[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsb-y6YOAI_g9A0xe9fwWtOYDU3nnDG7__62mb16D58w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2981,"Mikko Tiukkatuuli","Lie, Bernt",1868,1916,"2981-lie-bernt-mikko-tiukkatuuli","2981__Lie_Bernt.__Mikko_Tiukkatuuli","Kertomus koulupojasta","lastenkirja",[],[],"fi",1897,1900,19855,120040,false,72857,[23,24,25],"Norway -- Fiction","Schools -- Fiction","Teenage boys -- Fiction",[27,28],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Mikko Tiukkatuuli: Kertomus koulupojasta\" by Bernt Lie is a novel written in the early 20th century. The story centers around a schoolboy named Mikko Tiukkatuuli, who struggles with his studies and often resorts to excuses and clever tactics to avoid failing. This narrative explores the challenges of school life, highlighting themes of laziness, creativity, and the quest for acceptance.  The opening of the book introduces Mikko as an average student who fluctuates in his academic performance and frequently relies on guile rather than diligence to get by. He is characterized by his distinctive speech and behavior that sets him apart from his peers, earning him the nickname \"Mikko Tiukkatuuli.\" The narrative unfolds a series of moments that depict his interactions with teachers who grow increasingly frustrated with his lack of effort, revealing Mikko’s internal conflict as he tries to balance his desire to succeed with his inclination to procrastinate and avoid responsibility. This establishes a foundation for Mikko's journey as he grapples with the pressures of school and ultimately seeks a path of growth amidst the chaos of adolescence. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Anttila, Selma",290,"Norjalainen nuorisokertomus seuraa Mikko Tiukkatuuleksi kutsuttua koulupoikaa, joka erottuu muista murteensa ja omintakeisen luonteensa vuoksi. Teos kuvaa koulunkäyntiä, opettajien asenteita sekä poikien välistä toveruutta ja kilpailua 1800-luvun lopun Norjassa.","Bernt Lien 'Mikko Tiukkatuuli' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2981.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MIKKO TIUKKATUULI\n\nKertomus koulupojasta\n\n\nKirj.\n\nBERNT LIE\n\n\nNorjankielestä (\"Svend Bidevind\") suomentanut\n\nSelma Andelin\n\n\n\nNuorten kirjoja I\n\n\n\n\n\nTampereella,\nWesanderin kirjakauppa, Arnold Öhrnberg,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMikko Tiukkatuuli.\nPetosta!\nTappelua.\nTutkinto.\n\n\n\n\nMIKKO TIUKKATUULI\n\n\nLuokan keskipaikkeilla istui Mikko Tiukkatuuli. Kuukaudesta kuukauteen,\nkun numeroita annettiin tärkeimmissä aineissa, siirtyi hän paikkaa\nylemmäksi tai alemmaksi, keskivaiheilla hän pysyi.\n\nHän oli tullut koulun kolmannelle luokalle, eikä hän ollut mitenkään\nerinomaisempi muita, paitsi että hän puhui toista murretta kuin\nkaupunkilaiset, ollen kotoisin eräästä eteläisestä pitäjästä, jossa r\näännettiin sorahtamalla. Hänen tapansa oli puhuessaan pitää päätänsä\nkallellaan ja katsella puhujaa vaan oikealla silmällään; vasemmalla\nkatseli hän pitkin nenänsä vartta.\n\n— Purjehditko sinä aina noin tiukassa tuulessa, Mikko ukkoseni? kysyi\nopettaja Svenningsen eräänä päivänä, matkien häntä, — ja tästä hän sai\nnimen Mikko Tiukkatuuli kaikiksi ajoiksi.\n\nMuuten hän oli aivan tavallinen poika keskellä luokkaa, eikä häntä\nhuomattu enempää kuin toisiakaan taaempana olevia keskipenkkiläisiä,\nnoita vakinaisia keskitien purjehtijoita, jotka luovailivat\nääliömäisyyden — kuutosten ja selkäsaunain — ja päälläpäsmärien,\nkilpailevien kumartelijain välillä. Oikeastaan eivät opettajat\nsuvainneet Mikko Tiukkatuulta. Jotakin siinä pojassa piili, ainakin\noli hän oikein paatunut laiskuri! Hänellä näytti kyllä olevan lahjoja\npaljoa enemmän kuin keskinkertaisilla; se nähtiin paraiten, kun\ntajuaminen oli kysymyksessä, eikä läksyjen lukeminen; se poika käsitti\nnopeaan ja hyvin. Mutta läksyt hän osasi noin vaan päällimmiten — ja\ntuskin sitäkään.\n\n— Sinulla, tuntuu olevan laivurin älyä, Mikko parka, sanoi Svenningsen,\n— se olisi kyllä paikallaan perämieskoulussa, vaan täällä ei se kelpaa,\nystäväiseni!\n\nJa niin Mikko Tiukkatuuli sai tavallisen arvolauseensa 2,5 (Paras\narvosana on 1. Suom. muistutus.), mutta usein seurasi häntä äkäinen\npilkkasana, hänen palatessaan arvostelukirjaa noutamasta.\n\n— Oikeastaan sinun pitäisi saada pelkkä nelonen, sillä ei sinun\nmenettelysi täällä kelpaa mihinkään!\n\nEniten heitä — opettajia — harmitti se, ettei Mikko Tiukkatuuli\nkoskaan suoraan myöntänyt, ettei hän osannut mitään. Ellei muu neuvo\nauttanut, niin oli hänellä aina täysi varasto tekosyitä, jotka hän veti\nesiin tarpeen tullessa järjestyksessä kuin sotapäällikkö väkensä aina\nviimeiseen varamielieen. — Hän oli eilen sattumalta kuullut läksyn\nväärin — joko juuri se lehti oli poissa hänen kirjastaan taikka hänellä\noli vanhempi painos, jossa oli toisella lailla, tai hän ja hänen\nsisarensa käyttivät samaa kirjaa, se oli unohtunut tyttökouluun j.n.e.\n\n— Jos sinä aina käyttäisit älyäsi läksyjen oppimiseen niin ahkerasti\nkuin tekosyiden keksimiseen, niin pääsisit koko lailla pitkälle, sanoi\nlehtori Bugge.\n\nMuutoin poika koetti monella lailla tehdä tiettäväksi, että hän\noikeastaan osasi erittäin hyvin — nyt sattui vaan niin perin — helkk.\n— sikamaisen huonosti, että häneltä juuri nyt pääsi unohtumaan! Niin,\nkaikkea muuta heidän piti uskoa, vaan ei suinkaan puhtainta, ainoata\nmahdollista, pysyvää totuutta, ettei hän ollut kotonaan katsonutkaan\nläksyään!\n\nUseimmiten oli hänen tapansa arvata, ja siinä hän oli oikea mestari.\n\nKun hän huomasi tunnin kuluessa sen vaaran uhkaavan, että häneltä\nkysyttäisiin, — opettajan alettua esim. nimiluettelon mukaan määrätyssä\njärjestyksessä; taikka kun oli hänen vuoronsa kuukauden kuluessa\ntapahtuvien kuulustelujen mukaan tulla kyseltäväksi, — alkoi Mikko\nTiukkatuuli salavihkaa ja ahkerasti hommata paikallansa. Hän pinosi\nkirjoja eteensä pöydälle koko röykkiön suojatakseen itseään ylhäältä\ntulevilta tutkivilta katseilta. Kirjapinon takana voi hän hiukan\navata läksykirjaa kurkistaakseen sinne. Ja sitten hän tarkisteli,\nvahtien alituiseen opettajaa, juuri sitä kohtaa sivulla, johon luuli\nsen oppilaan pysähtyvän, jolta sillä hetkellä kyseltiin. Jos opettaja\nonnettomuudeksi sattui kävelemään luokan edessä tai penkkirivien\nvälissä, eikä kirjamuurista enää ollut hyötyä, pisti hän äkkiä kirjan\npoveensa jonakin sopivana hetkenä, istui hiukan aikaa ja nousi sitten\npyytäen:\n\n— Saanko minä mennä pihalle? No, eihän sellaista juuri voinut kieltää,\nmutta jos nyt kumminkin niin kävi, istui Mikko Tiukkatuuli hetken\nlevottomana ja uudisti sitten pyyntönsä surkealla ja rakoilevalla\näänellä.\n\nNäin sai hän viisi tai seitsemän minuuttia aikaa lukea häiriöttä.\n\nKoko läksyä ei hän usein tällä tavalla ennättänyt oppia ja\nkuulusteltaessa tuli varastettu tieto piankin ilmoille. Varoen\nhän sitten sanoi sanan tai kaksi, lauseen alun, joka saattoi olla\ntodenmukainen — varovasti onkien opettajalta kehoittavaa päännyökkäystä\ntodistamaan hänen olevan oikealla tiellä, auttavaa sanaa, johon\nedelleen voisi nojautua. Usein meni hyvin. Oli yhtä ja toista, josta\ntarkkaava korva saattoi tehdä todenmukaisen johtopäätöksen, kun vaan\nsai alun; tappelun seuraus, tekosanan taivutus joko säännöllisesti\ntai säännöttömästi, myöntävä tai kieltävä vastaus kysymykseen — jo\nkysymyksen muodosta saattoi paljon arvata! Mutta saattoi käydä niinkin,\nettä kaikki meni hullusti, päin seiniä. Kun hän oli saanut opettajalta\nkehoittavia päännyökkäyksiä ja ystävällisiä avunsanoja: juuri niin\noikein Mikko — — presens parti — niin particip — —! — silloin paljasti\njoku hurjasti väärin arvattu sana sen tietämättömyyden kuilun, jonka\näyräällä Mikko Tiukkatuuli oli huojunut, ja nyt hän sai kestää vihan\nmyrskyn, joka vyöryi hänen ylitsensä entistä rajumpana ja tuimempana!\n\n— Kyllä minä tiedän, sinä poika koitat hävyttömästi arvaamalla päästä\neteenpäin! Kyllä sinut opetan! Luuletko hyödyksesi vetäväsi minua\nnenästä, kelvoton? Siinä sinä suuresti erehdyt.\n\nSitten tuli läksytys ja 4 arvosteluvihkoon ja muistutus ja kaikenlaista\nonnettomuutta tuolle tavattomalle nulikalle, joka luuli _arvaamalla_\nselviävänsä läksystä! Kaikesta huolimatta harppasi poika tappionsa\njälkeen paikalleen, levollinen ilme kasvoillaan; _olihan_ tuo\ntavattomuus kuitenkin käynyt päinsä, — eikä niin aivan harvoinkaan!\n\nItse asiassa eivät opettajat paljon — tai eivät juuri ollenkaan\n— välittäneet Mikko Tuikkatuulesta; kun olivat sohasseet hänelle\n2,5, eivät he enempää tarkanneet häntä. Eikä Mikko Tiukkatuuli\nliioin huolinut opettajista, kun hyökkäys oli kestetty ja hän istui\npaikallaan vapaana muista huolista. Lopun tuntia istui hän hiljaa\ntuolillaan antamatta tilaisuutta minkäänlaiseen valitukseen \"opetuksen\nhäiritsemisestä\", niinkuin muistutuksissa sanottiin. Useimmiten hän\nkirjoitteli ja piirusteli paperilappusille. Väliin saattoi kyllä kuulua\näreä:\n\n— Olet tarkkaamaton, poika! Pane pois ne vehkeet!\n\nJa Mikko Tiukkatuuli pani pois laput. Kerran pysähtyi lehtori Bugge\nhänen kohdalleen ja katsoi hänen olkansa takaa.\n\n— Mitä sinä teet, poika? Näytäppäs tänne, mitä sinä siinä kirjoittelet?\n\nMikko Tiukkatuuli hyppäsi pystyyn kuin käärmeenpistosta, ja kun\nopettaja tahtoi lappua, oli hän vikkelästi pistänyt sen suuhunsa ja\npureskellut mälliksi.\n\nErään toisen kerran, kun Mikko Tiukkatuuli oli järjestäjänä ja lainasi\nsaksankielen lukukirjan opettaja Svenningsenille, äkkäsi tämä kirjassa\npaperilapun.\n\n— Hei, mitä täältä löytyy? Oikea runo. Mikko herran luullakseni!\n\nMikko Tiukkatuuli leimahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja nousi ylös.\nMutta Svenningsen piteli paperia korkealla, nojaten pöytään ja sanoi:\n\n— Tämä pitää meidän kuulla, hyvät herrat!\n\n— Ei, ei! huusi Mikko Tiukkatuuli, juosten melkein opettajan luo ja\nojensi kätensä paperia tavoittamaan.\n\n— Antakaa se minulle!\n\n— Antaako sinulle! Kuinka sinä puhuttelet? Mene istumaan! Ja opettaja\nluki juhlallisella äänellä:\n\nViimein voitto!\n\n    Hän laivan kannella tähtäilee —\n    On uljas katse ja sorja varsi —\n    Kolumbus, minne hän joutunee,\n    Kun miehistö tuskin tottelee?\n    Sen röyhkeä huuto jo korvia karsi!\n\n    Hän silmäns' aavan ve'en yli luo,\n    Ja rinnassansa on ahdistusta:\n    \"Siis eikö mun kohtalo viimein suo\n    Jo maatakin nähdä? Vai joko tuo\n    On aatteeni loppu ja hautani musta?\"\n\n    Mut taakse jo miesten raivoinen\n    Käy joukkio räyhäten, miekat käissä:\n    \"Kolumbus, käänny! Me uhmaillen\n    Nyt käskemme kerran viimeisen!\n    Ei seurata hullua retkissä näissä!\"\n\n    Jo vimmoissaan hänet piirittää\n    Tuo joukko ja uhkaa miekoillansa.\n    Sen uhkaus on yhä villimpää —\n    Kolumbus vankkana, pystyssä pää,\n    On vait', ei siirry paikastansa.\n\n    Vaan sitten hän äkkiä naurahtaa\n    Ja varmana viittaa merta kohti:\n    Kali, sielläpä miehet riemuten saa\n    Nyt vihdoin nähdä, kuinka se maa,\n    Jot' etsittiin, jo lännessä hohti!\n\n— Kas vaan, sankariruno! sanoi Svenningsen. Kaikki pojat katsoivat\nMikko Tiukkatuuleen, useimmat irvistellen pilkallisesti. Mikko\nTiukkatuuli istui pää käsivarsilla, nenä pöytään litistettynä.\n\n— Suurenmoinen runo! sanoi opettaja.\n\n— Olihan siinä virhe runomitassa parissa paikassa! nauroi Simo Selmer,\nkumartelija, ensimäisessä penkissä, opettajalle.\n\n— Tämä on huolellisesti säilytettävä, sanoi Svenningsen pilkallisella\ntavallaan, käärien paperin kokoon.\n\nSilloin Mikko Tiukkatuuli nosti päätään ja katsoi opettajaan, joka\npisti kokoontaivutetun paperin povitaskuunsa. Mikko Tiukkatuuli hyppäsi\nesiin:\n\n— Antakaa se minulle! Se on minun!\n\n— Se oli sinun. Nyt se on minun, herra runoilija!\n\n— Minä tahdon sen takaisin, huusi Mikko Tiukkatuuli itku kurkussa.\n\nOpettaja Svenningsen katseli kummastellen ja ankarasti Mikko\nTiukkatuulta; sellaisena ei hän ollut koskaan nähnyt tuota hiljaista\npoikaa.\n\n— Kuinka sinä uskallat? Tahdot? Sinun tahtosi pysyy toistaiseksi täällä\nminun taskussani, Mikko parka, ja siellä sen on pysyminen. Kun sinä\nteet tällaista tunnilla luvatonta työtä, — näenhän minä, tämä tuote on\nkoulun musteella kirjoitettu, — niin otetaan se sinulta pois, pannaan\ntakavarikkoon, yksinkertaisesti, ukko parka?\n\nSilloin tapahtui jotakin tavatonta. Mikko Tiukkatuuli astui kahden\nensimäisen penkin väliin, Simo Selmerin ja Antti Bechin. Kun opettaja\nviimeisten sanojensa ohella nyökkäsi hymyillen ja taputti rintaansa\npovitaskun kohdalta, löi Mikko Tiukkatuuli kaikin voimin nyrkkinsä\nAntti Bechin pöytään, jotta kolahti, ja huusi itkunsekaisella äänellä:\n\n— Tämä on hävytöntä!\n\nOpettaja hyppäsi alas tuoliltaan.\n\n— Mitä sinä sanoit? kuinka sinä sanoit, poika?\n\nHän nipisti pojan korvaa.\n\n— Hävytöntä, hävytöntä! huusi Mikko Tiukkatuuli aivan suunniltaan,\nkunnes itku tukahutti äänen.\n\nSilloin läjähti korvapuusti ja vieläkin ja vieläkin, ja joka lyönnin\nperästä kysyi opettaja:\n\n— Mitä sanoit? Mitä sanoit?\n\nJa Mikko Tiukkatuuli toisti yhä kovemmin kirkuen:\n\n— Hävytöntä! Hävytöntä!\n\nJa taas läjähti ja läjähti ja läjähti aina vaan, opettaja löi\ntulipunaisena vihasta ja Mikko Tiukkatuuli huusi; koko luokka\nistui kuin kivettyneenä. Lopulta opettaja lakkasi, roimasten Mikko\nTiukkatuulen luotaan ja katsoen julmasti häneen:\n\n— Nyt luullakseni olet saanut kylliksesi, sinä roikale!\n\nMikko Tiukkatuuli seisoi kalpeana, kasvot kyynelten valamina ja silmät'\nseisoivat päässä; hän hitusi vieläkin — se oli kuin hätähuuto:\n\n— Hävytöntä!\n\nOpettaja Svenningsen hyppäsi uudestaan esiin. Silloin Antti Bech\nnousi paikaltaan; hän oli luokan vahvin poika, pitkä ja vaalea. Aivan\nlevollisena astui hän pois penkistä opettajan eteen ja sanoi:\n\nSe oli hävytöntä!\n\nSvenningsen astui askeleen taapäin ja oli vaiti. Antti Bech katsoi\nhäntä levollisesti silmiin; hänen takanaan ryöski Mikko Tiukkatuuli.\nMuuten vallitsi äänettömyys luokalla.\n\nOpettaja kääntyi pois ja käveli laattialla pari kertaa edestakaisin.\nSanaakaan sanomatta meni hän sitten paikalleen ja alkoi kuulustaa Simo\nSelmeriltä kielioppia. Antti Bech meni istumaan ja Mikko Tiukkatuuli\nsamoin.\n\nLoppu tuntia meni kamalassa hiljaisuudessa, läksyä kuulusteltaessa\npainunein äänin. Kun soitettiin, meni Svenningsen sanaakaan sanomatta\nulos; hän ei muistanut antaa läksyä seuraavaksi kerraksi.\n\nVälitunnilla pysyi Mikko Tiukkatuuli erillään muista; hän oli punainen\nja kummallinen.\n\nTavallisesti hän olikin aina itsekseen. Hän tuli pian olleeksi\nkaksi vuotta koulussa, ja yhtäkaikki tuntui siltä, kuin ei kukaan\nhäntä vielä tuntisi. Koulun ulkopuolella ei hän juuri koskaan ollut\nluokkatoveriensa seurassa. Hän pysytteli eniten kotonaan suuressa\nvanhassa talossa, jossa asui. Joku väitti hänen leikkivän tyttöjen\nkanssa — hänellä oli kaksi sisarta; muuten tiedettiin tavalla tai\ntoisella, että hänellä kotitalossaan oli omat monenlaiset kapineensa,\njoilla hän puuhaili. No, ei kukaan hänestä niin kovin välittänyt, eikä\ntutkistellut, mitä hän itseksensä hommasi! Kyllä hän taisi toisinaan\nolla hiukan olevinaan, tahtoi kernaasti osoittaa tietävänsä yhtä ja\ntoista ulkomaailmasta, aikaihmismäistä, hän ei keräillyt postimerkkiä\neikä nappia; hän ikäänkuin piti itseään liian hyvänä ja liian vanhana\nsellaiseen puuhaan.\n\nNytkin hän käveli yksinänsä tuolla koulun aidan vieressä, kun toiset\npojat seisoivat ko'olla voimisteluhuoneen portaiden edessä, jutellen\nhänestä ja katsellen häntä.\n\n— Sikamaisen hävyttömästi tehty! luulivat useimmat.\n\n— Hän tekee muka runoja, semmoinen houkkio!\n\n— Ja aivan Svenningin nenän edessä, poika!\n\n— Hävytöntä! päätti Simo Selmer; — pelkkää itserakkautta runon vuoksi,\nselväähän se, hänen mielestään se on verrattoman suurenmoinen!\n\n— Oli se ainakin parempi kuin ne, joita olen nähnyt sinun tekevän,\nSimo, huomautti Antti Bech; hän katseli Mikko Tiukkatuulta tuonnempana\naidankulmassa.\n\n— Minkä vuoksi sinä sekaannuit siihen, Antti? Miehekästä tietysti!\ntokaisi Simo Selmer.\n\n— Minkäkö vuoksi minä siihen sekaannuin? Sen sanon sinulle: siksi,\nettä sinä ensiksi pistit siihen nokkasi, — mairitellaksesi Svenningiä.\nJa siinä sinä teit rumasti. Ensiksikin se oli halpamaista ja toiseksi\non Svenning niin inhoittava pilapuheineen, joille ei meidän koskaan\npitäisi nauraa.\n\n— Sekaannuinko minä...?\n\n— Etkö sinä muka sanonut jotakin runomitasta! Oli sekin!\n\nAntti Bech pisti kätensä housuntaskuihin ja harppoi aitaa kohti. Kun\nhän lähestyi kulmaa, kääntyi Mikko Tiukkatuuli syrjittäin häneen ja\nkoputteli aidan pylvästä.\n\n— Olisit vaan antanut hänen lyödä kyllikseen, sanoi hän seinään\nkääntyen — nyt saat sinä, saat sinäkin. Eihän siinä ole järkeä, näetkös\n— minun vuokseni.\n\n— Järkeä! Luuletko sinä minun voivan istua rauhassa, kun Svenning\nhäpäisee luokan kunniaa? Onko hänellä oikeus sekaantua kirjassa oleviin\nlappuihin, jotka eivät koske häntä!\n\n— Niin, mutta...\n\n— Sikamaisen hyvin tehty sinun puolestasi, Tiukkatuuli, näetkös,\nkerrassaan sikamaisen hyvin tehty!\n\n— Noo —\n\n— Nyt rehtori tulee tietystikin. Svenning luonnollisesti valittaa nyt\nheti.\n\n— Se on tietty!\n\n— Mutta minä puolestani selvitän rehtorille, minä, näetkös, Svenningin\nhalpamaisuudet. Siihen voit luottaa. Tehköön hän sitten mitä tahtoo.\n\n— Luuletko tästä tulevan — rangaistusta?\n\n— Jaa, ei ole hyvä tietää. Viime vuonna erotettiin Antti Holm. Hän oli\nsanonut lehtori Buggea \"tökeröksi\".\n\n— Erotettiinko hänet?\n\n— Niin, ihan järkenään. Mutta se olikin, näet, pahempaa. Bugge ukko ei\nole mikään joutava mies niinkuin Svenning!\n\nSoitettiin, välitunti oli kulunut. Luokalla tuli tavattoman pian\nhiljaista. Oli rehtorin oma tunti, historiaa.\n\nKesti kauan, ennenkuin rehtori tuli. Kaikki tajusivat Svenningsenin\nolevan valittamassa.\n\nLopulta hän tuli, ja pojat oikein nytkähtivät. Rehtori Holst oli tumma\nmies, aina hyvin vakava. Hän astui paikalleen, sai tietää läksyn\njärjestäjältä, Mikko Tiukkatuulelta, ja asettui tapansa mukaan sinne\nylös seisomaan, jalat hiukan hajalla, kädet selän takana takinliepeiden\nalla. Hän heilutteli itseään hiukan kahden puolen; tummat, syvät\nsilmät korkean, selvän ja kaarevan otsan alta tarkastivat levollisesti\nluokkaa. Kulut muutama minuutti.\n\n— No Mikko! sanoi hän lopulta. Puna leimahti äkkiä Mikko Tiukkatuulen\nposkiin, ja hän nousi paikaltaan tuskallisessa jännityksessä.\n\n— Mistä tapauksesta laskemme sen maailmanhistoriallisen jakson alkavan,\njota sanotaan \"uudeksi ajaksi\"?\n\n— A—a — Amerikan löydöstä.\n\n— Mistä vuodesta?\n\n— Vuodesta 1492.\n\n— Kenestä?\n\n— Kristofer — Kolumbuksesta! vastasi Mikko Tiukkatuuli. \"Kristofer\"\ntuli reippaasti Mikko Tiukkatuulen riemastuessa siitä, että häneltä\nkysyttiin; mutta \"Kolumbusta\" mainitessaan leimahti hän äkkiä\npunaiseksi ja kuiskasi nimen itsekseen.\n\nLuokassa kävi salainen hymäys — hyvin hillitysti, kosk'ei rehtorin\nnaama antanut minkäänlaista aihetta nauruun-, vakavana ja ankarana hän\nsiellä ylhäällä seisoi ja heilui. Mutta päivän läksynä oli Pohjois- ja\nEtelävaltioiden sota vuonna 1864, joten tämä alkaminen Kolumbuksesta\nja juuri Mikko Tiukkatuulesta — no, huolimatta ankarasta naamasta\nsaatiin kumminkin lohdullinen aavistus siitä, ettei rehtori ottanutkaan\nSvenningsen'in valitusta niin kauhean juhlalliselta kannalta!