linnoitukseen ja rakastettu tuomittiin\ntädin luokse vanhalle maatilalle. Hän sai paljon kärsiä erosta — siinä\nolikin syy hänen kuolemaansa. Se tapahtui pikku Yrjön syntymäpäivänä.\n— —\n\nVapaaherra oli hypähtänyt ylös. — Helma, Helma, hän äyhki, kuin pyhää\nneitsyttä sinua lemmin, sinä olet puolisoni, poikani äiti. Ennen sinua\ntai sinun jälkeesi en ole ketään muuta tuntenut. Katso meidän Yrjöämme.\nOletko tyytyväinen isään ja poikaan: Olen häntä kasvattanut sellaisella\nrakkaudella kuin vaan isän ja äidin yhdessä on tapana pojalleen\nlahjoittaa. Olen luopunut elämänradaltani voidakseni kokonaan antautua\nhäntä kasvattamaan, jotta edes sillä palkitsisin sinun suuren tekosi,\nkuoleman rakkauden tähden. Ja nyt rohjetaan heikontaa elämäntyötäni,\nrohjetaan sinua, sinua häväistä. Jumalani, olenko tullut jo niin\nvanhaksi, että en sitä käsitä?\n\nÄkkiä suoristausi hän. —. Minulla on velvollisuuksia kuollutta\nrakkaimpaani kohtaan. — Ei saa poika erehtyä isästään.\n\nIrroitettuaan raudikon, hän kannusti kaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄidin kirje käsissään oli Yrjö jäänyt lumottuna istumaan tuolilleen.\nVasta kun poiskiirehtivän hevosen kavionkopse hänen korviinsa kuului,\ntuli hän tuntoonsa; konemaisesti hän avoi kirjeen. Ensin näki hän vaan\nirrallisia kynänpiirtoja, kirjaimia ja sanoja, joita kuoleva viime\nhetkinään oli kirjoitellut. Nyt hän sai niistä selvän:\n\n \"Rakkahimpani, ystävä parkani! Minä lähden luotasi jättäen sinut\n yksin. Et saa minua seurata, sillä ei, en sinua kumminkaan yksin jätä.\n Sinulle jää meidän poikamme, Yrjömme. Minä käsken, ettei häntä sinulta\n kielletä. Elä hänelle rakkaani. Ole hänelle valoisa esikuva, jotta\n hän kerran saa huomata, ettei nainen, joka sinua niin paljon lempi,\n voinut olla huono nainen. Ole hänen isänään äidin maineen tähden.\n — Kuolossakin uskollisena lähettää sinulle viimeisen suudelmansa\n Helmasi.\"\n\nYrjö oli noussut kirje käsissään. Hänen rintansa nousi ja laski,\nkasvoillaan vaihteli puna ja kalpeus. — Isä, anna anteeksi, hän hiljaa\nsanoi; nauraen ja itkien hän vihdoin huusi; vanhempani, olen löytänyt\nvanhempani jälleen!\n\nIllalla lähetti vapaaherra kaupungista sanan. Tärkeät toimet pidättivät\nhäntä siellä kaksi tai kolme päivää. Yrjö antoi ratsunsa kiitää pitkin\nkangasta. Hän oli pannut äidin kirjeen povelleen; usein hän otti sen\nsieltä pois, alkaen sitä lukea. Hänen ajatuksensa liikkuivat kauniissa\nritarillisessa isässään, jota hän nyt enemmän jumaloi kuin koskaan\nennen. Tuskin hän ehti muistamaan Harraksen linnaa. Paroni, joka sedän\nkuoleman jälkeen lähimpänä perillisenä oli ottanut sen haltuunsa,\nkohteli häntä yleensä epäystävällisesti, kun he joskus sattumalta\nkohtasivat toisensa. Vasta Lusi Drumontin tulon jälkeen, joka myös\noli Geiselnille sukua, oli Yrjö pakoitettu enemmän kuin ennen siellä\nseurustelemaan. Isä ei ollut sitä kieltänyt eikä myöntänyt.\n\nSeuraavan yön Yrjö nukkui rauhattomasti. Vapaaherra ei ollut vielä\nsaapunut. Hän nousi ylös ja pukeuduttuaan lähti matkalle kaupunkiin\npäin. Noin puolen tuntia kangasta kuljettuaan, tulivat häntä vastaan\nisot vaunut, joita isä ratsain seurasi. Hän säpsähti, sitten riemuiten\nhän syöksi kohden ratsastajaa: Isä, oma isäni!\n\nNopeasti heilahti vapaaherra satulassaan, hypähti maahan painaen poikaa\nrintaansa vasten. — Poikani —!\n\n— Olen lukenut äidin kirjeen — missä olit niin kauvan — minä sinusta\nniin pidän.\n\n— Minunhan piti huolehtia kirjeen kuittaamisesta. Tuossa näet!\n\nYrjö nosti silmänsä. Hiljaa jatkoivat vaunut matkaansa. Niissä istui\nkaksi herraa pitäen välissään kalpeaa hiljaista miestä.\n\n— Paroni Harras — kuollutko?\n\n— Hän on vaikeasti haavoitettu. Taivas on häntä rangaissut.\n\nHänen päänsä vaipui. — Rakastatko sinäkin äitiä?\n\n— Niin sanomattomasti, isä.\n\n— Hyvä, poikaseni, menkäämme kotiin.\n\n\n\n\nYÖHYASINTIT.\n\n\nValkeat, puoliksi lakastuneet, huolettomasti pöydälle heitetyt\nyöhyasintit tuoksuivat niin, että päätä kivisti. Hän oli löytänyt\nne miehensä päällystakin taskusta antaessaan vaatevaraston\nsiivoojattarelle puhdistamista varten. Ties jumala, mitenkä ne sinne\nolivat joutuneet.\n\nNuori rouva hymyili katkerasti. Sitten hän istuutui raskaasti\nsohvankulmaan ryhtyen korjaamaan leveää vallensteinröyhelöä. Ensin hän\nneuloi innokkaasti, sitten hitaammin ja hitaammin, kunnes vihdoin antoi\nkuin tuntemattoman voiman pakosta kätensä ja teatterikauluksen vaipua\nhelmaansa.\n\nUusi tuoksuaalto pöydältä tunkihe hänen nenäänsä. Yöhyasintit!? — Mitä\nmuistuttikaan hänelle tämä tuoksu. Siitä täytyi olla jo paljon aikaa!\nHän kallisti päätään olkaansa vasten ojentaen raukealla sulontunteella\nhentoja jäseniään, jotka myöhäisestä päivästä huolimatta olivat\naamupuvun verhomat. Miksikä hän olisikaan kaunistanut itseään? Häntäkö\nvarten, joka sanoi olevansa hänen miehensä, mutta joka häntä ylenkatsoi\n— —?\n\nMiksi oli hän hänet ottanut, miksi hän oli mennyt hänelle vaimoksi? Ja\nnyt hän äkkiä tiesi, mitä kukkien tuoksu johti hänelle mieleen, tiesi\nsen, tiesi sen, eikä voinut hillitä muistelmiaan, jotka nälkäisinä\nsusina haavoittuneeseen sydämmeen iskivät. Veri nousi hänelle päähän,\nhänen hengityksensä oli raskas kuin meren syvällävöyrivä aalto.\n\nHän oli kahdeksantoistias tyttö, kaunis kuin Kreikatar. Mutta hänen\nlempensä oli voimakas kuin saksalaisen nuoren tytön ja hän uneksi\nprinssistä, joka purjehtii maan ympäri häntä etsiäkseen. Hänen\nprinssinsä oli voimakasluonteinen perämies. Tarttuessaan ruoriin ja\nsuhahtaessaan tuulissa eteenpäin tämä ajatteli nuoruudenlemmittyään,\njonka kauneus saattoi veren kuohumaan niin, että hänen täytyi hillitä\nitseään ollakseen huudahtamatta. Hän tahtoi naida tytön, mutta vasta\nsitten, kun on kapteeni, ja kun laivanisäntä on antanut hänelle oman\nlaivan ohjattavaksi. Se ei kumminkaan käy käden käänteessä, mutta\npitkälti siihen ei voi olla. Ja häämatkansa he tekisivät hänen omalla\nlaivallaan purjehtien koko maan ympäri.\n\nTyttö riemuitsi prinssinsä loma-aikanaan istuessa hänen luonaan kertoen\nsen maailman kauneudesta, mikä tytölle avautuisi hänen rinnallaan.\nMielikuvitus huumaantui hänen kuvauksistaan samoinkuin ennen tuhannen\nja yhden yön tarinoista. Ja mitä enemmän mies toivoi hänessä tapaavansa\nnaista sitä enemmän unohti tyttö miehen kuunnellessaan hänen\nväririkkaita kuvauksiaan. Tyttö oli unelmoitsija — kahdeksastatoista\nvuodestaan huolimatta lapsi.\n\n— Bella, oli mies häneltä kysynyt, rakastatko minua?\n\nJa tyttö oli katsellut häneen ihmetellen rauhallisesti vastaten:\n\n— Tietysti, Fred.\n\n— Suutele minua sitten.\n\nJa hän suuteli. Mutta kun mies tahtoi häntä syleillä ja uudelleen\nkoskettaa kuumat huulensa hänen huuliinsa, oli hän pannut kätensä\nmiehen huulille nyrpeillään sanoen:\n\n— Riittää jo, Fred. Sinä et vaan tahtoisi kertoa minulle\nabessinialaisista naisista. Se on väärin.\n\nHän alkoi kertoa kaikista aamuauringon maan naisista, hänen rintansa\nollessa melkein pakahtumaisillaan sen yhden ainoan tähden, joka\nhehkuvin silmin hänen edessään istui.\n\n— Pureskelevatko he hasjista, hän kysyi uteliaana. Ja huumaako se? Mies\nmyönsi.\n\n— Kuule sinä, minustakin tuntui äsken niin, kun sinua syleilin. Se oli\nkukka.\n\nJa hän osoitti yöhyasinttia, joka Fredillä oli napinreijässä. Se oli\nFredin lempikukka. Hänellä oli aina sellainen.\n\nBellalla oli toinenkin ystävä, kaupungin teatterin jäsen, joka oli\nvuokrannut hänen äidiltään huoneen. Tämän esittäessä Mortimeria\ntai Romeota istui Bella aitiossa, jonka oli häneltä saanut antaen\nvastustamatta johtaa itsensä pois todellisuudesta. Mutta Fred\noli vihoissaan, astuessaan äidin pieneen asuinrakennukseen ja\ntavatessaan näyttelijän mielensä tietyn luona. Hän oli Fredin mielestä\nsietämätön keikari, Don Juan, jolla ei ollut lujaa luonteenlaatua,\nvaan jonkinlaista rakastettavaa turhuutta. Tällaiset ihmiset olivat\nFredille vastenmieliset. Heissä oli hänestä jotain naismaista. Hän\nvaistomaisesti vainusi heissä jotain himokasta salaperäisyyttä, jota\nainainen uutuudenhalu kutkuttaa, ja hänen terve luonteensa, joka\nsaattoi tuntea nautintoa vaan yhden ainoan naisen omistamisesta, inhosi\nnäitä merirosvoja, jotka pitivät huvittavampana hetkistä iloa naisten\nluona.\n\nEräänä päivänä oli Fred tullut tytön luokse enemmän liikutettuna\nkuin tavallista. Hänen esimiehensä oli uskonut hänelle \"Lorelein\"\nkuljettamisen, jonka hän nyt ensikerran itsenäisesti sai johtaa\nsiirtomaihin. Kun Bella vielä olisi hänen puolisonsa, niin hän ei\ntietäisi, mitä muuta voisi kohtalolta toivoa onnensa lisäksi. Häntä\nhuimasi ajatellessaan omaisuuttaan. Voi, kuinka hän tahtoikaan\nsuudella näitä rusohuulia ja uneksivia silmiä, kuinka hän tahtoi\nkokonaan tehdä tytön omakseen ja hänen kiihkonsa kasvoi nähdessään\nHubertin olevan saapuvilla. Bella tuskin katsahtikaan tulijaan, niin\ninnokkaasti hän kuunteli, mitä näyttelijä puhui. Mies laverteli\nparhaillaan sielunelämästä ja kahden ihmisen puhtaasta, platonisesta\nrakkaudesta — hän oli oikein ymmärtänyt, mitenkä rauhoitettu saaliinsa\non kesytettävissä. Nyt hän lähti Fredille ylpeästi nyökättyään päätään,\nhuoneeseensa tuomaan ystävättärelleen jonkun kirjan.