[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fX1W_k70t6gtKDWXGOaJfayjRoLmvhjAlbmDJxB2kpsU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2982,"Miesten matkassa","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2982-karhumaki-urho-miesten-matkassa","2982__Karhumäki_Urho__Miesten_matkassa","Romaani talvisodastamme","romaani",[],[],"fi",1941,null,48470,322956,true,[],[],[],"Romaani kertoo talvisodasta ja kotirintaman tunnelmista pienen paikan pojan, Lamminahon Eemelin, silmin. Kertomus kulkee rintaman korsuista ja teltoista takaisin kotikylän savusaunoihin ja kalavesille, kuvaten tavallisen miehen kokemuksia sota-aikana.","Urho Karhumäen 'Miesten matkassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2982. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten \nmme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MIESTEN MATKASSA\n\nRomaani talvisodastamme\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1941.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nTämän jäljempänä seuraavan sota- ja kotirintamakertomuksen on minulle\nsopivissa annoksissa tarjoillut eräs syntymäseutuni reserviläinen,\nLamminahon Eemeli. Hän kertojana, minä kuuntelijana olemme yhdessä\nnautiskelleet niistä monessa viihtyisässä paikassa: sotateltassa ja\nkorsussa, kotipirtissä ja savusaunassa, jopa pienen, pitkulaisen\nnevalammen rannoilla, josta kumpikin usein olemme ahvenia narrailleet.\n\nEmme samanaikaisesti, koska Eemeli on pari vuosikymmentä nuorempi kuin\nminä. Ahvenet ovat samoja pieniä, pikipintaisia tirriäisiä. Suuria,\nmulkosilmäisiä vonkaleita olemme saaneet vain eräitä näytekappaleita\nukkosilmojen edellä. Sitä suurta kaksikiloista, joka tiettävästi lammen\nsyvänteissä asustelee, emme kumpainenkaan ole saaneet, mutta peli ei\nole vielä lopussa. Sitäpaitsi meidän jälkeläisillämme, Eemelin pojilla\nerittäinkin, on mahdollisuus jatkaa peliä. Heillä nähtävästi on siihen\nsyntyperäisiä taipumuksia, eikä ahven lammesta minnekään pääse, kasvaa\nvain, vuosien kuluessa kenties kolmikiloiseksi.\n\nAmmatiltansa Lamminahon Eemeli on maa- ja metsätyömies. Mielestäni\nhäntä voisi nimittää myös talonpojaksi, koska hänen vanhempansa\nomistavat pienen talon, mutta kun Lamminaho aikaisemmin on ollut\nveroa maksava kruununtorppa, ei Eemeli itse pitäisi sitä oikein\nasianmukaisena. Torpanpoika ei ole talonpoika, eipä liioin torpanpoika,\nkoska torppaa ei ole enää olemassa. Siksi hän mieluummin on vain pienen\n'«paikan» poika, tavallinen sekatyömies.\n\nLamminahon rakensi aikoinaan Eemelin vaari, jonka nimi oli Moose. Hän\ntorpalle antoi myös nimen tuvan hirsiä veistäessään. Se on sopiva nimi,\nkoska torppa sijaitsee aholla ja lampi somasti sen alapuolella.\n\nSama suku asuu paikkaa siis jo kolmannessa polvessa, vaikka Lamminaho\npellon veräjältä katsellen ei juuri siltä näytä. Suoraan sanoen se\ntiluksiltaan ja muilta näkyväisiltä aikaansaannoksiltaan ei ole\nkovinkaan hääppöinen. Mutta vika ei ole rakentajissa. Luonto ei\nLamminahon tiluksien kohdalla liikoja hymyile. Aho on kuiva ja kivinen,\nahoa kiertävä suo sensijaan liiankin vetinen. Tämän lisäksi se on\nhallainen.\n\nKuitenkin kylvetään kivisiin peltoliuskoihin joka vuosi viljaa: ruista,\nkauraa ja ohraa. Myös juurikasveja, perunaa ja lanttua, viljellään,\npuhumattakaan kylvöheinästä, joka viljelykseen raivatun rämeen\nreunamilla kasvaa auttavan hyvin. Muutamina viime vuosina on ylemmillä\nrintapelloilla kasvatettu myös vehnää, mikä yhä on puheenaihetta antava\nihme niin kotiväelle kuin kyläläisille.\n\nHalla on ensimmäisestä vuodesta alkaen ollut lamminaholaisten pahin\nja itsepäisin vihamies. Jo yli kuusikymmentä vuotta se on piirittänyt\nja kaasuttanut heitä. Monen monta kertaa se on vienyt heiltä kaikki,\njopa ostamalla hankitut siemenperunatkin. Mutta lamminaholaisissa se\nkuitenkin aina on tavannut parempansa. Lopullisesti se ei ole saanut\nkarkotetuksi heitä kivisestä mäestänsä. Lähteneet he kyllä ovat\nhankintamatkoillensa, miehet, usein naisetkin, mutta he ovat aina\npalanneet. »Leivän hankintalupaa ei pane halla», kuului ensimmäinen\nMoose aikoinaan sanoneen. Hän ja jälkeläiset ovat monta kertaa\nkäytännössä tämän todistaneet.\n\nLamminahon tilukset halkaisee hyvä maantie. Siinä on mäkeä ja suoraa\nkilometrimäärin kumpaankin suuntaan. Pihamäeltä saa kulkija iloisen\nlähdön suksilla tai kelkalla, kärryillä tai polkupyörällä, jokaisella\nvälineellä, mikä vain juoksee, luistaa tai pyörii. Näin ovat\nLamminahon miehet lähteneet, liukuneet tai pyörineet tukkipuroille ja\npaperipuumetsiin. Sillä tavalla he ovat pysyneet leivässä ja Lamminahon\nlaidassa.\n\nLamminahon päämiehen, Eemelin isän, nimi on Moose kuten jo vaarinkin\nnimi, kuten on tullut mainituksi. Myös tämä Moose on kaikin puolin\nlaatuun käypä mies. Asiaa pätevästi arvostelevien paikkakuntalaisten\nmielestä hänessä ei ole muuta kuin yksi vika, eikä sekään niin\nmahdoton, ellei turhasta asiaa tehdä. Ukko ryyppää itsensä kekkuliin\nkaksi kertaa vuodessa, jouluna ja juhannuksena. Mutta hän tekee sen\nhyvissä ajoissa, noin pari viikkoa ennen määräaikaa. Kun juhlat sitten\najallaan joutuvat, on ukko selvä mies, mutta hyvin hiljainen. Hänen\nemäntänsä Maija-Liisa tällöin tavallisesti sanoo: »Kas niin! Kas vain!\nNiin meni taas meidän isältä juhla!» »Niin meni», huokaisee ukko, mutta\nheti perään hän silittelee: »Jos juhla menikin, niin onpahan toki joulu\njäljellä!» »Kenen ansiosta?» tiuskaisee muori. Tätä ukko enää ei viitsi\nilmoitella, eipä muorikaan toistamiseen tiedustella. Ämpärit kädessä\nhän kiirii jo pihateillä.\n\nKuten lukija jo tästäkin voinee päätellä, on Lamminahon Maija-Liisa\nrivakka muori. Hän on sen näköinenkin: lyhyt ja lihava, tylleröinen\nkuin hunajamatkoiltansa pesälle palaava mehiläinen. Sillä tavalla hän\nmyös touhuaa. Aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen hän pyörii tuvassa ja\npihateillä. Jalkoja tuskin näkyy, ja vaikka näkyisikin, niin kukaan\nei kerkiäisi niitä lukemaan. »Aika näpsäkkä tyttö aikoinaan, tuo\nMaija-Liisa!» todistelee ukko juhlapäivinänsä joulun ja juhannuksen\nedellä. Se on uskottava asia, vaikka ukon puheisiin näinä aikoina ei\nmuutoin liikoja olisikaan uskomista. Kun pienikokoinen, heiveröinen\nnainen kantaa kaiken sen työn ja kuorman, jonka Maija-Liisa\nLamminahossa kolmen vuosikymmenen kuluessa on joutunut kantamaan, niin\nmehiläiseksi siinä tylleröityy, olkoonpa alkuaineksiltaan miten jalo\nsudenkorento tahansa.\n\nSiihen on omalla merkittävällä tavallaan vaikuttanut myös perikunnan\nrunsaslukuisuus. Sillä vaikka peltoviljelys tässä kivisessä ja\nhallaisessa paikassa on ollutkin heikkosatoista, on pirttiviljelys\nollut sitä antoisampaa. Se on kantanut satoa lähes kymmenen jyvän\nmukaan, mitä on pidettävä hyvänä saavutuksena näissä oloissa.\n\nTalossa (käytän tätä nimitystä, vaikka Eemeli murahtelee) on neljä\npoikaa ja viisi tytärtä. Niistä tässä yhteydessä nimeltä mainittakoot\nvain Eemeli ja hänen lähin kasvin- ja aseveljensä Kalle. Mahdollisesti\nmyöhemmin Eemelin kertomuksessa puhutaan myös heidän nuoremmista\nsisaruksistaan, mutta se on hänen asiansa. Aika rientää ja meidän on\ntästä vähitellen päästävä Eemelin kelkkaan. Kuitenkin itse miehestä,\ntämän tarinan kertojasta, vielä muutama sana.\n\nKuten isänsä, niin Eemelikin on pienenläntä, kuusenkarvainen mies, »ei\njuuri niinkään näköinen», Eemeli itse sanoisi. Hän on harvapuheinenkin,\nensi tuntumalta milteipä juro, mutta kun aikaa kuluu ja vähän\nlämmitään, niin juttua kyllä heltiää. Eemeli kaavailee sitä käsillään.\nSilmät ummessa hän sitä kiskoo kuin tuohta keväisestä koivusta.\nMutta kaiken aikaa on kuulijalla miellyttävä turvallisuuden tuntu.\nOhkaisempikaan suikale ei kesken aikoja katkea hänen käsissään.\n\nOn kuitenkin eräs asia, jonka suhteen Eemeli on arka. Hän ei pidä\nsiitä, että kehutaan liikoja. Esimerkiksi tämän hänen sotatarinansa\nkirjoittajalle, tuiki syyttömälle miehelle, hän on muutamia kertoja\npiikitellyt liiallisesta sankaripalvonnasta. »Mikä sankari se on,\ntällainenkin rasvanahkainen mies?» tiedustaa hän terävästi ja\nkerkeästi. Mitä he muka viime talvena olivat tehneet? Vain sitä, mitä\njokainen mies heidän kohdalleen asetettuna olisi tehnyt! Jos tekemättä\nolisi jättänyt, niin tuskinpa olisi kehdannut kotiin palata. Vain ne,\njotka elävinä eivät palanneet, ne jotakin olivat tehneet.\n\nKun Eemeli kuuli, että halusin kertoa näistä hänen kahdenkeskisistä\npakinamuistelmistansa muille, varoitteli hän vakavasti, että en\nsuinkaan liikoja »taivastelisi», muuten kyllä voisin ja saisin\nkirjoittaa niinkuin puhuttu ja tapahtunut oli.\n\nKoetan menetellä hänen toivomuksensa mukaisesti. Jos lukija siitä\nhuolimatta jäljempänä olevasta havaitsee jotakin, mikä ei kuulu\nEemelin toivomuksiin eikä luonnonlaatuun, on se vietävä kirjoittajan\ntilille, ei kertojan. Että sovinto ja hyvä tahto edelleen välillämme\nvallitseisi, kesärauha... saunarauha... lampirauha...\n\n_Kirjoittaja._\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nAlkajaisiksi Eemeli kertoo veljesten äkkilähdöstä, riihestä, saunasta,\nsyksyisestä lammestakin. Sitten puhutaan vielä kotiveräjistä ja\nsaattajista, joista eräät, vaikka eivät olekaan asiaankuuluvia,\nkuitenkin tulevat tarkoin huomioiduiksi.\n\n\nLähtökäsky tuli yllättäen meille. Se paukahti kuin palavaan\nleivinuuniin vahingossa heitetty sytytysnalli. Olimme mitä lämpimimmän\ntyön touhussa, ohrariihtä puimassa. Riihen ovi oli auki, mutta yhtäkkiä\nsen aukko pimeni. Pitäjämme vanhemman poliisin rehevä olemus täytti\nsen kokonaan ja pimitti taivaan. Olikohan isäukolla veroja rästissä?\njuolahti ensinnä mieleeni. No, pian se siitä selveni. Ei ollut niitä\nveroja, joita ajattelua, vaan oli muita, niitä joita tämän kansakunnan\nriihenpuijat ovat joutuneet myös tuolloin tällöin suorittelemaan. Nyt\noli meidän vuoromme, minun ja velipojan, ja rutosti vielä sittenkin.\n\n— Tänä iltana kello kymmenen ajoissa on oltava asemalla! ilmoitti\npoliisi, eikä hän sitten juuri muuta sanonutkaan. Nähtävästi hänen\ntäytyi paukauttaa ne sanat vielä monessa talossa. Hän lähti, ja päivä\npääsi jälleen sisälle.\n\nMe pistimme riihen selväksi ja ahdoimme orsille kevätvehnää. Isäukko\niski ja puhisi äänettömänä kuin vihainen myyrä. Mitään hengen hätää\nei meillä ollut. Iltajunalle joutuva linjavaunu kulki kotiveräjämme\nohitse vasta neljännestä yli kahdeksan. Aikaa meillä siis oli vielä\njäämäänkin. Äitimuori touhusi puolestamme. Hän lämmitti saunaa,\npyöri ja juoksi ja vähän itkeskelikin. Mitä kaikkea hän reppuihimme\nkeräilikään? Kaikkea, mitä talosta löytyi. Jo saunaan lähtiessämme\nne pullottelivat penkillä täysinäisinä kuin kutusammakot, ja yhä\nlisää tavaraa hän niihin työnsi. Nuoremmat sisarukset sitelivät omia\nkääröjänsä. Mitäpä muuta meillä lähtijöillä siinä kuin valmista\nkatselimme.\n\nPainuimme saunaan. Isäukko istui omalla paikallaan kiuaspenkin tyvellä\nja otti löylyä kuin turkkilainen.\n\n— Lyökää te, pojat! murahteli hän. — Herra tietää, milloin jälleen\npääsette kotisaunaan kylpemään! ähisi hän ja iski kuin vierasta sikaa.\nMitäs me kukonpojat sellaisessa löylyssä muuta kuin henkeä pidätellen\nkyyristelimme. Jätimme ukon yksinään huhkimaan ja juoksimme lammen\nrantaan. Hän tuskin huomasi lähtöämme, sellaista läiskettä hänen\nkylpyvihtansa piti, ja kiuas pihisi ja porahteli. Kauas tielle kohina\nkuului.\n\nOli jo lokakuu ja lammen vesi aikatavalla kylmää. Me mulskahdimme\nlampeen kuitenkin, sillä olimme lämpimiä poikia ja muistelimme\nukon sanoja. Kumpikaan meistä ei osannut arvata, milloin uudelleen\npääsisimme kotisaunaan ja lampeen, joka oli meille yhtä tuttu\nkuin rakas. Tämän me sillä hetkellä tunsimme niin sisässämme kuin\nnahoissamme selvemmin kuin milloinkaan ennen. Ja vaikka minun jo tässä\nkertomuksessani kiireen vilkkaa pitäisi rientää reserviharjoituksiin,\nen kuitenkaan malta suoralta kädeltä lampeamme jättää. Tahdon hetkisen\nmuistella ja muutamalla sanalla kuvata sitä teille.\n\nKuvata lienee liiankin vaativa sana, mutta parempaa tuskin on\nlöydettävissä. Sen nimi on Kuvaislampi. Se on pitkänomainen suikale.\nKeskikohdaltansa se on niin kaltainen kuin muurahainen, vain vajaat\nkahdeksan metriä rantamättäästä toiseen. Luulen, että jänis ripakinttu\non joskus hätäpäissään loikannut siitä ylitse. Joku mustakoipinen\nneekeripoika saattaisi myös ehkä ponkaista, mutta Lamminahon\naikamiespojista ei kumpainenkaan, sen saattaa jo uskoa, niin monta\nkertaa olemme sitä itse paikan päällä kokeilleet. Nähtävästi kokeilemme\nsitä yhä uudestaan, jos meille siihen tilaisuus suodaan. Kaikesta\nhuolimatta se on maailman paras pituushyppypaikka. Sen vauhtipolku on\nkimmoisa, hyppypaikka sitäkin joustavampi. Hyppääjä ei koskaan loukkaa\nsiinä jalkaansa kiveen, eikä milloinkaan sitä tarvitse haravalla\ntasoittaa.\n\nLammessa on kaloja, pikimustia ahvenen pirpanoita. Vuosien mittaan\nolemme piiskanneet niitä ongella sieltä erinäisiä satoja. Toisinaan\nukkosilman edellä olemme saaneet myös muutamia suurempia vonkaleita,\njopa puolen kilon painoisia kopuleja. Nämä isäukon mielestä vasta\nkaloja ovat. Meidän mielestämme ne ovat suorastaan valaskaloja. Me\nmittaamme ja punnitsemme ne tarkoin. Sentilleen voimme vielä vuosien\nkuluttua käsillämme näyttää niiden pituuden, vaikka ne ovat kasvaneet\nkaiken aikaa. Mistään muualta ei saada sellaisia ahvenia. Siitä olen\nvarma.\n\nJos Lamminaho oli torpallemme sopiva nimi, niin Kuvaislampi on\nlammellemme vielä sattuvampi. Totisesti se on kuin sulalla hopealla\nsilattu peili. Se välkkyy ja kuvastelee aina. Aurinko tiputtelee siihen\nkultaansa, kuu varistelee hopeaansa. Vuorotellen sitä kiillottavat\npäivällä ja yöllä. Rämeen räkämännyt peilaavat rannassa. Taivaan\npumpulipilvet lipuvat viivähdellen sen ylitse. Sorsat, sudenkorennotkin\nsiinä peilaavat. Mutta talvisin, kun sen pinta on lumen ja jään alla,\nme Lamminahon lapset katselemme sen kuvastuksia tuvan suuressa sängyssä\npeittovällyjen alla.\n\nNo, nyt olen sanottavani siitä sanonut, enkä enempää kuvastele.\nEnnenkuin uudelleen juoksimme saunan lämpöisiin sanoi Kalle:\n\n— Hei, poika! Yksi voileipä mieheen!\n\nMinulla ei milloinkaan ole hyvää ehdotusta vastaan, ei hyvää\nvoileipääkään. Etsimme kivet, niin hyvät kuin löysimme. Vanhempana oli\nvuoroni yrittää ensiksi. Verryttelin oikean käden lapaa, otin vauhtia\nja säväytin.\n\nLumps! sanoi mainio voileipäkiveni, niinkuin se tavallisesti sanoo,\nmilloin ei nuolaise pitkää voileipää eikä lyhyempääkään. Kerta\nkaikkiaan se lumpsahti pohjaan kuin kananmunan kokoinen rautamuna.\nVieläkään en jaksa käsittää, miten se niin kävi.\n\nSitten Kalle otti vauhdin, kyykistyi ja heitti. Kivi lipaisi keveästi\nlammen pintaa, pompahti ylös ja lensi kuin pääskyn siivillä. Se oli\npitkä hyppy, ja sitä seurasi toinen, kolmas, neljäs... hyppy hypyn\njälkeen puolilampeen ja vielä siitäkin yli, kunnes kivi milteipä\nhuomaamatta hävisi kuun sillalla kuplivien hopeamarkkojen sekaan. Niin\nse Kallen siivitetty voileipäkivi lensi! Vajosiko se lopultakaan? En\nole siitä varma. Ehkä se jäi pyörimään sinne kuun markkojen keskelle.\nTai ehkä se pompahti kokonaan vedestä ja jatkoi siivitettyä matkaansa\nkuun sillasta ja Kuvaislammen pirisevästä pinnasta sen enempää\nkosketusta ottamatta.\n\n— Se vasta oli voileipä! ihastelin minä. Kalle ei virkkanut siihen\nmitään, naurahti vain. Sitten juoksimme saunaan, jossa isäukko yhä\npihisteli löylykiviänsä. Hän nähtävästi herutti ja lypsi niitä\nmeidänkin puolestamme tänä erinomaisena erojaisiltana.\n\nMeidän herkutellessamme saunassa äiti oli valmistanut illallisen. Hän\noli keittänyt himoruokaamme, hernevelliä. Pannuohukaisten rasvainen\ntuoksu kärysi vielä ilmassa. Söimme velliä pari kulhollista mieheen ja\nohukaisia muurainhillolla höystäen niin paljon kuin jaksoimme. Pikku\npojat olisivat jaksaneet vieläkin enemmän, mutta äiti katkaisi heiltä\nhalut. Hän tahtoi säästää niitä myös evääksemme.\n\nSitten ei ollutkaan enää pitkiä odotusaikoja. Astelimme\nmaantieveräjälle koko kotiväen saattelemina. Vaunun tulo näkyy\nja kuuluu portillemme lähes kahden kilometrin takaa Pitkäahon\nmäeltä saakka. Niin näkyi tänäkin iltana, sillä oli täysi kuutamo;\nkuului vielä paremmin, koska tie kopisi jo jäässä. Rämesuo tyynenä\nkuvastelevan lammen takana kaasutteli hallahuurujansa.\n\nMe aikuiset seisoskelimme äänettöminä. Pikkupojat kisailivat\nlämpimikseen Mustin kanssa. Tytöt, Saara ja Helmi, juuri saunasta\nsaapuneina punoittivat kuin kaksi mansikkaa. Tuollainen odotus ei ole\nkovinkaan hauskaa. Jokainen ajattelee samaa, josta pitäisi jotakin\nsanoa. Mutta kun aikoo jotakin sanoa, niin ei löydäkään sanoja. Onneksi\nvaunu jo kohahti Pitkäahon mäelle. Äiti alkoi kiivaasti tempoilla\nmeidän selkäreppujamme, niinkuin jotakin vielä olisi pitänyt niihin\nlisätä. Isäukko tuhersi piippunsa kanssa.\n\nVaunu painui Pitkäahon mäkeä alas kuin täyteläinen heinäkuorma. Se\nhävisi hetkeksi hallavalle nevalle, lähenevä jyminä vain kuului. Se\nkiihtyi. Kuljettaja lisäsi vauhtia päästäkseen mahdollisimman vähillä\nvaihtamisilla meidän mäkemme päälle. Siinä se jo hurisi lammen pään\nohitse. Aloimme hyvästellä.\n\n— Ja muistakaakin pitää Jumala aina silmienne edessä! varoitteli äiti\nsilmiään pyyhiskellen.\n\n— Piru pikemminkin! Jumalaan voi selkäpuolensa turvata! täydensi\nisäukko.\n\nHänellä on aina jotakin tuollaista leukojensa takana. Ja vaikka\nhänen milloinkaan ei luulisi ehtivän sitä hellittää, niin kuitenkin\nse aina sopivimpana aikana tipahtaa kuin suola keittoon. Jos vaikka\nitku tällöin olisi kurkkuun tuppautumassa, niin nauruksi se imeltyy.\nHyvästelimme nuoremmat sisaruksemme ja Mustinkin etutassusta\ntempaisten. Hetkistä myöhemmin istuimme jo vaunun penkillä. Jarru\nkirahti. Kone kohahti. Lähdettiin liukkaasti. Oikein mukavalta tuntui,\nettä meidän mäeltämme pääsi tarvittaessa niin liukkaasti lähtemään.\n\nJa sitten vauhti yhä kiihtyi. Ei tarvittu vaihdekeppiä eikä\nkaasulusikkaa, ei muuta kuin ohjauspyörää keikutteli ja huilaili\nvain. Niin pyyhkäisimme. Kaikki huilailimme. Kuljettaja tämän lisäksi\noikealla jalallansa jarrutteli. Sellainen on meidän torpastamme\nkirkolle päin antautuva mäki.\n\nMutta se ottaa kyllä omansa takaisin ja ottaa sen korkoineen. Mies\njoutui vielä kaasuttamaan ja vaihdekeppinsä viimeisiäkin pykäliä\ntunnustelemaan ennenkuin oltiin Pesämäen portilla. Siinä odottelivat\ntuloamme Lauri ja Kerttu. Lauri tietenkin vain oli kutsun saanut, sisko\noli lähtenyt häntä maantielle saakka saattelemaan.\n\nOlemme naapurusten lapsia, joskaan emme liian läheisiä. Matkaa heidän\ntalonsa ja meidän torppamme välillä on neljä tai viisi kilometriä\nriippuen siitä, mitä kulkuneuvoja ja teitä käytetään. Pesämäki on\ntalo, oikea leipäinen perintöpesä. Siitä on eroitettu kuusi vaurasta\nverotorppaa itsenäisiksi tiloiksi, mutta siitä huolimatta on talossa\nyhä lääniä ja asumatiloja riittämiin asti. Sopii levittää sylensä\nmillin ilmansuuntaan vain, naapurien pellot ja raja-aidat eivät satu\nsormenpäihin.\n\nKuitenkaan eivät Pesämäen lapset ole yhtään olevinaan. Neljän pitkän\nvuoden aikana olisimme varmaankin sen huomanneet kouluteillä ja\nhiihtoladuilla. Muuten niillä laduilla sattui kyllä yhtä ja toista,\nmitä jälkeenpäin on hupaisa muistella.\n\nNyt näkyi, että myös Lauri oli saanut kutsun reserviharjoituksiin kuten\nme ja monet muut. Poika lähti, tyttö jäi.\n\nHänellä oli päässään pieni, valkoinen, päivänkakkaraa muistuttava\nhattu. Se ei peittänyt täysin hänen päätänsä, korva jäi kokonaan\nvapaaksi. Se oli verevä ja ruskea kuin eilispäivän karvarousku. Puuttui\nvain, että keltainen sienikerma olisi tirissyt sen heltan alta. Hänen\nhiuksensa olivat myös keltaiset. Kouluaikana ne olivat valkoiset. Jo\nsilloin ne kiertyivät somasti esiin lakin reunan alta, mutta eivät\nnoin kihartavina ja rehevinä. Totisesti Kerttu oli mehevä, kerrassaan\nkermava tyttö! Missä minun silmäni olivat liikkuneet, kun en häntä jo\naikaisemmin ollut tällaisena huomannut.\n\nSisarusten hyvästijättö oli lyhyt, mutta lämmin. Lauri syleili\nsiskoansa, joka puolestaan pisti hänen käteensä kimpun kukkasia,\nmarjaisia puolukanvarsia, niin minusta näytti. Samassa Lauri huomasi\nikkunassa meidät.\n\n— Kas, Kalle ja Eemeli! Oletteko tekin matkalla reserviharjoituksiin?\n\nVielä tuota kysyi. Myös Kerttu tervehti meitä — ja vielä enemmän:\nHän jakoi näppärästi kukkakimppunsa kolmeen osaan. Yhden nipun hän\nantoi Laurille, toisen ja kolmannen meille avatun ikkunan kolosta\nkurkoittaen. Lauri astui reppuineen vaunuun. Kerttu kohosi rapulle ja\nvilkaisi ovesta. Hän ei itkenyt eikä nauranut, katseli vain. Miten ja\nmillä silmillä hän katsoi! Enkä minä sokea saukonpoika jo ennen ollut\nsitä huomannut. Nyt sen keksi moni muu, ja se pisti vihakseni.\n\n— Onnea matkallenne! — Hän heitti sen meille, meille kaikille\nyhteisesti, niinkuin kimpun irtokukkasia. Sitten hän astui alas, vaunun\novi sulkeutui, enkä nähnyt enää kuin vilauksen kädestä, hatusta ja\nkorvalehdestä. Pelkään, että hänen veljellensä jäi ikävä mieli, koska\nminullekin poikapoloiselle, ventovieraalle.\n\nJo mentiin taas. Kone humisi. Tie jytisi. Mutta me muistelimme tyttöä\nja imeskelimme hänen kimpuistansa punaisia puolukoita ja vihreitä\npuolukanlehtiä, joista kirposi suuhun pirteä metsämarjan makeus. Yhden\nvarren lehtineen ja marjoineen litistin taskukirjani väliin Siitä näkyy\nmuistikirjan lehdillä merkkejä yhä vielä.\n\nVaunu jatkoi matkaansa. Tämän tästä tuli uusia miehiä matkaseuraksemme.\nKulmalan pajan nurkalla tuli Iso-Jallu, säkkikankainen reppu selässä.\nJallu oli myös saanut kutsun. Terveellistä se hänelle olisi, me\narvasimme. Jallu toi lisää tuulta vaunuun, sen me jokainen heti\nnahoissamme tunsimme.\n\nHän astuskeli vakavasti kuin pukki lankulla, mutta punoitti vahvasti.\nLäksiäisiä hän nähtävästi oli ryypännyt lankomiehensä Kulmalan sepän\nkanssa. Vaunun jalkakäytävälle päästyään hän loi pitkän, tutkivan\nsilmäyksen jo koolla olevaan seurakuntaan ja pärskähti pahaenteisesti\nnenäänsä. Saattoi helposti kuvitella, mitä Jallu ajatteli: Porvaleita!\nPenteleitä!\n\nHän toikkaroi pitkin keskikäytävää, etsiskeli paikkaa ja löysikin\nviimein, tosin vain toiselle puolikkaalleen. Mutta kun hänen penkillä\npysyttelemisensä laita sillä tavalla oli kyseenalaista, kääntyi hän\nselin vierustoveriinsa ja alkoi pää käsien varassa nuokahdella. Hän oli\nsamannäköinen kuin meidän ukko jouluviinojen loppuessa. Luulimme, että\nhän piankin kuukahtaisi siitä. Mitä vielä. Hän nyökähteli aikansa ja\nalkoi laulaa hyrähdellä:\n\n‒ Tuhannenpa verran poikia lähti... Helsingin satamasta ja -masta...\n\nJokainen meistä tiesi, että Jallu oli paljon nähnyt ja matkustellut\njätkämies, mutta että hän tuollaisessa kunnossa tuolla tavalla saisi\nlaulusta sanat ja sävelet irti, sitä emme olisi kuulematta uskoneet.\nTartuimme hanakasti hänen heittämäänsä syöttiin. Toistimme kertosäkeen\nmiehissä ja reippaasti. Jallu virkistyi silminnähtävästi ja vetäisi\ntoisen värsyn:\n\n— Kukahan ne pellot nyt Suomessa kyntää ja pellonojat kaivaa ja\nkaivaa...\n\nJa taas me tempasimme sanat hänen suustansa ja vedimme että\nikkunanpienat tärisivät. Sillä välin Jallu jälleen torkahteli. Mutta\nme toiset kerran hyvään alkuun päästyämme vetelimme useita reippaita\nreserviläislauluja. Voimavaunu huristi, pysähtyi, otti uusia poikia\nja taas huristi. Tulokkaat huiskuttivat jäähyväisensä saattajilleen,\nreipastuivat ja tarttuivat lauluihimme.\n\n— Oho! Paljonpa onkin miehiä kutsuttu! ihmetteli eräs uusi tulokas.\nJallu heräsi.\n\n— Niin on! Niin on, veliveikkonen! Paljon on kutsuttu, vain harvoja\non hylätty! Astu sisään kuitenkin minun luvallani, koska olet noin\npikkuinen, — puheli ja tervetulleeksi toivotteli Jallu. Sitten hän\nehdotti, että laulaisimme myös tämän uuden tulokkaan kunniaksi uuden,\nreippaan laulun. Hän itse aloitti:\n\nTuhannenpa verran poikia lähti...\n\nNiin lähti. Tämän lokakuun kuutamoisina iltoina lähti tuhansia,\nkymmeniä tuhansia Suomen poikia tuhansista kylistä ja taloista,\nsuuremmista ja pienemmistä kodeista. He jättivät kotoiset työaseensa,\nkirveen ja auran. He hyvästelivät vanhempansa, vaimonsa ja morsiamensa.\nIsänmaa kutsui heitä kaikkia. Eräitten kohdalla se avautui muhevina\npeltosarkoina, vihertävinä niittyinä, humisevina metsinä. Muutamille\ntaas, kuten meille Lamminahon veljeksille, se näytteli karumpia\nkappaleitansa, kivistä mäkeä, vetistä suota; kuvastelihan kuitenkin\nniiden välistä sulavalla hopealla silattua lammen pintaa.\n\nMutta meidän joukossamme oli paljon sitäkin osattomampia, kymmeniä\ntuhansia nuoria miehiä, joille isänmaa tarjosi vain känsäisen käden\nkiiltäväksi hankaamaa kirvesvartta. Tarjosihan kuitenkin jokaiselle\njotakin, — ellei muuta, niin raitista ilmaa ja toimintavapautta. Se on\nollut Suomen miehelle aina kallein kaikista. Siksi nytkin napisematta\nriensimme ylimääräisiin reserviharjoituksiin.\n\nVaunumme joutui hyvissä ajoin asemalle. Juna myöhästyi saapuen vasta\npuoliyön jälkeen. Kolistelimme eteenpäin neljännen tai viidennen luokan\nhärkävaunussa. Hyvin siinä matkanteko kävi, ei mitään valittamista. En\nnyt kuitenkaan ryhdy junamatkamme vaiheita tämän enempää kuvailemaan,\nkoska meidän jo enempää viivyttelemättä on kiiruhdettava Karjalan\nkannakselle niihin usein mainittuihin reserviharjoituksiin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\njossa kerrotaan harjoituksista, kyntämisestä ja karjalaisista\npiirakoista. Sitten vielä kahdesti suuresti eriarvoisesta aseveljestä,\njotka aamuvarhaisella ajoivat koulun saunassa partaansa.\n\n\nPääsimme perille Karjalan kannakselle toista vuorokautta kestäneen\njunamatkan jälkeen. Matka ei näin olisi kestänyt, mutta eräillä\nristeysasemilla sattui viivytyksiä. Meidän komppaniamme majoitettiin\nerääseen suureen koulutaloon. Kaikki talot olivat täynnä asemiehiä.\nKoko rykmentti oli tiloitettu samaan kylään. Varustelutöitä tehtiin\nja harjoituksia pidettiin. Kaivoimme juoksuojia ja ampumahautoja.\nUloimmaksi puolustuslinjojen eteen harjujen reunoihin ja jokien\näyränteisiin pystyttelimme tankkiesteiksi kivenjärkäleitä, joita\nedelliskesän vapaaehtoisissa linnoitustöissä oli alettu nimittää\n»molotohveiksi». Sitten vielä hakattiin ampumalinjoja ja vedettiin\nsikin sokin juoksevia piikkilanka-aitoja. Näissä kyllä riitti pojille\ntyötä ja puuhaa.\n\nNäin me suurina joukkoina reippaalla mielellä rakentelimme\npuolustuslinjoja. Paikkakunnan varsinaiset asukkaat tekivät omia\nsyystöitänsä. Tuntuipa kuin he eivät hevin olisi uskoneet mitään\nvakavampaa olevankaan tekeillä. Kukapa sellaista mielellään olisikaan\nuskonut. Tankkiesteiden ja piikkilanka-aitojen lähettyvillä saattoi\nusein tavata iäkkäämmän isäntämiehen sänkipeltoansa kyntämässä. Eräänä\naamuna jättäydyin juttusille kyntömiehen kanssa.\n\n— Hyvää päivää!\n\n— Kah, päivää, päivää! tervehti kyntömies hevosensa pysäyttäen.\n\n— Mitä te täällä sotakentillä enää sänkipeltojanne kyntelemään, aloitin\nminä.\n\n— Kah, kuinka keväällä kylvät maahan ohraa ja perunaa, ellet syksyllä\nsitä käännä. — Niinkuin minä en olisi sitä tietänyt. Mutta enpä osannut\nsiihen mitään sanoa. Multapaakkuja vain kädessäni puristelin ja\nhaistelinkin niitä. Siitä minulle tuli mielihalu.\n\n— Antakaa minunkin kyntää muutama vako! pyysin häneltä.\n\n— Kah, saat kai tätä herkkua, kun et parempaa pyytäne! naureskeli vanha\nisäntä.