[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJTy0j8qRDNuADWQHG9fmv8ycGyL2lrEWp6iFbrjnq9M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},298,"Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta","Beecher-Stowe, Harriet",1811,1896,"298-beecher-stowe-harriet-vaimoni-ja-mina","298__Beecher-Stowe_Harriet__Vaimoni_ja_minä",null,"muistelmat",[],[15],"amerikkalainen","fi",1871,1874,97901,623807,false,19439,[24,25],"New York (N.Y.) -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction","Women -- Social and moral questions -- Fiction",[27,28,29],"American Literature","Biographies","Novels","\"Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta\" by Harriet Beecher Stowe is a semi-autobiographical narrative written in the late 19th century. This work explores the life experiences of the protagonist, Harry Henderson, ranging from his childhood dreams and experiences to his eventual romantic life. Through personal anecdotes, it delves into themes of love, loss, and the search for identity within the context of 19th-century American society.  At the start of the narrative, the storyteller, Harry Henderson, reflects on the overwhelming presence of stories in contemporary society and emphasizes his intention of sharing his own. He introduces his early life marked by loneliness and longing for companionship, as demonstrated through his relationship with Susie Morril, his childhood sweetheart. The first chapter recounts his struggles growing up in a large family, the impact of having less attention compared to his siblings, and the deep bond he forms with Susie, which is colored by innocence and youthful affection. This nostalgic portrayal forebodes the challenges that lie ahead as he begins to experience loss, notably when his beloved Susie becomes a victim of illness, marking a pivotal moment in Harry's life and emotional growth. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Sandelin, Hj.",424,"Kuvitteellinen omaelämäkerta seuraa Harry Hendersonin vaiheita lapsuudesta opiskeluvuosiin ja avioliittoon 1800-luvun New Yorkissa. Kerronta tarkastelee aikakauden seuraelämää, tapakulttuuria sekä naisen asemaan liittyviä yhteiskunnallisia kysymyksiä.","Harriet Beecher-Stowen 'Vaimoni ja minä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 298. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VAIMONI JA MINÄ ELI HARRY HENDERSONIN ELÄMÄKERTA\n\nKirj.\n\nHarriet Beecher Stowe\n\n\nSuomentanut Hj. Sandelin\n\n\nH. F. Helminen, Jyväskylä, 1874.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Kertoja esitteleikse\n 2. Lapsuuteni morsian\n 3. Lapsuutemme onnela\n 4. Utu-morsiameni\n 5. Minä lähden yliopistoon. -- Jaakko-enon neuvo\n 6. Uni-morsiameni\n 7. Nöyryytyksen laakso\n 8. Epätoivo\n 9. Silmäys elämään\n10. Karolina serkkuni\n11. Lisää Karolina serkusta\n12. Minä lasken ensimmäisen peruskiven rakennukseeni\n13. Nuoren miehen kumppalit\n14. Myötä- ja vastoin-käymisiä\n15. Minä näen ilmestyksen\n16. Nykyajan tytöt\n17. Minä joudun seura-elämään\n18. Nuori tieto-viisas\n19. Liehakoitsemista\n20. Minä pääsen ystäväksi perheessä\n21. Minä huomaan ystävyyden suloisuuden\n22. Minä pääsen salaisuuden tuntijoiden joukkoon\n23. Minä saan moralisen niskalöylyn\n24. Maria-täti\n25. Naiskysymys, kaikin puolin tarkastettuna\n26. Taaskin Karolina-serkku\n27. Pääsiäisliljoja\n28. Lumous ja todellisuus\n29. Uusia toiveita\n30. Levottomuutta\n31. Kohtalo\n32. Croquet-huvi\n33. Kilpailu\n34. Vihdoinkin\n35. Mitä perhe neuvottelee\n36. Rikkaus ja rakkaus vastakkain\n37. Uusia neuvotteluja\n38. Minä kosin appia\n39. Kihlattu\n40. Onnentoivotuksia\n41. Rikki-räjähdys\n42. Ilta ennen häitämme\n43. Bolton\n44. Hää-matka\n45. Vaimoni vaatteet\n46. Kirjeitä Newyorkista\n47. Maria-tädin viimeinen ehdoitus\n48. Oma talomme\n49. Pieni kotimme\n50. Naapurimme\n51. Vaimoni ehdottelee pitojen pitämistä\n52. Valmistukset pitoihimme\n53. Ensimmäiset pidot kodissamme\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nKertoja esitteleikse.\n\n\nNäyttääpä siltä kuin koko maailma olisi jällensä muuttunut lapseksi,\njoka juoksentelee ympäri, kuin hullu, saadaksensa kuulla kertomuksia\n-- kertomuksia! kertomuksia! kertomuksia! huudetaan kaikkialta.\nKertomuksia löytyy joka paperi-palalla, joka seinällä, joka ra'ossa ja\njoka lomassa. Kertomuksia valuu kynästä viljavammin kuin syksyllä\npuista putoavia lehtiä, yhtämonella eri värillä ja varjolla.\nKertomukset puhaltavat ylitsemme kuin vihuri-tuuli, tulevat kaikista\nmaista ja mukaellaan kaikille kielille. Löytyy kertomus-sarjoja\ntäysi-kasvuisille, nuorille, ja ehk'eipä meidän tarvitse kauan\nodottaakaan ennenkuin sanomalehdissä ilmestyy kertomus-sarjoja, jotka\nsopivat lapsikamarille. Pian ehkä saamme nähdä ihastuttavia kuvallisia\nsanomalehtiä, nimillä: \"Kehto\", \"Lapsen kalistin\", \"Ensi hammas\"\ny.m.m., joissa on kertomuksia, niin pitkiä, että niitä kestää\nneljäänkolmatta tahi kahdeksaanviidettä vihkoon. Monestipa olen\narvellut itsekseni: mitähän Salomo ajattelisi jos hän eläisi tähän\naikaan. Tuo miesparka, joka jo kyllästyi aikakautensa kirjallisuuteen,\nsanoi liiallisen lukemisen rasittavan lihaa -- ja kuitenkin oli\nkirjapaino silloin vielä tuntematon ja kirjat \"präntättiin\" noilla\nnelisnurkkaisilla heprealaisilla kirjaimilla, joista kukin oli\nyhtäsuuri taideteos, kuin moni nykyajan hautakivi. Kuitenki sanoo\nSalomo: \"Ei tuolla ijankaikkisella kirjojen kirjoittamisella rajaa\nolekaan!\" Mitähän miesparka sanoisi, jos näkisi jonkun nykyajan\nkirjanpainattajan kirja-luettelon!\n\nNykyaikaan ei mikään sanomalehti kelpaa, joll'ei siinä ole\nkertomus-sarjoja, joiden kehkeytymiseksi monta tuhatta tapausten\nratasta tarvitsee olla liikkeellä. Joka tahtoo yleisöä miellyttää\nja tuoda esiin jonkin uuden teorian, hänen täytyy kirjoittaa\nkertomus-sarjoja ja niissä esitellä mietteensä. Kuritus-vankilasta,\nkauppa-vapaudesta, työstä ja rahasta, naisen oikeuksista -- niistäkin\npuhutaan kertomus-sarjoissa. Katolisuus, protestanttisuus, ylä- ja\nala-kirkko ja kirkottomuus taistelevat keskenänsä -- myöskin\nkertomus-sarjoissa, joissa yksi uskolainen saapi toisen hylkäämään\nuskonsa ja rupeamaan siihen uskoon, jota kertomuksen tekijä kokee\nedistää.\n\nPiakkoin täytynee papinkin, jos hän tahtoo kuulijoitansa miellyttää,\nsaarnastuolista esittää uskontonsa kertomus-sarjoissa, joissa hän aina\nsen mukaan mitä käsitystä hän tahtoo edistää, esittää kristityn\nvelvollisuudet, koetukset ja kiusaukset, tahi protestanttisen uskon eri\nsuunnat; tahi todistaa hän että kukin asia on, monessa suhteessa,\njonkun toisen asian kaltainen; että kutakin asiaa seuraa joku toinen\nasia; että kukin asia jollakin tavalla loppuu, ja että sentähden on\ntarpeellista kaikkia suositella ja käyttää tätä maailmaa hyväksensä\nniin paljon kuin mahdollista. Loppu-seurauksena kaikesta tästä on, että\nse systeemi, joka käskee opettaa vertauksilla ja puhua epäselvillä\nennustuksilla, saapi täydellisen muodostuksensa. \"Kristityn matka\"\nkatoaa tykkänään ja matka taivaalliseen kaupunkiin on sitte kunkin\nmielestä yhtä helppo kuin matka Newyorkin leveintä katua pitkin --\nmutta paljoa hupaisampi!\n\nVieläpä kaikki tieteet ja taiteetkin ovat selitettävät kertomus-sarjain\nkautta, kunnes vihdoin koko nykyinen ja tuleva elämä on ainoana suurena\nromaanina.\n\nKuitenkin olen minäkin kirjoittanut kertomuksen, johon olen valinnut\nsellaisen aineen, joka elää kunkin ihmisen mielessä, josta puhutaan\njoka seurassa, joka kajahtaa jokaisen huulilta ja joka tunkeikse\nkaikkiin miehen toimiin, nimittäin:\n\n    \"_Vaimoni ja minä_.\"\n\nToivon nykyajan kaikkien ennustajattarien huomaavan tämän nimityksen\nsopivaisuuden. Huomaatten kai, ett'en ole kirjoittanut: \"_minä ja\nvaimoni_\" ei suinkaan! vaan \"_vaimoni ja minä_.\" Ken olen minä ja missä\non minun kotini, joka oikeuttaisi minua asettamaan itseni vaimoni\nedelle?\n\nMutta miksikä juuri tämä nimitys? kuulen kysyttävän.\n\nOnhan syy aivan selvä. Eikö se yhtiö ihmiskunnassa, joka on tunnettu\nnimellä \"_vaimoni ja minä_\", ole vanhin ja kunnioitettavin. Löytyykö\nmitään parempaa, suloisempaa, herttaisempaa ja yleisempää yhtiötä?\nkysyn suurella syyllä.\n\nTosin kyllä on aikoja löytynyt, jolloin on tahdottu väittää, että tämä\nvanha, kunniata ansaitseva yhtiö on yli-ikäinen ja himmeä, ja sentähden\nesitelty tuon entisen nimen sijaan monta uutta nimitystä. Myöskin\non muistutettu, että nimellä \"_vaimoni ja minä_\" tarkoitetaan\nitsekkäistä, pientä yhtiötä, jota ei kaikki voi suosia; ettei tuossa\ntuhat-vuotisessa valtakunnassa minulla ole suurempata oikeutta\nvaimooni eikä vaimollani minuun, kuin jollakin muulla noista tuhansista\nihmissuvun veljistä ja sisarista; ja vihdoin että \"_vaimoni ja\nminä_\" ei ole mikään purkamaton yhtiö, vaan että me olemme\nasioimis-kumppanukset, jotka kolmen kuukauden ylössanomisen jälkeen\nvoimme erkaantua ja muodostaa uuden yhtiön.\n\nMinulla ei ole samaa käsitystä asiasta; päinvastoin käsitän nimen\n\"_vaimoni ja minä_\" symbolina, vertauskuvana jostakin, tätä maallista\nyhdistystä korkeammasta yhtiöstä -- pidän sen pyhänä kuin uskontoni,\njakamattomana kuin sielun ja loppumattomana kuin ijankaikkisuuden --\nvertaus-kuvana, kaikkivaltiaan rakkauden ijankaikkisesta yhdistyksestä\nihmis-sielun kanssa.\n\nJokaisen koti-lieden luota valuu ijankaikkisen nuoruuden lähde, ja\nkullakin ihmisellä, joka todellisesti on lempinyt, on ollut romaaninsa\nja runollisuutensa elämässä.\n\nKun minä nyt lähetän kertomukseni ulos maailmaan, en toivokaan muuta\nhuvia siitä kuin äsken mainitun. Älkää, hyvät lukijani, odottako tässä\nlöytävänne mitään salaisia murhapaikkoja, vaarallisia kapinan\nhankkeita, murhia tahi ilmi saamattomia rikoksia -- ei mitään tällaista\nlöydy tässä kertomuksessa. Tämä on vaan tuo vanha tarina yksinäisestä\nja hyljätystä Aatamista, joka on Evaansa vailla. Kun tarkemmin mietin\nasiaa, niin melkeenpä uskallan väittää, että tämä on pää-sisältö\nkaikissa tähän saakka kirjoitetuissa kertomuksissa, mutta niin kauan\nkuin löytyy joku uusi Aatami ja uusi Eva, ei tällaisen tarun kertojalta\npuutu uteliaita korvia.\n\nNo nyt minä siis alan kertomukseni, minä Harry Henderson -- rehellinen\nYankeepoika, New Hampshires'in vuorimaasta ja nykyään porvari\nNewyorkissa. --\n\nKolme vaihetta on ollut minun elämässäni.\n\nEnsimmäinen vaihe: lapsuuteni morsian.\n\nToinen vaihe: Utu-morsiameni eli tulevaisuuteni uni-maailma.\n\nKolmas vaihe: minun todellinen morsiameni, minun puolisoni, kuinka minä\nhäntä ha'in ja hänet löysin.\n\nMuistuu mieleeni muuan lause, jonka kuulin eräältä kunnioitettavalta\nhenkilöltä hänen kokemuksestansa eräässä hienossa Euroopalaisessa\nperheessä; puhuessaan asemastansa tässä perheessä lausui hän: \"paikka\noli varsin edullinen, ei niin paljon palkan tähden, vaan enemmän niiden\nmonien hyvien ja hyödyllisten oppien vuoksi, joita minä siellä olin\ntilaisuudessa saada.\" Niinpä nykyaikaankin ei panna niin suurta arvoa\nitse tarinan muodolle, vaan enemmän sille, mitä kirjoittaja on\ntilaisuudessa kertomuksissansa esiin tuoda. Kertomus nuoren\nAmerikalaisen pyrinnöistä tullaksensa toimeen elämässä ja voidaksensa\ntuoda puolison omaan kotiinsa, antaa kertojalle tilaisuuden puhua\npäivän tärkeimmistä kysymyksistä, joiden kautta kaikki miehiä ja naisia\nkoskevat asiat joutuvat keskustelun ottelu-kentälle. Puhuessani omasta\nkokemuksestani, ko'en siis myös pysyä nykyajan käsitystavan rinnalla.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nLapsuuteni morsian.\n\n\n\"Ei ole hyvä ihmisen yksinänsä olla\", on totuus, joka erinomaisella\nvoimalla syntyi sielussani, jo niin nuorena, kuin suinkin voin muistaa.\nSeitsemän vuoden ijällä olin jo valinnut itselleni morsiamen ja\npyytänyt vanhempaini suostumusta meidän yhdistykseemme.\n\nMinä olin pieni, varsin yksinäinen poika-parka, kuuluva noiden\nonnettomien lapsien joukkoon, jotka syntyvät sellaisella ajalla,\njolloin niitä ei tarvita eikä kaivata. Isäni oli köyhä maapappi New\nHampshires'sä, noin kuudensadan dollarin palkalla ja yhdeksällä\nlapsella; minä olin kymmenes. Aivan odottamattomana synnyin maailmaan;\nnuorin siskoni oli viittä vuotta minua vanhempi, ja seudun rouvat\nolivat jo onnitelleet äitiäni, että ensi osa hänen äitillisistä\ntoimistansa oli lopussa.\n\nKaikki lapsen-vaatteet olivat jo poislahjoitetut ja kätkyet viedyt\nullakkoon. Äidilläni ei ollut enään mitään syytä jäädä pois\n\"äiti-yhtiön\" kuukautisista kokouksista, eikä hän enään saanut olla\nkäymättä seurakunnan rouvia tervehtimässä, niinkuin oikean papin rouvan\nsopiikin.\n\nEi epäilty koskaan kaikkialle pyytää äitini apua, tahi poistaa hänet\nmonista kotoisista toimistansa, jotka isäni vähäin sisääntulojen tähden\nolivat varsin raskaat ja vaikeat. Isäni kuusisataa dollaria oli\nkuitenkin seurakuntalaisien mielestä oikein ruhtinaallinen palkka, joka\nvarmaan ei olisi ollut niinkään suuri, joll'ei seurakuntalaiset olisi\npitäneet isääni koko maakunnan taitavimpana miehenä.\n\nÄitini oli yksi noita hiljaisia, lempeitä olennoita, jotka öljyn\ntavalla tunkeuvat elämän suhteisin ja tekevät sen nivelet notkeiksi.\n\nAskeleilla kuulumattomilla ja keveänä kuin henki liikkui hän ja joutui\naina joka paikkaan. Hänen kotinsa oli järjestyksen ja somuuden\nesikuvana: kaikki hänen eri-ikäiset ja eri-suuruiset lapsensa olivat\nhänen välittömän tarkastuksensa alla, ja kaikki nuot monenlaiset\naskareet, joita suuressa perheessä löytyy, toimitti hän keveästi;\nkaikki kävi kuin lumouksen kautta.\n\nÄitilläni oli luotettava taika-keino hartaassa Jumalanpelvossansa.\nHänellä oli pieni, oma huoneensa, jossa suuri perhe-raamattu aina oli\npöydällä auki. Kun surut hänen mieltänsä masensivat ja lapset olivat\nuppiniskaiset, kun tauti uhkasi tahi elämän vyyhti kovin sotkeutui ja\ntuntui vaikealta, silloin vetäytyi äitini tähän hiljaiseen huoneesensa,\njossa hän, polvillansa raamatun edessä, sai uutta voimaa ja virkeyttä\ntuolta näkymättömältä kädeltä, joka väärän oikoo ja tasoittaa\nepätasaisen.\n\n\"Rouva Henderson-parka, vielä yksi poika lisää!\" päivittelivät\nkielittelijä-naiset sinä päivänä, kun minä synnyin. \"Kuinka\nharmillista! vaimo parka! Onnea minä toki toivon hänelle!\"\n\nMutta äitini painoi minua lämpimälle rinnallensa ja rukoili minulle\nJumalan siunausta. Kaikki mitä Jumala hänelle antoi oli hänelle aarre.\n\n\"Ei tiedä\", sanoi hän isälleni, \"vaikka tästä pojasta tulisi hyvinkin\noiva mies\".\n\n\"Jumala häntä siunatkoon\", sanoi isäni ja suuteli meitä kumpaakin;\ntämän tehtyä jatkoi hän saarnaansa jonka valmistamisen minun\nsyntymiseni hetkeksi oli lakkauttanut, todistaen siinä, että Jumalan\npäätökset ja ihmisen vapaa tahto aina ovat sopusoinnussa keskenänsä.\nTämä saarna oli, niinkuin minä sitte sain kuulla syvästi liikuttanut\nkuulijoita ja vaikuttanut sen, etteivät he enään hetkeäkään epäilleet\ntämän vaikean kysymyksen ratkaisemista.\n\nMitä minun tavarastooni, tähän maailmaan syntyessäni, tulee, oli se\nvarsin vähäinen. Pari kellastunutta villa-riepua ja pari ryysyä,\njätteitä vanhempien sisarieni valkoisista hameista, pidettiin jo\nkyllällisenä tällaiselle poikä-kakaralle.\n\nEnsimmäinen lapsi kussakin perheessä on runo, se on jotakin varsin\noutoa; me notkistamme polviamme tuon nuoren muukalaisen edessä ja\nlahjoitamme hänelle \"kultaa, pyhää savua ja myrhaa\". Mutta kymmenes\nlapsi köyhässä perheessä on puhdasta proosaa ja saapi ainoastaan sen,\nmitä hän välttämättömästi tarvitsee. Kymmenennen kehdon ympärillä ei\nlöydy mitään liiallisuutta, ei mitään joutavia koristeita eikä sitä\nliioin ihastellakaan.\n\nKasvaessani huomasin, että olin pieni, yksinäinen poika-parka tuossa\nsuuressa kodissa, täynnä vanhempia siskoja, jotka jo ennen olivat\nelämän näyttelöllä ilmaantuneet ja siinä perehtyneet, ja joilla oli\nniin paljon omia toimia ja tuumia, ett'eivät he joutuneet minusta\nvähintäkään huolta pitämään.\n\nKaikki kävi kyllä hyvin, niin kauan kuin olin pieni. Minua hyväiltiin\nja vakuutettiin, että olin kaunein kaikista äitini lapsista, joten\njouduin siskojeni hemmitellyksi lemmikiksi. He kähäröitsivät hiukseni,\nneuloivat minulle kauniita vaatteita ja ottivat minut mukaansa, muille\nnäyttääksensä; mutta kun kasvoin suuremmaksi, kun kultakutriseni\nkerittiin pois ja niiden sijaan kasvoi karkeat, suorat hiukset, kun\nminulle neulottiin housut ja nuttu veljieni vanhoista vaatteista,\nsanalla sanoen, kun astuin ulos lapsi-kamarista, itse kamppaillakseni\nelämän taistelossa, silloin muuttuivat olot. Ensimmäinen lapsuus\noli nyt ohi, enkä vielä ollut miehen ikään päässyt; -- jouduin\npoika-vuosiin ja sen taisteluihin.\n\nVeljeni ja sisareni olivat tosin hyvin ystävälliset minulle, mutta ei\nheidän hemmittelynsä toki liiallisuuksiin mennyt, sillä, niinkuin jo\nmainitsin, oli kullakin omat askareensa toimitettavina. Vanhin veljeni\noli ylioppilas ja hänen jälkeisensä valmistelihe ylioppilas-tutkintoon.\nYksi vanhemmista sisaristani oli naitu; kaksi hänen likeisintä oli\nkauniita, iloisia tyttöjä, joiden ympärillä liehakoitsi suuri joukko\nkeikareita, joiden kanssa sisariltani meni paljon aikaa. Minua lähin\nsisareni oli viittä vuotta vanhempi ja piti sentähden minut niin\npienenä poika-nalikkana, ett'ei hän katsonut arvonsa mukaiseksi\nseurustella kanssani. -- Kun joitakuita lörpötteleviä tyttöjä tuli\nhänen luoksensa seurustelemaan nukkeinsa ja nukki-kaappeinsa kanssa,\nolin aina heidän tiellänsä. -- He nauroivat kömpelyydelleni, tekivät\naivan suoraan pilkkaa nenästäni, tukastani ja silmistäni, tuolla\nnaisellisella vapaudella, jota heikompi sukupuoli, voiton puolella\nollessansa, mielellään käyttää. Tavallisesti vetäyin pois heidän\nseurastansa, sydämessäni turhaan raivoten vihasta liiallisien\nmuistutuksiensa tähden. Väliin huudahdin harmistuneena: \"minä en viitsi\nleikitellä teidän kanssanne\", mutta sain silloin vastaukseksi: \"kukapa\nsinua kaipaakaan, olemmekin jo kauan toivoneet että menisit tiehesi\".\n\nMinä olin rivakka poika, ja pääsinkin sentähden väliin vanhempien\nsiskojeni suosioon, kun toimitin sellaisia askareita, jotka eivät\nheille sopineet. Minut lähettivät he ruokapuotiin, kun tuuli vinkui ja\npakkanen paukkui, jolloin siskoni mieluummin viruivat lämpöisissä\nhuoneissa. \"Poika-nulikka kyllä saattaa sinne mennä, tehdä sitä tahi\nsitä, eli voipi hän odottaakin\", oli siskojeni tavallinen tuomio.\n\nMinun omia askareitani ja omia mielipiteitäni ei koskaan otettu lukuun.\nHe vaativat, että aina olisin valmis jättämään omat työni ja oitis\ntottelisin puolta tusinaa käskeviä siskoja. \"Juoksepas, Harry,\nkellarista noutamaan pari omenaa\", huusi veljeni, juuri kun pieni\nlinnani oli valmistumaisillaan. \"Menepäs noutamaan kirja, joka unohtui\nvuoteelle kamariin\"; -- \"Harry, viepäs tämä ullakkoon\"; \"Harry, mene\naittaan ja tuo sitä tahi sitä\"; näin kaikui alituisesti kaikkialta ja\nsiten tulin aina estetyksi pikku-toimissani, niinkuin pytinkien,\nmyllysulkujen ja siltojen rakentamisessa tahi kuormaa tehdessäni ja\nhevosta leikitellessäni.\n\nTuskinpa löytynee missään sellaista ihmistä, joka kärsivällisyydellä\nheittäytyisi tämmöisen komennon alle ja alituisesti antaisi,\nsuuttumatta, häiritä itseään toimissansa, niinkuin minun, poika-paran,\ntäytyi tehdä.\n\nSitä paitsi täytyi minun monesti kärsiä kauheita nöyryytyksiä ja olla\ntyytyväinen, ehkä usein katkerasti petyinkin. Kun nim. tuli vieraita ja\nkoko perhe kokoontui ruokapöydän ympärille, kun leivoksia, kakkuja,\nhilloja ja muita herkku-ruokia asetettiin pöydälle, ja kun iloiset\nkeskustelut saivat sydämeni sykkimään halusta saada ottaa osaa iloon ja\nkestitykseen, sain aina kuulla: \"Harry ei tarvitse nyt ruokaa, hän\nsaattaa odottaa siksi kuin muut ovat syöneet\". \"Ja sitte ei saada\nmitään\", lisäsin minä hiljaa itsekseni. Vanhempana on minun kyllä monta\nkertaa täytynyt olla ilman sitä, mitä olen halunnut, mutta en muista\nkertaakaan sittemmin tunteneeni samoja katkeria tunteita, joita tunsin\nsilloin, kun kuulin tuollaisen poiskäskemis-tuomion. Ja kun sisareni\nihailija, Sam Richards, tuli luoksemme, kun vierashuone valaistiin ja\nkaikki oli niin puhdistettua ja piukeata, voi kuinka silloin halusin\nsaada valvoa, kuullakseni hänen lystillisiä kertomuksiansa! Lymysin\npimeimpään nurkkaan ja pistäyin siimekseen, toivoen olevani piilossa ja\nsiten pääseväni perhe-poliisin valppaudesta, mutta turhat olivat\nkokeeni! \"Äiti, eikö Harryn jo ole aika mennä levolle?\" kysyi siskoni,\njoka toivoi saada olla yksin ihailijansa kanssa.\n\nKaikesta tästä huomaa, että, ehk'en kärsinyt mitään ruumiillista\npuutetta, olin kuitenkin, niinkuin jo sanoin, varsin yksinäinen ja\nmuilta hyljätty. Tässä vilkkaassa ja iloisessa kodissa ei minulla ollut\nainoatakaan, jonka kanssa olisin saattanut leikitellä.\n\n\"Luulenpa, että meidän täytyy panna Harry kouluun\", lausui eräänä\npäivänä äiti isälleni, kun olin hänelle puhunut siitä ikävyydestä,\njonka yksinäisyys minulle saattoi. \"Poika parka on niin yksin täällä\ntäysikasvuisten joukossa\".\n\nMinä menin siis kouluun, puhdas esiliina rinnoillani, rihveli-taulu\nkainalossa ja pieni koppa käsivarrella, jossa oli aamiaiseni. Punastuen\nja vavisten läksin matkalle, sillä minä pelkäsin kovin noita suuria\npoikia, joilta pian voisin saada selkäsaunan; mutta onnetar oli varsin\nsuotuisa jo heti ensi päivänä, sillä oitis kouluun tultuani tapasin\nlapsuuteni morsiamen Susie Morril'in.\n\nAh! miten soma tyttö hän oli! Kun hänet ensin huomasin seisoi hän\nkoulusalin ovella. Hänen poskensa ja kaulansa olivat valkoiset kuin\nvaha, hänen silmänsä olivat heleän siniset, ja kun hän hymyili,\nmuodostui pullokkaille poskillensa kaksi pientä kuoppaa, niinkuin\npyörteet välkkyvän puron pinnalla.\n\nHän oli puettuna haaleanpunaiseen hameesen ja valkoinen esiliina oli\nköytettynä pyöreän kaulansa ympärille. Hänen äitinsä, jonka ainoa tytär\nSusie oli, puki hänet aina varsin siististi ja somasti.\n\n\"Ah, Susie kulta\", sanoi äitini, joka talutti minua kädestä, \"tässä on\nminulla pieni poikanen, joka tulee käymään tässä koulussa, ja josta\nsiis saat leikkitoverin\".\n\nVarsin suloinen oli tuo pieni Evan tytär! Hän hymyili, oli kohtelias ja\nmiellyttävän ystävällinen pienelle, kömpelölle ja pörröpäiselle Aatamin\npojalle. Hän käski minut istumaan vierellensä penkille, laski pienen,\nvalkoisen kätensä kaulalleni ja avasi aapeluksen eteeni.\n\n\"Minä jo taidan tavata; kuinka pitkälle sinä olet tullut?\" kysyi hän.\n\nKun osaamme tavata, niin olemme jo kappale matkaa kirjallisella alalla;\n-- tavaaminen on juurikuin ensimmäinen virstantukki lapsen opin-tiellä.\nÄitini oli ollut uuttera ja hyvä opettajatar ja minä puolestani ahkera\noppilas; luonnollisesti pikku sydämeni nyt paisui ilosta, kun ilmoitin,\nettä jo kau'an sitte olin päässyt kukkoon saakka aapeluksessa. Hänen\nheleän-siniset silmänsä ilmoittivat hämmästystä yhdessä kunnioituksen\nkanssa, kun hän lausui:\n\n\"Kuulitteko tytöt? Hän on jo lopettanut aapelus lukunsa ja lukee\nsisältä puhtaasti\". Nuot sanat vaikuttivat sen, että arvoni nousi, itse\nmielestäni kumminkin, varsin paljon ja että pari kolme noista nuorista\ntytöistä katseli minua huomattavalla kunnioituksella.\n\n\"Etkö tahdo istua meidän vieressämme\", kysyi Susie. \"Minä pyydän neiti\nBessie'ltä, että saat istua täällä, sillä nuot suuret pojat ovat\npienemmille aina niin ilkeitä\".\n\nSusie oli opettajattaren kaunopuhelias lemmikki, jonka tähden neiti\nBessie myöntyikin hänen pyyntöönsä ja minä sain siis istua kauniin\nystäväni vieressä kovalla koulupenkillä. Siinä istuin nyt, roikuttaen\njalkojani, pienen, pörhöisen linnunpojan kaltaisena, joka vasta on\npesänsä jättänyt ja istuu, silmät selällänsä, levottomasti katsellen\nulos maailmaan. Nuo suuremmat pojat irvistelivät niin ilkeästi minulle\nkirjainsa takaa ja tuo ilkiö Tom Halliday heitti minua paperipallolla,\njoka tarttui seinään, juuri pääni yläpuolelle. Minä katsahdin Susie'n\nja olin varsin urhea. Enpä ollut koskaan nähnyt suloisempaa olentoa\nkuin Susie oli; en väsynyt katsella hänen tuuheita kultakutrisia,\nhaalean punertavaa hamettansa, hienoa valkoista esiliinaansa ja pieniä,\nsomia, punaisia kenkiänsä. Hänellä oli käsityöksi pieni pyyhinliina\npäärmettävänä ja minä katselin ihastuneena tuota välkkyvää\nneulaa, hienoa lankaa ja hänen pieniä valkoisia sormiansa, sekä\nmessinkisormustansa. Minun silmissäni oli messinki kultaa ja Susie itse\npieni keijukainen. Väliin katsahti hän suurilla sini-silmillänsä\nminuun, hymyili ja nyökkäsi päätänsä, ikääskuin tahtoisi hän kehoittaa\nminua olemaan hyvällä tuulella. Silloin tunsin aina väristyksen\nsydämessäni, joka ihastuneena tykytti kirjavan puuvilla esiliinani\nalla.\n\n\"Rakas neiti Bessie kulta\", sanoi Susie, \"eikö Harry saa leikitellä\ntyttöjen kanssa? Nuot suuret pojat ovat niin ylen vallattomia ja\npahankurisia\".\n\nNeiti Bessie hymyili myöntyväisesti ja siitä hetkestä olin minä\nonnellisin pieni poika koko maailmassa.\n\nAluksi leikimme \"leskisillä\", \"haukka ja kyyhkyset\", \"kettu ja kanat\",\nynnä muita leikkiä, joissa tarvittiin nopeutta ja vikkelyyttä; siinä\ntytöt, etenkin Susie olivat minua etevämmät. Mutta kun tarvittiin\nsuurempaa rohkeutta, tahi voiman osoituksia, silloin oli minun vuoroni\nkunnostaa itseäni. Minä uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta kuin\nSusie; suurimman kunnian hankin itselleni siten, että kiipesin ylös\nviisi kaiteiselle veräjälle ja hyppäsin alas sieltä. Kun lehmä sattui\ntulemaan kouluhuoneen luona olevalle nurmikolle, menin minä rohkeilla\naskeleilla, keppi kädessä, karkoittamaan sen niin etäälle, ett'ei sitä\nenään näkynyt; tätä pidettiin varsin suurena urho-työnä, ja siitä\nsainkin sankarin nimen. Tuollaiset voimain osoitukset hankkivat minulle\nSusie'n kunnioituksen ja luottamuksen. Minä taisin lukea selvästi\nkirjasta, uskalsin hypätä alas korkeammalta aidalta, enkä pelännyt\nlehmiä; olihan siinä kyllin miehuuden osoituksia!\n\nKoulu oli kaukana kodistani, jonkatähden sain päivällis-ruokani mukaani\nkouluun. Susie'llä oli myöskin ruokaa mukanansa, senpätähden yhdistimme\ntaloutemme. Asuntomme asetimme suuren, varjoisan vahterin alle, ja\npöytänä oli meillä suuri kivi, jota kantaessani melkeen olin taittaa\nselkäni; tälle kivelle levitti Susie pienen liinansa ja valmisti sille\npäivällisemme. Hänen johdon alla lisääntyi talomme vähitellen\nkyökilläkin; siellä pesimme lautasemme, joksi käytimme vahterin suuria\nlehtiä. Ruokahuoneena oli meillä loukko kahden kiven välillä; sinne\npiiloitimme ne pähkinät, omenat ja piparkakut, jotka jäivät yli\npäivällisistämme. Susie toi sinne nukkensakin, jolle minä valmistin\nsoman vuoteen pehmeistä niitty-villakoista. Kun lupahetki loppui,\npiiloitimme me nuken varsin huolellisesti, peläten, että nuot ilkeät\npojat löytäisivät sen ja turmelisivat edenimme.\n\n\"Onpa oikein oiva asia, että Harry on kaiken päivää koulussa\", kuulin\nyhtenä päivänä erään siskoistani lausuvan toiselle. \"Hän oli aina\ntiellä ja sekoittui joka asiaan. Lapsilla on varsin tarkka kuulo ja\nHarry kuunteli aina kaikkia, mitä puhelimme keskenämme\".\n\n\"Hänkin on paljoa onnellisempi nyt\", sanoi äitini, \"sillä hänellä on\nleikkitoveri\".\n\nJa niinpä todella olinkin.\n\nLauvantaisin, jälestä puolen päivän, pyysin äidiltäni luvan saada mennä\nSusie'ta tervehtimään. Siskoni, jotka eivät koskaan sitä vastustaneet,\nkampasivat hiukseni ja asettivat puhtaan esiliinan rinnoilleni. Täten\nsomistettuna riensin Susie'n luoksi, onnellisimpana kaikista nuorista\nrakastajista.\n\nValoisalta ja ihanalta tuntui elämä näinä lauantaiehtoina, kun auringon\nsäteet aitauksen lomien läpi kuvasivat kullankarvaisia juovia pelloille\nja niityille, kun tuuli hiljaa huuhahteli puiden oksissa, kuiskaten\nkummallisia sanoja, noukkiessani käteni täyteen kukkasia, joilla\nkaunistin pientä kotiamme, tuuhean vahterin alla!\n\nUsein leikimme myös eräässä heinäladossa. Väliin taas etsimme linnun\npesiä; silloin minä ryömin pimeimpään soppeen ladon alla, jonne Susie\nei uskaltanut seurata, ja kiipesin korkealle heinäsuovalle, josta hän\npelkäsi putoavani, mutta josta tavallisesti toin runsaan sadon, jonka\nlaskin Susie'n valkoiseen esiliinaan.\n\nMikä minua enin kummastutti oli, että hänen hameensa aina oli puhdas ja\nsiisti, vaikka hän olikin jokapaikassa mukana leikeissämme. Minulla\ntosin oli karkeat, paksut vaatteet ja kirjava esiliina, mutta\nalituisesti oli minulla reikiä kyynäryspäillä ja polvillani, -- jos\nnim. saan uskoa mitä sisareni, jotka vaatteitani paikkailivat,\nkertoivat. Mutta pikku Susie'n vaatteet olivat aina puhtaat ja eheät,\neikä hän liannut edes käsiänsäkään. Hänen kultakähäränsä olivat aina\nikääskuin olisivat olleet vasta silitetyt, ja vaikka hän kiipesi ja\njuoksenteli, tahi oli mukanani karja-pihassa, lammikoissa ja soilla,\npalasi hän toki aina vaatteitansa repimättä ja likaamatta.\n\nYhtäsuuresti kuin minä ihmettelin häntä tässä suhteessa, ihmetteli hän\npuolestansa minun voimiani ja miehuuttani; sillä kun häntä piti\npuolustamani, olin oikea jättiläinen. Muistanpa varsin hyvin vielä,\nettä meidän, tullaksemme latoon, oli kuljettava erään mäkitörmän yli,\njossa ankarasti kotkottava, äkäinen kalkkuna-kukko pöyhistelihe Susie'n\nsuureksi kauhuksi. Susie kertoi, että hän useasti oli koettanut mennä\nmäen yli, mutta aina oli kalkkuna hyökännyt hänen päällensä, räpytellyt\nsiipiänsä ja, kaataen hänet kumoon, kovin säikäyttänyt häntä. Kun\nkalkkuna ensikerran alkoi tehdä minulle samanlaisen kolttosen, tartuin\nminä rivakkaasti toisella kädelläni hänen punaiseen leuka-helttaansa,\nkiedoin toisen käteni hänen siipiensä ympäri ja passitin hänet siten\npois mäeltä, kalkkunan suureksi harmiksi ja häpeäksi.\n\nSilloin säteilivät Susie'n silmät, ja, rohkeudesta paisuvalla rinnalla,\nlupasin minä varjella ja suojella häntä kaikissa vaaroissa.\n\nSusie ilmoitti, kaikessa salaisuudessa, kauheasti pelkäävänsä karhuja,\njolloin kerroin hänelle miten tekisin, jos karhu todella karkaisi hänen\npäällensä. Minä lainaisin isältäni pyssyn ja ampuisin pedon armotta\nkuoliaaksi; Susie kuunteli ja uskoi minua kuin pappia. Minä samalla\nmyös käytin tilaisuutta selittääkseni hänelle, miten tekisin, jos\nrosvot yö-aikaan murtaisivat itsensä kotiini. Minä oitis nousisin ylös,\nottaisin lapiollisen hehkuvia hiiliä ja pudottaisin ne heidän\nniskoihinsa, jolloin he varmaankin pötkisivät tiehensä. Kun tältä\nkannalta vaaroja katselimme olimme molemmat varsin rauhallisia.\n\nMitä itse karhuihin ja rosvoihin tulee, niin täytyy minun kumminkin\nmyöntää, ett'emme varmaan tietäneet mimmoisia olennoita ne oikeastaan\nolivat; mutta kuitenkin oli erittäin hupaista ajatella kuinka väkevä ja\nmiehekäs minä olisin, jos tapaisin jonkun tuollaisen elukan.\n\nVäliin pääsi Susie'kin lauantai ehtoina minua tervehtimään. Silloin\nminä aina menin häntä noutamaan ja rukoilin hänen äitiänsä, että Susie\nsaisi tulla. Pestyänsä ja siistittyänsä Susie'n antoi äitinsä hänet\nminun huostaani, varoittaen Susie'ta pitämään vaatteensa puhtaina ja\npalaamaan kotiin puoli tiimaa ennen auringon laskua. Susie piti tarkan\nvaarin ajan kulusta, mutta emme koskaan olleet yksimieliset kuinka\nkauan aurinko vielä viipyisi laskuunsa; sillä, vaikka minä vakuutin,\nettä vielä on tunti auringon laskuun, kääntyi Susie jo paluumatkalle\nkotiinsa. Kun Susie oli meillä, hyväilivät sisareni häntä, ja kietoivat\nhänen kultakähäriänsä sormiensa ympärille. He kysyivät häneltä\nnaureskellen, tahtoisiko hän tulla minun vaimokseni, johon hän aina\nsuurimmalla totuudella vastasi: \"tahdon.\"\n\nNiin, hänen piti tulla vaimokseni, se oli jo päätetty meidän\nvälillämme. Mutta koska? Minä en voinut käsittää, miksi meidän oli\nodottaminen, kunnes kasvaisimme suuriksi. Hänellä oli ikävä, kun minä\ntulin hänen luotansa ja minulle taas tuntui elämä niin kauheasti\nkolkolta ja ikävältä, kun hän ei ollut luonani. Miksi en naisi nyt\noitis, saadakseni aina olla hänen parissansa? Minä kysyin mitä Susie\nasiasta arveli, ja sain vastimeksi: ett'ei hänellä puolestansa olisi\nmitään tuota vastaan, mutta ett'ei äitinsä varmaankaan laskisi häntä\nluotansa. Minä kerroin hänelle, että oli aikomukseni tästä asiasta\npuhua äitilleni ja melkeenpä olin varma, ett'ei äitini sitä\nvastustaisi, kun isäni oli seurakunnan pappi!\n\nTätä asiata minä mietin ja aprikoitsin joka suunnalta; vihdoin päätin\nkuin päätinkin, siitä äitilleni puhua, niin pian kuin vaan saisin\ntilaisuuden kahden kesken hänen kanssansa haastella. Niinpä eräänä\niltana, istuessani pienellä tuolillani äitini vieressä, aloin: \"Äiti,\nsanopas miksi ihmiset niin paljon vastustavat nuorena naimista?\"\n\n\"Nuorena naimista!\" kysyi äitini, hetkeksi antaen sukka-kuteensa\nlevähtää, ja hieno hymy lensi huulillensa. \"Mitä mietit, lapseni?\"\n\n\"Mietin miksi Susie ja minä emme voi oitis mennä naimisiin? Minulla on\naina niin ikävä kun olemme erossa. Täällä kotona ei kenkään viitsi\nleikitellä kanssani; mutta jos Susie olisi täällä, niin emme koskaan\nluopuisi toisistamme.\"\n\nIsäni heräsi syvistä mietteistänsä ja katseli hymyellen äitiäni, joka\nnauroi oikein makeasti.\n\n\"Rakas poikani\", lausui äitini, \"tiedäthän, että isäsi on köyhä ja\nsaapi kyllin tehdä työtä, voidaksensa elättää omat lapsensa; kuinka\nsiis luulet, että hänen varansa kannattaisivat elättää pientä tyttöä\nvielä lisäksi?\"\n\nMinä huokasin raskaasti. Varain puute, joka on ollut esteenä niin monen\nlempijä-kurjan toivojen toteuttamiselle, oli minunkin edessäni jo heti\nelämäni kynnyksellä.\n\n\"Kuules äiti\", sanoin hetken surullisesti mietittyäni, \"minä en söisi\nsilloin kuin puolet siitä, mitä nyt syön, enkä enään kuluttaisi näin\npian vaatteitani rikki.\"\n\nÄitini silmät säteilivät. Kyyneleet ja hymy taistelivat niissä\nhetkisen, aivan samoin kuin auringonsäteet välkkyvät sadepisaroiden\nläpi. Hiljaa nosti hän minut polvellensa ja painoi minua hellästi\nrintaansa vasten.\n\n\"Kerran, kun, pikku poikani, olet suureksi kasvanut, toivon että\nTaivahinen suopi sinulle vaimon, jota saat lempiä. Kodon ja tavaran\nsaamme vanhemmiltamme, mutta hyvän vaimon suopi meille Jumala.\"\n\n\"Se on toden totta\", vakuutti isäni hellästi, \"eikä kenkään lie sitä\nparemmin kokenut kuin minä.\"\n\nÄitini keijutteli minua hiljaa polvillansa illan hämärtäessä ja\nviihdytti pikku sydämeni lepoon, puhuen tulevaisuudesta, jolloin minä,\nsuureksi kasvaneena ja, niinkuin äitini toivoi, pappina saisin nauttia\ntodellista perhe-onnea pienessä, rakkaassa, omassa kodissani.\n\n\"Tuleeko Susie sinne myöskin?\"\n\n\"Toivokaamme, että niin käypi\", vastasi äitini, \"edeltäpäin sitä ei\nkenkään voi tietää.\"\n\n\"Mutta, äiti kulta, etkö tiedä sitä varmaan? Sano, sano onko se varma?\"\n\n\"Rakas lapseni, ainoastaan taivaallinen isämme sen tietää\", vastasi\näitini. \"Mutta nyt sinun täytyy lukea ahkeraan ja tehdä lujasti työtä,\ntullaksesi vahvaksi ja miehekkääksi, niin että kerran voit elättää\npienen vaimosi.\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nLapsuutemme onnela.\n\n\nÄitini sanat herättivät eloon kaikki voimani. Nyt oli minulla\nsilmämäärä pyrinnöilleni ja maatessani en enään muuta uneksinut kuin\ntulevaisuudestani. Tästä saakka mietin aina, miten vaan pikemmin\nkasvaisin suureksi ja väkeväksi. Olin lukenut kertomuksen Simsonista.\nMiten hän niin väkeväksi oli kasvanut? Varmaanpa hänkin kerran oli yhtä\npieni ja heikko kuin minä. \"Mahtoiko hän uskaltaa\", ajattelin\nitsekseni, \"ajaa lehmät kotia; mahtoiko hän jaksaa au'aista raskaita\nveräjiä, kun hänen kätensä vielä olivat pienet ja heikot; mahtoiko hän\nosata ratsastaa satulatta, silloin kun hänen säärensä vielä olivat\naivan lyhyet?\" Tällaisissa urotöissä olin minä oikea sankari ja päätin\nvielä enemmän karkaista itseäni, nostamalla raskaita vesiammeita,\nkiipeämällä ylös heinäsuoville, heittämällä sieltä sylen täydeltä\nheiniä, sekä täten kaikin tavoin saattaa itseni suureksi ja väkeväksi.\n\nSeuraava päivä, tämän keskustelun jälkeen äitini kanssa, oli lauantai,\nja minä sain luvan mennä Susie'n luoksi.\n\nHänen äitinsä talon luona oli laaja niitty, jonka viheriäisellä\nnurmikolla kasvoi suuri joukko punaisia apilaita ja keltaisia\nvoikukkia. Mutta enin meitä siellä miellytti nuot suuret, mehuisat\nmansikat, jotka kasvoivat ruohojen ja mättäiden välillä pitkissä\nvarsissa. Sanomattoman suloista oli Susie'n seurassa viettää kokonainen\nlauantai ehtoopuoli tällä niityllä! Kun muistelen tuota ihanaa aikaa,\nniin huomaan, että se ilo, jonka silloin lauantai päivän lähestyessä\ntunsin, oli paljo suurempi kuin se, jonka nyt tunnen, lähtiessäni\nkolmen viikon kesäiselle huvimatkalle.\n\nMe olimme sanomattoman onnelliset täällä luonnon vapaudessa; hellästi\nautoin minä Susie'tä sammaltuneiden kivien yli, vattu-pensaikkojen ja\nkanervikkojen läpi, sekä nostin häntä aina, kun kiipesimme korkean\naitauksen yli, joka niittyä ympäröi. Väliin kumarruimme alas\nruohostoon, ikääskuin pieni lintu-pari lehtien joukkoon, ja iloitsimme,\nkun ei kukaan meitä nähnyt. Peippois-pari, joka oli pesänsä laatinut\nsuureen, niityllä seisovaan puuhun, ihastutti meitä laulullansa ja oli\nilomme ainoana todistajana. Varmaankin he ymmärsivät ilomme, ja\nolimmepa varmat, ett'eivät he ilmoittaisi kellenkään piilopaikkaamme.\n\nMonta ja tärkeää salaisuutta ilmaisimme toisillemme, niinkuin esim.\nmissä kauneimmat kukat kasvoivat, missä parahimmat mansikka-paikat\nolivat, ja lupasimme olla kenellekään muulle niistä mitään virkkamatta.\n\nEräänä päivänä löysimme pienen linnun pesän kanervikossa. Kuiskaten\nluimme siinä kolme pientä sinisen kirjavaa munaa, pyöreätä, hienoa ja\nkiiltävää, jotka olivat silmissämme kalliita kiviä arvoisammat. Itse\npesäkin oli oikea taideteos.\n\nYstävällisesti puhuttelimme lintuja. \"Älkää peljätkö, pikku linnut\"\nsanoimme me; \"tästä ei kenkään muu saa tietää\"; ja sitte päätimmekin\nolla siitä puhumatta Tom Halliday'lle ja Jim Fellows'ille, sillä he\nvarmaankin särkisivät ja hävittäisivät tuon kauniin pesän. Rintamme\noikein paisui ilosta, kun meillä oli tällainen salaisuus\nvartioittavana, ja koko seuraavan viikon oli meillä sanomattoman vaikea\nolla tuosta puhumatta jokaiselle vastaan tulevalle. Me sanoimme\nkoulutovereillemme, että tiesimme jotakin vallan kummallista, --\njotakin, josta emme tahdo kellenkään virkkoa sanaakaan, sillä se olisi\nväärin tehty, -- niin oli äitini sanonut; -- me olimme luonnollisesti\näideillemme ilmoittaneet mitä olimme löytäneet ja heiltä saaneet\ntarkimmat varoitukset velvollisuudestamme pitää lintujen salaisuutta\nomana salaisuutenamme.\n\nTäällä meidän ihanalla niityllä kasvoi myöskin suuria, keltaisia\nliljoja, jotka loistivat niin kauniisti auringonpaisteessa ja joiden\nkukat nuokkuivat kuusi, seitsemän ryhmässä, korkeilla, kauneilla\nvarsilla, ikääskuin kellotorni keijukaisien maailmassa. Ne kohosivat\nkorkealle apilaiden ja voikukkain yli, ulottuen väliin meidänkin\npäittemme yli, ja me kurkistelimme kummallisella, salaisella ilolla\nniiden kultaisiin, mustankirjaviin kupuihin.\n\n\"Älä taita niitä, ne ovat niin kauniita\", sanoi Susie minulle kerran,\nkun ojensin käteni taittaakseni liljan. \"Anna niiden olla rauhassa,\nniin saamme katsella niitä jälleen, kun toiste tulemme tänne. Varsin\nhupaistahan on nähdä niiden nyökkäävän ja huiskaavan tuulessa\".\n\nMinä annoin suurempien olla rauhassa, mutta sain luvan poimia niitä,\njotka kasvoivat yksitellen varressa. Läpi niityn kulki pieni puro,\nvälkkyen ja hypellen monivärisien kivien yli, siellä täällä muodostaen\npienen putouksen, veden taittuessa jonkun kallionlohkareen yli.\nSilmissämme olivat nämät pienet kosket yhtä merkillisiä, kuin Niagara\nja kaikki muut suuret vesiputoukset, joille täysikasvuinen, hieno\nmaailma nykyaikaan vaeltaa. Mutta tämä puro ja tämä koski olivat toki\nmeille kaikkein rakkahimmat, sillä _tämä_ puro oli _meidän_ puromme ja\n_nämät_ kosket _meidän_ koskemme; me olimme nämät löytäneet ja olimme\naivan vakuutetut, ett'ei kenkään muu tietäisi näistä mitään.\n\nErään tällaisen kosken luona, joiksi me näitä putouksia nimitimme, ja\njoka oli noin puolitoista jalkaa korkea, istuimme, mansikoitamme\njärjestellen täysinäisiin vakkoihimme, kun minä Susie'lle kerroin, mitä\nolin äitini kanssa puhellut edellisenä iltana.\n\nVieläkin muistan aivan selvään kuinka tuo pieni keijukainen nauroi\nminulle. \"Minulle se on aivan yhdentekevää; eihän minulla ole mitään\nkiirettä, ja maltanhan odottaa kunnes kasvat suureksi ja tulet\nmieheksi. Saammehan aina olla yhdessä koulussa ja sitä paitsi,\nsaammehan käyttää lauantai ehtoon miten halajamme\", lausui hän. \"Älä\nole pahoillasi, Hazzy\", lisäsi hän, istautuen viereeni ja kietoen\nhennon käsivartensa hyväellen kaulani ympäri, \"me lemmimme toisiamme,\nja onhan se yhtä hupaista nyt, kuin jos olisimme naineet\". Mistähän\nsekin tulee, että ensimmäinen toimi, jonka hellempi tunne saattaa\nmeidät tekemään, on lemmittymme nimen muuttaminen ja muodostaminen.\nLöytyykö ainoatakaan lasta, jonka nimestä, olkoonpa se kuinkakin lyhyt\nja kaunis, lapsen äiti ei muodostaisi uutta lemmikki-nimeä? Kun Susie\ntahtoi olla oikein hellä ja ystävällinen minua kohtaan, kutsui hän\nminua \"Hazzy'ksi\", jolle me aina nauroimme, sillä hän oli ainoa, joka\nminua puhutteli tällä nimellä. Samoin kutsuin minä häntä\n\"Lempikukakseni\", syistä varsin luonnollisista.\n\n\"Tiedätkös, Lempikukkani, sanoin minä, tiedätkös mitä minä nyt olen\nhankkeissa tehdä? Minä opettelen itseäni väkeväksi, kuin Simson\".\n\n\"Mutta miten se käypi laatuun\", kysyi hän hämmästyneenä.\n\n\"Minä juoksen, hyppään, kiipeän, kannan suuria vesisankoja, ratsastan\nmyllyyn ja juoksen alituisesti muiden asioilla; nyt minusta pian tulee\noikea miehen mies ja oitis kun olen mieheksi päässyt, rakennan minä\ntalon sinulle ja minulle, johon laadin vierashuoneen, salin, keittolan,\nruokahuoneen ja -- --\"\n\n\"Ja pieniä vaatekammioita, joihin saamme ripustaa vaatteemme\",\nkeskeytti tuo pieni Evan tytär.\n\n\"Toden totta; minä laitan niin monta, kuin vaan tahdot ja juuri sille\npaikalle, johon itse ne haluat\", vakuutin minä erinomaisella\nvapaamielisyydellä. \"Sinua minä sitten suojaan ja karkoitan pois kaikki\nleijonat, karhut ja pantterit. Jos karhu tulisi sinua vastaan,\nLempikukkani, niin repisin minä sen kahtia, juuri niinkuin Simson ennen\nteki leijonan kanssa\".\n\nNäin puhuessani siirtyi \"Lempikukkani\" aivan minun rinnalleni ja hänen\nkatsantonsa kävi varsin totiseksi ja syvämietteiseksi.\n\n\"Mutta emmehän jätä äiti-parkaani yksin?\" kysyi hän.\n\n\"Ei suinkaan! hänen täytyy tulla asumaan luoksemme\", vastasin varsin\njalomielisesti. \"Minä rakennan hänellekin pienen, soman huoneen, ja\nminunkin äitini pitää tuleman luoksemme asumaan\".\n\n\"Mutta eihän äitisi voi jättää isääsi\".\n\n\"Ei; isäni tulee myöskin, kun hän vanhenee, eikä jaksa saarnata enään.\nKyllä minä pidän huolta heistä kaikista\".\n\nPikku \"Lempikukkani\" katseli minuun luottavaisesti ja vakuutti, että\nolen kunnon poika; linnutkin visertelivät ikääskuin hyväksyen tuumani\nja lentelivät iloisina ympärillämme niityllä. Hetken kuluttua meni\naurinkokin majoillensa, vaipuen puiden taakse suuren, punertavan pallon\nmuotoisena: silloin mekin, kädet täynnä liljoja ja vakkaset täynnä\nmansikoita, kiipesimme vanhan aidan yli ja tepastelimme kotiimme.\n\nMonta hupaista hetkeä oli minulla sittemminkin, samana kesänä; se\nolikin onnellisin kaikista suvista koko ijässäni. Syksyn tultua\nsamosimme pensastoissa kooten suuria varastoja maukkaita, ruskeita\npähkinöitä. Hupaista oli istuskella noissa kuivissa lehdissä, jotka\nmaahan olivat kokoontuneet, ja jotka pyrynä lentelivät jalkojemme\nedestä.\n\nHuomattuani oikein oivallisen pähkinäpuun, kiipesin minä nopsaan ylös\nsen korkehimpiin oksiin, puistelin niitä niin lujasti, että nuot\nkauniit pähkinät tippuivat alas maahan, josta Susie poimi ne vasuihin,\nylistäen minun nopeuttani ja voimaani. Tom Halliday oli paljon suurempi\npoika kuin minä, mutta ei hän ollut niin vikkelä puuhun kiipeämään,\nkuin minä olin; mitä taas tuohon suureen, kömpelöön Jim Fellows'iin\ntuli, niin ei Susie voinut olla nauramatta, ajatellessansa kuinka\nlystillisen näköinen Jim olisi, jos hän kiipeäisi noille hienoille\noksille, joilta hän varmaankin putoaisi maahan kuin vanha säkki. Kun\nSusie oikein elävästi kuvaeli noiden suurien poikien kömpelyyttä,\nsaimme väliin nauraa niin makeasti, että vesikarpalot valuivat\nposkillemme. Olenpa huomannut sukupuoleni heikkoudeksi senkin, että\nsuurella mielihyvällä otamme osaa siihen nauruun, jota lempimämme\nnaiset herättävät ivatessansa muita miehiä. Vanha Aatamimme pakoitti\nmeidät ajatuksissamme repimään ja raatelemaan Jim'in ja Tom'in\npyhitettyjä muistoja, ja se oli mielestämme varsin hupaista -- sillä\nymmärrettävästi siinä ei ollut mitään ilkeyttä ja olivathan Jim ja Tom\nkyllä hyviä poikia.\n\nJoka päivä huomasimme aina paremmin, että me sovimme vallan hyvin\npariskunnaksi, etenkin siinä, mitä talvivarastojen keräämiseen tuli.\nMeillä oli oikein oivallinen kellari, -- pieni kuoppa, jonka minä olin\nkaivanut ja kivillä varustanut; siellä meillä oli koko talvivarastomme\npähkinöitä, joita kootessa olimme saaneet monta kertaa vakavasti\ntuumiskella. Sitte tuli tuo ihana aika, jolloin isäni omenaviini oli\nvalmistettava. Me kiipesimme silloin orsille, viini ammeiden\nyläpuolella, ja pujoitimme pitkät olki-putket viiniin, jota me niiden\nläpi imimme. Minä aina likasin vaatteeni, jota Susie ei koskaan tehnyt.\nSilloin hän aina nauroi minulle ja puhdisteli vaatteitani, niinkuin hän\nparhaiten taisi.\n\n\"Miten sinä aina saatkaan itsesi tuon näköiseksi\", sanoi hän silloin\näidillisesti nuhtelevalla äänellä.\n\n\"Kuinka sinä sitte taidat pitää itsesi aina noin puhtaana?\" kysyin minä\npuolestani ja silloin hän aina nauroi, kutsuen minua likaiseksi\npojaksensa.\n\nTuo pieni keijukainen nauroi usein minulle ja teki minusta hienosti\nivaakin, mutta samalla kun hän huomasi, että veri nousi kasvoilleni,\nhyvitteli hän minua taas kiitoksillansa, aivan niinkuin oikean Evan\ntyttären sopii.\n\nVäliin hän nuhtelikin minua oikein äidillisesti. Ollen äitinsä ainoa\nlapsi, oli hän tottunut aina olemaan rehellinen, ja hänen omatuntonsa\nolikin yhtä turmeltumatoin, kuin hänen pukunsakin. Minä taas olin\nvarsin kiivas luonteeltani ja väliin olin niin vähällä kirota, kuin\npapin poika voi olla. Kun nuot suuremmat pojat löysivät meidän\npiilopaikkamme ja särkivät meidän pienet rakennuksemme, silloin\ntapahtui väliin, että kiljasin vihastuneena: \"hitto teidät periköön\",\nsellaisella voimalla, että itsekin hämmästyin.\n\nSilloin Susie aina seisoi kalpeana ja pelästyneenä; sittenkuin minä\nolin hieman rauhoittunut, nuhteli hän minua äidillisesti ja koetti\nsaattaa minut hyveen polulle, neuvoen minulle kaikki hyvät opetukset,\njoita äiti oli hänen sydämeensä istuttanut.\n\nSelvään muistan vieläkin, miten hän seisoi edessäni, lempeänä ja\nvakavana, saattaen minut sen kautta hartaasti kuuntelemaan hänen\nopetuksiansa.\n\nSusie oli opetettu tarkasti pyhittämään lepopäivää, josta muut lapset\nylehensä pitävät varsin vähän väliä. Joka pyhä-päivä kävi hän kirkossa\nja kehoitti minuakin ahkeraan siellä käymään. Ensialussa menin minä\nsinne ainoastaan sentähden, että toivoin saavani nähdä _hänet_ siellä,\nja kuta suuremmaksi kasvoin, sitä huolellisemmaksi kävin minä\njuhlavaatteistani, josta siskoni naureskellen minua huomauttivat.\nKirkossa olivat meidän penkkimme aivan vierekkäin ja suurin iloni oli\nristikon läpi, joka penkit eroitti toisistansa, salaa katsella\nSusie'tä. Hän oli viehättävän suloinen, puettuna sinisillä nauhoilla\npäärmättyyn, valkoiseen hameesensa; päässä oli hänellä pieni olkihattu,\njonka alta tuuheat kähärät valuivat hänen hartioillensa; hameen alta\nnäkyivät pienet siniset kengät -- ja somatpa ne olivatkin!\n\nHän sanoi minulle, että pienet tytöt eivät koskaan saa kirkossa\najatella pukuansa; senpätähden Susie'kin koetti kääntää mielensä\nkaikesta turhuudesta ja hartaasti hän kuuntelikin saarnaa, tietämättä,\nettä aivan likellä häntä oli silmäpari, joka uteliaasti ja yhtämittaa\nseurasi hänen pienintäkin liikettänsä.\n\nIhmisluonto on toki sitä laatua, että se ainoastaan osaksi voi tulla\ntäydelliseksi; tämä tapahtuu yhtähyvin pienien kuin suurienkin\npyhyyksien kanssa; huomasinpa siis väliin, että kun Susie'kin --\nvarmaankin aivan sattumalta -- loi sini-silmänsä minuun, vetäysi hänen\nsuunsa hymyyn ja eipä paljo puuttunut syntisestä naurustakaan. Mutta,\nniinkuin tarkkatuntoinen nainen ainakin, huomasi hän oitis minkä vian\nhän oli tekemäisillänsä, ja silloin katsahti hän hartaasti pappiin,\njonka saarnasta hän ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kuunteli hartaasti,\nkunnes nukku-matti hänet petti; silloin ummistuivat hänen kauniit\nsilmänsä, ikääskuin kellokukka rankkasateessa; hänen niskansa kävi\nvoimattomaksi ja hänen päänsä vaipui alas; hellästi laittoi hänen\näitinsä mukavan sijan polvellensa, jolla Susie lepäsi levollisesti,\nkunnes saarna oli loppunut.\n\nTalven tullessa pyysin minä veljeni laittamaan kelkan itselleni.\nNykyaikaan ostetaan kauniiksi maalatuita kelkkoja puodeista, mutta\nminun kotiseudullani oli sellainen ylöllisyys tuntematoin; me\nvalmistimme siis itse kelkkamme niin hyvin kuin asian haarat sen\nsallivat. Veljeni kysyi jos Susie'nkin piti lasketteleman tällä\nkelkalla, ja kun minä, kummastellen tuollaista kysymystä, vastasin:\n\"tottakaiketi!\" maalaili hän sen varsin somaksi. Sydän-käpyni oikein\nhempahteli, kun ensikerran lähdin noutamaan Susie'ta, tällä kauniilla\nkelkallani. Soma ja näppärä Susie olikin talvi-puvussansa ja\nhansikkaissa! Kireä talvipakkanen sai ruusut nousemaan hänen\nposkillensa, joiden ympärillä kiharat liehuivat. Matkalla kouluun oli\npieni mäen-törmä; siinä istahdin Susie'n taakse kelkkaani ja sittenkös\nmentiin aika kieroa, nauraen ja iloiten. Tänä talvena olimme varsin\nusein kelkkamäessä; vaikka poskemme kävivätkin tuli-punaisiksi ja\nnenämmekin sai saman värin ja varpaita paleli, niin oli ilo kuitenkin\nsanomattoman suuri. Äitinsä johdannon alla kutoi Susie minulle pienet\nlapaset, jotka lämmittivät sekä käsiä että sydäntä, ja joiden\nkatseleminen oli oikea nautinto silmillenikin. Päätökseni kasvaa\nsuureksi ja voimakkaaksi oli aina mielessäni; senpätähden pinosin minä\npuita ja kannoin vettä äidilleni. Suurella säästäväisyydellä sain\nviimein kokoon melkoisen summan rahaa, jolla ostin sokerista\nvalmistetun sydämen, yhtä suuren kuin kumpaisetkin kämmeneni; sen\ntoiselle kyljelle oli maalattu kaksi pientä kyyhkyläistä, joita sininen\nnauha yhdisti ja toiselle kyljelle kaksi punaista, saman nuolen\nlävistämää sydäntä.\n\nEipä mikään taideteos olisi Susie'lle tuottanut suurempaa,\ntodellisempaa iloa, kuin tämä. Sillä kaunisti Susie nyt nukkikaappinsa,\njossa sille annettiin paras paikka ja vaikkapa aivan vähäinen imeminen\nyhdestä kulmasta ilmoitti, että se maistui sangen makealta, voitti\ntaiteellinen aisti kuitenkin vatsan halun ja sokerisydäntä säilytettiin\nainoastaan ihanneltavaksi.\n\nSusie'n äiti oli varsin hyvä ystävä minun äitini kanssa; ensin mainittu\nolikin uskollisin lammas isäni laumassa. Kaikki mikä koski pastoria ja\nhänen perhettänsä, oli hänelle varsin suuresta tärkeydestä. Äitini oli\nhänelle kertonut minun naimis-tuumani; ja ehkä he olivat sille\nsydämellisesti nauraneet, olivat he kuitenkin lisänneet, että\nkummempiakin oli nähty. Olihan Susie'nkin äiti oppinut tuntemaan\nmiehensä jo hänen poikana ollessa; eihän löytynyt mitään tuiki\nmahdotointa tässä vaihtelevassa, epävakaisessa maailmassa, ja emmehän\nedeltäkäsin tiedä, mitä huominen päivä kantaa helmassansa.\n\nVanhemmat siskoni suosittelivat meidän pientä eidylliä, sillä Susie oli\nnyt heidän lemmikkinsä ja leikkinukkensa; tosin he väliin hymyilivät\nyksivakaisuudelle ja totuudelle, jolla me olimme toisihimme kiinitetyt.\nAh, suloiset viattomuuden päivät, kallis lapsuutemme onnela, miksi te\nniin pian poistuitte!\n\nJa liian pianpa ne poistuivatkin. Pian katosi tämä suloinen aika, pian\nkuin kesälinnun viserrys, kuin liljain ja lemmenkukkain kauneus. Mutta\nminun pieni \"lempikukkani\" oli liian puhdas ja hyvä kukoistamaan tässä\nmatalassa maailmassa.\n\nTalvi kului ja kevät joutui jälleen; taas me poimimme sinikelloja ja\norvokkia ja kävimme yhdessä koulua, kunnes kesä tuli kauniimmallensa.\nSilloin alkoi kauhea tuli-rokko raivota seudulla ja minun pikku\n\"Lempikukka\"-parkanikin sairastui siihen.\n\nMinä muistan vieläkin aivan selvään viimeisen illan, jonka vietimme\ntuolla suloisella niityllä, jossa me edellisenä suvena olimme\nmansikoita poimineet. Varsin iloisina, oikein vallattomina, riensimme\nsinne ja löysimme runsaasti marjoja. Puhellen ja naureskellen juoksimme\nleikkiä lyöden sinne tänne, kunnes Susie äkkiä valitti päätänsä\nkivistävän ja kaulaansa kipeäksi. Minä pyysin häntä istautumaan puron\nrannalle, jossa sitten haudoin hänen päätänsä vedellä ja vaadin häntä\nodottamaan paikallansa, sill'aikaa kuin minä poimin hänelle mansikoita.\nMutta pianpa hän huusi minut luoksensa, itki ja vaikeroitsi ja pyysi\nvihdoin, että veisin hänet kotiin äitinsä luokse. Minäkin peljästyin ja\nkävin varsin surulliseksi; vihdoin en voinut pidättää itkuanikaan, ja\nkuu tulimme veräjälle itkimme kumpaisetkin. Kun Susie'n äiti tuli meitä\nvastaan, pidätti Susie hetkiseksi kyynelensä, kietoi pienet kätensä\nkaulani ympäri ja suuteli minua hellästi.\n\n\"Älä itke enään, Hazzy; tapaammehan toisemme vielä kerran\", sanoi hän.\n\nÄitinsä nosti hänet käsivarrellensa ja kantoi hänet sisään; sitten en\nenään nähnyt lapsuuteni morsianta tässä maailmassa. Emme enään\ntavanneet toisiamme siellä, missä lemmen-kukat kukkivat ja tuuli\ntuuditteli kullankeltaisia liljoja. Hänen sulo äänensä ei enään\nkajahdellut muiden koululasten joukosta; hän ei enään istunut suuressa\nkirkonpenkissä -- -- -- en koskaan, en koskaan saanut enään nähdä tuota\npientä, hentoa olentoa, kullankeltaisilla kähäröillä ja taivaan\nsiintävillä silmillä!\n\nEipä paljoa puuttunut ett'ei pikku \"Lempikukkani\" viime-suutelo ollut\nminullekin jäähyväissuutelo maailmasta. Siitä hetkestä muistan\nainoastaan epäselvästi, kuinka itkien palasin kotiini, kuinka ei ruoka\nsinä iltana maittanut ja kuinka kivistävällä päällä, kuumeen\nahdistamana menin levolle.\n\nSeuraavana päivänä sanoi koti-lääkärimme, että minussakin oli\ntuli-rokko, joka niin monta lasta jo oli tappanut.\n\nSekanaisena unennäkönä en muista nyt enään muuta kuin, että päätäni\nkovin kivisti, ja että kauhea, polttava jano vaivasi minua, ehk'en\nsen sammuttamiseksi saanut pisaratakaan kylmää vettä, niinkuin sen\najan oivallinen lääke-tiede määräsi. Utukuvan kaltaisina näin\nihmisiä hyörivän vuoteeni ympäri, vuoroon valvoen luonani ja antaen\npahan-makuista lääkettä juodakseni. Päivä vieri päivän perään; hitaasti\nkului aika; voimattomana lepäsin minä vielä vuoteellani, tuijoittaen\nnoita liikkuvia varjoja, joita akkunoiden ulkopuolella seisovien puiden\nlehdet muodostivat vuoteeni vastapäätä olevalle seinälle.\n\nEräänä iltana, kun makasin liikkumattomana, puoleksi uneksien,\nvuoteellani, kuulin kirkon-kellojen kajahtavan kuusi kertaa.\nVärähtelevät äänet aaltoilivat hiljaisen avaruuden läpi juhlallisina ja\nharvaan. Ne ilmoittivat, että minun pieni kuusivuotias \"Lempikukkani\"\noli muuttanut tuonne, jossa aikaa ei lasketa päivän ja yön mukaan,\njossa yötä ei enään löydy.\n\nKun minä paranin kertoi äitini, että pikku Susie nyt oli taivaassa.\nSynkkä, kylmä väristys kävi läpi ruumiini ja ihmeekseni en saattanut\nitkeä.\n\nKun katsahdan takaisin tuohon aikaan, kun muistelen mimmoinen pikku\nsydämeni silloin oli, niin muistan, että sydämeni sisimmässä tunsin\nkatkeran surun ja kaipauksen, ehkä ulkoa päin olinkin kuin ennen.\n\nEräänä päivänä kuulin sisarieni keskenänsä miettivän, josko todella\nolin paljon pitänyt Susie'sta ja arvelivat jos minä surin häntä nyt.\n\n\"Niin, lapset ovat kuin pikku-eläimet; ne unohtavat kaikki, mitä ne\neivät näe\", sanoi toinen.\n\nMutta minä en ollut unohtanut. Minä en voinut enään mennä niitylle,\njossa olimme yhdessä mansikoita poimineet, enkä pähkinäpuun luo, josta\nolin Susie-vainajalle pähkinöitä puistellut; väliin, sekä työssä että\nleikissä, tunsin äkkiä, että olin kadottanut jotakin, joka ei enään\npalaisi.\n\nKun lapsi kasvaa vanhempien siskosten parissa, joutuu hän varsin\nsivulle, ja omien puuhainsa tähden unohtavat he, että lapsi löytyy\nheidän joukossa; sillä tavalla syntyy lapsessa ujous ja kykenemättömyys\nselittämään tunteensa, jotka usein saattavat olla sekä syvälliset että\nvoimakkaat. Lapsi ei voi käyttää kieltä mielensä mukaan ja sen\nsanavarasto ei riitä sisällisien tunteiden selittämiseksi.\n\nKatkera, tuskallinen suru valtasi minut, kun muistin kadotettua\nystävääni ja leikkikumppaliani; mutta ainoastaan äitini silmä oli\nkyllin tarkka huomaamaan, mitkä tunteet rinnassani valtasivat.\n\n\"Eipä tiedä; ehkä juuri tämä ystävänsä kadottaminen onkin viittaus\nhänelle korkeudesta\", sanoi äitini. Eräänä iltana istautui hän vuoteeni\nlaidalle ja puhui minulle taivaasta, sen ihanuudesta ja suloudesta,\nlisäten, että pieni Susie'kin nyt oli puhdas ja kirkas enkeli tuolla\nylhäällä. Minä muistan, kuinka silloin puhkesin itkuun ja kovasti\nnyhkien huudahdin:\n\n\"Minä _tahdon_, että hänen pitää tulla _tänne_; minä tahdon nähdä hänet\nvielä kerran!\"\n\nÄitini koetteli kaikin tavoin lohduttaa minua, mutta se oli turhaa;\nminä itkin vaan ankarammin.\n\n\"Äiti, äiti! enkö enään koskaan saa nähdä häntä?\" Sinä yönä itkin\nkunnes nukuin, ja silloin olin unissani olevinani tuolla tutulla,\nrakkaaksi käyneellä niityllä, mutta nyt siinä kasvoi paljon enemmän ja\npaljon ihanampia kukkia, kuin koskaan ennen. Aurinko loisti kirkkahasti\ntumman siintävältä taivaalta ja nuot tutut keltaiset liljat kohosivat\nylenluonnollisessa loistossa ja ihanuudessa kohti korkeutta -- mutta\nminä kuljin yksin. Äkkiä näin pikku \"Lempikukkani\", joka kiiruhti\nvastanani. \"Susie, Susie, minun oma armas Lempikukkani!\" huudahdin minä\nja riensin häntä kohti; \"eläthän sinä vielä, vaikka minulle ovat\nluuloitelleet, että olisit tuonen tuville muuttanut\". -- \"Rakas\nHazzyni, älä uskokaan että olen kuollut; en ole, en\". Ja minä tunsin\nkuinka hänen pehmeät pienet käsivartensa kietoutuivat kaulani ympäri.\n-- \"Sanoinhan erotessamme, että me vielä tapaamme toisemme\". \"Mutta\nkaikki ihmiset sanovat, että sinä olet kuollut\", sanoin minä, ja\nkatselin häntä tarkasti. Hän nauroi minulle samalla tavalla kuin hän\nniin usein ennen oli tehnyt; mutta hänen silmissänsä loisti kummallinen\nliekki, joka tuntui tunkeutuvan sydämeni sisimpään. -- \"Minä en ole\nkuollut, rakas Hazzyni\", sanoi hän; \"siellä jossa minä nyt olen, ei\nlöydy kuolemaa nimeksikään; aina, aina tahdon sinua lempiä\". -- Tässä\nuneni himmentyi, aivan samalla tapaa kuin selkeässä vedessä kuva\ntaittuu tuhansiin kiemuroihin, kunnes se kokonaan katoaa.\n\nLuulin kuulevani suloisen soitannon viehkeitä säveleitä ja luulin\ntuntevani pehmeiden käsivarsien syleilyksiä; vihdoin heräsin, tuntien\nettä olin lemmitty; -- se minua taas rohkaisi ja lohdutti.\n\nEn voi koskaan unohtaa kuinka elävänä, kuinka todellisesti tapahtuneena\ntämä uni painui mieleeni. Se antoi uutta virkeyttä koko olennolleni ja\ntuntuipa juurikuin se olisi antanut takaisin sydämelleni sen osan, joka\nniin äkillisesti siitä oli temmattu. Nyt en enään, niinkuin ennen,\nväistellyt niittyä, vaan päinvastoin oli suurin huvini kävellä siellä\nyksin, poimia mansikoita ja varjella pikku-linnun pesää. Väliin\nheittäyin seljälleni nurmikolle ja loin silmäni siintävään korkeuteen;\nsilloin tuntui juuri kuin olisi minulla kumppali, oli juurikuin pikku\nSusie olisi istunut vieressäni.\n\nJa eikö niin ollutkin?\n\nEhkäpä tämän epävakaisen, näkyvän, maallisen elämän rinnalla on\ntuonelan vihertävä laakso ja hiljainen vesi likempänä, kuin\naavistammekaan, ja ehkäpä manalan majoille muuttaneet, jotka tietävät\npaljon enemmän meistä kuin me heistä, joskus saavat astua tuon pienen\njuovan ylikin, jota me kuolemaksi nimitämme, tullaksensa meitä\nlohduttamaan!\n\nTahi mikä voisi olla tarkoitus noiden pienien lapsi-enkelitten tänne\nlähettämisellä? Sanomattoman ilon meille valmistettuaan temmataan he\nluotamme, jättäen jälkeensä katkeran kaipauksen! Jos uskomme, että\nkaikkivaltias rakkaus löytyy, täytynee meidän myöskin otaksua, että\nnäiden pienokaisien toimena on vuodattaa armahtavaa laupeutta\nmaallisiin sydämihimme.\n\nEihän liene väärin toivoa, että nuot armaat pienokaiset, niillä\nlemmenkahleilla, joilla me heihin olemme sidotut, vetävät meidät\njäljessänsä valon maailmaan, jonne he itse muuttavat; sillä eihän löydy\npuhtaampaa, rehellisempää lempeä, kuin se, jonka me heille omistamme.\n\nVäliin ajattelen, ett'en olisikaan toivonut \"Lempikukkaani\" kauemmin\neläväksi. Lapsi kuolee samalla kuin nainen muodostuu ja useimmiten ei\nnainen ole likikään niin viehättävä, kuin tuo pieni lapsi oli ollut.\nLemmittävä ja lempivä lapsuus, vilpittömyydellään, luottavaisuudellaan,\npuhtaalla ja rehellisellä lemmellään on mielestäni niin suloinen ja\npyhä aika, että se paremmin sopii olemaan taivaassa, -- lapsuus, tuo\nviatoin, suloinen, aina tuoksuva kevätkukka valon valtakunnassa. Ehkäpä\nolivatkin ne juuri tällaisia hänen taivaallisessa valtakunnassansa\nlöytyviä pienokaisia, joita Vapahtajamme muisteli ottaessaan lapset\nsyliinsä ja siunatessaan heitä, kun hän sanoi: \"sellaisien on taivaan\nvaltakunta\".\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nUtu-morsiameni.\n\n\nUtumorsiameni? Löytyykö utu-kuvassakin jotakin todellisuutta? Niin,\nmiksikä ei! Haahmo, läsnäoleva henkinen olento, voipi seurata meitä\nsinne, johon kuolevaisen jalka ei voi astua, se voi seurata meitä\nkeskellä tohuisan kaupungin melskettä, se voi puhua meidän kanssamme\nkovaäänisen puheen kohinassa, se voipi tulla luoksemme lukittujen ovien\nläpi, kun istumme yksin räiskyvän tulennoksen edessä, se voi meitä\nneuvoa, elähyttää ja innostuttaa. Vaikk'ei tätä olentoa voi sulkea\nihmisellisiin käsivarsiin, ja vaikkapa sen kasvot ovatkin verhotut, on\ntällä utu-morsiamella kuitenkin erinomainen voima elähyttää,\nonnistuttaa ja lohduttaa. Niinpä teki minunkin utu-morsiameni.\n\nMistä se tuli? Valkoisena, puhtaana sumuna kohosi se tuosta pienestä\nhaudasta; ensi-kyyneleiden kasteesta syntyi tämä utu-morsiameni.\n\nNähdessämme kuinka surut ovat epätasaisesti jaetut ihmislasten välillä,\nvoisimme epäillä isällisen hyvyyden löytyvän, jollemme taas toiselta\npuolen huomaisi, että ne surut, jotka rakkaus synnyttää, aina ovat\nvälikappaleina meidän kehittämiseemme ja jalostamiseemme. Ilman suuria\nvaikeuksia ei synny mitään suurta ja jaloa, ja kuta enemmin luontomme\njalot ominaisuudet kehkeytyvät, sitä paremmin voimme kohtaloltamme\nkärsiä. Tuo hiljainen, katkera ja sammuttamatoin suru lapsuuteni\nystävän kadottamisesta, sai henkisen ihmiseni hereille. Tuo pieni\nolento, joka, jos se olisi saanut kasvaa suureksi, ehkä olisi\nmuodostunut aivan tavalliseksi naiseksi, oli nyt loistavana tähtenä\nminun ihanne-taivahallani, joka aina veti silmäyksen korkeuteen. Hänen\nmuistonsa oli läpi koko ikäni sydämeni puhdistuksen ja tuntoni\nhienoutumisen lähteenä. Silloin en minä vielä taitanut kynää käyttää,\nmutta sieluni tulvaili surusta ja kaipauksesta; se pyrki päästä\nvalumaan ulos. Minä opettelin sentähden kirjoittamaan painetuiden\nkirjaimien mukaan. Ostin itselleni kirjan paperia ja tali-kynttilän,\njonka sytytin salaa iltasilla vuoteelle päästyäni; istuen yöpuvussani\nkirjoittelin muistojani hänestä, \"Lempikukastani\". En olisi millään\nehdolla tahtonut pyytää äitiltäni lupaa kynttilän polttamiseen\nhuoneessani jälkeen kello kahdeksan; ja ennenpä olisin henkeni\nmenettänyt, kuin ilmaissut mihin tarpeesen kynttilää käytin. Minä\nkirjoittelin muistojani hänestä; kuvasin minkälainen hän oli\nseisoessansa lemmikki-kukkien ja liljojen keskellä. Minä kirjoittelin\nmuistiin hänen teeskentelemättömät lauseensa, hänen lapsellisen\nviisautensa ja yksivakaiset varoituksensa; tämä kaikki tapahtui niin\nomituisilla kirjaimilla, sanoilla ja lauseilla, että käsikirjoitukseni\ntulkitseminen olisi Itämaan viisaillekin antanut aprikoitsemista. Siinä\noli lukemattomia tavausvirheitä ja lauseet olivat yhtä järjestämättömät\nja huolimattomasti lausutut, kuin jokapäiväinen puhe; ainoastaan se,\njoka samoin kuin minä on etsinyt ja löytänyt lohdutuksen tällaisessa\ntoimessa, voipi ymmärtää kuinka nämät muistiinkirjoitukset minua\nlohduttivat ja käsittää sen innostuksen, jolla minä kirjoitin. Pieni\nsydämeni oli aivan kuin Kaspian- tahi joku muu meri, josta olin\nlukenut, että se maanalaista uraa myöten voipi vuodattaa pois vetensä.\nJoka ilta, kun lopetin kirjoittamiseni, sammutin kynttilän ja pistin\nsen olki-matrassiin, jonka toisessa päässä oli napeilla suljettava\naukko, josta olkia pudisteltiin. Levollisena makasin aarteeni päällä ja\nnäin usein ihania unia kukkaisista niityistä, joilla näin pikku\n\"Lempikukkani\" leikittelevän lasten kanssa, jotka olivat kauniit, kuin\nvesi-liljat siintävän lammin rannalla. Ehkäpä ulkomuodoltani olinkin\naivan muiden poikien kaltainen, ja vaikka kaikki luulivat, ett'en\najatellut muuta kuin kelkkaani ja palloani, muodostin kumminkin salaa\nitselleni aate-maailman, jossa taisin ajatuksissani kuleksia ympäri,\nnauttien suurempaa onnellisuutta, kuin mitä tämä näkyväinen maailma voi\ntarjotakaan. Mutta eräänä iltana, kun vanhin sisareni valmisti minulle\nvuodetta ja erinomaisella huolella myllisteli matrassiani, löysi hän\nminun paksun käsikirjoitukseni ja puoleksi palaneen kynttilän.\n\nEmännyydessä ei löydy vähintäkään runollisuutta ja sisareni katseli\nsentähden oitis asiaa emännyyden kannalta.\n\n\"Tuon pojan vehkeillä ei olekaan loppua!\" huudahti hän. \"Olisihan hän\nvoinut sytyttää koko talon tuleen ja paistaa meidät kaikki elävinä\nvuoteissamme\".\n\nTämä ei olisikaan ollut juuri mahdotointa, sillä tavallisesti kun\nistuin kirjallisissa toimissani, istuin minä vuoteellani, kynttilä\nsängyn-laidalla.\n\nÄitini otti nyt teokseni takavarikkoon. Kaikeksi onneksi satuin minä\nsilloin olemaan koulussa.\n\n\"Kuulkaa, tyttöseni\", sanoi hän, \"älkää virkkako kellekään mitään koko\nasiasta, -- varsinkaan poikanulikalle; minä tahdon itse siitä hänelle\npuhua\".\n\nSeuraavana iltana, kun menin levolle, tulikin äiti luokseni, istautui\nvuoteeni laidalle ja kertoi suuren keksintönsä. Ujona ja nöyryytettynä\npistin pääni peitteen alle; mutta äidillänipä olikin runsain määrin\ntuota ymmärrystä ja taitoa, jota tarvittiin minun lohduttamisekseni.\nVihdoin veti hän peitteen pois kasvoiltani --ja samalla hunnun, joka\nsieluani verhoitsi -- ja minä kerroin hänelle koko tarinani.\n\n\"Rakas poikani\", sanoi hän, \"sinun pitää nyt oppiman oikein\nkirjoittamaan, eikä sinun enään tarvitse itse ostaa kynttilöitä.\nKaunista kyllä oli, että koettelit omin voimin oppia kirjoittamaan;\nmutta ehkäpä se kuitenkin käy helpommin jos minä sinua opetan\".\n\nTosin olin koulussa alkanut kirjoittaa; mutta siihen aikaan pidettiin\nvälttämättömänä ensin alkaa \"suorilla viivoilla\"; minäkin olin\ntäyttänyt monta vihkoa _m_ ja _n_ kirjaimilla, suurilla ja vahvoilla,\naavistamatta, että näillä voisi millään tavalla ilmaista niitä tunteita\nja ajatuksia, jotka rinnassani ja aivoissani vallitsivat ja jotka\npyrkivät ulos; sitä vastoin oli minun huonot kokeeni, matkia painetuita\nkirjaimia, suuresti keventäneet sydäntäni. Nyt sain istua äitini\nvieressä, rihvelillä ja taululla varustettuna, ja hänen johtonsa alla\ntein pieniä kokeita käytännöllisemmässä kirjoitus-tavassa; täten\npelastuin tuosta synkeämielisestä herkkätuntoisuudesta, johon\nvarmaankin olisin vaipunut haaveksimiseni kautta. \"Ukko armas\", lausui\näiti eräänä päivänä isälleni, \"enkös minä ennustanut, että tästä\npojasta tulee etevin kaikista lapsistamme; luulenpa että hänestä tulee\nkirjailija\".\n\n\"Ole varova hänen kanssansa\", sanoi isäni, niinkuin hänen tapansa oli,\nkun joku vaikeampi suhde lasten kanssa oli tunnollisesti suoritettava.\n\nÄitini oli noita naisia, joiden valta maan päällä on sitä suurempi,\nkuta salaisemmin he vaikuttavat. Tuollaisien naisien valta miesten yli\non samanlainen kuin sielun valta ruumiin yli. Ruumis on näkyväinen,\nvoimakas, vaativainen ja oikeuttansa puolustava; sielu on näkymätöin,\nhieno, ja elon-virkeyttä täynnä, joka alituisesti valtaansa levittää ja\nsäilyttää kaiken sen, mitä se kerran on voittanut.\n\nIsäni oli luonteeltaan kiivas -- mutta jalomielinen, hän oli äreä,\nmutta tarkkatuntoinen. Äitini sitävastoin oli varsin tunnollinen ja\ntyyni; -- tämä tyyneys oli seuraus hänen alituisesta yhteydestänsä\nkaiken tyyneyden lähteen kanssa, lähteen, josta ihmiskäsitystä suurempi\nrauhakin valuu; henkisen voimansa ja sielunsa tyyneyden kautta joutui\nhän vähitellen isänikin johtajaksi ja oppaaksi. Pitäen äitiäni kädestä\nkatsahti isäni hänen silmiinsä turvallisella luottamuksella, joka eneni\nvuosi vuodelta.\n\n\"Missä äiti on?\" oli aina hänen lempeä kysymyksensä, kun hän palasi\npitkiltä virkamatkoiltansa, joilla hän opetti ja neuvoi. Usein tuli hän\ntyöhuoneestansa näyttämään äidilleni saarnan tahi jonkun kirjeen,\nkuullaksensa hänen lausuntoansa siitä. Puheitansa valmistellessa\nneuvotteli hän aina äitini kanssa, ja äitini neuvon mukaan muutti ja\nparansi hän niitä paljon.\n\nÄitini lempeys ja tyyneys muutti varsin paljon isäni luonnonlaatua.\nUusi, hienompi hellyys ja pyhyys tunki hänen luonteensa läpi, joka\nilmautui etenkin hänen virkansa toimittamisessa.\n\nIsäni kyllä hyvin huomasi tämän ja sanoikin eräänä päivänä minulle,\nettä äitini on aivan muuttanut hänen luonteensa.\n\nNykyaikaan surkutellaan suuren onnettomuuden uhrina niitä vaimoja,\njotka vähillä varoilla kasvattavat monta lasta. Tämäpä juuri\nsynnyttääkin tuon materialismin, joka ei luule todellisen onnen\nlöytyvän ilman rikkauden mukavuuksia ja ilman ylellisyyttä.\n\nVanhemmillani tosin kyllä oli vähät tulot, mutta eivät he kuitenkaan\nkoskaan olleet aivan köyhiä. Silloin vasta on köyhyys onnettomuus, kun\nse hävittää kaiken aatteellisen elämän, kun se ryöstää elämältämme\nkaiken runollisuuden ja muuttaa sen kuivaksi proosaksi; mutta niin ei\ntapahtunut minun vanhemmilleni. Isäni rakasti virkaansa niinkuin\nmaalari penseliänsä ja kuvanveistäjä talttaansa. Kun teemme työtä, jota\nrakastamme, tyydymme vähempäänkin palkkaan, koska olisimme valmiit\ntekemään sitä palkattakin. Papinvirka oli isälleni ikääskuin\nvastustamaton aistin, välttämätöin hänen olemuksellensa. Syvän,\nhenkisen luonteensa kautta oli äitini sieluna isäni työssä. Siveellisen\norganisminsa kautta oli äitini taivasta lähempänä, kuin isäni, ja\nsilmäillen sinne sisään, ilmoitti hän isälleni mitä hän siellä näki.\nPitäen äitiäni kädestä, sai hän tämän välittäjän kautta taivaallisia\nsähkö-kipinöitä. Elämän prosa on sellaisille naisille tuntematoin;\nkaikki näyttäytyy heidän silmissänsä taivaallisessa valossa ja sillä\ntiellä, jolla eivät muut huomaa kuin vaivoja ja vastoinkäymisiä, kasvaa\nheille paratiisin ihanimpia kukkia. En nähnyt kodissani koskaan mitään,\njoka olisi muistuttanut, että me olimme köyhiä siinä merkityksessä,\nettä köyhyys olisi pahe. Meidän pienet varamme vaativat kuitenkin\nalituista varovaisuutta, tarkkuutta vähimmässäkin, tottumusta\nkohtuullisuuteen ja ankaraan työhön, sekä taitavuutta auttamaan\nitseämme ja muita; mutta tämäpä olikin ainoa, joka muistutti\nköyhyydestä; se ei kuitenkaan koskaan käynyt rasittavaksi, eikä\nmyöskään estänyt sydämellistä vierasvaraisuutta.\n\nSiihen aikaan oli pappila kotina kaikille papeille ja heidän\nperheillensä, jotka sattuivat sivu matkaamaan; eikä meidän pienistä\nhuoneista koskaan puuttunut vieraita, jotka viipyivät pitemmän tahi\nlyhyemmän ajan; itse henki kodissamme oli sellainen, että kaikki olivat\ntervetulleet. Kolme tahi neljä kertaa vuodessa pidettiin noita\ntavallisia kirkon- ja pappein-kokouksia. Silloin tulvaili vieraita\nmeidän kotiimme; luonnollisesti tarvittiin heidän ravitsemiseksi paljon\nruoka-tavaraa ja suurta toimeliaisuutta kotomme nais-henkilöiltä, mutta\nen kuullut koskaan ainoatakaan tuskallista tahi kiukkuista sanaa, joka\nolisi antanut aihetta uskomaan, että tuo vierasvaraisuus olisi heille\nrasittavainen. Äitini kasvoilla oli aina ystävällinen \"tervetullut!\"\nSenpätähden viihtyivätkin vieraat varsin hyvin hänen seurassansa.\n\nÄitini oli johtajattarena meidän lukuisassa perheessämme, jossa löytyi\nniin monta eri ikää ja eri luonnetta. Hänen päätettäväksensä jätettiin\nuseimiten kaikki tärkeimmät asiat, ja lapsellisella luottamuksella\nolimme aina vakuutetut, että hänen tuomionsa oli oikea. Hän käsitti\nkaikkien luonteet, tutki tarkasti ristiriitaisuudet ja taisi viisaasti\njohdatella eri mieliä. Perheessä, jossa on monta lasta, löytyy varsin\nerinlaisia luonteita, kullakin on eri tunteensa ja eri mielenlaatunsa,\nsenpätähden tarvitaankin tulkitsija, joka ymmärtää sielun kaikki eri\nkielet -- joka taitaa yhteisellä lemmen kielellä selittää kaikki\nmurteet. --\n\nKun muistan millä tavalla äitini johti meidän perhettämme, olen usein\najatellut: eiköhän tuollaisella äidillisellä vaikutuksella pitäisi\noleman jotakin toimitettavana valtio-elämässä ja valtion yleisessä\ntalouden hoitamisessa.\n\nEihän valtio ole muuta kuin yhtiö perheistä.\n\nNykyisinä levottomina aikoina tarvitsisi valtio rauhoittavan ja\nlepyttävän vaikuttimen, sellaisen kuin äitini oli meidän\nmonilukuisessa, kasvavassa perheessämme -- rauhoittavan, järjestystä\nrakastavan ja yhdistelevän vaikuttimen, joka taitaisi oikein käyttää\npieniä varoja, vaikuttimen, joka olisi täynnä herkkä-tuntoisuutta\nriitelevien puolueiden sovittamiseksi. Valtio tarvitsee kasvattajan\nnuorelle suvullensa, lempeän, lohduttavan käden, joka avun tielle voisi\nsaattaa sen langenneet, rikokselliset lapset.\n\nÄitini oli niitä vaimoja, jotka kammoavat kaikkia toimia, mitkä\nherättävät yleisempää huomiota. Hänen herkkä-tuntoisuutensa esti hänet\nkäyttämästä voimiansa julkisiin toimiin. Tällaiset vaimot kammoavat\njulkisuutta, kokouksia ja rettelöltä, yleensä kaikkia, joka vetää\nheidät pois kodon rauhallisesta piiristä.\n\nKekseliäs taru kertoo, että jumalatar Egeria keisari Numalle saneli ne\nlait, joita tämä on laatinut. Ei mikään kuolevainen silmä nähnyt häntä;\nei hän näyttäinyt Forumilla eikä senatissa; hän ei riidellyt, eikä hän\nkiljunut kaduilla, ja kuitenkin laati hän ne lait, joilla Rooma\nhallitsi maailmaa. Toivokaamme, että kerran ilmaantuu, ei Egeria, vaan\nMaria, kristillisen äidin-hellyyden esikuva, joka vaikuttaa\nkansallisiin lakeihin ja säädäntöihin.\n\nAina siitä pitäin, kun äitini oli minun käsikirjoitukseni löytänyt,\njouduimme uuteen, likempään suhteesen toisihimme. Minä lopetin koulussa\nkäyntini ja äitini opetti minua niinä hetkinä, joina hän oli\ntaloustoimistansa vapaana. Minusta tuli n.k. \"mamman-poika\", ja äitini\nopetti minulle monta koto-askaretta, joita tytöt tavallisesti\ntoimittavat. Kaksi vanhempaa sisartani lähtivät nyt kotoa, liki\nseudulla perustaaksensa koulun, ja heitä seurasi myöskin siskoni, joka\noli minua lähin ijässä, heiltä oppia nauttiaksensa; senpätähden äitini\npilallisesti sanoikin, että hänen täytyi muodostaa minut tytöksi.\nJokapäiväinen yhteys näin oivallisen naisen kanssa ja se naisellinen\njärjestys, johon minä totuin, vaikuttivat suuresti minun ensi\nkasvatukseeni. Eihän löydy minkäänlaista syytä miksi miehen, ollaksensa\nmiehekäs, pitää olla kömpelö ja tottumatoin kotielämän pieniin\naskareihin; ja monestipa voi tapahtua, että miehinä vielä kerran\nkiitollisuudella muistelemme äitiämme, jos hän, samoin kuin minun\näitini, on meille lapsuudessamme opettanut koto-askareita ja tuon\nsalaisuuden, miten kotimme tehdään onnelliseksi.\n\nTämä ei toki ollut ainoa kohta, jossa huomasin kuinka paljon\nhyvää äitini minuun vaikutti. Suurin hyvätyö, jonka nämät naiset\ntekevät meille sen voiman kautta, joka heillä on ylitsemme, on\nidealimme muodostaminen. Äitini johdolla muodostui minunkin\nihanne-varjelushenkeni, minun utu-morsiameni, joka uskollisesti\nseurasi minua nuoruuteni ijässä.\n\nÄitini piti pienen lapsi-eidyllini luonteeni avaimena, jota hän\nsentähden hellästi suosi ja ennusti minun miehuuteni ijässä löytävän\nyhtä kalliin ystävän, kuin \"Lempikukkani\" oli ollut lapsuudessani.\n\nUsein hän puheli tästä tulevaisuuteni morsiamesta ja sanoi, että minun,\nhänet ansaitakseni, pitäisi olla ahkera, kokea tehdä luonteeni lujaksi\nja, ennen kaikkia, olla puhdas ajatuksissa, puheissa ja töissä.\n\nUuden Englannin kylmä vuori-ilma ja sen yksinkertaiset tavat ovat tosin\nvoimakkaat vastustamaan julkista siveettömyyttä, mutta pojalla ja\nnuorukaisella on toinenkin kiusaus, jota vastaan naisellinen ihanne,\nideali, on paras kilpi -- tarkoitan kiusausta muuttua raa'aksi ja\ntörkeäksi.\n\nÄitini opetusta ja hoitoa tulee minun kiittää siitä, että inhosin\nkaikkea, joka olisi voinut saada viattoman naisen punastumaan. Hänen\nansionsa on sekin, että nyt vihaan monta teosta, jota ennen pidin\nklassilliseen kirjallisuuteen kuuluvana. Muistanpa kuinka kerrankin 12\ntahi 13 vuoden ikäisenä sain käsiini yhden noista kertomuksista, jotka\nnäyttävät olevan kirjoitetut nuorison turmelemiseksi, jotka\nkiihoittavat kokemattoman nuorukaisen kuvitusvoimaa ja vuodattavat\nhänen suoniinsa epäsiveellisyyden myrkkyä.\n\nKuinka moni nuorukainen eikö olisi ijäksi turmeltunut sekä ruumiin että\nsielun puolesta juuri tämän ympäri hiipivän, siveettömän kärmeensikiön\nkautta, joll'ei hänellä olisi ollut viisas, varovainen ja aina valpas\näiti, jolle hän vilpistelemättä uskoutuu.\n\nMuistan vielä millä pelolla ja kauhulla äitini otti tämän kirjan\nkäsistäni; se vaikutti suuresti minuun. Hämärän tultua istautui hän\nviereeni ja sanoi, että tuollaisien kirjojen lukeminen ja tuollaisien\naatteiden hengittäminen voisi tehdä minut arvottomaksi saamaan sen\nmorsiamen, sen puolison, jonka hän toivoi kerran saavani.\n\nMyötätuntoisuus, sympatia, äitini ja minun välillä ja hänen jalo\nluonteensa, vaikuttivat minuun enemmän kuin hänen sanansa ja herättivät\nminussa halun pitää aatteeni puhtaina.\n\nPaljon puhutaan nykyaikaan välttämättömyydestä kasvattaa tytöt hyviksi\nvaimoiksi, mutta eiköhän ole yhtä tärkeätä kasvattaa miehet\narvollisiksi puolisoiksi? Tahi valmistaako tuo rajatoin vapaus puheessa\nja töissä, joka miehelle vastustamattomana myönnetään, miehen\nnuhteettoman vaimon uskotuksi seurakumppaliksi läpi elämän? Kuinka\nmonta miespolvea eikö tuo mielipide ole ollut vallan päällä, että kun\nvaimo ja mies liittäytyvät yhteen avioliitossa, pitää edellisen olla\npuhdas kuin kristalli ja jälkimäinen saapi olla jos kuinkakin\nvirheellinen? Jos mies on vaimon pää, niinkuin Kristus on seurakunnan\npää, niin voimmehan vaatia, että miehen pitää oleman vaimon vertainen,\nkumminkin puhtaudessa!\n\nTäten muodostui utu-morsiameni äitini luovan vaikutuksen alla. Tämän\nmorsiamen edestä tein minä työtä, luin minä ja ajatus, että säästin\nhänen tähtensä, poisti säästäväisyydestä itsekkäisyyden huonon\nperusteen. Se oli oleva ystäväni ja neuvonantajani, sen piti minua\nihastuttaa, kiihoittaa ja seurata, ei ainoastaan aatteen avarassa\nmaailmassa, vaan myöskin sielun kaikilla aloilla. Sellaisena kuin\nminä kuvittelin hänet, oli hän minua paljon parempi, sillä, ajattelin\nminä, itseäni parempaa, ei huonompaa, tahdon minä lempiä. Paljon\nparempi hänen täytyy olla, voidaksensa vaatia paljon työtä ja\nsuuria pyrinnöitä. Näin utu-morsiameni vähitellen muodostui\nvarjelushengekseni, jonka ihana kuva sulki minulta monta vaarallista\ntietä, monta ovea, joista ei voi mennä sisään jättämättä hyvän\nenkelinsä oven ulkopuolelle; paras pyrintöni oli nyt pitää sydämeni ja\najatukseni sisimmän pyhyyden niin puhtaana, että se kerran olisi\nutu-morsiamelleni arvollinen lepopaikka.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nMinä lähden yliopistoon. -- Jaakko-enon neuvo.\n\n\nVihdoin täytyi kuitenkin tuon jokapäiväisen, terveellisen\nseurustelemisen äitini kanssa loppua, ja minun oli lähteminen\nyliopistoon.\n\nErohetki oli äidilleni varsin katkera, sillä isäni oli edellisenä\nvuonna kuollut; nyt olisi siis lastensa seura ollut äidilleni\ntarpeellisempi kuin koskaan ennen.\n\nIsäni kuoli sellaisena kuin hän oli elänytkin, iloiten työstänsä ja\nhyvin tuntien, että jos hänellä olisi ollut vaikka sata elämää\nelettävänä, olisi hän kuitenkin pyhittänyt ne kaikki samalle työlle,\njohon hän oli ainoankin elämänsä käyttänyt, -- papin viralle. Äidilleni\njätti hän pienen maatilan, jota vanhempi veljeni hoiti; isäni kuolema\nei siis vaikuttanut muutosta kotoisessa asemassamme; minä lähdin\nyliopistoon täyttääkseni isäni sydämellisen toiveen ja äitini\nhartahimman tahdon, nimittäin papin virkaan valmistautumiseni.\n\nLastensa kasvattamiseksi olivat vanhempani eroittaneet pienen\nrahasumman, jonka he suurimmalla säästäväisyydellä ja monella\nuhrauksella olivat ko'onneet; -- näitä ko'otessansa olivat he kärsineet\nkaikkia uhrauksia ja vaivoja, sellaisella ilolla ja toivolla, että ne\npikemmin näyttivät eduilta kuin uhrauksilta. Tämä perheen-kassa oli\ntätä ennen käytetty kumpaisenkin vanhemman veljeni kasvattamiseksi;\nmutta oitis kun he saivat omat sisääntulonsa, tuli heidän täyttää\nvajavuus kassassa.\n\nTämä kassa ei kuitenkaan ollut niin suuri, ett'ei meidän olisi\ntäytynyt sitä suurimmalla tarkkuudella ja säästäväisyydellä käyttää ja\nomalla työllämme tehdä menot mitä pienimmiksi.\n\nLukukaudet muutamissa Uuden Englannin yliopistoissa ovat niin hyvin\njärjestetyt, että ylioppilaat kolmen talvi-kuukauden ajalla voivat olla\nkoti opettajina ja sillä ajalla hankkia mitä heiltä lukukausien ajalla\nkuluu. Tällä tavalla, muita opettaessaan, lukevat he itsekin\nhartaammin. Heidän arvostelunsa vakaantuu ja he oppivat antamaan arvoa\ntieteille, nähdessänsä mikä hyöty niistä on, sekä oppivat asettamaan\nkulunkinsa varojen mukaisiksi.\n\nTavallisesti tulee nuorukainen yliopistoon miehen ikään astuessansa.\nHän ei enään ole poika eikä myöskään vakaantunut mies; hän on olento,\npuoleksi mennyttä puoleksi tulevaa aikaa. Ystävällisillä sanoilla ja\nonnea toivottavilla kättelyillä tervehditään häntä tällä uudella elämän\nalalla.\n\nOllen \"pastorimme poika\" luuli koko seurakunta olevansa osallinen minun\nmatkaani yliopistoon ja kukin toivotteli minulle onnea. \"Vai niin,\nHarry, te lähdette nyt yliopistoon! sepä oli oikein\", sanoi yksi.\nToinen sanoi: \"Kyllä teistä tulee yhtä oiva mies kuin isästännekin\".\n\"No, jopa nyt! mennettekö tekin papiksi itsenne lukemaan? Onnea vaan,\nkäyköön hyvin!\" sanoi kolmas ja niin edespäin, kunnes vanha Jerry\nSmith, kylän kellonsoittaja ja puunsahaaja sekä monen naapurin lesken\npuutarhuri, onnitteli minua, lisäten: \"kylläpä minustakin olisi tullut\ntuollainen kuin te, jos olisin saanut oppini tuossa ijässä\".\n\nJaakko-enon sanat vaikuttivat toki enin kaikista. Jaakko-enoni, äitini\nveli, oli lääkäri, ei ainoastaan meidän kylässä vaan koko seudulla\nkymmenen penikulman laajuudelta. Koko maakunnassa oli hän tunnettu\ntaitavana lääkärinä ja hänen kirjoituksensa lääketieteellisissä\naikakaus-lehdissä olivat herättäneet suurta huomiota. Hän olisi kyllä\nsaanut paremman ja tuottavamman virka-alan suuremmissa kaupungeissa,\nmutta enoni oli filosofi ja rakasti sentähden hiljaista elämää sillä\nseudulla ja sellaisien ihmisien joukossa, jotka hänelle sopivat, joiden\njoukossa hän taisi vaikuttaa mielensä mukaan ja jossa hän myös sai\ntoteuttaa omat mietteensä ja lempi-aatteensa, joutumatta riitaan\nsovinnaisien tapain kanssa.\n\nHän melkeen jumaloitsi äitiäni salaa, sillä hänen mielestänsä oli\näitini kaikkien naisien esikuvaksi sopiva. Mielellään seurusteli hän\nisänikin kanssa, jota hän käytti kovasimenaan hioaksensa\nsukkeluuksiansa. Jaakko-eno ei ollut mikään vapaa-uskolainen, mutta kun\ntuli kysymys uskonkappaleista oli hän ikääskuin virma hevonen\nlaitumella. Suurin huvinsa oli isäni kanssa pitää uskonnollisella\nalalla pientä toteennäyttämis-kilpailua. Silloin hän lasketteli täyttä\nlaukkaa vääriä päätelmiä, erinomaisella älyllä ja sukkeluudella sinne\ntänne väännellen ja käännellen ja lopuksi hämmästyttävillä päätelmillä\nhypäten kaikkein rajain yli; vähitellen hän rauhoittui, sallipa vihdoin\nuskonnollisen satulan ja suitsetkin päällensä pantaviksi, jatkaen\nsitten hiljaisella juoksulla väittelyään, silminnähtävästi raittiimpana\nnäitä viisausopillisia ilmahyppyjä tehtyänsä.\n\nJaakko-eno oli kuuluisa ihmeellisten parannustensa tähden. Hän valmisti\neräitä pilleriä, joita kehuttiin vallan mainioiksi. Hänen määräyksensä\nmukaan piti ne otettaman juuri ennen kylpyä, jonka päätettyä piti\nkävellä ulkoilmassa kauan aikaa. Kun näitä pilleriä kauemmin käytti,\noli niiden vaikutus erinomainen; moni joka oli pitänyt itsensä aivan\nparantumattomana, parani näiden kautta; kun tuli puhe tällaisesta\ntapauksesta, iski Jaakko-eno silmää niin veitikkamaisesti. Kuiskattiin\ntosin ett'ei näissä pillereissä ollut muuta kuin sokeria ja vähän\nvahingoittamatointa nestettä, mutta siinä suhteessa ei Jaakko-enolta\nsaanut mitään selitystä. Hän iski vaan silmäänsä ja sanoi tuon seikan\nolevan hänen salaisuutensa.\n\nEnoni suosilas olin aina ollut; tämän hän osoitti varsin omituisella\ntavalla. Kun hän lähti sairaita katsomaan, nosti hän minut rattaillensa\nja piti mieleni alituisessa jännityksessä omituisilla kysymyksillänsä,\nlystillisillä muistutuksillansa ja taruillansa. Kaikessa mitä hän sanoi\noli aina joku terävä, hieno ajatus, jotakin kiihoittavaa, niinkuin\nhengellisessä virkistys-juomassa, jonka vaikutus ei ollut vähempi\nvaikka siinä olikin vähän pistosanoja joukossa, jotka ainoastaan\nvirkistyttivät ja herättivät itsensä arvossa pitämistä. Seuraa rakasti\nenoni suuresti ja halusi aina kuulijoita; väliin hän kyllä oli ankara\nja katkerakin, mutta kuitenkin olin minä vallan mielelläni hänen\nseurassansa. Voimaa me ihmettelemme ja kunnioitamme, jospa tuo voiman\nosoitus väliin on ankarakin, ja sitä, joka näyttää voivansa sekä kynsiä\nettä purra, pidetään hyväntekijänä, jos hän joskus vetää kynnet omaan\nnahkaansa ja näyttää sävyisyyttä.\n\nSiitä saakka kun omituinen käsikirjoitukseni löydettiin ja minun\nkirjailija-toimeni tuli ilmi, aina siihen saakka kun lähdin\nyliopistoon, oli minulla oikea kiihko kirjoittaa ajatelmiani ja monta\nvuotta loi sieluni omituisimpia mietteitä, joita suurella ilolla ja\nmielen virkistyksellä kirjoittelin muistoon.\n\nLuonnollisesti löytyi näiden joukossa paljon vaillinaisuuksia, monta\nsekanaista ja kypsymätöintä mietettä. Minä kirjoittelin tarinoita,\nkertomuksia, murhe-näytelmiä ja ilveilyksiä; koetin todistaa sielun\nkuolemattomuutta ja edistin tuota mielipidettä, joka väittää, että\neläimilläkin on tulevaisuus. Kirjoittelin sonetteja ja veisuja:\nkirjoittelinpa melkeen kaikesta mitä löytyy taivaassa ja maan päällä.\n\nÄitini neuvoi minua pitämään Jaakko-enoani kirjallisena johtajanani;\nparaimmat teokseni alistinkin sentähden hänen tuomittaviksensa.\n\n\"Pikku laululintu parka!\", sanoi hän, iskien ystävällisesti silmää;\n\"mutta olemmehan kaikki aluksi pieniä laululintu-parkoja. Ensimmäiset\njyvämme on meidän noukkiminen rikkojen ja roskain joukosta, -- meidän\ntäytyy ensin kirjoittaa huonoa, voidaksemme kerran hyvääkin saada\ntoimeen\"; sitte valikoitsi hän jonkun rivin tahi lauseen, joista hän\nsanoi: \"net eivät ole niin varsin huonoja\". Sanoipa vielä joskus:\n\"siihen katsoen että sinä olet melkeen lapsi vielä, täytyy myöntää,\nettä joukossa löytyy paljon, joka antaa hyviä toiveita sinusta ja\nuskallanpa toivoa sinun kerran vielä kyhäävän jotakin kunnollista;\" --\nnämät sanat innostuttivat minua enemmän kuin jonkun muun suurimmat\nkiitokset. Olemmehan kukin huomanneet, että juuri sen kiitosta haluaa\njokainen, joka harvoin ja ainoastaan kiitosta ansaitseville jakelee\nylistystänsä, ja hänpä vihdoin onkin etevin palkinto-tuomari\nkilpailussa, Niin vähän kuin enoni lausuikin ky'ystäni, osoitti se\nkuitenkin ett'ei hän niin varsin huonosti ajatellut taidostani;\nvaikkapa hän olikin ankara kritikoitsija ja vaikkapa hän hyvin harvoin\nkiittelikin minua, oli hänen lausuntonsa toki minun vastaiselle\nkirjailija-toimelleni varsin suuresta arvosta.\n\nMinä lähdin häneltä jäähyväiset ottamaan, tuo omituinen ilon- ja\npelvon-sekainen tunne rinnassani, jonka poika tuntee seisoessansa\nmiehuuden ijän kynnyksellä.\n\n\"Vai lähdet sinä nyt yliopistoon? hyvästi siis, poikaseni! Lienee\nsuotta antaa sinulle neuvoja, sillä sinusta varmaankin tulee juuri\nsamanlainen, kuin kaikki muutkin ovat. Vuoden kuluessa luulet tietäväsi\nenemmän kuin isäsi, äitisi, minä ja professorisi yhteensä -- sanalla\nsanoen enemmän kuin itse Jumala. Sinä rupeat epäilemään raamattua ja\najattelet: olisinhan minä toki tehnyt paremman! Ajattelet: jospa Luoja\nvaan olisi neuvoitellut minun kanssani, niin olisi hän varmaankin\nasettanut maailman perusteet paremmin ja järjestänyt luonnon paljoa\ntarpeen-mukaisemmin; sanalla sanoen sinä luulet olevasi Jumala itse,\neroittaen hyvän pahasta; sinä tutkit koko luontoa, arvostellen kutakin\nasiaa oman mittasi mukaan, -- sinä et näe vertaistasi. Kaikki tämä\nhaihtuu kuitenkin; se on tiedon kuumetauti; jos ruumiisi on kyllin\nvahva, voit ehkä kestää tuon taudin. Minä vakuutin enolleni kaikessa\nnöyryydessä, että ko'en varoa joutumasta tällaiseen kuumetautiin, kun\njo edeltäkäsin tiesin olla varoillani sitä vastaan.\n\n\"Älä puhukaan joutavia! sinunkin täytyy läpikäydä hulluuden aikakausi;\nse on oikea tauti -- miehuuden hinku ja tuhka-rokko; kaikki ne sinä\nsaat vielä kokea. Minä toivon vaan ett'et turmellu koko ijäksesi.\nVarmaankin sinä rakastut johonkin puna-poskiseen ja pitkillä\nsilmä-ripseillä varustettuun impyesen, ja Jumala tiesi kuinka monta\ninhoittavaa sonettia sinä hulluudessasi kirjoittelet. No, eipä se juuri\nolekaan niin vallan suuri onnettomuus, kunhan et vaan mene kihloihin.\nParantele sitä niinkuin hinkua, -- pidä kaikki huokoset avonaisina ja\nvaro, ettet kylmety, niin kyllä pian siitä pääset ilman vaarallisempia\nseurauksia\".\n\n\"Entäs nainen?\" kysyin harmistuneena, \"te ette virka mitään miten hänen\nsitte käy!\"\n\n\"Mikä lapsi sinä olet! Älä pelkää; hänkin pääsee pian siitä, -- mutta,\ntotta puhuen, Harry, minun täytyy sinulle sanoa, että se on avioliitto,\njoka jalostaa tahi turmelee miehen; se on portti, josta menemme ylös\ntahi alaspäin; älä sentähden sitou mihinkään ennenkuin oikein tunnet\nitsesi. Katsele äitiäsi, poikaseni; katso minkälainen vaimo _hän_ on.\nMuista mikä hän oli isällesi, minulle, sinulle ja kaikille joiden\nseurassa hän on ollut! Sellainen vaimo on kallis-arvoisin helmi ja mies\nvoisi huoleti myydä kaiken omaisuutensa saadaksensa sellaisen vaimon.\nMutta tuollainen vaimo ei kiekaile eikä hepsastele ylioppilaiden\nedessä, sellaisia helmiä ei löydy joka päivä\".\n\nMinä vakuutin ett'en ole laisinkaan avioliittoa ajatellutkaan. Enoni\njatkoi kuitenkin:\n\n\"Asianlaita on sellainen, Harryseni, ett'ei sinulla ole varaa\ntuollaiseen. Sinun tulee itse raivata tiesi elämässä ja sinulla ei ole\nmuuta kuin pääsi ja kätesi. -- Sinun tulee siis tästä hetkestä saakka\ntarkasti laskea mitä kaikki maksaa. Sinulla on terve ja raitis ruumis;\nvaro ettäs säästät sen terveenä. Jumala antaa meille ruumiin kerran\nvaan; ei _Hän_ sitä hoida puolestamme, ja terveyden kadottaminen on\nmitä suurin vahinko. Moni nuorukainen tulee yliopistoon terveenä ja\nvoimakkaana ja eroaa sieltä himmeällä katsannolla, köyryisellä selällä,\nkeltaisella iholla ja huonolla ravinnon sulatuksella; itse on hän\nsyypää tähän. Nyt kun tulet ylioppilaaksi, houkuttelevat muut sinua\ntupakoimaan ja seuran vuoksi pidät sen joutilaisuudessasi aivan\nvälttämättömänä. Mutta ennenkuin alat tupakkia käyttää, niin laske mitä\nse maksaa. Hyvää sikaria et saa alle 10 cent'in ja suuri tupakoitsija\ntarvitsee kumminkin kolme joka päivä; se tekee 30 centi'a päivässä,\nkaksi dollaria ja 10 cent'ia viikossa eli 109 dollaria ja 20 cent'ia\nvuodessa. Laske seuraavat kymmenen vuotta saman laskun mukaan, niin\nsaat yli tuhatta dollaria, jotka haikuna häviävät ilmaan. Jos nämät\ntuhatta dollaria ovat pankissa, niin saat niistä korkoa kuusikymmentä\ndollaria -- tämä on varsin soma summa, jonka varmaankin huomaat\nalottaessasi omaa talouttasi. No, sinun mielestäsi varmaankin tämä on\nkuivaa proosaa, sinun, joka rakastelet kaunopuheliaita esitelmiä; minä\nolen vaan tahtonut antaa neuvon, joka sopii tälle maailmalle, jossa\nkaikki käypi suuretieteellisten sääntöjen mukaan\".\n\n\"Hyvä, rakas enoni\", vastasin hieman vihastuneena, \"panenpa sanani\npantiksi, ett'en rupea tupakoimaan, enkä juomaan; en ole tähänkään asti\nsitä tehnyt, enkä ymmärrä miksi nyt siihen rupeaisin\".\n\n\"Se on oikein poikaseni! Lyö kättä sanasi vakuudeksi! Sinä et tarvitse\ntupakkaa tahi väkeviä juomia, enemmän kuin märkiä jalkineita ja, usko\nminua, se ei saata meitä mihinkään vaaraan, jos pidätämme itsemme\nsiitä, mutta on varsin vahingollista, jos totumme noihin tapoihin. Se\nasia on siis päätetty. Nyt toisiin. Sinulla on vähän taipumusta\nsommitella sanoja yhteen, ja suuri halu sitä tehdä. Mutta, usko\nminua, monesta nuoresta miehestä ei lopuksi ole tullut mitään,\njuuri sen kautta, että taitavat kirjoittaa joitakuita kauniita\nkoriste-lauseita ja auttavia runoja. Hän luulee tulevansa runoilijaksi,\nkaunopuhelijaaksi tahi joksikin muuksi neroksi ja laimiin lyö sen\nkautta omat lukunsa. Mutta muista, Harry, ei tyhjä säkki pystyssä pysy;\nsentähden jos tahdot kirjailijaksi ruveta niin pitää sinulla olla\njotain sanottavaa. Sinun tärkein toimesi siis on hankkia tietoja ja\nkaivaa niitä, niinkuin kätketyitä aarteita. Nero _uutteraan työhön_ on\nneroista suurin. Miehen työt ovat kuvauksia hänen sielunsa sisimmästä,\novat puun kukkia, ja kun mies on täydellisesti kasvanut, ilmautuu tässä\nkukassa kaikki hänen tietonsa, kaikki hänen oppinsa; sentähden tutki\nkirjoja, tarkasta luontoa, _tee työtä_. Jos henkinen voimasi hyvin\nmuodostuu, jos puu kasvaa rotevasti, toivon näkeväni siinä sekä kukkia,\nettä hedelmiäkin. Mene nyt, ja Jumala olkoon kanssasi!\"\n\nNäin sanoen pisti eno kouraani pienen kääryn, jossa oli rahasumma.\n\n\"Ne ovat sinulle tarpeen, kun hankit huonekaluja huoneesesi\", sanoi\nhän, \"ja jos joudut rahan pulaan, jolla et tahdo äitiäsi surettaa, niin\nilmoita vaan minulle\".\n\nLempeä, sydämellinen oli kättelys, joka seurasi näitä sanoja ja\njonkunlainen kosteus himmensi hänen kirkkaat, siniset silmänsä. Nämät\nvarsin vähäpätöiset ja tuskin huomattavat liikutuksen osoitteet olivat\ntuolta suljetulta luonteelta paljon enemmän kuin hyväilys tahi\nystävälliset sanat joltakin toiselta.\n\nÄitini viimeiset sanat, pitkän keskustelumme loputtua lieden ääressä,\nolivat:\n\n\"Minä toivon, että sinusta tulee _hyvä_ ihminen. Moni on koettanut\ntulla kuuluisaksi mieheksi, mutta ei ole onnistunut; mutta vielä ei ole\nkenkään, joka todella on koettanut tulla _hyväksi_ ihmiseksi, ollut\nonnistumatta\". Minä luulen, että onnellisin aika nuorukaisen elämässä\non silloin, kun hän ensikerran lähtee yliopistoon. Tulevaisuus\nkumoittaa hänelle maisemana, yhdistetty siintävistä, etäisistä valoista\nja varjoista, loistoisana kuin italialainen maisema. Raja mahdollisen\nja mahdottoman välillä on niin lumoavasti epävakainen; sen yli\nkaareilee fantasian taivaankaari niin kirkkaissa valonsäteissä, ja sen\näärimäisellä laidalla pilkoittaa aina kullekin vastatulleelle kultainen\nmalja -- miespolvet eivät ole vielä sitä tyhjäksi saaneet!\n\nBalzac sanoo romaaniensa kirjoittamisesta, että suloisin tehtävä oli\naineen sommitteleminen ajatusmaailmassa; \"sillä\", sanoi hän, \"keksiä on\nkirjailijalle runoutta, se on samaa kuin lumoavien sikarien\npolttaminen, mutta pukea sanoihin sen, jonka mielenkuvittelo on luonut,\nse on -- proosaa\".\n\nSaman voinee sanoa elämän romaanistakin; uni on suloinen, mutta\nherääminen, todellisuus on toista.\n\nLuulenpa että jok'ainoa nuorukainen, jolla on ollut hyvät vanhemmat,\npäättää yliopistoon lähtiessänsä muodostua oivalliseksi mieheksi. Hän\nei tahdo pettää heidän toiveitansa, -- ei, tuhatta kertaa ei! Yleensä\npyrkii hän kunnon mieheksi, mutta hän ei voi _aivan tyysti_ seurata\nvanhempien neuvoa. Hän ei varmaankaan putoa äkkijyrkkään -- ei, ei,\nmiksikä juuri hän; ei suinkaan! Hän vaan kulkee varsin varovasti sen\näyräällä, kylmällä, vakavalla katseella mitaten sen syvyyttä, sieltä\ntäältä keräten jonkun näyte-kasvin. Tuo kyllä voisi olla varsin\nvaarallista heikkopäiselle, mutta hän tuntee itsensä ja lisää --\n\"saammepahan nähdä\". Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja vastinta\nkaipaavia kysymyksiä, sentähden, -- purjeet ylös ja matkalle, --\nkoetelkaamme -- taistelkaamme!\n\nMatkallani yliopistoon yli vuorten, läpi laaksoin, muistelin kaikkia\nmitä äitini ja Jaakko-eno olivat sanoneet ja tein niistä omia\npäätelmiäni.\n\nMinä en suinkaan hairahtuisi niille poluille, joista he minua\nolivat varoittaneet. Minä en ryhtyisi mihinkään tavalliseen\nylioppilas-hienostelemiseen -- ei, minun silmämääräni oli liian korkea,\njalo sellaiseen ruvetakseni, ja muistellen Jaakko-enon neuvoja, täytyi\nminun naurahtaa, ajatellessani kuinka vähän hän minua tunsi.\n\nOnpa todellakin varsin omituista nuoren miehen ajatella, että jossakin\ntäällä maailmassa elää, hänelle tuntemattomana, se nainen, joka tulee\nhänen osaksensa ja joka hyväksi tahi pahaksi yhdistyy hänen elämäänsä.