\n\n— Mitä kansallisuutta?\n\n— Espanjalainen.\n\n— So!\n\n— Ei — Genualainen!\n\n— Mutta Espanjalaiset?\n\n— Varastivat hänet.\n\n— Tee minulle lyhyesti selvää Amerikan historiasta, sen löydöstä\nvuoteen 1860.\n\nMikko Tiukkatuulen silmät loistivat, sillä tässä hän oli oikealla\nalallaan!\n\nHistoria ja maantiede olivat ainoat aineet, joita Mikko Tiukkatuuli\nosasi kunnolleen. Ei siksi, että hän olisi lukenut näitä läksyjä\nenempää kuin muitakaan, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla\nkerääntyi hänelle niissä aineissa kokonainen pääoma varmoja tietoja,\njoita ei hän koskaan kadottanut; aina olivat ne selvinä ja varalla.\nHänen tarvitsi vaan sulkea silmänsä ja katsoa sisimpään päähänsä;\nsiellä oli koko maailman kartta levällään kuin naulattu, sen meret,\nmaat, kaupungit, virrat ja vuoret, ihmisrodut, neliöpenikulmat,\nasukasluvut, vienti ja tuonti, elinkeinot ja kaikki tyyni. Ja historia\n— se esiintyi liikkuvina kuvina kaikkialla maantieteellisissä maissa,\nhän näki sen ilmielävänä jokaisessa maassa, missä värikkäät rajaviivat\nlaajenivat ja supistuivat aikain vaihtelevien vaiheiden mukaan. Hän\nkuuli roomalaisten legioonien jymisevän tahdikkaan kuhin Välimeren\nmaissa, hän näki Hannibalin norsujen vaivaloisen menon Alppien yli\neläinten raskaasti voihkiessa, hän näki idästä nousevan pölyn Hunnien\nja Germaanien vaeltaessa; synkkinä varjoina esiintyivät keskiajan\nlinnat Saksan ja Ranskan metsissä ja kukkuloilla, kirkonkellojen\nkaukaa kaikuessa, munkkilaulujen humistessa luostarinporttien takaa,\nritariturnausten keihäänkalskeessa ja kilpien helinässä. Pohjoisesta\ntuli laivoja joiden korkeata lohikäärmekeulaa Pohjanmeren tyrskyt\nhuuhtoivat. Laivoilla seisoi vaaleatukkaisia viikinkejä sinisissä\nviitoissa ja hopeavöissä, he tähystelivät merelle etelän seikkailuja\nja rikkautta kohti. Myöhemmin näytti loistava aurinko valaisevan\nmaailmaa, raskaat pilvet häipyivät ja etäisessä loisteessa kohosi\nuusi maailma merestä; kotona Euroopassa puhui Luther selviä sanoja\nWorms'issa keisarille ja paaville. Pohjoisesta tuli Lumikuningas\nAadolf kera Ruotsalaisten ja Suomalaisten kuin lumivalkea sää keskelle\nSaksan alituista kiistaa ja sekasortoa. — — Senjälkeen muuttuivat\nkuvat rikkaammiksi ja monipuolisemmiksi, niitä vilisi idästä ja\nlännestä, pohjoisesta ja etelästä, kaikki maat näyttivät kilpailevan\nkeskenään tehdäkseen historian kirjavaksi ja muodottomaksi! Espanjassa\nkulki Filip II synkkänä ja sanatonna pappiensa kera toimittamassa\nkidutuskuulusteluja kellareissa ja käryäviä polttorovioita kaduille\nja toreille; mutta Wilhelm Oraanialainen ja ahkerat Alankomaalaiset\ntekivät hänelle sitkeätä vastarintaa. He taistelivat, näkivät nälkää\nja kärsivät ja kestivät, mursivat hiekkavallinsa, jotta meri syöksyi\npeittämään heidän kukkatarhansa ja hedelmälliset vaimonsa ja huuhtasi\nyli Alban ja hänen mustain Espanjalaistensa pään. — — — Englannissa\npiti valtikkaa punatukkainen, pitsikauluksinen Elisabeth ja mestautti\nMaria Stuartin, mutta rakennutti vahvan laivaston ja lähetti ylpeät\nEnglantilaiset tekemään uusia valloituksia, etsimään uusia teitä. Hänen\njälkeensä tulivat Jaakko ja Kaarlo I ja synkkä Cronnvell. — — Mutta\nsitten näyttivät kaikki vaikenevan ja pysähtyivät ajaksi katselemaan\nRanskaa! Siellä seisoi Ludvig Neljästoista tuuheassa peruukissa,\nkorkeilla koroilla valtaistuimellaan Versaillessa, lumoten ihmiset\nkomeudellaan, loistollaan ja vallallaan, jota muut nöyrästi kumarsivat\nja tottelivat; koko Ranska muuttui valosta säteileväksi juhlasaliksi,\njossa hovimiehet ja naiset liikkuivat sirossa piirissä kuninkaan\nympärillä — herrat silkkisukissa ja suippomiekka vyöllä ja naiset\nmahdottomissa kalanluista kankeissa hameissa ja korkeissa peruukeissa,\neikä maailmassa ollut muuta nähtävää kuin Ranskan juhlallinen sali.\nUlkopuolella olevat kuninkaat ja keisarit katselivat ja kurkistelivat\ntätä komeutta unohtain aivan itsensä, eikä heidän maissaan tullut\nmitään historiasta. Mutta silloin yht'äkkiä herätti heidät jyrisevä\npamaus ja ääni, joka huusi saksaksi, jotta koko Eurooppa kajahti.\nPreussin Fredrik Suuri se näin äkkiä iski tulta ja komensi urhokkaat\nsotilaansa taisteluun, yht'aikaa Itävaltaa, Venäjää ja Ranskaa\nvastaan. Silloin naapurimaiden keisarit ja kuninkaat saivat silmänsä\nauki ja heittivät ajatuksistaan Ranskan hovitanssiaiset ja äkkäsivät\nsata vuotta kuluneen; nyt he itse olivat kokonaan myöhästyneet!\nPian saivat he huomata Versaillesin komeuden, joka heidät niin oli\nlumonnut ja kietonut pauloihinsa, muuttuneen mädäksi ja myrkytetyksi\nnoina satana vuonna Ludvig XIV ja Ludvig XV aikana. Vallankumous tuli\nvyöryen Pariisin takakaduilta kuin paisuva virta, joka kasvoi ja riehui\nmurskaten mäsäksi koko naamiokekkerit. Hovimiesten ja -naisten peruukit\nlennätettiin päistä ja päät seurasivat niitä — korkeimmalle lensivät\nkuninkaan ja kuningattaren, Ludvig XVI ja Marie Antoinetten, päät.\nNäin meneteltiin verisesti! Roskajoukko ulvoi, Danton'in, Marat'in ja\nRobespierre'n karjuminen oli äänekkäin; lakkaamatta kävi ja kolahteli\nmestauskone (guillotine) yhä vaan eroittaen pään kaulasta, niinkuin\näidin veitsi leikkaa leipää, siellä kotona, väelle suurukseksi.\nTaaskin oli Ranska yksin maailman huomion esineenä. Kaikki kuninkaat\nja keisarit kerääntyivät kauhistuneina mennäkseen pysäyttämään\nmestauskonetta, hajoittamaan roskajoukkoa ja tuhoamaan Dantonin,\nMaratin ja Robespierren. Mutta silloin kajahti hätäkello Ranskassa, ja\nkansalaisia vyöryi tuhansittain maansa puolustukseen paljasjalkaisina,\nrääsyisinä, heinähankoineen ja viikatteineen; edellä kulkivat,\nvallankumouksen miehet huutaen tulisia sanoja — näin tultiin rajalle\nleimuavana liekkinä ja raivoavana tulena ja kuninkaat ja keisarit,\nperääntyivät kauhusta kalpeina. — Mutta tulenliekki kääntyi rajalta\nkotiin, syöksyi Pariisiin, leimahti koko maahan; se kasvoi ja paisui\nrajattomaksi, helvetilliseksi elämöimiseksi, päitä lensi ja verisuihku\nkohosi korkealle ilmaan, roskajoukon ulvonta, hirmujulistukset — —\n\nSeis! jylisi ääni yli kaiken ulvonnan ja kirkumisen — yht'äkkiä\ntuli hiljaisuus. Roskajoukko hajosi, tulenliekki sammui ja savu\nhaihtui tuuleen; kirkas päivä paistoi rauhaiseen Ranskaan ja ylinnä\nvallankumouksen murskaamilla raunioilla seisoi yksinänsä pieni mies,\nkolmikolkkainen hattu päässä, käsivarret ristissä rinnalla, katse\nvaaniva ja uhkaava. Suuren Napoleonin taakse järjestyivät kaikki, jotka\nolivat polttaneet ja räyhänneet, tikeiksi, lujiksi sotilasriveiksi\ntrikolorin ja kultaisen keisarinkotkan ympärille — ja viidentoista\nvuoden kuluessa eivät kutkaan kuninkaat taikka keisarit saaneet\nsiunainta rauhaa, heitä ruoskittiin, kaahattiin, syöstiin sekasortoon,\nkanuunat jyskyivät Espanjasta Venäjälle asti, ja Ranskan keisari kulki\nvoitosta voittoon, ja koko maailma vapisi hänen jalkainsa juuressa.\n\nYksi ainoa maa pysyi taipumattomana — se väijyi, luovaili ja\npurjehti ulkopuolella Ranskaa, ellen varoillaan kaiken aikaa, ei\nantautunut koskaan, eikä hellittänyt katsettaan hänestä, eikä vienyt\ntähysteleviä laivojaan hänen tieltään. Se maa oli Englanti. Kesken\nhänen voitonriemuaan ja kansain peljätessä kauhistavaa jyminää — iski\nEnglanti kyntensä tuohon pieneen mieheen, jolla oli kolmikolkkainen\nhattu päässä, nostaen hänet yli laajan meren, ja laski hauet valtameren\netäisimmälle saarelle.\n\nSen jälkeen oli historia pitkän aikaa hiljaista ja yksitoikkoista.\nMikko Tiukkatuuli vihasi Englantilaisia enemmän kuin ketään muuta\nmaailmassa, samalla kuin hän rakasti tuota yksinäistä miestä valtameren\netäisimmällä saarella ja kärsi hänen kanssaan.\n\nLyhyt esitys Amerikan historiasta! Tällä rehtori Holst tarkoitti,\nettä piti luoda reipas katsaus valtakuntiin ja ajanjaksoihin\nkokonaisuudessaan. Tutkivalla katseellaan oli hän pian huomannut,\nettä tämä oli Mikko Tiukkatuulen oikea ala. Vaikka rehtori seisoikin\nsynkkänä ja saavuttamattomana tuolla ylhäällä heilutellen itseään,\njotta valonsäteet välkkyivät hänen kirkkaalla otsallaan kuin\nnorsunluisella pinnalla, — tunsi Mikko Tiukkatuuli turvallisuutta:\nsekin, että hän oli saanut tällaisia kysymyksiä juuri nyt, antoi\naihetta siihen toivoon, että on korkeampaa oikeutta ja toisenlaista,\nkuin opettaja Svenningseirin polttavat korvapuustit!\n\nTuo lyhyt esitys meni oikein hyvin. Rehtori sanoi \"soh!\" vaan pari\nkertaa, ja Mikko Tiukkatuuli sai rehtorin pienen, soman ykkösen\narvostelukirjaansa.\n\nTunti kului vitkaan ja laimeasti, Amerikan kansalaissodasta puhuttaessa\nhiljaisilla äänillä, rehtorin väliin huomauttaessa:\n\n— Soh! taikka; — niinkö luulet?\n\nViimein soitettiin ja läksy saatiin seuraavaksi kerraksi.\n\n— Sinä Mikko ja sinä Antti Bech jääkää tänne! Te muut saatte mennä ulos!\n\nNyt tulee! Mikko Tiukkatuulen vatsa vetääntyi kupparaan rinnan alle.\nLuokkahuone tyhjentyi. Rehtori seisoi paikallaan yhä heilutellen\nitseään.\n\n— Astukaa esiin molemmat!\n\nAntti Bech ja Mikko Tiukkatuuli asettuivat opettajan pöydän eteen.\nAntti katseli uhallisesti ja totisena suoraan eteensä seinään; Mikko\nTiukkatuulen tuskallisesti jännitetty katse kiintyi rehtorin vakaviin\nkasvoihin.\n\n— Opettaja Svenningsen on tehnyt minulle valituksen sinun\nkäytöksestäsi, Mikko. Hän on löytänyt tämän runon sinun kirjastasi,\n— rehtori veti paperin taskustaan. — Hän olisi voinut rangaista\nsinua tällaisesta tunnilla luvattomasta työstä, mutta hän mielistyy\nsinun runoosi, lukee sen tovereillesi ja tahtoo itse säilyttää sen.\nTästä olisi sinun — herra Svenningsen'in oppilaana ja runoilijana —\npitänyt olla hänelle hyvin kiitollinen. Kaikkea vielä! Sinä käyttäydyt\nhävyttömästi herra Svenningseniä kohtaan. Siitä olet saanut hyvin\nansaitun rangaistuksesi, ystäväni. Tässä on nyt sinun runosi — herra\nSvenningsen ei luule olevan syytä säilyttää sitä. Ole hyvä!\n\nRehtori ojensi hänelle paperin, ja Mikko Tiukkatuuli otti sen,\ntulipunaisena kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken aikaa vaiti heiluen ja\nlakkaamatta katsellen Mikko Tiukkatuulta. Kun tarkkaan katsoi, huomasi\nhienon, hienon hymyn rehtorin ohuilla huulilla. Viimein hän kääntyi\nAntti Bechiin päin:\n\nNo, Antti, eikö sinulla ole mitään sanottavaa?\n\nAntti Bech katsoi kysyen opettajaan.\n\n— Minä kuulin sinun esiintyneen luokalla korkeampana tuomarina.\nMutta ehkä sinä olet armollisesti tyytyväinen minun huomautuksiini\nMikolle? Niin, kai minä siinä suhteessa olen onnellisempi kuin herra\nSvenningsen, joka sai lähtöpassinsa sinun allekirjoittamanasi. Saanen\nsiis sanoa kiitoksia!\n\nRehtori ojensi kätensä. Antti Bech loi katseensa alas ja seisoi\nliikahtamatta.\n\n— Anna minulle kätesi, poikaseni! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella\näänellä — melkein sydämellisesti ja tuttavallisesti.\n\nVitkaan tarttui Antti Bech tarjottuun käteen; rehtori puristi sitä\nhiukan:\n\nNo, nyt saatte mennä, molemmat!\n\nMikko Tiukkatuuli, ja Antti Bech jonkkivat yhdessä pois.\n\nHe astuivat rinnan portaita alas. Antti pysähtyi ja tokasi:\n\n— Minusta sinun runosi oli sentään sikamaisen hyvä!\n\nHe menivät alemmaksi ja lähestyivät ulko-ovea.\n\nUlkona koulun pihalla oli elämää, huutoa ja kirkunaa niinkuin\ntavallisesti.\n\n— Tiedätkös, Tiukkatuuli, sanoi hän — emmekö ole yhtä mieltä siinä,\nettemme hiisku sanaakaan toisille siitä, mitä rehtori meille sanoi?\n\n— Tietysti! vastasi Mikko Tiukkatuuli.\n\n— Niin, näetkös, ei noiden nautojen kalloon kuitenkaan mahtuisi, että\nrehtori on kohdellut meitä sikamaisen leikillisesti.\n\n— Johan nyt, sanoi Mikko Tiukkatuuli. Hän mietti hiukan ja jatkoi: —\nKai hän olikin aikalailla leikkisä? Minäkin sain runoni takaisin!\n\n— No, ei meitä ainakaan koulusta pois ajettu, naureskeli Antti Bech; ja\nsitten he menivät koulun pihaan.\n\n— — — — —\n\nSen ja seuraavan päivän oli Mikko Tiukkatuuli kovin miettiväinen.\n\nHän tahtoi päästä selville jostakin asiasta.\n\nKolmantena päivänä oli heillä taas rehtorin tunti, historiaa. Koko\ntunnin istui Mikko Tiukkatuuli paikallaan pää kallellaan, katsellen\nlakkaamatta oikealla silmällään rehtoria ja vasemmalla jäykästi pitkin\nnenänsä vartta.\n\nRehtori Holst oli entisellään, mutta Mikko Tiukkatuuli keksi hänessä\njotakin uutta sinä päivänä.\n\nKun tunti oli loppunut, käveli Mikko Tiukkatuuli, ollen järjestäjä,\nyksin luokkahuoneessa. Hän avasi akkunat, pesi suuren taulun,\nkastoi sienen ja asetti liidun ja suuren, puisen harpin saataville\nlaskentotuntia varten. Kun kaikki oli kunnossa, seisoi hän hetken\ntuijottaen opettajain istuimen seinään. Sitten hän nyökkäsi päätään,\naivan kuin olisi tehnyt päätöksen jostakin asiasta.\n\n— Niin, kyllä rehtori oli pohjaltaan leikillinen mies!\n\nNäistä päivistä alkoi Mikko Tiukkatuulen olo koulussa muuttua\ntoisenlaiseksi; ei kumminkaan suuresti, eikä huomattavasti. Ennen hän\naina oli istunut siellä ja miettinyt, miten kulloinkin paraiten voisi\npujotella viiden tunnin läpi ja sitten niilestää kotiin päivälliselle;\nnyt oli olemassa side tai oikeammin kaksi, jotka liittivät hänet\nlujemmin kouluun.\n\nToinen oli rehtori Holst.\n\nJoka historiatunnilla Mikko Tiukkatuuli tähysteli tuota tummaa\nmiestä, joka hänen mielestään äkkiä oli lakannut olemasta koko koulun\nja opettajain vihamielisyyden ylin herra ja saavuttamaton mestari\nja muuttunut ihmiseksi, joka tasapuolisesti, ystävällisesti tahtoi\nselville saada asiat, puhua ja tuomita niinkuin tavallinen ihminen —\nulkopuolella koulua. Näin, tähystäen ja huomioita tehden, keksi hän\nyhä enemmän hyviä ja rauhoittavia ominaisuuksia rehtorin kasvoissa,\näänessä ja koko olennossa. Korkea, kiiltävä otsa, jota sinertävän\nmusta, sileä tukka ympäröi, oli hänen mielestään puhdas, viisaan miehen\notsa; ja totisista silmistä välkähti väliin hymy ja ystävällisyys.\nÄäni oli rauhoittava ja tuo hiljainen, säännöllinen heiluminen\narvokasta. Rehtori ei koskaan kiivastunut, eikä lyönyt, eikä torunut;\nkun hän sanoi \"soh!\" tai \"niinkö luulet?\" vaikutti se kymmentä kertaa\nparemmin, kuin esim. Svenningsenin pilkka ja sukkeluudet, taikka\nlehtori Buggen pitkät nuhdesaarnat. Suuren suuri asia oli sekin, että\nrehtori kohteli kaikkia poikia samalla lailla; etevimmät ja heikoimmat\noppilaat saivat yhtä paljon hymyilyjä ja ystävällisyyttä osaksensa.\nSimo Selmerille sanottiin \"soh!\" yhtä ankarasti kuin pikku Söyrinki\nMiehentappajallekin, luokan raukkamaisimmalle ääliölle, joka ei\nkoskaan osannut, eikä voinut osata mitään. Ennen oli rehtori, Mikko\nTiukkatuulen mielestä, ollut herttua Alban kuvan näköinen kuvitetussa\nmaailmanhistoriassa hänen kotonaan. Mutta kun hän nyt, tarkkasi ja\nkatseli häntä, varsinkin rehtorin levollisesti ja järkähtämättömän\nselvästi esittäessä suuria maailmanhistoriallisia ajanjaksoja ja\ntapahtumia, — hävisi Alba ja rehtori alkoi, erittäinkin otsa ja katse,\nmuuttua suuren Napoleonin näköiseksi.\n\nMikko Tiukkatuulen sielussa piili pohjimmaisena heikko, kammottava\naavistus, että jonakin päivänä vedenpaisumus huuhtoisi hänen päänsä.\nKun hän ajatteli koulussa oloaan, huomasi hän olleensa huolimaton ja\nlaiska kaiken aikaa. Hän ei mitään osannut kunnolleen; kaikesta hän\noli selvinnyt pujottelemalla ja arvaamalla. Olihan tuo onnistunut\njotenkuten kuukaudesta toiseen, vuodesta vuoteen. Mutta itse asiassa\nhän huojui kuilun partaalla. Jonakin päivänä täytyi tilinteon tulla.\nJa se tuli olemaan kamala! Nämä ajatukset hän aina sysäsi syrjään. Ne\nyllättivät hänet kumminkin äkkiä, niin koulussa kuin muuallakin — kuin\nkylmänväreet ruumiin. Mutta niiden kauhistava voima oli liian suuri ja\nhänen tuskansa auttamattoman kova; sitä ei voinut kestää!\n\nNyt, kun rehtori Holst oli ikäänkuin \"ilmestynyt\" hänelle, sai poika\nhänestä pelastusankkurin hädässään. Häneen tuli lohduttava aavistus,\nettei rehtori Holst sentään tykkänään häntä tahtoisi heittää silloin,\nkun tosi oli edessä, kun koulu vaatisi hänet tilille, isä kutsuttaisiin\nja hänelle ilmoitettaisiin koko asia j.n.e. Pilkkaa, piiskaa ja\nnujerrusta hän kyllä tulisi saamaan — mutta ei häntä sentään tykkänään\nraakattaisi! Kun ei vaan ajettaisi koulusta, eikä hyljättäisi, eikä\nlähetettäisi merelle taikka muutenkaan pidettäisi sellaisena, joka ei\nkoskaan voi parantua!\n\nSamalla kun hän oli saanut tämän lohdutuksen, kävi Mikko Tiukkatuulen\najatus kamalasta tilinteon päivästä elävämmäksi ja palasi useammin\nmieleen. Ainakin oli se joka historiatunnilla ihan selvästi hänen\nedessään; oikein kylmä hiki nousi otsalle, hänen kuvitellessaan, kuinka\nkaikki oli käyvä. Sitten hän katseli rehtoria sivulta ja turisi hänen\nyhä seisovan yläpuolellaan...\n\nMikko Tiukkatuuli luki nyt tarkoin historialäksynsä, ja rehtori\nHolst oli tyytyväinen häneen, — jospa hän olisi aavistanut, mitä\najatuksia poika hautoi ja kuinka tuo pieni nasikka pää kallellaan ja\ntiukkatuulikatseellaan todenteolla jumaloitsi häntä, turvautui häneen\ntuskallisissa ajatuksissaan!\n\nToinen side, joka liitti Mikko Tiukkatuulta kouluun, oli Antti Bech.\nAina Svenningsenin ja runon päivästä saakka olivat Mikko Tiukkatuuli\nja Antti Bech ystäviä. Alussa salassa ja huomaamatta, sittemmin\nlämpimämmin ja avonaisemmin.\n\n\n\n\nPETOSTA!\n\n\n9/4. Mikko on \"unohtanut\" suorittaa laskuesimerkkinsä tänään.\n\nLange.\n\n16/4. Ei Mikko ole tänäänkään tuonut kotona laskettavia laskuesimerkkiä.\n\nLange.\n\n23/4. Mikko on tänään tuonut kovin huolimattomasti ja hätiköimällä\nsuoritettuna laskuesimerkkinsä kouluun.\n\nL.\n\n30/4. Mikko jää tänään kouluun 2—3 laskemaan esimerkkinsä uudestaan.\n\nL.\n\nMikko Tiukkatuulen arvosteluvihon, muistutuksille varattu, sareke oli\nnäin koristeltu viime kuukautena.\n\nJoka kerta täytyi \"näyttää\" isälle, ja aina oli se tuottanut surkeutta\nkotiin. Viimeksi oli 4 tarkkaavaisuudessakin!\n\nNyt hän istui tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla\nkäytävässä. Se kaikui surkean kumeasti tyhjässä, hiljaisessa\nkoulurakennuksessa, jossa Mikko Tiukkatuuli oli ainoa elävä olento.\n\nHän oli laiskanläksyllä.\n\nHän laski ja laski. Opettaja Lange oli selittänyt hänelle kaikki kolme\nesimerkkiä, ihan tarkoin, kaikki arvokertoineen ja juurimerkkeineen.\n\nTuntui siltä kuin hän olisi tajunnutkin. Mutta...\n\nÄkkiä kuuli hän askeleita tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst astui\nsisään.\n\nHän, tuli rehtorin asunnosta rakennuksen toisesta kyljestä. Hänen\nyllään oli kotitakki, jota ei Mikko Tiukkatuuli ollut ennen koskaan\nhänellä nähnyt; se olikin tahriintunut ja ruma. Muutoin rehtori aina\noli koulussa erittäin puhtaasti ja hyvin puettu.\n\nRehtori tuoksui kaalille ja kaiveli hampaitaan.\n\n— No, Mikko, ovatko laskut valmiit?\n\n— Eivät.\n\n— Etkö sinä ole pitemmälle päässyt? Puolet ensimäisestä kysymyksestä!\nIstutko sinä täällä laiskottelemassa?\n\n— En, sanoi Mikko Tiukkatuuli painaen päänsä alas ja katsellen\npaperejaan. — Minä olen laskenut kaiken aikaa.\n\n— Etkä ole pitemmälle päässyt!\n\n— E — en.\n\n— Ystäväiseni, etkö sinä ymmärräkään kysymyksiä?\n\n— En! vastasi Mikko Tiukkatuuli luoden avuttoman katseen rehtoriin.\n\n— Ala laskea seuraavaa!\n\n— En minä käsitä sitäkään! sanoi Mikko Tiukkatuuli, ja kyyneleitä tulvi\nhänen silmiinsä.