\n\nMitäpä minä sen parempaa, käänsin vakoa jo. Hevonen hiukan katsoi\nja kummasteli, lähti kuitenkin astelemaan. Peltomaa oli kivetöntä,\nkarkearakeista multaa. Auran siiven edessä nurin kääntyessään se\nsomasti kohisi ja höyrähteli. Minusta tuntui kuin se hiljalleen olisi\nkiehunut alta päin lämmitettävällä tulella. Hevosen levähtäessä otin\njälleen kouran täyden multaa ja haistelin sitä. Nyt jo kyselemättä\nymmärsin, miksi kannakselainen vanha isäntä halusi kääntää peltonsa\nkaikesta huolimatta.\n\nHän oli lähtenyt kotonaan käymään. Varastin edelleen valtion aikaa ja\nkäänsin hänen ruunansa uudelleen vaolle. Kun toisen kerran palasin,\nseisoi isäntä tiellä. Hänellä oli kädessään kivivadissa soikeita\nuunilämpöisiä kakkuja, piirakoiksi he niitä itse nimittelivät. Ne\nolivat ruskeiksi paistettuja ja mehevän rasvaisia. Niiden sisällä oli\ntäytteenä perunasosetta tai keitettyä riisiryynipuuroa. Niissä oli\nleipä ja särvin samassa, ja hyvin maukkaita ne olivat.\n\nIsäntä määräsi minut syömään niin monta piirakkaa, kuinka monta vakoa\nolin kyntänyt hänen pellolleen. Se ei ollutkaan mikään vaikea eikä\nvastenmielinen urakka. Piirakoita jäi muutama kappale ruskean kivikupin\npohjalle. Ne söimme kaupanpäällisiksi yhdessä. Isäntä jutteli minulle\ntalostansa, emännästään ja pojistansa, jotka myös olivat isänmaan\npuolustuslinjoilla jossakin naapuripitäjässä. Hän toivoi, että he\naikoinaan sieltä vioittumattomina kotiutuisivat ja että minäkin täältä\nterveenä pääsisin kotoisia peltojani kyntelemään.\n\nNäitä hän piirakoita maistellessamme haasteli. Hän kertoili vielä\npaljon muuta talosta, syntymäkodistansa, joka edellisten sukupolvien\neläessä oli monta kertaa poltettu ja hajoitettu, mutta yhtä monta\nkertaa jälleen uudelleen rakennettu. Sovimme hyvin yhteen ja ymmärsimme\ntoisiamme, vaikka hänen puheensa ja esitystapansa olikin yhtä lyhyttä\nkuin minun oli pitkää. Luulen, että kynnösvakojen, yhteisen isänmaamme,\nhöyrähtelevä multa lähensi ja lämmitti meitä. Hänen emäntänsä\nsulavat piirakat olivat mitä parhainta laastia meidän yhteisessä\nrakennelmassamme.\n\nTutunomaiselta myös ympäristö täällä tuntui. Kynnöspellon takana\nkohosi huurteinen metsä. Kauempana mäessä kuhersi teeri. Alhaalla\nlaaksossa välkähteli veden pinta, niinkuin meidän Kuvaislampi. Kun\nviimeistä piirakkaa rapistellessani kuuntelin ja katselin kaikkea tätä,\nniin olin jo aivan varma siitä, että vanha kannakselainen isäntä oli\noikeassa. Pelto oli kynnettävä, vaikka kylvämispäivästä ei ollutkaan\nvarmaa tietoa. Nähtävästi kannatti myös pystyttää piikkilankapylväitä\nja kivitolppia siitäkin huolimatta, että niitä mahdollisesti ei\ntarvittaisi, tai että ne oikein kovan hyökkäyksen sattuessa eivät\npysyisikään pystyssä.\n\nMainitsin jo, että meidät oli majoitettu suureen koulutaloon. Sen\njokaisessa luokkahuoneessa nukkui ja askarteli monta kymmentä miestä.\nPermantotilaa oli jokaisella miehen mitta. Makuurivien välissä kulki\njalkakäytävä. Pieluksena oli kullakin selkäreppunsa, peittona huopa\ntai päällystakki. Aluspatjaa ei ollut, eikä sitä kipeästi kaivattu.\nKova puu ei ole kovin kova, kun siihen tottuu, joka tapauksessa se on\nparempi kuin ei mitään.\n\nLämmintä oli riittävästi. Milloin se väheni, heitettiin uutta puuta\npesään. Uunien avuksi pojat tupakoivat ahkerasti. Tarvittavaa savutonta\nilmaa saatiin avattavista ikkunoista, jotka olivat yötä päivää auki.\nLiikaa sitä ei sittenkään saatu.\n\nValaisuneuvona meillä oli kirkkaasti palava kaasulamppu. Se puhisi kuin\nkäärme kulossa, mutta valaisi hyvin, milloin ei kokonaan sammunut.\nPäivystäjä sai siitä syyt niskoilleen. Tämän lisäksi häntä syytettiin\npaljosta muusta, mihin hän ei ollut suoranaisesti vikapää.\n\nPitkinä puhteina neuloimme housunrepeytymiä, parsimme sukkia ja\nkyhäilimme kirjeitä. Eräät kirjoittivat ja lähcttelivät niitä joka\npäivä, muutamat vain kerran viikossa. Olipa sellaisiakin, jotka\nkirjoittivat ainoastaan puoli kirjettä viikossa, kuten esimerkiksi\nLamminahon aseveljekset. Se ei ollut paljon. Se oli miltei liiankin\nvähän. Siihen päätökseen asiaa lähemmin harkittuani tulin, ja senvuoksi\neräänä iltana kirjoitin kokonaisen kirjeen, johon en pyytänyt\naseveljeltäni edes omakätistä terveisiä. Hävetti hiukan seuraavana\npäivänä, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Kirje oli jo lähtenyt\nkenttäpostissa satojen muiden matkassa. Aikoinaan siihen tuli vastaus\nsamalla tavalla satojen kotirintamilta saapuvien kenttäpostikirjeiden\niloisessa seurassa. Se ei ollut kovin pitkä, mutta sitä kokonaisempi,\nja kokonaisena minä sen pidin, koska siinä ei jakamisesta mainittu\nhalaistua sanaa.\n\nAamuisin meillä oli rivakka herätys, kuten jo sotaväessä oli tapana.\nKasvopesulla kävimme saunassa, joka oli rakennettu järven rantaan. Jos\noleskelu- ja makuuhuoneet olivat tukevasti miehitettyjä, niin sauna\naamuisin oli sitäkin enemmän. Kerta kaikkiaan se oli humalisto, jonka\nsaattoi kiertää, mutta sen lävitse oli turha yrittää. Eräänä aamuna\nennen herätystä havahduttuani tein keksinnön. Miksi en rientäisi\nnaamapyykille ennenkuin humalisto on miehen mittaiseksi kasvanut?\nPartakin oli ajamisen asteella. Nousin hiljaa ja hiivin ulos.\n\nTäysi rauha oli teillä ja saunassa, leppoisaa lämmintä ja haaleita\nvesiä eilisiltaisen kylpemisen jäljeltä sen lisäksi. Rajoitin välineeni\nja ryhdyin iloisella mielellä leukaani saippuoimaan. Mutta tuskin olin\npäässyt vielä hyvään alkuunkaan, kun kuulin reipasta askelten kopinaa\ntieltä oven takaa. Joku toinen tuli osamieheksi keksinnölleni kuten\ntavallisesti, parranajotouhut kai hänelläkin. Saunan ovi avautui. En\nviitsinyt edes vilkaista taakseni, kuinkapa siinä tärkeässä touhussa\nolisin ehtinytkään.\n\n— Hyvää huomenta!\n\n— Huomenta...\n\nVastaukseni lienee sammunut kuin tulitikku tuulessa. Saippuaa oli\nhuulissa, ja sitäpaitsi tulijan tervehdys ei tuntunut tavallisen monnin\nheittämällä. Kurkkaisin taakseni saippuavaahtoisella naamallani. Itse\neversti! Herran saippuat! Käännyin vikkelästi ympäri ja löin kantaluuni\nyhteen, niin että vaahto räiskähteli leukapielistä.\n\n— So, so! Älkää pärskikö hukkaan hyvää ainetta! naurahteli isäntäherra.\nSitten hän avasi käärönsä, otti vadin ja ryhtyi ripeästi samaan\npuuhaan. Minulla oli jo kone käsissäni, mutta tuntuipa kuin minun ennen\ntärkeämpiin töihin ryhtymistäni olisi jollakin tavalla pitänyt kohentaa\näskeistä unteluuttani.\n\n— Eikö talossa nyt makuuhuoneeseen saada vettä... herra everstille edes\npartavettä, — yrittelin parastani. Eversti suti leukaansa valkoisella\npensselillä ja naurahteli:\n\n— Kaivovesi ei milloinkaan ole parranajossa pehmeän järviveden veroista.\n\n— Ei ole. Totta on, herra eversti, — myöntelin minä. Sitten vähään\naikaan emme puhuneet mitään, karstasimme vain leukojamme, kumpikin\nkojeellamme. Kunnes eversti taas aloitti:\n\n— Tämä varhainen aamupuuhailu on minusta hupaisaa, eikö teistäkin?\n\n— Kyllä on, herra eversti, — myönsin, kuten tosi oli.\n\n— Se pitää sielun nuorena ja ruumiin notkeana.\n\n— Kyllä kai se pitää, — myöntelin ja sitten äänettöminä karstasimme\nleukojamme.\n\nOnhan teillä kotona koira? tiedusteli eversti edelleen leukatöistä\nselviydyttyämme.\n\n— Kyllä on, herra eversti! Musti on sen nimi. — Selvensin enemmän kuin\nkysyttiinkään ja ajattelin vieläkin enemmän. Mitä tekemistä meidän\nkoirallamme on sielun nuorentamisen ja ruumiin notkeana pysyttämisen\nkanssa?\n\n— Eikö myös se teidän Mustinne joka aamu ulkoisilla kastevesillä\nsaippuoi leukaansa, samalla kun nuohoaa nenänsä? jatkoi hän omia\najatuksiansa koirasta.\n\n— Kyllä saippuoi ja nuohoaa myös! nauroin minä ääneen, kun selvästi\nmuistin, kuinka hartaasti ja perinpohjaisesti kaikenlainen\nnuohoamistoimitus joka ainoa aamu meidän mäellämme tapahtui.\n\n— Ja sitten sen silmät ovat kaiken päivää kirkkaat, — kuvitteli eversti.\n\n— Niin ovat! Ja kuonon pää on mehevä kuin kypsä suomuurain! muistelin\nminä.\n\n— Ja musta turkki kiiltää kuin öljyllä voideltuna, — arvasi eversti\nedelleen. Vaikka ei hän sitä seikkaa ihan oikein arvannut. Tosin meidän\nMustimme turkki välkkyy ja kiiltää, mutta se ei ole musta, vaan vaalean\nruskea, kuten jo aikaisemmin on tullut mainituksi.\n\nSiihen meidän keskustelumme tästä asiasta päättyi. Pesimme kasvomme ja\npuhdistimme partakojeemme. Mutta ennenkuin lähdimme saunasta, eversti\nkääntyi jälleen puoleeni. Hän tiedusteli minulta tärkeämpää asiaa,\npuhutteli kuin parempaakin asiantuntijaa.\n\n— Mitä sotamies arvelee, tuleeko siitä sota?\n\nSe oli suora, mutta aika tavalla kiperä kysymys. En ymmärtänyt, mitä\nsiihen olisi ollut vastattava; jotakin oli, koska korkea päämies kysyi.\n\n— Jos vihollinen hyökkää maahan, niin varmasti tulee! kiertelin minä.\n\n— Varmasti! naurahti eversti. — Mutta hyökkääkö se? Mitä arvelette?\n\nVastasin kuten ajattelin.\n\n— En tiedä, mitä vihollinen tekee. Jos minä olisin hänen sijassaan,\nniin turhan vuoksi en työntäisi kuonoani ampiaispesään. Siitä ei synny\nmuuta kuin suurta naurua ja pieniä äkämiä. Naurun asia se on, kun\niso sonni mylvii ja huiskii sarvekasta päätään muutamien kymmenien\nampiaisten takia.\n\n— Vai sillä tavalla arvelette! Se on oikein se! tuumi eversti.\n\n— On se! myönsin minä helpotuksesta, vaikka heti kohta huomasinkin,\nkuinka tyhmää se oli. Mikä minä olin myöntelemään omia arvelujani\noikeiksi.\n\nTähän loppui keskustelumme kaiken kaikkiaan. Saunaan alkoi lappaa jo\nmiestä, upseereita ja sotilaita. Me annoimme heille tilaa. Eversti,\nrykmentin komentaja, astuskeli edellä. Minä Lamminahon Eemeli, sotamies\nja työmies, astelin perässä. Sillä matkalla saunasta pihamaalle\najattelin yhtä ja toista, aamuiset ajatukset kun useinkin ovat\naskeleita nopeammat.\n\nSiinä meillä oli rykmentin komentaja, oikea ukkoherra! Kuului syövän\nsamaa ruokaa kuin me, nukkuikin niinkuin me, reppu päänalusena,\nmanttelinuttu peittona. Ja kuitenkin oli mies noin aamuvirkku! Kirkkaat\nsilmät. Kuononpää mehevä... Tuollainen mies, tuhansien komentaja, iäkäs\nvielä sen lisäksi.\n\nJa millainen hän oli väellensä? Ei tiuski, ei räyski. Kasvopyykillä käy\nkaukana saunassa? Mies, joka voisi komentaa kymmenen miestä keskellä\nyötä järvestä partavettä noutamaan!\n\nPysähdyin ja jäin muutaman askeleen taemmaksi.\n\nHitto vieköön tuollaisen rykmentinkomentajan! Tuollaisen ukkoherran\nkomennossa sitä kyllä ampiainenkin ampuu! Nyrkin kokoisen pesän ja\nlentämisen vapauden puolesta ampuu vaikka rautatieveturin kokoista\nyhtiösonnia sarvien väliin!\n\nNäin ajattelin, kun astelimme koulukartanolle kohoavaa saunatietä.\nSotapoikia ja pienempiä herroja: vänrikkejä, luutnantteja, kapteeneja\nlappoi vastaan kuin siimaa. He tekivät meille kunniaa ukko kuin ukko.\nJa me vastasimme heille kirkkain silmin, leuka sileänä, kuononpää\nmehevänä, me kaksi aamuvirkkua parranajajaa ja nuorekasta nuohoojaa,\neversti ja minä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nTässä luvussa kerrotaan, miten pojat rakensivat telttoja, miten niissä\nsorvattiin miehiä ja laulatettiin »kalakukkoja». Sitten vielä unista,\njoita oikeastaan ei pitäisi kenellekään kertoa.\n\n\nPojat vakuuttelivat usein, etteivät he tunteneet koti-ikävää. Lyhyen\nelämäni aikana olen tehnyt erään aina paikkansa pitäneen havainnon. Jos\njoku jotakin toiselle oikein vakuuttaa, merkitsee se sitä, ettei hän\nitsekään usko, mitä yrittää toiselle uskottaa. Tässä tapauksessa se\nvarmasti piti paikkansa. Oikean tekstin saattoi helposti lukea heidän\nkasvoistaan, milloin he äänettöminä kirjoittelivat kirjeitänsä tahi\nlukivat kenttäpostin niihin tuomia vastineita. Kyllä silloin miesten\nsilmät loistivat, nenänpieletkin usein värähtelivät. Entä pakettinaruja\navaillessa! Ani harva poika kykeni solmuja sormillansa näpelöimään.\nSuoran käden oikeutta siinä tavallisesti harjoitettiin puukko tahi\nhammas työaseena.\n\nKotirintamalta saapuneen kenttäpaketin sisältö oli luonnollisesti\nyksityisomaisuutta tai ainakin useammassa tapauksessa siksi\ntarkoitettua. Mutta toisinpa kävi, kun paketti iltapuhteella aseveljien\nseurassa joutui suoran käden käsiteltäväksi. Seurakuntamme oli kuin\napostolinen yhteys. Siinä vallitsi yksi ruumis ja henki. Yhtäkään\n»Ananiasta» ei ilmestynyt »Safiirasta» puhumattakaan. Jos avautuvista\nkäärepapereista pisti päänsä esiin vaikkapa savolainen kalakukko,\nniin pian oli laulunsa laulanut tämä kukko. Puukko sisään ja maha\nauki. Omistaja aloitti. Sitten tämä teuraaksi paistettu ja postitettu\nuhrieläin kiersi puukkoineen kädestä käteen, kaventui ja ohentui,\nkunnes jäljellä oli enää vain taikinasta muovattu tallukanpohja.\nMuutaman kiekauksen jälkeen ei enää sitäkään. No, sitä varten tämä\njalo lintu kai lienee lentoon lähtenytkin. Sama kohtalo oli edessä\nkeksilaatikoilla, kotoisilla pikkuleivillä, ostomakeisilla ja\ntupakkarasioilla. Sen oli oltava liian suuri tai liian huonoa lajia,\njos siitä oli enää toiselle kierrokselle lähtijää.\n\nMutta miksi niiden olisi pitänyt lähteä? Turhaa komeutta se olisi\nollut. Huomenna tuli paketti toiselle pojalle, ylihuomenna kolmannelle\nja niin edelleen. Niitä veljellisesti nautiskellessa ja yhteisesti\nodottaessa meistä tuntui niinkuin jokainen olisi joka päivä saanut\nkotoansa paketin. Siitä oli muutakin hyötyä ja siunausta. Syötävät\neivät milloinkaan vanhentuneet, pahentumisesta ei puhettakaan. Ja\ntällä tavalla pääsivät saamisen ja nauttimisen ilosta osallisiksi myös\nkaikki ne pojat, jotka muutoin eivät olisi milloinkaan kotimaistiaisten\nmakuun päässeet. Mutta enimmän joutuivat antamaan ne, joiden kotona oli\nenimmin antamista. Eikö tämä ollutkin oikeus ja kohtuus? Ja apostolien\ntoivomusten mukaista!\n\nMonella muulla tavalla tämä ylimääräisten harjoitusten aika oli meille\nopiksi ja hyödyksi. Se kasvatti, yhdisti ja lähensi meitä. Siihen johti\nsuorastaan pakko.\n\nKun miehiä tuli yhä lisää, kylän kaikki talot jo ahtaen täyteen,\ntiedusteltiin meiltä, ketkä haluaisivat telttoihin asumaan. Se\noli kaiketi eräänlaista kohteliaisuutta. Olisihan päällystö\nyksinkertaisesti voinut määrätä sen. Tosiasiassa se näin lienee\ntehnytkin. Meidän pitäjämme pojat, jotka muutenkin lienevät\nmetsäläisten läheistä sukua, olivat heti valmiit.\n\nTuollaiseen kangastelttaan mahtui pari tusinaa miehiä. Se oli pian\nrakennettu. Pari kolme riuskaa miestä selviytyi teltan pystyttämisestä\nyhtä lyhyessä ajassa kuin pakillisesta kuumaa hernekeittoa. Mutta\nitse pystyttämisen jälkeen kylläkin riitti hupaisaa askartelupuuhaa\ntelttatalossa jokaiselle sen asukkaalle pariksi iltapuhteeksi.\nMakuupaikkana, kuivausnarunsa ja naulansa sai itsekukin kohennella ja\nasetella oman makunsa mukaan.\n\nUlospäin teltta oli vaatimattoman näköinen, harmaa ja matala. Täysin\nsuorana siellä ei mahtunut seisomaan kukaan muu kuin lämmityskamiinan\nrautapeltinen savupiippu ja sekin vain siksi, ettei suostunut\ntaivuttamaan päätänsä talon vaatimusten mukaisesti, vaan mieluummin\ntyönsi sen kattokankaan lävitse kuusikkoon. Mutta ihmeteltävän lämmin\nja ilmava tuollainen teltta oli. Heti ensimmäisenä yönä nukuimme siinä\nkuin porsaat pahnassa ja sitten monta seuraavaa yötä yhtä hyvällä\nmenestyksellä.\n\nKärsivällistä sovittelemisen taitoa telttaelämä kuitenkin asujaimiltaan\nvaati. Jos tiloja ei ollut juuri liikoja sadan miehen majoittamassa\nkoulun luokkahuoneessa, niin kahdenkymmenenneljän miehen teltassa sitä\noli vieläkin vähemmän. Vaikeinta oli sadepäivän jälkeisenä iltana,\njolloin kaksi tusinaa kenkä-, sukka- ja kinnasparia piti sovittaa\nkuivumaan pienen kamiinan ympärillä oleville naruille, vieläpä\nläpimäriksi kastuneet nutut ja housutkin usein lisäksi. Tukalaa ja\nahdasta se oli. Näin jälkeenpäin muistellen täytyy sanoa, että paljon\npienempien vastahakoisuuksien vuoksi tässä maassa on monta kertaa\nmiehiä puukolla tapettu. Teltassa ei tapettu, ei edes tapeltu. Tämä\ntärkeä asia tuli päiväjärjestykseen aikoinaan.\n\nTelttaelämän hupaisimpia hetkiä olivat iltapuhteet. Ulkona oli jo\npimeää kuin mustepullossa. Myrskyiltoina sade rapisi raskain rakein\ntelttavaatteeseen. Tuuli kohisi ylhäällä puiden latvoissa. Mutta\nteltassa oli lämmintä ja kotoista. Lamppu valaisi katossa, ja kamiina\nhumisi lattialla. Tämän päivän kalakukko kiersi piiriä miehestä mieheen\nja laihtui silmin nähtävästi.\n\nKukon jälkeen kiersi savukerasia. Sitä seurasi kasku. Se ei ollut\nnäkyväinen eikä päivän kenttäpostissa perille saapunut. Se saattoi\nolla ikivanha, jopa paleltunut tai ummehtunut, mutta täällä taitavasti\nuudelleen lämmitettynä se kävi täydestä.\n\nJoku kertoi änkyttävästä sepästä, jolla oli änkyttävä renki.\nToinen kaskuili merimiehestä ja hänen koiranvirkaa harjoittavasta\nsillistään, joka niin tyystin unohti entiset elintapansa, jopa uimisen\ntaidon, että hukkui pudottuaan laiturilta veteen. Vanha juttu, yhtä\njoutavanpäiväinen kuin ensimmäinen, mutta se tapa, millä se esitettiin,\nja se paikka, missä se tarjottiin, se oli jotakin uutta ja erikoista.\nMe kuuntelimme henkeämme pidättäen, nauroimme kyyneleet silmissä.\nMe suorastaan näimme keskellämme kertojan edessä kaksi totisina\nänkyttävää seppää, jotka yrittivät hitsata katkennutta kärrynakselia\nkiinni, mutta änkyttäessään jäähdyttivät raudat. Herraskaisen sillin\nnäimme toikkaroivan keppi kädessä laiturilautaa pitkin, horjahtavan ja\nputoavan mereen.\n\nNäin me pienessä lämpimän läheisessä telttapiirissä kaskuilimme ja\nkaskuja kuuntelimme. Kun kenelläkään ei ollut enää kuuntelemisen\narvoista kerrottavaa, loikoilimme hiirenhiljaa. Puolituntinen saattoi\nlivahtaa, ettei kuulunut muuta kuin muutama yskähdys. Taivas itki, ja\nmetsä huokaili. Joku eksynyt vesipisara vierähti oven raosta matalaan\nmajaamme, seisahtui ja ihmetteli, mitä me murehdimme.\n\nIhmettelimme sitä itsekin. Kunnes joku virkistyi ja viritti laulun.\nVaihteeksi kuuntelimme sitä, ellei se ollut liian tuttu. Jos siinä\noli riittävästi värsyjä, niin yksi ja toinen yhtyi niihin. Veisattiin\nvirsiä. Laulettiin piirilauluja. Joskus Iso-Jallu aloitti matalalla\näänellä tunnetun matkalaulunsa: Tuhannenpa verran poikia lähti...\nSiihen yhtyi joka mies. Voimallisesti kerraten laulettiin molemmat\nvärsyt.\n\nMutta eräänä murheellisen päivän jälkeisenä iltana Jallu opetti meille\nuuden laulun. No, ei kai sekään ollut juuri eilisen päivän sepityksiä.\nOlimme kuulleet sen jo ehkä kätkyessämme. Jallun esittämänä se vain\ntuntui meistä hiukan hullunkuriselta.\n\n— Voi minua poika raukkaa... hyräili Jallu. Moni naurahti,\najattelemattomasti kyllä. Kuka meistä oli mies arvioimaan Jallun\nsydänsuruja ja muita mielialoja. Itse kai hän ne paremmin tunsi. Hän\nhyräili syvällä rintaäänellänsä tirskahduksista välittämättä. Yksi ja\ntoinen yhtyi siihen, ja viimeisessä värsyssä olivat kaikki naurajatkin\nmukana. Jallun laulussa oli aina jotakin jykevää, tarttuvan harrasta.\nTänä iltana ja tässä laulussa sitä oli entistäkin enemmän. Niinkuin\nolisi veisattu Jallun tai jonkun muun poikaparan haudalla vanhaa,\ntuttua virttä: Sun haltuus, rakas isäni...\n\nIllan viimeiseksi veisuksi »poika raukka» jäikin. Päät alkoivat\nnyökähdellä. Jalat työntyivät lähemmäksi kamiinaa. Univirttä kohta\nhyristeli mies kuin mies. Tavallisesti en minäkään ollut hitaampia,\nkun tuli kysymys tähän virteen yhtymisestä, mutta sinä iltana\nluullakseni olin viimeinen virkansa puolesta valvovaa kamiinavahtia\nlukuunottamatta. Siirottavin silmin selälläni loikoen katselin tuttuja\nkotikylän poikia, jotka matkailivat jo unten laidunmailla poikaraukan\nvärsyistä enää mitään muistamatta.\n\nSiinä kehäpiirissä jalat vastakkain lepäili monen näköistä ja monen\nluontoista poikaa. Samasta pitäjästä, milteipä samasta kylästä he\nkaikki olivat matkaan lähteneet. Monista erilaisista kodeista he\nolivat. Kuinka pienen pitäjän syrjäisestä kylästä sentään löytyikään\nniin monta erilaista lähtöpaikkaa ja pesäpahnuetta?\n\nTuossa oikealla puolellani kädet siipinä niskan alla nukkui jo täydessä\nunessa Pesämäen Lauri, hauska, hiljainen poika. Hän ei puhunut liikoja\npäivällä, ei liioin kuorsannut yöllä. Mutta kun sopiva seura sattui,\nniin kaskun kertoi hänkin, lauloi laulun ja nauraa hykersi hyvälle\njutulle. Sillä pojalla oli myös isänmaata puolustettavanansa, jos\nsikseen kävisi. Oli suota ja kuivaa maata, oli puita ja puuntaimia.\nEhkäpä olisi ollut helpompi luetella, mitä pojalta puuttui. Oikein\nsoma, mittavaksi naiseksi venähtänyt siskokin hänellä oli.\n\nValveilla olin olevinani. Ehkä kuitenkin olin unessa. Tyttö seisoi ja\nhymyili veljensä pääpuolessa. Unohdin veljen ja katselin vain häntä.\nToivomustani noudattaen hän olisi voinut tulla vieläkin lähemmäksi.\nValitettavasti hän teki päinvastoin, enkä mitään mahtanut. Hän eteni\nLaurin jalkapuoleen kamiinan äärelle ja katseli sieltä. No, viluisena\nhänen ainakaan ei tarvitsisi takaisin lähteä. Hän lämmitteli sirosti\nkäsiään. Kamiinasta kohoava lämmin ilma leyhytteli keveästi hänen\nhiuksiaan, korvalehti oli soma. Se lämpeni ja punersi. Se sai minut\nmilteipä tilaltani nousemaan. Havahduin. Olinko valveilla vai unessa?\n\nMuutamista pojista selvisin paljon nopeammin kuin Laurista. Mutta\nei kai se ollut Laurin vika, että hänen siskonsa kutsumatta oli\nmeidän telttamajaamme pujahtanut. Halusin voittaa aikaa ja siinä\ntarkoituksessa aioin hypätä Mäkelän perintöruhtinaan ylitse. Mutta\nsellaisen pullapötkyn ylitse ei niin vain hypätty. Ainakin häntä täytyi\nhieroa hiukan ohuemmaksi.\n\nMikähän tämä ainokainen olisi ollutkaan, jos hänelle olisi siunattu\nkapteenin tai vaikkapa kersantin natsat nutun olkapäihin? Ensimmäisenä\npäivänä hänessä oli vaaria ilman niitä, toisena jo paljon vähemmän,\nkolmantena yhä vähemmän. Nyt hän jo alkoi olla mukiin menevä mies.\nYmpärysmitta oheni, ja varttakin jo venyi, vaikka ruokapaketteja tuli\nkotoa harva se päivä. Yksi paha vika hänellä oli, eikä se tuntunut\nolevan korjattavissa. Hän kuorsasi kamalasti. Kamiinavahdin oli\nusein nykäistävä häntä varpaasta. Se kuului hänen välttämättömiin\nvirkatehtäviinsä.\n\nMäkelän esikoisen lämpimissä käpristeli Viitalan suutari, laiha\nmies kuin mutkalleen lyöty hiilihanko kamarin kakluunin kyljessä.\nSisäkalut, sydän ja keuhkot, olivat suutarilla kuitenkin vielä siinä\nkunnossa, että hän oli kelvollinen isänmaan palvelukseen. Mutta kuka\nmahtoikaan nyt koputella naisten kenkiä ja miesten saappaankorkoja\nKuivasperällä? Ja kuka koputtelisi niitä myöhemmin, jos rajantakainen\nvieras kylän tärkeimmän ammattimiehen tyyten hengettömäksi kopauttaisi?\nToki tämä vaara oli suutarilla pieni, paljon vähäisempi kuin Mäkelän\nperintöruhtinaalla ja monella muulla lihavammalla pojalla. Vai\nsaattoiko kukaan uskoa, että kuula osuisi hiilihangon varteen, ellei\nvahingossa päänuppiin.\n\nViitalan suutarin vieressä kiskoi unta Lahtisen Justus, vieläkin\ntärkeämpi virkamies. Mitä kylän emäntien elämästä tulisikaan jos\nJustus saisi paukun ja silleen heräämättä kupsahtaisi? Justus oli\nyleismestari, tuhattaituri. Kun muut tekivät mitä osasivat, niin Justus\nteki mitä halusi. Hän korjasi rukit, ompelukoneet ja separaattorit. Jos\nseinäkello seisahtui, jos vaikka kahvimyllyn kampi katkesi, niin kohta\nhuudettiin Justusta. Hän korjasi vanhasta ja rakenteli uudesta. Jos\njoku nainen oikein kauniisti pyyteli, niin Justus porasi vaikka uuden\nsilmän vanhaan neulaan. Ukko kruunu ei pyydellyt, sanoi vain: Justus\nlähde! Ja Justus lähti. Mutta liesikö tämä nykyinen työnantaja, kuinka\ntaitava mies Justus oli? Kaikkein hienoimpiin korjaustöihin hänet olisi\nPitänyt toimittaa.\n\nJa sitten siinä mahallaan maata pösötteli myös Jallu, poika raukka. Hän\nnukkui milteipä aina suullaan. Kuolee veteen! olisivat vanhat ihmiset\nsanoneet. Tuskinpa vain! Viinaan ennemminkin, varsinkin jos itse pääsee\nmääräämään! ajattelin minä. Jallu oli vähän liian kärkäs ryyppäämään.\nJa oli kai hänellä siviilissä monia muita tapoja, jotka eivät olisi\nsopineet ensi vuoden rippikoululaiselle. Juovuspäissään hän hurjasteli,\nkirosi ja tappeli. No, sitä tarkoitusta varten ukko kruunu hänet\nharjoituksiin oli kutsunut, vaikka kotioloissa samasta syystä miestä\nahdisteli. Jallu kuului konekivääriin. Hän kyllä heittäisi masiinan\nselkäänsä niinkuin tavallinen mies kiväärin. Panosnauhat hän kiertäisi\nvyöksi ympärilleen ja kävelisi asemiin. Näin hän ainakin voisi tehdä.\nJallulta saattoi odottaa vaikka mitä, ja hänestä lähti vaikka mitä...\nVoi minua poika raukkaa...\n\nTähän tapaan minä sinä iltana unta odotellessani pyörittelin ja sivelin\nkoko kaksitusinaisen asevelipiirin. Viimeisenä sivelin Kalle-veljeni,\nläheisimmän ase- ja kasvintoverini. Poika nukkui vasemmalla puolella\nvieressäni. Hän hengitteli tasaisesti puoliavoimin huulin. Nähtävästi\nnäki hauskaa unta, koska nenänvarsi värähteli ja koholla oleva olkapää\nnytkähteli tuolloin tällöin. Mahdollisesti hän kiikkui Kuvaislampeen\nkaatuneen männyn latvassa ja näppäili ahvenia. Tai kenties hänellä\noli jo elokuu ja muurainten aika. Tuuli kantoi hänen nenäänsä\nmehevää tuoksua. Hän tarpoi toimessaan kohti keskinevan punoittavia\nmarjamättäitä. Taikka mistäpä minä tiesin, vaikkapa hänellä olisi\nollut kesäisissä näkimissään joku vieläkin houkuttelevampi marjamätäs,\nkotikylän tyttö sirkuttavine silmineen ja mehevältä tuoksuvine\nlakkapäineen. Mistäpä tiesin.\n\nEn halunnutkaan enempää tietää. Silmäni kokonaan sulkien käänsin\nkylkeä. Eipä aikaakaan, kun tarpoilin jo itse kotoisen lammen takana\nmuurainnevalla, jossa mehevät hillamättäät voimakkaasti tuoksuivat.\nMutta onneton osani unessa on, että milloinkaan en pääse perille.\nJuuri kun olen pääsemässä, siirtyy tavoittamani mätäs, ja sitten alkaa\njälleen upottava tarpominen kärpästen ja suopaarmojen ahdistamana,\nilman housuja.\n\nTänä yönä tavoittelin muitakin kuin nevan muurainmättäitä. Kovin vaikea\nei ole arvata, mitä se tämäniltaisten aatosteni ja näkemysteni jälkeen\noli, mutta en tavoittanut sitäkään. Haikea mieli siitä seurasi, ihan\njanotti, mutta minkäpä kovalle onnellensa mahtaa.\n\nSitten liikuin etäisempiä maita ja mantereita edelleen, ainoana\nvaatekappaleenani liian lyhyt paita. Katselin kyliä ja kaupunkeja,\nja kaupunkien asukkaat katselivat minua, nauroivat ja osoittelivat\nsormellansa. Ilkeältä se tuntui, mutta se ei ollut vielä mitään siihen\nverrattuna, mitä sitten seurasi.\n\nTuli ampiaispesä. Satoja, tuhansia harmaita palloja riippui puiden\noksissa. Ja vihaisesti pamisevat ampiaiset kurkistelivat kiiluvin\nsilmin pesiensä ovista ja ikkunoista. Kuulin niiden keskenään\nvihaisesti surisevan: Missä hän piileksii! Neuvokaa meille, missä hän\non!\n\nNe etsivät minua! kauhistelin itsekseni turhaan venyttäen lyhyen\npaitamekkoni helmaa. Jos nuo löytävät minut ja kaikki vaikkapa yhdenkin\npanoksen mieheen ampuvat, ei minun kintuissani ole reiätöntä paikkaa.\nMutta onneksi ampiaiset eivät löytäneet minua. Ne vain etsiskelivät,\nkuhisivat ja kihisivät. Ja sitten kuulin hämmästyksekseni kimeästi\ntirrastavan äänen: Missä hän on? Missä on se suuri sonni? Sanokaa!\n\nSiihen heräsin ja ilokseni huomasin, että en ollut ampiaisten\nahdistamana, eikä suurta sonnia missään päin näkynyt. Makasin matalassa\ntelttamajassamme aseveljieni ympäröimänä. Olin itse yksi heistä,\nampiainen, joka valmistui pesäänsä puolustamaan, jos vihastunut sonni\nsitä uhkaisi.\n\nMutta mitäpä tekemistä sillä olisi pienten ampiaisten pesässä? Sitä\njälleen jäin miettimään ennenkuin uudestaan nukahdin. Sitten nukuin,\nniinkuin oikean, pesäänsä puolustamaan pystyvän ampiaisen pitääkin aina\nnukkua, turhia pihisemättä, unia näkemättä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nPojat herätetään jymyuutisella, jota Iso-Jallu ei viitsi kuunnella.\nHetkistä myöhemmin he kuuntelevat Suomen Tietotoimiston uutisia.\nEversti pitää puheen. Kanttori murtaa urkuharmoonin lukon ja soittaa\nvirttä sekä Porilaisten marssia.