\n\nKen ei ole lukenut satua ruhtinaasta ja ruhtinattaresta, jotka juonikas\nhaltiatar lumotussa unessa näytti toisillensa, ja joiden hän sitten\nantoi hakea toinen toistansa vuosikausina? Semmoinen on tuon _jonkun_\nkuva, joka löytyy _jossakin_ ja jonka me _jolloinkin_ löydämme ja\nlöydettyämme omistamme itsellemme.\n\n\"Jaakko-eno on tosiaankin oikeassa\", ajattelin, \"mutta -- -- mutta jos\nminä jo ylioppilaana tapaisin tuon oikean naisen! silloin -- niin -- --\nse ehkä todellakin voisi muuttaa kaikki päätökseni\".\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nUni-morsiameni.\n\n\nKaikki kävi hyvin yliopistossa. Minun huoneeni oli varsin valoisa ja\nsoma, kauniilla näköalalla, ja Jaakko-enoni raha-lahjan kautta tulin\ntilaisuuteen varustaa sen somilla huonekaluilla.\n\nEräältä poislähtevältä vanhemmalta kumppaniltani ostin huonekalut\nalennetusta hinnasta, ja olin kuin isäntä ainakin kodissani.\n\nMinulla oli sangen hyvät perusteet lu'uissani; jatkaminen kävi sen\ntähden varsin helposti.\n\nHuoneeni minä somistin joillakuilla kivipiirroksilla, suurimmaksi\nosaksi vaimojen päillä, joista toiset katsoivat ylös mustilla,\nsäihkyvillä silmillä, toiset taas loivat pitkäripsiset silmänsä maahan.\n\nEi olekaan niin varsin hullua ja naurettavaa ympäröidä itsensä\ntällaisilla naisten kuvilla. Kun mies on kau'an pois perhe-elämästä,\nkaipaa ja ikävöitsee hän naisellista vaikutusta ja naisten seuraa.\n\nNäitä pieniä haaveksittuja kuvia pidämme arvossa aivan muista kuin\ntaiteellisista syistä. Jos perin juurin asiaa tutkimme, niin huomaamme,\nettä me valitsemme tuon sentähden että se on \"Nella\"-siskoni, tämän\ntaas syystä että se on \"Betyn\" näköinen, kolmannen taas ostamme syystä,\nettä \"minä tunnen naisen, joka on aivan tämän näköinen\". Väliin löytyy\njoukossa sellaisiakin, jotka näyttävät aivan eläviltä, juuri kuin\nolisivat muotokuvia, ne siis myöskin ovat ostettavat. Tuo soma\nkukkakiehkura sievästi asetettuna kähäriin, tuo veitikkamainen silmäys,\ntuo iloinen hymy noilla pyöreillä huulilla -- kaikki vakuuttaa, että\ntaiteilijalla on ollut elävä esikuva edessänsä. Juuri tuollaisen,\nelävältä näyttävän, sukkelasilmäisen, ruskeaverisen tytön kuva rippui\nseinälläni ja katseli minuun juuri kun tahtoisi hän lausua: \"etpä voi\nminua löytää, vaikkapa etsisit ympäri maailmaa\". Tämän tyttösen kanssa\nolin väliin keskustelevanani -- en juuri sentähden että se olisi ollut\nuni-morsiameni näköinen -- en, mutta se muutoin minua vaan miellytti ja\nolisinpa pannut melkoisen summan \"likoon\" jos olisin voinut saada\ntietää mitä tuo kummallinen olento tahtoisi lausua.\n\nYliopisto oli eräässä pienessä kaupungissa ja siellä, niinkuin\nmuuallakin ei suhde kaupunkilaisten ja ylioppilaiden välillä ollut\njuuri ystävällisimpiä.\n\nLuonnollista on, että ylioppilaita tuollaisissa pienissä yhdyskunnissa\npidetään jonkinlaisina siirtolaisina, jotka vastustelevat jokaista;\nja nämätpä taas puoleltansa tekevät mitä voivat antaaksensa\nkaupunkilaisille aihetta tällaiseen otaksumiseen. Yleinen mielipide\nheistä pakoittaa heidät eroamaan muista, yhdistymään keskenänsä ja\nmuodostamaan \"valtion valtion keskellä\", yhdyskunnan omilla tunteilla,\nomilla laeilla, tavoilla ja mielipiteillä -- ja vielä lisäksi, valtion\n-- naisitta. Kun tämän kaiken huomaamme ja muistamme myöskin, että tämä\ntapahtuu elämän kiihkeimmässä aikakaudessa, niin emme saa ihmetellä\nettä yliopistolaisten joukossa väliin ilmaantuu tappelun halua ja\nkaikenlaisia hulluja ilveitä, jotka kulkevat perintönä suvusta sukuun.\nEmme saa ihmetellä jos joskus tapaamme jonkun omenakärryn kaadettuna\njossakin mäessä, jos väliin kuulemme kanunan kuulia äkkiarvaamatta\nvyöryvän alas oppihuoneen rappusilta tahi jos opettajain ovi joskus\nonkin jollakin mukavalla tavalla teljettynä luku-tunnin alkaessa.\nParemmin meidän sopii ihmetellä ett'ei kattoja revitä ja akkunoita\nsärjetä, kun niin monta kiihkeätä luontoa on toisiansa kiihoittamassa.\n\nYhteiskunnallinen henki pyrkii nyt saamaan naisiakin käymään yliopiston\nlukumäärän läpi, -- koettaa saada miehisen ja nais-sukupuolen\nyliopistossa yhtä terveellisesti vaikuttamaan toisiinsa, kuin\nkodoissakin.\n\nTämä ko'e on Uudessa Englannissa näyttäinyt varsin edulliselta;\nyliopistoon valmistelevat nuorukaiset lukevat nim. samoilla luokilla\nnuorten naisten kanssa.\n\nTämä on näissä nykyajan suuresti arvossa pidetyissä oppilaitoksissa,\njossa nuoret naiset kilpailevat nuorukaisen kanssa opin hankkimisessa,\nei ainoastaan tapahtunut ilman mitään epäjärjestystä ja pahennusta,\nvaan päinvastoin suuremmalla tyyneydellä ja tapain hienontumisella,\nkuin niissä oppilaitoksissa, joissa naisten seura puuttuu. Jos\nluennoilla istuisi pari tusinaa hyvinkasvatettuja naisia, niin\npoistuisi varmaankin monta kujetta, joita nuorukaiset nyt, tehdäksensä\nopin hankkimisen hupaisemmaksi, professorien suureksi harmiksi\nharjoittavat.\n\nMutta meillä, poika-paroilla, ei ollut mitään naisseuraa, jos nim. en\nota lukuun kirjeenvaihtoa äitiemme ja siskojemme kanssa, tahi\ntuollaisia hetken tuttavuuksia, joita kävellessämme teimme kaupungin\nnuorten naisten kanssa. Jos se on edullista, että naiset ja miehet\ntapaavat toisensa jokapäivä, kilpaillen työssä ja tietojen\nhankkimisessa, niin ei siitä seuraa, että nuot salaman tapaiset\ntuttavuudet, joita teemme moniaan tyhjän lauseen vaihettamalla,\nvaikuttavat yhtä paljon hyvää.\n\nNäissä naisten ja nuorukaisten tuttavuuksissa ei löydy mitään\ntodellista ystävyyttä, ei mitään todellista miehen tahi naisen\nhienouden arvostelemista -- ja kuitenkin ovat ne ainoat palkkiot\nperhe-elämästä, jotka meille tarjotaan ikävinä ylioppilasvuosina.\n\nUsein ei ylioppilaita perheisin kutsuttu ja niitä, joilla sanottiin\nolevan hyvä menestys naisien luona, niitä katselivat opettajamme\nkarsain silmin.\n\nVäliin kuitenkin, harvinaisena poikkeuksena, onnistuu joku ylioppilas\nsaamaan uuden kodin, jossakin kunnollisessa perheessä, jossa hän löytää\nmiellyttävän, lempeän koti-emännän ja koti-elämän ilmanalan, tahi\nsattuu hän tutustumaan jonkun vanhemman ja ymmärtäväisemmän naisen\nkanssa, jonka kanssa hän saattaa keskustella niistä moninaisista\naineista, joihin lukunsa antavat aihetta. Mutta sellainen onni on\nvarsin harvalla. Yleensä saapi valita tyhjän lörpötyksen tahi\nluostarimaisen yksinäisyyden välillä.\n\nMitä minuun tulee, asetuin jo heti alussa kannalle, joka muillekin\nolisi kelvannut esimerkiksi, ja muistaen Jaakko-enoni neuvoja katselin\nelämää filosofin ankaruudella. Minä en ryhtynyt mihinkään\ntyhjänpäiväiseen ilveesen tahi juoneen ja sunnuntakisin kirkossakin\nkatselin alas tyttäriin varovasti, ankaralla melkeen ylpeällä\nkatsannolla, niinkuin katselisin kirjavaa parvea pieniä elukoita, jotka\neivät ansaitse pienintäkään sijaa ajatuksissani. Plato ja Aristotelo\nyhteensä eivät olisi voineet katsella elämää ja seurustelemista\nvähemmin kiihkoisina, eikä suuremmalla tyyneydellä kuin minä. Minä olin\nhyvässä maineessa opettajieni kesken, mutta nuot vallattomat, nuoret\nkumppalini, jotka rakastivat vanhoiksi käyneitä ylioppilas-ilveitä,\njoita he eivät olleet kyllin taitavia muuttamaan rahtuakaan tahi\ntekemään enemmän vaihetteleviksi, kutsuivat minua \"kirjatoukaksi\".\n\nMutta eräänä kirkkaana kesäkuun päivänä, juuri tuollaisena, joka näytti\noikein olevan luotukin saattamaan kaiken filosofian hunningolle,\ntuollaisena kun omenapuut ovat aukaisseet punertavat kukkansa, kun\npeippo laulaa ja lehdet kuiskavat hiljaa keskenänsä, juuri sellaisena\npäivänä oli minulla suuri, merkillinen ilmestys.\n\nKuinka vähän tänä merkillisenä aamuna aavistin mitä tapahtuman piti,\nkun minä harjasin hapseni, köytin kaulahuivini ja toivoa täynnä\nkatselin kasvavia viiksijäni ja poskipartaani, tuossa nelisnurkkaisessa\npeililasin kappaleessa, jota käytin hyödylliseksi itseni tuntemiseksi.\nKatselin kasvojani niinkuin se katselee, joka ei vähintäkään pidä lukua\nmitä ihmiset hänestä ajattelevat, kaikkein vähin mitä naiset hänestä\npitävät -- ja menin kirkkoon. Minä istauin tavalliselle paikalleni\nlehterillä, jossa ylioppilaille oli paikka määrätty, ja josta me, kuin\nlampaat aituuksesta, otimme osaa yhteiseen Jumalan-palvelukseen.\n\nLuulenpa että voimme oppia siveyttäkin tuosta itsensä kieltämisestä,\njonka nuot jokaviikkoiset hartauden hetket ehkä vaativat. Ne ovat\npakolliset, se on tosi -- ja meidän täytyy määrätty hetki istua hiljaa,\nvaiti ja levollisina; se ehkä vaikuttaa, että _joskus_ saamme halun\naatteissamme kohoutua korkeimman olennon luo, ja haluamme luoda\nsilmäyksen ijankaikkisuuteen. Tätä kirkonkäyntiä ei siis saa pitää\nhalpana asiana kasvatuksessa, ja oikeuttaa myös uuden Englannin\nkorkeain-koulujen tarkkaa vaariinottoa tässä suhteessa.\n\nTäytyy myöntääni, että varsin harva löytyi meidän joukossamme, joka\nhartaudella olisi seurannut saarnaa ja ottanut vaaria tuosta\njuhlallisesta jumalanpalveluksesta. Korkeintain voivat he uneliaasti\npysyä siivoina käytöksessään, usein ei sitäkään täydellisesti; väliin\neivät he halveksineet tuollaisia pieniä kujeita, jotka voivat tapahtua\nilman että tarkastelijamme niitä huomasi. Jos tarkasti piti kaikkia\nsilmällä, niin pian huomasi että kaupungin nuoret naiset haastelivat\ntuttujensa kanssa meidän joukossamme silmäsähkösanomilla. Romaaneja\njaeltiin, salattiin taitavasti ja luettiin siten, että lukija kumartui\nedessänsä seisovaa istuinta vasten, ollen vaipuvinansa syvimpään\nhartauteen. Toisessa penkissä tehtiin pieniä taiteilijan kokeita\npilkka-kuvien piirtämisessä. Minä joka olin kasvatettu hartaassa\nJumalan pelvossa, istuin varsin tarkkaavaisena. Vastoin tahtoani vaelsi\nsieluni kuitenkin väliin mielenkuvittelon hattaralla läpi unimaailman;\nsilloin en kuullut sanaakaan saarnasta enkä edes tietänyt missä\nolinkaan. Tottumus vaipua unelmiin ja tehdä tuulentupia, jonka määrätyn\ntyön ankara välttämättömyys koko viikon ajalla oli tukehuttanut, sai\npyhinä aina voiton.\n\nPastorimme oli sävyisä mies, joka lausui lausuttavansa varsin kauniilla\nja sujuvilla sanoilla ja hänen kauniit loppusointunsa ja liukas\nkielensä olivat -- raamatun sanojen mukaan -- \"niinkuin kaunisäänisen\nlaulajan miellyttävä laulu ja soma soitto kauniilla soittokoneella\".\nHänen äänensä sointui silloin korvissani juuri niinkuin olisin sen\nunessa kuullut, sillä aatteeni matkailivat teillä tuntemattomilla. Minä\nmatkailin vieraissa maissa, katselin suuria maalaus-kokouksia ja\nkauniita rakennuksia, minulla oli kaikenmoisia kummallisia kohtaloita,\njoista pääsin suurimmilla vaaroilla, jouduin kummallisiin ja\nkiihoittaviin tuttavuuksiin, sanalla sanoen, olin sankari tarussa,\njonka kohtaukset muuttuivat ja muodostuivat joka silmänräpäys, joiden\nmuoto vaihteli yhtä nopeasti ja keveästi kuin iltapilvi auringon\nlaskiessa. Niin todelliselta ja elävältä tuntui tämä mielenkuvittelon\nelämä, että usein kyyneleetkin nousivat silmiini näitä liikuttavia,\nuneksittuja näköjä katsellessani. Kerran kun ajatuksieni juoksu\ntällaisessa kertomuksessa hiukan pysähtyi, ja sai hetkeksi suloista\nlepoa, kuulin papin heleällä äänellä vakuuttavan, että itsekkäisyys on\nsuurin siveellinen pahe. Minä nostin silloin silmäni ja huomasin\nalhaalla kolmannella penkillä, tuon suuren käytävän luona, aivan uudet\nkasvot. Nuot kasvot eivät varmaankaan ennen siellä olleet sillä\nluultavasti olisin ne oitis huomannut; juuri tuollaiset kasvothan olin\nmonesti unelmissani kuvannut eteeni.\n\nMinä tunsin omituisen säpsähdyksen, varmaankin samanlaisen kuin\nAatami tunsi unesta herätessänsä kun hän Evan näki. Tässä nyt näin\nuni-morsiameni -- näkyväisenä ja todellisena. -- Nämät kasvot, niin\nhienot, niin tunnokkaat, niin puhtaat; ne olivat välikohtana Vernerin\nja neitsy Marian kasvojen välillä. Hänen muotonsa oli niin\nklassillisesti puhdas kuin Psychen, jonka sittemmin näin Neapelin\nmaalaus-kokouksessa; mutta nuot suuret, vilkkaat, ihanat silmät\nilmoittivat, ett'ei tämä ollut kylmä kuvapatsas. Nämät silmät\n_ajattelevat_, ne katselevat syvästi elämään, kuolemaan, vieläpä\nijankaikkisuuteenkin -- ajattelin itsekseni pidätetyllä hengähdyksellä\nja hartaalla hämmästyksellä tuijottaessani alas hänen. Tuo ilmiö oli\nvalkoisiin vaatteisin puettuna, niinkuin tällaiset näyt tavallisesti\novat, ja tuo hieno tylli-päähine näytti silmissäni pyhältä sädekehältä\nhänen päänsä ympärillä. En nähnyt muuta kuin hänet yksin, ainoastaan\nhänet, koko lopun saarna-ajan. Minä tutkin joka ainoaa hänen\nliikettänsä. Hänen säteilevät silmänsä olivat pappiin kiinnitetyt\nsellaisella hartaudella, että oikein häpesin omia hajanaisia\najatuksiani ja koetin palauttaa mieleni saarnaan ja niihin totuuksiin,\njotka pappi lausui; mutta voih! minä ajattelin häntä enemmän kuin\nsaarnaa. Minä näin kuinka hän etsi virren virsikirjastansa ja toivoin\nolevani tuolla alhaalla häntä auttamassa. Minä näin hänet nousevan\nseisomaan ja noilla ihmeen kauniilla silmillä, joita pitkät ripsit\nvarjostivat, katselevan virsikirjaan, laulaen muiden mukaan.\n\nSanomattomasti törkeä, maallinen ja ansaitsematoin olin mielestäni\ntällä hetkellä! Suuresti halusin jotakin ylineellistä pyhyyttä --\njotakin, joka taitaisi tehdä minut mahdolliseksi koskettamaan edes\nhänen hameensa liepeitä. Siunauksen loputtua kiiruhdin ulos ja asetuin\nniin, että taisin nähdä hänet, kun hän tuli ulos kirkosta. Minä en\nollut ainoa, joka hänet oli huomannut; suuri joukko nuorempia ja\nvanhempia tovereitani oli myöskin nähneet saman tähden ja nytkös\nkuiskattiin ja arvattiin tuossa ryhmässä, joka samoin kuin minäkin, oli\npysähtynyt kirkon ovelle katselemaan häntä.\n\nKulkiessansa meidän sivutsemme nosti hän, aivan kuin sattumoilta,\nhitaasti silmänsä ja ne lankesivat, auringon säteen kaltaisina yhteen\nmeistä -- Jim Fellows'iin, joka oitis kumartui. Hieno pune nousi hänen\nposkillensa, kun hän täynnä suloutta vastaten tervehdystä, kiiruhti\nedelleen. -- Jim oli oitis hetken sankari; hän näkyi olevan tuttu tuon\nenkelin kanssa.\n\n\"Hän oli neiti Ellery, Portland'ista; ettekö ole hänestä kuulleet\npuhuttavan?\" kysyi Jim kopeillen. \"Hän on Portland'in suurin kaunotar.\nSiellä häntä nimitetään: 'pikku jumalattareksi'. Viime kesänä tapasin\nminä hänet eräässä kylpypaikassa\", lisäsi hän tuolla tyytyväisellä\nkatsannolla, joka on niin omituista niille, jotka tietävät hetken\nhupaisimmasta esineestä enemmän kuin muut. Kotimatkalla kirkosta\nseurasin minä häntä liian ihastuneena yhtyäkseni kumppalieni\nmielettömiin ja sopimattomiin muistutuksiin. Hän katosi kukkien\njoukkoon, jotka kasvoivat pastori Brown'in valkoisen huoneen ympärillä\nja siitä hetkestä oli tämä talo minun pyhiin-vaelluspaikkana, siellähän\noli tuon enkelin tabernakeli. Pastori Brown'in tytär, Thea Brown, jolle\nedellisellä viikolla olin tullut esitellyksi, tuli nyt vastaani; hän\noli varsin soma, punaposkinen tyttö; nyt hän oli paljon suuremmasta\narvosta silmissäni kuin ennen, ja sentähden tervehdin minä häntä\nerinomaisella lämmöllä ja kohteliaisuudella, sillä vaikk'ei hän ollut\nitse ruusu, oli hän kuitenkin maa, joka sai hengittää ruusun tuoksua;\nen siis ihmettele jos ihastukseni, hänet nähdessäni, näytti siltä kuin\nolisin häntä itseä ihmetellyt.\n\n\"Mikä ihana sunnuntai!\" sanoin vilkkaasti. \"Erinomaisen ihana\", vastasi\nhän myöntyvästi. \"Neiti Brown'illa on erittäin lempeä-ansaitseva ystävä\nluonansa\" lisäsin minä.\n\n\"Ken niin? neiti Ellery'kö? Tietäkää herra Henderson, hän on varmaankin\nmaailman suloisin tyttönen\", sanoi neiti Thea ihastuksella.\n\nSitä en minä puolestani tahtonut epäilläkään; halukkaasti kuuntelin\nminä neiti Thea'n ylistyslauseita ja olin varsin kiitollinen hänen\nystävällisestä: \"käykää katsomassa\". Neiti Ellery tulisi viipymään\nkau'an heidän luonansa ja neiti Thea sanoi tahtovansa varsin\nmielellänsä tehdä minut tutuksi ystävänsä kanssa.\n\nTänä iltana keskusteltiin ylioppilaitten kesken varsin innokkaasti\nneiti Ellery'stä. Jim Fellows kertoi pöyhkeillen siitä menestyksestä,\njoka hänellä oli ollut kylpylässä; tämän esitteli hän niin\nviehättävästi, että olisi voinut otaksua, että \"Jumalatar\" oli\nkatsellut häntä varsin suopeilla silmillä.\n\nTunsin sisällisen harmin Jim'iä, muita tovereitani ja yleensä kaikkia\nkohtaan, sillä olinpa varsin varma ett'eivät he voineet laisinkaan\nymmärtää ja arvostella tuota suloisen suloista olentoa.\n\n\"No, Harry, miksi et sinä virka sanaakaan?\" kysyi eräs toverini kun\nminä, ollen lukevinani, istuin ääneti; \"mitä sinä pidät hänestä?\"\n\n\"Minä en ole mikään naisten tuntija, sen te hyvin kaikki tiedätte\",\nvastasin minä, väistellen, \"ja enhän ole muuta kuin vilahdukselta\nnähnyt neiti Ellery'ä\".\n\nNyt seurasi viikkoja ja kuukausia, jolla ajalla tämä ihana kuva ei\nhetkeksikään poistunut mielestäni. Omituinen sisällinen laki sallii\njonkun aatteen seurata meitä kaikkialla, laisinkaan muuttamatta\najatustemme tavallista juoksua, tämä aate käypi niiden rinnalla omaa\nhimmeätä polkuansa, ikääskuin näkymätöin olento.\n\nSille, joka sielussansa on kasvattanut ihanteen, tapahtuu joskus että\ntämä henkinen kuva laskeutuu alas ja käärii huntuunsa jonkun aivan\ntavallisen henkilön, joka sen kautta hetkeksi ikääskuin kirkastuu\nsilmissämme. Tämän henkilön ominaisuudet eivät anna tälle suhteelle\nniin vahingollista muotoa, niin vaarallista voimaa, vaan sen tekevät ne\naatteet jotka itsissämme ovat syntyneet. Näyttää siltä kuin\njoissakuissa ihmisissä löytyisi alkuaineet sisällisien into-himojen\nsytyttämiseen noiden mystillisien pihkain ja yrttien kaltaiset, joita\nsadun Phoenix luultiin ko'onneen nuotioonsa. Kaikki halu, runollisuus\nja romantiki -- halu pyrkimään ijankaikkisuuteen, ijankaikkiseen\nhyvyyteen, jumalaiseen puhtauteen ja rauhaan -- voipi meissä pysyä\nhereillä jonkun aivan tavallisen maallisen käden vaikutuksesta; --\nmutta jos ne syttyneinä polttavat itsensä, jääpi ainoastaan kokemuksen\nkylmä tuhka jäljelle.\n\nNeiti Ellery oli hienosti kasvatettu nainen, joka taisi hyvin käyttää\nitsensä seura-elämässä; ehkä hänen uskonnollinenkin kasvatuksensa oli\nvarsin oivallinen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea mitään syvempää\nmielenliikutusta. Hänen luonteensa oli varsin tasainen, mutta hän\noikein kokemalla koki voittaa kaikkien suosiota ja miellyttää kaikkia;\n-- tämäpä hankkikin hänelle tuon nimen \"suloinen tyttö\", jonka neiti\nBrown'kin hänelle antoi. Hän oli aina erinomaisen ystävällinen niitä\nkohtaan, joiden kanssa hän seurusteli, ja ollessansa heidän seurassa\nnäytti hän oikein mieltymystäkin; mutta hänen sielunsa oli kuin kirkas\npeilin lasi, jossa ei näy kuva kau'emmin kuin esine on sen edessä.\n\nLuonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen kauneuden -- tuollaisen\nkauneuden, joka miellyttää idealista osaa luonteessamme -- ja hänen\nkohtelias hyväntahtoisuutensa, hänen soma, miellyttävä käytöksensä\neivät poistaneet niitä luuloja, jotka kauneutensa herätti. Hän antoi\nmielellänsä ihmetellä ja lempiä itseänsä järkevästi, mutta ei hän\nkoskaan poistunut \"sopivan\" rajojen sisältä. Minua kohteli hän erittäin\nystävällisesti ja luulenpa melkeen, että hän piti seurustelemisen\nkanssani miellyttävänä. Minä en ollut muiden ihmettelijäin kaltainen,\nminun lämpöni ja ihmettelemiseni herätti hänessä aivan uusia tunteita.\nMinä kirjoittelin runoja hänelle, joita hän luki miellyttävällä\nsyvämielisyydellä, ja jotka hän vihdoin pani laatikkoonsa muiden\nvoiton-merkkeinsä joukkoon. Minä kutsuin häntä tähdekseni,\nkiihoitteekseni ja valokseni; hän hymyili silloin minulle ja hänen\nkasvonsa säteilivät puhtaasta, sekoittamattomasta ilosta. Usein lu'in\nhänelle ääneen suurempien kirjailijoittemme teoksia; erittäinkin häntä\nhuvitti kuulla, kun luin Tennyson'in kirjoituksia. Tuo kaikki oli\nvarsin hupaista, mutta sen kautta kulutin monta lukutuntia, kävellen\nHerra Brown'in vierashuoneissa ja luullen olevani Sir Galahad luin\nliikutettuna: \"hänen miekkansa oli terävä sillä hänen sydämensä oli\npuhdas\". Neiti Ellery kuiskasi: \"kuinka ihanata!\" ja minä olin\nparatiisissa.\n\nSitte tuli kirkkaita kuuvalo-iltoja, jolloin joka ainoa lehti, joka\nvärähti tuulessa, muodosti hienoja piirteitä ruohostolle. Me kävelimme\nkorkeiden jalavien siimeessä, puhellen runoudesta ja ulkoa lausuen\nsäkeitä kauniista runokappaleista, joita hän kuunteli hyväksyen,\ntavallisella lempeällä tavallansa. Kaikki toiveeni, mietteeni,\nunelmani, teoriani ja filosofiani annoin minä hänen säteilevien\nsilmiensä valaistaviksi. Hänen vastauksensa ja lauseensa eivät tosin\nolleet aivan yhtäpitävät omieni kanssa; mutta minä pidin ne kuitenkin\nhyvänäni ja muodostin niistä paljon hyvää, aivan samoin kuin muinoin\nDelphin papit, ennustaja-naisen sekanaisista vastauksista. Täytyihän\nniissä jokaisessa olla jokin syvä ajatus, sillä papitar hänkin oli ja\nmitä niissä puuttui, täytin minä varsin nopsaan.\n\nUsein olen tutkinut mikä sellaisissa luonteissa, kuin neiti\nEllery'nkin, voipi miestä so'aista. Luultava on, että tuollaisien\nluonteiden sisällinen halu kaikkia miellyttää väliin näyttää\ntodelliselta sympatialta: ja niinkau'an kuin he ovat niiden\nseurassa, joita he tahtovat miellyttää, heijastavat he nopealla\ntoden-näköisyydellä tunteensa ja mietteensä. Kun näemme omat tunteemme\nja ajatuksemme heijastuvan toisen sielusta, tunnemme juuri samanlaisen\nihastuksen, kuin nähdessämme esineiden kuvastuvan kirkkaassa tyvenessä\njärvessä. Siinä tosin ei löydy mitään lämpöä, ei mitään todellisuutta,\nmutta sillä hetkellä, kun me sen näemme joudumme varsin lumottuun\ntilaan, sillä se heijastaa oman sydämemme hehkun, luuloitellun lämmön\n-- vieläpä kunkin tunnon pienen, oikullisen kukan ja oksankin --\nerinomaisella todennäköisyydellä.\n\nMutta tämä ei ole todellista sympatiaa, sillä se löytyy samoin kuin\nkuva vedessä, ainoastaan sinun läsnäollessasi. Kun sinä poistut, ja\ntoinen astuu sijaasi, heijastuu hänenkin tunteensa aivan samanlaisella\ntodennäköisyydellä.\n\nTällaiset vaimot ovat aina lumonneet ja tulevat ijäisesti vieläkin\nlumoamaan miehiä; he pitävät kirkkaaksi silatun pinnan heijastus-voiman\nsinä myötä-mukaisuutena, jota heidän sydämensä ikävöitsee ja kaipaa.\n\nEn minä tahtonut epäilläkään, ettei neiti Ellery'llä olisi ollut suuri\nkirjallinen aisti ja moraalinen urheus, sillä eipä löytynyt ainoatakaan\nniin korkeata tahi syvää ajatusta niiden runoilijoiden ja viisaiden\nteoksissa, joita minä hänelle luin, jotka eivät kirkastettuina\nheijastuneet hänen kauniista silmistänsä.\n\nVäärin on kuitenkin väittää, että tuollaiset ihmiset ovat teko-pyhiä;\nsillä mitä he heijastavat on sinä hetkenä kyllä todellista, mutta\nett'ei sillä ole syvempää perustetta on seurauksena ainoastaan siitä,\nettä heidän luonteensa, vaikka lempeä, on pintapuolinen ja kylmä ilman\nmitään kestäväisempää pidätysvoimaa. Vika on siinä, että me vaadimme\nenemmän kuin voimme saada, vika, jota teemme siksi, kunnes esirippu\nlankeaa.\n\nMinä kirjoitin oitis äidilleni neiti Ellery'stä ja sain vastimeksi\ntavallisen varovaisen, äidillisen epistolan, jossa hän muistutti minua,\nettä vielä olin kaukana siitä tilasta, jolloin voin toivoa toden perään\ntarjota käteni naiselle. Hän pelkäsi, ett'en minä vanhemmaksi tultuani\nenään olisi samasta mielipiteestä kuin nyt ja varoitti minua aikaisesta\nkihlauksesta -- sanalla sanoen, hän lausui kaikki mitä hyvät, hellät ja\nlevottomat äidit tavallisesti lausuvat nuorille pojillensa.\n\nVastaukseksi tälle kirjeelle kirjoitin minä, ett'ei olisi liiaksi\nuhrata koko elämäni rakkautta tälle naiselle, jonka nyt olin löytänyt,\nnaiselle, joka oli puhdas ja hurskas, joka taisi kiihoittaa kaikkeen\nsuureen, jaloon ja pyhään, minä vakuutin, että kokisin voittaa hänet\nvaikka seitsemän kertaisesti täytyisinkin toimittaa Herkuleen vaikeat\nurho-työt.\n\nÄitini olisi toki hyvinkin voinut olla levollisena. Neiti Ellery oli\ntosin mielelläänkin, ollessansa muutoin ikävässä, pienessä kaupungissa,\nminun kiihoitushenkenäni, johtavana tähtenäni ja valonani, toki\nmäärättyjen rajain sisällä. Häntä huvitti suuresti, kun joku luki\nhänelle ääneen ja hän nautti kun tiesi että löytyi joku, joka aina\nhäntä ihmetteli; mutta yhtävähän kuin joku Walter Scott'in\ntunnokkaimmista ja järkevimmistä sankarittareista olisi hänkään\ntahtonut köyhän ylioppilaan kanssa ijäksi liittyä.\n\nKun muistelen tätä osaa elämästäni, täytyy minun surkutella itseäni\nyhtä levollisesti ja kiihottomasti, kuin jos olisin joku kolmas\nhenkilö. Niinkau'an kuin harhaukseni kesti olivat ne tunteet, jotka hän\nherätti niin todelliset, vakaat ja pyhät ett'en voi arvatakaan\nminlaiseksi tämä nainen olisi voinut muodostaa minut ja jokaisen muun\nmiehen, jos vaan tämä tila olisi ollut elävää todellisuutta. Jos Jumala\nlähettäisi kokonaisen joukkion tuollaisia olennoita maailmaan, joilla\nei ainoastaan olisi ulkonainen, näkyväinen ihanuus, vaan myöskin\nsisäistä, henkistä suloutta, joka on kaiken sulouden esikuva, mitähän\neikö tuollaiset voisi vaikuttaa maamme onnettomien, harhateille\njoutuneiden lasten kesken! Silloinpa voisi luulla, että vanha kultainen\naikakausi jälleen olisi palannut.\n\nNeiti Ellery väisti taitavasti kaikkia tilaisuuksia, jotka voisivat\nantaa aihetta johonkin keskenäiseen luottamukseen; naiset\nsaavuttavatkin pian erinomaisen ky'yn ja oikein valtioviisaan\nnerollisuudenkin tässä suhteessa. Hän antoi minun hienostaan ymmärtää\nettä meidän välillämme löytyi mielen-heimolaisuutta ja yllytti, melkeen\nanteeksi suovalla tavalla, minun romantisen luonteeni ilmauksia\nsanoissa. Minä en ollutkaan ainoa, jota hän piti vangittuna kultaisilla\nhämähäkin-lankoillansa. Hän hallitsi kuin ruhtinatar, jonka jalkojen\nedessä kokonainen hovi kumartelee ja herra Brown'in neliskulmainen,\nvalkoinen, muuten hyvinkin prosaillinen talo oli aivan piiritettynä ja\nylösalasin käännettynä neiti Ellery'n innokkailta ihmettelijöiltä.\n\nNiiden joukossa oli erittäin huomattava Will Marshall. Will oli jo\nvanhempi poika-mies, erittäin rikas ja hyvänluontoinen kuin pitkä,\nhelteinen kesäpäivä, mutta niin laiska ja tyhmä, että hän ainoastaan\nsuuren rahasumman lahjoittamisella eräälle professorille, jonka hoidon\nalla hän oli, sai olla yliopistossa. Olen huomannut että raha voipi\ntässä matalassa maailmassa tehdä monta kohtaa keveämmäksi, ja muun\nmuassa auttaa väliin kurjan tyhmä-päänkin yliopiston lukumäärän läpi.\n\nWill oli tavallansa kaikkien suosilas. Hänen anteliaisuutensa oli\nmelkeen rajatoin ja täysin käsin hajoitteli hän rahoja ympärillensä.\nYleiseen kutsuimme me hänen toverinsa häntä \"Will paraksi\" ja hyvä\npoika hän kyllä olikin, ehk'ei hän taitanut kirjoittaa kunnollista\nkirjelippua ja teki kauheita virheitä joka tutkinnossa.\n\nWill laskeutui kokonansa neiti Ellery'n jalkojen eteen ja peitti hänet\naivan kukka-kääriöillä ja makeisilla. Hän vaati kaikki kaupungin ajurit\npitämään aina valmiina rattaat, jotka olisivat kyllin arvoisat tämän\nuuden Venerin käytettäviksi.\n\nKaiken tämän minä kyllä huomasin, mutta en voinut aavistaakaan, että\nneiti Ellery silmänräpäystäkään ajattelisi \"Will-parkaa\", muutoin kuin\nnaisellisella surkuttelevaisuudella.\n\nKesälupa läheni ja lukukauden loppuessa päättyi minunkin eidyllini\nneiti Ellery'n kanssa. Aina viimeiseen hetkeen saakka oli hän lempeä ja\nmiellyttävä; hänen ihanat silmänsä katselivat minua kehoittavaisesti ja\njäähyväiseksi soi hän minulle kävelyn kuutamossa, jolloin en enään\nkävellyt maan päällä vaan olin -- seitsemännessä taivaassa. Mihinkään\nvarsinaiseen päätökseen emme tulleet; sanoin kuitenkin hänelle, että\njos vaan saisin kantaa hänen kuvansa sydämessäni, olisi se minulla aina\npyhänä taikakappaleena ja antaisi voimaa käsivarrelleni. Hän huokasi,\noli varsin ihastuttavan näköinen -- eikä kieltänyt.\n\nMinä läksin kotia äitini luo, ja koko lupa-ajan kiusasin minä tätä\nkärsivällistä, paljon kokenutta äitiäni rakkauteni kuumeen tulella ja\nvilulla. Kuinka siunattavat eivätkö nämät äidit ole! He synnyttävät\nmeidät maailmaan, valvovat ja kasvattavat meitä, mutta tuskinpa olemme\nmiehiksi päässeet ennenkuin palaamme heidän luoksensa, sydämellä, jonka\nrakkaus johonkin toiseen naiseen on rikki repinyt -- ja ehkä vielä\npäälliseksi olemme mieltyneet tuollaiseen vähäpätöiseen, turhamaiseen\ntyttö-riepaleesen, joka ei koskaan ole ajatellutkaan mitä rakkaus ja\nhellyys on, ja joka leikittelee sydämien kanssa samoin kuin kissanpoika\nlankakerällä.\n\nMinä kirjoittelin neiti Ellery'lle pitkiä, hellätunteisia kirjeitä ja\nsain vastimeksi pieniä, somasti kirjoitettuja lippusia, hyvänhajuiselle\npaperille piirrettyjä, joissa hän yleisillä lauseilla vaan puhuu\nystävyyden suloudesta.\n\nMutta ensi uutinen, jonka palatessani yliopistoon sain kuulla,\nhaihdutti tykkänään kaikki unelmani. \"Hurraa Harry! tiedätkös ken on\nkihloissa?\"\n\n\"En\".\n\n\"Arvaapas?\"\n\n\"Enpä voi arvata\".\n\n\"Etkö? neiti Ellery on kihloissa Will Marshallin kanssa!\"\n\nAlnaschar, araapilaisessa sadussa, ei voinut enemmän hämmästyä, kun\nhänen lasivakkansa rikkoontui ja hajosi tuhansiin kimelteleviin\nsäröihin, kuin minä tämän uutisen kuullessani. Minä seisoin aivan kuin\nukkosen lyömänä hämmästyksestä.\n\n\"Onko _hän_ kihloissa Will Marshall'in kanssa! -- mutta varsin\nnarrimainen mieshän Will on\".\n\n\"Niin hän onkin; mutta hän on rikas. Kaikki on jo selvillä; ensi kuussa\novat häät ja sitten lähtevät he Europaan hää-matkallensa\", sanoi Jim\nFellows.\n\nNiin lankesi epäjumalani patsaaltansa -- ensi unelmani hajaantui ja\nkatosi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nNöyryytyksen laakso.\n\n\nNeiti Ellery oli kyllin taitava hienoimmalla tavalla lopettamaan\nmeidän pienen lempi-runomme. Minä sain häneltä ruusulle hajahtavan\npikku-kirjeen, jossa hän muun muassa lausui: \"se erinomainen huoli,\njota aina olette pitäneet onnestani ja se sanomattoman suloinen\nystävyys, joka syntyi välillämme, vaikuttaa että on varsin mieluista\nnyt teille ilmoittaa olevani\" -- -- j.n.e. Ja nyt seurasi ilmoitus\nhänen kihlauksestansa; vielä vakuutti hän: \"jospa joutuisin mimmoisiin\nliittoihin tahansa ja jospa matkustaisin millä uusilla seuduilla\ntahansa, tahdon aina pitää rakkaassa muistossa ne suloiset hetket,\njoita olen X:ssä, jalavien alla, viettänyt\", -- ja lopetti\nsydämellisesti toivottaen onnea vastaiselle elämälleni ja\npyrinnöilleni.\n\nMinä musersin tuon ruusunhajuisen kirjeen rikki kädessäni, niin\ntragillisella liikunnolla, kuin jos olisin seisonut suru-näytelmässä\nnäyttelijänä; tunsin itseni petetyksi, onnettomaksi! Minä jouduin\ntuollaiseen katkeraan äreyyteen, jonka nuori mies tuntee, ensikerran\nhuomatessansa syvimmät, todellisimmat tunteensa olevan ainoastaan kuin\npieni pisara elämän myrskyävässä meressä.\n\nTämä on nöyryytyksen laakso, joka useimmiten on ainoastaan päivän\nmatkan päässä ilon lumotusta linnasta.\n\nMoralisen maatieteen kirjoittaja, John Bunyan, jota meidän tulee\nkiittää monesta terveellisestä ja hyvästä opetuksesta, sanoi, että on\nvarsin vaikeata astua alas tähän laaksoon, sillä siinä usein kompastuu\nja kaatuu; mutta jos onnellisesti pääsemme laaksoon, tapaamme siellä\nedullisemman maanlaadun ja ilmanalan kuin muualla.\n\nKun meidän ensimmäinen ylineemme murtuu kappaleiksi, liukenee ja hajoaa\nsamalla paljon hyvää ja arvollistakin, mutta silloin häviää meistä\nmyöskin paljon aavistamatointa itsekkäisyyttä, josta vapautuminen on\nvarsin tarpeellista nuorille ihmisille.\n\nNuoruudessamme tavallisesti luulemme, että omat tunteemme ovat yleisön\ntunteita paljon paremmat ja luulemme, että ainoastaan me voimme oikein\nkäsittää kaikkea ylevää, korkeata ja jaloa; -- mutta tämä otaksuminen\non ainoastaan uudestaan syntymättömän ihmisen; senpätähden se ei\nvoikaan kasvaa ja vireillä pysyä.\n\nTämä otaksuminen on etenkin sellaisille luonteille vaarallinen, joilla\non suuri taipumus idealisuuteen. He alkavat elämänsä ympäröimällä\nitsensä vaiti-olon vahvalla varustuksella ja tämän linnan sisällä\npystyttävät he pilarille epäjumalan, jota palvelevat laisinkaan\nhuolimatta muusta ihmiskunnasta.\n\nMutta, kun joku kylmän todellisuuden puuska paiskaa tämän epäjumalan\nalas pilariltansa, ja me huomaamme, että tuo kuva, jossa luulimme\njonkun jumaluus-voiman löytyvän, on ainoastaan maallinen, lastuista\nkokoon kyhätty nukke, silloin sortuu koko ihanne-temppelimme tornineen,\nhuippuineen; -- sanalla sanoen koko rakennus, josta me niin ylpeilimme,\nhajoaa kuin Jerikon muurit -- ja vielä lisäksi huomaamme kuinka\nnarrimaisia olemme olleet. Tämä, niinkuin muutkin surut, tuntuu ensin\nsangen katkeralta, mutta se ala sielussamme, joka täten pääsee\nvapaaksi, voi, paremmin käytettynä, kantaa hyvän-avun hiljaisia\nhedelmiä.\n\nMinun epäjumalani murtui vastustamatta ja kävi omissa silmissänikin\nvarsin rumaksi ja kurjaksi, sillä huomasin, että neiti Ellery'n aiotusta\navioliitosta puuttui ne perusteet, jotka ennen kaikkia ovat aviossa\nvälttämättömät: _rakkaus_ ja _kunnioitus_.\n\nNeiti Ellery kyllä huomasi Will Marshall-paran ymmärtämättömyyden ja\noli monesti moittimatta kuunnellut, kun me melkeen halveksivalla\nsurkuttelevaisuudella puhelimme hänestä.\n\nNyt muistui mieleeni, kuinka monesti olin sanonut hänelle, että Will\noli byvänluontoinen lellu, heikolla ymmärryksellä; silloin\nveitikkamaisuus aina välähti hänen silmissänsä. Nyt muistin myöskin\nkuinka ivallisesti hän loi silmänsä minuun, kun Will haastellessansa\nhämmentyi sanoihinsa; muistin monta hänen lausettansa, jotka, vaikka\nolivatkin yhtä epäselvät kuin raja vesikaaren värien välillä, kuitenkin\nosoittivat että hän oli sangen huvitettu minun seurastani.\n\nOliko tämä ainoastaan teeskentelyä, oliko se hyvästi esitelty näytelmän\nosa? Niinpä luulen. Jos olisin ollut Will Marshall'in rikkauksien\nomistajana, niin luulenpa varmaan, että hän mieluummin olisi valinnut\nminut seurakumppaniksensa elämän laakson läpi; eikä lienee liian\nitserakasta otaksua, että olisin ollut huvittavampi seurakumppali kuin\nWill. Minä kyllä luulen, että neiti Ellery ensin, kun hän päätti ottaa\nWill'in mieheksensä, tunsi vähäisen kaipauksen; mutta sen haihdutti\nhäiksi tilatuiden kalliiden kivien loisto niinkuin aamukasteen, ja\nviehkeä lepo pehmeillä, kalleilla vuoteilla teki unohduksen\ntäydelliseksi.\n\nKatkeralla ylönkatseella kuuntelin Jim Fellows'in lörpötyksiä\nvähäpätöisimmistäkin seikoista näistä odotettavista häistä. Jim oli\nkotoisin Portland'ista; siellä hän oli hyvin tuttu morsiamen seurassa\noleskelevien kielikellojen kanssa, ja taisi sentähden sulostaa monta\nhetkeä ylioppilas-seuroissa, kertomalla uutisia siitä erinomaisesta\nloistosta, jolla näitä häitä ai'ottiin viettää.\n\n\"Arvatkaapas, pojat! Häälahja neiti Ellery'lle on kalliista kivistä\nvalmistettu koriste, joka maksaa viisikolmatta tuhatta dollaria. Rob\nRivers näki sen Fiffany'n luona. Sitäpaitsi saapi hän vielä kolme\nkasimirihuivia, joiden vertaisia ei vielä ole maahamme tuotu. Katteini\nSantelle sai ne eräältä indialaiselta ruhtinaalta, ja mahdotoin on\nsanoa mitä ne oikeastaan maksaisivatkaan. Komeat lahjat, se täytyy\nmyöntää ja sitäpaitsi vietetään häät 'rumpuilla, huiluilla ja\ncymbaleilla' sekä tanssilla, niin että vanha Portland hämmästyy tätä\nnähdessään. Sitten he lähtevät Europaan määräämättömäksi ajaksi,\nmatkataksensa kaikissa maissa ja katsellaksensa kaikkia, mitä niissä on\nnähtävää\".\n\nKukin joukostamme oli vakuutettu, että neiti Ellery olisi ollut yhtä\nonnellinen, jos ei onnellisempikin, jos hän olisi saanut nuot kalliit\nkivet, kasimirit ja rikkaudet ynnä kaiken sen loiston ja nautinnon,\njoka niitä seuraa, ilman Will'iä. Mutta naisen, joka tahtoo tulla\nrikkaaksi naimisen kautta, täytyy tehdä yhtä kova ehto kuin Faust'kin,\nliittokirjaa Mefistofelen kanssa tehdessänsä; hänen täytyy panna oman\nitsensä altiiksi -- koko ijäksensä! Tämä on korkea ja pyhä uhraus, kun\nse tapahtuu puhtaasta rakkaudesta, mutta kauhistuttava, kun sillä on\nmuita perustelmia. Kun näin, että neiti Ellery meni naimisiin rikkaaksi\ntullaksensa, katosi lumoukseni kokonaan.\n\nMinä en varmaankaan ole ainoa, jonka hellän äidin johdon alla kasvaneen\nylineen nainen on musertanut. Ihanuuden taivaallisella voimalla\nvarustettu nainen herättää nuorukaisessa jalon miehuuden tunteen; --\ntällainen nainen on hänen silmissänsä puhtauden ja avun esikuva -- hän\non elämän suuressa taistelussa rohkeuden, uutteruuden, uskollisuuden ja\navun korkea palkinto ja kiihoke. Mutta kun näemme, että tämä kaunotar\nmyypi itsensä kalleista kivistä, pitseistä, koristeista ja hajuvesistä,\n-- myypi itsensä saadaksensa astella pehmeillä matoilla ja laulella\nkultaisessa häkissä ja kun koko maailma nauraa meidän hulluudellemme,\nettä luulemme naisen olevan käyttämättä kauneuttansa hyödyksensä,\nsilloin heräämme katkerin tuntein aatteiden ja tunteiden maailmasta,\nulkomaailman todellisuuteen. Neiti Ellery'n naiminen herätti minut\nunelmistani. Ne henkilöt, joiden seurassa tähän saakka olin oleskellut,\narvostelivat kutakin ihmistä heidän luonteensa, ymmärryksensä ja\nsydämensä mukaan. Kodissani en koskaan kuullut puhuttavan rahasta\nelämän ehtona, ainoastaan välikappaleena kasvattamaan meitä hyviksi ja\nhyödyllisiksi ihmisiksi. Isäni oli uuttera, kestäväinen ja innokas,\netenkin kaikessa mikä koski hänen virkaansa. Hänen johtonsa alla olivat\nvanhemmat veljeni tulleet papeiksi; mutta heillä ei koskaan ollut\npalkat tahi maalliset edut silmämääränä. Ainoa ja tärkein kysymys oli:\n_mikä työ on tehtävä_ ja onko meillä siihen kykyä, sillä he pysyivät\nraamatun sanoissa: \"Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja sen\nhurskautta, niin teille muukin hyvin menestyy\".\n\nMinun aikaisempi käsitykseni elämästä oli sentähden kultaisen ijän\nviattoman kevään tapainen; silloin jalot miehet pyrkivät puhtaudella,\nviisaudella ja urhollisuudella voittamaan vaimon suosiota, -- ja\nurhollisin heistä sai palkinnon ihanimman kädestä. Äkkiä riensi\ntuuliaispään kaltaisena nykyaikainen hieno maailma kaikessa\nloistossansa sivutseni, ja vei ilveillen mukanansa idealini höyhenistä,\nkalliista kivistä, pitseistä ja sokaisevista koristeista tehdyssä\npilvessä; minä jäin tien viereen yksin seisomaan, so'aistuna ja\ntomuisena, jäin yksin kulkemaan läpi elämän.\n\nNyt minä häpesin, niinkuin nuori mies tekee, huomatessansa, ett'ei hän\ntunne maailmaa yhtä hyvin kuin vanha, kokenut mies.\n\nVasta silloin kun kuulin kumppanieni puhelevan tästä aviosta, sain minä\nkäsityksen kuinka suuri tuo viehätys on, pitää rikkauden elämän\nkilpailun etevimpänä maalina.\n\nLuonto on määrännyt naisen idealimme ja elämämme poesian varjelijaksi,\nylläpitäjäksi, ja sentähden muodostanutkin hänen hienommista aineista,\nhienoimmilla hermoilla ja nopeammalla käsitysvoimalla kuin miehen;\nmutta kun hänet voi luusimalla saada jättämään tuon pyhän toimensa,\nniin mikä toive meille jääpi jäljelle? Jos suola kadottaa makunsa,\nmillä sitten suolataan?\n\nTuttavuuteni neiti Ellery'n kanssa oli saattanut minut pois\nskolastisesta yksinäisyydestäni ja tehnyt minut tuttavaksi koko\ntyttö-parven kanssa X:ssä. Neiti Ellery oli kutsuttu kaikkiin perheisin\nja hänen ihmettelijäjoukkonsa seurasi häntä kaikkialla; seurauksena\ntuosta oli, että nyt tunsin koko naisparven pienessä kaupungissamme.\nOlipa varsin hupaista nähdä kuinka kukin liehakoitsi, ollaksensa neiti\nEllery'n mielen mukaan ja kuinka paljon tästä kihlauksesta juteltiin.\nYleensä arveltiin, että neiti Ellery oli saavuttanut loiston, komeuden\nja kunnian korkeimman kukkulan. Minun ruusuposkinen ystäväni, neiti\nThea, joka oli morsiusneitsyenä ollut noissa komeissa häissä, palasi\nkunnianloisteella ympäröittynä pienen X:n tavallisiin tee-kesteihin,\njoissa aina väsymättä puheltiin tästä suuresta tapauksesta; katkerassa\nmielentilassani oli itsepäinen iloni kuunnella neiti Thean huudahduksia\nja kertomuksia.\n\n\"Ah tytöt\", lausui hän, \"te ette voi arvata mimmoisia kalliita kiviä\nhän sai -- ne olivat suuria kuin helmet ja kirkkaita kuin vesi. Will\nMarshall tilasi ne varten vasten Euroopasta. Will'in äidiltä sai\nmorsian sitäpaitsi vielä helmikoristeen, hänen siskolta ametisteista\ntehdyn korun, joka kuului hää-aamu pukuun. Ja kaikki muut lahjat\nsitten! Olipa se oikea näyttelö! Marshallin perhe on varsin rikas ja\nhe olivat kaikki erittäin antelijaita. Vanha setä Tom Marshall\nlahjoitti kauniit, kullalla koristetut hopea-astiat ja täti Tabetha\nMarshall lahjoitti sevresposliinisen tee-astiaston, joka ranskan\nvaltionkumouksen aikana ryöstettiin jostakin kuninkaallisesta linnasta.\nKatteini Atkins oli silloin Ranskassa, kun roskaväki ryösti palatsit ja\ntoi sieltä mukanansa monta kallisarvoista esinettä, jotka sitten ovat\nsäilyneet vanhan Portland'in rikkaimpien perheiden omaisuutena.\nMarshall'in äidin äiti lahjoitti morsius hunnun, joka oli ennen ollut\nkeisarinna Maria Antoinette'n omana, mutta jonka eräs noista\ninnoittavista vaimoista, jotka Tuileriaa ryöstivät, varasti ja möi\nkatteini Atkins'ille. Mistä tämä huntu on kotoisin, on melkeen sama,\ntosi on kuitenkin, että se oli mitä hienoimpia voi löytää\".\n\nAjateltakoon noiden somien maatyttöjen huudahduksia ja ihastuneita\nhuokauksia, kun heidän eteensä kuvautui tämä paratiisillinen ihanuus!\n\n\"Kaikessa tapauksessa\", lausuin minä, \"ei nuori nainen voi\nhääpäivänänsä laisinkaan arvostella niiden lahjojen kalleutta, joita\nhän saapi; sillä varmaankin on hänen sydämensä silloin niin täynnä\nhelliä tunteita, ett'ei hän joudu ajattelemaan koristeita ja\nturhuuksia. Neiti Ellery'n sydän on luonnollisesti niin täytetty\nlemmeltä Will Marshalli'a kohtaan, ett'ei hän varmaankaan näitä\najattele, tuskinpa enään muistaakaan, että hän ne on saanut. Mielestäni\nolisi paljoa sopivampi lahjoittaa nämät kalleudet niille naisille,\njoilla ei ole sulhasta\".\n\nNämät sanat, jotka minä lausuin todellisella vakuutuksella, saattoi\njokaisen naisen huulille veitikkamaisen hymyn; iloisemmat heistä\nhelähtivät makeaan nauruun. \"Mutta herra Henderson\", sanoi neiti Thea,\n\"te olette liian ankara\".\n\n\"Ankarako? minä en ymmärrä mitä tarkoitatte, neiti Thea\", sanoin minä;\n\"ettehän tahtone väittää ett'ei neiti Ellery lemmi sitä miestä, johon\nhän nyt on liittynyt?\"\n\n\"Niin, herra Henderson\", vastasi Thea nauraen, \"sekä te että me kaikki\ntiedämme varsin hyvin, ett'ei tämä avio ole sellaisia, joita me\nnimitämme _lemmen-liitoiksi_ sanan täydellisessä merkityksessä; ja minä\npuolestani kyllä tiedän, että hänellä ensin _oli varsin vaikea_ tehdä\ntuo päätös, mutta hänen sukulaisensa kehoittivat häntä siihen ja\nWill'in sukulaiset taas pitivät tarpeellisena, että Will pian rupeaisi\nomiin toimiin -- ja seuraus oli, että neiti Ellery myöntyi Will'in\nnaimistarjoukseen\". Naiset tekivät muistutuksiaan tästä avioliitosta.\n\"Onhan Will Marshall varsin hyvänluontoinen mies\", sanoi neiti Smith.\n\n\"Ja arvaattehan miten matkustus Europaan on viehättävä!\" huudahti neiti\nBrown.\n\n\"Kerranhan meidän _täytyy_ mennä naimisiin\", sanoi vanha neiti Jones,\n\"ja emmehän saa vaatia kaikkia mitä haluamme. Luulenpa varmaan, että\nMarshall on _kohtelias_ vaimollensa ja antaa hänen aina _saada mitä hän\nvaan tahtoo_\".\n\n\"Minä puolestani\", sanoi pieni neiti Green, \"myönnän ett'en moiti jos\nnainen tekee samoin kuin neiti Ellery, kun rikas avioliitto hänelle on\ntarjolla. Minä olen aina ollut köyhä, rasitettu ja vaivattu; en ole\nkoskaan päässyt matkaamaan mihinkään, en ole saanut nähdä mitään enkä\nole saanut pukeutua niinkuin itse olisin halannut; hullupa olisin jos\nen myöntyisi sellaiseen aviotarjoukseen kuin neiti Ellery'n oli\".\n\n\"Eiköhän neiti Ellery\", muistutti neiti Black, \"olisi voinut odottaa\nsiksi, että olisi saanut nerokkaamman ja sivistyneemmän miehen, jota\nhän olisi saattanut sekä lempiä että kunnioittaa ja joka samalla olisi\nollut rikaskin. Neiti Ellery oli niin erinomaisen kaunis ja soma\nkäytökseltänsä, että hän varmaankin olisi piakkoin saanut sellaisen\".\n\n\"Niinpä kyllä sekin on\", sanoi neiti Thea, \"mutta hän oli jo\nkolmenkolmatta vanha, eikä vielä kenkään tuollaisilla ominaisuuksilla\nollut ilmaantunut. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen metsässä,\nsanotaan. Kaikessa tapauksessa luulen minä, että hän rakastaa Will\nMarshall'ia kyllin\".\n\n\"Mitä te, sulo neitonen, ymmärrätte _kyllin_ rakastamisella?\" kysyin\nminä kummastellen sitä filosofillista kylmyyttä, jolla hän tämän\nlausui.\n\n\"Sillä ymmärrän, että aviopuolisot rakastavat toisiansa niin paljon,\nett'eivät riitele keskenänsä ja antavat kummankin seurata omaa\ntahtoansa\", vastasi neiti Thea.\n\nTuosta seurasta palasin varsin ihmisiä-vihaavalla mielipiteellä ja\nvetäyin tykkänään kaikesta seura-elämästä X:ssä. Minä ostin mustan\nmerimiehen päähineen, jonka minä rosvojen tapaan painoin silmilleni,\nkun kadulla tapasin jonkun tuttavan, lemmittävän tyttö-kullan.\nÄidilleni kirjoitin minä synkkämielisiä kirjeitä, ihmiselämän suuresta\nturhamaisuudesta ja tyhjyydestä, lu'in Platonin ja Aiskylon\nkirjoituksia ja olin mielestäni vanha, kuolleista herännyt filosofi.\nKaikki lukemiseni ja muut toimeni tapahtuivat varsin synkkämielisesti,\nja silmäilin muita nuorukaisia ja vasta tulleita ylioppilaita, niinkuin\nse tekee, joka jo on käynyt elämän kiirastulen läpi ja on huomannut,\nettä kaikki on paljasta turhuutta.\n\nOlkoonpa vaan totta, että nöyryytyksen laaksossa kasvaa monta ihanaa\nkukkaa, joita emme muualla tapaa; totta on kuitenkin sekin, että\nnuorukainen aina kulkee äreänä ja kiukkuisena tämän laakson alku-osan\nläpi.\n\nJos olisin ollut ymmärtäväinen, olisin polvillani kiittänyt Jumalaa,\nettä olin hairahtunut. Kaikeksi onneksi huomasin erehdykseni ennenkuin\nse oli liian myöhäistä, ennenkuin olisin tuomittu läpi koko elämäni\nturhaan koettamaan saada marmori kuvaa lempeäksi ystäväksi. Tosin kyllä\non moni nuori mies saanut ensi-idealinsa, mutta hän on usein sen kautta\nmenettänyt koko elämänsä onnen.\n\nMinä olen elänyt voidakseni tyynenä ja levollisena kuulla puhuttavan\nrouva Marshall'in iltahuveista ja huvimatkoista, joissa hän, entinen\nneiti Ellery, valtikallansa hallitsee Newyorkin ylimys-maailmaa ja\nnähdäkseni hänet yhä vielä, kirkkaan kuvastimen kaltaisena,\nmiellyttävällä suloudella heijastavan jokaisen tunteet, mietteet ja\naatteet, samassa unohtaen henkilön, kuin tämä on poistunut hänen\nluotansa ja olen huomannut että rouva Marshall'in oikea paikka on\nruunattuna ruhtinattarena hallita turhamaisuuden markkinoilla.\n\nNyt suvaitsen paremmin ja nuhtelen vähemmin niitä naisia, jotka samoin\nkuin neiti Ellery käyttävät kauneuttansa rahan asemesta, hankkiaksensa\nitsellensä rikkautta ja arvoa. Mitä ne muuta saattavat tehdäkään? Eikö\nkaikki portit, joiden kautta nainen omin voimin voisi päästä arvoon ja\nrikkauteen, ole monet vuosisadat olleet heiltä suljettuna? Ainoastaan\nnaimisiin meneminen avaa heillekin tämän tien. Sama työ ja\ntoimeliaisuus, jota mies käyttää elämän kultaisen avaimen\nsaavuttamiseen, sama työ ja toimi pidetään naisen arvolle varsin\nsopimattomana; ja se nainen korkeimmista säädyistä, joka koettaa omin\nvoimin, vapaalla ja itsenäisellä työllä, ko'ota tavaraa, on maailman\nmielestä väärin käsittänyt naisellisen tehtävänsä. Tuhansien äänet\nkohoavat häntä vastaan ja maailma osoittaa hänelle pilkallisesti\nsormea, pitäen häntä varsin eriskummallisena ilmiönä. Sitävastoin ei\npidetä laisinkaan epä-naisellisena, jos nainen, jolle luonto on\nrunsaasti kauneutta lahjoittanut, käyttää tätä kauneuttansa, rahaa ja\nrikkauksia saadaksensa. Luonnollista siis on, että sellaisia\navioliittoja, kuin tämä neiti Ellery'n ja Will Marshall'in välillä\nsolmittu oli, pidetään aivan sopivina, niinkauan kuin tämän\nkäsitystavan puolustajia löytyy.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nEpätoivo.\n\n\nYlioppilas aikani päättyi vanhempieni ja ystävieni mieltä myöten.\nAhkerasti olin lukenut; olin saanut monta kaunista todistusta\nja kauniit arvosanat maisteritutkinnossa; sydämellisellä\njäähyväis-puheella erosin sitten ystävistäni.\n\nKotiini palasin synkeänä, vaikka oppineempana, kuin sieltä lähtiessäni\nolin; syynä siihen oli, että epätoivo ja alakuloisuus olivat kahtena\nviimeisenä vuonna juurtuneet rintaani.\n\nYleensä luullaan, ja totta se onkin, että nuoret miehet varsin paljon\nluottavat omaan itsehensä; kuitenkin tapahtuu väliin, että he saavat\nkulkea epätoivon sekaisessa vedessä, jossa he usein ovat\nvajoamaisillaan tuohon lietoiseen mutaan. Viimeisenä vuonna\nyliopistossa asettui usein kysymys: \"mihin sinä kelpaat?\" eteeni.\nYliopistoon tullessani kumoitti kaikki loistavana hämäräisessä\netäisyydessä ja luulin voivani saada toimeen mitä tahansa. Mielestäni\nei ollut mitään, jonka kuolevainen voi saavuttaa, minulle\nsaavuttamatointa; rikkaus, kunnia, maine -- kaikki jonka ihminen omin\nvoimin voipi itsellensä hankkia -- miksi en minäkin niitä voisi\nsaavuttaa? Mutta kun aloin verrata voimiani tosi-työhön, kun huomasin\nristiriitaisuuden muiden ja omien aatteideni välillä, ja kun jouduin\nylioppilas-elämän vaiheisin, niin kävin mielestäni aina yhä\nvähäpätöisemmäksi ja aina useammin luulin, yksin istuessani,\nkiusaaja-henkeni ilveillen minulta kysyvän: \"mihin sinä kelpaat? miksi\nolet niin paljon työskennellyt ja miksi niin paljon rahaa menettänyt?\nsinusta ei ikäpäivänä tule mitään, surua vaan saatat äidillesi, joka\nsinusta on toivonut vanhojen päiviensä tukea, ja häpeätä saatat sinä\nJaakko-enollesikin\". Löytyykö mitään tähän epätoivon pohjattomuuteen\nverrattavaa tuskaa? Koko miehen olemus on silloin pelkkää epätoivoa, ja\nhän ajattelee: \"eihän ruumiini eikä sieluni laisinkaan täytä\ntarkoitustansa, -- varmaankin olisi ollut paljoa parempi, ett'en olisi\nsyntynytkään, kuin elää mitään toimeen saamatta\". Silloin rupeaa hän\naprikoitsemaan: \"mikä on tämän elämän tarkoituksena, ja mitä _minulla_\non täällä toimitettavana?\" Varsin syvä aate on siinä, että ihmiskunnan\njalo edusmies alkoi elämänsä suuret toimet neljänkymmenen vuorokauden\nyksin ololla erämaassa, paastoten, janoten ja kiusattuna perkeleeltä;\nsillä sittenkuin kasvatus on eleille kutsunut ja tunnetuiksi saattanut\nkaikki hyveet, kaiken voiman, joka miehessä löytyy, ja hänen on\npäättäminen miten hänen näitä tulee käyttää, joutuu hän usein, tällä\nitsensä määräyksen rajalla, himmeille poluille, joilla häntä kohtaa\nmonta kiusausta. Rikkautta, kunniaa ja mainetta -- kaikkia hän kyllä\nvoi saada, jos hän ei voi vastustaa kiusaajan houkutuksia, jotka\nhänellä, samoin kuin suurella mestarillakin, on tarjona. Heijastaahan\npieni lampikin, samoin kuin aava meri taivaan siintävyyden!\n\nViime vuoden kuluessa raivosivat kaikki nämät aatteet sisimmässäni. Ken\ntahtoisi olla vähäpätöinen tässä maailmassa? Ei suinkaan nuorukainen\ntällä ijällä, sillä tuo viisaus: \"ole vähäpätöinen, niin voit kaikki\nsaavuttaa\" on hänellä vielä liian syvä.\n\nTullessani yliopistoon olin minä vähän vaativainen, iloinen ja onneheni\ntyytyväinen; minä olin kyllin rikas saadakseni mitä tarvitsin, ja\nviattomassa yksinkertaisuudessa oli elämäni polku edessäni.\n\nLäheinen tuttavuuteni neiti Ellery'n kanssa, hänen naimisensa ynnä\nkaikki sitä seuraava loisto antoi minulle tilaisuuden heittää silmäys\nrikkauden maailmaan -- maailmaan, joka suuresti voipi levottomuuttaa\nnuorta ylioppilasta, vaikkapa hän kuinkakin teeskentelee sitä\nhalveksivansa ja vaikkapa hän kirjoittaisi kuinkakin ankaroita\nmoraali-saarnoja sitä vastaan. Löytyy seuroja, joissa tunnemme itsemme\nvarsin nöyryytetyiksi, jos meillä on likaiset sormikkaat tahi vaatteet,\njoista nukka on kulunut pois, samoin kuin Aatami ja Eva paratiisissa\nhäpesivät alastomuuttansa.\n\nSiinä yliopistossa, jossa minä olin, löytyi, samoin kuin monessa\nmuussakin Uuden Englannin opistossa, joukko nuorukaisia samanlaisessa\nvarallisuuden tilassa kuin minäkin; he olivat köyhien mutta\nkunniallisien perheiden lapsia, jotka uutteralla ahkeruudella hankkivat\ntietoa ja taitoa itsellensä. Meidän joukossamme pidettiin järjellinen\nsäästäväisyys suuressa arvossa.\n\nKuitenkin on tuolla mukavuudella, jonka rikkaus tuopi mukanansa, vallan\nsuuri lumousvoima. Yliopistossa olin suuresti suosittu; toverien kesken\nilmauin puhujana ja kirjailijana, josta sain suuressa määrässä tuota\ntodellista kiitosta, jota ylioppilaat toisillensa antavat. Rikkaimmat\ntoverini, jotka elelivät loistossa ja ylellisyydessä, mutta jotka\nkuitenkin olivat ahkeroita ylioppilaita ja kunnon miehiä, kutsuivat\nminut seuroihinsa ja kestittivät minua varsin hyvin.\n\nLupa-ajoilla olin usein kutsuttu heidän kotihinsakin, jossa olin\ntilaisuudessa nähdä sitä hienoutta ja mukavuutta, jota rikkaus tuottaa\nniille, jotka sitä oikein hyväksensä käyttävät. Heille on raha\nvälikappaleena sivistyksen enentämiseksi; he ovat tilaisuudessa\nauttamaan muita ja itsellensä valitsemaan sellaisia olopaikkoja, jotka\nvoivat tyydyttää sekä ruumiin että sielun vaatimuksia, ilman että\nheidän täytyy laskea ja tuumailla mitä se maksaa. Luonnollistahan on\nettä minäkin mietin: rikkauteen on pyrkiminen!\n\nTosin kyllä rikkaat ystäväni varsin mielellänsäkin viettävät\nlupa-aikaansa minun pienessä kodissani vuorien välissä, sillä yleensä\nei ihmiset ymmärrä oikein arvostella etujansa, vaan haluavat aina vaan\nuutta. Sitäpä vasten heitä miellyttikin hiljainen rauhallisuus\nkodissani, täydellinen vapaus kaikesta pakosta, viljelemättömät\nvuoriseudut ja maaviljelyksen terveelliset toiminnat. Heitä miellytti\nheinäsuovat, niiden pehmeä heinä ja nuo oivalliset piilopaikat, joita\nne tarjosivat; heitä huvitti hedelmän poimiminen ja leikkuu-ajan\nhupaisat ilveet; he ylistelivät onneani asua niin miellyttävässä\nseudussa. Minä ajattelin itsekseni: kyllä teidän kelpaa puhella noin,\nkun tiedätte että teillä on tuhansittain dollaria taskussa ja taidatte\nmatkustaa ympäri koko maailman, jos vaan haluatte.\n\nKun lähdin yliopistoon, poistuin kodin voimallisesta vaikutuksesta. Jo\npienenä huomasin, että vanhempani elivät Jumalanpalvelukselle\npyhitettyä elämää. Minä olin erittäin tunnokas ja viehkeä luonteeltani;\nsenpätähden heijastikin lapsellinen sieluni kaikki vanhempaini tunteet;\naivan varmana pidettiin siis, että minä kerran jatkaisin isäni työtä ja\nvirkaa.\n\nNeljä vuotta oli nyt kulunut ja minä palasin äitini luo heikkona,\nepäilevänä ja melkeen kamoksuen sitä tointa, jota ennen ihastuksella\nolin ajatellut, -- synkeänä ja horjuvana valitessani elämäni suuntaa.\n\nPapin virkaan rupeaminen on antauminen köyhyyteen, vaivaan ja\nitsensäkieltämiseen. Tämä virka vaatii, jos emme toimita sitä\nainoastaan pakosta, vaan tuolla innolla, joka kaikki esteet voittaa,\nlujan ja järkähtämättömän uskon ja voiman kohoutua tästä aineellisesta\nja maallisesta olosta hengelliseen, ijankaikkiseen. Mutta ruveta\npapiksi ainoastaan velvollisuutta täyttääksensä, kärsiä köyhyyttä,\ntuntematta niitä ihania rikkauksia, jotka Kristus siihen virkaan\nliittää -- ken ei vetäytyisi noin vaivaloisesta ja kylmästä elämästä!\nJos taas muuttaisin saarna-tuolin asemaksi, josta koettaisin hankkia\nitselleni kunniata ja mainetta kaunopuheliaisuudella ja runollisessa\nmuodossa esittelemällä uskonnollisia mietteitäni, niin luulen, että\nväärinkäyttäisin kokonansa papillista virkaa; -- suurella pelvolla näin\nsiis sen päivän lähestyvän, jolloin minun oli lähteminen yliopistosta\nja lopullinen päätös tehtävänä.\n\nSynkeä oli mieleni ja surullinen sydämeni, kun valmistauin lähtemään\nyliopistosta ja jättämään hyvästi noille iloisille, uskollisille\ntovereilleni, joiden seurassa neljä parasta ikävuottani oli kulunut; --\nnämät vuodet käyvät yhä kirkkaimmiksi ja unhottamattomimmiksi, kuta\netemmäksi minä niistä poistun.\n\nVarsin ikävä tehtävä oli tavarani ylös alasin myllistäminen ja sen\nhuoneen tyhjentäminen, joka niin monena vuonna oli ollut kotini; ikävä\noli myydä huonekalustoni, järjestää kirjani matka-pussiin ja jättää\nhyvästi kaikille noille vanhoille, omituisille kuville, joihin tässä\npienessä kaupungissa olin mieltynyt. \"Alma Mater'ista\" luopuminen on\nsama kuin ero kodosta, toisen kerran -- mutta nyt avaraan maailmaan\nlähteäksemme. Elämän taisteluun joutumista ei voi enään välttää, teltit\novat jo koossa, majavalkeat sammuneet -- matkalle siis.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nSilmäys elämään.\n\n\nKotiintulostani iloitsi kukin seudulla asuva. Tämä pieni seurakunta\npiti, näet, minut yhteisenä omaisuutenansa; senpätähden nyt, kun olin\nlaakeriseppeleen voittanut, arvostelivat ja punnitsivat pitäjäläiseni\nminun tietoni joka haaralta. Highland oli yksi näistä miellyttävistä\nyankee-uudis-asunnoista, joissa joka ainoa koti on todisteena kansan\nvarallisuudesta, siistiydestä ja aineellisesta vaurastumisesta. Ei\nlöytynyt ainoatakaan taloa, joka ei olisi ollut kasvamassa ja\nvaurastumassa. Yhdessä huomattiin uusi akkuna, toisessa uusi kuisti,\nkolmas oli saanut uuden aidan pihansa ympäri. Toiset talot olivat\nuudestansa maalatut, toiset taas parannetut. Kunkin talon luona seisoi\nsoma halko-pino ja kullakin oli kaunis puutarha, täynnä hedelmä-puita\nja kirjavia kukka-lavoja, joissa ahkerat kädet viljelivät monta\nharvinaista kukkaa. Highland oli seutu, jossa mielihalulla oleskeli\nainoastaan luonnon ihanuudenkin tähden. Täällä kohouupi maa\nkukkuloiksi, muuttumatta vielä jylhäksi vuoriseuduksi, jossa korkeat\nvuoren huiput estävät näkemästä auringon laskua ja jossa ei löydy\nvihannoita nurmikoita kuin siellä täällä. Highland'in kukkulat ja\nlaksot vaihettelevat kuin merellä aallot. Kesällä kimaltelevat ne\nkaikissa eri väreissä; syksyllä taas ne hohtavat ja välkkyvät kuin\nsatumaailman taivaankaaret; talvellakin, kun lehti on puusta pudonnut\nja ainoastaan niiden, harjaksen kaltainen sinertävä haamu on jäljellä,\nsilloinkin lepää sen yli ruusunhohtava huurre, pehmeän hunnun\nkaltaisena; kauniimpata maisemaa ei voi toivoakaan.\n\nKotiin tullessani riensi äitini, ilosta säteilevin silmin, minua\nvastaan, lausuen sydämellisimmät tervetulleet. Nyt minä olin päivän\nsankari ja kaikki oli valmistettu hyvin vastaanottamisekseni. Veljeni,\njoka taloa hoiti, oli jättänyt lukutuumansa ja antautui nyt tykkänään\nmaanviljelykselle, mutta piti minut kuitenkin onnellisimpana\nkuolevaisten joukossa, syystä että olin saanut lukea ja hankkia tietoja\nitselleni. Hänen vaimonsa ja kasvava lapsiparvi hoitivat hellästi\näitiäni, kaikessa kysyen häneltä neuvoa. Koko kyläkunta piti varsin\npaljon äidistäni: he onnittelivat sen tähden häntä, kun minä palasin\nkotiin lukuni kiitettävästi lopetettuani.\n\n\"Toivon että piankin näemme teidät isänne saarnas-tuolissa\", sanoi\nvaivashoidon esimies herra Manning, joka jo heti samana iltana, kun\nminä tulin kotiini, tuli minua tervehtimään. \"Ehkä olisi parasta että\nalkaisitte jollakin iltarukouksella ja sillä ensin herättäisitte meidät\nhengellisestä torkkumisestamme\".\n\n\"Luulenpa, herra Manning, että mieluummin vielä pysyn niiden joukossa,\njotka ovat vaiti ja kuuntelevat vaan\".\n\n\"Hyvä, hyvä; tuollainen ujous on todella harvoin tavattava vasta\nyliopistosta palanneissa nuorissa miehissä! Tavallisesti ovat he niin\npöyhkeitä ja ylpeitä kuin kukon pojat, ja laulavat yhtä ankarasti kuin\nnämät, vaikkapa halkaisisivatkin rintansa\", sanoi herra Manning. \"Olla\nvaiti ja kuunnella vaan, tuo sopii hyvin nuorelle miehelle!\"\n\nItsekseni ajattelin: ei herra Manning varmaankaan aavista, että se on\nuskon puute, joka vaikuttaa tämän ylistetyn ujouteni.\n\nIsäni kuoltua oli äitini muuttanut Jaakko-enon luo asumaan. Hänen\nterveytensä oli jo heikontunut, jonka tähden hän mieluummin nautti\näidin-äidin iloa vähän loitommalta. Jaakko-enolla ei ollut lapsia. Ei\nvoitane toivoa hellempää, miellyttävämpää ja perheellisempää\nnaiskyyhkyistä, kuin hänen vaimonsa, Polly-täti, oli. Minä muistan\nhänet vielä, puettuna johonkin pehmeään, helmipäärmeiseen silkki\nhameesen, kolmi-kolkkainen kaulahuivi sidottuna ristiin hartioillensa.\nMinä muistan hänen keveän käyntinsä, lempeän äänensä ja säteilevät,\nruskeat silmänsä, jotka nuolen nopeudella tunkeilivat jokaiseen soppiin\ntalossa, ja jos joku uskalsi lähettää Polly-tädille väärän rätingin,\nniin pian huomasi, ett'ei loiste hänen silmissänsä ollut ainoastaan\nkaunistukseksi. Kaikki toimitti hän keveästi ja valittamatta. Hän luki\nmielellänsä ja aina oli hänellä loma-hetki tämän halunsa\ntyydyttämiseksi.\n\nÄitini ja Polly-täti viettivät nyt yhdessä, levossa ja rauhassa, elämän\npitkää iltapuhdetta. He lukivat ahkeraan, ei ainoastaan jokapäiväisen\nkirjallisuuden tuotteita vaan myöskin suurien filosofien teoksia,\njoista he mielellään puhelivat keskenänsä. Setäni kirjasto oli suuri ja\nhyvin varustettu; koko hänen talonsa oli kuin suuri kirjakauppa, sillä\nkaikki seinät ja nurkat olivat täytetyt kirjahyllyillä ja aina, kun\njoku uusi arvollisempi kirja ilmaantui painosta, tilasi hän sen oitis.\n\nSuurella tarkkuudella oli äitini, Polly-tädin kanssa, lukenut sekä\nBuckle'n että Herbert Spencer'in kirjoituksia, mutta ei heidän vahva\nuskonnollinen vakuutuksensa siitä vähääkään heikontunut. Äitini eleli\ntuossa taivaallisessa aate-maailmassa, jossa kaikki on ainoastaan valoa\nja kirkkautta, tuossa maailmassa, joka on jäykän järjen käsite-piirin\nulkopuolella. Mutta tätä rauhaa ei voi antaa kädestä käteen, sillä jos\nhän sen olisi voinut tehdä, olisi hän varmaankin temmannut rauhan\nrinnastansa ja tyyneyden sielustansa, lahjoittaaksensa ne minulle.\n\nMutta vaikkapa toinen ei voikaan toiselle tätä rauhaa lahjoittaa, niin\nvaikuttaa kuitenkin heidän esimerkki, joilla tämä rauha on, paljon\nhyvää meihin, joilta tämä puuttuu. Nähdessäni, että äitini, vaikka hän\noikein punnitsemalla oli lukenut ja todella ymmärtänytkin samoja\nkirjoja, jotka minussa olivat herättäneet suurta epäilystä ja\nlevottomuutta, kuitenkin taisi pelotta hymyillä, tunsin minä, niin\nsanoakseni, virkistyksen siveellisissä hermoissani.\n\nLevollisena ja suurella hellyydellä kuunteli hän epäilyksiäni, ja\nlohdutteli minua sillä, että vielä onnellisesti pääsen tuosta\npälkehestä.\n\nEnnen en ollut ilmoittanut äidilleni, että olin luopunut aikeesta\nruveta papiksi; nyt minä sen tein.\n\n\"Minä en tahtoisi, että rupeaisit papin virkaan, joll'ei sinulla ole\ntodellista halua siihen, yhtä vähän kuin minä toivon, että menisit\nnaimisiin muusta syystä, kuin rakkaudesta. Ehkäpä vielä tulee aika,\njolloin tunnet kutsumuksen ruveta sanan julistajaksi. Puhu kuitenkin\nJaakko-enon kanssa tuumistasi; hän on nyt isäsi sijaisena\".\n\nNiin hän todella olikin; sillä enoni, jolla itsellänsä ei ollut\nainoatakaan lasta, oli mieltynyt minuun niin, että hän oli päättänyt\ntehdä minut kaiken tavaransa ja rikkaan idea- ja aate-varastonsa\nperilliseksi, jonka hän paljolla lukemisella ja ajattelemisella oli\nko'onnut.\n\nMinä seurasin häntä joka päivä hänen matkoillansa.\n\nEräällä tällaisella matkalla, jonka teimme seuraavana päivänä, kotiin\ntuloni jälkeen, sanoi hän:\n\n\"Harry, mitä sinä nyt ai'ot tehdä? mihin sinä kelpaat? Ai'otko ruveta\npapiksi?\"\n\n\"Eno, minä en uskalla ruveta siihen toimeen, enkä luule sopivanikaan\nsiihen\", vastasin minä. \"Minä kyllä tiedän, että se oli isä-vainajani\nhartain toivo, ja ett'en voisi saattaa äidilleni suurempaa iloa --\nmutta -- -- --\"\n\nEnoni katseli minua veitikkamaisesti ja sanoi:\n\n\"Luulenpa, että sinun laitasi nyt on sama, kuin monen muun nuoren\nmiehen, joiden kasvatus on järkähdyttänyt heidän uskontonsa perusteet,\nniin että se vyöryy ja pyörii edestakaisin kuni tynnyrit laivassa\nmyrskyssä\".\n\n\"Tämä vertaus ei juuri sovi minuun; löytyy kuitenkin paljon totuuksia,\njoita olen koettanut totuuksina säilyttää, mutta jotka sittenkin ovat\nhajonneet: minä olen liian epäilevä ruvetakseni sielun paimeneksi\".\n\n\"Ken ei epäile? En tiedä mitään taivaassa tahi maan päällä, josta ei\nvoisi epäillä tahi joista ei voisi tehdä kysymyksiä, joita olisi\nmahdotoin vastata\".\n\n\"Niinkuin tiedätte, eno, sanoo Tennyson: todellisessa epäilyksessä on\nenemmän uskoa, kuin meidän uskonkappaleissamme\".\n\n\"Hm! niinpä niin. Epäilys on tosin tarpeellinen tauti nuoruudessa;\nmutta jos sitä kestää kauemmin, jos se käypi pitkälliseksi, turmelee se\nvahvimmankin ja tekee hänet siveellisesti kuihtuvaksi ja kipeäksi.\nSillä, joka tahtoo jotakin suurta maailmassa saada toimeen, _täytyy_\nolla järkähtämätöin tositus. Emme saata kulkea maailman läpi, niinkuin\nkana, joka kaakattaa ja epäillen nostaa jalkansa, tietämättä mihin hän\nseuraavan askeleensa polkaisee\".\n\n\"Mutta\", sanoin minä, \"onnettominta on, että minun täytyy läpikäydä\ntämä tauti, joksi te sitä kutsutte, juuri sillä ijällä, jolloin minun\non päättäminen: rupeanko muille uskoa saarnaamaan, vai enkö. Itse\npuolestani en tunne halua tuohon toimeen\".\n\n\"Olkoonpa niin\", sanoi eno, \"minun puolestani on sama, jos rupeat\npapiksi tahi et. Kristillisyys tarvitsee muitakin työntekijöitä, kuin\nne, jotka saarnastuolista vaikuttavat, ja paraimmat opetukset saamme\nhyvistä esimerkeistä. Tuolla asuu vanha Saara\", jatkoi hän, piiskan\nvarrella viitaten alas laaksoon; \"vähitellen, pitkällisillä tuskilla,\nkalvaa tauti hänen elämänsä lankaa, ja vaikka hänen ainoana tukenansa\non pieni kivuloinen, keuhkotautinen tyttärensä, on hän kuitenkin aina\nnöyrä, kiitollinen ja onnellensa tyytyväinen. Tämän vaimon elämä on\nparas saarna koko kyläkunnalle. Samoin oli isäsikin elämä; sinulle,\npoikaseni, saatan kuitenkin sanoa\", lausui hän ystävällisellä äänellä\nja veitikkamaisesti iskien silmää, \"saarnan muodosta en koskaan sopinut\nisäsi kanssa, sillä hänenkin systeemissänsä löytyi heikkouksia, jotka\nmonta monituista kertaa kumosin\", lisäsi hän ja muistutti lätkähyksellä\nhevosta, että piiskakin löytyi mukana.\n\nSuurimpana onnena pidin minä, ett'ei isäni ollut elossa, näitä enon\nsanoja kuulemassa, sillä varmaankin olisi silloin syttynyt\nkaksintaistelo, jossa kaikki entiset todisteet olisivat uudestaan\nkäytetyt puolustus-aseina.\n\n\"Niin\", jatkoi Jaakko-eno, \"isäsi suuri vaikutusvoima ei ole etsittävä\nhänen uskonopissansa vaan hänen lämpöisessä, lempivässä sydämessänsä,\nkristalli-kirkkaassa puhtaudessansa, rehellisyydessänsä ja\nvilpittömässä yksivakaisuudessansa -- kas! niistä lähti se voima, joka\nhänen opetuksellansa oli. Hän oli sekä hurskas että voimakas ja hän\nkylvi koko seurakuntaamme hyvän siemenen, joka kantaa rikkaat hedelmät;\ntäällä löytyy sadoittain miehiä ja naisia, joista on tullut kunnon\nihmisiä, juuri sen kautta että he huomasivat, että isäsi eli, niinkuin\nhän opetti muita elämään. Missä elävä saarna joutuu ihmisten pariin,\nsiellä sen totuudet aina vastustamatta huomataan. Sinä saatat kumota\njärjen päätelmiä, saatat väittää opetuksia vääriksi, mutta rehellisen\nkristityn elämää et voi kumota -- se on elävä todiste. No, Harry,\ntahdotko elää tuollaista elämää?\"\n\n\"Jumalan avulla ko'en sitä tehdä, rakas enoni\".\n\n\"Näetsen\", jatkoi hän, \"nykyajan uskon-opin luulen voivani verrata\nvastatuuleen kääntyvään laivaan, jonka purjeisin tuuli ei enään\ntoiselta puolen pääse puhaltamaan, mutta joka ei kuitenkaan ole\nkääntynyt kyllin, että tuuli toiseltakaan puolelta pääsisi purjeisin.\nYhteiskunnan laajeneminen, uusien luonnonlakien selvittäminen ja\nnykyajan tieteet, suunnittelevat ja muodostelevat vastustamattomasti\nihmisten laatimat uskonnolliset systeemit ja uskontunnustukset. Jotkut\nniistä putoavat pois, niinkuin kukka hedelmän muodostuessa; mutta\nKristuksen oppi on aina sama, hänen sanansa eivät menehdy. Kuitenkin,\npoikaseni, sanon minä: paras lääke uskonnollisille mietteille on,\nkaikin voimin työskennellä _sen_ edistämiseksi, jota ei epäile, ja sen\nsinä saatat tehdä, mikä kutsumuksesi lieneekin\".\n\n\"Olen aikonut ruveta kirjallisuutta harjoittamaan. Kynäni on aina ollut\nliukas, mutta puhujaksi en minä kelpaa. Nykyaikaan on kirjallisuuden\nala varsin laaja ja minulla on siinä jo ollut vähän menestystäkin. Ne\nharvat kyhäelmäni, jotka ovat yleisön luettaviksi joutuneet, on yleisö\nsuosiollisesti ottanut vastaan ja mieltäni myöten arvostellut; nyt on\nminulla kahdelta sanomalehden toimittajalta hyvin edulliset tarjoukset\nlähteä Europaan heidän kirjeen-vaihtajaksensa; sillä matkalla olisin\ntilaisuudessa saada harjoitella taipumustani. Ehkä minä, aikaa\nvoittain, pääsisin sanomalehden varsinaiseksi toimittajaksi ja vihdoin\nsaisin oman sanomalehdenkin. Sellainen on ura, jota olen aikonut\nseurata, ja kuitenkin olla loukkaamatta sekä uskontoani että itseäni;\ntahdon kumminkin rehellisesti koettaa. Sanomakirjallisuudella on meidän\naikoinamme varsin suuri vaikutus-ala\".\n\n\"Todellakin suuri, Harry\", sanoi enoni, \"sanomakirjallisuus on valta,\njoka näyttää käyvän kauheaksi, valta, joka on paljon suurempi kuin\nsaarnastuolin. Sanomakirjallisuus vaikuttaa meissä sanomattoman paljon\nsekä hyvää että pahaa. Se pääsee luoksemme koska tahansa ja kuuluu\nsinnekin, jonne saarnaajan ääni ei koskaan voi tunkeutua. Sanomalehden\ntoimittajan ei tarvitse ottaa mitään tutkintoa, ei tehdä mitään valaa,\neikä millään tavalla näyttää, että hän kelpaa yleisön palvelukseen, ja\nkuitenkin saapi hän koska ja missä tahansa ääni-putkensa kautta sanoa\nmitä hän vaan haluaa, ilman että hän itse siitä on edesvastauksessa, ei\nhänen nimensäkään edes tarvitse näkyä, sillä voipihan hän kääriytyä\ntuntemattomuuden huntuun. Dante jakaa sielut tulevaisessa maailmassa\nkolmeen luokkaan -- ne jotka kuuluvat Jumalalle, ne jotka kuuluvat\npahalaiselle ja ne, jotka eivät kuulu muille kuin itsillensä. Me\nolemme, niin minusta kumminkin näyttää, saaneet sanomakirjallisuuteen\nsuuren joukon näitä viime mainittuja, liukkaita kirjallisia onnen\netsijöitä, jotka eivät pidä väliä, jos vaikuttavat hyvää tahi pahaa\nkirjoituksillansa, jos puolustavat sitä tahi tätä mielipidettä ja jotka\nmyyvät sukkeluutensa, älynsä ja kaunopuheliaisuutensa enimmän\nmaksavalle. Ja sen minä sanon sinulle, Harry, että minä ennen näen\nsinut köyhänä nukkavieruna, kovassa työssä puhkuvana maapappina,\nmieluummin kuin hienoimpana miehenä, joka myypi tosituksensa\nturhamaisuuden markkinoilla\".\n\n\"Mutta, rakas enoni\", sanoin minä, \"ettehän kieltäne, että löytyy\nkirjailijoita, jotka uskollisesti taistelevat tositteensa puolesta ja\njoko voittavat tahi kaatuvat sen peri-aatteen kanssa jota ovat\npuolustaneet\".\n\n\"Se on kyllä totta\", sanoi eno, \"mutta luuletko voivasi taistella\nheidän riveissä horjahtamatta. Sinulla on suuri taipumus satirilliseen\nkirjoitustapaan; sinulla on myös sujuva kynä ja paljon humoria,\nleikillisyyttä. Eikö sinun tekisi mieli esiintuoda ja tehdä\nnaurettavaksi hyvänkin asian heikot puolet, jos tietäisit että voisit\njohdattaa maailmaa mielesi mukaan. Viitsisitkö saattaa _totuuden_\noikealle tielle, huomatessasi, että se on harhatielle joutumaisillaan\nja so'aistuna, vaikka voisitkin saada muut sille nauramaan? Jos yleisö\nhuutaa hurmaavia juomia, etkö sinä heille niitä anna? Etkö sinä\nkirjoita huonoja, kiihoittavia romaneja, jos saat niistä hyvän maksun?\nSanalla sanoen, etkö sinä ai'o lisätä huonoa kirjallisuutta, jos vaan\nvoit rikastua sen kautta?\" \"En, Jumalan avulla, sitä en ai'o tehdä\".\n\"Sitten sinun onkin alkaminen elämäsi korkeammalla pyrinnöllä, kuin\njokapäiväisen leivän hankkimisella ja sinun on valitseminen\nmyrkyllisien lauseiden, joista saat hyvän palkan, ja suoran totuuden\nvälillä, jota ei kenkään tahdo ostaa, ja jos vaalisi lankeaa tuon\nkorkeamman pyrinnön eduksi, niin täytyy sinun oppia muuan varsin tärkeä\nasia, nimittäin: olla tyytyväinen ja elää onnellisena vähällä\".\n\n\"Siihen on kasvatukseni minua totuttanut. Minä en ole tuhlari; en minä\npolta tupakkaa enkä ole juomari; minä olen tottunut aina tarkastamaan\nmitä kukin esine maksaa, teen mielellänikin uutteraa työtä ja ai'on\nalkaa portaiden alimmaiselta kapulalta. Aina ko'en säilyttää\nomantuntoni puhtaana ja autan aina mielelläni oikeata asiata, missä\nvaan voin\".\n\n\"Hyvin sanottu, poikaseni, mutta tähän tarvitset kaksi apulaista;\nJumalan ja hyvän vaimon. Sä tiedät mistä Jumalan apua saat, mutta hyvän\nvaimon pitää sinun _hakeman_ itsellesi\".\n\nTunsin hyvin että enoni kosketti vielä kirvelevään haavaan; tahallani\nen ollut häntä ymmärtävinäni, vaan vastasin:\n\n\"Häntäkään minun ei tarvitse etsiä -- äitini -- --\".\n\n\"Niin, niin todella\", keskeytti enoni. \"Kiitä Jumalaa että sinulla on\nsellainen äiti; mutta, Harry, häntä et sinä taida viedä mukanasi. Hän\non, niin sanoakseni, juurtunut täällä, hän on kasvanut kiini tälle\npaikalle, jossa kaikki hänen muistonsa ovat, sentähden häntä ei voi\nmuuttaa toiseen maanlajiin. Sitä paitsi, Harry, katsahda hänen elämänsä\nkelloon; lue sen napsahdukset -- viisi seitsemättä, kuusi seitsemättä,\nseitsemän seitsemättä -- aika yhä vaan vierii eteenpäin, ei se koskaan\nseiso hiljaa! Hänen hapsinsa ovat jo valkoiset, vähitellen haihtuu hän\npois, muuttaa toiseen maailmaan -- -- suokoon Jumala että minä pääsisin\nsinne edeltäpäin, Harry!\" lisäsi hän liikutettuna.\n\n\"Ja minä myös\", lisäsin innostuneena, \"hänettä en voisi elää!\"\n\n\"Sinun pitää hankkia itsellesi vaimo, joka on hänen kaltaisensa, sillä\n'miehen ei ole hyvä yksin olla'. Me miehet tarvitsemme kaikki\näidillistä hoitoa, ja sitä on meidän hakeminen vaimoilta. Äidin aistin\nlöytyy kunkin naisen sydämessä, ja pikemmin tahi myöhemmin muuttuu\n_oikea_ vaimomme omaksi äidiksemme, joka johtaa, holhoaa ja kasvattaa\nmeitä hellätuntoisimmalla tavalla. En ymmärrä kuinka tulisin toimeen\nilman Pollyani, joka nuhtelee minua, kun menen ulos kaulahuivitta, joka\nmuistuttaa minua aikanansa ottamaan villapaitani päälleni, joka\nalituisesti kehoittaa minua pitämään huolta yskästäni, joka kääntää\nnurin taivaan ja maan, jos menen ulos pohjoistuulessa; -- tämä koskee\nainoastaan ruumiisen. Mitä taas henkiseen elämään tulee, niin luulen,\nettä se tykkänään _sammuisi, jos ei nainen ylläpitäisi tuota pyhää\ntulta_. Muuan aasimainen kirjailija on joskus lausunut, että kukin\nnainen tarvitsee herran ja että nainen, miestä paitsi, on yhtä\npuoletoin, kuin herratoin koira. Paljoa todempi on, että kukin mies\ntarvitsee äidin, sillä mies on paljon enemmän hyljätty, ilman\nnaisellista huolenpitoa, kuin koira ilman herraa. Katsahda kotiin,\njonka yksinäinen nainen saattaa itsellensä valmistaa -- kuinka soma,\nkuinka miellyttävä, kuinka valoisa ja vilkas eikö se ole? Ja katsopas\nsitten vanhan pojan tuumia. Mutta seikka on se, että nainen jo kehdosta\nsaakka on varustettu taidolla tehdä elämän suloiseksi; senpätähden\nvoipikin hän paljon paremmin hoitaa itseänsä, kuin me miehet\".\n\n\"Tämä kaikki on kyllä hyvin\", sanoin minä; \"mutta luultavasti jään minä\nnaimattomaksi. Jos joskus tapaan naisen, joka on äitini kaltainen, niin\n-- silloin en tiedä kuinka kävisi. Mutta ajat eivät enään ole samat\nkuin ennen; nykyajan naiset haluavat ainoastaan komeutta, arvoa ja\nrikkautta. Nykyaikaan ei löydy enään sellaisia naisia, kuin enon\nnuoruuden aikana löytyi\".\n\n\"Älä puhukaan sellaisia, Harry. _Nuoren miehen pitää, niin pian kuin\nmahdollista, hankkia itsellensä vaimon ja oman kodin_. Katolinen kirkko\non mielestäni varsin lähellä totuutta, tehdessänsä avion sakramentiksi.\nNiin, avio onkin elämän suuri sakramentti, ja minä puolestani luulen,\nettä se valtio olisi kaikkein onnellisin, jossa kaikki nuoret miehet ja\nnaiset olisivat oman mielensä mukaan aviossa ja, Jumalan säädännön\nmukaan, rakastaisivat toisiansa myötä ja vastoin käymisessä. Usko\nminua, Harry, ei sinusta ikinä tule täydellistä miestä, ell'et hanki\nvaimoa itsellesi\".\n\n\"Setä kulta, siihen kyllä vielä on aikaa\", sanoin minä. \"Jos vaimo\nminulle on suotu, niin kyllä sen löydän, päästyäni omaan leipääni\".\n\n\"Elä, Harryseni, odota kunnes rikastut. Hanki itsellesi uskollinen ja\nreipas tyttönen, joka sinut ottaisi, vaikka oletkin köyhä; niin\nsinunkin vanhempasi tekivät, ja ken oli onnellisempi ja iloisempi kuin\nhe! Niinpä teki Polly-tätisi ja minäkin, ja emmepä ole koskaan sitä\nkatuneet, sillä vaikkapa kaikkea muuta katuukin, niin ei nuorena\nnaimista tarvitse koskaan katua. Aina löytyi kourallinen jauhoa\nvakkasessa ja vähän öljyä astiassa; ja jos se polku, jota me olemme\nkulkeneet, on köyhyyden polku, niin voinpa vakuuttaa, että köyhyys on\nvarsin suloinen\".\n\n\"Niin!\" sanoin katkerasti. \"Eno puhuu entisestä kultaisesta\naikakaudesta. Nykyajan naiset ovat hemmiteltyjä muotinukkeja vaan.\nKaikki mitä he toivovat on: mukavuutta, loistoa, komeutta ja\nylöllisyyttä ja he eivät pidä laisinkaan väliä kenen kautta he sen\nsaavuttavat; toinen mies on yhtähyvä, kuin toinenkin, kunhan vaan on\nrikas\".\n\n\"Hyi, poikani; miten olet raamattusi lukenut? Jo aikaisena Salamonin\naikana kirjoitettiin: 'joka saapi siveellisen vaimon, saapi aarteen,\nkalliimman kuin kaikki rubiinit ja kalliit kivet'. Löydämmekö etsimättä\nkalliita kiviä ja löytyykö timantteja kylvettyinä kaduilla? Kuule nyt\ntarkkaan mitä minä sanon: jalot ja rohkeat miehet muodostavat yleviä\nnaisia ja ylevät naiset muodostavat oivallisia miehiä. Ole _mies_,\nsanan täydellisessä, ihanimmassa merkityksessä ja saatpa varmaankin\nkerran hyvän ja lemmittävän vaimon, niin, vaimon, jonka hyvä ajatus\nsinusta pitää voimasi vireillä, vaikka koko maailmakin sinua\nvastustaisi, ja jonka kiitos kodissasi on paljon parempi kuunnella kuin\nmaailman järjettömät hurraa huudot, jotka tänään kohoavat yhden,\nhuomenna toisen kunniaksi\".\n\nSamalla ajoimme pienen kaupungin katua pitkin ja pysähdyimme\nJaakko-enon talon eteen, jossa äitini seisoi ovella hymyillen, meitä\nvastaan ottamassa.\n\nMinä katselin hänen hopeakarvaisia hiuksiansa, jotka kuun vaalean\nrenkaan tavoin ympäröivät hänen päänsä, ja rukoilin sydämessäni, että\ntaivahinen soisi hänelle vielä pitkää ikää, minun ilokseni.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nKarolina serkkuni.\n\n\n\"Sinun täytyy nyt mennä tervehtimään Karolina serkkuasi\", sanoi äitini,\nkotiintuloni jälkeisenä päivänä; \"etpä voi arvata kuinka sieväksi hän\non kasvanut\".\n\n\"Hän on oikea malli kaikille tytöille\", sanoi Jaakko-eno; \"hän on\ntyttö, joka saattaa tehdä paljonkin elämän sulostamiseksi\".\n\n\"Hän on erittäin säästäväinen ja taitava perheenemäntä\", sanoi\nPolly-tätini; \"hän on malli perheen emännillekin\".\n\nKun Polly-täti sanoi jostakin tytöstä, että hän kelpaisi malliksi\nperheen-emännille, oli tuo lause saman arvoinen kuin tohtori-diplomi\nmiehelle, ehkäpä vähän enemmänkin, sillä Polly-täti punnitsi aina\ntarkoin sanansa eikä sanonut mitään ainoastaan \"tavan vuoksi\", itse\nasiaa ensin arvostelematta.\n\nVanhat ihmiset, jotka kauan ovat eläneet onnellisessa aviossa, tahtovat\nmielellänsä, -- hyvässä aikomuksessa luonnollisesti -- ruveta avion\nvälittäjiksi. Jos he ovat niin ymmärtäväisiä, kuin ne, joiden seurassa\nminä oleskelin, eivät he anna tämän halun kovin selvään ilmaantua,\neivätkä suorastansa kehoita nuorta miestä koettamaan onneansa, sen\ntahi sen tykönä, hyvin tietäen että tämä keino useimmiten saattaa\nnuoren miehen tuumat tykkänään raukeamaan. Äitini vähäinen viittaus,\nJaakko-enon ylistys-lauseet ja Polly-tädin vakuutukset olivatkin\nainoastaan luonnollisia muistutuksia. Karolina serkkuni oli toisen\nenoni ainoa tytär. Hänen isällänsä, joka oli muuan noista\nyhteiskunnalle niin hyödyllisistä miehistä, oli suuressa määrässä\n_miehen_ avuja ja ominaisuuksia. Hän oli voimakas, teräväjärkinen ja\njärkähtämättömästi rehellinen, mutta erittäin ankara. Tämä epätasainen\nkallio, läpensä kova kuin kivi, oli vaimoksensa saanut hellän naisen,\njonka oli onnistunut tunkeutua hänen sydämeensä ja kukoistaa sen\nmonessa aukeamassa ja lomassa. Hän oli lahjoittanut miehellensä koko\nsarjan poikia ja kukoistavia tyttäriä. Kun hän pari vuotta sitten\nkuoli, otti Karolina perheen ja isänsä talouden hoidettavaksensa.\nKarolina muistui aina mieleeni hyvänä koulu-toverina; aina hän oli\nhyväntahtoinen, vakava ja terävä-järkinen; ja jos koska tarvitsin apua\nvaikeissa käännöksissä tahi suuretieteellisien problemien\nratkaisemisessa oli hänen apunsa aina tarjona. Siihen aikaan ei hän\ntoki ollut mielestäni laisinkaan kaunis; tosin löytyi hänen\nkasvoissansa joitakuita piirteitä ja vähän haamua mahdolliseen\nkauneuteen, mutta silloin hän vielä oli laiha ja kalpea ja häneltä\npuuttui ruumiin kaarevuus ja somuus.\n\nYlioppilaana ollessani tapasin Karolinan ani harvoin, ja viime kerran\nkotona ollessani oli hän pois kotoansa. Eipä siis ihme jos suuresti\nhämmästyin, kun seuraavana pyhänä kirkossa näin Karolinan seisovan\nlehterillä, muiden laulavien naisien joukossa, kirkkaassa päivän\nvalossa, joka pyhänä valona ympäröi koko hänen olentonsa. Minä hieroin\nsilmiäni, sillä hämmästyin suuresti, kun näin edessäni täydellisen\nkaunottaren, aivan omituista laatua, joka näytti pysyvän\nmuuttumattomana kauemmin kuin Uuden Englannin naisien kauneus yleensä.\nMinä näin edessäni pään ja vartalon Venus'en muotoiset, ruumiin soman\nja täyteläisen ja poskilla hehkuvan punan, joka ilmoitti terveyttä ja\nvoimaa löytyvän tuossa ruumiissa ja joka antoi suuremman loisteen\nnoille silmille, joita aina olin ihaellut, jo silloinkin kun ei\nKarolina mielestäni ollut laisinkaan kaunis. Hänen luonnollista\nkauneuttansa kohoitti vielä tuo syntyperäinen taito, joka muutamilla\nnaisilla on aistintapaisena omituisuutena, pukeutua ulkomuotonsa\nmukaisesti. Hänen puvussansa ei löytynyt mitään liikanaista koristetta,\neikä mitään silmäänpistävää, niinkuin useilla maaseudun kaunottareilla\non; päinvastoin oli hän varsin yksinkertaisesti puettuna, mutta hänen\npukunsa soveltui niin täydellisesti hänen ulkomuotoonsa, että se\nosoitti hänellä löytyvän täydellisen \"pukeuma-taidon\".\n\nEno Ebenezer Simmons asui noin kaksi englantilaista penikulmaa kotoani;\nja mainittuna iltana, teen juotuamme, sanoin äidilleni, että ai'on\nmennä enoni luo, Karolinaa tervehtimään. Minä kyllä huomasin, että\nkotolaiseni mielellänsäkin näkivät minun lähtevän tällaiselle matkalle;\nja, rupesinpa aavistamaan, että heidän ajatuksensa kulkivat samaa\nsuuntaa kuin tavallisesti maalla, kun nuori mies, palatessansa\nyliopistosta seppelöidyllä otsalla, tapaa nuoren neidon, joka on seudun\nkaunotar ja naisellisen täydellisyyden malli. Eihän heillä ole muuta\ntehtävää, miettivät he, kuin rakastua toisihinsa ja päättää yhdessä\nkiivetä \"vaivaloisuuden vastamäkeä\" ylös. Otaksun ett'eivät kielikellot\nsyntymäkylässäni voineet keksiä muuta sopivampaa ja mahdollisempaa\nkeinoa päättää meidänkään tulevaisuudestamme.\n\nMutta -- samahan se on, jos minä sanon sen nyt heti tahi vasta\nmyöhemmin, me emme laisinkaan rakastuneet toisihimme, ehkä olimmekin\nparhaimmat ystävät, mitä saattaa olla ja vaikkapa olin yhtä paljon\nenoni luona kuin kotonani, joten olimme alituisesti toistemme seurassa\n-- ja tilaisuutta rakastumiseen siis ei puuttunut. Mutta suhteemme oli\nvakava ja tyyni, kuin jos olisimme olleet sisarukset.\n\nVaikka Karolina olikin kaunis nainen, en minä koskaan huomannut hänessä\nvähintäkään n.k. _luvallista keikailemista_, koketteriaa. Löytyy naisia\nkorkeimmissakin säädyissä, joiden luonnollisin ja viattomin huvi on\nkietoa kahleisinsa joku mies, jonka sydäntä he eivät tahdo voittaa,\nsillä lumous voimalla, jonka tietävät omaavansa miesten yli. Jos ovat\njärkeviä ja hyvin kasvatettuja, koettavat he hillitä tätä haluansa,\nmutta kietovat kuitenkin, vasten tahtoansakin, mies-parkoja monella\ntuhannella tavalla, johon en tiedä muuta syytä, kuin että se on heidän\nluonnossansa eivätkä voi sille mitään. Mutta jos heidän perusaatteensa,\nprinsipinsä, ovat huonot, niin muuttuu tämä taipumus voimaksi, jolla\nanastavat miehen tykkänänsä käyttääksensä hänet ainoastaan oman\nturhamaisuutensa tyydyttämiseksi.\n\nTätä voimaa -- mikä se lieneekin -- ei Karolinalla ollut\nlaisinkaan. Päinvastoin kohteli hän miehisiä ihailijoitansa varsin\nkylmäkiskoisesti, väliin melkeen epäkohteliaastikin. Jo heti ensi\nhetkestä oli Karolina ollut minua kohtaan ystävällinen, lempeä,\nkohtelias ja vilpitöin, sekä puhellut kanssani niin suoraan ja ilman\nminkäänlaista liikatunteellisuutta, että kaikki perusteet todelliseen\nrakastumiseen tykkänään meiltä puuttuivat. Viimeisenä iltana ennen\nEuropaan lähtöäni olin hänen seurassansa ja hän antoi minulle\njäähyväislahjaksi erään taidokkaasti neulotun matkalaukun, jossa löytyi\neri kotelo kullekin esineelle, joita nuori mies mahdollisesti voipi\ntarvita matkoillansa.\n\n\"Tahtoisinpa mielelläni seurata kanssasi\", sanoi hän innolla ja\nelävyydellä, joka suuresti poikkesi hänen tavallisesta tyyneydestänsä.\n\n\"Tahtoisinpa minäkin, että voisit seurata kanssani\", sanoin\nliikutettuna osaksi tuolta luonnolliselta viehkeydeltä, joka valtaa\nnuoren miehen, hänen lähtiessänsä pois kotoisen lieden luota ulos\nmaailman myrskyyn ja osaksi tuolta harvinaiselta hohteelta, joka ilmaui\nKarolinan kasvoissa hänen puhuessansa; ja liikutettuna lisäsin minä,\nhellästi suudellen hänen kättänsä: \"oi Karolina, miksi emme tätä ennen\najatelleet!\"\n\n\"No, no, Harry! älä millään muotoa käy herkkätuntoiseksi\", vastasi hän\nnopeasti ja veti pois kätensä. \"Sanoillani en totisesti tarkoittanut\nmuuta, kuin että tahtoisin olla mies, niinkuin sinä, ja että saisin,\nlaukku selässä ja keppi kädessä, lähteä ulos avaraan maailmaan. Miksi\nei minua luotu mieheksi?\"\n\n\"Sinäkö Karolina?\" sanoin minä; \"sinä ihanuudellasi ja nerollasi toivot\nolevasi mies! Mielestäni pitäisi sinun oleman tyytyväinen naisen osaan\nelämässä\".\n\n\"Naisen osa elämässä! mimmoinenkas se on, jos saan kysyä? Ehkä istua\nkädet ristissä katsellen maailman menoa -- olla nollana, joka sallii\nhyväin ystäväin aika-välin parjata itseänsä ja antaa heidän uskoa, että\nme todellisella tyytyväisyydellä loistamme nais-maailmassa\".\n\n\"Mutta tiedäthän, Karolina\", sanoin minä, \"että naisella on toinenkin\ntoimi elämässä, -- kumminkin niin somalla naisella, kuin sinä olet\".\n\n\"Sinä varmaankin tarkoitat avioa. Niin, jos minä, niinkuin sinä, saisin\nkulkea maailman ympäri, hakien ja etsien tuota ainoata oikeata ja\nmyöskin löytää hänet, silloin ehkä olisi seikka toinen. Mutta nyt olen\ntilaisuudessa valita ainoastaan niiden joukosta, jotka tulevat itse\ntarjoutumaan. Tosin kyllä olen lukenut kirjassa 'Tuhatta yksi yötä'\nruhtinattarista, jotka olivat niin ihanoita, että niiden luo vaelsi\nparvittani kosijoita, saadaksensa heidät omaksensa; mutta tuollaisia\nihmeitä ei tapahdu nykyaikaan Uuden Englannin pienissä kaupungeissa.\nMinun vaali-listassani ei siis löydy muita, kuin ne miehet tällä\nseudulla, jotka ovat vaimoa vailla, jotka pitävät vaimon ja kyökin\nyhtä-arvoisina, ja jotka _ehkä_ pitävät minut sopivana itsellensä.\nMutta tuostapa muistuu mieleeni, että kumminkin yksi niistä, jotka\nminua ovat tuumailleet, on päättänyt olla minusta _huolimatta_. Silas\nBoordman on tosittanut sekä itseänsä että sisariansa, että minä\nrakastan liian paljon komeutta ja vielä lisäksi olen liian vapaa ja\nitsepäinen. Tämäkin tie on siis, niinkuin näet, minulta suljettu; Silas\nei huoli minusta!\"\n\n\"Luulokas narri!\" huudahdin minä.\n\n\"Sehän on nuorissa miehissä täällä yleinen luulo, että kaikki\nnaima-ikään tulleet naiset tällä seudulla löytyvät ainoastaan sentähden,\nettä heillä olisi suurempi joukko valita. Jos en inhoaisi jo ajatellakin\navioa heidän kanssansa, niin tekisipä mieleni antaa jonkun heistä kosia,\nainoastaan saadakseni sanoa heille, kuinka luuloittelevia he ovat. Mutta\nsinut, Harry, sinut olen aina eroittanut tuosta mies-parvesta, syystä\nettä olet minun serkkuni ja että ajattelen sinua ainoastaan niinkuin\nveljeäni\".\n\n\"Mutta, Karolina, sinä et saa olla liian idealistinen; et saa vaatia\nliian paljon miehiltä\".\n\n\"Vaatia? Minä en vaadi keltään mieheltä mitään, toivon vaan että he\nantavat minun olla rauhassa. Minä en tahdo odottaa miestä, joka\nvalmistaisi minulle aseman elämässä, -- minä tahdon itse sen valmistaa.\nSinulla on omat ideasi, joita sinä tahdot toteuttaa -- minulla myös on\nomani. Samalla kuin sinua kehoitetaan itsenäiseen ja vapaasen\nvaurastumiseen, kielletään minulta tämä vapaus. Olisikohan sinulle\nmieluista istua hiljaa perhe-piirissäsi, lukea ääneen äidillesi,\nkohentaa valkeata pesässä, lakaista keitto-piisiä ja orvokin kaltaisena\nainoastaan hajoittaa perheellisyyden ihanata tuoksua ympärillesi, siksi\nkuin joku nainen sattumalta tulisi antamaan sinulle rikkautta ja aseman\nelämässä ja kehittämään taipumuksesi hellyyteen ja uskolliseen lempeen.\nMinä olenkin todella, niinkuin äsken mainitsit, liian idealistinen ja\nitsepäinen tuumissani, voidakseni koskaan joutua naimisiin; ja\nkuitenkin tarvitsen minä oman talon, oman kodon, oman vaikutus-alan ja\noman piirin vapaalle toiminnalle. Niinkauan kuin äitini vielä eli, oli\nse lohdutuksenani, että olin kaikki hänelle. Äiti parka! hänellä ei\nollut paljon iloa elämästä, ja minä olin hänen uljuutensa, hänen ainoa\nilonsa. Nyt on hänkin poissa ja isälleni en voi toimittaa muuta kuin\nsen, minkä kelpo palkka-piika tekisi; mutta tuohan olisi menekki, jota\nnyt vältetään ja ne rahat, jotka sen kautta säästyvät, käyttää isäni,\nneuvoani kysymättä, uusien kivikko-maiden ostamiseksi, vaikka meillä jo\non niitä niin kyllin, ett'emme tiedä mitä niillä teemme. Minä luovun\nnyt kaikista omista mielen-teoistani, sieluni estyy kehittymästä\npolkiessani talouden ja karjan-hoidon polku-myllyssä, ja kuitenkaan ei\nminulla ole ainoatakaan cent'iä, joita voisin omikseni kutsua. Minä\nolen palkollinen, joka tekee työtä ainoastaan ruokaa ja vaatteita\nansaitaksensa, ja sentähden, että olen tytär talossa, vaaditaan, että\ntekisin tämän mielelläni ja tuskastumatta. Ainoa keino, tästä asemasta\npäästäkseni, on, että rupean samaan toimeen jonkun miehen luona,\njolloin minun tulisi, samalla kuin hoidan hänen talouttansa, myöskin\nottaa päälleni vaimon erityiset velvollisuudet -- mutta tätä keinoa,\nsen voin sinulle vakuuttaa, _en koskaan_ käytä. Siispä voit olla varma,\nettä kun kymmenen tahi parinkymmenen vuoden kuluttua palaat jälleen\ntänne, tapaat sinä minut jonkinmoisena koto-tavarana täällä, ja kuulet\nminua jokapäiväisessä puheessa mainittavan vanhaksi neiti Karolinaksi,\nulkokullatuksi vanhaksi piiaksi, josta puhutaan varoittavana\nesimerkkinä itsepäisille, nuorille kaunottarille, jotka eivät suostu\nensimmäiseen armolliseen naimistarjoukseen. 'Karolinakin oli kaunis\ntyttö aikanaan', sanovat he silloin; 'mutta hän oli liian itsepäinen ja\nvaativainen. Nyt hänen aikansa on ohi ja vanha-piika hänestä tuli kuin\ntulikin, sillä hän kantoi aina päänsä liian korkealla ja sanoi _ei_\nliian usein. Sentähden, tytöt, on parasta, että pidätte varman\nepä-varmana'\".\n\n\"Kuitenkin, serkkuni\", sanoin minä, \"vaikkapa me miehet olemmekin\nansaitsemattomat syntiset, taivutte te naiset toki joskus\narmeliaisuudesta ottamaan jonkun meistä\".\n\n\"Sitä en minä saata tehdä; tosin kyllä minäkin olen sitä _koettanut_,\nmutta se oli aivan mahdotointa. Tämä pakon ja velttouden tila, joka\npainajaisen tapaisena vaivaa naista, voipi kyllä joskus houkutella\nhänet hurjaan päätökseen, ja enpä saata kieltää, että olemme suuressa\nkiusauksessa, kun mies tarjoaa meille rikkautta, rikkautta, joka\nvalmistaa meille mukavuutta, joka antaa meille tilaisuuden seurata\nomaa mieltämme ja jonka kautta tulemme muista rippumattomiksi, tämä\ntila, joka naimattomalta naiselta puuttuu, -- se on suuri kiusaus --\nmutta -- --\".\n\n\"Mutta sinä sen voitit?\"\n\n\"Niin, minä voitin sen, ehkä kiusaus olikin suuri. Minä kyllä halusin\nkomeata kartanoa Bostonissa, halusin maalauksia, vaunuja, palvelijoita,\nhalusin nähdä ympärilläni tuon loiston, joka seuraa rikasta naimista;\nmutta en sittenkään voinut suostua naimisiin. Se joka minulla oli\ntarjona oli liian kunnon mies leikitelläkseni hänen kanssansa. Jos hän\nolisi tahtonut ruveta minulle hyväksi sedäksi, olisin minä\nsydämellisesti häntä lempinyt, pitänyt hänen kotinsa parhaimmassa\nkunnossa ja nöyränä tyttärenä hoitanut häntä; olisin lukenut hänelle\nääneen, olisin laulellut ja ollut hänen paras _ystävänsä_, mutta hänen\n_vaimoksensa_ en voinut ruveta. Kun vaan tällaista ajattelinkin kävi\ntuo kunnon mies vallan inhoittavaksi silmissäni\".\n\n\"Oletko koskaan puhunut isäsi kanssa tunteistasi?\"\n\n\"Mitäpä minä siitä hyötyisin? Maailmassa löytyy ihmisiä, jotka eivät\nlaisinkaan voi ymmärtää toisiansa, ja jos minä isäni kanssa haastelisin\ntunteiden maailmasta, niin emme ymmärtäisi toisiamme enemmän kuin jos\npuhuisimme vieraita kieliä. Isäni kunnioittaa käytännöllistä kykyäni,\nuutteruuttani ja taitavuuttani toimissa; joissakuissa aate-piireissä\nolemme sentähden sangen yksimieliset. Hänen mielestänsä tein toki\nvarsin tyhmästi, kun en suostunut tuohon avioliittoon, ja hän ei voi\nymmärtää muuta, kuin että olen vähän kieropäinen; mutta hän ei virka\nmitään. Hänen mielestänsä olen laskenut käsistäni ainoan tilaisuuden\npäästä edulliseen avio-liittoon; mutta kun olen suureksi avuksi\nkotonakin, on hän jo unhottamaisillansa koko asian. Varmaankin kaikki\nystäväni nyt surkuttelevat salaa hulluuttani; jos minä sitävastoin\nolisin avioon suostunut, niin kaikki ylistäisivät ja kiittelisivät\nminua. Eiköpä kuitenkin ole paljon rehellisempää, viisaampaa ja\ntosi-naisellisempaa, jos minä itse raivaan tieni elämässä ja itse\nvalmistan itsenäisyyteni, niinkuin sinä aiot tehdä? Eipä todellakaan\nole kunniallista ja oikein, antautua asemaan, jossa emme voi täyttää\nmitä meiltä pääasiallisesti vaaditaan, kun samalla ehkä estämme siitä\njonkun toisen, joka on sopivampi sillä paikalla kuin me. Hyljätty\nkosijani on jo kyllin onnellinen; hän on valinnut itsellensä vaimon,\njoka häntä jumaloitsee, ja jonka pitäisi olla kiitollinen minulle,\nett'en pitänyt kosijatani kiini sanoistansa\".\n\n\"Mutta Karolina, joskus tulee tuo valittu, onnen määräämä ritarisi\".\n\n\"Ja vapauttaa onnettoman hovineidon!\" sanoi hän nauraen. \"Tulkoonpa\nvaan. Mutta, totta puhuen, serkkuni, ette te miehet tunne naisia.\nSanotaan että syntyy paljon enemmän naisia kuin miehiä; mutta ei tämä\ntapahdu sentähden, että teillä olisi pitempi rivi, joiden joukosta\nsaisitte valikoida, eipä senkään tähden, että kukin leskimies saisi\noitis täyttää vajavaisuuden, -- ei, vaan sen tarkoituksena on, että\njoillakuilla naisilla pitää oleman vaikutus-piiri muuallakin\nmaailmassa, kuin koti-lieden ympärillä. Tosin kyllä avio on korkein,\nparain pyrittävä maailmassa; ja kun täytynee otaksua että yhteiskunnan\nasetukset ja säännöt ovat enemmistölle laaditut, niin emmehän me,\neroavaisuudet, saane nureksia jos niissä löytyy monta kohtaa, jotka\nmeille ovat vastenmieliset. Minun tositukseni on kuitenkin että löytyy\ntoiminta ja eri tehtävä silläkin, joka ei voi, tahi joka ei tahdo mennä\navio-liittoon\".\n\n\"Aivan päinvastoin saarnasi äsken juuri Jaakko-eno, nimittäin ett'ei\nkukaan mies saata täydellisesti muodostua ilman vaimoa\".\n\n\"Jaakko-sedällä on pää täynnä naimis-tuumia. Onpa toki onni ett'ei hän\nole itsevaltias keisari, sillä luulenpa, että hän yht'äkkiä, jos\ntahtoisimme tahi ei, naittaisi kaikki miehet ja naiset keskenänsä.\nMielellänikin myönnän että oikea _tosi avio_, joita tapaamme ehkä yhden\nsadasta, on miehen ja naisen oikea suhde elämässä; mutta siitä ei\nseuraa, että kaikki avioliitot ovat onnellisia. Niin hellässä yhtiössä,\nkuin avioliitto on, pitäisi löytymän täydellinen yksimielisyys ja\nmyötätuntoisuus. Kuta alhaisemmalla sivistyksen kannalla me olemme sitä\nvähempi on luonteiden erinlaisuus. Renki ja piika tapaavat pikemmin\ntyydyttävän yhtämielisyyden kuin korkeammalla sivistyksen portaalla\nseisovat henkilöt, joissa kasvatus on muodostanut tuhansia eri\npersonallisia luonteita ja omituisuuksia. Historiassa kyllä luemme\nmiten Roomalaiset ryöstivät Sabinilaisia naisia ja miten nämät, tämän\nrohkean petoksen kautta riistetyt naiset, mielistyivät miehiinsä niin\nsuuresti, ett'eivät enään tahtoneetkaan palata kotiansa. Tuollainen on\nmahdollista ainoastaan silloin, kun yhteiskunnat vielä ovat varsin\nalhaisella sivistyksen kannalla, kun eri luonteet ainoastaan\nepäselvästi ovat muodostuneet. Koettaisivatpahan nykyaikaan ryöstää\nnaisia sivistyneistä luokista, niin luulenpa varmaan, että moni heistä\ntappaisi miehensä, -- tiedän kumminkin _yhden_, joka sen tekisi\", sanoi\nhän salaman säihkyessä hänen kauniista silmistänsä, nyrkillänsä tehden\nuhkaavan liikkeen.\n\n\"Mutta todellista avio-onneahan meidän on etsiminen\", muistutin minä.\n\n\"Niinpä niin, sinun sitä kyllä kannattaa etsiä, sinun, jolle\nsynnynnältäsi jo on annettu oikeus hakea ja valita\", vastasi hän. \"Mitä\nminuun tulee, jonka täytyy odottaa siksi, kuin tuo valittu minut\nlöytää, niin on mahdollisuuskin löytää todellinen avio-onni niin\nepätietoinen ett'ei siitä ole puhumistakaan. Voinhan kyllä esimerkiksi\nsaada periä jonkun suuren omaisuuden ja kuolla miljonain omistajana,\neihän se ole perin mahdotointa, onhan se tapahtunut monelle muullekin,\njoka on yhtä vähän sitä odottanut kuin minäkin; mutta eikö olisi varsin\nhullua ruveta perustamaan laskujansa tuollaiselle mahdollisuuden\nperusteelle? Ja kuitenkin on kaikki, mitä minun puolestani on tehty,\ntehty ainoastaan siinä tarkoituksessa, että joutuisin naimisiin. Eräänä\npäivänä menin Jaakko-sedän luo ja koetin saada hänet suostumaan\nesitykseeni saada lukea itseni lääkäriksi, voidakseni tätä virkaa\noikein toimittaa; mutta en voinut saada häntä arvostelemaan esitystäni\nasian vakavammalta puolelta enkä uskomaan, että todella tarkoitin mitä\npuhuin. Hän luuli, että keinottelin valtion turvallisuutta vastaan, kun\nai'on omin päin tulla toimeen\".