\n\n— No, aiota sitten kolmatta, poikaseni!\n\nMikko Tiukkatuuli ei voinut enää vastata.\n\n— Ehk'et sinä ymmärrä sitäkään?\n\n— E—e—en, nyyhkytti Mikko Tiukkatuuli.\n\nRehtori kulki pariin kertaan lattian poikki edestakaisin.\n\n— Tämä on oikein paha asia! mutisi hän itsekseen. Hän pysähtyi ja\nkatseli Mikko Tiukkatuulta.\n\n— Saat vielä koetella hiukan aikaa!\n\nRehtori meni.\n\nMikko Tiukkatuuli pyyhki nenäänsä ja kuivasi silmänsä. Hän tuijotti\nvihkoonsa, jossa kaikki kauheat luvut ja pitkät mahdottomat laskut\nolivat väärin lasketut — niin väärin, niin hullusti! Kun hän sai\nloppuun suoritettua jonkun laskun, oli se ihan toisen näköinen kuin\nopettaja Langen taululla laskema.\n\nHän katsoi taakseen. Siellä, pitkin lattiaa, seistä törröttivät tyhjät\npenkit; seinät olivat niin merkillisen kylmät ja paljaat. Tuolla\nylhäällä opettajan istuimen puolella oli musta taulu nurkassa. Se oli\nhuonosti pesty, ja vieläkin saattoi huomata viivoja ja jälkiä opettaja\nLangen laskuista.\n\nMutta ne oli kumminkin pyhitty pois!\n\nEi mistään, minne hän kääntyikin, ollut apua saatavissa. 'Ei luokasta,\neikä sen ulkopuolelta.\n\nUlkopuolella — siellä kotona olivat isä ja äiti, joille taaskin piti\nnäyttää! Nyt he juuri olivat päivällisellä ja pitivät hauskaa. Vaikka\n— eihän heillä nyt hanskaa voinut olla; kyllähän he olivat arvanneet\nhänen taaskin jääneen \"laiskaan\".\n\nVoi, niitä kauheita kirjallisia kokeita! Niistä ei selviä\narvaamalla, eikä tekosyiden avulla. Ne vielä kerran vetävät tuomion\nja rangaistuksen hänen niskoilleen koko kouluajalta. Ja kaikkein\nensimäiseksi laskento. Tietysti. Saksan- ja latinankielisistä\nkirjoituksista hän kyllä selviytyisi jollakin lailla, niitä hän hiukan\nosasi; olihan niissä edes sanakirja ja kielioppi turvana ja sitten,\nseitsemän kertaa sentään, olihan niissä edes inhimillisiä _sanoja_,\njoita voi kirjoittaa! Mutta matematiikka on aivan outoa. Se häilyy\nilmassa, eikä ole minkään maailman esineen yhteydessä!\n\n    (a + b)² = a² + 2ab + b²\n    (a — b)² = a² — 2ab + b²\n\nJoko nyt ajattelee a taikka b, taikka a² ja b², — niin, eihän se ole\nmitään. Jotakin olematonta, sellaista, josta ei voi muodostaa mitään\nkuvaa!\n\nEnsin alussa se oli ollut niin helppoa kuin pistää jalkansa housuun,\naivan kuin lasten leikkiä; mutta sitten se kasvoi noin vaan salavihkaa;\nhän ei ollutkaan pitänyt varalla, eikä lukenut läksyjä, eikä kuunnellut\n— ja nyt se seisoi tuossa hänen edessään kuin kivenkova, voittamaton\nvihamies, olento, jota hän ei ollenkaan tuntenut.\n\nNo, niin! kyllä hän oli vähitellen luisunut tuon hirviön pauloihin;\nlaskentoesimerkeistä onnettomuus vielä tulee!\n\nKenties piankin! Ehkä juuri tästä \"laiskasta\", joka oli kerrottava. Nyt\nhe kaiketi alkavat tiedustella — haistaa, kuinka asian laita oikeastaan\non...\n\nHän putkahti. Rehtori Holst tuli uudestaan sisään.\n\n— Katsos, Mikko, vie tämä kirje kotiisi isällesi. Voitko kuulla kellon\nlyönnin tänne?\n\n— Kyllä.\n\n— Kun se lyö kolme, niin saat mennä. Mikko Tiukkatuuli jäi yksin\nistumaan. Mutta nyt hänellä oli kovin kiusallista seuraa: rehtorin\nkiiltävä, valkea kirje, osoitettu hänen isälleen hienolla,\nsäännöllisellä käsialalla, oli hänen edessään pöydällä.\n\nMikko Tiukkatuuli oli yhtä kalpea kuin tuo kiiltävä paperi. Tuossa se\noli: Tilinteko.\n\nTässä kirjeessä oli tietysti kaikki selvästi ja armotta esitetty\nisälle, — että hän, Mikko Tiukkatuuli, kulki päivästä päivään täällä\nkoulussa, menetellen aivan kuin ei hän kuuluisi koko hommaan; hän vaan\narvaamalla pujottelihe eteenpäin, kun toiset pojat todenteolla lukivat\nja ahkeroitsivat. Ja isä maksoi joka lukukausi hänen koulurahansa; yhtä\nhyvin hän olisi voinut heittää ne veteen. Ei ollut kyvyn puutekaan\nesteenä, niinkuin Söyrinki Miehentappajalla, pikku raukalla; ei, kaikki\noli laiskuutta, kurjaa, ääliömäistä...!\n\nHän laski päänsä käsilleen pöydälle; syvällä, vatsanpohjassa koski niin\nkipeästi. Ehkä tässä oli myöskin sanottu, kuinka hän kirjoittaa runoja\ntunnilla, sen sijaan että hänen pitäisi kuunnella ja tarkoin seurata\nopetusta!\n\nIsä saisi tietää kaikki. Hän tulisi kouluun puhuttelemaan rehtoria;\nsilloin hän saisi kuulla vieläkin enemmän, isä!\n\nMikko Tiukkatuuli kuvitteli näkevänsä isänsä kasvot kovin surullisina.\n\n— Mitä me sinulle nyt teemme, Mikko? sanoisi isä. Ja sitten hän puhuisi\näidille. Paraiten illalla, kun he olivat menneet levolle. Seuraavana\npäivänä tulisi päätös:\n\n— Koulunkäynti saa jäädä sinulta, Mikko. Sinun täytyy yrittää toista\ntietä!\n\nMikko Tiukkatuulen mielessä häilyi:\n\nMerelle — taikka konepajaan, tulla insinööriksi, ehkä puusepänoppiin —?\nTaikka joutua puotiin, kauppiaaksi...\n\nMitähän tuossa rehtorin kirjeessä oli?\n\nHän nosti sen valoa kohti; mutta kuori oli läpinäkymätön. Hän pani\nkirjeen pöydälle ja kiristi kuorta; — vielä vähemmän voi nähdä! Hän\ntirkisti kuoren ylimmäisestä kulmasta, joka oli hiukan raollaan. Reikä\noli liian pieni. Kirje oli kokoon taivutettu, sen hän näki — — —\n\nEhk'ei liima ollutkan oikein tarttunut — jos hän saisi kirjeen kannen\nirti pitkin liimausta, niin voisi hän liimata sen uudestaan!\n\nVarovasti hän koetti kynäveitsellä, kohotti ja veisti. Mutta liima piti\nkiinni, se oli tiivis, kuiva ja luja; hän saattaisi vielä repiä paperit\nveits...\n\nHän repikin kuoren!\n\nTuo näytti pahalta. Kuoren kansi oli pullistunut kulmasta.\nKynäveitsessä oli ollut sitäpaitsi jotakin tahraa, sillä paperikin oli\nlikaantunut. Ja sitten oli vielä repeämä ylöspäin, eikä niin aivan\npienikään!\n\nTämän isä heti huomaisi!\n\nYksi, kaksi, kolme, kuori lensi auki! Äkkiä nykäsi hän kirjeen ulos,\navasi sen —\n\n \"Jotta Mikko voisi seurata laskennossa, jossa hän on heikko, pitää\n hänen välttämättä saada muutamia tuntia yksityisopetusta\".\n\nNiin siinä oli kirjoitettu. Rehtori Holsfin hienoilla, pienillä\nkirjaimilla.\n\nEnsi hetkessä Mikko hengitti keveämmin. Eikö se pahempaa ollutkaan —\ntällä kertaa?\n\nMutta sitten hän yht'äkkiä jäykistyi kauhusta: Hän oli murtanut\nrehtorin kirjoittaman kirjeen, joka oli vietävä isälle. Oli tarpeetonta\npanna sitä enää revittyyn kuoreen takaisin! Hän aikoi mennä\npaperikauppaan ostamaan uuden kuoren. Mutta päällekirjoitus —!\n\nKylmä hiki nousi Mikko Tiukkatuulen otsalle hänen mennessään uunin luo.\nPohjalla hehkui vielä hiiliä tukan alla. Hän hautasi rehtorin kankean\nja kiiltävän kirjeen sinne, pöyhi hiukan — pian paperi syttyi ja\nleimahti ilmiliekkiin. Näin muuttui rehtorin kirje tuhaksi.\n\nSamalla kello löi kolme lyöntiä alhaalla käytävässä;- Mikko Tiukkatuuli\nkokosi kirjansa ja lähti pois, astuen tyhjien käytävien lävitse.\n\nKotiin päin hän kulki vitkaan. Hän mietti ja suunnitteli. Olihan sekin\nyksi keino — päästä eroon kaikesta polttamalla asiapaperit!\n\nNyt oli isälle näytettävä muistutus. Toissapäivänä hän oli saanut 4\näidinkielen suullisessa kuulustelussa: se oli häpeä; eilen merkittiin\nlatinankirjoituksista kaksi arvosanaa — koti- ja koulukirjoituksesta.\nNe olivat 3,5 ja 4.\n\nKaikki nämä yhteensä ja muistutus ja \"laiskassa\" olo -- --!\n\nMutta arvostelukirjan hukkaaminen oli kaikkein pahinta, mitä koulussa\nsaattoi tapahtua! Arvostelukirja! Sehän oli kirjoista pyhin!\n\nMikko Tiukkatuuli käveli ja suunnitteli: oli kuukauden viimeinen\npäivä. Jos hän saisi uuden arvostelukirjan nyt, alkaisi se\nensimäisestä päivästä toukokuuta. Kulunutta kuukautta ei suinkaan enää\nkirjoitettaisi;' se olisi ollut ja mennyt! Ja mitä hän saisikaan, jos\nhukkaisi arvostelukirjan? No, joka tapauksessa oli edullisempaa päästä\neroon arvostelukirjasta juuri nyt!\n\nIhana asia, päästä eroon tuosta lyijynraskaasta, sydäntä vaivaavasta\ntaakasta — ei tarvitsisi näyttää isälle...!\n\nEi tarvitsisi muuta, kuin pistää tuo ohut, inhoittava kirja uuniin!\n\nMikko Tiukkatuuli tuli kotiin. Hän meni sisään pääoven kautta.\nTalossa vallitsi hiljaisuus. Keittiöstä kuului astiain kolinaa, niitä\nhuuhdottaessa.\n\nOli jo kulunut pitkältä iltapäivää.\n\nEteisessä, kohtasi hän Hanna siskon, — tämä oli nuorempi kuin Mikko\nTiukkatuuli. Hän katsoi musertavan halveksivasti veljeensä.\n\n— Taaskin sinä olet istunut! hyi, häpeä!\n\n— Se ei koske sinua! Oletteko syöneet?\n\n— Jo aikoja sitten.\n\n— Missä isä on?\n\n— Hän nukkuu päivällisunta.\n\n— Missä on äiti?\n\n— Äiti myöskin, tietysti. No, kyllä saat kyytiä isältä!\n\n— Ruokaa minä tahdon!\n\n— Sinä! Laiskalainen! Isä sanoi, ettei sinulle saa ruokaa antaa!\n\nMikko Tiukkatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartaan — valehteliko\nhän vai —?\n\n— Hiljaa, hiljaa!\n\nVanhempi sisar, Andrea, tuli salista.\n\n— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat! Entä sinä, Mikko!\n\n— Minäkö! Hyh, kaikista sitä pitäisi välittää!\n\nMe olemme saaneet jälki-istuntoa koko luokka, siksi että olimme\nkieltäytyneet laskemasta Langen laskuesimerkkiä — mahdottomia, näetkös!\nMinä en tietysti voinut yksin ruveta laskemaan, kun kaikki muut olivat\nyksimielisiä! Pyh!\n\n— Siinä luokka teki kovin huonosti! sanoi Andrea ankarasti, — mutta\nsilminnähtävästi kevennetyin mielin.\n\n— Kuules, Drea, — onko isä kovin vihoissaan?\n\n— Hän luuli sinun yksinäsi istuneen.\n\n— Onko totta, etten minä saa ruokaa?\n\n— Ei suinkaan, minä olen säästänyt sinulle. Tule!\n\nMikko Tiukkatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä keittäjä\nJaana mutisi:\n\n— Tuota poikanulikkaa, jota erikseen pitää palvella!\n\n— Hiljaa! sanoi Drea, avaten paistinuunin, jossa vadit olivat.\n\n— Varmaankin on vaan kalaa? kysyi Mikko Tiukkatuuli ja kurkisti mustaan\nuuniin. Hän olisi ollut mies syömään sekä vadit että ruuat; hän oli\nniin nälissään.\n\nDrea sisko ei vastannut mitään, otti vaan vadit ja vei ne\nruokahuoneeseen. Mikko perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — oikein\nsomasti sitäpaitsi! Sitten tuli suuri vati sisältöineen!\n\n— Lihapalleroita!\n\nOikein mieliruokaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna meni Mikko Tiukkatuuli kirjat kainalossa kouluun;\nyksi niistä puuttui: arvostelukirja. Se oli ohuin kaikista kirjoista\nja kumminkin tuntui kirjaröykkiö tänä aamuna niin kevyeltä hänen\nkainalossaan kuin tyhjä!\n\nHän oli ollut hereillä kokonaisen tunnin yöllä ja miettinyt.\n\nTäytyi keksiä jotakin repäisevän erinomaista. Jotakin sellaista, josta\nei millään muotoa voinut puhuakaan.\n\nLopulta hän olikin keksinyt.\n\nMutta kylmä hiki nousi hartioihin hänen astuessaan katua alas, ja ääni\nvapisi, kun hän puoliääneen itseksensä mutisi, mitä oli sanottava.\n\nOnneksi ei ollut laskentoa ennenkuin ylihuomenna, joten ei tarvinnut\njoutua puheisiin Langen kanssa.\n\nVaikeinta oli saada käsiinsä Svenningsen, joka oli luokan johtaja,\nedeltäkäsin ja kahdenkesken, etteivät toiset pääsisi kuulustelemaan tai\nmutkimaan.\n\nKoulun käytävässä hän katsoi suurta lukujärjestystä ja huomasi, että\nSvenningsenillä oli ensimäinen tunti kolmannella luokalla.\n\nPojat tulivat meluten, joukottain ja yksitellen. Mikko Tiukkatuuli oli\nasettunut vahtiin käytävän kulmaan aliluokkien eteen, missä kolmas\nluokka oli lähinnä. Pojat menivät hänen ohitsensa, suuret ja pienet,\njotkut kiipesivät ylemmä portaita myöten, toiset alaluokkain puolelle,\ntoiset taas käytävän vastakkaiseen suuntaan; kaikki he hävisivät ovensa\ntaakse. Mikko Tiukkatuuli tuli ajatelleeksi viime kesää maalla: kun\nsiellä, karja tuli kotiin iltaisin, ja ajettiin naudat tarhaan tai\nnavettaan, löysi kukin itsestään omaan karsinaansa.\n\nJoku kysyi, miksi hän siinä seisoi? Hän sanoi syyksi mitä milloinkin.\nLuokkahuoneet täyttyivät, melu nousi, kustakin luokasta kuului\nerilaista mellakkaa.\n\nMikko Tiukkatuulta alkoi seisominen jo väsyttää. Ajatellessaan, mitä\noli sanottava Svenningsenille, kalpeni hän ja alkoi peljätä, mutta\nrohkaisi taas mieltään.\n\nVihdoin soitettiin ja Svenningsen tuli opettajahuoneesta. Hänen\nseurassaan oli lehtori Sömme. Käytävien kulmassa he pysähtyivät\njuttelemaan. Sitä kesti hetkisen; Mikko Tiukkatuuli odotti peloissaan,\njotta vatsassa kurisi ja kivisti.\n\nLopulta nuo kaksi erosivat nauraen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta\nluokkaa kohti.\n\n— Anteeksi, herra Svenningsen...\n\n— No, Mikko herra, mitä nyt on tapahtunut aamupuhteella?\n\n— Minä tahtoisin vaan — vaan ilmoittaa, että minä olen ollut huolimaton\n— niin huolimaton ja — hukannut arvostelukirjani.\n\n— Hukannutko arvostelukirjan? Mitä hutiloimista se on! Mutta voithan\nsinä löytää sen?\n\n— Niin kyllähän minä voisinkin, — mutta...\n\n— Minne sinä sen hukkasit? Tännekö, vai kotiisi?\n\n— Kotonahan minä, mutta... — No, hae uudestaan kotoasi! sanoi\nSvenningsen aikoen poistua. .\n\n— Ei — se — ei sekään käy päinsä...\n\n— Minne sinä, poika, olet sen hävittänyt sitten?\n\n— On niin — niin ilkeä sanoa sitä...\n\n— Mitä juttua se on! Minne sinä olet hukannut arvostelukirjan?\n\n— Se — minulle kävi niin onnettomasti, että se — se putosi — lantaan.\n\n— Minne — — —\n\nMikko Tiukkatuuli loi katseensa maahan. Svenningseniä nauratti:\n\n— No, sitten olet oikeassa — ei sitä voi enää etsiä! Saat ostaa\nitsellesi uuden.\n\n— Saisinko nyt heti juosta kirjakauppaan?\n\n— Minkä vuoksi nyt heti? Odota välituntiin\n\n— On niin — niin ilkeätä, jos minun pitää kertoa siitä toisten kuullen\nluokassa.\n\n— No — niin, mene sitten!\n\nMikko Tiukkatuuli juoksi.\n\nKadulla tuntui maailma hänestä valoisammalta, ilma keveämmältä —\nhurraa! nyt se oli kestetty!\n\nUuden puhtaan kirjan saatuansa juoksi hän takailin — raskas taakka oli\npudonnut hänen hartioiltaan, nyt oli alettava uutta -elämää koulussa,\nkun oli saatu uusi, puhdas arvostelu kirja; niin hän päätti itseksensä!\n\nEihän tuo niin kovin vaikeaakaan ollut, piti vaan lukea ahkerasti\nkotona.\n\nVälitunnilla rehtori Holst puhutteli häntä:\n\n— No, Mikko, mitä isäsi sanoi kirjeeni johdosta?\n\nMikko Tiukkatuuli punastui.\n\n— Kyllä minä saan ottaa tuntia laskennossa, vastasi hän.\n\n— Hyvä on. Koetappas nyt oppia se aine perinpohjin!\n\nPäivänpaiste, jossa hän oli lämmitellyt aamusta saakka, hävisi äkkiä.\nRehtori taputti häntä mennessään olalle.\n\nOi, jos rehtori olisi tiennyt hänen valehtelevan, että kirje oli\npoltettu, eikä isä saanut nähdäkään sitä!\n\nJos se tulisi hänen tietoonsa!\n\nJos rehtori sattuisi tapaamaan isän kadulla, ja tulisi puhe kirjeestä?\n\nMahdotonta.\n\nNyt ei auttanut muu, täytyi päntätä matematiikkaa päähän, jotta\nluultaisiin hänen ottavan tuntia.\n\nTaikka — sanoisiko hän isälle, että rehtori oli käskenyt sanomaan —?\nEi, se ei ollut viisasta. Silloin isä varmaankin puhuttelisi rehtoria\nja kirjejuttu vielä selviäisi.\n\nEi auttanut, täytyi ponnistaa ja tehdä työtä!\n\nTaas Mikko Tiukkatuuli sai valoisampia mietteitä; hänen mielestään oli\nkohtalo asettanut näin asiat, jotta hänen pitäisi pakostakin oppia\nmatematiikkaa.\n\nKirkasta auringonpaistetta, niin kuin aamulla, ei nyt enää tullut. Hän\ntunsi rehtorin käden Olallansa kaiken päivää. Rehtori oli taputtanut\nhäntä ystävällisesti.\n\nKun hän valehteli!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Sinä osaat, kun vaan tahdot, Mikko kulta!\n\nNiin nyt äkkiä alettiin sanoa joka puolelta, koulussa opettajat, ja\nkotona, kun hän tali päivälliselle, oli aina kerrottavaa ykkösistä\nhistoriassa, maantiedossa, saksassa, latinassa ja uskonnossa.\n\nUusi arvostelukirja oli tuonut tämän uuden elämän mukanansa.\n\n— Otatko sinä nyt yksityistuntia? kysyi opettaja Lange; hän piteli\nMikko Tiukkatuulen vihkoa, jossa oli neljä esimerkkiä, kukin merkitty\nsinisellä \"0\" ja viimeisen alla pitkä ykkönen.\n\n— Otan, vastasi Mikko Tiukkatuuli painaen alas katseensa.\n\n— Kuka sinua opettaa?\n\n— Kandidaatti Winther.\n\n— Hyvä on. Laskekaa vaan edelleenkin yhdessä esimerkit.\n\n— Kyllä.\n\nUudessa elämässä ei ollut mitään vaikeuksia; arvostelukirja oli ne\ntasoittanut. Kaikki viheliäisyys oli hävinnyt tuon vanhan, kurjan\nkirjan mukana. Hän oli kerran valehdellut, eihän tuo nyt mitään\nerinomaista ollut. Sitäpaitsi vaan Svenningsenille!\n\nMutta matematiikka ja \"yksityistunnit\", se oli jotakin toista ja paljoa\npahempaa. Sitä hän ei koskaan saanut mielestään; sinä hetkenä, jolloin\nhän poltti rehtorin kirjeen, oli hän antanut kättä pahalle, joka ei\nhellittänyt; se kasvoi!\n\nToinen seikka veti toisen mukanaan, — valhetta ja alituista pelkoa,\nuusia valheita, suurempaa ja monipuolisempaa pelkoa! Aina lujemmin ja\npahemmin hän takertui, yhä kauvemmaksi hän joutui pelastuksen tieltä.\n\nMatematiikkaa ei voinutkaan lukea itseksensä. Hänen ponnistuksensa —\nteki asian vaan sekavammaksi, mahdotonta oli ymmärtää. Ja yhtä kaikki\npiti hänen edistyä, aina vaan parantua Langen silmissä; Ottihan hän\nyksityistuntia! Ja joka päivä oli se vaara tarjona, että rehtori\ntapaisi isän, ja tulisi puhe kirjeestä. Asia oli kumminkin jo hiukan\nvanhentunut. Pahempi oli kandidaatti Wintherin juttu. Jos nyt Lange\nkysyisi Wintheriltä esim. edistystä! Sehän voisi helposti tapahtua.\nHän oli eräänä päivänä nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä kadulla;\npeläten kuin kuolemaa, pujahti hän erääseen porttikäytävään, ettei\nhäntä huomattaisi. Jos he olisivat hänet nähneet, olisi heti tullut\npuheeksi yksityisopetus! Sen jälkeen hän pelosta vavisten lähestyi\njokaista kadun kulmaa...\n\nKaikki oli seurauksena kirjeen polttamisesta.\n\nSe olisi kernaasti saanut olla tekemättä!\n\nMutta hän oli ollut niin kankeasti peloissaan silloin, eikä hän voinut\ntietää, mitä siinä olikaan!\n\nPahinta oli se, että kotona laskettavien esimerkkien _piti_ olla\noikein joka kerta. Nehän opettaja Winther oli tarkastanut! Koulussa\nsuoritettavat esimerkit ja muut tehtävät ja jokapäiväiset läksyt kyllä\nselviäisivät.\n\nLaskentovihot tuotiin opettajalle perjantaina viimeisellä tunnilla.\nOpettaja Langen tapana oli jättää vihot opettajain pöytälaatikkoon,\njosta hän ne otti seuraavana päivänä, lauantaina kello 12, kun\nhänellä oli vapaatunti; sillä tunnilla hän korjasi virheet opettajain\nhuoneessa. Tällä lailla hänen ei tarvinnut roikottaa suurta vihkopinoa\nkotiinsa joka perjantai.\n\nMikko Tiukkatuuli tuli kouluun joka lauantaiaamuna 20 minuuttia vailla\nkello 8. Hän toi pienen pullon mustetta kotoa tullessaan. Opettajain\npöytälaatikko ei ollut koskaan lukittu. Pinosta hän otti Antti Bechin\nvihon; tulisessa kiireessä hän sitten jäljensi Antin laskut omaan\nvihkoonsa — kello 8 oli kaikki valmiina ja molemmat vihot Langen\npinossa.\n\nNäin suoritettiin kotilaskut.\n\nMutta tämä oli vaarallista peliä — joka lauantaiaamu piti se temppu\nuudistaa kauheassa pelossa, että joku tulisi!\n\nHän hiukan häpesikin kertoa tätä Antti Bechille. Eräänä lauantai-aamuna\ntuli Antti Bech aikaiseen kuohuin ja tapasi Mikko Tiukkatuulen\nkopioimassa hänen vihostaan.\n\n— Minä luulin Wintherin selvittävän sinulle kaikki!\n\n— Niin kyllä, mutta minä en sittenkään tajua kaikkea aivan selvästi.\n\n— No — minun vihkoani voit kernaasti käyttää! Oikeastaan hän olisi\nvoinut kertoa kaikki Antti Bechille. Hänellä oli hyvä halu tehdä niin;\ntuntui siltä kuin Antti olisi voinut auttaa häntä pääsemään eroon\ntuosta epäpuhtaasta ilmakehästä, joka ympäröi häntä! Ja sekin olisi\nhänen mielestään auttanut, jos olisi saanut kertoa asiasta jollekin!