\n\n\nErehdyimme unissamme ja arveluissamme. Vihollinen hyökkäsi maahan,\njuuri kun monen meistä piti päästä kotiutumaan lomalle. Hän teki sen\nniinkuin nykyään on tapana, liikoja etukäteen julistelematta, keskellä\nyötä. Me saimme tiedon siitä seuraavana aamuna. Se oli merkkitapaus\nmeidän sotahistoriassamme. Mielestäni siitä kannattaa vähän enemmänkin\nkertoella.\n\nTuttuun tapaan loikoilimme vielä teltassa aamuteetä hörppien, nappeja\nneuloen, mikä mitäkin puuhaillen. Kaikki muut, paitsi Iso-Jallu.\nHän veteli unia kuin seinähirsiä. No, hän teki sitä aamuisin aina\nviimeiseen soittoon asti ja vielä sitäkin pitemmälle, niin täpärälle,\nettei yhdelläkään toisella olisi ollut varaa sellaiseen. Silloin kesken\nrauhantouhujamme ilmestyi lähetti ovelle, ja me jäimme odottelemaan,\nmitä pojalla olisi meille ilmoitettavaa. Mutta hän ei olisi ollut se\njuippi, mikä oli, jos hän käskyn mukaan ilman muuta olisi sanonut sen\nmeille. Hän katseli hyvin tietäväisen näköisenä meitä tietämättömiä.\n\n— Eikö teistä kukaan osaa tarjota edes tupakkaa tulijalle tällaisena\naamuna, — hän vihdoin moitiskeli.\n\n— Tupakkaa sinulle!\n\n— Kaikkia vielä!\n\n— Mitähän iloa tuosta heruisi? — Tähän kysymykseen hän vastasi.\n\n— Koettakaas! hän sanoi.\n\nMe koetimme. Hän sytytti tupakan hitaasti. Näkyi selvästi, kuinka\ntärkeäksi herraksi hän sillä hetkellä itsensä tunsi. Pari henkisavua\nvetäistyään hän lopultakin laukaisi:\n\n— Piru on nyt irti!\n\n— Oho!\n\n— Mitä!\n\n— Missä!\n\n— Mitä se hourii!\n\nMonta kysymystä ja huudahdusta siinä heitettiin. Aavistelimme jotakin,\nmikä näkyi kai kasvoistamme. Sekös hänestä vasta viskaalia nostatti.\nMahtavana hän alkoi selittää.\n\n— Ei sitä uskoa tarvitse. Jos järkipuhe ei jonkun tyhmään nuppiin\nmahdu, niin minkäs minä sille mahdan. Näin kuitenkin on asia: Sota on\nmaassa, ja rauha on puussa. Nouskaa ja pankaa töpinäksi! Päämajalle\npäiväkäskyä kuulemaan! Tämä minun vain piti teille ilmoittaa!\n\nHän puhalsi savua silmillemme, kääntyi ja hävisi ovesta. Nähtävästi\nmiekkoisella oli jo kiire toisiin telttoihin suurta uutistansa\nilmoittamaan. Mutta tuskinpa hän näinkään pitkiin esipuheisiin\nmonessakaan majassa kerkisi.\n\nMeillä ei vielä ollut juuri niin kiirettä, mutta ylösnousemuksen\nhankkeisiin tuli kuitenkin toinen tahti. Joku etsiskeli saapastaan,\njoka oli hänellä jo jalassa, toinen tapaili lakkiaan, joka oli päässä,\ntaisipa joku tapailla myös järkipahaistaan, jonka säilöpaikkaa hän\nsillä hetkellä ei sattumalta muistanut. Sota maassa! Hyökkäsikö se\nsuuri härkä sittenkin?\n\nPoikiemme kunniaksi on minun kuitenkin heti todistettava, ettei\nainakaan meidän telttakunnassamme tämän odottamattoman uutisen vuoksi\npahempaa hätää syntynyt. Kun tuli, niin tuli! Minkä tulevalle mahtoi!\nTäälläpä hänet nähdään! tuntuivat pojat tuumiskelevan.\n\nMutta kaikkein rauhallisin poika tänäkin odottamattomana aamuhetkenä\noli Iso-Jallu. Hän ei ollut koko kohinasta tietääkseenkään. Kuorsasi se\npoika vain, hujauttaen kuin raamisahalla. Joku nykäisi häntä jalasta.\n\n— Hei, Jallu! Herää jo!\n\n— Mitä nyt? murahti Jallu.\n\n— Sota on syttynyt! luikahti pari kolme.\n\n— Vai niin... vai niin. Vai on syttynyt, — vahvisti Jallu ja kuorsasi\njo taas.\n\n— Ryssä on jo maassa! nyki ja pauhasi jälleen neljä, viisi.\n\n— No, onpa tässä nyt hyväkin otus, kun yks ryssä, — turisi Jallu suurta\nruhoaan rauhallisesti kääntäen.\n\nSellainen hän oli, mahdoton jönssikkä valveillaankin ollen, kun sen\npään otti. Pitkästä unesta häntä ei laillisessa ajassa saanut hereille,\nvaikka tykin olisi korvan juuressa laukaissut. Olimme sattuman varalta\nneuvotelleet siitä. Jos tulipalo syttyisi tai vihollinen tosiaan\nhyökkäisi, niin köysi jalkaan ja kymmenen miestä toiseen päähän.\n\nPäämajamme sijaitsi koulun isossa luokkahuoneessa, jossa majaili\njoukko upseereja. Heillä oli siellä radio. Aamu-uutisten aika läheni.\nOdottelevia poikia oli jo huone täynnä. Pian ilmestyi myös eversti,\nadjutantti ja muita upseereja. Adjutantilla oli kädessään monistettu\npäiväkäsky, jota hän jakeli joukko-osastoihin toimitettavaksi.\nHiljaista odotuksen jännitystä oli avarassa huoneessa, vain suuri\nseinäkello vähän ontuen käydä naksahteli. Paljon tasaisemmin ja\nkirkkaammin kilkutteli kohta etäisen radion välisoitto. Tuntui kuin\nkohtalo, väljälahkeinen, nokinaamainen konemestari, olisi isosta\nöljykannustansa tiputellut rasvaa maailman höyrykoneen ravistaviin\nrattaisiin.\n\nKannu keikahti. Tippuminen lakkasi. Olisi kai luokkahuoneen ontuva\nseinäkellokin seisahtunut, ellei olisi ollut sekä kuuro että kohelo ja\nmuutenkin ajastaan jäljessä. Suomen Tietotoimiston uutisia!\n\nSota oli maassa! Täyttä totta se oli. Vihollisen joukot olivat jo\nylittäneet rajan Kannaksella, Laatokan Karjalassa ja Petsamossa.\nMoskovan radio kuulutteli kaikkeen maailmaan, että me olimme\naloittaneet. Mainilassa muka olimme tykeillä ampuneet heidän pahaa\naavistamattomia rajavartiojoukkojansa. Suomen hallituksen puolesta oli\nkohteliaasti, mutta päättävästi osoitettu vääriksi nämä mahdottomat\nsyytökset. Oli ehdotettu puolueetonta tutkintoa ja asian rauhallista\nselvitystä. Vastauksena siihen oli julistamaton sota.\n\nSeisoin ulompana seinän vieressä ja tarkkailin poikien kasvoja uutista\nkuunneltaessa. Siinä oli monia tuttuja, suurin osa oli tuntemattomia.\nMutta niin monia kuin niitä siinä näkyikin, oli niistä kaikista\nluettavissa samaa, mitä everstin ja kaikkien upseerienkin kasvoista.\nNähtävästi sama olisi ollut luettavissa myös rykmentin komentajan\npäiväkäskystä adjutantin kädessä. Kun radio lopetti, astui eversti\nesiin ja aloitti. En muista puhetta hänen sanoillaan, mutta sen sisältö\noli suunnilleen seuraava:\n\n»Sotilaat! Te kuulitte, mitä viime yönä on tapahtunut. Me olemme\naloittaneet sodan. Me olemme aiheetta hyökänneet suuren naapurimme\nkimppuun. Pötyä! Yksikään soturi, yksikään kunnon kansalainen tässä\nmaassa ei usko tuota. Meidän kimppuumme on aiheetta hyökätty! Se on\ntosiasia, jota tämän jälkeen emme enää voi kieltää, vaikka haluaisimme.\nIkivihollisemme, suuruudellaan ja voimillaan rehentelevä jättiläinen,\non hyökännyt viisikymmentä kertaa pienemmän naapurinsa niskaan, aikoen\nyhdellä suunavauksella nielaista hänet. Sellainen on hänellä tarkoitus.\nMutta luulenpa, että hänelle tapahtui erehdys. Nielaistava suupala\nei johdu olemaan mikään untuvakarvainen hiirenpoikanen. Se on oleva\nselkäharjaksensa pöyhistänyt siili. Se on piikkitakiainen, joka tarttuu\nkurkkuun!\n\nAseveljet! Suomen sotilaat! Me käymme rohkeasti vihollista vastaan!\nMies kymmentä, mies viittäkymmentä vastaan! Se ei ole mitään uutta\ntässä maassa. Näin ovat esi-isämme jo monta kertaa ennen meitä tehneet.\nKukin meistä seisokoon väistymättä kohdallansa. Jokainen tuuma\nSuomenmaata on meille pyhää maata. Henkeen ja vereen me puolustamme\nkotia, suomalaista vapautta ja synnyinmaata. Jumala meille tässä\nsuuressa tehtävässämme voimia ja rohkeutta antakoon!\n\nPojat! Koti ja isänmaa kutsuu meitä! Eläköön koti, suomalainen vapaus\nja synnyinmaa!»\n\nVastasimme siihen kolminkertaisella eläköön-huudolla. Se oli huuto! Jos\nnokikarstaa olisi kouluhuoneen katossa ollut, niin höytäleinä se olisi\nilmassa lennähdellyt.\n\nRykmentissämme oli laulunjohtajana nuori, rivakka kanttori.\nMahdollisesti niitä oli useampiakin siellä. Meillä oli ammattimiestä\nja virkailijaa kaikilta aloilta. Tämä kanttori oli taituri. Kaikin\npuolin muutenkin hän oli mukava poika. Kirkonmieheksi häntä ei olisi\nkukaan uskonut. Hän lauloi, soitti ja vihelteli. Hän otti sävelet irti\nsahasta, juomalasista, vaikka tulitikkulaatikosta. Ja viisirivisellä\nhaitarilla hän luritteli kuin satakieli. Sitä hänellä tällä kertaa ei\nollut. Poljettava urkuharmooni sen sijaan oli luokkahuoneen nurkassa.\nSe oli lukossa, mutta mitäpä merkitsivät kansilaudan lukot semmoiselle\nkanttorille. Rautanaulalla hän sen aukaisi niinkuin ei mitään. Ei\nlöytynyt nuottikirjoja. Mitä hän kirjoilla! Hän istui korkealle\ntuolille, veteli esiin puoli tusinaa tappeja ja päästeli kuin kirkon\nuruilla. Pian tunsimme, mitä virttä kohti hän ajoi, ja kun hän oli\njohdattelun lopettanut, aloitimme komeasti ja arkailematta vanhan\nuljaan taisteluvirren: Jumala ompi linnamme! Vanhaa vainoojaa emme\nliioin unohtaneet. Katselimme häntä rohkeasti päin naamaa, niinkuin\nisäukko hyvästellessään meitä kehoitteli.\n\nVirren päätettyämme kanttori veteli yhä uusia tappeja auki. Yhteen\nmenoon hän pani tykit jyskämään ja sotarummut paukkumaan. Reippaan\nPorilaisten marssin tahdissa astelimme ulos ensimmäisen sotapäivämme\naskareihin. En tarkoin osaa kuvitella, mitä toiset aseveljet sillä\nhetkellä ajattelivat. Omat ajatukseni muistan varsin hyvin:\n\nMinäkin olen yksi harjasniskainen siili, ainakin yksi harjaskarva!\nOlenpa kuin olenkin joku takiainen ja piikkiahven minäkin, vaikka vain\nEemeli Mooseksenpoika Kuivasperän Lamminahosta. Tappaa minut voidaan,\npurematta ei niellä! Ei niellä, sen vaikka vannon!\n\nNo, en kuitenkaan sen enempää vannonut, koska se on katkismuksessa\nkielletty. Turhaa kai se muuten olisi ollutkin, kuten turhan vannominen\nyleensä. Sitäpaitsi, olinhan tehnyt sotilasvalani. Se sai riittää.\n\nTäytyy tunnustaa, että minulla on ollut tuuria. Tähän päivään mennessä\nminua ei ole tapettu, vielä vähemmin elävänä nielty. Tätä kertoessani\non jälleen rauha maassa. Elämme ryssän kanssa jälleen sovussa muka,\nvaikka vaistoamme ja kokemuksestakin jo tiedämme, ettei tähän kavalaan\nnaapuriin milloinkaan ole luottamista.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nPaljon pauketta, vähän sattumia. Pojille saapuu »kenttäpostia», jota\nei tarvitse puukolla avata. Teltta ei olekaan enää niin terveellinen\nasuinpaikka kuin harjoitusten aikana oli kuviteltu. Pojat ottavat\nmyyrän oppi-isäkseen ja alkavat kaivautua maan alle.\n\n\nSeuraavina päivinä ja viikkoina tapahtui paljon asioita. Näin\njälkeenpäin muistellen tuntuu siltä kuin niissä olisi riittänyt\njakamista useamman kuukauden osalle. Meidät vietiin heti ensi päivinä\nlähemmäksi tulilinjaa, ja kun vihollinen rajan ylitettyään läheni myös\nheitteelle jätettyjen ja hävitettyjen kylien lävitse linjojamme kohti,\njouduimme ennen pitkää nokat vastatusten. Siinäpä sitten seistiin,\nmutta ei kauan eikä toimettomina sitäkään aikaa. Voi ihme, kuinka\npaljon ihmisäly keksii tappelutapoja, jos hänellä vain on siihen hyvää\nhalua. Sitä taas ei näyttänyt vastustajaltamme puuttuvan, eikä suoraan\ntunnustaen meiltäkään.\n\nTäytyy heti myöntää vihollisen valta ja voima, vieläpä ahkeruus ja\naloitekykyisyyskin, mikäli suurilla pyssyillä paukuttamisesta on\nkysymys. He aloittivat usein aamuvarhaisella ja jatkoivat iltamyöhään.\nSe oli jylhää leikkiä jo kauempaakin kuulostellen. Muistan selvästi\nensimmäisen aamun, jolloin joukko-osastomme jo oli siirtynyt uusiin\nasemiin ensimmäisillä puolustuslinjoilla.\n\nUlkona vallitsi vielä täysi pimeys, mutta etelänpuolinen taivaanranta\nläikähteli ruskean punaisena. Elosalaman tavoin välähtelivät\ntulilieskat usein ylemmäksi, lähes taivaan laelle saakka; routainen maa\nvavahteli niinkuin suuri säikähtynyt eläin piiskan sivalluksien alla.\nNiin vavahtelimme myös me katselijat enemmän ihmetyksestä kuin pelosta.\nKatselimme mahtavaa valoleikkiä, jota oli vaikea todeksi uskoa. Mikä\noli ihminen, että hän ihmistä varten tuollaisia jyrinöitä ja tulituksia\njärjesteli, hiljaisena aamuna taivaallisilla ampumaradoilla?\n\nMutta meidän onneksemme vihollinen monta päivää paukutteli\nnostotähtäimellä, ampui yli ja ampui ohi, eli »viirun verran vikaan»,\nkuten paremmat asiantuntijat siitä arvelivat. Eräs noin puolen\nkilometrin etäisyydessä asemistamme sijaitseva aroniitty näytti\nolevan vihollisemme mielestä hyvin tärkeä sotilaallinen kohde. Siihen\ntärähteli ammuksia tämän tästä. Muutamat räjähtelivät heti maata\nkoskettaessaan, toiset vasta maan sisässä niinkuin ilman puutteessa\nolisivat puuskahtaneet.\n\nKohti kiitävän kranaatin vonkuna ei ole ensikertalaiselle juuri\nhauskinta kuunneltavaa. Syntyy riipaiseva tunne vatsanpohjassa milteipä\nsamaan tapaan kuin kumpuilevalla maantiellä pitkän linjavaunun\ntakaistuimella. Oksennuspussia ei toki tarvita, mutta maassa tekee\nmieli maata, vaikka juuri olisi makaamasta lähtenyt. Pian siihen\nkuitenkin tottuu, niinkuin ukkosilmaan heinäkuussa; ajattelee: Ei kai\nse satu, koska ennenkään ei ole sattunut. Tai: Jos sattuu, niin minkäpä\nmahdat! Karkuun tuollaisen edestä et pitkältikään juokse!\n\nJa kuitenkin juoksemme, kun tiukka paikka tulee. Yksinäisen kranaatin\nlähestymisen ja lentoradan tottuu melkoisen tarkasti arvioimaan\nvongunnasta. Se on jännittävää kyttäämistä, kuin jäniksen ampumista.\nEro on vain siinä, että ampujana on itse jänis. Nopeasti on harkittava\nsyöksähdyksen suunta, eteen vaiko taakse, oikealle vaiko vasempaan.\nJoskus onnistuu mainiosti. Juuri siihen, missä äsken seisoit, jytkähtää\nammus, multa pöllähtää mustana pilvenä, ja tuhannet sirpaleet\nräiskähtävät taivasta kohti. Valitettavasti arvaa syöksähtäjä toisinaan\nmyös väärin. Juuri siihen paikkaan, mihin hän syöksähtää, putoaakin\nkuoleman kuoppaa kaivava ammus. Siihen päättyi onnettomasti arvioineen\naseveljen maallinen vaellus.\n\nNiin kauan kuin vihollisemme pommitteli niittyjä ja niityn aitoja,\nvaikenivat meidän tykkimme. Ulvonnassa ei tosiaankaan kannattanut\nryhtyä ison naapurin tulikitojen kanssa kilpasille. Metsäisiin mäkiin\nhuolellisesti kaivetut patterimme odottelivat totisempia tehtäviä. Ne\nsaivat niitä aikoinaan enemmän kuin tarpeeksi.\n\nMutta me emme odotelleet näitä aikoja ristissä käsin. Töitä puskettiin\nreippaalla mielellä, päivällä ja yöllä. Joku voinee tiedustaa,\nmistä niissä oloissa työtä jatkuvasti riitti tuhansille miehille,\nkun jo reserviaikoina tätä kahinaa odotellessa oli tehty töitä ja\njo edellisenä kesänä tuhansien nuorten vapaaehtoisten väellä ja\nvoimalla oli tehty yhä vain samoja varustelutöitä. Asiaa tuntemattoman\nvalistamiseksi täytyy heti sanoa: Näillä työmailla ei rakentaminen\nkesken aikojaan lopu. Jos paljon oli tehty, niin enemmän olisi pitänyt\ntehdä. Jos joku paikka oli luja, niin sen vieressä, edessä ja takana\nolevat paikat olisi pitänyt vahvistaa yhtä lujiksi, ellei lujemmiksi.\nMutta kovimman päälle painuessa ne tuskin sittenkään olisivat\nkestäneet. Sellaista visaa on sotavarustusten rakentaminen.\n\nSe on paljon järkeä ja voimia kysyvää hommaa, ja kuitenkin, kun kova\npäivä tulee ja kaikki ympärillämme murtuu, saattaa joku mitään aikoihin\nsaamaton hyvinkin vähäisillä voimilla ja järjenlahjoilla varustettu\nvanhurskaana meiltä kysäistä: Missä on nyt teidän työnne tulos?\nNäyttäkää se minulle! Meillä ei ole hänelle näytettävänämme muuta kuin\nahavan puremat kasvomme ja känsäiset kouramme. Mutta sekin on jotakin.\nSe on kymmenen kertaa enemmän kuin hänen määkivä lampaannaamansa. Me\nvoimme yrittää uudestaan, aloittaa vaikka ihan alusta, mihin hän ei\nmilloinkaan pysty.\n\nOho! Tulikohan taaskin järkeilyksi turhan päiten. Mistäpä minä tiedän,\nmihin lammaskin kovan kohdatessaan pystyy. Siitä minun piti kertoa,\nmitä teimme sodan ensimmäisinä viikkoina, jolloin ison isännän suuret\npyssyt jo tulta ja tulikiveä silmillemme sylkivät.\n\nMe rakentelimme yhä, kuten jo sanoin. Meidän puolustuslohkomme asema\noli erinomainen, sen huomasi ja käsitti kuka tahansa kahdella silmällä\nkatseleva asemies. Jo Luoja oli valmistellut mitä hänen kohdallansa\nrakennettavissa oli. Seutu oli metsäistä, loivasti etelään ja kaakkoon\nviettävää nummimaata. Sen alla avartui vähäinen järvi ja niitty,\nsekä laajempialainen rahkasuo. Tämän saattoi päätellä muutamista\npehkuladoista ja valkoisen lumihärmeen peittämistä turveseipäistä,\njoista vihollisen pommituslentäjille meidän huviksemme aiheutui paljon\nvaivaa. Parin viikon ajan he pommittivat niitä monta kertaa päivässä.\nMitäpä nämä valkopukuiset urhot muuta kuin kuuntelivat ja katselivat,\neivät edes maastoutua viitsineet. Mikä kaatui, se kunnialla kaatui\nainoalta puujalaltansa. Kuivat sisälmykset vain pöllähtelivät, veri jo\nviime kesän poutapäivinä lienee kuiviin juossut.\n\nHeti ensi päivänä ryhdyimme täydentämään ja viimeistelemään\nvarustelutöitä aikaisemmin laaditun suunnitelman mukaan. Aavistelimme,\nkaikki miehetkin, että tässä vielä tänä talvena tapeltaisiin, ja\ntapeltaisiin lujasti. Siksi teimme kukin parastamme, niin lujaa työtä\nkuin mahdollista. Vieläkin lujempaa olisimme tehneet, ellei olisi\ntullut niin kiire. Vihollinen ei pysynyt alkuperäisissä asemissaan,\nvaan työnsi tai kiskoi joukkonsa ja tulikitansa suon takana kohoavien\nkukkuloiden taakse. Meidän oli kiiruhdettava varustelutöitämme. Monta\nkertaa täytyi suorittaa tärkeitäkin tehtäviä pilkkosen pimeässä. Olen\naina ihmetellyt, miten sokeat osaavat tehdä niin kauniita töitä,\nvain käsillänsä kopeloimalla. Nyt sen käsitän. Heillä on yösilmät\nsormenpäissä. Sellaisia mekin aloimme jo kasvatella.\n\nMe rakensimme taitavasti naamioituja tulipesäkkeitä, jotka\nvilkuttelivat salaisesti silmää toisilleen. Niiden välille juoksutimme\nyhdistäväksi polkutieksi somasti mutkittelevia ojia. Satoja metrejä,\nkilometrejä me niitä kalvoimme. Kaikki tulituskuopat, pesät ja\nsilmäkkeet me juoksutimme ruskeaseinäisillä käytävillämme yhteen.\nKun saimme kaikki valmiiksi, iloitsimme siitä kuin lapset omista\nrakennelmistansa santakuopassa. Jos maamyyrä tihruisilla silmillään\nolisi ylhäältä päin päässyt sitä katselemaan, niin kateudesta olisi\nvingahtanut.\n\nSamanaikaisesti rakensimme omia asuntosuojiamme, pomminkestäviä\nmaakorsuja. Tämä rakennustoimintamme sai uutta vauhtia sattuman kautta.\nPommisattuma se vain oli. Lieneekö lähettäjille vahinko tullut,\ntulikita ehkä horjahtanut viirun tahi kahden verran. Oli miten tahansa,\nseuraus joka tapauksessa oli meille vähemmän mieluisa. Paketti kiertyi\nkaaressa ja putosi suoraan meidän makuutelttamme katolle niinkuin\nkangaskäärettä olisi tullut ympärilleen vaatimaan. Mitä käärettä niistä\nenää tuli, riepuriekaleista. Onneksemme oli silloin päivä, ja me olimme\nnummella ojatöissä. Vain Viitalan suutarille sattui huonompi onni. Hän\nsairasteli sinä päivänä. Sanomatta selvä, miten siinä kävi. Suutarista\nei jäänyt pikilangan pätkää kotiin lähetettäväksi. Näin sattuman kautta\nkaikkein ensimmäisenä joukostamme tapasi kohtalonsa mies, jota kuulan\nja kuoleman emme luulleet etsimälläkään löytävän.\n\nSen päivän päättyessä meillä oli enemmän hiljainen ilta, vieraassa\nteltassa sitäpaitsi. Muistelimme suutarista hyvää, jokainen jotakin\nlöysi. Sitten veisasimme hänen muistokseen meille kaikille tutun\nvirren. Se oli iltasiunauksemme ja samalla viimeinen tervehdys\nsuutarille. Ei tavuakaan siihen ollut enää lisättävää... muilla kuin\nJallulla. Kun teltta oli hiiskahtamattoman hiljainen, alkoi hänen\npääpuoleltansa kuulua tuttu sävel tunnetulla hyrinällä:\n\n    Kukahan ne saappaat nyt neuloo ja naulaa\n    ja naistenkin kengät pohjaa ja pohjaa...\n\nÄlköön meitä syytettäkö kevytmielisyydestä, jos sanon niinkuin kävi.\nÄskeinen pitkäperjantai-ilta vaikeni pääsiäiseksi tarvitsematta\nlauantaita välillensä. Suutari oli hyvä toveri, ja me tunsimme\njo kuoleman, joka ulvoi ja irvisteli joka hetki ympärillämme.\nMutta kaikesta huolimatta me emme voineet olla nauramatta Jallun\nvastairvistyksille. Hiljaisen hilpeällä hyrinällä me yhdyimme\nkertailemaan: Kukahan ne saappaat... Näin ainakin minä tein, se täytyy\nrehellisesti tunnustaa. Enkä suinkaan minä liene ollut ainoa puplikaani\nJallun seurassa.\n\nMutta tämä tempaus se vasta antoi vauhtia korsujen rakentamiselle.\nKaikkein innokkaimpana meidän kämppäkunnassamme hääräsi Mäkelän\nainokainen poika. Hän touhusi ja hoputti, teiskahteli itsekin,\nnokinen naama hiessä. Hän aukoi pakettejansa, tarjoili pojille\ntupakkaa ja karamelleja. Sitä auliimmaksi hän kävi, mitä lähemmäksi\ntyöskentelypaikkojamme alkoivat tipahdella ne ison isännän\nkenttäpostipaketit, joiden aukaisemisessa ei tarvittu puukkoa eikä\nhampaita.\n\nTäytyy myöntää, että hyvä harrastus saa paljon aikoihin. Mäkelän poika\nsai kotirintaman antimia apunaan käyttäen vastahakoisimmatkin asiaan\ninnostumaan, jopa Jallunkin, vaikka tällä paremmankaan paketin kentälle\nlevähtäessä ei ollut sitä häviämisen vaaraa kuin suutarilla. Rippeitä\nhänestä aina olisi jäänyt, samoin kuin päämiehestä, Mäkelän pojasta.\nSuurmiehet eivät niin vain näyttämöltä häviä.\n\nMutta kun nämä jehut nyt yhdessä ja yhdistetyin voimin panivat\ntoimeksi, niin sitä oli jo sivusta nautinto katsella. He kanniskelivat\nja heittelivät sylen täyteisiä tukkipuita kuin urakkamies puolikuivia\npaperipuita. Ja sitten kun vihdoin päästiin korsun kattoa rakentamaan,\nhe kantoivat ja kierittelivät vasikan korkuisia kiviä. Koko seutukunnan\nhe kolusivat tätä hiidenkiuasta rakentaessaan. Aina väliin he\npyyhkäisivät turpeana punoittavaa naamaansa ja kohensivat mittavia\nhousujaan.\n\n— Eiköhän kieritetä vielä muutamia kiviä, — ehdotti Mäkelän poika.\n\n— Kieritellään vain, — myöntyi Jallu.\n\n— Ei korsun katto koskaan ole liian vahva! todisteli ainokainen kuin\nparempikin asiantuntija.\n\n— Ei ole! Liian vahvaa paikkaa ei ole olemassakaan, — murahti Jallu.\n\nSiinä asiassa he kerrankin olivat yksimielisiä, samoilla linjoilla myös\nulkonaisesti, lihakkaita, mahakkaita miehiä kumpainenkin, niin porvari\nkuin tukkijätkä.\n\nMutta Mäkelän poika oli aavistanut oikein; vähät sillä väliä, liha\nvaiko henki sen asian hänelle ilmoitti. Rintaman takaa alkoi tipahdella\nmeidän asemiimme paketteja sekä taajempaan että tarkempaan. Jo toisena\nyönä suoritettiin korsussamme koetarkastus. Täysi kapsäkki putosi\nkatolle, aukeni ja hajosi. Mutta korsu se vain heppoisasti hytkähti.\nHienoa santaa varisi vähän aikaa silmillemme.\n\nEnkö sitä sanonut, enkö jo! iloitsi Mäkelän poika.\n\nEttei liian vahvaa paikkaa ole olemassakaan, — kertasi Jallu jo ennen\nsanomaansa.\n\nJa sitten pojat panivat tupakaksi Mäkelän pojan rasioista. Hän oli taas\nsaanut kotirintaman kenttäpostissa puukolla avattavan paketin.\n\nTässä kaikella kunnialla kokeensa kestäneessä maakorsussa me sitten\nmonta viikkoa asuimme ja nukuimme kuin kuningas linnassaan. Vihollisen\nkymmenet rautakirnut syytivät tulikuumia antipalojansa, räiskähteli\npaketteja, tärskähteli kapsäkkejä, tipahteli »suutarejakin», jotka\neivät jäljettömiin kadonneet. Mutta korsussa kahden sylen syvyydessä\nporeili lämpöä liehtovan kamiinan kannella kahvipannu. Siitä sai\nvirkistävän kupposensa väsynyt mies, kellahti laverille ja nukkui kuin\näidin syliin.\n\nIsäukko tapaa usein sanoa: yksi vanha keino on parempi kuin pussillinen\nuusia. Maanalainen korsu mahtanee jo olla hyvin vanha keino, mutta\nrautakoirien ulvoessa, teräskotkien muniessa se on hyvä keino, varmasti\nparempi kuin pussillinen uusia. Korsujen ansioksi on suurelta osalta\nluettava, että suurin osa Suomen pojista pääsi palaamaan tulilinjoilta\nvioittumattomana ja selväpäisenä kotirintaman töihin. Vielä useampi\nolisi päässyt, jos rintamillamme olisi ollut riittävästi pommin\nkestäviä korsuja. Hyvä näinkin.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nHyviä perunoita metsätalon kuopassa »ei kenenkään maalla». Pojat\nlähtevät noutamaan niitä. Viertolan sonnit ja viides pyörä vaunussa.\nHiirenpesä ja valmiiksi kuumennetut hiilet. Omituinen tunnussana, se\nkelpasi joka tapauksessa.\n\n\nPeruna, kuten me jokainen sen omasta kokemuksestamme tiedämme, on\nyksi kaikkein parhaimpia maanantimia. Mutta perunalla ja perunalla on\nero kuin yöllä ja päivällä. On olemassa hyviä perunoita ja huonoja\nperunoita kuin myös keskinkertaisia perunoita. Se on selvä se, yhtä\nselvä kuin se tosiasia, että kotirintamilta tulirintamille saapuneet\nperunat lienevät tavallisesti olleet niitä huonoja perunoita. En sano\ntätä ketään syytelläkseni. Kenenkäpä suoranaiseksi syyksi voisikaan\nlykätä sitä, että pelto on savinen ja syksy on vetinen ja että pakkanen\ntärvelee hyvänkin tavaran sopimattomissa säilytyspaikoissa. Mutta se\noli Niemistön Vihtorin syy, että joukko-osastoomme levisi tieto ei\nkenenkään maalla sijaitsevan metsätalon täysinäisestä perunakuopasta.\n\nNiemistön Vihtori oli vapaaehtoisia partiomiehiä. Niitä oli monia\nmuita, esimerkiksi Pesämäen Lauri ja veli Kalle. Minä en ollut,\nenempää kuin Mäkelän poika tai Iso-Jallu. Meillä, jotka emme halunneet\nvapaaehtoisina partioon, lienee useimmilla ollut siihen sama peruste\nkuin Iso-Jallulla, joka koristelematta lausui, mitä tunsi ja ajatteli\nsiitä tehtävästä. Hänen ruumiinsa ei tulenpalavasti kaivannut\nsankarikuolemaa, jos vaikka henki vähän olisi haukkonutkin sinne\nkunnian kukkuloille päin.\n\nMutta kaukana siitä, että pilkkaa olisimme tehneet parhaista\nmiehistämme. He olivat rohkeita, vaatimattomia poikia, jotka eivät\ntavoitelleet omaa kunniaansa. Hiljaisia he olivat partioon lähtiessään,\nvielä hiljaisempia sieltä palatessaan. Onkimalla ja puristelemalla\nsaimme heistä jotakin irti, niinkuin Niemistön Vihtorilta sen\nmetsätalon ja perunakuopan, joten minun täytyykin peruuttaa äskeinen\nilmoitukseni. Ei se ollutkaan Vihtorin syy, että poltetussa talossa\noli täysinäinen perunakuoppa ja että joukko vihollisen miehiä oli\ntäyttelemässä siinä säkkejä, kun Vihtori hiljalleen hiihteli ohitse.\n\nMeillä oli huonoja, vetisiksi imeltyneitä perunoita. Vielä huonommiksi,\nsuorastaan sianperunoiksi ne muuttuivat sen aterian aikana, jolloin\nkuulimme, mitä Vihtori oli nähnyt. Me muistelimme, jo hengessämme\nhaistelimme ja maistelimme jauhoisia hiekkamaan perunoita. Niissä\nei ollut rupia eikä syyliä, ei eltautunutta hajua eikä imeltyneen\nmäskin makua, niinkuin näissä säkkilannoitteilla puoliturnipseiksi\nkuohutetuissa sianperunoissa! Hyi, helkkari! Voin pakolla saimme\nmenemään alas mukulan, pari, mutta ajatuksissa herkuttelimme jo\nhienoilla hietamaan perunoilla, jotka paistettaisiin kamiinan tuhassa\nja syötäisiin jälkiruokana silmuineen ja kuorineen.\n\nPojat päättivät lähteä hakemaan niitä perunoita, eikä meillä\nyhdelläkään ollut sanan sanomista sitä vastaan, päinvastoin kaikki\nolimme tukemassa heitä mahdollisilla välineillämme tai ainakin\nhyvillä neuvoillamme. Joku luovutti reppunsa, toinen käsiaseensa,\nkolmas kotikutoisen villatakkinsa, ja niin saimme viisi miestä tälle\nainutlaatuiselle perunanhakumatkalle erittäin hyvissä varusteissa,\nHyvä, tilava satulareppu oli jokaisella, hyvät aseet myös niinkuin\nperunankaivajilla pitääkin olla: kolme konepistoolia, pikakivääri ja\ntavallinen kivääri, sitäpaitsi käsiase joka miehellä. Ellei niillä\nsaisi perunoita valmiiksi täytetystä kuopasta, niin syy ei ollut\nainakaan työkaluissa. Iltahämärissä pojat lähtivät. Toivoimme ja\ntoivotimme heidät täysien reppujen kanssa takaisin palaaviksi.\n\nKului yö, ei ketään palannut. Kului päivä, ei vieläkään edes\nviestintuojaa. Aloimme, käydä jo hiukan levottomiksi heidän puolestaan,\nvarsinkin ne meistä, joilla oli sukulaisia matkassa. Minulla oli,\nvelimies ja kasvintoveri sen lisäksi, Pesämäen Lauri. Ei perunan\nnoudantamatkoilla tavallisesti noin kauan viivytty. Odottelimme\nhartaasti toisen yön, perunat unohtaen, miehiä vain kaivaten. Selvään\nitsemurhaan yllyttämisestä jo itseämme ja toisiamme syyttelimme.\nSeuraavan illan hämärtyessä suunnittelimme vakavasti apuretkikunnan\nlähettämistä. Sen johtajaksi pyysimme jo useammallakin partiomatkalla\nollutta alikersanttia, Kuitulan Anttia. Vapaaehtoisia tarjokkaita\nilmaantui miehistöksi kolminkertainen määrä. Siinä luvussa olin jo\nminäkin.