\n\n\"Sinun täytyy suoda anteeksi, Karolina\", sanoin minä, \"jos minustakin\ntuntuu aivan mahdottomalta, että sallittaisiin naisen, sellaisen kuin\nsinä olet, jäädä naimattomaksi, ja varmaankin löydät vielä _joskus\njonkun_, joka sinua miellyttää -- tultuasi vähemmin vaativaiseksi\".\n\n\"Vaativaiseksi! Miksi sinä käytät tuota sanaa, vaikka tiedät, ett'en\nminä vaadi mitään? Minä en ole ideelli, olen ainoastaan individuelli;\nminun täytyy sisimmässäni tuntea vastustamatoin voima, joka kiinittää\nminut siihen mieheen, joka mahdollisesti voisi kelvata puolisokseni;\ntuollaista tunnetta ei se mies, josta olen puhunut, voinut sydämessäni\nherättää, vaikk'ei minulla ollut mitään muistuttamista hänen\npersonaansa vastaan; mutta oitis, kun vaan ajattelin itseäni hänen\nvaimonansa, kävi hän varsin inhoittavaksi silmissäni. Minä en\nvarmaankaan ole luotu avio-liittoon sopivaksi. Ja kuitenkin täytyy\nminulla olla jotakin omaa; minulla pitää oleman perus-aate, jonka\ntahdon toteuttaa; en voi tulla toimeen ilman omaa kotia ja omia\nvarojani, joita saan käyttää mieltäni myöten; mutta kaikki näkyy olevan\nainoastaan esteenä aikeilleni. Kun mies tarvitsee kasvatusta, on\nhänellä tarjona yliopisto, rikkailla varastoilla, joissa hän saapi,\nsuuritta kustannuksitta, opetusta kaikissa aineissa. Meillä naisilla ei\nole mitään tuollaisia oppi-laitoksia ja ne koulutkin, jotka naisille\nlöytyvät, ovat nykyisessä tilassansa paljoa köyhemmät, kuin ne, joissa\nnuorukaiset saavat ensi opetuksen, ja kustannukset niissä ovat toista\nvertaa suuremmat. Ja kun kysyn professorilta, tahtooko hän antaa\nminulle erityistä opetusta kotonansa, lausuu hän pari kohteliasta\nlausetta ja antaa minun mennä menojani, ajatellen, että olen\nnarrimainen, puolihassu tyttö-parka, tahi joku onnetoin kalastaja\nnaimavesissä. Hän luulee ett'ei maksa vaivaa opettaa minua, sillä\nvarmaankin juoksisin ensimmäisen perään, joka vaan minua viittaisi, ja\njättäisin opin siksensä. Tällaista luuloisuutta en todellakaan voi\nkärsiä\".\n\n\"Rauhoitu, Karolina; näetsen, nuot vanhat professorit ovat itse\nonnellisia aviomiehiä, ja siitä syystä jumaloitsevat he naisia;\nsenpätähden eivät voi ymmärtää miten voipi löytyä naisia, jotka eivät\nhalua heidän paratiisiinsa\".\n\n\"Minä en halveksi heidän paratiisiansa\", sanoi Karolina, \"päinvastoin\npidän _heidät_ onnellisina, jotka voivat sinne päästä; ja minun täytyy\nsamalla iloita ja ihmetellä, kun näen, miten onnelliset ja tyytyväiset\nmonet todellakin somat ja kauniit naiset ovat mennessänsä avio-liittoon\nsellaisten miesten kanssa, joista ei luulisi kenenkään huolivan. Mutta\neikö sinun käy minua sääli, kun minun täytyy jäädä aivan osattomaksi,\nsyystä ett'en voi taipua tuollaiseen liittoon\".\n\n\"Mutta ethän moittine Luojan töitä, Karolina?\"\n\n\"Enpä juuri; en moiti Luojaa, joka minut naiseksi loi, en edes sydämeni\nsalaisimmassa kolkassakaan -- enkä myöskään tahdo olla epä-naisellinen.\nEn tahtoisi, jospa voisinkin, Georges Sand'in tapaan, pukeutua miehen\npukuun ja elää kuin mies. Tuollainen naisen käytös on minusta varsin\nvastenmielistä; kuitenkin tahtoisin yhteiskunnan la'it ja tavat niin\npaljon lievennetyiksi, että ne sallisivat naisen, joka ei tahdo\nmennä naimisiin, itse hankkia muista riippumattoman toimeen-tulon\nmaailmassa. Sitten ei avio-liittoa enään pidettäisi ainoastaan jonakuna\ntoimeen-tulon välikappaleena. Itse luonto jo on tehnyt tilamme\nvaivaloiseksi, senpätähden pitäisi lakien ja yhteiskunnallisien\nasetuksien kokea meitä ylläpitää, laajentaa vaikutus-alaamme ja\ninnostuttaa pyrinnöitämme, juuri sentähden, että me, ollen heikompi\nosa ihmiskunnasta, sitä tarvitsemme\".\n\n\"Karolina\", kysyin minä, \"mitä sinä olisit pyytänyt, jos sinulle olisi\nluvattu kaikki mitä haluat?\"\n\n\"Ensiksikin aivan samanlaisen kasvatuksen, kuin veljeni ovat saaneet,\nsillä olen jo kyllästynyt tuohon puoli-sivistykseen. Luonteeni on sitä\nlaatua, että aina tahdon perin pohjin tuta asian, johon kerran ryhdyn\nja tarkka kuin olen, tahdon aina toimittaa asian niin hyvin kuin sen\nvoi toimittaa. Minä en tarvitse mielistelemistä luonnollisesta\ntaitamattomuudestani, enkä armahtelemista hitaasta työstäni, sentähden\nettä minä olen nainen. Saatuani perinpohjaisen, yleisen kasvatuksen,\ntahtoisin jatkaa oppiani erityis-tietojen hankkimisella. Minulla on\nsuuri halu lääkärin virkaan, luonnollinen taipumus sairaiden\nhoitamiseen, ja nyt jo tulee ihmisiä likeltä ja kaukaa kysymään\nneuvojani ja pyytämään apuani sairaiden hoitamisessa. En epäile\nsentähden, ett'en tässä virassa voisi toimittaa paljon hyvää, ja varma\nolen, että itse olisin varsin onnellinen, kun saisin oman soman kodin\nja toiminnan, joka minua tyydyttäisi; mutta puoli oppineena en tahdo\nantautua tälle alalle, vaan tahdon toimittaa tehtäväni yhtä hyvin, kuin\nmieskin, tahtoisin saada saman palkan, enkä huolisi ottaa muuta, kuin\nminkä rehellisesti olen ansainnut\".\n\n\"Mutta, Karolina, miehellä on paljon ja ankaraa työtä\".\n\n\"Eikö minulla muka sitä olekaan? Etkö luule, että suuren talouden ja\nkarjan hoitaminen, että huolenpito kaikista isäni kotoisista toimista\non ankaraa työtä? Monta työtä saan itse toimittaa, kun en tyydy\nkenenkään muun työhön, ja tämä on sitä ikävämpää, kun se estää kaiken\nhengellisen sivistyksen edistymistä\".\n\n\"Mutta eikö isäsi antaisi sinun tyydyttää lukuhaluasi?\"\n\n\"Isäni riippuu ankarasti kiini vanhoissa tuumissansa ja vastustaa\nkaikkia muutoksia. Minä olen anonut häneltä lupaa ruveta lukemaan,\nsiten tullakseni kelvolliseksi johonkuhun arvolliseen toimeen; mutta\nhän on järkähtämätöin. Hän vaan sanoo, että minä tiedän paljon enemmän,\nkuin useammat muut naiset ja enemmän kuin itse tarvitsenkaan, ja ett'ei\nhän voi tulla minutta toimeen. Kun veljeni joutuvat yhdenkolmatta\nvuoden ikään, ei hän enään voi heiltä vaatia mitään; heidän\nalaikäisyytensä päättyy määrätyllä ajalla, -- minun ei koskaan\".\n\nMe kävelimme kuutamossa edestakaisin puiden varjossa, talon edustalla.\nÄkkiä pysähtyi Karolina.\n\n\"Harry\", sanoi hän, \"jos sinä onnistut, jos sinusta, niinkuin minä\ntoivon, tulee suuri, etevä kirjailija -- puhu silloin vaitiolevien\npuolesta, puhu meidän puolestamme, joiden elämä hiljaisuudessa ja\nsorrettuna kuihtuu, palaa ja muuttuu tuhaksi\".\n\n\"Sen tahdon tehdä\", sanoin minä.\n\n\"Kirjoitathan minulle? Minä iloitsen saadessani sinun kauttasi kuulla\njotakin maailmasta, ja riemuitsen myös sinun menestyksestäsi\".\n\n\"Karolina, etkö ole koskaan puhellut sydämesi salaisuuksista äitini\nkanssa?\"\n\n\"En; minä olen liian ujo sitä tekemään, ja sitä paitsi tiedän, että\ntuollaisilla hellillä, lempivillä vaimoilla ja äideillä, kuin sinun\näitisi, on yksi ainoa lääke kaikille meidän suruillemme\".\n\n\"Päinvastoin luulen minä, että äitini, jonka luonne on jalo ja vapaa\nkaikesta turhamaisuudesta, käsittää asiat syvemmältä, kuin mitä\npinnalta näkyy. Varmaankin hän ymmärtäisi myös sinunkin surusi ja\nehkäpä hän voisi vaikuttaa jotakin eduksesi. Kerro hänelle samaa mitä\nolet minulle nyt sanonut\".\n\n\"Tee se itse, jos niin haluat; sitten minä puhelen hänen kanssansa,\nehkä hän tahtoo tehdä jotakin edukseni\".\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nLisää Karolina serkusta.\n\n\nSeuraavana päivänä puhelin Jaakko-enon kanssa Karolinan luku-halusta,\nja sanoin, että meidän jollakin tavalla pitäisi koettaman vapauttaa\nhänet nykyisestä ahtaasta piiristänsä.\n\nHän katsahti minuun veitikkamaisesti ja sanoi: \"Taivahinen kyllä raivaa\ntien niin kauneille tytöille, kuin Karolina on. Hän on nyt vähän\nlevotoin ja on sentähden saanut päähänsä noita nykyajan liian korkealle\npyrkiviä, hulluja tuumia. Seikka on se, että meidän pieni kuntamme on\nniin erillään muista, ett'ei hän varmaankaan löydä täällä ketään\nsopivaa miestä itsellensä. Karolinan pitäisi päästä ulos maailmaan,\nhänen pitäisi ensi kesänä lähteä johonkin kylpylaitokseen, että ihmiset\nsaisivat hänet nähdä. Ei löydy monta, joilla on somempi muoto, kuin\nhänellä, ja voimmepa olla varmat, että monen silmät kääntyvät häneen.\nSiten luulen hänen pian pääsevän asemaan, jonka luonto on hänelle\nmäärännyt\".\n\n\"Mutta ettekö ole eno koskaan ajatelleet, että hän ehkä\ninhoaa ajatellakin lähteä ulos maailmalle, saadaksensa useita\nnaimis-tarjouksia? Eikö sekin ole epä-naisellista, nöyryyttävää? Minä\ntiedän varmaan, että hän on liian ylpeä, liian paljon kunniastansa\npitävä, lähtemään tuollaiselle matkalle. Ja miksi tuollaisilla\nluonnonlahjoilla varustettu nainen pakoitettaisiin tukehuttamaan\nluonteensa, sitomaan sielun-voimansa ja ainoasti _odottamaan_\npäästäksensä tilaan ja asemaan, johon varsinaisesti pyrkiminen on yhtä\nepä-naisellista kuin avio-tarjoukseen suostuminen, joll'ei se tapahdu\nsydämen tunteen kiihoituksesta\".\n\n\"Totta puhuen\", sanoi enoni, taas veitikkamaisesti katsellen minua,\n\"minun mielestäni olisi Karolina varsin sopiva sinulle -- juuri\nsellaisen vaimon sinä tarvitset -- jalon ja nerokkaan, mutta samalla\nnaisellisesti lemmittävän. En tiedä mitään, joka estäisi sinut\nottamasta häntä\".\n\nVanhat hyväntahtoiset ihmiset päättelevät väliin erinomaisella\nvarmuudella nuorison asioita -- toisinaan varsin lystilliselläkin\ntavalla. Enonikin vakuutti sellaisella varmuudella, ett'ei mikään\nestänyt minua _ottamasta_ Karolinaa, että olisi voinut luulla Karolinan\nkauppatavaraksi, joka vaan _oli otettava_.\n\n\"Mutta puhuttehan te, eno kulta, hänestä ikääskuin hän olisi kultainen\nomena, jonka saamme ottaa, kunhan vaan ojennamme kätemme\", sanoin minä.\n\"Ettekö ole koskaan tulleet ajatelleeksi ett'en minä _voisi saada_\nhäntä jos kuinkakin haluaisin?\"\n\n\"Enpä todellakaan\", vastasi Jaakko-eno, katsellen minua niin\nihailevasti, että olisin voinut rakastua itseheni. \"Minulla on omat\nmietteeni. Eipä hän ole ollut tilaisuudessa nähdä monta sinua etevämpää\nmiestä\".\n\n\"Mutta otaksukaa että hän ei halua mennä naimisiin?\"\n\nEnoni hymyili ilkullisesti ja sanoi:\n\n\"Minä epäilen, että sellaisia naisia löytyy\".\n\n\"Minusta nähden\", muistutin minä, \"on Karolina luotu lukemaan eikä\ntavallisia nais-askareita toimittamaan, ja olenpa varma, että\nainoastaan erinomainen, personallinen taipumus, hellyys, joka voittaisi\nkaikki muut tunteet, voisi tehdä koto-askareet hänelle suloisiksi.\nHänellä on varsin suuret vaatimukset ja vallan omituinen luonne;\ntuskinpa siis voitane toivoakaan, että hän koskaan tapaa sellaisen,\njota hän oikein saattaa lempiä. Mielestäni on tuo otaksuminen, ett'ei\nnainen kelpaa muuhun, kuin perheellisiin toimiin, vaikkapa hänellä\nolisi mimmoiset luonnonlahjat tahansa, yhtä suuri vääryys meidän\nsivistyneessä aikakaudessamme, kuin tuo tuhma tapa puolisivistyneissä\nkansakunnissa, joka määräsi, että pojan aina täytyi antautua isänsä\nammattiin, vaikk'ei hänellä siihen olisi ollut laisinkaan halua eikä\ntaipumusta. Varsin raskaalta tuntuisi, jos minä esimerkiksi olisin\npakoitettu rupeamaan suutariksi, syystä että isäni olisi suutari\".\n\n\"Mutta\", sanoi enoni, \"emmehän saata verrata näitä toisihinsa. Vaimona\nja äitinä vaikuttaa kodissa, joka on naisen oikea vaikutuspiiri, on\npyhä toiminta; -- korkeammalle nainen ei voi kohota. Senpätähden kukin\nnainen, joka antautuu muulle toimelle, on verrattomasti alhaisemmalla\nkannalla kuin nainen, joka pysyy kotoisissa toimissansa\".\n\n\"Antakaa minun käyttää toinen vertaus\", sanoin minä. \"Isäni oli pappi\nja minä kunnioitan, melkeenpä jumaloitsen sellaista pappia ja\nsielunpaimenta, kuin hän oli. Mutta jos minua pakoitettaisiin hänen\ntyötänsä jatkamaan, olisi se varsin raskasta, sillä siihen virkaan ei\nminulla ole kykyä enkä olisi siihen soveliaskaan. Siinä en siis\nonnistuisi, jotavastoin voin toisessa toimessa hyvinkin menestyä.\nSamoin kuin ei miehen pitäisi ruveta papiksi maallisten etujen tähden\ntahi omaan leipään päästäksensä vaan ainoastaan todellisen, sisällisen\nkutsumuksen vaikutuksesta, samoinpa ei naisenkaan pitäisi mennä\navioliittoon päästäksensä huolesta elättää itseänsä tahi arvoon\npäästäksensä, vaan ainoastaan tosi lemmen kiihoituksesta. Minun\nmielestäni olisi yhteiskunta siten järjestettävä, että itsenäisellä\nnaisella olisi yhtä hyvä tilaisuus tietoja hankkimaan ja järkeänsä\nvaurastuttamaan, kuin miehilläkin ja että yhteiskunta asetuksillansa\nauttaisi naista omin voimin hankkimaan tavaraa ja sitä suojelemaan,\nantaen naiselle saman arvon kuin miehellekin. Jos lakien\nvälttämättömästi pitää tehdä eroitus sukupuolien välillä, niin pitäisi\nniiden pikemmin auttaa, kuin sortaa heikompaa sukupuolta. Olisihan tämä\nmiehellekin eduksi; sillä silloinhan hän voisi olla vakuutettu, että\nvaimonsa ottaisi hänet ainoastaan puhtaan, korkeimman lemmen\nkehoituksesta eikä ainoastaan saadaksensa oman kodin, tahi: _kun ei\nenään muu auttanut_. Sitten ei naisen enään tarvitsisi pakoittaa\nsydäntänsä lempimään sitä, jonka hän usein valitsee ainoastaan sen\ntähden, että hänen _täytyy_ mennä naimisiin, vaan nainen liittyisi\nlemmittyynsä sydämensä halusta, varmaan tuntien, että tämä oli ainoa,\njoka hänelle oli kallein kaikista\".\n\n\"No, no, en minä tahdo olla mikään avio-välittäjä\", sanoi enoni,\näänellä, joka ilmoitti pettynyttä toivoa, \"mutta mielestäni sopisitte\nsinä ja Karolina varsin hyvin toisillenne; ja olenpa varma, että sinä,\njos vaan tahtoisit koettaa, pian karkoittaisit nuot uudet, oudot\nmietteet hänen aivoistansa ja sydämestänsä ja anastaisit itse niiden\nsijan\".\n\n\"Mutta jos minä jo olisin koettanut ja huomannut että se on turhaa?\"\n\n\"Ethän liene saanut rukkasia häneltä?\" kysyi Jaakko-eno, hämmästyen.\n\n\"En suinkaan\", vastasin minä, \"Karolina on yksi näitä naisia, joiden\nkäytös tykkänään estää kaikki tuollaiset kokeet. Uskokaa minua, eno,\njos hän rakastaa minua yhtä totisesti ja sydämellisesti, kuin sisar\nveljeään, niin tekee hän sen ainoastaan sentähden, että minä olen\nvälttänyt väärin käsittää hänen jaloa ystävyyttänsä ja kaikkea\nsille perustuvaa luuloittelua. Hän on totinen ystäväni, kuni\nylioppilastoveri, eikä tarvitse peljätä että tämä tunne muuttuisi\nmiksikään hellemmäksi. Mahdollisesti kyllä löytyy tälle Dianalle joku\nEndymioni; mutta ei se ole Harry Henderson\".\n\n\"Hm!\" sanoi enoni. \"Pahoinpa pelkään vaan, että hänestä tulee\nvanha-piika; ja täytynethän sinäkin myöntää, että naimatoin nainen\naina on kehkeymätöin, epätäydellinen olento\".\n\n\"Eipä suuremmassa määrässä kuin naimattomat miehetkään\", vastasin minä;\n\"sillä, niinkuin tiedätte eno, on löytynyt monta miestä, joiden\nisän-rakkaus on ollut paljoa suurempi kuin useimmilla avio-miehillä.\nFenelon esimerkiksi, oli naimisessa koko ihmiskunnan kanssa ja\nkukin ihminen, jonka hän tapasi, sai oitis lapsen sijan hänen\nsydämessänsä. Samoinpa löytyy naimattomia naisiakin, hellemmillä äidin\ntunteilla, kuin moni äiti. Sellaisia naisia tapaamme noissa monissa\nlaupeuden-siskojen yhtiöissä, joiden toimena on etsiä ja pelastaa\nonnettomia, hyljätyitä lapsi-parkoja, joiden äideiksi he rupeavat.\nNäetten siis, eno, että löytyy luonteita, jotka eivät tarvitse avioa\nkehkeytyäksensä; mutta ne ovat, tosi kyllä, varsin harvinaisia\".\n\n\"Kaikki tuo voi olla varsin hyvä, mutta ainoastaan poikkeuksena;\nharmittaisipa se kuitenkin minua suuresti, jos niin pulska tyttö, kuin\nKarolina on, kuihtuisi pois vanhana piikana\".\n\n\"Niinpä luulen minä käyvänkin\", sanoin minä, \"joll'ette te, eno, ojenna\nhänelle kättänne ja auta häntä, vapaasti seuraamaan sitä uraa jonka\nluonto itse hänelle näkyy määränneen. Karolina ei koskaan lähde itse\nmiestä hankkimaan. Itse ajatuskin, että hän näyttelisi omaa kaunista\nitseänsä, siinä epävakaisessa toivossa, että joku häneen mieltyisi,\nolisi jo kylläksi karkoittamaan hänet kokonansa seura-elämästä. Hänen\nitsenäinen luonteensa vaatii hänelle oman tien raivattavaksi ja hänen\non yhtä tukalata, kuin nuoren miehenkin olla muista riippuvainen. Hän\noppii kaikki erinomaisella helppoudella, hän on suuresti huvitettu\ntieteellisistä tutkimuksista ja haluaa lääkäriksi, joka toimi onkin\nerinomaittain sopiva naisille, sillä siinä pääsee naisen äidinluonne\nihanimmalla tavalla kehkeytymään. Antakaa te, eno, hänelle ensimäiset\nperusteet ja puhutelkaa sitten hänen isäänsä, että hän suostuisi\nvalmistamaan Karolinalle tilaisuutta oppiansa jatkamaan\".\n\n\"Totta kyllä on\", sanoi enoni, \"että Karolina on taitava\nsairaan-hoitaja; hänellä on vahva ruumis ja suuri kestäväisyys,\nrohkeutta ja älyä häneltä ei myöskään puutu ja erinomainen on hänen\ntaitonsa sairaita lohduttaa ja rauhoittaa. Järki hänellä samoin on\nterävä, sen olen huomannut hänen muistutuksistansa moniaista kirjoista,\njoita hän on minulta lainannut. Mutta kuitenkin on naisen lääkäriksi\nrupeaminen aina ollut mielestäni niin narrimaista ja mahdotointakin,\nett'en ole koskaan häntä siihen yllyttänyt\".\n\n\"Olkaa vakuutettu, enoni, että Karolina käy vaan yhä viehättävämmäksi,\nkuta vapaammin ja enemmän oman mielensä mukaan hän saapi toimia sillä\nalalla, johon luonto näkyy hänet määränneen. Koettakaapa sulkea\nvalkoinen, komea joutsen karjapihaan, ja pianpa käy sen käynti\nepävakaiseksi, horjuvaksi, se kadottaa luonnollisen iloisuutensa ja\nkadottaapa vihdoin valkeat höyhenensäkin; mutta laskekaapa se jällensä\nluonnolliseen vapauteensa, niin pian on se yhtä ihana ja kaunis kuin\nennen. Nerokas, ihana nainen, jota joku korkea, jalo aate elähyttää, ei\nkoskaan vanhene; ei hän koskaan lakastu. Päin vastoin käy hän ajan\nkuluessa yhä enemmän viehättäväksi, saadessansa vapaasti ja kokonansa\nantautua toimelle, joka häntä enin miellyttää, ja monesti pysyy hänen\nihanuutensa kauemmin muuttumattomana, kuin perhehuolista ja\näidillisistä velvollisuuksista väsyneen emännän ja äidin\".\n\n\"No hyvä\", sanoi eno, \"jahkapa mietin tuota asiaa. Mutta eipä teidän\ntoki pitäisi noilla uusilla mietteillänne noin äkkiä kumoaman meidän,\nkuusikymmenvuotisien vakuutuksia. Koko nuoruutemme olemme uhranneet\nahkeroimisiin vakaantuaksemme tuumissamme ja kun kerran niin pitkälle\nolemme joutuneet tulee uusi sukupolvi ja kumoaa kaikki. Onpa todellakin\nankaraa, että hävitätte rakennuksen, jota valmistaaksemme käytimme koko\nnuoruutemme, että hävitätte sen juuri nyt, kun me tarvitsisimme lepoa\nemmekä jaksa enään rakentaa sitä uudestaan\".\n\n\"Mitä siihen taas tulee\", sanoin minä, \"niin löytyipä nykyajan\nmietteet naisista jo vuosituhansia sitten. Eihän kreikkalaisilla ja\nroomalaisilla ollut _yksi ainoa_ perikuva kaikille naisillensa.\nOlihan heillä _Venus_ tuo viehättävä, lempivä nainen; _Diana_ tuo\nkylmä, loistava, vapaa, muista riippumatoin; _Minerva_ tuo puhdas\naistillisuuden esikuva, joka ei toivonut eikä etsinyt avioa; _Juno_,\nkodin ja kotoisen elämän hallitsijatar, ja _Ceres_, tuo viljan ja\nhedelmän lahjoittaja. Sanalla sanoen, nuot muinaiskansat käsittivät\nnaisella olevan monta eri alaa, joissa heidän tulee vaikuttaa, mutta\nme, me nykyajan ihmiset, me supistamme heidän alansa kiertävän kasvin,\norvokki kukan arvoiseksi -- ikääskuin kiertoheinällä ei olisikaan\nyhtäsuuri oikeus kasvaa kuin tähdiköllä.\n\n\"Ja kuitenkin\", muistutti eno, \"on luonto määrännyt eri piirit\nkummallekin sukupuolelle, lahjoittaen miehille voimaa ja saattaen\nnaisen, heikkoutensa kautta, muista riippuvaiseksi\".\n\n\"Ei niin, eno, jos me tuossa kohden tarkastamme itse luontoa, niin\nhuomaamme, että eläinkunnan naispuolisessa osassa löytyy suuria,\nmahtavia vaikkapa lempeitä ja muista riippuviakin eläimiä. Naaras\nleijonat ja tiikerit ovat paljon vaikeammat kesyttää kuin koirakset.\nKreikkalaisien jumaluusoppi oli oiva heijastus itse luonnosta, sillä se\nvarusti naisen sekä mahtavuudella ja voimalla että myöskin suloudella.\nKuinka ihanaksi eikö Homero kuvaa Minervaa, kun hän taivaallisessa\nsota-asussansa johdattaa Kreikkalaisia taisteloon. Kuinka voimakkaaksi\nja valtavaksi eikö Diana ole kuvattu, -- esikuva naisesta, joka on\nkyllin voimakas jo itsessään, vapaa kaikista into-himoista, kauhea kun\nhäntä lähestyy hänen ihanuutensa loistossa ja kuolemalla rankaiseva\nuteliasta, joka uskaltaa saastuttaa hänen pyhän temppelinsä! Tuossa\nnäemme _esikuvan_ mahtavasta naisesta, joka saattaa elää jaloa,\nitsetyistä elämää miehestä riippumattomana. Tuskinpa roomalaiset ja\nkreikkalaiset olisivat voineet kuvata tällaisia vaimoja, joll'eivät he\nolisi joukossansa nähneet samanlaisia naisia ja meidän nykyinen\nsivistynyt maailma on oleva askelen jalessä, kunnes mekin saamme\nerityisen vaikutuspiirin tällaisille naisille; maailman kehittämiseksi\ntarvitaan kaikenlaista väkeä; senpätähden pitäisi löytymän vapaa ura\nkullekin, -- kullekin on annettava arvonsa.\n\n\"Varsin oivallisesti lausuttu, nuori herraseni\", sanoi eno. \"Varmaankin\npiammiten kirjoitat jonkun leimuavan kirjoituksen johonkin varsin\nyksipuoliseen sanomalehteen. Mutta te nuoret miehet, jotka tahdotte\nkiivetä auringon vaunuun, ja itse ohjata virkkuja varsoja, pitäisipä\nteidän miettimän asian painoa, ennenkuin sytytätte maailman liekkiin.\nMitä sinun Dianaasi tulee, niin olenpa varsin iloinen, ett'ei\ntuollainen nainen ole _minun_ vaimonani ja taitaisipa olla kovin\nviileätä elää yhdessä Minervasi kanssa\".\n\n\"Suokaa eno, että lisään pari sanaa; ennen maailman loppua opimme\narvostelemaan naisia toisen mitan mukaan kuin tähän saakka, sillä nyt\najattelemme vaan: onko tuo nainen sopiva vaimoksemme tahi ei; ja samoin\nkuin nyt olemme vakuutetut siitä, että mies kyllä voipi naisettakin\nkehkeytyä, samoin kerran vielä pidämme naisenkin kehkeytymisen miehen\navutta varsin mahdollisena\".\n\n\"Ihan pakanallisia mietteitähän sinä tuot esiin\".\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoin minä, \"mutta luulenpa että Paavali tarkoittaa\njuuri samaa, sanoessansa että naimaton, joka pyhittäytyy korkeammalle\nhengelliselle elämälle on avioliitossa, avion puhtaimmassa,\nihanteellisimmassa muodossa\".\n\n\"Sinä seisot vaarallisilla perusteilla ja vajoat pian luostari elämän\nmahdottomuuksiin\".\n\n\"Korkeat perusteet ovat aina vaaralliset\", sanoin minä, \"sillä niistä\nputoaa helposti rotkoihin ja pohjattomuuksiin. Mutta koska Luoja on\nrotkoja ja pohjattomuuksia laatinut, niin täytynee niitä tutkia perin\npohjin, jospa usein olemmekin vaarassa taittaa oman niskamme. Hyvähän\non kutakin asiaa tähystää likeltä ja jatkaa tutkimuksiamme niin\npitkälle kuin vaan voimme\".\n\n\"Tee niin sitten\", sanoi enoni, \"ja onnea vaan. Auringon vaunusta on\nlaaja näky-ala. Nouse niihin, poikani; matka on todellakin hupaisa ja\ntekipä minunkin nuorempana mieleni yrittämään; mutta jos et tahdo tehdä\nsamanlaista vaarallista häränpyllyä kuin muinoin Phaëton, niin muistele\nhänen isänsä neuvoja: 'Jos tahdot ohjata tulevaisuuden virkkuja\nvarsoja, niin muista, ettäs säästät ruoskaa ja pidät lujasti\nohjaksista'.\"\n\n\"Mutta eno, loppupäätteenä kaikesta tästä, tahdotteko auttaa\nKarolinaa?\"\n\n\"Tahdonpa kyllä, ja teen sen rehellisesti, parhaan taitoni mukaan.\nOitis kun sinä olet lähtenyt pois, tahdon mennä tytön luo puhelemaan\nasiasta\".\n\n\"Matta muistakaa, eno, jos tahdotte saada hänet mieltymään\nehdotuksiinne, niin varokaa ennen kaikkia, ett'ette puhu liian paljon\nkoru-sanoja, koristeita. Tutkikaa häntä tarkasti ja määrätkää ala,\njossa hänen sopii vaikuttaa, juuri niinkuin teillä olisi nuori mies\nedessänne. Siitä hän varmaankin parahiten pitää. Hän on valmis työhön\nja ankariin tutkimuksiin; luonto on hänet varustanut taidolla ja\nhalulla perin pohjin tutkimaan kutakin asiaa ja voittepa olla varma,\nettä hän tuottaa kunniata teidän opetuksellenne\".\n\n\"Mikä vahinko, ett'ei hän ole mies!\" huudahti eno, huo'aten.\n\n\"Järjestäkäämme asiat ja suhteet niin tässä maailmassa, ett'emme enään\nsaa tilaisuutta huudahtaa naisesta, oi, mikä vahinko ett'ei hän ole\nmies\".\n\nSittemmin puhelin äitini kanssa samasta asiasta ja kerroin hänelle\nkeskusteluni Karolinan kanssa.\n\nLuulenpa että hän sydämensä sisimmässä oli Karolinan ja minun suhteen\ntoivonut aivan samaa kuin Jaakko-eno. Karolina oli todellakin\nerinomainen tyttö, oikea tähtyläinen tässä etäisessä maailman kolkassa.\nÄitini oli kyllin huomannut, että Karolinalla oli luja luonne ja\nerinomaiset luonnon lahjat, ehkä suurin osa Karolinan ajasta kului\nkoti-puuhissa. Karolinan ja äitini välillä oli tuo äänettömyys aina\nvallinnut, joka on omituinen kahden herkkä-tuntoisen ujon ihmisen\nvälillä. Karolina kunnioitti äitini siveellistä voimaa niin suuresti\nettä hän melkeen pelkäsi äitiäni ja Karolinan terävä järki teki äitini\nhieman araksi.\n\nLöytyy henkilöitä, jotka eivät ymmärrä toisiansa ilman tulkitta ja\nuseasti saattaa vaimo uskoutua miehelle ja mies vaimolle paremmin kuin\njollekin omasta sukupuolesta, sillä monesti tapahtuu ett'ei\nsamansukuiset ymmärrä toisiansa yhtä hyvin kuin vastaiset sukupuolet.\nTässä tapauksessa olin minä metallilankana, joka johdatin\nmyötätuntoisuuden sähkö-kipinät toisesta toiseen.\n\nLuonnoltansa oli äitini ujo ja kaino, ja niin herkkätuntoinen, että\nveri nousi hänen kasvoillensa, kun hän minullekin selvitti\nmielipiteitänsä; ja kuitenkin oli hänen luonteensa tuota syvää,\nmiettivää laatua, joka hiljaisuudessa punnitsee ja tuumii kutakin asiaa\nja tulee siten aivan omantakeisiin loppu-päätelmiin. Kuinka usein eikö\nnämät syvämietteiset naiset ole hiljaisuudessa tarkastelleet ja\narvostelleet tätä tohuisaa maailmaa, ehk'eivät he usein lausu\npäätelmiänsä, arvostelujansa. Äidilläni ei ollut minkäänlaisia turhia\nluuloja; hän luki nykyajan luonteisfilosofisen koulun teoksia tyvenellä\nuteliaisuudella, tyysti miettien kutakin oivaa muistutusta ja tarkasti\npunniten kutakin uutta ko'etta, kutakin tosiasiain tutkimista. Hänen\nuskonnollinen vakuutuksensa oli niin luja, että hän voi antautua näihin\ntutkimuksiin, yhtä vähän peläten, että nykyajan tieteelliset keksinnöt\nvoisivat hänen uskontoansa häiritä, kuin että aurinko lakkaisi\nloistamasta, tähteintutkijain eri mielipiteiden tähden.\n\n\"Minä olen myöskin aina ollut siitä mielestä, että kullakin ihmisellä\non eri vaikutus-piirinsä tässä maailmassa\", sanoi äitini,\nkuunnellessansa puhettani.\n\n\"Jospa Karolina olisi tuon tietänyt, niin hän varmaankin olisi\nuskoutunut sinulle, armas äitini; mutta nyt hän pelkää, että sinä\npitäisit hänen tyytymättömyytensä onnehensa ja hänen kokeensa, kohoutua\nsen yli, vallan jumalattomana\".\n\n\"Kaukana siitä\", sanoi äitini; \"minä olen, päin vastoin, aivan samaa\nmielipidettä, kuin hän. Ihmiset harvoin käsittävät miltä tuntuu, kun\nsielu hitaasti kuihtuu ja kuolee nälkään, kun se ei saa elatusta, tahi\nkun sielunvoimat sammuvat harjoituksen puutteesta. Tähän onnettomaan\ntilaan on isän ankara tahto Karolinan saattanut ja Jumala tiesi jos\nkenkään saapi hänet tuumistansa luopumaan\".\n\n\"Sinä kyllä taidat sen tehdä, rakas äiti, siitä olen aivan vakuutettu\".\n\n\"Mutta minä en luule voivani häntä taivuttaa; koko hänen olentonsa on\nsitä laatua, että se jäädyttää kaikki lämpimimmätkin kokeeni, ehkäpä\nhän kyllä kylmällä, omituisella tavallansa pitää hyvinkin paljon\nminusta. Mutta kaikki kokeet muuttaa hänen mieltänsä ja tuumiansa,\ntekevät hänet ainoastaan vielä ankarammaksi ja kovemmaksi\".\n\n\"Tekisikö Karolina väärin, jos hän valitsisi elämänsä uran isänsä\nsuostumuksetta\".\n\nÄitini istui hetken ääneti, tuijoittaen yksivakaisesti eteensä; vihdoin\nlausui hän hitaasti:\n\n\"Ei löydy mitään rajaa, joka olisi niin vaikea määrätä, kuin\nitsensä-kieltämyksen raja on. Juhonkin määrään kohonneena on se avu,\navu mitä suurin; mutta löytyy erityis-oikeuksia, joista emme saa\nluopua. Onnellamme on määrätty paikkansa ja enpä tiedä tarvitsemmeko\nkärsiä vääryyttä enemmän itseämme kuin muitakaan kohtaan, jos vaan\nvoimme sitä estää. Luulenpa että Luojamme ja yhteiskunta voipi vaatia,\nettä pyrimme niin ylös kuin vaan pääsemme, ja että vaikutamme mitä vaan\nvoimme. Sokea ja väärä käsky, joka tätä estää, asettuupi korkeampaa\nlakia vastaan\".\n\n\"Etkö usko äiti sinäkin, että monen jalon luonteen hiljainen\nitsensä-kieltämys on vaikuttanut paljon pahaa sen kautta, että se on\nantanut itsekkäisyyden juurtua ja kasvaa ympäristössänsä?\"\n\n\"Epäilemättä\", sanoi äitini. \"Moni vaimo tekee miehensä varsin huonoksi\nihmiseksi liiallisen nöyryyden ja taudintapaisen itsensä-kieltämisen\nkautta, joka usein viekoittelee todella jaloja ja hyviä miehiäkin\nlankeamaan itsekkäisyyden onnettomiin tapoihin\".\n\n\"Eikö olisi parasta, että Karolina kokoaisi kaiken urheutensa ja\nsuoraan sanoisi isällensä, että hän tarvitsee toisen vaikutuspiirin?\"\n\n\"Enpä tiedä\", sanoi äitini; \"hänellä on tapana katkaista kaikki\nvastenmieliset keskustelut lastensa kanssa siten, että hän lyöpi\nnyrkkinsä pöytään ja sanoo: 'nyt en salli kuulla enempää siitä\nasiasta'. Minun kanssani hän myöskin pian lopettaa keskustelun lähtien\nkiiruusti ulos huoneesta. Minä pahoin epäilen\", jatkoi äitini hetken\nääneti oltuansa, \"että hän pari vuotta sitten, Karolinan vielä ollessa\nvallan nuori, musersi tykkänään itse elon-hermon hänessä\".\n\n\"Sinä tarkoitat, että hänellä olisi ollut joku lemmitty, jota hän ei\nsaanut?\"\n\n\"Niin, mutta minä toivon, että tämä lempi jo on haihtunut tykkänään\npois, tahi tukehtunut itsehensä; mahdollisesti niin onkin. Kuitenkin\nluulen, että Karolina on niitä, joista tuollainen kokemus karkoittaa\nkaiken mahdollisuudenkin mieltyä johonkin muuhun\".\n\n\"Ken teille kertoi tuosta asiasta?\"\n\n\"Ei kenkään; mutta minä itse huomasin sen sattumalta, saman tekevä\nmiten. Minulle ei siitä kerrottu mitään ja varsin vähän minä todellakin\ntiesin itse asiasta, kyllin kuitenkin ihmetelläkseni sitä voimaa ja\nsielun jäntevyyttä, jolla hän kohtalonsa kantoi ja sitä lempeyttä,\njolla hän täytti ankarat velvollisuutensa.\n\n\"Tahdonpa kuitenkin puhua Karolinan kanssa ja tehdä mitä voin; mutta\nennen kaikkia, jätä kaikki tuon Kaikkiymmärtävän haltuun, jonka kädessä\nonnen ohjat ovat\", sanoi äitini ja hänen silmistänsä säteili luja\nvakuutus.\n\nTämä oli viimeinen ilta kodissani. Kauan istuin vielä ja kirjoitin\nKarolinalle. Kirjeen jätin äitini haltuun, ja lähdin seuraavana päivänä\nkotoani, matkustaakseni Europaan.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nMinä lasken ensimmäisen peruskiven rakennukseeni.\n\n\nKertomukseni siirtyy nyt Newyorkiin, jonne minä tulin kirjailijana\nonneani etsimään.\n\nKoko sen vuoden kuin Europassa oleskelin, ko'in kaikin voimin saattaa\nitseni tällaisen henkisen kauppatavaran valmistajana tunnetuksi\nuseimmissa sanomalehtien konttoreissa. Minä kirjoittelin kaikenmoisia\nkyhäelmiä, kirjoittelin väliin vallattomasti ja iloisesti, väliin taas\nyksivakaisesti ja juhlallisesti ja lähetin niitä useaan sanomalehteen,\nvaatimatta niistä mitään palkkaa, ja seuraus siitä oli, että minä,\ntullessani Newyorkiin, olin tunnettu kirjailija, jonka nimi jo alkoi\nkaikua tutulta. Jalkani oli, tosin kyllä, vielä alhaisimmalla\nportaalla, mutta portaalla olin jo kumminkin ja ylöspäin päätin\nrientää.\n\nYlöspäin! -- niin mihin? Siinä vastimessa, jonka nuori mies antaa tälle\nkysymykselle, ilmaantuu koko hänen vastaisen työnsä luonne. Jos pyrimme\nylöspäin ainoastaan saavuttaaksemme kuuluisan nimen, hankkiaksemme\nelatusta ja varoja, valmistaaksemme perheellemme mukavan ja huolettoman\nelämän, on tuo kysymys, vaikka siinä silloinkin on vaikeuksia, hyvin\nkäytännöllistä laatua ja verraten varsin helppo vastata. Mutta jos me\nsamalla tahdomme kasvattaa itseämmekin jonkun idealisen mallin mukaan,\nyhtä huolekkaasti ja tarkasti kuin jos me rakentaisimme temppeliä,\njonka pitäisi ikuisesti seisoman, jos tahdomme lainata kättämme avuksi\npystyttämään tuota suurta, elävää temppeliä, jonka Jumala valmistaa\nihmiskunnassa, silloin on kysymys vaikeampi vastata.\n\nLuulenpa, että moni ihana lukijattareni jo on tuskastumaisillaan, kun\nei ole vielä näkynyt vilaustakaan \"_vaimostani_\". Heitä rauhoittaakseni\ntahdon nyt ilmoittaa, että hän silläkin hetkellä, kun minä eräänä\nsateisena, kolkkona Joulukuun iltana saavuin Newyorkiin, oli siellä,\nihanana kuin tähti, ehk'en minä vielä tietänyt hänestä mitään. Samahan\nvoipi tapahtua minkä nuoren miehen kanssa tahansa. Jos hän joskus aikoo\nmennä naimisiin, on hänen tuleva vaimonsa varmaankin jo maailmassa, ja\nehkä hänen läheisyydessäkin; -- olkoon tämä sanottu ainoastaan\nvalaistakseni oppia edeltäpäin-määräyksestä. Mutta vaikka kysymyksessä\noleva nainen juuri tähän merkilliseen aikaan, josta nyt puhun, olikin\nelävitten joukossa ja vaikkapa hän katselikin samoja tähtiä, hengitti\nsamaa ilmaa ja polki samoja katuja kuin minäkin, en luule olleeni siitä\nviisaampi enkä parempi.\n\nVaikkapa hän suureksi osaksi olikin näkymätöin vaikutin ja perus-syy\nkaikkiin toimiini, tarvitsin kuitenkin tähän aikaan kaikki voimani\nelämäni aineellisen osan perustamiseksi, niin että juuri tähän aikaan\najattelin naimista vähemmin kuin koskaan ennen. Newyorkissa ei minulla\nollut ainoatakaan tuttavaa, eikä ollut aikaa niitä hankkiakaan.\nMatkoillani olin käynyt monessa kaupungissa. Olin ollut Parisissa,\nRoomassa, Florens'issa ja Neapelissa; mutta en nähnyt missään muualla\npaitsi Lontoossa niin epä-idealista ja epä-runollista kaupunkia kuin\nNewyorki on. Lontoo, rasittavalla kolkkoudellansa ja pyrinnöillänsä\nhämmästyttää, mutta masentaa ja jäädyttää sielumme; Newyorki sitä\nvastoin oli mielestäni kuin palava uuni, jossa kaikki silmänräpäyksessä\npalaa poroksi. Oitis tänne tultuani päätin kätkeä ja sulkea sydämeni\nsisimpään kaikki mitä mielestäni oli pyhää, arkaa ja hentoa,\nsuojellakseni, ett'ei tuo kuuma liekki sitä kärventäisi, turmelisi ja\nkuihduttaisi. Balzac on lyhyellä, terävällä tavallansa lausunut\nNewyorkista, että se on kaupunki, jossa \"ei ole uskoa, toivoa eikä\narmeliaisuutta;\" ja kun hän ei ole koskaan itse siellä käynyt, arvelen,\nettä hän oli saanut tämän käsityksen jonkun onnettoman maamiehensä\nkertomuksesta, joka outona tänne tultuaan oli joutunut masentavan\nitsekkäisyyden ja onnettoman huolettomuuden kurimukseen. Parisissa\nkyllä löytyy paljon itsekkäisyyttä, paljon oman voiton pyyntöä, mutta\nsiellä kaikki piiloutuu siveellisyyden huntuun. Parisi hymyilee meille\nkuin koti, tarjoopi maalaus-näyttelöitä, ruiskulähteitä, puistoja ja\nkäytäviä sekä hyvän tahtoisia, tyhjäntoimittavia ihmisiä, joiden ainoa\ntoimi on -- miellyttää muita.\n\nMyöntää minun täytyy, että ensimmäinen tunne, joka valtasi minut, kun\naivan outona tunkeuin eteenpäin Newyorkin kaduilla, oli jonkunlainen\nkumma kauhu, juuri sellainen kuin luulisin tuntevani, jos äkkiä tulisin\nsurvaistuksi ihmissyöjäin joukkoon, jotka, vähimmästä loukkauksesta,\nolisivat kohta valmiit nylkemään minut ja sitten kalvamaan lihat\nluistani. Kaikki ilmoitti vaan armahtamatointa kiiruhtamista, ja\nankara: \"pysy mukana, tahi hitto sinut vie, jos viivyt\", oli luettavana\nkunkin kasvoilla, etenkin ajurien ja kuskien; tämäpä teki, että luulin\nolevani huonosti hallitussa eläintarhassa, jossa joka hetkellä saa\nvaroa, ett'ei peto hyökkää päällemme. Jouduttuani tuttavuuteen niissä\npiireissä, joissa eri sanomalehtien toimittajat ja kirjailijat\nseurustelivat, tunsin kylmän tuulen jähmetyttävän koko olentoni ja\nminusta näytti juuri kuin olisivat he kaikki pukeutuneet rautapaitaan\nomia sisimpiä ja kalliimpia tunteitansa vastaan ja ikääskuin olisivat\nvarustautuneet kynsillä, tarttuaksensa ja rikki ruhjoaksensa kaikki,\nmikä heidän eteensä vaan tuli. Kilpailu sanomalehtien välillä oli niin\nsuuri, että oli mielestäni yhtä turhaa tarjota heille mielenkuvittelon\ntahi tunnon kukkia kuin tarjota teeruusua jollekin meluavalle ajajalle.\n\nKaikki elämässä ja kuolemassa, tässä maailmassa ja tulevaisuudessa,\nkaikki taivaassa ja helvetissä, näkyi olevan sopiva keskustelu aine.\n\"Tarjoa kehuen tavaraasi kaupaksi, ilmoita niistä komeilla lauseilla\nsanomalehdissä ja katso mitä ne sinulle tuottavat!\" näkyi olevan lakina\nkaikelle kaupalle, jonka lain mukaan fantasian hienoimmat kuteet ja\ntunteiden herkimmät hermotkin, piti merkittämän ja hinnoille pantaman.\n\nSanalla sanoen, Newyorki on turhamaisuuden suuri markkinapaikka, jossa\nkaikkia saa rahalla ostaa; tästä ei edes uskontokaan eroa, sillä\nnykyaikaan pidetään sitä arvossa ainoastaan siinä määrässä, kuin siitä\non aineellista hyötyä.\n\nÄitini viimeiset sanat, hänestä erotessani, olivat: \"jos mitä yrität,\njos rikastut tahi et, niin elä aina nöyränä ja Jumalata pelkäävänä\näläkä unohda käydä kirkossa\". Ne olivat aina mielessäni ja elähyttivät\nminua varsin usein.\n\nNäyttipä vallan lystilliseltä ja naurettavalta olla nöyränä ja samalla\npyrkiä eteenpäin yhteiskunnassa, jossa ensimmäinen velvollisuus on\nkukkua aamusta iltaan ja kehua, kerskata ja ylistää omaa puoluettansa\nniin paljon kuin keuhkot vaan kestävät.\n\nJuhlallisen lupauksen mukaan, jonka minä tein äidilleni, annoin oitis\nkirjoittaa itseni kristilliseen seurakuntaan.\n\nTässä lienee oikea kohta lausua, että nuorelle miehelle, joka tarvitsee\nsuojelusta ja eläkettä jalon luonteen kehkeytymiseksi, joka tarvitsee\naallon-murtajan, joka estää materialismin aaltojen hyökkäämästä hänen\nylitsensä ja hukuttamasta hänen jalomman elämänsä, sille ei löytyne\nmitään oivallisempaa, kuin antautuminen seurakuntaan, jossa Jumalan\nsanaa saarnataan ja sakramentteja, Kristuksen sanan ja säädännön\nmukaan, jaetaan.\n\nEhkä minun täytyykin myöntää että näissä yhtiöissä varsin usein,\nseurauksena ihmisellisestä heikkoudesta, löytyy ymmärtämättömyyttä,\nharha-luuloja, teeskenteleväisyyttä ja erehdyksiä, niin on kirkollinen\nyhtiö toki aina, mielestäni, paras tähän saakka löytyvä piiri, jossa\ntodellinen, siveellinen kehkeytyminen voipi tapahtua ja sitä paitse\nemme voi olla, ennenkuin joku muu, samaa tarkoitusta täydellisesti\nvastaava, ja yhtä kauan koeteltu yhtiö asetetaan sijaan. Kirkollinen\nyhtiö on matka-joukkio, joka samoaa elämän kuuman hietaerämaan läpi; ja\njospa siinä joskus syntyykin riitoja ja jospa sen asioita väliin\nhoidetaankin huonommin kuin toivottava olisi, niin se toki aina pääsee\nmatkansa perille varmemmin, kuin yksityinen matkaaja, joka on\nainoastaan pieni pilkka laajassa erämaassa ja joka varsin usein\npuhalletaan pois ja häviää tuntemattomiin.\n\nOlen jo kanan huomannut että sen, joka aivoillansa työskentelee joka\npäiväisen leipänsä edestä, jos hän ei tahdo tätä elintänsä saada\npiammiten kulutetuksi, täytyy asettaa sunnuntai-päivän täydelliseksi\nunohduksen välimuuriksi itsensä ja työpäiväin puuhain ja rauhattomuuden\nvälille. Ja eihän unohdus koskaan voi olla täydellisempi kuin silloin,\nkun me hartauden siivillä kohoonnumme korkeuteen, jossa ihminen tuntee\nsyntyperänsä Jumalasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla oli monta edullista tarjousta usealta sanomalehden\ntoimittajalta Newyorkissa. \"Siveellisen aarreaitan\" omistaja oli\npuhellut kanssani ehdotuksistansa ja mietteistänsä. \"Suureen\nkansanvaltaan\" olin lähettänyt moniaita kirjeitä, ja sen toimittaja\nkutsui minut päivällisille luoksensa, luultavasti aikomuksessa\ntähystellä minua ja tutkiaksensa mihin oikeastaan kelpaisin, ennenkuin\nhän päättäisi käyttää voimiani.\n\nHerra Goldstick oli parhaassa ijässänsä oleva mies, kaljulla päälaella,\nkohteliaalla käytöksellä sekä tuolla omituisella katsannolla, jonka\nusein huomaamme niillä ihmisillä, jotka ovat omin voimin kohonneet\nmaailmassa, kun puhuttelevat vasta-alkavaista. Hän kohteli aina\nvastatullutta iloisella, kumppalintapaisella vapaudella, jonka kautta\nhän luonnollisesti paremmin voikin oppia tuntemaan heidän luonteensa ja\nhuomaamaan missä määrässä he voivat kelvata hänen tarkoituksiinsa ja\nolla hänen vaatimuksiensa mukaisia. Seurauksena hänen käytöksestänsä\noli, että päivällinen oli varsin hupaisa. Hänen miellyttävä\nystävällisyytensä poisti pian luontoperäisen ujouteni ja aterian\nlopulla olisin ollut valmis uskoutumaan hänelle melkeen yhtä vapaasti\nkuin äidilleni. Puhelimme päivän tärkeimmistä kysymyksistä,\nfilosofiasta, historiasta, tieteistä, uskonnosta, elämästä, kuolemasta\nja kuolemattomuudesta ja kaikesta puhelimme erinomaisella innolla ja\nhämmästyttävällä yhtäpitäväisyydellä mietteissämme -- yhtäpitäväisyys,\njonka tapaamme keskustelussa, kun toinen aina kokee olla samasta\nmielipiteestä kuin toinenkin. Kun sieluni hänen ystävällisen luonteensa\nlämpöisessä päivänpaisteessa oli avautunut ja luottamukseni oli\ntäydessä kukoistuksessa kiertyi puhe itse asiaamme.\n\n\"Olenpa iloinen\", sanoi herra Goldstick, \"kun tässä epä-uskon ja\nepäilyksen-aikakaudessa tapaan nuoren miehen todellisella\nuskonnollisella vakuutuksella. Itse en tosin kuulu uskovain joukkoon,\nsen tunnustan mielipahalla; mutta, herra Henderson, minä pidän uskontoa\narvossa, yhteis-elämämme välttämättömimpänä alku-aineena\".\n\nHerra Goldstick huokasi tätä lausuessansa, loi silmänsä kattoon ja\nkaatoi viiniä lasiin.\n\nHänen seurassansa tulin pian niin elähytetyksi, että rupesin tekemään\ntiliä minun ehkä liiaksi idealisista mietteistäni, jonka ohessa myöskin\nselvitin, että sanomalehtien toimittajain pitäisi tunteman itsensä\nsidotuksi yhtä pyhältä siveelliseltä valalta, kuin pappi, joka\ntoimittaa virkaansa alttarin edessä.\n\nHerra Goldstick alkoi erinomaisella ihastuksella ja innolla puhella\nmietteistäni; hänen puheensa oli niin voimakas ja sana-rikas ja hän\nsommitteli siihen sellaisia mielen-kuvaelmia, että minä tunsin jääväni\nvarsin takapajulle; mykkänä ja hämmästyneenä katselin minä häntä\nihmettelevällä kunnioituksella.\n\n\"Herra Henderson\", jatkoi hän, \"'Suuri kansanvalta' ei ole alkujansa\nmikään yritys rahan keinottelemiseksi, vaan se on suuri siveellinen\nhöyrykone. Se on suuren amerikalaisen kansan äänen-kannattaja, jonka\ntarkoitus on yhteiskunnan perinpohjainen uudestaan synnyttäminen\".\n\nTässä uskalsin huomauttaa, että \"Siveellinen aarreaitta\" oli sanonut\npyrkivänsä aivan samaa päämaalia kohti, jolloin herra Goldstick'in\nkasvoille kuvautui sisässänsä valtaava harmi.\n\n\"Onko mahdollista\", huudahti hän, \"että tuo ulkokullattu on koettanut\nsaada teidät verkkoihinsa? Nuori ystäväni\", jatkoi hän ystävällisellä\näänellä ja tuli aivan eteeni, \"minä en todella koskaan tahtoisi lausua\nmitään pahaa virkaveljestäni sanomakirjallisuudessa, ja voinhan olla\nvarma, että se, jonka nyt ai'on lausua, on yhtä varmassa tallessa, kuin\njos en olisi laisinkaan sitä sanonutkaan\".\n\nMinä vakuutin, että hän voipi olla varma, ett'ei se joudu minulta sen\nedemmäksi.\n\n\"Näin meidän kesken\", lausui hän, \"voin teille vakuuttaa, että\n'Siveellinen aarre-aitta' on ainoastaan ulkokullattu narri -- ja\ntarkemmin miettiessäni\", lisäsi hän, \"huomaan, että on velvollisuuteni\nlausua vielä enemmän, ja voinpa sanoa -- mutta se on luonnollisesti\nsuurimmassa salaisuudessa, -- että 'Siveellisen aarre-aitan' toimittaja\non suuri petturi\".\n\nOlipa mielestäni varsin omituista, että \"Siveellisen aarre-aitan\"\ntoimittaja, kaikessa salaisuudessa luonnollisesti, oli lausunut saman\narvostelun \"Suuresta kansanvallasta\", mutta vaikka olinkin varsin\nherkkäpuheinen tämän miellyttävän ystävän parissa, olin kuitenkin niin\nvarovainen, ett'en maininnut siitä mitään.\n\n\"Huomatkaa, nuori ystäväni\", sanoi hän, \"että palvelette Jumalaa ja\nihmiskuntaa enemmän kuin pappi koskaan voi sitä tehdä. Luonnollisesti\non tuollaisen lehden toimittajalla kauhea edesvastaus niskoillansa,\nkauhea!\" kertoi hän syviin tuumiin vaipuneena, sill'aikaa kuin minä\nkatselin häntä pelvolla, -- \"ja senpätähden vaadin niiltä, jotka minua\ntyössäni auttavat, ennenkaikkia mitä puhtainta ja lujinta siveellistä\nvakuutusta\".\n\nHetken vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jolla välin kuului ainoastaan\nlasien ja pullojen kilinä, kun isäntä kaasi uutta viiniä lasihin.\n\n\"Suuri on edesvastaus\", lausuin minä huo'aten.\n\n\"Erittäin suuri\", vakuutti hän kolkolla äänellä. \"Ajatelkaapa minkä\nkauhean paheen tuo hieno, perinpohjin turmeltu kirjallisuus, joka\nnykyään tulvaa yhteiskuntaan, matkaan saattaa. Herraseni, meillä on\ntärkeä kohta historiassamme nyt elettävänä; kansa on vajonnut syvään\nturmioon ja kiiruhtaa perikatoansa kohti -- se on surkea tosi-asia.\nYleisö on herätettävä, sen silmät ovat avattavat tekemään eron hyvän ja\npahan välillä, sille on siveellinen mittapuu tarpeen -- ja juuri\nsellaiseksi aikoo lehtemme tarjoutua\".\n\nOlin varsin iloinen huomatessani, että hänen käsitteensä olivat niin\nyhtäpitäväiset omien aatteiteni kanssa ja vakuutin hänelle, että olin\nvarsin onnellinen, kun saan, voimani mukaan, auttaa tämän jalon tuuman\ntoteuttamista.\n\n\"Tähän saakka olemme olleet varsin tyytyväiset teidän kirjoituksiinne\",\nsanoi hän. \"Niissä löytyy aina korkea, siveellinen henki ja yleisö on\nollut niihin varsin ihastunut. Tahdomme yhdistää teidät toimehemme\ntoisen luokan vakinaisena kanssa-toimittajana, toivoen teistä\ntulevaisuudessa oivaa kirjailijaa. Mielellämme tahtoisimme maksaa\nteille suuremman palkan kuin nyt voimme tehdä; mutta teidän tulee\nmuistaa, herra Henderson, että suurien siveellisien yrityksien menestys\naina rippuu niiden edistäjäin itsensäkieltämisestä\".\n\nTässä muistui isäni elämä mieleeni ja ihastuksella otin hänen\nehdotuksensa vastaan, vakuuttaen, että varsin mielelläni tahdon yhdessä\nhänen kanssansa työskennellä niin ylevän päämaalin saavuttamiseksi ja\nuhrata sille toimelle kaikki voimani, kunhan vaan ansaitsen mitä\nvälttämättömästi tarvitsen.\n\n\"Teillä on oikea käsitys asiasta, nuori mies\", sanoi hän. \"Onpa\nerinomaisen hauskaa huomata tuollaista raittiutta siveellisissä\nmietteissänne\".\n\nEnnenkuin keskustelumme päättyi, olin siis kirjoittanut välikirjan\nalle, jonka kautta sitouin hyvin vähäisellä palkalla palvelemaan herra\nGoldstick'iä, mutta sydämeni oli täynnä ihastusta ja intoa\najatellessani kaikkia niitä etuja, joita tämä toimeni voisi tuottaa.\n\nMinä olin tähän aikaan nuori ja varsin vilkas luonteeltani, enkä\najatellut niin paljon rahan hankkimista kuin yleisen maineen\nvoittamista. Tunsin Phaëton'in hengen valtaavan itseni ja halasin\ninnokkaasti tarttua suitsiin, napsahuttaa piiskalla ja ajaa edistyksen\nvirkkua valjakkoa eteenpäin.\n\nMinä olin kirjoittanut kertomuksia ja sepittänyt runoja, mutta siihen\nen ollut tyytyväinen; tunsin sisällisen halun olla tuhansien ihmisien\nalituisena näkymättömänä johtajana heidän jokapäiväisissä toimissansa.\nHerra Goldstick'in tarjous, niinkuin minä sen käsitin, antoi minulle\ntilaisuutta siihen ja minä päätin ansaita hänen luottamuksensa, kaikin\nvoimin edistämällä sanomalehden toimintaa ja toivoin, että hänen\nmahtinsa aukaisisi minulle tien edemmäksikin.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU,\n\nNuoren mielien kumppalit.\n\n\nPian tutustuin sanomalehden toimittajain kanssa. Heidän\njoukossansa tapasin, suureksi ihastuksekseni, vanhan ystäväni\nja ylioppilas-kumppalini, Jim Fellows'in.\n\nJim oli hyvä poika, vaikka hänellä olikin syntyperäinen taipumus laskea\nloru-puheita. Hän oli statistiko ytimeensä saakka ja nopealla ajullansa\ntutustui hän pian oloihin ympärillänsä. Yliopistossa ollessansa tunsi\nJim kunkin yliopistolaisen ja kunkin muun tuon pienen kaupungin\nasukkaan suhteet. Hän tunsi heidän nimet, elämäkerrat, luonteet ja\ntoimet sangen tarkoin, eikä koskaan hä'ät tahi hautiaiset olleet\nhänelle odottamattomia, -- hän tunsi kaikki jo kauan ennen.\n\nJim oli erittäin hyvänluontoinen mies; aivan mahdotointa oli suututtaa\nhäntä tahi saattaa hänen vilkas luonteensa levottomaksi.\n\n\"Tämäpä oli oikea onnen sallimus\", sanoi hän kun hän ensi aamuna\nystävällisesti puristi kättäni 'Suuren kansanvallan' toimitushuoneessa;\n\"tuletpa aivan kuin kutsuttu. Juuri sellaisen huoneen, jollaisen sinä\ntarvitset, on vanha Style tänä aamuna jättänyt tyhjäksi. Se on valoisa,\nkaunis huone -- -- akkunat ovat etelää kohti -- -- se on tässä aivan\nlähellä -- vettä, kaasua ynnä kaikkea muuta löytyy siellä -- ja parhain\nkaikesta on, että -- saat _minut_ kumppaliksesi viereiseen huoneesen\".\n\nMinä seurasin häntä huonetta katsomaan, olin tyytyväinen siihen ja\nmuutin oitis huoneesen asumaan, jossa toimessa Jim auttoi minua samalla\nhyväntahtoisuudella, kuin ennen yliopistossa ollessamme. Me kävimme\nkaikissa huutokauppa-paikoissa, ostimme puoleksi pidettyjä huonekaluja\nja puuhasimme sellaisella innolla, että minulla yön tullessa oli oma\nkoti järjestettynä. Keitimme oitis teevettä Jim'in patenteeratussa\nnuoren-miehen teekeittäjässä ja puhelimme vanhain, hyväin ystäväin\navosydämisyydellä asioistamme. Jim kysyi ujostelematta ehdoistani herra\nGoldstick'in kanssa ja lausui:\n\n\"Nyt poikaseni; nyt sinun täytyy saada vanhalta vaariltasi joitakuita\nneuvoja näissä maallisissa asioissa. Paljonko, ensiksikin, tuo vanha\nkettu maksaa sinulle?\"\n\n\"Tarkoitatko herra Goldstick'iä?\" kysyin minä.\n\n\"Tarkoitan\", vastasi Jim; \"minä kutsun häntä ketuksi lyhyyden vuoksi.\nTarjosiko hän edes sinulle kunnon palkan?\"\n\n\"Palkkani tosin ei ole niin suuri, kuin olisin toivonut; mutta koska\nsanomalehti, niinkuin hän vakuutti, ei ole mikään raha-yritys, vaan\nainoastaan siveellinen pyrintö, niin lupasin tyytyä vähempäänkin\".\n\n\"Rehellisen tätini nimessä!\" huudahti Jim harmistuneena. \"Miten Harry,\neikö kulmahampaasi vielä ole puhjenneet? Etkö huomaa että tämä lehti on\noikea kultakaivos sen toimittajalle? Hän asuu palatsissa ja ajelee\nomissa vaunuissansa\".\n\n\"Jos oikein käsitin hänen sanansa, niin ei sanomalehti taloudelliselta\nkannalta ole mikään voittoa tuottava yritys\".\n\n\"Tuo kettu kutsuu kaikkia asioita huonoiksi, jotka eivät tuota sataa\nprosenttia. Puhu sinä siveellisistä pyrinnöistä! Mitä hän lupasi\nsinulle palkkaa?\"\n\nMinä mainitsin summan.\n\n\"Kuinka kauaksi?\"\n\n\"Vuodeksi\".\n\n\"Sitten et voi muuta tehdä, kuin palvella vuotesi umpeen. Mutta älä\nvast'edes enään sitou mihinkään toimeen neuvottelematta vaarisi kanssa.\nNäetsen minulle hän maksaa kaksivertaa enemmän, ja tiedäthän kuinka\nvähäpätöinen kirjailija minä olen sinun rinnallasi, Harry. Mutta minun\ntoimeeni ei sinulla olekaan taipumusta\".\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Minä olen kehumis-ilmoituksien päätoimittaja\", vastasi Jim. \"Maailma\nei voi tulla toimeen niitä paitse -- ja minä olen erittäin nerokas\nniitä sepittämään. Minä pakoitin kettumme maksamaan runsaasti, uhaten\nmuutoin mennä 'Siveellisen aarre-aitan' palvelukseen, sillä sinne ei\nhän minua päästä. Näetsen, minä olen kulkenut heidän sala-portaitansa\nja tunnen heidän salaisuutensa. 'Aarre-aitta' antaisi mielellänsä\nvaikka omat kulmahampaansa saadaksensa minut palvelukseensa. Eikö tuo\nole varsin lystillistä\", lisäsi hän ja nojautui nauraen istuimellensa.\n\n\"Onko nämät sanomalehdet riitaveljeksiä\", kysyin minä.\n\n\"Ole vakuutettu siitä\", vastasi hän ja katseli minua pilkallisesti.\n\"Etkö ymmärrä, poika, että se omituisuus, jonka tähden minua\nerittäinkin pidetään arvossa, on, että hyvin tiedän millä voin\nkiusoitella 'Aarre-aitan' toimittajia. Minä tiedän aina säntillensä\nmille kohdalle pistos on annettava ja lehtemme pää-pyrintöjä on: aina\nnäyttää, että 'Aarre-aitta' on väärässä. Sama se onko asia painava tahi\nvähäpätöinen, -- minä tartun heti siihen ja vetäyn aina onnellisesti\nrettelöstä. Näetsen, 'Aarre-aitta' on kansalle mieluinen, sen\ntoimittajat ajavat kultaa lapiolla, niinkuin sanotaan, ja juuri sitä\nemme me voi kärsiä. Tässä meidän yläpuolellamme\", lisäsi hän osoittaen\nkattoon, \"asuu lehtemme etevin mies -- Bolton. Hänen sanotaan olevan\naikakautemme paraimpia kirjailijoita, ja taitava hän kieltämättä onkin;\nhän on sangen oppinut ja on sitäpaitsi oikea _gentleman_, sanan\njaloimmassa merkityksessä. Me puhuttelemme häntä nimellä \"_Dominus_\".\nBolton kirjoittaa kaikki meidän suuret, mahtavat pää-kirjoitukset, hän\nkirjoittaa kaikista tärkeistä aineista ja haastelee Europan ja koko\nmaailman politikasta. Kun joku kapina syttyy Europassa, silloin on\nBolton varsin oivallinen, sillä hän saattaa heittää silmäyksen kaikkiin\nkapinoihin, jotka ovat syttyneet aina Kristuksen ajoista saakka. Hän\nvoipi säntillensä sanoa mitä ranskalaiset toimittivat vuonna 1700\nja mitä saksalaiset tekivät vuonna 1800, ja monesti sanoo hän\nhämmästyttävällä varmuudella, mitä vast'edes tulee tapahtumaan\".\n\n\"Hän saapi varmaankin hyvän palkan\", sanoin minä.\n\n\"Näetsen, Bolton on hieno mies, joka vihaa kaikkia lörpötyksiä ja\nloru-puheita, ja joka sitä paitsi tyytyy vähään; senpätähden saavatkin\nhe hänet pysymään toimissaan puolella siitä palkasta, jonka minä hänen\nsijassansa vaatisin. Mutta Bolton on varsin tyytyväinen. Saathan nähdä,\nettä sinä oitis mielistyt häneen, Harry. Minä menen ylös kutsumaan\nhänet tänne, saadakseni esitellä teidät toisillenne\".\n\nEnnenkuin minä ennätin käskeä tahi kieltää, juoksi Jim portaita ylös.\nKuulin hänen hetken puhuvan innokkaasti Bolton'in huoneessa ja sitten\npalasi hän saaliinsa kanssa takaisin.\n\nHerra Bolton oli noin kolmenkymmenen vuotias mies, pitkä ja soma\nvartaloltansa; hänen silmänsä olivat tummat ja säteilevät; kasvonsa\nolivat miehekkäät ja päänsä jalosti muodostettu. Koko olentonsa herätti\nkunnioitusta vaikka käytöksensä olikin yksinkertainen ja ujo. Veri\npunasi hänen poskensa, kun Jim esitteli hänet ja vähäinen väristys\nhienoilla huulillansa ilmoitti suurta tunteellisuuttansa. Hänen äänensä\noli vieno ja erittäin miellyttävä, ja vaikka hän oli ujo ja kaino\nmielistyin kuitenkin oitis häneen.\n\nKun hän haasteli tuon lörpöttelevän, vilkkaan ystäväni kanssa,\nihmetytti minua enin hänen katsantonsa, joka samalla ilmoitti iloista\nmieltymystä ja tyyntä kärsivällisyyttä. Näytti siltä kuin hän jo olisi\nhuomannut, mitä elämällä oli tarjottavaa; hän ei enään odottanut eikä\nvaatinut mitään, vaan eli päivänsä loppuun yhtä kärsivällisesti, kuin\nodottaissaan ikävän näytelmän loppua. Hän ei koskaan tuntenut itseänsä\npetetyksi, eikä suuttunut koskaan, mutta ei hän myöskään uskoutunut\nkenellekään. Vaikka hän olikin varovainen oli hän erittäin ystävällinen\nminua kohtaan.\n\n\"Herra Henderson\", sanoi hän, \"olen varsin iloinen, jos saan kestittää\nteitä sillä, mitä yksinkertainen kotini voipi tarjota. Jos joskus voin\nolla teille avuksi, niin käyttäkää minua milloin vaan haluatte. Ehkä\nteitä huvittaa nähdä kirjastoani? olen iloinen jos saan tarjota sen\nteidän käytettäväksenne\".\n\nMe nousimme portaita ylös ja tulimme ullakkokamariin, jonka kaikki\nseinät olivat peitetyt kirjoilla; ainoastaan kaksi etelänpuoleista\nakkunaa, joista kaupunki näkyi, olivat vapaina.\n\n\"Niinkuin huomaatte, olen mielelläni korkealla maailmassa\", sanoi hän\nhymyellen.\n\nHuone ei ollut suuri. Sen keskessä seisoi laaja, pyöreä pöytä kokonansa\npeitetty kirjoilla ja papereilla. Iloinen tulennos leimueli pienessä\npesässä, jonka edessä seisoi nahalla peitetty istuin; paitsi näitä,\nynnä kahta tuolia, ei huoneessa löytynyt mitään muita huonekaluja.\nAvoinna olevasta ovesta näkyi pieni suoja, jossa ei ollut muuta kuin\nyksinkertainen vuode.\n\nSiellä näkyi olevan kaksi asukasta, jotka olivat aivan kuin kotonansa\nainakin. Lihava kissa, suurilla, keltaisilla, täysikuun kaltaisilla\nsilmillä, istui toisessa nurkassa, yksivakaisesti katsellen valkeaan,\nja toisessa kolkassa lepäsi rauhallisessa unessa ruma, takkukarvainen\nkoira, joka näkyi saaneen kokea elämän huonompiakin puolia.\n\nNähtävästi olivat nämät huone-jumalat niin vakuutetut\nomistusoikeudestansa asumukseensa, että meidän tulomme ei laisinkaan\nhäirinnyt niitä. Koira aukaisi silmänsä ja heitti meihin torkkuvan\nsilmäyksen, mutta ummisti ne oitis, kun huomasi, että kaikki oli\nentisellänsä.\n\nBolton käski meidät istumaan ja täytti kohteliaan isännän\nvelvollisuudet sellaisella hienoudella, että se olisi sopinut missä\nhovissa tahansa. Oitis kun olimme käyneet istumaan, hyppäsi kissa\npöydälle ja asettui Bolton'in viereen, silitellen päätänsä Bolton'in\nhihaa vastaan.\n\n\"Tässä saan esitellä vaimoni\", sanoi Bolton, silitellen kissan päätä.\n\"Mitä nyt, Jenny?\" jatkoi hän, kun kissa leikitellen asetti päänsä ja\netukäpälänsä Bolton'in käteen. \"Vaikka se, niin kuin näette, käyttääkin\navioliiton aseita, ja vaatii kohteliaisuutta, on se oivallisin\nseura-kumppani; sille minä aina ensin luen kaikki kyhäelmäni, enkä saa\nkoskaan ansaitsematointa moitetta\".\n\nKissa hyppäsi pian pöydältä Bolton'in syliin, ja minä aloin tutkia\nhänen kirjastoansa. Kirjasto todisti omistajan erinomaista ja\nmonipuolista aistia. Useimmat kirjoista olivat harvinaisia ja\narvollisia.\n\nKeskustelun kestäessä vertailin mikä yhtäläisyys löytyisi Bolton'in ja\nJim Fellovs'in välillä, ja huomasin sen olevan melkeen yhtä suuren kuin\nyhtäläisyys filosofin ja juonikkaan oravan välillä on.\n\nHänen seurassansa ei Jim laisinkaan hillinnyt luontoansa, vaan\nlörpötteli yhtä vapaasti ja hurjasti, kuin minunkin kanssani.\n\n\"Paljonko luulet meidän vanhan kettumme maksavan Harrylle?\" kysyi hän.\n\"Arvaapas, hän ei maksa kuin -- -- --\" ja hän nimitti summan.\n\nSuuresti hämmästyin, kun kuulin asioistani noin kursastelematta\npuhuttavan; mutta kun uusi ystäväni katsahti minuun silmäyksellä,\ntäynnä tyyntä leikillisyyttä, maltoin heti mieleni. Hän piti Jim'iä\nilmiönä, jota ei voi välttää tässä maailmassa.\n\n\"Eikö Harryä ole hävyttömästi petetty?\"\n\n\"Onpa todellakin\", sanoi herra Bolton, hymyillen; \"mutta kullakin\nasialla on aikansa. Tämä paikka on ainoastaan askel parempaan. Tämän\nvuoden kuluessa herra Henderson varmaankin löytää paremman kauppapaikan\nkirjallisille tuotteillensa. Luulenpa\", sanoi hän, ja pune nousi taas\nhänen poskillensa, \"voivani vähän vaikuttaa monessa kirjallisessa\npiirissä, ja olisipa suurin iloni jos voisin hankkia teidän kynällenne\nsopivan toiminnan, sillä ei kaikki aikanne mene meidän sanomalehteen\".\n\n\"Koko maailmassa huomattava tosi-asia on\", sanoi Jim, \"että se, joka\nkylvää ja viljelee jotakin, voittaa vähimmän. Maanviljelijämme, jotka\novat työssä aamusta varhain iltaan myöhään, eivät rikastu maansa\ntuotteista; -- asiamiehet ja kauppiaat niillä rikastuvat. Niinpä on\nkirjallisuudessakin; kuta paremmin kirjoitamme, kuta enemmän vaivaa\nnäemme työstämme, sitä vähemmin saamme palkkaa siitä. Näetten,\nesimerkiksi minä\", sanoi hän ja istautui kahdenreisin tuolillensa;\n\"minä olen oikea kirjallinen _humbugi_; mutta tohdinpa lyödä veikkaa,\nettä ansaitsen enemmän rahaa, kuin kumpikaan teistä, syystä ett'ei\nminulla ole häpyä eikä omaatuntoa. Hitoille kaikki tuollaiset! Ne ovat\nkoristeita, joita köyhän ei kannata pitää. Minä olen kuin kilisevä\nkello ja kaikuva metalli; mutta juuri sellaisia maailma tarvitseekin,\nja olisinpa todella huono mies, joll'en kiskoisi hyvää maksua! Lyöttekö\nveikkaa, niin kirjoitan sellaisen kirjan, jota ei kumpikaan teistä,\nmaksunkaan edestä kyhäisi, myyn satatuhatta kappaletta siitä, pistän\nrahat taskuuni ja nain Newyorkin kauniimman, rikkaimman ja parhaiten\nkasvatetun tytön, sill'aikaa kuin te huokailette ja teette orjan tavoin\ntyötä saavuttaaksenne korkean päämaalin, niinkuin te sanotte\".\n\n\"Muista meitä testamentissasi\", sanoin minä.\n\n\"Sen kyllä teen, ole huoletta vaan\", vastasi Jim; \"Ai'on perustaa\nturvapaikan vanhoille, voimattomille, arvollisille kirjailijoille --\njonkunlaisen kirjallisen invalidi asunnon\".\n\nMe nauroimme oikein makeasti näille hänen mietteillensä ja ilta kului\nerittäin hupaisasti. Kun poislähtiessäni pudistelin kättä Bolton'in\nkanssa, tapahtui se iloisella, äänettömällä vakuutuksella, että olimme\nhenki-heimolaisia.\n\nSuloista on matkoillansa tavata jonkun puun, kukan tahi maiseman, jota\nvoimme jäljestäkinpäin ilolla muistella. Mutta vielä paljon\nonnellisemmalta ja ihanammalta tuntuu oudolla seudulla tavata jonkun\nhenkilön, jonka siveellisestä ja henkisestä ylevyydestä yhdellä tahi\ntoisella tavalla tulemme vakuutetuiksi ja jonka luonnetta kannattaa\ntarkemmin tutkia. Elämämme käypi usein niin jokapäiväiseksi, ja\nihmiselliset olennot, joita me tavallisesti tapaamme, ovat kaikki niin\ntoistensa kaltaisia, että tuttavuus jonkun uuden, vähän omituisemman\nluonteen kanssa on erittäin virkistyttävää.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nMyötä- ja vastoin-käymisiä.\n\n\nSuurella innolla antauin uusiin toimiini ja kirjoitin monta kappaletta,\njoita herra Goldstick kehui hyviksikin.\n\n\"Juuri tällaisia kappaleita me tarvitsemme!\" sanoi hän; \"luja\nsiveellinen henki ja vahva uskonnollinen vakuutus; ne sopivat vanhalle\nlipullemme\".\n\nTämä rohkaisi minua ja aloin kirjoituksillani vastustaa erästä\ntodellista väärinkäytöstä Newyork'in hallinnossa, joka oli oitis\nparannettava. Jos joskus piti siveelliseen torveen puhallettaman niin\noli se tehtävä juuri tässä tilaisuudessa. Kirjoitukseni luin ääneen\nBolton'ille, sillä olin jo tottunut vetoamaan hänen arvosteluunsa,\n\n\"Sinä olet varsin oikeassa tuossa asiassa\", sanoi hän, lukuni\nlopetettuani ja nojautui istuimellensa, kissaansa silitellen; \"mutta ei\ntuo kirjoituksesi koskaan tule lehteemme painetuksi\".\n\n\"Miten?\" kysyin minä; \"jos epäkohdat yleensä ovat julkisuuteen\nsaatettavat niin on kumminkin tämä julkaistava\".\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän.\n\n\"Miksi aina saarnaisimme siveyttä yleensä, koskaan sovittamatta sitä\nerityisiin suhteisin?\"\n\n\"Siksi että se lisää tilaajoiden lukua ja miellyttää kaikkia ihmisiä;\nsitävastoin vähentää sen sovittaminen erityisiin suhteisin tilaajoita\nja hankkii lehdelle vihollisia\", sanoi Bolton tyvenesti.\n\n\"Uskotko todellakin ett'ei tätä kirjoitustani oteta lehteemme?\" kysyin\nminä.\n\n\"Siitä olen aivan vakuutettu\", vastasi hän. \"Seikka on näetsen se, että\nherra Goldstick on ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joilla on\netua siitä, että väärinkäytöstä jatketaan\".\n\nMinä hämmästyin suuresti.\n\n\"Herra Goldstick on siis teeskentelijä?\" kysyin minä.\n\n\"Siitä ei hän itse tiedä mitään\", vastasi Bolton vakavana.\n\n\"Jos olisit kuullut kun hän puheli kanssani, niin varmaankin uskoisit,\nettä hänen hartain pyrintönsä on yhteiskunnan siveellinen\nkehkeytyminen, jonka edestä hän olisi valmis vaikka henkensä\nheittämään\".\n\n\"Etkö ole koskaan nähnyt naista, joka luulee olevansa kaunis, vaikk'ei\nhän olekaan, tahi miestä, joka luulee olevansa sukkela, vaikka hän on\nvarsin tyhmä ja hävytöin?\" kysyi Bolton hymyillen. \"Etkö ole koskaan\nkuullut ihmisten kerskaavan teeskentelemättömyydestänsä, kun ovat\näreitä ja nokka-viisaita? voitko ymmärtää, että löytyy henkilöitä,\njotka luulevat olevansa suuria ihmisystäviä, kun he palvelevat\nkultaista vasikkaa? Tällä kultaisella vasikalla on suurin seurakunta\nmaailmassa\", lisäsi hän, silitellen kissaansa, joka kehräsi hänen\nsylissänsä.\n\n\"Kaikessa tapauksessa tahdon jättää sisään kirjoitukseni\", lausuin\nminä.\n\n\"Sen voit kyllä tehdä, mutta sitten et sinä sitä enään näe etkä kuule.\nNäetsen, minäkin olen joskus kokenut kulkea tuota tietä, mutta olen jo\noppinut säästämään aikaa ja työtä, jota siihen kuluu aivan turhaan\".\n\nSeuraus oli aivan sellainen kuin Bolton oli ennustanut.\n\n\"Tällaisista erityis-kohdista puhuessamme tulee meidän olla varsin\nvarovaiset\", sanoi herra Goldstick. \"Ne saattavat olla likeisessä\nyhteydessä niin monen muun suhteen kanssa, että on parasta olla niistä\nmitään virkkamatta; senpätähden tahdon ystävällisesti neuvoa teitä\npysymään ainoastaan siveellisissä peri-aatteissa. Kohoittakaa\npelkäämättä korkean siveellisyyden lippua, ja jos te tahdotte sitä\nsovitella erityis-kohtiin, niin puhukaa esimerkiksi epäkohdista\nEnglannissa. Sillä olisi erinomainen siveellinen vaikutus, etenkin nyt\nkun meidän politikimme vaatii, että mukiloimme Englantia niin paljon\nkuin vaan voimme\".\n\nPari päivää tämän jälkeen jouduin todelliseen epäsuosioon. Minun\ntoimenani oli nimittäin tehdä arvostelu päivän uusista kirjallisista\ntuotteista. Bolton, Jim ja minä hoidimme tätä osaa lehdestä, ja pian\njouduin minä teen-koettajain vertaiseksi, jotka turmelevat\nruoansulatuksensa sen kautta, että alituisesti maistelevat eri\ntee-lajia. Tuo kauhea paljous aikakaus- ja muita kirjoja, jotka olivat\nminun arvosteltavinani, saattoi minut sellaiseen tuskaan, että toivoin\nkaikki kirjat punaiseen mereen. Eräänä päivänä, kun tarkastin\njoitakuita kirjoja, sattui käsiini muuan nykyajan tunteisoppinen\nromaani, jossa esitellään yhteiskunnan täydellistä hajoamista\ntarkoittavia mietteitä kauniin hunnun ja jonkunmoisen uskonnollisen\nvalhe-puvun alla. Nytpä oli sopiva tilaisuus asettaa sulku tuohon\nturmion virtaan, josta herra Goldstick niin juhlallisesti oli minua\nvaroittanut. Kirjaa arvostellessani paljastin kaikki ne huonot\nperus-aatteet, joita se koetti tyrkyttää mieliin ja varoitin yleisöä\nhuonoa kirjallisuutta lukemasta. Kirjoitukseni vietiin painoon ja\npainettiin lehteemme. Pari päivää sen jälkeen tuli herra Goldstick\ntoimitus-huoneesen varsin äkäisenä, avonainen kirje kädessä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" lausui hän. \"Tässä kirjeessä Sillery & Peacham\nmoittivat meitä ankarasti siitä, että olemme lausuneet liian ankarasti\nheidän kirjoistansa ja uhkaavat lakata lähettämästä ilmoituksiansa\nlehteemme\".\n\nEi kenkään näkynyt tietävän siitä mitään; vihdoin ilmaisin minä itseni\nkirjoituksen sepittäjäksi.\n\n\"Se oli huono kirja, herra Goldstick\", sanoin lujuudella, \"ja olettehan\nsuostuneet, että ko'en saada tarkan, siveellisen arvostelun toimeen\".\n\n\"Mene hitoille, poika!\" sanoi herra Goldstick, äänellä, jota en ollut\nkoskaan ennen kuullut. \"Eikö teillä ole laisinkaan eroittamis-kykyä?\n'Suuri kansanvalta' on, niinkuin jo olen sanonut, suuri siveellinen\nkonehisto, mutta selväähän on, että Sillery & Peacham'in kirjoja täytyy\nvarovasti arvostella\".\n\n\"Kuulkaapa patruuna\", sanoi Jim, joka nyt tuli luoksemme, \"antakaapa\ntämä asia minun huostaani; minä kyllä selvitän tämän vyyhden. Sillery &\nPeacham tuntevat minut ja minä lupaan saattaa asian selville. Tule\nkanssani nyt, Harry poikaseni\", lisäsi hän tarttuen käsivarteeni ja\ntalutti minut ulos.\n\nMe menimme yhdessä kotiin. Minä olin varsin harmissani koko matkan,\nmutta Jim nauroi niin makeasti, että kyyneleet vierivät hänen\nposkillensa.\n\n\"Voi sinua viatointa lasta\", sanoi Jim, kun saavuimme huoneeseni;\n\"rauhoitu veikkoseni! Minä istaun paikalla alas ja kirjoitan kirjeen\nBoston'ista, jossa kerron, että sinun kirjoituksesi on herättänyt\nsuuren huomion Boston'in kirjallisissa piireissä ja on saanut kaikki\nihmiset rientämään kirjakauppaan, voidaksensa arvostella kirjaa. Vaiti\nnyt, ystäväiseni, lepää sinä rauhassa, kyllä minä pidän huolen tästä\nasiasta\".\n\n\"Mitä, ai'otko lähteä Bostoniin?\" kysyin minä.\n\n\"Ainoastaan hengessä, sinä viatoin lapsi. Luuletko todellakin, että\nkirjeiden kirjoittajat ovat siellä, jossa he sanovat olevansa?\nSanoinhan jo sinulle että olen 'humbugien' päätoimittaja. Tämä pieni\nasia kuuluu aivan minun ammattini piiriin\".\n\n\"Jim\", sanoin minä juhlallisesti, \"en tahdo kietoutua tuollaisiin\njuonitteluihin\".\n\n\"Kas niin, Harry! eipä yleensä kenkään tahtoisi olla juuri siinä, missä\nhän on; mutta jos tarkemmin mietimme tätä asiaa, niin ei sinulla ole\nenään mitään sen kanssa tekemistä. Bolton ja sinä olette verrattavat\nsuuriin kanuuniin, joilla, kun kerran saamme teidät käännetyiksi\noikealle suunnalle, on lupa paukkua niin paljon kuin vaan haluatte, ja\nvarmaankin lähtee erinomainen siveellinen vaikutus paukkumisestanne.\nMinä olen kevyt tykkiväestö, joka ajelee sinne tänne taistelu-kentällä,\n-- pih, pah, puh -- ja taas eteenpäin; mitä sinä huolit siitä mitä\nminä teen? Näetsen, Harry, sinun täytyy pystyttää joitakuita yleisiä\nraja-pyykkiä, tietääksesi kuinka pitkälle saat mennä. Minun olisi jo\nennen pitänyt antaman sinulle moniaita ohjeita. Sillery & Peacham'in\nkirjoja täytyy meidän aina ylistää, siinä emme saa erehtyä, ja jos joku\nsellainen kirja, jota ette tahdo ylistää, joutuu sinun tahi Bolton'in\nkäsiin, niin jättäkää se minulle. Sitä vastoin tulee meidän aina\nmoittia Burill & Bangem'in kirjoja. Kun viime vuonna olimme riidassa\nheidän kanssansa ottivat he ilmoituksensa pois lehdestämme ja antoivat\nne 'Aarre-aittaan'. Jos sattumoilla saat käsiisi jonkun huonon kirjan,\njoka on heidän kustannuksella painettu, niin iske siihen armahtamatta\nja saarnaa niin paljon kuin vaan tahdot, sillä silloin olet oikealla\nradalla. Näetsen, jos vaan saamme teidät oikealle suunnalle, niin te\nvoitte tehdä ihmeitä\".\n\n\"Mutta Jim\", sanoin minä, \"tätenhän sorramme kaiken todellisen\narvostelun, ja teemme sen aivan arvottomaksi\".\n\n\"No eipä niillä suurta arvoa olekaan\", sanoi Jim miettien. \"Väliin\ntulee minun surku noita vasta-alkavia, joiden ensimmäisiä kirjoja\nmoititaan varsin mitättömiksi, ainoastaan siitä syystä, että herra\nGoldstick on ollut riidassa kirjan kustantajan kanssa. Lohdutuksena\non kuitenkin, että 'Aarre-aitta' ylistää kaikkia, joita me sorramme\nja moitimme. Onhan meillä sitä paitsi aikakaus-kirjamme. Nyt on\n'Särmä-kallio' ystävämme; pari vuotta sitten olimme riidassa sen kanssa\nja moitimme sen kirjoituksia pahan päiväisiksi; mutta nyt olemme\njälleen sovinnossa ja kun sääntönämme on aina alkaa alusta, niin voit\nkehua kutakin vihkoa ensimmäisestä alkaen -- sillä reitillä et joudu\nkarille. Sitten on meillä 'Pacific'. Sitä lehteä saat nokkiloida niin\npaljon kuin itse vaan tahdot, -- mutta ehkä kuitenkin on parasta, että\njätät sen minun huostaani; minulla on erinomainen kyky lausua pieniä\npurevia lauseita, jotka ärsyttävät ihmisiä ja joihin ei voi vastata\nmitään. Seikka on näetsen se, että 'Pacific' on nostettava ylpeiltä\nhevosiltansa, ennenkuin voimme olla kohteliaat sitä kohtaan\".\n\n\"Jim -- --\" koetin alkaa puhua.\n\n\"Kas niin; mene sinä ja aukaise sydämesi Bolton'ille, jos sinulla on\njotakin lisäämistä\", jatkoi hän; \"minun täytyy nyt kirjoittaa kirjeeni\nBoston'ista. Saathan nähdä, Harry, eitä päästin sinut tästä rettelöstä\nheiluvin lipuin ja kaikuvin soitoin, ja että hankin kirjalle paljon\nenemmän lukijoita, kuin sillä olisi jos et olisi tuota arvosteluasi\nkirjoittanut\".\n\n\"Mutta Jim; onko tämä oikein tehty?\"\n\n\"Ah, sinä hurskas sielu! Miten luulet päiväsi päättyvän, kun puhut\ntuolla tavalla täällä Newyork'issa? Minä en ole luonut maailmaa, enkä\nmyöskään hallitse sitä, mutta sen täytyy kumminkin elättää minut. Mene\nsinä nyt Bolton'in luo ja jätä minut työhöni. Minulla on monta palstoa\nkirjoitettavana lehteemme ja sitten täytyy minun mennä katselemaan\ntuota hiton vesimaalaus-näyttelöä, olen, näet, luvannut Snookille\nylistää hänen näyttelöänsä. En luule joutuvani levolle ennenkuin puolen\nyön aikaan\".\n\nMinä riensin ylös Bolton'in luo. Veri kiehui suonissani; mutta kun\naukaisin oven Bolton'in kamariin, rauhoituin pian, sillä kuva, joka\navautui eteeni oli läpensä tyyni ja rauhallinen. Bolton istui ja luki\nlamppunsa ääressä, -- kissa nukkui hänen polvellansa. Ennen\nmainitsemani ruma, takku-karvainen koira istui hänen vieressänsä, turpa\npystyssä katsellen Bolton'ia sellaisella ihmetyksellä ja ihastuksella,\nettä se oli ehkä liikuttavin olento tässä ryhmässä. Kyyrysillänsä\nlaattialla istui pieni, ryysyihin puettu, kirpula-naamainen poika,\nuutterasti laskien taulullansa.\n\n\"Snubby!\" sanoi Bolton minut huomatessansa; \"mene sinä nyt nurkkaan\nmakaamaan ja anna herran istua alas! Sinä näet minut tässä perheeni\nympäröimänä. Odota hiukkasen\", lisäsi hän ja kääntyi poikaan päin.\njonka rihvelitaulua hän katseli. \"Aivan oikein, Bill; katsos tässä on\nkirjasi\".\n\nNäin puhuessansa otti hän pöydältä vihon kirjasta: \"tuhat yksi yötä\" ja\nantoi sen pojalle, joka jällensä istautui laattialle lukemaan\nSindbad'in kohtaloista. Hetkisen katseli hän poikaa ja kääntyi sitten\nhymyillen minuun.\n\n\"Uskallanpa lyödä veikkaa, ett'ei hän nyt kuule sanaakaan, jospa kuinka\nhuutaisit hänen korvaansa, kun hän kerran on vaipunut lukuunsa; Eikö\nmaksa vaivaa tässä maailmassa luoda itsellensä näin täydellisen\nnautinnon, etenkin kun sen voipi tehdä näin vähällä vaivalla? Itse en\nsaata enään lukea 'tuhat yksi yötä', mutta minua huvittaa nähdä tuon\npojan sitä lukevan\".\n\n\"Ken hän on?\" kysyin minä.\n\n\"Hän on pesijäni poika. Tuo raukka kärsi ennen paljon kurjuutta; nyt on\nhänellä vähäinen sisääntulo sanomalehtien myymisestä. Niinkuin näet,\nko'en aina noukkia jonkun pienen jyväsen onnettomuuden rikkakasasta ja\nasettaa sen ilon kukkulalle, niinkuin Newton sanoo\".\n\nHarmi, joka kuohui rinnassani, tulvasi vihdoin yli ja minä kerroin\nhänelle kaikki päivän onnettomuudet.\n\n\"Ystävä armas, älä anna tämän mieltäsi karvastuttaa\", sanoi hän.\n\"Meidän on tyytyminen maailmaan sellaisena kuin se on. Aina kuluu joku\naika ennenkuin huomaamme kuinka vähän voimme auttaa ja estää. Etpä voi\nottaa askeltakaan elämässä, tätä huomaamatta, ja osa elämän viisaudesta\nonkin juuri, että opimme käsittämään mikä on oman edesvastauksemme\npiirissä, ja että annamme kunkin ihmisen kulkea omaa uraansa.\nSanomakirjallisuus on nykyaikaan lisääntynyt niin suunnattomasti, että\non mahdotointa varmuudella sanoa mikä on hyvää, mikä huonoa. Minä olen\nesimerkiksi yhteydessä erään sanomalehden kanssa, jonka ainoana\npyrintönä on hankkia rahaa. Sen omistajat ovat kyllä kunnon miehiä ja\ntahtoisivat mieluummin hyvän kuin pahan vallitsevan. He toivoisivat\nmielellänsä, että kaikki väärinkäytökset poistuisivat, että kukin hyvä\nasia edistyisi, jos se vaan voisi tapahtua häiriöttä heidän omille\npyrinnöillensä. Minä en ole sanomalehden omistaja, olen ainoastaan sen\npalvelia; mutta jos minä heidän suosiotansa voittaakseni lausuisin mitä\nen ajattele tahi kehuisin sitä, joka mielestäni on moitittavaa, niin\nolisin huono heittiö. He tietävät ett'en minä sitä koskaan tee,\nsenpätähden eivät sitä vaadikaan, mutta heitä, jotka siihen antautuvat,\nkäyttävät he mielellänsäkin. Tämä ei ole minun syyni enemmän kuin\nmuukaan, mitä Newyork'issa tapahtuu. Minä saan vapaasti valita ne\nkirjat, joita arvostelen, enkä koskaan kehoita yleisöä lukemaan teosta,\nennenkuin olen itse parhaimman taitoni mukaan sitä arvostellut, sekä\nkauno-kirjalliselta että siveelliseltä puolelta. Sellainen on minun\nasemani ja jos se sinua miellyttää voit sinä tehdä samoin\".\n\n\"Mutta minua harmittaa kun kuulen herra Goldstick'in puhuvan suuresta\nsiveellisestä yrityksestä! varmaankin hän tietää olevansa valehtelija\".\n\n\"Niinkö luulet?\" kysyi Bolton; \"minä en usko, että hän siitä tietää\nmitään. Goldstick on sangen tunnokas; hän edistää mielellänsä kaikkia\njaloja pyrinnöitä ja puhelee niistä usein ihastuksella. Hän on\ntodellakin huvitettu monen hyvän muutoksen toimeen saamisesta, --\nniinkauan kuin ne eivät maksa hänelle mitään. Ihminen on aina\ntyytyväinen kun hän huomaa itsellänsä jonkun hyvän ominaisuuden; eikö\nsiis ole aivan luonnollista, että herra Goldstick luulee olevansa\noivallisempi, kuin hän todella onkaan\".\n\n\"Sinä puhelet ikääskuin ihmisellä ei olisi lupa halveksia kaikkea\nhuonoa\".\n\nHän tuijoitti surullisesti tuleen.\n\n\"Auttakoon meitä taivahinen!\" sanoi hän; \"me pyrimme ja kamppailemme\nvedessä, johon painamme toinen toisemme. Suurimmat ansiomme eivät paina\nhöyhenenkään vertaa vaa'assa, ja päälliseksi -- onhan meillä malka\nomassakin silmässämme!\"\n\nSyvä tunne välähti hänen tummista silmistänsä tämän sanoessansa; mutta\näkkiä kääntyi hän ympäri, hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän katseli\nkasvatteihinsa näin lausuen:\n\n    \"Mitäs siitä mietit kissasein\n    Ja mun rakas koirasein?\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nMinä näen ilmestyksen.\n\n\n\"Kuules, Harry, tahdotko tutustua Newyorkin kauniiden impein kanssa?\nJos tahdot, niin minä saatan sinut jäljille\".\n\n\"Todellaki?\"\n\n\"Niin, todella; tänä ehtoona menen taloon, jossa niitä löytyy suuri\npaljous -- -- se on kaunis rakennus Fifth Avenue'lla -- -- siellä on\npaljon kauniita, viehättäviä neitosia. En tiedä vielä kenen heistä minä\n_otan_. Tahdotko tulla kanssani heitä katsomaan?\"\n\nJim seisoi peilin edessä, hiuksiansa silitellen ja kaulahuivinsa solmua\nparannellen.\n\n\"Sinä olet itserakas keikari, Jim!\" sanoin minä.\n\n\"Ja miksikä en olisi keikari? Naiset juoksevat melkeen syliini ja\nainoastaan keikastelijaa arvostelevat he. Tule pois nyt, äläkä istu\nsiinä ja kirjoittele kaiken iltaa. Tule kanssani, niin näytän sinulle\nNewyorkin kaasun-valossa\".\n\n\"En joudu nyt; minun täytyy ensin lopettaa tämä kirjoitukseni\n'Talvitiehen'. Saammepa olla ahkerat jotakin ennättääksemme. En uskalla\nvielä ruveta neitosia katselemaan sillä ensin täytyy hankkia varoja\njoilla vaimonsa voipi elättää\".\n\n\"Enpä voi ymmärtää, miks'ei nuori mies ko'e käyttää kauneuttansa\nhyväkseen niin paljon kuin mahdollista! Minä voin vakuuttaa, että tässä\nkaupungissa löytyy viehättäviä impyeitä, jotka voivat auttaa sinua\npaljoa enemmän kuin kymmen-vuotinen kirjoittelemisesi. Mikä hulluus\nistua ja hikoilla jonkun raskaan työn ääressä mieluummin kuin tehdä\njonkun ihastuttavan tytön onnelliseksi!\"\n\n\"Minä en koskaan nai rahan tähden, Jim, ole vakuutettu siitä\".\n\n\"Hä, hä!\" sanoi Jim. \"Ken puhuu naimisesta rahan tähden? Eihän kaunis\nnainen siitä pahene, että hänellä on viisikymmentätuhatta dollaria. --\nVoinpa antaa sinulle luettelon kahdestakymmenestä naisesta, joiden\nrivin läpi saat kulkea kunnes rakastut, ja vakuutan, että saat kenen\nheistä vaan tahdot\".\n\n\"Joudu, Jim\", sanoin minä, \"ja mene, jos olet aikonut. Minä en moiti\n_naisia_ jos he menevät naimisiin rikkaiksi tullaksensa, koska koko\nmaailma yksimielisesti sulkee heiltä kaikki muut tiet itsenäisyyteen;\nmutta että _mies_, jolle on kaikki tiet avoimina, kurkistelee rikasta\nvaimoa, on mielestäni varsin huonoa\".\n\n\"Siitäpä tulisi kaunis pykälä lehtemme siveelliseen osastoon\", sanoi\nJim, minuun kääntyen. \"Säästä neuvosi mainittuun tarpeesen, äläkä\ntuhlaa sitä liian paljon minun päälleni, sillä silloin joutuu myllysi\nkuivalle maalle. Saathan nähdä, että on erittäin vaikeata koko vuoden\npitkään pitää hereillä tuollaista moraalia\".\n\n\"Minä ko'en\", jatkoin minä ajatusteni juoksua, \"vaimolleni perustaa\nkodin rehellisellä ja uutteralla työllä, senpätähden minulla ei olekaan\naikaa tuhlattavana seuraelämään\".\n\n\"Kun sen saat valmiiksi\", sanoi Jim, \"niin varmaankin odotat vaimoasi\ntaivaasta\".\n\nTämän keskusteluni Jim'in kanssa olen kertonut sentähden, että se\nselvittää lausetta: _ihminen ei voi edeltäpäin määrätä kohtaloitaan_.\nKun olemme tehneet jonkun vakavan päätöksen tahi asettaneet korkean\nsilmä-määrän elämällemme, näyttää väliin siltä kuin sallimat\ntahtoisivat ilvehtiä kanssamme, asettamalla meidät suhteisin, jotka\nviekoittelevat meitä tekemään juuri sitä, jota olemme päättäneet aina\nolla tekemättä. Usein voivat aivan vähäpätöiset seikat murtaa kaikki\nhyvät päätöksemme. Viatoin sateenvarjoni oli syy siihen että minunkin\nmieleni pian muuttui.\n\nSeuraavana aamuna oli minulla jotakin toimitettavana kaupungin\näärimmäisessä osassa; ja vaikka taivas oli melkeen selkeä otin\nkuitenkin sateenvarjon mukaani, sillä pelkäsin taivaan rannalla näkyvää\npientä pilveä. Sateenvarjoni oli pieni ja hieno, taidokkaasti tehdyllä\nvarrella. Sen olin matkoillani ostanut Dieppe'stä.\n\nOli muuan noista vaihettelevista, juonikkaista huhtikuun päivistä,\njolloin luonto, herkkä-luontoisen kaunottaren tavoin, ei näy tietävän\nmitä se tahtoo, vaan nauraa väliin ja väliin itkee.\n\nAamupuolella oli ystävällinen, hymyilevä luonne valtaavana, ja\nmelkeenpä kaduin, että olin tuolle pitkälle matkalle kaupungin läpi\nvarustanut itseni liiallisella sateenvarjolla. Tätä ajatellessani\najuri-vaunussa, jonka oitis piti lähteä liikkeelle, astui äkkiä nuori\nnainen vaunuun ja istahti minua vastapäätä.\n\nKirjailijana olin usein, matkoillani edes-takaisin kaupungissa, varsin\nlevollisena tutkinut ruusuja Newyorkin hienosta maailmasta. Tuskinpa\nmissään maassa maan päällä olemme niin hyvin tilaisuudessa matkoillamme\njoutua yhteyteen hienojen ja sivistyneiden naisten kanssa, kuin\nAmerikassa. Englannissa on tämä luokka varjeltuna uteliailta katseilta\nyhteis-elämän sääntöjen kautta. Hienot naiset siellä ajavat omissa\nvaunuissansa, kulkevat rautateillä yksityisissä vaunuissa ja\nhotelleissa he syövätkin eri huoneissa, ikääskuin olisivat kotonansa.\nRanskassa on nuori, naimatoin nainen vielä ankaramman varjeluksen alla,\nsillä häntä pidetään melkeen luostarimaisessa yksinäisyydessä, kunnes\navioliitto avaa vankihuoneen portit. Nuoren Amerikalaisen naisen,\nparaimmista ja ylhäisimmistä luokistakin tapaamme kaikkialla. Hän\nliikkuu ruhtinattaren varmuudella, eikä ymmärrä mitä hänen tarvitsisi\npelätä. Hän katselee ympärillänsä olevia hallitsijattaren silmällä ja\nvaatii, että kaikki poistuu hänen tieltänsä, joka yleensä tapahtuukin\nmeidän vapaavaltaisessa yhteiskunnassamme.\n\nKoko ajan, kun Newyorkissa olin oleskellut, olin pysynyt erilläni\nkaikesta seura-elämästä. Äänetöin tuttavuus, jonka matkoillani\nyhteisissä ajurinvaunuissa tein maani naisten kanssa, oli sentähden\nsuuri ja vahingoittamatoin ilon-lähde. Ei ainoatakaan muotoa jäänyt\nhuomaamattani, tutkiessani näitä hienon maailman ruusuja, eikä\nuntuvatakaan muotin höyhentöyhtössä jäänyt tarkkaamattani. Tarkastin\nkunkin käytöstapaa ja luonnetta ja suunnittelin mielessäni uutta\nromania, jossa ne muodot, joita olin tutkinut, ilmaantuisivat. Älä toki\nusko, että töllistelin suu auki ja silmät seljällään kaikkia, joita\ntapasin. Harjoittelin itseäni ahkerasti tarkastelemaan muiden\nhuomaamatta ja näkemään muiden näkemättä.\n\nIlman liikanaista uteliaisuutta huomasin siis nytkin, että minua\nvastapäätä istui nainen erinomaisilla luonnon lahjoilla. Ensi\nsilmäyksessä huomasin, että edessäni oli muuan Newyorkin\nruhtinattarista, jotka ovat tottuneet aina kävelemään pehmeillä\nmatoilla ja hengittämään kukkain tuoksua. Oitis voi nähdä, että hän\ntiesi miten hänen tuli käyttää itseänsä. Hän istahti vaunun istuimelle,\nniin arvokkaana, kuin se olisi ollut hänen valta-istuimensa, ja\npieninkin liikkeensä osoitti hillittyä elävyyttä. Tämä minua miellytti,\nniinkuin yleensä ihmiset meitä miellyttävät samassa määrässä kuin\nheissä huomaamme elävyyttä, virkeyttä.\n\nKukin tietää, että löytyy henkilöitä, jotka aina, vaikka he istuisivat\nkuinkakin hiljaa, vaikuttavat ympärillänsä oleviin ja saattavat heidät\ntuntemaan läheisyytensä. Tällainen vastustamatoin vaikutus veti\nminunkin silmäni naapuriini. Hän oli nuori, tavallisen pitkä, hoikka ja\nsoma vartaloltansa; kasvonsa eivät olleet ihanat mutta miellyttävät ja\ntunnokkaat. Näin parin kauniita, tummia silmiä, jotka näyttivät vielä\ntummemmilta sen kautta, että hiuksensa olivat aivan kullan-keltaiset.\nTummat silmät ja silmä luomet, yhteydessä kauniin tukan kanssa,\ntekevät tavallisesti erinomaisen vaikutuksen. Hän oli puettuna kuni\nnaisen Fifth Avenue'stä sopii, uusimman muodin mukaan. Hieno\nkasimiri-kaulahuivi oli vallattomasti heitetty hänen hartioillensa ja\nhänen pienet kätensä olivat erinomaisen hienoissa hansikkaissa. Hänen\nsormellansa riippui pieni kullalla ja helmillä kudottu kukkaro, josta\nhän alkoi hakea pientä-rahaa maksaaksensa ajo-lippunsa, jota tehdessä\nhänen kasvoillensa kuvautui harmillinen hämmästys, vaihetellen hymyn\nkanssa. Minä huomasin heti asian laidan. Tragi-komillisella katseella\ntarkasteli hän kymmendollari-seteliänsä ja käänteli turhaan kukkaronsa\nnurin löytämättä pientä-rahaa tahi ajo-lippua. Minä kumarruin ja\ntarjosin, niinkuin herrasmiehen tulee tehdä, lipun hänenkin puolesta.\nHän antoi minulle kainosti kymmendollari-setelinsä ja näytti hymyellen\ntyhjää kukkaroansa.\n\n\"Suokaa että minä suoritan tämän asian\", pyysin minä.\n\nHän hymyeli ja punastui. Minä annoin lipun meidän kumpaisenkin edestä,\nannoin setelin takaisin, kumarruin ja käänsin silmäni -- aivan toiselle\nsuunnalle.\n\nSuurin karttavaisuus on tarpeen, jott'ei naiselle käy inhoksi olla\nvähimmässäkään kiitollisuuden velassa miehelle, jota hän ei tunne.\nHuomasin kyllä, missä tuskassa kaunis naapurini oli, vaikk'ei hän\njäänyt minulle velkaa enemmän kuin tuon lipun hinnan. Mutta mitäpä hän\nteki, asiain näin ollessa.\n\nTämä hänen pieni onnettomuutensa äköitti kyllä minua hieman hänen\ntähtensä, mutta kuitenkaan en voinut olla pitämättä tätä pientä\ntapausta jonkunmoisena onnen kolauksena itselleni. Vaunut kulkivat\neteenpäin. Vuoroon katselimme salaa toisiamme, kunnes vaunut kääntyivät\nylös Park Row'iin päin, Astor House'n edutse, jolloin immyt antoi\nmerkin vaunujen knlettajalle, että hän pyrki ulos. Nyt vasta huomasin\nmiksi sallima pakoitti minut ottamaan sateenvarjon mukaani.\n\nJuuri kun vaunut seisahtuivat, tuli nimittäin yksi noista ankarista\nrankkasateista, joilla vaihetteleva huhtikuu häiritsee ja kiusaa\nvaromattomia jalkamiehiä. Tämä ei ollut tavallinen, sävyisä sade; vesi\ntulvaili niinkuin saavista kaadettuna. Minä hyppäsin oitis ulos,\nkiiruhdin hienon naapurini sivulle ja pyysin saada pitää sateenvarjoani\nhänen ylitsensä. Hän ilmoitti aikoneensa poiketa moneen paikkaan, mutta\nkun satoi näin ankarasti, sanoi hän olevansa varsin kiitollinen jos\ntahtoisin seurata häntä ajuri-vaunuun, joka meni Fifth Avenue'hen. Me\nastuimme siis yhdessä eteenpäin, tunkeutuen vaunujen, hevosien ja\nrattaiden välitse, jotka parveilivat joka haaralla ympärillämme. Ihana\nseurakumppanini oli kokonansa minun hoidettavanani, kunnes sain hänet\ntalteen Fifth Avenue'hen menevään ajurinvaunuun. Minun tieni oli, ihme\nkyllä, aivan samaan suuntaan. Kun kerran olimme tutustuneet, maksoin\nnytkin hänen puolestansa; siitä sain ystävälliset kiitokset ja ujon\nanteeksi pyynnön. Kaunottareni astui vaunusta erään komean kartanon\nedessä Fifth Avenue'ssä ja kun sadetta kesti vieläkin, oli minulla\nkyllin syytä tarjota hänelle käsivarteni ja taluttaa hänet ylös\nportaille. Minä soitin portinkelloa, ja odottaessamme portin\navautumista, lausui hän miellyttävimmällä tavalla kiitollisuutensa ja\npyysi minua astumaan sisään.\n\nHämmästyneenä ja varsin iloisena pyysin anteeksi, ett'en voinut seurata\nkutsumusta, syystä että minun _täytyi_ rientää toiselle suunnalle,\nmutta jätin hänelle nimikorttini ja sanoin vast'edes kernaasti tulevani\nhäntä tervehtimään, jos hän sen sallii.\n\nViehättävästi hymyellen ja hieman punastuen antoi hän minulle\nnimi-korttinsa, jonka hän otti kauniisti ommellusta muisti-kirjastansa,\nja jossa seisoi \"Eva van Arsdel\" sekä yhdessä kulmassa \"keskiviikko\".\n\n\"Keskiviikko on meidän vastaanotto-päivämme, herra Henderson\", sanoi\nhän; \"äitini varmaankin suurella ilolla tahtoo päästä tuttavuuteenne\".\n\nNyt avautui portti ja ihana seuralaiseni katosi sen taakse hymyellen ja\nystävällisesti nyökäten. Minä jäin sateesen ja rapakkoon, toimittamaan\nraskasta, jokapäiväistä työtäni.\n\nTämä kartano oli oikea hovi. Suurien, kirkkaiden akkunoiden läpi,\njoissa oli ainoastaan yksi lasi-levy, näkyi ihastuttavia, kauniita\nkukkapöytiä, jotka olivat ympäröityt hienoilla pitsi-kartiineilla. Se\noli varmaankin yksi noista lumotuista hoveista, joissa rikkaan ja\nloistavan Newyorkin viehättävät tyttäret kävelevät samettimatoilla,\nliikkuvat soiton sävelten mukaan, elävät kukkien tuoksussa ja viettävät\npäivänsä viattomassa tietämättömyydessä kaikista elämän vaivoista,\nvastoinkäymisistä ja huolista.\n\nMiksi menisin tuohon taloon, ajattelin itsekseni, ja seuraisin ihanata\nilmestystä hänen omaan kotiinsa? Yhtä hyvin olisi Aeneas voinut seurata\nVenusta tuoksuaviin seutuihin Idalian lehdoissa, joissa ikuinen tuli\nleimuelee alttareilla ja kukat ikuisesti kukoistavat.\n\nMutta minä en ollut viisaampi kuin muutkaan miehet kahdenkymmenenkolmen\nvuoden ijällä, ja tuo pieni kortti, jonka olin pistänyt liivini\ntaskuun, tuntui levittävän ihanaa, sähköntapaista lämpöä, joka aina\nmuistutti sen siellä löytyvän. Minä otin sen taskustani ja katselin\nsitä. Tavailin nimeä, tarkastaen kutakin kirjainta. Tuolla ihanalla\nnaisella huomasin niin itsenäisen luonteen ja niin silmiinpistävän\nindividualiteetin, että se vähä, jonka hänestä opin tuntemaan, oli\nikääskuin olisin lukenut ensimmäisen sivun erittäin miellyttävästä\nromanista, enkä voinut salata itseltänikään, että uteliaisuuteni\nkiihoitti minua lukemaan jatkoa siihen. Tänäpäivänä on maanantai.\nKeskiviikkona on heidän vastaanotto-päivänsä. Menenkö minä sinne?\n\nJärkeni sanoi: Älä, -- sinä olet nuori mies, jonka pitää luoda\ntulevaisuutensa, ainoastaan itsehensä luottaen. Sinä olet köyhä; ei\nsinulla ole aikaa auttaa rikkaita, työttömiä ihmisiä perhosien\npyytämisessä ja kukkakiehkurain sitomisessa. Jos astut tuon\nlumous-hovin kynnykselle, jossa rikkaus ja työttömyys istuvat\nkäsikädessä, niin tulevat silmäsi häikäistyiksi ja sinä itse käyt\nheikoksi ja kelvottomaksi kaikkeen korkeampaan työhön. Sinusta\ntulee laiskuri, tyhjäntoimittaja; voima uutteraan työhön ja\nitsesi-kieltämiseen poistuu sinusta ja hengästyneen palvelijan tavoin\nriennät sinä turhamaisuuden ja rikkauden triumfi-vaunun jäljessä.\n\nMutta toiselta puolen, kun tuo lumottu pieni kortti poltti taskussani,\nkuulin toisen äänen kuiskaavan: Miksi olisit noin kohtelematoin? Onhan\nvelvollisuutesi, gentleman'ina, kiittää kohteliaasta kutsumuksesta. Ja\ntäytyyhän sitäpaitsi kirjailijan, joka aikoo jotakin vaikuttaa\nyhteiskunnassa, tuntea siinä eläviä ihmisiä; kuinka sinä voisit oppia\nniitä tuntemaan tutkimatta niitä? Eräkäs majassansa on huono tuomari\nmaallisissa asioissa -- ja sitä paitsi, emme voita maailmaa sitä\npakenemalla, vaan siten että katselemme sitä rohkeasti silmiin, ja\npelkurimaisiapa olemme jos emme uskalla kohdata ylöllisyyttä ja\nrikkautta niiden omalla alalla.\n\nTätä kaikkea ennätin ajatella kotiin mennessäni, jossa oitis riensin\nylös Bolton'in luo, hänen kirjastostansa ottaakseni erään kirjailijan\nteoksen, jota tarvitsin kirjoittaessani vanhain kreikkalaisten\nkoti-elämästä. Bolton oli tehnyt minut niin tutuksi kirjastossansa,\nettä minä pidin sitä aivan kuin omanani.\n\nHakiessani kirjain joukosta sitä, jota tarvitsin, ja ottaessani kirjan\ntoisen perään hyllyltä, putosi eräästä pienestä loukosta valokuva\ntahi paremmin valokuvan haamu. Se putosi suorastansa minun käsiini,\nniin etten voinut olla näkemättä ken se oli, ja oitis tunsinkin\nKarolina-serkkuni, en sellaisena kun hän nyt oli, vaan sellaisena kuin\nhän oli muistossani niiltä ajoilta, kun yhdessä kävimme koulussa.\n\nTällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti huudahdamme vastustamattomasti:\n\"Ken tämä on?\" Mutta Bolton oli niin itsehensä sulkeutunut, ett'en\ntahtonut tehdä hänelle kysymystä, joka suorastaan koski häntä itseänsä.\nLöytyy ihmisiä, jotka samalla voivat suuresti meitä miellyttää ja olla\naivan itsehensä sulkeutuneita. He saavat meidät puhumaan, voittavat\nmeidän luottamuksemme, he ovat huvitetut seurastamme, mutta eivät kysy\nmeiltä mitään eivätkä usko meille mitään omista salaisuuksistansa.\nBolton auttoi aina Jim'iä ja minua, mutta ei hän koskaan kysellyt\nmeiltä vähintäkään. Rajattomalla luottamuksella uskoimme hänelle kaikki\nsalaisuutemme, joita hän suurella osan-otolla kuunteli. Bolton\npuolestansa ei toki koskaan lausunut vähintäkään, joka olisi antanut\nmeille tilaisuutta heittää silmäyksen hänen omaan sisäiseen elämäänsä.\n\nTämän pienen muiston keksintö vaikutti sentähden minuun samoin, kuin\njos olisin nähnyt oven avautuvan erityiseen huoneesen, jonne minulla ei\nollut oikeutta katsoa, tahi kuin jos avonainen kirje, jota en saisi\nlukea, olisi joutunut käsiini. Minä katsahdin Bolton'iin, joka istui\nkumarruksissaan kirjan ylitse, josta hän urkki neuvoja, kynä kädessä ja\nkissa vieressä. Mutta kysymys, jonka halusin tehdä, tarttui kulkkuuni\nja ääneti asetin valokuvan paikallensa. Ne aatteet, joita tämä tapaus\nherätti yhteydessä sen kanssa, mitä itselleni päivän kuluessa oli\ntapahtunut, saattoivat minut sellaiseen levottomaan tilaan, että minun\ntäytyi, niistä päästäkseni, päättää valmistaa määrätty luku sivuja\nkirjoituksessani. Ehtoolla, kun Jim tuli sisään, kerroin hänelle\ntapahtumani ja näytin nimikortin, jonka päivällä olin saanut. Hän\nkatseli sitä, pitkään viheltäen. \"Vai niin, sinä olet _tämän_ saanut\nonnettaren erityispostilla, huomaan minä\".\n\n\"Keitä nämät van Arsdels ovat, Jim?\" kysyin minä.\n\n\"Oh! he ovat kaikkein hienoimpaa taikinaa\", sanoi Jim jyrkästi. \"He\neivät ole ensimmäisestä leivoksesta vaan toisesta; he eivät ole noita\nvanhoja sukuja Knickerbocker, Vanderhoof, Vanderhyde ja Vanderhorn,\njoista Irwing puhuu, vaan he ovat nykyajan ylimyksiä. Vanha ukko van\nArsdel on erittäin suurissa asioissa -- -- jaa, hän on varmaankin\nmiljonan omistaja -- -- hänellä on viisi tytärtä -- kaksi on jo ulkona\nmaailmassa ja kaksi on valmiina kodista lähtemään ja näitä paitsi on\nhänellä yksi läpi-oppinut tytär, joka on vetäytynyt pois maailmasta\neikä näyttäy koskaan. Se oli Eva, jonka sinä näit; kerrotaan että\nhänen pitäisi mennä naimisiin Wat Sydney'n kanssa -- se on rikkain\navio-liitto koko Newyorkissa. No, miten ai'ot tehdä? Ai'otko mennä\nsinne keskiviikkona?\"\n\n\"Tunnetko sinä heidät?\"\n\n\"Mitenkäs muutoin, tottakai. Alice van Arsdel on vallan oiva tyttö; me\nolemme erittäin hyvät ystävät ja minä pyörähdän joskus sisään heitä\ntervehtimään, ainoastaan heidän huviksensa, näyttääkseni omaa\nmiellyttävää personaani heille. He pyytävät aina minua johtamaan\ntanssia heidän pidoissansa, mutta sille toimelle minä annan hitot!\nTanssia kaiken yötä, kunnes päivä valkenee, on enemmän kuin ihmiskurja\njaksaa, etenkin, kun hänellä on kyllin toimittamista kaiken päivää. Se\nmaksaa enemmän kuin se maistaa\".\n\n\"Niinpä luulen minäkin\".\n\n\"Näetsen\", jatkoi Jim, \"noilla naisilla ei ole tikkua ristiin\nasetettavana koko päivänpitkään, ja kun he ovat ensin tanssineet kaiken\nyötä, menevät he levolle ja makaavat yhteen tahi kahteen päivällä, jota\nvastoin muiden onnettomain, niinkuin minunkin, täytyy olla konttorissa\njo kello 8 aamulla. Pari kertaa sitä kyllä voipi kestää; mutta ajan\npitkään se sortaa meidät kuitenkin, sillä voimaimme ylläpitämiseksi\nrupeamme juomaan, ja hitto tiesi kuinka pitkälle sitten voimme\njoutuakaan\".\n\n\"Onko van Arsdel'in tytöt tuota huikentelevaista lajia?\" kysyin minä.\n\n\"Eivät he oikeastaan ole huikentelevaisia; he ovat hyväntahtoisia,\nhyvin kasvatettuja tyttöjä. He ovat käyneet Newyorkin parahimmissa\nkouluissa, joissa heille opetetaan kaikkia, mistä suinkin vaan olemme\nkuulleet puhuttavan, kunnes he ovat seitsemäntoista vuoden vanhat.\nSitten he ovat käyneet Parisissa, Saksanmaalla ja Italiassa ja oppineet\nkaikki näiden maiden kielet, niin että he voivat valita neljän kielen\nvälillä, kun he tahtovat jotakin lausua\".\n\n\"Onko heillä sitte jotakin sanottavaa noilla neljällä kielellä, jota\nkannattaisi kuunnella?\"\n\n\"Tottakaiketi, ihmeen kauniita kertomuksia. Alice van Arsdel on\nkunnianhimoinen kuni pikku pejuoni, mutta kuitenkin hyvä ja\nlämpö-sydäminen tyttö ja -- sukkela; se on totta\".\n\n\"Entäs hän?\" kysyin minä ja kääntelin nimi-korttia hyppysissäni.\n\n\"Evako? Oh, häntä on paljon mielistelty ja sanotaan, että hän tekee\nkaikki miehet mielettömiksi. Kaunis hän on, sitä ei kenkään saata\nkieltää, ja luulenpa hänen sisimpänsäkin sisältävän paljon hyvää\".\n\n\"Ja hän on kihloissa -- kenen kanssa sinä sanoitkaan?\"\n\n\"Herra Sydney'n kanssa\".\n\n\"Mikä mies hän on?\"\n\n\"Mikä mies? Hän on _rikas_ mies, hänellä on kultakaivoksia\nKaliforniassa, vaski-kaivoksia Yläjärven luona, suola-kaivoksia ja\nrautateitä siellä täällä -- niin, pianpa voisi kysyä mitä hänellä _ei_\nole. Hänellä on erinomainen taipumus suuriin asioihin, pää terävä kuni\npartaveitsi, eikä ole hyvä mennä hänen kanssansa sormikoukkua\nvetämään\".\n\n\"Varsin oivallisia etuja hänen tulevalle kainalokanallensa!\" sanoin\nminä.\n\n\"Niin, enpä luule siinä olevan mitään moitittavaa. Wat on varsin\nsävyisä ja kohtelias omaisillensa. Kerrotaan hänen olevan varsin hyvän\näitiänsä ja paria naimatointa tätiänsä kohtaan, jota pidetään erittäin\nsuurena avuna, syystä että hän on rikas. Minua ei kenkään ylistä siitä,\nettä elätän äitini ja Saara-tätini. Näetsen, yleisö tarvitsee\nmikroskopin, joka tekee esineen miljonia kertoja suuremmaksi,\nnähdäksensä hyviä avuja\".\n\n\"Onko herra Sydney kaunis?\"\n\n\"Se on sen mukaan, mitä kukin kutsuu kauniiksi. Jos hän olisi köyhä,\nniin eipä varmaankaan huolittaisi paljon hänen ulkonäöstänsä. Jos\nhänellä olisi ainoastaan pari sataa tuhatta niin pidettäisiin hänen\nmuotoansa välttävänä. Mutta nyt ovat kaikki tytöt vallan hurjasti\nhäneen mieltyneet. Hän on nyt puolen vuotta liehinyt Evan ympäri;\nsenpätähden muut naiset mielellänsä repisivät silmätkin Evalta. Kihlaus\nei ole vielä julkaistu, ja minä puolestani uskon, että Eva koettelee\ntotuttaa itseänsä häntä kärsimään\".\n\n\"Eikö siis Eva häntä lemmikään?\"\n\n\"Näetsen, hän on niin kauan ollut ruhtinattarena kaikissa hienoissa\nseuroissa täällä, että hän jo on kyllästynyt mielistelemisiin ja on\nkäynyt kiukkuiseksi; hän leikittelee kalansa kanssa ennenkuin hän vetää\nsen maalle, -- mutta luonnollisesti Eva hänet vihdoin ottaa. Sellaiset\nnaiset kuin hän on, tarvitsevat paljon rahaa tyydyttääksensä tapojansa.\n-- Nykyajan rikkaat miehet elävät todellakin niin raivokkaasti, että\nEva hyvin voipi kymmenestä saada yhdeksän huonompaa kuin Wat.