[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKmdgv1fVrPthbA7fN4ZW2d3hOhnhTOXD1rG0HljQxBw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2979,"Veneellä poikki Suomenniemen","Korhonen, Arvo E.",1869,1940,"2979-koskinen-arvo-e-veneella-poikki-suomenniemen","2979__Koskinen_Arvo_E.__Veneellä_poikki_Suomenniemen",null,"tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1895,39329,260192,false,72851,[23],"Boats and boating -- Finland -- Pohjanmaa",[25,26],"Adventure","Travel Writing","\"Veneellä poikki Suomenniemen: Seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla\" by Arvo K. is a travelogue written in the late 19th century. The narrative recounts the adventures of the author and his companions as they embark on a remarkable journey through the waterways of Finland, particularly focusing on the lesser-known landscapes of Pohjanmaa. It aims to inspire readers, especially the youth, to explore Finland’s rich natural beauty through canoeing and boating adventures.  The opening of the work introduces the premise of the journey, starting with a winter evening during which the narrator and his friends decide to undertake an athletic exploration of their homeland. Initially intended as a series of letters for a newspaper, the author's vision expands into a full travelogue, compelled by the scarcity of such literary accounts in their region. The narrator outlines the meticulous planning and excitement leading up to the trip, emphasizing the allure of adventure, physical challenge, and the anticipation of discovering the stunning beauty of the Finnish landscape along the way. The camaraderie and determination of the group set the tone for the adventurous spirit that permeates the book. (This is an automatically generated summary.)",[],209,"Matkakertomus kuvaa venematkaa halki Pohjanmaan vesistöjen ja salojen 1800-luvun lopulla. Teos seuraa reittiä Oulusta Rovaniemen kautta Kuusamoon ja Paanajärvelle kertoen samalla seudun luonnosta, asukkaista ja erämaaseikkailuista.","Arvo E. Korhosen 'Veneellä poikki Suomenniemen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2979. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","VENEELLÄ POIKKI SUOMENNIEMEN\n\nSeikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla\n\n\nKirj.\n\nARVO K. [Arvo E. Korhonen]\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1895.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Lukialle.\n    I. Alkupuuhat.\n   II. Oulusta Tervolaan.\n  III. Tervolasta Rovaniemeen\n   IV. Rovaniemeltä Auttijoen suulle.\n    V. Auttijoen suulta Paanajärvelle.\n   VI. Paanajärvellä.\n  VII. Retki Vartiolammille.\n VIII. Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylälle.\n   IX. Kuusamon kirkolla. Karhujahdille. Kuusamon kansa ja sen olot.\n    X. Kuusamon kirkolta Iijoen suulle.\n   XI. Iistä Ouluun.\n  XII. Lopuksi.\n\n\n\n\nLukijalle.\n\n\nYleensä tunnettu ja valitettu on se köyhyys, joka muutoin jo\nvarttuvassa kirjallisuudessamme on vielä vallalla etenkin nuorison\nluettavaksi kelpaavaan matkakertomus-kirjallisuuteen nähden. Tämä\nseikka on allekirjoittaneelle antanut syytä aiheen tarjoutuessa ryhtyä\nnyt yleisön luettavaksi tarjottavan teoksen kirjoittamiseen. Alkuaan\ntosin aikomus oli, että kertomus tulisi julkaistavaksi ainoastaan\njossain sanomalehdessä matkakirjeinä, mutta saamieni kehoitusten\njohdosta ryhdyin sittemmin sitä muodostelemaan kokonaisemmaksi ja olen\nsen nyt uskaltanut siis ulosantaa erityisenä teoksena. Tämä olkoon\nmainittu etenkin siitä syystä, että lukija yllä olevan seikan huomioon\nottaen antaisi anteeksi kertomukseni monet heikot puolet.\n\nSamalla kun siis teoksen tarkoituksena on osaltaan — niin vähäinen\nkuin se lieneekin — koettaa poistaa jo mainittua puutetta\nkirjallisuudestamme, tahdotaan sen kautta kääntää maamme urheilevan\nnuorison huomiota erääseen urheilun alaan, joka etenkin maallemme on\nominaista, vaan joka verraten vähän on vielä käytäntöön tullut. Tehdään\nnäet kyllä meilläkin kävelyretkiä ja ajetaan polkupyörillä, vaan\nsamalla jätetään hyväkseen käyttämättä maamme monet järvi- ja jokitiet;\nkorkeintaan tyydytään johonkin pieneen purjehdus- tai kanoottiretkeen.\nJa kuitenkin, mikä maa tarjoo soveliaampaa tilaisuutta laveille\nvesiretkille kuin meidän Suomemme tuhansine järvineen ja jokineen,\nmikä urheilumatka koskaan on hauskempi, monipuolisempi, vaihtelevampi\nkuin veneretki kautta järvien milloin peilikirkasten, milloin\nmyrskyn käsissä hyrskyväin selkien, jokien juhlallisten suvantojen,\nkoskien vaahtoisain kuohujen, sydänmaan tyynten, salaperäisten\npurojen ja lampien! Semmoiseen retkeen yhdistyy paljon muutakin\neikä vaan yksistään urheilun tuottama hyöty ja hauskuus! Sillä\nolemme tilaisuudessa näkemään maamme luontoa sen vaihtelevimmissa,\nviehättävimmissä muodoissa, monella tavoin nauttimaan matkastamme ja\nhuvittamaan itseämme samalla kertaa. Ja sitten tuo vapaa, raitis elämä\nkesäisen luonnon sulorikkaassa helmassa! Mikä onkaan virkistävämpää\ntalven työstä ja ponnistuksista väsyneelle nuorisolle kuin juuri moinen\nretki kautta satojen järvien, jokien, salmien ja salojen! Tosi kyllä,\nettä sillä kenties! saa nähdä vaivoja ja vastuksia, kestää monet\nkovatkin ponnistukset, luopua monista mukavuuksista, joita muullaiset\nretket tarjoovat, mutta monin kerroin ja monipuolisesti se myös\npalkitsee kaikki koetut vaivat, kestetyt ponnistukset.\n\nJos kertomukseni, jossa olen koettanut osapuilleen kuvailla veneretken\nsekä vaivoja, vastuksia ja hankaluuksia että myös sen monia hauskoja\npuolia, voi edes jossain määrin saavuttaa urheilevan nuorisomme\nmieltymystä ja herättää edes jonkun mielessä halun itsekkin tuommoista\nretkeä koettamaan, niin on teoksen tarkoitus saavutettu. Enempää ei\nsillä ole pyydettykään, sillä — vasta itse kokien kukin voi tulla\noikein vakuutetuksi veneretkien verrattomasta monipuolisuudesta\nmuullaisiin urheilumatkoihin nähden, — Reippaille veneretkille siis te\nSuomen urheilua harrastavat nuorukaiset! Maamme tarjoo kyllä sadottain\neri kulkureittejä.\n\nSuuresti teoksen hauskuutta tietysti olisi lisännyt, jos siihen olisi\nvoitu monista tarjona olevista sekä matkaa kuvaavista että Pohjolan\nharvinaisen kauniista maisemakuvista ottaa niin monta kuin suinkin.\nTeoksen lajin uutuus sekä kuvien tuottamat suuret kustannukset ovat\nkuitenkin pakottaneet tyytymään ainoastaan vähäiseen osaan, valitsemaan\nenimmäkseen vain matkaa kuvaavia. \"Pohjolan Sweitsin\" lumoavat maisemat\neivät siis, ikävä kyllä, voi edes kuvien muodossa tarjoutua lukijain\nihailtaviksi, kuvauksien! vajavaisuuden täytöksi. Vaan — unhotin sen —\neihän niistä todenmukaista käsitystä saakkaan kuvista yhtä vähän kuin\nkynällä tehdyistä kuvauksista! Ne pitää itse omin silmin nähdä, niin —\nnähdä ne, nauttia niistä, ihastua, hurmaantua niihin!\n\nHelsingissä, syyskuun 25 p. 1895.\n\nArvo K.\n\n\n\n\nI. Alkupuuhat.\n\n\nKenen päähän se tuo matkatuumamme oli oikeastaan ensin pälkähtänyt,\nsitä en nyt enään varmaan voi sanoa. Sen vaan muistan, että kun muuanna\ntalvi-iltana pistäysin \"Kasarmikadun puulaakiin\" parin toverini luo,\n(— voimmehan kutsua toista \"tohtoriksi\", koska hän sen arvonimen\npiakkoin sai, toista taas \"insinööriksi\" koska hänellä oli toivo\ntulla kohta siksi leivotuksi —) niin siellä asia oli parhaillaan\npohdittavana. Tuuma esitettiin minullekkin ja pyydettiin kolmanneksi\ntoveriksi retkelle. Ja koska minulla on aina ollut hiukan taipumusta\nretkeilemiseen, niin mitäs siinä muuta kuin \"kättä päälle\" ja asia oli\npäätetty. Ryhdyttiin vaan nyt seikkaperäisemmästi matkasuunnitelmaa\npohtimaan. Kysymys minne lähtisimme ei paljon pään vaivaa antanut.\nOlimme näet kaikki pohjalaisia ja niinpä tahdoimmekin tyytyä omaan\nPohjan perukkaamme, tutustuaksemme sen ihanuuksiin. Tosi kyllä, että\nmelkein meidän päiviimme saakka on maassamme ollut se luulo yleinen,\nettei muka Pohjanmaalla, verraten muuhun Suomeen, ole mitään erikoista\ntarjottavana luonnonihailijalle. Tuo luulo on kuitenkin suuri erehdys,\nsen tiesimme, ja niin olivat nekin matkailijat vakuuttaneet, jotka\nolivat uskaltaneet tuonne \"karhujen asuinsijoille\" pistäytyä. \"On\nsielläkin luonnon kauneutta, on seutuja, jotka viehättävyydessään\nja vaihtelevaisuudessaan voivat vertoja vetää mille osalle tahansa\nmaastamme\", niin he ihastuneina olivat jutelleet. Jopa jotkut\nolivat menneet niinkin pitkälle, että väittivät juuri tuolla Pohjan\ntuntemattomilla perukoilla Suomen Sweitsin löytyvän. Siellä, laajan\nKuusamon takamailla, Paanajärven tienoilla, siellä ne piilevät meidän\nluonnonkauniin Suomemme viehättävistä viehättävimmät seudut, sanoivat\nhe. — Sinne tahdoimme mekin nyt rientää omin silmin näkemään noita\nylistettyjä paikkoja, nauttimaan niiden valtavasta kauneudesta.\n\nMutta miten? Kävelymatkanko tehden? Ei! Tuommoinen kuivanhauska\njalkapatikkaretki pitkin pölyisiä maanteitä ja ikäviä metsäpolkuja\nei meistä näyttänyt houkuttelevalta, niin muotiin kuin kävelymatkat\novatkin tulleet. Retkestämme piti tulla jotain erikoisempaa, kerrassaan\nmonipuolinen urheiluretki; siitä olimme kaikki yksimielisiä. Ja\npakkokos pölyä niellen teitä tallustella silloin kun on maa semmoinen\nkuljettavana kuin meidän \"tuhat järvien ja — suotakoon lisätä — tuhat\njokien maa\"!\n\n\"Silmätäänpäs karttaa, eiköhän sinne Paanajärvelle voisi päästä\nvesiteitä\", ehdotti tohtori, joka ei ole mikään jalkamatkojen ihailija.\nIhan oikein! Vesistöt ovat kuin ovatkin niin sijoittautuneet, ettei\nmahdottomalta näytä päästä toisesta toiseen, vaikkapa joitakuita pieniä\nkannaksia näkyykin kartalle merkityn.\n\n\"Siis teemme tietysti matkamme veneellä!\" esitti tohtori päättävästi\n\n\"Niinpä niinkin, omalla veneellä ja omin voimini\", säesti tuohon jo\ntoinen innostuneena. \"Sillä eihän se ole sporttimies eikä mikään,\njoka laiskana makaillen muilla itseään soudattaa, korkeintaan jonkun\ntaipaleen kävelemisellä itseään rasittaen.\"\n\nMelulla hyväksyttiin tietysti tuo esitys. Ja innostuneita kun kerran\noltiin, niin lisättiin suunnitelmaan vielä, että koko matka olisi\ntehtävä samalla veneellä, jos suinkin mahdollista.\n\nNäin se tuli kesäretkemme päätetyksi.\n\nJa sitten pitkin kevättä, kun vaan toisiaan tavattiin, aina oli aijottu\nretki kohta keskustelun aineena. Hankittiin tarkemmat kartatkin ja\nniiden mukaan sitten sommiteltiin lopullinen matkasuunnitelma.\n\nYhtymispaikaksi määrättiin Vaasa, koska meillä kaikilla oli aikomus\nmennä siellä pidettävään laulujuhlaan.\n\n\"Mutta eiköhän jo laulujuhla-retkeäkin voitaisi saada samalla\nurheiluretkeksi. Olisihan tuo komea alku kesäretkellemme. Mitäs, jos\ntehtäisiin sekin veneellä, purjeveneellä nimittäin\", esitteli taasen\njoku tuumiaan.\n\nJa sehän sopikin mainiosti. Oulusta insinöörimme purjehtisi veneellään\nVaasaan, matkan varrelta mukaansa ottaen tohtorinkin. Sieltä sitten\nkolmissa miehin purjehdittaisiin takasin Ouluun, josta varsinaisen\nretkemme alkaisimme. Laivalla ensin Oulusta laskettelisimme Kemiin,\nmukanamme vieden sieltä myös veneen kaikkine matkakaluineen. Kemistä\nalkaisimme retketä omin neuvoin. Nousisimme sauvomalla ylös Kemijokea\naina kuutisen penikulmaa itäpuolelle Rovaniemen kirkkoa, missä\nAuttijoki laskee Kemijoen jyrkästi länttä kohden tekemään mutkaan.\nAuttijokea pääsisimme sitten samannimiseen järveen, josta taas\npyrkisimme pitkin Korojokea ja sen lisäpuroa Kurttajokea Aartojärveen.\nSieltä toivoimme, ainakin kartasta päättäen, pääsevämme pienellä\ntaivalluksella Posiolammen ja Posiojoen kautta Posiojärveen, josta\nolisi selvät selät laskettavina halki Yli- ja Alikitkan suurten järvien.\nKun niin pitkälle kerta pääsisimme, olisimme jo pelastetut, sillä\nsittenhän ei enään olisi mikään vaikeus luikua Kitka- ja Oulankajoen\nmyötävesiä Paanajärveen; niin arvelimme. Pistäytyisimme sitten\nPaanajärveltä rajan yli Venäjän Karjalaankin, käydäksemme katsomassa\nkuulua Kivakkakoskea. Se olisi matkamme keskipisteenä. Sieltä näet\nkääntyisimme takasin Paanajärvelle, jonka taas vuorostaan jättäisimme\nselkämme taakse, noustaksemme Oulankajoen suuhun laskevaa Kuusinkijokea\nKuusamon vesistöihin. Siellä olisi selvät järvien selät edessämme,\nvälillä vaan lyhempiä jokia ja salmia.\n\nNäin pitkälle oli matkasuunnitelmamme jokseenkin varma. Mitään\nmahdottomuuksia ei näyttänyt olevan, jotka estäisivät sen\ntoteuttamista. Minkä kautta Kuusamon kirkolta jatkaisimme matkaamme,\nsen jätimme riippuvaksi erityisistä asianhaaroista, näet siitä, miten\nkauvan matkallamme Kuusamon kirkolle menisi ja mitä siellä saisimme\nkuulla meille tarjona olevista eri kulkureiteistä. Aikomuksemme oli\nkuitenkin jos mahdollista pyrkiä Oulujoen latvavesille joko Muojärvestä\nlähtevää Pistojokea Vuokkiniemen kautta tai, ensin Kuusamon vesistöstä\nsiirryttyämme Iijoen latvavesille, Irnijärven perukasta muuatta puroa\nnousten ja loput kannasta taivaltaen Kiantajärveen laskeville vesille.\nKumpaakin tietä tulisimme Suomussalmen kirkolle, josta sitten valtava\nEmäjoki saisi meidät siirtää Oulujärveen. Sieltä Oulujoki meidät kyllä\npian kyyditsisi takasin meren rannikolle. — Ainoastaan hätätilassa oli\naikomuksemme laskea Iijokea suulle asti, josta sitten laivalla voisimme\nkatkaista loppu taipaleen. Ja niin päättyisi retkemme Ouluun.\n\nOsapuille kyllä arvasimme jo matkasuunnitelmaa laatiessamme, että\nmonellaiset vaikeudet ja vastukset ne olivat voitettavat, ennenkuin\nretki olisi suoritettuna. Etenkin arvelutti, miten mahtaisi käydä\nnoilla monilla pienillä joilla ja puroilla, joita myöten oli\nvesistöistä vesistöihin pyrittävä, vieläpä, tokko kaikki isommatkaan\njoet olisivat kuljettavia. Olimme sen verran kukin jo ennenkin\nsydänmailla retkeilleet, että osasimme arvostella matkan vaikeuksia ja\narvata, ettei kulku niin helposti sujuisi kuin kartasta päättäen olisi\nvoinut luulla. Koettaa kuitenkin sopii, arvelimme.\n\nNiin pitkäksi ja vaivaloiseksi kuin matkamme näimme tulevankin,\nluulimme kuitenkin voivamme suorittaa sen suunnilleen viidessä\nviikossa, jollei laskumme kokonaan pettäisi. —\n\nNäitä tuumiessa pian kevät muuttui kesäksi. Ei siis enään ollut\nkaukana se aika, jolloin tuumasta oli tosi tehtävä. Tuo seikka ei\nkuitenkaan huoleksi meille paneunut; se päinvastoin yhä enemmän elvytti\nja kiihdytti matkaintoamme. Tyhjät tuumailut heitettiin sikseen ja\nruvettiin vähitellen varustautumaan retkelle, yhtä ja toista, varsinkin\nkalastusneuvoja ostelemaan; jo edeltäpäin nautimme ajatellessamme että\nsaisimme koskien kovissa kuohuissa kisailla harrien, taimenten ja\nlohien kanssa.\n\nTietysti ei mikään kainous estänyt meitä juttelemasta aijotusta\nretkestämme muillekkin, jopa oikein uhmaillen; tulisihan näet\nretkestämme ensimäinen laatuaan, ainakin meidän maassamme. Leikiksi\nkuitenkin tuumiamme tahdottiin katsoa. Ei edes sekään paljon auttanut,\nettä koetimme lisäsyyksi retkelle lähtöön selittää tieteelliset\nharrastukset, jonkunlaiset korkeusmittaukset, jäärajahavainnot, kieli- ja\nkansatieteelliset tutkimukset y.m. — Hiukan totta tuossa syyssä kyllä\noli, mutta urheiluhalu se kuitenkin oli pätevinnä aiheena meille.\n\n\"Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä\", arvelimme epäilijöille\nvastaukseksi ja jätimme heidät vakaumukseensa retken mahdottomuudesta\nsiksi, kunnes voisimme jutella heille semmoisten vaikeuksien\nvoittamisesta, joista he eivät olleet uneksineetkaan.\n\n\"Ja Vaasassa sitä sitten tavataan\", oli viimeiset sanat, kun kättä\nlyöden pääkaupungissa erosimme ja kukin lähti kotiseudullensa\nviettämään nuo jälellä olevat muutamat keväiset viikot.\n\n\n\n\nII. Oulusta Tervolaan.\n\n\nEi ne tässä matoisessa maailmassa kaikki sommitellut tuumat kuitenkaan\ntoteudu, sen saimme mekin kokea, mitä matkamme alkuun tulee.\n\nVaasassa oli kyllä päätetty yhtyä, mutta — turhaan me toiset siellä\ntohtoria etsiskelimme; hänelle oli sattunut \"odottamaton este\", saimme\njälestäpäin kuulla.\n\nJa entäs sitten purjehdusretki Vaasasta Ouluun! Niin — sekin \"kuivi\nsiihen kuin lasareetin suurus.\" Insinööri ei näet ollut ehtinytkään\nsaada venettään purjehduskuntoiseksi. Noin pitkää matkaa varten oli\nhänen ollut pakko ryhtyä perinpohjaisempaan veneen varustamiseen ja\nkorjaukseen, kuin lyhyessä ajassa oli voinut suorittaa.\n\nJuhlat Vaasassa juhlittuamme insinööri ja minä erosimme, hän mennäkseen\nOuluun matka varustuksia viimeistelemään, minä taas pistäytyäkseni\nK-joelle sukulaisiani tervehtimään ja sieltä tohtorinkin matkalle\npuuhaamaan \"voimalla millä hyvänsä\", jos niin tarvittaisiin. Oulun\nasemalla sitä kuitenkin vihdoin kaikki kolme taas yhteen tapauttiin.\n\nTosin kyllä olimme jo matkaa varten varustelleet, mitä kukin luuli\nitse tarvitsevansa. Kuitenkin, ennenkuin vene oli kuntoon laitettuna\nja varpehittuna sekä kaikki yhteiset ostokset ostettuna, eväät y.m.\nvarustettuna, meni Oulussa vielä kolme päivää. Sitten olimme vihdoin\nvalmiit matkalle. Ja nyt ei enään lähtöämme kukaan voinut estää. Viime\nhetkeen asti koetettiin kyllä saada \"poikia\" luopumaan tuosta vaaroja\nvaravalti uhkaavasta retkestä. Apua ei varotuksista kuitenkaan ollut,\nsillä — vaarat ja seikkailut, nehän ne meitä juuri houkuttelivat\nlähtemään.\n\nHeinäkuun 4 päivä armon vuonna 1894 tuli lähtöpäiväksemme.\n\nKaikki kontit, laatikot, peitteet, sadetakit, kalastus- ja\nmetsästyskojeet y.m. veneeseemme — joka oli \"vesille lykättäessä\"\nsaanut nimekseen \"Täräys\", vaikka muut, kentiesi piloillaan, olisivat\nsen tahtoneet ristiä \"Uudeksi Vegaksi\" — lastattuamme, karttui meille\npainoa noin pari sataa kiloa, venekkin siihen luettuna.\n\nHyvästit heitettyämme ja viimeiset varotukset vielä eväiksi matkalle\nsaatuamme lähdimme sitten soutelemaan Salmeen, jossa aluksemme oli\nluvattu miehineen kaikkineen ottaa höyrylaiva \"Pohjolaan\"; edellisenä\npäivänä olimme jo siitä sopineet laivan kapteenin kanssa. Pitkä ei\ntosin matka ollut soudettavana, mutta kuitenkin tohtorin kämmeniin jo\npahaa ennustavat rakot tuolla välin ehtivät ilmauta. Muitta mutkitta\nsuoriuttiin sentään laivaan ja niin sitä lähdettiin. Reippaasti\nheilautettiin hattuja vielä viimeiseksi hyvästiksi rannalle jääville\ntutuille sekä kummastelevalle katselijajoukolle. — Huomiota ja\nkummastelua herätti syrjäisissä jo alussa samate kuin pitkin koko\nmatkaa varsinkin retken mukaisiksi laittamamme pukineet. Kevyet,\nväljät puserot, housuja vaan vähän näkymässä vyötäisten ja pitkien\npieksun varsien välillä, jotka pohjalaisen tapaan oli pulskasti\npoimulle laskettu, pienet, köykäiset huopalakit, jotka sattumalta\nolivat kullakin eri väriset, valkoinen, sininen ja punainen, — siinä\npääasiallinen matkapukineemme. Ja \"hauskan näköiseksi\" se teki\njoukkomme, niin kuulimme vakuutettavan.\n\nLaivamatkasta Oulusta Kemiin ei ole erikoista kerrottavaa. Se oli\ntuommoista hauskaa, vaivatonta lekkuilemista melkein tyynellä meren\npinnalla, koneen puhkinan ja laivan siipien räiskeen yksinään\nhäiritessä tyyntä rauhallisuutta. Puhellen ja laulellen koetimme\naikaamme kuluttaa ja itseämme hauskuttaa. Pilaillen karkoitettiin\nmielistä hiipivä levottomuuden tunne, jommoinen väkistenkin tahtoo\ntyyntäkin luonnetta levotuuttaa, kun on käsillä hetki, jolloin\njohonkin erikoisempaan, vaaroja ja vastuksia uhkaavaan yritykseen on\nryhdyttävä. Tuo tunne ei ollut kuitenkaan pelkoa eikä arkailemista,\nvaan jonkunlaista mielen kiihoitusta, tulevaisuuden epätiedon tuottamaa\nlevottomuuden tunnetta. Se olikin kuin lieveän ärsyttävää tuskaa\ntuottavaa nautintoa.\n\nMainitsemista ansaitsee muuan herrasmies, jonka satuimme laivalla\ntapaamaan. Hän lyöttäysi pakinoimaan ja kyselemään matkoistamme.\nKyytihevosella mies lienee joskus ajellut Kemijokivarsia pitkin,\nvaikka olikin kovin tietäväinen olevinaan. Siihen päätökseen ainakin\nme hänestä tulimme, sillä niin kovin \"kevytmielisesti\" hän mielestämme\npuheli Kemijoen koskien nousemisesta. Muun muassa hän näet arveli,\nettei Taivalkoskenkaan nouseminen kolmelle miehelle olisi kuin\n\"bagatelli\". —\n\nKemin kaupungin laituriin laskimme samana päivänä jo klo 4:n tienoissa.\n\nTuttuja kyllä olisi kaupungissa ollut, mutta mieli paloi päästä\nkoettamaan, miten se koskennousu rupeaisi käymään, miltä tuntumaan.\nEmme malttaneetkaan pysähtyä kaupungissa kuin sen verran vaan, että\nsaimme Oulussa vielä unohtuneita pikkuostoksia viimeistellyksi ja\nveneemme matkakuntoon laitetuksi. Sitten matkaa jatkamaan omin keinoin.\n\nHyvin se näytti alussa vetelevänkin. Ilma oli mitä kaunein ja saimme\nvielä myötätuulenkin, niin että kohta sopi koettaa norjalaiseen malliin\ntehtyä purjettamme. Niin lähtikin veneemme purjeessa lipumaan sievästi\nKemijoen suuta kohden. Kun vielä airoilla hiukan autoimme, niin\nsaavutimme piankin pari ukkosta, jotka soutelivat edellämme. Heiltä\ntiedustellen saimme kuulla, että suorimmiten pääsisimme Kemijokeen\nKarinhaara-nimistä pienempää suuhaaraa myöten. Mutta \"vuoroin sitä\nvieraissa käydään\", arvelivat kait ukot ja rupesivat hekin puolestaan\nmeitä kysymyksillä ahdistelemaan.\n\n\"Taiatta olla jothain kometianttijoukkuetta, koska on niin\nsuuri lastikin\", rupesi toinen tiedustelemaan; samalla hän jo\nhyväntahtoisesti neuvoi jonnekkin kokouspaikkaan, jossa arveli meidän\nhyvät rahat sieppaavan.\n\nKoetimme selittää, ettemme mitään \"maankiertäjiä\" olleet, vaan että\ntutkimuksia varten matkustimme Kuusamoon ja Venäjän Karjalaan.\nTahdoimme näet käyttää \"pieniä tutkimuksiamme\" tekosyynä tuommoisiin\ntiedusteluihin vastatessa, koska hyvin tiesimme kuinka vaikea rahvaan\non uskoa, että kukaan ainoastaan huvin vuoksi viitsisi tuommoiselle\nvaivaloiselle retkelle lähteä.\n\n\"Vai niin, vai niin! No –.\" Ja sitten niitä alkoi tulla kysymyksiä jos\nminkälaisia. Pian kuitenkin pääsimme jo siksi paljon heistä edelle,\nettei enään huutamallakaan tehdyt kysymykset voineet meitä saavuttaa.\nUkot kyllä viimeiseen asti koettivat. —\n\nKemin kirkon alapuolella olevan Vallitunkosken, joka on paremmin\nväkevää virtaa kuin koskea, nousimme purjeessa hyvän myötäsen\npuhaltaessa. Sivu mennessä emme malttaneet olla poikkeamatta Vihreälän\ntaloon, tavataksemme siellä kesäilevää oopperalaulaja Valleniusta.\nTaloon tultuamme saimme kuitenkin kuulla, että hän oli lähtenyt\ntapailemaan erästä toista \"virkatoveriaan\", näet satakieltä, jonka\nlaulua muka luuli metsässä kuulleensa. Jonkun aikaa odottelimme, vaan\nkun häntä ei kuulunut kotiin palaavaksi, emme mekään malttaneet antaa\nhyvän myötäsen puhallella hukkaan, vaan lähdimme taas ylös jokea\nviilettelemään. Emme edes Kemin vanhaa kirkkoa raunioineen malttaneet\nkäydä katsomassa, vaikka aikomus kyllä oli ollut.\n\nJo samana iltana saimme koettaa, miltä koskennousu maistuu. Ämmäkoski\nse ensimäisenä sai hien poikain otsille puserretuksi. Mikään suuren\nsuuri tuo koski ei kyllä ole, mutta tunnustaa kuitenkin täytyy, että\nennenkuin sen päälle pääsimme, olimme väsyneemmät kuin minkään muun\nkosken sauvomisesta koko matkalla. Eikä ihmekkään, sillä olimmehan\nsauvomiseen kaikki ihan harjaantumattomia. Koetettiin kyllä työntää\npuolelta jos toiseltakin, vaan ei se tahtonut sittenkään luonnistua;\naina vaan ryösti koski veneen keulan milloin millekkin puolelle.\nKoetettiin vetääkkin pitkällä köydellä maaltajaloin, yhden sauvomella\nvenettä hoidellessa, mutta kun ranta oli kauvas matalaa ja vielä kovin\nmutkikasta, niin ei sekään keino ottanut oikein vedelläkseen; lyhyiksi\ntahtoi käydä pitkätkin pieksunvarret kosken kuohuja kahlatessa.\n\nJo vain \"tervahanhi\" olisi makeasti nauranut, jotta \"siinäpä herrat\nkoettavat puohata kosken päälle\", jos vaan olisi sattunut näkemään.\nOnneksi ei kuitenkaan ollut kukaan meidän puuhaa katsomassa ja — kun\naikansa oli siinä nujuttu, niin kosken päälle sitä päästiin kuin\npäästiinkin.\n\nPian tuli toinen este eteen. Pato oli tuossa poikki joen, ihan rantaan\nasti, ei väylää vähäistäkään. Ei muu neuvoksi, kuin vetää koko vene\ntäysineen poikki niemen, jonka päästä pato alkoi. Ja kun teloja alle\npantiin, niin \"niinhän se meni kuin messinkihöylällä\" kolmen miehen\nterhakasti hankasiin tarttuessa; se oli ensimäinen \"taivallus\", mutta\nei suinkaan viimeinen.\n\nJopa kuitenkin alkoi väsymys kovin ahdistelemaan ja yökin jo puoleen\nkäydä. Mielellä hyvällä laskimmekin lähimmän talon — Kauppilaksi sitä\nmainittiin — rantaan. Kohteliaasti toimitti talossa vanha isäntä meille\nkaikki, miten parhaiten voi. Ensin kuitenkin ruuat pöydälle ja silloin\n\"siunaa itsesi jumalan vilja, syntinen on kimpussasi;\" päivän työ oli\nnäet hyvän ruokahalun antanut. Ja sitten syötiin minkä vatsa vaan\nsuinkin veti.\n\nTuossa illastellessa ja pakinoidessa saimme muun muassa isännältä\nkuulla, kun ihmettelimme, saako padot poikki joen panna ensinkään\nkulkuväylää jättämättä, että olimme hiukan erehtyneet. Vasenta rantaa\nse näet kuuluikin väylä kulkevan ja me olimme ponnistelleet pitkin\noikeata. \"No kulkipa tuo nyt vasenta tai oikeata, samapa se, kunhan\nvaan on kerran koski noustuna\", tuumimme tuohon vastuksen voittaneen\nmielihyvällä.\n\nKun vielä oli huolta pidetty kastuneiden vaatteiden ja jalkineitten\nkuivaamaan laittamisesta, heittäysi jo mielihyvällä levolle. Tällä\nkertaa saimmekin ottaa unta oikein kelpo vuoteilla. Tuosta nautinnosta\ntäytyi meidän matkan pitkään kuitenkin itsemme vieroittaa. —\n\nVirkeät olimme taas aamulla hyvän unen jälkeen. Tuo seikka ei\nkuitenkaan estänyt tuntemasta raajojansa ja selkäänsä hiukan kipeiksi,\nkämmeniänsä helliksi ja sormiansa kankeiksi sekä pöhöttyneiksi. \"Kyllä\nkatoo, kunhan päästään sauvoin versyttelemään\", tuumittiin tuosta\npilaillen kuitenkin toisilleen.\n\nLuulimme saavamme kelpolailla maksaa tuosta kaikesta hyvyydestä,\nmitä talossa olimme nauttineet, sillä kovin meitä oli peloiteltu\nkemiläisten nylkemishalulla; olimme jossain matkakertomuksessakin\nsamallaisia valituksia lukeneet. Pahoimpa kuitenkin ällistyimme, kun\nsanottiin meidän olevan kaikesta velkaa — 85 penniä. Kohtuudentuntoinen\nkassanhoitajamme — olimme päättäneet kukin vuorostamme hoitaa yhteistä\nkassaa, johon jokainen pani saman verran, ja josta kaikki yhteiset\nmenot suoritettiin — arveli kuitenkin, ettei pari markkaakaan, jonka\nhän antoi, liijaksi ollut ja samaa mieltä olimme me toisetkin.\nYleensäkkin tulimme pitkin matkaa siihen kokemukseen, että nuo\nsyytökset nylkemisestä ovat aiheettomia ja liijoiteltuja, ainakin\nyöpaikkoihin ja ruokaan nähden; hevostaivalluksista, joista myöhemmin,\nnäyttiin kyllä sen sijaan osaavan ottaa. —\n\nKauvas emme talosta ehtineet, kun jo taasen saimme voimiamme koettaa.\nKohta ylipuolella oli nimittäin väkevä niva noustavana. Siinä oli jo\nvähällä tuhokin tulla. Kun näet joki tavattoman pitkien poutien takia\noli niin kovin kuiva, ettei miesmuistiin sanottu veden niin vähänä\nolleen, oli kulku hyvin hankalaa. Arvelimme, sen sijaan kuin edellisenä\niltana olimme kolunneet kuivia rantoja pitkin, nyt koettaa keskiväylää.\nLuulimme, jotta kyllä nousee, kun oikein uskosta työnnetään koko\nhartiovoimalla. Siinäpä kuitenkin laskumme pettivät. Alussa kyllä nousi\nhyvästi niinkauvan kuin virta ei kovin vuolasta ollut, mutta kun väylä\nkävi syvemmäksi ja virran paino aina kovemmaksi, niin — jo herposi\nkäsivarret. Olimme juuri niskalle pääsemäisillämme, kun tohtori, joka\noli \"keulamiehenä\", väsyneesti heitti sauvomen virran valtaan ja\npuhkuen huudahti: \"Nyt en jaksa enään.\" Eikä siinä sitten auttanut\npidätteleminen, kun keula kerran joutui kosken painettavaksi. Alas\nkiiti vene ja hyvää kyytiä se nyt menikin.\n\nÄhmissämme emme kuitenkaan vielä uskoneet, ettei tuosta ylös päästäisi,\nkunhan koetettaisiin hiukan matalammasta kohdasta. Yhtä huonosti\npäättyi kuitenkin sekin yritys. Oli näet nyt se vastuksena, että vesi\nputosi niskalle patouneiden, veden laskeuttua matalalle jääneiden\nkivien yli jokseenkin jyrkkänä könkäänä. Sen kyllä näimme, mutta\n\"valui eli putosi, ylös siitä on sittenkin päästävä\", arvelimme.\nNiin kuitenkin kävi, että putouksessa sai virta taasen ryöstetyksi\nja paiskasi veneen poikitellen alipuolella olevia kiviä vastaan.\nJokseenkin arveluttavasti puistalteli siinä jo pyörre venettä. Kosken\nkovasti painaessa hulmahti jo toisen laidan yli vene vettä tulvilleen.\nKöyhästi olisi siinä voinut käydä, jollemme hätäymättä ponnistellen\nolisi pian saaneet venettä irti kiviltä ja virran mukaan käännetyksi.\nJa niin saimme laskea toisen kerran kosken alle vasten tahtoamme.\n\n\"Kolmas kerta se toden sanoo\", arvelimme, sen pahemmin tuosta vielä\nsäikähtämättä. \"Olisippa saattanut tuossa niin hullusti pian käydä,\nettä olisimme päässeet ainakin osasta tavaroitamme... Hengen hätää tuossa\nnyt ei kuitenkaan vielä... Eihän tuossa niin jumalattoman syvääkään\nollut.\"\n\nNoin tuumimme vieläkin uhkamielisinä. Kuitenkin katsoimme jo\nviisaimmaksi noudattaa Väinämöisen varoitusta, olla \"veikan vettä\nsoutamatta\", ei tietysti pelosta, vaan — venettämme säälien; olihan\nnäet vielä monta muuta kovaa sen kestettävä. Pujottausimme siis\nlähemmältä rantaa kivien välitse ja helposti sitä sillä keinoin\npäästiinkin kosken päälle. — Sen otimme tuosta kuitenkin opiksemme,\nettemme toiste enään pääväylää yrittäneet nousemaan. Niin olikin tuo\nainoa kerta, jolloin tahallisen uhkarohkeuden takia oli vaara tarjona.\n\nSuuremmitta seikkailuitta retkesimme sitten edelleen aina iltamyöhäseen\nja pysähdyimme yöksi Pajari-nimiseen taloon. Tuuli oli meitä päivän\nkuluessa hiukan autellut, vaikka ensin aamulla oli vastanen ollut;\nainoastaan kovemmissa virtapaikoissa täytyi sauvomiin turvautua. —\nLastin päällä makaillessa ja laulellessa heitimme huviksemme muutamassa\nsuvannossa uistimen kalan kiusaksi veteen. Ja äläpäs ollakkaan, niin\njopa erehtyikin taimen tuohon houkuttelevaan täkyyn. Komeasti se\nhypätä loiskautti ylös vedestä, tuntiessaan kiinni olevansa. Vaan\nkun veneellä oli liian kova vauhti ja lienee koukut liian löyhään\nkiinni tarttuneet kalan leukapieliin, niin rivakalla tempauksella se\nitsensä riuhtasi irti. Kovasti tuo pisti vihaksi, kun oli jo melkein\nveneeseen nousemaisillaan, niin lähellä, että joku joukosta väitti\nsen tunteneensa jo — mätikalaksi. Onnekseen se siis vieläkin halkoo\nKemijoen kuohuja, jos nimittäin otti viisastuakseen noista vastoin\ntahtoaan tekemistään ilmakuperkeikoista. Me puolestamme saimme pyyhkiä\npartaamme — sen verran kuin sitä kullakin oli — vielä pitkäksi aikaa\nlohipaistille, vaikka tuossa oli jo ollut niin saatavilla, että vesi\nsuuhun oli herahtanut. —\n\nNyt se alkoi jo sauvominen käymään kuin tottuneilta ainakin. Ei sitä\nenään söhötty sinne tänne, vaan tanakasti painallettiin yhtaikaa\nperästä ja keulasta niin että kohahdellen vene sukkulana syöksyi\nsylimääriä eteenpäin joka sysäyksellä.\n\nHyvää kyytiä sauvoskelimmekin seuraavana päivänä, käyttäen hyväksemme\ntuultakin, minkä voimme. Päivä ei ollutkaan vielä pilalle kulunut, kun\njo saavuimme Taivalkosken alle sivuutettuamme useita pienempiä koskia\nsitä ennen. Oikein tuntui mielestä hyvältä, kun jo olimme niinkin\npitkälle päässeet. Kukin oli näet hiukan epäilystä tuntenut ensi päivän\nponnistusten jälkeen. Pani ajattelemaan, jotta mitenhän mahdettanee\njaksaa, kun jo alussa noin kovalle ottaa, ja tämä kuitenkin on vaan\nleikintekoa sen rinnalla, mitä edessäpäin on odotettavissa. Julki ei\nnoita mietteitä tietysti kukaan silloin lausunut, vaan jälestä päin ne\ntoisilleen tunnustettiin, sitten kun pahimmat vaikeudet oli jo voitettu.\n\nOmin neuvoin ei ollut Taivalkosken päälle pääsemistä ajatteleminenkaan;\nsen olimme alempana olevissa taloissa jo saaneet kuulla. Hevosella\nsiinä aina veneet taivalletaan, vaikka on vanhoja tottuneita\nkoskimiehiäkin matkalla. Kun tuossa rannalla kosken alipuolella muuan\nmies puuhaili hevosineen, niin käännyimme hänen puoleen, tiedustellen,\neikö hän lähtisi venettämme kosken sivu vedättämään. Aika hölmöläinen\nhän kuitenkin näytti olevan. Olisippa luullut hänen kasvaneen\ntynnyrissä, jota kärryilleen haalaili: suu auki hän katsoa töllisteli\nmeitä mitään vastaan virkkaamatta. Ja kun vihdoin kielensä kantimen\nirroitetuksi sai, niin ei tiennyt mitään taivalluksesta, eipä liioin\nkoko koskestakaan.\n\n\"Virstaa mie täsä olen veätellyt\", hän vaan tuumi vastaukseksi\nkysymyksiimme. Hullua viisaammiksi emme kait hänestä olisikkaan\ntulleet, ellei muuan poika olisi siihen sattunut tulemaan ja neuvonut\nläheisistä taloista hevosta hakemaan. —\n\nLopussakin sieltä hevonen lähti. Talosta toiseen näet saimme\njuoksennella, ennenkuin ihmisiä löysimme; kaikki, sekä miehet että\nnaiset, olivat niityillä ja metsissä talvikonnun haalinnassa.\nSattumalta koteutui vihdoin muuan vaari ja hänet saimme hevosineen\navuksemme. Sievään se sitten vene siirtyi tuon kilometrin pituisen\nkosken sivu. Sen mukaan oli maksukin. \"Ruunuhan se on ollut tavallista\ntältä taipaleelta kolmilaijoista\", saimme näet vastaukseksi\nkysymykseen, mitä kyydistä olimme velkaa; — Ruotsin raha on näet pohjan\npuolessa melkein yhtä yleisesti käytännössä kuin Suomenkin, niin että\nuseinkin hinnat määrätään \"ruunuissa ja tolpissa.\"\n\nAikomuksemme oli ollut ottaa koskesta valokuva, — insinöörimme oli näet\nhankkinut matkalle valokuvauskoneen, voidaksemme ikuistaa sitenkin\nmatkamuistojamme — vaan jätimme sen kuitenkin tekemättä, kun koski\nvähän veden takia ei näyttänyt paljon miltään. Käsitti kuitenkin, kun\ntarkasteli noita jyrkkiä kalliorantoja sekä jylhää pohjalouhikkoa,\njonka yli valtava veden paljous hillittömällä vimmalla hyökkää, pudoten\njokseenkin jyrkkänä koskena, — barometri-laskujemme mukaan noin 8—10\nmetriä niskasta lyhkäsen kosken alle — että mahtava on luonnon siinä\ntarjooma hurja näytelmä varsinkin tulvan aikana.\n\nKun olimme saaneet veneemme vesille ja kaikki kuntoon, niin vedettiin\ntaasen purjetta puuhun ja \"annettiin luonnon lykätä.\" Pitkälti siinä\nolikin suoraa suvantoa, kokonaista kuusi kilometriä. Kauvan ei\nkuitenkaan tuulta kestänyt ja niin saimme turvautua taas airoihin ja\nsauvomiin. —\n\nPuolissa alkoi päivä olla, kun saavuimme Tervolan kirkolle. Aijoimme\nsivumennessä pistäytyä pappilassa vieraisilla; levähtääkkin jo hiukan\ntarvitsi, kun oli ollut tavattoman helteinen päivä ja ahkerasti olimme\nolleet työssä. Saaren rannalla siinä hiukan siistimme pukujamme, miten\nparhaiten voimme; tiesimme näet talossa nuoria neitosia olevan. Sitten\nsauvoskeltiin pappilan rantaan ja marssittiin kainostelematta sisälle.\n\nSukkelaan se käy maalla tutuksi tuleminen. Pian olimmekin kuin vanhoja\ntuttuja talon väen kanssa ja hauskassa keskustelussa kului tunti\ntoisensa perään melkein huomaamattamme. Emme vierasvaraisesta talosta\npäässeetkään lähtemään ennenkuin oli kahvit juotu ja puolisteltu;\nkäytimme hyväksemme myös tilaisuutta laittaa kotona huolissaan oleville\nomaisillemme ensimäiset tiedot matkaltamme.\n\nEipä juuri haluttanutkaan lähteä ponnistelemaan tuonne tukahduttavan\nkuumaan helteeseen; oli lähemmä 30 astetta varjossakin. Tuommoista\nkuivaa paahdetta oli kestänyt jo useampia viikkokausia. Viljavainiot\nkärsivät jo tuntuvasti veden puutteesta ja huolestuneena maanmies\ntuumaili, jotta \"jokohan tuhosi nyt kuivuus viljan niinkuin edellisinä\nvuosina halla.\" Ikävällä tähystelee hän taivaan rannalle eikö\npientäkään pilvenhattaraa näkyisi nousevaksi. Ja jo nouseekin, ensin\npienenä, harmaana, mutta kohta kammottavan laajana ja synkkänä. Tuo\npilvi ei kuitenkaan iloa tuota, vaan huolta huolen päälle. Ei sieltä\nsiunausta tuottava sade lähene, vaan tuhoa, häviötä tuo pilvi ilmaisee\nja uhkaa: tuli siellä tekee rajua hävitystyötään salon synkissä\nmetsissä. Tuota oli peljättykin, kun metsä oli pitkällisestä poudasta\nkuiva kuin taula. Tiesi jo edeltäpäin, että vähään ei tulen tuhotyöt\nsupistuisi, kun se kerran irti pääsisi jonkun huolimattomuudesta.\nKammottavan vauhdin saivatkin metsäpalot tällä kertaa. Eikä niitä ollut\nainoastaan yhdessä eli kahdessa paikassa, vaan kun kerran rupesi, niin\nsyttyi kuin kilvan siellä täällä. — Suurimmat palot meidän matkamme\nvarrella olivat tietääkseni Tervolan ja Rovaniemen takalistoilla.\nTuhansittain ja kymmentuhansittain siellä turmeltui puita sekä kruunun\nettä yksityisten metsissä. Palojen suuruuden voi jo arvata siitäkin,\nkun tuulen alla, ylempänä jokivarsilla yli puolenkymmenen penikulman\npäässä kerrottiin niin sakealti savua olleen, että auringon oli\nkerrassaan pimittänyt, ilman niin katkeraksi tehnyt, ettei hengittää\nollut tahtonut saattaa. Mies talosta, jopa kaksikin, oli kyllä\nviikkokaudet viranomaisten kanssa sammutustyössä, mutta turhaa oli\ntaistelu tuota tuhoisaa vihollista vastaan. Se teki tehtävänsä ja\npysähtyi vasta kun luonto itse pani sen raivolle rajat. Ja kun poutaa\nyhä vaan kesti, sai tuli kyteä viikkokausia maassa polttaen varsinkin\nkuivaneet suomaat syvälti pehmeiksi tuhka-aavikoiksi. \"Ei kait niihin\npaikkoihin vuosikymmeniin ota ruohonkorsikaan kasvaakseen sen vähemmin\npuu\", arvelivat ukot.\n\nMeidän pappilaan saapuessamme se alkoi tuolta koillisen puolelta tuo\nsavupilvi kokoomaan, pian maatuen uhkaavan synkäksi ja muuttaen ilman\nharmaan savun sekaiseksi, omituisen tuoksuvaksi. —\n\n\"Lähteä sitä täytyy talosta hyvästäkin;\" niinpä meidänkin. Kokonaista\nviisi tuntia olimmekin jo tulleet viipyneiksi, vaikka aikomus oli ollut\nainoastaan pistäytyä. Kiire tulikin nyt käsiin ja, hyvästit otettuamme\nystävälliseltä, vierasvaraiselta talonväeltä, lähdimme taipaleelle.\n\nKuiva ja hankala koski oli siinä taas noustavana, vaan \"emme olleet\nenään ensi kertaa pappia kyydissä.\" Hyvän palan taivalta vielä sinä\niltana katkasimmekin, sauvoen suvannolta jos koskiakin. Suuremmille\nkoskille emme kuitenkaan vielä ehtineet. \"Siellä se vasta kova eteen\nkoituu\", niin meitä peloteltiin. Tuosta kuitenkin viisi! \"Kun on\nkerran tähän asti päästy, niin suorintaan kait sitä edelleenkin\", me\npuolestamme arvelimme. Olimme jo alkaneet tottua tuohon: \"Ei se mitään\ntähän asti, edessäpäin se vasta kovalle ottaa\", jota saimme kuulla\nalituiseen aina Paanajärvelle saakka; sitten vasta \"alko ääni kellossa\nmuuttumaan.\"\n\nJo alkoi ilta kulua yöpuoleen, niin että täytyi ruveta katselemaan,\nmissä yösijaa taasen saada. Ei näet kaikki talot näyttäneet yhtä\nhoukuttelevilta ja minkä muutoin päältäpäin katsoen olisi luullut\nlaatuun käyvän, sinne ei aina ollut niinkään helppo päästä, kun rannat\nolivat kauvas matalat ja kivikot. Niin sattui nytkin. Talo kyllä oli\ntuossa vankan näköinen, — Mattiseksi kuulimme sitä sitten mainittavan\n— vaan veneellä sen rantaan ei voinut mitenkään päästä. Emme tahtoneet\ntavaroitammekaan jättää ihan oman onnensa nojaan. Neuvoteltuamme\npäätimmekin viettää sen yön luonnon suuressa tuvassa, s.o. asettaa\ntelttimme jonnekkin sopivaan paikkaan rannalle; olimme näet varustaneet\nsuuren purjeen itsellemme telttivaatteeksi siltä varalta, että voisimme\nulkonakin öitä viettää. Ensin kävimme kuitenkin talosta aterian\njatkoksi maitoa hakemassa, ei vähempää kuin kaksi kannua. Akat kyllä\ntalossa epäilivät, tokko niin paljoa kolmeen mieheen tarvitsee, vaan\nolisi heidän pitänyt olla katsomassa, paljonko jälelle jäi.\n\nKun oli aterioittu, sauvoimme vielä talon kohdalla olevan kosken\npäälle. Muutamalle niemekkeelle, jossa oli hiukan epätasaista\nnurmikkoa, sitten kyhäsimme pikimmiten telttimme. Rapia yöpaikka siitä\nei kyllä tullut, vaan arvelimme kuitenkin toimeen tultavan. Miten\nkuten koetimme siinä kukin kylelle sijaa saada. Makailimme jo tohtorin\nkanssa teltissä, tuprutellen hänen matkaan varaamia papyrosseja,\n— emme yksikään olleet tupakkamiehiä, mutta tohtori oli kuitenkin\n\"sääskien varalta\" pari laatikkoa mukaan ottanut — kun \"kaakamolaisia\"\nkovin viljalti tunkeusi sisälle tuskastuttavaa univirttänsä korviemme\njuurissa virittämään; kolmas kumppanimme oli vielä pistäynyt veneelle\nkatsomaan oliko kaikki siellä kunnossa. Silloin kuulemme toisenkin\nveneen laskevan rantaan. Arvasimme kohta vierasten asian. Kohta\nkuulimmekin, miten veneellä tulleet miehet rupesivat latelemaan\nkysymyksiään insinöörille.