\n\nOvi hänen jälkeensä sulkeutui, ja Fred tuskin voituaan hillitä itseään\nlemmittynsä näkemisestä, kiirehti hänen luokseen. Ja nyt kierti hän\nkätensä hänen hoikan vartalonsa ympäri, hänen huulensa kiihkoissaan\nkoskivat tytön huulia, niin että hänen oli vaikea hengittää ja hänen\ntäytyi vastustaa Fredin kätten kosketusta — äkkiä värisytti häntä ensi\nkerran pelko, tunne, joka täytti hänet tuskalla; hän ei tiennyt, mikä\nhäneen tuli, hänen silmiään huimasi ja molemmin käsin hän painoi miehen\nrintaan vastustaakseen hänen syleilyään. —\n\n— Bella, hän sammalsi, Bella, minun vaimoni! Kapteeni, minä olen\nkapteeni, nyt olet sinä minun. Oi Bella —.\n\n— Minä en tahdo, kuuletko, minä en tahdo.\n\nMutta mies ei ymmärtänyt vaan alkoi häntä uudelleen syleillä. Tyttö\npuolusti itseään.\n\n— Päästä minut, hän puhkui, päästä minut — tämä on — pelkuri...\n\nÄkkiä vetäytyi mies takaisin. Näyttelijä seisoi jo ovella nauraen\n— melkein huomaamatta. Bella pakeni hänen luokseen tarttuen\nsuonenvetoisesti häntä käsivarteen.\n\n— Suojelkaa minua, tyttö vaivoin sai sanotuksi. Pelastakaa minut tuolta\nhurjapäältä.\n\nNäyttelijä oli silloin pilkallisesti ovea osoittaen kuiskannut:\n\n— Te kuulitte, herraseni, noin karkeasti ei sovi neitiämme rakastella.\n\nSilloin ei merimies enää voinut malttaa mieltään. Muistamatta, että\nhuoneessa oli nainenkin, osui hänen kätensä keikarin poskipäille;\nsitten hän syöksyi ulos, satamaan, laivalleen.\n\nHuoneessa tuoksui vielä yöhyasintti, jota Fred tapansa mukaan oli\nkantanut, kun Bella ja hänen huonosti kohdeltu ritarinsa, hienon\nsielullisen rakkauden mies kihlautuivat.\n\n— Bella!\n\nNuori rouva säpsähti ja tarttui työhönsä, joka oli helmasta liukunut\nlattialle. Hänen miehensä häntä huusi.\n\n— Bella! kuului vieläkin kerran vihainen ääni. Taivas, missä piilet?\nVastaa toki, kun sinua kutsun.\n\nTaas nousi hehkuva viha hänen poskilleen niinkuin jo usein ennenkin\nheidän kolmivuotisen avioliittonsa aikana. Kumminkin hän nousi mennen\nmakuuhuoneeseen. Huberti oli vasta äsken noussut vuoteeltaan. Hänen oli\ntapana nukkua puoleenpäivään asti, koska öisin oli vaan vähän kotona.\n\n— Jouduppa sukkelaan, minun pitää lähteä teatteriin, hän haukotteli.\nOletko korjannut Piccolominin kauluksen? Anna se tänne; on aika lähteä.\n\n— Sinäkö? hän kysyi hetken kuluttua hyvillään, pukeutuen. Olipas sekin\ntyötä eilen illalla! Kaikki ihastuksissaan, kokonaan suunniltaan! Vasta\nmeidän naismaailmamme — sepä vasta oli kysymys! Hän alkoi rallattaa\nerästä ariaa. Mutta auta toki takkia päälleni, kuulethan, että on kiire.\n\nNainen auttoi häntä konemaisesti.\n\n— Tuletko näytöksen jälkeen heti kotiin? hän kysyi.\n\n— Loruja. Meikäläinenhän tarvitsee hiukkasen virvoitustakin.\n\nHän ei vastannut mitään, nyökytti vaan päätään miehen astuessa rappusia\nalas mennäkseen ensin talossa-asuvan parturin luokse. Laahustavin\naskelin hän astui asuinhuoneeseen takaisin asettuen jälleen vanhalle\npaikalleen. Katkeruuden piirre suun ympäriltä ei ollut poistunut.\n\nMies petti häntä. Varma siitä hän oli jo aikaa sitten ollut.\nTäydellisen, sielukkaan rakkauden hän luuli odottavan itseään\navioliitossa tämän miehen kanssa. Hän hymyili hermostuneesti. Se oli\nmielettömyyttä! Mies oli hänet nukuttanut kauniilla puheillaan, oli\ntehnyt omakseen ja sitten alentanut taloudenhoitajattarekseen. Hän\ntarvitsi sellaista. Sitä parempi, että hän oli nainut juuri hänet! Sitä\nenemmän hän, nainen, kiinnittäisi harrastuksensa yksinomaan talouteen.\nRakkausko? — Voi, hänhän oli niin kainon ikävystyttävä, ja — ja — tuo\ntoinen oli suosittu ja juhlittu mies.\n\nHän petti puolisoaan. Hän ei pitkään aikaan enää ollut kaivannut häntä.\n\nLakastuneitten yöhyasinttien tuoksu teki hänet hulluksi. Taikka oliko\nse siksi, että ne muistuttivat häntä ensimmäisestä lemmestään. Silloin\nhän oli lapsi, joka pelkäsi lempeään. Nyt hän oli puoliso, joka kaipasi\nsitä.\n\nTuoksua oli enää mahdoton sietää. Fred oli kerran sanonut sen\nvaikuttuvan hasjis'in tavoin, hän tunsi sen nyt. Hän tahtoi heittää\nkukat pois, mutta käsi ei ollut halukas niihin koskemaan. Mistä oli\nhänen miehensä ne tuonut? Synnin ne olivat lähettämät ja synti niistä\nnyt sokaisten ja huimaten pursui. Kuuma virta kulki hänen ruumiissaan,\nsydän sykki kiihkoisesti, hän tahtoi huutaa, mutta sanat eivät\nlähteneet kurkusta — vihdoin kuului huuto, yksi ainoa kiljaus. Hän\nvaipui polvilleen, pää nojasi pöydän syrjää vasten, rinta aaltoili niin\nrajusti, että vaatteet ahdistivat.\n\n— Fred, Fred, hän ähkyi. Jumala ole minulle armollinen.\n\n\"Lorelei\" oli satamassa, hän oli nähnyt laivan, Fred oli tullut\ntakaisin, hän, hän, joka tytössä oli ensikerran naisen herättänyt\nsuudelmallaan eloon, joskin vaan hetkeksi. Ja nyt hän näki hänet\nedessään, tuon voimakkaan, ruskettuneen, uskollisen miehen, ja hänet\nvaltasi kaipuu, villi kaipuu, voimakkaampi hänen omaa minuuttaan.\n\nNousten lattialta hän katseli arasti ympärilleen. Ero! Tuo sana oli\nvilahtanut hänen aivoissaan salamana, joka välkehtelee yössä. Mutta\naina siihenkö asti pysyä täällä, tämän luona, tämän — —? Hän ei voinut\nsitä sietää, ei enää. Kunpa hän ei olisi yöhyasintteja tuonutkaan\nmukanaan! Siis pois, pois. Minne? Fredinkö luokse? — Ja mitä sitten,\njos tämä ajaisi hänet luotaan, ei tahtoisi häntä vaimokseen?\n\nHän kalpeni ja suunsa tiukkeni.\n\nSitten heittäen iltaviitan hartioilleen, hän astui ulos. Hänen täytyi\nmennä Fredin luo, vaikka miten, hän ei muuta voinut!\n\nJa huoneessa leijui raskaana, huumaavana yöhyasinttien tuoksu... — — —\n\n\n\n\nLEHTI RAKKAUDEN KIRJASTA.\n\n\nKesäinen iltapäivä...\n\nPienessä pappilassa on kaikki kuolonhiljaista. Vain työhuoneen\nvanhalta, kiiltonahkapeittoiselta, jykeväkaareiselta leposohvalta\nkuuluu väliin kuorsaava ääni. Herra pastori on iltapäivälevollaan.\nPihatossakin on äänetöntä. Eläimet ja ihmiset mielellään loikovat\nmuutaman hetken liikahtamatta. Avattuani pienet lyijypuitteiset\nikkunaruudut, istuudun ikkunan ääreen. Hurmaava, raskas ruusuntuoksu\ntunkeutuu hiljalleen, aivan hiljaa huoneeseen laskeutuen otsalle,\nsilmiin ja huulille, synnyttäen kumman kaipuun — kaipuun, jota ei\nvoi mitenkään määritellä, mikä väreilee ihmiseen saaden sielunkin\nmelkein huomaamatta, aivan hiljaa värähtelemään, aivankuin värisevät\nauringonsäteet hiljaisen kesäilman. Unelmoiminen ei ole hyvää, sillä\nsaksalainen unelmissaan joutuu aina alakuloisuuteen, enkä minä nyt\ntahdo tulla siihen; siksi on päivä aivan liian kaunis. Konemaisesti\nkierrän sikarin ja sytytän sen pysyäkseni hereillä; mutta se on samaa\nkuin koettaa ajaa paholaista pirulla pakoon. Suloisen opiumin tavoin\nvaikuttaa savu minuun — arvelen, mietiskelen, naurahtelen; kasvoni\nkäyvät vakaviksi ja otsa vetäytyy ryppyyn.\n\nEdessäni pöydällä on levällään vanha, kellastunut kirja. Se on luettelo\nkuolleista. Pastori oli sen aamulla noutanut taloon nimittääkseen\nminulle ne pikkukaupungin ja läheisen kyläkunnan nuorukaiset, jotka\nNapoleonin sodissa olivat Venäjän, Espanjan ja Saksan sotatanterilla\nkaatuneet. Katkottu sireninoksa on jätetty poikittain kirjanlehtien\nyli. Pastorin nuorin lapsi toi sen mukanaan tänne ylös kutsuessaan\nmeitä päivälliselle. Kirjava perhonen oli jo jonkun aikaa liidellyt\nsen yläpuolella. Lähestyy toinen; ne karkottavat toisiaan; pakenevat\nja etsivät toisiaan; nyt laskeuvat molemmat aivankuin huumauksissa\nsireninoksalle — lemmenidylli kuolleitten luettelossa.\n\nHajamielisenä nostan oksan pois täyteenkirjoitetuilta sivuilta,\najatuksetonna kiintyy silmäni sen entiseen paikkaan tahtoen heti\njälleen liitää pois — silloin — mitä näinkään? Tuijottaen kirjaan\nhypähdin pystyyn. Taivas, tuo nimi — ja heti sen alla — ei, ei, ei\nepäilystäkään — hän se on, olen löytänyt heidät jälleen.\n\nRykmentissä ei ollut parempaa toveria kuin Wolf von P. Hän oli oikea\nratsumiestyyppi, ulkomuodoltaan kaunis, rakastui kuin turkkilainen —\nempimättä kuudessa, seitsemässä paikassa yhtaikaa —, joi kuin jumalat\nWalhallassa ja oli turhantarkka kunniastaan, niin että hänellä,\nvaikka vasta luutnantti, jo kumminkin oli velkoja kuin majurilla.\nMutta se ei saanut häntä hetkeksikään huolestumaan. Jokainen lainasi\nmielellään uljaalle nuorukaiselle. Ja kun äkkiä kuoli eräs hänelle\netäistä sukua oleva täti, jonka olemassa-olo aina oli kuullostanut\njotenkin sadunomaiselta, oli tämä kaikkien hämmästykseksi määrännyt\nWolf veitikalle kaiken omaisuutensa perinnöksi. Taas alkoi hurjailu.\n— — Joku aika siitä hän sai käskyn lähteä täydennystoimikunnan mukana\nUkrainaan ostamaan rykmentille hevosia. Kun hän kuukausmäärien kuluttua\npalasi, ei kukaan tahtonut tuntea tuota vakavaa, synkkäaatoksista,\näkkipikaisuuteen asti hermostuvaa miestä entiseksi säteileväksi,\nlystikkääksi ja teräshermoiseksi Wolf von P:ksi. Hän lopetti kaikki\nentiset tuttavuudet ja toimitti tehtävänsä eläen erakon elämää, tuskin\nvastaten toveriensa osaaottaviin kysymyksiin.