\n\nHankkeestamme ei tullut kuitenkaan valmista, koska perunanhakijat\npalasivat, ennenkuin pääsimme matkaan. He hoivasivat keskessään yhtä\njalkaan haavoittunutta toveriaan. Hän oli kalpea poika. Niin olivat\nkaikki toisetkin, nihki väsyneitä ja silmät kuopallaan. Mutta perunoita\nheillä oli pussit pullollaan.\n\nLennossa me kiidätimme haavoittuneen pojan sidontapaikalle. Muut\nperunapojat ja reput auttelimme korsun lämpimiin. Peitimme miehet\nmakaamaan ja perunat paistumaan. Ne olivat hyviä perunoita, vallan\nerinomaisia hiekkamaan mukuloita. Me valvoimme ja vartioimme niitä koko\npaistamisen ajan kuin kymmenen markan siitosmunia. Sitten kastoimme\nniitä voisulaan ja pistelimme puolinukuksissa torkkuvien noutajiensa\nsuuhun. Maistelimme itsekin, mitä jäi. Pojat painuivat lavereilleen,\nja me paistoimme uuden uunillisen, maistelimme, ylistelimme perunoita,\nperunain noutajia, ehkä vähän itseämmekin, itse kukin.\n\n— Niinhän te olette kuin viiden kympin humalassa, perunahumalassa!\ntodisti Iso-Jallu. Hän kai asian sen puolen parhaiten meistä tiesi.\n\nPoikia emme saaneet pitkäksi venähtäneestä matkastansa paljoakaan\nkertomaan. Tuntui kuin he olisivat tehneet salaisen sopimuksen siitä.\nHoukuttelemalla ja puristelemalla saimme sentään jotakin esiin. Heidän\nseikkailumatkansa lienee ollut pääpiirteissään seuraavanlainen:\n\nOman kuulovartion sivuutettuaan he hiihtelivät edellisten öiden\npartiolatuja. Mitään epäilyttävää ei kuulunut hiljaisessa metsässä,\nei niityilläkään, joiden aitoja ja veräjiä latu varoen tunnusteli.\nMinne naapurit olivat hävinneet? Kaksi vuorokautta aikaisemmin niitä\noli liikuskellut täällä vilisemällä. Ei senvuoksi, että kukaan olisi\nkaivannut heitä. Parempi näin, aina parempi, ettei nähtäisi päätäkään.\nNyt oltiin perunamatkalla, eikä naapureista siinä touhussa varmaankaan\nolisi muuta kuin vastusta. Näin pojat tuumiskelivat ja hiihtelivät\nedelleen. Metsätalon kuoppakunnaalle ei oppaan tietämän mukaan ollut\nenää kuin ehkä vajaan puolen tunnin matka hiljaakin hiihdellen.\n\nHe pääsivät häiriöttä perille. Talon rakennukset olivat hiilinä ja\ntuhkana, vain vähäinen kivinavetta oli jäljellä pellon laidassa, miten\nlienee säilynytkin tulelta pärekattoineen ja lautaullakkoineen. Pellon\ntoisessa laidassa häämöitti koivukummulla matkan pää, se usein mainittu\nperunakuoppa. Pihamaa ja pellot olivat ylt’yleensä myllerrettyjä.\nMiehiä oli liikuskellut siellä sadoittain, ei kauankaan sitten. Missä\nhe nyt olivat? Mitä miehistä! Perunoita he olivat lähteneet noutamaan!\n\nHe hiihtivät kuopalle. Se oli oljilla ja laudoilla peitetty, ja siellä\noli kuin olikin kuivia, kauniita hiekkamaan perunoita! Taskulampun\nvalossa he ryhtyivät kahmaloimaan niitä reppuihinsa, yhden silmä kovana\nkuoppakunnaalla vahtia pitäessä.\n\nMutta tuskinpa he olivat päässeet vielä siunattuun alkuunkaan, kun\nkuulovahti pudottautui myös kuoppaan siitä huolimatta, että siellä jo\nilmankin oli liian ahdasta.\n\n— Mitä nyt? tiedusteltiin.\n\n— Siellä vilkkuu tulia!\n\n— Tähtiä varmaankin.\n\n— Pellon laidassako?\n\nPartion johtaja nousi tähystämään. Kolme kahmaloparia alkoi mättää\nperunoita äskeistä vikkelämmin. Neljäs ei mahtunut. Hän siteli suita\nja heitteli reppuja kuopan äyräälle. Mutta ennenkuin viides oli saatu\nkunnolla täyteen, kyykistyi johtaja kuopan aukkoon.\n\n— On siellä äijiä kuin Viertolan härkiä! Ylös ja matkoihimme täältä!\n\nToista komentoa odottamatta pojat panivat töpinäksi. Mutta niin panivat\nmyös Viertolan härät. Niitä tuli joka ilmansuunnalta niin että maa\ntömisi. Ne ammuivat kuin sonnit, ampuivatkin jo kuin mitkä riivatut,\nmutta ampuivat yli. Järkevästi tehty, etteivät toisiaan ampuneet.\n\n— Reput selkään! Sukset käteen! Navettaan! kuulin johtajan komento.\n\nPojat vikkelästi työtä neuvottua. Ojien ja kivien turvin syöksyjä\ntehden he onnellisesti ja nopeasti saavuttivat määrätyn tavoitteen.\nPiirittäjien tulisuihkut leikkasivat ristiin rastiin kuutamoisella\ntaivaalla.\n\nNavetan kummallakin pitkällä seinällä oli ikkuna, ovi avautui\npihamaalle päin. Pojat miehittivät nämä yhtä hyödylliset kuin\nvaaralliset aukot nopeasti; ennenkuin hyökkääjät olivat ehtineet\nkiviseinien suojiin lauloivat myös perunankaivajien aseet, tosin\npaljon vaatimattomammin ja pienempää ääntä pitäen kuin viertolaisten.\nSuihkutkin pysyttelivät maan tasossa, taivaan korkeuksiin pyrkimättä.\nSe löi hyökkääjät ällikällä. Muutamat heistä hölmistyivät niin peräti,\nettä heittivät kuperkeikan ja jäivät äänettöminä kuuta tuijottamaan.\nPystyyn jääneet tekivät sen, mikä heidän asemassaan nyt epäilemättä\noli terveellisintä. He pyörsivät ympäri ja palasivat nopeammin kuin\nolivat tulleet, mikäli eivät kierähtäneet hangelle hekin, minkä jälkeen\nmiehellä tavallisesti ei ollut enää minnekään kiirettä.\n\nAlku oli perunamiehillämme hyvä. Kukaan heistä ei ollut edes\nhaavoittunut, kaikki reput olivat perunoita täynnä. Retken tulos oli\ntoiveitten mukainen, kun vain olisi kunnialla päästy takaisin omille\nlinjoille ja korsuille.\n\nHengähdettiin hetkinen ja tehtiin puolustussuunnitelma. Todennäköistä\noli, että vihollinen piirittäisi koko alueen, ehkä oli kiertänytkin jo.\nUusi, äskeistä äkäisempi hyökkäys oli odotettavissa milloin tahansa.\nAukoissa oli pidettävä tarkkaa vahtia. Umpiseinä, näennäisesti vahva,\nolikin linnoituksen heikoin kohta. Siltä taholta pääsisivät hyökkääjät\nseinustalle ja voisivat heittää käsikranaattinsa. Se oli vaarallinen\nseinä, joka oli tutkittava ja tuettava siekailematta.\n\nMutta sillä seinällähän oli ullakonpääty. Tuotapikaa oli välikatossa\nmiehen mentävä aukko, jota siinä aikaisemmin ei ollut. Vielä pari\nlautaa päädystä irti, ja siinä oli nyt neljännen miehen hengitysaukko,\njosta kelpasi sekä tähystää että suihkuttaa. Viidennelle ei\nlöydetty enää paikkaa, eikä sitä kauempaa etsittykään. Hänellä oli\noma tehtävänsä, navetan lautalattialle tehdyn tulen hoitaminen ja\nperunoiden paistaminen.\n\nVihollinen hyökkäili yön kuluessa joka taholta useampaan otteeseen.\nPojat antoivat sille mitä heillä oli antamista kukin kohdaltansa ja\nkaikki yhdessä. Viidentenä pyöränä heiluva kämppävahti paistoi heille\nperunoita ja järjesteli kymmenen minuutin lämmittelyvuoroja. Hän osasi\nkäyttää konepistoolia yhtä hyvin kuin etsiskellä tuleen kalikoita ja\nlaudanpaloja. Kuumaa tuhkaa muodostui tulen alle. Perunat paistuivat\nsiinä hyvin ja maistuivat erinomaisesti. Tosin savukituraa tunkeutui\naukkojen kautta ulos ja silmiinkin, mutta sormet olivat notkeat ja\npaistinperunoiden ruokaisa makeus lämmitti ruumista ja virkisti mieltä.\n\nNiin kului yö ja seuraava aamupäivä. Tulisuihkutus jatkui, mutta niin\nkauan kun vihollisella ei ollut järeämpiä aseita käytettävissään,\nlinnoitus kesti hyvin, ammuksista ja muonatavarastakaan ei\ntoistaiseksi ollut puutetta. Iltapäivän neuvotteluissa kuitenkin oli\notettava jo uudet tähtäimet. Vihollinen oli saanut käytettäväkseen\nkranaatinheittimen ja paiskeli sillä räiskäleitänsä hävyttömän lähelle.\nKeskustelu kävi näissä merkeissä:\n\n— Jos tuo sattuisi kumahtamaan katolle!\n\n— Sattuu kai se... vahingossakin lopulta.\n\n— Eiköhän ole viisainta, että lähdemme.\n\n— Pojat siellä perunoitakin jo odottelevat.\n\nPartionjohtaja lopetti:\n\n— Jopa onkin sopiva hämärä. Tuohon läheisimpään metsäniemekkeeseen.\nPussit selkään! Sukset käteen! Perunamiesten onnella, pojat!\n\nHe hyökkäsivät ja läpäisivät, perunamiesten onnella niinkuin ennenkin.\nPiiritysketju katkesi. Äijät pakenivat, kaatuilivat perunamiesten\naseisiin tahi omiin huopatöppösiinsä. Pystyssä yhä tiheämpänä\nsuojamuurina seisoivat enää metsän puut, suomalaisen partiomiehen\nluotettavimmat ystävät. Mutta suunta ei ollut se kuin piti. Eteenpäin\nkuitenkin oli riennettävä. Suuntaahan voitaisiin kääntää, kun metsä\nrauhoittuisi.\n\nSe ei rauhoittunut. Yhä uusia vihollisen partioita, jopa kokonaisia\njoukko-osastoja ilmestyi viitoittamattomalle tielle. Niitä piti\nnokittaa, taitavasti väistää ja odottaa, pitkät harmittavat hetket\nmaakivien takana kytäten, jopa hangessa maaten. Hievahtamatta,\nhiiskahtamatta piti maata niinkuin perunat pussissa. Etteivät ne vain\npaleltuisi siellä?\n\nTätä vaaraa ei ollut, pakkanen liestyi, ja alkoi sataa lunta. Mutta\nmissä oli nyt se oikea suunta, joka kiertäen piti löytää? Sitä eivät\npojat keksineet, vaikka etsivät puoleen yöhön. Väsymys valtasi jo\nmiehet ja mielet. Täysinäiset reput painoivat raskaina olkapäitä.\nOlisipa ollut nyt edessä kivinavetta tai savusauna! Hyviä perunoita\noli, mutta ne eivät sentään olleet omenoita, joita olisi voinut syödä\nsellaisinaan.\n\nNäitä mietiskellen, hiljaa keskustellenkin pojat harhailivat väsyneinä\neteenpäin. Joku pyrkii jäämään, hankeen jo istahtelemaan. Reppu\npainaa, ettei mies mitenkään tahdo enää jaloilleen päästä. Parasta\nheittää se! ajattelee hän. Jokainen piankin niin ajattelee, mutta\nkukaan ei sano sitä ääneen, eikä heitä reppuansa. Miten tyhjinä omien\nkorsuun, kun varta vasten on asialle lähdetty! Jos nyt enää milloinkaan\npäästään linjojen taakse omien korsuun? Lunta sataa ja tuiskuttaa. Yhä\nraskaammaksi käy toivoton taivallus. Tänne jään! En sataa metriä enää\njaksa! ajattelee partion viimeinen mies jälkeen jäävänä laahustaessaan.\n\nMutta ennen sitä joudutaan niitylle, jolla on heiniä puolillaan oleva\nlato. Sen huomattuaan partion johtaja antaa määräyksen, joka virkistää\nhänen omaakin mieltään.\n\n— Heiniin nukkumaan muutamaksi tunniksi, pojat Mitä tässä turhan vuoksi\nrämpimään!\n\nHe kipuavat latoon ja kaivautuvat heiniin. Selkäreputkin kaivetaan\nsyvälle heiniin, ettei kylmä perunoita vioittaisi. Aseet sovitetaan\nsopivasti käden ulottuville. Vahtivuorot järjestetään. Pian pojat\nnukkuvat yhteisessä heinäkuopassa kuin hiiren pesässä. Se on ahdas,\nmutta pehmeä ja lämpöinen. Kaikki huolet ja murheet on jätetty Luojan\nja univahdin huomaan. Joka tunnin kuluttua vaihtuu lämpöisessä\nheinäkuopassa mies, muuta ei tapahdu, ennenkuin viimeisellä\nvahtivuorolla. Varpaista nykien mies herättää koko poikueen.\n\n— Tulta metsässä!\n\nTulen loimotusta se on, todetaan ilmoitus sipristelevin silmin. Taas\npidetään yhteinen sotaneuvottelu. On kaksi mahdollisuutta, joko kiertää\ntai kulkea suoraan. Miksikä ei voisi jäädä vielä hiirenpesäänkin, mutta\nvaikka se oli ollutkin hyvä öinen lepopaikka, ei se ollut päiväiseen\naikaan mikään hääppöinen suojapaikka, jos naapurin ruiskumiehet\nsattuisivat jotakin huomaamaan. Sitäpaitsi ladon heinissä maaten eivät\nperunat milloinkaan joutuisi korsupoikien maisteltaviksi. Päätetään\npainella suoraan valmiille nuotiolle lämmittelemään. Jokaisen mielestä\non jo tarpeeksi kierrelty ja kärvistelty.\n\nTappelu siinä syntyi, sepä selvä. Suihkut leikkasivat jälleen ristiin,\nja sirpaleet lentelivät kaarnaisista puista. Mutta vähemmässä kuin\nneljännestunnissa perunat jo paistuivat valmiiksi hiiltyneen nuotion\nporoissa. Ajan ja tulitikkujen säästöä! ihastelivat pojat. Perunansa he\npaistoivat ryhtymättä kuitenkaan niitä kauempaa aikaa jäähdyttelemään.\nMetsästä useammaltakin taholta kuului epäilyttäviä ääniä, ja yhtä\nhaavoittunutta toveria täytyi ryhtyä omiin asemiin hoivailemaan.\n\nHaukattuaan paistikasperunaa ja eväsmakkaraa he jälleen painuivat\nmetsään. Äsken tehdyn päätöksen mukaan otettiin suora suunta, mutta\nmonta mutkaa siihen kuitenkin venähti, ennenkuin kuulovahti tiedusti\ntunnussanaa omilla linjoilla. Mistäpä pojat sen olisivat tietäneet.\n\n— Yks ympyriänen peruna! huusi partion johtaja kouratorven lävitse.\nVahti sattui olemaan hoksaavainen poika. Omia miehiä joka tapauksessa!\npäätteli hän. Naapurin mies olisi kiljunut: juks jummurkainen! tai\njotakin siihen tapaan.\n\nJa niin pojat lopultakin saapuivat perunareppuineen, niinkuin edellä\njo mainittu on. Vieläpä joulunpyhinäkin herkuttelimme niillä omenien\nasemesta.\n\nMutta kun nämä hyvät perunat loppuivat, eivät he lähteneet enää uusia\nhakemaan. He sanoivat, että kuopan suu oli jäänyt auki ja että pakkanen\nvarmaan oli jo purrut jäljelle jääneet imeliksi sianperunoiksi. Ehkä\noli purrutkin. Viime talvi oli muun kovan ohella myös kova pakkastalvi.\nJos perunakuopan suu jäi parin viikon ajaksi auki, ei kuopasta löytynyt\nenää hyviä perunoita. Huonoja taas ei kannattanut »ei kenenkään maan»\nmetsätalon kuopista kanniskella.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nMiehistä pidetään murhetta. Kotirintama muistaa. Iso naapuri sitäkin\nenemmän. Sen hurtat ulvovat. Sen käkilinnut munivat. S—n sarvikuonot\npitävät pahaa meteliä yötä ja päivää. Ei pahempaa hätää sentään. Myös\ntällä puolella on värkeissä varaa ja ammattimiehiä omille aloillensa.\n\n\nVaikka me kaivauduimme maan alle ja koetimme pitää itsestämme niin\npientä ääntä kuin suinkin mahdollista, emme joutuneet unohduksiin.\nKuinka hyvin kotirintaman kirjeet ja paketit osautuivatkaan\nkorsuihimme. Sitä me monta kertaa ihmettelimme. Vaikka me ylemmistä\nportaista saamiemme ohjeiden mukaan omat kirjeemme ja korttimme\npäiväsimme vain »siellä jossakin» ison järven tai ison virran rannalla,\ntai vaikkapa vain »ison kuusen juurella», niin ne viikon päivät\nluikuteltuaan hakeutuivat juuri siihen näppiin kuin oli tarkoitus.\nJa vastaus tuli aikoinaan virran rannalle ja kuusen juurelle, ellei\nnaapurin kutsumaton käsi vahingossa tai tahallisessa tarkoituksessa\nsattunut pudottamaan särkyviä muniansa juuri postikuorman päälle. Se\noli ainoa luonnon este. Mutta minkäpä valtion kenttäpostikaan tälle\nrötöstäjälle mahtoi. Ylipäänsä saimme kotirintamalta kaikki, mitä\nmeille oli tarkoitettu, eräissä tapauksissa vähän enemmänkin. Näin\nainakin lienee tuuminut se pohjalainen räätäli, joka eukolta liian\nusein kirjeitä saadessaan huokaili:\n\n— Hohoijaa! Pitääpäs olla paikka, ettei nyt enää saa rauhaa maan\nallakaan! Kun minä ennen meriltä kirjoitin Idalle ja tekstasin suurilla\nkirjaimilla kuoren päälle: Röökken Itä Lahti, Isojoki sokkens,\nSärkijärvis pyy, ei tuo kirje milloinkaan joutunut perille. Silloin oli\nrauha, nyt on sota. Mutta kun Lyyti, jonka minä sitten otin ja josta\näkäpäissäni tein akan, vain lyijypännällä tuhertaa: Sota mies Ville\nVäisälä... numero se ja se, niin se kyllä osaa perille, vaikka minä\nhissun kissun helvettiin vajoaisin!\n\nSinne kai hän sodan loputtua hissun kissun vajosikin, räätäli parka!\nEi kaatunut, ei edes haavoittunut, mikäpä siinä muukaan sitten enää\nturvaksi tuli. Tämä oli opiksi pojille. Niin kai se aina käy, jos mies\nyhden perillejoutumattoman kirjeen vuoksi jättää Idan ja äkäpäissään\ntekee Lyytistä akan.\n\nSuomen armeijan ja koko räätäliammattikunnan puolesta minun on\nkuitenkin heti ilmoitettava, että tuollaisia äkäpäisiä akantekijöitä\noli enemmän harvassa. Ellei näin olisi, niin Väisäs-Villen tapauksesta\nei hiljakseen olisi pidetty hauskaa koko armeijakunnassa. Päinvastoin\nkotoiset kirjeet näyttivät olevan erittäin tervetulleita, olipa niiden\nlähettäjäksi merkitty Iita taikka Lyyti, äiti, sisko, morsian tai\neukko. Niin se näkyi ja niin se tuntui. En sano enempää, etten sanoisi\nliikoja niinkuin räätäli Ville. Itselle siitä ei ole mitään hyötyä,\narmeijakunnalle vain ilmaista iloa.\n\nPeräti toisella mielellä otimme vastaan ison naapurin kenttäpostia.\nSiinä ei ollut edes avaamisen iloa. Se vain kerran muksahti ja jäi\nmaahan makaamaan. »Suutari» vielä jotenkuten meni mukiin. Mutta mistäpä\netukäteen tiesit, mikä oli suutari, mikä äkäpäissään kappaleiksi\nräiskähtävä räätäli. Sepä juuri siinä lopulta alkoikin harmittaa,\nsuoraan tunnustaen se alkoi jo aivan hermostuttaa. Se pani työt ja\ntyömaat monta kertaa ihan mullin mallin.\n\nKuvitelkaammepa vaikka niin yksinkertaista työtä kuin oli ampumahaudan\ntahi yhdysojan kaivaminen. Heität nuttusi puun oksaan, sylkäiset\nkouriisi ja tartut lapioon. Työohjelma, ojan suunta, on selvä, vaikka\nse mutkitellenkin kulkee. Kuvittelet pisteleväsi otsasi hikeen,\ntekeväsi oikein kaunista, näkyvää työtä.\n\nMutta tuskin olet vielä päässyt siunattuun alkuun, kun ilma jo alkaa\nviheltää ja ulista. Suoraan kohti painuu pommi, tuo häpeämätön\nriivattu! Lyöt lapion mäkeen, isket nokkasi hankeen, puunkantoon,\nmaakiveenkin. Ei siinä kiireessä aina kerkiä paikkoja valikoitsemaan.\nJo tärskähti, juuri siihen paikkaan, mihin vähimmän olisi tarvittu.\nLinjakepit, lapiot, tikkurikuokat lentelevät huiskin haiskin. Kuoppa\ntulee, mutta väärään paikkaan. Kaikki suunnitelmat menevät sekaisin.\nPuoli rupeamaa saat tuumiskella ja penkoa ennenkuin uudestaan pääset\nsuunnitelman mukaista työtä jatkamaan, jos pääset silloinkaan. Ja\nkuitenkin tämä oli yksi niitä parhaita sattumia vastaanottajan\nnäkökulmasta katsottuna. Milloin taas lähettäjän parhaan toivomuksen\nmukaan tapahtuu, niin vastaanottajalle käy kuin meidän suutarille.\n»Räätäli» rätkähtää suoraan niskaan, minkä jälkeen suutarista ei\nlöydetä aineksia yhden pikilangan kiertämiseen.\n\nSamantapaista tavaraa alkoi naapuri toimittaa meille lentopostissa,\nsitä taajempaan, mitä lähemmäksi joulua päästiin. Sama tahti ja\npäämäärä kuin kotirintaman joulupakettien lähettäjillä, tarkoitus\nvain oli toinen. Tarkoitus pyhittää välikappaleet! Kuinka sanoikaan\nse entinen jesuiitta, vai kerettiläinenkö hän oli? Jos milloinkaan on\notettu pahasta neuvosta hyvä vaari, niin tässä tapauksessa on. Minulla\nja tuhansilla muilla aseveljillämme on omakohtaisen tuntemuksen makua\nsiitä. Kipeästi kai sattuessaan vihlaisee piiskansiima, puukonterä,\npyssynluoti, mutta ne eivät ole vielä mitään kranaatin sirun, tämän\nhelvetin mettiäisen rinnalla. Olkoon se isompi tahi pienempi, joko\nsääsken tai variksen kokoinen, aina se on sama saatana, sielua\nja ruumista raateleva kärsimyksen oka! Jospa se olisikin puhdas,\nsuorasärmäinen raudankappale ja leikkaisi suoraan!\n\nKyllä kai se on ja leikkaa! Mistä metallin moskasta lieneekään valettu!\nSe on joko kulmikas tai pyöreä, on ja ei ole. Joka tapauksessa siinä\naina on joka suuntaan sojottavia hampaita, särmiä ja väkäsiä. Se\npistää kuin käärme ja puree kuin skorpiooni. Jyrsin porana, sirkkelin\nteränä se ruhtoo ja sorvaa syltyksi ihmisen jäsenet, suonet, suolet ja\nelinnesteet. Pahoin sattuessa sen edessä ei elämä kestä. Se nukkuu tahi\nnuuruu, märkii ja mätänee viimeisen päivän ehtooseen saakka.\n\nJos kukaan on ansainnut paholaisen patentin ja kaikkein korkeimman\nkunniadiploomin, niin se on räjähdyspommin keksijä. Hän saakoon sen!\nSitten isä paholainen korjatkoon hänet! Ja kaikki kansa sanokoon\naamen! Hänen kiirastulensa kestäköön tuhannen vuotta! Kaksikin, mikäli\ntuhansien syyttään kärsimyksiin joutuneitten aseveljien oikeutetut\nanomukset korkeimmissa portaissa haluttaneen ottaa huomioon.\n\nTällaisilla makeisilla varustettuja paketteja meille linjojen takainen\njoulupukki postitti, varmasti paljon enemmän kuin parhaatkaan meistä\nolivat ansainneet. Niitä tuli suoraan ja kaaressa, niitä tippui monta\nkertaa päivässä teräksenharmaiden käkilintujen peräpuolesta suoraan\ntaivaalta kahden-, kolmen-, jopa viidentuhannen metrin korkeudesta.\nTuli sentään myös eräitä suutareita tästäkin korkeudesta, ja niitäkös\nme kummastelimme. Meidän ammattimiehemme tutkivat niitä. Jos kukaan\non ansainnut petoksella paratiisinsa, niin suutarintekijä. Tulkoon se\nhänelle tuhatvuotiseksi ja tarjotkoon miehelle ihanimmat riemunsa!\n\nMutta kaikkein enimmän ennakolta pelättyjä vihollisen sotakoneita\nolivat tankit eli h-vaunut eli »hornan sarvikuonot», minkä nimen niille\nantoi eräs meidän lohkomme ammattihävittäjistä kerran hädin tuskin\npelastuttuaan tuollaisen rumiluksen tulisuihkun edestä kuolleeseen\nkurvaan. Tai kulmaksi he niitä h-vaunun k-kiväärin tavoittamattomia\nlähiseutuja taisivat nimittää.\n\nSe vasta oli otus. Se painoi kuin rautatieveturi ja puhisi kuin\nsonni. Ja suitsutti peräpuolestaan niin pahaa hajua, että vihaisinkin\nsonni silmät nurin päässä olisi pötkinyt sen edellä pakoon. Pyörien\nalla latasi leveä telaketju. Siitä kai se ilkeä räminä syntyi,\nainakin kivisessä mäessä. Kun tämän lisäksi kone vielä paukkui\nja pauhasi, niin siinä kävi sellainen ryminä, että jo puolen\npenikulman päässä tavalliselta mieheltä unet silmistä karkkoutuivat.\nMeidänkin kuppikunnassamme kaikilta paitsi Isolta-Jallulta, joka ei\nollut tavallinen jätkä, niinkuin jo on nähty. Ei myöskään Mäkelän\nainokaiselta, joka hyvään uneen päästyään kuorsasi niin että\nsarvikuonokin sen rinnalla vaimeni. Mutta tällaisia poikia ei ollutkaan\nkahta joka korsussa, tuskin yhtäkään.\n\nAseistuksena oli h-vaunussa tavallisesti pitkäkärsäinen pikatykki.\nSiitä nähtävästi meidän h-v-ammattilaisemme rakkineelle nimenkin keksi.\nRäiskypanoksia sylkevä rauta kärsä liikkui oikeaan ja vasempaan sekä\nylös ja alas. Jos rumilus myös itse vähän notkeampiselkäisenä olisi\nvoinut keikkua oikeaan ja vasempaan, olisi sen kärsä ollut hyvinkin\nvaarallinen koje, mutta siinäpä se heikkous juuri oli — sarvikuono\noli kankea kuin rautakangen niellyt krokotiili. Lisäaseistuksena\noli konekivääri, mahdollisesti niitä oli pari kolmekin. En sitä\nasiaa, enempää kuin muitakaan tankin yksityiskohtia tämän tarkemmin\nkykene kuvailemaan, koska en kuulunut edes kalikankantajana siihen\nammattimiehistöön, jotka näiden rumilusten hävittäjinä hääräilivät.\nMutta etäämpää jouduin kylläkin usein näkemään niitä, kerrankin lähes\nsatakunta sarvipäätä yhtä aikaa laitumella. Se oli valtava karja\nkuin julmettu sonnilauma. Hiidenkivelle niiden edessä rohkeimmatkin\nveljekset olisivat pyyhkineet, ellei olisi ollut kädessä muuta kuin\nsuustaladattava piilukko. Vaikka olisi ollut perästä ruokittavakin.\nMutta ammattimiehillä, min myös lahtareilla, on aina paremmat värkit.\nSitäpaitsi he osaavat niitä käytellä. Juuri siitä minun tarkoitukseni\non seuraavassa vähän kertoella.\n\nTehokkain ase h-vaunun torjunnassa tietysti oli tykki. En tarkoita\ntällä niitä tuliputkia, jotka kaaressa mäkien ylitse räätäleitänsä\nja suutareitansa heittelivät. Kyllä kai se kyllin tehokas oli,\nsellaisenkin kapsäkki, mutta maa on laaja, on Karjalan kannaskin,\nvaikka se koulukartalta katsoen niin kapealta näyttää. Sattumavarmuus\ntällaiseen Rikkuvaan maaliin ammuttaessa on paremmallakin kaaripyssyllä\nenemmän kuin sattuman varassa. Ei, h-vaunuja tärskäyteltiin suoralla\ntähtäyksellä, erikoisella lyhytpiippuisella tykillä, joka päältä päin\nkatsellen ei ole kovinkaan hääppöisen näköinen kapine. Tarkasti sillä\nkuitenkin ammutaan, ja sellaisen tärskyn se antaa, että oksat pois.\nPieni suraus vain, ja kranaatti painuu läpi panssarin.\n\nMutta yksi heikko puoli sillä on. H-torjuntatykillä ei voida ampua\nkuin korkeintaan 1,000 metrin etäisyydelle. Jo maasto tuottaa omat\nvaikeutensa. Missäpä meillä juuri tämän pitempiä matkoja on suoraa ja\ntasaista. Ei se sarvikuono ole juuri sentään niin tyhmä kuin on tyhmän\nnäköinen. Se ei työnnä kärsäänsä aivan joka paikkaan, paitsi milloin\nryntää satapäisenä sonnilaumana. Silloin on leikki kaukana, vaikka\nvastassa olisi kymmenenkin torjuntatykkiä. Tykkimiesten ei parane siis\nmuuta kuin odottaa. Luonnollisesti he voivat yrittää kyttäämispaikkansa\nvaihtamista, vähän paremmaksi ja lähemmäksi, mutta s-kuonolla on myös\nsilmät päässä. Se voi peräytyä vastaavasti taaksepäin tai hyökätä\neteenpäin ja puhaltaa omasta piipustansa sarjan pahoja paukkuja,\nennenkuin t-tykki on ehtinyt uusiin asemiinsa. Jos peränpitäjä on\nollut kohtalaisen taitava, ei pienestä tykkiampiaisestamme ole\njäljellä muuta kuin liisteet, eikä niitäkään löydetä mistään. Sota on\naina »riskaapelia», kuten entinen mies sanoi. Omat vaaransa siinä on\nsarvikuonolla yhtä hyvin kuin sen metsästäjillä.\n\nTämä ei kuitenkaan estänyt ammattimiehiä pyyntiin ryhtymästä vieläkin\nturhanaikaisemmilla välineillä kuin on pieni t-tykki, jolla niinkuin\nedellisestä jo lienee käynyt selville, on aina omat rajoituksensa.\nH-vaunuja tuhottiin varsinkin sodan alkuaikoina kymmenittäin ellei\nnyt juuri makkarahaloilla ja suustaladattavilla haulikoilla, niin\nainakin kasapanoksilla ja maamiinoilla, vähän samaan tapaan kuin\nkautta aikojen on metsän suurimpia raavaseläimiä ketoon lyöty. Miten\ntuollainen sarvikuonon teurastaminen sitten käytännössä tapahtui?\nTässä kertomuksessa ei sitä temppua enempää kuin muitakaan tarvitse\nlaisinkaan runoilla. Niinpä kaiken asiallisuuden vuoksi ajankin\nerään ammattimiehen, alikersantin, vasikalla niinkuin nelivuotisella\nvalakalla ja hilavaljailla. Kulkuset voimme varovaisuuden vuoksi\nheittää längen huikasta pois. Seuraavaan tapaan se poika kerran meille\nhaastoi; jos jotakin valehteli tai muuten väärin muisti, niin pantakoon\nse hänen tiliinsä.\n\nHän imaisi parit pitkät henkisavut meidän tarjoamistamme tupakoista ja\naloitti:\n\n— On sillä tavalla, pojat, että miinat, tarkoitan limppumiinat ja\nsarjamiinat eli kasapanokset nelikiloisista ylöspäin ovat h-vaunun\ntuhoamisessa aika päteviä. Asemataistelujen aikana niiden sovittaminen\nvälimaastoon on jännittävää hommaa, vaikka sen itse kehun. Päivällä\nsitä ei tee Viron susikaan, ei liioin kuutamoisena yönä.\n\nSiinä näet on ryömittävä aivan vihollisen nenän alle rapistelemaan.\nPimeänä yönä se sentään menettelee, vaikka vaaratta ei silloinkaan.\nKas, vihollinen haluaa myös käyttää pimeyttä hyväkseen, ja siinä\nsattuvat silloin helposti kärsät yhteen.\n\nHän pysähtyi hetkeksi ja imaisi jälleen henkisavut nautinnollisesti.\n\n— Oli tuollainen mukava yö, milteipä yhtä pimeä kuin ennen, jolloin\npikkupoikina lähdettiin kastematoja pyydystämään. Muistattehan?\n\n— Joo, joo! myönsimme yhdestä suusta, vaikka en minä sitä milloinkaan\nole tehnyt, koska niitä ei meidän kivikkoahollamme kasva. Ammattimies\njatkoi.\n\n— Meitä pioneereja oli kuusimiehinen sakki. Jokaisella oli\nkantamuksellinen tarpeeksi voimakkaita miinoja, kuudesta kahteentoista\nkiloon. Pimeä yö, kastematoyö oli kuten jo sanoin, kylmä vain ja vähän\ntuulinen. Mutta kun pääsimme linjoille, niin pilviverho hetkeksi\nhävisi. Kuun sirppi, kuin turkkilaisen käyräsapeli, metsän yläpuolella\npilvenriekaleiden välissä välkähteli. Kirotun kauan, niin meistä tuntui.\n\nNiin meistäkin tuntui. Me näimme selvästi metsän yläpuolella käyrän\nturkkilaissapelin, joka riipoi riekaleiksi käyttökelpoisia pilviä.\nAlikersantti hoiteli tupakkaansa, sitten jälleen jatkoi:\n\n— Edessämme olevassa maastossa oli päivällä tapeltu, tuimasti olikin\noteltu iltahämäriin asti. Ruumiita makasi siinä kuin rankoja metsässä,\nmuutamissa avopaikoissa niitä oli aivan kasapäissä. Mitäpä noista. Sota\non sotaa, ja ruumis on vain ruumis niinkuin te kaikki sanomattakin\nsen tiedätte. Me puikkelehdimme raskaine kantamuksinemme ylitse ja\nvälitse niin hiljaa ja taitavasti kuin osasimme. Vähän oudolta se\ntuntui, kun siellä ja täällä liikahteli ja korahteli. Niin se tuntui,\nminusta ainakin, — en tiedä, miten muista. Täytyy tunnustaakseni eräs\nsyntyperäinen heikkouteni. Pahaisesta paitaressusta lähtien minusta on\ntuntunut hiukan ilkeältä, jos ruumis liikahtelee ja kurkistelee. Mutta\nuutta tupakkaa, pojat! On kai teillä tupakkaa? Tämä alkaa vedellä jo\nviimeisiä värsyjään.\n\nJoka puolelta työnnettiin hänen kouraansa tupakkaa. Hän kiersi yhden\nimukkeeseensa, loput hän asetteli ja tasoitteli kätevästi peltirasiaan,\njonkunlaiseen avaimetta avattavaan säästölaatikkoon, jonka hän\npeukalolla ja etusormella kalvoi puseronsa laajasta rintataskusta.\nSelvästi näkyi, että hän oli tämän tempun tehnyt jo usein ennenkin.