\nPäälliseksi on hän jo kolme vuotta ollut seura-elämässä. Alice, joka\nvasta nyt on astunut seura-elämään, on viehättävä ja on jo voittanut\nmonen miehen sydämen. Sitten seuraa järjestyksessä Angelique, kaunis,\nviehättävä lumotar, joka repii ja kiskoo tukkaansa malttamattomuudesta,\nodotellessansa että hänenkin vuoronsa tulisi, ja nuorin joukossa on\nMaria, jolle on luotu hurmaavan kaunis silmäpari. Huomaat siis, ett'ei\nenään ole muuta keinoa, kuin että neiti Eva poistuu ja antaa sijaa\nhäntä seuraaville nuoremmille\".\n\n\"No, miten minä nyt teen, menenkö vai enkö mene?\"\n\n\"Mene, mene veikkoseni\", sanoi Jim. \"Sepä on varsin hupaista. Minä\nseuraan kanssasi. Meillä on nyt paaston aika -- kiitos taivaalle siitä!\n-- Siis ei siellä ole tanssia, ainoastaan tyyni ilta-huvi, sillä --\nymmärräthän -- me kadumme nyt syntiämme ja valmistaumme alkamaan\nuudestaan pääsiäisen jälkeen. Nyt voimme siis mennä vieraisin, tulla\najallansa kotiin ja levätä yömme rauhassa ja naiset ovat nyt\ntilaisuudessa puhella vähän järkevästikin. He kyllä sen voivat tehdä,\njos vaan tahtovat, vaikk'ei sitä kukaan usko. Minä otan sinut mukaani\nsinne keskiviikkona, mutta ole varoillasi poikaseni!\"\n\nNäin sanoen riensi Jim portaita myöten alas vihellellen ja jätti minut\nlopettamaan kirjoitukseni kreikkalaisten koti-tavoista.\n\nMuistan, että sinä iltana varsin usein aivan tietämättäni kirjoittelin\npaperilleni: Eva, Eva, Eva van Arsdel, Eva. Ja tämä nimi alkoikin\nilmestyä jok'ainoalle paperin palaselle, jolle vaan kynääni koettelin.\n\nKysymys menenkö tahi en van Arsdel'in pitoihin, oli siis päätetty.\nMikäpä esti minua puhtaalta, filosofiselta kannaltakin heittämästä\nsilmäystä keijuis-maailmaan. Ei todellakaan mikään! Jos hän oli\nkihlattu, niin ei hän enään ollut minulle mistään arvosta; -- siispä ei\nmitään vaaraakaan, -- sehän oli selvä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nNykyajan tytöt.\n\n\nKirje Eva van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.\n\nLemmitty ystäväni ja opettajattareni!\n\nTuskinpa enään uskallan katsoa miltä päivältä teidän ystävällinen\nkirjeenne on. Onko todellakin mahdollista, että kokonainen vuosi on\nkulunut siitä ilopäivästä, jona minä sain tämän kirjeen, ja olenko\ntodella voinut olla kokonaisen vuoden vastinta kirjoittamatta? Voi,\narmas ystäväni! ollessani johdantonne alla olin minä paljon parempi,\nkuin nyt olen. Silloin täytin velvollisuuteni, enkä koskaan jättänyt\ntoistaiseksi, mitä oli tehtävänä ja olinpa väliin sangen tyytyväinen\nitseheni. Nyt minä elän alituisessa huvien hälinässä, -- hälinässä,\njoka ei koskaan lopu. Siinä kuluu minulta päivä päivän, viikko viikon\nja kuukausi kuukauden perään, eikä minulla ole muuta nautintoa kuin\nnuot \"hyvät päivät\", joiksi nykyajan tytöt niitä nimittävät. Jos luen\njotakin, niin luen aina romaneja; minä en lue, en kirjoita, en ompele,\nen piirusta, soita tahi laula toden perästä -- minä elän vaan \"maailman\ntohussa\", niinkuin sanotaan. Minä olen laiska, enkä kelpaa muuhun, kuin\nkoristamaan sitä kotia, jossa laiskureita suurella vieraanvaraisuudella\nkestitään. Siinä on kaikki.\n\nNyt on paaston aika ja minä olen hyvin iloinen, että saan vähän\nlevähtää kesteistä ja tansseista; mutta tämä aika tekee minut toki\nalakuloiseksi, sillä se antaa minulle tilaisuutta vähän _ajatella_;\n-- ja sitäpaitsi kun kaikki nämä hurmaukset ovat hetkeksi lakanneet,\ntunnen kuinka väsyneeksi ne ovat minut saaneet. Ja sitten muistuu\nmieleeni kaikki mitä te sanoitte minulle elämän todellisesta\npäämaalista, kaikki mitä minä koulu-ajallani päätin tehdä ja toimia --\nsilloin rupean epäilemään omaa voimaani!\n\nNyt on kolme vuotta kulunut siitä, kun pääsin seura-elämään. Silloin\nolin paljon onnellisempi, kuin sittemmin olen ollut, sillä silloin olin\ntyytyväinen itseheni. Te sanoitte aina, rakas ystäväni, että olin hyvä\noppilas, ja että tyysti toimitin velvollisuuteni; siihen aikaan, kun\nminulla oli määrätty toimitus joka tunnille, ja kun tein tehtäväni\nhyvin, olin paljon onnellisempi, kuin nyt. Silloin olin huvitettu\nlukemisesta. Nautin myöskin kolmevuotisesta matkastani Europassa,\nsillä, vaikka minulla sielläkin oli paljon vaihetusta ja monta huvia,\njatkoin toki aina säännöllisesti lukujani. Minä todella opin jotakin ja\nsilloin tunsin etten ollut ainoastaan tyhjäntoimittaja.\n\nMutta sitte, kun jouduin n.k. suureen maailmaan, olen tuskaantunut\nitseheni. Ensi vuonna oli se minulle uutta, outoa; minä olin\najattelematoin ja tuo oli mielestäni erittäin hauska ajan-vietto.\nTodella olikin varsin miellyttävää pukeutua, matkata, katsella, tulla\nihmetellyksi ja keikailla. Tunnustan, että kaikki tämä miellytti minua\nja minä antauin siihen luonteeni koko vilkkaudella -- kestiä, tanssia,\nnäytelmiä, soittajaisia koko talven ajan Newyorkissa ja huvi-matkoja,\ntansseja y.m. kesä-ajalla kylpy-paikoissa. Minä olin ikääskuin\npyörryksissä. En laisinkaan pysähtynyt, vähänkään _ajatellakseni_ ja\nelin, perhon tavoin, ainoastaan hetken huvia nauttien. Oi mitä\nhulluuksia puhelin ja tein! Minä punastun kun niitä ajattelen -- mutta\nte tiedätte, että innostun pian ja joudun väliin niin huumauksiin,\nett'en jäljestäpäin tiedä mitä olen sanonut tahi tehnyt.\n\nMutta tämän _pitää_ loppuman, tavalla tahi toisella; täten seurata\nseura-elämää ei voi ijän kaiken kestää. Meidän täytyy mennä naimisiin\n-- se on meidän määräyksemme, niinhän sanotaan, ja tuo on vihdoinkin\nlopettava kaiken tämän pukeutumisen, tanssimisen ja liehakoitsemisen;\nsenpätähden ovatkin äitini ja Maria tätini kuni kuumilla kivillä,\nennenkuin pääsevät minusta erille ja saavat minut hyvään kotiin. Minä\nolen kolmena kesänä ollut kylpypaikoissa ja olen kolmenkolmatta vanha.\nAlice on nykyään päässyt seura-elämään, ja luonnollisesti toivotaan\nminun kunnialla poistuvan hänen tieltänsä. Sanomattanikin arvaatte,\nettä olen antanut rukkaset tuolle tavalliselle määrälle kosijoita,\njotka pyörivät asemallani olevien tyttöjen ympärillä, ja kuitenkaan en\nole vielä nähnyt ainoatakaan, joka olisi minua vähääkään miellyttänyt.\n\nHerra Sydney on nyt jällensä täällä; hänelle minä viime syksynä annoin\nrukkaset, ainoastaan sentähden, ett'en häntä lempinyt, joka silloin\nolikin mielestäni riittävä syy rukkasien antamiseksi. Nyt ovat äitini\nja Maria tätini uudestaan ryhtyneet asiaan ja vakuuttavat, että minä\nolin varsin typerä tyttö, kun hylkäsin sellaisen tarjouksen, hylkäsin\nsävyisän miehen, jolla on hyvä luonne ja hyvä asema yhteiskunnassa,\nmiehen, joka on erinomaisen taitava asioitsija ja joka sitä paitsi on\nvarsin rikas. Minä vastasin, ett'en minä häntä lempinyt; mutta silloin\nhe vakuuttivat ett'en minä ollut vielä oikein koittanutkaan sitä tehdä,\nja että minä varmaan kyllä _voisin_ lempiä häntä jos vaan _tahtoisin\nkoettaa_ ja, arvelivat he, eihän löydy mitään syytä, miksi en kokisi.\nSitten tuli isäni, jolla muutoin on varsin harvoin jotakin sanottavaa\nmeille tytöille, ja vakuutti suuresti ihastuvansa, jos hän saisi nähdä\nminut naituna miehelle, joka saattaisi tarjota minulle sellaisen aseman\nkuin herra Sydney. Täten joka haaralta kiusattuna lupasin minä\n_ystävänä_ kärsiä hänen kohteliaisuuttansa, totuttaakseni itseäni häntä\nrakastamaan. Siitä ajasta on kukkia ja makeisia satamalla sadellut\nympärilläni, ja joka päivä olemme tulleet aina ystävällisempään\nsuhteesen toisiemme kanssa.\n\nLemminkö häntä todella? En laisinkaan. Totta puhuakseni, armas\nystäväni, en tahdo salata tuota kauhistuttavaa totuutta, ett'en\nviitsisi koskaan häntä ajatellakaan, ell'ei hän olisi niin _rikas_. Jos\nhän olisi köyhä, vasta-alkava, nuori mies, niin en hetkeäkään muistaisi\nhäntä, eikä varmaankaan äitini, tätini eikä kenkään muukaan meistä sitä\ntekisi. Mutta nyt tulevat kaikki nämät maalliset edut kysymykseen, ja\nmyöntää täytyy, että ne ovat minut so'aisseet. Minä olen ymmärtämätöin,\nheikko ja kunnian himoinen. Minä tahdon mielelläni voittaa huvi-ajan\nkorkeimman palkan, korkeimman hinnan markkina-paikalla! Minä tiedän,\nettä moni kadehtii minua, ja vaikkapa onkin varsin väärin, olen\nkuitenkin siitä iloinen. Sitä paitsi, vaikk'en lemmi häntä, niin en\nlemmi ketään muutakaan. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa\ntyvenellä, vakavalla tavalla ja äitini sekä Maria tätini vakuuttavat,\nettä lempi kyllä tulee -- häiden jäljestä. Mahtaako niin käydä? Teenkö\noikein? Onko tämä tosi avioliitto?\n\nKuitenkin, näetten, täytyy minun mennä naimisiin _jonkun_ kanssa; sehän\non selvä. He näkyvät pitävän minua jonkunlaisena kauppa-tavarana, joka\nvanhenee ja sentähden on myytävä mitä pikemmin, sitä parempi; joka\npäivä kuulen heidän hokevan: jos sinä hylkäät tuon tarjouksen, niin\nsinä kadut sitä kaiken ikäsi.\n\nVäliin toivon todellakin, että löytyisi luostareita, joihin saisi\nvetäytyä pois maailmasta. Serkkuni Sofia Sevell on ruvennut\nJuhana-siskoin liittokuntaan ja vakuuttaa olevansa hyvin onnellinen.\nHän on aina onnellisen näköinenkin, on toimessa aamusta iltaan ja tekee\nniin paljon hyvää suurelle joukolle köyhiä lapsia, että oikein kadehdin\nhäntä.\n\nMutta minä en voi ruveta \"siskoksi\". Mitähän äitini sanoisi, jos hän\ntietäisi, että olen ajatellut edes sinnepäin? Kaikki ihmiset pitäisivät\nminua hulluna.\n\nTiedättehän, armas ystäväni, kuinka suuresti Ida-siskoni itsepäinen,\nharvinainen käytös äköittää äitiäni; mutta minä en todella voi muuta\ntehdä, kuin ihmetellä ja kunnioittaa Idaa ja hänen luonteensa lujuutta,\njoka minulta puuttuu. Hän oli ainoastaan lyhyen ajan tässä iloisessa\nkirjavassa seura-elämässä, ennenkuin hän sen jätti, niinkuin minä\nluulen, varsin tukevista syistä. Hän sanoi, että tuollainen elämä\nheikontaa sekä ruumiin että sielun voimia, ett'ei siitä ole mitään\nhyötyä, että se piakkoin tekisi hänet sekä ruumiillisesti että\nhengellisesti voimattomaksi, jos hän siinä eläisi ja että hän sentähden\ntahtoo elää jonkun korkeamman päämaalin saavuttamiseksi. Hän tahtoi\nlähteä Parisiin, lukeaksensa itsensä lääkäriksi, mutta ei isä, ei äiti\neikä kukaan koko perheestä tahtonut sitä kuullakaan. Hän pysyi\nkuitenkin päätöksessänsä ryhtyä johonkin ja vihdoin antoi isäni kaiken\nulkomaalaisen kirjeenvaihdon hänen hoidettavaksensa, jonka hän tekeekin\nerinomaisen hyvin, käyttäen hyväksensä kieli-taitojansa. Isäni maksaa\nhänelle ensimmäisen kirjan-pitäjän palkan ja nämät rahat panee hän\nsäästöön, -- vihdoinkin täyttääksensä aikeensa.\n\nIda on hyvä, jalo nainen, suurella mielen lujuudella ja itsenäisyyden\nhalulla, joka minulta kokonansa puuttuu. Minä olen heikko ja\nhorjuvainen päätöksissäni, minut voipi saattaa mihin toimeen tahansa,\nilman että minä voin sitä vastustaa.\n\nMutta minun onkin vaikea yksin pysyä lujana omaa sydäntäni ja\nperhettäni vastaan, etenkin kun en monessa tapauksessa tiedä mikä on\noikein mikä väärin. Maria-tätini on kaikessa hyväntahtoisuudessansa\npitänyt minussa hereillä turhamaisuutta ja loiston halua. Hänen hartain\ntoivonsa on aina ollut, että minä olisin etevin, enin suosittu koko\nyhteiskunnassamme, että minua ihmeteltäisiin ja mieliteltäisiin ja että\nvihdoin joutuisin rikkaasen, loistavaan naimiseen; jos minä nyt Idan\ntavoin vetäytyisin pois maailmasta, sortuisi varmaankin sekä hänen että\näitini sydän.\n\nIda sanoo olevan väärin valvoa yöt tansseissa ja sitten, invalidin\ntavoin, maata vuoteellansa koko seuraavan päivän, olevan väärin panna\nhenkensä alttiiksi, ilman mitään järjellistä tarkoitusta -- ja\nkuitenkin teemme me tytöt niin. Me riennämme toiselta huvimatkalta\ntoiselle, soittajaisista tansseihin ja tansseista taas muihin huveihin.\nMe tanssimme kolme, neljä kertaa viikossa ja kun sunnuntai tulee,\nmenemme kirkkoon huveista ja valvomisista väsyneellä ajatusvoimalla,\njaksamatta ottaa osaa Jumalan palveluksen korkeaan totuuteen.\n\nMutta minä palaan takaisin aviooni. Herra Sydney ei ole mikään Jumalata\npelkäävä mies: hän elää ainoastaan tämän maailman tähden ja enpä luule,\nettä minä tämän yhdistyksen kautta parantuisin vähääkään.\n\nToivon varsin hartaasti, että löytyisi joku, joka voisi herättää ja\nylläpitää jalompaa puolta minussa -- --. Minä uneksin jalosta,\nylevästä, Jumalisesta miehestä. Häntä tahtoisin minä seurata, vaikkapa\njättäisinkin kaiken muun! Mutta, valitettavasti ei löydy ketään\nsellaista näillä seuduilla, en minä kumminkaan ole tavannut ketään --\nja kuitenkin tunnen, että minä voisin lempiä, lempiä kuolohon saakka,\njos vaan löytäisin jalon esineen lemmelleni. Tuonoin luin seuraavan\nmietelmän: \"ei ole niin vaikeata kuolla jonkun edestä, kuin löytää\njoku, jonka edestä kuolisimme\".\n\nNyt arvaan, että huomaatte miten kaikki tämä vihdoin on loppuva. Seikat\nja suhteet työntävät meitä yhä edelleen, enkä laisinkaan hämmästyisi\njos tulisin pakoitetuksi menemään tähän avio-liittoon. Minä näen kaikki\njo edeltäpäin: loistavat häät, jotka saattavat koko Newyorkin\nliikkeelle; kalliita kiviä, kasimiri huivia ja äärettömän paljouden\nkukkia; kaikki huoneet ylös alasin; soittoa, hälinää ja meteliä;\ntriumfi-retkiä kaikkiin kylpy-laitoksiin; matkan Europaan ja sitten\ntakaisin Newyorkin seura-elämään.\n\nVoi armas ystäväni! Jospa vaan voisin totuttaa itseäni lempimään häntä!\nMinusta hän kyllä pitää, mutta ei samoista esineistä kuin minä, ja\nsentähden on varsin vaikea seurustella hänen kanssansa. Mutta kun\nkerran olemme naituna, niin emme varmaankaan näe paljon toisiamme; --\nme elämme niinkuin muutkin. Äitini ja isäni näkevät harvoin toisiansa\nja siinä he ehkä tekevätkin oikein. Maria-tätini väittää, että loppu\naina on samanlainen jos menemme naimisiin lemmen vaikutuksesta tahi\nlemmettä. Mies hoitaa asiat ja ylläpitää perheen. Siinä kaikki.\n\nIda sanoo -- mutta minä en tahdo kertoa, mitä hän sanoo, sillä hänen\nsanansa tekevät aina minut synkkämieliseksi.\n\nKirjoittakaa nyt minulle kirje, täynnä nuhteita; häväiskää minua,\npuhukaa ankarasti minulle ja koetelkaa saada minut parantumaan. Ehk'ei\nse vielä ole liian myöhäistä.\n\n                                      Nöyrin, pahankurinen tyttönne\n                                                    Eva.\n\nKirje Rouva Courtney'ltä Eva van Arsdel'ille.\n\nRakas lapsukaiseni!\n\nSinä saatat minut varsin tukalaan asemaan pyytäessäsi lausuntoani\nasiassa, jossa vanhempasi jo ovat lausuneet mielipiteensä.\n\nKuitenkin täytyy minun, Eva, muistuttaa Sinua, että olet yhtähyvin\ntaivaallisen kuin maallisenkin isän lapsi ja että Sinun näin painavassa\nasiassa pitää ottaman tuntosi neuvonantajaksesi, ja muistaa kuinka\ntärkeä se lupaus on, jonka Sinä nyt ai'ot tehdä.\n\nMuistuu mieleeni, että nuorena ollessani luin Charles Grandison'in\nteoksia ja kirjoitin muistoon esimerkkinä pidettävän Harriet Byron'in\nkirjeestä lauseen, jossa hän puhuu jostakin kosijastansa. Näin hän\nlausuu:\n\n\"Häneltä näkyy puuttuvan niitä ominaisuuksia, joita minä vaadin siltä\nmieheltä jota lupaan rakastaa, kunnioittaa ja tehdä onnelliseksi.\nMinä ai'on olla hyvä ja uskollinen vaimo, kun minä kerran menen\nnaimisiin. Senpätähden en millään ehdolla tahdo mennä miehelle, jonka\nymmärryksen ja älyn puute voisi saattaa minut epäilemään täyttäessäni\nvelvollisuuksiani häntä kohtaan; enkä myöskään mene miehelle, joka ehkä\njonkun oikun kautta voisi pakoittaa minut tekemään sitä, jota en itse\nvoisi hyväksyä\".\n\nMinä mainitsen tämän syystä, että se mielestäni on hyvin järkevä\npäätös. Päättäen siitä kuvauksesta, jonka viime kirjeessäsi annoit\nherra Sydney'stä, luulen, että häneltä puuttuu juuri ne ominaisuudet,\njotka Sinun miehelläsi ovat tavattavat ja joiden puute tekisi Sinulle\nvaikeaksi, melkeenpä mahdottomaksikin täyttää velvollisuutesi\naviopuolisona. Selvää on, ett'ei hänen mielipiteensä vaikuta sinuun ja\nett'ei teidän välillänne löydy mitään sielun heimolaisuutta.\n\nEi ole kylliksi, että mies on hyvä asioitsija, ja että hän taitaa hyvin\nasettaa rahansa. Ajattele, lapseni, että tämä mies, jonka seura Sinua\nväsyttää, on juuri se, johon olet aikeessa kiintyä koko ijäksesi ja\njolle alttarin edessä ai'ot luvata lempiä myötä- ja vastoinkäynnissä.\nVoitko Sinä tämän tehdä?\n\nSinä vakuutat, ett'et vähintäkään lemmi tätä herra Sydney'tä, ja\nkuitenkaan et suunnittelekaan minkä kaltaisen sen miehen pitäisi oleman\njonka edestä voisit jättää kaiken muun maailman, ja jota lempisit aina\nkuolohon saakka.\n\nJuuri tuollaiset avioliitot, kuin se, jonka Sinä nyt ai'ot solmita,\nmatkaansaattavat nuot onnettomuudet, jotka nykyaikaan saattavat\navioliitot niin pahaan maineesen. Tyttö menee ajattelemattomasti ja\ntunnottomasti naimisiin miehen kanssa, jota hän ei vähintäkään lemmi,\ntoivossa vast'edes _ehkä_ voivansa oppia häntä lempimään, -- kumminkin\nyhtä paljon kuin muut vaimot miehiänsä. Sitten sallima johtaa\nseura-elämässä hänen tuttavaksensa miehen, jota hän taitaisi\ninnostuksella rakastaa ja jonka kanssa hän itse miehen tähden olisi\nmennyt naimisiin -- miten silloin käypi? Nykyajan romaanit ovat täynnä\nkurjia, huonoja kertomuksia tällaisista suhteista, ja nyt huutavat\nkaikki vapaata avioliiton rikkomista, purkaaksensa yhdistyksiä, joita\nei koskaan olisi pitänyt solmittaman.\n\nMutta kaikessa tässä hämmennyksessä löytyy toki yksi kiinne-piste; se\non uskonto. Se varoittaa meitä tekemästä kevytmielisiä ja\najattelemattomia valoja, ja minä en voi muuta tehdä, kuin neuvoa Sinua\nsen äidillisiä opetuksia seuraamaan. Avioliiton lupaukset ovat pyhiä\nja meidän tulee tarkasti ajatella mitä ne sisältävät ennenkuin me\nniitä teemme. Sentähden toivon, lapsukaiseni, että Sinäkin,\ntarkkatuntoisuudellasi, hyvällä päätös-voimallasi, ja jalolla\nluonteellasi teet mitä arvosi vaatii.\n\nVielä toinenkin seikka on tässä huomattava; herra Sydney on\nvarmaankin kunniata-ansaitseva, rehellinen mies, -- hänellä on siis\nmyöskin oikeuksia. Hänellä on oikeus vaatia sen naisen sydämen\nkokonaisuudessaan, jolle hän alttarin edessä kokonansa antaa itsensä,\nynnä kaiken omaisuutensa. Vaimo, joka oikein miestänsä lempii, voipi\ntehdä hänet vallan oivalliseksi. Hän voipi antaa miehen viat anteeksi,\nvoipi innostuttaa, johtaa ja jalostuttaa häntä. Mutta ilman tätä\ntodellista lempeä ei hän saa mitään toimeen; -- ja mies, joka häiden\njälkeen huomaa tämän tunteen vaimoltansa puuttuvan, on kurjasti\npetetty.\n\nSentähden, jos Sinä, saavuttaaksesi miehen omaisuutta, arvoa ja asemaa\nyhteiskunnassa, menet naimisiin, voimatta miehellesi lahjoittaa\nsydäntäsi kokonansa, niin teet vallan väärin. Sinä otat vastaan ja\nnautit, voimatta millään sitä palkita. Ja tämä ei ole ainoa epäkohta;\nsinä ryöstät häneltä myöskin autuuden olla todellisesti lemmitty, joksi\nehkä joku toinen nainen tekisi hänet.\n\nSinä olet saanut hyvän kasvatuksen ja sinun mielesi on kääntynyt\ntaiteisin ja kirjallisuuteen. Hän sitävastoin on kaiken ikänsä\nliikkunut käytännöllisessä elämässä, asioitsemisessa; häneltä siis\npuuttuu kaikki hienompi sivistys, kaikki itsenäiset mielipiteet, jotka\nolisivat sinun mietteesi kanssa sopu-soinnussa.\n\nTäten en millään tavoin tahdo halventaa voimallisen ja asioihin\nryhtyvän miehen arvoa; ja löytyyhän naisia, jotka ihailevat juuri näitä\nominaisuuksia. Sinulla on toisellainen luonne -- hän ei siis sovi\nsinulle.\n\nEpäilemättä löytyy naisia, joiden vaatimuksia hän täydellisesti\ntyydyttää, ja jotka hänessä löytävät miellyttävän aviomiehen, jotka,\nsanalla sanoen, voivat rakastaa häntä -- jota Sinä et voi tehdä; ja\n_sellaisia_ vaimoja miehet tarvitsevat. Ainoastaan suvaitsevaisuus ei\nole kyllin avioliiton vaivain kannattamiseksi ja -- minä uudistan\nvieläkin sanani -- me emme ole rehellisiä, vaan teemme varsin väärin,\njos menemme naimisiin todellisetta rakkaudetta. Muista sentähden, että\nmitä aiot tehdä, sitä et enään voi saada tekemättömäksi, ja että koko\nelämäsi onni riippuu tästä päätöksestä. Tämän lausun suoraan, kaikitta\nmutkitta, sillä olen ja olen aina oleva,\n\n                               Sinun todellinen ja uskollinen ystäväsi\n                                             O. Courtney.\n\nKirje Ida van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.\n\nLemmitty ystäväni!\n\nMinä olen varsin iloinen, että olette kirjoittaneet Evalle, juuri\nniinkuin te kirjoititte, sillä hän on suuresti muuttunut Europasta\npalattuansa. Tuo loistava elämä, täynnä huveja, jota hän, suuren\nseura-elämän ryöpyssä, on elänyt, on heikontanut hänen ruumiinsa ja\nsielunsa voimia sangen paljon. Ennen hän luki mielellänsä ja\nharjoitteli luonnonlahjojansa, ja minä toivoin paljon hyvää hänestä;\nmutta näinä kolmena viimeisenä vuonna ei hän ole tehnyt muuta kuin\nhävittänyt terveyttänsä ja kuluttanut turhamaisuuksiin parhaat\nvoimansa. Hän ei enään ole puoleksikaan sama kuin ennen koulussa, ei\nruumiillisessa, eikä hengellisessäkään suhteessa; minua sekä surettaa\nettä harmittaa nähdessäni hänet kuihtuvan. Ainoa pelastuksensa tuosta\ntilasta on naiminen todella jalon ja järkevän miehen kanssa.\n\nMutta miten hän voisi edes sitä toivoakaan, kun ensimmäinen ehto on,\nettä hänen miehensä pitää oleman rikas?\n\nRikkaat miehet Amerikassa ovat joko rikkaiden isäin poikia -- jotka,\nkumminkin ne, joita minä olen nähnyt, ovat sangen arvottomia, tahi\nmyöskin asioitsijoita, jotka oman työnsä kautta ovat varallisuutensa\nhankkineet. Mutta kuinka moni löytyy heidän joukossansa, joka ei\nrikkauksia kerätessänsä olisi uhrannut jaloimman luonteensa? Kuinka\nmoni heistä eikö pidä rikkauksien hankkimista elämänsä pää-määränä? Ja\nkuinka sellaiset miehet voisivat ylläpitää ja kohoittaa vaimon jalompia\nominaisuuksia.\n\nHerra Sydney ottaa sielulla ja mielellä ja kaikilla voimillansa osaa\ntuohon suureen onnenpeliin, jonka kautta Amerikassa varoja ko'otaan.\nHän on rautatien kuningas, pörsi-prinssi, mies, jonka laivat\nneljänkymmenentuhannen hevosen voimalla viiltävät Newyork'in vesiä. Hän\ntarvitsee kauniin, loistavan ja ihastuttavan vaimon järjestämään ja\nkaunistamaan kotiansa ja nyt hän on Evan jalkojen edessä, sillä Eva --\nsitä ei voi kieltää -- on tähän aikaan etevin kaunotar seuroissamme.\nHän on niin rakastunut Evaan, kuin tuollainen mies voi olla; mutta hän\nei tunne Evaa, ei edes niin paljo, että hän voisi aavistaa kuinka\nvaarallista on mennä naimisiin tuollaisen tytön kanssa. Minne hän\njoutuu kaiken sen lämmön, tunnollisuuden, kaipauksen, ihastuksen ja\nniiden tuhansien ristiriitaisien tunteiden kanssa, jotka Evan sydämessä\nlöytyvät? Sen miehen, joka Evan naipi, pitäisi tunteman hänet paremmin,\nkuin Eva tuntee itsensä, mutta herra Sydney ei koskaan opi ymmärtämään\nEvaa, jospa he eläisivätkin ikäkauden yhdessä. Hänellä ei ole mitään\nmitta-puuta, jonka mukaan hän Evaa arvostelisi; ja parahin loppu tälle\naviolle olisi että he suostuisivat olla riitelemättä keskenänsä ja\nkulkea kukin tietänsä, hän maailmassansa -- ja Eva samoin -- tällaista\npidetäänkin nykyaikaan loistavana avioliittona!\n\nMutta minä jo tuskaannun Evan kanssa, ja sen teen hänen avujensa\ntähden. Hänellä on luonnonmukainen tarve miellyttää ja aina olla\nmyöntyväinen; kun äitini ja Maria täti kerran ovat saaneet tämän\navioliiton päähänsä, eikä kenkään muu vielä ole anastanut Evan sydäntä\nja hän sitä paitsi jo on väsynyt ja tuskaantunut kaikkeen, niin\npelkään, että Evalta puuttuu voimia vastustamaan heidän houkutuksiansa.\nTämä tunne tekee hänet vielä heikommaksi; hän epäilee, mutta ei voi\npäättää mitään. Hänen luonteensa on juuri sellainen, että se saattaa\nhänet levottomaksi, mutta ei voi päästää häntä siitä. Muuan ihmistuntia\nlausui hänestä, että häneltä puuttuu hävittämis-elin, ja se onkin aivan\ntotta. Taito saattaa muillekin tuskaa on todellakin aivan väittämätöin\ntäydelliselle olennolle. Emme voi ryhtyä mihinkään tosi-toimeen jos\nmeiltä puuttuu rohkeutta joskus olla miellyttämättä; -- minulla on\npaljon tätä rohkeutta. He eivät enään ko'ekaan ohjata eikä orjuuttaa\nminua. Miksi? Siksi että olen tehnyt itseni muista riippumattomaksi,\nsiksi, että aina olen valmis taisteloon. Taistelo tosin ei ollut\nmiellyttävä; mutta nyt on rauha varma; minä olen aivan vapaa, jota\nvastoin kukin sekaantuu Evan asioihin. Häntä he pitävät voittomaan\nvertaisena, jolla ei ole mitään oikeuksia. Tämä harmittaa minua. Vielä\nminä uudistan sydämelliset kiitokseni niistä vakavista opetuksista ja\nneuvoista, joita Te viime kirjeessänne Evalle annoitte ja toivon että\nne saattavat hänet miettimään etuansa.\n\n                                        Teidän nöyrin ja kiitollisin\n                                                    Idanne.\n\nKirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.\n\nArmas Bellani!\n\nTuhansia kiitoksia ystävällisestä kirjeestäsi, sekä onnen\ntoivotuksistasi ja kysymyksistäsi, joita siinä teet; minä kiitän sinua\nniistä vaikk'ei edellisiin löydy mitään syytä eikä jälkimäisiin mitään\nvastausta.\n\nEi, Bella, vielä saat jonkun aikaa pitää ystäväsi omanasi. Herra\nSydney, sen kyllä myönnän, on varsin kohtelias minua kohtaan, mutta\nkihloja _en_ ole häneltä ottanut, äläkä usko mitään tuollaista,\nennenkuin sen kuulet minulta itseltäni, omalla nimikirjoituksellani ja\nsinetilläni varustetussa kirjeessä. Sinä saat siis huoletta kaikkialla\nvastustaa tuota kulku-puhetta.\n\nMonta kihlausta on tänä talvena tapahtunut piirissämme. Lotta\nTrevillian menee naimisiin Sim Carrington'in kanssa ja Betty Somers\non viimeinkin päättänyt ottaa vanhan Watkins'in, vaikka hän on\nviittäkolmatta vuotta vanhempi kuin Betty. Mutta serkkuni Maria\nElmore'n naiminen nuoren Rivingston'in kanssa on toki vuoden loistavin\nliitto. Häpeänpä todellakin, asiain näin ollessa, istua ääneti,\nvoimatta julistaa omaa menestystäni. Mutta, näetsen, tuo onnetoin\npäättämättömyyteni vaivaa minua yhä vielä ja minä luulen varmaankin,\nettä tulen elämään peloittavana esimerkkinä kaikille muille tytöille.\n\nKuitenkin sattui minulle, joku aika sitte, omituinen kohtaus.\nMuistathan että minä viime kesänä, ollessani luonasi Englewood'issa,\nihailin noita sonetteja Italiasta, joita nimi-merkki \"X\" oli\nkirjoittanut \"Talvitiehen\". Muistanethan vielä tuon runoelman, nimellä\n\"Fra Angelico\", vai kuinka? No hyvä! Nyt olen keksinyt ken tämä \"X\" on.\nSe on eräs herra Henderson, joka nyt on Newyork'issa, suuren\nkansanvallan aputoimittajana. Me siskot olemme nähneet hänen usein\nkävelevän Jim Fellows'in kanssa -- muistathan ken se on? Jim sanoo,\nettä herra Henderson on oikea eräkäs, joka ei tee muuta kuin lukee ja\nkirjoittelee aina vaan, ottamatta osaa seura-elämään! Eikö ole\nomituista ystäväiseni, että kohtalo johdatti tämän eräkkään minun\ntielleni?\n\nKun joku päivä sitten, palatessani Brooklyn'ista, jossa olin kolme\npäivää Sofian luona, astuin ajurin-vaunuun, niin kenen luulet siinä\nnähneeni ellen juuri -- itse herra Henderson'in, joka istui aivan minua\nvastapäätä. Levollisesti katselin minä häntä ja pari sä'että hänen\nsoneteista muistui mieleeni. Hän on kaunis -- s.t.s. hän on miehekkään\nnäköinen, kauneilla tummilla silmillä. Mutta arvaapas harmiani! minulla\nei ollut ajo-lippua eikä pientä rahaa. En voi ymmärtää miten olin niin\najattelematoin, ett'en varustaunut noilla; ei äitinikään ole asiaa\nparantanut vakuuttamalla, että se oli aivan minun kaltaistani. Herra\nHenderson auttoi minua hienoimmalla tavalla kiipeleestäni. Aikomukseni\noli mennä Jennings'iin, Astor House'n tuolla puolla, pitsijäni\nkatselemaan; mutta juuri kun ajurin-vaunu pysähtyi alkoi sataa,\nkuin taivas olisi ollut avoinna, enkä voinut muuta tehdä, kuin\nkiiruhtaa, niin pian kuin mahdollista, Broadway'n yli Fifth Avenue'n\najurin-vaunuun ja jättää pitsiasiani toistaiseksi. Juuri seisoessani\ntuossa rankkasateessa, huomasin vieressäni mainitun herran, joka piti\nsateenvarjoansa ylitseni. Heti huomasin hänen sateenvarjonsa olevan\nvarustetun tuollaisella konstikkaasti tehdyllä varrella, joita\nDieppessä valmistetaan. Rattaiden, hevoisien ja kansan paljouden läpi\nsaattoi hän minut onnellisesti ajurin-vaunun luo, ja minä olin hänelle\nsiitä varsin kiitollinen.\n\nMinä luulin tässä eroavamme, mutta hämmästyksekseni astui hänkin\nvaunuihin! Olkoonpa menneeksi, ajattelin itsekseni; ehkä hänen matkansa\non ylös kaupunkiin päin, niinkuin minunkin. -- Hänen olennossansa ei\nollut mitään luuloittelevaisuutta; hiljaa ja ääneti hän istui, lausuen\nainoastaan, \"sallikaa minun antaa\" ojentaessansa vaunun johtajalle\najo-lipun minunkin edestäni, joten pääsin tuosta tukalasta\nvälttämättömyydestä vaihettaa suurta hankalaa seteliäni. Tosin kyllä\nolin vähän nöyryytetty, mutta tietäessäni ken hän oli, toivoin joskus\nvoivani hänelle osoittaa kiitollisuuttani ja päätin oitis kutsua hänet\npitoihimme ja vaatia Jim'iä kehoittamaan häntä niihin tulemaan. En\ntiedä mitään varmempaa merkkiä oikealle _gentleman'ille_, kuin se tapa\nmiten hän auttaa tuntematointa naista, jonka onnetar on saattanut hänen\nsuojeltavaksensa. Moni herra Henderson'in sijassa olisi käynyt\ninhoittavasti luulokkaaksi ja rohkeaksi, mutta hän oli tyyni,\nlevollinen ja sävyisä, ja kuitenkin niin kohtelias!\n\nAivan ääneti istui hän lopun matkaa; mutta kun vaunu pysähtyi meidän\nporttimme edessä oli hän jällensä sateenvarjonsa kanssa luonani ja\nsaattoi minut portille saakka, jossa hän odotti kunnes minä pääsin\nsisään. En voinut olla käskemättä häntä sisälle, kiittäessäni häntä;\nmutta hän antoi ainoastaan nimikorttinsa ja lupasi joskus vast'edes\ntulla käymään meillä, kuulustellaksensa terveyteni tilaa. Minä annoin\nhänelle nimikorttini, jossa myöskin seisoo vastaanotto-päivämme ja\nsanoin että äitini varmaankin mielellänsä tahtoisi tutustua hänen\nkanssansa.\n\nSaas nähdä, tuleeko hän keskiviikkona? Jim Fellows sanoo hänen olevan\nvarsin ujon, eikä koskaan käyvän vieraiden luona; niinkuin tiedät, on\nkullakin asialla sitä suurempi arvo, kuta vaikeampi se on saavuttaa;\nsenpätähden olemmekin kaikki varsin utelijaat, nähdäksemme tuleeko hän\ntahi ei, ja äiti on hyvin levotoin ennenkuin hän saapi pyytää häneltä\nanteeksi sekä kiittää häntä kaikesta vaivasta, jonka hänelle\nmatkaansaatoin.\n\nOnpa tuo varsin somaa -- vai kuinka. Omituinen kohtalo vanhassa,\nprosaisessa Newyork'issa! Olenpa melkeen vakuutettu ett'ei _hän_ enään\nmuistakaan koko tapausta, eikä halua tulla meidän, vähäpätöisten\ntyttöjen seuraan. Mutta jos hän tulee, niin saat sinä siitä tiedon.\n\n                                                  Aina uskollinen\n                                                       Evasi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nMinä joudun seura-elämään.\n\n\nBolton'illa ja minulla oli täysi työ vasta ulos tulleiden kirjojen\nkanssa, joita parina päivänä olimme koonneet ympärillemme. Ne olivat\nlehdessämme ilmoitettavat ja minä kääntelin niiden lehtiä, haukoitellen\nväsymyksestä.\n\n\"Minä olen aivan perin väsynyt! Mikä ijankaikkinen romu-kasa! Kaksi\ntahi kolme melkoista mietettä, kyhättynä ja sommiteltuna laveaksi\nkirjaksi, leveillä reunusteilla -- se on nykyaikaisen kirjan malli.\nTahtoisinpa mieliäni olla ankara halla, joka yhtenä yönä palelluttaisi\nkaikki nuot\".\n\n\"Päivällisesi ei näy sinua maittaneen\", sanoi Bolton katsahtaen ylös\ntieteellisestä teoksestansa, jota hän ihmeteltävällä kärsivällisyydellä\ntutki, tehden muistutuksiansa reunusteihin. \"Jätä nuot kirjat Jim'ille\nhän kyllä taitaa ne ilmoittaa. Hänellä on pari tusinaa malleja, joihin\nei tarvitse muuta lisätä kuin kirjan ja kirjoittajan nimen -- ja työ on\ntehty\".\n\n\"Mikä ilveilys\", sanoin minä.\n\n\"Arvostelut ovat yhtä hyviä kuin kirjatkin\", sanoi Bolton, \"ja jotakin\nniistä on lausuttavaa, tyydyttääksemme kirjan tekijää ja kustantajaa.\nArvostelumme on yleensä ainoastaan ilmoitus, että sellaista tavaraa\nlöytyy kaupaksi ja minä luulen, että meidän arvostelumme varsin vähän\nvaikuttavat yleisön mielipiteisin\".\n\n\"Uskotko\", kysyin minä, \"että voimme koskaan toivoa oikeata\ntunnon-mukaista arvostelua, joka voisi olla todellisena johdatuksena\nyleisölle ja neuvona kirjailijoille\".\n\n\"Tähän kysymykseen on vaikea vastata\", sanoi Bolton, \"ja me vaadimme\nliian paljon ihmisluonteelta, jos aina vaadimme puoluetointa ja\ntodellista lausuntoa. Jos tähän lisäämme nykyajan kiiruun ja häiriön,\nsekä kirjallisien tuotteiden paljouden, joka alinomaa vaan lisääntyy,\nja muistamme, että sanomalehtien toimittajat ja kritikoitsijat ovat\nkuolevaisia ihmisiä hekin, jotka ovat uupumaisillansa väsymyksestä ja\nliiallisesta työstä, niin emme saa ihmetellä, jos useimmilta puuttuu\nvoimia läpilukemaan ja huomaamaan oikean tarkoituksen ja hengen yhdessä\nkirjassa sadasta. Paraimmissa lehdissämme saamme toki lukea\nhuolellisesti ajateltuja ja tunnon mukaisesti kirjoitettuja\narvosteluja, jotka voivat lukevalle yleisölle antaa todellisen\njohdatuksen, ja jos en pety niin kirjailijain joukko, joka antautuu\npuolueettomalle arvostelulle, enenee\".\n\nKeskustelumme keskeytti Jim, joka tuli jyristen portaita myöten ylös,\nlaulellen täyttä kulkkua.\n\n\"Taivahan nimessä, Jim, mitä elämää sinä pidät\", sanoin minä; \"mitä nyt\non tapahtunut?\"\n\n\"No taivahan nimessä, Harry, miks'et sinä pukeu? Etkö tule mukaani\nyrttitarhaan nähdäksesi vaimon ja käärmeen ja kaiken muun?\" kysyi hän\nja tarttui kursastelematta kaulukseeni. \"Tule nyt häkkiisi ja soristele\nsuortuvasi sillä:\n\n    'Ketään odota\n    Ei aika kiireinen! --\n    Pois joutuun kiiruhda\n    Luo neitoin kaunoisten'.\"\n\nNäin laulellen ahdisti Jim minut alas portaita myöten, työnsi minut\nhuoneeseni ja riensi itse omaan suojaansa, jossa minä kuulin hänen\nsäveltävän pukemistemppujansa joillakuilla makupaloilla viimeiseksi\nnäytetystä operasta, johon hän löi tahtia hivusharjallansa.\n\nJim oli todella luonnon ihmeellisimpiä ilmiöitä, sillä hän oli aina\niloinen ja hänen henkiset haltijansa olivat alituisessa liikkeessä,\njoka hetki tuottaen pinnalle mitä hulluimpia ja naurettavimpia\nilve-kuplia. Oli aivan yhdentekevää olipa hänen seurassansa kuinka\nyksivakainen tahansa -- hänen kestäväisyytensä ja kokkapuheittensa\nvaihettelevaisuus olisi voinut häiritä synkimmän erakonkin juhlallisen\ntotisuuden.\n\nBolton oli tottunut näkemään hänen syöksyvän sisään koska tahansa,\nsellaisella vauhdilla, että kaikki hänen paperinsa lentelivät ympäri\nlaattiaa. Hän nojautui silloin istuimellensa ja sanoi ystävällisellä\nhymyllä, tulipa häiriö sitte kuinka sopimattomalla hetkellä tahansa:\n\"vai niin, Jim'kö se on?\"\n\n\"Nyt on aika lähteä\", huusi Jim, kolkutellen harjallansa oveeni,\npukeutumisensa loputtua. \"Tule pois nyt poikaseni; rientäkäämme!\"\n\nMinä aukaisin oven ja Jim tarkasti minua oikein isällisesti kireestä\nkantapäähän saakka ja käänteli minua joka taholle, ikääskuin olisin\nollut lasten-kodin poika, puettu näytettäväksi.\n\n\"Noilla tyttö-lapsilla on niin mainion tarkat silmät\", muistutti hän;\n\"kas niin, kyllä sinä kelpaat, ja oikein tarkoin katsellen etpä olekaan\naivan ruma\", lisäsi hän mielistellen. \"Tule pois nyt. Minä olen saanut\nkuulla koko joukon uutisia, joilla ai'on nostaa huomiota tänä iltana\ntyttö-parvessa\".\n\n\"Mitä ne siis?\"\n\n\"Oh, minä olen saanut tietää moniaita huvittavia erityiskohtia tuossa\nuudessa kihlauksessa, joka vasta julkaistiin. Minä tiedän mistä\nkihlasormus ostettiin, mitä se maksoi, tiedän mistä morsiamen kalliit\nkivet ovat ostetut, ja minkä näköiset ne ovat -- salaisuuksia, näetsen,\njotka ovat varsin suuresta arvosta, -- mutta Jim ne tuntee, hänpä ne\ntunteekin! Saathan nähdä mikä elämä nousee kyyhkyis-parvessa. Minä\nlupaan, jos tahdot jatkaa tuttavuuttasi neiti Evan kanssa, pitää kaikki\nmuut niin ympärilläni kiinnitettyinä, ett'eivät he sinua muistakaan\".\n\nTäytyy myöntääni, että olin vähän hämilläni, ajatellessani että saan\nheittää silmäyksen seura-elämän salaisuuksiin, ja katselin vähäisellä\nkateudella Jim'in liikuntojen mukavuutta ja varmuutta. Hän oli\nmielestäni oikea keikailija ja senpätähden antauin hänen suojeluksensa\nalle puoleksi ilolla, puoleksi kärsivällisyydellä.\n\nKun nuori mies, jonka täytyy itse raivata tiensä elämän läpi ja olla\nsäästäväinen, joutuu nuorten ja rikkaiden nykyajan naisien pariin,\ntuntuu juuri kuin hän olisi äkkiä muutettu Novaja Semliasta kuumaan\nilman-alaan. Hän on joka-päivä ankarassa työssä ja suuressa\nitsensäkieltämisessä, jota vastoin nuoret Amerikan naiset, jotka\nkansallisessa suhteessa ovat hänen vertaisiansa, jotka hänet lumoavat\nja joiden seuraan hän pyrkii, elävät kuin linnut ilmassa ja kukat\nmaassa ajattelemattakaan työtä, vaivaa tahi vastoinkäymistä. He ovat\niloisia, huolettomia olennoita, jotka elävät ainoastaan nauttiaksensa,\nhuvitellaksensa, tullaksensa hyvin kasvatetuiksi, vaatetetuiksi,\nelätetyiksi ja mielistellyiksi ja herkku-päiviä pitääksensä.\nEnglannissa syntyvät _miehet_ tuollaiseen asemaan, rikkauksien\nperillisiksi, työttömyyteen ja velttouteen ja heistä tuleekin sentähden\nusein laiskureita, jotka elävät ainoastaan tuhlataksensa ja\nnauttiaksensa. Mutta Amerikassa, jossa eivät mitkään lait pidätä\nrikkauksia yksinomaan joissakuissa erityisissä perheissä, on yleinen\nsääntö, että kukin saapi itse hankkia rikkautensa, ja sen, joka niitä\ntahtoo hankkia, täytyy alkaa jo nuoruudessansa. Ainoa ylimys-sääty,\njoka täällä löytyy, on nuori naimatoin nainen, jolla on oikeus odottaa,\nkunnes velvollisuutensa tulevat hänen luoksensa.\n\nTalo, jonne tänä iltana tulin, oli yksi näitä Newyorkin palatseja,\njotka ovat mitä hienoimmasti varustetut parahimpain europalaisten\nmallein mukaan, ja joissa huone-rivit aukaisevat eteemme mitä ihanimmat\nnäyt. Kallis-arvoiset maalaukset kaunistivat seiniä ja silminnähtävästi\noli sillä, joka oli koonnut tämän suuren paljouden taide-teoksia,\nerinomainen kauneuden-tunne. Tämä ei ollut mikään tavallinen rikkauden\nloisto, vaan näkyi olevan tarkkuudella valikoittu kokoelma.\n\nJim, joka toimitti seremonia-mestarin virkaa, esitteli minut herra ja\nrouva van Arsdel'ille ja nuorille naisille, joiden huulilla välähti\nvaarallinen hymy, kun minä kumarsin heidän edessänsä.\n\nHerra van Arsdel oli yksinkertainen, hiljainen ja harvasanainen\nmies, joka ei huomannut eikä pitänyt suurta lukua niistä taide- ja\nkoriste-teoksista joita hänen vaimonsa ja tyttärensä kokosivat hänen\nympärillensä, vaan myöntyi tyvenesti heidän tahtoonsa ja pyyntöihinsä,\nsalaa ollen kyllä ylpeä heidän korkeammasta sivistyksestänsä.\n\nPörsissä oli herra van Arsdel mahtava ja hänen sanansa painoivat siellä\npaljon. Siellä hän oli kuin itsevaltias, sillä hän seisoi tunnetulla\npohjalla, mutta kodissansa, ympäröittynä suurien mestarien teoksilta ja\noppineilta tyttäriltänsä, jotka puhuivat \"monilla kielillä\", oleskeli\nhän hiljaa ja oli varsin nöyrä ja vaatimatoin.\n\nRouva van Arsdel oli nuoruudessansa ollut kaunotar ja oli vieläkin\nsangen kaunis nainen, hyvin tottunut hienoon kohtelemis-viisauteen,\ntuohon äärettömään taitoon, jolla Aatamin poikia ohjataan.\n\nEipä konsanaan joutsen, kauniin poikueensa etupäässä purjehdi eteenpäin\npöyhkeämmin, kuin hän, johdattaessansa ihania tyttäriänsä tyttö-vuosien\nahtaan salmen läpi avioliiton korkeille kummuille.\n\nHän huomasi heti ensi silmäyksellä hänelle esitellyn nuoren\nmiehen arvon, ja asetti hänet määrättyyn luokkaan, ilman että\ntämä arvosteleminen vähääkään häiritsi hänen ystävällistä\nkohteliaisuuttansa. Hän oli vilkas luonteeltansa ja varsin miellyttävä;\npiti mielellänsä loistavaa hovia, hyvin tietäen minkä loisteen joukko\nliehakoivia ihmettelijöitä tuopi mukanansa.\n\n\"Herra Henderson\", sanoi hän pehmeällä, kauniisti soivalla naurulla,\n\"tässä olen juuri sanonut Evalle, ett'ei niin pahaa, jota ei seuraisi\njotakin hyvää, sillä Evan tavallista ajattelemattomuutta meidän nytkin\ntulee kiittää siitä, että saamme päästä teidän tuttavuuteenne\".\n\n\"Äiti tavallisesti puhuu meistä tytöistä varsin hirvittävällä tavalla\",\nsanoi Eva; \"jos kerran satumme olemaan hieman muistamattomat tahi\nhuolimattomat, niin äiti puhuu siitä niinkuin me aina olisimme\nhuolimattomat. Minä olen kumminkin sata kertaa matkannut Brooklyn'ista,\nenkä ole vielä koskaan ennen ollut ilman pientä rahaa\".\n\n\"Senpätähden saanen pitää tämän varsin onnellisena sallimana\n_minulle_\", sanoin minä, häntä lähestyen, kun rouva van Arsdel kääntyi\nmuita vieraita ottamaan vastaan.\n\nTänä iltana olin tilaisuudessa ihmetellä, millä miellyttävällä\nkeveydellä Jim piti lupauksensa ko'ota kaikki nuoret naiset\nympärillensä, joten sain tilaisuutta olla kahden kesken uuden tuttavani\nkanssa.\n\nNäin hänen istuvan sohvalla neiti Alice'n ja hänen kahden nuoremman\nsiskonsa kanssa, jotka viimemainitut eivät vielä olleet seura-elämään\nlentäneitä, ja jotka kaikki kolme olivat eri suhteissa varsin\nihastuttavia; he huusivat kilpaa: \"ah, herra Fellows, teidän täytyy\nkertoa miten se oli!\" -- -- \"minä olen aivan hulluna uteliaisuudesta!\"\n-- \"Kuinka _te_ saitte sen tietää?\"\n\nJim ymmärsi yhtähyvin, kuin nykyajan romaninkirjoittaja, kuinka\nsuuresta painosta himmeä salaisuus on, ja antoi sentähden uteliaisuutta\nkiihoittavimmalla tavalla tuon tuostakin ainoastaan niin monta\nuutis-kipinää lentää tyttö-parveen, että uteliaisuuden liekki yhä pysyi\neleillä ja kuulijat kiintyivät hänen ympärillensä. \"Voih -- te olette\nvarsin julma, herra Fellows\", huudahti yksi. -- \"Onpa todellakin julmaa\nkiusoitella meitä täten\", lausui toinen. -- \"Minä rikon ystävyyteni\nkanssanne\", sanoi kolmas uhkaellen, jolloin Jim kävi varsin surullisen\nnäköiseksi, laski kätensä sydämellensä ja vakuutti, että hän on\nkertoja-marttiira, kunnes vihdoin syntyi sellainen sekamelske naurusta\nja puheesta, ett'ei sieltä eroittanut yhtään mitään.\n\nEttä ihmiset kahdeksantoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, ja\nvielä vanhemmatkin, voivat noin kauan olla innoissansa mitättömän asian\ntähden, herättää aina vanhain taitavain ihmisten ihmetystä, jotka eivät\nmuista kerran olleensa tuossa onnellisessa ijässä, jolloin kaikki\nnaurattaa.\n\nPian enentyi hälinä ja into tuossa pienessä piirissä vielä suuremmaksi,\nkun pari uutta nuorta herraa tuli lisää ja nousi vihdoin niin\nkorkealle, että minä jäin aivan sivulle. Tämä ei huolettanut minua,\nsillä neiti Eva otti ihastuttavalla suloisuudella ja hempeydellä\nseurustellaksensa kanssani ja täyttääksensä emännän velvollisuudet,\njohon meidän amerikalaisilla naisilla on erinomainen taipumus.\n\n\"Tiedättekö, herra Henderson\", sanoi hän, \"me tuskin uskalsimme\nodottaakaan teitä, sillä olemme kuulleet, että te pysytte aivan\nerillänne seura-elämästä\".\n\n\"Todellakin?\" sanoin minä.\n\n\"Niin; teidän ystävänne, herra Fellows on kuvannut teidät todelliseksi\nDiogeneeksi, joka on niin mieltynyt tynnyriinsä, ett'ei hän millään\nehdolla tahdo sitä jättää!\"\n\n\"Minä en ole aavistanutkaan\", vastasin nauraen, \"että nimelläni on\nollut kunnia tulla mainituksi seurassanne\".\n\n\"Oh, herra Henderson, te herrat kirjailijat, jotka teette itsenne\nlukijainne uskollisimmiksi ystäviksi, olette paljon paremmin tunnetuita\nkuin aavistattekaan. Minä olen jo kauan ollut tuttu monen teidän\nmietteenne kanssa\".\n\nKuka kirjailia olisi tunnotoin tuollaisia kiitoksia kuullessansa,\netenkin noin ihanilta huulilta! Minä tunnustan, että otin ne mielelläni\nvastaan ja olisin ollut valmis ottamaan vielä enemmän, jos niitä vaan\nolisi tarjottu; minä olin sanomattomasti ihastunut tavatessani\nkauneuden yhdistyksessä kirjallisen aistin kanssa.\n\n\"Herra Henderson\", jatkoi hän, huoneiden täyttyessä vierailla, \"tulkaa\nkanssani ja suokaa minun näyttää teille, jos olen oikein käsittänyt\nteidän makunne. Tulkaa 'Italiaani', niinkuin minä sitä kutsun\".\n\nHän nosti, tämän sanoessansa, ovi-peitteen ja me astuimme pieneen,\nihastuttavaan huoneesen, jonka huonekalut olivat päällistetyt\nsiintävällä silkki-damastilla. Seinät olivat kaunistetut kopioilla Fra\nAngelico'n enkeleistä. Marmori pesän yläpuolella riippui myöskin oiva\nkopia \"Paratiisista\".\n\n\"Katsokaa\", lausui hän iloisella hymyllä, \"olenko oikein käsittänyt?\"\n\n\"Olette todella, neiti van Arsdel. Mitkä ihanat maalaukset! Ne\nmuuttavat minut jällensä Florenz'iin\".\n\n\"Katsokaa\", lisäsi hän, avaten sametti-kotelon, \"tässä on varmaankin\njotakin, jonka hyvin tunnette, sillä minä olen lukenut teidän\nmietteenne siitä\".\n\nSe oli oiva kopia Fra Angelicon ihanimmasta kuvasta \"neitsy Marian\nkuolin-vuode\", jonka joskus, kau'an aikaa sitte, olin ottanut pienen\nrunoelman esineeksi ja jonka neiti Eva nyt niin kohteliaasti muistutti\nmieleheni.\n\n\"Tiedättekö\", lausui hän, \"että ainoa tunne, joka voipi häiritä\nihmetystämme, kun luemme runoa, jossa omat aatteemme lausutaan, on\nkateus, joka synnyttää sydämessämme ajatuksen: miksi en minäkin voinut\nlausua samaa?\"\n\n\"Neiti van Arsdel\", sanoin minä, \"muistatteko Longfellows'in runoa: 'Mä\nnuolen ilmaan lennätin'?\"\n\n\"En; miten se kuuluu?\"\n\nMinä lausuin:\n\n    \"Mä nuolen ilmaan lennätin,\n    Se putosi maahan takaisin;\n    Mut missä?... Se lens' välehen;\n    En lentoa sen nähnyt, en!\n\n    Mä taivoon laulun lähetin --\n    Se laski maahan takaisin,\n    Mut missä? ... silmä kellä on,\n    Mi seurais' lentoo laulelon?\n\n    Sen jälkeen -- Onnen leikkiä! --\n    Nuol' löyttiin tammest' eheä. --\n    Mut laulu?... Sekin löydetään\n    Syvältä povest' ystävän!\"\n\n\"Tietäkää\", lisäsin minä, \"että tämä tarkoittaa juuri sitä, mitä\nrunoilija tarvitsee: ei ihmettelemistä, vaan myötätuntoisuutta.\nRunot ovat koe-kirjoituksia, jotka lähetetään elämän avaruuteen,\nhankkiaksemme juuri tuota ominaisuutta. Niiden kautta voimme saada\nselville kenen tunteet todellakin ovat samanlaatuiset kuin meidän omat,\nja ne, ne ovat meidän todellisia ystäviämme, olkootpa he sitte etäällä\ntahi lähellä. Tällaisien ystävien hankkiminen on runoilijan suloisin\npalkinto\".\n\n\"Luulenpa, että olette väärässä herra Henderson, sanoessanne\n'_hankkiaksemme_' ystäviä\", lausui hän; \"ystäviä ei _hankita_, niitä\nainoastaan _löydetään_, sillä löytyy ihmisiä, jotka itse luonteensa\nkautta ovat ystäviä, vaikk'eivät he tunne toisiansa; mutta eräät\nesineet, niinkuin runot, soitto, maalaukset, ne ovat ikääskuin salaisia\nmerkkejä, jotka saattavat salaisuuden tuntijat toistensa tuttaviksi\".\n\nTäten kului aika miellyttävien keskustelujen kestäessä, katsellessamme\nkokoelmia ja piirroksia, jotka aina antoivat meille uutta\nkeskustelu-ainetta. Ajatuksissamme vaelsimme läpi loistoisan Italian,\nuneksimme, että olimme vanhan Pietarin-kirkon kupu-katon alla ja\nkuljeskelimme Kapitolium'in raunioiden yli; sanalla sanoen, me vietimme\nyhdessä moniaita noista ihanista hetkistä, jolloin pari kiihkoista\nnuorta muistelee muutamia elämänsä onnellisimpia ja iloisimpia päiviä.\n\nPäätäni huimasi. Kultainen utu ympäröi minut, enkä tiennyt varmaan\nolinko elossa, tahi en. Tuntui juuri kuin olisimme aina olleet\ntuttavia, niin helposti ja luonnollisesti kävi aatteiden vaihtaminen\nvälillämme ja niin nopeasti ymmärsimme toisiamme.\n\n\"Mutta\", sanoi hän äkkiä ja kavahti seisomaan, \"jos me täten jatkamme,\nniin eivät keskustelu-aineet ikinä lopu, ja minä lupasin Ida-siskolleni\ntuoda teidät tänä iltana hänen kirjastoonsa ja esitellä teidät\nhänelle\".\n\n\"Täällä on niin varsin viehättävää\", uskalsin lausua, sillä en ollut\nlaisinkaan tyytyväinen kovaan kohtaloon, joka tempasi minut\nunelmistani.\n\n\"Oh, te ette tiedä, herra Henderson, mikä suosio, armo sille\nosoitetaan, jonka Ida-sisareni antaa esitellä itsellensä. Minä\nvakuutan, että se on kunnia, jota tuskin koskaan osoitetaan\nvieraillemme. Saan ilmoittaa teille, että Ida-sisareni on tykkänänsä\nvetäytynyt seura-elämästä; hän aina vaan työskentelee opin hakemisella\nja se on varsin harvinaista, että hän sallii jonkun vieraan tulla\nluoksensa\".\n\n\"Sepä oli kovin miellyttävää minulle\", sanoin minä, ja seurasin neiti\nEvaa erääsen varsin yksinkertaiseen työhuoneesen, jonka yksinkertaisuus\ntuntui vielä suuremmalta verratessani sitä muiden huoneiden\nloistoisuuteen ja kauneuteen.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nNuori tieto-viisas.\n\n\nNuori nainen, joka istui ja luki kirjoitus-lampun ääressä, katsahti\nylös meihin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja yksivakaisuutta.\nHänen kastanjan ruskeat hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, à la Rosa\nBonheur, hänen poskillansa hohti terveyden pune ja nuot suuret, harmaat\nsilmät osoittivat tyyntä päättäväisyyttä ja suurta tarkastus-voimaa.\nKasvultansa oli hän keskinkertaista lyhempi.\n\nHuoneen yksinkertaiset huonekalut näkyivät olevan sopu-soinnussa tuon\nnuoren tieto-viisaan luonteen kanssa. \"Herra Henderson\", sanoi neiti\nEva, esiteltyänsä minut ja istuttuamme, \"te olette nyt neiti Ida van\nArsdel'in vastaan-otto huoneessa, jossa isäni ja Ida yhdessä pitävät\nvaltikkaa, ja niinkuin näette, on se pyhitetty menneiden aikojen\nmuistolle. Täällä on kaikki ne vanhat huonekalut, jotka isällä oli\nnaimisiin mennessänsä. Isä parka! Hän on askel askeleelta pakoitettu\nkoristeihin ja ylellisyyteen, kunnes nämät olivat ainoat jäännökset\nhänen vanhoista huonekaluistansa, ja niille valmisti Ida turva-paikan.\nUskotteko, että tämä on ainoa huone, jossa isämme viihtyy! Näette,\nhän on syntynyt maa-kartanossa, ja häneen on tuo taipumus\nyksinkertaisuuteen aivan juurtunut. Mutta eikö tämä Idan pyhyys ole\nmielestänne aivan kuin säästö-huone vanhoille huonekaluille?\"\n\n\"Ei, täällä on hyvin miellyttävää\", vastasin minä.\n\n\"Minä rakastan näitä vanhoja huonekaluja\", sanoi Ida. \"Rakastan kaikkea\nyksinkertaista ja olen aivan kyllästynyt hentouteen, ylöllisyyteen ja\nliialliseen mukavuuteen. Me naiset kuihdumme höyhen-polstarilla ja\ntukehdumme nykyajan ylellisyydestä. Mutta minä tahdon pitää ruumiini ja\nsieluni terveenä niinkau'an kuin elän, voidakseni toimittaa jotakin;\nsentähden en tahdo itse, enkä salli muidenkaan hemmoitella itseäni. --\nTuosta muistuu mieleeni, herra Henderson\", jatkoi Ida, \"sallikaat minun\nkiittää teitä kirjoituksestanne 'Talvitiessä' 'nykyajan naisista'. Se\non oivallinen kappale ja vaikuttaa varmaankin paljon\".\n\n\"Ja minä\", sanoi Eva leimuavalla vilkkaudella, \"minä tahdon sanoa\nteille, ett'ette laisinkaan tunne meitä suuren-maailman tyttöjä. Emme\nme ole tuollaisia surkeita höpäköitä, joina te meitä pidätte ja siinä\nteette vallan väärin, että ajatte meidän syyksi kaikki seura-elämän\nhulluudet\".\n\n\"Minä vakuutan, neiti Eva\", sanoin minä ihmetellen hänen intoansa,\n\"ett'en tiedä lausuneeni mitään, joka antaisi teille oikeutta\ntuollaiseen otaksumiseen\".\n\n\"Ette, luonnollisesti! Te olette ainoastaan käyttäneet noita\nläpikuluneita lause-parsia, samoin kuin muutkin moralin saarnaajat,\njotka ovat niin tottuneet esittelemään meitä tyttö-parkoja viallisiksi,\nett'eivät he enään huomaakaan koska sen tekevät. 'Muotinukkeja',\n'perhosia', ynnä monta muuta kauniisti sointuvaa lausepartta, käytetään\nmoralin ja kielen kiihoittavana kaunistuksena ja me, nykyajan tytöt, me\nolemme syypäät kaikkeen pahuuteen, joka tapahtuu maailmassa. Mutta minä\nväitän, että nykyajan naiset eivät ole hituakaan huonommat nykyajan\nmiehiä ja enpä todellakaan ymmärrä miks'ei moralin-saarnaajat yhtähyvin\nvalitse heitä saarnainsa esineiksi\".\n\n\"Mutta minä en voi muistaa sanoneeni mitään tuollaista\", sanoin\nhämmästyneenä.\n\n\"Olette kyllä. Ette ainoastaan te, vaan jokainen muukin, joka\nistuu kirjailemaan ja saarnaajan äänellä koettaen parannella\nyhteiskunnan vikoja, puhuu meidän ylellisyydestämme puvussa, meidän\ntuhlaavaisuudestamme, meidän hulluuksistamme ja sydämettömyydestämme.\nMe, muka, petämme ja saatamme mies-parat perikatoon! Se on tuo vanha\nkertomus Aatamista: 'Eva minut petti!'\"\n\n\"Huomaattehan\", sanoi Ida, \"että Evalla on paha omatunto; sepä hänet\ntekeekin niin arkatuntoiseksi\".\n\n\"Se on kyllä totta\", vastasi Eva. \"Minä elän maailman tohussa; Ida on\nsiitä vetäynyt pois, senpätähden hän voipi istua levollisena ja matkia\naina vaan: 'johan minä sen sanoin teille'. Mutta minä, joka elän ulkona\nmaailmassa, olen vakuutettu, ett'ei puolikaan siitä, mitä meistä\nsanotaan, ole totta, ja juuri tämä vakuutus saattaa minut niin\nankarasti vastustamaan kaikkea, mitä meistä lausutaan liiaksi. Mutta\njospa kaikki olisikin totta, niin me emme ole siihen syylliset.\nSuuressa maailmassa kuljemme eteenpäin aivan kuin rautatien-vaunussa,\nja emme voi estää, että väliin matkustamme sellaisienkin seutujen läpi,\njotka eivät meitä miellytä\".\n\n\"Voisittehan te nousta pois jossakin pysähdys-paikassa\", lausui Ida.\n\n\"Niinpä kyllä; mutta siihen vaaditaan lujaa päättäväisyyttä, kun kaikki\nmuut vaunussa varoittavat meitä ja nauravat meille. Minä en luota\nkyllin itseheni voidakseni tätä tehdä, ja pysyn sentähden alallani\nvastoin tahtoanikin, vaikka kyllä toivon, että kaikki olisimme\nparemmalla uralla, kuin olemme\".\n\n\"Tämä on seuraus pintapuolisesta kasvatuksesta, joka jo lapsuudessa\nopettaa naiselle, että hänen tulee ainoastaan olla kaunis ja viehkeä,\nja joka totuttaa hänet pitämään itseänsä kukkana, jonka korkein\ntarkoitus on miellyttää, ihastuttaa\".\n\n\"Minä myönnän, että olemme heikkoja, että rakastamme kauneutta,\nrikkautta ja ylellisyyttä\", sanoi Eva, \"mutta meidän sisimmässä löytyy\ntoki jotakin parempaakin, enemmän kuin miehet tahtovat myöntää. Muistuu\nmieleeni, että muuan kirjailija sanoo tekevämme väärin, jos väitämme,\nettä huvin ja palkinnon toive innostuttaa miestä sankaritöihin.\nVähimmälläkin kuolevaisella on aina jotakin jalompaa. Köyhimmällä\nsotilaallakin, joka palkan edestä antaa tappaa itsensä, on\nsotilas-kunniansa, joka hänet kohoittaa yli jokapäiväisen orjallisen\ntyön, huonon voiton tähden. Väärin on väittää, että mukavuus ja\nylellisyys houkuttelee miestä, sillä hän antautuupi vaivoihin ja\nitsensä-kieltämiseen, jos vaan hänen sisempi, korkeampi henkinen\nelämänsä on herätetty. Sytytä tämä kipinä, ja huomaa miten siitä pian\nsyttyy liekki, joka polttaa tuhkaksi kaikki huonot perusteet! Tämän\nvoimme yhtä hyvin sanoa naisista kuin miehistäkin\", jatkoi neiti Eva,\nhehkuvin poskin, \"sillä vaimo voi yhtä hyvin kärsiä vastuksia kuin\nmieskin, ja _tosi-naista_ ei houkuttele mukavuus eikä ylellisyys. Kukin\n_tosi-nainen_ tunteekin tämän sydämensä sisimmässä ja tämä tukahdutettu\ntunne onkin syynä moneen suruun naisen elämässä. Te miehet olette\ntilaisuudessa tätä ilmaisemaan -- se on teillä suuri etuus. Te olette\nkutsutut sankareiksi, teidän aikanne tulee ennemmin tahi myöhemmin,\nmutta me hautaannumme jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyksien alle\".\n\n\"Ja kuitenkin, neiti Eva\", sanoin minä, \"en usko että me olemme paljoa\nonnellisemmat kuin te naiset. Useimmille miehille on elämä täynnä\nhalpoja pyrinnöitä, jotka eivät itsessänsä sisällä mitään suurta,\nylevätä, jalostuttavaa, ja jos emme opi itse jalostamaan\njokapäiväisyyttä ja siihen vuodattamaan jaloa henkeä, niin täytyy\nmeidän kulkea elämän läpi, voimatta saattaa tätä jalompaa halua ilmiin.\nTässä nainen onnistuu paremmin kuin me miehet ja huomattava etuus on\nnaisella tuo kyky tehdä elämän ja vieläpä itse sen vähäpätöisyydetkin\nidealisiksi\".\n\nKeskustelumme keskeytyi, kun herra van Arsdel astui huoneesen, joukko\nsanomalehtiä kädessä.\n\n\"Nuorisolla on varsin hupaista tuolla sisällä\", sanoi hän ja asetti\nsilmä-lasit nenällensä; \"senpätähden tulin tänne saadakseni rauhassa\nlukea lehteni\".\n\n\"Samaapa isä sanoo jok'ainoa ilta\", muistutti Eva.\n\n\"Niin, herra Henderson\", sanoi herra van Arsdel ystävällisesti,\n\"näetten, Ida ja minä viihdymme täällä erittäin hyvin, sillä tässä\npienessä sopessa on juuri samat huonekalut, jotka vaimollani ja minulla\nolivat, kun häitämme vietimme. Nämät huonekalut ovat minun vanhoja\nystäviäni, minä pidän niistä varsin paljon, enkä tahdo lähettää niitä\nhuutokaupalla myytäviksi, vaikkapa ovatkin vähän kömpelömäisiä\".\n\n\"Ja pidäthän ne aina, rakas isäni?\" sanoi Eva ja kietoi hyväellen\nkäsivartensa hänen kaulallensa. -- \"Mutta tulkaa nyt herra Henderson;\ntuo iloinen seura varmaankin kaipaa meitä\".\n\nMinä nousin ylös, jäähyväiset jättääkseni.\n\n\"Herra Henderson\", sanoi Ida, \"minä en tahdo kauemmin pidättää teitä\nsalonki-elämästä; mutta muistakaa, että te voitte tulla tänne koska\nvaan haluatte saada rauhallisesti keskustella. Meistä pian tulee hyvät\nystävät\", sanoi hän ojentaen minulle kätensä ruhtinattaren tavoin.\n\n\"Te suotte minulle liian suuren kunnian, neiti van Arsdel\", vastasin\nminä.\n\n\"Tulkaa, tulkaa herra Henderson\", sanoi Eva; \"me emme voi sallia että\nmeidän etevä kirjailija piileilee erityisessä huoneessa. He odottavat\nteitä, sillä olen luvannut esitellä teidät kumminkin parille tusinalle\ntyttöjä\".\n\nÄkkiä olin tämän iloisen, viehättävän ruusutarhan loistavassa\nkeskuudessa, jossa kauneus ja ihanuus olivat vallan päällä. Vieraissa\nmaissa olin isänmaallisella ylpeydellä nauttinut siitä ihastuksesta,\njonka maani naiset ovat herättäneet. Amerikan naisien kauneus on\nsanan-parreksi joutunut, ja Newyorkin nuorien naisien seurassa\nhurmautuu silmämme nähdessään heidän suloutensa ja ihanuutensa.\n\nUlkomaalaiset moittivat meidän naisiemme käytöstapaa; mutta itse\nluonne vapaa-valloissa antaa naisillekin suuremman vapauden kuin\nperustus-laillisissa valtioissa. Ei löydy mitään hovia eikä mitään\nylimys-säätyä, joka säätäisi lakia Amerikan hienoimmille perheille.\nItseomaista vapautta arvosteluissa ja toimissa opimme joka koulussa,\nsitä me hengitämme ilmastakin. Kukin amerikalainen nainen tuntee\nsisällisen ylhäisyytensä, voimansa ja mahtinsa ja uskaltaa sentähden\ntehdä paljon, jota muiden maiden naisille ei sallita.\n\nMutta jos ken tahtoisi väärinkäyttää tätä teeskentelemätöintä vapautta,\nniin piankin huomaisi, että Dianalla on nuolensa tallella, ja että\nhänen käyntinsä on vapaa ainoastaan sentähden, että hän on voimakas,\ntuntee itsensä ja asemansa yhteiskunnassa.\n\nKeskustelu oli vilkkaimmallansa. Siinä viskeltiin kaikki mitä taivaassa\nja maan päällä löytyy toiselta kauniilta huuli-parilta toiselle,\nlhanimmalla ja miellyttävimmällä logikalla keskusteltiin tässä\nsaarnoista, seuraelämästä, köyhäin-kouluista, teaterista, vaimon\noikeuksista, muoti-väristä ja monesta muusta päivän tärkeimmästä\nkysymyksestä. Kello 11 olin jällensä kadulla tuon väsymättömän Jim'in\nkanssa, joka laulellen ja vihellellen käveli vieressäni, valppaana\nja raittiina kuin aamu-rastas. Päätäni huimasi, nyt olin joutunut\nseura-elämään -- onnekseniko tahi onnettomuudekseni? sen pian\nhuomaamme.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU,\n\nLiehakoitsemista.\n\n\n\"Katsos tuossa\", sanoi Jim Fellows, heittäen hansikkaparin pöydälle,\n\"ne ovat tuolta jumalaiselta Alicelta\".\n\n\"Lahjako?\"\n\n\"Ei, veikan-lyönnillä ne voitin\".\n\n\"Näyttääpä siltä, kuin aikoisit koettaa onneasi siellä päin\".\n\n\"Niin, minä teen päiväni mitä hupaisimmiksi, ihailen ja lemmin j.n.e,\"\nsanoi Jim. \"Ihastuttava Alice on aivan kuin madonna; me notkistamme\npolvemme hänen edessänsä, vannomme ja teemme lupauksia, mutta emme voi\nsaada häntä omaksemme. Kuitenkin käytän nyt tilaisuutta hyväkseni ja\nhuvittelen itseäni niin kauan kuin taidan. Me olemme parhaimmat ystävät\nmaan piirillä ja minä kannan aina hänen väriänsä -- -- -- katsopas\ntänne\".\n\nTämän sanoessansa aukaisi Jim nuttunsa ja näytti kauniin,\nheleän-punaisista nauhoista tehdyn sidelmän.\n\n\"Joku aika sitte puhelit sinä juuri kuin saisit heistä -- kenen vaan\ntahtoisit ottaa\".\n\n\"Ken uskaltaa väittää, ett'en nytkin saisi? Sanoohan kuolematoin\nShakespearekin: 'Hän on nainen, sentähdenpä voimme hänet voittaakin'.\nEthän aikone ruveta epäilemään Shakespeare'n sanoja?\"\n\n\"Jatka, jatka ystäväni!\"\n\n\"Niin, näetsen, me viisastumme enemmän ja enemmän joka päivä -- se on:\nminä viisastun -- ja minä olen yhä enemmän vakaantunut päätöksessäni,\nett'ei meidän pidä ottaman noin rikkaita tyttöjä, vaikka heidät\nsaisimmekin\".\n\n\"Mutta onhan heillä todellisia aatteita, tunteita ja todellista\nsivistystäkin\", sanoin minä innokkaasti.\n\n\"On -- yhtäpaljon kuin kasvihuoneen viini-rypäleissä on todellista\nmehua. Mutta jos minä huomenna saisin kasvi-huoneen lahjaksi, milläpä\nsitä ylläpitäisin? Nuot naiset ovat kasvatetut ruhtinattarien tavoin,\nsamoilla tavoilla ja samoilla vaatimuksilla; mitä me heillä tekisimme\njos voisimmekin heidät saada? Meillä ei ole mitään parlamenttia joka\nmääräisi meille elatus-rahaa tuhlaavien vaimojemme elättämiseksi.\nOlisitpahan kuullut mitä tytöt tuona iltana, muistathan, lausuivat, kun\nhe kuulivat tuosta kihlauksesta; siinä sain kuulla mitä he vaativat kun\nheidän vuoronsa tulee. Tiedätkö mitä on olla kihloissa?\"\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, ett'en ole ollut tilaisuudessa oppia sitä\",\nvastasin minä.\n\n\"No, kuule sitte. Ensin on kihla-sormus ostettava -- ei rakkauden\nmerkiksi, vaan esineeksi, josta puhellaan, ja jota verrataan kaikkiin\nmuihin kihla-sormuksiin. Sitte tulee hää-lahjat, hää-kustannukset, ja\nhäämatka kaikkein kalliimpiin seutuihin, mitä vaan löytyy. Tähän,\nnäetsen, tarvitaan pieni rikkaus, sillä nuot ihastuttavat olennot ovat\nvarsin rajattomia vaatimuksissansa. Sitte tarvitaan loistava asunto,\nparhaimmassa kaupungin osassa, joka maksaa noin viisikymmentä tuhatta\ndollaria ja siihen tarvitaan sitte huonekalut, hevoiset, vaunut, eri\nteateri-sijat, -- -- -- niin, vanha van Arsdel'in perhe tulee hätimiten\ntoimeen miljonan koroilla. Perheessä löytyy kuusi lasta ja kukin heistä\ntarvitsee tullaksensa toimeen elämässä, yhtäsuuret tulot. Mutta siinäpä\njuuri tulee kysymykseen miten yksi miljona on jaettava kuuteen osaan\nsiten, että kukin osa on yksi miljona. Se on toki varsin helppoa; kukin\npoika ja tytär on naitettava -- miljonan kanssa ja sitä seuraa sitte\nsellainen mies tahi vaimo, kuin taivas heille suo\".\n\n\"Mutta otaksu, että joku heistä lempisi miestä tahi vaimoa enemmän kuin\nhopeaa ja kultaa ja haluaisi mieluummin lempeä kuin rahaa\", sanoin\nminä.\n\n\"Niin, no, voisihan sekin tapahtua\", vastasi Jim; \"nuot tytöt ehkä\nkyllä olisivat valmiit sitä tekemään, mutta olisipa kuitenkin kovin\nankaraa pitää heitä sanoistansa kiini. Mitä he tietävät talouden\nhoidosta? Ainoa taito keitto-mysterioissa, jonka meidän kätevimmät\nnaiset joskus aikovat saavuttaa, on sokuri-kakkujen leipominen. Uskonpa\nettä he, kun aikovat mennä naimisiin, paistavat tuollaisen kakun ja\nvalmistavat jonkun salaatin, jonka niin ja näin tehtyänsä pitävät\nitsensä kypsyneinä vaimon ja äidin tärkeään ammattiin, josta nykyaikaan\nniin paljon puhutaan. Tuo ruhtinaallinen Alice on varsin oiva tyttö;\nhän haastaa ranskaa, saksaa ja italian kieltä, mutta hänen tietonsa\nesimerkiksi luonnon-tieteissä on varsin vähäinen. Hän varmaankin\nluulee, että hansikkaita kasvaa niputtain puissa, että taiteellisesti\ntehdyt kukat kasvatetaan siemenistä ja että uudet vaatteukset\nmuodostuvat luonnon muuttumattomien lakien mukaan kolme, neljä kertaa\nvuodessa. Jospa minä saisinkin tuon ihastuttavan olennon lentämään\nsyliini, ja ukko antaisi hänelle sellaiset myötäjäiset, kuin hänen\nvaransa kannattavat, niin miten minä sitten häntä lohduttelisin kun hän\nsaisi tietää mitä hansikkaat, jalkineet ja muut elämän tarpeet\nmaksavat? Luulenpa melkeen, että tuo tyttö-parka silloin olisi valmis\nhenkeni riistämään siitä hyvästä, että autoin häntä saamaan itseni,\ntahtonsa mukaan. Tästä kaikesta huomannet, ettei kihla-sormus kiiltele\nJim'in sormella tänä vuonna\". Vastaukseksi hyräilin itsekseni:\n\n    \"Näki liukas kettu ennen\n    Marja-tertun sivumennen;\n    'Hapanta' hän irvistellen\n    Kiljasee, kun hyppiellen\n    Niitä ei voi saavuttaa\".\n\n\"Laula, laula ystäväni\", sanoi Jim. \"Olkoonpa menneeksi, että minä olen\nkettu, mutta minäpä olenkin liian viisas pistämään pääni ansaan. Sen\nmiehen täytyy olla rikas, joka naipi Alice'n, tahi jonkun hänen\nvertaisensa. Nykyaikaan maksaa vaimo enemmän kuin vaunut ja omatunto,\nja molemmat nämät ovat liian kalliita ylellisyyksiä Jimille\".\n\n\"Jim! Jim!!\" huudahdin minä nuhdellen; mutta tuo parantamatoin Jim\nrupesi rallattamaan säveleitä jostakin operasta ja teki moniaita\nhyppyjä, jotka panivat ilman sellaiseen liikkeesen, että paperini\nlentelivät ympäri laattiaa.\n\n\"Ja nyt, jäähyvästi sä jumalainen Alice; Jim'in täytyy palata työhönsä.\nMinä menen nyt palvelemaan vanhaa Mam'ia\".\n\n\"Ken tuo vanha Mam on?\" kysyin minä.\n\n\"Mitä, etkö sinä sitä siedä? Se on sinun ja minun haltijatar, tuo vanha\nvalheen Mammona, jonka me olemme tehneet naispuoliseksi. Hänen\nvaltikkansa alla on kaikki täällä maan päällä. Sinun täytyy hyväillä\nvanhaa Mam'ia, muutoin menee kaikki nurin. Jim tekee uutterasti työtä\nhänen palveluksessansa ja Mammonan täytyy sentähden hankkia Jimille\neläkkeen\".\n\n\"Mutta löytyyhän monta jotka ovat onnensa saavuttaneet, häntä\npalvelemattakin\".\n\n\"Löytyy kyllä; mutta he ovat varsin harvinaisia ja hitaasti se heiltä\nkäypi. Jim ei jouda odottamaan. Hän palvelee Jumalaa tahi Mammonaa aina\nsen mukaan, kuka paremmin vaan maksaa\".\n\n\"Ole nyt jo vaiti, ilkeä harakka\", sanoin minä ja panin käteni hänen\nsuullensa: \"älä tee itseäsi huonommaksi kuin olet\".\n\n       *       *       *       *       *       *\n\nKirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.\n\nRakas Bellani!\n\nViime kirjeessäni lupasin Sinulle kertoa lopun pienestä novellistani ja\ntuliko \"eräkäs\" tahi ei. Niin, armas ystäväni, hän tuli todella ja sekä\näiti että me kaikki muutkin pidimme varsin paljon hänestä, hän oikein\nvalloittamalla voitti meidät kaikki. Idakin, joka muutoin ei suvaitse\nvieraita luonansa, oli niin armelias, että laski hänet pyhyyteensä,\nsillä hän on ankara nykyaikaisen ylellisyyden vastustaja. Oletko\n\"Talvitiessä\" lukenut kirjoituksen \"nykyajan naisista?\" Se on hänen\nkirjoittama ja oli aivan Idan mieleen, mutta monias kohta tuossa\nkirjoituksessa harmittaa minua sangen suuresti; \"Muoti perhoset\" ja\nmonet muut samanlaiset sanat ovat liian tosia, ollaksensa mieleemme.\nMinä en laisinkaan välitä, vaikka Ida lausuu samoin, sillä hänkin\non nainen ja täytyyhän tunnustaa, että meissä todella onkin\nturhamaisuutta. Jos meitä väliin huvittaa keskenämme jutella\nsiitä, teemme sen yhtä salaa kuin jos perhe-piirissä puheleisimme\nsuku-salaisuuksistamme; mutta kun \"luonnon herra\" rupeaa niitä\ntuomitsemaan ja latelee esiin vikaluettelomme, niin silloin minua,\nharmittaa. Minä ottelin vähän hänen kanssansa sukupuoleni\npuolustukseksi ja keskustelumme kestäessä loi hän usein hämmästyneenä\nsilmänsä minuun, (näin meidän kesken voin sinulle ilmaista, että\nhänellä on sangen kauniit silmät). Hän oli, viattomana muka,\nhämmästyvinään, kun minä niin ankarasti ahdistelin häntä ja vaadin\nhäntä edesvastaukseen lauseistansa. Näetsen, nämät herrat lausuvat\nvarsin ankarasti meistä, silloin kun he eivät meitä näe eikä kuule,\nvaikk'eivät vähintäkään tunne meitä; mutta kun he kohtaavat jonkun\ntodellisen, elävän naisen, joka vaatii heitä tilille perusteista,\njoiden johdosta he moittivat naisia, niin silloin joutuvat hämille.\nMinun täytyy toki myöntää, että kysymyksessä oleva herra _voipi_ puhua\nhyvin, kun hän vaan tahtoo. Hän on tyyni, vakava ja jalo mies, joka\nlausuu hyvin ja jonka silmät puhuvat, kun suu on vaiti! Alku-osan\nillasta puhelimme taiteista, Italiasta ja Jumala tiesi mistä, ja meillä\noli aivan samat mieli-piteet -- olipa se todellakin kummallista!\n\nMutta samahan se on; me emme luultavasti enään häntä näe. Äitini kyllä\nvaati häntä tulemaan luoksemme joka keskiviikko, mutta \"eräkäs\"\nvakuutti, ett'eivät hänen ankarat työnsä sitä myönnä. Siinä kohden,\nnäetsen, miehillä on suuri etuus meidän tyttöjen suhteen. Heillä on\njotakin määrättyä, jolla he viettävät aikansa, täyttävät sydämensä ja\najatuksensa -- meillä ei ole mitään. Sentähdenpä _me_ ajattelemmekin\nheitä, -- ainoastaan työttömyytemme tähden, ja _he_ unhoittavat meidät\n-- töittensä paljouden tähden. Olenpa melkeen varma, ett'ei hän ikinä\nenään palaa tänne. Ja miksi hän sen tekisikään? Jos minä olisin hänen\nsijassansa niin enpä varmaankaan tulisi. Hän ei tanssi, eikä hän ole\ntyhjäntoimittaja, joka huolettomana viettää päivänsä, ja ehkäpä hän\npäälle päätteeksi pitää meitä, nykyajan naisia, varsin ikävinä\nseurusteltavina. Mutta olenpa vakuutettu, että hän ihmettelee Idaa ja\nIda olikin niin kohtelias häntä kohtaan, että oikein hämmästyn, kun\nmuistan että Ida on Ida --; Ida salli hänen päästä pyhyyteensä, jossa\nei muuta puhuta kuin järjellisiä asioita.\n\nMutta saammepahan nähdä!\n\nMinua suuresti harmittaa, että ihmiset yhä vielä luulevat olevani\nkihloissa herra Sydney'n kanssa mutta minä vakuutan vielä kerran,\nett'en minä ole kihloissa, en, en, en! Johan minä sanoin sen viime\nkirjeessänikin sinulle ja nyt minä lisään siihen vielä enemmän, ett'en\nminä _voi_, enkä _tahdo_ koskaan mennä kihloihin hänen kanssansa. Tämän\nolen itsekseni päättänyt; mutta miten pääsen siitä verkosta, joka on\nympärilleni punottuna, -- sitä en ymmärrä. Minun asemani on varsin\ntukala ja vaikea, ja käypi vielä vaikeammaksi sen kautta, että\nomaisillani on aina ollut suuret toiveet tästä avio-liitosta. Mutta en\nminä voi, enkä uskalla valhetella Jumalani edessä, en tahdo, kaiken\nmaailman rikkauksiakaan voittaakseni, tehdä väärää valaa alttarin\nedessä.\n\nNyt olemme tuossa tavallisessa kevät-kuumeessa pukujemme tähden.\nKodissamme ei nyt enään muuta kuule puhuttavan, kuin hatuista, kukista,\nhameista, koristeista ja muista turhuuksista.\n\nUsein ajattelen: miksikähän annamme murheet pu'uistamme niin tykkänänsä\nvallata meidät ja anastaa kaiken huolemme, jopa koko elämämmekin. Onhan\nse turhamaista ja surkeata!\n\nMeillä erittäinkin on aina kauhea puuha tähän aikaan vuodesta. Joshan\nedes olisi ainoastaan oma itse tyydytettävä, -- joka ehkä joskus kävisi\nvaikeaksi sekin, -- mutta siinä ei ole kyllin; äiti ja kaikki tytöt,\njoilla kullakin on omat mietteensä kustakin eri asiasta, ovat\ntyydytettävät, ja kun heidän tahtonsa ovat yhteen sommitellut niin\ntulee Maria-täti, juhlallisempana ja jyrkempänä kuin kukaan muu ja\nväittää, ett'ei mikään kelpaa, kunnes vihdoin väsymme ja tuskaunnumme\nniin, että pidämme vaivana elääkin.\n\nMainittuna iltana sanoin herra Henderson'ille keskustellessamme, että\nminä kadehdin miehiä syystä, että he voivat elää suurta, jaloa\nsankarin-elämää, jota vastoin meidän elämämme kuluu vähäpätöisyyksissä\nja jokapäiväisyydessä, mutta hän väitti miehen elämän olevan kovaa ja\nvaivaloista, ja sanoi että nainen voipi tehdä elämän idealiseksi,\njalon hengen vuodattamisella jokapäiväisyyteen. Enpä luule, että\nhänellä tässä on aivan oikein, mutta kyllä haa monessa kohden puhui\ntottakin. Hän puhui ihastuksella monesta naisesta, joiden jalo, puhdas\nluonne sulostutti koti-elämän. Ehkä hän tällä tarkoitti äitiänsä.\nVarmaankin hän tunsi jonkun jalon naisen, sillä hänen silmänsä\nsäteilivät tästä puhuessansa. Voi kuinka kirjeeni on venynyt\nja mitä sekamelskaa se sitte on! Minä en uskalla lukea sitä\nläpi, sillä olenpa varma, että se silloin joutuisi tulen\nomaksi. Kirjoita piakkoin, armas ystäväni, uskolliselle\n                                                         Evallesi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nMinä pääsen ystäväksi perheessä.\n\n\nTähän aikaan elämästäni luulin olevani täydellinen filosofi, joka jo on\npäässyt nuoruuden hulluuksista ja viettelyksistä; -- luulin kyllin\nvoivani hallita itseäni, tunteitani ja himojani.\n\nSe aika, jonka suuressa viisaudessani olin päättänyt olevan sopivimman\nruveta naimis-tuumiin, ei ollut vielä tullut. Kumminkin päätin, niin\npaljon kuin mahdollista, nauttia tuota suloista ja miellyttävää\nsuhdetta, jota ystävyydeksi kutsutaan, sillä mikä on nuorelle miehelle,\nnoin parin ja kahdenkymmenen ikäiselle, joka ei vielä voi ajatella\navio-liittoa, mieluisampaa ja ihanampaa, kuin olla uskottuna ystävänä\nvilkkaiden, miellyttävien, nuorien naisien piirissä, jotka elävät\npalatsissa, ympäröittyinä elämän kaikelta mukavuudelta, hienoudelta ja\nylöllisyydeltä!\n\nKuu kohtelias äiti käskee nuoren miehen \"olemaan kuin kotonansa\", ja\nvakuuttaa, että häntä kohdellaan kuni perheen jäsentä ainakin, niin tuo\näiti luonnollisesti otaksuu, että tämä mies ansaitsee sellaisen\nluottamuksen. _Luonnollisesti_ hän ei saa asettautua minkään\nhyväksyttävän avio-tarjouksen tielle, mutta sill'aikaa kuin tätä\nodotetaan, voipi hän miellyttää tyttäriä niin paljon kuin hän voi. Hän\nsaapi kaunottarille antaa hyviä neuvoja kirjojen valitsemisessa, hän\nsaapi, jos niin tarvitaan, olla seuran huvina ja hauskuttaa jonkun\nikävän iltahetken ääneen lukemalla; sanalla sanoen: hän saapi olla\n\"juuri kuin veli\".\n\nTällainen asema on nuorelle miehelle yhtä viettelevä kuin kynttilän\nliekki kärpäsille. Vaikkapa tuhannet näistä huolettomista hyönteisistä\npolttavatkin siipensä joka ilta, rientää kumminkin tuhat ensimmäinen\nsamaa kohtaloa kohti keveällä sydämellä ja yhtä onnellisena, kuin minä\nolin rouva van Arsdel'in hyvä-sydämellisimmällä, äidillisellä äänellä\nlausuessa:\n\n\"Minä kyllä ymmärrän kuinka yksin nuoren miehen täytyy olla,\ntullessansa outoon kaupunkiin. Te olette tottuneet koti-elämään,\näitiinne ja siskoihinne; olonne täällä tuntunee siis varsin\nyksinäiseltä, autiolta. Minä pyydän teitä sentähden pitämään kotoamme\naivan kuin omana kotonanne. Tulkaa koska vaan haluatte; huoneemme ovat\naina avoinna ja aina meistä joku on kotona. Mutta jos sattuisimme\nolemaan kaikki yhtaikaa poissa, niin onhan teillä maalaukset ja\nkirjasto ajanvietoksi odottaessanne\".\n\nMiten olisi ollut mahdollista nuoren miehen kääntyä pois kaikista\nnäistä viettelyistä?\n\nRouva van Arsdel ja hänen molemmat sisarensa olivat nuoruudessansa\nolleet kaunottaria ja neiti Askott'in kauneudesta puhuttiin pienen\nsyntymäkaupunkinsa ulkopuolellakin. Heidän isänsä oli alhaisempaa sukua\nja tyttärien kauneus oli perheen ainoa rikkaus.\n\nVanhin sisarista, Maria, naitiin erääsen Newyorkin n.k. parhaimpaan\nperheesen. Tätä liittoa pidettiin aikanansa mitä loistavimpana. Tom\nWouverman oli rikas ja tuhlaavainen; senpätähden olivatkin, moniaan\nvuoden kuluttua, rikkaudet ja terveys lopussa ja nyt hän jätti vaimonsa\nniskoille ankaran huolen vähillä varoilla pitää hienoa taloutta.\n\nToinen siskoista, Ellen, meni naimisiin herra van Arsdel'in kanssa,\nhänen vielä ollessa varsin vähissä varoissa. Kauppa-neronsa kautta\nkohosi hän kuitenkin vähitellen Newyorkin korkeimpiin piireihin.\n\nNiinkuin useimmissa Amerikalaisissa perheissä, oli van Arsdel'inkin\nperheessä koti-valtikka vaimon kädessä. Herra van Arsdel, hiljainen,\nujo mies, jonka koko sielu ja mieli oli asioihin kiinnitettynä, jätti\nvaimonsa huostaan talouden hoidon ja lasten kasvatuksen.\n\nMutta rouva van Arsdel puolestansa oli taas vanhemman sisarensa silmäin\nalla. Monet ihmiset ovat jo synnynnältänsä varustettuina taidolla\nhallita muita, jota vastoin toiset eivät voi tulla toimeen, ell'ei joku\ntoinen aina johda heitä.\n\nEnsin mainitut anastavatkin pian oikeuden jyrkimmällä tavalla päättää\nsekä omia että muiden asioita. Siellä, jossa tuollainen henkilö löytyy\nsiellä varmaankin tapaamme sellaisia jotka pitävät itsensä varsin\nonnellisina, kun tulevat johdetuiksi, jotka mielellänsä tottelevat ja\nseuraavat johtajan tahtoa. Tuollainen perheen-hallitsija oli rouva\nMaria Wouverman, van Arsdel'in perheessä, jossa häntä tavallisesti\nkutsuttiin Maria-tädiksi, johon nimeen oli liitetty sellainen voima ja\nmahtavuus, että kukin mielellänsä vetosi siihen kaikissa yleisissä,\nperheesen kuuluvissa asioissa.\n\nMutta omituista on, että nämät henkilöt, jotka anastavat koti-poliisin\naseman, usein eivät ole erittäin voimakkaita eipä älykkäitäkään. Ei se\naina ole paras ja älykkäin henkilö, joka vaikuttaa muiden päätelmiin ja\nkäytökseen, vaan se on se, joka paraiten saattaa kieltänsä käyttää. Jos\nkatselemme ympärillemme maailmassa, niin huomaamme sen lystillisen\nseikan, että ihmisiä usein arvostellaan sen mukaan, miten he itse\nitseänsä arvostelevat. Henkilöt, joilla aina on päätös valmiina ja\njotka eivät itse laisinkaan epäile tämän päätöksen erinomaisuutta,\novat juuri tämän ominaisuutensa kautta luodut hallitsijoiksi.\nPerustautukoonpa heidän varmuutensa sitte heidän omiin himmeyden\nläpitunkemiin aate-voimiinsa, tahi ei, aina se kuitenkin vaikuttaa\nsangen paljon. Monet ihmiset, syvemmällä käsitysvoimalla ja laajemmalla\ntajulla, horjahtelevat usein sävyisyydestä, he punnitsevat syyt ja\netsivät niihin selvitystä; senpätähden he eivät vaikutakaan niin\nsuuresti muihin, kuin nämät jokapäiväiset, tunnottomat luonteet, jotka\njohdattavat muita ainoastaan sen kautta, että he oitis huomaavat mitä\njuuri sillä hetkellä on tarpeen, voimatta nähdä eteenpäin edes\nseuraavaan silmän-räpäykseen.\n\nRouva Wouverman oli jo kehdosta saakka järkähtämättä luottanut\nitsehensä. Hänen käskyjänsä aina toteltiin, ja kun nuorempi sisar,\nrouva van Arsdel, aina oli samasta mielipiteestä kuin hän, oli tuo\nkotoinen kaksio varsin sopusointuisa. Rouva Wouverman ei tosin\nonnistunut miehensä hallitsemisessa; mutta onnellisesti saatuansa\nmiehensä hautaan, kokosi hän rikkauksiensa jätteet, omistaaksensa lopun\nelämäänsä \"Ellille ja hänen tyttärillensä.\" Itse järjesti hän kotonsa\nsuurimmalla säästäväisyydellä niin, että kaikki oli hienoa ja siistin\nnäköistä mitä vähimmillä kustannuksilla, ja kuitenkin oli hänellä aina\njoku hetki Elli-sisarelle ja hänen tyttärillensä käytettävänä.\n\nHänen käytöksensä oli miellyttävä ja sisarensa lapset olivat todellakin\nhänelle rakkaat; nämä taas tottuivat aikaisimmasta lapsuudesta saakka,\nnähdessänsä äitinsäkin neuvottelevan Maria-tädin kanssa, pitämään\nMaria-tätiä tuomarina, jonka päätökseen oli tyytyminen. Hän oli\nnaimisensa kautta joutunut vanhaan, rikkaasen perheesen; senpätähden\nluultiin hänellä olevan melkeen saavuttamatoin kokemus elämästä, ja\nhänen arveltiin jo aikaisin päässeen salaisen neuvokunnan jäseneksi\ntuohon ihanaan, kaikkivaltiaasen senaatiin: \"niin nyt käytetään\", ja\n\"niin ei enään käytetä\", tuohon mainioon senaatiin, joka säätää lait\nmuoti-maailmalle. \"Tuollaisia päähineitä ei enään käytetä\". -- \"No,\nrakas ystävä, nyt käytetään sormikkaita eri-värisillä neuloksilla\".\n\"Ei millään muotoa enään pussi-hihoja, niitä ei käytetä enään\". Kaikki\nnämät jyrkät päätelmät teki hän tyvenellä juhlallisuudella, joka ei\nvoinut olla suuresti vaikuttamatta kuuntelevaan nuorisoon. Maria-tädin\njohdolla oli talo Fifth Avenue'lla ostettu, varustettu ja kaunistettu\nja rouva van Arsdel pyrki hänen vaikutuksensa alla ylhäisien perheiden\njohto-tähdeksi. Ei kenenkään talo saanut olla niin loistava, niin\nmiellyttävä, eikä kenenkään tyttäret niin hyväiltyjä, kuin hänen.\nLuonto oli jalomielisesti huojentanut hänen pyrinnöttänsä, sillä kaikki\nhänen tyttärensä olivat rikkaasti varustetut sekä ulkomuodon, että\nsielun-lahjain puolesta.\n\nAivan mahdotointa on kertoa Maria-tädin ja rouva van Arsdel'in\nkauhistusta, kun he, heti Idan tultua seura-elämään, huomasivat, että\nheillä nyt oli tekemistä nykyaikaisen nuoren, itsepäisen, muista\nrippumattoman tytön kanssa; kun huomasivat, että edessänsä oli henkilö,\njoka ei laisinkaan välittänyt ulkomuodosta, joka aina seurasi\nainoastaan omaa mieltänsä, hyväksyen tahi hyljäten, kysymättä neuvoa\nentisiltä tavoilta, ja kun Ida vakuutti, että hän järkähtämättä oli\npäättänyt antautua lukemiselle, silloin ei Maria-tädin harmi ja\nylenkatse tuntenut mitään rajaa. Hän tosin koetti saada tämän, hänen\nmielestänsä hurjan, päätöksen peruutetuksi, mutta kun ei mikään\nauttanut, tähtäsi hän toiveensa ja tarkastuksensa Evaan, jonka kummi\nhän oli, ja jolle hän päätti, maksoipa mitä maksoi, hankkia loistavan\navio-liiton.\n\nMinä jouduin heidän perheensä keskuuteen varsin tärkeällä ajalla.\n\nMuoti-maailman valtikan pitämisessä oli rouva van Arsdel'illa\nkilpailija, jonka menestys oli erittäin harmittava.\n\nKaiken sen huvin, jonka rikkaus ja triumfit hankkivat rouva van\nArsdel'ille, katkeruutti muuan nainen, joka aina asettautui askelta\nylemmäksi. Tämä seikka oli sitä katkerampi, raskaampi kärsiä, kun nuot\nmolemmat naiset olivat alkaneet elämänsä yhdessä ja sitäpaitsi olivat\netäiset sukulaiset.\n\nNuorempana oli rouva van Arsdel kuullut toisinaan puhuttavan eräästä\netäisestä sukulaisesta, nimellä Polly Sanders, jota kehuttiin erittäin\nkauniiksi. Polly oli varsin terävä-järkinen ja sukkela, eikä laskenut\nkoskaan käsistänsä tilaisuutta pyrkiä eteenpäin maailmassa. Hänen\nkauneutensa oli toki vähempi kuin neiti Askott'in ja hänen\nvarallisuutensa paljoakin vähempi, mutta hän oli päättänyt, kynsin\nhampain, pyrkiä eteenpäin maailmassa, -- tapa, joka väliin onnistuu\nerittäin hyvin. Ensin työskenteli hän eräässä tehtaassa, hankkien siten\nitsellensä niin paljon varoja, että hän voi käydä koulussa, jossa hän\nedistyi erinomaisesti ja kohosi ylöspäin ilmapallon tavoin. Sitten meni\nhän naimisiin miehen kanssa, jolla oli samanlainen nero tunkeutua\neteenpäin maailmassa; hän lähti Parisiin ja palasi sieltä naisena, joka\nmatkojensa kautta muka oli saanut täydellisen kokemuksen maailmasta.\nElmore'n perhe kohosi sitten etevimmiksi Newyorkin hienoissa seuroissa\nja Maria-tädin suureksi harmiksi alkoi rouva Polly Elmore pitää\nitseänsä erhettymätöintä rouva Wouverman'ia etevämpänä ja rohkeni\nruveta kilpailemaan rouva van Arsdel'in kanssa.\n\nMikä nainen kristillisillä perus-aatteilla voisi tätä kärsiä? Ei mikään\nsaattanut Maria-tätiä niin suuresti huomaamaan tämän maailman\nsyntisyyttä, kuin Polly Elmore'n pöyhkeä käytös; ja kun vihdon tämän\nvanhin tytär joutui kihloihin nuoren Rivingston'in, Rivingston Manor'in\nherran, kanssa, silloin oli mitta täynnä.\n\n\"Elli\", sanoi Maria-täti, \"Evan ja Wat Sydney'n kihlaus on\nvälttämättömästi julistettava. Minua harmittaa nähdä näiden Elmore'n\ninhoittavasti ylpeilevän tyttärensä kihlauksesta ... ja eivätkö he ai'o\npitää häitä, joiden vertaisia ei vielä ole Newyorkissa nähty! Eipä\nsiksi että kadehtisin heiltä Sam Rivingston'ia, ei, ei laisinkaan,\nsillä kauheita kertomuksiahan hänestä on liikkeellä. Sanotaan että hän\non täydellinen juoppo-ratti, ja että poliisin useana yönä on täytynyt\nsaattaa hänet kotihinsa. Miten Polly, huolimatta kaikesta\nturhamaisuudestansa, voipi noin uhrata tyttärensä, sitä minä en voi\nymmärtää. Sydney, sitä vastoin, kuuluu elävän varsin siivosti; siispä,\nElli, meidän _täytyy_ saada tämä kihlaus julkisuuteen!\"\n\n\"Mutta, rakas Mari, Eva on niin varsin kummallinen tyttö! Hän ei tahdo\nlaisinkaan myöntää, että he olisivat kihloissa\".\n\n\"Hänen _täytyy_ se myöntää, Elli; hänen _täytyy_. Ida varmaankin\nistuttaa hänen päähänsä noita omia hurjia mietteitänsä ja saas nähdä,\nniin hän lopuksi saapikin Evan samanlaiseksi, kuin hän itsekin on.\nMutta tässä olen miettinyt toistakin asiaa! Onhan meillä tämä nuori\nmies -- -- -- tämä Henderson; miksi emme käytä häntä hyväksemme tässä\nasiassa? Ida, olen minä kuullut, pitää paljon hänestä, ja se meille\njuuri onkin tarpeen. Jospa vaan voisimme saada Idan ajatukset sujumaan\ntuota suuntaa, niin hän varmaankin jättäisi Evan rauhaan ja lakkaisi\nhänen päähänsä ajamasta noita hulluuksiansa. Henderson on oikea\n'gentleman' ja olisi varsin sopiva Idalle. Hän on kirjailija, samoin\nkuin Idakin. Hän on noiden uusien nykyajan mietteiden haaveksiva\npuolustaja, ja niinhän on Idakin. Niin, minä tahdon kaikin voimin\nkiihoittaa Idaa siihen. Sepä oli oiva aate!\"\n\nJa Maria-täti nyökkäsi ylpeästi ja tyytyväisesti viisasta päätänsä.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nMinä huomaan ystävyyden suloisuuden.\n\n\nPaljon on nykyaikaan kirjoitettu ystävyydestä miehen ja naisen välillä.\nMoni on ajatellut ja lausunutkin, että amerikalaisessa yhteis-elämässä\nlöytyy muuan vielä tutkimatoin ala, ja ovat maininneet matami\nRecamier'in esimerkkinä siitä kuinka koko lauma miehisiä ystäviä voi\nsuosia kaunista naista, vähintäkään häiritsemättä kumpaisenkaan\nperheellisiä suhteita, Ihailtu Julie on samalla Montmorency'n,\nChateaubriand'in ja monen muun taiteilijan ja kirjailijan ystävä, jotka\nkaikki kunnioittavat ja suosivat häntä, saaden palkkioksi lämpimimmät\nystävyyden vakuutukset. Chateaubriand on joka aamupäivä Julie'n luona\nja joka ilta hellänä avio-miehenä kivuloisen vaimonsa luona, ja niin\nkuluu vuosi vuodelta ilman minkäänlaista huolta tahi moitetta.\n\nJoku tällainen jalo esikuva oli minullakin edessäni, kun sallin itseni\nlankeamaan tuohon miellyttävään kiusaukseen, joka ilmaantui eteeni\ntutustuessani Eva van Arsdel'in kanssa. Otaksuen, Jim'in sanain mukaan,\nettä hän jo oli kihloissa, ja kun en itse saattanut ajatellakaan\nnaimista, en huomannut mitään joka olisi estänyt minut nauttimasta\nhänen seuraansa. Enhän itse ollut laisinkaan vaarassa ja olisihan ollut\nvarsin narrimaista luulla hänenkään olevan vaarassa. Jospa tuo muotin\nruhtinatar, jonka jalkain edessä koko maailma makasi, jospa hän\npitäisikin arvonsa mukaisena ystävällisesti ajatella kirjailija-parkaa,\nmikäpä vaara siinä olisi? Jospa kuitenkin olisin ollut viisas, olisin\nvarmaankin antanut sen seikan varoittaa itseäni, että minä koko yön,\nensi esittelyn jälkeen, olin unta saamatta, muistissani kertoen joka\nsanan, jonka hän lausui, ja että minä alituisesti luin päivät ja tiimat\ntulevaan keskiviikkoon. Enpä olisi millään ehdolla sallinut, että Jim\narvaisi tunteitani ja mietteitäni ja suurella vaivalla ko'in pettää,\nnukuttaa ja levoituttaa itseänikin, ikääskuin olisin ollut joku vieras\nhenkilö.\n\nVarhain eräänä sumuisena aamuna heräsin unesta, jossa näin Evan, ja hän\noli niin elävänä ja luonnollisena edessäni, että minä karkasin ylös ja\nluulin vieläkin näkeväni hänen kasvonsa edessäni.\n\nÄkkiä kuulin soitettavan eräässä läheisessä kirkossa ja nyt muistui\nmieleeni, että Eva oli sanonut aina käyvänsä aamu-kirkossa.\n\nMikäpä esti minua sinne menemästä ja häntä näkemästä! Olisihan tuo\nvirkistyttävä kävely, jo sekin olisi hyvä asia, ja sitte vielä\nhartauden-hetki aamusella -- olisipa tuo todellakin niin sopivaa, että\nihmettelin miten nyt vasta tämän huomasin. Minä pukeuin kiireesti ja\nriensin \"Pyhän haudan kirkkoon\", jossa uusi pappi, jota Eva kehui\nhyväksi saarnamieheksi, piti aamurukouksia paaston aikana.\n\nMinusta tuntui omituiselta olla noiden harvain kuulijoiden joukossa,\njotka tänä varhaisena aamu-hetkenä olivat kirkkoon kokoontuneet.\nAamu-aurinko säteili kirkon monivärisistä akkunoista sisään. Uruista\nkaikui hiljaiset säveleet. Eräässä penkissä, aivan lähelläni istui Eva,\nyksinkertaisessa mustassa puvussa, hartauteen vaipuneena.\n\nKun jumalan-palvelus loppui ja nuot harvat kuulijat riensivät kukin\nhaarallensa, asetuin minä kirkon ovelle Evaa tavatakseni.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti van Arsdel,\" sanoin minä.\n\nHän säpsähti, katseli hämmästyneenä minuun ja punastui ankarasti.\n\n\"Herra Henderson! minä hämmästyin suuresti.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Harvat ihmiset ovat näin aikaisin liikkeellä ja -- -- -- minä en\nluullut teidän käyvän kirkossa\".\n\n\"Käynpä kyllä, neiti Eva, vaikk'en ennen ole käynyt aamu-kirkossa, --\nenkä juuri tässä kirkossa\".\n\nNeiti Eva oli varsin iloisella tuulella ja me jatkoimme keskusteluamme\nkotimatkalla, puhellen vähäisistä asioista, jolloin suurimmaksi\nilokseni huomasin, että mielipiteemme olivat yhtäläiset varsin monessa\nkohdassa. Aika kului täten hyvin pian, minun mielestäni liiankin\nnopeasti, ja pian olimme neiti Evan kodon luona. Kun me erosimme\nhymyili hän viehättävästi; kumma loihtuvoima tällä hymyllä oli! Kaikki\ntyöni kävivät sinä päivänä niin helposti -- kaikki oli niin hauskaa\nmielestäni.\n\nTuntuipa juuri kuin olisi uusi elo virtaillut suonihini. Lukijani\nälköön sentähden ihmetelkö, että osoitin ymmärtäväni ihaella kauniita\naamu-saarnoja, säännöllisesti käymällä joka aamu niitä kuulemassa -- --\nja yhtä säännöllisesti saattamalla ihastuttavaa seurakumppaliani\nkotiinsa.\n\nSuuresti hämmästyin, huomatessani kuinka viehättäväksi prosaillinen,\nvanha Newyorki oli käynyt näinä aamu-hetkinä. Me olimme nyt\nhuhtikuussa. Puitten nuput paisuivat, hento heinä pyrki esiin\nkatu-kivien välistä, pienet varpuiset visertelivät ja valmistelivat\npesiänsä kirkon räystähissä -- kaikki oli silmissäni niin uutta, niin\noudosti ihanaa.\n\nJoka päivä vakuutin itselleni ett'en rakastanut Evaa, ja ett'en koskaan\nrakastuisikaan häneen. Minä otin itseni todistajaksi, että\nkeskustelumme liikkuivat varsin tyvenellä, kaikesta tunnollisuudesta\nvapaalla alalla, eikä laisinkaan kallistunut hellempään suhteesen.\nSittemmin olen huomannut, että Eva oli sellainen nainen, että\nkeskustelu-aine oli aivan yhden tekevä. Olipa puhe uskonnosta,\npolitikasta tahi jostakin muusta, tuo elähyttävä henki oli aina sama ja\nkoko hänen olennossansa oli jotakin magnetillista, joka teki kunkin\nasian huvittavaksi. Keskustelun aine ei tehnyt näitä aamu-hetkiä niin\nsanomattoman suloisiksi, vaan sen teki sulo-huvi olla yhdessä hänen\nkanssansa, sillä me puhelimme kaikesta mitä auringon alla löytyy,\nihmetyttävällä yhtäpitäväisyydellä mielipiteissämme.\n\nJim'iltä salasin enenevän ystävyyteni Evan kanssa. Hän ei mielellänsä\nnoussut aikaisin ylös; ja sepä ilahuttikin minua suuresti, samoin kuin\nsekin seikka -- häpeänpä sitä tunnustaa -- että niin harva kävi\nkirkossa tänä aikaisena aamu-hetkenä. Vähitellen kävin niin varovaksi,\nettä menin sala-portin kautta ulos ja olin menevinäni varsin toiselle\nsuunnalle, sillä pelkäsin, että ehkä alituinen kulkuni samalle\nsuunnalle voisi herättää epä-luuloja. Sitten tein pienen mutkan\nseuraavaan kulmaan, jossa käännyin toiselle suunnalle ja satuin Evan\ntielle. Tämän hän kyllä huomasi ja katseli minua väliin hyvin\nveitikkamaisesti. Varmaan oli hän nähnyt monen muunkin kalan\nuiskentelevan hänen kultaisen verkkonsa ympärillä, yhtä\nteeskentelemättömänä kuin minäkin.\n\nKeskiviikkoa odotin koko viikon niinkuin kukko päivän nousua. Kun\nvihdoin tuo toivottu ilta tuli, riensin Jim'in kanssa van Arsdel'in\npitoihin. Kun huoneet täyttyivät vierailla, ei Eva ollut minua\nhuomaavinansa enkä minä häntä. Väliin vaihdoimme toki silmäyksiä, jotka\nolivat mielestäni paljon herttaisempia kuin kauniimmat sanat.\n\nSuuren osan illastani olin Idan huoneessa, luultavasti Maria-tädin ja\nrouva van Arsdel'in suureksi huviksi. Evakin kävi usein Idan huoneessa,\nmutta katosi sieltä yhtä pian kuin oli tullutkin; hän välähti vaan\nsilloin tällöin, kuni kiilto-mato niityllä, ja vei sydämeni mukanansa\nkaikkialle minne hän meni; minä olin toki niin varovainen, ett'ei\npäällepäin näkynyt miten oli rinnassani laita.\n\nIda oli yksi näitä vakavia maltillisia naisia, joiden kanssa mies\nsaattaa ruveta ystävyyden liittoon, ilman että hellempää suhdetta\nkumpaiseltakaan puolelta voi tulla kysymykseen. Koko hänen luonteensa\noli niin omantakeinen, että ystävyyden rajain yli meneminen oli aivan\nmahdotointa. Luulenpa että hän piti sangen paljon minusta, mutta hän\narvosteli minua ainoastaan Evan vuoksi, ja suositteli tyvenellä\nkestäväisyydellä hellyyttä, jonka hän huomasi lisääntyvän Evan ja minun\nvälillä. Hänen maalinsa oli jo kauan sitte määrättynä; hän oli\nantautunut toimeen, josta ei kenkään mies saisi häntä luopumaan; mutta\nEva oli hänen silmäteränsä ja luulenpa että hänellä oli omat mietteensä\nEvan tulevaisuudestakin -- sanalla sanoen, Ida oli paras liittolainen,\nkuin minulla saattoi olla.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nMinä pääsen salaisuuden tuntijoiden joukkoon.\n\n\nNuori mies, joka alkaa elämänsä rupeamalla eteenpäin-pyrkijäin\nedustajaksi ja sitä tehdessänsä lausuu mitä parasta hän tietää, ja\ntyöskentelee tarpeellisimpien muutoksien saavuttamiseksi, on usein\nsamassa tilassa kuin se, joka on vetänyt voimakkaan ruisku-kylvyn\ntangosta. Hän tarvitsi kylmää vettä, mutta sitä valuukin hänen\npäällensä paljon enemmän, kuin hän tarvitseekaan; hän hämmästyy, on\ntukehtumaisillaan ja odottaa vesi-tulvan lakkaamista. Kirjoitukseni\n\"Talvitiessä\", \"nykyajan naisista\", oli tehnyt minut tunnetuksi monessa\nnaisten oikeuksia kiihkeimmästi puolustavassa piirissä, ja pian olin\nympäröittynä kirjeiltä, aikakaus-kirjoilta ja sanomalehdiltä jotka\nkaikki vaativat minulta suurinta ja nopeinta tarkkaavaisuutta\nja pyysivät minua tuon \"hyvän asian\" nimessä mitä pikemmin\nhyväntahtoisesti kirjoittamaan siihen tahi siihen sanomalehteen,\nlevittämään sitä tahi sitä aikakaus-kirjaa, suotuisasti ilmoittamaan\nsitä tahi sitä teosta, ja oitis hankkimaan hyvää palkkaa tuottavan\nsijan suurelle joukolle kurjia naisia, jotka olivat väsyneet\nkoti-elämän yksitoikkoisuuteen ja tahtoivat saada jonkun arvollisen\ntoimen, jossa olisi vähän työtä, mutta paljon palkkaa. Koko lauma\nköyhiä, sokeita, ontuvia, halvatuita, hyljätyitä ja onnettomia\nnäkyivät kaikki valitsevan minut johtajaksensa ja asettautuvan lippuni\nalle. Kuuluessani \"Suuren kansan-vallan\" toimitukseen pitivät\nhe velvollisuutenani antaa mainitun lehden joko kaikin voimin palvella\nheitä tahi kokeissansa hukkua.\n\nYstävälläni, Ida van Arsdel'illa, ei ollut suurta sympatiaa siinä\nsäädyssä, johon hän kuului ja varsin vähän omassa perhe-piirissänsäkin,\njos emme ota herra van Arsdel'ia lukuun, joka piti vanhinta tytärtänsä\narvossa hänen todellisien avujensa tähden, ja joka oli erittäin\niloinen siitä että hän kotonansa sai seurustella jonkun kanssa, \"joka\nymmärsi asioitsemista\", niinkuin hänellä oli tapana lausua. Aivan\nluonnollistahan siis oli, että Idan, jonka mietteet saivat niin vähän\nsuosiota hänen omassa säädyssänsä, täytyi hakea seuraa tuossa yhä\nenemmän laajenevassa emansipeerattujen naisten piirissä, jossa löytyi\npaljon hyvää ja käytännöllistä, vaikkapa luonnollisesti paljon\nvajanaista ja liiallistakin.\n\nIdan pyynnöstä seurasin häntä ja Evaa n.k. \"salonkiin\", joka kerran\nviikossa oli auki rouva Stella Cerulian'in luona. Rouva Stella Cerulian\noli kaunis ja nerokas nainen, täynnä intoa ja itsehensä luottamista --\nihastuttavin kaikista puhujattarista, lumoavin kaikista naisista.\nAikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli hänen elämänsä ollut täynnä\nnoita loistavia menestyksiä, joita kauneus yhdessä neron kanssa aina\ntuottaa. Näitä kumpaisiakin ominaisuuksia oli hänellä juuri niin\npaljon, kuin hän tarvitsi tehdäksensä kaikki ne miehet hulluiksi,\njotka joutuivat hänen tuttavuuteensa. Nuorena tyttönä oli hän\nmatkaillut Europassa ja tähtenä loistanut Ranskan ja Venäjän hoveissa.\nHän, niinkuin kauniit naiset yleensä, kuuli miehiltä ainoastaan\nmielistelemistä -- joka aina huvitti häntä. Hän tunsi varsin hyvin,\nmikä hurmaava voima hänen personallansa oli, ja koki sentähden tuolla\nvoimallansa kaikkia hallita, ihastuttaa ja miellyttää. Hän luuli\nsaaneensa toimeksensa tässä maailmassa yhteiskunnan uudestaan\nsynnyttämisen ja ryhtyikin sentähden tähän toimeensa, luonteensa koko\ninnostuksella ja tuolla menestyksen varmuudella, joka on seuraus\nkäytännöllisyyden täydellisestä tuntemattomuudesta. Väitteitä, joita\nvanhat valtioviisaat epäellen ovat miettineet ja jotka ovat olleet\nmonen vuosisadan ratkaistavina, ratkaisi hän hämmästyttävällä\nnopeudella.\n\nHänellä oli yksi ainoa lääke yhteiskunnan parantamiseksi, eikä hän\npitänyt sen toimeenpanemista laisinkaan mahdottomana. Tää lääke oli\naivan yksinkertaisesti se, että maailman hallitseminen on tästä lähin\njätettävä naisien käsiin. Ne joiden pyrintönä ainoastaan oli saada\nnaiset miesten vertaisiksi, olivat hänen mielestänsä suuresti jäljessä.\nVaimohan on ylevämpi sukupuoli, jumalallista synty-perää. Eikö joka\nainoa mies, jonka hän tunsi, ollut vakuuttanut hänelle juuri samaa,\nkumminkin mitä häneen itsehensä tuli? Eivätkö aina olleet vakuuttaneet,\nettä hän voipi oppia kaikki lukemattakin, ainoastaan vaimollisen\nkykynsä kautta? Eivätkö he tuhansin kerroin olleet vakuuttaneet että\nhän, salaman nopeudella, voipi tehdä päätelmiä, ajattelemattakin,\nainoastaan salamoivain silmäinsä säihkyn kautta? Eivätkö he olleet\nvannoneet, että kukin hänen juonensa on jumalallinen lahja?\nLuonnollisin seuraus tästä oli, että yhteiskunnan haavain\nparantamiseksi ei tarvita mitään muuta, kuin että _hän_, ja joku muu\nyhtä innostunut nainen, itse ottaisi ohjat käsiinsä ja _hallitsisi_.\nKaikki tämän kurjan maailman haavat parannettaisiin silloin valkealla\nlaastarilla, kaikki taakat silloin kevennettäisiin, silloinpa kaikki\nyhteiskunnan rumat haavatkin pestäisiin ruusuvedellä! Sellainen oli\nrouva Cerulian'in ohjelma maailman pelastamiseksi perikadosta, ja tätä\nautuuden aikaa odotellessansa teki hän siihen valmistuksia taitonsa\nmukaan, joka viikko pitämällä luonansa n.k. \"salonkia\", jossa suuri\nihmis-paljous tuli ko'olle, nähtävästi tuon suuren pelastamis-aatteen\nelähyttäminä, mutta aivan erimielisinä tavasta miten tämä maali oli\nsaavutettava.\n\nIdaa pidettiin tässä seurassa sangen suuressa arvossa, ja vaikkapa hän\nolikin hyvä ja järkevä tyttö, ei iän kuitenkaan voinut olla aivan kylmä\nsille ihmetykselle, jonka hän herätti.