\n\nMutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Antti Bech oli niin avonainen,\nsuora ja rehti poika — hänelle ei sopinut kertoa poltetusta kirjeestä,\nvalheesta, eikä muusta halpamaisuudesta.\n\nYksin hän siis kantoi kaiken. Sekin tuntui pahalta, että isäkin oli\ntavallansa sekoitettu hänen asioihinsa; olisihan hänen pitänyt saada\nrehtorin kirje. Joka ilta, kun isä ja äiti tulivat kävelyltä illallisen\njälkeen, oli Mikko Tiukkatuulen vatsa kipeä pelosta, ja hän tarkasti ja\nvilkkui isiinsä kasvoja — oliko hän mahdollisesti tavannut rehtorin ja\npuhe ollut kirjeestä.\n\nJoka aamu, joka tunti koulussa vaivasi häntä tuo ainainen pelko. Jos\nrehtori sattui tulemaan sisään tunnin kuluessa, jähmistyi hän kauhusta\nja pelko sävähti kuin leimaus hänen lävitsensä — nyt voisi tulla hänen\nvuoronsa — kirje, opettaja Winther, Antti Bechin vihko...\n\nHän ponnisteli kovasti lukien läksyjä. Suurimpana kehoituksena oli\nse tunne, että hänen täytyi saavuttaa opettajien suosio, voittaa\nmyötätuntoisuutta — sen päivän varalle, jolloin laukeaisi!\n\n— Minusta näyttää Mikko käyneen laihaksi ja kalpeaksi näinä päivinä,\näiti, sanoi isä eräänä päivänä päivällis-pöydässä.\n\n— Hän lukee kovin ahkeraan, näetkös isä — läksyjään, vastasi äiti.\nErittäinkin on laskento vaikeaa, eikö ole, Mikko?\n\n— On, vastasi Mikko — varsinkin se.\n\n— Niin, niin, poikaseni, sanoi isä — ponnista sinä vaan kunnes pääset\npäällepäin, sitten se kyllä sujuu helpommin!\n\nIsä nyökkäsi hänelle. Viime aikoina he olivat olleet kovin hyviä\nhänelle ja iloinneetkin hänestä!\n\n— Yritä, yritä ylöspäin vaan! kehoitti isä.\n\nKyyneleet syöksyivät äkkiä Mikko Tiukkatuulen silmiin — ja koko\nkurjuus, viimeisten viikkojen hätä ja tuska kuohahti kuin suuri aalto\nhänessä — — oi, jospa nyt voisi heittäytyä isän syliin ja tunnustaa\nhänelle kaikki tyyni, kirjeestä ja kaikesta!\n\n— Rakas, oma poikani! Ala nyt sentään itke!\n\n— E — enhän minä!\n\n-- -- - Neljä viikkoa oli kulunut näin; nyt oli perjantai. Kun Antti\nBech ja Mikko Tiukkatuuli menivät yhdessä kotiin, niinkuin heidän\ntapansa oli ollut viime aikoina, sanoi Antti Bech:\n\nHuomenna aamulla, jos sinulla olisi apua minun esimerkkieni\njäljentämisestä, on ainoastaan laskuesimerkit vihkoon merkitty.\nLaskujen suoritus on irtonaisella paperilla, jonka olen pannut lehtien\nvähin. Minulla on huomenna kello 10:ltä vapaata laulusta; silloin\nkirjoitan ne vihkoon, näetkös — eilen ei ollut aikaa. Varmuuden vuoksi,\njos Lange olisi katsonut, tahdoin panna lapun mukaan, ettei hän saisi\nsanoa minun jättäneen laskematta! Mutta muista olla varovainen, ett'et\nhukkaa lappua!\n\n— Se on tietty, totta kai.\n\nSeuraavana aamuna istui Mikko Tiukkatuuli yksin luokassa, kirjoittaen\nAntin vihosta. Oli vaan kaksi esimerkkiä; ne olivat pian kirjoitetut.\nKun kaikki oli kirjoitettu, läjähytti hän vihkonsa kokoon ja pisti sen\nkeskelle Langen vihkopinoa laatikkoon. Mutta samassa, kun hän aikoi\npanna irtonaista paperia Antin vihkoon, kaatoi hän mustepullonsa — ja\nniin sikamaisen pahasti, että muste vuoti lapullekin ja töhri sen niin,\nettei ollenkaan voinut lukea. Se olikin lyijykynällä kirjoitettu...\n\nHän seisoi hetkisen neuvottomana. Nyt hän oli tuhrinut Antti Bechin\nlapun, josta toinen juuri oli varoittanut!\n\nNo, ei ollut muuta neuvoa, täytyi kirjoittaa uusi lappu ja panna se\nAntin vihkoon vanhan, hävitetyn sijaan. Hän sai käsiinsä paperiliuskan\nja lyijykynän ja kaivoi pöytälaatikosta laskuvihkoaan.\n\nKun hän istui kirjoittamaan, huomasi hän saaneensa kiireessä Simo\nSelimerin vihon, eikä omaansa.\n\nNo, sehän oli yhdentekevä, tietysti! Oli kiire, eikä hän joutunut enää\netsimään omaa vihkoaan!\n\nNiin nopeaan, kuin kynästä irti pääsi, jäljensi hän, ja ennen kuin\nkello löi kahdeksan, oli kaikki valmiina, uusi lappu Antin vihossa\nja molemmat, Simo Selmerin ja Antin, vihot tallessa opettajan\npöytälaatikossa.\n\nKello kymmeneltä oli laulutunti; Mikko Tiukkatuuli näki Antin ottavan\nlaskuvihkonsa laatikosta. Kello yhdeltätoista olivat he taas yhdessä\nnorjankielen tunnilla. Mikko Tiukkatuuli oli hiukan jännityksessä.\nMutta Antti Bech ei sanonut mitään; niin ei luultavasti huomannutkaan,\nettä lappu oli uudistettu, luuli vaan omakseen!\n\nOli keskiviikko, kello 9. Kello 9—10 oli matematiikkaa, ja opettaja\nLange tuli.\n\nHeidän piti saada takaisin kotilaskunsa heti tunnin alussa. Mikko\nTiukkatuuli oli aina keveämmällä mielellä, niistä päästyään, ilman\npitkiä puheita.\n\nOpettaja Lange oli tänään kovin totinen. Pojat pitivät hänestä paljon;\nhän oli niin kaunis ja nuori, kovin suora ja hyvä mies. Mutta tänään,\nniinkuin sanottiin, oli hän kovin vakava.\n\nHän seisoi hetken ääneti, korkea vihkoröykkä oli pöydällä hänen\nedessään.\n\n— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.\n\nSöyrinki Miehentappaja nousi seisomaan kaikkein viimeisimmältä paikalta.\n\n— Minä olin.\n\n— Tule tänne, Söyrinki!\n\nSöyrinki tuli — vavisten. Pikku Söyrinki Miehentappajan asiat olivat\naina hiukan hullusti, siihen oltiin jo totuttu.\n\n— No, Söyrinki — onko kukaan ollut laskentovihkoja kourimassa täältä\nlaatikosta lauantaina?\n\nTämä herätti huomiota. Tiesiväthän useimmat pojat laskuvihkojen\nolevan siellä niin mukavasti saatavina lukitsemattomassa laatikossa\nlauantaisin.\n\nKeskellä luokkaa voihkasi joku; kukaan ei sitä kumminkaan huomannut. Se\noli Mikko Tiukkatuuli; hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltansa ja peitti\nsukkelaan naamansa, painaen päänsä alas.\n\n— Vastaa nyt, Söyrinki!\n\n— E — ei, minun tietääkseni! änkytti Söyrinki Miehentappaja.\n\n— Ymmärrätkö, poikaseni, minä kysyn, sillä minun täytyy saada se\ntietää. Minä kysyn vielä senkin vuoksi, että sinä järjestäjänä olet\nsiitä vastuussa.\n\nTätä sanoessaan katsoi opettaja Lange merkitsevästi ja pitkään Antti\nBechiin ensimäisellä rivillä.\n\nSöyrinki Miehentappaja seisoi lattialla, eikä vastannut sanaakaan.\nVitkaan hän käänsi päätään ja katsoi — hänkin Antti Bechiin, salavihkaa.\n\nÄkkiä Antti Bech nousi reippaasti, Hän heitti päätään, se oli hänen\ntapansa — melkein uhallisesti:\n\n— Minä kävin laatikossa lauantaina kello 10.\n\nOpettaja Lange puri huultaan.\n\n— Sitä minäkin pelkäsin, Antti Bech, sanoi hän — saat mennä paikallesi,\nSöyrinki. Söyrinki kulki poikien ohitse; ei kukaan häntä enää katsonut.\nKaikki tuijottivat Antti Bechiin, joka seisoi luokan eturivissä.\n\n— Mitä sinulla siellä oli tekemistä?\n\n— Minä en kerinnyt perjantaina kirjoittamaan muuta kuin laskuesimerkit.\nLaskujen suorituksen olin minä kirjoittanut paperilapulle, joka oli\nvihon sisässä. Laulutunnilla, jolloin olin vapaa kaulatautini vuoksi,\nkirjoitin minä laskut puhtaaksi vihkoon.\n\nOpettaja Lange katsoi melkein synkästi ja vakavasti Anttiin. Sitä kesti\nhetkisen. Sitten hän sanoi:\n\n— Sen, että sinä olet kerran alentunut petokseen, Antti Bech, voisin\nsinulle anteeksi antaa, niin reipas poika kun muuten olet, mutta siksi\nrehellisenä miehenä olen sinua pitänyt, etten luullut sinun tahtovan\npelastua siitä valheella.\n\n— Se ei ollut petosta! sanoi Antti Bech, hypähtäen tuoliltaan.\n\nOpettaja Lange katsoi halveksien häneen — samalla surkutellen. Hän otti\nkaksi laskentovihkoa.\n\n— Katsokaa, tässä on kaksi laskunsuoritusta. Toinen on Simo Selmerin\nja toinen Antti Bechin. Simo Selmer on kirjoittanut toisen tehtävän\nväärin vihkoonsa. Hän on kirjoittanut 3 x, kuu hänen piti kirjoittaa 5\nx. Saman esimerkin olet sinä, Antti, kirjoittanut oikein. Mutta sinun\nsuorituksesi ja vastauksesi on ihan sama kuin Simo Selmerin. Sinä olet\nkoko laskussa, kauttaaltansa, käyttänyt 3 x, vaikka esimerkissä olit,\naivan oikein, kirjoittanut 5 x; kuinka tämä on ymmärrettävä? Antti Bech\nei vastannut. Pojat, hänen takanansa luokalla, istuivat niin hiljaa,\nettä olisi kuullut nuppineulan putoamisen. He näkivät Antti Bechin\nniskan punastuvan kutrisen tukan varjossa.\n\nOpettaja Lange jatkoi:\n\n— Sinä itse tunnustat kirjoittaneesi laskusi lauantaina täällä — kun\nvihot olivat tuodut perjantaina Sinä olet jäljentänyt laskun Simo\nSelmerin vihosta. Sinä olet harjoittanut petosta. Äläkä sinä yritäkään\npelastua valheella. Sinun ei olisi siihen pitänyt ryhtyä. Ole hyvä,\ntässä on vihkosi. Minä olen antanut sinulle 6 petoksesta. Muuten tahdon\npuhutella rehtoria, mitä vielä on tehtävä. Ellet sinä olisi valehdellut\nolisin minä päästänyt sinut kuutosella.\n\nOpettaja Lange tarjosi vihkoa pöydän ylitse. Antti Bech ei ottanut sitä.\n\n— Minä en huoli Teidän kuutosistanne. Minä en ole tehnyt petosta. Minä\n— minä olen ehkä erehdyksestä kirjoittanut laskussani — 3 x...\n\n— Lörpötystä, poika! sanoi Lange ja heitti vihon hänen eteensä\npöydälle. — Istu.\n\n— Minä en valehtele! huusi Antti Bech. Hänen laskentovihkonsa putosi\nlattialle.\n\nOpettaja Lange otti kaikki vihot, nousi ja astui levollisesti alas\npaikaltaan. Hän pysähtyi Antti Bechin eteen ja sanoi vakavasti:\n\n— Minä koetin kauan olla uskomatta. Minusta oli kovin ikävää, että\nsinä Antti olit käyttänyt Simo Selmerin vihkoa — mutta kun sinä nyt\nvalehtelet, on se minusta paljon, paljon ikävämpää. Istu, poikaseni!\n\nSitten Lange jakoi vihot kaikille ympäri luokkaa. Ja jokaiselle,\nkellä vaan virhe oli, osoitti hän sen ja selitti. Hän ei enää ollut\nhuomaavinaan Antti Bechiä, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta\nja istui tarkastamaan omaa laskuaan.\n\nOpettaja Lange puhui levollisella äänellä, kulkien paikasta paikkaan\npitkin luokkaa. Mutta pojat olivat ihan toisissa ajatuksissa; vähä\nväliin täytyi opettajan muistuttaa:\n\n— Kuuntele tarkoin, poika!\n\nHiukan alempaa, noin keskeltä luokkaa kuului:\n\n— Onhan näillä sinun koti- ja koululaskuillasi, hyvä Mikko, yhä\nedelleenkin suuri ero. Nämä ovat nyt aivan oikein. No — ei sinun\ntarvitse olla niin — niin häpeissäsi siitä! Olenhan minä sanonut,\nettä antaisit herra Wintherin tarkastaa kotilaskujasi. Minä tarkoitan\nvaan, että sinun pitäisi suuremmalla tarkkuudella suorittaa koulussa\nlaskujasi! Ovathan ne useimmiten samanlaisia tehtäviä.\n\nMikko Tiukkatuuli ei katsahtanutkaan ylös; hän otti vihkonsa vapisevin\nkäsin. Ohimot kuumottivat.\n\n— Älä nyt, poikaseni, noin, enhän minä sitä vaarallisena pidä!\nKyllähän sekin tulee autettua aikanansa, näetkös! Kun sinä vaan\nolet tarkkaavainen ja käyt ahkerasti herra Wintherin luona. Muutoin\nvoit viedä terveisiä herra Wiutherille minulta ja sanoa, että sinun\ntarvitsisi eritoten harjoittaa alkutietoja. Niissä sinä olet liiaksi\nhäilyvä! Taikka — voinhan minä tilaisuuden sattuessa itsekin sanoa sen\nhänelle.\n\n— Niin, minä olen nytkin antanut sinulle 1, minä otaksun, että sinä\nitsekin olet tehnyt työtä laskujeni suorituksessa!\n\nOpettaja Lange poistui.\n\nMikko Tiukkatuuli jäi istumaan. Hän oli muuttunut kalpeaksi, kovin\nkalpeaksi. Hän tuijotti ensimäiseen riviin, jossa Antti Bech istui\nkumartuneena katsellen vihkoansa.\n\nKun opettaja Lange oli saanut jaettua kaikki vihot, alkoi hän\nkuulustella. Ensiksi kysyi hän Simo Selmeriltä.\n\nSimo Selmerin äänessä ja koko olennossa oli — sen kaikki pojat\nhuomasivat — voitonriemua. Taulun luona seistessään katseli hän\nkysymysten välissä silloin tällöin pilkallisesti Antti Bechiin.\n\nAntti Bech istui aina vaan kumarruksissaan. Laskuvihkonsa hän oli\npannut kiinni.\n\nTaaempana, keskellä luokkaa, istui Mikko Tiukkatuuli ja tuijotti\nlakkaamatta — Antti Bechin selkään.\n\nTunti kului tavattomassa hiljaisuudessa.\n\nKun soitettiin, menivät pojat kovin sävyisästi ulos. Antti Bech kulki\nmuiden keskellä, mutta toiset ikäänkuin väistyivät hänen tieltään.\n\nSamoin koulun pihalla. Hän yritti olla niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut, puheli ja nauroi. Mutta toiset vetääntyivät pois.\n\nEivät he millään muotoa tahtoneet osoittaa hänelle halveksimista tahi\nmitään sellaista. Ei — tämä oli vaan niin tykkänään käsittämätöntä,\nihan mahdotonta uskoa. He oudoksuivat tätä, — eivät mitenkään voineet\nselvittää.\n\nAntti Bech jäi yksin seisomaan.\n\nSitä useampi kerääntyi Simo Selmerin ympärille, joka seisoi toisella\npuolella koulunpihaa. Hän puhui hyvin innokkaasti; pojat seisoivat\nhänen ympärillään kuunnellen.\n\nLuokassa oli kaksi puoluetta, toinen oli Antti Bechin ja toinen Simo\nSelmerin; vanhoista ajoista oli ollut niin. Tietysti oli luokalla\nsellaisiakin, jotka eivät kuuluneet mihinkään puolueeseen. Noilla\nkahdella oli kumminkin joukkonsa.\n\nAntin oli pienempi. Hän oli pohjaltaan ylpeä, Antti Bech. Ainakin oli\nhyvin vaikea saada häntä myöntymään petoksiin tai muihin sellaisiin.\n\nSimo Selmer, lukujuhta, \"Kilvoittelija\", ei ollut ensinkään sen\ntapainen, joten hänen \"puolueensa\" oli suurempi. Simo Selmer auttoi\npaljon lapuilla kirjoituksissa ja laskuissa; mutta hän otti aina maksun\nsiitä. Söyrinki Miehentappaja piti hänet rusinoissa ja luumuissa; hänen\nisällään oli siirtomaatavaroiden kauppa. Otar Ingebrigtsen varasti\nomenia isänsä puutarhasta ja toi niitä kouluun; hän maksoi kaksi omenaa\nSimo Selmerille kustakin latinan kirjoituksesta. Ja vielä muutakin.\nMuuten oli vanha juttu, että Wilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simo\nSelmerille 10 äyriä laskento-esimerkistä.\n\nNäin kilpailivat Antti Bech ja Simo Selmer ensimäisestä sijasta\nluokalla. Useimmiten Simo oli voitolla. He olivat vihamiehiä monella\ntavalla.\n\nNyt Simo Selmer seisoi joukkonsa keskellä kerskaillen, että Antti Bech\noli harjoittanut petosta, jäljentäen hänen laskujaan.\n\nAntti Bech katsahti ympärilleen koulun pihassa. Kaukana toisista,\nvoimistelusalin edessä näki hän vihdoin Mikko Tiukkatuulen, joka\nmyöskin oli aivan yksin, Antti meni hänen luokseen.\n\n— Mikko!\n\n— No, mitä?\n\n— Hyvä mies, älä nyt noin kauhistu! Kai sinä tiedät, etten minä ole\npettänyt ja jäljentänyt — Kilvoittelijaa!\n\n— No, sitä ei kukaan usko!\n\n— Kyllä he uskovat. Minä aijon puhutella rehtoria. Kuuleppas, minun\npiti kysyä sinulta jotakin: Käytitkö sinä minun lappuani lauantaina?\n\n— En.\n\n— No, onhan se hyvä tietää.\n\nSeuraava tunti oli lehtori Sömmen, norjankieltä. Sitten tuli latinaa,\nlehtori Buggen tunti. Molemmat, Sömme ja Bugge olivat merkillisen\njuhlallisia. Ei kumpikaan kysynyt Antti Bechiltä, mutta he katsoivat\nhäneen vähä väliin.\n\nTämä synnytti tuskallista juhlallisuutta luokalla. Kaiken tämän alla\ntuntui olevan jotakin kytemässä — kun rehtori edes tulisi, jotta se\nleimahtaisi ilmi, saisi lopun ja tulisi päätös.\n\nKolmannella tunnilla oli Svenningsenillä saksaa.\n\nHän asettui paikalleen ja katseli ensityökseen halveksuen Antti Bechiä.\nSitten hän tarkasti päiväkirjaa.\n\n— Opettaja Lange on antanut sinulle, Antti Bech, 6 petoksesta, kuulin\nminä, mutta sitä ei olekaan päiväkirjassa.\n\n— Ei se sinne tulekaan! vastasi Antti Bech levollisesti.\n\n— Vai niin!\n\n— Sillä minä en ole harjoittanut petosta.\n\n— Minä tahdon huomauttaa sinulle, sinä olet rohkea, rakas Antti Bech.\nKai sinä tarkoitat, että opettaja Lange on valehdellut syyttäessään\nsinua?\n\n— Minä tarkoitan, että tämä on erehdys.\n\n— Vai, niin! Pikkunen erehdys! Kun sinä teet väärin, niin se on\n\"erehdys\", sinun mielestäsi! Niin, niin — rakkaalla lapsella on monta\nnimeä. Sellaisia erehdyksiä arvostellaan, huolimatta henkilön arvosta,\ntässä koulussa 6:n numerolla.\n\nOpettaja Svenningsen antoi Simo Selmerin kääntää. Hän oli erittäin\nlaupias Simo Selmeria kohtaan. Äkkiä keskeytyi hiljaisuus, ovelta\nkuului pari lyhyttä kopausta, -ja rehtori astui sisään; hän oli\nmietteissään ja tavallista vakavampi. Hän astui vitkaan opettajain\nistuinta kohti, josta Svenningsen väistyi, antaen tilaa hänelle.\nEnsiksi hän kuiskasi pari sanaa Svenningsenille, joka vastasi samoin\nkuiskaten kiivaana; samalla lie molemmat katsoivat Antti Bechiin.\n\n— Antti Bech! sanoi rehtori.\n\nAntti nousi seisomaan.\n\n— Opettaja Lange on pyytänyt minua ilmoittamaan hänen ja minun\npäätökseni sinulle toveriesi läsnä ollessa. Sinä olet harjoittanut\npetosta. Lauantaina, kun sinulla oli lupaa laulusta, otit sinä\nopettajien pöytälaatikosta erään toverisi laskentovihon; säästääksesi\nomia vaivojasi jäljensit sinä hänen laskuesimerkkinsä. Tästä rikoksesta\nolet sinä saanut hyvin ansaitun kuutosen — niinkuin jokainen poika\nsinun sijassasi olisi saanut. Vaikka sinä vielä sitä paitsi koetat\nvälttää rangaistusta jutellen paperilappusista ja muista, niin olemme,\nopettaja Lange ja minä, kumminkin yksimielisesti päättäneet, ettemme\nanna sinulle lisää rangaistusta siitä. Useimmat sinun opettajasi\novat, niinkuin minäkin, tulleet kovin pahoille mielin kuultuaan\nsinusta tällaisia asioita. Sinä olet sellainen poika, jota me\nkaikki kunnioitamme ja josta me paljon pidämme. Minä luulen myöskin\nhuomanneeni, että toveriesi tunteet sinua kohtaan ovat samanlaisia.\nMe olemme siitä ymmärtäneet, että sinun on ehkä vaikeampi kuin muiden\ntunnustaa tehneesi halpamaista petosta. Kun sinä nyt yrität valheella\npäästä eroon asiasta, olet sinä väärässä luulossa, jos uskot valheen\nitseäsi paremmin auttavan kuin suoran, rehellisen tunnustuksen. Me\nolemme päättäneet antaa sinulle anteeksi tämän väärän luulon. Me\ntoivomme, että sinä annat sille oikean arvon, tajuat, että meidän hyvä\nmielipiteemme sinusta velvoittaa sinua.\n\nAntti Bech seisoi, taistellen itkua vastaan, rehtorin puhuessa. Kun\npuhe oli loppunut, nieli hän itkunsa suurella ponnistuksella ja sanoi:\n\n— Minä en ole tehnyt petosta.\n\nRehtori tarkasti häntä tutkivalla katseellaan.\n\n— Etkö sinä itse ole tunnustanut ottaneesi vihkosi lauantaina\nlaatikosta — ja kirjoittaneesi laskut vihkoon laulutunnilla.\n\n— O — olen, mutta...\n\n— So, sanoi rehtori, kumarsi hiukan Svenningsenille ja meni.\n\nAntti Bech pikemmin putosi kuin istui tuolilleen; hän laski päänsä\nkäsivarsilleen pöydälle ja voihki.\n\nSvenningsen seisoi selin luokkaan ja katseli ulos akkunasta. Pari\nkertaa hän kääntyi katsoen Anttiin päin, joka nyyhki ääneen. Pojat\nistuivat hiljaa.\n\nLopulta Svenningsen sanoi: — Ellet sinä voi hillitä itseäsi, Antti\nBech, niin mene ulos, kunnes tyynnyt.\n\nAntti Bech meni.\n\nVielä kesti hetkisen, ennenkuin opettaja Svenningsen antoi jatkaa\nkäännöstä.\n\nAntti Bech ei tullut takaisin; eikä hän seuraavalla tunnillakaan ollut\npaikallaan.\n\nHän oli mennyt kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikko Tiukkatuuli astui kotiin päin. Hänestä tuntui kuin eivät jalat\nkannattaisi häntä; polvet notkuivat ja letkahtelivat.\n\nPäivällispöydässä hän kertoi ykkösestään kotilaskuissa. Ruoka tarttui\nkurkkuun; hän nieli ja nieli.\n\nRuualta hän meni huoneeseensa. Täällä hän heittäytyi sänkyynsä —\nvatsalleen, haudaten päänsä tyynyyn. Hänellä oli kauhea halu saada\nitkeä, mutta ei mitenkään voinut. Rinnan alla tuska pakotti — ontto,\nkiertävä tuska.\n\nNäin hän makasi tunnin ajan liikahtamatta. Sitten hän nousi vitkaan.\nHän katsahti ympärilleen huoneessa, istui sängyn laidalle antaen\njalkojensa veltosti roikkua. Taaskin kului pitkän pitkä hetki.\n\nSitten hän nousi, meni vitkaan alas portaita, otti lakkinsa eteisestä.\nHän pysähtyi konttoorin oven taakse ja kuunteli. Isä oli sisällä. Hän\ntarttui ovenripaan, pysähtyi, päästi irti taas ja meni ulos kadulle.\n\nHiljakseen hän astui katua; ajoneuvot tärskyivät ja kolisivat, ihmiset\nkulkivat hänen ohitsensa; hän ei näyttänyt niitä näkevän eikä\nkuulevan, hän kuvitteli olevansa kosteassa jääpuvussa.