\nSiinä touhussa hän unohti hampaissaan olevan tupakan. Hän ei sytyttänyt\nsitä lopultakaan, vaan pisti senkin säästölaatikkoon ja aloitti\nkerkeästi:\n\n‒ Niinkuin jo sanoin, se on vähän outoa, mutta täällä sodassa tottuu\ntoki kaikkeen. Hiivimme eteenpäin silmät palavina palloina kuin\nlinnunpesiä kyttäävä suntion kissa hautausmaalla. Mitä! Etäämpänä\nsuolla vilahti valoa, tosin vain sekunnin murto-osan, mutta meillähän\noli suntion kissan silmät ja niin ulkona päästä, että taitava poika\nolisi ne kivellä irti nakannut. Seisoimme hievahtamatta ja tuijotimme\npimeyteen. Silloin kuun sirppi taas välähti niinkuin tilauksesta.\nKeksimme kentällä kolme hyökkäysvaunua, keskimmäisen katolla välkähti\nradioantenni. Samassa kuun sirppi hävisi. Se oli kuin olikin meidän\nliittolaisemme, ei epäilystäkään enää siitä. Kokoonnuimme yhteen ja\npidimme hiljaista perheneuvottelua. Mutta kuulkaahan, pojat! Onko\nteillä kenelläkään vielä tupakkaa?\n\nOli kai meillä. Joku lähinnä olevista työnsi tupakan hänen hampaittensa\nväliin, ja toinen ehätti raapaisemaan tulta. Alikersantti imaisi savut\nja kiiruhti jatkamaan.\n\n— Juuri noin! Tuolla tavalla varomattomasti radiomieskin raapaisi,\nmutta se koitui hänelle pään menoksi. Ei koskaan pitäisi varomattomasti\nsytyttää tupakkaa. On terveellisempää säästää se. Sen vain pari\nsekuntia kestäneen tupakkatulen aikana meille kirkastui uusi\ntosiasia. Oli olemassa myös taakseen ja sivuilleenkin kurkistelevia\ntankkirumiluksia, eikä vain ruumiita. Se on jotakin se! Se on jo\nmilteipä jännää, niinkuin pikkupojat sanoisivat.\n\n— Hetken neuvoteltuamme ryhmä jakautui kolmeen osaan. Jokaisen\noli määrä panostaa oma rumiluksensa. Sytytyslangat piti johtaa\nkeskiniityllä häämöttävän pensaan luo, johon kukin pari työn tehtyään\nkokoontuisi. Siinä ne olisivat sitten samassa kädessä kuin kyntömiehen\nohjakset, ei muuta kuin säväys ja terve! Terve teille kyntömiehet,\njotka jätitte ruunanne yöksi auran eteen.\n\n— Lähdimme. Taikka tarkemmin sanoen pojat vain lähtivät, minähän\nolinkin tarpeeton niinkuin pariton seiväs aidanpanijan kädessä. Mutta\nen minä senvuoksi muista jälkeen jäänyt, enkä edes siksi, että noita\nrumiluksia pelännyt olisin. Kurkistelevia ruumiita minä hätkähtelin. Se\noli veren vika, joka ei ollut korjattavissa. Minusta tuntui, niinkuin\nläheisessä kasassa jälleen joku olisi liikahtanut. En voinut jatkaa\nmatkaa ottamatta selvää siitä. Aloin hiipiä mainittua kasaa kohti.\nAseistukseni oli enemmän ojurin kuin soturin. Kädessäni oli vain\ntupestaan irroitettu kenttälapio. Mutta olihan lapiokin joku ase! Hyvä\nase se olikin.\n\n— Matalana ryömien olin jo ehtinyt aivan kasan äärelle. Taas kuu, se\ntaivaallinen kaarilamppuni, valaisi siunaaman hetken, ja sen valossa\npääsin hiukan tutustumaan kasan kokoonpanoon. Se kylläkään ei ollut\njuuri kaikkein ihaninta katseltavaa, — verisiä, irvisteleviä kasvoja\nlasittunein silmin sieltä vastaani tuijotteli, mutta en minä ruumista\npelkää, ellei se liikahtele.\n\nLähinnä oleva liikahteli, ja vähän rutosti sittenkin. Olen jokseenkin\nnopea poika tällaisissa tapauksissa, mutta ruumis oli vieläkin\nnopeampi. Ennenkuin ehdin käyttää hyödykseni lapiota, kerkisi se\nriipaista puukolla vasemman olkapääni auki. Siinä on muistona sentin\nmittainen arpi. Jos joku haluaa nähdä ruumiin iskemää haavaa, niin voin\nvaikka näyttää sen.\n\nUskoimme ilman. Alikersantti pyysi tulta sammuneeseen tupakkaansa ja\njatkoi:\n\n— Nähtävästi se olisi roklannut oikeankin olkapääni, mutta minun\nmielestäni yhdessäkin jo riitti. Siinä oli naarmua ruumiin tekemäksi\nvähän liikaakin. Lapionterä lävähti ilmassa. Ja sitten oli jälleen\nrauha maassa, niityllä ja lähimmässä ruumiskasassa.\n\nHän veti muutamia savuja. Hehkuva savukkeen pää valoitti pari tusinaa\njatkoa odottavia kasvoja puolipimeässä korsussa. Kiirehtimättä\nalikersantti jatkoi:\n\n— Selvä peli! ajattelin itsekseni, aikoen lähteä hiipimään omieni\nluokse. Mutta samassa valaisi häikäisevän kirkas raketti kuoleman\nlaaksoa, pientä puronotkelmaa, jossa eilispäivän tulisuihkut olivat\ntehneet rumaa jälkeä. Hyi! Vieläkin ellottaa se, mitä etäämpänä\nhäämötteli, ja vieläkin enemmän, mitä kasvojeni edessä näin. Siinä\nlöyhkäsi joku ruumis, puoliavoin kita, joka ei ollut nähnyt vettä\neikä hammasharjaa kahteen vuoteen. Kaikenlaisia kavereita sitä saakin\nmakuutovereikseen! ajattelin minä. Olisin kernaasti livahtanut\nulommaksi, mutta raketin sinertävä lieska leikkasi kuin liekki.\nLiikahdappa siinä, niin saat kuulan kalloosi.\n\n— Suojaavaa pimeyttä odotellessani tein odottamattoman huomion.\nLöyhkäävä kaveri oli myös lämmin. Lämmin ruumis kylmällä tanterella\nkuoleman laaksossa? Ei, siinä oli jälleen koira haudattuna. Heti\nkun pimeni, tempaisin kaveria olkapäästä. Mies, tämä ruumis, alkoi\nliikahdella ja höplöttää. Joko taas pitää tehdä lapiolla sopimattomia\ntöitä? Ei toki, mies rukoili, teki ristinmerkin otsaansa ja\nrintaansa. Ei kai hän ollut juuri kasteelle vietävän näköinen, mutta\nen minäkään liioin parantumaton pakana. Tutkin nopeasti hänet, ja\nkun mitään vaarallista ei löytynyt, niin lähdettiin. Vaivalloista\nkulkua se oli, tuuma tuumalta. Jaloilla toki käytiin, käsillä vain\npuhuttiin. Merkkipaikaksi sovitun pensaan luona odottelivat toiset\npojat jo tehtävänsä suorittaneina. Nopeita poikia, tai ehkä minä olin\nhidastellut tarpeettomasti. Kaikki oli selvänä, langatkin jo suorina\nKallen kädessä. Mikä riivaajainen minun mieleeni toikaan sen ajatuksen?\nArvatkaapa, pojat, mikä se oli?\n\nMistä me sen olisimme arvanneet. Hänen täytyi itsensä se selittää,\nkuten tavallisesti, kun ei muutoin arvata.\n\n— Minä panin kaverin sytyttämään ne langat vain senvuoksi, ettei hän\nollut pessyt hampaitansa, joissa Luojan luomalta ei ollut mitään vikaa.\nMies ei ollut oikein ymmärtävinään, ymmärsihän kuitenkin lopulta.\nValtava rysähdys kuului, toinen, kolmas. Kolme valtavaa tulipatsasta\nkohosi taivasta kohti. Niiden valossa pompahtelimme kuin aitajuoksijat,\nsytytysmestari kahdeksantena matkassa. Pojat kiskoivat häntä molemmin\npuolin käsistä. Olisi kai hän ilmankin juossut liikoja aitoja\nkaatamatta.\n\n— Sinä yönä emme tehneet enempää. Lääkintäkorsussa pisteltiin vain\nmuutamia tikkejä. Jälkeenpäin sen renikankin muistoksi muka. Sitä\nannetaan täällä joskus joutavista. Mutta on kai teillä tupakkaa?\nKohtuullinen minä olen tupakassa kuten muissakin nautinnoissani.\nKohtuus on hyvä. Se piristää. Mutta älkää milloinkaan sytyttäkö\nsopimattomaan aikaan, niinkuin menetteli h-vaunun radiosähköttäjä.\n\nMe tarjosimme hänelle vielä kerran, kenellä oli. Hän ei sytyttänyt,\nvaan sujutteli ne säästölaatikkoonsa.\n\nSemmoisia poikia ne olivat h-vaunun ammattihävittäjät. Oli kai niitä\nvieläkin taitavampia. Ainakin me kerran näimme eräässä kenttäpostin\nsanomalehdessä kuvan, jossa heppoisan näköinen, lapikasjalkainen mies\nseisoi »sarvikuonon» selässä ja raaputteli perunanuijan näköisellä\npalikalla rumiluksen korvia. Tekstinä muistaakseni oli: Iivana, avvoo,\ntiällä kuolema kolokuttelloo!\n\nTotisesti se oli kylmäverinen poika! Näytimme kuvaa eräälle alan\nkuuluisimmista ammattimiehistä. Poika tarkasteli miettiväisen näköisenä\nkuvaa ja allekirjoitusta. »Ei minulla olisi sisua tuollaiseen.»\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nEntistä enemmän linjantakaista kenttäpostia. Naapuri luulee\npehmittäneensä vastapelaajat kypsiksi. H-vaunut hyökkäävät. Jalkaväki\nseuraa. Hämärtyy ja hiljenee. Musta risuaita valkoisella niityllä.\n\n\nMistä tahansa naapuria tahdottaneen syyttää, niin ei ainakaan\nharrastuksen puutteesta. Kun hän kerran pani pyssyt paukkumaan, niin\neipä siinä turhia tupakkatunteja pidetty. Kahdeksan tunnin työaikalain\nnoudattaminen taisi myös olla sitä ja tätä, tai ehkäpä työskentely\noli järjestetty kolmivuoroiseksi. Tiettävästi hänellä ei ole miehistä\npuutetta. Oli miten tahansa, tosiasia oli, että aina paukkui. Muutaman\nviikon harjoitusten jälkeen totuimme siihen. Ruoka ja unikaan ei\noikein hyvin maistunut, elleivät louhintatyöt naapurin loitolla olleet\nkäynnissä.\n\nVaikka en olekaan tykkimies, tunnen suurta kunnioitusta tuota\njykevätekoista ja isoreikäistä pyssyä kohtaan. Olen sen ehkä jo\nennenkin sanonut ja sanon yhä vieläkin: pieneksi talitinttiäiseksi\nihmisparka tuntee itsensä sen huiskimisen ja pärskimisen edessä.\nPirullisinta ajan mittaan on mäkien ylitse suuntautuva kaariammunta\ntavalliselle pikkupyssyn miehelle käsittämättömien viirujen ja piirujen\nmukaan. Et mitään näe, nahoissasi vain tunnet. Jotakin väistämätöntä,\njotakin helvetillistä on tulossa. Aivan oikein, nyt se jo vinkuu ja\nvonkuu. Muutama hetki vielä, niin se jo rätkähtää jäiseen maahan\njossakin lähelläsi. Missä? Sitä mielestäsi kaikkein tärkeintä seikkaa\nsinulle ei koskaan luotettavasti ilmoiteta. Usein panos sattuu myös\nkorsun kattoon, maakiveen, suureen petäjään tai kallion laitaan. Mutta\nellei panos sattumalta ole se siunattu suutari, niin aina sirpaleet\nsinkoilevat, ne tuhannet teräväsärmäiset sirkkelit kuin pienet,\ntuliset perkeleet. Jos sellainen pyörivä sirkkelinterä sattuu sitten\nmiehen päähän, jalkaan, vatsaan, mihin tahansa, niin... sen olen\nsanonut jo, mitä siitä seuraa. Mutta sitä en ole vielä sanonut, kuinka\npaljon syntiä teimme sirpalesattumien vuoksi ajatuksissa ja sanoissa.\nToivottavasti se ennen viimeistä litviikkiä siirretään tililtämme\nsinne, mihin se tosiasiallisesti kuuluu: pomminkeksijän ennakkonostojen\nkirjaan.\n\nMutta myöntää täytyy, että naapurin tykkimiehet alkuaikoina eivät\nkäyneet sutena päälle, tai johtuiko se ehkä siitä, etteivät he\ntunteneet oikein viirujansa. Tosin he tekivät työtä kuin urakkamiehet.\nSatoja, jopa tuhansia paukkuja he lähettivät yhteen menoon, mutta\nlähettivät ne väärillä osoitteilla. Ne hujelsivat ylitsemme\nja ohitsemme, mikä suinkaan ei ollut meille pahoihin mieliin.\nHarhaosumista meille taasen oli se hyöty, että niiden varoittamina\nryhdyimme rakentamaan korsuja, mikä suinkaan ei tapahtunut liian\naikaisin.\n\nMuutama päivä ennen joulua muuttui tahti yhä taajemmaksi. Sattumat\nkävivät samalla tarkemmiksi, ja niiden piiri supistui huomattavasti,\nmikä suinkaan ei ollut meidän kannaltamme katsottuna hyvä merkki.\nYksi hyvä puoli sentään vieläkin oli: heidän »kymppinsä» oli väärällä\npaikalla. Vaikka sarja oli hyvä, niin siitä ei tullut pisteitä.\nAsemiemme takana mäen viettävä rinne oli kuin valtion varoilla raivattu\nkuokkamaa. Kuoppa oli kuopan vieressä, ellei ollut sen sisässä. Lunta\nei näkynyt nimeksikään. Se oli kaivettu maan sisään kuin parempikin\nväkilanta.\n\nTämän selustamme takalistoon sattuneen pehmityksen jälkeen seurasi\nhiljainen yö, ei laukaustakaan ammuttu kummaltakaan puolelta. Oikein\noudolta se tuntui. Niinkuin seinäkello olisi unohtunut vetämättä ja\njäänyt seisomaan. Se oli tyyntä myrskyn edellä. Seuraavana päivänä\ntapahtui meidän lohollamme sellaista, mitä emme tähän saakka olleet\nkokeneet. Vihollinen hyökkäsi.\n\nOli tyyni, tavallisen kirpeä pakkassää. Asteita lienee ollut\nkahdenkymmenen vaiheilla. Auringon nousun aikoihin ruskotti\ntaivaanranta kuparinkarvaisena. Katselin sitä korsusta noustessani\njonkun aikaa. En ollut linjoilla ollessamme nähnytkään sitä niin\nvärikkäänä. Mitähän tuo tietää? ajattelin itsekseni. Vastaus tuli\nnopeammin kuin olisin osannut odottaa. Aamuruskon suunnalta ja siitä\netelään päin alkoi kuulua katkeamatonta jyrinää. Tykin ääntä se\nei ollut, ei kai ukkostakaan tähän vuoden aikaan. Arvasimme kohta\nkaikki sen, minkä ammattimiehet lienevät tietäneet jo kotvan aikaa.\nHyökkäysvaunuja sieltä oli tulossa suoraan asemiamme kohti, ei yksi\neikä kaksi, vaan ainakin tusinan verta, ehkä parikymmentä.\n\nLiikettä syntyi äsken vielä hiljaisessa mäessämme. Lähettejä tuli ja\nmeni. K-kiväärimiehet riensivät pesäkkeihinsä. Korsuista nousi upseeria\nja miestä. Mutta missä »kenttäpostia viipyi? No, sitäkin kyllä alkoi\nsaapua, ennenkuin h-torjuntatykkimme hyvin suojatuissa asemissaan\npääsivät työn alkuun. Vihollisen ammunta kiintyi hetki hetkellä. Se\nmuokkasi nytkin ennen pehmittämäänsä rinnemaata, joka mielestämme oli\njo siemeniä vailla.\n\nH-vaunut olivat ehtineet jo niin pitkälle, että torjuntatykkimme\naloittivat tulen. Se oli korvalle mieluisaa kuunneltavaa, kuin\nkippurahäntäisen oravakoiran haukuntaa, peräti toista kuin kukkuloiden\ntakana hohluavien naapurin loppakorvien ulvonta ja liikutus, johon\nkorvamme olivat jo kyllästyneet. Meidän pikku koiramme räyskähtelivät\nkimeämmällä, terävämmällä äänellä ehjästä kurkustansa, aika taajaan ja\nnavakasti ne räyskävätkin. Mutta niiden haukuttavana ei ollutkaan nyt\nkorpikuusen nappisilmäinen orava, vaan verta ulvova susi, sarvikuono!\nKokonainen lauma niitä.\n\nSaattaa helposti kuvitella, että pojilla, niillä ammattimiehillä,\njotka hoitelivat maastoon hyvin kätkettyjä ht-tykkejä, oli sinä\naamupäivänä riemukasta puuhailtavaa. Jos häntä olisi ollut, niin\nvarmasti se olisi heilunut. Kuvitella! Tusina sellaisia otuksia hampaan\nhaukattavissa! Jos yhteen osasit tai et osannut, niin tuossa jo oli\ntoinen... kolmas... neljäs... Ja kaikki ne tulla möyrästivät mylvien,\nmaata kaapien niinkuin tyhmä sonni tahi se sarvikuono etelän virtojen\nkahilistoista. En kylläkään ole nähnyt sitä, mutta tuon verran saattaa\nkuvitella, vaikka ei olisi nähnytkään.\n\nValitettavasti en tarkemmin päässyt näkemään näidenkään jo usein\nmainittujen petojen nousuja enempää kuin ammattimiestemme niille\nantamia kuonotärskäyksiä, pienen pyssyn miehellä kun on linjoilla omat\ntehtävänsä, ensimmäisenä varsinaisena tappelupäivänä erittäinkin.\nKuulin vain korsuissa juttuja jälkeenpäin. Monena päivänä niistä\ntupakkaturinaa riitti. Kaiken kaikkiaan nitistettiin h-vaunuja\nlohollamme sinä päivänä kahdeksan kappaletta. Yhden t-tykin tilille\nlaskettiin kerrassaan viisi. Sen ruiskun pojat tunsivat viirunsa. Ehkä\nheillä oli myös tavallista parempi tuuri ja ampumalinja. Mutta ei kai\nsitä sodassa katsota, enempää kuin jäniksen metsässä. Jussin kellistäjä\nvain mainitaan; parhaasta ampujasta, ellei hän siihen ole pystynyt, ei\npuhuta mitään.\n\nNiin kävi sinä aamuna naapurin paljon mainituille ja paljon\nmainostetuille pedoille. Puolet jäi, puolet palasi, muutamat olivat\ntietävinään, että vain kuusi tai seitsemän. Mutta ne olivat sitä\nkiukkuisempia. Päästyään kunnialla kukkuloittansa taakse ne jylläsivät\nja möykästivät kaiken päivää. Me ajattelimme jo, että ne ajavat\npienempää karjaa veräjään, josta itse eivät läpäisseet. Jännittyneinä,\npiiskat valmiina odottelimme, mutta mitään alkanut kuulua.\n\nPuoliltapäivin taivas vetäytyi pilveen. Sitä aamuinen taivaan ruskotus\nkäkesi, mitäpä se meidän pienistä kahinoistamme. Ennen pitkää alkoi\nlunta sataa ja pyryttää juuri siltä suunnalta, missä veräjä oli auki ja\nvierasta karjaa odottelimme. Tuiskun turvissa he tulevat! ajattelimme,\nniinkuin sitten tulivatkin.\n\nMutta he eivät pitäneet kiirettä, tuskinpa kukaan olisi pitänyt heidän\nasemassaan. Lumipyry sakeni yhä, pilvet vahvenivat, ja iltakin jo\nalkoi hämärtää. Silmästä kiikareineen ja muine apureineen ei ollut\nenää paljonkaan hyötyä, mutta olihan meillä toki neljä muuta aistia ja\nvielä kuudes aisti, monta miestä ja hyviä tiedotusvälineitä. Joukko oli\nmatkalla, ei epäilemistäkään siitä enää.\n\nH-vaunut jyrräsivät jälleen edellä. Meidän oravakoiramme räiskähtelivät\nminkä kerkisivät, mutta ne eivät pyryssä osanneetkaan enää oikeaan\nkuuseen, eivät ainakaan niin moneen kuin olisivat halunneet. Julma\ntärinä kuului yhä lähempää. Näkösälle asti ne eivät kuitenkaan tulleet,\nvaan pysähtyivät ulommaksi kuin neuvonpitoon. Sitten ne alkoivat aurata\nkukin omaa sarkaansa lumipyryn ja hämärän turvissa, antoivat kuulaa\nniin että metsä rapisi.\n\n— Se menee nuottien mukaan! Kohta saamme odottaa jalkaväen hyökkäystä,\n— selvensi vänrikki korsumme edessä pojille. Hän kai sen tiesi, koska\noli kirjoja lukenut.\n\nNiinkuin sanottu. Jalkaväki hyökkäsi h-vaunujen takaa lumiryöpyn\nmatkassa, mutta kauan me vielä sittenkin saimme heitä odottaa,\nennenkuin pääsimme tosissamme ottelemaan. Päivä ja sen tapahtumat\nkulkivat vähän samaan tapaan kuin ihmisellä, joka makaa kuumeessa. Aika\nrientää pääsemättä eteenpäin. Kello käy, vaikka osoittimet näyttävän\npysyvän paikoillaan.\n\nHyökkäystä odotellessamme komppanian päällikkö, joka siviilissä toimi\nkoulunopettajana, virkisti meitä muutamilla hyvin valituilla sanoilla.\nHän asteli edellämme kuin poikiensa edellä voimisteluharjoituksiin.\nPoikaselta hän itsekin vielä vaikutti, vaikka samalla aikamieheltä,\njonka rinnassa sydän ei turhia vapissut. Hän kaatui kevättalven\ntaisteluissa. Hän on kuollut, en milloinkaan häntä enää näe. Mutta\nminulle hän on elävämpi kuin moni muu, jonka elävänä edessäni näen.\n\nMuistan häntä usein ja samalla myös näen hänet. Tässä valossa olen\nviime talven muistojen ja kokemusten jälkeen alkanut uudelleen arvioida\neräitä vanhoja asioita, sanottakoonpa vaikka tarinoita, jotka omassa\nviisaassa mielessäni olin muka köykäisiksi punninnut. »Veljenne elää!\nHän elää, vaikka on kuollutkin!» sanoi Mestari eräille sisarille\nheidän veljestänsä Lasaruksesta. Ei kai liene mikään sattuma, että\nminun, kaiken epäilijän, täytyy tuntea ja tunnustaa mainitusta\nkoulunopettajasta, veljestä ja monesta hyvästä aseveljestä juuri\nsitä samaa, vieläpä samoilla sanoillakin, jos tahdon lyhyesti ja\nkiertelemättä tuntemukseni toisille ilmoittaa.\n\nMutta näyttääpä kuin hyökkäisin ajastani edelle. Varmaankin se johtuu\nsiitä, että vastustajamme hyökkäys viipyi niin kauan. Tuntui kuin\nsiitä ei olisi tullut valmista milloinkaan. Tulihan sentään lopulta.\nYllämainittu, edesmennyt komppanianpäällikkömme sen meille ilmoitti.\n\n— Nyt, pojat, lähdetään!\n\nNäin hän sanoi ja katsoi meitä kotvan aikaa suoraan kasvoihin,\nsinisillä, palavilla silmillä kuin tutkaimen terillä. Enempää hän\nei virkkanut, vaan kääntyi ja käveli edellämme notkein ilveskissan\naskelin. Meissä ei ollut montakaan niin sulavakäyntistä poikaa,\nkaunistelematta sanoen tuskin ainoatakaan. Mutta pelotta, vähääkään\nempimättä me seurasimme häntä, vaikka hän tänä ensimmäisenä\ntaistelupäivänämme hämärtyvänä ehtoo puolena olisi astellut notkuvaa\nlankkua Vuoksen virran ylitse.\n\nEnsimmäiseen taisteluun lähtö on kuitenkin vähän toista kuin myöhemmin\nseuraavien. Jos joku tämän kieltää, niin kieltää itsensä. Vaikka mitä\nkoettaisi ajatella tai päinvastoin yrittäisi olla mitään ajattelematta,\nniin tuntuu kuin kylmää talia vuotaisi paidan ja selkänähän väliin.\nTurhaan koetat ravistaa hartioitasi tai kaapaista sitä. Se valuu omia\nteitään selkään, vyötäisille, polviniveliin saakka.\n\nKävelimme komppanianpäällikköämme seuraten tuliasemiin, jotka olivat\nniin suojaisessa metsän rinteessä kuin toivoa saattoi. Perille päästyä\nhajaannuimme yhdysojia pitkin kukin omiin ennakolta määrättyihin\npesäkkeihimme. Tarkistimme tähtäykset ja lukkolaitteet. Järjestimme\npanosnauhat ja makasiinit. Sitten vain odotimme ja kuuntelimme,\nlumituiskuun tuijottelimme.\n\nPs-torjuntatykkimme ampuivat harvakseen, kuulotuntumasta nähtävästi.\nH-vaunut jyräsivät omia sarkojansa. Toisinaan tuntui kuin ne olisivat\nolleet hyvinkin lähellä, väliin taas niiden jurnaava ääni kuului kuin\nmaan alta, häipyen hetkiseksi kokonaan tuuleen.\n\nJo tulevat! ilmoitettiin ensimmäisistä kuulovartioista.\n\nJo tulevat! Ne tulevat! Se juoksi kuin tukkipoikien »kello soi»\nojasta ojaan, pesäkkeestä toiseen. Eroa lienee ollut lausumistavassa.\nTukkipojat soittavat kahta oravana hyppelevää tiedoitussanaansa,\nme kuiskasimme, milteipä vain henkäisimme ne. Liukkaasti ne joka\ntapauksessa kiitivät eteenpäin.\n\nTaas tuijotettiin, odotettiin. Viidensadan metrin päässä! ilmoitti\nuusi sähkösanoma. Jälleen hiljainen tiukukello juoksutti sitä\nyhdysojia pitkin. Viisisataa metriä! Miksi ei yhtä hyvin puoli\nkilometriä? Se olisi ollut sopivampi soittaa. Niin kai, mutta eikö\nurheilukilpailuissakin »soitettu» vain aina: Tuhatviisisataa...\nkolmetuhatta... viisituhatta metriä. Miksi ei puolitoista... kolme...\nviisi kilometriä! Kuinka lyhyessä ajassa juoksija taivaltaa viisisataa\nmetriä? Kuinka hevonen, vasikka, koira? Entä vihollinen, joka hyökkää?\nTuntemattomassa maastossa kai tunnustelee ja varoo miinoja? Syy pahaa\nvaroa!\n\nViisisataa metriä... Viisituhatta... kymmenentuhattako sieltä hyökkää?\nSaul löi tuhat, mutta David löi kymmenentuhatta. Aika poika olikin\nlyömään, vaikka ei lyönyt kuin keihäällä ja miekalla. Tuhannenpa verran\npoikia lähti... Myös Jallu makasi mahallaan konekiväärin suojapanssarin\ntakana jossakin tuolla ojan päässä. Pelkäsikö Jallu? Kaikkia vielä!\nMutta joitakin väreitä kulki myös hänellä niskassa ja polvinivelissä,\nvaikka olikin Iso-Jallu.\n\nKaikkea voi juolahtaa ensimmäistä taisteluansa odottavan miehen mieleen.\n\nNeljäsataa metriä!... Vain neljäsataa metriä! Se suhisi korvasta\nsisään, toisesta ulos. Miksi, hyvä veli, pyhä veli, lähdit tälle\nmatkalle? Miksi lähdit noutamaan leipää maasta, joka ei kasvata sitä\nsinulle? Et hae! No mitä haet? Lihaa, voita!... Tupakkaa, tulitikkuja!\nVodkaa. Et mitään niistä! No miksi ihmeessä lähdit matkaan? Kutsuimmeko\nsinua tänne? Vapautta ja elämää? Älä laula! Jos sinulla on vaikka\nmaailman parhain vapaus ja elämä, niin pidä omasi! Miksi tyrkytät\nmeille hyvää, jota emme ole pyytäneet! Neljäsataa metriä! Tosin jo\npahasti vajaa, mutta vielä on aikaa. Pyörrä takaisin! Tee se Herran\nnimessä, jos elämä ja vapaus on sinulle kallis!\n\nKolmesataa metriä!\n\nÄlä tapa! Tapa! Kolmesataa metriä... Tapanko vai enkö tapa? Ihmistä\nen tätä ennen ole milloinkaan tappanut. En monta eläintäkään. Sitten\nviime kesän tuskin kärpästäkään. Pitääkö tässä nyt kuitenkin ryhtyä\nihmisten joukkomurhaajaksi? Joko tänä iltana korsuun palatessani olen\nsellainen? Mikä tietää, palaanko korsuun enää ollenkaan? Jospa joku\ntoinen tuntematon mies vastustajan puolella ehtii ennen, tekee sen mitä\nitse aiot, lähettää luodin lävitsesi?\n\nKaksisataa metriä!\n\nVain kaksisataa metriä. En ajattele enää, mitä käsky kieltää ja toinen\nmäärää. Heitän kerta kaikkiaan moniaalle hypähtelevät ajatukseni,\ntai nekö ehkä heittävät minut. Käyttäen vain niitä aisteja, joita\nahdistettu tai hyökkäävä eläin tappeluun alkamista odottaessaan\nkäyttelee. Katson pitemmälle kuin näen. Kuuntelen kauemmaksi kuin\nkuulen, vedän pyryttävien lumihiutaleiden lävitse syvälle keuhkoihini\ntalvista ilmaa.\n\nJo kuuluu kohinaa, rahinaa, yskimistä. Niinkuin tuhannen sikaa\nlähestyisi kahisevaa sänkipeltoa ja nassuttelisi tähkiä tullessaan.\nTulkoon vaikka viisituhatta kun näkisi hiukkasen pitemmälle! Kirottu\nlumipyry! Mistä kiskonee noita hiutaleitakaan, suuria kuin höyheniä!\nKuuluu jo liiankin paljon, röhinää, rahinaa, kauempaa tankkien jyrinää.\nKun näkisi vähänkin edes!\n\nJo näkyy, jo! Harmaan, hämärtyvän ilman ja valkoisen pyryryöpyn\ntakana lähenee tumma, keikkuva harju, kuin tukkilautan puomi tai\nrantaan vedettävän nuotan perä. Se nousee ja laskee. Se painaa ja\nalkaa ahdistaa. Se lähenee ja uhkaa sortaa alleen umpisukkeluksiin...\nkuivilleen heitettävän nuotan periin. Tulisulku eteen! Perät auki!\nMikään muu ei enää pelasta.\n\nJa vaikka äsken pari minuuttia sitten olet vielä hartaasti sepinyt\nkysymystä: miksi tapat? — tapatko vai etkö tapa, et enää epäröi\nhetkeäkään. Ellet tapa, niin kuoleman nuotta lähestyy ja armotta\nkuristaa sinut, heittää kuiville kuin ahvenen. Se hävittää ja tuhoaa\nkaikki! Kaikki heidätkin, jotka eivät voi elämäänsä aseilla puolustaa!\nEt odota enää muuta kuin määräystä. Tahdot tuhota lähestyvän turman,\nennenkuin se tuhoaa sinut. Jo on aika! Mitä komentaja odottelee vielä?\nMutta kauan ei hänkään enää odota. Yksi sana pääsee hänen huuliltaan:\n\n»Tulta!»\n\nSamassa ulvahtaa lähinnä oleva tuliase, heti toinen kolmas... Kaikki\npuolustuslohon isommat ja pienemmät tuliputket, konekiväärit,\npikakiväärit, jopa tavalliset sotilaskiväärit puhaltavat ulos kaiken\nsen kovan ja tulikuuman, jota ne henkeään pidätellen ovat tähän saakka\npesässään säilyttäneet. Ylempänä ja alempana puolustuslinjan salatuista\npesäkkeistä esiin ulvahtaen ne tarttuvat samaan säveleeseen.\n\nEsiin ryntäävä vihollinen ei suinkaan viivyttele vastauksensa\nantamisessa. Se tuiskauttelee tulta sadoista, tuhansista rinnettämme\nkohti kohotetuista piipuistaan. Pitkinä, viheltävinä tulisiimoina\nkuulat hujeltavat päämme päällä. Ne leikkaavat kuin veitsellä puiden\noksia ja latvoja. Kokonaisia runkoja pirstoutuu ja mätkähtelee alas.\nNäyttääpä eräinä hetkinä kuin taivaan valkoinen hiutaleliinakin olisi\npoltettu poikki. Osa lienee pudonnut alas, yläpuoli ilmanpaineen\ntyöntämällä hypähtänyt ylös.\n\nMinusta alkaa tuntua niinkuin joku erinomainen paine kohottaisi myös\nvihollisen lähettämiä tulisuihkuja ylös. Ehkä he makaavat hangessa\nselällään ja tähtäävät polviinsa nojaten?\n\nMinä makaan ja ammun vatsallani, mutta lähemmin tarkattuani en pääse\nsiitä ajatuksesta, että minäkin ammun liian ylös. Jos niin on, niin\nsuihkumme pyyhkivät ristiin. Ne leikkaavat kuin huikean pitkät räätälin\nsakset. Siinäpä vasta sakset! Tulisakset, kilometrien mittaisine\ntuliterineen! Me koitelemme saksien toista, vastustajamme toista\nkirpeästi leikkaavaa terää. Tähtäämme, leikkaamme. Ilman liituviivoja\npyyhimme niin että maa räiskyy ja taivas punoittaa.\n\nMilteipä naurattaa tämä hullunkurinen kuvitelma. Kohotan hiukan\ntuliputkeni perää, ajatukseni hypähtävät uuteen mielikuvaan.\n\nPalosotilaita olemme me ja he. Mutta letkuistamme ei suihkua vesi, vaan\ntuli, tuliherneet katkeamattomana nauhana. Mitenkähän kävisi, jos nämä\nnauhat puhaltaisivat toisiaan vastaan? Katkeaisi ehkä kumpainenkin\nnauha, räiskyisi polttavia, leikkaavia kipinöitä kuin tulisena\nsähisevästä kankiraudasta, jota seppä ja moukarimies vuoroiskuin\nmuovailevat. Kenen silmille kipinät rätkähtelevät?\n\nEtteivät ainakaan minun itseni tai aseveljieni, kohotan kaiken varalta\npikakiväärini perää vieläkin »viirun» verran. Kun uusi paukkusarjani\nhetken kuluttua aloittaa laulunsa, niin olenpa jo miltei varma siitä,\nettä suihku pyyhkii siinä tasossa kuin pitääkin. Jos tulinauhat\nkohtaavat toisensa, niin se tapahtuu hyvin lähellä naapurin ruiskun\nsuuta. Kääntelen jo hiukan lämpenevää asettani oikeaan ja vasempaan.\nMinulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka suihkuni sukeltaisi\nnaapurin piipusta sisään.\n\nAlkaa tuntua niinkuin siitä olisi ollut apua. Vastapuolen miesten\nsuihkut kääntyvät ylemmäksi, yhä ylemmäksi. Ne karsivat kohta ylhäältä\npäin puiden latvoja. Aavistelen suuren osan niistä hujeltavan jo\nylitsekin, haalla kulkevien lumipilvien ylitse kohti taivaallisia\ntahtitarhoja, jotka onneksi ovat heidän ja meidän tulisuihkujemme\ntavoittamattomissa.\n\nOlenkohan tappanut jo montakin miestä? Tämä juolahtaa mieleeni\nlaskiessani sarjan toisensa jälkeen. En ajattele sitä lyhyen\nkatkismuksen »älä tapa»-katsannon mukaan, vaan jonkunlaisesta\nhalkomiehen näkökulmasta: Jaha! Taas tuli motti täyteen! Kuinka\nmones se jo mahtoi ollakaan? Ja kuinkahan monta halonpuolikasta\nsaan mahtumaan yhteen mottiin? Kas, että milloinkaan ei ole tullut\nlasketuksi niitä. No, se riippuu erinäisistä asianhaaroista. Kuinka\nvartevaa puuta sattuu olemaan leikkometsä, ja siitäkin, mitä\ntekopaikkaa maksetaan. Taitava halkomies voi pinotessaan järjestellä\npuolikkaitaan yhtä hyvin mottihinnan kuin omantunnon mittakeppien\nmukaan.\n\nNäitä ja paljon muita kokonaan asiaankuulumattomia turhuuksia minä\nmietin ajattelematta yhtään sitä, mitä teen. Oikeastaan lienen\npeto, muita tunnottomampi ja viisaampi peto. Käteni käytettävissä\non hirmuinen tuhoase, jota yksikään toinen peto ei osaisi käsitellä\nniinkuin minä sitä käyttelen. Kuinka monta vastustajaani olenkaan sillä\nikuiseen uneen nukuttanut tai kirpeleviin viiltoihin haavoittanut?