\n\nTässä seurassa tutkittiin korkeimpia ja jaloimpia aatteita, joita\nihmishenki voipi käsittää ja koko seura oli elähytetty marttiiran\nrohkeudella, voimatta toki selvästi käsittää miten he joutuisivat\ntodellisiksi marttiiroiksi. _Siinä_ toki olivat kaikki yksimielisiä,\nettä nykyisessä yhteiskunnassa oli kaikki takaperäistä, joka mitä\npikemmin oli muutettava. Mutta mitkä seuraukset tällä muutoksella\nolisi, siitä löytyi yhtä monta eri mieltä kuin henkilöäkin, joista\nkukin ihmeteltävällä jäykkyydellä ja innolla puolusti omia\nmietteitänsä. Siinä kohden toki olivat kaikki yksimielisiä, että kun\ntuo suloinen aika kerran joutuisi, niin kukin heistä tekisi mitä vaan\nkulloinkin päähän pistäisi, sillä elämän päämääränä nähtävästi on\nvapauttaa itsensä kaikesta, mikä on hankalaa ja vaikeata.\n\nTäytyy myöntää, että rouva Cerulian'in \"salonki\" oli varsin huvittava\ntänä iltana. Täydellisesti emansipeerattujen naisien keskustelu on niin\nomituista ja vaihettelevaa laatua, että se saapi tunnit katoamaan\nerittäin nopeasti ja miellyttävästi. Kukin läsnä-oleva oli erittäin\nvilkkaalla ja iloisella tuulella eikä kenkään epäillyt suoraan lausua\najatuksiansa. Näyttipä siltä kuin ei löytyisi ainoatakaan kysymystä,\naina maailman luomisesta saakka, jossa ei vielä olisi ollut näille\nhaastelemisen sijaa. \"No, herra Henderson\", kysyi Ida kotiin\npalatessamme, \"mitä te piditte heistä?\"\n\n\"Varsin paljon; mutta minun täytyy toki tunnustaa, että olen vielä\ntuota vanhanaikaista mielipidettä vaimon vaikutus-piiristä\".\n\n\"Mitä, kuinka herra Henderson?\"\n\n\"Niin, todellakin, neiti Ida, ja aina vakaammin silloin, kun joudun\netevien ihmisten pariin, jotka tahtovat kääntää kaikki maailman lait\nylösalaisin, asettaaksensa naisen kyllin korkealle alustimelle\".\n\n\"Vai niin?\" sanoi Ida. \"Minäkin puolestani olen jo kauan sitten tullut\nsiihen vakuutukseen, että jos naisten asian maailmassa pitää edistymän,\nniin se ei voi tapahtua kokouksien ja keskustelujen kautta, vaan siten,\nettä kukin nainen erikseen päättää ryhtyä johonkin sukupuolellensa\nhyödylliseen työhön, että hän sen _alkaa_ kärsivällisyydellä ja\nhiljaa työskentelee sen täyttämiseksi. Tämä on _minun_ käsitteeni\nasiasta, vaikkapa varsin mielellänikin väliin kuuntelen näiden\nkeskusteluita, sillä ne ovat todellakin elähyttävänä vastakohtana\nnykyajan seura-elämän inhoittavalle, tyhjänpäiväiselle lörpötykselle.\nMonella heistä tapaamme sellaisen elävyyden, vilkkauden ja voiman, että\nsen täytyy meitä huvittaa, ja minulle tuo aina antaa uusia mietteitä\".\n\n\"Mitä minuun tulee\", sanoi Eva, \"niin tiedän varsin hyvin, että olen\ntyötöin nais-parka; mutta jos minä ryhtyisinkin johonkin toimeen naisen\npuolesta, niin varmaankin sen tekisin kodissani. Sielläpä luulen\nvoivamme vaikuttaa paljon hyvää ja sitä paitsi varjelemme silloin\nitsemme joutumasta mihinkään liiallisiin houreisin\".\n\n\"Minä en vaadi muuta, kuin että nainen toimii edes _jotakin_\", sanoi\nIda; \"ett'ei tyttö aina siitä asti kun hän koulusta pääsee, aina\nsiihen saakka, kun hän joutuu naimisiin, kuluta ikäänsä aivan\nturhamaisuuksiin. Vaikka en todella voi oikein luottaa mihinkään niistä\nteorioista joita tähän asti olen kuullut, olen siitä kuitenkin\nvakuutettu, että meistä naisista _voisi_ tulla paljoa hyödyllisempiä\nihmisiä, paljon enemmän itsehemme luottavia, kuin tähän asti olemme. Me\n_voimme_ ja meidän _täytyykin_ toimia paljon enemmän tässä maailmassa.\n_Minä_ olen tieni määrännyt ja ai'on jatkaa matkaani sitä pitkin -- ja\nluulenpa, että nainen, joka _todella_ raivaa tien itsellensä, tekee\njuuri samoin kuin se, joka aukaisee ensimmäisen polun metsässä; hän\nvalmistaa tietä, jota myöten muut sitte voivat kulkea\".\n\n\"Sen sinä kyllä voit tehdä\", sanoi Eva; \"mutta minä olen liian heikko\nkokeakseni aukaista ensimmäistä polkua\".\n\nMinä tunsin hänen kätensä hieman tärisevän kainalossani hänen tätä\nsanoessansa. Oli pilkkoisten pimeä, ja tietämättäni, luulen minä,\nasetin käteni hänen kädellensä -- ja aivan ajattelematta suljin tuon\npienen, lämpimän esineen käteeni, juuri kuin se olisi ollut pieni\nlinnun poikanen. Tämähän on seikka, joka usein tapahtuu ennenkuin\narvaammekaan. Mutta minä huomasin, ett'ei hän vetänytkään pois kättänsä\nja minä pidin sitä siis suljettuna käteeni; itsekseni arvelin: olikohan\ntämä joku ystävyyden etuuksista. Mutta ennenkuin ennätin tulla siitä\nselville, erosimme toisistamme heidän portillansa.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nMinä saan moralisen niskalöylyn.\n\n\nPari päivää tämän jälkeen istuin huoneessani, kiiruusti kirjoitellen;\näkkiä kuulin keveitä askeleita rappusissa ja äänen, joka lausui: \"Aivan\noikein! tämä on herra Henderson'in huone; paljon kiitoksia!\" ja samalla\nastui huoneeseni nuori nainen, täynnä vilkkainta elävyyttä, rohkeilla\nsini-silmillä, kähäräisillä, ruskeilla hiuksilla ja pienellä\nveitikkamaisella hatulla, jossa heilui höyhen viipotin toisella\nkorvalla. Hän tuli suorastansa minun kirjoituspöytäni ääreen ja\nistautui viereheni. Minä katselin häntä suurimmalla ihmetyksellä ja\nkummastuksella. Tämä ilmiö lehahti nauruun, tarttui käteeni ja lausui:\n\n\"Katsos tänne nyt Harry, etkö tunne minua? No, jos niin on,\nystäväiseni, niin olet sinä nyt tilaisuudessa päästä tuttavuuteeni.\nMinä olen lukenut viimeisen sekamelskasi 'Talvitiessä' ja olen nyt\ntullut oppiakseni tuntemaan sinut itsesikin\".\n\nMinä yhä tuijoittelin häneen, äänettömällä ihmetyksellä.\n\n\"Kuules nyt, armas veikkoni, minä olen tullut sinua opettamaan\", jatkoi\nhän ja siirsi istuimensa vielä lähemmäksi, laski kätensä ystävällisesti\nolalleni ja katseli mielistellen silmiini. Minun kauhistusta ilmoittava\nkatseeni näkyi suuresti naurattavan häntä.\n\n\"Ha, ha, ha\", nauroi hän; \"no, johan minä sen heille sanoin? Sinä et\nvielä ole puoleksikaan kuorestasi päässyt, etkä siis vielä hetkiin tätä\nkuortasi jättävä. Sinä puolustat nais-emansipationia, mutta, voi poika\nparka! sinä et aavistakaan mitä sillä tarkoitetaan; et rahtuakaan sinä\nsiitä ymmärrä, poikaiseni! Myönnä se\", sanoi hän taputellen olkaani ja\nsilitellen hiuksiani.\n\n\"Se on kyllä totta, rouvaseni, minä sen kyllä myönnän. Mutta minulla ei\nole kunnia -- -- --\" sanoin minä epäillen.\n\n\"Sinulla ei ole kunnia tuntea minua, oli aikomuksesi sanoa; no hyvä,\njuuri tuon opin saat sinä nyt. Minä luin kappaleesi 'Talvitiessä' ja\najattelin itsekseni: tuo poika on vielä pakanallisessa pimeydessä,\nmutta minä tahdon oitis rientää häntä valaisemaan. Sinun aikeesi on\nhyvä, Harry, mutta aine on niin laaja, ett'et sinä ole voinut sitä\nläpitunkea. Huomaa lapsukaiseni! Sinä et ole nainen, niinkuin minä\nolen; siinä on eroitus\".\n\nNyt kysyn kultakin lukijalta, mitä ujon nuoren miehen, joka on oppinut\nkunnioittamaan naista melkeen Jumaluutena, tulee tehdä, kun hän äkkiä\nsattuu naisen pariin, noin hämmästyttävässä suhteessa. Olin kyllä\nkuullut puhuttavan Audacia Dangereyes'tä aivan merkillisen omituisena\nolentona, mutta en kuitenkaan luullut joutuvani noin kursastelematta ja\nilman mitään valmistusta hänen tuttavuuteensa.\n\n\"Ota vaari nyt, poikaseni\", sanoi hän, \"viidessä minuutissa tahdon\ntodistaa, että olet puhunut asiasta, jota sinä et vähintäkään ymmärrä.\nOlet sokealla tavallasi vaatinut naisille vapautta ja yhden-arvoisuutta\n-- sanalla sanoen samaa vapautta naisille kuin miehilläkin on. No\nhyvä! Nyt tulee luoksesi nainen, joka _käytännöllisesti_ käyttää\noikeuksiansa, juuri samoin kuin mieskin tekisi. Minä vaadin itselleni\noikeutta polttaa tupakkaa ja ryypätä, tulla luoksenne teitä\ntervehtimään ja viettämään hupaista hetkeä kanssanne, milloin vaan\ntahdon, käskeä teitä tulemaan minua tervehtimään asunnossani j.n.e.\nTässä on nimikorttini. Kutsu minua Dacia'ksi, jos vaan tahdot, minä\ninhoan kaikkea kursastelemista. Tule luokseni tupakoimaan tänä iltana!\nEtkö tahdo tulla? Minä asun mitä somimmassa, pienessä huoneessa. Mitä\nmaksat huoneestasi? No, tahdotko tulla?\"\n\n\"Todella, -- neiti, -- kiitoksia -- -- --\"\n\n\"Kutsu minua Dacia'ksi vaan, mutkistelematta. Niinkuin jo sanoin,\ninhoan kaikkea kursastelemista. Kohtele minua aivan kuin toveriasi.\nMutta myönnä nyt, että sinua sitovat vielä nuo inhoittavat, vanhat\ntavat, jotka sortavat naisia niin, että heidän voimansa vihdoin\nuupuvat. Sinä kuulut tuohon teeskentelevään joukkoon, joka saarnaa\nnaisen vapaudesta, mutta joka toki pitää naista vangittuna kultaisissa\nhäkeissä, kanarialinnun tavoin, ja sinä peljästyt omia mietteitäsi, kun\nnäet _todella vapaan_ naisen käytännöllisesti panevan ne toimeen.\nNäetsen, minä olen nainen, jolla on uskallusta ei ainoastaan puhua,\nvaan myöskin toimia. Miksi ei nainen saisi käydä miehiä tervehtimässä\naivan yhtähyvin kuin he saavat kodissansa odottaa kunnes miehet tulevat\nheidän luoksensa. Minä tiedän ett'et hyväksy tätä, minä kyllä näen\nett'et sitä tee; mutta se on vaan seuraus siitä että vielä olet vanhain\ntapain orjana. Mutta minä _pakoitan_ sinut pitämään minusta, vastoin\ntahtoasikin. No, älä nyt luovu perus-aatteistasi, vaan myönnä minulle\noikeuteni naisena ja ihmisenä.\"\n\nMinä olin niin hämmästynyt ja harmistunut, että jouduin aivan hämille.\nOvi aukeni ja Jim astui nyt sisään. Ensi silmäyksellä huomasi hän\ntilani, ja erinomaisen veitikkamaisella, ilveellisellä katsannolla teki\nhän pienen pyörähdyksen naisen seljän takana. Tämä kääntyi ympäri, kun\nJim häntä läheni.\n\n\"Ihanin suvustanne, -- moniaita vähäpätöisiä poikkeuksia lukuun\nottamatta, -- mikä onnellinen sattumus sallii meille tämän miellyttävän\nkohtauksen?\"\n\n\"Oh, katsos Jim'iä, sinäkö se oletkin?\" vastasi nainen.\n\n\"Olen kun olenkin\" sanoi Jim, ja istahti ystävällisesti hänen\nviereensä. \"No, mitäs kuuluu naisellisuuden loistavimmalle edustajalle\n-- kiiluvalle pohjan-tähdelle -- Aurora Borealis'elle -- ihanimmalle\nkaikista ihanista? Onko tuo pieni sydän-parka jo saavuttanut kaikki\noikeutensa? Ryypynkö vai sikarin saan tarjota? Tulkaa nyt otteloon\nJim'in kanssa niin saamme lystin kukontaistelun.\"\n\n\"Pysy alallasi hieno herraseni\", sanoi Audacia, ja lahjoitti Jim'ille\nmitä somimman, pienen korvapuustin; \"minä mieluimmin hyväilen itse.\nMinä olen juuri ystävällenne tässä todistanut, kuinka vähän hän\nymmärtää vaimon todellisesta yhdenarvoisuudesta ja noista ihanista,\nautuaista ajoista, jolloin meidän oikeutemme yleisesti tunnustetaan ja\nme, niinkuin miehetkin, saamme toimia, mitä vaan itse tahdomme.\nUskaltaisinpa lyödä veikkaa, ett'ei yksikään noista van Arsdel'in\nneideistä uskaltaisi tehdä, mitä minä nyt teen. Mutta me aukaisemme\ntien, herraseni, me aukaisemme tien. Vielä tuleepi aika, jolloin kaikki\nnaiset ovat yhtä vapaita kuin miehetkin, ja voivat elää yhtä\nujottomasti, etsiä samoja huvia ja tehdä itsensä onnellisiksi, juuri\nsamoin kuin miehetkin.\"\n\n\"Jumala meitä varjelkoon!\" sanoin hiljaa itsekseni.\n\n\"Rakas Audaciani\", sanoi Jim, \"suothan minun muistuttaa ensiksikin,\nettä miehillä myöskin pitää oleman vapautensa etsiä huvia, ja suothan,\nlumoava kaunotar, minun huomauttaa, ett'ei pidä kaataa uutta viiniä\nvanhaan astiaan, niinkuin raamattu sanoo. Nyt on asian laita sellainen,\nettä Harry ystäväni -- suo anteeksi sanani -- on vanha astia, johon,\nluullakseni, olet nyt jo kaatanut niin paljon uutta viiniä kuin hän\nsietää. Kun me kumpainenkin sitäpaitsi elämme ainoastaan paperin\ntahraamisella, kirjoittamisella, ja meillä nyt on sanomalehteemme\nkirjoitettavana pari kappaletta, joilla on kiire, ja hiisi aina, niin\nsanoakseni, on niiden kannoilla, jotka ovat sanomalehden toimituksessa,\nniin täytyy minun nöyrimmästi anoa, että te hetkeksi käännätte meistä\npois teidän silmäinne lumoavan valon, ja että muutatte taivaallisen\nolentonne muille markkinoille.\"\n\nNäin sanoessansa kietoi Jim käsivartensa Audacian vyötäryksille,\ntalutti hänet ovelle, jonka hän paiskasi auki ja saattoi siten Audacian\nulos varsin juhlallisesti, nöyrällä kumarruksella.\n\n\"Seis!\" huusi hän, \"ette lykkää minua noin helposti pois tieltänne.\nEnhän vielä ole toimittanut asiaanikaan, jonka vuoksi oikeastaan tänne\ntulin. Teidän täytyy kumpaisenkin tilata minun sanomalehteäni:\n'Emansipeerattu nainen'\".\n\n\"En voi sitä tehdä, sä taivainen lumotar\", sanoi Jim; \"olen liian köyhä\n-- mylly ei käy, -- vesi on varsin vähässä -- vähiä vaativa ansioni on\nvielä palkitsematoin! Odota kunnes laivani tulee valkamaan, silloin\ntilaan mitä vaan haluat\".\n\n\"Ohhoo, luuletko niin vähällä minusta pääseväsi. Ohoh! Johan minä\nsanoin sen; minä olen tullut tänne saadakseni yhden tilaajan lisää,\nenkä todellakaan ai'o hievahtaakaan täältä ennenkuin olen onnistunut.\nNo nyt Harry\", sanoi hän käteeni tarttuen, \"kirjoita nyt nimesi tuohon,\nniin olet oikein hyvä poika\".\n\nTuskissani kirjoitin nimeni ja Jim seisoi vieressäni nauraen.\n\n\"Joudu, Jim, kirjoita nimesi tähän, jotta kerrankin pääsemme tästä\nkiipeleestä\", sanoin minä. \"Hyvä! 'helisevät' pöytään, -- viisi\ndollaria kummaltakin!\"\n\nKoneen tapaisesti tottelimme kumpainenkin.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" sanoi hän ystävällisesti; \"olkoonpa tämä nyt kylliksi\ntällä kertaa. Hyvästi, hyvästi herrat!\"\n\nTämän sanoessansa liiteli hän huoneestani, päätänsä nyökähyttäen niin,\nettä höyhen-töyhtö heilahti.\n\nJim sulki äkkiä oven hänen jälkeensä.\n\n\"Jumala varjelkoon, Jim!\" sanoin minä; \"ken ja mikä on tämä olento?\"\n\n\"Siinä näit erään tämän _uuden yhteiskunnan_ edelläkulkijan\", vastasi\nJim. \"Eikö ole hupaista, kun kaikki tytöt tulevat hänen\nkaltaisiksensa?\"\n\n\"Mutta silloin meidän täytyy pitää ovemme suljettuina\".\n\n\"Jim, onko mahdollista, että tämä on kunnon nainen?\"\n\n\"Hän on juuri sellainen kuin näet hänen olevan\", sanoi Jim. \"Jos hän on\nkunnon nainen, se riippuu kunkin katsanto-tavasta. Löytyy naisia, jotka\nrehellisellä aikomuksella kulkevat ja hääräävät kaikkialla, missä vaan\nmiehiä löytyy. Tämä nainen on kovasti vakuutettu siitä, että hän voipi\ntehdä kaikkia, mitä nuori mies Newyorkissa tekee\".\n\n\"Voi taivahinen!\" sanoin minä, \"mitä van Arsdel'in perhe arvelisi\nmeistä, jos se tietäisi, että hän on täällä käynyt?\"\n\n\"Kaikeksi onneksi he eivät saa sitä tietää\", vastasi Jim. \"Tämä kaikki\non seuraus siitä, että sinä olet noiden uusien mietteiden edustaja ja\npyrit saamaan vaimon samalle kannalle, kuin mies on\".\n\n\"No pojat, mikä nyt on tapahtunut?\" kysyi Bolton, joka juuri astui\nsisään.\n\n\"Eipä juuri mitään; -- Dacia Dangereyes on ollut täällä\", vastasi Jim,\n\"ja Harry-parka on pyörtymäisillänsä ja vaipuisi mielellänsä laattian\nalle. Hänellä ei vielä ole oikeaa rotua itsessänsä, vaikkapa hän\nkirjoittaakin muhkeat kirjoituksensa yhdeksännestätoista vuosisadasta\".\n\n\"Minä olen kirjoittanut _naisista_\", sanoin minä, \"enkä tuollaisista\nolennoista. Jos olisin vakuutettu, että suuremman vapauden myöntäminen\nja paremman kehkeytymis-tilaisuuden hankkiminen naiselle muuttaisi\nhänet tuollaiseksi hirviöksi, kuin neiti Dacia on, niin olkaa varmat,\nett'ette koskaan näkisi minun sitä edistävän\".\n\n\"No, rauhoitu nyt, Harryseni\", sanoi Bolton; \"sinä et ole ensimmäinen\nedistyksen sankari, jolla on ollut syytä huudahtaa: Jumala varjelkoon\nmeitä ystävistämme! Kaikkialla, missä vaan jalon innostuksen virta\nvaluu eteenpäin ja paisuu laitojensa yli, kaikkialla se kuljettaa\nmukanansa romupuita ja roskiakin. Mitä neiti Audaciaan tulee, niin on\nhän omituinen ilmiö nykyaikaan, jolloin kaikki kokeet elämässä ovat\ntehtävät ja jotka sitte pysyvät tahi lankeavat omien ansioittensa\nmukaan. Älä häpeä puhua totuuden puolesta sentähden, että puolihullut\nja hengellisesti vaivaiset tekevät sen naurettavaksi. Totta kyllä on,\nniinkuin olet sanonut, että meidän pitäisi antaa naiselle vapaampi,\nperusteellisempi ja tarpeenmukaisempi kasvatus ja koettaa enemmän\nkehkeyttää hänen henkisiä voimiansa, ja totta on myöskin, että hänen\npitäisi saada samat oikeudet kuin miehelläkin on; -- tämä on aina yhtä\ntotta, vaikkapa jotkut mielipuolet naiset tästä tekevätkin vääriä\npäätelmiä\".\n\n\"Luuletko Jim\", sanoin minä levottomasti, \"että tämä nainen vielä\ntoisen kerran vaivaa meitä täällä käymisellänsä?\"\n\n\"Kun olemme tilanneet hänen sanomalehteänsä, niin luulen, että hän\njättää meidät rauhaan, kunnes hän taas saapi jonkun hurjuuden päähänsä,\njota hän tahtoo edistää\".\n\n\"Tilannutko!\" sanoin minä; \"sen minä tein aivan pakosta, hänestä\npäästäkseni, sillä tilani oli mielestäni varsin tukala. Mutta minä en\nhuoli hänen lehdestänsä enkä sallisi nimeänikään hänen listallensa.\nAjatteles jos van Arsdel'in perhe saisi vihiä tuosta! Ihmiset ovat aina\nniin valmiit uskomaan, että perus-aatteemme menevät ylellisyyksiin. Jos\nrouva Wouverman, heidän Maria-tätinsä, sattumoilta saisi tuon tietää,\nja meidän kohtalomme tulisi tunnetuksi heidän seurassansa, kuinka\nharmillista eikö tuo olisi meille!\"\n\n\"Oh, älä siitä huoli\", sanoi Jim. \"Luulenpa että voimme pitää\nsalaisuutemme peitossa ja sitäpaitsi ei voine tulla kysymykseenkään,\nettä joku heistä näkisi tahi kuulisi puhuttavankaan tuosta lehdestä.\nEnpä usko, että he pihdilläkään uskaltaisivat siihen koskea\".\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nMaria-täti.\n\n\nMaria-täti tuli huoneesen, jossa Eva ja Alice istuivat neulomassa.\nOitis näkyi päältäkinpäin, että hän oli puuhassa, tuon järkevän,\nnykyaikana suuresti arvossa pidetyn mallin mukaan ylläpitääksensä\ntuota yhteiskunnallista avua, jota kutsutaan \"vieraissa käynniksi\".\nHän oli aivan uupumaisillansa plyymien, kukkien, pitsien ja muiden\nheloittimien alla ja hänen kasvoillansa oli vielä tuo omituinen\nvieraissa-käynti-katsantokin. Selvään huomasi, että hän oli hymyellyt,\nniiannut, kysellyt \"mitäs kuuluu?\" ja sanonut kauniita, mielisteleviä\nlauseita, kunnes hän varsin oli väsynyt vaivoistansa. Myöntää täytyy,\nettä tuo on varsin väsyttävä kristillisen hyväntahtoisuuden\ntäyttäminen: muistaa kysellä kustakin enosta, tädistä, äidinäidistä,\nkustakin kapalolapsesta, kustakin nuoresta herrasta ja naisesta\nkolmensadan tuttavan joukossa: \"miten hän jaksaa?\" \"mitä hänelle\nkuuluu?\" Maria-täti täytti kuitenkin tämän velvollisuutensa sellaisella\ntarkkuudella, että jokaisen täytyi myöntää rouva Wouverman'in olevan\nerittäin miellyttävän naisen.\n\n\"No, nyt olen vihdoinkin taas täällä\", lausui hän istautuen\nnoja-tuolille. \"Minä olen käynyt melkeen läpi koko tuttava-listani,\ntaivas olkoon ylistetty!\"\n\n\"Monenko luona kävitte, täti kulta?\" kysyi Eva.\n\n\"Määrällensä kolmen tusinan luona, lapseni. Näetsen, minä valitsen\njuuri tällaisen päivän, jolloin voipi otaksua, että jokainen on poissa\nkotoansa. Se vähentää vaivaa varsin paljon. Tiedättekö, tytöt, minä\nkävin Elmore'ssakin. Näkisittepä miten he pöyhkeilevät! Enpä ole\neläissäni nähnyt niin ylen onnellisia ihmisiä, kuin he ovat. Jos minä\nolisin heidän asemassansa, niin kokisin toki vähän iloani salata\".\n\n\"Varmaankin he nyt katselevat alas meihin vielä suuremmalla\nsuojelevalla hyväntahtoisuudella, kuin tätä ennen\", sanoi Alice.\n\n\"Suojelevalla hyväntahtoisuudella! Toivonpa että olisit nähnyt Polly\nElmore'n ylpeää käytöstä; no, vähintäinkin hänet olisi voinut pitää\nFaubourg S:t Germain'in herttuattarena. Hän oli niin liukastelevainen\nja kysyi niin alentavaisesti: 'miten teidän hyvät tytöt jaksavat? Koko\nmaailma odottaa uutisia neiti Evasta. Emmekö piakkoin saa toivottaa\nonnea?'\"\n\n\"Ois! tuollaista puhetta, täti!\" sanoi Eva levottomasti; \"mitäs te\nvastasitte?\"\n\n\"Minä sanoin hänelle, ett'ei Evalla ole mitään kiirettä, että hän pitää\nomat personalliset suhteensa salassa, ja pitää sitä halpana ja\nalentavaisena, kaikille niistä puhua. 'Vai niin', sanoi hän, 'jotakin\nsiis on tekeillä. Olen juuri sanonut tyttärilleni, että asia ehkä oli\npaljasta puhetta vaan. Ihmiset puhuvat niin paljon. Mariastakin\nsanottiin, että hän oli kihloissa jo kauan ennenkuin se oli\nhankkeissakaan'. Sitte jatkoi hän puhettansa kertomalla miten ihaeltu\nMaria oli ja kuinka monta kosijata hänellä oli ollut, joiden joukossa\nhän mainitsi herra Sydney'nkin; 'mutta Maria ei saattanut suvaita häntä\nja tiedäthän', lisäsi hän tunnokkaalla äänellä, 'tuollaisissa asioissa\non _sydämen_ päätös painavin'\".\n\n\"Kuinka narrimainen hän on\", sanoi Eva.\n\n\"Minä tiedän\", sanoi Alice, \"että Wat Sydney oikein inhoaa Maria\nElmore'a; hän juuri olikin varsin hurjasti rakastunut Wat Sydney'hin ja\nkäytti itseänsä usein niin, että oikein hävetti nähdä\".\n\n\"Voi kuinka kaikki tuollainen puhe on inhoittavaa\", sanoi Eva.\n\"Ken suvaitsee, että tuollaiset tyhjäntoimittajat, joilla ei ole\nmuuta tekemistä, haastelevat oman sydämemme salaisimmista ja\narkatuntoisimmista asioista?\"\n\n\"Sitä emme voi auttaa, Evaseni. Kaikkialla, minne vaan tulin, kyseltiin\nkihlauksestasi Wat Sydney'n kanssa; huomaat siis, ett'et voi sitä enään\npitää salassa. Sinä kuulut maailmalle ja se vaatii sinulta, ettäs teet\nsamoin kuin kaikki muutkin. Minä tosin en puhunut mitään sinun\nkihlauksestasi, kun minulle ei ole annettu siihen lupaa, mutta asia on\nyhtä tunnettu kuin jos olisitte julki-kihloissa\".\n\n\"Mutta täti\", sanoi Eva, harmista punastuen, \"tämä kulku-puhe on aivan\nperätöintä! Te kihlaatte ja naitatte minut huolimatta kiellostani. Minä\nen ole kihloissa Wat Sydney'n kanssa, enkä ai'o koskaan mennäkään hänen\nkanssansa kihloihin. Hän on nyt pitkällä matkalla; senpätähden toivon,\nettä ihmiset piankin lakkaavat tuosta asiasta puhumasta\".\n\n\"Eipä sinun todellakaan, rakas Evani, pitäisi noin pahasti kohteleman\nsiivoa miestä\".\n\n\"Kohteleman! mitä täti tarkoittaa?\" kysyi Eva.\n\n\"Niin, tarkoitan vaan, ett'ei sinun pitäisi antaa hänen olla\ntuollaisessa epätietoisuudessa, antamatta hänelle varmaa vastinta\".\n\n\"Hän olisi voinut koska tahansa näinä kolmena viimeisenä kuukautena\nsaada sellaisen, jos hän vaan olisi pyytänyt; mutta eihän minun\ntarvinne vastata, kun ei minulta kysytä\".\n\n\"Ethän tarkoittane, Eva, että hän lähti matkallensa mitään varmaa\nvastinta pyytämättä -- -- ilman että hänellä oli asia selvillä?\"\n\n\"Juuri sitä minä tarkoitan, tätiseni, ja vieläpä enemmänkin -- minä\niloitsen, että niin on ja toivon, että hän, ennenkuin hän palajaa, on\ntavannut jonkun, josta hän pitää enemmän kuin minusta, ja silloinhan on\nkaikki lopussa. Siispä, rakas täti, jos joku vielä puhelee teidän\nkanssanne tästä asiasta, niin olenpa hyvin kiitollinen jos vastaatte,\nett'ei konsanaan ole ollut puhettakaan koko asiasta\".\n\n\"No ei, sitäpä en toki sano. Minä sanon sinun antaneen hänelle\nrukkaset\".\n\n\"Miksi niin? Minä en tahdo tuota kunniaa itselleni. Sitäpaitsi on\nmielestäni naisen varsin huonoa ja sopimatointa kopeilla sillä, että\njoku nuori mies on hänelle osoittanut suurimman kunnian ja luottamuksen\nmitä mies naiselle voipi tehdä\".\n\n\"No, no Eva; älä nyt sanokaan ett'ei siitä liitosta koskaan mitään\ntule. Tämä on seikka, jossa tytöt saavat muuttaa mielensä\".\n\n\"Minä puolestani\", sanoi Alice, \"toivon, että hän rakastuisi minuun;\nminä ottaisin hänet oitis. Näittekö, tätiseni, tuon pienen, erittäin\nsoman vaunun, jolla hän ajeli puistossa päivää ennen poislähtöänsä\n-- -- entäs hevosensa sitte ja tuo valkoinen, pitkä-karvainen peite,\npitkillä hopeanhohtavilla karvoillansa? Täytyypä sanoani, että sinä\nolet pieni hupsu, Evaseni\".\n\n\"Minulla ei ole mitään vaunuja, hevosia ja peitettä vastaan\nmuistuttamista; mutta, näetsen, enhän minä niiden kanssa menisi\nnaimisiin\".\n\n\"Mutta Eva\", sanoi Maria-täti, \"jos et sinä pidä sellaisesta miehestä\nkuin Wat Sydney on, niin kenestä sinä sitte huolit? Hän on siivo mies,\njoka ei elä irstaisesti, ja samaa emme voi sanoa puolestakaan nykyajan\nnuorista miehistä\".\n\n\"Mutta eihän naisen tarvinne ottaa miestä uskollisimmaksi ystäväksensä\nelämässä, ainoastaan sen vuoksi, ett'ei hän ole juoppo?\" sanoi Eva.\n\n\"Mutta hän on kaunis\".\n\n\"Niinpä kyllä sanotaan, mutta minä en ole samasta mielipiteestä.\nSanalla sanoen täti, _minä en rakasta häntä_, enkä tee sitä ilmoisna\nikänäni, ja jos tulisin sidotuksi häneen kiinteimmillä siteillä, luulen\nvarmaan, että vihaisin häntä; niinkuin nyt on, toivon, että voimme\nkeskenämme olla hyvät ystävät\".\n\n\"Tahtoisinpa varsin mielelläni tietää, ken sinua kerrankin miellyttää,\nEva\", sanoi Maria-täti.\n\n\"Oh, sellainen kyllä tulee vielä kerran; älä siitä ole huolissasi,\ntäti. Minä varmaankin tunnen hänet heti, kun vaan saan hänet nähdä; ja\nolenpa varma että kaikki ihmiset ihmetellen lausuvat: mikähän hänelle\nnyt tuli? mutta _minä_ olen tyytyväinen, onnellinen\".\n\n\"Mutta, Eva, sinun täytyy muistaa yksi asia. Ei löydy monta miestä,\njotka voivat pitää sinua sillä asemalla, johon olet tottunut\".\n\n\"Sentähden tahdon, kun tuo oikea tulee, elää hänen varainsa mukaan\".\n\n\"Ja asua kolmessa pienessä huoneessa muka? Siihenpä sinä juuri\ntaidatkin kelvata!\"\n\n\"Niinpä kyllä ja ai'onpa itse laittaa ruokammekin. Minä pidän varsin\npaljon tuosta toimesta ja minulla on varmaankin taipumusta siihen.\nKysykääpäs Johannalta alhaalla kyökissä enkö taida valmistaa oivallisia\nkakkuja? Näetten, täti, minä tunnen sisimmässäni niin yltäkyllin\nvoimaa ja toimeliaisuutta, että todellakin olisi vahinko jättää\nminut rikkaalle miehelle. Köyhä maapappi, tummilla silmillä,\nniinkuin Longfellow; katso siinä on minun ihanteeni. Minä kutoisin\nalttari-peitteitä ja pitäisin pappilan niin siistinä ja somana. Voi,\nmiksi ei tuollainen mies tule minua kosimaan! Minä oikein toivon\njoutuvani tuollaiseen asemaan, saadakseni näyttää mihin oikeastaan\nkelpaan\".\n\n\"Mutta minua ei kenkään naita köyhän miehen kanssa\", sanoi Alice.\n\"Älköon köyhä pappi, tahi joku alakuloinen taiteilija koettakokaan\".\n\n\"Kuules, Eva\", sanoi Maria-täti, \"onpa kyllä hyvä sinun asemallasi\nuneksia ainoastaan 'mökistä ja sydämestä'; mutta jahkapa olet nähnyt\nyhtäpaljon maailmaa kuin minä, niin varmaankin pidät rikkautta arvossa.\nVaikea on meidän luopua niistä tavoista, joihin kerran olemme\ntottuneet\".\n\n\"Minä uskallan koettaa kumminkin, täti. Olkaa siis varallanne, kun\njonakuna päivänä näette ihmisien lyövän käsiänsä yhteen ja\nhämmästyksellä huudahtavan: mitä, onko Eva van Arsdel todellakin\nkihloissa _hänen_ kanssansa! Mikä Evalle nyt on tullut? Juuri noin\nkuulin Lotten Simmons'in puhuvan Bella S:t Johns'in kihlauksesta!\"\n\n\"Oh, tuostapa muistuu mieleeni\", sanoi Maria-täti, \"miten ai'ot\npukeutua häihin? Alkaapa jo olla aika tuota miettiä ja sinun pitää\nsiksi saada uusi hame\".\n\n\"Enpä todellakaan siitä huolisi nyt. Onhan minulla kyllin hameita ja\nminä olen sitäpaitsi aivan kyllästynyt koreuksiin. Nämät nykyajan\nmeteliset häät ovat mielestäni varsin ikäviä. Luulenpa melkeen että\njään pois koko huvista Alice'n eduksi. Hän on nykyään tullut ulos\nseura-elämään ja minä olen melkeen hyljätty\".\n\n\"Älä puhu noin, Eva, sitä en salli kuulla\", sanoi Maria-täti. \"Mutta,\ntarkemmin sinua katsellessani huomaan ett'et ole oikein terveen\nnäköinen. Sinun pitää ottaa hermoja vahvistavaa lääkettä näin\nkevätpuoleen ja etenkin varoa, ett'et vaivaa itseäsi\".\n\n\"Minä luulen\", sanoi Alice, \"että Eva vaivaa itseänsä käymällä niin\nusein aamu-saarnassa\".\n\n\"Niin, aivan oikein lapseni. Miten sinä tuollaista voit ajatellakaan,\nEva?\"\n\n\"No, jättäkää nyt, täti kulta, tämä asia ja kertokaa, mitä Elmore'ssa\nnäitte. Luultavasti teille näytettiin kaikki hää-varustukset?\"\n\n\"Niin tekivätkin, ja kuulkaa nyt mitä näin: vihkiliinikon ensin, joka\nmaksoi kaksituhatta dollaria; se oli toki mielestäni varsin tavallisen\nnäköinen ja oli liian raskas ja kankea liiallisen kuteensa tähden\".\n\n\"Minä en siitä huolisi, vaikka saisin sen lahjaksi\", sanoi Eva.\n\"Tuollaiset liiallisuudet ovat mielestäni huonon maun osoitteita\".\n\n\"Jatkakaa, jatkakaa täti!\" pyysi Alice.\n\n\"Niin, sitte näin morsius-puvun, joka oli valmistettu uusimman muotin\nmukaan ja todellakin loistava, se täytyy myöntääni ja muut varukkeet\nolivat kuni ruhtinattarelle. Enpä ole koskaan nähnyt niin turhamaisia\nihmisiä, kuin nämät Elmore'n ovat. Mutta, Eva, nyt muistuu mieleeni,\nettä sinulla on 'kalterit' uudessa popelini-hameessasi; niitä ei nyt\nenää käytetä. Nyt käytetään franssuja -- sen näin heidän komeista\nhameistansa, jotka juuri olivat tulleet Parisista\".\n\n\"Ja mitä täti luulee minulle tapahtuvan, jos minä käyttäisin\nkaltereita, vaikk'ei muut niitä enää käytäkään\".\n\n\"Ethän, rakas lapseni, voi niitä käyttää kauemmin kuin niitä\n_yleisesti_ käytetään. Minä sanon neulojalle että hän muuttaa hameesi,\nja katson itse perään, että se tehdään, niinkuin sen pitää oleman;\nsuostutko siihen?\"\n\n\"Tehkää, täti, mitä vaan haluatte, kunhan ette naita minua jonkun\nkanssa\", sanoi Eva. \"Muotin pitäisi mielestäni kumminkin kestämän niin\nkauan, että edes ennättäisimme kääntyä, ennenkuin se taas muutetaan\".\n\n\"Eva, oletko kirjeen-vaihdossa herra Sydney'n kanssa?\" kysyi\nMaria-täti, hetken ääneti oltuansa.\n\n\"Kirjeen-vaihdossa? En, en todellakaan ole. Miksipä sen tekisin?\"\n\n\"Äidillemme hän kumminkin kirjoittaa\", sanoi Alice nauraen.\n\n\"Se on hänen oma asiansa, jos hän sen tekee, mutta minä sanoin hänelle\nlähtiessänsä, ett'en tahdo olla kirjeen-vaihdossa herrain kanssa; enkä\nai'o sitä tehdäkään, ell'en tapaa miestä, jonka kirjeet erittäin minua\nhuvittavat.\"\n\n\"Mitä sinä pidät nuoresta Henderson'ista?\"\n\n\"Idan ihailijasta?\" kysyi Eva, punastuen, \"meidän mielestämme hän on\nkyllin miellyttävä, vai miten Alice?\"\n\n\"Vieläkö Ida on hänelle suopea?\"\n\n\"Tottakai; he ovat mitä parhaimpia ystäviä\", vakuutti Eva. \"Hän on\ntodellakin kunnon mies. Hän lukee runonsa ensin Idalle ja kysyy hänen\nmielipidettänsä niistä.\"\n\n\"Hän tulee aina yhdessä Jim Fellows'in kanssa\", sanoi Alice, \"ja\nmielestäni ovat he kunnon miehiä molemmat -- todellakin paljoa\nkunnollisempia kuin useimmat muut. Henderson tosin ei ole yhtä lystikäs\nkuin Jim, mutta häneen voi paremmin luottaa\".\n\n\"Minä en pidä niistä, jotka yhä ilveilevät\", sanoi Eva. \"Miehen, joka\nei milloinkaan ole totinen, pitäisi kantaa kilistimiä lakissansa,\nniinkuin hovinarreilla entiseen aikaan oli tapana\".\n\n\"Jopa järki! Sehän on juuri Jim'in tapaista. Hän saa minut aina\nnauramaan ja minä nauran mielelläni\".\n\n\"Etkö usko Eva, että herra Henderson hyvin sopisi Idan mieheksi?\" kysyi\nMaria-täti.\n\n\"Mitä siihen tulee\", väitti Alice, \"niin on hänestä yhtävähän kuin\nJim'istä mieheksi. Tiedättehän, että he ovat varattomia kumpainenkin,\neivätkä tosiaan voi ajatellakaan naimista\".\n\n\"Mutta olisihan\", sanoi Maria-täti, \"Ida sopiva vaimoksi köyhälle\nmiehelle. Hänellä on taipumusta säästäväisyyteen, eikä hän huoli\nkoreista vaatteista ja voisi ehkä vähän ko'otakin perheen\nylläpitämiseksi. Hän näkyy todellakin rakastavan työtä itse työn\ntähden. Toivon sydämestäni, että hän menisi naimisiin, jotta hän\npääsisi kaikista noista kummallisista ajatuksista, jotka nyt pyörivät\nhänen päässänsä. En tiedä milloinkaan, mitä vastaisin ihmisille, kun he\nkysyvät miksi hän ei ota osaa seura-elämään\".\n\n\"Miks'ette sano suoraan, että hän mieluummin auttaa isäämme hänen\ntoimissansa?\" sanoi Eva.\n\n\"Sentähden, ystäväiseni, että se on niin outoa. Ihmiset eivät voi\nymmärtää sitä\".\n\n\"He eivät siis voi ymmärtää, että nainen voi kyllästyä joutilaasen\nelämään ja tahtoo käyttää sielunsa voimia. Mutta _minä_ ymmärrän sen.\nTahtoisinpa antaa kaikki maailman hyvyydet jos voisin olla yhtä\nhyödyllinen jollekulle, kuin Ida on isällemme. Ja luulen varmaan että\nse on mieliksi vanhalle isä-raukalleni, joka tekee työtä orjan lailla\nmeidän edestämme. Tahtoisinpa mielelläni minäkin auttaa häntä\".\n\n\"Sitä voit, lapsi-kultani, tehdäkin, jos vaan tahdot\", sanoi\nMaria-täti.\n\n\"Millä tavalla sitte?\"\n\n\"Menemällä naimisiin Wat Sydney'n kanssa\".\n\n\"Täti-kulta, miten se isään voisi kuulua?\"\n\n\"Se kuuluu häneen enemmän kuin luuletkaan\", sanoi Maria-täti,\numpisalaisesti nyökähyttäen päätänsä.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nNaiskysymys, kaikin puolin tarkastettuna.\n\n\nNeiti Audacia Dangereyes'in käytös luonani oli minulla sangen\ninhoittavana mielessäni. Tämä vastenmielisyyteni häntä kohtaan ei\nkadonnut sittekään, kun sain hänen sanomalehtensä, joka oli täynnä\nesityksiä kommunismin hurjimmista perus-aatteista. \"Emansipeerattu\nnainen\" tähtäsi hyökkäyksellään kristinuskoa, avioliittoa, järjestystä\nja kaikkea ihmisellistä lakia vastaan, ollen samaa laatua kuin ne\nkirjoitukset, joitten oppia ennen ensimmäistä vallankumousta Ranskassa\nlevitettiin kansaan, joka kyllä sitte kantoikin verisiä hedelmiä.\nSilloin, samoin kuin nyt, leikiteltiin näillä opeilla kirjallisissa\nsalonkeissa ja ylimys-seuroissa, joissa niiden uutuus antoi\nmiellyttävää kiihoitusta horroksellisessa jokapäiväisyydessä. Silloin\ntulivat ne, samoin kuin nykyäänkin, innostuksella suosituiksi kauneilta\nilluminateilta, jotka niissä luulivat näkevänsä päivän-koin tulevaan\nonnellisuuteen, ja jotka, rouva Rolandin tavoin, herätettiin unestaan\nguillotinin juurella ja siellä, taivuttaen päätänsä kuolemaan,\nhuudahtivat: \"ah, vapaus, mitä ei sinun nimessäsi tehdäkään!\"\n\nSuurin eroitus \"Emansipeeratun naisen\" ja Ranskan illuminatein välillä\noli siinä, että nämät ranskalaiset esikuvat olivat hienoja miehiä ja\nnaisia, älykkäitä ja hyvin kasvatettuja, jota vastoin amerikalaiset\njätkyttelijänsä olivat, vaikk'ei juuri ilman voimaa ja kykyä, raakoja\npuheessaan, ilman kasvatuksetta ja vajaalla sopivaa esitystapaa\nmielipiteensä julistamisessa.\n\nSe minulle oli erittäinkin inhoittavaa, että tämä sanomalehti kaikessa\nraakuudessaan ja törkeydessään ilmaantui muka etevimpänä naisen\noikeuksien puolustajana ja piti rääkkyvän äänensä naisen äänenä. En\nmyös ollut tyytyväinen siihen tapaan, jolla tulin pakoitetuksi\ntilaamaan tätä sanomalehteä ja niinmuodoin sekä nimelläni että\nrahallani edistämään sen levenemistä.\n\nAsia minun silmissäni sai vieläkin suuremman painon, kun ajattelin,\nettä tämä nainen, kun hän _kerran_ oli tullut, voisi vieläkin tulla ja\nsamalla tavoin veroittaa minua mielensä mukaisella pakko-verolla. Mutta\nkaikkein enemmin pelkäsin, että huhu tästä jollakin tavoin voisi tulla\nherra van Arsdel'in korviin. Ja kuvitelkaa hämmästystäni, kun samana\niltana, istuessani Idan luona, herra van Arsdel ihan odottamattomasti\nrupesi puhumaan tästä aineesta.\n\n\"Oletteko herra Henderson\", sanoi hän, \"tilanneet 'Emansipeerattua\nnaista', tätä naisen oikeuksien uutta äänen-kannattajaa?\"\n\n\"Mutta, isä\", virkahti Ida, \"se on väärin kutsua sitä niin! Sanomalehti\nkyllä sanoo olevansa naisen oikeuksien äänen-kannattaja, mutta me emme\nole sitä siksi tunnustaneet\"\n\n\"Oletteko nähneet tuota sanomalehteä, herra Henderson?\" kysyi herra van\nArsdel.\n\nAmerikalaisen tavoin koetin välttää vastausta tekemällä toisen\nkysymyksen:\n\n\"Oletteko _te_ tilanneet sitä, herra van Arsdel?\"\n\n\"Olen\", vastasi hän nauraen; \"tunnustan niin tehneeni ja olen sen\nkautta joutunut somaan pulaan. Se lehti on sellainen, ett'ei sitä\nkenkään kunnon mies tahdo huoneesensakaan. Mutta sen toimittajatar tuli\nitse konttoriini ja kiusasi minua siksi, että minun oli myöntyminen. En\npäässyt hänestä muulla tavoin, enkä tietänyt, mitä olisin pitänyt\ntehdä. En ole koskaan ollut pahemmassa pulassa, ja päästäkseni hänestä\nannoin hänelle viisi dollaria. Jos hän olisi ollut mies, niin olisin\nheittänyt hänet huoneestani ulos\".\n\n\"Ah, isä, tiedän mitä sinun olisi pitänyt tehdä. Olisit kutsunut minua,\n-- minulta hän ei olisi saanut rahaa eikä nimeä, eikä myös sinultakaan,\njos olisin ollut saapuvilla\".\n\n\"Onko hän ollut teidän luonanne, herra Henderson?\"\n\n\"Onpa kylläkin\", sanoin, \"ja minä tein ihan samoin kuin tekin, tilasin\ntuskissani lehteä\".\n\n\"Herra Henderson\", sanoi Ida, \"tämän naisen ja hänen kaltaistensa\nkäytös on suuresti harmittava ja inhoittava, kun se suorastaan\nsolvaisee ja väärin esittää kaikkia naisia, jotka tahtovat tulla\nitsetyisiksi ja omavaltaisiksi. Se hävittää sen hellätuntoisuuden, jota\nmiehet, erittäinkin amerikalaiset, osoittavat naiselle, ja tekee tien\nitsenäisyyteen paljon vaikeammaksi sille naiselle, joka tahtoo\nitsenäisyyden uraa kulkea. Ei ole pienintäkään syytä, joka vaikuttaisi,\nettä nainen lakkaa olemasta nainen, sen vuoksi, että hän pyrkii\nitsenäiseksi ja tahtoo itse pitää huolta toimeentulostansa. Vaatia\nnaisille oikeutta saada heittää naisellisuutensa ja olla kuin mies, on\nyhtä naurettavaa kuin jos mies vaatisi oikeutta saada käydä naisen\npuvussa. Jospa yhteiskunta niin muodostuisikin, että nainen saisi samat\nlailliset ja yhteiskunnalliset oikeudet kuin miehellä on, jospa\nyhteiskunnallinen tapa antaisi hänen toimeen-tulemiseksensa tehdä\nkaikkea mitä vaan keksisi, niin olisi kuitenkin nainen aina oleva\nheikompi puoli ja aina tarvitseva samaa hellää ja hienoa kohtelemista\nkuin nytkin. Nämä raivottaret tekevät kaikkia mitä voivat,\nhaihduttaaksensa sen ritarillisuuden ja hieno-tuntoisuuden, jota mies\ntähän asti on naiselle osoittanut. Se on varsinkin harmillista ja\näkäyttävää minulle, joka olen määrännyt itselleni tien, toisenlaisen\nkuin minun kaltaiseni naiset tavallisesti käyvät; ja sellaiset ihmiset,\nkuin Maria-tätini ja kaikki hänen tuttavansa, eivät tee eroitusta neiti\nAudacian ja minun käytös-tapani välillä, vaan pitävät meitä kaikkia\nyhtäläisinä. Mielipiteittensä puolesta on Audacian sanomalehti kyllä\nvaarallinen, pääasiallisesti niiden puoli-totuuksien tähden, joita\nsiinä esiintuodaan. Jos ei yhteiskunnassa löytyisi todellisia vikoja ja\nerehdyksiä, jotka tarvitsevat oikaisemista, niin ei senkaltaisella\nsanomalehdellä olisi minkäänlaista vaikutusvoimaa, mutta kun niin ei\nole, niin en ensinkään epäile, ett'ei se voita kansan suosiota ja tule\nmatkaan saattamaan paljon pahaa. Pelkään että sekasorto ja petokset\nlisääntyvät meidän tasavallassamme yhtä onnettomuutta tuottavina kuin\nRanskassa ennen vallankumousta!\"\n\n\"Jaa, kun kaikki ympäri käydään\", sanoin minä, \"ovat tasavallat vaan\njonkunlaisia koetuksia. Meidän kokeemme ei ole vielä edes kahdensadan\nvuoden vanha, ja nyt jo kokoontuu kaikenlaisia pilviä ja myrskyjä\npäällemme. Työväen-kysymys, siirtolais-kysymys, naiskysymys -- kaikki\nkysymykset näyttävät uhkaavilta.\"\n\n\"Näettekös, herra Henderson\", sanoi Ida, \"mitä naiskysymykseen tulee,\nniin se on kohtuullinen puolue, johon minäkin kuulun, joka on tukalassa\ntilassa ja jonlaiseen aina joutuu, kun ilmaantuu rinnalle toinen\npuolue, joka on ottanut muutamia toisen mielipiteistä, mutta tahtoo\nviedä ne varsin mahdottomiin. Minä puolestani en voi muuta tehdä kuin\ntyynenä pysyä siinä, minkä pidän oikeana; sillä se, mikä on _oikea_,\npysyy oikeana, vaikka sitä ylenpalttiset kuinkakin vääntävät.\"\n\n\"Niinpä kyllä, tyttäreni\", sanoi herra van Arsdel, \"mutta mitä tulisi\nmeidän maastamme, jos kaikki naiset saisivat ääntö-vallan, ja Audacian\nkaltaiset naiset astuisivat esille vaali-kokelaina?\"\n\n\"Varmaankin olisi se sangen inhoittavaa ja me saisimme nähdä paljon\nsellaista, joka olisi loukkaavatakin\", sanoi Ida.\n\n\"Siinä ei ole kyllin\", lisäsi herra van Arsdel, \"sellaiset naiset\ntulisivat vaikuttamaan nuoriin miehiinkin sangen pahentavasti.\"\n\n\"Kun ajattelen kaikkia näitä vaaroja\", sanoi Ida, \"olen ylimalkaan\nhyvin tyytyväinen, ett'ei naisella ole mitään toivoa saada\nääntö-valtaa, ja toivon ett'ei se tulisi kysymykseenkään ennen,\nkun uusi suku-polvi paremmalla kasvatuksella, suuremmalla\nmielenvakavuudella ja yhtäpitäväisemmällä ajatuksen juoksulla, on\nkasvanut joukkoomme.\"\n\n\"Mistä täällä puhutte niin vilkkaasti\", kysyi Eva, joka juuri tuli\nhuoneesen. \"Äiti ja Maria-täti ovat ihan pyörryksissä erään\nsanomalehden tähden, jonka isä on äsken saanut kotia. He sanovat lehden\nsisältävän ilettävimpiä asioita, herra Henderson, ja että se on sen\npuolueen äänen-kannattaja, johon te ja Ida, sekä kaikki edistyksen\ntaistelijat, kuulutte.\"\n\n\"Se on ainoastaan pidettävä kasvannaisena, tautina\", sanoin minä, \"eikä\nneiti Ida, enemmän kuin minäkään, hyväksy tämän lehden mielipiteitä,\nvaikka ne ovat vähän sinnepäin.\"\n\n\"Ah\", sanoi Eva, \"olen varsin utelijas saadakseni nähdä sitä lehteä, ja\njuuri senvuoksi, kun eivät tahdo sitä minulle antaa. Mitähän siinä\nonkaan, joka on niin huonoa.\"\n\n\"Älä siitä välitä, tyttäreni\", sanoi herra van Arsdel ja silitteli\nhänen hiuksiansa. \"Ja nyt, Ida, tahdon minä suoraan sanoa sinulle\najatukseni. Todellisille naisille ei ole sopivaa hallita maailmaa,\nkoska te ette tunne ettekä saakaan tuntea kaikkea sitä huonoutta ja\nkurjuutta, jota saisitte vallitaksenne. Meidän miesten pitää tietää,\nettä löytyy roistoja, pettäjiä, tasku-varkaita, tappelijoita ja paljon\nmuuta viheliäisyyttä; meidän täytyy käydä koviksi, ankaroiksi, ja\nlopuksi sellaisiksi, ett'emme usko ketään. Ja useammissa tapauksissa\nvoimmekin pitää sääntönä ja varmana asiana, että jokainen, jonka kanssa\nmeillä on tekemistä, tahtoo pettää, ainoastaan pettää, jos hän vaan voi\nsitä tehdä. Tämä on kyllä pahasti; mutta jos tulisimme niin pitkälle,\nettä huomaisimme jokaisen _naisen_ tahtovan pettää, jos hänellä on\nsiihen tilaisuutta, näkisimme naisen tulevan kovaksi ja ankaraksi kuin\nmies, silloin sanon minä: pitäköön taivas meitä hänestä erossa.\"\n\n\"Tulethan, isäni, oikein kaunopuhelijaaksi\", sanoi Eva. \"En ole koskaan\nennen kuullut sinun niin paljon puhuvan. Pitäisi menemäsi 'Vaimon\noikeuksia puolustavien' ensi kokoukseen, ja pitämäsi siellä heille\noikein hyvän saarnan\".\n\n\"Kiitoksia; mutta minä jätän heidät mielelläni rauhaan\", sanoi herra\nvan Arsdel. \"En tahdo joutua minkäänlaiseen yhteyteen heidän kanssansa,\nenkä myös soisi että tyttärenikään seurustelisivat heidän kanssansa.\nTosin ei minulla ole mitään sitä vastaan, mitä Ida aikoo tehdä; sillä\nluulen hänen tekevää viisaasti, vaikka äitinsä ja Maria-täti pitävät\nsitä hirvittävänä. Minua miellyttää, kun näen naisella olevan rohkeutta\nryhtyä johonkin kelvolliseen toimeen. En käsitä miks'ei meillä myös\nsaattaisi olla nais-lääkäreitä; niitä juuri pitäisi löytymänkin;\nmutta asettaa naista johdattamaan valtiota, antaa hänelle sija\nla'in-säädännössä, asettaa hänen vaalikokelaaksi presidentin vaaliin,\nja tiesi taivas mihin vielä -- siihen en minä saata suostua!\"\n\n\"Mutta onhan hallitsevia kuningattariakin\", muistutin minä.\n\n\"Tosin kyllä; mutta se on ihan toista; he tulevat hallitukseen kaikessa\nhiljaisuudessa, sillä he syntyvät siihen; mutta se, joka pyrkii\nkokelaaksi Yhdysvallan presidentin virkaan, saapi olla varma siitä,\nettä jokainen mitätöin sanomalehti koko maassa rupeaa hänen\nluonnettansa solvaisemaan ja tahraamaan. Jos maailma olisi toisin\nmuodostunut kuin se on, niin ei mikään olisi herttaisempaa kuin se,\nettä antaa kauniin ja miellyttävän naisen, esimerkiksi sellaisen kuin\nIdan ystävä rouva Cerulian on, hallita meitä; mutta nyky-oloilla täytyy\nmeidän olla tuota huvia vailla.\"\n\nTässä keskeytti puheen Jim Fellows, joka tuli sisään hengästyneenä ja\nriemuissaan. Tuskin oli hän tervehtinyt kun jo istui viereeni ja sanoi:\n\n\"Tiedätkö, Harry, minä tulen suorastaan polisikamarista; siellä vasta\noli aika hälinä! Ystävämme Dacia Dangereyes on haastettu petoksesta ja\nmuista konnantöistä ja siellä paraillaan pestään likaista kangasta\noikein aikalailla. Minä tulin ihan paraiksi saadakseni lehteemme siitä\ntuoreita uutisia.\"\n\n\"Se oli onnellinen tapaus, että tuo kelvotoin vihdoin tuli kiinni\",\nsanoi herra van Arsdel.\n\n\"Älkää luulkokaan että hän joutuu kiinni\", sanoi Jim; \"hän on yhtä\nsitkeähenkinen kuin kissa. Häntä eivät he koskaan saa kiinni. Hän puhuu\npussiin kaikki tyyni.\"\n\n\"Se on ilettävää\", huudahti Ida.\n\n\"Niin\", sanoi Jim, \"se on ainoastaan näytteeksi, miten käypi täällä\nmaailmassa. Hän epäilemättä pääsee onnellisesti tästä pulasta, ja sitte\nhän rupeaa käymään vielä enemmin niska kenassa kuin ennen.\"\n\n\"Tämä on oikein inhoittavaa\", sanoi Eva, \"että sellaisia naisia löytyy!\nPitää ihan sukupuoltansa häpeämän.\"\n\n\"Minun luullakseni ei meidän ollenkaan tarvitse olla levottomia hänen\ntähtensä, sillä hänessä on niin vähän todellista naisellisuutta,\nett'emme voi häntä lukea joukkoomme\", sanoi Ida.\n\n\"Kuitenkin\", sanoi Jim, \"jos minua uskotte tahi ette, aikoo rouva\nCerulian, ja kaksi tahi kolme naista hänen seurastansa, kutsua Dacian\nseuraan ja ottaa hänet suojeluksensa alle.\"\n\n\"Se on mahdotointa\", lausui Ida, punastuen ruusun punaiseksi, \"se ei\nole mahdollista.\"\n\n\"Te ette näy tuntevan rouva Cerulian'ia\", sanoi Jim. \"Dacia kävi\nsanomalehtensä kanssa hänen luonansa ja oli niin nöyrä ja\nmielinkielinen kuin mahdollista, heittäytyi rouva Cerulian'in jalkoihin\nja pyysi hänen suojelustansa. Ja rouva Cerulian, joka katselee kutakin\nasiaa noiden silmälasien lävitse, jotka tekevät kaikki kohdat varsin\nihaniksi, otti hänen heti syliinsä, pitäen häntä sellaisena, josta on\nsuuret toiveet tuleville ajoille.\"\n\n\"Oh\", sanoi Ida, \"onko mahdollista, että sellaiset naiset, kuin rouva\nCerulian on, saattavat hyväksyä tämän sanomalehden mielipiteitä?\"\n\n\"Senpä he juuri tekevätkin\", sanoi Jim. \"Rouva Cerulian aikoo itse\nkirjoittaa lehteen, ja hän luulee, että se paljon kohottaisi lehden\narvoa, jos siihen otettaisi muutamia sieviä värsyjä samaan nuottiin\nkuin \"_Jos enkeliksi voisin tulla_!'\"\n\n\"Tämä tekee kerrassaan lopun seurustelemisestani rouva Cerulian'in\nkanssa\", sanoi Ida, punastuen ja nousten seisomaan.\n\n\"Mutta\", sanoi Eva, \"häpeän, tästä oikeuden käymisestä, pitäisi\nkumminkin aukaiseman heidän silmänsä.\"\n\n\"Saattepahan nähdä\" sanoi Jim, \"että rouva Cerulian juuri tästä syystä\nvielä enemmin liittyy häneen. Tämä on vainoamista, ja avuja on kaikkina\naikoina vainottu: sentähden ovat kaikki vainotut hyvä-avuisia. Eikö\ntämä teidänkin mielestänne ole ihan järjellistä?\"\n\n\"En ymmärrä\", sanoi Ida, \"kuinka hän saattaa käyttää itseänsä näin,\nvallan vasten selvää järkeä.\"\n\n\"Selvää järkeä?\" sanoi Jim; \"Rouva Cerulian ja hänen seuransa on jo\nkauan sitte mennyt selvän järjen rajojen ylitse.\"\n\n\"Rouva Cerulian on kuitenkin avullinen nainen, hyvästä perheestä\",\nsanoi herra van Arsdel, \"mutta Dacia on kelvotoin olento, joka ylpeilee\nlainatuilla höyhenillä. Se on ihan mahdotointa, että rouva Cerulian\ntietää minkälainen henkilö on hänen edessänsä.\"\n\n\"Minä uskalsinkin hienostaan huomauttaa rouva Cerulian'ia samasta\nasiasta\", sanoi Jim, \"mutta olisittepahan kuulleet miten hän silloin\nalkoi soimata meitä miehiä ja sanoi, ett'emme koskaan tarkemmin tutki\nniiden henkilöiden luonnetta, joiden kanssa yhdymme johonkin\nyritykseen, ja että me liitymme kenen kanssa tahansa, joka vaan tahtoo\nauttaa meitä, ilman tutkimatta hänen edellistä elämäänsä.\"\n\n\"Siinä hän on väärässä\", lausui herra van Arsdel, \"sillä me miehet\nolemme hyvin varovaisia ja katsomme paljon niiden henkilöiden\nmaineesen, joiden kanssa yhdymme asioihin. Rahan-kauppijaat eivät\nsuinkaan ota joukkoonsa epä-rehellistä miestä, lääkärit eivät tunnusta\npuoskaroitsijaa tiedekuntansa jäseneksi, ja papit eivät ota\nvirkaveljekseen sellaista, jonka maine sanoo siveettömäksi. Jos naiset\ntahtovat seurustella sellaisten naisten kanssa, joiden mielipiteitä ja\ntapoja eivät laisinkaan tunne, menettelevät he niin kehnojen\nperusteiden mukaan, ett'ei kukaan mies tee samoin\".\n\n\"Ilman sitä\", muistutin minä, \"sortaa tällainen välin-pitämättömyys\nitse naiskysymyksen perusteita, sillä pää-perusteena siihen, että\nkoetetaan hankkia naiselle sijaa valtiossa, on, että sen kautta\nhankittaisiin myös siihen samankaltaista hienoutta ja puhtautta,\nkuin naisen kautta ilmaantuu perheessä; mutta jos nainen unhoittaa\nsäädyllisyyden ja astuu esille sellaisella hävyttömyydellä\nkuin -- -- --\"\n\n\"Lopettakaa kaikin mokomin\", pyysi Eva; \"aine rupeaa tulemaan järin\nikäväksi. En kestä sitä ajatellakaan. Ruvetkaamme sen sijaan,\nsiitä päästäksemme, pelaamaan 'vistiä'. Tulkaa nyt, ja olkaamme\nseura-mielisiä.\"\n\nMenimme saliin ja istuimme peli-pöydän ympärille -- Alice Jim'in\nkanssa, Evaa ja minua vastaan -- ja pelasimme halveksimalla kaikkia\nsääntöjä, kuten nuoret tavallisesti ilahuttamiseksensa tekevät. Otimme\nkanssa-pelaajamme rouvan valtilla sekä teimme kaikenlaisia hullutuksia,\nsamalla kun pakinoimisemme oli mitä vilkkainta.\n\nJos nuori mies haluaa tulla tuntemaan jonkun henkilön kasvoja, niin\nsiihen ei hänellä ole missään muualla parempaa tilaisuutta kuin\npeli-pöydän ääressä kun hän asettaikse vastakkaiseksi sille, jota hän\ntahtoo tulla tunteman.\n\n\"Herra Henderson\", sanoi Alice, \"ai'omme tehdä teistä oikein hurskaan\nhengen-miehen.\"\n\n\"Sehän on ihastuttavaa\", vastasin minä; \"tehkää mielenne mukaan; minä\nolen kuuliainen.\"\n\n\"Me ai'omme pestata teidän ja herra Pellows'in kirkon palvelukseen\",\njatkoi Alice.\n\n\"Minä olen erittäin kiitollinen!\" sanoi Jim. \"Jos kirkko olisi tuntenut\nminun kykyni, olisi se jo aikaa halunnut minua palvelukseensa.\"\n\n\"Koska ei teillä ole mitään esitystämme vastaan\", sanoi Eva, \"niin\ntulkaa huomena kanssamme koristamaan kirkkoa pääsiäis-aamuksi. Ah, te\nette edes saata arvatakaan, kuinka kauniiksi ai'omme sen koristaa!\nMeidän pitää tekemän ahkeraa työtä koko huomispäivän ja sitoman\nkukka-seppeleitä; mutta itse koristeleminen on jätettävä niin myöhään\nkuin suinkin, ett'eivät kukat kerkiäisi lakastua. Meidän täytyy saada\nkaikki valmiiksi ennen aamu-saarnaa; ahkeruutta siinä kyllä kysytään\".\n\n\"Mutta siitähän tulee vallan oivallinen huvi\", sanoin minä.\n\n\"Aivan niin; uskonnollinen huvi, ymmärrättekö?\" kysyi Alice.\n\n\"Niin, minkätähden emme voisi yhtä yötä valvoa kirkkoa koristaissamme,\nyhtähyvin kuin kulutamme monta yötä tansseissa?\" sanoi Eva. \"Ida sanoo\nkumpaistakin hulluudeksi, sillä hän oikein kiihkoaa sen perään, että\nihmiset hoitaisivat terveyttänsä\".\n\n\"Se on kyllä hyvä\", sanoin minä, \"mutta jos on ylimalkaan varovainen,\nniin saattaahan siitä joskus, hyvän tarkoituksen tähden, tehdä\npoikkeuksenkin\".\n\n\"Niin ajattelen minäkin\", sanoi Eva. \"Te ja herra Fellows juotte\nniinmuodoin huomen-ehtoona teetä meillä ja autatten meitä koristeiden\nkantamisessa kirkkoon\".\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\nTaaskin Karolina-serkku.\n\n\nKotiin tullessani oli pöydälläni kirje Karolina-serkultani. Sen sisältö\noli seuraava:\n\n\"Armas Harryseni!\n\n\"Viime vuonna ei minulla ollut aikaa olla kirjeenvaihdossa kenenkään\nkanssa. Isäni terveyden tila vaati yöt ja päivät siihen määrään kaiken\nhuomioni, ett'en vähintäkään joutunut muuta ajattelemaan. -- Kuusi\nkuukautta makasi hän aivan avuttomana säilö-taudissa. Hänen\nkärsimisensä olivat pitkälliset ja vaikeat, ja kaikki minun koetukseni\ntaudin lievittämiseksi eivät voineet paljon vaikuttaa. Kun vihdoinkin\nkuolema tuli ja katkasi isäni elämän-langan, oli se vaan hyvä-työ,\nsillä se lopetti hänen kärsimisensä.\n\n\"Väsyneenä valvomisesta ja huolesta, olin minä kokonaisen kuukauden\nisäni kuoleman jälkeen varsin voimatoin sekä ruumiini että sieluni\nsuhteen. Isä-vainajani oli kaltaisensa aina viimeiseen asti --\nkuuliainen, kärsiväinen, hiljainen ja harva-puheinen. Olisin tahtonut\nantaa kaiken maailman hyvyyden hänen yhdestä ainoastakin hellästä\nsanastaan! Minä säälin häntä ja rakastin häntä, jota kumpaakaan en\ntohtinut hänelle näyttää, ja hänen kärsimisensä musersi minun\nsydäntäni; mutta hän ei sanonut ainoatakaan myötätuntoista sanaa, vaan\noli kylmä ja hiljainen aina viimeiseen. Ja kuitenkin minä luulen, että\nhän rakasti minua ja että hänen sielunsa, häntä ympäröivän kylmän\njää-siteen alla, oli yksinäinen vanki, joka halusi ilmoittaa\najatuksiansa, halusi valoa ja lämmintä siltä rakkaudelta, joka ei\nkoskaan voinut tunkeutua tämän jää-haarniskan lävitse.\n\n\"Nyt on kaikki ohitse. Minä olen yksin ja voin vapaasti määrätä\ntoimeni.\n\n\"Perinnöksi minulle jäi muutama tynnyrin-ala metsää, muutama\ntynnyrin-ala viljelemätöintä, kivistä maata ja sata dollaria vuotista\nsisääntuloa. Kun tämä on varsin riittämätöin toimeen-tulemisekseni,\ntäytyy minun ryhtyä johonkin ammattiin. Aina siitä saakka, kun sinä\nlähdit täältä, olen lukenut Jaakko-enon edessä, joka on ollutkin\nerittäin hyvä minua kohtaan; luulenpa varmaan, että sinun keskustelusi\nhänen kanssansa on tämän vaikuttanut. Kuitenkin on lukemiseni usein\nkeskeytynyt muitten toimien kautta, varsinkin viime vuonna, kun minun\ntäytyi hoitaa sairasta isääni.\n\n\"Nyt toivon, että jollakin tavoin voisin ansaita niin paljon, jotta\nsaattaisin matkustaa Franskaan jatkamaan siellä lukujani,\nharjaantuakseni täydellisesti lääketieteessä. Nyt kysyn sinulta, jos\nsinä, joka täydellisesti tunnet minun kykyni, luulet, että voisin\nNewyorkissa, kirjoittamisella sanomalehdille, yhtenä eli kahtena\nvuotena ansaita niin paljon kuin tarvitsisin tuumaini toteuttamiseksi?\nEn tahdo toimittaa sanomalehteä, sillä se tulisi järin väsyttäväksi;\nmutta jos voisin kirjoittaa ainoastaan jostakin eri aineesta, johon\nminulla mahdollisesti on kykyä, niin ehkä onnistuisin.\n\n\"Minä voin elää pienillä sisään-tuloilla, osaan jotenkin helpolla pukea\nitseni sievästi ja asun mielelläni halvassa asunnossa, ja kestän\nyleisesti mitä itseni-kieltämisiä tahansa, tarkoitukseni voittamiseksi.\nMinä luotan sinun ystävyyteesi ja luulen, että sinä tahdot auttaa minua\nniin paljon kuin voit.\"\n\nTässä hän alkoi puhua perheellisistä suhteista, joita ei tarvitse\nluetella. Päätin näyttää kirjeen Bolton'ille. Ajattelin, että se voisi\nminulle nostaa sitä salaisuuden huntua, johon hänen aikaisempi\ntuttavuutensa Karolina-serkkuni kanssa oli kätketty. Täydellinen\nvaiti-olonsa tästä ystävyydestä, vaikka hän vieläkin aarteena säilytti\nKarolina-serkkuni muotokuvaa, näytti minusta yhdellä tahi toisella\ntavalla olevan yhteydessä sen tapauksen kanssa, jota äitini tarkoitti\nkun hän sanoi, että Karolinan onnellisuuden on hänen oma isänsä kerran\npolkenut jalkojensa alle.\n\nKas, sinä viekas, vanha kettu, ajattelin itsekseni, joka saat minun\npuhumaan kaikki tyyni, samalla kun et itse virka mitään siitä, mikä\nsinua koskee! Minä kyllä tiesin, kuinka tunnotointa ja sopimatointa oli\nkysellä tahi urkkia häneltä sitä, jota hän tahtoi salata; mutta tämä\ntilaisuus, jonka Karolinan kirje tarjosi minulle tukahdutti sekä\nkunniantuntoni että omantuntoni. Bolton oli kauemmin kuin minä\ntyöskennellyt kirjallisella alalla, ja vaatimuksiinsa verraten oli\nhänellä kuitenkin suuri mahtavuus. Itsellensä ei hän näyttänyt toivovan\nmitään, mutta minä tiesin omasta kokemuksestani, ett'ei se ollut\npaljasta kehumista, kun hän minulle ystävyytemme alussa sanoi, että hän\nehkä voi väliin vaikuttaa kirjallisissa seuroissa. Hän oli jo minulle\nhankkinut tointa eräässä mahtavassa aikakaus-lehdessä, johon minä\nkirjoitin useoita kirjoituksia; tämä oli sekä imartelevaa ylpeydelleni\nettä tuottavaa kukkarolleni. Tämän kautta lisääntyivät sisääntuloni\nmelkoisesti; ja se olikin aivan tarpeellista, sillä palkkani \"Suurelta\nKansanvallalta\" oli ihan riittämätöin.\n\nMinä päätin kun päätinkin mennä Bolton'in luo ja näyttää kirjeen\nhänelle. Minä naputin oveen, mutta kun ei kukaan vastannut, niin\naukasin minä sen ja menin sisälle.\n\nBolton ei ollut kotona, mutta täällä kohtasi minua odottamatoin näky.\nValkean edessä istui sama kirpula-kasvoinen poika, jonka ennenkin olin\nBolton'in luona nähnyt, ja pieni, vähän nuorempi tyttö, jotka molemmat\nhoitivat pientä terveen näköistä kapalolasta, joka oli heidän\nkeskellänsä.\n\n\"Mitä nyt\", sanoin minä, \"mitä tämä on, mitä täällä teette?\"\n\nJuuri samassa, ja ennen kuin lapset ehtivät vastata, kuulin Bolton'in\naskeleet rappusista. Hän astui huoneesen ja nähtyään minut sekä\nlapsijoukon uunin edessä, punastuivat hänen poskensa.\n\n\"Mitä tämä on Harry?\" kysyi hän hymyillen.\n\n\"Mitä tämä tahtoo sanoa, Bolton?\" matkasin minä; \"Oletko tänne\nlaittanut löytölasten-huoneen?\"\n\n\"No, no\", sanoi Bolton, \"annapa olla ja älä ole milläsikään. Tässä\nlapset,\" jatkoi hän ja otti lakkaristaan pienen mytyn leivoksia.\n\"Syökää nyt, ja kun pienokainen on nukkunut, niin laskekaa se vuoteelle\ntuonne sisähuoneesen; sitte saat sinä lukea ääneen sisarellesi. Nyt,\nHarryseni, olen vapaa. Toivotko jotakin minulta? Tahdon tulla kanssasi\nalas huoneesesi; siellä saamme puhua ketään häiritsemättä.\"\n\nTämän sanottuaan tarttui hän käteeni ja me menimme alas portaita; kun\nolimme tulleet minun huoneeseni, sulki hän oven ja sanoi:\n\n\"Näet Harry, asia on se, että minä hoidan vähän pesijättäreni perhettä.\nRouva Molloy-raukka; hänellä on mies, joka noin kerran kuukaudessa elää\nkuin hiisi itse; silloin lapset ovat pakoitetut pelosta pakenemaan\npiiloon, sillä hän saattaisi lyödä heidät kuoliaaksi. Hän on tottunut\nlähettämään lapsensa luokseni ja minä olin juuri luonansa katsomassa\nonnetointa miestänsä.\"\n\n\"Jumalani\", sanoin minä, \"kuinka naiset voivat elää sellaisten kanssa?\"\nBolton istahti ja nojausi tuolin selkälautaa vasten; hänen kasvoillansa\nvaihetteli katkeruus ja leikillisyys.\n\n\"Asia on se, näetsen, että hän rakastaa miestänsä.\"\n\n\"Mutta hänen ei pitäisi rakastaman häntä\", sanoin minä.\n\n\"Ehk'ei; mutta niin hän tekee kuitenkin\", lisäsi Bolton. \"Hän rakastaa\nPat Molloy'ta niin suuresti, että hänen on yhtä mahdotoin vihastua\nhäneen kuin sinun oikean kätesi vasempaasi. Otaksu, että vasemmassa\nkädessäsi olisi suuri haava; voiko oikea silloin tehdä muuta kuin\nodottaa kärsivällisesti siksi, kun vamma on ohitse? Näet, sen tekee\nrakkaus, ja missä sitä löytyy, siinä ei voi vaimoa eroittaa\nmiehestänsä.\"\n\n\"Mutta se on ihan kohtuutointa että vaimo on kiinnitetty sellaiseen\nmieheen\", sanoin minä.\n\n\"Minkätähden? Kolme viikkoa kuukaudesta on Pat ystävällisin ja hellin\npuoliso ja isä, mitä voipi olla; mutta neljännellä viikolla saapi\njuopumus vallan, ja silloin muuttuu hän perkeleeksi. Vaimonsa puolustaa\nhäntä kuitenkin aina, ja sanoo että Pat ei itse voi sille mitään, ja\npitää lapsia piilossa, kunnes tuo raivo on ohitse. Jos hän hylkäisi\nPat'in, niin taivas tiesi miten Pat lopettaisi päivänsä.\"\n\n\"Mutta eikö hänen pitäisi lastensa tähden eroaman?\" sanoin minä.\n\n\"Miksi niin? Nuot pienokaiset ovat jo oppineet äidistänsä auttamaan\ntoinen toistansa ja rakastamaan isäraukkaansa, juuri kuin äitinsäkin\ntekee. Minä ajattelen samoin kuin rouva Molloy'kin, että Pat on liian\nhyvä vaipumaan pahuuden lokaan, ja sentähden tahdon minä kantaa edes\nvähän osan rististänsä, jos voin.\"\n\nBolton puhui vakavasti ja kolkolla, surullisella äänellä, ikääskuin hän\nolisi ollut liikutettu syvältä, sisälliseltä tunteelta. Hetken\näänettömyys seurasi. Vihdoin huokasi hän syvästi ja sanoi:\n\n\"Harry, mitä olikaan, kuin sinä tahdot?\"\n\n\"Minä olen saanut eräältä ystävältäni kirjeen, jota tahtoisin sinulle\nnäyttää, jos sinä voisit tehdä hänen eduksensa jotakin\", vastasin minä\nja annoin kirjeen hänelle.\n\nHän siirtyi lähelle lamppua sitä lukeaksensa. Kun hän näki käsi-alan,\nsäpsähti hän. Suuret, mustat silmänsä samosivat pian koko kirjeen läpi,\nja joutuin käänsi hän sen nähdäksensä allekirjoituksen. Sanomatoin\nhämmästys kuvautui kasvoillansa, ikääskuin olisi hän peljännyt\nhorjahtavansa jonkun äkkinäisen mielenliikutuksen tähden; mutta\nnähtävän ponnistuksen perästä hallitsi hän liikutuksensa, ja alkoi\nvitkaan lukea kirjettä. Hän luki pari kolme kertaa sen lävitse, käänsi\nsen kokoon ja antoi minulle, muistutusta tekemättä, jonka tehtyä hän\nnojautui pöytää vasten ja peitti käsillään kasvonsa.\n\n\"Serkkuni on varsin erinomainen luonteeltaan\", sanoin minä, \"ja kuten\nhuomaat kirjeestä, on hänellä myös kirjailijan kykyä.\"\n\n\"Minä tunnen hänet\", sanoi Bolton lyhyesti ja huiskautti äkkiä\nkättänsä.\n\n\"Tunnetko? missä olet tullet hänen tuntemaan?\"\n\n\"Siitä on monta vuotta\", vastasi hän viipyen; \"ollessani opettajana\neräässä koulussa oli hän minun oppilaani. Minä tiedän että hän on\nhyvä-päinen.\"\n\nTämä vastaus oli niin lyhyt ja varovaisesti lausuttu, että näytti siltä\nkuin olisi hän peljännyt sanoa enemmän kuin tahtoikaan.\n\n\"Näytin tämän kirjeen sinulle sen vuoksi, kun tiedän, että sinä voit\ntehdä enemmän hänen eduksensa kuin minä. Sitä parempi jos tunnet hänet,\nsillä sittehän voit itse päättää voipiko hän täällä saada sopivaa\ntoimipaikkaa ja maksaako ollenkaan vaivaa hänen tulla tänne koettamaan.\nMinulla on aina ollut se ajatus, että hän on varustettu rikkailla\nluonnonlahjoilla.\"\n\n\"Siitä ei olekaan epäilemistä\", sanoi Bolton kiiruusti; \"hän on\nerinomainen nainen.\"\n\nHän nousi ylös ja otti kirjeen minulta. \"Jos suvaitset minun vähän\naikaa pitää tätä\", sanoi hän, \"niin tahdon katsoa, mitä voisin tehdä.\nTällä hetkellä on minulla työtä, joka on lopetettava; huomenna saamme\nsiitä puhua enemmän.\"\n\nSamana ehtoona puhuin minä ystäväni Ida van Arsdel'in kanssa ja kerroin\nhänelle Karolina-serkkuni elämän. Hän mieltyi oitis serkkuuni ja toivoi\ninnokkaasti, että aivottu tuuma toteutuisi.\n\n\"Toivon hänen tulevan Newyorkiin\", lausui hän, \"jotta tulisimme hänen\ntuttavuuteensa. Pyydän teidän, herra Henderson, antamaan minulle heti\ntieto, kun hän tulee tänne, sillä oikein ikävöitsen tullakseni hänet\ntuntemaan.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\nPääsiäisliljoja.\n\n\nPuheen mukaan menimme, Jim ja minä, seuraavana ehtoona van Arsdel'iin.\nSali oli siellä muutettu oikein kukkatarhaksi. Kukka-kiehkuroita,\nseppeleitä, ja kukkakääryjä osaksi valmiita, osaksi puolivalmiita oli\npitkin salia. Me rupesimme oitis työhön auttamaan nuoria naisia;\nkokosimme ja valikoitsimme liljoja, joista he sitte sitoivat mitä\nsomimpia koristeita. Kun olimme juoneet teetä, lähdimme kirkkoon\nviemään koristeitamme. Kukkien paljouden tähden ajoimme kahdella\nvaunulla. Kirkon eteen tultuamme olikin meillä koko työ kukkien\nkuljettamisessa kirkkoon. Täällä tapasimme paljon auttajia, ja nyt\nalkoi koristaminen. Jim ja minä teimme työtä urhokkaasti ihanien\nnais-ystäviemme johdolla. Puolen yön aikaan saatiin työ loppuun; kirkko\noli muuttunut suureksi, tuoksuavaksi lehtimajaksi. Saarnastuoli oli\nkuin liljoista tehty vuode, kastemalja oli kokonansa päällistetty\nhaju-orvokeilla ja sen sisässä oli komea kukkakääry, tehty valkoisista\nliljoista, sellaisista kuin puutarhurit tavallisesti pääsiäisiksi\nkasvattavat.\n\nEva ja minä olimme kaiken ajan työskennelleet vierekkäin ja minä en\nkoskaan ollut tuntenut sydämessäni sellaista ystävyyden tunnetta\nhäneen, kuin silloin. Niiden monien vaarallisten tilaisuuksien\njoukossa, joihin nuori mies voipi joutua, ei varmaankaan ole mikään\nhoukuttelevampi, kuin yön hiljaisina, pyhinä hetkinä ottaa osaa kirkon\nkaunistamiseen. Päätä tuntuu huimaavan; kaikki maallinen varovaisuus\nkatoaa ja on kuin olisi muutettu ihaniin ylä-ilmoihin, joissa\nsopusointuisia sieluja ei koskaan eroiteta. Niin tuntui minusta\nkumminkin kun, työn loputtua, Evan kanssa vetäysin varjoisaan penkkiin\nistumaan, sieltä paremmin nähdäksemme, miltä tekemämme koristukset\nnäyttäisivät. Olimme antaneet sytyttää muutamia kaasu-tulia, joista\nsäteilevä valo, liljojen ja pyhien muistomerkkien ylitse, oli melkeen\ntaivaallinen. Taas, kuten kerran ennenkin, tunsin hänen pienen kätensä\nkädessäni, ja me puhuimme hiljaa, kuiskuttaen toisillemme, kuinka\nsuloista on yhdessä tehdä sellaista työtä kuin nyt juuri lopetettu työ\noli.\n\nMyöhään yöllä menin kotia ajattelemaan ja uneksimaan Evasta ja\nheräämään aamun ensi koissa tavatakseni häntä kirkolla.\n\nJim -- joka Alice'n kysymykseen, aikoiko hän tulla aamu-saarnaan,\nvakuutti seuraavansa häntä aina, olkoonpa se sitte aikaiseen eli\nmyöhään -- ei nousnutkaan, vaikka minä häntä herätin, vaan katsoi\nkelloansa ja sanoi hänellä vähintäänkin vielä olevan puolen tuntia\naikaa nukkua. Suloista on aamulla varahin, ennenkuin ihmisiä on\nliikkeellä, tulla ulos raittiisen ilmaan. Kellot, jotka kutsuivat\naikaiseen Jumalan palvelukseen, kajahtelivat juhlallisesti. Muratin\noksilla, joka kasvoi pitkin kirkon seinää, hyppeli viserteleviä\nvarpusia, ja kirkas aamutaivas lupasi ihanaa auringon nousua. Minä\nseisoin kirkon ulkopuolella odottaen ja olin melkein yksinäni, siksi\nkun vähitellen, joukko toisensa perästä, naisia ja nuorukaisia, virtasi\nkirkkoon kaikilta haaroilta.\n\nEva tuli ensimmäisten joukossa; toisten tyttöjen piti tuleman perässä,\nsanoi hän. Me menimme kirkkoon ja istuimme erään muurin-kulman varjoon,\nodottaen että näkisimme aamu-auringon ensi-säteiden loistavan\nmonivärisien akkunain lävitse. Emme virkkaneet sanaakaan toisillemme;\nmutta se ei ollut paljasta tyhjää äänettömyyttä, sillä elämässä on\nhetkiä, jolloin äänettömyys ilmoittaa paljon enemmän kuin kauniimmat\nsanat.\n\nVähitellen täyttyi kirkko kuulijoista ja kun nousevan auringon valo\nvirtaili akkunoista sisään ja valaisi valkoisia liljoja, alkoivat\nlapset urku-parvella laulaa kiitoslaulua, joka näytti tunkeuvan\nkaikkein sydämiin.\n\nJumalan palveluksen päätettyä tervehtivät ystävät ja tuttavat toisiansa\nkävellessänsä ympäri kirkkoa koristuksia katsellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.\n\nRakas Bellani!\n\nOlen ollut varsin huolimatoin ja antanut kirjeesi olla näin kauan\nvastaamatta. Mutta siihen ei ole se ollut syynä, jota Sinä viime\nkirjeessäsi viittaat, että sisarellinen ystävyys, joka meidät yhdisti\nkoulussa, olisi ruvennut laimistumaan, ja ett'en minä enää kohtelisi\nSinua uskollisena ystävänäni. Minä vakuutan, armas ystäväni, ett'ei\nniin ole laita. Kallis Bella, se päivä ei koita koskaan, jolloin\nlakkaisin Sinulle ilmoittamasta sisimpiä tunteitani.\n\nJa tullakseni kohta \"tuohon herra Henderson'iin\", saan sanoa, että\nerehdyt suuresti. Tosin kyllä hän, minun suureksi ihmeekseni, on\nruvennut meillä ystävän tavoin käymään vieraisilla, ja on tullut koko\nperheen lemmikiksi; mutta Sinun pitää muistaa, että häntä yleisesti\npidetään Idan ihailijana. Ainakin ovat Ida ja herra Henderson\nkeskenänsä hyviä ystäviä, ja kun hän on meillä, viettää hän suurimman\nosan iltaansa Idan työhuoneessa. He juttelevat ylentäväisellä tavalla\n\"naisen oikeuksista\", ja kaikesta muusta, mikä koskee uudempia\naatteita. Yksi asia on minusta kuitenkin vähän merkillinen, sen\ntunnustan, ja se on se, että hän huomaa kaikki mitä sanon -- en ole\nkoskaan nähnyt toista niin tarkkaa! Esimerkiksi, kun eräänä ehtoona\ntulin sanoneeksi, että käyn paaston aikana aamu-rukouksissa, niin --\nvoitko uskoa? -- tuli hän myös sinne ja seurasi minua sitte kotia.\nTiellä puhuimme ainoastaan vakavista aineista; toivon että Sinäkin\nolisit kuullut häntä! Hän näyttää olevan vakava-luonteinen ja\nsyvä-mietteinen. Mutta erittäinkin pidän sen vuoksi paljon hänestä,\nett'ei hän koskaan imartele eikä sano mitään kuluneita, mauttomia\nsanoja eikä lörpöttele turhanpäiväisiä, jota useimmat miehet pitävät\nainoana aineena, millä voipi naisia huvittaa. Ei hän koskaan puhu noin\nhalveksivalla tavalla, kuten toisinaan mahtavat miehet tekevät,\npuhuessaan meidän naisten kanssa. Olen kerran lukenut jossakin, että\nvoimme päättää mitä ihmiset ajattelevat meistä, siitä tavasta, jolla he\npuhuttelevat meitä; ja jos niin on, niin voin olla hyvin tyytyväinen\nsiihen tapaan, jolla herra Henderson puhuttelee minua, sillä hän\nnäyttää melkein yhtä innokkaasti kuulevan minun arveluitani asiasta,\nkuin Idankin. Ehkäpä Sinusta näyttää hiukan kummalliselta, kun sanon,\nettä hän, aina ensimmäisestä aamusta alkaen, kun tapasimme toisemme\nkirkolla, on käynyt yhtä säännöllisesti aamu-rukouksissa kuin minäkin,\nja että hän aina sen loputtua on saattanut minua kotia. Tällä tavoin on\nvälillämme syntynyt varsin ystävällinen tuttavuus. Mutta, Bella, älähän\nnyt luule, että tällä olisi erinäistä merkitystä, sillä _itse asiassa\nei kaikki tämä merkitse mitään_. Sinä hämmästyisit, jos kuulisit kuinka\nvakavasti ja filosofillisesti me puhumme.\n\nEtkö Sinä, Bella, myös ole siitä mielestä, että meitä, niin sanotuita\nhienoja naisia, kohtaan tehdään väärin, kun otaksutaan, ett'emme kykene\najattelemaan mitään vakavampaa ja päätetään, että meitä enin miellyttää\nne miehet, joiden puhe on paljasta turhanpäiväistä imartelemista? Se on\njuuri sentähden, kun minä pidän herra Henderson'in ystävyyttä arvossa,\nettä hänellä on syvä ja vakava käsitys elämästä ja että hän arvostelee\nja saapi hereille minun jaloimpia tunteitani. Minä sanon ehdolla\n_ystävyys_, armas Bellani, sillä luulen että puhdas ja pelkkä ystävyys\nvoipi kyllä syntyä naisen ja miehen välillä, -- ja mitä meihin\nmolempiin tulee, on se _ainoastaan ystävyyttä_, eikä mitään muuta.\n\nTällä kertaa täytyy minun lopettaa, sillä on tullut vieraita.\n\n_Keskiviikko-iltana_.\n\nOlen antanut kirjeesi, Bellaseni, olla muutaman päivän valmistamatta,\nsyystä että täällä on ollut niin paljon meneviä ja tulevia ja aika\non kulunut -- tiesi kuinka. Tällä ajalla on herra Henderson'kin\nollut hyvin usein meillä. Minä olen keksinyt jotakin, joka koskee\nhäntä. Hänellä on kaunis serkku, jota hän suuresti pitää arvossa,\n\"Karolina-serkku\", joka mahtaa olla erinomainen nainen. Tästäkin nyt\nnäet kuinka turhamaiset Sinun epäilyksesi ovat. Luulenpa varmaan, että\nhän on kihloissa tämän Karolina-serkkunsa kanssa, joka luullakseni\nkohta tulee tänne Newyorkiin. Minä olen varsin utelias saadakseni\ntavata häntä, ymmärrettävästi ainoastaan sen vuoksi, että saisin nähdä,\njos hän minuakin miellyttää. Hän luultavasti on sopiva herra\nHenderson'ille ja _toivon_, että minäkin voisin mielistyä häneen. Ida\nluulee varmaan mielistyvänsä häneen. Maria-täti, joka aina tahtoo olla\nkuolevaisten onnen jakajana, on päättänyt, että Henderson'in _pitää_\nihaella Idaa -- sanalla sanoen, että heistä, Idasta ja Henderson'ista,\npitää tuleman avio-pari.\n\nIda katselee kaikkea tätä rauhallisella välin-pitämättömyydellä. Hän\nhalveksii sitä niin täydellisesti, ett'ei hän edes viitsi olla\nharmissaankaan siitä. Hän pitää paljon herra Henderson'ista ja kohtelee\nhäntä rehellisellä ja vilpittömällä ystävyydellä, eikä vaivaa aivojansa\nsillä, mitä ihmiset puhuvat.\n\n_Lauantai-aamuna_.\n\nMeillä on kaikilla nyt aika kiire kirkon kaunistamisella pääsiäisiksi.\nOlemme tilanneet suuren joukon kukkia, sillä ai'omme kaunistaa vanhan\nkirkkomme oikein somaksi. Tilaamme avuksemme kaikki kädet, mitä voimme\nsaada. Herra Henderson ja Jim Fellows tulevat meille tänä iltana, ja\nsitte kun olemme teetä juoneet, käyvät he kanssamme kirkkoon, auttamaan\nmeitä kaunistus-työssä.\n\n_Maanantai-aamuna_\n\nMinä olen vallan väsyksissä! Olimme valveilla melkein koko\nlauantai-yön, ja menimme sitte pääsiäis-aamuna sangen varhain\naamu-saarnaan. Siellä olikin erittäin herttaista ja ihanaa! Mutta kun\njoskus vietämme iloisia hetkiä täällä maailmassa, niin täytyy niistä\ntoisinaan maksaa kalliisti -- minä olen aivan voimatoin väsymyksestä!\n\nHerra Henderson oli kanssamme kaiken aikaa. Minä pudotin hansikkaani\nkukkain joukkoon, kun ripustin ylös erästä lilja-seppelettä, ja\nhuomasin salaa, kuinka hän vikkelästi otti sen ja kätki sen taskuunsa.\nHetkisen kuluttua tulin sinne ja sanoin: \"Pudotin tähän hansikkaani;\nmissä se lienee?\" Tuo veijari auttoi minua innokkaasti hansikkaan\nhakemisessa, mutta ei antanut sitä takaisin. Kaikki tämä tapahtui\nhiljaa ja salavihkaan. Kuten tiedät tahtovat muutamat herrat väliin\npuoli-julkisesti anastaa naiselta joko hansikkaan, nauhan tahi jotakin\nmuuta muistoksi; sillä muka osoittaakseen että he ihailevat näitä\nnaisia, -- mutta herra Henderson teki pienen näpistyksensä niin salaa\nkuin mahdollista. Varmaankin hän luuli ett'ei kukaan sitä nähnyt. Mitä\nsinä tuollaisesta ajattelisit?\n\n                                  Evasi.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\nLumous ja todellisuus.\n\n\nKoko kuukauden pääsiäisen jäljestä olin minä melkein kuin lumottuna;\nkoko tämä maallinen elämä näkyi loihdutun hunnun lävitse; yksin vanha,\nkuiva, ykstoikkoinen Newyorkikin loisti yht'äkkiä, kaikkine\nikävyyksineen, kirkastetussa valossa.\n\nEn oikein tiedä mikä minuun tuli, mutta tuntui kuin olisin nauttinut\nelämän-vettä ja hengittänyt ijäistä nuoruuden ilmaa. Joka kerta kun\nistuin kirjoittamaan jotakin, tunsin itseni innostuneeksi. Tunsin\nett'en enää ollut yksin ajatuksissani; minä kirjoitin toiselle sielulle\n-- sielulle, jonka tiesin tuntevan minut, ja jätin työni sitte Ida van\nArsdel'in arvosteltavaksi. Ida oli taitava kritikoitsija ja oli\nhyväntahtoisesti luvannut auttaa minua sillä alalla. Mutta oliko se\nIda, joka minua innostutti?\n\nSellaisissa tilaisuuksissa tuli Eva silloin tällöin sisälle, tahi istui\nviereemme, nojautuneena korko-ompelunsa ylitse, samalla kun minä luin\nääneen. Toisinaan oli hän ajatuksissansa, toisinaan iloinen ja\nveitikkamainen, toisinaan juonikas ja äkeä, mutta aina ihastuttava ja\nelähyttävä. Tämä lukemiseni johdatti ystävällisiin keskusteluihin\nkaikenlaisista aineista, sillä yksi kysymys antoi aina syytä toiseen ja\ntäten kesti meillä kanssapuhetta jos kuinka paljon; saadaksemme jatkaa\nnäitä keskustelujamme oli meillä hyvin usein tuollaisia pieniä\nilta-seuroja.\n\nMinä olin joka päivä kävelemässä \"Central Parkissa\" ja siellä ajoi myös\nvan Arsdel'in perhe vaunuissansa, niillä tunneilla kun ylhäiset olivat\nulkona. Kävellessäni ulkona jäljestä puolen päivän tapasin aina\nuseimmin ja useimmin neiti Eva van Arsdel'in. Tosin kyllä oli hänellä\naina kumppalia, väliin Ida, väliin Alice, toisinaan taas koko joukko\niloisia ystäviä; mutta se ei vaikuttanut mitään, kun Eva vaan oli\njoukossa.\n\n\"Central Park\" on täydellinen Arkadia -- sen uskallan sanoa, sillä olen\nnähnyt useimmat puistot tähän saakka tunnetussa maailmassa. Varsinkin\nkaikkein rakastajien pitäisi myrteillä seppelöitsemän niitä, jotka ovat\ntämän puiston perustaneet, sillä se on niin sopiva herättämään ja\nylläpitämään rakkautta, että saattaa melkein ihmeeksi sanoa, jos joku\nnuori mies jää vanhaksipojaksi, joka kerrankin on tässä puistossa\nkäynyt.\n\nTähän aikaan nautin minä kumminkin oikein ahmaamalla sitä suloutta,\njota \"Central Park\" tarjosi. Ei ollut sitä nurkkaa, sitä soppea, jossa\nistuttamattomat kukat tuoksuivat, jossa valkeavartiset koivut\nkuvastuivat hiljaisessa, tyvenessä vedessä tahi muratit kiertäin\nkasvoivat vuoren kupeilla, jota minä en tuntenut.\n\nVäliin tuli Eva koko lapsi-lauman kanssa vaunuissa tänne puistoon,\nnäitten pienten iloisten olentojen seurassa viettääksensä kaunista\niltaa. Sellaisen _sattumuksen_ kautta saimme usein tilaisuutta olla\nkahden kesken, ilman että olimme sitä hakemalla etsineet. Toisten\nläsnäolo oli kuin lievitys omalletunnolleni, sillä minä aina pidin Evaa\ntoisen kihlattuna, ja varoin sen vuoksi sangen tarkkaan, ett'en\nkäytökseni kautta siirtyisi \"sopivan\" rajain ylitse. Ymmärrykseni kyllä\nsanoi minun seisovan sellaisella alueella, joka kentiesi saattaisi\nhäiritä omaakin rauhaani, mutta minä tukin korvani ymmärryksen\nhuudoille, kuten nuoret miehet tavallisesti tällaisessa tilaisuudessa\ntekevät. Mitä se tekee, vaikka hän onkin kihloissa! ajattelin minä.\nMinkätähden en minä saattaisi kunnioittaa häntä ja jumaloita hänen\nkuvaansa? Niinhän teki Dante Beatrix'en ja Tasso Leonora'n kanssa! Minä\nkyllä ymmärsin, että hän aina on oleva ainoastaan loistavana tähtenä\ntaivaallani, mutta sainhan minä kunnioittaa ja jumaloita häntä samoin\nkuin jumaloitsen kaikkea muutakin kaunista, ja olihan minulla häneen\nsama oikeus kuin kukkasiin kedolla, siintävään taivaan-lakeen\nkorkeudessa ja säteilevän auringon valoon avaruudessa. Tiesin kyllä,\nettä minulla, salaisimmassa piilopaikassani, oli hänen pudottamansa\nhansikka, johon ei minulla ollut vähintäkään omistus-oikeutta; -- mutta\njos lehti putoaa ruususta, kuka voipi kieltää minua sitä poimimasta?\nMinulla oli sitäpaitsi vielä muuan noista pienistä esineistä, joita\nEvan tyttäret kutsuvat nenäliinoiksi. Minä olin niin viatoin, ett'en\ntietänyt varkauden olevan syntiä, sentähden varastin senkin ja kätkin\nsen kalliimpana omaisuutenani lompakkooni. Nyt aloin käsittää, mikä\nloihtu-voima pyhillä jäännöksillä voipi olla, sillä tunsin, että jos\njoutuisin johonkin tuskaan ja kiusaukseen, niin en tarvitsisi muuta\nkuin asettaa nämät pienet esineet sydämelleni saadakseni lievitystä ja\nlohdutusta.\n\nHuolimatta kaikesta tästä hoin lakkaamatta itselleni, ett'ei tunteeni\nhäntä kohtaan ole _rakkautta_, -- ei mitenkään; se on _ystävyyttä_,\nkorkeaa, harvinaista ystävyyttä, eikä mitään muuta. Mielelläni olisin\ntoki uhrannut vaikka elämänikin hänen edestänsä. Minulla oli vilkas\nkuvitus-voima, ja öisin, kun en saanut unta, ajattelin kaikenmoisia\nvaaroja, saadakseni edes ajatuksissani tilaisuutta pelastaa häntä. Minä\nolin sytyttävinäni van Arsdel'in talon tuleen, olin syöksyvinäni sisään\nja kantavinani hänet liekkien keskitse ulos. Kuvittelin mielessäni\nkauheata salaliittoa, joka uhkaisi hänen isänsä henkeä ja juuri\nviimeisessä silmänräpäyksessä olin pelastavinani isänsä, josta sitte\npalkinnoksi sain nauttia Evan iloa. Kuvittelin, että sain äkkiä periä\nrikasta enoani Indiassa, tulin miljonain omistajaksi ja kiiruhdin\nkantamaan kaikki aarteeni Evan jalkojen eteen.\n\nSitä vastoin olin erittäin tunnotoin ja rauhallinen, kun luulin\nnäkeväni herra Sydney'n joutuvan haaksirikkoon tahi musertuvan\nrautatiellä, samalla kun minä riensin Evan luokse lohduttavana\nystävänä. Todellisuudessa en olisi suonut sellaisien hirveiden\ntapauksien tapahtuvan, mutta oli kuitenkin lohduttavaa ajatella, ett'ei\ntuollainen ollut aivan mahdotointa.\n\nNäin kului muutamia viikkoja. Mutta kun nuori mies on kauan kulkenut\ntällaisessa suloisessa unelmassa, sattuu toisinaan, että äkkinäinen\nleimaus todellisuudesta tapaa hänet aavistamattomalla hetkellä. Ja\ntällainen hetki tuli vihdoin minullekin.\n\nEräänä ehtoona, kun menin vieraisiin van Arsdel'iin, olivat kaikki\nnuoret naiset menneet soittajaisiin, mutta rouva van Arsdel oli kotona,\nja jostakin tuntemattomasta syystä oli hän erittäin lempeä ja\nystävällinen minulle.\n\n\"Hyvä herra Henderson\", sanoi hän, \"todellakin kova kohtaus teille, kun\nnyt nuoruuden ja kauneuden sijasta saatte tyytyä tällaisen vanhan eukon\nseuraan. Kuitenkin en ole pahoillani, vaikka tyttöni ovatkin poissa,\nsillä haluan saada hetkisen puhella vapaasti ja ystävällisesti\nkanssanne. Meidän seurustelemisemme on ollut mitä ystävällisintä ja\nminä pidän teidät, sen tiedätte, kuin perheesen kuuluvana\".\n\nMinä vastasin, että olin sanomattomasti mielissäni ja kiitollinen hänen\nhyvyydestänsä, ja vakuutin hänelle innolla ja, jos en pety, kyyneleet\nsilmissäni, että hän on saattanut minun unohtamaan olevani vieras\nNewyorkissa, ja lisäsin, että olen aina unohtumattomana muistissani\nsäilyttävä sitä ystävyyttä, jolla minua on hänen perheessänsä kohdeltu\nsekä ne iloisat hetket, jotka olen hänen huoneessansa viettänyt.\n\n\"Minua ilahuttaa, että ajattelette niin, sillä minä soisin nuorten\nmiesten kotiutuvan luonamme. Mutta\", jatkoi hän, \"minä tulen\nalakuloiseksi kun ajattelen, ett'ei aina voi pitää perhe-piiriä\nrikkoontumattomana. En todella voi ymmärtää, kuinka monet äidit\nsaattavat iloita siitä, että ovat saaneet tyttärensä naitetuiksi, niin\nkuin esimerkiksi rouva Elmore tekee\".\n\nVakuutin olevani ihan samasta mielestä kuin hänkin.\n\n\"Ja nyt\", sanoi hän, \"kun tuo aika lähenee, jolloin minun täytyy ruveta\najattelemaan eroamistani Evasta, niin tuntuu hyvin raskaalta, vaikkapa\nannammekin hänet miehelle mitä paraimmalle\".\n\nHuomasin kyllä, että keskustelumme rupesi minulle käymään sangen\ntuskalliseksi ja vastenmieliseksi, mutta minä ponnistin kaiken\nsisällisen voimani, ollakseni niin levollisen näköinen kuin suinkin.\n\n\"Neiti Eva on siis kihlattu herra Sydney'n kanssa\", sanoin väkisten\nhymyillen.\n\n\"Niin on. Mutta Eva pelkää niin julkisuutta, ett'ei hän mitenkään\ntahtoisi kihlauksensa julkaisemista; mutta ymmärrättehän, herra\nHenderson, että löytyy muitakin liittoja, jotka ovat samanarvoiset kuin\nkihlauskin\".\n\nNäin sanoessaan nojautui rouva van Arsdel taaksepäin sohvassa ja otti\ntaskustansa kirjeen. Minä istuin paikallani hämmästyneenä ja voimatta\nsanoa sanaakaan.\n\n\"Asia on se, herra Henderson, että tänään sain kirjeen herra\nSydney'ltä\", sanoi hän ja käänteli juvelisormuksia hienoilla\nsormillaan. \"Hän on jalo mies\", lisäsi hän innolla.\n\nMinä toivoin itsekseni tätä jaloa miestä aina Kamtschatkaan.\n\n\"Hän tulee kohta tänne Newyorkiin ja minä luulen, että kaikki vihdoin\nsaadaan selville\", pitkitti hän. \"Tunnustan teille heikkouteni, että\nahdistaa sydäntäni, kun ajattelen sitä kaipausta, jonka äiti tuntee\nerotessaan rakkaasta tyttärestään\".\n\n\"Ennen kaikkea toivon\", sanoin minä, \"että herra Sydney on arvollinen\nsaamaan neiti van Arsdel'in omaksensa, vaikka\", lisäsin innolla, \"sitä\nei kenkään saata olla täydellisesti\".\n\n\"Eva on hyvä tyttö\", sanoi rouva van Arsdel, \"ja eroamiseni hänestä\ntuleekin olemaan suurin koetus, mitä minulla tähän asti on ollut. Mutta\nminä katsoin tarpeelliseksi sanoa teille miten asian laita on, sillä\nluotan teihin sanomattomasti\".\n\nMinulla oli tarpeeksi mielen malttia, voidakseni kohteliaasti lausua\nkiitokseni minulle osoitetusta kunniasta. Rouva van Arsdel jatkoi,\nleikitellen sormuksillaan:\n\n\"Kentiesi täytyy minun vielä sanoa yksi asia, herra Henderson. Vaikka\nteidän ystävällinen seurustelemisenne meidän perheessä on ja on aina\nollut sellainen, kuin olen toivonut, niin löytyy, kuten itse tiedätte,\nturhamaisia ihmisiä, jotka saattavat puhua ihan mahdottomia asioita, ja\nsen vuoksi ei liene liiaksi, jos kehoitan varovaisuuteen. Ymmärrätte\nett'ei mielellään tahtoisi antaa syytä huhuun, josta voisi olla ikäviä\nseurauksia ... eli johonkin sellaiseen, joka voisi tulla herra Sydney'n\nkorviin ... te ymmärrätte\".\n\n\"Hyvä rouva van Arsdel, onko mahdollista että on sanottu jotakin...?\"\n\n\"No, no, herra Henderson, älkää noin innostuko! Tiedän mitä ai'otte\nsanoa -- ei, ei mitään. Mutta, näettekös, me vanhat, jotka tunnemme\nmaailmaa ja tiedämme kuinka helposti turha huhu saadaan liikkeelle,\nkatsomme toisinaan velvollisuudeksemme antaa siitä nuorille pieniä\nviittauksia. Teidän suhteenne meidän perheesen on ollut erittäin\nkiitettävä ja kelpaisi esikuvaksi muillekin ja, herra Henderson, me\nolemmekin suuresti luottaneet teihin. Minä pyydän sen vuoksi, että\npidätte kaiken sen, jonka nyt olen lausunut, ainoastaan suurimman\nystävyyden osoitteena\".\n\n\"Sen tahdon tehdä\", sanoin nousten istualtani ja ai'oin jättää hyvästi,\nmelkein samalla kiireellä, kuin jos olisin noussut ylös hammaslääkärin\ntuolilta, vaikean hammasleikkauksen perästä.\n\nNyt kuulin kotia palaavien tyttöjen ääniä ulkoa, mutta minä sanoin\ntärkeiden töiden pakoittavan minua joutumaan kotiin, jonne oitis\nkiiruhdinkin sellaisessa tuskassa, ett'ei pahin vihollisenikaan olisi\nvoinut toivoa minulle pahempaa. Rouva van Arsdel, kuten hellätuntoinen\nneuvonantaja ainakin, joka pelkää loukkaavansa tunteitamme, ei sanonut\nmitään varmaa, mutta kuitenkin kylläksi, saattaaksensa minut\nlevottomaksi. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko huhu noussut? Oliko\ntämä ehkä viittaus Evalta itseltä? Olikohan Eva kertonut tunteistani\näidillensä ja hänen kauttansa tahtonut varoittaa minua vaarasta?\n\nPieni romanini oli nyt kerrassansa katkaistu. Rakkauden haaveksimisia\nvartioitsee, samoin kuin salaisia aarteita, kauheat peikot, joista\nsaduissa puhutaan. Ne katoavat kun sanankin vaan lausumme. Ne ovat\nihanien unien kaltaisia, jotka katoavat samalla kuin heräjämme, samalla\nkun luomme silmämme auki. Levottomana kääntelin itseäni koko yön\nvuoteellani ja päätin olla aivan menemättä van Arsdel'in perheesen,\nvälttääkseni, ett'en Evaa näkisi -- joka oli hyvin tyhmästi tehty,\nasiain näin ollessa.\n\nSeuraavana aamuna huomasin toki, ett'ei sopinut näin yht'äkkiä lopettaa\nkäymistäni van Arsdel'in perheessä, jos tahdoin välttää Jim Fellows'in\nmuistutuksia ja kysymyksiä. Päätin sentähden vähitellen luopua\ntavoistani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.\n\nRakas Bellani!\n\nOmituisia muutoksia on täällä tapahtunut sitte kun Sinulle viimeksi\nkirjoitin. Enpä todella tiedä mitä minun pitää ajatteleman. Muistathan\nmitä kerroin pääsiäisillasta, _eräästä henkilöstä_, hansikkaastani ynnä\nmonesta muusta asiasta. Loppupäätös, jonka sinä kaikesta tuosta teit,\noli luultavasti juuri samanlainen kuin minunkin tekemäni. Minä en\nvoinut selittää kaikkea tuota muulla kuin yhdellä tavalla, ja jos sinä,\nrakas Bellani, olisit täällä, niin voisin kertoa monta vähäpätöistä\nkohtaa, jotka toki yhteenlaskettuina todistavat, että hänen tunteensa\nminun suhteeni eivät ole ainoastaan ystävyyttä. Minä luulin, ett'en\nvoisi siinä erehtyä. Tuskinpa kului ainoatakaan päivää, häntä\nnäkemättäni. _Hän_ oli kumminkin yhden päivän viikossa Jim'in kanssa\nluonamme, ja sattumoilta me tapasimme toisemme lukemattomia kertoja.\nKun me esimerkiksi päivällisten jälkeen olimme tavallisella\najomatkallamme \"Central Park'issa\" istui hän aina Jim'in kanssa eräällä\npenkillä meitä odottamassa, ja kun vaunumme pysähtyivät ja me astuimme\nulos kävelläksemme, olivat he aina meitä auttamassa vaunuista pois.\nAlice ja Jim kävelivät yhdessä ja herra Henderson seurasi minua noiden\nsomain lehtimajain ja rotkojen läpi, jotka ovat niin erittäin\nmiellyttäviä. Minä en ole tuntenut kaikkia niitä ihanuuksia, joita\n\"Central Park'issa\", löytyy, ennenkuin vasta tänä keväänä! Arvaathan,\nettä me täten olemme tulleet hyvin tuttaviksi toistemme kanssa. Hän on\nkertonut minulle kaikki itsestänsä, kodistansa, äidistänsä -- koko\nelämänsä on hän kuvannut eteeni. Ystävä ei voi avo-sydämellisimmin\npuhua ystävällensä, kuin hän puhui minulle ja minäkin, rakas Bellani,\nolen haastellut hänen kanssansa aivan ujostelematta. Nyt tunnemme me\ntoinen toisemme aivan perin pohjin. Parin viikon ajalla olen joka päivä\nodottanut jotakin ratkaisevaa tapausta; olen vaan odottanut, että hän\nsanoilla lausuisi sen, jonka hänen katseensa ja käytöksensä jo kauan\novat ilmoittaneet. Mutta kunnes hän puhuu, olen minä varallani; minä en\nmillään ehdolla tahdo hänelle näyttää kuinka paljon minä pidän hänestä,\nsillä, niinkuin tiedät, rakas Bellani, olen ylpeä ja olen aina\nsäästänyt sydämeni vapautta pyhimpänä aarteenani. Ystävyytemme on\nerittäin hauska, miellyttävä, mutta en ai'o antaa sen käydä aivan\nvälttämättömäksi itselleni. Tahtoisinpa sangen mielelläni tuntea hänen\ntunteensa -- en juuri sentähden, että minä niistä niin suuresti\nvälitän, mutta niinkuin tiedät, olemme aina uteliaat oppiaksemme\ntuntemaan huvittavia ilmiöitä. Kun pääsiäis-iltana näin tuon pienen\nkujeen hansikkaani kanssa, ajattelin: no nyt on kala verkossani, mutta\nmitä vielä; ihmeekseni ei siitä ole tullut sen enempää ja myöntää minun\ntäytyy ett'en nyt enää tiedä mitä minun tulee ajatella. Väliin olen\najatellut, että hänellä ehkä on joku este, joku vanha lupaus jollekin\nnaiselle, ehkä tuolle \"Karolina-serkulle;\" mutta hänestä hän haastelee\nkanssani suurimmalla tyyneydellä. Väliin taas ajattelen: ehkä on hän\nkuullut huhua kihlauksestani herra Sydney'n kanssa; mutta jos niin on,\nmiks'ei hän saata kysyä? Olen aina valmis sanomaan hänelle, miten asian\nlaita on jos hän kysyisi, mutta minä en ala puhua. Ehkä hän, niinkuin\nIda luulee, on ylpeä ja köyhä eikä tahdo kosia rikasta, kelvotointa\ntyttöä. Mutta tässä ei auta mikään; hänen _täytyy_ kosia, jos hän\ntahtoo saada minut omaksensa, sillä minä en ai'o sitä tehdä. _Hänen_\ntäytyy kosia, _minä_ en sitä tee. Jos hän kosisi niin _ehkä_ sanoisin\nkuinka paljon enemmän minä pidän jalosta, uskollisesta sydämestä, kuin\nkaikesta siitä, mitä herra Sydney'llä on tarjottavaa. Väliin minua\nmelkeen harmittaa kun hänen silmänsä ilmoittavat niin paljon ja hänen\nsuunsa niin vähän. Tekeepä mieleni ruveta liehakoitsemaan jonkun toisen\nedessä pakoittaakseni häntä avaamaan suuria silmiänsä vielä enemmän ja\nkäyttämään puhe-voimaansa. Väliin taas leimahtaa sisimmässäni joku\nvähäinen koston tunne ja silloin tekee mieleni käyttää kynsiäni, noita\nhienoja sametti käpälöitämme, jotka meillä ovat piilossa.\n\n_Keskiviikko iltana_.\n\nEn tiedä mikä kumma lie tapahtunut _eräälle_ henkilölle, sillä olomme\novat nyt tykkänään muuttuneet. Tuskinpa olen nähnyt häntä kertaakaan\nkoko viikon ajalla. Hän tuli tosin Jim Fellows'in kanssa tavalliselle\nviikko-kestillemme, mutta hän ei mennyt Idan luo, eikä lähestynyt\nminua, vaan näytti koko illan olevan kauheassa tuskassa päästäksensä\npois. Hänkin oli Elmore'n häissä, mutta sielläkään emme vaihtaneet\nsanaakaan. Minä kyllä huomasin kuinka hän seurasi kutakin liikettäni ja\nkatseli minua etäältä; mutta niinpian kun minä tulin siihen huoneesen,\njossa hän oli, siirtyi hän seuraavaan huoneesen ja asettui aina niin,\nettä hän sai katsella minua. Tuopa harmitti minua, ja arvelin: koska\nylpeä herrani haluaa tarkastella mitä teen, niin tahdon antaa hänelle\njotakin katsottavaa, ja aloin liehakoida Jerrole Rivingston'in edessä,\njosta en pidä vähintäkään lukua, ja koetin tahallani viehättää noita\nviiksi-huulisia keikareita, joita tavallisesti huvikseni ärsyttelen.\nMinä kyllä huomasin että hän oli onnettoman näköinen -- ja se oli\nminulle suuri huvi -- mutta ei hän sittenkään lähestynyt minua ennen\nkuin juuri poislähtiessämme, jolloin hän tuli luokseni ja pyysi minua\nvähän viivähtämään, sanoen, ett'ei hän ole koko iltana nähnyt minua\nvilahdukseltakaan. Sepä toki oli liian paljon. Aivan viattomana ja\nteeskennellyllä hämmästyksellä kysyin minä: \"Katsokaas herra\nHenderson'ia, oletteko tekin täällä? Missä te olette kaiken iltaa\nolleet?\" jonka lausuttuani riensin ulos, ylpeänä. Hänen viimeinen\nsilmäyksensä, kun portahilla katsahdin taakseni, oli todella\ntragillinen. Hän on aivan kuin arvoitus; mutta minä en tahdo enää pitää\nlukua hänestä. Vapaehtoisesti hän tuli, vapaehtoisesti hän myös saapi\nmennä. Mutta eikö ole harmillista, ett'ei hän tällaisessa tilaisuudessa\nvoi tehdä yhtä ainoata kysymystä, kun sillä pääsisimme koko rettelöstä!\nYstävyys miehen ja naisen välillä on ainoastaan puheen-parsi, eikä\nmitään muuta. Nuot miehet ovat niin paljon meitä etevämmät. He voivat\ntulla aina lähemmäksi ja lähemmäksi meitä, miellyttävät meitä ja\nsaattavat meitä sellaiseen tilaan, ett'emme enää voi olla niitä paitse,\nmutta sitte he kääntyvät meistä pois ja me emme saa kysyä miksi he sen\ntekevät, emme edes olla huomaavinammekaan tätä muutosta. Ei, naisen,\njoka menee ystävyyden-liittoon miehen kanssa, täytyy tehdä itsensä\nsydämettömäksi, voidaksensa kääntyä sinne tahi tänne, aina sen mukaan\nmiten tuo ystävä kääntyy. -- Kuitenkin olen pahoillani hänen tähtensä,\nmutta omahan hänen on syynsä -- miks'ei hän ollut suora käytöksessänsä?\n\nSinä olet varsin väärässä jos luulet hänen olevan noita ylellisesti\nkiihkoisia, jotka pauhaamalla vaativat eteenpäin-pyrkimistä nykyaikaan.\nNiinkuin kaikki jalot ja ylevät miehet, puolustaa hänkin heikkoja\nvaimoja, kun heitä sorretaan; tämän täytyy sanoani hänen kunniaksensa,\nvaikka minulla muuten kyllä on syytä olla tyytymätöin hänen kanssansa.\n\nSinä kysyt miten Alice'n ja Jim Fellows'in laita on. Heidän välillä ei\nvoi olla mitään hellempää suhdetta. He viihtyvät hyvin toistensa\nseurassa ja sopivatkin hyvin yhteen -- sillä he ovat vaihettelevia,\nepävakaisia olennoita kumpainenkin, eivätkä luota laisinkaan\ntoisihinsa. Alice'n luonne on kerroksittain, niinkuin vuolu-kivi.\nPäällimäinen kerros on loistava pinta vaan, mutta kaiva syvemmältä,\nniin löydät lämpöisen maa-lajin, jossa jalommatkin kasvit voivat\njuurtua. Nykyään on hän ainoastaan pintana vaan, hänen täytyy\nkeikailla, seurata \"muotia\", ja tällä hetkellä ei hän toivo muuta kuin\nrikasta avioa. Luonteensa pohjalla löytyy toki rikkaita aarteita ja\nminä toivon, ett'ei hän mene naimisiin ennenkuin hän on tunkeutunut\nsisimpäänsä ja oppinut tuntemaan mitä aarteita siellä löytyy. Nyt hän\npurjehtii myötätuuleen, liehakoitsee oikealle ja vasemmalle ja saattaa\nmonen miehen mielettömäksi.\n\nKirjeeni on kyllä jo liiaksikin pitkä, mutta en voi sitä lopettaa,\nlausumatta pari sanaa hää-kemuista. Kuvaa eteesi kaikki se loisto ja\nkomeus, jonka rikkaus saattaa hankkia! Kuvaa eteesi kaikki miehet\npäihtyneinä sampanjasta! Kuvaa eteesi, jos voit, sulhanen, joka\nkantamalla vietiin maata! Mitkä häät! Mutta mitäs tuo kaikki merkitsee?\nMorsiamella oli kolme tahi neljä koristetta puhtaista kalliista kivistä\nja suuri paljous muita kaunistuksia. Kauanpa taitaa kulua, ennenkuin\njällensä pääsen tuollaisiin häihin. Minä olen aivan kyllästynyt\nliialliseen komeuteen.\n\n                         Oma Evasi.\n\nJ. K. Vielä sananen, armas ystävä -- oikea tunnon kysymys -- olisiko\ntuo syntiä jos minä liehakoitsisin vähän herra Sydney'n edessä -- juuri\nniin paljon kuin tarvittaisiin harmittaakseni _erästä_ henkilöä?\nSydney'n niin kutsuttu rakkaus ei käy syvälle. Hän varmaankin ottaisi\nminut sentähden, ett'en ole niin aivan helppo saalis, ja että olen\njonkun aikaa ollut nuorten miesten lemmikkinä, mutta en usko että herra\nSydney'n sydän sortuisi kenenkään naisen tähden. Mutta kun tarkemmin\najattelen asiaa en tahdo kuitenkaan liehakoida, tahdon koettaa toista\nkeinoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskusteluni rouva van Arsdel'in kanssa murti tykkänään kaikki\ntuulentupani!\n\nEmme arvaa kuinka kauas kuvittelon kentille olemme joutuneet, ennenkuin\nheräjämme. Nyt tunsin selvään, että minä lemmin Eva van Arsdel'ia, --\nlemmin häntä niin suuresti, ett'en enää saattanut nukuttaa omaatuntoani\n_ystävyys_ sanalla. Tämän olisi minun pitänyt huomaaman jo alusta, ja\nnyt minä nuhtelin itseäni, ett'en ennen ollut tuota tunnustanut.\nYstävänä oli minua kohdeltu perheessä, sen parain aarre oli usein\njätetty johtoni alle, ja vaikka tiesin että tämä aarre oli toisen, olin\ntoki niin heikko, että mielistyin siihen. Minä en voinut onnitella\nhäntä toisen morsiamena, ja kun katsahdin takaisin tuohon ystävälliseen\nsuhteesen, joka välillämme oli syntynyt, huomasin, että oli parasta\npysyä hänestä erillä, niin paljon kuin mahdollista. Kaksi luonnetta,\njoilla on aivan samat mietteet, samat tunteet, huomaavat tämän sangen\npian ja tuntevat, että he eivät voi elää eroitettuina toisistansa.\nSelväähän oli, että jos Eva menisi naimisiin Wat Sydney'n kanssa, en\nvoisi vaaratta jatkaa sitä ystävyyttä, josta olin nauttinut näinä\nviimeisinä viikkoina.\n\nKullakin kunniallisella miehellä on suuri edesvastaus siitä, jos hän\nryhtyy hellempään tuttavuuteen, jonka nuoren naisen kokemattomuus ja\nviattomuus voipi hänelle tarjota. Miehen luonne, kasvatus ja asema\nyhteiskunnassa tekee, että hän paremmin, kuin nainen, voipi kyllin\nkorkealle arvostella avioliiton tärkeyttä. Kukin mies tuntee\naistin-tapaisesti, että avioliitto tuopi myötänsä yksinomaisen\nomistusoikeuden aviopuolisoon -- mutta miten silloin käypi jos tunteet,\najatus ja koko olemus vaikuttavat, että joku muu henkilö miellyttää\nenemmän kuin oma puoliso?\n\nPian huomaa mies henki-heimolaisuutta itsensä ja jonkun naisen välillä;\nsilloin vaatii hänen kunniansa ja omatuntonsa että hän tutkii tunteensa\nja päättää, mikä luonnon lakien mukaan on oleva tuon välttämätöin\nseuraus. Minä olin laimiinlyönyt tuon varovaisuuden, sokeasti\nantautuessani tämän uuden tunteen suloiselle lumousvoimalle,\nsenpätähden olinkin nyt sellaisessa tilassa, ett'en tietänyt miten\nvoisin astua eteen tahi taaksepäin.\n\nMiten voisin äkkiä lopettaa tämän tuttavuuteni, joka oli niin\nvaarallinen rauhalleni, selittämättä syytä, miksi sen tein, ja minkä\nsanoisin syyksi? Voisin kyllä heittäytyä hänen jalkainsa eteen ja\ntunnustaa kaikki -- mutta otaksu, että hän, naisen oman voiton\npyytämättömyydellä, ottaisi rakkauteni mieluummin, kuin arvoa ja\nrikkautta; mitä minä silloin tekisin?\n\nJos minulla olisi ollut edes puoli Wat Sydney'n rikkaudesta, tahi jos\nminulla edes olisi ollut vakinainen asema tarjota hänelle, niin olisin\nhäikäilemättä tunnustanut hänelle lempeni ja jättänyt onnemme hänen\npäätettäväksensä. Mutta minulla ei ollut mitään vakituista asemaa, olin\nköyhä enkä omannut muuta tarjottavaa, kuin oman itseni, ja kuka on\nkyllin itserakas, että hän luulee voivansa vastata kaikkia maallisia\netuja? Eva oli sitäpaitsi rikkaan miehen tytär ja koko maailma pitäisi\nminua turhanpäiväisenä onnen-hakijana, eikä minua kenkään uskoisi,\nvaikka vakuuttaisin, että rakastan häntä ainoastaan oman itsensä\ntähden. Mutta ennen kaikkia vastusti ylpeyteni minua köyhänä kosijana\nmenemästä rikkaasen perheesen! Jospa tietäisinkin, että Eva rakastaisi\nminua, niin en sitä sittekään tekisi! Eikö koko maailma sanoisi, että\nminä käytin tilaisuutta vetääkseni hänet loistavasta asemastansa alas\nköyhyyteen ja halpaan kotiin? Ja olisiko tuo edes omasta mielestäni\noikein tehty häntä kohtaan?\n\nKun mies tekee työtä tullaksensa toimeen elämässä, oppii hän tuntemaan\nrahan arvon. Franklin on sanonut: \"Jos tahdot oppia tuntemaan rahan\narvon, niin koeta lainata rahaa\". Minä mieluummin lausuisin: koeta itse\nhankkia rahaa ja elää ainoastaan sillä mitä ansaitset.\n\nOma kokemukseni tässä suhteessa saattoi minut vakavammin ajattelemaan\ntuon suuren edesvastauksen painoa, jonka mies ottaa päällensä, kun hän\nsaattaa hienon, ylellisyyteen tottuneen naisen omaan alhaiseen\nasemaansa. Sivistys ja hienous ovat tuoneet mukanansa monta tarvetta,\nja sanottakoonpa mitä tahansa rakkaudesta ja myötätuntoisuudesta\nonnellisen avioliiton pääperusteena, varma on kumminkin, että joku\nmäärä aineellista omaisuutta myöskin on tarpeen elämän sulostamiseksi.