\n\n— Ei merkitse mitään. Loruja, sehän johtuu ilmasta. Vereni saostuu\nliiaksi.\n\nHoettiin pelihäviöstä, onnettomasta rakkaudesta — sanalla sanoen, koko\ntuo tunnettu luettelo mahdollisuuksia vedettiin esiin yhdenkään niistä\ntahtomatta oikein soveltua.\n\nEräänä talvi-iltana — lumi putoili kohtisuoraan, suurina hiutaleina\nkuulumattomasti, aavemaisesti — päätin mennä tapaamaan Wolfia,\njonka kanssa aina olin ollut hyvissä väleissä, voidakseni hänet\nkerrankin kunnollisesti ripittää. Kun tulin hänen asunnolleen, joka\noli vähän matkaa linnueen leiristä, ajoivat vaunut juuri esiin.\nUteliaana näkemään, kuka noin myöhään vielä kävi hänen vierailullaan,\npainauduin varjoon tähystellen samalla terävästi pimeyteen. Näin,\nkuinka kuski tuli ovelle, puhui jotain vaunussa olevalle, avasi sitten\noven ja — pidätin henkeäni — nöyrästi auttoi vaunuista kevyttä,\nlumihiutaleentapaista, untuvavaipan peittämää naisolentoa. Pään ympäri\noli monin kerroin kierretty tiheä, valkoinen huntu niin, että minun oli\nmahdotonta tarkastaa hänen kasvonpiirteitään ja nähdä hiuksien väriä;\njäin siis epätietoisuuteen hänen ijästään. Nainen katsahti ylöspäin\nWolfin valaistuihin ikkunoihin ja pyyhälsi sitten arkana taloon. Hetken\nkuluttua näin miehen kiirehtivän ikkunaan ja vetävän kaihtimet alas\nniin, että säleet sälisivät. — —\n\nAinakin tunnin ajan olin jo marssinut edestakaisin talon edustalla.\nSilloin näin vihdoinkin kuskin kiirehtivän porttikäytävästä, jonne oli\nkylmyyttä paennut, ottavan peitteet hevosilta ja avaavan vaununoven.\nNopeasti olin vastapäätä olevassa vanhassa piilopaikassani. Totta\ntoisen kerran — Wolf! Siinä hän oli. Takinkaulus ylöskäännettynä hän\nseisoi ovella, kalpeana, silmät liekehtivinä ja kuitenkin liikuttava\npiirre ylvään suun ympärillä. Nyt kääntyi hän viittoen sisään ja\näskeinen valkea olento nopeasti saapui hänen luokseen painautuen\nhäneen. Sitten sulki Wolf hänet varovasti syliinsä, kantoi hänet\nlumessa kahlaten vaunuihin ja hyppäsi itse mukaan. Kuski tiukensi ohjia\nja eteenpäin mentiin yössä. Lunta tuli yhä tiheämmin ja minusta tuntui\nkuin olisin näkyjä nähnyt.\n\nSeuraavana päivänä hämmästyi koko upseeristo siitä, että Wolf oli\neronnut. Vielä myöhään illalla oli hän esittänyt eropyyntönsä. Se\nmyönnettiinkin hänelle loman muodossa, emmekä me saaneet enää nähdä\niloista toveria joukossamme. Pitkän, pitkän aikaa tuntui meistä siltä\nkuin puuttuisi meiltä jotakin, joka on parasta tässä maailmassa. Sitten\nvähitellen totuimme hänen katoamiseensa, ja jonkun ajan kuluttua olimme\nhänet unohtaneet.\n\nPari vuotta jälkeenpäin kuljeskelin ympäri pääkaupunkia, jonne olin\nsaapunut tavatakseni siellä opiskelevaa orpanaani. Illalla mennessämme\nylioppilaskapakkaan nimitti hän minulle juomaveikkonsa paremmin\ntutustuttaakseen minut heihin.\n\n— Sitäpaitsi on joukossamme vielä eräs herra von P.\n\nSäpsähdin.\n\n— Wolf von P.? Ennen ollut X:n rakuunana?\n\n— Aivan niin: tunnetko hänet? ja orpanani alkoi nauraa.\n\n— Tunnen niinkin — rykmenttitoveri —, vastasin minä vieläkin\nhämmästyksissäni. Mutta miksi niin ilostut?\n\n— Hän on naisvihaaja. Voi, miten hullua.\n\nJa orpanani jälleen nauroi.\n\n— Katsos, hän jatkoi, tarvitsee vaan johtaa keskustelu pieniin,\nkevytmielisiin balettitanssijattariin, hairahtuneihin perhetyttöihin ja\nmuihin kamelianaisen kaltaisiin naikkosiin, silloin saa hän kuumetta\nkuin koulupoika. Sitten hän kallistaa pikarin toisensa jälkeen,\nkunnes otsasuonet pullistuvat, ottaa viittansa ja poistuu hyvästellen\nohimennen. Kun joku tuntematon henkilö on kertojana, voi olla varma\nkeskustelun menemisestä niin pitkälle, että ehdottomasti on haaste\nlopputuloksena. Ja mensurissa hän on mestari. Kaikkia hän löylyttää\nperinpohjin. Mutta naisten kanssa hän ei seurustele.\n\nVaijeten kuljin orpanani vierellä, kunnes saavuimme ravintolaan. Sydän\nsykkäili kuin sulhasmiehellä, saisinhan taas nähdä vanhan ystäväni.\nJumalani, miten mahtoikaan hän olla entisestään muuttunut. — Saattajani\ntyönsi oven auki, ja me astuimme sisään. — Loin ympärilleni pikaisen\nsilmäyksen ja tuossahan hän oli — tuolla ylhäällä kahden oluesta\npöhöttyneen herran keskellä, kauniina ja norjana kuin ennenkin, vaan\nvähän värittömämpänä. Kuitenkin olivat hiuksensa vähän sekaisin\notsalla. Pari arpea teki hänet miehekkään näköiseksi. Hän mahtoi olla\nnoin kuudenkolmatta vuotias.\n\n— Wolf! huusin ääneen läpi huoneen.\n\nHän hätkähti, hypähti paikaltaan ja koetti katsella tupakansavun\nläpi. Sitten, nähtyään minut, hän sanoi hiljaa ja tyynesti kuin olisi\nminua jo ennen päivällä toimipaikassamme tervehtinyt: — Kas, Dick,\nsinäkö se olet? Painahan puuta taikka ennemmin odota vähän, minä tulen\nheti kanssasi. — Ja hän tarttui lakkiinsa, joka oli hänen takanaan\ntuolinnojalla.\n\n— Suvaitsetteko, paroni, sanoi orpanani, että ensin esitän tämän\nherran. Sitäpaitse ei hänelle kai inhimillisen mittapuun mukaan ryyppy\ntekisi pahaa.\n\nWolf nyökkäsi ja heittäytyi jälleen istuimelle. Pian kohotti hän\nlasinsa ja hymyillen surullisesti kilisteli sitä kanssani.\n\n— Jos suvaitset, Dick.\n\nHetkisen kuluttua pyysin herroilta anteeksi odottaen jännityksellä,\nmitä vanhalla ystävälläni olisi sanottavaa.\n\n— Pitäkää varanne, huudettiin jälkeeni, hänen kotonaan kummittelee.\n\n— Te olette ensimmäinen, jonka hän päästää luokseen.\n\n— Hän tutkii alkemiaa. Vaatikaa nähdäksenne hänen salainen työhuoneensa.\n\n— Hän tekee kultaa, piru vieköön!\n\nHuudettiin vieläkin jälkeemme, vaikka ovi oli jo aikaa sitten kiinni\npaukahtanut. Olimme kadulla. Oli talviyö, kuten saduissa sanotaan.\nLunta putoili alituiseen, salaperäisesti, peittäen maan tiheäkuteiseen\nharsoon. Aivoissani välähti ajatus: tällainen oli sekin yö, kun hänet\nviimeksi näin.\n\nWolf nojautui käsivarteeni ja niin kuljimme vaijeten umpimähkään\nkadulta toiselle. Väliin tarkastin miestä tutkivasti sivulta. Katseemme\nkohtasivat ja hän puristi käsivarttani.\n\n— Niin, niin, hän sanoi, semmoista se nyt kerran on. Varmaankin\nkummeksit tavatessasi minut tuolla noitten velikultien joukossa. —\nHänen kaikilla sanoillaan oli sama sointu. — Mutta on hetkiä, jolloin\nminä olen hurjan, ylimielisen seuran puutteessa, ja tuo tuolla oli\njuuri sellaista. — Sinä kyllä ymmärrät, voidakseni kaiken muun unohtaa.\n\n— Kurja mies, minä sanoin tietämättä oikein, mitä sillä tarkoitin.\n\n— Kurja, toisti hän. — Minäkö kurja? Erehdyt ystäväni, olen miehistä\nrikkain. Ei keisarikaan voi rikkaudessa kanssani kilpailla.\n\nHän vaikeni jälleen; mutta äkkiä alkoi hän taas kiihkeästi aivankuin\npeljäten tilaisuuden pujahtavan käsistään.\n\n— Katsos, hän sanoi, oikeastaan minun pitäisi pyytää anteeksi, että\nyht'äkkiä niin vaan ilman muuta katosin. Mutta silloin — olin kuin\npuulla päähän lyöty — ja vielä tänäänkin — se on typerä juttu. Sinä\nnaurat sille. Kaikki nauravat. Siksipä en kerrokkaan.\n\n— Laukaseppas vaan, poikani, pyysin. — Sinä nieleskelet pilleriä, joka\nei tee sinulle hyvää. Kevennä sydäntäsi. Taivas, se ei ainakaan ole\nensi kerta.\n\n— Ja sinä et naura? Etkö? — Hän näytti aivan surkealta. — Sinä olet\nainoa, joka —\n\n— Sanani, Wolf.\n\nHän nyki viiksiään ja alkoi:\n\n— Muistathan, kuinka minut muutama kesä sitten komennettiin Ukrainaan\nhevosia ostamaan. Ratsain harhailin aroja puolikin päivää erältään;\ntämä yksinäisyys tuntui minusta majestetilliselta, ikivanhalta, melkein\nsynnittömältä. Muuten eivät aivoni olleet kovassakaan toimessa, mutta\ntällaisessa ympäristössä valtaa ihmisen puhdas ajatteleminen. Aloin\npitää ratsastuksesta, ja kun toverini seudun linnoissa koettivat\nviettää päivänsä niin hauskasti kuin mahdollista, pakoitin minä ratsuni\nliikuttamaan jalkojaan. Melkein kuulumattomasti viiletti hevoseni\nruohikko-aroa; samassa pysäytin sen ja tähystin syvään hengittäen\nsen pään ohi alaspäin. Edessäni villin ruusupensaan varjossa lepäsi\nsolakka, hienovartaloinen tyttö. Valkea pusero oli auvennut niin,\nettä näin, kuinka nuori rinta kohosi ja laski. Tyttö luuli olevansa\naivan yksin, sen huomasi jo tummien silmien loisteesta, silmien, jotka\nsuurina ja kaihovina taivaaseen katsoivat. — Hurja tunne, vanha,\nrohkea ritarimieli valtasi minut. Peräytin ratsuani hyppäystä varten,\nja kun sen kaviot ruusupensaan luona jälleen maata koskivat ja se\nnuolena pyyhälsi eteenpäin, kumarruin salaman nopeudella, kiersin\nkäsivarteni tytön vyötäisille ja nostin hänet maasta. Nyt lepäsi hän\npoikittain satulassa, huuleni liittyivät tiukasti hänen huuliinsa,\nhevosen vauhkona lentäessä eteenpäin. Kaikki tämä oli vaan muutaman\nhetken asia; silloin hän käärmeen tavoin luisui käsivarteni alatse,\nupotti hampaansa vasempaan käteeni, jossa ohjakset olivat; kiroten\nne hellitin, olin näkevinäni tulikielekkeitä silmieni edessä ja\nsyöksyin taaksepäin maahan. Toinnuttuani huomasin olevani pitkänään\nruohikossa, kostea liinanen oli sidottu pääni ympäri, edessäni nojasi\nkitukasvuiseen piilipuuhun nuori nainen taputtaen ratsuni kaulaa.