[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fc6RLo4ZCb9UZWa4mOGIXKtEbGPCy9-giAnTJTZMYB08":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2980,"Vedenpaisumus III","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"2980-sienkiewicz-henryk-vedenpaisumus-iii","2980__Sienkiewicz_Henryk__Vedenpaisumus_III","Historiallinen romaani","romaani",[],[15],"nobel","fi",1886,1926,87809,559151,false,72842,[24,25],"Historical fiction","Poland -- History -- John II Casimir, 1648-1668 -- Fiction",[27,28],"Historical Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Vedenpaisumus III: Historiallinen romaani\" by Henryk Sienkiewicz is a historical novel written in the early 20th century. The book explores the tumultuous events during the wars between Sweden and Poland, focusing on the military campaigns led by Charles Gustav against the backdrop of a struggle for power in Eastern Europe. Central to the narrative are figures like the determined King Charles Gustav and the resilient Polish defenders, including the renowned warrior Czarniecki.  The opening of the novel sets a dramatic stage as King Charles Gustav embarks on an aggressive campaign in Poland, fueled by past victories and ambitions. As the Swedish king seeks to maintain control over the conquered territories, he faces mounting resistance from Polish forces rallying under their rightful king, Jan Kazimierz. The text vividly describes the chaos and brutality of war, portraying the king’s relentless advance, the treacherous tactics of Czarniecki, and the dire circumstances for both sides, establishing a suspenseful atmosphere full of conflict and uncertainty that engages readers immediately. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Trast, V. K.",276,"Sienkiewiczin historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvun puoliväliin ja kuvaa Puola-Liettuan taistelua Ruotsin hyökkäystä vastaan. Teos seuraa aateliston vaiheita ja uskollisuuden koetuksia keskellä sotaa, jossa Ruotsin kuningas Kaarle X Kustaa pyrkii valloittamaan maan. Tämä kolmas osa syventää poliittista ja sotilaallista kamppailua.","Henryk Sienkiewiczin 'Vedenpaisumus III' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2980. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VEDENPAISUMUS III\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nHENRYK SIENKIEWICZ\n\n\n\nPuolankielestä suomentanut\n\nK. V. Trast\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava\n1926.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nAikana, jolloin Puolassa kaikki nousivat sotaratsun selkään, oleskeli\nKaarle Kustaa yhä Preussissa valloitellen siellä kaupunkeja ja käyden\nneuvotteluja vaaliruhtinaan kanssa.\n\nOdottamattoman helppojen valloitusten jälkeen taitava sotapäällikkö\nvihdoin alkoi huomata, että Ruotsin leijona oli ahminut enemmän kuin\nsen vatsa jaksoi sulattaa. Jan Kasimirin palattua valtakuntaansa hän\nei enää toivonutkaan voivansa pitää koko Puolaa vallassaan, mutta\nhalusi sentään saada säilytetyksi käsissään mahdollisimman suuren osan\nsaaliista ja ennen kaikkea kuninkaallisen Preussin, tuon maakunnan,\njoka oli hänen rannikkonsa naapurina sekä rikas, viljava ja täynnä\nsuuria kaupunkeja.\n\nMutta tämä maakunta alkoi ensimmäisenä puolustautua ja seisoi\nedelleen lujana laillisen kuninkaansa puolella. Jan Kasimirin paluu\nja Tyszowiecin konfederatsionin aloittama sota saattoivat rohkaista\npreussilaisia ja vahvistaa heidän uskollisuuttaan. Siksi Kaarle Kustaa\npäätti kukistaa kapinan ja lyödä hajalle kuninkaan sotajoukon, jotta\npreussilaiset menettäisivät kaiken avunsaannin toivon.\n\nHänen oli näin tehtävä myöskin vaaliruhtinaan takia, joka aina oli\nvalmis menemään voimakkaamman puolelle. Ruotsin kuningas oli jo oppinut\ntuntemaan hänet perin pohjin eikä epäillyt hetkeäkään, että jos onni\nkääntyy Jan Kasimirille myötäiseksi, niin vaaliruhtinaskin uudelleen\nliittyy tähän.\n\nKoska Marienburgin piiritys kävi hitaasti, niin Kaarle Kustaa riensi\nPuolaan joutuakseen kosketuksiin Jan Kasimirin kanssa vaikkapa\nvaltakunnan äärimmäisessä reunassa.\n\nJa kun hänellä teko aina seurasi päätöstä yhtä nopeasti kuin ukkosen\njyrähdys seuraa salaman välähdystä, niin hän sotajoukkoineen oli jo\nsivuuttanut Varsovan ja syöksynyt pahimpaan tuleen, ennenkuin tieto\nhänen retkestään oli ennättänyt levitä.\n\nHän eteni myrskyn vauhdilla täynnä vihaa, katkeruutta ja kostonhimoa.\nKymmenentuhatta ratsua polki hänen jäljessään kenttiä, joita lumi\nvielä peitti, ja linnoituksista tuli jalkaväkeä, joka niinikään kulki\nnopeasti etelää kohti.\n\nMatkallaan hän poltti ja löi maahan kaikki. Tämä ei ollut enää\nentinen Carolus Gustavus, lempeä, kohtelias ja iloinen herra, joka\ntaputti käsiään puolalaiselle ratsasjoukolle, iski silmää kemuissa ja\nimarteli sotamiehiä. Nyt vuoti sekä aatelisten että talonpoikain veri\nkaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hän ei säälinyt mitään \"puoluetta\",\nhirtätti vangit, ei osoittanut suopeutta kenellekään.\n\nMutta niinkuin korvessa mahtavan karhun kulkiessa eteenpäin ja\nraskailla jaloillaan ja ruumiillaan murtaessa puiden oksat oikealla\nja vasemmalla sudet hiipivät sen jäljessä ja uskaltamatta asettua sen\ntielle lähestyvät takaapäin yhä rohkeammin, samoin nuo \"puolueet\"\nseurasivat Kaarle-kuninkaan armeijan jäljessä ja kulkivat ruotsalaisten\ntakana niinkuin varjo seuraa ihmistä, ja uskollisemminkin kuin varjo,\nsillä ne olivat kintereillä päivällä ja yöllä, kauniilla ja rumalla\nsäällä. Hänen edessään taas oli sillat särjetty ja ruokavarat tuhottu,\nniin että hän kulki kuin erämaassa tietämättä mihin päänsä kallistaisi\nja millä nälkäänsä sammuttaisi.\n\nKaarle Kustaa itse alkoi huomata yrityksensä vaarallisuuden. Sota\nlevisi hänen ympärillään niinkuin meri haaksirikkoutuneen laivan\nympärillä. Kaikki paloi — Preussi, Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli\nalistunut ruotsalaisten ikeeseen ja ensimmäisenä tahtoi sen heittää\nniskoiltaan, Vähä-Puola, Venäjä, Liettua ja Samogitia, linnoitukset ja\nsuuret kaupungit olivat vielä ruotsalaisten käsissä, mutta kaikki muu,\nkylät, metsät, pellot ja joet olivat puolalaisten vallassa. Ei vain\njoka mies erikseen, vaan myös suuremmat joukot ja kokonaiset rykmentit\nolivat pakotettuja pysyttelemään ruotsalaisen pääjoukon läheisyydessä,\nsillä jos ne erkanivat vaikkapa pariksi tunniksi, niin ne katosivat\njäljettömiin, ja vangit, jotka joutuivat talonpoikien käsiin,\nkidutettiin kuoliaaksi.\n\nTurhaan antoi Kaarle Kustaa kuuluttaa kaupungeissa ja kylissä, että\njokainen talonpoika, joka toi asestetun aatelismiehen elävänä tahi\nkuolleena, sai palkinnoksi koko iäkseen vapauden ja maata. Talonpojat\nyhdessä aatelin ja porvarien kanssa lymyilivät metsissä, laittoivat\nansoja ruotsalaisille, hyökkäsivät pienempien joukkojen kimppuun ja\nhakkasivat maahan tiedustelujoukot. Varstat, hangot ja viikatteet\npunoittivat aivan yhtä paljon kuin aatelismiesten sapelit ruotsalaisten\nverestä.\n\nKaarle Kustaan mieltä kuohutti viha sitäkin voimakkaammin, kun\nhän muutamia kuukausia aikaisemmin oli tämän maan niin helposti\nvalloittanut. Hän ei voinut oikein ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mistä\nolivat peräisin nuo sotavoimat ja tuo vastarinta, mistä tuo kamala sota\nelämästä ja kuolemasta, jonka loppua hän ei nähnyt eikä voinut arvata.\n\nVähän väliä oli ruotsalaisten päämajassa neuvotteluja. Kuninkaan mukana\noli hänen veljensä Aadolf, Robert Douglas, Henrik Horn, sen sukulainen,\njoka Częstochowon luona sai iskun talonpojan viikatteesta, Tanskan\nkreivi Waldemar, Częstochowon luona sotapäällikkömaineensa menettänyt\nMüller, kenraali Forgell, taitava ratsuväen päällikkö Aschenberg,\ntykistön päällikkö Hammarskiöld ja vanha rosvo Arvid Wittenberg, joka\noli tunnettu julmuudestaan, ynnä monta muuta — kaikki niin taitavia ja\nkokeneita sotapäälliköitä, että vain kuningas itse oli heitä etevämpi.\n\nNämä kaikki pelkäsivät sydämessään, että koko sotajoukko ja kuningas\nsen mukana sortuu vaivoihin ja ravinnon puutteeseen. Vanha Wittenberg\nsuoraan neuvoi luopumaan retkestä ja lausui lopuksi:\n\n— En ole teidän majesteettinne veroinen maineessa, mutta jos olisin\nKaarle Kustaa, niin en panisi niin loistavilla voitoilla saatua\nmainetta sodan vaihtelevan onnen varaan.\n\nMutta siihen Kaarle Kustaa vastasi vain:\n\n— En minäkään, jos olisin Wittenberg.\n\nSitten hän muistutti mieliin Aleksanteri Suuren, johon hän mielellään\nnäki itseään verrattavan, ja jatkoi retkeä ajaen takaa Czarnieckia.\nTämä taas, jonka sotavoimat olivat pienemmät ja huonommin järjestetyt,\nperäytyi ruotsalaisten tieltä, mutta teki sen niinkuin susi, joka on\naina valmis kääntymään päin. Toisinaan hän kulki ruotsalaisten edellä,\ntoisinaan vierellä, toisinaan hän painui synkkiin metsiin ja päästi\nheidät edelle, erotti myöhästyneet toisista, tuhosi kokonaisia osastoja\nja sieppasi muonakuormia. Eivätkä ruotsalaiset koskaan tietäneet, missä\nhän oli ja mistäpäin hyökkäsi. Usein he alkoivat yön pimeydessä ampua\nviidakkoja kohti luullen siellä vihollisen väijyvän. He olivat kauhean\nuupuneita, kärsivät kylmää ja nälkää ja olivat peloissaan, mutta\ntuo \"_vir molestissimus_\" oli alituisesti heitä uhkaamassa niinkuin\nviljapellon yllä riippuva raepilvi.\n\nViimein ruotsalaiset joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan lähellä\nWieprzen ja Veikselin yhtymäkohtaa. Muutamat puolalaiset rykmentit\nhyökkäsivät rajusti vihollisen kimppuun synnyttäen pelkoa ja hämminkiä.\nMutta pian tuli paikalle Kaarle Kustaa pääjoukkoineen ja tykkeineen,\nja silloin taistelun kulku muuttui. Czarnieckin tottumattomat ja\nkurittomat joukot eivät pysyneet järjestyksessä. Czarnieckin oli pakko\nantaa peräytymiskäsky.\n\nRuotsalaisten leirissä vallitsi rajaton, riemu. Saalis oli tosin\nniukka, jokunen kaurasäkki vain ja tyhjiä rattaita, mutta Kaarle\nKustaalle ei saalis tällä kertaa ollut tärkeä asia. Häntä ilahdutti se,\nettä voitto kuten ennenkin seurasi hänen aseitaan ja että hänen oli\ntarvinnut vain näyttäytyä voittaakseen tuon samaisen Czarnieckin, joka\noli Jan Kasimirin ja koko valtakunnan toivo ja varmin tuki. Saattoi\nolla varma siitä, että sanoma tästä kulkee kautta maan, kaikki suut\ntoistavat: \"Czarniecki on joutunut tappiolle\", pelokkaat liioittelevat\ntappion suuruutta ja saavat siten niiden mielet masentumaan, jotka\nTyszowiecin liittoutuneitten kehoitus oli saanut tarttumaan aseihin.\n\nKun kuninkaan eteen tuotiin vähäinen sotasaalis ja kahden hänen\nkaatuneen päällikkönsä ruumiit, niin hän kääntyi murheellisten\nkenraaliensa puoleen sanoen:\n\n— Älkää surko, hyvät herrat, sillä tämä on suurin voitto, minkä olen\nvuoden sisään saanut, ja se voi lopettaa koko sodan!\n\n— Teidän majesteettinne! — sanoi Wittenberg, joka oli nyt tavallista\nsairaampi ja näki asiat synkästi — Kiittäkäämme Jumalaa jo siitäkin,\nettä saamme rauhassa jatkaa retkeämme, vaikka sellaiset sotajoukot kuin\nCzarnieckin helposti hajaantuvat ja helposti taas kokoontuvatkin.\n\nSiihen vastasi kuningas:\n\n— Pidän teitä yhtä hyvänä johtajana kuin Czarnieckia, mutta luulenpa,\nettä tekään ette tällaisessa tapauksessa kahteen kuukauteen saisi\nsotajoukkoa kokoon.\n\nWittenberg vain kumarsi ääneti, mutta kuningas jatkoi:\n\n— Niin, matkaa voimme jatkaa rauhassa, sillä ainoastaan Czarniecki\nsaattoi meitä todella pidättää. Nyt ei ole Czarnieckin joukkoa eikä\nsiis esteitäkään!\n\nKenraalit ilostuivat tästä puheesta. Voitosta huumaantunut sotajoukko\nkulki kuninkaan ohi huutaen ja laulaen. Czarniecki ei ollut enää\nuhkaavana pilvenä heitä peloittamassa, Czarniecki oli kuin olikin\nlyöty! Kuninkaan sanat, joita useat upseerit olivat olleet kuulemassa,\nlevisivät ympäri leirin, ja kaikki olivat sitä mieltä, että voitolla\ntodellakin oli suuri merkitys.\n\nKuningas myönsi joukoille muutamia tunteja lepoaikaa. Ratsumiehet\npolttivat joitakin tyhjiä taloja, muutamia ase kädessä tavattuja\ntalonpoikia hirtettiin, sitten pidettiin kemuja ja niiden päälle\nsotamiehet nukkuivat sikeästi ja ensikerran pitkästä aikaa huolettomina.\n\nSeuraavan aamun koittaessa he heräsivät reippaina, ja ensimmäiset\nsanat, jotka nousivat jokaisen huulille, kuuluivat:\n\n— Ei ole Czarnieckia!\n\nRetki alkoi iloisesti. Ilma oli kuiva, kylmä ja kirkas. Hevosten\nsieraimet ja karvat tulivat valkeiksi huurusta. Kylmä tuuli oli\njäädyttänyt lätäköt ja tehnyt tien hyväksi. Sotajoukko venyi melkein\npenikulman mittaiseksi jonoksi, jota se tätä ennen ei koskaan ollut\ntehnyt. Kaksi rakuunarykmenttiä ranskalaisen Dubois'n johtamina eteni\nnoin penikulman päähän pääjoukosta. Jos ne kolme päivää sitten olisivat\ntehneet näin, niin ne olisivat kulkeneet varmaa kuolemaa kohti, mutta\nnyt oli pelko poissa.\n\n— Ei ole Czarnieckia! — toistelivat upseerit ja sotamiehet.\n\nRetki sujui häiriöittä. Metsästä ei kuulunut huutoja eikä viidakoista\nsadellut näkymättömien käsien lähettämiä nuolia.\n\nIllalla Kaarle Kustaa saapui Grabowoon iloisena ja hyvällä tuulella.\nHän oli jo menossa levolle, kun Aschenberg päivystävän upseerin kautta\npyrki hänen puheilleen tärkeässä asiassa.\n\nHetken kuluttua astui sisälle Aschenberg, mutta ei yksin, vaan\nmukanaan rakuunakapteeni. Kuningas, jolla oli terävä silmä ja niin\ntavaton muisti, että tiesi melkeinpä joka sotamiehen nimen, tunsi heti\nkapteenin.\n\n— Mitä uutta, Fred? — kysyi hän. — Onko Dubois palannut?\n\n— Dubois on tapettu! — vastasi Fred.\n\nKuningas joutui ymmälle. Nyt hän vasta huomasi, että kapteeni oli\nkalpea kuin haudasta otettu ja repaleisessa puvussa.\n\n— Entä rakuunat? — kysyi hän. — Nuo kaksi rykmenttiä?\n\n— Kaikki tuhottu! Minut yksin päästettiin hengissä.\n\nKuninkaan tummaihoiset kasvot tulivat vielä synkemmiksi. Hän siveli\nhiuksiaan. — Kuka sen on tehnyt?\n\n— Czarniecki!\n\nKaarle Kustaa oli vaiti ja katseli hämmästyneenä Aschenbergia, mutta\ntämä nyökäytteli vain päällään ikäänkuin olisi tahtonut vakuuttaa:\n\n— Czarniecki! Czarniecki! Czarniecki!\n\n— Kaikki tuo tuntuu uskomattomalta! — sanoi kuningas vähän ajan\nkuluttua. — Näittekö hänet omin silmin?\n\n— Aivan niinkuin nyt näen teidän majesteettinne! Hän käski viemään\nterveisiä teidän majesteetillenne ja ilmoittamaan, että hän nyt taas\nlähtee Veikselin toiselle puolelle, mutta sitten seuraa jälkiämme. En\ntiedä, puhuiko hän totta.\n\n— Hyvä on! — sanoi kuningas. — Paljonko hänellä on väkeä?\n\n— En voinut tehdä tarkkoja havaintoja, mutta noin neljätuhatta miestä\nnäin itse, ja metsässä oli myös jokin ratsujoukko. Meidät saarrettiin\nKrasiczynin luona, jonne Dubois tahallaan poikkesi maantieltä saatuaan\neräitä tietoja, jotka luultavasti olivat vain meille viritetty ansa.\nPaitsi minua ei kukaan jäänyt henkiin, sillä talonpojat tappoivat\nhaavoittuneet.\n\n— Tuo mies on liitossa pirun kanssa! — sanoi kuningas pannen käden\notsalleen — Sotajoukon kokoaminen tuommoisen tappion jälkeen ja meidän\nkimppuumme käyminen menee yli ihmisen voimien.\n\n— Kävi niinkuin kenraali Wittenberg aavisteli! — sanoi Aschenberg.\n\nMutta kuningas kivahti:\n\n— Te kaikki osaatte aavistaa, mutta neuvon antajiksi ei teistä ole!\n\nAschenberg kalpeni ja vaikeni. Kun Kaarle Kustaa oli iloinen, näytti\nhän olevan pelkkää hyvyyttä, mutta kun hän rypisti kulmiaan, herätti\nhän kuvaamatonta pelkoa ympärillään olevissa, eivätkä pikku linnut niin\npiiloudu kotkan tieltä kuin vanhimmat ja ansioituneimmat kenraalit\nhänen edessään.\n\nMutta nyt kuningas pian tyyntyi ja sanoi:\n\n— Pääasia on, että Czarniecki ei ole tappiostaan millänsäkään ja että\nhän jo on koonnut sotajoukon. Sitä nopeammin on meidän kuljettava\neteenpäin kohdataksemme puolalaisen Dariuksen. Saatte nyt mennä.\nSotajoukon keskuuteen on levitettävä tieto, että nuo rykmentit\ntuhoutuivat talonpoikien käden kautta jouduttuaan suosilmään. Me\nlähdemme eteenpäin!\n\nUpseerit poistuivat, ja Kaarle Kustaa oli yksin. Jonkin aikaa hän oli\nsynkissä mietteissä. Eikö saatu voitto kantaisikaan mitään hedelmiä?\nEikö se muuttaisikaan asemaa, vaan herättäisi vain yhä suurempaa raivoa\nkoko maassa?\n\nKaarle Kustaa osoitti sotajoukon ja kenraaliensa edessä aina suurta\nitseluottamusta ja varmuutta, mutta kun hän jäi yksikseen ja alkoi\nmuistella tätä sotaa, joka oli alussa ollut niin helppo ja nyt\nkäynyt niin vaikeaksi, niin hän alkoi empiä. Asiain kulku näytti\nhänestä omituiselta. Ei voinut nähdä, miten kaikki päättyisi ja miten\nselviydytään. Toisinaan hän tunsi olevansa kuin ihminen, joka on\nmeren rannalla astunut veteen, mutta huomaa joka askelella vaipuvansa\nsyvemmälle ja kohta menettävänsä pohjan jalkainsa alta.\n\nMutta hän uskoi tähtiin. Nytkin hän astui ikkunan luo katsomaan omaa\ntähteään. Taivas oli pilvetön, ja hänen tähtensä loisti kirkkaana,\ntuikkien sinisenä ja punertavana. Ainoastaan kaukaa alempaa häämötti\ntummalta taivaanrannalta yksinäinen musta pilvi ja näytti lähestyvän\nkuninkaan; tähteä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKaksi rykmenttiä, jotka olivat enimmän kärsineet kahakassa Kaarle\nKustaata vastaan, katsoi Czarniecki tarpeelliseksi lähettää Zamośćien\nlinnoitukseen, jotta ne siellä saisivat levätä ja virkistyä ja vaihtaa\nhevosensa toisiin. Linnoituksen päällikkö Zamoyski otti heidät\nvieraanvaraisesti vastaan, ja kuultuaan, että joukossa oli kuuluisia\nsotureita, hän piti näitä hyvänä ja kutsui myötäänsä ruokapöytäänsä.\n\nMutta kuka voisikaan kuvata ruhtinatar Gryzeldan iloa, kun hän\nsaapuneitten joukossa näki Skrzetuskin ja Wolodyjowskin, jotka olivat\naikoinaan hänen miesvainajansa toimeliaimmat päälliköt. Molemmat\nlankesivat hänen jalkojensa juureen kyyneleitä vuodattaen, eivätkä\nruhtinattarenkaan silmät pysyneet kuivina. Heräsi muistoja menneiltä\najoilta, kun hänen miehensä, kansan kunnia ja suosikki, täysissä\nmiehuuden voimissa mahtavana hallitsi villiä maan äärtä ja kuin\nJupiter vain kulmakarvojaan rypistämällä herätti pelkoa barbaareissa.\nNiin oli ennen, mutta missä olivat ne ajat? Nyt oli valtias haudassa,\nmaa vihollisten vallassa ja hän istui leskenä onnensa ja suuruutensa\nraunioilla eläen vain murheessa ja rukouksissa.\n\nMutta tiedustelujoukot toivat yhä varmempia tietoja siitä, että\nruotsalaiset lähestyivät linnoitusta. Ryhdyttiin tekemään valmistuksia\npuolustautumista varten. Skrzretuski ja Wolodyjowski määrättiin toimiin\nmuureilla, koska he tunsivat ruotsalaiset ja näiden sodankäyntitavan.\nZagloba kohotti innostusta ja kertoi vihollisesta niille, jotka sitä\neivät vielä tunteneet, ja semmoisia sotilaita olikin Zamośćiessa koko\njoukko.\n\nZagloba näki pian, mikä linnanpäällikkö Zamoyski oli miehiään, ja tämä\npuolestaan mieltyi suuresti häneen ja kysyi kaikissa asioissa häneltä\nneuvoa, etenkin kun hän oli kuullut ruhtinatar Gryzeldaltakin, miten\nruhtinas Jeremi aikoinaan oli pitänyt Zaglobaa arvossa ja nimittänyt\nhäntä \"vir incomparabilis\". Joka päivä saivat kaikki pöydässä kuulla\nZagloban kertovan entisistä ja nykyisistä ajoista, sodasta kasakkain\nkanssa, Radziwillin petturuudesta ja siitä, miten hän oli tehnyt herra\nSapiehasta huomattavaan asemaan päässeen miehen.\n\n— Neuvoin häntä, — kertoi hän, — pitämään aina taskussaan\nhampunsiemeniä ja pureskelemaan niitä tuon tuostakin. Nyt hän on niihin\nniin tottunut, että hän vähän väliä pistää siemenen suuhunsa, puree sen\nrikki ja sylkäisee kuoret pois. Tätä hän tekee yölläkin joka kerta kun\nherää. Siitä lähtien on hänelle siinä määrin lisääntynyt järkeä, että\nhänen lähimmät tuttunsa eivät tunne häntä entiseksi.\n\n— Kuinka niin? — kysyi Zamoyski.\n\n— Hampussa on öljyä, ja se nousee syöjän päähän, jossa öljymäärä\nlisääntyy.\n\n— Mitä te puhuttekaan! — sanoi eräs upseereista.\n\n— Öljy menee vatsaan eikä päähän.\n\n— Est modus in rebus! — vastasi Zagloba. — Pitää juoda mahdollisimman\npaljon viiniä: öljy, ollen kevyempää, pysyy koko ajan pinnalla, ja\nviini, joka muutenkin menee päähän, vie mukanaan sinne jokaisen\nhyödyllisen substanssin. Tämän konstin neuvoi minulle hospodaari\nLupulo. Kuten ehkä tiedätte, tahdottiin minut Valakiassa hänen\njälkeensä panna hospodaariksi, mutta sulttaani, joka tahtoo, että\nhospodaareilla ei olisi perillisiä, pani minulle tämän vuoksi erään\nehdon, johon en voinut suostua.\n\n— Lienette syönyt aika paljon hampunsiemeniä itsekin? — sanoi siihen\nZamoyski.\n\n— En ole tarvinnut, mutta teille suosittelen niitä sydämeni pohjasta! —\nvastasi Zagloba.\n\nMuutamat säpsähtivät kuullessaan nuo rohkeat sanat, mutta Zamoyski ei\nollut mitään huomaavinaan, naurahti vain ja kysyi:\n\n— Eivätkö auringonkukan siemenet kelpaa hampun siementen asemesta!\n\n— Kelpaavat, — vastasi Zagloba, — mutta koska niiden öljy on\nraskaampaa, niin pitää juoda vahvempaa viiniä kuin tämä, jota nyt\njuomme.\n\nZamoyski ymmärsi yskän, purskahti nauramaan ja käski heti tuoda parasta\nviiniä. Kaikki ilostuivat, ja mieliala kohosi yhä. Juotiin kuninkaan,\nisännän ja Czarnieckin malja. Zagloba tuli mainiolle tuulelle eikä\nantanut kenellekään suunvuoroa. Hän kertoi seikkaperäisesti äskeisestä\ntaistelusta ruotsalaisten kanssa, johon hän todellakin oli tehokkaasti\nottanut osaa. Eräältä Dubois'n rykmenttiin kuuluneelta ruotsalaiselta\nvangilta hän oli kuullut, että taistelussa ruotsalaisten puolella\nkaatui kreivi Waldemar, ja hän otti heti vastuulleen tämän kuoleman.\n\n— Tuo taistelu olisi mennyt aivan toisella lailla, — selitti Zagloba, —\njos en minä juuri edellisenä päivänä olisi mennyt Baranowoon sikäläisen\npapin luo, joten Czarnieckilla, kun hän ei tietänyt olinpaikkaani,\nei ollut tilaisuutta neuvotella kanssani. Kun tulin takaisin, oli\nneuvottelu jo myöhäistä, Ruotsin kuningas oli tullut, ja täytyi hyökätä\nhäntä vastaan. Me hyökkäsimmekin, mutta mitä semmoisesta tulee, kun\nnostoväki vastustaa vihollista sillä tavoin, että kääntää sille\nselkänsä! En tiedä, miten Czarniecki nyt tulee toimeen, kun minä en ole\nneuvomassa.\n\n— Kyllä hän jotenkuten selviää, älkää olko huolissanne! — sanoi\nWolodyjowski.\n\n— Tiedän kyllä, miksi selviää. Ruotsin kuningas tahtoo nyt päästä minun\nkimppuuni Zamośćieen eikä välitä ajaa häntä takaa. En minä kiellä, että\nCzarniecki on hyvä sotilas, mutta kun hän alkaa partaansa punoa ja\nkatsella villikissan silmillään, niin parhaaseen rykmenttiin kuuluvasta\ntoverista tuntuu, että hän on vain tavallinen rakuuna. Ei hän välitä\nmitään ihmisten arvosta ja syntyperästä, kuten itse näitte silloin, kun\nhän rankaisi herra Zyrskiä vain siitä, että tämä ei tehnyt määräyksen\nmukaan. Aatelismiehiä, hyvät herrat, on kohdeltava isällisesti\neikä rakuunain tavoin. Kun sanot aateliselle: \"Hyvä veli, ole niin\nystävällinen ja mene!\" niin hän muistaa isänmaan ja kunnian, heltyy ja\ntekee enemmän kuin vain palkasta palveleva rakuuna.\n\n— Aatelismies on aatelismies ja sota on sota! — sanoi Zamoyski.\n\n— Oivallisesti sanottu! — huomautti Zagloba.\n\n— Mutta herra Czarniecki laittaa kuitenkin Carolus Gustavukselle\nlopulta kovat paikat! — sanoi Wolodyjowski. — Olen ollut siksi monessa\nsodassa, että voin sen sanoa.\n\n— Ensin kuitenkin me häntä höyhennämme Zamośćiessa! — huudahti Zamoyski\npöyhistellen ja silmät pullollaan. — Hyh! Mikä hän on! Heh! Kenet\nkutsun vieraakseni, sille avaan oveni! Vai mitä? Hän on itse Ruotsin\nkuningas, mutta minä olen Itse Zamoyski Zamośćiessa. Eques polonus\nsum, en sen enempää, heh! Mutta minä olen kotonani. Minä olen Zamoyski\nja hän on Ruotsin kuningas. Maksimihan oli itävaltalainen, eikö niin?\nHänkö tulee? Tulkoon!... Katsotaanpa! Hänelle ei riitä Ruotsi, minulle\nriittää Zamośćie, mutta sitä minä en anna pois.\n\n— On nautinto, hyvät herrat, kuulla tuollaista kaunopuheisuutta ja noin\nyleviä tunteita! — huudahti Zagloba.\n\n— Zamoyski on Zamoyski! — vastasi linnan päällikkö ilostuneena\nkehumisesta. — Emme ole kumarrelleet emmekä tee sitä... _ma foi_! En\nanna Zamośćiea, ja sen pituinen se!\n\n— Isännän malja! — huusivat upseerit.\n\n— Vivat! Vivat!\n\n— Herra Zagloba! — huudahti Zamoyski. — Ruotsin kuningasta en päästä\nZamośćieen, teitä en Zamośćiesta!\n\n— Herra staarosta, kiitän ystävällisyydestä, mutta ei se käy päinsä,\nsillä niin paljon kuin ensimmäinen päätöksenne Carolusta harmittaa,\nyhtä paljon toinen päätöksenne häntä ihastuttaa.\n\n— Luvatkaa sitten tulla luokseni sodan päätyttyä!\n\n— Lupaan!\n\nKauan jatkui vielä kemuja, ja myöhään mentiin levolle.\n\n— Hän ei todellakaan anna Zamośćiea, — sanoi Zagloba palatessaan\nasuntoonsa Skrzetuskin ja Wolodyjowskin kanssa. — Huomasitteko, miten\nhyvät ystävät meistä tuli? Hyvä meidän on olla Zamośćiessa. Kelpo\nmies hän on... Hm!... Jos hän olisi minun veitseni, niin usein minä\nhäntä hioisin, sillä hän on tylsänpuoleinen... Mutta hän on oikea\nmies eikä petä isänmaata niinkuin Radziwill-roistot... Huomaatteko,\nmiten ylimykset lyöttäytyvät vanhaan Zaglobaan?... On työtä niitä\ntorjuessa... Tuskin pääsin irti Sapiehasta, kun jo ilmestyi toinen...\nMutta tämän minä viritän kuin viulun ja soitan sillä sellaisen aarian\nruotsalaisille, että he tanssivat itsensä kuoliaiksi Zamośćien\nedustalla...\n\nKeskustelun katkaisi kaupungilta kuuluva humu. Vähän ajan kuluttua ajoi\ntuttu upseeri keskustelijain ohi.\n\n— Seis! — huusi Wolodyjowski. — Mitä siellä on?\n\n— Valleilta näkyy tulen loimo! Szczebrzeszyn palaa! Ruotsalaiset\nsaapuvat!\n\n— Mennään valleille, hyvät herrat! — sanoi Skrzetuski.\n\n— Menkää te, mutta minä menen nukkumaan, sillä huomenna minulla on\npaljon tehtävää! — vastasi Zagloba.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nVielä samana yönä Wolodyjowski meni tiedustelumatkalle ja palasi\naamulla tuoden muutamia vankeja. Nämä vahvistivat todeksi, että Ruotsin\nkuningas omassa persoonassaan on Szczebrzeszynissa ja kohta hyökkää\nZamośćiea vastaan.\n\nTämä ilahdutti suuresti Zamoyskia, sillä hän tahtoi näyttää, mihin\nhänen muurinsa ja tykkinsä kelpaavat, kun ruotsalaiset hyökkäävät.\nHän ajatteli hyvällä syyllä, että hän joka tapauksessa voi pidättää\nruotsalaisia kuukauden ajan, ja sillä välin Jan Kasimir ennättää\nkoota sotajoukon, tulla avuksi ja järjestää koko maassa tehokkaan\nvastarinnan. — Jos kerran minulla on tilaisuus, — sanoi hän koolle\nkutsumassaan neuvottelukokouksessa, — tehdä huomattava palvelus\nisänmaalle ja kuninkaalle, niin tietäkää, että ennemmin räjähdytän\nitseni ilmaan kuin päästän tänne ruotsalaiset. He tahtovat ottaa\nväkivoimin Zamośćien. Hyvä! Ottakoot! Katsotaan, kumpi on parempi!\nHyvät herrat! Toivon teidän sydämestänne auttavan minua!\n\n— Olemme valmiit uhraamaan henkemme teidän jalosukuisuutenne kanssa! —\nvastasivat yhteen ääneen kaikki upseerit.\n\n— Kunhan ne vain ryhtyisivät piiritykseen, — sanoi Zagloba, — eivätkä\nluopuisi koko aikeesta... Hyvät herrat! Minä johdan ensimmäisenä\nuloshyökkäyksen!\n\n— Ja minä seuraan enoa! — huusi Roch Kowalski. — Käyn itse kuninkaan\nkimppuun!\n\n— Nyt muureille! — komensi linnan päällikkö Zamoyski.\n\nMuureilla oli sotamiehiä kuin kukkasia. Jalkaväkirykmentit, joiden\nveroisia ei ollut koko valtakunnassa, seisoivat valmiina vieretysten\nmusketit käsissä ja silmät suunnattuina kedolle. Vähän palveli niissä\nmuukalaisia, vain pieni määrä preussilaisia ja ranskalaisia; niissä\noli etupäässä talonpoikaista nostoväkeä. Ne katselivat kärsimättöminä\neteensä muistellen aikaisempia urotöitään. Tykkien luona, joiden\npitkät kaulat kurottautuivat ikäänkuin uteliaina kenttää kohti, seisoi\nniiden hoitamiseen parhaiten perehtyneitä flaamilaisia. Linnoituksen\nulkopuolella kierteli tykkien suojelemina keveitä ratsujoukko-osastoja,\njotka olivat valmiit kiitämään joka hetki sinne, missä tarvittiin.\n\nLinnan päällikkö kierteli muurien ympärillä rautavarustuksissaan\nkullattu komentosauva kädessä ja kyseli vähän väliä:\n\n— Eikö niitä vielä näy?\n\nJa hän nyrpisti nenäänsä, kun joka kerta vastattiin kieltävästi.\n\nOlikin vaikeata nähdä, sillä ilma oli jokseenkin pimeä. Mutta kello\nkymmenen tienoissa pimeys alkoi hälvetä. Taivas loisti sinisenä,\nnäköpiiri laajeni, ja kohta alkoi länsipuolella olevilta muureilta\nkuulua huuto:\n\n— Tulevat! Tulevat! Tulevat!\n\nZamoyski ja Zagloba ynnä kolme linnanpäällikön lähintä upseeria\nnousivat muurin kulmatorniin, josta oli laaja näköala, ja alkoivat\ntähystellä. Hieman pimeyttä oli vielä jäljellä alhaalla maassa, ja\nruotsalainen sotajoukko kulki polvia myöten tuossa pimeydessä aivan\nkuin olisi kahlannut vedessä. Lähimmät rykmentit olivat jo varsin\nselvästi näkyvissä, niin että paljain silmin saattoi nähdä jalkaväen,\njoka kulki taajoissa riveissä, sekä myös ratsuväkiosastot. Takajoukot\nsen sijaan häämöttivät epäselvänä ryhmänä. Yhtä mittaa saapui uusia\nrykmenttejä, tykkejä, ratsuväkeä.\n\nNäky oli kaunis. Jokaisen jalkaväkisuunnikkaan keskeltä kohosi sen\nyläpuolelle ihmeen säännöllinen keihästen suunnikas. Niitten lomassa\nliehui erivärisiä lippuja, useimmat sinisiä ja valkealla ristillä tahi\nkultaisella leijonalla varustettuja. Ne tulivat vielä lähemmäksi.\nMuureilla oltiin hiljaa, ja sinne kuului rattaitten ratina, aseitten\nkalina, hevosten kavioitten kopina ja ihmisäänten sorina. Viholliset\ntulivat noin kahden pyssynkantaman päähän ja alkoivat hajaantua\nlinnoituksen edustalle. Muutamat jalkamiesneliöt hajosivat aivan\nsäännöttömiin ryhmiin, nähtävästi telttoja asettelemaan ja valleja\nluomaan.\n\n— Siinä ne nyt ovat! — sanoi Zamoyski. — Voisi vaikka sormilla laskea\nkaikki miehet erikseen.\n\n— Sellaisten vanhojen tekijäin kuin minun ei tarvitse laskea, riittää\nyksi silmäyskin! — sanoi Zagloba. — Niitä on kymmenentuhatta miestä\nratsuväkeä ja kahdeksantuhatta miestä jalkaväkeä tykistön kanssa. Jos\nolen erehtynyt vaikkapa vain yhdellä miehellä tahi hevosella, niin\nmaksan koko omaisuuteni virheestä.\n\n— Voiko sen niin tarkasti huomata?\n\n— Kymmenentuhatta miestä ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta jalkaväkeä,\nniin totta kuin elän! Jos Jumala suo, niin heitä lähtee täältä paljon\npienempi määrä, jahka teen yhdenkin uloshyökkäyksen.\n\n— Kuulkaahan, ne soittavat aariaa!\n\nTodellakin, torvensoittajat ja rummunlyöjät olivat asettuneet\nrykmenttien eteen ja sotamusiikki soi. Sen kaikuessa kauempana olevat\nrykmentit lähestyivät ja asettuivat paikoilleen. Viimein lähimpänä\nolevista joukoista erosi muutamia ratsastajia. Lähestyen linnoitusta he\nlevittivät valkeat liinat ja heiluttelivat niitä.\n\n— Lähettiläitä! — sanoi Zagloba. — Näin miten Birzen luona roistot\ntulivat samalla tavalla, ja tiettyä on, mitä siitä seurasi.\n\n— Zamośćie ei ole Birze, enkä minä ole Vilnon vojevoda! — vastasi\nZamoyski.\n\nTulijat olivat jo portilla. Kohta saapui upseeri ilmoittamaan linnan\npäällikölle, että herra Jan Sapieha haluaa Ruotsin kuninkaan edustajana\ntavata häntä keskustellakseen hänen kanssaan.\n\nMutta linnan päällikkö vastasi kopeasti:\n\n— Ilmoittakaa herra Sapiehalle, että Zamoyski ei keskustele petturien\nkanssa! Jos Ruotsin kuninkaalla on minulle puhuttavaa, niin lähettäköön\nsyntyperäisen ruotsalaisen eikä puolalaista, sillä ne puolalaiset,\njotka palvelevat ruotsalaisia, voivat lähettää lähettiläitä koirieni\nluo, koska minusta molemmat ovat samanarvoisia.\n\n— Kas siinä oli vastaus! — huudahti vilpittömästi innostuen Zagloba.\n\nJa sen enempää odottamatta hän riensi pois ilmoituksen tuoneen upseerin\nkanssa herra Sapiehan luo ja ilmeisesti toisti sanasta sanaan Zamoyskin\nvastauksen lisäten siihen vielä omasta puolestaan jotakin repäisevää,\nsillä Sapieha käänsi hevosensa niin äkkiä kuin olisi sen eteen salama\niskenyt, painoi lakin korvilleen ja kiiti pois.\n\nSapieha tuli kuninkaan eteen kalpeana ja hammasta purren. Mutta\nkuningaskin oli hämmästynyt, sillä Zamośćie ei vastannut hänen\ntoiveitaan. Hän huomasi linnoituksen niin lujaksi, että sen\nvalloittamista ei voinut ajatellakaan ilman järeitä tykkejä.\n\n— No mitä? — kysyi hän nähtyään Sapiehan.\n\n— Ei mitään! Herra staarosta ei tahdo puhua puolalaisten kanssa, jotka\npalvelevat teidän majesteettianne. Hän lähetti luokseni narrinsa, joka\nlasketteli minusta ja teidän majesteetistanne semmoista, mitä ei voi\ntoistaakaan.\n\n— Sama minusta on, kenen kanssa hän puhuu! — sanoi kuningas. — Jos\nei muu auta, niin puhukoon rauta, mutta aluksi voin lähettää hänen\nluokseen Forgellin.\n\nNoin puoli tuntia tämän jälkeen oli Forgell puhtaasti ruotsalaisen\nsaattojoukon kanssa portin edustalla. Nostosilta laskettiin alas,\nja kenraali ratsasti rauhan ja arvokkaan levollisuuden vallitessa\nlinnoitukseen. Ei hänen eikä seuralaisten silmiä sidottu. Ilmeisesti\nlinnan päällikkö tahtoi, että ruotsalainen kenraali näkisi kaikki ja\nkertoisi näkemänsä kuninkaalle. Vastaanotto oli ruhtinaallisen loistava\nja herätti ihmettelyä, sillä ruotsalaisilla ei ollut pientä osaakaan\nsemmoisista rikkauksista kuin puolalaisilla, joiden joukossa Zamoyski\noli mahtavimpia. Ovela ruotsalainen alkoikin heti alusta pitäen\nkohdella häntä sillä tavoin kuin kuningas Kaarle olisi lähettänyt hänet\nlähettiläänä vertaisensa hallitsijan luo, puhutteli häntä nimityksellä\n\"princeps\" ja käytti tätä sanaa edelleen, vaikka Zamoyski heti\nkeskeytti hänet sanomalla:\n\n— En ole princeps, eques polonus sum, mutta juuri siksi ruhtinasten\nveroinen!\n\n— Teidän korkeutenne! — jatkoi Forgell hämilleen joutumatta. — Hänen\nmajesteettiinsa Ruotsin kuningas (hän luetteli tässä pitkän sarjan\narvonimiä) ei ole saapunut tänne vihollisena, vaan yksinkertaisesti\nsanoen vieraana ja lausuu toivomuksen, että teidän korkeutenne\nsuvaitsee avata portit hänelle ja hänen sotajoukolleen.\n\n— Ei ole meillä tapana, — vastasi Zamoyski, — kieltää\nvieraanvaraisuutta edes kutsumattomaltakaan vieraalta. Aina on minun\npöydässäni tilaa, ja noin korkea-arvoiselle henkilölle erityisesti.\nSanokaa siis kuninkaallenne, että hän on tervetullut luokseni sitäkin\nsuuremmalla syyllä kun kuuluisa Carolus Gustavus on Ruotsin hallitsija\nsamoin kuin minä olen Zamośćien hallitsija. Mutta kuten näette,\nminulla ei ole palvelijain puutetta, minkä vuoksi hänen majesteettinsa\nei tarvitse tuoda omiaan mukanaan. Muussa tapauksessa saisin sen\nkäsityksen, että hän pitää minua pikkueläjänä ja suhtautuu minuun\nylhäisesti.\n\n— Hyvä! — kuiskasi Zamoyskin takana seisova Zagloba.\n\nForgell puri viiksiään, oli vähän aikaa vaiti ja jatkoi sitten\npuhettaan:\n\n— Olisi suuri epäluottamuksen osoitus kuninkaalle, jos teidän\nkorkeutenne tahtoisi kieltää linnoitukseen pääsyn hänen sotilailtaan.\nOlen kuninkaan uskottu, tunnen hänen salaisimmatkin ajatuksensa, ja\nsitäpaitsi minulla on määräys ilmoittaa teidän korkeudellenne ja\nvakuuttaa kuninkaan nimessä, että hän ei aio ottaa tätä linnoitusta\nhaltuunsa pysyvästi. Mutta kun sota on uudelleen syttynyt tässä\nonnettomassa valtakunnassa, kun kapinoitsijat nostavat päätään, kun Jan\nKasimir ajattelematta onnettomuuksia, jotka voivat valtakuntaa kohdata,\nvain omaa onneaan tavoitellen on taas palannut maahan ja liitossa\npakanain kanssa on asettunut kristillistä sotajoukkoamme vastaan, on\nvoittamaton kuninkaani ja herrani päättänyt työntää hänet vaikkapa\ntataarilaisten ja turkkilaisten villeille aroille yksinomaan siinä\ntarkoituksessa, että palautettaisiin rauha maahan, oikeus, onni ja\nvapaus tämän kuuluisan valtakunnan asukkaille.\n\nZamoyski ei vastannut mitään, mutta Zagloba kuiskasi:\n\n— Piru on pukeutunut messukasukkaan ja soittaa hännällään\njumalanpalvelukseen.\n\n— Monet hyvät työt ovat jo kuninkaan suopean suojeluksen tähden tätä\nmaata kohdanneet, — jatkoi Forgell, — mutta ajatellen isällisessä\nmielessään tehneensä vieläkin liian vähän kuningas on uudelleen\nkulkenut kautta preussilaisten maakuntain pelastaakseen sen vieläkin\nkerran, mikä tapahtuu kukistamalla Jan Kasimir. Mutta jotta tämä\nuusi sota päättyisi nopeasti ja onnellisesti, on kuninkaan otettava\ntoistaiseksi haltuunsa tämä linnoitus, ja se tulee olemaan hänen\nmajesteetilleen tukikohtana, josta käsin hän ahdistaa kapinoitsijoita.\nJa kuultuaan, että Zamośćien päällikkö ei vain rikkauden, ylhäisen\nsyntyperän, älyn ja mielenjalouden, vaan myös isänmaanrakkauden\npuolesta on muita etevämpi, kuninkaani sanoi minulle: \"Tämä minut\nymmärtää, hän osaa antaa oikean arvon pyrkimyksilleni tämän maan\nhyväksi, hän ei petä toiveitani, ja hän ensimmäisenä ryhtyy toimiin\ntämän maan onnen ja rauhan hyväksi.\" Teidän korkeudestanne siis\nriippuvat tämän isänmaanne tulevat kohtalot. Te voitte sen pelastaa\nja tulla sen isäksi... Eikä kuningas epäile, että te sen teette.\nTodellakin teette avaamalla tämän linnoituksen portit enemmän kuin\njos yhdistäisitte kokonaisen maakunnan valtakuntaan. Kuningas on\nvakuutettu, että erehtymätön viisautenne yhdessä sydämenne äänen kanssa\njohtaa teidät oikeaan menettelytapaan. Sentähden hän ei tahdo käskeä,\nvaan hän pyytää, ei uhkaa, vaan tarjoaa ystävyyttään, ei aio kohdella\nteitä kuin hallitsija alamaistaan, vaan niinkuin valtias toista\nvaltiasta.\n\nKenraali Forgell teki Zamoyskille niin kunnioittavan kumarruksen kuin\nhallitsijalle ja vaikeni. Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikkien katseet\nolivat suunnatut Zamoyskiin.\n\nHän alkoi tapansa mukaan kääntelehtiä kullatussa nojatuolissaan,\npöyhisteli, liikutteli päätään kuin vauhko hevonen ja alkoi puhua:\n\n— Kas vain! Olen suuresti kiitollinen Ruotsin kuninkaalle korkeasta\nkäsityksestä, mikä hänellä on minun älystäni ja isänmaanrakkaudestani.\nEi mikään ole minulle mieluisampaa kuin niin mahtavan hallitsijan\nystävyys. Mutta ajattelen, että me voisimme yhtä hyvin pitää\ntoisistamme, jos kuningas pysyisi Tukholmassa ja minä Zamośćiessa, vai\nkuinka? Sillä Tukholma on kuninkaan ja Zamośćie on minun. Mitä tulee\nisänmaanrakkauteeni, ja muutenkin, on valtakunnallemme parasta, että\nruotsalaiset menevät täältä pois. Uskon kyllä, että Zamośćien valtaus\nja omistaminen auttaisi Ruotsin kuningasta voittamaan Jan Kasimirin,\nmutta tietänette, että minä en ole vannonut uskollisuuden valaa Ruotsin\nkuninkaalle, vaan Jan Kasimirille, jolle senvuoksi toivonkin voittoa.\nZamośćiea taas minä en luovuta, tietäkää se!\n\n— Kas se on politiikkaa! — huudahti Zagloba.\n\nSalissa syntyi iloista sorinaa, mutta Zamoyski viittasi ja palautti\nhiljaisuuden.\n\nForgell joutui hämilleen ja oli vähän aikaa ääneti, mutta alkoi sitten\nesittää taas näkökohtia ja perusteluja. Virtana vuotivat sanat hänen\nhuuliltaan ja hiki kihosi otsalle, mutta kaikki oli turhaa, sillä\nhänen vakuuttavimpiinkin selityksiinsä tuli aina vain sama vastaus: —\nZamośćiea minä en luovuta, siinä se!\n\nAudienssi venyi luonnottoman pitkäksi ja alkoi lopuksi olla Forgellille\nperin rasittava, sillä iloinen mieliala pyrki läsnäolijoissa yhä\nenemmän näkyen. Yhä useammin livahti jokin sana tahi sutkaus milloin\nZagloban, milloin jonkun muun suusta aiheuttaen hillittyä naurua\njoukossa. Forgell huomasi, että oli turvauduttava viimeisiin keinoihin,\navasi sineteillä varustetun pergamenttikäärön, joka hänellä oli\nkädessään, mutta johon kukaan ei ollut tähän saakka kiinnittänyt\nhuomiota, ja lausui juhlallisella äänellä:\n\n— Linnoituksen porttien avaamisesta hänen majesteettinsa (seurasi\ntaas pitkä arvonimien luettelo) antaa teidän korkeudellenne Lubelin\nvojevodakunnan perinnölliseksi omaisuudeksi.\n\nTämän kuultuaan kaikki hämmästyivät, ja Zamoyskikin oli jonkin aikaa\nymmällä. Forgell alkoi jo luoda voitonriemuisia katseita ympärilleen,\nkun äkkiä hiljaisuuden vallitessa Zamoyskille lausui puolankielellä\nhänen läheisyydessään seisova Zagloba:\n\n— Luvatkaa te Ruotsin kuninkaalle Alankomaat!\n\nZamoyski ei miettinyt sen enempää, pöyhistäytyi ja lausui latinaksi\nniin että kaikki salissa olijat sen kuulivat:\n\n— Minä puolestani lahjoitan Ruotsin kuninkaalle Alankomaat!\n\nSamassa kajahti koko salin täyttävä naurun rähähdys. Forgell kalpeni,\nrypisti kulmakarvojaan ja odotti säkenöivin silmin ja pää ylpeästi\npystyssä. Viimein, kun naurun puuska oli ohi, kysyi hän lyhyesti:\n\n— Onko tämä teidän viimeinen vastauksenne?\n\n— Ei! — sanoi Zamoyski kierrellen viiksiään ja nostaen päänsä vielä\nylpeämmin pystyyn. — Minulla on tykkejä muureilla!\n\nLähettilään tehtävä oli lopussa.\n\nKaksi tuntia myöhemmin alkoivat ruotsalaisten tykit paukkua, ja\nZamośćiesta vastattiin tuleen yhtä tarmokkaasti. Ruotsalaisten kuulat\nputoilivat vallihautoihin tahi ponnahtelivat vahinkoa tuottamatta\nvahvoista muureista, mutta linnoitus lähetti tuhoa tuottavia ammuksia\nruotsalaisten keskuuteen, ja illan suussa vihollisen oli pakko vetäytyä\npois lähimmiltä varustuksiltaan. Vihan vimmassa Ruotsin kuningas käski\npolttaa kaikki ympäristössä olevat kylät, niin että lähiseutu yöllä oli\ntulimerenä, mutta Zamoyski ei välittänyt siitä. Hän oli niin iloinen,\nettä pani vielä samana iltana toimeen kekkerit ja istui myöhään\npikarien ääressä.\n\nSeuraavana päivänä kuningas sai lisää muutamia tykkejä, ja ne pantiin\nheti, kun ne oli saatu paikoilleen, toimimaan linnoitusta vastaan.\nKuningas ei kylläkään toivonut niiden voivan särkeä muureja, mutta\nhän tahtoi saada linnan päällikön vakuutetuksi, että oli päättänyt\nvakavasti pommittaa linnoitusta. Zamoyski ei kuitenkaan ottanut\nuskoakseen, vaan sanoi usein käydessään muureilla kiivaimman ammunnan\naikana:\n\n— Miksi ne haaskaavat ruutia?\n\nWolodyjowski ja muut upseerit pyysivät päästä tekemään uloshyökkäyksen,\nmutta Zamoyski ei siihen suostunut. Hän ei tahtonut turhaan vuodattaa\nverta ja ymmärsi myös, että niin kokenut soturi kuin Ruotsin kuningas\noli tarpeeksi varuillaan.\n\nMuun työn puutteessa kulutti Zagloba aikaansa muureilla sotamiesten\nparissa kertoen heille kaikenlaista ja antaen neuvoja, joita kaikki\nmielellään kuuntelivat, koska pitivät häntä perin taitavana soturina.\nHän taas iloitsi mielessään nähdessään miehuullista puolustusta.\n\n— Herra Michal! — sanoi hän Wolodyjowskille. — Toinen henki on nyt\nPuolassa ja sen aatelissa, toiset ovat nyt ajat! Ei kukaan nyt ajattele\npetosta eikä antautumista, vaan jokainen on valmis mieluummin antamaan\nhenkensä kuin peräytymään askeltakaan vihollisen edestä. Muistatteko,\nkuinka vuosi takaperin kuului joka puolelta: se on pettänyt, tuo on\npettänyt, se on ruvennut ruotsalaisten suojelukseen. Nytpä pikemminkin\nruotsalaisten on pyydettävä meiltä suojelusta, että heitä ei piru\nveisi. Meillä on mahat niin pullollaan, että kelpaamme rumpaleiksi joka\nmies, mutta heillä kurnii nälkä suolia.\n\nZagloba oli oikeassa. Ruotsin armeijalla ei ollut mukanaan muonaa,\neikä se sitä mistään saanut kahdeksalletoistatuhannelle miehelle ynnä\nhevosille. Jo ennen vihollisen tuloa oli Zamoyski monen penikulman\nlaajuiselta alalta koonnut linnoitukseen ihmisille muonaa ja hevosille\nrehua. Kauempana taas liikuskeli liittoutuneitten sotaväkeä ja\nasestettuja talonpoikajoukkoja, niin että pienempien osastojen oli\nmahdotonta erota pääjoukosta muonaa hankkimaan. Lisäksi Czarniecki ei\nmennytkään Veikselin toiselle puolen, vaan kierteli taas ruotsalaisen\narmeijan läheisyydessä kuin susi lammaslauman luona. Alkoivat taas\nöiset hälyytykset ja kokonaisten osastojen katoamiset jäljettömiin.\nKrasnikin luo ilmestyi joitakin puolalaisia joukkoja, jotka katkaisivat\nyhteyden Veikselin kanssa. Viimein tuli tieto, että herra Pawel\nSapieha voimakkaan liettualaisen armeijan kanssa kulkee etelään päin,\non matkallaan valloittanut Lublinin ja rientää auttamaan Zamośćiea.\nKaukonäköisin ruotsalaisista päälliköistä, vanha Wittenberg, huomasi\naseman koko vaarallisuuden ja lausui peittelemättä ajatuksensa\nkuninkaalle.\n\n— Tiedän, — sanoi hän, — että teidän majesteettinne nero saa ihmeitä\naikaan, mutta inhimillisesti arvostellen näännyttää nälkä meidät,\nja kun vihollinen hyökkää nälkiintyneiden kimppuun, niin ei meistä\nainoakaan pääse hengissä.\n\n— Jos tuo linnoitus olisi vallassani, — vastasi kuningas, — niin\nkahdessa kuukaudessa saisin sodan loppumaan.\n\n— Tuommoisen linnoituksen valloittamiseen ei vuosikaan riitä.\n\nKuningas myönsi sydämessään, että vanha sotapäällikkö oli oikeassa,\nmutta hän luotti siihen, että jokin onnellinen sattuma vielä tulee\navuksi. Sentähden hän käski jatkamaan pommitustaan yöt päivät.\n\nKun muutamia vuorokausia oli pommitettu niin kiivaasti, että savu\npeitti koko maailman näkyvistä, saapui Forgell taas linnoitukseen.\n\n— Kuninkaani ja herrani, — sanoi hän päästyään Zamoyskin puheille —\notaksuu, että tykkiemme Zamośćielle tuottama vahinko on tehnyt teidän\nkorkeutenne taipuvaisemmaksi neuvotteluihin.\n\nSiihen vastasi Zamoyski:\n\n— Aivan niin! Vahinkoa on tullut... Sehän onkin luonnollista...\nKranaattinne sirpale on tappanut sian, joka juoksenteli torilla.\nAmpukaa vielä viikko, niin ehkäpä saatte toisenkin tapetuksi!\n\nForgell vei tämän vastauksen kuninkaalle. Illalla oli sotaneuvottelu\nkuninkaan asunnossa, ja aamulla ruotsalaiset alkoivat panna telttojaan\nkuormiin sekä kiskoa tykkejä pois valleilta. Illalla lähdettiin matkaan.\n\nRuotsalaiset jatkoivat matkaa etelää kohti. Wittenberg oli kyllä\nneuvonut palaamaan Varsovaan ja kaikin tavoin koettanut vakuuttaa,\nettä se oli ainoa tie pelastukseen, mutta ruotsalainen Aleksanteri\noli lopullisesti päättänyt ajaa puolalaisen Dariuksen valtakunnan\nviimeisiin ääriin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nSinä vuonna kulki kevät kummallisia teitä. Kun valtakunnan pohjoisissa\nosissa lumi suli, joet vapautuivat jäästä ja laajoja aloja oli veden\npeitossa, niin etelässä oli vielä täysi talvi. Metsissä oli kinoksia,\njäätyneet tiet kajahtelivat hevosten jalkojen alla, ilma oli kuiva,\nauringonlaskut punaisia, yöt kylmiä ja taivas täynnä tähtiä. Kansa\niloitsi noista jatkuvista pakkasista ja väitti, että ne tekivät lopun\npeltohiiristä ja ruotsalaisista.\n\nMutta kevät, jota oli niin kauan saatu odottaa, tuli sitten niin\nyht'äkkiä kuin ratsujoukko, joka hyökkää vihollisen kimppuun. Aurinko\nalkoi paahtaa kuumasti ja sulatti maan, Unkarin tasangoilta puhalsi\nlämmin tuuli, ja sen henkäykset kulkivat yli niittyjen, peltojen\nja arojen, maa alkoi viheriöidä ja metsän puista tippui kirkkaita\npisaroita.\n\nKirkasta taivasta vastaan kuvastui joka päivä pitkiä rivejä kurkia,\nvillihanhia ja sorsia. Haikarat palasivat entisiin pesiinsä, ja\nräystäitten alle ilmestyi pääskysiä, lintujen viserrys täytti kylät ja\nmetsät, Iltaisin kaikui kaikkialla sammakoiden kurnutus. Sitten tuli\nsuuria sateita, yöt ja päivät kestäviä. Pellot muuttuivat järviksi,\njoet tulvivat, ja teitä myöten oli mahdotonta kulkea.\n\nTässä vesitulvassa ja liejussa kulki ruotsalainen sotajoukko yhä etelää\nkohti.\n\nMutta kuinka vähän olikaan tämä joukko sen loistavan armeijan\nkaltainen, joka aikoinaan saapui Wittenbergin johdolla Suur-Puolaan!\nNälkä oli painanut sinisen leimansa vanhojen soturien kasvoihin.\nHe kulkivat enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina eteenpäin,\nväsyneinä, epätoivoisina ja allapäin, tietäen, että matkan päässä heitä\nei odota ruoka, vaan nälkä, ei uni, vaan taistelu, ei lepo muuten kuin\nehkä haudassa.\n\nRautapukuiset luurangot istuivat laihojen hevoskaakkien selässä.\nJalkamiehet tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin, tuskin pidellä\nvapisevissa käsissään keihäitä ja musketteja. Päivä seurasi toistaan,\nja he kulkivat yhä eteenpäin. Kuormat särkyivät, tykit tarttuivat\nliejuun, päivässä päästiin tuskin penikulmaakaan eteenpäin. Taudit\nkävivät kiinni sotamiehiin niinkuin petolinnut haaskaan. Toisten\nhampaat kalisivat kuumeesta, toiset vaipuivat voimattomina maahan\nvalmiina mieluummin kuolemaan kuin jatkamaan matkaa.\n\nMutta ruotsalainen Aleksanteri yhä kulki puolalaista Dariusta vastaan.\n\nSamalla häntä itseäänkin ahdistettiin. Niinkuin sairasta puhvelia\nyöllä seuraavat shakaalit odottaen sen kaatumista, niin ruotsalaisia\nseurasivat aateliset ja talonpojat tullen yhä lähemmäksi ja hyökkäillen\nyhä rohkeammin.\n\nViimein tuli pahin kaikista, nimittäin Czarniecki. Joka kerta kun\nruotsalaiset jälkijoukot kääntyivät katsomaan taakseen, ne näkivät\nratsastajia joko kaukana näköpiirissä tahi lähempänä, joskus aivan\nkintereillään.\n\nRuotsalaiset eivät halunneet mitään niin hartaasti kuin taistelua,\nmutta Czarniecki ei siihen antautunut. Hän odotti aikaansa ja tyytyi\nnyt lähettämään vihollisen niskaan pieniä partiojoukkoja.\n\nTapahtui niinkin, että Czarniecki sivuutti ruotsalaiset, meni edelle\nja tukki heiltä tien. Silloin soivat torvet iloisesti joka puolella\nruotsalaisten leirissä, ja uusia voimia, uutta intoa tulvahti äkkiä\nväsyneihin riveihin. Sairaat, uupuneet ja voimattomat asettuivat\ntaistelurintamaan silmät säihkyvinä, kasvot hehkuvina. Tykit ja\nmusketit toimivat niin varmasti kuin niitä olisivat pidelleet rautaiset\nkädet, sotahuudot kaikuivat niin voimakkaina kuin olisivat kohonneet\nterveistä rinnoista. Mutta kun tykit olivat alkaneet paukkua, väistyi\nCzarniecki syrjään jättäen ruotsalaisille saaliiksi vain pettyneet\ntoiveet.\n\nUudelleen alkoi Wittenberg pyytää kuningasta kääntymään takaisin\npelastaakseen itsensä ja sotajoukkonsa, mutta kuningas puristi vain\nhuulensa yhteen, hänen silmänsä salamoivat, ja hän viittasi kädellään\netelää kohti, missä hän toivoi kohtaavansa Jan Kasimirin, avoimen\nsotatanteren, lepoa, ravintoa ja runsaan saaliin.\n\nKaikkien onnettomuuksien lisäksi ne puolalaiset rykmentit, jotka\ntähän saakka olivat häntä uskollisesti palvelleet ja olivat perin\ntarpeellisia Czarnieckia vastustaessa, alkoivat luopua ruotsalaisista.\n\nKaarle Kustaa kulki Naroliin, Cieszanowoon ja Oleszyceen määränään Szan\nja toivoen, että Jan Kasimir tulee häntä vastaan ja syntyy taistelu.\nVoitto saattoi vielä korjata ruotsalaisten asiat ja saada onnen\nkääntymään. Kuultiin huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt liikkeelle\nLembergistä, mutta huhut osoittautuivatkin vääriksi, sillä Kasimir oli\nyhä paikallaan kartuttaen sotajoukkoaan ja odottaen Sapiehaa. Hänen\nvoimansa kasvoi päivä päivältä, ja samaan aikaan Kaarle Kustaa yhä\nheikkeni.\n\n— Ei se ole sotajoukko eikä armeija, vaan hautajaissaatto! — sanoivat\nvanhat soturit Jan Kasimirille ruotsalaisista.\n\nTämä oli myös useitten ruotsalaisten upseerien mielipide.\n\nKuningas itse vakuutti menevänsä Lembergiin, mutta hän petti sekä muita\nettä itseään. Ei ollut hänen mentävä Lembergiin, vaan ajateltava vain,\nmiten itsensä pelastaisi. Ei ollut edes varmaa, että Jan Kasimir oli\nLembergissä, ja joka tapauksessa hän saattoi vetäytyä aina Podoliaan\nasti ja houkutella viholliset kauas aroille, missä oli kuolema\nauttamattomasti kohtalona.\n\nDouglas meni Przemysliä vastaan koettaakseen, voisiko edes tuon\nlinnoituksen valloittaa, mutta palasi tyhjin toimin. Tuho lähestyi\nhitaasti, mutta varmasti. Armeijan mieliala lamautui. Ennen tervehtivät\nrykmentit Kaarle Kustaata aina riemuhuudoin, kun hän näyttäytyi,\nnyt seisoivat ne alakuloisina ja äänettöminä. Leiritulien ääressä\nnälkiintyneet ja uupuneet sotamiehet puhuivat enemmän Czarnieckista\nkuin omasta kuninkaastaan. Hänet oli nähty kaikkialla. Ja omituista!\nKun pariin päivään ei mikään tiedustelujoukko kadonnut, kun meni\nmuutamia öitä ilman että kuultiin hälyytystä ja huutoja: \"Allah!\",\n\"Iske!\", \"Lyö!\", niin levottomuus vain kasvoi.\n\n— Czarnieckia ei näy! Mene tiedä, mitä hän valmistelee! — sanoivat\nsotamiehet.\n\nKaarle Kustaa pysähtyi muutamaksi päiväksi Jaroslawiin miettimään, mitä\noli tehtävä. Kun taas levisi huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt\nLembergistä, päätti Kaarle Kustaa ottaa selville, missä tämä oikein oli.\n\nTätä varten sai eversti Kannenberg käskyn mennä San-joen yli ja tuhat\nratsumiestä mukanaan kulkea länttä kohti.\n\n— Kenties teistä riippuu koko sodan tulos ja meidän kaikkien kohtalo! —\nsanoi kuningas hänelle hänen lähtiessään.\n\nPaljon riippui todellakin tästä retkestä. Ensiksikin oli Kannenbergin\ntehtävänä hankkia sotajoukolle muonaa. Jos hän sen lisäksi saisi varman\ntiedon siitä, missä Jan Kasimir oli, niin Ruotsin kuningas aikoi heti\nkaikkine joukkoineen hyökätä \"puolalaista Dariusta\" vastaan, tuhota\nhänen sotajoukkonsa ja, jos hyvin kävisi, saada hänet itsensäkin\nkäsiinsä.\n\nKannenberg sai senvuoksi parhaat sotilaat ja hevoset. Valinta\ntoimitettiin erittäin huolellisesti, kun eversti ei voinut ottaa\nmukaansa jalkaväkeä eikä tykkejä, vaan ainoastaan sellaisia miehiä,\njotka saattoivat avoimella kentällä sapeli kädessä ryhtyä taisteluun\npuolalaista ratsuväkeä vastaan.\n\nMaaliskuun 20 päivänä tämä joukko lähti. Miehet olivat toivehikkaita,\nsillä tässä erikoistapauksessa he olivat saaneet syödä kyllikseen.\nMuitten annoksia oli vähennetty, mutta heille lisätty ja täytetty\nheidän lekkerinsä viinalla. Iloisesti laulellen he kulkivat yli heille\nrakennetun sillan ja huusivat heidän lähtöään katseleville tovereille:\n\n— Me tuomme takaisin tullessamme itse Czarnieckin mukanamme!\n\nHe eivät aavistaneet, että olivat menossa teurastettaviksi kuin karja.\n\nKaikki oli liittoutunut heitä vastaan. Tuskin ne olivat lähteneet, kun\nruotsalaiset sapöörit purkivat sillan rakentaakseen sijaan vankemman\ntykkien kuljetusta varten. Kannenbergin miehet kulkivat tällä välin\neteenpäin. Sotamiesten kypärät kimaltelivat auringon paisteessa, kunnes\nkatosivat tiheään metsään.\n\nHe olivat kulkeneet puoli penikulmaa kohtaamatta mitään. Ylt'ympäri\noli hiljaista ja metsä näytti olevan aivan tyhjä. He pysähtyivät\nlepuuttamaani hevosiaan ja jatkoivat sitten hitaasti matkaa. Viimein he\ntulivat Wielkie Oczyyn, jossa ei ollut yhtään elävää sielua.\n\nTämä tyhjyys ihmetytti Kannenbergia.\n\n— Nähtävästi on täällä tiedetty tulomme! — sanoi hän majuri Svenolle. —\nMutta Czarniecki lienee muualla, koska ei ole ollut meitä väijymässä.\n\n— Eiköhän meidän ole käännyttävä takaisin? — kysyi Sveno.\n\n— Menemme eteenpäin vaikka Tembergiin asti, joka ei ole ylen kaukana.\nMeidän on saatava kiinni joku, jolta saamme varman tiedon kuningas Jan\nKasimirista.\n\n— Entä jos kohtaamme ylivoiman?\n\n— Jos kohtaisimmekin muutamia tuhansia noita rahjuksia, jotka\nnimittävät itseään nostoväeksi, niin emme sellaisten sotilasten\narmoille antaudu.\n\n— Mutta voimme kohdata säännöllistäkin sotaväkeä. Meillä ei ole\ntykkejä, jotka juuri silloin olisivat tärkeimmät kaikesta.\n\n— Silloin peräydymme ajoissa ja viemme kuninkaalle tiedon vihollisesta.\nNe taas, jotka tahtovat tukkia paluutiemme, hakkaamme maahan.\n\n— Pelkään yötä! — sanoi Sveno.\n\n— Ryhdymme kaikkiin varokeinoihin, eikä meillä ole kiirettä.\n\nKun he uudelleen Wielkie Oczyn tuolla puolen painautuivat metsään,\netenivät he entistä varovaisemmin. Viisikymmentä miestä ratsasti edellä\nladatut musketit käsissä ja katseli tarkasti joka puolelle. Ketään ei\nkuitenkaan nähty.\n\nViimein, noin tunnin ratsastettuaan, näki kaksi ensimmäisenä\nratsastavaa soturia tien tehtyä jyrkän mutkan edessään noin neljänsadan\naskelen päässä ratsastajan.\n\nPäivä oli kirkas ja aurinko paistoi heleästi, minkä vuoksi edessä\nolevan ratsastajan ulkomuodon saattoi selvästi erottaa. Hän oli\npienikokoinen sotilas komeassa ulkomaalaisessa puvussa. Kenties hän\nnäytti pienemmältä kuin oli sen vuoksi, että hän istui suuren, hyvän\nhevosen selässä.\n\nMies ratsasti hitaasti omia aikojaan aivan kuin ei näkisi, että\nsotajoukko on tulossa hänen jäljestään.\n\nSotamiehet katsahtivat vääpeliinsä. Tämä sanoi:\n\n— Tuo on jokin koira puolalaisten koiratarhasta!\n\n— Huudanko hänelle? — kysyi toinen ratsumiehistä.\n\n— Älä huuda! Niitä voi olla enemmän. Mene ilmoittamaan everstille!\n\nSamassa saapui muukin etujoukko sinne. Pienikokoinen ratsastaja\npysähdytti myös hevosensa ja käänsi sen ruotsalaisiin päin aivan kuin\nasettuakseen heidän tielleen.\n\nVähän aikaa hän katseli heitä ja he häntä.\n\n— Tuolla on toinen! Kolmas! Neljäs! Koko joukko! — alettiin äkkiä\nhuudella ruotsalaisten riveissä.\n\nTien molemmilta puolin alkoi tulla esiin ratsumiehiä, ensin yksitellen,\nsitten kaksi ja kolme yhdessä. Kaikki asettuivat miehen rinnalle, joka\noli ensin nähty.\n\nMutta nyt oli jo ruotsalaisten toinenkin, Svenon johtama, joukko ja\nlopulta myös pääjoukko Kannenbergin johdolla saapunut etujoukkojen luo.\nKannenberg ja Sveno ratsastivat heti etunenään.\n\n— Tunnen nuo miehet! — huudahti Sveno heti. — Ne ovat Czarnieckin\nväkeä! Hän on varmasti täällä!\n\nNäitä sanoja seurasi täydellinen, miltei kaamea hiljaisuus. Kuului vain\nhevosten suitsien kalahtelua.\n\n— Vainuan tässä jotakin ansaa! — sanoi Sveno. — Heitä on liian vähän\ntehdäkseen meille vastarintaa, mutta metsässä saattaa piillä muita.\n\nHän kääntyi Kannenbergin puoleen:\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Palatkaamme takaisin!\n\n— Tepä olette oivallinen neuvonantaja! — vastasi eversti rypistäen\nkulmiaan. — Kannattiko lähteä liikkeellekään, jos muutamia kymmeniä\npartiolaisia nähtyämme jo pyörrämme takaisin? Eteenpäin!\n\nRuotsalainen joukko lähti liikkeelle hyvässä järjestyksessä. Välimatka\nmolempien joukkojen välillä lyheni.\n\n— Valmiit ampumaan! — komensi Kannenberg, Ruotsalaisten musketit\nliikahtivat aivan yht'aikaa, ja niiden rautaiset kaulat suuntautuivat\npuolalaisia ratsumiehiä kohti.\n\nMutta ennen kuin ruotsalaisten pyssyt pamahtivat, käänsivät puolalaiset\nhevosensa ja pakenivat epäjärjestyksessä.\n\n— Eteenpäin! — komensi Kannenberg. Joukko syöksähti eteenpäin niin että\nmaa järisi ratsujen sitä polkiessa.\n\nMetsä alkoi kaikua takaa-ajajien ja takaa-ajettujen huudoista. Joko\nolivat ruotsalaisten hevoset parempia tahi puolalaisten hevoset\nväsyneitä, sillä noin neljännestunnin kuluttua alkoi joukkojen\nvälimatka lyhetä.\n\nMutta samalla tapahtui jotakin omituista. Puolalainen ratsumiesjoukko,\njoka alussa oli ollut aivan epäjärjestyksessä, järjestyi paetessaan yhä\nparemmin, aivan kuin kulun vauhti olisi paiskellut rivejä toistensa\nviereen.\n\nSveno huomasi sen, ratsasti täyttä laukkaa Kannenbergin luo ja alkoi\nhuutaa:\n\n— Herra eversti! Tämä ei ole tavallinen partiojoukko, vaan säännöllistä\nsotaväkeä, joka vain on pakenevinaan ja houkuttelee meidät ansaan!\n\n— Kuka piru siellä voi olla väijyksissä? — vastasi Kannenberg.\n\nTie alkoi hiukan kohota ylöspäin ja tuli yhä leveämmäksi, metsä\nharveni, ja sen reunassa näkyi jo suuri kenttä, jota ympäröi joka\npuolelta tiheä metsä.\n\nPuolalainen ratsumiesjoukko lisäsi vauhtia, ja nyt oli selvää, että se\noli ensin tahallaan kulkenut hitaammin, sillä vähässä ajassa se pääsi\nniin kauas edelle, että ruotsalainen päällikkö huomasi mahdottomaksi\nsitä saavuttaa.\n\nKun hän sitten saapui kedon puoliväliin ja vihollinen oli jo sen\ntoisessa reunassa, alkoi hän hidastuttaa kulkuaan. Mutta hänen suureksi\nihmeekseen puolalaiset eivät puikahtaneetkaan metsään, vaan koko joukko\nasettui suuren kaaren muotoon ja käännähti ruotsalaisiin päin asettuen\noivalliseen taistelujärjestykseen niin tottuneesti, että vastustajakin\nihmetteli.\n\n— Niin on! — huudahti Kannenberg. — Se on säännöllistä sotaväkeä. Mitä\nhittoa ne tahtovat?\n\n— Ne hyökkäävät kimppuumme! — huusi Sveno. Samassa joukko alkoikin\nlähestyä. Pieni ritari suuren ratsunsa selässä huusi jotakin miehilleen\nja antoi merkkejä sapelillaan. Ilmeisesti hän oli johtaja.\n\n— Tosiaankin ne hyökkäävät! — sanoi Kannenberg ihmeissään.\n\nHyökkääjäin hevoset kiitivät jo kovinta vauhtiaan korvat luimussa, niin\nettä jalat tuskin koskettivat maata. Ratsastajat painautuivat hevosen\nkaulaa vastaan ja sen harjan peittoon. Ensi rivissä olevat ruotsalaiset\nnäkivät vain satoja tulisia hevosten silmiä edessään. Kuin myrsky kiiti\nratsujoukko heitä kohti.\n\n— Jumala kanssamme! Ruotsi! Ampukaa! — komensi Kannenberg nostaen\nmiekkansa.\n\nKaikki musketit pamahtivat, mutta samalla hetkellä törmäsi puolalainen\nratsujoukko ruotsalaisiin sellaisella voimalla, että ensimmäiset\nruotsalaiset rivit paiskautuivat oikealle ja vasemmalle, ja puolalaiset\ntunkeutuivat sakeaan mies- ja hevosjoukkoon niinkuin kiila puuhun.\nSyntyi kauhea mellakka, panssari kalahti panssariin, sapeli sapeliin,\nhevoset hirnuivat, kuolevat miehet päästivät valitushuutoja, ja koko\nmetsä alkoi kaikua taistelun melskeestä.\n\nRuotsalaiset hämmästyivät ensin, mutta selvisivät pian hämmästyksestään\nja tekivät ankaraa vastarintaa. Heidän joukkonsa siivet saarsivat\nsuoraan eteenpäin puskevat puolalaiset väliinsä. Ruotsalaisten\nkeskusta väistyi puolalaisten edestä, mutta sivustat pusersivat\nniitä yhä lujemmin yhteen voimatta kuitenkaan hajoittaa puolalaisten\nrivejä. Sapelit ja miekat heiluivat, ja voitto oli jo kallistumassa\nruotsalaisten puolelle, kun äkkiä synkästä metsästä tuli esille toinen\njoukko ja kiiti huutaen taistelupaikalle.\n\nRuotsalaisten koko oikea siipi kääntyi heti Svenon johdolla uutta\nvihollista vastaan, jonka tottuneet ruotsalaiset sotilaat heti tunsivat\nhusaarijoukoksi.\n\nSitä johti mies, joka ratsasti kauniilla, viirukkaalla hevosella ja\njolla oli yllään lyhyt viitta sekä päässä haikaran sulalla koristettu\nilveksennahkainen lakki, Hänet saattoi selvästi erottaa, sillä hän\nratsasti muutaman askelen erillään tulijain sivulla.\n\n— Czarniecki! Czarniecki! — levisi huuto ruotsalaisten riveissä.\n\nSveno loi epätoivoisen katseen taivaaseen, kannusti sitten hevostaan ja\nsyöksyi eteenpäin.\n\nCzarniecki johti husaarit muutaman askelen päähän taistelupaikasta, ja\nkun ne olivat parhaassa vauhdissa, kääntyi hän itse takaisin.\n\nSamassa tuli metsästä esille kolmas osasto. Czarniecki ratsastajineen\nluo ja johti sitä. Komentosauvallaan hän osoitti, mihin kenenkin oli\nasetuttava. Hän oli kuin isäntä, joka ohjaa elonleikkaajat pellolle ja\njakaa heidän kesken työn.\n\nSitten tuli neljäs joukko ja vielä viides. Hän asettui viidennen joukon\netunenään ja hyökkäsi taisteluun.\n\nHusaarit olivat jo saaneet ruotsalaisten oikean siiven peräytymään\nja hajoittivat sen kohta kokonaan. Kolme muuta osastoa piiritti\ntataarilaiseen tapaan ruotsalaisjoukon ja alkoi huutaen hakata sitä\nsapeleilla ja pistellä keihäillä ja lopuksi kirkuen ja murhaten ajaa\nsitä takaa.\n\nKannenberg huomasi joutuneensa ansaan ja johtaneensa joukkonsa suoraan\nsurman suuhun. Ei ollut enää kysymystäkään voitosta. Hän tahtoi vain\npelastaa mahdollisimman monta miehistään ja antoi peräytymiskäskyn.\nRuotsalaiset lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan samaa tietä, jota\nolivat tulleet, ja Czarnieckin miehet seurasivat heidän kintereillään\nniin lähellä, että puolalaisten hevosten hengitys lämmitti\nruotsalaisten hartioita.\n\nNäissä oloissa ei peräytyminen voinut tapahtua järjestyksessä. Parhaat\nhevoset pääsivät edelle, ja pian oli Kannenbergin oivallinen joukko\nvain suin päin pakeneva, epäjärjestykseen joutunut ryhmä miehiä, jotka\nmelkein vastarintaa tekemättä antoivat hakata itsensä maahan.\n\nMitä pitemmälle pakoa jatkui, sitä suuremmaksi tuli hämminki, sillä\npuolalaisetkaan eivät ajaneet takaa järjestetyissä riveissä, vaan kukin\nlaski täyttä laukkaa kenen kimppuun vain halusi.\n\nPuolalaiset olivat säälimättömiä. Etumaisena takaa-ajajien joukossa\noli Wolodyjowski laudalaisineen. Hän oli se ratsastaja, joka ensin\noli houkutellut ruotsalaiset ansaan, hän oli aloittanut hyökkäyksen\nja taisteli nyt nopeasti kiitävän hevosensa selässä verenhimoisena ja\ninnostuneena kostaakseen aikaisemmin kärsityn tappion. Yhtä nopeasti\nkuin sammutetaan kynttilä hän sammutti jokaisesta tapaamastaan\nruotsalaisesta elämän. Toisinaan hän hyökkäsi kahden kolmen tahi\nneljänkin miehen ryhmiä vastaan, ja hetkistä myöhemmin juoksivat\nhevoset ilman ratsastajia hänen edessään. Turhaan moni ruotsalainen\nojensi häntä kohtaan miekkansa kahvan pyytäen äänellään ja silmillään\narmahdusta; Wolodyjowski ei edes pysähdyttänyt hevostaan, vaan suuntasi\nsapelinsa kärjen hänen kaulaansa kohti, ja ruotsalainen levitti\nkätensä, sopersi kalvennein huulin jonkin sanan ja vaipui kuoleman\npimeyteen.\n\nTämän julman menon huomasi urhoollinen Sveno, huusi muutamia parhaista\nmiehistään luokseen ja päätti uhraamalla oman henkensä pidättää\nvaikkapa: vain hetken takaa-ajoa ja pelastaa toiset. Nämä miehet\nkäänsivät hevosensa ja asettuivat miekkoineen takaa-ajajien tielle.\nKun Wolodyjowski näki tämän, ei hän epäröinyt vähääkään, vaan kannusti\nhevostaan ja hyökkäsi heidän keskelleen.\n\nSilmänräpäyksessä retkahti kaksi päätä hevosen kaulalle. Kymmenkunta\nmiekkaa suunnattiin Wolodyjowskin rintaa kohti, mutta samalla hetkellä\ntulivat hänen avukseen Skrzetuskit, Jozwa Butrym Jalaton, Zagloba ja\nRoch Kowalski, josta Zagloba sanoi, että hän kulkee silmät kiinni ja\nuneksien hyökkäyksenkin aikana ja herää vasta, kun rinta kosketta\nvihollisen rintaa.\n\nWolodyjowski pujahti satulan alle niin nopeasti, että miekat hakkasivat\ntyhjää ilmaa. Tämän keinon hän oli oppinut Bialogrodin tataarilaisilta,\nja kun hän oli pienikokoinen ja uskomattoman ketterä, niin hän oli\nkehittynyt tässä taidossaan niin täydelliseksi mestariksi, että saattoi\nhämmästyttävällä tavalla kadota näkyvistä hevosen vatsan alle tahi\nkaulan suojaan. Näin hän katosi nytkin, ja ennenkuin hämmästyneet\nruotsalaiset tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli hän taas satulassa\npeloittavana kuin ilves, joka hyppää puusta koirien niskaan. Samalla\nkertaa auttoivat toveritkin häntä levittäen kuolemaa ja hämminkiä\nympärilleen. Yksi ruotsalaisista ojensi pistolin Zagloban rintaa\nkohti mutta Roch Kowalski, jolla ei ollut tilaisuutta siinä vetää\nmiekkaansa, iski ruotsalaista nyrkillään niin että tämä putosi hevosen\nselästä. Zagloba päästi ilohuudon ja iski ohimoon itse Svenoa, joka\nheti kädet ojolla painui hevosensa kaulaa vastaan. Sen nähdessään muut\nruotsalaiset lähtivät pakoon, mutta Wolodyjoswki, Jozwa Jalaton ja\nmolemmat Skrzetuskit ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidät.\n\nTakaa-ajoa jatkui kauan. Ruotsalaisten hevoset olivat aivan uuvuksissa\nja kompastuivat tavan takaa. Tuhannesta ratsumiehestä, jotka olivat\nlähteneet Kannenbergin kanssa, oli lopulta jäljellä vain sata ja\nmuutamia kymmeniä. Loput makasivat pitkänä rivinä tien vieressä. Mutta\ntuo jäljellejäänyt joukkokin pieneni yhä, sillä puolalaiset jatkoivat\nyhä ahdisteluaan.\n\nViimein tultiin ulos metsästä. Jaroslawin tornit näkyivät selvästi\ntaivaan siinnossa, ja pakenevien sydämiin syttyi toivon kipinä.\nJaroslawissa oli itse Ruotsin kuningas koko sotajoukkonsa kanssa ja\nsaattoi tulla heille avuksi.\n\nHe olivat unhottaneet, että heidän mentyään yli joen silta oli heti\npurettu.\n\nCzarniecki joko tiesi tämän vakoojiensa kautta tahi tahtoi vartavasten\nnäyttäytyä Ruotsin kuninkaalle ja tämän nähden tuhota tuon onnettoman\nukon viimeisetkin jäännökset. Oli miten oli, hän jatkoi yhä takaa-ajoa\naivan kuin olisi tahtonut rynnätä suoraan Jaroslawia vastaan.\n\nViimein oltiin niin lähellä sillan paikkaa, että huudot kuuluivat\nruotsalaisten leiriin asti. Joukko upseereita ja sotamiehiä juoksi\nkatsomaan, mitä joen toisella puolen oli tekeillä. He tunsivat heti\nratsumiehet, jotka aamulla olivat lähteneet leiristä.\n\n— Kannenbergin joukko! Kannenbergin joukko! alkoivat tuhannet äänet\nhuutaa.\n\n— Melkein viimeiseen mieheen tuhottu!\n\nSamassa nelisti paikalle itse kuningas ja hänen jäljessään Wittenberg,\nForgell, Müller ja muita kenraaleja.\n\nKuningas kalpeni.\n\n— Kannenberg! — sanoi hän.\n\n— Hyvä Jumala! Silta ei ole valmis! — huudahti Wittenberg. — Ne\nsurmataan joka mies!\n\nKuningas katseli kevättulvien paisuttamaa jokea. Sen keltaiset aallot\nolivat kuohupäisiä, eikä ollut ajattelemistakaan, että siitä olisi\nvoinut päästä uimalla yli.\n\nPakenevat ja takaa-ajajat lähenivät rantaa, ja ruotsalaisten nähden\nhakattiin maahan Kannenbergin viimeisetkin miehet. Koko ruotsalainen\narmeija ryntäsi yhtenä miehenä Sanin jyrkälle rannalle. Jalkaväki,\nratsuväki ja tykkiväki sekaantui toisiinsa, ja kaikki katselivat\nniinkuin muinoin katseltiin Rooman sirkuksessa näytelmää, mutta\nkatselivat huulet yhteen puristettuina, epätoivo sydämessä ja katseissa\nja tuntien voimattomuutensa. Väliin kohosi katsojain rinnasta kauhun\nhuuto, väliin he itkivät, ja sitten taas vallitsi hiljaisuus. Ne tuhat\nmiestä, jotka Kannenberg oli saanut johdettavakseen, olivat koko\nRuotsin armeijan ylpeys. Ne olivat veteraaneja, jotka olivat niittäneet\nkunniaa monissa maissa ja lukemattomissa taisteluissa. Mutta nyt ne\njuoksentelivat kuin hätääntyneet lampaat niityllä ja tulivat niinkuin\nlampaat teurastetuiksi. Tuo ei ollut enää taistelua, vaan pyydystystä.\nPyörremyrskyn tavoin kiertelivät julmat puolalaiset ratsumiehet\naukealla kedolla huudellen monenkaltaisilla äänillä ja ajaen takaa\nruotsalaisia. Toisinaan ajoi yhtä ainoata miestä kymmenkunta\npuolalaista, toisinaan ahdisteli yhtä vain yksi. Moni saavutettu\nruotsalainen vain nojautui satulassa eteenpäin helpottaakseen\nvihollisen työtä; jotkut ryhtyivät taisteluun, mutta huonolla\nmenestyksellä, sillä käsikähmässä eivät ruotsalaiset vetäneet vertoja\npuolalaisille aatelismiehille, jotka olivat verrattomia miekkailijoita.\n\nMutta kauheimmin kaikista puolalaisista raivosi pieni ritari, joka\nistui komean ja nopealiikkeisen hevosen selässä. Pian alkoi koko\nruotsalainen sotajoukko seurata hänen toimiaan, sillä kenet hän\nsaavutti, se sai surmansa niin nopeasti, että ei tiedetty kuinka se\noli tapahtunut, niin vähän liikutti hän miekkaansa suistaessaan miehiä\nsatulasta. Viimein hän huomasi itse Kannenbergin, jota muutamat toverit\najoivat takaa. Hän komensi heitä jättämään takaa-ajonsa ja meni itse\nhäntä vastaan.\n\nRuotsalaiset toisella rannalla katselivat hengitystään pidätellen.\nItse kuningas meni aivan rantaan saakka, ja hänen sydämensä löi\nkiivaasti pelon ja toivon vallassa. Kannenberg, joka oli ylhäinen herra\nja kuninkaan sukulainen, oli jo lapsuudesta saakka saanut opetusta\nitalialaisilta miekkailumestareilta, eikä hänellä ollut miekkailussa\nvertaistaan koko Ruotsin armeijassa. Huomattuaan takaa-ajon olevan\nlopussa hän päätti, kun hän nyt oli menettänyt joukkonsa, pelastaa edes\nkunniansa kuninkaan silmissä.\n\nKuin salama hän kiiti pientä ritaria kohti ja samoin tämä häntä\nvastaan. Kannenberg aikoi työntää miekkansa kahvaa myöten vastustajansa\nrintaan, mutta sai heti huomata kohdanneensa vertaisensa, sillä hänen\nmiekkansa liukui pitkin puolalaisen ritarin miekan terää, ja hänestä\ntuntui, kuin hänen kätensä olisi äkkiä turtunut. Vaivoin hän sai\ntorjutuksi iskun, jonka vastustaja samassa häneen suuntasi. Onneksi\nhevoset sillä hetkellä sivuuttivat toisensa.\n\nMolemmat kääntyivät samalla kertaa ympäri la lähestyivät toisiaan nyt\nhitaammin. Kannenberg painautui satulassaan kokoon, niin että hän\nmuistutti lintua, jonka pöyhistyneistä höyhenistä pistää esille vain\nnokka. Hän oli oppinut eräältä firenzeläiseltä peloittavan, kavalan ja\nmelkein vastustamattoman piston, joka oli semmoinen, että vastustajan\nrintaan suunnattu miekka yllättävällä liikkeellä tähdättiinkin kaulaan.\nTätä hän oli päättänyt nyt käyttää.\n\nVarmana asiastaan hän ratsasti yhä hitaammin, mutta Wolodyjowski (hän\noli tuo pieni ritari) lähestyi hyvää vauhtia. Hetken ajan hän aikoi\nkäyttää tataarilaista temppuaan ja keikahtaa hevosen vatsan alle,\nmutta kun hänen vastassaan oli vain yksi mies ja katselijoina kaksi\nsotajoukkoa, niin hän häpesi luopua ritarien taistelutavasta, vaikka\naavistikin, että jotakin erikoista oli odotettavissa.\n\nKannenberg köyristyi entistä enemmän ja melkein katosi hevosen kaulan\ntaakse. Mutta äkkiä hän pisti päänsä esille kuin käärme ja löi\nvoimakkaan lyönnin miekallaan.\n\nMutta samassa Wolodyjowskin miekka oli alkanut suhisten pyöriä ilmassa,\nmiekka lennähti pois ruotsalaisen kädestä, ja Wolodyjowskin säilä\nleikkasi Kannenbergilta osan nenästä ja huulista ja tunkeutui syvälle\nolkapäähän.\n\nMaailma musteni onnettoman ruotsalaisen silmissä, ja hän horjahti\nsatulassaan, mutta ei pudonnut maahan, sillä Wolodyjowski tarttui hänen\nkäsivarteensa.\n\nHuuto kohosi toisella rannalla ruotsalaisten rinnoista. Zagloba\nkiiruhti pienen ritarin luo ja sanoi:\n\n— Herra Michal, minä tiesin että käy noin, mutta olin valmistautunut jo\nkostamaan puolestanne!\n\n— Hän oli mestari! — vastasi Wolodyjowski. — Ottakaa hänen hevostaan\nsuitsista, sillä hän on kelpo mies!\n\n— Haa! Jos ei tuota jokea olisi tuossa, niin voitaisiin pistäytyä\ntuonne noiden luo juttusille! Minä olisin ensimmäinen...\n\nHänen puheensa keskeytti luotien vinkuna. Hän ei lopettanut lausettaan,\nvaan huudahti:\n\n— Menkäämme pois, herra Michal, nuo rosvot ampuvat!\n\n— Eivät niiden luodit ole vaarallisia, — vastasi Wolodyjowski, — sillä\nhe ovat liian kaukana!\n\nHeidän ympärilleen oli kokoontunut puolalaisia ritareita, jotka\nonnittelivat Wolodyjowskia ja katselivat häntä ihaillen. Wolodyjowski\nvain kierteli viiksiään, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä.\n\nMutta toisella rannalla ruotsalaisten joukossa oli kuhinaa kuin\nmehiläispesässä. Tykkiväki toi esille tykkejä, ja senvuoksi\npuolalaisessa joukossa torvet soivat peräytymismerkin. Sen kuultuaan\njokainen kiiruhti oman joukko-osastonsa luo, ja pian kaikki seisoivat\njärjestyksessä. He vetäytyivät metsän reunaan, mutta pysähtyivät\nsiihen ikäänkuin jättäen taistelukentän viholliselle ja kehoittaen\ntätä tulemaan joen toiselle puolelle. Rintaman edessä ratsasti\nmies, jolla oli yllään lyhyt viitta ja haikaran sulalla koristettu\nilveksennahkalakki päässä sekä kullattu komentosauva kädessä.\n\nHänet saattoi selvästi nähdä, sillä laskevan auringon säteet valaisivat\nhäntä, ja hän ratsasti rykmenttien edessä aivan kuin tarkastaen niitä.\nKaikki ruotsalaiset tunsivat hänet heti ja alkoivat huutaa:\n\n— Czarniecki! Czarniecki!\n\nHän puhui päälliköiden kanssa. Kauimmin nähtiin hänen viivähtävän sen\nritarin kohdalla, joka oli voittanut Kannenbergin, ja laskevan kätensä\nhänen olalleen. Sitten hän kohotti komentosauvansa, ja rykmentit\nalkoivat hitaasti toinen toisensa jälkeen poistua metsään.\n\nAurinko laski. Jaroslawissa alkoivat kirkkojen kellot soida. Poistuvat\nrykmentit alkoivat silloin laulaa: \"Herran enkeli ilmestyi Pyhän\nNeitsyt Maarian luo.\" Tämän laulun kaikuessa he häipyivät ruotsalaisten\nnäkyvistä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nSinä iltana kävivät ruotsalaiset makaamaan mitään syömättä ja ilman\ntoivoa saada seuraavana päivänä mitään, millä itseään vahvistaisivat.\nNälän tuska esti heitä saamasta untakin. Ennenkuin kukko toisen\nkerran kiekui, alkoivat nuutuneet sotamiehet yksitellen ja ryhmissä\nhiipiä ulos leiristä ryöstämään Jaroslawin ympäristössä olevia\nkyliä. Rohkeutta antoi heille se, että Czarniecki oli joen toisella\npuolella, ja jos hän olisikin jo tullut yli joen, niin oli heistä\nkuolemakin parempi kuin nälkä. Kurin laita oli jo niin ja näin, kun\nnoin puolitoistatuhatta miestä poistui tällä tavoin leiristä kuninkaan\nankarasta kiellosta huolimatta.\n\nHe alkoivat ryöstää ja polttaa, mutta ani harvain heistä oli suotu\npalata takaisin leiriin. Czarniecki oli tosin Sanin tuolla puolen,\nmutta tälläkin puolen jokea kierteli aatelis- ja talonpoikaisjoukkoja.\nVahvin niistä, sotaisista aatelisista kokoon pantu Strzalkowskin joukko\noli samana yönä saapunut Prochnikiin. Kun Strzalkowski näki tulipalojen\nloimut ja kuuli muskettien paukkeen, niin hän hyökkäsi ryöstäjien\nkimppuun. Ruotsalaiset puolustautuivat uljaasti, mutta Strzalkowski\nvoitti ja surmasi heidät. Muissa kylissä toiset joukot tekivät samoin.\nPakenevia ajettiin takaa aina ruotsalaisten leirin läheisyyteen saakka,\nja tämä synnytti pelkoa ja hämmennystä. Kuului tataarin-, unkarin\nja puolankielisiä huutoja, ja tämä sai ruotsalaiset luulemaan, että\nheidän kimppuunsa on käynyt vahva sotajoukko, mahdollisesti itse kaani\ntataarilaisjoukkoineen.\n\nSyntyi pakokauhu, jota tähän saakka ei koskaan ollut tapahtunut, ja\nupseerit saivat vain suurella vaivalla järjestyksen palautetuksi.\nKuningas, joka aamun koitosta asti oli istunut hevosen selässä, ymmärsi\naseman ja mitä kaikesta voisi olla seurauksena. Hän kutsui heti\nneuvottelukokouksen koolle.\n\nTämä kokous ei kestänyt kauan, sillä vain yksi mahdollisuus oli\nolemassa. Sotajoukon henki oli huono, miehillä ei ollut syötävää, ja\nvihollisen voimat lisääntyivät yhä.\n\nRuotsalainen Aleksanteri, joka oli luvannut ajaa puolalaista Dariusta\ntakaa vaikkapa tataarilaisille aroille, ei nyt voinut ajatella\ntakaa-ajon jatkamista, vaan hänen täytyi ajatella omaa pelastustaan.\n\n— Voimme palata Sanin vartta pitkin Sandomiriin ja jatkaa sieltä\nVeikseliä pitkin Varsovaan ja Preussiin, — sanoi Wittenberg. — Näin\npelastumme perikadosta.\n\nDouglas tarttui päähänsä.\n\n— Niin monta voittoa, niin paljon vaivoja, näin suuri maa valloitettu,\nja kaiken päälle on pakko kääntyä takaisin!\n\n— Voitteko te antaa jonkin neuvon? — kysyi Wittenberg.\n\n— En! — vastasi Douglas.\n\nKuningas, joka tähän saakka ei ollut puhunut mitään, nousi osoittaen\nsillä kokouksen päättyneen ja sanoi:\n\n— Annan palaamiskäskyn!\n\nEi sanaakaan tämän lisäksi hän puhunut koko päivänä.\n\nRummut alkoivat päristä ja torvet kajahdella ruotsalaisten leirissä.\nUutinen, että lähdetään paluumatkalle, kulki silmänräpäyksessä leirin\npäästä päähän. Tämä sanoma otettiin vastaan ilohuudoin. Olivathan\nlinnoitukset vielä ruotsalaisten käsissä, ja niissä odotti levähdys,\nmuona ja turvallisuus.\n\nPäälliköt ja sotamiehet ryhtyivät niin innokkaasti lähtövalmistuksiin,\nettä tuo innostus, kuten Douglas sanoi, oli meikein häpeällistä.\n\nDouglas itse sai kuninkaalta määräyksen mennä etujoukkojen kanssa\njärjestämään ylimenoja ja tutkimaan tienoita. Kohta hänen jälkeensä\nlähti koko armeija liikkeelle taistelujärjestyksessä. — Etunenässä\nkulki tykistö, takana kuormasto, vierellä jalkaväki, Sotatarvikkeet ja\nteltat kuljetettiin aluksilla jokea pitkin.\n\nNämä varokeinot eivät olleet turhia, sillä tuskin oli lähdetty\nliikkeelle, kun ruotsalaisten takajoukot huomasivat jäljessä seuraavan\npuolalaisia ratsumiehiä, eivätkä nämä senjälkeen koskaan kadonneet\nnäkyvistä. Czarniecki oli koonnut kaikki joukkonsa ja kaikki\nlähiseuduilla liikkuvat partiojoukot, pyysi kuninkaalta lisäjoukkoja ja\nseurasi ruotsalaisten kintereillä. Jo ensimmäisessä yöpymispaikassa oli\npakko hälyyttää sotajoukko valveille. Puolalaiset joukot tulivat niin\nlähelle leiriä, että oli pakko lähettää muutamia tuhansia jalkamiehiä\ntykkien kera heitä vastaan. Jonkin aikaa kuningaskin luuli Czarnieckin\ntodella aikovan hyökätä, mutta tämä tapansa mukaan lähetti vain\nerillisiä joukkoja. Hurjasti huutaen ne hyökkäsivät, mutta vetäytyivät\nkohta taas takaisin. Koko yön kesti tätä menoa, eikä ruotsalaisten\nyölevosta tullut mitään.\n\nJa koko matka, kaikki seuraavat yöt ja päivät muodostuivat\nsamanlaisiksi.\n\nCzarnieckille sen sijaan kuningas lähetti lisää kaksi rykmenttiä\nratsuväkeä ynnä kirjeen, jossa hän ilmoitti, että hetmanit pian tuovat\njoukkonsa avuksi ja että kuningas itse lähtee kohta sen jälkeen\nmukanaan jalkaväki ja tataarilaisjoukot. Häntä pidättivät enää vain\nneuvottelut kaanin, ruhtinas Rakoczin ja keisarin kanssa. Czarniecki\noli tästä sanomasta riemuissaan, ja kun ruotsalaiset seuraavana aamuna\nlähtivät jatkamaan matkaansa Veikselin ja Sanin yhtymäpaikkaa kohti,\nhän sanoi eversti Polanowskille:\n\n— Verkko on asetettu, kalat tarttuvat siihen!\n\n— Ja me, — sanoi Zagloba, — teemme niinkuin se kalastaja, joka soitti\nkaloille huilua ja tahtoi että ne tanssisivat, mutta kun ne eivät sitä\nhalunneet tehdä, niin hän veti ne rannalle; siinä ne kyllä hyppivät,\nmutta hän pieksi niitä kepillä ja sanoi: \"Senkin mokomat, silloin olisi\npitänyt tanssia, kun minä pyysin!\"\n\nSiihen sanoi Czarniecki:\n\n— Ne tanssivat kyllä, kun herra marsalkka Lubomirski tulee joukkonsa\nkanssa, johon kuuluu viisituhatta miestä!\n\n— Hän voi ilmestyä tänne millä hetkellä tahansa! — sanoi Wolodyjowski.\n\n— Tänään saapui muutamia aatelismiehiä, — sanoi Zagloba, — ja nämä\nvakuuttivat, että hän on tulossa valtateitä myöten, mutta yhtyykö hän\nmeihin, sen sijaan että sotisi omin päin, se on eri asia!\n\n— Kuinka niin? — kysyi Czarniecki katsahtaen nopeasti Zaglobaan.\n\n— Hän on hyvin ylpeä ja kunnianhimoinen herra. Tunnen hänet hyvin\nja olen ollut hänen uskottunsa. Tutustuin häneen, kun hän oli vielä\nnuorukainen, Krakovan linnanpäällikön Stanislawin hovissa. Hän\nharjoitteli siihen aikaan miekkailua ranskalaisten ja italialaisten\njohdolla ja vihastui minuun kovin, kun sanoin hänelle, että ne olivat\nporopeukaloita, joista yksikään ei kykenisi vastustamaan minua. Me\nlöimme vetoa, ja minä kellistin seitsemän heistä maahan. Sen jälkeen\nhän otti oppia minulta, eikä vain miekkailussa, vaan sotataidossakin.\nHän on luonnostaan hieman paksupäinen, ja sen, mitä hän osaa, hän on\noppinut minulta.\n\n— Oletteko semmoinen mestari? — kysyi Polanowski.\n\n— Exemplum: herra Wolodyjowski on toinen oppilaani. Hänestä minulla on\ntodella iloa.\n\nCzarniecki ei kuullut keskustelun jatkoa, sillä Zagloban sanat\nolivat saattaneet hänet syviin mietteisiin. Hänkin tunsi Lubomirskin\nkunnianhimon ja oli varma siitä, että tämä tahtoo joko tehtäväksi hänen\npäänsä mukaan tahi toimia omin päin, vaikkapa siitä olisi vahinkoa\nvaltiolle.\n\nCzarnieckin ankarat kasvot synkistyivät senvuoksi, ja hän alkoi\nkierrellä viiksiään.\n\n— Ahaa! — kuiskasi Zagloba Jan Skrzetuskille. — Czarniecki vainuaa\njotakin, sillä hän muuttuu yhä enemmän kotkan näköiseksi. Kohta hän\niskee kyntensä johonkin!\n\nMutta nyt sanoi Czarniecki:\n\n— Jonkun teistä, hyvät herrat, olisi vietävä kirje minulta\nLubomirskille.\n\n— Minä tunnen hänet ja otan mielelläni mennäkseni, — vastasi Jan\nSkrzetuski.\n\n— Hyvä! — vastasi Czarniecki. — Mitä ylhäisempi lähettiläs, sitä\nparempi.\n\nZagloba kääntyi Wolodyjowskin puoleen ja kuiskasi:\n\n— Nyt hän jo puhuu nenäänsä. Se osoittaa suurta kiihtymystä.\n\nAsia oli niin, että Czarnieckilla oli hopeainen kitalaki sen jälkeen\nkuin kuula oli vienyt hänen omansa. Kun hän oli liikutettu, vihainen\ntahi levoton, niin hänen äänensä aina muuttui teräväksi ja rämiseväksi.\n\nNyt hän kääntyi Zagloban puoleen:\n\n— Kenties tekin lähdette herra Skrzetuskin mukaan?\n\n— Mielelläni! — vastasi Zagloba. — Jos minä en saa mitään aikaan,\nniin silloin ei saa kukaan muukaan. On soveliaampaakin, että niin\nylhäissyntyisen herran luo saapuu kaksi miestä.\n\nCzarniecki puri huuliaan, nyki viiksiään ja sanoi aivan kuin itsekseen:\n\n— Ylhäissyntyinen... ylhäissyntyinen...\n\n— Sitä etua ei kukaan voi herra Lubomirskilta riistää! — sanoi Zagloba.\n\nMutta Czarniecki rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:\n\n— Vain valtio on korkea ja suuri! Sen veroisia syntyperänsä nojalla ei\nole olemassa, vaan ihmiset ovat kaikki pieniä, ja nielköön maa sen,\njoka tämän unhottaa!\n\nNämä sanat lausuttiin äänensävyllä, joka sai kaikki vaikenemaan.\nCzarniecki oli murheellinen ajatellessaan, että marsalkan kunnianhimo\nvoi haitata häntä työssä isänmaan pelastamiseksi. Viimein hän kuitenkin\nrauhoittui ja sanoi:\n\n— Minun on siis kirjoitettava kirje. Pyydän teitä seuraamaan minua,\nhyvät herrat!\n\nJan Skrzetuski ja Zagloba lähtivät hänen mukanaan, ja puoli tuntia\nmyöhemmin he jo nousivat hevosen selkään lähteäkseen Radymnoon, koska\nkerrottiin marsalkan olevan sotajoukkoineen siellä.\n\n— Jan! — sanoi Zagloba koputellen nahkakoteloa, jossa oli Czarnieckin\nkirje. — Ole niin ystävällinen ja anna minun itseni puhua herra\nmarsalkan kanssa!\n\n— Tunsitteko todellakin hänet ja opetitte hänelle miekkailua?\n\n— En, sanoin sen vain siksi, että kieli ei kangistuisi suussa eikä\nhenki lakkaisi kulkemasta, mikä helposti tapahtuu, jos on liian kauan\nvaiti. En ole häntä tuntenut enkä opettanut. Eikö minulla muka ole\nollut parempaa tekemistä kuin olla karhuntanssittajana ja opettaa herra\nmarsalkkaa asettumaan takakäpälilleen? Mutta se on samantekevää. Siitä,\nmitä ihmiset hänestä kertovat, olen huomannut, mikä hän on miehiään,\nja minä osaan kyllä kyniä hänet niinkuin keittäjätär kanan. Mutta yhtä\nasiaa pyydän sinulta: älä mainitse sanallakaan, että minulla on kirje\nherra Czarnieckilta, älä edes viittaa siihen suuntaan, ennenkuin itse\nannan sen.\n\n— Mitä ihmettä? Jättäisinkö täyttämättä tehtävän, jota suorittamaan\nminut on lähetetty? Semmoista ei minulle ole koskaan tapahtunut eikä\ntapahdu. Se on mahdotonta! Vaikka herra Czarniecki antaisikin sen\nminulle anteeksi, en kuitenkaan tekisi sitä mistään hinnasta!\n\n— Siinä tapauksessa vedän sapelini tupesta ja pistän kuoliaaksi\nhevosesi, jotta et voisi tulla kanssani. Oletko koskaan nähnyt,\nettä mikään olisi epäonnistunut, mikä on syntynyt minun aivoissani?\nAjattelehan! Eiköhän sinunkin ole kiittäminen minkä mistäkin Zaglobaa?\nEivätkö herra Michal ja sinun Halszkasi ole hyötyneet Zagloban\nneuvoista? Ja me kaikki, kun pelastin miehet Radziwillin kynsistä?\nSanon sinulle, että tuosta kirjeestä voi olla seurauksena enemmän\npahaa kuin hyvää, sillä Czarniecki oli sitä kirjoittaessaan niin\nkiihdyksissä, että särki kolme kynää. Muuten voit siitä puhua, jos\nminun suunnitelmani epäonnistuu. Lupaan kunniasanallani sen antaa\nsilloin, mutta en sitä ennen.\n\n— Jos vain se annetaan perille, niin sama minusta on, milloin se\ntapahtuu.\n\n— Enempää ei tarvitakaan! Lisää nyt vauhtia, sillä matka on pitkä!\n\nHe kannustivat ratsujaan ja lähtivät menemään täyttä laukkaa. Mutta\nheidän ei tarvinnut ratsastaa kauan, sillä marsalkan etujoukot eivät\nolleet lähteneet vain Radymnosta, vaan jo Jaroslawistakin. Marsalkka\nitse oli Jaroslawissa ja majaili Ruotsin kuninkaan entisessä asunnossa.\n\nKun he tulivat perille, oli marsalkka parhaillaan syömässä päivällistä\nhuomattavimpien upseeriensa kanssa. Mutta kun heidät ilmoitettiin,\nkäski Lubomirski johtamaan heidät heti sisälle, sillä hän tunsi heidän\nnimensä, jotka olivat tähän aikaan kuuluisia koko valtakunnassa.\n\nKaikkien silmät kääntyivät heihin, kun he astuivat sisään. Varsinkin\nSkrzetuskia katsottiin uteliaasti ja ihaillen. Tervehdittyään heitä\nkohteliaasti marsalkka heti kysyi:\n\n— Näenkö edessäni sen kuuluisan ritarin, joka toi kuninkaalle kirjeen\npiiritetystä Zbarazista?\n\n— Minä sen toin, — vastasi Skrzetuski.\n\n— Suokoon Jumala vain enemmän semmoisia upseereita!\n\n— Ja minä olen Zagloba! — sanoi vanha ritari työntyen lähemmäksi.\n\nHän loi katseen koko seurueeseen. Marsalkka, joka tahtoi voittaa\nkaikkien suosion, huudahti heti:\n\n— Kukapa ei olisi kuullut miehestä, joka surmasi barbaarien johtajan\nBurlajn ja nostatti koko Radziwillin sotajoukon kapinaan!\n\n— Minä johdin myös sotajoukon herra Sapiehalle, ja totta puhuen\nsotajoukko olikin valinnut päällikökseen minut eikä häntä! — lisäsi\nZagloba.\n\n— Ja te, vaikka olitte niin korkeassa asemassa, luovuitte siitä ja\nryhdyitte palvelemaan herra Czarnieckin komennossa?\n\nZagloba iski silmää Skrzetuskille ja vastasi:\n\n— Jalosukuinen herra marsalkka! Teidän ylevä esimerkkinne on opettanut\nminulle ja koko maalle, kuinka yksityinen kunnia ja etu on uhrattava\nyhteishyvän takia.