\n\n\"Ketä? Mistä? Minne? Mitä varten, mikä asiana?\" kaikki nuot tavalliset\nkysymykset tulivat melkein yhdessä hengenvedossa.\n\nVakavasti kertoo insinööri tuon jo satoja kertoja toistetun vastauksen:\n\"Oulusta omalla veneellä matkalla Paanajärvelle pieniä tutkimuksia\ntekemään.\" Silloin miehistä toinen voittoisalla äänellä virkahtaa\ntoiselle: \"No, enkös mie sitä jo arvannut.\" — Tuon kaiken kuultuamme\ntäytyi meidän väkisinkin tohtorin kanssa remahtaa nauramaan.\n\nTeltillämme miehet sitten pakinoivat kappaleen aikaa. Sanoivat toiselta\nrannalta nähneensä meidät puuhailemassa. Uteliaisuuttaan tyydyttääkseen\nolivat ottaneet uistelun asiaksi, pistäytyäkseen katsomassa, mitä\nkummia kulkijoita me olimme. — Sukkelasanaisia miehiä ne olivat.\nErittäinkin meitä huvitti toisen miehen vastaus kysymykseemme, mitä he\npapistaan pitävät. \"Eikhään sillä pärjää\", hän näet virkahti lakoonisen\nlyhyesti.\n\nSaatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi, lähtivät miehet tiehensä. Me\ntaas vedimme sääskiharsot kasvojemme yli ja painauduimme levolle\ntuossa ahtaassa asunnossamme, hiukankaan edes, jos mahdollista, unta\nsaadaksemme.\n\n\n\n\nIII. Tervolasta Rovaniemeen.\n\n\nKovin reippaalla tuulella emme olleet seuraavana aamuna herätessämme\ntai oikeammin sanoen teltistä ulos kömpiessämme. Koko yö oli nukkumisen\nsijaan ollut alituista heräämistä. Kova ja kuhmurainen oli vuode ollut,\neikä hetken rauhaa ollut saanut noilta kirotuilta sääskiltä: sama ja\naina vaan sama surkea vikinä korvan juuressa, kääntyipä kylelleen tai\nselälleen. Ja kuumakin oli ollut kuin pätsissä. Seuraus tuosta kaikesta\nolikin, että olimme noustessa melkein väsyneemmät kuin illalla maata\npannessamme. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin \"tartu sapeleihin vaan\ntaasen\", jos mieli eteenpäin päästä.\n\nHappamilla mielin ja nyrpeillä nenin lähdettiin sauvoskelemaan.\nVähitellen tuo huonotuuli kuitenkin katosi. Pistipä jo joku\nlauluksikin, jotta:\n\n    Mitä minä itseäni surulliseks’ (-seks’) heitän,\n    Pienet surut minä ilollani peitän j.n.e.\n\nJa kohta sujui matka taas jutellen ja laulellen kuin rasituksista ei\nmitään olisi tiedetty. —\n\nYli puolen oli päivä, kun saavuimme Narkauskosken alapuolella olevalle\n\"lossipaikalle\". Kun meille alempana oli kerrottu tuon kosken\nolevan kovin pahan noustavaksi, varsinkin näin kuivalla, ja että se\nmuulloinkin tavallisesti taivalletaan hevosella, niin oli aikomuksemme\nvedättää vene kosken ohi. Jopa tuumittiin sitäkin, että annettaisiin\nsamaa kyytiä mennä kohta ylipuolella olevan Petäjäkoskenkin sivu, kun\noli sanottu sen kerrassaan kahta neljännestä pitkän ja peräti vuolaan\nolevan; arvelimme näet parhaaksi mikäli mahdollista säästää voimiamme\nvastaisen varalta.\n\nTunnin toisensa perään sain siinä makailla veneessä päivän paahteessa.\nToiset olivat näet lähteneet hevosen perille, minä jäänyt veneen\nvahdiksi. Aikani kuluksi katselin tukkilaisten touhua tuossa\nylempänä ja kuun telin heidän yksitoikkoista tahtilauluaan, jota\nhe loilottelivat, keksineen tukkeja hinaillessa ja \"vastineeksi\"\nlaatiessaan; saimme täällä kuulla sen \"ilosanoman\", että Rovaniemen\nkirkon ylipuolella kaiken muun hyvän lisäksi saisimme tekemistä\ntukeista, joita kokonaista 600,000 kappaletta oli alas tulossa.\n\nJo vihdoinkin palasivat toverini hevosen kanssa. \"Kyllä otti kovalle\",\nkertoivat he harmistuneina. \"Kokonaista kahdeksan markkaa vaadittiin\nylpeillen tuosta parin penikulman vedätyksestä, josta me luulimme\nkolmella neljällä markalla suoriavamme.\"\n\n\"Kuuteen markkaan saimme kuitenkin lopussa tingityksi... Ei auttanut\nmuu keino, täytyi hätävaleeksi sen takia pistää\", selitti vielä\ntohtori. \"Tiellä olimme jo pois menossa, sanoen toisesta talosta sillä\nsaavamme kun vähän aikaa odottaisimme, vaikkeihän meillä mitään hevosta\ntiedossa ollut... Mieluummin sanoimme sauvovamme kosket, kuin nylkyhintaa\nmaksavamme... Silloin mies jälkeen huusi kuudella lähtevänsä.\"\n\nLopussakin siis taas pääsimme taipaleelle. — Hevosmies teki vielä\ntarjouksen, että markan lisämaksusta yksi aina vuorotellen saisi istua\nveneen peräteljolla jalkojaan lepuuttamassa. Kiusallakaan emme tuohon\nsuostuneet, niin kiukuissamme olimme tuosta nylkemisestä. Kävelimme\nsiis tuon kahden penikulman taipaleen. Väsymykseksi kyllä tahtoi\npakkautua päivän paahteessa astuminen, helläksi käydä jalkapohjat,\nmutta emme sittenkään myöten antaneet. Topuliksi kuluivat insinöörin\nsukan pohjatkin, hän kun näet oli saanut jalkansa hankauneiksi eikä\nvoinut kenkiä kävellessä käyttää. Vinhaan kuitenkin astuttiin. Saimme\nhiukan hauskuuttakin tuolla kuivalla kävelytaipaleella muutamasta\niloisesta maalaistytöstä, jolla samat matkat sattui olemaan.\nKainostella hän kyllä ensin tahtoi, vaan ennenkuin matka oli lopussa,\noli insinöörimme tytön jo niin \"kesyttänyt\", että hän erotessaan\npilaillen pyysi muistamaan häntäkin. Ja vastaukseksi hän saikin\ninsinööriltä:\n\n    Älä sure sä.\n    Että jätän mä.\n    Kyllä kirjeen sulle lähetän j.n.e.\n\nSivu puolen oli yö jo kulunut, kun saavuimme Petäjäkosken\nylipuolelle. Kuitenkin, kun olimme saaneet taasen veneemme vesille\nja kaikki kuntoon, päätimme vielä jatkaa matkaa. Vaan \"pää se tulee\nvetävällekkin.\" Niin tuntui käyvän meidänkin voimiemme. Laskimmekin\nsentähden, kappaleen matkaa suvantoa soudettuamme, lähimmän talon\nrantaan. Talonväen ylös ajettuamme saimme makuusijoja sen, minkä talo\nvoi tarjota. Emme syömään edes enään joutaneet, niin oli väsymys miehet\nvallannut. Hetken päästä kuorsailimmekin jo sikeässä unessa. —\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 8 päivä. Emme kuitenkaan\njoutaneet sitä lepopäivänä viettämään, vaan niinpian kuin ylös\njaksoimme, lähdimme taipaleelle. Sitä ennen kuitenkin virkistelimme\nitseämme uimisella. Tuossa puuhaillessamme sattui muuan mieskin\nsiihen rannalle tulemaan ja rupesi uimaan hänkin. Miten siinä sitten\npakinoittiin, niin satuin kysymään, tokko niillä seuduin mahtaisi\nrunojen ja loitsujen taitajia olla. Tuostakos mies, joka muutoin näytti\nolevan hieman \"pyhätuulella\", intoihinsa.\n\n\"No että vain tarvitte semmosta tämän kauvempaa hakea... Jopa vain!\nMie ne lorut kyllä kaikki osaan rikusta pistheeseen... Kymmeniä vuosia\nmie olen Lapinmaassa kullanhuuhonnassa ollut ja kun sinne kerranki\nkolmekymmentä kannua priitä vein mukana, niin jo vain sillä noitain\nkielenkannat sain kirvotetuksi, sanasalvat aukastuksi. Iltakauvet mie\nsitten niitten kansa istuin ja pakinoin: ne saarnasit tietojaan ja mie\npanin paperille minkä ennätin. Jo vain mie...\"\n\nJa kun hän sitä menoaan ylisteli osaamistaan, niin minä, arvellen että\nkenties! jotain mieheltä saisin, pyysin häntä lähtemään meidän mukaamme\njonkun matkaa, vaikka kyllä epäilinkin hänen tietovarojaan; emme näet\nmalttaneet enään taloon pysähtyä, vaikka mies kyllä lupasi siellä koko\npäiväksi meille kirjoitustyötä antavansa. Mielellään hän lähtikin.\nEnnenkuin kuitenkaan matkalle pääsimme, täytyi meidän tuon saman miehen\nkiusaamina käydä katsomassa muuatta \"muinaisrauniota\" samalla Raappanan\nsaarella, jolla yötalomme oli. Soraläjiä ja kuoppia, joista mies\nvakuutti kiviaseita löytäneensä ja Helsinkiinkin niitä lähettäneensä,\nsaarella todella löytyikin, vaan kun emme joutaneet raunioita sen\ntarkemmin kaivelemaan, niin en voi sanoa, tokko niillä olisi arvoa\nmuinaistutkimukselle.\n\nMiehen puheisiin ei näyttänyt olevan paljon luottamista, sen saimme\nkohta kokea. Kun näet monen houkuttelun perästä olin vihdoinkin saanut\nhänet näyttämään taikataitoaan, niin huomasin hänen loitsunsa, niin\nmahtipontisesti kuin hän niitä lausuilikin, ihan arvottomiksi hänen\nitsensä sepustamiksi jaarituksiksi, jälkiä loitsuista noissa loruissa\nhuomasi kuitenkin sen verran, että voi päättää miehen joitakin\nloitsuja kuulleen. — Lupasipa hän varmaan lähettää muka tekemänsä\nmuistiinpanotkin minulle, koska sanoi kyllä ymmärtävänsä, että herrat\nne niille panevat arvoa, vaan itse puolestaan ei niitä uskovansa eikä\nniistä välittävänsä. Perille tulematta ne kuitenkin vielä ovat. —\n\nHyvä myötänen meille taaskin sattui. Kuitenkaan emme malttaneet olla\nsivumennessämme pistäymättä valtiopäivämies Hoikkaa tervehtimässä.\nSiihen oli hiukan erityistäkin syytä. Pääkaupungista matkustaessaan\noli näet insinööri sattunut hänen kanssaan yksiin matkoihin ja\nsilloin muun muassa jutellut aikomastamme retkestä. Mahdottomaksi\nhän oli tuumamme toteuttamista arvellut, virkahtaen: \"Tottuneille\nkoskenkulkijoille tuo matka tosin päinsä kävisi, vaan herrasmiehiltä\nse kyllä jää suorittamatta.\" Tekipä siis nyt mieli käydä näyttämässä,\nettä näin pitkälle sitä on jo päästy. Uskoa hänen se täytyikin, vaikka\nihmettelynsä kyllä lausui. Epäili hän kuitenkin vielä, miten matkan\njatkamisen kävisi, sillä edessäpäin ne vasta vaikeudet alkavat, arveli\nhän vieläkin.\n\nTunnin pari juttelimme kaikenlaista Pohjanmaan oloista. Etenkin\ntuli kulkuneuvojen huonous puheen aineeksi. Pontta vailla eivät\nainakaan meistä tuntuneet olevan ne perusteet, joilla hän meille\ntodisteli Pohjanmaan radan jatkamisen välttämättömyyttä lähimmässä\ntulevaisuudessa Tornioon saakka sekä sivuradan rakentamisen\ntarpeellisuutta tältä radalta Rovaniemen kirkonkylälle eli\n\"kaupunkiin\", kuten tavallisesti seudulla sanotaan. Suuret,\nluonnontuotteista rikkaat alat ovat näet siellä melkein muusta\nmaailmasta erotettuina ja maakuntaliike, huolimatta kulkuneuvojen\nhankaluudesta, on tavattoman vilkas. — Kuinka kurja tuolla takamailla\nasuvain kohtalo kulkuneuvoihin nähden todellakin on, kuinka\nalkuperäisiin keinoihin he ovat pakotetut useinkin turvautumaan,\nhankkiakseen monesti aina rannikkokaupungeista asti välttämättömimmät\nelintarpeensa, siitä saimme me matkallamme nähdä säälittäviä\ntodistuksia. —\n\nJo olimme taasen rientämässä eteenpäin. Suvanto ja koski toinen\ntoisensa perästä jäi taaksemme. Ei se kulku kuitenkaan niin luistanut\nkuin rasvattu Eipä niinkään! Kerran jos toisenkin sitä sai vaihtaa\npurjetta, airoa ja sauvonta, koettaen mikä parhaiten milloinkin\nveteleisi. Työtä kyllin antoi Elikon- ja Valajankoskien sauvominen.\nTuosta emme kuitenkaan milläänkään olleet, sillä huvikseen niitä\nsauvoskeli, kun ne, varsinkin Valajankoski, olivat luonnonkauniimpia,\nmitä koko Kemijokimatkallamme näimme. — Tästä puolin alkoivatkin\njokivarret muuttua hiukan vaihtelevammiksi ja kauniimmiksi kuin\nmitä ne siihen asti olivat olleet. Nuo alituiset tasamaat taloineen\nja viljavainioineen pitkin jokivartta olivat näet jo ruvenneet\ntuntumaan yksitoikkoisilta ja sentakia tuo vähäinenkin vaihtelevaisuus\nhyväntunnelmalla hiveli näköhermoja.\n\nVielä oli väkevin nikama Valajaa noustavana. Hiukan levähtääksemme,\nennenkuin lähtisimme sen päälle ponnistelemaan, pistäysimme kosken\npartaalla olevaan taloon aterioimaan. Siellä meitä varoitettiin\noikeanpuoleista rantaa nousemasta, väkevä ja kiero kun näet oli\nsiinä kuohu ja kova kallio pohjana, jottei sauvon ota pohjatakseen;\nkerrottiin monelta veneenkin siinä täyttäneen. Vasenta rantaa\nneuvoivat kosken päälle pyrkimään, vaikka kyllä sielläkin muutaman\nkallioniemekkeen kohdalla sanottiin pahan pyörteen olevan. Päätimmekin\nvalita vähemmän kahdesta pahasta. Ja helpommin me pääsimme kuin\nluulimmekaan, vaikka kyllä saatiin kaikki voimat liikkeelle panna\ntuossa mainitussa pahassa paikassa, jottei väkevä hyökky saanut\nmukaansa ryöstetyksi. —\n\nIlta oli erinomaisen kaunis. Päätimmekin senvuoksi jatkaa vielä\nmatkaa ja koettaa ehtiä aina Rovaniemen kirkolle, jonne oli parisen\npenikulmaa. Aijoimme panna vaikka yötäkin jatkoksi. Ilveillen ja\nlaulellen soutelimme sitten tyyniä suvannoita hyvät matkat, mutta jopa\najan kuluun alkoi väsymyksen mukana kärtyisyys ja kärsimättömyyskin\nkumppaniksi tunkeutua. Kun kirkkoa ei alkanut näkymään, vaikka yö oli\njo yli puolen, emmekä \"huonolla tuulella\" tahtoneet enään kulkemista\njatkaa, niin pysähdyimme aamupuolella yötä muutamaan taloon pari\nkilometriä kirkolta. Hyvä siinä olikin talo. Ja uni kyllä taasen\nmaistui, kun vaan seinäin sisälle päästiin. —\n\nNäin olimme siis vähän rapiammassa kuin puolessa viikossa nousseet\nKemijoen suusta aina Rovaniemen kirkolle eli noin yksitoista\npenikulmaa, mikä, retkemme alkupuoli ollakseen, ei ollut suinkaan huono\n\"rekordi\". Tulee nimittäin huomioon ottaa, että olimme alkumatkasta\nihan tottumattomat sauvomiseen, vieläpä sekin, että jo kulkemamme\nosa on Kemijoesta valtavin; Rovaniemen kirkon ylipuolella näet yhtyy\nKemijokeen toinen sen päähaaroista, Ounasjoki, joten veden paljous ja\nmyöskin koskien vuolaus siitä alaspäin on sen mukaan.\n\n\n\n\nIV. Rovaniemeltä Auttijoen suulle.\n\n\nPitkälle oli päivä jo kulunut, kun vihdoinkin heräsimme. Hyvän unen\npäälle tahdoimme kuitenkin vielä hyvän aterian. Sitä odotellessa\npistettiin kirjeiksi, jotka sivumennessä aijottiin kirkolla\npostikonttoriin viedä.\n\nKun kaikki oli taasen reilassa, niin miehet kuin venekkin, lähdimme\nlaskettamaan vinhaa myötästä kirkolle. Siellä ei kauvan joudettu\nvitkastelemaan. Pistäyttiin vaan pikimmältään postissa kirjeet sinne\njättämässä ja tietämässä, josko kentiesi kirjeitä meille olisi tullut,\nvaan eihän niitä vielä ollut ehtinyt. Matkaa varten teimme myös pieniä\nostoksia, kun \"kaupungista\" arvelimme parhaiten saavamme, mitä matkalla\ntarvitseisimme. Sitten vedettiin purje taas ylös. Ja niin hyvää kyytiä\nsitä mentiinkin, että kirkonkylän kohdalla oleva melkoinen koski\nnoustiin melkein sauvomen koskematta, purjeella vaan.\n\nVaikka matkamme kääntyikin enempi itää kohden, jätettyämme vasemmalle\nOunasjoen suun, saimme kuitenkin vielä lasketella myötätuuleen, sillä\ntuuli käännälti suotuisasti kulkunsa meidän matkamme mukaan. Kuohuna\nse vaan vesi kuhisi veneen keulassa, ottaen kovan kohinan, missä virta\nkovemmaksi kävi. Noin penikulman matkan kirkolta olevaa Olkkakoskea\nemme kuitenkaan uskaltaneet purjeessa laskea, aika kivakka kun se näet\noli, vaan tyydyimme tyynempään sauvomalla kulkuun.\n\nIltapuolella ei meno enään liian rajua ollut. Tuuli oli näet tyyntynyt\nja nyt saimme soudella pitkää suvantoa.\n\nParin penikulman päässä kirkolta yövyimme Oikaraisen taloon. Täällä\nsaimme hiukan tietoja kauvempana edessämme olevista kulkuväylistä.\nOlimme näet, kuten jo edellä on mainittu, matkasuunnitelmamme tehneet\nsummassa, kartan mukaan. Emme tienneet edes, oliko Korojokikaan\nveneellä kuljettava, saati sitten muut purot. Talossa kuitenkin\niloksemme kuulimme, että vuosikymmeniä sitten oli Kuusamosta sen kautta\nvoilasteja kuletettu Ouluun, kun näet ei vielä silloin ollut maantietä\nKuusamoon asti. Hyvillä mielin siis arvelimmekin talon miesten lausuman\nepäilyksen johdosta, tokko tuo joki kuitenkaan niin kuivalla olisi\nkulottavassa kunnossa, jotta kun lienee muut kulkeneet, niin totta kai\nmekin sitten pääsemme. Lohdutukseksi oli näet jo sekin, kun kuuli sitä\nväylää edes joskuskaan kuletun, vaikka kyllähän peloitti ajatellessa,\nmiten mahtaisi tuossa purossa vettä olla, kun ei tahtonut kaikistellen\nolla Kemijoessakaan. —\n\nSeuraavana päivänä alkoi taistelu tukkien kanssa.\n\nKohta yötalomme ylipuolella oli vankka, tukkipuista vitsaksilla\nja rautakettingeillä kokoon pantu viisikertainen \"vastine\". Aina\nkahdeksan penikulman matkan ylöspäin oli joki tukkien vallassa, niin\nkerrottiin meille jo talossa. Lohdutettiin kuitenkin sillä, että on\nniitä aina suma- ja koskipaikoissa tukkilaisia, joiden on pakko auttaa\nmatkustavaisia.\n\nOlikin siinä ensimäisen vastineen luona miehiä, jotka auttoivat\nveneemme yli. Kovin pitkä vetomatka ei tuossa ollutkaan, sillä paljon\nei pölkkyjä vielä ollut näin alas ehtinyt kokoontua. Oli näet vasta\njoku päivä sitten ruvettu ylempää päästelemään. Tulossa kuitenkin oli\ntukkeja kosolta, koko 600,000 puuta, kerrottiin meille täälläkin, kuten\nolimme jo alempana kuulleet. — Mikä sanomaton haitta tuommoisesta\ntukkipaljoudesta on venematkustajalle, sen tietää vain se, joka itse\non kokenut. Koetitpa keskijokea tai rantaa, mistä hyvänsä, aina vaan\ntukkeja ja tukkeja joka paikassa. Rantoja et voi kulkea, sillä pitkin\nsuvantoja ja koskia on puita matalaan ja kivikoille tarttunut, maaten\nsiinä kulkijan tiellä pitkin jos poikkikin. Ei siis muu neuvoksi, kuin\nponnista keskijokea, sielläkin miten kuten pujotellen uiskentelevain\ntukkien välitse. Kysytään siinä kärsimystä.\n\nSuuri on tukeista vastus suvannoissa, vaan vielä suurempi koskissa, sen\nsaimme kokea. Ei kyllin siinä, että ne tekevät kosken päälle sauvomisen\nkaksin, kolmin verroin hankalammaksi, missä nimittäin ensinkään\nvoi sauvoa, vaan vieläpä niiden takia alituinen hengenvaarakin on\ntarjona. Ei näet tiedä millä hetkellä saa veneensä murtuneeksi tukkien\nkeskellä, kosken mukana kun niitä ehtimiseen syöksyy. Samalla kertaa\nsiis, kun kaikella väellään saa ponnistella hiukankaan eteenpäin\npäästäkseen kosken kovissa kuohuissa, täytyy vielä ehtimiseen varoa\nvenettä pölkkyjen sysäyksiltä, jollei mieli kalojen ruuaksi joutua.\nSaattaapa vielä rannoiltakin yhtäkkiä irtautua koko suuri kasa sinne\nruuhkautuneita puita ja silloin: katso eteesi, jos mielit ehein nahoin\nleikistä suoriuta. —\n\nKovin oli meitä peloteltu ylempänä olevilla pahoilla koskilla, joiden\nsanottiin olevan tosipahoja jo muutoinkin, saati sitten näin kuivan\naikana ja tukkien täyttäminä. Olivatpa jotkut väittäneet, että kolmen\nmiehen oli kerrassaan mahdoton niistä päästä, varsinkin kun vielä oli\nvene niin lastissa kuin meidän.\n\n\"Kun olisi parikymmentäkään miestä, niin sitten tuota –, vaan kolme...\nKyllä siellä vielä monasti kovalle ottaa ja tyssäkin eteen tulee,\nsen saatte nähdä.\" Noin vakuutettiin. Vaan \"sittenhän tuon näkee kun\nsinnekkin tulee\", arvelimme me. \"Eipähän tässä auttane takasinkaan\npalaaminen.\"\n\nHitaasti, hitaasti se kuitenkin matka kului, vaikka olikin suvanto\nkulettavanamme ja työtä kyllä teimme kuin jätkät. Moni hikihelmi oli\notsalta jo tähän asti vyörähtänyt, vaan nyt se vasta hikoilemisen aika\nalkoi. Takit, housut ja saappaat ne oli jo monesti ennenkin saatu\nriisua päältä, vaan ei nyt enään sekään keino tahtonut auttaa.\n\nItsepäisinä kuin ainakin suomalaiset olimme yli puolen päivää\npuohanneet ja kolmatta penikulmaa olimme, kuin olimmekin eteenpäin\npäässeet. Tuossa se jo kosken korvalla vasemalla rannalla vastaamme\nhelotti tuo pitkin matkaa mainittu \"porokuninkaan\" Tenniläisen talo.\nUpealta se näyttikin näin sydänmaassa, seisoen tuossa kunnaallaan,\nheleän punaiseksi maalattuna, vihreine ikkuna- ja nurkkalautoineen sekä\nsaman värisine eteisineen, — ei muutoin juuri kovinkaan sopusointuisat\nvärit — niin että kysymättäkin arvasi, mikä se oli talojaan. Rikas se\nkuului olevan, upporikas, niin oli kerrottu. Porojakin pitäisi olla yli\ntuhannenviidensadan.\n\nTalossa oli meitä matkalla kehoitettu kaiken mokomin käymään.\nTeimmekin työtä neuvottua. Miten kuten pujottauduttuamme veneinemme\ntukkien välitse niin pitkälle että maalle pääsimme, astuimme taloon,\npyytääksemme ruokaa rahan edestä. Vesi oikein kielelle herahti\najatellessamme nyt kerrankin taasen saavamme pureksittavaksi hiukan\nmuutakin kuin leipää, kalaa ja piimää.\n\nTapasimme vanhan isännän kotosalla. Hän oli sisälle astuessamme\nkammarissaan tekemässä poikansa kanssa joitakin laskuja. Lienemmekö\ntulleet sopimattomaan aikaan vai miten, se vaan, että oudon\nkylmäkiskoisesti vieraat vastaan otettiin; yleensä näet pitkin\nmatkaamme olivat ihmiset olleet hyvin ystävällisiä ja kohteliaita,\nminne vaan olimme tulleet, tarjoten mitä talossa vaan parasta löytyi.\nHiukan oudolta tuntui meistä siis tuo ynseä vastaanotto. Tuskin\ntervehdittiin ja istumaan käskettiin, puhelemisesta ei puhettakaan:\njätettiin vieraat vaan siihen niine hyvineen. Ei tehty edes noita\ntavallisia kysymyksiäkään. — Vasta jonkun ajan päästä talon nuorimies\npistäysi muutaman sanan haastamassa.\n\n\"Täällä sitä oisi\", kävi joku nainen kappaleen ajan kuluttua ovelta\nsanomassa.\n\nKun arvasimme sillä ruokaa tarkoitettavan, niin menimme uteliaina\nkatsomaan, mitä hyvyyksiä siellä sitten oli.\n\n\"No — istu ja pala! Silakkaa, leipää, piimää! Ja porokuninkaan\ntalossa!\" — Siinä koko kestitykset!\n\nTäytyihän sitä näön vuoksi hiukan maistella kuitenkin, vaikka veneessä\nolisi itsellämme parempaakin ollut. Ja sitten maksettiin ja lähdettiin.\n\n\"Semmoista se on, kun pohattain tykö menee. On totta vie\n'aristokraattinsa' sydänmaassakin.\" Niin päättelimme kun pettynein\ntoivein ja äkäisin mielin astelimme jälleen veneellemme.\n\nSaimmepa kuitenkin taasen tekemistä, joka hiukan karkotti äreää\ntuultamme, joskin se toiselta puolen antoi uutta syytä suuttumukseen.\nTalon kohdalla olevan koskenkorvan näet olivat tukit kerrassaan\nsulkeneet. Tuo muutoin vähäpätöinen korvake oli tuosta muuttunut oikein\nmahtavaksi kuohuksi. Keskiväylää siitä kaikki vesi hyömälsi tulista\nvauhtia, painautuen kautta kapean uran, jonka tukit olivat sille\njättäneet, niin valtavana aallokkona ettei siihen pienellä veneellä\nollut yrittämistäkään. Kahden puolen väylää olivat tukit pitkin jos\npoikkikin patouneet pohjakallioita vastaan aika ruuhkiksi. Ja yhä uusia\npölkkyjä niitä tuli, mitkä tulista vauhtia kiitäen alas väylää, mitkä\njyrinällä syösten patoutuneita vasten, kiilautuen niiden alle ja väliin\nruuhkaa yhä suurentamaan.\n\nKova oli paikka tuossa eikä yhtään miestä apuna. Sanottiin tukkijätkäin\nmenneen ylemmäksi joelle, jossa oli vielä pahemmin padonnut Eihän siinä\nsiis muu neuvoksi kuin käy käsiksi vaan ja oikein olan takaa.\n\nPanttiin kova kovaa vastaan ja toisenhan siinä tietysti täytyi myöten\nantaa. Ryskien se pakeni vene eteenpäin yli ruuhkan, kolmen pojan\njäntevästi ponnistaessa. Eikä siinä tuntikausia siekailtu ennenkun\n\"Täräys\" taas keinui selvillä vesillä, s.o. oli yli tuon parikymmentä\nmetriä pitkän ruuhkan vedettynä. — Niin oli siis taasen vaikeudesta\nsuoriuduttu.\n\nPuolipenikulmaa me vielä sinä iltana keinottelimme eteenpäin, yöpyen\nViirin taloon. Siellä panetimme yönseutuna varalistat veneen pohjan\njo pahasti hampulle käyneiden \"koreiden\" eli saumakohtain suojaksi. —\nPäivämatkamme oli mielestämme sangen lyhyt käytettyyn aikaan ja kovaan\ntyöhön nähden; emme aavistaneet tulevan aikoja semmoisiakin vielä,\nettä parin penikulman taipaleella saisimme hikipäin puskea kolmatta\nvuorokautta. —\n\nNyt alkoivat jokivarret saada enempi sydänmaisen luonteen. Jo kappaleen\nViirin alipuolella olivat rannat kohonneet ja jyrkenneet aina enemmän,\nja enemmän, ollen paikotellen kymmeniä metriä korkeat ja niin jyrkät\nettä vyöryvä hiekka tuskin rinteellä pysyi. Rantatörmät olivat näet\nenimmäkseen paljasta hiekkaa, mutta ylhäällä niiden päällä metsä lauloi\nikusäveltään. —\n\nHyvän matkaa olimme seuraavana päivänä kulkeneet yötalostamme,\nehtimiseen taistellen vastaan tulevien tukkien kansa, aina kuitenkin\nhiljalleen eteenpäin päästen. Mutta jopa tuli tuossa tyssä eteen.\nKerrassaan olivat tukit salvanneet joen muutaman talon kohdalta. Ei\nsiitä päässyt yli ei ympäri. Kova tuossa koski ei näyttänyt kyllä\nolevan, olipahan vaan karikoksi sanottava, mutta apukos siitä, kun se\nkerran oli tukkeissa. Eikä apumiehiä näkynyt siinäkään.\n\nÄreällä tuulella lähdimme taloon tiedustelemaan, näinkö sitä huoli\npidetään matkustavaisten auttamisesta. Löytyikin sieltä muuan mies\ntuvassa nukkumassa ja sanoi hän toisiakin pitävän jossain olla. Enimmän\nosan hän ilmoitti kuitenkin lähteneen ylemmäksi, jossa vielä pahemmin\noli kosket tukkinut.\n\n\"No eikös ne tukkilaiset sitten tiedä, että laki käskee auttamaan\nmatkamiestä, missä tukit vaan vastuksena ovat?\" kysäsi insinööri jo\n\"lakiäänellä\".\n\n\"Tietäänhän tuo kyllä, vaan minkäpäs tässä tekee\", tuumiskeli mies,\nuhkamielisenä hänkin.\n\n\"Vai niin! Mikäs tämän paikan nimi onkaan?\" jatkoi tuohon edellinen,\nvetäen povestaan taskukirjansa esille.\n\n\"Tuota, — Puurosen karikoksihan ne tätä sanovat\", ehätti vastaukseksi\nsaapuville tullut vanha isäntä. \"Vaan elkäähän nyt vieraat hätäillä!\nKyllähän tässä miehissä... Ja kyllä kait niitä tukkilaisiakin... Ovat vähän\nväsyneet, kovasti kun näet ovat saaneet työtä tehä tässä. Kerran jo\naukasivat väylän, vaan taasenhan tuo tukki. — Menehän siitä hakemaan\ntoisia\", lisäsi hän vielä vitkastelevalle tukkijunkkarille.\n\nTämä alkoikin jo saada jalkoja alleen, sillä nuo mahtisanat:\n\"Pannaampas muistiin\", jotka insinööri lausui, jotain kirjaansa ollen\nkirjoittavinaan, tekivät tehtävänsä häneenkin.\n\nPian niitä miehiä löytyikin; naapuritaloon olivat näet nukkumaan\nmenneet.\n\nHelposti se sitten saariin vene ruuhkan yli miehissä vedetyksi.\n\nKauvas emme tuosta pälkähästä päässeet, ennenkuin oli koski taasen\nvastuksena. Vanttaukseksi sitä sanottiin ja kerrottiin sen synnystä\nomituinen tapaus. Ennen maailman aikaan, niin sanottiin, ei sitä ollut\nensinkään olemassa. Joen uoma kulki enempi etelän puolta ja hiukan\nalempana oli siinä koski pauhaillut. Mutta kerran, kymmeniä vuosia\nsitten, oli muuanna kevännä tulvan aikaan vesi repässyt itselleen\nuuden tien, katkasten vasemmalla olevan alangon ja joen välissä\nolevan kaltaisen harjun ja hyökäten nyt pitkin alankoa, uurtaen\nsiihen pian uuden uomansa. Ja silloin se oli alkanut kova kohina\nkuulua ylipuolelta: sinne oli syntynyt uusi koski ja oikeimpa uhkia.\n— Semmoinen se oli tarina Vanttauksen synnystä. Ja ettei tuo kertomus\nole pelkän mielikuvituksen luoma, sen todistaa vieläkin joen asema\nsillä kohdalla ja entinen, kuiville jäänyt syvä uoma eteläpuolella;\nsiinä kuitenkin nyt jo kasvaa humisevaa metsää ennen kohisseen kosken\nasemesta.\n\nPuurosessa oli jo tiedetty meille kertoa, että tukit olivat ruuhkauneet\nVanttaukseenkin, tukkien väylän kerrassaan umpeen. Sanottiin siellä\nkuitenkin ruuhkaa purkamassa olevan miehiä, jotka kyllä avustaisivat.\n\nVinhaa virtaa kappaleen sauvottuamme pääsimme kosken alle. Siinä\navautui valtava näky eteemme. Puita, puita ja aina vaan puita siinä\noli pitkin, poikki, pystössä ja vinossa, kaikissa mahdollisissa\nasemissa. Koko koski oli täyteen sulloutuneena pohjaa myöten aina\npuolen kilometrin matkan, niin että vesi pärskyen vaan turisi pölkkyjen\nvälitse; joen täytyi melkein pysäyttää valtava vauhtinsa. — Vallan\nmahdottomalta näytti ihmisvoimin tuommoisen suunnattoman puuröykkiön\npurkaminen semmoisen tavattoman voiman sitä kokoon pusertaessa, kuin\npatounut valtava joki on.\n\n\"Lakatkaa hurjasta yrityksestänne!\" olisi tehnyt mieli huutaa noille\nuhkarohkeille miehille, jotka tuolla ruuhkan alapäässä nujertivat\nhajoituspuuhissa kuin muurahaiset keollaan. Kymmenkunta keksiä siinä\nkohoo yhtaikaa ilmaan, vauhdilla sitten iskeytyäkseen kiinni pölkyn\nnilaiseen kylkeen. Sitten kuuluu tuo tavallinen yksitoikkoinen\ntahtihuuto ja — niin oli kuin olikin taasen yksi pölkky vähempänä\nruuhkasta. Ja sitten taas uuden kimppuun...\n\nVaaralliselta tuo leikki näytti, vaan tuolla kosken kuohujen\nja pölkkyjen keskellä ne tukkipojat tuntuivat olevan oikeassa\nelementissään. Pölkyt ja joki, kas siinä tukkipojan \"virkahuone\"! Eikä\nsiinä joukossa näytä surut painavan. Laulellen ja leikkiä laskien\nhe vaan puohailevat, vaikka kuolema on alituisesti tarjona. Ja mikä\nvielä merkillisempää, vaikka tukkipoika ja vesi ovatkin jokapäiväiset\nkisakumppanukset, toistensa pelottomat toverit, niin harvapa noista\njunkkareista kuitenkaan uida osaa. Tuo onkin monelle turmion tuottanut,\nkun on suin päin sukeunut tuonne vellovan veden valtaan, kolmannen\ntoverin, pölkyn, kosken pyörteessä pettäessä.\n\nKatselimme hetkisen tuota leikkiä. Sitten lähdimme tukkilaisten luo\nasiaamme heille selvittämään. Yli ja pitkin pölkkyjä siinä täytyi\njuoksennella, miten ne milloinkin eteen sattuivat.\n\n\"Vene meillä olisi tuolla kosken alla ja eteenpäin pyrittäisiin, vaan\nmitenkäs tässä käy pääsyn kanssa, kun noin olette väylät tukenneet?\"\n\n\"Ka autetaanhan sitä matkamiestä, autetaanpa hyvinkin\", vastasi muuan\njoukosta, jonka päältä päin ja äänestäkin kohta huomasimme olevan\n\"kukkona linnan päällä\", s.o. johtajana joukossa. Hän olikin reippaine\nulkomuotoineen, ahavoittuneine kasvoineen ja ripeyttä sekä rohkeutta\nosottavine ryhtineen oikea tukkipojan tyyppi. Niiloksi ne kaikki\ntuntuivat vaan häntä kutsuvan, mutta tuo nimi jo yksistään kajahti kuin\nkunnianimenä toisten huulilta.\n\n\"Pois keksit ja kanget! Joka mies matkustavaisia auttamaan!\" komenteli\nhän. Eikä siinä kukaan lähtiessä paljon vitkastellutkaan.\n\nKepeänä se kulki vene tuomoisen miesjoukon käsissä pahankin ruuhkan\nylitse. Tavarat kuitenkin otimme pois veneestä ja kantelimme itse\nkosken niskaan. Pelkäsimme näet veneen kovin ruhjoutuvan tukkeja myöten\nvedettäessä, jos siinä vielä lasti olisi painona. Ettei tuo pelkomme\nihan turha ollut, sen huomasimme. Sillä sittenkin rupesi vene hiukan\nvuotamaan tuon kyydin jälkeen, vaikka kyllä koetimme katsoa, ettei\ntukkilaiset sitä kovin saaneet ruhjoa.\n\nOli siinä hirmuinen ruuhka. Kuuteenkymmeneentuhanteen arvelivat miehet\nsiinä puita jo olevan ja yhä uusia niitä tuli minkä kerkesi. Kolme\nkertaa oli koskeen jo ruuhkan tehnyt ja kolme kertaa oli se hajonnut.\nKun näet joki on noin tukkeuksissa, nousee vesi ylipuolella niin\ntavattomasti ettei tuommoinenkaan ruuhka enään voi sen painoa kestää.\nJa silloin ruuhka \"laukeaa\" semmoisella ryskeellä ja paukkeella että\npenikulmien päähän sanottiin kuuluvan. Vahvat tukit menevät poikki kuin\nkorret, jos semmoiseen paikkaan ovat sattuneet tarttumaan, etteivät\nmuutoin irti pääse. Niin tekee siis vesi sen, mikä ihmisvoimille\nnäyttää mahdottomalta. Ruuhkan lauetessa kuului saavan olla varoillaan\nne miehet, jotka ovat kosken alla purkamassa, pelastaa nahkansa miten\nparhaiten herkeävät. Niilo kertoi meille, miten kerrankin kun he olivat\npurkamassa suurta ruuhkaa Taivalkoskessa, ruuhka yhtäkkiä laukesi niin\netteivät miehet ajoissa ehtineet paeta. Ei siinä ollut muu auttanut\nkuin mennä muassa vaan. Toiset olivat hyökänneet veneisiin ja niillä\nmiten kuten pelastuneet tukkien joukosta kosken alla rannalle, mutta\nhän erään toisen miehen kanssa oli hiljastunut ja joutunut vesivaraan.\nPölkyn päälle he kuitenkin olivat päässeet ja niin yhdellä tukilla\nlaskea hurauttaneet kosken alle, vaikka kuohut olivat yli hartioiden\nlyöneet.\n\n\"Se oli kyytiä se\", arveli Niilokin. \"Ei siinä joutanut nenäänsä\nniistämään edes, kun muutamassa sekunnissa oli jo kosken alla. Sieltä\nmeidät sitten toiset korjasivat veneellä rannalle.\"\n\nNoita jutteli hän saatellessaan meitä ruuhkalta ylemmäs koskelle. Vesi\nkun näet oli noussut niin tavattomasti ja tukkeja tuli alas sakealti\nehtimiseen, oli täysi työ neljälle miehellekkin koskea noustessa:\nkaksi sauvoi veneessä minkä jaksoivat ja kaksi kiskoi henkensä uhalla\npitkällä nuoralla venettä rantaa pitkin kulkien. Sittenkin oli paikoin\nniin ja näin, menikö eteen- vai taaksepäin.\n\nTuossa juuri ponnistellessamme lähti pienempi, ylipuolella olevan\nniemen nenään patounut ruuhka liikkeelle suurempaa kohden.\n\n\"Ka nyt se lähtee\", arveli Niilokin jo, kun tuo röykkiö mahtavan\njuhlallisesti jyskien lähti hiljoilleen jutamaan virran mukana\nkivikolta, pannen liikkelle edessään olevatkin tukkipadot.\n\nJännityksellä odotimme jo saavamme nähdä oikein uhkean laukeamisen.\nVaan mitäs vielä! Jonkun matkaa tuo mahtava tukkilautta solui kyllä\nalaspäin, vaan sitten pysähtyi, kai tarttuen kiinni peräänantamattomia\npohjalouhikoita vastaan. Parin kolmen tunnin perästä Niilo kyllä arveli\nveden niin paljon nousevan, että koko ruuhkalle lähtö tulisi, vaan emme\nmalttaneet enään ruveta odottelemaan, hitaasti kun matka muutoinkin\nkului ja olimme jo pari kolme tuntia siinä värkkäillessä menettäneet.\n\nNiilolta saimme me muutoin tietoja Autti- ja Korojoistakin, hän kun näet\noli niillä useat kerrat ollut tukinlaskussa.\n\n\"Kyllähän niitä veneellä juuri muutoin voisi nousta, vaan miten lienee\nveen laita siellä nyt, kun on näin kovin kuiva kesä... Ja sitten ne\nköngäs-pahukset! Auttijoessa ensinnäkin on Autinköngäs, jossa vesi\nputoaa viisikolmatta syltää, suihkuna ilmassa suhauttaen jyrkältä\nkalliolta alas syvään rotkoon kuin ilves saaliinsa niskaan, niin että\ntulvan aikana ihan aukea luola jää kallion ja suihkun väliin... Kurtti\nsiitä koetti kerran tukkeja ruveta alas laskemaan, vaan kun sinne\nkerran päästettiin, niin ei niitä sen koommin näkynyt\", lisäsi hän\nsilmäten meihin, jotta minkä vaikutuksen nuo sanat tekivät. \"Ei siinä\nmuu auttanut kuin rakentaa hirsistä ränni, jota myöten tukki kerrallaan\nsolautettiin putouksen alle.\"\n\nYlempänä tiesi Niilo olevan vielä korkeamman Koivukönkään Korojoen\nlatvoilla, vaan siellä ei hänkään sanonut käyneensä.\n\n\"Niin — kyllähän siellä taitaa monasti kovalle ottaa ennenkuin selville\nvesille taasen pääsettä. Vaan mitäpä niistä: kyllähän mies kaikesta\nmuusta pääsee, vaan ei pahasta akasta\", arveli Niilo lopuksi. \"Hyvästi\nnyt vaan ja onnea matkoillenne\", toivotti hän jättäessään meidät erään\ntoisen junkkarin saatettaviksi kosken niskalle. Keksin hän vielä\nkomensi tuon uuden saattajamme meille antamaan, sillä: \"Ajatteles miltä\nitsestäsi tuntuisi, jos olisit matkalla eikä kukaan kättään ojentaisi\npulaan puuttuessasi\", tuumi hän toiselle, kun tämä ei mielellään olisi\ntahtonut ainoaa keksiään antaa.\n\n\"Minä tuossa pistäyn talossa emäntiä puhuttelemassa\", sanoi hän sysäten\nlakin upeasti korvalliselle ja lähti huolettomasti astumaan taloa\nkohti, mennessään laulellen:\n\n    Vielä niitä honkia humiseepi Suomen salomailla.\n    Eikä ne reippaat Pohjolan poijat ole Helsingin tyttöjä vailla.\n\n    Huhtikuussa ne parhaat poijat jokirantoja astuu.\n    Siellä ne saappaat likoaa ja housun \"pultit\" kastuu.\n\n    Tukkipoika se lautallansa on kuin iso herra,\n    \"Patenttiliiveri\" taskussa ja vitjat viisin kerroin.\n\nToisen junkkarin saattelemina nousimme sitten \"rosvon väylää\", s. o.\nmatalaa rantaväylää kuta kuinkin helposti kosken niskalle. Keksin hän\nmeille erotessaan antoi kuin antoikin, vaan kun rahaa siitä hänelle\ntarjosimme, niin arveli: \"Puulaakin se on keksi eikä siitä siis minun\nole maksua perittävä.\" Ja sen pitemmittä puheitta hän lähti takasin\nastuskelemaan.\n\n\"Suomalainen tuokin\", virkahti joku meistä tuon johdosta.\n\nEi ne nuo Niilon kertomat uutiset juuri kovin ilahuttavia meistä\nolleet, vaan \"ei tässä silti auta suremaan ruveta\", tuumiskelimme\ntuohon. Vaivoja ja vastuksia kyllä olimme odottaneet, vaan jo alkoi\nsiltä näyttää, että liian vähäisiksi olimme ne sittenkin arvanneet. —\n\nKappaleen matkaa Vanttauskosken ylipuolella laskee Kemijokeen\nVanttausjärvestä saman niminen pienenen joki. Sen olivat tukkilaiset\nkoko kahdeksan kilometrin pituudelta perkanneet ja tukeilla kahden\npuolen padonneet parin kyynärän levyiseksi ränniksi. Ja sitä myöten he\nsitten paraikaa laskivat Kemijokeen ylempänä Vanttausjärvessä olevia\ntukkeja, joita niitäkin piti olla kahdeksisenkymmentätuhatta. Aika\nhurjaa vauhtia siinä tukit kilvan toinen toisensa jälkeen kiitivät,\nveden iloisesti kohistessa tuossa ahtaassa salvoksessa. Mutkapaikoissa\nkivet, pohjasta irti kiskoutuen, jyrinällään säestivät tukkien\nkumeita jysäyksiä horjumatonta hirsiseinää vastaan. — Kappaleen aikaa\nkatselimme tuota hauskaa näytelmää.\n\nRännille oli miehiä keräytynyt aika lauma. Luulimme ensin, että ne\nkaikki olivat siinä työpuuhissa. Tuosta erehdyksestä kuitenkin pian\npääsimme, kun muuan miehistä tuli meiltä tiedustelemaan jotta: \"Mitä\nniitä valokuvia tulisi puolitusinaa maksamaan, jos niinkuin otattaisi\nitsestään?\" — Muuan edelliseltä koskelta jo ennen meitä tänne ehtinyt\nmies oli näet kertonut meillä valokuvauskoneen muassa olevan ja nyt\ntukkipojat aikoivat käyttää sopivaa tilaisuutta hyväkseen ja \"panettaa\nnaamansa paperille\", niinkuin mies selitti. \"Olisi näet niin sopivaa\naina taloissa saada tyttölöille jättää naamataulunsa muistoksi.\"\n\nHukkaan meni heidän hyvät toiveensa kuitenkin tällä kertaa. Selitimme\nnäet heille, että koneemme oli ainoastaan omia tarpeitamme varten ja\nettemme siis maksunkaan edestä muille valokuvia ota. Noloina pojat\nsiis saivat lähteä tiehensä, vaikka jo niin valmiina valokuvattaviksi\nolivat jotkut tulleet, että oikein villahuivikin oli solmulle kaulaan\nkääräistynä.\n\nMatkoistamme saimme kuitenkin tehdä heille selkoa. Kuultuaan että\naijoimme samalla veneellä takasin Ouluun pyrkiä toista tietä, neuvoivat\nhe meitä menemään Kitkajärvestä Livojärven ja samannimisen joen kautta\nIin vesiin. Kun näet siellä vedenjakajan yli kone on laitettu tukkeja\njärvestä toiseen hinaamaan, niin voisimme antaa sen vetää veneemmekin\nvesistöstä toiseen. Etenkin muuan pienenläntä, tummaverinen mies koki\nsitä selittää minkä jaksoi ja kerkesi, vielä jälkeemmekin huutaen.\nPaljon hänellä olisi tuntunut olevan sanottavaa, vaan eivät näyttäneet\nsanat kerkiävän kyllin sukkelaan suusta pursuta, niin ettemme paljon\nhänen puheestaan selvää saaneetkaan. Ainoa, minkä kuulimme, oli hänen\nsukkeluutensa mainitusta koneesta, kun hän huusi, jotta:\n\n\"Menkäähän vaan sen kautta ja antakaa koneen kulettaa! Se vetää kyllä\nvaikka mustilaisia.\" — Sukkeluudelleen hän sitten pahasti rähähti\nnauramaan. —\n\nLuulimme nyt jo sille päivälle päässeemme suuremmista vastuksista,\nkun näet sanottiin ensimäiselle koskelle olevan melkein penikulma\nmatkaa. Niin vähällä emme kuitenkaan vielä siitä päivästä suoriuneet.\nTuskin näet olimme ehtineet sauvoskella puolta penikulmaa, ennenkuin\ntaasen tuli tukeista vastus ja vielä pahempi. Kaihuan talon kohdalla\noli nimittäin kerrassaan toista kilometriä pitkä \"suma\", s.o. ylempää\ntulevat tukit koottu suvantoon. Suunnaton määrä siinä oli pölkkyjä\nmoninkertaisten vastinten varassa. Tuommoisesta sumasta niitä sitten\npäästellään vähitellen alemmaksi; sillä kertaa oli suma \"lukossa\"\nalempana olevien suurten ruuhkain takia.\n\nArvelimme jo, ettei siinäkään olisi vahteja, vaan älähän mitä —\nilmausihan sieltä kuin ilmausikin yksi mies pensaiden takaa, meidän\nrantaan laskiessamme.\n\n\"Eihän tässä vielä ole ollunna kuin myö kaksi miestä vähissä\", arveli\nhän tyynesti, saveksi murtaen, tiedustellessamme eikö siinä auttajia\nolekkaan matkustajain varalta. \"Olisihan niitä kyllä talossa toisella\npuolen jokkee miehii, kun ne voan sieltä liikkeelle saisi.\"\n\n\"Menkäähän nyt kohta taloon ja sanokaa, että kymmenen miestä vähintään\npitää heti tulla venettämme sivu suman kantamaan\", kehoitimme häntä;\nolimme näet päättäneet, ettemme antaisi enään vetää jyryyttää\nvenettämme tukkien yli, kun se vuotamaan oli ruvennut jo entisistäkin\nkoluutuksista.\n\nVastaan sanomatta mies lähtikin tukkeja myöten poikki joen juoksemaan.\nTalosta olivat kait kuitenkin jo huomanneet. Kun miehiä sieltä juoksi\nrantaan, niin huusi hän heille: \"Täällä on herroja, jotka tahtovat\nvähintään kymmenen miestä venettään yli suman kantamaan.\"\n\nIhmeesti niitä alkoikin miehiä talosta lappautua rantaan, kun yksi\npalasi sanaa sinne viemään. Pian karttui jo toistakymmentäkin. —\nKuulimme jälestäpäin, että joku päällikkö oli juuri äsken kulkenut sen\nkautta ja antanut kovat määräykset matkustajain auttamisesta. Siitä\ntuo sukkeluus. Osaksi antoi kait vauhtia sekin, kun kuultiin \"herroja\"\nolevan matkalla. Kun näet jälestäpäin kerroimme muutamalle isännälle,\nettä olimme kannattaneet veneemme koko pitkän suman sivu, arveli hän:\n\"Annappas että olisi ollut talonpoikaisia matkustajia, niin kyllähän\nolisivat kantaneet.\"\n\nEi auttanut miesten muu kuin kantaminen työksi, vaikka kyllä he\nvetämistä esittelivät. Kyllästyä aloimme jo tuohon tukkien tuottamaan\nalituiseen vastukseen ja arvelimme, että \"antaapa jätkänkin hiukan\nponnistella.