\n\nHän tuli aivan koulun ovelle saakka. Täällä hän pysähtyi ja pyyhki\notsaansa nenäliinalla; se tuli likomäräksi tuskanhiestä.\n\nKun hän tarttui raskaaseen ovenripaan, teki mieli pysähtyä ja miettiä;\nmutta hän riensi avaamaan. Hän kulki kaikkien autioiden käytävien\nlävitse, kunnes pysähtyi rehtorin kanslian oven taakse. Hän koputti\nhiljaa.\n\nKukaan ei vastannut.\n\nSitten hän koputti kovemmin. Ei kukaan vieläkään vastannut.\n\nKanslian oven vieressä oli rehtorin yksityinen sisäänkäytävä. Hän\ntavotti kelloa; mutta nyt hän mietti. Hyvin kauan.\n\nSilloin kuului askelia sisältä eteisestä, samassa hän vetäsi\nkellonnauhasta.\n\nRehtorin rouva avasi oven.\n\n— Saisinko vähän puhutella rehtoria?\n\n— Kyllä, heti!\n\nRehtorin rouva vei hänet eteisestä erään sisäoven kautta kansliaan.\n\n— Olkaa hyvä, istukaa, kyllä hän pian tulee.\n\nHän nosti korkeaselkäisen nahkatuolin pojalle ja meni.\n\nMikko Tiukkatuuli istui kovalle tuolille.\n\nRehtorin kansliahuone oli pitkä ja kapea, akkuna toisessa päässä.\nSeiniä peittivät hyllyt, niin, seinät olivat pelkkänä hyllynä, kirjat\nseisoivat tiheissä rivissä katosta lattiaan asti.\n\nMikko Tiukkatuuli istui korkeaselkäisessä tuolissa suorana, melkein\npystyssä, sillä selkänoja oli aivan kohtisuora. Hänen varpaansa\nulottuivat juuri lattiaan. Hän katseli ympärilleen, tuijottain\nkirjoihin; vähä vähältä alkoi hänestä tuntua siltä, kuin seinät\nlähestyisivät toisiaan, lähemmäksi yhä lähemmäksi — tahtoen likistää\nhänet väliinsä ja painaa nuo kankeat ja kiristetyt kirjain selät häneen\n— — —\n\nHän liukui alas tuolilta. Hän saattoi tuskin seisoa tuskalta, hiipi\novelle, tarttui avaimeen: ovi oli suljettu.\n\nJa toinen ovi — se johti eteiseen!\n\nHän huudahti, kuu ovi äkkiä aukeni eteiseen, Rehtori tuli.\n\nHänellä oli sama kotitakki, jonka Mikko Tiukkatuuli oli nähnyt\nollessaan laiskanläksyllä.\n\n— No, Mikkoseni, sinä tahdoit puhutella minua.\n\n— Niin.\n\nRehtori seisoi hänen edessään katsellen häntä ja odottaen. Mutta poika\nei voinut sanoa muuta kuin \"niin\".\n\nMikko Tiukkatuuli tuijotti jäykästi rehtoriin, tuijotti ja tuijotti,\naivan sanatonna.\n\nRehtori sanoi viimein:\n\n— No, mikä oli asia? Hän meni suuren työpöytänsä luo akkunan eteen;\nrehtori istui ja tarjosi Mikko Tiukkatuulelle tuolia edessään.\n\n— Se oli — se oli niin, — että minä olenkin petokseen syypää.\n\n— Oletko sinä harjoittanut petosta?\n\n— Olen, eikä Antti Bech.\n\n— Selitä, poikaseni!\n\nMikko kertoi lauantai-aamuisesta tapauksesta, että Antti oli laskenut\nirtonaiselle paperille ja pannut sen vihkoonsa, kuinka hän oli kaatanut\nsille mustetta ja kirjoittanut sijaan uuden, Simo Selmerin laskujen\nmukaan, joiden hän oli luullut olevan oikein, niinkuin aina ennenkin.\n\n— Antti Bech oli siis laskenut esimerkit?\n\n— Oli, irtonaiselle lapulle. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hän\nennättänyt kirjoittaa niitä vihkoonsa, — ainoastaan esimerkit olivat\nvihossa.\n\nRehtori istui kauan ääneti katsellen ulos akkunasta Lopulta hän sanoi:\n\n— Eikö hän huomannut, että se lappu, jonka mukaan hän kirjoitti, ei\nollutkaan hänen, vaan jonkun muun kirjoittama?\n\n— Ei. Minä koetin saada sen niin saman näköiseksi kuin suinkin.\n\nRehtori oli taas kauan vaiti ja katseli ulos. Sitten hän kääntyi\nvitkaan Mikko Tiukkatuulen puoleen ja sanoi:\n\n— Sinä teit siis petoksen?\n\n— Niin.\n\n— Mutta — mutta hyvä Mikko, sinullahan on opettaja Winther...\n\nMikko Tiukkatuuli tuijotti jäykällä katseella rehtori Holstiin ja\nravisti päätään.\n\n— Eikö hän auta sinua? Otathan sinä tuntia hänen luonaan?\n\n— Minä en ota tuntia Wintherillä.\n\n— Kuka sinua sitten opettaa? Minä muistelen sinun sanoneen...\n\n— Ei minua kukaan opeta,\n\n— Mutta kirjoitinhan minä isällesi...\n\n— Minä en antanut kirjettä isälle.\n\n— Etkö sinä antanutkaan minun kirjettäni isällesi?\n\nMikko Tiukkatuuli istui niinkuin ennenkin tuijottaen — ja ravisti\npäätään. Rehtori Holst katsoi tutkivasti häneen, sitten akkanaan ja\ntaas Mikko Tiukkatuuleen:\n\n— Mutta kuinka sinä tiesit kertoa ottavasi yksityistuntia laskennossa,\njosta minä olin kirjoittanut?\n\nMikko Tiukkatuulen huulet vapisivat, yhä pahemmin ja pahemmin —\ntuijottavat silmät täyttyivät vähitellen kyynelillä — hän rykäsi ja sai\nviimein ääntä:\n\n— Minä mursin kirjeen ja luin sen.\n\nRehtori Holst nousi tuoliltaan ja käveli lattialla edes takaisin.\nKauan. Sitten hän pysähtyi Mikko Tiukkatuulen eteen ja sanoi syvästi ja\ntutkivasti katsoen häneen:\n\n— Semmoinenko sinä oletkin?\n\n— E — en, en! Minä en — ole semmoinen! huusi Mikko Tiukkatuuli, ja nyt\ntuli suuri itku, joka oli vaivannut ja painanut häntä aamusta aikain.\n\nRehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun kovin nyyhkytys oli\nasettunut, kysyi hän:\n\n— Sanoppas minulle, Mikko, tietääkö Antti Bech tästä?\n\n— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle nyt.\n\n— Nyt — niin. On parasta, että lähdet nyt jo heti!\n\nMikko Tiukkatuuli otti lakkinsa ja meni. Hän oli jo melkein ovesta\nulkona, mutta palasi takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli unohtanut\nsen.\n\nHän meni suoraan kaupunginvouti Bechille.\n\nKun hän nyt vaan saisi sanotuksi kaikki tyyni Antti Bechille — niin\ntulkoon sitten koko kurjuus.\n\nKoulusta hänet nyt kaiketikin eroitettaisiin. Ja kotona isä ottaisi\npuheeksi konepajan, tai merille lähdön, tai puotipaikan.\n\nVielä ei hän tahtonut tätä ajatella — olihan sitä aikaa sittenkin,\nkun hän ensin oli käynyt Antin luona. Hän riensi. Tie kulki kodin\nohitse; hän juoksi akkunain kohdalla. — — — Puolen tunnin kuluttua oli\nkaikki sanottu ja tehty Antti Bechin luona, poikien huoneessa. Mikko\nTiukkatuuli istui Antin sängyn laidalla ja tähysti lakkaamatta lattiaa.\nAntti Bech istui pöydällään, heilutellen jalkojaan ja katsellen ulos.\n\n— Ja kaiken tämän olet sinä tunnustanut suoraan rehtorille?\n\n— Niin. Parasta oli saada sanotuksi kaikki yht'aikaa.\n\n— Nyt saat sinä, Mikko — nuhdesaarnan huomenna.\n\n— Jos minä vaan pääsisin nuhdesaarnalla, niin —!\n\nPitkä äänettömyys. Viimein Mikko Tiukkatuuli sanoi, hellittämättä\nkatsettaan lattiasta:\n\n— Oletko sinä sikamaisesti suuttunut minuun, Antti?\n\n— Tökerö, vastasi Antti Bech.\n\nMikko Tiukkatuuli alkoi soudattaa itseään istuallaan.\n\n— Niin, näetkös, ellet sinä vaan ole minulle vihainen enää!\n\n— Minusta sinä olet ollut suuremmoisesti rehti — mennyt suoraan\nrehtorille...\n\n— No, sitten minä olen taas iloinen. Käyköön nyt miten tahansa. Kun et\nsinä vaan tahdo ajatella minusta pahaa, — kun olen poissa.\n\n— Lähdetkö sinä jonnekin?\n\n— Eihän minulla ole muuta neuvoa, näetkös. Täytyy koettaa paeta.\n\n— Pa — paetako?\n\n— Niin. Minä karkaan kotoa; tänä yönä ehkä.\n\n— Oletko sinä hullu!\n\n— Minä en kestä tätä kaikkea. Jos minut nyt ajetaan pois koulusta,\nniin joutuu isäni aivan epätoivoon, häpeästä, näetkös. Molemmat, isä\nja äitikin. Heidän pitäisi kuitenkin keksiä minulle jotakin. Ehkä\nlähettäisivät jonnekin muualle. Yhtä hyvinhän minä voin mennä itse. Jo\najoissa. Sillä minä en kestä, en.\n\n— Mutta — minne sinä aijot paeta, poika?\n\n— Vähät siitä! Ainahan tuota jonnekin pääsee piiloutumaan, kunnes\nmuut ovat unhoittaneet. Minä aijon kävellä johonkin eteläisempään\nkaupunkiin. Sieltä lähtee laivoja Amerikaan.\n\n— Sinä joudut kiinni!\n\n— En, kun vaan pysyttelen maaseudulla. Kulen talosta taloon — kunnes\nsaavun perille.\n\n— Entä rahat?\n\n— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.\n\n— Niillä sinä et pitkälle pääse, poika! Saat vielä nälkää nähdä.\n\n— No, niin. Voihan niinkin käydä. Jos kuoleekin nälkään tunturilla, —\nentä sitten — onhan silloin ainakin päässyt pois. Pois kaikesta tästä.\n\nMikko Tiukkatuuli puhui itkunsekaisella äänellä ja nousi seisoalleen\nlattialle.\n\n— Jos minä olisin poissa huomenna, niin sinä et luonnollisesti tiedä\nmitään!\n\n— En tietystikään, mutta...\n\n— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle. Kun minä vaan lähetän sinulle\nosoitteeni. Sinä — sinä olet minun ainoa ystäväni, Antti, tiedätkös.\nNo, hyvästi nyt!\n\nAntti Bech hyppäsi alas pöydältä.\n\n— Oikeinko sinä tosissasi — aiotkos sinä karata?\n\n— Eihän minulla muutakaan neuvoa ole, tajuathan sen. Minusta tulee\nsellainen — sellainen pois potkittu raukka!\n\n— No, sitä minä nyt en usko! sanoi Antti Bech.\n\n— Onhan se sikamaisen rohkea työ, karata. Mutta jos sinä ensin\ntunnustaisit kaiken tämän isällesi! Koettaaksesi, miten se häneen\nvaikuttaisi!\n\n— Minä — minä en uskalla. Minä — en tosiaankaan uskalla.\n\nItku valtasi Mikko Tiukkatuulen, Hau puri hampaitaan, estääkseen sitä\ntulemasta.\n\n— Hyvästi nyt, Antti! sanoi hän ja riensi ulos ovesta.\n\nHän meni kotiin päin.\n\nPakenemisen mahdollisuus oli kytenyt hänen mielessään jo kauan, kauan\naikaa. Ja nyt, puhellessa Antti Bechin kanssa, oli se äkkiä kypsynyt\nlujaksi päätökseksi...\n\nMutta jos tunnustaisit ensin kaikki tyyni isällesi! Ja saisit nähdä\nmiten se häneen vaikuttaisi!\n\nNiin, kun vaan olisi — olisi rohkeutta!\n\nHän oli sentään uskaltanut mennä rehtorin luo...!\n\nMutta isän...!\n\nEi, hän tunsi itsessään: Hän ei voisi toista kertaa — ja vielä isälle!\nJa äitikin tulisi, — sisaret saisivat tietää!\n\nNyt hän oli omalla kadulla, näki talon.\n\nHän pysähtyi äkkiä.\n\nHänen edellään kulki levollisesti muuan mies, jonka polvet\nnotkahtelivat omituisesti —: rehtori Holst! Takaapäin jo saattoi\nkuvitella miehellä olevan tummat, vakavat kasvot.\n\nMikko Tiukkatuuli seisoi kuin naulittu paikallaan, vavisten\ntuskallisesta pelosta.\n\n— Niin, niin todellakin! Oi Jumala! Rehtori meni hänen kotiinsa!\n\nHän meni ilmoittamaan isälle!\n\n— Oi — oi! oi — oi! Mikko Tiukkatuuli voihki ehdottomasti puoliääneen\nitsekseen. Hän pyörähti ympäri ja kulki vastakkaista tietä pitkin\nkatuja.\n\nHän käveli ja käveli. Veri nousi päähän, koko ruumis aivan horjui.\n\nHän joutui maantielle. Päästyään maaseudulle kappaleen matkaa, ei hän\njaksanut kauemmaksi, vaan istui tien viereen.\n\nIstuminen auttoi hiukan. Mutta vain hetkeksi. Sitten taas valtasi\nhänet — tuo kauhea tuska ja epätoivo. Hän istui tuijottaen eteensä ja\najatteli aina vaan samaa asiaa:\n\nEttä hän oli tuollainen, jollaisista joskus kuultiin, hyvien vanhempien\nlapsi, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä, joka \"joutui\nhunningolle\" — piti lähteä Amerikaan. Yksi niistä, joiden tie usein\npäättyy kuritushuoneeseen.\n\nMikko Tiukkatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.\n\nMutta eihän Jumala voinut välittää — hänen rukouksestansa nyt! Nytkö\nvasta oli aika rukoilla Jumalaa, nyt hädässä ja kurjuudessa? Silloin,\nkirjettä polttaessaan olisi hänen pitänyt ajatella Jumalaa. Hän tunsi\nolevansa halpamainen ja tuhma Jumalan edessä, luullessaan, ettei Jumala\ntajuaisi, kuinka häntä nyt pelko pakoitti — rukoilemaan!\n\nHän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista, — kyllä hän oli\nhyvin kaukana.\n\nHän oli matkalla maailmalle, oli todellakin paennut! Hän tahtoi kulkea,\nkulkea yhä edelleen — eikä koskaan palata!\n\nMutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Kaksikymmentä kruunua oli\njäänyt kotiin ja välipalakin, valmiiksi laitetut voileivät olivat hänen\nhuoneessaan odottamassa. Ne hän oli aikonut ottaa mukaansa evääksi. Nyt\nhän saisi nähdä nälkää ja kärsiä puutetta!\n\nMutta tämä oli ihan oikein. Hänen piti kärsiä puutetta. Tässä ei\nauttanutkaan pelkkä rukoileminen. Ei, ensin hän saisi kärsiä jotakin\noikein kovaa. Nälkää ja puutetta, rahattomana, — jos hän tätä kestäisi\njonkun aikaa, edes muutamia päiviä, niin ehkä Jumala silloin hiukan\nantaisi arvoa hänelle...!\n\nNiin, parasta oli taas lähteä. Yöksi piti piiloutua metsään. Ei se\nmitään vaikeata ollutkaan. Eivät he häntä löytäisi. Kun hän pääsee\nensimäiseen kaupunkiin, niin sieltä hän kirjoittaa isälle, että antavat\nhänen jatkaa matkaansa, eivätkä suotta takaa aja. Hän toivoi vaan\nsaavansa kärsiä ja omin voimin päästä eteenpäin. Kerran, kun hän luulee\nrikoksensa sovitetuksi ja omin päin on joksikin päässyt, niin silloin\nhän tulee kotiin. Kyllä isä antaisi hänen menetellä näin, kun hän vaan\nkirjoittaisi oikein vakavasti ja järkevästi.\n\nMonen vuoden kuluttua hän palaisi isän ja äidin, Johannan ja Drean luo\n— kunniallisena miehenä.\n\nNiin — parasta oli heti lähteä eteenpäin!\n\nHän katsoi taivaalle; se oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi lähestyä\ntunturia. Hän tunsi päätöksensä jälkeen muuttuneensa paremmaksi\nihmiseksi. Taas Jumala muistui mieleen. Ei hän sentään tahtoisi nyt\npyytää Jumalalta apua — sehän olisi halpamaista. Mutta \"Isämeidän\nrukouksen\" hän aikoi lukea. Siitä Jumala kyllä ymmärtäisi hänen\ntarkoituksensa.\n\nMikko Tiukkatuuli luki \"Isämeidän\". Sitten hän jatkoi matkaansa.\n\nPuoliyhdeksän ajoissa illalla tuli Mikko Tiukkatuulen isä\nkaupunginvouti Bechille.\n\n— Olivatko he nähneet Mikkoa heillä tänään?\n\n— Olivat kylläkin. Viiden aikaan iltapäivällä hän oli ollut heillä\npuolen tunnin ajan. Sittemmin emme ole nähneet häntä, eikö hän ole\ntullut kotiin?\n\n— Ei, poika on ollut kotoa poissa koko päivän. Mikko Tiukkatuulen isä\nmeni. Kun hän oli kulkenut kappaleen matkaa katua alaspäin, juoksi joku\nhänen järjestään.\n\n— Anteeksi, herra kamreeri!\n\n— Sinä, Antti!\n\n— Niin, minä — minä tahdoin vaan, minusta tuntui, minä aijon sanoa\nTeille, että Mikko oli minun luonani tänään...\n\n— Niin, poikaseni, minä kuulin sen. Tiedän myöskin, minkä vuoksi.\nRehtori Holst on ollut luonani ja kertonut kaikki.\n\n— Niin — mutta Mikko — hän sanoi — hän pelkäsi kovin...\n\n— Pelkäsikö hän?\n\n— Kyllä, hän pelkäsi kovasti. Ja sitten hän sanoi, ettei uskaltaisi\nmennä kotiin. Taikka oikeastaan hän tahtoi — tahtoi...\n\n— Herran nimessä, mitä hän tahtoi?\n\n— Karata kotoa.\n\nNäytti silta, kuin Mikko Tiukkatuulen isä olisi luullut jotakin\npahempaa; hän huokasi helpotuksesta. Mutta vain hetkiseksi mieli\nkeventyi. Hän kysyi:\n\n— Tiedätkö, minne? Voithan ymmärtää, hyvä Antti, että minun täytyy se\nsaada tietää!\n\n— En. Hän sanoi vaan tahtovansa kävellä johonkin eteläiseen kaupunkiin.\nSieltä hän menisi Amerikan laivaan. Hän sanoi aikovansa kulkea talosta\ntaloon.\n\nOli valoisa toukokuun ilta. Mikko Tiukkatuulen isä seisoi hiukan aikaa\nmiettien.\n\n— Kuuleppas, Antti, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?\n\n— Hyvin kernaasti!\n\n— Mene tilaamaan Olavi ajurilta minulle kaksi hevosta ja ajoneuvot niin\npian kuin suinkin. Pyydä häntä ajamaan heti meille!\n\n— Kyllä!\n\nAntti Bech juoksi. Mikko Tiukkatuulen isä meni kotiin.\n\nHiukkasta myöhemmin seisoi kaksi hevosta kamreerin oven edessä. Toisen\nhevosen rattaille istui hän itse ja toisiin kärryihin asettui hänen\nensimäinen kirjurinsa.\n\n— Nyt, Molstad, sanoi Mikko Tiukkatuulen isä, — ajatte Te pohjoista\ntietä kello 12 asti ja tiedustelette joka talosta ja kaikilta, kutka\nikänä vastaanne sattuvat. Ell'ette saa mitään selvää kello 12, niin\npalatkaa takaisin.\n\nMolstad ajoi. Sitten Mikko Tiukkatuulen isä sanoi hyvästi vaimolleen ja\nmolemmille pikku tytöille, jotka seisoivat ovessa ja itkivät.\n\nRattaanpyörät kolisivat siltarummun poikki.\n\nTunnin matkan päässä eteläisellä maantiellä hän tapasi erään, joka\nluuli nähneensä jonkun. Myöhemmin erään akan. Kyllä hän oli kohdannut\npojan, aivan hiljan.\n\nAjoneuvot pyörivät eteenpäin.\n\nJonkun matkan päässä tuli vastaan heinäkuorma.\n\nMaalaisäijä käveli kuorman vieressä.\n\n— Et suinkaan sinä ole tavannut erästä kaupunkilaispoikaa täällä\ntiellä? Pientä nasikkaa...\n\n— Olen kai, herra kamreeri! Tuolla se poika makaa heinäkuormalla. Se\nnukkui niin makeasti. Nostinhan tuon ylös, kun istui ja itki tuolla\nmaantien vieressä ruikuttaen väsymystä. Ehkä se onkin oma poikanne?\n\n— Niin on.\n\n— Se väitti, tuota noin, ettei hänellä ole kotia, eikä mitään,\nraukalla.\n\nKorkealla heinäkuormalla nukkui Mikko Tiukkatuuli:\n\n— Pyysikö hän päästä ajamaan sinun kanssasi?\n\n— Eikös mitä! Eteenpäinhän se sanoi aikovansa. Siksi aikaa vaan pyysi\nlepäämään heinäkuormalle, kun minä käväisisin siellä niin Seppälässä.\nPalkkioksi tahtoi pidellä hevosta. Kun tulin takaisin, — noin se\nmakasi, nähkääs — ja nukkui. Ja annoinhan minä sen maata!\n\n-- - Seuraavana päivänä tuli rehtori laskentotunnilla luokkaan.\nOpettaja Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili myöskin ja astui\nopettajain paikalle.\n\n— Minun täytyy tunnustaa sinulle, Antti Bech, että me eilen syytimme\nsinua väärin. Toveriesi pitää saada tietää, että et sinä ole\nharjoittanut petosta; me erehdyimme. Omasta puolestani tahdon vielä\nlisätä: olen kovin hyvilläni, koska entinen varma luottamukseni sinuun\ntäten vahvistuu, ett'et sinä voisi ryhtyä tällaisiin kepposiin. Ole\nhyvä, Antti Bech, ja tule tänne!\n\nAntti Bech astui opettajan luo.\n\n— Minä pyydän sinulta anteeksi, koska olen tehnyt sinulle väärin. Anna\nminulle kättä, niin minä tiedän saavani anteeksi!\n\nAntti Bech ojensi kätensä.\n\nRehtori tarttui siihen toisella kädellään, ja toisella hän silitti\nAntin kiharaista päätä.\n\n— Niin, pojat, sanoi rehtori, kun Antti Bech oli mennyt paikalleen, —\nnäyttäkää meille, että te kaikki voitte seurata Antti Bechin esimerkkiä\n— ja pitää kilpenne tahratonna.\n\nOvea lähestyessään sanoi rehtori:\n\n— Mikko, seuraa minua hetkeksi!\n\nMikko Tiukkatuuli meni rehtorin mukana ulos ovesta pitkin käytäviä\nkansliaan.\n\nHän seisoi taas tuossa kapeassa, korkeassa huoneessa, jossa näkyi vaan\ntiukkoja kirjanselkiä seinillä. Rehtori Holst istui ja katseli häntä.\n\nMikko Tiukkatuuli näytti laihalta ja kalpealta.\n\n— No, Mikko! sanoi rehtori — kai sinä olet joka lauantai jäljentänyt\nlaskuesimerkkiä?\n\n— Olen. Joka lauantai.\n\n— Niin kai. Minä olen pyytänyt opettaja Langea opettamaan sinulle\nyksityisesti kahtena tuntina viikossa laskentoa. Koeta tehdä parastasi.\nTutkinto on jo kuukauden päästä.\n\n— Koetan.\n\n— No, kai me nyt olemme yhtä mieltä siitä, ettei enää tapahdu mitään\npetosta, Mikko?\n\n— Kyllä.\n\n— Silloin ei sinun tarvitse kestää sellaista päivää kuin eilinen oli.\nEikö totta, ethän sinä toista sellaista halua?\n\n— En.\n\n— Minä olen puhutellut isääsi, poikaseni. Me olemme siinä uskossa\nmolemmat, että sinusta vielä tulee kunnon mies! Hyvästi, poikaseni!\n\nMikko Tiukkatuuli itki raivoisasti. Rehtori meni ovelle pojan luo ja\nsilitti hänen tukkaansa.\n\nMikko Tiukkatuuli nyyhkytti; rehtori odotti häntä menemään, mutta\npojalla oli jotakin sanottavaa, nyyhkytysten lomassa hän lopulta sai\näänensä kuuluville, hän kumarsi syvään, ojensi kätensä rehtorille ja\nsanoi:\n\n— Pa — aljon — kii — iitoksia!\n\nKotona oli päivällisruokana suuri, punainen häränpaisti, kastiketta,\npuolukkahillaa ja perunoita, — vaikka olikin tuorstai, jolloin muuten\nsyötiin kalaa.\n\n\n\n\nTAPPELUA.\n\n\nMinä en väitä mitään. Minä vaan kysyn, mistä sinä olet saanut minun\nlaskuni — ellet sinä ole jäljentänyt sitä!\n\nNäin Simo Selmer rehenteli koulun pihalla. Antti Bech seisoi hänen\nedessään uhitellen.\n\n— Katsoppas, Simo, se asia ei koske sinua.\n\n— Vai ei. No, arvatenkin on se parasta.\n\n— Sanoppas, mies, mitä sinä sillä tarkoitat? Mikä on parasta? Sitä\njuuri tahtoisin kysyä, ymmärrätkös?