\n\nLubomirski punastui tyytyväisyydestä, ja Zagloba jatkoi:\n\n— Herra Czarniecki on lähettänyt meidät vartavasten esittämään teidän\nylhäisyydellenne hänen ja koko sotajoukon kunnioituksen sekä samalla\nilmoittamaan huomattavasta voitosta, jonka Jumala on suonut meidän\nsaada Kannenbergista.\n\n— Olemme jo kuulleet siitä, — vastasi marsalkka jokseenkin kuivasti,\nsillä kateus alkoi jo nousta hänen mieleensä, — mutta mielellämme\nkuulemme vielä silminnäkijän kertomuksen siitä.\n\nZagloba alkoi heti kertoa, mutta esitti asiat osittain toisin kuin ne\nolivat olleet, sillä Kannenbergin joukko oli hänen mielikuvituksessaan\njo kasvanut kahdentuhannen miehen suuruiseksi, ja sen mukaisesti hän\nkuvasi ruotsalaisten tappionkin.\n\nKaikki kuuntelivat tarkasti. Marsalkkakin kuunteli, mutta hän synkistyi\nyhä enemmän, tuli jäykän näköiseksi ja sanoi viimein:\n\n— En kiellä, että herra Czarniecki on etevä sotapäällikkö, mutta hän ei\nkuitenkaan yksin voine syödä kaikkia ruotsalaisia, ja meille muillekin\njäänee jokin suupala.\n\nTähän vastasi Zagloba:\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Ei tätä voittoa saanut herra Czarniecki!\n\n— Kuka sen sitten sai?\n\n— Herra Lubomirski!\n\nSyntyi yleisen hämmästyksen aiheuttama äänettömyys. Marsalkka avasi\nsuunsa, alkoi vilkuttaa silmiään ja katsoi Zaglobaa niin ihmetellen\nkuin olisi tahtonut kysyä tältä:\n\n— Onkohan päässäsi kaikki ruuvit tallella? Mutta Zagloba ei joutunut\nhämilleen, vaan jatkoi:\n\n— Kuulin herra Czarnieckin itsensä sanovan koko sotajoukon edessä:\n\"Eivät meidän sapelimme ole lyöneet vihollista (sanoi), vaan\nLubomirskin nimi sen on lyönyt, sillä kun (sanoi) he kuulivat, että\nhän on tänne tulossa, niin he joutuivat sellaisen pelon valtaan, että\nnäkivät joka sotamiehessä marsalkan sotajoukon ja antoivat teurastaa\nitsensä kuin lampaat!\"\n\nJos auringon kaikki valo yht'aikaa olisi langennut herra marsalkan\nkasvoille, ei se olisi voinut saada niitä kirkkaammiksi kuin ne nyt\nolivat.\n\n— Kuinka? — huudahti hän. — Sanoiko Czarniecki itse noin?\n\n— Kyllä, ja paljon muuta lisäksi, mutta en tiedä, onko minun lupa sitä\ntoistaa, sillä hän puhui vain uskotuilleen.\n\n— Puhukaa! Jokainen Czarnieckin sana ansaitsee tulla sata kertaa\ntoistetuksi. Hän on harvinainen mies, sen olen aina sanonut!\n\nZagloba katsoi marsalkkaan siristäen toista silmäänsä ja mutisi\npartaansa:\n\n— Nyt olet niellyt koukun, ja kohta vedän sinut ylös.\n\n— Mitä te sanoitte? — kysyi marsalkka.\n\n— Sanon, että sotajoukko hurrasi teidän ylhäisyytenne kunniaksi niin,\nettä se ei olisi sitä sillä tavoin tehnyt edes hänen majesteetilleen\nkuninkaallekaan, ja Przeworskissa, jossa me koko yön ahdistelimme\nruotsalaisia, huusi jokainen taisteluun lähtevä rykmentti: \"Lubomirski!\nLubomirski!\" ja se vaikutti enemmän kuin kaikki: \"Hei!\" ja \"Hakkaa!\"\nTässä on todistaja, herra Skrzetuski, uljas soturi hänkin, joka ei\nkoskaan elämässään ole valehdellut!\n\nMarsalkka katsahti vaistomaisesti Skrzetuskiin, joka punastui korviaan\nmyöten ja mutisi jotakin.\n\nMutta samaan aikaan marsalkan upseerit alkoivat kehua ääneen\nlähettiläitä.\n\n— Viisaasti teki herra Czarniecki, kun lähetti noin miellyttäviä\nritareita tänne! Molemmat ovat miesten parhaita, ja toisen puhe on\nsuloinen kuin hunaja!\n\n— Aina olen ymmärtänyt, että herra Czarniecki on minua kohtaan\nsuosiollinen, mutta nyt tekisin hänen hyväkseen vaikka mitä! — huudahti\nmarsalkka melkein kyynelet silmissä innostuksesta.\n\nNyt Zagloba vuorostaan innostui:\n\n— Jalosukuinen herra marsalkka! Kukapa ei teitä ihailisi, kukapa\nei kunnioittaisi teitä, jossa yhdistyvät kaikki kansalaishyveet,\nAristideen rehellisyys ja Scipioitten miehuus! Paljon kirjoja olen\nelämässäni lukenut, paljon nähnyt, paljon miettinyt, ja sydäntäni on\nviiltänyt se, mitä nyt valtakunnassamme on tapahtunut. Mitä Oleńkaan\nnähnyt! Opalinskeja, Radziejowskeja, Radziwilleja, joille oma mahti,\noma kunnia on ollut tärkeintä kaikesta ja jotka yksityisen etunsa\nvuoksi joka hetki ovat olleet valmiit luovuttamaan isänmaan! Ajattelin:\ntämän maan on syössyt turmioon sen omien poikain kunnottomuus. Mutta\nkuka on minua lohduttanut, kuka on rohkaissut lamautunutta mieltäni?\nHerra Czarniecki! \"Ei!\" — sanoi hän. — \"Se ei vielä ole joutunut\nturmioon, niin kauan kuin sillä on Lubomirski. Nuo toiset (sanoi)\najattelevat vain itseään, mutta hän katsoo vain sitä ja etsii vain\nsitä, että voisi uhrata yksityisen onnensa yhteishyvän alttarille.\nNuo toiset pyrkivät esiin, mutta hän vetäytyy vaatimattomasti syrjään\nantaakseen hyvän esimerkin. Nyt (sanoi) on hän tulossa mahtavan ja\nvoittoisan sotajoukon kanssa, ja jo saapuu kuulumisia (sanoi), että\nhän tahtoo panna minut tuon sotajoukon johtajaksi osoittaakseen siten\nmuille, miten kunnian tavoittelu, vaikkapa se olisi oikeutettukin, on\nuhrattava isänmaan takia. Menkää (sanoi) hänen luokseen ja ilmoittakaa\nhänelle, että minä en tahdo tuota uhrausta, en voi sitä ottaa vastaan,\nkoska hän on etevämpi sotapäällikkö kuin minä ja koska me olisimme\nvalmiit valitsemaan hänet ei vain päälliköksemme, vaan — Jumala suokoon\nmeidän Jan Kasimirillemme pitkän iän — jopa kuninkaaksemmekin!\"\n\nTässä Zagloban sanatulva hiukan pysähtyi, sillä hän pelkäsi menneensä\nliian pitkälle, ja todellakin seurasi hänen viimeisiä sanojaan\nhiljaisuus. Mutta Lubomirski oli kuin taivas olisi auennut hänen\nedessään, hän kalpeni hiukan, punastui sitten, kalpeni uudestaan,\nhengitti syvään ja lausui viimein:\n\n— Valtiomme on ja on aina oleva oma hallitsijansa ja omien\nkohtaloittensa päättäjä, sillä siinä on ikivanhan vapautemme\nperustus... Minä olen vain sen palvelijan palvelija, ja Jumala\non todistajani, että minä en nosta silmiäni niihin korkeuksiin,\njoihin kansalaisen ei tule katsella... Mitä taas tulee sotaväen\npäällikkyyteen... niin herra Czarnieckin on se otettava vastaan.\nTahdoin juuri olla esimerkkinä niille, joilla aina on mielessä\nsyntyperänsä ja sukunsa suuruus ja jotka eivät tahdo tunnustaa mitään\nvaltaa yläpuolellaan, ja tahdon osoittaa, kuinka pro publico bono on\nunohdettava oma korkea syntyperä. Vaikka en lienekään perin huono\nsotapäällikkö, niin kuitenkin minä, Lubomirski, alistun vapaaehtoisesti\nCzarnieckin määräysvallan alaiseksi ja pyydän vain Jumalaa suomaan\nmeille voiton vihollisesta!\n\n— Roomalainen! Isänmaan isä! — huudahti Zagloba tarttuen marsalkan\nkäteen ja painaen siihen huulensa.\n\nMutta samalla vanha kettu loi syrjäsilmäyksen Skrzetuskiin ja iski\ntälle silmää.\n\nKuului upseerien ja muun seurueen äänekkäitä huudahduksia. Melu kasvoi\nyhä voimakkaammaksi.\n\n— Viiniä! — huudahti marsalkka.\n\nJa kun pikarit täytettiin, esitti hän ensin maljan kuninkaalle, sitten\nherra Czarnieckille, jota hän nimitti päällikökseen, ja lopuksi\nlähettiläille. Zagloba ei ollut myöskään hidas maljoja esittämään ja\nvoitti niin kaikkien sydämet, että itse marsalkka saattoi heitä ovelle\nja ritarit seurasivat heitä Jaroslawin portille asti.\n\nViimein he olivat kahdenkesken. Zagloba ratsasti Skrzetuskin eteen ja\nkysyi:\n\n— No, Jan?\n\n— Jumaliste! — vastasi Skrzetuski. — Jos en olisi nähnyt omin silmin ja\nkuullut omin korvin, niin en uskoisi tätä, vaikka taivaan enkeli sen\nkertoisi!\n\nMutta Zagloba sanoi:\n\n— Haa! Näetkö nyt! Voin vannoa, että Czarniecki itse korkeintaan olisi\npyytänyt Lubomirskia jakamaan vallan kanssaan. Ja mitä hän olisi\nsillä saavuttanut? Sen vain, että Lubomirski olisi kulkenut omia\nteitään, sillä jos kirjeessä vedotaan isänmaanrakkauteen ja viitataan\nyksityisiin pyyteisiin (olen varma, että se sisältää semmoista),\nniin herra marsalkka olisi heti pöyhistäytynyt ja sanonut: \"Aikooko\nhän opettaa minulle, miten isänmaata palvellaan?...\" Minä tunnen nuo\ntuommoiset!... Onneksi vanha Zagloba otti jutun hoitaakseen, ja kun\nhän vain avasi suunsa, niin jopa Lubomirski heti ei vain suostunut\ntoimimaan yhdessä, vaan luovutti koko johdon... No, mitä sanot, Jan?\nOsaako Zagloba käsitellä ylimyksiä?\n\n— Voin vain sanoa sen, että suuni on yhä vielä auki ihmettelystä!\n\n— Tunnen minä heidät! Vilahduta heille vain silmiin kruunua ja\nkärpännahkaviitan reunaa, niin voit silittää heidän kasvojaan kuin\nkoiran pentua, ja he vielä itse köyristävät selkänsä ja painautuvat\nsinua vasten. Ei yksikään kissa niin saattaisi lipoa kieltään\nnähdessään edessään eläviä varpusia. Rehellisimmänkin miehen silmät\npullistuvat pelkästä halusta, ja jos sattuu lurjus, semmoinen kuin\noli Vilnon vojevoda, niin hän on valmis pettämään isänmaan. Niin\nsuuri on ihmisten turhamielisyys! Herra Jumala, jos olisit antanut\nminulle yhtä monta tuhatta dukaattia kuin olet luonut tuon kruunun\ntavoittelijoita, niin minäkin asettuisin ehdokkaaksi. Zagloba ei ole\nsen huonompi kuin Lubomirski, hänellä on vain vähemmän rahaa... Niin,\nniin, Jan! Luuletko, että todellakin suutelin hänen kättään? Omaa\npeukaloani suutelin ja häntä töykkäsin vain nenälläni. Sulatin hänet\nniinkuin voi sulatetaan pannussa ja taivutin Czarnieckin puoleen...\nNiin! Suokoon Jumala kuninkaallemme pitkän iän, mutta jos tulee vaali,\nniin äänestän mieluummin itseäni kuin Lubomirskia... Roch Kowalski\nantaisi minulle toisen äänen ja herra Michal pistäisi kuoliaaksi\nvastustuspuolueen jäsenet... Jumal’auta! Sinusta, Jan, tekisin heti\nkruunun suurhetmanin ja herra Michalista Sapiehan sijaan Liettuan\nsuurhetmanin... Rzedzianista tulisi rahavarain kaitsija... Hänpä vasta\nkiristäisi juutalaisilta! Mutta vähätpä siitä, pääasia on, että olen\nsaanut Lubomirskin tarttumaan koukkuun ja annan siiman Czarnieckin\nkäteen. Ruotsalaiset peitotaan pehmoisiksi, ja kenen ansio se on?\nJostakin toisesta kertoisivat aikakirjat, mutta se onni ei tule minun\nosakseni... Kunhan ei päällepäätteeksi vielä Czarniecki moittisi vanhaa\nmiestä siitä, että kirjettä ei viety perille... Semmoista on ihmisten\nkiitollisuus... Haa, olen minä sen jo ennenkin saanut kokea... Toiset\nistuvat staarostoina ja kasvattavat itselleen ihramahaa, mutta sinä,\nvanha mies, saat vain keikkua hevoskonin selässä!\n\n‒ Zagloba viittasi kädellään ja jatkoi:\n\nVähät ihmisten kiitollisuudesta! Kuoltava on kerran kuitenkin, ja\nmieluisaa on tietää sitä ennen palvelleensa isänmaata. Paras palkinto\non hyvät toverit. Kun mies nousee hevosen selkään, niin sellaisten\nkelpo veikkojen kanssa kuin sinä ja Michal voi mennä vaikka maailman\nääriin... Semmoisiksi olemme me puolalaiset syntyneet. Hevosen\nselkään vain ja sitten... Saksalainen, ranskalainen, englantilainen\nja mustanaamainen espanjalainen hyppäävät heti silmille, mutta\npuolalaisella on ihmeen paljon kärsivällisyyttä ja hän antaa tuollaisen\nruotsalaisrakkarinkin pitkän aikaa härnäillä, mutta kun se menee liian\npitkälle, niin hän iskee ruotsalaista kuonolle niin että mies tekee\nkolme kuperikeikkaa. Sillä uljaita miehiä meillä vielä on, ja niin\nkauan kuin niitä on jäljellä, niin kauan pysyy valtiokin pystyssä. Pane\nse korvan taakse, Jan!\n\nKauan vielä puheli Zagloba tähän tapaan, sillä hän oli hyvin\ntyytyväinen itseensä, ja semmoisissa tapauksissa hän oli tavallista\npuheliaampi ja täynnä viisaita mietelmiä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nCzarniecki ei todellakaan uskaltanut uneksiakaan, että herra\nkruununmarsalkka rupeaisi hänen komentonsa alaiseksi. Hän halusi\nvain yhteistoimintaa ja pelkäsi, että siitäkään marsalkan suuren\nkunnianhimon takia ei tulisi mitään. Ylpeä ylimys oli usein lausunut\nupseereilleen tahtovansa ahdistaa ruotsalaisia omin päin, sillä jos hän\nja Czarniecki yhdessä saisivat voiton, niin koko kunnia siitä tulisi\nCzarnieckille.\n\nCzarniecki tunsi marsalkan ajatustavan ja oli levoton. Hän luki yhä\nuudelleen lähettämänsä kirjeen jäljennöksen päästäkseen selville, oliko\nkirjeeseen pujahtanut jotakin, mikä voisi loukata tuon kunniastaan aran\nherran itserakkautta.\n\nHän katui muutamia sanojaan kirjeessä ja lopulta sitäkin, että oli\nkirjeen lähettänyt. Synkkänä hän istui asunnossaan, meni tavan takaa\nikkunan luo ja katseli, joko lähettiläät palaavat. Upseerit näkivät\nhänet ikkunasta ja arvasivat, mitä hänellä oli mielessä, sillä hän oli\nhuolestuneen näköinen.\n\n— Katsokaa! — sanoi Polanowski Wolodyjowskille. — Nyt ei ole hyvää\ntulossa, sillä päällikön kasvot ovat kirjavat, ja se on paha merkki.\n\nCzarnieckin kasvoissa oli nimittäin paljon rokonarpia, ja kun hän\noli hyvin liikutettu tahi levoton, niin niihin ilmestyi vaaleita ja\ntummia läikkiä. Kun hänellä oli terävät piirteet, hyvin korkea otsa,\ntuuheat kulmakarvat, kotkannenä ja läpitunkevat silmät, niin hän noiden\nläikkien ilmestyessä kasvoihin oli suorastaan peloittavan näköinen.\n\nHän herättikin pelkoa sekä omissa miehissään että vihollisissa.\nKasakkapäälliköt kadottivat kokonaan mielenmalttinsa, kun heidän oli\ntaisteltava Czarnieckia vastaan. Itse Chmielnicki pelkäsi häntä.\nJuuri hän oli tuottanut kasakoille kauhean tappion Beresteckin luona.\nMutta hänen maineensa kasvoi suureksi vasta tuon taistelun jälkeisenä\naikana, kun hän tataarilaisten kanssa kulki kuin kaikki hävittävä palo\nyli arojen, surmasi viimeiseen mieheen kapinoitsevat joukot, valtasi\nväkirynnäköllä kaupunkeja ja varustuksia ja kiiti myrskyn nopeudella\nUkrainan toisesta päästä toiseen:\n\nYhtä raivokkaasti hän nyt ahdisti ruotsalaisia. \"Czarniecki ei,\nlyö sotajoukkoani taistelussa, vaan tappaa sen kuin salamurhaaja\",\nsanoi Kaarle Kustaa. Mutta Czarniecki katsoi nyt ajan tulleen lakata\nsalamurhasta ja ryhtyä taisteluun. Häneltä puuttui vain kokonaan\ntykkejä ja jalkaväkeä, joita ilman ei voinut saada mitään pysyväistä\naikaan. Tämänpä vuoksi hän halusi yhtyä Lubomirskiin, jolla tosin\noli niukasti tykkejä, mutta sen sijaan vuoristolaisista kokoonpantu\njalkaväkijoukko.\n\nCzarniecki oli kuin kuumeessa. Viimein hän ei enää voinut pysyä\nasunnossaan, vaan meni ulos ovesta ja tavattuaan siinä Wolodyjowskin ja\nPolanowskin kysyi:\n\n— Eikö lähettiläitä näy?\n\n— Ei, nähtävästi heitä pidetään hyvänä! — vastasi Wolodyjowski.\n\n— Mutta minun kirjettäni ei pidettäne hyvänä, sillä muutenhan marsalkka\nolisi lähettänyt miehiään tuomaan vastauksen!\n\n— Herra kastellaani! — sanoi Polanowski, joka nautti päällikön suurta\nluottamusta. — Ei maksa vaivaa huolehtia. Jos herra marsalkka liittyy\nmeihin, niin hyvä on, jos ei liity, niin jatkamme entiseen tapaan.\nVerta vuotaa joka tapauksessa ruotsalaisesta ruukusta, ja tunnettu\nasiahan on, että kun ruukku on alkanut vuotaa, niin se pian tyhjenee.\n\n— Mutta meidänkin valtakuntamme vuotaa! — vastasi Czarniecki. — Jos\nne nyt pääsevät käsistämme, niin ne voimistuvat, saavat apujoukkoja\nPreussista, ja hyvä tilaisuus on mennyt käsistämme!\n\nHän teki kärsimättömän liikkeen kädellään. Mutta silloin alkoi kuulua\nhevosten astuntaa ja Zagloban bassoääni, joka lauloi:\n\n    — Kaska leivintupaan meni.\n    Sanoi Stach: Oi kultaseni!\n         Ota mukaan!\n\n    Tuuli vonkuu, sataa lunta,\n    eikä ulkona nyt unta\n         vedä kukaan!\n\n— Hyvä merkki! He tulevat iloisina takaisin! — huusi Polanowski.\n\nTulijat olivat huomanneet Czarnieckin, hyppäsivät pois satulasta,\nantoivat suitset palveluspojan hoitoon ja lähestyivät reippaasti. Äkkiä\nZagloba heitti lakkinsa ilmaan ja huusi matkien marsalkan ääntä niin\ntaitavasti, että se, joka ei nähnyt huutajaa, olisi erehtynyt:\n\n— Vivat herra Czarniecki, johtajamme! Czarniecki rypisti kulmakarvojaan\nja sanoi:\n\n— Onko teillä kirje minulle?\n\n— Ei ole! — vastasi Zagloba. — On sen sijaan parempaa. Marsalkka\nkoko sotajoukkoineen alistuu vapaaehtoisesti teidän ylhäisyytenne\nkäskynalaisuuteen.\n\nCzarniecki loi häneen tutkivan katseen ja kääntyi sitten Skrzetuskiin\npäin aivan kuin olisi tahtonut sanoa:\n\n— Kerro sinä, sillä tuo tuossa on päissään! Zagloba oli tosin jonkin\nverran kallistellut pikaria. Mutta Skrzetuski vahvisti hänen puheensa\ntodeksi, ja Czarniecki oli aivan ällistynyt.\n\n— Tulkaa kanssani! — sanoi hän tulijoille. — Herra Polanowski ja herra\nWolodyjowski, tulkaa tekin!\n\nKaikki astuivat taloon sisälle. He eivät olleet vielä ennättäneet\nistuutua, kun Czarniecki kysyi:\n\n— Mitä hän sanoi kirjeestäni?\n\n— Hän ei sanonut mitään! — vastasi Zagloba.\n\n— Miksi, se selviää kertomukseni lopussa, mutta nyt _in cipiam_...\n\nJa hän kertoi koko asian kulun. Czarniecki katseli häntä yhä enemmän\nihmetellen, Polanowski piteli päätään, ja herra Michal kierteli pieniä\nviiksiään.\n\n— Todellakaan en ole tuntenut teitä tähän asti! — huudahti viimein\nCzarniecki. — En usko omia korviani!\n\n— Minua on jo kauan mainittu nimellä Odysseus! — vastasi Zagloba\nkainosti. — Missä on kirjeeni?\n\n— Tässä.\n\n— Huomaan olevani pakotettu antamaan teille anteeksi, että ette ole\ntoimittanut sitä perille. Siinä vasta kettu! Kansleri saisi oppia\nteiltä, miten neuvotteluja käydään! Totisesti, jos minä olisin\nkuningas, niin lähettäisin teidät Konstantinopoliin...\n\n— Silloin tänne ilmestyisi satatuhatta turkkilaista! — huudahti herra\nMichal.\n\n— Kaksisataatuhatta, jos vähänkään olisin voimissani! — oikaisi Zagloba.\n\n— Eikö marsalkka epäillyt mitään? — kysyi taas Czarniecki.\n\n— Hänkö? Hän nieli kaikki, mitä hänelle syötin. Luulin, että hän\nräjähtää rikki riemusta kuin ruotsalainen kranaatti. Sen miehen voisi\nimartelulla houkutella vaikka alas helvettiin.\n\n— Kunhan vain kaikki tämä koituisi ruotsalaisille tuhoksi, mutta minä\ntoivon, että niin käy! — sanoi Czarniecki iloissaan. — Te olette ovela\nmies, mutta älkää liiaksi naurako marsalkalle, sillä moni ei olisi\nnäinkään tehnyt. Hänestä riippuu paljon. Lubomirskin maat ulottuvat\nSandomiriin asti, ja kun marsalkka sanoo vain sanan, niin koko seutu\nnousee kapinaan, talonpojat ryhtyvät vaikeuttamaan ruotsalaisten\npaluuta, polttavat sillat, piilottavat ruokavarat metsiin... Te olette\ntehnyt minulle palveluksen, jonka muistan kuolemaani saakka, mutta myös\nherra marsalkalle minun on oltava kiitollinen, sillä mielipiteeni on,\nettä hän ei ole toiminut pelkästä turhamaisuudesta.\n\nHän löi kesiään yhteen ja sanoi paashille, joka astui sisään:\n\n— Hevoset heti tänne!... Rauta on taottava kuumana!\n\nSitten hän kääntyi everstien puoleen:\n\n— Te kaikki tulette kanssani! Tahdon, että seurueeni on suuri!\n\n— Tulenko minäkin? — kysyi Zagloba.\n\n— Te olette rakentanut sillan minun ja marsalkan välille, ja senvuoksi\non teidän ensimmäisenä sen yli ajettavakin. Luulen muuten, että teidät\nkaikki siellä mielellään näkevät luonaan. Tulkaa mukaan, herra veljeni,\nmuuten luulen teidän aikovan jättää työnne keskeneräiseksi!\n\n— Vaikea juttu! Mutta minun pitäisi saada hieman vahvistaa itseäni,\nsillä voimani ovat vähissä.\n\n— Millä tavoin vahvistaa?\n\n— Paljon olen kuullut puhuttavan herra kastellaanin simasta, jota tähän\nsaakka vielä en ole saanut maistaa. Olisipa hauska nähdä, onko se\nparempaa kuin marsalkan.\n\n— Tyhjennämme kukin lähtöpikarin! Kun sitten tullaan takaisin, niin\non pari nassakkaa asunnossanne teitä odottamassa. — Tämän sanottuaan\nCzarniecki käski tuoda pikarit, juotiin oiva kulaus hyvän mielialan\npohjaksi ja lähdettiin matkaan.\n\nMarsalkka otti Czarnieckin vastaan avoimin sylin, kestitsi ja piti\nyli yön. Seuraavana aamuna molemmat sotajoukot yhtyivät ja jatkoivat\nmatkaansa Czarnieckin johdolla.\n\nSieniawan luona puolalaiset taas hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun\nniin hyvällä menestyksellä, että hakkasivat maahan jälkijoukon\nja saivat aikaan hämmennystä pääarmeijan riveissä. Vasta päivän\nsarastaessa karkoitti heidät tykkituli. Sezajskon luona hyökkäsi\nCzarniecki vielä voimakkaammin. Huomattavat määrät ruotsalaisia\njoukkoja takertui liejuun ja joutui puolalaisten käsiin. Matka muuttui\nruotsalaisille yhä surkeammaksi. Uupuneet ja nälkiintyneet joukot\ntuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin. Yhä useampia sotamiehiä\nsortui tielle. Tavattiin monia niin kurjassa tilassa, että he eivät\ntahtoneet syödä eivätkä juoda, vaan pyysivät vain saada kuolla.\nMuukalaiset, joita oli suuri määrä ruotsalaisten riveissä, alkoivat\nkarata ja mennä Czarnieckin puolelle. Ainoastaan Kaarle Kustaan\nmurtumaton tahdonlujuus piti armeijan jäännökset koossa.\n\nEi siinä kyllin, että vihollinen kulki armeijan kintereillä. Monet\n\"puolueet\" tuntemattomine johtajineen ja talonpoikaisjoukot olivat\nkaiken aikaa armeijan tiellä. Nämä järjestymättömät ja verraten\nharvalukuiset joukot eivät tosin voineet antautua varsinaiseen\ntaisteluun, mutta kiusasivat armeijaa lakkaamatta. Tahtoen saada\nruotsalaiset sen luulon valtaan, että tataarilaiset jo olivat saapuneet\navuksi, omaksuivat kaikki puolalaiset joukot tataarilaisten sotahuudon,\nja \"Allah! Allah!\" kaikui yöt päivät yhtä mittaa. Ruotsalainen\nsotamies ei voinut hetkeäkään hengähtää vapaasti, ei hetkeksikään\npistää miekkaa tuppeen. Toisinaan muutamat kymmenet miehet saivat\nhälyytetyksi koko armeijan jalkeille. Hevosia kaatui kymmenittäin,\nja ne syötiin heti, sillä muonaa oli mahdotonta hankkia. Myötäänsä\nnäkivät puolalaiset ratsumiehet kauheasti silvottuja ruotsalaisten\nruumiita ja ymmärsivät, että se oli talonpoikien kätten työtä. Suurin\nosa Sanin ja Veikselin välisessä kulmassa olevia maita oli marsalkan\nja hänen sukulaistensa. Kaikki talonpojat siellä tarttuivat yhtenä\nmiehenä aseihin, sillä välittämättä omasta vahingostaan oli marsalkka\nkuuluttanut, että jokainen, joka ottaa osaa taisteluun, pääsee vapaaksi\nhänen alamaisuudestaan. Tuskin oli tämä sanoma levinnyt, kun kaikki\nviikatteet taottiin aseiksi ja joka päivä alettiin tuoda leiriin\nruotsalaisten päitä, niin että marsalkan täytyi lopulta kieltää tuo\ntapa epäkristillisenä.\n\nSilloin alettiin sen sijaan tuoda hansikkaita ja ritarien kannuksia.\nEpätoivoon saatetut ruotsalaiset kiduttivat julmasti niitä, jotka\njoutuivat heidän käsiinsä, ja sota muuttui päivä päivältä kauheammaksi.\nJokin määrä puolalaisia oli vielä ruotsalaisten puolella, mutta\nainoastaan pelosta. Matkalla Sezajskoon karkasi niitä paljon, ja\njäljelläolevat osoittivat joka päivä sellaista kurittomuutta leirissä,\nettä Kaarle Kustaa käski teloittaa niitä samalla kertaa suuren määrän.\nTämä oli merkkinä yleiseen karkaamiseen, joka pantiin toimeen miekka\nkädessä. Tuskin kukaan puolalaisista jäi jäljelle, ja Czarniecki, joka\ntäten sai tuntuvan lisän joukkoonsa, alkoi hyökätä yhä suuremmalla\nvoimalla.\n\nMarsalkka Lubomirski auttoi häntä uskollisesti. Kenties hänen\nluonteensa jalommat puolet saivat tällä kertaa, lyhyeksi aikaa tosin,\nvoiton ylpeydestä ja itserakkaudesta, sillä hän ei säästänyt vaivojaan\neikä pelännyt vaaroja, vaan johti usein itse joukkoja eikä antanut\nruotsalaisille ollenkaan rauhaa. Koska hän oli hyvä soturi, teki hän\nsuuria palveluksia. Nämä ynnä myöhemmin tehdyt olisivat säilyttäneet\nhänen muistonsa kunnioitettuna, jollei hän sittemmin olisi yhtynyt\nhäpeälliseen kapinaan, joka vahingoitti isänmaata.\n\nMutta tähän aikaan teki hän voitavansa saavuttaakseen kunniaa, ja se\nverhosikin häntä kuin viitta. Hänen kanssaan kilpaili herra Witowski,\nSandomirin kastellaani, vanha ja kokenut soturi. Tämä tahtoi olla itse\nCzarnieckin veroinen, mutta ei onnistunut siinä, sillä hänellä ei ollut\njohtajan ominaisuuksia.\n\nNämä kolme ahdistelivat ruotsalaisia mitä ankarimmin. Asiat\nmenivät niin pitkälle, että takajoukkoihin joutuneet jalkaväki\n- ja ratsuväkirykmentit kulkivat semmoisen pelon vallassa, että\npienimmästäkin syystä syntyi pakokauhu niiden keskuudessa. Kaarle\nKustaa päätti kulkea aina itse takajoukkojen mukana, jotta hänen\nläsnäolonsa rohkaisisi miehiä.\n\nMutta jo heti alussa se oli vähällä maksaa hänen henkensä. Kuninkaalla\noli henkivartijarykmentti, joka oli koko Skandinavian parhaista\nmiehistä kokoonpantu valiojoukko. Näitten kanssa hän pysähtyi\nlevähtämään Rudnikin kylään. Syötyään siellä päivällisen papin luona\nkuningas, joka ei edellisenä yönä ollut silmää ummistanut, päätti käydä\nvähäksi aikaa levolle. Henkivartijat piirittivät talon valvoakseen\nkuninkaan turvallisuutta. Mutta papin renkipoika puikahti kylästä,\nhyppäsi laitumella olevan hevosen selkään ja ratsasti Czarnieckin luo.\n\nPuolalaisten etujoukko seurasi luutnantti Szandarowskin johdolla\nruotsalaisia vain puolen penikulman päässä. Luutnantti puheli juuri\nRoch Kowalskin kanssa, joka oli tuonut käskyjä Czarnieckilta, kun äkkiä\nmolemmat näkivät pojan ratsastavan täyttä laukkaa heitä kohti.\n\n— Kuka peijakas tuolla nelistää? — sanoi Szandarowski. — Ja vielä\nvarsalla?\n\n— Maalaispoika! — vastasi Kowalski.\n\nPoika oli saapunut aivan miesjoukon luo ja pysähtyi vasta sitten, kun\nvarsa pelästyi suurta mies- ja hevosjoukkoa ja nousi takajaloilleen.\nPoika hyppäsi maahan ja kumarsi ritareille.\n\n— Mitä tahdot? — kysyi Szandarowski lähestyen.\n\n— Meillä on pappilassa ruotsalaisia. Sanotaan, että itse kuningas on\nniiden mukana! — sanoi poika säkenöivin silmin.\n\n— Paljonko niitä on?\n\n— Korkeintaan kaksisataa miestä. Szandarowskin silmät alkoivat kiilua,\nmutta hän pelkäsi ansaa, katsoi ankarasti poikaa ja sanoi:\n\n— Kuka sinut lähetti?\n\n— Kukapa minut olisi lähettänyt? Itse minä ratsastin tänne varsalla,\nolin vähältä taittaa niskani ja hävitin lakkini! Hyvä, että juuttaat\neivät nähneet minua!\n\nPojan hehkuvat posket vakuuttivat hänen puhuvan totta, ja ilmeisesti\nhän oli hyvin innostunut toimimaan ruotsalaisia vastaan. Hän seisoi\nupseerien edessä pidellen toisella kädellään varsaa harjasta, hiukset\nhajallaan ja läähättäen.\n\n— Entä missä on ruotsalaisten muu sotajoukko?\n\n— Lähtivät matkaan jo aamulla. Jäljelle jäi vain ratsuväkeä, ja yksi\nnukkuu meidän talossamme. Sanotaan, että se on kuningas.\n\nSzandarowski sanoi:\n\n— Poika, jos sinä valehtelet, niin katkaisen kaulasi, mutta jos puhut\ntotta, niin pyydä mitä tahdot!\n\nPoika lankesi maahan hänen jalustimiensa luo:\n\n— Niin totta kuin elän! En tahdo mitään palkintoa, kunhan\nkorkea-arvoinen herra upseeri käskisi antamaan minulle sapelin!\n\n— Antakaa hänelle jokin säilä! — huudahti Szandarowski, jonka kaikki\nepäluulot nyt olivat hälvenneet.\n\nJoukko lähti liikkeelle ensin ravia ja sitten nelistäen. Poika\nratsasti eturivissä varsallaan ilman suitsia. Hän hoputti hevostaan\nkantapäillään ja katseli säihkyvin silmin paljastettua sapeliaan.\n\nKun kylä jo oli näkyvissä, poikkesi poika maantieltä lepikkoon.\n\n— Hiljempaa! — sanoi hän. — Kun lepikko loppuu, niin ruotsalaiset ovat\npienen matkan päässä oikealla.\n\nJoukko eteni lepikossa hyvin hitaasti, sillä tie oli huonoa suomaata,\nja raskaat hevoset upposivat usein polvia myöten. Mutta sitten lehto\nalkoi harveta, ja saavuttiin sen reunaan.\n\nNoin kolmensadan askelen päässä näkyi loiva, aukea rinne ja siinä\npappila sekä sen luona parisataa ratsumiestä.\n\nJättiläiskokoiset miehet istuivat suurten, joskin laihojen hevosten\nselässä miekat tahi musketit käsissä, mutta katselivat toiseen\nsuuntaan, nimittäin maantielle, sillä vain sieltäpäin he saattoivat\nodottaa hyökkäystä. Heidän päittensä yllä liehui komea, sininen\nleijonalippu.\n\nEtempänä, talon, luona seisoi kaksi vahtia. Toinen niistä oli kääntynyt\nlepikkoon päin, mutta päivän kilo sattui hänen silmiinsä eikä hän\nvoinut nähdä puolalaisia leppien takaa, joissa jo oli suuret lehdet.\n\nSzandarowski oli tulinen mies, ja hänen verensä alkoi kiehua, mutta hän\nhillitsi itsensä ja alkoi järjestää joukkoaan. Sillävälin Roch Kowalski\nlaski raskaan kätensä pojan olalle.\n\n— Kuulehan, poika! — sanoi hän. — Näitkö kuninkaan?\n\n— Näin, korkea-arvoinen herra upseeri! — kuiskasi poika.\n\n— Minkä näköinen hän on? Mistä hänet tuntee?\n\n— Hyvin musta kasvoiltaan ja punainen, leveä nauha kupeella..\n\n— Entä hänen hevosensa?\n\n— Pikimusta, laukkipää.\n\n— Pidä varasi ja näytä minulle hänet!\n\n— Hyvä on! Joko kohta lähdemme?\n\n— Pidä suusi kiinni!\n\nHe vaikenivat, ja Roch alkoi rukoilla Pyhää Neitsyttä, että tämä soisi\nhänen joutua kuninkaan läheisyyteen ja ohjaisi taistelussa hänen\nkättään.\n\nÄkkiä Szandarowskin hevonen hirnahti. Yksi vartiojoukon ritareista\nhätkähti satulassaan ja laukaisi pistolinsa.\n\n— Allah! Allah! Lyö! Tapa! Uha-u — lyö! — kajahti lepikosta.\n\nJa joukko syöksyi lehdon pimennosta kuin rajuilma ruotsalaisia kohti.\n\nAlkoi hirveä taistelu vain sapeleilla ja miekoilla, sillä ei kukaan\nennättänyt ampua. Silmänräpäyksessä ruotsalaiset ratsumiehet tungettiin\nlaipiota vasten, joka rytisten kaatui, ja heitä iskettiin niin\nhurjasti, että he joutuivat epäjärjestykseen. Kahdesti he koettivat\nyhtyä, ja kahdesti heidät erotettiin eri ryhmiksi, jotka vuorostaan\njakaantuivat vielä pienempiin ja lopulta hajosivat kuin akanat tuuleen.\n\nÄkkiä alkoi kuulua epätoivoisia huutoja:\n\n— Kuningas! Kuningas! Pelastakaa kuningas! Kaarle Kustaa oli heti\ntaistelun alkaessa juossut ulos ovesta pistoli kädessä, hypännyt\nhevosen selkään, jota ratsumies oven edustalla piteli, ratsasti nyt yli\nkaatuneen aidan ja yhtyi ratsumiesjoukkoon, joka piti puoliaan talon\npiirittänyttä puolalaisjoukkoa vastaan.\n\n— Eteenpäin! — huudahti Kaarle Kustaa.\n\nJa kaadettuaan yhdellä miekan iskulla maahan puolalaisen ritarin, joka\noli nostanut sapelinsa iskeäkseen häntä, hän yhdellä hyppäyksellä pääsi\npois taistelun telmeestä. Hänen jäljessään syöksyvät ruotsalaiset\nratsumiehet katkaisivat puolalaisten rivin ja lähtivät kiitämään täyttä\nlaukkaa niinkuin hirvilauma, jota koirat ajavat.\n\nPuolalaiset ratsumiehet käänsivät ratsunsa heidän jälkeensä ja\ntakaa-ajo alkoi. Pakenijat ja takaa-ajajat joutuivat maantielle,\njoka vie Rudnikista Bojanowkoon. Heidät nähtiin etupihalta, jossa\npäätaistelu oli parhaillaan käynnissä, ja kuului huutoja:\n\n— Kuningas! Kuningas! Pelastakaa kuningas! Noin kahtatoista\nruotsalaista ajoi takaa lähes kolmekymmentä puolalaista, Roch Kowalski\netunenässä.\n\nPoika, jonka oli määrä näyttää Rochille kuningas, oli häipynyt\njonnekin, mutta Roch tunsi Kaarle Kustaan itsekin punaisesta nauhasta.\nHän ajatteli nyt hetkensä tulleen, kumartui eteenpäin satulassa,\nkannusti hevostaan ja lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.\n\nPuolalaisten kevyemmät ja nopeammat hevoset saivat välimatkan heidän\nja ruotsalaisten välillä yhä lyhenemään. Verraten pian saavutti\nRoch ensimmäisen uhrinsa, nousi seisomaan jalustimien varaan ja\nlöi kauhealla iskulla ruotsalaisen käden poikki, niin että lapaluu\nirtaantui. Pysähtymättä hän sitten kiiti eteenpäin silmät kuninkaaseen\nsuunnattuina.\n\nRoch sivuutti miehet ja hevoset antautumatta taisteluun, jotta vain\nvoittaisi aikaa. Hän alkoikin päästä yhä lähemmäksi Kaarle Kustaata.\nVain kaksi ratsumiestä oli enää heidän välillään muutaman askelen\npäässä toisistaan.\n\nNuoli, joka oli lähtenyt jonkun taempana olevan puolalaisen jousesta,\nsuhahti ohi Rochin korvan ja tunkeutui edellä ratsastavan ruotsalaisen\nniskaan. Ruotsalainen alkoi huojua satulassa, retkahti taaksepäin,\nkorahti kamalasti ja putosi maahan.\n\nRochin ja kuninkaan välillä oli enää vain yksi mies.\n\nMutta tämä yksi päätti pelastaa kuninkaan ja käänsi hevosensa. Roch\nryntäsi häntä vastaan ja pudotti hänet satulasta semmoisella voimalla,\nkuin tykin kuula olisi mieheen sattunut, sekä syöksyi raivokkaasti\nhuutaen eteenpäin.\n\nKenties kuningas olisi ryhtynyt taisteluun ja siinä saanut surmansa,\nmutta kun Rochin takaa lähestyi vielä muita, ja vähän väliä lenteli\nnuolia, jotka olisivat voineet haavoittaa hevosta, niin kuningas\nkannusti ratsuaan, painautui sen harjaa vastaan ja lähti kiitämään kuin\npääskynen, jota haukka ajaa.\n\nRoch ei tyytynyt enää käyttämään vain kannuksia, vaan pisteli hevostaan\nsapelin kärjellä, ja niin jatkui yhä huima meno. Puut, kivet ja oksat\nvilahtelivat hänen silmissään ja tuuli suhisi korvissa. Kuninkaan hattu\nlensi pois päästä, ja tahallaan hän heitti kukkaronsa ajatellen, että\ntakaa-ajaja tyytyy siihen. Mutta Kovalski ei siihen katsahtanutkaan ja\nhoputti yhä hevostaan, joka jo oli läkähtyä väsymyksestä.\n\nIlmeisesti oli Roch unhottanut koko maailman, sillä kiitäessään\neteenpäin hän alkoi huutaa äänellä, jossa oli sekä uhkausta että\npyyntöä:\n\n— Seis! Jumalan tähden, seis!\n\nKuninkaan hevonen kompastui niin pahoin, että kuningas vaivoin sai\npysyneeksi satulassa. Roch mylvähti kuin villihärkä, välimatka hänen ja\nkuninkaan välillä lyheni huomattavasti.\n\nSamassa kuninkaan hevonen kompastui uudelleen, ja ennenkuin kuningas\nsai sen taas ennalleen, oli Roch tullut jo muutaman sylen päähän.\n\nHän kohosi jo satulassa iskeäkseen. Peloittava oli hän nähdä. Silmät\npullistuivat ja hampaat välähtivät ruskeitten viiksien takaa... Vielä\nyksi hevosen kompastus, vielä hetkinen — niin koko valtakunnan kohtalo,\nkoko Ruotsin kohtalo ja sodan vaiheet olisi ratkaistu! Mutta kuninkaan\nhevonen lähti taas juoksemaan, kuningas kääntyi satulassa, kahden\npistolin piiput välähtivät ja kaksi laukausta pamahti.\n\nToinen luodeista murskasi Rochin hevosen polven. Ratsu kohosi\ntakajaloilleen, mutta lysähti sitten maahan ja turpa painui maata\nvastaan.\n\nKuningas olisi voinut sillä hetkellä hyökätä vainoojansa kimppuun ja\niskeä häntä miekallaan, mutta parin sadan askelen päässä lähestyi\nmuita puolalaisia ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas uudestaan painautui\nsatulassaan eteenpäin ja lähti kiitämään nuolen nopeudella.\n\nRoch vapautui hevosensa alta. Hetken hän katsoi tylsästi pois kiitävää\nkuningasta, alkoi sitten huojua kuin juopunut, istuutui tien viereen ja\nalkoi murista kuin karhu.\n\nMutta kuningas kiiti yhä kauempana ja katosi lopulta kokonaan näkyvistä.\n\nHuutaen ja hihkuen lähestyivät toverit Rochia. Yhdellä heistä oli\nkuninkaan kukkaro, toisella oli kädessään kuninkaan hattu, jonka mustat\nkamelinkurjen sulat olivat kiinni timanttisoljessa.\n\n— Nämä ovat sinun, toveri! Olet ne hyvin ansainnut! — huusi kumpikin.\nToiset taas huusivat:\n\n— Tiedätkö, ketä ajoit takaa? Tiedätkö, kuka se oli? Se oli itse\nCarolus!\n\n— Tuo sapeli oli vähällä pelastaa koko valtakunnan yhdellä iskulla!\n\n— Ota kukkaro!\n\n— Ota hattu!\n\n— Tämä oli oiva hevonen, mutta näillä rahoilla saat kymmenen sen sijaan!\n\nRoch katseli heitä tuijottavin katsein, nousi viimein ja huudahti:\n\n— Minä olen Kowalski ja tuo on rouva Kowalski... Menkää helvettiin!\n\n— Hän on tullut hulluksi! — alettiin huutaa.\n\n— Antakaa minulle hevonen! Saavutan hänet vielä! — huusi Roch.\n\nMutta he ottivat häntä käsistä ja veivät hänen rimpuilemisestaan\nhuolimatta hänet takaisin Rudnikiin rauhoitellen ja lohdutellen häntä\nmatkan varrella.\n\n— Annoitpa hänelle kyydin! — huusivat he. Siitä sai tuo\nvoittaja-sankari, tuo niin monen valtakunnan, kaupungin ja sotajoukon\nkukistaja!\n\n— Hahhaa! Sai tehdä tuttavuutta puolalaisten ritarien kanssa!\n\n— Häntä alkanee jo tympäistä olo Puolassa! Tulivat ahtaat ajat!\n\n— Vivat Roch Kowalski!\n\n— Eläköön uljas ritari, koko sotajoukon ylpeys! Alettiin ryypätä\nkenttäpulloista. Annettiin Rochille, hän joi yhdellä henkäyksellä\npohjaan ja tuli heti paremmalle tuulelle.\n\nSillä aikaa kuin kuningasta ajettiin takaa maantiellä, pitivät\nruotsalaiset ratsumiehet pappilan luona puoliaan urhoollisuudella,\njoka oli heidän kuuluisan rykmenttinsä arvoinen. Vaikka heidät oli\nyllätetty ja heti hajoitettu, niin he pian kokoontuivat taas yhdeksi\njoukoksi sinisen lipun ympärille. Ei kukaan pyytänyt armoa, hevonen\nkosketti hevoseen, käsivarsi käsivarteen, ja he löivät miekoillaan\nniin voimakkaasti, että yhteen aikaan voitto jo näytti kallistuvan\nheidän puolelleen. Puolalaiset ponnistivat kaikki voimansa, sapelit\nja miekat kalisivat toisiaan vastaan ja katkeilivat. Toisinaan ratsu\nsukelsi näkyviin kuin delfiini meren pinnalle, mutta hetken kuluttua\nse taas upposi ja sekaantui yhteiseen mylläkkään. Huudot lakkasivat,\nkuului vain hevosten hirnunta, raudan kaamea kalina ja väsyneitten\nrintain huohotus. Hurja raivo valtasi ruotsalaisten ja puolalaisten\nsydämet. Taisteltiin miekkojen tyngillä, miehet tarttuivat toistensa\nhiuksiin ja viiksiin ja purivat toisiaan hampaillaan. Ne, jotka olivat\npudonneet hevosten selästä, mutta pysyivät vielä jaloillaan, pistelivät\naseillaan hevosia vatsaan ja miehiä pohkeisiin. Taistelun telmeessä\nmiehet muuttuivat jättiläisiksi ja iskivät kuin jättiläiset. Miesten ja\nhevosten alta alkoi rinnettä alas veri virrata puroina.\n\nSininen lippu liehui yhä ruotsalaisten joukon päitten yllä, mutta itse\njoukko pieneni pienenemistään.\n\nSzandarowski riehui kuin hirmumyrsky, mutta yksi ratsumies oli vielä\nraivoisampi kuin hän. Se ratsumies oli se poika, joka oli tuonut tiedon\nruotsalaisista Rudnikiin ja joka nyt muitten mukana oli hyökännyt\nvihollisia vastaan. Hän löi sapelillaan umpimähkään niinkuin mieletön,\nniinkuin mies, joka näkee olevansa kuoleman oma ja jonka ainoana\npyrkimyksenä on kostaa kuolemansa.\n\nLipun ympärille kerääntyneiden ruotsalaisten lukumäärä oli\npeloittavasti pienentynyt. Heitä oli enää vain muutamia, ja\npuolalaisjoukko kihisi heidän ympärillään. Ruotsalaiset kuolivat\näänettöminä, hammasta purren. Ei yksikään käsi ojentunut pyytämään\narmoa.\n\nAlettiin kesken mylläkän huutaa:\n\n— Ottakaa lippu! Lippu!\n\nSen kuultuaan poika pisti sapelin kärjellä hevostaan, kiiti huimaa\nvauhtia eteenpäin ja iski sapelillaan lipunkantajaa kasvoihin. Tämä\nlevitti kätensä ja painoi kasvonsa hevosen harjaa vastaan.\n\nSamalla kaatui sininen lippu.\n\nLähin ratsumies päästi kovan huudon ja tarttui lipun tankoon, mutta\npoika kiskaisi sen itselleen, painoi rintaansa vasten ja huusi:\n\n— Se on minun! En anna sitä! Se on minun!\n\nViimeiset ruotsalaiset syöksyivät raivoisasti hänen kimppuunsa, eräs\npisti miekan hänen olkapäänsä läpi, mutta samassa hakattiin kaikki\njäljellä olevat ruotsalaisetkin maahan.\n\nSen jälkeen ojentui muutamia verisiä käsiä poikaa kohti.\n\n— Lippu! Anna lippu! — alettiin huutaa.\n\nSzandarowski tuli hänen avukseen.\n\n— Antakaa hänen olla! Näin omin silmin, kun hän sen otti. Antakoon hän\nitse sen ylipäällikölle!\n\n— Kastellaani saapuu! — huusivat useat äänet. Tiellä näkyi todellakin\nkokonainen lippukunta ratsuväkeä, joka kiiruhti pappilaa kohti. Ne\nolivat laudalaisia, ja etunenässä ratsasti itse herra Czarniecki.\nNähdessään taistelun jo olevan lopussa tulijat hiljensivät vauhtia.\nSzandarowskin sotilaat alkoivat mennä heitä vastaan.\n\nSzandarowski ratsasti kastellaanin luo antamaan kertomusta tapahtumain\nkulusta, mutta oli niin hengästynyt, että alussa ei tahtonut saada\nsanaa suustaan ja ääni takertui kurkkuun.\n\n— Itse kuningas oli... en tiedä... pääsikö pakoon...\n\n— Pakeni! Pakeni! — sanoivat ne, jotka olivat seuranneet takaa-ajoa.\n\n— Lippu on otettu!... Paljon kaatuneita! Mitään sanomatta Czarniecki\nratsasti katsomaan taistelukenttää. Näky oli peloittava ja surullinen.\nParisataa ruumista, ruotsalaisia ja puolalaisia, makasi maassa\nvieretysten ja monissa paikoin päällekkäinkin. Jotkut pitivät toisiaan\ntukasta, jotkut makasivat kuin veljellisessä syleilyssä. Monet kasvot\nolivat niin raadeltuja, että niissä ei enää ollut mitään inhimillistä.\nPäällikön hevosen jalat tulivat punaisiksi verestä. Veren ja hien haju\noli tukahduttava. Äänettömänä Czarniecki ratsasti pappilan ympäri ja\nkatseli talon takana makaavia ruumiita, kunnes taas palasi päätaistelun\npaikalle.\n\n— Huomaan, että täällä on tehty kunnollista työtä, — sanoi hän viimein,\n— ja olen tyytyväinen teihin!\n\nMiehet heittelivät verisin käsin lakkejaan ilmaan ja huusivat:\n\n— Vivat Czarniecki!\n\n— Suokoon Jumala pian uuden taistelun!... Vivat!... Vivat!...\n\nKastellaani sanoi heille:\n\n— Menkää takajoukkoihin lepäämään. Herra Szandarowski, kuka otti lipun\nvihollisilta?\n\n— Etsikää poika käsiin! — huudahti Szandarowski. — Missä hän on?\n\nSotamiehet riensivät etsimään ja löysivät pojan tallista varsan luota,\njoka saamistaan haavoista oli niin heikkona, että veti viimeisiä\nhengenvetojaan. Ensi silmäyksellä näytti siltä, kuin ei pojallakaan\nenää olisi pitkältä elinaikaa jäljellä, mutta hän piti yhä lippua\nmolemmin käsin rintaansa vastaan painettuna.\n\nHänet vietiin heti Czarnieckin luo. Paljain jaloin, hajalla hapsin,\nrinta paljaana, ruotsalaisten ja oman veren tahrimana hän seisoi\npäällikön edessä tuskin pysyen jaloillaan, mutta silmät yhä vielä\nsäihkyvinä. Czarniecki hämmästyi nähdessään hänet.\n\n— Kuinka? — sanoi hän. — Tämä poikako riisti kuninkaan lipun?\n\n— Omin käsin ja oman verensä hinnalla! — vastasi Szandarowski. — Hän\nmyös ensimmäisenä toi meille tiedon ruotsalaisista ja osoitti sitten\ntaistelussa sellaista kuntoa, että voitti siinä minut itseni ja kaikki\nmuut!\n\n— Niin on! Se on totinen tosi! — huusivat toverit.\n\n— Mikä on nimesi? — kysyi Czarniecki pojalta.\n\n— Michalko!\n\n— Kenen miehiä?\n\n— Papin.\n\n— Olit papin, mutta pääset vapaaksi mieheksi! — huudahti Czarniecki.\n\nMutta Michalko ei enää kuullut näitä viimeisiä sanoja, sillä\nverenvuodon uuvuttamana hän kaatui maahan päällikön eteen.\n\n— Ottakaa hänet ja hoitakaa häntä hyvin! — määräsi Czarniecki. —\nVakuutan, että hänet ensi valtiopäivillä julistetaan teidän kaikkien\nvertaiseksi säädyltään, niinkuin hän jo on teidän veroisenne\nsydämeltään!\n\nMichalko pantiin paareille ja vietiin pappilaan.\n\nSitten Czarniecki kuuli niiden selostuksen, jotka olivat nähneet, miten\nherra Roch ajoi takaa Kaarle Kustaata. Tästä kertomuksesta Czarniecki\nsuuresti ilostui, sillä hän ymmärsi, että tämä oli omiaan suuresti\nlamauttamaan Kaarle Kustaata.\n\nYhtä iloinen oli Zagloba, joka puhui ylpeästi muille:\n\n— Heh, jos hän olisi saavuttanut Caroluksen, niin ei tätä pirukaan\nolisi voinut viedä hänen käsistään! Totisesti, minun vereni siinä heti\ntunnetaan, minun sukulaiseni semmoista sai aikaan.\n\nZagloba oli aikojen kuluessa alkanut itsekin uskoa, että hän oli Roch\nKowalskin eno.\n\nCzarniecki käski etsimään nuorta ritaria, mutta häntä ei löydetty\nmistään, sillä Roch oli häpeän ja väsymyksen lamauttamana mennyt\nlatoon kaivautunut heiniin ja nukkui nyt niin sikeästi, että hän vasta\nseuraavana päivänä saavutti joukkonsa. Mutta hän oli vieläkin sangen\nalakuloinen eikä uskaltanut näyttäytyä enolle. Tämä kuitenkin haki itse\nhänet käsiinsä ja alkoi häntä lohdutella.\n\n— Älä ole milläsikään, Roch! — sanoi hän. — Suuren maineen olet näinkin\nsaavuttanut. Itse kuulin, kuinka kastellaani sinua kehui. \"Se mies on\n(sanoi hän) päältä katsoen hölmö, tuskin osaa laskea kolmeen, mutta\nnäkyy olevan oiva ritari ja kohotti koko sotajoukon mainetta!\"\n\n— Jumala ei antanut minulle siunausta! — sanoi Roch. — Olin toissa\npäivänä humalassa enkä lukenut iltarukousta... Ja minä kun jo olin niin\nlähellä, että tunsin hänen hevosensa hien hajun! Olisin naulinnut hänet\nsatulaansa!... Arveletteko te, eno, että minulla ei ole yhtään älyä!\n\n— Jokaisella luontokappaleella on oma älynsä! — vastasi Zagloba. — Olet\noiva mies ja tuotat minulle vielä paljon iloa. Suokoon Jumala, että\nsinun pojillasi olisi yhtä paljon älyä nyrkissään!\n\n— Ei tarvitse! — sanoi Roch. — Minä olen Kowalski ja tämä on rouva\nKowalski...\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nRudnikin tapahtuman jälkeen kuningas jatkoi matkaansa Sanin\nja Veikselin muodostamaan kulmaukseen ja kulki kuten ennenkin\ntakajoukossa, sillä hän ei ollut vain suuri sotapäällikkö, vaan\nmyös harvinaisen rohkea ritari. Czarniecki, Witowski ja Lubomirski\nseurasivat edelleen hänen kintereillään ja ajoivat häntä kuin petoa\nverkkoon. Partioretket häiritsivät ruotsalaisia öin ja päivin.\nElintarpeet vähenivät vähenemistään, sotajoukko uupui yhä enemmän,\nmielet olivat yhä pahemmin lamassa, ja kaikki odottivat varmaa tuhoa.\n\nViimein ruotsalaiset saapuivat jokien yhtymäkohtaan ja huokasivat\nhelpotuksesta. Heitä suojeli nyt yhdeltä puolen Veiksel ja toiselta\npuolen San, joka virtasi leveänä kevättulvasta. Kolmion kolmannen sivun\nvahvisti kuningas lujilla valleilla, joille asetettiin tykkejä.\n\nAsemaa oli mahdoton valloittaa, ja ainoa todella uhkaava vaara\noli nälkä. Mutta tässäkin suhteessa alkoivat ruotsalaiset olla\ntoivehikkaampia, sillä he odottivat Krakovasta ja muista linnoituksista\nvesitse muonalähetyksiä. Olihan aivan lähellä Sandomir, jonne\neversti Schinkler oli koonnut ruokavarastoja. Tämä lähettikin heti\nheille ruokaa, ja kun sotamiehet olivat syöneet, juoneet ja rauhassa\nnukkuneet, niin he lauloivat luterilaisia virsiä ylistykseksi\nJumalalle, joka oli heidät pelastanut semmoisesta hädästä.\n\nMutta Czarniecki valmisteli heitä vastaan uusia iskuja.\n\nNiin kauan kuin Sandomir oli ruotsalaisten käsissä, saattoi sieltä\naina tulla apua pääarmeijalle. Senvuoksi Czarniecki päätti rohkealla\ntoimenpiteellä vallata kaupungin ja linnan.\n\nLubomirski, Witowski ja muut vanhemmat upseerit neuvoivat Czarnieckia\nluopumaan tästä yrityksestä, koska heillä ei ollut riittävästi\njalkaväkeä eikä tykkejä. Mutta Czarniecki ei välittänyt muiden\nneuvoista, vaan meni Veikselin yli. Tuskin oli tieto tästä levinnyt\nympäristöön, kun häneen yhtyi pari tuhatta viikatteilla ja pyssyillä\nvarustettua talonpoikaa, ja sotajoukko lähti Sandomiria vastaan.\n\nHe tulivat jokseenkin yllättäen Sandomiriin, ja kaduilla alkoi\nvimmattu kahakka. Ruotsalaiset pitivät ankarasti puoliaan, mutta eivät\nvoineet mitään ylivoimalle. Heitä teurastettiin asunnoissa ja heidät\nkarkoitettiin kokonaan pois kaupungista. Schinkler vetäytyi joukkonsa\njäännösten kanssa linnaan, mutta puolalaiset tekivät rynnäkön sitä\nvastaan. Pian huomasi Schinkler, että hän ei jaksaisi sielläkään pitää\npuoliaan.\n\nKiireesti hän kokosi sen verran kuin voi miehiä, tarvekaluja ja\nelintarpeita veneisiin ja lähti joen yli kuninkaan luo, joka toiselta\nrannalta katseli joukkonsa tappiota voimatta tulla avuksi.\n\nLinnoitus joutui puolalaisten käsiin.\n\nMutta viekas ruotsalainen oli lähtiessään asettanut linnaan\nruutitynnyreitä ja palavia sytykkeitä. Heti perille tultuaan hän kertoi\nsen kuninkaalle ilahduttaakseen häntä.\n\n— Linna lentää ilmaan kaikkine miehineen! — sanoi hän. — Kenties itse\nCzarniecki saa surmansa!\n\n— Jos niin on, niin tahdonpa katsella, miten jumaliset puolalaiset\nkohoavat taivaaseen! — vastasi kuningas.\n\nHän jäi kaikkine kenraaleineen odottamaan.\n\nHuolimatta kaikista Czarnieckin kielloista hajaantuivat vapaaehtoiset\nja talonpojat eri tahoille linnaan etsimään piiloutuneita ruotsalaisia\nja ryöstämään. Torvet antoivat merkkejä, että jokaisen oli poistuttava\nlinnasta, mutta siellä olijat eivät niitä kuulleet tai eivät tahtoneet\nkuulla.\n\nÄkkiä alkoi maa jalkojen alla huojua, tulipatsas kohosi ilmaan\nkuljettaen mukanaan maata, muureja, kattoja, koko linnan ja noin\nviisisataa siellä olijaa.\n\nKaarle Kustaa taputti käsiään ihastuksissaan, ja kenraalit alkoivat\nhuutaa toistaen hänen äskeisiä sanojaan:\n\n— Puolalaiset lentävät taivaaseen!\n\nMutta tuo riemu oli ennenaikainen, sillä joka tapauksessa Sandomir\noli puolalaisten vallassa eikä voinut muonittaa pääarmeijaa, joka oli\nsuljettu jokien väliseen nurkkaan.\n\nCzarniecki leiriytyi Veikselin toiselle puolen vastapäätä ruotsalaisia\nja piti silmällä ylimenopaikkoja.\n\nLiettuan suurhetmani ja Vilnon vojevoda Sapieha tuli joukkoineen\ntoiselta suunnalta ja asettui Sanin rannalle.\n\nNäin olivat ruotsalaiset täydelleen saarroksissa.\n\n— He ovat joutuneet kiikkiin! — sanoivat puolalaiset sotamiehet\ntoisilleen.\n\nSota-asioihin perehtymätönkin käsitti, että ruotsalaiset nyt\nehdottomasti olivat tuhon omat, jos eivät saaneet ajoissa apua muualta.\n\nSen ymmärsivät ruotsalaisetkin. Joka aamu tulivat upseerit ja\nsotamiehet Veikselin rannalle ja katselivat epätoivoisina toiselle\nrannalle asettunutta Czarnieckin joukkoa.\n\nSitten he suuntasivat kulkunsa Sanin rannalle. Siellä olivat vahdissa\nyötä päivää Sapiehan joukot valmiina ottamaan heidät vastaan sapelein\nja musketein.\n\nEi voinut ajatellakaan Veikselin tahi Sanin yli menoa niin kauan kuin\nmolemmat sotajoukot olivat läheisyydessä. Ruotsalaiset olisivat voineet\nlähteä palaamaan Jaroslawiin samaa tietä kuin olivat tulleet, mutta he\nnäkivät, että siinä tapauksessa ei yksikään heistä palaisi kotimaahansa.\n\nAlkoi sarja raskaita päiviä ja rauhattomia öitä. Muona alkoi taas\nloppua.\n\nCzarniecki jätti ylipäällikkyyden Lubomirskille ja lähti laudalainen\nrykmentti mukanaan Veikselin toiselle puolen tapaamaan Sapiehaa ja\nneuvottelemaan hänen kanssaan sotasuunnitelmista.\n\nTällä kertaa ei tarvittu Zagloban välitystä yhteisymmärryksen\naikaansaamiseksi kahden johtajan välillä, sillä kumpikin rakasti\nisänmaataan enemmän kuin itseään, molemmat olivat valmiit sen takia\nuhraamaan itserakkautensa ja kunnianhimonsa.\n\nLiettuan hetmani ei kadehtinut Czarnieckia eikä tämä hetmania.\nPäinvastoin he ihailivat toisiaan, ja heidän kohtaamisensa muodostui\nsellaiseksi, että vanhojen sotamiesten silmiin nousivat kyynelet.\n\n— Isänmaa riemuitsee, kun tuommoiset sen pojat syleilevät toisiaan!\n— sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Skrzetuskeille. — Czarniecki on\nmainio soturina kelpo mies mutta Sapieha on myös miesten parhaita.\nRuotsalaiset pakahtuisivat harmista, jos näkisivät, kuinka nämä\nharvinaiset miehet rakastavat toisiaan, sillä mikä on vienyt\nruotsalaiset voittoon, jos ei suurten herraimme epäsopu ja keskinäinen\nkateus? Ovatko he muka paremmuudellaan meidät nujertaneet? Pyh!...\nMutta sydän ihan hypähtelee, kun näkee tuollaisen kohtaamisen!\nVakuutanpa teille senkin, että tässä nyt ei olla kuivin suin, sillä\nSapieha pitää hyvistä kemuista., ja näin mieluisan vieraan tultua kyllä\ntynnyrien tapit aukeavat...\n\n— Jumala on armollinen! Paha väistyy! Jumala on armollinen! — sanoi Jan\nSkrzetuski.\n\nKeskustelu katkesi, kun he näkivät Babiniczin, jonka kookas vartalo\nerottautui joukosta. Wolodyjowski ja Zagloba alkoivat nyökätä hänelle,\nmutta hän oli niin kiintynyt katsomaan Czarnieckia, että ei heti\nhuomannut heitä.\n\n— Katsokaa! — sanoi Zagloba. — Onpa poika laihtunut!\n\n— Hänen kostosuunnitelmansa Boguslawiin nähden eivät varmaankaan ole\nonnistuneet, — sanoi Wolodyjowski. — Muuten hän olisi iloisemman\nnäköinen.\n\n— Eivät olekaan. Tiettyä on, että Boguslaw on Stenbockin kanssa\npiirittämässä Marienburgia.\n\n— Jumala suokoon, että eivät saisi mitään aikaan! Siihen pisti Zagloba\nväliin:\n\n— Jos he valloittaisivatkin tuon Marienburgin ja me sillä välin\ncaptivabimus Carolus Gustavuksen, niin eivätköhän he vaihtaisi\nlinnoitusta kuninkaaseen?\n\n— Katsokaa, Babinicz on jo tulossa meitä kohti! — keskeytti Skrzetuski.\n\nAndrzej oli todellakin huomannut heidät ja alkoi tunkeutua heitä kohti\nväkijoukon läpi heiluttaen heille hattuaan ja hymyillen jo kaukaa. He\ntervehtivät toisiaan niinkuin hyvät ystävät ainakin.\n\n— Mitä kuuluu? Mitä olette tehnyt ruhtinaalle? — kysyi Zagloba.\n\n— Huonoja ovat kuulumiset. Mutta nyt ei ole aikaa kertoa niistä.\nNyt käymme pöytään. Te jäätte tänne yöksi. Tulkaa kemujen jälkeen\nnauttimaan yölepoa minun luokseni, tataarilaisteni pariin. Minulla on\nhyvä teltta, ja voimme puhella pikarien ääressä aamuun asti.\n\n— Kun joku esittää jotakin viisasta, niin minä en pane vastaan! — sanoi\nZagloba. — Kertokaa meille vain, miten olette noin laihtunut?\n\n— Se paholainen syöksi taistelussa minut hevosen selästä ja löi minut\nrikki kuin saviruukun, ja siitä asti olen sylkenyt verta eikä minusta\ntule ihmistä. Jumala olkoon armollinen ja sallikoon minun vielä\nvuodattaa hänen vertaan. Mutta menkäämme nyt, sillä herrat Sapieha\nja Czarniecki näkyvät jo alkavan kursailla, kumman heistä on mentävä\nedellä. Se osoittaa, että on aika käydä pöytään. Hartaasti olemme\ntäällä teitä odottaneet, sillä olettepa jo kylliksi vuodattaneet\nruotsalaisten verta!\n\n— Kertokoot toiset, mitä olen saanut aikaan! — sanoi Zagloba. — Ei ole\nsopivaa, että teen sen itse.\n\nKoko joukko lähti nyt teittäin välillä olevaa suurta aukeamaa kohti,\njonne pöydät oli katettu. Sapieha osoitti Czarnieckille kuninkaallista\nkunnioitusta. Pöytä, jonka ääreen kastellaani vietiin istumaan, oli\nruotsalaisilla lipuilla verhottu. Simaa ja viiniä virtaili niin\nrunsaasti, että molemmat johtajat olivat lopulta hiukan pehmoisia.\nYlenpalttisesti oli iloa, pilapuheita, eläköönhuutoja ja melua. Vasta\nillan viileys sai ilonpitäjät eroamaan.\n\nSilloin Kmicic kuljetti vieraansa tataarilaisten luo. Istuttiin hänen\nteltassaan säkeillä, jotka olivat tungetut täyteen kaikenlaista\nsaalista, ja alettiin puhua Kmicicin retkestä.\n\n— Boguslaw lienee nyt Marienburgin edustalla, — sanoi Andrzej. — Toiset\ntaas kertovat, että hän on vaaliruhtinaan luona ja aikoo tämän kanssa\ntulla auttamaan Ruotsin kuningasta.\n\n— Sitä parempi! Sittenhän tavataan! Te nuoret ette osaa hänestä\nselviytyä, katsotaanhan, miten vanha selviää. Hän on ollut tekemisissä\nmonen kanssa, mutta ei vielä ole kohdannut Zaglobaa. Sanon, että\nme tapaamme toisemme, jos ei Janusz testamentissaan nimenomaan ole\nkäskenyt häntä välttämään jo kaukaa Zaglobaa. Se on kyllä mahdollista!\n\n— Vaaliruhtinas on viekas mies, — sanoi Jan Skrzetuski, — ja kun hän\nvain näkee, että Caroluksen asiat ovat huonosti, niin hän unohtaa\nkaikki lupauksensa ja valansa.\n\n— Vähät siitä! — sanoi Wolodyjowski. — Kertokoon mieluummin Babinicz\nmeille retkestään!\n\n— Niin, kuunnelkaamme! — sanoi Skrzetuski.\n\nVähän aikaa vaiti oltuaan Kmicic kertoi Sapiehan ja Boguslawin kesken\nkäydystä sodasta, Boguslawin tappiosta Janowon luona ja miten Boguslaw\nlöi hänet satulasta ja pääsi hengissä pakenemaan.\n\n— Tehän sanoitte, — keskeytti Wolodyjowski, — että ajatte\ntataarilaisinenne häntä takaa vaikkapa Itämerelle asti!\n\nKmicic vastasi:\n\n— Mutta te kerroitte myös aikanaan minulle, että kun herra\nSkrzetuskilta, joka on täällä läsnä, Bohun ryösti hänen lemmittynsä,\nniin hän ei lähtenyt, etsimään tyttöään eikä kostamaan, koska isänmaa\ntarvitsi häntä. Minä tahdon seurata sitä esimerkkiä!\n\n— Palkitkoon Jumalan äiti teitä niinkuin hän palkitsi Skrzetuskia! —\nhuudahti Zagloba. — Kuitenkin toivoisin, että tyttönne mieluummin olisi\nerämaassa kuin Boguslawin käsissä.\n\n— Ei tee mitään! — huudahti Wolodyjowski.\n\n— Kyllä te vielä tyttönne saatte!\n\n— Minun ei ole saatava vain hänen persoonansa takaisin, vaan myös hänen\nkunnioituksensa ja rakkautensa.\n\n— Toinen tulee toisen mukana, — vastasi herra Michal, — vaikkapa te\nanastaisitte henkilön väkisinkin, kuten silloin... muistatteko?\n\n— Sitä en enää tee!\n\nAndrzej huokasi raskaasti, mutta sanoi vähän ajan kuluttua:\n\n— Ei siinä kyllin, että en ole häntä saanut takaisin, vaan Boguslaw\nryösti minulta vielä toisenkin.\n\n— Siinäpä todellinen turkkilainen, jumaliste! — huudahti Zagloba.\n\n— Minkä toisen?\n\n— Ah, se on pitkä juttu! — vastasi Kmicic.\n\n— Oli ihmeen kaunis tyttö Zamośćiessa, ja häneen mielistyi ja tunsi\nhäpeällistä himoa linnan päällikkö Zamoyski. Koska tämä pelkäsi\nsisartaan, ruhtinatar Wisniowieckia, niin hän ei uskaltanut toimia\njulkisesti, vaan keksi lähettää tytön minun mukanani muka herra\nSapiehan luo Liettuaan, mutta tarkoituksena oli ottaa minulta tyttö\npois puolen penikulman päässä Zamośćiesta ja viedä johonkin syrjäiseen\npaikkaan, jossa staarosta olisi saanut vapaasti tyydyttää halujaan.\nMutta minä vainusin hänen aikeensa. Aiotko tehdä, ajattelin, minusta\nparittajan? Maltahan! Pieksin pahanpäiväisiksi hänen miehensä ja vein\nneidin kaikessa neitseellisessä hyveellisyydessään herra Sapiehalle.\nTyttö oli sievä kuin pulmunen, ja kunnon ihminen... Minäkään en enää\nole sama mies kuin ennen, ja huimapäät toverini ovat jo kauan sitten\nmaatuneet mullassa.\n\n— Mikä tyttö se oli? — kysyi Zagloba.\n\n— Hyvästä perheestä, ruhtinatar Wisniowieckin hovineiti. Oli aikoinaan\nkihloissa liettualaisen Podbipientan kanssa, jonka tunsitte...\n\n— Anusia Borzobohata!!! — huudahti Wolodyjowski hypähtäen paikaltaan.\n\nZagloba hyppäsi myös pystyyn.\n\n— Malttakaa mielenne, herra Michal!\n\nMutta Wolodyjowski syöksyi kuin tiikeri Kmicicin luo.\n\n— Annoitko, roisto, Boguslawin ryöstää hänet?\n\n— Älkää tehkö minulle vääryyttä! — sanoi Kmicic. — Vein hänet\nonnellisesti hetmanille pitäen hänestä huolta kuin sisarestani, eikä\nBoguslaw ryöstänyt häntä minulta, vaan toiselta upseerilta, jonka\nturvin herra Sapieha lähetti hänet perheensä luo. Jos en muista väärin,\nniin upseerin nimi oli Glowbicz.\n\n— Missä se mies on?\n\n— Hän on kaatunut. Niin ovat ainakin Sapiehan upseerit kertoneet. Minä\nolin enimmäkseen tataarilaisineni retkeilemässä Boguslawia vastaan enkä\noikein tiedä tapahtumista. Mutta huomaan kiihtymyksestänne, että meitä\non kohdannut sama kohtalo, ja sama mies on meitä kohtaan menetellyt\nväärin. Liittykäämme siis yhteen häntä vastaan yhdessä kostaaksemme!\nHän on suuri herra ja etevä soturi, mutta luulenpa, että valtakuntamme\nkäy hänelle ahtaaksi, kun hänellä on kaksi tämmöistä vihamiestä.\n\n— Tässä käteni! — sanoi Wolodyjowski. — Olemme tästä lähin ystäviä\nelämässä ja kuolemassa! Ken meistä ensimmäisenä hänet tapaa, hän\nmaksaa kahden puolesta. Suokoon Jumala minun olla ensimmäinen, sillä\nminä vuodatan hänen verensä kuiviin yhtä varmasti kuin amen päättää\nrukouksen.\n\nHerra Michal alkoi niin tuimasti kiertää pieniä viiksiään ja kalisuttaa\nsapeliaan, että Zagloba pelästyi, sillä hän tiesi, että Wolodyjowskin\nkanssa ei käynyt leikkiminen.\n\n— En haluaisi olla ruhtinas Boguslawin housuissa, — sanoi hän vähän\najan kuluttua, — vaikka saisin siitä koko Liivinmaan. Riittää jo sekin,\nkun saa sellaisen villikissan niskaansa kuin herra Kmicic, mutta nyt\ntuli vielä lisäksi herra Michal! Mutta ei siinäkään vielä kyllin!\nMinulla on vakava aikomus tehdä foedus kanssanne. Minun järkeni, teidän\nsapelinne! Enpä luule koko kristikunnassa olevan hallitsijaa, joka ei\nvapisisi tämmöisen mahdin edessä! Sitäpaitsi Herra Jumala ennemmin\ntahi myöhemmin tekee lopun hänen onnestaan, sillä mahdotonta on, että\npetturi ja kerettiläinen pääsisi rangaistuksetta...\n\n— Se vain on paha, — sanoi Wolodyjowski, — että emme aina voi kulkea\nyhdessä, sillä virka ennen kaikkea. Meidät voidaan lähettää aivan eri\npuolille valtakuntaa. En tiedä, kumpi hänet ensin kohtaa.\n\nKmicic oli hetkisen vaiti.\n\n— Oikeudenmukaisuus vaatii, että minä ensimmäisenä kohtaan hänet...\nKunhan se vain ei taaskin päättyisi nolosti, sillä häpeäkseni minun\ntäytyy tunnustaa, että en pysty pitämään tuota paholaista käsissäni...\n\n— Minä opetan teille kaikki temppuni! — huudahti Wolodyjowski.\n\n— Taikka minä! — sanoi Zagloba.\n\n— Ei, suokaa anteeksi! — vastasi Kmicic. ‒ Tahdon oppia herra\nMichalilta.\n\n— Vaikka hän on semmoinen urho, niin minä rouva Kowalskin kanssa en\npelästy häntä! — pisti Roch joukkoon.\n\n— Vaiti, Roch! — sanoi Zagloba. — Jumala saattaa rangaista sinua\nkerskumisesta.\n\n— Pyh, ei minulle mitään tapahdu!\n\nRoch parka ei ollut mikään onnistunut profeetta, mutta hän oli\nnyt kulauttanut paljonlaisesti kurkkuunsa ja tunsi halua haastaa\nkoko maailman taisteluun. Toisetkin ryyppäsivät reippaasti omaksi\nterveydekseen, Boguslawin ja ruotsalaisten tuhoksi.\n\n— Olen kuullut, — sanoi Kmicic, — että heti kun olemme täällä\nvoittaneet ruotsalaiset ja ottaneet kuninkaan vangiksi, lähdemme täältä\nVarsovaan. Silloin sota varmasti loppuu ja tulee vaaliruhtinaan vuoro.\nKuulin kerran itse herra Sapiehan puhuvan siitä, ja hän on suuri mies,\njoka osaa tehdä paremmin laskelmat.\n\n— Hyvä olisi saada juttu ruotsalaisten kanssa pian päättymään! — sanoi\nZagloba, — luovuttakoot Liivinmaan ja maksakoot miljoonan, niin saavat\npitää henkensä!\n\n— Ei pitäisi myydä karhun nahkaa ennenkuin karhu on tapettu! — sanoi\nJan Skrzetuski nauraen. — Vielä on Carolus Puolassa, vielä ovat\nKrakova, Varsova ja Posen ja kaikki huomattavimmat kaupungit hänen\nkäsissään, ja te jo sanelette hänelle rauhan ehdot. Ah, paljon on\nmeillä vielä tehtävää, ennenkuin voimme ajatella vaaliruhtinasta.\n\n— Miksi me sitten istumme täällä ristissä käsin? — kysyi äkkiä Roch\nsilmät selällään. — Emmekö voi lyödä ruotsalaisia?\n\n— Sinä olet tyhmä, Roch! — sanoi Zagloba.\n\n— Minä olen tottunut jo kuulemaan tuota. Mutta minä näin veneitä\nrannassa. Voisi mennä yli ja vaikkapa yllättää vartijat. On niin pimeä,\nettä ei näe kättä edessään. Ennenkuin ne selviävät ällistyksestään,\nniin olemme jo tulleet takaisin. Näin näytämme molemmille johtajille\nritarien rohkeuden. Jos te ette tahdo tulla, niin lähden yksin.\n\n— Kas ihmettä, kun kuollut vasikka heilautti häntäänsä! Sokea kana\nlöysi jyvän! — sanoi Zagloba vihoissaan.\n\nMutta Kmicicin sieraimet laajenivat.\n\n— Ajatus ei ole ollenkaan hullumpi! — sanoi hän.\n\n— Ei ollenkaan hullumpi joillekin rengeille, mutta ei kelpaa niille,\njotka vähänkin välittävät arvostaan. Olettehan te everstejä, ettekä\npoikanulikoita.\n\n— Totta on, että se ei maksa vaivaa! — sanoi Wolodyjowski. — Käydään\nmieluummin nukkumaan, sillä on myöhä.\n\nKaikki yhtyivät tähän, lankesivat polvilleen ja lukivat ääneen\nrukouksen. Sitten he heittäytyivät patjoille ja vetelivät kohta\nhurskaan unta.\n\nMutta tuntia myöhemmin kaikki hyppäsivät jaloilleen, sillä joen\ntoiselta puolen kuului muskettien laukauksia, mikä synnytti Sapiehan\nleirissä liikettä.\n\n— Jeesus Maria! — huusi Zagloba. — Ruotsalaiset hyökkäävät.\n\n— Mitä puhuttekaan! — vastasi Wolodyjowski siepaten sapelinsa.\n\n— Roch hoi! — huusi Zagloba, joka vaikeissa tilanteissa mielellään piti\nsisarenpojan läheisyydessään.\n\nMutta Roch ei ollutkaan teltassa.\n\nJuostiin ulos aukealle paikalle. Siellä oli joukko sotamiehiä, ja\nkaikki tähystivät joen toiselle puolen. Siellä välähteli tulia, ja\nlaukaukset pamahtelivat tiheämpään.\n\n— Mitä on tapahtunut? — kyseltiin vartijoilta, joita oli lukuisasti\nrannalla.\n\nMutta vartijat eivät tietäneet. Yksi sotamiehistä sanoi kuulleensa\nhiukan loisketta, mutta kun joki oli aivan pimeässä, ei hän voinut\nmitään nähdä eikä tahtonut niin vähäisestä syystä hälyyttää koko leiriä.\n\nTämän kuultuaan Zagloba tarttui epätoivoissaan päähänsä.\n\n— Roch on mennyt ruotsalaisten leiriin! Hän sanoi tahtovansa yllättää\nvartijat!\n\n— Hyväinen aika, onko se mahdollista! — huudahti Kmicic.\n\n— Ne ampuvat pojan kuoliaaksi, se on varma! — jatkoi Zagloba\nepätoivoissaan. — Hyvät herrat, eikö häntä voi mitenkään pelastaa?\nHerra Jumala, poika kuin puhtainta kultaa! Ei ole toista semmoista\nkummassakaan sotajoukossa! Mitä pälkähtikään hänen tyhmään päähänsä?\nOi, Jumalan äiti, pelasta hänet tästä vaarasta!\n\n— Kenties hän selviytyy, kun on näin kovin pimeä! Ehkä häntä ei huomata!\n\n— Odotan tässä vaikka aamuun asti! Oi, Jumalan äiti!\n\nLaukaukset vastakkaisella rannalla harvenivat, tulet sammuivat, ja\ntunnin kuluttua oli aivan hiljaista. Zagloba käveli rannalla kuin kana,\njoka on hautonut ankanpoikia, ja repi viimeisiäkin hiuksiaan päästään.\nMutta turhaan hän odotti ja käveli epätoivoissaan. Päivä sarasti, joki\nvalkeni, viimein nousi aurinko, mutta Roch ei palannut.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä Zagloba oli edelleen murheellinen ja meni\nCzarnieckin luo pyytämään, että tämä lähettäisi ottamaan ruotsalaisten\nleiristä selkoa siitä, miten Rochille oli käynyt, onko hän elossa ja\nonko hän vankina, vai maksoiko hän hengellään rohkeutensa.\n\nCzarniecki suostui siihen helposti, sillä hän piti Zaglobasta. Hän\nalkoi lohduttaa tätä:\n\n— Luulen, että sisarenpoikanne on elossa, sillä muuten olisi vesi\nkuljettanut hänen ruumistaan.\n\n— Suokoon Jumala! — sanoi Zagloba suruissaan. — Muuten ei tuollainen\njuuri pysy veden pinnalla, sillä hänellä ei ollut vain raskas käsi,\nvaan pääkin oli kuin lyijyä, niinkuin näkyy hänen teostansakin.\n\n— Oikein! — sanoi Czarniecki. — Jos hän olisi elossa, niin minun\npitäisi rangaista häntä kurin rikkomisesta. Hän hälyytti molemmat\nleirit, eikä ole lupa ruotsalaisiakaan ahdistaa ilman minun\nmääräystäni. Piru vieköön nosto väen, joka aina tahtoo toimia omin päin!\n\n— Hän on syypää, assentior. Rankaisen itse häntä, kunhan vain Jumala\nantaisi hänen palata takaisin.\n\n— Minä annan hänelle anteeksi Rudnikin tapahtuman vuoksi. Meillä on\npaljon vankeja, ja minä vaihdan parhaat upseerit Kowalskiin. Menkää te\nruotsalaisten luo ja esittäkää vaihtoa. Annan kaksi tai kolme hänen\nsijaansa, sillä en soisi sydämenne vuotavan verta. Pistäytykää luonani\nhakemassa kirje hänen majesteetilleen kuninkaalle ja lähtekää pian.\n\nZagloba kiiruhti iloissaan Kmicicin telttaan ja kertoi tovereille\nasian. Andrzej ja Wolodyjowski ilmoittivat heti tahtovansa lähteä\nhänen kanssaan, sillä molemmat olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia.\nKmicicistä saattoi sitäpaitsi olla suurta hyötyä senvuoksi, että hän\npuhui sujuvasti saksaa.\n\nValmistuksiin ei mennyt paljon aikaa. Czarniecki ei odottanut Zagloban\ntuloa, vaan lähetti kirjeensä hänelle. Sitten he ottivat mukaansa\ntorvensoittajan ja riukuun kiinnitetyn valkean vaatekappaleen, astuivat\nveneeseen ja lähtivät.\n\nHe etenivät rannasta äänettöminä. Kuului vain airojen loiske ja kolina\nvenheen laitoja vastaan. Zagloba alkoi viimein olla hiukan levoton ja\nsanoi:\n\n— Soittakoon vain torvensoittaja kuuluvat merkit, sillä muuten voivat\nlurjukset ampua meitä valkeasta lipusta huolimatta!\n\n— Mitä puhutte? — vastasi Wolodyjowski. — Barbaaritkin pitävät\nlähettiläitä loukkaamattomina, saati sitten sivistynyt kansa.\n\n— Soittakoon torvensoittaja kovasti, sanon minä! Ensimmäinen sotamies,\njoka sattuu meidät näkemään, saattaa ampua, puhkaista veneen, ja niin\njoudumme kylmään veteen. En tahdo kastua heidän politiikkansa vuoksi.\n\n— Kas, vartijat näkyvät! — sanoi Kmicic.\n\nTorvensoittaja alkoi puhaltaa. Venhe läheni rantaa nopeasti. Toisella\nrannalla syntyi liikettä, ja kohta ratsasti paikalle upseeri, jolla oli\nkeltainen nauha hatussa. Tultuaan aivan rantaan tämä varjosti kädellään\nsilmiään ja alkoi tähystää.\n\nMuutaman askelen päässä rannasta Kmicic otti hatun päästään tervehtien,\nja upseeri kumarsi heille vastaten yhtä kohteliaasti tervehdykseen.\n\n— Kirje herra Czarnieckilta hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle!\n— huusi Andrzej näyttäen kirjettä.\n\nSamassa vene saapui rantaan. Zagloba rauhoittui täydellisesti ja\nlaittoi kasvojensa ilmeen arvokkaaksi, kuten lähettiläälle sopikin,\nsekä lausui latinaksi:\n\n— Viime yönä eräs ritari otettiin kiinni tällä rannalla. Olen tullut\nsaamaan tietoja hänestä.\n\n— En osaa latinaa — vastasi upseeri.\n\n— Moukka! — murahti Zagloba.\n\nUpseeri kääntyi Andrzejn puoleen:\n\n— Kuningas on leirin toisessa päässä. Tahtoisitteko olla hyvät ja olla\ntässä sillä välin kuin minä menen ilmoittamaan!\n\nHän lähti. Toverukset alkoivat katsella ympärilleen. Leiri oli sangen\nsuuri ja täytti koko Veikselin ja Sanin välisen kulman. Kolmion\nhuipussa oli Pniew, sen pohjan toisella rannalla Tarnobrzeg ja toisella\nRozwadow. Koko alaa ei voinut nähdä yhdellä silmäyksellä. Niin pitkälle\nkuin silmä kantoi näkyi kaivantoja sekä valleja ja niillä tykkejä ja\nmiehiä. Keskustassa, Gorzycyssa, oli kuninkaan asunto, ja siellä oli\nmyös armeijan pääosa.\n\n— Jos ei niitä nälkä täältä karkoita, niin emme heille mitään voi! —\nsanoi Kmicic. — Koko tienoo on linnoitettu, ja hevosillekin on laidunta.\n\n— Olipa heillä äsken koko Puola, mutta nyt on vain pieni kiila! — sanoi\nZagloba. — Istukoot täällä terveydekseen tahi palatkoot Jaroslawiin!\n\n— Puhukaahan noille heittiöille sitä koiran kieltä ja kysykää Rochin\nkohtaloa! — sanoi sitten Zagloba Kmicicille.\n\n— Ette tunne säännöllisen sotajoukon sotilaita! — vastasi Andrzej. — Ei\nkukaan heistä avaa suutaan ilman käskyä. Turha vaiva puhua heille!\n\n— Tiedän, että noilla lurjuksilla ei ole käytöstä. Kun meidän aatelin\nluo tulee lähettiläitä, niin heti on juttu käymässä, kysytään\nlähettilään vointia ja hänen lapsistaan, ryypätään hänen kanssaan\nviinaa ja ruvetaan puhumaan politiikkaa, mutta nämä seisovat kuin\npylväät ja töllistävät meitä.\n\nYhä enemmän jalkaväkeä kertyi lähettiläiden luo heitä uteliaasti\nkatselemaan. Nämä taasen komeissa puvuissaan ottivat arvokkaan\nasenteen. Enimmän huomiota herätti Zagloba, joka oli mahtavan näköinen\nkuin senaattori, vähimmän Wolodyjowski pienen kokonsa vuoksi.\n\nUpseeri, joka ensin oli ottanut heidät vastaan rannalla, palasi nyt\nmukanaan toinen, korkeampi upseeri ja sotamiehiä, jotka taluttivat\nsuitsista hevosia. Tuo ylhäisempi upseeri kumarsi lähettiläille ja\nsanoi puolankielellä:\n\n— Hänen majesteettinsa kuningas pyytää teitä asuntoonsa, mutta koska\nsinne on matkaa, toimme teille hevoset.\n\n— Oletteko puolalainen? — kysyi Zagloba.\n\n— En, olen tshekkiläinen, Sadowski, upseeri Ruotsin armeijassa.\n\nKmicic meni äkkiä hänen eteensä.\n\n— Tunnetteko minut?\n\nSadowski katsoi nopeasti hänen kasvojaan.\n\n— Kyllä! Częstochowon edustalta! Te räjähdytitte suurimman tykkimme ja\nMüller antoi teidät Kuklinowskille. Tervetuloa, kuuluisa ritari!\n\n— Entä mitä Kuklinowskille kuuluu?\n\n— Ettekö sitä tiedä?\n\n— Tiedän, että maksoin hänelle samalla tavalla kuin hän tahtoi minua\nkohdella, mutta jätin hänet henkiin.\n\n— Hän kuoli.\n\n— Luulin kyllä, että hän kuolee, — sanoi Andrzej viitaten kädellään.\n\n— Herra eversti! — sanoi Zagloba. — Onko täällä leirissänne muuan Roch\nKowalski?\n\nSadowski naurahti:\n\n— Onpa kylläkin!\n\n— Kiitos Jumalan ja Pyhän Neitsyen! Poika on elossa, ja minä lunastan\nhänet täältä. Jumalan kiitos!\n\n— En tiedä, luovuttaneeko kuningas hänet, — sanoi Sadowski\n\n— Miksi ei luovuttaisi?\n\n— Koska hän on mieltynyt mieheen. Kuningas tunsi hänet heti samaksi\nmieheksi, joka häntä ahdisti Rudnikin luona. Hytkimme naurusta, kun\nvankia kuulusteltiin. Kuningas kysyi: \"Miksi te minua niin vihaatte?\"\nVanki vastasi: \"Olen luvannut.\" Kuningas jatkoi: \"Aiotteko vastakin\nminua ahdistaa?\" \"Kuinkas muuten!\" vastasi mies. Kuningasta nauratti\nja hän sanoi: \"Luopukaa siitä, niin lahjoitan teille henkenne ja\nvapautenne!\" \"Ei se käy päinsä!\" \"Miksi?\" \"Koska silloin eno sanoisi\nminua tomppeliksi\". \"Oletteko min varma siitä, että voittaisitte minut\nkaksintaistelussa?\" \"Selviäisin toki viidestäkin tuommoisesta!\" Vielä\nsanoi kuningas: \"Ja uskallatte nostaa kätenne majesteettia vastaan?\"\nHän vastasi: \"Kun se kerran tunnustaa iljettävää uskoa!\" Käänsimme\nkuninkaalle joka sanan, ja hän tuli yhä iloisemmaksi ja toisteli:\n\"Minua miellyttää tämä veikko!\" Viimein hän, nähdäkseen oliko vanki\ntodellakin jytymiehiä, käski valita kaksitoista vahvaa kaartilaista ja\nantaa näiden vuorotellen painia vangin kanssa. Mutta hän on ihmemies.\nMinun lähtiessäni hän oli kellistänyt jo kymmenen miestä niin, että\nyksikään niistä ei päässyt omin voimin ylös. Tulemme parhaiksi näkemään\nnäytelmän lopun!\n\n— Tunnen Rochin! Minun vereni! — huudahti Zagloba. — Annamme hänestä\nvaikkapa kolme hyvää upseeria.\n\n— Tapaatte kuninkaan hyvällä tuulella — sanoi Sadowski. — Se on\nnykyisin harvinaista.\n\n— Sen kyllä uskon, — sanoi pikku ritari. Sadowski kääntyi Kmicicin\npuoleen ja alkoi kysellä, miten hän pääsi Kuklinowskin käsistä, vieläpä\nsai tämän valtaansa. Kmicic alkoi kertoa seikkaperäisesti, sillä hän\nkehuskeli mielellään. Sadowski oli aivan ymmällä ihmettelystä ja\npuristi sitten Kmicicin kättä.\n\n— Uskokaa minua, — sanoi hän, — että iloitsen sydämestäni, sillä vaikka\nolen ruotsalaisten palveluksessa, niin jokaisen oikean sotilaan sydän\nriemastuu, kun kelpo ritari tekee lopun heittiöstä. Täytyy tunnustaa,\nettä teidän kaltaistanne ritaria saa etsiä kynttilä kädessä in universo.\n\n— Te olette sangen kohtelias, herra upseeri! — sanoi Zagloba.\n\n— Ja myös kuuluisa soturi, me tiedämme sen! — sanoi Wolodyjowski.\n\n— Koska olen oppinut teiltä sekä kohteliaisuutta että sotataitoa! —\nvastasi Sadowski nostaen kätensä lakin reunaan.\n\nNäin puhellen ja kilpaillen kohteliaisuudessa he saapuivat Gorzyciin,\njossa oli kuninkaan asunto. Se oli täynnä sotilaita kaikista\naselajeista. Lähettiläät katselivat uteliaina sotamiesryhmiä. Jotkut\ntahtoivat nukkumalla haihduttaa pahimman nälän ja makasivat penkeillä,\nsillä päivä oli sangen kaunis ja lämmin. Jotkut kiilloittivat laulellen\nkypäräänsä ja haarniskaansa. Toiset taas taluttivat hevosia. Sanalla\nsanoen, leiri eli ja kihisi kirkkaan taivaan alla. Muutamilla kasvoilla\ntosin näkyi kauheitten vaivojen ja nälän jälkiä, mutta aurinko heitteli\nniillekin hohdettaan, ja kun näille verrattomille sotilaille nyt\noli alkanut levon aika, niin heissä oli taas reippautta ja ryhtiä.\nWolodyjowski ihaili heitä mielessään, varsinkin jalkaväkirykmenttejä,\njotka olivat maailmankuuluja kestävyydestään ja rohkeudestaan, Sadowski\npuolestaan selitteli eteenpäin kuljettaessa:\n\n— Tuossa on kuninkaan smoolantilainen kaartinrykmentti! Tuossa on\ntaalalaista jalkaväkeä!\n\n— Mitä ihmettä! Mitä nuo pienet kummitukset ovat? — huudahti äkkiä\nZagloba osoittaen pieniä, tummaihoisia miehiä, joiden mustat hiukset\nriippuivat kahden puolen päätä.\n\n— Ne ovat lappalaisia, kaikkein pohjoisimpana asuvaa kansaa.\n\n— Ovatko ne hyviä taistelemaan? Minusta tuntuu kuin voisin niitä ottaa\nyht'aikaa kolme kappaletta kouraani ja keikutella siinä.\n\n— Sen te varmasti voisitte tehdä! Ei niistä ole taisteluun.\nRuotsalaiset kuljettavat niitä mukanaan palvelusväkenä ja osaksi vain\nkummana. Sen sijaan ne ovat exquisitissimi noitina; jokaisella heistä\non palveluksessaan vähintään yksi, mutta useilla viisikin pirua.\n\n— Mistä tuommoinen yhteys pahojen henkien kanssa johtuu? — kysyi Kmicic\ntehden ristinmerkin.\n\n— Siitä, että heillä vallitsee yö puoli vuotta ja kauemminkin, ja\ntiettyähän on, että öisin helpoimmin joutuu kosketuksiin pirujen kanssa.\n\n— Onko niillä sielu?\n\n— Ei tiedetä, omasta puolestani luulen, että ne enimmän lähenevät\nanimalibus.\n\nKmicic kannusti hevostaan, tarttui yhtä lappalaista kurkkuun, nosti\nhänet kuin kissan ilmaan, katseli häntä uteliaasti, laski hänet sitten\ntakaisin maahan ja sanoi:\n\n— Jos kuningas antaisi minulle yhden tuommoisen lahjaksi, niin\nantaisin hänet savustaa ja ripustaisin Orszan kirkkoon, jossa muitten\nharvinaisuuksien ohella on myös kamelikurjen munia.\n\n— Menkäämme eteenpäin, muuten niistä voi meihin vielä tarttua jotakin\niljetystä! — sanoi Zagloba.\n\n— Menkäämme! — sanoi Sadowskikin. — Oikeastaanhan minun olisi ollut\npeitettävä silmänne, niinkuin tapana on, mutta meillä ei ole täällä\nmitään salattavaa, ja jos olette vilkaisseet valleille, niin sitä\nparempi.\n\nHe lisäsivät vauhtia ja olivat pian Gorzycissa kuninkaan asunnon\nluona. Portilla he astuivat alas satulasta, ottivat lakit päästään ja\nlähestyivät taloa, jonka edustalla oli itse kuningas.\n\nHe näkivät siinä monta kuuluisaa kenraalia. Siellä oli vanha\nWittenberg, Douglas, Lewenhaupt, Müller, Eriksen ja monta muuta.\nKaikki istuivat kuistilla kuninkaan takana ja katselivat Kaarle\nKustaan keksimää näytelmää. Roch sai silloin juuri kahdennentoista\nvastustajansa maahan ja seisoi läähättäen, hikisenä ja nuttu\nrepaleisena. Kun hän näki enonsa Kmicicin ja Wolodyjowskin kanssa,\nluuli hän heidänkin joutuneen vangiksi ja jäi suu auki sekä silmät\nselällään heitä katsomaan, mutta Zagloba viittasi hänelle kädellään,\nettä hän olisi rauhallinen, ja astui tovereineen kuninkaan eteen. Kun\nSadowski oli esitellyt tulijat ja nämä syvään kumartaneet kuten tapa ja\netiketti vaati, antoi Zagloba Czarnieckin kirjeen.\n\nKuningas otti kirjeen ja alkoi lukea. Lähettiläät katselivat sillä\nvälin häntä uteliaasti, sillä he eivät vielä koskaan olleet häntä\nnähneet. Kuningas oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvonsa olivat tummat\nkuin italialaisen tahi espanjalaisen. Hiukset, jotka olivat kiiltävän\nmustat, valuivat pitkinä suortuvina korvien yli hartioille. Silmien\nvälke ja väri muistutti mieleen Jeremi Wisniowieckin, kulmakarvat\nvain olivat suuresti ylöspäin kohoavat aivan kuin hän olisi myötäänsä\nihmetellyt. Siinä kohti, missä kulmakarvat yhtyivät, muodosti otsa\nmelkoisen kohopaikan, mikä teki hänet leijonan näköiseksi. Hänen\nkasvonsa ilmaisivat, että hän oli tavallisuudesta poikkeava mies,\nyksi niitä, jotka maan päällä kulkiessaan jättävät verisen jäljen.\nNoissa kasvoissa oli ylevyyttä ja hallitsijan ylpeyttä, jalopeuran\nvoimaa ja nerokkuuden leima, puuttui vain lempeä hymy huulilta ja se\nsydämen hyvyys, joka luo kasvoihin lempeän valon sisältäpäin kuin\nalabasterimaljakon sisään asetettu lamppu.\n\nKuningas istui nojatuolissa jalka nostettuna toisen päälle ja luki\nhymyillen Czarnieckin kirjettä. Äkkiä hän nosti silmänsä, loi katseen\nherra Michaliin ja sanoi:\n\n— Tunsin teidät heti: te tapoitte Kannenbergin! Kaikkien silmät\nkääntyivät heti Wolodyjowskiin, joka kiersi viiksiään, kumarsi ja sanoi:\n\n— Palvelukseksenne, teidän majesteettinne!\n\n— Arvonne? — kysyi kuningas.\n\n— Laudalaisen rykmentin eversti. — Missä palvelitte aikaisemmin?\n\n— Vilnon vojevodan sotajoukossa.\n\n— Ja jätitte hänet yhdessä toisten kanssa? Petitte hänet ja minut.\n\n— Olen oman kuninkaani alamainen, en teidän majesteettinne.\n\nKuningas ei vastannut mitään. Kaikkien otsat rypistyivät ja silmät\nalkoivat tarkastaa herra Michalia, mutta hän seisoi rauhallisena.\n\nÄkkiä kuningas sanoi:\n\n— Mieluisaa on minusta tutustua niin etevään ritariin. Kannenbergia\npidettiin meidän joukossamme voittamattomana. Te olette varmaan paras\nsapelin käyttäjä tässä valtakunnassa...\n\n— In universo! — sanoi Zagloba.\n\n— En viimeinen, — vastasi Wolodyjowski.\n\n— Lausun teidät tervetulleiksi! Herra Czarnieckia kohtaan tunnen\ntodellista kunnioitusta, sillä hän on suuri soturi, vaikka on\nrikkonut lupauksensa, sillä hän oli sitoutunut pysymään paikoillaan\nSiewierskissä.\n\n— Teidän majesteettinne! — huudahti Kmicic. — Ei herra Czarniecki,\nvaan kenraali Müller rikkoi ensimmäisenä lupauksensa saartamalla\nkuninkaallisen jalkaväkirykmentin, jota johti Wolf.\n\nMüller astui askelen eteenpäin, katsahti Kmicicin kasvoihin ja alkoi\nkuiskailla jotakin kuninkaalle, joka silmiään vilkuttaen kuunteli\ntarkasti, katseli Andrzejta ja lausui lopulta:\n\n— Huomaan herra Czarnieckin lähettäneen luokseni parhaat ritarinsa.\nTiedän vanhastaan, että joukossanne ei ole puutetta urhoollisista\nmiehistä, puuttuu vain uskollisuutta lupausten ja valojen pitämisessä.\n\n— Teidän majesteettinne lausui totisen totuuden! — sanoi Zagloba.\n\n— Mitä sillä tarkoitatte?\n\n— Jos kansallamme ei olisi tuota vikaa, niin teidän majesteettinne ei\nolisi täällä!\n\nKuningas vaikeni taas vähäksi aikaa, ja kenraalit rypistivät\nkulmakarvojaan lähettilään rohkeitten sanojen johdosta.\n\n— Jan Kasimir on itse vapauttanut teidät uskollisuuden valasta, — sanoi\nKaarle Kustaa, — sillä hän jätti teidät ja pakeni ulkomaille.\n\n— Valasta voi vapauttaa vain Kristuksen sijainen, joka asuu Roomassa,\neikä hän ole meitä vapauttanut.\n\n— Vähät siitä! — sanoi kuningas. — Tämän valtakunnan olen saanut tällä\n(hän löi kädellään miekkaansa), ja tällä sen myös pidän hallussani. En\ntarvitse vaalejanne enkä valojanne. Jos tahdotte sotaa, niin saatte\nsitä. Kai herra Czarniecki vielä muistaa hyökkäyksensä leiriämme\nvastaan Golembiessa, vai kuinka?\n\n— Hän on unohtanut sen matkalla Jaroslawista, — vastasi Zagloba.\n\nKuningas ei vihastunut, vaan naurahti.\n\n— Minä palautan sen hänen mieleensä!\n\n— Jumalalla on onnen ohjat.\n\n— Sanokaa hänelle, että hän tulisi minua tervehtimään. Hän saa hyvän\nvastaanoton. Mutta pitäköön kiirettä, sillä kun olen syöttänyt\nhevoseni, jatkan matkaa!\n\n— Silloin me otamme vastaan teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba\nkumartaen ja laskien kevyesti kätensä miekalleen.\n\nKuningas sanoi:\n\n— Huomaan, että herra Czarniecki ei ole lähettänyt tänne vain parhaita\ntaistelijoita, vaan myös parhaat puhujat. Silmänräpäyksessä te torjutte\njokaisen lausuman. Onpa onni, että sotaa ei käydä sillä keinoin, sillä\nsiinä olisi vastustaja minun veroiseni. Mutta siirtykäämme asiaan!\nHerra Czarniecki kirjoittaa minulle, että jos päästän tämän vangin,\nniin hän sen korvaukseksi antaa kaksi hyvää upseeria. Minä en pidä\nsotureitani niin halpa-arvoisina kuin te luulette enkä lunasta heitä\nliian huokeasta, sillä se ei olisi minun eikä heidän arvon mukaista.\nMutta kun minä en tahtoisi kieltää mitään herra Czarnieckilta, niin\nannan hänelle lahjaksi tuon ritarin vapautuksen.\n\n— Teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba. — Herra Czarniecki ei\nsuinkaan tahtonut vähäksyä ruotsalaisten upseerien arvoa, vaan osoittaa\nminulle suopeuden, sillä tämä vankinne on minun sisareni poika, ja minä\ntaas olen, teidän majesteettinne luvalla sanoen, herra Czarnieckin\nneuvonantaja.\n\n— Oikeastaan, — sanoi kuningas nauraen, — minun ei pitäisi vapauttaa\ntätä vankia, koska hän on antanut lupauksen, että vainoaa minua, eikä\nole peruuttanut tuota lupaustaan.\n\nHän viittasi kädellään Rochille, joka yhä seisoi paikoillaan:\n\n— Tulkaahan lähemmäksi!\n\nRoch saapui muutaman askelen päähän ja seisoi suorana.\n\n— Sadowski! — sanoi kuningas. — Kysykää häneltä, lakkaako hän minua\nahdistamasta, jos päästän hänet vapaaksi!\n\nSadowski toisti vangille kuninkaan kysymyksen.\n\n— En lakkaa! — huudahti Roch.\n\nKuningas ymmärsi vastauksen ja alkoi taputtaa käsiään.\n\n— Mitä? Tuommoinenko olisi päästettävä vapaaksi? Kahdeltatoista\nsotilaaltani hän on vääntänyt niskat nurin ja minut valinnut\nkolmanneksitoista uhrikseen. Hyvä! Hyvä! Uljas mies hän on! Kenties\nhänkin on herra Czarnieckin neuvonantaja? Siinä tapauksessa hän pääsee\nheti vapaaksi.\n\n— Älä ynähdäkään, poika! — kuiskasi Zagloba.\n\n— Mutta riittää jo leikinlaskua! — sanoi äkkiä Kaarle Kustaa. — Ottakaa\nhänet, ja olkoon siinä teille uusi todistus lempeydestäni. Tämän\nvaltakunnan hallitsijana minä voin armahtaa, mutta mihinkään sopimusten\ntekoihin kapinoitsijain kanssa en ryhdy.\n\nKuninkaan kulmakarvat rypistyivät, ja hymy oli kadonnut hänen\nhuuliltaan.\n\n— Ken nostaa kätensä minua vastaan, hän on kapinoitsija, sillä minä\nolen täällä laillinen hallitsija. Lempeydessäni en tähän saakka ole\nteitä rangaissut, niinkuin olisitte ansainneet, vaan olen odottanut\nparannustanne. Mutta aika tulee, jolloin lempeyteni on lopussa ja\nrangaistus kohtaa. Teidän omavaltaisuutenne ja epäluotettavaisuutenne\ntähden on valtakunta liekeissä, teidän valapattoisuutenne tähden\nvirtailee veri. Mutta sanon teille: aika on kulumassa loppuun... jos\nette halua totella muistutuksia ja lakia, niin saatte totella miekkaa\nja hirsipuuta!\n\nKuninkaan silmät alkoivat salamoida. Zagloba katseli häntä\nhämmästyneenä eikä ymmärtänyt, miten noin äkkiä kirkkaalta taivaalta\noli alkanut sinkoilla salamoita. Mutta sitten alkoi hänen sydämeensä\nhiipiä pelko, hän kumarsi ja lausui vain:\n\n— Kiitämme teidän majesteettianne!\n\nSitten hän lähti ja hänen jäljessään Kmicic, Wolodyjowski ja Roch\nKowalski.\n\n— Lempeä! Lempeä! — puhui Zagloba. — Mutta ennenkuin osaat varoakaan,\närähtää jo kuin karhu. Kaunis loppu! Toiset tarjoavat lähtiäisiksi\nryypyn, mutta tämä tarjoaa hirsipuuta! Koiriahan hirtetään, mutta\nei aatelismiehiä! Oi, Jumala, Jumala! Raskaasti olemme rikkoneet\nkuningastamme vastaan, joka oli, on ja on oleva isämme, sillä hänellä\non Jagiellon sydän! Ja semmoisen kuninkaan ovat petturit hylänneet\nmennäkseen veljeilemään merentakaisen kummituksen kanssa! Se on oikein\nmeille, parempaa emme ole ansainneet. Hirsipuu! Hirsipuu! Hänet itsensä\nolemme jo painaneet seinää vastaan, niin että tuskin henki hänessä enää\npihisee, mutta hän uhkaa vielä miekalla ja hirsipuulla! Odotahan! Älä\nnuolaise ennenkuin tipahtaa! Tulee teille vielä ahtaat paikat. Roch!\nSinun pitäisi saada korvillesi tahi selkääsi, mutta annan sinulle nyt\nanteeksi, sillä sinä esiinnyit kuin ritari ja lupasit häntä edelleen\nahdistella. Tule tänne, niin suutelen sinua! Olen sinuun tyytyväinen!\n\n— Kas, kun enokin on tyytyväinen! — sanoi Roch.\n\n— Hirsipuuta ja miekkaa! — puheli Zagloba edelleen. — Ja sen hän\nsanoi minulle päin naamaa! Onpa teillä suojelija! Noin suojelee\nsusi pässiä... Ja milloin hän sitä puhuu? Silloin, kun jo on\nhenkihieverissä. Ottakoon lappalaiset neuvonantajikseen ja pyytäköön\nniiden välityksellä pirulta suojelusta! Mutta meitä auttaa Pyhä\nNeitsyt! Kun on semmoinen auttaja, niin me heidät jokaisen otamme\nniskasta ja vedämme kuin ravut pyydyksestä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nKului muutamia päiviä. Kuningas oli yhä jokien yhtymäkohdassa\nja lähetti joka suuntaan lähettejä linnoituksiin ja kaikille\nkenraaleilleen ja päälliköilleen viemään määräyksiä, että jokaisen\noli riennettävä hänen avukseen. Muonaa kuljetettiin Veikseliä pitkin,\nmikäli mahdollista, mutta sitä ei tullut riittävästi. Kun kymmenkunta\npäivää oli kulunut, alettiin syödä hevosia, ja kuningas kenraaleineen\njoutui epätoivoon ajatellessaan, miten käy, kun ratsumiehillä ei ole\nhevosia, eikä tykkejä saada kuljetetuksi. Kaikkialta tuli sen lisäksi\nhuonoja sanomia. Yli koko maan oli kapinan liekki niin leimahtanut\nkuin koko valtakunta olisi tervattu ja sytytetty palamaan. Pienemmät\njoukko-osastot eivät voineet tulla avuksi, sillä ne eivät uskaltaneet\nlähteä liikkeelle. Liettua, jota Pontus de la Gardie oli rautakourin\npitänyt kurissa, nousi yhtenä miehenä. Suur-Puola, joka ensimmäisenä\noli alistunut, heitti myös ensimmäisenä ikeen niskastaan ja oli\nesimerkkinä koko valtakunnalle sankaruudessa, kestäväisyydessä ja\nuhrautuvaisuudessa. Aatelis- ja talonpoikaisjoukot eivät hyökänneet\nvain kylissä olevien ruotsalaisten joukkojen niskaan, vaan kävivät\nkaupunkienkin kimppuun. Turhaan ruotsalaiset kostivat julmasti, turhaan\nhe hakkasivat pois kädet vangeilta, polttivat kylät, pystyttivät\nhirsipuita ja tuottivat Saksasta kidutuskojeita kapinallisten\nkiduttamista varten. Ken joutui uhriksi, hän kärsi ja kuoli, mutta jos\nhän oli aatelismies, kuoli hän sapeli kädessä, jos oli talonpoika,\nkaatui viikate kädessä. Ja ruotsalaisten veri virtasi kaikkialla\nSuur-Puolassa, kansa asui metsissä, naisetkin tarttuivat aseihin.\nRangaistukset herättivät vain yhä suurempaa raivoa ja kostonhimoa.\nPellot jäivät viljelemättä, ja kauhea nälänhätä levisi yli maan,\nmutta enimmän siitä kärsivät ruotsalaiset, jotka olivat kaupungeissa\nsuljettujen porttien takana eivätkä uskaltaneet lähteä niistä.\n\nMyöskin heidän mielensä alkoi lannistua. Masowiassa olivat asiat\nsamalla kannalla. Syvällä metsissä asuvat ihmiset jättivät mökkinsä,\nasettuivat väijyksiin teitten varsille ja kaappasivat muonakuormat\nja sananviejät. Pikkuaateli Podlasiessa yhtyi tuhatlukuisin joukoin\nSapiehaan. Lublin oli liittoutuneitten käsissä. Kaukaa Rusjista tuli\ntataarilaisia ja näiden mukaansa pakottamina kasakoita. Kaikki olivat\njo varmoja siitä, että ennemmin tahi myöhemmin Kaarle Kustaasta ja\nRuotsin pääarmeijasta on jäljellä vain suuri hauta kansan kunniaksi\nja kauheaksi opetukseksi niille, joiden mieli tekisi hyökätä Puolan\nkimppuun. Katsottiin sodan jo lähestyvän loppuaan, ja oli niitä\njotka sanoivat Kaarle Kustaan voivan pelastua ainoastaan siten, että\nluovuttaa lunnaikseen Puolalle Liivinmaan.