\" Kädet taskuissa tällä kertaa kulimmekin, antaen\nmiesten kantaa veneen kuluineen kampsuineen. Ja kulkivathan ne kyllä\ntuommoisella miesjoukolla, vaikka raskaatkin olivat; vene etenkin alkoi\nvettyneenä painaa toista vertaa enemmän kuin alkujaan. — Vaivaa ei\nsiis tuosta taivalluksesta meille itsillemme isosti ollut, vaan kulkua\nse kuitenkin paljon hidasti. Parisen tuntia meni näet puuhaillessa,\nennenkuin taasen pääsimme matkaa jatkamaan. Pari kilometriä me\nsinä iltana enään eteenpäin pääsimme. Väsyneinä yövyimme Pekkalan\n\"lautamiehen\" taloon. — Noitten kaikkien vastusten takia olimme sinä\npäivänä edenneet vaan puolitoista penikulmaa. Kuitenkaan se ei ole\nniinkään vähän, kun huomioon ottaa kaikki vaikeudet, mitkä olivat\nolleet voitettavinamme. —\n\nJotakuinkin virkistyneinä lähdimme tavallisissa ajoin seuraavana\naamuna taasen taipaleelle. Samanlaista taistelemista koskien ja\ntukkien kanssa se oli yhä vaan senkin päivää. Väliin soudettiin,\nväliin sauvottiin, väliin koetettiin molempiakin keinoja, mutta ei se\ntahtonut vedellä sittenkään aina. Kun näet virta- ja karikkopaikoissa\ntukkeja oli pitkin rantoja patounut, virta väkevä ja syvä, niin ei\nsiinä airoilla ja sauvomilla mihinkään päässyt. Ei auttanut muu kuin\njuoksennella tukkien päällä, köydellä venettä vetäen, yhden keksillä\ntyönnellessä sitä tukeista ulohtaammalle. Vaarallista tuo leikki kyllä\noli, kun näet tukit väliin saattoivat lähteä liikkeelle meidän niiden\npäällä juoksennellessa, mutta minkäpä siinä muunkaan neuvoksi keksi.\nMonestikin siellä kyllä \"housun pultit kastui\", vaan eteenpäin sitä\nmyöskin aina hiljoilleen päästiin.\n\nEmme kuitenkaan kovin kauvas talosta ehtineet, ennenkuin koski taasen\nvoittamattomaksi esteeksi eteen kyhäysi. Juotaskoskelle näet oli\nruuhkan semmoisen tekassut, ettei läpi keinoilla millään; kova siinä\noli jo sauvominen edes ruuhkan allekkaan päästäksemme, virta kun näet\noli tavattoman vihaista. Tukkilaisia keräytyi kuitenkin avuksemme,\nkappaleen aikaa odoteltuamme. Pitkä ei siinä matka ollutkaan, kun\nkannettiin vene kuiville jääneen kannaksen poikki kosken ylipuolella,\noikealla sivulla olevaan mutkaan.\n\nTukit olivat pudonneet kosken ylempää niin tykkänään, että osa kosken\npohjaa oli jäänyt kuiville. Se tarjosi nyt meille mukavan tilaisuuden\nhiukan tarkastella kosken pohjamuodostumia. Huvittavaa olikin katsella,\nmiten vesi vuosisatojen, kentiesi -tuhansienkin kuluessa on tehnyt\ntyötään. Kovat paadet on se näet sileiksi hivonut, kuluttaen kallion\nmissä sievän kaareville mutkille, missä pehmeän pyöreille paateroille,\nkaiverrellen kiveen mitä sievimpiä ja monimutkaisimpia muodostumia,\nkuin mikäkin kuvanveistäjä. Erittäinkin oli muuan pienoinen\nluolantapainen syvennys muutaman pohjapaaden kylessä omituinen. Kivi\noli siinä erittäin kaunista, punertavan juovikasta ja luolan seinämät\nkovettuneet mitä mukavimmille kouruille ja syvennyksille, välillä\nolevine kosken sorvaamine kohopaikkoineen. Paikoin oli kallioon\nkaivautunut monen muotoisia, soikeita, ihampa pyöreitäkin purnuja, n.s.\nhiidenkirnuja, joista muutamat oli metrin syvyisiä, jopa syvempiäkin.\nPohjalla niissä oli aina joko yksi iso tai useampia pienempiä pyöreäksi\nhivouneita kiviä, joita pyörittämällä ja kalliota vastaan hankaamalla\nkoski oli nähtävästi emäkallioon syövyttänyt nuo syvänteet. Jotkut\nnoista kirnuista olivat sisältä paljon laajemmat kuin suusta; kun näet\nvesi kirnuun hyökätessään panee siellä sisällä olevat kivet kieppumaan\nedestakasin, niin kuluttavat ne vähitellen seinämän koveroksi. Pohja\nkaikissa kirnuissa oli hyvin sileä ja säännöllisen kovero, sekin\nkierivien kivien hivonnasta. —\n\nPitkälti ei ollut Juotakselta toiselle koskelle, parisen kilometriä\nvaan. Säpsäksi kuulimme sitä sanottavan ja kyllä se nimensä kaltainen\nonkin. Sähisten siinä näet vesi muutamassakin kohden putoaa pari kolme\nmetriä korkeana, jyrkkänä könkäänä.\n\nTukit olivat pudonneet Säpsänkin pahanpäiväisesti. Hiukan pääväylää\nolivat tukkilaiset kuitenkin siinä aukoneet ja silloin älä otakkaan\nheitä enään avuksi.\n\n\"Väylähän on auki\", saat vastaukseksi, jos menet apua pyytämään, viisi\nsiitä, mimmoiseksi tukit ovat tuon \"väylän\" tehneet.\n\nOmin voimin kosken päälle saimmekin ponnistella. Pääväylää olisi meidän\nkuitenkin ollut miltei mahdoton päästä mutta kun vesi tukkipadon\ntakia oli nousut ylipuolella ja osa siitä työntyi toista, kesällä\ntavallisesti kuivillaan olevaa haaraa myöten, niin käytimme me sitä\nhyväksemme. Vuolas oli virta kyllä siinäkin, vaan ei kovin syvä.\nKun tohtori kahlasi köyden kanssa ylemmäksi ja pani \"härkävoimansa\"\nliikkeelle, me toiset taas koskessa tarpoen hankasista kiskoimme, niin\nnousta sen veneen täytyi, ei siinä vastusteleminen hyövännyt. Ja niin\nsiitä pälkähästä taas päästiin, vaikka kyllä lujalle otti; kastui siinä\nmuustakin kuin hiestä. — Jätkät ne eivät olleet niinä miehinäänkään,\nettä auttamaan olisivat tulleet; seisoskelivat vaan toisella rannalla,\nsuu auki katsella ällistellen.\n\nPuhaltaa meidän täytyi hiukan, kosken niskalle päästyämme. Ja aika\ntyytyväisiä taasen oltiin. Siinä nuotion ääressä levähdellessä ja\nvaatteita kuivaillessa pistettiin kahviksikin, ensi kerran koko\nmatkalla; \"värkkiä\" kyllä oli muassa, mutta pidimme maukkaampana\naterioidessa käyttää \"saijua\" tai \"kaakaota\", joita pian pyöräytimme\nnuotiotulella. —\n\nSäpsän jälkeen ei kosket haitanneet ennenkuin saavuimme Autin talojen\nkohdalla olevalle Pirttikoskelle; sievää suvantoa vaan, jota soutelimme\nvastatuulen aikalailla puhallellessa.\n\nOli niitä useampiakin Autin taloja siinä luonnonkauniilla paikalla,\nkorkealla niemekkeellä Pirttikosken ja sen alipuolella olevan pienen\njärven välissä. Sivu emme aikoneet niistä mennä sisällä pistäymättä.\nKohta Autin talojen ylipuolella meidän oli näet eroaminen Kemijoesta\nAuttijoelle, joka kulkee aivan asumattomien sydänmaitten läpi ja oli\nmeidän siis sille lähtiessämme eväitä varustaminen useamman päivän\nvaralta.\n\nLaskimme kosken alla rantaan ja menimme mielestämme muhkeimpaan\ntaloista; aika vankkoja ne olivat kaikki noin sydänmaan taloiksi ja\nrikkaiksi niitä mainituinkin; suurimmat porolaumatkin Tennilän jälkeen.\nTalosta saimme ruuan puolta, kaikkia mitä vaan tarvitsimme.\n\n\"No eihän se talo aivan anhiton ole siitäkään\", oli vanhan isännän\nvastaus aina, kun kysyimme saisikko sitä ja sitäkin. —\n\nMuutoin, vaikka tuo talonpoikais-pohatoissa tavallinen pöyhkeys\ntahtoikin esiin pistää, puheissa varsinkin, oli kohtelu täällä\nkuitenkin toisellainen kuin edellisen porokuninkaan luona.\n\nSyötyämme ja tarpeelliset eväät varustettuamme, lähdimme puuhaamaan\nvenettämme poikki niemen. Tukit olivat nimittäin padonneet\nPirttikoskenkin pahasti, vaan tukkilaiset näyttivät kuitenkin olevan\nkovin vastahakoiset avuksi lähtemään, kun näet olivat siinäkin väylää\nhiukan aukoneet. Saimmekin hevosen talosta ja vedätimme veneen niemen\npoikki, pahimman kosken ylipuolelle. — Sauvomista sitä oli siitäkin\nvielä aikalailla, ennenkuin pääsimme toista kilometriä talojen\nylipuolella Auttijoen suulle.\n\nHauskalta todella tuntui saada vihdoinkin jättää Kemi-joki kaikkine\nvastuksineen selkänsä taakse. Täytyy näet tunnustaa, että vaikka se\nnyt olikin noustuna, tavattoman vaivaloista matkaa tuo kuitenkin oli\nollut Eikä retkemme ollut tähän saakka juuri suurta nautintoa meille\nvielä tuottanut. Masentua kuitenkaan ei mielten annettu, ei matka-innon\nlaimeta, sillä tästä lähtien, niin toivoimme, matkan hauskempi puoli\nvasta alkaisi, vastukset väheneisivät, kulku helpponeisi, kaikki\nkävisi paremmaksi. Talossa oli kyllä meille sanottu, että kyllä siellä\nvieläkin kova monet kerrat eteen koituisi, vaan huoli siitä, kunhan\npienemmille vesille vaan päästiin ja erilleen noista kiusankappaleista\ntukeista, niin kyllähän kaikki muut vastukset aina voitettaisiin.\nHyvillä toiveilla ja ilomielellä jätimmekin nyt hyvästit Kemijoelle,\njota parikymmentä penikulmaa olimme nousseet kahdeksassa päivässä,\nsaaden taistella monenlaisten vaivojen ja vastusten kanssa.\n\nMitä muutoin tukkoihin tulee, joiden kanssa olimme saaneet niin\nvastenmielistä tuttavuutta tehdä, ihmetytti meitä varsinkin se, että\npitkin matkaa melkein kaikki puut olivat kuorimattomia. Arvaa kyllä,\nmimmoiseksi jo moinen joukko tuoreita, pihkaisia puita muuttaa veden\nniinkin valtavassa joessa kuin Kemijoki onkin. Mutta kun vielä sen\nlisäksi irtaunut puunkaarna jää mätänemään koskiin ja suvantoihin, niin\nihmekkös, jos kalat joesta vähenevät; mikäpä kala olostuisi asumaan\ntuommoisessa pihkavedessä. Kun ihmettelimme tuota seikkaa muutamalle\nisännälle, kysyen, eikö kuoripäällisten puiden laskeminen ole laissa\nkielletty, arveli hän: \"Kyllähän se laissa kielletty on, vaan siitäkös\nne tukkipohatat välittävät... Maksavat vaan sakot ja sillä hyvä.\nEnnenhän kannattaakin muutamia satoja sakkoja suorittaa kuin ruveta\nkuorituttamaan satojatuhansia tukkeja... Se tulisi tuhansia maksamaan...\nJa tuleehan ne kuitenkin kuorituiksi, ennenkuin jokisuulla ovat; siitä\nkosket kyllä huolen pitävät... Mitäpä ne muusta semmoiset välittävätkään\nkuin omasta kukkarostaan, tulipa sitten muille ihmisille kuinka suuret\nvahingot hyvänsä.\" —\n\nEnnenkuin eroamme Kemijoesta, tahdon vielä lisätä jonkun sanan yleensä\noloista ja elannosta Kemijokivarsilla, sen verran kuin pikaisella\nmatkallamme niitä tulimme huomioon ottaneeksi.\n\nJos tahtoo lausua arvostelunsa ainoastaan sen mukaan, mitä silmä\nnäkee, niin täytyy myöntää näiden seutujen olevan parhaimmin\nasuttuja ja varakkaimman näköisiä koko Pohjanmaalla. Talot ovat näet\nmuhkeita jo päältä katsoenkin eikä viljavainiotkaan niiden ympärillä\nvähäpätöisiltä näyttäneet. Aina ei tuo arvostelu saata viedäkkään\nerhetykseen, sillä kyllähän Pohjanmaalla paljon äveriäitäkin taloja\nlöytyy. Kuitenkin, joka pohjalaisen luonteen tuntee, tietää myöskin,\nettä yhtenä sen pääomituisuutena on ylpeys, loistelevaisuus. Ja sepä\nse vaikuttaa paljon tässäkin suhteessa. Pohjalainen näet tahtoo,\nettä talon pitää näyttää joltakin jo ulkopuolellekkin, olipa sitten\nvarallisuuden laita muutoin vaikka niin ja näin. Voipi sanoa, että\nkun savolainen tai karjalainen perustaa talon, raivaa hän ensiksi\nitselleen peltoja niittymaita, hankkii karjaa ja puuhaa yleensä\ntaloudellisen toimeentulonsa vakaannuttamiseksi, tyytyen itse sillä\nvälin asumaan pienessä mökkipahasessa. Sitten vasta, kun hän näkee\ntulevaisuutensa turvatuksi, ryhtyy hän rakentelemaan majaansakin hiukan\nmuhkeammannäköiseksi, kuitenkin pysyen siinä suhteessa aina jokseenkin\nvaatimattomana. Niin ei tee pohjalainen. Hän käy päinvastaisessa\njärjestyksessä, pitäen ensiksi huolen omasta mukavuudestaan ja siitä,\nettä talo talolta rupeaa näyttämään, sitten vasta toisessa sijassa\ntalon tarpeista. Tuo ei tietysti kuitenkaan aina voi hyvin vedellä.\nSiitä seurauksena onkin, että monesti nuo uhkean näköiset kartanot ovat\nenemmän tai vähemmän rappiolla, jopa usein ainoastaan puolivalmiina,\ntalon maanviljelys huonossa kunnossa, karjanhoidonkin laita niin\nja näin. Ihmeekseen usein huomaa tarkemmin taloa ja sen oloja\ntarkasteltuaan, että kuori petti, ulkonaisen komeuden takana piilikin\nraihnaisuus ja — köyhyys.\n\nTosin kyllä maa ei kaikistellen niin huonoa ole, ettei se voisi\nasukastaan elättää, jos sen muokkaamiseen työtä, vaivaa ja\njärjellisyyttä käytettäisiin, mutta — missä vika lieneekin — kuitenkin\nKemijokivarsilla yhtä vähän kuin yleensäkkään Pohjanmaalla moni talo\nvuoden ympäri omilla eloilla toimeen tulee, vaikka hyväkin vuosi\ntulisi. Ja kuitenkaan ei halla noilla kuivaperäisillä, joen suojaamilla\nmailla ole läheskään niin tavallinen vieras kuin monilla muilla\nPohjanmaan perukoilla; ihan tuntematon se kuitenkaan ei ole. — Kuivuus,\njonka tekemät tuhot varsinkin kauvempana sisämaassa olivat erittäin\ntuntuvat, teki matkakesänämme paljon vahinkoa sekä viljan että heinän\nkasvulle Kemijokivarsillakin.\n\nKarjanhoito, järkiperäisellä tavalla järjestettynä, on nähtävästi\ntulevaisuudessa näiden seutujen pääelinkeinoksi kehittyvä. Sitä\nennen on kuitenkin välttämätöntä, että perä-Pohjolan liikennesuhteet\ntulevat melkoisesti parannetuiksi, maamme rautatieverkko tuollekkin\nsyrjäiselle kulmakunnalle ulonnetuksi. Sillä vaikka karjanhoidon\nsuhteen onkin viime aikoina jo edistytty melkoisesti täällä, samoinkuin\nmuuallakin Suomessa, on kuitenkin selvää, ettei se voi vakavalle\nkannalle ja kukoistukseen päästä ennenkuin ollaan tilaisuudessa\nsuuremmitta vaikeuksitta sen tuotteille ulompana omia nurkkia menekkiä\nhankkimaan. — Muun karjanhoidon ohessa lienee mainittava myöskin\nporonviljelys, jota vielä melkoisessa määrässä hajotetaan Rovaniemen\ntakalistoilla ja Kemijärven seutuvilla, vaan joka kuitenkin monellaisen\nvastuksellisuutensa takia on vähitellen menettänyt suuren osan\nmerkitystään.\n\nJoesta on Kemijokivarren asukkailla ollut ainainen tulonlähde. Se\nantaa varsinkin tuota Pohjanmaan kuulua lohta ynnä taimenta ja siikaa.\nKemijoki onkin maamme parhaimpia \"kalajokia\". Valituksia kuitenkin\nkuului, ettei se jokikaan enään anna niinkuin ennen muinoin. Näyttää\nsiis siltä kuin tuo huomauttamani epäkohta tukkien suhteen ei\ntodellakaan olisi ajan pitkään vaikuttamatta kalain joesta katoamiseen;\neihän näet Kemijoen suuremmoinen tukkiliike vielä niin ikivanha ole.\n— Muut sivuelinkeinot ovat vähempiarvoisia. Mainitsemista kuitenkin\nansaitsee se vilkas liike, jonka tukkipuuhat aikaan saavat, ja joka on\nmonet kauniit markat jokivartelaisten kukkaroihin tuottanut.\n\nMitä sitten kansaan tulee, niin on se tuota reipasluontoista,\ntoimeliasta pohjalaista, ylpeätä kyllä, niin sanotaan, mutta\nkuitenkin yleensä vierasvaraista ja hyvänsuopaa. Matkailija tuntee\ntuon suoraluontoisen rahvaan seurassa hyvin viihtyvänsä, jopa pian\nkoteutuvansakin heidän oloihin. Mielihyvällä huomaa matkustaja, joka on\nliikkunut eri seuduilla maatamme, miten suuri ero on kansan henkisen\nkehityksen, sivistymisen ja siitä seuraavien muidenkin tuntomerkkien,\nniinkuin asumus- ja viljelystapojen, siisteyden y.m. suhteen yleensä\npohjois-pohjanmaan ja useiden muiden maamme eri osien asukasten\nvälillä. Tuo on silmään pistävintä etenkin mitä Kemijokivarren\nasujamiin tulee. Mainituissa suhteissa näet näiden seutujen asukkaat\nkelpaavat esimerkiksi rahvaalle muissa osissa maatamme. Kuitenkin\nvertausta tehdessä on tietysti huomioon otettava sekä asukasten\nerilainen luonne että myöskin ne historialliset olosuhteet, joissa\nkansamme eri osat ovat kehittyneet. — Paljon kansan ja olosuhteiden\nkehittymiseen täällä vaikuttaa jo se vilkas liike, joka juuri\nKemijokivarsia pitkin kulkee pohjoisemmaksi. Muuta ei puuttuisi, kuin\nparempia kulkuneuvoja vaan sekä enemmän sivistyslaitoksia ja näistä\nseuduista voisi pian kehittyä yksi maamme edistyneimpiä osia.\n\n\n\n\nV. Auttijoen suulta Paanajärvelle.\n\n\nToiselta tuntui tyynen Auttijoen sauvoskeleminen kuin tuo alituinen\nvastavirtaan ponnisteleminen ja tukkien kanssa taisteleminen\nKemijoella. Oikein sitä nautinnolla pukiskeli, kun vene joka työnnöllä\nsukkulana sylittäin suljahti eteenpäin, veden keulassa kohistessa, ei\nvirran vastustuksesta, vaan veneen vauhdista. Airoille tuota kohta\nkuitenkin ruvettiin, kun joki oli tyyntä, heitettiin uistimia veteen\nhaukia houkuttelemaan, eikä aijottu kovin kiirettä pitää. Könkään alle\nkuitenkin oli aikeemme yöksi ehtiä; sinne oli sanottu olevan vaan\nparisen neljännestä.\n\nMaisemat alkoivat nyt saada hyvin sydänmaisen muodon. Kaitaisena, vaan\nkuitenkin suunpuoleltaan jokseenkin syvänä kiemurteli tuossa Auttijoki\nrauhallisena laaksossaan. Rantamaat sen molemmin puolin kohosivat\nvähitellen aika korkeiksi, paikotellen hyvinkin jyrkiksi, enimmäkseen\nhavumetsää kasvaviksi harjanteiksi. Kuta etemmäksi ehdimme, sitä\njylhemmän muodon sai seutu: harjut kohosivat kohonemistaan, samalla\nmyös läheten toisiaan ja siten sulkien jokilaakson aina kapeammaksi\nväliinsä. Mitään erikoisen kaunista ei luonto kuitenkaan ollut siihen\nasti, kunnes saavuimme Autinkönkään alle. Mutta sielläpä avausi eteemme\nmaisema semmoinen, jota kyllä maksoi vaivan katsella, joka kerrassaan\nhurmasi meidät.\n\nTuossa harjanteet jyrkkinä kalliopäätyinä, kuin olisivat katkaistut,\nsukeltautuvat joen tyyneen pintaan, lähenevät toisiansa kuin\nyhteen syleilyyn sulautuaksensa. Mutta siihempä ovatkin käsivarret\nrauvenneet, kylmän kankeina ojentuneet toinen toistansa odottamaan,\nkoskaan kuitenkaan toisiansa tapaamatta. Vikkelä veden veikko se on\nnäet siihen väliin pistäytynyt, uurtaen syvän uransa kautta kallion\nsydämmyksien. Suoraan kuni miekan halkaisemana on siinä kallio kahtia\nrevennyt, jättäen väliinsä metri viitisen leveän aukon vedelle\nveräjäksi. Äkkijyrkkinä kohoovat repeämän seinät huikaisevan korkealle\nmolemmin puolin: taivas sinisenä juovana vaan siintää ylipuolella,\nmetsä vihreänä harsona reunustaa ylhäällä kuilun partaita. Alhaalla\nhalkeimessa taas joki synkän tyynenä soluu kaltaista tietänsä\nkuin Manalan musta virta. Ympärillä on kaikki niin kuolontyyntä\nja rauhaisaa, että oikein vistolta tuntuu seutu tuossa illan\nsalaperäisessä hämyssä; ilta-aurinko vaan kullaten luopi säteensä\ntuonne vuoren vihreille harjanteille.\n\nKuka ei hurmaantuisi tuommoisesta näystä keskellä jylhää vuorimaata,\nkenen sydän ei sykähtäisi moiselle kuvalle!\n\nJa tuossako sitten kaikki?! Ei, ei vielä puoletkaan! Kun näet olimme\naikamme ihailleet tuota omituista paikkaa, lähdimme uteliaina\nedelleen tarkastelemaan, mitä enempää vielä saisimme nähdä.\nKauvaksi emme ehdikkään, ennenkuin maisema jo muuttuu, uusi eteen\navautuu. Tuo kapea sola laajenee äkkiä, sen seinämät kohoavat yhä\nkorkeammiksi, käyden samalla myöskin epätasaisemmiksi. Äsken tyyni\njokikin muuttuu virtavaksi, tuossa vähän matkan päässä jo pienenä\ntyrskynä tyristen. Sitäkään ei pitkälti piisaa, muutaman metri\nkymmenisen vaan, kentiesi hiukan rapeamman. — Sitten joki loppuu\ntyyneen, pyöreähköön lampareeseen, jota joka puolelta rajoittavat\njyrkät vuoriseinät. Ja tuossa lammen taustalla, enempi oikealla\nkädellä se näkyy jo itse putouskin. Korkea kallioseinä on siinä kuin\nväkivaltaisesti rikki reväisty ikiliitoksistaan. Suuri ei siihen aukko\nsittenkään ole syntynyt, taitaa ylempää olla noin parikymmentä metriä\näyräästä äyrääseen. Siinä ei ole en ään jälkeäkään äskeisen solan\nsäännöllisyydestä: kaikki kuin silvottua, särettyä, niin särmikästä ja\nsäännötöntä, seinät epätasaisesti viistot ja röyhyisesti lohkeilleet.\nVeden kulkuväylä, metri kolmisen levyinen kallion repeämä, ei sekään\nole suora ja esteetön kuten edellisessä paikassa, vaan kohoaa jyrkkää\nvuoren kuvetta kiveröissä mutkissa, ikäänkuin piilossa pujottautuen\nläpi ruhjoutuneen kallion. Ja ikäänkuin osottaakseen sitä sitkeätä\nsidettä, jonka veden voima on tuossa murtanut, ovat uoman seinämät ja\npohja muodostuneet julman epätasaiseksi louhikoksi, ompa uomaankin\npaaden möhkäleitä pysähtynyt. Vesi siinä kulkeekin ihan kuhisevana\nvaahtona, tuimasti rajuten ahtaassa raossansa. Se ikäänkuin ottaa\nvauhtia tuon pahan paikan läpi päästäkseen, pudoten könkään päältä ihan\ntyynestä virrasta huikaisevina hyppyreinä alas kallion halkeimeen.\n— Kohinallaan siinä putous säestää honkain huminaa tuolla ylhäällä\njyrkänteiden rinteillä, suhisten sulloutuu vesi syvänteeseen, pahasti\npaiskellen paaden kylkiä sivu kiitäessään. Pahimmin siinä raivon veden\nvihaisia puuskuja saa kestää varsinkin muuan suuri kallionmöhkäle, joka\non uskaltanut asettua juuri putouksen alle, kuohun keskelle, veden\nvinhaa vauhtia pidättelemään.\n\nOlihan tuokin kaikki jotain katseltavaksi! Tuolla ylhäällä ensin\ntyyni joki, joka rauhaisena luikertelee kautta sydänmaan salojen ja\nkorpien. Vaan sitten on kallio kovan kylkensä tahtonut asettaa puron\ntyyntä kulkua estämään. Silloimpa sekin muuksi muuttuu, raivoksi\nrakentuu. Hurjistuneena hyökkää se vastustajansa kanssa voittosille,\nkäyden kahleitansa katkomaan. Se voittaakin. Ja sitten, väkirynnäköllä\nryöstäyttyään noitten sataisten salpojen läpi, se voiton vimmassaan\nvielä hetken rajuaa. Pian tuo luonnostaan rauhaisa puro kuitenkin\ntaasen jo tasaantuu. Ja tuossa lammen tyynessä se ikäänkuin ihmetellen\nitsekkin pyörähtää katsomaan sitä jättiläistyötä, jonka hän on tehnyt,\ntai kuin väsynyt matkamies kyykähtää tiepuoleen puhaltamaan ja\nmielihyvällä taaksensa silmäilemään onnellisesti hengenvaarallisen\nvuoripolun päähän päästyään. Sitten kyllin levähdettyään se iloisena\nlähtee taasen jatkamaan matkaansa. Lähtiessään se kuitenkin vielä\nikäänkuin oman intonsa ilosta tai voimansa väen pakosta, pistää\npieneksi hypyksi. Kohta kuitenkin mieli malttuu ja nyt tuo korven\nkulkija, ikäänkuin häveten äskeistä riehakkaa vallattomuuttaan, ottaa\njuhlallisen vakavan muodon. Pian tuokin tunnelma kuitenkin katoo ja\nhetkisen kuluttua joki jo taipuu entiseen tuttuun tapaansa hiljaisena,\nvaatimattomana metsäpurona jatkamaan matkaansa taasen kautta kolkkojen\nkorpien, synkkien salojen, kohti tuntematonta tulevaisuutta. —\n\nOli se todellakin harvinaisen viehättävä paikka, omituisen synkkä illan\nhämärässä ja lumoavan kaunis päivän kirkkaasti paistaessa, jolloin\ntuo jo semmoisenaan valtaava taulu sai vielä hurmaavan hienon harson\nputouksen yli häilyvästä sateenkaaresta seitsemine väreineen.\n\nTarvitsemmeko todellakin lähteä tuhansien penikulmien päähän kauniita\nAlppimaisemia hakemaan, ulkomaille niitä ihailemaan, kun meidän oman\nSuomemme metsissä ja vuoristoissa semmoisia viljalti löytyy, kunhan\nne vaan tulisivat kaikki kainoista kätköistään esille kaivetuiksi?\nTuo kysymys kuin itsestänsä johtui meidän mieleemme. Emme malttaneet\nolla sitä ääneenkin toisillemme toistamatta, ihastuneet kun kovin\nolimme tuohon salomaan sydämmessä kätkyvään \"Alppi-maisemaan\", joksi\nsitä hyvällä syyllä kyllä voimme nimittää. Vahinko vaan, että joki\noli niin kovin kuivillaan. Vesiputous näet kadotti sentakia suuren\nosan kauneudestaan ja valtavuudestaan. Annappa että sen näkisi oikein\ntulvillaan, putouksen pahimmiten pauhatessa! Silloin se vasta jotain\nsuuremmoista olisi. Silloin tosiaankaan ei olisi mahdotonta, että\ntukkien siinä niin kävisi kuin Niilo oli meille kertonut, \"ettei niitä\nputoukseen päästettyä sen koommin enään näkyisi\". — Olikin siellä\nputouksen alla useita silpoutuneita pölkkyjä, jotka vettyneinä kivien\nlomissa loikoivat, lienevätkö sitten olleet noita kuulumattomiin\nkadonneita tai muutoin sinne joutuneita.\n\nKaikella on kuitenkin \"varjopuolensa\", niinpä luonnossakin. Ja jos\nei tuommoista häiritsevää muutoin olisi olemassa, niin kyllä ihminen\npitää huolen sen aikaansaamisesta. Niin oli tuossakin sydänmaan\nkuvassa vielä jotain, jonka mielellämme olisimme tahtoneet hävittää\nsen kauneutta, puhtautta turmelemasta. Ihmisen ahnaus ja saaliinhimo\nse näet ei ole kammonut kajota tuohonkin, tekisipä melkein mieli sanoa\nluonnon rauhoitettuun taideteokseen. Kuten Niilo oli kertonut, niin\nolikin siinä vasemmalla puolen putousta vankoista hirsistä rakennettu\ntukinlaskuränni. Oikein raudoitetut sen seinät olivat paikotellen\nsisäpuolelta. Sittenkin näkyi, miten tukit, huimaa vauhtia läpi\nrännin kiitäessään, olivat sivumennessään päillään silponeet paksut\nhirsiseinät koveroiksi, missä rauta vaan ei ollut niitä suojaamassa.\nSiten se vieläkin katsojalle kertoi, että moni tukki siitä oli\nkuitenkin sujona alas suhahtanut, vaikka putous ensin oli aikonut\nvoittamattoman esteen eteen panna. — Vaikka tuo jo osaksi rappiolle\njoutunut rakennus häiritsikin paikan sopusointuisuutta, niin olipa se\nkuitenkin siinä tavallaan todistamassa ihmisen herruutta luonnon yli,\nmiten ihminen pystyy luonnon raa’an voiman voittamaan, sen laatimat\npahatkin esteet murtamaan ja hajottamaan, ei suuremmalla voimallaan,\nvaan kaikkivoittavalla nerollaan. Ja semmoisena se herätti katsojassa\njonkunlaista mielihyvän tunnettakin tuossa valtavan luonnonvoiman\nvoittajana, sen ylpeyden masentajana. —\n\nAikamme tuota kaikkea katseltuamme ja ihailtuamme, kiivettyämme ränniä\nmyöten ylöskin, katsomaan miltä putous ylhäältäpäin näytti, täytyi\nmeidän ruveta puuhaamaan itsellemme illallista ja yösijaa.\n\nTekasimme lammen rannalle kivikolle nuotion. Tullessa uistimilla\nsaamiamme kaloja panimme paistumaan ja kiehumaan. Eikä kauvan\nviipynytkään ennenkuin yksinkertainen illallisemme oli valmis.\n\nSillä aikaa kun insinööri puuhaili keittohommissa, koetimme me tohtorin\nkanssa nakata onkea tuossa kuohun alla, nähdäksemme sattuisikko lohen\npoikaa tai harria siellä uiskentelemaan. Kun ei kalaa kuitenkaan\nkuulunut, niin lähdimme teltille paikkaa katselemaan. Sitä ei ollut\nhelppo kohta löytää. Muutamalla sivulla oli kuitenkin kallion kupeeseen\nmuodostunut ikäänkuin porras, juuri siksi suuri, että siinä kasvavalle\nruohikolle telttimme hyvin mahtui. Kun ei sinne ollut kovin vaikea\npääsykään, niin mitäpä muuta kuin kyhäsimme sinne sauvomien varaan\nteltin kuntoon. Eihän siihen kyllä niin kovin mukavaa eikä pitävää\nvoinut saada, vaan arveltiin tuossa yksi yö toimeen tultavan.\n\nNuotio olisi ollut kyllä hyvä teltin edessä palamaan, jokseenkin\nviileältä kun näet ilma alkoi tuntua tuolla \"umpilaaksossa\";\nsemmoiseksi sitä oikeastaan ei voinut nimittää, sillä eihän siinä\nollut muuta laaksoa kuin järvi, josta yön tultua alkoi kylmänkostea\nusva vielä muun hyvän lisäksi uhomaan. Arvelimme kuitenkin, että\nkun on lämmin illallinen syöty, niin eiköhän tuota sentään tarkene\nnäin kesäisnä yönä. Ja niin kiertäyttiin mukana oleviin peitteisiin\nja koetettiin saada unta. Mikään helppo asia ei kuitenkaan ollut\nsaada aluksi unen päästä kiinni, kylmä kun näet kovin tuntuvasti\ntahtoi jäseniä hyväillä. Nukuttiin sitä kuitenkin yö miten nukuttiin,\ntoistensa liki pusertautumalla koettaen hiukankaan säilyttää ruumiin\nlämpöä. —\n\nKun aamulla hyvään aikaan heräsimme, tuntui siltä kuin jäsenet\nolisivat melkein jäässä olleet Emme olisi illalla uskoneet, että\ntuolla onkalossa niin raittiin yön saisimme. Ilma tuntui kuitenkin\nolleen viileänlainen ja tietysti tuo omituinen yösijamme ei ollut\nsiinä tapauksessa ensinkään viisaasti valittu. Muutoinkin näet jo\ntuommoisessa alhaisessa vuorilaaksossa kosteine ilmoineen on paljon\nraittiimpi kuin esim. vaaran päällä.\n\nHierottuamme unen tähteet silmistämme ja laitettuamme itsemme\nmuutoinkin niin hyvään kuntoon kuin voimme, kiipesimme vielä\nkerran ränniä myöten putouksen päälle, vieläpä ylemmäksikin,\nlampea rajoittaville kallioille, mitataksemme äyrästen korkeutta.\nBarometri-mittauksen mukaan saimme siten könkään eli putouksen 28\nmetrin, ympärillä olevat vuoret taas 35—40 metrin korkuisiksi. Hiukan\nliikaa oli siis Niilo pannut arvostellessaan könkään korkeutta, vaan ei\nse mitättömän matala ollut semmoisenakaan kuin se todella on.\n\nSitten sitä saatiin ruveta tuumimaan, miten vene saataisiin könkään\nohi, sillä ylipuolelle se oli saatava voimalla millä hyvänsä, jos\nmieli matkaa jatkaa. Ränniä myöten se kyllä olisi mukavimmin noussut,\nkun meillä oli näet köysiä ja väkipyöriä eli \"plokeja\" matkassa, vaan\nkun rännin alaosa oli hajonnut ja kuohut tuossa alempana muutoinkin\nniin pahoja, ettei sinne venettään juuri uskaltanut panna, niin täytyi\nmeidän tuosta tuumasta kohta luopua. Ei ollut siis muuta keinoa\njälellä kuin kiskoa vene käsivoimilla maata myöten yli vaaran. Tuohon\ntyöhön ryhtyminen ei tosin näyttänyt kovin houkuttelevalta, kun näet\nrinne paikotellen oli niin jyrkkä, että oli täysi työ jo sitä ylös\nkiivetessä. Ja tuommoista vetotietä oli noin puoli kilometriä, koko\nmatkan jyrkkää vastamäkeä. Täytyi näet palata takasin ensimäisen\nkallion halkeaman alapuolelle, josta oli jonkunlainen polku vaaran\nyli. Kun nimittäin ennen muinoin on tämän kautta Kuusamosta voita\ny.m. veneillä kuletettu, niin on täytynyt siinä taivaltaa lastit\nkönkään ohi, kuitenkin niin, että silloin oli ollut eri vene yli ja\neri alapuolella köngästä. Ainoastaan joskus tarpeen pakosta kuului\nmiesvoimalla vedetyn venekkin yli vaaran. — Nämät tiedot saimme vasta\nmyöhemmin. Tähän asti oli meille näet kerrottu, että on sitä tietä\nennekin kulettu ja kuormia taivallettu.\n\nKolkolta näytti yli pääsy, vaan koettaahan täytyi. Tyhjensimme siis\nveneen aivan puhtaille pohjille, laittelimme nuorat ja väkipyörät\nkuntoon ja — niin sitä ruvettiin hinaamaan ylöspäin.\n\nIhmeen helposti se sentään nousikin. Jyrkimmän paikan ohi kun pääsimme,\npaiskasimme köydet ja muut vetotamineet tiepuoleen. Pantiin kalikoita\npoikittain vaan tielle ja kolme vankkaa kopraa kun tarttui kiini\nveneeseen ja oikein voimain väellä ponnistettiin, niin juoksujalassa se\naina nousi kappaleen matkaa. Läähättää ja huohottaa sitä kyllä sitten\ntäytyi aina niin että keuhkot haleta tahtoivat, vaan huolipa tuosta,\nkunhan eteenpäin päästiin.\n\nNäin kun tunnin pari olimme puohanneet, niin jopa \"Täräyksemme\" taaskin\ntyönsi keulansa joen tyyneen pintaan ja nyt könkään yläpuolella.\n\nNyt olimme pelastetut miehet. Vielä oli kuitenkin jälellä tavarain\nkantaminen, joka sekään ei mitään leikintekoa ollut. Kyllä siinä\njalkaparat saivat kovan kokea, ylös alas tuota mäkeä raskas tarakka\nselässä kiipeiltäessä. Vaan kun toisen verran aikaa oli tuotakin\nleikkiä kestetty, niin sittenpä oltiinkin kimpsuineen kampsuineen\ntaasen valmiit matkaa jatkamaan. — Nelisen tuntia siinä oli tuossa\ntaivalluksessa meillä mennyt. Vaikeaa yhtä ja toista jo tosin\nretkellämme olimme kokeneet, vaan kyllähän nuo neljä tuntia sittenkin\nedun veivät kaikelta muulta tähän saakka. Kumma ei ollutkaan, jos\nsemmoisen yön ja syömättä tehdyn työn jälkeen olimmekin kelpolailla\nväsyneet ja nälkäiset kuin sudet. Syötiin siis säälimättä ja syöty kun\noli niin — lähdettiin taasen jatkamaan matkaa; lepäilemisiin sitä ei\naikaa riittänyt.\n\nSievästi se matka taasen sujui, mitkään esteet kun eivät nyt olleet\ntietämme sulkemassa. Kotvasen soudettuamme saavuimmekin Auttijärvelle,\njosta Auttijoki alkaa.\n\nEi tuo järvi ole mikään suuren suuri, onpahan vaan puolisen penikulman\npituinen, jokseenkin suorassa suunnassa luoteesta kaakkoon. Päistään\nse ei ole mikään kaunis, mutta keskeltä järveä katsoen kummallekkin\npuolelle tekee se korkeine, havumetsää kasvavine rantoineen ja pienine,\nsievästi kaareilevine lahtineen sangen miellyttävän vaikutuksen.\nEtenkin nuo rannoilta sopusointuisasti kohoilevat vaarat, jotka\ntummanvihreine kukkuloineen taivaan sineä vasten limittäytyvät toinen\ntoisensa taakse, rajoittaen näköpiirin joka suunnalle, antavat tuolle\njärvimaisemalle uhkean kauniin muodon. Näköala pitkin järveä katsoessa\non varsinkin miellyttävä: järvi kapeine selkineen ikäänkuin katoaa\ntuonne niemiin päättyvien vaarojen ja kunnasten taa. Jyrkät rantavaarat\nluovat tumman varjonsa järven tyynelle sinipinnalle auringonpuoleisella\nrannalla. Päivänpuoleinen rannikko taas kimeltelee kirkkaan keskikesän\nauringon paisteesta ja sillä puolen rannat selväpiirteisinä esiintyvät\npuhtaassa tummanvihreässä puvussaan. — Auttijärveä voi hyvällä syyllä\nsanoa Paanajärven pienoiskuvaksi.\n\nTämän järven yläpäähän sen piti laskea tuon kuulun Korojoen. Sen\nomituisuuksista olimme kuulleet kerrottavan, mitenkä se muka\nvuoren halkeamassa kulkisi yhtäsuorana kokonaista neljäpenikulmaa,\nja miten luonto sen ympäristöillä olisi harvinaisen kummallista.\nSuurella uteliaisuudella olimme sentähden siitä jo matkan varrella\ntiedustelleet, vaan kukaan ei tuntunut joella kulkeneen. Sitä\nsuuremmalla uteliaisuudellapa siis nyt odotimme saavamme nähdä kaikki\nnuot kummallisuudet.\n\nAlku ei kuitenkaan kovin lumoavalta näyttänyt. Emme tahtoneet joen\nsuuta edes löytää kaislaisessa lahden pohjukassa. Kartasta, joka\ntähän asti oli ollut kutakuinkin tarkka, ei ollut nyt enään oikein\nluotettavaksi oppaaksi. Järven jatkoksi oli \"lanttu\" Korojoen vetänyt\nmelkein suorana viivana, mutta eipä sitä vain ottanut näkyäkseen.\nVihdoin kuitenkin pitkän etsimisen perästä löysimme oikealla kädellä\nmuutaman puron, jonka arvelimme Korojoeksi, koskei mitään muutakaan\njoensuuta löytynyt.\n\n\"Jo nyt vesille taidettiin joutua\", täytyi väkistenkin sanoa\ntuota matalaa liejukkopuroa katsellessaan. \"Niin — ja entä sitten, kun\ntämänkin sivujokia vielä kulkea pitäisi\", tuumimme hiukan alakuloisina.\n\nSauvoskelemaan sitä kuitenkin lähdettiin; ei sopinut näet enään\nsoutamaan, kun airot rantoihin kiinni ottivat. Hiukan puro kuitenkin\nsyveni ja leveni, kun suusta etemmäs päästiin, jopa mahtui\npikkuairoilla taasen soutamaankin. — Kaloja niitä vaan vielä täälläkin\nmuljahteli rannoilta aina tuon tuostakin, pelästyneinä paeten\nharvinaisia rauhansa häiritsijöitä. Uistimelle nuo sydänmaan vesien\nrauhalliset asukkaat olivat aika persoja. Ei tarvinnut kuin siksi\nveneen jälkeen nuoraa laskea, että uistin veteen painui, niin kohta\nsiellä kala oli jo jutamassa; haukia ja ahvenia ne olivat, ei tosin\nsuuren suuria kooltaan, mutta ei perin pieniäkään. —\n\nPian alkoi joki näyttää pahat tapansa. Alituisina mutkina se\nkiemurteli läpi heinävän alangon. Tuskin oli kipeneen matkaa päästy\neteenpäin, niin nakkasi joki mutkan, palaten melkein yhtä pitkälti\ntaakseppäin, niin ettei siinä matka tahtonut edetä ensinkään. Ja\nkuta ylemmäksi tulimme, sitä hullummin puro oikkuili. Olimmekin jo\naivan kyllästyäksemme soudelleet ja sauvoskelleet, miten milloinkin\nsaattoi, eikä se sen siittään somennut, vaan päin vastoin. Tosin väliin\nmaat molemmin puolin näyttivät kohoovan ja silloin luulimme jo kohta\npääsevämme varsinaiselle Korojoelle, vaan vielä mitä, ei se puro sen\nparemmaksi muuttunut.\n\nIlta alkoi jo olla myöhä ja väsymys taasen tuntuva. Kun ei kulkukaan\nsiitään paranevan näyttänyt, niin eihän siinä muu auttanut kuin\nyöpyminen jokirannalle. Aimo nuotion siis siihen rakensimme hirsistä,\njoita muutaman latorakennuksen luo oli sattunut yli jäämään; sinä yönä\nemme aikoneet vilussa kärvistellä, kuten edellisenä. Teltinkin laitomme\nniin hyvän kuin taisimme, voidaksemme oikein mukavasti unta ottaa.\nJa sinne sitä kömmittiin sitten sisälle, kun ensin oli kelpolailla\nillasteltu ja nuotiota siltä varalta lisäilty, että se koko yön\npalaisi. —\n\nKorkealla heloitteli jo aurinko, kun heräsimme seuraavana päivänä.\nOlimme nukkuneet kuin herran pojat, oikein hiki päässä, niin oli lämmin\nollut. Tunsimmekin itsemme taasen aika virkuisi. Se vaan tahtoi hiukan\nhuoleksi paneutua, mikä tästä matkasta lopussakin tulisi, tokko enään\nolimme edes oikealla tolallakaan. Ei ollut edes ketään, jolta neuvoa\nolisi voinut kysyä, sillä Autista lähdettyämme emme olleet ihmistä\nnähneet, lukuun ottamatta toistemme tuttuja naamoja.\n\n\"Kunpa tapaisi edes jonkunkaan, jotta vähän saisi matkoista kysellä,\nkun ei tuosta kartastakaan enään avuksi ole\", siinä alakuloisina\naprikoimme. Ja kas! Ihan kuin enkeli taivaasta olisi siihen ilmestynyt\nihmismuodossa, niin totta tosiaankin — tuolla joen toista rantaa tulla\nvihkaisee mies aika kyytiä, melkein juoksujalassa.\n\nEnkeli tuo nyt ei tosin ollut, olipahan vaan tavallinen ihminen\nhousuissa ja takissa, vaan hyvä niinkin. Luoksemme saavuttuansa hän\nselitti olevansa isäntä lähimmästä Pernun talosta. Niittymiestensä\nluota sanoi lähteneensä laittamaan venettään jokeen turpoamaan ja\nsamalla matkalla päättäneensä pistäytyä noutamassa piimäleilin lähellä\nolevasta niittysaunasta, jonne se oli viime kesänä unohtunut. Kun oli\nihmekseen nähnyt ihmisiä jokirannalla, niin oli poikennut katsomaan,\njotta mitä maankulkureita siellä maleksii, selitteli mies.\n\nEnsi tehtävänä tietysti oli meillä sitten selittää hänelle nuot\ntavalliset kysymykset.\n\n\"No jopa taipaleelle lähittä\", arveli mies kohta, kuultuaan minne\nmeidän matkamme piti. \"Oikealla tolalla kyllä oletta, vaan eipä siitä\nisosti apua, sillä kyllä tässä on taival semmoinen eessä, että ymmälle\nsiinä panee ennenkuin se on kulettuna. Matkaa ei kyllä olisi tästä\nKurttajoen suuhun, josta teijän täytyy pyrkiä Koivukönkään alle, kuin\nviitisen neljännestä suoraan kulkien, vaan joki kun niin tavattomasti\nmukkii, niin kyllähän sitä toiset verrat lisää karttuu. Ja vielä se\ntästään pahenee jokikin. Ylempänä käy jo Korojokikin niin matalaksi,\nettä tuskin siellä tyhjä venekkään uipi, saati sitten lastillinen.\nJa Kurttajoki sitten! Sitä on vallan mahoton nousta. Koetin lykellä\nsiellä venettäni jos kuin pitkälti, ies niin syvää koloa löytääkseni,\njotta olisin venerähjän vähän turpumaan saanut, vaan ei siitä kuin\npohjalauvat parahiksi kastui. Viimekeväinen tulva se näet tuon joen\non pilannut kokonaan... Tulva näkyy könkään luona repässeen kangasta\nmonta sataa kuutiosyltää ja ajaneen kaiken hiekan jokeen, jotta tuuma\nparisen siinä vaan vettä lirisee hietikon päällä. Niitytki on ruoja\nmonen jalan paksulti peittänyt hiekalla niin että koko jokivarsi on\nnyt yhtenä hiekka-alankona. Meni siinä kymmeniä häkinaloja heinämaata\nminultakin... Niin — ja sitten sen Koivukönkään ylipuolelle sitä ei ole\nyrittämistäkään. Korkea ja jyrkkä se pahus on tavattomasti, kymmeniä\nsyliä... Kyllä siinä aina keväisin on aika mylläkkä, vaan nyt tuo ei\nnäytä miltään, kun on melkein kuivana koko putous... Ja ihan kuiva se on\nkoski könkään yläpuolellakin, tuskin juuvakseen sai kivien koloista.\nTaivaltelemallahan siellä kuitenkin taitaisi eteenpäin päästä ylempänä,\nvaan kun siinä on ensin se pitkä ja korkea vaara könkään kupeessa... No\n— kai se sentään senkin päälle vene kulkisi, kun olisi pari hevosta,\nvaan metsässähän ne ovat hevoset ja otti ne sieltä nyt käsiinsä... Eipä\nsiinä juuri muusta taitaisi avuksi ollakkaan, kuin taivaltaa kerrassaan\nAartojärveen saakka, kun joki on ylempänäkin niin kovin kuiva, ettei\nsiellä ole kuin paikotellen vähän vettä. Silloin sitä taivallusmatkaa\nkarttuisi kokonaan kolmatta neljännestä. Ja mitäpä siitä sitten, jos\nAartojärveen pääsisittäkin, kun ei sieltä kuitenkaan pääse eteenpäin!\nPosiojoki on ihan kuivillaan, niin ettei sitä mitenkään veneellä\npääse. Aartojärvestä Koppelojärveen on taasen puolen virstan kannas,\nkun välinen joki siinäkin on kuivana... Sieltä sitä kyllä sitten pääsisi\nKoppelolammin ja salmien kautta Peräjärveen, mutta sieltä tulee\nkaheksan virstaa tietöntä kangasta Koivulahteen, Kuusamon puolelle\nlaskeville vesille. — Semmoista se on matka tästä lähtien\", selitteli\nmies toimessaan.\n\n\"Kyllä taitaa olla parasta, että pyörrättä takasin tai ainakin jätättä\nveneenne tänne ja kuletta tämän taipaleen muilla keinoilla... Kyllähän\nsieltä Posionpuolelta saa sitten veneen ostetuksi, kun kerran sinne\npääsee\", tuumiskeli isäntä tosissaan.\n\nKauniilta tuo kaikki ei tietysti meidän korviimme kaikunut, mutta\nyhtähyvin aijoimme ensin koettaa kaikki mahdollisuudet, ennenkuin\nluopuisimme veneestämme. Siihen keinoon päätimme turvautua vasta viime\nhädässä; olimme näet päättäneet viimeiseen asti koettaa, eikö tuota\nmatkaa samalla veneellä voisi suorittaa.\n\nHyviä neuvoja annettuaan sen minkä taisi ja teitä meille neuvottuaan,\nlähti isäntä jatkamaan matkaansa. Mekin hankkiuduimme lähtemään\neteenpäin. — Ihme kyllä emme senkään pahemmin masentuneet tuosta\ntoivottomasta kuvauksesta. Arvelimme vaan, jotta saahan tuota sittenkin\nkoettaa.\n\nPian näyttäytyi todeksi, mitä pernulainen oli kertonut. Joki mutki\nvielä hullummin kuin siihen saakka. Eikä sillä hyvä: matalaksikin\nse muuttui, niin että tuon tuostakin täytyi miesten veneestä veteen\nastua ja ryhtyä vetokeinoon. Lahoja puun pökkelöitä oli siellä täällä\npoikitellen joessa. Niiden yli täytyi vene miten milloinkin kiskoa.\nJa kun jokirannat pian muuttuivat metsäisiksi, koko seutu sai todella\nsydänmaan villin muodon, niin jopa siellä sattui eteen myrskyn poikki\njoen kaatamia tuoreitakin puita, koivuja, korpikuusia ja petäjiä.