\nMies ja vaimo, jotka ovat aivan väsyneet päivän töistä, eivät jaksa\nmiellyttää toisiansa. Kysyin itseltäni, eikö minun, Evan todellisena\nystävänä, pitänyt toivoa, että hän menisi naimisiin jonkun kunnon\nmiehen kanssa, joka saattaisi pitää hänet sillä asemalla, johon hän oli\ntottunut, tahi pitikö minun, jos voisin, anastaa tuon miehen sijan\nhänen sydämessänsä.\n\nKun mies huomaa itsellänsä jonkun onnettoman kiihkon, on kunnon\nmiehellä, kaikeksi onneksi, aina lohdutusta tämän kadotetun ilon\nsijassa siinä, jota hän toivoo elämässä saavansa toimeen.\n\nOlipa siis onni, että Bolton'in ystävyys juuri tähän aikaan hankki\nminulle vakinaisen kirjallisen toiminnan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\nUusia toiveita.\n\n\n\"Henderson\", kysyi Bolton eräänä päivänä, \"kuinka kauaksi olet 'Suuren\nkansan-vallan' palveluksessa?\"\n\n\"Ainoastaan tämän vuoden\", vastasin minä.\n\n\"Tämän kysyn syystä, että minulla on sinulle tarjottavana vielä\nedullisempi paikka. Hesterman ja kumpp. kutsuivat minut eilen salaiseen\nkokoukseen. Heidän sanomalehtiensä ja aikakaus-kirjainsa pää-toimittaja\nlähtee nyt matkalle Europaan ja he pyytävät sentähden minua tuohon\ntoimeen\".\n\n\"Iloitsen sydämestäni, että saat itsellesi arvollisen paikan, sillä\nnykyinen vaikutus-alasi on liian vähäinen\", sanoin minä. \"Otathan\nvastaan tuon toimen?\"\n\n\"Otanko tahi en, se riippuu sinusta\", vastasi hän.\n\n\"En ymmärrä mitä tarkoitat\".\n\n\"Asia on näetsen aivan yksinkertaisesti se, että tuo toimi on niin\nvaikea, ett'en minä uskalla siihen ryhtyä, ell'ei minulla ole\nkanssa-toimittaja, johon voin luottaa, niinkuin itseheni -- minä\ntarkoitan _enemmän_ kuin itseheni\", lisäsi hän.\n\n\"Sinä olet liian hyvä, Bolton\", sanoin minä, \"eikä minua mikään\nmiellyttäisi niin suuresti kuin tuollainen työ. Mutta minä melkeen\nhäpeän, kun kuulen miten sinä arvostelet kykyäni. Uskotko, että minä\nkelpaan tuollaiseen toimeen?\"\n\n\"Sitä en epäilekään\", vastasi hän, \"ja tässä tapauksessa olen minä\nparas tuomari. Tämä paikka tarjoaa sinulle juuri mitä tarvitset --\nvakavan paikan, vapautta lausua ajatuksesi ja hyvän palkan. Hesterman\nja Kumpp. ovat rikkaita ja tietävät kyllä, että ainoastaan runsaalla\npalkalla saapi hyviä työntekijöitä\".\n\n\"Mutta sinuahan he ovat toimeensa pyytäneet, eikä minua\".\n\n\"Niinpä kyllä; minä olen jo vanhastansa tuttu heidän kanssansa, mutta\nolen puhunut sinustakin heille; huomenna täytyy sinun seurata kanssani\nsinne, päästäksesi heidän tuttavuuteensa. He ovat antaneet minulle\ntäydellisen vapauden tehdä liiton kanssasi ja jättäneet minulle\nraha-summan, jota saan käyttää mieleni mukaan. Sanalla sanoen\", jatkoi\nhän hymyillen, \"minä rupean pastoriksi ja sinä apulaisekseni.\nLuonnollisesti tarvitset aikaa, ajatellaksesi ehdotustani. Tässä on\nsuunnitelma ehdoistamme; ota se mukaasi, mieti asiaa ja ilmoita\nhuomenna minulle päätöksesi\".\n\nMinä riensin huoneeseni, katselin ehtoja, jotka paperille olivat\nkirjoitetut ja huomasin, että ne olivat paljon paremmat, kuin olin\ntoivonutkaan. Pää-tulo oli minulle ja ainoastaan vähäinen summa\nBolton'ille.\n\nSeuraavana iltana, kun menin hänen luoksensa lausuin:\n\n\"Kuules, ystäväni! Nämät ehdot ovat aivan liiallisia!\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi hän tyvenesti, katsahtaen ylös kirjastansa. \"Mikä\nsiinä on liikaa?\"\n\n\"Annathan minulle koko tulon\".\n\n\"Odotahan kunnes näet mitä sinulta vaadin; ai'on kyllä käyttää sinua\nniin paljon kuin maksankin\".\n\n\"Tuskinpa saat itse mitään\",\n\n\"Saan niin paljon kuin tahdon, ja siinä on kyllin. Minä olen, kuten\ntiedät, kirjallinen eräkäs; minulla ei ole muuta perhettä kuin kissani\nja Stumpy-parka, minä en siis paljon tarvitse\".\n\nKuullessansa nimeänsä mainittavan pystytti Stumpy korviansa ja heilutti\nhäntäänsä.\n\n\"Stumpy-parka\", sanoi Bolton, \"et tiedä, että olet rumin koira koko\nNewyorkissa, mutta toki olet hyvänluontoisin kaikista\".\n\nStumpy näytti erittäin onnelliselta tätä kuunnellessansa ja asetti\nrumat käpälänsä Bolton'in polville.\n\n\"Ihminen on niin sanoakseni koirain Jumala\", jatkoi Bolton, \"enkä minä\nvoi ymmärtää miten ihminen voi olla kova koiraa kohtaan. Koira\", lisäsi\nhän silitellen Stumpy'n takkuisia selkä-karvoja, \"on neljällä jalalla\nkulkeva rakkaus, rakkaus suljettuna karvaiseen ruumiisen, rakkaus, joka\nmielellänsä menisi vaikka kuolemaan lemmittynsä edestä, mutta jonka\nainoa vika on, ettei se taida haastaa -- ja sepä onkin kaikkein\nliikuttavinta! Stumpy'kin mielellänsä puhuisi; sen rinta paisuu\ntunteista, joita se tahtoisi ilmoittaa, mutta ei taida. Eikö niin\nStumpy?\"\n\nStumpy katseli vakavasti Bolton'in silmiin. \"Kauniit ovat silmäsi, sitä\nei voi kieltää! -- Ehkäpä ruma haukuntasi haudan tuolla puolen muuttuu\npuheeksi -- ken tiesi! Tunnustan, että olen samasta luulosta Indianin\nkanssa, joka luuli tuonelassa tapaavansa koiransa. Miksi noin paljon\nrakkautta haihtuisi aivan tyhjään. Ei, Stumpy, me tapaamme toisemme\ntuonelassa, eikö niin?\"\n\nStumpy haukkui hiljaa vastaukseksi. \"Sinun pitäisi olla perheen-isä,\nBolton. Miksi olet tuollainen eräkäs ja tuhlaat rakkautesi kissoihin ja\nkoirihin?\n\n\"Sinun, Harry, täytyy mennä naimisiin ja minä lupaan rakastaa lapsiasi\naivan kuin omiani. Senpätähden tahtoisinkin sinulle hankkia vakaan\naseman mitä pikemmin. Näetsen, koira kuolee ja se koskee kipeästi\nsydämeeni. Jos sinulla nyt olisi poika mielistyisin minä häneen\".\n\n\"Miks'et hanki omaa poikaa itsellesi, jota voisit lempiä?\" kysyin minä.\n\n\"En, en voi; onni on määrännyt minut vanhaksi pojaksi\".\n\n\"Älä puhu tuollaisia. Miksi aina pysyt tässä sopessasi, etkä liiku\nmihinkään? Mikset ota osaa seura-elämään, vaan elät aivan kuin erakko\nmajassaan? Jospa kerran joutuisit maailman tohuun, niin varmaankin\nmielelläsi jättäisit yksinäisyytesi\".\n\n\"Etkö luule minun sitä koettaneen? Unohdat, että olen moniaita vuosia\nvanhempi kuin sinä\".\n\n\"Sinä olet vielä nuori ja kaunis; pitäisipä sinun käyttää sitä\nhyödyksesi, Miksi jätät minulle koko palkan tuosta toimesta, etkä itse\npidä mitään?\"\n\n\"Sentähden, että olen laiska -- tahi paremmin sanoen, ai'on antaa sinun\nniskoillesi koko kuorman\".\n\n\"Miksi sanot olevasi laiska, vaikka rakastat työtä itse työn tähden\".\nKysymykseen vastaamatta lausui Bolton:\n\n\"Toinenkin syy, jonka tähden iloitsen tästä toimestasi, on se, että\ntoivon sen kautta voivani vaikuttaa jotakin hyvää Jim Fellows'illekin,\njosta tahtoisin tehdä kunnon miehen. Nyt hän on oikea hulivili, joka\nseuraa ainoastaan hetken halua ja antaa käyttää itseänsä mihin toimeen\ntahansa\".\n\n\"Hän on hauska seurakumppali, mutta järkevää ajatusta ei hän näy\ntuntevankaan\".\n\n\"Ja kuitenkin on maailmamme semmoinen, että Jim tulee paljon paremmin\ntoimeen kuin sinä tahi minä. Hänen vilkas narrimaisuutensa huvittaa\nkaikkialla, ja nyt hän saapi lausua melkeen mitä hän itse vaan tahtoo.\nMinä en kuitenkaan saata tulla toimeen häntä paitsi ja pidänkin sangen\npaljon hänestä. Makea nauru on aina mieleeni, ja jospa olisin hyvällä\ntahi huonolla tuulella saapi hän aina minut nauramaan\", sanoi Bolton.\n\n\"Se toki on myönnettävä hänen kunniaksensa, että hänellä on hyvä sydän.\nEi hän koskaan tahdo loukata muita sukkeluuksillansa ja kiistoissa\npuolustaa hän aina heikompaa. Vaikka hän onkin noin ylen iloinen ottaa\nhän aina osaa toisen onnettomuuteen, ja auttaa mielellänsä köyhiä\".\n\n\"Jim ei laisinkaan pidä väliä, mitä maailma hänestä lausuu\", sanoi\nBolton. \"Mutta\", lisäsi hän äkkiä, \"emmehän ole vielä keskustelleet\nmitään serkkusi kirjeestä. Minulla on hänelle tarjolla paikka eräässä\nviikottain ulostulevassa sanomalehdessä. Tahdotko kirjoittaa hänelle\nsiitä?\"\n\n\"Suo anteeksi\", sanoin minä, \"mutta etkö tahdo itse kirjoittaa hänelle,\nkoska olet tuttu hänen kanssansa. Siinähän on syytä kyllin uudistaa\ntuttavuutenne\".\n\nBolton punastui ja istui hetken ääneti. Vihdoin lausui hän:\n\n\"Harryseni, surulliset seikat ovat yhteydessä tuttavuutemme kanssa. En\ntahtoisi koskaan nähdä häntä jällensä, enkä uudistaa tuttavuuttamme.\nVast'edes tahdon sanoa miksi\", lisäsi hän.\n\nSeuraavana aamuna oli kirje pöydälläni. Se oli Bolton'ilta ja sisälsi\nseuraavan:\n\n\"Henderson ystäväni!\n\nArvelematta voit ottaa vastaan toimen, jonka olen Sinulle tarjonnut,\nsillä jos siinä on etuja on siinä vastuksiakin, joista et ole voinut\nuneksiakaan; sillä ai'on vaatia Sinulta sellaistakin työtä, jota ei voi\nrahalla palkita, ja ennenkuin opin sinut tuntemaan, en tuntenut ketään,\njolta olisin voinut niitä vaatia. Minä tarvitsen rohkean, tyynen ja\nrehellisen ystävän, joka saattaa ajatella selvään ja tunnon-mukaisesti,\nystävän, joka voipi aina olla itseni sijasta, väliinpä johtajananikin.\n\nMinä arvaan, että suuresti hämmästyt tätä lukiessasi. Mutta minä tunnen\nSinut aivan väärin, jos et ole ainoa tuhansien joukossa, johon voin\nnäin täydellisesti luottaa.\n\nSinä olet usein naureskellut minun eräkäs-tavoilleni, ja minun\nvelttoudelleni. Mutta minä olen aivan kuin murrettu laiva, jolle\nvalkama ja ranta ovat parhaimmat turva-paikat. Minä en enää luota\nitseheni, omiin voimiini, enkä uskalla lähteä merelle, jos ei ystävän\nluja käsi ole mukanani, johon saatan luottaa.\n\nMinä astuin ensin elämään suurella itseeni-luottamuksella. Minä olin\nvilkas luonteeltani, terveyteni oli hyvä ja minä opin kaikki helposti.\nRuumiini voimia karkaisin nurjimmalla tavalla. Minä ratsastin, soudin\nja painiskelin, ja vaikka olin kaikkien huvien toimeenpanijana, olin\ntoki aina etevimpiä yliopistossa. Minä luulin voimani ja terveyteni\nolevan loppumattomia. Voimiani lisätäkseni rupesin nauttimaan väkeviä\njuomiakin. Minä elin juuri kuin se, joka elää rahojensa nojalla, eikä\nhuomaa, että pää-oma kutistuu yhä pienemmäksi. Mutta kun olin kolme\nvuotta ollut yliopistossa huomasin mitä tällainen elämä vaikutti. Minä\nkävin voimattomaksi, en voinut enää hillitä itseäni -- minä eksyin\ntieltäni. Minä kävin äreäksi, enkä sallinut kenenkään neuvoa itseäni --\nvaikka kyllä huomasin kuinka vaivuin vaipumistani. Sisäisen tuntoni\nääniä tukahuttaakseni antauin turmiollisiin huveihin ja yliopiston\nopettajat vihastuivat minuun. Vihdoin jouduin kiini eräästä pienestä\nkahakasta ja tulin eroitetuksi yliopistosta.\n\nSilloin jouduin Sinun kotiseudullesi lukeakseni ja opettaakseni.\nYliopiston opettajat antoivat mielellänsäkin hyviä lauseita opistani,\nsiten hankkiaksensa minulle tilaisuutta jällensä kohoamaan\nturmiollisesta elämästäni. Nyt päätin muuttua tykkänänsä ja elinkin\nsentähden erittäin siivosti. Samaan aikaan tutustuin serkkusi kanssa ja\nsilloin vietin pari unhottumatointa kuukautta, nauttien mitä puhtainta\nonnea eläissäni olen nauttinut. Minä rakastin häntä koko sieluni\nkiihkolla, rakastin häntä lemmellä, joka ei koskaan kuole. Hänkin\nrakasti minua, ehkä enemmän kuin hän uskalsi tunnustaakaan, sillä hän\noli vielä aivan nuori, ainoastaan kuusitoista vuotta vanha. Mutta\nennenkuin ennätimme tunnustaa rakkauttamme toisillemme eroitti hänen\nisänsä meidät toisistamme. Hän kuului sen koulun johtokuntaan, jossa\nminä olin opettajana. Meidän välillämme nousi riita, jossa hän kohteli\nminua niin ylpeästi, ett'en minä sitä voinut kärsiä. Minulla oli oikein\nja kun selitin perusteeni muille johtokunnan jäsenille myönsivät he\nkaikki, että minä olin oikeassa -- mutta tätä voittoani ei Karolinan\nisä voinut koskaan unhoittaa.\n\nEnnenkuin tämä riita alkoi, olin ystävän tavoin käynyt hänen\nkodissansa. Karolina ja minä saimme aivan vapaasti olla yhdessä.\nTavallisesti saatoin häntä kotiin koulusta ja samoin tein mainittuna\niltanakin, jolloin olin hänen isänsä kanssa riidellyt. Portilla tuli\nhän meitä vastaan ja, estäen minua astumasta sisään, sanoi hän äreällä\näänellä, ett'ei hän enää kärsi nähdä minua talossansa ja sulki äkkiä\nportin edessäni.\n\nJoku aika tämän jälkeen jouduin minä keskusteluun hänen kanssansa,\njolloin hän moitti minua siitä että petoksella olin pyrkinyt toimeeni,\nvakuuttaen ett'en koskaan olisi päässyt koulun opettajaksi enkä heidän\nperheisinsä jos he olisivat tunteneet miten yliopistossa olin elänyt.\nTurhaa oli puolustaa itseänsä. Minä kyllä tiesin, että olin tuntoni\nmukaan täyttänyt virkani ja ett'ei oppilailla eikä heidän\nvanhemmillansa olisi mitään minua vastaan moittimista; mutta joku\nvihamieheni oli saattanut yliopisto-elämäni hänen korviinsa ja nyt hän\nmieluummin näkisi tyttärensä haudassa, kuin minun vaimonani.\n\nSeuraavana päivänä ei Karolina tullutkaan kouluun; hänen isänsä oli\nlähettänyt hänet viidenkymmenen englantilaisen penikulman päähän\ntoiseen kouluun.\n\nMinä en seurannut Karolinaa enkä kirjoittanutkaan hänelle. Mieleni kävi\nhyvin synkeäksi. Entinen kurja elämäni asettui myöskin nyt eteeni ja\nsaattoi kauheat tuskat sydämelleni. En ollut ennen ajatellutkaan kuinka\nvaarallista on herättää lemmen tunteita nuoren naisen povessa. Vasta\nkun Karolinan isä niin ankarasti moitti minua siitä, huomasin kuinka\nväärin olin tehnyt, mutta tämän vikani ko'in parantaa sillä, että\nvast'edes pysyin kaukana hänestä, enkä häirinnyt hänen rauhaansa.\n\nNyt päätin, ett'ei hän saisi kuulla mitään minusta, ennenkuin olisin\nkyllin vahvalla perusteella, voidakseni tarjota itseni hänen\nsuojelijaksensa. Mutta niinkuin moni muukin huomasin, että olin tehnyt\npäätöksiä, joita en voinut täyttää. Mies, joka väkevillä juomilla\ntahtoo virkistyttää voimiansa, ei tiedä kuinka vaarallisella pohjalla\nhän seisoo, -- hän ei koskaan voi luottaa itsehensä. Hän on ottanut\npalvelijan, joka pian muuttuu hirmu-haltijaaksi. Hän kyllä kokee\nkarkoittaa sen luotansa mutta huomaa, ett'ei hän enää voi tulla toimeen\nsitä paitsi.\n\nSanalla sanoen, väkevien juomien käyttäminen hermojen vahvistamiseksi\nmatkaan saattaa taudin, jonka raivotessa ihminen ei voi hallita\nitseänsä enemmän kuin kuumeen houreissa -- taudin, jota ei muut ymmärrä\nja jota ei kenkään sääli.\n\nEn voi sanoilla selittää sitä kauheata epä-toivoa, joka valtasi minut,\nkun väliin jouduin tuollaiseen tautiin, jolloin ystäväni ja omatuntoni\naina minua soimasivat ja jolloin luulin tulleeni hulluksi. Muistan\nnuorena poikana lukeneeni kertomuksen eräästä hää-seurasta, joka\niloisesti purjehteli Norjan rannalla ja joka vähitellen, mutta\nauttamattomasti, tuli vedetyksi Mal-virran kurimukseen. Mikä kauhea\nhetki eikö se lie ollut kun perämies ilmoitti, ett'ei laiva enää\ntottele peräsintä, ja kuinka kauhea eikö se tunne mahtanut olla, joka\nanasti koko seuran, kun he huomasivat, että he vastustamatta olivat\nkuoleman omia! Kirkkaana loisti vielä aurinko siintävältä taivaalta ja\nranta, viheriöine puineen, visertelevine lintuineen ja tuoksuvine\nkukkineen oli aivan lähellä, mutta virta kuljetti heitä kauhealla\nvauhdilla yhä pienenevissä pyörteissä rannalla seisovain ystäväin,\nvanhempain, veljien ja sisarien sivutse, jotka varoitellen huusivat,\nvoimatta auttaa heitä. Toivottomina, pelastamattomina veti kurimus\nheitä syvyyteen, vaikka koti ja ystävät ja kaikki, jotka tekevät elämän\nsuloiseksi, olivat niin lähellä.\n\nAivan tuollaisia hetkiä olen minäkin saanut kokea, kun minä jo luulin\npääseväni toivojeni perille, kun luulin saavani oman kodin, lempivän\npuolison, suuren maineen ja rikkauksia -- mutta jotka kaikki menetin\nsamalla kun tunsin, että kohtaloni kuljetti minua tuon näkymättömän\nkurimuksen pohjattomuuteen.\n\nKuta lujaluontoisempi mies on, sitä suuremmat ovat hänen tuskansa; kuta\nsuurempi hänen kunnian-tunteensa on, sitä katkerammat ovat vaivat ja\nmonesti olen kiittänyt Jumalaani, ett'en ole myrkyttänyt naisen elämää,\npakoittamalla häntä läheisyydessäni huomaamaan kuinka yhä enenevä\nsynkeys on kietoutunut sieluni ympäri.\n\nMutta maailma vaatii, että aina pysymme mukana, muutoin jäämme jälkeen.\nAinoa, joka minulla nyt oli tehtävänä, oli ryhtyä johonkin työhön, joka\npoistaisi mieleni heikkouden. Nykyaikaan pidetään ajatusten pukemista\nsanoihin suurena taitona, josta maksetaan sangen hyvin. Tämän kautta\nolen minäkin hankkinut itselleni nimen ja sijan maailmassa -- vieläpä\nenemmänkin, sillä toivon tehdä jotakin hyvääkin.\n\nMinä päätin siis parantaa hulluuteni, ja ensimmäiseksi ehdoksi määräsin\nankaran työn. Minä toivon, että minussa löytyvä terve puoli vähitellen\npoistaa kaikki sairaat ja epäraittiit osat, ja luonto on laupias, se\nantaa vikamme anteeksi ja parantaa kaikki vammat. Siitä saakka kun opit\nminut tuntemaan olet huomannut, että teen säännöllisesti ja ahkeraan\ntyötä, että vältän kaikkia vietteleviä seuroja, ja ett'en maista mitään\nväkevää. Omituinen seikka tässä kohden on se, että kauan aikaa olemme\naivan vapaat tuosta vaarallisesta halusta, jopa väliin kammoammekin\nkaikkia väkeviä juomia; mutta tämän petollisen tyyneyden takana on aina\nvaara valveilla. Pari kolme pisaraa alkoholia lääkkeessä, jonka\nlääkärit pelkäämättä meille tarjoavat, voivat saada hulluuden\nuudistumaan. Hetken varomattomuus voipi turmella monen vuoden ankaran\ntyön. Ennenkuin tämän huomasin, jouduin aina uudestaan hulluuteeni,\nsillä minun kaltaisilleni on maailma täynnä ansoja ja muu ei niitä\npelasta kuin pako.\n\nNyt olen kauan aikaa ollut vapaa taudistani, niin että voisin luulla jo\npäässeeni siitä kokonaan, ell'en niin usein ennen olisi jällensä\nlangennut tällaisten petollisten luulo-parantumisten jälkeen.\n\nNuori Hesterman oli kumppalini ja uskottu ystäväni ylioppilas ajalla;\nmyötä- ja vastoin-käymisissä on hän aina ollut ystäväni. Minä olen\ntahtonut palkita hänen ystävyyttänsä, vaikka voimia väliin on\npuuttunutkin.\n\nAinoa syy, jonkatähden nyt otin tämän toimen, oli, että toivon tekeväni\ntulevaisuutesi vakavammaksi ja luulen voivani auttaa Karolinaa.\n\nTämän uskallan tehdä ainoastaan siinä toivossa, että saan palkkioksi\nSinulta ystävyyttä, joka ei ole tuota tavallista laatua -- sanalla\nsanoen veljellistä rakkautta. Jos kiusaus tulisi päälleni, niin et saa\nantaa minun turmella sekä itseni, että sinut, vaan Sinun pitää viedä\nminut johonkin sairas-huoneesen kunnes paranen.\n\nKun pyydän Sinulta tuollaista ystävyyttä, olen iloinen, että voin\npalkita Sinua, tarjoamalla Sinulle sellaisen palkan, että tulet muista\nriippumattomaksi, että voit hankkia itsellesi oman kodon -- autuus,\njota minä en voi toivoa itselleni. Kerran minäkin pääsen voitolle, sen\ntunnen sisimmässäni, joko tässä tahi tulevassa elämässä. Minä luotan\nJumalan isälliseen rakkauteen ja olen vakuutettu siitä, että hänellä on\noma tarkoitus silläkin, kun hän antaa meidän sokeasti hoiperrella\nelämän läpi, niinkuin me teemme. Minä tunnen, että koko kiusaus on\naivoissa ja hermostossa. Tuo aivo-parkakin pääsee kerran rauhaan,\nlevoittuu, kylmettyy ja minä saan vapaasti ajatella miksi minun tuli\nkamppailla tämä kova taistelu. Niin, _kuolemattomuus_ antaa meille\ntoivon, joka palkitsee elämän selittämättömän katkeruuden.\n\nNyt ymmärrät miks'en tahdo joutua sen naisen pariin, joka on ainoa,\njota olen rakastanut, ainoa, jota voin rakastaa ja jonka rauhaa pelkään\nhäiritä. Suurin iloni on kuitenkin tehdä jotakin hänen eduksensa; mutta\nymmärräthän, ett'ei _hänen_ pidä koskaan saaman siitä tietoa.\n\nSuo vielä sanoani, että olet paljon läpikuultavampi, kuin itse\nluuletkaan. Ystävyyden tarkat silmät pian huomaavat, että Sinä lemmit,\nmutta että kainostelet ja viivyt, syystä ett'et tahdo tarjota\nlemmityllesi alhaista asemaasi; mutta etkö pidä sitä kohtuullisena,\nettä annat hänelle tilaisuutta valita _miehen_ ja _rikkauden_ välillä?\nJa jos suostut minun ehdotukseeni, niin saat sitä paitse sangen\narvollisen aseman yhteiskunnassa ja hyvät tulot. Mene sentähden hänen\nluoksensa, sano miehen vakavuudella, että lemmit häntä -- ja jos hän on\nsinulle ansiollinen, saat Sinä hänet omaksesi.\n\nAntakoon taivahinen Sinulle oman kodin ja oman lieden, Harry;\nvanhuksena tahdon minä lämmitellä itseäni koti-onnesi ääressä. Aina\nolen oma\n\n            Boltonisi\".\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nLevottomuutta.\n\n\nEdessämme on Idan työ-huone. Ida istuu kirjoitellen eräästä kirjasta;\nEva neuloo. Äkkiä lausuu Eva:\n\n\"Voi, kuinka kauheasti ikävää kaikki on! Minä olen väsynyt huveihin,\nväsynyt Newyork'iin, joka on niin yksitoikkoinen kuin mahdollista.\nOlisinpa edes mies, niin ottaisin matkalaukun käteeni ja lähtisin oitis\nEuropaan. Rakas Ida, pane nyt pois tuo työsi ja haastele hetkinen\nkanssani!\"\n\nIda asettaa kirjan ja kynän pois ja kysyy:\n\n\"Mistä sinä nyt haluat haastella?\"\n\n\"Sen kyllä tiedät! Tahtoisin mielelläni tietä mikä _erästä_ vaivaa. Hän\nei tullut eilenkään luoksemme ja kun kysyn Jim Fellows'ilta, miks'ei\nhänen ystävänsä tullut, vastasi Jim että Henderson on viime aikoina\nkäynyt niin alakuloiseksi, eikä enää käy missään\".\n\n\"Mutta enhän minä, rakas Evani, voi antaa mitään selvitystä tässä\nasiassa, enhän minä tiedä enemmän kuin sinäkään\".\n\n\"Tiedätkös, Ida, kun me tänään jälkeen puolen päivää pysähdyimme\npuistossa ja menimme lehtimajaan, tuolla mäen kummulla, näin minä hänen\nkiiruhtavan ulos toiselta puolelta, kun me astuimme sisään toiselta\npuolen, juuri kuin olisi hän peljännyt tavata minua\".\n\n\"Sepä oli kummallista!\"\n\n\"Kummallista! Niinpä se olikin, mutta mikä oli vielä oudompaa oli se,\nettä hän istui niin lähelle meitä, toiseen lehtimajaan, että hän aivan\nvoi nähdä meidät ja kuulla mitä puhelimme. Bella Forester ja Wat\nJerrold olivat kanssani ja me naureskelimme ja olimme erittäin\nvilkkaalla tuulella. Enpä muista aikoja koska olisin nauranut niin\npaljon ja ollut niin vallatoin kuin tänään; kuinka narrimaista eikö\nsiis ollut, että hän istui ja katseli meitä, kuin huuhkaja pensaasta,\neikä tullut ottamaan osaa ilosta! Minä aivan tuskaannun häneen; enpä\nkärsi nähdä, että hän käyttää itseänsä tuolla tavalla.\"\n\n\"Se on kyllä harmillista, Eva, mutta miksi sitä ajatteletkaan kun et\nsille taida mitään tehdä kumminkaan?\"\n\n\"Siksi, etten voi olla sitä ajattelematta. Jos joku henkilö on\nystäväsi, jos olet huvitettu hänen seurastansa, etkö pidä laisinkaan\nväliä pakeneeko hän sinua tahi ei? Sitä et suinkaan voi. Me olimme\nystäviä, sangen hyviäkin ystäviä, ja enpä häpeä tunnustaa, että\nkaipaan häntä sangen paljon -- ja sitte tuo hänen omituinen\nkäytöksensä! Minä luulin että sinäkin kaipaisit häntä?\"\n\n\"Kaipaanpa minäkin häntä vähän, mutta niinkuin tiedät on minulla paljon\nmuuta ajattelemista, minulla on määrätty työni joka päivä\".\n\n\"Mutta, Ida, eikö hän mielestäsi käyttänyt itseänsä juuri\nkuin -- -- --\"\n\n\"Juuri kuin hän rakastaisi sinua, ai'ot sanoa\".\n\n\"Hm -- -- niin\".\n\n\"Niin se minustakin näytti, jos saan päältäpäin päättää. Mutta, rakas\nEva, miehet usein mielistyvät naisiin, ilman että he aikovat naida\nheidät\".\n\n\"Kukapa ajattelee naimista hänen kanssansa? sepä olisi hauskaa tietää.\nMinä en kumminkaan sitä tee\".\n\n\"Ehkä hän on huomannut, että _hän_ mielellänsä naisi sinut, ja ehkä\njostakin syystä pitää sitä mahdottomana ja sentähden koettaa välttää\nseuraasi\".\n\n\"Siinä hän tekisi sangen tyhmästi. Toivonpa ett'en olisi ikänäni häntä\nnähnytkään\".\n\n\"Miehellä on tällaisessa kohdassa se etuus, että hänellä on määrätyt\npyrintönsä, joihin hän saapi kokonansa antautua\".\n\n\"Aivan totta, Idaseni; mutta mikä pyrintö voipi meillä tytöillä olla,\nmeillä, jotka saamme ilman vaivaa kaikkia mitä tarvitsemme -- niinkuin\nesimerkiksi minäkin?\"\n\n\"Mutta näethän, että minulla on pyrintöni!\"\n\n\"Sen kyllä tiedän, että sinulla on, mutta sinä ja minä olemme aivan\nerinlaatuiset. Minulle olisi yhtä mahdotointa elää sinun tavallasi,\nkuin kalalle uida kuivalla maalla\".\n\n\"Näetsen, Eva, tuo työtöin, pintapuolinen elämäsi on syynä kaikkiin\nsuruihisi. Te nykyajan naiset ette tee muuta kuin huvittelette\nitseänne. Seurauksena siitä on, että te pian väsytte kaikkiin\nhuveihin ja että pieninkin kohteliaisuus miehen puolelta näyttää\nsilmissänne erinomaisen suurelta. Senpätähden on varsin vaarallista,\nettä ajattelet -- --\"\n\n\"Älä nyt saarnaa enää, Ida! Minä _en tahdo_ enää ajatella häntä\nvähintäkään ja siten pääsen siitä asiasta! Minä ajan hänet oitis ulos\naivoistani ja suljen oven. Anna, Ida, minulle joku sinun ikävimmistä\nkirjoistasi, niin koetan tehdä otteen siitä, niinkuin ennen koulussa\nteimme. Kas! tässähän on 'Ihmisen synnystä'. Minä ryhdyn oitis työhön.\"\n\nEva otti kynän ja paperia ja alkoi käännellä kirjan lehtiä.\n\n\"'Luonnollinen valikoitseminen'. Hyi, kuinka ikävää! 'Hänen apinan\nkaltainen ruumiinsa'. Häpeäisinpä puhua noin esi-isistäni. Apinoita!\nmiks'ei joku jalompi eläin ole valittu esi-isäksemme, esimerkiksi\njalopeura tahi hevonen? Eikö tämä ole hyvin ikävä kirja, Ida?\"\n\n\"Ei se minun mielestäni kumminkaan ole ikävä. Minä luen sitä suurella\nmielihalulla, mutta myöntää täytyy, että sitä on vaikea ymmärtää\".\n\n\"Minä en ole kirjaa lukenut, mutta herra Henderson antoi minulle siitä\nniin selvän kuvauksen, että hyvin tunnen sen sisällön. Hän kuorii aina\nkerman kustakin kirjasta ja antaa sen minulle, niin ett'en tarvitse\nmaitoon kajotakaan. Muistuu mieleeni viimeinen keskustelumme. Me\nhaastelimme Darwin'ista ja minä sanoin, että tämä uusi oppi mielestäni\naivan vastustaa raamatun oppia. Me emme siis olisikaan _langennut_\nsuku, vaan _edistyvä_, joka nyt on korkeimmallansa; ja minne 'paratisin\nyrttitarha' sitte joutuisi? Minä ilmoitin herra Henderson'ille, ett'en\nminä ai'o luopua Milton'in ja raamatun ihanasta runollisuudesta\nsentähden, että Darwin on saanut päähänsä, että esi-isämme\nseitsemänkymmentäviisi miespolvea taaksepäin ehkä oli paksu,\nleveänenäinen babiani, huippu-korvilla\".\n\n\"Eva kulta, sinulla on suuria syitä uskoa ja olla uskomatta. Usko sitä\nvaan, joka on mielestäsi miellyttävintä ja runollisinta\".\n\n\"Aivan niin, Ida; ja niin teenkin etenkin mitä tulee noihin aikoihin\nkuusitoista miljonaa biljonaa vuotta takaperin? Kenpä tietää mitä\nsilloin tapahtui? Kenpä oli näkemässä miten koko näkyväinen maailma\nsyntyi alkusolukkeesta? Paljoa helpompi on uskoa paratiisin löytyneen,\nsillä se on paljon runollisempaa ja kauniimpaa, mutta herra Henderson\nsanoo, että vaikka uskommekin tätä uutta teoriaa, on tuo pyhä kirja\nkuitenkin aina yhtä tosi. Enpä ole koskaan tavannut miestä, joka\nsamalla olisi niin syvä-mietteinen ja Jumalaa pelkäävä, kuin hän on\".\n\n\"Minä luulin, että sinä luet Darwin'ia, etkä ajattele herra\nHenderson'ia\".\n\n\"Edellistä minä teenkin; mutta miten lienekään, kaikki muistuttaa minua\nhänestä, sillä olemme haastelleet melkeen joka aineesta -- ja, totta\npuhuakseni, luulenpa että olen laiska. Minä en rakasta kovaa, ankaraa\ntyötä; minä tarvitsen jonkun joka koko teoksesta noukkii parhaimmat\nkohdat ja asettaa ne eteeni. Mielelläni kuulen pää-sisällön kirjasta,\nesiteltynä harvoilla, selvillä sanoilla, voidakseni päättää onko sitä\nuskominen tahi ei. Eikö sentähden ole harmillista, että tämä maailma on\nniin järjestetty, ett'ei meillä saa olla järkevä, viisas mies\njohtajanamme, ilman että tuo ijankaikkinen kysymys naimisesta asetetaan\netupäähän? Jos nainen koettaa olla järkevän miehen ystävänä, huudetaan\npaikalla, että hän kokee hankkia miestä itsellensä. Nyt tuo Henderson\nparka on aivan onnetoin, hän on laihtunut, käynyt kalpeaksi ja\nsynkkämieliseksi; mutta minä en saa kirjoittaa riviäkään hänelle,\npyytääkseni häntä tulemaan lopettamaan esityksensä Darwin'in opista.\nMutta enpä minä sitä tahdokaan tehdä, sillä olenpa liian ylpeä ottamaan\nensi askeletta tahi antamaan pienintäkään viittausta siitä, ett'ei\nhänen poissa-olonsa ole yhtä hauska kuin hänen läsnä-olonsa.\"\n\n\"Eva, minä kirjoitan hänelle, ja pyydän häntä tulemaan _minua_\ntervehtimään. Minä en ensinkään pelkää mitä hän minusta ajattelee.\"\n\n\"Älä, älä, Herran nimessä, sitä tee, Näyttäisipä siltä kuin me\nkaipaisimme häntä -- älä kirjoita. Miehet käyvät hyvin itserakkaiksi\njos huomaavat, että me kaipaamme heitä\".\n\n\"Mutta en ole koskaan huomannut rahtuakaan itserakkautta herra\nHenderson'issa.\"\n\n\"Ehk'ei. -- Mutta, Ida, eikö tuo ole varsin kummallinen, tuo\nnaimis-kysymys? Kaikki ihmiset vakuuttavat, että me elämme ainoastaan\njoutuaksemme naimisiin; kaikki romanit loppuvat naimisella, useimmat\nrunot tarkoittavat jotakin sinnepäin, kaikkialla kuulemme siitä\npuhuttavan ja kuitenkin täytyy meidän teeskennellä, ett'emme laisinkaan\npidä siitä lukua. Jos joku miellyttävä mies kokee voittaa meidän\nsuosiota täytyy meidän teeskennellä täydellistä kylmyyttä, kunnes hän\ntekee tuon tärkeän kysymyksen.\"\n\n\"Minä myönnän, että se on epäkohta elämässämme; mutta minä vältän sitä\nkulkemalla omaa polkuani. Minulle avio olisi este; se kumoaisi kaikki\nentiset suunnitelmani ja pakoittaisi minut tekemään uusi ohjelma\nelämälleni, ja sitä minä en viitsisi.\"\n\n\"Oletko järkähtämättömästi päättänyt aina elää naimattomana?\"\n\n\"En; mutta en ai'o mennä naimisiin ennenkuin löydän jonkun, joka on\nminulle kalliimpi kuin kaikki muu maailmassa. En kaipaa avioa ollakseni\nonnellinen. Minä en tarvitse apua toimeen tullakseni ja sitäpaitsi on\nminulla määrätty pyrintöni, nimittäin aukaista tietä, jolla moni muukin\nnainen voi päästä itsenäisyyteen ja varallisuuteen.\"\n\n\"Hartaasti toivon että voisin olla kaltaisesi, Ida! mutta minä en voi.\nNäyttää siltä kuin avio-liitto olisi ainoa pyrintö, jonka tähden meidän\ntulee elää. Sitte vasta maailma lakkaa yhä meistä puhumasta. Siinäpä\nsyy miksi minäkin kerran olin aivan vähällä joutua naimisiin Wat\nSydney'n kanssa. Maria-täti taisteli niin urhollisesti minua vastaan ja\nlateli eteeni sellaisia loistavia etuja, ett'en oikein tietänyt, mitä\nminun piti tehdä. Mutta tuttavuuteni herra Henderson'in kanssa on\nvakuuttanut minua siitä, että olisi ollut kovin tuskallista elää\nyhdessä miehen kanssa, jolle en voisi lausua kaikki ajatukseni. Nyt en\nsaa puhella herra Henderson'in kanssa, enkä tahdo mennä naimisiin Wat\nSydney'n kanssa; mitä minun siis tulee tehdä? Pitääkö minun pukeutua\nviheriäiseen pukuun, lukea Darwin'ia, tutkia sanakirjoja ja käydä\nläpi-oppineeksi naiseksi? tahi menenkö laupeuden sisarien joukkoon,\nrupeanko käymään valkoisessa päähineessä ja harmaassa hameessa, saaden\nsiten koko maailman uskomaan, että teen siten, syystä ett'en voinut\nsaada Wat Sydney'tä miehekseni, (sillä niin he varmaankin luulevat),\ntahi mitä minun pitää tehdä? Vaikein pula on äitini ja Maria-tädin\nkanssa. Onpa kyllä ihme että äitimme elää, vaikka sinä olet valinnut\nnoin omituisen polun elämässä; mutta jos minäkin kokisin asettaa eteeni\nitsenäisen 'silmä-määrän', niin pelkään, että äiti-parkamme kuolisi\nsurusta\".\n\nNyt astui Alice sisään nopein askelin ja lausui vilkkaasti:\n\n\"Tytöt hoi! Nyt on Wat Sydney palannut takaisin ja aikoo laittaa suuren\ncroquet-huvin Clairmont'issa. Me olemme luonnollisesti kaikki,\nkultareunuksisilla kutsumus-kirjeillä, pyydetyt sinne tulemaan.\nHöyry-alus, soiton kanssa, kuljettaa vieraita sinne ja kemut tulevat\nmitä loistavimmiksi. Siellä poltetaan ilo-tulia ja sitte matkustetaan\nkotia kuutamossa -- eikö tuo ole hupaista ja miellyttävää? Mielestäni\non Wat Sydney erinomainen -- ja kaiken tämän tekee hän sinun tähtesi,\nEva; sen tiedän varmaan.\"\n\n\"Ole vaiti, narrimainen lapsi, sitä en uskokaan. Luulenpa varmaan, että\nhän pitää nämät huvit ilmoittaaksensa, että hän on kihloissa jonkun\ntoisen kanssa.\"\n\n\"Eipä varmaankaan!\" vastasi Alice; \"äsken tapasin Jim Fellows'in, joka\nkertoi, että kaikki ihmiset ovat aivan kuin hulluja saadakseen olla\nmukana tällä huvimatkalla, sillä siitä toivotaan jotakin varsin\nerinomaista, jotakin aivan tavatointa!\"\n\n\"Tuleeko Jim sinne?\"\n\n\"Tulee; hän näytti sekä omansa että Henderson'in kutsumus-kirjeen ja\nsanoi ottavansa Harryn mukaansa, tahtoipa hän tahi ei. Hän sanoi että\nHenderson kirjoittelee, lukee ja tekee työtä kuin hullu, ja hän lupasi\nväkisin tuoda hänet mukaansa, jos hän ei tule mielisuosiolla. Tule\nkanssani, Eva, niin mietitään miten pukeumme sinne. Meillä ei ole\nkumpaisellakaan sopivaa pukua sitä varten\".\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nKohtalo.\n\n\nBolton'in kirje sai tunteet rinnassani kauheaan liikkeesen. Jo heti\nensi hetkestä olin häntä ihmetellyt, ja tämä ihmetykseni eneni päivä\npäivältä. Hänen perinpohjainen oppinsa ja hänen tarkkuutensa herättivät\nihmetykseni samalla, kuin hänen ystävyytensä minua kohtaan sai sydämeni\nsykkimään kiitollisuudesta. Tuo salaisuus, joka häntä ympäröitsi, antoi\ntälle ihmetykselleni vielä enemmän kiihoketta. Tämä hänen kirjeensä,\njossa ilmestyi niin paljon synkkämielisyyttä ja rehellistä totisuutta,\nsalli minun heittää silmäyksen hänen sisimpäänsä. Tämä kirje oli\navaimena tuohon tyveneen kärsivällisyyteen, jolla hän maailmaa katseli.\n\nTuo heikkous, jonka hän niin kaunistelematta oli minulle tunnustanut,\non pidettävä ainoastaan nuoruuden varomattomuutena; sillä ken voi\nedeltäpäin arvata niiden seurauksia. Kymmenestä nuoresta miehestä,\njotka antautuvat väkevien juomien nauttimiseen, löytyy ehkä viisi,\njoiden rinnassa väijyy tuo käärme, joka vasta on oleva heidän\nleppymätöin hirmu-haltijansa, jota ei kyyneleet, ei rukoukset, ei\nsielun tuskakaan voi sovittaa, ja jonka kanssa he saavat taistella yhtä\nturhaan kuin muinoin Laokoon. Mutta laulut, seppeleet ja runous\nympäröivät maljaa, ja pilkka ja ylenkatse on sen palkkana, joka ei\nuskalla siihen kajota.\n\nTämä kirje liikutti minua sangen suuresti, sillä se ilmoitti niin\npaljon kärsivällistä arvollisuutta, niin suurta vakavuutta tuon kovan\ntotuuden esittelemisessä ja niin paljon oman voiton pyytämättömyyttä.\nMielestäni tuomitsi hän toki liian ankarasti itseänsä ja ajattelin,\nettä tässä olisi naisella hyvä tilaisuus vaikuttaa paljon hyvää,\ntekemällä hänen luontonsa lujemmaksi ja siten voiton varmemmaksi.\n\nMinä riensin, kirje kädessäni, hänen huoneesensa. Oli hämärä ja hän\nistui akkunan luona tuijoittaen pimenevää taivasta, vaikk'en minä\nvoinut eroittaa hänen kasvojansa. Löytyy asioita, joista mieluummin\nhaastelemme pimeässä, joista puhuessamme näkyväiset esineet ovat\nhaitaksi, sillä pimeässä puhuttelee sielu enemmän välittömästi sielua.\n\n\"Bolton!\" huudahdin minä, \"olen _ystäväsi_ kaikissa elämän vaiheissa,\nolen ystäväsi elämässä ja kuolemassa\".\n\n\"Kiitos Harry\", lausui hän vakavasti, hiljaisella äänellä, \"sen kyllä\ntiesin\".\n\n\"Mutta, Bolton, sinä tuomitset itseäsi liian ankarasti. Miksi sinä\nhylkäät sen ilon, jonka muut miehet, jotka eivät läheskään voi asettua\nrinnallesi, vaativat itsellensä? Olisinpa minä nainen, niinkuin\nKarolina, niin eläisin mieluummin kanssasi, ottaen osaa vaaroihisi ja\nlevottomuuteesi, kuin eläisin rauhallisesti jonkun toisen miehen\nkanssa\".\n\nHetken istui hän syvissä mietteissä; vihdoin lausui hän hitaasti:\n\n\"Karolina onnekseen ei ajattele samoin kuin sinä; varmaankin on hän jo\nunhottanut minut, ja minä en tahtoisi millään ehdolla herättää hänen\nrinnassansa uudestaan niitä tunteita, joita hän ennen tunsi minua\nkohtaan\".\n\nKun ajattelin Karolinan elämää, huomasin kuinka kova naisen kohtalo on,\nkun hän on vangittuna sillä seudulla, josta hänen pitäisi päästä\nsurullisia muistoja pakoon. Ajattelin yksitoikkoista hiljaisuutta siinä\npienessä kaupungissa, jossa Karolina oli kaiken ikänsä elänyt;\najattelin hänen tuskaansa ja levottomuuttansa, haluansa päästä muihin\nsuhteisin, muihin oloihin, jonka hän lausui minulle ennen Europaan\nlähtöäni. Hän oli kertonut minulle elämäkertansa, mutta jätti\nmainitsematta tärkeimmän kohdan siitä. Muistui mieleeni kuinka\nhuolettomasti, melkeen pistelevästi, hän puhui sydämen asioista. Tekikö\nhän niin sentähden, että hän oli unohtanut? Tahi oliko isänsä kuvannut\nhänen rakastajaansa niin kurjaksi, että hän luuli tämän ei ansaitsevan\nmuuta kuin ylenkatsetta? Ehkä Karolina piti Bolton'in ylpeän vaiti-olon\nkylmäkiskoisuutena; ehkä hän, muistellessansa tuttavuuttansa Bolton'in\nkanssa, harmilla ajatteli, että tuo hurjapäinen ylioppilas,\njoutohetkien hauskuudeksi oli leikitellyt hänen kanssansa, niinkuin\nleikki-kalun kanssa. Edellisissä kirjeissäni olin Karolinalle puhunut\npaljon Bolton'ista ja kertonut että löysin hänen valokuvansakin\nBolton'in säästöissä. Vastaukseksi tähän oli eräässä kirjeessä, jossa\nhän haasteli yhtä ja toista, seuraava lyhyt jälki-kirjoitus; \"Tuo herra\nBolton, josta puhut oli, siihen aikaan kun Sinä olit yliopistossa,\ntäällä opettajana ja minä olin hänen oppilaansa; mutta sitte en ole\nhäntä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Minä olin silloin vielä aivan\nnuori ja pidin häntä oivallisena miehenä, mutta olin silloin niin\nkokematoin, ett'en voinut tehdä omantakeista arvostelua\". -- Kaikkea\ntätä ajattelin, istuessani pimeässä Bolton'in huoneessa.\n\n\"Luuletko tehneesi oikein, niinkuin teit?\"\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi; vihdoin vastasi hän, huoaten raskaasti.\n\n\"Luulen; sillä olen vakuutettu siitä, että kuta vähemmin Karolina\nmuistaa minua, sitä parempi\".\n\n\"Mutta etkö luule, että äänettömyytesi, että tuo teeskennelty\nvälinpitämättömyytesi on koskenut kipeästi hänen sydämeensä?\"\n\n\"Ehkä; mutta sitä helpomminhan hän on minut unohtanut, ja sehän oli\naivan välttämätöintä\".\n\n\"Bolton, sinä arvostelet aivan väärin itseäsi\".\n\n\"Sinä et tunne kaikkia, Harry. Kauaksi merelle tulin temmaistuksi,\nvaivuin syvälle aaltojen alle, jotka kohisten peittivät minua\".\n\n\"Mutta nyt, Bolton, nyt sinä taas olet kuivalla maalla\".\n\n\"Ja toki voin silmänräpäyksessä olla uudestansa samassa kadotuksessa\",\nlausui hän kauhistuksella. \"Joku päivä sitte, kun olin päivällisellä\nHesterman'in luona oli hänellä erittäin hienoja viinejä, joita hän\nsydämellisellä ystävyydellä tarjosi minulle, mutta joiden paljas\nhajukin teki minun levottomaksi. Katselin tuota pientä lasia, johon\nhän oli kaatanut erittäin hienoa sherryä ja se näytti silmissäni\nsydän-vereltä. Jos olisin maistanut ainoankin pisaran siitä, ainoankin,\nniin olisin monta viikkoa ollut halveksittava ja kelvotoin kurja. Mutta\nHesterman ei sitä ymmärtänyt -- sitä ei voi kenkään muu ymmärtää kuin\nse, jolla on sama katkera kokemus kuin minulla on. Se olisi tulena\nhyökännyt aivoihini ja silloin olisi pelko, kunniantunto ja kaikki\nhyvät päätökseni haihtuneet tuuleen ja olisin vastustamattomasti\ntyhjentänyt kaksikymmentä lasia, enkä yhden lasin, ja silloin olisit\nsaanut etsiä minua jostakin noista kurjuuden luolista, joihin\npaholaisen vallitsemat pakenevat, kun vimma tulee heidän päällensä, ja\njossa he turmelevat ja raatelevat itseänsä kunnes raivo on ohitse. Tämä\non usein tapahtunut minulle, suuren itsenikieltämisen ja petollisen\ntoivon jälkeen. Kova, leppymätöin kohtalo näkyy tuominneen minut tuon\ntuostakin kärsimään hukkuvan ihmisen kaikki tuskat -- syöksyn\nsyvyyteen, taistelen vimmatusti, olen tukehtumaisillani, tunnen kauhua,\nkuolon tuskaa, tartun rantaan, kiipeän jyrkkää kalliota pitkin ylös,\ntoivon pelastuvani, pelastun -- mutta vaivun uudestaan, syöksyn\ntakaisin mereen, taistelemaan, tukehtumaan ja hukkumaan.\"\n\nHän puhui kolkolla, liikutetulla äänellä; minä kuuntelin häntä niin\ntarkkaan, että tuskin uskalsin hengittää; haudan hiljaisuus vallitsi\nhetken.\n\n\"Harry\", jatkoi hän hetken ääneti oltuansa, \"eikö ole omituista, että\nme nuoruuden kokemattomuudessa ja ajattelemattomuudessa itse luomme\nkohtalomme, joka turmelee koko miehuuden ijän; eikö ole outoa että\nlaulu, runollisuus ja seura-elämän huvit ja nautinnot kaunistavat sen\npohjattomuuden reunoja, jossa kiusaus väijyy. Tuskin löytyy operaa,\njossa ei löytyisi jotakin juomalaulua. Muistanpa hyvin sen ajan,\njolloin minun täytyi joka tilaisuudessa laulaa juoma-lauluja -- mutta\nsellainenhan tämä maailma on! Ihminen ylpeilee ja iloitsee kulkiessansa\nkohtaloa kohden, johon verrattuna kuolema ei ole mitään! Jos olisin\nkuolleena kaatunut ensi lasini ääreen olisi sitä pidetty kauheana\ntapauksena, ja kuitenkin olisi se ollut parempi, kuin että olen elänyt,\nniinkuin olen.\"\n\n\"Älä, älä, Bolton, puhu noin; sinä menet liiallisuuksiin. Älä enää\najattele tätä asiaa, joka sinua noin liian liikuttaa.\"\n\n\"Niin sinä puhut, Harry, syystä ett'et tunne tuota tilaa yhtähyvin kuin\nminä. Tämä kirous, joka lepää päälläni on tehnyt elämän raskaaksi\nkuormaksi, rangaistukseksi nautinnon sijaan, se on pettänyt ystävieni\ntoiveet ja saattanut minulle sanomattomia nöyryytyksiä ja suurta tuskaa\n-- ja pää-syynä siihen oli ainoastaan ajattelemattomuus ja\nkokemattomuus, Minä olin kadotettu ennenkuin itse aavistinkaan,\"\n\n\"Sinä et ole kadotettu, etkä ikinä joudu kadotukseen!\" huudahdin minä.\n\"Sinä käyt voittajana taistelusta; sinä voitat tämän kirouksen.\"\n\n\"En koskaan! Aina olen haljennut astia.\"\n\n\"Mutta hieno porslini-astia, vaikka siinä onkin pieni vika, on parempi\nkuin savi-astia ehjänäkin, sanoin minä.\n\n\"Jos en olisi niin usein pettynyt, luulisin olevani parannettu. Mutta\npaljas näky ja haju Hesterman'in viinistä huimasi päätäni ja muistutti,\nett'en vielä ole vaaratta. Sinun täytyy sentähden olla vartianani.\nSinun hermostosi on terve, ne ovat vaurastuneet ilman ulkonaista\nkiihoketta ja sinulla on sentähden voimaa meidän kumpaisenkin edestä.\"\n\n\"Suokoon Jumala, että niin olisi!\" sanoin vakavasti.\n\n\"Mutta minä varoitan sinua jo edeltäpäin, ett'et luota minuun, kun\nkirous tulee päälleni. Selvällä päällä ollessani olen kunnon mies,\nmutta yksi ainoa viini-lasi voipi tehdä minusta aivan vastakohdan. Minä\nvalehtelen, keinottelen, petän vaikka enkeleitä, saadakseni tyydyttää\nherätettyä himoani, ja silloin löytyy hetkiä, jolloin olen niin\nkiihkoisessa tilassa, että joka silmänräpäys pelkään ottavani askeleen\nsille tielle, jolta en enää voisi kääntyä takaisin. Se on kauhea, se on\ntuskallinen kiusaus. Mutta kun meillä on vieressämme tyyni ystävä,\nystävä, joka kaikki tuntee, silloin olemme paljon rauhallisempia;\ntieto, että aina olet luonani, auttaa minua pysymään lujana.\"\n\n\"Bolton, oletko muistanut, että se virka 'Nais-maailman' toimituksessa,\njonka Karolinalle tarjoat, pakoittaa hänet tulemaan Newyorkiin? Sinä\ntapaat häntä ja sinun täytyy uudistaa tuttavuutesi hänen kanssaan.\"\n\n\"Sitä en tahdo tehdä\", vastasi hän epävakaisella äänellä.\n\n\"Mutta sinä et voi sitä välttää; sinun täytyy puhella hänen kanssansa\nviran eduista ja ehdoista.\"\n\n\"Sekin tulee sinun monien toimiesi lisäksi. Kaikki mikä häntä koskee\ntäytyy sinun ottaa toimeksesi. Mutta nyt meidän täytyy vähän\nkeskustella sanomalehtemme toimista tällä vuodella. Miksi sinä, Harry,\ntuhlaat kaikki voimasi pienien, vähäpätöisien kertomuksien\nkirjoittamisella? Miks'et kirjoita pitkää romania? Kuules nyt,\npoikaseni, minä olen päättänyt, että piakkoin on ilmestyvä Harry\nHenderson'in kirjoittama romani.\"\n\n\"Ja minä ehdoittelen sille loistavan nimen\", lisäsi Jim Fellows, joka\ntuli huoneesen Bolton'in lausuessa viimeiset sanansa, ja asettui\nistuimeni taakse. \"Kutsukaamme hänen taide-teostansa 'Henderson'in\nkauhu, eli verisen portinavaimen salaisuus.' Kas siinä päällekirjoitus,\njoka miellyttää yleisöä! Sanomalehti-romanien lukijat ovat tavallisesti\ntyttöjä, kahdentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, jotka,\nhajalla hapsin, laiskoitellen viruvat sohvalla, lukien jonkun kappaleen\nsanomalehdestä, ennenkuin nukkuvat päivällis-uneensa. Näissä romaneissa\ntäytyy löytyä paljon verta, tappeluita, murhia, avioliiton rikkomisia\nja suuri joukko salaisuuksia, muutoin eivät nämät ihastuttavat olennot\nvoi lukea puolta tuntiakaan yhtämittaa.\"\n\n\"Luulenpa, että sanomalehti-romanit jo ovat kadottaneet arvonsa\nnykyaikaan\", sanoin minä.\n\n\"Eipä varmaankaan. Nella-sisareni ei lue mitään muuta. Hän saattaa\nlukea viittä eri romania, sekoittamatta niiden sisällystä, ja hän\nvakuuttaa, että kaikki hänen tuttavansa yhtä-ikäiset tytöt tekevät\nsamoin. Täytyy todellakin hämmästyä, kun huomaamme kuinka hyvin he\noppivat tuntemaan ihmisiä ja maailmaa juuri tuon kautta. Nykyään on\nNella-siskoni erittäin huvitettu eräästä nuoresta lady'sta, joka on\nliitossa kamaripiikansa kanssa, miestänsä väijyäkseen, ja joka sivulla\nlöytyy siinä kertomuksessa vääriä valoja ja valheita, puhumattanikaan\nkaikista muista huvittavista asioista. Luonnollisesti tahdotaan tämän\nkautta ainoastaan opettaa nuoria naisia, ett'ei heidän pidä tehdä\nsamalla tavalla. Kaikki tämä, näetsen, vaikuttaa hyvin jalostuttavasti\nkasvavaan sukuun.\"\n\n\"Mutta, vakavasti puhuaksemme, Bolton, eikö lehtesi ole kyllä vahva,\nvoidaksensa johdattaa ja muuttaa yleisön makua, sen sijaan, että se nyt\nsitä seuraa vaan.\"\n\n\"Kyllä kaiketi; ja jos lehti olisi minun, tahtoisin koettaa\", sanoi\nBolton. \"Mutta kun Hesterman antaa minun toimittaa sitä aivan vapaasti,\nvaatii hän, että minä toimitan sitä niin, että se miellyttää yleisöä.\nKasvava polvi on huoletoin ja ajattelematoin, se tarvitsee jotakin\nhöystettyä, purevaa, pistävää -- sama se mitä. Mutta löytyyhän\nromaneihin muutakin höystettä, kuin salaliittoja, valheita, murhia ja\nmuuta tuon kaltaista. Ja jos ajattelemattomat lukevat romaneja, miks'ei\najattelevaiset niitä heille kirjoittaisi?\"\n\n\"Sitä heidän pitäisi tehdäkin\", sanoi Jim, sytyttäen valkean, jonka\nkirkas loiste äkkiä valaisi pientä seuraamme. \"Mutta kuulkaa nyt, niin\nkerron teille päivän tuoreimpia uutisia\", jatkoi hän, heittäen pöydälle\npari kutsumus-kirjettä. \"Me, sanomakirjallisuuden lapset, totuuden\njulistajat, olemme kutsutut läsnä-olollamme kunnioittamaan Wat Sydney'n\njuhlaa ensi tiistaina. Kaikki Newyorkin rikkaimmat ja hienoimmat\nperheet tulevat sinne. Se tulee olemaan erittäin loistava, ja tiedänpä\nmonta, jotka antaisivat vaikka pikkusormensa, sinne päästäksensä.\nTahdotko tulla mukaan, Bolton?\"\n\n\"En, minä en ole tuollaisiin tottunut\", vastasi Bolton.\n\n\"Harryn nyt kaikessa tapauksessa täytyy tulla sinne, sillä olen\nluvannut kauniille Alice'lle, että tuon sinut sinne, vaikkapa\nraastaisinkin sinua tukastasi.\"\n\nMielelläni olisin kieltänyt, sillä ajattelin, ett'ei se ollut viisaasti\ntehty; mutta toiselta puolelta taas en ollut koskaan nähnyt Wat\nSydney'tä, ja minun teki suuresti mieleni nähdä häntä yhdessä Evan\nkanssa. Kuinka olikaan, niin sain itseni vakuutetuksi, että minulla oli\nmonta syytä mennäkseni sinne.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nCroquet-huvi.\n\n\nKaikille niille, jotka aina vaan ovat viisaita ja varovaisia, täytyy\nminun antaa se neuvo, ett'eivät seuraa minua nyt, sillä olen aikeessa\ntehdä jotakin, jota ei kenenkään varovaisen nuoren miehen, minun\nasemallani, pitäisi tehdä. Miehelle, joka vastustamattomasti ja\ntoivottomasti rakastaa ihanaa naista, joka on toisen oma, ei löydy\nmitään muuta pelastusta, kuin paeta hänen seuraansa ja tehdä niin\npaljon työtä, ett'ei hän jouda mitään muuta ajattelemaan.\n\nTätä viimeistä keinoa olisin minäkin kyllä voinut seurata, sillä\nminulla oli yltäkyllin kirjoittelemista, ja kaikki pienet työt olivat\nensin lopetettavat, voidakseni sitte käyttää kaikki voimani uuteen\ntoimeemme. Narrimaista olikin sentähden mielestäni, että halusin\nCroquet-huviin, jonne minulla ei ollut mitään muuta syytä mennä, kuin\nse, että siellä oli nainen, jota minun piti paeta. Koetin uskoittaa\nitseäni ett'en voisi olla noin tyhmä, ja menin sentähden Bolton'in\nhuoneesen kirjoittamaan, vaikka kyllä arvasin, että Jim minut sieltäkin\nlöytäisi ja iskisi koukkunsa kaulukseeni, niinkuin hän tekikin.\n\n\"Tule nyt Harry\", huusi Jim, tullen kiiruusti huoneesen. \"Lupasin\nihanimmalle naiselle koko maan piirillä tuoda sinut mukanani.\"\n\n\"Älä häiritse minua, Jim. En minä saata sinne tulla, sillä minun täytyy\nlopettaa tämä kappaleeni.\"\n\n\"Mene pellolle kappaleesi kanssa! Tule nyt, sanon minä. Ei se käy\nlaatuun, että nuori mies pysyy aina huoneessansa, vanhojen kirjain\nkeskellä. Sen minä sanon sinulle, Harry, jos ai'ot ihmisille\nkirjoittaa, niin sinun täytyy nähdä näitä ihmisiä ja olla heidän\nseurassansa. Etkö ymmärrä mikä kunnia sinulle tapahtuu? Seura on\ntarkasti valittu ja sinne tulee kauneimmat tytöt ja kaikki hienot\nperheet Newyorkista. Jo paljas croquet-kenttäkin ansaitsee nähdä. Se on\nvirran rannalla ja sitäpaitse kerrotaan, että kihlaus julistetaan\nsiellä; kaikki ihmiset ovat aivan kuin hulluja uteliaisuudesta\nnähdäksensä tuleeko tuosta mitään tahi ei. Kaikki tytöt ovat teettäneet\nfantastisia croquet-pukuja itsellensä; Alice näytti vilahdukselta vaan\nminulle pukuansa ja se oli niin soma, että se pian tekee kurjan\nsyntisen hulluksi. Kas niin, tule pois nyt\", sanoi Jim, sysäten\npaperini syrjään, ja tarttuen käsivarteeni. \"Meidän täytyy hankkia\nhansikkaat itsellemme ja tehdä itsemme mitä hienoimmiksi. Muista, että\nme olemme sanomakirjallisuuden edusmiehiä siellä, ja että meidän täytyy\nolla erittäin hienoja, maksoipa mitä maksoi! Tule pois nyt, äläkä sure\nhuomisesta päivästä.\"\n\nKaikkia näitä houkutuksia auttoi vielä tuo onnetoin halu ihmisellä,\njoka pakoittaa meitä näkemään ja maistamaan vähän enemmän sitä, jota\nolemme jo liiaksikin nähneet ja maistaneet. Sitäpaitse halusin nähdä\nEvaa Wat Sydney'n seurassa, omin silmin vakuuttaakseni itseäni, että he\novat kihloissa, ja että Eva todella rakastaa häntä. Jos niin on,\najattelin itsekseni, on hän varmaankin läpi-liukas keikailija ja\nvaarallinen nainen, jonka seuraa tahdon välttää.\n\nKun minä, rouva van Arsdel'in äidillisen kanssapuheen jälkeen,\najattelin seurustelemistani hänen kanssansa, tuntui väliin kuin hän\nainoastaan huviksensa, ikäviä hetkiä hauskuuttaaksensa, olisi koettanut\nherättää minussa tunteita, joita hän ei aikonut vastata. -- Ja\nkatsellessani asiaa tältä kannalta tunsin sisimmässäni vihaa ja\nylenkatsetta, jonka tähden päätin näyttää kaunottarelleni, että minä\nolin yhtä kylmä kuin hänkin. Väliin minua vaivasi ajatus, että rouva\nvan Arsdel hänen käskystänsä oli haastellut kanssani, ja että hän tämän\nkautta tahtoi huomauttaa minua, että hän oli keksinyt tunteeni ja\npäättänyt tehdä niistä lopun. Mutta luonnollisesti en ajatellutkaan\ntuota yksinkertaisinta ja järkevintä keinoa epäilyksistä päästäkseni,\nnimittäin pyytää selvitystä häneltä itseltänsä. Sitäpaitse oli\nystävyytemme, viimeisen keskusteluni jälkeen rouva van Arsdel'in kanssa,\nkäynyt yhä kylmemmäksi ja oli nyt ainoastaan tavallinen tuttavuus. Hän\noli kylmä, melkeen ylpeä ja minäkin olin niin jäykkä ja kylmä kuin\nmahdollista. Kun muistin kuinka vapaita ja ujottomia olimme ennen\nolleet, tuntui varsin kummalliselta kun huomasin, kuinka vähän iloa me\nnyt tunsimme, tavatessamme toisemme, ja kuinka vähän meillä oli\nsanottavaa toisillemme. Näytti siltä kuin ilkeä noita olisi koskettanut\nmeitä noita-sauvallansa ja tukehduttanut meissä kaikki ilon tunteet.\nEnnen odotin hauskoja, suloisia hetkiä, kun toivoin tapaavani häntä\nseura-elämässä -- nyt oli toisin; ja kuitenkaan en voinut vastustaa\nhaluani tavata häntä, maksoipa se vaikka henkeni, vaikka kyllä\ntiesin ett'ei tästä kohtaamisesta ollut muuta toivottavaa kuin\ntyytymättömyyttä ja tukaluutta. Mutta tänään, sanelin itselleni, tahdon\ntaittaa kaikki kuvittelujen ruusupensaat ja astua todellisuuteen. Jos\nhänen kihlauksensa tänään julkaistaan, tahdon miehen tavalla tyytyä\nkohtalooni ja käydä luoksensa, toivottaakseni, kuten tapa on, hänelle\nonnea, ja niinhän meidän tuttavuutemme sitte haihtuu hääkynttiläin\nloistossa ja juhla-torvien raikuessa, ja sitte -- pois viheriöille\nkentille ja tuoreille laitumille!\n\nSanalla sanoen, kun salaisesti haluamme jotakin, silloin haemme koko\njoukon järkeviä ja vastustamattomia syitä käytöksemme tueksi, ja niinpä\nminäkin määrättynä päivänä astuessani höyry-alukseen, joka oli\ntäpötäynnä iloisia ja komeita vieraita. Matka pitkin Hudson-virtaa\nkevät-aamuna, hyvässä seurassa, on mitä ihaninta voi toivoa. Mitä\nluonnon ihanuuteen tulee, on Rein-virta paljon jäljessä Hudson'ia, ja\nmeidän amerikalaiset höyry-alukset ovat varmaan yhtä paljon etevämmät\nRein-virralla kulkevia virkaveljiänsä, kuin Aladdin'in palatsi\ntavallisia rakennuksia. Komein höyry-alus oli vuokrattu tätä\ntilaisuutta varten, ja muuan soittokunta piti valveilla iloa tässä\nkieltämättä hupaisessa ja komeassa seurassa.\n\nWat Sydney oli mitä kohteliain isäntä. Hän liikkui kaikkialla, piti\nhuolta vieraittensa huvista ja mukavuudesta, ja erittäin osoitti hän\ninnollista huomiota tuolle kirjavalle ja komealle lintuparvelle, jonka\nhän täksi päivää oli saanut huostaansa. Jim esitteli minut hänelle, ja\nminulla oli tilaisuus havaita, ett'ei hänellä, ell'emme ota lukuun\nhänen äärettömiä rikkauksiansa, löytynyt mitään sellaisia personallisia\netuuksia, jotka olisivat tehneet hänet etevämmäksi satoja muita miehiä.\nHänen pukunsa oli soma ja niin huolellisesti valittu, että kyllä voi\nhuomata hänen koettaneen tehdä personansa niin miellyttäväksi kuin\nmahdollista. Hän oli ko'oltaan keskinkertainen, vaaleilla hiuksilla ja\nvaaleansinisillä silmillä ja hänen ihonsa oli tuota hienoa laatua, joka\nmiehillä tavallisesti muuttuu liian punertavaksi.\n\nEnsimmäinen ajatukseni olikin siis, lyödessäni kättä hänelle, ett'ei\nEva, jos hän todella rakasti häntä, sitä suinkaan tehnyt hänen\nkauneutensa tähden. Ja kuitenkin näin minä monen, kieltämättä kauniin\nsilmäparin luovan häneen sellaisia silmäyksiä, että meidän on antaminen\nhänelle anteeksi, jos hän itse oli siinä luulossa, että olentonsa oli\nmitä viehättävin. Herra Sydney ei ollut ensikertaa säteilevien\nnais-silmäysten esineenä, ja hyvin tuntien tämän seikan, käveli\nhän nytkin edestakaisin pitkin laivan-kantta, sellaisen miehen\nvakavuudella, joka varmaan tietää miellyttävänsä. Rikas ja säädyllinen\nnuori mies, joka aina pitää loistavia juhlia, joka lahjoittaa kukkia ja\nmakeisia melkein satamalla nais-tuttavillensa, ja joka veikan-lyönnistä\nantaa kalliita kiviä ja helmiä, ei tarvitsekaan olla niin idealisesti\nkaunis eikä niin korkeasti sivistynyt, ollaksensa miellyttävä. Kaikki\nhuolelliset äidit olivatkin siitä ajatuksesta, ett'ei korkeampaa onnea\nvoisi tapahtua heidän tyttärilleen, kuin päästä hänen vaimoksensa ja\nhänen tavaroittensa haltijaksi. Herra Sydney tiesikin tämän sangen\nhyvin. Hän oli liian tottunut vanhain rouvain hellään huomaavaisuuteen\nja mitä noihin nuoriin, ihaniin naisiin tulee, niin oli hän varma\nheidänkin suosiostansa. Hän oli vakuutettu menestyksestä ja olikin\nyleensä päässyt toiveittensa perille maailmassa. Neiti Eva van Arsdel\noli ensimmäinen nuori nainen, joka antoi hänen oppia vastoinkäymisen,\nhänelle ennen ihan tuntemattomia, alkeita, ja siitä päivin oli Eva koko\nhänen huomionsa esineenä. Huolettoman ja suopean pinnan alla piileili\nhänessä syntyperäinen itsepäisyys, hellittämättömyys, joka olikin\nmonesti tuottanut suuren menestyksen hänelle asioimis-elämässä. Hän\nkuului niiden joukkoon, jotka innostuvat vielä enemmän esteistä\nja vaikeuksista ja joiden uutteruus saa uutta kiihoketta\nvastoinkäymisestä. Hän oli varovainen, terävä-jarkinen ja aina valmis\nodottamaan sopivampaa tilaisuutta hyökkäyksilleen, mutta ei milloinkaan\nperäytymään pyrinnöistään. Hänen itseensä-luottamus lisääntyi joka\nkerta kun hän onnistui, ja jota vaikeampi hänen oli saada jotakin, sitä\nsuuremmasta arvosta oli se hänelle.\n\nJo ensi tunnin kuluessa sain vakuutuksen siitä, ett'ei kihlausta vielä\noltu julkaistu. Rouva van Arsdel ja Maria-täti olivat tosin sangen\nhelliä herra Sydney'tä kohtaan ja keskustelivat hänen kanssansa,\nikääskuin heillä muka olisi ollut suuria salaisuuksia toisillensa\nuskottavina, ja koettivat saada seuraa siihen luuloon, että juhla oli\nlaitettu heidän perhettänsä varten. Mutta näihin heidän kokeisinsa ei\nEva ottanut millään tavalla osaa. Hän oli ihmeen kaunis, sinisessä\ncroquet-puvussansa, joka antoi vielä somemman vaikutuksen hänen\nvaaleille, kullanvärisille hiuksillensa ja hienolle punalle hänen\nposkillansa. Tavallisuuden mukaan oli hänellä suuri seura ympärillänsä,\nja koko hänen käytöksensä varmuus osoitti, että hän oli tottunut\nolemaan ikääskuin seuran johtajana.\n\nEva ei miellyttänyt ainoastaan miehiä, hän taisi ilahuttaa myös\nnais-tuttaviansakin, joka ominaisuus harvemmin tavataan tällä\nsukupuolella; ja sentähden kokoontuikin tavallisesti hänen ympärillensä\nsuuri parvi ihmetteleviä tyttöjä, ikääskuin henkivartijoiksi,\nmuodostaen siten loistavan piirin, joka oli täynnä suloa ja eloa.\nHänen luonnollinen hyväsydämisyytensä, ja taipuvaisuutensa\nihmettelemään muita ja auttamaan jokaista saamaan pienen osan siitä\nsuosion-osoituksesta ja ihmetyksestä, jota seura-elämässä aina ollaan\nvalmiit antamaan, kaikki tämä teki hänet miellyttäväksi. Kun minä\nlähestyin tuota ryhmää, keskustelivat he innokkaasti kilpapelistä, jota\noli ehdoteltu tänään pidettäväksi Clairmont'illa.\n\n\"Kas tuossa tulee herra Henderson\", sanoi Eva lähestyessäni,\n\"kysykäämme häneltä. Eikö herra Sydney teidänkin mielestänne ole\ntuuminut mukavasti siinä, että ensimmäisten pelien jälkeen valitaan\nneljä taitavinta pelaajaa, kilpailemaan kaksi kahta vastaan?\"\n\n\"Siitähän tuo yksitoikkoinen croquet-peli saa vähän\nvaihettelevaisuutta\", vastasin minä.\n\n\"Onko kummempia kuultu!\" huudahti hän iloisesti; \"te siis pidätte\ncroquet-peliä yksitoikkoisena? Minun mielestäni on siinä alati kyllin\nvaihettelevaisuutta; ei kaksi peliä ole toistensa kaltaiset.\"\n\n\"Minun ajatukseni on\", lausuin minä, \"että kyllin harjaantuneet tulevat\nsiinä melkein aina samaan loppuseuraukseen.\"\n\n\"Kuulkaas tytöt\", huudahti hän, \"minä huomaan, että herra Henderson on\ntottunut aina onnistumaan! Hän on kentiesi niin taitava pelaaja, että\nhän ensi lyömävuorollansa menee kaikkien kaarien lävitse.\"\n\n\"En suinkaan\", vastasin minä. \"Päin vastoin olisi ihme, ell'ei minulle\nheti ensi lyönnillä kävisi onnettomasti.\"\n\n\"Ei se seikka asiaa pahenna\", sanoi Sydney; \"minä olen monesti lyönyt\nharhaan pelin alussa, mutta kuitenkin voittanut lopulta. Kun kerran\ninnostumme, tahdomme väkisinkin onnistua.\"\n\n\"Mitä minuun tulee\", virkki neiti Alice, \"niin, jota innostuneempi\nolen, sitä huonommin pelaan. En voi tähdätä, käteni vapisee ja minulle\nkäy huonosti.\"\n\n\"Onni ei ole milloinkaan niin juonitteleva, kuin croquet-pelissä\",\nsanoi Eva. \"Väliin voin minä monen viikon ajat lyödä säntillensä ja\nalati voittaa; mutta äkkiä teen minä mitä hulluimpia virheitä, ja\ntavallisesti juuri silloin, kun minulla olisi voitosta kunniaa.\"\n\n\"Tahdon muistella, neiti Eva\", lausui herra Sydney, \"että te olitte\ntaitavin croquet-pelaaja Newport'issa viime kesänä.\"\n\n\"Se seikka ei estä minua tänään joutumasta hirveästi tappiolle\",\nvastasi Eva.\n\n\"Kuitenkin toivon minä, että meillä kaikilla on tilaisuutta näyttää\ntaitoamme\", lausui herra Sydney. Olen teettänyt neljä croquet-kenttää\nja viidennellä, joka on kilpapeliä varten, on pitemmät matkat kaarien\nvälillä ynnä muita vaikeuksia, saadaksemme kilpailun sitä vaikeammaksi.\nVoittaja saapi palkinnoksi...\"\n\n\"Sepä oli oivaa! Mikä on tuo palkinto sitte?\" huudahtivat nuoret tytöt.\n\n\"Katsokaat tänne, hyvät naiset\", lausui herra Sydney, ottaen\ntaskustansa sametti-kotelon, jossa oli kullasta tehty rinta-neula,\npienen croquet-nuijan kaltainen, neljällä alasriippuvalla\nkulta-ketjulla, joihin kuhunkin oli pieni pallo kiinnitetty. Nämät\nneljä palloa olivat smaragd'ista, rubin'ista, ametist'ista ja\ntopas'ista.\n\n\"Ah, kuinka erinomaista, kuinka viehättävää, kuinka kaunista, kuinka\nihanaa!\" kaikui kaikkialta tuosta loistavasta piiristä, joka oitis\nriensi aarretta katsomaan.\n\n\"Te teette heidät aivan hulluiksi, herra Sydney\", sanoi rouva van\nArsdel. \"Croquet-peli on jo itsessänsä niin elähyttävä, että usein\ninnostumme liiaksikin.\"\n\n\"Ah, äiti, teidän pitäisi nähdä rouva van Duzen'in ja Maria-tädin\npelaavan; silloinpa näkisitte oikean mieltäylentävän pelin!\" huudahti\nEva nauraen. \"Se on erittäin hauskaa nähdä! He ovat varsin kohteliaita\nja varovat, ett'eivät turmelisi toistensa peliä; ja kuitenkin tiedämme\nkaikki, että croquet on mitä itsekkäimpiä peliä.\"\n\n\"Mutta eikö tuo ole hyvin kovaa\", lausui rouva van Arsdel, \"että me,\nkauan koeteltuamme saada pallomme kaaren läpi, tulemme karkoitetuksi\nsiitä parikymmentä kertaa?\"\n\n\"Se tapahtuu ainoastaan sentähden, että olisimme tilaisuudessa näyttää\nkristillistä kärsivällisyyttä\", muistutti Eva. \"Croquet on elämän\npeli\".\n\n\"Se on totta\", sanoi herra Sydney, hieroen käsiänsä, \"se opettaa meitä,\nmiten meidän tulee käyttää ystäviämme, auttaaksemme ensin itseämme\neteenpäin ja sitte saattaaksemme heitä sellaiseen tilaan, joka on\nedullisin meille itsellemmekin; sillä sanotaanhan: käyttäkää\nystäviänne, niinkauan kuin te heitä tarvitsette, ja lähettäkää heidät\nsitte...\"\n\n\"Sinne missä pippuria kasvaa\", huudahti Jim, jolla aina oli sana\nvalmiina täyttämään aukkoa keskustelussa.\n\n\"Sitä en minä sanonut\", lausui Sydney.\n\n\"Mutta te tarkoititte sitä, ja se on melkein yhdentekevä. Onhan se\nsitäpaitse pää-summa elämän filosofiasta\", vastasi Jim.\n\n\"Niin, croquet on todellakin kuvaus elämästä\", lisäsin minä. \"Toiset\nkulkevat eteenpäin määrättyä maalia kohden vakavilla lyönnillä,\nkulkevat kaarien lävitse ja tapaavat palloihin, mutta tulevat\nkarkoitetuiksi ja kadottavat pelin, jota vastoin toiset voittavat\netuuksia erhetyksiensäkin kautta ja pääsevät taitavampien\nkanssapelaajainsa avulla paraimpiin paikkoihin.\"\n\n\"Meidän tyttöjen joukossa löytyy hyvin harvoja, jotka itse voivat\nkulkea elämän kaarien läpi\", sanoi Eva; \"isät ja äidit meitä auttavat\neteenpäin.\"\n\n\"Ja nerokas vaimo auttaa monta miestä eteenpäin\", muistutti Sydney.\n\n\"Mutta vielä useammin auttaa nerokas mies naisia eteenpäin\", sanoi\nrouva van Arsdel.\n\nNäiden lauseitten johdosta jatkettiin keskustelua tuolla\nvilkkaudella, joka aina syntyy, kun kumpaisenkin sukupuolen avut ovat\nkeskustelu-aineena.\n\nSiinä keskusteltiin ja naurettiin iloisesti, kunnes saavuimme perille.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU.\n\nKilpailu.\n\n\nClairmont'in ruoholakea, monella croquet-kentällänsä, näytti varsin\nloistavalta. Ruoho oli kuin sametti, ja joka kentän luona oli kaunis\nteltti, jossa naiset saivat parannella pukujansa. Moniväriset liput\nheiluivat näiden telttien yli, tehden näyn mitä vilkkaimmaksi ja\nkirjavimmaksi. Heti lakealle tultuamme, asetuimme croquet-kenttäin\nympärille, ja peli alkoi. Oli määrätty, että ensimmäiset pelit\nalkaisivat oitis ja kilpailu-peli vasta sitte, kun olimme vähän\nvirvoittaneet itseämme ruoalla ja juomalla.\n\nPelaavien vaihettelevat ja omituiset puvut, joita säteilevä aurinko\nvalaisi, ja jotka viheriällä ruohokentällä vielä paremmin pistivät\nsilmiin, muodostivat loistavan ja vilkkaan kuvan, jota ne, jotka eivät\npelanneet, istuessansa ruohopenkeillä ja puiden alla, suurella\nmielihyvällä katselivat. Pelaajat olivat erittäin innokkaita ja peliä\njatkettiin tavallisella menestyksellä ja onnettomuudella; \"hei!\" ja\n\"voi!\" huutoja kaikui yhä. Kaksi kertaa perättäin kävi minulle varsin\nhuonosti, ja se tapahtui niin omituisella tavalla, että olisi luullut\nkovan onnen minua vainoavan. Mutta äkkiä, onnettarien suosimana, kulki\npalloni yhdellä lyönnillä kahden kaaren läpi, sattui vastustajani\npalloon ja seurasi yhdessä sen kanssa suorastansa kääntä-paaluun, josta\nse poukahti takaisin keskimmäisen kaaren läpi, jossa se tapasi\nkanssa-pelaajani palloon. Tämä oli muuan noita erittäin onnellisia\nlyöntiä, jolloin pallomme kulkee juuri sinne, jonne sitä tähtäämme ja\npysähtyy oikeassa paikassa. Vaikka tämä pää-asiallisesti oli ainoastaan\nonnellinen sattuma, hankki tämä menestys minulle suurta kunniaa ja\nmonta onnen-toivotusta. Minun kanssa-pelaajani, neiti Sofie Elmore,\njoka itse oli oiva pelaaja, lausui suuren ihmetyksensä taidostani,\netenkin kun meidän puolueemme tämän kautta sai hetkeksi täydellisen\nvoiton.\n\nNeiti Sofie, joka oli pieni, miellyttävä, tummanhiveinen nainen somassa\ncroquet-puvussa, pelasi tuolla innolla ja vilkkaudella, joka tekee\nnaiset niin vaarallisiksi taistelijoiksi.\n\n\"Voi, jospa saisimme ottaa osaa kilpa-peliin!\" huudahti hän\nmiellyttävällä vallattomuudella. \"Minä ihastuisin suuresti, jos voisin\nvoittaa Eva van Arsdel'in! Nuot van Arsdels'it luulevat menestyvänsä\nkaikkialla, ja se äkäyttää minua, sen myönnän. Mutta teidän avullanne\nherra Henderson luulen varmaankin voittavamme.\"\n\n\"Älkää luottako liian paljon onneeni\", vastasin minä; \"yksi pääsky ei\ntee kesää.\"\n\n\"Olenpa aivan varma, nähtyäni miten äsken pelasitte, ett'ei se ollut\nainoastaan onnellinen sattumus. Tahtoisinpa mielelläni kilpailla Eva\nvan Arsdel'in kanssa, sillä viime suvena, ollessamme Newport'issa,\npidettiin meitä taitavimpina croquet-pelaajoina, mutta hän voitti minut\nviimeisessä pelissämme, jonka siellä pelasimme. Se oli erittäin\nharmittavaa -- nuijani luiskahti vähän ja tuotti minulle tappion!\nOlette kai huomanneet, että nuija väliin vääntyy vähän kädessä ja\nluiskahtaa. Juuri samoin luiskahti se minultakin, ja pallo lensi\nväärään suuntaan, mutta se ei saa enää tapahtua.\"\n\nTästä keskustelusta huomasin, että neiti Sofie tällä hetkellä ei\najatellut muuta, kuin voittoa croquet-pelissä. Nyt heitettiin arpaa,\nketkä saisivat ottaa osaa tuohon päättävään kilpailuun. Arpa lankesi\nneideille Sofie Elmore'lle ja Eva van Arsdel'ille sekä herra Sydney'lle\nja minulle.\n\n\"Neiti Eva van Arsdel\", lausui herra Sydney, \"teidän täytyy tulla\nkanssa-pelaajakseni, sillä nähtyämme teidän sekä herra Henderson'in\ntaitavuuden edellisissä pelissä, emme voi antaa teidän pelata samalla\npuolella.\"\n\n\"Se saattaa olla varsin yhdentekevää\", sanoi Eva, \"sillä minä tiedän\nennestään, että Sofie on vaarallinen vastustaja, ja kun hän _tuolla_\ntavalla vetää croquet-hansikkaat sormillensa, merkitsee se taistelua\nelämästä ja kuolemasta -- hän ei ai'o sääliä. Mutta niinkuin tahdotte\n-- ja nyt, alkakaamme taistelu.\"\n\nKaaret tällä kentällä olivat kauempana toisistansa kuin tavallisesti,\nsentähdenpä ei ollut hyvä lennättää palloansa kahden läpi peräkkäin.\nMutta neiti Sofie, joka pelasi vähän vallattomasti, löi palloansa niin\nankarasti, että se lensi kahden kaaren läpi ja meni niin etäälle,\nett'ei hän voinutkaan päästä seuraavan kaaren läpi.\n\n\"Voih, kuinka harmillista!\" huudahti hän, \"vaikka kyllä saankin lyödä\nkaksi kertaa perättäin, kun yhdellä lyönnillä pääsin kahden kaaren\nläpi; mutta siitä ei minulla ole hyötyä.\"\n\nNäiden kahden lyönnin perästä asettuikin neiti Sofie'n pallo juuri\nsille kohdalle, jossa seuraavan pelaajan pallo paraiten siihen sattui.\n\nYhdellä lyömällä pääsi neiti Eva kahden kaaren läpi ja uudestaan\nlyötyänsä sattutti hän pallonsa neiti Sofie'n palloon.\n\n\"Oih! nyt on hän minut jo saavuttanut, ja ken tietää, missä hän\npysähtyy!\" huudahti neiti Sofie tuskissaan.\n\nEva leikitteli Sofie'n pallon kanssa samoin kuin kissa saaliinsa\nkanssa, ennenkuin se sen tappaa. Hän käytti taitavasti kaikkia etuja ja\nosoitti tässä tilaisuudessa kaiken neronsa, kulki loistavalla\nmenestyksellä läpi kaaren toisensa perään, tapasi kääntö-paalun ja\npalasi takaisin keskimmäiseen kaareen, jossa onni hänet jätti.\n\nNyt oli minun vuoroni. Minäkin pääsin kahden ensimmäisen kaaren läpi,\nkosketin hänen palloansa, jota käytin, päästäkseni kanssa-pelaajani\nluo, jolloin lennätin Evan pallon kauaksi kentälle, jonka tehtyä autoin\nkanssapelaajani palloa kaarensa läpi ja asetuin sitte niin, että hän\nseuraavalla lyönnillä saavuttaisi palloni.\n\nNyt tuli herra Sydney muutamilla voimallisilla lyönneillä, karkoitti\nSofie'n ja minun palloni erihaaroille ja kiiruhti sitte\nkanssapelaajansa avuksi.\n\nNyt kävimme innokkaiksi, ja taistelu oli, niinkuin Eva oli ennustanut,\nelosta ja kuolemasta. Mohawks-indianit eivät voi armahtamattomammasti\nvainota ja vahingoittaa toisiansa, kuin me; ja hetken ajan näytti\nsiltä, kuin meillä ei olisi ollut muuta tehtävänä, kuin ahdistaa\ntoisiamme ja karkoittaa vastustajamme pallot kentän äärimmäiseen\nreunaan. Kaikki olimme melkein yhtä taitavia ja kun alituisesti\nkarkoitimme vastustajamme pallon kentältä pois, näytti peli hetken\naikaa seisovan aivan samalla kannalla. Vihdoin pääsimme me, sen kautta,\nettä vastustajamme tekivät moniaita onnettomia lyöntiä, voiton\npuolelle, ja neiti Sofie käytti tätä etuamme hyödyksensä, lyöden\nkummankin meidän pallomme kolmen kaaren läpi kääntö-paaluun ja sieltä\ntakaisin, kunnes tuo harmittava keski-kaari esti häntä pitemmälle\npääsemästä.\n\nIloisella huudolla toivotettiin onnea hänen menestyksellensä. Tuo pieni\nnainen hehkui kuin tuli, ja luulenpa, että hänen silmänsä säihkyivät,\nkun hän karkoitti Evan pallon kauas kentältä.\n\nWat Sydney teki onnellisen iskun nuijallansa ja muutti kokonansa pelin\naseman. Nyt jouduimme me voittajat ahdinkoon, ja karkoitettu ruhtinatar\npääsi jällensä valtakuntaansa.\n\nVilkkaat huudahdukset raikuivat joka kerta, kun onni näkyi\nmuuttuvan tahi kun teimme kauniin lyönnin, ja katsojien into nousi\nkorkeimmallensa. Naiset olivat niin innoissaan, että he olivat kuin\npalavat tulet. Joka jänne, joka hermo oli heillä pingoitettuna ja me\nmiehet olimme heidän rinnallansa, kuin tunnottomat koneet, joita\nainoastaan heidän kiihkoinen tuli sai liikkeelle. Vihdoin teki neiti\nSofie onnellisen lyönnin, kiiruhti keskimmäisen kaaren läpi, karkoitti\nEvan pallon kauas kentälle ja herra Sydney'n pallon lähelle\npäätö-paalua, vei palloni läpi kaaren toisen perään, melkeen koko\nkentän ympäri, jätti minut hetkeksi ja ajoi sitte herra Sydney'n pallon\npäätö-paaluun kiini ja \"kuoletti\" sen.\n\nYleinen ihastus-huuto kaikui ympärillämme ja \"voitto\" sanakin kuului\nkatsojain joukosta.\n\n\"Nyt luulen voivani pitää meitä voittajoina, sillä ensi lyönnillä\ntoivon pääseväni loppuun\", lausui neiti Sofie riemuiten, ja asetti\npallonsa palloni viereen. \"Toivoakseni ei Eva tapaa pallojamme näin\npitkän matkan päästä.\"\n\n\"Voinhan toki koettaa\", vastasi Eva, mennen kentän yli, ja asettui\nkalpeana ja tyynenä pallonsa viereen.\n\nHän katsahti Sofie'n palloon, punnitsi nuijaa kädessänsä, tähtäsi ja\nteki oivan lyönnin. Nuolen nopeudella kiiti pallo kentän yli, ja\nrientäen viimeisen kaaren läpi tapasi se Sofie'n palloon. --\nHurraa-huuto kaikui katsojain joukosta ja voittajatar meni varovasti\ntäyttämään työnsä, lyöden Sofie'n pallon kauas kentälle. Sitte kosketti\nhän minun pallooni, jonka avulla hän kulki niiden kahden kaaren läpi,\njotka hänellä vielä oli kuljettavina. Tämän tehtyänsä, kosketti hän\njälleen minun palloani.\n\n\"Nyt on teidän vuoronne\", lausui hän, asettaen pienen, punaisella\nsilkkikengällä varustetun jalkansa palloni päälle, ja kauas lensi\npalloni, samalla kun hänen oma pallonsa tapasi päätö-paaluun ja\ntaistelu oli voitettu.\n\nRiemu-huutoja raikui ympärillämme ja kolmenkertainen hurraa-huuto\ntervehti voittajaa, jonka ympärille katsojat nyt kokoontuivat.\nNotkistaen toisen polveni, laskin minä nuijani hänen jalkainsa eteen ja\nlausuin:\n\n\"Ihana impi, voitettu vihollisenne odottaa tuomiotansa.\"\n\n\"Nouse ylös, jalo ritari\", vastasi hän nauraen. \"Minä tuomitsen teidän\nkirjoittamaan runon tästä taistelosta; ja sinä Sofie,\" lisäsi hän\nystävällisesti, \"tule lyömään kättä kanssani taistelon loputtua. Ensi\nsuvena saat kostaa minua Newport'issa.\" Ja riitasisaret löivät\nystävällisesti kättä.\n\nWat Sydney lähestyi nyt ja antoi nöyrällä kumarruksella voiton\npalkinnon, jonka Eva lempeästi otti vastaan ja kiinnitti liinaan, joka\nliehui hänen hartioillansa. Sitte siirtyi seura kentän toiseen päähän,\njossa tanssi-asema oli valmistettu. Soiton miellyttävät sävelet\nkaikuivat pian ja suurella vilkkaudella ja mielihalulla otimme osaa\ntanssiin.\n\nNäin päättyi päivä Clairmont'issa ja me palasimme kotiin ihanassa\nkuutamossa, kuunnellen soiton kaikua yön hiljaisuudessa.\n\n\n\n\nNELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nVihdoinkin.\n\n\nKirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.\n\nRakas Bellani!\n\nKummallisia tapauksia on tapahtunut sitte kun viimeksi Sinulle\nkirjoitin, ja niitä en voi olla Sinulle kertomatta.\n\nAluksi ilmestyi herra Sydney jällensä näky-alallamme, loistavana kuin\npyrstö-tähti. Ennenkuin hän itse oikeastaan tuli näkyviin, ilmestyi\nkutsumus-kirjeitä croquet-huviin Clairmont'issa, joka oli mitä\nloistavimpia huvia voi toivoa. Herra Sydney näkyy huomanneen minkä\nloiston kullatut raamit antavat kuvalle, senpätähden ilmestyikin hän\njoukossamme Clairmont-huvin loistossa.\n\nKerrottiin, että seura oli tarkoin valittu hienoimmista piireistä;\nsenpätähden halusi kukin päästä sinne. Elmore'n perhe oli niin utelias\nsaada tietää olimmeko me saaneet kutsumus-kirjeet ennen heitä, että\nSofie ainoastaan sentähden tuli vieraisiin meidän luoksemme. Huviksemme\nsaimme ilmoittaa, että olimme saaneet kutsumus-kirjeet paria päivää\nennen, kuin he. Maria-täti antoi hänen ymmärtää, että herra Sydney oli\nvalmistanut tämän juhlan ainoastaan minun tähteni; mutta se on\nluullakseni liikaa luuloa. Minä olen jo kyllästynyt tähän kilpailuun\nperheittemme välillä.\n\nLuullaan, että Sofie Elmore on rakastunut herra Sydney'hin. Sofie on\nmiellyttävä, nerokas tyttö, hyvällä ja jalolla sydämellä, ja olisipa\ntodellakin vahinko ell'ei hän saa herra Sydney'tä, jos hän häntä\nrakastaa.\n\nMutta palaan kertomukseeni. Minä olin hyvin utelias saamaan tietää,\ntulisiko _eräs_ sinne tahi ei. Meidän seurustelemisemme on näinä viime\naikoina käynyt niin juhlalliseksi ja kankeaksi, että minua harmittaa.\nHän on karttanut kaikkea, joka näyttäisi sydämellisemmältä ystävyydeltä\nja pelkää lähestyä minua, mutta ei voi kuitenkaan olla seuraamatta\nminua silmäyksillänsä; senpätähden olinkin utelias näkemään oliko hän\nsiellä tahi ei.\n\nOlen kyllä nähnyt monta loistavaa juhlaa, mutta täytyy myöntää, että\ntämä herra Sydney'n juhla oli niin loistava ja hieno, kuin voipi\ntoivoa. Herra Henderson oli myös siellä, ja kun hän ensimmäisissä\npelissä kunnosti itseänsä, tuli hänkin osalliseksi kilpa-peliin.\nOmituista kyllä oli hän Sofie'n kanssa toisella puolella, herra\nSydney'tä ja minua vastaan. Sofie on taitava pelaamaan, mutta niinpä\nolen minäkin, ja voinpa vakuuttaa, että pidimme herrat lämpöisinä.\nSofie ja minä komensimme, kumpikin puolellamme, ja luulenpa, että\nherrat huomasivat, että nais-johtajat taitavat pitää miehiä työssä.\n\nOlipa hyvin innostuttavaa pelata toisiansa vastaan, niinkuin me teimme.\nVoit olla varma siitä, että minä ahdistin _hänen_ palloansa, karkoitin\nsen pois kaarista ja ahdistin sitä hämmästyttävimmillä iskuilla. Sofie\ntaisteli vimmatusti toisella puolella, ja vihdoin näytti siltä kuin\nvoitto olisi heidän, sillä heillä ei ollut kuin yksi isku jäljellä. He\nolivat \"kuolettaneet\", herra Sydney'n pallon, ja minun palloni oli\nkentän toisella laidalla. Äitini aina vakuuttaa, että minulla on\nsyntyperäinen taito päästä vaikeista suhteista, ja kumma kyllä, nytkin\nlensi palloni yli kentän, sattui Sofie'n palloon, jonka karkoitin kauas\nkentän ulkopuolelle, sitte tapasin _hänen_ palloansa, jonka avulla\npääsin kahden viimeisen kaaren läpi, jonka tehtyä karkoitin _hänet_\nkauas kentälle ja pääsin itse loppuun. Ukkosen kaltainen käsien-taputus\npalkitsi onneni. _Hän_ ei näyttänyt minkäänmoista harmia, vaan,\nnotkistaen toista polveansa, laski hän nuijansa eteeni, sanoen olevansa\nvoitettu vankini, jonka tähden minä tuomitsin hänet kirjoittamaan runon\ntuosta taistelusta. Hän sulki itsensä hetken ajaksi telttiin, josta\ntullessansa hän ihastuneille kuulijoillensa luki erittäin soman ja\nvallattoman runon, jossa taistelumme kerrottiin.\n\nYleensä täytyy toki myöntää, että herra Henderson'illa oli siellä hyvä\nmenestys, sillä kuulin monen ihmettelevän häntä suuresti, ja Elmore'n\nperhe oli erittäin innokas pyytämään häntä ilta-huveillensa. Rouva\nElmore ylisti hänen runoansa niin pilviin saakka, että minua oikein\nnauratti, sillä kyllä tiedän mitä _hän_ pitää tuollaisista\nylistyksistä. En tunne ketään, jota olisi niin vaikea imarrella, ja\njoka niin pian huomaisi naurettavan puolen asiassa, kuin hän. Rouva\nElmore'n kohteliaisuudet satelevat sitäpaitsi aivan kuin kaataisi\nhedelmiä jonkun pään yli, tarjoamatta niitä syötäviksi, -- mutta\nhuomaan innostuvani niin, muita moittiessani, että unohdan sanoa, että\nvoitin croquet-palkinnon, rintaneulan, joka juhlallisesti jätettiin\nminulle. Mutta kun minä huomasin, että tappio kävi kovin Sofie'n\nsydämelle, liikkui hellä luonteeni ja minä tarjosin hänelle sovinnon\nmerkiksi tuon palkintoni. Aluksi ei hän sitä tahtonut ottaa; mutta minä\nolin itsepäinen ja todistin, niin hyvin kuin taisin, että hän, jos\ntaidon mukaan tuomitaan, voitti pelin, ja että minun voittoni oli\nainoastaan seuraus onnellisesta kohtauksesta. Niinkuin tiedät, voin\nyleensä saada ihmisiä taipumaan melkeen mihin vaan tahdon, ja kun\nimartelin Sofie'ta kunnioittamalla hänen taitoansa, ja rinta-neula\nsitäpaitsi oli hyvin kaunis, sain hänet vihdoin sen ottamaan. Minä olen\njo saanut kyllin tuosta riidasta EImore'n ja meidän perheiden välillä,\nenkä ai'o enää sitä jatkaa, sillä Sofie on todellakin hyvin miellyttävä\ntyttö, eikä ole kujeellisempi kuin me muutkaan, vaikka häntä kyllä\nkodissaan on järjettömästi kasvatettu, ja me olemme päättäneetkin\nvast'edes olla ystäviä, tapahtuipa mitä tahansa.\n\nVieläpä oli toinenkin syy, jonkatähden en tahtonut pitää omanani tuota\nlahjaa, se nimittäin, ett'en ole koskaan ennenkään ottanut Sydney'ltä\nlahjoja enkä siis tahtonut nytkään sitä tehdä. Jos voisin antaa hänen\nsydämensäkin Sofie'lle, niin tekisin sen varsin mielelläni, sillä\nluulen, että Sofie siitä suuresti ihastuisi. Koko päivän kartoin,\nett'en joutuisi kahden kesken herra Sydney'n kanssa, ja kun hän pyysi\nminua kävelemään kanssansa, käskin aina Amy'n ja Jannen mukaani. --\nMitä taas _erääsen_ tulee, niin koetti hän koko ajan pysyä kaukana\nminusta, vaikka hän seurasi minua silmillänsä minne vaan menin.\nLuulevatkohan miehet, että me tytöt emme huomaa heidän katseidensa\nsuuntaa, ja että emme näe päältäpäin heidän tunteitansa. Olenpa varma,\nettä hänkin ajattelee minua nyt, yhtäpaljo kuin ennenkin, olkoonpa syy\nhänen nykyiseen kummalliseen käytökseensä mikä tahansa.\n\nKuu kumoitti niin ihanasti tummalta taivaalta kotiin palatessamme ja\nsoittokunta soitti Schubert'in ja Beethoven'in kauniimpia kappaleita.\nKoko ajan vaivasi Wat Sydney minua tyhjänpäiväisillä lörpötyksillänsä,\nkun halusin kuunnella soittoa. Hän ei laisinkaan rakasta soittoa, ja\nsellaiset ihmiset ovat aivan kuin kärpäset, ne eivät anna meille\nhetkeksikään rauhaa. _Tuo toinen_ vetäytyi syrjään, katseli kuuta ja\nkuunteli soittoa, ja oli aivan lumotun näköinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin pitkälle ennätin kertomuksessani, kun minun eilen täytyi lopettaa,\nmutta nyt minulla onkin kerrottavana Sinulle jotakin erittäin\nkummallista, joka vasta on tapahtunut.\n\nKun eilen lakkasin kirjoittamasta ajoin Idan kanssa puistoon. Hän oli\nluvannut Effie St. Claire'lle piirustaa kuvat moniaista puiston\npenkeistä, jotka sopisivat Effie'n uuteen huvilinnaan Fern Valley'hin\nja minä päätin sill'aikaa kulkea yksin ympäri puistossa virvoittaakseni\nsydäntäni ja aivojani.\n\nSitäpaitsi olin edellisellä kerralla, puistossa ollessani, eräältä\nsillalta nähnyt etäällä kauniin vesiputouksen, joka kuohuen syöksyi\npieneen järveen. Nyt päätin mennä tuon vesiputouksen luo, joka oli\nkaukana, kiertelevien metsä-polkujen sisällä.\n\nPäivä oli loppumaisillaan ja ilta läheni; käytävät olivat aivan autiot,\nsillä en tavannut ainoatakaan ihmistä. Olisin voinut luulla, että olin\njossakin etäisessä, synkässä vuori-seudussa, sillä tämä osa puistosta\noli niin jylhä ja autio. Pensaiden välistä kuulin kosken kohinan, mutta\nen voinut vielä nähdä sitä. Väliin kuului se aivan läheltä, väliin taas\netempää, ja vihdoin luulin löytäneeni mutkaisen, kaitaisen polun, joka\njohdattaisi minut sinne. Kun tulin erään kallion sivu, huomasin\npauhinasta, että olin aivan lähellä koskea. Minä olin hyvin vallatoin\nja juoksin iloisena eteenpäin. Äkkiä seisoinkin kosken rannalla, mutta\nsamalla huomasin eräällä penkillä nuoren miehen, -- se oli herra\nHenderson.\n\nHän nousi seisomaan kun hän huomasi minut ja oli hyvin kalpea, mutta\nilon salama valaisi hänen kasvonsa kun hän huomasi, että minä\npysähdyin.\n\n\"Neiti van Arsdel!\" huudahti hän, \"mikä suosiollinen onnetar on\njohdattanut askeleenne tänne?\"\n\nMinä olin hyvin totisen näköinen ja sanoin ett'en huomannut siinä\nmitään onnea.\n\n\"Ehk'ei teille\", sanoi hän, \"mutta minulle tämä on onni. En ole kaukaan\naikaan nähnyt teitä vilahdukseltakaan\", lisäsi hän surullisella\näänellä.\n\n\"Enpä tiedä mikä olisi estänyt teitä minua näkemästä\", sanoin minä.\n\"Mutta jos herra Henderson tahtoo olla outo ystävillensä, on se hänen\noma syynsä.\"\n\nHän oli hämmästyneen näköinen ja puhui jotakin paljosta ja ankarasta\ntyöstä.\n\n\"Suokaa anteeksi herra Henderson\", lausuin minä, \"mutta kun teitä aina\non kodissani kohdeltu uskollisena ja arvossa pidettynä ystävänä, tuntuu\nvähän omituiselta, että te viime aikoina käytte meidän luonamme aivan\nkuin outo muukalainen.\"\n\n\"Te teette väärin, kun moititte minua noin, neiti van Arsdel\", sanoi\nhän innokkaasti. \"Te epäilemättä arvaatte tunteeni ja teidän täytynee\nmyöntää, että syyt, jonka tähden teen näin, enkä voi tehdä muulla\ntavalla, ovat kyllin riittäväiset.\"\n\n\"Minun täytyy myöntää, ett'en niistä tiedä mitään,\" vastasin minä,\n\"enkä voi ymmärtää miks'ei suhteemme voisi olla yhtä ystävällinen nyt,\nkuin ennen. Viime aikoina olette käyttäneet itseänne, aivan kuin\nolisitte peljänneet minua, ja syytä siihen en voi arvata. Mikä on syynä\nsiihen, että niin olette tehneet?\"\n\n\"Siksi -- siksi, että rakastan teitä, neiti van Arsdel, siksi, että\nrakastan teitä niin sydämellisesti, ett'en voi nähdä teitä toisen\nmorsiamena -- toisen vaimona\", lausui hän, nähtävästi suuressa\ntuskassa.\n\n\"Sitä ette tarvitse tehdäkään, herra Henderson, sillä en minä\nkumminkaan tiedä olevani kenenkään vaimo enkä morsiankaan\", vastasin\nminä.\n\nHän seisoi aivan kuin ukkosen lyömänä.\n\n\"Mutta minä olen kuullut, että niin olisi laita, henkilöltä, jonka\npitäisi tunteman asian tarkalleen.\"\n\n\"Keltä niin?\" kysyin minä, \"sillä väitän sen valheeksi.\"\n\n\"Äidiltänne.\"\n\n\"Äidiltäni!\"\n\nNyt minä vuorostani seisoin kuin ukkosen lyömänä. Siinäpä siis syy\nhänen käytökseensä. Äiti parka! Nyt huomaan kaikki.\n\n\"Äitinne ilmoitti minulle\", jatkoi hän, \"että te olette salaisesti\nkihloissa herra Sydney'n kanssa, ja että kihlauksenne julkaistaisiin\noitis kun herra Sydney palaisi kotiin ja varoitti minua liiallisesta\nystävyydestä kanssanne.\"\n\n\"Äitini on kyllä tehnyt mitä hän on taitanut, saadaksensa minua tuohon\nliittoon\", sanoin minä. \"Alussa annoin herra Sydney'lle rukkaset, kerta\nkerran perään, mutta äitini melkeen pakoitti minua antamaan hänen\njatkaa kosimistansa, toivoen, että mieleni muuttuisi, mutta se ei ole\nmuuttunut.\"\n\nHän tuli liikutetuksi ja puhui hyvin innokkaasti.\n\n\"Neiti van Arsdel, sanokaa, uskallanko toivoa, että voisin voittaa\nlempeänne.\"\n\n\"En hämmästyisi, jos sen voisitte tehdä\", vastasin minä.\n\nNyt seurasi joukko sekanaisia, kummallisia sanoja, joista, armas\nBellani, en enää muista mitään, -- hetki, josta en voi Sinulle kuvausta\nantaa. Sen muistan vaan, että hetken kuluttua astuimme käsi kädessä\nkäytävää pitkin. -- Oi, mikä keskustelu syntyi välillämme! kuinka\nsuloiset hetket ne olivat, joita nyt vietimme, kävellessämme varjoisaa\nkäytävää pitkin, puhellen lemmestämme! Hämäräinen valo ympäröi meidät\nja hopeainen kuu nousi taivaalle. -- Äkkiä kuului Idan ääni, joka huusi\nnimeäni. Hän tuli meitä vastaan, piirustusvihko kainalossa.\n\n\"Ida, Harry ja minä olemme kihloissa\", huusin minä jo kaukaa.\n\n\"Niin olen aina toivonut käyvänkin\", lausui hän hellästi, ojentaen\nmeille kumpaisetkin kätensä.\n\nMinä tartuin toiseen, Harry toiseen.\n\n\"Luuletteko, että vanhempanne tähän suostuvat?\" kysyi Harry.\n\n\"Vakuutukseni on, että he ensin vastustavat; mutta luottakaa Evaan, hän\nei anna perään. Tule nyt, Eva, meidän täytyy rientää kotiin.\"\n\n\"Niin, mennään nyt kauniisti kotiin, ett'ei myrsky heti alussa pääse\nvalloilleen\", vastasin minä.\n\nPäätettyämme, että minä koettaisin ensin kaunopuheliaisuuttani äitini\nluona, ja että Harry sitte puhuisi isäni kanssa, erosimme ja me\npalasimme kotiin.\n\nNyt, Bella, nyt on kaikki tuo salaisuus lopussa, nyt ei minun enää\ntarvitse taistella tuon voiman kanssa, joka kielsi minua ensi askeletta\nottamasta. Eikö ole omituista, että avio-liitto, joka on niin\npersonallista ja yksityistä laatua kuin mahdollista, on asia, jossa\nkukin ystävämme vaatii, että tekisimme heidän mielensä mukaan! Äitini\nvarmaan tunsi isääni kohtaan samat tunteet, kuin minä nyt tunnen, mutta\nolenpa varma, että hän on aivan vimmattu, kun hän huomaa, ett'en voi\nkatsella Wat Sydney'tä hänen silmillänsä, vaan katselen mieluummin\nHarry'a omilla silmilläni. Mutta eihän äitini tule elämään hänen\nkanssansa, vaan minä; minun elämänihän siinä on kysymyksessä, eikä\nhänen, ja minähän juuri annan tälle henkilölle oikeuden omistaa minut\nkuolinpäivään asti. Kun ajattelen tätä, ihmettelen, että laisinkaan\nuskallan antautua tällaiseen tilaan jonkun miehen kanssa -- mutta hänen\nkanssaan minä uskallan. Minä tunnen hänet ja luotan häneen\ntäydellisesti.\n\nEt voi ajatella, kuinka minä sain hänet nauramaan, kuvaillessani\nhänelle, kuinka hullumainen hänen käytöksensä oli ollut. Hän ei pahaksu\nlaisinkaan, että vähän teen pilaa hänestä, eikä voi kyllin ihmetellä,\nkuinka minä taisin päästä hänen tunteittensa perille. Miehet, rakas\nBellani, ovat tällaisissa asioissa, niin naurattavan yksinkertaisia!\n\nKuitenkin, ell'en pettyne, erosin hänestä eilen illalla onnellisimpana\nkuolevaisten joukossa, jota onnea ei sekään poistanut, että pelkäsin\n\"kovia vanhempiani.\"\n\nMutta mikä lörpöttelijä olenkaan! Näet toki sentään, Bellani, että olen\npitänyt sanani. Olenhan aina sanonut, että Sinun ensimmäiseksi pitää\nsaada tiedon kihlauksestani, ja nyt olet saanut sen. Sinä saat kertoa\nsiitä muillekin, jos tahdot, sillä minä olen luja päätöksessäni.\n\n                                                            Oma Evasi.\n\n\n\n\nVIIDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nMitä perhe neuvottelee.\n\n\nSeuraavana iltana croquet-huvin jäljestä, vetäytyivät Maria-täti ja\nrouva van Arsdel talon äärimmäiseen huoneesen, salaisuudessa\nneuvotellaksensa.\n\n\"No, Elli\", kysyi Maria-täti, \"miltä näytti asiamme sinun mielestäsi\neilen illalla?\"\n\n\"Minä vaan yhä vartosin, että jotakin piti tapahtuman, mutta tuon tytön\nkanssa ei pääse häistä läksijäisiin. Hän ei antanut Sydney'lle\nvähintäkään kosioimis-lomaa, vaan karttoi häntä aina ehdollaan. Pari\nkolme kertaa koetin asettaa asiat niin, että he jäisivät kahdenkesken;\nmutta Eva pääsi aina pakoon ja kuljetti mukanansa Seaton'in tyttöjä,\nikääskuin ne olisivat olleet kiini-kasvaneina häneen.\"\n\n\"Tuo oli harmillista\", sanoi Maria-täti, \"sentähden että Elmore'n perhe\noli siellä. Tuo Elmore'n joukko pöyhkeilee heidän perheessään\ntapahtuneesta naimisesta niin, että luulisi heillä olevan prinsin\nvävynä. He kuiskuttelevat ja jaarittelevat, ikääskuin me olisimme\nkoettaneet saada Sydney'tä verkkoomme, vaan emme olisi onnistuneet, ja\ntuopa juuri äkäyttää minua! He kuuntelivat aina, korvat sojossa, ja\nottivat vaarin pienimmästäkin tapahtumasta, niin että minun olisi\ntehnyt mieleni hämmästyttää heitä kihlauksella. Kuinka on tuon Evan\nlaita oikein? Luonnollisesti mielii hän ottaa Sydney'n; jokainen tyttö\nhänen ijällään ottaisi avoimin sylin sellaisen tarjouksen vastaan; sinä\ntiedät, että hän on vasta kolmenkolmatta vuotias\".\n\n\"Niin, se on totta; mutta oletko kummempaa kuullut! Croquet-palkinnon,\njonka hän sai Sydney'ltä, antoi tuo veitikka Sofie Elmore'lle. Minä\nkuulin, kuinka hän tyrkytti sitä Sofie'lle, ja Sydney kuuli sen myös,\nja minä huomasin, ett'ei se seikka häntä laisinkaan miellyttänyt, sillä\nse herätti suurta huomiota, ett'ei Eva pitänyt mitä oli saanut.\"\n\n\"Antoiko Eva kultaneulan Sofie Elmore'lle? Onko tyttö hullu! Hänpä nyt\nvoi katkeruuttaa ihmisen sisimpää. En saata ymmärtää, Elli, miksi sinun\ntyttäresi ovat niin omituisia.\"\n\nRouva Wouverman oli, kuten näkyi, yksi niistä sävyisistä ihmisistä,\njotka aina hakevat tilaisuutta näyttääkseen, kuinka tyhmiä lähimäisensä\novat heihin itsiinsä verrattuina. Syynä kaikkiin harmillisiin\ntapauksiin sanoi hän aina olevan sen, että oli menetelty toisin, kuin\nhän sellaisessa kohdassa olisi menetellyt. Vaikka rouva van Arsdel\nyleensä myönsi, että Maria-sisarensa oli häntä etevämpi, tunsi hän\nkuitenkin väliin kapinallista henkeä sydämessänsä tuon alinomaa\nkerrotun väitöksen tähden, että hän olisi syypää kaikkiin perheen\nepäkohtiin.\n\n\"Minä puolestani en laisinkaan\", vastasi hän sentähden, \"pidä\ntyttäriäni muita ihmisiä omituisempina. Väittäväthän kaikki, että\nharvoilla äideillä on niin viehättäviä tyttäriä kuin minulla.\"\n\n\"Mutta minä sanon, Elli, että ne ovat omituisia\", vakuutti rouva\nWouverman. \"Käyhän Ida omaa tietänsä, ja neiti Eva sitte. No olkoonpa\nkuinka hyvänsä, minussa ei ole mitään vikaa. Minä olen koettanut\ntaitoni mukaan kasvattaa heitä, mutta tämän omituisuuden täytyy\nriippua van Arsdel'in suvusta, sillä meidän perheessämme eivät\ntytöt milloinkaan matkaan saattaneet tällaista mielen-harmia.\nMeitä kasvatettiin ymmärtäväisiksi, me otimme vastaan parhaan\nnaimis-tarjouksen, tulimmekin sentähden naiduiksi ja täytimme\nhuolellisesti velvollisuutemme, emmekä koskaan nostaneet mitään\nrettelöitä, vaikk'ei meille luonnollisesti koskaan tehty niin eteviä\ntarjouksia, kuin Sydney nyt tekee Evalle.\"\n\n\"Minua ei laisinkaan kummastuttaisi, jos Sydney kääntyisi Sofie\nElmore'n puoleen, joka silminnähtävästi on ihastunut häneen! Miehet\nrupeavat usein kosimaan toista, harmissaan, että ovat tulleet\nhyljätyiksi.\"\n\n\"Aivan totta\", vastasi Maria-täti; \"en minäkään ihmettelisi, jos Sydney\nmielistyisi Sofie'en, samoin kuin Mac Gerald Blanche Sinclair'iin, kun\nEdith Enderly oli niin epävakainen häntä kohtaan. Hän ei olisi\nmilloinkaan ajatellutkaan Blanche'ia, ell'ei Edith olisi hyljännyt\nhäntä. Edith oli sittemmin kyllä harmissaan, mutta katumus oli silloin\nliian myöhäinen.\"\n\n\"Ei huolista tiedetä mitään ennen, kuin tyttäret ovat joutuneet\nnaima-ikään\", virkki rouva van Arsdel.\n\n\"Se on oma vikasi\", muistutti Maria-täti; \"sinä olet ollut liian hellä\nheille. Minä puolestani\", jatkoi hän, \"suostun ranskalaisten tapaan\nyhdistää avio-liittoja. Avioliiton ei pitäisi riippuman nuorten\ntyttöjen omasta kokemattomasta vaalista. Vanhempain pitäisi sada\npäättää heidän puolesta ja panna asian toimeen ilman mitään\nvastustamista tyttöjen puolelta. Luonnollisesti voivat ijäkkäämmät\nja kokeneemmat henkilöt paremmin, kuin tyttö itse, valvoa hänen\nnaimis-etujansa. Meidän amerikalaisilla tytöillä on liian paljon\nvapautta, ja jos minulla olisi tyttäriä, kasvattaisin minä ne niin,\nett'ei heidän koskaan tekisi mielensä vastustaa minun tahtoani\".\n\n\"Niin sinä aina puhut, Maria\", sanoi rouva van Arsdel, \"ja helppoa\nonkin sinun sanoa, kuinka sinä menettelisit tyttäriesi kanssa, kun ei\nsinulla sellaisia ole, mutta minun kanssani on toisin laita.\nToivoisinpa todella, että sinulla olisi Ida ja Eva hoitosi alla.\"\n\n\"Niin, siinä tapauksessa\", huudahti Maria-täti, \"olisivat he jo aikoja\nsitte naituina. Tuollainen järjettömyys, jota sinä heissä suvaitset, ei\nsilloin olisi tullut kysymykseen. Minä olisin polkenut jalkaani\npermantoon ja sanonut: minä en _tahdo_ tietää mitään tuosta, ja minun\ntyttärieni olisi ollut _totteleminen_. Sinä annat heidän tehdä\nkanssasi, mitä tahtovat.\"\n\n\"Sinä luotat aina itseesi liian paljon, Maria, ja moitit minua\nkaikesta, mikä tapahtuu. Ah, jospa Jumala olisi suonut sinulle lapsia,\nniin tietäisit, mikä vaiva heistä on! Lapsettomat henkilöt ovat aina\ntyytyväisiä itseensä ja moittivat alati niitä, joilla on lapsia. Jospa\nsinulla olisi lapsi-parvi ympärilläsi, saisit kyllä kovat kokea.\"\n\n\"Jatka sinä vaan tällä tavalla, Elli-kulta, niin saat koko joukon\nvanhoja piikoja niskoillesi\", sanoi Maria-täti. \"Idasta meillä ei ole\nenää mitään toivoa, eikä piakkoin Evastakaan. Tytöt, jotka ovat liian\nitsepintaisia ja haaveksivia ja jotka eivät tiedä mitä tahtovat, jäävät\nvarmaan naimattomiksi. Elli Gelliflower'illa ja Jane Seabright'illa\nesimerkiksi olisi nyt oma koto, hevosia ja vaunuja, jos he olisivat\nsuostuneet heille tehtyihin naimis-tarjomuksiin.\"\n\n\"Mutta muistathan, että Jane kadotti sulhasensa.\"\n\n\"Niin, hän kuoli muistaakseni, vai kuinka? Jane ei siis voinut päästä\nnaimisiin hänen kanssansa, mutta eihän se voinut estää häntä menemästä\nnaimisiin toisen kanssa. John Smithson tahtoi tehdä hänet Newyork'in\nmelkein rikkaimmaksi rouvaksi, ja hänellä olisi ollut omat hevoset ja\nvaunut, aivan kuten nykyisellä rouva Smithson'illa on. Mutta kaikki\ntämä on seuraus tuosta narrimaisesta mielentilasta, jota sanotaan\nrakkaudeksi. Minä vakuutan sinulle, että tytöt voivat mieltyä keneen he\ntahtovat, ja jos minulla olisi tytär, mielistyisi hän siihen, kuin minä\ntahtoisin.\"\n\n\"Jumala tiesi, onko sinulla oikein, Maria, vai ei\", sanoi rouva van\nArsdel. \"Ei se ole leikintekoa, pakoittaa tyttöjä lempimään ketä\ntahansa, tukahduttaa tyttöjen omaa taipumusta.\"\n\n\"Omaa taipumusta! turhia puheita, Elli; älä nyt sinäkin rupea\ntuollaisesta puhumaan. Minä tuskaannun kuullessani tuollaista. Rikkaat\nihmiset aina rakastavat _kyllin_ toisiansa, ja joka ainoa tyttö voipi\nelää onnellisena sen miehen kanssa, joka antaa hänelle hyvän aseman\nelämässä ja jolla on kyllin rikkautta komeaan talouden pitämiseen. Jos\nIdaa, oitis koulusta päästyänsä, olisi pakoitettu naimisiin jonkun\n_rikkaan_ ja muutoin kunnon miehen kanssa, niin ei hän varmaankaan\nolisi joutunut tuollaisiin hulluihin houreisin, jotka häntä nyt\nvaivaavat, vaan eläisi tyytyväisenä ja onnellisena, ja samoin kävisi\nEvankin. Meidän olisi pitänyt pakoittaman häntä naimisiin Wat Sydney'n\nkanssa, sillä onhan aivan jumalatointakin näin viivytellä. Jos Sydney\nolisi Sam Rivingston'in kaltainen, niin en virkkaisi sanaakaan. Polly\non oikein inhoittavasti tyhmä, ja jos Sam rupeaa juomaan vielä enemmän\nja tekee kotinsa kurjuuden pesäksi, niin syyttäköön Polly itseänsä,\nsillä hän tiesi mimmoinen Sam oli. Mutta toista on Evan ja Wat Sydney'n\navioliiton kanssa.\"\n\nPortinkello soi, ja hetkisen kuluttua tulee palvelija sisään, kantaen\nkirjettä hopea lautasella. Naiset rientävät kumpainenkin palveliaa\nvastaan ja Maria-täti huutaa: \"se on Sydney'ltä sinulle\", samalla kun\nhän aukaisee kirjeen ja alkaa lukea.\n\n\"Luulisinpa, siskoseni\", sanoi rouva van Arsdel loukattuna, \"että itse\nsaisin ensimmäisenä lukea kirjeeni.\"\n\n\"Älä nyt ole lapsellinen\", vastasi Maria-täti ja viskasi kirjeen\nkädestänsä. \"Jos et pidä väliä osanottavaisuudestani, niin en enää\ntahdo pitääkään lukua asioistasi. Hoida nyt itse asioitasi, minä menen\ntieheni!\"\n\n\"Mutta, rakas Maria, täytyyhän sinun myöntää, että mielellämme luemme\nensin itse kirjeemme\", sanoi rouva van Arsdel-parka anteeksi anoen.\n\n\"No, no, rakas lapsi, rauhoitu, rauhoitu\", vastasi Maria-täti; \"nythän\nsinulla on kirjeesi, lue, ja pian huomaat, että minä olen oikeassa.\nTyttö on loukannut häntä ylpeydellään, ja nyt hän aikoo lopettaa\nkosioimisensa.\"\n\n\"Päinvastoin pysyy hän vielä avio-tarjouksessaan\", sanoi rouva van\nArsdel lukien kirjettä; \"mutta kun Eva on niin tyly häntä kohtaan, ei\nhän tahdo enää ottaa rukkasia.\"\n\n\"Nythän huomaat\", muistutti Maria-täti, \"että Eva on tilaisuudessa itse\npäättää onnestansa. Jos hän vaan tahtoisi olla kohtelias ja sallisi,\nettä sinä kutsuisit Sydneyn tänne, jotta he saisivat keskustella\nasiasta, niin luulen, että kaikki vielä saataisiin selville. Annapas\nkun katson... Kirje on todellakin selvä kosimis-kirje. Elli, nyt täytyy\nEvan olla järkevä. Soisinpa, että olisit vähä ankarampi hänen\nkanssansa.\"\n\n\"Siitä ei asia paranisi; sinä et tunne Evaa. Monessa asiassa on hän\nhyvinkin taipuvainen, mutta luja on hänen luonteensa yleensä.\nAinoastaan lempeydellä voipi häntä saada taipumaan, enkä minä ole\ntahtonutkaan kiusata häntä, sillä hän on aina ollut hyvä lapsi\".\n\n\"No hyvä, kerro hänelle sentähden lempeästi kuinka tukala koko perheen\nasema on, sano, että hän voipi pelastaa isänsä perikadosta, ja että hän\non tilaisuudessa päättää kaikkein meidän elosta ja kuolosta. Laske\nsanasi oikein hänen sydämellensä. Olisihan kauheata, jos hänen,\nkujeensa kautta, täytyisi kaikkein meidän kanssa muuttaa toisen luokan\nasuntoon ja elää siellä niinkuin muut tavalliset ihmiset, sen sijaan,\nettä hän nyt voisi päästä Clairmont'in ja Newport'in omistajaksi.\nPeloita häntä, Elli; kuvaa asemamme kauhistuttavilla värillä ja vetoa\nhänen hellätuntoisuuteensa.\"\n\n\"Kyllä ko'en tehdä parastani\", vastasi rouva van Arsdel.\n\n\"Missä Eva on nyt? anna _minun_ puhua hänen kanssansa\", lausui\nMaria-täti.\n\n\"Hän lähti Idan kanssa ajelemaan puistoon; mutta kun oikein asiaa\nmietin, niin luulen olevan parasta, että minä puhun itse Evan kanssa.\nTiedän varmaan, että hän tekee enemmän minun, kuin muiden puolesta,\nsillä hän pitää paljon minusta.\"\n\n\"Voisiko hän rakastaa ketään toista, kuin Sydney'tä?