\n\nMutta äkkiä Kaarle Kustaan ja ruotsalaisten asema parani.\n\nMaaliskuun 20 päivänä antautui Marienburg, jota Stenbock oli kauan\npiirittänyt. Näin vapautui sieltä vahva ja hyvin varustettu sotajoukko,\njoka saattoi rientää auttamaan kuningasta.\n\nToiselta puolen Badenin maakreivi oli saanut värvätyksi sotajoukon ja\nriensi vereksin voimin jokien kulmauksessa olevaa leiriä kohti.\n\nMolemmat sotajoukot etenivät lyöden pienemmät kapinoitsijajoukot,\nhävittäen, polttaen ja ryöstäen. Matkan varrella niihin liittyi\nruotsalaisia joukkoja, ja ne kasvoivat kuin joki, johon yhtyy puroja.\n\nSanoma Marienburgin antautumisesta sekä Stenbockin ja maakreivin\narmeijain tulosta saapui pian kummankin joen rannalle leiriytyneitten\npuolalaisten tietoon ja vaikutti lamauttavasti mieliin. Stenbock oli\nvielä kaukana, mutta Badenin maakreivi, joka läheni pikamarssissa,\nsaattoi pian ilmestyä paikalle ja muuttaa koko aseman Sandomirin\nedustalla.\n\nPuolalaiset päälliköt pitivät sotaneuvottelun, ja siinä päätettiin,\nettä Sapieha joukkoineen jäisi vartioimaan, ettei Kaarle Kustaa pääse\npois loukusta, mutta että Czarniecki rientäisi Badenin maakreiviä\nvastaan, ryhtyisi ensitilassa taisteluun, ja jos Jumala soisi hänelle\nvoiton, palaisi takaisin saartamaan kuningasta.\n\nAsianmukaiset määräykset annettiin heti, ja aamulla lähdettiin\nliikkeelle kaikessa hiljaisuudessa, sillä Czarniecki tahtoi, että lähtö\npysyisi salassa ruotsalaisilta. Leiripaikalle sijoitettiin aatelisten\nja talonpoikain vapaajoukkoja. Nämä virittivät tulia ja melusivat\nestääkseen vihollista pääsemästä selville sotajoukon lähdöstä.\n\nKoko armeija pysähtyi Zawadaan. Czarniecki ratsasti joukkonsa etunenään\nja antoi sen sitten kulkea ohitseen saadakseen tarkan käsityksen sen\nsuuruudesta ja laadusta. Tuo ohikulku oli komea näky, ja kastellaanin\nsydän paisui. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti hevosta ja\nmiestä, näkyi tuimia sotilaitten kasvoja ja päiväpaisteessa välkkyviä\naseita. Se ei ollut mikään tilapäisesti koottu vapaaehtoisten joukko,\nvaan sodassa karaistua väkeä, järjestettyä ja kouliintunutta ja\ntaisteluissa niin rohkeata, että mikään ratsuväki maailmassa ei sitä\nvoinut vastustaa. Czarniecki tunsi tällä hetkellä, että hän aivan\nvarmasti näillä miehillä hajoittaa maakreivin sotajoukon kuin akanat\ntuuleen, ja tuo voitonvarmuus sai hänen kasvonsa kirkastumaan.\n\n— Jumalan avulla voittoon! — huusi hän.\n\n— Jumalan avulla! Voitamme! — vastasivat voimakkaat äänet.\n\nTuo huuto lensi joukosta joukkoon niinkuin ukkosen jyrinä kulkee läpi\npilvien. Czarniecki kannusti ratsuaan ja joukko lähti liikkeelle.\n\nHe kulkivat kuin petolintujen parvi, jotka kaukaa ovat vainunneet\nhaaskan. Ei koskaan oltu kuultu edes arojen tataarilaisten keskuudessa\ntämmöisestä vinhasta kulusta. Sotamiehet nukkuivat satulassa, söivät ja\njoivat laskeutumatta maahan. Hevosia syötettiin käsistä. Joet, metsät,\nkylät, kaupungit vilahtelivat ohi. Kun talonpojat kylissä tulivat ulos\nmökeistään katsomaan sotajoukkoa, oli se jo kiitänyt ohi ja kadonnut\npölypilveen. Kuljettiin yötä päivää ja levättiin vain sen verran kuin\noli välttämätöntä hevosten takia.\n\nViimein Kozienican luona he kohtasivat kahdeksan ruotsalaista\neskadroonaa. Laudalaiset, jotka kulkivat etumaisina, näkivät\nensimmäiseksi vihollisen ja hyökkäsivät heti kimppuun. Toiset\nseurasivat jäljessä.\n\nRuotsalaiset luulivat olevansa tekemisissä joittenkin sissijoukkojen\nkanssa ja antautuivat taisteluun avoimella kentällä. Kahden tunnin\nkuluttua ei ollut jäljellä ainoatakaan elävää sielua, joka olisi voinut\nmennä maakreivin luo ja ilmoittaa Czarnieckin olevan tulossa.\n\nSitten puolalaiset jatkoivat matkaa entistä hurjaa vauhtia Magnuszewin\nluo. Vakoojat olivat nimittäin saaneet selville, että Badenin maakreivi\nkoko sotajoukkoineen oli Warkassa.\n\nWolodyjowski lähetettiin yöllä tiedustelujoukon kanssa ottamaan\nselville, miten sotajoukko oli asettunut ja mikä oli miesten lukumäärä.\n\nTämä retki ei ollut ensinkään mieleen Zagloballe, kun ei kuuluisa\nWisniowieckikaan koskaan ollut tämmöisiä määrännyt. Vanha soturi\nmurisi, mutta lähti mieluummin Wolodyjowskin kanssa kuin jäi toisten\njoukkoon.\n\n— Elimme kultaista aikaa Sandomirin edustalla, — sanoi hän venyttäytyen\nsatulassa. — Syötiin, nukuttiin ja katseltiin kaukaa saarroksissa\nolevia ruotsalaisia, mutta nyt ei ole aikaa edes nostaa tuoppia\nhuulille. Tunnen minä sotataidon antiquorum: suuren Pompeiuksen ja\nCaesarin, mutta herra Czarniecki keksii uusia tapoja. On vastoin\nkaikkia sääntöjä tärisyttää ruumistaan satulassa niin monta päivää ja\nyötä yhtämittaa. Nälkä saa jo mielikuvitukseni nousemaan kapinaan,\nniin että tähdet minusta ovat kuin puuroa ja kuu on silavanpala. Hitto\nvieköön tämmöisen sodan! Totisesti, olisin valmis nälissäni syömään\noman hevoseni korvat!\n\n— Huomenna, jos Jumala suo, lepäämme voitettuamme ruotsalaiset!\n\n— Mieluummin ruotsalaiset kuin tämä rasitus! Oi, Herra Jumala! Milloin\nsuot rauhan tälle valtakunnalle ja lämpimän nurkan sekä tuopin\nlämmitettyä olutta vanhalle Zagloballe?... Huoju vain, vanhus, hevosen\nselässä, huoju, kunnes huojut hautaan... Eikö siellä kellään ole\nnuuskaa. Pärskäyttäisin tämän uneliaisuuden pois sierainten kautta...\nKuu paistaa niin päin naamaani kuin tahtoisi katsoa vatsani pohjaan\nasti, vaikka en ymmärrä mitä se sieltä etsii, missä ei mitään ole.\nHitto vieköön tämmöisen sodan, sanon sen vieläkin!\n\n— Kun enosta kuu näyttää silavanpalalta, niin enopa voisi syödä sen! —\nsanoi Roch.\n\n— Jos söisin sinut, niin voisin sanoa syöneeni härän lihaa, mutta\npelkään, että se ateria veisi järkeni jäännöksetkin!\n\n— Jos minä olen härkä ja eno on minun enoni, niin mikä on eno sitten?\n\n— Luuletko sinä teräväpäisyydessäsi, että Althaea senvuoksi synnytti\ntulen, että hän istui uunin ääressä?\n\n— Mitä se minuun kuuluu?\n\n— Kuuluu sen verran, että jos sinä olet härkä, niin kysy ensin, kuka\noli isäsi, äläkä etsi enoasi, sillä härkä ryösti Euroopan, mutta\nEuroopan veli, joka oli hänen jälkeläistensä eno, oli silti ihminen.\nYmmärränkö?\n\n— En ymmärrä, mutta jos olisi syötävää, niin söisin.\n\n— Syö mikä hitto tahansa, mutta anna minun nukkua! Mitä siellä on,\nherra Michal? Miksi me pysähdyimme?.\n\n— Warka näkyy! — sanoi Wolodyjowski. — Kirkon torni loistaa kuutamossa.\n\n— Olemmeko kulkeneet Magnuszewin ohitse?\n\n— Magnuszew on jäänyt oikealle. Omituista on minusta, että joen tällä\npuolen ei ole yhtään ruotsalaista joukkoa. Menkäämme tuonne metsikköön\nja seisokaamme siellä! Kenties joku tulee.\n\nNäin sanottuaan Wolodyjowski johti joukkonsa tien vieressä olevaan\nmetsään asettaen sen tien kahden puolen noin sadan askelen päähän\ntiestä ja käskien kaikkien olla hiljaa ja pitää suitset kireällä, että\nyksikään hevonen ei hirnahtaisi.\n\nSeisottiin kuulematta pitkään aikaan mitään muuta kuin satakielten\ninnokasta laulua läheisestä lepikosta. Väsyneet sotilaat alkoivat\nnuokkua satulassaan, Zagloba painautui hevosen kaulaa vastaan ja nukkui\nsikeästi. Hevosetkin torkkuivat. Kului tunti. Viimein Wolodyjowskin\ntottunut korva erotti kavioitten kapseen kaltaisen äänen tieltä.\n\n— Valmiit! — huusi hän sotureilleen.\n\nItse hän tunkeutui tien reunaan ja katseli. Tie kimalteli kuutamossa\nkuin hopeanauha, mutta siinä ei näkynyt mitään. Kavioitten kapse\nkuitenkin läheni.\n\n— Tulevat! — sanoi Wolodyjowski.\n\nKaikki vetivät suitset tiukalle ja pidättivät henkeään. Ei kuulunut\nmuuta kuin satakielten laulu lepikosta.\n\nMutta sitten ilmestyi tielle ruotsalainen ratsumiesjoukko, johon kuului\nnoin kolmekymmentä miestä. He etenivät hitaasti eivätkä olleet rivissä,\nvaan vapaana joukkona. Sotamiehistä jotkut puhelivat keskenään, jotkut\nlaulelivat hiljalleen, sillä lämmin toukokuun yö sai sotamiestenkin\nrinnat lämpenemään. He kulkivat mitään aavistamatta niin läheltä herra\nMichalia, että hän tunsi hevosten hajun ja ratsumiesten suussa palavien\npiippujen savun.\n\nViimein he katosivat näkyvistä tien käänteessä. Wolodyjowski odotti,\nkunnes kavioitten kopina lakkasi kuulumasta. Sitten hän palasi\nmiestensä luo ja sanoi Skrzetuskeille:\n\n— Ajakaamme heidät nyt kuin hanhet kastellaanin leiriin! Kukaan ei saa\npäästä pakoon, jotta ei veisi tietoa toisille!\n\n— Jos sen jälkeen herra Czarniecki ei anna meidän syödä ja nukkua\nkylliksemme, — sanoi Zagloba; — niin kiitän häntä palveluksesta ja\npalaan herra Sapiehan luo. Herra Sapiehalla kun on taistelu, niin\ntaistellaan, ja kun on välihetki, niin pidetään pitoja. Jos olisi\nvaikka neljä suuta, niin kaikille riittäisi sopivaa työtä. Se on\njohtaja!\n\n— Älkää moittiko valtakunnan suurinta sotapäällikköä! — sanoi Jan\nSkrzetuski.\n\n— En minä moiti, vaan minun suoleni, joita nälkä soittelee kuin viulua.\n\n— Ruotsalaiset saavat tanssia niiden tahdissa! — keskeytti\nWolodyjowski. — Nyt lisätkäämme vauhtia. Tahtoisin tavata heidät sen\nkapakan luona metsässä, jonka ohi ajoimme mennessämme.\n\nHe jatkoivat matkaa nopeammin, mutta ei kovin nopeaan. Kuljettiin\nmetsässä, josta heitä ei voitu nähdä. Kun alettiin lähestyä kapakkaa,\nhiljennettiin vielä vauhtia ja kuljettiin askel askelelta, että ei\nkuuluisi melua. Kun oltiin jo pyssyn kantaman päässä, kuului ihmisten\nääniä.\n\n— Siellä ne ovat! — sanoi Wolodyjowski.\n\nRuotsalaiset olivat todellakin pysähtyneet kapakan luo ja etsivät\nsieltä jotakuta elävää olentoa saadakseen hiukan kastella kaulaansa.\nMutta kapakka oli autio. Jotkut tutkivat päärakennuksen, jotkut taas\naitan ja ulkohuoneet, toisten ulkona pidellessä etsijäin hevosia.\n\nWolodyjowskin joukko lähestyi sadan askelen päähän ja alkoi\ntataarilaisen puolikuun muodossa saartaa kapakkaa. Äkkiä kuului huuto:\n\"Allah!\" ja muutamia pyssyn laukauksia. Musta rivi sotamiehiä ilmestyi\naivan kuin maasta kasvaneena. Syntyi mellakka, sapelit kalisivat,\nkuului sadatuksia ja huutoja, mutta lyhyessä ajassa oli koko asia\nsaatettu loppuun.\n\nKapakan edustalle jäi muutamia miesten ruumiita ja hevosten raatoja.\nWolodyjowskin joukko jatkoi matkaansa kuljettaen mukanaan viisikolmatta\nvankia.\n\nPäivän koittaessa he saapuivat Magnuszewiin. Czarnieckin leirissä ei\nkukaan nukkunut. Kaikki olivat täysin valmiina. Kastellaani itse tuli\nvastaan laihana ja kalpeana rasituksesta.\n\n— No? — kysyi hän Wolodyjowskilta. — Onko vankeja.\n\n— On viisikolmatta.\n\n— Ja paljonko pääsi pakoon?\n\n— Nec nuntius cladis. Kaikki on otettu tahi tapettu.\n\n— Teidät kelpaa lähettää vaikka mihin! Hyvä! Ottakaa ne heti\nkuulusteltaviksi. Minä kuulustelen heitä itse.\n\nCzarniecki kääntyi menemään ja sanoi poistuessaan:\n\n— Olkaa valmiina, sillä saattaa tapahtua, että heti hyökkäämme!\n\n— Kuinka? — kysyi Zagloba.\n\n— Hiljaa nyt! — sanoi Wolodyjowski.\n\nRuotsalaiset vangit tunnustivat heti ilman kidutusta, mitä he tiesivät\nBadenin maakreivin sotavoimista, tykkien lukumäärästä, jalkaväestä ja\nratsuväestä. Czarniecki tuli hieman miettiväiseksi, sillä hän kuuli\nnyt, että armeija tosin oli äsken värvätty, mutta että siihen kuului\nveteraaneja, jotka olivat ottaneet osaa jo Herra tiesi miten moneen\nsotaan. Joukossa oli paljon saksalaisia ja huomattava ranskalainen\nosasto. Koko sotajoukko oli muutamia satoja miehiä suurempi kuin\npuolalainen. Mutta sen sijaan ilmeni tunnustuksista, että maakreivi ei\naavistanutkaan Czarnieckin olevan niin lähellä, vaan luuli puolalaisten\nkaikkine voimineen piirittävän kuningasta Sandomirin luona.\n\nTuskin ennätti Czarniecki kuulla tämän, kun hän hypähti paikaltaan ja\nhuusi:\n\n— Witowski, käskekää soittamaan lähtömerkki!\n\nPuoli tuntia myöhemmin sotajoukko lähti liikkeelle ja kulki raikkaassa\nkevätaamun ilmassa läpi kasteisten metsien ja kenttien. Lopulta alkoi\nnäkyä Warka, eli oikeastaan sen rauniot, sillä kaupunki oli kuusi\nvuotta sitten palanut perustuksiaan myöten.\n\nCzarnieckin sotajoukko kulki nyt avoimella paikalla eikä voinut pysyä\nnäkymättömänä. Ruotsalaiset huomasivatkin sen, mutta maakreivi arveli,\nettä jotkut partiojoukot olivat yhtyneet peloittaakseen heitä.\n\nVasta kun yhä uusia lippuja ilmestyi näkyviin metsän sisältä,\nalkoi kuumeinen liike ruotsalaisten leirissä. Nähtiin pienten\nratsuväkiosastojen ja upseerien liikkuvan kiireesti rykmenttien\nvälillä. Kirjava ruotsalainen jalkaväki alkoi keräytyä keskelle\ntasankoa, rykmentit asettuivat järjestykseen puolalaisten sotamiesten\nnähden, ja pian välkkyivät auringon paisteessa pitkät keihäät, joilla\njalkamiehet tavallisesti torjuivat ratsuväen hyökkäyksiä. Viimein\nsaapuivat rautapukuiset ruotsalaiset ratsumiehet ja asettuivat\npaikoilleen siipien päihin. Tykkejä vedettiin myös kentälle.\nKaikki nämä valmistelut ja liikkeet näkyivät aivan selvästi, sillä\naurinko valaisi kirkkaasti koko seudun.\n\nPilica erotti toisistaan kaksi sotajoukkoa.\n\nRuotsalaisten puoleisella rannalla soivat torvet, pärisivät rummut\nja kajahtelivat huudot joukkojen asettuessa kiireesti järjestykseen.\nCzarniecki jatkoi samaan aikaan marssiaan jokea kohti.\n\nÄkkiä hän nelisti eversti Wasowiczin luo, jonka rykmentti oli lähinnä\njokea.\n\n— Vanha soturi! — huudahti hän. — Kiiruhtakaa sillan luo, siellä alas\nhevosten selästä ja musketit käsiin! Te saatte koko vihollisen voiman\nvastaanne! Johtakaa!\n\nWasowicz punastui innostuksesta ja kohotti komentosauvansa. Huutaen\nlähtivät hänen miehensä kiitämään ja seurasivat häntä tomupilvessä.\n\nKolmensadan askelen päässä sillasta he hiljensivät vauhtia. Kaksi\nkolmasosaa joukosta hyppäsi satulasta ja juoksi siltaa kohti.\n\nRuotsalaiset juoksivat toiselta puolen vastaan, ja kohta alkoivat\nmusketit paukkua, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään. Savu levisi\njoen ylle. Kehoitushuutoja kaikui molemmin puolin. Molempien\nsotajoukkojen huomio keskittyi siltaan, joka oli puinen ja kapea,\nvaikea valloittaa, mutta helppo puolustaa. Sen yli oli joka tapauksessa\nainoa mahdollisuus päästä ruotsalaisten puolelle.\n\nNeljännestuntia myöhemmin lähetti Czarniecki Lubomirskin rakuunat\nWasowiczin avuksi.\n\nMutta ruotsalaiset alkoivat nyt ampua myös tykeillä vastapäistä rantaa.\nUusia tykkejä tuotiin yhä paikalle, ja kuulat lensivät vinkuen yli\nrakuunain päiden, putoilivat niitylle ja myllersivät maan.\n\nBadenin maakreivi seisoi armeijansa takana metsän laidassa ja katseli\nkaukoputkella taistelun kulkua. Mutta silloin tällöin hän otti sen pois\nsilmiensä edestä ja viittoi käsillään katsellen ihmetellen esikuntaansa.\n\n— He ovat tulleet hulluiksi! — sanoi hän. — Tahtovat anastaa tuon\nsillan. Muutama tykki ja pari, kolme rykmenttiä voi sen pitää\nhallussaan kokonaista armeijaakin vastaan.\n\nMutta Wasowicz miehineen tunkeutui yhä itsepintaisemmin eteenpäin,\nmikä teki puolustuksenkin kiihkeämmäksi. Sillasta tuli taistelun\nkeskipiste, jota kohti lopulta koko ruotsalaisten sotavoima vetäytyi.\nSillalle suorastaan satoi rautaa ja tulta. Wasowiczin miehiä kaatui\ntiheinä joukkoina, mutta samaan aikaan tuli Czarnieckilta yhä tiukempia\nkäskyjä, että heidän on mentävä eteenpäin.\n\n— Czarniecki tapattaa nuo miehet! — huudahti äkkiä Lubomirski.\n\nMyös Witowski kokeneena sotilaana huomasi, että asiat olivat huonosti,\nja vapisi kärsimättömyydestä. Viimein hän ei jaksanut hillitä\nitseään, vaan nelisti Czarnieckin luo, joka kaiken aikaa jostakin\nkäsittämättömästä syystä oli kuljettanut joukkojaan yhä lähemmäksi\njokea.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Witowski — Verta vuodatetaan\nturhaan! Tuota siltaa emme saa haltuumme!\n\n— En minä sitä tahdokaan! — vastasi Czarniecki.\n\n— Mitä teidän ylhäisyytenne sitten tahtoo? Mitä meidän on tehtävä?\n\n— Jokea kohti kaikki! Jokea kohti! Menkää paikallenne!\n\nJa Czarnieckin silmät alkoivat salamoida niin peloittavasti, että\nWitowski puhumatta enää sanaakaan palasi paikalleen.\n\nArmeija oli nyt kahdenkymmenen askelen päässä rannasta ja seisoi sen\nsuunnassa pitkänä rivinä. Ei kukaan upseereista eikä sotamiehistä\ntietänyt, mitä tämä tarkoitti.\n\nÄkkiä ilmestyi Czarniecki kuin salama rintaman eteen. Hänen kasvonsa\nhehkuivat ja silmänsä säkenöivät. Hänen viittansa kohosi tuulessa aivan\nkuin siiviksi hartioille, hänen hevosensa hypähteli hänen allaan. Hän\ntempasi hatun päästään ja huusi kaikuvalla äänellä joukolleen:\n\n— Veljet! Vihollinen turvautuu jokeen ja pilkkaa meitä! Se on tullut\nyli meren tuhoamaan isänmaamme ja luulee, että me sen puolustukseksi\nemme kykene uimaan tuon joen yli!\n\nHän paiskasi hattunsa maahan ja osoitti sapelillaan lainehtivaa\njokea. Innostus valtasi hänet, hän kohosi satulassaan ja huusi vielä\nvoimakkaammin:\n\n— Se, jolle Jumala, usko ja isänmaa on rakas, seuratkoon minua!\n\nHän kannusti hevostaan ja syöksyi jokeen. Vesi räiskähti, mies ja\nhevonen hävisivät aaltoihin, mutta olivat kohta taas veden pinnalla.\n\n— Herrani jäljessä! — huusi Michalko, sama, joka Rudnikin luona oli\nkunnostautunut.\n\nJa hänkin syöksyi veteen.\n\n— Seuratkaa minua! — huusi terävällä, kuuluvalla äänellä Wolodyjowski.\n\nHän oli jo vedessä, ennenkuin oli lopettanut huudahduksensa.\n\n— Jeesus Maria! — huusi Zagloba kannustaen hevostaan.\n\nRykmentit painuivat toinen toisensa jälkeen veteen, joka vaahtosi nyt\nmaidonkarvaisena. Virta vei niitä jonkin verran syrjään, mutta miehet\nkannustivat hevosiaan, ja nämä uivat kuin delfiinit ja pärskyttivät\nsieraimillaan. Joki oli niin täynnä, että ihmisten ja hevosten päistä\nmuodostui silta, jota myöten olisi päässyt kuivin jaloin joen yli.\n\nCzarniecki saapui ensimmäisenä toiselle rannalle, mutta veden vielä\nvaluessa hänestä saapui hänen luokseen jo koko laudalainen rykmentti.\nKastellaani kohotti komentosauvan ja huusi Wolodyjowskille:\n\n— Eteenpäin! Lyö!\n\nSzandarowskin johtamalle rykmentille hän huusi:\n\n— Noitten jälkeen!\n\nJa näin hän lähetti kaikki rykmentit. Viimeisen johtoon asettui hän\nitse ja hyökkäsi eteenpäin huutaen: — Jumalan nimessä voittoon!\n\nKaksi varaväkenä seisovaa ruotsalaista rykmenttiä näki, mitä tapahtui,\nmutta niiden päälliköt olivat niin ällistyneet, että tuskin ennättivät\nlähteä liikkeelle, kun jo laudalaiset hurjasti hyökkäsivät heitä\nvastaan. Ensimmäisen ruotsalaisrykmentin hajoittivat puolalaiset heti\nkuin lehdet tuuleen, ja toinen rykmentti lähti lyhyen vastarinnan\njälkeen epäjärjestyksessä pakenemaan pääarmeijaa kohti.\n\nCzarnieckin joukot ajoivat sitä huutaen takaa ja löivät sapeleillaan\nniin kiivaasti, että maa peittyi kaatuneista.\n\nNyt vihdoin selvisi, miksi Czarniecki oli käskenyt Wasowiczia\nanastamaan sillan, vaikka ei aikonutkaan kulkea sen yli. Koko\narmeijan huomio oli kiintynyt siltaan, ja siksi ei kukaan estänyt\neikä ennättänyt estää joen yli uintia. Sen lisäksi oli koko\nvihollisarmeijan rintama ja tykkien suut siltaan päin, ja nyt, kun\nkolmetuhatta ratsumiestä hyökkäsi sivulta, oli pakko kiireesti\nmuodostaa uusi rintama ja päästä toisenlaiseen järjestykseen, jos\nmieli edes jotenkuten saada hyökkäys torjutuksi. Syntyi suuri hämminki\nja sekamelska. Jalkaväkirykmentit ja ratsuväki kääntyivät kiireesti\nviholliseen päin, rivit sekaantuivat, komentosanoja ei yleisessä\nmylläkässä kuultu, vaan kukin toimi omin päin. Turhaan upseerit tekivät\nyli-inhimillisiä ponnistuksia, turhaan maakreivi lähetti taisteluun\nmetsän reunassa seisovat ratsuväkirykmentit. Ennenkuin nämä pääsivät\ntoimimaan ja ennenkuin jalkaväki ennätti asettaa pitkien keihäitten\nvarret maahan torjuakseen vihollisen ratsuväen, oli laudalainen\nrykmentti hyökännyt kuin kuoleman henki rivien keskelle. Sitä seurasi\ntoinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes. Oli kuin tuomiopäivä olisi\ntullut. Muskettien savu verhosi koko taistelun kuin pilveen, josta\nkuului huutoja, valitusta, epätoivon outoja äännähdyksiä, riemuhuutoja,\naseitten kalsketta ja kammottavaa takomista. Väliin vilahti jokin lippu\nnäkyviin ja kajosi taas savuun, väliin näkyi kullattu komentosauva, ja\nsitten se taas hävisi näkyvistä, kuului vain melskettä ja jyrinää, kuin\nmaa olisi haljennut ja vedet syöksyneet syvyyteen.\n\nSivulta kajahti äkkiä uusia huutoja. Wasowicz oli päässyt sillan yli ja\nhyökkäsi nyt. Se teki pian lopun taistelusta.\n\nSavupilvestä tuli ulos ja alkoi juosta metsää kohti suuret joukot\nmiehiä epäjärjestyksessä, repaleisina, avopäin ja aseettomina. Näitten\njälkeen syöksähti kokonainen lauma aivan sekasortoisena. Tykkimiehet,\njalkaväki, ratsuväki kiirehtivät sikin sokin ja mielettömän kauhun\nvallassa metsää kohti. Jotkut sotamiehet huusivat täyttä kurkkua,\njotkut juoksivat äänettöminä päätään suojellen, jotkut koettivat\npidättää pakenevia, mutta kaatuivat nurin, ja heidän päittensä ja\nselkiensä yli syöksyivät takaa-ajavat puolalaiset ratsumiesjoukot.\nJoka hetki nähtiin niiden hyökkäävän pakenijain tiheimpiin parviin. Ei\nkukaan enää puolustautunut, kaikki antoivat surmata itsensä, ruumiita\nmakasi vieretysten, ja koko aukeamalla joen ja metsän välillä näkyi\nvain pakenevia ja takaa-ajajia. Tykit olivat vaienneet. Taistelu oli\nlakannut olemasta taistelua ja muuttunut joukkomurhaksi.\n\nKoko se osa armeijaa, joka pakeni metsään, tuhoutui. Vain muutamat\neskadroonat ratsumiehiä pääsivät sinne asti, ja heitä ajoivat takaa\nkevyet ratsuväkiosastot.\n\nMutta metsässä odotti talonpoikia, jotka taistelun melske oli kutsunut\nympäröivistä kylistä sinne. Nämä surmasivat pakenijat.\n\nHurjinta oli kuitenkin takaa-ajo Varsovaan vievällä maantiellä, jonne\nruotsalaisten päävoimat olivat paenneet. Kahdesti koetti nuorempi\nmaakreivi Aadolf pysähdyttää siellä takaa-ajon, mutta epäonnistui ja\njoutui viimein itsekin vangiksi. Neljäsataa miestä hänen ranskalaista\njalkaväkeään laski aseensa, kolmetuhatta valiomiestä, muskettisotureita\nja ratsuväkeä, pakeni aina Mniszewiin asti. Muskettisoturit hakattiin\nkuoliaiksi Mnizewissä, ratsuväkeä ajettiin takaa, kunnes se kokonaan\nhajosi metsiin ja erämaihin.\n\nEnnenkuin aurinko laski, oli Badenin maakreivi Fredrikin sotajoukosta\ntehty loppu.\n\nAlkuperäisellä taistelupaikalla oli vain lipunkantajia lippuineen,\nsillä kaikki miehet olivat ajamassa vihollista takaa. Aurinko oli jo\nlaskemassa, kun ensimmäiset palaavat ratsumiesosastot tulivat esiin\nmetsästä ja Mnizewin suunnalta. Ne tulivat takaisin laulellen ja ääntä\npitäen, heittelivät ilmaan lakkejaan ja ampuivat pistoleilla. Kaikki\nkuljettivat mukanaan vankeja. Nämä kulkivat hevosten vieressä avopäin,\naseettomina, pää rinnalle painuneena, repaleisina, verisinä, vähän\nväliä kompastuen kaatuneitten toveriensa ruumiisiin. Taistelukenttä\noli kaamean näköinen. Muutamissa kohdin, missä kamppailu oli ollut\nkiivain, oli ruumiita kasoissa. Jotkut jalkamiehet pitelivät\nvielä kangistuneissa käsissään keihäitä. Kaikkialla oli surkeassa\nsekamelskassa ruumiita, katkenneita aseita, musketteja, rumpuja,\ntorvia, lakkeja, vöitä ja irtautuneita jäseniä.\n\nHieman kauempana, joen luona, oli jo jäähtyneitä tykkejä, jotkut\nmiesten rynnistyksestä kumoon kaatuneina, toiset aivan kuin valmiina\nlaukaistaviksi. Niitten vieressä makasivat ikuiseen uneen nukkuneina\ntykkimiehet. Nähtiin useita ruumiita, jotka olivat painautuneet\ntykkejä vastaan ja syleilivät niitä aivan kuin suojellakseen niitä\nvielä kuoltuaankin. Veren ja aivojen tahrima teräs kimalteli kaameasti\nlaskevan auringon valossa. Auringon säteet heijastuivat verilätäköistä.\nVeren haju sekaantui kaikkialla koko taistelukentällä ruudin hajuun ja\nhevosten hikeen.\n\nCzarniecki oli palannut jo ennen auringonlaskua ja pysähtyi aukeaman\nkeskelle. Sotajoukko tervehti häntä riemuhuudoin. Hän seisoi auringon\nvalossa perin uupuneena, mutta säteilevänä, paljain päin ja vastaili\nhurraaville joukoille:\n\n— Ei minulle, hyvät herrat, ei minulle, vaan Jumalallemme!\n\nHänen vieressään seisoivat Witowski ja Lubomirski, jälkimmäinen\nkirkkaana kuin aurinko, sillä hänellä oli kullattu haarniska. Hänen\nkasvoilleen oli räiskynyt verta, sillä hän oli innokkaasti ottanut osaa\ntaisteluun, heiluttanut miekkaa ja hakannut maahan vihollisia omin\nkäsin kuin tavallinen sotamies. Mutta hän synkistyi, kun hänen omat\njoukkonsakin huusivat:\n\n— Vivat Czarniecki, dux et victor!\n\nKateus oli jo alkanut jäytää marsalkan sydäntä.\n\nYhä uusia joukkoja tuli yhtämittaa joka taholta taistelukentälle, ja\nkaikki ne heittivät Czarnieckin jalkojen eteen vihollisen lippuja.\nSyntyi uutta riemua, hurraahuutoja, lakkien heittelemistä ilmaan ja\npistoleilla ampumista.\n\nAurinko painui yhä alemmaksi.\n\nSilloin alkoi Warkan ainoasta, tulipalolta säilyneestä kirkosta kuulua\niltakellon ääni. Heti paljastuivat kaikkien päät, sotaväen pappi\nPiekarski aloitti virren: \"Herran enkeli ilmestyi Pyhälle Neitsyt\nMarialle...\", ja tuhannet rautaan verhotut rinnat yhtyivät siihen\nvoimakkain äänin.\n\nKun laulu oli lopussa, saapui hiljaista ravia laudalainen rykmentti,\njoka oli seurannut kauimmas vihollista. Taaskin paiskattiin Czarnieckin\njalkain juureen lippuja. Hän ilostui ja nähtyään Wolodyjowskin kysyi:\n\n— Pääsikö niitä paljon karkuun? Wolodyjowski pyöritti vain päätään\nmerkiksi, että semmoisia ei ollut paljon, mutta oli niin uupunut, että\nei jaksanut puhua sanaakaan, vaan haukkoi suu auki ilmaa. Viimein\nhän osoitti kädellään suutaan ilmoittaakseen, että ei voi puhua, ja\nCzarniecki ymmärsi merkin.\n\nMutta Zagloba oli jo paremmin päässyt hengästyksestä ja alkoi hampaat\nkalisten puhua katkonaisella äänellä:\n\n— Hyväinen aika! Olemme hikisiä, ja tuuli on kylmä!... Vilu puistattaa\nruumistani... Riisukaa takki jonkun suurikokoisen ruotsalaisen yltä\nja antakaa minulle, sillä minulla on kaikki märkää... Läpimärkää\njoka paikassa. En tiedä, onko se vettä vai hikeä vaiko ruotsalaisten\nverta... Jos olisin koskaan aavistanut... että vielä elämässäni\nnitistän semmoisen määrän ruotsalaisia... niin ihme se olisi ollut...\nSuurin voitto tässä sodassa!... Mutta toiste en ratsasta veteen!...\nSyömättä, juomatta, nukkumatta, ja sitten kylmä kylpy kaiken päälle...\nJo se riittää minun ikäiselleni... Halvaus tästä tulee... Viinaa,\nHerran tähden!...\n\nKuultuaan tämän ja nähdessään, että vanha soturi oli kokonaan\nvihollisen veren tahrima, Czarniecki ojensi hänelle oman pullonsa.\n\nZagloba pani sen huulilleen ja antoi kohta takaisin tyhjänä.\n\n— Ottakaapa todellakin yllenne toinen puku, vaikkapa ruotsalainen! —\nsanoi Czarniecki.\n\n— Minä etsin enolle isokokoisen ruotsalaisen! — lausahti Roch.\n\n— Miksi pukeutuisin verisiin vaatteisiin? — sanoi Zagloba. — Riisu\nkaikki paitaa myöten siltä kenraalilta, jonka toin tänne!\n\n— Otitteko vangiksi kenraalin? — kysyi Czarniecki vilkkaasti.\n\n— Mitäpä minä en olisi tehnyt! — vastasi Zagloba.\n\nNyt oli Wolodyjowski jo saanut takaisin puhelahjansa.\n\n— Me olemme vanginneet — sanoi hän, — nuoremman maakreivi Aadolfin,\nkreivi Falkensteinin, kolme kenraalia ja muita upseereita.\n\n— Entä maakreivi Fredrik? — kysyi Czarniecki.\n\n— Jos hän ei makaa täällä maassa, niin hän on paennut metsään, ja jos\nhän on paennut, niin talonpojat hänet tappavat.\n\nTässä kohdin Wolodyjowski erehtyi. Maakreivi Fredrik yhdessä kreivi\nSchlippenbachin ja Ehrensheinin kanssa harhaili metsissä, piileksi\nlinnan raunioissa vilua ja nälkää kärsien ja pääsi pakenemaan.\nVarsovaan. Myöhemmin he kyllä joutuivat vangeiksi, mutta tällä kertaa\npelastuivat.\n\nOli jo myöhä, kun Czarniecki lähti taistelukentältä Warkaan. Se oli\nkenties hänen elämänsä iloisin yö, sillä näin suurta tappiota eivät\nruotsalaiset vielä olleet kärsineet sodan alusta asti. Kaikki tykit,\nkaikki liput, kaikki päälliköt, paitsi ylipäällikkö, olivat joutuneet\npuolalaisten käsiin. Armeija oli perin pohjin tuhottu. Sen kaikkiin\nsuuntiin hajaantuneet jäännökset joutuivat talonpoikaisjoukkojen\nuhriksi. Mutta sen lisäksi oli osoitettu, että ruotsalaiset, jotka\nitse pitivät itseään voittamattomina avoimessa taistelussa, juuri\navoimella kentällä eivät voineet pitää puoliaan säännöllistä\npuolalaista sotajoukkoa vastaan. Czarniecki ymmärsi myös, minkä\nvaltavan vaikutuksen tämä voitto tekisi koko valtakunnassa, kuinka se\nkasvattaisi rohkeutta ja herättäisi innostusta. Hän näki jo hengessään,\nettä Puola lyhyen ajan kuluttua on vapaa vihollisesta ja riemuitsee...\nEhkäpä hän näki edessään myös kultaisen suurhetmaninsauvan...\n\nHänen sopi kyllä uneksia semmoisesta, sillä hän oli todellakin sotilas\nja isänmaan puolustaja, jossa ei ollut vilppiä eikä petosta.\n\nNyt hän ei jaksanut hillitä riemua, joka täytti hänen mielensä, vaan\nkääntyi vierellään ratsastavan Lubomirskin puoleen ja puhui:\n\n— Nyt Sandomiriin! Sandomiriin ensi tilassa! Sotajoukko on jo oppinut\nuimaan jokien yli. Ei meitä peloita San eikä Veiksel!\n\nMarsalkka ei vastannut sanaakaan, mutta sen sijaan Zagloba, joka\nratsasti jonkin matkan päässä ruotsalaisessa puvussa, uskalsi lausua:\n\n— Menkää minne tahdotte, mutta ilman minua, sillä minä en ole mikään\nkirkonkukko, joka pyörähtelee yöt päivät tarvitsematta syödä ja nukkua!\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nTämän voiton jälkeen Czarniecki antoi vihdoinkin armeijansa levähtää\nja syöttää perin väsyneitä hevosiaan. Sitten oli tarkoitus taas\npikamarssissa mennä takaisin Sandomirin luo ja kukistaa Ruotsin\nkuningas.\n\nTähän aikaan saapui eräänä iltana leiriin herra Charlamp tuoden sanomia\nSapiehalta. Czarniecki sattui olemaan eräällä tarkastusmatkalla, ja kun\nCharlamp ei häntä tavannut, meni hän suoraan Wolodyjowskin asuntoon\nlepäämään pitkän matkan vaivoista.\n\nYstävät ottivat hänet iloisesti vastaan, mutta hän näytti jo alusta\nalkaen surulliselta ja sanoi:\n\n— Teidän voitostanne olen kuullut. Täällä meille onni hymyilee,\nmutta Sandomirin luona se on meidät hylännyt. Carolus on livahtanut\npois satimesta ja lisäksi tuottanut pahaa häiriötä liettualaiselle\narmeijalle.\n\n— Se on mahdotonta! — huudahti Wolodyjowski. Molemmat Skzretuskit ja\nZagloba olivat kuin pilvistä pudonneet.\n\n— Kuinka se tapahtui? Kertokaa Herran nimessä, pian!\n\n— Ei henki kulje! — vastasi Charlamp. — Olen ratsastanut yötä päivää ja\nolen aivan uuvuksissa. Kun herra Czarniecki tulee, niin kerron kaikki\nab ovo. Antakaa minun edes hiukan hengähtää!\n\n— Carolus on siis päässyt satimesta! Aavistin, että niin kävisi.\nMuistatteko, että ennustin sitä teille? Kowalski voi sen todistaa.\n\n— Eno ennusti! — sanoi Roch.\n\n— Ja minne Carolus on mennyt? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Jalkaväki meni jokea pitkin lotjilla, ja hän itse meni ratsuväen\nkanssa Veikselin vartta Varsovaan.\n\n— Oliko taistelua?\n\n— Oli ja ei. Sanalla sanoen: antakaa minun olla rauhassa, sillä minä en\nvoi puhua.\n\n— Sanokaa vain yksi asia vielä. Onko Sapieha voitettu perin pohjin?\n\n— Voitettuko? Hänhän ajaa takaa kuningasta, mutta ei hän kykene saamaan\ntätä kiinni.\n\n— Hän on yhtä etevä takaa ajamaan kuin saksalainen paastoamaan! — sanoi\nZagloba.\n\n— Jumalan kiitos! Armeija on kuitenkin kunnossa! — huudahti\nWolodyjowski.\n\n— Vetivät nenästä yksinkertaisia! — huusi Zagloba. — Huono juttu!\nMeidän pitää taas yhdessä paikata valtakunnan rikkinäinen kohta.\n\n— Älkää moittiko liettualaista armeijaa! — vastasi Charlamp. —\nCarolus on suuri sotapäällikkö, eikä ole helppoa olla hänen kanssaan\ntekemisissä. Olettehan te, suurpuolalaiset, kokeneet sen itsekin\nUjscien, Wolborzin ja Sulejowon luona ja kymmenissä muissa paikoissa.\nJoutuihan itse herra Czarnieckikin tappiolle Golebin luona. Miksi ei\nsiis herra Sapieha olisi voinut kärsiä tappiota, etenkin kun te jätitte\nhänet oman onnensa nojaan!\n\n— Niin, mitä me menimmekään leikkiin Warkan luo? — sanoi Zagloba\nnyrpeästi.\n\n— Tiedän, että se ei ollut leikkiä, vaan kova taistelu, ja että\nJumala antoi teille voiton. Mutta kukapa tietää, eikö olisi ollut\nparempi, että te ette olisi tänne lähteneet, sillä meillä sanotaan,\nettä kummankin sotajoukkomme erikseen voi voittaa, mutta kun ne ovat\nyhdessä, eivät kaikki helvetin vallatkaan niille mitään mahda.\n\n— Se on mahdollista, — sanoi Wolodyjowski. — Mutta mitä johtajat ovat\npäättäneet, sitä ei meidän tule arvostella. Kyllä on täytynyt olla\nsyytä myöskin teissä!\n\n— Sapieha on tietysti tehnyt jonkin tyhmyyden, kyllä minä hänet tunnen!\n— sanoi Zagloba.\n\n— Sitä en voi kieltää! — murahti Charlamp. He vaikenivat ja katsahtivat\nvain silloin tällöin synkästi toisiinsa. Äsken he olivat olleet täynnä\nluottamusta ja toivoa, mutta nyt näytti valtakunnan onni taas olevan\nvaarassa. Viimein sanoi Wolodyjowski:\n\n— Herra kastellaani on tulossa! Näin sanoen hän poistui huoneesta.\nCzarniecki palasi tosiaankin. Wolodyjowski juoksi häntä vastaan ja\nalkoi huutaa:\n\n— Herra kastellaani! Ruotsin kuningas on lyönyt Liettuan armeijan ja\npäässyt satimesta! Täällä on sanansaattaja, jolla on kirjeitä Vilnon\nvojevodalta!\n\n— Missä mies itse on? — huudahti Czarniecki.\n\n— Minun luonani. Lähetän hänet heti! Mutta Czarnieckiin oli sanoma\ntehnyt niin syvän vaikutuksen, että hän ei tahtonut odottaa, vaan\nhyppäsi heti hevosen selästä ja lähti Wolodyjowskin kanssa tämän\nasuntoon.\n\nKaikki hypähtivät pystyyn hänen saapuessaan, mutta hän nyökäytti heille\nvain päätään ja sanoi:\n\n— Antakaa kirjeet!\n\nCharlamp antoi hänelle sinetillä suljetun kirjeen. Kastellaani meni\nikkunan luo, sillä huoneessa oli jo pimeä, ja alkoi lukea kulmakarvat\nrypyssä ja tuiman näköisenä. Väliin välähti vihastus hänen silmistään.\n\n— Kastellaani on kiihtynyt! — kuiskasi Zagloba Skrzetuskille. —\nKatsokaa, miten hänen poskensa hehkuvat! Kohta hän alkaa sammaltaa,\nniinkuin hän aina tekee, kun suuttuu.\n\nCzarniecki luki kirjeen loppuun, kierteli vähän aikaa viiksiään ja\najatteli. Sitten hän sanoi terävällä äänellä:\n\n— Tulkaa lähemmäksi, toveri!\n\n— Palvelukseksenne!\n\n— Puhukaa totta! — sanoi Czarniecki painokkaasti. — Tämä kirje on niin\netevästi kokoonpantu, että siitä ei saa mitään selvää... Mutta...\npuhukaa totta kaunistelematta: onko armeija lyöty hajalle.\n\n— Ei ollenkaan, teidän ylhäisyytenne!\n\n— Montako päivää tarvitsette kootaksenne sen taas?\n\nTässä Zagloba kuiskasi Skrzetuskille:\n\n— Hän koettaa pistää miehen pussiin! Mutta Charlamp vastasi empimättä:\n\n— Koska armeijaa ei ole hajoitettu, niin siinä ei ole mitään\nkokoamistakaan. Tosin viisisataa vapaaehtoista katosi, eikä niitä ollut\nkaatuneittenkaan joukossa, mutta sehän on tavallista, eikä armeijalle\nsiitä ollut mitään vahinkoa. Päinvastoin on herra hetmani lähtenyt\nhyvässä järjestyksessä seuraamaan kuninkaan jäljessä.\n\n— Ettekö menettäneet tykkejä?\n\n— Emme, paitsi niitä neljää, jotka ruotsalaiset naulitsivat, kun eivät\nvoineet ottaa mukaansa.\n\n— Huomaan, että puhutte totta. Kertokaa nyt, miten kaikki tapahtui.\n\n— Incipiam! — sanoi Charlamp. — Kun jäimme yksin, huomasi vihollinen\narmeijan Veikselin rannalta lähteneen ja vain vapaajoukkoja olevan\nniiden sijalla. Ajattelimme, taikka oikeastaan herra Sapieha ajatteli,\nettä ruotsalaiset hyökkäävät niiden kimppuun ja lähetti heille\njoitakin apujoukkoja, mutta vähäisiä, ettei heikontaisi itseään.\nMutta ruotsalaisten leirissä oli kuhinaa kuin mehiläispesässä. Illan\nsuussa ne alkoivat keräytyä suurin joukoin Sanin rannalle. Olimme\nvojevodan asunnossa. Sinne tuli herra Kmicic, joka nyt nimittää itseään\nBabinicziksi, ilmoittamaan asiasta. Mutta herra Sapiehalla oli juuri\nalkamassa kemut, joihin oli saapunut paljon aatelisnaisia Krasnikista\nja Janowosta, ja kun herra vojevoda pitää paljon kauniimmasta\nsukupuolesta...\n\n— Ja pitää paljon myös kemuista! — keskeytti Czarniecki.\n\n— Kun minä en ole siellä, niin ei ole ketään, joka saisi hänet pysymään\nkohtuuden rajoissa! — huomautti Zagloba.\n\n— Ehkäpä joudutte sinne pikemmin kuin luulette! — sanoi Czarniecki.\n\nSitten hän kääntyi Charlampin puoleen ja sanoi:\n\n— Jatkakaa!\n\n— Babinicz siis tuo sen tiedon, mutta vojevoda sanoo siihen: \"Ne vain\novat hyökkäävinään! Eivät ne ryhdy mihinkään. Pikemminkin (sanoo) ne\nmenevät Veikselin yli, mutta pidän heitä silmällä ja hyökkään siinä\ntapauksessa itse. Nyt (sanoo) älkäämme antako häiritä iloamme!\" Alamme\nsilloin syödä ja juoda. Soittokunta rupeaa soittamaan, ja itse vojevoda\nottaa osaa tanssiin...\n\n— Kyllä minä hänet tanssitan! — keskeytti Zagloba.\n\n— Hiljaa! — sanoi Czarniecki.\n\n— Tulee uusi sanoma, että ruotsalaiset pitävät kovaa melua. Mutta se\nei vaikuta mitään. Vojevoda lyö paashia korvalle: \"Mitä sinä tänne\ntuppaudut!\" Tanssimme aamun sarastukseen asti, nukuimme puolipäivään.\nKeskipäivällä huomaamme ruotsalaisten luoneen korkeita valleja, ja\nniillä on isoja tykkejä. Väliin ne ampuvat, ja niiden kuulat ovat\nhirmuisia, kuin ämpäreitä ikään, joista kyllä kyytinsä saa...\n\n— Älkää vätystelkö! — keskeytti Czarniecki — Ette ole nyt hetmanin\nluona!\n\nCharlamp nolostui pahasti ja jatkoi:\n\n— Keskipäivän aikaan saapui itse vojevoda. Ruotsalaiset olivat noitten\nvallien turvissa alkaneet rakentaa siltaa. He tekivät työtä iltaan asti\nmeidän suureksi ihmeeksemme, sillä olimme sitä mieltä, että joskin he\nsaavat sen rakennetuksi, niin he eivät pääse siitä yli. Seuraavana\npäivänä he jatkoivat työtään. Nyt alkoi vojevoda järjestää sotajoukkoa,\nsillä hänkin uskoi nyt, että syntyy taistelu.\n\n— Mutta silta olikin vain silmänlumetta, ja he tulivat yli alempana\ntoista myöten sekä hyökkäsivät kimppuunne sivulta, — keskeytti\nCzarniecki.\n\nCharlamp katseli silmät selällään ja suu auki, oli vähän aikaa vaiti ja\nsanoi sitten:\n\n— Onko teidän ylhäisyytenne jo saanut selostuksen tapahtumasta?\n\n— Eikö mitä! — kuiskasi Zagloba. — Mutta kaikki sota-asiat ymmärtää\npäällikkömme jo edeltäpäin aivan kuin näkisi ne edessään.\n\n— Jatkakaa, — sanoi Czarniecki.\n\n— Tuli ilta. Sotajoukko oli valmiina, mutta johtajalla oli taas kemut.\nAamulla aikaisin kulkivat ruotsalaiset toisen sillan yli, jonka olivat\nrakentaneet alemmaksi, ja tekivät heti hyökkäyksen. Äärimmäisenä\nseisoi joukkoineen herra Koszyc, hyvä soturi. Tämä piti puoliaan.\nAvuksi hänelle riensivät lähinnä olevat vapaaehtoiset, mutta kun\nheitä alettiin ampua tykillä, niin he lähtivät käpälämäkeen. Herra\nKoszyc kaatui, ja hänen joukkonsa kärsi pahasti. Mutta vapaaehtoiset\nsyöksyivät leiriin ja saivat aikaan yleisen hämmingin. Kaikki\nrykmentit, jotka olivat valmiina, lähtivät vihollista vastaan, mutta\nemme saaneet mitään aikaan ja menetimme tykit. Jos kuninkaalla olisi\nollut enemmän jalkaväkeä ja tykkejä, olisimme kärsineet vakavan\ntappion, mutta onneksi oli suurin osa jalkaväkeä ja tykit lähetetty\nyöllä pois proomuilla, mistä meillä myöskään ei ollut mitään tietoa.\n\n— Sapja on tehnyt tuhmuuden! Aavistinhan sen! — huudahti Zagloba.\n\n— Saimme käsiimme kuninkaan kirjeenvaihdon, — jatkoi Charlamp, — jonka\nruotsalaiset kiireessä pudottivat. Siinä sanottiin, että kuningas menee\nPreussiin ja aikoo tulla takaisin vaaliruhtinaan joukkojen kanssa,\nkoska, niinkuin hän kirjoittaa, hän ei selviydy yksistään ruotsalaisin\nvoimin.\n\n— Minä tiedän sen! — sanoi Czarniecki. — Herra Sapieha on lähettänyt\nminulle sen kirjeen.\n\nSitten hän mutisi aivan kuin itsekseen:\n\n— Meidän pitää mennä Preussiin hänen jäljessään.\n\n— Sitä olen jo ammoin sanonut! — lausui Zagloba.\n\nCzarniecki katsoi häneen vähän aikaa mietteissään.\n\n— Onnetonta! — sanoi hän ääneen. — Jos minä olisin ennättänyt\nSandomiriin, niin yhdessä hetmanin kanssa olisimme tuhonneet\nruotsalaiset viimeiseen mieheen!... Haa, viivähdin! Sota pitenee, mutta\njoka tapauksessa tuho perii nuo rosvot...\n\n— Niin on! — sanoivat kaikki yhteen ääneen.\n\nJa taas täytti rohkeus sydämet, joihin äsken oli pyrkinyt epätoivo.\n\nZagloba oli kuiskannut jotakin Rzedzianin korvaan. Tämä katosi ulos\novesta, mutta palasi hetken kuluttua mukanaan pullo simaa. Sen nähtyään\nWolodyjowski kumarsi syvään kastellaanille.\n\n— Olisi suuri suosionosoitus yksinkertaiselle soturille..., — sanoi hän.\n\n— Juon mielelläni pikarin kanssanne! — sanoi Czarniecki. — Ja\ntiedättekö miksi? Siksi, että me eroamme!\n\n— Kuinka niin? — kysyi Wolodyjowski hämmästyen.\n\n— Herra Sapieha kirjoittaa, että laudalainen rykmentti kuuluu Liettuan\narmeijaan ja että se on lähetetty vain tilapäisesti kuninkaan joukon\navuksi. Mutta nyt hän tarvitsee sen itse, ja varsinkin upseereista on\nhänellä suuri puute. Herra Michal, te tiedätte, miten paljon teistä\npidän, ja vaikeata on minun teistä erota, mutta käsky velvoittaa. Tosin\nherra Sapieha hienotunteisena miehenä on lähettänyt määräyksen minun\nkauttani ja jättänyt minulle siihen nähden aivan vapaat kädet. Voisin\nsiis jättää sen teille näyttämättä... Minulla on aivan sama tunne, kuin\njos herra hetmani taittaisi parhaan miekkani... Mutta juuri siksi,\nettä määräys on minun päätösvaltaani jätetty, annan sen teille. Tehkää\nvelvollisuutenne! Maljanne, kelpo soturi!\n\nWolodyjowski kumarsi uudelleen maahan asti, mutta oli niin ymmällä,\nettä ei voinut lausua sanaakaan, ja kun Czarniecki syleili häntä,\nalkoivat kyynelet tippua hänen silmistään hänen keltaisille viiksilleen.\n\n— Mieluummin olisin kaatunut! — sanoi hän surullisesti. — Olen tottunut\ntaistelemaan rinnallanne, suuri johtaja, eikä voi tietää, miten vielä\nkäy.\n\n— Herra Michal, älkää välittäkö määräyksestä! — sanoi Zagloba\nliikutettuna. — Kirjoitan itse Sapiehalle ja annan hänen kuulla\nkunniansa!\n\nMutta herra Michal oli ennen kaikkea sotilas, ja hän tulistui tästä\nehdotuksesta.\n\n— Te olette ikuisesti partiolainen! Parempi olisi pitää suu kiinni, kun\nei ymmärrä asiaa! Virka velvoittaa!\n\n— Oikein! — sanoi Czarniecki.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKun herra Zagloba tuli hetmanin eteen, ei hän vastannut tämän iloiseen\ntervehdykseen, vaan pani kädet selän taakse, venytti huulensa ja alkoi\nkatsoa häneen kuin oikeamielinen, mutta ankara tuomari. Sapieha tuli\ntuon ilmeen nähdessään vielä iloisemmaksi, sillä hän odotti jotakin\nkujetta, ja kysyi:\n\n— No, miten voitte, vanha vekkuli? Miksi nyrpistätte nenäänne kuin\ntuntisitte pahaa hajua?\n\n— Kaikkialla Sapiehan sotajoukossa haiskahtaa bigos [= liettualainen\nruoka, jossa on kaalia ja lihaa].\n\n— Bigos? Kuinka niin?\n\n— Sen vuoksi, että ruotsalaiset ovat hakanneet kaalipäitä!\n\n— Ahaa! Se oli kohteliaisuus! Vahinko, että eivät teitä hakanneet!\n\n— Minäpä olenkin palvellut semmoista kenraalia, joka antoi meidän\nhakata, mutta ei meitä hakata!\n\n— Hitto teidät vieköön! Kunpa olisivat hakanneet edes kielenne pois!\n\n— Millä minä sitten ylistäisin Sapiehan voittoa? Hetmani synkistyi ja\nlausui:\n\n— Hyvä veli, älkää jatkako tuohon tapaan! On monia, jotka ovat\nunohtaneet isänmaalle tekemäni palvelukset ja syyttävät minua. Jos\nei olisi tuota suunsoittamista, niin asiat voisivat luistaa toisin.\nSanotaan minun kemujen vuoksi unohtaneen vihollisen, mutta ei muisteta,\nettä tätä vihollista ei koko valtakuntamme kyennyt vastustamaan!\n\nZagloba heltyi jonkin verran hetmanin puheesta ja sanoi:\n\n— Sellainen on tapa meillä, että aina kaikesta syytetään johtajaa. En\nminä ole niitä, jotka pitävät kemuja pahana, sillä mitä pitempi päivä\non, sitä tarpeellisempi on vatsan kestitseminen. Herra Czarniecki on\nsuuri sotapäällikkö, mutta se vika hänellä minun ymmärrykseni mukaan\nkuitenkin on, että hän tarjoaa sotajoukolle aamiaiseksi, päivälliseksi\nja illalliseksi vain ruotsalaisten lihaa. Hän on parempi johtaja kuin\nkokki, mutta hän tekee pahasti, sillä semmoisella ruokolla paras\nritarikin pian kyllästyy sotaan.\n\n— Oliko herra Czarniecki hyvin vihainen minulle?\n\n— Ei! Ensin hän kyllä osoitti suurta kiihtymystä, mutta kuultuaan,\nettä sotajoukko on kunnossa, hän sanoi kohta: \"Jumala johtaa asiat,\nei ihmisvoima!\" Mitäpä tuo! (sanoi). Kuka tahansa voi kärsiä tappion.\nKunpa meillä vain (sanoi) olisi isänmaassamme Sapiehoja, niin tämä\nolisi Aristidesten maa!\n\n— Herra Czarnieckin puolesta antaisin viimeisen veripisarani! — vastasi\nhetmani. — Jokainen muu koettaisi alentaa arvoani esiintyäkseen itse\nsitä suuremman kunnian loisteessa, varsinkin saatuaan uuden voiton,\nmutta hän ei ole niitä miehiä.\n\n— Ei minullakaan ole häntä vastaan muuta kuin että olen liian vanha\nsemmoiseen palvelukseen kuin hän vaatii sotilailta, ja varsinkaan eivät\nole terveydelleni käypiä ne kylvyt, joita hän määrää.\n\n— Olette siis tyytyväinen siihen, että olette taas luonani?\n\n— Olen tyytyväinen ja en ole. Tässä on nimittäin jo kokonainen tunti\npuhuttu ruoasta ja juomasta, mutta niitä ei ole näkynyt.\n\n— Heti käymme pöytään. Mitä herra Czarniecki nyt aikoo?\n\n— Hän menee Suur-Puolaan auttamaan raukkoja siellä, sitten hän menee\nStenbockia vastaan ja Preussiin toivoen saavansa Danzigista tykkejä ja\njalkaväkeä.\n\n— Danzigin asukkaat ovat kelpo väkeä, esimerkiksi kelpaavia koko\nvaltakunnalle. Tapaan siis herra Czarnieckin Varsovassa, sillä menen\nsinne, kunhan ensin hiukan olen huvitellut Lublinin luona.\n\n— Ovatko ruotsalaiset uudelleen vallanneet Lublinin?\n\n— Se on onneton kaupunki! En tiedä enää, kuinka monta kertaa se on\nollut vihollisten käsissä. Täällä on Lublinin aateliston lähetystö\npyytämässä apuani. Mutta koska minun on kirjoitettava kirjeitä\nkuninkaalle ja hetmaneille, niin heidän täytyy vielä odottaa puheilleni\npääsyä.\n\n— Lubliniin tulen mielelläni, sillä siellä ovat kauneimmat kassapäät.\nKun ne leipää leikatessaan painavat leivän itseään vasten, niin\nsieluton leipäkin näyttää nauttivan heidän käsissään.\n\n— Senkin turkkilainen!\n\n— Teidän ylhäisyytenne ikämiehenä ei sitä voi ymmärtää, mutta minä olen\nmies, jonka täytyy aina keväisin antaa iskeä suonta itsestäni.\n\n— Tehän olette vanhempi kuin minä!\n\n— Ainoastaan kokemuksen, en ikävuosien puolesta. Moni on kateellinen\nnähdessään, miten olen osannut conservare juventutem meam. Sallikaa,\nteidän ylhäisyytenne, minun ottaa vastaan lublinilaisten lähetystö.\nLupaan teille, että heti tulemme heitä auttamaan. Lohdutan sillä heitä,\nja kohta olemme lohduttamassa heidän naikkosiaankin.\n\n— Hyvä on! — sanoi hetmani. — Minä menen kirjoittamaan kirjeet.\n\nHän lähti huoneesta.\n\nHeti sen jälkeen Zagloba otti lähetystön vastaan erinomaisen\narvokkaasti ja suopeasti sekä lupasi apua ehdolla, että sotajoukolle\nhankitaan riittävästi muonaa ja varsinkin kaikenlaisia juomatavaroita.\nSitten hän pyysi vojevodan nimessä lähettiläät juhla-aterialle. He\nolivat hyvin tyytyväisiä, sillä armeija lähti jo seuraavana yönä\nliikkeelle Lublinia kohti. Itse hetmani kiirehti lähtöä, sillä hänestä\noli tärkeätä haihduttaa jollakin sotaisella mainetyöllä Sandomirin\nluona sattuneen nolauksen muisto.\n\nAlkoi piiritys, mutta se edistyi varsin hitaasti. Sen aikana Kmicic\nharjoitteli Wolodyjowskin johdolla miekkailua ja edistyi siinä aivan\nhämmästyttävästi. Herra Michal tiesi, että opiskelu tapahtui Boguslawin\npään menoksi, ja opetti mielellään taitonsa kaikki salaisuudet. Pian\noli Kmicic päässyt niin pitkälle, että hän kykeni selviytymään jopa\nitse Jan Skretuskista, jonka vertaista ei ollut Sapiehan sotajoukossa.\nToisinaan valtasi hänet niin suuri halu päästä Boguslawin kimppuun,\nettä hänen oli vaikeata pysyä Lublinin edustalla, varsinkin kun kevään\nmukana hänen terveytensä oli parantunut entiselleen. Hänen haavansa\nolivat nyt täydellisesti parantuneet, hän ei sylkenyt enää verta, veri\nkiehui hänen suonissaan niinkuin ennen, ja silmät säkenöivät. Alussa\nlaudalaiset katsoivat häntä karsaasti, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä\nmihinkään, sillä Wolodyjowski piti heitä rautakourin kurissa. Mutta\nmyöhemmin seuratessaan hänen tekojaan he leppyivät häneen kokonaan, ja\nhänen pahin vihamiehensäkin, Józwa Butrym, tapasi sanoa:\n\n— Kmicic on kuollut, Babinicz elää, ja eläköön hän!\n\nLublin antautui viimein, ja herra Sapieha lähti armeijansa kanssa\nVarsovaa kohti. Matkalla hän sai tiedon, että itse Jan Kasimir\nhetmanien ja uuden sotajoukon kanssa oli tulossa hänen avukseen.\nNiinikään tuli tietoja, että Czarniecki oli kulkemassa Suur-Puolasta\npääkaupunkia kohti. Sota, jota oli käyty kaikkialla maassa, keskittyi\nnyt Varsovaan, niinkuin pilvet taivaalla keräytyvät yhdeksi kasaksi,\njoka purkaa sisältään myrskyä, ukkosta ja salamoita. Kaunis sää suosi\nSapiehan retkeä. Silloin tällöin saatiin kevätsadetta, joka viilensi\nilman ja esti tiet pölisemästä, mutta yleensä oli sää mitä parhain, ei\nliian kylmä eikä liian kuuma. Sotajoukko oli tavattoman innostunut,\nmetsät kaikuivat sotamiesten lauluista. Rykmentti toisensa jäljessä\nkulki hyvässä järjestyksessä, ja koko armeija eteni kuin mahtava\nkymi, sillä Sapiehan johdossa oli vapaaehtoisia lukuunottamatta yli\nkaksitoistatuhatta miestä. Ratsumiesten kirkkaat kypärät kimaltelivat,\nkauniit liput heiluivat kuin isot kukkaset ritarien päitten yläpuolella.\n\nAurinko oli jo laskemassa, kun ensimmäisenä kulkeva laudalainen\nrykmentti näki pääkaupungin tornit. Riemuhuuto kohosi soturien\nrinnoista:\n\n— Varsova! Varsova!\n\nHuuto kulki eteenpäin rivistä toiseen, ja jonkin ajan kuluttua kaikui\ntiellä puolen penikulman matkalla yhtä mittaa sana: \"Varsova! Varsova!\"\n\nMonet Sapiehan ritareista eivät olleet koskaan olleet pääkaupungissa,\nja näky teki heihin valtavan vaikutuksen. Vaistomaisesti kaikki\npidättivät hevosiaan, jotkut kohottivat lakkiaan, monet tekivät\nristinmerkkejä, joillekuille tulvahtivat kyynelet silmiin, ja he\nseisoivat äänettöminä liikutuksen vallassa. Äkkiä ilmestyi Sapieha\nvalkoisella ratsullaan sotajoukon takaosasta ja alkoi kiitää joukkojen\nohi.\n\n— Hyvät herrat! — huusi hän kaikuvalla äänellä. — Me olemme täällä\nensimmäiset, meidän osaksemme tulee onni ja kunnia! Me karkoitamme\nruotsalaiset pääkaupungista!\n\n— Karkoitamme! — kajahti kahdestatoistatuhannesta liettualaisesta\nrinnasta. — Karkoitamme! Karkoitamme! Karkoitamme!\n\nSilmät alkoivat salamoida, ja tuuheitten viiksien takaa välkkyivät\nhampaat. Itse Sapieha hehkui innostuksesta. Hän kohotti komentosauvansa\nkorkealle ja huusi:\n\n— Eteenpäin!\n\nPragaa lähestyttäessä hän hidastutti kulkua. Pääkaupunki näkyi nyt\nselvästi sinistä taustaa vastaan. Tornit kuvastuivat pitkinä viivoina\ntaivaanrantaa vastaan. Vanhan kaupungin punaiset tiilikatot välkkyivät\nilta-auringon valossa, liettualaiset eivät olleet eläissään nähneet\nmitään kauniimpaa kuin nuo valkeat talot kapeine ikkunoineen jokeen\nkuvastuneina. Talot näyttivät kasvavan esille toisistaan yhä ylemmäksi\nja ylemmäksi, ja tuosta seinien, ikkunain ja kattojen suuresta joukosta\nkohosi suippoja torneja taivasta kohti. Ne sotilaat, jotka olivat\nolleet pääkaupungissa joko vaalien takia tahi yksityisillä asioillaan,\nselittivät toisille eri rakennusten tarkoitusta ja nimiä. Varsinkin\noli Zagloba innokas selittelemään asioita laudalaisille, ja nämä\nkuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, ihmetellen hänen sanojaan ja itse\nkaupunkia.\n\n— Katsokaa tuota tornia aivan keskellä Varsovaa! — puhui hän. — Se\non arx regia! Jos eläisin yhtä monta vuotta kuin siellä olen syönyt\npäivällisiä kuninkaan pöydässä, niin Metusalem olisi nulikka minun\nrinnallani. Ei ollut kuninkaalla läheisempää uskottua kuin minä.\nSaatoin valita staarostakunnista minkä tahansa yhtä helposti kuin\nvalitaan pähkinöitä ja jakelin niitä mieleni mukaan. Paljon miehiä\nolen auttanut ylenemään, ja kun minä astuin sisälle, niin senaattorit\nkumarsivat minulle syvään.\n\n— Mahtava talo! — sanoi Roch Kowalski. — Ajatelkaahan, että nuo koirat\novat anastaneet kaiken sen itselleen!\n\n— Ja ryöstävät hävyttömästi! — lisäsi Zagloba. — Olen kuullut, että\nhe irroittavat seinistä ja lähettävät Ruotsiin pylväitä, jotka ovat\nmarmoria tahi muuta kallista kiveä. Vaikea on tuntea entisiksi\nrakkaita nurkkia, ja syystäpä useat scriptores ovat maininneet tätä\nlinnaa maailman kahdeksantena ihmeenä, sillä paitsi tätä on Ranskan\nkuninkaalla komea linna, joka kuitenkin on hökkeli tähän verraten.\n\n— Mutta mikä on tuo toinen torni lähellä sitä oikealla?\n\n— Se on pyhä Jan. Sinne johtaa pylväskäytävä linnasta. Siinä kirkossa\nminulle tapahtui ilmestys. Kun jäin sinne kerran vesperin jälkeen,\nkuulin holvista äänen: \"Zagloba, sota syttyy Ruotsin kuninkaan kanssa,\nja suuret calamitates ovat tulossa!\" Kiiruhdin henki kurkussa kuninkaan\nluo ilmoittamaan kuulemastani, mutta arkkipiispa pani vastaan ja sanoi\nminulle: \"Älä juttele tyhmyyksiä, olit juovuksissa!\" Siinä se nyt on!\nTuo toinen kirkko tuossa vierellä on Collegium Jesuitarum, kolmas torni\nkauempana on curia.\n\n— Entä tuo komea talo vasemmalla linnasta?\n\n— Se on pallatium Radziejowskianum. Sitä pidetään maailman yhdeksäntenä\nihmeenä, mutta rutto sen syököön, sillä sen seinien sisäpuolella juuri\nalkoikin valtakunnan onnettomuus.\n\n— Kuinka niin? — kysyivät useat äänet.\n\n— Kun alikansleri Radziejowski joutui kiistaan vaimonsa kanssa,\nniin kuningas asettui rouvan puolelle. Tiedätte, mitä ihmiset siitä\npuhuivat, ja varmaa on, että alikanslerikin luuli vaimonsa rakastuneen\nkuninkaaseen ja kuninkaan häneen. Silloin hän mustasukkaisuudesta meni\nruotsalaisten puolelle, ja sota alkoi. Olin tosin siihen aikaan maalla\nenkä nähnyt asian loppuvaiheita, vaan kuulin siitä vain toisilta,\nmutta sen tiedän, että kanslerin rouva heitteli siihen aikaan suloisia\nsilmäyksiä aivan toiseen mieheen kuin kuninkaaseen.\n\n— Keneen sitten?\n\nZagloba kierteli viiksiään.\n\n— Siihen samaan, jonka ympärillä kaikki pyörivät kuin kärpäset hunajan\nääressä, mutta minun ei sovi mainita hänen nimeään, sillä en ole\nkoskaan pitänyt kerskumisesta... Sitäpaitsi on mies jo vanhentunut,\nvanhentunut ja kulunut kuin luuta lakaistessaan isänmaata puhtaaksi\nvihollisista, mutta aikoinaan ei ollut minun veroistani komeudessa ja\nhovitavoissa, niinkuin Roch Kowalskikin voi todis...\n\nZagloba katkaisi puheensa, sillä hän huomasi, että Roch ei voinut\nmitenkään muistaa noita aikoja. Hän viittasi kädellään ja sanoi:\n\n— Muuten, mitäpä hän tietäisi!\n\nSitten hän näytti sotureille vielä Ossolinskien ja Koniecpolskien\nlinnat, jotka olivat yhtä komeita kuin Radziejowskin palatsi, sekä\nkauniin villa regian, mutta sitten aurinko laski ja pimeys peitti maan.\n\nVarsovan muureilta kuului tykin pamahdus ja torvet antoivat pitkiä\nmerkkejä ilmoittaen vihollisen olevan tulossa.\n\nSapieha puolestaan ilmoitti tulonsa antamalla ampua musketeilla\nrohkaistakseen kaupungin asukkaita. Sitten hän vielä samana yönä alkoi\nviedä sotajoukkoaan Veikselin yli. Ensin menivät yli laudalaiset,\nsitten Kotwicz joukkoineen, sen jälkeen Kmicicin tataarilaiset ja\nsitten vielä kahdeksantuhatta miestä. Siten ruotsalaiset kaiken\nanastamansa saaliin kera saarrettiin ja heidät estettiin saamasta\nmitään lähetyksiä. Sapiehan tehtäväksi jäi vain odottaa toiselta\npuolen Czarnieckin ja toiselta puolen kuninkaan tuloa ja pitää sillä\nvälin silmällä, että yhteys kaupungin ja muun maailman välillä pysyi\nkatkaistuna.\n\nEnsimmäiset tiedot saapuivat Czarnieckilta, mutta ne eivät olleet\nerikoisen ilahduttavia. Hän ilmoitti nimittäin miestensä ja hevostensa\nolevan niin väsyneitä, että hän ei tällä hetkellä voinut ollenkaan\nottaa osaa piiritykseen. Warkan taistelun jälkeen hän oli ollut tulessa\njoka päivä ja vuoden alkukuukausina taistellut ruotsalaisten kanssa\nyksikolmatta suurta taistelua, pikku kahakoista puhumattakaan. Hän voi\nluvata enintään pidättää sitä ruotsalaista armeijaa, joka Radziwillin,\nkuninkaan veljen ja Douglasin johdolla aikoi Narvasta käsin tulla\npiiritettyjen avuksi.\n\nRuotsalaiset valmistautuivat puolustukseen heille ominaisella tarmolla\nja nopeudella. Jo ennen Sapiehan tuloa he olivat polttaneet Pragan, ja\nnyt he alkoivat ampua kranaateilla kaikkia esikaupunkeja. Palatsit,\nkirkot ja talot syttyivät palamaan. Päivällä leijaili savu kaupungin\nyllä synkkinä pilvinä, yöllä nuo pilvet punoittivat ja syytivät\nkipinöitä taivasta kohti. Muurien ulkopuolella harhaili suurina\njoukkoina kaupungin asukkaita, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä\neikä leipäpalaa. Naiset piirittivät Sapiehan leiriä rukoillen kyynelet\nsilmissä apua. Lapsia kuoli nälkään laihtuneitten äitiensä syliin. Koko\nympäristö muuttui kyynelten ja murheen laaksoksi.\n\nSapieha, jolla ei ollut jalkaväkeä eikä tykkejä, odotti odottamistaan\nkuninkaan tuloa ja koetti sillä välin auttaa hädässä olevia\nlähettämällä heitä vähemmän hävitettyihin seutuihin, joissa saattoivat\ntulla jotenkuten toimeen. Muuten hänelle tuotti paljon huolta\nedessä oleva piiritys, jonka hän ymmärsi vaikeaksi, sillä taitavat\nruotsalaiset insinöörit olivat tehneet Varsovasta lujan linnoituksen.\nMuurien sisäpuolella oli kolmetuhatta oivallista sotilasta taitavien\nkenraalien johdossa, ja ruotsalaisia pidettiin mestareina kaikenlaisten\nlinnoitusten piirittämisessä ja puolustamisessa. Surullisia ajatuksiaan\nSapieha haihdutti panemalla toimeen joka päivä pitoja joissa pikarit\nkiersivät ahkerasti, sillä tällä kelpo kansalaisella ja oivallisella\nsoturilla oli se vika, että hän piti iloisesta seurasta ja lasien\nkilinästä enemmän kuin mistään muusta, saattoipa laiminlyödä sen takia\nvirkatehtävänsäkin.\n\nAuringon laskuun asti hän koko päivän työskenteli ahkerasti, lähetti\ntiedustelijoita, kirjoitti kirjeitä, tarkasti itse vartijoita ja itse\nkuulusteli vankeja. Mutta heti illan tultua alkoi hänen majapaikassaan\nilonpito. Ja kun hän pääsi hyvään alkuun, saattoi hän tehdä minkä\nmitäkin. Hän lähetti kutsumaan upseereita, niitäkin, jotka olivat\nvartiotehtävissä tahi määrättyjä lähtemään tiedusteluretkille, ja oli\ntyytymätön, jos nämä eivät tulleet kemuihin. Tästä häntä ankarasti\nnuhteli Zagloba, mutta iltaisin usein Zagloba itsekin kannettiin\nkemuista tukkihumalassa Wolodyjowskin asuntoon.\n\n— Sapja saisi vaikka pyhimyksen lankeamaan, — selitteli hän seuraavana\npäivänä ystävilleen, — saati sitten minut, joka olen aina pitänyt\nhauskasta seurasta. Hänellä näkyy sitäpaitsi olevan erikoisena\nintohimona upottaa minuun erinäisiä pikareita, enkä minä voi käyttäytyä\nniin moukkamaisesti, että loukkaisin isäntää. Olen jo tehnyt lupauksen\nettä ensi adventtina annan piestä itseäni, sillä vallattomuus vaatii\nkatumusta, mutta toistaiseksi minun pitää pysytellä Sapiehan seurassa,\netten joutuisi huonompaan seuraan.\n\nOli sellaisia upseereita, jotka ilman hetmanin silmälläpitoakin\nsuorittivat virkatehtävänsä, mutta oli niitäkin, jotka laiminlöivät\nvelvollisuutensa.\n\nVihollinen oli nopea käyttämään sitä hyväkseen.\n\nPari päivää ennen kuninkaan ja hetmanien saapumista Sapieha pani\ntoimeen tavallista komeammat pidot. Kaikki huomattavimmat upseerit\nolivat läsnä. Hetmani selitti, että kemut oli nimenomaan kuninkaan\nkunniaksi toimeen pantu. Skrzetuskien, Kmicicin, Zagloban,\nWolodyjowskin ja Charlampin luo tuli erityinen lähetti pyytämään,\nettä he olisivat läsnä, koska hetmani tahtoi erityisesti osoittaa\nheille kunnioitusta heidän suurten ansioittensa tähden. Andrzej oli jo\nnousemassa hevosen selkään lähteäkseen tiedusteluretkelle, niin että\nlähettinä toimiva upseeri näki hänen tataarilaisensa jo menossa.\n\n— Te ette voi osoittaa herra hetmanille semmoista epäkunnioitusta, että\nkiittämättömästi jättäisitte noudattamatta hänen kutsuaan! — sanoi\nupseeri.\n\nKmicic astui alas hevosen selästä ja neuvotteli toveriensa kanssa.\n\n— Tämä sattuu hyvin sopimattomaan aikaan! — sanoi hän. — Olen kuullut,\nettä Babicin luona on nähty jokin huomattava ratsujoukko. Hetmani itse\non käskenyt minua lähtemään ja ottamaan selville, mitä joukkoa se on,\nja nyt hän kutsuu minua pitoihin. Mitä minun on tehtävä?\n\n— Herra hetmani on lähettänyt käskyn, että Akbah-Ulan saa mennä\ntiedusteluretkelle! — vastasi lähetti.\n\n— Käsky on käsky, ja sotilaan on toteltava! — sanoi Zagloba. — Varokaa\nantamasta huonoa esimerkkiä; älkääkä vetäkö päällenne hetmanin\ntyytymättömyyttä!\n\n— Ilmoittakaa, että tulen! — sanoi Kmicic lähetille Herra Sapieha otti\ntapansa mukaan vieraat avosylin vastaan. Koska hän jo oli tullut hieman\nliikutetuksi juodessaan maljoja vieraittensa kunniaksi, ryhtyi hän heti\nleukailemaan Zagloban kanssa.\n\n— Päivää, herra ylijohtaja! — sanoi hän.\n\n— Päivää, herra juomanlaskija! — vastasi Zagloba.\n\n— Koska nimitätte minua juomanlaskijaasi, niin annan teille sellaista\nviiniä, joka jotakin tekee!\n\n— Kunhan ei ole semmoista, mikä tekee hetmanista juomarin!\n\nMuutamat vieraista hätkähtivät tuon kuullessaan mutta Zagloba oli\nrohkea puheissaan aina, kun näki hetmanin hyvällä päällä. Sapieha\npuolestaan piti hänestä niin paljon, että ei suuttunut, vaan nauroi.\n\nPidot olivat hauskat. Itse herra Sapieha esitti tavan takaa\nvieraittensa maljoja, juotiin kuninkaan, hetmanien, molempien kansojen\nsotajoukon, herra Czarnieckin ja koko Puolan malja. Innostus ja\näänenpito kasvoi kasvamistaan ja pistettiin lauluksi. Ulkopuolelta\nkuului myös kovaa ääntä, vieläpä aseitten kalskettakin. Siellä\npalvelusväki oli joutunut keskenään tappeluun sapelit kourissa.\nJoitakin aatelismiehiä hyökkäsi ulos palauttamaan järjestystä, mutta\nmelu tuli vain kovemmaksi.\n\nÄkkiä alettiin ulkona huutaa niin kovasti, että huoneessa-olijat\nvaikenivat.\n\n— Mitä se on? — kysyi eräs päälliköistä. — Palvelusväki ei voi pitää\nsellaista meteliä!\n\n— Hiljaa, hyvät herrat! — sanoi hetmani levottomana ja kuunteli...\n\nYht'äkkiä kaikki ikkunat alkoivat täristä tykkien ja muskettien\npaukkeesta.\n\n— Uloshyökkäys! — huudahti Wolodyjowski. — Vihollinen hyökkää!\n\n— Hevosten selkään! Aseihin!\n\nKaikki syöksähtivät ulos. Ovessa syntyi hetkeksi tungos. Sitten\nupseerit juoksivat avoimelle paikalle ja kutsuivat palvelijoitaan\ntuomaan heidän hevosensa.\n\nMutta yleisessä sekamelskassa ei ollut helppo löytää omaansa. Edempää\npimeästä alkoivat monet äänet huutaa:\n\n— Vihollinen on kimpussamme! Herra Kotwicz on tulessa!\n\nKaikki kiiruhtivat joukkojensa luo ollen taittaa niskansa pimeässä.\nKoko leiri oli jo hälyytetty jalkeille. Kaikilla ei ollut hevosiaan\nkäsillä, ja se synnytti hämminkiä. Jalka- ja ratsuväki sekaantui\ntoisiinsa pääsemättä selvyyteen, kutka olivat omaa väkeä ja kutka\nvihollisia. Huudettiin ja meluttiin yön pimeydessä. Jotkut alkoivat jo\nhuutaa, että Ruotsin kuningas nyt oli hyökkäämässä koko sotajoukkonsa\nkanssa.\n\nItse asiassa oli ruotsalainen hyökkäysjoukko tällä välin käynyt rajusti\nKotwiczin miesten kimppuun. Onneksi hän itse ei pienen pahoinvoinnin\ntakia ollut voinut mennä kemuihin ja saattoi aluksi jotenkuten\ntorjua hyökkäyksen, mutta tätä ei kestänyt kauan, sillä ylivoima ja\nmuskettituli pakotti hänet peräytymään.\n\nEnsimmäisenä tuli hänen avukseen Oskierka rakuunoineen. Mutta hekään\neivät kestäneet vihollisen hyökkäystä, vaan alkoivat peräytyä\njättäen jälkeensä kaatuneita. Kahdesti Oskierka pysähtyi tekemään\nvastarintaa ja kahdesti hänen joukkonsa hajoitettiin. Viimein se\nhajaantui kokonaan, ja ruotsalaiset tunkivat vastustamattomana\nvirtana hetmanin majapaikkaa kohti. Yhä uusia rykmenttejä tuli\nkaupungista taistelukentälle. Jalkaväen jäljessä saapui ratsuväkeä ja\nkuljetettiinpa kenttätykkejäkin. Todellinen taistelu näytti olevan\nsyntymässä.\n\nSillä välin oli Wolodyjowski kiiruhtaessaan hetmanin luota puolivälissä\nmatkaa kohdannut laudalaisensa, jotka, aina valppaina, olivat\nlähteneet laukauksia kohti. Heitä johti Roch Kowalski, joka myöskään\nei ollut kemuissa, koska häntä ei oltu kutsuttu. Wolodyjowski käski\nkiireesti sytyttämään muutamia latoja valaisemaan taistelupaikkaa\nja kiiruhti taisteluun. Matkalla häneen yhtyi Kmicic mukanaan\npeloittavat vapaaehtoisensa ja se osa tataarilaisia, joka ei ollut\ntiedustelumatkalla. He saapuivat parahiksi pelastamaan Kotwiczin ja\nOskierkan tuhosta.\n\nLadot paloivat jo, ja nyt oli niin valoisaa kuin päivällä. Laudalaiset\nKmicicin avulla hyökkäsivät ruotsalaisen jalkaväen kimppuun, ja alkoi\ntaistelu miekoilla. Ruotsalaisten avuksi tuli ratsuväkeä, ja he\npuolustautuivat urhoollisesti, mutta heitä kaatui niin sankat parvet,\nettä syntyi häiriötä riveissä. Kmicic syöksyi hurjapäisine miehineen\npahimpaan temmellykseen, Wolodyjowski teki kuten aina puhdasta jälkeä,\nja hänen rinnallaan kamppailivat molemmat Skrzetuskit, Roch Kowalski ja\nCharlamp.\n\nTorjuttujen ruotsalaisten avuksi riensi uusia rykmenttejä, mutta\nWolodyjowski ja Kmicic saivat apua Warikowiczilta, joka oli lähellä\nja pian oli saanut joukkonsa järjestetyksi. Viimein sai hetmani koko\nsotajoukon taistelujärjestykseen ja aloitti hyökkäyksen. Syntyi, ankara\ntaistelu koko rintamalla, joka ulottui Mokotowista Veikseliin.\n\nSilloin Akbah-Ulan, joka oli ollut tiedusteluretkellä, ilmestyi hevonen\nvaahdossa hetmanin eteen..\n\n— Effendi! — huudahti hän. — Ratsuväkijoukko on tulossa Babicista\nkaupunkiin kuormien kanssa ja pyrkii muurien sisäpuolelle!\n\nSapieha ymmärsi nyt silmänräpäyksessä, mitä tuo hyökkäys Mokotowista\npäin tarkoitti. Vihollinen tahtoi vetää toisaalle Blonskin tienoilla\nolevat joukot, jotta nuo saapuvat ratsumiehet ja elintarvekuormat\npääsisivät kaupunkiin.\n\n— Rientäkää Wolodyjowskin luo! — huusi hän Akbah-Ulanille. — Sulkekoot\nlaudalaiset, Kmicic ja Wankowski niiltä tien! Lähetän heille heti apua!\n\nAkbah-Ulan kannusti hevostaan, ja hänen jälkeensä lähti toinen ja\nkolmas sananviejä. Kaikki tulivat Wolodyjowskin luo ja toistivat käskyn.\n\nWolodyjowski kääntyi heti ympäri, Kmicic tataarilaisineen saavutti\nhänet, ja Warikowicz seurasi jäljessä.\n\nMutta he tulivat liian myöhään. Lähes kaksisataa kuormaa oli jo päässyt\nportille, ja niitä seuraava oivallinen ratsuväkiosasto oli melkein\nkokonaan linnoituksen tykkien suojassa. Vain takajoukko, noin sata\nmiestä, ei vielä ollut päässyt tykkien turviin. Mutta sekin ratsasti\ntäyttä laukkaa.\n\nKun Kmicic näki ne palavien latojen valossa, päästi hän niin\nläpitunkevan ja kamalan huudon, että hevoset hätkähtivät. Hän oli\ntuntenut ne Boguslawin ratsumiehiksi, samoiksi, jotka Janowon luona\nolivat ratsastaneet hänen ja hänen tataarilaistensa yli.\n\nUnohtaen kaiken hän syöksyi kuin mieletön suin päin niiden kimppuun\njättäen omat miehensä jälkeensä. Onneksi kuitenkin etumaisina\nratsastavat Kiemliczit, Kosma ja Damian, ennättivät hänen mukaansa.\nSamassa Wolodyjowski muutti äkkiä suuntaa ja erotti sillä liikkeellään\ntakajoukon muusta joukosta.\n\nTykit muureilla alkoivat jyristä, mutta pääjoukko jätti toverinsa\npulaan ja kiiruhti kuormien jäljessä linnoitukseen. Laudalaiset ja\nKmicicin miehet saarsivat jälkijoukon ja alkoi armoton teurastus.\n\nSitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nähdessään, että ei ollut mitään\npelastumisen toivoa, Boguslawin miehet nopeasti hyppäsivät alas\nhevosten selästä ja heittivät pois aseensa huutaen korkealla äänellä\nantautuvansa.\n\nVapaaehtoiset ja tataarilaiset eivät välittäneet näistä huudoista, vaan\njatkoivat lyömistään, mutta silloin kuului Wolodyjowskin läpitunkeva ja\nankara ääni:\n\n— Ottakaa ne elävinä! Ottakaa vangiksi!\n\n— Ottakaa ne vangiksi! — huusi Kmicic.\n\nSapelit lakkasivat toimimasta. Tataarilaiset saivat käskyn sitoa\nvangit, ja se työ vei heiltä vain silmänräpäyksen. Sitten vetäydyttiin\nkiireesti tykkien kantaman ulkopuolelle.\n\nEverstit lähtivät kulkemaan latoja kohti. Laudalaiset kulkivat edellä,\nWankowiczin miehet takajoukkona ja Kmicic keskellä vankien kanssa,\njoita tataarilaiset taluttivat nuorasta, kun taas toiset heistä\nkuljettivat saaliiksi saatuja hevosia. Kun lähestyttiin latoja, katsoi\nKmicic tarkasti vankien kasvoja nähdäkseen, oliko ruhtinas niiden\njoukossa. Tosin yksi ratsumiehistä oli vannonut, kun häntä uhattiin\nsapelilla, että Boguslaw itse ei ollut heidän joukossaan, mutta Andrzej\noli epäluuloinen.\n\nÄkkiä huudahti yksi tataarilaisten taluttamista vangeista hänelle:\n\n— Herra Kmicic! Herra eversti! Pelastakaa tuttu mies! Antakaa minun\npäästä kunniasanaa vastaan irti tästä nuorasta!\n\n— Hassling! — huudahti Kmicic.\n\nHassling oli skotlantilainen ja oli aikoinaan palvellut Vilnon\nvojevodaa. Kmicic oli oppinut tuntemaan hänet Kiejdanyssa ja piti\nhänestä.\n\n— Päästä vanki! — huusi hän tataarilaiselle. — Ja astu itse alas\nhevosen selästä!\n\nTataarilainen hyppäsi nopeasti satulastaan, sillä hän tiesi, että oli\nvaarallista kuhnailla, kun Kmicic jotakin käski.\n\nHassling kiipesi huohottaen tataarilaisen korkeaan satulaan.\n\nÄkkiä Kmicic tarttui hänen ranteeseensa, puristi sitä niinkuin olisi\ntahtonut murskata sen ja kysyi tuskin hengittäen:\n\n— Mistä tulette? Sanokaa heti, mistä tulette! Jumalan tähden, pian!\n\n— Taurogista! — vastasi upseeri.\n\nKmicic puristi hänen kättään vielä kovemmin.\n\n— Entä... onko neiti Billewicz... siellä?\n\n— On!\n\nAndrzejn puhe kulki yhä vaivalloisemmin, sillä hän kiristi yhä enemmän\nhampaitansa.\n\n— Ja... mitä on ruhtinas hänelle tehnyt?\n\n— Ei ole saanut mitään aikaan.\n\nSeurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua Kmicic otti päästään\nilveksennahkaisen lakkinsa, pyyhkäisi otsaansa ja sanoi:\n\n— Olen haavoittunut kahakassa ja verenvuodosta heikontunut...\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nRuotsalaisten uloshyökkäys oli vain osaksi vastannut tarkoitustaan.\nBoguslawin ratsumiehet olivat tosin päässeet kaupunkiin, mutta\ntaistelussa eivät ruotsalaiset saaneet erikoisempaa aikaan. Kotwiczin\nrykmentti ja Oskierkan rakuunat olivat kylläkin kärsineet vaurioita,\nmutta myös paljon ruotsalaisia makasi taistelutanterella, ja se\njalkaväkirykmentti, jonka kimppuun Wolodyjowski ja Wańkowicz olivat\nhyökänneet, oli melkein kokonaan tuhoutunut. Liettualaiset kehuskelivat\ntuottaneensa viholliselle enemmän tappioita kuin mitä itse olivat\nkärsineet. Vain Sapieha oli harmissaan tästä uudesta \"kompastuksesta\",\njoka saattoi vahingoittaa hänen mainettaan. Häneen kiintyneet everstit\nlohduttelivat häntä parhaansa mukaan, ja oikeastaan hän oli saanut\nsangen hyödyllisen opetuksen. Tämän jälkeen ei pantu enää toimeen niin\nsuuria pitoja, ja jos joskus juhlittiin, niin samalla ryhdyttiin myös\ntavallista tarkempiin varokeinoihin.\n\nHetmanin majapaikassa tutkittiin Hasslingia, ja Andrzej oli sen\njohdosta niin kärsimätön, että ei tahtonut pysyä nahoissaan, sillä hän\ntahtoi itse mahdollisimman pian saada miehen puheilleen kyselläkseen\nTaurogin tapahtumia. Koko päivän hän kierteli hetmanin asunnon\ntienoilla, pistäytyi tavan takaa sisälle, kuunteli tunnustuksia ja\nsyöksyi taas raivostuneena ulos, kun Boguslawin nimi mainittiin.\n\nIllalla hän sai käskyn lähteä tiedusteluretkelle. Hän ei sanonut siihen\nmitään, vaan puri vain hammasta, sillä hän oli paljon muuttunut ja\noppinut sen, että yksityisten mielitekojen on väistyttävä virkatoimien\ntieltä. Vain tataarilaisia hän piti retken aikana kovilla, vihastui\nvähästäkin ja antoi heidän tuntea luissaan komentosauvan iskuja.\n\nPalattuaan takaisin hän näki asunnossaan Hasslingin, mutta niin\nsairaana, että tämä ei voinut puhua. Vangiksi otettaessa oli miestä\nkohdeltu kovakouraisesti, ja nyt koko päivän kestäneen kuulustelun\njälkeen hän kaiken lisäksi oli kuumeessa eikä tajunnut, mitä häneltä\nkysyttiin. Kmicicin täytyi tyytyä siihen, mitä Zagloba hänelle kertoi\nkuulustelun tuloksista, mutta se kaikki koski yleisiä asioita eikä\nyksityisiä. Boguslawista oli nuori upseeri kertonut vain sen verran,\nettä tämä palattuaan retkeltään Podlasiesta ja kärsittyään tappion\nJanowon luona oli pahoin sairastunut. Harmista ja surusta hän sai\nkuumeen, ja parannuttuaan jossakin määrin hän oli heti sotajoukkoineen\nlähtenyt Pommeriin, jonne Stenbock ja vaaliruhtinas häntä olivat\nhartaasti kutsuneet.\n\n— Ja missä hän on nyt? — kysyi Kmicic.\n\n— Sen mukaan, mitä Hassling kertoi, eikä hänellä ollut mitään syytä\nvalehdella, on ruhtinas nyt kuninkaan veljen kanssa linnoitetussa\nleirissä Narvan ja Bugin luona, missä Boguslaw on koko ratsuväen\npäällikkö, — vastasi Zagloba.\n\n— Ahaa! Ja aikovat tulla tänne apuun! Silloin tapaamme, niin totta kuin\nJumala on olemassa, vaikkapa minun pitäisi valepuvussa mennä hänen\nluokseen.\n\n— Älkää kiihdyttäkö itseänne suotta! He tulisivat mielellään auttamaan\nVarsovaa, mutta eivät voi, sillä herra Czarniecki on asettunut heidän\ntielleen. Asema on tämmöinen: Herra Czarnieckilla ei ole jalkaväkeä\neikä tykkejä, eikä hän sen vuoksi voi hyökätä heidän leirinsä kimppuun.\nHe taasen eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, sillä he ovat tulleet\nhuomaamaan, että avoimessa taistelussa heidän sotilaansa eivät ole\nCzarnieckin miesten veroisia. Jos kuningas itse olisi siellä, niin hän\nryhtyisi taisteluun, sillä hänen johtaessaan sotamiehet taistelevat\nparemmin, koska luottavat hänen päällikkötaitoonsa, mutta ei Douglas\neikä kuninkaan veli eikä ruhtinas Boguslaw, vaikka kaikki kolme ovatkin\nrohkeita miehiä, uskalla yrittää taistelua.\n\n— Missä kuningas sitten on?\n\n— Hän on mennyt Preussiin. Hän ei usko, että olemme jo valmiit\nahdistamaan Varsovaa ja Wittenbergiä. Muuten, uskoipa hän tahi oli\nuskomatta, hänen täytyi mennä sinne kahdesta syystä: ensiksikin\nsaadakseen vaaliruhtinaan lopullisesti puolelleen, vaikkapa sen hintana\nolisi koko Suur-Puola, toiseksi koska se sotajoukko, jonka hän vei pois\nsatimesta, ei kykene mihinkään, ennenkuin se on levännyt.\n\nKeskustelun katkaisi tässä Wolodyjowskin tulo.\n\n— Kuinka Hassling voi? — kysyi hän jo kynnyksellä.\n\n— Hän on sairas ja hourailee, — vastasi Kmicic.\n\n— Mitä te, herra Michal, Hasslingista tahdotte? — kysyi Zagloba.\n\n— Ettekö te sitä tiedä?\n\n— Minäkö en tietäisi, että on kysymys tuosta kirsikkapuusta, jonka\nruhtinas Boguslaw on istuttanut tarhaansa. Hän on innokas tarhuri,\nolkaa huoletta! Tuskin hän tarvitsee vuottakaan saadakseen hedelmiä.\n\n— Piru teidät periköön! — huusi pikku ritari.\n\n— Katsokaahan tuota! Pikkuinen pila saa hänet nostamaan harjaksensa,\nkuin hän olisi piikkisika! Olenko minä syypää? Kostakaa Boguslawille\neikä minulle!\n\n— Niin teenkin, jumal'auta!\n\n— Äsken sanoi Babinicz samaa! Pian on, huomaan, koko armeija\nvannoutunut ruhtinasta vastaan. Mutta hän on hyvästi varuillaan, ettekä\nte hänestä suoriudu ilman minun keinojani.\n\nMolemmat nuoret miehet hypähtivät pystyyn.\n\n— Onko teillä jokin keino?\n\n— Luuletteko, että keinot saa päästään yhtä helposti kuin sapelin\ntupesta? Jos Boguslaw olisi täällä, niin varmasti löytyisi useampiakin\nkeinoja, mutta noin pitkän matkan päähän eivät kanna tykitkään,\nsaatikka sitten muut keinot. Herra Andrzej, käskekää antamaan minulle\npikari simaa, sillä täällä on kuuma!\n\n— Annan vaikka tynnyrin, kunhan jotakin keksitte!\n\n— Ensiksikin: mitä te kärkytte tuon Hasslingin ääressä kuin kissa\nkuuman puurokupin ympärillä? Onhan muitakin vankeja, kysykää niiltä!\n\n— Olen jo kuulustellut niitä, mutta ne ovat tavallisia sotamiehiä\neivätkä tiedä mitään. Hassling upseerina on ollut hovissa, — vastasi\nKmicic.\n\n— Se on eri juttu! — vastasi Zagloba. — Minun täytyy puhua hänen\nkanssaan. Siitä, mitä hän minulle kertoo ruhtinaan persoonasta ja\ntavoista, voin johtaa sopivan keinonkin. Nyt on pääasia, että tämä\npiiritys on saatava pian loppumaan, sillä sitten varmasti lähdemme\nsikäläistä armeijaa vastaan. Eipä vain kuulu armollista kuningastamme\neikä hetmaneja.\n\n— He tulevat! — vastasi pieni ritari. — Tulen juuri hetmanin luota,\njoka vasta ikään sai tiedon, että hänen majesteettinsa kuningas\nlähimpine joukkoineen tulee tänne jo tänä iltana ja hetmanit muun\narmeijan kanssa huomenna. He ovat tulleet pikamarssissa Sokolasta asti.\n\n— Onko heillä paljon sotajoukkoa mukanaan?\n\n— Lähes viisi kertaa niin paljon kuin herra Sapiehalla on. Mukana on\nmyös kuusituhatta tataarilaista Supanhazyn johdolla, mutta niitä ei\nvoi päiväksikään jättää omin päin, sillä ne ovat kovin villejä ja\nomavaltaisia.\n\n— Herra Andrzej on pantava heidän johtajakseen! — sanoi Zagloba.\n\n— Silloin veisin ne heti täältä Narvan ja Bugin luo, sillä\npiirityksessä niistä ei ole mitään hyötyä! — vastasi Kmicic.\n\n— Niistä ei ole ja on hyötyä, — sanoi Wolodyjowski. — Ei kukaan osaa\nvahtia paremmin kuin he, että ei muonaa tuoda linnoitukseen.\n\n— Nyt tulee Wittenbergille kuumat paikat! — huudahti Zagloba. —\nMaltahan, vanha konna! Sinä olet sotinut urhoollisesti, sitä en kiellä,\nmutta olet varastanut ja ryöstänyt vielä etevämmin. Kaksi suuta on\nsinulla ollut: toisella olet vannonut väärin, toisella syönyt sanasi,\nmutta nyt eivät molemmat yhdessä voi sinua auttaa. Kyllä me sinut\nhöyhennämme! Sen vakuuttaa Zagloba!\n\n— Pyh! Hän hyväksyy kuninkaamme antautumisehdot, ja minkä hänelle\nsilloin kukaan voi? — sanoi herra Michal. — Saammepa vielä tehdä\nhänelle sotilaallisesti kunniaa.\n\n— Hän hyväksyy antautumisehdot? Vai niin! — huudahti Zagloba. — Hyvä!\n\nHän iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että Roch Kowalski, joka\njuuri oli tulossa sisälle, pysähtyi ällistyneenä kynnykselle.\n\n— Tulkoon minusta juutalaisen renki, — huusi ukko, — jos päästän\nvapaasti lähtemään Varsovasta tuon vääräuskoisista pahimman, tuon\ntemppelien häpäisijän, tuon naisten raiskaajan, tuon verenhimoisen\npyövelin, tuon lurjuksen, tuon välskärin, joka iskee suonta ihmisten\nruumiista ja kukkarosta, tuon nylkyrin, tuon nälkäkurjen! Hyvä on!\nKuningas antaa hänen mennä määrätyillä ehdoilla, hetmanit antavat\nhänen mennä sopimuksen mukaan, mutta minä katolilaisena ja Zaglobana\nja sieluni autuudesta huolehtivana miehenä panen toimeen sellaisen\nmellakan, ettei kukaan vielä koko Puolassa ole semmoisesta kuullut!\nÄlkää kohautelko olkapäitänne, herra Michal! Panen toimeen mellakan,\nsanon sen vieläkin, panen toimeen mellakan!\n\n— Eno panee toimeen mellakan! — sanoi Roch Kowalski uhkaavasti.\n\nSamassa pisti Akbah-Ulan rosvonnaamansa ovesta sisälle.\n\n— Effendi! — sanoi hän Kmicicille. — Kuninkaan sotajoukko näkyy\nVeikselin toisella puolen.\n\nKaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät ulos.\n\nKuningas oli todellakin saapunut. Ensin tulivat Supanhazyn johtamat\ntataarilaiset, vaikka ei niin lukuisina kuin oli odotettu. Sitten\ntulivat kuninkaan joukot runsaslukuisina ja hyvin asestettuina ja\nennen kaikkea innostusta uhkuvina. Illan kuluessa ennätti koko armeija\nkulkea sillan yli, jonka Oskierka juuri oli rakentanut. Sapieha odotti\nkuningasta taistelujärjestykseen asettuneine armeijoineen, joka seisoi\nvankkana, melkein loppumattomana muurina. Kuninkaan sotajoukko asettui,\nsikäli kuin se tuli sillan yli, riviin vastapäätä liettualaista\narmeijaa. Molempien armeijain väliini jäi noin sadan askelen levyinen\ntyhjä ala.\n\nSapieha astui jalan hetmaninsauva kädessä tuolle tyhjälle alalle,\nja hänen mukanaan kulki korkeimpia sotilas- ja siviiliviranomaisia.\nToisaalta saapui kuningas ratsain loistavassa asussa ja kuin taisteluun\nvarustautuneena, yllä sininen panssari, jossa oli kultaisia viiruja\nja jonka alta näkyi musta samettiviitta. Kypärän asemesta hänellä oli\npäässä tavallinen ruotsalainen, mustilla sulilla koristettu hattu,\nkäsissä sotahansikkaat ja jalassa korkeat, kellertävät, yläpuolelle\npolvien ulottuvat ratsusaappaat. Hänen jäljessään ratsasti paavin\nlähettiläs, Lembergin arkkipiispa ja muita piispoja, Krakovan\nvojevoda, paroni Lisola, kreivi Pöttingen, herra Kaniemiecki, Moskovan\nlähettiläs, tykistön kenraali Grodzicki, Tiesenhausen ja useita muita.\nSapieha kumartui kuninkaan jalustinta kohti, mutta kuningas hyppäsi\nkevyesti hevosen selästä, riensi Sapiehan luo ja sanaakaan sanomatta\nsyleili häntä.\n\nKuningas syleili häntä kauan molempien armeijain nähden. Hän oli\nyhä vaiti, mutta kyynelet vierivät hänen poskilleen, sillä hän\npainoi rintaansa vastaan isänmaan uskollisinta palvelijaa, joka\nei nerokkuudessa ollut ensimmäisiä ja joka joskus horjahti, mutta\njoka rehellisyydessä oli asetettava kaikkien valtakunnan herrojen\nyläpuolelle, oli uskollisuudessaan järkähtämätön ja oli hetkeäkään\nempimättä uhrannut koko omaisuutensa sekä sodan alusta asti pannut\nhenkensä alttiiksi hallitsijansa ja maansa puolesta.\n\nLiettualaiset, joiden keskuudessa oli kuiskailtu, että Sapieha kenties\nsaa nuhteita siitä, että oli päästänyt Ruotsin kuninkaan puikahtamaan\npois Sandomirin luona ja oli ollut äskettäin Varsovan edustalla\nvaromaton, päästivät nähdessään kuninkaan hyvyyden niin voimakkaan\nhuudon, että kaiku kiiri taivaaseen asti. Tähän vastasivat voimakkaalla\nhuudolla kuninkaan joukot, ja jonkin aikaa kuului yli torvien soiton ja\nrumpujen pärinän sekä laukausten pamahtelun vain huutoja:\n\n— Vivat Joannes Casimirus!\n\n— Vivat Suur-Puolan sotajoukot!\n\n— Vivat liettualaiset!\n\nNäin tervehtivät armeijat toisiaan Varsovan edustalla. Muurit\nvapisivat, ja niiden sisäpuolella vapisivat ruotsalaiset.\n\n— Totisesti, minun täytyy itkeä, en voi muuta! — huudahti Zagloba\nliikutettuna. — Kas siinä on kuninkaamme, isämme! (Hyvät herrat, minä\njo vetistelen!) Isämme!... Äsken kaikkien hylkäämä, mutta nyt... nyt\nhäntä puolustaa satatuhatta sapelia... Oi, laupias Jumala!... En voi\npuhua kyyneliltä... Eilen hän oli maanpakolainen, tänään... ei Saksan\nkeisarilla ole semmoista sotajoukkoa.\n\nKyynelet vuotivat Zagloban silmistä, ja hän nyyhkytti, mutta äkkiä hän\nhuusi Rochille:\n\n— Mitä siinä itkeä tillität? Ole hiljaa!\n\n— Eikö eno sitten tillitä? — vastasi Roch.\n\n— Totta tämä on, totista totta!... Hyvät herrat, minä olen hävennyt\ntämän valtakunnan puolesta... mutta nyt en vaihtaisi sitä yhteenkään\ntoiseen kansaan maailmassa!... Satatuhatta sapelia!... Saakoon joku muu\ntämmöistä toimeen!... Jumala antoi kansan tulla järkiinsä, Jumala antoi!\n\nZagloba ei erehtynyt kovinkaan paljon, sillä Varsovan luona oli nyt\nnoin seitsemänkymmentätuhatta miestä, lukuunottamatta runsaslukuista\npalvelijakuntaa, joka tarpeen tullen voitiin viedä taisteluun.\n\nAamulla oli kaupungin ympäristö valkeana teltoista, aivan kuin olisi\nsatanut lunta. Sotajoukon jäljessä tuli armenialaisia, juutalaisia\nja tataarilaisia kauppiaita. Toinen kaupunki, piiritettyä Varsovaa\nsuurempi ja vilkkaampi, oli kasvanut kentälle. Ruotsalaiset\nhämmästyivät kuninkaan suuria sotavoimia ja olivat ensimmäisinä\npäivinä toimettomina, niin että tykistön päällikkö Grodzicki saattoi\nhäiritsemättä kiertää ympäri kaupungin ja suunnitella piiritystä.\n\nSeuraavana päivänä alettiin hänen ohjeittensa mukaan sinne ja tänne\nluoda valleja. Niille asetettiin pienempiä tykkejä, suuremmat tulivat\nkahden viikon kuluttua.\n\nKuningas Jan Kasimir kehoitti vanhaa Wittenbergiä luovuttamaan\nkaupungin ja laskemaan aseensa. Hän määräsi niin lievät ehdot, että\nne herättivät tyytymättömyyttä sotajoukossa. Erityisesti toi ilmi\ntyytymättömyyttä Zagloba, joka aivan erikoisesti vihasi mainittua\nkenraalia.\n\nKuten arvata saattoi hylkäsi Wittenberg ehdotuksen ja päätti\npuolustautua viimeiseen veripisaraan saakka ja mieluummin hautautua\nkaupungin raunioihin kuin antaa sen joutua kuninkaan käsiin.\nPiirittäjien suuri lukumäärä ei häntä ollenkaan peloittanut, sillä\nhän tiesi, että liian suuri joukko on pikemmin haitaksi kuin\nhyödyksi piirityksessä. Sitäpaitsi hän oli saanut tietää, että\nkuninkaan leirissä ei ollut ainoatakaan piiritystykkiä, kun taas\nruotsalaisilla oli semmoisia riittävästi, puhumattakaan loppumattomista\nammusvarastoista.\n\nSaattoi odottaa, että ruotsalaiset puolustautuisivat vimmatusti.\nVarsova oli nimittäin tähän saakka ollut heillä varastopaikkana. Kaikki\nne määrättömät aarteet, jotka oli ryöstetty linnoista, kirkoista ja\nkaupungeista kaikkialla valtakunnassa, kerättiin pääkaupunkiin, josta\nne lähetettiin jokea pitkin Preussiin ja sieltä edelleen Ruotsiin. Nyt,\nkun koko maa oli noussut kapinaan eivätkä ruotsalaisten hallussa olevat\nlinnat olleet turvallisia säilytyspaikkoja, oli saalista kertynyt\nVarsovaan entistä enemmän. Ruotsalainen sotamies luopui mieluummin\nhengestään kuin saaliistaan. Köyhä kansa, joka oli päässyt ryöstämään\nrikasta maata, innostui niin ryöstämiseen, että se siinä vei voiton\nkaikista muista. Kuningas itse oli tunnettu ahneudestaan, kenraalit\nseurasivat hänen esimerkkiään, ja kaikki muut voitti siinä Wittenberg.\nKun oli kysymys saalistamisesta, niin upseereita ei pidättänyt\nkunniantunto eikä ylhäinen asema. Ryöstettiin ja kiristettiin\nniin paljon kuin mahdollista. Itse Varsovassa korkea-arvoiset ja\nsyntyperältään aateliset upseerit eivät hävenneet myydä viinaa\nja tupakkaa omille sotamiehilleen täyttääkseen taskunsa näiden\npalkkarahoilla.\n\nAnkaraan vastarintaan saattoi ruotsalaisia innostaa sekin, että heidän\netevimpiä miehiään oli saarretussa Varsovassa. Ensiksikin Wittenberg\nitse, kuninkaan jälkeen sotajoukkojen ylijohtaja, joka ensimmäisenä oli\ntunkeutunut Puolaan ja saattanut sen häviön partaalle. Sitäpaitsi oli\nkaupungissa valtakunnankansleri Oxenstierna, maailmankuulu valtiomies,\njota vihollisetkin kunnioittivat hänen rehellisyytensä tähden. Häntä\nnimitettiin kuninkaalliseksi Minervaksi, sillä hänen neuvojaan oli\nKaarle Kustaan kiitettävä kaikista voitoistaan sopimusten teossa.\nVielä olivat siellä kenraalit Wrangel nuorempi, Horn, Erskine, toinen\nLewenhaupt ja joukko ylhäisiä ruotsalaisia naisia, jotka olivat tulleet\ntervehtimään miehiään tähän uuteen ruotsalaiseen voittomaahan.\n\nRuotsalaisilla oli siis kyllä puolustettavaa. Kuningas Jan Kasimir\nymmärsi myös, että piirityksestä tulee pitkäaikainen ja verinen,\nvarsinkin kun puuttui raskasta tykistöä. Sen ymmärsivät hetmanitkin,\nmutta sotajoukko ei ottanut sitä ymmärtääkseen. Tuskin oli Grodzicki\nsaanut teetetyksi joitakin valleja ja päässyt hiukan lähemmäksi\nmuureja, kun kuninkaan luo saapui kaikista joukko-osastoista\nlähetystöjä pyytämään, että vapaaehtoisesti tarjoutuvat saisivat tehdä\nväkirynnäkön. Kauan sai kuningas selitellä, että linnoitus ei ole vain\nsapelein vallattavissa, ennenkuin kiihko laimeni.\n\nSillä välin joudutettiin töitä parhaimman mukaan. Sotajoukko, kun se ei\nvoinut rynnätä, otti innokkaasti osaa töihin. Parhaimpien rykmenttien\nsotilaat, vieläpä upseeritkin, kuljettivat kärryillä multaa ja\nkaivoivat maata. Myötäänsä ruotsalaiset koettivat häiritä töitä eikä\nmennyt päivääkään, että ne eivät tehneet hyökkäyksiä, mutta tuskin\nolivat ruotsalaiset muskettisoturit ennättäneet tulla ulos linnoituksen\nportista, kun puolalaiset jättivät työkalunsa ja hyökkäsivät sapelit\nkäsissä heitä vastaan niin rajusti, että hyökkääjien oli kiireesti\nvetäydyttävä takaisin portista sisäpuolelle. Näissä kahakoissa kaatui\npaljon väkeä, ja kun ei ollut aikaa haudata kaikkia kaatuneita,\nmyrkytti ruumiitten haju ilman. Vaikeuksia säikkymättä hiipi joka päivä\nkaupungista asukkaita kuninkaan leiriin ilmoittamaan, mitä kaupungissa\ntapahtui, ja polvillaan pyytämään, että rynnäkköä joudutettaisiin.