\n\nSimo Selmer katseli naureskellen poikajoukkoa. Koko luokka oli\nkerääntynyt heidän ympärilleen.\n\n— Ja minä vastaan, että lienee parasta, ell'ei ollenkaan enää tutki\nkoko juttua.\n\n— Rehtori on sen kyllä tutkinut.\n\n— Sen huomaan.\n\n— Miten niin, huomaat?\n\n— Rehtorin olevan erilaisen.\n\n— Kuinka, erilaisen?\n\n— Noo — olisipa asia koskenut jotakuta meistä, toisista, eikä hänen\nlempipoikaansa, niin kyllä olisi saatu nähdä toista!\n\n— Miten niin, toista?\n\n— Onpa sinulla kyselemistä!\n\nAntti Bech piti nyrkkejään housuntaskuissa, aivan rauhallisena,\nkatsomatta ympärilleen. Hän tuijotti vaan suoraan Simo Selmerin naamaan\nja sanoi:\n\n— Niin, minä kysyn siksi, kunnes sinä vastaat!\n\nSiksi, että sinun täytyy vastata,\n\n— Täytyy — oho!\n\n— Niin juuri — täytyy. Mitä sinä sillä tarkoitit, että olisi saatu\nnähdä toista?\n\n— Minä tarkoitan sitä, mitä tarkoitan. Antti Bech astui nyt ihan hänen\nnenänsä eteen.\n\n— Niin, näetkös, jo riittää. Mutta minä kysyn vielä, luuletko sinä\nminun harjoittaneen petosta?\n\n— Minä en luule mitään. Minä tiedän, että minun laskuni oli sinun\nvihossasi.\n\n— Mutta kun minä sanon — ja rehtori sanoo, — että se on sattuma!\n\n— Niin sanon minä, että se on merkillinen sattuma.\n\n— Miten, merkillinen?\n\n— Hyvin merkillinen.\n\nKoko poikajoukko nauroi. Antti Bech veti toisen nyrkkinsä taskustaan.\n\n— Puhu suusi puhtaaksi ja sano suoraan ajatuksesi.\n\n— Kovinpa sinä pidätkin tärkeänä minun \"ajatustani\", hyvä mies!\n\n— Minä en siedä sinun mutinaasi minun laskuistani kauempaa. Ellet sinä\ntyydy rehtorin selitykseen asiasta, niin et sitä minultakan saa. Tämän\njutun pitää päättyä tähän. Siksi pitää sinun puhua suusi puhtaaksi,\njotta tulee jonkunmoinen päätös.\n\n— Ahaa, sinä vaadit tappelua!\n\n— Niin, se on tarkoitukseni. Minä otan luokan todistajaksi, ell'et sinä\nsuoraan tunnusta rehtorin selitystä täydelliseksi ja hyväksi, niin\ntapaamme toisemme Naularannassa tänään kello 4 ikäpuolella.\n\n— Minä en pelkää tulla.\n\n— Hyvä on!\n\nSamassa pyörähti Antti Bech ympäri ja juoksi poikajoukosta ylös koulun\nportaita. Oli jo soitettu luokkaan.\n\n— Tappelua, pojat!\n\n— Kunnollista sittenkin!\n\n— Kello 4 siis Naularannassa!\n\n— Mutta ainoastaan luokka. Ei muita.\n\n— Selväähän se. Luokka juoksi innokkaana joukossa portaita ylös.\n\n— Kyllä \"Kilvoittelija\" selkäänsä saa, sen takaan.\n\n— No se nyt ei ole varmaa.\n\n— Kyllä sille vaan selkäsauna hyvää tekisi, Simolle. Mitä hänen\ntarvitsee sekaantua toisen asiaan!\n\n— Mutta onko se nyt sitten laitaa!\n\n— Luuletko sinä, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos Antti olisi\ntehnyt petoksen?\n\n— E — en...!\n\nSvenningsen oli raivoissaan luokalla, kun he tulivat niin myöhään\nsisään. Eikä luokan epätarkkuus liioin ollut omiansa lepyttämään häntä\n— kirjelappusia kyhättiin ja kuljetettiin tunnilla —!\n\nJo viime talvena olivat Antti Bech ja Simo Selmer kerran\n\"kunnollisesti\" tapelleet. Aiheena oli ollut Niko Makkaratikku. Sen\nkerran oli Simo Selmer saanut selkäänsä. Kai hän nytkin saanee. Simo\nSelmer oli paksu ja jäykkä, aika vahva. Mutta Antti Bech oli sentään\nluokan vahvin poika. Simo Selmer taas oli täynnä juonia!\n\nNiko Makkaratikun asian laita oli seuraava:\n\nNiko Öien — \"Makkaratikku\" — oli Antti Bechin verivihollinen. Mistä\ntämä vihamielisyys johtui, sitä ei tiedetty; vihamiehiä he vaan olivat.\nEi Antti Bech itsekään olisi kysyttäessä voinut selvittää, mistä se\njohtui. Tosiasia vaan oli, että, jos hän tapasi Niko Makkaratikun\npohjoispuolella kaupunkia, niin tapella piti. Sitä kelpasi katsella,\nkun hän taikka Niko oli jonkun seurassa. Jos he kohtasivat toisensa\nkahden kesken, tarvittiin vaan pari haukkumasanaa ohi mennessä — kuten:\n\n— Odotappas, sinä tolvana! tai: — Vieläkö viimekertainen selkäsauna\nraajoissasi kihelmöi?\n\nKun jompikumpi sattui olemaan joukon mukana, oli asia itsestään selvä;\ntoiset muodostivat kehän, ja nuo kaksi alkoivat tapella.\n\nToisinaan, kun Antti oli luokkatovereineen pohjoispuolella kaupunkia\nhongottelemassa, näkivät he Niko Makkaratikun etäällä äkkiä pujahtavan\nporttikäytävään tai häviävän jostakin kadunkulmasta. Asia oli niin,\nettä Niko säännöllisesti sai selkäänsä. Antti Bechin tapa oli silloin\naina äänekkäästi valittaa tovereilleen, että taas oli hukkaan mennyt\nhyvä tilaisuus saada rökittää Niko Makkaratikkua.\n\nMutta itseksensä hän iloitsi siitä. Ensiksikin, se oli aina hiukan\njännittävää joka kerta, — eihän voinut tietää, mitä temppuja Niko\nMakkaratikku oli oppinut edellisestä kerrasta ja kuinka paljon\nkansakoulutovereja hänellä oli takanaan; toiseksi, siksi — — no niin,\nNiko Makkaratikku oli kasvoiltaan niin kummallisen kalpea, joka kerta\nkun piti ottaa vastaan, ja silmissä niin kummallinen oudoksuvan kysyvä\nkatse, kun hän oli saanut selkäänsä. Kaikki tämä muistutti Antti\nBechille erästä runoa, jonka hän kerran oli lukenut; siinä kerrottiin\nkuinka metsästäjä oli haavoittanut hirveä metsässä ja aikoi leikata\nsiltä kaulan poikki — — hänen oli hyvin vaikea sitä tehdä eläimen\nkatseen vuoksi!\n\nKaikesta huolimatta, Niko Makkaratikku oli ja pysyi vihamiehenä; mikä\nsiihen oli syynä, ei kukaan tiennyt. Antin luokkalaiset ja kansakoulun\npojat pitivät sitä vanhastaan varmana asiana. Se oli kaupunkilaista\nsotakantaa, eikä sitä asiaa kannattanut syvemmältä harkita.\n\n— — Jouluaattona kertoi rouva Bech päivällispöydässä Öien'in eukon\nolleen keittiössä surkeasti valittamassa, kuinka heille tulisi köyhä\nja kurja joulu, sillä mies oli työttömänä; ja rouva Bech oli antanut\nhänelle Antin arkihousut — jotka kyllä olivat eheät ja pitokuntoiset\nvielä. Varsinkin oli huonoa vaatteen puolesta: Niko poika tuskin\nsaattoi menua kouluun risoissansa.\n\nPäästiin kolmanteen joulupäivään, joka lopultakin oli arkipäivä.\n\nLuokan pojat yhtyivät. Antti Bech oli uusissa vaatteissaan,\nliivintaskussa kaksikymmentä viisi äyriä; ne hän oli saanut Fredrik\nsedältä. Tänään se oli uhrattava kakkuihin.\n\nNyt Otar Ingebrigtsen toi sellaisen mieliä kiihoittavan uutisen,\nettä kansakoulun poikien lumilinna alhaalla \"Pitkässä Satamassa\" oli\nsuurempi kuin heidän luokkalaistensa Bechin pihalla.\n\nKoko joukko ryntäsi pohjoista kohti. Aivan oikein: Pitkässä Satamassa\nkansakoululaisten linnoitus oli kohonnut hävyttömän korkeaksi! Se oli\njäästä ja lukuisista nyrkeistä tullut likaisen kiiltäväksi; tosiaankin,\nsitä ei voisi valloittaa. Kansakoulun pojat vilisivät sen kimpussa.\n\nVitkaan luokka lähestyi, kerääntyen puoliympyrään lähelle linnoitusta.\n\nPari hyökkäävää poikaa vastakkaisilta puolilta alkoi syytää\nhaukkumasanoja ja vaatia tappeluun. Antti Bech seisoi alallaan ja\nkuunteli. Äkkiä Simo Selmer ja pari muuta alkoi pökkiä häntä kylkeen:\n\n— Antti! tuolla on Makkaratikku! Etkö näe'? Karkaa kimppuun!\n\nMatta Antti ei liikahtanut. Silloin toisetkin alkoivat huutaa:\n\n— Kuules, Niko! Etkö sinä aijokaan pamppua paukuttaa tänä jouluna?\nTässä seisoo Antti Bech ja pelkää sinua!\n\n— Pelkää! huusi Antti; kierippäs tänne, Makkara!\n\nNiko ei hievahtanut, likisteli vaan lunta linnoituksen muuriin, eikä\nnähtävästi välittänyt hyökkäämisestä, vaikka hänen puoluelaisensa\närsyttivät ja kehoittivat, Antin siirtyessä yhä lähemmäksi. Silloin\nAntti äkkiä tokaisi:\n\n— Makkaratikku pelkää turmelevansa uudet housunsa, — sillä ne hän on\nperinyt minulta.\n\nKaikki pojat nauroivat; tunsivathan he Antti Bechin housut. Mutta siinä\ntuokiossa oli Niko Makkaratikku Antti Bechin kimpussa ja läimäytti\nhäntä nyrkillään nenän alle, niin että Antti kaatui taaksepäin, ja\nverta syöksyi nenästä. Niko mukiloi ihan silmittömässä raivossa,\njoten Antti tointui vasta kun Niko istui hänen päällänsä, vimmatusti\nnyrkillänsä pehmittäen hänen kasvojaan.\n\nKaikki tuntevat, miten tappelussa aivan äkkiä voi tulla pysäys, josta\nvaan nuo kaksi tietävät. Nikon kuuma hengitys tunki ihan Antin veriseen\nnenään; hän lakkasi lyömästä, ja molemmat huohottivat.\n\nJuuri silloin huomasi Antti, että hän olisi voinut pyöräyttää Nikon\npois päältänsä, päästä itse päällepäin ja antaa runsaasti takaisin;\nsillä hän näki, että Makkaratikku itki vimmoissaan ja oli melkein\ntajuttomana. Mutta hän pysyi alallaan, irroitti toisen kätensä ja sai\nsen liivintaskuunsa, josta otti hyppysiinsä viisikolmattaäyrisen.\n\n— Lakkaa jo, hölmö!\n\nJa Makkaratikku hellitti. Antti pujotti salaa kaksikymmentäviisi\näyriä Makkaratikun kouraan, ja sitten he pysyttelivät hiljaa, toinen\nalla, toinen päällä. Yht'äkkiä pyöräytti Antti Nikon pois päältään ja\nnousi ylös. Toiset huusivat yhtä ja toista, mutta Makkaratikku juoksi\ntiehensä, ja Antti pesi lumella veren pois nenästään. Hän ei puhunut\nmitään. Sen kerran perästä ei hän koskaan tapellut Niko Makkaratikun\nkanssa.\n\nTämä juttu kahdestakymmenestä viidestä äyristä tuli jollain lailla\npoikien korviin.\n\nSimo Selmer kirjoitti kerran tunnilla kirjelipun ja lähetti sen Ville\nGabrielsenille; siinä hän kertoi, että Antti Bech oli 25 äyrillä\nostanut itsensä vapaaksi selkäsaunasta Niko Makkaratikulta. Tämä lappu\njoutui Antti Bechin käsiin, ja siitä oli seurauksena Antti Bechin ja\nSimo Selmerin tappelu Naularannassa.\n\nTämä oli tapahtunut edellisenä talvena. Silloin juuri \"kilvoittelija\"\nsai selkäänsä; mutta siitä oli nyt jo puolitoista vuotta; siinä ajassa\nolivat asianhaarat paljon ehtineet muuttua.\n\n-- - Puolineljältä kerääntyi suuri poikajoukko Naularantaan. Siellä\noli mahdottoman suuri lankkuaidalla ympäröitty ala, jonkinmoinen\npiha, jossa oli puulattia erään kauppaliikkeen kahden varastohuoneen\nvälillä. Varastohuoneiden seinustalla oli kaksinkertainen rivi tyhjiä\ntynnyreitä. Näille istuttiin neuvottelemaan, nuijien saappaankoroilla\ntyhjiä tynnyreitä, jotta ne kumisivat. Aituuksen toisesta päästä johti\nvenesilta alas rantaan. Sillalla Söyrinki Miehentappaja ja muutamat\nmuut puuhasivat pyydysvehkeineen ja syöttineen. He onkivat rapuja,\nodottaissaan.\n\nKaikki satamat olivat mukavia kokouspaikkoja pojille tähän\nvuodenaikaan, ne kun olivat autioina melkein kaikki. Ja varsinkin tämä\nNaulasatama, sillä se oli etäisin, kaupungin eteläisimmässä kolkassa.\nJa Naulasataman kaitsija, Hans Bentsen, oli harvinaisen hauska mies.\n\nVihdoin tuli Simo Selmer Otar Ingebringtsenin kanssa. Hän oli hiukan\nkalpea; mutta tahtoi näyttää kuin ei olisi millänsäkään koko asiasta,\nistui tynnyrille, puheli ja nauroi. Kun Söyrinki Miehentappaja ja\nmuut pojat sillalla kuulivat Simo Selmerin tulleen, jättivät he\nravunpyydystämisen ja astelivat toisten luo.\n\nKaukaa kaupungista kuului kirkontornin kellon lyönti. Se löi neljä.\n\nJuuri silloin saapui Antti Bech. Hänen mukanansa oli Mikko Tiukkatuuli.\n\n— Onpa se merkillistä, kuinka nuo kaksi aina roikkuvat yhdessä! sanoi\nMatti Johnsgaard Ville Gabrielsenille.\n\n— Etkö ole huomannut, — sanoi Ville Gabrielsen — että Antti Bech on\nviime aikoina auttanut Mikko Tiukkatuulta kirjoituksissa?\n\n— Niin, sitähän minäkin...\n\nAntti Bech astui suoraan sen tynnyrin luo, jolla Simo Selmer istui ja\npotki kantapäillään.\n\n— Viimeisen kerran minä vaadin sinua sanomaan, — väitätkö sinä minun\npettäneen?\n\n— En ole mitään sanonut. Enkä tahdo mitään väittää.\n\n— Tuollaista roskapuhetta, ett'et sinä muka ole mitään sanonut, ei\nhyväksytä. Minä kysyn...\n\n— Pidä kitasi kysymyksinesi! huusi Simo Selmer, hypäten alas\ntynnyriltä; samassa hän töykkäsi Antti Bechiä vatsaan.\n\nAntti astui taaksepäin. Hän keitti takin yltään ja seisoi valmiina\npaitahihasillaan. Pojat kerääntyivät tiheään piiriin heidän ympärilleen.\n\n— Nyt saat hyökätä! sanoi Antti. Mutta Ville Gabrielsen astui esiin\njoukosta ja sanoi juhlallisesti:\n\n— Ensin on sovittava, ettei saa kampata, eikä panna jalkaa eteen, eikä\npuskea.\n\n— Niin, sanoi Matti Johnsgaard, joka asettui Villen viereen — ja kun\npainitte, niin pitää vaihtaa altaheittoa ja päältäheittoa!\n\n— Ei, — kumpi ensin puolensa pitää! huusi Otar Ingebrigtsen.\n\n— Niin minustakin! myönsi pari muuta. Antti ja Simo tähystivät\ntoisiaan, nyrkit puristettuina, muiden luistellessa altaheitosta ja\npäältäheitosta. Aina vähä väliin kuului Ville Gabrielsenin huuto:\n\n— Järjestystä pitää noudattaa! Järjestystä pitää noudattaa!\n\n— Se on tietty, mutta altaheitto ja päältäheitto....\n\n— Nyt voitte alkaa! Imusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki\npiiriin ympärille. Tietysti pitää järjestystä noudattaa, petosta ei\nhyväksytä. Kas — niin, hiukan taaksepäin — noin. Nyt minä lasken\nkolmeen:\n\n— Yks, kaks, kolm...\n\n— Ei, ei, odotappas, poika! Mikko Tiukkatuuli syöksyi esiin, — Simolla\non kivi nyrkissä! Hyväksytäänkö sitä?\n\nTulipunaisena Simo Selmerin täytyi pudottaa pyöreä kivi kumpaisestakin\nkourastaan.\n\n— Yks, kaks, kolme!\n\nHe syöksyivät toistensa kimppuun. Simo Selmer, pää alhaalla käsivarsien\nvälissä, ja nyrkit kävivät kuin höyryveneen propelli. Mutta Antti\nBech iski nyrkillään altapäin keskelle toisen naamaa. Se oli _hänen_\ntemppunsa! He olivat harjaantuneita miehiä kumpikin, ja tappelu kävi\nyhä tulisemmaksi; oikealla kädellä he löivät ja vasemmalla puolustivat\nitseään. Kumpikaan ei päässyt antamaan toiselle sukkelata nenä-iskua.\nKiihkoissaan he pyörivät ympäri, jotta poikien piirin piti siirtyä\npaikasta paikkaan.\n\nÄkkiä Antti Bech kompastui taaksepäin. Salaman nopeudella oli Simo\nSelmer hänen niskassaan.\n\n— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi eräs ääni. Se oli Mikko Tiukkatuulen;\nhän juoksi kiskomaan Simoa pois. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt\npäästä kiinni, oli Otar Ingebrigtsen tarttunut takaa hänen takkiinsa:\n\n— Aiotko sinä auttaa? Hölmö!\n\n— Sitä ei hyväksytä, hän vaan luisui, huusi Mikko Tiukkatuuli\nvimmoissaan, riisti itsensä irti, tahtoen syöstä väliin. Silloin\nOtar Ingebrigtsen ja Wille Gabrielsen kävivät häneen käsiksi; Matti\nJohnsgaard meni väliin...\n\nVain hetkisen Simo oli Antin päällä. Tämä pääsi kääntymään ympäri, ja\nnyt hän istui itse hajareisin Simon vatsan päällä.\n\nMutta äkkiä oli rymäkkä heidän ympärillään muuttunut niin raivoisaksi,\nettei kukaan katsellut, kuinka he asettuivat, — senpäiväistä kiistaa,\nhuutoa ja tyrkkimistä, ja lopulta yltyi koko joukko raivoisasti\ntappelemaan, toiset huitoivat, toiset heittelivät nurin, muutamat\npainivat parittain, toiset taas joukossa, mellakan keskellä; toisien\njaloissa loikoivat Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja,\nulvoen ja kirkuen, ja purivat toisia kinttuihin, eivätkä päässeet pois\n— yli kaiken mellakan kuului Ville Gabrielsenin alituinen huuto:\n\n— Järjestystä pitää noudattaa! samalla kun hän ja Matti Johnsgaard\nvaihtoivat lyöntejä...\n\n— Hoi, hoi, heretkää, pojat! Mitä, mitä mekkalaa tämä on?\n\nHans Bentsen, sataman kaitsija, saapui paikalle. Hän yritti tunkeutua\npoikajoukkoon, hän huusi ja uhkasi; ei kukaan huolinut, ei yksikään\nkuullut. Hans Bentsen hirmustui, juoksi kadulle ja palasi hetken\nkuluttua tuoden mukanaan pari, kolme miestä.\n\nHiljaisuus tuli yht'äkkiä. Kaikki pojat päästivät toinen toisensa\nhengästyneinä, jotkut verissään, toiset hiukan valitellen, toinen\npiteli nenäänsä, toinen sivuansa... ja joukon jaloista ryömivät\nylös Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja. He olivat\nkurjannäköisiä. Söyrinki itkeä jollotti pidellen vatsaansa; Mikko\nTiukkatuulen nenästä vuoti verta oikeenaan, oikean silmänsä yläpuolelle\noli hän saanut tummanpunaisen merkin.\n\nMutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät.\n\nYhdellä niistä miehistä, jotka Hans Bentsen oli tuonut kadulta, oli\nkeltainen raita lakissa. Hänet kyllä tunnettiin.\n\nPoliisi Loe.\n\n— Olette parempain ihmisten lapsia, ja pidätte tuollaista elämää! sanoi\npoliisi Loe, — jotta kuuluu ympäri kaupunkia! Hävetkää toki!\n\nPoliisi katseli joukkoa, otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti pari\nnimeä.\n\n— Teidän ei tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simo Selmer, sanoi\nAntti Bech astuen poliisin eteen.\n\n— Me olemme tapelleet.\n\n— Ja sinäkin, itse kaupunginvoudin poika! Etkö sinä häpeäkään? sanoi\nvanha Loe ravistaen päätään.\n\n— Ilmoittakaa te vaan minut, niin.....\n\n— Mitä vielä! Kaikki tyyni te kuulutte samaan sakkiin! Pötkikää ulos\ntäältä ja nyt heti! Parempain ihmisten lapsia!\n\nPoliisi Loe ajoi joukon edellään kadulle.\n\n— Kappaleen matkaa kuljettuaan tapasi joukko opettaja Svenningsenin\nkadulla. Koko viides luokka poliisin hoteissa!\n\n— Hyvät ihmiset! Mitä tämä merkitsee?\n\nKaikki pojat pysähtyivät lakki kourassa. Mutta Loe marssi esiin, teki\nkunniaa ja ilmoitti koko asian:\n\n— Luulen olevan kylliksi, jos vaan koulun asianomaiset saavat tämän\ntietää, sanoi Loe, sormi keltaraitaisen lakin rajassa.\n\n— Kiitos, kiitos, hyvä Loe, se kyllä riittää!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Mikko Tiukkatuuli saapui kotiin, herätti hänen turvonnut nenänsä ja\nsinipunainen merkki oikean silmän päällä kaikkein kauhun. Ja lopulta\nhänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se oli rumaa ja kamalaa\nkaikki tyyni, mutta isä nauroi partaansa:\n\n— Niin, näetkös, poikaseni, sanoi isä — tämän selkäsaunan on sinulle\nkohtalo lähettänyt. Nyt sinä voit paremmalla omallatunnolla pitää\nhyvänäsi rehtorin ja minunkin anteeksiantoni!\n\n— Niin! sanoi Mikko Tiukkatuuli hiukan juhlallisesti, katsoen isäänsä\nvakavasti suurilla silmillä — tai oikeammin yhdellä suurella ja yhdellä\npienellä, sillä oikea silmä oli käynyt jotensakin pieneksi tuon\nsinipunervan merkin alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä piti rehtori toisella tunnilla ankaran nuhdesaarnan\n\"koulun häpeästä\", \"poliisit niskassa\", \"elämöimisestä kaupungilla\"\nj.n.e.\n\n— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa 2-3.\n\nSvenning oli kannellut! No, hän oli kerrassaan halpamainen! Aina!\n\nKun Svenningsen tuli saksankielen tunnille kello 12, oli luokka tehnyt\nsuuremmoisen päätöksen, yksimielisesti. Ja jos joku pettäisi, niin\nsille annettaisiin sellainen selkäsauna, että hän tietäisi saaneensa.\nAate oli Simo Selmerin, ja Antti Bech oli heti innokkaasti kannattanut\nsitä. He olivat hyviä ystäviä jälleen, tietysti! Sovittu oli sovittu...\nKaikki luokkalaiset olivat taas ystävyksiä!\n\nSvenningsen tervehti niinkuin ennenkin. Luokka nousi seisomaan, kaikki\nolivat synkän ja tyytymättömän näköisiä.\n\nSvenningsen alkoi kuulustella. Kukin koetti olla happaman näköinen,\nvastaten lyhyesti, toinen toisensa perään.\n\nSvenningsen ei näyttänyt olevan tietävinäänkään. Hän rupesi tapansa\nmukaan latelemaan sukkeluuksia, tekemään pilkkaa, ensin Söyrinki\nMiehentappajasta ja sitten Hannes Otterbechista. Ei kukaan nauranut.\nKaikki olivat synkkiä ja jöröjä naamaltaan. Ei sittenkään naurettu,\nvaikka pikku Söyrinki kaikessa yksinkertaisuudessaan käänsi:\n\n\"Die Schweisstropfen traten vor seine Stirn\" lauseella:\n\n— Sveitsiläisioukot astuivat tähtensä luo.\n\nSvenningsen sai tästä vettä myllyynsä, nauroi ja pilkkasi. Mutta pojat\neivät hymähtäneetkään. Pari ei voinut olla nauramatta, mutta he pitivät\nnenäliinaa suunsa edessä, ettei sitä huomattaisi.\n\nHe saattoivat hyvin huomata, että Svenningsen oli ihan raivostua tunnin\nlopulla.\n\nKello 2 tuli opettaja Svenningsen luokkaan, valvomaan jälki-istuntoa.