\nEi siinä muu auttanut kuin kirveen kanssa raivata tietä, missä\nhakkaamalla puut poikki, missä taas oksia pois karsimalla, jotta alta\npääsi pujottautumaan. Semmoista se kulku oli ja aina vaan huonommaksi\nnäytti käyvän. Saimme paikoin vedellä venettä pitkiä matkoja melkein\nkuivaa hietikkoakin myöten. Eteenpäin sitä kuitenkin päästiin, jospa\nhiljalleen.\n\nSivu puolen oli päivä jo kulunut, kun vihdoin pääsimme Kurttajoen\nsuulle. Siinä oli kaikki niinkuin isäntä oli kertonut: koltasta\nhietikkoa niin joki kuin rannatkin ja vettä siksi että juuri nimeksi.\n\nKävimme jokea ylöspäin jonkun matkaa vakoilemassa, nähdäksemme\npäästäänkö sitä enään mitenkään eteenpäin. Pitkälti ei jokisuulta\nkuitenkaan ollut enään könkään alle, kilometrin verran vaan. Aijomme\nsiis koettaa vielä, menipä sitten syteen eli saveen.\n\nRiisuttiin pois takit, housut, kengät ja sukat, sillä kovan työn\ntiesimme siinä tulevan. Eipä vaatteista paljon suojaksi olisi ollut\nmuutoinkaan, kun näet hietikko aina väliin petti, mies yhtäkkiä vajosi\nmutaan niin ettei ylös tahtonut enään päästä. Niin ruvettiin sitten\nvetää kiskomaan. Ihmeesti se vene kulkikin, helpommin kuin olimme\nluulleetkaan, tasainen kun näet oli pohja joessa ja vettä kuitenkin\nvähän rasvana. Ijättömiä ei siis tuolla kilometrin taipaleella\nkulunutkaan. —\n\nKoivukönkään ohi oli taasen oikein aimo ränni, rakettu tukinuittoa\nvarten. Kerrassan puolen kilometriä oli siten oikaistu yli korkean\nvaaran.\n\nAijoimme jättää veneemme rännin suulle ja kiivetä ränniä ylös,\nnähdäksemme mitä siellä eteen tulisi, vaan samalla alkoi taivas äkkiä\nvetäytyä synkkiin pilviin ja aika jyrähdyksiä kuulua. Arvelimme\nsentähden olevan parasta ajoissa varustaa itsellemme sateensuojaa\nja laitoimme suuresta purjeestamme teltin veneen yli. Kauvan ei\nkulunutkaan ennenkun vettä alkoi vihmoa, nyt ensi kerran koko\nmatkallamme. Suurempaa sadetta siitä kuitenkaan ei tullut; pääkuuro\nnäytti menevän ohi itäpuolitse.\n\nSateen lakattua lähdimme sitten maisemia katselemaan. Ränniä käytimme\nkulkutienämme. Aika työ siinä oli kuitenkin sitä myöten noustessa,\nväki jyrkkä kun se oli ja sateesta pohjahirret käyneet liukkaiksi.\nOikein väsyksiin asti sitä oli kävellä, ennenkuin toiseen päähän,\nkönkään luo pääsimme. Siellä oli, kuten aamulla tapaamamme isäntä oli\njo kertonut, vesi tuhojansa tehnyt. Suuren kappaleen kangasta oli tulva\nkerrassaan siitä kiskaissut, levittäen jokeen ja pitkin jokivarsia tuon\nirroittamansa hiekan paljouden. Ränninkin pää oli sentakia korkealle\nilmaan jäänyt sojottamaan. — Itse köngäs oli aika korkea, koko joukon\nkorkeampi kuin Autinköngäs. Kun vettä siinä ei ollut paljon minkään\nvertaa, eikä luontokaan sen ympärillä erinomaisempaa, niin ei siitä\nkuitenkaan ole sen enempää sanottavaa, kuin että mahtava putous siihen\nsyntyisi, kun vaan joki olisi vesirikkaampi.\n\nKönkään molemmilla rannoilla oli vieläkin jo rappeutumaisillaan olevia\nrakennuksia, joissa kuului puoli vuosikymmentä sitten vilkasta elämää\nolleen. Silloin näet tukkilaiset meuhasivat tuolla Tapiolan synkillä\nsaloilla. Herrat kuului asuneen oikealla puolen putousta, jätkät taas\nvasemmalla. —\n\nKönkään ylipuolella menimme poikki joen kuivia kiviä myöten ja lähdimme\nhakemaan pernulaisen meille neuvomaa tietä, joka taloille veisi.\nLöysimmekin sen lopulta, vaikka aikaa sitä etsiessä meni. Sitten\npalasimme veneellemme ja rupesimme sitä tien suulle vetää könyyttämään.\n— Poron vasa oli poissa ollessamme veneemme luo osautunut ja rantaa\npitkin huoletonna astuskeli, vaan kun meidät havaitsi, niin kyllä\nkoipensa löysi: kiiti metsään kuin nuoli; kovin kait siitä näytti\njoukkomme kummalliselta.\n\nTien suulle pääsimme kuin pääsimmekin. Vaan \"nyt se vasta paras\nalkaa, sanoi Jussi kun paistoi rotan jalkaa\". Mäki siinä oli julma\nedessä, jyrkkä ja korkea. Kuinka pitkälle tahansa sitä kiipesimmekin\nkatsastelumatkalla käydessämme, aina se vaan nousi ja yhä nousi.\nLaskujemme mukaan oli se korkeimmalta paikaltaan noin 160 metriä\njokilaaksosta laskien. Ei siis mikään pikku kunnas.\n\nKun tuommoista taivalta oli edessä viitisen kilometriä, niin eipä\nollut juuri lasten leikkiä lähteä kolmen miehen venettä tuota matkaa\nvetelemään käsivoimilla. Ja entä melkoisen lastimme kantaminen sitten!\nMahtinsa siinä menetti silmissämme Autinkönkään luona suorittamamme\ntaivallus, jota olimme jo pienenä urotyönä pitäneet.\n\nVaan \"eihän itku auta markkinoilla, turkki se juoda pitää\"! Ei auttanut\nmeidänkään ruveta siinä vaikeroimaan. Koettaa täytyi. Ei siis muuta\nkuin ensin kantamaan tavaroita kappaleen matkaa mäkeä ylös, sitten\nvetämään venettä perässä. Kalikoita vaan tielle teloiksi ja niin se\nkulkikin että jyrisi. — Ennenkuin aurinko laski, olimme nousseet mäkeä\nkilometrin verran, kaikkein pahimman ja jyrkimmän osan rinnettä.\nJoudimmepa auringonlaskuakin siinä hetken ihailemaan. Veripunaisena\nrusottaen tuo päivänpyörä vaipui hiljalleen kaukaisten vaarojen taakse,\nomituisen punervan hohteen luoden yli Koron jokilaakson. Tuolta\nkorkealta harjanteelta se näyttikin aika mukavalta tuo metsäisten\nvaarain kahden puolen rajoittama vehreä laakso, jonka läpi kimalteleva\njoki kiveränä kiemurteli. Vaaran vastapäinen jyrkkä kallioseinämä,\nlaakso alaalla ja synkkä metsä jyrkänteen päällä muodostivat yhteen\nkuta kuinkin sievän sydänmaan kuvan.\n\nMutta uupuu ne vihdoin voimat väkevänkin, niinpä meidänkin. Raukesi\nsiinä raajat etummaiset jos takimmaisetkin. Ei tehnyt enään mieli\nponnistamaan eikä liijoin vetämäänkään. Siispä ei muuta kuin \"löimme\ntelttimme ylös\" kankaalle tien viereen. Läpiväsyneitä kun olimme ja\nilmakin tuntui lämpöiseltä, emme ruvenneet enään edes nuotiotakaan\npuuhaamaan. Haukkasimme vaan mitä eväitä vielä jälellä oli ja sitten\nkylelleen, rääkkäyneitä jäseniään hiukan lepuuttamaan. —\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 15 päivä. Aurinko paahtoi\njo raukaisevan lämpimästi, kun vihdoin heräsimme raskaasta unesta.\nRaukealta tuntui elämä kuitenkin, ruumis väsyneeltä ja jäsenet\nkuin ruhjotuilta, kaikki edellisen päivän ylöllisten ponnistusten\nseurauksia. Etenkin käsivarret ja selkä olivat pahakseen panneet tuon\nrehjastamisen. Ei pääkään paljon muulta kuin pökkelöltä tuntunut.\nSanalla sanoen: elämä ei maistunut juuri hunajalta. Ja taasenko sama\npeli edessä! Jo tuo ajatuskin tuntui vastenmieliseltä, tuommoisessa\nkunnossa kun oltiin.\n\n\"Mutta mikäpä tässä muukaan auttaa, kuin koettaa viimeisillä voimilla\",\narveli insinöörikin jo masentuneella äänellä.\n\n\"Vaan eihän tässä pitkälle päästä tällä lailla, eväätkin kun jo ovat\nlopussa\", tuohon tohtori toivottomasti virkahti. \"Enkä muutoinkaan\nenään tunnu jaksavan... Eikö liene parasta että joku lähtee talosta\nruokaa ja apua hakemaan.\"\n\nSamaa mieltä olin minä ja mielellään se insinöörikin luopui edellisestä\nehdotuksestaan. Hetken tuumittuamme päätimme siis että tohtori ja minä\nlähtisimme taloon avun ja ruuan hankintaan, insinööri taas jäisi veneen\nluo, koska hänen jalkansa eivät olleet oikein kävelykunnossa.\n\nKahden lähdimme astumaan kangaspolkua, tohtori ja minä. Paljon ei sillä\nkertaa jaariteltu, kulettiin vaan alapäisinä sen minkä jaksettiin.\nMiten lienee vielä niin onnettomasti sattunut, että harhaannuimme\npois oikealta polulta. Kiertelimme korpia, kävelimme soita, ties\nkuinka pitkälti. Väsymys alkoi lopulta voittaa ja nälkä suolissa\nvalitusvirttään soittaa. Täytyi meidän jo tuon tuostakin mättäälle\nheittäytyä levähtämään, kun ei enään tuntunut jalat jaksavan eteenpäin.\nNäin harhaillen osuimme vihdoin eräälle järvelle ja lähdimme sen rantaa\nkulkemaan, arvellen sieltä lopultakin talon tapaavamme. Jo näkyykin\ntalo tuolla, mutta — toisella puolen järveä. Takasin emme kuitenkaan\nenään ruvenneet kiertämään, vaan päätimme huutamalla koettaa herättää\nhuomiota, että tulisivat veneellä yli noutamaan. Kulimme siis vielä\nkappaleen rantaa pitkin, kunnes pääsimme talon kohdalle. Siinä sitten\noikein huikean huudon nostimme, päästäen minkä keuhkot kestivät. Ei\nkuitenkaan näytty huutoamme kuultavan, vastatuuli kun oli, vaikka väkeä\nkyllä näkyi liikkuvan talon luona.\n\nYhtäkkiä toverini jännittää katseensa ja ojentaa kädellään kohti toista\nrantaa. Hänen lakooninen lauseensa: \"Häntä\" oli kylliksi minullekkin\nselville saattamaan, mitä hän oli havainnut.\n\nIhan oikein! Häntä siellä viuhahti pensikon takana. Eikä se voinut\nolla muun kuin hevosen. Nyt olimme siis taasen pelastetut! En tosin\ntoverini kaulaan kapsahtanut, en edes itkenytkään, mutta heltyä tahtoi\nmieli kuitenkin ilosta, tuon havainnon tehtyämme. Nälkä ja väsymyskin\nunohtuivat tuossa tuokiossa. Ja tuossa soutaa jo venekkin meitä\nnoutamaan; muuan poikanen oli niemen takana ollut soutelemassa ja\nhuutomme kuultuaan tullut katsomaan, mikä se siellä semmoista mölinää\npitää.\n\nPojalta kuulimme, että todella kaksikin hevosta oli talossa kotona.\n\"Koettamalla niitä on koetettu metsään ajaa, mutta väkisten ne\nvaan ovat aina kotia palanneet kuin aavistaen, että heitä kohta\ntarvittaisiin\", tuumi poika.\n\nLähdimme sitten soutelemaan järven yli. Nyt näimme, että oli siinä\ntalo silläkin puolella järveä, jolla olimme huutaneet, vaikka pitkälle\npistävä niemi oli estänyt meitä sitä näkemästä. \"Sen talon isäntä se\noli, joka teidät joella oli tavannut\", tiesi poika kertoa.\n\nToiselle puolen päästyämme tapasimme kohta isännän, joka oli\nviljavainioitaan katselemassa toisten miesten kanssa. Selitimme hänelle\nlyhyesti, että olimme pulaan joutuneita matkamiehiä, ruuan ja muunkin\navun puutteessa.\n\n\"Ruokaa kait sitä kyllä saa, mitä talossa on tarjottavana. Ja teitä\nvarten kai ne nuo konitkin kotiin änkeysivät, kun ei metsään saatu\najamallakaan. Vaan eiköhän kuitenkin parasta liene, että heitätte\nsiihen koko matkanne ja rupeatte minulle heinämiehiksi\", arveli isäntä\nleikkisästi vastaukseksi.\n\nTuohon tuumaan emme kuitenkaan ottaneet suostuaksemme, vaikka hän\nkyllä selitteli samat vaikeudet meillä edessä olevan kuin edellinen\nisäntäkin. Aloimme vaan tiedustelemaan, tokko tuo maailmattomiakin\ntulisi maksamaan, jos hän hevosillaan rupeaisi vedättämään veneemme\npoikki kannasten.\n\n\"Tämä ensimmäinen matka se nyt ei mahottomia maksa, vaan kyllähän\nsiinä monenkin veneen hinta menee, ennenkuin se toisen puolen vesiin\ntulee veätetyksi\", arveli tuohon isäntä, kuitenkin sillä äänellä, että\nymmärsimme tuossa puheessa lopun leikkiä olevan. \"Talossapa häntä\ntarkemmin tuumitaan\", lisäsi hän, kehoittaen sisälle käymään.\n\nSisälle menimmekin taloon. Siellä sitten syötiin, juotiin ja palan\npainoksi pakinoittiin asioista kaikenlaista. Tuli siinä muun muassa\npuheeksi metsäin myöntikin; olimme tullessamme nähneet, miten näidenkin\ntalojen metsät oli pahan pilalle haaskattu.\n\n\"Ka, myötyhän ne on ja syöty myöskin\", vastasi isäntä katkeralla\näänellä, tiedustellessamme oliko hänkin metsänsä myönyt.\n\n\"Taisitte hyvätkin kaupat tehdä?\" utelimme edelleen.\n\n\"Johan ne hyvät tehtiin! Semmoiset, jotta meni metsät melkein\nkuin nopen suuhun... Kaikista ne on myöty tämän lohkon taloista... Ja\nkokemattomia kun oltiin metsäkauppoihin, myötiin summakaupoissa ja\nniin menivät komeat metsät ihan polkuhinnasta. Kun sitten jälestäpäin\nruvettiin laskemaan, niin oikein hirvittämään rupesi: liekö tullut\nkymmentä penniäkään puun hinnaksi. Ja kun edes ihmisittäin olisivat\nottaneet, vaan ihanhan ne veivät metsät paljaiksi... Kävin kerran\nvedonaikaan katsomassa ja silloin kun muuatta kuormaa tarkastelin, niin\nsiinä jo viidestä puusta kokonaista kolme oli alamittaisia... Enempää ei\ntehnyt mieli näkemään... Samoin ne on menneet metsät muiltakin.\"\n\nSamanlainen katkeruus ilmausi kaikkien puheissa, kun vaan metsäkaupat\ntulivat keskustelun alaisiksi. He olivat huomanneet tulleensa\npetetyiksi, mutta huomanneet sen liian myöhään. Satoja tuhansia puita\nkertoivat he sillä tavoin menneen melkein kuin lahjaksi. Ne muutamat\nkymmenet tuhannet, joita talolliset olivat saaneet, mitäpä olivatkaan\nne semmoisista sydänmaan vankoista metsistä muuta kuin pila hinta!\n\"Kulettamisen hankaluus se varsinkin pelotti omiin puuhiin ryhtymästä\",\nselittivät isännät meille, kun kysyimme miksi he itse eivät olleet\nhakanneet metsiään ja laskeneet tukkeja merenrannikolle, niistä siten\nsuurempia hintoja saadakseen, kuten olimme kuulleet joidenkin muiden\nyksityisten menetelleen. —\n\nUlkona oli noussut kova ukonilma. Katsoimme sentähden olevan parasta\nodotella kunnes vedentulo hiukan lakkaisi.\n\n\"Tulee sitä nyt vihoviimeinkin vettä janostuneelle maalle\", tuumi\nisäntä hyvillä mielin. \"Pahan pilallehan se on jo pouta kyllä polttanut\npellot, kun ei kuutiseen viikkoon pisaraakaan ole satanut näillä main,\nvaan parempi hiljankin kuin ei koskaan.\"\n\nSateen lakattua lähdimme talosta veneellä järven poikki, ottaen rekiä\nveneen vetämistä varten; hevoset kierrätettiin ympäri järven. Rannalta\noli neuvottu lähtevän sen polun, jolta me tullessamme olimme eksyneet.\nSitä myöten oli nyt määrämme palata takasin veneellemme. — Kaksi miestä\nja kaksi hevosta olimme saaneet avuksemme talosta. Nythän oli siis hätä\nkaukana.\n\nKun me soudimme suoraan järven poikki ja siis ennen perille ehdimme\nkuin miehet hevosten kanssa, niin arvelimme tehdä pienen kepposen,\nhiukan säikäyttää insinööriä: olla muka oikein surkeina ja kertoa\nettemme apua mistään olleet saaneet, vaikka penikulmain päässä olimme\nharhailleet. Tuo hyvä tuuma meni kuitenkin myttyyn. Perille tullessamme\nnäet ei miestä näkynytkään missään. Kävikin siis niin sukkelasti, että\nitse saimme uutta huolta. Arvelimme näet, että toverimme, pitkästyen\npoissaoloamme, olisi lähtenyt meitä hakemaan ja kentiesi eksynyt.\nTuosta huolesta kuitenkin pian pääsimme, sillä hetken perästä näimme\nhänen tulevan jälestämme, palaillen samaa tietä kuin mekin. Hän\nkertoi koettaneensa aikaa kuluttaa kantelemalla kapineitamme mäen\npäälle pitkät matkat, vaan tuohon lopulta kyllästyneensä. Nälkäkin\noli ruvennut kovin hätyyttämään. Niinpä olikin hän laittanut teltin\nsateen varalta tavaroittemme suojaksi ja lähtenyt astumaan samaa tietä,\njota me olimme menneet. Hän olikin osunut pysymään oikealla tiellä\nja niin saapunut nälkäisenä ja läpimärkänä järven toisella puolen\nolevaan taloon; sade näet oli tavannut taipaleella. Taloon tultuansa\noli ensimäisenä huolenaan ollut saada ruokaa. Sitten vasta oli muusta\njaksanut ruveta juttelemaan. Talossa oli hän tavannut saman isännän,\njonka olimme Korojoella kohdanneet. Tämä oli tiennyt kertoa että\ntoisiin taloihin oli hevoisiakin koteutunut ja sanonut meidän olevan jo\nniiden perillä. Siellä olivat he tuumineet sitten siksi kunnes olivat\nnähneet meidän lähtevän. Oli kuitenkin vielä kahvit juonut talossa\nennen lähtöä ja sentakia hän ei meitä ollut saavuttanutkaan. —\n\nNyt ei meidän ollut enään mikään mahdottomuus kulottaa venettämme\nvaaran yli, kun oli kaksi hevosta ja kaksi rekeä. Täysi työ siinä oli\nkuitenkin hevosilla, metsätie kun näet ei juuri häävi ollut. Mitä siitä\nsitten olisi syntynyt taivalluksesta kolmella miehellä!\n\nTaloon takasin saavuttuamme saimme kuulla taasen Koron\nkummallisuuksista kerrottavan.\n\n\"Ei se siellä alempana mitään, vaan tässä talojen kohalla... Kyllä\nkannattaisi käyvä katsomassa\", arveli isäntämmekin.\n\nVäsyneet kyllä olimme, vaan kuitenkin teki mieli lähteä Korolla\nkäymään, jotta ei katua tarvitsisi. Kaksi neljännestä vain sanottiin\nolevan järven toiselta puolen metsäpolkua pitkin sinne matkaa. Ilta\noli jo myöhä, mutta lähdimme kuin lähdimmekin. Talosta meille tietä\nneuvottiin ja niin arvelimme osaavamme ilman oppaatta.\n\nSamoamme soita ja synkkiä saloja, niin jo siellä kumma vihdoinkin\neteemme koituu. Soma on siinä paikka nähtäväksi. On kuin olisi harju\nkahtia halennut, jättäen syvän, noin parisataa metriä leveän aukon\nväliinsä. Jyrkkinä kohoovat kallioseinät molemmin puolin, paikoin\nmelkein laakson yli nojautuen, kiemurrellen monenlaisissa mutkissa ja\nkaarroksissa. Siellä täällä pistääpi joku pitkä kallion kieleke kuin\nsarvi ulos emäkallion kylestä, huimaavan korkealla. Ja laakso tuolla\npohjalla on verhonneena kesäiseen vihreään vaippaansa, rehevään lehti- ja\nkukkapukuunsa. Kuitenkin jää siinä siellä täällä tilaa suollekkin\nkuohusammalineen ja taaroittavine männyntarilaineen. Kaikki on niin\nrauhallisen tyynen näköistä kuin ei mitkään maailman myrskyt voisi\nkoskaan tuonne sydänmaan piilopaikkaan tietään löytää. — Tuolle\nkaikelle antaa läpi laakson yhä yhtä mutkaisena kiemurteleva puro, joka\nsiellä täällä kirkkaana kimaltelee lehtien ja oksien välitse, omituisen\nidyllimäisen luonteen. Kuitenkin on se vaikutus valtava, minkä Koro\nmuutoin kokonaisuudessaan, silmänkantaman päähän ulottuen, tekee\njyrkkine kallioäyräineen sekä laaksoa rajoittavine, havupuuta kasvavine\nkukkuloineen ja harjanteineen, jotka tuolta korkealta vaaralta katsoen\nnäyttävät kohoovan toinen toisensa takaa, aina pieneten, vihdoin\nhäipyen tuonne kauvas siintävään sineen näköpiirin rajalla.\n\nLaskeusimme ensin jyrkästi viestävää metsäpolkua laaksoon, vaan kun\nsieltä metsän takia emme juuri mitään voineet nähdä, saimme kiivetä\nsamaa tietä takasin ja sitten kukkulan kuvetta, vaaran päälle\npäästäksemme. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, rinne kun näet oli\nniin jyrkkä, että töin tuskin sitä, aina vähäväliin levähtäen, puista\nja kivistä itseänsä tukien ylöspäin pääsi.\n\nPurnuvaaraksi mainittiin kukkulaa. Komea vaara se olikin, korkeimmalta\npaikaltaan yli 160 metriä korkea, laakson pohjasta laskien; Koron\nkallioäyräätkin olivat paikotellen 100—125 metriä korkeat. Aika kyydin\nsaivat kivimöhkäleet, joita miehissä vaaran päältä alas vyöryttelimme.\nRyskien ja paukkuen puutkin niiden edessä katkeilivat ja kumeasti\njymähtäen ne viimein tuonne laaksoon pudota muksahtivat, niin että\nkaiku kallioseinistä monistellen vastaeli. — Paikka oli muutoinkin\nomituinen herkästä kaiustaan. Melkein hiljaisimmat äänet voi selvästi\nkaikuna erottaa ja kovempi huuto oikein ukkosena jymisi kautta\nvuorimaiseman.\n\nVaivan maksoi vaaralle kiipeäminen. Sieltä se vasta Koro komealta\nnäytti. Etenkin olivat näköalat pitkin Koroa mahtavan kauniit\nlaskevan ilta-auringon valossa. — Omituista oli muutoin katsella\nniitä kaikkia eri värinvivahduksia ja koko näköalan muodon muutoksia,\njotka tapahtuivat auringon laskusta sen nousuun saakka. Kaikki sai\nyöllä vähitellen niin kummallisen aavemaisen, haaveellisen muodon.\nHarmaa usva näet kohosi Korosta ja kätki kaikki vähitellen hämärään,\npehmoiseen utuvaippaansa. Vaan kun aurinko kappaleen jälkeen puoliyön\nkohotti kirkkaat kasvonsa, niin silloinpa luonto taasen pian\nvapautui tuosta omituisesta harsostaan, loi päältään kaiken lumoavan\nsalaperäisen epäselvyyden, selveten, kirkastuen ja saaden jälleen\ntavallisen päiväisen näkönsä; viivyimme näet koko sen yösen vaaralla\nihailemassa tuota harvinaisen omituista seutua.\n\nAamu oli jo käsissä, kun vihdoinkin lähdimme paluumatkalle. Vaaralta\nalas laskeutuessamme satuimme vielä tapaamaan jotain, joka katselemista\nansaitsi. Oli siihen näet pikku puronen kaivautunut syvälle vaaran\nkupeeseen ja tuon jo semmoisenaan omituisen puron partailla, synkän\nmetsän siimeksessä, kasvoi sanajalkaa semmoista, ettemme moista ennen\nolleet nähneet. Aivan se oli miehen mittaista, uhkean suurilehtistä,\nihan kuin etelämaiden troopillisissa metsissä. —\n\nKoppelo-Pernuun — joksi vaaran puoleista taloa nimitettiin erotukseksi\nMaikku-Pemusta eli Aartolasta, josta hevoset olimme saaneet — takasin\nsaavuttuamme oli siellä jo väki niitylle lähdössä. Talossa aamiaista\nsyödessämme tuli siihen talon vanha-isäntä tuumillemme. Kummakseen\nhän sanoi kuulleensa poikansa kertovan, että kolme miestä siellä on\ntulossa Korojokea omalla veneellään, jonka Oulusta asti ovat tuoneet,\nja aikovan omin voimin taivaltaa sen Koivukönkäänkin sivu. Ukko oikein\ninnostui tuota kertoessaan.\n\n\"Jo kaheksankymmenvuotinen elukka olen\", sanoi hän, \"enkä moista\nvielä koskaan ole kuullut... Niin — luulin jo, että vieläkö sai ennen\nkuolemaansa senkin kumman nähä. No — ihan omin voimin ette kuitenkaan\npäässeet, vaan jo se on jotain sekin, mitä tehneet olette... Ei sitä\nihmis-ijässä ole tapahtunut eikä tapahu vastakaan, että kukaan\nainoastaan huvin vuoksi tuommoista matkaa tekisi... Onhan sitä tietä\nkyllä ennenkin kulettu... Jo vain sitä minäkin sataset kerrat sauvonut\nolen, kauppaa kun ennen kävin aina Kemiin ja Tornioon saakka voilla ja\nmetsän tuotteilla, mutta eri veneet ne meillä oli aina eri vesissä;\nkuormat vaan taivallettiin. Ja jos joskus välttämättömästi vene yli\nvaarainkin siirtää piti, niin hevosilla tai miesvoimilla se silloin\nkulotettiin. Mutta kolme miestä... No sen minä sanon, että joku kontrahti\nkait teillä olla täytyy, kun yhellä veneellä niin välttämättä päästä\npitää, lienee sitten ylpeyven kontrahti tai mikä tahansa. Ja totta kait\nse ruunu teijän matkanne maksaa? Ei suinkaan sitä kukaan omin varoin...?\"\n\nSelvitettyämme tuohon, ettei meillä mitään \"kontrahtia\" ollut, emmekä\nmyöskään ruunun kustannuksella kulkeneet, vaan ihan omillamme ja omaksi\nhuviksemme, ei ukko voinut kyllin ihmetellä. Epäilyksensä hän kuitenkin\nlausui siitä, tokko omalla veneellä edes perillekkään pääsisimme, sen\nvähemmin takasin Ouluun. \"Kulkematon se kerrassaan näet on Kitkajoki ja\ntokkopa sitä Kuusinkiakaan koskaan lienee Kuusamoon noustu; niin peräti\nkoskisia ne ovat.\"\n\nTalosta lähtiessämme ukko vielä rantaan jälkeemme juosta kyttäsi,\nnäytteli meille käsiään, joissa sormet koukkuun olivat kuivaneet,\nkysästen: \"Tokkopa nuoretmiehet arvaatte, missä ne minun kynäluuni noin\nkiveriksi ovat käyneet?\"\n\nTietysti emme sitä arvanneet.\n\n\"Ka, kun kulkiessa minulla aina oli se tapa, että perässä huopaamassa\nistuin, niin siitä ne vähitellen taipuivat niin huoparin käjensijaa\npuristamaan, etteivät enään ohenneetkaan... Vaan mitäs te arvelette\nTaivalkoskesta? Tokkopa se siltä näytti, että siitä veneellä ison veen\naikana uskaltaisi alas laskea?\"\n\n\"Kyllähän siinä taitaisi köyhästi käydä... Kovin on kova koski siinä ja\nniin julman paha paasikko pohjana.\"\n\n\"Niin — vaan tämä poika se on monet kymmenet kerrat siitä kuitenkin\nalas hurauttanut. Jo vain... Kyllä minä ennen muinoin nuorempana oikea\nkoskimies olinkin\", kertoi ukko, innosta oikein käsillään huitoen ja\nhypähdellen, kuin olisi vieläkin luullut melan varteen pystyvänsä.\n\nKovasti siinä sitten kättä puristettiin ja moneen kertaan onnittelut\nmatkalle saatiin, ennenkuin vihdoin eroamaan päästiin puheliaasta\nvanhuksesta.\n\nMajataloon takasin soudellessamme tuumimme, että kohta lähtisimme\ntaasen taipaleelle. Olimme näet saaneet talon isännän lupaamaan,\nettä hän lähtisi meitä \"kyytiin\" tuolle kahdeksan kilometrinkin\ntaipaleelle. Oli sovittu niin, — leikillä tietysti — että jos kaunis\nilma olisi, saisimme maksaa kyydistä kymmenen markkaa, vaan jos\nsateen laittaisimme, pääsisimme muuatta markkaa huokeammalla. — Kovin\nväsyneiksi kuitenkin tunsimme itsemme taloon tultuamme. Sentähden\nkatsoimme parhaaksi levähtää iltapäivään asti ja yöksi lähteä\ntaipaleelle, kun yö hevosillekkin oli mukavampi syöpäläisten takia.\nNiinpä \"painettiin pää pehkuun\" ja hyvästi se uni maistuikin. —\n\nIllalla sitä sitten lähdettiin Aartolan lystikkään Aukusti-isännän\nkanssa matkalle.\n\nAartojärven päästä oli jo pieni taivallus Koppelojärveen. Rekiä ei\nsiinä kuitenkaan viitsitty laitella veneen alle: laitettiin köysistä\naisat veneeseen, hevoset eteen ja sitten — anna huhkia. Niin se menikin\nvene eteenpäin, että kangas kaikui.\n\nReet oli toisella veneellä soudettava Koppelojärven, Koppelolammen sekä\nniitä yhdistävien salmien läpi Peräjärven perukkaan. Sinne mekin omalla\nveneellämme soutelimme kovassa vastatuulessa ja vesisateessa; hevoset\ntäytyi taasen kierrättää järvien ympäri.\n\nKun kaikki olivat perille saapuneet, köytettiin vene rekien päälle ja\nniin lähdettiin koluuttelemaan kautta tiettömän kankaan.\n\n\"Tämmöistä se on kulku täällä meijän perukalla\", jutteli isäntämme.\n\"Et pääse veneellä, et hevosellakaan, tietä kun ei ole kunnekkaan. Ei\nmuuta kuin ajele reellä vaan kesäsi talvesi. Maksa kuitenkin verosi ja\ntee tieosasi kirkonkylän tiessä niinkuin muutkin, jopa runsaammallakin\nmitalla, mutta älä vaan, että tietä tänne meille annettaisiin. Johan\nse muutaman aikuinen jumala salli kyllä tieyrityksen tännekkin päin,\nvaan niin se meni sekin homma kuin Mähösen viina kaivoon. Linja kyllä\nhakattiin jo osaksi, jopa siltojakin vähän soijen yli tehtiin, vaan\nmikä lienee vastukseksi tullut — puita se nyt jo linja kasvaa ja\nlahonneet ne ovat sillatkin... Kyllä sen todellakin tietää syövänsä\nleivän, kun sen tänne Oulustakin asti tämmöisillä keinoilla puuhaa... Ei\nsuinkaan ihminen enään paljon pahemmassa syänmaan korvessa asune... Ei\nrastituksiakaan ees poluilla kahen puolen puuta raskita panna, vaan kun\nmenet, niin menet kuin helvettiin: et sieltä enään pois osaa.\"\n\nKun kysyimme, miks'ei hän sitten rahoja metsistä saatuaan muuttanut\nparempiin paikkoihin, kun niin hankalaa on sydänmaassa olo, arveli\nisäntä leikillisesti: \"Puutteensa ne on sentään muualla jos on\ntäälläkin. Yritettiinhän sitä näet jo poiskin muuttamaan. Kävin Vihin\npitäjässä siellä etelässä taloa jo ostelemassa, vaan kun siellä satuin\nkaheksankymmenvuotisia ukkoja tapaamaan, jotka eläissään olivat tuskin\nleiviskää lihaa syöneet, niin arvelin parasta olevan pysyä paikoillaan...\nLihaa ja kalaa sitä näet toki aina täällä saa, kun siihen vaan leipää\nlisäksi jaksaa puuhata... Eikähän se ihminen elä paljaasta leivästä...\"\n\nSäälittävä noiden ihmisten kohtalo onkin tuolla sydänmaan synkässä\nkolkassa, melkein kerrassaan erotettuina muiden ihmisten ja sivistyneen\nmaailman yhteydestä. Liikoja ei isäntämme vaatinutkaan, kun arveli:\n\"Kun tukatkaan valtion puolesta uhrattaisiin meijänkin tien hyväksi\nniistä suurista summista, joita maan muitten osien kulkuneuvojen\nparantamiseen jaellaan, joilla lyhempiä rautateitä kiireellisten\nherrojen hyväksi rakennellaan, niin jo toki me tyytyväisiä siihenkin\nolisimme. Eikä tuon luulisi niin liian suuren vaatimuksen olevan,\nkun meitä kuitenkin viiteen-, kuuteenkymmeneen henkeen asuu tälläkin\nperukalla ja — ihmisentapaisiahan sitä muka mekin ollaan olevinaan.\"\n\nNiin pitkälle on kyllä jo päästy, että maantie ulottuu Kuusamon\nkirkolta Vasaraperään Kitkajärven rannalle. Siitä tiestä ei noille\nPosion perukkalaisille kuitenkaan paljon hyötyä lähde niinkauvan kuin\ntuo penikulman taival on kulkemattomassa kunnossa. Tien laittamisen\ntuolle välille ei todellakaan tuhansia luulisi tulevan maksamaan. —\n\nSiellä sitä muhjattiin yö puoleen, kilvan miehet jos hevosetkin,\nennenkuin taival oli katkaistuna. Työtä ja tuskaa oli monestikkin\npäästessä kuorminemme läpi murrokkojen ja kannokkojen, yli sillattomain\nsoiden ja purojen. Ja muun hyvän lisäksi vielä sataa tihuutteli melkein\nkoko matkan, niin että läpimärkinä olimme kaikki, ennenkuin Koivulahden\nperukkaan saavuimme. Siitä huolimatta kuitenkin, hevoset rannalle\nsyömään jätettyämme, vielä soutelimme rankkasateessa puolen penikulman\npäässä olevaan Saraniemen taloon, jonne isännällämmekin sattui hiukan\nasiaa olemaan.\n\nSiisti oli siinä talo, niinkuin isäntämme oli vakuuttanut. Oikeinpa\nnautinnolta tuntui saadessa heittää märät vaatteet yltään ja päästessä\nlepäyttämään rentoutunutta ruumistaan mukavalla vuoteella. Sitä ennen\notimme kuitenkin hyvästit hyväntuuliselta saattajaltamme. — Kymmenen\nmarkkaa me maksoimme mielellämme hänelle kyydistä, vaikka sateen\nolimme saaneetkin, sillä emme katsoneet sitä paljoksi kaikista matkan\nvaivoista ja — hauskasta seurasta. Iloluontoinen itse ollen näet\nisäntä oli pitänyt meitäkin koko matkan hyvällä tuulella, jokaisessa\nvastuksessa aina jonkun uuden kompapuheen keksien ja naurettavia\njuttuja haastellen. Matka kaikkine vastuksineen olikin meistä ollut\nhauskimpia koko retkellämme.\n\n\"En totta vie minäkään muita kyytiin olisi lähtenyt, vaan tuommoinen\nhauska joukkue kun on kulussa, niin mielelläänhän sitä silloin auttaa\nsen minkä voipi\", vakuutteli puolestaan isäntäkin. \"Ja pian te tuon\nkymmenisen kyllä takasin tienaatte. Venekyyvit näet täällä eivät ole\nkovinkaan huokeita. Otetaan väliin parikymmentä markkaakin venekyyvistä\ntästä Saraniemestä Vasaraperään, vaikka matkaa ei ole kuin viijettä\npenikulmaa... Laukkuryssät ne tämän kautta kulkevat usein sekä Venäjän\npuolelle täältä että myöskin kotoaan Suomen puolelle, matkoillaan\nlyöttäytyen yhteen isommaksi joukoksi, niin että kymmeniä niitä väliin\non yhessä matkueessa.\" —\n\nSeuraavan päivän matkasta ei ole mitään sen merkillisempää kerrottavaa,\nkuin että puolenpäivän rinnassa Saraniemestä lähdettyämme soutelimme\nviitisen neljännestä kovanlaisessa vastatuulessa ja sadekuurojen\ntuon tuostakin vettä romautellessa. Posiojärven rannalla olevaan\nAholan taloon sitten yövyimme. — Hieman vaihtelua, vaikkei niin\nviehättävääkään, oli kuitenkin se, että muutamassa kohden soudimme\nhyvän matkaa harhaan ja tulimme lopuksi umpiperään lahteen; kartta\nnäytti niiltä seuduiltakin \"kyselyn mukaan\" tehdyltä: olevia saaria oli\npois jätetty ja olemattomia sijaan pantu. —\n\nAholasta seuraavana aamuna lähdettyämme, soutelimme kovassa sateessa\nAhven- ja Varrassalmien kautta Ylikitkalle. Parissa paikassa täytyi\nmeidän tuntikausia olla suojassa pahimman vedenvalon aikana. Matkamme\nei juuri sukkelaan siis edistynyt. Kitkalle päästyämme kuitenkin meno\nmuuttui. Saimme näet oikein hurjan myötäsen ja niin ne laskettiin\nYlikitkan suuret selät, Turjan-, Vasikka- ja Tolvanselät, muutamissa\ntunneissa, vaikka matkaa karttuukin nelisen penikulmaa. Kitkajärviä\nvarten me pääasiallisesti olimme varppeet veneeseemme laittaneet ja\nkyllä ne nyt tarpeen olivatkin; hyödyksi ne olivat olleet kyllä jo\nmonessa muussakin paikassa ja olivat edelleenkin.\n\nVaikka veneemme tuommoista hurjaa vauhtia kiiti, heitimme kuitenkin\nuistimia perään, kun näet oli kerrottu Kitkassa lohia olevan. Turhaa\ntuo puhe ei ollutkaan, sen huomasimme, sillä kokonaista seitsemän lohta\ntuolla matkalla puuttui uistimiimme. Niistä kuitenkaan emme veneeseen\nsaaneet kuin kaksi, vaan hyvä niinkin; lujat siinä näet sai leukapielet\nlohella olla, kiinni pysyäkseen semmoisessa kyydissä. Tavallisen\nkokoisia ja aika komeita järvilohia saamamme olivat. Isompiakin tuntui\njärvessä kyllä olevan, paha vaan, että sivu suusta menivät meiltä,\nkun näet pääsivät. — Hyvänniemen kohdilla näytti lohilla varsinainen\n\"asuntopaikka\" olevan, sillä sen ohi kiitäessämme oli meillä kokonaista\nneljä kiinni ihan vähällä ajalla ja siinä me nuot kaksi saimmekin. —\n\nMitä muutoin Kitkajärviin tulee, olivat ne mielestämme kauniimpia\nkoko matkallamme. Nuo suuret selät, paikotellen kolmea neljännestäkin\nleveät, korkeine, metsäisine rantoineen ja pitkine järveen pistävine\nniemineen tekevät kulkijaan varsin miellyttävän vaikutuksen. Komea oli\nvarsinkin muuan näköala. Siinä myrskyn käsissä kuohuva järvi lahtineen,\nsaarineen ja salmineen, kaikki mitä viehättävimmässä sopusoinnussa. Ja\ntuossa oikealla rannikkomaisema semmoinen, jonka veroista saa hakea!\nSievästi siinä kaareilee järven ranta, metsäisten maiden taustalla\naaltomaisesti milloin yletessä, milloin aletessa. Metsän vihreän\nkeskellä sitten helottaa tuossa kappale kullankeltaista hiekkätörmää,\njoka etäältä katsoen muodostaa metsää vasten mitä omituisimpia muotoja,\nnäyttäen kuin tarumaailman mahtavalta linnalta torneineen, valleineen\nja uhkeine portteineen. Ja kaiken tuon äärimmäisenä taustana ovat\nmahtavat Valtavaaran ja Rukatunturin harjanteet, jotka kohoovat\nmajesteetillisen komeina yli muun ympäristön; pienemmät kukkulat ja\nniiden väliset vaarat ovat ikäänkuin jättiläisperheenä noiden kahden\nvaltavanhuksen ympärillä. —\n\nAukeaa Tolvanselkää viilettelimme me illan suussa. Tuuli kuitenkin\nalkoi jo tyyntyä ja loppui vähitellen kokonaan. Näimme siis parhaaksi\nasettua taasen taloksi ja niin laskimme muutaman niemen nenässä olevan\ntalon rantaan.\n\nKesäläksi taloa sanottiin. Muhkeimpia se ei juuri ollut muodoltaan,\nvaan toimeenhan siinä silti tultiin. Kun saatiin olkia lattian\npehmikkeeksi kylen alle, niin maistuihan se uni lohipaistin päälle\nolillakin. —\n\nPääsy Ylikitkasta Alakitkaan Kilkilönsalmen kautta ei ole oudolle\nniinkään helppo asia. Siinä on näet niin mutkaiset salmet monilukuisten\nsaarien välitse kuljettavana, että satunna vain siitä kuului tietä\ntuntematon osaavan neuvomallakaan; karttaan niilläkään seuduin ei ollut\npaljon luottamista.\n\nParastaan olivat talossa koettaneet neuvoakseen meille tietä, puhuen\nkilvan toistensa kerralla, vanhat ja nuoret. Hyöty tuosta olikin\nmeille niin suuri, ettemme tarvinneet useammasti kuin kerran vaan\npalata takasin muutaman pitkän lahden perukasta, jonne hyvää myötästä\nolimme laskea hurotelleet. Yltyvää vastasta saimme sieltä sitten\nsoutaa kiskottaa takasin. Julman synkät pilvet näet olivat kaakosta\nkohonneet ja pian saimme sateen semmoisen niskaamme, että muutamassa\nminuutissa olimme läpimärkinä. Kovan soudun perästä pääsimme vihdoin\nKokon rantaan. Noloina kuin uitetut koirat astuskelimme sitten taloon,\nitseämme siellä hiukan kuivailemaan. — Tullessamme oli muutamassa\nsalmessa oikea emä-ahven takertunut uistimeemme. Oli se aimo\nkyrmyniska, painoikin yli kolmen kilon. Ei kukaan sanonut moista ennen\nnähneensä. Sen annoimme nyt talossa paistaa ja, pilaa puhumatta, syödä\nasti siinä oli kolmelle miehelle.\n\nKokosta olimme toivoneet saavamme hevosen, käydäksemme Rukatunturilla,\njoka on Kokosta Kuusamon kirkolle menevän maantien varrella. Pahaksi\nonneksi ei kuitenkaan semmoista saatavissa ollut. Mieli olisi kyllä\ntehnyt pistäytä tuolla valtavalla vaaralla, kun olimme näköalaa sieltä\nkuulleet suurenmoiseksi mainittavan. Kun matkaa sinne tulee talosta\nkaksi penikulmaa, niin ei kuitenkaan haluttanut lähteä tuota taivalta\njalkapatikassa astumaan, varsinkin kun sää oli niin epävakainen.\nPäätimme siis jättää tällä kertaa vaaralla käynnin ja paluumatkallamme\nKuusamon kirkolta kyydillä sinne ajella.\n\nKauvan emme Kokossakaan malttaneet viivytellä. Aterioittuamme ja hiukan\nkuivaa päällemme muutettua lähdimme soutelemaan tyyntä Alakitkan\nselkää poikki, kohden Kitkajoen suuta. Tuuli oli tyyntynyt kokonaan\ntalossa ollessamme, joten järvi nyt peilikirkkaana päilyi, auringon\npilven raosta pilkistäessä. Kaiholla vielä viime katseen heitimme\ntuonne Ruka- ja Valtavaarain houkutteleville harjuille, jotka meidän\nnyt käymättä täytyi jättää. Sitten ne katosivat nähtävistämme, meidän\nsuunnatessa kulkumme Virranniemen päitse Kitkajoen suulle. —\n\nKiveskoskena alkaa Kitkajoki matkansa pitkän lahden pohjukasta. Ei\ntuo koski juuri kuohuisa ollut, mutta kuitenkin aika sievää virtaa.\nTuntui todella hauskalta nyt vihdoin saada laskea myötävirtaa, niin\nmonet monituiset vastavirrat ja kosket vaivalla noustuamme. Pitkälti ei\ntuota lystiä kuitenkaan piisannut, sillä alkujuoksustaan on Kitkajoki\nenimmäkseen pikku järviä, jotka salmien kautta ovat toisiinsa yhtyneet.\n\nYli puolen penikulmaa jokea kulettuamme, saavuimme Käyläkoskelle, jota\noikeastaan voi sanoa ensimäiseksi Kitkajoen monista koskista. Siinä\naijoimme ensi kerran koettaa onkineuvojamme; kun näet Kemijoen kosket\nniin tukkien vallassa olivat, ei niillä onkimisesta voinut tulla\nkysymystäkään. Syönti ei niin huono ollutkaan. Kerrassaan parikymmentä\nlohenpoikaa saimme me vähässä ajassa. Ison isoja ne kaikki eivät\njuuri olleet, mutta kaksipa tästä; saalishan se miestä yllyttää eikä\nsaaliin suuruus. — Muutoin koskionkiminen, kun se hyvin onnistaa,\non \"sporttia\", jonka veroista ei liioin ole. Jo tuossa kuohuisan\nkosken kohinassa, aaltojen alituisessa pauhussa ja veden huimaavassa\nvauhdissakin, mikä kaikki korvia huumaa, silmiä häikäisee, on jotain\njännittävää, kiihoittavaa. Kun tuossa kosken kosteilla kivillä\npysytellen odottavana onkisiimaansa milloin virran mukaan laskeskelee,\nmilloin sitä vastavirtaan kelailee, niin eipä todella muista muuta\nmaailmaa ympärillään. Ja kun sitten yhtäkkiä vapa sujahtaa kovasta\nnykäyksestä, lohi loiskahtaen hypähtää kosken kuohussa ja tuntiessaan\nkiinni olevansa puhaltaa tulista vauhtia alas koskea niin että siima\nsinkuen sirisee rullalta, niin oikeimpa sydän kiihtyy sykkimään\nmielenjännityksestä. Saa sitten ruveta kalaa kesyttelemään, väsyttämään\nsitä, väliin siimaa rullalle kelaamalla, väliin taas sitä päästämällä,\naina sen mukaan, miten koukussa olija antaa itseään ohjailla. Tuota\nmenoa voi kestää väliin tuntikaudenkin, kun isompi lohi onkeen sattuu\nja — siinä kiinni pysyy. Onhan tuo kaikki todellakin pikku nautintoa. —\nLohenonginnan jännittävyyden voi arvata jo siitä, että niinkin kokeneen\nurheilijan kuin kapteeni Höökin, tuon mainion karhunampujan, mainitaan\nverratessaan metsästystä ja lohenongintaa sanoneen, että hänestä on\npaljon suurempi nautinto yhden leiviskäisen lohen väsyttämisestä\nkuin karhun ampumisesta. \"Karhun kun ampuu ja se paikalle kaatuu,\nniin silloin hetkellinen jännitys on ohi. Lohen kanssa taistellessa\nmielen jännitys taas kiihtyy kiihtymistään siksi kunnes saaliin\nvihdoinkin käsiinsä saapi.\" — Meillä tosin ei ollut onnea saada yhtään\nsuurempaa lohta tällä matkalla, — tuskin niitä lieneekään noin ylimaan\nkoskissa — mutta hauskaa tuo oli \"trissata\" pienempienkin kanssa. —\nSivumennen mainiten on omituista, miten monta eri nimeä tuommoisille\nkoskilohille on keksitty. Rantamailla kutsutaan niitä muukalaisella\nnimellä \"forelleiksi\", Oulunjokivarsilla niitä sanotaan \"tongoiksi\" ja\n\"kiltuiksi\", Kuusamossa taas niillä on nimenä \"kulmakka\", \"tammakko\"\ntai yksinkertaisesti \"lohenpoika\"; hiukan eri lajia ovat ylimaan\njärvistä saatavat saman muotoiset kalat, joiden nimenä on \"nieriäinen\".\n\nAikamme koskella ongittuamme saimme oikein aimo sateen niskaamme. Muu\nei auttanut kuin juosta veneelle ja purjeista tekaista pikkuisen edes\nsuojaa pahinta veden tulvaa vastaan. Sade olikin niin rankkaa, salamat\nniin taajoja ja jyrinä niin tavatonta, että moista harvoin näkee tai\nkuulee. Yökin, vaikka tähän aikaan muutoin Pohjolassa valoisa, muuttui\näkkiä syksyn mustaksi; salamat vaan loivat siihen räikeän valonsa.\n\nYö oli kulunut jo yli puolivälin. Oli siis parasta hankkiutua vähän\nlevolle huomisen varalta. Kolkolta kuitenkin tuntui jäädä taivasalle\nyöksi, märkinä kuin olimme eikä nuotiotakaan aivan vähällä olisi\nsaanut, kun metsä kosken kohdalla oli huonoa ja puut märkiä. Päätimme\njo lähteä jatkamaan matkaa niine nukkumisine. Soudimme kosken päähaaran\nniskaan; koski näet laskee kahtena haarana, joista pienempi on padottu\nsiinä olevaa myllyä varten. Kovin näytti kuitenkin arveluttavalta\nlähteä koskelle: usvaa oli niin ettei liioin syltää eteensä nähnyt,\nkoski kova ja niin paha, ettei sitä tavallisesti lasketa, vaan\ntaivalletaan myllyn kautta, kuten meille oli kerrottu. Ei siis auttanut\nmuu kuin pyörtää takasin ja laskea rantaan entiseen paikkaan, siinä\naamua odotellaksemme.\n\nVeneeseen arvelimme jo paneutua kylki kylkeen, jotta hiukan ruumiin\nlämpö säilyisi. Kuitenkin päätimme ensin pistäytä katsomassa\nparia mökkiä, jotka olimme lähellä nähneet, josko voisimme niissä\njonkullaistakaan suojaa saada. Ja onneksemme olikin toisessa mökissä\npari pienen pientä, mutta aika siistiä kamaria. Hyväntahtoinen emäntä\nlaitteli vuoteetkin miten parhaiten vaan voi, oikein poron taljat alle\nasetteli. Kelpasihan sitten poikain nukkua lekotella. —\n\nAamulla pistettiin ennen lähtöä oikein maukkaaksi lohipaistiksi.\nVarustelimme vähän eväitämmekin, sillä aijoimme koskilla ongiskella ja\nensimäiseen taloon sanottiin parin penikulman taival edessä olevan.