\nRuotsalaisilla itsellään oli riittävästi muonaa, mutta kaupunkilaisia\nkuoli nälkään kadulle, ja väestö eli suuressa hädässä sekä kovin\nsorrettuna. Joka päivä kuului kaupungista kuninkaan leiriin muskettien\npauketta, ja pakolaiset kertoivat, että siellä ammuttiin porvareita,\njoita epäiltiin uskollisiksi lailliselle kuninkaalleen. Pakolaisten\nkertomukset olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn.\nHe kertoivat, että kaikki asukkaat, sairaat naiset, äsken syntyneet\nlapset, vanhukset, kaikki viettivät yönsä ulkona, sillä ruotsalaiset\nolivat karkoittaneet heidät kodeistaan, joihin oli puhkottu uusia\nkäytäviä siltä varalta, että kuninkaan joukot ryntäävät kaupunkiin.\nKadulle ajetut olivat alttiina sateelle ja helteelle ja värisivät yöllä\nvilusta. Tulta he eivät saaneet tehdä eivätkä he voineet valmistaa\nruokaa. Monenlaiset taudit raivosivat heidän keskuudessaan ja veivät\nsadoittain uhreja.\n\nKuninkaan sydäntä ahdisti, kun hän kuuli näitä kertomuksia. Hän lähetti\nsanan toisensa jälkeen jouduttaakseen raskaitten tykkien tuloa.\nMutta kului päiviä ja viikkoja, eikä voitu tehdä muuta kuin torjua\nhyökkäyksiä. Piirittäjiä vahvisti vain se ajatus, että linnoituksessa\nruokavarojen täytyi loppua, sillä kaikki tiet olivat niin tarkoin\nvartioituja, että hiirikään ei olisi päässyt linnoitukseen. Päivä\npäivältä piiritetyiltä myös väheni toivo saada apua. Lähellä oleva\nDouglasin armeija ei voinut tulla avuksi, vaan sen täytyi ajatella\nomaa turvallisuuttaan, sillä kuningas Jan Kasimirilla oli niin suuret\nsotavoimat, että hän saattoi ahdistaa sitäkin.\n\nSuuria tykkejä odotettaessa ryhdyttiin linnoitusta pommittamaan\npienemmillä. Grodzicki lähestyi Veikselin puolelta, luoden\neteensä valleja, aivan kuin myyrä kuuden askelen päähän kaupungin\nvallihaudoista ja syyti yhtä mittaa tulta onnettoman kaupungin yli.\nKazanowskien komea palatsi ammuttiin raunioiksi, mutta se ei herättänyt\nkenessäkään sääliä, koska palatsin omisti petturi Radziejowski. Myöskin\nbernhardilaisten kellotapulia Grodzicki pommitti aikoen juuri siltä\nsuunnalta tehdä väkirynnäkön.\n\nLeirin kuormarengit alkoivat pyytää lupaa rynnätä kaupunkia vastaan,\nkoska heitä houkuttelivat ruotsalaisten aarteet. Kuningas kielsi ensin,\nmutta suostui sitten asiaan. Muutamat huomattavat upseerit ottivat\njohtaakseen yritystä, niiden joukossa Kmicic, joka oli kyllästynyt\ntoimettomuuteen eikä voinut rauhoittua, koska Hassling oli pahasti\nsairastunut eikä viikkokausiin kyennyt mitään puhumaan.\n\nAnnettiin siis merkki väkirynnäkköön. Grodzicki vastusti yritystä\nviimeiseen asti, ollen sitä mieltä, että mitään ei ollut tehtävissä\nniin kauan kuin linnoituksen muurit olivat eheät. Mutta koska kuningas\noli antanut suostumuksensa, täytyi hänen taipua.\n\nKesäkuun 15 päivänä kokoontui noin kuusituhatta kuormaston\npalvelusväkeen kuuluvaa miestä, ja illalla tämä joukko, enimmäkseen\nvain sapeleilla asestettuna, alkoi vetäytyä sille paikalle, missä\nmultavallit ja kaivannot lähenivät linnoituksen vallihautoja. Kun\noli tullut aivan pimeä, niin he merkin saatuaan syöksyivät huutaen\nvallihaudan luo ja alkoivat sitä täyttää. Valppaat ruotsalaiset ottivat\nheidät vastaan murhaavalla muskettitulella, ja vimmattu taistelu alkoi\nkaupungin itäreunalla. Pimeän suojassa kuormarengit nopeasti täyttivät\njuoksuhaudan ja hyökkäsivät järjestymättömänä joukkona aivan muurien\nluo. Kmicic ryntäsi kahdentuhannen miehen kanssa linnaketta vastaan,\njoka oli lähellä Krakovan porttia, ja epätoivoisesta puolustuksesta\nhuolimatta se joutui hänen valtaansa. Varusväki hakattiin kuoliaaksi\nviimeiseen mieheen. Tykit Andrzej antoi kääntää porttia kohti ja\nosan myös kauempana olevia muurin osia kohti suojellakseen, mikäli\nmahdollista, niitä, jotka koettivat kiivetä sinne.\n\nNämä eivät menestyneet yhtä hyvin. Rengit asettivat muureja vastaan\ntikapuita ja kiipesivät niitä ylös niin uhkarohkeasti, että\nparhaiten harjoitettu jalkaväki ei sitä olisi tehnyt paremmin, mutta\nruotsalaiset, jotka olivat muurinsakarain suojassa, ampuivat heitä\nvasten kasvoja, vierittivät alas kiviä, jotka murskasivat tikapuut, ja\nlopuksi pisteli jalkaväki ryntääviä pitkillä keihäillä, niin että nämä\neivät voineet sapeleillaan saada mitään aikaan.\n\nYli viisisataa rohkeimmista rengeistä kaatui muurien edustalle. Loput\nvetäytyivät vihollisen heitä lakkaamatta ampuessa takaisin puolalaisten\nvallien suojaan.\n\nVäkirynnäkkö oli lyöty takaisin, mutta yksi linnake oli puolalaisten\nkäsissä. Turhaan ruotsalaiset ampuivat sitä kaiken yötä suurimmilla\ntykeillään. Kmicic vastasi heille niinikään kaiken yötä niillä\ntykeillä, jotka hän oli saanut haltuunsa. Vasta aamun koittaessa,\nkun oli tullut valoisampi, saatiin ne rikki ammutuiksi, yhtä lukuun\nottamatta. Wittenberg, jolle tämä linnake oli erittäin tärkeä, lähetti\nsitä vastaan jalkaväkeä, ja sille oli annettu määräys, että se ei saa\npalata ennenkuin on saanut linnakkeen valloitetuksi takaisin, mutta\nsamaan aikaan Grodzicki lähetti Kmicicille apua ja ruotsalaiset saatiin\ntorjutuksi, vieläpä heitä ajettiin takaakin Krakovan portille asti.\n\nGrodzicki oli niin ihastunut, että hän itse lähti antamaan kuninkaalle\nselostusta asiasta.\n\n— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Olin eilistä hyökkäystä\nvastaan, mutta nyt näen, että se on tuottanut menestystä. Niin kauan\nkuin tuo linnake oli heidän hallussaan, en voinut tehdä mitään\nportille, mutta nyt voin sen murtaa yhdessä yössä raskaitten tykkien\nsaavuttua.\n\nKuningas, joka oli ollut pahoillaan niin monen kelpo rengin\nkaatumisesta, ilostui Grodzickin sanoista ja kysyi heti:\n\n— Kuka tuolla linnakkeessa on päällikkönä?\n\n— Herra Babinicz! — vastasivat useat äänet. Kuningas löi käsiään yhteen.\n\n— Hänen pitää kaikkialla olla ensimmäisenä! Herrat kenraalit, minä\ntunnen hänet! Hän on erinomainen ritari eikä anna karkoittaa itseään\nsieltä!\n\n— Olisi anteeksiantamatonta, teidän majesteettinne, — vastasi\nGrodzicki, — jos antaisimme niin käydä! Lähetin hänelle jo jalkaväkeä\nja pieniä tykkejä, sillä hän saa siellä kyllä olla tulessa, se on\nvarmaa. On kysymys Varsovasta! Tuo ritari on oman painonsa arvoinen\nkullassa!\n\n— Enemmän arvoinen, sillä tämä ei ole hänen ensimmäinen eikä\nkymmeneskään urotyönsä! — vastasi kuningas.\n\nSitten hän käski kiireesti tuoda hevosen ja kaukoputken ja lähti\ntarkastamaan linnaketta. Mutta se oli kokonaan savun peitossa, sillä\nuseat suuret tykit ampuivat sitä yhtä mittaa syytäen sitä kohti sateena\nkranaatteja.\n\n— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! — sanoi kuningas. — Katsokaa,\nTiesenhausen!\n\n— En näe mitään, teidän majesteettinne!\n\n— Ei siitä jää jäljelle kuin pöyhitty multakasa! Se on ainoa\nmahdollisuus! Tiesenhausen, tiedättekö kuka siellä on?\n\n— Tiedän, teidän majesteettinne! Se on Babinicz. Jos hän palaa hengissä\ntuolta, niin hän voi sanoa olleensa jo eläessään helvetissä.\n\n— Täytyy lähettää hänen avukseen vereksiä voimia! Herrat kenraalit...\n\n— Määräykset on jo annettu, mutta sinne on vaikea päästä, sillä\nkranaatteja putoilee kovin tiheään.\n\n— Pommittakaa kaikilla tykeillä muureja, jotta ruotsalaiset saisivat\nmuutakin ajateltavaa!\n\nGrodzicki kannusti hevostaan ja kiiruhti valleja kohti. Hetkistä\nmyöhemmin paukkuivat tykit pitkin linjaa, ja vielä hiukan myöhemmin\nnähtiin jalkaväkeä juoksujalkaa pyrkimässä linnakkeeseen.\n\nKuningas oli yhä paikallaan ja katseli. Viimein hän huudahti:\n\n— On syytä päästää Babinicz levähtämään. Kuka teistä, hyvät herrat,\nhaluaa mennä hänen sijaansa?\n\nEi Skrzetuskeja eikä Wolodyjowskia ollut tällä kertaa kuninkaan\nläheisyydessä, ja siksi syntyi hetken kestävä äänettömyys.\n\n— Minä! — sanoi äkkiä Topor Grylewski, arkkipiispan kevyessä\nratsuväessä palveleva upseeri.\n\n— Minä! — sanoi myös Tiesenhausen.\n\n— Minä! Minä! Minä! — kuului yht'aikaa useita ääniä.\n\n— Menköön se, ken tarjoutui ensiksi! — sanoi kuningas.\n\nTopor Grylewski teki ristinmerkin, nosti matkapullon huulilleen ja\nlähti ratsastamaan linnaketta kohti.\n\nKuningas katseli yhä savupilveä, joka oli verhonnut linnakkeen ja\nsillan tavoin yhdisti sen muureihin. Tykkien jyrinä oli hieman\nhiljentynyt, mutta sen sijaan paukkuivat musketit niin tiheään kuin\ntuhat talonpoikaa olisi ollut puimassa.\n\n— Ne tekevät nähtävästi taas hyökkäyksen! — sanoi Tiesenhausen. — Jos\nsavua ei olisi niin paljon, näkisimme jalkamiehet.\n\n— Menkäämme hiukan sivulle, — sanoi kuningas kannustaen hevostaan.\n\nToiset seurasivat häntä. He ratsastivat Veikselin rantaa pitkin, ja\nkoska ruotsalaiset olivat jo talvella hakanneet Veikselin-puolisten\npalatsien ja luostarien puistot polttopuiksi eivätkä siis puut olleet\nestämässä näköalaa, niin he saattoivat ilman kaukoputkiakin nähdä\nruotsalaisten ryntäävän linnaketta vastaan.\n\n— Mieluummin menettäisin tuon linnakkeen kuin antaisin Babiniczin\nkaatua! — sanoi kuningas.\n\n— Jumala suojelee häntä! — sanoi pappi Cieciszowski.\n\n— Ja herra Grodzicki lähettää hänelle viipymättä apua! — lisäsi\nTiesenhausen.\n\nKeskustelua esti jatkumasta jonkun ratsastajan saapuminen. Mies laski\ntäyttä laukkaa linnakkeelta päin. Tiesenhausen, jolla oli niin hyvät\nsilmät, että näki paljain silmin paremmin kuin toiset kaukoputkilla,\ntarttui hänet nähtyään päähänsä ja huudahti:\n\n— Grylewski tulee takaisin! Babinicz on varmaankin kaatunut ja linnake\nvalloitettu!\n\nKuningas varjosti silmiään käsillään. Samassa Grylewski saapui\npaikalle, pysähdytti hevosensa ja huusi hengästyneenä:\n\n— Teidän majesteettinne!\n\n— Miten on? Onko hän kaatunut? — kysyi kuningas.\n\n— Herra Babinicz sanoo, että hänen on siellä hyvä olla, eikä hän tahdo\ntoista sijaansa, pyytää vain, että hänelle lähetettäisiin hiukan\nruokaa, sillä hän ei ole aamusta asti syönyt mitään!\n\n— Onko hän siis elossa? — kysyi kuningas.\n\n— Sanoo, että hänen on siellä hyvä olla! — toisti Grylewski.\n\nToisetkin olivat selvinneet hämmästyksestään ja alkoivat huutaa:\n\n— Siinä on ritarin uljuutta!\n\n— Se vasta on sotilas!\n\nSenjälkeen he sanoivat Grylewskille:\n\n— Teidän olisi pitänyt jäädä sinne ja antaa hänen tulla pois. Eikö\nteitä hävetä tulla takaisin? Joko alkoi peloittaa? Parempi olisi\nsilloin ollut, että ette olisi ruvennut koko hommaan!\n\nGrylewski vastasi:\n\n— Teidän majesteettinne! Se, joka sanoo minua pelkuriksi, saa\nvastaukseni sapelistani, mutta teidän majesteettinne edessä minun\non torjuttava syytös. Olin aivan linnakkeen muurilla, jota kenties\nkukaan näistä herroista ei kykenisi tekemään, mutta herra Babiniczilta\nsain moitteet päin silmiä aikeitteni vuoksi. \"Menkää hiiteen!\" —\nsanoi hän. — \"Minä täällä puuhaan hiki hatussa enkä jouda kanssanne\nlörpöttelemään, enkä minä rupea jakamaan kenenkään kanssa kunniaa enkä\npäällikkyyttä! Minun on täällä hyvä olla, ja tänne minä jään, mutta\nte korjatkaa täältä luunne! Hitto vieköön! Meillä on niin nälkä, että\nnäköä haittaa, ja meille lähetetään tänne ruoan asemesta jonkinmoinen\npäällikkö!\" Mitä saatoin minä tehdä, teidän majesteettinne? En edes\nihmettele hänen pahaa tuultaan, sillä hänellä on siellä todellakin\nyllin kyllin tekemistä.\n\n— Voiko hän pitää asemansa? — kysyi kuningas.\n\n— Mitäpä tuommoinen huimapää ei voisi? En muistanut sanoa, että hän\nlähtiessäni vielä huusi jälkeeni: \"Pysyn täällä vaikka viikon, enkä\nantaudu, kunhan saan syötävää!\"\n\n— Mutta voiko siellä olla?\n\n— Teidän majesteettinne, siellä on kuin tuomiopäivä olisi tullut!\nKranaatti seuraa toistaan, niitten sirpaleet vinkuvat kuin pahat henget\nkorvissa, maa on aivan läpeensä myllerretty ja savu estää puhumasta!\nKuulat paiskelevat hiekkaa ja turpeita, niin että yhtä mittaa täytyy\npudistella niitä pois. Paljon miehiä on kaatunut ja elossa olevat\nmakaavat kuulien kaivamissa kuopissa ja ovat sirpaleista sekä mullasta\nlaittaneet itselleen jonkinmoisia suojia. Ruotsalaiset ovat rakentaneet\ntuon linnakkeen erittäin vahvaksi, ja se on nyt meikäläisille eduksi.\nMinun siellä ollessani tuli avuksi Grodzickin lähettämää jalkaväkeä ja\ntaistelu on siellä taas alkanut uudelleen.\n\n— Koska emme voi hyökätä muureja vastaan niin kauan kuin niissä ei\nole aukkoja, — sanoi kuningas, — niin teemme vielä tänään hyökkäyksen\npalatsia vastaan Krakowskie Przedmiesciessä. Se hajoittaa parhaiten\nruotsalaisten huomion.\n\n— Se on luja paikka, melkein linnoituksen veroiseksi vahvistettu, —\nhuomautti Tiesenhausen.\n\n— Mutta se ei saa apua kaupungista, sillä koko raivonsa he kohdistavat\nBabinicziin! — vastasi kuningas. — Niin on tehtävä! Käsken heti\nryhtymään väkirynnäkköön, kunhan ensin siunaan Babiniczin.\n\nNäin sanottuaan kuningas otti isä Cieciszowskin kädestä kultaisen\nristiinnaulitun kuvan, kohotti sen ylös ja alkoi siunata kaukana savun\nja tulen keskellä olevaa linnaketta sanoen:\n\n— Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala, armahda kansaasi ja suo\nnoitten hädässä olevien pelastua! Amen! Amen! Amen!\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nTehtiin verinen väkirynnäkkö Nowy Światia ja Krakowskie Przedmieścieä\nvastaan, ja vaikka, se ei juuri onnistunutkaan, niin oli siitä\nkuitenkin se etu, että ruotsalaisten huomio kääntyi pois siitä\nlinnakkeesta, jota Kmicic puolusti, ja siinä olevat miehet saivat\njonkin verran levätä. Muutamia satoja miehiä kaatui. Mutta kuningas\nsai ilokseen nähdä, että nostoväkikin mitä miehuullisimmin ja kuolemaa\nhalveksien hyökkäsi muureja vastaan, eikä epäonnistuminen ollenkaan\nlannistanut mieliä, vaan voiton varmuus sotajoukossa päinvastoin vain\ntuli entistä suuremmaksi.\n\nMutta onnellisin tapahtuma näinä päivinä oli Jan Zamoyskin ja\nCzarnieckin saapuminen. Edellinen toi mukanaan erinomaista jalkaväkeä\nja niin isoja tykkejä Zamośćiesta, että ruotsalaisilla ei Varsovassa\nollut niiden veroisia. Jälkimmäinen tuli ottamaan osaa loppurynnäkköön.\nOtaksuttiin, ja samoin arveli Czarnieckikin, että tämä rynnäkkö olisi\nviimeinen.\n\nSuuret tykit asetettiin Kmicicin valtaamalle linnakkeelle, ja ne\nalkoivat heti pommittaa muureja ja porttia pakottaen ruotsalaisten\nhaupitsit vaikenemaan. Sitten kenraali Grodzicki itse asettui tähän\nlinnakkeeseen ja Kmicic palasi tataarilaistensa luo.\n\nHän ei ollut vielä ennättänyt asuntoonsa, kun hänet kutsuttiin\nkuninkaan luo. Koko esikuntansa läsnä ollessa kuningas kiitti\nnuorta ritaria. Myös Czarniecki, Sapieha, Lubomirski ja kruunun\nhetmanit ylistivät häntä. Hän seisoi siinä repeytyneessä ja mullan\ntahrimassa puvussaan, kasvot ruudinsavusta mustina ja unen puutteesta\npökertyneenä, mutta iloissaan siitä, että oli jaksanut pitää linnakkeen\nhallussaan ja ansainnut osakseen tulleet kiitokset sekä suuren maineen\nmolempien sotajoukkojen keskuudessa.\n\nMuitten ritarien mukana onnittelivat häntä myös Wolodyjowski ja Zagloba.\n\n— Ette aavistakaan, herra Andrzej, — sanoi hänelle pieni ritari,\n— miten suuressa arvossa kuningas teitä pitää. Olin eilen läsnä\nsotaneuvottelussa, sillä herra Czarniecki oli ottanut minut mukaansa.\nPuhuttiin väkirynnäköstä ja sanomista, joita juuri oli saapunut\nliettuasta, sodasta siellä ja Pontus de la Gardien ja ruotsalaisten\njulmuuksista. Neuvoteltiin silloin, miten sotaa siellä voisi tukea.\nSapieha arveli, että olisi parasta lähettää sinne pari rykmenttiä ja\nniiden mukana mies, joka osaisi tehdä siellä saman, mitä Czarniecki\noli sodan alussa tehnyt Suur-Puolassa. Siihen sanoi kuningas: \"On vain\nyksi semmoinen mies olemassa, nimittäin Babinicz.\" Toiset yhtyivät heti\nsiihen.\n\n— Minä lähden mielelläni Liettuaan ja varsinkin Samogitiaan, — vastasi\nKmicic. — Aioin itse pyytää siihen kuninkaan suostumusta ja odotan\nvain, kunnes valloitamme Varsovan.\n\n— Huomenna on päärynnäkkö, — sanoi Zagloba — joka juuri saapui paikalle.\n\n— Sen tiedän. Miten Ketling voi?\n\n— Kuka? Tarkoitatteko Hasslingia?\n\n— Se on sama asia, sillä hänellä on kaksi nimeä, kuten on tapana\nenglantilaisilla, skotlantilaisilla ja monilla muilla kansoilla.\n\n— Aivan oikein! — vastasi Zagloba. — Espanjalaisella on eri\nviikonpäivinä aina eri nimi. Palveluspoikanne kertoi minulle, että\nHassling eli tuo Ketling on terve. Hän puhuu, on jalkeilla ja on\npäässyt kuumeestaan, tahtoo vain syödä joka tunti.\n\n— Ettekö ole ollut hänen luonaan? — kysyi Kmicic pieneltä ritarilta.\n\n— En, sillä ei ole ollut aikaa. Mitäpä joutaa ajattelemaan, kun\nväkirynnäkkö on tulossa!\n\n— Menkäämme siis nyt!\n\n— Menkää ensin nukkumaan! — sanoi Zagloba.\n\n— Olette oikeassa! Enpä tahdo pysyä jaloillani. Asuntoonsa tultuaan\nAndrzej noudattikin tätä saamaansa neuvoa sitäkin suuremmalla syyllä,\nkun hän tapasi Hasslingin nukkumassa. Sen sijaan tulivat illalla häntä\ntervehtimään Zagloba ja Wolodyjowski, ja he istuutuivat lehtimajaan,\njonka tataarilaiset olivat tehneet johtajalleen. Kiemliczit kaatoivat\nheidän pikareihinsa sadan vuoden vanhaa simaa, jota kuningas oli\nlähettänyt Kmicicille, ja he joivat sitä mielellään, sillä ulkona oli\nkuuma. Hassling, joka vielä oli kalpea ja nääntynyt, näytti tästä\njalosta juomasta saavan uutta elämää ja voimia. Zagloba maiskutteli\nkieltään ja pyyhki hikeä otsaltaan.\n\n— Hei! kuinka tuolla tykit jyrähtelevät! — sanoi nuori skotlantilainen.\n— Huomenna teette väkirynnäkön... Hyvä on terveitten olla!... Jumala\nteitä siunatkoon! Olen vieraan kansan jäsen ja palvelin sitä, jota olin\nvelvollinen palvelemaan, mutta myötätuntoni on teidän puolellanne. Ah,\nmillaista simaa! Tunnen elpyväni!\n\nHän heilautti kullankeltaiset hiuksensa taaksepäin ja loi siniset\nsilmänsä taivaaseen. Hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit ja niiden\nilme vielä melkein kuin lapsen. Zagloba katsoi häneen liikutettuna.\n\n— Te puhutte niin hyvin puolaa, herra ritari, kuin kuka tahansa meistä.\nJääkää puolalaiseksi, rakastakaa isänmaatamme, niin teette oikean\nteon, eikä teiltä koskaan puutu simaa! Soturin on meillä helppo saada\nkansalaisoikeus.\n\n— Se kai kävisi sitäkin helpommin, kun olen aatelismies, — sanoi\nHassling. — Nimeni kokonaisuudessaan on Hassling-Ketling of Elgin.\nSukuni polveutuu Englannista, vaikka on asettunut Skotlantiin.\n\n— Ne ovat kaukaisia, merentakaisia maita — sanoi Zagloba. — On\nikäänkuin säädyllisempää asua täällä.\n\n— Minä viihdyn hyvin täällä!\n\n— Mutta me emme! — sanoi Kmicic, joka alusta alkaen oli kärsimättömästi\nkääntelehtinyt penkillään. — Meistä on tärkeätä saada kuulla Taurogin\ntapahtumista, mutta te vain juttelette sukujuurista.\n\n— Kysykää minulta, minä vastaan!\n\n— Näittekö usein neiti Billewiczin? Hasslingin kalpeat kasvot\npunastuivat.\n\n— Joka päivä! — sanoi hän.\n\nKmicic alkoi heti katsella häntä terävästi.\n\n— Olitteko niin suosiossa? Miksi punastutte? Joka päivä? Miksi niin?\n\n— Koska hän näki, että tunsin häntä kohtaan myötätuntoisuutta ja\nolin tehnyt hänelle muutamia palveluksia. Se käy selville edempänä\nkertomuksestani, mutta minun on nyt alettava alusta. Kenties ette\ntiedä, että en ollut Kiejdanyssa silloin, kun ruhtinas Boguslaw\nsaapui sinne ja vei neidin Taurogiin. Miksi hän hänet sinne toi,\nsiitä lausuttiin monenlaisia ajatuksia. Se vain on varmaa, että kun\nhe tulivat, niin kaikki heti huomasivat, että ruhtinas oli hyvin\nrakastunut.\n\n— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti Kmicic.\n\n— Alettiin pitää juhlia, jommoisia sitä ennen ei ollut koskaan ollut.\nOlisi voinut luulla, että rauha vallitsi maassa, mutta joka päivä\nlähetettiin kirjeitä ja saapui sanantuojia vaaliruhtinaalta ja ruhtinas\nJanukselta. Me tiesimme, että herra Sapieha ja liittoutuneet ahdistivat\nruhtinas Januszta ja että hän pyysi Jumalan nimessä apua, koska häntä\nuhkasi tuho. Mutta pyynnöt eivät vaikuttaneet mitään. Vaaliruhtinaan\nvaltakunnan rajalla seisoi sotajoukko aivan valmiina lähtöön, mutta me\nvain emme menneet avuksi, sillä ruhtinas ei tahtonut erota neidistä.\n\n— Senkö vuoksi siis Boguslaw ei tullut auttamaan serkkuaan? — kysyi\nZagloba.\n\n— Niin. Sitä samaa sanoivat kaikki häntä lähellä olevat henkilöt.\nJotkut napisivat, toiset iloitsivat siitä, että Radziwillit\nkukistuivat. Sakowicz hoiti ruhtinaan puolesta juoksevat asiat ja\nvastasi kirjeisiin sekä neuvotteli lähettien kanssa, ruhtinas ajatteli\nvain huvien toimeenpanemista. Hän kylvi rahaa joka puolelle — tuo\nitara mies! — ja antoi penikulmien laajuudelta kaataa metsää, jotta\nneidillä olisi kauniimpi näköala. Sanalla sanoen hän sirotteli kukkia\nneidin jalkojen juureen ja kohteli tätä niin, että jos tämä olisi ollut\nRuotsin kuningatar, niin hän ei olisi voinut toivoa parempaa. Monet\nsäälivät neitiä, sillä yleisesti puhuttiin, että kaikki tarkoitti\nvain neidin saattamista onnettomuuteen ja että ruhtinas ei missään\ntapauksessa menisi naimisiin hänen kanssaan, Mutta nähtiinkin, että\nneiti ei ollut niitä, joita voi viekoitella poikkeamaan hyveen tieltä.\n\n— Ei, totisesti! — huusi Kmicic hypäten seisomaan. — Minä sen tiedän\nparemmin kuin muut!\n\n— Miten neiti Billewicz otti vastaan nuo kuninkaalliset\nkunnianosoitukset? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Aluksi suopeasti, vaikka hänen kasvoistaan näkyi, että hänellä\noli jokin sydänsuru. Hän otti osaa metsästysretkiin, naamiaisiin,\nratsastusmatkoihin ja turnajaisiin, nähtävästi luullen, että ruhtinaan\nhovissa oli tämmöiset tavat. Mutta sitten hän huomasi, että se\nkaikki oli hänen takiaan. Tapahtui kerran, että ruhtinas, joka jo\noli järjestänyt jos minkälaisia näytelmiä, tahtoi näyttää neidille,\nminkälaista sota on. Sytytettiin palamaan kylä lähellä Taurogia;\njalkaväki puolusti sitä, ruhtinas hyökkäsi. Ruhtinas sai loistavan\nvoiton, ja kerrotaan hänen sitten kunniansa loisteessa langenneen\nneidin jalkoihin ja pyytäneen tämän vastarakkautta. Ei tiedetä, mitä\nruhtinas silloin proposuit, mutta siitä lähtien oli heidän ystävyytensä\nlopussa. Neiti pysytteli nyt aina setänsä, miekankantajan, rinnalla, ja\nruhtinas...\n\n— Alkoi häntä uhkailla? — huudahti Kmicic.\n\n— Eikö mitä! Hän laittautui kreikkalaiseksi paimeneksi, Philemoniksi.\nErityiset lähetit kiitivät Königsbergiin hakemaan paimenviittoja,\nnauhoja ja peruukkeja. Hän oli olevinaan epätoivoissaan, kuljeskeli\nneidin ikkunain alla ja soitti luuttua. Sanon teille, mitä sisimmässäni\najattelen: ruhtinas on perin harjaantunut naisten viettelijä, ja\nhuoleti voi hänestä sanoa, niinkuin meidän isänmaassamme on tapana\nsanoa tuommoisista miehistä: hänen huokauksensa ovat murtaneet\nmonta neitseellisyyden sinettiä. Mutta tällä kertaa hän oli todella\nrakastunut, eikä se olekaan ihme, sillä tuo neiti on enemmän\njumalattaren kuin maaseudun pikkuaateliin kuuluvan kaltainen.\n\nTässä Hassling taas punastui, mutta Andrzej ei sitä huomannut, sillä\nhän katseli ylpeänä ja voitonriemuisena Zaglobaa ja Wolodyjowskia.\n\n— Minä tunnen hänet, hän on todellinen Diana, vaikka hänellä ei ole\nkuuta hiuksissaan! — sanoi pieni ritari.\n\n— Dianako? Dianan omat koirat alkaisivat ulvoa Dianalle, jos näkisivät\ntämän tytön! — huudahti Kmicic.\n\n— Siksipä sanoinkin: \"eikä se olekaan ihme\", — vastasi Hassling.\n\n— Siitä huolimatta, vaikka se siis ei olekaan ihme, aion polttaa\nBoguslawin hiljaisella tulella...\n\n— Rauhoittukaa! — keskeytti Zagloba. — Ensin on teidän saatava hänet\nkäsiinne. Mutta antakaa nyt tämän ritarin kertoa!\n\n— Usein jouduin olemaan vahdissa hänen huoneensa ovella, kun hän\nnukkui, — jatkoi Hassling, ja tiedän, että hän heittelehti vuoteellaan,\nhuokaili ja puhui itsekseen sekä valitteli kuin tuskissaan, niin näytti\nhän kärsivän himostaan Hän muuttui suuresti ja laihtui; kenties häntä\njo riudutti se tauti, johon hän myöhemmin sairastui. Sitten alettiin\nkoko hovissa kuiskailla ruhtinaan joutuneen mielettömyydessään niin\npitkälle, että aikoi ottaa neiti Billewiczin puolisokseen. Se tuli myös\nJanusz-ruhtinaan puolison korviin, joka tyttärineen asui Taurogissa.\nHän vihastui, ja syntyi hankausta, sillä, kuten tiedätte, Boguslaw oli\ntehnyt sopimuksen, että hän nai ruhtinas Januksen tyttären heti, kun\ntämä tulee täysi-ikäiseksi. Mutta Boguslaw oli siinä määrin intohimonsa\nvallassa, että hän unohti kaikki. Ruhtinas Januksen puoliso lähti\nraivoissaan tyttärineen Kuurinmaalle, ruhtinas Boguslaw taasen kosi\nvielä samana iltana neiti Billewicziä.\n\n— Kosi?! — huudahtivat Zagloba, Kmicic ja Wolodyjowski hämmästyneinä.\n\n— Niin! Hän esitti ensin kosintansa herra miekankantajalle, joka\nhämmästyi yhtä suuresti kuin te nyt eikä ollut uskoa korviaan. Mutta\nkun hän viimein uskoi, oli hän lentää selälleen ilosta, sillä oli suuri\nkunnia koko Billewiczin suvulle päästä Radziwillien sukulaisiksi. Tosin\nPaterson sanoi, että kaukaista sukulaisuutta oli muutenkin olemassa.\n\n— Kertokaa eteenpäin! — huusi Kmicic kärsimättömyydestä vapisevalla\näänellä.\n\n— Molemmat riensivät sitten neidin luo sillä juhlallisuudella,\nmikä tämmöisissä tilaisuuksissa on tavallista. Koko hovi oli\njännityksissään. Janusz-ruhtinaalta tuli huonoja sanomia. Vain\nSakowicz luki ne, muut eivät niistä välittäneet, eikä välitetty\nSakowiczistakaan, sillä hän oli joutunut epäsuosioon, koska oli\nkehoittanut ruhtinasta menemään naimisiin. Meillä jotkut sanoivat, että\ntämä ei ollut ensikerta, kun Radziwill nai tavallisen aatelistytön,\nja että meidän maassamme on kaikki aateli tasa-arvoista ja että\nBillewiczien suku polveutuu Rooman ajoilta asti. Näin puhuivat ne,\njotka tahtoivat päästä tulevan ruhtinattaren suosioon. Toiset taas\nväittivät, että kaikki oli vain viekkautta ruhtinaan puolelta, jotta\nhän pääsisi neidin kanssa lähempiin suhteisiin, niinkuin usein on\nlaita kihlautuneiden kesken, ja voisi sopivassa tilaisuudessa taittaa\nneitseellisen viattomuuden kukkasen.\n\n— Varmasti se oli sitä! Ei mitään muuta! — sanoi Zagloba.\n\n— Niin minäkin luulen! — sanoi Hassling.\n\n— Mutta kuulkaahan jatkoa. Kun noin keskenämme hovissa vaihdamme\nmielipiteitä, niin äkkiä kuin salaman isku saadaan tieto, että neiti on\ntehnyt meidän arveluistamme lyhyen lopun antamalla ruhtinaalle rukkaset.\n\n— Jumala häntä siunatkoon! — huudahti Kmicic.\n\n— Hän antoi jyrkästi kieltävän vastauksen, — jatkoi Hassling. —\nTarvitsi vain nähdä ruhtinas tullakseen siitä vakuutetuksi. Hän, joka\nei ollut tottunut saamaan kieltäviä vastauksia edes ruhtinattarilta,\noli vähältä menettää järkensä. Oli vaarallista tulla lähelle häntä.\nNäimme kaikki, että tämmöistä ei voi jatkua ja että ruhtinas ennemmin\ntahi myöhemmin käyttäisi väkivaltaa. Seuraavana päivänä otettiin\nherra Billewicz kiinni ja vietiin Tilsitiin, siis rajan toiselle\npuolelle. Samana päivänä pyysi neiti upseerilta, joka vartioi hänen\noveaan, ladatun pistolin. Upseeri ei häneltä sitä kieltänyt, sillä\nritarillisena ja kelpo miehenä hän sääli onnetonta naista sekä ihaili\nhänen kauneuttaan ja lujuuttaan.\n\n— Kuka oli se upseeri? — huudahti Kmicic.\n\n— Minä! — sanoi Hassling kuivasti.\n\nAndrzej tempasi hänet syliinsä niin rajusti, että nuori\nskotlantilainen, joka vielä oli heikko, kiljahti kivusta.\n\n— Ette ole vanki! — huusi Kmicic. — Olette veljeni, ystäväni! Sanokaa,\nmitä tahdotte! Sanokaa Herran tähden, mitä tahdotte!\n\n— Levätä hetkisen! — vastasi Hassling läähättäen.\n\nJa hän puristi ääneti käsiä, jotka Wolodyjowski ja Zagloba hänelle\nojensivat. Huomattuaan, että kaikki olivat menehtyä uteliaisuudesta,\nhän sitten kohta taas jatkoi:\n\n— Varoitin häntä myös asiasta, jonka me kaikki tiesimme, nimittäin\nettä ruhtinaan henkilääkäri keitteli joitakin huumaavia sekoituksia.\nPelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä Herra Jumala itse puuttui\nasiaan. Hänen sormensa kohtasi ruhtinasta, ja tämä joutui kuukaudeksi\ntautivuoteelle. Se on ihme, hyvät herrat, että hän kaatui aivan kuin\njoku olisi lyönyt jalat pois hänen altaan juuri samana päivänä, jolloin\nhän aikoi toteuttaa epäsiveelliset aikeensa neitiin nähden. Sanon,\nettä se oli Jumalan käsi eikä mitään muuta! Sen hän näki itsekin ja\npelästyi, tahi ehkäpä tauti sammutti hänen syntisen himonsa. Oli\nmiten oli, terveeksi tultuaan hän jätti neidin rauhaan, antoipa vielä\ntuoda miekankantajan takaisin Tilsitistä. Totta on, että hän parantui\ntaudistaan, mutta kuumeesta hän ei ole päässyt vieläkään. Totta on\nmyös, että hänen sairasvuoteelta noustuaan täytyi lähteä tuolle\nretkelleen Tykociniin, jossa hän kärsi tappion. Kun hän tuli sieltä,\noli hänen kuumeensa yhä pahentunut. Sitten kutsui vaaliruhtinas hänet\nluokseen, mutta Taurogissa oli sillä välin tapahtunut muutos, joka on\nihmeellinen ja samalla hullunkurinen. Lyhyesti sanoen, ruhtinas ei\nvoi enää luottaa yhdenkään sikäläisen upseerinsa eikä hoviherransa\nuskollisuuteen, jollei aivan vanhimpien...\n\n— Mitä sitten tapahtui? — kysyi Zagloba.\n\n— Tuon Tykocinin retken aikana ryöstettiin jo ennen Janowon luona\nkärsittyä tappiota muuan neiti Anna Borzobahata-Krasenka ja lähetettiin\nTaurogiin.\n\nWolodyjowski alkoi mulkoilla silmillään ja kierrellä kiivaasti\nviiksiään. Viimein hän sanoi:\n\n— Herra ritari, älkää kertoko hänestä mitään pahaa, sillä muuten\njoudutte terveeksi tultuanne tekemisiin minun kanssani!\n\n— Jos tahtoisinkin, niin en sittenkään voisi sanoa hänestä mitään\npahaa, mutta jos hän on teidän morsiamenne, niin sanonpa, että te\nhuonosti pidätte hänen turvallisuudestaan huolta, ja jos taas hän on\nsukulaisenne, niin tunnette hänet liian hyvin voidaksenne väittää, että\nse ei pidä paikkaansa, mitä minulla on hänestä kerrottavaa. Viikossa\nsai tämä neiti kaikki, sekä vanhemmat että nuoremmat, rakastumaan, ja\nlemmentunteen kohtaansa hän herätti vain silmäpelillä ja joillakin\ntaikakonsteilla, joita en pysty selittämään.\n\n— Se on hän! Juuri semmoinen hän on! — mutisi Wolodyjowski.\n\n— Se on ihmeellistä! — sanoi Hassling. — Neiti Billewicz on aivan yhtä\nkaunis kuin hän, mutta samalla niin arvokas ja luoksepääsemätön, että\nhäntä kylläkin ihailee ja palvoo, mutta ei uskalla edes nostaa silmiään\nhäneen, saatikka sitten toivoa jotakin. Teidän täytyy myöntää, että on\nerilaisia tyttöjä: toiset ovat kuin entisajan Vestan neitsyet, toiset\ntaas sellaisia, että heidät nähtyään heti tahtoisi...\n\n— Hyvä herra! — sanoi Wolodyjowski uhkaavasti.\n\n— Älkää karjuko, herra Michal, sillä hän puhuu totta! — sanoi\nZagloba. — Te itse tepastelette kuin kukonpoika, kun olette hänen\nläheisyydessään, ja silmänne ovat silloin nurin päässä. Että hän on\nkiemailija, sen taas tiedämme me kaikki, ja itsekin olette sanonut sen\nainakin sata kertaa.\n\n— Jättäkäämme tämä kysymys! — sanoi Hassling. — Tarkoitukseni oli vain\nsaada selitetyksi, miksi neiti Billewicziin rakastuivat vain muutamat,\njotka kykenivät käsittämään, että hän on harvinainen ihminen (tässä\nHassling punastui uudestaan), kun taas Anna-neitiin rakastuivat melkein\nkaikki. Täytyi totta tosiaankin nauraa, sillä oli aivan kuin jokin\nruttotauti olisi vallannut sydämet. Kiistaa ja kaksintaisteluja oli\nloppumattomiin. Ja mistä syystä? Mistä kiisteltiin ja taisteltiin?\nKuuluu asiaan tietää, että ei ole ketään, joka voisi kehua voittaneensa\ntuon neidin sydämen, mutta jokainen uskoo vain sokeasti saavuttavansa\nennemmin tai myöhemmin jotakin.\n\n— Hän, juuri hän tuossa tunnetaan ilmielävänä! — murahti taas\nWolodyjowski.\n\n— Molemmat neidit mieltyivät suuresti toisiinsa, — jatkoi Hassling,\n— ja olivat aina yhdessä. Ja kun Anna-neiti hallitsee itsevaltiaasti\nTaurogissa...\n\n— Kuinka? — keskeytti pieni ritari.\n\n— Sillä hän on kaikkien hallitsija. Sakowicz ei lähtenyt sotaretkelle,\nniin rakastunut hän oli, ja Sakowicz hallitsee rajattomalla vallalla\nkaikilla ruhtinaan alueilla. Hänen kauttaan hallitsee neiti Anna.\n\n— Onko Sakowicz niin rakastunut? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— On, ja luottaa suuresti menestykseensä, sillä hän on mies, joka uskoo\nsaavuttavansa kaiken, mitä tahtoo.\n\n— Ja hänen nimensä on Sakowicz.\n\n— Te näytte tahtovan painaa tuon nimen mieleenne?\n\n— Niin... miksi ei! — sanoi Wolodyjowski välinpitämättömällä äänellä,\nmutta kiertäen niin uhkaavasti viiksiään, että kylmät väreet kulkivat\npitkin Zagloban pintaa.\n\n— Sen vain tahdoin vielä lisätä, — sanoi Hassling, — että jos neiti\nBorzobohata käskisi Sakowiczia pettämään ruhtinaan ja auttamaan häntä\nystävättärensä kanssa pakenemaan, niin hän tekisi sen empimättä, mutta\nmikäli tiedän, aikoo neiti toimia hänen selkänsä takana, kenties häntä\närsyttääkseen... mene tiedä... minulle vain kertoi salaisesti eräs\nkansalaiseni, että miekankantajan pako neitien kanssa on jo valmiiksi\nsuunniteltu, upseereita on salahankkeessa mukana, ja se toteutetaan\npiakkoin...\n\nTässä Hassling alkoi huohottaa, sillä hänen voimansa olivat aivan\nlopussa.\n\n— Tässä ovat tärkeimmät asiat, mitä teille voin kertoa! — lisäsi hän\nkiireesti.\n\nWolodyjowski ja Kmicic kysyivät hämmästyneinä:\n\n— Minne he aikovat paeta?\n\n— Erämaihin ja niiden kautta Bielowiezyyn... Ah, en jaksa puhua.\n\nKeskustelu keskeytyi samassa muutenkin, sillä saapui Sapiehan lähetti,\njoka antoi sekä Wolodyjowskille että Kmicicille kokoon taitetun\npaperin. Wolodyjowski silmäsi omaansa ja sanoi:\n\n— Käsky asettua paikoilleen huomista rynnäkköä varten!\n\n— Kuuletteko, kuinka tykit jyrisevät? — huudahti Zagloba.\n\n— Haa, huomenna! Huomenna!\n\n— Uh, kuinka on kuuma! — sanoi taas Zagloba. — Huono\nväkirynnäkköpäivä... Piru vieköön moisen helteen... Jumalan äiti!\nMoni kylmenee huomenna kuumuudesta huolimatta, mutta eivät ne, jotka\nantautuvat Sinun suojaasi, sinä Suojelijattaremme... Vaan kylläpä tykit\nnyt pitävät ääntä!... Minä olen liian vanha mies väkirynnäkköihin...\ntoista on avoin taistelutanner...\n\nTaas ilmestyi uusi upseeri ovelle.\n\n— Onko täällä herra Zagloba? — kysyi hän.\n\n— Olen!\n\n— Hänen majesteettinsa käskee teitä olemaan huomenna läheisyydessään!\n\n— Ahaa! Tahtovat pitää minut loitompana väkirynnäköstä, koska tietävät,\nettä vanha tekijä syöksyy ensimmäisenä tuleen heti kun torvet\ntörähtävät. Hänen majesteettinsa on hyvä ja kaikista huolehtiva, enkä\ntahtoisi pahoittaa hänen mieltään, mutta saa nähdä, jaksanko hillitä\nitseäni, sillä kun minussa into nousee, niin en muista mitään, vaan\nsyöksyn suin päin taisteluun... Minkäpä luonnolleen taitaa!... Hyvä on\nhänen majesteettinsa! Kuulkaa, torvet kutsuvat jo kaikkia paikoilleen!\nHaa, huomenna! Huomenna!... Pyhä Pietari saa työtä: hän varmaankin jo\njärjestelee kirjojaan... Ja helvetissä kaiketi jo asetellaan uusia\npikikattiloita tulelle ruotsalaisia varten... Uhhuh, huomenna!\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nHeinäkuun 1 päivänä pidettiin Powazkin ja myöhemmin Marymontiksi\nnimitetyn paikan välillä suuri kenttäjumalanpalvelus, jota hartaasti\nkuunteli kymmenentuhatta miestä. Kuningas antoi juhlallisen\nlupauksen, että jos saadaan voitto, niin hän rakennuttaa kirkon\nPyhälle Neitsyelle. Kuninkaan esimerkkiä seuraten antoivat lupauksia\narvohenkilöt, hetmanit, ritarit ja yksinkertaiset sotamiehetkin kukin\nvarojensa mukaan, sillä tämän oli määrä olla viimeinen rynnäkkö.\n\nJumalanpalveluksen loputtua riensivät kaikki johtajat paikoilleen.\nSapieha asettui vastapäätä Pyhän Hengen kirkkoa, joka siihen aikaan\noli muurien ulkopuolella, mutta koska se oli muurien avaimena,\nolivat ruotsalaiset sen lujasti linnoittaneet ja asettaneet siihen\nvarusväen. Czarnieckin tehtävänä oli ottaa valtaansa Danzigin talo,\njonka peräseinä oli osa muurista, joten puhkaisemalla sen saattoi\npäästä kaupunkiin. Podlasien vojevoda Piotr Opalinski hyökkäsi\nsuurpuolalaisten ja masurialaisten kanssa Krakovan ja Veikselin\npuolelta. Kvartiaanirykmentit oli asetettu uuden kaupungin porttien\nkohdalle. Miehiä oli enemmän kuin muurien pituudelta. Koko ympäristö ja\nlähikylät olivat tulvillaan väkeä, joka aaltoili merenä, edempänä oli\nvalkeita telttoja ja niitten takana ajopelejä. Katse kohtasi sinisen\ntaivaanrannan, ennenkuin se pääsi tämän kihisevän muurahaispesän päähän.\n\nReservijoukot olivat aivan valmiina taistelujärjestyksessä aseet ojossa\nja jalka juoksuasennossa, niin että millä hetkellä tahansa voitiin\nrientää niihin aukkoihin, joita Zamoyskin järeät tykit ampuisivat\nmuureihin. Tykit toimivat lakkaamatta, mutta väkirynnäkköä ei vielä\ntehty vain siitä syystä, että odotettiin Wittenbergin lopullista\nvastausta siihen kirjeeseen, jonka suurkansleri Korycinski oli hänelle\nkirjoittanut. Mutta kun puolenpäivän aikaan upseeri toi kieltävän\nvastauksen, alkoivat torvet heti pahaa ennustavasti soida kaupungin\nympärillä, ja väkirynnäkkö alkoi.\n\nHetmanien johtamat kruunun sotajoukot, Czarniecki joukkoineen,\nkuninkaan rykmentit, Zamoyskin jalkaväki, liettualaiset Sapiehan\njohdolla ja nostoväki syöksyivät kuin mahtava aalto muureja vastaan.\nMuureilta tuli heitä vastaan valkea savujuova ja tulenliekkejä. Suuret\ntykit, pienemmät tykit ja musketit alkoivat heti paukkua, ja maan\nperustukset vapisivat. Kuulat kyntivät pitkiä vakoja miesjoukkoon,\nmutta se juoksi eteenpäin linnoitusta vastaan pelkäämättä tulta ja\nkuolemaa. Ruudin savu esti auringon näkymästä.\n\nJokainen ryntäsi hurjasti sitä kohtaa vastaan, joka oli lähinnä\nhäntä, hetmanit uuden kaupungin portteja kohti, Czarniecki Danzigin\ntaloa vastaan, Sapieha liettualaisineen Pyhän Hengen kirkon kimppuun,\nmasurialaiset ja suurpuolalaiset Krakowskie Przedmiescieen.\n\nViimeksimainittujen osalle tuli vaikein työ, sillä kaikki Krakowskie\nPrzedmiescien palatsit ja talot oli laitettu linnoitukseksi. Mutta\nmasurialaiset oli vallannut sellainen taisteluvimma, että heitä\nei voinut pidättää mikään. He valtasivat talon toisensa jälkeen,\ntaistelivat käytävissä, ovissa ja ikkunoissa, surmasivat varusväen\nviimeiseen mieheen.\n\nKun he olivat valloittaneet yhden talon, niin he, ennenkuin veri\nennätti hyytyä heidän kasvoillaan ja käsillään, hyökkäsivät jo toiseen,\nja siinä alkoi hurja taistelu, jonka päätyttyä he taas riensivät\neteenpäin. Verisellä taistelulla valloitettiin Szujskien kappeli ja\nKoniecpolskien komea palatsi. Ruotsalaiset surmattiin joka mies, kun\nheidät löydettiin huoneista, talleista tahi Veikselin puoleisesta\npuistosta. Kazanowskien palatsin luona ruotsalainen jalkaväki asettui\nkadulla vastarintaan ja saaden tukea muureilta käsin ja lujaksi\nlinnoitukseksi muutetusta Bernhardilaiskirkosta otti hyökkääjät vastaan\nmurhaavalla tulella.\n\nMutta kuulasade ei pidättänyt näitä hetkeksikään, ja huutaen:\n\"Eteenpäin, masurialaiset!\" hyökkäsi aateli sapelit käsissä\nruotsalaisten kimppuun. Jäljessä seurasivat jalkaväki sekä nuijilla\nja kirveillä varustetut rengit. Ruotsalaisten suunnikas oli\nsilmänräpäyksessä hajoitettu, ja surmaaminen alkoi. Omat miehet ja\nviholliset sekaantuivat toisiinsa ja muodostivat sekavan kasan, joka\nliikahteli ja pyöri omassa veressään.\n\nMutta yhä uusia rykmenttejä hyökkäsi Krakovan-puoliselta suunnalta.\nRuotsalaiset hakattiin maahan, ja alkoi kuuluisa Kazanowskien palatsin\nja samalla kertaa Bernhardilaiskirkon valloitus, joka suuressa määrin\nratkaisi taistelun tuloksen.\n\nZagloba otti siihen osaa, sillä hän oli edellisenä päivänä erehtynyt\nluullessaan, että kuningas halusi hänet vain jonkinmoiseksi apulaiseksi\nläheisyyteensä. Päinvastoin hän tunnettuna ja kokeneena soturina oli\nsaanut tehtäväkseen johtaa palveluskuntaa, jonka oli määrä rynnätä\ntältä puolelta. Hän oli tosin aikonut pysytellä jälkijoukossa ja tyytyä\nvain miehittämään jo valloitetut palatsit, mutta jo alussa hänen\njoukkonsa sekaantui toisiin. Vaikka hän luonnostaan olikin varovainen\neikä pannut tarpeettomasti henkeään vaaraan, niin hän toiselta puolen\nmyös oli vuosien kuluessa ottanut osaa niin moniin taisteluihin ja\nverilöylyihin, että hän tilaisuuden tullen taisteli yhtä urheasti kuin\ntoisetkin, vieläpä urheamminkin, sillä hänen miehekkään sydämensä oli\ntäyttänyt epätoivo ja raivo.\n\nNyt hän oli siis Kazanowskien palatsin portin edustalla eli pikemminkin\nhelvetillisessä tungoksessa, sekamelskassa, kuulasateessa, tulen ja\nsavun sekä valitushuutojen ja aseitten kalskeen keskellä. Tuhannet\nkirveet iskivät porttiin, tuhannet miehet painoivat sitä ruumiinsa\nvoimilla. Toiset kaatuivat kuin salaman iskeminä, toiset tunkeutuivat\nheidän tilalleen, polkivat heidät jalkojensa alle ja pyrkivät eteenpäin\naivan kuin etsien kuolemaa. Kaikista portin päällä olevista ikkunoista\nsateli luoteja ja virtasi yhtämittaa tulikuumaa pikeä, mutta tulessa\nolevat eivät voineet väistyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä heitä\ntungettiin yhä takaapäin. Nähtiin miesten hiestä märkinä ja ruudin\nmustaamina yksinään hammasta purren ja silmät hurjasti pyörien kiskovan\nportista niin suuria parruja, että tavallisissa oloissa kolme vahvaa\nmiestä ei olisi saanut niitä irti. Samaan aikaan asetettiin tikapuita\nseiniä vastaan ja hyökättiin ikkunoihin sekä lyötiin aukkoja seiniin.\nMutta noista ikkunoista ja aukoista syöksivät muskettien piiput yhtä\nmittaa luotejaan. Savupilvet tulivat viimein niin tiheiksi, että\nhyökkääjät tuskin näkivät toisiaan, vaikka oli aurinkoinen päivä.\nSiitä huolimatta taistelu jatkui, ja sitäkin hurjemmin käytiin portin\nkimppuun, kun Bernhardilaiskirkosta päin kuuluva ryske todisti, että\nsiellä toiset ryntäsivät yhtä tarmokkaasti.\n\nSilloin Zagloba huusi niin kovalla äänellä, että se kuului yli ryskeen\nja pyssyjen paukkeen: — Ruutipussi portin alle!\n\nSemmoinen ojennettiin hänelle silmänräpäyksessä. Hän käski heti\nlaittamaan pienen kuopan aivan portin alle, niin että pussi juuri\nmahtui siihen. Kun se oli asetettu paikoilleen, sytytti Zagloba itse\nsytytyslangan ja komensi:\n\n— Syrjään! Seinien viereen!\n\nVähän myöhemmin kuului kova pamahdus ja uusi savupilvi pöllähti ilmaan.\nZagloba miehineen syöksyi paikalle. Räjähdys ei kylläkään ollut\nmurskannut porttia, mutta se oli irroittanut pari valtavaa hirttä ja\nvääntänyt portin toisen puolikkaan, niin että oli syntynyt aukko, josta\nisokokoinenkin mies olisi päässyt sisälle.\n\nSilloin alkoivat kirveet voimakkaasti hakata porttia, sadat käsivarret\npainoivat sitä, kuului rasahdus, ja toinen portin puolikas kaatui\npaljastaen ammottavan aukon.\n\nTuosta pimeästä aukosta välähteli muskettien tuli, mutta miesjoukko\ntunkeutui vastustamattomana virtana siitä sisälle. Palatsi oli\nvalloitettu.\n\nSamaan aikaan tunkeuduttiin sisälle myös ikkunoista, ja kauhea\nkäsikähmä syntyi palatsin sisällä. Huone vallattiin huoneen jälkeen,\nkäytävä käytävän jälkeen, kerros kerroksen jälkeen. Seinät olivat\njo niin puhkottuja, että muutamissa huoneissa laki rytisten putosi\nalas haudaten sirpaleihinsa puolalaiset ja ruotsalaiset. Mutta\nmasurialaiset kulkivat kaikkialle kuin tulipalo ja levittivät kuolemaa.\nEi kukaan ruotsalaisista pyytänyt armoa, eikä kenellekään sitä\nannettu. Muutamissa käytävissä oli niin suuret määrät kaatuneita,\nettä ruotsalaiset laittoivat niiden ruumiista itselleen suojamuureja,\nmutta hyökkääjät tarttuivat niiden jalkoihin tai tukkaan ja heittivät\nniitä ulos ikkunoista. Veri juoksi virtoina alas portaita. Jotkut\nryhmät ruotsalaisia puolustautuivat vielä siellä täällä ja torjuivat\nväsyneillä käsillään vihollisten hurjia iskuja. Veri vuoti heidän\nkasvoistaan, silmissä kaikki pimeni, useat lysähtivät polvilleen,\nmutta taistelivat yhä. Kaikilta puolin ahdistettuina ja ylivoiman\nalle sortuvina he kuolivat ääntäkään päästämättä, niinkuin heidän\nmaineensa vaati ja niinkuin soturien on kuoltava. Kiviset jumalien ja\nmuinaisten sankarien kuvapatsaat veren tahrimina katselivat elottomilla\nkasvoillaan tätä kuolemaa.\n\nRoch Kowalski riehui etupäässä yläkerroksessa, Zagloba miehineen\nsyöksyi pengermälle, ja hakattuaan maahan siellä olleet jalkamiehet\nhän painautui ihaniin puistoihin, jotka olivat kuulut koko Euroopassa\nPuut oli niistä hakattu pois, puolalaisten kuulat olivat repineet\nkallisarvoisia pensaita, suihkulähteet olivat soraläjinä, maan\nolivat kranaatit möyhineet, sanalla sanoen kaikkialla oli hävitystä\nja raunioita. Sielläkin oli nyt ankara taistelu käynnissä, mutta se\nkesti vain vähän aikaa, sillä ruotsalaisten vastarinta oli jo heikkoa.\nHeidät surmattiin Zagloban johdolla, ja sitten sotamiehet hajaantuivat\npuistoon ja palatsiin etsimään saalista.\n\nZagloba meni puiston kaukaisimpaan nurkkaan, missä muurien kulmaus\nsuojeli auringon paahteelta. Hän tahtoi levähtää hiukan ja pyyhkiä\nhien otsaltaan. Äkkiä hän näki edessään omituisia hirviöitä, jotka\nkatselivat häntä pahanilkisin katsein rautaisen häkin ristikon takaa.\n\nHäkki oli sovitettu muurien nurkkaukseen, minkä vuoksi kuulat eivät\nolleet siihen käyneet. Sen ovi oli selko selällään, mutta nuo\nlaihtuneet, iljettävän näköiset olennot eivät nähtävästi aikoneetkaan\nkäyttää sitä hyväkseen. Pelästyneinä paukkeesta, luotien vinkunasta ja\nkauheasta melusta ne olivat painautuneet häkin nurkkaan, peittäytyneet\nolkiin ja ilmaisivat vain murahtelemalla kauhistustaan.\n\n— Simiae vaiko piruja? — mutisi Zagloba itsekseen.\n\nHänet valtasi äkillinen vihastuksen puuska, urhoollisuus täytti hänen\nrintansa, ja sapeli pystyssä hän syöksyi häkin luo.\n\nHänen sapelinsa ensimmäiset iskut synnyttivät kauhean mellakan.\nApinat, joita ruotsalaiset sotamiehet olivat kohdelleet hyvin ja\njoita he olivat kaikin tavoin hemmoitelleet, koska niistä oli heille\nollut huvia, joutuivat mielettömän kauhun valtaan, ja vaikka Zagloba\njätti niille pääsyn ovesta vapaaksi, niin ne alkoivat juoksennella\nhäkissä, kiipeillä pitkin seiniä, tehdä ihmeellisiä hyppyjä,\nkiristellä hampaitaan, mölistä ja purra. Viimein yksi niistä hyppäsi\nraivoissaan Zagloban kaulaan ja tarttuen hänen päähänsä alkoi siitä\nkiskoa kaikin voimin. Toinen takertui hänen oikeaan käsivarteensa,\nkolmas hyppäsi hänen rintaansa kiinni, neljäs nyki nutun liepeistä.\nTurhaan hän hengästyneenä ja hikisenä koetti niitä pudistella irti ja\nhosui umpimähkään sapelillaan. Hän oli pian aivan uuvuksissa, silmät\npullistuivat päästä, ja hän alkoi epätoivoisella äänellä huutaa:\n\n— Hyvät herrat! Tulkaa auttamaan!\n\nHuuto sai muutamia upseereita rientämään paikalle verestä höyryävine\nmiekkoineen. Mutta he pysähtyivät äkkiä hämmästyneinä, katsoivat\ntoisiinsa ja aivan kuin noiduttuina purskahtivat yht'äkkiä nauramaan.\nSotilaita tuli paikalle lisää koko joukko, mutta nauru tarttui\nkaikkiin. He vääntelehtivät kuin juopuneet pidellen vatsaansa, heidän\nveren tahrimat kasvonsa vääntyivät kuin suonenvedossa, ja mitä enemmän\nZagloba huiski, sitä hurjemmin kaikki nauroivat. Viimein tuli Roch\nKowalski yläkerroksesta, tunkeutui joukon läpi ja vapautti enonsa\napinain syleilystä.\n\n— Lurjukset! — huusi Zagloba hengästyneenä.\n\n— Rutto teidät syököön! Siinä te vain nauratte, kun katolilaista\nmiestä ahdistelevat afrikkalaiset hirviöt! Hitto teidät vieköön! Ilman\nminua te edelleen kolhisitte päällänne porttia, ettekä te parempaa\nansaitsisikaan! Hiisi teidät vieköön! Ette ole edes näitten apinain\narvoisia!\n\n— Vieköön hiisi teidät itsenne, apinain kuningas! — huudahti lähimpänä\nseisova upseeri.\n\n— Simiarum destructor! — huusi toinen.\n\n— Victor! — lisäsi kolmas.\n\n— Kaikkea muuta kuin victor. Victus!\n\nTaas tuli Roch avuksi enolleen. Hän iski lähinnä seisovaa nyrkillä\nrintaan niin, että mies kaatui ja verta tuli hänen suustaan. Toiset\nvetäytyivät takaisinpäin, jotkut kohottivat sapelinsa, mutta tappelun\nsyntymisen esti ryske, joka kuului bernhardilaisluostarista päin.\nNähtävästi taistelu siellä oli vielä kiivaimmillaan, ja muskettien\npaukkeesta päättäen ruotsalaisilla ei ollut aikomustakaan antautua. —\nApuun! Kirkon luo! Kirkon luo! — huusi Zagloba.\n\nItse hän riensi palatsin yläkerrokseen, jonka oikeasta siivestä saattoi\nnähdä liekkien keskeltä kohoavan kirkon. Ryntääjien joukko liikkui sen\nympärillä suonenvedontapaisin nykäyksin voimatta tunkeutua sisälle\nja ollen alttiina murhaavalle ristitulelle, sillä myöskin Krakovan\nportilta päin sateli heidän päälleen luoteja.\n\n— Tykit ikkunoihin! — huusi Zagloba. Kazanowskien palatsissa oli\nmelkoinen määrä isompia ja pienempiä tykkejä. Ne kuljetettiin nyt\nikkunoihin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi ikkunain aukoissa kirkkoa\nkohti suunnattujen tykkien suut.\n\n— Roch! — sanoi Zagloba hyvin kiihtyneenä.\n\n— Minun täytyy tehdä jokin suuri urotyö, muuten on maineeni mennyttä!\nTuon apinajutun takia — syököön ne rutto! — joudun koko sotajoukon\nhampaihin, ja vaikka minulla itselläni kyllä on suu paikallaan, niin\nenhän jaksa pitää puoliani kaikkia vastaan. Minun täytyy pestä pois tuo\nhäpeä, muuten minua yli koko laajan Puolanmaan ruvetaan nimittämään\napinain kuninkaaksi!\n\n— Enon täytyy pestä pois tuo häpeä! — sanoi Roch jyrisevällä äänellä.\n\n— Ensimmäinen askel siihen on se, että minä valloitin Kazanowskien\npalatsin, sillä kuka voi sanoa, että sitä en tehnyt minä!\n\n— Kuka voi sanoa, että sitä ei tehnyt eno? — toisti Roch.\n\n— Ja nyt minä valloitan tuon kirkon, niin totta kuin Jumala minua\nauttakoon, amen! — lopetti Zagloba.\n\nSitten hän kääntyi miestensä puoleen, jotka jo seisoivat tykkien\nääressä.\n\n— Laukaiskaa!\n\nRuotsalaiset, jotka epätoivoisesti puolustautuivat kirkossa, valtasi\nkauhu, kun yht'äkkiä koko sivuseinä alkoi täristä. Tiiliä, soraa\nja kalkkia alkoi tippua niiden päälle, jotka olivat ikkunoissa,\nampuma-aukkojen luona tahi särkyneitten ikkunanreunojen päällä kirkon\nsisäpuolella ampumassa piirittäjiä. Herran huoneessa pöllähti ilmaan\npölypilvi, joka yhdessä savun kanssa uhkasi tukehduttaa väsyneet\nmiehet. Toinen ei nähnyt toistaan pimeässä, ja huudot: \"Tukehdumme!\nTukehdumme!\" yhä lisäsivät yleistä kauhistusta. Mutta kirkko huojuu\nyhä, kumahdukset seiniä vastaan, tiilien putoilu, ikkunoista sisään\nlentävien luotien vinkuna, kuumuus ja ihmisten hiki muuttavat pyhäkön\nhelvetiksi. Kauhistuneet sotamiehet pakenevat ovista, ikkunoista ja\nampumaluukuista. Syntyy mieletön pakokauhu. Taas kuuluu läpitunkevia\nhuutoja: \"Tukehdumme! Ilmaa! Vettä!\" Äkkiä alkavat sadat kurkut kirkua:\n\n— Valkoinen lippu! Valkoinen lippu!\n\nPäällikkö Erskine ottaa sen omin käsin pannakseen ulos, mutta\nsamassa portti rytisten antaa perään ja hyökkääjät törmäävät kuin\njoukko pahoja henkiä sisälle. Alkaa teurastus. Kirkossa syntyy äkkiä\nhiljaisuus, kuuluu vain taistelevien huohotusta, jyrsivää ääntä raudan\nsattuessa luuhun, miekan kalahtelua kivilattiaan, vaikerruksia, veren\nlotinaa, väliin jokin aivan epäinhimillinen ääni, joka huudahtaa:\n\"Pardon! Pardon!\" Tunnin kestäneen taistelun jälkeen alkavat kirkon\nkellot tornissa soida ja soivat soimistaan — puolalaisille voittoa,\nruotsalaisille ikuista lepoa.\n\nKazanowskien palatsi, luostari ja kellotapuli on valloitettu. Itse\nPiotr Opalinski, Podlasien vojevoda, ratsastaa veristen joukkojen läpi\npalatsin edustalle.\n\n— Kuka meille tuli avuksi palatsista? — huutaa hän niin kovasti, että\nse kuuluu yli pauhun ja melun.\n\n— Sama, joka valloitti palatsinkin! — sanoo iso mies ilmestyen äkkiä\nvojevodan eteen. — Minä!\n\n— Nimenne?\n\n— Zagloba!\n\n— Vivat Zagloba! — huutavat tuhannet äänet. Mutta Zagloba osoittaa\nverisen sapelinsa kärjellä porttia.\n\n— Ei ole vielä leikki lopussa! — huutaa hän. — Tuonne! Portille! Tykit\nmuureja kohti, ja me päin porttia! Eteenpäin!\n\nVimmastuneet joukot syöksyvät porttia kohti, mutta silloin —\nihmeellistä! — ruotsalaisten tuli ei kiihdykään, vaan laimenee.\n\nSamassa huutaa kuuluva ääni ylhäältä kellotapulista:\n\n— Herra Czarniecki on jo kaupungissa! Näen meidän lippumme!\n\nRuotsalaisten tuli heikkenee yhä.\n\n— Seis! — komentaa vojevoda.\n\nMutta joukko ei kuule häntä, vaan syöksyy sokeasti eteenpäin. Äkkiä\nilmestyy valkoinen lippu Krakovan portin päälle.\n\nCzarniecki oli puhkaissut Danzigin talon ja syöksynyt kuin hirmumyrsky\nkaupunkiin, ja kun hetkistä myöhemmin liettualaisten liput liehuivat\nmuureilla myös Pyhän Hengen kirkon puolella, huomasi Wittenberg\nvastarinnan jatkamisen hyödyttömäksi.\n\nTorvensoittajat alkoivat silloin antaa merkkejä muureilta, ja valkoisia\nlippuja heiluteltiin. Sen nähtyään puolalaiset päälliköt keskeyttivät\nväkirynnäkön, minkä jälkeen kenraali Lewenhaupt muutamien päälliköitten\nseuraamana ratsasti ulos uuden kaupungin portista ja kiiti täyttä\nlaukkaa kuninkaan luo.\n\nJan Kasimir oli jo kaupungin herrana, mutta hyväsydämisyydessään hän\npyrki tekemään voitavansa verenvuodatuksen estämiseksi ja piti kiinni\nennen määräämistään antautumisehdoista. Kaupunki oli luovutettava\npuolalaisille kaikkine sinne koottuine aarteineen. Jokainen\nruotsalainen sai lähtiessään ottaa mukaansa vain sen verran tavaraa,\nkuin hänellä oli ollut Ruotsista tullessaan. Varusväki päällikköineen\nsai aseet käsissä lähteä kaupungista ja viedä mukanaan sairaat ja\nhaavoittuneet sekä Varsovassa olevat ruotsalaiset vallasnaiset.\nRuotsalaisten palveluksessa olevat puolalaiset saivat armahduksen sillä\nperusteella, että he todennäköisesti eivät olleet vapaaehtoisesti\njääneet palvelukseensa. Poikkeus tehtiin vain ruhtinas Boguslaw\nRadziwilliin nähden, ja tähän Wittenberg suostui sitäkin helpommin, kun\nruhtinas tällä hetkellä oli Douglasin leirissä Bugin luona.\n\nAntautumissopimus allekirjoitettiin heti. Kaikkien kirkkojen kellot\nalkoivat soida ja kuuluttaa kaupungille sekä koko maailmalle, että\npääkaupunki taas oli siirtynyt laillisen hallitsijan käsiin. Tuntia\nmyöhemmin alkoi kaupunkiin tulvia köyhintä väestöä pyytämään apua ja\nleipää puolalaisten leiristä, sillä kaikki muut, paitsi ruotsalaiset,\nolivat jo kärsineet nälkää. Kuningas käski jakamaan niin paljon kuin\nmahdollista oli ja ratsasti itse katsomaan ruotsalaisen varusväen\nlähtöä.\n\nHänen ympärillään oli häikäisevän loistava seurue. Melkein kaikki\nsotaväkikin kokoontui kuninkaan vierelle, sillä kaikki olivat uteliaita\nnäkemään ruotsalaisia, joiden kanssa he muutama tunti sitten olivat\nniin hurjasti ja verisesti taistelleet. Jokaisella portilla seisoi\nheti antautumissopimuksen allekirjoittamisesta lähtien puolalaisia\nkomissaareja pitämässä silmällä, että ruotsalaiset eivät veisi\nkaupungista mitään saalista.\n\nEnsin tuli ratsuväki, jota ei ollut paljon. Sitä seurasi kenttätykistö\nkeveine tykkeineen — isot tykit piti luovuttaa puolalaisille.\nSotamiehet kulkivat tykkien vieressä palavat sytyttimet käsissä. Heidän\njäljessään seurasi liehuvia lippuja, jotka tekivät kunniaa Puolan\nkuninkaalle, äskeiselle maanpakolaiselle. Tykkimiehet marssivat lujin\naskelin ja katsoivat puolalaisia ritareita suoraan silmiin aivan kuin\nsanoakseen: \"Me tapaamme vielä toisemme!\" ja puolalaiset ihailivat\nheidän ryhtiään ja vastoinkäymisistä murtumatonta miehuuttaan. Sitten\ntuli vaunuja, joissa oli upseereita ja haavoittuneita. Ensimmäisessä\nniistä oli kansleri Oxenstierna, jolle kuningas käski jalkaväen tehdä\nasein kunniaa osoittaakseen pitävänsä arvossa kuntoa vihollisessakin.\n\nRumpujen päristessä ja liehuvin lipuin tuli sitten verraton\nruotsalainen jalkaväki, joka Supanhazyn sanojen mukaan oli kuin joukko\nkulkevia linnoituksia. Näitä seurasi kiireestä kantapäähän rautaan\npuettu loistava ritarijoukko, jonka siniseen lippuun oli ommeltu\nkultainen leijona. Läpi koko katselijani joukon kulki kuiske:\n\n— Wittenberg saapuu! Wittenberg!\n\nSiinä saapuikin itse sotamarski, mukanaan Wrangel, Horn, Erskine,\nLewenhaupt ja Forgell. Puolalaisten ritarien silmät suuntautuivat\nuteliaasti tähän joukkoon ja erityisesti Wittenbergin kasvoihin. Mutta\nnuo kasvot eivät ilmaisseet niin peloittavaa soturia kuin mikä hän\ntodellisuudessa oli. Ne olivat vanhat, kalpeat, taudin riuduttamat\nkasvot. Piirteet olivat terävät, ylähuulta peittivät harvat viikset,\njoiden kärjet olivat pystyssä. Yhteenpuristetut huulet ja pitkä, terävä\nnenä tekivät hänet vanhan saiturin näköiseksi. Hänellä oli yllään\nmusta samettipuku ja päässä musta hattu, ja hän oli tässä asussaan\npikemminkin oppineen astrologin tahi lääkärin näköinen. Vain kultaiset\nvitjat kaulassa, timanttitähti rinnalla ja sotamarskin sauva kädessä\nosoittivat hänen korkeata asemaansa.\n\nRatsastaessaan hän heitti levottomia katseita kuninkaaseen ja tämän\nesikuntaan sekä sotajoukkoon, minkä jälkeen hänen silmänsä sattuivat\nnostoväen loppumattomiin riveihin. Ivallinen hymy alkoi leikkiä hänen\nkalpeilla huulillaan.\n\nMutta tuosta joukosta kuului yhä voimakkaammaksi paisuvaa sorinaa, ja\nkaikkien huulilla oli sana: \"Wittenberg! Wittenberg!\"\n\nHetkistä myöhemmin tuo sorina muuttui kumeaksi kohinaksi, joka\nmuistutti meren pauhua myrskyn alkaessa. Väliin tuo ääni hiljeni, ja\nsilloin kuultiin jonkin äänen kaukana takariveissä pitävän puhetta.\nTuohon ääneen vastasivat toiset, yhä useammat, ääni alkoi yhä\nvoimakkaampana levitä yhä laajemmalle kaikuen pahaa ennustavasti. Olisi\nvoinut luulla myrskyn olevan lähestymässä.\n\nPuolalaiset korkeat virkamiehet alkoivat tulla levottomiksi ja loivat\nkatseita kuninkaaseen.\n\n— Mitä se on? Mitä tämä merkitsee? — kysyi Jan Kasimir.\n\nSilloin muuttui äänten kohina niin kovaksi pauhinaksi kuin ukkosen\njyrinä. Nostoväen loppumattomat joukot lainehtivat kuin viljapelto,\nkun myrsky kulkee sen yli. Äkkiä välähti satoja sapeleita auringon\npaisteessa.\n\n— Mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee? — kysyi kuningas toistamiseen.\n\nEi kukaan osannut vastata. Silloin huudahti Wolodyjowski, joka seisoi\nlähinnä Sapiehaa:\n\n— Se on Zagloba!\n\nWolodyjowski oli arvannut oikein. Kun antautumisehdot olivat tulleet\ntunnetuiksi ja saapuneet Zagloban korviin, oli vanha aatelismies\nniin hirveästi vihastunut, että hän oli menettänyt vähäksi aikaa\npuhekykynsä. — Kun hän jossakin määrin pääsi entiselleen, kiiruhti hän\nnostoväen keskuuteen ja alkoi kiihoittaa mieliä. Häntä kuunneltiin\nhalukkaasti, sillä yleinen mielipide oli, että niin miehuullisen ja\nvaikean kamppailun ja niin paljon verenvuodatuksen jälkeen olisi\npitänyt paremmin kostaa viholliselle. Hillitön ja levoton aateli\nkerääntyi suurin joukoin Zagloban ympärille, ja hän puolestaan syyti\ntäysin kourin palavia hiiliä ruutikasaan ja puhalsi puheillaan\npalon liekkiä yhä suuremmaksi, mikä onnistui sitäkin helpommin, kun\npäissä jo oli ennestään höyryä sen maljojen maistelun jäljeltä, joka\nvälttämättömästi seurasi voittoa.\n\n— Hyvät herrat! — puhui Zagloba. — Nämä vanhat kädet ovat jo\nviisikymmentä vuotta tehneet työtä isänmaan hyväksi, jo viisikymmentä\nvuotta vuodattaneet vihollisen verta, ja aivan äsken ne valloittivat\nKazanowskien palatsin ja Bernhardilaiskirkon. Ja kun, hyvät herrat,\nruotsalaiset menettivät rohkeutensa ja antautuivat, niin se tapahtui\nsen johdosta, että me suuntasimme tykit vanhaa kaupunkia kohti. Ei\nsilloin säälitty meidän vertamme, virtoina annettiin sen juosta,\nsäälittiin ainoastaan vihollista. Me, armaat veljet, jätimme\nomaisuutemme isännättömäksi, vaimomme miestään vaille, lapsemme\nisättömiksi... (oi lapsukaiseni, kuinka lieneekään nyt laitanne!) ja\ntulimme tänne, hyökkäsimme paljain rinnoin tykkejä vastaan, ja mikä\non siitä palkkamme? Se, että Wittenberg saa vapaasti poistua, vieläpä\nhänelle osoitetaan kunnioitusta lähtiessään. Poistua saa isänmaamme\npyöveli, uskomme herjaaja, Pyhän Neitsyen vannoutunut vihollinen,\nkotiemme ryöstäjä, vaimojemme ja lastemme murhaaja (oi, lapseni,\nmissä olettekaan nyt!), hengellisen säädyn ja Jumalan palvelijain\nhäpäisijä!... Oi sinua, onneton isänmaa! Häpeä sinulle, aateli! Uuden\niskun olet taas saanut, pyhä uskomme! Itke, oi Częstochowo, sillä\nWittenberg lähtee vapaasti ja tulee pian takaisin vaatimaan verta ja\nkyyneliä, surmaamaan ne, jotka vielä jäivät eloon, polttamaan sen, mikä\nvielä ei ole porona, häpäisemään sen, mitä ei vielä ole häväissyt!\nItke, Suur-Puola ja Liettua, itkekää kaikki säädyt, niinkuin itken\nminä, vanha soturi, jonka täytyy hautaan menevänä vielä nähdä tuhonne!\nVoi sinua onneton Ilion, vanhan Priamoksen kaupunki! Voi! Voi! Voi!\n\nNäin puhui Zagloba, ja tuhannet kuuntelivat häntä yltyen vihaan. Mutta\nhän meni eteenpäin toisten luo, voivotteli taas, löi rintaansa ja repi\nvaatteitaan. Hän meni myös varsinaisen sotaväen keskuuteen ja löysi\nsieltäkin halukkaita kuulijoita, sillä kaikki vihasivat hirveästi\nWittenbergiä. Olisi heti syntynyt hurja mellakka, jos ei sitä olisi\nhillinnyt Zagloba itse, joka pelkäsi, että Wittenberg voisi mellakan\npuhjettua ennen aikojaan jollakin tavoin pelastua, kun taas, jos\nse syntyisi silloin, kun Wittenberg lähtee kaupungista ja ilmestyy\nnäkyviin, hänet voitaisiin seivästää sapeleihin ennenkuin kukaan\nhuomaakaan, mistä on kysymys.\n\nHänen laskelmansa pitivät täydelleen paikkansa. Nähdessään vihatun\nsortajan hillitön ja puoleksi juopunut aateli joutui raivon valtaan,\nja hirveä myrsky puhkesi ilmi. Neljäkymmentätuhatta sapelia välähti\nilmassa, neljäkymmentätuhatta kurkkua karjui: \"Kuolema Wittenbergille!\nAntakaa hänet tänne!\" Aateliin yhtyi vielä kurittomampi ja äskeisessä\nverileikissä villiintynyt palvelijajoukko ja osa säännöllistäkin\nsotaväkeä, ja kiihtynyt joukko alkoi lähestyä uhkaavasti ruotsalaista\nesikuntaa.\n\nAluksi olivat kaikki neuvottomia, vaikka jokainen heti ymmärsi, mitä\noli tekeillä. \"Mitä on tehtävä?\" huudettiin kuninkaan ympärillä. —\n\"Laupias Jumala!\" \"Häntä on suojeltava!\" \"Häpeä on olla pitämättä\nsanaansa!\"\n\nRaivostunut joukko tunkeutuu rykmenttien väliin ja työntää niitä\npaikoiltaan, ne sekaantuvat eivätkä voi vastustaa joukon painoa.\nYmpärillä näkyy sapeli sapelin vieressä ja niitten takana hehkuvia\nkasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita. Melu ja rajut huudot\ntulevat hetki hetkeltä kovemmiksi. Etumaisina kulkevat rengit,\npalvelijat ja armeijan huonoimmat ainekset enemmän petojen tahi\npaholaisten kuin ihmisten näköisinä.\n\nMyöskin Wittenberg ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän tuli kalpeaksi kuin\npalttina, kylmä hiki nousi hänen otsalleen, ja — merkillistä kyllä —\ntuo sotamarski, joka oli valmis uhmailemaan koko maailmaa, tuo niin\nmonen armeijan voittaja, tuo niin monen kaupungin valloittaja, tuo\nvanha soturi pelästyi nyt niin tuota kirkuvaa joukkoa, että joutui\npois suunniltaan. Hänen koko ruumiinsa alkoi vavista, kädet riippuivat\nhervottomina, hän vaikeroi, sylki valui hänen suustaan kultaisille\nvitjoille ja marskin sauva putosi kädestä. Kamala joukko tuli yhä\nlähemmäksi, raivoisat kasvot ympäröivät jo onnettomia kenraaleita joka\npuolelta - hetkinen vielä, niin heidät hakataan kappaleiksi.\n\nMuut kenraalit vetivät miekkansa kuollakseen ase kädessä niinkuin\nsoturin sopii, mutta vanha sotamarski oli aivan voimaton ja sulki\nsilmänsä. Silloin Wolodyjowski riensi ruotsalaisen esikunnan avuksi.\nHänen rykmenttinsä tunkeutui miesjoukon läpi ja hajoitti sen niinkuin\ntäysin purjein kiitävä laiva hajoittaa meren aallot. Renkien huudot\nsekaantuivat laudalaisten huutoihin, mutta viimeksimainitut ennättivät\naikaisemmin esikunnan luo ja ympäröivät sen silmänräpäyksessä\nläpipääsemättömänä muurina.\n\n— Kuninkaan luo! — huusi pieni ritari.\n\nJa he lähtivät liikkeelle. Joka puolelta ympäröi heitä joukko, joka\nhuitoi sapeleilla ja keihäillä ja kiljui yhä kovemmin, mutta he\ntyöntyivät eteenpäin ja iskivät väliin sapeleilla sivuilleen niinkuin\nsusien ahdistama villisika käännähtelee taaksepäin.\n\nWolodyjowskia auttamaan riensi Woynillowicz, hänen jälkeensä vielä\nWilczkowski kuninkaan rykmentin kanssa sekä ruhtinas Polubiriski, ja\nyhteisvoimin he veivät esikunnan kuninkaan eteen.\n\nMellakka ei tämän johdosta vähentynyt, vaan kasvoi päinvastoin\nyhä suuremmaksi. Vähän aikaa näytti siltä, kuin mieletön joukko\nvälittämättä kuninkaan majesteetista olisi tahtonut riistää kenraalit\nhänen käsistään. Wittenberg oli hieman päässyt tasapainoon, mutta ei\nollut vieläkään päässyt pelostaan. Hän astui alas hevosen selästä, ja\nniinkuin jänis koirien tahi susien ahdistamana etsii suojaa vaunun\npyörien välistä, niin hänkin huolimatta luuvalostaan kompuroi aivan\nkuninkaan jalkojen luo.\n\nSiinä hän lankesi polvilleen ja tarttuen kuninkaan jalustimeen huusi:\n\n— Pelastakaa, teidän majesteettinne, pelastakaa! Minulla on teidän\nkuninkaallinen sananne, antautumissopimus on allekirjoitettu,\npelastakaa, pelastakaa! Armahtakaa meitä! Älkää antako murhata minua!\n\nNähdessään näin häpeällistä nöyryyttä kuningas kääntyi\nvastenmielisyyttä tuntien poispäin ja sanoi:\n\n— Rauhoittukaa, herra sotamarski!\n\nMutta hän itse oli huolestuneen näköinen, sillä hän ei tietänyt, mitä\noli tehtävä. Suuri miesjoukko oli keräytynyt ympärille ja painautui\nuhkaavasti yhä lähemmäksi. Tosin rykmentit seisoivat taisteluasennossa\nja Zamoyskin jalkaväki muodosti kuninkaan ympärille uhkaavan neliön,\nmutta miten päättyisi kaikki tämä?\n\nKuningas katsoi Czarnieckiin, mutta tämä vain kierteli viiksiään\nraivostuneena nostoväen kurittomuudesta.\n\nKansleri Korycinski sanoi:\n\n— Teidän majesteettinne, täytyy noudattaa sopimusta.\n\n— Tietysti! — vastasi kuningas.\n\nWittenberg, joka koko ajan oli katsonut heihin kääntämättä silmiään\nmuualle, päästi helpotuksen huokauksen.\n\n— Teidän majesteettinne! — huusi hän. — Luotin sanaanne kuin Jumalan\nsanaan!\n\nSiihen sanoi vanha kruununhetmani Potocki:\n\n— Miksi sitten te itse olette rikkonut niin monta valaa, niin monta\nsopimusta ja antautumisehtoa? Niinkuin kohtelee toisia, niin tulee itse\nkohdelluksi... Miksi vastoin antautumisehtoja otitte vangiksi Wolffin\nrykmentin?\n\n— En minä sitä tehnyt, sen teki Müller! — vastasi Wittenberg.\n\nHetmani katsoi häneen halveksien ja kääntyi sitten kuninkaan puoleen.\n\n— Teidän majesteettinne! En puhu tätä kehoittaakseni myös teidän\nmajesteettianne rikkomaan sopimuksen, sillä jääköön sanansa syöminen\nheidän ansiokseen.\n\n— Mutta mitä on tehtävä? — kysyi kuningas.\n\n— Jos nyt lähetämme hänet Preussiin, niin viisikymmentätuhatta\naatelismiestä syöksyy hänen jälkeensä ja hakkaa hänet kappaleiksi\nennenkuin hän on päässyt edes Pultuskiin. Hän tarvitsisi kokonaisen\nsotajoukon henkivartiokseen, ja sitä emme voi antaa... Kuulkaa, teidän\nmajesteettinne, kuinka nuo tuolla kirkuvat!... Täytyy ensin saada hänet\nturvaan... Mutta minne me hänet panemme? Täällä me emme voi häntä\npitää, sillä täällä, hitto soikoon, saattaa syttyä kansalaissota!\n\nSilloin astui kuninkaan eteen herra Itse Zamoyski ja lausui\nmahtipontisesti, kuten hänen tapansa oli:\n\n— Teidän majesteettinne! Antakaa minun viedä hänet Zamośćieen, ja\nolkoon hän siellä, kunnes mielet rauhoittuvat! Kyllä minä hänet siellä\nsuojelen aatelilta... Koettakootpa vain riistää häntä minulta!\n\n— Mutta kuinka saatte suojelluksi hänet matkalla sinne? — kysyi\nkansleri.\n\n— Heh, kyllä minulla aina sen verran miehiä on! Eikö minulla ole\njalkaväkeä ja tykkejä? Ei pidä yrittää kenenkään Zamoyskia vastaan!\n\n— Ei ole muuta neuvoa! — sanoi kansleri.\n\n— Ottakaa hänet sitten, herra staarosta! — päätti kuningas.\n\nMutta kun Wittenberg nyt huomasi, että hänen henkensä ei enää ollut\nvaarassa, katsoi hän sopivaksi panna vastalauseensa.\n\n— Tätä me emme odottaneet! — sanoi hän.\n\nPotocki viittasi kädellään tielle ja sanoi:\n\n— Olkaa siis hyvä ja menkää, me emme teitä pidätä, tie on avoin!\n\nWittenberg vaikeni.\n\nKansleri lähetti muutamia upseereita ilmoittamaan kiihtyneelle\naatelille, että Wittenberg ei saa lähteä, vaan hänet lähetetään\nZamośćieen. Mellakka ei tosin aivan heti asettunut, mutta tuo\ntiedonanto kuitenkin rauhoitti mieliä. Ennen illan tuloa huomio jo\nsuuntautui toisaalle. Sotajoukko alkoi mennä sisälle kaupunkiin ja\nvalloitetun pääkaupungin näkeminen täytti kaikki mielet voitonriemulla.\n\nKuningaskin iloitsi, mutta hänen iloaan häiritsi ajatus, että hän ei\nollut voinut täydelleen pitää sopimustaan. Niinikään häntä harmitti\nnostoväen ainainen kurittomuus.\n\nCzarniecki pihisi kiukusta.\n\n— Tämmöisen sotajoukon johtajana ei voi kukaan olla varma\nhuomispäivästä, — sanoi hän kuninkaalle. — Toisinaan se taistelee\nkehnosti, toisinaan sankarillisesti, kaikki riippuu siitä, millä\ntuulella se on, ja pienimmästäkin syystä se on valmis kapinaan.\n\n— Suokoon Jumala, että ne eivät alkaisi lähteä tiehensä! — sanoi\nkuningas. — Niitä tarvitaan vielä, mutta ne itse luulevat jo\nsuorittaneensa tehtävänsä.\n\n— Tämän mellakan alkuunpanija on annettava hevosten välissä\nrevittäväksi huolimatta kaikista ansioistaan! — jatkoi Czarniecki.\n\nKäskettiin etsiä mitä tarkimmin Zaglobaa, sillä kaikki tiesivät, että\nmyrsky oli lähtöisin hänestä, mutta hän oli kadonnut jäljettömiin.\nHäntä etsittiin kaupungista, teltoista, vieläpä tataarilaistenkin\nparista, mutta turhaan. Muuten tiesi Tiesenhausen kertoa, että\nkuningas, hyväsydämisenä ja lempeänä kuten aina, koko sydämestään\ntoivoi, että ukkoa ei löydettäisi, ja että hän sen asian tähden oli\nantanut toimittaa messunkin.\n\nViikkoa myöhemmin eräitten päivällisten jälkeen iloisen mielialan\nvallitessa kuultiin Jan Kasimirin suusta seuraavat sanat:\n\n— Antakaa kuuluttaa, että herra Zagloban ei enää pidä piileksiä, sillä\nme kaipaamme jo hänen sutkauksiaan!\n\nJa kun Czarniecki tämän johdosta ilmaisi tyytymättömyyttä, lisäsi\nkuningas:\n\n— Ken tässä maassa tahtoo olla yksinomaan oikeamielinen eikä ollenkaan\narmahtavainen, sillä pitäisi olla sydämen asemesta kirves rinnassaan.\nEi missään rikota niin helposti kuin täällä, mutta ei missään myöskään\ntehdä niin nopeasti parannusta!\n\nNäin puhuessaan kuningas ei niin paljon ajatellut Zaglobaa kuin\nBabiniczia. Tuo nuori ritari oli juuri edellisenä päivänä anonut\nkuninkaalta lupaa saada lähteä Liettuaan. Hän sanoi tahtovansa nostaa\nsiellä kansan sotaan ja ahdistaa ruotsalaisia niinkuin hän aikoinaan\noli ahdistanut Chowanskia. Koska kuninkaalla muutenkin oli aikomuksena\nlähettää sinne sodankäyntiin harjaantunut upseeri, oli hän suostunut\npyyntöön. Hän siunasi Kmiciciä ja kuiskasipa vielä hänen korvaansa\ntoivotuksen, joka sai nuoren ritarin kiitollisena lankeamaan kuninkaan\njalkoihin. Tämän jälkeen lähti Andrzej heti hetkeäkään hukkaamatta\nmatkalle itää kohti. Saatuaan runsaan lahjan salli Supanhazy hänen\nottaa mukaansa vielä viisisataa uutta tataarilaista, niin että\nKmicicillä oli mukanaan puolitoista tuhatta oivallista miestä, joitten\nkanssa saattoi todella ryhtyä jotakin hommailemaan. Nuoren miehen\nmielen täytti halu taisteluihin ja sotaisiin töihin, ja kunnian\nsaavuttamisen toiveet hymyilivät hänelle. Hän kuuli jo hengessään,\nkuinka koko Liettua kunnioittaen ja ihmetellen mainitsi hänen nimeään.\nHän kuuli myös, kuinka sitä lausuivat erään rakastetun olennon huulet,\nja hänen sielunsa sai siivet.\n\nJo senkin vuoksi hän vielä lähti matkaan niin iloisin mielin, että\nkaikkialla, minne hän saapuisi, hän saisi ensimmäisenä kertoa sanoman,\nettä ruotsalaiset on voitettu ja Varsova valloitettu. Varsova on\nvalloitettu! Missä vain hänen hevosensa kaviot kopisivat, siellä\nalkoi koko ympäristö kaikua näitä sanoja, siellä kansa tervehti häntä\nkyynelsilmin tiellä, siellä kaikuivat kirkkojen kellot ja laulettiin\n\"Te Deum laudamus!\" Kun hän kulki läpi metsien, niin niiden tummat\nhongat, kun hän kulki ohi peltojen, niin niiden kullankeltainen vilja\ntuulessa aaltoillen tuntuivat hänelle humisten toistelevan samaa\nriemullista sanomaa:\n\n— Ruotsalaiset on lyöty! Varsova on valloitettu! Varsova on valloitettu!\n\n\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA;\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nVaikka Ketling oli saanut olla ruhtinas Boguslawin läheisyydessä,\nniin hän ei kuitenkaan tietänyt kaikkea eikä voinut kertoa Kmicicille\nkaikkea, mitä Taurogissa oli tapahtunut, ja häntä sokaisi myös se, että\nhän itse oli rakastunut neiti Billewicziin.\n\nRuhtinas Boguslawilla oli toinen uskottu, nimittäin herra Sakowicz,\nja vain tämä tiesi, miten kovasti ruhtinas oli rakastunut kauniiseen\nvankiinsa ja mitä keinoja hän käytti voittaakseen tämän sydämen.\n\nTämä rakkaus oli suorastaan polttava intohimo, eikä Boguslawin sydän\nkyennytkään tuntemaan muunlaista tunnetta, mutta tunne oli niin raju,\nettä tämä lemmen asioissa kokenut ritari suorastaan joutui pois\nsuunniltaan. Usein iltaisin, kun Boguslaw oli kahdenkesken Sakowiczin\nkanssa, hän repi tukkaansa ja huusi:\n\n— Sakowicz, minä tulen hulluksi!\n\nMutta Sakowicz tiesi keinon:\n\n— Ken tahtoo koota hunajaa, — sanoi hän, — sen pitää ensin pökerryttää\nmehiläiset. Vähänkö teidän korkeutenne henkilääkärillä on huumaavia\naineita? Jos sanotte hänelle tänään sanan, niin huomenna on juttu selvä.\n\nMutta ruhtinas ei tahtonut ryhtyä tähän keinoon, ja siihen hänellä\noli useita syitä. Ensiksikin oli muutama päivä sitten hänelle\nilmestynyt unessa vanha eversti Billewicz, Oleńkan isoisä, ja seisoen\nvuoteen ääressä katsellut häntä ankarasti aamun sarastukseen saakka.\nYhtä rohkea kuin Boguslaw oli taistelussa, yhtä paljon hän pelkäsi\nkaikkea yliluonnollista, unessa saatuja varoituksia ja kaikenlaisia\nilmestyksiä, ja vavisten hän ajatteli, miten uhkaavana ja missä\nmuodossa saattaisikaan sama haamu hänelle ilmestyä toistamiseen, jos\nhän seuraisi Sakowiczin neuvoa. Itse Sakowiczkin, joka ei kovin paljon\nuskonut Jumalaan, mutta pelkäsi unia ja näkyjä, joutui hieman hämilleen.\n\nToinen syy Boguslawin pidättyväisyyteen oli se, että Janusz-ruhtinaan\npuoliso oli Taurogissa. Tämä ruhtinatar, joka oli kotoisin maasta,\nmissä naisilla oli verraten vapaat tavat, ei tosin ollut ylen ankara ja\nsaattoi kyllä ymmärtää hoviherrain ja hovinaisten lemmenleikkiä, mutta\nhän ei olisi mitenkään voinut sietää, että aivan hänen silmiensä edessä\nmies, josta oli tuleva hänen tytärpuolensa puoliso, tekisi teon, joka\ntaivaaseen asti huutaisi kostoa.\n\nMutta ei myöhemminkään, kun ruhtinatar tyttärineen oli lähtenyt\nKuurinmaalle, Boguslaw uskaltanut ryhtyä tekoon. Hän pelkäsi sitä\nhirveätä huutoa, joka aivan varmasti oli nouseva koko liettuassa.\nBillewiczit, jotka olivat mahtavaa väkeä, olisivat aivan varmasti\nryhtyneet käräjänkäyntiin häntä vastaan, ja laki taas rankaisi\ntämmöiset teot riistämällä syylliseltä omaisuuden, kunnian ja hengen.\n\nRadziwillit olivat tosin niin mahtavia, että saattoivat olla\nvälittämättä laista, mutta jos Jan Kasimir pääsi sodassa voitolle,\nniin ruhtinas joutuisi vaikeaan asemaan, ja ystävät ja puolustajat\nsaattaisivat hänet hylätä. Sodan lopputulosta oli nyt sangen vaikea\ntietää, koska Jan Kasimir voimistui päivä päivältä, kun taas mieshukka\nja rahanpuute yhä vähensivät Kaarle Kustaan mahtia.\n\nRuhtinas Boguslaw oli intohimoinen mies, mutta hän oli myös\npoliitikko ja otti huomioon olevat olot, lisätekijänä oli vielä hänen\nitserakkautensa. Hänellä oli hyvin suuret käsitykset itsestään. Hän\npiti itseään verrattomana valtiomiehenä, suurena sotapäällikkönä,\nerinomaisena ritarina ja vastustamattomana naissydämien voittajana.\nOliko hänen turvauduttava huumaaviin juomiin, hänen, joka kuljetti\nmukanaan rautalippaassa monien huomattavien ulkomaalaisten ylhäisten\nnaisten rakkauskirjeitä? Eivätkö hänen rikkautensa, arvonimensä,\nmahtavuutensa, joka ei ollut vähäisempi kuin kuninkaan, hänen suuri\nnimensä, hänen kauneutensa ja käytöstapansa riittäisi voittamaan\ntavallista aatelistyttöä?\n\nSitäpaitsi on voitonriemukin suurempi ja nautintokin niinikään, kun\ntytön vastarinta herpautuu ja hän vapaaehtoisesti, sykkivin sydämin,\nhehkuvin kasvoin ja himmenevin silmin lankeaa syliin, joka on hänelle\navoinna.\n\nVäristys kulki pitkin Boguslawin pintaa, kun hän ajatteli tätä hetkeä.\nHän toivoi tämän hetken tuloa, oli kärsimätön, petti itseään, huusi\nväliin tulevansa hulluksi, mutta teki kaiken aikaa työtä.\n\nEnnen kaikkea hän osoitti tytölle yksityiskohtiin asti ulottuvaa\nhuolenpitoa, niin että tämän täytyi olla hänelle kiitollinen ja\najatella, että ruhtinas oli hyvä. Boguslaw ymmärsi, että kiitollisuuden\nja ystävyyden tunne on lempeä ja lämmin liekki, jonka myöhemmin\nsopivasti puhaltamalla saa leimahtamaan suureksi paloksi. Tiheään\nsattuvien tapaamisten oli määrä vaikuttaa, että seuraus tulisi sitä\nvarmemmin, mutta Boguslaw ei ollut millään tavoin maltiton, että ei\npeloittaisi tyttöä.\n\nSamalla ei yksikään katse, ei yksikään käden kosketus eikä sana ollut\nmerkityksetön, vaan sen oli oltava pisarana, joka kovertaa kiven.\nKaiken, mitä ruhtinas teki Oleńkan hyväksi, saattoi selittää isännän\nhuomaavaisuudeksi, viattomaksi myötätunnoksi, jota ihminen tuntee\ntoista kohtaan, mutta kaikki oli kuitenkin tehty niin, kuin olisi\nsiihen johdattanut rakkaus. Raja oli tahallisesti tehty epämääräiseksi,\njotta sen yli olisi helpompi mennä ja jotta tyttö helpommin erehtyisi\nnoihin harhakuviin nähden, joista jokainen saattoi merkitä jotakin ja\nmyös olla merkitsemättä. Tämä leikki ei tosin ollut Boguslawin luonteen\nmukaista, mutta hän ymmärsi, että vain sellainen menettelytapa johtaa\ntuloksiin, ja hän nautti niinkuin linnustaja, joka asettelee verkkoja,\ntahi metsästäjä, joka kärsivällisesti ajaa otusta. Ruhtinas ihaili omaa\nterävänäköisyyttään ja sukkeluuttaan, jotka olivat kehittyneet hänen\noleskellessaan Ranskan hovissa.\n\nHän kohteli Oleńkaa kuin ruhtinatarta, mutta teki sen sillä tavoin,\nettä taaskaan ei ollut helppoa päästä selville, tekikö hän sen\nyksinomaan tytön takia vai johtuiko se hänen synnynnäisestä ja tavaksi\ntulleesta kohteliaisuudestaan kauniimpaa sukupuolta kohtaan.\n\nOleńkasta tuli kaikkien huvien ja retkien päähenkilö, mutta se oli\ntavallaan luonnollista. Kun Janusz-ruhtinaan puoliso oli lähtenyt\nKuurinmaalle, oli Oleńka huomattavin niistä naisista, jotka olivat\njoutuneet Taurogiin. Koska Taurogi oli lähellä rajaa, oli sinne\nkeräytynyt koko Samogitiasta paljon aatelisnaisia ruhtinaan turviin\nruotsalaisten tieltä, ja nämä myönsivät Billewiczin tyttärelle ensi\nsijan. Samaan aikaan kuin veri virtaili kaikkialla Puolassa, seurasivat\nTaurogissa kemut toisiaan. Olisi luullut kuninkaan hovin kaikkine\nhoviherroineen ja hovineiteineen muuttaneen maalle huvittelemaan.\n\nBoguslaw oli itsevaltias hallitsija Taurogissa ja sen naapurina\nolevassa vaaliruhtinaan Preussissa, jossa hän usein vieraili. Kaikki\ntottelivat hänen käskyjään. Kaupungit hankkivat määräysten mukaan\nhänelle rahaa ja sotaväkeä, preussilainen aateli saapui mielellään\nottamaan osaa hänen kemuihinsa ja retkiinsä. Neitonsa vuoksi Boguslaw\nelvytti eloon silloin jo unohtumassa olevat turnajaiset.\n\nKerran hän otti itsekin niihin henkilökohtaisesti osaa, ja puettuna\nhopeaisiin varuksiin sekä merkkinään Oleńkan hänen ympärilleen sitoma\nsininen nauha hän pudotti hevosen selästä neljä etevintä preussilaista\nritaria, viidentenä Ketlingin ja kuudentena Sakowiczin, vaikka tämä\noli niin harvinaisen väkevä, että saattoi pysähdyttää kulkevat vaunut\ntarttumalla niiden pyörään. Ja mikä innostus syntyikään katsojain\njoukossa, kun hopeainen ritari notkisti polvensa naisensa edessä\nja otti hänen käsistään vastaan voittajan palkinnon! Huudot olivat\nvoimakkaat kuin tykkien jyrinä, liinat liehuivat, liput tekivät\nkunniaa, mutta ritari nosti kasvojen suojuksen ja katsoi neidon\nhehkuviin kasvoihin kauniilla silmillään, samalla kuin hän painoi\nneidon käden huulilleen.\n\nToisen kerran taas, kun aitauksen sisällä raivostunut karhu raateli\nkoirat, hyppäsi ruhtinas vain kevyeen espanjalaiseen pukuun puettuna\nkeskelle areenaa keihäs kädessä ja työnsi sen ei vain läpi pedon, vaan\nmyös läpi henkivartijan, joka vaaran nähtyään oli rientänyt hänelle\navuksi.\n\nOleńka, vanhan sotilaan jälkeläinen, oli saanut sen kasvatuksen, minkä\nveri, sota ja ritarin kunnian ihailu vaativat, eikä hän voinut olla\nihmettelemättä ja ihailematta näitä tekoja, sillä jo pienestä asti oli\nhäntä opetettu pitämään miehuutta miehen suurimpana hyveenä.\n\nJoka päivä ruhtinas antoi melkein yli-inhimillisen rohkeuden näytteitä,\nja aina se tapahtui Oleńkan kunniaksi. Ylistellessään ja ihaillessaan\nruhtinasta sillä tavoin, että se olisi tyydyttänyt jumalallista\nolentoakin, monilukuiset vieraat pakostakin puheissaan yhdistivät\nhänen nimeensä Oleńkan nimen. Ruhtinas oli vaiti, mutta hänen silmänsä\nsanoivat sen, mitä suu ei uskaltanut lausua... Lumous ympäröi neitoa\njoka puolelta.\n\nKaikki muodostui sellaiseksi, että se oli omiaan heitä lähentämään\nja yhdistämään sekä samalla erottamaan muusta joukosta. Vaikeata oli\nkenenkään mainita ruhtinasta mainitsematta samalla Oleńkaa. Itsensä\nOleńkan ajatusten kulkuun vaikutti Boguslaw voimakkaasti. Jokainen\npäivän hetki käytettiin niin, että lumous tulisi voimakkaammaksi.\n\nIllalla leikkinäytelmien jälkeen valaisivat huoneita eriväriset\nlamput, jotka levittivät salaperäistä ja miellyttävää valoa tehden\nympäristön unelmien maailmaksi. Suloiset itämaiset tuoksut täyttivät\nilman, näkymättömien harppujen, luuttujen ja muiden soitinten hiljaiset\nsävelet hivelivät korvia, mutta näitten tuoksujen, valojen ja sointujen\nkeskellä kulki ruhtinas kaikkien ihailun loisteessa kuin sadun prinssi\nnuorena, kauniina, ritarillisena, loistavana kuin aurinko, kun\ntimanttikoristeet hänen yllään välkkyivät, ja rakastuneena kuin paimen.\n\nMikä neito olisi voinut vastustaa tätä ihanuutta, mikä hyve pitää\npuoliaan tämmöistä lumousta vastaan?... Karttaa nuorta ruhtinasta\noli aivan mahdotonta, kun asui saman katon alla ja nautti hänen\nkuninkaallista vieraanvaraisuuttaan. Sitäpaitsi Oleńka oli mielellään\nlähtenyt Taurogiin, sillä hän ikävöi pois kolkosta Kiejdanysta,\naivan kuin ritarillinen Boguslawkin, joka hänen edessään teeskenteli\nrakkautta hylättyyn kuninkaaseen ja isänmaahan, ikävöi pois julkisen\npetturin, Janusz-ruhtinaan luota. Taurogissa olonsa alkuaikoina Oleńka\noli täynnä myötätuntoa nuorta ruhtinasta kohtaan, ja kun hän pian\nhuomasi, miten innokkaasti ruhtinas tavoitteli hänen ystävyyttään, niin\nhän käytti vaikutusvaltaansa tehdäkseen ihmisille hyvää.\n\nKun hän oli ollut jo kolmatta kuukautta linnassa, niin ruhtinas\ntuomitsi ammuttavaksi erään tykistöupseerin, Ketlingin ystävän.\nSaatuaan tietää tämän nuorelta skotlantilaiselta pyysi neiti Billewicz\ntuomitulle armahdusta.\n\n— Jumalatar käskee eikä pyydä! — vastasi hänelle Boguslaw, repi\nkuolemantuomion ja heitti palaset hänen jalkoihinsa. — Hallitkaa!\nKäskekää! Poltan Taurogin, jos sillä saan hymyn ilmestymään\nkasvoillenne! En tahdo muuta palkintoa kuin että olette iloinen ja\nunohdatte sen, mikä on mieltänne pahoittanut!\n\nMutta Oleńka ei voinut olla iloinen, sillä hänen sydämensä täytti suru,\nsääli ja ääretön halveksiminen sitä miestä kohtaan, joka oli voittanut\nhänen lempensä ja joka nyt hänen silmissään oli pahempi rikollinen\nkuin isänmurhaaja. Tuo Kmicic, joka rahasta oli valmis pettämään\nkuninkaan niinkuin Juudas Kristuksen, tuli yhä inhoittavammaksi hänen\nsilmissään ja muuttui aikaa myöten jonkinmoiseksi ihmishirviöksi sekä\nomantunnonvaivojen tuottajaksi hänelle itselleen. Hän ei voinut antaa\nitselleen anteeksi, että oli rakastanut tätä, mutta ei myöskään voinut\nhäntä unhottaa eikä vihata.\n\nTämmöisten tunteitten vallitessa hänen oli vaikea edes teeskennellä\niloisuutta. Sen sijaan hän ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta\nruhtinasta kohtaan siitäkin, että tämä ei ollut tahtonut osallistua\nKmicicin rikokseen. Se hänestä kuitenkin oli omituista, että nuori\nruhtinas, joka oli niin ritarillinen ja jalo, ei rientänyt pelastamaan\nisänmaata, vaikka ei hyväksynyt Janusz-ruhtinaan tekoja, mutta hän\najatteli, että niin suuri valtiomies kyllä tietää, mitä tekee, ja että\nruhtinas noudattaa politiikkaa, jota tavallisen neidon järki ei riitä\nkäsittämään. Tätä käsitystä ylläpiti hänessä Boguslaw selittämällä\ntiheitä käyntejään Preussin puolella sillä, että hän puuhasi sopimusta\nJan Kasimirin, vaaliruhtinaan ja Kaarle Kustaan välillä ja toivoi\nvoivansa siten pelastaa isänmaan turmiosta.\n\n— En tee tätä palkintojen enkä kunnian tähden, — puhui Boguslaw\nneidolle, — vaan teen mitä minulle Jumala, omatunto ja isänmaanrakkaus\nkäskevät. Uhraan Janusz-serkkuni, joka on ollut minulle kuin isä, sillä\nenpä tiedä, onnistuuko minun saada aikaan, että vihastunut kuningatar\nLudwika säästää hänen henkensä.\n\nKun hän puhui näin ja murhe kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan,\njoiden silmät olivat ylöspäin luotuina, niin hän oli Oleńkasta vanhan\najan sankarien kaltainen, joista vanha eversti Billewicz oli hänelle\nkertonut ja joista hän itse oli lukenut Corneliuksesta. Ja ihailu\ntäytti neidon sydämen. Vähitellen hän joutui niin pitkälle, että\nkun vastenmielisen Andrzej Kmicicin muisto kovin häntä kiusasi, hän\najatteli Boguslawia siten rauhoittuakseen ja saadakseen uutta voimaa.\nEdellinen edusti hänelle kaameata pimeyttä, jälkimmäinen valoa, joka\nteki hyvää murheiselle sielulle.\n\nJos Boguslaw olisi ollut vain tunnettua sukua oleva aatelismies, mutta\nei Radziwill, ei ruhtinas, ei ylimys, joka melkein oli hallitsijan\nasemassa, niin Oleńka kenties olisi silmittömästi rakastunut häneen,\nhuolimatta vanhan everstin testamentista, joka jätti hänelle\nvalittavaksi vain Kmicicin tahi luostarin. Mutta hän oli itseään\nkohtaan ankara ja sangen oikeamielinen neito eikä antanut päähänsä\nnousta minkäänlaisia turhia unelmia, vaan tunsi vain kiitollisuutta ja\nihailua ruhtinasta kohtaan.\n\nHänen sukunsa oli liian alhainen, jotta hänestä olisi voinut tulla\nRadziwillin vaimo, liian ylhäinen, jotta hänestä olisi voinut tulla\ntämän rakastajatar. Turhaan ruhtinas itse koetti saada hänet toiseen\nkäsitykseen, turhaan ruhtinas lemmenkiihkossaan osaksi laskelmia tehden\nja osaksi vilpittömästi toisti usein sen, mitä oli puhunut heidän\nensi kertaa tavatessaan Kiejdanyssa, nimittäin että Radziwillit ovat\nuseamman kuin yhden kerran menneet naimisiin tavallisen aatelisneidon\nkanssa. Tuommoiset ajatukset eivät tarttuneet häneen, samoin kuin\nvesi ei tartu joutsenen rintaan. Hän pysyi semmoisena kuin oli,\nkiitollisena, ystävyyttä tuntevana, ihailevana; hän etsi lohdutusta\najattelemalla sankaria, mutta sydän oli tyyni.\n\nBoguslaw ymmärsi tytössä herättää mieltymystä, ja usein hän luuli\nolevansa saavuttamaisillaan päämääränsä. Mutta itsekseen hän häveten ja\nvihastuen tunnusti, että hän Oleńkaan nähden ei ollut yhtä rohkea kuin\noli ollut ensimmäisiin lemmittyihinsä nähden Pariisissa, Brüsselissä\nja Amsterdamissa. Kenties se johtui siitä, että hän todellakin oli\nrakastunut, kenties myös siitä, että tässä neidossa, hänen kasvoissaan,\ntummissa kulmissaan ja vakavissa silmissään oli jotakin, mikä vaati\nkunnioitusta.\n\nMutta Boguslawin kärsivällisyys alkoi loppua. Vähitellen alkoi kauhea\nunennäkö unhottua, ja yhä useammin hän alkoi miettiä sitä, mitä\nSakowicz oli hänelle neuvonut. Intohimo kalvoi häntä yhä voimakkaammin.\nMutta äkkiä sattui tapahtuma, joka kokonaan muutti elämän Taurogissa.\n\nEräänä päivänä tuli ukkosen iskun kaltaisena viesti, että herra Sapieha\noli valloittanut Tykocinin ja että ruhtinas Janusz Radziwill oli\nkuollut linnan raunioihin.\n\nKaikki Taurogissa joutuivat kuohuksiin. Boguslaw itse lähti samana\npäivänä Kroleweciin, jossa hänen piti tavata Ruotsin kuninkaan\nministereitä ja vaaliruhtinas.\n\nHän viipyi matkallaan kauemmin kuin ensin oli aikonut. Samaan aikaan\nalkoi Taurogiin saapua preussilaista ja myös ruotsalaista sotaväkeä.