\nHypähdin pystyyn puolustaakseni käytöstäni. Silloin leimahtivat hänen\nsilmänsä, kääntäen minulle selkänsä, hän katosi eräälle tielle. —\nMiten sitten kävi? Niin, minä näin hänet jälleen, minun piti saada\ntavata hänet, vaikka sitävarten olisi pitänyt hakea ja tutkia läpi\nkoko Venäjänmaan. Tapasin hänet samalla paikalla ja minun onnistui\nesittää itseni. Hän oli seitsentoistias, puolalaista aatelissukua ja\nvieraili nyt eräällä läheisellä maatilalla. Hänen omat tai oikeammin\nhänen veljensä tilukset olivat Saksan-Puolassa. Kun muutamia päiviä\nsen jälkeen koetin entisen ratsasnäytteeni menestymistä, jäi hän\nvastustelematta lepäämään käsivarsilleni ja hänen huulensa vastasivat\nsuudelmiini.\n\n— Sillävälin olimme saaneet tehtävämme suoritetuksi, kysymyksessä\noli kotimaahan paluu. Mutta minä otin loman ja menin kreivi von\nK:n, rakastettuni, pikku Marin, veljen luo pyytääkseni hänen\nalaikäisen sisarensa kättä. Tapasin preussilaisvihaajan, kiihkoisen\nisänmaanystävän. Hänen vastauksenaan oli jyrkkä ja ehdoton ei, ei\nkoskaan. Lohdutonna ja kurjana palasin takaisin varusväkeen; päivä\npäivältä kulutti kaiho minua yhä enemmän. Niin eräänä talvi-iltana\ntavallisuuden mukaan istuin suruissani huoneessani. Äkkiä kuuluu\nportailta ääntä, ovi temmataan auki ja rinnallani hymyillen ja itkien\nlepää mieleni tietty, suloinen Marini kuin ihmeen ihana valkoruusu.\nHän oli juuri paennut ja rientänyt luokseni... Mitä piti minun\nnyt kunnianmiehenä tehdä? En voinut häntä takaisin toimittaa — se\nolisi vienyt meidät molemmat kuoloon. Naida — siihen puuttui veljen\nsuostumus holhoojana. Otin ensinnäkin eron virastani voidakseni käyttää\naikani mieleni mukaan. Matkustin sitten samana iltana hänen kanssaan\npääkaupunkiin, vuokrasin huoneuston ja täällä olen vieläkin. Odotamme\nsiksi kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi. Samalla vähän opiskelen.\nVoi, ystävä hyvä — Wolf puristi kättäni — kunpa tietäisit, kuinka\nonnellinen olen ja kuinka sanomattomasti samalla kärsin. Tyttö väikkyy\naina mielessäni ja minä olen hänen ajatuksissaan. Kumminkaan en ole\nmillekään hetkelliselle ajatukselle antanut mielessäni sijaa, vaikka\nvaan ovi on välillämme; puhtaana ja jalona hän tahtoo tulla vaimokseni\nja minä olen hänelle siitä kunniasanani antanut. Nyt alituisesti\npelkään, että joku voisi löytää kalleuteni, että juorut voisivat\ntavoittaa tätä enkeliä — — et usko, miltä se tuntuu. On hyvä, että aika\non pian jo ohi.\n\nPuolen vuoden kuluttua hän on täysi-ikäinen. Ymmärrätkö, Dick, hän on\nniin rakastettava, niin — niin helkutin kaunis — ja minäkin olen vaan\nihminen. Kun tunnen sen, kiirehdin niin pian kuin mahdollista hauskojen\nveikkojen seuraan virkistääkseni itseäni pikarilla tai miekalla, jota\nmieluummin kohotan niitten raukkojen puolesta, jotka eivät ole voineet\npysyä kyllin vahvoina, sillä minähän tässä parhaiten tiedän, kuinka\ntäynnä heikkoutta rakkaus on. — Nyt olemme asunnollani.\n\nJäimme seisomaan lumipyryssä tarkastellen toistemme kasvoja.\n\n— Tule mukaan, sanoi hän hiljaa, saat nähdä hänet. On hyvä, että meillä\non ystäviä.\n\nAstuttuamme valaistuun saliin, hän jäi kuuntelemaan ja hävisi sitten\nerään raollaan olevan oven taakse. Hetken kuluttua viittasi hän minua\nseuraamaan.\n\n— Hiljaa, hiljaa, kuiskasi hän, tyttö on nukahtanut. Hän ei odottanut\nminua näin aikaisin kotiin.\n\nPidättäen henkeäni astuin lähemmäksi. Turkkilaisella sohvalla lepäsi\ntyttö kuin valkea kukka peitteenään jääkarhuntalja. Tummia suortuvia\nvalui kapeille, suloisille kasvoille, jotka liikuttavan luottavaisina\nuinuivat tyynyllä aivankuin lapsenkasvot. Pieni, soma jalka pisti esiin\ntaljan alta; pikku tohveli oli vierähtänyt lattialle. Wolf kumartui\npannen sen jälleen jalkaan. Silloin tyttönen liikahti ja hymyili.\n\nOlimme jälleen ulkona. — Hyvästi Dick, kuiskasi Wolf, pidä meitä\nmuistissasi. Puolusta meitä, kun maailma joskus puhuu meistä pahaa;\nse kumminkin pitää tätä jonakin aivan käsittämättömänä. Tämän naisen,\nminun puolisoni nimeä ei saa mikään tahra liata.\n\nMinä en saanut tilaisuutta tähän. Joku päivä jälkeenpäin — olin jälleen\netäisessä linnakaupungissa — luin, että puolalainen kreivi von K. oli\nkaksintaistelussa ampunut ylioppilas Wolf von P;n. Kaksintaistelu\noli suoritettu eräässä pikkukaupungissa, jonne oli useamman tunnin\nrautatiematka pääkaupungista. Täällä olivat herrat tavanneet toisensa,\nkerrottiin minulle jälkeenpäin, ja puolalainen oli loukkaavin sanoin\nsyyttänyt Wolfia ryöstöstä vaatien hänet taisteluun pistoleilla.\nTiedusteluni nuoresta kreivittärestä olivat turhat.\n\nJa tänään — tänäänkö —? Kuolinluettelo antoi vastauksen. Yhä uudelleen\nluin nuo kuivat sanat:\n\n        \"Tänään hautasin ylioppilas v. P:n,\n        jonka puolalainen kreivi v. K. ampui\n        Ravensbergissä.\" Pastori j.n.e.\n\nja kohta vähän alempana oli ilmoitus seuraavalta päivältä:\n\n        \"Tänään hautasin vieraan naishenkilön,\n        joka kuolleena löydettiin kirkkotarhan\n        portin lähellä, kaupungin ulkopuolella.\"\n\nPastori oli lopettanut päivällisunensa ja tuli luokseni.\n\n— Niin, niin, nyökkäsi hän, kaksi surullista tapausta; niillä kyllä\nsaattoi olla yhteyttä keskenään.\n\n— Näittekö ehkä kuolleen naisen, tutkistelin minä.\n\n— Ihmeen kaunis olento hän oli. Kuitenkin näytti hän ulkolaiselta.\nVarmaan paleltui kuolijaaksi kovassa lumipyryssä.\n\n— Tyttö tahtoi päästä rakastettunsa luokse, minä ajattelin. — Oi lempi,\ntuo puhdas lempi!\n\nTartun lakkiini ja kuljen ulos kaupungista kirkkotarhaan. Siihen\naitaukseen, johon rikolliset ja itsemurhaajat haudataan, oli heille\nkummallekin toistensa viereen valmistettu leposija. Mitä huolivat he\nympäristöstään? He olivat kumminkin viattomia.\n\nVilli ruusuköynnös tunkeuu pensaikosta peittäen molemmat kummut\ntiheäkukkaisilla oksillaan. Se kertoo kummun alla lepääville heidän\nensi kohtauksestaan arolla. Kaikki on hiljaista. Vaan yksi huokaus\nkuuluu. Se on minun sydämmeni, joka vielä uskoo rakkauden voimaan.\n\nKesäyönunelma! — — —\n\n\n\n\nHELLA ROUVA.\n\n\nHetkisen hän jo oli ollut hereillä. —\n\nVain hiljaa liikahtelivat hänen silmäripsensä auringonsäteen uudinten\ntakaa hiipiessä ohutpiirteiselle, raskaan, tumman palmikon alta\nnäkyvälle käsivarrelle, jolta se sitten hypähti kauniille, valkeille\nkasvoille, jääden uneksimaan pitkille kaareville silmäripsille. Melkein\npelästyen oli hän heti sulkenut silmänsä jälleen. Sitten olivat kasvot\nhiljaa, liikkumatta — ja nyt, nyt väreili kaarevan, rusoisen suun\nympärillä pienonen hymyily, joka tuskin rohkenee tulla nykyviinkään,\nja joka tukahutetussa liikutuksessaan ja autuudessaan vavisuttaa koko\nolentoa. Hänestä tuntui niin hyvälle, niin äärettömän hyvälle. Kunpa\nei vaan mitään näkisi, ei havaitsisikaan aurinkoa — se olisi samaa\nkuin tappaa unelmat. Unelmatko —? Oliko hän sitten unelmoinut? Eikö se\nollutkaan totta? Oli, tuhannen kertaa oli, se oli totta. Hän eli sen,\noli saanut kokea sen! Ja eläisi sitä edelleenkin —\n\nHuulet aukenivat puoliksi ja ahdistuneesta rinnasta kohosi ääni,\nhuokaus menneistä päivistä, toivon ääni tulevasta onnesta. Ja sen\narvoituksellinen sointu häntä vähän värisytti.\n\nKamarineitsyt astui huoneeseen, hän luuli emäntänsä häntä huutaneen.\nMutta tämä viittasi häntä menemään liikuttamattakaan itseään,\nnostamattakaan silmäripsiään.\n\nAivan hiljaa hän lepäsi. Vain silmäkulmat väräilivät hiljaa ja huulilla\nleikki hymyily, kysyvä, toivova, liikuttava hymy, kätkien monen vuoden\nvaiheet. Ja samassa hänen mieleensä muistuikin hänen koko elämänsä.\n\nHänelle kuvastuivat neitovuodet. Ollen nuori ja kaunis,\ntalojenkauppakeinotteluilla omaisuutensa hankkineen rikkaan isän ainoa\ntytär, oli hän viettänyt elämää, jota vaan harvat hänenlaisistaan\nvoivat. Mitä hän vaan tahtoi, se tapahtui. Oikut, joita tuskin oli\nsanoin lausuttukaan, täytettiin. Synnyltään alhaissukuinen isä\nylpeydellä salli kalliimman omaisuutensa esiintyä koko rikkautensa\nloisteessa. Hänen tähtensä ei isälle mikään uhraus ollut liijan suuri.\nTyttärelleen hän tahtoi kovilla ponnistuksilla ansaittujen rahojensa\navulla hankkia ylemmissä seurapiireissä aseman, jota itselleen alhaisen\nsivistyksensä vuoksi ei ollut kyennyt saavuttamaan. Tytön piti kerran\nnaida mies, jolla olisi mainetta ja arvonimiä. Siinä oli hänestä\nlapsensa onni, hänen omakin onnensa.\n\nHän sitten, Hella? Häntä miellytti nähdä itseään hemmoiteltavan. Kuinka\nsuuri ilo olikaan tuntea olevansa ihailijain ympäröimänä, joita saattoi\nhallita ja vallita kuin isän miljonia. Lemmestä hän luki romaneissa,\nja sille hän nauroi. Hän oli vakuutettu siitä, että rakkaudessakin\noli kädentäysi pankkiosotuksia paras \"Sesam, aukene\". Ja hänellä oli\nnoita pankkiosoituksia. Miksikä siis vapaaehtoisesti antautua kaikille\nnaurettaville pikkutuskille, kun avion voi paljon mukavamminkin\nsaavuttaa. Hän tiesi sen kerran tulevan luokseen ja se olikin nuorelle\nneidolle pääasia.