\n\n\"Niin se on kovin koskista matkaa, että kumma sinne on veneellä lähteä,\nkun kaikki kosket ovat ihan perkkaamattomia ja vielä tavallistaan\npahempia näin kuivana aikana\", tuumivat meille talossa. Tiesivätpä\nvielä kertoa, ettei sitä jokea monesti ole laskettu eikä konsanaan sivu\nJuuman talojen. Siellä näet tulee koski semmoinen eteen, ettei siitä\nalas ole laskenut kukaan kuuna päivänä. Jyräväksi ne sitä sanoivat...\nJa joki sen kosken alapuolella se vasta kuului kummaa olevan: pelkkää\nkuohua penikulmittain ja sekin syvässä vuoren halkeamassa. \"Niin ovat\nkertoneet siellä käyneet\", toimitti emäntä.\n\nEi auttanut kuitenkaan muu kuin lähtö työksi, sillä \"hätä se käskee\nhärjän juosta, pakko paimenen paeta\". Myllyn ohi veneen vedimme\n— emme näet suotta tahtoneet sitä kivikossa koskessa ruhjoa, kun\nmuutkin varoittivat sinne uskaltautumasta — ja niin lähdimme purjeessa\nlaskettelemaan ylipuolella olevaa suvantoa pitkin.\n\nAlkujaan oli aikomuksemme ollut koettaa päästä Kallunkijärven\nja Aventojoen kautta Oulankajokeen, joka on ihan kosketon aina\nkeskijuoksustaan saakka. Olimmepa jo monet naurut nauraneet ja lystit\npitäneet niillä tanssiaisillakin, joissa olimme aikoneet pyöriä\nKallungin komeain tyttöjen kanssa; insinööri oli näet kerran ennen\nsitä tietä Paanajärvelle kulkenut ja tiesi kertoa talossa oikein\n\"suomalaisia kaunottaria\" olevan. Nyt kuitenkin kävi niin nolosti,\nettä meidän täytyi luopua koko tuosta matkan suunnasta. Olisi näet\nollut ensin pitkä taivallus kankaan poikki Kallunkijärveen ja sieltä\npääsön silloisella vedellä Oulankajokeen arvelivat talossa jokseenkin\nepävarmaksi. Ei ollut siis muuta keinoa jälellä kuin laskea Kitkaa alas\nniin mahdottomaksi kuin se kuvattiinkin. —\n\nHankalaa oli taasen taipaleen alku. Siellä näet aina väliin tuli\neteen kummallisia lampia, niin monimutkaisia ja pitkäperukkaisia,\nettei niistä joen suuta tahtonut mitenkään löytää; kartalle ei niitä\nensinkään oltu merkitty. Monesti siellä saatiin käydä umpiperässä,\nsoudella kahden puolen niemiä, ennenkuin lopussakin oikeaan osauttiin.\nPitkälti ei tuota kuitenkaan piisannut ennenkuin jo saavuimme koskille.\nJa sitten niitä riittikin: kokonaista kuusi kovaa koskea, — Pikkukäylä,\nVääräkoski, Peurakoski, Saarikoski, Harjakoski ja Kelhänkoski — kaikki\npenikulman taipaleella.\n\nPikkukäylässä koetimme taasen onkionneamme ja kelpo kasan Harreja ja\nkulmakoita siitä vetelimmekin. — Omituista muutoin oli, että toisista\nkoskista täällä sai ainoastaan harreja, toisista taas kulmakoita;\nharvassa niitä kumpiakin tapasi.\n\nKun koski oli sievää ja väylä näytti jokseenkin selvältä, laskea\nhurautimme sen melassa alas. Sitä ennen tohtori kuitenkin, joka ei\nollut ennen koskaan koskea laskenut, keksi sukkelan keinon saadakseen\njäädä pois veneestä, esitti näet, että ottaisimme valokuvan veneen\njuuri kiitäessä kovimmassa kuohussa. Tietysti siihen suostuimme ja\nsanomatta on selvää, kuka kuvan otti.\n\nSievästi suljahti vene kosken alle, kiveen edes kolahtamattakaan.\nTuosta innostui tohtorikin niin että Vääräkoskelle hän ja insinööri\nkahden kiiruhtivat, joutamatta odottaa minua, kun näet alemmas koskelle\nolin onkimaan mennyt. Huonosti siinä kuitenkin oli käydä. Väylä ei\nniin selvä ollutkaan kuin näytti. Kun vene oli hyvää vauhtia kiitänyt\nvähän matkaa niskan alle, silloin se yhtäkkiä karikolle karahti. Kun\nvirta oli kova, painoi se kohta veneen poikittain kivikkoa vasten.\nPitkiin miettimisiin ei siinä aikaa ollut, jos mieli pelastua ja\npelastaa vene. Empimättä hyppäsikin insinööri koskeen ja sai kuin\nsaikin kovasti ponnistellen pidätetyksi veneen kaatumasta. — Niin\nvaarallinen kuin asema olikin, en kuitenkaan voinut olla nauramatta,\nniin hullunkuriselta tuo näytti, kun insinööri sukkasillaan koskeen\nhyppäsi ja pojat sitten siinä ponnistelivat, toinen keulasta sauvomella\nminkä kerkesi, toinen perästä, seisoen yli vyötäisten koskessa.\n\n\"Otappas nyt valokuva sinä sieltä rannalta\", huusivat hekin,\nseikkailusta huvitettuina. Pahaksi onneksi oli kone veneessä, niin että\nottamatta se kuva jäi, vaikka kyllä olisi ottovaivan maksanut.\n\nAikansa siinä puohailtuaan pääsivät miehet kuin pääsivätkin irti ja\nlaskivat sitten onnellisesti kosken alle. Siellä tarkastelimme venettä,\nolisiko sille mitään pahempata vauriota tuosta kolttosesta tullut,\nmutta onneksi ei siinä kuitenkaan näkynyt muuta jälkeä kuin — pari\nkolme komeaa rosoa pohjassa; vuotamaan se ei sittenkään ruvennut,\nvaikka kyllä jo vähän pelkäsimme.\n\nPeurakosken niskalle päästyämme tapasi meidät taasen sade, jota\npaossa meidän täytyi olla teltassa tunti parisen. Sitten lähdimme\ntarkastelemaan koskea. Jo ensi silmäyksellä huomasi, ettei laskemisesta\nsiinä voinut tulla kysymystäkään. Näyttipä vähän arveluttavalta\npääsisikö siitä alas ensinkään. Koski näet oli kovin pahaa louhikkoa,\nväylää siinä ei vähääkään, rannat äkkijyrkkiä kalliotöyräitä pahoine\nkielekkeineen, jotka muodostivat koskeen molemmin puolin vaarallisia\nkurimuksia. Vasenta rantaa oli ihan mahdoton päästä, paljon parempi\nei oikeaakaan. Kaksi kallion kärkeä näet sillä puolenkin muodostivat\npahat pyörteet. Huimasti vesi hyökkäsi noita vastustelevia\npaasipatoja vastaan, valtavana kuohu virtana sitten sysäytyen niistä\nkeskelle koskea, jonne venettään ei ollut uskaltaminen. Ei siinä\nmuu keino auttanut, jos mieli kosken alle päästä, kuin kaksi miestä\nnuoralla pitelemään venettä rannan lähellä, kolmas sauvomen kanssa\nsitä hoitamaan, jottei se, hento kun oli, kallioita vasten rikki\nruhjoutuisi. — Kun muilla ei tuntunut halua olevan lähteä veneeseen\nsauvonmieheksi, otin minä tuon hiukan vaarallisen tehtävän osakseni. Ja\nniin koettamaan!\n\nKaikki menikin hyvin pyörteille asti, mutta jo ensimäisellä niistä kävi\nniinkuin olimme pelänneet: virta pääsi painamaan venettä ulospäin,\naikoen sen siten pyöräyttää ympäri, kääntää keulan myötä virtaan;\nköydellä laskettaessa näet sidotaan köysi keulaan ja annetaan veneen\nmennä perä edellä kosken alle. Jos se tuon tempun olisi saanut tehdä,\nolisi vene miehineen ollut hukassa, siinä kun hirmuinen louhikko oli\nkohta alempana, keskellä kovinta koskea. Kaiken mokomin täytyi siis\npidättää vene kääntymästä, sillä sitten ei sitä enään olisi voinut\nohjata. Mutta kun virta painoi kovasti koskelle päin, pojat taas\nnuorasta ponnistivat kaiken voimansa väellä, saadakseen veneen taas\nlähemmäksi rantaa pyörteestä, jonne se oli joutumaisillaan, niin painoi\nväkevä aallokko veneen keulan alas ja kuohuna hulmahti vesi veneeseen,\ntäyttäen sen jo puolilleen. Luulin kaatumisen välttämättömäksi.\nKyykistyin sentähden alas, ollakseni varuillani, etten veneen alle\njoutuisi. Huudahdus pääsi jo tovereilta rannalla ja omituisesti\ntuntui minunkin sydämmeni kokoon kutistuvan. Onneksi he kuitenkaan\neivät hellittäneet vetämästä. Se oli pelastuksemme. Samassa silmän\nräpäyksessä näet kuohu antoi hiukan jälkeen, toinen ristiaalto sysäsi\nvenettä peräpuolelta kielekkeen taakse, keula kohosi ja — yhdellä\ntempauksella kiidähti vene alipuoliseen tyyneen kallion kainaloon.\nSiinä tyhjentelimme sitten veneen ja itsekkin ihmettelimme, että ehein\nnahoin olimme tuosta paikasta päässeet. — Kovalle sanoivat toverit\nottaneen; kaikin voimin oli siinä saanut vastaan ponnistaa, niin että\nvielä jälestäkin jäsenet vapisivat. Pelastuksemme se oli, että kaksi\njäi nuorasta vetämään, eikä yksi niinkuin ensin olimme tuumineet \"Yhden\nkäsistä se kyllä olisi ryöstäynyt\", arveli näet tohtorikin, vaikka\n\"härkä\"-nimen oli saanut voimistaan.\n\nToinen samanlainen korvake oli vielä sivuutettavanamme ja se edellistä\nkiverämpi. Veden käynti ei siinä ollut kuitenkaan varsin niin väkevä\nkuin äskeisessä. Hiukan arvelutti siihen lähtiessä, vaan mikäs muu\nauttoi kuin meno työksi. Saman tempun siinä tekikin, hulmautti\nveneen taas vettä puolilleen, varovaisuudestamme huolimatta. Onnella\nkuitenkin ohi pääsimme, vaikka yhtä suuri vaara siinä oli tarjona kuin\nedellisessäkin. —\n\nSaarikoskelle saavuimme myöhään illalla.\n\nYlhäältä katsoen näytti koski niin sievältä, että mielimme jo summissa\nlaskea sen alle, vaan: \"parempi katsoa kuin katua\" arvelimme toisekseen\nja laskimme yläpuolella rantaan, käydäksemme ensin katsastamassa.\n\nHuomasimmekin kohta että olimme viisaasti menetelleet, ollessamme\nvarovaiset. Koski näet teki äkkiä mutkan oikealle niin ettei sitä\nniskalle laskiessa nähnyt kuin osan vaan. Alku siitä oli kyllä sievää\naallokkoa, mutta alempana oli koski varsin rajua: myrskynä siinä\nvesi vaan kohisi louhuista uomaansa pitkin, pudoten yhdessä kohden\nparin metrin korkuisena putouksenakin. Hukka meidät olisi perinyt,\njos olisimme laskeneet katsomatta. — Ei sitä koskea koskaan ole\nlaskettukaan, kertoivat meille alempana talossa. Telotettu polku siinä\nolikin kosken parrasta pitkin ja sitä myöten vedimme mekin veneemme.\n\nKun ilta oli jo pitkälle kulunut, päätimme asettua kosken luo yöksi.\nSopiva siinä olikin paikka. Ennen muinoin näytti näet olleen mylly\nkosken kupeessa ja sen takia oli siihen hiukan katosta kyhätty\nmyllymiesten suojaksi. Maja oli kyllä jo kokoon luhistunut, vaan se\nhyöty siitä kuitenkin oli, että puuläjän pois purettuamme saimme kuivan\nsijan teltille.\n\nNyt päätimme kerran tehdä oikein tukkilaisten nuotion n.s. \"rakotulen\".\nSitä varten lähdimme tohtori ja minä metsästä honkaa hakemaan\nsill'aikaa kun insinööri illallista valmisteli. Hongan kaadoimmekin,\noikean emähongan. Parahtaen se poikki paukahti, kumeasti ryskien\nkumoon keikahti ja murti kaatuessaan melkoiset puut alleen. Hakkasimme\nsiitä sitten puolitoista sylisen pölkyn. Kun sen katkaistuksi saimme,\nhavaitsimme todeksi, mitä jo olimme epäilleet: se olikin niin tukeva,\nettemme kahden miehen sitä kantaa jaksaneet. Ei siis muu auttanut kuin\nhakata uudet ohkasemmat pölkyt. Hiki kyllä otsasta virtasi ja pitkin\nselkäpiitäkin valui, rakot kämmeniin monen entisen lisäksi hierausi,\nennenkuin tuo työ oli tehty, mutta — suomalainen ei heitä kesken kerran\nalkamaansa.\n\nMiehissä pölkyt teltille kannettuamme, teimme niistä aimo nuotion.\n— Näin se käy rakotulen laittaminen: Katkaistaan kaksi puolentoista\nsylen pituista honkapölkkyä ja veistetään kumpikin hiukan yhdeltä\nkupeelta, parempi vielä jos lastuille hakataan. Kun se on tehty,\nnostetaan pölkyt päällekkäin, veistetyt puolet vastakkain, ja\nasetetaan pienet, tuoreesta puusta katkaistut kalikat päiden väliin.\nYlimmäiseen pölkkyyn lyödään keskikohdalle vaaja, jonka ylempi,\nlitteäksi veistetty pää sovitetaan maahan vinoon lyödyn vivun\nhalkaistuun rakoon; tämä sitä varten, että pölkyt päällekkäin pysyvät\ntulen niitä kulutettuakin. Tukitaan sitten tervaisia honkalastuja\npölkkyjen välille jääneeseen rakoon ja — pistetään tuli niihin, niin jo\ntarkenee kylmälläkin ilmalla. — Jos pölkyt ovat kuivat ja tervaiset,\nniin palaa nuotio hoitamatta koko yön ja on paljon lämpimämpi kuin\ntavallinen \"ropsunuotio\". Vaaraton se on myöskin, sillä rakotuli ei\npala roihuamalla kuten tavallinen nuotio. Ja sitäpaitse kaivetaan\ntavallisesti vielä oja molemmin puolin puita, jottei tuli maata\nmyöten leviämään pääsisi. Asetetaanpa vielä sille puolelle nuotiota,\njolla maataan, \"ponninpuukin\" — tavallisesti karsittu koivuranka —\nturvallisuuden varalta, ettei joku unissaan koipiaan nuotioon työntäisi.\n\nSopipa siinä sitten tulen ääressä lekotella, itseään kuivailla,\nkaloja paistella ja mukavasti laitetussa teltissä oikein metsäläisen\nillalliset syödä. Olimmekin oloomme niin tyytyväiset, että oikein\nsydämmen pohjasta pistimme lauluksi: \"Här är ljuft och godt att vara\".\nKaikuen salon metsä vastasi laulun säveleihin ja poro puiden välistä\npistäysi katselemaan, kuka siellä noin riemusta remajaa. —\n\nYön nukuimme teltissä oivallisesti. Seuraavana päivänä laskettelimme\nsitten jälellä olevat kosket pahemmitta seikkailuitta. Harjakoski tosin\nmieli vielä vastukseksi paneutua, kun näet oli niin paha, ettemme\nuskaltaneet sitä melassa laskea. Kantaa meidän täytyi tavarat maata\nmyöten kosken ohi ja sitten vedellä vene miten kuten pitkin rantakiviä.\nJa niin siitäkin päästiin pahemmitta vaurioitta.\n\nPuolenpenikulman pituisen Juumajärven soudettuamme pistäysimme Juuman\ntaloon eväitä uudistelemaan ja samalla myös jälellä olevasta matkasta\ntiedustelemaan. Siellä taasen kummia saimme kuulla.\n\n\"Kyllä taisi nyt tulla loppu matkan jatkamisesta\", päättelivät talossa.\n\"Vastaan siellä näet tulee koski semmoinen, jota ei koskaan ole\nlaskettu eikä lasketa... Ei siinä kenenkään vene kestä.\"\n\nSama Jyrävä se oli, josta jo Käyläkoskella olimme kuulleet.\n\n\"Eikä sitä ole laskettu tätä Kitkajokeakaan tämän alemmaksi mies\nmuistiin kuin yhen kerran... Kurttin ukko vainaja se laski muutaman\ntoisen miehen kanssa tästä Paanajärvelle, kun täytyi nälkävuonna\nkuusikymmentä seitsemän lähteä Venäjän puolelta jauhon nountiin. Hän\nolikin silloin mies parhaillaan ja oikein hurjapäinen... Jyrävä ja\nKumankoski kuului sentään heidänkin täytyneen taivaltaa. Ja sitäpaitse,\nsilloin oli ison veen aika, vaan mitäs nyt!\" tuumiskeli talon vanha\nvaari.\n\nArveluttamaan jo meitäkin rupesi, miten tuosta pälkähästä pääsisimme,\nkuinka jokea kulkisimme, kun sanottiin rannatkin monin paikoin niin\njyrkät olevan, ettei muu auta kuin laskeminen työksi, meni miten\ntahansa, rannalta käsin ei yrittämistäkään ohjaamaan. — Kummalta meistä\nmuutoin tuntui, ettei liioin kukaan talon miehistäkään noilla alemmilla\nkoskilla ollut käynyt. Vanha isäntä-ukkokin arveli vaan: \"Kunhan se\nMikkopoika koteutuisi niityltä, niin hän se vieraita opastaa osaisi,\nkun on koskilla ongella kulkenut kymmenet vuojet.\"\n\nAikamme siinä odoteltuamme sattuikin Mikko tulemaan kotiin kuin\nkutsuttu. Hänelle selvitimme kohta asiamme ja pyysimme oppaaksi Jyrävän\nohi, sillä eteenpäin meidän täytyi päästä mistä hinnasta hyvänsä.\n\nTyynesti hän kuulikin asiamme. Arveli kuitenkin: \"Taitaa siinä kyllä\nkovalle ottaa ennenkuin kosken alapuolella ollaan, sillä polkua\nsiellä ei ole pahaistakaan, vaan täytyy korven läpi, mäkiä ja soita\nvetää venettä virsta toista. Vaan — eihän sitä niin pahaa paikkaa\ntule, josta ei pääse, kun vaan on tahtoa ja voimia\", lisäsi hän\nhyväntahtoiseen hymyyn suupielensä vetäen.\n\nSaimme erään toisenkin nuoren miehen avuksemme ja niin sitä lähdettiin\ntaasen koettamaan.\n\nKohta talon alapuolella oli kahden pienen järven välissä semmoinen\nkoski, että ainoastaan jotkut hurjapäät sen kuuluivat laskeneen.\nNiskakoskeksi sitä sanottiin. Ja kyllä näyttääkin siltä kuin koski\ntaittaisi siinä niskat vaaralta. Kovan kallion läpi on näet vesi syvään\nuurtanut tiensä ja putoaa kuohuen jokseenkin jyrkkänä koskena vaaran\nalla olevaan pieneen lampeen.\n\nKertoi Mikkokin kerran mukana olleensa sitä laskemassa, mutta\nsoutumiehenä vaan. Laskemaan ei hän sanonut uskaltavansa nytkään\nruveta, mutta mukaan kyllä tulevansa, jos joku meistä viilettäisi.\nTottumattomia kun me kuitenkin vielä olimme koskenlaskuun, niin ei\noikein rohjettu, vaikka mieli kyllä teki. Ei siinä siis muu auttanut,\nkuin laskea vene köydessä, rannalta \"rompsimalla\"; rompsimiseksi\nsanotaan sitä, kun rannalta käsin venettä ohjataan keulaan\nkiinnitetyllä pitkällä riuvulla. Kaduttaa kuitenkin tahtoi, ettei\nainakin tullut lasketuksi, sillä sievästi solahti vene kosken alle ja\naika kyydin siinä olisi saanut laskiessa. —\n\nLammen takaa alkoi kova taivallusmatka. — Olisi kyllä vielä seuraavan\nMylykosken alle saattanut veneen köydessä laskea, vaan siellä sanoi\nMikko olevan niin jyrkät rannat, että töin tuskin törmän päälle venettä\nsaisi. Sen vuoksi päätimme vetää veneen Mylykoskenkin sekä sen ja\nJyrävän välillä olevan Aallokon ohitse.\n\nKoetimme ensin kiskoa viisissä miehin venettä lastineen, vaan kovin se\nkävi työlääksi: vene tarttui maahan kuin takiainen, pehmeään suohon\nolletikkin. Katsoimme viisaimmaksi taivaltaa ensin tavarat ja sitten\nvetää veneen tyhjänä. Sälytettiin siis selkään niin paljon kuin kukin\nvaan kantaa jaksoi ja niin menikin enin osa lastista kerralla.\n\nTyötä ja tuskaa oli jo tuon tarakan perille kantamisessa läpi tiettömän\nkorven, mäkiä, soita ja notkoja ylös alas kiivetessä ja kierrellessä\nmyrskyn kaatamia puunrunkoja sekä muita murrokoita. Levähtämättä\nkuormat kuitenkin Jyrävän alle kannettiin. — Puhaltaessamme menimme\nsitten koskea katsomaan.\n\nKumeana kuului jymy kuin kaukaisen ukkosen tuolta alhaalta kallion\nonkalosta. Heti huomasi, ettei tuo ollut tavallisen kosken kohinaa.\nMaaemäkin tuntui tärähtelevän jalkojen alla, vaikka vankan siinä\nperustuksen olisi pitänyt olla, kun näet oli kovaa kalliovuorta.\nVaivalla laskeuttuamme jyrkän törmän alle läpi tiheän metsikön, avautui\neteemme putous, jota ei äsken unhota.\n\nUhkean kaunis on putouksen ulkomuoto: tavattoman korkeat ja jyrkät\nkallioseinät sen kahden puolen, kallioiden päällä rehevä havumetsä.\nPutouksen ylipuolella ovat äyräät taaempana toisistaan, jättäen siten\nvedelle välkeämmän kulkutien. Niskalla ne kuitenkin jo lähenevät\ntoisiaan ja ensimäisessä putouksessa käy veden väylä melko kapeaksi.\nSen alla töyräät taas hiukan loittonevat, supistaakseen aukon muutamia\nmetriä alempana vielä suppeammaksi, niin että ainoastaan neljän viiden\nmetrin levyinen solukka jääpi vuoriseinien väliin. Sen kautta nyt koko\ntuon valtavan veden paljouden täytyy pusertautua jyrkkänä putouksena.\nSiinä ikäänkuin vuoren selkäsuoni on poikki katkaistu, sillä kohta tuon\nkuohun alla törmät taasen taantuvat samalla loivetenkin. Kappaleen\nalempana kallion kalju kylki jo peittyy maan kamaran alle ja törmä\nkasvaa tiuhaa metsää miltei veden rajaan saakka.\n\nJa itse putous?! Niin — voisinko kuvata sen osaksikaan sellaiseksi kuin\nse oli!\n\nPutous on kaikkiaan kolmessa osassa: pienempi köngäs, lyhkänen suvanto\nja pääköngäs. Seison alemman könkään kohdalla kallion komerossa, jonne\nvaivalla olimme kavunneet. Näen miten koski valtavana aallokkona\nvengotellen puhaltaa tuolta ylempää kuin metsän sisästä saaliinsa\nkimppuun hyökkäävä jättiläiskäärme; joki näet mutkistuu ylempänä\nja metsäinen ranta rajoittaa näköalan. Huimaa vauhtia, vaahtoisena\nkuohuna kursuten tuo vellovan veden paljous syöksähtää alas ensimäisen\nputouksen. Siinä vesi ikäänkuin sukeltautuu pohjaan, sieltä valtavina\npyörteinä muutamia metriä alempana ylös muljahtaakseen. Kallioiden\naukeamassa on tuossa kuin pieni suvanto, metri kuutisen pitkä. Vesi ei\nkuitenkaan ole siinä hetkeäkään tyynenä, vaan putouksessa saamastaan\nvauhdista alituisessa kiertokulussa pohjasta pintaan. Tiesipä\nsaattajamme kertoa, ettei niin kovaa talvea ole, jolloin usvaa uhkuva\navanto tuon \"suvannon\" keskellä umpeen jäätyisi, vaikkakin kuohut kyllä\numpeen ryytää.\n\nTuuttina supistuu tuo lyhyt suvanto sitten niin jyrkästi, että\npääputouksen kohdalta hyvä hyppääjä yhdellä potkauksella tuon kapean\nkuilun yli lennättäisi, jos nimittäin kellään olisi rohkeutta tehdä\ntuota hurjaa hyppäystä; niljakat kallion kolot vuoren vastaisessa\nkupeessa eivät näet kovinkaan varmaa jalan sijaa hyppääjälle tarjoaisi.\nTuimasti sysäypi vesi tuohon tuuttiin. Raivona ryöppynä paiskautuu se\nsitten, hurjan hypyn tehtyään, putouksen alla kierosti vasten vasenta\nkallioseinää, johon se aikojen kuluessa on kovertanut syvän luolan.\nValkoisena vaahtona kuhisee vesi pitkät matkat vielä putouksen allakin,\naina väliin paiskautuen pohjasta ylös pulleana pyörteenä. Alempana joki\nkuitenkin taas tyyntyy, sukevana suvantona matkaansa jatkaakseen.\nVeden pinnalla kulisevat kuplat vaan enään osottavat sitä valtavan väen\nvääntelemistä, kieputtamista ja puistamista, jonka kynsistä vetonen\nihan äsken vasta vapaaksi pääsi. — Putouksen alla kallioluolassa\nhöyryävä vesi se etenkin vaikuttaa tuon maaperän tutinan ja kumean\njyminän, jotka korkealla törmällä olijalle jo ilmaisevat tuolla\nalhaalla otteloon ryhtyneiden voimain väkevyyden.\n\nKun vesi Jyrävässä putoaa noin 25 metrin matkalla kokonaista 10 metriä\nkahtena könkäänä, niin voi kyllä arvata, minkä vauhdin se siinä saapi,\nmillä voimalla se syöksyy pohjan ja seinämien kallioita vastaan.\n\nKauneudessa ja valtavuudessa arveli insinöörimme Jyrävän voittavan\nImatrankin, vaikkei kyllä veden paljoudessa; me toiset emme olleet\nImatralla käyneet emmekä siis voineet vertausta tehdä. Melkoinen on\nkuitenkin se vesimääräkin, joka Jyrävästä alas syöksyy. Ja tulvan\naikana siinä vasta jyrinä kuuluu käyvän, vettä kun on silloin monin\nverroin enemmän kuin meidän käydessämme. \"Silloin suuri honkakin\nmurtuu siinä kuin korsi ja pieninä pirstoina se pitkäin aikain perästä\nkohoo ylös putouksen alla\", kertoi Mikko-oppaamme, joka näytti hänkin\nolevan koskeen kovin ihastunut. \"Ei siitä harri eikä lohikaan ylös\nmitenkään pääse. Turhaan koettavat ne hypätä korkealle ilmaan kuohun\nalta, päästäkseen siten putouksen päälle: väkevä veden paino paiskaa\naina vaan takasin, jotta kuolleinakin niitä kosken alta väliin löytää\",\ntiesi hän vielä kertoa, sanoen usein keväillä tuota menoa katselleensa.\n\nToinenkin saattajistamme tuosta utasi, jotta: \"Tokkohan se Imatrakaan\ntuon kummempi lienee? Tahtoivat minuakin Lappeessa oltaessa sinne\nmuijen mukana lähtemään, vaan arvelin tuohon, jotta on niitä nähty\nkoskia Pohjanmaallakin. Parempi oli mielestäni markka taskussa\nkuin yhen kosken näkemisen takia uhrattuna\", lisäsi hän tuohon vielä\npohjalaisen pöyhkeällä itsetietoisuudella. — Hän oli ollut Oulussa\n\"sotakoulussa\" ja muiden mukana leirillä Lappeenrannassa.\n\nAikamme putousta ihailtuamme ja katseltuamme sitä puolelta jos\ntoiseltakin, lähdimme takasin veneellemme.\n\n\"Ka ei tuo häjy ole syltääkään eistynyt, vaikka niin kauvan viivyimme,\nsiinä vaan jöröttää samassa paikassaan\", arveli Mikko leikillisesti,\nkun veneelle pääsimme.\n\nEikä tuntunut vene itsekseen vieläkään kulkevan, vaikka koko joukon\nkeveämmäksi se tuli, kun lasti oli poissa. Kova olikin työ ennenkuin\nolimme senkin saaneet Jyrävän alle haalatuksi, kovempi kuin koskaan\nennen. Korven läpi ei ollut polkua pahastakaan. Ei muuta kuin vedä\nvaan, tulipa eteen suota tai mäkeä, kiviä tai kantoja. Pujottaudu\nparhaasi mukaan, mistä milloinkin luulet murrokkojen läpi pääseväsi.\nJa tuommoista taivalta oli toista kilometriä. Kyllä väsyikin selkä,\nuupuivat jalat ja turraksi kävivät käsivarret, mutta perille se tuli\nvene kuin tulikin. — Taival se oli sekin, joka kyllä muistossa pysyy.\n\nVähäinen ei ollut hankaluus venettä vielä törmältä jokeen puuhatessa.\nMetsä oli näet niin tiheää, että kirveen kanssa täytyi tietä raivata.\nJa siinä vielä puita ristiin rastiin kaatuneina, oikeita ikähonkiakin,\njotka eivät vanhuuttaan enään olleet jaksaneet myrskyjen tuimia\npuuskia kestää. Törmän rinnekkin oli sitäpaitse niin jyrkkää, että\nkatsella siinä sai, miten sen alle vene saada. Neuvottelemalla kaikesta\nkuitenkin selvittiin ja niinpä lopussakin \"maan-merenkulkija laivamme\"\ntaas keinuin varsinaisessa elementissään.\n\nKappaleen aikaa pakinoimme vielä rannalla miesten kanssa. He\njuttelivat meille kaikenlaisia seikkailujaan Ruijaretkiltä. Ruijaan\nnäet melkein jokainen pohjanpuolen mies on tehnyt ainakin jonkun\nretken, koettaakseen kalastusonneaan tuolla Jäämeren myrskyisillä\nrannikoilla. Vaan — jo täytyi taasen pian erotaksemme muista ihmisistä,\nsillä hyvästit sanottuaan ja onnea matkalle toivotettuaan lähtivät\nsaattajamme kotiaan palailemaan.\n\nNyt olimme siis jälleen oman onnemme nojassa, keskellä jylhää\nvuorimaata, tie tietymätön edessä, kosket kovat kuljettavina eikä muuta\nkuin tuo pieni vene ainoana turvanamme. Tuo yksinäisyys sekä tieto\nedessä olevasta vaarallisesta matkasta, vieläpä koko ympärillä olevan\nluonnon jylhyys tahtoi väkisinkin tunkea omituisen turvattomuuden\ntunteen poviimme, hiukan masentaa jo miesten mieliä. Vaan \"heitä\nhuolesi hevolle, anna surra suuripäijen\", arvelimme ja koetimme\npakinoiden ja leikkiä laskien karkottaa tuon häijyn painajaisen. Nuot\nkeinot eivät tietysti jääneetkään vaikutustaan vaille. —\n\nJuumajärvelle saakka eivät Kitkajoen seudut olleet mitään eri kauniita,\nvaikka sieviä kyllä paikotellen. Samoin eivät kosketkaan. Mutta\nJyrävältä alaspäin — niitä seutuja ei unhota, kun ne kerran on nähnyt.\n\nJyrävän luona kohosivat jo joen äyräät tavattoman korkeiksi ja\njyrkiksi, mutta vielä korkeammiksi ne näyttivät alempana käyvän,\nmikäli jokea pitkin sopi näkemään, se kun alituisesti teki mitä\nomituisimpia mutkia ja siten esti kovin pitkälle näkemästä. Kyllä sen\narvaa, että komean kuperkeikan siinä poro-riepu saapi, nurin niskoin\nsuistuessaan tuolta törmän jyrkänteeltä alas kosken kohvaiselle\njäätikölle. Miehet näet kertoivat, että poro kovina hankitalvina, kun\nsen täytyy kaikkialta koettaa kuopia saadakseen niukan jäkälän kovan\nlumikuoren alta syötäväkseen, uskaltautuu nälissään väliin liian\nlähelle jyrkänteen reunaa. Intouneena kun on ruokansa etsintään, ei\neläin raukka arvaakkaan olla kyllin varovainen ja — tuossa tuokiossa\nse pettävän hangen lohetessa tuiskahtaa sorkkineen sarvineen pyrynä\npölisevän lumen mukana alas kallion äyräältä syvyyteen. Mäsäys vaan,\nkun se putoaa huimaa vauhtia kivikolle tai alla olevalle jäätikölle,\nja — karvanjuuri ei sen siitään enään värähdä. Pitkälti ei siinä\nkuolonvirsiä veisata. Kettu ja korpit pitävät kyllä sitten huolen\nhautajaisista. Parhaassa tapauksessa sattuu tuohon joku sydänmaalla\nhiihdellen metsästelevä torpan mieskin saaliin jaolle, tekee lopun\ntoisten toraisista syömingeistä korjaten loput omaan konttiinsa, jos\nnimittäin on enään mitään korjattavissa noiden ahnasten raastajain\njäliltä. Kuuluipa niinkin väliin sattuvan, että poro löydettäessä on\nvielä ihan lämpöinen, siis juuri äsken pudonnut. —\n\nNäki jo ensi silmäyksellä ettei ollut leikintekoa lähteä koskille\npienen veneen varassa. Etenkin muutaman kosken korvakkeen oli oppaamme\narvellut hankalaksi, siinä kun näet koski kuului tekevän kiukan mutkan\nja rannat molemmin puolin olevan niin korkeat ja jyrkät, ettei veneen\nnuoralla laskeminen saattanut käydä päinsä. Olipa hän jo esittänyt,\nettä taivaltaisimme samalla kertaa senkin ohi. Vetämiseen kyllästyneinä\nolimme kuitenkin päättäneet ennen viedä veneen laskemalla, vaikka\npaikka kuinkakin paha olisi, kuin ruveta kuoliaaksi itseämme tuolla\nkorvessa rääkkäämään. Kolkolta näytti kuitenkin nyt tuonne eteenpäin\nkatsellessa. Mutta nuo huolet heitimme huomiseksi. Ja väsyneitä kun\nolimme, teimme kiireimmittäin törmälle rakotulen, jonka ääressä\nnukuimme yön makeasti teltissämme. —\n\nSeuraava päivä oli taasen sunnuntai, heinäkuun 22 päivä. Lepopäivänä\nemme kuitenkaan joutaneet viettämään sitäkään, vaan oli se päinvastoin\npäivistä kovimpia meille koko matkalla.\n\nSuvantoa Jyrävän alla ei ollut kuin pikkuisen matkaa. Kohta saimmekin\nsiis lähteä laskettelemaan alas koskea. Ei tuossa käynyt kuitenkaan\nmuutoin laskeminen kuin sauvomissa, s.o. sauvomilla veneen vauhtia\npidätellen. Kuitenkin kun virta oli vuolas, ei kulkua ollut niinkään\nhyvä saada tasaiseksi: koski ryösti väkisinkin mukaansa, kiidättäen\nvenettä kuin lastua, kolistellen sitä kiviin ja kallioihin. Pitkin\nmatkaa olikin koski tavattoman kivikkoa ja vielä lisäksi oikein\npahanlaatuista. Kivet näet eivät olleet tavallisia mukulakiviä, jotka\neivät niinkään vaarallisia ole, vaan pohjasta esiin pistäviä teräviä,\nsärmikkäitä liuskakiviä, jotka pahanpäiväisesti repivät veneen pohjaa.\nKorkeat rantakalliotkin olivat enimmäkseen tuommoista liuska- ja\nrapakiven tapaista vuorta, jota vesi helposti voi murennella ja\nkuluttaa. Niinpä näkikin siellä täällä pitkin rantoja mitä omituisimpia\nonkaloita ja luolia, joita vesi oli vuoreen koverrellut, \"linnoja\",\nkuten Mikko oli niitä nimittänyt.\n\nKoko tuolla toista penikulmaa pitkällä matkalla, Jyrävän alta\nOulankajokeen, oli luonto mitä omituisinta koskaan voi nähdä. Siellä\nSuomen luonnotar oikein tarjosi nähtäväksemme, mitä jylhintä, vaan\nsamalla myös mitä kauneinta sillä on. En yritäkkään tarkoin piirtein\nkuvaamaan niitä aina jotain uutta, jotain erilaista esiin loihtivia\nmaisemia, joita joka mutkan takaa eteemme avautui, sillä niiden\nkelvollisesti kuvaamiseen ei kynäni kykene. Täytyy itse nähdä ne,\nvoidakseen edes mielessään kuvailla jotain niin totista, vakavaa,\nmelkeinpä peloittavan jylhää luonnossa, johon kuitenkin niin äärettömän\npaljon ja niin monipuolista kauneutta on kätkeyneenä, siihen niin\nviehättävän lumoavan leimansa painaen, ettei tuota kaikkea voi kyllin\nihaella. Tuossa tavattoman korkeat ja jyrkät ranta-äyräät, milloin\nvesirajaan saakka sankkaa havumetsää kasvaen, milloin kohoten koleina\nkallioseininä huimaavan korkeiksi, ollen mitä omituisimpiin muotoihin,\nhuippuihin, kielekkeisiin, kärkiin lohenneina, välillä rotkoja ja\nlaaksoja mitä kummallisimpia. Toisin paikoin ne taas yhtenä suorana\nkallioseinänä pitkät matkat ulottuvat, nyt jyrkänteen reunalla\nkasvaessa mitä rehevintä koivumetsää. Siinä kohiseva koski äyräiden\nvälissä syvällä uomassansa kiemurtelee, tehden mutkan mutkan perästä,\nmilloin sinne, milloin tänne, melkein kuin ilman mitään järjestystä\ntai varmaa suuntaa. Ja pieniä omituisia saarekkeita on siellä täällä\nkeskellä kosken kuohuja. Sanalla sanoen: aina vain jotain uutta,\nvaihtelevaa, ei hetkeäkään yksitoikkoisen samanlaista! — Tuota\nkaikkea ei voi kyllin sanoilla kuvailla. Ja sitten joka puolella nuot\nmitä omituisimmat, lumoavimmat näköalat, niitä rajoittavine, veneen\nkiitäessä joka hetki muuttuvine piirteineen, katsoitpa ylös eli alas\nkoskea tai mille sivulle tahansa! On kuin koko luonto olisi ruvennut\nelämään ympärillämme. Jokaisen mutkan, jokaisen uuden, eteen aukeavan\nnäköalan olisi tahtonut iäksi mieleensä painaa. Mutta koski rientää\neteenpäin hetkeäkään pysähtymättä ja vene kiitää sen mukana. Ja\nniin kaikki on kerrallaan vaan silmänräpäyksen katseltavanasi, kuva\ntoisensa jälkeen vilahtaa ohitsesi, jättääkseen tilaa aina uusille ja\nerilaisille. Mutta ei! En tahdo niitä kuvauksellani turmella. Nähdä ne\npitää, nähdä, ihailla, hurmaantua... Todellakin, totta puhut runoilija\nsanoessasi:\n\n    \"Jos nähdä tahdot ihmemaan.\n    Niin käyös Pohjolaan!\"\n\nJospa tuosta kaikesta saisi nauttia vapaasti, minkään muun\nhäiritsemättä! Sitten vasta siitä silmä oikein osansa saisi. Nyt\nmeidän täytyi kuitenkin olla alituisessa jännityksessä, väliin kosken\nkuohuista kivikkoa alas kiitää, väliin köyden ja sauvonten kanssa\nvenettä rantaa myöten pahimpien paikkojen ohitse ohjailla, missä se\nvaan päinsä kävi, lyhyesti, tehdä työtä henkensä uhalla. Niinpä jäi\ntietystikkin meiltä moni hieno piirre, moni kaunis kohta huomaamatta.\nJa sittenkin, vaikka matkamme oli niin vaikea ja vaarallinen kuin sen\nvaan kukin mielessään kuvailla osaa, sittenkin unhotimme me kaikki\nvaikeudet, kaikki vaivat ja vastukset, niin hurmaantuneita olimme\ntuohon harvinaisen omituiseen seutuun. —\n\nKaikkia tuon matkan seikkailuja kävisi pitkäksi kertoa. Muutaman\nkuitenkin juttelen huvin vuoksi. — Saavumme tuon opas-Mikkomme\nvaroittaman korvakkeen luo; arvasimme muodostaan sen siksi jo ylempää\nsen nähdessämme, kun näet Mikko oli paikan meille kuvannut parhaansa\nmukaan. Todellakin hankala paikka tuossa! Ei uskalla siitä summissa\nalas laskea, tuima kun on koski siinä ja kovin oudon muotoinen hiukan\nvaan nähtäväksi aukeneva taka-alakin. Koetamme siis päästä maihin\nkorvaketta ylempänä olevaan kallion kainaloon. Kova koski tahtoo\nkuitenkin väen väkisinkin ryöstää mukaansa, kun ei ajoissa tullut\nvarojaan pidetyksi ja kivikko esti sitten niin äkkiä kosken poikki\npääsemästä; olimme näet laskeneet pitkin vastaista rantaa nähdäksemme\neteenpäin mutkaan niin pitkälle kuin mahdollista. Ei siinä virtaa\nvastustellessa airot eikä sauvomet tepsi, poikki vaan murtuivat,\nkivien väliin kiinni tarttuen. Lähellä olimme kyllä jo rantaa, mutta\nkaukana ei ollut kosken korvakaan, jonne väkisinkin tahtoi niellä ja\njossa maihin pyrkiminen olisi enään ollut turhaa, kun vuori jyrkkänä\nkallioseinänä kohosi vesirajasta. Ei auta muu kuin: yli laidan\nkoskeen. Tuo temppu onkin äkkiä tehty, siksi lähellä rantaa kun jo\nkuitenkin olimme, ettei tuossa pahaa vaaraa ollut pelättävänä; muuta\npelastuskeinoa ei ollut, jos ei mielinyt antaa virran viedä mukanaan.\nJa niin pääsemme kuin pääsemmekin rantaan, vaikka vaivalla.\n\nPaljon ei tuosta kuitenkaan apua lähtenyt. Rannalta käsin köydellä näet\nei saattanut korvakkeen ohi venettä laskea, törmänä kun oli 75—100\nmetriä korkea, äkkijyrkkä kallioseinä. Rinteen päällekkään ei juuri\nmielellään lähtenyt kiipeilemään, nähdäkseen mitä mutkan takana eteen\ntulisi. Ja mitäpä tuo muutoin olisi hyödyttänytkään: sivuhan siitä oli\nkaikissa tapauksissa päästävä miten hyvänsä. Mikä siis neuvoksi?!\n\nSidomme kaikki köytemme yhteen ja saamme siten sitä noin 60 metriä.\nKiinnitämme sen sitten lujasti veneen keulaan ja sovimme, että\ninsinööri ja minä menisimme veneeseen, hoidellaksemme sitä sauvomilla\nminkä voisimme, tohtori taas jäisi rannalle ja laskisi köydellä venettä\npitkin kallioseinän sivua niin pitkälle kuin köyttä piisaisi. Jos se\nkesken loppuisi, antaisi hän merkin ja silloin oli minun määrä puukolla\nkatkasta köysi keulasta ja — antaa sitten veneen mennä oman onnensa\nnojassa siksi, kunnes saisimme alempana sen vauhdin pysäytetyksi ja\nrannalle pääsisimme, jos nimittäin emme ennen haaksirikkoa tekisi.\nToivoimme kuitenkin, ettei niin hullusti kävisi. — Tohtorin taas piti\nköyden ylös lapettuaan kiivetä vuoren päälle katselemaan, mistä meidät\nlöytäisi.\n\nHiukan hurjalta tuo tuuma kyllä tuntui, mutta eipä muutakaan ollut\nvalin varaksi. Ja jos olisi ollutkin, niin, kun jo niinkin paljon\nolimme koskilla kolunneet minkään vahingon meitä vielä kohtaamatta,\naloimmepa kenties! liiaksi luottaa onneemme, rohkeuteemme ja —\ntaitoommekin.\n\nTuumasta toimeen! Tehdään niinkuin oli sovittu. Mutta kuten jo\narvelimme, nuora ei yllä hetikään korvakkeen mutkaan asti. Näen että se\nloppuu: viittaus vaan, silloin se on jo poikki ja vene kiitää huimaa\nvauhtia alas kosken kuohuissa.\n\nHiukan omituiselta tuntui sydänalassa muutaman sekunnin, siksi kunnes\npääsimme niin kauvas, että voimme nähdä mitä edestä tuli. Sitten\nkuitenkin rauhoituimme taas, kun näimme, että koski sievänä kuohuna\njatkui kappaleen matkaa, sitten muuttuen hiukan tasaisemmaksi virraksi.\n\n\"Halloo!\" huutaa luikkasimme huimasti, jotta tohtorikin kuulisi, ettei\nmeillä mitään hätää ollut. Tuota hän ei kuitenkaan ollut kuullut ja\nsykkivin sydämmin sanoi kiireimmän kautta kavunneensa rinnettä ylös\nvaaran päälle päästäkseen ja nähdäkseen, vieläkö vene eheänä allamme\nolisi, vai joko murskaksi murenneena ja miehet veden vellovan varassa.\n\n\"Helpotuksen huokaus pääsi, kun näin teidät rannalla veneen kanssa\nodottamassa\", kertoi tohtori luoksemme päästyään. Sanoi hänkin\nkoettaneensa meille tuolta ylhäältä huutaa iloansa ilmaistakseen, mutta\nkosken kohina ja rinteen korkeus hävittivät hänen mahtavan äänensä\nkuulumattomiin. — Työtä oli tohtorilla vielä alas laskeutuessaankin.\nTörmä näet, ollen hiukan loivempi sillä puolen, oli ihan puuton, pieniä\nmukulakiviä vaan kantenaan ja nepä alati tahtoivat jalkojen alta\nlivistää niin että koskeen kivien kanssa vierimisen vaara siinä oli\nalati tarjolla. Onnellisesti olimme kuitenkin kohta taasen kaikki kolme\nmatkaa jatkamassa. —\n\nAlempana alkoivat joen törmät paikotellen loiveta ja rannatkin käydä\nalavammiksi. Samalla koskikin leveni ja mataleni, niin että venettä\ntäytyi pahojen kivikkojen takia kuletella enimmäkseen koskessa\nkahlailemalla, aina väliin nuorassa tai sauvomissa laskien, miten\nmilloinkin sopivimmaksi näkyi.\n\nVielä kerran kohosivat rannat uhkean korkeiksi, ikäänkuin arvokkaasti\npäättääkseen tuon sarjan mitä kauniimpia, mahtavimpia maisemakuvia.\nJoki solahti tuossa sievänä virtana, jyrkän mutkan tehden, viimeisten\nkallioseinien välitse pieneen, tyyneen lammikkoon. Mutka petti niin,\nettei lampeen tultuansa hevillä huomannut, minkä kautta oli sinne\npäässyt. Siinäpä taasen todella viehättävä Suomen \"Alppijärvi\".\nMahtavina kohoilevat vaarat oikealla ja vasemmalla, niistä oikean\npuolimainen varsinkin uhkean komea: rinteillä kasvaa vihreänä kaapuna\nvankka tukkimetsä, jossa kirves ei ole vielä tuhojaan tehnyt, mutta\nlakensa kohottaa vaara jylhänä louhikkona yli seudun. Kummankin\nvaaran alla on syvät alangot, joissa kuusi petäjän kanssa kilpailee\nalasta, ylpeänä kohotellen tuuheaoksaisen vartensa ja sulavasti\nsuippenevan latvansa korkealle yli korkeimmankin petäjän; se ikäänkuin\nylenkatseella tahtoo tuolta yläilmoista katsella alastonta kumppaniaan\ntuossa taarottavine tasalatvoineen. Laakson laidassa vasemmalla\npilkottaa pieni niittykin vielä pienempine latoineen. Taustana on\ntuo kallioseinä, jonka läpi virta kuin varkain pistäytyy lampeen ja\netualana viestävä, lehtoinen rinne, jota järvestä lähtevä joki virkkuna\nvirtana edelleen vilistäen kaarevasti halkoo. — Semmoinen on lampi\nympäristöineen. Ja kaunis on se todellakin katseltavaksi, lumoava\nsilmän nähtäväksi; kyllikseen sitä ei voi ihailla.\n\nKaunista, harvinaisen kaunista oli tuo viiden neljänneksen taival\nJyrävältä lampeen asti ollut. Harvoin jos koskaan voi toivoa\nmuualla näkevänsä tuommoisia seutuja. Yhtä hyvin tuntui kuitenkin\nhelpottavalta, kun matka oli nyt kuljettuna, sillä tavattoman työläs\nja vaivaloinen se oli ollut: tuo alituinen jännitys alkoi käydä jo\nväsyttäväksi. Hauskaltapa siis tuntuikin, kun lammesta lähtien saimme\nlasketella vihaista myötävirtaa melkein Kitkajoen suulle asti. —\n\nEi ole kosket haittana Oulankajoella. Tyynenä ja leveänä, mutta samalla\nväliin liiankin matalana se virtailee pitkin tasankomaata. Keltaiset\nhiekkarannat välistä pistäytyvät pitkinä särkkinä melkein poikki\njoen, siten usein ollen esteenä kulkijalle. Ei liioin jälkeäkään näy\nenään Kitkan jylhänkomeasta luonnosta; joku vaara vaan siellä täällä\netäämpänä vielä osottaa, ettei millekkään laajalle alankomaalle silti\nole tultu.\n\nToista penikulmaa Oulankaa soudeltuamme, saavuimme vihdoinkin puoliyön\naikaan Paanajärvelle.\n\nVaikka tosin kohta Paanajärveen laskiessa huomaa noista jo etäällekkin\nuhkeille näyttävistä, järveä rajoittavista vaaroista, että jotain\nerikoisempaa nyt taasen on edessä, ei kuitenkaan ensi vaikutus, minkä\nPaanajärvi meihin teki, ollut niin suotuisa kuin olimme odottaneet.\nLienee tuohon vaikuttanut sekin seikka, että juuri äsken olimme\njättäneet taaksemme maisemat semmoiset, kuin Kitkajokivarret olivat\nmeille tarjonneet. Syynä oli osaksi kuitenkin sekin, ettei järven\nyläpää juuri mitään erinomaista olekkaan, onpahan vaan kuin monen\nmuunkin tavallisen järven; rannat näet eivät siinä päässä järveä ole\nerikoisen kauniit ja Oulankajoki on vielä lisäksi lykännyt siihen\nsuuret hietamatalikot, jotka eivät juuri kaunistukseksi ole. Taisipa\nsitä paitse aistimemme olla kovin väsyneet päivän ponnistuksista ja\nkaikesta siitä, mikä niitä niin monella tavalla oli kiihottanut.\n\nSoutaa kitkuttelimme vielä viimeisillä voimilla puolisen penikulmaa\njärveä Rajalan taloon päästäksemme, se kun kuului tavallinen käyntitalo\nolevan.\n\nPitkiin puheisiin ei taloon päästyä tehnyt mieli ruveta uteliaan\nisännän kanssa. Kun syöneiksi vaan olimme saaneet, niin sitten kiireen\nkautta levolle. Ja tosi hyvältä tuo tuntuikin taasen monen yön perästä\nsaada nukkua ihmisten tavalla. —\n\nNäin olimme puolessakolmatta viikossa suorittaneet tuon\nviitisenkymmentä penikulmaa pitkän vaivaloisen matkan Kemijoen suulta\nPaanajärvelle.\n\n\n\n\nVI. Paanajärvellä.\n\n\nOmituisia nimiä antaa kansa useinkin seuduilla liikkuville\ntiedemiehille heidän eri tutkimuksiensa mukaan. Niin kuulee puhuttavan\n\"kiviherroista \", \"runoherroista\", \"ruohoherroista\", \"räkkäherroista\"\ny.m.; etenkin huvitti meitä tuo viimemainittu nimitys, jolla\ntarkoitetaan hyönteisten kerääjiä, hyönteisiä kun näet kutsutaan\nKuusamon puolessa \"räkänöiksi\" ja \"räkiksi\".