\nAlettiin puhua retkestä Sapiehaa vastaan. Alaston totuus, että Boguslaw\noli ruotsalaisten liittolainen aivan samoin kuin Janusz oli ollut, tuli\nyhä ilmeisemmäksi.\n\nSattui niin, että samoihin aikoihin miekankantaja sai kuulla\nLewenhauptin joukon polttaneen Billewiczien maatalon ja hävittävän\ntulella ja miekalla maata, sen jälkeen kuin ruotsalaiset olivat saaneet\nvoiton vastarintaan nousseista samogitialaisista Szawlin luona.\n\nSilloin miekankantaja lähti tarkastamaan omin silmin vahinkojen\nsuuruutta. Ruhtinas Boguslaw ei ollenkaan pidätellyt häntä, vaan antoi\nmielellään hänen lähteä ja sanoi:\n\n— Nyt ymmärrätte, miksi toin teidät Taurogiin. Suoraan sanoen saatte\nolla minulle kiitolliset henkenne säilymisestä.\n\nOleńka jäi yksin neiti Kulwiecin kanssa. Hän vetäytyi huoneisiinsa\neikä ottanut puheilleen muita kuin joitakuita naisia. Kun nämä hänelle\nkertoivat ruhtinaan valmistelevan sotaretkeä puolalaisia sotajoukkoja\nvastaan, hän ei tahtonut muitta mutkitta heitä uskoa. Päästäkseen\nselvyyteen asiasta hän kutsutti puheilleen Ketlingin, sillä hän oli\nhuomannut, että nuori skotlantilainen oli vilpitön häntä kohtaan.\n\nKetling tuli heti, sillä hän oli onnellinen saadessaan hetkisen puhella\nsen kanssa, joka oli voittanut hänen sydämensä.\n\nNeiti Billewicz alkoi kysellä häneltä.\n\n— Herra ritari! — sanoi hän. — Kaikenlaisia uutisia kiertelee\nTaurogissa, ja me olemme aivan kuin metsään eksyneet. Jotkut sanovat,\nettä ruhtinas Janusz kuoli luonnollisen kuoleman, toiset, että hänet\nhakattiin kuoliaaksi sapeleilla. Mikä oli hänen kuolemansa syy?\n\nKetling empi hetkisen. Näkyi, että hän taisteli ujouttaan vastaan.\nViimein hän punastui korvia myöten ja sanoi:\n\n— Syynä vojevodan tappioon ja kuolemaan olette te, neiti!\n\n— Minä?... — kysyi neiti Billewicz hämmästyen.\n\n— Niin, sillä meidän ruhtinaamme jäi mieluummin Taurogiin kuin meni\nauttamaan serkkuaan. Hän unohti kaikki... teidän tähtenne.\n\nNyt Oleńka vuorostaan sävähti tulipunaiseksi. Syntyi vähän aikaa\nkestävä äänettömyys. Skotlantilainen seisoi hattu kädessä, katse maahan\nluotuna ja pää rinnalle painettuna, ja koko hänen olemuksensa huokui\nkunnioitusta. Viimein hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi:\n\n— Neiti, jos sanani ovat loukanneet teitä, niin sallikaa minun\npolvistua eteenne ja pyytää anteeksi!\n\n— Älkää tehkö sitä, herra ritari! — vastasi neito vilkkaasti nähdessään\nnuoren ritarin jo alkavan notkistaa polveaan. — Tiedän, että olette\npuhunut vilpittömällä mielellä, sillä kauan jo olen nähnyt, että olette\nminulle myötätuntoinen. Eikö olekin niin?\n\nUpseeri kohotti kauniit silmänsä ylöspäin, pani käden sydämelleen\nja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin tuulen humina, mutta myös\nsurullinen kuin huokaus:\n\n— Ah, neiti! Neiti!...\n\nSamassa hän pelästyi luullen sanoneensa liikaa, painoi taas päänsä\nrinnalleen ja oli niinkuin hovimies, joka kuuntelee rakastetun\nkuningattaren käskyä.\n\n— Olen täällä vieraitten keskellä ilman turvaa, — sanoi Oleńka, — ja\nvaikka luotankin siihen, että Jumala minua varjelee, niin tarvitsen\nihmistenkin apua. Tahdotteko olla minulle veljenä? Tahdotteko varoittaa\nminua tarvittaessa, jotta tietäisin, mitä minun on tehtävä ja miten\nvältettävä paulat?\n\nOleńka ojensi kätensä nuorelle ritarille. Tämä polvistui hänen\nestelyistään huolimatta ja suuteli hänen sormiensa päitä.\n\n— Sanokaa, mitä täällä ympärilläni on tekeillä? sanoi Oleńka.\n\n— Ruhtinas rakastaa teitä! — vastasi Ketling. — Ettekö ole sitä\nhuomannut?\n\nOleńka peitti kasvot käsiinsä.\n\n— Olen huomannut, enkä ole. Toisinaan minusta on tuntunut, että se on\nvain hyvyyttä hänen puoleltaan.\n\n— Hyvyyttä!... toisti upseeri kuin kaiku.\n\n— Niin. Toisinaan taas, kun mieleeni tuli, että hänessä saattoi herätä\nonneton kiihko, lohdutin itseäni sillä, että häntä ei minun puoleltani\nuhkaa mikään. Olin hänelle kiitollinen siitä, mitä hän oli tehnyt\nhyväkseni, ja Jumala tietää, että en osannut aavistaa hänen uusia\nystävyydenosoituksiaan, vaan pelkäsin jo entisiäkin.\n\nKetling päästi huokauksen.\n\n— Saanko puhua vapaasti? — kysyi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.\n\n— Puhukaa!\n\n— Ruhtinaalla on vain kaksi uskottua, nimittäin Sakowicz ja Paterson.\nMinulle on Paterson hyvin suopea, koska olemme samoilta seuduilta\nkotoisin ja hän on minua kantanut käsillään. Sen, mitä tiedän, olen\nkuullut häneltä. Ruhtinas on teihin mielettömästi rakastunut. Kaikki,\nmitä täällä tapahtuu, kaikki nuo pidot, metsästysretket, näytelmät,\nniinkuin myös ne turnajaiset, joitten jälkeen minulta ruhtinaan\nkäden iskusta tähän saakka on vuotanut verta suusta, kaikki ne on\nteidän takianne pantu toimeen. Ruhtinas rakastaa teitä, mutta hänen\nrakkautensa ei ole puhdasta, sillä hän tahtoo häväistä teidät, mutta ei\nmennä naimisiin kanssanne, sillä hänelle on määrätty ruhtinatar Anna.\nÄlkää uskoko ruhtinasta, älkää luottako hänen hyviin töihinsä, älkää\nantako hänen näennäisen pidättyväisyytensä viedä itseänne harhaan,\nolkaa valpas ja varovainen, sillä täällä vaanii petos joka askelella.\nIhan sydän jähmettyy siitä, mitä Paterson on kertonut minulle. Ei ole\nmaailmassa Sakowiczin veroista konnaa. En voi siitä puhua, suorastaan\nen voi! Jos en olisi vannonut ruhtinaalle puolustavani hänen henkeään\nja loukkaamattomuuttaan, niin tämä käsi ja tämä miekka vapauttaisivat\nteidät, neiti, uhkaavasta vaarasta!... Mutta ensiksi surmaisin\nSakowiczin... Niin! Hänet ennen kuin kenenkään muun, hänet mieluummin\nkuin ne miehet, jotka kotimaassani vuodattivat isäni veren, ryöstivät\nomaisuutemme ja tekivät minusta maanpakolaisen palkkasoturin.\n\nKetling alkoi vavista kiihtymyksestä eikä saanut vähään aikaan sanaa\nsuustaan, vaan puristi, vain miekkansa kahvaa, mutta sitten hän kertoi\nyhdessä hengenvedossa, mitä keinoja Sakowicz oli neuvonut ruhtinaalle.\n\nHänen suureksi hämmästyksekseen neiti Aleksandra pysyi varsin tyynenä\nhuomatessaan tuon uhkaavan vaaran, vain hänen kasvonsa kalpenivat ja\ntulivat vielä vakavammiksi. Taipumaton tahto kuvastui hänen ankarassa\nkatseessaan.\n\n— Minä osaan puolustaa itseäni, — lausui hän, — niin totta kuin Jumala\nminua auttakoon!\n\n— Ruhtinas ei vielä tähän saakka ole tahtonut seurata Sakowiczin\nneuvoa, — lisäsi Ketling, — mutta kun hän näkee, että hänen\nvalitsemansa tie ei vie perille...\n\nJa hän alkoi kertoa syistä, jotka olivat Boguslawia pidättäneet.\n\nNeiti kuunteli kulmakarvat rypyssä, mutta hyvin tarkkaavaisesti, sillä\nhän oli jo alkanut ajatella, miten voisi vapautua tuosta peloittavasta\nholhouksesta. Mutta koko maassa ei ollut paikkaa, jossa ei veri olisi\nvirtaillut, ja kun hänellä ei vielä ollut selvää pakosuunnitelmaa, ei\nhän tahtonut siitä puhua.\n\n— Herra ritari! — sanoi hän viimein. — Vastatkaa minulle vielä yhteen\nkysymykseen. Onko ruhtinas Boguslaw Ruotsin vaiko Puolan kuninkaan\npuolella?\n\n— Ei kenellekään meistä ole salaisuus, — vastasi nuori upseeri, —\nettä ruhtinaamme tahtoo olla osallisena tämän valtakunnan jakamisessa\nsaadakseen Liettuan itselleen läänitysruhtinaskunnaksi.\n\nHän vaikeni, mutta näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat\nvaistomaisesti kulkeneet samoja ratoja kuin Oleńkan, sillä vähän ajan\nkuluttua hän lisäsi:\n\n— Vaaliruhtinas ja ruotsalaiset auttavat ruhtinasta, ja jos he saavat\nhaltuunsa koko valtakunnan, ei ole turvapaikkaa missään.\n\nOleńka ei vastannut mitään.\n\nKetling odotti vielä jonkin aikaa, kysytäänkö häneltä vielä muuta,\nmutta kun Oleńka oli kokonaan omissa ajatuksissaan, niin hän ei\ntahtonut häiritä, vaan kumarsi jäähyväisiksi.\n\n— Kiitän teitä, herra ritari! — sanoi Oleńka ojentaen hänelle kätensä.\n\nUpseeri alkoi lähestyä ovea.\n\nÄkkiä Oleńka hiukan punastui, epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:\n\n— Sana vielä, herra ritari!\n\n— Jokainen sananne on minulle suosionosoitus...\n\n— Tunsittehan herra... Andrzej Kmicicin?...\n\n— Kyllä, neiti, Kiejdanyn ajoilta. Viimeksi näin hänet Pilwiszkissä,\nkun kuljimme Podlasiesta siihen suuntaan.\n\n— Onko totta... puhuiko ruhtinas totta kertoessaan, että herra Kmicic\noli tarjoutunut hänelle käymään Puolan kuninkaan kimppuun?\n\n— En tiedä... Tiedän vain, että he neuvottelivat keskenään\nPilwiszkissä, minkä jälkeen ruhtinas lähti hänen kanssaan metsään\nja viipyi siellä niin kauan, että Paterson alkoi olla levoton ja\nlähetti sotaväkeä häntä vastaan. Minä sitä joukkoa johdinkin.\nKohtasimme ruhtinaan, kun hän jo oli tulossa takaisin. Panin merkille,\nettä hän oli hyvin kuohuksissa aivan kuin olisi kokenut hyvin\nvoimakkaan mielenliikutuksen. Hän puheli itsekseen, mitä hänelle ei\nkoskaan tapahdu. Kuulin hänen sanovan: \"Vain itse paholainen pystyy\nsemmoiseen...\" Muuta mitään en tiedä... Jälkeenpäin vain, kun ruhtinas\nkertoi, minkä tarjouksen herra Kmicic oli hänelle tehnyt, ajattelin:\nkai se niin oli...\n\nNeiti Billewicz puristi yhteen huulensa.\n\n— Kiitos! — sanoi hän.\n\nHetkistä myöhemmin hän oli yksin.\n\nPakenemisen ajatus sai vallan hänen mielessään. Hän päätti vapautua\nmistä hinnasta hyvänsä näitten inhottavien seinien sisältä ja tuon\npetollisen ruhtinaan vallasta. Mutta minne hän menisi? Kylät ja\nkaupungit olivat ruotsalaisten käsissä, luostarit myöskin oli vallattu,\nlinnat hävitetty maan tasalle, koko maa oli täynnä sotilaita ja\nsotarosvoja sekä kaikenlaista roskaväkeä. Mikä olisi tämän myrskyn\nkeskelle joutuneen tytön kohtalo? Kuka lähtisi hänen kanssaan?\nTäti Kulwiec, miekankantaja ja muutamat heidän palvelijansa. Mutta\nkykenevätkö he häntä suojelemaan?... Kenties mukaan lähtisi myös\nKetling, kenties löytyisi kourallinen uskollisia sotamiehiä ja ystäviä,\njotka seuraisivat häntä, mutta Ketling rakasti häntä ilmeisesti, ja\nkuinka voisi joutua hänelle kiitollisuuden velkaan, josta saisi maksaa\nliian kalliin hinnan?\n\nMikä oikeus loppujen lopuksi hänellä oli ratkaista tuon nuorukaisen,\nmelkein lapsen, kohtaloa ja saattaa hänet vaaraan, kun ei voinut luvata\nhänelle vastalahjaksi muuta kuin ystävyyttä? Hän kysyi yhä uudelleen\nitseltään: mitä tehdä, minne paeta, kun sekä siellä että täällä uhkasi\ntuho ja häpeä?\n\nSielunsa ahdistuksessa hän alkoi palavasti rukoilla ja toisteli\nhartaasti varsinkin erästä rukousta, johon muinoin vanha eversti aina\nvaikeina aikoina turvautui ja joka alkoi sanoilla: \"Jumala lapsukaisena\npelastui Herodeksen vihan alta.\"\n\nHänen rukoillessaan alkoi tuuli kovasti puhaltaa ja puut ikkunain\nedessä alkoivat humista. Silloin äkkiä tytön mieleen muistuivat\nkotiseudun salot, missä hän oli viettänyt lapsuutensa ajat, ja kuin\nsalamana välähti hänen päähänsä ajatus, että saloseudut ovat ainoa\nvarma turvapaikka.\n\nOleńka huokasi syvään, sillä hän oli vihdoin löytänyt, mitä etsi. Juuri\nniin! Zielonkaan, Rogowskaan! Sinne ei vihollinen tule eikä rosvo saavu\nsaalista etsimään. Siellä voi seudun asukaskin, jos ei ole varovainen,\neksyä ja harhailla kuolemaansa saakka, kuinka sinne siis löytäisi\nvihollinen, joka ei tunne tietä! Siellä suojelevat häntä Domaszewiczit\nja Stakjanit, ja jos heitä ei siellä ole, vaan kaikki ovat lähteneet\nherra Wolodyjowskin mukaan, niin noiden metsien kautta pääsee muihin\nvojevodakuntiin ja voi etsiä rauhaa muissa saloissa.\n\nMuistaessaan Wolodyjowskin Oleńka ilostui. Sellainen pitäisi holhoojan\nolla! Siinä on oikea sotilas, jonka sapeli turvaa sekä Kmiciceiltä\nettä Radziwilleilta. Hän muisti nyt, että Wolodyjowski aikoinaan oli\nneuvonut häntä etsimään turvaa Bialowiezen korvesta.\n\nOikein hän oli puhunut! Rogowska ja Zielonka ovat liian lähellä\nRadziwilleja, mutta Bialowiezen luona on juuri tuo Sapieha, joka äsken\noli poistanut elävien joukosta mitä peloittavimman Radziwillin.\n\nSiis Bialowiezeen vaikka jo tänään, huomenna!... Kunhan miekankantaja\nvain tulee takaisin, niin ei viivytellä.\n\nHänet kätkevät suojaansa salot ja sitten myöhemmin myrskyn mentyä ohi\n— luostari. Vain siellä on todellinen rauha, vain siellä voi unhottaa\nkaikki ihmiset, kaikki murheet...\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nMiekankantaja palasi muutamaa päivää myöhemmin. Vaikka hänellä oli\nBoguslawin antama suojeluskirje, niin hän ei päässyt perille asti,\neikä itse Billewiczeen maksanut vaivaa mennäkään, sillä sitä ei enää\nollut olemassa. Linna, rakennukset, kylä, kaikki oli palanut poroksi\nviime taistelussa. Väki oli metsissä tahi oli liittynyt aseellisiin\njoukkoihin. Rikkaan kylän paikalla ei ollut enää muuta kuin maata ja\nvettä.\n\nHeti, kun miekankantaja oli tullut, vei Oleńka hänet huoneeseensa ja\nkertoi hänelle kaikki, mitä Hassling-Ketling oli ilmoittanut.\n\nVanha aatelismies kauhistui. Hänellä ei ollut lapsia, ja hän rakasti\nOleńkaa kuin omaa tytärtään. Vähään aikaan hän ei tehnyt muuta kuin\npuristeli sapelinsa kahvaa ja toisteli: \"Iske, jos olet kunnon mies!\"\nViimein hän alkoi puhua tukkaansa repien:\n\n— Mea culpa, mea maxima culpa! Minulle itsellenikin nousi mieleen, ja\nmoni kuiskuttelikin, että tuo riivattu on iskenyt sinuun silmänsä,\nmutta minä en sanonut mitään, vieläpä kopeilin ja ajattelin: \"Menköön\nvain naimisiin! Olemme sukua Gosiewskeille ja Tiesenhauseneille, miksi\nemme voisi olla Radziwilleillekin?\" Tuon ylpeyteni vuoksi on Jumala\nminua rangaissut... Hyvänpä sukulaisuuden tuo petturi suunnitteli! Vai\nsillä tavoin hän tahtoi olla meille sukua, hitto vieköön!... Mutta\nmaltahan! Vielä jaksaa tämä käsi ja tämä miekka heilua!\n\n— Nyt on ajateltava pelastumista! — sanoi Oleńka.\n\nJa hän alkoi selittää pakosuunnitelmaansa. Miekankantaja tyyntyi jonkin\nverran, kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi viimein:\n\n— Minä kokoan joukon ja rupeamme ahdistelemaan ruotsalaisia niinkuin\nmuutkin ahdistelevat, niinkuin Kmicic muinoin ahdisteli Chowańskia.\nTurvallisempaa on metsässä ja kedolla kuin tämän petturin ja\nvääräuskoisen linnassa!\n\n— Hyvä! — vastasi neiti.\n\n— Mitä pikemmin, sitä parempi! — jatkoi innostuen miekankantaja. —\nMiehiä kyllä kertyy. Minun asuinpaikkani on poltettu, mutta se on\npieni asia, toisista kylistä tulee talonpoikia. Kaikki Billewiczit\nyhtyvät meihin. Näytetäänpä herralle sukulaisuutta! Näytetäänpä, mitä\nsiitä seuraa, kun tahtoo loukata Billewiczien kunniaa!... Sinä olet\nRadziwill! Mitäpä siitä! Billewiczien suvussa ei ole hetmaneja, mutta\nei myöskään pettureita. Katsotaanpa, ketä koko Samogitia seuraa!\n\nSitten hän kääntyi neidin puoleen:\n\n— Sinut sijoitamme Bialowiezeen, mutta itse tulemme takaisin! Juuri\nniin! Hän saa katua tätä häväistystä, sillä se kohdistuu koko\naatelistoon. Infamis se, joka ei ole puolellamme, infamis se, joka ei\nvälähdytä sapelia petturin silmien edessä! Kuningas, valtiopäivät, koko\nPuola on puolellamme!\n\nJa niin alkoi vanha veri kuohahdella, että Oleńkan täytyi ruveta miestä\nrauhoittelemaan. Tytöllä oli häneen suuri vaikutusvalta, ja hän sai\nhänet tyyntymään selittämällä, että heidän onnistuakseen täytyi toimia\nerittäin salaisesti eikä antaa ruhtinaan saada vihiä heidän aikeistaan.\n\nLaadittiin sellainen suunnitelma, että, miekankantaja lähettäisi ensin\nluotettavan rengin viemään kirjeitä kaikille voudeille, jotta nämä heti\nkokoaisivat ja asestaisivat kaikki hänen ja muiden Billewiczien kyläin\ntalonpojat. Sitten olisi kuuden luotettavan palvelijan lähdettävä\nBillewiczeen muka noutamaan rahoja ja hopeaa sisältäviä, kätkössä\nolevia ruukkuja, mutta jäätäväkin Girlakolin metsään ja odotettava\nsiellä isäntäväkeään varattuaan hevoset ja muonaa. Miekankantaja\nja neiti Billewicz lähtisivät Taurogista reellä kahden palvelijan\nkanssa muka vain lähellä olevaan Kuczukin taloon, jossa he toisinaan\nolivat olleet yötäkin, minkä vuoksi heidän lähtönsä ei pariin kolmeen\npäivään herättäisi huomiota. Mutta he nousisivatkin ratsujen selkään\nja poistuisivat hyvää vauhtia ja olisivat pian aseellisen joukon\nkeskuudessa salojen suojassa. Onnistumisen toiveita vahvisti sekin,\nettä ruhtinas Boguslaw oli poissa.\n\nMiekankantaja ryhtyi sangen toimeliaasti valmistuksiin. Jo seuraavana\npäivänä lähti renkipoika viemään kirjeitä. Kolmantena päivänä\nmiekankantaja puhui Patersonille laajasti maahan kaivetuista\nrahoistaan, joita hänen kertomansa mukaan oli yli sata tuhatta ja jotka\nolisi siirrettävä Taurogiin parempaan turvaan. Paterson uskoi muitta\nmutkitta, koska miekankantajaa yleensä pidettiin sangen varakkaana,\njota hän olikin.\n\n— Tuotakoon ne ensi tilassa! — sanoi skotlantilainen. — Jos tarvitaan,\nniin annan siihen sotamiehiäkin käytettäväksi.\n\n— Mitä harvemmat tietävät rahaa kuljetettavan, sitä parempi, — sanoi\nmiekankantaja. — Palvelijani ovat luotettavia, ja ruukut käsken\npeittämään hampulla, sillä sitä viedään usein meidän seuduiltamme\nPreussiin, tahi panen peitteeksi kimpiä; niitä ei kenenkään mieli tee.\n\n— Mieluummin kimpiä, — sanoi Paterson, — sillä hampun läpi voi pistää\nsapelin tahi keihään tutkimistarkoituksessa. Rahat voitte parhaiten\nantaa ruhtinaan huostaan kuittia vastaan. Tiedän hänen olevan rahan\ntarpeessa, kun saatavien periminen käy hitaasti.\n\n— Kaikki omaisuuteni on ruhtinaan käytettävissä, — sanoi miekankantaja.\n\nSiihen keskustelu päättyi, ja kaikki näytti sujuvan hyvin. Palvelijat\nlähtivät heti matkaan, ja miekankantajan piti lähteä yhdessä Oleńkan\nkanssa seuraavana päivänä.\n\nMutta illalla tuli äkkiä Boguslaw kotiin mukanaan kaksi rykmenttiä\npreussilaista ratsuväkeä. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla\nloistavalla kannalla, sillä hän oli vihainen ja tuskastunut.\n\nVielä samana päivänä hän piti neuvottelukokouksen, johon ottivat osaa\nvaaliruhtinaan valtuutettu, kreivi Seidewitz, Paterson, Sakowicz ja\nratsuväen eversti Kyritz. Neuvottelua kesti kello kolmeen asti yöllä,\nja kysymyksessä oli retki Podlasieen Sapiehaa vastaan.\n\n— Vaaliruhtinas ja Ruotsin kuningas ovat antaneet minulle lisäväkeä, —\nsanoi ruhtinas. — On vain kaksi mahdollisuutta: joko tapaamme Sapiehan\nvielä Podlasiessa, ja siinä tapauksessa meidän on hänet voitettava,\ntahi emme tapaa häntä siellä, jolloin valtaamme Podlasien kohtaamatta\nvastarintaa. Kaikkeen tarvitaan kuitenkin rahaa, mutta sitä en saanut\nvaaliruhtinaalta enkä Ruotsin kuninkaalta, sillä heillä ei ole\nitselläänkään.\n\n— Keneltä sitten rahaa saadaan, jos ei teidän korkeudeltanne! — sanoi\nkreivi Seidewitz. — Koko maailma puhuu Radziwillien loppumattomista\nrikkauksista.\n\n— Herra Seidewitz! — vastasi tähän Boguslaw. — Jos saisin viipymättä\nminulle tulevat saatavat, niin varmasti minulla olisi rahaa enemmän\nkuin viidellä teidän saksalaisella ruhtinaallanne yhteensä. Mutta\nmaassa on sota, saatavien periminen on vaikeata, tahi ne joutuvat\nkapinoitsijain käsiin.\n\n— Olen onnellinen voidessani antaa teidän ruhtinaalliselle\nkorkeudellenne hyvän neuvon, — sanoi Paterson.\n\n— Mieluummin ottaisin käteistä rahaa!\n\n— Neuvoni on rahan arvoinen. Eilen juuri puhui minulle herra Billewicz,\nettä hänellä on melkoisia rahasummia maahan kätkettyinä kotitilallaan\nja että hän tahtoo ne siirtää turvallisempaan paikkaan ja voi antaa\nteidän korkeutenne huostaan kuittia vastaan.\n\n— Sehän tulee kuin taivaasta! — huudahti Boguslaw. — Paljonko hänellä\non?\n\n— Yli satatuhatta ja sen lisäksi hopeata ja kalleuksia, joita kenties\non saman verran.\n\n— Hopeata ja kalleuksia ei aateli halua ottaa käteisen rahan asemesta,\nmutta sen voi siihen pakottaa. Kiitos, Paterson, tämä tuli oikeaan\naikaan! Puhunpa huomenna Billewiczin kanssa.\n\n— Siinä tapauksessa on minun huomautettava asiasta hänelle, sillä hän\naikoo mennä huomenna neidin kanssa Gawnaan Kuczikien luo.\n\n— Pyytäkää, että hän ei lähtisi ennenkuin on tavannut minut!\n\n— Palvelijat on jo lähetetty, kunhan vain palaisivat onnellisesti.\n\n— Niiden turvaksi voi lähettää kokonaisen rykmentin. Puhumme siitä\naikanaan. Tämä sattui todella sopivasti! Olisipa samalla lystikästäkin,\njos irroittaisimme Podlasien valtakunnasta tuon kuningasmielisen\nisänmaanystävän rahoilla!\n\nNäin sanoen ruhtinas lopetti neuvottelukokouksen, sillä hänen oli\nvielä mentävä kamaripalvelijani käsiteltäväksi, joiden tehtävänä oli\njoka päivä ennen maatamenoa kylvettämisellä, voiteilla ja erinäisillä\nkeinoilla, jotka tunnettiin vain ulkomailla, säilyttää hänen\nharvinainen kauneutensa. Käsittely kesti tavallisesti tunnin, toisinaan\nkaksikin.\n\nVarhain seuraavana aamuna Paterson pidätti miekankantajan ja Oleńkan\nlähtemästä ilmoittamalla heille, että ruhtinas halusi heitä tavata.\nMatka piti lykätä, mutta he eivät tulleet levottomiksi, sillä Paterson\nkertoi, mistä oli kysymys.\n\nTuntia myöhemmin ruhtinas tuli. Vaikka herra Tomasz ja Oleńka\nolivat päättäneet ottaa hänet vastaan aivan samoin kuin ennenkin ja\nluonnollisella tavalla, eivät he siinä kuitenkaan onnistuneet.\n\nNeidin kasvojen ilme muuttui, ja miekankantajan päähän tulvahti veri,\nkun hän näki nuoren ruhtinaan. Vähän aikaa kumpikin oli ymmällä ja\nhämillään ja koetti turhaan tyyntyä.\n\nRuhtinas huomasi heti, että vastaanotto ei ollut aivan samanlainen\nkuin ennen ja että hänen saapumisensa oli vähemmän mieluisa kuin\ntavallisesti. Hän ajatteli heti, että nämä kaksi kuningasmielistä\nvarmaankin olivat kuulleet hänen suhteistaan ruotsalaisiin ja että tuo\nkylmyys johtui siitä.\n\nHän päätti heittää heille pölyä silmiin ja lausui tavanmukaisten\ntervehdysten jälkeen:\n\n— Olette, herra miekankantaja, varmaankin jo kuullut, mikä onnettomuus\nminua on kohdannut?\n\n— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoo puhua ruhtinas vojevodan\nkuolemasta? — vastasi miekankantaja.\n\n— En vain kuolemasta. Se on hirveän kova isku, mutta minä olen jo\ntyytynyt Jumalan tahtoon. Mutta minua on kohdannut uusi onnettomuus.\nMinun täytyy käydä kansalaissotaa, ja sellainen on katkeraa jokaiselle\nisänmaata rakastavalle kansalaiselle.\n\nMiekankantaja ei vastannut mitään, vilkaisi vain salaa Oleńkaan.\n\nMutta ruhtinas jatkoi:\n\n— Työlläni, vaivannäölläni ja kustannuksilla, jotka vain Jumala tietää,\nolin jo saada rauhan syntymään. Oli enää kysymys vain sopimusten\nallekirjoittamisesta. Ruotsalaisten oli määrä poistua Puolasta\nvaatimatta mitään hyvitystä paitsi kuninkaan ja säätyjen lupausta,\nettä Jan Kasimirin kuoltua Carolus valitaan Puolan kuninkaaksi. Niin\nsuuri ja mahtava soturi olisi Puolan pelastus. Lisäksi vielä hänen\nolisi ollut jo nyt jätettävä meille apujoukkoja sodankäyntiin Ukrainaa\nja Moskovaa vastaan. Valtakuntamme alue olisi laajentunut. Mutta tämä\nei sopinut herra Sapiehan tuumiin, sillä hän ei olisi silloin voinut\nkukistaa Radziwilleja. Kaikki olivat jo hyväksyneet tuon sopimuksen,\nhän yksin vastustaa sitä ase kädessä. Hänelle ei isänmaa merkitse\nmitään, kunhan vain saa tavoitella yksityistä etuaan. Asiat ovat nyt\nniin pitkällä, että täytyy ryhtyä aseelliseen toimintaan häntä vastaan,\nja minä olen Jan Kasimirin ja Kaarle Kustaan salaisen sopimuksen\nperusteella saanut sen tehtäväkseni. Semmoinen on asia! En ole koskaan\nvetäytynyt pois palveluksesta enkä vetäydy nytkään, vaikka moni\ntuomitsee minua väärin ja luulee minun vain kostaakseni käyvän sotaa\nserkkuni murhaajaa vastaan.\n\nTähän sanoi miekankantaja:\n\n— Ken tuntee niin hyvin teidän ruhtinaallisen korkeutenne kuin me,\nse ei erehdy, vaan ymmärtää aina teidän korkeutenne todelliset\ntarkoitusperät.\n\nIhastuneena oman vastauksensa oveluuteen miekankantaja iski silmää\nOleńkalle.\n\nRuhtinas huomasi tämän.\n\n— Minua ei uskota! — ajatteli hän.\n\nSe koski häneen kipeästi, vaikka hänen kasvonsa eivät ilmaisseetkaan\nvihastusta. Hän oli ollut aivan vilpittömästi vakuutettu siitä, että\nkukaan ei uskalla olla uskomatta Radziwilleja silloinkaan, kun nämä\nkatsovat sopivaksi valehdella.\n\n— Paterson kertoi minulle, — sanoi ruhtinas, — että te tahdotte antaa\nminulle rahanne kuittia vastaan. Otan ne mielelläni vastaan, sillä\nkäteinen raha on minulle nyt tarpeen.\n\nSitten hän kääntyi Oleńkan puoleen.\n\n— Suokaa anteeksi, että noin ihanan olennon läsnäollessa puhumme\nnäin runottomista asioista. Ajat ovat semmoiset, että ihailulle ja\nihastelulle ei aina voi suoda niille tulevaa sijaa.\n\nOleńka loi silmänsä alas ja tarttuen sormiensa päillä hameeseensa teki\nasianmukaisen niiauksen vastaamatta mitään.\n\nMiekankantaja oli tällä välin jo ennättänyt laatia päässään\nsuunnitelman, joka oli varsin kömpelö, mutta jota hän itse piti\nerinomaisen älykkäänä.\n\n— Vien tytön pois enkä anna rahojakaan, — ajatteli hän.\n\nYskäistyään hän lausui sitten ääneen:\n\n— Minusta on mieluisaa olla avuksi teidän korkeudellenne. Patersonille\nen voinut sanoa kaikkea. Juttu on semmoinen, että kultarahojakin on\nruukullinen eri paikkaan kaivettuina, jotta pahimmassa tapauksessa ei\nkoko omaisuus menisi. Sitäpaitsi on vielä muiden Billewiczien rahoja,\nmutta ne on piilotettu minun poissa ollessani tämän neidin osoitusten\nmukaan, ja hän yksin voi ne kätköpaikat löytää, sillä mies, joka\nhänellä oli tässä työssä, on kuollut. Luvallanne lähdemme matkaan\nmolemmat ja tuomme kaikki rahat.\n\nBoguslaw katsoi häneen terävästi.\n\n— Kuinka? Paterson kertoi teidän jo lähettäneen palvelijat matkaan, ja\njos he ovat lähteneet, niin he tietysti tietävät, missä rahat ovat.\n\n— Mutta noista toisista rahoista ei tiedä kukaan muu kuin neiti\nBillewicz.\n\n— Niiden täytyy olla jossakin helposti tunnettavassa paikassa, jonka\nvoi selittää sanoilla tahi helposti delineare paperille.\n\n— Sanat ovat tuulta, — vastasi miekankantaja, — eivätkä palvelijat\nymmärrä mitään piirroksista. Me lähdemme molemmat, sillä hyvä!\n\n— Hyväinen aika! Tottahan te itse tunnette hyvin omat puistonne ja\nvoitte lähteä yksin. Miksi neiti Aleksandran pitäisi vaivautua.\n\n— Yksin en lähde! — sanoi miekankantaja päättävästi.\n\nBoguslaw katsahti uudelleen tutkivasti häneen, istuutui mukavammin\nnojatuoliinsa ja koputteli kädessään olevalla kepillä saappaitaan.\n\n— Niinkö? — sanoi hän. — Hyvä on! Siinä tapauksessa annan kaksi\nrykmenttiä ratsuväkeä saattamaan teitä sinne ja takaisin.\n\n— Emme me tarvitse mitään rykmenttejä. Yksin menemme ja tulemme. Se on\nmeidän puoltamme, ei meitä siellä vaara uhkaa.\n\n— Vieraistani huolehtivana isäntänä minä en voi sallia, että neiti\nAleksandra matkustaa ilman asestettua saattojoukkoa. Valitkaa siis\nitse: joko menette yksin tahi teitä seuraa vartiosto!\n\nMiekankantaja huomasi takertuneensa omaan verkkoonsa, ja hän suuttui\nsiitä niin, että unhottaen kaiken varovaisuuden huusi:\n\n— Valitkaa itse, teidän korkeutenne! Joko lähdemme me kahden ilman\nvartiostoa tahi minä en anna rahoja!\n\nOleńka loi häneen rukoilevan katseen, mutta hän oli jo aivan punainen\nkiivastuksesta. Luonnostaan hän oli varovainen mies, jopa arkakin, ja\nkoetti kaikesta päästä vähällä, mutta kun hänen kärsivällisyytensä\nloppui ja kun oli kysymyksessä Billewiczien kunnia, niin hän\njonkinmoisella epätoivon rohkeudella hyppäsi vaikka kaikkein\nmahtavimmankin vihamiehen silmille.\n\nNytkin hän asetti vasemman kätensä puuskaan, puristi samalla sapeliaan\nja huusi täyttä kurkkua: — Ollaanko täällä vankeja? Onko tarkoitus\nsortaa vapaata kansalaista? Poljetaanko perusoikeuksia?\n\nBoguslaw nojasi hartioitaan nojatuolin selustinta vasten, katseli häntä\ntarkkaavaisesti, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut mitään vihastusta,\nvain hänen katseensa tuli hetki hetkeltä kylmemmäksi ja kävelykeppi\niski tiheämmin saappaisiin. Jos miekankantaja olisi paremmin tuntenut\nruhtinaan, niin hän olisi huomannut, että oli joutumassa suureen\nvaaraan.\n\nBoguslawin kanssa oli suorastaan peloittavaa olla tekemisissä, sillä ei\nkoskaan voinut tietää, millä hetkellä tämä kohtelias ritari ja itsensä\nhillitsemään tottunut diplomaatti muuttui julmaksi ja hillittömäksi\nylimykseksi, joka yhtä julmasti kuin itämaiden yksinvaltiaat kukisti\nkaiken vastarinnan. Hieno sivistys, Euroopan huomattavimmissa\nhoveissa opittu käytöstapa, ihmisten parissa saavutettu tyyni ja\nhieno esiintyminen olivat kuin kauniita, suuria kukkia, joiden takana\npiileksi tiikeri.\n\nMutta miekankantaja ei sitä tietänyt, vaan huusi vihastuksensa\nsokaisemana edelleen:\n\n— Älkää teeskennelkö enää, teidän korkeutenne, sillä teidät\ntunnetaan!... Ei Ruotsin kuningas eikä vaaliruhtinas, joita molempia\nte palvelette isänmaan vahingoksi, eikä teidän ruhtinasarvonne suojele\nteitä tuomioistuimen edessä, ja aatelin sapelit opettavat kyllä\ntapoja... senkin nulikka!\n\nBoguslaw nousi, taittoi voimakkaissa käsissään keppinsä, heitti palaset\nmiekankantajan jalkoihin ja sanoi peloittavana, käheällä äänellä:\n\n— Tuossa ovat teidän tuomioistuimenne! Tuossa ovat teidän\nsäätyoikeutenne!\n\n— Törkeätä väkivaltaa! — huusi miekankantaja.\n\n— Vaiti, kurjimus, tahi lyön sinut mäsäksi, — huusi ruhtinas.\n\nHän astui miekankantajaa kohti tarttuakseen tämän rinnuksiin ja\npaiskatakseen hänet seinää vasten. Mutta samassa Oleńka asettui heidän\nväliinsä.\n\n— Mitä teidän korkeutenne tahtoo tehdä? — sanoi hän.\n\nRuhtinas pysähtyi.\n\nTyttö seisoi sieraimet laajentuneina, kasvot hehkuvina ja silmät\nsäkenöivinä kuin vihastunut Minerva. Rinta kohoili kuin meren pinta,\nja hän oli niin ihana seisoessaan siinä vihastuneena, että Boguslawin\nkatsoessaan häntä valtasi voimakas intohimo.\n\nRuhtinaan viha lauhtui, hän tyyntyi ja katsoi vielä vähän aikaa\nOleńkaan, hänen ilmeensä tuli lempeäksi, hän painoi pään rinnalleen ja\nsanoi:\n\n— Antakaa anteeksi, taivaallinen neiti!... Sydämeni on niin täynnä\nmurheita ja ikävyyttä, että en voi hillitä itseäni.\n\nSen sanottuaan hän poistui huoneesta. Oleńka väänteli käsiään,\nja miekankantaja, joka oli tullut taas järkiinsä, repi tukkaansa\nhuudahtaen:\n\n— Minä olen turmellut kaikki, minä olen syynä sinun onnettomuuteesi!\n\nRuhtinas ei näyttäytynyt koko päivänä. Hän söi päivällistäkin omassa\nhuoneessaan kahden kesken Sakowiczin kanssa. Hän oli kuohuissaan\nsydämen pohjaa myöten eikä kyennyt ajattelemaan niin selvästi kuin\ntavallisesti. Kuume jäyti häntä. Se oli alkua siihen ankaraan\nkuumetautiin, jonka kohtaukset häntä myöhemmin hirveästi vaivasivat.\nMutta tällä kertaa hän katsoi tilansa johtuvan harvinaisen voimakkaasta\nrakkaudesta ja ajatteli, että hänen piti joko saada himonsa\ntyydytetyksi tahi kuolla.\n\nKerrottuaan koko keskustelunsa miekankantajan kanssa Sakowiczille hän\nsanoi:\n\n— Käteni ja jalkani ovat tulessa, tulikipunoita liikkuu suonissani,\nsuuni on kuiva. Tuhannen sarvipäätä, mitä tämä merkitsee?... Ei koskaan\nennen minulle ole sattunut tällaista!...\n\n— Teidän korkeutenne on täyteen ahdettu ennakkoluuloja aivan kuin\npaistettu salvokukko puuroa. Ruhtinas Puuropää!... Hahhahhah!\n\n— Hölmö!\n\n— Hyvä on!\n\n— En tarvitse sukkeluuksianne!\n\n— Ottakaa, teidän korkeutenne, luuttu ja menkää soittamaan tytön\nikkunain alle. Kenties näette ikkunassa... miekankantajan nyrkin. Hyi\nhitto! Semmoistako on Boguslaw Radziwillin rohkeus?\n\n— Hölmö!\n\n— Hyvä! Huomaan, että teidän korkeutenne alkaa puhella itsekseen ja\nlausua itselleen totuuden päin silmiä. Rohkeammin vain, ei pidä antaa\nkorkean arvon peloittaa itseään!\n\n— Katsokaahan, Sakowicz, jos Kastorini heittäytyy kovin\ntuttavalliseksi, niin potkaisen sitä kuonoon! Teille voi kyllä käydä\nhuonomminkin!\n\nSakowicz hyppäsi pystyyn yhtä raivostuneen näköisenä kuin aikaisemmin\nmiekankantaja ja alkoi, erinomainen matkija kun oli, huutaa äänellä,\njoka hämmästyttävästi muistutti miekankantajan ääntä:\n\n— Ollaanko täällä vankeja? Tahdotaan sortaa vapaata kansalaista, polkea\nperusoikeuksia?\n\n— Riittää jo, — sanoi ruhtinas kuumeisesti. — Siellä suojeli tyttö\nomalla ruumiillaan tuota vanhaa aasia, mutta täällä ei ole ketään, joka\nsuojelisi teitä.\n\n— Koska hän astui esille, niin hänet olisi pitänyt ottaa!\n\n— Sen teenkin! Mutta tässä on jotakin noituutta. Joko hän on taikonut\nminut tahi muuten ovat asianhaarat muodostuneet sellaisiksi, että minä\nsuorastaan en voi hallita järkeäni... Kunpa olisitte nähnyt, miltä\nhän näytti suojellessaan tuota ukon rahjusta!... Mutta tehän olette\ntomppeli!... Katsokaa, miten käteni ovat tuliset! Rakastaa semmoista,\npitää semmoinen omanaan, saada semmoisen kanssa...\n\n— Perillisiä! — lisäsi Sakowicz.\n\n— Niin, niin! Niin on oleva, muuten intohimoni vuoksi räjähdän\nkappaleiksi kuin kranaatti! Herra Jumala, kuinka on laitani!... Menenkö\nminä naimisiin vai mitä, piru soikoon?\n\nSakowicz tuli vakavaksi.\n\n— Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!\n\n— Minä ajattelen mitä tahdon ja teen mitä tahdon, vaikka kokonainen\nrykmentti Sakowiczeja koko päivän huutaisi korvaani: \"Sitä ei teidän\nruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!\"\n\n— Ah, näen, että tästä on leikki kaukana!\n\n— Olen sairas, noiduttu, minun on se tehtävä!\n\n— Miksi teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei halua noudattaa minun\nneuvoani?\n\n— Minäpä noudatan! Vieköön piru kaikki unet, kaikki Billewiczit, koko\nLiettuan ja sen tuomioistuimet ja Jan Kasimirin kaupan päällisiksi!\nMuuten en saa mitään aikaan... Riittää! Tässä on suuri asia\nkysymyksessä. Ja minä, tomppeli, olen tähän asti horjunut puoleen\nja toiseen! Pelkäsin unia, Billewiczejä, oikeusjuttuja, aatelin\nmielipidettä, Jan Kasimirin menestystä. Sanokaa minulle, että olen\ntomppeli! Kuuletteko? Minä käsken teitä nimittämään itseäni tomppeliksi!\n\n— Mutta minä en tottele, sillä nyt näen edessäni todellisen\nRadziwillin. Mutta sairas te varmaankin olette, teidän korkeutenne,\nsillä noin kiihtyneenä en ole teitä koskaan nähnyt. Kaikki selviää\nvielä kyllä.\n\nÄkkiä Sakowicz löi otsaansa.\n\n— Nyt tiedän, teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Olen kuullut\ntämänkaltaisen tapauksen sattuneen Preussissa...\n\n— Kuiskuttaako piru jotakin korvaanne? Sanokaa se pian!\n\nMutta Sakowicz ei vastannut pitkään aikaan mitään. Viimein hänen\nkasvonsa kirkastuivat, ja hän sanoi:\n\n— Kiittäkää onneanne, teidän korkeutenne, siitä, että se on antanut\nystäväksenne Sakowiczin!\n\n— Mitä uutta! Mitä uutta!\n\n— Tilsitissä on muuan Plaska, vai mikä hän lienee, joka aikoinaan oli\npappina Noworanyssa, kääntyi sitten Lutherin uskoon, meni naimisiin ja\nsiirtyi vaaliruhtinaan turviin ja on nykyjään kalakauppias. Aikoinaan\nkoetti piispa Parczewski saada hänet takaisin Samogitiaan, missä häntä\nvarmaankin olisi odottanut polttorovio, mutta vaaliruhtinas ei tahtonut\nluovuttaa samanuskoista.\n\n— Mitä se minuun kuuluu? Älkää puhuko pötyä!\n\n— Mitäkö se teidän korkeuteenne kuuluu? Täytyyhän sen kuulua.\nHän ompelee teidät kaksi yhteen niinkuin päällyksen ja aluksen,\nymmärrättekö? Mutta kun poropeukaloa ei lasketa ammattilaisiin\nkuuluvaksi, niin hänen ompeluksensa voi helposti purkaa, ymmärrättehän.\nTätä ompelua eivät asianomaiset ammattimiehet tunnusta päteväksi,\nja senpä vuoksi ei siitä nouse huutoa eikä hölyä. Mestarilta voi\nsitten vääntää niskat nurin, ja teidän korkeutenne on ensimmäinen\nlausumaan valittelunsa siitä, että olette joutunut petoksen uhriksi,\nymmärrättekö? Sitten ei muuta kuin _crescite et multiplicamini_. Minä\nensimmäisenä annan siunaukseni.\n\n— Ymmärrän ja en, — sanoi ruhtinas. — Piru vieköön, ymmärrän\ntäydelleen! Sakowicz, lienette syntynyt maailmaan hampaat suussa.\nHirsipuussa te päätätte päivänne, ei ole muuta mahdollisuutta... Oi,\nherra staarosta! Niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvakaan putoa\npäästänne eikä palkinto jää tulematta... kyllä minä...\n\n— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Te pyydätte juhlallisesti neiti\nBillewiczin kättä häneltä itseltään ja miekankantajalta. Jos nämä\nvastaavat kieltävästi, niin käskekää nylkeä minulta nahka, tehkää siitä\nrensselit sandaaleihinne ja menkää katuvaisena pyhiinvaellusmatkalle...\nRoomaan. Teidän on vain sanottava miekankantajalle ja neidille, että\nvaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan takia, jotka tahtovat naittaa\nteille Bipontin ruhtinattaren, avioliitto on pidettävä salassa rauhan\ntuloon asti. Avioehdot voitte muuten laatia millaiset hyvänsä, sillä\nmissään tapauksessa ei kumpikaan kirkko niitä tunnusta. Mitä arvelette?\n\nBoguslaw oli vaiti vähän aikaa, ja hänen kuumeisille kasvoilleen nousi\nvielä toinen puna. Sitten hän sanoi:\n\n— Minulla ei ole aikaa, kolmen päivän kuluttua minun on lähdettävä\nSapiehaa vastaan.\n\n— Siksipä juuri! Jos olisi enemmän aikaa, niin ei voisi sopivasti\nselittää, miksi on niin kiire. Vain ajan niukkuus tekee ymmärrettäväksi\nsen, että otetaan ensimmäinen pappi, mikä käsiin saadaan. Se on reipas\ntyttö, ja voitte ottaa hänet retkelle mukaan. Jos Sapieha teidät\nvoittaisi, niin te kuitenkin puoleksi olisitte voitolla.\n\n— Hyvä! Hyvä! — sanoi ruhtinas.\n\nMutta samassa hän sai ensimmäisen kuumekohtauksensa, niin että ei\nkyennyt puhumaan. Hän kangistui, mutta alkoi sitten nytkähdellä kuin\nvedestä nostettu kala. Mutta ennenkuin pelästynyt Sakowicz ennätti\nhakea lääkärin, meni kohtaus jo ohi.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä ruhtinas Boguslaw meni miekankantajan luo.\n\n— Herra miekankantaja! — sanoi hän jo kynnyksellä. — Tein itseni\nviime kerralla syypääksi pahaan rikkomukseen, sillä kiivastuin omassa\ntalossani. Mea culpa! Vikani on sitä suurempi, kun loukkasin miestä,\njoka kuuluu Radziwilleille vanhastaan ystävälliseen sukuun. Mutta nyt\nolen tullut pyytämään anteeksi. Palauttakoon vilpitön katumukseni\nvälimme entiselleen. Te tunnette vanhastaan Radziwillit ja tiedätte,\nettä me emme hevin pyydä anteeksi. Ettehän te, perheemme vanha ystävä,\nvetäne pois kättänne, kun ojennan teille omani?\n\nNäin sanoen hän ojensi kätensä, ja miekankantaja, jonka sydämestä\njo pahin kiivastus oli haihtunut, tarttui hänen käteensä, vaikkakin\nempien, ja sanoi:\n\n— Teidän korkeutenne! Antakaa meille jälleen vapautemme, se on paras\nhyvitys!\n\n— Te olette vapaat ja voitte lähteä vaikka tänään!\n\n— Kiitän teidän korkeuttanne! — sanoi miekankantaja ihmeissään.\n\n— Vain yhden ehdon panen ja toivon, että Herran tähden ette sitä hylkää.\n\n— Mikä se on? — kysyi miekankantaja peloissaan.\n\n— Että tahdotte kuunnella kärsivällisesti, mitä minulla on sanottavaa.\n\n— Jos se vain on ehtona, niin kuuntelen vaikka iltaan asti.\n\n— Älkää antako minulle heti vastausta, vaan harkitkaa tunti tahi pari.\n\n— Jumala tietää, että vapaaksi päästäkseni olen valmis myönnytyksiin.\n\n— Vapauden te kyllä saatte, mutta en tiedä, halunnetteko sitä\nkäyttää ja onko tarpeellista jättää minun taloni. Olisin iloinen,\njos pitäisitte kotiani Taurogissa omananne, mutta kuunnelkaa nyt!\nTiedättekö, miksi vastustin neiti Billewiczin lähtöä? Sentähden, että\narvasin teidän tahtovan yksinkertaisesti paeta, mutta minä olen niin\nrakastunut pojantyttäreenne, että häntä nähdäkseni olisin valmis uimaan\njoka päivä Hellespontoksen yli niinkuin Leander teki Heron tähden...\n\nMiekankantaja tuli tulipunaiseksi.\n\n— Ja tämmöistä teidän korkeutenne uskaltaa puhua minulle?\n\n— Teille nimenomaan, rakas ystävä!\n\n— Herra ruhtinas! Etsikää menestystä hovinaisten parista, mutta älkää\nrohjetko koskettaa aatelisneitoa! Voitte pitää häntä vankina, mutta ei\nole lupa häntä häväistä!\n\n— Ei ole lupa häväistä, — vastasi ruhtinas, — mutta on lupa kumartaa\nvanhalle Billewiczille ja sanoa hänelle: Kuulkaa minua, isä! Antakaa\nminulle pojantyttärenne vaimoksi, sillä en voi elää ilman häntä!\n\nMiekankantaja hämmästyi niin, että ei saanut sanaa suustaan, kierteli\nvain viiksiään ja katseli silmät selällään. Sitten hän alkoi\nhieroa käsin kasvojaan ja katsella vuoroin ruhtinaaseen ja vuoroin\nympärilleen. Viimein hän sanoi:\n\n— Näenkö unta vai olenko valveilla?\n\n— Ette nuku, hyvä ystävä, ette nuku, mutta jotta vielä paremmin\ntulisitte vakuutetuksi, toistan cum omnibus titulis: minä, ruhtinas\nBoguslaw Radziwill, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari,\npyydän teiltä, Tomasz Billewicziltä, Rosienin miekankantajalta,\npojantyttärenne, jahtimestarintyttären neiti Aleksandran kättä.\n\n— Kuinka? Herran tähden? Onko teidän ruhtinaallinen korkeutenne\ntarpeeksi punninnut asiaa?\n\n— Minä olen punninnut, nyt punnitkaa te, onko ritari neidon arvoinen!\n\n— Onko teidän korkeutenne ottanut huomioon säätyerotuksen?\n\n— Puhuuko Billewicz tuolla tavoin? Niinkö vähän arvoa annatte vanhalle\nsuvullenne?\n\n— Teidän korkeutenne, minä tiedän, että sukumme juuri on etsittävä\nvanhasta Roomasta, mutta...\n\n— Mutta suvussanne ei ole ollut hetmaneja eikä kanslereita, — keskeytti\nruhtinas. — Vähät siitä! Kun kerran aatelismies meidän valtakunnassamme\nvoi tulla valituksi kuninkaaksi, niin hänen tiellään ei ole mitään\nkynnyksiä. Minä polveudun Brandenburgin prinsessasta, isäni Ostrogin\nruhtinattaresta, mutta isoisäni, muistossa kuuluisa Krzysztof I, se,\njonka liikanimenä oli salama, suurhetmani, kansleri ja Vilnon vojevoda,\nnai neiti Sobekin, eikä silti kruunu pudonnut hänen päästään, sillä\nneiti Sobek oli aatelia ja siis saman veroinen kuin kuka muu hyvänsä.\nMutta kun isävainajani meni naimisiin vaaliruhtinaan tyttären kanssa,\nniin ihmeteltiin, että hän ei kylliksi pitänyt kiinni arvostaan, vaikka\nhänestä tuli hallitsijahuoneen sukulainen. Noin peijakkaan pöyhkeätä on\naateli! No, hyvä ystävä, ettehän vain arvelle, että Sobek oli parempi\nkuin Billewicz?\n\nNäin puhuen ruhtinas kutkutti tuttavallisesti miekankantajan polvea.\nAatelismies taipui kuin vaha ja vastasi:\n\n— Jumala palkitkoon teidän ruhtinaallisen korkeutenne\njalomielisyyden!... Taakka putoaa sydämeltäni! Kunpa ei olisi tuota\nerotusta uskonnoissa...\n\n— Katolinen pappi saa meidät vihkiä, minä en itsekään halua toista!\n\n— Koko elämämme ajan olemme siitä kiitolliset, sillä tässä on kysymys\nJumalan siunauksesta!\n\n— Perillisiin nähden taas, — sanoi ruhtinas hymyillen, — en tahdo\nkiistellä, sillä ei ole sellaista asiaa, jota en olisi valmis tekemään\nihanan pojantyttärenne takia.\n\nMiekankantajan kasvot kirkastuivat aivan kuin aurinko olisi niitä\nvalaissut.\n\n— Jumala ei todellakaan ole kitsastellut antaessaan hänelle kauneutta!\n— sanoi hän.\n\nBoguslaw nipisti aatelismiestä käsivarresta, nojautui häneen päin ja\nkuiskutti hänen korvaansa:\n\n— Ensimmäisestä tulee poika, ja kaunis poika tuleekin, sen minä takaan!\n\n— Hihihii!\n\n— Eihän muuten voi olla, kun äiti on Billewicz.\n\n— Äiti Billewicz ja isä Radziwill! — lisäsi miekankantaja nauttien\nnäiden nimien yhdistämisestä. — Hihii! Kylläpä syntyy puheen porinaa\nyli koko Samogitian! Entä mitä sanovat vihamiehemme Siciriskit, kun\nBillewiczit noin kohoavat arvossa?\n\n— Me karkoitamme heidät Samogitiasta!\n\n— Suuri Jumala, laupias Jumala, tutkimattomat ovat Sinun tiesi, mutta\njos olet tuominnut Sicinskit halkeamaan kateudesta, niin tapahtukoon\nSinun tahtosi!\n\n— Amen! — lisäsi Boguslaw.\n\nJonkin aikaa vaiti oltuaan Boguslaw puhui:\n\n— Eilen teidän vielä sopi, mutta nyt ei enää sovi otaksua, että tahdoin\nvain heittää teille pölyä silmiin, kun puhuin olevani kuninkaan\nja isänmaan puolella. Toistan nyt vaitioloonne luottaen niinkuin\nsukulaiselle ainakin, että se, mitä puhuin rauhasta ja sen ehdoista,\noli silkkaa totuutta. Teki minunkin mieleni syöksyä taistelutanterelle,\nja semmoiseenhan minua luontoni vetää, mutta kun huomasin, että\npelastus ei ole sitä tietä saavutettavissa, niin oli pakko turvautua\ntoiseen keinoon. Tärkeätä olisi nyt saada sopimukset aikaan. Ruotsin\nkuningas on käyttänyt minua välittäjänään neuvotteluissa, ja tiedättekö\nminkätähden? Kas, Caroluksen toinen sisar on naimisissa De la Gardien\nkanssa, mutta toinen, Bipontin prinsessa, on vielä naimaton, ja hänet\nkuningas tahtoisi antaa minulle puolisoksi, jotta saisi sukumme\nliittolaisekseen ja valmiin puolueen itselleen Liettuassa. Siitä\njohtuu hänen suopeutensa minua kohtaan, johon myös vaaliruhtinas häntä\nkehoittaa.\n\n— Kuinka siis? — kysyi miekankantaja levottomana.\n\n— Minä en tietysti teidän kyyhkyläistänne vaihda mihinkään prinsessaan.\nMutta minun ei sovi suututtaa ruotsalaista petoa, ja siksi vitkastelen.\nMutta sitten, kun sopimus on saatu allekirjoitetuksi, sitten katsotaan!\n\n— Entäpä jos ne eivät allekirjoitakaan, kun saavat kuulla, että teidän\nkorkeutenne menee naimisiin?\n\n— Herra miekankantaja! — sanoi ruhtinas vakavasti. — Olette syyttänyt\nminua epäisänmaallisuudesta... Nyt minä kansalaisena kysyn teiltä: onko\nminulla oikeus yksityisen onneni takia uhrata valtion onni?\n\nMiekankantaja mietti.\n\n— Minusta näyttää, — sanoi hän sitten, — että häät täytyy lykätä,\nvaikka sanotaankin, että mikä pitkistyy, se mutkistuu.\n\n— Minun mieleni ei muutu, sillä tämä rakkaus kestää elämäni ajan, ja\nmitä uskollisuuteen tulee, niin siinä suhteessa ei Penelope ole minun\nveroiseni.\n\nMiekankantaja alkoi entistä enemmän olla peloissaan, sillä hänellä oli\naivan päinvastainen käsitys ruhtinaan uskollisuudesta, mutta ruhtinas\nlisäsi vielä ikäänkuin kukkuraksi kaikelle:\n\n— Te olette oikeassa: asiat voivat mutkistua. Huomispäivästä ei kukaan\nvoi olla varma. Minä voin sairastua, — parhaillaan on jotakin tulossa,\nsillä eilen sain niin ankaran taudinkohtauksen, että Sakowicz oli\npulassa kanssani. Voin kuolla, kaatua retkellä Sapiehaa vastaan, ja\npaljonhan siellä onkin kaikenlaista tulossa.\n\n— Jumalan tähden, keksikää jokin neuvo, teidän korkeutenne!\n\n— Mitä minä voin keksiä! — sanoi ruhtinas surullisesti. — Itsekin\nmielelläni tahtoisin sitoa itseni suloisilla siteillä.\n\n— Antakaa siis vihkiä itsenne, tuli sitten mitä tuli!\n\nBoguslaw hypähti pystyyn.\n\n— Kautta pyhän evankeliumin! Teidän pitäisi älynne vuoksi olla\nLiettuan kansleri! Kolmeen päivään ei toinen olisi keksinyt sitä,\nminkä te heti oivalsitte. Juuri niin! Antaa vihkiä ja olla sitten\nmitään hiiskumatta! On siinä pää! Minä lähden joka tapauksessa kahden\npäivän kuluttua Sapiehaa vastaan, sillä se on pakko. Siihen mennessä\nvalmistan salaisen käytävän neidin huoneeseen ja sitten lähden matkaan.\nTeillä on valtiomiehen pää! Kaksi tahi kolme uskottua saa tietää\nsalaisuuden ja olla todistajina, jotta avioliitto tulisi solmituksi\nkaikkia muodollisuuksia noudattaen. Sopimuskirja tehdään, myötäjäisistä\nannetaan takuu, ja sitten toistaiseksi — sh! ei hiiskahdusta! Hyvä\nystävä, kiitän teitä sydämestäni! Tulkaa syliini ja menkää sitten\nlemmittyni luo! Odotan hänen vastaustaan kuin tulisilla hiilillä!\nSillävälin lähetän Sakowiczin noutamaan pappia. Näkemiin!\n\nRuhtinas päästi hämmästyneen miekankantajan irti syleilystään ja riensi\npois huoneesta.\n\n— Jumala nähköön, — sanoi miekankantaja itsekseen päästyään hiukan\ntasapainoon, — annoin ilmeisesti hänelle niin hyvän neuvon, että\nSalomonkaan ei tarvitsisi semmoista hävetä, mutta toivoisin, että sitä\nei tarvitsisi noudattaa. Salaperäistä, salaperäistä... Mutta katsoipa\nasiaa miten päin tahansa, näin sen täytyy mennä... Hm! Se on ainoa\nmahdollisuus, huomaahan sen sokeakin. Kunpa nuo hiiden ruotsalaiset\npaleltuisivat kuoliaiksi! Jos ei olisi noita neuvotteluja, niin olisi\nloistavat häät, ja koko Samogitia saapuisi niihin. Mutta nyt täytyy\nmiehen hiipiä oman vaimonsa luo töppösissä, että kukaan ei kuulisi. Hyi\nhitto! Sicinskit eivät vielä lähitulevaisuudessa halkea kateudesta,\nmutta se heidän kohtalokseen kuitenkin vielä tulee.\n\nHän lähti Oleńkan luo.\n\nSillä välin ruhtinas taas neuvotteli Sakowiczin kanssa.\n\n— Aatelismies tanssi takajaloillaan kuin karhu, — puhui hän\nSakowiczille, — mutta kyllä hän minut ikävystytti! Uh! Sen sijaan\npuristin häntä syleilyssäni niin, että hänen luunsa rutisivat. Ja kun\nsanoin häntä sedäksi, niin kylläpä oli ukolla suu messingillä. Hyi,\nhyi, maltahan! Kyllä sinusta teen sedän, jommoisia minulla on koko\njoukko eri puolilla maailmaa! Sakowicz! Minä näen jo, miten tyttö\nodottaa minua huoneessaan ja miten hän ottaa minut vastaan sulkien\nsilmänsä ja pannen kätensä ristiin... Maltahan sinäkin! Suutelen silmät\npäästäsi!... Sakowicz, saatte elämänne ajaksi omaksenne Prudyn!...\nMilloin Plaska voi saapua tänne?\n\n— Ennen iltaa! Kiitän teidän ruhtinaallista korkeuttanne Prudystä.\n\n— Ei kestä... Ennen iltaako? Siis millä hetkellä tahansa... Kun voisi\nvihkiä vielä tänään, vaikkapa yöllä!... Onko teillä avioliittosopimus\nvalmiina?\n\n— On. Olen ollut runsaskätinen teidän ruhtinaallisen korkeutenne\nnimessä. Olen merkinnyt neidille myötäjäisiksi Birzen. Enkö sanonutkin\nteidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että he kyllä suostuvat?\n\n— Ukko ei tehnyt ollenkaan vaikeuksia.. Olen utelias kuulemaan, mitä\ntyttö sanoo... Kumma, kun ei äijää vielä kuulu!\n\n— He ovat langenneet toistensa kaulaan, itkevät liikutuksesta ja\nsiunaavat teidän ruhtinaallista korkeuttanne ihaillen hyvyyttänne ja\nkauneuttanne.\n\n— Tokkopa sentään kauneuttani? Olen surkean näköinen. Tunnen olevani\nsairas ja pelkään eilisen kohtauksen uudistuvan.\n\nRuhtinas meni kuvastimen luo.\n\n— Silmänalukset ovat siniset, ja tuo poropeukalo Fouret on laittanut\ntänään kulmakarvoistani kierot. Katsokaa, eivätkö ne olekin aivan\nkierot? Annan vääntää hänen sormensa muskettien hanoiksi ja otan apinan\nkamaripalvelijakseni! Miksi ei miekankantajaa kuulu?... Tahtoisin\njo päästä tytön luo. Kai hän antaa suudella jo ennen vihkimistä...\nsuudella... päästä makuun! Kuinka pian tänään tulikaan pimeä! Kunhan\nPlaska ei eksyisi...\n\n— Plaska ei eksy, se veijari on pimeyden lapsia.\n\n— Veijarin hommaa ovat vihkiäisetkin.\n\n— Veijari naittaa veijarin veijarin tavoin. Ruhtinas tuli hyvälle\ntuulelle.\n\n— Häät eivät voi olla toisenlaiset, kun parittaja on sulhaspoikana!\n\nHe vaikenivat hetkeksi ja alkoivat molemmat nauraa, mutta heidän\nhohotuksensa kaikui omituisen kolkolta pimeässä huoneessa. Ilta pimeni\nyhä.\n\nRuhtinas alkoi astua edestakaisin huoneessa kolahdutellen keppiä, johon\nhän raskaasti nojasi, sillä viime taudinkohtauksen jälkeen olivat hänen\njalkansa vielä heikot.\n\nPoikaset toivat huoneeseen monihaaraisia kynttilänjalkoja kynttilöineen\nja poistuivat, mutta ilmavirta sai kynttiläin liekit lepattamaan, niin\nettä ne pitkään aikaan eivät voineet palaa suorina, vaan valuttivat\nrunsaasti vahaa.\n\n— Katsokaa, miten kynttilät palavat! — sanoi ruhtinas. — Mitä se\nennustaa?\n\n— Että yhden neidon siveys tänä iltana sulaa kuin vaha.\n\n— Omituista, miten kauan tuota lepatusta kestää!\n\n— Kenties vanhan Billewiczin sielu liitelee liekkien päällä.\n\n— Hölmö! — sanoi Boguslaw ärtyisästi. — Valitsittepa sopivan ajan\npuhuaksenne hengistä!\n\nSyntyi taas äänettömyys.\n\nKuului askelten ääniä, ja huoneeseen tuli miekankantaja sekä neiti\nKulwiec. Ruhtinas astui kiireesti heitä vastaan. Sakowicz nousi\nseisomaan.\n\n— No, mitä? Saanko jo mennä Oleńkan luo? — kysyi ruhtinas.\n\nMiekankantaja levitti vain kätensä ja painoi päänsä alas.\n\n— Teidän korkeutenne! Pojantyttäreni sanoo, että eversti Billewiczin\ntestamentti kieltää häntä määräämästä kohtalostaan, mutta vaikka se ei\nkieltäisikään, niin hän ei tulisi teidän ruhtinaallisen korkeutenne\npuolisoksi, koska ei teitä rakasta.\n\n— Sakowicz, kuulitteko? — lausui peloittavalla äänellä Boguslaw.\n\n— Tuosta testamentista kyllä minäkin tiesin, — sanoi miekankantaja, —\nmutta en alussa käsittänyt niin, että se olisi voittamaton impedimentum.\n\n— Minä välitän vähät teidän aatelistestamenteistanne! — sanoi ruhtinas.\n— Syljen teidän aatelistestamenteillenne! Ymmärrättekö?\n\n— Mutta me välitämme! — sanoi herra Tomasz loukkaantuneena. —\nTestamentin mukaan tyttö saa joko mennä luostariin tahi puolisoksi\nKmicicille.\n\n— Kenelle, sinä viheliäinen? Kmicicille!... Kyllä minä näytän teille\nKmicicin!\n\n— Ketä teidän korkeutenne sanoo viheliäiseksi? Billewicziä?!\n\nMiekankantaja tarttui raivostuneena miekkansa kahvaan, mutta Boguslaw\niski häntä rintaan niin, että mies kiljahtaen kaatui maahan. Sitten\nruhtinas potkaisi kaatuneen tieltään ja syöksyi avopäin ulos huoneesta.\n\n— Jeesus! Maria! Joosef! — huusi neiti Kulwiec.\n\nMutta Sakowicz tarttui hänen käsivarteensa, asetti tikarin hänen\nrintaansa vastaan ja sanoi.\n\n— Hiljaa, kullanmuru, hiljaa, armas kyyhkyläiseni, muuten katkaisen\nsinulta sulokaulan kuin ontuvalta kanalta! Istu täällä rauhallisesti\näläkä mene yläkerrokseen, sillä siellä vietetään sinun sisarentyttäresi\nhäitä!\n\nMutta neiti Kulwiecin suonissa virtaili ritariverta. Heti kun hän kuuli\nSakowiczin sanat, hänen pelkonsa muuttui epätoivoksi ja vihastukseksi.\n\n— Roisto! Rosvo! Hulttio! — huusi hän. — Teurasta minut, sillä minä\nhuudan tämän yli koko valtakunnan! Veljeni on surmattu, omaiseni\nhäväisty, en tahdo minäkään elää! Iske, roisto, surmaa! Ihmiset hoi,\ntulkaa! Katsokaa!...\n\nEnempää hän ei saanut sanotuksi, sillä Sakowicz pani ison kätensä hänen\nsuulleen.\n\n— Hiljaa! — sanoi hän. — En minä sinua surmaa. Miksi rupeaisin antamaan\npirulle sitä, mikä muutenkin on hänen? Mutta että et kirkuisi kuin\nriikinkukko, sidon ihanat huulesi sinun omaan liinaasi ja otan itse\nluutun ja soitan sinulle lemmenlaulun. Et voi olla lempimättä minua!\n\nNäin sanoen hän taitavasti kuin rosvo kietoi neiti Kulwiecin pään\nhuiviin, sitoi silmänräpäyksessä vyöllä hänen kätensä ja jalkansa ja\npaiskasi hänet sohvalle.\n\nSitten hän istuutui hänen luokseen mukavaan asentoon ja kysyi niin\ntyynesti kuin olisi aloittanut aivan tavallisen keskustelun:\n\n— Mitä te ajattelette? Luulenpa, että myös Boguslaw helposti suorittaa\nasiansa?\n\nSamassa hän hypähti pystyyn, sillä ovi aukeni nopeasti ja huoneeseen\ntuli neiti Aleksandra.\n\nHänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu, hiukset hiukan\nepäjärjestyksessä, kulmakarvat rypyssä ja silmät säkenöivät.\n\nNähdessään maassa makaavan miekankantajan hän kumartui tämän puoleen ja\nalkoi käsillään sivellä hänen päätään ja rintaansa.\n\nMiekankantaja huokasi syvään, avasi silmänsä, kohottautui puoleksi\nja alkoi katsella ympärilleen kuin unesta heräävä. Viimein hän\nkätensä varassa koetti nousta, mikä vähän ajan kuluttua neidin avulla\nonnistuikin. Huojuen hän kulki nojatuolin luoja vaipui siihen.\n\nNyt vasta Oleńka huomasi neiti Kulwiecin, joka makasi sohvalla.\n\n— Oletteko surmannut hänet? — kysyi hän Sakowiczilta.\n\n— Jumala varjelkoon! — sanoi Sakowicz.\n\n— Käsken päästämään hänet siteistä! Hänen äänensä oli niin käskevä,\nettä Sakowicz ei vastannut sanaakaan, aivan kuin käskijänä olisi ollut\nitse ruhtinatar Radziwill, vaan alkoi päästää siteistä pökertynyttä\nneiti Kulwiecia.\n\n— Ja nyt, — sanoi tyttö, — menkää herranne luo! Hän makaa tuolla\nyläkerroksessa.\n\n— Mitä on tapahtunut? — huudahti Sakowicz. — Te vastaatte hänestä!\n\n— En sinulle, palvelija! Pois!\n\nSakowicz riensi pois huoneesta kuin mieletön.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nSakowicz ei kahteen päivään poistunut ruhtinaan vuoteen äärestä, sillä\ntoinen taudinkohtaus oli ankarampi kuin ensimmäinen. Radziwillin\nhampaat olivat niin lujasti yhteen puristuneet, että ne täytyi vääntää\ntikarilla erilleen, jotta voitiin kaataa lääkettä suuhun. Sen jälkeen\nhän tuli tajuihinsa, mutta vapisi ja heittelehti vuoteellaan ja\nojentautui kuin kuolettavasti haavoitettu peto. Kun tämä tila meni\nohi, seurasi tavaton raukeus. Koko yön hän tuijotti kattoon mitään\npuhumatta. Aamulla hän unilääkkeitä saatuaan vaipui sikeään uneen,\njosta heräsi puolenpäivän aikaan kovasti hikoillen.\n\n— Kuinka teidän ruhtinaallinen korkeutenne voi? — kysyi Sakowicz.\n\n— Minun on parempi. Onko tullut kirjeitä?\n\n— On vaaliruhtinaalta ja Stenbockilta. Ne ovat tuolla pöydällä, mutta\nniiden lukeminen on lykättävä tuonnemmaksi, koska teidän korkeutenne\nvielä on heikko.\n\n— Antakaa ne heti tänne... kuuletteko! Sakowicz antoi kirjeet. Boguslaw\nluki ne läpi kahdesti, mietti vähän aikaa ja sanoi:\n\n— Huomenna lähdemme Podlasieen.\n\n— Huomenna teidän korkeutenne on vuoteessa, kuten tänäänkin.\n\n— Hevosen selässä kuten tekin! Olkaa vaiti, älkää väittäkö vastaan!\n\nSakowicz vaikeni, ja jonkin aikaa kesti hiljaisuutta, jossa vain kuului\ndanzigilaisen kellon tikutus.\n\n— Neuvo oli typerä ja suunnitelma tyhmä, — sanoi ruhtinas äkkiä. —\nMinäkin olin tyhmä, kun kuuntelin teitä.\n\n— Tiesin kyllä, että jos asia ei onnistu, niin minä saan syyn\nniskoilleni, — vastasi Sakowicz.\n\n— Koska neuvoitte hassutuksia.\n\n— Neuvo oli hyvä, mutta jos niillä on jokin piru suojelijanaan, joka\nheidät auttaa kaikesta selviytymään, niin en minä siitä ole vastuussa.\n\nRuhtinas kohottautui vuoteellaan.\n\n— Luuletteko?... — sanoi hän katsoen terävästi Sakowicziin.\n\n— Eikö teidän ruhtinaallinen korkeutenne sitten tunne paavinuskolaisia?\n\n— Tunnen, tunnen! Minäkin olen usein ajatellut, että tässä on\nnoituutta. Eilisestä lähtien olen varma asiasta. Lausuitte juuri minun\noman ajatukseni, ja sentähden kysyin, onko se todellakin luulonne.\nMutta kuka heistä voi olla yhteydessä pahan hengen kanssa?... Ei\nainakaan tyttö, sillä hän on siveä... eikä miekankantajakaan, sillä hän\non liian tyhmä...\n\n— Vaikkapa tuo täti...\n\n— Olisiko se mahdollista?\n\n— Varmuuden vuoksi sidoin hänet eilen, pantuani sitä ennen tikarini\nhänen kurkulleen ja... voitteko kuvitella, teidän korkeutenne... kun\ntänään katsoin tikarin terää, oli se kuin tulessa sulatettu.\n\n— Näyttäkää!\n\n— Viskasin tikarin kaivoon, vaikka sen kahvassa oli kallis turkoosi. En\ntahtonut sitä enää koskettaa.\n\n— Minä kerron nyt, mitä minulle eilen tapahtui... Riensin tytön luo\nkuin mielipuoli. En muista, mitä puhuin... sen vain tiedän, että tyttö\nhuudahti: \"Mieluummin syöksyn tuleen!\" Tiedätte, että siellä on hyvin\nsuuri takka. Hän hyppäsi siihen. Minä hänen jäljessään, sain hänet\nosittain vedetyksi pois tulesta. Hänen vaatteensa olivat jo tulessa.\nMinun piti sammuttaa ja samalla pidellä häntä kiinni. Silloin tunsin\ntaudinkohtauksen tulevan, hampaani kiristyivät, oli kuin joku olisi\nkuristanut kurkusta. Sitten näyttivät kipinät, jotka lentelivät\nympärillämme, muuttuvan mehiläisiksi ja surisevan kuin mehiläiset...\n\n— Entä senjälkeen?\n\n— En muista mitään, olin vain pelon vallassa ja ikäänkuin putoamassa\npohjattomaan kaivoon. Se oli kamalaa! Vieläkin sitä muistaessani\nhiukset nousevat pystyyn. Eikä se vain ollut kauhua, vaan...\nkuinka sanoisin... ääretöntä tyhjyyttä ja kaihoa ja käsittämätöntä\nraukenemista... Onneksi auttoivat taivaalliset voimat minua, muuten en\nnyt puhelisi kanssanne.\n\n— Teidän ruhtinaallisella korkeudellanne oli taudinkohtaus, ja silloin\nnäkee kaikenlaisia harhanäkyjä. Varmuuden vuoksi voisi kuitenkin\nhakkauttaa jokeen avannon ja uittaa tuota akkaa.\n\n— Hitto hänestä! Huomennahan lähdemme matkaan, sitten tulee kevät, yöt\nlyhenevät ja pahat henget kaikkoavat.\n\n— Jos huomenna lähdetään, niin on parasta, että teidän ruhtinaallinen\nkorkeutenne ei enää välitä tuosta tytöstä.\n\n— On pakkokin olla välittämättä... Mutta nyt olen vapaa koko himostani.\n\n— Päästäkää heidät, menkööt hiiteen täältä!\n\n— Ei käy päinsä!\n\n— Miksi?\n\n— Tuo aatelismies tunnusti omistavansa paljon rahoja, jotka on\nkaivettu maahan Billewiczissä. Jos päästän heidät, ottavat he rahat\nja piiloutuvat metsiin. Tahdon pidättää heidät täällä ja ottaa rahat\npakko-otolla... Nyt on sota, ja se on luvallista. Muutenhan hän itsekin\nniitä tarjosi. Annan kaivaa joka kohdasta Billewiczien puistoja, kyllä\nrahat löytyvät. Kun miekankantaja istuu täällä, niin hän ei pääse\nhuutamaan yli Liettuan, että häneltä on ryöstetty rahat. Minä vihastun\najatellessani, miten paljon rahaa olen tuhlannut noihin huveihin ja\nturnajaisiin, ja aivan hyödyttömästi.\n\n— Minua on tuo tyttö jo kauan harmittanut. Sanonpa teidän\nruhtinaalliselle korkeudellenne, että kun hän eilen tuli ja sanoi\nminulle kuin kaikkein alhaisimmalle rengille: \"Mene, palvelija,\nyläkertaan, siellä makaa sinun herrasi!\" — niin olin vähältä vääntää\nhäneltä niskat nurin, sillä ajattelin, että hän itse oli pistänyt\nteidän ruhtinaallista korkeuttanne veitsellä tahi ampunut pistolilla.\n\n— Olitte viisas, kun ette sitä tehnyt. Varokaa kajoamasta häneen!\n\n— Onko meidän todellakin huomenna lähdettävä Podlasieen?\n\n— Niin varmasti kuin Jumala on taivaassa. Onko sotajoukot lähetetty\nkäskyni mukaisesti?\n\n— Ratsumiehet ovat jo menneet Kiejdanyyn, josta heidän on riennettävä\nKovnoon ja odotettava siellä... Puolalaiset rykmenttimme ovat vielä\ntäällä, en saanut vielä järjestetyksi heidän lähtöään. Glowbicz lähtee\nmukanamme, Karlström ruotsalaisineen kulkee etujoukkona. Hänelle olen\nantanut määräyksen, että matkalla ei saa sääliä kapinoitsijoita ja\nvarsinkaan ei talonpoikia.\n\n— Hyvä. Onko tykistö lähtenyt?\n\n— On.\n\n— Siis myös Paterson?\n\n— Ei! Paterson on täällä ja hoitaa Ketlingiä, joka on pahasti\nhaavoittunut omaan miekkaansa. Jos en tietäisi, että Ketling on rohkea\nupseeri, luulisin hänen tahallaan haavoittaneen itseään päästäkseen\nottamasta osaa retkeen.\n\nRuhtinas kutsutti luokseen Patersonin, ja hänen vuoteensa ääressä\npidettiin neuvottelu, jonka tuloksena oli, että seuraavana päivänä\nlähdetään hyvissä ajoin liikkeelle ja edetään nopeasti Podlasieen.\n\nIllalla Boguslaw tunsi itsensä jo niin hyvinvoivaksi, että otti osaa\nupseeriensa kemuihin ja laski siellä leikkiä myöhään yöhön kuunnellen\nhyvillä mielin hevosten hirnuntaa ja aseitten kalinaa, kun joukot\ntekivät lähtövalmistuksia.\n\n— Aavistan, että tämä retki palauttaa minulle terveyden, — puhui\nhän upseereilleen. — Olen täällä neuvottelujen ja huvien keskellä\nhomehtunut. Mutta Jumalan avulla toivon, että käteni iskuja saavat\ntuntea sekä liittoutuneet että ex-kardinaali.\n\nTähän rohkeni Paterson lausua:\n\n— On onni, että Delila ei ole leikannut Simsonin hiuksia.\n\nBoguslaw katseli häntä vähän aikaa omituisin katsein, joka sai\nskotlantilaisen hämilleen. Sitten valaisi peloittava hymy ruhtinaan\nkasvot.\n\n— Jos Sapieha on pylväs, — sanoi hän, — niin huojutan häntä niin, että\nkoko valtakunta romahtaa hänen päälleen.\n\nKeskustelu oli käynyt saksaksi, jonka vuoksi kaikki läsnäolevat\npalkkaupseerit sen täydelleen ymmärsivät ja vastasivat kuorossa:\n\n— Amen!\n\nAamun sarastaessa lähti joukko liikkeelle, ruhtinas etunenässä.\nPreussilainen aateli, jota oli ollut loistavassa hovissa, alkoi lähteä\nkotiinsa.\n\nHeidän kanssaan lähtivät Tilsitiin ne, jotka Taurogissa olivat olleet\nsodan vaaroja paossa ja joille Tilsit nyt oli turvallisempi olinpaikka.\nJäljelle jäivät vain miekankantaja, neiti Kulwiec ja Oleńka, jos ei\noteta lukuun Ketlingiä ja vanhaa upseeri Braunia, joka oli vähälukuisen\nturvajoukon päällikkönä.\n\nMiekankantaja oli muutamia päiviä vuoteessa ja sylki verta, mutta hän\nei ollut saanut mitään varsinaista vammaa, tervehtyi vähitellen ja\nalkoi miettiä pakoa.\n\nSaapui kirjeentuoja Billewiczestä ja antoi Boguslawin lähettämän\nkirjeen. Miekankantaja ei aluksi tahtonut lukea kirjettä, mutta muutti\nmieltään, kun Oleńka arveli, että oli parasta tietää kaikki vihollisen\naikeet.\n\n\"Rakas herra Billewicz! Concordia res parvae crescunt, discordia\nmaximae dilabuntur! Kohtalo määräsi, että me emme eronneet niin hyvässä\nsovussa kuin myötätuntoni teitä ja ihanaa pojantytärtänne kohtaan olisi\nvaatinut, mutta syy ei ole minun, sillä tiedätte itse parhaiten, miten\nvilpittömät aikeeni palkittiin kiittämättömyydellä. Mitä vihapäissä\ntulee tehneeksi, se on ystävyyden takia jätettävä lukuunottamatta,\nja siksi toivon, että te tahdotte kiivaan käytökseni antaa anteeksi\nsen vääryyden takia, jonka puoleltanne kärsin. Minä puolestani annan\nteille sydämestäni anteeksi, niinkuin kristillinen rakkaus vaatii, ja\nhaluan saattaa välimme entiselleen. Vakuuttaakseni teidät siitä, että\nsydämeeni ei ole jäänyt kaunaa, olen tahtonut suostua vastaanottamaan\npalveluksen, jota minulle tarjositte, ja otan siis tarjoamanne rahat...\"\n\nMiekankantaja keskeytti tässä lukemisensa, iski nyrkkinsä pöytään ja\nhuusi:\n\n— Ennen minä kuolen kuin killinkikään minun rahalippaastani hänelle\nliikenee!\n\n— Lukekaahan eteenpäin! — sanoi Oleńka. Miekankantaja nosti taas\nkirjeen silmiensä lähelle. \"... Tämän rahasumman hakemisella en tahdo\nteitä vaivata enkä panna henkeänne näinä levottomina aikoina vaaraan,\nminkä vuoksi olen antanut määräyksen kaivaa sen maasta ja laskea.\"\n\nMiekankantajan ääni loppui, ja kirje putosi hänen käsistään lattialle.\nJonkin aikaa näytti siltä, kuin hän olisi menettänyt puhelahjansa,\nsillä hän repi vain sormillaan tukkaansa. Viimein hän huudahti:\n\n— Iskeköön häntä jokainen, joka uskoo Jumalaan!\n\nMutta Oleńka sanoi:\n\n— Taas yksi vääryys lisää, siis Jumalan rangaistus lähenee, sillä mitta\non kohta täysi!\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nMiekankantajan epätoivo oli niin suuri, että Oleńkan täytyi häntä\nlohduttaa ja vakuuttaa että rahoja ei vielä voi katsoa menetetyiksi\nsillä olihan tuo kirje kuitin veroinen, ja Radziwillilta, jolla oli\nniin paljon tiluksia, voi kyllä toivoa saavansa uloshaetuksi omansa.\n\nMutta sen sijaan oli vaikea tietää, mikä heidän kummankin kohtaloksi\nvielä tulisi jos Boguslaw palaisi voittajana Taurogiin. Siksi he\nalkoivat yhä enemmän ajatella pakoa.\n\nOleńkan mielestä pako oli kuitenkin lykättävä siihen asti, kunnes\nHassling-Ketling tervehtyisi, sillä Braun oli juro ja epäystävällinen\nsotilas, joka noudatti sokeasti määräyksiä ja jota oli vaikea\nsuostuttaa.\n\nTyttö tiesi varsin hyvin, että Ketling oli haavoittanut itseään\nsaadakseen jäädä hänen läheisyyteensä, ja siksi hän uskoi Ketlingin\ntekevän mitä tahansa hänen hyväkseen. Hänen omantuntonsa eteen tosin\nnousi tuon tuostakin kysymys, onko hänellä oikeutta oman pelastuksensa\nvuoksi panna vaaraan toisen ihmisen menestys ja kenties henkikin, mutta\nvaara, joka häntä Taurogissa uhkasi, oli niin kauhea, että sen rinnalla\noli Ketlingiä virkavirheestä uhkaava vaara monin verroin vähäisempi.\nKetling, joka oli erinomaisen hyvä upseeri, saattoi helposti löytää\nparemman palveluspaikan ja samalla mahtavampia suojelijoita, kuten\nkuninkaan, Sapiehan tahi Czarnieckin. Samalla hän palvelisi hyvää\nasiaa ja voisi osoittaa kiitollisuuttaan sille maalle, missä hän\nmaanpakolaisena oli saanut turvaa. Kuolema uhkasi häntä vain siinä\ntapauksessa, että hän joutuisi Boguslawin käsiin, mutta vielä ei\nBoguslaw ollut koko Puolan valtias.\n\nKun nuoren upseerin terveys tuli siinä määrin entiselleen, että hän jo\nsaattoi hoitaa virkaansa, kutsutti Oleńka hänet luokseen.\n\nKetling ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja riutuneena, mutta täynnä\nkunnioitusta ja ihailua.\n\nKyynelet nousivat Oleńkan silmiin, kun hän näki nuoren upseerin\nonnettomana ja kärsivänä. Hänen tervehdykseensä ja kysymykseensä, miten\nparaneminen edistyy, Ketling vastasi:\n\n— Terveyteni paranee, ikävä kyllä, mutta mielelläni kuolisin.\n\n— Teidän täytyy jättää tämä palvelus! — sanoi tyttö katsoen häneen\nosaaottavasti. — Niin kelpo sydämen kuin teidän täytyy myös varmasti\ntietää palvelevansa kelpo isäntää ja oikeata asiaa. Milloin\npalvelusaikanne päättyy?\n\n— Vasta puolen vuoden kuluttua.\n\nOleńka oli vähän aikaa vaiti, mutta katsoi sitten häneen lempeästi\nkauniilla silmillään ja sanoi:\n\n— Kuulkaa minua, herra ritari! Puhun teille kuin veljelle ja uskotulle:\nteidän pitää poistua täältä!\n\nSitten hän ilmoitti hänelle sekä pakoaikeensa että toiveensa saada\nhäneltä apua. Hän alkoi esittää, että Ketling voisi kaikkialla saada\ntyötä, mutta kelpo työtä, hänen kelpo sydämensä arvoista ja ritarin\nkunnian vaatimusten mukaista. Viimein hän lopetti sanomalla:\n\n— Olen teille kiitollinen kuolinhetkeeni asti. Minä antaudun Jumalan\nturviin ja omistan elämäni hänen palvelemiseensa, mutta missä\nolettekin, kaukana tahi lähellä, sodassa tahi rauhan toimissa,\nminä rukoilen puolestanne, pyydän Jumalaa suomaan veljelleni ja\nhyväntekijälleni rauhaa ja onnea, koska minä en voi antaa hänelle muuta\nkuin kiitollisuuteni ja esirukoukseni.\n\nHänen äänensä alkoi väristä. Upseeri kuunteli hänen sanojaan\nkalmankalpeana, polvistui viimein, pani molemmat kädet otsalleen ja\nvastasi vaikerrusta muistuttavalla äänellä:\n\n— En voi, neiti! En voi!\n\n— Te annatte minulle siis kieltävän vastauksen? — kysyi hämmästyen\nOleńka.\n\nVastauksen asemesta upseeri alkoi rukoilla.\n\n— Suuri ja laupias Jumala! lapsuudestani asti ei vilppi koskaan ole\nnoussut huulilleni, enkä ole itseäni häväissyt tekemällä väärää tekoa.\nNuorukaisena puolustin heikoilla käsilläni kuningastani ja isänmaatani.\nMiksi, Jumalani, panet päälleni niin raskaan rangaistuksen ja lähetät\ntuskan, joka on minulle ylivoimainen!\n\nSitten hän kääntyi Oleńkan puoleen:\n\n— Neiti, te ette tiedä, mitä käsky merkitsee sotilaalle! Kuuliaisuus\nei ole ainoastaan hänen velvollisuutensa, vaan hänen ylpeytensä\nja kunniansa. Minua sitoo vala ja enempikin kuin vala, nimittäin\nritarisanani, että en jätä palvelustani ennen määräaikaa ja että\nsokeasti täytän kaikki, mitä virkaani kuuluu. Olen sotilas ja\naatelismies, ja Jumala auttakoon minua, että en koskaan seuraisi niiden\npalkkasoturien esimerkkiä, jotka rikkovat kunnian ja viran vaatimukset.\nEn teidänkään käskystänne tahi pyynnöstänne, neiti, riko antamaani\nlupausta, vaikka minun on tuskallista se sanoa. Jos saisin määräyksen\nolla päästämättä ketään pois Taurogista ja minut pantaisiin vartioimaan\nporttia, ja jos te, neiti, silloin tahtoisitte vastoin määräystä siitä\nmennä, niin te pääsisitte menemään, mutta vain minun ruumiini yli.\nTe, neiti, ette tuntenut minua ja erehdyitte suhteeni. Mutta säälikää\nminua, ymmärtäkää, että minä en voi auttaa teitä pakoon enkä edes saa\nkuulla siitä, sillä määräys on täsmällinen, ja se on annettu Braunille\nynnä meille viidelle tänne jääneelle upseerille. Jumalani, jos olisin\naavistanut tuollaisen määräyksen tulevan, olisin mieluummin lähtenyt\nsotaretkelle! En voi saada teitä, neiti, vakuutetuksi, ettekä te usko,\nmutta Jumala näkee, että henkeni antaisin puolestanne empimättä...\nkunniaani en voi, en voi antaa!\n\nOleńka ei tahtonut voida selvitä hämmästyksestään. Hänellä ei ollut\naikaa harkita, eikä hän ennättänyt huomata, miten harvinaisen\njaloluontoinen henkilö hänellä oli edessään. Hän huomasi vain, että\nviimeinenkin pelastuksen mahdollisuus oli luisumassa hänen käsistään.\n\n— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi hän viimein.\n\nKetling tunsi, että hänen oli aika mennä, mutta hän ei liikahtanut\npaikaltaan. Hänen kalpeat huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet\nlausutuksi sanaakaan.\n\nHän tahtoi langeta tytön jalkoihin ja pyytää anteeksi, mutta tunsi\ntoiselta puolen, että tällä oli yllin kyllin kantamista omassa\nonnettomuudessaan. Viimein hän kumarsi ja poistui ääneti, mutta heti\nkäytävään tultuaan hän repäisi siteen avoimelta haavaltaan ja kaatui\ntajuttomana. Tunnin kuluttua palatsin vartija löysi hänet ja toimitti\nhoitoon, mutta nuori upseeri sairastui pahoin eikä voinut kahteen\nviikkoon nousta vuoteesta.\n\nKetlingin mentyä Oleńka oli jonkin aikaa aivan ymmällä. Kieltävä\nvastaus oli hänelle täydellinen yllätys, ja siksi hän ensihetkellä,\nniin voimakas kuin — olikin, tunsi olevansa vain heikko nainen, ja\nvaikka hän toistelikin itsekseen: \"Tapahtukoon Jumalan tahto!\" niin\nvuolaat kyynelet alkoivat tulvia hänen silmistään.\n\nHuoneeseen tuli miekankantaja ja nähtyään tytön arvasi heti, että tällä\noli ikävä uutinen kerrottavana. Hän kysyi vilkkaasti:\n\n— Herran tähden, mitä kuuluu?\n\n— Ketling kieltäytyy, — vastasi tyttö.\n\n— Kaikki ne ovat roistoja ja lurjuksia! Kuinka! Eikö hän siis tahdo\nauttaa?\n\n— Hän ei vain ole auttamatta, — sanoi tyttö kiukutellen kuin pieni\nlapsi, — vaan sanoopa vielä estävänsäkin sen, vaikkapa henkensä uhalla.\n\n— Miksi, Herran nimessä?\n\n— Semmoinen on kohtalomme. Me olemme onnettomimmat kaikista ihmisistä!\n\n— Surmatkoon salama nuo kaikki vääräuskoiset! — huusi miekankantaja. —\nEi ole kunnon ihmisten elämistä tämmöisinä aikoina!\n\nHän alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa ja puida nyrkkiään.\nViimein hän sanoi kiristellen hampaitaan:\n\n— Mieluummin olisin tekemisissä Vilnon vojevodan kanssa, tuhat kertaa\nmieluummin vaikkapa Kmicicin kanssa kuin noiden kauniiksi maalattujen\nlurjusten, joilla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa!\n\nKun Oleńka ei vastannut mitään, vaan alkoi yhä katkerammin itkeä, tuli\nmiekankantaja lempeämmäksi ja alkoi puhua:\n\n— Älä itke! Kmicic tuli mieleeni vain sen vuoksi, että hän edes\nkykenisi vapauttamaan meidät tästä Babylonian vankeudesta. Kyllä hän\nnäyttäisi noille kaikille Brauneille, Ketlingeille, Patersoneille ja\nitse Boguslawillekin! Ne ovat kaikki samanlaisia pettureita! Älä itke,\nei itku mitään auta! Tässä täytyy keksiä neuvot. Koska Ketling ei tahdo\nauttaa hitto hänet vieköön! — niin meidän on tultava omin neuvoin\ntoimeen. Sinulla on muka miehuullinen mieli, mutta tärkeällä hetkellä\net osaa muuta kuin nyyhkyttää. Kyllä me selviydymme!\n\nOleńka pyyhki silmänsä.\n\n— Luuletteko, että onnistumme? — kysyi hän.\n\n— Luulen, että on välttämätöntä, ja koska on välttämätöntä, niin on\nmahdollistakin, vaikkapa vaikeudet näyttäisivät millaisilta.\n\n— Tein pahasti, kun itkin, — sanoi Oleńka. — Ryhtykäämme mahdollisimman\npian miettimään!\n\nKyynelet olivat kokonaan kuivuneet hänen silmistään, ja kulmakarvat\nsaivat hänen ajatellessaan entisen tarmoa ilmaisevan asentonsa.\n\nKauan tuumittuaan he päättivät olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin\nensimmäiset tiedot Boguslawista saapuisivat Taurogiin. He panivat\ntoivonsa siihen, että Jumala rankaisee isänmaanpetturia ja tunnotonta\nmiestä. Hän saattoi kaatua, saattoi sairastua, Sapieha saattoi\nvoittaa hänet, ja silloin syntyisi Taurogissa hämmennystä, eikä heitä\nvartioitaisi yhtä tarkasti kuin nyt.\n\nHe alkoivat odottaa, mutta kului kuukausi, pitkä ja ikävä aika\nodottaville, ennenkuin saapui ensimmäinen sanantuoja, eikä häntäkään\noltu lähetetty Taurogiin, vaan Stenbockin luo Preussiin.\n\nKetling, joka viimeisen keskustelun jälkeen ei uskaltanut näyttäytyä\nOleńkalle, lähetti hänelle heti kirjelipun, jossa ilmoitettiin:\n\n\"Ruhtinas Boguslaw on voittanut Krzysztof Sapiehan Branskin luona.\nMuutamia rykmenttejä jalka- ja ratsuväkeä on otettu vangiksi. Hän menee\nTykocinia vastaan, missä on Horotkiewicz.\"\n\nSe vaikutti Oleńkaan kuin ukkosen isku. Suuri sotapäällikkö ja taitava\nritari olivat hänen tyttömäisen käsityksensä mukaan sama asia. Koska\nhän oli nähnyt Boguslawin Taurogissa helposti saavan voiton parhaista\nritareista, niin hänestä oli selvää, että Boguslaw edusti ilkeätä,\nmutta voittamatonta mahtia, jota vastaan muut turhaan taistelivat.\n\nHänessä sammui kokonaan toivo, että Boguslaw joutuisi tappiolle.\nTurhaan miekankantaja koetti rauhoittaa häntä ja lohdutti sillä, että\nruhtinas ei ollut vielä joutunut tekemisiin vanhan herra Sapiehan\nkanssa, jonka kykyä todisti sekin, että kuningas äskettäin oli antanut\nhänelle hetmanin arvon. Oleńka ei uskonut, ei uskaltanut uskoa. — Kuka\nhänet voi voittaa? Kuka riittää hänelle? — vastasi hän vain.\n\nMyöhemmät sanomat näyttivät osoittavan hänen pelkonsa aiheelliseksi.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin Ketling taas lähetti kirjelipun, jossa\nilmoitettiin, että Horotkiewicz oli lyöty ja Tykocin valloitettu. \"Koko\nPodlasie\", kirjoitti hän, \"on ruhtinaan vallassa, joka ei odota herra\nSapiehaa, vaan nopeasti rientää tätä vastaan\".\n\n— Herra Sapieha joutuu myös tappiolle, — ajatteli tyttö.\n\nMutta samaan aikaan lensi kuin kevättä ennustava pääskynen sanoma\ntoisaalta päin. Näihin lähellä meren rantaa oleviin valtakunnan osiin\nse tuli myöhään, mutta sen sijaan niin ihanana ja ihmeellisenä kuin\nlegendat kristittyjen ensimmäisiltä ajoilta:\n\n— Częstochowo! Częstochowo! — kulki suusta suuhun.\n\nSydänten jää suli, ja oli kuin kukat olisivat puhjenneet kevätauringon\nlämmittämään maahan. Częstochowo piti puolensa. Hänet itsensä, Puolan\nKuningatar, nähtiin suojelemassa muuria taivaallisella viitallaan;\nkranaatit ryömivät hänen pyhien jalkainsa juureen kuin koirat,\nruotsalaisten kädet kuivettuivat, musketit kasvoivat kiinni heidän\nkasvoihinsa ja he poistuivat häveten ja peläten.\n\nKuullessaan tämän sanoman toisilleen tuntemattomat ihmiset syleilivät\ntoisiaan ilosta itkien. Toiset valittivat sitä, että sanoma tuli niin\nmyöhään.\n\n— Me olemme eläneet täällä niin kauan itkussa, — sanoivat he, — me\nolemme eläneet surussa ja murheessa, kun olisi pitänyt riemuita!\n\nSitten alkoi kuulua kohina yli koko valtakunnan Mustalta mereltä\nItämereen niinkuin molempien merten aaltojen pauhu. Uskollinen ja\nhurskas kansa nousi puolustamaan Kuningatartaan. Kaikkiin sydämiin\nsyttyi toivo, kaikki silmät alkoivat säihkyä. Se, mikä tähän asti oli\nnäyttänyt peloittavalta ja voittamattomalta, pieneni silmissä.\n\n— Kuka voittaa Boguslawin? — puhui miekankantaja tytölle. — Kuka\nhänelle riittää? Nyt tiedät kuka! Pyhä Neitsyt!\n\nBoguslawista ei pitkiin aikoihin kuulunut kerrassaan mitään. Oli\naivan kuin hän olisi sotajoukkoineen uponnut mereen. Taurogiin\njääneet upseerit alkoivat olla levottomia sekä pitää tulevaisuuttaan\nepävarmana. Parempi olisi ollut mikä sanoma tahansa ruhtinaan\nkohtalosta kuin tämä täydellinen äänettömyys. Mutta mikään tieto ei\nvoinut saapua perille, sillä juuri siihen aikaan hirveä Babinicz\ntataarilaisineen ahdisti ruhtinasta ja otti kiinni kaikki hänen\nsanansaattajansa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU,\n\n\nEräänä päivänä saapui Taurogiin muutamien kymmenien sotamiesten\nsaattamana neiti Anna Borzobohata.\n\nBraun otti hänet sangen ystävällisesti vastaan, koska niin oli pakko\ntehdä, sillä niin määräsi Sakowicz kirjeessä, jonka Boguslaw itse\noli allekirjoittanut ja jossa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckin\nhovineidille käskettiin osoittamaan kaikkea kunnioitusta. Neiti Anna\noli reippaalla mielellä ja alkoi heti tulostaan asti heitellä Brauniin\nsemmoisia silmäyksiä, että juro saksalaisparka kulki kuin tulisilla\nhiilillä. Muitakin upseereita neiti Anna alkoi komennella ja oli\nTaurogissa kuin kotonaan. Jo ensimmäisenä iltana hän tutustui Oleńkaan,\njoka tosin katseli häntä epäluuloisesti, mutta otti hänet vastaan\nkohteliaasti toivoen saavansa kuulla uutisia.\n\nAnusialla ei niistä ollut puutetta. Keskustelu alkoi Częstochowosta,\nsillä siitä olivat Taurogin vangit halukkaimmat kuulemaan.\nMiekankantaja pani ihan kädet korvien taakse, että sanaakaan ei menisi\nhäneltä hukkaan, ja väliin hän aina keskeytti Anusian kertomuksen\nhuudahtamalla:\n\n— Kunnia Jumalalle korkeudessa!\n\n— Ihmettelen sitä, — sanoi Anusia viimein, — että vasta äsken olette\nkuulleet näistä Pyhän Neitsyen ihmeistä, sillä se on jo vanha asia, ja\nminä olin silloin vielä Zamośćiessa eikä herra Babinicz vielä ollut\ntullut minua hakemaan... Sitten alettiin kaikkialla lyödä ruotsalaisia,\nsekä Suur-Puolassa että meillä, ja kaikkein pahimmin heitä pieksi herra\nCzarniecki, jonka pelkkä nimi jo saa heidät pakenemaan.\n\n— Ahaa! Herra Czarniecki! — huudahti miekankantaja hieroen käsiään.\n— Hän antaa heille pippuria! Kuulin jo Ukrainassa häntä mainittavan\nsuureksi soturiksi.\n\n— Jo ovat kruunun hetmanitkin ryhtyneet taistelemaan ruotsalaisia\nvastaan, — jatkoi Anusia, — ja liitto on tehty Tyszowcyssa ja kuningas\non siihen yhtynyt ja universaaleja on annettu ja talonpojatkin\nahdistelevat ruotsalaisia... ja Pyhä Neitsyt antaa siunauksensa.\n\nHänen puheensa oli kuin linnun liverrystä, ja se liverrys sai\nmiekankantajan kokonaan heltymään. Vaikka hän tunsi osan noista\nuutisista, niin hän kuitenkin mylvähteli ilosta kuin puhvelihärkä.\nOleńkan poskia pitkin virtailivat kyynelet.\n\nSen nähdessään Anusia, jolla oli hyvä sydän, hypähti heti Oleńkan luo,\nkietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:\n\n— Älkää itkekö... Minun on teitä sääli enkä voi teitä katsella... Mitä\nte itkette?\n\nHänen äänensä oli niin vilpitön, että Oleńkan epäluuloisuus haihtui\nkokonaan.\n\n— Itken ilosta, — vastasi Oleńka, — mutta murheestakin, sillä me olemme\ntäällä raskaassa vankeudessa, emme voi hetkeäkään olla turvalliset...\n\n— Kuinka? Ruhtinas Boguslawin luona?\n\n— Tuon petturin ja vääräuskoisen luona! — huudahti miekankantaja.\n\n— Sama on minunkin kohtaloni, — sanoi Anusia, — mutta minä en silti\nitke. En kiellä, että ruhtinas on petturi ja kerettiläinen, mutta hän\non hieno ritari ja pitää arvossa naisia.\n\n— Kunpa häntä helvetissä pidettäisiin samalla tavalla arvossa! —\nvastasi miekankantaja. — Te ette häntä vielä tunne, sillä hän ei\nole ahdistellut teitä sillä tavoin kuin tätä tyttöä. Hän on oikein\nlurjusten lurjus, ja tuo Sakowicz on toinen! Suokoon Jumala, että herra\nSapieha antaisi molemmille aika kyydin!\n\n— Jos antaa, niin antaa... Ruhtinas Boguslaw on varsin sairas, eikä\nhänen sotajoukkonsa ole erikoisen suuri. Totta on, että hän eteni\nnopeasti ja hajoitti muutamia rykmenttejä ja, otti valtaansa Tykocinin\nja minut, mutta ei hän riitä Sapiehan voimille. Voitte uskoa minua,\nsillä olen nähnyt molemmat sotajoukot.\n\n— Näetkö nyt? Mitä sanoinkaan sinulle? — sanoi miekankantaja Oleńkalle.\n\n— Ruhtinas Boguslawin tunnen vanhoilta ajoilta, — jatkoi Anusia.\n— Hän on sukua Wisniowieckeille ja Zamoyskeille. Hän kävi kerran\nluonamme Lubnyssa, silloin kun ruhtinas Jeremi lähti retkelle\ntataarilaisia vastaan. Senpä vuoksi hän nyt käskikin osoittamaan\nminulle kunnioitusta, sillä hän muisti, että olin talon väkeä ja\nruhtinattaren suosikki. Olin silloin pieni lapsi, en tämmöinen kuin\nnyt. Hyvä Jumala! Kukapa silloin olisi voinut aavistaa, että hänestä\ntulee isänmaanpetturi! Mutta älkää olko levottomia, sillä joko hän nyt\nei palaa tänne tahi me jotenkuten neuvottelemme itsemme täältä pois.\n\n— Jo me koetimme! — sanoi Oleńka.\n\n— Eikö se onnistunut?\n\n— Kuinka se olisi voinut onnistua? — vastasi miekankantaja. —\nLyöttäydyimme erääseen upseeriin, jolta luulimme saavamme apua, mutta\nhän oli valmiimpi estämään kuin auttamaan. Vanhin upseereista on tuo\nBraun, ja sitähän ei itse pirukaan suostuta.\n\nAnusia loi silmänsä alas.\n\n— Ehkäpä minä onnistuisin, — sanoi hän. — Herra Sapiehan vain pitäisi\ntulla näille seuduille, jotta olisi mihin turvautua.\n\n— Suokoon Jumala, että hän tulisi mahdollisimman pian! — lausui\nmiekankantaja. — Hänen miestensä joukossa on paljon sukulaisiamme,\ntuttujamme ja ystäviämme. Siellä ovat myös entiset sotatoverini\nWolodyjowski, Skrzetuski ja Zagloba.\n\n— Minä tunnen heidät, — sanoi Anusia ihmeissään, — mutta he eivät ole\nherra Sapiehan armeijassa. Ah, kunpa he olisivatkin olleet siellä,\nvarsinkin herra Wolodyjowski (sillä herra Skrzetuski on naimisissa),\nniin en minä olisi täällä, sillä hän ei olisi antanut saartaa itseään\nniinkuin herra Kotczyc.\n\n— Eiväthän he vain liene kaatuneet, kun ette nähnyt heitä?\n\n— Ei, ei! — vastasi Anusia. — Niin kuuluisien ritarien kuolemasta olisi\npuhuttu, mutta minä en kuullut mitään. Ei heille kukaan mitään voi.\nVaikka herra Michal on pieni, niin ruhtinas Jeremi kuitenkin sanoi,\nettä jos koko valtakunnan kohtalo riippuisi taistelusta mies miestä\nvastaan, niin hän valitsisi taisteluun herra Michalin.\n\nMiekankantaja oli tyytyväinen, kun oli saanut puhetoverin, käveli\nhuoneessa pitkin askelin ja kysyi:\n\n— Te siis tunnette hyvin herra Michalin!\n\n— Kyllä, olemme monta vuotta olleet yhdessä.\n\n— Varmaankaan se ei mennyt ilman rakastumista?\n\n— Se ei ole minun syyni, — sanoi Anusia heittäytyen vaatimattoman\nnäköiseksi.\n\n— Mutta se minua surettaa, että nuo miehet eivät ole hetmanin joukossa,\nsillä sellaisten sotilaitten avulla olisi helpompi voittaa.\n\n— Siellä on eräs, joka korvaa ne kaikki.\n\n— Kuka se on?\n\n— Herra Babinicz Witebskin vojevodakunnasta. Olette kai kuullut hänestä?\n\n— En ollenkaan, ja se minusta on kummallista.\n\nAnusia kertoi lähdöstään Zamośćiesta ja kaikesta, mitä matkalla\ntapahtui. Babinicz kasvoi hänen kertomuksessaan niin suureksi\nsankariksi, että miekankantaja rupesi vakavasti miettimään, kuka se\nvoisi olla.\n\n— Minähän tunnen koko Liettuan, — sanoi hän. — Siellä on sukuja, joiden\nnimet ovat sentapaisia: Babilleja, Babinowskeja, Babinskeja ja niin\nedespäin, mutta Babiniczeista en ole kuullut. Luulenpa, että se on\nvalenimi. Hm! Babinicz!... Mahtaa olla nokkela ritari, kun osasi tehdä\nkepposet Zamoyskillekin.\n\n— Ah, hän on suurenmoinen! — huudahti Anusia.\n\nMiekankantaja tuli hyvälle tuulelle.\n\n— Niinkö? — sanoi hän asettuen kädet puuskassa Anusian eteen.\n\n— Kenties te ajattelette, mene tiedä, mitä kaikkea? — sanoi Anusia.\n\n— Hyväinen aika, mitä minä ajattelisin?\n\n— Mutta Babinicz kertoi minulle heti Zamośćiesta lähdettyämme, että\nhänen sydämensä on saanut eräs toinen. Hän mahtaa olla korvia myöten\nrakastunut. Ehkäpä hänestä piankin kuulemme.\n\n— Suokoon Jumala!\n\n— Minä sanon teille, miksi luulen niin... Joka kerta nimittäin, kun tuo\nBabinicz mainitsi ruhtinas Boguslawin, hän kalpeni ja puri hammasta.\n\n— Silloin meistä tulee ystävät! — sanoi miekankantaja.\n\n— Varmasti!... Ja hänen turviinsa pakenemme, jos hän tänne ilmestyy.\n\nHe puhelivat vielä kauan, ja puhe muuttui yhä iloisemmaksi, niin että\nOleńkakin suureksi osaksi unhotti murheensa. Anusia oli viimeisessä\nyöpymispaikassa levännyt riittävästi ja poistui vasta myöhään yöllä.\n\nPian nuoret tytöt tulivat hyviksi ystäviksi, ja ystävyys vahvistui\npäivä päivältä, mahdollisesti senkin vuoksi, että he luonteiltaan\nolivat toistensa täydellisiä vastakohtia.\n\nKetling, jolla oli skotlantilaisen vuoristolaisen surumielinen sielu,\nkunnioitti ja jumaloi Oleńkaa, mutta alkoi ensi hetkestä asti tuntea\nvastenmielisyyttä Anusiaa kohtaan. Tämä puolestaan maksoi samalla\nmitalla ja etsi tappionsa korvausta Braunilta ja muilta upseereilta\njättämättä huomioonottamatta edes miekankantajaakaan.\n\nTurhaan koetti Oleńka saada uuden ystävättärensä parannetuksi\nkevytmielisyydestä. Anusian kuhertelu upseerien kanssa suretti Oleńkaa\nsitäkin enemmän, kun Anusia muutaman päivän tuttavuuden jälkeen\ntunnusti hänelle tuntevansa lämpimiä tunteita Babiniczia kohtaan. He\npuhuivat hänestä usein.\n\n— Toiset huokailevat, — selitteli Anusia, — mutta tämä huusi vain\ntataarilaisilleen eikä katsahtanutkaan minuun, ja jos puhui, niin aina\nkäskevästi: \"Nouskaa, neiti! Syökää! Juokaa!\" Kunpa hän samalla olisi\nollut epäkohtelias, mutta sitä hän ei ollut, enkä myöskään voi sanoa,\nettä hän ei olisi pitänyt minusta huolta! Krasny Stawissa päätin:\n\"Koska et välitä katsoakaan minuun, niin maltahan!\" Mutta jonkin ajan\nkuluttua tunsin jo oloni pahaksi. Sanonpa sinulle, että vain katsoin\nkatsomistani hänen harmaisiin silmiinsä, ja kun hän naurahti, niin ilo\nvaltasi minunkin sydämeni, aivan kuin olisin ollut hänen orjansa...\n\nOleńka painoi päänsä alas, sillä hänkin muisti harmaat silmät. Sekin\nharmaasilmäinen mies puhui samalla lailla ja aina käskevästi sekä oli\ntoiminnan mies, mutta hänellä ei ollut omaatuntoa eikä hän pelännyt\nJumalaa.