\n\nYhden ainoan kerran joutuivat hänen periaatteensa horjumaan. Eräs\nnuori arkkitehti, joka usein oli kauppahommissa hänen isänsä kanssa,\nja jota vanha, turhantarkka keinottelija vähän suosi voidakseen\nperinpohjin käyttää hyväkseen välineettömän, mutta kumminkin lahjakkaan\naloittelijan taitoa, oli käynyt tervehtimässä perhettä ja saanut olla\nosallisena iltaseuroissa ja usein järjestetyissä juhlallisuuksissa.\nHella kohteli häntä ensin samoinkuin muitakin miehiä tai ainakin koetti\nniin tehdä. Mutta pian hän huomasi tässä sanattomassa poikaraukassa\nolevan hyvän joukon enemmän miehekkyyttä kuin kaikissa muissa hänen\nympärillään olevissa liehakoitsijoissa ja ihailijoissa yhteensä. Hän\nei ollut pahoillaan tästä havainnosta, mutta häntä kovin suututti\nhuomatessaan, ettei nuori Aksel vähintäkään näyttänyt välittävän hänen\nkäskevistä oikuistaan, vaan kasvonilmeillään osoitti niiden olevan vaan\npahoja tapoja. Hän päätti olla kokonaan välittämättä tuosta miehestä\nja teki tätä niin perinpohjin, että jokaisen rohkean eriskummaisuuden\nkeskusteluun sujautettuaan tarkkaan tutkisteli, mikä vaikutus sillä\nolisi Akseliin. Itse hänen sitä tahtomatta, muuttui tällainen\nvälinpitämättömyys muodoltaan niin, että välittömästä ihastuksesta\ntuskin enää mitään puuttui, ja että se vähitellen kehittyi hänelle\nselittämättömäksi tunteeksi.\n\nNuoren arkkitehdin tarkalta silmältä ei tämä jäänyt huomaamatta. Jo\nalusta alkaen hän oli — taiteilijan silmällä, kuten luuli — ihaillut\ntytössä kaunista naista. Mutta ajan mukana oli tähän ihailuun\nyhtynyt niin paljon inhimillistä tunnetta, että hän tarvitsi koko\ntahdonvoimansa säilyttääkseen miehekkyytensä, jotta ei hänkin aivan\nvastustamatta antaisi sitoa itseään neidon riemuvaunujen eteen ja\nlisäisi hänen orjiensa lukua. Miehen mieleen ei todenperästä koskaan\njohtunut ajatus, että rahoista ylväs isäntänsä joskus appena lankeaisi\nhänen kaulaansa. Liijankin hyvin hän siinä asiassa tunsi vanhuksen\nkunnianhimoiset suunnitelmat.\n\nOlikohan siihen syynä se, että hän ja Hella tahtoivat pysyttäytyä\nloitolla toisistaan, olikohan se noitten kahden toisiaan kaipaavan\nihmisen nuoruudenvoima ja kauneus — kun he kohtasivat toisensa oli\nilmassa jotain ikäänkuin selittämätöntä, painostavaa, kuten kuumana\nkesäpäivänä, kun tunnetaan, että ukonilman _pitää_ puhjeta.\n\nJa Aksel tiesi sen kyllä. Hänen piti ponnistella pysyäkseen\nrauhallisena tytön läsnäollessa, jotta hänen hehkuva katseensa ei\nvaltaisi tyttöä, jotta hän ei rientäisi hänelle sanomaan: Miksikä\nolemme tyhmyreitä? Mehän lemmimme toisiamme. Me kuulumme toisillemme,\nsillä kauneus ja nuoruudenvoima ovat kuuluneet yhteen jo alusta asti.\n— Mutta silloin hän muisti, mitenkä se päättyisi, mitenkä sen tulisi\npäättyä; hän ajatteli katkeraa surullista loppua. Ja hän tunsi,\nmitenkä veri nousi hänelle päähän häpeästä, kun hän vaan sellaista\noli ajatellutkin. Hän koetti uskotella itselleen, ettei olisi hänelle\nlainkaan kunniallista vähäpätöisissä olosuhteissaan ja huonossa\nasemassaan kiinnittää itseensä naista, jonka koko kasvatus oli\nsuunnattu loistavampaan elämään. Yhtä kunniatonta olisi vaatia hänen\nisältään keinoja tällaisen elämän mahdollisuuteen ja sitten itsekin\nniistä rauhassa nauttia. Ei, ei; hän tunsi olevansa liijan arvokas\nsellaiseen ryhtyäkseen; hän tiesi olevansa kyllin voimakas luottaakseen\nomaan itseensä ja ahkeran työnsä tulevaisuuteen.\n\nPäivällä hän oli saanut Hellalta kirjelipun, jossa tämä pyysi\nhäntä uhraamaan iltapäivänsä saapuakseen järjestämään juhlasalin\nkoristelemista, jossa illalla piti pidettämän tavallista suuremmat\njuhlallisuudet. Lujalla päätöksellä viimeisen kerran astua tuohon\ntaloon, jossa hänen mielensä tasapaino niin oli alkanut horjua,\nlähti hän heti syötyään sinne. Juhlasalissa hän näki Hellan. Tämä\nseisoi leikatuilla ruusuilla ja kukkivilla köynnöksillä täytettyjen\nkorien keskellä. Hetkeksi hän jäi seisomaan kynnykselle lumottuna ja\nhurmaannuksissaan. — Sitten hän puri huuleensa ja syvään kumartaen\nastui Hellan luo. Aivankuin palkkatyössä harkitsi hän koristamista ja\nrappusille nousten alkoi tehtävänsä. Mutta Hella oli jo huomannut,\nkuinka voimakkaan vaikutuksen hän oli tehnyt tuohon vahvaan,\nmiehekkääseen luonteeseen eikä hän itsekkään voinut olla vapaa samasta\ntunteesta. Melkein pakkasenpuistatuksena tuo tunne värisytti hänen\nsuloista olentoaan ja silloin hänet valtasi villi jano, hurja kaipuu.\nHän ojensi ruusunoksan Akselille, tämä tarttui siihen Hellan yhä\nedelleen pitäessä varresta kiinni. Hämmästyneenä silmäili Aksel häneen.\nHän tuli kuolonkalpeaksi; hänen silmäteränsä suurenivat. Silloin neito\nhiljaa antoi päänsä painua rintaansa yhä pitäen oksasta kiinni.\n\n— Hella!\n\nAksel hypähti hänen viereensä, painoi hänen päätään rintaansa vasten.\nSilloin neito äkkiä kiersi kätensä hänen kaulaansa alkaen suudella\nhänen silmiään, huuliaan — —\n\n— Sinäkö, sinäkö tahtoisit tulla minulle vaimoksi? Sinäkö tulisit\nköyhälle poikaparalle vaimoksi. Ymmärrätkö, mitä se merkitsee?\nTiedätkö, millaisia ristiriitoja sinun ja isäsi välille syntyy? Onko\nsinulla voimia?\n\nHän myönsi kovasti liikutettuna nyökäten päätään.\n\n— Minä vannon sinulle sen.\n\nPitäen neitoa edessään mies näki hänet täydessä nuoruudessaan ja\nihanuudessaan; hänen sydämensä hekumoitsi ja hänen taiteilijasilmänsä\nhekumoitsi tuon ihmeellisen naisen omistamista.\n\n— Minä vannon sinulle omaavani voimia siihen.\n\nVielä tänään hän tahtoi puhua isälleen. Hän piti paraimpana vasta\nAkselin käynnin jälkeen keskustella siitä isänsä kanssa, ja pyysi\nAkselia tulemaan siis vasta huomen aamulla.\n\nAivan rauhallisena tämä häntä syleili. Se oli hänen ensimmäinen\nrakkautensa.\n\nSeuraavana päivänä hän aamupostissa sai kirjeen tytön isältä, joka\nhänelle kirjoitti, että hän ei tahtonut etsiä sanoja kuvatakseen miehen\nkäytöstä, kun tämä nuoren tytön hetkellisestä huumauksesta luulee\nitselleen pääomaa koituvan. Sitäpaitsi oli hän tyttärelleen jyrkästi\nselittänyt, että tällä ei ole mitään häneltä toivottavaa, jos hän aikoo\nmenetellä isän tahtoa vastaan. Tyttö oli sitten keskustelun kestäessä\nitse huomannut alhaisen elämän käyvän itselleen sopimattomaksi ja niin\nollen edes vähänkin korvatakseen hairahdustaan hän illalla oli antanut\naviolupauksensa hovineuvos von Werder-Brackburgille. —\n\nAksel tarttui päivälehteen. Hänen katseensa pysähtyi heti suureen\nkihlausilmoitukseen. Niin kiire olikin Hellalla ollut korvaamaan\nnuoruutensa erehdystä. — —\n\nUneksija rauhattomana käänsi kylkeään. Hänen rintansa paisui ja\nlaskeui. Hän näki vanhan, laihan hovineuvoksen, puolisonsa; hän näki\nelävänsä kymmenen loppumatonta vuotta tuon alituisesti sairaan miehen\nrinnalla, kymmenen ulkonaisesti loistavaa, mutta sisällykseltään\nlohduttoman kuivaa vuotta. Aluksi talonemännän tuhannet uudet\nvelvollisuudet eivät saattaneet häntä tätä ajattelemaan, mutta\nkun arvonimensä, maineensa ja asemansa uutuus oli häipynyt, hän\nhuomasi harjoittaneensa nuoruuttaan ja kauneuttaan kohtaan hiljaista\nitsemurhaa. Mutta sittemmin alkoivat nuo toisellaiset ajatukset\nhiipiä hänen sydämeensä. Ja nytkään ei hän luullut voivansa karkottaa\nmielestään tuota hurjaa himoa, hullua kaipuuta enemmän kuin silloinkaan\n— silloin — — Hän oli rikas rouvarukka, rouva, joka oli luopunut\npuolisona-olemisen perusehdosta, rakkaudesta.\n\nSitten kuoli hänen miehensä ja vuoden kuluttua hän jälleen kiihkolla\nheittäyi juhlien pyörteisiin etsimään sitä, minkä hän nuoruutensa\nkukkeudessa oli itseltään kieltänyt, miestä, jolle voi lahjoittaa\nsuuren naisellisen rakkautensa, onnentunnetta, joka ei tahdo kanssansa\nleikiteltävän. Ja eilen taiteilija-tanssiaisissa hän oli kohdannut\ntuon miehen, jota koko avioliittonsa kestäessä ajatteli, josta hän\nsatoja kertoja sydämmessään oli luopunut, mutta joka yksin oli hänelle\nmiehekkyyden perikuvana säilynyt.\n\n— Aksel!\n\nParhaimman ystävän tavoin piti miehen istua hänen viereensä kertomaan\nmitä oli toimittanut ja saavuttanut. Ja omituisella ylpeydellä hän\nkuunteli, mitenkä tämä oli päämääränsä löytänyt ja tullut vaikuttavaksi\nmieheksi. Hän ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan, että mies häntä\nkohtaan osoitti jonkunmoista pidättäytymistä. Hänen täytyi saada\ntuo mies omakseen, hänet uudelleen voittaa. Ja hän kertoi hänelle\nharmaasta avioelämästään, yksinäisestä leskenä-olostaan; hänen poskensa\nkuumeisina hehkuivat, verenväri punasi ohuen, kauniin niskan.\n\nAksel kunnioittaen seurasi häntä vaunuihin, mutta hän pakoitti tämän\nseuraamaan itseään aina asunnolleen asti. Vaijeten astui Aksel\nvaunuihin. Ja Hella puheli edelleen aivankuin peljäten hänen poistuvan;\nmies hänen edessään tunsi vuoroon värisevänsä, vuoroon lämpenevänsä.\nHänen piti sulkea silmänsä, jotta tuon toisen katse ei kohtaisi häntä.\n\n— Aksel, kuiskasi hän. Vaunut lähenivät taloa. Silloin teki mies\nliikkeen tarttuen hänen käteensä, ja heti kohtasivat Hellan huulet\nhänen huuliaan. — Sinun pitää antaa anteeksi, Aksel; Aksel, sinun pitää!\n\nKovin surullisena nyökäytti mies päätään.\n\nMutta Hella riemuitsi; molemmin käsin hän tarttui hänen päähänsä.