\n\nUseissa paikoin tiedusteltiin meiltäkin, tokko me tuommoisia herroja\nolimme ja nauraen kerrottiin heidän lapsellisesta ruohojen, perhosten\ny.m. kokeilemisesta ja pyydystelemisestä. Vaikea oli meidän saada\nkansa uskomaan, että omaksi huviksemme vaan tuommoiselle vaikealle\nretkelle olimme lähteneet. Epäluuloisena jäikin moni siihen uskoon,\nettä olimme joko metsiä katselemassa niitä ostaaksemme, tai ainakin —\nkullan etsinnässä, s.o. kultahiekan eli kultasuonien, ei \"kainaloisten\nkanojen\".\n\nRajalassa kerrottiin meille että talossa pari \"kiviherraa\" oli ollut,\njotka olivat meidän tulostamme tietäneet kertoa; samana päivänä\nikäpuoleen olivat lähteneet toiseen päähän järveä. Heidän nimiä\nei kyllä kukaan muistanut, suomalaisen kun on aina vaikea saada\nmuistissaan pysymään noita hänen mielestään kummallisia ruotsalaisia\nnimiä. Kuitenkin arvasimme kohta, ketä nuo \"kiviherrat\" olivat.\nTiesimme näet erään geoloogin ja hänen apulaisenansa — erään toverimme\n— lähteneen Kuusamon vuorilajeja tutkimaan.\n\nSeuraavana päivänä puolen päivän rinnassa lähdimme mekin soutelemaan\ntoiseen päähän järveä, tavataksemme jos mahdollista noita tuttujamme.\nMuutoinkin oli aikomuksemme käydä järveä katselemassa ja samalla tehdä\npienempi retki Paanajärveltä Venäjän Karjalan puolelle.\n\nKauniina esiintyi nyt kesäpäivän kirkkaana helottaessa tuo kapea järvi,\njoka samanlevyisenä, keskikohdallaan pienen taitteen tehden ulottuu\nkolmatta penikulmaa suoraan lännestä itään. Uhkeina kohoovat sen\nmetsäiset rantavaarat 100—150, jopa lähemmäs kaksisataakin metriä yli\njärven pinnan. Tuo ympäristön tavaton korkeus tekeekin sen, että järven\nleveys näyttää aivan vähäiseltä, vaikka kyllä se kilometriä leveä on\nmelkein koko pituudeltaan. Omituisen vaikutuksen tekevät muutoinkin\njärveä ympäröivät vaarat Tuolla kaukana pohjoisessa, juuri Paanajärven\nlaaksossa näet vuoden keskilämpö tulee maassamme korkeimmaksi. Kun\nnimittäin harjanteet joka puolelta suojaavat laakson kylmiltä tuulilta,\non siellä kesällä niin kuuma, että pihka päiväpaisteella \"kiehuu\"\nhuoneitten seinillä; kaikki päivänpuoleiset seinät ovatkin sen takia\naivan keltaisen pihkan peitossa. Halla ei Paanajärvellä teekkään\nsentakia tuhojaan juuri koskaan. — Talot, joita on rakennettu jokaiseen\npienempäänkin notkoon kalliovaarojen kupeille niin ettei rakentamatonta\ntalonpaikkaa näkynyt, ovat yleensä hyvissä varoissa, vaikkeivät\nkovin uhkeilta ulospäin kaikki näytäkkään. Paanajärvi onkin Kuusamon\nrikkaimpia kyliä, kerrottiin meille.\n\nOmituista järvelle on vielä sekin, vaikka kyllä luonnollista, että\nsillä puhaltaa aina länsi- tai itätuuli, milloin ei tyyni ole. Korkeat,\npitkin järven rantoja olevat selänteet ne näet muuttavat niin tuulen\nsuunnan; jostain harjanteiden välistä vain tuntee sivultapäin joskus\ntuulen puuskan tulevan. — Lämpimät ovat kesällä nuo Paanajärven\n\"passaadituulet\", vaan talvella ne oikein purevan kylmiksi viimoiksi\nkuuluivat muuttuvan.\n\nMelkein omassa rauhassaan ovat nuokin pari-, kolmekymmentä perhekuntaa,\njotka ovat Paanajärvenkylän asujamistona, saaneet elää tuolla\n\"paratiisissaan\" aina näihin saakka, sillä vasta viime kevännä oli\nmaantie kirkolta Paanajärvelle asti saatu jonkunlaiseen kuntoon.\nVenäjältä eli \"Vienan puolelta\", kuten tavallisesti sanottiin, heidän\nsitä ennen täytyi kulottaa kaikki tarpeensa. Karjalaiset kauppiaat\nheille tuossa tietysti apuna olivat, mutta ottivatkin sitten hyvät\nvoitot vaivoistaan. —\n\nNiin — järvi ympäristöineen oli todellakin kaunis. Täytyy tunnustaa,\nettei noita seutuja syyttä sanota \"Suomen Sweitsiksi\". Järveltä,\nvarsinkin keskeltä molempiin päihin, on näköala mitä viehättävin.\nKorkeina, metsäisinä harjanteina kohoilevat rantavaarat toinen\ntoistaan ylemmäksi. Järvi kimeltelee tumman sinervänä, kapeana\nsuikaleena vaarojen välissä kuin helmi avatussa kuoressaan. Talot taas\nrantatörmillä pienine, kellertävine viljavainioineen ja vihertävine\nniittytilkkuineen, antavat tuolle kaikelle mahtavalle kuitenkin\nviehättävän kotoisen, idyllimäisen värityksen. Tuosta tosiaankin\nKalevalan sanoin saattaa lausua:\n\n    \"Ohoh kultaista kylästä!\n    Nurmet alla, pellot päällä.\n    Keskellä kylä välillä.\n    Kylän alla armas ranta.\n    Rannassa rakas venonen.\"\n\nLisätäppä tuohon vielä muuan säe, esimerkiksi:\n\n    Ympärillä vankat vaarat,\n    Vankat vaarat, kolkot korvet\n    Jotk' on ilmoille yleni\n    Kantta taivahan tavotti,\n\nja kuva Paanajärvestä on täydellinen. —\n\nSoutelimme järveä sen itäistä päätä kohden. Matkalla tuli vastaamme\nmainittujen \"kiviherrain\" saattomies. Hän vakuutti meidän kyllä\ntapaavan herrat Mäntyniemen talossa, jonne ne muutamiksi päiviksi\nolivat asuntonsa aikoneet ottaa, sieltä jalan läheisille vaaroille\ntutkimusmatkojaan tehdäkseen.\n\nSivu soudellessa poikkesimme katsomaan Paanajärven kuulua\n\"Ruskeakalliota\", jonka oli sanottu kerrassaan kahdensadan jalan\nkorkeudesta äkkijyrkästi, suorana kuin seinä putoavan järveen.\nMitättömän matalalta se kuitenkin tuonne järvelle näytti. Olisippa\nvedon suurenkin uskaltanut lyödä, että jo olivat loruja sen\nkorkeudesta puhuneet. Mutta kun alle ehdimme, niin jopa hiukan rupesi\narveluttamaan, jotta totta sittenkin taisivat nuo kehumiset olla.\nHuiman korkealta se näet näytti, kun sitä oikein alta katseli. Ja niin\nsuoranjyrkkä se on kuin kirveellä veistetty. Oikein niskanikamiin otti,\nkun tuonne ylös ällistyi alta katsomaan. — Takana olevan vaaran korkeus\nse niin huomaamattomaksi hävitti kallion korkeuden, petti silmän sitä\njärveltä arvatessa.\n\nKatselemiseen yksistään emme tyytyneet. Kiipesimme kallion päällekkin\nvasemmalle kädelle kallioiden kulmaukseen syntynyttä, hiukan loivempaa\nuraa myöten. Jonkun verran tukea sai kiivetessä muutamista pikku\npensaista ja ylempänä puista, joita halkeamissa kasvoi, mutta täysi työ\noli sittenkin ennenkuin kallion päälle pääsimme.\n\nTuolta kahdensadan jalan korkeudelta luulimme jotain erikoisempaa\nsaavamme nähdä. Siinä kuitenkin petyimme, sillä järvelle ei näköala\njuuri sanottavasti muuttunut ja takana kohosi vaan metsäinen vaaran\nrinne.\n\nÄyräälle ei ollut hyvä mennä kurkistelemaan, jos ei mieli tehnyt\npienelle ilmamatkalle. Koetimme kuitenkin heittää kivellä järvelle,\nnähdäksemme minkä verran kallion korkeus vaikuttaisi kiven lentoon,\ns.o. missä kivi putoaisi, mutta — turha vaiva tuo oli; rinteen\npeittämän rajan sisäpuolelle se aina jäi. Kallion korkeuden\nmittasimme borometrilläkin ja huomasimme, ettei liikoja oltu puhuttu.\n— Järvilaakson ilmanalaa todistavaa muutoin on niiden marjojen\nerilaisuus, joita täällä löytyy. Niinpä alaalla tuossa kallion\nhalkeimassa olimme saaneet syödä mansikoita, viinamarjoja, vatukoita\nja vaaraimia, joita siinä kasvoi pienellä alalla vähänsä kutakin.\nKallion päälle päästyämme taas löysimme kypsiä mustikoita, juolukoita,\nvareksenmarjoja ja joutumaisillaan olevia puolukoita. Varmaan olisi\nlöytynyt hillojakin vaaran rinteillä olevilta soilta.\n\nAlas laskeuttuamme, joka muutoin oli yhtä hankalaa kuin ylös\nkiipeäminenkin, teimme vielä huvin vuoksi mittauksia järven syvyydestä\nkallion kohdalla; oli näet kerrottu järvessä \"pohjattomiakin paikkoja\"\nlöytyvän. Syvä siinä olikin, neljäänviiteenkymmeneen metriin vettä ihan\nlähellä rantaa, mutta \"pohjatonta paikkaa\" emme joutaneet etsimään.\n— Luonnollisesti kyllä tuommoisessa vuorten välisessä järvessä on\nvettä syvälti, paikotellen saattaa moniin satoihin metroihin nousta,\nniin ettei ihme, jos kansa pohjattomia paikkoja arveleekin löytyvän.\nKerrottiinpa niinkin, että järven rannat sukeltautuisivat yhtä paljon\nja yhtä jyrkkinä veden alle kuin ne ilmoille kohouvat, siis aina pariin\nsataan metriin. —\n\nSaavuimme sitten Mäntyniemeen. Taloon rannasta noustessamme huomasimme\npolun varrella olevan ladon seinää vasten asetetut tuohuseli\ntuulastusvehkeet, jotka ihan ujostelematta oli siihen kaikkein\nnähtäväksi jätetty. Tuumimme tuossa, jotta kyllä näkee, ettei lain\nrautakoura pelottavana ulotu sydänmaahan. Olipa tohtori ottanut\natraimen, sitä oikein käsistään katsellakseen, kun samassa kuului ladon\ntakaa: \"Paneppas pois poika se arina\" ja pitkä, parrakas mies astui\nesiin ladon nurkitse.\n\n\"No ei tuosta nyt silmä osaa ottane\", virkahti tuohon tohtori sen\ntarkemmin miestä katsomatta ja rupesi hyvin nolatun näköisenä\nasettelemaan arinaa seinää vasten.\n\nIloinen nauru, jota emme voineet pidättää tohtorin liikkeet ja nolon\nnaaman nähdessämme, muutti kuitenkin pian hänenkin muotonsa ja: \"No\nterve, terve mieheen! Olitpa vähällä minut säikäyttää pahan pilalle\",\nsäesti iloisia kädenlyöntejämme. —\n\nToverimme se näet olikin, jota noin parrottuneena ja villin näköisenä\nemme ensi hetkellä olleet tuntea.\n\nTalossa se meni sitten iltapäivä pakinoidessa. Meidän aikomuksemme oli\nkyllä ollut vielä samana iltana jatkaa matkaa rajan taa Vartiolammin\nkylään, jonne tuli pari penikulmaa jokimatkaa, vaan sinne tänne\ntuumittuamme suostuimme kuitenkin jättämään lähtömme seuraavaan aamuun,\nkun toisetkin silloin aikoivat mukaan lähteä. Hyvissä ajoin päätimme\nnousta ylös ja lähteä yhdessä joukossa, kaikki viisi miestä, kahdella\nveneellä.\n\nTalossa siis yön nukuimme tai paremmin sanoen tappelimme russakoitten\nja luteitten kanssa. Niiden tuttavuuteen olimme kyllä tulleet vähin\npitkin matkaakin, useimmissa taloissa Rovaniemeltä lähdettyä, mutta\nniin runsaasti tuolla \"viljalla\" siunattua taloa emme vielä olleet\nsattuneet tapaamaan.\n\nSilmän täyttä emme unta sinä yönä saaneet, emme ainakaan tohtori ja\nminä, jotka olimme pienempään, talonväen tavallisesti asumaan kamariin\nsijamme saaneet. Kaikki keinot kyllä koetimme. Tapoimme niitä ensin\nminkä jaksoimme, sitten koetimme vaatteet päällä nukkua, lavitsat\nmakuusijoiksi tuoleista ja sängyn kannesta laitettuamme, kun emme\nsängyssä hetken rauhaa saaneet, mutta kyllä ne osasivat sittenkin\nvainottavansa löytää. — Toisilla oli hiukan parempi yö ollut, he kun\nnäet olivat olleet niin varovaisia, että illalla jo varalta olivat\nnoille kiusankappaleille laittaneet \"lääkettä\", joka ne piti hiukan\nloitommalla, ottipa hengenkin, jos uskalsivat kielletyn rajan yli tulla.\n\nMielihyväliä näimme aamun koittavan. Jo kello 5:n aikaan olimme\njalkeilla, vaikka väsyksissä kyllä olimme tuon yöllisen sodan jälkeen.\nKello 7 olivat kaikki jo valmiit ja niin lähdimme soutelemaan\nPaanajärven itäistä perukkaa kohden kahdella talon veneellä, mies\nkummassakin oppaanamme; oman veneemme kumosimme rannalle kuivamaan ja\nkäskimme sillaikaa tervata sen pohjan, sillä kovin kuluneeksi se alkoi\njo käydä.\n\n\n\n\nVII. Retki Vartiolammille.\n\n\nSoutelimme ensin tuon pari kilometriä pitkän matkan järven päähän.\n\nSuomen ja Venäjän raja kulkee juuri järven päitse, tehden siinä pienen\npolvekkeen. Oulankajoki, joka palasen matkaa on sekin rajana, lähtee\njärven päästä jatkamaan keskeynyttä kulkuaan. Nyt ei se kuitenkaan\nenään ole rauhallisen tyyni. Kohta järvestä alkaa se koskena ja\nkokonaista viisitoista koskea, pienet suvannot vaan välissä, on siinä\njo tuolla penikulman taipaleella Vartiolammille mentäessä. Useat niistä\novat aika pahojakin. Itse ne kuitenkin kaikki laskimme, toiset perä\nedellä, soutaen vasta virtaan ja veneen vauhtia siten pidätellen,\ntoiset taas melassa.\n\nKalaisia koskia oli niiden kerrottu olevan. Olimme varustaneetkin\nonkineuvot mukaan eikä yrityksemme turhaan menneetkään: kylään\npäästyämme oli meillä kummassakin veneessä kaunis kasa harreja,\noikeinpa suuriakin, kolmen neljän kilon painosia. —\n\nLuonto ei ole tällä matkalla enään samanlaista kuin ylempänä\nOulankajoelle; sen arvaa jo koskien paljoudestakin. Maat ovat vuorisia,\nmaisemat paikoin hiukan muistuttavat Kitkajokivarsia. Alempana tosin\nrannikot alenevat, mutta sen uhkeampina kohoovat tuolta etäämpää\nsalojen keskeltä vasemmalla Pää-Nuorusen korkeat tunturit, oikealla\ntaas muhkea Kivakkavaara. Itse Vartiolammin kylän seutu ei kuitenkaan\nole mitään kaunista, se kun on rakennettu alavaan jokilaaksoon Nuorusen\nja Kivakkavaaran välille.\n\nOmituinen on kylä rakenteeltaan meidän suomalaisten mielestä. Se\non tuota tavallista Venäjän Karjalan mallia, rakennukset yhteen\nsullottuina, siinä asuin- ja muut huoneet samassa ryhmässä, kaikki\nsalvetut pyöreistä hirsistä \"kurjen kaulalle\", kuten suomalainen\nsalvumies sanoisi. Pienet aukot, jotka voidaan luukuilla sulkea,\novat asuinhuoneissa ikkunoina. Tuommoisia taloja on siinä, toinen\ntoistaan lähellä, pitkin jokivartta kymmenkunta; siinä koko kylä. —\nMökkiryhmäksi tuota suomalainen sanoisi mieluummin, sillä meikäläisiä\ntaloja tapaa Vaitiolammilla yhtä vähän kuin muuallakaan Venäjän\nKarjalassa; samanlaisia ovat kaikkein, niin rikkaampien kuin\nköyhempienkin rakennukset siellä.\n\nKovin houkuttelevilta eivät näytä päältäpäin nuo rakennukset. Menimme\nkuitenkin muutamaan sisälle, ihmisiä tavataksemme ja siistit ne\nsiksikin tuvat sisältä olivat.\n\n\"Ka tjerveh tjerveh, ruotshi rukka!\" saimme tuvassa työskentelevältä\nmuijalta vastaukseksi tervehdyksiimme. Puoleksi leikillään teki hän\nvielä nuot tavalliset kysymykset: \"onko rauha maassa\" ja \"onko metsä\nsiivatoille — s.o. karhu elukoille — rauhan suonut\", kertoi sitten\nkaikkien kyläläisten olevan talvikonnun teossa metsillä, ettei kuin\njoitain naisia ja \"noapurin Pietro voarj\" vain oli kotosalla.\n\nKappaleen aikaa muijan kanssa tarinoittuamme ja saatuamme ostaa häneltä\nsuoloja kalojamme varten, palasimme veneellemme. Aikomuksemme oli\nmennä vielä jonkun matkaa jokea alemmaksi, kuululle Kivakkakoskelle,\njonka halusimme nähdä; kalastusonneamme tahdoimme siellä myös koettaa.\nEnnenkuin kuitenkaan ehdimme lähteä, saapui rantaan \"Pietro voarjkin\"\nja alkoi meitä \"hoastattelemaan\".\n\nSiin' oli oikea Väinämöisen kuva! Mies vanha, kasvot perin karjalaiset\npiirteiltään, tukka pitkä ja valkoinen, samoin tuuhea partakin; ryhti\narvokas, käynti reipas, liikkeet terhakat; päällä pitkä hamppuinen\npaita, sen ympäri vyötäisillä nuoran pätkä vyönä, hurstiset housut\njalassa, pää lakitonna, tukka liehuen tuulessa, tuohiset virsut pistäen\nesiin repaleisten lahkeiden alta. — Semmoinen oli Pietro vaari, kun hän\ntulla viuhkasi tuossa pitkin ruohoista rannikkoa.\n\nPitkiin pakinoihin hänen kanssaan emme joutaneet. Yhtä ja toista hän\nkuitenkin udella ennätti. Meidän onkineuvomme ne erittäinkin ukon\nhuomiota puoleensa vetivät. Ihmettelystään ei tahtonut loppua tulla,\nkun toinen saattajistamme piloillaan vielä vähän liikojakin pani\nonkivarustustemme hyvyydestä.\n\n\"Siin’ on siimaakin semmoista, jotta kun kala kiinni tartuttuaan\ntempasee, niin kolme syltää sitä joka kyynärästä venähtää... Ja\nperhojakin niin ottavia, että veneeseen kala niiden perään hyppää\",\nveisteli hän näet.\n\n\"Ka, jo on heillä keinot mokomatkin\", arveli tuohon ukko, vähintäkään\nepäilystä osottamatta. Rupesipa hän pyytelemään että hänellekkin moisia\nkalastusvehkeitä antaisimme. Kun tuohon emme voineet suostua, pani ukko\nkieltomme hiukan pahakseen. Ja kun kuuli, että meillä koskelle matka\npiti, virkkoi: \"Ka, lähtöähän voin minäkin\", lykkäsi veneen vesille ja\nniin lähti soutaa kiskaltamaan koskelle päin.\n\nOli siihen sill'aikaa saapunut rantaan muuan nuorenpuoleinen nainenkin.\nHieman kummallinen oli hänenkin pukineensa: päässä omituinen, naitujen\nnaisten myssy, päällä pitkä, melkein paidan tapainen mekko, joka väljän\nviitan tapaisesti ulottui yhtenä aina kaulasta jalkoteriin saakka;\nvyötäisiltä mekko oli hiukan kokoon kutaistu, niin että se suurina\npoimuina jäi rinnan yli repsottamaan. Hän pahoili sitä, ettemme olleet\npyhän aikaan sattuneet tulemaan. \"Silloin olisi tanssiaisiksi pantu ja\nolisitte saaneet nähdä meidänkin puolen tyttöjä\", toimitti hän. —\n\nJoella tapasimme taas ukon ennenkuin koskelle pääsimme.\n\nNyt oli toinen ääni torvessa. Vihaisena alkoi ukko tiedustelemaan,\ntokko meillä on lupaa kalastella ja linnustella heidän puolen vesillä;\nolimme näet tuossa joella juuri muutamia vesilintuja ampuneet.\n\n\"Vartokaahan vaan, kun miehet kotiin palaavat, niin kyllä te täältä\nkatoatte, täällä käyntinne vähemmälle heitätte\", uhkaili ukko.\n\"Kyllähän teillä nyt on hyvä rehennellä täällä, kun minä, vanha ukko,\nyksin kylässä olen.\"\n\nKoimme sanoa meillä \"keisarista\" luvan olevan, vaan tuota ei ukko\noikein ottanut uskoakseen. Jupisi vaan vieläkin, jotta: \"Pysyisitte\nomilla puolillanne... On meillä itselläkin kyllin kalan syöjiä... Eikähän\nmekään pakkauta teidän puolelle.\"\n\n\"Niin — vaan saajia kun teillä ei ole, niin tahdomme teitä\nopettaa, miten niitä kaloja saadaan\", virkkoi tuohon joku joukosta\nleikillisesti. \"Ja näin se käypi päinsä\", lisäsi samassa, alkaen\nnujuutella ylös aikalaista harria, joka oli antanut perhon pettää\nitsensä.\n\n\"Eikä sillä, ettette tekin meidän puolella käy... Yli Suomenhan\nreppuinenne kulette kansaa peijaamassa\", lisäsi tuohon vielä toinen.\n\nMolemmin puolin siten hammastellen oli saavuttu jo kosken niskalle.\nKoetimme vielä suorin sanoin huomauttaa ukolle, kuinka sopimattomasti\nhän teki kohdellessaan vieraita matkustajoita noin. Emmehän näet yksin\nkalastuksen vuoksi olleet heidän vesilleen tulleet, vaan tutustuaksemme\ntuohon meistä vierauneeseen veljeskansaamme. Kalastelimme sivumennen\nvaan huvin, eikä saaliin vuoksi, koimme selittää.\n\nTuosta ukkokin jo häpesi äskeistä käytöstään ja, jotain vastaukseksi\nvielä muristen, laskea suhautti toista rantaa kosken alle, jossa\nonkimaan rupesi. Me taas laskimme rantaan kosken niskalle. Siinä toiset\nrupesivat nuotiopuuhun, että aterian saisimme, toiset lähtivät koskelle\nonkia koettamaan. —\n\nSe koski, jonka niskalle olimme pysähtyneet, oli vasta ensimäinen,\npienempi korva ylipuolella varsinaista Kivakkakoskea. Varsinainen\nkoski alkaa vasta lyhyen suvannon alta, josta joki haarautuen putoaa\njyrkkinä könkäinä alas röyhyistä louhikkoa; laskujemme mukaan kosken\nkorkeus koko pituudelleen on toistakymmentä metriä. Kosken asemasta\n— siinä näet oikealla puolen kohoaa komea Kivakkavaara, joka uljaana\nkohottelee kaljua lakeansa aina kolmisen sadan metrin korkeudelle ja\nvasemmalla niinikään ranta kohoupi sieväksi metsikkötörmäksi — ja\nsen muodosta voi kyllä arvata, miten mahtavan ja kauniin näköinen\nKivakka koski on. Kuivuus kyllä silloin suuressa määrässä häiritsi ja\nlamautti kosken valtavaa vaikutusta, mutta kuitenkin voi sanoa, ettei\nsitä ole syyttä verrattu Imatraan, jopa katsottu sitä etevämmäksikin.\nJyrävään verraten Kivakka on kyllä putouksiltaan ja laveudeltaan\nsuurenmoisempi, se kun näet kokonaisuudessaan on jonkun pari sataa\nmetriä leveä, mutta putouksissa ilmenevän voiman sekä luonnon kauneuden\npuolesta se ei vedä vertoja Jyrävälle, mikä on luonnollistakin, kun\nmuistamme Jyrävän omituista muotoa ja asemaa. — Oulankajoen jatkossa\nKumajoessa kerrottiin olevan vielä mahtavamman Kumankosken, jossa vesi\nputoaisi kymmeniä syliä; sama koski, joka edellä mainitun Kurttiukonkin\noli täytynyt taivaltaa. Mielemme teki lähteä sitäkin katsomaan kun\nmatkaakaan ei sanottu olevan kuin viitisen penikulmaa ja väliset vedet\nvakuutettiin olevan kalarikkaita. Tuumittuamme sinne tänne luovuimme\nkuitenkin tuosta tuumasta etenkin sen takia, että matka-aikamme oli\njo niin pilalle kulunut ja koska sitäpaitsi paluumatkan arvasimme\nhankalaksi tulevan. —\n\nKalastuksemme Kivakkakoskella ei ottanut oikein menestyäkseen;\nsaimme vain pienenpuoleisia harreja ja kulmakoita jonkun verran. —\nInsinööri se oli mennyt alemmaksi koskelle ja ryhtynyt siellä Pietro\nvaarin kanssa sovintoa tuumimaan. Ennen pitkää näimmekin heidän jo\nhyvinä ystävinä samassa veneessä onkivan. Olipa ukko kiitellyt ja\nsiunaillutkin erotessa, kun näet oli kaikki saadut kalat saanut pitää\nhyvänään; itse ei ukkopaha ollut saanutkaan kuin pari harria vaan\npoikkinaisella ongellaan.\n\nKosken niskalla pidimme sitten oikein juhlasyömingit. Monet herkut\nsiinä tosin ei syötävinä olleet, mutta ruokahalu sen parempi. Eikäpä ne\nsuuret harrit, kokonaisina hiiloksen hehkussa paistettuina sitäpaitsi\nhalveksittavia olleet. Ja kyllä niitä syötiinkin. —\n\nOlimme tuumineet syötyämme kiivetä Kivakkavaaralle, sieltä kun niin\nlavea näköala kerrottiin olevan, että aina Vienanmerelle saakka\nnäkisi. Kun päivä oli kuitenkin jo niin illalleen kulunut, että olisi\nyö hyvään määrään mennyt, ennenkuin sieltä takasin olisimme ehtineet,\nja väsyneitä kun sitäpaitsc olimme edellisen yön valvomisesta ja\nsauvottavana vielä nuo viisitoista koskea Paanajärvelle palatessa, —\nemme näet tahtoneet yöpyä Vartiolammille — niin katsoimme parhaaksi\njättää vaaralla käynnin \"toiseen kertaan\". Sitäpaitse eivät toiset\ntoverimme voineet viipyä matkalla seuraavaa päivää, koska heillä oli\nvielä joitakin tutkimuksia tekemättä ja Paanajärveltä lähtöpäiväkseen\nolivat välttämättömästi pakotetut määräämään seuraavan torstain; meillä\noli silloin jo tiistain ilta käsissä. — Nuot syyt ne vaikuttivat, että\nKivakkavaarallakin jäi käymättä.\n\nNiin lähdimme miehissä palailemaan Paanajärvelle.\n\nNyt olimme siis käyneet retkemme pääte- eli paremmin sanoen\nkeskipisteessä saakka. Tästä lähtien alkoi meille kotimatka. —\n\nHauska oli ollut tullessa lasketella tuota koskista taivalta, mutta\npaluumatkallapa saimmekin tuon hauskuuden hiellämme maksaa. Kova oli\nnäet työ, ennenkuin nuo monet kosket oli noustuina. Läpi väsyneet\nolimmekin, kun puoliyön tienoissa takasin Mäntyniemen rantaan saavuimme.\n\nMäntyniemeen sittenkin yöksi menimme, kun ei muutakaan sen sopivampaa\ntaloa lähettyeellä ollut, vaikkei juuri olisi haluttanut enään talon\n\"asukasten\" kanssa tappelemaan. Olimme kuitenkin kokeneempia nyt:\nasetuimme kaikki isompaan huoneeseen ja hyväksi \"desinfisioituamme\" sen\nsaimme kuin saimmekin kuta kuinkin nukkua. Olimmekin niin väsyneet,\nettei kai olisi tiennyt, vaikka russakat ja luteet olisivat lihat\nluista kalunneet.\n\n\n\n\nVIII. Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylälle.\n\n\nOlimme kyllä tuumineet vähän niinkin, että hevosella vedättäisimme\nveneemme Paanajärven länsipäästä lähtevää maantietä pitkin pari\npenikulmaa Kuusinkijoen vartta, aina Käkelän taloon saakka, josta\nvesitien kerrottiin vapaan olevan. Kun meille kuitenkin vakuutettiin,\njotta \"kyllä vain sitä Kuusinkia kulettu on ennenkin, vaikka\nkivikkokoskeahan se kyllä enimmäkseen on\", niin päätimme ainakin\nnousta jokea. Vaikuttavana syynä oli sekin, että sanottiin maantien\nkovin huonon vielä olevan, uusi kun näet oli, ja pelkäsimme siis\nveneemme kärrykyydissä niin muokkautuvan, ettemme sillä matkan\nperille pääsisi. Olipa vieläkin yksi syy. Olimme näet saaneet uusia\nlisävoimia. Toverimme nimittäin — joka oli jo keväällä pääkaupungissa\noltaessa mielinyt retkeemme yhtyä, vaan sitten käytännöllisistä syistä\nkuitenkin suostunut lähtemään tuolle toiselle tutkimusretkelle — oli\nniin innostunut kertomistamme seikkailuista, ettei malttanut olla\nloppumatkalle mukaan lähtemättä. Se sopikin hänelle varsin hyvin, kun\nhänellä kaikissa tapauksissa päivän parin päästä oli aikomus lähteä\nkotimatkalle. Hän puhui siis \"prinsipaalinsa\" kanssa niin, että\npääsi lähtemään jo seuraavana päivänä. Meille olivatkin lisävoimat\ntervetulleet. Sen sijaan kun tähän saakka olimme työn jakaneet niin,\nettä kaksi aina kerrallaan oli ollut tunnin työssä, kolmas vuoronperään\nlevähtänyt puolituntia, — missä nimittäin ei kaikkien voimia tarvittu\n— saimme nyt tasaisen tunnin työ- ja levähdysvuorot. Rasittavaksi olikin\ntähänastinen työjärjestyksemme tahtonut käydä, kun ainoastaan kolmannen\nosan sai levätä useinkin 14—15 tuntisista työpäivistä, muun ajan tehdä\ntyötä kovemmin kuin jätkä. —\n\nPuolenpäivän rinteessä lähdimme nelin miehin soutelemaan Mäntyniemestä.\nSivumennessä pistäysimme katsomassa järven etelärannalla vaaran\nrinteessä olevia vaskikaivoksia, joista matkamuistoksi kuparikiveä\ntaskun täydet kokoilimme. Tuolla kaukana Pohjan perukalla on nimittäin\nlöydetty melkoisen rikkaita kuparisuonia ja niitä hiukan koetettu\nlouhoakin. Syrjäisen asemansa ja kulkuneuvojen puutteen takia saanevat\nnuo vuorissa piilevät rikkaudet kuitenkin levätä siellä vielä rauhassa\nsiksi, kunnes rautatie rakennetaan — Paanajärvelle. Poikkesimme vielä\nRajalaan, sinne jättämiämme liikoja tavaroitamme noutamaan sekä\nmatkalle eväitä varustamaan. Ja sitten lähdettiin taasen koettamaan\nkoskennousemista. —\n\nSuussaan se jo Kuusinki tapansa näytti. Monena pienenä, matalana\nhaarana se näet laskee Oulankajokeen melkein sen suussa. Niittymiehiä\noli siinä rannalla heinänteossa. Ihmeissään katselivat he tuota kummaa\njoukkoa, joka pyrki ylös vielä kummempaa kulkutietä. Epäilyksensä he\nlausuivatkin, tokko tuon joen nousemisesta valmista syntyisi.\n\n\"Kyll' on matka teillä eessä\", virkahti muuan. \"Koko parisen penikulmaa\nsiinä on ihan keskeymätöntä koskea... Niin — kun se ies oikeaa koskea\nolisi, vaan — matalaa karikkoa koko pituuveltaan, kivikkoa kuin ruoja...\"\n\n\"Ei ole sitä ikinä veneen kanssa ennen noustu, lastiveneen kanssa\nkaikkein vähimmin\", tiesi vielä toinen lisätä. \"Laskettu tuota\nkyllä lienee joku kerta tulvan aikana, viimeksi tässä kymmenisen\nvuotta sitten, kun muutaman isnyöri Tiikerin tavaroita toivat\nveneellä Paanajärvelle... Tosin kerrotaan vuosikymmeniä sitten parin\nkullankaivajan nousseen sitä ylös, mutta hekin olivat kulkeneet\ntyhjällä veneellä ja vielä vähin erin, kun näet koettivat kultaa joen\npohjasta huuhtoa.\"\n\n\"Niin ne meille ovat kertoneet, että kyllä sitä kulettu on\", koimme\ntuohon vastaan väittää. Miehet kuitenkin vakuuttivat, että semmoista\npuhuu vaan se, joka ei koskaan ole joella käynyt.\n\nArveluttavalta tosin tuntui tuommoisten uutisten jälkeen joelle lähteä,\nmutta toisekseen tuumimme, että yhtä mahdottomiksihan niitä oli jo\nmonia muitakin paikkoja kuvattu, vaan kuljettuhan ne silti oli. \"Ja\nonhan meitä sitäpaitse nyt neljä miestä...\"\n\nPian kuitenkin näimme, että leikki siitä oli poissa, jos mieli\neteenpäin päästä. Parannellen eivät miehet jokea olleet juuri\nkuvailleet, mutta vielä pahempi se sittenkin oli. Säännöllisestä\nsauvomisesta ei tullut kysymystäkään. Väliin vain jonkun kerran sai\nsauvomella pukata, sitten hypätä \"sekaan\" ja käsivoimilla vetäen panna.\nTuo ei virtavassa koskessa ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, kun\nkoskessa venettä kiskoessaan ei tiennyt, millä hetkellä silmälleen\nsuistui niljaisilta pohjakiviltä. Kainaloltaan myöten voi väliin pudota\nhurahtaa johonkin kuoppaan. Parhaaksi näimmekin riisua itsemme niin\nkevyeen pukineeseen kuin suinkin: saappaat vaan jalassa, väliin ei\nniitäkään, lakki päässä ja ruumiin suojana — paita, vyötäisiltä kiinni\nsidottuna. Siinä \"koskitokumenttimme\". — Kun ilma oli lämpöinen ja aina\nlevähdysajaksi pistettiin vähän muutakin vaatetta päälle, niin emme\nsilti pahoin paleltuneet, vaikkakin kohta kolme vuorokautta tuota menoa\nkesti; yskää kuitenkin saimme viime päivänä, kun kylmä tuuli silloin\npuhalteli.\n\nMatkamme ei käynyt niin joutuin kuin olimme luulleet. Ensi iltana\narvelimme jo matkan kohta puolivälissä olevan, mutta samanlaista\nkulkua sitä kesti vielä seuraavan päivänkin eikä päätä sittenkään\nkuulunut. Tuo ei oikeastaan kummaa ollutkaan, kun useinkin tunnin\n\"jutistamisen\" perästä oli päästy vaan joku sata pari veneen mittaa\neteenpäin. — Koski vaan paheni pahenemistaan, tullen aina vuolaammaksi.\nSyveni se kyllä paikotellen, mutta muuttui myöskin kivisemmäksi ja\noli sitä pahempi nousta. Paikoin se taas laajeni ja mataleni niin\nettä väliin puolin kilometrin melkein kuivia kiviä myöten saimme\nvenettä vetää. Suvantopaikatkin, se vähä mitä niitä olikaan, olivat\neninmäkseen niin kivikoita, että melkein sama vaiva oli niitä noustessa\nkuin koskia kahlatessa. Olipa semmoisia korkeiden kallioiden välisiä\nkuohujakin, että hengenvaaralla niistä vaan läpi päästiin. Yleensä koko\nKuusinkijoen luonto oli hyvin Kitkajoen tapaista, varsinkin joissakin\nkohdin, vaikkei kuitenkaan missään niin jylhän kaunista. Viehättäviä\npaikkoja kuitenkaan ei puuttunut.\n\nEnsimäisen yön vietimme rakotulella, kuivaillen vaatteitamme ja\nlämmitellen itseämme. Vaikka näet päivät olivat lämpöisiä, olivat\nyöt kuitenkin jokseenkin koleita ja usvaisia. Mitään hätää ei meillä\nkuitenkaan vielä ollut, tuumittiin vain hyvillä toivein, että\nhuomispäivänä tuosta ainakin loppu jo tullee. Nukuimmekin loppuosan\nyöstä rauhassa, uneksien — niin, kukapa sen tietää, mitä kaikkea\nhyvää. —\n\nKesti sitä kuitenkin ponnistella yhtä hurjasti vielä seuraavankin\npäivän, taipaleen pään näkymättä, kuulumatta. Ei auttanut muu kuin\nasettua nuotiolle toiseksikin yöksi. Ilma oli sinä iltana aika kylmä.\nSentakia aijoimme laittaa oikein aimo roihun. Sattui kuitenkin niin\nhullusti, että honkaa hakatessa se kaatui vankkaa petäjää vasten\nvoimatta murtaa sitä. Siinä työ oli ennenkuin saimme puun irti\nvivutuksi ja nuotion valmiiksi. — Sattui vielä toinenkin harmillinen\nseikka. Olin näet unohtanut saappaani jonnekkin jokivarrelle ja sain\npalata niitä hakemaan monien kilometrien päästä. Löysin ne kyllä\nvihdoin, mutta väsyneenä, kylmässä yöilmassa, märän ja tiettömän metsän\nläpi juosta niitten perään pitkät matkat — vähempikinhän jo saattoi\nvihaksi pistää. Ja vielä yksi huolettava seikka: ruokavaratkin alkoivat\nkäydä loppupuolelle. Pieni pala leipää vaan jälelle jäi illasteltuamme.\nEmme näet olleet arvanneet niin moneksi päiväksi evästä matkalle\nvarata, kun päivässä luulimme taipaleen päähän ja ihmisten ilmoille\npääsevämme. Lohdutettiin kuitenkin sillä itseään ja toisiaan, että\nkohta sitä ainakin aamulla taloon päästään. \"Ei ole sporttimies ennen\nnoussut!\" Tuo lause se oli meidän tunnussanamme ollut koko matkan,\ninnostanut meitä kaikissa vaikeuksissa. Sepä vielä nytkin uutta intoa\nantoi. —\n\nOmantunnon mukaisesti jaettiin aamulla leipäpala, mutta eihän sitä\ntyhjästä ravinnoksi ollut: kiihotti vaan jo heräävää näläntunnetta.\nReippaina kuitenkin lähdettiin edelleen jutamaan. Jo täytyi tuossa\nkoskenkorvan ohi tavarat kantamallakin taas kulottaa, niin oli paha\nja matala... Vedettiin, pukattiin, sauvottiin ja työnnettiin, aina vaan\neteenpäin pyrkien...\n\n\"Taloon kun päästään, niin sitten sitä syödään ja levähdetään\",\ntuumittiin kohottavasti toisilleen. Ihmeen itsepintaisesti se talo\nkuitenkin pysyi näkymättömissä. Kului päivä puoleen... ei näy. Jo\nkallistui iltapuolelle... ei vaan sittenkään ota kuuluakseen.\n\nNälkä alkoi tuntuvasti jo tehdä muistutuksia vatsan vaatimuksista,\nmutta: \"mistäs Matti antaa kun Matilla ei ole\", saimme sen valituksiin\nvastaukseksi sanoa. \"Odota vielä vähän aikaa vatsakulta, kyllä sitten\nsaat sapuskata!\" täytyi sitä maanitella, kovin kun murisemaan mieli.\nVaan — apupa siitä, jos syöttikin sitä hyvillä sanoilla! Ei se usko\nvelaksi, veronsa vaan vaatii ajalleen. Eikä kyllin siinä, että se olisi\ntyytynyt pelkkiin \"valitusvirsiin\". Vieläpä se teki muutoinkin tuntuvia\nmuistutuksia. Voimat ne näet myöskin alkoivat päivän päälle väsähtää,\nmieli käydä alakuloiseksi. Sanaa sanomatta voimme tuossa rehjastaa\ntuntikaudet. Ja kun joku vihdoin sanan pari virkkoi, ei ne olleet enään\nkovinkaan innostavia.\n\nOdotimme järven tuloa kuin päivännousua, sillä sehän tuosta tukalasta\ntaipaleesta lopun tekisi. Jo näkyykin tuossa...\n\n\"Hei vaan! No loppui se vihdoinkin lappaminen\", huudahti jo yksi\njoukosta iloisesti. \"Nyt tuota oltanee taas pelas...\"\n\nLopettaa ei hän ehtinyt kuitenkaan lausettaan, kun toinen ääneti\nkädellään vaan viittasi toiseen päähän pientä lampea: siinä oli enempi\nkuin kylliksi suun tukkeeksi. Ei se näet ollutkaan järvi, josta\nKuusinki lähtee, olipahan vaan pieni lampare, jonka toiseen päähän joki\ntyrskyvänä koskena laski kuin olisi se tahtonut varsin ivata tuota\nilohuudahdusta.\n\nJo muuttui kuitenkin maat alavammiksi: soisen niityn läpi siinä joki\nmutkia vinkuroi. Tuli tuossa taaskin pieni lampi vastaan, vaan ei\nvielä sekään odottamamme järvi ollut. Iloiseksi muuttui yhtähyvin\nmielemme, vaikkakin toisesta syystä. Tuolla näet kankaan laitaa astuu...\nniin — todellakin, siellä näemme taasen ihmisiä. — Tuntui kuin olisi\näärettömän kauvan kulunut siitä, kun viimeksi näimme sen nimellisiä.\n\nNiittymiehiä ne olivat, palasivat luovolta. Hekin huomasivat meidät ja\ntulivat puhuttelemaan. Ihmeisiinsä he ällistyivät, kun kuulivat meidän\nKuusinkia nousseen Paanajärvestä saakka.\n\n\"Eihän sitä kuuna päivänä ole kulettu! Ja sitten vielä tämmöisellä\nkuivalla... Ei kait siellä kaikin paikoin liene ollut vettä jalan kastua\nkivien koloissakaan?\"\n\nMeidän ensi kysymyksemme tietysti olivat, joko joki kohta loppuisi ja\neikö heiltä eväitä liikeneisi meille edes vähänkään antaa.\n\n\"Pari virstaa tästä tulee vielä järvelle. Ja niin se on kuivaa sekin,\nettä kyllähän se nousematta taitaa neljältä mieheltä jäähä lastiveneen\nkanssa\", arveli miehistä toinen vastineeksi. — Eväitä ei heillä jälellä\nollut. Sanoivat talon kuitenkin muutaman kilometrin päässä olevan,\njosta kyllä saisi.\n\n\"Sinne kaksi miestä ruuan hakuun siis kiireimmän kautta, toiset\nrannalle nuotion tekoon!\" — Tuossa vasta muistimme, että pitihän meillä\njossain laatikossa ryynejäkin olla. Aivan oikein! Löytyihän niitä,\nvaikkei oltu muistettu koko matkalla käyttää.\n\n\"Ja nyt pistetäänkin oikein puuroksi ja syödään pojat, syödään niin\njotta rutisee\", ehdotti yksi jo taas hyväntuulisesti. Ja tuota\nehdotusta vastaan ei tietysti kukaan pannut.\n\nMies oppaana lähdimme sitten insinööri ja minä läheiseen Pohjolan\ntaloon. Saimmekin sieltä mitä tarvitsimme: leipää, voita, maitoa ja\npiimää, kaikki ihan tuoretta, kuin meitä varten. Maitokin oli ihan\nvasta lypsettyä. Olimmekin sitä — kolme kannua, ei sen enempää eikä\nvähempää.\n\nSillaikaa olivat toiset keittäneet oikein jyky puuron. Hevosen se\nolisi kestänyt päälle hypätä, niin oli sakeaa. \"Mitä siitä semmoisesta\nnälkäisen miehen syödä, jossa ryyni toistaan hakee\", toimitti tohtori,\nkun mielimme sitä liian paksuksi moittia.\n\nEivät olleet kokit malttaneet maistelematta odottaa, nälissään kun\nolivat, vaan oli sitä vielä puuroa meidän jos muidenkin osalle. Ja\nsitten sitä syötiin, syötiin niin jotta nahoissa tuntui. — Anteeksi\nannettavaa lienee, että semmoisen paaston perästä tulimme syöneeksi\nvähän... niin, ei auta kieltäminen, että tuon aterian perästä kaikki\nvoimme hiukan pahoin — ylönsyömisestä, kilpaa kun näet koitettiin, kuka\nenimmän kestäisi. Jos olisi vielä poikanulikoita oltu, niin olisippa\ntainnut itkuksi hyreytyä kuten ennen joskus jouluaattona, kun ei oltu\nmaltettu olla kaikkia herkkuja syömättä eikä vatsa tahtonut täyttään\nenempi vetää.\n\nTuntui tuota sitten hiukan tavallistaan kankeammalta ja muutoinkin\nolo vähän vaikealta, kun täytyi syötyä lähteä vielä lopputaivalta\nkatkasemaan. Ei se matka kuitenkaan enään niin pahaa ollut kuin mitä jo\nkulkeneet olimme, vaikkakin mies oli penoskellut sen nousematta meiltä\njäävän. Matalaa joki kyllä oli ja pahaa koskea paikotellen, vaan tuohan\nkaikki oli meille jo vanhaa tuttua.\n\nLujalle kuitenkin tahtoi ottaa, vaikea oli syöneen miehen ponnistella.\nJopa tohtori kovasti toimittikin, että jäisimme yöksi kappaleen matkan\npäässä olevaan myllymiesten saunaan, niin kurjalta kuin se näyttikin;\nmuutamassa kosken korvassa oli näet mylly, jonka pato meille vielä\nvastukseksi heittäysi, kun täytyi sen yli vene vetää. Tuo ehdotus\nei kuitenkaan saavuttanut yksimielistä kannatusta, vaikka esittäjä\nkoettikin parastaan panna, todistaakseen toisille saunan hyviä puolia\nja sen tarjoomia etuja. Eteenpäin vain lähdettiin ponnistamaan.\nToivoimme pian järvelle jo joutuvamme ja sen rannalta jonkun talon\nparemmaksi yöpaikaksi löytävämme. Alkoi näet ikäväksi paneutua oikean\nvuoteen perään, monta yötä kun olimme nuotiolla viruneet. Ja parin\ntunnin työn perästä pääsimme vihdoinkin Kuusingin suulle. — Ei totta\ntosiaan, tehnyt mieli lähteä toista kertaa tuolle taipaleelle.\n\nSankassa sumussa soutelimme vielä Vuotungin järven poikki ja saavuimme\npuoliyön tienoissa Alavuotungin taloon. \"Yöjalkalaisiksi\" tai\nmustilaisiksi olivat talossa ensin meitä luulleet, koiran haukkumasta\nherättyään, ja varustauneet jo kutsumattomille vieraille \"matkapassin\"\nantaakseen. Lähemmäksi päästyämme sanoivat kuitenkin arvanneensa, jotta\n\"oikioita ihmisiä nämät sentään taitavat ollakkin\". Ja niin saimme\ntalossa yösijan sen pitemmittä mutkitta.\n\nHuvin vuoksi tahdon mainita muutaman seikan todisteeksi siitä, etteivät\nmatkailijat vielä ole ehtineet kaikin paikoin totuttaa kansaa suuria\nmaksuja vaatimaan, matkustajia nylkemään. Kun näet talosta seuraavana\naamuna lähtiessämme kysyimme, mitä olimme velkaa, arveli isäntä:\n\"Mahtaisikkohan olla viisitoista penniä miehestä paljo\".\n\nJa arvaatteko, mistä kaikesta tuo suuri summa, viisitoista penniä?\nTuskin. Olimme näet olleet talossa yötä ja saaneet kutakuinkin\nhyvät makuusijat, juoneet aamulla kahvit, oikein \"kaksi kuppia\nmieheen\", syöneet vankan aamiaisen, saaden ensikerran matkallamme\nuutisperunoitakin — talon väkikään ei vielä ollut ennen raskinnut\nmaistaa — ja maukkaasti paistetuita tuoreita ahvenia oikein mielin\nmäärin. — \"Taksaa\" ei saatettane kalliiksi moittia.\n\nNoin vähää ei kohtuudentuntomme sallinut antaa. Yleensä kuitenkin\npidimme \"prinsiippinämme\", ettei kansaa pidä totuttaa liian runsaille\nmaksuille. Vähästä pian totutaan, sen olimme huomanneet Paanajärvellä.\nKun näet siellä poikaset ja tyttöset Mäntyniemessä ollessamme\ntoivat meille tarjoksi mansikkatuohisiaan ja joku joukostamme antoi\nensimäiselle 25—30 penniä hänen tuokkosellisestaan, niin jopa vähän\npäästä toiset puolia markkoja mielivät tahtoa, olipa astia kuinka pieni\nhyvänsä. Tuosta sopimattomuudesta huomautettuina he sitten kuitenkin\ntyytyivät kymmeneen penniinkin, kun senkään vaan saivat. —\n\nSeuraavana päivänä emme pitkää matkaa kulkeneet, liekkö paria\npenikulmaa täyteen tullut. Soutelimme pieniä järviä, jokia, virtoja\nja suvannoita. Nakattiinpa onkeakin pikku koskissa matkan varrella.\nEikä ne niin kalattomia näyttäneet olevan kuin ensin luulimme, sillä\naikalaisia harreja niistä koukkuihin käpertyi. Ammuskelimme myöskin\nvesilintuja; niitä olimme vähin saaneet ja syöneet pitkin matkaakin,\nvaan nyt niitä alkoi olla viljavammalti, kun joet ja järvet muuttuivat\nruohorantaisiksi ja siis vesilinnuille sopivammiksi.\n\nPari pahempaakin paikkaa vielä tiellemme sattui. Muutamassa kohden piti\nnäet erään kuivan pikkukosken ohi — Saunakoski nimeltään — taivaltaa\nlyhyt kankaan kaistale. Se oli kuitenkin telotettu ja vähällä vaivalla\nsiitä siis suoriuttiin. Eräs toinen koski, jota Jyrkäksikoskeksi\nmainittiin, oli sanottu myös tavallisesti taivallettavan, kun se on\nkovin kiverä noustavaksi, mutta meidän pojat arvelivat tuosta liian\nsuuren vaivan tulevan, pistivät koskipuvun päälleen eli paremmin\nsanoen riisuivat muut tamineet päältä pois ja — niin se vene nousi\nettä \"humu kuului ja kärty haisi\". Tuumi tohtori tuossa venettä\nvedettäessä jotta: \"Mitähän mahtaisivat Helsingin neitoset sanoa, jos\nniitä tuohon sillalle sattuisi joitakin ajamaan ja näkisivät pojat\ntämmöisissä 'tokumenteissä'... Kyllä taitaisi suu virnelle vähän venähtää\nja nenä tulla käännettäväksi toiseen ilmansuuntaan — kainouden takia\ntietystikkin.\" — Paanajärvelle menevän maantien silta näet menee juuri\nkosken kohdalla joen poikki.