\nMieluummin sata kuin viisikymmentä, jos toivomukseni mukaan tapahtuisi.\nTotinen totuus se on: Ei ole olemassa ihmisen veroista petoa\nviisaudessa, julmuudessa ja tuhotekojen aikaansaannoksissa!\n\nEräinä hetkinä tuntuu hieman ilkeitä värähdyksiä, nuokuin itseeni\nvoisin sovittaa kaiken tuon juuri tällä hetkellä, mutta nopeasti minä\nkeikautan nurin sellaiset ajatukset kuin aseveli käsipommin, joka liian\nhätäisesti suoritetun heiton vuoksi on räjähtämättömänä moksahtanut\nhänen ampumahautaansa.\n\nEdessäni on väistämätön totuus kylmä kuin kurkulle nostettu puukonterä.\nJos et tapa, niin sinut tapetaan. Ellet ajoissa kykene katkaisemaan\ntuota lähestyvää nuotanperää, tulittamaan sitä tuhaksi, survomaan sitä\nsilpuksi, niin se lähestyy, kiristyy ja kuristaa sinut.\n\nSen vuoksi minä ja varmaan kaikki toisetkin toverini iskemme niinkuin\nosaamme. Me suuntaamme kuolemaa kylvävää tuliasettamme parhaimman\ntaitomme mukaan, ja kun se hartaimman toivomuksemme mukaan on tehnyt\ntehtävänsä yhdessä paikassa, niin kääntelemme sitä. Ja kaiken aikaa\ntoivomme, että kaatuisi ukkoa kuin heinää. Nuuskaksi me haluaisimme\nsurvoa koko nuotan, niin perän kuin sivustat. Hohoijaa! Emme olekaan\nnoin vain juuri kynnellä puhkaistavia!\n\nUutta sarjaa kuumenevaan piippuun syöttäessäni mietiskelen yhä uusia\nasioita. Taikka oikeastaan asia on kyllä tätä samaa, vaikka katselen\nsitä eri ikkunoista. Vihaanko tuota joukkoa, joka tuhatlukuisena,\nkuolemaa suihkuttavana työntyy linjoillemme? Tuntuupa kuin vihaisin.\nSenkin torakat ja turilaat! Tänne työnnytte, niinkuin itsellänne ei\nolisi elintiloja ja asuma-aloja enemmän kuin milloinkaan kunnolla\nkykenette hoitamaan! Miksi tungette köyhän naapurinne pienille\ntiluksille? Näinkin itsekseni kiukuttelen. Suuriksi lurjuksiksi, toisen\nhenkeä ja omaisuutta himoitseviksi roistoiksi heidät kuvittelen, ja\njälleen kohennan laulavan aseeni perää, että sen tuliterä vielä enemmän\nleikkaisi.\n\nVihaanko tosiaan noita miehiä miehinä, ihmisiä ihmisinä? rupean\nuudelleen järkeilemään. Eivätkö he ole lähteneet tänne käskystä\nniinkuin mekin? Oliko heillä oikeutta ja mahdollisuutta nousta sitä\nvastustamaan enemmän kuin meilläkään? Tarkemmin ajatellen tuskin\nsenkään vertaa. Mikä on yksi pieni ihminen kansojen virrassa? Pieni\nlastunpalanen hän on. Ihmisenä hänellä on hyvin pieni mahdollisuus\nasettua poikkiteloin, vielä vähemmin pysäyttää oman virtansa kulkua.\nHänen itsenäinen toimintakykynsä ja mahdollisuutensa on sitä pienempi,\nmitä suurempi hänen ällänsä vetävä virta on. Tässä tapauksessa virta\nlienee viisikymmentä kertaa suurempi ja tuon meitä tuhoovan ja itse\ntuhoon juoksevan ihmispoloisen oma tahto ja toimintavalta vastaavasti\npienempi. Hän on syyntakeeton, vain asetta käyttelevä välikappale\nmahtavampien voimien kädessä. Ihmisenä minulla ei ole siis mitään syytä\neikä edes oikeutta häntä vihata. Mutta tällä paikalla, missä seison,\nminulla on vapaan maan asekuntoisena kansalaisena oikeus, jopa pyhä\nvelvollisuus hänet tuhota. Minä teen sen! Totisesti minä puolustan\nmaatani ja vapauttani, tätä paikkaa tässä lohollani niin kauan kuin\nsydämeni sykkii ja tämä verraton tuliase kädessäni laulaa.\n\nKohotan jälleen sen perää, koska se mielestäni jälleen pyrkii painumaan\nliian alas. Se saattaa kyllä olla vain myös harhaluulo, mikä johtuu\nsiitä, että vihollisemme suihkutuli pyrkii yhä itsepäisemmin ylös.\nEräinä hetkinä minusta tuntuu kuin voisimme huoletta kiivetä puiden\nalemmille oksille ja paukuttaa sieltä. Viisainta kuitenkin lienee\nolla yrittämättä sitä. Nyt se olisi jo tyhmänrohkeaa. Lumipyry alkaa\nasettua. Taivas taistelualueen takana on jo kokonaan seestynyt. On jo\nkohta ilta. Muutamia tähtiä vilkahtelee siellä.\n\nNiitty ja rinnemaa asemiemme edessä ja takana on sama kuin ennen.\nTarkemmin katsottuna se kuitenkaan ei ole enää sama. Jotakin outoa on\nilmestynyt sinne, kuin kahdessa, kolmessakin kerroksessa mutkittelevaa,\nröykkiöihin lyötyä risuaitaa.\n\nMe olemme koko iltapäivän lyöneet sitä, hirmuista aitaa, kuoleman\nrisuaitaa, joka elää ja liikahtelee paikkapaikoin. Mutta suurta\nhelpoitusta tuntien näemme ja toteamme heti meille tärkeimmän asian.\nSe ei ole enää vyöryvä jättiläiskäärme, joka lonkeroihinsa tappaa ja\nkuristaa. Sen selkäranka on monesta kohden poikki, ja mikäli se vielä\nliikahtelee, niin liikahtelee vain kuoleman kouristuksessa.\n\nTaivas seestyy korkeammalle, lumipyry lakkaa kokonaan. Vaikka\nilta alkaakin jo hämärtää, näkyy jäljellä olevien hyökkääjien\nliikehtiminen selvästi. Tummien ruumiskasojen takana maaten muutamat\nyrittävät tulittaa vielä, mutta se on hätäistä ja epävarmaa puiden\nlatvoihin soittamista. Muutamat tekevät mukkelehtivia syöksyjä puiden\nsuojassa. Toiset peräytyvät pieninä ryhminä niittyä pitkin. Meidän\ntuliaseemme kaatavat ja harventavat peräytyviä niin kauan kuin\nliikehtimistä avomaastossa näkyy. Ilta hämärtyy, ja ammunta lakkaa\nvähitellen molemmin puolin. Ensimmäinen hyökkäys on torjuttu. Meillä\nei muutenkaan ole sen suhteen suurempaa valittamisen aihetta. Tosin\neräitä vaiteliaita tai hiljaa valittavia aseveljiä on kannettu ja\nkannetaan sairasmajaan, tuskinpa enempää kuin eräinä edellisinä päivinä\nräjähdyspommien yllättävästi tipahtaessa asemiimme.\n\nNiin on ensimmäinen varsinainen taistelupäivämme päättynyt. Syömme\nvahvasti lämmintä herneruokaa. Korsuissa vietämme iltapuhdetta niinkuin\nennenkin. No, rehellisesti sanottuna emme aivan kuin ennen. Ei puhuta\njuuri paljon, ei lauletakaan. Ei ole halua. Vaikka päivä työn puolesta\nei niin mahdottoman raskas ollutkaan, niin kuitenkin väsyttää. Kirjeitä\neräät sentään lukevat ja kirjoittavat. Se on tullut heille jo tavaksi.\n\nKäymme nukkumaan yksi toisensa jälkeen. Arvelen ajatuksiemme kulkevan\nsamoja latuja päivän tapahtumissa. Tuskinpa erehdyn, jos luulen monen\npojan mielihyvää tuntien mietiskelleen myös komppanianpäällikkönsä\nsanoja:\n\n— Hyvin tehty, pojat! Me jatkamme samaan tapaan!\n\nHyvin tehty... Nyt kuten silloin ja monta kertaa tällä välillä kuulen\nhänen eheän äänensä, joka ei lakkaa soimasta, vaikka on hiljentynyt.\nNäen hänen teräksenharmaat silmänsä, jotka sammuttuaankin tuikahtelevat\nyhtä sytyttävinä. Hyvin tehty! koska hän sen sanoi, myös omatuntoni\nsamaa todisti.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nJoulukuusi ja -sauna. Joulupuuro ja -saarna. Muutakin hyvää\nkotirintamalta. Eemeli pistäytyy Pesämäen Laurin kanssa tervehtimässä\nkahta vanhaa ystävää.\n\n\nJoulu tuli muutaman päivän perästä. Tekisin pilkkaa pyhästä asiasta,\njos sanoisin sen tulleen meille vanhaan tapaan ja rauhallisesti. Kyllä\nse oli kaikkea muuta. Mutta en silti voi väittää, että itse joulu ei\nollut sama kuin ennen, yhtä uusi ja yhtä vanha. Että joulu meidän\nlohoillamme ei ollut ulkonaisesti yhtä rauhallinen kuin ennen, ei\nsuinkaan ollut joulun vika, vaan naapurin miesten, joiden almanakassa\njoulu aina on kulkenut pari viikkoa perässä päin ja viime vuosina\nunohtunut kokonaan.\n\nMitäpä me heidän joulustansa. Pitäkäämme murhetta vain omastamme. Niin\nme pidimme. Teimme urakkatotta aattopäivät aamusta iltaan. Ja milloin\nlyhyen päivän aikana emme saaneet kaikkea valmiiksi, niin paiskoimme\nyöllä, partioissa, h-vaunujen etulistoilla ja takalistoilla, missä\nmilloinkin kipeimmin miestä tarvittiin ja vapaata työmaata oli.\n\nJoulua emme kuitenkaan näissä kahinoissa unohtaneet, odottelimme sitä\nhartaammin kuin milloinkaan ennen. Jo aatonaaton iltana kruunun töistä\npalattuamme pesimme korsun seinät ja katon. Joku ehdotteli myös lattian\nhankaamista hiekkavedellä, mutta me muut katsoimme sen turhaksi.\nTuskinpa hiekka hiekasta olisi muotoansa muuttanut, ja vesikin olisi\ntällaisella lattialla nähtävästi jäljettömiin hävinnyt.\n\nJoulukuusi noudettiin hyvissä ajoin sulamaan. Se oli kaunis kuusi, jo\nluonnon puolesta koristeltu kymmenillä ruskeilla käpysillä. Nähtävästi\nse oli jonkun pitkän mäkikuusen latva, jonka naapurin mies oli\ntulisuihkullansa katkaissut. Sellaista joulukuusta meidän ei tarvinnut\npaljonkaan koristella. Kulta- ja hopeasuikaleiden asemesta pistelimme\noksiin muutamia kauniskuvaisia karamellipapereita. Omenoitten\nvastikkeeksi ripustimme puoli tusinaa suklaapalloja. Kynttilöitä emme\nsaaneet kokoon kuin viisi, mutta mielestämme niitä oli siinä riittämiin\nasti.\n\nAattopäivä valkeni kirkkaana. Taivaan merkeistä päättäen saimme\nvarautua torjumaan hyökkäystä kesken joulukiireitämme. Naapuri\nvalmisteli tuloaan kenttäpostia lähettämällä kuten tavallisesti.\nMe odottelimme korsuissa jouluamme valmistellen, toisella korvalla\nkuulostellen. Joka tapauksessa pidimme hyvin varamme, ja kun\nheidän nuotanperänsä jälleen alkoi lähetä, annoimme heille niitä\njoululämpimäisiä, mitä he olivat lähteneet kärkkymään. Illan\nhämärtyessä hyökkäys uudistui, mutta kun emme vieläkään halunneet\njouluvieraita silta taholta, heitimme heille vielä toiset lämpimäiset\ntoivoen, että se jo aattopäivän osalta riittäisi. He ottivatkin\nystävällisen toivomuksemme huomioon.\n\nMeillä oli linjojemme takana suojaisen mäen töyryssä pieni korsusauna,\njonka rakensimme jo reserviaikoina. Siinä oli maaseinät ja lattia.\nKatto vain oli pyöreistä mäntypuista, mutta niidenkin peittona miehen\nmitta multaa kuten tavallisesti. Saunan nurkassa oli ukko karhun\nkokoinen ja näköinen kiuas, kivikasa. Sanalla sanoen se oli reilu ja\nrehellinen suomalainen savusauna maan sisässä, ja monet muhevat löylyt\nolimme jo ottaneet siellä.\n\nVettä saimme saunan lähellä pulppuilevasta metsälähteestä. Pinnan\nkarkaisemisen suorittivat muutamat samassa piristävässä silmäkkeessä,\nuseimmat kuitenkin lumihangessa, joka piristi milteipä yhtä paljon, sen\nlisäksi voiteli lämmintä nahkaa kuin sulalla silavalla. Sauna oli hyvä\nja jälkivoitelu mitä parhain, mutta kylpyvihdoista meillä oli huutava\npuute. Ne olivat loppuneet linjojemme suojassa sijaitsevista Kannaksen\ntaloista. Vihollisen puolella niille luonnollisesti oli käynyt niinkuin\nitse taloille ja navetoille.\n\nSe oli vihtakylpyyn tottuneille ankara puute, milteipä kuin\ntupakantuska. Mitä parhainkaan savusauna oli ilman vihtaa? Niinkuin\nkahvi ilman sokeria, josta emme kärsineet puutetta. Muutamat koettivat\nkeksiä ja käyttää jos mitäkin korvikkeita. Männyn ja kuusen oksista\nhe nitoivat kokoon luutia, joihin jonkunlaisiksi iskun valmentajiksi\nkeräilivät kuivuneita sananjalkoja puronotkoista. Tällainenkin kävi\nhätätilassa laatuun. Vihtoa sillä hyvin saattoi, kun ei kovin kovaa\neikä kovin arkoihin paikkoihin iskenyt. Mutta joulusaunaan oli saatava\nväärentämätöntä tavaraa, ainakin yksi oikea koivuvihta, vaikka se\nolisi ollut hankittava Moskovan koivikoista tai Tornionjoelta saakka.\nMahdollisesti sellaisen olisi löytänyt myös metsätalon navetan\nullakolta. Jo kerran pelissä olleet partiomiehet olisi voitu laittaa\nnoutamaan, samalla olisivat voineet tuoda lisää hiekkamaan perunoita,\nmikäli niitä vielä oli yhteiskuopassa jäljellä.\n\nHyvä kylpyvihta saatiin toki vähemmällä rähkinällä. Nevarannan Antti\noli hyvissä ajoissa kirjoittanut kotiinsa, ja hänen joulupaketissaan se\nsitten saatiin. Se oli parhaimman lehden aikana raudaskoivusta tehty,\nmehevän leppoisa vihta. Korsun kaikki miehet saivat siitä osansa,\nkuten kaikista muistakin joululahjoista ja kotirintaman antimista.\nKymmenen iskua ja henkäisyä mieheen oli ensimmäisen kierroksen määrä.\nPojat löivät ja haistoivat, vetivät kotoisen, kesäisen vastan mehevää\ntuoksua syvälle henkeensä ja taas löivät. Ihmeesti se kesti, ja\nkauan siinä kesäistä hajua riitti, vielä toiselle, jopa kolmannelle\nkierrokselle. Luulen, ettei Suomenmaassa milloinkaan ole kesäisestä\njouluvihdasta hartaammin nautittu, ei ainakaan niin tarkoin. Sepustimme\nja omakätisesti allekirjoitimme siitä yhteisen kiitoskirjeen Antin\nsiskolle, Nevarannan Annalle, joka tämän meille kaikille niin suurta\niloa ja nautintoa tuottaneen kylpyvihdan oli lähettänyt, mahdollisesti\nomin käsin viime kesänä tehnytkin sen.\n\nTätä jouluvihdan ylistelyä älköön käsitettäkö sillä tavalla, että\nolisimme aliarvioineet muita tervetulleita joululahjojamme, joita\nsaimme mies kuin mies. Useimmat saivat niitä kotoansa. Niille\naseveljillemme, jotka kotoinen pukki syystä tai toisesta oli kokonaan\nunohtanut, jaettiin »tuntemattoman sotilaan» kenttäpaketteja,\njotka joku Helga tai Anna-Liisa oli omin käsin tehnyt, ostanut ja\npostittanut. Asianomaisen lahjan saajan oli vaikea päätellä, oliko\nlähettäjäksi merkityn nimen takana nuori tyttö, toisen vaimo, vaiko\nvalkohapsinen mummo. Hänen jouluiloansa, meidän kaikkien parasta\ntarkoittava hyvä ja ahkera suomalainen nainen hän joka tapauksessa oli.\nVarmasti hän lähiaikojen kenttäpostissa sai vastaanottajalta muutamia\nkoruttomia kiitossanoja, jos vain oli muistanut merkitä nimensä ja\nosoitteensa käärepaperin laitaan.\n\nAloitimme joulut kyllin ajoissa, emme kuitenkaan aikaisemmin kuin\nolimme täysin varmat siitä, että naapurimme olivat linjojen takana\npäivätyönsä päättäneet. Ei olisi tuntunut mukavalta, jos puuro olisi\njäänyt jäähtymään ja kuusemme kynttilät tyhjää korsua valaisemaan.\nAikaa meillä riitti myöhemminkin aloittaen.\n\nNiin ilta pimeni ja ulkoinen maailma hiljeni. Olimme jo käyneet\nsaunassa, puuro kannettiin sisään. Kuusen kynttilät sytytettiin\nsamanaikaisesti. Siihen toimitukseen ei tarvittu monta miestä.\nLähimpänä asevelvollisena suoritin tämän tehtävän ilman\nerikoiskomennusta. Selviydyin siitä ennätysajassa yhden tulitikun\nmenetyksellä. Pian kynttilät sekä loistivat että valaisivat, ainakin\nniin paljon, että hyvin voitiin eroittaa, minkä näköistä joulupuuromme\noli. Se oli valkoista, riisisuurimoista keitettyä, niinkuin joulupuuro\nparemmissakin paikoissa.\n\nPuuron jäähtymistä odotellessamme korsussa vieraileva pastori-vänrikki\nehdotti, että laulaisimme jouluvirrestä muutamia säkeistöjä, vaikka\nyhden kutakin kuusen kynttilää kohti. Hän aloitti, me yhdyimme ja\nvahvistimme miehekkäästi.\n\nKynttilät säteilivät kilpaa juuri saunassa pestyjen kasvojemme kanssa.\nMeillä oli joulu.\n\nSöimme illallisen, jossa ei ollut juuri valinnan, mutta eipä liioin\nvalittamisen varaa. Alkupalaksi söimme kukin voileivän, jossa oli\nkolmea laatua höystettä: voita, juustoa ja siankinkkua. Se oli\ntukeva ja varsin maukas alkupala, jossa särvittäviä aineksia oli\njokseenkin yhtä vahvalti kuin leipää. Tämän jälkeen pistelimme\npuuron. Maitoa ei ollut, sen korvikkeena käytimme voita, mikä hyvin\ntuntui siihen tarkoitukseen soveltuvan, ehkä sukulaisuuden vuoksi.\nJälkiruuaksi meillä oli vielä jo torttuja, joita kenttäpostin tuomista\nlahjapaketeista ilmestyi niin paljon, että kaikki tulivat saamaan\npari torttua mieheen. Mitäpä muuta enää olisi kaivattu, paitsi hyvää\nlähdevettä, jota jokainen nautti korsun oven pielessä olevasta\nämpäristä niin paljon kuin halusi.\n\nPastori esitti, että laulaisimme jälleen yhteisesti jonkun kaikille\ntutun joululaulun. Korsun pimeimmästä nurkasta kuului heti: »Koska\nmeill' on joulu, juhla armas lapsien...» Mainiosti tilaisuuteen sopiva\nlaulu! Hoksasimme sen heti, tartuimme siihen ja vedimme reippaasti kuin\nkoulun kuusijuhlassa. Sen jälkeen pastori nousi ja puhui.\n\nAluksi hän lausui meille kaikille tutun, jo lähes pari tuhatta vuotta\nvanhan tekstin sanat: »Minä ilmoitan suuren ilon! Teille on tänä\npäivänä syntynyt vapahtaja, joka on Kristus Herra Davidin kaupungista!»\n\nSiitä hän alkoi ja edelleen kehitteli. Hän juoksutti meitä\nkuin partiossa, mikä ei ole kummeksittavaa, koska se oli hänen\narkityönsä. Hän paineli meidän edellämme Betlehemin paimenten\nkedolle. Ulkolaitumilta riensimme tallin seimelle. Siellä vähän aikaa\nlevähdettyämme lähdimme uudelle, paljon laajemmalle kierrokselle.\nTeimme tavallista pitemmän partiomatkan aina itäisille maille asti.\nSieltä ruhtinaallisessa seurassa kameeleilla ratsastaen palasimme\nuudestaan lapsen syntymäsijoille. Kirkas tähti kulki kaiken aikaa\nedellämme valaisten ja johdattaen.\n\nBetlehemin tallin kohdalla se pysähtyi, mutta meidän partiopappimme\nei pysähtynyt edes siinäkään. Hän puhui ja puhalsi tähden edelleen\njohdattajaksemme. Se kuljetti meidät tuhatjärvien maahan pohjoisissa\nerämaissa. Ihmeellinen kointähti se oli. Se ei sammunut edes pimeinä,\nmyrskyisinä syysöinä. Ja vaikka se taivaalla näennäisesti joskus\nsammuikin, niin Suomenmaan asujainten, taistelevien miesten ja\nnaisten sydämissä ei milloinkaan. Se valaisi ja neuvoi heitä, kun he\nrakensivat kotejansa pohjoisen maan kivimäkiin ja hallaisiin korpiin.\nSe johdatteli heidät rajalle, terästi heidän käsivartensa ja rohkaisi\nheidän sydämensä, milloin vainolainen uhkasi koteja ja synnyinmaata.\nMonta kertaa se jo oli tapahtunut. Ja nyt jälleen uskollinen\nkointähtemme vaaran hetkellä oli johdattanut Suomen miehet suojaksi\nmaan rajalle. Se oli jälleen antanut heidän jäseniinsä notkeuden voiman\nja sydämiinsä palavan rohkeuden. Ilveksen voiman! Leijonan rohkeuden!\nKointähti kulki taivaalla, mutta valaisi maata ja kansaa. Se oli\nsynnyinmaan kohtalo ja suomalaisen miehen vapaus!\n\nTähän tapaan poika meille joulusaarnansa tekstiä selvitteli. Tämä ei\nollut häneltä ensimmäinen kerta. Mutta joulusaarna on aina joulusaarna.\nPitkäksi aikaa se jäi meidän sydämiämme lämmittämään, kytee yhä\nvieläkin.\n\nTämän jälkeen seurasi vapaata ohjelmaa. Keskustelimme kotoisista\nasioista ja muistelimme entisiä joulujamme. Harjoittelimme eräitä\nvanhoja joululeikkejäkin ja vietimme iltaa niinkuin parhaimmin\nosasimme. Pastorin puheesta ja Betlehemin tallista minun mieleeni\nmuistui kotoinen talli ja sen pilttuussa nuokahteleva hölppähuulinen\nPolle, jolle isäukko vanhan tavan mukaan tänä iltana oli kopistanut\nylimääräisen kapan kauroja. Oikein totta, minun tuli siinä\nmuistellessani sitä vanhaa hölppähuulta ihan ikävä. Ja kun Pesämäen\nLauri iltamyöhäisellä ulkona käydessämme sitten minulle ehdotti: »Etkö\nlähde kanssani hevosia katsomaan metsätalleille?» olin heti valmis.\nSiellä oli useita kotikylän hevosia, muiden muassa Pollen velipuoli,\nKypäristön nuori valakka. Sillä oli otsassa samanlainen valkoinen\npiirto kuin leimasimella painettu jyväaitan avain. Siitä sen hyvin\ntunsin. Vaikka kyllä me muutoinkin kotikylän hevoset tunsimme, tuttujen\najajien hoidossakin useimmat niistä sitäpaitsi.\n\nMatkaa korsuilta hevosten talleille taisi tulla lähes pari kilometriä.\nTie oli kovaksi poljettu, somasti kopiseva. Taivaan tähdet\npilkahtelivat keveinä kiitävien pilvien välitse. Ei kuulunut edes\nyksityisiä laukauksia. Olipa kuin tosiaan olisi ollutkin rauha maassa\nja ihmisillä hyvä tahto. Vähin äänin kävelimme ja jouduimme talleille.\nTunnussanaa tarvitsimme vain kerran.\n\nMutta hämmästykseksemme huomasimme, että oli muitakin aseveljiämme,\njoilla jouluyönä oli hevoselle asiaa. Miehiä hääräili monessa\npilttuussa, kuului hyväilevää puhetta ja kaulan taputusta. Omia\nnelijalkaisia tuttaviamme etsiskelyssä puhuttelimme poikia. Useimmat\nheistä olivat hevosten vakinaisia hoitajia ja ajomiehiä, mutta oli myös\nvieraita asemiehiä, niin ettei meidän vähääkään tarvinnut hävetä omia\netsiskelyjämme.\n\nMonet sotahummat olivat saaneet kotiväeltänsä joulupaketin, leipää\nja sokeripaloja. Myös tupakkaa oli lähetetty, mutta kun asianomaiset\nvastaanottajat eivät edes reserviharjoituksissa olleet tottuneet\nsiihen, jäivät nämä antimet hummain hoitajille, joilla tämäntapaisiin\nnautintoihin yleensä on luontainen taipumus, aikaa ja taitoakin enemmän.\n\nLauri löysi pian omansa, viisivuotiaan Leimu-tammansa. Lauri\ntervehti, tamma hirnahti. Koska heillä näytti olevan paljon tärkeätä\nkahdenkeskistä juteltavaa, en kauemmin häirinnyt heitä, vaan siirryin\nuusille pilttuille etsiskellen Pollen velipuolta, kuin hyvääkin\nsukulaista.\n\nLöysin kuin löysinkin sen. Myös hoitaja sattui olemaan seutuvilla. Hän\noli hauska poika, jonka kieli ei suinkaan ollut joulupuurossa palanut.\nTiedustelin häneltä valakan nimeä, jota en sattunut tietämään.\n\n— Tämä on Jussi! ilmoitti poika.\n\n— Jussiko? Eikö se ole miehen nimi? kummastelin minä.\n\n— Miehenpä hyvinkin, ja mies tämä onkin, vaikka ei sitä pimeässä eroita\nmuu kuin oikea hevosmies, — vastasi poika.\n\nMainitsin, että Jussin velipuolen nimi oli Polle ja että asustelimme\nhyvässä sovinnossa samassa Lamminahossa. Siitäkös poika innostui, ja\nnäyttipä kuin Jussikin olisi höristänyt korviaan. Poika sanoi jo pari\nviikkoa sitten nähneensä unta, että joku läheinen sukulainen tulisi\ntuomaan Jussille joulumakeisia. Se oli nyt tapahtunut! he ilokseen\nhuomasivat. Tämä oli sitäkin mieluisampaa heille, kun Jussin isäntä\nsiviilissä oli pitäjän tunnetuin kitupiikki, joka helposti unohti\npuolet Jumalan kymmenistä käskyistä, jos vain penninkin hyöty siitä\nhänelle koitui. Niinpä hän nytkin oli unohtanut Jussin joulupaketin,\nleivät, sokerit, tupakat ja kaikki...\n\nHän ei ilmoittanut, mitä muuta hän laski Jussin joulukäärön kaikkeuteen\nkuuluvaksi, mutta niin vetoovasti hän katsoi minuun, unessa nähtyyn\nJussin sukulaismieheen, että minun täytyi kaivaa hänelle kokonainen\ntupakkalaatikko, koska Jussi itse tietenkään ei ollut tottunut\ntupakoimaan sellaisen kitupiikin palveluksessa. Leivän ja sokerin\npaloja se sensijaan oli tottunut näpistelemään. Se haeskeli niitä\ntaskuistani aika kätevästi. Mutta poika veteli jo lahjatupakasta savuja\nkuin ketunhäntiä ja kertoili ihmejuttuja siitä, kuinka viisas humma\nJussi oli. Kautta rantain hän samalla kehuskeli myös itseään.\n\nKuinkas kerrankin, kun he kuljettivat leipäkuormaa varastosta\nlinjoille, — sellaisiin kuljetuksiin ei uskottu ketä tahansa Jussia ja\nmonnia, — sattui vihollisen tulikeskitys osuvasti sille niitylle, jonka\nylitse oli mentävä ja viipymättä: pojat näet linjoilla olivat kaksi\npäivää syöneet vain silavaa ja voita. — Siinä kun mennä rahnustellaan,\nniin yhtäkkiä tämä Jussi ampaisee täyteen laukkaan. Tavallisesti se ei\nsitä juuri tee. Mitähän se nyt? ajattelin minä, mutta kun jo entisestä\nkokemuksesta tiesin, ettei Jussi milloinkaan mitään tyhmää tee, painoin\npääni kuormaan ja annoin huilata. Mutta niityn toisessa laidassa Jussi\näkkiä seisahtui, niinkuin avoin Vuoksen virta olisi ollut edessä. Eihän\nsiinä mitään virtaa ollut, niinkuin tiedät. Antaahan olla, mitä tuosta\nnyt seuraa, ajattelin minä. Osaatko sinä arvata? — hän kysäisi.\n\n— Mistäpä minä sellaisia, — naureskelin.\n\n— Hän rupesi tuhertamaan.\n\n— Tuhertamaan? Millä tavalla?\n\n— Voi, hyvä mies! Miesten joukkoon rintamalle olet päässyt, etkä\nvielä tiedä, miten valakka hädän hetkellä tuhertaa, tämä Kypärätön\nJussi ja teidän Polle ja kaikki säällisellä tavalla syntyneet valakat\nSuomenmaassa!\n\nNäin hän kummastellen touhusi. Kun en siihen mitään vastannut, hän\njatkoi:\n\n— Meillä minun nähdäkseni ei silloin ollut mitään muuta hätää, mutta\nolihan sittenkin. Tämä Jussi sen hengessään aavisti, vaikka minulla\nei ollut siitä vielä hienoista hajuakaan. Ennenkuin tämä pääsi\nmihinkään näkyväisempiin tuloksiin, alkoi kapsäkkejä tipahdella.\nNiitä räiskähteli eteen ja taakse ja kummallekin sivustalle. Olen\nminä jotakin lyhyen elämäni aikana kokenut, jo täälläkin nähnyt,\nmutta enpä vielä mokomaa siivoa. Ja kun he vihdoin tuolla (poika\nnakkasi peukalollaan olkansa ylitse) olivat täräytelleet kaikki, mitä\nheillä sillä hetkellä sattui olemaan takavaraa, ei koko niityllä\nnähty kuokkimatonta paikkaa, ei muuta kuin se, missä minä rekeni\npäällä makasin, ja se, missä Jussi sahapukkina seisoi. Siinä oli vain\npieni keltainen plätti, tämä kun on hyvin säästeliäs siinä asiassa,\n— kitupiikki-isännän palvelija, näetkös! Tämä on totinen tosi; ellet\nusko, niin mene katsomaan!\n\nUskoin toki ilmankin. Sitäpaitsi en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt\nmennä katsomaan, — sitä kuokokselle pommitettua niittyäkö vai niitä\nkeltaisia plättejä, joita saattoi näkyä pitkin teitä.\n\nLauri oli jo hyvästellyt tammansa. Samat sanat sanoin minä tälle\nviisaalle sukulaismiehelle ja hänen vielä veikeämmälle hoitajallensa.\nToivotin heille hauskaa joulua ja muutenkin jatkuvaa menestystä niin\ntupakoimisessa kuin muussa tuhertamisessa. Poika toivotteli sitä samaa\nminulle heidän molempien puolesta; sanoi hartaasti toivovansa, että\nvastakin kävisin täällä sukulaisiani tervehtimässä. Se oli vilpitön\ntoivomus, sen kyllä hyvin uskon.\n\nTakaisin korsuille astellessamme oli valoisampaa kuin tullessa. Taivaan\ntuhatkynttiläinen kuusi oli kokonaan sytytetty. Edessämme lännen\ntaivaalla paloi yksi muita kirkkaampi tähti. Se oli minusta niinkuin se\ntähti, joka oli pysähtynyt Betlehemin tallin päälle. Muistin jälleen\nsitä asiaa, ehkä se tämän vuoksi niin kirkkaalta näytti.\n\nOli jouluyö. Oliko maassa rauha ja ihmisillä mieli suosio? Oli,\nhuomisaamuun asti, ellei yöllä hälytystä tapahtuisi. Kuinka moni meistä\ntäällä taistelevista näkisi pääsiäisen, kesän ja toisen joulun? Tuo\ntähti joka tapauksessa. Se viittoisi ja vilkuttaisi rauhan aikaa ja\nvapauden aamua ahdistetulle kansallemme.\n\nKorsuille joutuessamme olivat kaikki pojat jo unessa. Monet heistä\nolivat nukahtaneet rakkaat kotoiset lahjat rinnoillensa niinkuin\npoikasina ennen. Näin oli käynyt myös Kalle-veljelleni. Hänen\nkaulallansa oli sukat. Ne olivat kotilampaan hikevää villaa, äidin\nlämpöisten sormien tukevaa työtä. Nähtävästi poika juuri nukahtaessaan\noli sitä ajatellut, hengittänytkin sitä. Hänen kasvoillaan lepäsi\npoikamaisen onnekas hymy.\n\nHaistelin sukkaparia minäkin, korjasin sen sitten vielä paremmin\nhänen kaulalleen. Vaikka hän sillä hetkellä oli omaisistani kaikkein\nlähimpänä, tuntui minusta kuin hän olisi muita etäämpänä. Katsoin vielä\nkerran hänen viattomasti hymyileviä, nuorekkaita kasvojaan. Minun tuli\nhäntä sääli ja ikävä.\n\nHeittäydyin tilalleni, Lauri oli asettunut omalleen. Kädet pään alla\nselälläni maaten ajattelin: Maan ja taivaan avaruuksien herra! Sinä,\njonka kädessä tähdet ovat kuin kuusen kynttilöitä! Suojele häntä, meitä\nkaikkia, kotia, synnyinmaata ja sen kansaa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nKuusi miestä lähti, viisi vain palasi. Pojat lähtevät etsimään\nkadonnutta. Kaksi kettua samassa pesässä. Heidät keksitään. Raskas\nhetki velimiehen elämässä. Parivaljakolla omalle puolelle.\n\n\nVielä pyhien jälkeen rintamataistelujen välillä pojat tekivät öisin\npartioretkiä vihollisen puolelle. Veljeni Kalle oli milteipä aina\nyhtenä vapaaehtoisena näissä mukana. Ne olivat vaarallisia retkiä.\nJoku joukosta usein jäi, tai tuotiin ahkiossa takaisin. Pyytelin ja\nvaroittelin veljeäni. Riittäisi kai se jo kymmenen, kaksitoista matkaa\nhänen osaltaan, meidän pienen talommekin kohdalta! todistelin hänelle.\nHän oli toista mielipidettä. Ei riittänyt! Eikä siellä mitään hätää\nollut, kun liikuskeli tarkkaavaisena ja piti silmänsä auki! — Vai niin,\nvai ei ole! sanoin minä. — No, sitten ensi yönä lähdenkin minä sinun\nsijastasi!\n\nSitä hän ei ottanut edes kuuleviin korviinsa. Ei minusta muka ollenkaan\nollut sellaisille retkille. Tottumattomalle siellä kyllä kävisi\nhuonosti. Ne olivat eri miehet, jotka metsää kävivät! Niin kai olivat.