\n\n— Aksel, Aksel! Alituisesti olen vaan sinua ajatellut. Ja huomenna,\nhuomenna sinä tulet!\n\nMies katseli häntä. Hän näki hänen olevan rakkauden hehkussa niin\nkauniin; kaiken unohtaen hän syleili häntä. — —\n\nTuota ajatteli uneksija ja syvään hengittäen hän hymyili. —\n\nHän hypähti ylös ja tarttui soittokelloon, Kamarineitsyt saapui.\n\n— Kello on heti yksitoista, armollinen rouva. Häntä alettiin pukea ja\nherkeämättä hän katseli itseään peilissä. Kuinka nuorekkaana hän olikin\npysynyt, kuinka kauniina! Vasta tänään pitkästä aikaa hän sen jälleen\nhuomasi. Kuinka vaalea ja rusoittava. — Hän huokaili ja hymyili. — —\nNiin, nuori hän tahtoi olla, sillä hän _olikin_ vielä nuori.\n\nKello on kaksitoista. Nyt hän oli puettu. Pikaisen aamiaisen\njälkeen hän meni saliin, jonka ikkunat olivat kadulle päin. Joka\nsilmänräpäyksenä Aksel saattoi tulla. Tosiaankin hän värisi kuin nuori\ntyttö, vaikka olikin jo nainen, kolmenkymmenen korvilla oleva leski.\nJos Aksel olisikin tämän huomannut? Ei varmaankaan. Hän näki hänessä\nyhä vielä muinaisten aikain Hellan.\n\nAika vieri. Hän tuli kärsimättömäksi. Kello oli jo yksi, kaksi.\nKamarineitsyt tuli tiedustelemaan, milloinka armollinen rouva\nsuvaitsisi käskeä tuoda aamiaisen. Ilman vastausta sai tämä lähteä\ntakaisin. Hänen päätänsä vähän kivisti. Kellon kolmatta käydessä hän\nhypähti pystyyn. Eteisessä kuului askeleita. Mutta se olikin vaan\npalvelija. Silloin hän painoi päänsä ikkunaruutuun alkaen silmäillä\nkatua. Peloittava rauhattomuus valtasi hänet. Hänen mielessään välähti\najatus: hän ei saavukkaan. Äkkiä hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi,\nonnettomaksi, hyljätyksi — huolimatta nuoruudestaan ja kauneudestaan.\nJa oliko hänellä yleensä edes niitä enää? Taikka oliko se rakkaus, joka\nne molemmat lyhyeksi aikaa oli hänelle sallinut — —?\n\nAlkoi hämärtää. Hän astui peilin ääreen ja näki siinä kalpeat,\nsurunmurtamat kasvot syvällä lepäävine silmineen. Ja äkkiä hän tiesi\nAkselin varmasti pysyvän poissa, koska tämä piti häntä edelleenkin\nvanhatapaisena Hellana ja tahtoi varoa nuoruuden erehdyksiä. Huudahtaen\nhän heittäytyi patjalle. Rakkaus oli hänestä ikuisiksi ajoiksi\nhäipynyt. Kaikki oli lopussa.\n\nHän tunsi tulleensa vanhaksi. — —\n\n\n\n\nLAAKERISEPPELE.\n\n\nVanha mies istui kyyryllään rikkinäisellä tuolilla, josta olki\npitkinä tukkoina tunkihe näkyviin. Hän oli verhoutunut ohueen,\nvärittömään viittaan, jota polvien kohdalta suonenvedon tapaisesti\nkoetti pitää kiinni. Häntä värisytti. Ulkona putoili syyssade\nraskaana, hämähäkinverkkomaisina vesilankoina, joissa likaisenruskeat\nkastanjanlehdet pyörtelivät edestakaisin kuin tuskallisesti siivillään\npieksevät linnut. Ne olivat surullisia puitteita siihen surulliseen\nkuvaan, joka esitti vanhuksen huonetta. Täälläkin oli kaikki harmaata.\nKurja vuode, vanhuudesta heikontunut pöytä, jonka ääressä oli vaan\nyksi tuoli, vesikannu vaatearkulla ja sen yläpuolella puolikas peili.\nJa tämän kurjuuden keskellä melkein kuin ympäristön ivana riippui\nvalkeaksisivutulla seinällä suuri, kuivunut, tomuttunut laakeriseppele\nkellastuneine nauhuksineen.\n\nHuoneessa hämärti. Vanhus kohoitti alaspainuneet parransängen\nrumentamat kasvonsa antaen sairaan, raukean katseensa hetkiseksi\nkiintyä seppeleeseen. Sitten hän jälleen vaipui kyyryyn...\n\nHänen vielä ollessaan nuori toivorikas poika oli hänellä tehtävänsä\nmaailmassa ja hän tunsi elävänsä lemmelleen. Hän oli omistanut elämänsä\nsävelille, ja hänen lempensä oli nuori, hoikka tyttö suurine, uskovine\nsilmineen. Hän tahtoi naida tytön, mutta heiltä kummaltakin puuttui\nrahaa; siksi omaiset vaativat häntä olemaan ajattelematta avioliittoa\nrakastetun tytön kanssa ja etsimään vaan naista, joka toisi mukanaan\nmyötäjäisiä. Mutta hän ei ottanut tätä kuuleviin korviin, uskoi vaan\ntulevaisuuteensa ja yhä lujemmin rakkauteensa.\n\nVuosikausia hän oli opiskellut, vuosikausia etsinyt soitonjohtajan\npaikkaa. Vähitellen häipyi kummankin nuoruus, mutta he yhä vaan\ntoivoivat vielä kerran voivansa yhtyä. Miehessä huomattiin jo\nensimmäiset alakuloisuuden piirteet, koska hän sai taistella katkeraa\ntaistelua olemisensa puolesta. Silloin viimeisenä hetkenä näytti\nhänelle onni koittavan. Erään pikkukaupungin teatterissa hän sai\ntoisluokkaisen viran. Mutta asemansa alemmuutta hän ei huomannut, hän\nnäki vaan suuren onnen auringon kultaisena hänelle hymyvän. Hänen\nnuoruuden toiveensa ja suunnitelmansa, joita jo oli tottunut pitämään\nmenetettyinä, virkosivat äkkiä eloon aivankuin eivät ne koskaan häntä\nolisi hyljänneet. Saatuaan ensimmäisen kuupalkkansa hän kävi ihmeen\nvakavaksi. Kauvan astui hän edestakaisin huoneessaan, kunnes vihdoin\nalkoi hiljaa hymyillä itsekseen. Sen täytyi tapahtua. Miksikä ei se\nvoisi tapahtua? — Hehän lempivät toisiaan — — —\n\nErääksi sunnuntaipäiväksi he määräsivät häänsä; kustannuksia\nvälttääkseen ei pitänyt kutsuttaman ketään vieraita. Tultuaan\nsiviliviranomaisten ja papin luota ilonsa valtaamina takaisin aivankuin\nolisivat he omanneet kaikki Intian rikkaudet, ja yksinkertaisen\naterian jälkeen istuessaan sylityksin asunnossaan viidennessä\nkerroksessa onnellisina toisiaan naurattaen, häiritsi heidän onneaan\nteatteripalvelija, joka ilmoitti, että toisen soitonjohtajan on\nillalla esiinnyttävä sijaisena johtamassa operaa. Tämä oli kohtalon\nilkeä käsi, mutta velvollisuuksiensa täyttämisestä he vaan saattoivat\nelää. Syleiltyään kylliksi vaimoaan, hän lähti teatteriin asettuen\njohtajanpaikalleen. Oliko se onni, joka oli hänet vallannut, oliko\nse rakkaus, joka verenä hänessä kuohui, hän liikutti tahtipuikkoaan\nsellaisella innolla, sellaisella antautumisella, että orkesterikin\nsoitti paremmin kuin yleensä, ja yleisö jyrisevillä suosionosoituksilla\npakoitti onnellisen johtajan yhä uudelleen kumartelemaan. Opera loppui.\nVielä kerran hänen tahtipuikkonsa piirsi kaaren ilmassa; silloin — mitä\nse oli? — hän ei luullut oikein näkevänsä, jotain vihreätä liikkui\nhänen silmiensä edessä; hän tunsi kokonaan punastuvansa koulutytön\ntai koulupojan tavoin. Sitten hän ojensi kätensä ottaakseen vastaan\nparvekkeelta tarjotun kahisevan, vihreän laakeriseppeleen, ensimmäisen\nseppeleensä, kokonaan vapisten mielenliikutuksesta. Maa vaipui hänen\njalkojensa alla. Katsojat ja soittajat olivat poistuneet, mutta\nyhä vielä hän seisoi paikallaan, hämmästyksissään, naurun ja itkun\ntaistellessa keskenään, epäilevin sormin pitäen seppeltä edessään kuin\npyhää esinettä.\n\n— Onni! hän mutisi, onni! häälahja.\n\nJa nyt hän todellakin alkoi itkeä.\n\nMyrskytuulena hän oli kiitänyt kotiin, rappusia ylös, temmannut\noven auki ja riemuiten sulkenut vaimon syliinsä. Hän ripusti\nlaakeriseppeleen hänen kaulaansa alkaen tanssittaa häntä ympäri\nhuonetta, hän oli hullaantunut ilosta. Aina myöhäiseen yöhön hän piti\nvaimoaan sylissään, ja tuhansien hyväilyjen kestäessä yhä uudelleen\nkoetti arvata, kuka se jalo antaja olisi, joka näin häntä kunnioitti\nhääpäivänään.\n\nSoittokausi kului. Hääpäivän seppel oli jäänyt ainoaksi. Mutta molemmat\nhe kuitenkin olivat onnellisia epäitsekkäässä rakkaudessaan. Läheni\nkesä ja soitonjohtajan täytyi alkaa miettiä, mitenkä soittotuntien\nantamisella saisi kesäajankin tuottavaksi. Nuori vaimo huolehti\nkodinhoidosta pitäen vähillä apuneuvoilla taloutta iloisena pystyssä.\nPientä oli elämä vähäpätöisessä soittotaiteilijan asunnossa, mutta\nsilmäys seinän parhainta paikkaa koristavaan seppeleeseen oli tarpeeksi\nsynnyttämään tyydytyksen tunteita ja loihtimaan mieheen satumaisia\ntulevaisuuden toiveita.\n\nSatumaisia toiveita — syksyn perhosia.\n\nJa taas oli syksy. Näytäntökausi alkoi ja kului loppuun eikä\ntoista soitonjohtajaa enää suurempi onni suosinut, hän jäi yhtä\nhuomaamattomaksi kuin ennenkin. Seuraavan näytäntökauden alusta hän oli\nilman paikkaa. Sijaan tuli asumaan suru, ja minne vaan he kodissaan\nkatseensa loivat, kaikkialta se irvisti. Vieläpä se pilkallisesti\nirvisteli laakeriseppeleenkin lehvistä, joita kerran oli tervehditty\nonnen tunnusmerkkeinä. Vielä pysyi mies pystyssä ja nähdessään\nalituisesti toimessa olevan seuralaisensa hiljaiset, kalpeat kasvot,\nhän kiirehti hänen luokseen ja painaen hänen päänsä käsivarttaan\nvastaan, alkoi sitä hiljaa silitellä.\n\n— Kyllä me tämän kestämme, hän kuiskaili. Niinkauvan kuin sinä olet\nminun käy kaikki hyvin. Sinähän olet onnen kanssasi tuonut taloon,\nheti ensi päivänä seppeleen. Hymyileppäs vähän, minun suloinen kallis\nvaimoni.\n\nJa hän hymyili kyynelten putoillessa hänen hyvistä silmistään.\n\nMutta suru ei ollut vielä mielestään kylliksi saanut. Se ei tyytynyt\nvaan asuntoon, se alkoi ahdistaa pahinta vihamiestään, joka sitä\naina oli vastustellut. Se kävi lujasti käsiksi urhoolliseen naiseen.\nHän kalpeni kalpenemistaan; silmät kiiluivat tulisina ja kuumeisina,\nlämpiminäkin päivinä väristys puistatti hänen ruumistaan. Mutta\nvieläkin hän vastusti kunnes viimeisetkin voimat olivat käytetyt ja hän\nkuolonraukeana sai heittää aseensa.