\" kysyi Maria-täti.\n\"Olipa tuo vähän varomatointa, että otitte tuon Henderson'in ystäväksi\nperheesen; mutta näinä viime aikoina näkyy hän lakanneen täällä\nkäymästä.\"\n\n\"Luulenpa poistaneeni kaiken vaaran siltä puolelta\", vastasi rouva van\nArsdel tyytyväisesti. \"Minä annoin hänelle pienen äidillisen\nvaroituksen, jolla oli omituinen vaikutus. Olihan se velvollisuuteni\nhäntä, poika-parkaa, kohtaan. Eva on hyvin miellyttävä ja minä\nhuomasin, että Henderson alkoi olla liiaksi huvitettu hänen\nseurastansa. Tuo Henderson on kuitenkin hyvin siivo mies.\"\n\n\"Minun aikomukseni oli saada hänet mieheksi Idalle\", sanoi Maria-täti.\n\"Se olisi ollut erittäin sopivaa\".\n\n\"Maria kulta\", lisäsi rouva van Arsdel, \"etkö jo huomaa, ett'eivät\nkaikki ihmiset kulje sitä uraa, jonka sinä heille määräät?\"\n\n\"Se olisi kuitenkin parempi heille\", vastasi Maria-täti. \"Jos lapsiesi\nkasvatus olisi alusta pitäin ollut minun käsissäni, luulenpa, että\nolisit nähnyt parempia hedelmiä, kuin nyt koskaan saat nähdä. Kumma\nkyllä, ett'ei luonto lahjoita lapsia sille, joka taitaisi niitä\nparaiten kasvattaa. Tee mitä voit! Mitäs kello on? Nyt minun täytyy\nrientää kotiin. Minulla on uusi piika ja minä pelkään, että hän kääntää\nkoko talon ylösalaisin; minä tulen huomenna takaisin, saadakseni nähdä\nmiten asiat ovat muodostuneet.\"\n\n\n\n\nKUUDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nRikkaus ja rakkaus vastakkain.\n\n\nEva van Arsdel istui huoneessansa, vavisten ja punastuen, onnellisena\nja täynnä toivoa. Hänen rinnassansa tulvailivat nuot omituiset,\nsekanaiset tunteet, joita nuori tyttö tuntee, ajatellessansa, että\nelämänsä onni on onnellisesti päätetty, että tuo tärkeä askel on\notettu.\n\n\"Niin\", lausui hän itsekseen, \"minä lemmin häntä, ja lemmin häntä aina,\nsanoipa äitini ja Maria-täti ja koko maailma mitä tahansa. Uskollisena\ntahdon häntä seurata elämässä ja kuolemassa.\"\n\nHänen äitinsä astui nyt huonneesen.\n\n\"Herra varjele, Eva, etkö jo ole mennyt levolle? Miten on laitasi? Voi\nkuinka poskesi ovat punaiset! Olet aivan kuin olisit kuumeessa.\"\n\n\"Olenko niin\", kysyi Eva, melkeen tietämättä mitä hän vastasi. \"Eikö se\nkaunista minua?\"\n\n\"Etkö ole terve?\" kysyi äitinsä, \"Kivistääkö päätäsi?\"\n\n\"Todella -- -- niin vähän -- mutta en ole koskaan voinut paremmin kuin\nnyt, rakas äitini\", sanoi Eva, istahtaen äitinsä polvelle ja kietoen\nkätensä hyväellen äitinsä kaulalle; \"en ole koskaan ollut terveempi,\nraittiimpi, äiti.\"\n\n\"Se on huvittavaa kuulla, lapseni. Mielelläni haastelisin hetken\nkanssasi tänä ehtoona. Minulla on jotakin sinulle kerrottavaa\", lausui\nhän ja otti kirjeen taskustansa. \"Tämä kirje on Sydney'ltä; minä\ntahtoisin lukea pari riviä siitä sinulle.\"\n\n\"Voi äiti, miksi? kirjeiden lukeminen on kauheasti ikävää!\"\n\n\"Rakas lapseni\", jatkoi rouva van Arsdel, \"Sydney on niin erittäin hyvä\nmies ja rakastaa sinua sanomattomasti.\"\n\n\"Se on varsin oivallista, että hän on hyvä mies; pysyköön aina vaan\nsellaisena. Mutta mitä hänen rakkauteensa minuun tulee, niin olen siitä\nhyvin pahoillani.\"\n\n\"Lue edes, Eva, tämä kirje, niin huomaat kuinka jalo hän on.\"\n\nEva otti kirjeen ja silmäili nopeasti sen läpi.\n\n\"Se on yhdentekevää, rakas äitini\", sanoi hän antaen kirjeen takaisin.\n\"Minä en tahtoisi hänelle tuottaa minkäänlaista tuskaa; mutta olenpa\nvarma, että hän pääsee tästä, aivan yhtä helposti kuin rokko-taudista.\nSeikka on se, armas äitini, että herra Sydney ei voi kärsiä, ett'ei hän\nonnistu siinä, jonka hän kerran on päättänyt tehdä; eikä hän tahdo\nminua vaimoksensa sentähden, että hän rakastaa minua noin innokkaasti,\nvaan sentähden, että hän on kerran saanut päähänsä, että hänen pitää\nvoittaa minut. Jos hän olisi minut oitis saanut, olisi hän jo aikoja\nsitte kyllästynyt minuun. Olen kuullut hänen itsensä vakuuttavan,\nett'ei hän pidä lukua naisesta, jonka hän voisi helposti saada\nomaksensa; ja se onkin ainoastaan sentähden, että minä olen häntä\nkarttanut ja ollut vaikea voittaa, kun hän näin kiihkoisesti haluaa\nminua vaimoksensa. Olenpa varma että hän oitis, jos hän saisi minut,\nkääntäisi mielensä johonkin muuhun esineesen, jota hän ei voi saada.\nSellainen on hänen luonteensa, äiti.\"\n\n\"Mutta, Eva, hän on kunnon mies.\"\n\n\"Ei hän minun mielestäni ole mikään erinomainen.\"\n\n\"Eikö? Katso vaan noita nuoria miehiä, joiden kanssa naiset nykyaikaan\nmenevät naimisiin!\" jatkoi rouva van Arsdel. \"Katsos nuorta\nRivingstone'ia; kerrotaan, että hän on juopuneena kumminkin kolme iltaa\njoka viikko. Ja vielä kauheampiakin kerrotaan hänestä. Hän elää ja on\naina elänyt hyvin irstaisesti, ja kumminkin on Polly Elmore aivan\nhulluna ihastuksesta, että hän on saanut sellaisen vävyn. Herra Sydney\nsitä vastoin elää, kuten kaikki tiedämme, hyvin siivosti.\"\n\n\"No, rakas äitini, jos ainoastaan vaadit, että mieheni tulee olla\nsiivo, niin onhan tässä herra Henderson, joka on yhtä siivo ja\nsitäpaitsi paljon sivistyneempi ja miellyttävämpi.\"\n\n\"Mitä mielettömiä ajatuksia sinulla on! Eihän herra Henderson'illa ole\nmitään, millä hän vaimonsa elättäisi. Hän on kyllä hyvänluontoinen,\nsiivo nuori mies, sen myönnän mielellänikin, ja sitäpaitsi nerokas ja\nmiellyttävä; mutta, rakas lapseni, et sinä voi elää köyhänä. Sinun\ntäytyy mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa, joka voi pitää sinut\nsillä asemalla, jolla nyt olet.\"\n\n\"Onko sama äiti, rakastanko häntä tahi enkö?\"\n\n\"Eva kulta, täytyyhän sinun rakastaa miestäsi; sillä täytyyhän sitä\nmiestä rakastaa, joka meille antaa arvoa ja rikkautta, kaikkia mitä\nvaan haluamme.\"\n\n\"Aivan oikein äitini; ja nyt kun meillä on mies, joka pitää huolta\nmeistä, ja antaa meille kaikki mitä tarvitsemme, niin enhän tarvitse\nmuuta miestä. Isäni kyllä elättää minut, senpätähden, kun menen\nnaimisiin, tahdon itselleni sellaisen miehen, joka minua miellyttää.\nMinulla on jo kyllin rannerenkaita, kalliita-kiviä ja sormuksia,\nkaikkia mitä vaan voin toivoa, ja jos tahtoisin vielä enemmän, niin ei\nminun tarvitse muuta kuin hyväillä isääni, kunnes hän antaa niitä. Hyvä\nisäni antaa aina, mitä vaan tarvitsen; senpätähden en ymmärrä mitä minä\ntarvitsen herra Sydney'ltä.\"\n\n\"Pieni Evaseni, minun täytyy puhua pari vakavaa sanaa kanssasi. Siinä\nolet jo niin vanha ett'ei minun tarvitse puhella kanssasi niinkuin\nlapsen kanssa. Seikka on se, ett'ei löydy mitään niin epävakaista\ntäällä maailmassa kuin meidän elämämme. Isääsi pidetään paljon\nrikkaampana kuin hän onkaan, ja meidän täytyy ylläpitää tätä luuloa,\nsillä se on eduksi hänen asioillensa. Mutta näinä parina, kolmena\nviimeisenä vuonna on hänellä ollut suuria tappioita ja usein olen minä\nnähnyt hänen niin syvästi murheellisena menekkien tähden, että iloni\nelämästämme on sangen vähäinen. Tätä naimistasi olemme aina toivoneet\nja olemme olleet vakuutetut, että siitä vihdoin jotakin tulisi,\nsillä jos sinä pääset noin rikkaan miehen vaimoksi, auttaisi se\nhyvin paljon isäsi asioita. Herra Sydney on jalo mies ja hänen\nrikkautensa antaisivat isällesi erittäin suuren luottamuksen\nasioitsemis-maailmassa. Ja sitäpaitsi, ajatteles lapseni minlaisen\nasunnon saisit. Eipä löydy koko maassa sellaista kartanoa kuin hänen\nClairmont'issa on. Näithän sen eilen. Voitko enempää toivoa? Ja sitte\nhänen kaunis huvilinnansa Newport'issa! Siellä voisit oleskella suvella\nja kutsua kaikki sisaresi luoksesi. Hänellä on sitäpaitsi erinomainen\nmaku ajo-kaluin, huonekaluin ja muiden sellaisten valitsemisessa. Ja,\nniinkuin ennen olen sanonut -- hän on hyvä mies.\"\n\n\"Mutta, rakas äiti, ei se sittekään käy päinsä, vaikka hänellä olisikin\nkoko itä ja länsi-Intia. Kaikella tällä ei _hän_ voi ostaa pientä\nEvaasi. Sanopas, arvoisa äitini, oliko isäni rikas, kun menit naimisiin\nhänen kanssansa? -- minä tarkoitan silloin, kun rakastuit häneen?\"\n\n\"Hm, eipä juuri paljon, mutta sanottiin, että hän on mies, joka voipi\npäästä vielä kerran korkeallekin maailmassa.\"\n\n\"Mutta silloin et, äiti, asunut tällaisessa kartanossa, kuin nyt. Sinä\naloit alusta ja autoit häntä minkä jaksoit, etkö tehnyt niin?\"\n\n\"Niin lapseni, me aloimme aivan vähällä ja ensi vuosina olimme hyvin\nvähissä varoissa. Minä tein ankarasti työtä ja tiedän sentähden mitä\ntyönteko on, senpätähden tahtoisin, ett'ei sinun tarvitsisi kokea\nsamaa.\"\n\n\"Mutta jos minä saisin tehdä työtä, niin ehkä tulisin sinun\nkaltaiseksesi, äiti. Mutta, totta puhuen, jos isäni varat ovat vähässä,\nmiksi me elämme näin ylellisesti? Miks'emme elä säästävämmin? Minä\npuolestani suostuisin siihen hyvin mielelläni.\"\n\n\"Ah, rakas lapseni, se ei käy laatuun! Me emme saa muuttaa elämätämme;\nsillä jos kerran ruvettaisiin epäilemään isäsi varallisuudesta,\nkarkaisivat kaikki velkojat isääsi kiini. Meidän täytyy siis elää\nsamoin kuin tähänkin asti, meidän täytyy levittää kaikki purjeet,\nmuutoin voisi huhuja levitä, jotka vahingoitsisivat isäsi arvoa\nasioitsemis-maailmassa ja estäisi häntä saamasta rahoja toimiinsa. Hän\non nyt suurissa asioissa, jotka, jos ne onnistuvat, tuottavat\nmiljonia.\"\n\n\"Ja jos hän häviää, kadotamme miljonia -- eikö niin?\" kysyi Eva.\n\n\"Niin teemme, Evaseni, ja, niinkuin jo olen sanonut, me rikkaat, me\nelämme hyvin liukkailla perustuksilla, senpätähden tahtoisin nähdä\ntyttäreni vakavalla asemalla.\"\n\n\"Arvaas äiti, mitä ajattelen? Ajattelen, että koska rikkaudelle pian\nkasvaa siivet, joilla se lentää matkoihinsa, miksi aina haluamme mennä\nnaimisiin miehen kanssa, jonka ainoa hyvä ominaisuus on, että hän on\nrikas? Se on ainoa etuus, joka tällä hetkellä tekee herra Sydneyn\nparemmaksi kuin herra Henderson ja moni muu kunnon mies tuttaviemme\njoukossa on. Jos minä nyt menisin naimisiin herra Sydney'n kanssa, jota\nminä, totta sanoakseni, en vähintäkään voi lempiä, vaan joka päin\nvastoin on mielestäni varsin ikävä, ja jonakuna päivänä hänen pankkinsa\nlakkauttaisi liikkeensä, hänen rautatiensä purettaisiin, hänen kaunis\nhuvi-linnansa Newport'issa myytäisiin ja minun täytyisi asua yhdessä\nhänen kanssansa vähäpätöisessä asunnossa ja pienillä varoilla, miten\nsilloin kävisi? Niin, silloin toivoisin, että olisin valinnut\nseura-kumppalikseni elämän läpi jonkun hauskemman, miellyttävämmän\nmiehen, sillä hänen kanssansa en voisi keskustella mistään joka minua\nhuvittaa. Huomaat siis, rakas äiti, että me, koska emme tiedä milloin\nonnen pyörä kääntyy, pian voimme joutua sellaiseen tilaan, ett'ei\nmeillä ole muuta jäljellä, kuin mies itse. Senpätähden, niin minusta\nkumminkin näyttää, pitäisi meidän suurella varovaisuudella valita\npuolisomme. Miehemme täytyy olla sellainen, että voimme elää\nonnellisena, vaikka menettäisimmekin kaiken muun, ja kun minä kerran\nmenen naimisiin, äiti, valitsen sellaisen miehen joka minulle on kaikki\nkaikessa.\"\n\n\"Se on kyllä hyvä, Eva, mutta mistä sinä löydät sellaisen miehen?\"\n\n\"Ajatteles äiti, jos olisin löytänyt hänet jo!\"\n\n\"Mitä tarkoitat lapseni?\"\n\n\"Äiti, minä olen löytänyt miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua,\nja me olemme jo kihloissakin.\"\n\n\"Eva lapseni! Tuota en olisi odottanut sinulta. Miks'et ole virkkanut\ntuosta ennen minulle sanaakaan?\"\n\n\"Siksi, että vasta tänä iltana sain tietää, että _hän_ rakastaa minua\nja tahtoo minut vaimoksensa.\"\n\n\"Ja uskallanko kysyä, ken tuo onnellinen on?\" kysyi rouva van Arsdel,\nvähän pistelevästi.\n\n\"Rakas äiti, se on Harry Henderson.\"\n\n\"Herra Henderson! No täytyypä sanoani, että hänen käytöksensä on\nkaikkea muuta paitsi rehellinen, sillä minä olen ilmoittanut hänelle\nsuhteestasi herra Sydney'hin.\"\n\n\"Niin äiti, sinä olet sanonut hänelle, että minä olen kihloissa herra\nSydney'n kanssa, mutta minä olen sanonut hänelle tänä iltana, ett'en\nole kihloissa, enkä koskaan ai'o mennä kihloihin herra Sydney'n kanssa.\nHarry on käyttänyt itseänsä aivan rehellisesti. Siitä saakka kun hän\npuhui kanssasi, on hän väistellyt minua. Minä olin onnetoin ja hän oli\nonnetoin, mutta kun tänä iltana tapasin sattumalta hänet puistossa, en\nlaskenut häntä käsistäni, ennenkuin sain tietää, miksi hän pelkäsi\nminua. Vihdoin sainkin sen tietää ja sitte pääsimme selville asiassa.\nNyt ymmärrämme toisiamme aivan hyvin, eikä kenkään voi enää meitä\neroittaa. Äiti, minä tahdon seurata häntä vaikka maailman äärimäiseen\npäähän! Ei löydy mitään, jota en voisi tehdä tahi kärsiä hänen\nedestänsä, ja olen iloinen ja ylpeä siitä, että voin häntä rakastaa\nniin suuresti.\"\n\n\"Voi rakas lapseni, mitä meidän nyt tulee tehdä?\" kysyi rouva van\nArsdel, alakuloisena.\n\n\"Rakas äitini, minä tahdon tehdä mitä vaan voin isäni ja sinun\npuolestasi, ja luulenpa varmaan, että me kaikki sisarukset tahtoisimme\ntehdä samoin. Onpa kyllä totta, mitä Ida usein on sanonut, että olisi\nparempi jos meillä olisi vähemmän varoja, että oppisimme paremmin\nluottamaan itseemme ja enemmän käyttämään voimiamme. Veljemme, jotka\novat yliopistossa, eivät tarvitse tuhlata niin paljon rahaa, ja olenpa\nvakuutettu, että jos isä ilmoittaisi heille surunsa, tekisi se heistä\n_miehiä_, niinkuin se minusta on tehnyt vaimon.\"\n\n\"Näistä asioista en nyt tiedä mitään aivan tarkkaan\", lausui rouva van\nArsdel. \"Isäsi ei ole sanonut mitään varmaan, mutta minä huomaan aivan\nselvään, että hän on suruissaan ja minä tunnen hänet jo niin hyvin,\nettä huomaan jo päältäpäin koska asiansa häntä surettavat... Mutta Eva,\nminulle tämä on kova isku.\"\n\n\"Se surettaa minua suuresti, armas äitini, mutta sille en voi nyt enää\ntehdä mitään. Olisihan hyvin huonosti tehty minulta, jos menisin\nnaimisiin jonkun toisen kanssa, vaikka rakastankin Harryä. Rakkaus ei\nole kuin hansikka, että voisin vetää sitä kädelleni ja kädeltäni pois,\noman mieleni mukaan; ei, kaukana siitä. Näetsen äiti, Harryn seurassa\nei minulla ole koskaan ikävä; sillä suurin huvini on hänen kanssansa\nhaastella. Hän ei väsytä minua koskaan, enkä soisi hänen milloinkaan\npoistuvan luotani. Me ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin ja me\nvarmaankin elämme onnellisina yhdessä. Kas niin äitini, ole nyt\niloinen, ja anna minun olla onnellinen tavallani.\"\n\n\"Täytynee niin tehdä\", lausui rouva van Arsdel, syvällä huokauksella,\nja tarttui lamppuun mennäkseen pois. \"Sinä olet aina kulkenut omaa\ntietäsi, Eva.\"\n\n\"Rakas äitini, toivon että kerran vielä iloitset tästä. Hyvää yötä!\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nUusia neuvotteluja.\n\n\nÄidin mentyä pois, koetti Eva turhaan saada unta. Hänen poskensa\nhehkuivat, ja hänen päässänsä pyörivät tuhannet eri ajatukset. Rouva\nvan Arsdel oli puhunut kylliksi perheen varallisuuden tilasta,\nsaadakseen hänet hiukan pelkäämään. Hän käveli levottomana edestakaisin\nhuoneessansa, jossa kaikki todisti rikkautta ja ylellisyyttä, ja\nkatseli melkein vastenmielisesti tauluja, veistokuvia, kauniita\nhuonekaluja ja kaikkea sitä ylellisyyttä, jota hän tähän asti oli\nkoonnut ympärillensä ja joiden ostamiseksi isänsä aina oli antanut\nhänelle kyllin varoja. Nyt hän katui, että hän, kaikkia näitä\nylellisyyksiä hankkiaksensa, oli ainoastaan seurannut mielen-tekoansa,\nhuolimatta siitä, mitä ne maksoivat ja katsomattakaan hinta-kuitteja;\nja nyt hän oli kihloissa miehen kanssa, jolla ei ollut muita varoja\nkuin ne, joita hänen neronsa ja säästäväisyytensä voivat hankkia.\nToiselta puolelta oli hänellä tarjolla toinenkin avio-liitto, joka\nolisi antanut hänelle tilaisuutta vast'edeskin elää ylellisyydessä,\njoka aina toki on sangen viehättävää. Ei hän kuitenkaan hetkeäkään\najatellut myydä itseänsä, näitä etuja saavuttaaksensa. Mutta kun hän\najatteli Harry'ansa, niitä vaikeuksia, joita hän saisi kärsiä ja sitä\nhuolta ja surua, jonka hän hänelle saattaisi, kysyi hän itseltänsä:\n\"enkö tee väärin, kun saatan Harry'n elämään yhdessä niin kelvottoman\nja hyödyttömän vaimon kanssa, kuin minusta varmaankin tulee?\"\n\n\"Mutta minä _en ole_ kelvotoin _enkä tahdo_ olla hyödytöin\", jatkoi hän\nitseksensä. \"Voimia minulla kyllä on; niitä minä tahdon käyttää ja\nnäyttää, että minäkin voin jotakin toimittaa. Olisipa hauskaa tietää\nonko isäni asiat todellakin niin huonolla kannalla kuin äiti kuvasi\nniiden olevan! Ah, jospa hän luottaisi meihin ja sanoisi suoraan, miten\nasia on, niin me mielellämmekin auttaisimme häntä ja eläisimme\nsäästävämmin!\"\n\nKaikki nämät ajatukset pitivät häntä hereillä, vaikka hän koetti\nrauhoittua, voidaksensa nukkua, mutta siinä hän ei onnistunut. Vihdoin\nmeni hän Idan huoneesen. Ida oli tavalliseen aikaan mennyt levolle ja\njo kauan nauttinut makeata unta.\n\n\"Herää, rakas Ida, herää\", kuiskasi hän kumartuen sisarensa yli.\n\nIda aukaisi silmänsä ja nousi istumaan vuoteellensa.\n\n\"Mitä nyt, Eva? Etkö jo, rakas lapsi, ole mennyt levolle? Miten on\nlaitasi? Turmelethan itsesi, kun valvot näin kauan öillä.\"\n\n\"Voi, Ida, minä olen niin levotoin, minä en voi saada unta! Minun on\nkyllä vaikeata herättää sinua, mutta minun täytyy puhua kanssasi\neräästä asiasta, joka tekee minut niin murheelliseksi, ja, niinkuin\ntiedät, olet sinä jo aamusilla mennyt ulos ennenkuin minä herään.\"\n\n\"Mikä se on sitte, Eva?\" kysyi Ida, silitellen Evan otsaa.\n\n\"Äitimme oli vast'ikään luonani ja näytti minulle erästä kirjettä herra\nSydney'ltä. Hän jatkaa yhä vielä vanhaan lapaan ja nyt hän on\nkirjoittanut äidillemme, joka puhui minulle niin mieltä-liikuttavasti,\nettä olisin valmis itkemään. Tiedäthän mitä tapahtui Henderson'in ja\nminun välillä eilen puistossa\", sanoi Eva, \"emmekö ole kihloissa?\"\n\n\"Tottakai te kihloissa olette\", vastasi Ida vakavasti.\n\n\"Mutta äitini vihastui siitä suuresti ja sanoi pettyneensä\ntoiveissaan.\"\n\n\"Sinä kerroit hänelle siis, että...?\"\n\n\"Minä kerroin hänelle kaikki, mutta voi Ida! silloin ilmoitti äiti,\nettä isämme asiat ovat hyvin huonolla kannalla ja että perikato uhkaa\nmeitä kaikkia jos en minä pelasta häntä, menemällä naimisiin herra\nSydney'n kanssa. Olisiko se mielestäsi oikein tehty? Eihän se liene\nvelvollisuuteni? Eikö olisi huonosti tehty, jos menisin naimisiin\ntoisen kanssa, kuin sen, jota rakastan?\"\n\n\"Vaatia naiselta, että hän menisi naimisiin miehen kanssa, jota hän\nei rakasta, ainoastaan pelastaaksensa vanhempansa mahdollisesta\nonnettomuudesta, on samaa, kuin vaatia, että hän varastaisi rahaa tahi\nkirjoittaisi vääriä velka-kirjoja heitä pelastaaksensa. Eva, sinä et\nvoi sitä tehdä.\"\n\n\"En voikaan; sen sanoin äidillenikin\", virkki Eva. \"Mutta sano armas\nIda, onko isämme asiat niin perin huonolla kannalla?\"\n\n\"Isämme ei puhu naisien kanssa asioistansa\", vastasi Ida, \"ei edes\nminunkaan kanssani; mutta tiedän, että hän on vaarallisissa\nkauppa-yrityksissä ja minä puolestani en laisinkaan hämmästyisi, jos\nkoko tämä tuulentupa, jossa nyt elämme, haihtuisi kuin sumu ja jättäisi\nmeidät tyhjälle kadulle. Ainoa, jonka voin sanoa, on, että minä koko\nikäni olen odottanut tällaista muutosta. Senpätähden en olekaan antanut\ntehdä itsestäni tuollaista nukkea, kuin tytöt meidän asemallamme\nyleensä ovat, vaan olen päättänyt pitää sekä ruumiini että sieluni\nterveenä, enkä ole totuttanut itseäni ylellisyyteen, voidakseni, jos\nniin vaaditaan, elättää sekä itseäni että muitakin. Jos onnettomuus\nsentähden kohtaa meitä, olen _minä_ varallani.\"\n\n\"Mutta, Ida, eikö olisi parasta, että me nyt oitis vähentäisimme\nmenekkiämme ja eläisimme toisin, kuin nyt? Minä puolestani kyllä\nmuuttaisin halvempaankin asuntoon ja olisin mielelläni hevosia ja\nvaunuja paitse. Voisimmehan elää paljon helpommin ja rauhallisemmin,\nkuin nyt, ja kuitenkin omata kaikki, mikä meille on rakasta. Minä\npuolestani möisin mielelläni kaikki maalauksetkin -- paitse joitakuita\n-- ja olisin kuitenkin onnellisempi, ollessamme muista riippumattomia,\nkuin nyt, eläessämme tällaista loistavaa, epävakaista elämää, josta\npäästäksemme minun täytyisi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa, jota\nen rakasta.\"\n\n\"Voi, ystäväiseni; Maria-täti ei voi koskaan sallia, että äitimme\nlakkaa kilpailemasta Elmore'n perheen kanssa, ennenkuin viimeinen\ntykkimme on haljennut ja laiva on uppoamaisillaan! Ajatus _mitä ihmiset\nsanoisivat_, pelko että tuttavat surkuttelisivat meitä, ja että\ntulisimme voitetuiksi kilpailussa, ylläpitää heidän voimiansa\nviimeiseen saakka. Jos puhut elämämme muuttamisesta, vakuuttavat\nhe, ett'ei se käy päinsä -- se vahingoittaisi isämme luottamusta\nasioimis-maailmassa. Minä tiedän mitä tämmöinen elämä maksaa, ja täytyy\nsanoani, että tuhlaamme kauheasti. Jos meillä olisi kanta-varasto,\njonka korot nousisivat kahteen tahi kolmeen sataan tuhanteen dollariin\nvuosittain, silloin voisimme elää, niinkuin nyt teemme; mutta kun koko\nvarallisuutemme riippuu asioista, jotka tänään kohoavat, mutta huomenna\nvähenevät, niin voipi pian onnettomuus tapahtua. Isällämme oli hyvä\nonni, ostaessaan osakkeita, jotka kohosivat monenkertaiseen arvoon;\nmutta nyt ne ovat alenemassa ja, niinkuin jo sanoin, en laisinkaan\nhämmästyisi jos äkkiä olisimme aivan köyhiä.\"\n\n\"Harry-parka!\" lausui Eva; \"hän pelkäsi pyytää minua vaimoksensa\nsentähden että olin rikas. Ehkä hän nyt saapikin minut köyhänä. Mutta,\nIda, enkö tee väärin kun rupean hänen vaimoksensa näin hyödyttömänä\nolentona, kuin olen? Minä olen aivan kelvotoin, enkö ole Ida?\"\n\n\"Etpä toki, lemmikkini\", vastasi Ida. \"Päinvastoin toivon paljonkin\nhyvää sinusta; sillä nainen, joka on voinut uskollisesti lempiä, vaikka\nhäntä on kaikkialta ahdistettu, niinkuin sinä olet, hän voipi varmaan\ntäyttää velvollisuutensa puolisonakin. Luonnollisesti täytyy sinun\ntottua käytännölliseen elämään enemmän kuin tähän saakka. Sinä tulet\nelämään aivan erinlaisissa suhteissa, kuin tähän asti, ja sinun täytyy\noppia laskemaan, mitä kukin esine maksaa. Ensiksikin täytyy sinun\nluopua nykyajan loistavasta seura-elämästä ja sinun täytyy kärsiä,\nettä sinua surkutellaan onnettomana, joka on alentunut korkeasta\nsuku-piiristänsä. Hienot tuttavasi lakkaavat seurustelemasta kanssasi;\net ole tilaisuudessa ajella puistossa; sinun täytyy asua pienessä\ntalossa, vähäpätöisen kadun varrella; sinun täytyy pitää huolta\ntaloudestasi ja pitää vaari, että menot ja tulot ovat yhtäsuuria.\"\n\n\"Kaikki tuo on hyvin vähäpätöistä, Ida. Minä en vähintäkään pidä lukua\nsiitä, mitä nuot hienot ystäväni sanovat ja ajattelevat; ja mitä siihen\ntulee, että minun täytyy asua pienessä talossa, niin on se mielestäni\nainoastaan etua, sillä helpompihan sitä on hoitaa, kuin suurta, enkä\npelkää edes sitäkään, että minun täytyisi asua vähäpätöisen kadun\nvarrella. Kaikki ne, joita lemmin, varmaankin tulevat luokseni, asuinpa\nsitte missä tahansa. Harry ja minä olemme tässäkin suhteessa aivan\nsamasta mielestä. Me emme ai'o elää maailman ja ystäviemme tähden, vaan\ntoinen toisemme tähden. Me valmistamme itsellemme mitä somimman, pienen\nkodin, jossa todelliset ystävämme perehtyvät yhtä pian kuin me itse. Ja\netkö usko, Ida, että minusta tulee hyvä emäntä? Minä tunnen hyvin, että\nvoin vähillä varoilla valmistaa soman miellyttävän kodin; se on varsin\nhauskaa! Minä en toivo, että isäni asiat kävisi onnettomasti; mutta\nsiinä olen vähän kaltaisesi, ett'en nyt enää pelkää, jos onnettomuus\nkohtaisikin meitä, sillä onhan minulla Harry tukenani. Hiljaa me alamme\nja valmistamme onnemme vähitellen. Minä tiedän monta asiaa, joissa voin\nhäntä auttaa. Kuules, Ida -- mutta sinä naurat varmaankin minulle --\nminä otin hänen hansikkaansa kotiin ja paikkasin niitä tänä iltana.\nLupasin nyt jo pitää huolta hänestä; kaikin tavoin ko'en minä vähentää\nhänen menekkiänsä. Minä en tahdo olla hänelle vaivaksi. Olenpa oikein\nmalttamatoin, kunnes saan näyttää mitä kaikkea taidan tehdä.\"\n\n\"Ensin täytyy sinun, Eva kulta\", sanoi Ida, \"pitää vaari terveydestäsi.\nÄlä valvo suotta, se heikontaa aivojasi! Sentähden on parasta, että nyt\noitis menet levolle ja nukut makeasti.\"\n\n\"Ah, Ida, tästälähin ai'on olla hyvin kiltti ja säännöllinen, mutta\nymmärräthän, että tämä ilta on eroavaisuus. Emme mene kihloihin joka\nilta elämässämme, sentähdenpä sinun täytyy suoda anteeksi, että tulin\nlepoasi häiritsemään. Seikka on se, että kaikki mitä puhuin Harry'n\nkanssa tänä iltana, kuin myös keskustelu äitini kanssa, ovat pitäneet\nsilmäni niin auki, ett'en varmaankaan luule saavani unta, jospa\nkoettaisinkin. Oi, Ida! Harry puheli paljon äidistänsä ja tuosta\nKarolina-serkusta, jota minä hullu niin suuresti pelkäsin! Luulin\nvarmaan, että hän oli anastanut Harryn sydämen. Mutta kuules Ida,\nhänkin aikoo lähteä Ranskaan oppia hankkimaan, juurikuin sinäkin; eikö\nteidän sopisi matkustaa yhdessä?\"\n\n\"Se olisi erittäin hupaista\", vastasi Ida. \"Täytyy tunnustaani, ett'en\nmatkusta mielelläni yksin; ja kun eroan sinusta, pieni lemmikkini,\ntarvitsen jonkun, jonka kanssa saan vaihtaa ajatuksiani. Mutta nyt,\npieni, rakas siskoseni, nyt sinun täytyy mennä maata, lukea\niltarukouksesi ja koettaa nukkua.\"\n\n\"Voi, pieni, rakas tohtorini\", sanoi Eva, \"onhan se hyvin pahasti\ntehty, että pidän sinut valveilla! No, nyt tahdon olla hyvä tyttö --\nhuomaa kuinka olen tottelevainen! Hyvää yötä rakas sisko\", lisäsi hän\nsuudellen Idaa, ja meni sitte huoneesensa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.\n\nMinä kosin appia.\n\n\nElämässä löytyy monta porrasta lumouksesta todellisuuteen, jotka eivät\nole niin varsin helppoja kulkea. -- Jok'ainoa ihastus, jok'ainoa\nmiellyttävä tapaus tässä maallisessa elämässämme on ylellisyys,\njonka meidän täytyy maksaa jollakin vastaavalla surulla tahi\nkärsimyksellä. Saksalainen kirjalija Tieck kertoo kauniin sadun\nlumotusta seudusta, ihmeellisillä kultaisilla linnoilla, lähteillä,\nkukilla ja kulta-siipisillä keijukaisilla, jotka elävät alituisessa\nonnellisuudessa. Mutta tätä ihanuutta eivät nähneet muut, kuin\nsalaisuuden tuntijat -- kaikkien muiden silmissä oli tämä keijukaisten\nmaailma autio erämaa. Parina päivänä olin minäkin nähnyt tämän\nihme-maailman, olin kulkenut sen lumotuissa lehdoissa, tietämättä\nolinko elävien joukossa tahi en. Noina ensimmäisinä, sanomattoman\nsuloisina hetkinä, jolloin kukin sumu haihtui lemmen-maailmasta,\njolloin kaikki oli selkeyttä, sopusointua ja rauhaa, tuntui elämä\nmuuttuvan aivan kokonansa. Mutta kuljettuani tässä autuuden maassa ja\npuhuttuani enkelien kielillä, täytyi minun palata takaisin\njokapäiväisyyden maailmaan, koettaakseni kuolevaisen kielellä tulkita\nnäitä ihmeitä ja salaisuuksia -- sanalla sanoen, minun täytyi mennä\nherra van Arsdel'in luo, pyytämään hänen tytärtänsä omakseni.\n\nNiin viehättävää kuin onkin menestyksellä kosia ihanaa naista, niin\ntukalaa on sama tehtävä vastaisen apin luona.\n\nTavallisesti ei miehet katsele suopeilla silmäyksillä, kun joku toinen\nrakastaa viehettävää naista heidän tuttavistansa, he harmistuvatkin kun\nkuulevat, että _tuo toinen_ on onnistunut kosimisessaan. \"Mikähän\nominaisuus tuolla miehellä tyttöä miellytti?\" on aina ensimmäinen\nkysymys tällaisissa tilaisuuksissa. Ja ne, joilla on tyttäriä, vihaavat\njo edeltäpäin kaikkia, jotka haluavat heidän tyttäriänsä omiksensa.\nTämän kyllä tiesin edeltäpäin aistin-tapaisesti, ja jos minulla olisi\nsellainen tytär kuin Eva oli, olisin valmis ampumaan sitä otsaan, joka\ntulisi ryöstämään häntä minulta.\n\nHerra van Arsdel oli tosin kyllä tyvenellä tavallansa tähän saakka\nollut minulle hyvin suosiollinen. Mutta kuitenkin olin vähän levotoin,\npelonalainen, kun pyysin saada puhua erittäin hänen kanssansa Idan\ntyöhuoneessa.\n\n\"Minä olen puhunut äidin kanssa, Harry\", kuiskasi Eva, \"ja _hän_ rupeaa\njo tointumaan hämmästyksestänsä.\"\n\nRouva van Arsdel kohteli minua tyvenellä kärsivällisyydellä, ikääskuin\nolisin ollut hammastauti, tahi joku muu elämän karttamattomista\nrasituksista. Neiti Alice oli hyvin kylmä minua kohtaan, ainoastaan Ida\noli ystävällinen.\n\nHerra van Arsdel oli myöskin kylmä, kuiva ja varovainen, ja näkyi\nkarttavan kaikkea, joka antaisi minulle syytä tunteitani selittää;\nsenpätähden päätin ruveta kiertelemättä puhumaan asiastani, yhtä\nsuoraan, kuin jos juttelisimme jostakin kauppa-asiasta.\n\n\"Herra van Arsdel, minä rakastan teidän tytärtänne. Hän on luvannut\npuolestansa myöskin rakastaa minua ja hänen luvallansa pyydän nyt\nteidän suostumustanne avio-liittoomme.\"\n\nHän otti silmä-lasit käteensä, pyyhki niitä hitaasti minun puhuessani,\nyskäsi ja lausui:\n\n\"Herra Henderson, minä olen aina kunnioittanut teitä; mutta minun\ntäytyy myöntää, ett'en tiedä miksi antaisin teille tyttäreni.\"\n\n\"Aivan yksinkertaisesti sentähden, että teidän, hyvä herra, luonnon\nlakien mukaan, täytyy antaa hänet jollekulle, ja _hän_ on valinnut\nminut.\"\n\n\"Mutta hänen äitinsä mielestä olisi Eva kyllä voinut valita\nparemminkin.\"\n\n\"Minä kyllä tiedän, että neiti van Arsdel voisi mennä naimisiin jonkun\nrikkaamman miehen kanssa, kuin minä olen, mutta sen takaan, ett'ei hän\nkoskaan löydä miestä joka hellemmin häntä lempisi, tahi pitäisi enemmän\nhuolta hänen onnestansa kuin minä. Sitä paitse on minulla ollut kunnia\ntulla valituksi häneltä itseltä ja olettehan huomanneet, että Eva pysyy\nlujana siinä, johon hän kerran on kiintynyt.\"\n\nHän hymyili, katseli minua ja iski veitikkamaisesti silmäänsä,\nlausuessansa:\n\n\"Eva on aina seurannut omaa päätänsä.\"\n\n\"Suokaa sanoani, että naisen, valitessansa kumppalia elämän läpi, aina\ntäytyy saada seurata omaa mieltänsä.\"\n\n\"Teillä on kyllä oikein, herra Henderson, mutta eiköhän hänen\nvanhemmillansakin ole oikeus kieltää häntä menemästä epä-vakaiseen\navio-liittoon.\"\n\n\"Herra van Arsdel, minä en tiedä, että tarjoan hänelle mitään\nepä-vakaista avio-liittoa. Minulla tosin ei ole rikkauksia\ntarjottavina, mutta minä toivon toki voivani hyvin elättää vaimon ja\nperheen. Minä olen terve, jaksan kyllin tehdä työtä, ja virkani lupaa\nminulle hyvän palkan ja arvollisen aseman yhteiskunnassa.\"\n\n\"Mitä te kutsutte viraksenne?\"\n\n\"Kirjalliset toiminnot.\"\n\nHän katseli minua, hymyellen epäilevästi.\n\n\"Niin, herra van Arsdel\", lisäsin minä. \"Nykyaikaan on työ\nkirjallisella alalla virka, joka hankkii meille sekä mainetta että\nvaroja.\"\n\n\"Mutta eikö se ole hyvin epä-vakainen virka?\"' kysyi hän.\n\n\"Sitä en usko. Työ, jonka, tarkoitus on tyydyttää suurta, yhä\nlisääntyvää tarvetta, on mielestäni sangen edullinen. Lukemisen\ntarve on yhtä-laajalle levinnyt ja yhtä vakava, kuin kaikki muutkin\ntarpeet elämässä ja niillä, jotka tätä tarvetta tyydyttävät, on yhtä\nvarma toimi, kuin niillä, jotka hankkivat meille kankaita ja\nrautatien-kiskoja. Nykyaikaan on kirjailijain onni kohoamassa.\"\n\nAjatuksiinsa vaipuneena naputteli herra van Arsdel pöytää sormillansa.\n\n\"Suokaa\", jatkoin minä, \"että ko'en käytännöllisesti esitellä\ntätä asiaa. Jos nuorella miehellä, joka on hyvä ja siivo\nkäytökseltänsä, jolla on oivallinen terveys ja hyvät perus-aatteet,\non seitsemänkymmentä tuhatta dollaria hyvässä asiassa, voipiko hän\nelättää perhettä?\"\n\n\"Kaiketi\", vastasi herra van Arsdel, ja alkoi tarkastaa puhettani; \"se\nolisi kyllä hyvä alku.\"\n\n\"No hyvä\", pitkitin minä, \"terveyteni, kasvatukseni ja kirjallinen\ntaitoni vastaavat tätä summaa ja tuottavat minulle ensi vuonna yhtä\npaljon, kuin seitsemänkymmentä tuhatta dollaria kymmenen prosentin\njälkeen. Mielestäni on tuo summa _miehessä_ yhtä varmana kuin jossakin\nkauppa-yrityksessä. Minusta nähden on _mies_, joka säästää\nterveyttänsä, maassamme paljon varmemmalla perusteella, kuin mikään\nkanta-varasto.\"\n\n\"Se on kyllä totta sekin\", vastasi herra van Arsdel.\n\n\"Niin onkin, isä kulta\", virkki Eva, joka nyt tuli sisään, eikä voinut\nhillitä haluansa lisätä jonkun sanan keskusteluumme; \"jos otamme\nkiinityksen omaisuuteen, josta emme voi luopua koko ikänämme, niin on\naina parasta, että valitsemme sellaisen omaisuuden, joka voi meitä\nmiellyttää.\"\n\n\"Niinkö luulet olevan laidan tässäkin tapauksessa, pieni tyttöseni?\"\nkysyi isänsä, nipistäen hänen poskeansa.\n\n\"Olenpa melkeen varma siitä. Herra Henderson on vähin ikävä\nseurakumppali kaikista tuttavistani, ja muutoin, onhan jo aika, että\notan jonkun; sillä ethän tahtone, että menen luostariin?\"\n\n\"Mutta miten käy tuolle herra Sydney-paralle?\"\n\n\"Herra Sydney-parka kävi vast'ikään täällä. Minä pyysin saada lausua\nhänelle pari sanaa kahden kesken, ja vakuutin hänelle, ett'en minä\nmillään tavoin voisi tehdä häntä onnelliseksi, ja hän asettaa aina oman\nonnensa etupäähän.\n\n\"Hyvä, hyvä! Varmaankin olette, herra Henderson, huomanneet, että\nnaiset hallitsevat tässä talossa. Te ja Eva saatte sentähden päättää\ntästä asiasta Evan äidin kanssa.\"\n\n\"Saan siis otaksua, että te puolestanne...\"\n\n\"Minä puolestani suostuu siihen\", keskeytti herra van Arsdel.\n\n\"Minä siis olen voittanut\", huusi Eva iloisesti.\n\n\"Siitä en voi olla aivan varma, nuori neitini\", sanoi herra van Arsdel,\n\"jos saan päättää jotakin siitä tavasta, jolla äitisi valitti\nkäytöstäsi eilen illalla.\"\n\n\"Nyt on Maria-täti ainoastaan voitettava. Näetsen, isä, nyt on\nvallan-kumouksien aika. Maria-tädinkin valta on nyt kumottava. Hän on\njo kyllin kauan johdattanut äitiämme ja meitä kaikkia, mutta nyt on\nhänen luopuminen vallastansa ja minä ai'on astua hänen sijaansa. Harry\nja minä ai'omme alkaa uuden hallitus-suvun. Minä kruunaan hänet\nkuninkaaksi ja hän kohottaa minut kuningattareksi ja sitte me\nhallitsemme omassa valtakunnassamme. Maria-tädin täytyy lohduttaa\nitseänsä, sillä meitä ei nyt enää voi kenkään estää. Me tahdomme elää\nonnellisina omalla tavallamme, kysymättä heiltä neuvoa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" lausui herra van Arsdel ja katseli iloisesti niitä\nvallottomia hyppyjä, joita Eva teki, viimeisiä sanojansa lausuessaan.\n\"Nuoret ihmiset ovat hyvin uskaliaita.\"\n\n\"Joka ei uskalla mitään, se ei mitään voitakaan\", sanoin minä, melkeen\nitsekseni.\n\n\"Eva ei ymmärrä rahan arvosta enemmän kuin vastasyntynyt peipon poika\",\nsanoi hänen isänsä.\n\n\"Mutta nuot vastasyntyneet peipon pojat taitavat toki laittaa pesiä\nitselleen, kun heidän aikansa tulee\", vastasi hän. \"He eivät vaivaa\naivojansa kiinityksien hankkimisella, eikä korkojen laskemisella, vaan\nlaulelevat ja ovat aina iloisia, ja kuitenkin käy heille aina hyvin;\nsamoin toivon itsellenikin käyvän.\"\n\n\"Mutta sinulla on suuri taipumus miellyttävimmällä tavalla menettää\nrahoja, sen minä kyllä tiedän\", muistutti herra van Arsdel.\n\n\"Kuinka voit, isä, noin moittia omaa tytärtäsi! Minulle ei anneta sitä\narvoa, jonka ansaitsen. Sisimmässäni löytyy oikea nerollisuus talouden\nhoitoon. Harry on luvannut opettaa minulle kauppa-kirjan pitoa ja kun\nkuulun tuohon sukuun, joka aina voittaa opettajansa, niin luulen, että\nvoin kuuden kuukauden kuluttua tuoda esiin jonkun uuden tavan kirjan\npidossa. Jahkapa saan oman kodin niin varmaankin tulette minua\ntervehtimään; minä tahdon tehdä sen mitä hauskimmaksi, iloisimmaksi ja\nvaloisimmaksi ja kestitän teitä aina hyvällä ruo'alla. _Minun_\nkodissani saapi kukin mitä vaan haluaa, siellä saapi kukin huvitella\nitseänsä miten vaan tahtoo, siitä ihmiset pitävät.\"\n\n\"Senpä kyllä uskon, mutta taloja ei kasva puissa, niinkuin itse\ntiedät\", sanoi herra van Arsdel.\n\n\"Mutta onhan minulla kuusi tuhatta dollaria, jotka isän-äiti lahjoitti\nminulle.\"\n\n\"Ja kuinka suuren talon luulet sillä voivasi ostaa?\"\n\n\"Ehkäpä niin suuren kun se oli, jossa sinä ensin asuit äidin kanssa.\"\n\n\"Sinä et tyydy sellaiseen asuntoon.\"\n\n\"Miksikä en? Olemmeko me paremmat kuin te?\"\n\n\"Ette olekaan, mutta nykyaikaan ei mikään nuori pariskunta tahtoisi\ntehdä niinkuin me teimme.\"\n\n\"Sittepä saat, isä kulta, nähdä jotakin varsin outoa auringon alla,\nsillä Harry ja minä ai'omme olla esikuvia tyytyväisyydessä ja\nonnellisuudessa. Me ai'omme elää niinkuin muinaisessa kultaisessa\najassa elettiin. -- Vaan, mitä näen! Eikö Maria-täti tule tuolla\nkadulla? Nyt, Harry, nyt saamme tulisimman taistelun. Minä riennän\nedelläpäin valloittamaan äitiä ja julistamaan, että vallankumous on\nhankkeissa.\" Näin sanoessaan kiiruhti hän ulos huoneesta.\n\n\"Herra Henderson\", lausui herra van Arsdel, Evan mentyä ulos,\n\"näyttääpä siltä kuin todella joutuisitte jäseneksi perheessämme.\nSentähden tahdon olla rehellinen teitä kohtaan, ett'ette joudu\nperheesen suljetuin silmin. Yleensä luullaan, että tyttäreni perivät\nsuuria rikkauksia; mutta nyt kallistuvat asiat sille suunnalle, että\npiakkoin saatan olla samalla asemalla, josta aloin, niin että saan\nalkaa jällensä aivan alusta. Tyttäreni eivät saa mitään, sillä näen\nvaaran uhkaavan, jota en voi torjua.\"\n\n\"Arvoisa herra van Arsdel\", sanoin minä, \"vaikk'en teidän tähtenne\nsoisi tuollaisen onnettomuuden tapahtuvan -- ja sydämestäni toivon\nett'ei se tapahdukaan -- niin haluaisin toki tilaisuutta näyttää,\nkuinka suuresti rakastan Evaa.\"\n\n\"Nähtävästi on hänen sydämensä teihin kiintynyt, ja, totta puhuen,\nsehän onkin tosi onnemme, kun saamme sen, jonka sydämemme on omaksensa\nvalinnut. Itse puolestani en minä, herra Henderson, rakasta\nliiallisuutta, huvimatkoja ja kaikkea tuollaista, jota naiset niin\npaljon ajattelevat, ja luulenpa, että Eva siinä kohden on vähän\nkaltaiseni. Minä puolestani olisin mieluimmin suvella vanhassa\nkodissani, söisin mansikoita ja maitoa, istuisin isä-vainajani vanhassa\nnojatuolissa, ja katselisin kun karja palaa laitumelta. Jos muut\nihmiset olisivat samasta mielestä kuin minä, ei olisi niin vaikeata\nelää tässä maailmassa. New Hampshire'ssä, josta minä olen syntyisin,\ntuskin löytyy ainoatakaan perhettä, joka tarvitsisi enemmän kun viisi\ntuhatta dollaria vuodessa ja kuitenkin on heillä kaunis talo, hyvä\npöytä, he voivat antaa almuja köyhille ja elää sangen iloisesti.\"\n\nNäissä, tuon kunnon miehen sanoissa, oli jotakin hyvin liikuttavaa, ja\nehkä olin minä ensimmäinen, jolle hän tunnusti salaiset vaaransa,\njoiden kanssa hän kamppaili.\n\n\"Näette, herra Henderson, raha-asioista emme voi koskaan puhua\nvarmuudella mitään. Pankit, joiden perustuksia luulisi yhtä\njärkähtämättömiksi kuin maan, jonka päällä seisomme, samat pankit,\njoihin viisaimmat ja varovimmat asioitsijat panevat rahansa, menevät\nkumoon, ja sitte ei meillä ole niistä mitään hyötyä, ymmärrättehän?\nTahtoisinpa mieluummin olla isä-vainajani maa-tilalla, viiden tuhannen\ndollarin vuotisella tulolla, kuin olla kaikkien rikkauksieni\nomistajana, kaikkine niitä seuraavine murheineen. Minä olen onnistunut\ntoimissani tähän asti, mutta nyt voi onni kääntyä ja onnettomuus astua\nsijaan.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nKihlattu.\n\n\nNyt minä siis olin kihloissa Evan kanssa!\n\nMorsiameni perheessä oli tunteet minua kohtaan hyvin erinlaatuiset.\nRouva van Arsdel näkyi kärsivällisesti tyytyvän kohtalon tutkimattomiin\ntöihin ja herra van Arsdel näkyi vähitellen muuttuvan ystäväkseni. Ida\noli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja Alice'kin yhtyi vihdoin meidän\npuolueesen, joka olikin luonnollista, sillä iloiset, jalot, nuoret\ntytöt ovat aina taipuvaisia katselemaan elämää sen valoisalta puolelta\nja suosivat aina nuorien rakastavien onnea.\n\nMinä kirjoitin kaikesta mitä oli tapahtunut äidilleni, joka, jos hän\nteki päätelmiä minun kirjeeni mukaan, olisi voinut luulla, että\n\"Hesperian sadut\" ovat todellisuudeksi muuttuneet, ja että todellakin\nlöytyy naisia, jotka ovat muodostetut ainoastaan hyvistä\nominaisuuksista. Sekä lapsuuteni morsian, että nuoruuteni uni-morsian\nilmaantuivat elävinä, liikkuivat ja hengittivät tässä lumoavassa,\ntodellisessa morsiamessani. Minä koetin muilta salata onneani, koetin\nolla maailman silmissä tyyni ja levollinen, koetin uskottaa muita, että\nolin järkevä ja kylmä enkä sokaistu ja lumottu, niinkuin todella olin.\nKaikki ihmiset näyttivät nyt erittäin ystävällisiltä silmissäni, ja\ntoivoin oikein sydämestäni, että kaikki ystäväni joutuisivat kihloihin.\nKuinka ihminen voisi olla onnellinen, ellei hän nauti samaa onnea kuin\nminä? Mutta eipä kenkään voinut olla _yhtä_ onnellinen kuin minä, sillä\neihän löytynyt kuin yksi Eva, ja hän oli minun!\n\nJoka aamu, kun heräsin, tunsin omituisen ilon väristyksen ruumiissani.\nOliko tämä kaikki todellakin totta? Vieläkö _hän_ oli tässä maailmassa,\ntahi oliko tuo sanomattomasti suloinen kangastus sumuna kohonnut\ntaivaasen? Minä vapisin kun ajattelin ihmis-elämän katoavaisuutta.\nOliko mahdollista, että _hän_ voisi kuolla? Oliko mahdollista, että\nonnettomuus rautatiellä, että varomatoin askel, että lääkärin hairahdus\nvoisi saattaa tämän kalliin elämän murtumaan kuin vesi-kuplan, voisi\nsaada Evan katoamaan maan päältä? Rakkauteni tuimuus johdatti\najatukseni kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ihmis-elämää\nuhkaavat. Kuhunkin iloon on suljettuna yhtäsuuren surun mahdollisuus.\nRakkaus, jos ei mikään muu, saapi meidät huomaamaan oman heikkoutemme\nja sentähden rukoillen laskemaan aarteemme taivaallisen isämme\nvarjeluksen alle.\n\nVäliin tuntui liian rohkealta toivoa, että hän todella eläisi niin\nkauan, että saisin häntä kerran vaimokseni kutsua. Joka aamu vein\nhänelle tuoreen orvokki-kääriön ynnä sydämellisiä tervehdyksiä,\nvakuuttaakseni itseäni, että hän vielä eli maan päällä. Sitte tein\nväsymättä työtä koko päivän, ajatellen aina vaan tuota miellyttävää,\npientä kamaria, jossa tapasin hänet, kun ilta tuli. Ken uskaltaa\nväittää että nyky-aika on prosaillinen? Kuolematoin poesia naisen ja\nmiehen välillä on yhtä elävä, yhtä tuores nyt, kuin se oli edenin\nkukka-tarhassa.\n\nMuuan mainio kirjailija puhuu siitä vapaudesta, jonka mies saavuttaa,\nkun hän on löytänyt elämänsä johdattajan. Hänen ei tarvitse enää olla\nkohtelias ketään muita kohtaan kuin _häntä_, hänen ei tarvitse pitää\nlukua muiden hymyistä tahi harmista. Lempeni ihana ruhtinatar oli\nvalinnut minut kumppaliksensa, ja kun hän rakasti minua, niin mitä minä\nvälitin muusta maailmasta!\n\nSe ei minua laisinkaan surettanut, että hänen äitinsä ja tätinsä\npitivät minua karttamattomana onnettomuutena, jota täytyy kärsiä,\ntahtoipa tahi ei. Vähät minä pidin lukua noista kylmistä katseista ja\npistävistä lauseista, niinkauan kuin kulta-kähäräinen Ariadne'ni piti\nkiini siitä langasta, joka johdatti minut tämän labyrintin läpi, ja\njoka antoi minulle sen taika-avaimen, jonka avulla sain oven auki. Kun\nkerran jälleen pääsin hänen pieneen \"Italiaansa\", -- tuohon\nmiellyttävään kamariin, jossa ensin tutustuimme -- naureskelimme,\npuhelimme ja teimme muistutuksiamme kaikesta muusta maailmasta.\nKeskustelun aineista ei ollut koskaan puute, eikä kenkään voinut olla\nonnellisempi kuin me.\n\n\"Etpä arvaa, Harry, mikä työ meillä on ollut Maria-tädin kanssa\",\nsanoi Eva eräänä iltana, sitte kun kihlauksemme oli julkaistu.\n\"Tiedäthän, että hän on äitini vanhin sisar ja kun äitini on ollut\npehmeäluontoinen, on Maria-täti aina hallinnut sekä häntä, että meitä.\nHän päättää niin jyrkästi kaikista äitini asioista, että varmaankin\nluulen äitini pelkäävän häntä. Ei Maria-täti ole paha-luontoinen, ei\nsuinkaan; mutta hän pitää aivan luonnollisena asiana, että hänen tulee\nhallita koko maailmaa, ja hän hämmästyy aina suuresti, kun hän huomaa,\nett'ei hän taida sitä tehdä. Minä en ole koskaan vastustanut häntä,\nsillä on aina paljon helpompi antaa perään, kuin vastustella; ja\nsanoohan katekismuksemme sitä paitsi: olkaat kuuliaiset teidän\nopettajillenne ja isännillenne.\"\n\n\"Mutta nyt luulit tulleesi asemaan, jossa myöntyväisyys ei enää ole\nmikään avu.\"\n\n\"Aivan niin. Ida saarnasi aina, että meillä täytyy löytyä rohkeutta\nolla väliin mielistelemättäkin, jos tahdomme saada jotakin toimeen\ntässä maailmassa; senpätähden minäkin istuin korkeille hevosilleni ja\npeloitin Maria-tädin myöntyväisyyteen.\"\n\n\"Silloin lienet todella ollut peloittava\", muistutin minä nauraen.\n\n\"Olisitpahan nähnyt minua vaan! Oikein minä hämmästyin itsekin. Minä\nsanoin hänelle, että hän on tähän asti hallinnut äitiäni, mutta että\nhänen nyt täytyy jättää äitini rauhaan; ja mitä minuun itseeni tulee,\nvakuutin olevani nainen, enkä mikään lapsi ja sanoin tahtovani itse\nvalita osani elämässä, sillä se oli oikeuteni. Voinpa vakuuttaa, että\nse oli kiivas taistelu, mutta minä jäin toki voittajaksi.\"\n\n\"Selvä kapinahan se oli\", lausuin minä.\n\n\"Niin, se oli oikein tuima taistelu, mutta seuraus siitä oli, että uusi\nhallitus julistettiin vanhan sijaan. Äitini hallitsee nyt\nvaltakunnassaan ja minä olen hänen ensimmäinen ministerinsä. Äitini on\nmyöskin sangen iloinen, että hän pääsi Maria-tädin hirmu-hallituksesta\nvapaaksi sen kautta, että minä päätin itse valita tieni elämässä.\nMaria-täti on peloitellut minua kauheimmilla ennustuksilla ja\nuhkauksilla ja on ladellut eteeni pitkän rivin esimerkkejä naisista,\njotka ovat menneet naimisiin rakkauden vaikutuksesta ja sentähden\njoutuneetkin onnettomuuteen. Olisipa voinut luulla, että kerjäläissauva\nja nälkään nääntyminen on ainoa tulevaisuutemme; ja kuta enemmän minä\nnauroin, sitä kauheammaksi kävi hän. Hän ei säälinyt minua ja antoi\nminulle hyvin huonon päästö-kirjan. Minä olin muka kasvatettu siten,\nett'en kelvannut mihinkään, en taitanut mitään, en ymmärtänyt mitään ja\nhän vakuutti olevani aivan kykenemätöin työhön. Sanalla sanoen, hän\nkuvasi kelvottomuuteni niin perinpohjaiseksi, että olisit varmaankin\nvavissut, jos olisit kuullut kaikki mitä hän sanoi.\"\n\n\"En minä vähintäkään vapise\", sanoin minä, \"toivoni on vaan, että jo\nhuomenna voisimme saada oman kodon itsellemme.\"\n\n\"Maria-täti sanoi minun tehneen kunnottomasti siinä, että menin\nkihloihin varattoman miehen kanssa, sitä enemmän, kun isän rikkaus\nnyt on joutunut rappio-tilaan, ja hänellä ei ole varoja suuriin\nkustannuksiin minun tähteni. Ymmärräthän, että Maria-tädin\nsilmä-määränä ovat häät, puolta komeammat ja myötäjäiset kahta\nmuhkeammat kuin Elmore'n, palatsi, toista vertaa laajempi kuin\nRivingston'in, ja päälliseksi puolta suurempi määrä vaunuja, hevosia ja\najokaluja, kuin Maria Rivingstone saapi; ja jos isäni laittaisi minulle\nkaikkia näitä, olisi hän köyhä mies, sanoi hän.\"\n\n\"Sinä kaiketi vakuutit hänelle, ett'emme kaipaa laisinkaan tuota\nylellisyyttä\", vastasin minä.\n\n\"Luonnollisesti tein minä niin. Minä sanoin hänelle, ett'emme huoli\ntuollaisista hälisevistä ja kalliista häistä, ett'en minä aikonut\ntuottaa hääpukuani Parisista, että nuorella naisella, joka on vähänkin\nsäästäväinen, on kylliksi vaatteita mennäksensä naimisiin, ett'ei\nmeillä ole aikomus asua palatsissa ja että me tulemme toimeen\nvaunuittakin. Minä sanoin myöskin hänelle, että löytyy halpoja\nasunnoita, vähäpätöisemmillä kaduilla, että se, jota haluttaisi, kyllä\ntulisi meitä tervehtimään, vaikka asuisimme missä hyvänsä, ja että se,\njoka ei sitä tekisi, voisi pysyä poissa.\"\n\n\"Oivallisesti, Evaseni, ja sinä olisit samassa voinut kertoa hänelle,\nkuinka rouva Recamier viekoitteli koko nerokkaan ja loistavan maailman\nParisissa pieniin halpa-arvoisiin huoneisinsa Abbaye-aux-Bois'in\nvanhassa luostarissa Sèrnes-kadun varrella. Ihmiset tahtovat aina tulla\nsinne missä sinä olet.\"\n\n\"Minä en tahdo olla rouva Recamier'in vertainen\", huudahti hän; \"mutta\nuskallan kuitenkin väittää, että ystävät aina tulevat iloiseen ja\nhauskaan kotiin, jossa heitä mielihyvällä otetaan vastaan; ja muista\nemme pidä lukuakaan, kuin ystävistä.\"\n\n\"Niin, me tahdomme näyttää heille, kuinka suloiseksi koti voidaan\nmuodostaa\", lausuin minä.\n\n\"Sen me tahdomme tehdä\", vastasi Eva; \"toivoni on aina ollut saada\npieni soma huone, joka olisi minun omani, ja jossa minä voisin näyttää\nkaiken kuntoni. Minulla on koko joukko mieli-kuvitteluja, jotka tahdon\ntoteuttaa omassa kodissamme, ja luuloni onkin, että voin tehdä sen\nhauskaksi.\"\n\n\"Ell'et sinä voi, ken sitte voisi sen tehdä?\" kysyin minä ihastuneena.\n\n\"Katsos tänne, Harry\", lisäsi hän, \"minulla on jo alku tiedossa.\nKaikki taulut tässä pienessä huoneessa ovat minun, ostetut minun\nkuukaus-rahoillani; ne kuuluvat kokonaan minulle, ja ajattelepas,\nkuinka taulut somentavat huonetta! Sinä tiedät myös, että meillä on\nkuusi tuhatta dollaria, jotka isäni äiti lahjoitti minulle!\nPäälliseksi, huomaapas herraseni, koko hopeainen kermakulppo ja kuusi\nruokalusikkaa! No, Harry, eikös minulla ole oivallisia perinnöitä,\nvaikka isäni kadottaisikin kaiken omaisuutensa?\"\n\nTässä oli jotakin, joka muistutti minua lapsuuteni, aikoja sitte\nkuluneista päivistä, kun Susie ja minä laitoimme pienen pesämme suuren\nvahterin alle ja kokosimme kastanja- ja pähkinä-varastojamme, sekä\ntuumimme yksivakaisesti vastaisesta elämästämme, yhtä viattomina, kuin\nkaksi oravaa, ja minä hymyilin kyyneleet silmissä. Minä juttelin Evalle\npienen eidyllini, ja sanoin, että se varmaan oli kangastus hänestä, ja\nettä minun pieni lapsuuden-enkelini oli johtanut minut hänen luokseen.\n\n\"Sinun pitää kerran viedä minut sinne ja näyttää minulle ne paikat,\njoilla te yhdessä leikitte, ja siellä me noukimme mansikoita ja kukkia\nja kuuntelemme peipon viserrystä\", sanoi hän. \"Ah, maailma ei ymmärrä,\nkuinka vähällä voidaan olla onnellisia!\"\n\n\"Niin, ne, jotka ymmärtävät hakea onnea\", vastasin minä.\n\n\"Ihmiset koettavat hankkia rahoja, saadakseen esineitä, joita he eivät\ntarvitse, sillä tarpeettomiahan ovat nuo suuret kutsumukset ja kemut,\nja kaikki niitä seuraava ylellisyys, turhamaisuus ja kuolettava\nikävyys; sillä maksaahan yksi ainoa niistä yhtä paljon, kuin\ntarvittaisiin koko perhekunnan vuotiseksi elatukseksi New\nHampshire'ssa. Minä toivon, että asuisimme siellä.\"\n\n\"Sitä minäkin toivon kaikesta sydämestäni, mutta minun työni\npakoittavat minut olemaan täällä; sentähden täytyy meidän laittaa\nitsellemme pieni koti Newyorkissa. Minun täytyy aina olla\nkirjanpainajain läheisyydessä ja näiden juoksupoikain kiusattavana,\njotka käyvät käsikirjoituksia vaatimassa; mutta kesällä lähdemme New\nHampshire'en äitini luokse ja elämme oman päämme mukaan.\"\n\n\"Tiedätkös, Harry\", sanoi Eva hetken ääneti oltuaan, \"minä olen\nhuomannut, että Sofie Elmore todella on ihastunut Sydney'hin. Minä en\nkäsitä, kuinka se voi käydä laatuun, mutta niin on kuitenkin asian\nlaita. Toivotko, että he joutuisivat kihloihin?\"\n\n\"Totta kaiketi\", vastasin minä. \"Minä toivon, että kaikki kunnon\nihmiset menisivät kihloihin ja tulisivat yhtä onnellisiksi kuin me.\nSillä tavalla minä selvitän nais-kysymyksen.\"\n\n\"Tiedäpäs, minä annoin Sydney'lle, kun hänet viime kerran tapasin,\npienen viittauksen Sofie'sta. Saas nähdä, enkö minä lennättänyt hänen\nsydäntänsä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen.\"\n\n\"Miten menettelit sitte?\"\n\n\"Oh, anna minun olla siitä kertomatta. Tuollaisia miehiä voimme johtaa\ntavalla, jota on vallan mahdotoin selittää, ja tahdonpa panna\nhansikka-parin vetoon kanssasi, että Sydney kääntyy Sofie'n puoleen.\nSydney ei todella ansaitsisi saada häntä, mutta Sofie pitää hänestä ja\ntulee kyllä hyväksi vaimoksi. Mutta kuinka on silloin Maria-tädin\nlaita! Se on oleva hänen viimeinen katkera palansa, jos Sydney joutuu\nElmore'n perheesen.\"\n\n\"Niin kauan, kun hän ei vaan saa sinua, olen minä tyytyväinen\", sanoin\nminä.\n\n\"Ajattelepas\", lisäsi hän, \"kuinka vähältä piti, ett'en viime keväänä\njoutunut kihloihin tämän miehen kanssa juuri sentähden, että olin\nväsynyt ja suuttunut koko maailmaan, ett'en tietänyt, mitä minun oikein\npiti tekemän, kun ei minulla aina ollut voimaa antaa kieltäviä\nvastauksia äidilleni, Maria-tädille ja kaikille muille.\"\n\n\"Mutta mistä sait sitte voimaa?\"\n\n\"Niin, herraseni, minä satuin näkemään, kuinka muuan joutui\njoutumistaan pauloihini, ja minä tahdoin filosofin tarkkuudella ottaa\nvaaria, kuinka piti käymän, kunnes ... minun tuli sääli sinua.\"\n\n\"Ja sitte?\"\n\n\"Sitte rupesin minä huomaamaan, ett'en olisi voinut sopia kenenkään\nmuun kanssa, ja, kuten tiedät, oli minun joku ottaminen.\"\n\n\"Vai niin, minun kanssani sinä sovit; kiitos siitä sanastasi.\"\n\n\"Niin, Harry, sinä olet minun mielestäni hauskuttavakin. Sydney'n\nkanssa ei minua koskaan olisi miellyttänyt istua koko iltaa, kuten\nsinun kanssasi. Minä otin aina turvani whistiin ja muihin seurapeliin,\nhuvittaakseni häntä. Ei minun päähäni milloinkaan juolahtanut ajatus,\nrientää akkunan ääreen, katsoakseni, josko hän tulisi, enkä tuntenut\nvähintäkään kaipausta, kun hän oli matkustanut seudultamme pois.\nPäinvastoin luulen minä, että olisin toivonut hänen matkojensa yhä\nkestävän. Mutta Sofie tekee toisin. Mies-rukka! jonkun toki täytyy\nhäntäkin kaivata, sillä hän ei ole tyytyväinen, ell'ei lemmittävänsä\nihaile häntä. Minä sanoin hänelle, että hän tarvitsee vaimon, joka\nuhraisi itsensä hänelle suuremmassa määrässä kuin minä, ja mielistelin\nhäntä hiukan -- se oli niin tuon hupsun mieleen! Hetken kuluttua\nmainitsin minä ikääskuin sattumalta kohteliaan lausunnon, jonka hänestä\noli antanut muuan nainen, jota ei muka olisi niin helppo miellyttää, ja\nsinä et voi arvata hänen ihastustaan! Hiiri, joka on keksinyt paistetun\njuuston-palasen, ei voi olla ihastuneempi. Minä en tahtonut sanoa, kuka\ntuo nainen oli, mutta minä johdatin hänet niin selville jäljille, että\nhänen täytyy arvata ketä tarkoitin. Sitähän minä tarkoitin, kun sanoin\ntyöntäneeni hänen sydämensä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen.\nSaatpas nähdä, että heillä on komeat häät samalla kertaa kuin meillä\nyksinkertaiset.\"\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU.\n\nOnnentoivotuksia.\n\n\nMinun kihlaukseni julkaiseminen matkaansaattoi, niinkuin tavallista on,\npitkän sarjan onnentoivotuksia, sekä suullisia että kirjallisia.\nBolton'in ilo oli syvä ja vakainen; hän pusersi isällisesti kättäni ja\nlupasi jättää erakko-komeronsakin, tullaksensa kanssani van Arsdel'in\nperheesen.\n\nMitä Jim'iin tulee, hyppeli hän niin rajusti että hän sai paperit\nlentämään aika tuulella.\n\n\"Kihlattu! sinä viekas kettu!\" virkki hän. \"Jos jätämme nuo\ntuntehikkaat herrat itsekseen, niin saamme pian havaita, mitä vehkeitä\nheillä on tekeillä. Sinä et siis turhanpäiten huokaillut, runoillut,\npuhunut ystävyydestäsi, voiton-haluttomuudestasi ynnä muusta. Niin, nyt\nnähdään, mikä sinun tarkoituksesi oli. Kuitenkin olet sinä ottanut\noivallisen askeleen. Van Arsdel'in tytöt vastaavat jo sataa tuhatta ja\nlisää seuraa testamentissa. Siis, ei muuta kuin onnea sinulle,\npoikaseni! äläkä unhoita vanhaa vaariasi\".\n\nEi olisi maksanut vaivaa puhua Jim'ille jalommista syistä käytökseeni,\njonka tähden minun täytyikin ottaa hänen onnittelujansa vastaan\nonnenhakijana, vaikk'eivät minun mielipiteeni sekä ylpeyteni nyt,\nenemmän kuin muulloinkaan, sitä olisi suvainneet. Päältä katsoen\nnäytinkin tosin onnenhakijalta, ja Jim'in mielestä oli asia päivää\nselvempi.\n\n\"Täytyy myöntääni, Harry, että tuommoiset seikat saattavat tällaisen\nraukan yksitotiseksi\", sanoi hän ja asettui kahdenreisin tuolille.\n\"Emme tiedä koskaan, koska oma vuoromme tulee. Ei kukaan ole varma;\ntänään sinä, huomenna minä. Kentiesi olen minä ennen viikon loppua\nkihlattu, minäkin -- ken tiesi!\"\n\n\"Ell'ei mitään pahempaa tapahdu sinulle, ei sinulla ole syytä pelkoon\",\nsanoin minä. Koetapas onneasi, sinäkin; minun mielestäni ei sitä ole\nraskas kantaa\".\n\n\"Mutta ajattele seurauksia, mies! Hää-reisu, hatturasiat ja sateen- ja\nauringon-varjot huolenasi, paistia ja kahvia kahdelle; hyyry ja\nhenkirahat, torirahat, puotimaksut, kaikkia sataa sinun päällesi kuin\ntiilikiviä! Ja sitte, 'armahani, etkö tahtoisi ottaa selvää tästä?' ja,\n'ystäväni, oletko pitänyt huolta tuosta?' tai, 'armas ystäväni, miksi\nannat sataa?' tai, 'käpyseni, kuinka monta kertaa tarvitsee minun sanoa\nsinulle, ett'en huoli liiasta lämmöstä?' ja, 'rakas ystävä, etkö tahdo\nmennä noutamaan kuuta ja seulaisia minun hattuuni?' Niin, kas tuossa on\nkylliksi työtä miehelle! Minä sanon sinulle, Harry, ett'ei naiminen ole\nleikintekoa!\"\n\n\"Jos se voipi saattaa sinut yksitotiseksi, Jim, niin uskon, että niin\non laita\", vastasin minä.\n\n\"No, koska vietät häitäsi? Koska tulee tuo autuas päivä?\"\n\n\"Aikaa ei ole vielä määrätty\".\n\n\"Miks'ei? Sinun pitäisi kiiruhtaa. Ei siinä ole mitään viivyttämistä,\nell'et juuri Parisista tuota hääkoristeita. No, minun täytyy myöskin\nlähteä sinne. Jos neiti Alice huolisi minusta, voisi meistäkin tulla\npariskunta; tuohan olisi hupaista! Sanopas Harry, millä tavalla sinä\nsuorit itsesi pulasta?\"\n\n\"Mistä pulasta?\"\n\n\"Niin, tuosta kosimisesta\".\n\n\"Sen saat arvata, -- en muista enää\".\n\n\"Minä sanon sinulle, Harry, minä en koskaan tohdi kosia tyttöä, josta\nen ole varma. Minä tutkisin hänet ensin juurtajaksain, saadakseni\ntietää, huoliiko hän minusta vai ei\".\n\n\"Jos sinä käytät tätä keinoa neiti Alice'n kanssa, niin saat\nluullakseni vertaisesi kanssa tekemistä. Minä arvelen, että hän osaa\nvaihtaa kielto- ja myönnytyslauseitansa yhtä hyvin kuin ranskalainen\nnainen\".\n\n\"Oh, ei mikään ranskalainen nainen vedä vertoja sille lapselle\", sanoi\nJim, \"vaikka ei voi kieltää, että hän onkin harakka; mutta, vakaasti\npuhuen, on Alice yksi Newyorkin suloisimmista tytöistä. Jim'in aika ei\nole sentään vielä tullut. Älä siis häiritse minua, Harry, tuollaisilla\njoutavilla puheilla. Minun täytyy tänään ilmoittaa kolme kirjaa, ja\nminulla on vaan puolentoista tuntia aikaa\".\n\nMinä rupesin salaisesti toivomaan, että se onnettomuuden-pilvi, joka\noli asettunut van Arsdel'in huoneen yli, pian puhkeaisi ja että asiat,\ntavalla tai toisella, tulisivat ratkaisevaan tilaan, jotta meidän\nasentomme tulisi maailmalle näkyviin sellaisena, kuin se todella oli.\n\nHerra van Arsdel'in ilmoitukset minulle olivat sanotut kahden kesken,\nkuin ystävälle, niin ett'en minä voinut antaa niistä vihiä lähemmille\nystävillenikään. Samassa kun kaikki katselivat minua rikkaan perillisen\ntulevana miehenä, teimme minä ja Eva huolella ja säästäväisyydellä\narviolaskuja vastaisuudellemme, ja kun kaikki muut ajattelivat\nainoastaan koristuksia ja komeutta, tuumimme me, kuinka me hylkäisimme\nmaailman komeuden ja loiston, ja käsikädessä vaeltaisimme\nyksinkertaisuuden ja kohtuuden tiellä.\n\nViikko tämän jälkeen sain minä Karolinalta kirjelippusen, jolla hän\nminulle ilmoitti tulonsa kaupunkiin. Minä kävin oitis hänen luonansa ja\nsain häneltä onnentoivotuksia kihlaukseeni. Eva ja Ida van Arsdel\nkävivät myös piakkoin häntä tervehtimässä, ja näiden kolmen naisen\nkesken syntyi ystävyys, joka kasvoi tuolla ihmetyttävällä vilkkaudella\nja voimalla, joka on niin omituista naisen luonteelle. Ida ja Karolina\ntulivat heti hyviksi ystäviksi.\n\n\"Minä olen niin iloinen siitä, että Ida on tavannut Karolinan\", sanoi\nEva. \"Kun sinä ja minä nyt olemme niin usein yhdessä, pelkään, että\nyksinäisyys ikävystyttää Idaa, sillä hän on aina suosinut minua ja\nkäyttänyt minua apunansa. Päälliseksi on minulla yhtäläisyyttä\näitinikin kanssa, niin että minä voin olla yhdys-siteenä hänen ja Idan\nvälillä. Molemmilla on täysi luottamus minuun ja he uskovatkin\nsentähden minulle kaikki salaisuutensa, eikä kumpikaan voi tulla\nminutta toimeen\".\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasin minä, \"sen tiedän omasta kokemuksestanikin.\nMutta nyt olen minä tullut ikääskuin kolmanneksi aineeksi, vetääkseni\nsinua pois tuosta, niin sanoakseni, kemiallisesta yhdistyksestä. Varsin\nluonnollista on, ett'ei se heitä miellytä\".\n\n\"No, tuohan on luonnon järjestyksen mukaan! Äitini luopui äidistänsä\nisäni tähden, mutta, mitä Idaan tulee, olen minä iloinen, että hän on\nsaanut ystävän, jolla on samat mielipiteet kuin hänelläkin. Toivoni on,\nettä hän ensi vuonna lähtee Karolinan kanssa Parisiin, siellä\nlukeaksensa yhdessä hänen kanssaan. Kuules, Harry, minä luulin sinun\nolleen kihloissa hänen kanssaan? Kaiketi olitkin?\"\n\n\"Hän ei olisi koskaan huolinut minusta -- hän oli antanut sydämensä\ntoiselle\".\n\n\"Miksi hän siis ei ole naitu?\"\n\n\"Hm! Hänen rakkaudellensa kävi niin, kuin usein käy totiselle\nrakkaudelle\".\n\n\"Kerro minulle jotain siitä\".\n\n\"Hän ei ole tehnyt minua uskotuksensa\", vastasin minä välttäen.\n\n\"Sano minulle toki, ketä hän rakasti\", pyysi Eva.\n\n\"Bolton'ia\".\n\n\"Mitä, tuota vakaata, hienoa ja sävyisää Bolton'iako, joka oli kanssasi\ntuonnoin iltasella täällä! Me pidimme hänestä paljon! Minun mielestäni\non hän pulskea mies, ja Karolina olisi varsin sopiva hänen vaimoksensa.\nMistä syystä meni tämä liitto mitättömiin?\"\n\n\"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei Karolina ole tehnyt minua\nuskotuksensa\".\n\n\"Eikö Bolton'kaan edes\".\n\n\"Evaseni\", sanoin minä, tunteissani joutuneeni ahdinkoon; \"minä vetoan\nsinun jalomielisyyteesi. Tämä on toisen salaisuus, jota en saa\nilmaista, mutta jos sinä pyydät minua, niin en voi olla sitä\ntekemättä\".\n\n\"Olkoonpa se sitte oikein tai väärin?\"\n\n\"Niin, kaunis Eva, aivan samoin kuin Adam söi omenasta; siis, ole\nvarovainen\".\n\n\"Minä melkein kuolen halusta saada tietää, mutta ell'ei sinulla ole\nlupa puhua sitä, niin en tahdo kiusata sinua. Mutta, Harry, mieleeni\njuolahti muuan seikka; sinun sijassasi toimittaisin minä heidät\npariksi\".\n\n\"Olisiko sinulla todella rohkeutta naittaa kaksi henkilöä toistensa\nkanssa?\"\n\n\"Olisi varmaan; minä en ole pelkuri, minä\".\n\n\"Minulla ei ole sinun rohkeuttasi\", sanoin minä, \"mutta jos olet\nhuvitettu siitä, tahdon ilmoittaa, että Bolton on uudistamaisillaan\ntuttavuuttansa, vaikk'ei hän ensin aikonut sitä tehdä\".\n\n\"Sinä voit luullakseni kumminkin jutella minulle, mikä on syynä\n_siihen_\".\n\n\"Sen teen mielellänikin. Siihen on syynä, samoin kuin moniin muihinkin\nhirvittäviin tapauksiin, kohtaus -- ajajan-vaunussa\".\n\n\"Vai niin!\" sanoi hän nauraen.\n\n\"Niin; hän ajoi taannoin illalla pitkin Sixth Avenue'ta, kun hän äkkiä\nsai kuulla erään juopuneen vaunun johtajan käyttävän itseänsä hyvin\nsopimattomasti kahta naista kohtaan. Bolton riensi väliin, antoi\nmiehelle nuhteita ja saattoi näitä molempia naisia kadun poikki heidän\nportillensa -- samoin kuin eräs toinenkin kerran teki -- kun samassa\ntoisen naisen huntu poistuu naisen kasvojen edestä, valo katu-lyhdystä\nvalaisee heitä ja toinen lausuu 'herra Bolton!' toinen 'neiti Simmons!'\nja niin on romani alkanut\".\n\n\"Ah, kuinka hauskaa! Luonnollisesti käypi Bolton Karolinaa\ntervehtimässä. Hänen _täytyy_ niin tehdä, ymmärräthän?\"\n\n\"Niin täytyi minun kumminkin tehdä samallaisessa tilassa\".\n\n\"Ja sitte käypi asia itsestään. He ovat luodut toisilleen. Ida raukka,\nhän ei saakaan Karolinaa kanssaan Parisiin\".\n\n\"Eikö? Minä luulen päinvastoin. Minä arvelen, että Karolinallekin olisi\nmatkustus edullisempi\".\n\n\"Niinkö luulet? Sinä et siis tahdo, että he tulevat naiduiksi?\"\n\n\"En tiedä. Minä en tosin uskalla sanoa mitä tahtoisin, mutta en minä\nmillään muotoa tahtoisi itselleni mitään edesvastausta seurauksista\".\n\n\"Oi, Jumala! Tässä on jokin salaisuus, este, jotain tuntematointa,\nhirmuista, etkä sinä voi kertoa, mitä se on, enkä minä kysyä! Tämähän\non hirveätä! Olleeko Bolton'issa mitään suurta vikaa?\"\n\n\"Bolton on kunnianarvoisin mies kaikista niistä, joita minä tunnen\",\nsanoin minä.\n\n\"Mitähän se siis on?\"\n\n\"Emmekö jättäne tätä seikkaa salliman ja tulevaisuuden haltuun\",\nlausuin minä.\n\n\n\n\nYHDESVIIDETTÄ LUKU.\n\nRikki-räjähdys.\n\n\n\"Harry, sepä nyt vasta on kirottua!\" sanoi Jim Fellows, syösten sisään\nhuoneeseni. \"Sinä olet polttanut puitasi turhaan. Salama on iskenyt van\nArsdel'in perheesen. Ukon miljonat ovat menneet Lightning rautatien\nvelkojille, ja siinä seisotte te kaikki nyt tyhjin käsin! Menkää nyt jo\nkaikki hirteen! Minuakin tämä asia surettaa sangen suuresti\".\n\nJa totta puhuen, ilmaisivatkin Jim'in kasvot niin paljon surua, kuin\noli mahdollista hänen kasvoillensa. \"Mutta sinä näyt aivan\nrauhallisesti kuuntelevan tätä hirmuista uutista\", lisäsi hän.\n\n\"Katsos, Jim, minä tunsin aseman jo siiloin, kun kosin. Minä tiesin\nmitä piti tapahtuman ja olen iloinen, että se on tapahtunut, koska ei\nsitä kumminkaan olisi voitu välttää. Herra van Arsdel sanoi minulle\nvilpittömästi, mitä minulla oli odotettavana, naidessani hänen\ntyttärensä\".\n\n\"Ja sinä ai'ot kuitenkin tanssia neiti Eva van Arsdel'in kanssa läpi\nelämän, ja elää päivänpaisteesta ja kauniista ilmasta?\"\n\n\"Ei niin\", sanoin minä; \"meillä on aikomus näytellä tuota hauskaa\nnäytelmää _mies ja vaimo_. Minä teen työtä Evan edestä ja annan kaikki,\nmitä ansaitsen, hänen huostaansa\".\n\n\"Kuinka! Ell'ei tuosta vaan syntyisi toista virttä, kun menojen ja\ntulojen pitäisi käydä yhteen\".\n\n\"Sitä me emme laisinkaan pelkää, sen saat nähdä\".\n\n\"Eva on tähtyläinen tyttöjen joukossa\", sanoi Jim, \"juuri sitä parasta\nlajia. Ja Alice, sitte! Minun tulee kovin sääli häntä! Juuri kun hän\noli astunut ulos maailmaan -- ja niin pulskea tyttö sitte! Mikä\nvahinko!\"\n\nTällä hetkellä tuli konttoripoika kirjeen kanssa.\n\n\"Evalta\", sanoin minä ja avattuani sen, luin siinä seuraavat rivit:\n\nRakkaani! Myrsky on päässyt valloilleen, mutta ei kukaan meistä vielä\nole joutunut kuolon uhriksi. Isäni ilmaisi tämän äidilleni eilen\nillalla, ja äiti meille tänään. Me olemme kaikki päättäneet olla\nrohkeita ja levollisia, jott'emme saattaisi vielä enemmän surua\nisällemme. Armas isämme! Meidän puolestamme hän ahkeroitsi, meidän\ntähtemme oli hän murheellinen, ja nyt me puolestamme olemme näyttävät\nhänelle, että me taidamme tyytyä uuteen asemaamme. Tule joutuun tänne.\nÄiti sanoo, että hän voi uskoutua sinulle, niinkuin pojallensa. Eikö\ntämä ole ystävällistä?\n\n                          Oma Evasi.\n\n\"Minä menen heti sinne\", sanoin minä.\n\n\"Minä tahtoisin myös jollakin tavalla näyttää sääliväisyyttäni\", sanoi\nJim, \"mutta mitenkä? Äläpä huoli, minä ostan kukka-kiehkuran Alice'lle,\nja sinä viet sen mennessäsi, monien terveisten kanssa\".\n\nJa tämän sanottuaan juoksi Jim alas minun kanssani, syöksyi kadun\npoikki kukka-kauppaan, josta hän kukka-aarteiden joukosta valitsi\nsuurimman ja kauniimman.\n\n\"Minä en millään muotoa olisi tahtonut lähettää hänelle näin\nhurjamaista kukka-kiehkuraa silloin, kun hän vielä oli kaikkein\nsuosimana, mutta nyt olisin valmis tekemään mitä tahansa\".\n\n\"Jim\", sanoin minä, \"sinä et ole ainoastaan ystävä myötäkäymisessä\".\n\n\"En, minä tuen aina heikompaa, se on minun perus-aatteeni; mutta\nmene nyt, ja viivy kuinka kauan tahdot. Minä kirjoitan sinun\nkirja-ilmoituksesi. Minä tiedän varsin tesmälleen, mitä sinä niistä\nlausuisit ja minä teen arvosteluni niin syvämietteisiksi, ett'et sinä\nvoi eroittaa niitä omistasi\".\n\nKun minä tulin van Arsdel'in taloon, luulin heti ilmassa tuntevani,\nettä jotain ratkaisevaa oli tapahtunut; sillä siellä tuntuu\ntavallisesti omituisemmalta, missä jotain merkillistä on tapahtunut.\nTuo kulta-nauhoilla varustettu palvelija, joka aukaisi oven minulle,\noli niin yksitotisen ja surullisen näköinen, kuin hautiaisvieras.\n\"Neiti Eva on kamarissaan\", sanoi hän, \"mutta neiti Alice ei ole vielä\ntullut alas\".\n\nMinä lähetin hänelle kukka-kiehkuran sekä terveisiä herra Fellows'ilta,\nja riensin Evan luo.\n\nMinä tapasin hänet pienessä \"Italiassaan\". Hän oli hiukan vaalea ja\nhyvin totisen-näköinen, mutta ylipäänsä sangen hyvällä mielellä.\n\n\"Pahemmin ei juuri voi olla asiain laita kuin meillä nyt on\", sanoi\nhän. \"Isälläni oli osakkeita eräässä rautatie-yhtiössä, ja kun tämä\nyhtiö nyt on mennyt kumoon on hän joutunut kauheaan tappioon. Minulla\nei ole käsitystä tästä, mutta loppu-päätös siitä on kuitenkin se, että\nisän täytyy luopua tavarastaan ja alkaa aivan alusta. Tämä talo,\nhuonekaluineen päivineen, ilmoitetaan nyt myytäväksi, ja kaikki taulut\nviedään Goupil'in taulumakasiiniin; siitähän syntyy kaunis kokous\".\n\n\"Mutta sinun taulujasi tässä huoneessa ei kaiketi lueta niiden\njoukkoon?\" sanoin minä.\n\n\"Ah! minä kyllä luulin, että me saisimme pitää ne, mutta isäni tahtoo\ntarkkuudella ylös-antaa kaikki, mitä todella kuuluu hänelle -- ja\novathan nämä taulut oikeastaan hänen. Minä ostin ne hänen rahoillansa.\nMenköötpä samaa tietä kuin muutkin; me emme kaipaa niitä, vai kuinka?\"\n\n\"Emme, niin kauan kuin me omistamme toinen toisemme\", vastasin minä,\n\"ja mitä minuun tulee, niin siunaan minä tätä tapausta, joka jouduttaa\nyhtymistämme, vaikka se minua surettaakin sinun vanhempiesi tähden.\nNäetsen, meidän täytyy heti laittaa itsellemme uusi koti, eikös niin?\nKuules, Eva, viettäkäämme häämme kesäkuussa, joka on vuoden ihanin\naika, ja meidän hääretkemme olkoon sitte käynti äitiäni katsomassa.\nTuolla vuoristossa on viehättävän ihanaa. Kuinka tuumit?\"\n\n\"Kuten tahdot, Harry. Se ehkä onkin sopivin aika senkin vuoksi, että\nIda nyt lähtee Parisiin, ennenkuin hän oli aikonut\".\n\n\"Minkä tähden?\"\n\n\"Idalla, näetsen, on kolmena viimeisenä vuonna ollut isäni koko\nulkomainen kirjeen-vaihto hallussaan, josta isäni on maksanut hänelle\njotenkin suuren palkan, jota hän ei laisinkaan ole käyttänyt, vaan\nsäästänyt matkaansa varten. Hän on nyt tarjonnut isälle nämät rahat\ntakaisin, mutta isä ei ota niitä vastaan sanoen, että Idan, ell'ei hän\ntahdo saattaa häntä kovin mielipahoilleen, tulee pitää ne ja matkustaa\nParisiin, ja jos hän heti matkustaisi, voisi hän järjestää muutamia\nisän ulkomaisia asioita. Siis viipyy Ida täällä ainoastaan siksi, että\nhäämme ovat pidetyt, ja heti niiden jälkeen lähtee hän\".\n\n\"Me varmaankin vihitään samassa pienessä kirkossa, jota me koristimme\npääsiäis-liljoilla\", sanoin minä.\n\n\"Niin; kuinka vähän aavistimme me tätä silloin\", vastasi hän; \"mutta\ntästä juolahtaa mieleeni kysyä teiltä, herraseni, mitä te olette\ntehneet minun hansikkaallani, jonka samassa tilaisuudessa varastitte\nminulta? Sinä poika ilkiö, sinä et luullut kenenkään näkevän, mutta\njoku näki kumminkin\".\n\n\"Sinun hansikkaasi on hyvässä säilyssä minun pyhimys-arkussani, useain\nmuiden aarteiden kera\".\n\n\"Sinä vilpillinen olento! Mitä olet sinä ottanut? Tunnusta!\"\n\n\"Olkoon menneeksi, yhden nenäliinasen\".\n\n\"Kurja! Mitä vielä\".\n\n\"Kaksi hiusneulaa, yhden lakastuneen ruusun, kaksi helmeä, jotka\nputosivat sinun croquet-puvustasi ja yhden mansetin-napin. Lisäksi\nlöytyy siellä kuiva myrtin-oksa, jonka sinä pudotit -- äläs huoli,\nhuhtikuun neljäntenätoista päivänä, istuessasi eräässä lehti-majassa\npuistossa\".\n\n\"Vai niin; silloin kun sinä huuhkaimen tavoin töllistelit meihin. Minä\nmuistelen nähneeni sinut siellä\".\n\nNyt huomasimme me, että nauroimme kovemmin, kuin tilamme oikeastaan\nolisi sallinut; äkkiä kuului Evan isän askeleet ja silloin koetimme\nolla nauramatta.\n\n\"Tuolla tulee isä-raukkakin. Onko häpeällistä, että nauramme? Kyllähän\nmeidän pitäisi olla totisia nyt, mutta minä en voi. Sisäinen\nvilkkauteni ei anna tukehduttaa itseänsä\".\n\n\"Yhtähyvin voimme nauraa kuin itkeä, kaikissa kohtaloissa\", sanoin\nminä.\n\n\"Se onkin monta vertaa parempi\", vastasi hän. \"Mutta, vakavasti puhuen,\nluulenpa että isämmekin nyt, kun kaikki on ohitse on tyytyväinen.\nSilloin kärsi hän enin, kun hän teki työtä ja pelkäsi onnettomuutta,\neikä uskaltanut sanoa meille miten asiain laita oikeastaan oli\".\n\n\"Ei löydy onnettomuutta, joka olisi niin kauhea, kuin pelko siitä\",\nsanoin minä, \"ja Pandoran rasian pohjalla löytyy aina joku toivo\njäljellä\".\n\n\"Aivan niin, herra kirjailija, ja tämän selvittämiseksi minä tahdon\nkertoa erään uutisen. Viime viikolla kirjoitimme, Ida ja minä,\nveljillemme, jotka ovat Cambridge'ssä ja kerroimme heille kaikki\npelkomme ja pahat aavistuksemme, ja tänä aamuna saimme heiltä hyvin\njärkeviä kirjeitä kumpaiseltakin. Katsos tässä mitä Tom kirjoittaa\",\nsanoi hän aukaisten erään kirjeen. \"'Sano isälle, että minä kyllä\nluulen voivani pitää huolta itsestäni. Minulla on ainoastaan tämä vuosi\njäljellä täällä oltavana ja minä en ai'o alkaa toista lukumäärää, sillä\nminulle, ja asuinkumppalilleni, on tarjottu paikka rautatiellä. Minä\nai'on tehdä työtä kuin viisi miestä, ja teen itseni niin\nvälttämättömäksi heille, ett'eivät he voi tulla toimeen minua paitsi ja\nkun ensikerran kirjoitan teille, saan varmaankin kertoa, että olen\nkoroitettu jonkun osaston pää-mieheksi. Olkaa huolettomia minusta'. --\nJa tässä on kirje Will'iltä, joka kysyy miks'ei isä ole ennen asiata\nilmoittanut. 'Me olemme tuhlanneet enemmän rahaa, kuin olisimme\ntarvinneet, mutta nyt ai'omme olla säästäväisiä. Viime viikolla olin\nkilpa-soutua katselemassa Worcester'issa ja kirjoitin, omaksi\nhauskuudekseni vaan, kertomuksen siitä 'Argus'-lehteen. Oitis sain\nkirjeen, jossa minua pyydetään sanomalehden kirjeenvaihtajana\nmatkustamaan kaikkiin suuriin vaali-kokouksiin. Saan kolmekymmentä\ndollaria viikossa, paitsi matka-kustannuksia ja ruoka-rahaa. Huomaat\nsiis, että olen yht'äkkiä joutunut kirjailijaksi. Me ai'omme myydä\nkaikki maalauksemme ja huone-kalumme jollekin vastatulleelle ja\nasetamme menekkimme niin, ett'ei isän tarvitse lähettää meille\nvähintäkään rahaa, ennenkuin hän pääsee noista ikävistä asioistaan.\nSano äidillemme, ett'ei hänen tarvitse olla murheellinen; me kyllä\npidämme huolta hänestä, ja sekä Tom että minä teemme voimaimme mukaan\ntyötä hänen edestänsä'.\"\n\n\"Oivallisia poikia!\" sanoin minä. \"Onnettomuutta mielellänsäkin kärsii,\nnähdäkseen kuinka hyvin he käyttävät itseään. No\", lisäsin minä, \"mikä\npäivä määrätään hää-päiväksemme? esimerkiksi neljästoista päivä\nkesäkuuta?\"\n\n\"Siihen kysymykseen en minä voi varmuudella vastata, sillä minun täytyy\nensin neuvoitella äitini kanssa. Älkäämme vielä määrätkö päivää, sillä\nse haihduttaa toivon poesian\".\n\n\"No, kesäkuun kuluessa me varmaan kuitenkin vietämme häämme?\"\n\n\"Niin, jos sallima sen myöntää\", vastasi hän, \"nimittäin jos äiti, Ida,\nMaria-täti ja kaikki muut siihen suostuvat\".\n\n\n\n\nKAHDESVIIDETTÄ LUKU.\n\nIlta ennen häitämme.\n\n\nJos romanit ovat kuvauksia todellisesta elämästä, täytyy meidän tulla\nsiihen päätökseen, että askel rikkaudesta köyhyyteen ei ole Amerikassa\nyhtäsuuri onnettomuus, kuin muualla maailmassa.\n\nJos miljonain omistaja Englannissa esimerkiksi äkkiä joutuu köyhyyteen,\non sen seuraukset melkeen samat, kuin jos hän olisi tehnyt jonkun\nhäpeällisen rikoksen. Jos jonkun vanhan mies-paran äkkiä täytyy jättää\nkaiken omaisuutensa velkojilleen, lopettavat kaikki tuttavat\nkanssakäymisensä hänen kanssaan. Ei kukaan käy enää hänen vaimoansa\ntervehtimässä, eikä ole häntä tuntevinansakaan kadulla, ja se perhe,\njoka hyväili tytärtä ja suuteli maata hänen jalkainsa alla, saadaksensa\nhänet poikansa puolisoksi, pakoittavat tämän poikansa luopumaan\nkaikesta tuttavuudesta tuon tyttären kanssa, ja jos hän kuitenkin ottaa\nhänet vaimoksensa, karkoittavat he poikansa pois kodistaan.\n\nAmerikassa on päinvastoin. Mies voipi asioissansa köyhtyä, mutta ei hän\nsentähden kadota ystäviänsä, kunniatansa ja arvoansa yhteiskunnassa.\nHän muuttaa pienempään asuntoon, saapi jonkun toimen, jolla hän voipi\nkunniallisesti elättää itseänsä, ja tuttavat ja ystävät käyvät\ntervehtimässä hänen vaimoansa aivan kuin ennenkin. Ystävät ja naapurit\nauttavat heitä kukin voimainsa mukaan, ja nuori mies, joka tuollaisen\nonnettomuuden tapahtuessa murtaisi liittonsa tyttären kanssa, olisi\npian kaikkien pilkkana.\n\nNewyorkin arvokkaimmat miehetkin kunnioittivat suuresti herra van\nArsdel'ia. Hänen luusimatoin kunniantuntonsa ja järkähtämätöin\nrehellisyytensä vaikuttivat, että kukin otti osaa hänen\nonnettomuuteensa. Yhdistetyillä voimilla hankittiin hänelle paikka\ntulli-virastossa, josta hän voisi saada riittävät tulot. Sanalla\nsanoen, siihen aikaan kun häitäni varustettiin oli van Arsdel'in perhe\njoutunut rikkaudesta asemaan, jossa he auttavasti tulivat toimeen. Tuo\nkomea kartano Fifth Avenue'llä oli jo myytäväksi ilmoitettu ja meidän\nhäiden piti olla tämän perhe-draman viimeinen näytös, tällä\nnäyttämöllä. Oitis häittemme jälkeen oli aikomuksemme lähteä äitini luo\nNew Hampshire'n vuori-seutuun ja herra van Arsdel aikoi perheineen\nmuuttaa kesäksi tuonne vanhaan kartanoon, jossa hänen äitinsä vielä\nasui.\n\nHäitämme valmistettiin kuitenkin sangen suurella ilolla, ja monet\nystävät ja sukulaiset näyttivät suurta osan-ottavaisuutta. Avio-liitto,\njonka tosi lempi solmii, herättää aina aistinmukaista hellyyttä ja\nosan-ottoa muiden puolelta. Evasta oli kaikki hänen tuttavansa pitäneet\nhyvin paljon, senpätähden saikin hän suuren joukon lahjoja kaikkialta.\n\nVihdoin läheni tuo tärkein kaikista päivistä ja minä astuin van\nArsdel'in palatsin portaita ylös, viettääkseni viimeisen illan Eva van\nArsdel'in kanssa. -- Hän tuli minua vastaan kamarinsa ovella.\n\n\"Sepä oli hyvä että tulit, Harry\", sanoi hän; \"Minulla on niin paljon\nsinulle kerrottavaa. Portin kello on soinut alituisesti kaiken päivää\nja lahjoja on oikein satamalla satanut. Meillä on kaksittain talouden\nvälttämättömimpiä tarpeita. Suola-astioitakin on semmoinen paljous,\nett'en ole joutunut niitä lukemaankaan.\"\n\n\"Tuo on kaikki varsin hyvin! Suola on kuvaus vieraanvaraisuudesta\",\nsanoin minä. \"Suola-astioita siis ei voi koskaan olla liiaksi.\"\n\n\"Ja katsos tänne, Harry\", jatkoi hän, \"hää-hame on jo tullut. Tullery on\ntuskin koskaan ennen niin tarkkaan täyttänyt lupaustansa. Katsos tänne\nnyt!\"\n\nErään istuimen yli oli levitetty aivan kuin pilvi hienosta kankaasta.\n\n\"Kaikki tämä on lahja Idalta. Hän on lahjoittanut minulle\nkoko morsius-puvun ja Tullery-parka on tehnyt parastansa sen\nvalmistamisessa, vaikka hän neuloikin sitä kyynelet silmissään. Hänellä\non hyvä sydän ja näkyy todella kiintyneen minuun, ehkä sentähden ett'en\nkoskaan torunut häntä, vaikk'ei hän aina pitänytkään sanaansa. Meidän\ntyttöjen kautta on hänellä aina ollut hyvät tulot; eipä ihme jos hän\nvähän sureekin meitä. Uskotko Harry, tuo vanha vaimo oikein suuteli\nminua!\"\n\n\"Se ei minua laisinkaan ihmetytä\", vastasin minä.\n\n\"Minäkin olin hyvin hellä hänelle. -- Mutta mitä pidät\nmorsius-puvustani?\"\n\n\"Mitäkö pidän siitä? se on kuin aamu-pilvi, kuin pyhyyden puku, kuin\njoku selittämätöin autuudensalaisuus! Tuntuupa juuri kuin se mielisi\nhaihtua ilmaan, ennen huomeista päivää.\"\n\n\"Hui, kuinka kauheata, Harry! Sinä et saa ajatella noin synkästi,\nkaikista esineistä, joita näet. Aukaise silmäsi ja huomaa, että Tullery\nsulasta armosta on kaunistanut hameeni aivan uusilla koristeilla,\njommoisia muut tytöt eivät vielä ole nähneetkään. Se on hänen omaa\nkeksintöänsä. Sano, eikö se ole viehättävä?\"\n\n\"Erittäin viehättävä!\" vastasin tottelevaisesti.\n\n\"Sinä et ihmettele -- sinä et ole oikein herännyt vielä, luulen minä.\"\n\n\"Minä ihmettelen, minä ihailen, teen mitä vaan tahdot; mutta en voi\nestää, että tuntuu juuri kuin sinä haihtuisit, katoaisit näissä\npilven-tapaisissa koristeissa.\"\n\n\"Mitä? Kylläpähän pian huomaat, että minä sekä näyn, että tunnun\npienenä, pistäväisenä okana kyljessäsi. Mutta katsos nyt tänne, täällä\novat jalkineeni!\" ja tämän sanoessaan asetti hän eteeni pienet,\nteräväkärkiset, miellyttävät jalkineet, valkoisesta silkki-kankaasta,\nkorkeilla koroilla ja säihkyvillä helmi-soljilla.\n\n\"Mutta tule nyt, Harry\", jatkoi hän vilkkaasti; \"minä olen vähän\nlevotoin huomeisen päivän tähden. Sinä et ole koskaan ennen ollut\nnaimisissa, senpätähden on parasta, että saat vähän opetusta, miten\nsinun tulee käyttää itseäsi huomenna.\"\n\n\"Myönnän\", vastasin minä, \"että olen hyvin outo tuossa asiassa.\"\n\n\"Luonnollisesti; mutta minä olen ollut morsiusneitsyeenä monta\nmonituista kertaa ja olen nähnyt kaikki, joka voipi tapahtua\ntuollaisissa hupaisissa tilaisuuksissa. Minä olen nähnyt kuinka monet\nmiehet ovat kömpelöitä, kuinka he aina astuvat jonkun esineen päälle,\njonka kanssa heidän jaloillansa ei pitäisi olla vähintäkään tekemistä,\nkuinka he nyppilöivät sormusta ja kuinka heillä aina on vaikea saada\nhansikkaat käsistään. Kaikki tämä on hyvin tukalaa, ja nyt täytyy sinun\nluvata, ett'et saata minulle häpeätä tuollaisien kömpelyyksien kautta.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, neuvo minulle tarkasti miten minun tulee tehdä, ja minä\nlupaan oppia kaikki aivan ulkoa.\"\n\n\"Kuule sitte, ystäväni\", lausui hän. \"Kaikki on jo valmistettu\nhuomeseksi; vaunut tulevat kello kymmenen ja juhla-menot alkavat kello\nyksitoista. Kirkon ovella muodostuu seura seuraavalla tavalla. Ensin\nkäypi Jim Fellows ja Alice, sitte äiti ja sinä, sitte isä ja minä, ja\nkun me tapaamme toisemme altarin luona, niin ota vaari minne asetat\njalkasi, ett'et astu liinikolleni etkä tylli-liepeilleni, sillä vaikka\nne ovatkin utu-pilvien kaltaiset, et sinä toki voi astua niiden läpi.\nLaita myöskin niin, ett'eivät hansikkaasi istu kovin lujassa, ja että\nsinulla on sormus oitis käsillä. Nyt ystäväni, kertokaamme vihkimisen\nkaikki kysymykset ja vastaukset.\"\n\nMe luimme ne tarkasti läpi; äkkiä osoitti Eva sormellansa erästä sanaa\nja katseli minua silmiin.\n\n\"_Totella_, Harry\", lausui hän, \"eikö tuo ole omituinen sana sinun ja\nminun välillä? Minä en voi sitä ymmärtää. Tähän saakka olet _sinä_ aina\ntotellut minua.\"\n\n\"Niin, näetsen, Eva, aina siitä saakka kun Aatami otti omenan Evalta on\nmies totellut vaimoa; senpätähden ei sana _totella_ olekaan tarpeen\nheidän lupauksessaan. Muu ei auta, vaimojen täytyy luvata totella,\nsillä heidän hentoja, hienoja olentojansa ei voi sitoa mihinkään\nlakiin.\"\n\n\"Mutta, Harry, tästä sanasta voin järkevästikin kertoa sinulle jotakin.\nTytöt ovat usein hyvin vallattomia! Jane Seymour esimerkiksi kertoi,\nettä hän lausui 'olla iloinen' 'totella' sanan sijaan ja Maria Elmore\njätti koko sanan mainitsematta. Mutta kun seisomme Herran alttarin\nedessä ja teemme lupauksen, niin tulee meidän käsittää mitä sanomme ja\npitää kaikki mitä lupaamme.\"\n\n\"Kultaseni, jos pelkäät tätä juhla-menoa, niin jätetään se tykkänänsä\npois. Sivili-aviot ovat nykyaikaan hyvin tavallisia.\"\n\n\"Älä puhu tuosta mitään, Harry! Minäkö menisin naimisiin ilman\nvihkimistä kirkossa. Mitäs ajattelet? Minä puolestani en voi\nsiihen myöntyä; enpä pitäisi siinä tapauksessa itseäni oikeana\navio-puolisonasi.\"\n\n\"Niinkuin tahdot, pieni kuningattareni, tehdään niinkuin tahdot. Jos\nlupaat totella minua olen varsin kiitollinen tästä kunniasta; ja jos\ntuo lupaus antaisi minulle joitakuita oikeuksia, niin saat sinä niitä\nantaa minulle; minä en vaadi mitään.\"\n\n\"Mutta mitä nainen lupaa, kun hän alttarin edessä lupaa totella?\"\n\n\"Hän lupaa totella miestänsä kaikessa, joka ei sodi jumalallista lakia\nvastaan.\"\n\n\"Mutta tarkoitetaanko sillä, että hänen joka tapauksessa kun mies ja\nvaimo ovat eri mieltä, täytyy mukautua miehensä mielen mukaan?\"\n\n\"Jos hän on tehnyt niin tyhmästi, että hän on antanut tuollaisen\nlupauksen miehelle, jolla ei ole järkeä eikä kunniantuntoa ja joka\nvaatii että hänen tahtonsa on vallitseva kaikessa, niin en voi ymmärtää\nmuuta, kuin että hänen on totteleminen.\"\n\n\"Mutta sellaisien henkilöiden välillä kuin sinä ja minä olemme, Harry?\"\n\n\"Meidän kaltaisten henkilöiden välillä, armahani, ei tuolla sanalla,\nminun ymmärtääkseni ole vähintäkään arvoa. Totteleminen ei voi tulla\nkysymykseen muualla kuin siellä, jossa käsketään, ja mitä siihen tulee,\nettä minä käskisin sinua, niin voisin yhtähyvin käskeä aurinkoa ja\nkuuta.\"\n\n\"Mutta, tiedäthän Harry, että me emme aina voi ajatella aivan samoin\njokaisessa eri asiassa.\"\n\n\"Silloin keskustelemme asiasta, ja se, joka esittää parhaat syyt\npuolustukseksensa, vallitkoon. Olkaamme niinkuin kaksi hyvää ystävää,\njotka kokevat edistää jotakin pyrintöä; tutkikaamme asiaa joka\nkannalta, siten saapi väliin toinen, väliin taas toinen asian oman\nmielensä mukaan.\"\n\n\"Mutta, Harry, tämä ei ole aivan selvänä minulle. Miksi raamatussa\nseisoo, että vaimon aina tulee totella? Perhe-asioissa tietää vaimo\nenin, hän voipi siis arvostella kutakin perhettä koskevaa asiaa\nparemmin, kuin mies.\"\n\n\"Tämä määräys on, minusta nähden, yksi noista laajoista määräyksistä,\njotka ovat selvän järjen avulla tulkittavat. Alhaisemmissa\nkansan-luokissa, jossa raaka voima on vallan päällä, on vaimo aivan\nkokonansa miehensä alamainen, ja ainoastaan kuuliaisuudella ja\nnöyryydellä saattaa hän ylläpitää rauhan kodissaan. Mutta ihmiskunnan\nkorkeimmissa piireissä, joissa mies ja vaimo ovat toistensa uskollisia\nseurakumppalia ja vertaisia, siellä ei tuo käsky vaikuta mitään pahaa,\nsillä ei mies koskaan tahdo käyttää sitä hyväksensä, yhtävähän kuin\nruumiillista voimaansa.\"\n\n\"Nyt ymmärrän\", virkki Eva, \"tämä käsky on samaa laatua kuin se, joka\nkäskee lasten tottelemaan vanhempiansa. Kun lapset ovat kasvaneet\nsuuriksi, joutuneet naimisiin ja saaneet omat kodit, silloin ei\nvanhemmat enää muistakaan koko käskyä.\"\n\n\"Aivan niin, ystäväni\", vastasin minä; \"sinä ja minä olemme\nkristillisen kirkon täysikasvuisia lapsia, ja käsky totella on tuo\nvanha kuori, jonka sisällä lemmen kukka kasvoi, mutta kun tämä on\npuhjennut, kun täydellisyys on astunut esiin, katoaa se, mikä on\nvaillinaista.\"\n\n\"Siispä, Harry, saan minä vapaasti lausua ajatukseni, ja ehkäpä\njoskus saan karkoittaa pallosi kentän ulkopuolelle, niinkuin kerran\ncroquet-pelissä tein, muistathan?\"\n\n\"Se on varma. Käytöksesi tuossa pelissä, kaunis Evaseni, muistutti\nhyvin paljon perheen-emännän ankaruudesta; ja kun huomasin millä\ninnolla sinä ahdistit palloani aloin jo toivoa, ett'et ole aivan\nhuoletoin minusta.\"\n\n\"Täytyy tunnustaa, että oli erittäin hauskaa ahdistaa sinun palloasi --\nmutta tuosta muistuu mieleni suuri uutinen, jota en vielä ole kertonut.\nSofie ja Sydney ovat jo kihloissa! Sofie tuli tänään edellä puolen\npäivää luokseni ja toi minulle tämän soman ametistiristin lahjaksi. Hän\non oikein hurjasti rakastunut Sydney'hin ja Sydney on niin ihastunut,\nettä hän vakuuttaa, ett'ei hän koskaan ennen ole rakastanut ketään\nmuuta, kuin Sofie'ta.\"\n\n\"Tuo tuuli-kela! Mitä hän ajattelee?\" kysyin minä.\n\n\"Niin, hän on kertonut Sofie'lle, että tuo pieni noita Eva van Arsdel\noli niin lumonnut hänet, että todella luuli rakastavansa häntä, mutta\nettä tuo noita ei toki voinut saada hereille niitä syviä rakkauden\ntunteita, joita hän nyt tunsi Sofie'ta kohtaan.\"\n\n\"No, kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin\", sanoin minä.\n\n\"Ja näyttääkseen, ett'ei hän vihaa minua, on hän lahjoittanut minulle\nhää-lahjaksi vieras-huone koristeita, pöytä-kellon, kukka-vaasia,\nkynttilänjalkoja ja paljon muuta. Eikö se ole oivallista?\"\n\n\"Varsin oivallista!\" vastasin minä. \"Varmaankin ne suuresti kaunistavat\nhuoneitamme! Eipä todella ole niin aivan paha, että löytyy hyljätyltä\nkosijoita.\"\n\n\"Ei suinkaan; mutta nyt minun täytyy näyttää sinulle Bolton'in lahja,\njonka sain tänä iltana.\"\n\nNäin sanoen talutti Eva minua kauniiden hyllyjen eteen, joilla seisoi\nLongfellow'in, Whittier'in, Lowell'in, Holmes'in ja Hawthorn'in kaikki\nteokset, nidottuina kauniisiin kansiin.\n\n\"Eikö tuo ollut hyvin tehty häneltä?\" kysyi Eva; \"Kuinka monta hupaista\nhetkeä eikö hän ole tämän kautta valmistanut meille!\"\n\n\"Oi, jalo ystäväni!\" huudahdin minä, ja tunsin kyyneleen kostuttavan\nsilmiäni; \"löytyykö maailmassa ketään ihmistä, joka niin vähän pitää\nomasta hyödystänsä, kuin Bolton!\"\n\n\"Ah, Harry! miks'ei hän saata mennä naimisiin ja olla yhtä onnellinen\nkuin me?\"\n\n\"Ehkä hän sen kerran vielä tekeekin!\" vastasin minä. \"Mutta, herranen\naika! Ken on antanut sinulle tuon kummallisen muste-astian?\"\n\n\"Etkö arvaa? Ken muu kuin Jim Fellows; eikö se ole aivan Jim'in\nkaltaista?\"\n\n\"Olisihan minun pitänyt huomaaman, että se ei voi olla muilta kuin\nJim'iltä\", vastasin minä.\n\n\"Tiedä, Harry, minä pelkään kauheasti, että tuo kujeilija Jim rupeaa\nhuomenna ilveilemään ja saattaa minut katsahtamaan häneen, tahi\nhäiritsee minua; sillä kun olen hyvin liikutettu rupean pian joko\nitkemään tahi nauramaan ja jos minä näen Jim'in edes vilahdukselta\nvaan, niin olen varmaankin hukassa.\"\n\n\"Toivokaamme, ett'ei mitään tuollaista tapahdu\", sanoin minä. \"Jos minä\nsanallakaan varoittaisin häntä kävisi hän vaan kymmentäkertaa\nkujeellisemmaksi. Hän on täynnä hulluuksia, eikä voi olla yhä\nilveilemättä.\"\n\n\"Alice torui häntä siitä eilen illalla, ja ainoa seuraus tuosta oli,\nettä olimme vähällä kuolla naurusta; mutta kuitenkin täytyy meidän\npitää Jim'istä. Aina siitä saakka kun onnettomuus kohtasi meitä on hän\nollut mitä hellin, kohteliain ja osanottavin ystävä. Tuskin odotin\ntuollaista häneltä. Mitä arvelet, Harry, tahtoisitko, että Alice ja Jim\nmielistyisivät toisihinsa? Onko hän kyllin vakava mieheksi?\"\n\n\"Jim on omituinen ilmiö\", vastasin minä. \"Ensi katsahduksella voisi\nluulla, että hän on paljaita kujeita ja ilkkuja täynnä, että hänen\nainoa huvinsa on kumota kaikki kunnioitettavat, vanhat säännöt, ja että\nhän kokee tekeytyä huonommaksi, kuin hän on, tahi koskaan aikoo tulla.\nMutta, katsoen siihen, että hän on nuori mies, ei Jim'illä ole mitään\npahoja tapoja. Hän ei juo, eipä edes poltakaan. Hän on laadussaan\nuutterin ja tarkin työntekijä kaikista Newyorkin sanomalehtien\ntoimittajista. Hän on myöskin hyvä poika ja hellä veli.\"\n\n\"Mutta, tuosta huolimatta, ei hänellä mielestäni ole todellisia,\nvakavia perusteita.\"\n\n\"Jim on nykyaikaisen Newyorkin lapsi, oppilas sen koulusta. Hyvä vaimo\nja hyvä koti voisivat tehdä paljonkin hyvää hänestä, mutta aina hän\ntoimii enemmän hyvän sydämensä kiihoituksesta, kuin vakavien\nperusteiden johdosta.\"\n\n\"Ennen vanhaan, tuon hyvän ajan kestäessä, kun Alice vietti voittojaan\nsuuressa maailmassa, en koskaan ajatellutkaan, että tuo olisi\nmahdollista\", virkki Eva; \"vasta sitte kun onnettomuus kohtasi meitä,\nja Jim on osoittanut meitä kohtaan niin paljon ystävyyttä ja\nhyväntahtoisuutta, olen tullut ajatelleeksi heidän liittymistä yhteen.\"\n\n\"Jättäkäämme se suosiollisien onnettarien käsiin, Evaseni\", vastasin\nminä; \"sitä asiaa emme voi edistää emmekä estää; mutta jos heistä\nkerran tulee pariskunta iloitsen minä sydämellisesti Jim'in tähden,\nsillä minä pidän hyvin paljon hänestä. Ja nyt, rakas Evani, jos sinulla\nvielä on joitakuita neuvoja tahi varoituksia huomiseksi annettavina,\nniin tee ne sukkelaan, sillä jo alkaa olla myöhä ja sinun täytyy mennä\nlevolle ja maata oikein makeasti.\"\n\n\"Voi, olen unohtanut sanoa sinulle, ett'en ai'o käyttää uutta\nmatka-pukuani, enkä hattuani, enkä mitään, joka ilmaisisi, että olen\nvastanaitu! Ja kuules, Harry, sinunkin täytyy opetella käyttämään\nitseäsi vanhan, vakaantuneen aviomiehen tavoin. Varokaamme ett'eivät\nihmiset oitis huomaa, että olemme vastanainut pariskunta.\"\n\n\"Tuleeko minun kääntää selkäni sinulle ja lukea sanomalehtiä? Olen\nhuomannut, että monet naineet miehet tekevät siten.\"\n\n\"Niin; ja jos voisit hyvin ystävällisesti pudistella tomua saappaistasi\nminun hameeni-liepeellä, niin auttaisi se hyvin paljon ihmisiä\nluulemaan, että olemme jo kauan olleet naimisissa. Sinä voit lukea\nsanomalehdet _ensin_ ja antaa minulle ne sitte -- se on myöskin tärkeä\nhuomattava.\"\n\n\"Pelkäänpä, että minä, jos ohjeitasi seuraisin, menisin liian pitkälle\nkömpelyydessäni\", sanoin minä. \"Ethän tahtone, että minä olisin niin\nkohtelematoin tuota kaunista tyttöä kohtaan, että muut gentlemannit\npitäisivät velvollisuutenaan tulla häntä lohduttamaan?\"\n\n\"En suinkaan; mutta löytyyhän aina keski-suunta. Voimmehan olla\nikääskuin kaksi sukulaista, jotka matkustavat yhdessä.\"\n\n\"Pelkäänpä, että ihmiset sittekin huomaavat oikean suhteen välillämme.\nEnsimmäisen päivän matka kulkee samaan suuntaan kuin hää-matkat\nyleensä, ja olenpa varma, että me joka kolmannella tahi neljännellä\npysähdys-paikalla näemme jonkun ihastuneen avioparin, josta voimme\nottaa esimerkkiä jos tahdomme, ja, kaikessa tapauksessa, tiedäthän,\nlemmittyni, ett'ei siinä yleensä ole mitään pahaa, että ollaan\nvastanaineita.\n\n\"Eipä olekaan, mutta se on paha jos käytämme itseämme typerästi, jota,\ntoivoakseni, me emme tee. Tahdon, että olemme esimerkkinä järkevyydessä\nja hyvissä tavoissa.\"\n\nKello löi nyt kaksitoista ja ilmoitti että Eva van Arsdel'in viimeinen\npäivä oli lopussa.\n\n\n\n\nKOLMASVIIDETTÄ LUKU.\n\nBolton.\n\n\nKeski-yön jälkeen palasin siis kotiin, iloisena ja unettomana. Kun\nhuomasin valon loistavan ra'osta Bolton'in kamarin ovessa, menin minä\nylös, naputin ovelle ja sain astua sisään. Hän istui lamppunsa luona,\nkäännellen paperia ja kirjeitä eräässä kirjoitus-laukussa; moniaat\nkirjeet olivat auki hänen edessänsä ja paperia oli siellä täällä hänen\nympärillänsä. Oitis ensi katsahduksella huomasin, että niissä oli\nKarolinan käsi-alaa. Minä katsahdin hänen silmiinsä, samalla kun hän\nloi silmäyksensä minuun, ja hieno pune nousi hänen poskillensa.\n\n\"Olen tässä katsellut kokoelmaa kirjoituksia, joita serkkusi\nyksinäisyydessään maalla on kyhäellyt\", lausui hän.\n\n\"Mitäs pidät niistä?\"\n\n\"Tämä on kirjallinen aarre!\" sanoi hän vilkkaasti. \"Olen vakuutettu,\nettä ne hankkivat hänelle hyvän nimen ja antavat hänelle tilaisuutta\nhankkia itsellensä niin paljon varoja, että hän voipi saada halunsa\npäästä Parisiin lukemaan tyydytetyksi. Hän lähtee oitis teidän\nhäittenne jälkeen neiti Ida van Arsdel'in kanssa. Minä olen hankkinut\nhänelle varoja siihen sen kautta, että onnistuin saada hänelle sangen\nedullisen paikan 'Cronicle' sanomalehden kirjeen-vaihtajana. Huomaat\nsiis, että hänellä on tie avoinna.\"\n\n\"Mutta miten teemme 'nais-maailman' kanssa?\"\n\n\"Sitä saamme hoitaa yhdessä. Karolina kirjoittaa silloin tällöin jonkun\nkappaleen siihen.\"\n\n\"_Karolina_!\" Kun Bolton lausui tämän nimen, huomasin oitis syvän\ntunteellisuuden hänen äänessänsä. Monet ihmiset voivat ainoastaan\nnimen lausumisella ilmoittaa yhtäpaljon tuntoa, kuin joku toinen\ninnokkaimpien lauseiden kautta. Minä olin tuossa omituisessa\nmielen-tilassa, joka varmaankin anastaa kunkin nuoren miehen, iltana\nennen kauan odotettua hää-päivää. Minä olin onnellinen; senpätähden\nsuretti minua tuo syvän surun värähdys, jonka huomasin Bolton'in\näänessä.\n\n\"Bolton\", lausuin minä hellästi, \"miksi panet itsesi ja hänet altiiksi?\nHän rakastaa sinua, sinä rakastat häntä. Miks'emme saa nähdä vielä yhtä\navio-paria, vielä yhtä kotia?\"\n\nHänen kasvonsa vapisivat hetken mielen-liikutuksesta; mutta pian\nlevoittui hän ja lausui hymyillen:\n\n\"Harry, ystäväni, aivan luonnollista on, että sinä et ajattele tällä\nhetkellä mitään muuta, kuin naimista. Mutta kaikilla naisilla ja\nmiehillä, jotka rakastavat toisiansa, ei ole _oikeutta_ mennä naimisiin\ntoistensa kanssa. Hän rakastaa minua\", lisäsi hän melkeen\nläähättämällä, \"ja hän jaksaa kantaa kaiken sen itsensä kieltämyksen,\njoka tekee naiset elämämme enkeleiksi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, miks'et -- -- -- --\"\n\n\"_Siksi, että rakastan häntä_ liian suuresti voidakseni ottaa tuota\nuhria vastaan. Minä en jaksa ajatella, että hän ehkä turmelisi elämänsä\nminun tähteni. Se suru, jonka hän nyt tuntee minusta erotessansa,\nhaihtuu pian, kun hän ihastuu uusiin toimiinsa. Jumalan kiitos, nyt\nkoittaa jo aika, jolloin naisella, yhtä hyvin kuin miehelläkin, on\ntoinenkin tie elämässä kuin sydämen. Anna hänen tutkia ammattiansa,\nmuodostaa luonnollista taipumustansa, laajentaa ajatus-voimaansa, anna\nhänen kohota niin korkealle kuin hän voipi. Se ei estä häntä matkallaan\nmuistelemasta, että hänellä on ystävä, joka aina rakastaa häntä yhtä\nhellästi; ja tieto että _hän_ rakastaa minua, pelastaa minut -- jos\nenää voin pelastua.\"\n\n\"Jos -- -- oi Bolton, ystäväni! _Miksi_ sanot sinä _jos_?\"\n\n\"Sillä vaara, joka minua aina uhkaa on sellainen, ett'en minä voi\npoistaa sitä. Kirous _ehkä_ ei enää tule päälleni -- rukoile Jumalaa,\nettä hän tukee minua -- mutta jos niin kävisi, että se jällensä alkaisi\nvaivata minua, en tahdo musertaa samalla toisenkin sydäntä.\"\n\n\"Bolton, kuinka voit ajatella noin, kun tiedät, että hän rakastaa\nsinua?\"\n\n\"Nyt ei hän rakasta minua niinkuin hän rakastaisi, jos hän olisi\nvaimoni. Hänen kohtalonsa ei nyt ole niin kiinitetty minun kohtalooni,\nkuin se olisi jos olisimme avio-liitossa. Sitäpaitsi jos veressäni ja\naivoissani on kätkettynä siemen tuohon onnettomaan himoon, niin\nuskallanko minä antautua mahdolliseen vaaraan jättää tämä kirous\nperinnöksi pienelle lapsi-paralle? Tuleeko minun antaa tuollaisen\nvaimon kärsiä uudestaan samoja tuskia äitinä, kuin hän jo on saanut\nkärsiä puolisona? Ei, niin totta kuin Jumala on tuomarini, en tahdo\nantaa vielä toisen vaimon kärsiä samoja tuskia, kuin äitini sai kärsiä\ntähteni.\"\n\nHän puhui innokkaasti ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Hetken\nkuluttua levoittui hän jälleen ja lausui ystävällisesti:\n\n\"Älä, Harry, rakenna minulle mitään tuulen-tupia. Minä toivon kyllä\nhyvin tulevani toimeen. Ja nyt, katsokaammepa, ennenkun lähdet\nmatkallesi, mitä voin tehdä edestäsi. Jim ja minä käymme kaikkialla\nhakemassa sinulle tuollaista pientä taloa, jossa on monta suurta\nhuonetta, juuri sellaisia, joita vastanaineet aina haluavat. Kaikki\nilmoitukset tahdon minä leikata irti sanomalehdistä ja lähettää sinulle\nynnä tiedon, mitä kukin maksaa. Minä kyllä luen korrekturia\nkappaleihisi 'Talvitiessä' ja kirjoitan puolestasi 'Suureen\nkansanvaltaan.' Sen sijaan täytyy sinun olla meidän kirjeen vaihtajamme\nedenin kukka-tarhoista, sieltä voit lähettää meille matka-kertomuksia.