\nKaikissa hänen vastaväitteissään oli vahvasti perää. Mutta saadakseni\nhänet järkiinsä kiusoittelin häntä. Lupasin ilmoittautua myös\nvapaaehtoisena, ellei hän lopettaisi. Silloin hän kimpaantui, lupasi\nkirjoittaa heti kotiin, ellen muka lakkaisi häntä kiusaamasta. Niinkuin\nminä en sitä samaa olisi voinut kirjoittaa! Kymmenen kertaa suuremmalla\nsyyllä olisin voinut sen tehdä. Sanoinkin sen hänelle. Mutta meneekö\njärki järjettömään! Kävi niinkuin aina ennenkin oli käynyt. Jouduin\nauttamattomasti häviölle. Minun täytyi hänelle pyhästi vakuuttaa, etten\nmilloinkaan vapaaehtoisena lähtisi partioon, en sittenkään, vaikka\nhänelle hullusti kävisi. Mutta yhtä asiaa hän ei osannut vannottaa,\nenkä luultavasti olisi sitä hänelle luvannutkaan: Etten lähtisi häntä\nnoutamaan, ellei hän joltakin retkeltänsä palaisi muiden mukana.\n\nNiin kävi hänen viidennellätoista retkellään. Kuusi lähti, vain viisi\npalasi. Veljeni oli ankaran kahakan aikana joko kaatunut, pahasti\nhaavoittunut, tai jäänyt piileksimään. Seuraavana yönä oli määrä\nlähteä häntä etsiskelemään. Ja vaikka minä, kuten Iso-Jallu, pelkään\nsankarikuolemaa, ilmoittauduin empimättä toiseksi täydennysmieheksi,\neikä minulta sitä pyyntöä evätty. Jos näin olisi menetelty, olisin\nluultavasti lähtenyt varkain. Kalle oli minun läheisin veljeni, nyt\nläheisempi kuin milloinkaan ennen. Se tammikuinen päivä, jolloin\nodottelin illan pimentymistä ja ensimmäiseen partiooni pääsemistä, oli\nminusta hyvin yksitoikkoinen. Ei sen vuoksi, etteikö naapuri linjojemme\ntakana olisi tehnyt parastaan. Hän soitteli kaiken päivää vanhaa\nvirttä vanhoilla uruillansa. Mutta minä en tänä päivänä suurestikaan\nvälittänyt siitä. Jos mitä tein tai yritin ajatella, niin ennen pitkää\njouduin kuin jänis jäljillensä: Missä makaa Kalle? Haavoittuneenako\njonkun katajan juurella pakkasessa? Ehkä kuollutkin jo? Eikä\nvelipahainen ehdi kylmenevää kättä käteensä pusertamaan, ei sammuvaa\nsilmää ennen jäätymistä sulkemaan!\n\nJa sitten juoksi silmieni editse niinkuin kuumeisen unessa koko\nmeidän entinen elämämme, vilisti kuin yksi keväinen päivä. Pahaisina\npaitaressuina pienillä suksikäpyköillämme mäkeä laskimme, siipimyllyjä\nojapuroon rakentelimme, ahvenen tirriäisiä lammesta narrailimme. Sitä\nseurasivat koulumatkat, tuiskut, laiskanläksyt. Ja yhteen menoon\nkuin nappinauhaan juoksivat myöhemmät kesät, talvet, kaikenkaltaiset\nyhteistoimet kotitöissä, paperipuumetsissä ja uittopuroilla. Missä oli\nEemeli, siellä oli Kalle. Kaksi sai kaikkialla aikoihin enemmän kuin\nyksi, kaksi kertaa, kolme kertaa niin paljon! Kahden oli kylmälläkin\nsäällä lämmintä, ikävissäkin töissä rattoisaa! Tämä veljenikö oli\nnyt poissa? Hänen kauniit pojankasvonsako vääntyivät nyt tuskasta?\nJähmettyivät kuolemankouristuksissa, jäätyivät pakkasessa...\n\nNäitä kaikkia ja paljon muuta minä katselin, kuvittelin ja ajattelin\nodotellessani loppuvaksi tätä päivää, joka oli iankaikkisuus.\n\nTulihan siitä vihdoin loppu, niinkuin tulee nälkävuodesta. Hyvissä\najoin illan hämärissä lähdimme. Muutenkin oli syytä kiirehtiä. Kuu\nnousi ja valaisi myöhemmin. Hiihtopartioomme kuuluvat viisi muuta\nmiestä olivat vanhoja tekijöitä. Partiota johtava kersantti oli ollut\nmukana monilla retkillä ja tunsi maaston, eräs partioon kuuluva\nkannakselainen sotilas sitäkin paremmin. Pari vuosikymmentä aikaisemmin\nhän oli paimentanut vasikoita siellä.\n\nOlimme hyvin aseistetut konepistooleilla ja käsiaseilla. Munapommeja\noli repuissamme kuin perunoita, myös sidetarpeita ja lääkkeitä.\nVahvaa, vähän tilaa ottavaa muonaa oli itsekullakin varattuna\nkolmeksi vuorokaudeksi, rautainen annos siihen vielä lisäksi. Suoraan\nvarastosta tuodut valkoiset lumipuvut oli myös joka miehellä. Enpä\ntiedä, puuttuiko meiltä juuri mitään, mitä sellaisella matkalla\nsaattoi tarvita. Suksivoiteitakaan ei ollut unohdettu. Saattoihan sää\nmuuttua suojaiseksi jo yksin siitä syystä, että sitä jo niin kauan oli\nhartaasti odoteltu.\n\nSivuutimme nopeasti omat linjat, pienen metsäniityn veräjällä\nviimeisenkin kuulovartion. Edessämme aukeni pajupensaikkoa kasvava\nniitty, sen takana hämäräinen, lumihärmäinen metsä, »ei kenenkään maa»,\njonne koko päivän niin hartaasti olin ikävöinyt kadoksiin joutuneen\nveljeni tähden. Etenimme hiljalleen kuulostellen partion edellisenä\nyönä hiihtämiä latuja. Pakkasta lienee ollut 10—15 asteen välimailla.\nSe oli viime talvena melkein kuin suoja. Hanki kahisi, ja suksen luisto\noli hyvä.\n\nKahisiko hanki? Tuo jo lapsuusvuosilta tuttu talvinen ääni, joka\nennen oli tuntunut milteipä soitannolta, vastaten jollakin tavalla\nkeväistä linnunlaulua, tuntui nyt hampaita viiltävältä, niinkuin\nlasinpalasia olisi survottu rotan syöttipaloja varten. Partiomiehen\nelämä on sodan aikana »ei kenenkään maalla» liikuskellessa toden totta\njännittävää. Yhdessä yössä hän ehtii elää enemmän kuin sitä ennen\nviidessä vuodessa. Jo viimeisen oman vartiomiehen veräjällä hänen\npovitaskustaan kiskaistaan kaikki määrävuosiksi leimatut elämänkirjat\nja sotilaspassit. Niiden sijaan työnnetään hänen poveensa jäniksenpassi.\n\nMistä se on ja mitä se sisältää? Se on hauraampaa kun korpikoivun\ntuohi. Vielä sitäkin vähemmän voit luottaa siihen, mitä se lupaa. Ei\nkai se kovin suuria lupaakaan, viittoo ja vihjailee vain, puputtaa\nristiin halkaistulla suulla kuin jänis pallisilmäiselle pojalleen: Ole\ntarkkana! Pidä varasi! Silmät avoimina katsele! Jos vähänkin rapinaa\nkuulet, niin pysähdy! Käpsäise korvallistasi! Herkisty kuuntelemaan!\nEpäile jokaista pensasta! Tutki harmaata kiveä, mustaa kantoa! Milloin\ntahansa keikahtaa niistä kuolemaa puhaltava piippu esiin. Ellet siinä\nsilmänräpäyksessä ole valmis pakoon pötkäisemään, niin en näe sinua. En\nmilloinkaan enää näe sinua, poikaseni!\n\nPartiomiehelle tämä loppupuoli taitaisi kuulua toisella tavalla:\n\nJa ellet heti ole valmis vastaamaan, ellet ole hivenen verran\nkylmäverisempi, mutta samalla silmänräpäystä nopeampi kuin\nvastustajasi, joka sinua kannon takaa tervehtää, niin peli on\nkohdaltasi loppuun pelattu. Voit huoletta sanoa kaikelle hyvästit.\nTerve, maa ja metsä! Terve, tuikkiva tähtitaivas!\n\nEn yhtään enää ihmetellyt, että Kalle-veljeni, se metsäläisen poika,\ninnostui partioretkiin ja jäniksenpasseihin. Mutta missä hän nyt täällä\npiileksi? Ja minkälainen oli hänen kohtalonsa? Tätä minä ajattelin ja\nmurehdin viimeisenä vaarallisia latuja hiihdellessämme.\n\nEtenimme vastusta kohtaamatta edellisen yön tappelupaikoille. Yhtä\näänetöntä ja hiljaista oli täällä, vaikka taistelun jälkiä olikin\nnähtävinä monessa paikassa. Tuossa makasi jäykistynyt mies kuin\nkippuraan nukahtanut koira. Tuolla törrötti huopasaappainen jalka,\ntuolla kuin tervehdykseen ojentuva hansikoitu käsi. Mutta meidän\netsittävästämme ei näkynyt niin jälkeäkään. Ja kuitenkin meidän oli\nlöydettävä niitä, jos mielimme löytää hänet. En aavistanut, niitä\ntoiset ajattelijat Omasta puolestani olin päättänyt, etten palaisi\nennenkuin löytäisin veljeni joko elävänä tai kuolleena.\n\nTurhaan yhtenä joukkona vielä tuntikauden etsittyämme pidimme tiheän\nkuusen juurella ne hetken. Päätimme jatkaa etsiskelyä edessämme\nmetsämaastossa, jonka lävitse virtasi vähäinen joki. Partiojohtaja\nkulkisi jokivartta, toiset tavanmukaisella kuulotuntumalla kaksi joen\nkumpaakin puolta. Ennenkuin erkanimme haravoimaan, sovimme merkeistä\nja ilmoitustavoista, jos yllättäen kohtaisimme vihollisen partioita.\nOman partiomme pysähtymisestä ja kokoontumisesta antaisi johtaja\nviheltäen merkin. Laukausten vaihto olisi ilman muuta pysähtymis-\nja kokoontumismerkki. Kun vielä olimme sopineet, millä tavalla oli\npidettävä yhteyttä lähimpään toveriin, hajaannuimme maastoon. Tämä\nkoulunkäynti oli nähtävästi tarpeellinen minun tähteni, toisille se oli\nvanhaa tuttua.\n\nSuunnitelman mukaisesti etenimme ketjussa luullakseni noin pari\nkilometriä. Minä kannakselaisen pojan kanssa hiihtelin joen vasempaa\npuolta. Paikka paikoin oli välkeää metsää, mutta väliin tuli eteemme\nmyös tiheää viidakkoa, jossa näkyväisyys oli huono. Aukkopaikoissa\nsentään näin toverini ja kuulin hänen suksensa rahinan. Partiojohtajan\nnäin muutamia kertoja laakson pohjalla taammaksi jääneenä. Minusta\nlähitoverini kiiruhti liiaksi. Nähtävästi hänellä oli edessään\ntasaisempaa maastoa, joka lisäksi oli hänelle tuttua.\n\nMutta etsittävästä enempää kuin vihollisen partioista ei vieläkään\nnäkynyt mitään merkkiä. Ja kuitenkin minusta alkoi yhä enemmän tuntua\nsiltä, että niitä oli lähellämme. Jollakin käsittämättömällä tavalla\nvaistosin sen, kuten koira haistaa jäniksen, vaikka ei osaa jäljille\nKoiralla sen sijaan luullakseni vastaavassa tapauksessa on mieluisampi\ntunne. Minun mieltäni vaivasi ajatus, että lähelläni hiiviskelevä\nvihollisen partiomies oli jollakin tavoin paremmalla puolella, enemmän\nhajulla minusta kuin minä hänestä. Myönnän, ettei tämä tuntunut\nensinkään mukavalta.\n\nEteeni tuli melko jyrkästi viettävä, harvametsäinen rinne. Laskin\nsen lievästi jarruttaen. Partiotoverillani, kannakselaisella, oli\nvaikeampaa maastoa, mutta etumatkansa perusteella odotin häntä\nkuitenkin pian notkoon ilmestyväksi. Odotellessani silmäilin\nympäristöä. Tässäkin notkelmassa virtasi jäätymätön puronen. Nähtävästi\nse sai alkunsa jostakin ylempänä rinteessä olevasta lähteestä ja\nvirtasi alempana juoksevaan jokeen. Mutta nämä huomioni päättyivät\nalkuunsa. Puron äyräällä liikahteli joku. Heitä oli kaksi. Molemmilla\nheillä oli valkoinen suojapuku kuten Kallella ja meillä kaikilla.\nOlivatko he meikäläisiä? Oliko toinen heistä Kalle? Kuka muu se olisi\nvoinut olla? Meidän partiomme miehet olivat kaikki toisella puolella,\nmuita partioita ei tänä yönä lähetetty. Unohdin kokonaan omat toverini\nja jäin henkeäni pidätellen tuijottamaan outoja valkopukuisia.\n\nMinusta näytti tai ehkä vain tuntui, etteivät miehet olleet tietoisia\ntoisistaan. Kun tämä aavistus juolahti mieleeni, niin rintaani alkoi\nahdistaa. Jos jompikumpi heistä oli toisestaan tietämätön, niin se oli\ntuo, joka nojasi suksisauvoihinsa. Siinä asennossa oli paljon tuttua\nparin vuosikymmenen ajalta. Hän oli veljeni Kalle!\n\nMinusta tuntui kuin olisi pitänyt lennossa rientää ottamaan selvää\nsiitä. Mutta välitaival oli pitkä ja purouoma vaikeakulkuinen. Sitä\nryömimällä en ajoissa ehtisi perille. Jos ajoissa aioin jotakin tehdä,\nniin piti huutaa, ampua varoittava laukaus. Vastustamaton käsky\nsisässäni kehoitti siihen, mutta kun yhä hidastelin, ennätti toinen\nennen minua. Terävä laukaus pamahti purolaaksossa. Siinä hetkessä\nmolemmat lumipukuiset katosivat, niinkuin olisivat kaatuneet, enkä\nvieläkään heti käsittänyt, mitä minun tämän näytelmän katselijana\nolisi pitänyt tehdä. Kumpi ampui? Kumpi kaatui? Minne he kumpainenkin\nkatosivat? Tätä minä hölmistyneenä mietiskelin.\n\nTämä kaikki oli tapahtunut nopeammin kuin olen kertonut tässä, ja\nennenkuin vieläkään ehdin paikaltani liikahtaa, selvisi minulle\ntyrmistyttävä totuus: Paukahdus oli lähtenyt kivääristä. Kallella,\nkuten suomalaisilla partiomiehillä yleensä, oli aseistuksena\nkonepistooli. Enää en ollut epätietoinen siitä, kuka oli ampunut\nja ketä oli ammuttu. Kalle, veljeni, makasi ammuttuna maassa.\nVaikka viisikymmentä vihollista olisi noussut purolaaksosta, en\nolisi hetkeäkään enää epäröinyt. Tempasin sukset käteeni ja juoksin\nampumapaikkaa kohti mistään välittämättä, vähääkään varomatta.\nHengästyneenä pääsin perille ja tapasin veljeni hangessa suullaan\nmakaamassa. Hän oli kuin kuollut, ehkä jo olikin. Tempaisin häntä\nhartioista.\n\n‒ Kalle, veli! Elätkö vielä!\n\n— Eemeli! Sinäkö sieltä tulet! kuiskasi hän, ilostuneena istumaan\npoukahtaen.\n\nEtkö olekaan kuollut! Et edes haavoittunut! kummastelin minä.\n\n— En ole haavoittunut, mutta kuollut olen! Älä kysele enempää! Pidä\nvarasi! Katso ympärillesi!\n\nHän hypähti nopeasti jaloilleen, viritti pistoolinsa ja näytti kaikkea\nmuuta kuin kuolleelta mieheltä.\n\n— Mitä siinä kujeilet? Onko tässä mielestäsi leikin paikat! murisin\nminä, mutta hän ei kerinnyt siihen vastaamaan, enkä minäkään hetkistä\nmyöhemmin olisi ehtinyt hänen vastauksiansa kuuntelemaan. Puron poikki\nmuutaman sylen päässä meistä kulki jonkunlainen tie, jota pitkin alkoi\nlappaa miestä kuin siimaa. Painuen vaistomaisesti polviasentoon aloin\netsiä sopivaa tähtäyspistettä, mutta Kalle tarttui estäen käsivarteeni:\n\n— Oletko järkesi menettänyt! hän kuiskasi. Etkö näe! Sieltähän tulee\nniitä vähintään komppania!\n\nNäinpä hyvinkin ja huomasin, että poika oli täysin oikeassa, niin\nkuollut mies kuin olikin. Hädin tuskin ehdimme maastoutua pensaan\njuurelle, kun ensimmäiset olivat ehtineet jo kohdallemme. Siitä se\nalkoi, ja sitä kesti. He marssivat parittain. Neljään sataan laskin.\nEi päätä eikä häntää, katsoi kumpaan suuntaan tahansa. Suljin silmäni\nja heitin turhan luvunlaskun, joka alkoi käydä yli ymmärrykseni. Mistä\nlieneekin tällä hetkellä juolahtanut mieleeni mummovainaan mielivirsi:\nOi iäisyys, ma pelkään pituuttasi! Alku sull' on, en näe loppuasi!\n\nEi tuntunut erikoisen lohduttavalta, enempää virsi kuin nykyinen\nasemamme. Kylmäkin alkoi jo ahdistella. Mielestämme olimme maanneet\nhangessa jo vähintään tunnin. Sen vertaa en uskaltanut hievahtaa, että\nkelloani olisin tarkastanut. Mutta miestä painaa parittain ohitsemme\nyhä. Onneksemme ei kukaan heistä vilkaise sivuilleen. Jos yksikin sen\ntekisi, niin ihme, ellei meitä pensaan juuresta keksisi. Tai jos meille\nkummalle tahansa sattuisi vastustamaton yskänpuuska, kuten joskus\ntulee. En rohkene ajatella seurauksia loppuun, en sanaakaan kuiskaista\nveljeni korvaan. Puristan häntä vain kädestä, siitä lämpöisestä\nkädestä, jota lähes vuorokauden olen kovasti ikävöinyt. Näin teen,\nkoska mitään muutakaan en voi. Mutta vielä paljon turvattomammaksi\ntuntisin oloni ja osani, ellei veljeni, tuo itsepäinen metsäläinen,\nlämmittäisi kyljessäni. Kyhjötän hänen suojassaan kuin talvikarvainen\njänis kesäisen pensaan juurella. Näin yhä katselemme jättiläiskäärmeen\nhidasta könttimistä, odotamme häntäpäätä, jota ei kuulu. Kiertääkö\nse piiriä meidän kiusallamme? Onko koko vihollisen armeija tänä yönä\nlähtenyt marssille tässä kirotussa metsässä?\n\nTulihan siitä vihdoinkin loppu, sitten kun emme enää osanneet toivoa\nsitä. Viimeinen pari mennä löntysti pensaamme ohitse. Nousimme\nvikkelästi kopistelemaan lunta vaatteistamme ja pakkasta jäsenistämme.\nMarssitie oli kuin karjan myllertämä navettapiha, kelpasikin siinä\nhypähdellä. Aioin ampua mutkan taakse häipyvän viimeisen parin selkään\nsulasta ilosta, mutta jälleen Kalle estäen tarttui käsivarteeni. —\nMerkillinen metsämies! — kiukuttelin itsekseni. — Ei ammu, vaikka iso\nsaalis on piipun ulottuvilla! Ei edes anna toisen yrittää!\n\nMutta eipä siinä ollut pitkiä aikoja enempää ilotteluihin kuin\nkiukutteluihin. Oli nopeasti harkittava, mitä nyt oli tehtävä.\nOliko partio tietoinen pakollisesta pysähtymisestämme, vai oliko se\nsuunnitelman mukaan jatkanut matkaa pitkin jokivartta? Siinä kysymys,\nkaksikin. Ja mitä tekisimme nyt me? Jatkaisimmeko heidän jälkiään, vai\nlähtisimmekö vihollisen tallaamalle tielle, joka näytti kääntyvän joen\nrantaan päin? Kalle tuntui tuumiskelevan jälkimmäistä vaihtoehtoa, minä\nkannattelin edellistä. Emme kai voineet jättää partiotamme niinkuin\nviimeöinen partio oli jättänyt Kallen? Jos näin tekisimme, niin ensi\nyönä taas tarvitsisi lähettää uudet miehet kadonneita etsimään, sitä\nseuraavana jälleen uudet ja niin edelleen, kunnes koko komppania olisi\npainunut tänne kuin hölmöläiset puuroavantoonsa.\n\nKalle ei sanonut tähän sitä eikä tätä, vain itsekseen nauraa hymähteli.\nSitten hän tiedusti, oliko minulla miten paljon eväitä repussani.\nSanoin olevan yhtä ja toista, muun hyvän lisäksi muutamia kappaleita\nsellaisia kananmunia, joita kelpaisi keittämättä tarjota naapurin\nmiehille.\n\n— Hyvä on, ei mitään hätää! arveli poika. Sitten lähdemme etsimään\npartiota. Sama kai tuo, palaammeko tänä yönä tai seuraavana!\n\nLeikillään hän sen sanoi, mutta todeksi se kääntyi. Palasimme vasta\nseuraavana yönä. Ennenkuin käännyimme jokivarteen, selitti hän\nsen, mikä äsken oli jäänyt epäselväksi. Hän oli sellainen, muisti\nvastaamatta jääneet kysymykset viikkokausia.\n\n— Kyllä minä äsken kuolin, niinkuin jo sanoin. Kun vihollinen\nkiväärillä ampui niin läheltä, niin kukapa olisi uskonut hänen ohitse\nosaavan. Kaaduin siinä luulossa. Siinä uskossa varmaan ampujakin oli,\nkoska hän ohitse kulkiessaan veti kädellään ristinmerkin selkääni.\nVasta siitä huomasin, että en ollutkaan kuollut, mutta olin iloinen,\nkun hän ei sitä huomannut.\n\nNäin hän selitteli ja nauroi. Nyt jo hyvin ymmärsin, mutta ei minua\nvieläkään naurattanut se asia, vielä vähemmin se ristinmerkki.\n\nLaskimme joen rantaan ja löysimme helposti partiomiestemme ladut. Joen\nvasenta rantaa myötäileviä johtajan jälkiä hiihtelimme eteenpäin pitkät\nmatkat, — viisitoista minuuttia, puoli tuntia. Ne jatkuivat yhä. Kallea\netsiskellessään he olivat jättäneet ja unohtaneet minut. Mutta me emme\nunohtaneet heitä, vaan jatkoimme yhä eteenpäin, vielä viisitoista\nminuuttia, lähes puoli tuntia. Vihdoin pysähdyimme, kuuntelimme ja\nodottelimme. Ei vieläkään mitään ääntä eikä elonmerkkiä.\n\nKallekin sitä jo kummasteli:\n\n— Missä nyt kaikki naapuritkin piileskelevät? Oli niitä täällä päivällä\nja viime yönä, vilahteli kuin Vilkkilän kissoja...\n\nTuskin hän oli sen sanonut, kun jälleen vilahteli. Puita tai risuja\nlisättiin vähän alempana joen rannalle rakennettuun nuotioon.\n\n— Siellä ne ovat! ihastuin minä.\n\n— Niin ovat! kuiskasi Kalle ja veti suunsa ylitse jäniksenristin. Se\nhyydytti minun iloni, olisi kai se muutenkin pian tyrehtynyt. Kipunoita\nräiskivän nuotion ympärillä ei istunut neljä, vaan neljäkymmentä\nhölmöläistä. Vähääkään epätietoinen minun ei tarvinnut olla enää siitä,\nketkä nuotion äärellä käsiänsä lämmittivät. Partiomme ladut kiertyivät\ntakaisin joen oikeaa rantaa.\n\n— Käännytään, palataan hyvän sään aikana! hoputin minä.\n\n— Älä hätäile! Paranee vain, kuu kohta nousee, — rauhoitteli poika.\nMutta hänen silmänsä paloivat nuotiota kohti. Nyt hän oli vasta\noikeilla jäljillä, ja nyt vasta minäkin oikein käsitin, mikä ilveksen\npentu hän oli. Hän viittasi minut seuraamaan itseään. Mikäpä siinä\nmuukaan auttoi. Turha minun tässä asemassa oli ryhtyä häntä vastaan\npyristelemään. Sitäpaitsi olin lähtenyt häntä noutamaan, elävänä tai\nkuolleena.\n\nPeräkkäin samaa jalkaa äärimmäisen varovasti hiihtäen lähenimme\nnuotiota. Sen valopiiriin oli matkaa enää tuskin viittäkymmentä syltä.\nVälimaastossa parinkymmenen sylen päässä häämötti suuri maakivi, jonka\nvieressä kasvoi vähäinen lumen peittämä kuusi. Kalle aikoi vallata\nsiitä meille linnoituksen. Käsitin sen jo selvästi, vaikka olinkin vain\nensimmäisen yön hölmöläinen. Lähenimme kuusta ja kiveä askel askelelta,\nhangen ripsahtamatta, hengitystämme pidätellen. Kaikki näytti\nonnistuvan hyvin. Ei tarvittu enää kuin kymmenkunta hiihtoaskelta.\nAloin lukea niitä, työntäen jalkaa entistäkin varovaisemmin, kuin\nsukkasilla hiipien, kuten näin Kallen edelläni menettelevän. Kävi\nniinkuin liian varovaisesti yrittäessä usein käy, horjahdin, hanki\nrasahti. Samassa hypähti kiven takaa esiin valkopukuinen kiväärimies.\n\n— _Stoi!_ sanoi hän.\n\n‒ _Stoi! Stoi!_ vastasin minä tiedottomasti, ihan holtittomasti\nkuin jalompaankin tervehdykseen. Mutta Kalle, joka jo kerran\nkivuttomasti kuollessaan oli nähtävästi oppinut uuden läksyn, riensi\nkerkeästi käyttämään näin saavuttamaansa taitoa hyväkseen. Vähääkään\nsiekailematta hän laski läpi. Ja varmasti hän laski paremmin kuin\näskeinen opettajansa; mihin hän tarkoitti, siihen tuli läpi. Mies\nkarjahti ja kaatui, vetäytyi käppyrään eikä sen koommin raajaansa\nliikauttanut.\n\nNuotiolla syntyi tavaton hämminki. Komentohuutoja kuului. Kiväärit\nja konepyssyt alkoivat soittaa. Mutta ennen sitä me olimme ehtineet\npainua suuren maakiven turviin, joka varmasti suojeli yhdeltä puolelta,\nvaikka olisi ammuttu tykillä ja suoralla suuntauksella. Kauan emme\nkuitenkaan äänettöminä sen takana piileskelleet. Avasimme suihkuhanat\nmekin, kumpikin puoleltamme. Kipunoita kohosi nuotiosta, miestä kaatui\nkarjahdellen. Sellainen kuhina alkoi nuotiolla käydä kuin keväisessä\nmuurahaispesässä, johon mies sopivalta korkeudelta heittää vettä.\n\nLaskimme laulavan sarjan kumpainenkin. Hämminki nuotiolla yhä\nlisääntyi. Näytti kuin he eivät olisi tienneet, mihin olisivat\nampuneet. Muutamat juoksivat huutaen ja ilmaan ampuen. Muutamat taas\neivät juosseet eivätkä ampuneetkaan enää. He heittelivät kuperkeikkoja\nja piehtaroivat hangessa, käpertyivät sitten hiljaisina makailemaan,\nniinkuin suojakivemme takana makaava mies, joka oli metelin aloittanut.\n\nNäin jatkui vähän aikaa. Mutta sitten taistelu ihmeeksemme sai\nodottamattoman käänteen. Metsämäeltä meidän takaamme alkoi kuulua\nhuutoja ja tuliaseiden räiskettä. Luodit ja kuulasuihkut alkoivat\npyyhkiä ohitsemme ja ylitsemme jokilaakson vastakkaiseen rinteeseen.\nJäljellä olevat nuotion valopiirissä ammuskelevat miehet lopettivat\ntulituksensa. Eri suuntiin he alkoivat juosta huutaen, mutta sekin oli\nvaarallista mokomassa tulituiskussa. Ja vaikka mäeltä suihkuttavat\nmiehet ampuivatkin nostotähtäimellä enemmän latvoja kuin tyvipölkkyjä\ntavoittaen, keikahteli miehiä nurin tämän tästä. Koko komppanian tuli\noli kohdistettu jokilaaksoomme ja sen ylitse.\n\nSellaisen ryöpyn edessä me tyystin vaikenimme, emme suorastaan enää\nkehdanneet haukuttaa pikku aseitamme. Kohensimme sukset allemme ja\nkyyhöttelimme kiven suojaisimmalla puolella kuin kaksi kukkopoikaa\norrella. Tuhannet kuulat soittivat ja vihelsivät päämme yläpuolella.\nKuu oli noussut ja valaisi metsäistä jokiäyrästä, joka kiehui ja\nsavusi. Valkoisen lumihuppunsa alla talviuntansa nukkuvat pienet puut\nja pensaat heräsivät, säpsähtelivät. Näytti niinkuin kirppu olisi niitä\npurrut ja ne olisivat kiukkuisesti pudistelleet sitä paidastansa ja\npeitostansa.\n\nTätä me pitkän aikaa rinnakkain istuen katselimme kuten ennen\npoikasina kesäistä ukonilmaa niittyladon kynnykseltä. Kalle kaivoi\nkaksi leivänpalaa repustaan, tarjosi toisen minulle, ja sitten aloimme\nnatustaa. Sekin oli vanhaa tuttua vuosien takaa.\n\nEikö meidän vähitellen olisi luikittava, ennenkuin hyökkäävät? kysäisin\nminä.\n\n— Eivät ne mihinkään hyökkää, istu huoletta! naurahteli Kalle.\nNähtävästi hän tunsi heidät paremmin kuin minä.\n\nOikein arvattu. Kun olimme saaneet vähintään kymmenentuhatta paukkua\npäätä kohti, lakkasi tulitus vielä äkimmin kuin oli alkanut. Sitten ei\nkuulunut enää kuin eteneviä ääniä. Nousimme ja ravistelimme valkoista\nnuttuamme kuin puut ja pensaat joen takana äsken. Laskettelimme\nriutuvan nuotion hiilillä käsiämme lämmittelemään.\n\nJoko olet saanut tarpeeksesi partioimisesta? kysäisi Kalle.\n\n— Jo! vastasin yhdellä sanalla.\n\nSitten lähdemme tovereita tavoittamaan, — ilmoitti hän. Lämmitimme myös\njalkoja, selkäpuoltakin. Sitten lähdimme jokivartta kotiin päin.\n\nEnnen pitkää löysimme paikan, jossa partiomme oli vihollisen kanssa\nkahakoinut. Siinä syy, miksi he eivät tavanneet meitä, enempää kuin\nme heitä. Useita vihollisia oli kaatunut, mikä mitenkin mykkyrässä he\nmakasivat kuten tavallisesti. Mutta yksi heistä istui nojaten selkäänsä\nkannon kylkeen. Hän katseli kuuta suu avoinna, tuijottavin silmin.\nMonta viimeiseen uneen nukahtanutta olin jo nähnyt, en tuollaista\ntätä ennen. Tuntui ilkeältä, kun hän sillä tavalla kuutamossa jäi\ntuijottelemaan jälkeemme. Onneksi latu pian kiertyi rinteeseen ja me\npääsimme hänestä. Omia miehiä emme nähneet kaatuneiden joukossa.\n\nMutta haavoittunut heistä tässä kahakassa oli ainakin yksi, sen\ntotesimme heidän paluuladuilleen päästyämme. Ahkiossa oli vedetty\nmiestä, verta oli tipahdellut ladulle tuolloin tällöin. Hiihtelimme\nhyvää vauhtia, kuitenkin tarpeellista varovaisuutta noudattaen. Keli\noli oiva, kuutamo melkein kaamean kirkas. Aukeilla paikoilla olisi\nliikkuvan miehen eroittanut puolen kilometrin päästä. En ehtinyt kyllä\nsellaisia asioita paljon huomioida, sillä Kalle piti hyvää vauhtia.\nMinusta ei olisi ollut kilpasille hänen kanssaan enää hiihdossa, vielä\nvähemmin partioimisessa. Vaikka näin lujaa vauhtia painelimme, näytti\nhän tekevän huomioita kaiken aikaa. Jätin henkeni hänen ja Herramme\nhuomaan ja pidin vain huolta siitä, että kaulaa ei pääsisi venymään.\n\nSitä venähti kaikesta huolimatta, sillä aloin väsyä, en sille mitään\nmahtanut. Erään käänteen kohdalla Kalle oli jäänyt odottelemaan.\nHän oli ehtinyt tehdä jo havaintojaan. Niiden johdosta hänellä oli\njotakin ilmoitettavaa. Hän jättäytyi rinnalleni ja puheli hiljaa kuten\ntavallisesti.\n\n‒ Sinua väsyttää, minä huomaan. — En voinut tosiasiaa kieltää, ja\nhän jatkoi: — Mitä arvelet, jos menisimme lopuksi yötä ketun pesään\nmakailemaan?\n\n‒ Ketun pesään? kummastelin minä.\n\n‒ Niin, minä tiedän tässä lähettyvillä sellaisen. Pojat ovat ehtineet\nhämärän aikoina omille lohoille, mutta me emme ehtineet. Nyt on\nkirkasta kuin päivällä, ja metsä vilisee vihollispartioita. Yhtä hyvin\nvoimme yrittää ja selvitä huomenna päivällä, kun olemme kylliksemme\nlevänneet. Illalla pimeässä selviydymme vielä varmemmin.\n\nNain hän puheli, eikä minulla omasta puolestani ollut siihen mitään\nlisättävää. Jätimme partioladun ahkiojälkineen ja käännyimme\noikealle metsään, jonka takana jossakin nummen syrjässä Kallen\nketunpesä sijaitsi. Hänellä oli erinomainen paikallisvaisto, niinkuin\npartiomiehellä pitääkin olla. Milteipä suoraan metsien halki ja mäkien\npoikki hän hiihteli pesälle, jonne partioladultamme lienee tullut\nkolmen tai neljän kilometrin matka.\n\nSe oli suuren maakiven alla etelään päin avartuvan hiekkanummen\nlaidassa. Oviaukko oli pieni kuin riihen savuikkuna, juuri ja\njuuri mies mahtui siitä sisään ryömimään. Liikoja tiloja kahden\nmiehen majapaikaksi ei ollut itse luolassakaan, vaikka hajuista\npäättäen koko kettuperhe oli siinä viime kesän asustanut. Kalle oli\nyksinään majaillut täällä eilisen päivän. Hän oli pehmustanut sinne\nmakuutilankin kuusen oksista ja kuivista sananjaloista. Työnsimme\nreput, sukset ja sauvat sinne ja ryömimme itse perässä. Kalle tukki\nkäytäväaukon, kaivoi repustaan kynttilänpätkän ja sytytti sen. Kaikkea\nhän oli varannutkin matkaansa. Oikein somalta näytti ketuilta anastettu\npesäsemme kynttilän valossa. Parempaa kahden miehen korsua tuskin\nolisimme saaneet rakentamallakaan.\n\nIstuuduimme rinnakkain kahisevalle sananjalkavuoteelle ja otimme esiin\nminun reppuni. Sieltä löytyy leipää ja voita, juustoa ja makkaraa.\nLevittelimme hyvät voileivät ja säilöpullostani pulputtelimme kupin\ntäydet lämmintä kahvia. Teimme vielä toiset maukkaasti höystetyt\nvoileivät. Kahvia kupeissamme riitti vielä niille. Nyt vasta se olikin\nsopivasti jäähtynyt, ettei kupin metallinen laita enää suuta polttanut.\nKynttilä valaisi, ja luola lämpeni. Me lämpenimme. Mitä meiltä puuttui?\n\nIllastettuamme huolittelimme luolan yökuntoon. Tiivistimme aukot\nvedettömiksi, varasimme aseet, kohentelimme vuoteen. Sitten sammutimme\nkynttilänpätkän, jota tarvitsisimme aamulla. Reput sovitimme\ntyynyiksi, sananjalkoja kallistelimme peitoksi, nutut vielä niiden\nlisäksi, kyljittäin kyykistyimme yhdeksi lämpöiseksi keräksi, niinkuin\nLamminahon vaateaitan parvella kylminä syysöinä monta kertaa ennen.\nPian saimme hyvät lämpimät, mutta unta emme vielä pitkiin aikoihin.\nHarvoin meille enää kai tällaista tilaisuutta sattui, vaikka meillä oli\npaljon yhteistä muisteltavaa.