\n\nMies seisoi hänen vuoteensa ääressä hyväillen hänen käsiään. Sanatonna\nhän siinä seisoi, konemainen oli jokainen hänen liikkeensä. Hän ei\nkäsittänyt, että vaimo voisi kuolla. Lohdutonna hän istui lääkärin\nmentyä; irroittaen avuttoman katseensa kuolevasta hän antoi sen hetken\nharhailla ympäri huonetta ja kiinnitti sen vihdoin laakeriseppeleeseen\naivankuin pitäisi sen saada aikaan joku ihme, kuin pitäisi sen auttaa\nhäntä nyt niinkuin usein ennenkin vaikeina hetkinä.\n\nMitään ihmettä ei tapahtunut. Hämärtävän päivän mukana taas sammui\nyksi elämä ravitsevan öljyn puutteesta ja sen mukana sammuivat äkkiä\nmiehenkin elämäntoiveet.\n\nKoko ihmisijän vielä kesti hänen tarkoituksetonta elämäänsä. Hän eli\nedelleen tuhansien muitten tavoin. Vaan kerran vuodessa hän heräsi,\nvaimonsa kuolinpäivänä. Sen päivän lähetessä hän alkoi tavallista\ninnokkaammin työskennellä. Mikä työ hyvänsä hänelle kelpasi.\nSoitto oli kokonaan unohtunut. Ansaitsemillaan rahoilla hän osti\ntekokukista tehdyn seppeleen vieden sen illalla hautuumaalle vaimonsa\nhaudan koristaakseen. Niin oli hän tehnyt jo monena vuotena aina\ntähän syyspäivään saakka, joka harmaalla vedellään pieksi kurjan\nullakkohuoneen ikkunaruutuja.\n\nVanha mies rikkinäisellä olkituolilla kiertyi vielä tiukempaan ohueen\nviittaansa, jälleen silmäten nopeasti kuivunutta laakeriseppeltä.\nSitten hän suurella voimainponnistuksella kohosi horjuville jaloilleen.\n\n— Tänä vuonna, hän nyökkäsi, ei minulla ole seppeltä ja kumminkin olen\nsen sinulle velkaa — laakeriseppeleestä.\n\nLoisteettomin silmin hän tuijotti seinään ja hänen päässään välkähti\neräs muisto siltä ajalta, jolloin hän oli haudannut puolisonsa.\nSinä päivänä oli miehen käteen joutunut vaalennut vihkonen, johon\nhänen vaimonsa salassa ja huolellisesti oli merkinnyt kaikki menot.\nEnsimmäisellä rivillä, juuri hääpäivän kohdalle oli kirjoitettu:\nlaakeriseppeleestä.\n\nSilloin oli hänet vallannut kuin mielettömyys.\n\n— Vaimoni, puolisoni, missä sinä olet? Antakaa minulle takaisin\npuolisoni! Taivaan jumala, ole minulle armollinen!\n\nHänen enkelinsä ei enää tullut takaisin.\n\nTätä ajatteli vanhus katsellessaan laakeriseppeltä. Sitten hän nyökkäsi\nvielä kerran, kiiveten vaivalloisesti tuolille, otti hän rapisevan,\nkuivan seppeleen huolella alas naulasta, painoi hatun päähänsä ja\nhapuilevin askelin jätti talon. Pieksevässä syys-sateessa, tuulen\npuhaltaessa niskaansa, hän hämärässä meni kirkkotarhalle päin.\n\nNyt hän seisoi haudan ääressä pannen vanhan laakeriseppeleen\nvaalenneine nauhoineen täsmällisesti paikalleen.\n\n— Vaimoni, hän sanoi, tällä kertaa en voinut sinulle antaa tekokukkia,\nMinulla ei ollut rahaa ja olin sairas, kovin sairas. Sentähden tuon\nsinulle laakeriseppeleen takaisin. Minä en tarvitse sitä enää. Ensi\nkerraksi — ensi kerraksi — silloin olen jo kauvan ollut luonasi. Me\nkolme kuulumme kumminkin yhteen.\n\n\n\n\nSERBIALAISNAINEN.\n\n\nTyttö oli synnyltään serbialainen. Mies oli tullut tutuksi hänen\nkanssaan eräällä aateliskartanolla, kun hän vielä oli turkkilaisen\nmajurin arvoisena maassa. Tyttö oli kaunis kuin parisilainen laulajatar\nja kevytmielinen kuten Reinstein itsekkin oli ollut, kantaessaan vielä\npari vuotta sitten preussilaisen luutnantin pukua. Siksi muistuttikin\ntyttö hänen omaa nuoruuttaan — nuoruutta, joka oli ollut kaunis\nja huikenteleva, mutta kunniakas. Hänen rahansa olivat kumminkin\naikaa myöten alkaneet loppua. Sentähden vaihtikin hän preussilaisen\npalveluksen turkkilaiseen, jossa, taitava päällikkö kun oli, kahdessa\nvuodessa kohosi majuriksi.\n\nNada Siritshistä tuli hänen vaimonsa. Häät olivat hauskat; hän muisti\nne koko elämänsä ajan. Jo pöydässä mielisteli hänen tuleva puolisonsa\nherroja niin, että nämä hänen tähtensä olivat vähällä kaulansa\nkatkaista. Avioliitto — niin avioliittokin oli häitten jatkoa. Heidän\nvälillään kesti alituiseen viehättävää, kutkuttavaa, kiihoittavaa\nlempiväin taistelua, ja joka päivä toi muassaan uutta hauskuutta,\nammuskelemista, hyökkäyksiä ja voittoja. Vaimo oli erinomainen morsian\n— mutta huono emäntä. Kuka aviomies sentään kuherruskuukausien\nkestäessä sitä huomaisi tai tahtoisi huomata saadessaan täyden\nomistusoikeuden niin hurmaavaan olentoon. Götz von Reinsteinin\npäähän ei ainakaan sellainen pälkähtänyt. He telmivät lasten tavoin,\nsyleilivät toisensa puolikuolleiksi, elivät päivästä toiseen tuhlaten\nsen vähän omaisuuden, minkä Götz oli voinut hankkia myymällä isältä\nperityn, jokseenkin velkaantuneen meklenburgilaisen maatilansa. Sitten\ntuli aika, jolloin Nada kävi alakuloiseksi eikä tahtonut poistua\nhuoneistaan. Ja jonkun ajan kuluttua oli herra Götz v. Reinstein\nvahvakeuhkoisen pojan onnellinen isä.\n\nOnnellinen isä! Ei ollut ketään onnellisempaa tällä tai tuollapuolen\nTonavaa. Notkistaessaan pitkän ratsumiesvartalonsa lasta kohden ja\nantaessaan koukkunenänsä ja liehuvien kirkkaanvaaleitten viiksiensä\nvähän kutittaa pienokaista, joka nauraen ojensi hänelle kätensä,\nnäytti se esisaksalaiselta idylliltä Etu-Aasiassa. Tietenkin oli\nGötzin mielestä selvää, ettei yleensä voinut olla ketään kauniimpaa,\nvoimakkaampaa ja älykkäämpää poikaa kuin hänen Hannu Yrjönsä ja hän\nolisi epäilemättä vääntänyt niskat nurin kaikilta epäilijöiltä.\nMutta rouva Nada ei näyttänyt ottavan osaa hänen ihastukseensa, ja\nGötzin uneksiessa eikö tämän pikkuvesan tehtävänä ehkä ole vielä\nkerran kohottaa Reinsteinin suku entiseen kunniaansa, ajatteli hänen\npuolisonsa usein eikö pieni Hannu Yrjö pian alenna häntä ensi sijalta\ntoiselle. Hän oli liijan nuori, liljan kevytmielinen ja elämänhaluinen,\nvoidakseen arvolla täyttää äidintehtäviään. Pian syntyikin perheessä\nepäsopua. Poika tarvitsi hoitoa, ja Götz arveli äidin ensi sijassa eikä\nimettäjän olevan velvollisen huolehtimaan pojasta. Mutta tämä ei ollut\nollenkaan Nada rouvan mieleen. Hänellä oli aina niin paljon tehtävää\nloistaakseen ja hurmatakseen salongeissa, että kotoiset velvollisuudet\nolivat vallan unohtua. Kaupunki oli täynnä sotaväkeä. Talossa kävi\npaljon vieraita upseereja. Ei koskaan ollut elämä ollut sellaista,\nsillä nyt oli valtiollisella taivaalla synkkiä pilviä. Tämä oli Nadan\nkaltaiselle rouvalle oikea tilaisuus riemujuhlien viettoon, ja pian hän\nsai kokea tyydytystä, sillä hänen tähtensä eräs venäläinen kapteeni\nsurmasi nuoren itävaltalaisen valtiomiehen kaksintaistelussa.\n\nGötz aivan hämmästyi saatuaan tiedon tapahtumasta. Hän katsahti\nvaimoonsa. — Tämä naurahti. — Silloin tunkeutui miehen näköjään\nitämaisesta kevytmielisyydestä esiin teutoninen raivo; hän tarttui\nvaimonsa olkaan ravistellen häntä kuin tahtoisi herättää hänet uuteen\nelämään.\n\n— Vaimo, hän huusi; vaimo, tiedätkö, mitä teet? Tahdotko siis musertaa\nperheonnemme, tahdotko turmella lapselta luottamuksen äitiinsä,\nantaessasi sen tietää, että käyttäydyt kuin paras kiemailija ikään?\n\nNainen uhitteli häntä.\n\n— Mene, vaimo sanoi, minä tahdon elää.\n\n— Elääkö? puhisi toinen. Sitäkö sinä elämiseksi sanot, että annat\naihetta murhaamiseen, ettet lainkaan välitä omasta lapsestasi!\n\n— Älä huoli minusta.\n\nMies tuijottaa häneen sanattomana. Ja voimatta hillitä itseään hän\ntarttui ratsupiiskaan. Kalpeana väristen nainen seisoi hänen edessään.\n\n— Ei, ajatteli mies, hän on Hannu Yrjön äiti. Noin en saa häntä\nhäväistä.\n\nRuoska vaipui.\n\n— Kiitä lastasi, hän sanoi ja jatkoi sitten: Sinä vielä johdut\ntoisellaisiin tapoihin, muutat kyllä mielesi. Toistaiseksi pysymme\nseuraelämästä erillämme.\n\nNäin sanoen hän poistui.\n\nKahden viikon kuluttua alkoi venäläis-turkkilainen sota. Götz v.\nReinstein oli määrätty rykmenttineen Schipka-armeijaan ja hänen täytyi\nlähteä.\n\nEro tuntui hänestä vaikealta. Vaikka sotaankutsu hänen\nsotilasmielelleen olikin virkistävä, niin painosti häntä kumminkin\nkovin suhde vaimoonsa. Pian hänen raitis luonteenlaatunsa kumminkin\nvoitti ja hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että yksinäisyys\nlähentäisi toisiinsa äitiä ja lasta ja Nada vakaantuisi. Niinpä syleili\nhän siis vaimoaan niinkuin ennenmuinoinkin, puristi pikkupoikaa\nrintaansa ja heilahtihe satulaan antaen joukkonsa kulkea juhlamarssia\nikkunan ohi ja asettuen itse eturintaan.\n\nKokonaisen vuoden heitteli sodanjumala arpaa sota-onnesta. Venäläiset\nlyötiin, mutta hyökkäsivät uudestaan eteenpäin Rumanilaisten\navustamina, kun taas turkkilaiset oli jääneet toimettomiksi. Sitten\noli Plevnan taistelu, jonka vallien edustalla venäläiset vertaan\nvuodattivat ja jossa heille aluksi koitui veristä ivaa, sekä vihdoin\nSchipka-armeijan antautuminen. Kun vuoden 1878 lopulla tehtiin rauha,\nantoi sulttaani surmata osan tappiollejoutuneita upseerejaan sekä\neroitti toiset myöntämättä heille säädettyä eläkettä. Viimemainituita\noli myös majuri v. Reinstein. Käsivarsi murskaantuneena hän palasi\nnoutamaan omaisiaan viedäkseen heidät ensin Berliniin. Hän aikoi\nhankkia siellä itselleen jonkun hallitusviran.