\"\n\n\"Kiitoksia\", sanoin minä. \"Sinä kyllä saat kirjeitä minulta, mutta\nluultavasti et saa painattaa niitä 'Suureen kansan-valtaan'.\"\n\n\"Kun palaat takaisin matkoiltasi\", lisäsi Bolton, \"luulen varmaan\nett'et saa paljon jouto-aikaa töittesi paljouden tähden, senpätähden:\nmatkusta nyt ja nauti elämää, niin paljon kuin taidat. En minäkään ole\naivan ilman kotoista huvia. Finettani on lahjoittanut koko sarjan\nmiellyttäviä kissanpoikia. Katsos tänne vaan!\"\n\nKorissa, uunin edessä, makasi lömpöisellä vuoteella emä-kissa ynnä\nneljä silkki-karvaista pienokaista. Bolton otti lampun, istahti\nlaattialle ja näytteli niitä suurimmalla ihastuksella. Stumpy'kin tuli\nkorin luo ja katseli mielihyvällä tuota pientä perhettä korissa. Mitä\nFinettaan tulee, aukaisi se keltaisia silmiänsä ja oikaisi uneliaasti\nkäpälöitään, haristeli kynsiänsä ja kehräsi ilonsa ja ylpeytensä\nosoitteeksi.\n\n\"Harry, minä säästän yhden näistä kissanpojista sinulle, sillä ei\nmikään perhe ole täydellinen, ell'ei siinä ole kissaa. Koiran sinun\nmyöskin tulee hankkia itsellesi; mutta Stumpy'stä en minä voi luopua.\nEnpä luule koko maailmassa löytyvän sen vertaista koiraa.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasin minä. \"Stumpy'n hyvät ominaisuudet ovat\ntäydellisesti moraliset, jotta pelkään ett'ei niitä koskaan kyllin\narvostella. Sitäpaitsi jos minä lahjoittaisin hänet jollekin toiselle,\nluulen minä varmaan, että hän kuolisi rakkaudesta minuun. Se on siinä\nkohden niin täydellinen, että harvat ihmiset ovat sen kaltaisia. Mutta,\nmene levolle nyt, Harry, muutoin olet huomenna liian väsynyt. Jumala\nsiunatkoon sinua!\"\n\n\n\n\nNELJÄSVIIDETTÄ LUKU.\n\nHää-matka.\n\n\nHää-matka -- mikä se on? Se on matka kaikkiin kalliimpiin ja komeimpiin\nravintoloihin ja kylpy-paikkoihin, se on huolenpito matka-laukuista ja\nhattu-koteloista, se on uusien pukujen näytteleminen, joita tätä\ntilaisuutta varten on valmistettu kolme aivan erinlaatuista joka päivän\nvaraksi. -- Tuo on kaikki sangen oivallista, ja tosi-rakkaus ehkä sopii\nhyvinkin yhteen sen kanssa. Monet, jotka todella ovat rakastaneet\nlämpimästi, ovat tehneet tällaisen matkan, eivätkä ole siitä\npahentuneet, sillä kaikki muu on sangen vähästä arvosta siinä, jossa\ntosi-rakkautta löytyy.\n\nMutta, kun halu saada näytellä noita eri pukuja on ainoa peruste\navio-liittoon, tahi kun tällaisella matkalla tuhlataan niin paljon\nvaroja, kuin tarvittaisiin kotoisen onnen perustamiseksi, silloin ovat\ntuollaiset matkat ainoastaan puhdasta onnettomuutta.\n\nMutta tästäkin huolimatta on mielestäni halpaa panna kalliimmat ja\njuhlallisimmat päivät ihmis-elämässä altiiksi jokapäiväsyyden\nuteliaille katseille. Yhdistys vaimon ja miehen välillä on mielestäni\nniin pyhä, että sen ensi hetket vaativat hiljaista yksinäisyyttä,\nkaukana jokapäiväisen elämän hälinästä.\n\nNäille molemmille, joista toinen on toisellensa kalliimpi kuin koko muu\nmaailma, on luonnon hiljaisuus paras seura. Turve-penkit ovat heille\nmieluisammat kuin komeimman ravintolan hienot huone-kalut ja oravat\nja peipposet sopivat heille paremmin seuralaisiksi kuin meluava\n\"hieno-maailma,\"\n\nIlo ja tyytyväisyys vallitsi meidän häissämme. Monet ystävälliset kädet\nolivat koristaneet kirkon ihanilla, hyvän-hajuisilla kukilla. Jim\nFellows ja monet muut perheen ystävät olivat tehneet parastansa, ja\nolivat onnistuneetkin saada kirkon erittäin komeaksi. Hää-vieraina oli\nainoastaan sukulaisia ja parhaimpia ystäviämme, ja kaikki liiallinen\nkomeus ja ylellisyys oli vältetty. Kaikki vanhemmat sukulaiset itkivät,\nniinkuin he tavallisesti tekevät tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta\nenimmät kyynelet valuivat toki Maria-tädin silmistä, sillä hän katseli\nyhä vaan yhdistystämme synkimmältä kannalta. Aina siitä saakka, kun tuo\nonnettomuus kohtasi herra van Arsdel'ia, oli hänellä kauheimpia\nennustuksia tulevasta kohtalostamme, ja hän piti kaikki ilon ja\ntyytyväisyyden osoitteet sopimattomana ilveenä kovan onnen kanssa.\n\nMutta Maria-tädin hautiais-naama ei voinut häiritä iloamme, ja Jim\nFellows oli tavallista oivallisempi ilon ja naurun matkaan saamisessa,\nja päivä olikin mitä hupaisimpia voin muistaa.\n\nAinoastaan päivän matka oli Newyorkista tuohon vanhaan, yksinkertaiseen\nasema-paikkaan, josta tie poikkesi New Hampshire'en. Rautatiellä täytyi\nminun olla koko päivän, ruhtinattareni tahdon mukaan, niin jäykkä kuin\nmahdollista. Tuskin sain istua hänen vieressänsä, ja kun varoimme, että\nmuut voisivat kuulla keskustelumme, puhelimme mitä jokapäiväisimmistä\nasioista.\n\nMeidän häämme pidettiin tuossa varsinaisessa hääkuukaudessa, ja tiemme\nkulki samaa suuntaa kuin kaikki muutkin vastanaineet matkustavat;\nsenpätähden näimmekin alituisesti ylen onnellisia nuoria pariskuntia,\njoiden liialliset hyväilykset melkeen inhoittivat Evaa. Penkillä meidän\nvastapäätä nojasi onnellinen avio-mies päänsä puolisonsa olkaa vastaan\nja vieressämme istui nuori morsian, joka autuuden hurmaamana painoi\nkähärähivuksisen päänsä sulhonsa rinnalle.\n\n\"Kuinka ilettävältä ja vastenmieliseltä tuo näyttää!\" kuiskasi Eva\nkorvaani.\n\n\"Armahani\", vastasin minä, \"emmehän voi sille mitään.\"\n\n\"Emme, tosin kyllä; mutta en ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat\ntuolla tavalla käyttää itseänsä!\" lausui hän.\n\n\"Ollaan me järkevämpiä!\" lohduttelin minä.\n\nIltapuolella saavuimme vuoriseudun laidalle, jossa erosimme\nrautatiestä, ja josta jatkoimme matkaamme posti-vaunussa. Me saavuimme\ntuohon ihanaan seutuun, jossa tiet kulkevat kovalla kalliolla, jossa\nkuuset ja muratit kasvavat vuorien rinteillä, jossa hopeankirkkaat\nkosket hyppelevät kivien välissä ja kristalli-puhtaat purot lirisevät,\nja jossa kansa on yksinkertainen tavoiltansa, mutta sydämellisesti\nystävällinen. Pian huomasimme, että olimme kaukana tuosta\nteeskennellystä maailmasta. Me istuimme vieretysten posti-vaunun\nkatolla ja kuljimme eteenpäin kuin lintupari puiden oksain läpi,\nkatsellen alas varjoisiin metsä-polkuihin laaksossa. Eteenpäin yhä\nriensimme, vapaina teeskennellyn maailman pakosta. Me välitimme yhtä\nvähän puvustamme kuin orava- tahi peippos-pari. Me unhotimme, että\nlöytyykään maailmaa katsojineen, me olimme kuin kotonamme vapaassa\nluonnossa, jonka vieraan-varaisuutta mielimme nauttia.\n\nHighland, jossa äitini asui, oli päivän matkan päässä, valko-vuorien\nkauniimmassa seudussa.\n\nHiljaa kuljimme eteenpäin ja nautimme ihanasta matkastamme.\nIltapuolella saavuimme äitini hiljaiseen kotiin. Säteilevin silmin\nriensi hän meitä vastaan tervehtimään uutta tytärtänsä, jonka minä\nihastuneena laskin hänen syliinsä.\n\nPieni kylämme oli niin hiljainen ja aivan entisellään! Tuolla oli\nkirkko, jossa isäni ennen saarnasi; tuossa seisoivat vielä samat talot,\nsiellä elivät vielä samat henkilöt, joita minä lapsuudessani olin\ntuntenut; tässä vanha tavara-aitta ja tuossa ravintola, jonka kyltti\nkiikkui kitisten tuulessa. Ja, parhaimpana kaikista, tuossa oli\nJaakko-enon kartano, jossa löytyi kirjoja joka sopessa, hiljaisilla,\nmukavilla huoneillansa, tutulla vieraan varaisuudellaan ja\njuhlallisella rauhallisuudellaan. Tämä oli paratisi, jonne sain viedä\nEvani lepoon ja rauhaan.\n\nEn voi kertoa kuinka ihania ne päivät olivat, joita me nyt vietimme\nkodissamme! Koulu-lasten tavoin kuljimme käsi-kädessä kaikkialla ja\nkävimme kaikissa lapsuuteni mielikki paikoissa. Siellä, jossa pienen\nlapsuuteni morsiamen kanssa olin poiminut keltaisia liljoja ja punaisia\nmansikoita, siellä mekin noukimme niitä nyt. Sama peipponen, istui\nvieläkin tuon vanhan puun korkeimmalla oksalla, liverrellen laulujansa,\naivan samoin kuin muinoin, kun Susie'n kanssa makasimme heinikossa ja\nkuuntelimme sen laulua. Luulinpa itseni äkkiä muutetuksi poika-vuosieni\nonnellisiin päiviin, niin elävästi herätti nuori puolisoni muistojani\naikaisimman lapsuuteni pienestä morsiamesta. Me olimme aivan kuin\nlapsia, jotka elävät nauttien valoisasta nykyisyydestä, vähintäkään\npelkäämättä tulevaisuutta.\n\nJoka kerta, kun palasimme matkoiltamme, otti äitimme, ilosta säteilevin\nkasvoin, meitä vastaan, hän hymyili aina niin sydämellisesti ja otti\nosaa iloomme. Jaakko-eno oli yhtä kuiva ja satirinen kuin ennenkin,\nmutta katseli kuitenkin onneamme teeskentelemättömällä ihastuksella.\n\n\"Nyt olet oikean löytänyt, Harry\", sanoi hän minulle. \"Hänestä tulee\noivallinen puoliso. Sinä olet onnen poika, kun kaupungin tyttöjen\njoukosta tapasit sellaisen naisen.\"\n\nPian laittoi Eva itsellensä soman ja hyvin mukavan vuori-puvun, joksi\nhän sitä kutsui, ja johon puettuna hän kiipeili kanssani kaikkialla\nvuoristossa. Me tunkeusimmekin kaikkialle, tutkimme rotkojen ja metsäin\nsalaisuudet.\n\nEno lainasi meille hevosensa ja vaununsa ja äitimme varusti meitä\nhyvällä eväällä, niin että me usein matkustimme pari päivää\nvuoristossa, jolla ajalla haimme ja ihailimme kauniimpia näky-aloja.\nKun täten nautimme vapaassa hiljaisessa luonnossa luonnon ihanuutta,\nopimme aina tuntemaan kumppalimme perinpohjaisemmin, kuin seura-elämän\nteeskennellyissä piireissä. Kun olemme kaukana maailman tohusta, kun\npuhdas, ihana tuoksu ympäröi meitä, silloin kohoaa sisimmässämme\npiileilevät jalot ja puhtaat tunteet pinnalle, ja mietteitämme\nvaihtamalla tuomme silloin esiin parhaimmat sielumme ominaisuudet.\n\nKun Evan kanssa olin kaukana ikivanhan metsän siimeessä, jossa jalkamme\nvaipui mattoon, joka oli taidokkaammin tehty, kuin paras taideteos,\njossa nuot ikivanhat puiden rungot olivat päällistetyt hienolla\nsammal-kuteella, jossa linnut lauloivat joka oksalla -- silloin tuntui\nikääskuin olisimme olleet pois koko maailmasta, ikääskuin olisimme\nmuutetut paratiisiin, ja täällä tumman vehreäin kuusten suojassa voimme\nvapaasti tehdä päätelmiämme muusta maailmasta.\n\nTuo rohkea yritys päättää käsi-kädessä elää erillään tämän maailman\nturhuudesta ja loistosta, elää ainoastaan sydämen todellisen onnen\nvuoksi, sai täällä uutta virkistystä, uutta voimaa. Luonto hymyili\nsuopeasti liitollemme. Kukin heinän korsi, jota tuuli tuuditteli, kukin\ntuoksuva kukka-pensas, kukin visertelevä lintu, kuului kukin tavallansa\nkuiskaavan meille: \"se on oikein tehty!\"\n\n\"Luulenpa varmaan\", sanoi Eva, kun kerran istuimme eräällä autiolla\npaikalla, josta komea koski näkyi etäällä, \"että löytyy sangen monta,\njotka suuresti surkuttelevat minua. Isäni on kadottanut rikkautensa,\nminä olen mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole muita rikkauksia\nkuin sisäiset, ja meillä ei ole varaa oleskella Niagaran luona tahi\njossakin muussa loistavassa seudussa, jossa rikkaat vastanaineet\nviettävät lempiviikkonsa, emmekä myöskään voi oitis Newyorkiin\ntultuamme itse pitää suuria pitoja, emmekä käydä sellaisissa.\"\n\n\"Voi Eva van Arsdel parka, miltä onnen kukkulalta etkö sinä ole\nvaipunut!\" huudahdin minä.\n\n\"Maria-täti parka!\" jatkoi Eva. \"Minua todellakin surettaa hänen\ntähtensä. Hänkin rakasti minua tavallansa -- samoin kuin kaikki muut\nihmiset rakastavat, se on, he tahtovat, että olisimme onnellisia sen\nkautta, että teemme mitä he tahtovat. Hän oli määrännyt minulle rikkaan\nnaimisen ja kuvitellut mielessään, että minä, häiden vietettyä, jotka\nolisivat komeammat kuin mitkään tähän asti vietetyt häät, olisin\nloistavana tähtenä Newyorkin loistavissa piireissä. Nyt on kaikki nämät\nhänen toiveensa menneet mitättömiin. Arvaas kuinka katkeralta se mahtaa\ntuntua! Minä mielelläni lohduttaisin häntä ja sopisin hänen kanssaan,\nmutta hän ei voi antaa minulle anteeksi mitä olen tehnyt. Kun hän\nlähtiessämme suuteli minua, luin selvään hänen kasvoillansa sanat: 'Jos\ntahdot mennä perikatoon, niin mene, minä en sitä voi enää estää'.\"\n\n\"Mutta ehkä hänen mielensä muuttuu, kun hän näkee kuinka onnellisia me\nolemme\", sanoin minä.\n\n\"Minä pelkään ett'ei hän sitä tee. Maria-täti ei voi käsittää, että se\nvoisi olla onnellinen, jonka täytyy alkaa taloutensa yksinkertaisella\nvilla-matolla laattialla. Hän pitää sitä varsin sopimattomana ja\nymmärryksen puutteena, että olemme onnellisia sellaisessa tilassa. Minä\nai'on juuri tuollaisessa tilassa olla hyvin onnellinen; luonnollisesti\ntulen minä alati loukkaamaan hänen moralista tunnettansa, ja, niinkuin\njo äsken sanoin, tahtoisin välttää sitä, sillä minä pidän paljon\nMaria-tädistä, ja se huolettaa minua, ett'en voi tehdä hänen mielensä\nmukaan.\"\n\n\"Arvattavasti on mahdotoin saada häntä käsittämään, mikä aarre\nmeillä on toisissamme ja rakkaudessamme tähän iloiseen, raittiisen\nluonto-elämään\", sanoin minä.\n\n\"Niin, se on mahdotointa. Maria-tädin käsitys matkasta vuoristossa on\nse, että istumme hienoimmassa puvussamme ravintolan akkunan luona ja\nkatselemme vuoria. Hän ei varmaankaan viitsisi kastella kenkiänsäkään\nnähdäkseen näitä kauniita maisemia. Varmaan tuo hyvä sielu nyt valvoo\nkaiket yöt surren onnettomuuttani, ja vaivaa aivojansa ajattelemalla\nkuinka voisimme helpoimmalla tavalla viettää loistavaa elämää.\"\n\n\"Ja sinä olet vapaa ja iloinen kuin rastas.\"\n\n\"Niinpä olenkin. Minä en toivo mitään hartaammin, kuin että voisimme\nasua jossakin näistä pienistä vuorikaupungeista, niinkuin äitisi ja\nenosi tekevät. Minä rakastan näitä yksinkertaisia, ystävällisiä luonnon\nlapsia.\"\n\n\"Mutta kun emme voi asua täällä, täytyy meidän koettaa valmistaa\nitsellemme Newyorkissa pienen, yksinkertaisen, ystävällisen ja\nvilpittömän kodin, samallaisen, kuin kodit täällä ovat.\"\n\n\"Niin, sen kyllä teemmekin\", vastasi hän; \"kun vaan päätämme olla\nvapaita, niin olemmekin vapaita. Tämäpä onkin avio-liiton etuja. Yksin\neläessämme olemme jäsenenä jossakin perheessä, ja meidän täytyy seurata\nsitä, minne se matkustaa. Mutta nyt kun olemme naineet, voimme aivan\nseurata omaa tahtoamme, sillä olemmehan kuningas ja kuningatar omassa\nvaltakunnassamme. Oman kotimme saamme järjestää miten itse tahdomme ja\nhallita aivan yksivaltaisesti siinä.\"\n\n\"Se on aivan totta\", vastasin minä. \"Tästä lähin kutsutaan sinua ja\nminua Henderson'in perheeksi, ja ihmiset kertovat että Henderson'illa\ntehdään niin tahi niin, ja Henderson'illa ei tehdä niinkuin muualla.\nMeitä tutkitaan aivan kuin jotakin uutta valtiota.\"\n\n\"Niin kai!\" sanoi Eva innokkaasti; \"ja kun he ovat kyllin tutkineet\nleveys- ja pituus-asteemme, maanlaadun ja tavat valtakunnassamme\npäättävät he, voivatko käydä meitä tervehtimässä tahi ei.\"\n\n\"Ja sinä et laisinkaan pelkää vaikka meistä sanottaisiin: 'voi kuinka\nnuot Henderson'it ovat omituisia ihmisiä!'\"\n\n\"En vähintäkään, niinkauan kuin tuo ihmeteltävä omituisuus on\nainoastaan joku omituisempi mukavuus\", vastasi Eva. \"Jokapäiväis-huone,\nesimerkiksi sellainen kuin Jaakko-enosi, räiskyvällä tulellaan pienessä\nuunissa, kirjoillaan ja yksinkertaisilla aterioillaan, olisi jotakin\nvarsin outoa Newyorkissa, jossa ei tulla toimeen ilman suuria peilejä,\nmarmori-levyjä, silkki-tupsuja, damastikartiineja ja ilman suurta\njoukkoa mukavia ranskalaisia nojatuoleja, joita ympäröi ylellisyyden\nhaudankaltainen pimeys. Nyt minä ai'on asettaa kotini aivan samalle\nyksinkertaiselle kannalle, kuin kodit täällä ovat; meidän\nvierashuoneemme on oleva valoisa, vilkas, laaja ja vapaa ylellisistä\nkoristeista, kullattuna ainoastaan auringon kultaisilta säteiltä, aivan\nniinkuin äitisi vieras-huone on. Kuinka ihanasti miellyttävältä eikö\nkaikki näytä äitisi kodissa hämärässä, kun me kaikki istumme valkean\nympärillä ja liekki valaisee tauluja ja kirjoja ja antaa niille\ntuollaisen uneksuvan hohteen.\"\n\n\"Sinä olet pieni runoilija, lemmittyni; sinun toimenasi on nyt muuttaa\nelämän prosan runoudeksi.\"\n\n\"Niin, ja sitä kutsun minä naisen tehtäväksi maan päällä. Meidän\nnaisien 'kutsumus' tässä maailmassa on, minun ajatukseni mukaan, tehdä\nelämän suloiseksi, salata, peittää kaikki mikä on kovaa, kuivaa ja\nprosaillista elämässämme ja tuoda esiin sen runolliset, valoisat\npuolet. Minun mielestäni pitäisi naisen olla, niinkuin Hawthorne sanoo,\n'elämän sulostaja'.\"\n\n\n\n\nVIIDESVIIDETTÄ LUKU.\n\nVaimoni vaatteet.\n\n\nLukija älköön luulko, että vaimoni unohti ottaa sopivia pukuja mukaansa\nmatkallemme, vaikk'emme matkustaneetkaan Saratogaan tahi Niagaralle.\nNiin vähiä vaativa kuin nuori puolisoni olikin, oli hänellä toki täysi\nvarustus vuori-matkallemme.\n\nMichelet'in opetuksien mukaan pidin avio-miehen velvollisuutena\nolla vaimonsa kamari-piikana. Minä laitoin hänen vaatteensa\nmatka-arkkuihimme ja otin ne jällensä ylös niistä. Nöyränä ja suurella\nkunnioituksella pitelin minä kaikkia näitä omituisia, kummallisia\nvaatteuksia, joista moni näytti silmissäni selittämättömästi lumotulta.\n\nTuntuipa oikein kauhealta, kun joku aika sitte luin erään kirjoituksen,\njonka muuan hyvin etevä nainen oli kirjoittanut tuon jumalaisen suvun\npukujen muuttamisesta.\n\nLöytyy todella niitä, jotka tahtoisivat muuttaa naisien puvut yhtä\njokapäiväisiksi ja prosaisiksi kuin meidän, tomun kömpelöin poikain on.\nMinulle oli toki vaimoni puku joka päivä uusi runo, ja kun minä\nnäin _hänen_ kantavan näitä eri pukuja, sai moni ajatus, joka oli\naivoissani piileillyt, äkkiä siivet, aivan samoin kuin hyönteinen\nlevittää hieno-verkkoiset siipensä kovan kuoren alta. Kun Venedig'in\nmaalaus-kokouksissa katselin Paulo Verones'en ja Titian'in maalauksia,\nnureksin minä aina nykyajan tapaa, joka lähettää miehen ulos elämän\nmerelle, niinkuin mustan venheen, joka on pakoitettu aina kantamaan\nsamaa väriä. Kaikki nämät sametti-puvut, taivaan-kaaren eri väreissä,\nnämät oivalliset pitsit, nämät kalliit helmet, joita miehet muinoin\nsaivat käyttää pukuinansa, ovat aivan kadonneita, meidän miehien\npuvuissa ei nyt enää löydy mitään runoutta. Räätäli tekee vaatteemme\nkaikki toisensa näköisiksi. Vaimoillamme olemme toki vielä\ntilaisuudessa ihaella tuota vaatteiden vaihettelevaisuutta. Minä\nmielelläni yhdyn siihen väitteesen, että miehien ihmetys herättää\nnaisissa halun pukeutua komeasti. Se on totta -- sen tunnustan\nkyynel-silmin -- että se vilkas mielen-kuvittelu ja runous, joka\nilmaantuu naisen puvussa, lumoaa ja miellyttää meitä.\n\nNaisen silmissä ei toisen naisen puku ole yhtä viehättävä, yhtä\nhurmaava kuin miehien silmissä.\n\nVaimoni johdon alla opin minä miten nuot utu-pilven kaltaiset\nvaatteukset ovat käännettävät ja levitettävät, vaikka kyllä monesti\nsain nuhteitakin kömpelyydestäni. Hänellä oli suuri paljous kirjavia\nnauhoja, kimelteleviä helmi-koristeita, kolibri-linnun siipiä ja muita\nkoristeita, joista hän otti milloin yhden milloin toisen, ja asetti ne\nväliin hiuksiinsa, väliin kaulallensa, väliin taas johonkin pukuunsa,\nihmetyttävällä taidolla, ja seuraus tuosta oli, ett'ei hän koskaan\nkahtena päivänä ollut aivan samanlainen. Somasti ja miellyttävästi oli\nhän aina puettu; se ei maksanut paljon, mutta oli meille aina uutena\nilon lähteenä. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun minä ensin ihmettelin\nhäntä ja sitte äitini, Polly-täti ja Jaakko-eno kääntelivät ja\nkatselivat häntä joka sivulta, aivan kuin hän olisi ollut joku outo,\netelämainen kukka. On vaadittu, että vaimon puvun pitäisi olla hyvin\nyksinkertaisen ja työn-tekoon soveltuvan; onpa vaadittu, että se olisi\ntehtävä aivan miehen puvun kaltaiseksi. Mutta jo itse luonto näkyy\nvaativan, että naisen puku on oleva erillainen kuin miehen, samoin kuin\nluoja on muodostanut hänen jäsenensä hienoimmiksi ja hänen hiuksensa\nsoreammiksi kuin miehen. Naisen päämaali on korkeampi kuin työn-teko;\nnainen on luotu elämän sulostuttajaksi, sen lumottareksi, ja siinä on\nsyy, jonka tähden naiset aina ovat huolellisempia pukunsa suhteen kuin\nmiehet.\n\nEpäilemättä ovat monet hurjuudet ja liiallisuudet seurauksena siitä,\nmutta sitä emme voi auttaa tavan poistamalla, vaan siten, että\njohdatamme sen paremmalle suunnalle.\n\nKauniin vaimoni soma puku herätti tässä pienessä seurassamme suurta\nhuomiota, jota vastoin tuskin kukaan olisi häntä ihmetellyt Saratogassa\ntahi Newport'issa. Hän teki tämän pienen piirimme ihanaksi, melkein\nloistavaksi, ja ihmettelevät katseet seurasivat häntä kaikkialla.\n\nVaimollani oli syntyperäinen taipumus pukea itsensä miellyttävästi.\nJos hän olisi elänyt Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, jossa\nhänellä ei olisi ollut muita katsojia, kuin papukaijoja ja marakattia,\nja jossa hänellä ei olisi ollut muuta peiliä, kuin kirkas vesilammikko,\nolisi hän varmaankin pukenut itseänsä huolellisesti, ainoastaan\nkauneuden-tunteensa kiihoituksesta. Tällä kauneuden-tunteellansa\nmuodosti hän pian äitini kodista pienen edenin.\n\nÄidilläni kyllä myöskin oli taipuvaisuutta kaikkeen siistiin ja somaan,\nmutta hän oli köyhä papin vaimo, hänen siis täytyi luopua kaikesta\nkoreudesta. Olipa hauskaa nähdä, kun nuot vanhat harmaa-hapsiset\nnaiset, äitini ja tätini, istuivat matka-arkkujen päällä huoneessamme,\nkuin kaksi kyyhkyistä, sill'aikaa kun nuori vaimoni levitteli heidän\neteensä kaikki koristuksensa; he haastelivat silloin niin innokkaasti,\nettä olisi voinut luulla koreuksien olevan elämän pää-maalina.\n\nJoka päivä olimme tilaisuudessa ihmetellä kuinka sopivasti vaimoni oli\nvalinnut jonkun soman kukan pukuunsa. Hän rakasti suuresti kukkia, ja\npian olivat kaikki äitini huoneet aivan kuin kasvi-tarhat.\n\nVäliin näin nuoren vaimoni, puettuna puuvillahameesen ja valkoiseen\nesiliinaan, hääräävän suuressa, valoisassa kyökissä, jossa hän sai\nopetusta äidiltäni ja tädiltäni emännän-viran salaisuuksissa. Yhdessä\nneuvoin onnistui näille kolmelle naiselle, suurimmalla huolella ja\njuhlallisuudella loihtia esiin kummallisia, hyvän makuisia kakkuja ja\nsylttyjä, joiden valmistaminen oli perhe-salaisuus, joka kulki suvusta\nsukuun.\n\nVähitellen sai Evakin tuollaisen perhe-äidin juhlallisen vakavuuden;\nhänellä oli pitkiä kanssa-puheita äitini ja tätini kanssa\nkaikenmoisista talouden hoitoon kuuluvista asioista; he näyttivät\nhänelle kaikki ruoka- ja vaate-kaappien salaisuudet, ja eroittivat\nliina-vaatteista paraimpia esineitä, joita he lahjoittivat meidän\nuuteen kotiimme.\n\nEnnenmuinoin olivat kaikki morsiamen liina-vaatteet hänen omia\nkehräämiänsä ja kutomiansa tahi myös hänen äitinsä tai jonkun muun\nnaispuolisen sukulaisen valmistamia, joten jok'ainoaan lankaan niissä\noli yhdistetty joku rakas muisto. Täytyy otaksua, että suloiset unet\nliikkuivat sen vuoteen ympärillä, jonka valmistamiseen niin moni rakas\nja kunnioitettava käsi oli ottanut osaa. Äitini lahja nuorelle\nvaimolleni oli tuollainen aarre, jossa kullakin palasella on oma\nhistoriansa. Tämän silmiliinan oli tuo rakas Annie-täti kehrännyt ja\nkutonut, nuot tyynyn-päällysteet olivat äitini-äidin työtä. Ne olivat\nkulkeneet polvesta polveen, ja kun me ne saimme, lehahti niistä vanha\nsatu meitä vastaan, ja me pitelimme niitä kunnioituksella, juuri kuin\nne olisivat olleet pyhien jätteitä.\n\nSitte seurasivat perhe-kirjat, joissa oli sääntöjä ruo'an laittamisessa\nja muissa talouden asioissa, joilla myöskin oli oma runollisuutensa.\nMinä puolestani katselin aina hellyydellä noita kellastuneita vanhoja\nkirjoja, joihin äitimme ja äiteimme äidit ovat kirjoittaneet\nkokeistansa, miten elämä on tehtävä mukavaksi ja terveelliseksi.\nNäiden kirjojen lukeminen herätti sentähden aina muistoja vanhasta\nkoti-elämästä. Tämän arvokkaan, rakkaan kirjan lahjoitti äitini nyt\nEvalle, joka oitis päätti saman mallin mukaan valmistaa uuden, omista\nkokeistansa.\n\nSeurauksena kaikesta tästä oli se, että Eva, kun palasimme täältä,\nluuli olevansa täydellisesti koti-elämän salaisuuksien perillä. Minua\nkohteli hän aina vähän ylpeästi, kun noista asioista tuli puhe, ja\ntodisti aina, että miehet eivät noista asioista ymmärrä mitään. Eva oli\ntavallansa aivan kuin äiti minulle.\n\nÄitini ja tätini olivat vakuutetut, että hän hyvin menestyisi uudessa\nvaltakunnassaan. Vaikka hän olikin kaupungin tyttö ja rikkauden ja\nylellisyyden hennoiteltu lapsi, huomasivat äitini ja tätini,\nluonnollisesti, hänessä suurta taitoa talouden hoitamiseen ja kodin\nsulostuttamiseen. Eva oikein kiihkoisesti halusi päästä Newyorkiin\nsaadaksensa siellä perustaa oman valtakuntansa.\n\n\n\n\nKUUDESVIIDETTÄ LUKU.\n\nKirjeitä Newyorkista.\n\n\nTähän aikaan saapui Jim'iltä muuan kirje, joka antaa hyvin selvän\nkuvauksen hänestä. Sen sisältö oli seuraava:\n\nRakas veliseni!\n\nMinun pääni kuhisee kuin mehiläispesä. Voi kuinka paljon olen saanut\ntoimeen sitte kun sinä lähdit täältä! Van Arsdel'in perhe on nyt aivan\nvalmis lähtemään matkalle, ja minä olen luonnollisesti auttanut heitä\nniin paljon kuin olen voinut. Olen ollut tuon jumaloittavan Alice'n\njuoksupoikana ja palvelijana. Tuo tyttö on kallis helmi! Enpä ole\nkoskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin nyt -- hän on todella oikein\noivallinen. Hän käsittää kaikki asiat ja suhteet niin hiton järkevästi\nja säntilleen. Minä oikein kunnioitan häntä -- saat olla vakuutettu\nsiitä, ett'ei tässä puheessani ole vähintäkään ilvettä, se on pelkkää\ntotuutta joka sana. He lähtevät kaikki herra van Arsdel'in isän luo\nkesää viettämään, ja ensi syksynä toivotaan, että herra van Arsdel\nsaapi pienen viran, jonka tuloilla perhe voipi tulla toimeen. Syksyllä\nvuokraavat he täällä pienen talon itsellensä, ja luulenpa, että he\ntulevat elämään sangen onnellisina; mutta ajatteles mikä muutos tämä\nkaikessa tapauksessa on Alice'lle!\n\nNiin, olinpa unhoittaa, nyt minun täytyy kertoa Sinulle, että hiisi\ntaas on ollut liikkeellä. Kun eilen istuin ja kirjoitin niin\nuutterasti, kuin olisi henkeni ollut kysymyksessä, purjehti arvoisa\nystävämme Dacia huoneeseni, kukon-höyhenet hatussa, juhlallisena ja\nmajesteetillisena, kuin tavallisesti. Hän oli taaskin rahoja\nhankkimassa; mutta tällä kertaa vaati hän minua tilaamaan hänen uutta\nkirjaansa. Hän ilmoitti, että tämän kirjan tarkoituksena on\nyhteiskunnan uudestaan synnyttäminen, ja vaati siitä ainoastaan viisi\ndollaria. Kirjan nimi on:\n\n    Yleinen empyreal-harmoniadi\n    joka selvittää ijankaikkisuuden\n    Dual-Triplicat-Conglomerationia.\n\nKatsos, siinä on kirja sinulle!\n\nDacia oli erittäin miellyttävällä tuulella, vapaa ja ujotoin kuin\ntavallisesti. Hän ilmoitti minulle, että tuo tuhat-vuotinen valtakunta\njo oli lähestymässä, ja huvitti minua kertomalla, miten hän ja hänen\nvertaisensa aikoivat hallita sitte, kun tuo autuuden aika joutuu.\n\nNykyään, sanoi hän, ovat nuot omistavaiset asemasanat kaikkein\nharmittavimmat; hän ja hänen vertaisensa aikovat kokonansa hävittää ne.\nTästä-lähin ei pidä enää löytymän mitään _sinun_ tahi _minun_. Kunkin\npitää oitis saada, mitä hän tahtoo, sitä ei kenkään saa estää.\nAvio-liitto on vanha, kulunut laitos, jäte entisistä sivistymättömistä\najoista. Vast'edes ei pidä löytymän mitään _minun_, miehien, vaimojen\neikä lapsienkaan joukossa. Valtion tulee kasvattaa kaikkia lapsia,\naivan samoin kuin nauriita kasvatetaan suurissa kasvihuoneissa, ja ne\novat olevat kaikkien yhteisenä omaisuutena. Rakkaus, niin vakuutti hän,\non silloin oleva vapaa kuin ilma, ja kukin saa seurata omaa tahtoansa\n-- oikeus, jonka hän nyt jo sanoi anastaneensa. \"Jos näen miehen, joka\nminua miellyttää\", lisäsi hän, \"en minä ai'o kysyä papilta enkä muilta\nlupaa, saanko minä ottaa hänet, tahi en.\" Tämän hän lausui niin\nrohkealla katsannolla, että minä melkein vapisin, mutta hän rauhoitti\nminua sanoilla: \"Älä pelkää, sinuun en ole luonut silmiäni. Sinusta en\nhuoli, et sinä kelpaa minulle. Sinulta en tahdo muuta kuin rahaa\", ja\nsitte hän jällensä puheli raha-asioistaan.\n\nJok'ainoan sanan tässä kirjassa, niin vakuutti hän, on henki\nkehoittanut häntä kirjoittamaan, kun se tuli hänen päällensä. Kirjan\ntekijöinä ilmoitti hän Sokrateen, Pauluksen, Ching-Ling'in ja Jim\nCrow'in olleen, niin että olemme siinä tilaisuudessa verrata eri\nkirjailijain kykyä eri aikoina. Hän luki minulle kappaleita\nteoksestaan, joista minä tulin siihen vakuutukseen, että on parasta\nelää niin kauan kuin mahdollista, jos me tuollaisia kirjoittelemme\nkuolemamme jälkeen.\n\nOli todellakin hauskaa kuunnella hänen puhettansa, sillä siinä ei ollut\npäätä eikä perää. Mutta kun uudestaan nousi kysymys kirjan tilaamisesta\nja rahojen hellittämisestä, kävin minäkin jäykemmäksi. Minä sanoin\nDacia'lle, että minä olen aivan samasta mielestä kuin hän, mitä noihin\nomistaviin asema-sanoihin tulee, ja ko'in selvittää, että seurauksena\nsiitä oli se, ett'ei hänellä ole suurempaa oikeutta kirjaan kuin\nminullakaan, sillä onhan jokaisella ihmisellä yhtäsuuri oikeus\ntotuuteen. Siispä, jos tuossa kirjassa löytyisi jotakin totta, oli se\nminun yhtä hyvin kuin hänen, ja kun minä tarvitsin viisikon paremmin\nkuin hän, ehdoittelin, että hän ostaisi kirjan minulta. Hän ei ollut\naivan samasta mielestä ja me jouduimme sentähden riitaan, jossa hän\nantoi suuren paljouden kohteliaita loukkauksia ja solvauksia sadella\nvasten silmiäni; tämä ei kuitenkaan estänyt minua kiireimmän kautta\nrientämästä ulos ja kohteliaasti pyytämästä, että hän hyväntahtoisesti\nsulkisi oven, kun hän on kyllin saarnannut, ja päättänyt lähteä pois.\n\nEikö hän ole erinomainen ilmiö? Dominus istui komerossaan, ja pahoin\npelkään, että Dacia meni hänen luoksensa, sitte kun minä lähdin\nhuoneestani. Kuinka hän pääsi erilleen Dacia'sta, sitä en tiedä, sillä\nhän ei virka siitä sanaakaan. Dominus tekee työtä varsin kauheasti ja\nhänen pieni perheensä on mitä miellyttävin. Pienet kissanpojat\njuoksentelevat ympäri huonetta ja tekevät niin somia hyppyjä kuin\nkeijukaiset, ja usein olen kuullut hänen aivan yksinänsä nauravan\nniiden somille kujeille. Me olemme käyneet katsomassa kymmenkuntaa\ntaloa ja olemme ilmoittaneet sanomalehdissä, mutta emme ole vielä\nlöytäneet sellaista, kuin Sinä haluat. Joka päivä olemme liikkeessä,\nlöytääksemme sopivan asunnon Sinulle, ja luulenpa varmaan, että piankin\nlöydämme sellaisen, kuin tarvitset.\n\nHeheijaa, Harry! Sinä olet oikein onnettaren kultapoika. Minä kävelen\nkuni vanha kimo laihalla laitumella, ja katselen aidan yli sinua, joka\nseisot heinikossa korviasi myöten. Jos kahden henkilön ateria voisi\nkiehua padassani, niin tekisipä mieleni tehdä pieni ko'e omistavaisten\nasema-sanain kanssa. Totuuden tunnustaakseni, olen jo aivan kyllästynyt\nnoihin _minä_ ja _minun_ ja tahtoisin mieluummin käyttää _me_ ja\n_meidän_ -- jos vaan uskaltaisin.\n\nRiennä pian tänne, laita majasi täällä ja anna kurjan kuleksijan\nlämmitellä itseään lietesi luona.\n\n                                         Nöyrin orjasi\n                                             Jim.\n\nBolton'in kirjeellä oli seuraava sisällys:\n\nRakas Harryni!\n\nMinä lupasin Sinulle perhe-kissan, mutta minä en ai'okaan supistaa\nlahjaani niin vähään. Pari kissanpojistani ovat niin ylen hauskoja,\nettä ne voisivat saada kuolevan erakonkin hymyilemään. Tuskinpa löytyy\nkujeellisempia, iloisempia ja vilkkaampia olennoita, jotka ovat\nlihasta, verestä ja karvaisesta nahasta, kuin nämät kissanpojat. Ken\nviitsisi maksaa dollarin nähdäksensä yhden ainoan ilveilyksen, kun\nperhe-kissa vuosittain lahjoittaa meille kahdeksan hauskaa\nkissanpoikaa? Olenpa vakuutettu, että nämät kaksi kissanpoikaa voisivat\nparantaa kauheimmankin raskasmielisyyden, ja ajatteles, nämät\nkumpaisetkin lahjoitan minä Sinulle! Niiden nimet ovat Visky ja Frisky,\nja niiden suloutta on kynäni kykenemätöin kuvaamaan.\n\nEmme ole vielä löytäneet sitä taloa, jossa kultaisen ajan paimen-runo\non esitettävä. Se on jossakin keijukaisten maailmassa ja ilmaantuu\nvarmaankin eteesi yhtä äkki-arvaamatta, kuin kultaiset linnat muinoin\nhurskaille ritareille lumotuissa metsissä.\n\nEilen menin Jim'in kanssa alas höyry-aluksen luo, nähdäksemme neiti van\nArsdel'in ja serkkusi lähtevän Europaan. He näkyivät olevan hyvin\niloisia ja täynnä rohkeaa luottamusta. Serkkusi kirjoitukset ovat\nherättäneet suurta huomiota, ja lukeva yleisö haluaa niitä yhä enemmän.\nKaikki on siis hyvin täällä. Viivy siellä vaan kuukautesi loppuun,\npoikaseni, ja nauti niin paljon kuin voit, ennenkuin palaat tähän\nkauheasti meluavaan Newyorkiin.\n\n                                  Aina olen oma\n                                    Boltonisi.\n\nJ. K. Sill'aikaa kun minä olen tätä kirjettäni kirjoittanut ovat\nVisky ja Frisky tanssineet korrekturiarkilla Sinun kertomukseesi\n\"Talvitiehen\", niin että se nyt on sangen kurjan näköinen. Vahinkoa ei\ntoki ole tapahtunut, sillä sitä voi vielä lukea aivan hyvin. -- Eilen\ntapasin Hesterman'in, joka kehui erästä kappalettasi \"Suuressa\nkansan-vallassa;\" minä käytin oitis tilaisuutta ja kerroin hänelle,\nettä minulla oli ollut onni hankkia Sinut hänen toimeensa ensi\nvuodeksi. Huomaat siis, että onnesi tähti on ylenemässä. Hesterman\nmaksaa runsaasti kaikille apulaisillensa, ja paikka, joka Sinulla nyt\non, on yhtä varma kuin englannin pankki. Tästä huomaat, että Sinulla on\nhyvä kappale maallista pohja-perustusta jumalaiselle eidyllillesi.\n\nSeuraava kirje oli Alicelta.\n\nRakas sisareni!\n\nMinä olen vallan uuvuksissa matkaan-valmistuksesta ja monista muista,\nhuolenani olevista toimista. Tiedäthän, että äiti on sangen heikko, ja\nnyt kun sekä Ida että Sinä olette poissa, olen minä muka vanhin tytär\ntalossa ja täytyy minun sentähden ottaa kaikki huolet hartioilleni.\nMaria-täti käy meillä jokapäivä, kolkon näköisenä kuin ruumis-vaunu.\nLuulenpa hänen todellakin noilla alituisilla vaikeroimisillaan enemmän\nlisäävän äidin surua, kuin lohduttavan häntä. Täti, sen tiedät, on\nhyvin äreä-luontoinen. Vakuuttamalla vakuuttaa hän aina, että äitimme\non ymmärtämätöin, ja että hän on syypää kaikkiin onnettomuuksiin. Kun\nMaria-täti on päivän meillä, niin voimme olla vakuutetut, että äidillä\non iltasella pään-kivistystä. Muutoin olen huomannut itselläni enemmän\nvoimaa, kuin tähän saakka olen voinut aavistaakaan. Minä olen ottanut\ntoimekseni eroittaa myytävät kappaleet niistä, joita talossa tarvitaan,\nsekä ne esineet, jotka otamme mukaamme maalle, niistä, jotka jätämme\ntänne Newyorkiin. Kaikissa näissä toimissa on Jim Fellows ollut minulle\nsuurena apuna; hän on sekä hyvä että ymmärtäväinen ystävä. Isällä on\ntäysi työ omien asioittensa järjestämisessä, senpätähden emme tahdo\nvaivata häntä, ainakaan sellaisella, jota me itse voimme toimittaa. Jim\nauttaa meitä oikein veljellisesti; hän on hankkinut talletuspaikan\ntavaroillemme, hän hankki miehen, joka vie ne sinne hevosella, hän on\nmyöskin auttanut minua arkkujen pakkaamisessa. Senpätähden täytyikin\nminun lopulta sanoa hänelle, ett'ei hän saa uhrata meille sitä aikaa,\njonka hän tarvitsee omaa itseänsä varten. Muutoin on kaikkein näitten\ntehtäväin kestäessä naurettu ja ilveilty, niin että on samalla ollut\nhyvin hauskaakin; tämä tietysti ei ole ollut Maria-tädin mieleen, sillä\nhän yhä tahtoo, että meillä vallitseisi sellainen mieli-ala, kuin jos\nlöytyisi ruumis talossa.\n\nJim-veitikka matkii yhä tätiä, ja vaikka minä torun häntä siitä, niin\nonpa tuo hänen ivansa, näin meidän kesken puhuen, Eva, mitä\nnaurettavinta. Hän käy, hän silmäilee ympärillensä, hän puhuu,\njuurikuin täti, ja kun joku meistä toruu häntä siitä, niin sanoo hän:\n\"Kuinka? Mitä te nyt taas torutte! Enhän minä edes ajatellutkaan häntä,\njota tarkoitatte!\" Hän on aika veitikka, eikä häntä saa paranemaan;\nmutta enpä todellakaan tiedä, miten olisimme tulleet toimeen hänen\navuttansa.\n\nSofie Elmore kävi tuonoin meillä ja kertoi naimisestaan Sydney'n\nkanssa. Hän tuottaa Parisista hääpukunsa. Häät pidetään lokakuussa, ja\nsitte tekevät he huvimatkan Europaan. Oi, olisitpa nähnyt Maria-tädin\notsaa, kuinka synkeä se oli, kun Sofie jutteli tästä! Jos tuo onni\nolisi tapahtunut jollekin muulle kuin Elmore'n perheelle, olisi täti\nkentiesi voinut sitä kärsiä, mutta Elmore't ovat aina olleet raiskoja\nhänen silmissään. Muutoin puhelee täti meistä, kuin kokonaan perikatoon\njoutuneista, josta syystä minä tuonoin sanoin hänelle huomanneeni\nperikadon raunioita mukavimmiksi ja paremmiksi, kuin alussa luulinkaan,\nja tätä sanoessani katsahti täti minuun, kuin kadotettuun syntiseen,\nhuokasi raskaasti, eikä puhunut sanaakaan. Tätiparka! Minun ei pitäisi\noikeastaan nauraman, mutta hän ärsyttelee minua noilla voivotuksillaan\nniin, että minun tekee todellakin mieli kostaa häntä pienellä\nnaurun-myhäyksellä.\n\nJoku päivä sitte kertoi Jim minulle eräästä kartanosta, jota hän oli\nkäynyt katsomassa teidän asunnoksenne. Maria-täti kuunteli puhetta\njuhlallisen totisena ja virkki tuosta viimein: \"Sillä kadulla ei\nluonnollisesti kenkään saata asua. Eva varmaankin pyörtyisi pelkästä\najatuksestakin jo; koko siinä kaupungin-osassa ei asu yhtäkään hienoa\nperhettä.\"\n\nMinä puolestani arvelin siihen, ett'et Sinä huoli asua muodinmukaisessa\nkaupungin-osassa, mutta silloin katsahti täti minuun sangen tuimasti ja\nlausui: \"Minä toivon, ett'en tarvitse nähdä Evan asuvan siellä; sen\nkadun varrella ei asu muita, kuin halpaa kansaa.\" Ajattelepas vaan,\nEva! jos sinä joutuisit asumaan sellaisen kadun varrella, jossa asuu\nainoastaan halpaa kansaa? Eikö se olisi hirveätä! Enempää en nyt tällä\nkertaa, lemmikkini, jaksa kirjoittaa; käteni ovat vielä tomussa päivän\ntöistä, ja tätä kirjettä kirjoitan erään laatikon päällä, odottaessani\ntavaran-kantajia. Me voimme kaikki hyvin, ja mitä siskoihin tulee, niin\novat he niin sieviä ja avuliaita, kuin tytöt suinkin saattavat olla.\nÄiti sanoo nyt vasta tuntevansa minkä ilon lapset voivat vanhemmillensa\ntuottaa.\n\nJumala siunatkoon Sinua, rakas Eva! Voi hyvin!\n\n                                                Sinun hellä. Alice'si.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.\n\nMaria-tädin viimeinen ehdoitus.\n\n\nIhana kuukautemme oli jo loppumaisillaan, ja se aika läheni, jolloin\nmeidän piti, niinkuin muinoin Aatamin ja Evan, kääntää selkämme\nparatiisille ja lähteä ulos maailman kamppailuun.\n\nKoko avara maailma oli meille avoinna! Juuri tähän aikaan saimme\nMaria-tädiltä näin kuuluvan kirjeen:\n\nRakas Eva!\n\nEnpä saata, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, olla sinulle\nkirjoittamatta pari riviä, sitä enemmän kun minulla, sinun äitisi\nsisarena ja sinun kumminasi, mielestäni on oikeus tuntea sinun asiasi;\nja, vaikka minä tiedän, ett'ei minun neuvoistani juuri paljon lukua\npidetä, niin pidän kuitenkin velvollisuutenani lausua ajatukseni, ja\nminä lausun sen nyt tässä.\n\nSaattaa kentiesi näyttää siltä, kuin minä tahtoisin sekaantua teidän\nasioihinne, sitä enemmän, kun te ette ole kysyneet minulta neuvoa,\nettekä muutoinkaan tehneet minua osalliseksi luottamuksestanne; mutta\nminä kuulin herra Fellows'in kertovan Alice'lle, että hän haki teille\nsopivaa kartanoa, joka olisi myytävänä, ja minun täytyy tunnusta, että\nsuuresti hämmästyin, kun kuulin teidän mointa ajattelevankaan. Oma\ntaloudenpito käy nykyään hyvin kalliiksi, jos vaan vähääkään välitätte\nsiitä, minlainen se on, jota vastoin hyyryllä-olo jossakin perheessä on\npaljoa halvempi. Mitä taasen siihen tulee, että ai'ot käyttää tuon\npienen, äidin-äitisi lahjoittaman summan talon ostoon, niin on se sulaa\nlapsellisuutta, enkä siihen nähden voi muuta kuin surkutella sinua.\nMinä arvaan, ett'et sinä, eikä liioin sinun miehesikään, tiedä mitä\nDavid & Saul ottavat huonekaluista. Eipä teillä sitäpaitsi liene mitään\naavistusta siitäkään, kuinka paljon kaikki nuot pienet talontarpeet\nmaksavat. Sinun mielessäsi kuvittelee talo, joka on varustettu isäsi\ntalon mukaan, mutta et ota ollenkaan lukuun, ett'ei sitä seikkaa\nsinun nykyinen asemasi salli sinun edes ajatellakaan sellaisia\nkoru-tavaroita. Mitä muutoin itse kartanoon tulee, niin eipä nuot\npienet raha-varasi riittäisi likimainkaan sellaisen talon ostoon, joka\nolisi sinulle sopiva.\n\nNewyorkissa on kyllä myytävänä pieniä taloja halvastakin hinnasta,\nmutta millä paikoilla, minkä katujen varrella ne sitte ovat! Ethän\naikone asua käsityöläisten, rihkamakauppijoiden ja sellaisten parissa?\nVasta-naineiden tulee heti alusta alkaen ottaa arvonsa mukaisen aseman\nelämässä. Tuosta isäsi onnettomuudesta alkaen -- josta minä en suinkaan\ntahdo sinua moittia, vaikka kyllä sinäkin puolestasi olisit voinut sitä\nestää -- tulee olla entistä varovaisempi. Minä olen jo puhunut teidän\npuolestanne rouva Mivarts'in kanssa siitä, että te muuttaisitte hänen\nluoksensa asumaan. Tietystihän tulee Teidän ensin antaa suostumuksenne\nsiihen. Mainittu talo on sellainen, että siitä kyllä sopii puhua sillä\nsiinä ei käy kuin hienointa väkeä. Rouva Mivarts on minun vanha\nystäväni ja suostuu antamaan Teille hyvin helposta vuokrasta yhden\nhuoneen, jonka akkunat ovat pihaan päin. Tällä lailla ei tule sinulle\nliikoja huolia, eikä mitään emännän velvollisuuksia, ja siten voit\nkäyttää aikasi ja varasi pukuihin; niihin tarvitaankin nyt paljon\nvaroja, sillä kaikki välttämättömimmät esineet niinkuin esimerkiksi\nsilkit, hansikkaat, kengät y.m. ovat nykyaikaan hyvin kalleita.\n\nTämä ulkonaisen komeuden ylläpitäminen on erittäin suuresta arvosta\nAlice'n tulevaisuudelle. Mieleni on vieläkin raskautettu tuosta isäsi\nonnettomuudesta, joka hävittää kaikki Alice'nkin tulevaisuuden toiveet.\nVuosi sitte oli Alice'lla parhaimpia avio-liittoja tarjona, ja me\nsaatoimme silloin toivoa hänelle sitä onnea, jota hänen kauneutensa\nja luonnonlahjansa kyllin ansaitsisivat. Uskallanpa kuitenkin lohduttaa\nitseäni sillä, että hän kentiesi vielä joutuu hyviin naimisiin,\nvaikka hänen, vähiin varoihinsa katsoen, tietysti täytyy tehdä\nahkerasti työtä, voidaksensa pysyä hänelle sopivalla asemalla, mutta\nuutteruudella ja kestäväisyydellä saamme paljon toimeen. Minä tunnen\ntyttöjä, jotka taitavat itse tehdä niin kauniita vaatteita ja hattuja,\nettä luulisi niiden lähteneen etevimpien ompelijoiden käsistä. Tuo soma\ntylli-hame, joka Sellie Morton'illa oli viime tanssi-huvissa päällänsä,\noli kokonansa hänen omaa työtänsä -- tämän ilmoitti hänen äitinsä\nkaikessa salaisuudessa minulle, sillä hän tiesi, ett'ei kukaan\nmuu saisi sitä tietää. Mutta varma on, että jäät kokonaan pois\nseura-elämästä ja halvennat koko sukuasi ihmisien silmissä, jos\nasetut asumaan johonkin hökkeliin, halpa-säätyisten ihmisten keskelle\nja jos elät niukasti. Minä olen varma siitä -- ja sen minä jo sinun\näidillesikin olen sanonut -- että kaikki tuollaiset tuumat tulevat\nvaan sinun kokemattomuudestasi. Miehesi joka on kirjailija, ei voi\nkäsittää tuommoisia asioita. Minä olen nähnyt paljon maailmaa ja olen\nhavainnut erittäinkin kahden asian vaikuttavan paljon meidän arvoomme\nseura-elämässä, nimittäin: sen kaupunginosan, jossa asumme, ja sen\nkirkon, jossa käymme. Minä toivon, ett'et lakkaa käymästä siinä\nkirkossa, jossa parhain osa Newyorkin asukkaista käypi. Yleensä ei\nmiehen tule laisinkaan sekaantua naisen uskonnollisiin asioihin. Samoin\ntoivon minä, ett'et lapsellisessa tietämättömyydessäsi pane rahojasi\nkartanon ostoon, sillä sinä tarvitset korkoja noista rahoista\nvaatteisin, vaunuihin ja moneen muuhun välttämättömään tarpeesen.\n\nKaiketikin olet kuullut, kuinka Elmore'n perhe tekee suunnattomia\nvarustuksia Sofie'n häihin ensi syksynä. Kun minä ajattelen tämän\nmaailman tavaran turhuutta ja katoavaisuutta, niin enpä voi olla\niloitsematta siitä, että löytyy toinen parempi maailma; aika väliin on\nuskonnollinen lohdutus ainoana lohdutuksenamme. Hoida tarkoin\nterveyttäsi, lapseni, äläkä anna jalkojesi kostua, sillä kotiisi\nlähettämästä kirjeestäsi huomaan sinun käyskentelevän, ilman aikojaan,\nkosteilla paikoilla. Kirjoita pian, mitä minun on Mivarts'ille\nsanominen. Aina suopea tätisi,\n\n                                 Maria Wouverman.\n\nOlipa lystiä nähdä kuinka vaimoni kasvot, hänen lukiessaan tätä\nkirjettä, lensivät punaisiksi, ja kuinka hän kärsimättömyydellä polki\npientä jalkaansa.\n\n\"Tämäpä nyt on aivan Maria-tädin tapaista, tämä\", huudahti hän ja\nheitti minulle kirjeen, jota minä luin suurella huvilla.\n\n\"Meidän tulee saada oma talo, niinpian kuin mahdollista\", sanoi hän.\n\"Minä kuvittelen jo itseni muka istuvana muiden hyyryläisten kanssa,\nkuiskaten puhellen muiden ihmisten vioista ja salaa ompelevani\ntylli-hameita, ja vaivaavani itseäni näyttämällä olevani muka yhtä\nrikas, kuin nekin, joilla on viittä kertaa suuremmat tulot. Jos joku saa\nEva van Arsdel'in tekemään tuollaista, silloin olen minä suuri narri!\"\n\n\"Eva van Arsdel on jo ollut ja mennyt, ja se on kaikki minun onnekseni,\narmaani\".\n\n\"Hyvä, olkoon sitte Eva van Arsdel-Henderson\", sanoi hän. \"Tuo\nkaksoispersoona on paljon voimallisempi ja voipi paljoa helpommin\nvastustaa maailman turhuuksia, kuin tuo vanha Eva taisi tehdä\".\n\n\"Minun luullakseni ei tätisi voi aavistaakaan mikä muutos Alice'ssä\nparhaillaan on tapahtumassa\".\n\n\"Tietysti ei vähääkään. Alice on ylpeä ja ymmärtäväinen -- minä\ntarkoitan jalosti ylpeä, -- hän ei milloinkaan alenna itseään siihen\nmäärään, että hän tahtoisi näyttää rikkaalta, vaikk'ei hän olekaan. Ei\nhän rupea koskaan _etsimään_ rikasta miestä, ei. Minä olen aina sanonut\nAlice'n luonteen olevan kahdessa eri kerroksessa; ylimmäisessä on\nturhamaisuutta, joutavuutta, alimmaisessa jaloutta, ylevämielisyyttä.\nMeidän köyhtyminen on ollut maanjäristys, joka on ruhjonut koko\nylikerroksen ja jättänyt alimmaisen jäljelle. Alice on kyllä näyttävä\nolevansa sekä vankka että jalomielinen vaimo. Meidän kihlauksemme ja\nmeidän häämme ovat perin pohjin hänet muuttaneet\".\n\n\"Entäs tuo kirje...?\"\n\n\"Sinun tulee kirjoittaa vastaus siihen! Onpa jo aika että Maria-täti\nsaapi huomata, että miehen tulee olla johtajanamme; sinua tuo kirje ei\nharmita, vaan ainoastaan naurattaa, senpätähden voitkin tyvenenä kyhätä\noivallisen vastimen\".\n\n\"Ja sanoa hänelle kaikella kunnioituksella, nöyrästi ja sydämellisesti,\nett'ei asia kuulu häneen laisinkaan\", vastasin minä.\n\n\"Niinpä juuri; mutta luonnollisesti nöyrimmästi vakuuttaen häntä sinun\nsydämellisestä kunnioituksestasi. Kirjoita myös, että kyllä voimme\nhankkia oman talon itsellemme. Minun luullakseni voimme kesäksi saada\nvuokrata jonkun pienen maa-talon lähellä Newyorkia, joten sinä pääsisit\niltasin tulemaan maalle ja olemaan siellä kaiken sunnuntaipäivän\".\n\n\"Ihan niin, ystäväiseni. Minä olen jo aikoja sitte arvellut samaa\nasiaa ja olenpa jo vähän toimiinkin ryhtynyt. Minä tunnen erään\nsievän kweekari-perheen, jolla on maa-talo, jossa sinä saat sekä\nhyvän-makuisia hedelmiä että hyviä ihmisiä kumppaliksesi ja päälle\npäätteeksi sellaisesta hinnasta, ett'ei se meidänkään varoihin katsoen\nole liian kallis\".\n\n\"Ja syksyksi luulen kyllä löytävämme sopivan talon itsellemme\", sanoi\nhän.\n\n\"Varmaankin\", vastasin minä. \"Minä uskon sellaisen talon jo odottavan\nmeitä jossakin\".\n\n\"Katsopas vaan\", sanoi vaimoni, \"tuota Maria-tätiä, joka tahtoisi\nasettaa meitä hyyryllä asumaan, jotta pääsisimme vieraan-varaisuuden\nvelvollisuuksista! Mutta kovinpa tukalalta tuntuisi elämä, ell'emme\nvoisi kerätä omia ystäviämme ympärillemme ja antaa heidän nauttia\nkoti-onnestamme oman kattomme alla\".\n\n\"Kenpä pitää lukua niistä rahoista, joita vieraanvarasuuteen menee?\"\nlausuin minä.\n\n\"Ja kuitenkin löytyy sellaisiakin ihmisiä, jotka tahallaan laittavat\nniin, ett'ei heillä ole huonetta vieraittensa varaksi\", jatkoi Eva.\n\"Maria-täti ylisteli kerran rouva Jacobs'ia pilviin saakka juuri\ntällaisesta tarkkuudesta\".\n\n\"Ja tuolla tarkkuudella saa hän ehkä säästetyksi rahoja muhkeisiin\nvaatteisiin ja komeilun pitoihin, arvelen minä\".\n\n\"Luultavasti\", vastasi Eva. \"Mutta minun mielestäni pitää kodin oleman\nsellaisen, että siellä käypi ystäviäkin, ja että siinä on jokaiselle\nsinun ja minun omaiselle edes lämmin nurkka tarjona. Sehän se juuri\nonkin miellyttävää meidän tulevaisuuden toiveissamme, että ystävämme\nmyöskin saavat nauttia meidän onnestamme. Vaan tiedätkös mitä, minulla\non jo tiedossa hyvä apu koti-toimessamme. Joku vuosi sitte meni muuan\npiika vanhempieni palveluksesta naimisiin. Hän piti hyvin paljon\nminusta ja kehoitti minua useasti menemään naimisiin, jotta hän saisi\ntulia minun piiakseni. Nyt hän on leski, hänellä on kahdeksan vuotinen\ntytär ja hän tarvitsee sellaista paikkaa, jossa hän saapi pitää\ntyttärensä luonaan. Meille ovat he varsin sopivia. Tytön voisin opettaa\npalvelemaan ruokapöydässä ja tulemaan saapuville kellon soidessa, ja\nMary voisi olla minulle monessa asiassa äitinä, sillä varmaan olen\nhyvin kokematoin talouden hoitamisessa\".\n\n\"Sepä on oivallista!\" sanoin minä. \"Minä olen varma siitä, että onnemme\ntähti on yhä kohoamassa, ja että jo ennen kesän loppua saamme oman\ntalon itsellemme\".\n\nEräänä sunnuntaipäivänä, vähän ennen lokakuun alkua, ollessani pienellä\nmaatilallamme, sain Jim'iltä näin kuuluvan kirjeen:\n\n\"Vanha, kelpo ystäväni!\n\nNyt luulen löytäneemme sopivan talon Teille. Minä en tiedä mitä vaimosi\nsiitä sanoo, mutta eilen tapasin sattumalta neiti Alice'n ja hänen\nmielestään on se Teille hyvin sopiva. Kuule päälle nyt!\n\nEilen, kun menin kaupungille, ostin Herald-lehden ja luin siinä\nsuureksi ilokseni, että Jack Fergus on määrätty konsuliksi Algier'iin.\nSuoraan sanoen, luultiin Jack-paran pian muuttavan Tuonelan tuville,\nsillä hänen keuhkonsa kävivät yhä vaan huonommiksi. Luettuani tuon\nuutisen, iloitsin hänen puolestaan, koska tuo virka sopii hänelle\nerinomaisen hyvin. Oitis riensin sentähden toivottamaan hänelle onnea;\nsiellä oli jo edelläni kolme, neljä toveria, jotka olivat tulleet sinne\nsamassa tarkoituksessa, kuin minäkin. Jack oli kyllä tyytyväinen uuteen\nvirkaansa, mutta pian huomasin, että joku epäkohta suretti häntä; kun\ntoisten toverien lähdettyä jäin kahden kesken hänen kanssaan, pääsinkin\nhänen huolensa perille. Hän tunnusti suoraan iloitsevansa tuosta\nuudesta virastaan, hänelle sopivamman ilman-alan tähden, mutta valitti\nsamalla ett'ei hänellä ollut tarpeeksi rahaa; tuo virka Algier'issä ei\nkuulu elättävän miestä, ja ell'ei hän saisi talonsa vaihdetuksi\npuhtaaksi rahaksi, niin ei hän voisi ottaa tuota paikkaa vastaan. Minä\nen ole tähän asti edes tiennyt hänellä taloa olevankaan. Minä kysyin\nhäneltä, miksikä hän ei myy taloansa, johon hän vastasi, ett'ei ole\nketään ostajaa. Arvaathan, että sinä ja vaimosi muistuitte oitis\nmieleeni.\n\nMinä kysyin häneltä missä tuo talo on. Eräällä Varick-katuun\nyhtyvällä poikkikadulla, vastasi hän. Mutta tuskinpa sinä tiedät missä\nVarick-katu onkaan? Uskallanpa panna tusinan hansikkaita vetoon, ett'ei\nainakaan rouva Henderson sitä tiedä. Mentiinpä tuosta taloa katsomaan.\nTalo on S:t George-kadun varrella! Mitä arvelet? Luulenpa Teidän\nmielistyvän siihen. Mainittu talo on kulma-kartano. Katu on tosin\nhieman sivussa, mutta sen varrella asuu hiljaista ja siivoa väkeä.\nRouva Wouverman pitäisi sitä varmaankin mitä suurimpana onnettomuutena\nasua tämän kadun varrella, ja hän ei luonnollisesti voi ajatella muuta,\nkuin että kaikki naapurit täällä ovat pelkkiä noitia, poppa-miehiä ja\nheidän jälkeisiään. Muutoin on kartano somempi ja parempi muita saman\nkadun varrella olevia, sillä näet, tuo vanha täti Martila tahi van\nBeest tahi mikä hänen nimensä lie ollutkaan, on rakennuttanut sen omaa\nitseään varten. Se on rakennettu tiilistä, puolitoista kerrosta korkea,\nakkunat pienelle kirkkomaalle päin, jonka perällä näkyy S:t John'in\npuisto. Jack ja hänen vaimonsa ovat paljon somistaneet taloa. Soisinpa\nvoivani ostaa sen ja viedä sinne vaimoni, jos vaan minulla olisi --\nrahaa ja vaimo. Jack myypi kartanonsa kahdeksasta tuhannesta\ndollarista, joista neljä tuhatta tulee maksaa nyt oitis, mutta loppu\nneljä tuhatta saavat olla kiinitystä vastaan vastaiseksi. Minun\nmielestäni on tämä oikein polkuhinta ja Irvingstone, meidän vanhin\nkirjanpitäjämme, joka ennen teki talonkauppoja, sanoo hinnan olevan\ntavattoman huokean ja vakuuttaa, että voit milloin hyvänsä saada siitä\nmonta vertaa enemmän. Minä olen pyytänyt Jackia odottamaan vastausta\nkolme päivää; tulkaa siis molemmat maanantai-aamuna tänne ja katsokaa\nitse ostettavaanne\".\n\nJa me tulimme, näimme ja ostimme sen. Muutaman päivän kuluttua\nseisoimme me kartanon portilla, avaimet kädessä, valmiina astumaan\n\"omaan taloomme\".\n\n\n\n\nKAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.\n\nOma talomme.\n\n\nLöytyy muutamia paljon merkitseviä sanoja, jotka aina viehättävät\nihmissydäntä, ja viehättävin näistä viehättävistä on tuo kaksois-sana\n\"oma talomme\". Se ei ole minun oma, sinun oma, mutta \"_meidän_ oma\ntalomme\". Nuot kauniilta sointuvat -- _me_ ja _meidän_, ne antavat\nniille liitetyille sanoille sen lumousvoiman, joka tekee ne joksikin\npyhäksi symboliksi.\n\nNiinkuin yksityisillä ihmisillä, on taloillakin oma, erityinen\nmuotonsa. Niinpä on yksinkertaisia taloja, miellyttäviä taloja, synkkiä\nja lumoavia taloja, juuri niinkuin ihmisiäkin. On taloja, joiden\nakkunat näyttävät juurikuin haukoittelevan ikävästä ja onpa taas\ntoisia, jotka kolkolla näöllään peloittavat ja karkoittavat meitä\nkauhulla pois luotansa; onpa myös sellaisiakin taloja, joiden akkunat\nja ovet tuntuvat aukeavan niin sanoakseni ystävällisesti ja\nvieraanvaraisesti, ja jotka juurikuin levittävät kätensä meitä vastaan,\nystävällisesti syleilläksensä ja sisään pyytääksensä meitä.\n\nKun vaimoni ja minä panimme avaimen lukon reikään, aukaisimme portin ja\nastuimme taloon, joka nyt kivi-jalasta katon-rajaan asti oli meidän\nomamme, sanoimme heti toisillemme: oi kuinka tämä on miellyttävä! Se\noli rakennettu vanhaan tapaan, jolloin vankat seinät ja laajat,\npieniruutuiset akkunat olivat tavallisia; mutta kaikki näytti\nkotoiselta, mukavalta. Salissa oli vanha uuni, yltäympärinsä muurattu\nomituisilla hollantilaisilla kivillä. Fergus'in perhe oli teettänyt\ntaloon sekä vesi- että kaasu-putkia; mutta uunit olivat useammissa\nhuoneissa vielä entisellään.\n\nNuot suuret, valoisat akkunat, jotka olivat S:t John'in puistoon päin,\ntekivät huoneet hauskoiksi ja valoisiksi, ja akkunan ulkopuolella\nseisovan lehmuksen lehdet, jotka kimaltelivat syys-auringon valossa,\nheittivät varjonsa huoneisin, muistutellen siten meille, jotka olimme\njuuri palanneet maalta, maa-elämän ihanuutta. Olipa tuo oikein\nviehättävää!\n\nHuoneet olivat hyvin mataloita, tuskin yhdeksän jalkaa korkeita. --\nHuoneista puhuessani tahdon sanoa, että minun luullakseni on se juuri\ntuo omituisuus englantilaisessa ja hollantilaisessa rakennustavassa,\njoka tekee huoneet niin kotoisiksi, niin miellyttäviksi. Matalat\nhuoneet pysyvät paremmin lämpöisinä, ja tuo seikka on erinomaisen\ntärkeä meidän ilman-alassa, jossa valkea palaa uunissa kokonaista\nyhdeksän kuukautta vuodessa. Yleensä olen huomannut, että huoneen\nviehätysvoima vähenee samassa suhteessa, kuin sen korkeus enenee, ja\nkaksi- tahi viisitoista jalkaa korkeat huoneet saattavat olla hyvinkin\nkauniita ja komeita, mutta eivät koskaan tunnu kodikkailta. Niiltä\npuuttuu tuo vetovoima, joka löytyy mataloilla huoneilla, jotka\njuurikuin kutsuvat meitä äidilliseen syliinsä.\n\nMinun vaimoni juoksi oitis vallattomasti koko uuden valtakuntansa läpi,\nkatsoi tuota, katsoi tätä, tarkasteli, mittaeli ja selitteli hyvin\ninnokkaasti millä lailla hän järjestää tuon ja millä tavalla tämän.\nVaimoni oli todellakin kuningatar valtakunnassansa; hänen jalkansa\npolki tuttua, omaa maata, ja hänellä oli oikea taiteilijan silmä\nnäkemään miten somaa tuosta kaikesta voisi tulla.\n\nTuleepa minun tässä huomauttaa, ett'ei se minusta ole aivan\nyhdentekevää, missä kylkeni lepää, missä asun ja miten asun. En tahdo\nkieltää, että me sangen mielellämme olisimme asettuneet vaikka heti\nasumaan johonkin palatsiin, jonka akkunat olisivat Newyorkin Central\nPark'iin päin ja jossa olisimme olleet ympäröittyinä mitä hienoimmilla\nhuonekaluilla. Kaikki se olisi kyliäkin ollut mielemme mukaista, mutta\nkun emme me voineet niitä saada, niin olipa meille yhtäsuuri ilo nähdä,\nmiten me voimme tulla toimeen ilman kaikkia näitä rikkauksiakin.\n\nLuulenpa varmaan, että tuollaiset pienet keksinnöt ja sinne tänne\nlaskemiset ja aprikoimiset, joita pienet tulot vaativat meitä tekemään,\ntuottavan meille paljon mielihyvää, jota ne eivät tunne, jotka helposti\nvoivat kaikkia näitä saada. Jospa esimerkiksi noilla pikku lintusilla,\njotka pesiivät ikkunan edessä kasvavaan lehmukseen, olisi alusta alkaen\nollut valmis, muurattu, sisustettu ja kaikilla tarve-aineilla\nvarustettu pesä, eikä niiden olisi tarvinnut tehdä muuta, kuin astua\nsiihen asumaan, niin kuinka paljon lentämistä ja puuhaa, kuinka paljon\nviserrystä ja piiperrystä eikö muuttopäivänä kaivattaisi!\n\nAamun vietimme oikein hauskasti, vaikk'emme tehneetkään mitään muuta,\nkuin käyskentelimme huoneesta huoneesen, tuumiskellen miten ne\nvarustaisimme ja järjestäisimme, ja aikaväliin kehuimme toinen\ntoisillemme, minkä hyvän kaupan olimme tehneet. Tuolla oli kaunis\nnäkö-ala, tuolla pieni puisto, joka oli ainakin suurta nenäliinaa\nsuurempi ja johon herra Fergus oli kylvänyt ruusuja ja geraniumeja\nkylläksi yhtä kukkakimppua varten päivässä; tässä oli viiniköynnös,\njonkun vanhan tädin istuttama, josta Jack Fergus oli laittanut jotakin\nlehtimajan tapaista, ja jolla oli purppuran punaisia rypäleitä. Me\nsöimme niistä ja tuntuipa siltä, kuin olisimme olleet Aatami ja Eva\nparatiisissa. Mitä siitä, josko meidän pieni edenimme olikin\nvähäpätöisessä kaupungin-osassa ja josko, niinkuin Maria-täti sanoi, ei\nollut yhtään elävää ihmistä monen peninkulman matkalla? Olihan tuo\nkuitenkin meidän kaunis yrtti-tarhamme, jonka Herra Jumala oli\nistuttanut itäänpäin edenistä. Sen ostaminen, se on kyllä totta, vei\nkoko vaimoni pienen omaisuuden, ja saattoipa meidät päällepäätteeksi\nvielä velkaankin -- mutta me lohdutimme itseämme sillä, että olihan\ntämä yhtähyvin helpoin vuokraus-laatu Newyorkissa; \"sillä näetsen\",\nsanoi vaimoni minulle hyvin opettavasti, \"isä sanoo meidän panneen\nrahat hyvään talteen, sillä kartanon hinta kyllä kohoaa, niin että me,\njos myymme sen, saamme siitä paljon enemmän kuin itse maksoimmekaan.\"\n\n\"Äkkiä sinusta tulee tarkkasilmäinen, pieni asioitsija!\" sanoin minä,\nihmetellen vaimoni älyä raha-asioissa.\n\n\"Sepä minä olenkin nyt jo, ja kuulepas, Harry ystäväni, älkäämme\nkuluttako rahoja huonekaluihin, ennenkuin olen näyttänyt sinulle, mitä\nminä puolestani voin saada toimeen. Minä tiedän keinon, millä lailla\nhuone vähillä menekillä saadaan soman näköiseksi. Esimerkiksi tämä\npieni huone täällä; siihen ostan huonekalut yhdeksällä tahi kymmenellä\ndollarilla.\"\n\n\"Sinäkö?\"\n\n\"Niin minä, Maryn avulla -- saatpahan nähdä. Ne ajavat saman asian kuin\nsellaiset huonekalut, joista maksetaan kahdeksan-, yhdeksän-kymmentä\ndollaria ja nämä kahdeksan-, yhdeksän-kymmentä dollaria säästyvät\nmeille toisiin tarpeisin. Stewarts'illa olen nähnyt hyvin kaunista\nkangasta, leveillä tummanpunasilla reunuksilla. Minun luullakseni on\nparasta ostaa koko pakka kerrassaan, siitähän sitte riittää päälliseksi\nkaikkiin huone-kaluihin. Maltapas vaan! Akkunoihin ostan minä\ndraperiat, tuolit minä päällistän ja sitte emme tarvitse muuta, kuin\nostamme pari, kolme suurta, pehmeätä nojatuolia, niihinkin laitan itse\npäällykset samasta kankaasta -- ah, saat nähdä, mitä ihmeitä minä saan\naikaan. Kaikki tulee niin somaksi ja siistiksi, että ihmiset oikein\nhämmästyvät.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, muurahaiseni, minä jätän kaikki sinun haltuusi; nuot\ntoimet kuuluvat sinun piiriisi, sinä saat hoitaa kaikki sisä-asiat.\"\n\n\"Luonnollisesti; sinulla on työtä kylliksi lehden toimituksessakin\nnoiden pääkirjoitusten kanssa ja sen ohessa, ystäväni, vaikka oletkin\nviisas, niin etpä kuitenkaan tällaisista asioista ymmärrä juuri mitään.\nÄlä siis vaivaakaan itseäsi niillä. Meidän pienen valtakuntamme\nsisäiset asiat ovat siis minun hoidettavinani. Ja nyt ei äiti, eikä\nMaria-täti saa tulla tänne, ennenkuin kaikki on järjestyksessä. Alice\nsaa olla jonkun aikaa auttamassa minua, ja kun minä tarvitsen sinua,\nniin sanon sinulle siitä edeltäkäsin, ja jos ei minulla olekaan taitoa\nkirjoittaa pää-kirjoituksia, niin onpa minulla taitoa johonkin muuhun,\nsen saat nähdä\".\n\n\"Oletpa sinä pikku lumooja\", sanoin minä hänelle, \"ja tämä huone on\ntuleva vast'edes rajamaaksi nykyisen ja vielä lumoavamman maailman\nrajalla. Iloiset, leikkivät keijukaiset ottavat vast'edes sen haltuunsa\nja heidän pikku kätösensä jatkavat sitä työtä, jota sinä olet\naloittanut.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.\n\nPieni kotimme.\n\n\nPian huomasimme, että tämä koti oli _meidän_, sillä nuot uskolliset,\nhyvät ystävämme Jim ja Bolton pitivät sitä aivan kuin omanansa. He\nolivat meillä joka päivä, väliin melkeen joka tuntikin. He\nneuvoittelivat ja tuumailivat kanssamme, ja ihmettelivät vaimoni\nerinomaista kykyä kodin järjestämisessä. Jim joutui kaikkialle. Väliin\npuuhasi hän paita-hihasillaan naulaten mattoja kiini, väliin lateli hän\nlaatikoista kaikki mitä niissä oli tuotu; väliin taas makasi hän jonkun\nsuuren laatikon päällä ja kirjoitti kappaleitaan sanomalehteen.\nAlituisesti pyörähti hän pikimältään luonamme, ilmoittaakseen, että hän\nmatkoillaan kaupungissa oli keksinyt sen tahi sen helppo-hintaisen\nesineen.\n\nEnsi-aikoina elelimme uudessa kodissamme aivan kuin matka-majassa,\naivan kuin huvi-retkeläiset ulkona luonnossa.\n\nKotimme oli kehittymis-tilassaan, ja me söimme ateriamme miten\nkulloinkin oli sopivinta, jonakuna joutohetkenä, ja se tapahtui oikein\npaimenen-tapaisella yksinkertaisuudella. Tällaisissa tilaisuuksissa\nvallitsi joukossamme sellainen eloisuus, vallattomuus ja vapaus,\njonkamoista emme tapaa järjestettyjen aterioiden ääressä. Kun me kaikki\nkokoonnuimme Mary'n keitto-arinan ympärille kyökkiin, ja söimme\npaistettua kalaa ja voileipää, huolimatta erittäin varustetusta\npöydästä, niin olimme lähemmässä liitossa, kuin kuukauden ajalla\nolisimme olleet, jos taloutemme olisi ollut oikein tavanmukaisesti\njärjestetty.\n\nKeitto-arinamme oli Bolton'in erityisen suojeluksen alla. Hän oli\nylistettävällä innolla tutkinut tätäkin tieteen haaraa, ja filosofisen\ntutkimuksen jälkeen kehoitti hän meitä ostamaan tämän keitto-arinan,\njota hän katseli oikein isällisellä hellyydellä, ja josta hän toivoi\nsaavansa kunniaa sen oivallisuuden tähden. Minä näen hänet vieläkin,\nkun hän istui kyökissä vakavana kuin tavallisesti, joku oppi-kirja\nruo'an laittamisessa kädessään, lukien ja selvittäen meille sen\nsalaisuuksia, sillä välin kun joukko pehmeätä tee-leipää paistui\nuunissa. Nämät tee-leivät olivat vallan oivallisia, ja me söimme niitä\nlämpöisinä, oitis kun ne uunista otettiin; syödessämme iloitsimme\noikein sydämellisesti, yksinkertaisella tavallamme, ja tulimme siihen\npäätökseen, että keitto-arina ja uuni olivat varsin oivallisia.\n\nVaimoni ensi-toimia oli ruoka-huoneen somistaminen. Kaaren-tapainen\nkesku-akkuna oli hyvin kaunis ja viini-köynnös oli somasti kietoutunut\nsen ympärille, mutta tapetit olivat hyvin rumat ja huonot tässä\nhuoneessa. Seinäin ala-osat olivat katetut tumman värisillä laudoilla,\nniin että se osa seinästä, joka oli tämän laudoituksen ja matalan katon\nvälillä, ja jota nuo harmittavat tapetit peittivät, oli ainoastaan\nneljän ja puolen jalan korkuinen.\n\nKun ajattelin niitä monia toimia, joita meillä oli, saadaksemme kotimme\njärjestetyksi, olisin mielelläni antanut näiden tapettien olla\nkoskemattomina.\n\n\"Evaseni\", sanoin minä, \"miks'emme anna niiden olla paikallansa?\"\n\n\"Rakas lapseni\", vastasi vaimoni, \"nämät tapetit ovat kauhistuttavia.\"\n\n\"Ei ne tosin ole kauniita, mutta kukapa niitä katseleekaan?\" lausuin\nminä. \"Sinä hankit itsellesi suotta niin paljon työtä, että aivan\nväsytät itsesi.\"\n\n\"Se minua väsyttäisi, jos minun täytyisi katsella noita tapettia;\nsentähden, Harry, ole nyt kiltti poika, ja tee mitä käsken. Mene nyt\nBerthold & Capstick'in puotiin ja osta minulle käärö aivan mustia\ntapettia, ja kuusi tahi kahdeksan kääröä karmosini-punaisia, sitte saat\nnähdä mitä saan toimeen.\"\n\nPari päivää myöhemmin oli ruoka-huoneemme muuttunut pompejiläisen\nhuoneen kaltaiseksi. Pohja oli karmosini-punainen, jolla oli\nsiellä täällä mustia pilareita, joita puolitoista jalkaa korkeat,\nvalkoiset kuvat kaunistivat. Nämät kuvat oli vaimoni leikannut\nkivi-piirroksistaan.\n\n\"Muistatko tuota helppo-hintaista neapelilaista\nkivipiirros-kokoustani?\" kysyi vaimoni. \"Sano, enkö ole käyttänyt\nniitä hyvään tarpeesen?\"\n\n\"Sinä olet pieni velho\", sanoin minä; \"sillä tuskinpa sinä taidat itse\nasettaa tapettia seinille.\"\n\n\"Enkö taida! Eikö minulla ole yhtä monta sormea kuin äidilläni? ja hän\non tehnyt samoin monta monituista kertaa. Tämä huone on hyvin pieni.\nJim'in ja Alice'n avulla olen tämän tehnyt tänä päivänä ja se olikin\noikein hauskaa työtä.\"\n\n\"Jim'inkö?\" kysyin minä veitikkamaisesti iskien silmää.\n\n\"Niin, Jim'in\", vastasi vaimoni hymyellen.\n\n\"Näyttääpä siltä, kuin...\"\n\n\"Niin, siltä se näyttää\", sanoi vaimoni, \"mutta tuo poika on sekä\nhyödyllinen, että hupaisa. Etpä voi arvata kuinka hauskaa meillä oli\ntätä työtä tehdessämme.\"\n\n\"Mutta ystävyys Jim'in ja Alice'n välillä rupeaa näyttämään\ntoden-teolta\", lisäsin minä.\n\n\"Älä virka siitä sanaakaan\", sanoi vaimoni, naurahtaen; \"se on\nainoastaan ystävyyttä, eikä mitään muuta.\"\n\n\"Ja ystävyys Alice'n kaltaisen tytön ja nuoren miehen välillä, on,\nkumminkin jälkimmäisen puolelta...\"\n\n\"Olkoonpa mitä tahansa\", sanoi vaimoni. \"Heillä on niin hauskaa\nyhdessä, ja mikä on vielä parempi, sitä ei huomaa kukaan muu, kuin sinä\nja minä. Ei kukaan vaivaa Alice'ä kysymällä, onko hän kihloissa, ja hän\nkokee aina selvittää minullekin, että hän pitää Jim'istä, ainoastaan\nniinkuin veljestänsä. Huomaat siis, että on etua sekin, asua vieraiden\nihmisten keskellä; täällä ei kukaan tunne meitä ja saamme siis elää\naivan miten itse haluamme. Tämä pieni talo on meidän Crusoe'n saari\nkeskellä suurta Newyorkia. Mutta, Harry, jotakin puuttuu meiltä vielä.\nMeidän täytyy saada hieno kulta-liista tuonne katon rajaan. Mene\nBerthold & Capstick'in puotiin ja osta pari kyynärää, niin olet oikein\nhyvä poika. Katsos tässä\", lisäsi hän näyttäen taskukirjaansa, \"tässä\nolen laskenut kuinka paljon tarvitsemme.\"\n\n\"Mutta taidammeko itse kiinittää sen seinään?\"\n\n\"Enpä usko; mutta pyydä että Tim Brady, joka nyt on heidän\npalveluksessansa, tulee auttamaan meitä. Tim oli ennen juoksupoikana\nisäni konttorissa ja tulee varmaan hyvinkin mielellään. Saatpa nähdä,\nettä huone yht'äkkiä on aivan kuin nuken-kaappi.\"\n\nSillävälin kun minulla oli täysi työ kirjoitusteni kanssa, kasvoi ja\nkehkeytyi pieni kotimme, lehti lehdeltä, ja kukka puhkesi kukan perään\narmaan puolisoni lempeän hoidon alla.\n\nAika ja tila ei salli laveammin kertoa miten pieni vaimoni järjesti ja\nsomisti kotoamme. Vähitellen sain sellaisen luottamuksen hänen\nvoimaansa, että olisin ollut valmis uskomaan hänen voivan vaikka\nmuuttaa kotimme Japaniin, jos hän olisi sanonut tahtovansa tehdä sen.\nKotimme oli kuvaus vaimoni luonteesta, samoin kuin maalauksessa\nhuomataan taiteilijan luonne.\n\nMonessa kodissa emme voi huomata mitään, joka ilmoittaisi sen\nasukkaiden eri luonnetta. Mutta meidän kotimme muodostui Evan ympärille\nsamoin kuin kuori simpsukan ympärille. Minun kotini oli Eva -- hän oli\ntuo luova, elähyttävä henki, joka siinä vallitsi. Eikö sekin ole ihana\ntaide, jonka kautta talo, itsessään kylmä ja kuollut, muuttuu\nlämpimäksi, miellyttäväksi ja eri luonteiden elähyttämäksi? Tapetit,\nhuonekalut ja taulut ovat sellaisen taiteilijan kädessä aivan kuin nuot\nmaalatut lasin-palaiset koru-kiikarissa; nainen luopi niistä meille\nkodin.\n\nKun iltasella palasin kotiini väsyneenä päivän töistä, ja Eva näytteli\nminulle riemulla mitä hän päivän ajalla oli saanut toimeen, silloin\naloin käsittää vanhaa kreikkalaisten jumaluus-oppia, enkä enää\nihmetellyt, että he pitivät koti-jumaliaan niin suuressa kunniassa.\n\nMielestäni taisi Eva luoda aivan tyhjästä. Kodissamme ei löytynyt noita\nmukavuuksia, joita pidetään aivan välttämättöminä, ja joita paitse\nparemmat perheet eivät voi olla, ja kuitenkin oli kotimme niin\nmiellyttävä ja mukava, sillä kaikki osoitti hienoa makua ja suurta\nkauneuden-tuntoa. Vaimollani oli erittäin tarkka silmä, kun hän osti\ntarpeitaan; kukin esine oli niin sopiva paikallansa, kuin jos se olisi\nainoastaan sitä varten luotu.\n\nHänen retkensä Newyorkin suurella merellä ja ne saaliit, jotka hän aina\ntoi mukanansa, muistuttivat minua suuresti siitä, miten Robinpoika\nCrusoe valmisteli kotiansa autiolla saarella, käymällä useoita kertoja\nnoutamassa tarpeitaan laivasta, joka rannalla oli joutunut\nhaaksirikkoon.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENES LUKU.\n\nNaapurimme.\n\n\n\"Harry\", lausui vaimoni minulle eräänä päivänä, kun tulin kotiin\npäivällistä syömään, \"minä olen tehnyt mieluisan keksinnön.\"\n\nVaimoni oli muuan noita vilkkaita, ahkeroita ja uutteroita naisia,\njotka aina hämmästyttävät sekä itsiään että ystäviään; ja joka päivä\nkun väsyneenä ja uupuneena töistäni palasin kotiin, mietin jo matkalla\nitsekseni, mitä hänellä taas olisi minulle kerrottavana, kun saavuin\nkotiin, ja tavallisesti kiiruhtikin hän vastaani ja kertoi ihastuksella\nmitä hän oli tehnyt, muuttanut ja järjestänyt.\n\n\"No\", kysyin minä, \"mikä suuri keksintö se nyt on?\"\n\n\"Kuules vaan; muuan näistä naapuri-taloista, joka tähän asti on ollut\naivan kuollut silmissäni, on nyt käynyt eläväksi, sillä minä olen\nsaanut tuttavan siinä.\"\n\nMinä tiesin jo entuudestaan, että vaimoni oli niin seuramielinen, että\nhän, jos hän olisi ollut Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, olisi\ntekeynyt tuttavaksi apinain ja papukaijain kanssa mieluummin, kuin\nolisi ollut ilman kumppalia, jota hän voisi puhutella. Senpätähden en\nnyt hämmästynyt vähintäkään, oli vaan hauskaa nähdä, että vaimoni sai\ntuttavia naapuri-talossa.\n\n\"Ethän aikone ruveta seurustelemaan ihmisten kanssa, jotka asuvat näin\nkaukana hienon maailman keskuksesta?\" kysyin piloillani.\n\n\"Ai'onpa kyllä; minä olen löytänyt aarteen aivan naapuri-talosta.\"\n\n\"Saanko olla niin utelias, että kysyn miten tuon löytösi teit?\"\n\n\"Totta puhuen, Harry, niin olen aivan kykenemätöin teeskentelemään\nliikaa hienoutta, enkä ole koskaan voinut elää aivan tietämättömänä,\nmitä ihmisiä asuu naapuri-taloissa. Otaksupa, että äkkiä\nsairastuisimme, tahi että joku onnettomuus tapahtuisi meille, niin ei\nmeillä olisi ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisimme puhella;\noikeinpa kauhistuttaa kun ajattelen tuollaista. Sentähden olin utelias\nsaamaan tietää, mitä ihmisiä asui naapuri-talossa. Minä menin\nmakuu-huoneemme akkunan luo, josta näin heidän pihaansa ja pian\nhuomasin, että heillä, asuipa siellä ken tahansa, oli pieni, soma\nkukka-tarha, jossa kasvoi krassia, geranioita, asteria ja muita\nkauniita kukkia. Tänä aamuna huomasin kukkatarhassa mitä somimman\nkyyhkyn, pienen kweekarivaimon, puettuna harmaaseen hameesen ja\nvalkoiseen myssyyn. Minä mielistyin oitis häneen ja mietin vaan keinoa\nmiten pääsisin hänen tuttavuuteensa.\"\n\n\"Sepä on juuri sinun tapaistasi\", sanoin minä. -- \"No, varmaankin\njuoksit oitis alas ja lankesit hänen kaulallensa?\"\n\n\"Enpä tehnyt aivan niin. Mutta meillä oli kaikki akkunat auki, huoneita\ntuulettaaksemme, ja nenä-liinani oli pöydällä akkunan vieressä. Äkkiä\ntempasi tuuli sen ulos akkunasta ja kiidätti sen tuonne alas\nkukkatarhaan. -- 'Katsos', sanoin Alice'lle, 'tuopa on varmaankin\nonnettaren viittaus; minä riennän oitis sinne ja kysyn minne\nnenä-liinani joutui.' -- Minä kiiruhdin siis hänen portillensa ja\nsoitin portti-kelloa. Sillävälin luin portin päällä löytyvällä\nnimi-lipulla nimen Baxter. Ja kenen luulet avanneen portin minulle; se\noli itse tuo pieni kyyhkyläinen, kauniina kuin ruusu, valkoisessa\nmyssyssään ja harmaassa hameessaan. Tekeepä mieleni, Harry, valmistaa\nitselleni kweekarin-puku. Se somistaa varmaankin meitä enemmän, kuin\nkaikki koristukset.\"\n\n\"Armahani\", sanoin minä, \"tämä näkyy olevan alku johonkin suurempaan\ntapaukseen. Olenpa utelias saamaan tietää mitä sitte seurasi.\"\n\n\"Sitte aloin näin: 'Suokaa anteeksi hyvä rouva Baxter; mutta minä olin\nniin varomatoin, että annoin tuulen viedä nenä-liinani akkunasta ulos,\nja se putosi teidän kukka-tarhaanne.' -- Olisitpa nähnyt mikä\nihastuttava pune nousi hänen poskillensa, kun hän vastasi kohteliaasti:\n'Minä riennän oitis noutamaan sen sinulle!' -- 'Ei suinkaan', vastasin\nminä, 'älkää vaivatko itseänne. Jos suvaitsette niin menen itse\nmielelläni alas pieneen kukka-tarhaanne.' -- Ja loppu-seuraus oli se,\nettä menimme yhdessä tarhaan, jossa puhelimme kauan kukista ja\nmuistakin asioista. Hän poimi minulle ison kääriön kauniita kukkia\nja minä kerroin hänelle meidän pienestä kukka-tarhasta, mitä ai'on\nkylvää ja istuttaa siihen, vaikka myönsin olevani aivan outo\nsellaisissa toimissa, mutta pyysin, että hän hyväntahtoisesti opettaisi\nminua siinä. Sitte vei hän minut mitä miellyttävimpään, pieneen\nvieras-huoneesen, jossa sekä matto, että istuimien päällisteet olivat\nverasta, ja akkunat täynnä kukkia. Siinä oli monta kirjavaakin kukkaa,\nvaikka se oikeastaan kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikki kirjavuus\non vältettävä. Monta hyvää opetusta sain minä häneltä, ja hän lupasi\ntulla tänne opettamaan minua miten järjestäisin kasvini ja kasvattaisin\nmurattiani niin, että se peittäisi koko tämän akkunan. Hänen murattinsa\nmuodostaa oikean lehti-majan.\"\n\n\"Ja loppu-päätöksenä kaikesta tästä oli se, arvaan minä, että vannoit\nhänelle ikuista ystävyyttä, se on aivan Evani kaltaista.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Etkä ollut laisinkaan ylpeä suku-perästäsi?\"\n\n\"En vähintäkään. Minä inhoan kaikkea ylpeyttä.\"\n\n\"Ehk'et edes tiedä mikä hänen miehensä on?\"\n\n\"Tiedänpä kun tiedänkin; hän on kello-seppä. Sen sain tietää sen\nkautta, että hän näytti minulle erästä hyvin taitavasti tehtyä,\nomituista kelloa, jonka hänen miehensä oli valmistanut.\"\n\n\"Tämä on varmaankin kauheasti alentavaista Maria-tätisi silmissä.\"\n\n\"Minä en pelkää Maria-tätiä, en pelkää koko maailmaa! Minä olen nyt\nnaimisissa, ja teen kaikkia mitä itse pidän parhaimpana. Tiedäthän\nsitäpaitsi, että kweekarit eivät ole maailman lapsia. He ovat astuneet\nerilleen maailmasta eivätkä kuulu siihen enää. Tuon pienen olennon\nseura on todellakin virvoittava; hän lausuu niin sydämellisesti 'sinä'\nja 'sinun.' He ovat vastanaineita, niinkuin mekin. He eivät ole asuneet\ntäällä kuin yhden vuoden ja kuitenkin tuntee hän jo kaikki tämän kadun\nvarrella, ymmärrettävästi ei maallisella tavalla, mutta hän on käynyt\nkatsomassa mitä hän voisi tehdä heidän edukseen ja tarjoamassa heille\napuaan ja ystävyyttään. Eikö tämä ole tavallansa pieni Arkadia?\"\n\n\"Onpa kyllä, mutta mitä sait tietää muista naapureistamme?\"\n\n\"Hän sanoi, että tämän kadun varrella löytyy koko joukko siivoa väkeä.\nMinä en nyt taida kertoa kaikkia mitä hän jutteli, mutta muutamien\nkanssa on meidän koettaminen päästä tuttavuuteen. Tuossa syrjin\nvastapäätä kolmannessa kerrassa asuu köyhä ranskalainen, joka\nvaltiollisista syistä pakeni tänne Newyorkiin ja toivoi täällä voivansa\nantaa opetusta kielessään, mutta hänellä ei ole kykyä päästä yleisön\nhuomioon. Hänellä on pieni, hieno ja hellä vaimo sekä vähäinen lapsi,\nja he ovat sangen köyhiä. Minä menen hänen kanssaan jonakuna päivänä\nheitä katsomaan. Minä luulen, että tuo pikku sievä Ruth -- niin on\nminun kweekari-vaimoni nimi -- oli lapsen syntyessä tuon rouva-raukan\nluona. Minua ihmetytti kuullessani, kuinka kaikki ihmiset tämän kadun\nvarrella hänen mielestään ovat sävyisiä.\"\n\n\"Siihen on syynä se, että ihmis-rakkaus on hänen katsantotapansa\nperusteena.\"\n\n\"Ja kuules, Harry, tuo pieni, miellyttävä vaimo on yksi niistä, joita\nMaria-täti pitää halpa-arvoisina! Hän ei ole rikas, eikä ylhäinen, hän\nei kuulu 'suureen maailmaan', mutta hän on niin lempeä, miellyttävä ja\nhieno, kuin joku voi olla. Tuo hänen yksinkertainen, suora tapansa on\noikein viehättävä. Tunnemmepa itsemme paljon tutuimmiksi niiden kanssa,\njotka koreilematta puhuttelevat meitä ristimä-nimellämme. Hän nimittää\nminua Evaksi ja minä häntä Ruth'iksi, ja tuntuupa minusta siltä, kuin\nolisimme jo kauan olleet tuttavia.\"\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni nähdä hänet\", sanoin minä.\n\n\"Siinä tekisit oikein. Miellytpä varmaan sinäkin häneen nähdessäsi\nhänen katselevan sinua vakaalla, tyynellä silmäyksellään, ja\nkuullessasi hänen kutsuvan sinua Harry Henderson'iksi. Onpa tuolla\nomituinen vaikutus, kun kuulemme itseämme puhuteltavan omalla\nnimellämme, ilman mitään arvonimiä!\"\n\n\"Niin, minä muistan, kuinka kauan minä sydämessäni kutsuin sinua\nEvaksi, silloin kun puheessani mainitsin sinua neiti van Arsdel'iksi.\"\n\n\"Harry, se oli Central Park'iin, kun me ainaiseksi hukkasimme 'herrat'\nja 'neidit'.\"\n\n\"Onpa kummallista\", jatkoin minä, \"että kweekarien suora lausumis-tapa\ntapahtuu jonkinmoisella arvoisuudella. Jos muut oudot ihmiset\nnimittävät meitä ainoastaan ristimä-nimellämme, pidämme sitä heti\nhäväistyksenä, raakana röyhkeytenä, mutta näiden tarkoituksena näyttää\nolevan toteuttaa kristillisen yksinkertaisuuden ja vilpittömyyden\naatetta, sitävastoin kuin nämä seikat melkeen kokonaan jäävät\ntakapajulle seura-elämässä.\"\n\n\"Harry, emmekö voisi kuulustella tuttaviltamme, eivätkö he voisi saada\noppilaita tuolle onnettomalle ranskalaiselle? Minä ai'on käydä hänen\nvaimonsa luona, ja tiedäppäs, minun luuloni mukaan on se meidän oma\nvikamme, ell'ei meillä ole tuttavia naapuriemme joukossa. Enkö minä saa\ntiedustella, onko minun naapurini sairas; tahi kuollut, sen takia, että\nsattumalta kuulun siihen luokkaan, joka asuu kaupungin toisessa\npäässä?\"\n\n\"Armas Evaseni, sinä tiedät, että minä jo syntyni puolesta olen\nkansan-mielinen, mutta minua ilahuttaa, että sinä omantakeisesti olet\nmuodostanut mielipiteesi. Ystäviesi mielestä olin jo tarpeeksi pahoin\ntehnyt, kun ryöstin sinulta rikkaan avioliiton ja palatsin Central\nPark'in läheisyydessä, sentähden en suinkaan päälliseksi tahtoisi viedä\nsinua muka 'sekanaiseen seuraan'; mutta minne sinä menet, sinne menen\nminäkin.\"\n\n\n\n\nYHDESKUUDETTA LUKU.\n\nVaimoni ehdottelee pitojen pitämistä.\n\n\n\"Harry, ystäväni\", sanoi vaimoni minulle suuruspöydässä, \"nyt on\nkotimme järjestetty. Tosin puuttuu muutamia vähäpätöisiä kapineita,\njoita en vielä ole voinut saada, mutta meillä on sentään jotenkin\nsiistiä, enkä minä hetkeäkään epäilisi näyttää sitä äidilleni,\nMaria-tädille tahi kenelle hyvänsä.\"\n\n\"Luuletko, että tuo viimemainittu arvoisa henkilö taipuisi käymään\nmeitä tervehtimässä, kun meillä on ainoastaan halpa-arvoinen villamatto\nvierashuoneemme laattialla ja asumme kaupungin-osassa, jossa ainoastaan\nhalpaa kansaa asuu?\"\n\n\"Ihmis-parka!\" sanoi Eva, \"hän varmaankin lukee sen elämän koetuksien\njoukkoon ja hakee lohdutusta uskonnosta. Mutta, Harry, minä olen oikein\nylpeä vierashuoneestamme! Meillä oli todellakin hyvä onni, saadessamme\nhää-lahjoiksi niin paljon kauniita koristeita, ja vaikk'ei meillä\nolekaan sitä, kuin rikkailla tavallisesti on, niin näyttää täällä\nsentäänkin hauskalta ja siistiltä.\"\n\n\"Oikein ihanalta\", vastasin minä. \"Kotimme on minulla aina mielessäni.\nMinä muistelen sitä joka päivä työssäni ja ikävöin aina takaisin,\nnähdäkseni sitä uudestaan ja ihastuakseni jostakin muutoksesta, jonka\nsinä tietämättäni olet valmistanut minulle. Tällä uralla onkin sinulla\nollut loppumattomia triumfia, ja parahin kaikista on, että koko huone\non niin sinun luonteesi mukainen!\"\n\n\"Siinä tapauksessa ei minun sitte tarvitse olla laisinkaan\nmustasukkainen siitä, että se niin miellyttää sinua. Kuitenkin\nehdoittelen minä, että me, ennenkuin kutsumme tänne äitini, Maria-tädin\nja muut ystävämme, pidämme pienet hauskat tulijaiset meidän omalle,\nuskotulle piirillemme, joka ymmärtää arvostella meitä.\"\n\n\"Siihen suostun\", vastasin minä. \"Bolton, Jim, Alice, sinä ja minä\nsyömme juhlallisen päivällisen yhdessä. Nuo ystävämme näyttävät\nkiinittävän yhtä paljon huomionsa tähän huoneesen, kuin jos se olisi\nheidän omansa.\"\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi hän, \"ja onpa oikein hauskaa nähdä Bolton'in\nisällistä huolenpitoa meidän keitto-arinastamme, mutta se keittääkin\noivallisesti, ja minä olen varma siitä, että päivällinen tulee\nmakeaksi. Kuules, minä ai'on paistaa kananpoikia tuolla uudella\ntavalla, jonka olen _itse_ keksinyt.\"\n\n\"Ja joiden valmistusta me tahdomme kutsua à la Eva\", virkin minä.\n\n\"Minä olen jutellut Mary'n kanssa päivällisestä, ja hän puolestaan on\nsiihen hyvin taipuvainen. Mary väittää, ett'ei hän koskaan ole nähnyt\nniin sieviä poikia, kuin herra Bolton ja herra Jim ovat, ja hän on siis\nlaittava päivällistä oikein sulasta suosion-osoituksesta. Minä olen\nmyöskin ahkeraan opettanut hänen pientä tyttöänsä palvelemaan\npäivällis-pöydässä.\"\n\n\"Kuinka?\" sanoin minä; \"eihän tuo tyttö-raiska vielä ylety edes pöydän\ntasalle!\"\n\n\"Älä millään muotoa haastele tällaisia hänen kuullen. Hän luulee\nolevansa jo sangen ko'okas ja tuntee kahdeksalla ikävuodellansa jo\nlepäävän suuren edesvastauksen. Minä olen laittanut hänelle valkoisen,\ntaskuilla varustetun esiliinan, johon hän on erinomaisesti ihastunut,\nja hänen äitinsä on kangistanut ja silitellyt sen oikein kiiltäväksi.\nHän opettelee nyt kirkastamaan veitsiä ja vaihettamaan lautasia, ja\ntekeekin ne toimet sievästi ja melkein naurattavalla vakavuudella.\"\n\n\"Oivallista!\" sanoin minä. \"Koska pidämme pitomme?\"\n\n\"Vaikka jo huomenna.\"\n\n\"Se on siis päätetty huomiseksi. Minä ilmoitan ystävillemme, että heitä\non kohtaava täällä oikea hämmästyttävä komeus, ja meidän on kaikin\nvoimin koettaminen näyttää kotimme parhaimmassa loistossa, joka ei\nolekaan vaikeata monilukuisten ystäviemme anteliaisuuden kautta. Minun\nmielestäni on tuo häälahjojen antaminen hyödyllinen tapa, kumminkin\nmitä meihin tulee.\"\n\n\"Niin, vaikka meillä onkin useita herkku-astioita, mutta herkkuja sen\nsijaan vähän\", sanoi vaimoni, \"seikka, joka luultavasti usein on\ntapahtuva meidän kodissamme.\"\n\n\"Kuitenkin löytyy meidän hää-lahjojemme joukossa monta, jotka antavat\nkokonaan toisen muodon halvalle kodillemme, kuin sillä olisi ollut, jos\nmeidän itse olisi täytynyt ostaa kaikki.\"\n\n\"Niin\", vastasi vaimoni, \"ja sellaiset lahjat kuin pöytä-kello ja\nhaaralliset kynttilän jalat antavat koko huoneelle ikääskuin\nvivahduksen rikkaudesta. Sitä paitsi on meidän vierashuoneellamme\nlämmön väri -- tummanpunainen matto, tummanpunaiset kartiinit, kaikki\nlämmintä ja hehkuvaa, ja kun vaan kaikki on somaa ja siistiä, niin ei\nole suurta väliä, onko matto maksanut kolme ja puoli dollaria kyynärä\ntahi seitsemänyhdeksättä centimiä, tahi ovatko kartiinit damast'ista\ntahi punaisesta puuvilla-kankaasta. Kaunis on aina kaunista ja tekee\nsaman vaikutuksen, olkoonpa se sitte helppoa tahi kallista.\"\n\n\"Ja me miehet\", sanoin minä, \"emme pidä lukua esineiden kalleudesta,\nvaan niiden somuudesta. Minä katselen huonetta, kuin taulua,\nmiettimättä, kuinka kallis tahi halpa se on, vaan huomaan vaikuttaako\nse minuun miellyttävästi tahi ei, ja sinä olet antanut kodillemme juuri\nsellaisen miellyttävän muodon. Minun mielestäni on huone miellyttävä\nsilloin, kun se sekä päivän valossa että puhteella tuntuu yhtä\nhauskalta, niin että me mielellämme viivymme siellä, ja halajamme\ntakaisin sinne, kun lähdemme sieltä.\"\n\n\"Niin\", sanoi vaimoni, \"minä kerskailen siitä, että huoneistamme saa\nsen ajatuksen, että näissä asuu onnellisia ihmisiä; ja mitä erittäin\nminuun tulee, viihdyn minä niissä erinomaisen hyvin. Kaikki nuot\nilta-pidot, tanssi-huvit ja vieraissa käymiset, joihin ennen kulutin\naikaani, ovat nyt mielestäni varsin ikäviä. Minä tahtoisin, että\nsinäkin, Harry, käsittäisit, ett'ei se ole mikään itseni-kieltämys,\nettä luovun 'suuresta maailmasta'. Päinvastoin olen hyvin onnellinen\nkun saan olla siitä erilläni.\"\n\n\"Se huvittaa minua suuresti\", vastasin minä; \"ja saammehan me perustaa\ntäällä oman, pienen maailman itsellemme. Ne, jotka todella rakastavat\nmeitä, ja joita me rakastamme, tulevat kyllä tännekin luoksemme. Paras\nseurusteleminen on mielestäni se, että pidämme kanssakäymistä\nainoastaan niiden harvojen kanssa, joiden seura meitä täydellisesti\nmiellyttää, ja jotka ovat huvitetut seurastamme.\"\n\nTäten puhelin minä vaimoni kanssa noina uuden koto-elämämme\nensimmäisinä suloisina päivinä. Keskustelu-aineista ei ollut koskaan\npuutetta. Pienimmätkin muutokset kodissamme antoivat syytä pitkiin\nkeskusteluihin. Ensin ripustimme taulumme yhdellä tavalla ja pidimme\nniitä erittäin hyvin asetettuina, mutta äkkiä muuttui mielemme ja sitte\nmuutimme niitä jälleen. Tauluista puhuessani täytyy minun tunnustaa,\nettä minäkin tein itseni syypääksi tuollaiseen hulluuteen, joita\nonnelliset avio-miehet väliin tekevät. Minä ostin kaikki ne taulut,\njotka ennen olivat kaunistaneet Evan pientä kamaria. Seikka oli se,\nettä herra van Arsdel'in onnettomuus herätti suurta osan-ottavaisuutta,\nja muuan velkojista, jonka kanssa olin ennestään tuttu, laittoi niin,\nettä nämät taulut myytiin niin halvasta hinnasta, että minä voin ostaa\nne. Ne olivat alituisena, suurena ilon lähteenä sekä vaimolleni että\nminulle. Kumminkin neljä kertaa, neljänä eri päivänä, otin ne alas\nseinältä ja ripustin ne taas uudestaan, ennenkuin löysimme niille aivan\nmieluisan paikan.\n\n\n\n\nKAHDESKUUDETTA LUKU.\n\nValmistukset pitoihimme.\n\n\n\"Kuules Harryseni\", sanoi vaimoni sen päivän aamuna, jolloin pitomme\nolivat pidettävät, \"vielä puuttuu meiltä jotakin\".\n\n\"Mitäpä sitte, armas ruhtinattareni?\"\n\n\"Näetsen, vaikk'et sinä enkä minäkään pidä lukua viinistä, eikä meillä\nole varaa sitä joka päivä asettaa pöydällemme, täytyy meillä kuitenkin\njuhlallisissa tilaisuuksissa olla viiniäkin tarjottavana, jotta saamme\ntuoda kauniit pullomme ja pikarimme pöydälle. Etkö siis tahdo olla hyvä\nja mennä ostamaan pari pulloa viiniä?\"\n\nOitis muistui mieleeni Bolton ja tuo onnetoin vaikutus, jonka viini\nHesterman'in päivällisissä hänessä teki. Minä päätin sentähden, ett'ei\npöydällämme saisi löytyä pisaraakaan viiniä, mutta miten voisin\nselittää syyn siihen, julkaisematta Bolton'in salaisuutta! Koko\nvastainen seurusteleminen Bolton'in kanssa oli asetettava sen mukaan,\nmitä tunsin hänen kiusauksistaan ja entisistä kamppailuksistaan. Mutta\nnyt, niinkuin vastakin, täytyi vaimoni täydellisesti käsittää, miksi\ntein niinkuin tunsin täytyväni tehdä. Emmehän, Eva ja minä, enää olleet\nkaksi vaan yksi, ja olihan sentähden velvollisuuteni rajattomasti\nuskoutua hänelle, sellaisissa tapauksissa, jolloin käytökseni oli\nristiriidassa hänen tahtonsa ja toiveittensa kanssa.\n\n\"Eva, lempi-lintuseni\", sanoin minä sentähden, \"muistathan, että kerran\njuttelin sinulle, että joku salaisuus eroittaa Bolton'in ja Karolinan\ntoisistaan?\"\n\n\"Muistan\", vastasi hän hämmästyneenä, \"mutta mitä yhteyttä sillä voisi\nolla meidän viinimme kanssa?\n\n\"Enemmän kuin luuletkaan\", vastasin minä, mennen kirjoituspöytäni luo,\njosta otin Bolton'in kirjeen ja annoin sen Evan käteen. \"Lue tämä\nkirje, ystäväiseni, ja sano sitte miten teemme\".\n\nHän otti kirjeen ja alkoi lukea sitä naisellisella uteliaisuudella;\nminä menin ulos huoneesta. Hetken kuluttua tuli hän luokseni, laski\nkätensä olalleni ja lausui:\n\n\"Rakas Harry, minä tahdon auttaa sinua, minkä voin. Hänen salaisuutensa\non oleva pyhä minullekin ja minä tahdon valmistaa hänelle varman\nvalkaman luonamme, niin että hän pelvotta voipi pitää kotoamme omana\nkotonansa!\"\n\n\"Sinä olet enkeli, Eva\".\n\n\"Täytyy tunnustaani, että minäkin välin pelkään tarjota viiniä\njoillekuille nuorille miehille, joiden pitäisi pysyä siitä erillä,\nmutta en ole koskaan ajatellutkaan, ett'en uskaltaisi tarjota sitä niin\nvakavalle ja kunnon miehelle kuin Bolton on\".\n\n\"Emme saata koskaan tietää kelle se on vahingollista. Se riippuu\nihmisien sairaasta, heikosta hermostosta, joka voi olla syntyperäistä,\nja jota on yhtä vaikea selvittää, kuin taipumus hulluuteen tahi\nkaatuvaiseen tautiin\".\n\n\"Enpä olisi koskaan voinut suoda itselleni vikaani anteeksi, jos olisin\nasettanut viiniä pöydällemme\".\n\n\"Seuraus siitä olisikin ollut, ett'ei Bolton olisi koskaan enää syönyt\npäivällistä luonamme\", sanoin minä, \"sillä hän on päättänyt välttää\nkaikkia seuroja, joissa tämä kiusaus on hänelle tarjona\".\n\n\"Me emme tarvitse viiniä, emmekä hankikkaan sitä. Mary keittää vallan\noivallista kahvia ja se on paljon parempaa, kuin viini. Se asia siis on\npäätetty ja olenpa oikein iloinen, Harry, ettäs ilmaisit miten asian\nlaita oikein on. Minä ihmettelen Bolton'ia suuresti. Tuossa hänen\nkamppailuksessaan on jotakin surullista ja samalla jaloa\".\n\n\"Moni mies, joka lankeaa tuon kiusauksen uhriksi, saapi kuitenkin kokea\nenemmän itsensä-kieltämistä, kuin kukaan aavistaakaan\".\n\n\"Mutta minä en tiedä itseni-kieltämisestä mitään ja teen yleensä juuri\nmitä sydämeni käskee minut tekemään\", lausui Eva.\n\n\"Sydämesi käskee sinua aina tekemään sitä, joka on oikeaa, hyvää ja\njaloa\", sanoin minä.\n\n\"Luulenpa kuitenkin\", lisäsi Eva vakavasti, \"että minun\nitseni-kieltämys on siinä, ett'en tee mitä ihmiset tahtovat minua\ntekemään, sillä mielelläni tahtoisin olla kunkin ihmisen mielen mukaan,\nja olipa melkein kuin tarve aina miellyttää äitiäni ja Maria-tätiä...\"\n\n\"Ja olit sentähden vähällä mennä naimisiin miehen kanssa, jota et\nlempinyt, ainoastaan tehdäksesi ihmisten mielen mukaan\".\n\n\"Niin, ell'et sinä olisi pelastanut minua\", vastasi hän nauraen.\n\"Mutta, Harry, minä tahdon kuitenkin saada jotakin omituisempaa\npäivällispitoihimme, minä tahdon tehdä jonkun pienen kujeen,\nymmärräthän. Kun emme saa viiniä, niin osta kauniimpia viini-rypäleitä\nja hedelmiä, kuin löydät -- minä valmistan pienen hedelmävadin keskelle\npöytää\".\n\n\"Rakas ystäväni, minä tuon sinulle niin paljon rypäleitä ja hedelmiä,\nkuin vaan voit toivoa\".\n\n\"Pieni naapurini, Ruth, lähetti minulle tämän astian omena-hyytelöä.\nNäetsen, eilen puhuin hänen kanssansa omena-hyytelön keittämisestä,\njossa minä olen aivan vasta-alkavainen, mutta hän on oikea taiteilija.\nKatsos vaan tätä, kuinka aurinko kuultaa sen läpi! Ja, arvaas, tuo\nhyväsydäminen vaimo lähetti minulle puolen tusinaa tällaisia\nomena-hyytelöllä täytetyitä astioita!\"\n\n\"Hän on täydellinen pyhimys!\" huudahdin minä.\n\n\"Ja minä saan kaikki kukat hänen kukka-tarhastaan. Hän sanoo, että\nhalla ne hävittää parin päivän kuluttua, ell'en minä poimi pois\nniitä. Ensi suvena täytyy meidän, Harry, ottaa oppia häneltä pienen\nkukka-tarhamme hoitamisessa. Enpä ole nähnyt kenenkään voivan niin\nvähällä maa-tilkalla kasvattaa niin paljon kukkia\".\n\n\"Hän varmaankin mielellään opettaa meitä\", sanoin minä.\n\n\"Kas niin, ystäväni, muista nyt, että tulet kotiin kello viisi.\nTahtoisin mielelläni, että heittäisit silmäyksen ruokapöydälle,\nennenkuin ystävämme tulevat, nähdäksesi olenko saanut sen niin somaksi\nja miellyttäväksi, kuin se voi olla\".\n\n\"Saavatko vieraamme kulkea juhla-kulussa läpi kaikkien huoneiden,\nnähdäkseen sinisen huoneen, punaisen huoneen, vieras-huoneen ja kaikki\nmuut?\"\n\n\"Niin, tahdon, että he näkevät kuinka somat ja miellyttävät huoneemme\novat. Mutta mene nyt, Harry, ja tule aikaisin kotiin!\"\n\n\n\n\nKOLMASKUUDETTA LUKU.\n\nEnsimmäiset pidot kodissamme.\n\n\nVaimoni oli kaunistanut kaikki huoneet kukilla, joita pieni,\nhyväsydäminen naapurimme oli lahjoittanut meille. Minä palasin kotiin\ntuntia aikaisemmin kuin määrä olikaan, sillä arvelin, että vaimoni ehkä\ntarvitsisi jotakin vielä.\n\n\"Harry\", sanoi vaimoni, tullen kiiruusti vastahani, kasvot aivan\npunaisina puuhasta, \"nytpä luulen huoneemme olevan likimmittäin\ntäydessä asussaan. Asetupa tuohon oven luokse, että näet, miltä näyttää\nkun ensin astuu sisään. Huomaatko, että olen asettanut ainoastaan\nkrassia noihin pronsi-vaaseihin, sillä nuot vehreät lehdet näyttävät\nvielä vehreimmiltä tummaa pronsia vastaan. Valkoisia neilikoita olen\nasettanut tuohon, vastakohdaksi punaisille kartiineille. Mutta\ntule nyt ruoka-huoneesen pöytää katsomaan! Mitäs pidät tuosta\npöydän-koristeesta, jonka olen valmistanut rypäleistä ja hedelmistä?\neikö se ole viehättävä?\"\n\nMinä suutelin häntä ja vakuutin, että se oli hyvin viehättävä, mutta\nsanoin hänen itsensä olevan vielä viehättävämmän; sanoin, että hän on\npieni lumooja, keijukainen, enkeli ja mitä kaikkea lienen sanonutkaan.\n\nNyt saapui Alice, puettuna juurikuin valloitusta varten, ja kaunis hän\nolikin kuin ruusun nuppu. Kun kello löi kuusi ja vieraittemme askeleet\nkuuluivat rappusista, sytytimme tulen pesään. Kuinka ihastuneita emmekö\nolleet, kun tuo liekki omassa uunissamme leimuten valaisi huonetta,\nheittäen punertavan valonsa tauluille ja seinille, muodostaen niille\nhaaveellisia valoja ja varjoja! Vaimoni oli nähtävästi hyvin\ntyytyväinen ja Jim vakuutti, että huoneemme näyttivät niin lämpöisiltä,\nettä luulisi niiden voivan herättää vaikka kuolleenkin eloon. Bolton\nistui, niinkuin sopikin, suuressa, pehmeässä nojatuolissa, jonka\nsanoimme olevan varta vasten ostetun hänen tähtensä, ja nurkkaa, jossa\nhän istui, päätettiin täst'edes kutsua Bolton'in nurkaksi.\n\n\"Katsokaas tässä\", sanoi hän juhlallisesti, vakavasti, ja nähtävästi\nsuurella tyytyväisyydellä, \"tässä on minun pieni apuni teidän\ntalouteenne\"; ja tämän sanoessaan veti hän laajoista nuttunsa taskuista\nkaksi somaa kissanpoikaa, jotka hän asetti matolle uunin eteen. \"Katsos\ntässä, Harry, tässä saat kaksi baletti-tanssijaa, jotka ilmaiseksi\ntanssivat koska tahansa.\"\n\n\"No, voi katsos noita pieniä velhoja, kuinka somia ne ovat\", huusivat\nvaimoni ja Alice, kiiruhtaen kissanpoikia hyväilemään.\n\nSamalla vakavuudella otti Bolton nyt taskustansa kaksi pitkää rihmaa,\njoihin kumpaiseenkin oli korkki kiinitetty ja pani ne riippumaan; mutta\nnytkös tanssi alkoi, jota me kaikki katselimme suurella mieli-halulla.\nMe ihmettelimme näiden pienien taiteilijain omituisia hyppyjä ja\nmiellyttäviä pyörähdyksiä, kunnes ilmoitettiin, että päivällinen oli\nvalmis.\n\n\"Harry\", sanoi vaimoni, \"meidän täytyy panna nämät kissan pojat piiloon\npäivällisen ajaksi, sillä jos meidän pieni piika-tyttömme näkee ne nyt\nennen päivällistä, niin hän ei voi muuta ajatella, eikä muistakaan\npalvella meitä pöydässä.\"\n\nHarvoin lienee päivällis-ateriaa syöty niin iloisina ja onnellisina,\nkuin me nyt teimme, ja syynä siihen oli varmaankin se, että olimme\nkaikki kuin kotonamme ainakin. Koti oli _meidän_ ja päivällinen oli\n_meidän_, me olimme kaikki niinkuin samaan perheesen kuuluvat. Kukin\nsai osan kiitoksista, joita tässä runsain määrin jaeltiin. Mary'a\nkiiteltiin ruoista ja Bolton'ia ylistettiin pilviin saakka\nkeitto-arinamme oivallisuudesta, ja Jim, Alice ja vaimoni ylistelivät\ntoisiansa ruoka-huoneen somasta ulkomuodosta. Oikein kauhistuimme, kun\nmuistelimme noita vanhoja tapettia ja kehuimme taiteilijoitamme, jotka\nniin vähästä saivat näin kaunista kokoon. Huomautettiin mikä suuri\nvaikeus oli tapettien kokoon panemisessa, jolloin Alice ja Jim\nveitikkamaisesti muistuttivat toisiaan hauskoista erityiskohdista tätä\ntyötä tehdessä. Päivällistä syötyämme, joimme varsin oivallista kahvia,\nja palasimme sitte vierashuoneesen yhtä iloisina, kuin jos olisimme\njuoneet hienoimpia viinejä. Nyt olivat kissanpojatkin jo perehtyneitä\nja tekivät niin somia, naurettavia hyppyjä, että katsojain täytyi\nilmoittaa niin suurta mieltymystä, että se olisi imarrellut suuria\ntaiteilijoitakin. Alice lupasi kutsua niitä Toglioni'ksi ja Pepita'ksi,\nja sitoi niiden kaulalle punaisen ja sinisen nauhan, joita ne oitis\nrupesivat repimään ja raastamaan irti. Hiljainen vinkuminen kuului nyt\nporstuasta; Eva aukaisi oven ja siellä istui Stumpy, alakuloisena ja\nkärsivällisen näköisenä.\n\n\"No, katsos Stumpy-parkaakin\", sanoi hän.\n\n\"Älkää olka sitä huomaavinannekaan\", lausui Bolton. \"Minä olen käskenyt\nsitä istumaan hiljaa siellä ulkona matolla. Se on kyllä tyytyväinen kun\nse tietää, että minä olen täällä sisällä.\"\n\n\"Mutta koira-parka\", virkki Eva, \"se näyttää pyrkivän sisään.\"\n\n\"Sillä on kyllä hyvä olla siellä ulkonakin\", sanoi Bolton hieman ujona.\n\"Tyhmäpä olin, kun otin sen mukaani, mutta sillä on niin ikävä, kun\nminä lähden kotoa ja jätän sen yksin.\"\n\n\"Totta sen täytyy päästä sisään\", lisäsi Eva. \"Tule sisään vanha,\nuskollinen, nukkavieru lemmikki\", sanoi hän, \"tänä iltana kun vietämme\nensimmäisiä pitoja omassa kodissamme, ei pidä edes koirankaan olla\ntyytymättömän, senkin täytyy ottaa osaa iloomme.\"\n\nStumpy laskettiin sisään, ja asettui Bolton'in viereen nurkkaan, jossa\nse istui niin onnellisen ja tyytyväisen näköisenä kuin koira voipi\nolla.\n\nJa nyt, kun kaikki näyttelijämme ovat näyttämölle astuneet, ja\nloppu-näytös on valmis; kun istumme ko'ottuna koti-lieden ympärille ja\nkun luonamme ovat nuot eläin-paratkin, jotka iloitsevat onnestamme, on\nsopiva hetki antaa esiripun langeta ja tehdä lopun kertomuksesta.\n\n\n\n"]