\n\nSiellä ei ollut sieluakaan. Svenningsen etsi ylhäältä ja alhaalta,\nkoulun pihasta ja voimistelusalista. Ne nulikat olivat luultavasti\nmenneet kotiin!\n\nTäydessä raivossa hän kiskasi takin ylleen ja meni pois. Koulun portti\nläjähti, kun hän lähti.\n\nSamassa syöksyi koko poikajoukko meluten sisään. Ja se jälki-istunto\nvietettiin ilolla ja riemulla kaikin tavoin. Jotkut käyttivät\ntilaisuutta hyväkseen, onkien etevimpien neuvoja laskentoesimerkkeihin\nja latinankirjoitukseen; toiset kurkistivat opettajain pöytälaatikkoon\nja tarkastivat, päiväkirjaa. Useimmat toivat lakkinsa käytävästä,\nasettivat ne riviin seinälle ja heittivät pallolla niihin. Matti\nJohnsgaardilla oli pallo mukana.\n\nKun kello oli kolme, pukivat he ylleen sillä aikaa kun Hans Otterbech\nlähetettiin rehtorin luo kysymään:\n\n— Joko saisi mennä?\n\nRehtori seurasi Hans Otterbechia vallan vihoissaan:\n\n— Mutta hyvät pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?\n\n— Ei, ei kukaan ollut nähnytkään herra Svenningseniä.\n\n— Hm! Sepä kummallista. Te olette siis istuneet ihan yksin?\n\n— Olemme.\n\nSeuraavana päivänä ei ollut saksaa. Mutta Svenningsen tuli kumminkin\nensimäisellä tunnilla, joka oli lehtori Sömmen' norjankielen-tunti,\nsuurella kiireellä luokkaan tulipunaisena kasvoiltaan.\n\n— Anteeksi, herra lehtori, että häiritsen hetkisen! Minun täytyy saada\ntietää teiltä, pojat, minne te jouduitte eilen?\n\n— Vastatkaa heti! Täällä minun piti odottaa teitä, luokka oli tyhjä!\n\nSimo Selmer nousi:\n\n— Ehkä opettaja tarkoittaa: juuri silloin kun kello löi kaksi?\n\n— Niin, niin, luonnollisesti.\n\n— Jaa, silloin me olimme menneet hetkiseksi pihalle.\n\n— Lorua, katsoinhan minä pihallekin!\n\n— Ei — vaan pihalle minä tarkoitan!\n\nLehtori Sömme, joka ei ollut asian perillä, nauroi ääneen. Mutta\nSvenningsen heitti häneen raivoisan katseen:\n\n— Olitteko te — siellä sisällä kaikki tyyni? Koko luokka?\n\nSimo Selmer katseli kysyen poikia:\n\n— En tiedä, kyllähän siellä oli hyvin monta...\n\nRehtori ei ollut hyvillään; hän puri huultaan;\n\n— No, nyt voitte mennä.\n\n— Minä olin siellä! nousi Antti sanomaan.\n\n— Ja minä!\n\n— Ja minä!\n\n— Ja minä!\n\nNämä huudot seurasivat toisiaan kuin pyssynsuusta laukaukset; toinen\ntoisensa perään nousivat kaikki ylös sanoen:\n\n— Ja minä! kunnes kaikki 25 poikaa seisoi rivi riviltä pystyssä.\n\nLehtori Sömme huomasi tietysti olevan jotakin tekeillä; mutta hänen\npiti niistää nenäänsä, kääntyneenä isoon tauluun, kovalla pärinällä —\nkolme — neljä kertaa.\n\nSvenningsen katseli hetkisen seisovaa luokkaa.\n\nSitten hän kumarsi äkkiä lehtori Sömmen selälle:\n\n— Anteeksi, ja kiirehti ulos.\n\nVähitellen pojat istuivat jälleen. Pojat hymähtelivät salaisesta\nvoitonriemusta. Mikko Tiukkatuuli oli kouluun tullessansa sattumalta\nkuullut rehtorin ja Svenningsenin vaihtavan muutamia sanoja keskenänsä.\nRehtori oli ollut hyvin tyytymätön. Pari sanaa, niinkuin \"hullusti —\nminä menen kello kolme luokkaan ja siellä ovat pojat ihan itseksensä!\"\nj.n.e. kertoi Mikko Tiukkatuuli tovereilleen todisteeksi, että kosto\noli täydellisesti onnistunut.\n\nNuhteita rehtorilta — ei vähäistä mitään!\n\n\n\n\nTUTKINTO.\n\n\nAjatelkaas, pojat, tutkintoa! Nyt on vaan neljätoista päivää jäljellä!\n\n— Hyvät ihmiset, miten tästä nyt selviää? Tutkinto ihan nokan edessä!\n\n— Emme koskaan pääse tutkintoon tällä tavalla!\n\nTutkinto, tutkinto! Lukeminen kävi hengen asiaksi näinä helteisinä\nkesäkuun päivinä, kun kuuma tutkinto uhkasi yhtäältä ja 20 asteen\nlämpö paahtoi akkunasta toisaalta, kilvassa tehden olon tukahuttavan\nraskaaksi! Raivoisasti päntättiin päähän läksyjä, takapajulla\noltiin ja eteenpäin piti päästä kaikin mokomin--! Paitsi rehtorin\naineessa, historiassa, jossa juuri oli päästy kirjan loppuun kesäkuun\nensimmäiseen päivään, joten lopputunnit saatiin käyttää levolliseen\nkertaukseen ja jälkikatsaukseen — ilman varsinaisia läksyjä.\n\nPahin kaikista oli Svenningsen. Vihainen hän oli ollut viime aikoina\njärjestään — sehän oli luonnollista, — ja nyt hän antoi kieliopista\nja lukukirjasta virstan pituisia läksyjä joka tunti. Saksan tunnilla\nkävi aina rajuilma, Svenningsen jyrisi, \"tutkinto\" salamoi ilmassa,\nja pari — kolme alipenkeillä itki aina hereästi. Arvolauseita tuli\nkuin rakeita, viitosia ja kuutosia, ja lopuksi saatiin sellainen läksy\ntoiseksi kertaa, ettei siitä tullut loppuakaan.\n\nOtar Ingebrigtsen sai kestää äänetönnä ja sisuissaan, eräänä päivänä,\nkovakouraisen tukkapöllön. Svenningsen päätti tunnin antamalla\nseitsemän sivua kielioppia, joista oli viisi pitkää kappaletta\nulkoa luettava — ja Otar kauhistui niin, että hän, unohtaen kaikki\nympärillään, huusi ääneen istuessaan:\n\nHän on aivan hullu, hän!\n\nSvenningsen syöksyi sanatonna hänen kimppuunsa. Ja niin rajattomasti\noli Otar Ingebrigtsen kauhistunut omia sanojaan, että hän unohti huutaa\n— ainoa vastakeino Svenningin selkäsaunoille — vaikka hän jälkeenpäin\nnäytti aikamoista hiustukkoa, jonka hän oli kerännyt lattialta.\n\n— Anna se Svenningille voitonmerkiksi! neuvoi Simo Selmer.\n\nSurkein oli Miehentappajan kohtalo näinä päivinä. Vaikeata hänen aina\noli ollut pysyä muiden tasalla, mutta nyt nämä luonnottomat läksyt\npäivän jokaiseen kuuteen tuntiin, tässä suunnattomassa pikamarssissa\ntiedon kirjavan moninaisuuden kautta, saattoivat hänet aivan\npyörälle, ja hän unohti senkin vähän, minkä tiesi, kun tutkintoa vaan\nmainittiinkin. Eikä Svenningsen armahtanut. Söyrinki Miehentappaja\njollotti ja valitti, mutta Svenning tahtoi vaan ilmoittaa, ettei\ntutkinto tullut suoritettua kyyneltulvalla; hän tahtoi neuvoa Söyrinkiä\nmenemään kaupungin vesimyllyn palvelukseen tänä suuren kuivuuden aikana\n— ennen kuin hän uppoaisi tutkintoihin ja jäisi istumaan luokallensa\nvielä koko vuodeksi!\n\nJa Miehentappaja taisteli, liina nenän edessä, itku kurkussa; oli\nkerrassaan mahdotonta oppia \"Angst, Axt, Bank, Braut...\" puhumattakaan\ntaivutuksen säännöistä!\n\nKoulun pihalla, välitunneilla, olivat pojat vallan hiljaisia. Mutta\neräänä päivänä Matti Johnsgaard selitti, ettei tämä nyt sentään — niin\nvaikeaa kuin olikin — hengen asia ollut!\n\nJa Paavo Gundersen kertoi, ettei nyt ollut kysymyksessä keskikoulun\npäästötutkinto, eikä ylioppilastutkintokaan, niin vähät siitä — kunhan\nvaan läpäsee...!\n\nMutta tämä ei lohduttanut Söyrinkiä. Hän uhkasi juosta järveen, ja ehkä\nolisi sen tehnytkin, ellei Antti Bech olisi rohkaissut häntä, luvaten\nauttaa kuiskauksella suullisissa tutkinnoissa ja — jos sopisi —\nlippusella kirjallisissa kokeissa.\n\nTämä oli Söyrinki Miehentappajan ainoa pelastuksen toivo.\n\nMikko Tiukkatuuli oli kaiken tämän ohessa hyvin ihmeissään, kun ei\ntutkinto tuntunut häntä ollenkaan peloittavan.\n\nEikä hän uskaltanut myöntää itselleen, että hän oikeastaan iloitsi sen\ntulosta!\n\nEi hän missään aineessa jäisi. Opettaja Lange oli niin hyvin ohjannut\nhäntä matematiikassa, että siitä hän kyllä selviäisi. Ja toiset aineet\npiti hänen voida suorittaa jotakuinkin — reppuja ei hän ainakaan saisi!\nYhdessä aineessa hän tiesi olevansa niin varma, että siinä piti tulla\nykkönen. Rehtorilta historiassa. Ja rehtori Holstin ykkösellä uskoi\nhän olevan voimaa pelastaa hänet, vaikka saisikin pelkkiä kolmosia ja\nnelosia toisissa aineissa. Ja sitten, tutkintoon päättyisi lukuvuosi,\nsitä seuraisi pitkän pitkä kesäloma ja sen jälkeen tulisi \"uusi\nlukuvuosi\", uusi luokka ja uusi elämä kaikin puolin, sekä ulkonaisesti,\nettä sisällisesti! Tämän viimeisen vuoden synnit olivat jätettävät\nja pois pyyhittävät. Sen hän kyllä tiesi, ettei voinut välttää tuota\nonnetonta arvosanaa ahkeruudessa ja tarkkuudessa, ja ehkä vielä\nkäytöksessäkin tänä vuonna — — lukukausitodistuksessa, mutta tutkinto\nitsessään oli jännittävä, — ja sitä paitsi oli vaan yhtä ainetta\npäivässä ja kesäloma pian odotettavissa.\n\nPäähän pänttäys oli täydessä vauhdissa luokalla. Joka aamu kertoi\nyksi ja toinen: päässyt 30 sivua historiaa! Lukenut norjankielen koko\nkieliopin! Kerronnat ihmisestä yksikavioisiin! j.n.e. Muutamat pojat\nlukivat joukkueissa ulkona kaupungin puistossa — pänttäsivät päähänsä\nja kuulustivat toisiltaan. Söyrinki Miehentappaja oli kaksi tuntia\npäivässä Antti Bechin luona ja sai luettua matematiikan ja saksan.\n\nMutta Mikko Tiukkatuuli ei voinut lukea sillä lailla. Hän koetti pari\nkertaa mennä toisten mukaan kaupungille; istui hän kerran yksinäänkin\nNessin puutarhassa. Mutta kaikki tämä häiritsi häntä. Varsinkin\ntoiset pojat. Ja yksinkin ollessa oli vaikea pitää ajatuksia koossa.\nMehiläinen, tuulen suhina koivujen latvoissa ja koko ulkona olo teki\nhänet hajamieliseksi; ei se sopinut. Lukea piti neljän seinän suojassa,\nsillä sieltä olivat kirjat kotoisin; ulkona voi huvitella loma-aikoina,\nvapaana ollessa, leikkiessä...\n\nJa niin hän istui kaiket päivät huoneessaan lukien ja muistiinsa\npainaen aineen toisensa jälkeen; hän pani merkille joka päivä, mitä\noli lukenut, laski miten paljon oli jäljellä. Hän kulki katseellaan\nkuin Stanley läpi mustain mantereen, lujasti ja varmasti työskennellen,\nedistyen päivän matkan toisensa perästä. Se otti kovalle monta kertaa;\nhän oli kovin tottumaton tällaiseen lukemiseen, — ja ulkona paistoi\naurinko...!\n\nKaikki tunsivat suurta helpoitusta, itse Söyrinki Miehentappajakin,\nkun rehtori viimein eräänä päivänä toi tutkintojen järjestysluettelon,\nkoko ohjelman painettuna, suulliset ja kirjalliset kuulustelut kaikilla\nluokilla, ylemmistä luokista alempiin luokkiin saakka, joilla, viimeksi\nmainituilla, oli pari viatonta ainetta, \"lukemista\", \"laskentoa\" ja\n\"uskontoa\" tutkinnon viimeisinä päivinä.\n\nHelpoitus se oli, sillä nyt tiedettiin, mihin oli ryhdyttävä, jotta\noltaisiin valmiina, kun alettaisiin, mikä aine tuli ensin ja oli siis\nensiksi luettava — j.n.e.\n\nTämä tuli maantieto-tunnilla, ja kun paksu Wiers viittasi kädellään\njäähyväiset rehtorille — Wiersin paksuus teki nousemisen vaikeaksi,\nmutta hän oli niin hyvä ja vanha, että kädenliike oli rehtorin ja\nkaikkein muidenkin mielestä ihan kylliksi — alettiin kovasti rapistella\npainettuja papereita, ja pojat sohisivat ja mutisivat ohjelmia\nlukiessaan, jotta paksu Wiers lopulta läimäytti kämmäkkänsä pöytään:\n\n— Panetteko pois ne lappusenne, vai! Ja lakatkaa rapistelemasta heti\npaikalla!\n\n— Niin, mutta nämä ovat tutkinto-ohjelmia! sanottiin rukoilevasti.\n\n— Ei auta. Mitä muita kaupunkia Espanjassa on, poika?\n\nMatti Johnsgaardia kuulusteltiin; rehtorin tultua luokkaan käytti poika\nhyväksensä tätä keskeytystä ja sai kuiskaamalla lisätietoja ensimäisen\npenkin pojilta.\n\n— Vaneleia.\n\n— Mitä — mitä lajia?\n\n— Ei — Valencia!\n\n— Tunnetko sinä Valencian, poika? Siellä ollaan appelsiineilla\nlumipallosilla. Etkö sinä tiedä, mitä Valencialaiset tekivät\nvuonna 1811, kun ei heillä enää ollut kanuunankuulia, ammutakseen\nranskalaisia? Niin, ystäväni, he vasta olivat poikia! He latasivat\nkanuunansa appelsiineilla, sen he tekivät, mädänneillä ja raaoilla\n— joten ne räiskyivät Ranskalaisten silmille ja kirvelivät niitä\naikalailla. Eräs espanjalainen merimies kertoi minulle kerran,\nettä yksi appelsiini lensi suoraa päätä Napoleonin kitaan, hänen\ntöllistellessään — sinkosi samaa tietä mahaan asti ja jäi sinne, kunnes\nNapoleon kuoli siitä St. Helenan saarella. Uskotko sinä, Matti, sitä\njuttua?\n\n— No, en!\n\n— En minäkään. Ensiksikin siitä syystä, ettei keisari Napoleon koskaan\ntöllistellyt, ja toiseksi hän ei koskaan ole ollutkaan Valencian\nedustalla. Se lienee siis valhetta. Mikä on Valencian vientitavara?\n\n— Appelsiinit.'\n\n— No, se oli helppo sanoa. Muita Espanjan kaupunkia!\n\nMatti Johnsgaard ei tiennyt mitään enää, eikä uskaltanut tokaista\nsitä, mitä hän näki Simo Selmerin huulien sanovan. Hän ei sitä oikein\ntajunnut ja pelkäsi tulevan jotakin hullua!\n\n— Kuinka sinunkin, mies, tutkinnossa käy?\n\n— Minä en ole vielä ennättänyt kerrata maantietoa, änkytti Matti.\n\n— Mutta tämänpäiväinen läksy olisi ollut ennätettävä, hölmö!\n\n— Mutta meillä on niin sikamaisen paljon maantietoa tänä vuonna,\nsanottiin alapenkeillä.\n\n— Niin, lisäsi joku, — ei sitä voi lukeakaan kaikkea.\n\n— Niinkö sinä, Otar rukka, luulet, ett'et voi sitä lukea?\n\n— Mahdotonta! Emmekö saisi jättää jotakin?\n\n— Niin, juuri, emmekö saisi jättää jotakin! huudettiin.\n\n— Kyllä, minun puolestani, hyvät pojat! Niin paljon kuin vaan tahdotte.\n\n— Niin!\n\n— Mutta silloin saatte viitosia.\n\n— Silloin — niin! Höö!\n\n— Yhden kohdan voisi opettaja, minun mielestäni, jättää pois, sanoi\nAntti Bech.\n\n— Mikä kohta se olisi?\n\n— Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot.\n\n— Oletko sinä hullu, Bech parka! Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot!\nLuuletko sinä, että ne voidaan jättää lukuunottamatta! No, sepä vasta\nolisi! Miksi emme yhtä hyvin voisi syrjäyttää Euroopan valtioita?\nNe eivät useinkaan ole niin tärkeitä kuin ovat olevinaan — Ranska\nministerikiistoineen, eikä liioin Saksakaan sen jälkeen kun Bismarck\novesta ajettiin, eivätkä muutkaan. Vai Pohjois-Amerikan valtiot!\nOdotahan, Bech ystäväiseni, ennen kuin aavistatkaan, on niistä\nvaikeampi selviytyä kuin kaikista Euroopan ja Aasian valtioista\nyhteensä! Vai jättää!\n\n— Mutta ne ovat niin vaikeita!\n\n— Vaikeitako? Saatat olla oikeassa, samaa mieltä ovat muutkin, niinkuin\ntuo Salisbury veitikka Englannissa ja Espanjalaiset, Mutta ei niistä\nsentään auta eroon pyrkiä, luulen minä.\n\n— Voimmehan suorittaa ne ensi vuonna!\n\n— Antakaa niiden jäädä! Jätetään! Jätetään! huusi koko luokka.\n\n— Meillä on niin kauhean paljon vielä luettavaa tutkintoon!\n\n— Oletteko mielettömiä, pojat! Minä kyllä sanon teille, mitä teidän on\ntehtävä.\n\n— Sanokaa! Sanokaa jotakin!\n\n— Kysykää niiltä toisilta miekkosilta, siltä, joka teillä on saksassa,\nja latinassa, ja raamatunhistorian opettajalta, kysykää heiltä, eivätkö\nhe voi hiukan hellittää — kun teillä on niin paljon maantiedettä\nopittavaa! Kysykää, niin saatte kuulla, mitä he sanovat!\n\nTyytymätöntä mutinaa.\n\n— Ja luuletteko hyötyvänne saksankielen ja raamatunhistorian\noppimisesta ja kaiken maailman asioista, ennenkuin tunnette tämän\nmaailman itsensä. Ensin maantiede, pojat, ja sitte muut. Ensin täytyy\nnähdä ja tuntea huoneensa, ja sitten vasta voi sitä koristaa ja tehdä\nsen hauskaksi! Se on minun mielipiteeni, enkä minä ole tuhma!\n\nPaksu Wiers oli tänään hyvällä tuulella, ja pojilla oli hauskaa.\n\n— Mutta ei se auta, vaikka sanoisimmekin niin toisille opettajille.\n\n— Vai ei auta! Sanokaa vaan minun käskeneen kysymään heiltä.\n\n— Eivät he sittenkään myönny!\n\nLuuletteko paremmin saavanne minut taipumaan? Oletteko te hulluja,\npojat?\n\n— Saamme kyllä, olettehan te kiltimpi kuin toiset! sanoi Simo Selmer.\n\nTätä ei Simon olisi pitänyt sanoa. Äkkiä hävisi leikillisyys ja\nlystikkäisyys paksun Wiersin kasvoilta.\n\n— Mitä sinä sanoit, Simo Selmer? kysyi hän pauhaavalla äänellä.\n\n— Minä sa — sanoin vaan, — että te — olette kiltimpi...\n\n— Simo Selmer, miekkonen! Mene hakemaan rottinki!\n\n— Mutta...\n\n— Mene hakemaan rottinki! sanoin minä. Se on kuudennessa luokassa. Simo\nSelmerin täytyi mennä. Odottaessaan oli Wiers totisissaan, koputteli\nsormillaan pöytää, eikä puhunut mitään. Simo Selmer toi rottingin.\n\n— Tuo se tänne! No — seiso tuossa — tännemmäs. No!\n\nKeppi viuhui ilmassa ja läjähti Simon selkään.\n\n— Kyllä minä sinut opetan, kuinka minä olen kiltimpi!\n\nVielä yksi, kaksi, kolmas ja neljäs lyönti.\n\n— Nyt sait tuntea kilttiyttä, senkin imartelija! Mene istumaan!\n\nUlvoen ja voihkien meni Simo paikalleen.\n\n— Muita Espanjan kaupunkia, mies!\n\n— Sevilla, Granada, Cadix.\n\n— Kuka on sinulle ne sanonut? Vastaa? Kuka on kuiskannut?\n\nMatti Johnsgaard tunsi vanhastaan paksun Wiersin, kun tuuli oli\nvastainen, ja hän oli pahalla päällä; silloin oli parasta heti\ntunnustaa.\n\n— Paavo Gundersen kuiskasi! sanoi hän onnetonna.\n\n— Viitosen saat. Mene istumaan.\n\nPaksun Wiersin tunnit olivat harvoin surunvoittoiset; mutta jos niin\nsattui, silloin otti kovalle.\n\n— Viitosen saat! ärjyi hän toiselle, toisensa jälkeen, ja kun tunti\noli loppunut, puki hän itse päällystakin ylleen, ilman apua, ja se oli\nhänen suurimman epäsuosionsa merkki.\n\nSeuraavalla tunnilla oli norjankieltä, lehtori Sömme. Hän oli siro ja\nhieno, hohtavan valkea paidanrinta, pitkät kultavitjat, suuret napit\nkalvosimissa ja pitkät, valkeat kädet. Hän asettui istumaan ja huomasi\nWiersin rottingin pöydällä, Hän piteli sitä hyppysissään ja kysyi:\n\n— Ketä — ketä tämä tänään on koskettanut?\n\n— Minua, vastasi Simo Selmer nousten seisaalleen.\n\n— Sinuako, Simon, Pietari — taikka kallio! Vai niin! Se vihainen Mooses\non siis lyönyt sinuun sauvallansa! Annoitko sinä vettä?\n\nLuokka ulvoi nauraen.\n\nYht'äkkiä tuli hiljaisuus. Ovi käytävään reväistiin selkiseljälleen ja\navonaisessa ovessa seisoi paksu Wiers.\n\n— Anteeksi, herra lehtori!\n\n— Ei tee mitään, herra Wiers!\n\n— Te saatte jättää Pohjois-Amerikan valtiot, pojat! sanoi Wiers,\npyöräytti mahtavan ruumiinsa ja lähti, Erään pojan piti sulkea ovi\nhänen mentyään.\n\n-- - Jo viimeinkin oli tutkinto käsissä.\n\nNorjan- ja saksankielen kirjallinen koe oli jo ollut. Äidinkielessä\nhe kirjoittivat: \"Hupaisa päivä\", ja tietysti se meni kylläkin hyvin,\nvielä Söyrinki Miehentappajaltakin, vaikka hän istui ja itki kaiken\naikaa hupaista päiväänsä! Saksan kirjoituksessa hän oli saanut apua.\nBechin oli onnistunut toimittaa kirjoitettu lappu miehestä mieheen\nSöyringille saakka. Mutta tämä oli ollut kovin vaarallista ja niin\nvähällä tulla ilmi pari kertaa, ettei sellaista yritystä voinut\nuudistaa.\n\nNyt oli matematiikankoe, ja Söyrinki piteli vatsaansa peloissaan,\nLangen esimerkkiä odotettaessa. Kyllä heillä kaikilla oli tänään\nvatsakipua, eikä vähimmin Mikko Tiukkatuulella. Antti Bech lohdutti\nMiehentappajaa, että kyllä tästä selvitään, hän oli keksinyt keinon!\n\nEsimerkit tuotiin, Lange meni, vanha Bugge oli valvomassa; hän\nkulki edes takaisin penkkien välissä, jotka olivat muutetut etäälle\ntoisistaan. Kaikkien poikien päät painuivat esimerkkijä tutkimaan;\npitkän aikaa oli niin hiljaista, että olisi kuullut neulan putoamisen\njokaisen ukko Buggen askeleen välillä. Sitten alkoi joku kirjoittaa.\nToinen nosti päätään ja katseli miettiväisenä kattoon; kolmas huokasi.\nNeljännestunnin kuluttua rapisivat koko luokan kynät. Söyrinki\nMiehentappaja tuhri ja kirjoitteli, pörrötti tukkansa ja ajatteli\nmahdottomasti. Hänen silmänsä vartioitsivat Antti Bechin selkää, joka\nlevollisessa ahkeruudessa oli kumarruksissa.\n\nParin tunnin kuluttua oikaisi Antti Bech itsensä tuolillaan ja\nkatsahti ympärilleen. Tarkkaavaisesti hän seurasi ukko Buggen kulkua\nedestakaisin. Hän otti pienen paperilipun ja kirjoitti siihen pienillä\nnumeroilla tiheään lukuja. Kaikki tämä kävi kovin vitkaan. Joka kerta,\nkun Bugge kävellessään tuli lähelle, pani hän lapun pois. Viimein\nse oli täyteen kirjoitettu; hän rupesi yhä varovammaksi. Hän otti\nkynänpitäjän kynänvarresta irti; hän taivutti paperilapun lujasti\nkasaan, likisteli sitä joka puolelta ja paineli, sitten hän istui\nhetken aikaa alallaan. Pian pisti hän paperin metalliseen torveen ja\nkynänvarren päälle; hiukan parannettuna ja paineltuna oli lappu viimein\nhyvässä tallessa, ihan näkymätönnä metallikuoren sisässä.