\n\nMutta Anusia jatkoi viehättyneenä muistelemaan:\n\n— Kun hän kiiti kedolla komentosauva kädessä, niin hän oli minusta kuin\nhetmani. Tataarilaiset pelkäsivät häntä pahemmin kuin tulta. Paljon\nnäin Lubnyssa uljaita ritareita, mutta en koskaan sellaista, jota\nolisin pelännyt.\n\n— Jos Jumala on määrännyt hänet sinulle, niin sinä saat hänet, mutta\nsitä en jaksa uskoa, että hän ei olisi sinua rakastanut.\n\n— Kyllähän hän tavallaan minua rakastikin... hiukan vain... Hän itse\npuhui minulle: \"On onni teille, neiti, että minä en voi unhottaa enkä\nlakata rakastamasta, sillä muussa tapauksessa olisi parempi panna susi\nlampaan kaitsijaksi kuin uskoa minun haltuuni tämmöinen tyttö.\"\n\n— Mitä sinä hänelle siihen vastasit?\n\n— Sanoin hänelle: \"Mistä te tiedätte, että saisitte vastarakkautta?\"\nMutta hän vastasi: \"En minä kysyisikään!\" Mitä tuommoiselle voi\ntehdä?... Tyhmä se oli, joka ei häntä lempinyt, ja kova sydän sillä on.\nKysyin häneltä, mikä on hänen lemmittynsä nimi, mutta hän ei sanonut.\n\"Parasta on\", — sanoi hän, — \"olla kajoamatta siihen, sillä se on kipeä\nkohta, ja toinen kipeä kohta on Radziwillit... petturit!\" Ja tämän\nsanottuaan hän tuli niin peloittavan näköiseksi, että olisin tahtonut\npainua maan alle. Minä suoraan sanoen pelkäsin häntä... Mutta mitäpä\ntästä, ei hän ole minua varten, ei ole!\n\n— Rukoile häntä pyhältä Nikolaukselta! Tätini sanoo, että tämä on\nsemmoisissa asioissa paras suojelija. Katso vain, että et vihastuta\nhäntä, kun panet muitten päitä pyörälle!\n\n— En minä enää! Vain pikkuisen, tuon verran! Anusia näytti sormellaan,\nettä hän ei harjoita veikistelyä kuin noin puolen kynnen verran, jotta\npyhä Nikolaus ei vihastuisi.\n\n— Enhän minä tee sitä vain omavaltaisuudessani! — puolusteli hän\nitseään miekankantajan edessä, joka myös paheksui hänen haluaan saada\nmiesten päät pyörälle. — Minun täytyy niin menetellä, sillä jos nuo\nupseerit eivät auta meitä, niin me emme pääse täältä koskaan pakenemaan.\n\n— Pyh! Braun ei koskaan suostu meitä päästämään.\n\n— Braunin olen jo lumonnut! — vastasi Anusia vienolla äänellä ja luoden\nsilmänsä alas.\n\n— Entä Fitz-Gregory?\n\n— Hänen laitansa on samoin! — vastasi tyttö vielä hiljempaa.\n\n— Von Irben?\n\n— Samoin!\n\n— Tepä vasta olette!... Nähtävästi siis vain Kettingistä ei teidän ole\nonnistunut selviytyä!\n\n— En voi häntä sietää! Mutta hänestä selviytyy joku muu. Muuten asia\njärjestyy ilman häntäkin.\n\n— Ja te luulette, että he eivät pane esteitä, jos pakenemme?\n\n— Tulevat mukaan! — vastasi Anusia viskaten päätään ja vilkuttaen\nsilmiään.\n\n— Miksi sitten, Herran nimessä, istumme täällä? Olisin halukas\nlähtemään vaikkapa jo tänään! —\n\nRyhdyttiin heti neuvottelemaan, mutta tulokseksi tuli, että täytyi\nodottaa, kunnes Boguslawin kohtalo ratkaistaisiin ja Sapieha tulisi\nSamogitiaan. Muuten saattoi uhata kaamea tuho omienkin puolelta.\nVierasmaalaiset upseerit eivät olleet mikään turva, vaan tekivät\npäinvastoin vaaran vielä suuremmaksi, sillä rahvas oli niin vihainen\nkaikille ulkomaalaisille, että se armotta surmasi jokaisen, joka\nei ollut puolalaisessa puvussa. Ulkomaalaisissa puvuissa olevat\npuolalaiset arvohenkilöt, puhumattakaan itävaltalaisista ja\nranskalaisista diplomaateista, eivät voineet matkustaa muuten kuin\nvahvojen sotaväkiosastojen turvissa.\n\n— Uskokaa minua, sillä minä olen kulkenut läpi koko maan, — sanoi\nAnusia. — Ensimmäisessä kylässä tahi metsässä meidät surmataan\nkysymättä keitä me olemme. Ei voi paeta, jos ei ole turvana sotajoukko.\n\n— Minä kokoan oman joukon!\n\n— Ennenkuin sen olette saanut toimeen, olette jo menettänyt henkenne.\n\n— Tietoja ruhtinas Boguslawista täytyy piakkoin saapua.\n\n— Olen käskenyt Braunia ilmoittamaan heti kaikesta.\n\nBraunilta ei kuitenkaan pitkään aikaan tullut minkäänlaista ilmoitusta.\n\nKetling sen sijaan alkoi taas käydä Oleńkan puheilla, sillä kun he\nkerran olivat kohdanneet toisensa, oli tyttö ojentanut hänelle kätensä.\nNuori upseeri piti hiljaisuutta pahana merkkinä. Hänen mielestään\nruhtinas jo ruotsalaisten ja vaaliruhtinaan takia olisi pitänyt ääntä\npienestäkin voitosta.\n\n— En luule, että hän jo on kärsinyt täydellistä tappiota, — sanoi\nKetling, — mutta aivan varmaan hän on tukalassa asemassa, josta on\nvaikea pelastua.\n\nMuutaman päivän kuluttua tämän keskustelun jälkeen saapui uutisia.\nSaatiin tietää, että ruhtinas Boguslawin asema oli toivoton, sotajoukko\nväsynyt, ruokavarat lopussa ja peloittava vihollinen ahdistamassa yötä\npäivää. Ruhtinaan lähetti, joka oli matkalla Preussiin pyytämään apua\nja nyt oli poikennut Taurogiin, antoi niin yksityiskohtaisia tietoja\ntapahtumain kulusta, että Anusia heti ymmärsi ruhtinaan leppymättömän\nahdistajan olevan Babiniczin.\n\n— Mitä minä sanoin? — puhui Anusia miekankantajalle ja Oleńkalle. —\nKuka pani ruhtinas Boguslawin noin ahtaalle? Herra Sapiehako? Vielä\nmitä! Kuka samalla lailla tuottaa tuhoa ruotsalaisille? Kuka antaa\nansaitun palkan pettureille? Kuka on urhoollisin ritari, suurin\nsankari? Herra Andrzej!\n\nHerra Andrzej!\n\n— Mikä herra Andrzej? — kysyi Oleńka kalveten.\n\n— Enkö kertonutkaan sinulle, että hänen nimensä on Andrzej? Hän itse\nsanoi sen minulle. Herra Babinicz, herra Babinicz! Eläköön herra\nBabinicz! Mikä sinun on, Oleńka?\n\nNeiti Billewicz pyyhkäisi kädellään kasvojaan aivan kuin\nkarkoittaakseen pahan ajatuksen.\n\n— Ei mitään! — vastasi hän. — Oli muuan, joka tarjoutui myymään\nkuninkaamme elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille tahi ruhtinas\nBoguslawille, ja hänenkin nimensä oli... Andrzej.\n\n— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti miekankantaja. — Mitäpä me\nmuistelemme pettureita yötä vastaan! Iloitkaamme mieluummin, kun kerran\non syytä!\n\n— Kunhan Babinicz vain pian saapuisi tänne! — lisäsi Anusia. — Kas\nniin! Minä panen tahallani nyt Braunin pään aivan pyörälle, jotta hän\nsaattaisi koko miehistön tekemään kapinan ja siirtyisi miehineen ja\nhevosineen ja meidät mukanaan vieden Babiniczin puolelle.\n\n— Tehkää niin, neiti, tehkää niin! — huusi miekankantaja innostuen.\n\n— Sitten laputtakoot saksalaiset tiehensä... Ehkäpä hänkin unhottaa\ntuon arvottoman ja minuun rakast...\n\nHän peitti kasvonsa käsillään, mutta äkkiä näytti jokin ajatus\nvälähtävän hänen päähänsä, hän löi vihaisesti kantapäitään yhteen ja\nsanoi:\n\n— Mutta jos ei, niin minä otan herra Wolodyjowskin!\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nKaksi viikkoa myöhemmin oli koko Taurogi mullin mallin. Eräänä iltana\nsaapui epäjärjestyksessä Boguslawin sotilaita kolmenkymmenen tahi\nneljänkymmenen miehen suuruisissa joukoissa uupuneina, repaleisina,\nenemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina, ja he toivat tiedon\nBoguslawin tappiosta Janowon luona. Taistelussa oli menetetty kaikki:\nsotajoukko, tykit, hevoset, kuormasto. Kuusituhatta miestä valiojoukkoa\noli lähtenyt ruhtinaan kanssa tälle sotaretkelle, mutta takaisin tuli\nvain neljäsataa ratsumiestä, jotka ruhtinas oli johtanut pois taistelun\ntuoksinasta.\n\nPuolalaisista ei palannut kukaan muu kuin Sakowicz, sillä kaikki\nne, jotka eivät olleet kaatuneet taistelussa tahi jotka eivät\nolleet joutuneet hirmuisen Babiniczin käsiin, olivat menneet herra\nSapiehan puolelle. Myöskin monet ulkomaalaiset upseerit seurasivat\nvapaaehtoisesti voittajaa. Sanalla sanoen, ei koskaan vielä ollut\nyksikään Radziwill palannut sotaretkeltä näin voitettuna ja\nnöyryytettynä.\n\nNiinkuin imartelevat hovilaiset aikaisemmin määrättömästi olivat\nahdistelleet Boguslawia sotapäällikkönä, samoin nyt kaikkien huulet\nnurkuivat ja moittivat huonoa sodan järjestelyä. Kiihtymys armeijan\njäännösten keskuudessa kohosi lopulta niin suureksi ja aiheutti\nsellaista epäjärjestystä, että ruhtinas piti viisaimpana jäädä hiukan\njälkeen muista.\n\nSaatuaan kuulla tästä meni Ketling heti Oleńkan luo kertomaan, miten\nasiat olivat.\n\n— Tärkein kysymys on, — sanoi Oleńka kuultuaan selostuksen, — ajavatko\nherra Sapieha ja tuo Babinicz ruhtinasta takaa ja siirtyykö sota näille\nseuduille.\n\n— Sotamiesten kertomuksista on vaikea saada selvää, — vastasi upseeri,\n— sillä peloissaan he liioittelevat vaaraa. On semmoisiakin, jotka\nsanovat Babiniczin jo olevan täällä. Mutta siitä, että ruhtinas ja\nSakowicz ovat jääneet jäljemmäksi, päättelen, että eteneminen ei\nainakaan ole nopeata.\n\n— Mutta kaiketi se joka tapauksessa vielä on odotettavissa? Kukapa ei\nvoiton saatuaan ajaisi takaa vihollista?\n\n— Se nähdään sitten. Tarkoitukseni oli puhua eräästä toisesta asiasta.\nRuhtinas on sairauden ja vastoinkäymisten johdosta varmaankin ärtynyt\nja voi epätoivoissaan helposti tehdä väkivaltaisia tekoja... Älkää\nerotko tädistänne eikä neiti Borzobohatasta älkääkä suostuko siihen,\nettä herra miekankantaja lähetetään Tilsitiin, kuten tapahtui ennen\nsotaretkelle lähtöä.\n\nOleńka ei vastannut mitään. Miekankantajaa ei koskaan oltu\nlähetettykään Tilsitiin, mutta kun hän ruhtinaalta saamansa kolhaisun\njälkeen oli maannut jonkin aikaa sairaana, oli Sakowicz salatakseen\nruhtinaan teon tahallaan levittänyt huhun, että ukko oli lähtenyt\nTilsitiin. Oleńka ei tahtonut tätä kertoa Ketlingille, sillä ylpeätä\ntyttöä olisi hävettänyt kertoa, että erästä Billewicziä oli kohdeltu\nkuin koiraa.\n\n— Kiitän teitä varoituksesta! — sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan.\n\n— Pidin velvollisuutenani...\n\nMutta tytön sydämessä sai taas vallan vihastus. Olihan äskettäin ollut\nKetlingin vallassa estää tämän uudenkin vaaran tulo, sillä jos hän\nolisi myöntynyt pakoon, niin olisi ainiaaksi päästy Boguslawin vallasta.\n\n— Herra ritari! — sanoi hän. — On todellakin onni minulle, että\ntämä varoitus ei koske kunniaanne eikä ruhtinas siis nähtävästi ole\nkieltänyt teitä minua varoittamasta.\n\nKetling ymmärsi tarkoituksen ja vastasi:\n\n— Sen, mikä kuuluu velvollisuuksiini sotilaana ja mitä kunniantuntoni\nkäskee, minä täytän, vaikka se maksaisi henkeni. Muuta mahdollisuutta\nminulla ei ole enkä tahdokaan. Mutta konnuuden edistäminen ei kuulu\nvirkaani. Yksityishenkilönä annan teille tämän pistolin ja sanon:\nPuolustautukaa, sillä vaara on lähellä, ja jos on tarpeen, niin\nsurmatkaa hänet! Silloin ei valani minua enää sido, ja minä kiiruhdan\napuun.\n\nTämän sanottuaan hän kumarsi ja kääntyi mennäkseen, mutta Oleńka\npidätti hänet.\n\n— Herra ritari, luopukaa tästä palveluksesta, taistelkaa hyvän asian\npuolesta, puolustakaa vääryyttä kärsiviä, olette liian hyvä petturia\npalvelemaan!\n\n— Jo kauan sitten olisin pyytänyt eron, — vastasi Ketling, — jos\nen olisi luullut tänne jäämällä olevani teille hyödyksi. Nyt se on\nmyöhäistä. Jos ruhtinas olisi palannut voittajana, en olisi epäröinyt\nhetkeäkään, mutta kun hän palaa voitettuna ja kenties vihollinen seuraa\nhänen jäljessään, niin olisi raukkamaista pyytää eroa ennen määräajan\nkulumista. Te näette, neiti, miten matalamieliset miehet suurin joukoin\njättävät voitetun, mutta minua te ette niiden joukossa näe. Hyvästi!\nTämä pistoli puhkaisee helposti panssarinkin.\n\nKetling poistui jättäen pöydälle pistolin, jonka Oleńka heti\npiilotti. Onneksi nuoren upseerin aavistukset ja hänen oma pelkonsa\nosoittautuivat turhiksi.\n\nRuhtinas saapui illalla Sakowiczin ja Patersonin kanssa, mutta niin\nnuutuneena ja sairaana, että tuskin pysyi jaloillaan.\n\nHän aikoi kuitenkin viipyä Taurogissa vain kaksi tahi kolme päivää ja\nkiiruhtaa sitten Preussiin vaaliruhtinaan ja Stenbockin luo, jotka\nsaattoivat antaa hänelle uusia sotavoimia.\n\nTaurogiin oli määrä jättää vain joku upseereista, joka kykenisi\npalauttamaan järjestyksen sotajoukon jäännöksiin, kokoaisi joukon\naatelia ja talonpoikia, suojelisi Radziwillien omaisuutta ja olisi\nyhteistoiminnassa Lewenhauptin, Samogitiassa olevien ruotsalaisten\nsotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Näitä seikkoja ajatellen ruhtinas,\nnukuttuaan yön Taurogissa, kutsui luokseen Sakowiczin, ainoan, johon\nhän luotti ja jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä.\n\nOmituinen oli se tapa, jolla nämä kaksi ystävystä tervehtivät toisiaan\nensimmäistä kertaa Taurogissa tuon onnettoman sotaretken jälkeen. Vähän\naikaa kumpikin katsoi ääneti toistaan. Ruhtinas aloitti keskustelun\nsanomalla:\n\n— No, kaikki meni hiiteen!\n\n— Meni! — sanoi Sakowicz.\n\n— Jos minulla olisi ollut enemmän kevyttä ratsuväkeä tahi jos piru ei\nolisi tuonut sinne tuota Babiniczia... Älkää kertoko siitä kenellekään,\nturhaa on kuulutella hänen kunniaansa!\n\n— Minä en kerro... Mutta minä en voi taata, etteivät upseerit sitä\nkuuluta, sillä teidän ruhtinaallinen korkeutenne esitti hänet heille\nsaappaansa luona makaavana.\n\n— Saksalaiset upseerit eivät ymmärrä mitään puolalaisista nimistä.\nHeille on Kmicic ja Babinicz aivan sama. Mutta, kautta Luciferin\nsarvien, annapa hänen joutua minun kynsiini! Vaikka olihan hän jo\nkäsissäni... ja sai loppujen lopuksi vielä mieheni tekemään kapinan,\nvei koko Glowbiczin joukon mukanaan!... Hänen suonissaan täytyy\nvirtailla meidän vertamme, muuten ei asia ole ymmärrettävissä. Hän oli\nvallassani, oli... ja meni! Se minua harmittaa enemmän kuin tappio\ntaistelussa.\n\n— Hän oli käsissänne, mutta minun pääni oli panttina.\n\n— Hyvä ystävä, sanon teille suoraan: kernaasti olisivat siellä saaneet\nnylkeä nahkanne, kunhan minä olisin saanut tehdä Kmicicin nahasta\nrummun!\n\n— Kiitos! Enempää en ystävyydestänne voinut odottaakaan.\n\nRuhtinas alkoi nauraa:\n\n— Kylläpä olisitte vikissyt Sapiehan vartaassa!... Kaikki konnuutenne\nolisi käristetty teistä ulos. Ma foi! Olisipa tuota ollut hauska\nkatsella!\n\n— Minusta taas olisi hauska nähdä teidät rakkaan sukulaisenne Kmicicin\nkäsissä. Kasvot teillä on erilaiset, mutta muuten olette samanlaisia,\nja samaa tyttöäkin hakkailette, mutta tyttö ymmärtää vaistomaisesti,\nettä Kmicic on terveempi mies ja parempi soturi.\n\n— Olette aina ollut typeränsekainen, ja siksi olen ollut teille suopea,\nmutta viime aikoina on vähäinenkin älynne valunut alas kantapäihin.\n\n— Teillä on äly aina ollutkin kantapäissä, ja siksipä te, kun tahdoitte\nnäyttää kykyänne Sapiehalle, näytitte hänelle kantapäänne. Luulenpa,\nettä lähdenkin tästä Sapiehan luo suoraan!\n\n— Nuoraan!\n\n— Siihen nuoraan, jolla hän köyttää Radziwillin.\n\n— Riittää!\n\n— Nöyrin palvelijanne!\n\n— Pitäisi ampua muutamia niistä ratsumiehistä, jotka enimmän huutavat,\nja palauttaa järjestys!\n\n— Tänä aamuna hirtätin heitä kuusi. Ne ovat jo kylmenneet ja tanssivat\nnuorassa, sillä tuuli on kova.\n\n— Se oli oikein tehty! Kuulkaahan! Haluaisitteko jäädä Taurogiin\npäälliköksi?\n\n— Haluan ja pyydänkin sitä. Kukaan ei selviydy täällä paremmin kuin\nminä. Sotamiehet pelkäävät minua enemmän kuin muita, sillä he tietävät,\nettä minun kanssani ei leikitä. Lewenhauptin takia on parempi, että\ntänne jää joku ylhäisempi kuin Paterson.\n\n— Selviydyttekö myös kapinallisista?\n\n— Vakuutan teidän korkeudellenne, että Samogitian hongat alkavat kantaa\ntavallista raskaampia hedelmiä. Talonpojista muodostan kaksi rykmenttiä\nja opetan ne omalla tavallani. Kylistänne pidän hyvää huolta, ja\njos kapinalliset anastavat jonkin niistä, niin kohdistan epäluuloni\njohonkuhun rikkaaseen aatelismieheen ja nyljen hänet kuiviin. Aluksi\ntarvitsen kuitenkin rahaa palkkojen maksuun ja jalkaväen hankkimiseen.\n\n— Minä annan minkä voin.\n\n— Myötäjäisrahojako?\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Billewiczien rahoja, jotka maksatitte itsellenne etukäteen.\n\n— Kunpa voisin kaikessa hiljaisuudessa vääntää niskat nurin tuolta\nmiekankantajalta! Hänellä on kuittina kirjeeni.\n\n— Koetan parastani! Kunhan hän vain ei olisi kuittia johonkin\nlähettänyt tahi tyttö ommellut sitä paitaansa. Eikö teidän\nruhtinaallinen korkeutenne tahtoisi hieman kopeloida?\n\n— Tapahtuu sekin aikanaan, mutta nyt minun on lähdettävä matkaan, ja\nsitäpaitsi on tuo kirottu kuume vienyt kaikki voimani.\n\n— Teidän korkeutenne saa kadehtia minua, kun jään Taurogiin.\n\n— Teillä näkyy olevan suuri halu jäädä. Mutta.. Älkää vain yrittäkö!...\nAntaisin hakata teidät kappaleiksi... Miksi te niin haluatte tätä\ntehtävää täällä?\n\n— Koska tahdon mennä naimisiin.\n\n— Kenen kanssa? — kysyi ruhtinas nousten istumaan vuoteessaan.\n\n— Neiti Borzobohata-Krasierikan kanssa.\n\n— Se on hyvä ajatus! — sanoi Boguslaw oltuaan vähän aikaa vaiti. — Olen\nkuullut jostakin jälkisäädöksestä...\n\n— Niin, semmoisen teki herra Bonginus Podbipienta. Teidän\nruhtinaallinen korkeutenne tietää, miten mahtava suku se on, ja\nmainitulla Bonginuksella oli suuri määrä maatiloja. Muutamia niistä\ntosin ovat ottaneet jotkut sukulaiset väärän koivun takaa, ja\njoissakin on moskovalaista sotaväkeä. Tulee oikeusjuttuja ja riitaa\nloppumattomiin, mutta minä pidän kyllä puoleni. Sitäpaitsi tyttö\nsuuresti miellyttää minua, sillä hän on kaunis ja viehättävä. Kun jään\ntänne päälliköksi, niin jo muun työn puutteessakin alkaa armastelu.\n\n— Yhtä vain tahdon teroittaa mieleenne. Naimisiinmenoa vastaan\nminulla ei ole mitään, mutta kaiken täytyy tapahtua säädyllisesti,\nymmärrättekö? Tuo tyttö on Wisniowieckien ja itse ruhtinatar Gryzeldan\nsuosiossa, mutta kunnioitus estää minua loukkaamasta millään tavoin\nruhtinatarta ja myös staarosta Zamoyskia.\n\n— Tarpeetonta varoittaa, — sanoi Sakowicz, — sillä aikeeni ovat\nvakavat, ja niitä on vakavasti ajettavakin.\n\n— Toivoisin, että saisitte rukkaset.\n\n— Tunnen erään, joka äsken sai rukkaset, vaikka on ruhtinas, mutta\nminulle eivät rukkaset sovi.\n\n— Älkää ivailko sitä, joka on saanut rukkaset, sillä voin iskeä sarvet\npäähänne, jolloin saatte nimen Sakowicz-Sarvipää. Muuten menkää vain\nnaimisiin, minusta tulee rouvan ystävä.\n\nAnkara vihastus kuvastui Sakowiczin kasvoissa, ja hänen silmänsä\nhimmenivät, mutta hän hillitsi pian itsensä ja sanoi kääntäen ruhtinaan\npuheen leikiksi:\n\n— Mies parka ei pääse liikkumaan ilman toisten apua, mutta uhkailee\nkuitenkin. Teillä on oma neiti Billewiczinne. Pysykää vain loitompana,\nrahjus! Saatte vielä liekutella Babiniczin lapsia!\n\n— Teette pilkkaa sairaudestani. Toivoisinpa, että teidätkin yhtä\npahasti noiduttaisiin!\n\n— Mitä on noituus? Toisinaan nähdessäni kaiken kulkevan luonnollista\nkulkuaan ajattelen, että puhe noituudesta on typeryyttä.\n\n— Itse olette typerä! Olkaa hiljaa, älkää ärsyttäkö minua! Te käytte\nminusta yhä inhoittavammaksi.\n\n— Ikävä kyllä olen viimeinen puolalainen, joka on pysynyt\nuskollisena teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne ja saa siitä vain\nkiittämättömyyttä palkakseen. Lähden tästä kotitanhuilleni ja odottelen\nsiellä kaikessa rauhassa sodan päättymistä.\n\n— Ah, älkää kiusatko minua! Tiedättehän, että pidän teistä!\n\n— Ikäväkseni huomaan sen. Piru on minussa saanut syntymään tämän\nkiintymyksen teihin. Jos yleensä jossakin on noituutta, niin tässä sitä\non.\n\nSakowicz puhui totta, sillä hän piti todellakin Boguslawista. Ruhtinas\ntiesi sen ja maksoi sen, jos ei syvällä kiintymyksellä, niin kuitenkin\nkiitollisuudella.\n\nSiksi ruhtinas mielellään suostui hänen aikeisiinsa neiti Anusiaan\nnähden ja ryhtyi häntä auttamaankin.\n\nSiinä tarkoituksessa hän puolenpäivän aikaan, jolloin tunsi itsensä\nkaikkein terveimmäksi, meni Anusian luo.\n\n— Tulin muinaisen tuttavuuden perusteella tiedustelemaan, miten voitte,\n— sanoi hän, — sekä kysymään, oletteko tyytyväinen oloonne Taurogissa.\n\n— Vankeudessa olevan täytyy olla tyytyväinen kaikkeen, — vastasi Anusia\nhuoaten.\n\nRuhtinas naurahti.\n\n— Te ette ole vankeudessa. Teidät tosin otettiin kiinni yhdessä\nSapiehan sotilaitten kanssa, ja käskin tuoda teidät tänne, mutta\nse tapahtui vain teidän turvallisuutenne vuoksi. Ei hiuskarvaakaan\nputoa päästänne. Tietäkää, neiti, sekin, että minä erittäin suuresti\nkunnioitan ruhtinatar Gryzeldaa, joka pitää teistä. Teillä on täällä\ntäysi vapautenne ja teistä pidetään kaikkea huolta. Jos haluatte lähteä\npois, niin minä annan saattojoukon, vaikka itsellänikin on niukasti\nsotamiehiä, mutta neuvoisin teitä jäämään tänne. Olen kuullut teidän\nmatkustaneen perintöasioissa. Nyt ei semmoisia asioita voi ajaa, ja\nrauhallisinakaan aikoina ei herra Sapiehan suojeluksella ole paljon\nmerkitystä, sillä vain Witebskin vojevodakunnassa hän voi jotakin apua\nantaa, mutta täällä ei mitään. Älkää muuten itse hoitako tätä asiaa,\nvaan asiamiehen kautta. Te tarvitsette tottuneen ja teidän parastanne\nharrastavan asiamiehen, joka herättää ihmisissä pelkoa ja kunnioitusta.\n\n— Mistä minä orpo sellaisen holhojan löydän? — huudahti Anusia.\n\n— Juuri Taurogista.\n\n— Tahtoisiko teidän ruhtinaallinen korkeutenne itse...\n\nAnusia pani kätensä ristiin ja loi Boguslawiin niin ihanan katseen,\nettä jos ruhtinas ei olisi ollut niin läpikiusattu ja heikko, niin\nhän aivan varmaan olisi huonosti valvonut Sakowiczin etuja, mutta nyt\nhänellä ei ollut aikaa lemmenleikkiin, vaan hän lausui:\n\n— Jos se vain olisi mahdollista, niin en uskoisi tätä tehtävää muille.\nMutta minun on pakko lähteä matkalle. Minun sijaani jää Taurogiin\npäälliköksi herra staarosta Sakowicz, etevä ritari, kuuluisa soturi ja\ntaitava mies, jonka veroista ei ole koko liettuassa, Sakowicz teitä\ntäällä holhoaa, Sakowicz teitä suojelee, Sakowicz katsoo, mitä voi\ntehdä teidän omaisuutenne saamiseksi teidän hallintaanne, ja kun hän\nasiaan ryhtyy, niin hän selvittää sen loppuun asti paremmin kuin kukaan\nmuu voisi tehdä. Hän on ystäväni, tunnen hänet hyvin ja sanon teille\nvain sen, että jos minä olisin ottanut haltuuni omaisuutenne ja sitten\nsaisin tietää, että Sakowicz sitä minulta riitelee pois, niin katsoisin\nparhaaksi luopua siitä vapaaehtoisesti, sillä vaarallista on rettelöidä\nhänen kanssaan.\n\n— Kunhan vain herra Sakowicz ottaisi auttaakseen orpoa.\n\n— Älkää vain olko tyly häntä kohtaan, niin hän tekee mitä tahansa\nteidän tähtenne, sillä teidän sulonne on tehnyt häneen syvän\nvaikutuksen. Hän jo kulkee ja huokailee...\n\n— Ketäpä minä voisin viehättää!\n\n— Siinäpä on koko veijari tytöksi! — ajatteli ruhtinas.\n\nMutta ääneensä hän lisäsi:\n\n— Selittäköön Sakowicz itse asiansa. Mutta älkää te hylkikö häntä,\nsillä hän on kelpo mies ja hyvää sukua.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna saapui ruhtinaalle kutsu vaaliruhtinaalta tulla\nkiireesti Kroleweciin äsken muodostettujen sotajoukkojen päälliköksi,\njoitten oli lähdettävä Marienburgia tahi Danzigia vastaan. Kirjeessä\nvahvistettiin myös todeksi tieto Kaarle Kustaan rohkeasta aikeesta\ntunkeutua aivan Puolan sydämeen ja Venäjän rajoille saakka.\nVaaliruhtinas aavisti tuon yrityksen päättyvän huonosti, mutta juuri\nsiksi hän pyrkikin kokoamaan itselleen mahdollisimman suuren armeijan,\njotta voisi tarpeen vaatiessa olla jommallekummalle taistelevista\npuolista välttämätön, myydä apunsa kalliista ja ratkaista sodan\ntuloksen. Siksi hän myös käski nuorta ruhtinasta pitämään kiirettä.\n\nRuhtinaalla ei ollut aikaa levätä, vaikka kuumekin taas palasi yhtä\nankarana kuin ennen. Tunnin kuluttua hän jo lähti.\n\nSakowicz jäi Taurogiin itsevaltiaaksi, joka tunnusti itseään\nkorkeammaksi vain yhden ainoan: Anusia Borzobohatan. Hän alkoi osoittaa\ntytölle samanlaista huomaavaisuutta kuin ruhtinas aikoinaan oli\nosoittanut Oleńkalle. Hilliten raa'an luonteensa hän oli kohtelias,\narvasi tytön toivomukset, mutta pysytteli samalla kunnioittavan\nvälimatkan päässä.\n\nAnusiasta puolestaan oli sangen hauskaa olla kuningattarena Taurogissa.\nHänestä oli mieluisaa ajatella, että illan tullen alakerran saleissa,\nkäytävissä ja kaikkialla linnassa sekä vanhemmat että nuoremmat\nupseerit alkavat huokailla, että astrologikin huokailee katsellessaan\ntähtiä, vieläpä vanha miekankantajakin huokailee sormiellessaan\nrukousnauhaansa.\n\nVaikka Sakowicz ei sanottavasti miellyttänyt Anusiaa, niin tyttö\nkuitenkin mielellään näki häntä. Hän ei paljon kallistanut korvaansa\nSakowiczin selityksille, joilla tämä koetti samaan tapaan kuin ruhtinas\nBoguslaw vapautua petturin nimestä. Sen sijaan kiintyi hänen huomionsa\nerääseen toiseen kohtaan Sakowiczin puheissa.\n\n— Billewiczit, — puhui Sakowicz, — huutavat joka taholle, että he\nkärsivät vääryyttä ja ovat vankeja, mutta heillä ei ole ollut eikä\nole mitään hätää. Ruhtinas ei tosin päästänyt heitä pois Taurogista,\nmutta se tapahtui heidän omaksi parhaakseen, sillä jo vähän matkan\npäässä portista he olisivat saattaneet menettää henkensä. Hän ei\npäästänyt heitä senkään vuoksi, että rakasti neiti Billewicziä, se on\nmyös totta. Mutta kuka voi häntä siitä tuomita? Jos hänellä ei olisi\nollut niin vakavia aikeita, niin hänen kaltaisensa mahtavan herran ei\nolisi tarvinnut hillitä itseään, mutta hän tahtoi mennä naimisiin,\ntahtoi koroittaa tuon jäykän neidon ruhtinaalliseen säätyyn, täyttää\nhänen elämänsä yltäkylläisellä onnella ja panna hänen kiharoilleen\nRadziwillin kruunun, mutta nämä kiittämättömät ihmiset ovat palkinneet\nhäntä aikeistaan halventamalla hänen kunniaansa.\n\nAnusia ei ottanut juttua juuri uskoakseen, vaan kysyi samana iltana\nOleńkalta, oliko totta, että ruhtinas oli tahtonut mennä hänen kanssaan\nnaimisiin. Oleńka ei voinut asiata kieltää, ja koska he olivat hyviä\nystäviä, kertoi hän syynsä ja asiaan vaikuttavat seikat. Anusiasta\nsyyt olivat hyväksyttävät, mutta hän alkoi ajatella, että Billewiczien\nolo Taurogissa ei ollut erikoisen tukalaa ja että ruhtinas samoinkuin\nSakowicz eivät olleet niin suuria roistoja kuin miksi miekankantaja oli\nheidät julistanut.\n\nKun saapui tietoja, että Sapieha ja Babinicz eivät lähestyneetkään\nTaurogia, vaan päinvastoin riensivät kiireesti Ruotsin kuningasta\nvastaan kenties Lembergiin saakka, niin Anusia ensin suuttui, mutta\nalkoi sitten tyytyä siihen ajatukseen, että näin ollen ei ollut syytä\npaeta Taurogista, koska siten vain saattoi helposti menettää henkensä\ntahi parhaassa tapauksessa vaihtaa rauhallisen elämän vaaroihin ja\nvankeuteen.\n\nTästä johtui kiistaa hänen ja Oleńkan sekä miekankantajan välillä.\nJälkimmäisten täytyi kuitenkin myöntää, että herra Sapiehan lähtö\nmuualle suuresti vaikeutti pakoa, jos ei tehnyt sitä suorastaan\nmahdottomaksikin, varsinkin kun kuohunta maassa yhä kasvoi eikä kukaan\nvoinut olla varma huomispäivästä.\n\nMutta Anusiasta alkoi olo Taurogissa tuntua yhä vain paremmalta.\n\nSakowicz tunnusti hänelle rakkautensa kuukauden kuluttua ruhtinaan\nlähdöstä, mutta tyttö antoi hänelle sen ovelan vastauksen, että ei\nvielä tarpeeksi tunne häntä, että on kuullut hänestä niin monenlaista,\nettä ei ole ennättänyt vielä rakastua, että ei voi mennä naimisiin\nilman ruhtinatar Gryzeldan lupaa ja että tahtoo panna hänet koetukselle\nyhden vuoden ajaksi.\n\nSakowicz nieli harminsa, mutta määräsi samana päivänä eräälle\nratsumiehelle vähäisestä rikkomuksesta kolmetuhatta raipan iskua,\njotka saatuaan miesparka haudattiin. Anusian ehtoihin oli Sakowiczin\ntyytyminen, vaikka tyttö ilmoitti, että jos hän palvelee entistä\nuskollisemmin, uutterammin ja nöyremmin, niin hän saa siitä palkakseen\nvain sen verran kuin tyttö vuoden kuluttua hyväksi näkee.\n\nJos Anusia olisi tietänyt, miten kauheina seuraukset Sakowiczin\nkärsimättömyydestä tuntuivat kaikkialla hänen ympärillään, hän ei\nvarmaankaan olisi miestä niin kovasti ärsytellyt. Taurogin sotilaat ja\nasukkaat vapisivat Sakowiczin edessä, sillä hän rankaisi mielettömän\nankarasti usein ilman syytäkin. Vangit kuolivat kahleissa nälkään tahi\nheitä poltettiin tulisilla raudoilla.\n\nUsein näytti siltä; kuin Sakowicz olisi tahtonut taltuttaa sydämensä\nmyrskyä ihmisverta vuodattamalla, sillä hän saattoi yht'äkkiä\nlähteä sotaretkelle. Voitto seurasi enimmäkseen häntä. Hän löi\nliittoutuneitten joukkueet, antoi hakata vangeiksi joutuneilta\ntalonpojilta pois oikean käden ja lähetti heidät menemään kotiinsa.\n\nHänen peloittava nimensä suojeli niinkuin vahva muuri Taurogia.\nSuuretkaan liittoutuneitten joukot eivät uskaltaneet tulla kovin\nlähelle.\n\nKaikkialla ympäristössä alkoi olla hiljaista, mutta Sakowicz toimi\nväsymättä kooten ja muodostellen yhä uusia rykmenttejä ja kartuttaen\nsotavoimiaan voidakseen kipeän tarpeen vaatiessa antaa ne ruhtinaansa\nkäytettäviksi.\n\nUskollisempaa ja peloittavampaa palvelijaa ei Boguslaw olisi voinut\nmistään löytää.\n\nMutta Anusiaa katseli Sakowicz entistä enemmän julmilla,\nvaaleansinisillä silmillään ja soitti hänelle luuttua.\n\nNäin kului elämä Taurogissa Anusiasta iloisesti ja hupaisesti, mutta\nOleńkasta se oli raskasta ja yksitoikkoista. Anusia säteili hyvää\ntuulta, Oleńkan kasvot tulivat yhä kalpeammiksi ja vakavammiksi, mustat\nkulmakarvat rypistyivät yhä enemmän, niin että häntä lopulta alettiin\nnimittää nunnaksi. Jotakin luostarisisaren tapaista hänessä olikin. Hän\nalkoi eläytyä siihen ajatukseen, että Jumala johtaa hänet surujen ja\nmurheitten kautta luostarin rauhaan.\n\nHän ei ollut enää sama tyttö, joka ennen heloittava puna poskilla ja\nsilmät onnea säteillen kiiti reessä sulhasensa Andrzej Kmicicin kanssa\nja nauroi niin että metsä kajahteli.\n\nKevät teki tuloaan. Lempeä ja lämmin tuuli alkoi keinutella Itämeren\njäästä vapautuneita aaltoja, puihin puhkesivat lehdet, kukkaset\naukaisivat terälehtensä, aurinko lämmitti yhä voimakkaammin, mutta\nonneton tyttö istui yhä vankina Taurogissa. Anusia ei halunnut paeta,\nja maassa oli yhä levottomampaa.\n\nMiekka ja tuli raivosivat aivan kuin ei armahduksen päivää koskaan\ntulisikaan. Ken ei ollut tarttunut miekkaan tahi keihääseen talvella,\nhän tarttui siihen keväällä, jolloin lumi ei kavaltanut jälkiä, metsä\nantoi paremman suojan ja lämmin helpotti sodankäyntiä.\n\nSanomia lensi Taurogiin kuin pääskysiä, väliin peloittavia, väliin\nlohdullisia. Molemmat antoivat tytölle aihetta rukoiluun, ja hän\nvuodatti kyyneliä milloin surusta, milloin ilosta.\n\nPuhuttiin koko kansan noususta. Niin paljon kuin oli puita Puolan\nmetsissä, niin paljon kuin huojui tähkiä sen pelloilla, niin paljon\nkuin öisin kimmelsi tähtiä Karpaattien ja Itämeren välillä, yhtä paljon\nnousi sotureita taistelemaan ruotsalaisia vastaan, karkoittamaan\nvihollista maasta.\n\nRuotsalaiset hukkuivat tähän joukkoon niinkuin tulvivaan virtaan.\n\nCzarnieckin nimi mainittiin yhä useammin. Se täytti pelolla viholliset,\nvaloi rohkeutta puolalaisten sydämiin. \"Hän on voittanut Kozienicen\nluona!\" — sanottiin yhtenä päivänä. — \"Hän on voittanut Jaroslawin\nluona!\" — kerrottiin viikkoa myöhemmin. — \"Hän on saanut voiton\nSandomirin luona!\" — kiiri kaukaa kaiku. Ihmeteltiin vain, miten\nruotsalaisilla yhä vielä riitti voimia niin suurten tappioitten jälkeen.\n\nViimein tuli uusi pääskysparvi ja sen mukana tieto, että Ruotsin\nkuningas oli joutunut umpikujaan jokien väliin koko armeijansa kanssa.\nLoppu näytti olevan aivan käsissä.\n\nSakowiczkin Taurogissa lakkasi tekemästä partioretkiään, ajoitti vain\nöisin kirjeitä ja lähetti niitä eri tahoille.\n\nMiekankantaja oli kuin päästään sekaisin. Joka ilta hän riensi Oleńkan\nluo kertomaan uutisia. Sotatanterelle alkoi tehdä vanhan soturin\nmieli. Viimein hän alkoi sulkeutua huoneeseensa ja miettiä jotakin\ntuntikausia. Kerran hän odottamatta kaappasi Oleńkan syliinsä,\npurskahti itkuun ja sanoi:\n\n— Sinä olet minulle rakas, tyttöni, mutta isänmaa on rakkaampi!\n\nSeuraavana päivänä hän oli kadonnut jäljettömiin.\n\nOleńka löysi vain kirjeen, jossa oli seuraavat sanat:\n\n\"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi! Rangaiskoon minua Jumala,\njos kovasydämisyys ja isällisen rakkauden puute ovat saaneet minut\njättämään sinut! Tuska oli suurempi kuin kärsivällisyyteni, enkä voinut\nenää olla paikoillani. Kun ajattelin, miten paljon tuolla vuotaa\npuolalaista verta _pro patria et libertate_ eikä minun veripisarani\nole tuossa virrassa, niin minusta tuntui, että taivaan enkelit minuun\nvihastuvat. Jos minä en olisi syntynyt pyhässä Samogitiassamme, jossa\nasuu _amor patriae_ ja miehuus, jos en olisi syntynyt aatelismieheksi\nja Billewicziksi, silloin olisin jäänyt luoksesi ja suojellut sinua.\nMutta jos sinä olisit mies, niin olisit tehnyt samoin, ja siksi sinä\nannat minulle anteeksi, että jätin sinut yksin niinkuin Danielin\njalopeurain luolaan. Kuten tätäkin Jumala armossaan suojeli, niin\nsinullakin on oleva parempi suojelija kuin minä, nimittäin Pyhä\nNeitsyt, Kuningattaremme.\"\n\nOleńka kostutti kyynelillään tämän kirjeen, mutta tunsi rakastavansa\nsetää tuon teon jälkeen vielä enemmän kuin ennen. Samaan aikaan syntyi\nTaurogissa suuri melu. Itse Sakowicz syöksyi tytön luo ja ottamatta\nhattua päästään kysyi raivon vallassa:\n\n— Missä on setänne?\n\n— Siellä, missä kaikki muutkin, paitsi petturit!\n\n— Te tiesitte siitä! — huusi Sakowicz. Tyttö astui lähemmäksi häntä,\nkatsoi häneen äärettömän halveksivasti ja sanoi:\n\n— Tiesin — entä sitten?\n\n— Neiti! Totisesti, jos ei ruhtinas... Te vastaatte ruhtinaalle!\n\n— En ruhtinaalle enkä hänen rengilleen! Menkää!\n\nJa hän osoitti sormellaan ovea.\n\nSakowicz puri hammasta ja meni.\n\nSamana päivänä kerrottiin kaikkialla Taurogissa voitosta, joka oli\nsaatu Warekin luona, ja niin suuri pelko valtasi kaikki ruotsalaisten\npuoluelaiset, että itse Sakowicz ei uskaltanut rangaista pappeja, jotka\njulkisesti lauloivat kirkoissa Te Deumia.\n\nSuuri taakka putosi Sakowiczin sydämeltä, kun muutamia viikkoja\nmyöhemmin Marienburgin edustalta tuli Boguslawilta kirje, jossa\nilmoitettiin, että Ruotsin kuningas oli päässyt pois satimesta jokien\nkulmauksesta. Mutta muut uutiset eivät olleet ilahduttavia. Ruhtinas\npyysi apujoukkoja ja käski jättämään Taurogiin vain sen verran\nsotaväkeä kuin oli aivan välttämätöntä sen puolustamiseen.\n\nLähtövalmiit ratsuväkijoukot lähtivät seuraavana päivänä ja niiden\njäljessä Ketling, Oettingen, Fitz-Gregory, sanalla sanoen kaikki\nhuomattavammat upseerit, paitsi Braun, joka oli Sakowiczille\nvälttämättömän tarpeellinen.\n\nTaurogi oli nyt vielä tyhjempi kuin ruhtinaan lähdettyä.\n\nAnusia ikävystyi ja alkoi sitä enemmän kiusata Sakowiczia. Sakowicz\ntaas alkoi miettiä, eikö olisi syytä siirtyä Preussiin, sillä sotaväen\nlähdettyä olivat kapinoitsijat taas tulleet rohkeammiksi ja uskalsivat\nlähestyä Taurogia. Billewiczit kokosivat viisisataa ratsumiestä\nkäsittävän joukon, johon kuului pikku aatelia ja talonpoikia. Nämä\nantoivat pahasti selkään heitä vastaan lähteneelle eversti Bützowille\nja puhdistivat säälimättä kaikki Radziwillin kylät.\n\nTappiolle joutunut Bützow tuli Sakowiczin turviin, ja ne tiedot,\njoita hän toi kapinan voimasta ja kasvamisesta, saivat Sakowiczin\nlopullisesti päättämään, että lähtisi Preussiin.\n\nToimeliaana miehenä hän sai lähtövalmistukset suoritetuksi kymmenessä\npäivässä, antoi tarpeelliset käskyt ja oli valmis lähtemään.\n\nMutta äkkiä hän sai kokea vastarintaa taholta, mistä hän sitä kaikkein\nvähimmin oli odottanut, nimittäin Anusian puolelta.\n\nAnusia ei ollenkaan halunnut lähteä Preussiin. Hänen oli Taurogissa\nhyvä olla. Liittoutuneitten \"puolueitten\" partioretket eivät häntä\nollenkaan peloittaneet, ja jos Billewiczit olisivat hyökänneet\nTaurogiin, niin hän olisi siitä iloinnut. Hän ymmärsi myös, että\nvieraalla maalla, saksalaisten keskuudessa, hän olisi ollut kokonaan\nriippuvainen Sakowiczista. Oleńka, jolle hän esitti ajatuksensa, oli\naivan samaa mieltä, vieläpä pyysi kyynelet silmissä häntä asettumaan\nlähtöä vastaan.\n\n— Täällä voimme vielä pelastua, jos ei tänään niin huomenna, — sanoi\nhän, — mutta siellä tuhoudumme kumpikin.\n\n— Älä ole huolissasi, kaunokaiseni! — sanoi Anusia. — Emme me astu\njalallammekaan pois Taurogista, ja lisäksi kiusaan vielä Sakowiczin\npahanpäiväiseksi.\n\n— Suokoon Jumala, että saisit sen toimeen.\n\n— Minäkö en saisi toimeen?... Saan sen toimeen ensiksikin sen vuoksi,\nettä hän tahtoo saada minut, ja toiseksi, koska hän, kuten luulen,\ntahtoo saada omaisuuteni. Hän voisi helposti suuttua minuun — ja\nvaikkapa haavoittaa sapelilla, mutta silloinhan hänen kaikki toiveensa\nraukeaisivat.\n\nOsoittautuikin, että Anusia oli oikeassa. Sakowicz tuli hänen luokseen\niloisena ja itseensä luottavana, mutta tyttö oli sangen halveksivan\nnäköinen.\n\n— Onko niin, — kysyi hän, — että te aiotte pelosta mennä Preussiin\nBillewiczejä pakoon?\n\n— En ollenkaan Billewiczejä pakoon enkä pelosta! — vastasi Sakowicz\nrypistäen kulmiaan. — On vain viisaampaa siirtyä sinne, koska sieltä\nvoi saada lisävoimia ja siten voimakkaammin ahdistaa konnia.\n\n— Onnea matkalle!\n\n— Mitä? Ette kai te luule, että lähden ilman teitä, toivoni armahin?\n\n— Ken on pelkuri, pankoon toivonsa pakoon, mutta ei minuun. Te olette\nliian tuttavallinen, hyvä herra! Jos tarvitsisin luottamusmiestä, niin\nette ainakaan te olisi se.\n\nSakowicz kalpeni kiukusta. Kyllä hän olisi näyttänyt, jos tuo tuossa ei\nolisi ollut Anusia Borzobohata. Mutta ottaen huomioon, kenen edessä hän\nseisoi, hän hillitsi itsensä, vääristi peloittavat kasvonsa nauruun ja\nsanoi aivan kuin leikillään:\n\n— Oh, en minä rupea kyselemään! Panen teidät vain vaunuihin ja vien\nmennessäni.\n\n— Niinkö? — kysyi tyttö. — Huomaan siis olevani vastoin ruhtinaan\nilmoituksia täällä vankina. Tietäkää, että jos sen teette, niin en\neläessäni enää vaihda sanaakaan kanssanne, sillä minä olen kasvanut\nLubnyssa ja halveksin sydämestäni pelkureita. Kunpa en olisi joutunut\ntämmöisiin käsiin! Herra Babinicz olisi voinut kuljettaa minua vaikkapa\ntuomiopäivään asti ympäri Liettuan, sillä hän ei pelännyt mitään!\n\n— Herran tähden! — huudahti Sakowicz. — Sanokaa minulle edes, minkä\nvuoksi ette tahdo lähteä Preussiin!\n\nMutta Anusia alkoi itkeä ja olla epätoivoisen näköinen.\n\n— Minut otettiin vangiksi kuin mikäkin tataarilaistyttö, vaikka olen\nruhtinatar Gryzeldan kasvatti eikä kenelläkään ole oikeutta minuun.\nOtettiin ja kuljetetaan, väkisin viedään meren taakse maanpakoon, pian\naikaan poltetaan tulikuumilla pihdeillä. Oi, Jumalani!\n\n— Pelätkää edes tuota Jumalaa, jota huudatte avuksenne! — huudahti\nSakowicz. — Kuka teitä aikoo polttaa tulikuumilla pihdeillä?\n\n— Auttakaa minua, kaikki pyhimykset! — toisti Anusia nyyhkyttäen.\n\nSakowicz ei tietänyt mitä tekisi. Hän oli tukehtua raivoon ja vihaan.\nJoinakin hetkinä hänestä tuntui, että hän menettää järkensä tahi että\nAnusia on tullut mielenvikaiseksi. Viimein hän lankesi tytön jalkoihin\nja vakuutti jäävänsä Taurogiin. Silloin tyttö alkoi pyytää häntä\nlähtemään, jos pelkää, ja sai hänet lopullisesti aivan toivottomaksi,\nniin että hän nousi pystyyn ja sanoi poistuessaan:\n\n— Hyvä! Me jäämme Taurogiin! Kohta nähdään myös, pelkäänkö minä\nBillewiczejä!\n\nSamana päivänä hän kokosi Butzowin joukon jäännökset ja omat miehensä\nja läksi lähiseuduilla majailevia Billewiczejä vastaan. Nämä eivät\nodottaneet mitään hyökkäystä, koska Taurogin ympäristössä oli jo\nuseita päiviä puhuttu, että sotaväki lähtisi pois Taurogista. Siksi\nSakowicz yllätti ja voitti heidät. Itse miekankantaja, joka oli joukon\njohtajana, pääsi hengissä taistelusta, mutta kaksi Billewicziä suvun\ntoista haaraa kaatui sekä kolmas osa sotilaista. Muut pakenivat eri\ntahoille. Muutamia kymmeniä vankeja Sakowicz toi mukanaan Taurogiin ja\nsurmautti heidät, ennenkuin Anusia ennätti pyytää heille armoa.\n\nTaurogin jättämisestä ei enää ollut puhetta, eikä se ollut\ntarpeellistakaan, sillä tämän uuden voiton jälkeen pysyttelivät\nkapinoitsijat taas edempänä.\n\nSakowicz tuli taas rohkeaksi ja kehui, että jos Lewenhaupt lähettäisi\nhänelle tuhat hyvää ratsumiestä, niin hän kukistaisi kapinan koko\nSamogitiassa. Mutta Lewenhaupt ei enää ollut niillä mailla. Anusia taas\nsuhtautui hänen kerskumisiinsa ilkeästi.\n\n— Suoriutuminen herra miekankantajasta, — sanoi hän, — kävi helposti...\nMutta jos siellä olisi ollut se, jota sekä ruhtinas että te pakenitte,\nniin luulenpa, että te olisitte hyvin mielellänne mennyt Preussiin\nmeren taakse ilman minuakin.\n\nTämä puhe loukkasi pahasti Sakowiczia.\n\n— Ensiksikään, — sanoi hän, — älkää kuvitelko, että Preussi on meren\ntakana, sillä meren takana on Ruotsi, ja toiseksi: ketä me, ruhtinas ja\nminä, sitten pakenimme?\n\n— Herra Babiniczia! — vastasi tyttö niiaten juhlallisesti.\n\n— Kunhan vain saan hänet joskus sapelin ulottuville!\n\n— Niin sapeli on kahvaa myöten sisällänne! Älkää kutsuko sutta metsästä!\n\nSakowiczilla ei todellakaan ollut halua kutsua tuota sutta metsästä,\nsillä niin rohkea mies kuin hän olikin, niin hän viimeisen sotaretken\njälkeen tunsi jonkinmoista pelkoa Babiniczia kohtaan. Ei voinut\nmyöskään tietää, miten pian saisi taas kuulla tuon peloittavan nimen.\n\nMutta ennenkuin sitä alettiin mainita kaikkialla Samogitiassa, tuli\neräänä päivänä sanoma, joka toisista oli riemullisin, mitä saada voi,\nmutta herätti Sakowiczissa pelkoa. Koko valtakunnassa sitä toisteltiin:\n\n— Varsova on valloitettu!\n\nMaa näytti lipuvan pois petturien jalkain alta ja koko ruotsalaisten\ntaivas romahtavan alas heidän päälleen kaikkine jumalineen, jotka\nsiellä tähän saakka olivat loistaneet kirkkaina kuin aurinko. Oli\nmelkein uskomatonta, että kansleri Oxenstierna oli vankina, Erskine\nvankina, Lewenhaupt vankina, samoin Wrangel ja itse suuri Wittenberg,\njoka oli valellut verellä koko Puolan ja valloittanut siitä puolet jo\nennen Kaarle Kustaan tuloa. Ja kuningas Jan Kasimir oli nyt voittaja ja\nryhtyi tuomitsemaan syyllisiä!\n\nTämä uutinen sai kaikki Taurogissa unohtamaan Sakowiczin äskeisen\nvoiton. Äsken niin peloittava Sakowicz pieneni kaikkien silmissä,\nomissaankin. Kapinalliset alkoivat taas käydä ruotsalaisten joukkojen\nkimppuun. Billewiczit olivat tointuneet viime tappiostaan ja\nlähestyivät taas lisätyin voimin.\n\nSakowicz ei tietänyt itsekään, mihin ryhtyisi ja mistä etsisi\npelastusta. Pitkiin aikoihin hän ei ollut saanut mitään tietoja\nruhtinas Boguslawista ja vaivasi turhaan päätään saadakseen selville,\nmissä tämä oli. Toisinaan valtasi hänet suuri levottomuus, ja hän\npelkäsi ruhtinaankin joutuneen vangiksi.\n\nTämä otaksuma, jonka monet hyvin varmasti lausuivat julki, sai\nSakowiczin epätoivoon, sillä ensiksikin hän piti ruhtinaasta, ja\ntoiseksi hän tiesi, että tuon hänen mahtavan suojelijansa kuoltua pahin\nvillipeto säilyttäisi henkensä Puolassa paremmin kuin hän, joka oli\nollut petturin oikea käsi.\n\nHänestä tuntui, että ei ollut enää muuta tehtävissä kuin välittämättä\nAnusian vastarinnasta paeta Preussiin etsimään leipää ja työtä.\n\n— Mutta miten käy, — ajatteli hän usein, — jos vaaliruhtinaskin taipuu\nPuolan kuninkaan vihaa peläten ja luovuttaa kaikki pakolaiset?\n\nEi ollut muuta keinoa pelastua pulasta kuin mahdollisesti pako meren\ntaakse Ruotsiin.\n\nKun tätä epävarmuutta ja näitä sieluntuskia oli jatkunut viikon verran,\nsaapui onneksi Boguslawin lähetti tuoden ruhtinaalta pitkän omakätisen\nkirjeen. Ruhtinas kirjoitti:\n\n \"Varsova on valloitettu ruotsalaisilta. Kuormastoni ja tavarani\n olen menettänyt. Myöhäistä on jo _recedere_, sillä kiihtymys minua\n vastaan on niin suuri, että amnestiaa ei ole ulotettu minuun. Minun\n mieheni on Babinicz lyönyt aivan Varsovan portilla. Ketling on\n vankina. Ruotsin kuningas, vaaliruhtinas ja minä Stenbockin kanssa\n menemme kaikkine joukkoinemme pääkaupunkia vastaan, missä päätaistelu\n tapahtuu. Carolus vannoo sen voittavansa, vaikka Jan Kasimirin\n taitava sodankäyntitapa tuottaa hänelle suurta haittaa. Elämme siinä\n toivossa, että nostoväki, jota Kasimirilla on muutamia kymmeniä\n tuhansia, hajaantuu koteihinsa tahi että sen ensi-innostus laimenee\n ja taistelukyky huononee. Suokoon Jumala, että jokin hajaannus\n tapahtuisi tuossa joukossa, silloin saattaisi Carolus tuottaa sille\n suuren tappion, vaikka mahdotonta on tietää, mitä sitten seuraa.\n Meidän kenraalimmekin kuiskuttelevat keskenään, että tuo kapina\n on kuin hydra, jolle kasvaa yhä uusia päitä. Heidän voimiensa yhä\n kasvaessa meidän voimamme vain vähenevät. Ei ole millä voisi aloittaa\n uuden sodan. Vaaliruhtinas on vaiti, kuten aina mutta ymmärrän hyvin,\n että jos kärsimme tappion taistelussa, hän ryhtyy seuraavana päivänä\n taistelemaan ruotsalaisia vastaan päästäkseen Kasimirin suosioon.\n Suokoon vain Jumala minun selviytyä tästä hengissä ja saada edes\n jonkin verran omaisuudestani pelastetuksi. On syytä pelätä pahinta.\n Senvuoksi myykää omaisuudestani kaikki, mitä voi rahaksi muuttaa,\n vaikkapa sitä varten pitäisi salaa ruveta kauppoihin liittoutuneitten\n kanssa. Menkää itse kaikkine joukkoinenne Birzeen, joka on lähempänä\n Kuurinmaata. Neuvoisin teitä menemään Preussiin, mutta siellä on\n piakkoin vaarallista olla, sillä heti Varsovan valloituksen jälkeen\n Babinicz sai määräyksen mennä Preussin kautta Liettuaan järjestämään\n kapinaa, ja hän polttaa ja hävittää kaikki matkan varrella. Tiedätte,\n että hän pystyy sen tekemään. Tahdoimme Bugin luona ottaa hänet\n kiinni, ja Stenbock lähetti häntä vastaan huomattavan joukon, mutta\n se on kadonnut jäljettömiin. Älkää antautuko tekemisiin Babiniczin\n kanssa, vaan kiiruhtakaa Birzeen. Kuumeestani olen kokonaan päässyt,\n sillä täällä on kaikkialla kuivia ylätasankoja eikä sellaisia soita\n kuin Samogitiassa. Jätän teidät Jumalan huomaan.\"\n\nVaikka Sakowicz ilostuikin kuultuaan ruhtinaan olevan elossa ja\nterveenä, niin tuon ilon saivat kuitenkin kirjeen huolestuttavat\nuutiset haihtumaan. Jos kerran ruhtinas aavisti, että voitto\npäätaistelussa ei kuitenkaan voisi parahtaa ruotsalaisten huonoja\nasioita, niin mitä saattoi odottaa tulevaisuudessa? Kenties ruhtinaan\njotenkuten onnistuu pelastua viekkaan vaaliruhtinaan avulla ja hän,\nSakowicz, pääsee ruhtinaan turviin, mutta mitä oli tehtävä nyt?\nMentäväkö Preussiin?\n\nSakowicz ymmärsi ilman ruhtinaan neuvojakin olla asettumatta Babiniczin\ntielle. Siihen puuttui häneltä sekä voimia että halua. Jäljellä oli\nmeno Birzeen, mutta sekin oli jo myöhäistä. Matkan varrella oli\nBillewiczien joukko ja monia muita kapinallisten joukkoja, jotka olivat\nvalmiit yhtymään toisiinsa ja lyömään hänen joukkonsa perinpohjin,\nmutta yhtymättäkin tekisivät koko matkan yhtämittaiseksi taisteluksi.\nOliko siis jäätävä Taurogiin? Sekin oli vaarallista, sillä tulossa oli\nBabinicz hirmuisen tataarilaisjoukon kanssa. Kaikki liittyvät häneen,\nryntäävät Taurogiin ja kostavat niin kamalasti, että sellaista ei ole\nennen kuultu.\n\nEnsikerran tuo äsken vielä itseensä luottava staarosta tunsi, että hän\nei keksinyt mitään neuvoa, että hän oli heikko ja avuton.\n\nSeuraavana päivänä hän kutsui neuvotteluun\n\nBützowin, Braunin ja muutamia muita upseereita.\n\nPäätettiin jäädä Taurogiin ja odottaa uutisia Varsovasta.\n\nMutta Braun meni tästä neuvottelukokouksesta heti toiseen, nimittäin\nAnusian luo.\n\nKauan he neuvottelivat keskenään. Viimein tuli Braun ulos, ja\nmielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan. Anusia taas riensi kiireesti\nOleńkan luo.\n\n— Oleńka, hetki on tullut! — huudahti hän jo kynnyksellä. — Meidän on\npaettava!\n\n— Milloin? — kysyi toimelias tyttö kalveten hiukan, mutta nousten\nsamassa seisomaan valmiina lähtemään vaikka heti.\n\n— Huomenna, huomenna! Braun on päällikkönä ja Sakowicz nukkuu\nkaupungissa, jonne herra Dzieszuk on kutsunut hänet pitoihin. Herra\nDzieszuk on liitossa kanssamme ja sekoittaa jotakin hänen viiniinsä.\nBraun sanoo lähtevänsä itse ja vievänsä mukanaan viisikymmentä\nratsumiestä. Oi, Oleńka, Oleńka, miten onnellinen olen!\n\nAnusia lensi neiti Billewiczin kaulaan ja alkoi syleillä häntä\nsemmoisen riemun vallassa, että Oleńka kysyi ihmeissään:\n\n— Mikä sinun on, Anusia? Kuinka sait Braunin taivutetuksi siihen?\n\n— Sain taivutetuksi? Sain kuin sainkin? Enkö ole sinulle vielä puhunut\nmitään? Oi, hyvä Jumala! Etkö tiedä mitään? Herra Babinicz tulee tänne!\nPolttaa, hävittää! Erään joukon hän on tuhonnut viimeistä miestä\nmyöten, on voittanut itsensä Stenbockin ja tulee niin nopeasti kuin\nkiiruhtaisi! Mutta kenenkähän luo hän mahtaa kiiruhtaa tänne? Sano,\nolenko minä mieletön?\n\nKyynelet loistivat Anusian silmissä. Oleńka pani kätensä ristiin,\nkohotti katseensa ja sanoi:\n\n— Kenen luo hän tulleekin, niin tasoittakoon Jumala hänen tiensä,\nsiunatkoon ja varjelkoon häntä!\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nKmicicillä oli heti alussa vaikea tehtävä suoritettavanaan, kun hän\npyrki Varsovasta Preussiin ja Liettuaan, sillä jo Serockissa oli\nvahva ruotsalaisjoukko, Kaarle Kustaa oli asettanut sen vartavasten\nsinne häiritsemään Varsovan piiritystä, mutta kun Varsova nyt oli\nvalloitettu, niin ei tuolla armeijalla ollut muuta tehtävää kuin\nestää niiden joukkojen eteneminen, jotka Jan Kasimir ehkä lähettäisi\nPreussiin ja Liettuaan. Sen johtajana oli taitava ja kokenut kenraali\nDouglas ja kaksi puolalaista petturia, Radziejowski ja Radziwill.\nNäillä oli kaksituhatta miestä parhainta jalkaväkeä ja yhtä paljon\nratsuväkeä sekä tykistöä. Heti kun nämä päälliköt saivat tiedon\nKmicicin retkestä, niin he asettivat hänen tielleen verkon kolmion\nmuotoon Bugin luona siten, että sen yhdellä sivulla oli Serock,\ntoisella Zlotorya ja kärkenä Ostroleka.\n\nKmicicin oli kuljettava tuon kolmion läpi, sillä hänellä oli kiire,\nja siitä oli tie lyhin. Hän huomasi kohta joutuneensa verkkoon, mutta\nei pelästynyt, koska oli tottunut tämmöiseen sodankäyntiin. Hän\narveli, että verkko oli pingoitettu liian laajalle alalle ja että\ntarpeen tullen voi pujahtaa sen silmukoista läpi. Ja mikä oli vielä\nihmeellisempää: vaikka häntä yhtä mittaa koetettiin pyydystää, niin\nhän ei vain livahtanut pyydystäjien käsistä, vaan itsekin ahdisteli\nheitä. Ensin hän meni Bugin yli Serockin luona, kulki joen rantaa\nWyszkowiin ja tuhosi Brariszczykin luona häntä kiinni ottamaan\nlähetetyn kolmensadan miehen vahvuisen ratsujoukon, josta ruhtinas\nBoguslaw kirjeessään mainitsi, niin perinpohjin, että siitä ei jäänyt\njäljelle ketään, joka olisi vienyt tiedon tappiosta päälliköille.\nItse Douglas kävi hänen kimppuunsa Dlugosiodlen luona, mutta hän löi\nruotsalaisen ratsujoukon pakoon ja pysytteli sen läheisyydessä ja\nmeni lopulta ruotsalaisten nähden uiden Narvan yli. Douglas jäi joen\nrannalle odottamaan proomuja, mutta ennenkuin ne saapuivat, tuli Kmicic\nyön pimeydessä taas joen yli takaisin ja sai hyökkäämällä ruotsalaisten\netuvartioita vastaan aikaan pelästystä ja sekamelskaa koko Douglasin\ndivisioonassa.\n\nVanha kenraali hämmästyi tätä tekoa, mutta seuraavana aamuna kasvoi\nhänen hämmästyksensä vielä suuremmaksi, kun hän sai tietää, että Kmicic\noli kiertänyt armeijan, palannut takaisin siihen paikkaan, josta hänet\noli ajettu pois kuin villipeto, saartanut Branszczykissa ruotsalaisten\nkuormaston, ottanut saalista ja kassan ja surmannut viisikymmenmiehisen\nsaattajiston.\n\nToisinaan meni useita päiviä niin, että ruotsalaiset näkivät paljain\nsilmin hänen tataarilaisensa näköpiirin reunassa, mutta eivät\nvoineet niitä saavuttaa. Sen sijaan teki herra Andrzej yhtä mittaa\nhyökkäyksiään. Ruotsalaiset sotilaat uupuivat, ja puolalaiset joukot,\njotka vielä palvelivat Radziejowskia, eivät olleet luotettavia. Väestö\ntaas oli kokonaan kuuluisan partioretkeilijän puolella. Hänellä oli\ntieto jokaisesta liikkeestä, pienimmänkin joukon toimista, jokaisesta\nkuormasta, joka sattui olemaan muista hiukan erillään. Usein näytti\nsiltä, kuin hän leikkisi ruotsalaisten kanssa, mutta se oli tiikerin\nleikkiä. Hän antoi tataarilaisten hirttää kaikki ottamansa vangit,\nniinkuin muuten ruotsalaiset itsekin menettelivät kaikkialla Puolassa.\nToisinaan näytti hillitön raivo valtaavan hänet, sillä hän hyökkäsi\nkuin uhkarohkeuden sokaisemana ylivoimaisia joukkoja vastaan.\n\n— Mielenvikainen johtaa tuota joukkoa! — sanoi hänestä Douglas.\n\n— Tahi hullu koira! — vastasi Radziejowski.\n\nBoguslaw oli sitä mieltä, että kumpikin nimitys oli paikallaan, mutta\nhänen täytyi myöntää, että tuo johtaja myös oli kuuluisa soturi.\nYlpeänä hän kertoi kaataneensa kahdesti omin käsin maahan tuon ritarin.\n\nHäntä vastaan Babinicz rajuimmin hyökkäilikin. Hän aivan\nsilminnähtävästi etsi ruhtinasta ja vainottunakin vainosi.\n\nDouglas arvasi, että tässä täytyi olla takana yksityistä vihaa.\n\nRuhtinas ei kieltänyt sitä, mutta ei myöskään antanut mitään\nselityksiä. Hän maksoi Babiniczille samalla mitalla ja määräsi\nChowariskin esimerkkiä seuraten palkinnon hänen päästään. Kun tästä ei\nollut apua, päätti hän käyttää hyväkseen Kmicicin vihaa ja sen avulla\nhoukutella hänet ansaan.\n\n— On häpeä, että puuhaamme näin kauan tuon rosvon kanssa! — sanoi hän\nDouglasille ja Radziejowskille. — Hän kiertelee ympärillämme niinkuin\nsusi lammastarhan läheisyydessä ja livahtaa aina käsistämme. Minä menen\nhäntä vastaan pienen joukon kanssa, ja kun hän hyökkää kimppuuni, pidän\npuoliani, kunnes te tulette avuksi. Sitten emme enää päästä häntä\nlivistämään.\n\nDouglas, joka jo kauan sitten oli kyllästynyt tähän takaa-ajoon, ei\npannut sanottavasti vastaan, mutta sanoi kuitenkin, että hänellä ei\nole oikeutta eikä velvollisuutta panna yhden rosvon kiinni ottamiseksi\nvaaraan niin korkea-arvoisen henkilön ja kuningasten sukulaisen henkeä.\nKun ruhtinas kuitenkin pysyi ehdotuksessaan, niin Douglas suostui.\nPäätettiin, että ruhtinas lähtee liikkeelle viidensadan ratsumiehen\nkanssa, joiden jokaisen selän taakse sijoitetaan musketilla varustettu\njalkamies. Tällä viekkaudella aiottiin johtaa Babinicz harhaan.\n\n— Hän ei voi pidättää itseään, kun kuulee, että vain viisisataa\nratsumiestä on liikkeessä, vaan hyökkää ehdottomasti kimppuun, —\nsanoi ruhtinas. — Mutta kun jalkaväki ampuu heitä vasten silmiä, niin\ntataarilaiset hajaantuvat kuin tuhka tuuleen. Hän itse joko kaatuu tahi\njoutuu elävänä käsiimme.\n\nTämä suunnitelma pantiin nopeasti ja huolellisesti täytäntöön. Kahta\npäivää aikaisemmin laskettiin liikkeelle tieto, että viisisataa\nratsumiestä ruhtinas Boguslawin johdolla lähtee retkelle. Kenraalit\nolivat varmat siitä, että paikallinen väestö veisi tämän tiedon\nBabiniczille. Niin kävikin.\n\nRuhtinas lähti keskellä pimeätä yötä Wasowiin ja Jelonkaan, meni\nCzerewinassa joen yli, pysähdytti ratsuväen avoimelle kedolle ja\nsijoitti jalkaväen sen vieressä olevaan viidakkoon, josta se voi\nnopeasti hyökätä esille. Sillä välin oli Douglasin kuljettava Narvan\nrantaa pitkin ollen menevinään Ostrolekaan. Radziejowskin taas oli\nkevyen ratsuväen kanssa lähdettävä liikkeelle Ksiezopolesta.\n\nEi kukaan näistä kolmesta päälliköstä tietänyt tarkoin, missä Babinicz\ntällä hetkellä oli, sillä talonpojilta ei saanut mitään tietoja eivätkä\nratsumiehet kyenneet ottamaan kiinni tataarilaisia. Douglas otaksui\nBabiniczin pääjoukon olevan Sniadowin luona, ja hän aikoi saartaa sen,\njotta voisi katkaista Babiniczin paluutien, jos tämä käy ruhtinas\nBoguslawin kimppuun.\n\nKaikki näytti olevan suotuisaa ruotsalaisten alkeille. Kmicic oli\ntodellakin Sniadowissa, ja heti kun hän sai tiedon Boguslawin retkestä,\nhän painautui metsään hyökätäkseen siitä ulos Czerewinan luona.\n\nKääntyessään poispäin Narvasta Douglas muutamia päiviä myöhemmin\nnäki tataarilaisten jälkiä ja seurasi niitä kulkien siis Babiniczin\njäljessä. Helle rasitti kauheasti hevosia ja rautapukuisia ratsumiehiä,\nmutta kenraali kulki eteenpäin siitä välittämättä, sillä hän oli nyt\naivan varma siitä, että hän yllättää Babiniczin joukon juuri silloin,\nkun se on taistelussa.\n\nKaksi päivää kestäneen etenemisen jälkeen tultiin niin lähelle\nCzerewinaa, että talojen savut jo näkyivät. Silloin Douglas pysähtyi,\nasetti vartijat kaikille teille ja pienimmillekin poluille ja alkoi\nodottaa.\n\nMuutamat upseerit tahtoivat vapaaehtoisesti lähteä heti hyökkäämään,\nmutta hän pidätti heitä sanoen:\n\n— Kun Babinicz käytyään ruhtinaan kimppuun huomaa, että hän ei ole\ntekemisissä ainoastaan ratsuväen, vaan myös jalkaväen kanssa, on\nhänen pakko peräytyä, eikä hän voi tulla takaisin muuten kuin entisiä\njälkiään, ja silloin hän tulee suoraan meidän syliimme.\n\nEi ollut siis muuta tehtävää kuin höristää korviaan ja kuunnella, joko\nkohta alkaa kuulua tataarilaisten ulvontaa ja ensimmäisiä musketin\nlaukauksia.\n\nKului kuitenkin koko päivä täyden hiljaisuuden vallitessa metsässä,\naivan kuin ei yksikään sotamies koskaan olisi siihen jalallaan astunut.\n\nDouglas alkoi menettää kärsivällisyyttään ja lähetti yötä vastaan\npienen tiedustelujoukon kedolle päin käskettyään sen noudattaa mitä\nsuurinta varovaisuutta.\n\nTiedustelujoukko palasi yösydännä näkemättä mitään ja saamatta mitään\ntoimeen. Aamun sarastaessa lähti Douglas itse koko sotavoimansa kanssa\nliikkeelle.\n\nMuutamia tunteja kuljettuaan hän tuli paikalle, joka oli täynnä\nmerkkejä siitä, että siinä oli ollut sotilasleiri. Löydettiin\nkorpunpalasia, särkynyt lasi, vaateriekaleita ja patruunavyö sitä\nmallia, jota ruotsalaiset sotamiehet käyttivät. Selvää oli, että siinä\npaikassa oli ollut Boguslawin jalkaväki, mutta nyt sitä ei näkynyt\nmissään. Edempänä suoperäisellä niityllä huomasivat Douglasin etujoukot\njoukon ratsuväen hevosten jälkiä ja niityn reunalla pienempien\ntataarilaisten hevosten jälkiä. Vielä edempänä oli hevosen raato,\njosta sudet jo olivat vetäneet sisälmykset esille. Nähtävästi Boguslaw\noli vetäytynyt takaisinpäin ja Babinicz seurannut jäljessä. Douglas\nymmärsi, että jotakin erikoista oli sattunut.\n\nMutta mitä? Siihen hän ei saanut vastausta. Douglas rupesi miettimään.\nÄkkiä hänen mietiskelynsä keskeytti eräs etujoukkoihin kuuluva upseeri.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Viidakossa näkyy pieni ryhmä\nmiehiä. He seisovat liikkumattomina ikäänkuin vahdissa. Pysähdytin\netujoukot ja tulin ilmoittamaan tästä teidän ylhäisyydellenne.\n\n— Ovatko ne ratsu- vaiko jalkamiehiä?\n\n— Jalkaväkeä, niitä on neljä tahi viisi yhdessä, ei voi aivan tarkkaan\nnähdä, kun oksia on edessä.\n\nMutta niiden puvuissa näytti olevan keltaista niinkuin meidän\nmuskettisotureillamme.\n\nDouglas kannusti hevostaan, ratsasti kiireesti etujoukkoon ja syöksähti\neteenpäin. Harvan metsikön läpi näkyi ryhmä sotamiehiä, jotka\nliikkumatta seisoivat puun juurella.\n\n— Ne ovat meikäläisiä! — sanoi Douglas. — Ruhtinaan täytyy olla lähellä.\n\n— Omituista! — sanoi hetken kuluttua upseeri.\n\n— He seisovat vahdissa, mutta yksikään heistä ei sano mitään, vaikka\nheidän täytyy kuulla lähestymisemme.\n\nTässä loppui viidakko ja alkoi metsän reuna. Siinä näkyi neljä miestä\nseisomassa vierekkäin ja katselemassa maahan. Jokaisen pään kohdalta\nkohosi kohtisuoraan ylös musta nuora.\n\n— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi äkkiä upseeri.\n\n— Nuo miehet on hirtetty!\n\n— Niin on! — vastasi Douglas.\n\nHe lähtivät kulkemaan kiireemmin ja olivat pian ruumiitten luona. Neljä\njalkamiestä riippui silmukoissa vieretysten kuin neljä lintua jalat\nvain tuuman päässä maasta, sillä oksa oli matalalla.\n\nDouglas silmäsi niihin jokseenkin välinpitämättömästi ja lausui sitten\naivan kuin itsekseen:\n\n— Nyt tiedämme, että niinhyvin ruhtinas kuin Babiniczkin ovat tästä\nkulkeneet.\n\nJa hän vaipui taas mietteisiin, sillä hän ei tietänyt oikein itsekään,\noliko hänen kuljettava eteenpäin tuota metsäpolkua vai mentävä\nOstrolekaan johtavalle valtatielle.\n\nPuoli tuntia myöhemmin löydettiin vielä kaksi ruumista. Nähtävästi ne\nolivat rosvoja tahi sairaita, jotka Babiniczin tataarilaiset olivat\nottaneet kiinni seuratessaan ruhtinasta.\n\nMutta miksi ruhtinas oli peräytynyt?\n\nDouglas tunsi liian hyvin hänen rohkeutensa ja hänen päällikkötaitonsa\nvoidakseen hetkeäkään epäillä ruhtinaalta puuttuneen päteviä syitä\nperäytymiseen. Jotakin oli täällä varmasti tapahtunut.\n\nVasta seuraavana päivänä asia selvisi. Saapui nimittäin kolmenkymmenen\nmiehen suuruinen ratsumiesjoukko Bies Kornian johdolla, jonka Boguslaw\noli lähettänyt ilmoittamaan, että Jan Kasimir oli lähettänyt Bugin\nyli Douglasia vastaan kuusituhatta liettualaista ja tataarilaista\nratsumiestä hetmani Gosiewskin johdolla.\n\n— Saimme sen tietää, - sanoi herra Bies,-ennenkuin Babinicz meidät\nsaavutti, sillä hän läheni varovasti ja hitaasti. Gosiewski on neljän\ntahi viiden penikulman päässä. Saatuaan tämän tiedon oli ruhtinaan\npakko nopeasti peräytyä yhtyäkseen herra Radziejowskiin, joka helposti\nolisi voinut kärsiä tappion. Koska kuljimme nopeasti, onnistui meidän\nyhtyä. Nyt on ruhtinas lähettänyt pieniä ratsumiesosastoja — kaikkiin\nsuuntiin ilmoittamaan asiasta teidän ylhäisyydellenne. Paljon heitä\njoutuu tataarilaisten tahi talonpoikien käsiin, mutta tämmöisessä\nsodassa sitä ei voi välttää.\n\n— Missä ruhtinas ja herra Radziejowski ovat?\n\n— Kahden penikulman päässä täältä, rannalla.\n\n— Onko ruhtinaalla koko sotavoima mukanaan?\n\n— Hänen täytyi erota jalkaväestä, joka on palaamassa tiheimpien metsien\nläpi välttääkseen tataarilaisia.\n\n— Sellainen ratsuväki kuin tataarilaisten kulkee kaikkein pahimpienkin\ntiheikköjen läpi. Ei ole toiveita saada enää nähdä tuota jalkaväkeä.\nMutta siihen ei ole kukaan syypää, ja ruhtinas on menetellyt niinkuin\nkokenut sotapäällikkö.\n\n— Ruhtinas on lähettänyt melkoisen suuren partiojoukon Ostrolekaan\njohtaakseen hetmanin harhaan. Vihollinen ryntää viipymättä sinne\nluullen koko armeijamme olevan Ostrolekassa.\n\n— Se on hyvä! — sanoi Douglas ilostuen. — Laitamme herra hetmanille\nkuumat paikat!\n\nHetkeäkään viivyttelemättä lähdettiin liikkeelle, jotta tavattaisiin\nruhtinas Boguslaw ja Radziejowski. Nämä tavattiinkin vielä samana\npäivänä herra Radziejowskin suureksi iloksi, sillä hän pelkäsi vangiksi\njoutumista pahemmin kuin kuolemaa hyvin tietäen, että saisi kalliisti\nsovittaa petoksensa ja kaikki valtakunnalle tuottamansa onnettomuudet.\n\nNyt yhtyneessä ruotsalaisessa armeijassa oli yli neljätuhatta miestä,\njoten se saattoi toivoa hyvin selviytyvänsä hetmanista. Tällä oli tosin\nkuusituhatta ratsumiestä, mutta tataarilaisia — Babiniczin miehiä\nlukuunottamatta — ei voitu käyttää avoimessa hyökkäyksessä, ja itse\nGosiewski, vaikka olikin taitava soturi, ei osannut Czarnieckin tavoin\ninnostaa joukkoaan.\n\nDouglasille antoi kuitenkin paljon päänvaivaa kysymys, missä\ntarkoituksessa oikeastaan Jan Kasimir oli lähettänyt hetmanin Bugin\nyli. Ruotsin kuningas ja vaaliruhtinas olivat menossa Varsovaa vastaan,\nja siellä oli päätaistelu ennemmin tahi myöhemmin tapahtuva. Vaikka\nJan Kasimirilla olikin sotajoukko, joka oli miesluvultaan suurempi\nruotsalaisten ja brandenburgilaisten armeijaa, niin kuusituhatta\ntaistelukuntoista miestä oli sentään liian huomattava joukko, jotta\nPuolan kuningas olisi ilman pakottavaa syytä siitä luopunut.\n\nTotta oli, että Gosiewski pelasti Babiniczin tuhosta, mutta Babiniczin\npelastamiseksi ei kuninkaan olisi tarvinnut lähettää koko divisioonaa.\nTällä retkellä oli siis jokin salainen tarkoitus, josta ruotsalainen\nkenraali ei tarkkanäköisyydestään huolimatta päässyt selville.\n\nRuotsin kuninkaan kirje, joka tuli viikkoa myöhemmin, ilmaisi suurta\nlevottomuutta, melkeinpä pelkoa tämän retken johdosta, jonka tarkoitus\nsiinä lyhyesti selitettiin. Kaarle Kustaan käsityksen mukaan ei\nhetmania oltu lähetetty hyökkäämään Douglasin armeijan kimppuun ja\nLiettuaa auttamaan, sillä siellä oli ruotsalaisten muutenkin jo\nmahdoton viipyä, vaan tarkoituksena oli uhata Preussia ja nimenomaan\nsen itäistä osaa, jossa ei ollut sotaväkeä.\n\n \"Heidän pyrintönään on\", — kirjoitti kuningas, — \"järkyttää\n vaaliruhtinaan uskollisuus Marienburgin sopimusta ja Meitä kohtaan,\n mikä helposti voi onnistua, koska vaaliruhtinas on valmis samalla\n kertaa tekemään liiton Kristuksen kanssa perkelettä vastaan ja\n perkeleen kanssa Kristusta vastaan saadakseen etuja kummaltakin.\"\n\nKirje loppui kehoituksella Douglasille ponnistamaan kaikki voimansa\nestääkseen hetmania pääsemästä Preussiin, sillä jos tämä ei muutamaan\nviikkoon kykene sinne pääsemään, niin hänen on palattava Varsovaan.\n\nDouglas oli sitä mieltä, että hänelle annettu tehtävä ei ollenkaan\nmennyt yli hänen voimiensa. Vähän aikaa sitten hän oli melkoisen\nhyvällä menestyksellä vastustanut itse Czarnieckia eikä senvuoksi\npelännyt Gosiewskia. Hän ei tosin toivonut voivansa tuhota hänen\ndivisioonaansa, mutta oli varma siitä, että voisi estää sen etenemisen.\n\nTästä lähtien alkoivat molemmat armeijat taitavasti liikehtiä\nkoettaen kiertää toisensa ja samalla välttää ryhtymistä lopulliseen\ntaisteluun. Molemmat kenraalit kilpailivat keskenään valppaudessa,\nmutta Douglasilla oli sikäli yliote., että hän sai estetyksi hetmanin\npääsemästä ylemmäksi kuin Ostrolekaan. Babinicz ei ollenkaan\nkiiruhtanut yhtymään liettualaiseen divisioonaan, vaan kiinnitti\nhuomionsa siihen jalkaväkeen, joka Boguslawin oli täytynyt jättää\njälkeensä, kun hän lähti kiireesti tavoittamaan Radziejowskia.\nPaikallisten asukkaitten opastamina tataarilaiset seurasivat noita\nsotamiehiä yöt päivät ja surmasivat jokaisen, joka oli varomaton\ntahi jäi jälkeen. Elintarpeitten puute pakotti viimein ruotsalaiset\njakautumaan pieniin osastoihin, joiden oli helpompi hankkia ravintonsa,\nmutta juuri tätä Babinicz oli odottanutkin.\n\nHän jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, joista yhtä johti hän itse,\ntoista Akbah-Ulan ja kolmatta Soroka, ja muutamassa päivässä hän\nteki lopun melkein koko ruotsalaisjoukosta. Se oli yhtämittaista\nihmismetsästystä metsissä ja viidakoissa, jotka kaikuivat huudoista,\nrytinästä, laukauksista ja vaikertelusta.\n\nTämä teki Babiniczin nimen laajalti tunnetuksi masurilaisten\nkeskuudessa. Hänen joukkonsa kokoontuivat ja yhtyivät Gosiewskin\narmeijaan, mutta silloin oli hetmani, jonka retki pääasiassa oli ollut\nvain mielenosoitus, jo saanut kuninkaalta käskyn palata Varsovaan.\nBabinicz sai vain vähän aikaa nauttia tuttujensa seurasta, nimenomaan\nZagloban ja Wolodyjowskin, jotka laudalaisten johtajina olivat hetmanin\nmukana. Molemmat nuoret everstit olivat hyvin harmissaan siitä, että\neivät sillä kertaa voineet saada mitään toimeen Boguslawia vastaan,\nmutta Zagloba lohdutti heitä täyttämällä ahkeraan heidän pikarinsa ja\npuhuen tähän tapaan:\n\n— Ei se mitään haittaa! Jo toukokuusta asti olen hautonut päässäni\nsotajuonia, enkä minä koskaan vielä ole suotta ponnistellut. Minulla on\njo valmiina muutamia aivan erinomaisia tuumia, mutta ei ole nyt aikaa\npanna niitä täytäntöön, vaan se tapahtuu vasta Varsovan luona, jonne\nkaikki kiiruhdamme.\n\n— Minun on mentävä Preussiin! — vastasi Babinicz. — En ole siis\nVarsovan luona mukana.\n\n— Luuletteko todellakin pääsevänne Preussiin asti? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menen Preussiin, ja sen\nlupaan teille pyhästi, että teen siellä puhdasta jälkeä. Minun\ntataarilaisteni sormet syyhyvät jo täällä kovin, mutta olen uhannut\nhirsipuulla jokaisesta väkivaltaisesta teosta. Preussissa sen sijaan\nsaa minut oma halunikin hieman riehumaan. Minäkö en pääsisi sinne\ntunkeutumaan? Teille se ei onnistunut, mutta se on aivan eri asia,\nsillä helpompi on tukkia tie suurelta armeijalta kuin minun joukkoni\nkaltaiselta, helposti piiloon pujahtavalta joukolta. Usein olen ollut\nviidakossa piilossa ja Douglas on kulkenut aivan vierestäni ohi mitään\nhuomaamatta. Douglas lähtee varmasti seuraamaan teitä ja jättää minulle\ntien vapaaksi.\n\n— Olette, kuulemma, pitänyt häntä lujilla! — sanoi Wolodyjowski\ntyytyväisenä.\n\n— Niin, tuota lurjusta! — lisäsi Zagloba. — Hän kuuluu hikoilleen niin,\nettä muutti joka päivä paitaa. Te olette hoidellut häntä yhtä hyvin\nkuin Chowanskia, ja minun täytyy sanoa, että en itsekään olisi tätä\nparemmin tehnyt, vaikka jo herra Koniecpolski sanoi, että sissisodassa\nei kukaan vedä vertoja Zagloballe.\n\n— Minusta näyttää mahdolliselta, — sanoi Wolodyjowski Kmicicille, —\nettä jos Douglas palaa takaisin, niin hän jättää Boguslawin tänne\nsotimaan teitä vastaan.\n\n— Suokoon Jumala sen! Itsekin olen sitä toivonut, — vastasi Kmicic\nvilkkaasti. — Jos minä etsin häntä ja hän minua, niin kai me löydämme\ntoisemme. Kolmatta kertaa hän ei enää saane syöstyksi minua satulasta,\nmutta jos hän sen tekee, niin en minä enää nouse maasta. Muistan hyvin\nopettamanne temput ja kaikki lyönnit. Harjoittelen joka päivä Sorokan\nkanssa, että käteni ei kangistuisi.\n\n— Mitäpä sotajuonet toimittavatkaan! — huudahti Wolodyjowski. — Sapeli,\nse on poikaa!\n\nTämä lausuma loukkasi hiukan Zaglobaa. Hän vastasi heti:\n\n— Jokainen tuulimylly luulee, että pääasia on siivillä huiskiminen, ja\ntiedättekö miksi, herra Michal? Koska sillä on akanoita katon alla,\ntoisin sanoen päässä. Sotataidon perusteena ovat sotajuonet, muutenhan\nRoch Kowalski voisi olla suurhetmani ja te täysi kenttämarsalkka.\n\n— Mitä herra Kowalski hommailee? — kysyi Kmicic.\n\n— Herra Kowalski? Nyt hänellä jo on rautakypärä päässä, ja sehän\non paikallaan, sillä pitäähän kaalinpään päällä olla padan kansi.\nHän kahmaisi paljon saalista Varsovasta ja on siirtynyt ruhtinas\nPolubinskin husaarijoukkoon. Hän tulee joka päivä luoksemme telttaan ja\nkatselee syrjäsilmällä, näkyisikö jostakin olkien seasta pullon kaula.\nEn saa paranemaan tuota poikaa juoppoudesta. Hyvä esimerkki ei vaikuta\nmitään. Olen hänelle ennustanut, että hän saa vielä katua eroamistaan\nlaudalaisesta rykmentistä. Lurjus! Kiittämätön! Palkaksi monista\nhyvistä töistäni, jotka olen häntä kohtaan tehnyt, hän on minut tuolla\ntavoin hylännyt.\n\n— Te haukutte aina Kowalskia, — sanoi Wolodyjowski, — mutta hän on\nkuitenkin silmäteränne.\n\n— Pidän hänestä enemmän kuin teistä, herra Michal, koska en milloinkaan\nole voinut sietää rakastuneita narreja, jotka heti, kun näkevät jonkin\ntytön hameen häilähtävän, alkavat kieppua kuin väkkärä.\n\n— Taikka niinkuin ne Kazanowskien apinat, joitten kanssa taistelitte!\n\n— Naurakaa, naurakaa, saatte ensikerralla itse valloittaa Varsovan!\n\n— Tekö muka sen valloititte?\n\n— Kuka Krakovan portin expugnavit? Kuka sai toimeen, että kenraalit\notettiin vangiksi? Ne istuvat nyt vedellä ja leivällä Zamośćiessa, ja\nkun Wittenberg katsoo Wrangeliin, niin hän sanoo: \"Zagloba on pannut\nmeidät tänne!\" — ja sitten he molemmat itkeä vetistelevät. Jos herra\nSapieha ei olisi sairas ja olisi täällä läsnä, min hän sanoisi teille,\nkuka ensimmäisenä puisteli irti ruotsalaisen luteen varsovalaisnahalta.\n\n— Hyvät ystävät! — huudahti Kmicic. — Tehkää minulle se palvelus, että\nlähetätte minulle tiedon tuosta taistelusta, joka on tulossa Varsovan\nedustalla. Lasken sormillani öitä ja päiviä enkä saa rauhaa, ennenkuin\nsaan tietää jotakin varmaa.\n\nZagloba pani sormen otsalleen.\n\n— Kuulkaa nyt minun politiikkaani, — sanoi hän, — sillä se, mitä\nnyt sanon, toteutuu yhtä varmasti... kuin että tuo pikari seisoo\nedessäni... Eikö se seiso?\n\n— Kyllä, kyllä! Puhukaa!\n\n— Tuossa päätaistelussa me joko joudumme tappiolle tahi voitamme...\n\n— Sen tietää jokainen! — keskeytti Wolodyjowski.\n\n— Parempi olisi, että olisitte vaiti ja oppisitte, herra Michal!\nOtaksukaamme, että joudumme tässä taistelussa tappiolle. Tiedättekö,\nmiten silloin käy? Kas, ettepä tiedäkään, sillä jopa pyörittelette\npikku viiksiänne kuin jänis. Mutta minäpä sanon teille: ei käy\nmitenkään!\n\nKmicic, joka oli hyvin tulinen mies, nousi seisomaan, iski pikarinsa\npöytään ja huusi:\n\n— Te puhelette pötyä!\n\n— Sanon teille, että ei käy mitenkään! — lausui Zagloba. — Te nuoret\nette ymmärrä, että niinkuin asiat nyt ovat, kuninkaamme, rakas\nisänmaamme, sotajoukkomme voivat joutua tappiolle viidessäkymmenessä\ntaistelussa perätysten... ja sota jatkuu vain entiseen tapaan,\naateli lähtee taisteluun, ja sen esimerkkiä seuraavat alemmat\nsäädyt... Jos yhdellä kertaa ei onnistuta, niin onnistutaan toisella,\ntahi seuraavalla, siihen asti kunnes vihollinen uupuu. Mutta kun\nruotsalaiset joutuvat tappiolle yhdessäkin suuremmassa taistelussa,\nniin piru heidät perii auttamattomasti ja vaaliruhtinaan vielä\nkaupanpäällisiksi.\n\nZagloba innostui, tyhjensi pikarinsa, iski sen pöytään ja jatkoi:\n\n— Kuunnelkaa nyt tarkoin, sillä ette te kenen suusta tahansa kuule\ntämmöistä, koska kaikki eivät kykene näkemään suurpiirteisesti! Moni\najattelee: mikä vielä tulee kohtaloksemme? Paljonko taisteluita,\npaljonko tappioita, jommoisia Caroluksen kanssa sotiessa aina on\nodotettavissa, paljonko kyyneleitä, verenvuodatusta ja koettelemuksia\ntulee vielä osallemme? Ja moni on epätoivoissaan, moni herjaa laupiasta\nJumalaa ja Pyhää Neitsyttä... Mutta minä sanon teille: tiedättekö, mikä\nodottaa noita vandaalimaisia vihollisiamme? Tuho! Tiedättekö, mikä\nodottaa meitä? Voitto! Kenties he lyövät meidät vielä sata kertaa...\nhyvä! Mutta me lyömme heidät sadannella yhdennellä kerralla, ja silloin\non juttu lopussa.\n\nTämän sanottuaan Zagloba sulki hetkeksi silmänsä, mutta avasi ne sitten\näkkiä, katsoi säihkyvin katsein eteensä ja huudahti äkkiä täyttä\nkurkkua:\n\n— Voitto! Voitto! Kmicic punastui riemusta.\n\n— Jumal'auta, hän on oikeassa! Se siitä tulee lopuksi!\n\n— Täytyy tunnustaa, että teillä on järkeä päässä! — sanoi Wolodyjowski.\n— Vihollinen voi valloittaa Puolan, mutta ei pitää sitä vallassaan,\nvaan loppujen lopuksi hänen on mentävä tiehensä.\n\n— Ahaa, onko järkeä päässäni! — sanoi Zagloba ilostuneena kehumisesta.\n— Koska niin on, niin ennustan teille vielä lisää... Jumala\nauttaa oikeamielisiä! Te (hän kääntyi Kmicicin puoleen) voitatte\nRadziwill-petturin, menette Taurogiin, vapautatte tytön, otatte hänet\nvaimoksenne, saatte paljon lapsia... Kuivukoon kieleni, jos ei käy\nniinkuin sanon... Herran tähden! Älkää kuristako minua kuoliaaksi!\n\nVaroitus oli paikallaan, sillä Kmicic oli ottanut Zagloban syliinsä,\nkohottanut ilmaan ja alkanut häntä niin puristaa, että ukon silmät\njo mulkoilivat. Mutta tuskin hän oli päässyt taas jaloilleen ja\nvetänyt hiukan henkeä, kun jo Wolodyjowski innostuneena tarttui hänen\nkäsivarteensa.\n\n— Nyt on minun vuoroni! Sanokaa, mikä minua odottaa?\n\n— Jumala siunaa teitä, herra Michal! Oma tylleröisenne lahjoittaa\nteille koko parven... älkää pelätkö! — Uh!\n\n— Vivat — huudahti Wolodyjowski.\n\n— Mutta ensin teemme selvän ruotsalaisista!\n\n— Teemme! Teemme! — huudahtivat molemmat nuoret everstit kalistaen\nsapeleitaan.\n\n— Vivat! Voitto!\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nViikkoa myöhemmin saapui Kmicic vaaliruhtinaan Preussin rajalle\nRajgrodiiin. Hän oli päässyt sinne verraten helposti, sillä vahan ennen\nhetmanin lähtöä hän oli painautunut metsiin ja ollut niin piilossa,\nettä Douglas luuli hänen tataarilaistensakin lähteneen koko divisioonan\nmukana Varsovaan, minkä vuoksi hän oli jättänyt vain vähäisiä joukkoja\nnäitä seutuja suojelemaan.\n\nDouglas itse lähti seuraamaan Gosiewskin jäljessä, ja hänen mukanaan\nolivat Radziejowski ja Radziwill.\n\nKmicic sai tietää tästä jo ennenkuin meni rajan yli ja oli hyvin\nharmissaan, kun ei saanut kohdata silmästä silmään verivihollistaan,\njoka kenties saisi rangaistuksensa jonkun toisen kädestä, luultavimmin\nWolodyjowskin, joka niinikään oli vannonut kostavansa hänelle.\n\nKun hän ei siis voinut kostaa petturille isänmaan kärsimiä\nonnettomuuksia ja niitä vääryyksiä, jotka häntä itseään olivat\nkohdanneet, min hän kohdisti kostonsa sitä kauheampana vaaliruhtinaan\nalueisiin.\n\n298\n\nJo samana yönä kuin tataarilaiset sivuuttivat rajapyykin, kajasti\ntaivas tulipaloista ja kuului sodan jalkoihin joutuneitten ihmisten\nvalitus. Ken osasi puolankielellä pyytää armahdusta, sai päällikön\nkäskystä armon, mutta saksalaiset uudisasutukset, siirtolat, kylät ja\nkauppalat muuttuivat tuhkaläjiksi, ja kauhistuneet asukkaat joutuivat\nmiekan uhreiksi.\n\nEi öljy leviä niin nopeasti meren pinnalla, kun purjehtijat sitä\nkaatavat siihen asetellakseen aaltoja, kuin levisi tataarilaisten ja\nvapaaehtoisten joukko yli siihen asti rauhallisten ja turvallisten\nseutujen. Oli kuin jokainen tataarilainen olisi osannut jakaantua\nkahtia tahi kolmia ennättääkseen useampaan paikkaan yht'aikaa\npolttamaan ja ryöstämään. Ei säästetty edes viljapeltoja eikä\npuutarhojen puita.\n\nKmicic oli niin kauan hillinnyt tataarilaisiaan, että kun hän vihdoin\npäästi ne valloilleen kuin petolinnut, niin he aivan hekumoivat\nsurmatessaan ja hävittäessään kaiken. Toinen pyrki olemaan toistaan\netevämpi, ja kun he eivät voineet ottaa vankeja, niin he aamusta iltaan\nsuorastaan uivat ihmisveressä.\n\nItse Kmicic, jonka sydämessä oli paljon viileyttä, päästi sen\ntäydellisesti valloilleen, ja vaikka häh itse ei tahrinut\nkäsiään aseettomien verellä, niin hän mielellään kuitenkin näki\nsen virtailevan. Hänen mielensä oli rauhallinen, eikä omatunto\nhäntä soimannut, sillä tuohan oli muukalaisten ja lisäksi vielä\nkerettiläisten verta. Luulipa hän vielä tekevänsä Jumalalle ja\nvarsinkin Pyhälle Neitsyelle otollisen teon.\n\nOlihan vaaliruhtinas, tuo Puolan vasalli, joka eli Puolan armoilla,\nensimmäisenä nostanut kätensä hallitsijaansa vastaan. Hän oli siis\nrangaistuksen ansainnut, ja Kmicic oli ainoastaan Jumalan vihan\nvälikappale.\n\nSenvuoksi hän iltaisin rauhallisena sormieli rukousnauhaansa palavien\nsaksalaisten kylien tulen valossa, ja kun ahdistettujen huudot\nsotkivat hänen laskunsa, aloitti hän alusta, jotta ei olisi huolimaton\nhartaudenharjoituksessa.\n\nMutta ei vain vihaa ja murhanhimoa ollut hänen sydämessään, vaan siinä\nliikkui hurskaitten tunteitten ohella muitakin, jotka liittyivät\nentisaikain muistoihin. Usein johtui hänen mieleensä se aika, jolloin\nhän ahdisti Chowanskia saaden siitä niin paljon kunniaa, ja hänen\nentiset toverinsa astuivat ilmi elävinä hänen silmiensä eteen. Kaikki\nne kituivat nyt helvetissä, mutta jos ne nyt voisivat olla täällä, niin\nsaisivatpa ne kahlata veressä tekemättä syntiä ja olla valtakunnalle\nhyödyksi!\n\nJa herra Andrzej huokasi ajatellessaan, miten turmiollista on hillitön\nomavaltaisuus, se kun jo aikaisessa nuoruudessa sulkee tien hyviin\ntekoihin ainaiseksi.\n\nEnimmän hän kuitenkin muisteli Oleńkaa. Mitä syvemmälle Preussiin\nhän tunkeutui, sitä enemmän kirveli sydämen haavoja, aivan kuin\nne tulipalot, jotka levisivät hänen ympärillään, myös olisivat\nvoimistuttaneet sydämen paloa. Joka päivä hän puhui sydämessään tytölle:\n\n— Kyyhkyläiseni armas, kenties olet minut jo unhottanut, tahi jos minua\nmuistat, niin vain viha täyttää sydämesi. Mutta kaukana ja lähellä,\nyöllä ja päivällä, työssä isänmaan hyväksi ja vaarojen keskellä minä\naina ajattelen sinua, ja sieluni lentää luoksesi yli metsien ja vuorten\nkuin lintu laskeutuakseen väsyneenä sinun jalkoihisi. Isänmaan ja sinun\ntähtesi olen valmis vuodattamaan kaiken vereni, mutta voi minua, jos\nainaiseksi olet karkoittanut minut sydämestäsi!\n\nNäissä mietteissä hän kulki rajalinjaa yhä korkeammalle pohjoista\nkohti, poltti ja hävitti ketään säästämättä. Ääretön ikävä valtasi\nhänet. Hän olisi tahtonut jo seuraavana päivänä olla Taurogissa, mutta\nedessä oli vielä pitkä ja vaikea matka, sillä kaikki kirkonkellot\nPreussissa soivat hälyyttäen kansaa kokoon.\n\nKen kynnelle kykeni, tarttui aseihin kauheata vihollista vastaan.\nApujoukkoja tuli hyvin kaukaisiltakin seuduilta, renkipojistakin\nmuodostui taistelujoukkoja, ja pian oli jokaista tataarilaista kohti\nkaksikymmentä talonpoikaa.\n\nKmicic iski noihin joukkoihin kuin salama, hakkasi maahan, hajoitti\nja hirtti, pujahti pois ja ilmestyi yht'äkkiä taas tulenliekkien\nympäröimänä, mutta ei voinut enää edetä yhtä nopeasti kuin ennen.\nUsein täytyi hänen miehineen tataarilaiseen tapaan piileksiä\nviikkokausia viidakoissa tahi järvenrantain kaislikoissa. Kansa ajoi\nhäntä kuin sutta, ja hän purikin kuin susi, mutta ei tyytynyt vain\npuolustautumaan, vaan myös ahdisti.\n\nKoska hän oli toimissaan perinpohjainen, niin hän saattoi viipyä\nsamalla seudulla niin kauan, kunnes se oli tyystin hävitetty tulella\nja miekalla usean penikulman laajuudelta. Jollakin tavoin oli väestö\nsaanut tietää hänen nimensä, ja sitä nyt mainitsivat peloissaan kaikki,\nja sen maine kulki Itämereen saakka.\n\nBabinicz olisi kylläkin voinut taas palata Puolan alueelle ja\nruotsalaisista joukoista huolimatta rientää Taurogiin, mutta hän\nei tahtonut tehdä sitä, sillä hän tahtoi ennen kaikkea palvella —\nisänmaata. Mutta tuli sanomia, jotka innostuttivat väestöä jatkamaan\npuolustusta ja kostamaan, kun ne taas täyttivät Babiniczin sydämen\nsuurella surulla. Huhuttiin Varsovan luona tapahtuneen suuren taistelun\nja Puolan kuninkaan joutuneen siinä tappiolle. \"Kaarle Kustaa ja\nvaaliruhtinas ovat lyöneet kaikki Kasimirin joukot\", sanottiin\nPreussissa iloiten. \"Varsova on uudelleen valloitettu, tämä on suurin\nvoitto koko sodassa, ja nyt on Puola lopullisesti mennyttä.\"\n\nKaikki, jotka saatiin, vangeiksi ja jotka tataarilaiset asettivat\nhehkuville hiilille kuulustelussa, toistivat samaa. Liikkeellä oli,\nkuten sodan aikana on tavallista, paljon liioiteltuja ja epävarmoja\ntietoja. Muun muassa kerrottiin, että Jan Kasimirin armeija oli\ntäydellisesti tuhottu, hetmanit kaatuneet ja kuningas joutunut vangiksi.\n\nOliko kaikki siis lopussa? Uudelleen eloon herännyt ja voittoisa Puola\noli siis ollut vain harhanäky? Niin suuri voima, niin suuri sotajoukko,\nniin monet suuret miehet ja kuuluisat soturit: hetmanit, kuningas,\nCzarniecki voittamattomine divisioonineen, kaikki oli mennyttä, kaikki\noli haihtunut kuin savu. Tällä onnettomalla maalla ei siis enää ollut\nmuita puolustajia kuin yksityiset vapaaehtoiset joukot, jotka saatuaan\ntiedon tappiosta varmaankin hajaantuvat kaikkiin ilmansuuntiin.\n\nKmicic repi tukkaansa ja väänteli käsiään, otti käsiinsä kosteata\nmultaa ja painoi sitä polttavaa päätään vastaan.\n\n— Minäkin kaadun, — sanoi hän itsekseen, — mutta sitä ennen hukkuu tämä\nmaa vereen!\n\nHän alkoi taistella epätoivon vimmalla, ei pysytellyt enää piilossa\nviidakoissa ja metsissä, etsi kuolemaa, syöksyi kuin mielipuoli kolme\nkertaa voimakkaampaa vihollisjoukkoa vastaan ja hajoitti sen. Hänen\ntataarilaisistaan hävisivät viimeisetkin inhimilliset tunteet, ja\nhe muuttuivat laumaksi villipetoja. Nämä barbaarit, jotka olivat\ntaitavampia ryöstämään ja yllättämällä hyökkäämään kuin suoriutumaan\navoimessa taistelussa, olivat monissa taisteluissa nyt kehittyneet\nsellaisiksi sotureiksi, että he kykenivät vastustamaan maailman\netevintä ratsuväkeä ja hajoittamaan ruotsalaisten taalalaisjoukotkin.\nKahakassa asestetun preussilaisen talonpoikaisväestön kanssa\ntataarilaiset helposti voittivat kaksisataa tahi kolmesataa\nraskasaseista, rotevaa, musketeilla varustettua talonpoikaa.\n\nKmicic totutti heidät pois siitä tavasta, että he vastuksikseen\nkokosivat saalista. He ottivat nyt vain rahaa, etupäässä kultaa,\nja ompelivat sen satulaansa. Kun joku heistä kaatui, niin toiset\ntaistelivat hurjasti saadakseen hänen hevosensa ja satulansa.\nKokoamalla vain tämmöistä rikkautta he eivät menettäneet kykyään\nliikkua miltei yliluonnollisen nopeasti ja notkeasti. Huomattuaan,\nettä he eivät minkään muun johtajan johdolla voisi saada niin runsaita\nsaaliita, he kiintyivät Babinicziin ja seurasivat häntä kuin koirat\nmetsästäjää. Todellisella muhamettilaisella uskollisuudella he\ntaistelujen jälkeen luovuttivat Sorokalle ja Kiemliczeille suurimman\nosan saaliista, joka oli tuleva päällikölle. — Allah! — puhui\nAkbah-Ulan — Vähän heitä palaa takaisin Baktshi-Saraihin, mutta niistä,\njotka palaavat, tulee jokaisesta ruhtinas.\n\nBabinicz, joka aina oli osannut koota sotasaalista, rikastui nyt kovin.\nMutta kuolemaa, jota hän haki halukkaammin kuin kultaa, hän ei löytänyt.\n\nKului taasen kuukausi uskomattomissa vaivoissa ja vaaroissa. Vaikka\nhevoset olivat saaneet syödä hyviä kauroja Preussissa, tarvitsivat ne\nkuitenkin edes parin päivän levähdyksen. Kmicic vetäytyi senvuoksi\ntakaisin Puolan alueelle, jossa hänellä myös oli tarkoitus täyttää\njoukkoonsa syntyneet aukot uusilla vapaaehtoisilla sekä saada tarkempia\ntietoja asiain kulusta.\n\nUutisia tulikin pian, ja ne olivat niin ilahduttavia, että Kmicic\noli tulla mielettömäksi ilosta. Osoittautui kylläkin todeksi, että\nkolmipäiväisessä taistelussa Varsovan luona Jan Kasimir oli joutunut\ntappiolle, mutta mistä syystä?\n\nSuurin osa nostoväkeä oli jo ennen taistelua mennyt kotiinsa, eikä\njäljellejäänyt osa siitä taistellut sillä innolla kuin Varsovaa\nvalloitettaessa, vaan lähti kolmantena päivänä pakoon. Mutta kahtena\neepillisenä päivänä sen sijaan voitto oli kallistumassa puolalaisten\npuolelle. Säännölliset joukot osoittivat suuressa taistelussa Euroopan\nparhaiten harjoitettuja sotilaita vastaan sellaista taitoa ja\nkestävyyttä, että ruotsalaiset ja brandenburgilaiset kenraalit sitä\nihmettelivät.\n\nJan Kasimir oli saavuttanut kuolemattoman kunnian. Sanottiin, että hän\noli osoittanut olevansa Kaarle Kustaan veroinen sotapäällikkö, ja jos\nkaikkia hänen määräyksiään olisi noudatettu, olisi vihollinen joutunut\npäätaistelussa tappiolle ja sota olisi ollut lopussa.\n\nNämä tiedot Kmicic sai silminnäkijöiltä. Hän tapasi nimittäin\naatelismiehiä, jotka itse olivat ottaneet osaa taisteluun. Yksi heistä\nkertoi kuuluisasta husaarien hyökkäyksestä, jossa Carolus, kunhan\nkenraaliensa kehoituksista huolimatta ei tahtonut peräytyä, oli\nvähällä menettää henkensä. Kaikki vakuuttivat, että armeija ei ollut\ntuhoutunut eivätkä hetmanit kaatuneet. Koko sotajoukko, lukuunottamatta\nnostoväkeä, oli hyvässä kunnossa ja hyvässä järjestyksessä peräytynyt\nkauemmaksi sisämaahan.\n\nVarsovan silta oli murtunut, mutta siinä menetettiin vain tykit, \"henki\nsiirtyi Veikselin yli\". Sotamiehet vannoivat kuin yhdestä suusta, että\nsellaisen päällikön johdolla kuin Jan Kasimir he ensi taistelussa\nvoittavat Kaarle Kustaan, vaaliruhtinaan ja kenet tahansa, sillä tuo\näskeinen taistelu oli ollut vain koe, joka tosin ei ollut onnistunut,\nmutta joka lupasi hyvää.\n\nKmicic mietiskeli, mistä oli mahtanut johtua, että ensimmäiset tiedot\nolivat olleet niin peloittavia. Hänelle selitettiin, että Kaarle\nKustaa tahallaan oli levityttänyt liioiteltuja tietoja, mutta että hän\nitse asiassa oli sangen neuvoton. Ruotsalaiset upseerit, jotka Kmicic\nviikkoa myöhemmin sai vangiksi, vahvistivat tämän todeksi.\n\nNäiltä hän sai myös tietää, että varsinkin vaaliruhtinas oli hyvin\nlevoton ja alkoi yhä enemmän miettiä oman nahkansa pelastamista. Hänen\nmiehiään oli paljon kaatunut Varsovan edustalla, ja jäljellejääneitten\nkeskuudessa raivosi tauteja, joihin kuoli enemmän miehiä kuin\ntaisteluun. Samaan aikaan suurpuolalaiset, kostaakseen Ujscien luona\nkokemansa häpeän ja kaikki kärsimänsä vääryydet, olivat hyökänneet\nBrandenburgiin ja hävittivät sitä julmasti. Ruotsalaisten upseerien\nkäsityksen mukaan oli jo lähellä se hetki, jolloin vaaliruhtinas luopuu\nruotsalaisista ja liittyy mahtavampiin.\n\n— Täytyy näin ollen pitää häntä kuumana, että hän tekisi sen sitä\npikemmin, — ajatteli Kmicic.