\n\nKun Reinstein tuli joukkonsa vanhaan asemakaupunkiin, ei ollut\nketään häntä ottamassa vastaan. Muutamia laiskoja tyhjäntoimittajia\nvaan käyskenteli lähistöllä, siinä kaikki. Kun seutu rauhanehtojen\nmukaan oli puhdistettava sotilasosastoista, niin asukkaat olivat\nmenettäneet kaiken harrastuksensa sotilaihin. Reinstein karahutti\ntalolleen pureksien viiksiään. Kaikki oli täällä kuolonhiljaista.\nVaivoin hän pääsi alas hevoseltaan, kun läpiammuttu käsivarsi ei tehnyt\ntehtäväänsä, ja alkoi kolkuttaa talon ovea ratsupiiskan varrella. Hän\nkuunteli kuumeentapaisessa liikutuksessa. Eteisessä kuului laahustavia\naskeleita. Ääni kysyi:\n\n— Kuka siellä?\n\n— Aukase, hän huusi, ja samassa työnnettiin salpa sisäpuolelta auki.\n\n— Voi, Pyhä Neitsyt — herra!\n\n— Missä on vaimoni? kysyi kotiinpalaava kiihtyneenä työntäen luotaan\nimettäjän, joka suuteli hänen käsiään.\n\n— Voi rouva, rouva — — vaikeroi vanhus. — Mikä onni, että ainakin herra\non palannut.\n\n— Eikö vaimoni ole kotona?\n\n— Poissa, änkytti vanhus. — Hän lähti pois sen venäläisen upseerin\nkanssa, joka aina kävi talossa. Siitä on jo noin viikko aikaa.\n\nMajuri nojautui seinään. Hän seisoi tuijottavin silmin ja kumarassa\ntahtoen puhua, kysyä jotakin. Vihdoin tuskaisesti ponnistaen hän sai\nsanotuksi:\n\n— Ja Hannu Yrjö — mukanako — poissako? —\n\n— Armollinen herra, itki vanhus, — armollinen herra, hän,\npikkuprinssini, on sairas, mutta kyllä hän paranee nähdessään rakkaan\nisänsä.\n\n— Poika on siis täällä? — Parilla hyppäyksellä oli majuri syössyt\nimettäjän ohi huoneeseen. Tultuaan hitaasti huoneeseen, näki tämä\nmajurin olevan pitkällään pienokaisen vuoteen ääressä, jolta hän oli\npojan temmannut, peittäen sen suudelmillaan ja hyväilyillään kuin olisi\nonnesta järkensä kadottanut. Yön hän valvoi lapsen luona, kun vanhus\nensin oli käynyt lääkäriä hakemassa. Tämä tuskin puhui mitään, antoi\nvaan lyhyitä määräyksiä siitä, kuinka lasta on hoidettava. Pitkä, ikävä\nviikko kului loppuun. Silloin kykeni jo pieni kaksivuotias jättämään\nvuoteensa ja tekemään kävelykokeita isän avustamana. Näytti siltä kuin\nonnen aurinko ei koskaan niin säteillen olisi majurille hymynyt.\n\nSillävälin oli hänen vaimonsa lähettänyt hänelle kirjeen. Konemaisesti\nhän luki rivit, jotka hänelle ilmoittivat, että vaimonsa oli sallinut\nkapteeni Kavaloffin saattaa itsensä erään sukulaisen maatilalle\nvoidakseen sieltäkäsin ajaa avioerohakemustaan. Hän sanoi lähteneensä,\nkoska voi otaksua miehen palaavan näinä päivinä ja siksi uskalsi\nhän myös pieneksi aikaa turvallisesti jättää Hannu Yrjön imettäjän\nhuostaan. Häntä ei voitaisi syyttää kunniattomuudesta — kapteeni\nei toistaiseksi ole lähempänä häntä kuin muutkaan liehakoitsijat.\nHän sanoi odottavansa eropäätöstä voidakseen sitten ryhtyä muihin\ntoimenpiteisiin.\n\n— Kunniattomuudesta, mutisi Reinstein nauraen katkerasti. — Mitä\nmuutakaan se olisi, kun jättää lapsensa yksikseen ajattelematta tai\ntietämättä, kuinka kauvaksi aikaa. Jos olisin kaatunut taistelussa\n—. Oi, sitä vaimo ei ollut ajatellut. Hän nimittää kaunista tekoaan\nyksinkertaisesti oikuksi, korkeintaan ajattelemattomaksi erehdykseksi,\nnuoruuden kevytmielisyydeksi tai joksikin sentapaiseksi — jos, jos hän\nsitä yleensä ollenkaan muistaa. — — —\n\nKunniattomuus? — Luuleekohan hän siihen nimenomaan kuuluvan myöskin\nsen, että hän vielä pettää minua avioliitossa?\n\nHän hypähti pystyyn alkaen mitata huoneensa lattiaa synkät rypyt\notsallaan. — Olen liijan hyvin häntä kohdellut — olen liijaksi\nnäyttänyt rakastajan osaa ja liijan vähän puolison. Ihailijoita hän\ntunsi joukottain, todellisia miehiä ei. — Donnerwetter, huusi hän äkkiä\nmeklenburgilaisella raivolla, olisi pitänyt häntä löylyttää, löylyttää!\n— —\n\nPikku Hannu tuli horjuen huoneeseen, ja samassa loikoi pitkä, ijäkäs\nmies lattialla ollen hevosena, vaununa ja laivana niin hyvin kuin\nkäsivartensa vain salli. Tyytyväisinä ilakoivat isä ja poika kilvan.\n\n— Aika mies, myhäili Götz, kun Hannu Yrjö pahasti putosi polvelta\nsanaakaan hiiskumatta ja kumminkin heti taas kiiveten sille. — Topakka\nisku, poikaviikari; toivottavasti olet enemmän meklenburgilaista sukua\nkuin — — —\n\nSana tarttui kurkkuun. Hän kumartui hellästi poikansa yli vähän\nsujauttaen häntä sormillaan. Niin jatkettiin leikkiä kunnes lapsi väsyi\nja vihdoin nukahti. Koska imettäjä oli mennyt kaupunkiin ostoksia\ntekemään, riisui Götz itse pojan käärien hänet höyhenpeitteeseen. Vielä\nkerran suuteli hän lasta varoen, ettei viiksensä sitä kutittanut.\n\nNoustuaan kävi hän liidunvalkeaksi.\n\nAvonaisella ovella seisoi Nada rouva.\n\nGötz veti syvän, syvän henkäyksen. Sitten hän ojensi kätensä.\n\n— Ulos! hän sanoi puoliääneen. — Ei askeltakaan lähemmäksi vuodetta!\nUlos!\n\nKun nainen ei liikahtanutkaan, meni mies hänen luokseen, tarttui häntä\nkäteen ja työnsi hänet kynnyksen yli viereiseen huoneeseen. Götz sulki\nensin hiljaa välioven ja kääntyi sitten naiseen; kasvot vihasta mustina\nlähestyi hän häntä.\n\n— Sinäkö — uskallat — onko sinulla rohkeutta tulla — tuletko tähän\nhuoneeseen? Nainen, huudahti hän suutuksissaan osoittaen ovea\nratsupiiskallaan, jonka oli temmannut seinältä. — Pitääkö sanoa\nsinulle, missä paikkasi olisi, kun olet jättänyt lapsen omiin\nhoiviinsa? Mene kadulle!\n\nMutta kun nainen ei vieläkään tehnyt lähtöä, kadotti mies malttinsa.\n\n— _Tämän_ sinä ansaitset ja _tämän_.\n\nRatsupiiska osui vinkuen naisen olkapäille. Sitten vaikenivat molemmat.\n\nGötz tyyntyi. Hohtava häpeän puna kohosi hänen kasvoilleen tekonsa\njohdosta. Paukahtaen putosi piiska lattialle. Aivankuin olisi rouva\ntätä odottanut, kumartui hän salaman nopeudella, nosti ylös piiskan\nalkaen suudella sitä. Götz otti sen hänen käsistään ja mursi sen\nkappaleiksi. Häntä säälitti sydänjuuriin asti.\n\n— Miksi tulit, hän sanoi hiljaa?\n\n— Tahdoin nähdä teitä, vastasi tuskin kuuluva ääni.\n\n— Silloin olisit voinut pysyä täällä.\n\nJälleen hiljaista. Götz tuli kärsimättömäksi.\n\n— Miksi siis menit?\n\n— Olin mustasukkainen, kuului väkinäinen vastaus.\n\n— Mustasukkainen — toisti toinen hämmästyen. — Et ainakaan minulle.\n\n— Hannu Yrjölle.\n\n— Me-meidän pojallemme?\n\nHän nyökkäsi.\n\n— Sanohan minulle, alkoi toinen vähän arveltuaan. — Otaksun, ettet ole\ntullut tänne kertomaan juttuja minulle. Muuten —\n\n— Götz!\n\nHän ojensi miehelleen rukoilevasti kätensä.\n\nTätä oli äänen sävy erityisesti liikuttanut.\n\n— Götz, hän kiihkeästi jatkoi. — Jumala taivaassa on todistajana sille,\nettä olen sinua aina intohimoisesti rakastanut, hulluuteen asti.\nSitten tuli Hannu Yrjö. Silloin sinä muutuit. Minä, joka ennen olin\ntottunut täydelliseen rakkauteen, sain nyt tyytyä jäännökseen. Aloin\nsinua kiemailla — sinä et sitä huomannut. Sitten kiemailin varusväen\npäälliköitä tehden ne orjikseni, siten herättääkseni huomiotasi.\nTurhaan. Jatkoin hurjemmin siksi, kunnes se eräänä päivänä maksoi\nnuoren itävaltalaisen elämän. Silloin sinä heräsit, vaan et minua\nkatsoaksesi, ihaillaksesi tulisella rakkaudella, niinkuin ennen. Sinä\ntartuit piiskaan — etkä lyönyt minua. Et rakastanut minua edes niin\npaljon, että olisit pitänyt minua lyömisen arvoisena.\n\nGötz irtautui väkisin jäykästä ihmettelystä.\n\n— Mutta, ihmislapsi, hän sanoi, jollei asema olisi minusta niin kirotun\nvakava, sanoisin: Sehän on aivan jumalaista rakkaudenosoitusta. Lyönyt!\n\n-— Sitten syttyi sota, kertoi toinen nopeasti. — Ja kun minä täällä\npalaustasi odottaen istuskelin, tiesin, että minun pitää tulla\nhulluksi, jollet jälleen lahjoittaisi minulle rakkauttasi. Kuulin,\nettä joukkomme muutamain päiväin kuluttua palaisivat. Silloin annoin\nkapteeni Kavaloffin nopeasti viedä minut sukulaisteni maatilalle.\nNarri ajatteli — ja samalla hän alkoi heleästi nauraa ylimielisen\nlapsen tavoin — tuo narri ajatteli, että tämä tapahtui hänen tähtensä.\n— Totisempana hän sitten taas jatkoi: — kirjoitin sinulle eroavani.\nAjattelin nyt hän raivostuu. Panee taivaan ja helvetin liikkeelle\nsaadakseen minut jälleen takaisin. Mutta et tullutkaan — ja silloin\n— silloin pelästyin kuollakseni; lieköhän kaikki jo lopussa?\nAloin ajatella sinua ja itseäni ja lasta; silloin vasta havaitsin\nkevytmielisyyteni. Götz! kun ajattelin sinua unohdin kaiken, kaiken!\nNyt yksinäisyydessä aloin ikävöidä Hannu Yrjöä, meidän kummankin\nlasta ja huomattuani, kuinka olin ollut kehno äiti, vannoin itsekseni\nkorvaavani nyt hänelle kaiken kaksin-, kolminkerroin.\n\nGötz oli antanut hänen puhua loppuun.\n\n— Minun kustannuksellaniko? kysyi hän vihdoin suorasti, mutta hymyillen.\n\nVaimo katsoi häneen kysyvin silmin. Sitten astui hän epäilevän askeleen\nmiestään kohti.\n\n— Tule vaan, sanoi mies hilliten tunteittensa myrskyn. — Rangaistuksesi\nolet jo saanut. Olet saanut todistuksen siitä, että rakkauteni on\nainakin jonkin arvoinen.\n\nVaimo oli kietonut kätensä miehen kaulaan tämän yhä puhuessa. Hän\nnauroi, itki, suuteli sanat miehensä huulilta.\n\n— Tuosta sisään! puolusti toinen itseään työntäen hänet hellästi Hannu\nYrjön makuuhuoneeseen sekä sulkien oven äidin ja pojan jälkeen.\n\n— Hän on serbialaisnainen, mutisi mies hymyillen puistaen päätään.\n\n\n\n"]