\n\nSuiningin suurehkolle järvelle saavuttuamme soudimme itäpäitse selän\nyli ja, kun ilta oli jo käsissä, yövyimme Multaksen taloon. —\n\nNyt alkoi meille järvinen matka. Olimme toivoneet että saisimme\nmyötäisen järvillä, siten saadaksemme hiukan levähtää edellisten\npäiväin ponnistusten jälkeen. Vallan pilvissä pitäjä, hattarojen\nhallitsija ei kuitenkaan tällä kertaa ollut meille ensinkään\nsuosiollinen, vaan päin vastoin. Noilla moneen ilman suuntaan\nolevilla järvillä osasi tuuli päivän kuluessa aina niin pyöriä, ettei\nvahingossakaan vetäväksi sattunut. Niinpä saimmekin soudella kovaa\nvastatuulta koko pitkän pyhäpäivän, ensin Suiningin päästä päähän,\nsitten puoli penikulmaa jokea ja kapeaa salmea Kiitämään, josta\nkaivettua kanavaa myöten pääsimme Kirpistöön. Soukkaa salmea soutelimme\nsitten Kirpistöstä suureen Muojärveen.\n\nNyt olisi meidän, jos tahdoimme Vuokkiniemen kautta pyrkiä Oulujoen\nlatvavesille, sopinut suoraan laskea laitatuulella Muojärven halki ja\nedelleen salmien kautta Joukamojärveen, josta Venäjän puolelle laskeva\nPistojoki alkaa. Kun emme kuitenkaan olleet saaneet minkäällaisia\ntietoja Pistojen kulkukelpoisuudesta, niin jatkoimme vastatuuleen\nsoutamista poikki Muojärvenkin laajan selän. Sitäpaitse oli meidän\nmuutoinkin välttämätöntä käydä ensin Kuusamon kirkonkylällä. Olimme\nnäet unohuttaneet matkalle lähtiessämme Oulujoen osan kartastamme ja\nilman sitä emme mitenkään voineet tuolle taipaleelle lähteä. Toivoimme\nmuutoinkin kirkolla saavamme tietoja omaisiltamme ja tahdoimme\npuolestamme ilmoittaa jotain itsestämme ja matkoistamme, jotteivät\nkotolaiset kovin rauhattomiksi kävisi meidän kohtalomme takia.\n\nMuosalmen kautta pääsimme Välijärveen. Emme joutaneet edes Muosalmen\nmainitussa talossa pistäytymään, vaikkakin pitkin matkaa oli meille\nkerrottu, ettei siitä tavallisesti sivu kuleta talossa käymättä,\nvarakas kun se näet on ja vierasvarainen. Tahdoimme joutua sinä päivänä\nvälttämättömästi Kuusamon kirkolle. Niin vetelimmekin yhtämenoa. Miehet\nja naiset talon pihamaalla ihmetellen katselivat noita kummannäköisiä\nkulkijoita, jotka vihaisesti soutaen ponnistelivat vastatuuleen; tuuli\noli näet ruvennut kiihtymään kiihtyrnistään, puhallellen jo pikku\nmyrskynä.\n\nVälijärvestä saimme kilometrin verran laskea hyvää laitasta\nVirransalmen kautta paria penikulmaa pitkän Kuusamojärven itäpäähän.\n\nToivoimme tuulen meitä nyt vähänkään rupeavan vetämään, mutta niin\nse kuin kiusalla kiepsahti taasen melkein vastaiseksi. Niin kovasti\nponnisti länsi vastaan, että vene kahdella parilla soutaen ja\nperästä huovaten kuitenkin kuin hivumalla vaan eteenpäin kulki. Jopa\nKantoniemen kohdalla tuuli semmoiseksi myrskyksi yltyi, että katsoimme\nviisaimmaksi koettaa päästä järven toisella puolen oleviin taloihin\nsäätä pitämään; olimme näet tuulen suojaa saadaksemme soutaneet järven\neteläistä rantaa.\n\nTaloon alkoi jo muutoinkin mieli tehdä, sillä lännen taivas vetäytyi\npelottavan synkkiin pilviin, josta arvasimme aika myrskyn kohta\nnousevan. Epäilytti kyllä hiukan lähteä laitatuulella soutamaan yli\naukean selän, kun järvi jo myrskyn käsissä vaahtopäinä väkiaaltoina\nhurjasti meurusi. Onnellisesti kuitenkin pääsimme toiselle puolelle,\nvaikkakin vasta kovain ponnistusten perästä ja läpimärkinä, aallot kun\nehtimiseen yli varppeitten olivat vettä räpsineet. Tuskin olimme taloon\nehtineet, kun vettä alkoi tulla taivaan täydeltä. Vihurikin vinkui\nja ulvoi kuin hiisi haltioissaan olisi myrskynä mellastaen tahtonut\nnäyttää voimiaan.\n\nPari tuntia saimme talossa odotella rajuilman asettumista. Hieman\nkyllä vielä sittenkin vettä vihmoi, mutta tuosta huolimatta lähdimme\nloppumatkaa soutelemaan. Tuuli oli sillä välin tyyntynyt ja alkoi\nkallistua enempi pohjasen puoleen, muuttaen ilman iltapuolella koleaksi\nSoutamalla kuitenkin lämminnä pysyttelimme. Mutta jopa alkoi vähitellen\nsiihenkin kyllästyä, kun kämmenet ja käsivarret kovin tuntuvasti\nrupesivat muistuttamaan, että aika olisi taasen levähtääkkin. Perille\nme sittenkin ponnistelimme ja pääsimme kirkkorantaan puoliyön\ntienoissa. Sanomatta on selvää että suloiselta tuntui päästä seinien\nsisälle, leuvat kun jo kylmästä mielivät pahoin loukkua lyömään; eihän\nläpimärkä ja väsynyt mies kovin paljon kylmää kestä.\n\nKestikievariin menimme sisälle. Oikeinpa nautinnolla taasen pitkästä\najasta söimme illallisen ihmisten tavalla. Ja sitten paiskauttiin\npehmoisille vuoteille Nukku-Matin kanssa tuttavuutta tekemään. Tietysti\nse ei kauvan antanutkaan odotella itseään ennenkuin jo tuli väsyneiden\nluoksi virvottavalle tervehdykselleen. — Huolimatta koko päivän\nkestäneestä kovasta vastatuulesta olimme sinä päivänä soutaneet yli\nviiden penikulman, joka ei ole mikään pieni päiväntaival. —\n\nKauniita olivat yleensä kaikki sinä päivänä kulkemamme järvet\nolleet, tarjoten silmän ihailtavaksi mitä sievimpiä järvimaisemia.\nLoppumatkalle ei tuota nautintoa kuitenkaan enään riittänyt.\nSynti todellakin on että muutoin niin luonnonkauniissa Kuusamossa\nkirkonkylä on saanut sijansa niin rumassa seudussa. Onhan se melkein\nkuin vetelöiden soiden taka rakennettu aukealle alankomaalle.\nPensaikkoniityt vaan ja kaislarantainen kuiva lahdenlätykkä ovat sen\nainoana kaunistuksena. Melkein mielipahalla näkee tuon, muistaessaan\nniitä monia sopivia, luonnonkauniita kylänpaikkoja, joita matkan\nvarrella on nähnyt.\n\n\n\n\nIX. Kuusamon kirkolla. — Karhunjahdille. — Kuusamon kansa ja sen olot.\n\n\nKylmänä ja sateisenharmajäna vaikeni maanantai, heinäkuun 30 päivä, tai\noikeastaan oli vaiennut, sillä lähempänä puoltapäivää kuin aamua oli\naika jo, kun me ylös kyhäysimme.\n\nEnsi työnä tietysti oli hakea postista, mitä hyvää sillä oli meille\nannettavana. Kaivattu kartta ja kirjeitä sieltä saatiinkin. Uutiset\neivät juuri vereksiä enään olleet, kun kirjeet yli kahden viikon olivat\nolleet jo odottamassa. Hauskaa oli kuitenkin saada vaikkapa vanhojakin\nuutisia, sillä tuo oli ensi ja ainoa kerta koko viiden viikon matkalla,\nkun kirjeitä saimme.\n\nKuten edellä olen maininnut, olimme Kokossa päättäneet, että kirkolta\nhevosella tekisimme retken Rukatunturille. Muistutinkin tuosta\ntovereita, kun he olivat tuolla tuumalla saaneet minut silloin\nluopumaan jalkamatka-esityksestäni, vaan kun ilmasuhteet eivät olleet\noikein suotuisat, ei esitykseni nytkään saanut kannatusta. Insinööri\noli tunturilla jo ennen kerran käynyt ja vaikka sanoi näköalan kyllä\nmaksavan matkan vaivat, ei nyt kuitenkaan tuntenut ensinkään halua\nlähteä tuonne kylmään ilmaan, kun \"saattoi vielä sadekkin tulla\nkaiken muun hyvän lisäksi\"; taivas näet oli pilvessä, lämmintä vaan\n7—8 astetta ja pohjanen kylläkin kylmästi henkäili Turjan jäisiltä\ntuntureilta. Tohtorilla olisi mieli kyllä tehnyt lähteä, mutta pelkäsi\nvilustumista hänkin. Uusi matkatoverimme taas sanoi kylliksi saaneensa\njo väsyttää sääriänsä vaaroilla viikkokaudet juostessaan. Yksin en\nminäkään viitsinyt lähteä tuolle neljän penikulman matkalle, vaikka\nyhteisestä kassasta tarjouttiin se kyllä maksamaan. Ja niin jäi kuin\njäikin Rukatunturillakin käynti meiltä — toiseen kertaan. Lähdimme sen\nsijaan kyläilemään iltapäiväksi. —\n\nOli vähällä käydä niikseen, että kirkolta lähtömme olisi lykkäytynyt\nmuutamiksi päiviksi. Karhu näet oli kaatanut useita lehmiä aivan\nkirkonkylän läheisyydessä. Oli se muka nähtykin jossain kylän kulmalla,\npari neljännestä vaan kirkolta. Seudun jahtimiehet olivat sentähden\nkovassa puuhassa lähteä karhua ahdistelemaan seuraavana päivänä.\nMeitä tietysti pyydettiin mukaan. Retkelle lähtö oli jo niin varma,\nettä odotettiin enään vaan karhukoiraa, jota oli lähetetty mies\nhakemaan eräästä talosta jossain naapurikylässä; kelvollista koiraa\nnäet ei tiedetty muualla koko seudulla olevan ja koira kuitenkin oli\nvälttämätön, kun haaskoja ei oltu löydetty.\n\nTietysti emme mekään malttaneet jättää käyttämättä tuota sopivaa\ntilaisuutta päästä kerran metsän kuningasta silmästä silmään kentiesi\nkatsomaan; siksi olimme kaikki liian innokkaita metsämiehiä. Yksin\ninsinöörimmekin oli suostuvainen, vaikka kyllä tavallisesti halveksi\nkaikkea metsästystä; retkellä oli hän kuitenkin niin raaistunut, että\nprinsiipeistään huolimatta tahtoi ampua pienet vesilinnunpoikasetkin,\neikä siis tietysti katsonut olevan syytä kieltäytyä karhunkaatoonkaan\nlähtemästä. Juteltiin sitten illan kuluksi muilta kuulemiansa\nkarhujuttuja, joita ihmeesti ja ihan kuin itsestään kunkin mieleen\nnyt juohtui, toinen toistaan merkillisempiä. Innostuneina ei paljon\nmuusta osattu puhuakkaan kuin karhun-tapporetkelle lähdöstä,\nsille varustaumisesta, pyssyistä, luodeista y.m. Eikö liene\nmielikuvituksissaan karhun kimpussakin jo oltu... Ja kuitenkin koko\nretkemme sitten sai niin kovin nolon lopun: siitä ei tullut valmista\nparemmin kuin mustilaisen varsasta hevosta; erinomainen hevonen näet\nsiitäkin olisi tullut, vaan kun se — syntyi kuolleena. Illalla saimme\nnimittäin tiedon, ettei mies ollut koiraansa antanutkaan. Oli vaan\ntuuminut: \"Enpä häntä mielelläni juuri lainoille anna, rupee sitten\nkylillä juoksemaan, jottei kotona ensinkään saa pysymään\".\n\nSiihen saatiin siksi kertaa tyytyä. Pakoiltiin kyllä, että niin\najattelemattomasti oli asiaa puuhattu, kun ei näet pyydetty miestä\nitseään koirineen mukaan.\n\n\"Tokko tuolla koko koiralla mitään olisi tehnytkään\", oli kuitenkin\njoku jo tietävinään. \"Kuuluu se kyllä jonkun kerran karhua — sanotaan\nkahtakin — metsässä haukuskelleen ja ahdistelleen yhdessä kohden\npysymään useampia tunteja, kunnes miehet ehtivät kotoa aseita noutaa,\nvaan osanneeko tuo silti jäliltä etsiä.\" — Sillä lohduttelimme muutkin\nmieliämme, että turhaa olisi taitanut ollakkin lähteä sellaisella\nkoiralla hakemaan; ei olisi löytynyt kumminkaan...\n\nIllan kuluksi juteltaessa saimme kuulla, että meiltä oli jotain\nerinomaisempaa näkemättä jäänyt. Kuului siellä näet Kuusamon takamailla\nkohoavan uusia Kullervoita kaksikin. Toisen niistä sanottiin olevan\nEllalan talossa Kiitämän rannalla: seitsenvuotinen poika, joka on niin\ntavattoman tukeva ja vankka, että työreen miehineen päivineen kantaa\nkuin ei mitään. Toisen taas pitäisi olla Sosson talossa Muojärven\nrannalla: se oli nelivuotiaana jo niin suuri ja turpea ollut, ettei\nsuurimmat miehet olleet ympärysmitassa piisanneet. Puhuttiinpa vielä\nkolmannestakin \"ihmelapsesta\", — Kallungin Antiksi häntä mainittiin\n— joka, käsitön ollen, kuului jaloillaan oikein hienoakin puusepän\ntyötä tekevän; yksinään hänen sanottiin mökissään asuvan ja hoitavan\nkoko taloutensa, viljelevän pienet peltonsa y. m. — Totena nämät jutut\nmeille kerrottiin, vieläpä sen tekivät semmoiset henkilöt, joita\nei ollut ensinkään syytä epäillä. Olimme kuitenkin jo sivu noista\n\"ihmeistä\" kulkeneet, emmekä enään niiden näkemisen takia viitsineet\ntakasin palata, vaikka uteliaita kyllä olisimme olleet. —\n\nEnnenkuin jätämme Kuusamon, tahdon vielä lausua muutaman sanan\nkuusamolaisista sekä heidän oloistaan ja elinkeinoistaan, mikäli me\npikaisella matkallamme ehdimme niihin tutustua.\n\nKansan luonteen silmäänpistävinnä pääomituisuutena on tuo yleensäkkin\npohjalaisissa tavattava oman arvon, yhdenvertaisuuden ja vapauden\ntunne, sekä suoruus, joka kansaan perehtymättömästä usein saattaa\ntuntua ylpeydeltä, jopa väliin loukkaavaltakin. Noista ominaisuuksista\nälköön kuitenkaan kukaan ottako loukkautuaksensa, sillä tuossa suorassa\nluonteessa piilee sittenkin pohjalla paljon hyväntahtoisuutta,\nystävällisyyttä ja vaatimattomuutta. Voipa melkein sanoa, että\nesim. kemiläiseen kuusamolaista verratessa tuo luonteen pohjalainen\nominaisuus, suoruus, jälkimmäisessä ilmenee koko joukon lauhkeammassa\nmuodossa. Verratessa näitä molempia taas esim. Oulujärven ympäristöjen\nvakaaluontoiseen savolaissukuiseen asujamistoon, huomaa edellisten\niloisuutensa, vilkkautensa ja reippautensa kautta yhä vieläkin\ntodistavan karjalaisesta sukuperästään. Väittelyn alaisena on\noppineiden kesken kyllä vielä tänäänkin noiden pohjanperukan asukasten\nsukuperä. Toiset ovat todistelleet heidän polveutuvan karjalaisista,\ntoiset taas hämäläisistä, vieläpä jotkut muinaisista kainulaisistakin,\njotka taas vuorostaan olisivat olleet hämäläis-sukuisia Pohjanlahden\npohjoisrannikon asukkaita. Miten tuon kysymyksen laita lienee\noikeastaan, kuitenkin ainoastaan kansan luonteen ominaisuuksia silmällä\npitäen olisi taipuvainen uskomaan että nykyinen Pohjolan asujamisto\npikemmin polveutuisi karjalaisista kuin hämäläisistä. Jo kansan muodon\nyleistyyppikin puollustaa tätä otaksumista.\n\nOmpa muitakin jälkiä tuosta karjalaisluonteesta vielä näkyvissä etenkin\nkuusamolaisessa. Samalla kun hän näet on kohtelias, palvelevainen\nja ystävällinen, voipi tuon kaiken takana piillä omanvoiton pyynti,\nahneus, jopa viekkauskin. Varsinkin saavat nuot taipumukset kiihdykettä\nkuusamolaisen kaikenlaiseen kaupantekoon taipuvasta luonteesta, sekin\nkarjalaissukuisten ominaisuuksia. Kauppoja tehdessä nuo kuusamolaisen\nluonteen heikommat puolet pääasiallisesti saavatkin tilaisuutta\nesiintymään. Tuo kuitenkaan ei ole missään ristiriitaisuudessa\nmainitsemani luonteen suoruuden kanssa, kun ymmärrämme suoruuden\nsemmoisena kuin se pohjalaisessa esiintyy, ei näet ihan samana kuin\nrehellisyys. Muutoin ovat kuusamolaiset yrittelevää ja eteenpäin\npyrkivää kansaa kaikissa suhteissa, niinpä sivistyspyrinnöissä ja\nkirjallisissa harrastuksissakin. — Poikkeuksia tietysti näistä\nkansan luonteen pääpiirteistä löytyy niin kuusamolaisten kesken kuin\nmuuallakin.\n\nAsumuksien uhkeuteen sekä puhtauteen ja siisteyteen nähden jää Kuusamo\npaljon jälille Kemijokivarsista. Tosin kyllä talot ovat laatuunkäypiä,\nniin että niissä matkustaja voi toimeen tulla kun ei ole kovin\nsuuria vaatimuksia, mutta mikä tahtoo kaikkialla kiusaksi käydä,\non monenlaisten \"syöpäläisten\" paljous; russakat varsinkin, joiden\nsanotaan Venäjän karjalaisten mukana ilmauneen, näkyvät hyvin Kuusamoon\nperehtyneen.\n\nMitä taas elinkeinoihin tulee, niin on vaikea sanoa, maanviljelyskö\nvai karjanhoito Kuusamossa on pääelinkeinona: kumpaakin hajotetaan\nrinnakkain melkein saman verran, vaan erittäin edullista ei kumpikaan\nniistä ole.\n\nHiekka- ja kivisekainen maa ei ole laadultaan kovinkaan hedelmällistä;\npeltoja näkeekin ainoastaan viestävillä järvien rannoilla. Ennen aikaan\nkun huhdan poltto oli luvallista, kuului sitä harjotetun melkoisessa\nmäärässä, etenkin ruunun metsissä, ja sanottiin siitä saadun hyviä\nsatoja väliin. Mutta sitten tuli kielto, metsä kun näet siten tuli\nhaaskatuksi, ja niin täytyi kuusamolaisten turvautua peltotilkkuihinsa.\nVaan kun halla ei täällä ole mikään outo vieras, niin ei pettukaan ole\ntuntematonta; omilla eloillaan ei Kuusamo milloinkaan toimeen tule.\n\nKarjanhoidolle on haittana se, että noilla vaaraisilla mailla\nlaidunmaat eivät ole erittäin kehuttavat. Talvikonnun saanti varsinkin\non vaikeaa, kun niityt ovat pienet ja huonot. Siitä syystä \"konnun\nnuusa\" ei ole harvinainen Kuusamossa. Muun hyvän lisäksi vielä metsän\nkuulu kuningaskin usein käypi tervehtimässä korpiloissa laitumella\nkulkevia karjavähäisiä ja sen vierailut eivät tietysti aina ole\nviattominta laatua.\n\nPoronviljelys, joka sekin tavallaan kuuluu karjanhoitoon, on\nennen aikaan ollut Kuusamon pääelinkeinoja, poron lihoilla ja\nrahdinkuletuksella kun näet hyvät rahat ansaittiin. Viime aikoina\non kuitenkin sekin elinkeino häviämään päin. Monet ovat näet\nporonviljelyksen haitat nykyjään: jäkälämaat ovat huononneet, pakkas-\nja lumitalvina välttämätön luppopuiden kaataminen ruunun metsissä\ntehty melkein mahdottomaksi, porojen niityille ja viljelyksille\ntekemien vahinkojen takia porottomien viha käy yhä kiihkeämmäksi ja\nalituiset riidat rajalaisten kanssa aikaan saavat moninaisia ikäviä\nrettelöitä. Varsinkin kolme viimeksi mainittua seikkaa ovat antaneet\npaljon tyytymättömyyden ja riidan aihetta. Kun sattuu paljoluminen\npakkastalvi, niin ei poro voikkaan kaivaa hangittuneen lumen alta\nravintoaan. Silloin poromies turvautuu kirveeseen: hakkaa kumoon luppoa\neli naavaa kasvavat puut, joista poro tarkkaan kaluaa tuon hänelle\nmieluisan loiskasvin. Mutta kun kukin poro tarvitsee vähintään yhden\npuun vuorokauden osalle siten elääkseen, niin voi kyllä käsittää,\nettä tuommoinen metsänhakkuu suurille laumoille aikaa myöten käy\nvankoissakin metsissä haaskaukseksi. Sentähden onkin ruunun metsissä\nkielletty kaatamasta muita kuin kelpaamattomia puita ja nekin määrätty\nkarsittaviksi sekä rangat koloille hakattaviksi joka puolen metrin\npäästä, että ne pikemmin lahosivat Tuommoisia määräyksiä on tietysti\nporomiehen mahdoton täyttää, joten lain rikkomiset siinä suhteessa\ntulevat melkein pakollisiksi. Miten turmiollista tuommoinen pakollinen\nlain rikkominen on taas kansan käsitteelle lain pyhyydestä ja oikeuden\nsekä velvollisuuksien vaatimuksista, sen kyllä helposti voi ymmärtää.\nMutta minkäs teet, kun on \"suo siellä, vetelä täällä, kuivaa ei\nkussaan\". — Porojen maanviljelijälle tuottamaa haittaa — kesillä näet\nporot saavat elää ihan omissa valloissaan, hoitajitta, paimenitta\n— sekä rajalaisten kanssa syntyviä rettelöitä on koetettu poistaa\nsiten että valtio on antanut melkoisia summia suurten poroaituuksien\nrakentamista varten, jotta nuo vapautta rakastavat elukat estettäisiin\nluvattomille alueille menemästä. Vaikea lienee kuitenkin siten\ntarkotusta saavuttaa.\n\nSivuelinkeinoina harjotetaan Kuusamossa melkoisessa määrässä\nkalastusta, metsästystä, vieläpä kauppaliikettäkin.\n\nKalarikkaat järvet ja joet tarjoavat saalista talon tarpeeksi,\njopa ylikin. Pääasiallisesti kalastetaan nuotilla ja saadaan\nmuikkua, siikaa, lohensukuisia kulmakoita ja nieriäisiä y.m. Ovatpa\nkuusamolaiset ennen ahkerasti kulkeneet kalastamassa aina Vienanmeressä\nja Muurmanin rannikolla, jossa heillä kuuluu olleen omia laivojakin.\nVielä nytkin keväisin joitakin miehiä tuommoisille retkille lähtee.\nVenäjän karjalaisten kateuden sekä vakaantuneempain kotoisten\nolosuhteiden takia ovat ne kuitenkin vähenemässä päin ja merkityksensä\njo kadottaneet.\n\nMetsästys tarjoo myös kuusamolaisille tuloja, milloin vaan lintuja\nja oravia sattuu viljemmälti olemaan. Valituksia kuitenkin kuului,\nettä varsinkin linnut ovat metsistä kadonneet. Jäniksiä kyllä aina\nolisi, vaan \"Jussi\" paralle ei suurta arvoa anneta eikä sitä pyydetä\nmuutoin kuin ansoilla talvisaikaan valkoisen turkkinsa takia, josta\n\"laukkuryssä\" penni kymmenisen maksaa. Petoeläimiä saadaan harvoin,\nvaikka karhut, ahmat ynnä muut pienemmät pedot eivät olekkaan noissa\nsynkissä korvissa harvinaisia.\n\nMitä mainitsemaani kauppaliikkeeseen tulee, niin paitsi paikallista\nkauppaa on moni kuusamolainen, varsinkin ennen, Venäjän karjalaisten\ntapaan reppu selässä kulkenut maita mantereita, \"maailmaa nähdäkseen\",\nkuten heidän on tapana sanoa. Ja sitäpaitse, onhan tunnettua, että\njuuri kuusamolaisia on ympäri Pohjanmaata kauppamiehinä, jopa\nsuurinakin liikkeen harjottajina.\n\n\n\n\nX. Kuusamon kirkolta Iijoen suulle.\n\n\nKerrankin sai taasen laskea oikein myötäistä.\n\nMitä suotuisimmalla tuulella näet lähdimme kirkonkylältä seuraavana\naamuna halkomaan Kuusamojärven selkää. Pitkälti ei tuota hyvää\nkuitenkaan piisannut, Vanttajanjoen suulle asti vaan. Olimme nimittäin\npäättäneet heittää Vuokkiniemen kautta menon sikseen, kun emme\nPistojesta kirkollakaan sen parempia tietoja saaneet ja kun kotia\nalkoi jo muutoinkin kiire tulla. Sen sijaan aijoimme pyrkiä Kuusamon\nvesistöistä Iin vesille ja sieltä sitten, miten näkyisi, Oulujoen\nlatvoille Hossa- ja Kiantajärvien sekä niihin laskevien jokien kautta.\nAikomuksemme oli nyt ensinkin päästä Vanttajanjokea samannimiseen\njärveen. Ennenkuin Iijärveen pääsee Vanttajajärvestä, tiesimme olevan\ntoista kilometrin taivalluksen yli Maanselän kannaksen, joka on veden\njakajana; Kuusamon puoliset vedet näet laskevat Venäjän puolelle\nVienanmereen, Iin vedet Pohjanlahteen. Tuota emme kuitenkaan huoleksi\npanneet, sillä saimme kuulla, että sitä tietä ennenkin on veneitä\ntaivallettu.\n\nVanttajanjoen löytämisessä siinä ensinkin työ oli. Kovin oli puro\npieni ja kaislaiseen, vetelään järven rantaan kun se vielä laski, ei\nsitä niinkään helpolla huomannut. Kun vihdoin löysimme joen, ei se\nsuurta iloa meille tuottanut. Alkoi näet taasenkin veneen vetäminen. Jo\nsuussa siinä tahtoi tenän tehdä, kun puro oli niin matala, ruohoinen ja\nliejuinen, ettei tahtonut läpi päästä keinoilla millään. Ylempänä tuo\nmeno jonkun matkaa oli hiukan parempaa, kun saattoi nuoralla vedellä\nvenettä pitkin puroa. Mutta kun se sitten koskeksi kyhäysi, ei koko\njoesta ollut enään paljon taikaa: oli siinä siksi vettä että juuri\nnäkyi. Tuo ei kuitenkaan meitä isosti säikäyttänyt, sillä olimmehan jo\nkerran jos toisenkin matkallamme kuivia kulkeneet. Keino miten päästä\neteenpäin oli hyvin yksinkertainen: vedettiin vene miehissä kivikkoa\nmyöten kosken päälle.\n\nMuutamassa kohden ylempänä oli puro niinkin kaitasena syvälle suoniityn\nsisään uurtautunut, että kun venettä siitä läpi kiskoimme, leikkasivat\nvarppeet kummaltakin puolen turpasta puron partaista veneeseen. Siitä\ntuon jo suunnilleen arvaa, minkälainen se \"kulkuväylä\" oli. Isommalla\nvedellä sitä ylös kuului kyllä ennenkin kuletetun veneitä, harvoin\nkuitenkin nykyvuosina. Mieluummin taivalletaan suoraan Kuusamojärvestä\nVanttajajärveen, jos tarve vaatii sitä tietä kulkemaan. Harvoin\nsitäkään enään tehdään, kun näet jokikulku \"kaupunkiin\", s.o. Ouluun,\non melkein kokonaan lakannut, kun maantie pari vuosikymmentä sitten\nKuusamoon saatiin.\n\nIättömiä emme kuitenkaan Vanttajanjoen nousemisessa viipyneet, se kun\nei ole kuin noin neljännestä pitkä. Soutelimme sitten puolen penikulman\npituisen Vanttajajärven toiseen päähän \"Valittajan vanhuksia\"\ntervehtimään. — Aikomuksemme oli saada talosta neuvoja ja apua,\nIijärveen venettämme taivaltaaksemme.\n\nTerveinä ja tyytyväisinä vanhukset tapasimmekin. Aika ketteränä se\nvanha emäntä vieläkin pyörähteli, ruokaa meille laitellessaan. Ukko\nmyöskin oli terve ja puhelias; itse lupausi lähtemään renkipoikansa\nkanssa saattajaksikin meille.\n\nKuvaavaa muutoin sydänmaan oloille on muuan pikku tapaus, joka meitä\nhuvitti. Kun näet tiedustelimme, kuinka pitkälti taivallusmatkaa\nIijärveen karttuisi, tuumiskeli ukko: \"No sinnehän se taitaa mennä\nkappaleen toiselle neljännekselle\". — Emäntä kait tahtoi kuitenkin\nnäyttää seuranneensa paremmin aikaansa ja rupesi tarkoin selittämään,\nettä niin ja niin monta kilometriä sitä taivalta on.\n\n\"Tämä meijän vaari se tahtoo vain pysyä niissä vanhoissa mitoissa\nvieläkin\", lisäsi hän kuin puollustellen asiaan sekaantumistaan.\n\n\"No mutta oletkos sinä sitten muori kulta koskaan sitä kilomeetriä\nnähnyt, kun niin tiijät määräillä matkat niissä uusissa mitoissa?\"\nkysäsi tuohon isäntä muijaltaan puoleksi leikillisesti, voimatta\nkuitenkaan salata pientä vahingon iloa, kun sai toista siten nolata.\n\n\"Kukapa häntä lienee nähnyt, vaan kun ne niitä meeterejään ja litrojaan\ntahtovat pakottaa käyttämään, niin täytyy kait niitä joskus oppia\ntuntemaan\", virkahti tuohon emäntä, närkästyneenä ukon sattuvan pilan\njohdosta. Ja sen enempää enään puheisiimme sekaantumatta pyörähti hän\ntoiseen huoneeseen. —\n\nNiin sitä sitten taasen vetää könyytettiin venettä kankaan poikki\nhärjän vuodasta leikatuilla \"poronhihnoilla\", joita Vanttajan ukko oli\nmukaan varannut; sanoi näet helpomman olevan niillä vetää kuin \"sulin\nkäsin\" ja sen me taipaleella todeksi huomasimmekin.\n\nMatkan varrella jaariteltiin ajan kuluksi yhtä ja toista. Ukko\nkertoi, miten ennen kuusamolaisten täytyi sen kautta voija muita\nlastejaan \"kaupunkiin\" kulottaa, kun ei maantietä ollut. Sanoipa\nolleensa viitisenkymmentä vuotta sitten taivaltamassa Pohjolan kuulun\n\"tukkipohatan\" Kurtinkin ensimäistä voilastia. \"Velaksi kuului sen\nkylältä keräillyksi saaneen\", tiesi vaari vakuuttaa. — \"Jo vain ei\nolisi silloin uskonut, että siitä vielä semmoinen pohatta paisuu\",\ntuumiskeli hän.\n\nSievästi johdettiin puhe ukkoon itseensä ja joku kuin sivumennen\nmainitsi: \"Teistähän se Santeri Ingmanni kuuluu kirjankin\nkirjoittaneen\".\n\n\"Niin — kuuluuhan se...\" virkahti tuohon vanhus hymähtäen. \"Vaan mitä\nniistä kirjailijoista... Panevat enemmäksi puoleksi omiaan, minkä hänkin\nmeistä kertoessaan.\" —\n\nAinoastaan puolentoista tuntia meni meillä tuossa toista kilometrin\ntaivalluksessa. Suuresti apuna olivat näet entiset telotukset, jotka\nolivat säilyneet polulla etenkin suopaikoilla.\n\nNyt olimme siis toisissa vesistöissä. Pitkälti emme kuitenkaan\neteenpäin päässeet, ennenkuin jo taasen taivallus työksi tuli. Kapea\nlahti näet vaan on tuossa mantereen ja yli kolme neljännestä pitkän,\nkaksihaaraisen Jouhtenniemen välillä. Niemen poikki veneet tavallisesti\nkuuluttiin taivaltavan, kun pitkä kierros muutoin täytyisi tehdä.\nNiinpä mekin vedimme veneen tuon puoli kilometriä leveän, korkeana\nharjuna kulkevan niemen poikki. Telotettu siinä oli kyllä tie, mutta\nlujalle otti sittenkin ennenkuin yli päästiin, väsyneet kun oltiin jo\nedellisestä taivaltamisesta.\n\nAukeni nyt eteemme kaunis Iijärvi pitkänkapeine selkineen. Sen\npohjoispuolella Vanttaja- ja Mustavaarat kohottelevat kyömyisiä selkiään,\nitäpäästä taas Iivaara uhkeana ylenee kolmatta sataa metriä yli järven\npinnan; järvetkin niillä seuduin ovat muutoin noin 300 metriä yli meren\npinnan. Iivaaran vierellä tuossa sopusointuisasti ylenevät vielä hieman\nmatalammat Ahven- ja Penikkavaarat.\n\nSieltä Iivaaran rinteiltä ne saavat Iijoen latvat alkunsa pieninä\npuroina. Kuuluupa vaaralla olevan lähde, josta vesi juoksee kahtaanne\npäin. Toiselta laidalta näet lähtee Iijoen äärimmäisin haara, kun\ntaas toiselta puolen muuan Pistojoen haara saa alkunsa. Sen lähteen\nvedet siis hajaantuvat jokseenkin kauvas: osa Pohjanlahteen, toinen\nVienanmereen.\n\nIijoen ylimmällä latvaosalla on nimenä Rajajoki. Kerrotaan sen nimensä\nsaaneen siitä, että sen kautta muinoin muka Venäjän ja Suomen välinen\nraja on kulkenut. — Iivaara on muutoin merkillinen sen puolesta, että\nse tiettävästi on ainoa paikka ainakin Suomessa, jollei liene koko\nmaailmassakin, jossa löytyy erästä omituista vuorilajia, jota vaaran\nnimen mukaan on \"ioliitiksi\" ruvettu kutsumaan. —\n\nYleensä voi sanoa, että nämät seudut olivat matkallamme viimeiset\nhuomattavammassa määrässä luonnonkauniit. Iijoen varret näet eivät\nole paremmin kuin sen kosketkaan joitakin pienempiä poikkeuksia\nlukuun ottamatta, mitään erikoisen kauniita. Senpä vuoksi syystä\nvoi sanoakkin, että nyt oli hauskin ja viehättävin osa matkastamme\nkulettuna, hurja koskienlasku sekä väsyttävä suvantojen ja järvien\nsoutaminen enään vaan jälellä. Sen tähden seuraavassa kerronkin vaan\nlyhyin piirtein matkastamme Iijokea alas, viivähtäen ainoastaan\njoissakin, kentiesi hiukan lukijoitakin huvittavissa kohdissa. — Tiedän\nkyllä että monien nimien luetteleminen tuntuu joistakin lukijoista\nhiukan kuivalta. Kuitenkaan en malta olla matkan mukaan mainitsematta\nIijoen lukuisain koskien nimiä, koska useat niistä kuvaavat hyvin\nkosken luonnetta, kuten kaikkikin kansan antamat nimitykset. Useilla\nnimillä olisi sitäpaitse vielä oma historiansakin, mutta tässä ei ole\nkuitenkaan tilaisuutta ruveta tarkemmin niistä selkoa tekemään.\n\nSoutelimme siis poikki tyyntä Iijärveä. Puhtaan kirkkaalta sinitaivaan\nrannalta loi heinäkuun viimeisen päivän ilta-aurinko punertavan\nruskonsa järven pintaan ja kultaili kauniisti taustalla olevien\nvaarojen siintäviä harjoja. Oli niin juhlallisen kaunista ja tyyntä,\nettemme edes puhelemisella raskineet tuota luonnon rauhallisuutta\nhäiritä, vaan sanattomina soutelimme, nauttien luonnon herttaisuudesta\nja viehättävyydestä. Niin saavuimme lahden perukkaan, josta Iijoki\nalkaa. Pohjolan kesän omituisen lumoavassa illan hämyssä soutelimme\nvielä tyynenlaista jokea Poussujärven ylipuolella olevan Poussukosken\nniskaan. Koskelle emme kuitenkaan enään lähteneet, kun hämärä alkoi\njo pahasti haitata ja kun koski, vaikka kyllä oli sanottu perkatuksi,\nnäytti kovin pahalta ja matalalta laskettavaksi. Talokin piti kartan\nmukaan siinä ihan lähellä olla. Vedimme siis veneen kiville kosken\nniskaan ja lähdimme taloa hakemaan. Se löytyikin, vaikka vasta puolen\nkilometrin päässä ja yösijan siellä myös saimme. Ettei kuitenkaan\nyksinään tarvinnut yötänsä viettää, siitä viljalti vilisevät russakat\nhuolen pitivät. —\n\nAamulla kuletimme veneen nuorassa ja sauvomilla kosken alle; laskea\nkoskea ei voinut, niin kovin matala ja kivikko se oli.\n\nPurjeessa lasketelimme Poussujärven halki ja soutelimme sitten sen\nperukasta lähtevää, läpi Rahkolammen juoksevaa jokea Soivionjärveen.\nTuohon järveen laskiessamme näimme etäällä sen itärantaa pitkin\njuoksentelevan jonkun tavallista suuremman, korkeajalkaisen elukan,\njota koosta ja käynnistä päättäen arvelimme hirveksi. Kiiruhdimme\nsoutamaan siihen suuntaan, tuota kummaa nähdäksemme, mutta silloin se,\nluultavasti meidät huomaten, pyörähti metsään ja katosi näkyvistämme.\n\nRaakkujärveen laskevan lyhyen joen sekä mainitun järven poikki\nsoudettuamme saavuimme Kurenjoelle. Se laskee, Hammas- ja Kurenkoskissa\nvälillä kuohahtaen, Vähäkero-nimiseen järveen. — Jälkimäinen\nsen koskista on todellakin kaitanen ja jyrkkä kuin kurenkaula.\nKoettaessamme kahden miehen sauvomissa laskea sitä, sattui niin\nhullusti, että vene yhtäkkiä hypähti kivimuljun päälle ja pyörähti\nsiinä ympäri, ei kuitenkaan kumoon, vaan keula vasta- ja perä\nmyötävirtaan. Katsoimmekin viisaimmaksi nakata köydet kahden puolen\nmaalle, kun vene kerran oli noin sukkelasti kokokäännöksen tehnyt.\nKöysillä ohjaten laskimme sitten veneen kosken alle.\n\nLieneekö äskeisen \"hirven\" näkemisestä metsämiesluontomme kovin\nkiihtynyt tai silmätkö muutoin lienevät pettäneet, se vaan, että kun\nVähänkeron keskelle pääsimme, niin ensin yksi, sitten toisetkin luuli\nihan varmasti rannalla näkevänsä taasen tavallista oudompia elukoita,\ntällä kertaa ei sen huonompia kuin kerrassaan — karhuja. Ja olikin\nniitä koko kolme kappaletta, emä ja kaksi pentua. Niin päättelimme.\nTuolla rantasuolla ne kuukkivat mättäiden välissä, siirtyivät siitä\npian läheiseen viidakkoon... Katsotaan neljän miehen, katsotaan\ntarkastikkin... Ei ne todellakaan voi olla muita kuin karhuja, siihen\npäätökseen tulimme yksimielisesti.\n\nTuostakos sitten touhu nousi.\n\n\"No nyt sitä pannaan toimeen karhujahti ainakin, ilman Kuusamon herroja\nja heidän koiriaan\", joukosta joku jo innostuneena huudahti.\n\nLuotipatruunia, joita tohtori varovaisen insinöörin kehotuksesta oli\njo kotona kymmenkunnan valmiiksi ladannut tämmöisen tapauksen varalta,\npistetään kahteen muassa olevaan haulikkoon... Ne kahdelle miehelle\naseiksi... Kolmas ottaisi kirveen, neljäs — no, kunhan jotain asetta\nhänkin käteensä saisi, vaikka sauvomen, muun paremman puutteessa... Ja\nonhan puukotkin joka miehellä, muutamilla kaksikin, oikeita pohjalaisia\nsurma-aseita...\n\nSoudetaan rantaan, min keretään... Kilvan sitten suolle ja pensaikkoon,\nensin edes jälkiä nähdäkseen... Ja tuossahan ne jo... \"No voi sun\nperhana!\" Ja kaikki purskahdimme kohti kurkkua nauramaan, sillä tuolla\nne menivät, kiitivät täyttä neliä, min enimpänsä ennättivät, läpi\npensaikon ja pitkin suota ne kolme — poroa, emä vasoineen. — Hukkaan\nmenivät siis taasen hyvät humalat.\n\nSitten sitä ihmeteltiin ja vielä uudestaan ja uudestaan ihmeteltiin,\nmiten noin oli voitu erehtyä. \"Mutta kyllä ne sittenkin niin kummilta\nnäyttivät tuossa suomätästen välillä hypellessään, että olisi siinä\nerehtynyt toinenkin, vaikkei olisikkaan äsken nähnyt hirveä kuten me\".\nNoin vakuuteltiin ja uskoteltiin toisilleen, kun ei näet erehdyksestä\nvoinut toinen toistaan syyttää. — Hiukan pani epäilemään jo hirvenkin\nnäkemistä, kun silmämme noin pahasti kerran rupesivat pettämään. Ja —\nepäilevällä kannalla olemme vieläkin sen elukan suhteen. —\n\nHieman apua oli taasen purjeesta Isollakerolla, johon tyyntä jokea\nolimme soutaneet edellisestä järvestä; se olikin viime kerta, jolloin\npurjetta voimme käyttää, kun näet koko loppumatkan puhalteli yhtämittaa\nvastanen. Pian tuuli kuitenkin tyyntyi, niin että loppumatkan saimme\nsoudella jo Kerollakin. Jatkoimme kuitenkin vielä matkaa salmen kautta\nIsolleirnijärvelle. — Sen ympäristöt muistuttivat vielä hiukan Kuusamon\njärvimaisemien kauneudesta.\n\nYöksi pysähdyimme järven yläpäässä, pitkällä niemekkeellä olevaan\nIrniniemen taloon. —\n\nNyt oli meidän päättäminen, kummanko tien valitsisimme, Ii- vai\nOulujoenko. Jos mielimme Oulujokea latvoille, niin olisi Irnijärven\npitkälle pistävästä Vaaraperästä pientä puroa myöten ollut noustava\nKainuunselän vaarojen alle. Sieltä neljänneksen taivalluksella olimme\narvelleet pääsevämme selänteen yli pieneen Lomapuroon, jota myöten\nolisi koetettava päästä Salmijärveen. Mainitusta järvestä tiesimme\nkyllä sitten pääsevän Salmijokea Oulujoen Iijärveen, sieltä Hossajärven\nja Yläjoen kautta pitkälle Kiantajärvelle, josta syvät veet vetäisivät\naina meren rannalle; kaksi meistä oli näet ennenkin nuo matkat kulkenut.\n\nTalossa panivat ihmeekseen jo tuumaammekin aikoa koettaa Iin vesiltä\nOulujoen vesille. \"Jalan tuon taipaleen kyllä voisi päästä\", sanottiin,\n\"mutta venettä sen kautta ei ole tämän maailman aikoina kulotettu.\"\n\n\"Mahottomaksi siellä kävisi taivallus, vaikk’ olisi miehiä kymmenenkin...\nKovin kolkko siell' on korpi ja korkeat vaarat vesistöjen välillä\",\nvakuuttelivat talon miehet.\n\nNoiden tietojen takia ja kun muutoinkin matka-aikamme alkoi jo\nlopuilleen käydä, päätimme luopua tuosta tuumasta ja laskea suoraan\nalas Iijokea. Emme kuitenkaan ensinkään epäilleet, että jos vain\nmeillä olisi aikaa ollut, olisimme kyllä tuonkin ennen kuulumattoman\ntaivalluksen suorittaneet.\n\nAamulla lähdimme siis soutelemaan edelleen. Molemmat Irnijärvet\njäivätkin taaksemme jo aamupuhteella. Vasta Vähänirnijärven alapäässä\npistäysimme Irnin taloon tiedustelemaan minkälainen joki on alaspäin.\n\n\"Kovastihhan se on koskinen. Ja sitten niin pahoja koskia... Tulvan\naikaan ne varsin hirvittäviä ovat... Ja kyllä siellä oppimaton joutuu\npahempaan kuin pelinään nytkin, jos niille omin päin uskaltaa... Onhan\ntuo kyllä matalana vesi, jottei ne niin vuolaita ole, vaan varovaisena\nsiellä saa olla sittenkin.\"\n\nNoin kerrottiin meille talossa. — Kalarikkaita sanottiin koskien\ntavallisesti olevan, vaan kuivuuden takia arveltiin kalojen, varsinkin\nisompain, järviin siksi kesäksi jääneen. Koettaa sittenkin aijoimme\nohi mennessä kalastusta koskilla, kuitenkin pitemmittä pysäyksittä.\nMyöhemmin huomasimme kuitenkin todeksi ukkojen sanat ja uskoimme\nonkimisen siihen.\n\nLaskumies-tarjokkaita niitä olisi ollut useitakin; eivätkö liene\nsentakia koskiakin niin pahoiksi \"maalailleet\". Sanoimme kuitenkin\nkoettavamme mieluummin itse laskea, menipä sitten syteen eli saveen. Ja\nniin lähdimme talosta. —\n\nIlta oli käsissä, kun saavuimme Jokijärvelle. Viisitoista koskea\nolimme laskeneet jo siihen saakka. Niiden nimet järjestyksessään\novat: Niskakoski, Runtti, Väkeväkari, Vähälaaka, — sen yläpuolella\nvielä erittäin mainittiin \"Iinkka\" eli ensimmäinen suurempi korvake —\nIsolaaka, Vääräkoski, Petäjäkorva, Kahu, Louhi, Parila, Saarikoski,\nLohikari, Peurakoski ja Iiviökoski.\n\nJyrkkiä olivat noista koskista useat, vaan enimmäkseen olivat kaikki\nlyhyitä. Tulvan aikana voipi moni niistä olla todella hurjan väkeväkin,\nmutta noin vähällä vedellä ei niitä juuri voi sanoa vaarallisiksi.\nEipä niistä useaakaan olisi viitsinyt edes koskeksi sanoa. Yleensäkkin\nmeistä näytti siltä, että iijokelaiset ovat paljon kärkkäämpiä koskille\nnimiä keksimään, vieläpä oikein \"voimakkaita\". Kemijoella taas useinkin\nsanottiin: \"Ei siellä mitään koskea nyt tule pitkiin aikoihin... Ompahan\nvain joku niva tai karikko suvantojen välissä\". Ja kuitenkin useat\nnoista \"nivoista\" ja \"karikoista\" olivat niin väkeviä kuin Iijoen\nisommat kosket, ainakin paljon vetevämpiä.\n\nEn kuitenkaan sillä tahdo sanoa, että luettelemani kosket — vielä\nvähemmin myöhemmät — sentään olivat juuri lasten laskettavia. Aika\nkyydin niissä sai vene useassakin ja virta kuohahteli joissakin jo\naika sievästi. Hyvänä harjotuksena ne olivat isompien laskemiseen.\nEmme näet enään viitsineet vaivata itseämme edeltäpäin käydäksemme\nkoskia tarkastelemassa, se kun aikaakin olisi paljon vienyt. Laskimme\nvaan summakaupalla, veden kulkua tarkasti silmällä pitäen ja sen\nmukaan venettä ohjaten. Kyllähän se silloin tällöin tahtoi veneen\npohja kiviäkin koluta, vaan ihmeesti se kuitenkin meni aina niin,\nettei pahoja vaurioita tullut. Perkatuita ne tosin ovat muka Iijoen\nenimmät kosket, vaan siitä ei paljon avuksi ole, kun tukit ovat väylät\nkerrassaan pilanneet. — Laskumiehenä olimme alusta lähtien kukin vuoro\ntuntinsa ja niin pitkin matkaa. Sattui eteen mitä hyvänsä, ei auttanut\nkenenkään arasteleminen. Ei muuta kuin: \"Ann’ huhkia vain!\" meni sitten\nsyvin eli matalin. —\n\nKurjalta näyttää Jokijärven kylä ohikulkijasta. Ei luulisi siinä\nennen kirkonkylän olleen; kirkko on näet muutettu entiseltä sijaltaan\nJokijärveltä pari penikulmaa alemmaksi Taivalkoskelle, jonka mukaan\nkoko kuntakin on sitten ristitty Taivalkoskeksi.\n\nYlempänä oli meitä jo varoitettu yöpymästä Jokijärven taloihin, kovin\npahansiivosia kun ne kuuluivat kaikki — muuatta syrjässä olevaa\nsuurempaa taloa lukuun ottamatta — olevan. Sentähden soutelimmekin\nhalki järven ja niin sen sokkeloisen länsipään läpi edelleen joelle.\nMieluummin aijoimme yöpyä metsään nuotiolle kuin taloihin mennä.\n\nPari koskea—Hevos- ja Niskakosken — laskimme vielä iltahämärässä, sopivaa\nyöpaikkaa katsellen. Nuotioksi kelpaavaa honkaa ei kuitenkaan ottanut\nnäkyäkseen. Ilma taas muuttui jokseenkin koleaksi, niin ettei mieli\ntehnyt asettua telttiinkään lämmittävättä nuotiotta. Venäläiskarin\nniskalle tullessamme satuimme onneksemme huomaamaan pienoisen\nladon jonkun matkan päässä. Se oli kuin tehty neljälle miehelle\nmakuupaikaksi... Ja heiniä melkein täynnä... Parempaahan ei voinut toivoa.\n— Sinne hautausimmekin heiniin ja nukuimme makeammin kuin monesti\nhöyhenpatjoilla. —\n\nSeuraavana päivänä laskimme kokonaista kolmeneljättä koskea. Ensinkin\nyöpaikasta lähdettyämme Taivalkoskelle saakka oli: Venäläiskari,\nTaljakosken \"linkka\", Taljakoski, Kaijankoski, Saarikoski,\nHarjunalanen, Kirkkokari, Mustakoski, Kumpukeula, Hyväkari, Hepokari,\nJäniskoski, Pikkujuurikka, Sauvonjuurikka, Isonkivenjuurikka,\nKallioinen, Pirtinkari, Markkinakari, Käpylinnunleuka, Venetkoski,\nKiveskoski, Saunakari, Väljä, Näveri, Yliniittykari, Myllykoski,\nMatoniva ja viimeksi Taivalkoski.\n\nToiset noista koskista olivat melko vuolaita ja veteviä, toiset taas\nniin laveita ja matalia, että kahlailemalla niissä täytyi venettä\nvedellä. Enin osa kuitenkin oli helposti laskettavia; ei silti, ettei\nniillä tarpeeksi asti olisi kiville sittenkin koluutellut.\n\nTaivalkoski oli yläpuolelta kokonaan padolla tukittu, kun tahdottiin\nsiten vesi ohjata kosken partaalle raketun sahan ränniin, väkirattaita\nkäyntiin panemaan. Kun tuo jo muutoinkin paha koski oli veden vähyyden\ntähden vielä hankalammaksi käynyt, ei sinne ollut hyvä venettään\nuskaltaa, ei edes köydelläkään laskien. Sahan miehet kyllä tuumivat,\nettä siitä ne ovat muutkin omin neuvoin saaneet veneensä kosken\nalle puuhata, kun on padon ohi vain autettu. Tuohon emme kuitenkaan\ntyytyneet. Lähdimme senvuoksi sahan hoitajan puheille, tiedustamaan,\nmiten tuosta pulmasta päästäisiin. Kohteliaasti ottikin hän meidät\nvastaan, lupasi veneemme hevosella kosken ohi toimittaa ja pyysi meitä\nsen aikaa huoletonna istumaan ja levähtämään. Ensin ei hän sanonut\noikein korviansa uskoneen, kun selitimme, että olimme omalla veneellä\ntulossa Paanajärveltä. — Pari tuntia meillä levähtäissä menikin,\nhauskasti jutellessa, kahvit ja teet juodessa.