\n\nJa koska hevoset nyt olivat levänneet ja aukot riveissä täytetyt,\nmeni hän taas rajan yli ja hyökkäsi kuin hävityksen henki saksalaisen\nasutuksen kimppuun.\n\nMonet \"puolueet\" seurasivat hänen esimerkkiään. Hän kohtasi nyt\nheikompaa vastarintaa ja teki sitä perusteellisemmin hävitystyötään.\nTuli yhä iloisempia uutisia, niin iloisia, että niitä oli vaikea uskoa.\n\nEnsiksikin alettiin huhuilla, että Kaarle Kustaa, joka Varsovan\ntaistelun jälkeen oli edennyt Radomiin asti, peräytyi nyt suin päin\nPreussia kohti. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän peräytyi? Näihin\nkysymyksiin ei aluksi kukaan voinut vastata, mutta sitten kaikui taas\nyli koko valtakunnan Czarnieckin nimi. Hän voitti vihollisen Lipan\nluona, voitti Strzemesznyn luona, hakkasi Rawan luona maahan peräytyvän\nKaarle Kustaan koko jälkijoukon, minkä jälkeen hän, saatuaan kuulla,\nettä kaksituhatta ratsumiestä oli palaamassa Krakovasta, hyökkäsi\nniiden kimppuun ja tuhosi ne viimeiseen mieheen. Eversti Forgell,\nkenraalin veli, neljä muuta everstiä, kolme majuria, kolmetoista\nratsumestaria ja kaksikymmentä luutnanttia otettiin vangiksi. Jotkut\nmainitsivat tämän lukumäärän kaksinkertaisena, toiset vakuuttivat jo\ninnoissaan, että Jan Kasimir ei ollut kärsinytkin tappiota Varsovan\nluona, vaan voittanut, ja että hänen vetäytymisensä syvemmälle maahan\noli vain sotajuoni vihollisen pään menoksi.\n\nKmicic itsekin alkoi ajatella näin, sillä nuoruudestaan asti sotaa\nkäyneenä miehenä hän ymmärsi sota-asioita eikä ollut vielä koskaan\nkuullut sellaisesta voitosta, joka oli voittajalle vahingoksi. Mutta\nruotsalaisten asiat ilmeisesti huononivat nimenomaan Varsovan taistelun\njälkeen.\n\nSilloin herra Andrzej muisti, mitä Zagloba heidän viimeksi tavatessaan\noli sanonut, nimittäin että mitkään voitot eivät enää voi korjata\nruotsalaisten asioita, mutta yksi suuri tappio heidät tuhoaa.\n\n— Sillä miehellä on valtiomiehen pää! — ajatteli Kmicic. — Hän lukee\ntulevaisuuden kuin avoimesta kirjasta.\n\nJa nyt hän muisti, mitä Zagloba vielä lisäksi oli ennustanut, nimittäin\nettä hän, Kmicic, alias Babinicz, pääsee Taurogiin, löytää Oleńkansa,\nsaa häneltä anteeksi, menee hänen kanssaan naimisiin ja saa lapsia\nisänmaan hyödyksi. Kun hän muisti tämän, tunsi hän kuin tulta olisi\nollut hänen suonissaan. Hän ei tahtonut enää hukata hetkeäkään, vaan\npäätti jättää Preussin ja rientää Taurogiin.\n\nJuuri kun hän oli lähdössä, saapui hänen luokseen Wolodyjowskin\nrykmentissä palveleva laudalainen aatelismies tuoden kirjeen pieneltä\nritarilta.\n\n\"Olemme menossa Liettuan hetmanin johdolla Boguslawia ja Waldeckia\nvastaan\", kirjoitti herra Michal. \"Yhtykää meihin, sillä nyt tarjoutuu\ntilaisuus kostoon, ja preussilaisetkin saavat maksaa pahat tekonsa.\"\n\nHerra Andrzej ei ollut uskoa silmiään ja ajatteli ensin, että\naatelismiehen oli joku preussilainen tahi ruotsalainen päällikkö\ntahallaan lähettänyt saadakseen hänet joukkoineen satimeen. Lähtisikö\nGosiewski todellakin toistamiseen Preussia vastaan? Hän ei kuitenkaan\nvoinut olla uskomatta. Käsiala oli Wolodyjowskin, vaakuna niinikään\nWolodyjowskin, ja aatelismiehenkin Kmicic muisti nähneensä. Hän ryhtyi\nsenvuoksi tältä kyselemään, missä herra Gosiewski oli ja minne hän\naikoi mennä.\n\nAatelismies näytti olevan verraten typerä. Mistäpä hän tiesi, mihin\nherra hetmani aikoi mennä? Sen hän vain tiesi, että hetmani oli\nliettualais-tataarilaisen divisioonansa kanssa kahden päivän matkan\npäässä ja että hänellä oli mukanaan myös laudalainen rykmentti. Sitä\noli herra Czarniecki joksikin aikaa lainannut, mutta nyt se oli\nhetmanin johdossa.\n\n— Sanotaan, — lopetti aatelismies, — että menemme Preussiin, ja\nsotamiehet ovat siitä suuresti iloissaan... Mutta meidän asiammehan on\nvain totella ja taistella.\n\nKuultuaan hänen kertomuksensa Kmicic ei kauan arvellut, käänsi\njoukkonsa ympäri ja lähti kiiruhtamaan hetmanin luo. Kahden päivän\nkuluttua hän myöhään illalla syleili Wolodyjowskia, joka heti\ntervehdittyään sanoi:\n\n— Kreivi Waldeck ja ruhtinas Boguslaw ovat Prostkissa ja rakentavat\nvalleja leirinsä lujittamiseksi. Me menemme heitä vastaan.\n\n— Tänäänkö? — kysyi Kmicic.\n\n— Huomenna, toisin sanoen parin kolmen tunnin kuluttua.\n\nJa he syleilivät taas toisiaan.\n\n— Minulla on se tunne, että Jumala antaa hänet käsiimme! — huudahti\nKmicic liikutettuna.\n\n— Niin minäkin luulen.\n\n— Olen tehnyt lupauksen, että perinpohjaisesti paastoan sinä päivänä,\njolloin kohtaan hänet.\n\n— Jumala ei jätä suojelustaan antamatta! — vastasi herra Michal. — Minä\nen kadehdi, jos arpa lankeaa teille, sillä te olette kärsinyt suuremman\nvääryyden.\n\n— Herra Michal! En ole tavannut jalompaa ritaria kuin te!\n\n— Antakaahan kun katselen teitä! Olette paahtunut aivan mustaksi\nulkoilmassa. Mutta hyvin olette hoitanut asianne. Suurella\nmyötätunnolla on koko divisioona seurannut työtänne. Vain raunioita ja\nruumiita! Olette synnynnäinen soturi. Itse Zaglobankin, jos hän olisi\ntäällä, olisi vaikea keksiä, mitä vielä suurenmoisempaa hän sanoisi\ntehneensä.\n\n— Hyväinen aika! Missä herra Zagloba on?\n\n— Hän jäi herra Sapiehan luo, sillä hänen kasvonsa ovat aivan\nturvoksissa itkusta ja epätoivosta Roch Kowalskin kaaduttua.\n\n— Onko siis herra Kowalski kaatunut? Wolodyjowski puristi huulensa\nyhteen.\n\n— Tiedättekö, kuka hänet surmasi?\n\n— Kuinka minä voisin sen tietää? Kertokaa!\n\n— Ruhtinas Boguslaw!\n\nKmicic vavahti kuin häntä olisi tikarilla pistetty ja alkoi haukkoa\nilmaa. Viimein hän kiristi hampaitaan, vaipui penkille ja peitti\nkasvonsa käsiinsä.\n\nWolodyjowski löi yhteen kämmeniään ja käski palvelijan tuoda juotavaa.\nSitten hän istuutui Kmicicin viereen, täytti pikarit ja alkoi puhua.\n\n— Roch Kowalski kuoli sellaisen sankarikuoleman, että suokoon Jumala\nmeille samanlaisen. Riittää, kun sanon, että taistelun päätyttyä\nCarolus itse piti huolta hänen hautaamisestaan, ja kokonainen\nkaartinrykmentti ampui hänen haudallaan kunnialaukaukset.\n\n— Kunhan hän vain ei olisi kaatunut tuon pirullisen miehen käden\nkautta! — huudahti Kmicic.\n\n— Niin, se oli Boguslawin käden kautta, kuulin sen husaareilta, jotka\nomin silmin näkivät tuon surullisen tapauksen.\n\n— Te siis ette ollut siellä?\n\n— Taistelussa ei valita paikkaa, vaan seisotaan siinä, mihin on saanut\nkäskyn asettua. Jos minä olisin ollut siellä, niin joko nyt en olisi\ntässä tahi Boguslaw ei laittaisi valleja Protskissa.\n\n— Kertokaa, miten kaikki tapahtui. Se lisää vain katkeruutta.\n\nWolodyjowski tyhjensi pikarin, kuivasi keltaisia viiksiään ja alkoi:\n\n— Varmaankin olette kuullut riittävästi kertomuksia Varsovan\ntaistelusta, sillä kaikki puhuvat siitä, enkä minä tahdo tarpeettoman\nkauan siinä viivähtää. Armollinen kuninkaamme — suokoon Jumala hänelle\nterveyttä ja pitkän iän, sillä jonkun muun ollessa hallitsijana olisi\nisänmaa sortunut onnettomuuksien alle — osoittautui oivalliseksi\nsotapäälliköksi. Jos kuuliaisuus olisi ollut yhtä hyvä kuin johtaja,\njos me olisimme olleet hänen arvoisensa, olisi aikakirjoihin merkitty\nuusi puolalaisten voitto Varsovan luona. Lyhyesti sanoen, ensimmäisenä\npäivänä me löimme ruotsalaiset. Toisena päivänä alkoi voitto vaappua\nvuoroin puolelle ja vuoroin toiselle, mutta yleensä me olimme voitolla.\nliettualaiset husaarit, joita johti suuri soturi, ruhtinas Polubinski,\nja joiden joukossa myös Roch palveli, tekivät hyökkäyksen. Näin heidän\nlähtönsä yhtä selvästi kuin nyt teidät, sillä seisoin laudalaisineni\neräällä kummulla vallien edustalla. Heitä oli tuhatkaksisataa miestä,\nniin komeata joukkoa, että maailma ei ole nähnyt sen veroista. He\nkulkivat noin sadan sylen päässä ohitsemme, ja maa vapisi heidän\nallaan. Näimme brandenburgilaisen jalkaväen iskevän keihäät maahan\ntorjuakseen ensimmäisen hyökkäyksen. Toiset ampuivat musketeilla\nniin, että peittyivät kokonaan savuun. Näimme husaarien syöksyvän\ntäyttä laukkaa päin. Jumalani, millainen hyökkäys! He syöksyivät\nsavun keskelle ja hävisivät näkyvistä. Sotamieheni alkoivat huutaa:\n\"Murtautuvat! Murtautuvat!\" Vähään aikaan ei näkynyt mitään. Mutta\nsitten alkoi kuulua kalkutusta aivan kuin tuhat seppää olisi takonut\nvasaroillaan. Katsomme savuun. Jeesus, Maria! Vaaliruhtinaan miehet\nmakaavat maassa kuin vilja, jonka yli myrsky on kulkenut. Mutta\nhusaarit ovat jo sivuuttaneet heidät ja ovat jo kaukana. He ryntäävät\nruotsalaisia vastaan. Hyökkäävät ratsuväkeä vastaan ja lyövät sen.\nHyökkäsivät toista rykmenttiä vastaan ja löivät senkin. Kuuluu\npauketta, tykit jyrisevät... me näemme heidät, kun tuuli haihduttaa\nsavun. He murtavat ruotsalaisen jalkaväen rivit. Kaikki horjuu,\nkaikki kaatuu heidän edessään, he kulkevat kuin katua... he ovat\nraivanneet itselleen tien melkein koko armeijan läpi. He hyökkäävät\nkaartinrykmenttiä vastaan, jonka keskellä on itse Carolus... ja kaarti\nhajoaa kuin tuuleen...\n\nTässä Wolodyjowski keskeytti kertomuksensa, sillä Kmicic peitti\nkasvonsa käsiinsä ja alkoi huutaa:\n\n— Oi, Pyhä Jumalan Äiti! Saada kerran nähdä tuollaista ja sitten kuolla!\n\n— Sellaista hyökkäystä eivät silmäni enää saa nähdä! — jatkoi pieni\nritari. — Me saimme määräyksen hyökätä taisteluun. Enempää en nähnyt,\nmutta mitä nyt kerron, sen kuulin ruotsalaiselta upseerilta, joka\nsilloin oli kuninkaan luona ja omin silmin näki tapahtuman. Kun\nhusaarit jo olivat murtaneet kaikki tieltään, niin Forgell, joka\nmyöhemmin Rawan luona joutui vangiksemme, kiiruhti kuninkaan luo ja\nhuudahti: \"Kuningas, pelastakaa Ruotsi Pelastakaa itsenne! Väistykää!\nHeitä ei voi mikään pidättää!\" Mutta Carolus vastasi: \"Ei kannata\nväistyä, täytyy torjua heidät tahi kaatua!\" Toiset kenraalit rientävät\nkuninkaan luo, pyytävät, rukoilevat, mutta hän ei tahdo heitä kuulla.\nHän hyökkäsi eteenpäin... ja ruotsalaiset lyödään niin nopeasti, että\ntuskin olisi ennättänyt laskea kymmeneen. Ken kaatui, se poljettiin\nhevosten jalkoihin, muut hajosivat kuin tuhka tuuleen. Husaarit\nsyöksyivät ajamaan heitä takaa. Kuningas taisteli vain yksi mies\nrinnallaan. Roch lähestyi ja tunsi kuninkaan, sillä oli jo kahdesti\naikaisemmin nähnyt hänet. Ratsumies asettui kuninkaan suojaksi. Mutta,\nniin kertovat näkijät, ei ukkonenkaan iske niin nopeasti kuin Roch\nhalkaisi tuon ratsumiehen. Silloin itse kuningas hyökkäsi häntä vastaan.\n\nWolodyjowski keskeytti taas kertomuksensa ja veti syvään henkeä, mutta\nKmicic huudahti:\n\n— Kertokaa loppuun, en tahdo jaksaa odottaa!\n\n— He iskivät silloin yhteen keskellä taistelutannerta niin että heidän\nhevostensa rinnat sattuivat toisiinsa. \"Näin\", — kertoi meille upseeri,\n— \"että kuningas jo kaatui hevosineen maahan.\" Mutta hän hyppäsi\npystyyn ja laukaisi pistolinsa, vaan ei osannut. Hattu oli pudonnut\nhänen päästään. Roch kohotti miekkansa ja suuntasi iskun hänen päätään\nkohti. Ruotsalaiset jähmettyivät kauhusta, sillä myöhäistä oli rientää\navuksi. Silloin ilmestyi yht'äkkiä Boguslaw aivan kuin maan alta ja\nampui Kowalskia suoraan korvaan, niin että häneltä lensi pää pois\nkypäröineen.\n\n— Jumalan tähden! Eikö hän ennättänyt antaa miekkansa pudota! — huusi\nKmicic repien tukkaansa.\n\n— Jumala ei suonut hänelle sitä onnea, — vastasi herra Michal. —\nPääsimme sitten Zagloban kanssa selville siitä, miten asia oli.\nPoikavuosinaan Roch palveli Radziwilleja, ja nyt hän joutui hämilleen\nnähdessään Radziwillin. Kenties hänelle ei ollut koskaan tullut\npäähänkään sellainen ajatus, että voisi nostaa kätensä Radziwillia\nvastaan. Sen hän sai maksaa hengellään. Kumma mies on Zagloba! Hän ei\nollenkaan ollut Rochin eno eikä edes sukulainenkaan, mutta suri tätä\nkuin omaa poikaansa. Suoraan sanoen ei ollut syytä semmoiseen suruun,\nsillä noin kunniakasta kuolemaa voisi suorastaan kadehtia. Siksihän\naatelismies ja sotilas syntyykin, että antaisi henkensä tänään tai\nhuomenna, mutta Kowalskin nimi piirretään historiaan, ja jälkipolvet\nylistävät sitä.\n\nWolodyjowski vaikeni, teki sitten ristinmerkkiä ja sanoi:\n\n— Antakoon Herra hänelle iankaikkisen rauhan, ja ikuinen valo häntä\nvalaiskoon...\n\n— Iankaikkisesta iankaikkiseen! — lausui Kmicic.\n\nJonkin aikaa kumpikin kuiskaili rukouksia, kenties pyytäen itselleen\nsamanlaista kuolemaa, mutta ei Boguslawin käden kautta. Viimein herra\nMichal sanoi:\n\n— Pappi Piekarski on vakuuttanut meille, että Roch on päässyt suoraan\nparatiisiin.\n\n— Varmasti hän on siellä eikä tarvitse rukouksiamme!\n\n— Rukoukset ovat aina tarpeellisia. Ne voivat tulla joidenkin muiden\nhyväksi, ehkäpä meidän itsemme.\n\nKmicic huokasi.\n\nLuotamme Jumalan laupeuteen, — sanoi hän. — Toivon, että siitä, mitä\nolen Preussissa toimittanut, lyhennetään edes pari vuotta kiirastulessa\noloni aikaa.\n\n— Kaikki kirjoitetaan siellä muistiin. Mitä ihminen täällä saa\nsapelillaan aikaan, se viedään taivaassa kirjoihin.\n\n— Minäkin olen palvellut Radziwillia, — sanoi Kmicic, — mutta en joudu\nhämilleni hänen edessään. Jumalani, Prostki ei ole kaukana! Muista, oi\nJumala, että hän on sinunkin vihamiehesi, sillä hän on kerettiläinen,\njoka monta kertaa on herjannut Sinun oikeata uskoasi!\n\n— Ja isänmaan vihollinen! — lisäsi Wolodyjowski. — Toivokaamme, että\nhänen aikansa kohta on tullut. Zagloba ennusti sen tapahtuvan tuon\nhusaarirynnäkön jälkeen, ja hän puhui aivan kuin innoituksen vallassa.\nHän kirosi Boguslawin niin, että kuulijain hiukset nousivat pystyyn.\nRuhtinas Kasimir Michal, joka lähtee mukanamme Boguslawia vastaan,\nnäki unta, että ne kaksi kultaista torvea, jotka ovat Radziwillien\nvaakunassa, mursi karhu, ja sanoi heti seuraavana päivänä: \"Joko minua\ntahi jotakuta muuta Radziwillia kohtaa onnettomuus.\"\n\n— Oliko se karhu? — kysyi Kmicic kalveten.\n\n— Oli.\n\nKmicicin kasvot kirkastuivat aivan kuin aamuruskon koko valo olisi\nniille valahtanut, hän nosti silmänsä ylös, kohotti kätensä taivasta\nkohti ja huudahti juhlallisella äänellä:\n\n— Minun vaakunassani on karhu! Kiitetty ole Sinä, Jumala korkeudessa!\nKiitetty ole Sinä, Pyhä Jumalan Äiti! Oi, Herra, Herra! En ole\nansainnut niin suurta armoa!\n\nKun Wolodyjowski kuuli tämän, niin hänkin tuli hyvin liikutetuksi,\nsillä hän ymmärsi heti, että se oli taivaallinen ennemerkki.\n\n— Suudelkaa ennen taistelua varmuuden vuoksi Kristuksen jalkoja! —\nsanoi hän. — Minä rukoilen Häntä Sakowicziin nähden.\n\n— Prostki! Prostki! — hoki Kmicic kuin kuumeessa. — Milloin lähdemme?\n\n— Päivän sarastaessa, eikä siihen enää ole pitkältä!\n\nKmicic meni majan ikkunan luo, loi silmänsä taivaalle ja huudahti:\n\n— Tähdet jo kalpenevat! _Ave Maria_...\n\nSamassa kuului kaukaa kukon laulu ja heti sen jälkeen torven törähdys.\nVähän myöhemmin alkoi liikettä kaikkialla kylässä. Kuului aseitten\nkalinaa ja hevosten hirnuntaa. Mustia ratsumiesryhmiä kerääntyi\nmaantielle.\n\nIlma alkoi vähitellen muuttua valoisaksi. Vaalea sarastus hopeoi\nkeihäitten kärjet, kimalteli paljastetuilla sapeleilla ja ikäänkuin\nveti esiin varjosta viiksisuita, uhkaavia kasvoja, kypäröitä,\ntataarilaisten karvalakkeja, jousia ja keihäitä. Viimein joukko lähti\nliikkeelle Prostkia kohti Kmicicin johtaessa etujoukkoja. Sotajoukko\nkiemurteli tie& myöten nopeasti eteenpäin kuin pitkä käärme.\n\nEtunenässä olevat hevoset alkoivat kovasti pärskyä ja muut seurasivat\nniiden esimerkkiä. Sotamiehistä se oli hyvä enne.\n\nValkea huuru peitti vielä niityt ja pellot.\n\nYlt'ympäri oli hiljaista. Vain sirkat sirisivät kasteisessa ruohossa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSyyskuun 6 päivänä saapui puolalainen sotajoukko Wasoszaan ja pysähtyi\nlepäämään, jotta hevoset ja miehet saisivat taistelun edellä koota\nvoimia. Hetmani oli päättänyt viipyä siellä neljä tahi viisi päivää,\nmutta tapahtumat sotkivat hänen laskelmansa.\n\nBabinicz, joka jo hyvin tunsi seudun, lähetettiin tiedusteluretkelle,\nja hän sai mukaansa kaksi kevyttä liettualaista joukkoa sekä vereksen\nosaston tataarilaisia, koska hänen omat tataarilaisensa olivat liiaksi\nväsyneitä.\n\nHetmani teroitti hänen mieleensä, että hänen piti koettaa saada\nvangiksi vihollisia, joilta voisi saada tietoja, eikä palata tyhjin\nkäsin. Babinicz vain naurahti ajatellen, että kehoitukset olivat\ntarpeettomia ja että hän tuo vankeja, vaikka ne pitäisi hakea Prostkin\nvallihautojen takaa.\n\nKahden vuorokauden kuluttua hän palasi tuoden muutamia kymmeniä\npreussilaisia ja ruotsalaisia, niitten joukossa huomattavan upseerin\nvon Rösselin, joka oli kapteenina Boguslawin preussilaisessa\nrykmentissä.\n\nTiedusteluretkeilijät otettiin leirissä vastaan suurella riemulla.\nKapteenia ei ollut tarvis ottaa kuulusteltavaksi, sillä kuulustelun\noli jo Babinicz toimittanut matkalla pitäen tikaria hänen kurkullaan.\nHänen tunnustuksistaan kävi selville, että Prostkissa eivät olleet vain\nkreivi Waldeckin preussilaiset rykmentit, vaan myös kuusi ruotsalaista\nrykmenttiä kenraalimajuri Israelin johdolla. Lisäksi oli siellä neljä\nratsuväkirykmenttiä, joiden päällikkönä oli ruhtinas Boguslaw. Kaksi\nniistä oli preussilaisia ja kaksi hänen omiaan.\n\nYlipäällikkönä oli nimellisesti kreivi Waldeck, mutta itse asiassa tämä\ntotteli kaikessa ruhtinas Boguslawia, jonka vaikutusvallan alainen myös\nruotsalainen kenraali Israel oli.\n\nTärkein von Rösselin kertomista uutisista oli kuitenkin se, että\nkaksituhatta miestä parasta pommerilaista jalkaväkeä oli tulossa avuksi\nProstkiin ja että kreivi Waldeck peläten tataarilaisten saartavan nämä\naikoi tulla ulos linnoitetusta leiristään ja vasta yhdyttyään heihin\ntaas kaivautua vallien suojaan. Ruhtinas Boguslaw oli von Rösselin\ntietojen mukaan tähän saakka vastustanut Prostkista lähtöä, mutta\nnäytti viime päivinä tulleen suostuvaisemmaksi.\n\nTämän kuultuaan Gosiewski ilostui suuresti, sillä nyt hän oli varma\nvoitosta. Vallien suojassa olisi vihollinen voinut puolustautua kauan,\nmutta ei ruotsalainen eikä preussilainen ratsuväki voinut kestää\nliettualaista vastaan avoimessa taistelussa.\n\nRuhtinas Boguslaw ymmärsi tämän aivan yhtä hyvin kuin hetmani, ja\nsiksi juuri Waldeckin suunnitelma ei ollut hänelle mieleen. Mutta hän\noli liian turhamainen voidakseen sietää, että häntä edes epäiltiin\nliiallisesta varovaisuudesta. Sitäpaitsi hänellä ei ollut kylliksi\nkärsivällisyyttä. Saattoi olla varma siitä, että hän kyllästyisi\ntoimettomaan oloon vallien suojassa ja etsisi taistelutanterella\nkunniaa ja voittoa. Hetmanin tarvitsi vain kiiruhtaa päästäkseen\nvihollisen kimppuun juuri sillä hetkellä, kun tämä jättäisi\nvarustuksensa.\n\nNäin ajatteli hetmani, ja samoin ajattelivat muut päälliköt, kuten\nHassun-bey, joka johti tataarilaisia, kuninkaallisen kaartin päällikkö\nWoynillowicz, petyhorien eversti Korsak, herra Wolodyjowski, herra\nKotwicz ja herra Babinicz. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei pitänyt\njäädä enää lepäämään, vaan oli lähdettävä liikkeelle jo ensi yönä, siis\nmuutaman tunnin kuluttua. Korsak lähetti heti vänrikki Biegariskin\nProstkin luo, ja tämän tehtävänä oli antaa joka tunti tieto siitä, mitä\nleirissä tehtiin. Wolodyjowski ja Babinicz veivät Rösselin asuntoonsa\nsaadakseen häneltä lisätietoja Boguslawista.\n\nKapteeni oli alussa hyvin pelästynyt, sillä hän tunsi vielä Kmicicin\ntikarin kärjen kaulallaan, mutta pian viini irroitti hänen kielensä\nkannan. Koska hän aikaisemmin oli palvellut Puolan armeijassa, oli hän\noppinut puolankieltä ja saattoi senvuoksi vastata pienelle ritarille,\njoka ei osannut saksaa.\n\n— Oletteko kauan ollut ruhtinas Boguslawin palveluksessa? — kysyi pieni\nritari.\n\n— Minä en palvele ruhtinaan rykmentissä, — vastasi Rössel, — vaan\nvaaliruhtinaan rykmentissä, joka on ruhtinaan johdettavana.\n\n— Silloin kai ette tunne herra Sakowiczia?\n\n— Herra Sakowiczin olen nähnyt Königsbergissä.\n\n— Onko hän ruhtinaan mukana?\n\n— Ei, hän jäi Taurogiin. Pieni ritari huokasi ja kiersi viiksiään.\n\n— Minulla on huono onni kuten aina! — sanoi hän.\n\n— Älkää lannistuko, herra Michal! — sanoi Babinicz. — Te tapaatte hänet\nvielä, ja jos ette tapaa, niin minä tapaan.\n\nSitten hän kääntyi Rösselin puoleen:\n\n— Te olette vanha soturi, olette nähnyt molemmat armeijat ja tunnette\nvanhastaan ratsuväkemme. Kuinka luulette, kumpi puoli voittaa?\n\n— Te voitatte, jos he ryhtyvät kanssanne taisteluun leirinsä\nulkopuolella, mutta heidän leiriään te ette ilman jalkaväkeä ja tykkejä\nsaa valloitetuksi, etenkin kun siellä kaikessa on johtajana ruhtinas\nRadziwill.\n\n— Pidättekö häntä siis suurena sotapäällikkönä?\n\n— En vain minä, vaan se on yleinen mielipide molemmissa sotajoukoissa.\nVäitetäänpä, että Varsovan luona serenissimus rex Sueciae noudatti\nkaikessa hänen neuvojaan ja sentähden voitti suuren taistelun.\nRuhtinas puolalaisena tuntee paremmin taistelutapanne ja tietää,\nmiten kulloinkin on meneteltävä. Näin itse, miten kuningas kolmannen\ntaistelupäivän jälkeen sotajoukon rintaman edessä suuteli ja syleili\nruhtinasta. Totta on, että hänen oli kiittäminen ruhtinasta hengestään,\nsillä jos ruhtinas ei olisi ampunut tuota laukausta... hm: ihan\npeloittaa ajatellessa!... Ruhtinas on aivan verraton ritari, jota ei\nkukaan pysty voittamaan millään aseella.\n\n— No, — sanoi Wolodyjowski, — ehkäpä löytyisi joku semmoinenkin.\n\nNäin sanottuaan hän alkoi uhkaavasti kierrellä viiksiään. Rössel\nkatsoi häneen ja punastui äkkiä. Hetken aikaa näytti siltä, kuin hän\nolisi purskahtamaisillaan nauruun. Mutta hän muisti olevansa vanki ja\nhillitsi itsensä.\n\nKmicic katsoi häneen terävästi teräksenharmailla silmillään ja sanoi\npurren hiukan huultaan:\n\n— Huomenna nähdään!\n\n— Onko ruhtinas Boguslaw nyt terve? — kysyi Wolodyjowski. — Häntä\nvaivasi kauan kuumetauti, ja se lienee hänet heikontanut.\n\n— Hän on jo kauan ollut terve kuin kala etkä nauti mitään lääkkeitä.\nLääkäri tahtoi antaa hänelle alussa eräitä aineita, mutta mistä\nruhtinas heti sai taudinkohtauksen. Silloin ruhtinas Boguslaw käski\nheilutella lääkäriä lakanoissa, ja se auttoi häntä, sillä lääkäri sai\nitse kuumeen pelästyksestä.\n\n— Heilutella lakanoissa? — kysyi Wolodyjowski.\n\n— Näin sen itse, — vastasi Rössel. — Kaksi lakanaa pantiin yhteen,\nlääkäri pistettiin niiden keskelle, neljä vankkaa sotamiestä tarttui\nlakanan kulmiin, ja kun sitten miesparkaa alettiin puistella, niin hän\nlensi kymmenkunta kyynärää ilmaan, ja heti kun hän putosi takaisin\nlakanoille, hänet lennätettiin uudelleen ilmaan. Kenraali Israel,\nkreivi Waldeck ja ruhtinas pitelivät vatsaansa naurusta. Meitä\nupseereitakin oli koko joukko katselemassa tätä näytelmää, joka jatkui\nsiihen asti, kunnes lääkäri pyörtyi. Ruhtinas on sen jälkeen ollut\nterve.\n\nHuolimatta vihastaan Boguslawia kohtaan Wolodyjowski ja Babinicz\neivät voineet olla nauramatta tälle tempulle. Babinicz löi käsillään\npolviinsa ja huudahti:\n\n— Kas veijaria, minkä keinon keksi!\n\n— Tämä parannuskeino meidän on neuvottava herra Zagloballe, — sanoi\npieni ritari.\n\n— Se auttoi kuumetta vastaan, — sanoi Rössel, — mutta mitäpä siitä, kun\nruhtinas ei yhtään hillitse verensä viettejä ja sillä lyhentää ikäänsä.\n\n— Niin minäkin ajattelen, — murahti hampaittensa välitse Babinicz. —\nHänen kaltaisensa eivät elä kauan.\n\n— Eikö hän sitten leirissäkään ole luopunut tavoistaan? — kysyi\nWolodyjowski.\n\n— Eipä suinkaan! — vastasi Rössel. — Kreivi Waldeck on monesti nauraen\nsanonut, että hänen ruhtinaallisella korkeudellaan on hovinaiset\nmukanaan. Olen itse nähnyt kaksi sievää neitosta, joiden tehtävänä\nsanottiin olevan muka ruhtinaan kaulusten silittäminen.\n\nBabinicz oli tämän kuultuaan sävähtänyt punaiseksi ja sitten kalvennut.\nÄkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui Rösselin olkapäähän ja alkoi häntä\nankarasti pudistella.\n\n— Ovatko ne puolalaisia vai saksalaisia? Sanokaa!\n\n— Ne eivät ole puolalaisia, — vastasi Rössel pelästyneenä. — Toinen\non preussilainen aatelisneiti ja toinen on ruotsalainen tyttö, joka\naikaisemmin on ollut kenraali Israelin puolison palveluksessa. Babinicz\nkatsahti Wolodyjowskiin ja päästi syvän huokauksen. Pieni ritari\nhuokasi myös helpotuksesta ja lakkasi kiertelemästä viiksiään.\n\n— Sallikaa minun mennä nukkumaan! — lausui Rössel. — Olen hyvin\nväsynyt, sillä tataarilaiset kuljettivat minua kaksi penikulmaa\ntalutusköydessä.\n\nKmicic kutsui Sorokan ja antoi vangin hänen huostaansa. Sitten hän\nastui nopeasti Wolodyjowskin eteen.\n\n— Tämä riittää jo! — sanoi hän. — Tahdon kaatua, tahdon sata kertaa\nmieluummin kaatua kuin elää tässä ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa!\nÄskenkin, kun Rössel mainitsi noista tytöistä, oli minusta niinkuin\nolisin saanut kirveen iskun ohimoon.\n\nVastaukseksi Wolodyjowski kalisutti sapeliaan.\n\n— Aika on saada tämä loppumaan! — sanoi hän.\n\nSamassa soi torvi hetmanin asunnon edustalla, ja siihen kuului vastaus\nkaikista liettualaisista rykmenteistä ja tataarilaisten joukosta.\n\nSotajoukko asettui järjestykseen, ja tuntia myöhemmin se jo oli\nmatkalla.\n\nEnnenkuin he olivat kulkeneet penikulmaakaan, saapui Biegariskin\nlähetti tuoden hetmanille tiedon, että oli saatu vangiksi muutamia\nratsumiehiä suuremmasta joukosta, joka oli ottamassa talonpojilta\nhevosia ja rattaita. Vankeja oli heti kuulusteltu, ja he olivat\ntunnustaneet, että koko sotajoukon oli määrä lähteä Prostkista\nseuraavana aamuna kello kahdeksan ja että määräykset jo oli annettu. —\nYlistäkäämme Jumalaa ja kannustakaamme ratsujamme! — sanoi hetmani. —\nIllalla ei tuota armeijaa enää ole olemassa.\n\nTataarilaiset saivat määräyksen lähteä kiireesti matkaan ennättääkseen\nWaldeckin sotajoukon ja sille avuksi saapuvan preussilaisen\njalkaväkijoukon väliin, liettualaisetkin rykmentit jouduttivat\nkulkuaan, ja koska ne olivat suurimmaksi osaksi kevyttä ratsuväkeä,\neivät ne jääneet paljon jäljelle tataarilaisista.\n\nKmicic oli tataarilaisten etujoukon johtajana ja pani sen kiitämään\nniin, että hevoset höyrysivät. Matkalla hän nojasi eteenpäin\nsatulassaan, painoi otsansa hevosensa kaulaa vastaan ja rukoili\nhartaasti:\n\n— Suo minun, Kristus, kostaa ei omat kärsimäni vääryydet, vaan isänmaan\npuolesta! Minä olen syntinen enkä ansaitse armoasi, mutta osoita\nminulle laupeutesi, suo minun vuodattaa tuon kerettiläisen veri, ja\nminä sinun kunniaksesi paastoan ja ruoskin itseäni joka viikko sinä\npäivänä koko elämäni ajan!\n\nSitten hän antoi itsensä Częstochowon Pyhän Neitsyen huomaan, jonka\npuolesta hän oli vertaan vuodattanut, sekä oman suojeluspyhimyksensä\nhaltuun, ja varmana heidän suojeluksestaan hän tunsi kohta toivon\ntäyttävän sydämensä sekä voiman virtaavan jäseniinsä, voiman niin\nsuuren, että sen edessä täytyi kaiken murtua. Hänestä tuntui, kuin hän\nsaisi siivet. Hän kiiti tataarilaisten etunenässä niin, että säkenet\nsinkoilivat hänen hevosensa kavioista. Tuhat villiä soturia seurasi\nhäntä painautuneina hevostensa kaulaa vastaan.\n\nSuippokärkisten lakkien meri aaltoili hevosten juoksun tahdissa, jouset\nheiluivat miesten selässä, heidän edessään kapisivat kaviot ja takaa\nkuului liettualaisten ratsumiesten kulun humu muistuttaen tulvivan\nvirran kohinaa.\n\nNäin he kiitivät ihanassa tähtiyössä ja täyttivät tien niinkuin parvi\npetolintuja, jotka ovat kaukaa tunteneet veren hajun.\n\nHe kulkivat yli hedelmällisten peltojen, yli niittyjen, läpi\ntammimetsien, kunnes kuun sirppi vaaleni ja painui länteen. Silloin he\npysähdyttivät hevosensa ja levähtivät viimeisen kerran. Prostkiin oli\nmatkaa enää vain puoli penikulmaa.\n\nTataarilaiset syöttivät hevosilleen kauroja, jotta ne saisivat voimia\ntaisteluun. Kmicic nousi varahevosen selkään ja lähti ottamaan selkoa\nvihollisen leiristä.\n\nPuoli tuntia kuljettuaan hän tapasi erään pikku joen rannalla sen\njoukon, jonka Korsak oli lähettänyt tiedustelumatkalle.\n\n— Mitä uutta? — kysyi Kmicic vänrikiltä.\n\n— He ovat jo valveilla ja surisevat kuin mehiläiset pesässään! —\nvastasi vänrikki. — Olisivat jo lähteneet, mutta heillä ei ole\nriittävästi rattaita.\n\n— Voiko jostakin läheltä nähdä leirin?\n\n— Voi tuolta kukkulalta. Leiri on aivan joen varrella. Haluatteko nähdä\nsen?\n\n— Opastakaa minut kukkulalle!\n\nVänrikki kannusti hevostaan, ja he ratsastivat kukkulalle. Rusko oli\njo taivaalla ja ilma oli kuultava, mutta joen toinen, matala ranta oli\nvielä synkän pimeyden peitossa. Pensaikon suojasta he katselivat tuohon\npimeyteen, joka oli hälvenemässä.\n\nViimein alkoi näkyä nelikulmainen multavalli. Kmicic tähysti tarkasti,\nmutta aluksi hän erotti vain telttojen ääriviivat sekä leirin keskellä\nseisovia rattaita. Tulten liekkejä hän ei voinut nähdä, mutta savu\nkohosi suoraan taivasta kohti ennustaen kaunista säätä. Sikäli kuin\npimeys hälveni, saattoi Babinicz kaukoputken avulla nähdä valleihin\npistetyt siniset ruotsalaiset ja keltaiset preussilaiset liput sekä\nsotamiesjoukot, tykit ja hevoset.\n\nHiljaisuutta ympärillä häiritsi vain pensaitten kahina tuulessa ja\nlintujen iloiset aamuliverrykset. Mutta alhaalta leiristä kuului\nkumeata kohinaa.\n\nNähtävästi siellä ei kukaan enää nukkunut, ja ilmeisesti\nvalmistauduttiin lähtemään, sillä leirin keskellä oli vilkasta\nliikettä. Kokonaiset rykmentit siirtyivät paikasta toiseen, muutamat\ntulivat ulos vallien eteen. Kuormien luona oli kihinää. Tykkejä\notettiin alas valleilta.\n\n— He valmistautuvat lähtöön, se on aivan selvää! — sanoi Kmicic.\n\n— Sen ovat kaikki vangit tunnustaneet. He tahtovat yhtyä jalkaväkeensä.\nHetmanin he eivät usko ennen iltaa ennättävän käydä heidän kimppuunsa,\nja joka tapauksessa he mieluummin ryhtyvät avoimeen taisteluun kuin\nmenettävät tuon jalkaväkijoukon.\n\n— Ainakin kaksi tuntia kuluu, ennenkuin he ennättävät lähteä, ja siihen\nmennessä saapuu hetmani tänne.\n\n— Jumalan kiitos! — sanoi vänrikki.\n\n— Lähettäkää muutamia miehiä viemään heille sana, että eivät\nviivyttelisi kovin paljon.\n\n— Kuten käskette!\n\n— Eivätkö he ole lähettäneet tiedustelijoita joen tälle puolen?\n\n— Ei ainoatakaan tälle puolelle. Vain Elkiin päin, josta heidän\njalkaväkensä on tulossa, on niitä lähetetty.\n\n— Hyvä! — sanoi Kmicic. Hän lähti pois kukkulalta, käski\ntiedustelujoukon piiloutua kaislikkoon ja ratsasti itse täyttä laukkaa\npääjoukon luo.\n\nGosiewski oli juuri noussut ratsunsa selkään, kun Babinicz saapui.\nNuori ritari selosti hänelle nopeasti näkemänsä ja maaston laadun.\nHetmani kuunteli selostusta hyvin tyytyväisenä ja antoi heti määräyksen\nlähteä liikkeelle.\n\nTällä kertaa oli ensimmäisenä Babiniczin oma joukko, ja sitten\nseurasivat liettualaiset: Woynillowicz, laudalaiset, hetmanin omat\nmiehet ja muut. Tataarilaiset tulivat vasta näiden jäljestä, sillä\nsitä oli Hassun-bey nimenomaan pyytänyt peläten, että hänen miehensä\neivät kestä raskaitten ratsumiesten ensimmäistä hyökkäystä. Hänellä oli\nmuitakin laskelmia.\n\nHän nimittäin aikoi liettualaisten hyökätessä pääjoukon kimppuun\nrynnätä leiriin, josta toivoi saavansa runsaasti saalista. Hetmani oli\ntähän suostunut ajatellen syystä kyllä, että tataarilaisista ei ollut\npaljon hyötyä taistelussa, mutta sen sijaan he hyökkäämällä leiriin\nsaisivat aikaan suurta hämminkiä, varsinkin kun preussilaisten hevoset\neivät olleet tottuneet heidän kauheaan ulvontaansa.\n\nKahden tunnin kuluttua he, kuten Kmicic oli otaksunutkin, jo olivat sen\nkummun juurella, josta tiedustelujoukko oli pitänyt silmällä leiriä ja\njoka nyt esti sotajoukkoa näkymästä. Nähdessään armeijan lähestyvän\nriensi vänrikki salamannopeudella tuomaan tietoa, että vihollinen jo\noli lähtenyt liikkeelle ja että parhaillaan kuormaston loppupää oli\ntulossa ulos leiristä.\n\nTämän kuultuaan Gosiewski veti esille hetmaninsauvansa, ja sanoi:\n\n— He eivät voi vetäytyä takaisin, sillä kuormat sulkevat heiltä tien.\nIsän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Meillä ei ole enää syytä olla\npiilossa.\n\nHän viittasi lipunkantajalle. Tämä kohotti lipun ja heilutti sitä.\nKohta alkoivat kaikki liput liehua, torvet törähtelivät, tataarilaisten\npillit vinkuivat kimeästi, rummut pärisivät, kuusituhatta sapelia\nvälkkyi ilmassa ja kuudestatuhannesta kurkusta kajahti huuto:\n\n— Jeesus, Maria!\n\n— Allah-hu-Allah!\n\nSamassa rykmentti toisensa jälkeen ratsasti ravia esille kukkulan\ntakaa. Waldeckin armeija ei ollut odottanut vieraita näin pian, ja\nsiinä syntyi kuumeista liikettä. Rummut pärisivät yhtä mittaa ja\nrykmentit kääntyivät rintamaan jokeen päin.\n\nPaljain silmin saattoi nyt nähdä rykmenttien välillä edestakaisin\nkiitävät kenraalit ja everstit. Keskustaan järjestettiin kiireesti\ntykkejä.\n\nVähän ajan kuluttua olivat molemmat sotajoukot tuskin tuhannenkaan\naskelen päässä toisistaan. Niitä erotti toisistaan vain leveä niitty,\njonka keskellä virtasi pieni joki.\n\nHetkinen vielä ja preussilaisten puolelta pöllähti ensimmäinen valkea\nsavupilvi.\n\nTaistelu oli alkanut.\n\nHetmani itse ratsasti Kmicicin tataarilaisjoukon luo.\n\n— Hyökätkää, herra Babinicz! Hyökätkää Jumalan nimessä! Tuota seinää\nvastaan!\n\nJa hän osoitti komentosauvallaan kiiltävää ratsumiesjoukkoa.\n\n— Eteenpäin! — komensi herra Andrzej. Hän painoi kannukset hevosen\nkylkeen ja kiiti jokea kohti. Hänen tataarilaisjoukkonsa seurasi\nhäntä. Hevoset juoksivat viivana korvat luimussa. Ratsastajat olivat\npainautuneet hevosen kaulaa vastaan ja pieksivät kirkuen hevosia,\njoitten jalat tuskin koskettivat maata. Tätä hurjaa vauhtia he\nsyöksyivät jokeen, joka ei heidän kulkuaan estänyt, sillä he tulivat\nleveän kahluupaikan kohdalle, jossa oli matalaa ja hiekkapohja. He\nsaapuivat toiselle rannalle ja kiitivät eteenpäin.\n\nTämän nähtyään haarniskaan puettujen ratsumiesten joukko lähti heitä\nkohden, ensin hitaasti ja sitten lisäten vauhtiaan. Kun tataarilaiset\nolivat kahdenkymmenen askelen päässä, kuului komennus: _Feuer_! ja\ntuhat pistolilla varustettua kättä ojentui hyökkääjiä kohti.\n\nSavujuova ulottui rivin päästä toiseen. Sitten kaksi kasaa hevosia ja\nmiehiä törmäsi rytisten yhteen. Hevoset nousivat takajaloilleen, ja\ntaistelevien päiden päällä välähti sapelirivi aivan kuin kimmeltävä\nkäärme olisi lentänyt joukon päästä päähän. Raudan kalahtelu kypäröitä\nja panssareita vastaan kuului joen toiselle puolelle asti. Oli kuin\nteräslevyjä olisi taottu pajassa.\n\nRautapukuisten ratsumiesten rivi vääntyi puolikuun muotoiseksi,\nsillä keskusta peräytyi vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen painosta,\nmutta siivet, joihin hyökkäys ei kohdistunut yhtä rajuna, pysyivät\npaikoillaan. Mutta eivät keskustankaan ratsumiehet antaneet\nlyödä itseään pakoon, ja hirveä taistelu alkoi. Toiselta puolen\njättiläiskokoiset, rautaan puetut miehet puolustautuivat koko\nvoimallaan, toiselta puolen tataarilaiset hyökkäsivät lyöden ja\npistäen niin käsittämättömän nopeasti, että se sai selityksensä\nvain synnynnäisestä notkeudesta ja harjaantumisesta alituisissa\ntaisteluissa. Niinkuin metsää hakattaessa kuuluvat vain kirveitten\niskut ja silloin tällöin suuri puu kaatuu ryskyen pitkälleen, niin\nnytkin kuului yhtämittaista miekkain kalsketta, ja tavan takaa jonkun\nritarin pää kypäröineen painui rinnalle ja mies putosi hevosen\nselästä. Tataarilaisten sapelit kimaltelivat heidän silmiensä edessä,\nhuikaisivat heidän silmiään, tanssivat heidän päittensä, kasvojensa\nja käsiensä ympärillä. Turhaan nosti voimakas soturi ilmaan raskaan\nmiekkansa, sillä ennenkuin hän ennätti sillä iskeä, niin hän tunsi\nkylmän terän tunkeutuvan ruumiiseensa, miekka kirposi hänen kädestään\nja hän itse kaatui kasvot veressä hevosensa kaulaa vastaan.\n\nNiinkuin ampiaisparvi hyökkää ihmisen kimppuun ja tämä turhaan huitoo\nkäsillään voimatta suojella kasvojaan ja kaulaansa kirveleviltä\npistoilta, niin Kmicicin raivostuneet ja taisteluissa harjaantuneet\ntataarilaiset hyökkäsivät suin päin vihollisen kimppuun, löivät,\npistivät, purivat, levittivät pelkoa ja kuolemaa ympärilleen ollen\nyhtä paljon etevämmät vastustajiaan kuin ammatissaan harjaantunut\ntaitava miekkailija on etevämpi kaikkein voimakkaintakin, mutta\nharjaantumatonta miestä.\n\nRitarit alkoivat kaatua yhä tiheämpinä joukkoina, ja keskusta, jota\nvastaan itse Kmicic taisteli, harveni siinä määrin, että joka hetki\nsaattoi odottaa sen murtuvan. Upseerien huudot, kun he kutsuivat\nsotilaita auttamaan heikoimpia kohtia, hukkuivat aseitten kalskeeseen\nja villiin kirkunaan, rivit eivät sulkeutuneet kyllin nopeasti, ja\nKmicic tunkeutui yhä suuremmalla voimalla niiden väliin. Itse puettuna\nrengaspaitaan, jonka hän oli saanut lahjaksi herra Sapiehalta, Kmicic\ntaisteli kuin tavallinen sotamies vierellään nuoret Kiemliczit ja\nSoroka. Nämä pitivät huolta herransa turvallisuudesta, ja joka hetki\njoku heistä kääntyi oikeaan tai vasempaan jaellen voimakkaita iskuja.\nKmicic itse syöksyi sinne, missä miehiä oli tiheimmässä, ja kun hän nyt\noli Wolodyjowskilta oppinut miekan käytön kaikki salaisuudet ja hänellä\noli jättiläisen voimat, niin hän sammutti ihmishenkiä kuin kynttilöitä.\nVäliin hän iski koko sapelilla, väliin vain antoi pienen piston sen\nkärjellä, väliin teki salaman nopeudella vähäisen kaaren, ja aina lensi\nratsumies suin päin maahan hevosen jalkoihin, aivan kuin ukkonen olisi\nlyönyt hänet alas satulasta. Toiset peräytyivät välttääkseen tuon\nkauhean miekan iskuja.\n\nViimein löi Kmicic lipunkantajan kypärän ja pään halki, mies päästi\nkäheän huudon ja lippu putosi hänen kädestään. Samalla hetkellä murtui\nkeskusta, ja hämmentyneet sivustat pakenivat sekasortoisina joukkoina\nnopeasti pääjoukon luo.\n\nKmicic katsoi keskustaan syntyneen aukon kautta peremmälle ja näki\näkkiä rykmentin punapukuisia rakuunoita, jotka nopeasti kuin vihuri\nkiitivät hajalle lyödyn ratsujoukon avuksi.\n\n— Mitäpä tuosta! — ajatteli hän. — Hetkisen kuluttua tulee Wolodyjowski\navukseni.\n\nSamassa alkoi niin ankara tykkien jyrinä, että maan perustukset\nvapisivat. Musketit alkoivat myös paukkua, ja luodit lensivät\npuolalaisten etumaisiin riveihin. Koko kenttä peittyi savuun, ja tässä\nsavussa Kmicicin joukko ja rakuunat iskivät yhteen.\n\nMutta joen toiselta puolen ei kukaan tullutkaan Kmicicille apuun.\n\nHuomattiin, että vihollinen oli tahallaan päästänyt Kmicicin\nkahluupaikan yli. Nyt suunnattiin siihen niin hirveä tykki- ja\nmuskettituli, että siitä oli mahdoton päästä hengissä yli.\n\nEnsimmäisen yrityksen tekivät Korsakin miehet, mutta palasivat\nepäjärjestyksessä takaisin. Toisena yritti Woynillowicz ja peräytyi\npäästyään puoli matkaa. Peräytyminen tapahtui hitaasti, mutta rykmentti\nolikin kuninkaallista joukkoa ja koko armeijan parhaita. Mieshukka oli\nkaksikymmentä upseeria ylhäistä aatelia ja yhdeksänkymmentä sotamiestä.\n\nMuskettien luoteja sateli keskeytymättä sille ainoalle paikalle, josta\nvoi kulkea joen yli. Tykin kuulat lensivät joen yli ja nostivat ilmaan\npölypilviä sen toisella rannalla.\n\nItse hetmani saapui paikalle ja katsahdettuaan ylimenopaikkaan huomasi\nmahdottomaksi kenenkään päästä siitä yli.\n\nJa kuitenkin vain ylimeno saattoi tuottaa voiton. Siksipä hetmanin\nkasvot synkistyivät. Vähän aikaa hän tarkasteli kaukoputkella\nvihollisten koko sotajoukkoa ja huudahti sitten ordonanssille:\n\n— Rientäkää Hassun-beyn luo! Menköön hänen joukkonsa tavalla tahi\ntoisella joen yli ja hyökätköön leiriin! Mitä he sieltä löytävät, sen\nhe saavat ottaa itselleen. Tykkejä ei siellä ole, ainoa vaikeus on joen\nyli meno.\n\nUpseeri lähti ratsullaan täyttä laukkaa. Hetmani meni niitylle, missä\nlaudalainen rykmentti seisoi pajukossa. Hän pysähtyi sen eteen.\n\nWolodyjowski seisoi sen etunenässä synkkänä ja äänettömänä, katsoi\nhetmania silmiin ja kiersi viiksiään.\n\n— Mitä luulette? — kysyi hetmani. — Pääsevätkö tataarilaiset joen yli?\n\n— Tataarilaiset pääsevät yli, mutta Kmicic on hukassa! — vastasi\nWolodyjowski.\n\n— Hyväinen aika! — huudahti äkkiä hetmani. — Jos tuo Kmicic vain olisi\noikein osannut järjestää asiansa, niin hän olisi voittanut taistelun\nsen sijaan että hän nyt tuhoutuu.\n\nWolodyjowski ei vastannut mitään, mutta ajatteli mielessään:\n\n— Joko ei olisi pitänyt lähettää yhtään rykmenttiä joen yli tahi sitten\nkerrassaan viisi.\n\nHetmani seurasi jonkin aikaa kaukoputkellaan Kmicicin hurjaa taistelua\njoen toisella puolen. Pieni ritari ei lopulta voinut hillitä itseään,\nlähestyi hetmania ja nostaen sapelin kärjen ylöspäin sanoi:\n\n— Teidän ylhäisyytenne! Jos saisin käskyn, olisin valmis vielä\nkoettamaan ylimenoa tuosta kahluupaikasta.\n\n— Pysykää paikoillanne! — sanoi hetmani jokseenkin terävästi. — Riittää\njo, kun nuo tuolla tuhoutuvat.\n\n— Ne ovat jo tuhon omat! — vastasi Wolodyjowski.\n\nTodellakin huudot toisella rannalla kävivät yhä voimakkaammiksi.\nIlmeisesti Kmicic pyrki palaamaan joen luo.\n\n— Herran tähden, tuota juuri odotinkin! — huudahti äkkiä hetmani ja\nkiiti Woynillowiczin luo.\n\nKmicic oli tosiaankin peräytymässä. Hänen miehensä olivat\ntaistellessaan punaisia rakuunoita vastaan jo uupuneita, heitä kaatui\nyhä useampia, ja vain se, että he toivoivat pian saavansa apua joen\ntoiselta puolen, piti heitä vielä yllä.\n\nMutta kului puoli tuntia, eivätkä he kuulleetkaan tuttua huutoa: \"Lyö!\"\nSen sijaan tuli punaisten ritarien avuksi Boguslawin raskas ratsuväki.\n\n— Kuolema lähestyy! — ajatteli Kmicic nähdessään noiden uusien\napujoukkojen olevan tulossa sivulta.\n\nMutta hän oli sitä lajia sotilaita, jotka viimeiseen hetkeen asti ovat\nsiinä toivossa, että säilyttävät henkensä ja voittavatkin. Pitkä ja\nmonipuolinen kokemus oli myös opettanut hänelle kaikki sodankäynnin\nsalaisuudet. Ei välähdä salama niin nopeasti kuin Kmicicin päässä\nvälähti ajatus:\n\n— Nähtävästi meikäläiset eivät voi päästä kahluupaikan yli, mutta koska\nhe eivät sitä voi, niin minä vien viholliset heidän luokseen.\n\nKun Boguslawin rykmentti oli jo sadan askelen päässä ja saattoi täyttä\nlaukkaa ratsastaen millä hetkellä, hyvänsä hyökätä tataarilaisten\npäälle ja lyödä ne hajalle, nosti Kmicic huulilleen pillin ja vihelsi\nniin läpitunkevasti, että lähinnä olevien rakuunani hevoset nousivat\ntakajaloilleen.\n\nVihellykseen vastasivat heti tataarilaisten päälliköt, ja\nsilmänräpäyksessä koko joukko kääntyi pakoon.\n\nRitarien jäännösjoukko, punaiset rakuunat ja Boguslawin rykmentti\nlähtivät täyttä laukkaa ajamaan heitä takaa.\n\nUpseerien huudot: \"Eteenpäin!\" ja \"Gott mit uns!\" kaikuivat kuin\nmyrskyn pauhu, ja erikoinen oli nyt silmien eteen levittäytyvä\nnäky. Alavaa niittyä kiiti tataarilaisjoukko suoraa päätä kohti,\nkahlauspaikkaa, johon kaiken aikaa sateli luoteja. Jokainen\ntataarilainen oli painautunut hevosen kaulaa vastaan, niin että olisi\nluullut hevosten laukkaavan ilman ratsastajia, jos ei ritareita vastaan\nolisi pilvenä lennellyt nuolia. Tataarilaisten jäljessä tuli huutaen ja\ntömistäen jättiläiskokoisia miehiä oikeassa kädessä kullakin pystyyn\nnostettu miekka.\n\nMatalikko oli jo aivan lähellä, mutta tataarilaisten hevosten voimat\nolivat nähtävästi lopussa, sillä välimatka heidän ja takaa-ajajien\nvälillä lyheni nopeasti.\n\nMuutaman minuutin kuluttua ratsumiesten ensimmäiset rivit jo alkoivat\niskeä miekoillaan viimeisinä olevia tataarilaisia. Kahluupaikka\noli niin lähellä, että hevoset saattoivat saavuttaa sen muutamalla\nharppauksella.\n\nÄkkiä tapahtui jotakin odottamatonta.\n\nJuuri kun tataarilaisjoukko saapui kahluupaikan luo, kuului taas kimeä\nvihellys joukon kummallakin siivellä, ja sen sijaan että joukko olisi\nsyöksynyt jokeen etsiäkseen pelastusta toiselta rannalta se jakautui\nkahteen osaan ja alkoi nopeasti kuin pääskysparvi kiitää vasemmalle ja\noikealle pitkin joen rantaa.\n\nHeidän kintereillään kiitävä raskas ratsuväki syöksyi veteen, ja vasta\nsiellä ratsumiehet alkoivat hillitä kovaan vauhtiin päässeitä hevosiaan.\n\nTykistö, joka koko ajan oli syytänyt rautaa sille paikalle, vaikeni\näkkiä, ettei vahingoittaisi omia miehiä.\n\nJuuri tätä hetkeä oli hetmani Gosiewski odottanut.\n\nTuskin olivat ratsumiehet joutuneet veteen, kun Woynillowicz\nkuninkaallisen kaartinsa kanssa syöksyi heidän luokseen kuin tuulispää,\nhänen jälkeensä laudalaiset, sitten Korsak, tämän jälkeen hetmanin\nmiehet, sitten vapaaehtoiset ja lopuksi ruhtinas Michal Radziwillin\npanssaripukuiset ratsumiehet.\n\nKauhea huuto: \"Lyö! Iske!\" kajahteli ilmassa, ja ennenkuin\npreussilaiset rykmentit ennättivät pysähdyttää hevosensa ja ryhtyä\npuolustautumaan, oli Woynillowiczin rykmentti hajoittanut ne niinkuin\ntuulispää hajoittaa lehdet, halkaissut Boguslawin ratsujoukon kahtia ja\nsyöksynyt kedolle preussilaisten pääjoukon kimppuun.\n\nJoki oli yhdessä hetkessä tullut punaiseksi verestä.\n\nTykit alkoivat taas toimia, mutta liian myöhään, sillä kahdeksan\nliettualaista rykmenttiä kiiti jo huutaen niittyä pitkin, ja koko\ntaistelu oli siirtynyt joen toiselle puolen.\n\nItse hetmani kiiti yhden joukon etunenässä kasvot onnesta loistavina ja\nsilmät säihkyvinä, sillä nyt joen yli päästyä hän oli varma voitosta.\n\nViimeisetkin joen luona olevat ratsumiehet ja rakuunat joutuivat\npuolalaisten uhriksi ja hakattiin maahan, sillä saksalaisten hevoset\nolivat hitaampia.\n\nTällä välin olivat Waldeck, Boguslaw Radziwill ja Israel lähettäneet\nkoko ratsuväkensä torjumaan vihollisen hyökkäystä ja järjestivät\njalkaväkeä taisteluun. Rykmentti toisensa jälkeen asettui\ntaistelujärjestykseen kedolle. Raskaitten keihäitten varret iskettiin\nmaahan ja kärki suunnattiin vihollista kohti.\n\nToisessa rivissä seisoivat muskettisoturit musketit ojolla. Rykmenttien\nmuodostamien neliöitten väliin asetettiin tykkejä. Ei Boguslaw, Waldeck\neikä Israel kuvitellutkaan, että heidän ratsuväkensä kauan kykenisi\npidättämään hyökkääjää, ja he panivat kaiken toivonsa tykkeihin ja\njalkaväkeen. Heidän edessään olivat jo ratsujoukot iskeneet yhteen,\nmutta tulos oli sellainen kuin preussilaisten päälliköt olivat\narvanneet tulevaksi.\n\nLiettualaisen ratsuväen hyökkäys oli niin hirmuinen, että koko\npreussilainen ratsujoukko ei voinut hetkeäkään kestää sitä. Niinkuin\nkiila halkaisee puun, halkaisi jo ensimmäinen husaarijoukko heidän\nrivinsä ja tunkeutui niihin yhä syvemmälle. Yhä lähempänä näkyivät\nheidän lippunsa, ja hetken kuluttua oli koko preussilaisten joukko\npuhkaistu.\n\n— Huomio! — huudahtivat jalkaväen upseerit.\n\nPreussilaiset jalkamiehet kuultuaan tämän komentosanan iskivät\nkantapäänsä lujemmin maahan ja tarttuivat lujemmin keihäisiinsä\nojentaen kätensä. Kaikkien sydämet löivät rajusti, sillä peloittavat\nhusaarit syöksyivät jo suoraan heitä kohti.\n\n— Laukaiskaa! — kuului taas komennus.\n\nNelikulmion toisessa ja kolmannessa rivissä paukahtivat musketit.\nSavu kietoi miehet pilveensä. Vielä hetkinen: lähestyvän ratsujoukon\ntöminä läheni yhä. Nyt, nyt se oli siinä!... Aivan edessään savun\nkeskellä jalkaväen ensimmäinen rivi näki päittensä päällä hevosten\nkaviot, avoimet kidat, tuliset silmät. Kuului katkeavien keihäitten\nrasahduksia, ilma oli täynnä huutoa. Puolalaiset huusivat: \"Lyö!\" —\nsaksalaiset: \"Gott, erbarme Dich meiner!\"\n\nRykmentti on lyöty hajalle. Mutta nyt alkavat tykit paukkua. Toisia\nratsujoukkoja saapuu jo paikalle, ja ne syöksyvät keihäsmetsää vastaan,\nmutta mahdollista on, että niillä ei ole sitä hirveätä voimaa, mikä oli\nWoynillowiczin joukolla. Huuto leviää yli koko taistelukentän. Mutta\ntaistelevien joukosta alkaa erottautua keltapukuisten jalkamiesten\nryhmiä. Ilmeisesti on jokin toinenkin rykmentti jo lyöty hajalle.\n\nHarmaaseen puetut ratsumiehet ajavat niitä takaa, iskevät ja hakkaavat\nhuutaen:\n\n— Lauda! Lauda!\n\nSiinä Wolodyjowskin joukko taisteli toisen jalkamiesneliön kanssa.\n\nMutta muut pitävät vielä puoliaan. Vielä voi voitto kallistua\npreussilaisten puolelle, varsinkin koska leirissä on kaksi\nkäyttämätöntä rykmenttiä, jotka voidaan millä hetkellä tahansa tuoda\ntaisteluun.\n\nWaldeck on jo aivan pyörällä päästään, Israel ei ole paikalla, sillä\nhän on johtamassa ratsuväkeä, mutta Boguslaw on valpas, pitää huolta\nkaikesta, johtaa koko taistelua ja nähdessään vaaran käyvän yhä\nsuuremmaksi lähettää Biesin hakemaan noita kahta leiriin jätettyä\nrykmenttiä.\n\nBies lähtee ratsastamaan täyttä karkua, mutta palaa puolen tunnin\nkuluttua ilman hattua, kauhun ja epätoivon kuvastuessa hänen\nkasvoillaan.\n\n— Tataarilaiset ovat leirissä! — huutaa hän Boguslawille.\n\nSamalla hetkellä kuuluu oikealta siiveltä epäinhimillistä ulvontaa, ja\nse tulee yhä lähemmäksi.\n\nKohta sen jälkeen saapuu joukko ruotsalaisia ratsumiehiä hurjaa vauhtia\nja niiden jäljessä avopäin ja aseettomina jalkaväkeä. Sitten tulee\nepäjärjestyksessä rattaita pillastuneitten ja pelkäävien hevosten\nvetäminä. Kaikki nämä syöksyvät sokeasti leiristä suoraan päin omaa\njalkaväkeä, jota toiselta puolen liettualainen ratsuväki ahdistaa ja\njoka pian alkaa horjua ja sekaantua.\n\n— Hassun-bey on hyökännyt leiriin! — huutaa Gosiewski innoissaan ja\npäästää hyökkäämään viimeiset kaksi rykmenttiään.\n\nSamassa kuin nämä rykmentit hyökkäävät edestä jalkaväen kimppuun,\ntörmäävät siihen sivultapäin sen oman kuormaston rattaat. Viimeiset\nnelikulmiot halkaistaan kuin vasaran iskulla. Koko loistava\nruotsalais-preussilainen armeija muuttuu suureksi kasaksi, jossa\nratsuväki ja jalkaväki on sekaisin. Miehet työntävät nurin, polkevat\njalkoihinsa, sysäävät ja litistävät yhteen toisiaan, heittävät pois\naseensa ja vaatekappaleitaan. Tämä ei ole enää menetetty taistelu, vaan\nsuurimpia tappioita koko sodassa.\n\nNähdessään kaikki menetetyksi Boguslaw päättää pelastaa edes itsensä ja\nosan ratsuväkeä tuhosta.\n\nYli-inhimillisin ponnistuksin hän kokoaa ympärilleen muutamia satoja\nratsumiehiä ja irtaantuu vasemmalta siiveltä suunnaten pakonsa jokea\nkohti.\n\nHänen on jo onnistunut päästä pois pahimmasta telmeestä, kun toinen\nRadziwill, ruhtinas Michal Kasimir, husaareineen iskee sivusta hänen\njoukkonsa kimppuun ja hajoittaa yhdellä iskulla koko joukon.\n\nRatsumiehet pakenevat yksitellen tahi pienissä ryhmissä. Vain hevosten\nnopeus voi heidät enää pelastaa.\n\nHusaarit eivät aja heitä takaa, vaan hyökkäävät jalkaväen pääjoukon\nkimppuun, jota kaikki muutkin ahdistavat. Boguslawin ratsumiehet\npakenevat kuin hajoitettu hirvilauma niittyä pitkin.\n\nBoguslaw itse pakenee tuulen vauhdilla mustalla ratsullaan koettaen\nturhaan huutamalla koota ympärilleen ratsumiehiään. Ei kukaan kuule\nhäntä. Jokainen koettaa vain pelastaa itsensä ja on tyytyväinen, kun\npääsi taistelun tuoksinasta eikä näe enää vihollista edessään.\n\nMutta sitä iloa ei kestänyt kauan. He eivät olleet paenneet vielä\ntuhattakaan askelta, kun äkkiä heidän edessään kuului ulvontaa ja\njoelta päin ilmestyi näkyviin tataarilaisjoukko, joka oli ollut siellä\npiilossa.\n\nSe oli Kmicic joukkoineen. Johdettuaan vihollisen taistelukentältä\nkahluupaikalle hän nyt oli palaamassa takaisin katkaistakseen\npakenevilta tien.\n\nNähdessään ratsumiehet hajaantuneina tataarilaisetkin silmänräpäyksessä\nhajaantuivat pieniin ryhmiin voidakseen paremmin ajaa takaa, ja\nhurja ajo alkoi. Kaksi tahi kolme tataarilaista ajoi takaa aina yhtä\nritaria, ja näistä harvat yrittivätkään vastarintaa. Useimmat ojensivat\nmiekkansa kahvan tataarilaisia kohti pyytäen täten armoa. Mutta\ntataarilaiset säästivät vain upseereita, joista saattoi saada lunnaita;\ntavallisen sotamiehen he surmasivat, ennenkuin tämän huulilta ennätti\nlähteä sana: \"Gott!\" Ne, jotka viimeiseen asti koettivat paeta, saivat\ntikarin iskuja selkäänsä tahi silmukan kaulaansa.\n\nKmicic liikuskeli jonkin aikaa edestakaisin taistelukentällä jakaen\niskujaan ratsumiehille ja etsi silmillään Boguslawia. Viimein hän\nnäki ruhtinaan ja tunsi tämän heti hevosesta, sinisestä nauhasta ja\nkamelikurjen sulilla koristetusta hatusta.\n\nValkea savupilvi ympäröi ruhtinasta, sillä hänen kimppuunsa oli\njuuri käynyt kaksi tataarilaista, joista hän toisen surmasi pistolin\nlaukauksella ja toisen miekan iskulla. Samassa hän näki suuremman\njoukon kiitävän häntä kohti toiselta puolen ja Kmicicin toiselta,\nkannusti hevostaan ja pakeni niinkuin hirvi koirien sitä ajaessa.\n\nMelkein viidenkymmenen miehen suuruinen joukko syöksähti hänen\njälkeensä, mutta kun kaikki hevoset eivät olleet yhtä nopeita, venyi\neteenpäin kiitävien joukko pian pitkäksi käärmeeksi, jonka päänä oli\nBoguslaw ja kaulana Kmicic.\n\nRuhtinas painautui eteenpäin satulassaan. Hänen ratsunsa jalat tuskin\nkoskettivat maata, ja se näytti mustalta pilkulta viheriää niittyä\nvasten liitäessään kuin pääskynen lähellä maata. Silmissä vilahtelivat\npajupensaat ja lepikot. Tataarilaiset jäivät yhä enemmän jäljelle.\nKmicic viskasi pois pistolinsa keventääkseen ratsunsa kantamusta.\nSilmät kiinni Boguslawissa ja hammasta purren hän melkein makasi\nhevosen kaulalla ja kannusti hevostaan niin, että siitä tippuva vaahto\nmuuttui verestä punaiseksi.\n\nMutta välimatka hänen ja ruhtinaan välillä kaikesta huolimatta alkoi\nkasvaa.\n\n— Hullusti kävi! — ajatteli Kmicic. — Tuota ratsua ei voi mikään\ntataarilaishevonen saavuttaa.\n\nJa kun välimatka näytti vieläkin suurenevan, hän kohosi satulassaan,\npani kätensä torveksi suun eteen ja huusi kaikin voimin:\n\n— Pakene, petturi, Kmicicin tieltä! Jos en saavuta sinua nyt, niin\nsaavutan toiste!\n\nTuskin olivat nämä sanat kajahtaneet, kun ruhtinas, joka ne kuuli,\nnopeasti vilkaisi taakseen ja nähtyään Kmicicin olevan yksin\ntakaa-ajamassa käänsi hevosensa ympäri ja syöksyi miekka kädessä häntä\nvastaan.\n\nHerra Andrzej päästi rajun riemuhuudon ja kohotti sapelinsa.\n\n— Olet kuoleman oma! — huusi ruhtinas.\n\nJa voidakseen paremmin tähdätä iskunsa hän alkoi pidättää hevostaan.\n\nKmicic, joka nyt oli saapunut ruhtinaan luo, pysähdytti myös hevosensa\nniin rajusti, että kaviot tunkeutuivat maahan, ja asetti sapelin\nmiekkaa vastaan.\n\nHe törmäsivät yhteen niin, että molemmat hevoset ikäänkuin muodostivat\nyhden kokonaisuuden. Kuului aseitten kalina, ja miekat liikkuivat niin\nnopeasti, että olisi kenenkään ollut mahdotonta silmin seurata niiden\nliikkeitä; mahdotonta oli myös erottaa selvästi ruhtinas ja Kmicic\ntoisistaan. Väliin vilahti näkyviin Boguslawin hattu, väliin Kmicicin\nkypärä. Hevoset pyörähtelivät toistensa ohi, miekat kalahtelivat yhä\nkovemmin vastakkain.\n\nMuutaman iskun jälkeen Boguslaw lakkasi halveksimasta vastustajaansa.\nKaikki peloittavat iskut, jotka hän oli oppinut ranskalaisilta\nmiekkailumestareilta, tulivat torjutuiksi. Hiki valui jo virtoina hänen\notsaltaan sekaantuen kasvojen ihomaaliin, ja hän tunsi jo väsymystä\noikeassa kädessään... Hänet valtasi ihmettely, sitten kärsimättömyys ja\nlopulta viha. Hän päätti tehdä asiasta lopun ja iski niin voimakkaan\niskun, että hattu lensi hänen päästään.\n\nKmicic torjui iskun niin voimakkaasti, että miekka putosi Boguslawin\nkädestä. Ennenkuin ruhtinas ennätti mitään tehdä, leikkasi Kmicicin\nsapelin kärki hänen otsaansa.\n\n— Kristus! — huudahti ruhtinas. Hän putosi nurmikolle ja retkahti\nselälleen. Kmicic seisoi hetkisen kuin jähmettyneenä, mutta tuli pian\nentiselleen. Hän laski pois sapelinsa ja teki ristinmerkin, hyppäsi\nalas hevosen selästä ja tarttuen uudelleen sapelinsa kahvaan lähestyi\nruhtinasta. Hän oli peloittavan näköinen, kalpea väsymyksestä, hampaat\nyhteen puristetut. Kasvoilla kuvastui leppymätön viha.\n\nHänen mahtava verivihollisensa makasi nyt verissään hänen jalkainsa\njuuressa, elossa vielä ja tajuissaan, mutta voitettuna. Ja ilman\nkenenkään toisen apua oli Kmicic hänet voittanut.\n\nBoguslaw katsoi häneen silmät selällään ja seurasi tarkoin voittajan\njokaista liikettä. Kun Kmicic pysähtyi hänen eteensä, huusi ruhtinas\näkkiä:\n\n— Älä tapa minua! Lunnaat!\n\nMitään vastaamatta Kmicic pani jalkansa hänen rintansa päälle ja\nsapelinsa kärjen hänen kaulalleen, niin että nahkaan tuli syvennys.\nHänen tarvitsi vain liikahduttaa kättään ja työntää vähän kovemmin\nsurmatakseen hänet, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä heti. Hän tahtoi\nensin nauttia vihollisensa näkemisestä ja tehdä kuoleman tälle\nvaikeaksi. Hän katsoi ruhtinasta silmiin ja seisoi hänen luonaan kuin\njalopeura kaatamansa puhvelin vieressä.\n\nRuhtinaan pään yläosa oli jo verilätäkössä, sillä hänen haavastaan\nvuoti runsaasti verta. Hän lausui tukehtuneella äänellä, sillä Kmicicin\njalka painoi kovasti hänen rintaansa:\n\n— Tyttö... kuule...\n\nKuultuaan nämä sanat Kmicic heti otti jalkansa pois ruhtinaan rinnalta\nja kohotti sapelinsa.\n\n— Puhu! — sanoi hän.\n\nMutta ruhtinas vain veti jonkin aikaa raskaasti henkeä. Viimein hän\nsanoi jo voimakkaammalla äänellä:\n\n— Tyttö on hukassa, jos surmaat minut... Määräykset on annettu!\n\n— Mitä olet tehnyt hänelle? — kysyi Kmicic.\n\n— Päästä minut vapaaksi, niin annan hänet sinulle. Vannon...\nevankeliumin kautta.\n\nKmicic pani kätensä otsalleen ja taisteli jonkin aikaa sisällistä\ntaistelua. Viimein hän sanoi:\n\n— Kuule, petturi! Minä olen valmis antamaan tuhat tuollaista epäsikiötä\nkuin sinä yhdestä hänen hiuskarvastaan. Mutta minä en usko sinua,\nvalapatto!\n\n— Vannon evankeliumin kautta! — toisti ruhtinas. — Annan sinulle mukaan\nkirjallisen määräyksen.\n\n— Olkoon niin, lahjoitan sinulle henkesi, mutta en päästä\nsinua käsistäni. Annat minulle kirjeen... Sillävälin saat olla\ntataarilaisteni vankina.\n\n— Se on sovittu! — sanoi ruhtinas.\n\n— Muista! — sanoi Kmicic. — Sinua ei suojele minun kädeltäni\nruhtinasarvosi eikä sotajoukkosi eikä miekkailutaitosi. Ja tiedä, että\njos vielä tulet tielleni tahi syöt sanasi, niin ei sinua voi varjella\nmikään, vaikkapa sinut olisi valittu Saksan keisariksi. Sinä tunnet nyt\nminut! Kerran olet jo ollut käsissäni, nyt makaat jaloissani!\n\n— Minä pyörryn! — sanoi ruhtinas. — Herra Kmicic, täällä on varmaankin\nlähellä vettä... Antakaa juodakseni ja peskää minun haavani!\n\n— Kuole, petturi! — vastasi Kmicic.\n\nMutta ruhtinas, joka jo oli varma hengestään, sai\nheikkoudentilassaankin takaisin koko itseluottamuksensa ja lausui:\n\n— Olette typerä, herra Kmicic! Jos minä kuolen, niin tyttö...\n\nHänen huulensa kalpenivat.\n\nKmicic riensi etsimään vettä lähiseudulta.\n\nRuhtinas oli pyörtynyt, mutta tointui pian, ja se oli onni hänelle,\nsillä hänen luokseen oli ennättänyt saapua ensimmäisenä tataarilaisista\nSelim, Gazi-Agan poika, Kmicicin joukon lipunkantaja. Nähdessään\nverissään viruvan vihollisen hän päätti seivästää sen lipputangolla\nmaahan. Tällä kauhealla hetkellä sai ruhtinas sen verran kootuksi\nvoimia, että sai irroittaneeksi lipun puutangon päähän heikosti\nkiinnitetyn raudan.\n\nTämän lyhyen taistelun synnyttämä ääni sai Kmicicin palaamaan.\n\n— Seis, koira! — huusi hän jo kauempaa.\n\nTataarilainen hätkähti kauhusta kuultuaan tuon tutun äänen. Kmicic\nlähetti hänet etsimään vettä ja jäi itse ruhtinaan luo, sillä kaukaa\nnäkyivät jo lähestyvän täyttä laukkaa Kiemliczit, Soroka ja koko\ntataarilaisjoukko, joka surmattuaan kaikki ratsumiehet oli lähtenyt\netsimään johtajaansa.\n\nNähdessään Kmicicin hänen uskolliset tataarilaisensa heittelivät\nriemusta lakkejaan ilmaan.\n\nAkbah-Ulan hyppäsi hevosen selästä ja alkoi kumarrella pannen kätensä\notsalleen, huulilleen ja rinnalleen. Toiset maiskuttivat tataarilaiseen\ntapaan suutaan katsellen saaliinhimoisin katsein maassa makaavaa\nritaria ja ihaillen hänen voittajaansa. Jotkut riensivät ottamaan\nkiinni kahta hevosta, ruskeata ja mustaa, jotka juoksivat edempänä niin\nettä harja heilui ilmassa.\n\n— Akbah-Ulan! — sanoi Kmicic. — Tämä on tänä aamuna voittamamme\nsotajoukon johtaja ruhtinas Boguslaw Radziwill. Minä lahjoitan hänet\nteille, ja pitäkää te tarkoin vaaria hänestä, sillä hänestä maksetaan\nsekä elävänä että kuolleena suuret lunnaat. Nyt hoitakaa häntä ja\nviekää sidottuna leiriin!\n\n— Allah! Allah! Kiitämme johtajaa! Kiitämme voittajaa! — huusivat\ntataarilaiset kuin yhdestä suusta.\n\nJa taasen kuului tuhansien huulten maiskutus.\n\nKmicic käski tuomaan itselleen hevosen, nousi sen selkään ja lähti osa\ntataarilaisia mukanaan taistelutanterelle.\n\nJo kaukaa hän näki lipunkantajat seisomassa lippuineen, mutta\nupseereita oli vain muutamia, sillä muut olivat ajamassa takaa\nvihollista. Kuormarengit kiertelivät suurin joukoin taistelukentällä\nryöstäen ruumiita ja joutuivat tavan takaa tappeluun tataarilaisten\nkanssa, jotka olivat samassa työssä. Varsinkin viimeksimainitut olivat\nsuorastaan kauhean näköisiä veitset käsissä ja käsivarret veressä\nkyynäspäihin saakka. Heidän hurja naurunsa ja meluamisensa kuului\ntaistelukentän kaikilta puolilta.\n\nJotkut pitivät vielä höyryävää veistä hampaitten välissä ja vetivät\nmolemmin käsin kaatuneita jaloista, jotkut heittelivät huvikseen\nirtileikattuja päitä kuin palloja, toiset täyttivät säkkejä tahi\nnostivat ilmaan verisiä vaatekappaleita ja kehuivat niitä aivan kuin\nmarkkinoilla tai tarkastelivat ottamiaan aseita.\n\nKmicic suuntasi kulkunsa sille paikalle, missä hän ensin oli kohdannut\nratsuväen. Miesten ja hevosten ruumiita makasi siellä sekaisin. Mutta\nsiellä, missä puolalaiset ratsujoukot olivat taistelleet jalkaväkeä\nvastaan, oli niitä kasoissa, ja jo hyytyneet verilätäköt litisivät\nhevosten jalkain alla.\n\nVaikeata oli siellä päästä eteenpäin katkenneitten keihäitten,\nmuskettien, ruumiitten, kumoon kaatuneitten rattaitten ja ympäri\nkuljeksivien tataarilaisjoukkojen välitse.\n\nGosiewski seisoi edempänä vihollisleirin vallilla, ja hänen luonaan\nolivat ruhtinas Michal Radziwill, Woynillowicz, Wolodyjowski, Korsak\nja kymmenkunta muuta upseeria. Täältä korkeammalta paikalta he\ntarkastelivat taistelutannerta ja saattoivat arvioida oman voittonsa\nsekä vihollisen tappion suuruuden.\n\nNähtyään päälliköt alkoi Kmicic jouduttaa kulkuaan. Gosiewski, joka\nei ollut vain onnellinen sotapäällikkö, mutta myös kelpo mies, jonka\nsydämessä kateudella ei ollut sijaa, huudahti heti hänet nähtyään:\n\n— Kas, tuolla tulee todellinen voittaja! Hänen ansionsa on, että tässä\ntaistelussa saatiin voitto, ja minä olen ensimmäinen sen julkisesti\ntodistamaan. Hyvät herrat! Kiittäkää herra Babiniczia, sillä ilman\nhäntä emme olisi päässeet joen yli!\n\n— Vivat Babinicz! — huusivat muutamat kymmenet äänet. — Vivat! Vivat!\n\n— Missä te olette oppinut sotataitoa? — kysyi hetmani innostuneena. —\nTehän olitte kohta selvillä siitä, mitä oli tehtävä.\n\nKmicic oli liian väsynyt kyetäkseen vastaamaan. Hän vain kumarsi eri\npuolille ja pyyhkäisi kasvojaan hikisellä ja ruudinsavusta mustuneella\nkädellään. Hänen silmänsä loistivat. Eläköönhuudot jatkuivat yhä.\nJoukko-osasto toisensa jälkeen saapui vaahtoavilla hevosillaan\ntaistelukentältä, ja jokainen yhtyi täysin keuhkoin huutamaan\nkunnianosoitukseksi Babiniczille. Lakit lentelivät ilmaan, ja kenellä\nvielä oli panoksia, se laukaisi muskettinsa.\n\nÄkkiä Kmicic kohottautui satulassaan, nosti kätensä ja huusi\njyrisevällä äänellä:\n\n— Vivat Jan Kasimir, kuninkaamme ja isämme!\n\nSyntyi sellainen huuto kuin uusi taistelu olisi alkanut. Suuri innostus\nvaltasi kaikki.\n\nRuhtinas Michal irroitti vyöltään sapelin, joka oli koristettu\njalokivillä, ja antoi sen Kmicicille, hetmani pani oman kallisarvoisen\nviittansa hänen hartioilleen, mutta hän nosti uudelleen kätensä ja\nhuusi:\n\n— Vivat hetmanimme, voittoisa päällikkömme!\n\n— Crescat! Floreat! — vastattiin kuorossa.\n\nTämän jälkeen alettiin tuoda saaliiksi saatuja lippuja ja pistää\nniitä maahan johtajien jalkain eteen. Ei ainoatakaan vihollisen ollut\nonnistunut pelastaa. Kaikki sateenkaaren värit loistivat valleilla.\n\n— Tämä on suurimpia voittoja koko tässä sodassa! — huudahti hetmani.\n— Israel ja Waldeck on otettu vangiksi, everstit ovat kaatuneet tai\nvankeina, armeija on kokonaan tuhottu...\n\nHän kääntyi Kmicicin puoleen:\n\n— Herra Babinicz! Teidän on täytynyt kohdata Boguslaw tuolla\nkauempana... Kuinka hänelle on käynyt?\n\nWolodyjowski alkoi terävästi katsella Kmiciciä silmiin, mutta tämä\nvastasi kiireesti:\n\n— Ruhtinas Boguslawia on Jumala rangaissut tämän käden kautta!\n\nNäin sanoen hän ojensi oikean kätensä. Samassa pieni ritari heittäytyi\nhänen syliinsä.\n\n— Minä en kadehdi teitä! — huudahti hän. — Jumala teitä siunatkoon!\n\n— Te olette harjoittanut käteni! — vastasi Kmicic liikutettuna.\n\nHeidän veljelliset tunteenpurkauksensa keskeytti ruhtinas Michal\nRadziwill kysyen:\n\n— Onko serkkuni surmattu?\n\n— Ei ole surmattu, — vastasi Kmicic, — sillä minä lahjoitin hänelle\nhänen henkensä, mutta hän on haavoittunut ja vankina. Mutta tuollahan\ntulevatkin tataarilaiseni tuoden hänet!\n\nKun Wolodyjowski kuuli nämä sanat, kuvastui hämmästys hänen\nkasvoillaan. Kaikkien katseet kääntyivät tasangolle, jolla näkyi\nmuutaman kymmenen miehen suuruinen tataarilaisjoukko hitaasti\nlähestymässä. Kuljettuaan kaatuneitten rattaitten ohi se pysähtyi\nmuutaman kymmenen askelen päähän vallista.\n\nSilloin huomattiin, että ensimmäisenä kulkeva tataarilainen kuljetti\nvankia. Kaikki tunsivat Boguslawin, — mutta miten olikaan hänen\nasemansa nyt muuttunut!...\n\nHän, valtakunnan mahtavimpia ylimyksiä, hän, joka vielä eilen unelmoi\npääsevänsä hallitsijaksi, hän, saksalainen sotapäällikkö, kulki nyt\njalan silmukka kaulassa tataarilaisen hevosen vieressä ilman hattua,\nlikainen riepu käärittynä verisen pään ympäri. Mutta niin suuri oli\nritarien viha tätä ylimystä kohtaan, että hänen kauhea alennustilansa\nei kenessäkään herättänyt sääliä. Päinvastoin huusivat kaikki kuin\nyhdestä suusta:\n\n— Kuolema petturille! Hakatkaa hänet palasiksi sapeleilla! Kuolema!\nKuolema!\n\nMutta ruhtinas Michal pani käden silmiensä eteen, sillä se oli\nkuitenkin Radziwill, joka oli joutunut sellaiseen alennustilaan. Äkkiä\nhän punastui ja huudahti:\n\n— Hyvät herrat! Hän on minun serkkuni, minun sukulaiseni, ja minä olen\nollut valmis uhraamaan henkeni ja omaisuuteni isänmaan puolesta. Ken\nnostaa kätensä tuota onnetonta vastaan, hän on viholliseni!\n\nRitarit vaikenivat.\n\nRuhtinas Michal oli yleisesti suosittu miehuutensa, anteliaisuutensa\nja isänmaallisuutensa vuoksi. Kun koko Liettua joutui venäläisten\nvaltaan, niin hän yksin piti puoliaan Nieswieczissä, ruotsalaisten\nalkaessa sotansa hän ei suostunut Janusz-ruhtinaan houkutuksiinkaan\noli ensimmäisenä yhtymässä liittoutuneihin. Senvuoksi häntä nyt\nkuunneltiin. Muuten kenties kukaan myöskään ei halunnut olla huonoissa\nväleissä niin mahtavan herran kanssa. Oli miten oli, mutta sapelit\npistettiin taas tuppeen, vieläpä muutamat upseerit, jotka olivat\nRadziwillin klienttejä, huusivat:\n\n— Ottakaa hänet pois tataarilaisilta! Tuomitkoon valtakunta hänet!\nPakanat eivät saa häväistä jaloa verta!\n\n— Niin, ottakaamme hänet pois tataarilaisilta! — toisti ruhtinas.\n— Löydämme aina panttivankeja, ja lunnaat hän maksaa itse. Herra\nWoynillowicz, komentakaa miehenne liikkeelle, ja ottakoot he hänet\nväkisin, jos eivät muuten saa!\n\n— Minä tarjoudun panttivangiksi tataarilaisille! — huudahti herra\nGnoinski.\n\nWolodyjowski oli tällä välin mennyt Kmicicin luo ja sanoi:\n\n— Mitä olettekaan tehnyt! Hän pääsee nyt ehein nahoin tästä jutusta!\n\nKmicic hypähti kuin haavoitettu tiikeri.\n\n— Herra ruhtinas! — huusi hän. — Hän on minun vankini! Minä säästin\nhänen henkensä, mutta ehdoilla, jotka hän kerettiläisen evankeliuminsa\nkautta vannoi täyttävänsä, ja mieluummin kuolen kuin sallin hänen\npäästä niiden käsistä, joiden huostaan olen hänet uskonut, ennenkuin\nhän on kaikki täyttänyt!\n\nNäin sanoen hän kannusti hevostaan, ja synnynnäinen kiivaus näytti jo\nsaavan hänessä vallan, sillä hänen kasvonsa vääristyivät, sieraimet\nlaajenivat ja silmät alkoivat salamoida.\n\nSamassa Woynillowicz ratsasti hänen eteensä.\n\n— Pois tieltä, herra Babinicz! — huudahti hän.\n\n— Pois tieltä, herra Woynillowicz! — karjaisi Kmicic ja iski sapelinsa\nlappeella tämän hevosta niin voimakkaasti, että ratsu horjahti kuin\nluoti olisi siihen sattunut ja lysähti etujaloilleen.\n\nSyntyi suuri melu upseerien keskuudessa, mutta Gosiewski tunkeutui\nesille ja sanoi:\n\n— Hiljaa, hyvät herrat! Teidän ruhtinaallinen korkeutenne!\nHetmanivaltani nojalla julistan, että herra Babiniczilla on oikeus\ntähän vankiin, ja sen, joka tahtoo saada hänet pois tataarilaisten\nkäsistä, pitää antaa hänen voittajalleen takuu.\n\nRuhtinas Michal hillitsi kiihtymyksensä ja sanoi Kmicicille:\n\n— Sanokaa, mitä tahdotte!\n\n— Että hän täyttää sovitut ehdot, ennenkuin pääsee vapaaksi!\n\n— Hän täyttää ne, kun pääsee vapaaksi.\n\n— En usko!\n\n— Siinä tapauksessa vannon hänen puolestaan Pyhän Neitsyen nimessä,\njota tunnustan, ja ritarikunniani kautta, että kaikki ehdot täytetään.\nMuussa tapauksessa voitte vaatia minulta hyvitystä.\n\n— Se riittää minulle! — sanoi Kmicic. — Mutta herra Gnoinskin on\nruvettava panttivangiksi, sillä muuten tataarilaiset panevat vastaan.\nMinä luotan kunniasanaan.\n\n— Kiitän teitä, herra ritari! — vastasi ruhtinas. — Älkää myöskään\npelätkö, että hän heti pääsee vapaaksi! Annan hänet herra hetmanin\nhuostaan siihen asti kunnes kuninkaan tuomio lankeaa.\n\n— Olkoon niin! — sanoi hetmani. Hän käski Woynillowiczia nousemaan\ntoisen hevosen selkään, koska entinen oli vielä iskusta pökerryksissä.\nSitten hän lähetti hänet ja herra Gnoiskin hakemaan ruhtinasta.\n\nMutta asia ei ollut vieläkään helposti suoritettavissa. Vanki täytyi\nottaa väkisin, sillä Hassun-bey pani ankarasti vastaa, ja vasta kun\nhän näki herra Gnoiskin ja hänelle oli luvattu lunnaiksi satatuhatta\ntaaleria, hän rauhoittui.\n\nIllalla ruhtinas Boguslaw jo oli Gosiewskin teltassa. Häntä hoidettiin\nhuolellisesti. Kaksi lääkäriä oli yhtä mittaa hänen luonaan. Molemmat\nvakuuttivat hänen paranevan, sillä häntä oli haavoitettu vain sapelin\nkärjellä, ja haava oli vaaraton.\n\nWolodyjowski ei voinut antaa Kmicicille anteeksi sitä, että tämä oli\nsäästänyt ruhtinaan hengen. Vihoissaan hän vältti ystäväänsä koko\npäivän. Illalla tuli Kmicic itse hänen telttaansa.\n\n‒ Jumalan tähden! ‒ huudahti hänet nähtyään pieni ritari. ‒ Kaikkea\nmuuta olisin pikemmin odottanut kuin sitä, että päästätte hengissä tuon\npetturin!\n\n‒ Kuulkaa minua, herra Michal, ennen kuin tuomitsette! ‒ vastasi Kmicic\nsynkästi. ‒ Minun jalkani oli hänen rintansa päällä ja sapelini hänen\nkaulallaan, mutta tiedättekö mitä tuo petturi minulle sanoi?... Että\nOleńka on käsketty surmata Taurogissa, jos ruhtinas tapetaan. Mitä\nsaatoin minä onneton tehdä? Ostin Oleńkan hengen hänen hengellään...\nMitä saatoin tehdä... Kristuksen nimessä... Mitä saatoin tehdä...\n\nHerra Andrzej alkoi repiä tukkaansa ja polkea kiivaasti jalkaa, muta\nWolodyjowski mietti vähän aikaa ja sanoi:\n\n‒ Minä ymmärrän teidän tuskanne... mutta sentään... te, nähkääs,\npäästitte isänmaan petturin, joka vastaisuudessa voi tuottaa isänmaalle\nraskaita onnettomuuksia... Olette tänään tehnyt isänmaalle suuria\npalveluksia, mutta lopussa te uhrasitte yhteisen edun omien yksityisten\netujenne takia.\n\n— Entä mitä te itse olisitte tehnyt, jos teille olisi sanottu, että\nveitsi on pantu neiti Anna Borzobohatan kaulalle?\n\nWolodyjowski alkoi kiivaasti kierrellä viiksiään.\n\n— Minä en väitä olevani mikään esimerkki. Hm! Mitäkö tekisin?... Mutta\nSkrzetuski, jolla on roomalaisen sielu, ei olisi säästänyt ruhtinaan\nhenkeä, ja olen varma siitä, että Jumala ei olisi sallinut sen vuoksi\nviattoman veren joutua vuotamaan.\n\n— Älä rankaise minua, Jumala, raskaitten rikosteni, vaan Sinun\nlaupeutesi mukaan!... Mutta että minä olisin allekirjoittanut oman\narmaani kuolemantuomion...\n\nKmicic peitti kasvonsa käsiinsä.\n\n— Auttakaa minua, taivaan enkelit! En koskaan! En koskaan!\n\n— Tehty mikä tehty! — sanoi Wolodyjowski. Herra Andrzej veti poveltaan\nesille papereita.\n\n— Katsokaa, herra Michal, mitä olen saanut hänet antamaan! Tässä\non määräys Sakowiczille, tässä kaikille Radziwillin upseereille ja\nruotsalaisille komentajille... Hänen oli pakko allekirjoittaa, vaikka\ntuskin jaksoi liikuttaa kättään... Ruhtinas Michal itse pakotti hänet\nsiihen... Tässä on Oleńkalle vapaus ja turvallisuus! Kautta Jumalan!\nMinä ruoskin joka päivä itseäni, minä rakennutan uuden kirkon, mutta\nhänen henkeään minä en uhraa! Minulla ei ole roomalaisen sielua...\nolkoon niin! Minä en ole mikään Cato, kuten Skrzetuski... myönnän sen!\nMutta Oleńkaa en uhraa, en vaikka joutuisin alimpaan helvettiin!...\n\nKmicic ei saanut lopetetuksi puhettaan, sillä Wolodyjowski riensi hänen\nluokseen ja pannen kätensä hänen suulleen huusi pelästyneenä:\n\n— Älkää herjatko! Vedätte Jumalan rangaistuksen hänenkin päälleen!\nLyökää rintaanne! Pian! Pian!\n\nKmicic alkoi lyödä rintaansa toistellen: \"Mea culpa! Mea culpa! Mea\nmaxima culpa!\" Viimein mies parka purskahti katkeraan itkuun, sillä hän\nei enää tietänyt mitä tekisi.\n\nWolodyjowski antoi hänen itkeä tarpeekseen. Viimein, kun Kmicic oli\nrauhoittunut, hän kysyi häneltä:\n\n— Mitä aiotte nyt tehdä?\n\n— Lähden joukkoineni minne vain minut lähetetään, vaikkapa Birzeen,\nkunhan vain miehet ja hevoset levähtävät. Matkan varrella vuodatan\nJumalan kunniaksi niin paljon kerettiläisten verta kuin mahdollista.\n\n— Se lasketaan teille ansioksi. Älkää masentuko! Jumala on armollinen.\n\n— Menen suorinta tietä! Koko Preussi on nyt avoinna, enintään siellä\ntäällä on jokin vähäinen varusväki.\n\nHerra Michal huokasi.\n\n— Mieleni tekee mukaanne aivan kuin paratiisiin. Mutta minun on jäätävä\nhoitamaan tehtäviäni. Onnellinen olette te, jolla on johdettavana\nvapaaehtoisia... Kuulkaahan, veliseni!... Kun tapaatte ne molemmat,\nniin... pitäkäähän huolta siitä toisestakin, ettei hänelle tapahtuisi\nmitään pahaa!... Jumala tietää, ehkäpä hänet on suotu minulle...\n\nNäin sanoen pieni ritari syleili Kmiciciä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nOleńka ja Anusia poistuivat Braunin turvin Taurogista ja saapuivat\nonnellisesti miekankantajan joukon luo, joka silloin oli Olszan luona\nlähellä Taurogia.\n\nKun vanha aatelismies näki heidät molemmat hengissä ja terveinä, hän\nei ensin ollut uskoa silmiään, mutta alkoi sitten itkeä ilosta ja\ntuli niin sotaiselle tuulelle, että ei enää pelännyt mitään vaaroja.\nTulkoonpa ei vain Boguslaw, vaan itse Ruotsin kuningaskin koko\nsotavoimansa kera, niin miekankantaja kyllä oli valmis suojelemaan\ntyttöjään!\n\n— Ennen kaadun kuin hiuskarvakaan päästänne putoaa! — sanoi hän. —\nEn ole enää sama mies, jonka te tunsitte Taurogissa, ja luulenpa\nruotsalaisten kauan vielä muistavan tekojani. Totta on, että\npetturi Sakowicz yllättäen hyökkäsi kimppuumme ja löi meidät, mutta\nkäytettävissäni on taas useita satoja sapeleita.\n\nMiekankantaja oli todellakin suuresti muuttunut. Vaikea oli tuntea\nhäntä entiseksi masentuneeksi Taurogin vangiksi. Hän oli täynnä tarmoa.\nKedolla hevosen selässä hän oli omassa elementissään, ja, hyvä sotilas\nkun oli, hän oli jo tuottanut ruotsalaisille paljon vahinkoa. Koska\nhän oli hyvin arvossapidetty mies paikkakunnalla, kokoontui hänen\nympärilleen sekä aatelia että talonpoikia.\n\nMiekankantajan joukkoon kuului kolmesataa talonpoikaa jalkaväkeä\nja noin viisisataa ratsumiestä. Vain harvoilla jalkamiehistä oli\ntuliaseita. Useimmilla oli aseina viikatteet ja hangot. Aatelin asestus\noli parempaa, mutta hyvin kirjavaa sekin. Monella oli humalaseipäät\nkeihäitten asemesta. Toisilla oli isiltä perityt, upeat aseet, jotka\nenimmäkseen olivat aivan vanhanaikaiset. Hevoset olivat myös hyvin\nerilaisia.\n\nTämmöisellä joukolla saattoi miekankantaja sulkea tien ruotsalaisilta\npatrulleilta, vieläpä tuhota suurempia ratsuväkiosastoja sekä puhdistaa\nmetsät ja kylät rosvoilevista joukoista, mutta hän ei kyennyt käymään\nminkään kaupungin kimppuun.\n\nRuotsalaiset olivat viisastuneet vastoinkäymisistä. Heti kapinan\nalettua oli kaikkialla Liettuassa ja Samogitiassa tuhottu pienemmät\njoukko-osastot, jotka olivat hajaantuneina kyliin. Nyt jäljelläolevat\npysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissa ja tekivät niistä retkiä\nvain läheisyyteen. Tästä seurasi, että kedot, metsät, kylät ja\npikkukaupungit olivat puolalaisten käsissä, mutta kaikki suuremmat\nkaupungit olivat ruotsalaisten hallussa, eikä heitä voitu niistä\nmitenkään karkoittaa.\n\nMiekankantajan \"puolue\" oli laatuaan parhaita. Muut saivat vielä\nvähemmän toimeen. Liivinmaan rajalla olivat kapinoitsijat tosin menneet\nuhkarohkeudessa niin pitkälle, että olivat kahdesti piirittäneet\nBirzeä, jonka oli toisella kertaa täytynyt antautua, mutta tämä\ntilapäinen menestys johtui siitä, että De la Gardie oli vienyt kaikki\njoukkonsa puolustamaan Riikaa tsaarin hyökkäykseltä.\n\nHänen harvinaisen loistavat voittonsa saattoivat kuitenkin odottamaan,\nettä sota siellä pian päättyy, ja sen jälkeen tulisivat voittoisat\nruotsalaiset sotajoukot taas Samogitiaan. Sillä aikaa saattoivat\nkuitenkin lukuisat kapinoitsijain joukot olla turvallisina metsissä\nvarmoina siitä, että vihollinen ei tule heitä etsimään salojen suojasta.\n\nNäin ollen miekankantaja oli luopunut ajatuksesta etsiä turvaa\nBialowiezen korvesta, jonne oli pitkä matka ja matkan varrella monta\nsuurta kaupunkia, joissa oli vahva varusväki.\n\n— Jumala on antanut meille kauniin syksyn, — puhui hän tytöilleen, — ja\nsiksi käy helpommin päinsä elää sub Jove. Annan laittaa teille mukavan\nteltan ja hankin jonkun naisen teitä palvelemaan, niin että voitte\njäädä leiriin. Ei ole nykyaikoina turvallisempaa olinpaikkaa kuin\nmetsät. Minun Billewiczini on porona, ja siellä kuljeksii sekä rosvoja\nettä ruotsalaisia. Missäpä teillä olisi turvallisempaa kuin minun\nluonani, jolla on käytettävänä satoja sapeleita? Jos taas myöhemmin\ntulee sateita, niin löytyy teille kyllä jokin maja korvessa.\n\nTämä ajatus miellytti suuresti neiti Borzobohataa, sillä joukossa oli\nmuutamia nuoria Billewiczejä, sieviä ritareita, ja sitäpaitsi huhuttiin\nedelleen, että Babinicz oli tulossa sinne.\n\nAnusia toivoi, että Babinicz saavuttuaan heti tekee lopun\nruotsalaisista, ja sitten... sitten käyköön niinkuin Jumala tahtoo.\nOleńkakin oli sitä mieltä, että turvallisinta oli leirissä, mutta hän\ntahtoi olla mahdollisimman kaukana Taurogista, koska pelkäsi Sakowiczin\nvainoa.\n\n— Menkäämme Wodoktyyn, — sanoi hän, — siellä olemme omien ihmisten\njoukossa. Jos Wodokty on poltettu, on jäljellä Mitruny ja kaikki\nympäristön aateliskylät. On mahdotonta, että koko seutu olisi autiona.\nVaaran tullen suojelee Lauda meitä.\n\n— Kaikki laudalaiset ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, —\nhuomautti nuori Jur Billewicz.\n\n— Vanhukset ja poikaset ovat jääneet jäljelle, ja sitäpaitsi naisetkin\nsiellä osaavat käyttää aseita. Myös salot ovat siellä suuremmat.\nDomaszewiczit tai Gosiewiczit opastavat meidät Rogowskin korpeen, josta\nmeitä ei kukaan löydä.\n\n— Ja minä saatettuani teidät turvaan käyn ruotsalaisten kimppuun ja\nteen lopun niistä, jotka uskaltavat lähestyä salon reunaa, — sanoi\nmiekankantaja. — Tuo on oivallinen ajatus! Täällä meillä ei ole mitään\ntekemistä, siellä voi saada aikaan paljon enemmän.\n\nKenpä tietää, eikö miekankantaja senvuoksi niin mieltynyt Oleńkan\nehdotukseen, että hänkin kaikessa hiljaisuudessa pelkäsi Sakowiczia,\njoka nyt epätoivoissaan saattoi olla hirmuinen.\n\nNeuvo oli muuten itsessäänkin hyvä ja miellytti senvuoksi kaikkia.\nVielä samana päivänä lähetti miekankantaja Jur Billewiczin johdolla\njalkaväen pyrkimään metsien läpi Krakinowiin. Itse hän lähti kaksi\npäivää sen jälkeen ratsuväen kanssa liikkeelle otettuaan ennen sitä\nselville, että Kiejdanyn ja Rosielnin välillä, mistä hänen oli\nkuljettava, ei ollut ruotsalaista sotaväkeä.\n\nHe kulkivat hitaasti ja varovasti. Neidit ajoivat talonpoikaisrattailla\nja ratsastivat välillä miekankantajan heille hankkimilla hevosilla.\n\nAnusia, joka oli saanut Jurilta lahjaksi pienen sapelin, sitoi sen\nvyölleen ja ratsasti kuin mikäkin ratsumestari joukon edessä. Hän\nnautti retkestä ja auringonpaisteessa kimaltelevista sapeleista ja\nöisistä leiritulista. Monet nuoret upseerit ja sotamiehet olivat\nihastuneet häneen, mutta hän heitti silmäyksiä joka puolelle, päästi\nkulkiessa suortuvansa valloilleen ja sitten kolmasti päivässä palmikoi\nne taas käyttäen kuvastimenaan kirkasta lähdettä. Usein hän sanoi\nhaluavansa nähdä taistelun ja osoittaa rohkeuttaan, mutta se ei ollut\ntotta. Hän tyytyi vain valloittamaan kaikkien nuorten soturien sydämet.\n\nMyöskin Oleńka oli ikäänkuin uudelleen elpynyt paettuaan Taurogista.\nSiellä häntä oli ahdistanut ainainen epävarmuus ja pelko, mutta täällä\nmetsän sydämessä hän tunsi olevansa turvassa. Raikas ilma vahvisti\nhäntä. Sotilaiden, aseiden ja leirielämän näkeminen vaikuttivat kuin\nbalsami hänen kiusattuun sieluunsa. Hänkin nautti retkestä, eivätkä\nvaarat häntä ollenkaan peloittaneet, sillä hänen suonissaan virtaili\nsotilasverta. Hän ei pyrkinyt kulkemaan joukon etunenässä, minkä vuoksi\nhän myös vähemmän veti katseita puoleensa. Mutta sen sijaan hän nautti\nyleistä kunnioitusta.\n\nKaikkien sotilaitten partaisille kasvoille levisi hymy, kun he näkivät\nAnusian. Kun Oleńka lähestyi nuotioita, paljastuivat päät. Tämä\nkunnioitus muuttui myöhemmin ihailuksi. Oli niitäkin, joiden nuoressa\nrinnassa sydän sykki hänelle, mutta silmät eivät uskaltaneet katsoa\nhäneen yhtä rohkeasti kuin mustakiharaiseen ukrainattareen.\n\nKuljettiin läpi metsien ja viidakoiden ja lähetettiin usein edelle\ntiedustelijoita, ja vihdoin myöhään seitsemännen päivän illalla\nsaavuttiin Lubicziin, joka oli Laudan rajalla ja ikäänkuin sen\nporttina. Hevoset olivat sinä päivänä niin väsyneet, että Oleńkan\nesityksistä huolimatta ei voitu jatkaa matkaa, vaan miekankantaja yöpyi\nsinne joukkoineen. Hän itse neitien kanssa asettui taloon, sillä ilma\noli sumuinen ja kylmä. Omituisen sattuman kautta talo ei ollut joutunut\ntulen uhriksi. Vihollinen oli säästänyt sen luultavasti ruhtinas\nJanusz Radziwillin käskystä, koska se oli Kmicicin, ja vaikka ruhtinas\nmyöhemmin oli saanut tietää Kmicicin luopuneen hänestä, hän ei ollut\nmuistanut tai ennättänyt antaa uusia määräyksiä. Kapinalliset luulivat\nsitä Billewiczien omaisuudeksi, rosvot taas eivät uskaltaneet sitä\nryöstää, koska se oli niin lähellä Laudaa. Kaikki oli siellä senvuoksi\nennallaan.\n\nKatkeraa surua ja harmia tuntien Oleńka astui tämän katon alle.\nHän tunsi täällä joka nurkan, mutta joka paikkaan liittyi muisto\nKmicicistä. Oleńka kulki ruokasalin läpi, jossa oli Billewiczien\nmuotokuvia ja metsäeläinten kalloja. Luotien puhkomat kallot riippuivat\nvielä nauloissaan, sapeliniskujen repimät muotokuvat katselivat\nankarina seiniltä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: \"Katso, tyttö,\nkatso, jälkeläisemme, kuinka hänen kätensä on häväissyt jo kauan sitten\nhautaan vaipuneitten esi-isiesi kuvia!\"\n\nOleńka tunsi, että tässä häväistyssä talossa hän ei saa hetkeksikään\nunta. Kaikkialla pimeissä nurkissa hän oli näkevinään Kmicicin\nhurjia tovereita. Miten nopeasti olikaan tuo mies, jota hän niin\noli rakastanut, lipunut mielivallasta lain rikkomiseen, siitä yhä\nsuurempiin rikoksiin, Radziwillin palvelukseen ja petokseen, jonka\nhuippuna oli käden kohottaminen kuningasta, koko valtakunnan isää\nvastaan.\n\nYö kului, mutta uni ei ottanut tullakseen onnettoman Oleńkan silmiin.\nHänen sydämensä kaikkia haavoja alkoi kirvellä. Häpeä sai uudelleen\nhänen poskensa hehkumaan, silmistä ei nyt vuotanut kyyneliä, mutta\nsydämen täytti niin määrätön murhe, että se ei ollut mahtua tuohon\nsydänparkaan.\n\nMitä hän suri? Sitä, että asiat voisivat olla toisin, jos tuo mies\nolisi toisenlainen, jos hänellä kaikessa hillittömyydessään ja\nhurjuudessaan edes olisi rehellinen sydän, jos hänen rikollisuudellaan\nolisi edes jokin määrä, jos olisi jokin raja, jonka yli hän ei voisi\nmennä. Hänelle voisi sentään antaa niin paljon anteeksi!...\n\nAnusia huomasi ystävättärensä kärsimykset ja aavisti niiden syyn,\nsillä vanha miekankantaja oli jo aikaisemmin salaa kertonut hänelle\nkoko asian. Koska hänellä oli hyvä sydän, hän meni Oleńkan luo, kietoi\nkätensä hänen kaulaansa ja sanoi:\n\n— Oleńka! Sinun on katkeraa olla tässä talossa... Oleńka ei alussa\ntahtonut mitään sanoa, alkoi vain väristä kuin haavanlehti, mutta\nviimein hän purskahti hurjasti ja epätoivoisesti itkemään. Hän tarttui\nsuonenvedontapaisesti Anusian käteen, painoi vaaleat kiharansa hänen\nolkaansa vastaan, ja nyyhkytykset puistelivat hänen ruumistaan. Anusia\nsai odottaa kauan, ennenkuin kohtaus meni ohitse. Viimein, kun Oleńka\noli jonkin verran rauhoittunut, Anusia kuiskasi:\n\n— Oleńka, rukoilkaamme hänen puolestaan! Mutta Oleńka peitti kasvot\nkäsiinsä.\n\n— En... voi!... — sai hän vaivoin sanotuksi. Ja vähän ajan kuluttua hän\nheittäen kuumeisin liikkein taaksepäin hiuksensa, jotka olivat valuneet\nhänen otsalleen, alkoi puhua tukahtuneella äänellä:\n\n— Katsohan... en voi!... Sinä olet onnellinen!... Sinun Babiniczizi\non jalo, mainehikas... Jumalan... ja isänmaan edessä... Sinä olet\nonnellinen! Mutta minun ei ole lupa rukoillakaan... Täällä on\nkaikkialla verta... raunioita! Jospa hän ei edes olisi pettänyt\nisänmaata eikä olisi tarjoutunut myymään kuningasta!... Olin jo antanut\nanteeksi kaikki... Kiejdanyssa... sillä ajattelin... sillä rakastin\nhäntä... koko sydämestäni... Mutta nyt en voi... oi laupias Jumala!\nMinä en voi!... Soisin olevani kuollut... ja hänenkin kuolleen!\n\n— Voimme rukoilla jokaisen sielun puolesta, sillä Jumala on\narmahtavaisempi kuin ihmiset ja tuntee vaikuttimet, joita ihmiset usein\neivät tiedä, — sanoi Anusia.\n\nNäin sanoen hän polvistui rukoilemaan, ja Oleńka heittäytyi pitkäkseen\nlattialle ja oli siinä asennossa aamuun asti.\n\nSeuraavana aamuna levisi ympäristöön tieto, että miekankantaja\nBillewicz oli tullut Laudaan. Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tulivat\nhäntä tervehtimään. Läheisistä metsistä tuli tutisevia vanhuksia\nja naisia lapset sylissä. Kahteen vuoteen ei täällä kukaan ollut\nkylvänyt eikä niittänyt. Kylät olivat suurimmaksi osaksi porona ja\nautioina. Väestö asusti metsissä. Asekuntoiset miehet olivat lähteneet\nWolodyjowskin mukaan tahi liittyneet partiojoukkoihin. Vain poikaset\nvartioivat omaisuuden jäännöksiä.\n\nMiekankantajaa tervehdittiin pelastajana ja ilokyynelin, sillä näitten\nyksinkertaisten ihmisten mielestä hänen ja neidin paluu kotipaikoilleen\noli merkkinä sodan ja onnettomuuksien loppumisesta. Alettiin palata\nkyliin ja ajaa sinne metsästä puoleksi villiintynyttä karjaa. Tosin\nruotsalaisia oli lähellä Poniewiczin vallien suojassa, mutta heistä ei\nnyt välitetty, kun miekankantajan joukko oli tullut, ja sitä voitiin\nsitäpaitsi tarpeen vaatiessa vahvistaa lisämiehillä.\n\nAikoipa herra Tomasz hyökätä Poniewiezin kimppuun puhdistaakseen\nkoko seudun vihollisista. Hän odotti vain, että vielä enemmän miehiä\nkerääntyisi hänen lippujensa alle, ja varsinkin hän koetti saada\njalkaväelleen riittävästi ampuma-aseita, joita oli suuri määrä piilossa\nmetsissä. Niitä odotellessaan hän tarkasteli seutua kulkien kylästä\nkylään.