\n\nAntti Bech niisti nenäänsä meluisesti.\n\nHetken kuluttua kuului risahdus takapenkiltä. Söyrinki Miehentappaja\nnousi seisaalleen:\n\n— Minulta taittui kynänvarsi!\n\n— Senkin tuhrus! sanoi Bugge katsellen viratonta pätkää, jota Söyrinki\nnäytti; opettaja tähysteli ympärilleen keksiäkseen jotakin neuvoa, kun\nAntti Bech nousi ja meni viemään laskujaan opettajain pöydälle.\n\n— Valmis!\n\n— Kas, kas, joko nyt, sanoi Bugge, — pane tuonne!\n\n— Nyt voi Söyrinki saada minun kynäni!\n\n— Hyvä on! Ja Bugge ukko otti itse Antin kynän ja vei sen Söyringille.\n\n— Tässä on, ystäväiseni, nyt olet autettu! sanoi hän ystävällisesti.\n\n— Paljon kiitoksia, sanoi Söyrinki Miehentappaja.\n\n— — Kello yhden aikaan keräännyttiin aina kirjoituspäivinä vertaamaan\nkonsepteja koulurakennuksen takana; nurmikentällä seisoivat pojat\nryhmissä, kukin luokka itsekseen. Mutta leipuri Hansen'in kulma\nakkunassa vastapäätä koulua istui seitsemän ylioppilaskokelasta,\nverraten hekin laskujaan; he olivat kovin olevinaan, muka, joivat\nlimonaatia ja söivät leivoksia, parilla pojalla oli puoli pulloa\nolutta, jota he näyttivät akkunasta toisien poikien kiusaksi; lie\npolttivat paperossiakin siellä leipurilla. Jos joku opettaja kulki\nohitse, katosivat olutpullot akkunasta ja tupakinsavu puhallettiin\nleipuri Hansenin huoneeseen.\n\nMikko Tiukkatuuli ei koskaan ollut neuvotteluissa. Hän juoksi\naina suoraa pää kotiin. Kun kotona kysyttiin, kuinka koulussa oli\nonnistunut, sanoi hän varmalla tavallaan: — No, noin kohtalaisesti!\nEikä hänellä koskaan ollut mitään konseptia näytettävänä.\n\n— Ei — no — tietysti minä kirjoitin konseptinkin, mutta kirjoitin\nvihkoon ihan toisella tavalla — ja — konseptia ei lopulta voinut\nlukeakaan — niin minä heitin sen pois!\n\nParasta olikin, ettei itse tiennyt mitään! Hän tunsi vatsassaan ja\nrinnan alla ilkeätä kouristusta aina, kun vaan ajattelikin virheitä.\nHän tiesi joka kerta kirjoittaneensa sentään niin, ettei 6 tulisi. Ja\nolkoon, mitä on! Todistuksessa sen kerran kuitenkin saisi nähdä.\n\nToisinaan hän joutui ihan tuskan valtaan ajatellessaan, — että olikin\nehkä kirjoittanut aivan hullusti! Olihan ennenkin niin käynyt, vaikka\nhän oli ollut itse aivan varma kirjoituksistaan, toivoen 2. Ja\nkirjoitus olikin ollut kamala, 4 ja 5 arvoinen!\n\nKaikissa tapauksissa oli nyt epätietoisuus parempi; sen nojalla voi\nvielä toivoa, ja toivo oli hyvä apulainen jännittävissä ja vaikeissa\ntutkinnoissa.\n\nSuulliset tutkinnot olivat jo alkaneet, ja Mikko Tiukkatuuli iloitsi.\nSöyrinki Miehentappaja oli pelastettu kirjoituksissa. Söyrinki olikin\nkoko luokan turvatti. Vieläpä toiset ääliötkin Söyringin omassa\nrivissä, jotka kilpailivat ultimus-arvosta hänen kanssaan, olivat\nisällisiä häntä kohtaan. Nämä olivat aika poikia, vahvoja kuin hongat,\nheidän piti vaan suorittaa keskikoulu-tutkinto ensi vuonna ja sitten\n— suoraa päätä merelle; Janne Kock, Sivert Voileipä ja pari muuta.\nSöyrinki oli kurja ja pieni ja itki niin surkeasti. Hänen täytyi\nkumminkin päästä lukutietä maailmaan, läpi kimnaasin, suorittaa\nmaturiteettitutkinto ja sitten yliopistoon; tämä oli hänen isänsä,\nlukkarin, järkähtämätön tahto pikku Söyringin suhteen.\n\nEnsimmäiseksi tutkittiin historiaa. Söyrinki oli nyt jätetty ihan oman\nonnensa nojaan; sillä rehtorin läsnä ollessa ei kukaan uskaltanut\nkuiskata. Söyrinki oli vihreä naamaltaan.\n\nMikko Tiukkatuuli tuli kouluun juhlapuvussa, uusissa, harmaissa\nkesähousuissa, joissa oli kaksi kiiltävää nappia polvien kohdalla;\nhänellä oli hienot, mustat, \"nurjaa ja oikeata\", kudotut sukat,\nliivit ja lyhyt takki, puhdas kaulus ja oikea paidanrinta, sekä äidin\ntaitavasti sitoma nauha kaulassa; hijoissa oli isän kalvosimet,\njotka ulottuivat puolitoista kertaa ranteen ympäri. Juuri leikattu\nja kammatessa vedellä kasteltu pellavatukka seisoi pystyssä. Hän\ntuli aikaiseen ja istui paikallaan pää kallellaan ja \"tiukkatuuli\"\nkatseellaan tähystäen rehtoria, joka istui tutkintopöydän ääressä.\nHänen edessään oli pohjoismaiden historia, yleinen historia ja\npaksu muistikirja, johon hän lukiessaan oli kirjoittanut lyhyet\njälkikatsauksensa, kuninkaiden hallitusajat ja kaikkein tärkeinpänä\nlyhyen selonteon kaikista koalitsiooni sodista Ranskaa vastaan vuodesta\n1791 vuoteen 1815. Rehtori kyseli tasaisella ja matalalla äänellä. Joka\n20 tai 30 minuutin päästä tuoli kolisi, tutkinnon suorittanut meni, ja\nuusi mies tuli sijaan. Vitkaan, mutta varmasti käytiin rivi järjestään.\n\nMikko Tiukkatuulen edellä, numerojärjestyksen mukaan, oli Paavo\nGundersen; hän oli juuri suorittamassa. Mikko Tiukkatuulesta tuntui\nkuin kylmä, syvä kuilu olisi avautunut sille puolelle, missä Paavo\nistui, kun hän oli mennyt.\n\nPaavo Gunderseniltä kysyttiin Fredrik Ulista ja yksinvallan\nperustamisesta.\n\nMikko Tiukkatuuli hengitti helpommin. Toivottavasti häneltä\nkysyttäisiin yleistä historiaa, koska edeltäjä, sai osakseen\npohjoismaista. Kyllä Mikko Tiukkatuuli osasi pohjoismaiden historiaa\nhyvinkin, mutta se oli niin ikävä, niin ahdas, suppeammalla alalla ja\nväritön.\n\nPaavo Gundersen suoriutui kyllä. Nansen ja Svane ja Gabel ja 1660.\nSitten rehtori meni hiukan taaksepäin ruotsalaisten sotiin, kyseli\nKaarle X Kustaasta ja Roeskilden rauhasta, Kööpenhaminan pommituksesta;\ntässä Paavo Gundersen iski väärään vallan sikamaisesti! Tökerö! Miks'\nei hän lukenut \"Gjöngepäällikköä!\" Eikä hän muistanut Kronborgia, eikä\nHollannin laivastoa, eikä amiraali Opdamia — eikä edes myrsky-yötä,\njolloin ruotsalainen veti paitansa, vaatteiden päälle lumiyönä...\n\nMikko Tiukkatuuli oli niin innostunut Paavo Gundersenin vastauksista,\nettei hän älynnytkään ennenkuin rehtori matalalla äänellään sanoi:\n\n— Riittää!\n\nPaavo Gundersen sysäsi tuolinsa taaksepäin, nousi ja meni.\n\nSamassa Mikko Tiukkatuuli seisoi tuolin vieressä kumartaen.\n\n— Ole hyvä! sanoi rehtori hellittämättä katsettaan papereista, ja Mikko\nTiukkatuuli istui. Hänestä tuntui omituiselta olla niin kovin lähellä\nrehtoria; he istuivat vastakkain pienen pöydän ääressä — niinkuin\n\"hörrissä\"!\n\nÄkkiä syöksyi veri Mikko Tiukkatuulen päähän. Nyt oli tutkinto edessä!\nNyt oli rehtorin ykkönen voitettava. Nyt, nyt! Jos menee huonosti! Jos\nhän jossakin kohdassa... joutuisi pois tolalta!\n\nKuuron aikaa rehtori teki muistiinpanoja paperille. Mikko Tiukkatuuli\nnäki kaikki nimet kirjoitettuna, jokaisen vieressä oli pieni merkki,\naina hänen nimeensä saakka, se oli arvosana. Se ei ollut kirjoitettu\nnumerolla, vaan jollakin salaperäisellä merkillä.\n\nViimein rehtori kohotti katseensa.\n\n— No — onko nyt sinun vuorosi, Mikko? Mutta — oletko sinä terve?\n\n— O — olenhan minä, kiitoksia!\n\n— Juo hiukan vettä! sinä näytät olevan sen tarpeessa!\n\nUjostellen joi Mikko Tiukkatuuli vettä, vaikkei hän sen tarpeessa\nollut! Hyvää se teki sentään! jossakin kohdassa... joutuisi pois\ntolalta!\n\n— No. Meillä oli esillä Kaarle X Kustaa, joka kuoli — milloin!\n\n— 1660, vastasi Mikko Tiukkatuuli alakuloisena: tuli kun tulikin\npohjoismaiden historiaa.\n\n— Häntä seurasi?\n\n— Holhoojahallitus Kaarle XI:n ala-ikäisenä ollessa.\n\nNäin jatkettiin kuivia kysymyksiä ja kuivia vastauksia, niinkuin\ntavallisesti pohjoismaiden historiassa. Fehrbellinin tappelusta alkoi\nkumminkin taivaanranta selvitä, tuli puhe Brandenburgin suuresta\nvaaliruhtinaasta, Preussista, Fredrik I:stä, ja edelleen Fredrik II\nSuuresta, ja nyt asetuttiin mukavasti pohtimaan; Mikko Tiukkatuuli\nsai selvitellä seikkoja, kertoi Maria Theresiasta, Kathariina II:sta,\nRanskasta ja Voltairesta, Ludvig XV:sta ja marsalkka Soubise'sta,\nEnglannista ja suuresta Pitt'istä, — kaikki nämä muodostivat\nmonipuolisen, mahtavan kehän, joka ympäröi Preussin suuren kuninkaan\nolentoa. Hymyn tapainen ilme välähteli rehtori Holstin suurissa,\ntutkivissa silmissä hänen istuessaan hiljaa ja kuunnellessaan Mikko\nTiukkatuulen hiljaista, innokasta kaunopuheliaisuutta. Aralla\nvarovaisuudella liitti hän jonkun piirteen kuninkaasta itsestään ja\nsitten William Pitt'istä — vaikk'ei sitä ollut kirjassa, ja rehtori\nkysyi:\n\n— Mistä sinä tämän tiedät? Olet kai kurkistanut Macaulay'hin?\n\n— Olen, vastasi Mikko Tiukkatuuli, luoden alas katseensa.\n\nMikko Tiukkatuulen kuulustelu oli kestänyt kolme neljännestä, kun\nrehtori sanoi \"riittää\".\n\nEpäilemättä oli ykkönen pelastettu? Ja Mikko Tiukkatuuli meni kotiin\njuhlallisella tuulella; niin, hän söi livekalaa ja olutjuustoa,\nmaanantain päivällistä, sellaisella mielihalulla, kuin ne olisivat\nolleet häränpaistia ja mehusoppaa! Ja puhui laajasti tutkinnosta.\n\nNäin selviydyttiin askel askeleelta suullisista tutkinnoista. Söyrinki\nMiehentappaja oli onnettomasti alkanut historiassa. Hän antoi Kaarle\nXII:n hävitä Poltavan tappelussa Napoleonia vastaan; Kristian Neljäs\noli tapellut piispa Absalonin kanssa Femernissä ja paljon muuta\nhyvää. Paavinvallan rappeutumisesta puhuttaessa on kirjassa sanottu,\nettä \"kaksi hävytöntä naista anasti haltuunsa paavin istuimen; he\neroittivat ja asettivat paaveja paraansa mukaan\". Tämän Söyrinki osasi\nvallan hyvin muuten, mutta kun hän lopussa sanoi, että kaksi hävytöntä\nnaista \"eroitti ja asetti paavia paksuuden mukaan\", silloin ei rehtori\nHolst'kaan voinut pidättää nauruaan, vaan hohotti ääneen ja lopetti\nkyselyn. Tämän jälkeen autettiin Söyrinkiä kuiskauksella ja merkeillä,\nettei hän aivan häpeään joutunut.\n\nMikko Tiukkatuuli pääsi aineesta aineeseen, kuin tanssien ilmassa\nnuoralla — niinkuin mikäkin Blondin Niagaran ylitse. Hänen allansa\npauhasi saksan — norjan kielioppi, matematiikka, uskonto, fysiikka ja\nmuut hyvät sekaantuen hämärään viitosten ja kuutosten pelkoon. Mutta —\nhän pelastui maihin joka kerta ja meni kotiin, taaksensa katsomatta,\nmiettimättä ja punnitsematta, niinkuin toiset, minkä arvosanan hän oli\nsaanut. Pari luokan rohkeinta poikaa varustautui eräänä ehtoopäivänä\nkatsomaan tyhjään opettajahuoneeseen, jossa arvosanat säilytettiin;\nmatta he löysivät vaan salaperäisiä ja käsittämättömiä merkkejä, ei\nmitään numeroita, — Mikko Tiukkatuuli oli iloissaan siitä.\n\nSe saataisiin kyllä aikonansa kuulla — todistuksia julki luettaessa!\n\n-- - Oli hohtavan kirkas aamupäivä, heinäkuun yhdeksäntenä päivänä.\nKoulu mäkeä kohti kulki arvokas, juhlapukuinen yleisö. Siinä astui\nkaupunginvouti Bech rouvineen ja Antti heidän välissään; kulmassa he\nkohtasivat lukkari Sörensenin laajassa mustassa, pitkäliepeisessä\ntakissa; hänen silkkihattunsa hohti kuin metalli; hän talutti pikku\nMiehentappajaansa kädestä. Taaempana tuli kamreeri Ingebrigtsen viiden\npoikansa kera; hänen vaimonsa oli myöskin mukana ja kolme tytärtä\nlaveissa pussihousuissa ja pääkampa tukassa. Kamreeri Ingebrigtsen toi\naina koko joukkonsa; niinpä nytkin, vaikka nuo viisi olivat hartaasti\nrukoilleet, ettei tyttöjä otettaisi mukaan! Tuli rouvia mustissa\nsilkkihameissa, päivänvarjot kädessä, eukkoja, joilla oli leveät,\nkankeat hameet ja kolmikulmainen saali hartioilla; kaupungin molemmat\npapit, valkeat liperit kaulassa ja silkkihattu päässä, virkamiehiä ja\nkauppiaita ja laivuria, joilla oli karkeat siniset sarkatakit ja kovat\nkourat, suutareja ja räätälejä juhla-asussa, kiiltävissä saappaissa ja\nharjatuissa takeissa.\n\nTämä oli kuin kirkkoon meno sunnuntai- aamuna. Mutta nyt oli tiistai —\nja todistusten jako koulussa.\n\nPojat kävelivät vanhempainsa, tai tätiensä, tai muorin ja vaarin kera\njuhlallisina, tukka vedellä kostutettuna ja kammattuna, ja elleivät\nhe olisi olleet niin erilaisia iältään ja suuruudeltaan, olisi heitä\nsaattanut luulla rippilapsiksi.\n\nMikko Tiukkatuuli tuli isänsä ja äitinsä kanssa. Kotona hän oli\nkovasti saanut riidellä, sillä sisaret olivat rukoilleet äidiltä lupaa\npäästä mukaan, mutta se ei ensinkään ollut Mikon mieleen. Ilmankin\npojat puhuivat alituiseen, että hän leikkii \"tyttöjen kanssa\", on\n\"tyttöpoika\", j.n.e.\n\nKoulun mäessä tapasivat he räätäli Johnsgaardin vaimoineen. Matti\nkäveli heidän välissään. Edempänä liittyi heihin kauppias Selmer, Simon\nja kahden pienemmän poikansa kanssa. Simolla oli kiiltävillä napeilla\nkoristettu verkatakki yllään.\n\n— Teille, herra Selmer, tämä juhla on iloinen tilaisuus, sanoi räätäli\nJohnsgaard. — Kaiketi he ovat ensimmäisiä luokallaan, kaikki kolme!\n\n— No, vastasi herra Selmer hymyillen, — Simosta olen varma siinä\nsuhteessa. Noista toisista miekkosistani olen epätietoinen.\n\n— Vai on Simo sellainen päälläpäsmäri! sanoi Mikko Tiukkatuulen isä.\n\n— Niinhän tuo, herra ruununvouti, on tavallisesti ollut toveriensa\njoukosta ensimmäinen.\n\nMikko Tiukkatuuli puri huultaan, — ei Selmerin nyt sentään tarvinnut\nolla noin varma asiasta; voisihan sattua, että Antti Bech anastaisi\nSimolta tuon ensimmäisen sijan! Eikä Simon norjalaiset ainekirjoitukset\nolleet likimainkaan niin mainiot kuin Antin! Hän, Mikko Tiukkatuuli,\noli kyllä lukenut molemmat.\n\n— Onhan se suuri ilo, herra Selmer! sanoi ruununvouti.\n\n— On, on! sanoi herra Selmer, kääntyen Mikko Tiukkatuulen puoleen;\npitihän hänenkin puolestaan sanoa jotakin — ruununvoudin pojalle —: Ja\nnyt mahtaa loma-aika maistua, eikö niin, Mikko?\n\n— Kyllä! vastasi Mikko Tiukkatuuli.\n\n— Niin, kouluaika on ihana aika, sanoi herra Selmer, — ja varsinkin\nnuo pitkät loma-ajat. Ja ne tulevat jokaisen osaksi, olkoon hänen\narvosanansa tutkinnoissa millaiset tahansa!\n\n— Niin kyllä, hymyili ruununvouti, ne ovat kuin Jumalan antama sade; se\nvalun yhtä hyvin syyllisille kuin syyttömillekin!\n\nMikko Tiukkatuuli olisi suonut herra Selmerin ymmärtävän, että isä teki\npilkkaa hänestä ja — hänen kopeudestaan! Voi, kuinka hän toivoi Antti\nBechin pääsevän ensimmäiseksi!\n\nVoimistelusali oli koristeltu vihreillä seppeleillä. Salin\npäätyseinällä, rehtorin puhujalavan kohdalla, roikkui koulun lippu.\nKaikki tangot olivat siirretyt nurkkaan, jossa hevonen, pukki ja\ntikapuutkin olivat; kaikkia lautaseiniä koristivat seppeleet ja\nirtohirsi oli hinattu kattoon. Koulun penkit olivat järjestetyt\nriveihin lattialle, keskellä leveä käytävä. Tilat alkoivat täyttyä.\nEnsimmäisellä penkillä istui kamreeri Ingebrigtsen vaimonsa ja\nkahdeksan lapsensa kanssa. Muut olivat kiltisti asettuneet viimeisille\ntiloille.\n\nRuununvouti saattoi vaimonsa ja Mikko Tiukkatuulen keskimmäiselle\npenkille. Itse hän meni ylös ihan nojatuoliin asti, lähelle\npuhujalavaa, jossa opettajilla ja kaupungin luottamusmiehillä oli\npaikkansa. Kaupunginvouti Bech istui siellä myöskin Svenningsenin,\nBuggen ja Langen kanssa.\n\nMutta kauppias Selmer asettui mahtavasti kolmen vesansa kanssa\nensimmäiseen riviin kamreeri Ingebrigtsenin kohdalle, mutta käytävän\ntoiselle puolelle.\n\nMentiin ja tultiin, haettiin paikkoja, tervehdittiin, päätä nyökättiin\ntoisilleen, mutta kaikki kävi meluttomasti ja juhlallisesti kuin\nkirkossa!\n\nPojatkin istuivat äänettöminä ja hiljaisina. Heistä tuntui\nvoimistelusali äkkiä muuttuneen jonkinlaiseksi temppeliksi — tämä\noli jotakin toista kuin tuo tavallinen elämöiminen ja kujeileminen\nvoimistelussa opettaja Olsenin kanssa. Ja kaikki vanhempien\nkeskinäiset, ahkerat kuiskaukset ja ystävälliset puheet kesäluvasta\nja m.s. meni sivu korvien. Vapaudentunteen sulkuna oli vielä odotettu\ntodistus. Vielä piteli koulu heitä lujilla kourillaan pelonsekaisessa\nodotuksessa!\n\nNyt tulivat ylioppilaskokelaat yhdessä joukossa niinkuin määrä oli,\ntupsulakit kainaloissa — aivan nojatuolien luo, jossa heitä onniteltiin\nkoko yleisön nähden. Vanhemmat — eritahoilta kukin paikaltaan —\nnousivat puoleksi seisaalleen loistavin katsein nyökäten ja hymyillen,\nsamoin kuin siellä edessäkin nyökättiin ja hymyiltiin...\n\nPaksu Wiers saapui hengästyneenä. Hän rikkoi juhlallisuuden puhumalla\nääneen nahkuri Svendsen'ille, joka seurasi häntä ylöspäin kauheasti\nhämillään. Muutoinkin juhlallisuus tuli häirittyä tuon tuostakin: niin\nesim. rouva Beer'in tullessa liinatukkaisten kaksoistensa kera, jotka\nolivat ensimmäisellä valmistavalla luokalla, huusi toinen ääneen ja\nselvästi, että \"tuon laatikon päälle minä tahtoisin mennä istumaan\", —\nosoittaen puhujalavaa.\n\nSisään tulivat kaikki, suuret ja pienet, sali täyttyi, siinäkös\nkuiskailtiin ja sohistiin...\n\nNyt rehtori Holst nousi puhujalavalle. Kello oli täsmälleen\npuoliyksitoista, niinkuin kutsuntakorteissa oli sanottu.\n\nSalissa vallitsi kuolon hiljaisuus. Vahtimestari Ibenfeldt puuhaili,\nkäyden varpaillaan ja puhuen kuiskaamalla, hakien paikkaa muutamille\nmyöhästyneille.\n\nRehtori seisoi vaiti hetken aikaa, tapansa mukaan hiukan heiluen\nja suurilla silmillään tarkastaen yleisöä. Kun myöhästelijät ja\nvahtimestari Ibenfeldt olivat rauhoittuneet ja täydellinen hiljaisuus\nvallitsi, yskäsi hän ja alkoi.\n\nRehtori Holst ei pitänyt koskaan pitkiä puheita. Lyhyesti, levollisesti\nja järkähtämättömällä totisuudella hän puhui koululle tavallisuuden\nmukaan ja siirtyi sitten ylioppilaskokelaisiin, joille hän puhui\n\"elämään astumisesta\" ja antoi varoituksia. Ja asianomaiset seisoivat\npäät kumarassa nyppien silkkitupsujaan.\n\nSitten siirryttiin Luokka luokalta alaspäin.\n\nRehtori mainitsi aina parilla sanalla luokan edistyksestä ja\nahkeruudesta yleensä, ja sitten luettiin todistukset; yksitellen\ntulivat pojat numerojärjestyksen mukaan puhujalavan eteen ja seisoivat\nsiinä, kunnes arvosana edistyksessä, ahkeruudessa ja käytöksessä oli\nluettu; näin julistettiin tuomio enemmän tai vähemmän syntiselle.\n\nKuudes keskiluokka, joka oli suorittanut keskikoulun kurssin sai\nosakseen erityisen, tavanmukaisen huomautuksen.\n\nMikko Tiukkatuulen vatsaa kouristi.\n\n— Viides keskiluokka! luki rehtori.\n\nHetken hiljaisuus. Mikko Tiukkatuuli painui koukkuun, vatsaa niin\nkivisti, — vielä oli hetki hengityksen aikaa, ensin yleinen lausunto,\nsitten Simo ja Antti ja...\n\nHän putkahti: Rehtori mainitsi hänen nimensä, lausumatta sanaakaan\nluokasta yleensä...\n\nHän ei heti voinut tointua. Mieleen välähti: ehkä rehtori aikoo — koko\nkansan läsnä ollessa — pitää hänelle rangaistuspuheen kaikesta tämän\nvuoden huonoudesta...\n\n— No, Mikko! huusi rehtori Holst uudestaan katsellen alas penkkeihin.\nRuununvouti nousi ylös nojatuolistaan ja tuijotti ankarana Mikko\nTiukkatuulen paikkaa kohti.\n\nNotkuvin polvin, pelosta kalpeana Mikko Tiukkatuuli melkein horjuen\nastui keskikäytävää pitkin. Rehtori odotti, todistus kädessä. Hän\nkatsahti Mikko Tiukkatuuleen, joka oli pysähtynyt hänen eteensä, Sitten\nrehtori luki:\n\n— Edistys hyvin kiitettävä 1,45. Muutetaan 6:een keskiluokkaan\nensimmäisenä oppilaana.\n\nRehtori kurkotti todistusta alaspäin. Mikko Tiukkatuuli ei ottanut sitä.\n\n— No, so! sanoi rehtori, — saat ottaa todistuksesi! Paperi rasahti\nMikko Tiukkatuulen kourassa. Hän unohti kumartaa muiden tapaan, seisoi\nvaan ja tuijotti rehtoriin.\n\nMutta rehtori jatkoi levollisesti:\n\n— — Simo Selmer!\n\nPois kääntyessään kohtasi hän Simo Selmerin happaman naaman, — ja\nsamassa hän vilaukselta näki herra Selmerin ensimmäisellä penkillä.\n\nSilloin vasta Mikko Tiukkatuuli tajusi, että hänestä oli tullut numero\nyksi —!\n\nKoko poikaa loisti riemusta saapuessaan äidin luo, jolla oli\nilokyyneleet silmissä.\n\n\n\n"]