\n\nPäivä oli jo ikäpuolella. Kuitenkaan emme malttaneet käyttää hyväksemme\nisäntämme kohteliasta pyyntöä, että jäisimme taloon yöksikin, vaan\nlähdimme edelleen koskia laskettelemaan. —\n\nValtavammiksi ja vesirikkaammiksi alkoivat nyt kosket käydä: aika\ntulisen vauhdin ne jo antoivat veneelle. Illan hämy rupesi kyllä pian\nkoskilla pahasti haittaamaan, mutta siitä huolimatta laskimme vielä\nviisi koskea, nimittäin Turvakko-, Koivuja Suukosket sekä Pirin ja\nJurmun.\n\nHuijaa menoa se oli. Kosken kuohuissa vene kiiti eteenpäin kuin\nlintu. Perämies ei kuitenkaan hämärän takia voinut liijoin ensinkään\neteenpäin erottaa. Lännen taivaalla juuri vasten suuntaamme heikosti\nvielä kajastava iltarusko esti vähänkin näkemisen, se kun näet heijasti\nveteen niin ettei kuohupaikkoja ja kiviä muusta voinut erottaa. Hätä\nkuitenkin keinon keksii. Yksi kykötti keulassa sauvon kädessä, sillä\ntarpeen mukaan pahimpia paikkoja syrjäyttäen, muutoin kädellään vaan\nviitaten perämiehelle, minne milloinkin tuli kääntää. — Niin ne pojat\nlaskea hurottelivat silloin!\n\nLuonnollisesti on selvää, ettei semmoisia kuin Oulujoen koskia tuolla\ntavoin kävisi laskeminen, ne kun ovat niin syviä ja väkeviä. Leikkiä ei\nole edes pienempienkään koskien laskeminen pimeän päässä, varsinkin kun\nne ihan outoja ovat. Olimme kuitenkin koskiin jo niin koteuneet, ettei\nnuo seikat meitä isosti huolettaneet. Lopulta kuitenkin, kun kosket\nkävivät aina väkevämmiksi ja pitemmiksi sekä yö yhä pimeämmäksi, alkoi\nitsistämmekin tuo uhkameno tuntua vaaralliselta, vaikka se toiselta\npuolen oli huvittavaakin. Päätimme sentähden yöpyä ensimmäiseen taloon.\nJa sen teimmekin.\n\nPieni vahinko oli kuitenkin vielä ennen yöpymistä tapahtua, ei\nkoskella vaan maalle tultuamme. Olimme näet matkalla ammuskelleet\nvesilintuja ja kiireessä lienee tullut pistetyksi pyssyyn kostea\npatruuna, jota emme voineet pois saada millään keinoin.\n\n\"Olkoon sitten sisällä\", virkahti tohtori jo hiukan tuskauneena ja\nviskasi pyssyn olalleen. Vaan — miten lienee ollutkaan, mutta samassa\nse laukesi. Aika pahan päänkivistyksen ja korvansa lumpeeseen pitkäksi\naikaa sai tuosta pamauksesta toinen kumppani, joka sattui takana\nseisomaan, sillä pyssy laukesi juuri hänen korvansa juuressa. Hiukka\nvaan lähemmäksi ja — koskenlasku olisi tainnut häneltä siksi kertaa\nloppua. Onni siis, että päänkivistyksellä pääsi.\n\nKoskelan talossa, johon menimme, saimme kuulla sen kumman, että maine\nmeistä oli jo ehtinyt edellemme. Taloon tullessamme näet muuan mies\ntervehti meitä leikillisesti sanoen: \"No siinä ne nyt taitaa tulla ne\nmaanvakoojat, joista on tietty täälläkin kertoa\". — Kuusamosta päin tuo\ntieto oli näet postimiehen mukana kulkenut. —\n\nSeuraavan päivän osalle tuli vain kymmenen koskea, nimittäin:\nTeaskoski, Kallioinen, Pikkukallioinen, Parviaisenkoski, Helankallio,\nRäpättävä, Koivukari, Oinajankari ja Veittikoski; joukossa oli huonoja\nja hyviä, miten mikin.\n\nMitään merkillisempää sen päivän vaiheista ei ole kerrottavaksi.\nSamallaista huijaa koskien laskemista ja uuvuttavaa suvantojen\nsoutamista se oli pääasiallisesti kuin edellisinäkin päivinä. Pikku\nseikkailuja ja vaihtelevaisuuksia ei tietysti puuttunut, vaan niin\nhauskoja kuin ne olivatkin meille itsellemme, kävisi kuitenkin niiden\nkaikkien kertominen liijan pitkälliseksi.\n\nNelisen penikulmaa laskeskeltuamme pysähdyimme Ervastin taloon, vaikkei\nilta kovin myöhänen vielä ollutkaan. Oli näet lauvantain ilta ja kun\npitkin jokivartta näimme taloissa kylvettävän, emme mekään malttaneet\nhillitä haluamme saada pitkäin aikain perästä taas kerran tuota\nsuomalaista nautintoa. Laskimme siis rantaan ja — kylvyn saimme kuin\nsaimmekin oikein maalaiskylvyn. —\n\nSunnuntaina, elokuun 5 päivänä, solautimme veneemme taasen kahdeksan\nkosken alle. Ne olivat: Lapinkorva, Lapinkari, Hakokorva, Hammaskari,\nYli- ja Alikurkikosket, — kaikki ylipuolella Pudasjärveä — Vikevinvirta\nja Vuormakoski, jossa on kolme kovaa korvaa, nimittäin Lapinkorva,\nÄmmänkorva ja Toho; jälkimmäiset kosket ovat Pudasjärven alapuolella. —\nOmituinen — ei luonnon kauneudestaan vaan kummallisesta asemastaan — on\nSotkajärvi, jonka sivuutimme aamupäivällä. Siinä on luonnotar mukavasti\noikkuillut. Sen sijaan että joki juoksisi järven läpi, kiertää se näet\nsen puoliympyrässä ihan rantoja pitkin, muutaman parin sadan metrin\npäässä. Järvikin laskee jokeen yhtä omituisella tavalla: järveen\npistävän kapean niemen päästä kaksihaaraisena alkavan joen kautta. Tuo\nomituinen vesien yhtyminen on mahdollinen maan alavuuden ja lakeuden\nkautta, kun nimittäin joki on ainoastaan sen verran järven pintaa\nalempana, että vesi järvestä siihen juuri juoksee. Järven pohjoisranta\ntaas lienee hiukan alavampaa, koska joki on nähnyt hyväksi sen ympäri\nuransa uurtaa. —\n\nSotkajärveltä Pudasjärvelle oli koko matka melkein ehtimiseen\nkoskea tai väkevää virtaa. Kosket olivat kuitenkin enimmäkseen\nhyvänluontoisia, niin ettei niitä laskiessa ollut hätäpäivää. —\nMuutamassa heitimme pilan päiten pienen perho-uistimen veneen jälkeen.\nEipä aikaakaan kun siihen jo harri tarttui, niin toinen ja kolmas. Ja\nvähässä ajassa saimme kymmenittäin, sekasin suurempaa ja pienempää.\n\nOlisi niistä koskista onkimalla tuntunut kalaa saavan, kun noin otti\nmyötävirtaankin laskiessa. Nyt emme kuitenkaan kalastelemaan joutaneet.\nRiensimme vaan kotia kohden niin kiireeltä kuin kerkesimme. Emme\nmalttaneet edes Pudasjärven kirkollakaan taloissa pistäytyä, vaikka\ntuttuja niissä kyllä olisi ollut useitakin. Soudettiin vaan komeasti\nvastaan tulevain, ihmetteleväin kirkkomiesten ohi. Toisessa päässä\njärveä meidät kuitenkin saavutti ankara sade, jota pakoon täytyi\nerääseen taloon vähäksi aikaa pistäytyä.\n\nPudasjärveltä lähtemään päästyämme saimme soudella pitkälti suvantoja\nennenkun taas oikeille koskille ehdimme. Mutta sitten kun kerran\nkoskiksi rupesi, olikin niitä ehtimiseen aina jokisuulle asti. Ne eivät\nenään olleetkaan lyhyitä, helposti laskettavia. Niissä alkoi olla\njo vakaisempikin vaara tarjona. Väkevän Vuormakosken Ämmänkorvassa\nolikin jo vähällä huonosti käydä. Iltahämärässä sitä laskiessamme emme\nnäet huomanneetkaan oikeaa väylää, kun siinä on muutamassa kohden\nkivasti käännettävä vasemmalle läpi kuohun, välttääkseen vieressä\nolevaa louhta, jonka yli vesi äkkijyrkästi putoaa metrin toista. Vene\nsyöksähti paaden päälle, tarttui kiinni, heilahti pari kolme kertaa jo\nhyvin arveluttavasti, mutta takaa painavan virran väestä se yhtäkkiä\nsyöksästi keula edellä alas kuohuun. Kelpo siemauksen vene kyllä jo\nryyppäsi keulasta vettä sisälle, vaan samassa solahti se kuitenkin alas\nkalliolta ja luisui sitten virran mukana tulista vauhtia onnellisesti\nkosken alle.\n\nTuo kaikki oli tapahtunut muutamassa sekunnissa. Omituisen puristavan\ntunteen ehti kuitenkin tuntea povessaan. Sydän äkkiä ikäänkuin\nkouristui kokoon. Tuossa tuokiossa luulimme suin päin syöksyvämme\nkuohuvaan koskeen. Helpotuksen ja ilon tunne ajoikin veret poskille,\nkun tuosta silminnähtävästä vaarasta ainakin noin onnellisesti\npelastuimme. — Samassa paikassa kuului moni muu oppimaton ereyksen\ntehneen, vaan harvat niin sievästi siitä suoriuneen kuin me.\n\nSanottiin näet monta venettä siinä kerrassaan rikki ruhjoutuneen.\nNiimpä joku viikko vaan takaperin oli pari miestä siinä veneensä\nsärkeneet. Veneemme lyhyyttä saimme kiittää siitä, että uhkaava vaara\nmeiltä niin onnellisesti välttyi.\n\nTuo äsköinen tuiskaus kait se lienee vaikuttanut, ettemme enään Toholle\nuskaltaneetkaan lähteä pimeän päässä, kun se niin kovin voimakkaalta\nja kiveräväyläiseltä näytti. Vieressä olevasta talosta lähdimme siis\nyösijaa tiedustamaan ja aijoimme aamulla laskea tuon korvan alle.\nTalossa kuitenkin sanottiin, ettei huoneet heillä \"aivan anhittomia\"\nole syöpäläisistä, kun varalta sitä tiedustelimme, ja neuvottiin kosken\ntakana olevaan Kipinän kestikievariin. Kun sinne ei voinut muutoin\npäästä kuin kosken alle laskemalla, niin otimme talosta miehen, joka\nsolautti veneemme sievästi Tohon kuohujen läpi illan hämärässäkin,\ntuttu kun näet oli väylä hänelle. —\n\nKievarissa tuli aamulla jo ennenkun olimme oikipäin ehtineet vielä\nnousta ylöskään muuan mies pakeillemme, tarjoutuen laskumieheksi.\nIhan mahdottomaksi kuvasi hän edessäpäin olevien koskien laskemisen,\njollei niitä tunne. \"Väylät niissä ovat tavattoman mutkaiset. Eikä\nniissä ole edes veden kulkuunkaan luottamista... Kun laskee sitä väylää,\njosta enin vesi näyttää juoksevan, saattaakin sattua niin, että tulee\npussin perään. Ja sitten saa neljänneksittäin palata takasin, ennenkun\nväylälle taasen pääsee\", selitteli hän.\n\nTodeksi mies penäsi sanansa, koettaen meiltä kokonaan luonnon ottaa.\nJopa tohtoria, joka muutoin suoraan tunnusti aina koskella perustuksen\nallaan hiukan epävarmaksi tuntevansa, — kentiesi sentakia kun hän\npainaa kokonaista yksitoista leiviskää — rupesikin niin arveluttamaan,\nettä teki ehdotuksen laskumiehen ottamisesta. Tuohon me toiset\nemme kuitenkaan suostuneet, kun arvelimme olevan joutavaa tyhjästä\npelotuksesta niin kovin säikähtää. Olimmehan jo liijan paljon kuulleet\njokivarsilaisten joutavia jaarituksia, voidaksemme niihin enään luottaa.\n\nTodeksi huomasimmekin otaksumisemme. Tulisia ja pahojahan ne\nkosket kyllä olivat, mutta ei kuitenkaan niin pahoja, ettei niitä\ntottumattomampikin laske, kun vaan silmänsä auki pitää. Jospa silloin\ntällöin hiukan kiven kylkeen kolahtelikin, niin olimmehan tuohon jo\nsiksi tottuneita, ettei sentakia hätäilemään kannattanut ruveta. Eikä\nsitäpaitsi tottunutkaan olisi niistä sen paremmin laskenut, niin perin\nvähänä oli vesi joessa. Sen saimmekin myöhemmin nähdä. —\n\nRiepulankosken, Hikimyksen, Konttikosken ja Vasemmankarin laskimme\nilman epäilyksettä, suoraa päätä vaan. Ja hyvin ne menivät. Mutta\njopa Vauhukoski kovin kolkolta näytti, siihen aivan summassa\nuskaltautuaksemme. Menimmekin sitä sentähden ensin maalta käsin hiukan\nkatselemaan. Samalla tahdoimme myös väylää kysellä rannalla olevilta\nmiehiltä.\n\nPahan se oli häjy näköinen. Aivan kovan kalliolouhikon läpi oli\nsiihen joki tiensä raivannut ikäänkuin ruhjomalla. Keskitse siitä\nsäännöttömästi kiemurteli kuitenkin kaltainen, hieman syvempi ura ja\nsiitä sen sanottiin väylän menevän.\n\nRannalla hyväksi syötyämme lähdimme koettamaan. Miehiä siihen keräytyi\nkatsomaan, jotta miten tuossa meidän käy. Koskelle lähtemästä eivät\nhe kuitenkaan evänneet, mikä seikka meistä oli hiukan vastoin\ntavallisuutta. Arvelivat vaan suomalaisen tapaan tyynesti: \"Ka miks’\neipäs siitä laske outoki, kun eteensä katsoo\".\n\nHyvästi kaikki alussa kävikin. Jopa kuitenkin kosken keskipalkoilla\nhairahduttiin pois väylältä ja: yks' kaks' karahti vene karikolle. Sen\npahempaa vauriota tuossa ei sittenkään tullut, vaikka kyllä jo hiukan\nsäikähdimme, kun vene kovin pahoin kallioita vasten rasahteli.\n\nKova oli työ, ennenkun taasen pääsimme väylälle takasin, vaan sitten se\nvene luistikin koskea alas kuin riivattu. —\n\nOmituista on muutoin se jännitystila, jossa varsinkin laskumies on\nsuurempaa koskea alas viilettäessään. Hänen kun on kokonaan vene\nhallittava, häneen kun toiset kokonaan sillä hetkellä luottavat,\nniin tuo jo — paitsi sitä että oma henkikin siinä on samallaisessa\nvaarassa — tuottaa raskaan velvollisuuden tunteen, joka ei salli silmän\nräpäykseksikään vilpistymään tarkimmasta huolekkuudesta. Saattaa\nkyllä olla, että tuo tunne katoaa ammatti-laskijoilta, tai ainakaan\nse ei heissä niin selvään näy, tottumus kun näet sekä saavutettu\ntaito ja varmuus tekevät tässäkin kohden tehtävänsä niinkuin kaikessa\nmuussakin. Mutta kun suuremmatta ammatti-taidotta laskee tuntemattoman,\npahanlaatuisen kosken alle kerrankaan veneen, jossa useammat henkilöt\nuskovat itsensä kokonaan perämiehen huolekkuuden huomaan, niin\nepäilemättä silloin jokainen tuntee samaa vastuunalaisuuden painoa. —\nTarkemmin piirtein on tuota tunnetta vaikea kuvata.\n\nHuolekkaana — ei pelon vaan velvollisuuden tunteen tähden — nousee\nviilettäjä jo kappaleen matkaa kosken niskan yläpuolella seisomaan\nveneen perässä, tarttuu tanakammin kiinni melan varteen, tunnustaa,\nonko kaikki niinkuin olla pitää, sijoittaa itsensä, etenkin jalkansa,\nniin että saattaa vakavasti ja voimakkaasti tehdä tarvittavat liikkeet.\nSitten silmää hän kosken niskalle, saadakseen selvää, mistä kohden\nveden kulku näyttää kovimmalta, suppilomaisesti supistuvan yhdeksi\nvoimakkaaksi, nieleväksi virraksi, joka, niskalla tyynemmältä näyttäen,\nalempana keskeltään kohoaa kuin harjaksi. Jos hän keksii tuommoisen\npääväylän, viilettää hän empimättä sen keskitse, \"haijavettä myöten\",\nkuten sanotaan. Vaikkapa harja kuohuksi kohahtaisikkin veneen\nsitä halkoessa, vaikkapa aalto vaahtoavana pursuna yli laitojen\nroiskahtaisikkin, niin hätää ei kuitenkaan ole, sillä aina voi olla\nvarma siitä, että tuolla kohdin väylä on syvin.\n\nPahempi silloin, jos koski ei alakkaan noin yhtenä, väkevänä virtana,\nvaan jakaupi jo niskassaan useampiin eri haaroihin, kuten useat Iijoen\nkoskista. Heität silloin ensin pikaisen yleissilmäyksen. Sitten\nvalitset sen väylän, joka mielestäsi näyttää valtavimmalta ja suuntaat\nveneen siihen. Jos huomaatkin kentiesi hiukan erehtyneesi valinnassa,\nniin älä hätäydy. Pysy vaan tyynesti samalla väylällä, äläkä enään\nrupea niskassa toiselle pyrkimään, sillä silloin saattaa käydä\nhuonosti: virta ryöstää ja ennen pitkää olet auttamattomasti kivillä,\nvoimatta ohjata enään venettä tahtosi mukaan. — Koskella kyllä voi\nhelposti \"juoksuttaa\" veneen viistoon toisesta päävirrasta toiseen, jos\nniin näkee asian vaativan, mutta silloin pitää olla aikanaan varoillaan\nja veneellä hyvä vauhti, sillä sitten se kyllä sievästi luistaa virran\npoikitse.\n\nHetkeksikään ei perämies saa kadottaa koskea näkyvistään: silmät\ntäytyy alati olla tähdättyinä eteenpäin. Samalla kun katsot veneen\nkeulan eteen, silmäät pikaisesti jo etemmäskin, voidaksesi ajoissa\nlaskea, miten tuo ja tuokin kallio on sivuutettava, mentäväkö kivien\nvälistä, niiden alapuolella olevan kuohun keskitse, — mikä ei useinkaan\nole tyhmintä kivikko-koskessa — vaiko sivuutettava ulkopuolelta ja\nvasemmaltako vai oikealta. Kaikki on äkkiä päätettävä, sillä koski\nei odota silmänräpäystäkään. Ei epävarmuutta hetkeksikään! Jos\nhullustikkin jo luulet menevän, niin koeta vaan viime hetkeen asti,\nsillä yksi ajallaan tehty voimakas nytjäys vaan ja — vene kiidähtää\ntulista vauhtia kiven ohi, hiukan vaan sipasten sitä sivumennessään,\nvaikka varmaan jo luulit veneen sille syöksähtävän. Jos ainakin niin\nhullusti käy, että väkisinkin kivelle tai karikolle viepi, niin vielä\nsittenkin, jos mahdollista, koetat saada veneen niin ohjatuksi, ettei\nse kohta joudu poikittain virran painettavaksi, sillä silloin voi pian\nhukka periä. — Lyhyen veneen saapi näet vielä kivelle tartuttuaankin\nsauvomilla hallituksi, kun vaan virta ei pääse sivulta painamaan; sen\nmonesti matkallamme koimme.\n\nSemmoista se on tottumattoman koskenlaskeminen oudoilla vesillä:\nvaaransa sillä on jos huvinsakkin.\n\nSoutumies sillaikaa vetelee vain tyynesti ja tanakasti, vauhtia\nveneelle siten lisätäkseen, koska sitä silloin on helpompi ohjata. Ei\nsiinä saa ruveta sivuilleen vilkuilemaan: ei auta, ole rauhallisena\nvaan niinkuin ei asia sinua ensinkään liikuttaisi. Hänellä on kuitenkin\naikaa tekemään havaintojansa, jotka voivat olla sekä huviksi että\nhyödyksikin. Omituista näet on siinä istuessaan tarkastella niitä eri\nilmeitä, jotka laskumiehen kasvoilla, silmissä ja kaikissa liikkeissä\nkertovat soutajalle jokseenkin tarkkaan edessä olevan väylän laadun.\nNäet hänen kasvojensa lihasten jännittyvän, silmien kuin suurenevan\nja sitten tarkasti tähtäytyvän määrättyyn suuntaan, sormien lujemmin\nkouristuvan melan varteen ja varmaan voit arvata hänen silloin\nkeksineen edessä jonkun vaarapaikan, jota ei voi muutoin välttää kuin\npäättäväisyydellä ja silmänräpäykselleen lasketulla melan liikkeellä.\n\n\"Airo ylös vasemmalta!\" kuuluu lyhyt komennus. Koko vene nytkähtää\näkkinäisestä voimakkaasta melan liikkeestä ja samassa silmänräpäyksessä\nnäet kallion kären vieritse vilahtavan, veneen peräpuolta kenties!\nkuitenkin sivumennessään hiukan jyrsäisten. Sitten ei muuta kuin:\npaina tyynesti taasen airot veteen ja ala kiskoa, kunnes saat uuden\nkomennuksen, silloin oikean puolen airolla, tai kenties! molemmillakin\nsaman liikkeen tehdäksesi.\n\nKun vaarapaikka on sitten ohitse, näet viilettäjän silmät kuin ilosta\nvälähtävän, kasvojen lihasten kuin laukeavan jännityksestään. Samalla\nhän jo kuitenkin taasen luopi huolekkaasti eteenpäin tarkastelevan\nkatseen. Samat temput, samat liikkeet ja samat komennukset uudistuvat\naina vähä väliin siksi kunnes koski on jäänyt selän taka.\n\nPitkiä puheita ei sillä välin kuulu, lyhyitä komennuksia vaan, joita\nsäntilleen totellaan. Kaikki ovat juhlallisen vakavina, sillä tieto\njoka hetkellä mahdollisesti uhkaavasta vaarasta väkisinkin painaa\nleimansa leikkisimmänkin kasvoille.\n\nVaikka tuo jännitystila onkin tavallaan kiihottavan hauskaa, pääsee\nkuitenkin kuin itsestään helpotuksen huokaus, kun kosken alle on\nonnellisesti päästy. Sitten kyllä kielen kannatkin irtautuvat.\nPerämies varsinkin mielihyvällä kertoo tekemänsä havainnot, joiden\nmukaan venettä ohjasi. Toiset taas tekevät muistutuksiansa siinä,\nmissä tuntevat eri mieltä olevansa. Arvo myönnetään tietysti kuitenkin\nlaskijan päättäväisyydelle ja hätäilemättömyydelle, jos hän on\nonnellisesti kosken alle veneen vienyt vaikkapa vaarallisempaakin tietä\nkuin oikeastaan tarve olisi ollut, jos väylän edeltäpäin olisi tuntenut.\n\nYlempänä pienemmissä koskissa oli laskeminen ollut enempi leikintekoa,\nvaikka tosin väliin hiukan vaarallistakin. Hyvänä kouluna ne sittenkin\nolivat meille olleet, sen huomasimme, kun isommille koskille tulimme.\nNiillä leikki todeksi kääntyi. Näihin kuvaukseni vasta oikeastaan\nkuuluukin. —\n\nOnnellisesti laskimme Haapakosken väkevän yliosan, vaikka meno olikin\nhurjanlaista. Muutamassa kohdenkin, tulisimmassa koskessa ihan kuin\nihmeen kautta pääsimme eheänä ohi muutaman vedenalaisen kallion, jonka\nlaskija huomasi vasta silloin, kun vene oli juuri syöksähtämäisillään\nsen päälle. \"Hyvää huomenta!\" hän iloisesti huudahtikin tuon johdosta\ntervehdykseksi salakarille, kun se ohi vilahti. Miten kuten pääsimme\nkosken alemmasta matalastakin osasta. Tulimme sitten kahta neljännestä\npitkälle Kaukonkarille. Hyvin meni sekin ja oikein vinhaa kyytiä.\nMelkein samassa vauhdissa saimme vielä Pankin komean koskenkin alle\nsuhauttaa. Sitten meno muuttui.\n\nTähän asti oli Iijoki tyytynyt jokseenkin kapeaan uomaan ja olikin\nsentakia ollut kutakuinkin syvä ja vetevä. Nyt se tahtoi ruveta\nleveydellä pöyhkeilemään. Olikin se paikotellen melkein kilometrin\nlaidasta laitaan. Tuosta seurauksena oli tietysti se, että kun vähä\nvesi noin laajalle alalle hajausi, ei sitä syvyydelle riittänyt kuin\nmetrin verta suvannoissakaan. Ja kun kosket olivat yhtä laveita, niin\nei niissä väylää ollut pahastakaan: koko leveydeltä lirisi vaan, niin\nettä kahlaamalla niistä poikki pääsi. Niimpä olivatkin kilometrejä\npitkät Pärräkari, Vaajankallio, Leppikoski, Piimäkoski ja Pahkakoski\nmitä kurjimmat kulettavat. Emme olisi uskoneet, että meidän Iijoella\nvielä täytyisi uudistaa Kuusingilla saamiamme kokemuksia, ryhtyä\nsamallaisiin kulkukeinoihin, mutta niin kuitenkin kävi. Tuo tietysti\nsanomattomasti hidastutti kulkuamme. Meillä oli ollut aikomuksena\nmahdollisesti jo illaksi joutua jokisuulle, vaikka matkaa Kipinästä\nsanottiinkin tulevan suunnilleen kahdeksisen penikulmaa. Tuosta\ntuumasta meidän täytyi kuitenkin luopua, kun noilla neljänneksiä\npitkillä karikoilla venettä kahlaillen kuletellessa päivästä melkein\npuolet menetimme.\n\nKierekki, Purkaja, Aittokari ja Tuhkakoski kuitenkin taas aika hyvää\nkyytiä antoivat, niin ettei ilta kovin pilalla vielä ollut, kun Siuruan\njokisuun jo sivuutimme.\n\nKakon talossa käytyämme itseämme \"muonittamassa\", lähdimme laskemaan\npahalta näyttävää Vauraskoskea. Siinäpä taasen pikku kommellus sattui.\nNäet erehdyttiin pois väylältä keskellä koskea ja tuossa tuokiossa\noli vene kivillä poikittain. Siinä eivät auttaneet sauvomet: poikki\nvaan paukahtivat ja käsistä kirposivat, kun koski kovasti painoi niin\nettä sauvomet veneen alle joutuivat. Arveluttavan paljon saimme jo\nvettä sisään, kun vene pari kertaa keikahti niin kallelleen, että\nkoski kuohuna hulmahti laidan yli. Tiesi miten siinä olisi käynyt,\nellei insinööri arvelematta olisi hypännyt koskeen maastajaloin\nponnistellakseen. Muiden auttaessa sauvomilla minkä jaksoivat, sai kuin\nsaikin hän, kaikki jäntereisen ruumiinsa voimat liikkeelle pantuaan,\nveneen käännetyksi taas kohti koskea. Kainaloltaan myöten kuohuvassa\nkoskessa seisoen oli hänellä täysi työ tasapainoaan säilyttääkseen\npohjan pettävillä kivillä. Itsepintaisena, kuten muutoinkin, ei\nhän kuitenkaan hellittänyt eikä veneeseen noussut ennen kun se oli\nkivikolta irti saatu ja vielä hänen uusi, äsken ostama sauvomensakkin\nylös ongittu; se oli näet hänen kädestään kirvonnut, mutta kappaleen\nmatkan päähän tarttunut kiville kiinni.\n\nSauvomalla palasimme kappaleen matkaa takasin koskelle ja sitten\nyritettiin uusi kerta toisen väylän kautta. Sievästi se vene nyt\npujahtikin kallioiden lomitse ja sen enemmittä seikkailuitta pääsimme\nsiitä pulasta.\n\nAlempana kuohuva Anttikoski laskettiin onnellisesti, vaikka muutamassa\nkohden kahden kallion kären välitse pyyhkäistäessä kivi pakkausikin\npahasti hyväilemään veneen kylkeä. — Kovanlaisia koskia olivat\nKälkäjäkoski ja Kalanselkäkin, mutta hyvästi niistä sentään alas\nhurautettiin. Pimeä alkoi kuitenkin jo taasen niin ahdistamaan, ettemme\nenään Maalismaalle uskaltaneet lähteä, vaan laskimme kosken ylipuolella\nNiskalan rantaan ja jäimme taloon yöksi.\n\nTäälläpä taasen huoli henkirievusta niin pahaksi paneusi tohtorillemme,\nettä hän kaikin mokomin tahtoi toimittaa laskumiehen viimeisille\nkoskille; lupasi yksinään maksaa laskumiehen palkankin, jos muut\nkukkaroaan säälivät. Alussa tuota tuumaa kyllä vastustettiin,\nmutta miten siinä sitten tuumiteltiin, niin tuli puheeksi, että\nkenties! siten joutuisimme puolelle päivin Iin Köyttään ja ehtisimme\nPohjola-laivaan, jolla olimme matkamme alkaneet. Ja niin lopussa\nsuostuttiin tohtorin tuumiin.\n\nToinen talon miehistä kuuluikin oikein \"verolaskija\" olevan, tiesi\nakkaväki meille kertoa. Hänen pakeilleen siis lähdimme. Ajan\nkiireellisyyttä mies valitti, kun näet oli juuri elonleikkuu alulla.\nTuumi kuitenkin: \"Voinhan minä nyt sentään parin kolmen kosken ohi\nteijät viijä, niin kentiesi alempana saatte muita taas laskumiehiksi\".\nKun maksun kanssa emme sanoneet tinkivämme, jos hän vaan lähtisi, niin\nsuostui hän lopultakin saattamaan meidät jokisuulle asti. Ei siis muuta\nkuin: \"Pötyä pussiin nyt muija ja joutuin!\" komennukseksi emännälle,\nhieman pyhäisempiä vaatteita päälle ja niin oli hän valmis. —\n\nPitkä ja pahanlaatuinen oli Maalismaa, Tikkasenväkevä ei sitä paljon\nparempi, Hiijenpato todellakin hiidellainen. Viimemainitussa varsinkin\noli väylä mitä vaarallisin: kierosti kulki se terävien kallionkärkien\nvälitse niin ahtaalta, että molemmin puolin vene melkein kiviä hiipoi\nläpi kiitäessään.\n\nLaskumiehemme oli oikea suomalainen luonteeltaan, tyyni, vakava ja\nharvasanainen. Ihmeissään hän kuitenkin oli, miten omin neuvoin olimme\nniinkin pitkälle päässeet, ja vielä lastiveneen kanssa. Arveli, kun\nvene ehtimiseen tahtoi hänenkin ohjatessa kiville kolahdella, jopa ihan\nkiinnikkin tarttui joitakin kertoja, jotta: \"Kummapa on, kun ei enään\nnäitä koskia laskia osaakkaan, niin ne ovat mataliksi käyneet... Ja tuo\nvenekkin se niin oudosti pallerehtaa, kun on niin lyhyt... Eihän sitä\ntaho arvata ensinkään viilettää\". — Tuumipa hän jo, jotta tuskin olisi\nlähtenytkään, jos olisi arvannut, että veneemme niin syvässä kulkee.\nTuntui näet vähän hänen laskumieskunniaansa loukkaavan tuo alituinen\nkiviin kasahteleminen. \"Mutta kyllä nyt joki onkin niin kuivillaan,\nettei moniin vuosikymmeniin ole vesi näin vähänä ollut\", vakuutti hän.\n— Samaa sanoivat kaikki muutkin.\n\nHiijenpato oli kyllä jo niin paha, että hiukan olisi tainnut epäilyttää\nsille omin päin lähteminen, mutta pahemmat kosket ne kuitenkin olivat\nvielä edessä. Lallinkoski ja Ruohokari — varsinkin edellinen — olivat\nnekin väkeviä koskia, mutta Ikko ja Raasakka kuitenkin \"päät käärivät\".\n— Ne ovatkin koko Iijoen pahimmat kosket, etenkin jälkimmäinen.\n\nIkon ylipuolella arveli laskumies parhaaksi hiukan vähentää lastia\nja niin saivat tohtori ja nuorempi insinööri, vaikkakin vähän\nvastenmielisesti, lähteä rantoja pitkin juoksentelemaan, kun meillä\ntoisilla oli soutuvuoro. Roimissa miehin me siis lähdettiin noille\nryöppyäville koskille.\n\n\"Saisi sitä vejellä taas lujempaa\", tuumi laskumiehemme tyynesti\nkoskeen tultua, vaikka kiskoimme jo minkä jaksoimme. Niin siinä\nsaikin vetää, jotta silmät nurin päässä; koskessa soutaminen on\nnäet paljon raskaampaa kuin tyynessä vedessä, kun näet virta painaa\naironlapoja vastaan niin että tuntuu melkein kuin airot kiinni olisivat\ntarttuneet. Vene se kiiti kuin nuoli kautta vaahtoavien kuohujen,\nmilloin kiepahtaen sinne, milloin tänne, mutta aina kuitenkin sievästi\nsivuuttaen taitavan käden tanakasti ohjaamana tuhoa ja surmaa uhkaavia\npohjapaateroja.\n\nRaasakassa, joka monena korvana putoaa jokseenkin jyrkkään kolean\nlouhikon kautta, oli meno varsinkin hurjaa. Monin paikoin siinä\nkuohujen harjat mielivät veneeseen ehtimiseen vettä räpsiä. Tyyni\nlaskumiehemmekin näytti tuossa jo hiukan jännittyvän, varsinkin\nmuutamassa kohden, jossa vene kovimmassa koskessa oli poikki virtaan\njuoksutettava eikä se oikein mielinyt totella. Tuo tavallinen\nhuolettomuus, jolla hän muita koskia oli laskenut, yhdellä kädellä vaan\nmelaa hoidellen, toinen housuntaskussa, katosi vähäksi aikaa. Mutta\nniinpian kun kosken alle päästiin, oli hän taas entinen mies.\n\n\"Kylläpä siinä oli kovallainen koski\", arvelimme me alas päästyä. \"Ei\ntaittu monta sekuntia sillä taipaleella viipyä\".\n\n\"Onhan se... Vaan ei se nyt mitään... Tulvan aikana se vasta paha on...\nMonet lautat siinä on särkenyt, kun tämä valtaväylä tahtoo paljolla\nveellä niellä, ettei tavallista tietä saaren taitse aina saa ohjatuksi.\nSilloin se lautan rikki ruhjoo noita louhikoita vastaan ja katsokoot\nsiinä silloin miehet eteensä, miten päänsä pärjäävät... Jo siinä kerta\noli minullekkin huonosti käyvä, kun teki saman tempun\", kertoi\nlaskijamme.\n\nJoki haaraupi näet kosken ylipuolella kahdeksi, niin että pienoinen\nsaari jää väliin. Eteläpuolista, perkattua, tasapohjaisempaa haaraa\nlasketaan tukkilautat keväisin tulvan aikana. Toinen väylä on\npäältäpäinkin jo sen näköinen, ettei siihen ole lautalla laskeminen:\nhirmuista louhikkoa, jonka läpi koski ryöppyävinä kuohuina ja pyörteinä\nmennä myllertää. —\n\nJälellä olevat kosket — Pakasen väärä, Huovisenkoski, Merikoski,\nUiskari, Venäjänkari ja Helsinki — eivät enään peloittavan pahoja\nolleet. Mataluus niissä tahtoi pahinna haittana olla, vaan keinoteltiin\nsitä niistäkin alas niinkuin jo monesta muusta sitä ennen.\n\nYhdentoista aikaan aamupäivällä saavuimme Iin Haminaan. Siellä emme sen\nkauvempaa joutaneet viivyttelemään kuin että laskumiehen maihin veimme.\nSitten lähdimme loppumatkaa soutelemaan. Aika olikin jo täpärällä,\njos mieli joutua laivaan, kun oli vielä penikulman taival Haminasta\nIin Köyttään soudettavana ja luulimme Pohjolan sivuuttavan Köytän jo\nkello 2:n tienoissa. Pikimmältään vaan pistäysimme muutamassa talossa\nlyhintä tietä tiedustamassa. Neuvon saatuamme tartuimme taasen airoihin\nkäsiksi. Ei joudettu edes palaa haukkaamaan, vaikka \"kutsumus\" kyllä\nolisi tuntunut kovakin olevan, kun koko päivänä emme olleet jumalan\njyvää suuhun panneet.\n\n\n\n\nXI. Iistä Ouluun.\n\n\nMuuatta pientä Iijoen suuhaaraa soudettuamme hyvät matkat, saavuimme\nmeren rantaan.\n\nOmituinen oli se tunne, joka valtasi meidät aavan meren selän\nnähdessämme tuossa edessämme valkopäisinä jättiläisaaltoina\nkuohuilevan. Vettä olimme kyllä paljonkin matkallamme nähneet, mutta\nmeri — se oli meille kaikille lapsuudesta asti niin tuttu, niin\nomainen, että mielihyvällä sitä taasen tervehti pitkästä ajasta:\nolimme meri-ilman lapsia. Tuntui muutoinkin siltä kuin nyt olisi tie\ntaasen ollut vapaana edessämme, kuin olisimme nyt taasen päässeet\nmuun maailman yhteyteen. Hyvästi olimme kyllä tuolla vaarojen,\nkorpien, koskien, järvien sekä sydänmaan yksinkertaisten asukasten\nkeskellä viihtyneet, niin edellisten kuin jälkimmäistenkin, mutta\n\"suuressa maailmassa\" kasvanut, hän kaipaa vaihtelua, monipuolisuutta,\njota sydänmaan rauhalliset olot eivät voi ajan pitkään tarjota.\nTuommoinen kyltyminen ei kuitenkaan yksistään ollut syynä meidän\nmielihyväntunteeseemme, vaan kentiesi suuremmassa määrässä se\nalituisten ponnistusten ja mielenjännityksen tuottama väsymys, joka\nalkoi jo meitä vaivata: nythän kohta matkan vaivat loppuisivat, koti\nvirkistävän levon väsyneille matkamiehille tarjoaisi. Hauska oli kyllä\nollut matkalle lähteä, hauska siellä ollakkin, mutta hauskinta kentiesi\nkuitenkin oli, kun kaikista sen vaivoista ja vastuksista sai nyt sanoa\nvoitollisesti suoriuneensa. —\n\nEpäilyttää mieli hiukan, uskaltaakko lähteä tuonne ankaran tuulen\nkäsissä möyryävälle meren selälle pienoisella purrellamme.\nTurvallisiksi olimme kyllä itsemme veneessämme tunteneet pienemmillä\nvesillä, jopa ryöppyävillä koskillakin, mutta nyt tuntui se niin\nkovin pieneltä, niin vähäpätöiseltä tuon vihaisen valtameren sylissä.\nJa sama paha onni, joka oli kiusannut meitä koko loppumatkan, oli\nhaittana nytkin ja vielä pahempana. Tuuli oli näet ihan nokkavastanen\nja niin ankara, ettei vene tahtonut soutamalla ruveta ensinkään\neteenpäin pakenemaan, vaikka kuinkakin olisimme kiskoneet. Vedettiin\nkuitenkin vielä viimeisillä voimilla, vedettiin niin, jotta laudat\nnauskuivat kahden voiman — vastustavan myrskyn ja eteenpäin pakottavain\naironvetojen — käsissä.\n\nKohtahan tämä kuitenkin loppuu, jos kovalle ottaakin aina viimeiseen\nasti! kehoteltiin toisiaan ja hangattiin hiljalleen eteenpäin.\n\nKun pääsimme saarien suojaan, niin sitten se vähän helpotti. Tuuli\nmuutoinkin tuntui jo rupeavan tyyntymään. Epäilimme, että kunhan ei\nvaan olisi laiva jo jättänyt ja niin ponnistettiin vielä minkä suinkin\njaksettiin. Kiirettä meidän ei kuitenkaan olisi tarvinnut pitää, sillä\nperille päästyämme ei laivaa pitkiin aikoihin näkynyt, ei kuulunut.\nArvelimme jo, että se olisi mennyt sivu, joutamatta Röyttään tavallista\nmutkaa tekemäänkään. Olimme näet kuulleet huhuttavan, että laivalla\npitäisi uuden kenraalikuvernöörin apulaisen palata tarkastusmatkaltaan\npohjoisesta. Ja herroilla — niillähän on aina kiire matkoilla ollessaan.\n\nOdottelimme tunnin toisensa perään. Aikaamme kuluttaaksemme kävimme\neräässä englantilaisessa höyrylaivassa ja muutamassa suomalaisessa\npurjelaivassa, jotka lastasivat puutavaraa ulos vietäväksi. Purjelaivan\nkapteenin kanssa juttelimme yhtä ja toista. Kertoilimme retkestämmekin.\nIhmetellen hänkin seikkailujamme kuunteli ja matkamme pituutta\narvaillen virkahti: \"No sehän on kerrassaan kuin kesäretki Englantiin\".\n\nHelpolta kyllä tuntui ajatellessa, että nyt se tuo paljon puhuttu\nmatkamme kaikkine vaiheineen kohta oli lopussa. Vatsa ei kuitenkaan\nollut tyytyväinen noihin mielihyvän tunteisiin. Mitäpä se tunteista\nälyäisi, kaiken kun aikansa tarvitsee arkipäiväsempiin toimiini\nOlimme kyllä aikoneet vasta laivalla oikein aimo puolisiksi panna,\nmutta ei siinä muu auttanut kuin käydä vielä kerran käsiksi noihin\nvanhoihin tuttuihin: leipään, voihin, kalaan ja hapanneeseen piimään.\nJa ihmeen hyvältä ne taas maistuivatkin puolen vuorokauden paaston\nperästä, vaikka olimme luulleet niihin jo perin kyltyneemme tuolla\nviisiviikkoisella tuttavuuden ajalla.\n\nJopa vihdoinkin näkyy tuolla laiva tulevaksi. Kaukaa sen savun\njo erottaa nyt kokonaan tyyntynellä meren pinnalla. Sitten kohoo\nvähitellen näkyviin piippukin ja pian koko laiva. Mutta ei se tainnut\nodottamamme ollakkaan, koska tuonne saaren taakse taas katosi... Kiusaksi\nalkoi jo hiukan käydä koko odottaminen.\n\n\"Kun olisi myötänen, niin viisi me koko laivasta veisaisimme:\nlasketeltaisiin omalla Täräyksellämme\", jo muuan tuskauneena virkahti.\n\nVaan tuossahan se viimeinkin \"Pohjola\" pyörtää saaren päitse kaarevassa\nsuunnassa lastaavia laivoja kohti. Muuan nykäys vaan airoilla ja olemme\nsen luona...\n\nIloisesti tervehtii kapteeni meitä kuin vanhoja tuttuja, toivottaen\ntervetulleiksi pitkältä matkaltamme.\n\nLaivalla kaikki matkustajat keräytyvät uteliaina katsomaan noita\noudonnäköisiä tulijoita. Eräs vanhanpuoleinen herrakin toimittaa\nvieressään olevalle uteliaalle rouvasihmiselle: \"Kuuluvat olevan\nturisteja, jotka ovat tehneet hyvin intresantin kesäretken\". —\nKapteenilta kait hän oli jo ehtinyt sen tiedon saada.\n\nPian oli kapineemme laivaan nakatut ja vene laivan perään köydellä\nkiinni sidottu; arveltiin sen sielläkin nyt toimeen tulevan. Kone alkoi\nyksitoikkoisen jyskeensä ja niin lähti laiva kiitämään kohti Oulua...\n\n\"Meillä on täällä korkeita vieraita\", virkahti kapteeni kättä\ntervehdykseksi puristettaessa.\n\nPian sen huomasimme itsekkin. Komeassa univormussa tuossa laivan\nkannella käveli edes takasin vanhanpuoleinen, ryhdikäs herrasmies,\njonka arvasimme mainituksi kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Oli\nsiinä joukko muitakin pyyleviä herrasmiehiä, jotka lienevät \"hänen\nylhäisyytensä\" seuraan kuuluneet. Huolimatta noista ylhäisistä\nvieraista oli kuitenkin vähäksi aikaa yleinen huomio kääntyneenä meidän\npuoleemme. Tuo hiukan niinkuin hiveli omanarvontuntoamme. Jopa jotkut\n\"hänen ylhäisyytensä\" seurueestakin näkivät hyväksi tulla puhelemaan\nkanssamme, kyselemään matkastamme. Hyvin juttumme näyttivätkin heitä\nhuvittavan, heissäkin entisiä ylioppilasaikojen iloisia muistoja\neleille herättävän. —\n\nOmituinen sattuma, että kohtasimme laivalla myöskin sen herrasmiehen,\njoka menomatkallamme oli meitä puhutellut ja koko retkeä vaan\n\"bagatellinä\" pitänyt. Ihmeisiinsä meni nyt hänkin, kun seikkailujamme\nkuunteli. Ei hän sanonut uskoneensa, että tuo matka niin perin vaikea\nolisi ja sittenkin silloin hiukan epäilleensä, tokko se meillä\nsuoriaisi. —\n\nOmituiselta tuntui mielessä, lähetessämme Oulun tuttua satamaa. Tuntui\nkuin olisi ollut tavattoman kauvan jo siitä, kun noilta valkamoilta\nlähdimme, silloin iloisella mielellä ja hyvillä toiveilla. Nyt oli\nkaikki koettuna. Paljon olimme nähneet, paljon nauttia saaneet, mutta\nvaivan takana tuo kaikki oli ollut. Niin — empä luule liikoja sanovani,\njos tunnustankin, että tuskin yksikään meistä olisi halunnut heti\nlähteä uudestaan moiselle retkelle; hauska se oli ollut kyllä kaikkine\nseikkailuineen, mutta samalla perin rasittava ja vaikea. Jonkun ajan\nkuluttua — sen kyllä arvasimme — nuo kaikki seikkailut vaan hauskoilta\nnäyttäisivät, niitä nautinnolla voisi muistella ja muillekkin kertoa,\nmutta nyt ne olivat vielä liljan tuoreessa muistossa. Ruumiskin\nvielä liijan tuntuvasti muistutti ylellisistä ponnistuksista, pani\ntyytyväisyydellä ajattelemaan sitä lepoa, tyynempää arkielämää,\njohonka nyt taasen pääsisimme. Niinhän on kaikkienkin ponnistusten,\nkaikkien voitettujen vaikeuksien jälkeen, että ensimmäinen tunne on\nmielihyvän sekaisen väsymyksen, levon tarpeen. Sitten vasta, kun on\njälleen virkistytty, tuntuu vaikeuden voittaminen sitä mieluisammalta,\nsitä hyvältähipovammalta mielelle, kuta suurempia ponnistuksia se on\nvaatinut. —\n\n\"Salmen\" satamassa astuimme taasen omaan alukseemme, soudellaksemme\nsaarella olevaan huvilaan, josta olimme lähteneet.\n\nSuhahtaen vastasi veneen keula rannan hietikkoon ja niin siis päivää\nvaille viiden viikon kuluttua lähtöpäivästämme eli elokuun 7 päivänä\n\"Täräyksemme\" ainakin palasi lähtövalkamaansa, jota sen ei liijoin\nkukaan ollut uskonut enään näkevän.\n\n\n\n\nXII. Lopuksi.\n\n\nNäin oli viisiviikkoinen veneretkemme nyt päättynyt.\n\nKaikkiaan oli matkaa karttunut hyvän joukon toistasataa penikulmaa.\nKymmenkuntaa jokea — niissä kaikkiaan kolmattasataa koskea — ja noin\nkolmeakymmentä isompaa ja pienempää järveä olimme kulkeneet. Kokonaista\nkaksikymmentä kertaa — milloin pitemmälti, milloin lyhemmälti — olimme\ntaivaltaneet venettä maata myöten, pikku vetoja lukuun ottamatta. Ja\nmelkein kolmannen osan öistämme olimme viettäneet teltissä. — Jotain\nsitä jo tuommoisella retkellä ehtii kokea!\n\nKalliiksi ei kesäretkemme pituteensa nähden tullut, kuusikymmentä\nmarkkaa vaan mieheen. Ja siihen on luettuna veneen hinta neljäkymmentä\nmarkkaa, laivamaksut mennen tullen sekä kaikki yhteiset matkaostokset,\nniinkuin kahvipannut, kattilat, matkaeväät y.m. Hevostaivallukset ne\nenimmän kukkarolle kuluksi kävivät; muuten koetimme matkalla olla niin\nsäästäväiset kuin suinkin. — Huokea retki siis rahallisessa suhteessai,\nmutta niin olimmekin itse \"päivän kuorman ja helteen kantaneet\". —\n\nSeuraavana aamuna oli ensi työmme vetää vene maalle, nähdäksemme ja\ntarkastellaksemme sitä sisältä ja päältä. Emme olleet Paanajärveltä\nlähdettyä liijoin uskaltaneet sen pohjapuolta silmäillä. Kovin olikin\nse kurjassa kunnossa: mieluummin olisi luullut alipuolta turppaaksi\nkuin veneen pohjaksi, niin olivat kivet sen pahanpilalle möyhentäneet.\nJa siellä täällä näkyi vielä suuria arpia molemmin puolin,\nmuistomerkkeinä ankarimmista sysäyksistä kiviä vastaan. Monta täräystä\noli todellakin \"Täräysparkamme\" saanut osakseen, monta kovaa kolausta\nkokea.\n\nSemmoinen oli veneen ulkopuoli. Paljon paremmin ei ollut laita\nsisäpuolenkaan: useimmat pohjalaudat halki, kaaret jokainen — lukuun\nottamatta siestimiä — poikki useammasta kohden, muutamat kolmesta\nneljästäkin. Eipä ihme, että vene olikin ruvennut pahallaisesti\nvuotamaan loppumatkalla. Muuttunut oli se koko muodoltaankin, rumaksi\nlevetä lätistynyt, kun poikkinaiset kaaret eivät laitoja enään oikein\ntukeneet. Ihme vaan että sillä ehein nahoin olimme viimeisetkin\nkovat kosket päässeet! Saimme todella kiittää sen lujuutta siitä,\nettemme ainakaan sille retkelle ijäksi jääneet, kuten ennen lähtöämme\noli meille ennusteltu. Mutta niinkuin tässä matoisessa maailmassa\ntavallisesti käypi, kiittämättömyyden se sai \"Täräyskin\" palkakseen\nkaikista hyvistä töistään ja vaivoistaan: se tuomittiin käytäntöön\nkelpaamattomaksi. Kokalleen se sai jäädä siihen rannalle keuvottamaan\npäivän paahdettavaksi. Pian kait sen kylissä ammottavat raot\nirvistelivät tämän maailman nurjuutta. Ja niin siitä \"Täräyksestäkin\"\ntuli siis lopuksi \"irvikuva menneestä komeudesta\". —\n\nSen päivän vierailimme vielä yksissä Oulussa, vaan seuraavana aamuna\npuristettiin kättä erojaisiksi ja — niin hajauttiin kukin omille\nelomailleen, ei kuitenkaan ijäksi, vaan piakkoinkin jo taasen\ntapautuaksemme pääkaupungissa, siellä muistellaksemme seikkailujamme ja\nniistä yhdessä vielä monet ilot pitääksemme.\n\nKahdenkymmenen vuoden päästä tuon retkemme uudistamme, niin sovittiin\nerotessa. Silloin emme kuitenkaan aijo koskia koluta, vaan viiletellä\nvapaampia väyliä, \"ilmojen kautta, lintujen tietä\", ilmalaivalla näet,\njonka insinöörimme lupasi erittäin tuota retkeä varten \"konstrueerata\".\nJa peukaloa sitä oikein pistettiin \"sen asian päälle\", niin jotta\nkyllä kait se lupaus on pidettävä. Silloin siis voin luvata lukijoille\njuttelevani hiukan oloista ja matkustuksista yläilmoissakin, jos\nnimittäin ensinkin nämät juttuni ovat heitä huvittaneet.\n\n\n\n"]