\n\nMutta näky, joka hänet kohtasi, oli surullinen. Kaikkialla oli palon ja\nhävityksen jälkiä. Suuri osa väestöä oli surmattu ja miehiltä hakattu\nkädet pois.\n\nNäin kauheasti oli sota hävittänyt näitä seutuja, tämmöiset seuraukset\noli tuottanut ruhtinas Janusz Radziwillin petturuus.\n\nMutta ennenkuin miekankantaja oli lopettanut tarkastusmatkansa, saapui\nuusia, samalla kertaa iloisia ja kamalia uutisia, jotka nopeasti\nkulkivat suusta suuhun.\n\nJur Billewicz, joka pienen joukon kanssa oli ollut tiedusteluretkellä\nja saanut vangiksi muutamia ruotsalaisia, sai ensimmäisenä tiedon\nProstkin taistelusta. Senjälkeen tuli uusia sanomia, jotka olivat\ntoinen toistaan satumaisempia.\n\n— Herra Gosiewski, — kerrottiin, — on voittanut kreivi Waldeckin,\nIsraelin ja ruhtinas Boguslawin. Vihollisarmeija on kokonaan tuhottu ja\nsen johtajat vangittu. Koko Preussi on tulessa.\n\nMuutamia viikkoja myöhemmin oli uusi peloittava nimi yhtä mittaa\nkaikkien huulilla: Babinicz.\n\n— Babiniczin ansiota on pääasiallisesti tuo voitto Prostkin luona, —\npuhuttiin koko Samogitiassa. — Babinicz voitti ja otti kiinni omin\nkäsin ruhtinas Boguslawin.\n\nJa edelleen:\n\n— Babinicz polttaa vaaliruhtinaan Preussia ja kulkee kuin surman enkeli\nSamogitiaa kohti hävittäen kaikki maan tasalle.\n\nJa lopuksi:\n\n— Babinicz on polttanut poroksi Taurogin. Sakowicz on paennut häntä ja\npiileksii metsissä.\n\nViimeksimainittu tapahtumapaikka oli niin lähellä, että varsin pian\nhuomattiin uutinen täydelleen paikkansa pitäväksi.\n\nKoko ajan, kun näitä uutisia saapui, eli Anusia kuin kuumeessa, nauroi\nja itki vuorotellen, polki jalkaa, kun joku ei uskonut, ja toisteli\nkaikille, halusivatpa nämä kuulla tai ei:\n\n— Minä tunnen herra Babiniczin! Hän vei minut Zamośćiesta herra\nSapiehan luo. Hän on suurin soturi maailmassa. En luule edes herra\nCzarnieckin vetävän vertoja hänelle, Sapiehan joukossa palvellessaan\nhän retken alussa kukisti ruhtinas Boguslawin. Olen varma siitä,\nettä juuri hän voitti ruhtinaan myös Prostkin luona. Hän voittaa\nvaikka kymmenen Sakowiczin kaltaista... Kuukaudessa hän varmasti on\nkarkoittanut ruotsalaiset koko Samogitiasta.\n\nHänen ennustuksensa alkoi nopeasti toteutua. Ei ollut enää\nepäilystäkään, että kuuluisa soturi Babinicz oli tulossa Taurogista\npohjoista kohti.\n\nKoltyniassa hän voitti eversti Baldonin ja tuhosi perin pohjin hänen\njoukkonsa. Wornin luona hän voitti Telsziin kulkevan ruotsalaisen\njalkaväen, ja Telszin luona hän taisteli suuren ja voittoisan taistelun\neverstejä Normania ja Hudensköldiä vastaan, jossa Hudensköld kaatui\nja Norman miestensä jäännösten kera pakeni aina Samogitian rajoille\nasti. Telszistä Babinicz kulki Kurszaniin ajaen edellään pienempiä\nruotsalaisjoukkoja, jotka pakenivat suurempien joukkojen turviin.\n\nTaurogista ja Polagista aina Birzeen ja Wilkomierziin lensi voittajan\nmaine. Kerrottiin julmuuksista, joita hän harjoitti ruotsalaisia\nkohtaan. Sanottiin, että hänen sotajoukkonsa, johon alussa oli kuulunut\nvain pieni tataarilaisrykmentti ja jonkin verran vapaaehtoisia, kasvoi\npäivä päivältä, sillä ken vain voi ja kaikki partiojoukotkin liittyivät\nhäneen, ja hän taivutti ne kaikki rautaisen tahtonsa alle ja johti\nvihollista vastaan.\n\nHuomio oli niin kiintynyt hänen voittoihinsa, että tieto tappiosta,\njonka Stenbock oli tuottanut Gosiewskille, Filipowin luona, jäi\nmelkein huomaamatta. Babinicz oli lähempänä, ja hänen toimiaan kaikki\nseurasivat.\n\nAnusia rukoili joka päivä miekankantajaa yhtymään mainehikkaaseen\nsoturiin. Oleńka kannatti häntä. Niin tekivät myös kaikki upseerit ja\naateli, joita uteliaisuuskin vaivasi.\n\nMutta tuuma ei ollut helppo toteuttaa. Ensiksikin Babinicz oli\naivan toisella seudulla. Toiseksi hän usein katosi viikkomääriksi\ntietymättömiin, ja sitten taas yht'äkkiä kuultiin jotakin hänen\nuudesta voitostaan. Kolmanneksi olivat tiet täynnä häntä pakenevia\nruotsalaisia. Vihdoin oli myös Sakowicz lähtenyt liikkeelle melkoisen\nsuuren joukon kanssa ja hävitti kauheasti kaikki tieltään sekä koetti\nkiduttamalla saada ihmisiltä tietää, missä Billewiczien vapaajoukko oli.\n\nKaiken lisäksi miekankantaja vielä pelkäsi, että olo Laudan seuduilla\nkäy pian hänelle liian vaikeaksi.\n\nTietämättä oikein itsekään, mitä oli tehtävä, hän uskoi Jur\nBillewiczille aikovansa vetäytyä länteen päin saloille. Jur kertoi\ntämän heti Anusialle, ja tämä meni oikopäätä miekankantajan puheille.\n\n— Rakas setä, — sanoi hän hänelle (näin hän nimitti häntä aina, kun\ntahtoi saada hänet johonkin suostumaan), — olen kuullut, että aiomme\npaeta. Eikö ole häpeä noin kuuluisalle soturille lähteä pakoon heti,\nkun vain kuulee vihollisen olevan tulossa?\n\n— Teidän täytyy pistää joka paikkaan nenänne! sanoi miekankantaja\nloukkaantuneena. — Tämä ei ole teidän asianne!\n\n— Hyvä! Jos te pakenette, niin minä jään!\n\n— Jottako Sakowicz voisi teidät vangita?\n\n— Sakowicz ei vangitse minua, sillä Babinicz puolustaa minua.\n\n— Eihän hän tiedä, missä te olette! Olenhan sanonut, että emme voi\npäästä hänen luokseen.\n\n— Mutta hän voi tulla meidän luoksemme. Olen hänen tuttunsa. Jos vain\nvoisin lähettää hänelle kirjeen, niin olen varma siitä, että hän tulisi\nheti, kun on voittanut Sakowiczin. Hän piti minusta hiukan, ja siksipä\nhän ei kieltäisi apuaan.\n\n— Ja kuka vie hänelle kirjeen?\n\n— Sitä viemään voi lähettää jonkun talonpojan.\n\n— Kannattaahan joka tapauksessa koettaa. Oleńkalla on terävä järki,\nmutta onpa järkeä teilläkin. Vaikka meidän sillä välin pitäisikin\npiillä ylivoimaista vihollista metsässä, niin on kuitenkin hyvä, että\nBabinicz tulee näille seuduille, sillä siten pääsemme pikemmin häneen\nyhtymään. Yrittäkää! Luotettavan sanansaattajan kyllä löydämme.\n\nAnusia ryhtyi iloissaan toimimaan semmoisella menestyksellä, että\nhänellä jo samana päivänä oli kaksikin kirjeenviejää, Jur Billewicz\nja Braun. Molempien oli määrä saada mukaansa samanlainen kirje, jotta\njoka tapauksessa Babinicz saisi sanan. Enemmän puuhaa oli Anusialla\nitse kirjeen sepittämisessä. Viimein hän laati sen näin kuuluvaksi:\n\"Suuressa vaarassa ollen kirjoitan Teille, jos ehkä muistatte minut\n(vaikka mitä syytä minulla olisi luulla, että muistatte), pyytäen\nTeitä tulemaan apuun. Muistaen sen hyväntahtoisuuden, jota osoititte\nminulle matkalla Zamośćiesta, rohkenen toivoa, että ette minua vaarassa\nhylkää. Olen herra miekankantaja Billewiczin joukon turvissa. Hän on\nantanut minulle suojaa, koska olen auttanut hänen sukulaisensa neiti\nBillewiczin pakoon vankeudesta Taurogista. Sekä häntä että meitä\nahdistaa joka puolelta vihollinen, nimittäin ruotsalaiset sekä muuan\nherra Sakowicz, jonka tunkeilevaisuutta paetakseni minun oli pakko\nhakea turvaa sotilasleiristä. Tiedän, että Te ette minusta pitänyt,\nmutta Jumala näkee, että en ole tehnyt teille mitään pahaa ja että aina\nkoko sydämestäni olen ollut teille myötätuntoinen. Mutta pelastakaa\nkuitenkin orpo tyttöraukka vihollisen käsistä! Jumala palkitsee sen\nteille satakertaisesti, ja minä rukoilen aina Teidän puolestanne, jota\nnyt nimitän vain hyväksi suojelijakseni, mutta sitten pelastajakseni\naina kuolemaani asti.\"\n\nKun lähettiläät jo olivat lähdössä, alkoi Anusia ajatella niitä\nvaaroja, joihin he saattoivat joutua, ja koetti estää heitä lähtemästä.\nKyynelsilmin hän pyysi miekankantajaa kieltämään heitä lähtemästä\nmatkaan, sillä kirjeet saattoi yhtä hyvin antaa talonpoikien\nvietäväksi, joiden oli helpompi päästä perille.\n\nMutta Braun ja Jur Billewicz pysyivät niin itsepintaisesti\npäätöksessään lähteä, että heihin ei vaikuttanut mikään. Kilvan he\nkumpikin tahtoivat osoittaa alttiuttaan, eikä kumpikaan aavistanut,\nmikä heitä odotti. Viikkoa myöhemmin Braun joutui Sakowiczin vangiksi,\nja tämä antoi nylkeä häneltä nahan. Jur parka ammuttiin viikkoa\nmyöhemmin, kun hän Poniewiezen luona koetti paeta erästä ruotsalaista\njoukkuetta.\n\nMolemmat kirjeet joutuivat vihollisen käsiin.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nVangittuaan Braunin ja annettuaan nylkeä häneltä nahan Sakowicz heti\nasettui yhteyteen eversti Hamiltonin, ruotsalaisten palveluksessa\nolevan englantilaisen, kanssa, joka oli päällikkönä Poniewiezessä, ja\nhe päättivät yhteisvoimin hyökätä miekankantaja Billewiczin joukon\nkimppuun.\n\nBabinicz oli tällöin kadonnut jonnekin metsien kätköihin eikä hänestä\noltu moneen päivään kuultu mitään. Muuten ei Sakowicz puolestaan\nolisi vähääkään välittänyt, vaikka hän olisi ollut lähelläkin, sillä\nhuolimatta eräänlaisesta pelosta, jota hän tunsi Babiniczia kohtaan,\nhän oli nyt valmis vaikkapa menettämään henkensä, kunhan vain sai\nkostaa. Anusian paosta saakka hän oli ollut raivoissaan. Pettyneet\nlaskelmat ja loukattu itserakkaus saivat hänet pois tasapainosta, mutta\nmyöskin hänen sydämensä kärsi. Alussa hän oli tahtonut ottaa Anusian\nvaimokseen vain sen omaisuuden takia, jonka tämän ensimmäinen sulhanen\noli tälle testamentissaan määrännyt, mutta sitten hän oli häneen\nsilmittömästi rakastunut sillä tavalla kuin hänenkaltaisensa mies voi.\nAsiat menivät niin pitkälle, että hän, joka ei pelännyt koko maailmassa\nketään muuta kuin Boguslawia, hän, jonka katsekin jo sai ihmiset\npelosta kalpenemaan, katsoi kuin koira tuon tytön silmiin, totteli\nhäntä, alistui hänen oikkuihinsa, täytti kaikki hänen toivomuksensa,\nkoetti arvata hänen ajatuksensa.\n\nTyttö oli käyttänyt vaikutusvaltaansa, pannut hänen päänsä pyörälle\nsanoillaan ja katseillaan, antanut hänen palvella kuin orja ja lopuksi\npettänyt hänet.\n\nSakowicz oli sitä lajia ihmisiä, joiden mielestä vain se on\nhyvää, mistä heille on etua, mutta kaikki se on pahaa, mikä heitä\nvahingoittaa. Hänen silmissään oli Anusia tehnyt hirveän rikoksen ja\nansaitsi mitä kovimman rangaistuksen. Jos tämä olisi sattunut jollekin\nmuulle, olisi herra staarosta vain nauranut ja laskenut leikkiä,\nmutta kun se oli kohdistunut häneen itseensä, niin hän karjui kuin\nhaavoitettu peto ja ajatteli vain kostoa. Hän tahtoi saada syyllisen\nkäsiinsä elävänä tai kuolleena. Mieluummin hän olisi tahtonut hänet\nhaltuunsa elävänä voidakseen kostaa sotilaan tavalla, mutta jos kuolema\nkohtaisi tytön heti, niin samapa se, kunhan vain ei kukaan muu häntä\nsaisi.\n\nPäästäkseen varmemmin tarkoituksensa perille hän lähetti miekankantajan\nluo lahjotun miehen, joka toi kirjeen muka Babiniczilta. Tässä\nvalekirjeessä Babinicz ilmoitti tulevansa viikon sisällä\nWolmontowicziin.\n\nMiekankantaja meni ansaan, ja luottaen Babiniczin vastustamattomaan\nvoimaan hän ei edes salannut kirjeen sisällystä. Hän leiriytyi\nvakavasti Wolmontowicziin, ja levittämällä uutista hän sai sinne\ntulemaan melkein koko Laudan väestön. Metsistä tulivat viimeisetkin\npakolaiset osaksi senkin vuoksi, että syksy oli jo loppumassa ja\npakkaset olivat alkaneet, osaksi uteliaina näkemään kuuluisan soturin.\n\nSamaan aikaan lähestyi Poniewiezesta päin Hamilton ja Kiejdanysta\nSakowicz.\n\nViimeksimainittu ei kuitenkaan aavistanutkaan, että hänen jäljessään\nhiipi kuin susi muuan kolmas, joka tosin ei ollut saanut mitään kutsua,\nmutta jolla, oli tapana ilmestyä sinne, missä häntä vähimmän osattiin\nodottaa.\n\nKmicicillä ei ollut aavistustakaan siitä, että Oleńka oli Billewiczin\nvapaajoukossa. Taurogissa, jonka hän oli hävittänyt tulella ja\nmiekalla, hän oli saanut tietää, että Oleńka oli paennut neiti\nBorzobohatan kanssa, mutta hän otaksui heidän menneen Bialowiezen\nkorpeen, jossa oli turvassa rouva Skrzetuski ja paljon muita\naatelisnaisia. Tähän otaksumaan oli sitä enemmän aihetta, kun hän\ntiesi, että vanha miekankantaja oli aikonut viedä tytön turvaan juuri\nnoihin läpipääsemättömiin metsiin.\n\nHerra Andrzejta harmitti aika lailla, kun hän ei löytänyt Oleńkaa\nTaurogista, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se, että tyttö oli\npäässyt Sakowiczin käsistä ja oli sodan loppuun saakka turvallisessa\npaikassa.\n\nKoska hän ei nyt voinut lähteä Oleńkan jäljessä tuonne salolle, niin\nhän päätti ahdistaa vihollista Samogitiassa siihen asti kunnes saisi\nsen kokonaan karkoitetuksi. Onni seurasikin häntä. Puolentoista\nkuukauden aikana hän sai voiton toisensa jälkeen, ja aseellista väkeä\ntulvi hänen johdettavakseen niin runsaasti, että tataarilaisjoukko\npian oli vain neljäsosa hänen koko sotavoimastaan. Viimein hän oli\nkarkoittanut viholliset koko läntisestä Samogitiasta, ja kun hän kuuli\nSakowiczista, jonka kanssa hänellä oli selvittämättömiä asioita,\nhän suuntasi kulkunsa vanhoille tutuille seuduille ajaakseen häntä\ntakaa. Näin lähestyivät molemmat Wolmontowiczia. Miekankantaja,\njoka aikaisemmin oli ollut kauempana, oli nyt jo viikon ajan ollut\njoukkoineen siellä, eikä hänen mieleensäkään noussut ajatus, että niin\npeloittavia vieraita oli tulossa.\n\nEräänä iltana ilmoitti kaksi Butrym-nimistä nuorukaista, jotka\nolivat paimentamassa karjaa Wolmontowiczin läheisyydessä, jonkin\nsotajoukon ilmestyneen näkyviin metsästä ja lähestyvän etelän puolelta.\nMiekankantaja oli liian vanha ja kokenut soturi ollakseen ryhtymättä\nmihinkään varokeinoihin. Osan jalkaväestään, joka jo oli saanut\npyssyjä, hän sijoitti äsken rakennettuihin taloihin, ja osan kylän\nreunaan. Itse hän ratsuväen kanssa asettui hiukan taemmaksi laajalle\nkedolle, joka yhdeltä puolen rajoittui jokeen. Miekankantaja teki\nnäin etupäässä saadakseen kiitosta Babiniczilta, joka varmaankin\nymmärsi antaa arvon järkeville toimenpiteille. Mutta hänen asemansa\noli todellakin luja. Kylää, jonka Kmicic aikoinaan oli polttanut\nkostaakseen toveriensa surman, oli alettu vähitellen taas rakentaa.\nMutta väliin oli tullut ruotsalaisten sota ja keskeyttänyt työn, minkä\nvuoksi tiellä oli hirsi- ja lautakasoja. Aitojen vierellä niitä oli\nniin suuret pinot, että harjaantumatonkin jalkaväki saattoi niiden\ntakana kauan pitää puoliaan.\n\nJoka tapauksessa ne olivat ratsuväelle hyvänä turvana ensimmäistä\nhyökkäystä vastaan. Näyttääkseen Babiniczille sotataitoaan\nmiekankantaja lähetti pienen tiedustelujoukonkin.\n\nMutta miten suuri olikaan hänen hämmästyksensä ja alussa myös\npelästyksensä, kun hän kuuli kaukaa metsän reunasta laukauksia ja\nsitten näki tiedustelujoukkonsa ajavan täyttä laukkaa takaisin suuri\nvihollisjoukko kintereillään!\n\nMiekankantaja riensi heti jalkaväen luo antamaan lopullisia määräyksiä.\nSillävälin alkoi metsästä tulla esille yhä suurempia vihollisjoukkoja,\nja niinkuin heinäsirkkaparvi ne lähestyivät Wolmontowiczia. Niiden\naseet välkkyivät laskevan auringon valossa. Metsä oli aivan lähellä\nkylää, ja kohta metsästä tultuaan viholliset lähtivät ratsastamaan\ntäyttä laukkaa päästäkseen suoraan kylään sisälle. Mutta äkkiä\njalkaväen muskettituli pysähdytti heidät. Ensimmäiset rivit peräytyivät\nmelkoisessa epäjärjestyksessä, ja vain muutamat pääsivät aivan\nhirsikasojen luo.\n\nMiekankantaja oli ennättänyt täydelleen tyyntyä. Hän riensi ratsuväen\nluo ja käski jokaisen, jolla oli pistoli tai pyssy, mennä auttamaan\njalkaväkeä. Vihollinen oli ilmeisesti myös musketeilla varustettu,\nsillä se alkoi heti ampua sangen kiivaasti, vaikkakin epäsäännöllisesti.\n\nMolemmilla puolin ammuttiin siis milloin kiivaammin, milloin\nlaimeammin. Vinkuen lensivät luodit aina ratsuväen luokse asti,\nsattuivat taloihin, aitoihin ja hirsikasoihin. Wolmontowicz alkoi\npeittyä savuun, ja ruudin haju täytti tien.\n\nAnusia siis sai nähdä, mitä oli toivonut, nimittäin taistelun.\n\nMiekankantajan käskystä olivat molemmat neidit jo taistelun alkaessa\nnousseet ratsujensa selkään siltä varalta, että vihollisten lukumäärän\nollessa kovin suuri he voisivat paeta muun joukon mukana. Heidän\npaikkansa oli ratsumiesten viimeisessä rivissä. Mutta vaikka Anusialla\noli pikku sapelinsa vyöllään, niin hän kohta menetti rohkeutensa. Hän,\njoka niin hyvin selviytyi upseereista rauhan aikana, menetti kokonaan\ntarmonsa, kun näki edessään Bellonan poikia taistelukentällä. Luotien\nvinkuna ja kalahtelu peloitti häntä. Sekamelska, lähettien kiireinen\nliikkuminen, muskettien pauke ja haavoittuneitten vaikertelu olivat\nsaattaa hänet tainnoksiin, ja ruudin haju tukahdutti häntä. Hän tunsi\nitsensä aivan raukeaksi, kasvot kalpenivat, ja hän alkoi uikuttaa kuin\npieni lapsi. Viimein täytyi yhden upseereista, nuoren herra Oleczan,\nottaa hänet syliinsä. Hän puristi tyttöä rintaansa vastaan lujemmin\nkuin oli tarpeellista ja olisi mielellään pidellyt häntä vaikkapa\ntuomiopäivään asti.\n\nMutta ympärillä olevat sotamiehet alkoivat nauraa.\n\n— Hamesankari! — huusivat useat äänet. — Menkää vahtimaan kanoja ja\nkynimään höyheniä!\n\nToiset taas huusivat:\n\n— Herra Olecza! Olette saanut kilven käsivarrellenne, mutta sen läpi\ntunkeutuvat Cupidon nuolet varsin helposti!\n\nJa sotamiehet tulivat oikein hyvälle tuulelle.\n\nMonet kuitenkin katselivat mieluummin Oleńkaa, joka esiintyi aivan\ntoisella tavalla. Alussa oli hänkin kalvennut, painanut päänsä alas ja\nsulkenut silmänsä, kun muutamia luoteja oli pudonnut lähelle häntä.\nMutta sitten oli sotilasveri hänessä päässyt voitolle, hänen poskensa\nalkoivat punoittaa, hän nosti päänsä pystyyn ja katseli pelkäämättä\neteensä. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin hän olisi nauttinut\nruudin hajusta. Kun savupilvet aidan luona sakenivat ja estivät\nnäkemästä taistelun kulkua, niin rohkea tyttö ratsasti upseerien mukana\neteenpäin ollenkaan ajattelematta vaaraa.\n\nRatsuväen riveistä kuului ihailevaa äänten sorinaa:\n\n— Kas siinä on sotilasverta! Siinä olisi soturin vaimo!\n\n— Vivat neiti Billewicz!\n\n— Kunnostautukaamme, hyvät herrat! Se maksaa vaivan, kun tuollaiset\nsilmät ovat katselemassa!\n\n— Eivät amatsonitkaan olleet näin urhoollisia muskettitulessa! —\nhuudahti muuan nuori upseeri unohtaen innoissaan, että amatsonit elivät\nennen ruudin keksimistä.\n\n— Olisipa aika saada tämä jo loppumaan. Jalkaväki on suorittanut\ntehtävänsä hyvin ja hevoset ovat aika lailla uuvuksissa.\n\nVihollinen ei todellakaan saanut mitään aikaan ratsuväellään. Tavan\ntakaa se kannusti hevosiaan ja syöksyi aidan luo, mutta muskettituli\nsai sen peräytymään epäjärjestyksessä. Ja niinkuin aalto vetäytyessään\ntakaisin matalalta rannalta jättää jälkeensä simpukoita, pieniä kiviä\nja kuolleita kaloja, samoin jäi joka hyökkäyksen jälkeen tielle aidan\neteen joitakin hevosten ja miesten ruumiita.\n\nViimein hyökkäykset loppuivat. Vain yksityisiä ratsumiehiä lähestyi\nvähän väliä, ja he laukaisivat kylään päin pistolinsa tahi muskettinsa\nvetääkseen puoleensa kylässä olijain huomion. Mutta miekankantaja\nkiipesi tekeillä olevan talon vieressä olevalle tiilikasalle ja huomasi\nvihollisen takajoukkojen siirtyvän niitä peltoja ja viidakkoja kohti,\njotka olivat Wolmontowiczin vasemmalla puolella.\n\n— Ne yrittävät tuolta päin! — huudahti hän ja lähetti heti osan\nratsuväkeä talojen väliin estämään puutarhoista käsin vihollisen\nhyökkäystä.\n\nPuolen tunnin kuluttua oli vapaajoukon vasemmalla siivellä alkanut uusi\ntaistelu, jossa niinikään käytettiin ampuma-aseita.\n\nPuutarhat vaikeuttivat hyökkäystä, mutta vaikeuttivat myös puolustusta.\nSitäpaitsi vihollinen oli levittäytynyt pitkäksi rintamaksi ja oli\nsiten vähemmän alttiina luodeille.\n\nTaistelu muuttui vähitellen yhä rajummaksi ja yhä vaivalloisemmaksi,\nsillä hyökkäykset aidan puolelta jatkuivat samaan aikaan.\n\nMiekankantaja alkoi tulla levottomaksi. Hänen oikealla puolellaan oli\nsoita ja joki, joka ei ollut kovin leveä, mutta syvä ja liejuinen, niin\nettä sen yli ei ollut helppo mennä ainakaan nopeasti. Vain yhdessä\npaikassa johti karjan käyttämä polku laakealle rannalle.\n\nHerra Tomasz alkoi yhä useammin katsahdella siihen suuntaan.\n\nÄkkiä hän näki lehdettömien pajujen lomitse iltaruskon valossa\nkimaltelevia aseita ja tumman ryhmän sotamiehiä.\n\n— Babinicz saapuu! — ajatteli hän. Mutta samassa riensi hänen luokseen\nherra Chrzastowski, joka oli ratsuväkieskadroonan johtaja.\n\n— Joen luona näkyy ruotsalaista jalkaväkeä! — huusi hän kauhuissaan.\n\n— Tämä on petosta! — huudahti herra Tomasz.\n\n— Kautta Kristuksen haavojen! Hyökätkää eskadroonanne kanssa tuon\njalkaväen kimppuun, muuten ne hyökkäävät sivulta!\n\n— Niitä on suuri joukko! — vastasi herra Chrzastowski.\n\n— Koettakaa pidättää niitä edes tunti, niin me pelastaudumme sillä\nvälin metsiin!\n\nHerra Chrzastowski riensi pois, ja kohta nähtiin hänet kedolla\nkahdensadan miehen etunenässä kulkemassa vihollisen jalkaväkeä vastaan,\njoka tämän nähtyään nopeasti asettui taisteluasentoon viidakkoon.\nRatsuväki hyökkäsi, ja pajukosta vastattiin muskettitulella.\n\nMiekankantaja ei nyt enää toivonutkaan voittoa, vaan epäili\npäinvastoin, saisiko edes jalkaväkensä pelastetuksi.\n\nHän saattoi vielä peräytyä mukanaan osa ratsuväkeä ja tytöt sekä\netsiä pelastusta metsästä, mutta tuommoinen peräytyminen oli samaa\nkuin täydellinen tappio, sillä silloin olisi suurin osa vapaajoukosta\ntuhoutunut ja sen mukana myös Laudan väestö, joka oli keräytynyt\nWolmontowicziin nähdäkseen Babiniczin. Koko Wolmontowicz olisi siinä\ntapauksessa tietysti hävitetty maan tasalle.\n\nAinoana toivona oli, että Chrzastowski saisi torjutuksi vihollisen\njalkaväen.\n\nTaivas oli jo pimentynyt, mutta kylässä oli aivan valoisaa, sillä aitaa\nlähinnä olevan talon luona oleva lastukasa oli syttynyt tuleen. Pian\nsyttyi itse talokin palamaan, ja veripunainen loimo valaisi kylää.\nTässä valossa näki miekankantaja Chrzastowskin ratsuväen palaavan\nkiireesti ja epäjärjestyksessä ja sen jäljessä ruotsalaisen jalkaväen\nrientävän kylää kohti hyökätäkseen sitä vastaan.\n\nSilloin miekankantaja ymmärsi, että täytyi paeta ainoata vapaana olevaa\ntietä.\n\nHän kiiruhti jo ratsuväen jäännösten luo, kohotti sapelinsa\nja huudahti: \"Peräytykää, hyvät herrat! Mutta järjestyksessä!\nJärjestyksessä!\" — kun äkkiä takaakin päin pamahti laukauksia ja kuului\nsotamiesten huutoja.\n\nMiekankantaja ymmärsi tulleensa saarretuksi ja joutuneensa satimeen,\njosta ei ollut pääsyä eikä pelastusta.\n\nHän saattoi enää vain kaatua kunnialla. Siksi hän ratsasti ratsuväkensä\neteen ja huusi:\n\n— Kaatukaamme joka mies! Vuodattakaamme veremme uskon ja isänmaan\npuolesta!\n\nHänen jalkaväkensä muskettituli aidan luona ja kylän vasemmalla\nreunalla heikkeni, ja vihollisen yhä voimakkaammat huudot osoittivat\nvoiton varmuutta.\n\nMutta mitä merkitsivät nuo kiivaat torven törähdykset Sakowiczin joukon\nkeskellä ja rumpujen pärinä ruotsalaisten riveissä?\n\nMelu kasvaa yhä ja on omituisen sekavaa, aivan kuin se ei ilmaisisikaan\nvoittoa, vaan pelkoa.\n\nTuli aidan luona lakkaa yht'äkkiä. Vasemmalla olevat Sakowiczin\nratsumiesjoukot kiiruhtavat suin päin valtatielle. Oikealla puolella\noleva jalkaväki ei hyökkääkään eteenpäin, vaan alkaa peräytyä pajukkoon.\n\n— Mitä tämä on? Kautta Kristuksen haavojen! Mitä tämä on? — huutaa\nmiekankantaja.\n\nVastaus tulee siitä osasta metsää, josta Sakowiczin joukko oli\nsaapunut. Nyt sieltä tulee esille miehiä, hevosia, lippuja ja\nsapeleita, ja ne kulkevat — ei, ne kiitävät kuin tuulispää eteenpäin.\nPalon punaisten liekkien valossa ne näkyvät aivan selvästi. Niitä\non tuhansia! Hän vavahtelee niiden alla, ja on kuin metsästä olisi\ntullut esille jokin tuhatpäinen hirviö, joka nyt oli tulossa kylää\nkohti nielläkseen sen. Pelkoa ja kuoleman kauhistusta ne synnyttävät\nlähestyessään. Nyt, nyt ne jo ovat aivan lähellä, nyt ne hyökkäävät! Ne\nlakaisevat maahan Sakowiczin joukon.\n\n— Voi suuri Jumala! — huutaa miekankantaja riemuiten. — Ne ovat\nmeikäläisiä! Varmaankin se on Babinicz.\n\n— Babinicz! — huutavat kaikki hänen miehensä.\n\n— Babinicz! — huutavat kauhistuneet äänet Sakowiczin joukon riveistä.\n\nJa koko vihollisjoukko kääntyy oikealle päästäkseen jalkaväkensä luo.\n\nAita kaatuu rytisten hevosten työntyessä sitä vastaan. Laidunmaa\ntäyttyy pakenevista, mutta uudet tulokkaat ovat jo heidän kimpussaan\nja hakkaavat heitä armottomasti maahan. Kuuluu huutoja, valitusta ja\nsapelien viuhinaa. Sitten hyökätään jalkaväen kimppuun, se poljetaan\njalkoihin ja hajoitetaan. Viimein koko joukko vyöryy joelle päin,\nkatoaa pajukkoon, siirtyy toiselle rannalle. Ne ovat vielä näkyvissä,\nlyövät ja pistelevät yhtä mittaa. Mutta ne siirtyvät yhä edemmäksi.\nVielä kerran nähdään sapelien välähtävän, sitten koko joukko katoaa\nviidakon taakse, pimeyteen, etäisyyteen.\n\nMiekankantajan jalkaväki alkoi lähteä pois aidan luota ja taloista,\njoita ei enää tarvinnut puolustaa. Ratsuväki taas seisoi jonkin aikaa\npaikoillaan äänettömänä hämmästyksestä. Vasta kun palava talo rytisten\nsortui, kuului äkkiä jokin ääni:\n\n— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Se oli myrskyn puuska!\n\n— Noista vainotuista ei yksikään pääse hengissä! — lisäsi toinen.\n\n— Hyvät herrat! — sanoi äkkiä miekankantaja.\n\n— Miksi emme aja takaa niitä, jotka hyökkäsivät kimppuumme takaapäin?\nHe ovat pakenemassa, mutta me voimme heidät vielä saavuttaa.\n\n— Lyö! Iske! — huusivat monet äänet yht'aikaa. Koko ratsujoukko syöksyi\nvihollisten viimeisen osaston jälkeen. Wolmontowicziin jäi vain ukkoja,\nnaisia, lapsia ja molemmat neidit.\n\nTulipalo sammutettiin silmänräpäyksessä, ja sitten päästettiin riemu\nvalloilleen. Itkien ja nyyhkyttäen kohottivat naiset kätensä taivasta\nkohti ja huusivat kääntyen siihen suuntaan, mihin Babinicz oli mennyt:\n\n— Jumala sinua siunatkoon, voittamaton soturi! Pelastajamme, joka olet\nmeidät, lapsemme ja kotimme pelastanut tuhosta!\n\nJa vanhat Butrymit sanoivat kuin yhdestä suusta:\n\n— Jumala sinua siunatkoon! Jumala sinua johtakoon! Ilman sinua olisi\nWolmontowicz jo mennyttä!\n\nOi, jospa he olisivat tietäneet, että se, joka nyt pelasti kylän, oli\nsama mies, joka kaksi vuotta sitten oli sen hävittänyt tulella ja\nmiekalla!...\n\nKun tulipalo oli sammutettu, lähtivät kaikki korjaamaan haavoittuneita.\nHurjistuneet pojat kuljeksivat ympäri taistelukentän kartut käsissä ja\nantoivat kuoliniskun ruotsalaisille ja Sakowiczin joukon rosvoille.\n\nOleńka ryhtyi heti johtamaan sairasten hoitoa. Toimeliaana ja\ntarmokkaana hän puuhasi niin kauan, kunnes jokainen haavoittunut oli\nsaanut hoitoa ja haavansa sidotuiksi.\n\nSitten koko väestö hänen esimerkkiään noudattaen polvistui rukoilemaan\nkaatuneitten puolesta. Koko yönä ei kukaan Wolmontowiczissa ummistanut\nsilmiään, vaan kaikki odottivat miekankantajan ja Babiniczin paluuta\nja puuhasivat valmistaakseen voittajille mahdollisimman arvokkaan\nvastaanoton. Kaikki metsästä tuodut härät ja lampaat saivat antaa\nhenkensä. Tulet paloivat aamuun asti.\n\nAinoastaan Anusia ei voinut ottaa osaa mihinkään, sillä häneltä oli\nvienyt kaikki voimat ensin pelko ja sitten niin suuri riemastus, että\nhän oli kuin suunniltaan. Oleńkan täytyi hoidella häntäkin, sillä hän\nitki ja nauroi vuorotellen ja heittäytyi tuon tuostakin ystävättärensä\nkaulaan puhellen sekavia sanoja.\n\n— No! Kuka meidät pelasti, miekankantajan ja hänen joukkonsa ja\nkoko Wolmontowiczin? Ketä Sakowicz pakeni? Kuka voitti sekä hänet\nettä ruotsalaiset?... Herra Babinicz! Mitä? Minä tiesin, että hän\ntulisi, tiesin! Minä hänet tänne kutsuin! Oleńka! Oleńka! Minä olen\nonnellinen! Enkö sanonut sinulle? Häntä ei voita kukaan! Hänelle ei\nedes herra Czarniecki vedä vertoja! Oi Jumalani, Jumalani! Tuleeko hän\ntänne takaisin, sano?... Kuuletko, Oleńka? Kaukaa, kuuluu hevosten\nhirnuntaa...\n\nMutta mitään hevosten hirnuntaa ei kuulunut. Vasta aamulla kuului\nkavion kapsetta, huutoja ja lauluja. Miekankantaja palasi. Koko kylä\ntäyttyi ratsumiehistä, joitten hevoset olivat vaahdossa. Ei tahtonut\ntulla loppua huudoista, lauluista ja kertomuksista.\n\nVeren tahrimana, hengästyneenä, mutta iloisena miekankantaja kertoi\nyksityiskohtaisesti, kuinka hän oli ajanut vihollisen ratsuväkiosastoa\ntakaa kaksi penikulmaa ja tuhonnut sen viimeiseen mieheen. Hän ja koko\nsotajoukko samoinkuin kaikki laudalaisetkin olivat vakuutettuja, että\nBabinicz saattoi palata millä hetkellä tahansa.\n\nMutta tuli keskipäivä ja tuli iltapäivä, eikä Babiniczia kuulunutkaan.\n\nAnusian kasvoihin oli ilmestynyt punaisia läikkiä.\n\n— Tahtoiko hän todellakin tavata vain ruotsalaiset eikä minua? —\najatteli hän. — Tietysti hän on saanut kirjeen, koska hän tuli tänne...\n\nTyttö raukka ei tietänyt, että Braun ja Jur Billewicz jo olivat\ntoisessa maailmassa eikä Babinicz ollut saanut mitään kirjettä.\n\nJos hän olisi sen saanut, niin hän olisi palannut kuin salama\nWolmontowicziin, mutta... ei sinun tähtesi, Anusia!\n\nKului taas päivä. Miekankantaja ei ollut vielä menettänyt toivoaan eikä\npoistunut kylästä.\n\nAnusia ei puhunut mitään.\n\n— Hän nöyryytti minua kauheasti! Mutta sen olen ansainnut huonoudellani\nja synneilläni! — ajatteli hän.\n\nKolmantena päivänä herra Tomasz lähetti muutamia miehiä\ntiedusteluretkelle.\n\nNämä palasivat neljäntenä päivänä tuoden sen tiedon, että Babinicz oli\nvalloittanut Poniewiezin ja surmannut kaikki ruotsalaiset. Mihin hän\nsenjälkeen oli mennyt, sitä ei kukaan tietänyt.\n\n— Nyt emme häntä löydä, ennenkuin hän itse taas tulee esille! — sanoi\nmiekankantaja.\n\nAnusia oli tämän jälkeen kuin nokkonen. Jokainen nuori aatelismies tai\nupseeri, joka häntä lähestyi, poltti näppinsä.\n\nViidentenä päivänä hän sanoi Oleńkalle:\n\n— Herra Wolodyjowski on aivan yhtä hyvä soturi, mutta vähemmän\nepäkohtelias!\n\n— Mutta kenties, — vastasi Oleńka miettiväisenä, — kenties herra\nBabinicz pysyy uskollisena sille, josta hän sinulle puhui.\n\n— Pysyköön! Minusta se on aivan samantekevää...\n\nMutta hän ei puhunut totta, sillä hänestä se ei ollenkaan ollut\nsamantekevää.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSakowicz oli kärsinyt niin perinpohjaisen tappion, että hän töin\ntuskin pääsi vain neljän miehen seuraamana piiloon metsiin Poniewiezin\nläheisyydessä. Siellä hän kuljeksi talonpojan puvussa kuukausimääriä\nuskaltamatta tulla ihmisten ilmoille. Babinicz taas hyökkäsi\nPoniewieziä vastaan, tuhosi siellä olevan ruotsalaisen ratsuväen\nja ajoi takaa Hamiltonia, joka ei voinut mennä Liivinmaalle, koska\nsuuria puolalaisjoukkoja oli Szawlessa ja Birzessä, ja joka senvuoksi\noli poikennut syrjään itään päin toivoen pääsevänsä Wilkomierziin.\nHänellä ei juuri ollut toiveita saada joukkoansa pelastetuksi, mutta\nhän tahtoi kuitenkin päästä joutumasta Babiniczin kynsiin, sillä oli\nyleisesti tunnettua, että tämä verenhimoinen soturi turhista vaivoista\npäästäkseen surmasi vankinsa.\n\nOnneton englantilainen siis pakeni kuin susilauman ahdistama hirvi,\nmutta Babinicz seurasi häntä koko ajan. Tämän vuoksi hän ei ollut\npalannut Wolmontowicziin eikä edes ottanut selkoa, mikä se joukko oli,\njoka hänen siellä oli onnistunut pelastaa.\n\nMaa oli jo alkanut olla aamuisin huurteessa, ja se vaikeutti pakoa,\nsillä hevosten kavioitten jäljet näkyivät metsäpoluilla. Mitään\nlaidunmaata ei löytynyt, ja hevoset kärsivät nälkää.\n\nRatsastajat eivät uskaltaneet pysähtyä pitkäksi aikaa kyliin peläten\njoutuvansa leppymättömän vihollisen käsiin.\n\nLopulta heidän kärsimyksensä menivät yli kaikkien rajojen. He elättivät\nhenkeään ainoastaan lehdillä, puunkuorilla ja omilla hevosillaan, jotka\nkaatuivat väsymyksestä.\n\nViikon kuluttua he itse alkoivat pyytää everstiään ryhtymään taisteluun\nBabiniczin kanssa, sillä heistä oli parempi kuolla taistelussa kuin\nnälkään.\n\nHamilton noudatti heidän toivomustaan ja pysähtyi vastarintaa\nyrittämään Androniszkiin. Ruotsalaisten voimat olivat niin paljon\npienemmät, että englantilainen ei voinut uneksiakaan voitosta. Mutta\nhän oli itsekin perin uupunut ja tahtoi kuolla.\n\nTaistelu, joka alkoi Androniszkissa, päättyi Troupin läheisyydessä,\nmissä viimeiset ruotsalaiset kaatuivat.\n\nHamilton kaatui sankarina puolustautuessaan muutamia tataarilaisia\nvastaan eräässä tienristeyksessä. Tataarilaiset tahtoivat ensin ottaa\nhänet elävänä, mutta suuttuivat hänen vastarinnastaan ja pistivät hänet\nviimein kuoliaaksi sapeleillaan.\n\nMutta myös Babiniczin joukko oli niin väsynyt, että se ei jaksanut\nlähteä lähellä olevaan Troupiin, vaan yöpyi taistelupaikalle\nsytytettyään nuotiot aivan vihollisten ruumiitten keskelle. Syötyään\nhe nukkuivat sikeään uneen. Tataarilaisetkin jättivät ruumiitten\nryöstämisen seuraavaan päivään.\n\nKmicic suostui tähän levähdykseen etenkin hevosten takia.\n\nMutta seuraavana aamuna hän nousi aikaisin tarkastaakseen sitkeän\ntaistelun tuottamia vahinkoja ja jakaakseen saaliin oikeudenmukaisesti.\nHän asettui kummulle samaan paikkaan, missä Hamilton oli kaatunut,\nja puolalaiset ja tataarilaiset päälliköt astuivat vuorotellen hänen\nluokseen tekemään selkoa mieshukasta ja muista seikoista. Kmicic\nkuunteli niinkuin tilanomistaja kesällä kuuntelee voutinsa selostusta\nja iloitsi runsaasta sadosta.\n\nAkbah-Ulan lähestyi häntä enemmän pelätin kuin ihmisen näköisenä,\nsillä hänen nenänsä oli taistelussa lyöty mäsäksi, kumarsi ja antoi\nKmicicille veren tahriman paperin sanoen:\n\n— Effendi, tämmöisen kirjeen löysimme ruotsalaisten johtajalta ja\nannamme sen käskyn mukaisesti! Kmicic oli kerta kaikkiaan määrännyt,\nettä kaikki kaatuneilta löydetyt paperit oli annettava hänelle heti\ntaistelun jälkeen, koska niistä usein voi saada tietoja vihollisen\naikeista.\n\nMutta tällä kertaa asia hänestä ei ollut kiireellinen. Hän nyökkäsi\nAkbah-Ulanille ja pisti paperin takkinsa sisälle. Akbahin joukkoineen\nhän käski heti lähteä Troupiin, jonne ne saisivat jäädä pitemmäksi\naikaa lepäämään.\n\nSitten kulkivat kaikki rykmentit hänen ohitseen. Etunenässä kulkivat\ntataarilaiset, joita ei enää ollut täyttä viittäsataa miestä.\nMuut olivat kaatuneet alituisissa taisteluissa. Mutta jokaisella\ntataarilaisella oli satulaan, turkkiin ja lammasnahkalakkiin ommeltuna\nniin paljon ruotsalaisia riikintaalareita sekä preussilaisia taalereita\nja dukaatteja, että hän maksoi painonsa kullassa. Sitäpaitsi nämä\nmiehet olivat kokonaan toista maata kuin muut tataarilaiset, sillä\nheikoimmat joukosta olivat menehtyneet sodan vaivoihin, ja jäljelle oli\njäänyt vain hartiakkaita miehiä, jotka olivat vahvoja kuin karhut ja\nkestäviä kuin rauta. Yhtämittainen harjaantuminen taisteluun oli tehnyt\nheidät kykeneviksi kahakassa pitämään puoliaan säännöllistä puolalaista\nratsuväkeäkin vastaan, ja preussilaisia ratsumiehiä ja rakuunoita he\nteurastivat kuin lampaita. Taisteluissa he aina raivoisasti puolustivat\ntoveriensa ruumiita saadakseen sitten jakaa näiden aarteet.\n\nNyt he kulkivat Kmicicin ohi ryhdikkäinä, viheltäen pilleillään\nja heiluttaen lippujaan sekä niin hyvässä järjestyksessä, että\nsäännöllinen sotaväki ei olisi tehnyt sitä paremmin. Heidän jälkeensä\ntulivat miekoilla ja musketeilla varustetut rakuunat, joukko,\njonka herra Andrzej suurella työllä oli muodostanut monenlaisista\nvapaaehtoisista. Heidän johtajanaan oli entinen vääpeli Soroka, joka\nnyt oli kohonnut kapteenin arvoon. Tämä rykmentti, joka oli puettu\nsamanlaisiin, preussilaisilta rakuunoilta ryöstettyihin pukuihin,\noli muodostettu etupäässä alhaisosta, mutta Kmicic piti tämmöisistä\nmiehistä, sillä he tottelivat sokeasti ja kestivät nurkumatta kaikki\nvaivat.\n\nKahdessa seuraavassa vapaaehtoisten rykmentissä palveli vain aatelia.\nNe olivat kuumaverisiä ja levottomia miehiä, joista jonkun muun\njohdossa olisi tullut rosvojoukko, mutta Kmicicin rautakourissa heistä\noli tullut säännöllistä sotajoukkoa muistuttava joukko. He eivät\nolleet niin hyviä tulessa kuin rakuunat, mutta olivat näitä etevämpiä\nrajuissa hyökkäyksissä, eikä heillä käsikähmässä ollut vertaistaan koko\narmeijassa, sillä jokainen heistä osasi miekkailla.\n\nNäiden jäljessä tuli lopuksi noin tuhat uutta vapaaehtoista, kelpo\nväkeä, joka kuitenkin tarvitsi vielä paljon koulutusta kelvatakseen\nsäännölliseen sotaan.\n\nKaikki nämä joukot kohottivat ohikulkiessaan eläköönhuudon ja\ntervehtivät Kmiciciä sapeleillaan. Tämä puolestaan tunsi riemun\ntäyttävän sydämensä. Olihan tuo huomattava ja kelpo joukko! Paljon hän\njo oli sen avulla saanut aikaan ja paljon vuodattanut vihollisen verta\nja Jumalan avulla saattoi ehkä vielä muutakin toimittaa.\n\nHänen muinaiset rikoksensa olivat suuret, mutta hänen uudet ansionsakin\nolivat melkoiset. Hän oli noussut alennuksestaan ja katunut syntejään,\nei luostarin kammiossa, vaan sotakentällä, ei tuhassa, vaan veressä.\nHän oli puolustanut Pyhää Neitsyttä, isänmaata ja kuningasta, ja nyt\nhän tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Vieläpä ylpeyskin\ntäytti hänen nuoren sydämensä, sillä eivät kaikki olisi pystyneet\nsiihen; mihin hän.\n\nPaljon urhoollisia aatelismiehiä ja ritareita oli Puolassa, mutta\nmiksi yksikään heistä ei ollut tämmöisen joukon johtajana, ei edes\nWolodyjowski eikä Skrzetuski? Kuka oli pelastanut Częstochowon, kuka\noli pelastanut kuninkaan vuorensolassa? Kuka oli voittanut Boguslawin?\nKuka ensimmäisenä oli tulella ja miekalla hävittänyt vaaliruhtinaan\nPreussia? Eikä nyt enää Samogitiassakaan ollut vihollisia.\n\nTätä kaikkea ajatellessaan Kmicic tunsi samaa kuin haukka, joka on\nlevittänyt siipensä lentääkseen yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Ohikulkevat\njoukot tervehtivät häntä voimakkain huudoin, ja hän kysyi pää pystyssä\nitseltään: \"Miten korkealle kohoankaan?\" Hänen kasvonsa alkoivat\nhehkua, sillä tällä hetkellä hänestä tuntui, että hänestä oli tuleva\nhetmani. Mutta jos hänelle suotaisiin hetmanin sauva, niin sen olisi\ntuottanut sotakenttä, haavat, ansiot, urhoollisuus. Sitä ei nyt\nvälkytellyt hänen silmiensä edessä mikään petturi, kuten aikoinaan\noli tehnyt Radziwill, vaan sen antaisi hänen käsiinsä kiitollinen\nisänmaa kuninkaan tahdosta. Mutta hänen ei ollut nyt tuhlattava aikaa\najattelemalla, milloin tämä tapahtuisi, vaan taisteltava, taisteltava\nhuomenna niinkuin hän oli taistelut eilen!\n\nHän siirtyi kuvitteluista taas todellisuuteen. Minne hänen oli mentävä\nTroupista ja missä uudessa paikassa käytävä ruotsalaisten kimppuun?\n\nSilloin hänen mieleensä muistui kirje, jonka Akbah-Ulan oli antanut\nja joka oli löydetty Hamiltonilta. Hän pisti käden povelleen, otti\nkirjeen, silmäsi siihen, ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.\n\nKirjeen ulkosivulla oli nimittäin seuraava, ilmeisesti naisen\nkirjoittama osoite:\n\n\"Hänen Ylhäisyydelleen Herra Babiniczille, tataarilaisten ja\nvapaaehtoisten joukkojen päällikölle.\" — Minulle?... — sanoi herra\nAndrzej.\n\nSinetti oli murrettu, minkä vuoksi hän nopeasti avasi kirjeen, silitti\nsitä kädellään ja alkoi lukea.\n\nMutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun, kun hänen kätensä alkoivat\nvavista, hänen kasvojensa ilme muuttui, ja hän huudahti:\n\n— Ylistetty olkoon Jumalan nimi! Laupias Luoja! Palkinto tulee minulle\nSinun käsistäsi!\n\nHän syleili molemmin käsin kummulla olevaa ristiä ja painoi päänsä\nsitä vastaan. Muulla tavoin hän ei tällä hetkellä osannut kiittää\nJumalaa eikä löytänyt muita sanoja, sillä riemu tulvahti myrskynä hänen\nsydämeensä ja kohotti hänet taivaaseen asti.\n\nSe oli Anusia Borzobohatan kirje. Ruotsalaiset olivat ottaneet sen Jur\nBillewicziltä, ja toisen vainajan kautta se nyt oli joutunut Kmicicin\nkäsiin. Herra Andrzejn pään kautta lenteli tuhansia ajatuksia nopeasti\nkuin tataarilaisten nuolet.\n\nOleńka siis ei ollutkaan salolla, vaan Billewiczin joukon mukana.\nJa hän, Kmicic itse, on nyt pelastanut hänet ja samalla tuon\nWolmontowiczin, jonka hän muinoin toveriensa tähden oli polttanut.\nIlmeisesti oli Jumala johdattanut hänen askeleitaan, jotta hän\nsaisi samalla kertaa hyvittää kaikki sekä Oleńkaa että laudalaisia\nkohtaan tekemänsä vääryydet, Hänen syntinsä olivat nyt poispyyhityt.\nSaattoiko Oleńka nyt olla antamatta hänelle anteeksi ja samoin tuo\nharmaatakkinen laudalaisten joukko? Voivatko he muuta kuin siunata\nhäntä? Ja mitä sanoo armas tyttö saadessaan tietää, että se Babinicz,\njoka oli voittanut Radziwillin, joka vyötäisiään myöten oli kahlannut\nsaksalaisten ja ruotsalaisten veressä, joka oli karkoittanut vihollisen\nSamogitiasta, oli hän, tuo petturina pidetty Kmicic, joka ei enää ollut\nrikollinen ja turvattomaksi julistettu kavaltaja, vaan uskon, kuninkaan\nja isänmaan puolustaja!\n\nJo Samogitian rajan yli tultuaan oli Kmicic tuntenut halua kuuluttaa\nkaikille, kuka tuo mainehikas Babinicz oli, ja hän oli jättänyt sen\ntekemättä vain pelosta, että pelkkä hänen todellisen nimensä kaiku\njo vieroittaisi kaikki hänestä, saisi kaikki häntä epäilemään ja\nkieltämään häneltä apunsa ja luottamuksensa. Tuskin kahtakaan vuotta\noli vielä kulunut siitä, kun hän Radziwillin houkuttelemana oli\ntuhonnut ne joukot, jotka eivät olleet tahtoneet yhdessä Radziwillin\nkanssa nousta kuningasta ja isänmaata vastaan. Vielä kaksi vuotta\nsitten hän oli ollut suuren petturin oikeana kätenä!\n\nMutta nyt oli kaikki muuttunut! Nyt, niin monen voiton jälkeen ja\nsemmoiseen kunniaan kohonneena hänellä oli oikeus astua tytön eteen ja\nsanoa: \"Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!\" Hänellä oli oikeus\nhuutaa yli koko Samogitian: \"Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!\"\n\nEikä Wolmontowicz ollut kaukana! Viikon oli Babinicz ajanut takaa\nHamiltonia, ja ennen viikonkaan kulumista olisi Kmicic Oleńkan jalkain\njuuressa.\n\nHerra Andrzej nousi liikutuksesta kalpeana ja silmät säihkyvinä ja\nhuudahti ratsupalvelijalleen:\n\n— Tuo hevoseni! Pian! Pian!\n\nPalvelija toi Kmicicin ratsun ja kiiruhti pitelemään jalustinta, mutta\npysähtyi äkkiä ja huudahti:\n\n— Teidän armonne! Joitakin outoja miehiä on tulossa luoksemme Troupista\npäin herra Sorokan kanssa, ja he ratsastavat ravia!\n\n— Vähätpä heistä! vastasi Kmicic.\n\nMolemmat ratsastajat olivat tällä välin saapuneet muutaman askelen\npäähän, ja toinen heistä lähti yhdessä Sorokan kanssa nelistämään\neteenpäin, tuli Kmicicin eteen ja nosti ilveksennahkaista lakkiaan,\nniin että hänen tulipunainen tukkansa näkyi.\n\n— Huomaan olevani herra Babiniczin edessä! — sanoi hän. — Olen iloinen,\nettä minun onnistui tavata teidät.\n\n— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? — kysyi Kmicic kärsimättömästi.\n\n— Olen Wierszull, entinen ruhtinas Jeremi Wisniowieckin\ntataarilaisjoukon ratsumestari. Olen tullut kotiseuduilleni värväämään\nsotaväkeä uutta sotaa varten ja sitäpaitsi tuon teille kirjeen\nsuurhetmani Sapiehalta.\n\n— Uutta sotaa varten? — kysyi Kmicic rypistäen kulmiaan. — Mitä te\npuhutte?\n\n— Sen selvittää teille tuo kirje paremmin kuin minä, — sanoi Wierszull\nantaen hetmanin kirjeen.\n\nKuumeisesti Kmicic mursi sinetin. Sapiehan kirje oli näin kuuluva:\n\n \"Rakas herra Babinicz! Uusi vedenpaisumus isänmaan yli! Ruotsalainen\n on tehnyt liiton Rakóczyn kanssa, ja Puolan jako on päätetty\n asia. Kahdeksankymmentätuhatta unkarilaista, siebenbürgiläistä,\n valakialaista ja kasakkaa voi millä hetkellä tahansa tulla\n eteläisen rajan yli. Ja koska tässä äärimmäisessä vaarassa meidän\n on ponnisteltava kaikki voimamme jättääksemme edes kunniakkaan\n nimen kansallemme tuleviin aikoihin, käsken täten Teitä hetkeäkään\n viivyttelemättä pitkiä päivämatkoja tehden kiiruhtamaan suoraan\n etelään yhtyäksenne meihin. Tapaatte meidät Brzesissä, josta\n viipymättä saatte jatkaa matkaa eteenpäin. Sanalla sanoen: _periculum\n in mora_! Ruhtinas Boguslawin on onnistunut päästä vapaaksi\n vankeudesta, mutta herra Gosiewski pitää tarkoin silmällä Preussia ja\n Samogitiaa. Vielä kerran huomauttaen Teille, että on kiiruhdettava,\n luotan siihen, että rakkaus onnettomaan isänmaahan on oleva parhain\n kannustimenne.\"\n\nLopetettuaan lukemisen Kmicic antoi kirjeen pudota maahan ja alkoi\nkäsin pyyhkiä kasvojaan, joille oli noussut kylmä hiki. Viimein\nhän hämmentynein katsein katsoi Wierszullia ja kysyi hiljaisella,\ntukahtuneella äänellä:\n\n— Miksi herra Gosiewskin on jäätävä Samogitiaan, mutta minun\nriennettävä etelään?\n\nWierszull kohautti olkapäitään.\n\n— Kysykää herra hetmanilta Brzesissä! Minä en voi sanoa mitään.\n\nÄkkiä valtasi ankara vihanpuuska Kmicicin, hänen silmänsä salamoivat,\nhänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, ja hän huusi hurjalla äänellä:\n\n— Mutta minä en mene sinne! Ymmärrättekö?\n\n— Niinkö? — vastasi Wierszull. — Minun tehtävänäni oli tuoda määräys,\nja muu on teidän asianne! Nöyrin palvelijanne! Olin aikonut pyytää\nsaada viettää pari tuntia luonanne, mutta sen jälkeen, mitä kuulin,\netsin mieluummin muuta seuraa.\n\nHän käänsi hevosensa ja ratsasti pois. Kmicic istuutui ristin juurelle\nja alkoi tylsästi katsella taivaalle aivan kuin tehdäkseen havaintoja\nsäästä. Palvelija vei hevosen pois, ja ympärillä vallitsi hiljaisuus.\n\nOli kaunis, kirkas aamu, puoleksi syksyinen, puoleksi talvinen. Oli\naivan tyyni, mutta ristin ympärillä kasvavista koivuista putoili hiljaa\nkellastuneita ja pakkasen käpertämiä lehtiä maahan. Suuret varis- ja\nharakkaparvet lentelivät läheisyydessä, ja eräät niistä laskeutuivat\nkovaa ääntä pitäen maahan ristin läheisyyteen, koska tiellä ja kedolla\nvielä oli hautaamattomia ruotsalaisten ruumiita. Sitten Kmicic sulki\nsilmänsä ja istui kauan aikaa liikkumatta.\n\nViimein hän hätkähti, rypisti kulmiaan, heräsi tylsästä tilastaan ja\nalkoi puhua itsekseen:\n\n— En voi muuta! Kahden viikon kuluttua lähden, mutta en nyt. Tuli\nmitä tuli! En minä ole tuonut Rákóczya tänne. En voi! Liika on\nliikaa!... Vähänkö olen taistellut ja kärsinyt, viettänyt unettomia\nöitä satulassa, vuodattanut omaa ja toisten verta? Tämäkö on palkka\nsiitä?... Jos en olisi saanut tuota kirjettä, niin olisin mennyt. Mutta\nmolemmat kirjeet tulivat yht'aikaa aivan kuin tehdäkseen murheeni ja\nkärsimykseni suuremmaksi... Minä en lähde sinne, vaikka koko maailma\nmenisi nurin! Kahdessa viikossa ei isänmaa sorru, mutta muuten näyttää\nJumalan viha olevan sen päällä, eikä sitä voi ihmisvoimin pelastaa.\nOi hyvä Jumala! Venäläiset, ruotsalaiset, preussilaiset, unkarilaiset\nsiebenbürgiläiset, valakilaiset, kasakat, kaikki samalla kertaa! Kuka\nniitä kaikkia voi vastustaa! Oi Jumala! Mitä on edessäsi rikkonut tämä\nonneton isänmaa, tämä hurskas kuningas, koska olet kääntänyt heistä\npois kasvosi etkä osoita laupeutta, vaan kuritat yhä kovemmin? Eikö\nvielä ole vuodatettu kylliksi kyyneleitä, kylliksi verta? Kansa täällä\non jo unhottanut, mitä ilo on, tuuli ei täällä enää puhalla, vaan se\nvaikeroi, sade ei putoile, vaan itkee, mutta Sinä yhä vain kuritat ja\nkuritat! Armahda, Herra! Auta, Isä!... Me olemme tehneet syntiä, mutta\nolemmehan tehneet parannuksen!... Olemme jättäneet kotimme, nousseet\nratsun selkään ja taistelemme taistelemasta päästyä! Olemme jättäneet\nomavaltaisuutemme ja keskinäiset kiistamme... Miksi siis et anna meille\nanteeksi? Miksi et meitä pelasta?\n\nMutta äkkiä hän kuuli omantunnon äänen. Oli kuin voimakas ääni\ntaivaasta olisi puhunut hänelle:\n\n— Oletteko luopuneet omavaltaisuudestanne? Entä mitä sinä, onneton,\njuuri tällä hetkellä teet? Sinä ylistät omia ansioitasi, mutta kun\nensimmäinen koettelemus tulee, niin sinä pahankurisen hevosen tavoin\nvikuroit ja huudat: En lähde! Äitisi on sortumassa, uudet miekat\nuhkaavat puhkaista hänen rintansa, mutta sinä käännyt pois hänestä, et\ntahdo nostaa kättäsi hänen puolustuksekseen, tavoittelet omaa onneasi\nja huudat: En lähde! Hän ojentaa verisiä käsiään, on jo kaatumassa,\nkuolema jo lähestyy häntä ja hän huutaa: \"Lapseni, pelastakaa minut!\"\nMutta sinä vastaat hänelle: En lähde!... Voi teitä! Voi sellaista\nkansaa! Voi sellaista valtakuntaa!\n\nKmicicin hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja koko ruumis alkoi\nväristä kuin kuumeessa. Hän heittäytyi maahan ja voihki:\n\n— Jeesus, älä rankaise! Jeesus, armahda! Tapahtukoon Sinun tahtosi!\nMinä lähden, minä lähden! Jonkin aikaa hän makasi ääneti ja nyyhkien.\nKun hän viimein nousi, kuvastui hänen kasvoillaan alistuvaisuus ja\nrauha, ja hän rukoili vielä:\n\n— Herra, älä vihastu minun murheeni tähden, sillä olin onneni\nkynnyksellä! Mutta tapahtukoon Sinun tahtosi! Nyt ymmärrän, että\ntahdoit minua koetella ja senvuoksi panit minut ikäänkuin tienhaaraan.\nVielä kerran: Tapahtukoon Sinun tahtosi! Minä en katso taakseni!\nSinulle, Herra, uhraan tämän suuren murheeni, tämän kaihoni, tämän\nraskaan pettymykseni. Korvatkoon tämä kaikki sen, että säästin ruhtinas\nBoguslawia, josta isänmaa itkee. Sinä näet nyt, Herra, että viimeisen\nkerran tavoittelin yksityistä onneani. Se ei koskaan enää tapahdu. Minä\nsuutelen vain vielä tätä rakasta maata ja Sinun verisiä jalkojasi... ja\nsitten minä lähden, minä lähden, Kristus! Ja hän lähti.\n\nMutta taivaan kirjasta, johon ihmisten pahat ja hyvät teot\nkirjoitetaan, pyyhittiin tällä hetkellä pois kaikki hänen rikoksensa,\nsillä hän oli nyt kokonaan uudestisyntynyt ihminen.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nEi mihinkään kirjaan ole kirjoitettu, kuinka monta taistelua Puolan\nsotajoukko, aateli ja rahvas vielä taistelivat vihollista vastaan.\nTaisteltiin metsissä kedoilla, kylissä, kaupungeissa ja kauppaloissa.\nTaisteltiin puolalaisessa ja saksalaisessa Preussissa, Masowiassa;\nSuur-Puolassa, Vähässä-Puolassa, Liettuassa ja Samogitiassa.\nTaisteltiin levähtämättä päivät ja yöt.\n\nJokainen kaistale maata imi verta. Sankarien nimet, loistavat teot,\nsuuret voitot ovat kadonneet muistista, sillä niitä ei ole kirjoitettu\naikakirjoihin eikä lauluissa ylistetty. Mutta tämä jättiläisponnistus\nmursi vihdoin vihollisen voiman.\n\nJa niinkuin uljas jalopeura, joka vihollisen iskuista kaatuneena on\nmaannut kuin kuolleena, äkkiä nousee, pudistelee majesteetillista\nharjaansa ja karjaisee voimakkaasti, mutta metsästäjät valtaa\nkauhu ja he pakenevat, samoin nyt Puola nousi peloittavassa\nmajesteetillisuudessaan täynnä vihaa ja valmiina pitämään puoliaan koko\nmaailmaa vastaan. Mutta sen viholliset pelästyivät ja herpaantuivat. He\neivät enää ajatelleet saalista, vaan ainoastaan sitä, miten pääsisivät\nhengissä jalopeuran kidasta ja saapuisivat kotiinsa.\n\nEi auttanut, että unkarilaiset, siebenbürgiläiset, kasakat ja\nvalakialaiset tekivät uusia liittoja. Vielä uusi myrskyn puuska\ntosin pyyhkäisi yli Krakovan, Varsovan ja Brzesin, mutta se murtui\npuolalaisten rintoja vasten ja haihtui kohta kuin usva.\n\nRuotsin kuningas, joka ensimmäisenä huomasi sodan turhaksi, meni\nTanskaan. Petollinen vaaliruhtinas, joka kumarteli voimakkaalle, mutta\noli häikäilemätön heikompia kohtaan, lankesi maahan Puolan edessä\nja alkoi sotia ruotsalaisia vastaan. Rakóczyn rosvojoukot pakenivat\nsiebenbürgiläisiin maihinsa, jotka Lubomirski hävitti tulella ja\nmiekalla.\n\nMutta heidän oli ollut helpompi tunkeutua Puolaan kuin päästä sieltä\nrangaistuksetta pois. Heidät saavutettiin erään joen ylimenopaikassa,\nja siebenbürgiläiset kreivit pyysivät polvillaan armoa Potockilta,\nLubomirskilta ja Czarnieckilta.\n\n— Me luovutamme aseemme, me maksamme korvaussumman, kunhan vain\npäästätte meidät menemään! — huusivat he.\n\nHetmanit ottivat lunnaat ja säälivät tätä ryysyistä sotajoukkoa, mutta\naivan kotimaan rajalla tataarilaiset hakkasivat heidät maahan.\n\nRauha alkoi vähitellen palata Puolan lakeuksille. Kuningas piiritti\nvielä Preussin linnoituksia, ja Czarniecki aikoi hyökätä joukkoineen\nTanskaan, sillä Puola ei enää voinut tyytyä vain vihollisen\nkarkoittamiseen.\n\nKylät ja kaupungit nousivat uudelleen tuhasta. Kansa palasi metsistä,\naurat ilmestyivät taas pelloille.\n\nSyksyllä vuonna 1657, heti unkarilaisten sodan päätyttyä, vallitsi jo\nrauha useimmissa seuduissa ja maakunnissa, varsinkin Samogitiassa.\n\nNe laudalaiset, jotka aikoinaan lähtivät sotaan Wolodyjowskin johdolla,\nolivat vielä jossakin retkeilemässä, mutta heidän paluutansa odotettiin.\n\nSillävälin heidän kotikylissään kasvava nuoriso ja vanhukset kyntivät,\nkylvivät ja yhteisvoimin rakensivat taloja, jotta sotureilla\npalatessaan edes olisi katto päänsä päällä ja jotakin syötävää.\n\nOleńka oli jo jonkin aikaa asunut Wodoktyssa Anusia Borzobohatan ja\nmiekankantajan kanssa. Herra Tomasz ei ollut kiireissään menemään\nBillewicziinsä, koska se oli poltettu ja koska hänestä oli hauskempi\nolla tyttöjen parissa kuin yksinään. Oleńkan avulla hän nyt isännöi\nWodoktyssa.\n\nOleńka tahtoi panna Wodoktyn hyvään kuntoon, sillä sen ja Mitrunyn\nhän aikoi lahjoittaa benediktiläisluostarille, johon hän itse uudelta\nvuodelta menisi nunnaksi.\n\nPunnittuaan kaikkea, mitä hän oli kokenut, kaikkia kohtalon vaihteluja\nja pettymyksiään ja surujaan., hän oli tullut siihen vakaumukseen, että\njuuri tämä oli Jumalan tahto. Jokin kaikkivaltias käsi tuntui työntävän\nhäntä luostarikammiota kohti, ja oli kuin jokin ääni olisi sanonut\nhänelle:\n\n— Siellä saat parhaan levon ja siellä loppuvat kaikki maalliset surut!\n\nHän päätti totella tuota ääntä. Kuitenkin hän tunsi sisimmässään, että\nhänen mielensä ei vielä kyennyt täydelleen irtautumaan maallisista,\nja senvuoksi hän tahtoi valmistautua tekemällä hyviä töitä, työllä\nja palavalla hurskaudella. Usein häntä kuitenkin näissä hänen\npyrkimyksissään esti maailmalta kuuluva kaiku.\n\nNiinpä esimerkiksi alettiin puhua, että tuo kuuluisa Babinicz oli\nKmicic. Jotkut eivät mitenkään ottaneet sitä uskoakseen, toiset\nväittivät itsepintaisesti tietoa todeksi.\n\nOleńka ei uskonut liian hyvin hän muisti kaikki Kmicicin teot ja hänen\nolonsa Radziwillin palveluksessa voidakseen hetkeäkään otaksua, että\nhän olisi Boguslawin voittaja, niin uskollinen kuninkaan palvelija ja\nniin innokas isänmaan ystävä. Hänen rauhansa oli kuitenkin mennyttä,\nmurhe ja tuska raatelivat taas hänen sydäntään.\n\nHän olisi etsinyt apua jouduttamalla luostariin menoaan, mutta\nluostarit olivat autioina. Ne nunnat, jotka eivät olleet joutuneet\nsotilaitten väkivallan uhriksi sodan aikana, alkoivat nyt vasta\nkokoontua.\n\nSitäpaitsi vallitsi maassa nälänhätä, ja sen, joka tahtoi saada suojaa\nluostarin muurien sisäpuolelta, oli tuotava mukanaan elintarpeita ei\nvain itselleen, vaan koko luostarille.\n\nOleńkakin tahtoi tuoda luostariin leipää tullessaan, olla nunnille ei\nvain sisar, vaan myöskin hyväntekijä.\n\nHerra Tomasz tiesi, että hänen työnsä tulisi Jumalan hyväksi, ja\ntyöskenteli senvuoksi innokkaasti. Hän ja Oleńka kävivät yhdessä\ntarkastamassa tiluksia ja valvoivat syystöitä, joista sato oli keväällä\nsaatava. Toisinaan oli heidän mukanaan myös Anusia Borzobohata, joka\nei voinut sulattaa Babiniczin häntä kohtaan osoittamaa yliolkaista\nkäytöstä ja uhkasi myös mennä luostariin sekä odotti vain Wolodyjowskin\npaluuta sanoakseen jäähyväiset tälle vanhalle ystävälleen. Useimmiten\nkuitenkin miekankantaja ja Oleńka olivat kahden noilla retkillään,\nsillä Anusia ei ollut huvitettu talousasioista.. Kerran he menivät\nMitrunyyn, jossa parhaillaan rakennettiin latoja ja navettoja sodassa\npalaneitten sijalle.\n\nMenomatkalla he poikkesivat kirkkoon, sillä oli Wolmontowiczin\ntaistelun vuosipäivä, sen taistelun, jossa Babinicz oli heidät\npelastanut kauheasta vaarasta. Koko päivä meni kaikenlaisissa puuhissa,\nniin että he vasta illalla pääsivät lähtemään Mitrunysta.\n\nHe olivat menomatkalla kulkeneet kirkon ohi, mutta paluumatkalla\nvaativat asiat heitä kulkemaan Lubiczin ja Wolmontowiczin kautta.\nTuskin oli Oleńka nähnyt ensimmäiset Lubiczin savut, kun hän kääntyi\npoispäin ja alkoi kiireesti lukea rukouksia karkoittaakseen tuskalliset\najatuksensa. Miekankantaja ratsasti äänettömänä ja katseli ympärilleen.\n\nKun he jo olivat kulkeneet aidan ohi, sanoi miekankantaja:\n\n— Oivallista maata! Lubicz on kahden Mitrunyn veroinen.\n\nOleńka luki edelleen rukouksiaan.\n\nMutta miekankantajassa ilmeisesti heräsi eloon vanha maanviljelijä,\nkenties myös rahanahne aatelismies, sillä vähän ajan kuluttua hän alkoi\ntaas puhua aivan kuin itsekseen:\n\n— Mutta oikeuden mukaan tuo kaikki on oikeastaan meidän... Entistä\nBillewiczien omaisuutta, meidän hikeämme ja työtämme. Tuo onneton\nmies on varmaankin aikoja sitten kuollut, koska hänestä ei ole mitään\nkuulunut, ja vaikkapa kuuluisikin, niin oikeus on meidän puolellamme.\n\nHän kääntyi Oleńkan puoleen:\n\n— Mitä mieltä sinä olet?\n\nTyttö vastasi:\n\n— Se on kirottu paikka. Käyköön sen miten tahansa!\n\n— Mutta katsohan, oikeus on meidän puolellamme! Paikka oli kirottu, kun\nse oli huonoissa käsissä, mutta hyvissä käsissä siitä tulee siunattu.\nOikeus on meidän puolellamme.\n\n— Ei koskaan! En tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä! Isoisä\nmääräsi sen ilman mitään ehtoja hänelle, ja ottakoot hänen sukulaisensa\nsen!\n\nNäin sanoen hän hoputti hevostaan. Miekankantaja niinikään kannusti\nhevostaan, eivätkä he hiljentäneet vauhtia ennenkuin ulkona kedolla.\nYö oli jo tullut, mutta oli aivan valoisa, sillä iso, punainen kuu oli\nkohonnut Wolmontowiczin metsän takaa ja valaisi koko seudun kultaisella\nhohteella.\n\n— Jumala on antanut kauniin yön! — lausui miekankantaja katsellen kuun\nkehää.\n\n— Kuinka Wolmontowicz hohtaakaan kirkkaana! — sanoi Oleńka.\n\nHeidän keskustelunsa katkaisi vaunujen ratina. Vaunuja ei vielä\nnäkynyt, sillä tie siinä paikassa oli mäkinen, mutta kohta he näkivät\nparin hevosia, sitten vielä parin, joka veti häkkirattaita, sekä näiden\nympärillä muutamia ratsumiehiä.\n\n— Mitähän väkeä nuo ovat? — sanoi miekankantaja.\n\nHän pysähdytti hevosensa, ja Oleńka pysähtyi hänen rinnalleen.\n\nTulijat lähestyivät ja olivat kohta heidän kohdallaan.\n\n— Seis! — huudahti miekankantaja. — Ketä te siinä kuljetatte?\n\nYksi ratsumiehistä kääntyi häneen päin ja vastasi:\n\n— Herra Kmiciciä, jonka unkarilaiset ampuivat Magierowin luona.\n\n— Sana tuli lihaksi! — huudahti miekankantaja.\n\nMaailma alkoi pyöriä Oleńkan silmissä, hänen sydämensä lakkasi lyömästä\nja hengitys pysähtyi. Jotkin äänet hänen sisällään huusivat: \"Jeesus,\nMaria! Se on hän.\" Sen jälkeen hän ei enää ollenkaan tajunnut, missä\nhän oli ja mitä tapahtui.\n\nMutta hän ei pudonnut hevosen selästä, sillä hän oli tarttunut\nkädellään suonenvedontapaisesti rattaitten häkin reunaan. Kun hän tuli\ntajuihinsa, hänen katseensa sattui mieheen, joka liikkumattomana makasi\nrattailla... Niin, se oli hän, Andrzej Kmicic! Hän makasi selällään\nrattailla. Pää oli kiedottu liinaan, mutta kuun punaisessa valossa\nnäkyivät selvästi hänen kalpeat, rauhalliset, aivan kuin marmoriin\nveistetyt kasvonsa, jotka kuoleman henkäys jo oli kangistanut. Silmät\nolivat syvälle painuneet ja suljetut, eikä pieninkään liikahdus\nilmaissut hänen olevan elossa.\n\n— Jumalan huomaan!... — sanoi miekankantaja paljastaen päänsä.\n\n— Seis! — huudahti Oleńka.\n\nJa hän kysyi hiljaisella, kuumeisella äänellä:\n\n— Onko hän vielä elossa?\n\n— On, mutta hän on kuolemaisillaan. Miekankantaja katsahti Kmicicin\nkasvoihin ja sanoi:\n\n— Te ette ennätä viedä häntä Lubicziin.\n\n— Hän on käskenyt meitä viemään hänet lopultakin sinne, sillä hän\ntahtoo kuolla siellä.\n\n— Jumalan huomaan! Kiiruhtakaa!\n\n— Hyvästi!\n\nRattaat lähtivät liikkeelle, ja miekankantaja ja Oleńka lähtivät täyttä\nlaukkaa ratsastamaan toiseen suuntaan. He kiitivät Wolmontowiczin\nläpi kuin kaksi aavetta ja saapuivat Wodoktyyn vaihtamatta sanaakaan\nmatkalla. Vasta hevosen selästä laskeutuessaan Oleńka kääntyi\nmiekankantajan puoleen:\n\n— Pitää lähettää hänelle pappi! — sanoi hän tukahtuneella äänellä. —\nLähteköön heti joku Upitaan!\n\nMiekankantaja riensi täyttämään hänen käskyään. Tyttö kiiruhti\nhuoneeseensa ja polvistui Pyhän Neitsyen kuvan eteen.\n\nPari tuntia myöhemmin kuului kulkusten kilinää Wodoktyn portilta. Pappi\noli lähdössä Lubicziin viemään Herran ehtoollista.\n\nOleńka oli yhä polvillaan. Hänen huulensa toistelivat litaniaa, jota\nluetaan kuolevien puolesta. Sitten hän löi kolmasti otsansa lattiaan ja\nlausui:\n\n— Herra, laske hänelle ansioksi, että hän kuolee vihollisen käden\nkautta! Anna hänelle anteeksi! Armahda häntä!\n\nHän rukoili koko yön. Pappi viipyi Lubiczissa aamuun asti. Palatessaan\nhän poikkesi Wodoktyyn. Oleńka juoksi ulos häntä vastaan.\n\n— Joko hän?... — kysyi hän voimatta sanoa enempää.\n\n— Hän elää vielä, — vastasi pappi.\n\nSeuraavina päivinä kiiti useita kertoja päivässä sanansaattajia\nWodoktysta Lubicziin, ja jokainen niistä palasi tuoden sen tiedon,\nettä sairas \"vielä eli\". Viimein yksi niistä toi sen Kiejdanysta\nsairaan luo haetun välskärin antaman tiedon, että sairas paranee, sillä\nampumahaavat kehittyvät suotuisaan suuntaan ja ritari alkaa saada\nvoimia.\n\nNeiti Aleksandra antoi toimittaa kiitosmessun Upitassa, mutta siitä\npäivästä alkaen lakkasivat sanansaattajat kulkemasta, ja — ihmeellistä!\n— samalla kuin tytön sydän rauhoittui, siinä alkoi saada sijaa entinen\nkatkeruus herra Andrzejta kohtaan. Hänen rikoksensa tulivat joka hetki\ntytön mieleen, ja ne olivat niin suuret, että niitä ei voinut antaa\nanteeksi. Vain kuolema saattoi painaa ne unhoon. Kun Kmicic taas\npalasi elämään, painoivat hänen rikoksensa häntä yhtä raskaina kuin\nennenkin... Ja kuitenkin Oleńka joka päivä toisti uudestaan kaiken,\nmitä saattoi esiintuoda hänen puolustuksekseen.\n\nMutta niin paljon Oleńka kärsi näinä päivinä, niin paljon\nristiriitaisia tunteita oli hänen sydämessään, että hänen terveytensä\nalkoi horjua.\n\nTämä huolestutti suuresti herra Tomaszta, ja eräänä iltana, kun he\nolivat kahdenkesken, hän kysyi tytöltä:\n\n— Oleńka, sano minulle suoraan, mitä sinä ajattelet herra Andrzejsta!\n\n— Jumala on todistajani, että minä en tahdo ajatella häntä! — vastasi\ntyttö.\n\n— Katsohan... sinä olet mennyt heikon näköiseksi... Hm!... Kenties\nsinä vielä... Minä en tyrkytä mitään, mutta tahtoisin mielelläni\ntietää, mitä sinä oikein ajattelet... Etkö ole sitä mieltä, että\nisoisävainajasi tahto on täytettävä?\n\n— Ei koskaan! — vastasi Oleńka. — Muuten isoisä jätti minulle\ntakaportin avoimeksi... ja sitä aion käyttää uutena vuotena. Niin tulee\nhänenkin tahtonsa täytetyksi.\n\n— En minäkään ollenkaan uskonut sitä, — vastasi miekankantaja, — mitä\ntäällä jotkut ovat jutelleet, että nimittäin Babinicz ja Kmicic ovat\nsama henkilö. Mutta hän on joka tapauksessa Magierowin luona taistellut\nvihollista vastaan ja vuodattanut verta isänmaan puolesta. Se on\nmyöhäinen parannus, mutta kuitenkin parannus!\n\n— Nythän Boguslawkin palvelee kuningasta ja valtakuntaa, — vastasi\ntyttö katkerasti. — Antakoon Jumala heille kummallekin anteeksi,\nvarsinkin sille, joka on vuodattanut vertansa... Ihmisillä on kuitenkin\naina oikeus sanoa, että suurimman onnettomuuden, vaaran ja alennuksen\naikana he nousivat tätä isänmaata vastaan ja palasivat sen palvelukseen\nvasta sitten, kun vihollinen jo oli menettänyt jalansijan ja heidän oma\netunsa vaati liittymään voittajaan. Siinä on heidän rikoksensa! Nyt ei\nole enää pettureita, sillä petturuudella ei voita mitään. Mutta mikä\nansio se on?... Eikö se ole todistus siitä, että tuollaiset ihmiset\naina ovat valmiit palvelemaan mahtavinta: Suokoon Jumala, että olisi\nollut toisin, mutta sellaisia rikoksia ei sovita Magierow...\n\n— Sinä olet oikeassa! En voi kieltää! — vastasi miekankantaja. — Se on\nkatkera totuus, mutta totuus kuitenkin! Kaikki entiset petturit ovat\nsiirtyneet kuninkaan puolelle.\n\n— Kmicicin rikos on vielä hirveämpi kuin ruhtinas Boguslawin, — jatkoi\nOleńka, — sillä hän tarjoutui nostamaan käden kuningasta vastaan,\nmitä ruhtinaskin kauhistui. Voiko sattumalta osunut luoti sovittaa\nsen?... Antaisin hakata itseltäni pois tämän käden, jos saisin sen\ntekemättömäksi... mutta se on tapahtunut, eikä sitä enää voi auttaa!\nJumala on ilmeisesti antanut hänen jäädä henkiin, jotta hän voisi katua\nsyntejään... Oi, me pettäisimme itseämme, jos tahtoisimme vakuuttaa\nitsellemme, että hän on kunnon mies. Ja mitä se toimittaisi? Antaako\nomatunto pettää itseään? Tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä on särkynyt,\nse ei voi tulla enää eheäksi, eikä sen pidäkään tulla. Minä iloitsen\nsiitä, että Kmicic elää, minä tunnustan sen, sillä se osoittaa, että\nJumala ei vielä tahdo kokonaan kieltää häneltä armoaan... Mutta riittää\njo! Olen onnellinen, jos saan kuulla hänen sovittaneen rikoksensa,\nmutta mitään muuta en tahdo enkä halua, vaikka sydämeni saisi kärsiä\nvielä enemmän... Jumala häntä auttakoon!...\n\nOleńka ei voinut sanoa enää muuta, sillä hän purskahti katkeraan\nitkuun. Mutta ne olivat hänen viimeiset kyynelensä. Hän oli sanonut\nkaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja sen jälkeen palasi taas rauha\nhänen mieleensä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nNuoren herra Andrzejn elinvoimainen henki ei halunnut jättää maallista\nverhoaan eikä jättänytkään. Kuukauden kuluttua Lubicziin paluun\njälkeen hänen haavansa alkoivat parantua. Jo sitä ennen hän oli tullut\ntajuihinsa ja silmäiltyään ympärilleen heti ymmärtänyt, että hän oli\nLubiczissa.\n\nHän kutsui luokseen uskollisen Sorokan.\n\n— Soroka! — sanoi hän. — Jumala on armahtanut minua! Minä tunnen, että\nen kuole!\n\n— Kuten käskette! — vastasi vanha soturi pyyhkien kyynelen nyrkillään.\n\nKmicic jatkoi aivan kuin itsekseen:\n\n— Katumuksen aika on lopussa... minä huomaan sen selvästi. Jumala\narmahtaa minua!\n\nSitten hän oli jonkin aikaa vaiti, mutta hänen huulensa liikkuivat,\nsillä hän rukoili.\n\n— Soroka! — sanoi hän taas hetkisen kuluttua.\n\n— Kuten teidän armonne käskee!\n\n— Kuka nyt asuu Wodoktyssa?\n\n— Neiti ja herra miekankantaja Billewicz.\n\n— Kiitetty olkoon Herran nimi! Onko kukaan käynyt kysymässä vointiani?\n\n— Wodoktysta lähetettiin sitä kysymään siihen asti kun saatiin tietää,\nettä teidän armonne tervehtyy.\n\n— Ja lakkasivatko he sitten kyselemästä?\n\n— Sitten lakkasivat. Siihen sanoi Kmicic:\n\n— He eivät vielä tiedä mitään, mutta saavat tietää kaiken minun omasta\nsuustani. Etkö ole sanonut kenellekään, että minä olen sotinut täällä\nkäyttäen nimeä Babinicz?\n\n— Ei ole käsketty, — vastasi sotamies.\n\n— Eikö herra Wolodyjowski laudalaisten kanssa vielä ole palannut.\n\n— Ei vielä, mutta heitä odotetaan tuleviksi minä päivänä hyvänsä.\n\nSiihen päättyi heidän ensimmäinen keskustelunsa. Kaksi viikkoa\nmyöhemmin Kmicic jo oli jalkeilla ja käveli sauvojen varassa, ja\nseuraavana sunnuntaina hän itsepintaisesti tahtoi lähteä kirkkoon.\n\n— Mennään Upitaan, — sanoi hän Sorokalle, — sillä ensin on kiitettävä\nJumalaa, ja sitten messun jälkeen menemme Wodoktyyn.\n\nSoroka ei uskaltanut väittää vastaan. Hän antoi vain levittää paksulta\nheiniä rattaille. Herra Andrzej pukeutui juhlapukuun, ja he lähtivät\nmatkaan.\n\nKun he tulivat kirkkoon, oli siellä vielä vähän väkeä. Nojaten Sorokan\nkäsivarteen Kmicic astui pääalttarin luo ja polvistui ensimmäiseen\npenkkiin. Ei kukaan tuntenut häntä, sillä hän oli kovin muuttunut.\nHänen kasvonsa olivat laihtuneet ja riutuneet, ja sitäpaitsi hän oli\nsodan ja sairauden aikana parroittunut. Ne, jotka katsoivat häneen,\nluulivat häntä joksikin matkustavaksi ylimykseksi, joka oli poikennut\nkirkkoon. Seudulla vilisi nimittäin kaikkialla aatelismiehiä, jotka\npalasivat sodasta maatiloilleen.\n\nVähitellen kirkko kuitenkin alkoi täyttyä rahvaasta ja lähiseudun\naatelista. Sitten alkoi tulla tilanomistajia kaukaisemmistakin\nseuduista, sillä monessa paikassa oli kirkot poltettu, ja kuullakseen\nmessun täytyi tulla Upitaan saakka.\n\nKmicic oli niin syventynyt rukoilemaan, että hän ei nähnyt ketään.\nHurskaista ajatuksistaan hänet herätti vasta penkin narina, kun siihen\ntuli ihmisiä.\n\nSilloin hän nosti silmänsä, katsoi ja näki yllään Oleńkan armaat, mutta\nsurulliset kasvot.\n\nTyttökin näki hänet ja tunsi hänet heti, sillä hän hätkähti ja\nperäytyi. Hänen kasvonsa punehtuivat ensin, mutta tulivat sitten\nkalmankalpeiksi. Suurella tahdonponnistuksella hän kuitenkin voitti\nliikutuksensa ja polvistui Kmicicin viereen. Kolmanneksi sijoittui\nmiekankantaja.\n\nSekä Kmicic että tyttö painoivat alas päänsä ja peittivät kasvonsa\nkäsiinsä. Äänettöminä he olivat polvillaan vieretysten, mutta kummankin\nsydän löi niin kiivaasti, että he kuulivat sen selvästi. Viimein lausui\nherra Andrzej:\n\n— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!\n\n— Iankaikkisesta iankaikkiseen..., — vastasi Oleńka puoliääneen.\n\nSen jälkeen he eivät sanoneet enää mitään toisilleen.\n\nSillä välin oli pappi noussut saarnastuoliin. Kmicic koetti kuunnella\nhäntä, mutta ei ponnistuksistaan huolimatta ymmärtänyt mitään. Hänen\nvierellään oli nyt tuo armas, jonka luo hän oli jo vuosikausia\nikävöinyt, joka aina oli ollut hänen ajatuksissaan ja sydämessään.\nHän tunsi hänet läheisyydessään, mutta ei uskaltanut kääntää häneen\nsilmiään, koska oltiin kirkossa. Sulkien silmänsä hän koetti kuunnella\nhänen hengitystään...\n\n— Oleńka! Oleńka on luonani! — sanoi hän itsekseen. — Jumala antoi\nmeidän yhtyä kirkossa...\n\nJa hänen sydämensä ja ajatuksensa toistelivat yhtämittaa tuota nimeä:\n\n— Oleńka! Oleńka! Oleńka!\n\nVäliin hän oli purskahtaa itkuun ilosta, väliin taas hänet valtasi\nsellainen kiitollisuuden tunne, että hän tuskin tiesi, mitä hänen\nympärillään tapahtui.\n\nOleńka oli edelleen polvillaan kasvot peitettyinä käsiin.\n\nPappi lopetti saarnansa ja astui alas saarnastuolista.\n\nSilloin kuului äkkiä kirkon edustalta aseitten kalinaa ja kavioitten\nkapsetta. Joku huudahti kirkon ovella: \"Laudalaiset tulevat!\" — ja\nsitten alkoi kirkossa kuulua äänten sorinaa, joka kohta muuttui\nhuudoksi:\n\n— Lauda! Lauda!\n\nKansanjoukko alkoi liikkua, ja kaikkien päät kääntyivät oveen päin.\n\nOvessa näkyi ihmisvilinää, ja joukko aseellisia miehiä tuli kirkkoon.\nEtunenässä kulkivat herra Wolodyjowski ja herra Zagloba kannukset\nkilisten. Väkijoukko antoi heille tietä, ja he kulkivat läpi koko\nkirkon, polvistuivat alttarin eteen ja rukoilivat lyhyen rukouksen,\nminkä jälkeen molemmat menivät sakaristoon.\n\nLaudalaiset jäivät kirkon keskelle. He olivat ääneti, ja paikan pyhyys\nesti tervehtimästä ketään.\n\nMikä näky tuo olikaan! Tuimia kasvoja, jotka olivat ahavoittuneet\nulkoilmassa, riutuneet sodan vaivoissa ja saaneet merkkejä\nruotsalaisten, saksalaisten, unkarilaisten ja valakialaisten sapelien\niskuista. Koko sodan ja uskollisen Laudan historia oli niihin miekoin\nkirjoitettu. Siinä oli juroja Butrymeja, Stakjaneja, Domaszewiczeja,\nGosciewiczeja, kaikki edustamassa useampia suvun jäseniä. Mutta tuskin\nneljäs osa palasi niistä, jotka olivat aikoinaan lähteneet Laudasta\nWolodyjowskin johdolla.\n\nMonet naiset etsivät joukosta turhaan miehiään, monet vanhukset etsivät\nturhaan poikiaan. Itkua on kaikkialla, sillä nekin, jotka löytävät\nomansa, itkevät, joskin ilosta. Koko kirkko kaikuu nyyhkytyksistä.\nSilloin tällöin joku mainitsee ääneen jonkin rakkaan nimen, mutta\nvaikenee sitten yht'äkkiä. Kotiin tulleet seisovat kunnian loisteessa,\nmiekkoihinsa nojaten, ja heidänkin tuimilla kasvoillaan vierii\nkyyneleitä tuuheihin viiksiin.\n\nKellon kilinä sakariston ovelta sai nyyhkytykset ja äänten sorinan\nvaikenemaan. Kaikki polvistuivat. Pappi astui esille messupuvussa ja\nhänen mukanaan Wolodyjowski ja Zagloba, ja messu alkoi.\n\nMutta pappikin oli liikutettu, ja kun hän ensimmäisen kerran kääntyi\nkansan puoleen lausuen: Dominus vobiscum! niin hänen äänensä värähti.\nMutta kun hän pääsi evankeliumiin saakka ja kaikki sapelit yht'äkkiä\npaljastettiin merkiksi, että Lauda aina on valmis puolustamaan uskoa,\nsaattoi hän tuskin hillitä liikutustaan.\n\nMitä suurimman hartauden vallitessa sitten messu suoritettiin loppuun.\nMutta pantuaan sakramentin ciboriumiin pappi toimituksen päätyttyä taas\nkääntyi seurakunnan puoleen ja teki merkin, että hänellä oli vielä\npuhuttavaa.\n\nSyntyi hiljaisuus. Pappi tervehti ensin sydämellisin sanoin kotiin\npalanneita sotilaita ja ilmoitti lopuksi, että laudalaisen rykmentin\npäällikön mukanaan tuoma kuninkaan kirje nyt luetaan.\n\nSyntyi entistä syvempi hiljaisuus, ja hetken kuluttua kaikui alttarilta\nyli koko kirkon kuuluva ääni:\n\n \"Me Jan Kasimir, Puolan kuningas, Liettuan, Masowian ja Preussin\n suuriruhtinas etc. etc. etc. Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, amen.\n\n \"Niinkuin pahain ihmisten rikolliset teot Majesteettia ja Isänmaata\n vastaan jo täällä ajassa saavat rangaistuksensa, ennenkuin ne joutuvat\n taivaallisen tuomioistuimen eteen, samoin on myös kohtuullista, että\n hyve ei jää vaille palkintoa, joka kohottaa itse hyveen kunniaan ja\n antaa jälkeentulevaisille intoa seurata hyviä esimerkkejä.\n\n \"Tästä syystä Me teemme tiettäväksi koko ritaristolle ja nimenomaan\n sotilas- ja siviilivirkojen haltijoille, _cujusvis dignitatis et\n praeeminentiae_, samoinkuin kaikille Liettuan suuriruhtinaskunnan ja\n Samogitian staarostakunnan asujamille, että ne _gravamina_, jotka\n ovat haitanneet jalosukuisen, Meille rakkaan herra Andrzej Kmicicin\n mainetta, nyt hänen myöhempien ansioittensa ja loistavien tekojensa\n takia on ihmisten muistista poistettava, jotta hänen kunniansa ja\n maineensa esiintyisi täysin vähentämättömänä.\"\n\nTässä pappi keskeytti lukemisensa ja katsahti penkkiin, jossa Kmicic\nistui. Tämä nousi seisomaan, mutta istuutui taas samassa ja nojasi\npäätään penkin laitaan aivan kuin olisi menemäisillään tainnoksiin.\n\nKaikkien katseet kääntyivät häneen, kaikki alkoivat kuiskailla:\n\n— Herra Kmicic! Kmicic! Kmicic! Tuolla, Billewiczien vieressä!\n\nMutta pappi antoi merkin kädellään ja jatkoi syvän äänettömyyden\nvallitessa:\n\n \"Vaikka mainittu herra Andrzej Kmicic tosin onnettoman ruotsalaisen\n sodan alussa oli ruhtinaan puolella, niin hän ei kuitenkaan tehnyt\n sitä yksityisiä etuja tavoitellen, vaan isänmaallisista vaikuttimista,\n sillä samainen ruhtinas oli johtanut hänet harhaan vakuuttamalla\n hänelle vilpillisesti, että vain ruhtinaan valitsemaa eikä mitään\n muuta tietä käyttäen _salus reipublicae_ oli saavutettavissa.\n\n \"Ruhtinas Boguslaw, luullen häntä palkatuksi kätyriksi, ilmaisi\n hänelle kaikki Radziwillien häpeälliset suunnitelmat isänmaata vastaan\n ja on sittemmin syyttänyt mainittua herra Kmiciciä siitä, että tämä\n muka olisi tarjoutunut kohottamaan kätensä Meidän persoonaamme\n vastaan. Mutta tämä syytös on valheellinen, ja herra Kmicic\n päinvastoin asevoimin otti ruhtinaan itsensä kiinni kostaakseen Meidän\n ja onnettoman isänmaan puolesta...\"\n\n— Jumala! Armahda minua syntistä! — huusi naisen ääni aivan herra\nAndrzejn vieressä, ja läpi kirkon kuului taas hämmästyksen sorina.\n\nPappi luki edelleen:\n\n \"Tämän saman ruhtinaan haavoittamana hän heti tervehdyttyään meni\n Częstochowoon ja puolusti siellä oman henkensä uhalla pyhää paikkaa\n ollen kaikille esimerkkinä sitkeydessä ja rohkeudessa. Siellä hän mitä\n suurimpaan vaaraan antautuen räjähdytti rikki vihollisen suurimman\n piiritystykin, jota uhkarohkeata tekoa suorittaessaan hän joutui\n vangiksi ja tuomittiin julmaan kuolemanrangaistukseen, minkä edellä\n häntä poltettiin tulella...\"\n\nEri puolilta kirkkoa alkoi kuulua naisten itkua. Oleńka vapisi aivan\nkuin kuumeessa.\n\n \"Mutta pelastuttuaan taivaallisen kuningattaren kautta näistäkin\n suurista vaaroista hän tuli Meidän luoksemme Sleesiaan, ja kun\n palatessamme rakkaaseen isänmaahamme petollinen vihollinen yllättäen\n hyökkäsi Meidän kimppuumme, niin mainittu herra Kmicic vain kolmen\n miehen kanssa hyökkäsi koko vihollisjoukon kimppuun ja pelasti Meidän\n henkemme. Pahasti haavoittuneena ja vertavuotavana hänet melkein\n hengettömänä tuotiin taistelukentältä...\"\n\nOleńka painoi molemmin käsin ohimoitaan, nosti päänsä ja hengitti\nraskaasti. Hänen rinnastaan kohosi vaikerrus:\n\n— Oi Jumala! Jumala! Jumala!\n\nJa taas kaikui papin ääni, sekin yhä suurempaa liikutusta ilmaisten:\n\n \"Kun hän huolellisen hoidon avulla tervehtyi, niin hän ei vieläkään\n suonut itselleen lepoa, vaan jatkoi sotimista hankkien itselleen\n katoamattoman kunnian, niin että molempien kansakuntien hetmanit\n mainitsivat häntä esikuvana ritareille. Näin hän taisteli Varsovan\n valloitukseen asti, minkä jälkeen hän lähti Preussiin käyttäen nimeä\n Babinicz.\"\n\nKun tämä nimi mainittiin, muuttui äänten sorina kirkossa myrskyn\npauhun kaltaiseksi. Hän siis oli Babinicz! Tuo ruotsalaisten kauhu,\nWolmontowiczin pelastaja, niin monen taistelun voittaja oli siis\nKmicic! Äänten sorina kasvoi yhä, ja väkijoukko alkoi painautua\nalttaria kohti nähdäkseen hänet paremmin.\n\n— Jumala siunatkoon häntä! Jumala siunatkoon häntä! — kaikuivat sadat\näänet.\n\nPappi kääntyi penkkiin päin ja tehden ristinmerkin siunasi Kmiciciä,\njoka yhä edelleen nojasi penkin laitaa vastaan ja oli enemmän kuolleen\nkuin elävän kaltainen, sillä onni riisti hänen sielunsa irti ruumiista\nja kohotti sen taivaaseen.\n\nSitten pappi luki vielä:\n\n \"Siellä hän hävitti vihollisen maata tulella ja miekalla, vaikutti\n tehokkaasti voiton saamiseen Prostkin luona, voitti ja vangitsi omin\n käsin ruhtinas Boguslawin. Lähetettynä senjälkeen Samogitiaan hän teki\n meille verrattomia palveluksia. Miten monta kaupunkia ja kylää hän on\n suojellut viholliselta, sen tietävät parhaiten sikäläiset _incolae_.\"\n\n— Tiedämme! Tiedämme! — kaikui kaikilta puolilta.\n\n— Hiljaa! — sanoi pappi kohottaen ylös kuninkaan kirjeen. Ja hän luki\nvielä:\n\n \"Tämän vuoksi Me ottaen huomioon hänen kaikki Meille ja isänmaalle\n tekemänsä palvelukset, jotka ovat niin suuret, että poika ei voisi\n tehdä isälleen ja äidilleen suurempia, olemme päättäneet julistaa\n hänen ansionsa tässä kirjeessämme, jotta niin jalon ritarin sekä\n uskon, Majesteetin ja valtakunnan puolustajan ei tarvitsisi\n enää kärsiä ihmisten nurjamielisyyttä, vaan hän saisi nauttia\n ansaitsemaansa kunnioitusta ja rakkautta. Ennenkuin valtiopäivät tämän\n lausumamme tahdon mukaisesti vapauttavat hänet kaikesta syyllisyydestä\n ja ennenkuin Me voimme palkita häntä Upitan staarostan viralla, joka\n _vacat_, pyydämme kaikkia sydämellemme rakkaita Samogitian asukkaita\n säilyttämään mielessään ja sydämessään nämä sanamme, jotka _justitia,\n fundamentum regnorum_ on pakottanut Meidät tietoonne saattamaan.\"\n\nPappi lopetti, kääntyi alttariin päin ja alkoi rukoilla. Kmicic tunsi\näkkiä, että pehmoinen pieni käsi tarttui hänen käteensä. Hän kohotti\nkatseensa. Oleńka oli, ennenkuin hän ennätti vetää kätensä pois,\nkohottanut sen huulilleen kaikkien nähden.\n\n— Oleńka! — huudahti Kmicic hämmästyneenä.\n\nMutta tyttö nousi, veti harson kasvojensa eteen ja sanoi\nmiekankantajalle:\n\n— Setä! Menkäämme! Menkäämme heti!\n\nHe poistuivat sakariston oven kautta.\n\nHerra Andrzej koetti nousta mennäkseen hänen jälkeensä, mutta ei\nvoinut. Hänen voimansa olivat aivan lopussa.\n\nNeljännestuntia myöhemmin hän kuitenkin oli kirkon edessä Wolodyjowskin\nja Zagloban tukemana.\n\nSankat joukot aatelia ja rahvasta keräytyi heidän ympärilleen. Naiset\nirtautuivat kotiinpalanneitten miestensä syleilystä ja juoksivat\nsukupuolelleen ominaisella uteliaisuudella katselemaan tuota aikoinaan\nniin peloittavaa Kmiciciä, joka nyt oli Laudan pelastaja ja tuleva\nstaarosta. Piiri tuli yhä sankemmaksi, niin että laudalaisten lopulta\ntäytyi asettua hänen ympärilleen ja suojella häntä tunkeilijoilta.\n\n— Herra Andrzej! — huusi Zagloba. — Emmekö tuoneetkin teille hyviä\ntuomisia? Ette itsekään osannut sellaisia aavistaa! Mennäänpä nyt\nWodoktyyn! Wodoktyyn kihlajaisiin ja häihin!\n\nZagloban puheen jatko hukkui voimakkaaseen eläköönhuutoon, jonka kaikki\nlaudalaiset Jozwa Jalattoman johdolla kohottivat:\n\n— Eläköön herra Kmicic!\n\n— Eläköön! — toisti väkijoukko. — Eläköön Upitan staarosta! Eläköön!\n\n— Wodoktyyn kaikki! — huusi taas Zagloba.\n\n— Wodoktyyn! Wodoktyyn! — huusi tuhat ääntä. — Wodoktyyn kosimaan\nyhdessä herra Kmicicin, pelastajamme kanssa! Neidin luo! Wodoktyyn!\n\nSyntyi vilkasta liikettä. Laudalaiset nousivat ratsujen selkään.\nVäkijoukosta kaikki, kutka kynnelle kykenivät, asettuivat kaikkiin\nmahdollisiin ajopeleinä. Jalkamiehet oikaisivat läpi metsien ja yli\npeltojen. Kaikkialla kauppalassa kaikui huuto:\n\n\"Wodoktyyn!\" Tiet täyttyivät kaikenkarvaisista ihmisistä.\n\nKmicic ajoi vaunuissa Wolodyjowskin ja Zagloban välissä ja syleili\nheitä vuorotellen. Hän oli vielä liian liikutettu voidakseen puhua, ja\nsitäpaitsi he ajoivat niin hurjaa vauhtia kuin tataarilaiset olisivat\nhyökänneet Upitaan. Muut ajopelit seurasivat aivan heidän jäljessään.\n\nZagloba lauleli iloissaan niin jyrisevällä bassoäänellä, että hevoset\npelkäsivät:\n\n    — Kaksi oli meitä, Kasienka, maailmassa,\n    mutta nyt tuntuu kuin ois kolmas saapumassa!\n\nAnusia ei ollut sinä sunnuntaina kirkossa, sillä hänen oli täytynyt\njäädä sairaan neiti Kulwiecin luo, jonka vuoteen ääressä hän ja Oleńka\nvuorotellen valvoivat.\n\nKoko aamu oli mennyt sairaan hoitelemiseen, ja varsin myöhään Anusia\nennätti ryhtyä lukemaan rukouksiaan.\n\nTuskin hän oli lausunut viimeisen amenen, kun portilta kuului ratinaa\nja Oleńka syöksyi huoneeseen.\n\n— Jeesus! Maria! Mitä on tapahtunut? — huudahti Anusia nähtyään hänet.\n\n— Anusia! Tiedätkö, kuka Babinicz on?... Se on Kmicic!\n\nAnusia hypähti pystyyn.\n\n— Kuka on sinulle sanonut sen?\n\n— Luettiin kuninkaan kirje... Herra Wolodyjowski toi sen...\nLaudalaiset...\n\n— Onko siis herra Wolodyjowski tullut takaisin? — huudahti Anusia.\n\nJa hän heittäytyi äkkiä Oleńkan syliin.\n\nOleńka piti tätä tunteenpurkausta ystävyyden osoituksena kohtaansa.\nHän oli aivan kuin kuumeessa ja poissa suunniltaan. Hänen kasvonsa\nhehkuivat ja rinta kohoili, kuin hän olisi juossut pitkän matkan.\n\nHän alkoi kertoa sekavasti ja katkonaisella äänellä kaikesta, mitä\nkirkossa oli tapahtunut, samalla kuin hän liikehti kuin hurjistunut\nhuoneessa ja toisteli vähän väliä: \"Minä en ole hänen arvoisensa!\" Hän\nmoitti itseään ankarasti siitä, että hän oli pahemmin kuin kukaan muu\ntehnyt Kmicicille vääryyttä eikä edes ollut tahtonut rukoilla hänen\npuolestaan silloin, kun Kmicic oli vuodattanut vertaan Pyhän Neitsyen,\nisänmaan ja kuninkaan puolesta.\n\nTurhaan koetti Anusia lohduttaa häntä. Oleńka toisteli yhä vain, että\nhän ei ollut Kmicicin arvoinen ja että hän ei uskaltaisi katsoa tätä\nsilmiin. Sitten hän taas alkoi kertoa Babiniczin teoista, Boguslawin\nkiinniottamisesta, tämän kostosta, kuninkaan hengen pelastamisesta,\nProstkista ja Wolmontowiczista ja Częstochowosta, mutta lopuksi taas\nomasta syyllisyydestään ja kovuudestaan, jota hänen oli kaduttava\nluostarissa.\n\nHänen itsesyyttelynsä keskeytti herra Tomasz, joka lensi kuin pommi\nhuoneeseen ja huudahti:\n\n— Kautta Jumalan! Koko Upita on tulossa meille! He ovat jo kylässä, ja\nBabinicz on aivan varmaan mukana!\n\nHetken kuluttua ilmaisivat kauempaa kuuluvat huudot, että suuri\nihmisjoukko oli tulossa. Miekankantaja antoi Oleńkalle käsivartensa ja\nvei hänet kuistille. Anusia seurasi heidän jäljessään.\n\nNiin pitkälle kuin silmä kantoi oli tie mustanaan tulijoita. He\nsaapuivat viimein pihalle. Jalkamiehet ryntäsivät yli juoksuhaudan\nja aidan. Ajopelit kasaantuivat portin edustalle. Kaikki huusivat ja\nheittelivät lakkejaan ilmaan.\n\nViimein saapui asestettu laudalaisten joukko keskellään vaunut, joissa\nistui kolme miestä: herra Kmicic, herra Wolodyjowski ja herra Zagloba.\n\nVaunut pysähtyivät hiukan syrjään, sillä oven edustalla tunkeili niin\npaljon väkeä, että sinne ei voinut päästä. Zagloba ja Wolodyjowski\nhyppäsivät ensin vaunuista ja auttoivat niistä sitten ulos Kmicicin,\nottaen hänet väliinsä.\n\n— Väistykää! — huusi Zagloba.\n\n— Väistykää! — toistivat laudalaiset.\n\nVäki jakaantui heti kahteen joukkoon, niin että keskelle muodostui\nkuja, jota pitkin molemmat ritarit taluttivat Kmicicin ovelle saakka.\nKmicic nojasi raskaasti kumpaankin saattajaansa ja oli hyvin kalpea,\nmutta hänen päänsä oli pystyssä, ja hän oli samalla kertaa sekä\nhämillään että onnellinen.\n\nOleńka seisoi nojaten ovea vastaan, ja hänen kätensä riippuivat\nhervottomina. Mutta kun Kmicic oli jo lähellä ja kun tyttö katsoi hänen\nkasvojaan, jotka olivat riutuneet ja kalpeat, alkoi hän nyyhkyttää.\nKmicic oli onnellinen, mutta samalla niin heikko ja hämmentynyt,\nettä hän ei tietänyt mitä sanoisi. Hän astui ovelle ja lausui vain\nkatkonaisella äänellä:\n\n— No, Oleńka? Mitä?...\n\nTyttö lankesi äkkiä polvilleen hänen eteensä.\n\n— Andrzej! Minä en ole kyllin arvokas suutelemaan sinun haavojasi!\n\nMutta silloin ritari silmänräpäyksessä sai jälleen entisen voimansa.\nHän nosti tytön ilmaan kevyesti kuin höyhenen ja painoi hänet rintaansa\nvastaan.\n\nNiin voimakas huuto, että se sai talon seinät tärisemään ja\nviimeisetkin lehdet varisemaan puista, kohosi ilmoille. Laudalaiset\nalkoivat ammuskella musketeillaan, lakit lensivät ilmaan, ympärillä\nnäkyi vain iloa säteileviä kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita,\njotka huutelivat:\n\n— Vivat Kmicic! Vivat neiti Billewicz! Vivat nuori pari!\n\n— Vivat kaksi nuorta paria! — huusi Zagloba. Mutta hänen äänensä hukkui\nyleiseen meluun.\n\nWodokty muuttui kuin sotaleiriksi. Kaiken päivää teurastettiin\nmiekankantajan käskystä lampaita ja härkiä sekä kaivettiin maasta\nesille olut- ja simatynnyreitä. Illalla alkoivat pidot. Vanhemmat\nja arvokkaimmat henkilöt istuivat sisällä huoneessa, nuoremmat\npalvelusväen puolella, rahvas piti hauskaa nuotioitten ääressä pihalla.\n\nPääpöydässä juotiin ahkerasti kahden onnellisen parin maljoja. Viimein,\nkun innostus oli noussut korkeimmilleen, esitti herra Zagloba vielä\nseuraavan maljan:\n\n— Teidän puoleenne käännyn, jalo herra Andrzej, ja teidän puoleenne,\nvanha ystäväni herra Michal! Ei riitä vielä se, että olette panneet\nalttiiksi henkenne, vuodattaneet vertanne, voittaneet vihollisen.\nTeidän tehtävänne ei ole vielä lopussa, sillä koska paljon ihmisiä\non tässä kauheassa sodassa kaatunut, täytyy teidän nyt hankkia tälle\nrakkaalle valtakunnalle uusia kansalaisia, uusia puolustajia, mihin\ntoivoakseni teiltä ei puutu halua eikä rohkeutta! Hyvät herrat! Noitten\ntulevien sukupolvien malja! Jumala siunatkoon heitä ja sallikoon heidän\nsäilyttää sen perinnön, jonka olemme hankkineet työllämme, hiellämme ja\nverellämme ja jonka heille jätämme. Muistakoot he meitä, kun vaikeat\najat tulevat, älköötkä koskaan joutuko epätoivoon, vaan ymmärtäkööt,\nettä ei ole sellaista tilannetta, josta ei _viribus unitis_ Jumalan\navulla voisi selviytyä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta häitten jälkeen herra Andrzej lähti uuteen sotaan, joka oli\nsyttynyt valtakunnan itärajalla. Mutta Czarnieckin ja Sapiehan\nloistavat voitot Chowanskista ja Dolgorukista sekä hetmanien voitot\nSzeremetistä lopettivat sodan lyhyeen. Silloin Kmicic niitettyään\nuutta kunniaa palasi kotiin ja asettui pysyväisesti Wodoktyyn. Hän\nsai palkinnoksi kuninkaalta Upitan staarostakunnan ja eli korkeaan\nikään hyvässä sovussa laudalaisten kanssa ja kaikkien kunnioittamana.\nPanettelijat (ja kenelläpä ei niitä olisi?) väittivät tosin, että hän\nkaikessa liiaksi totteli vaimoaan, mutta hän ei sitä hävennyt, vaan\ntunnusti itse, että hän aina kaikissa tärkeissä asioissa kysyi neuvoa\nvaimoltaan.\n\n\n\n"]