\n\nOlisin halunnut kuulla hänen eilispäiväisistä ja muistakin\npartioretkistään, mutta niistä Kalle ei halunnut mitään kertoa. Hän\nkierteli niitä kuin kuumia hiiliä, samalla taitavasti johdattaen\npuhetta kymmenen, lähes kahdenkymmenen vuoden takaisiin yhteisiin\nelämyksiimme. Niin me nopeasti ja hauskasti käväisimme uudestaan\nläpi poikavuosiemme kaikki mieliin jääneet partiossa käynnit,\nonkimatkat, marjaretket, variksenpesät, koululadun varteen rakennetut\nhyppyritöyssyt ja polkupyörämäet. Monta sanaa ei sanottu, eikä\ntarvinnut sanoa. Vuoromieheen pöyhäisimme vain niinkuin riutuvaa\nhiilivalkeaa kepillä — Muistatko, kerrankin kun sadetta pidimme myllyn\nsillan alla?\n\nMiksikä emme sitä olisi muistaneet yhtä kirkkaasti kumpainenkin.\nKuulimme, miten sade ulkona rapisi, mutta kesän aikana kuivunut\nmyllypuro vain pohjakivien välissä hiljaa lorisi. Kova ilma yltyi.\nSalamat iskivät ja löivät sinisellä lieskalla kuin pitkät, tuliset\nmiekat. Ukkonen repi ja jyrisi. Seinät vapisivat, puron jyrkät\nseinäkalliot ihan tärisivät. Istuimme myllyn alla kuivilla kivillä.\nPidimme toisiamme kädestä kiinni, koska kovasti pelkäsimme. Olimme\nonnellisia kuitenkin siitä, että istuimme myllyn alla emmekä kuusen\nalla. Ukkonen iski usein kuuseen, mutta myllyyn ei milloinkaan, ei\nainakaan lukukirjoissa ollut sellaista mainintaa, eikä äiti ollut\nvaroittanut meitä ukkosilmalla myllyn alle menemästä.\n\nMutta sitten rajuilma yhtäkkiä lakkasi, niinkuin oli yllättänytkin.\nVielä hiljaisina myllyn alla istuessamme päivä lehahti paistamaan. Se\npaistoi kirkkaammin kuin milloinkaan olimme nähneet. Myllyn alus, joka\näsken juuri oli ollut pimeä kuin kellari, oli nyt kirkas ja valoisa\nkuin tupa ensimmäisenä pääsiäispäivänä. Kosteat kivet myllyn seinän\ntakana kiilsivät, vesipisarat pihlajan lehdillä välkkyivät kuin siskon\nkaulahelmet. Mutta vielä kauniimpina loistivat täydet muuraintuohisemme\nkivillä myllyn seinän alla. Kun vähän silmiänsä siristi, näytti siltä\nkuin ne olisivat olleet täynnä sormuksia ja kahdenkymmenen markan\nkultarahoja. Emme kumpainenkaan olleet nähneet sellaisia, isä joskus\noli kertonut niistä.\n\nPitkän hetken tätä kaikkea siristeltyämme aioimme nousta ja lähteä,\nmutta juuri silloin tyyni purohaudan pinta mulahti. Henkeämme ja\ntoisiamme pidätellen jäimme odottamaan, mikä sen aiheutti, mitä sieltä\nilmestyisi. Ilmestyi musta, terävä kuono ja kaksi kiiltävää silmää. Ne\nlähestyivät myllyn seinää kohti, meitä kohti! Hieno viri kuin enkelin\nlumiaura kynti tyynen veden pintaa rantaan saakka. Musta kuono kohosi\nylemmäksi vedestä, pienet silmät kiilsivät kuin lasinapit, kuonokarvat\ntunnustelivat, värähtelivät. Sitten hiljaa kohosi kivelle tassu ja\ntoinenkin etutassu, koko eläin, pieni, tummanharmaa vesilaissa kiipesi\nrantakivelle, mutta niin sulavasti ja äänettömästi se kävi, että\nrapsahdustakaan ei kuulunut. Siinä se istui ja katseli meitä kahdella\nsilmällä kuin hunajahelmellä. Sen turkki kiilsi ja välkkyi. Ja me\nkatselimme sitä ihastuksesta vavahdellen.\n\nKumpi meistä lienee siinä rapsahtanut, ehkä vain syvempään hengähtänyt,\nminä luultavasti. Joka tapauksessa vesikissa kuuli sen. Kuin ajatus\nluiskahti se jälleen vesikartanoonsa. Emme nähneet sitä sen koommin,\nemme jälkeäkään löytäneet, vaikka miten moneen kertaan olisimme\npurohaudan penkoneet. Emme yhtä rasvapilkkua tavanneet, vaikka se oli\nkuin sulaa voita Mutta sydämiimme siitä jäi elävä, kestävä muisto Sota\nkentillä kannakselaisessa ketunpesässä maatessamme näimme vesikissamme\nyhtä selvästi kuin viisitoista vuotta aikaisemmin ukkosilman jälkeen\nmyllyn alla. Monta muuta poikavuosiemme pientä, unohtumatonta elämystä\nsiinä näimme ja muistelimme, kun jompikumpi kepillä, vain parilla\nsanalla vuosien kuonaa pöyhäisi: Muistatko kerran siellä...\n\nMenneistä näkemyksistä itsestään johduimme muistelemaan kotia ja sen\nympäristöelämää nykyisissä puitteissaan. Olimme yhtä mieltä siitä,\nettä moni kotoinen kohta, ihminen ja asia täältä tuliperäisemmiltä\ntyömailta, korsuista ja ketunpesistä katsellen näytti paljon toiselta\nkuin kotoisilla tanhuvilla astellessa, jolloin oikeastaan ei mitään\nsuurempia vaikeuksia ollut, ei muuta kuin oli ja eli. Karut, kiviset\npellot kävivät tasaisiksi, hikevämultaisiksi. Katajia ja ohdakkeita\nkasvavat pellonpyörtänöt alkoivat kasvattaa punaista ja valkoista\nhunajatuoksuista apilankukkaa. Entä ihmiset, joista ennen oli löytynyt\nmonia vikoja? Mitä vikaa niissä oli! He olivat juuri sellaisia kuin\nheidän pitikin olla, isäukot, äitimuorit, isot siskot ja pienet\nveljet, kaikki läheiset ja etäiset naapuritkin, joiden kanssa liiankin\nharvoin jouduttiin tekemisiin. Näin koko koti ja kotiseutu, kaikki\nmitä siihen kuului. Kaukaisesta ketunpesästä katsellen se oli paikka\nja paikkakunta, jota ei enää olisi ollut halukas vaihtamaan mihinkään\nmaa massa, niin kärkäs kuin joskus aikaisemmin jo oli olin sen tekemään\npienten vastoinkäymisten sattuessa.\n\nNäistä emme toisillemme puhuneet, mutta varmasti kumpainenkin\najattelimme tätä samaa, muutoin ei keskustelumme olisi johtunut siihen,\nmistä ennen uneen hiljentymistä vielä puhelimme.\n\n— Kuule! Sota on sotaa. Jos huono onni meitä kohtaa, niin voimme kaatua\nja jäädä tänne molemmat, arveli Kalle, rauhalliseen tapaansa, miltei\nhaukotellen, niinkuin olisi puhunut yhteisen kirjeemme postittamisesta.\nMitä se nyt tuollaisia! säpsähdin minä, en senvuoksi, että siinä olisi\nollut mitään outoa, vaan siksi, että juuri vähää aikaisemmin itse olin\najatellut tuota samaa. En myöntänyt sitä hänelle, päinvastoin tähtäsin\ntaulun toiseen reunaan ja laukaisin samalla:\n\n— Tai jos hyväonnisia olemme, niin voimme ehjin nahoin palata\nLamminahoon molemmat. Ja jos sota kevääseen mennessä loppuu, niin se\nei ole edes mikään ihme. Se on yhtä mahdollista kuin että kaksistaan\nhuomenna palaamme omille lohoillemme.\n\n—- Niin on, yhtä mahdollista, — naurahti Kalle. Sitten emme vähään\naikaan puhuneet mitään. Mutta ennen unen tuloa löysimme kultaisen\nkeskitien. Siihen ei tarvittu enempää hyvää kuin huonoa onnea, vain\ntavallinen tosiasioiden toteamus ja väistämätön ihmiskohtalo. Jos\ntoinen jää, niin toivottavasti toinen palaa. Jos vaikka näinkin käy,\nei meillä ole syytä moittia, että kaikkein onnettomimmin olisi käynyt;\njoka jää, ei turhan vuoksi jää, joka palaa, hänellä on edessään elämän\ntehtävät, kahdenkin tehtävät. Vain hetkeksi eroamme. Saman synnyinmaan\nmullassa ja sen takaisessa elämässä kerran taas tapaamme. Mitäpä\nmissään tapauksessa oli elämämme täällä, päivä, vuosi, viisikymmentä\nvuotta? Vain pisara ikuisuuden valtameressä.\n\nSille tielle päästyämme nukuimme kettuperheen pesässä kahden miehen\nkaivamattomassa maakorsussa hievahtamatta aamupuolen yötä kirkkaaseen\npäivään asti.\n\nHeräsimme virkeinä kuin ketunpojat. Ihme, kuinka pehmoinen ja\nlämpöinen korsu se olikin. Avasimme varovasti luukut ja tarkastelimme\npaikkakuntaa talvisen auringon paisteessa. Lähitienoilta ei korvamme\neikä silmämme eroittanut mitään epäilyttävää, mutta kauempaa\nlinjoilta niin oikealta kuin vasemmalta kuului tykkien jyskettä. Kun\nKalle parempana asiantuntijana vielä huolellisemmin lähikukkuloilta\ntarkasteli tienoota mitään erikoista huomaamatta, ryhdyimme\naamiaispuuhiin. Kuivista risuista ja oksankappaleista viritimme luolan\nperälle keveästi räiskyvän tulen. Se lämmitti kätemme ja juomavetemme.\nSavua ei ollut luolassa juuri enempää kuin riityvässä saunassa. Pienten\ntaukojen aikana se nopeasti hävisi kivien rakentumiin. Ruokaa meillä\noli yllin kyllin. Lämmintä vettä keitimme usein pikku tulellamme.\nOikein huoleton ja hupaisa päivä meillä oli. Se kului liiankin\nnopeasti. Hämärän tultua, ennen kuun nousua, palasimme omien puolelle.\nNiin me palasimmekin. Mutta ennen sitä tapahtui jotakin, mitä osanneet\nodottaa, vaikka sellaisen mahdollisuus näillä mailla ja matkoilla\nliikuskellessa aina oli otettava huomioon.\n\nKalle sen huomasi, juuri kun olimme päivällisateriamme päättäneet\nja aioimme ryhtyä keräilemään tavaroitamme hämärissä aloitettavaa\npaluumatkaa varten. Hän kuulosteli, käväisi ulkona, mutta ilmestyi pian\ntakaisin.\n\n— Vieraita miehiä eilisillä jäljillämme, — hän ilmoitti. Sammutimme\ntulen ja järjestelimme reput ja sukset nopeasti kuntoon. Muutamia\nmunapommeja pistimme taskuihin, aseet varasimme käyttökuntoon. Kaiken\naikaa kuitenkin toivoimme, että he suoriutuisivat ohitse. Emme\nhalunneet häiritä heidän rauhaansa, yhtä vähän toivoimme heidän tekevän\nsitä meille.\n\nMutta otammeko me aina huomioon lähimmäistemme toivomuksia, sodassa\nvielä sitäkin vähemmin. He nuuskivat ja tunnustelivat itsepintaisesti\nmeidän jälkiämme ja sitä tehdessään nousivat pesällemme asti. Se oli\nhelposti huomattu, yhtä vaivattomasti kierretty. Suuri ilo tuntui\nsyntyvän tämän keksinnön johdosta, niinkuin vähintään kaksi karhua\nolisivat kiertäneet. Kymmenen tai kaksitoista miestä! näytti Kalle\nminulle sormillaan. Partiomiehen kuudennella aistilla hän oli ottanut\nsen selville äänistä ja tulijoiden askeleista lumihangen ja nummen\nlävitse. Hyvässä turvassa metsän suojassa he tuntuivat pitävän neuvoa.\nMe kuuntelimme äänettöminä. Kallen huulet olivat tiukasti kiinni\npuserretut, hänen silmäteränsä paloivat ja laajenivat. Hän ei istunut\neikä maannut, kyyrysillään hän odotteli kuin hyppyyn varautuva ilves.\n\nMetsästäjämme olivat ulkona päässeet ratkaisuun. Lähestyviä, kiertäviä\naskeleita kuului luolan takaa. Hetkistä myöhemmin kiväärien ja\npistoolien sarjatuli alkoi soittaa. Mutta meidän kettulamme kiviseinät\nkestivät mainiosti. Jos peräseinässä olisi ollut samanlainen\npanssarisuojus, ei meillä juuri olisi ollut hätäpäivää. Ei ollut,\nsiellä oli vain hiekkanummi, joka ennen pitkää alkoi murtua. Pienet\nkivet rapisivat. Santa pöllähteli. Alkoi arveluttavasti näyttää siltä\nkuin millä hetkellä tahansa sieltä syöksähtäisi tulinen virta sisään.\n\nNähtävästi Kalle tajusi tämän nopeammin ja selvemmin kuin minä.\n\n‒ Tule perässäni! Työnnä edelläsi sukset ja reput!\n\nTämän sanottuaan hän syöksähti ulos. En ollut hänen veroisensa\ntoiminnan nopeudessa, vaikka haluakin olisi ollut. Ennenkuin olin\nsaanut reppujamme kunnolla ulos, räjähtelivät hänen munapomminsa\nmäessä, ja kun suksieni kanssa työnnyin ulos, hänen konepistoolinsa\nlauloi jo täyttä päätä. Tuskinpa saartajammekaan enää ammuskelivat\nluolan perää, vaan mieluummin sen suuta. Ja ennenkuin minä maatyömies\nolin mitään kerinnyt näkemään ja tekemään, lakkasi tulitus kokonaan.\nKuusi tai seitsemän miestä makasi puiden keskellä metsässä, muutamat\nvielä kiemurtaen ja vaikeroiden, pari seisoi aseettomina kohotetuin\nkäsin, Kalle makasi kylkeään pidellen maassa. Hänen kirkkaat silmänsä\nolivat jo sameat suusta pursui punaista verta.\n\n— Hyvästi, veli... muista... minä... sinä palaat kotiin... kuulin hänen\nvaivoin kuiskaavan. Siihen hän hervahti.\n\nHän kuoli! Veljenikö kuoli? Maailma pimeni myös minun silmissäni, mutta\nvain hetkeksi. Sillä hetkellä minusta tuntui kuin hänen henkensä, hänen\ntällä hetkellä irtautunut ilveksensä olisi hypähtänyt sisääni. En ollut\nenää äskeinen ketunpesästä esiin ryömivä köntys. Olin mies, partiomies,\njäljelle jäänyt velimies, jolla oli edesmenneen tekemät testamentit\nheti toimeenpantavina. En hetkeäkään epäröinyt, ettenkö onnistuisi\nsiinä. Meidän suvullamme ei voinut olla niin huono onni, että kaksi\nmiestä niin pienestä paikasta napattaisiin, ei ainakaan samana päivänä.\nHänen voileipäkivensä kohosi, minun vajosi. Tätäkö se tiesi? Mutta\nhänen hautansa ei ole täällä »ei kenenkään maan» ketunpesissä! Se on\nhienossa hiekkarannassa sinertävän veden partaalla! Siellä kotoisessa\nkirkkomaassa me kerran kohtaamme ja rinnatusten lepäämme, kuten sovittu\non!\n\nTähän saakka päästyäni minä sain metsäläisen voimat ja tiesin, mitä oli\ntehtävä. Se ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Pystyssä olevat\npyyntimiehemme olivat jo hiipimässä pois heitettyjä aseitansa kohti.\n\n— _Stoi!_ Karjaisin sen ainoan sanan, minkä heidän kielestänsä tähän\nmennessä olin oppinut, karjaisin, että metsä kajahti. He tekivät\nniinkuin viisainta oli. Ennen pitkää he opastuksellani tekivät paljon\nenemmänkin. He olivat ymmärtäväisiä poikia, ja vaikka en osannut heidän\nkieltänsä muuta kuin sen yhden sanan, tulimme me hyvin toimeen. He\nrakensivat neuvoni mukaan suksistamme ahkion, johon teimme veljelleni\nmakuutilan. Taitavasti he nostivat hänet siihen. Minä suljin hänen\nsilmänsä ja suunsa. Hänen vyöstänsä ja repuissamme olevista nuorista\nsidoimme kaksi vetoköyttä. Sitten alkoi kotimatka. He vetivät kuin\nkyntöpari tasaisesti ja napisematta. Kalle liukui sulavasti kuten\ntapansa oli, ja minä pidin perää. Entä matkamme suunta? Se oli selvä\nkuin selkälinja! Jo mailleen laskeneen auringon ruskotus tuntui\nlännen ja lounaan välisellä taivaalla. Linjamme olivat siitä muutaman\nviirun verran oikeaan. Niin kauan kuin rusko häämötti vasemmalla, oli\nsuuntamme oikea. Mars matkaan!\n\nMeillä oli onnea mukana, mikä olikin jo oikeus ja kohtuus. Teitä\nlöytyi, ja ne kulkivat pitkiä matkoja oikeaan suuntaan. Vihollisen\npartioita kuljeskeli samoja teitä, muutaman kerran hyvinkin läheltä. Me\nemme arkailleet niitä, vaan kuljimme rohkeasti eteenpäin, tosin turhia\npuhelematta. Ei äännähdystäkään, olimme sopineet siitä. Se lupaus\npidettiin pyhänä. Minusta näytti, että partiomiehet parissa tapauksessa\ntunsivat vetäjäparin omakseen, veljeäni he lienevät luulleet\nkomisaariksi. Minua suojapuvussani he tuskin ollenkaan huomasivat,\nkoska oli jo hämärää.\n\nNäin me pääsimme onnellisesti lähelle omia kuulovartijoitamme, kun puun\nalta hypähti mies huudahti sanan, jonka minäkin jo ymmärsin, vetoparina\ntoimivat seuralaiseni sitäkin paremmin. Onneksemme minulla oli vastaus\nheti valmiina, olin hengessäni aavistellut jotakin tämäntapaista.\n\nMutta metsästä ilmestyi toisia miehiä, jotka eivät kyselleet, vaan\nantoivat tulta. Meidän oli pidettävä kiirettä. Onneksemme tie oli\nmutkainen ja ilta jo hämärä. Luotien karsiessa puita jatkoimme matkaa\nyhä vauhtiamme parantaen. Käsittääkseni ei ollut enää pitkältä, kun\nkysyttäisiin tunnussanaa, jota minulla ei ollut. Niin tapahtui. Tuskin\noli luotien rapina lakannut, kun edestäpäin kuului tiukka määräys:\n\n— Seis!\n\n— Retkensä päättänyt partiomies palaa! ilmoitin siihen jo ennakolta\nvalmiiksi miettimäni vastauksen.\n\nSe riitti. Vartiomies oli nähnyt jo ennenkin partiomiehen tällä\ntavalla palaavan. Hän oudosteli vetäjiä. Mutta retkensä päättäneelle\nveljelleni, aseveljellemme, hän teki kunniaa.\n\nAjoimme suoraan komentajakorsun eteen. Poikia kerääntyi ympärillemme\nsankka joukko. Pian ilmestyi siihen korsusta myös komppanianpäällikkö\nja muutamia muita upseereja. Tein ilmoituksen.\n\n— Sotamies Eemeli Lamminaho palannut partiosta vuorokauden\nmyöhästyneenä. Löytänyt ja tuonut kadonneen veljensä käskyn mukaan!\nSitäpaitsi ottanut kaksi vankia!\n\n— Missä ne ovat?\n\n— Tässä! He ovat vetäneet veljeni tänne.\n\n— Kas sillä tavalla! Se oli miehen teko! Pojat, kunniaa\nsankarivainajalle!\n\nPojat tekivät käskyn mukaan. Pienen hiljaisen hetken jälkeen he\nkorjasivat veljeni ja hänen vetäjänsä. Minä kiiruhdin korsuumme ja\ntapasin siellä pian toisenöiset partiotoverini. He olivat kaikki\npäässeet kahakoimisista huolimatta onnellisesti omille linjoille.\nHaavoittunut oli kannakselainen poika. Siksi hän ei voinut pitää\nyhteyttä kanssani. Hänen haavansa eivät olleet vaarallisia.\n\nNämä tiedot saatuani ja omat annettuani söin ja pääsin nukkumaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nEemeli saa seitsemän päivän loman veljensä hautajaisten vuoksi.\nMatkalla sattuu yhtä ja toista. Isäukko on asemalla vastassa. He ajavat\nkolmisin kotiin saakka. Kalle jätetään riiheen, missä äiti käy häntä\ntervehtimässä.\n\n\nSaamani määräyksen mukaisesti menin seuraavana päivänä uudestaan\nkomentajakorsuun. Nähtävästi joidenkin neuvottelujen vuoksi siellä\noli koolla useampiakin herroja, kapteeni ja majuri sekä luutnantteja.\nKun tarkemmin katsoin, itse ukkoherrakin, eversti istui siellä. Löin\nkantapäät yhteen ja ilmoitin saapuneeni, käskystä. Eversti nousi\nkävelemään ja sikaariansa sytyttelemään. Joku nuorista herroista ehätti\niskemään hänelle tulta.\n\n— Kas vain, tekö se olitte! Me olemme tavanneet jo joskus aikaisemmin,\n— muisteli hän.\n\n— Niin olemme! Koulun saunassa parranajossa, — muistin minä vielä\nparemmin.\n\nNiin oikein, aivan oikein! myhähteli ukkoherra partaansa, joka jälleen\nolisi ollut ajamisen tarpeessa, samoin kuin omani.\n\n— Veljenne saavutti sankarikuoleman. Tuodessanne hänet takaisin omalle\npuolellemme toimitte niinkuin suomalaisen miehen ja veljen pitääkin.\nYlipäällikön puolesta annan teille tunnustuksen neuvokkuudesta ja\nurhoollisuudesta. Tästä päivästä lähtien olette korpraali, — hän\nilmoitti.\n\nKiitän, herra eversti! sanoin minä, en muutakaan osannut.\n\nSitten sain istua ja tehdä selkoa hänelle partiomatkamme vaiheista,\nketunpesästä, parivaljakosta ja kaikesta muusta. Mikäpä valmiista\nasiasta oli kertoessa sellaiselle kuulustajalle. Toista oli silloin\nsaunassa, kun vihollisen aikeista piti arvelunsa esittää. Kun olin\nkertomukseni lopettanut, tiedusti eversti minulta, haluaisinko saatella\nveljeni kotiin saakka.\n\n— Vielä häntä kysyy! pääsi minulta... Anteeksi, herra eversti, —\noikaisin samassa.\n\n— Ei mitään, ei mitään, — nauroi eversti, ja toisetkin herrat\nnauroivat, vaikka se ei mikään naurun asia ollut. Eivätkä he senvuoksi\nnauraneetkaan.\n\nSain siis seitsemän päivän loman. Ajasta ja hautajaispäivästä saisin\nlähemmin neuvotella sotilaspastorimme kanssa. Neuvottelut heti. Hän\nsoitti ja kirjoitti, neuvotteli monta kertaa kotipitäjän suojeluskunnan\nkanssa. Hidasta hommaa se oli, vaikka toimitsijoissa ei vikaa ollut.\nRautateillämme oli tähän aikaan niin paljon rahdattavaa, eikä vainajien\nkuljetus tietenkään ollut tärkeintä niistä. Vasta kolmen viikon\nkuluttua pääsin lähtemään. Veljeni oli toimitettu matkaan muutamaa\npäivää aikaisemmin.\n\nMatkaan pääsyä odotellessani tappelin kuten kaikki muut aseveljeni. Se\nalkoi käydä jo työstä. Sinä aikana meillä oli viisi ravakkaa päivää.\nVastustajamme oli sitkeä poika, joka ei hellittänyt vähällä. Tykkiensä\nvoimalla ja tankkiensa avustamana se päivä päivältä yhä uudestaan\nyritteli. Eivätkä päivät aina edes riittäneet, yötöitä tehtiin\nlisäksi. Ei ollut suinkaan meidän syytämme, että koneaseemme lauloivat\nliiankin pitkiä virsiä ja että jouduimme rakentelemaan niityille ja\nmetsäaukeamille risuaitoja, joita emme ollenkaan tarvinneet emmekä\nedes halunneet. Omat menetyksemme olivat siihen nähden vähäisiä. Ellei\nvihollisemme järeä tykistö olisi ottanut osaa peliin, emme parhaina\npäivinä olisi menettäneet yhtään miestä.\n\nPartioihin en enää pyrkinyt. Se ilveksen henki, joka tilanteen\npakottamana oli ketun pesällä nahkoihini hypähtänyt, loikkasi omille\nlinjoille päästessä matkoihinsa; ei liene katsonut tomumajaani\nsopivaksi asuinsijakseen. Olin antanut veljelleni lupauksen, jonka\naioin pitää pyhänä, koska hän ei ohut sitä enää valvomassa. Suoraan\ntunnustaen partioiminen ja sen saavutukset riittivät mielestäni jo\nmeidän torppamme kohdalta.\n\nJa vihdoin lomani alkoi ja sain heittää tappelutyöt viikon päiviksi.\nMutta vaihtelevaisuutta ei elämästäni tällöinkään puuttunut. Matka\nkotirintamalle kesti täsmälleen kaksi vuorokautta, sitten paluu\nsotarintamalle kokonaista kolme. Tässä minulle tuli vuorokauden\nlaskuvirhe, mutta rangaistusta ei siitä seurannut, eikä se oikeuden\nkyynärpuulla mitaten minun vikani ollutkaan, vaan vihollisen, joka\npaukutti ja pommitti sotilaallisiksi kohteiksi julistamiaan kyliä,\nkaupunkeja ja rautatiesolmuja yötä ja päivää.\n\nMatkalle päässeitä, useimmassa tapauksessa samasta syystä\nlomautettuja aseveljiä oli paljon muita, Viipuriin päästessä kaksi\nkukkupäävaunullista. Kieltämättä meistä kaikista oli hupaisaa päästä\nnäkemään kotirintamia ja omaisia. Ja varmaan viikon lepo, hiljainen\ntaistelutauko olisi sielua ja ruumista virkistävää, kukapa sitä kieltää\nhalusi.\n\nHiljainen tauko! Voi laupias! Kyllä se oli hiljainen tauko ja\nsitä hiljaisemmaksi varmaankin tuli, mitä lähemmäksi keskimaan\nrautatiesolmuja päästiin. Vaikka olimmekin sanomalehdistä ja\nradioselostuksista saaneet kuulla kotirintaman ilmapommituksista,\nemme sitä sentään tällaiseksi osanneet kuvitella. Lentokoneet,\nkokonaiset laivueet jyrisivät ilmassa, pommit räiskähtelivät maassa\nniinkuin pahimpina päivinä sotarintamalla. Talot rysähtelivät kasaan\nja syttyivät tuleen. Hätäytyneet ihmiset työntyivät junavaunujen alle\ntahi juoksivat metsän turviin. Kaikille asemapaikoille oli kaivettu\nsirpalesuojia, jotka hälytysten sattuessa sullottiin täyteen kuin\nkala-astiat.\n\nMutta ihmeen rauhallisina ihmiset yleensä näyttivät ottavan vastaan\nnämä rauhankyyhkyt ja heidän tuhoa ja kuolemaa rätkivät munansa. Pientä\npilaa ja leikkiä he niistä vain »vaara ohi»-merkkiä odotellessaan\npuhelivat. Eräskin iäkkään näköinen setämies kelloaan tarkastellen\nihmetteli:\n\n— Missä ne ampiaiset tänään viipyvät! Kello on jo kohta kaksitoista,\neikä mitään kuulu!\n\nTosiaan me emme luulleet näkevämme emmekä kuulevamme tällaista\nrintaman takana. Nyt sen näimme. Ja muiden mukana meidän piti kiltisti\nnoudattaa kotirintamalaisten esimerkkiä, vaikka sisuksissa kaiveli.\nEi kai ollut mikään ihme, jos turvattomat naiset ja vanhukset eivät\nmahtaneet mitään näille lentäville rosvoille, kun emme edes me, aseilla\nvarustetut maanpuolustajat. Emme olleet kyllin varustetut rosvolintujen\nsiipipankkoon pystyvillä aseilla, siinä se. Sen seuraamuksena katso\nvain ja ihmettele! Viisastele, jos kykenet! Jos kova onni sattuu,\nniin heitä henkesi viheliäisen sirpaleen sirusta! Mitään et mahda. Et\npyssyäsi voi laukaista. Ellei tämä sydämen pohjasta harmita rintamalta\npalaavaa sotamiestä ja korpraalia, niin ei sitten mikään. Ja kuitenkin:\nNäytä nauravaa naamaa huonossa pelissä! Muuta varaa ei ole.\n\nPommitusten ja säikytysten välillä jatkettiin matkaa pikku hiljaa\npienillä valoilla. Näin voitiin nopeasti pysähtyä ja maastoutua. Kun\npommarit olivat tiputtamisensa tiputtaneet tai ohitse surisseet,\njatkettiin taas matkaa tunti tahi puolitoista, hyvän onnen\nsattuessa puoli rupeamaa. Vaunut olivat tupaten täynnä kansaa. Vain\nkeskikäytäville saatan kiilaamalla uraa juuri sen verran, että\njunailija taskulamppuineen pääsi lävitse. Kuitenkin ihmisillä näytti\nolevan hyvä sopu kuten meillä teltoissa ja korsuissa. Kuka oli saanut\nistumapaikan vaikka vain naapurinsa syliin, reppunsa tai matkalaukkunsa\nlisäksi, tunsi itsensä suorastaan onnen myyräksi. Mutta monet olivat\nvalmiit heti luopumaan tuosta onnestaan, jos joku vanhempi nainen tai\näiti lapsineen kiilautui vaunuun. Luokkarajoista ei liioin tiukasti\nkiinni pidetty. Junalippujen laita mahtoi olla myös vähän niin ja\nnäin. Yhtä hartaasti junailija kuitenkin niistä osansa nipisti, minkä\nnäköistä ja kokoista paperinpalaa hänelle ikinä tarjotuinkin. Hän\nmenetteli viisaasti. Kuka nyt suotta aikojaan tai huvikseen olisi\nmatkustellut, tuloja tarvitsevan valtion tahallisesta pettämisestä\npuhumattakaan.\n\nMutta ei sääntöä, ettei poikkeusta; tämä sentään näytti pitävän\npaikkansa näissäkin oloissa. Erään toisen luokan vaunun penkillä\nistua rehotteli yksinäinen matami mahtavilla pieluksillansa, joissa\ntinkimättä olisi ollut varaa kahdelle. Kun osa meitä rintamamiehiä\ntoisten painamana työntyi tähän vaunuun, nosti matami sellaisen\nhätähuudon, että hiukset nousivat pystyyn, hänen omansa nimittäin..\n\n— Tämä on toisen luokan vaunu! Toisen luokan vaunu!\n\nSitä hän uikutti kuin siipeen satutettu kuikka, vaikka kukaan meistä\nei suinkaan pyrkinyt hänen pieluksiaan kaventamaan, vielä vähemmin\nistuinpaikkojansa anastamaan. Junailija lamppuineen joutui vaunuun.\nMatami uikutti yhä: — Toisen luokan vaunu! Toisen luokan vaunu!\n\n— Niin on, ja hyvä vaunu onkin. Mutta on meillä myös kolmannen luokan\nvaunu ja härkävaunu ja pakaasivaunu...\n\nMahdollisesti junailijalla oli tarjottavana hänen liian lämpimille\nliikkiöillensä myös jäähdytysvaunu, mutta sitä emme kuulleet enää, niin\niloinen nauruvirsi pääsi valloilleen toisen luokan vaunussa.\n\nRiihimäelle saavuimme parhaan kahinan aikoihin. Vihollisen laivueeseen\nkuului toistakymmentä pommikonetta. Ne kiersivät kauppalaa kuin kissa\nkuumaa puurovatia ja tekivät syöksyjä useampaan otteeseen. Ilmeisesti\nniiden tavoitteena oli ratapiha ja uusi asemarakennus, mutta uutterissa\npyrkimyksissään ei heillä ollut sanottavampaa menestystä. Muutamat\nsivuraiteelle työnnetyt tavaravaunut saivat osumia ja syttyivät tuleen.\nAsemaa lähellä olevassa kylässä he sensijaan onnistuivat saamaan\nuseitakin vahinkosattumia. Keveät puurakennukset rysähtelivät kasaan,\nhajosivat kuin tikkulaatikot ja leimahtelivat heti tuleen. Ihmiset\nriensivät pelastamaan palavista taloista, mitä pelastettavissa oli,\nsavusta, tulesta, räjähtelevistä pommeistakaan välittämättä.\n\nArvaan, että Riihimäellä, kuten monessa muussa pommituksen alaiseksi\njoutuneessa kaupungissa ja kauppalassa, tänäkin iltapäivänä hartaasti\nodoteltiin suomalaisia hävittäjiä, joiden ilmestyessä roistolinnut\nhajosivat ja hävisivät taivaan ääriin. Myös pimeä karkoitti heidät.\nHämäriin saakka saimmekin odottaa, sitten jälleen jatkoimme matkaa.\nTämän jälkeen ei minun matkallani enää mitään suurempaa ihmettä\ntapahtunut, paitsi junassa, jossa pientä iloista ihmettä aina sattui ja\ntapahtui.\n\nTampereella nousi täpö täyteen vaunuun toimekas perheen äiti viiden\nlapsukaisen kera. Vielä vanhin heistä olisi hyvin mahtunut emon siiven\nalle, nuorin milteipä alushameen taskuun. Matkan varrella vaimo kertoi\nelämänsä kohtaloista, ei valittaen, muuten vain niinkuin ajan kuluksi\nhaastellaan.\n\nViisitoista vuotta sitten hän oli lähtenyt maalta ja tullut\nkotipalvelijaksi kaupunkiin, siitä toimesta parin vuoden kuluttua\nsiirtynyt tehtaaseen, kuten niin moni muu hänen ikäisensä tyttö tässä\nkaupungissa. Hyvin alkoi mennä. Vuodet kuluivat, palkka kohosi ja\nrahaakin jo alkoi karttua säästöön niin paljon kuin hänen ikäiseltään\nnuorelta työntekijältä voitiin vaatia.\n\nKului vielä aikoja, jo tuli eteen mies, laatuisa mies, saman tehtaan\ntyöläisiä. Kauan ei kauppoja tehty, ja sitten ryhdyttiin rakentamaan\nomaa pientä pesää laitakaupungin liepeelle. Vain kesäiset illat\nja aamu rakenneltiin, päivät työskenneltiin tehtaassa. Näin kului\nhyvin hupaisasti taas vuosi. Sitten alkoi kuulua jo vähän muutakin\nviserrystä. Alkoi ilmestyä näitä pieniä mankujia, yksi vuodessa,\nparhaina kaksi. Mies vain enää kävi tehtaassa, vaimolla riitti\nyltäkyllin työtä ja puuhaa pienessä kodissa.\n\nMeni se näinkin, oikein hyvin meni. Mies ansaitsi kohtalaisesti, oli\noma koti, pikkuinen sauna ja perunamaata. Sitä levitettiin tontin\naitoihin saakka, pari omenapuuta ja marjapensaita istuteltiin. Pelto\nkasvoi perunaa ja juurikasveja sen verran kuin tarvittiin, ensin\nkahdelle, kolmelle, sitten neljälle, viidelle, jopa kuudelle ja\nseitsemällekin. Se oli järjelle käsittämätön asia, tämä maan anti ja\nrehevyys! hän arveli. Niin oli tämä naisenkin hedelmällisyys! ajattelin\nminä. Katselin häntä ja muistelin kotoisia oloja. Meillä oli sama\njuttu. En minä sitäkään ymmärtänyt.\n\nMutta viime talvena hänen miehensä oli vilustunut, saanut keuhkokuumeen\nja kuollut. Sellaista usein sattui elämässä; vielä ikävämpi tällä\nkertaa, kun sattui niin suuren perheen kohdalle. Valittamisesta se ei\nparantunut, vielä hullummin olisi saattanut käydä.\n\n— Kuinka vielä hullummin? ihmettelin. Vaimolla oli vastaus heti\nvalmiina.\n\nEttei olisi ollut edes kotia, ei saunaa eikä perunamaata! — Tuon kaiken\nminä jo olin unohtanut.\n\nHän sai entisen paikkansa tehtaassa. Vanhin tytöistä joka ei ollut nyt\nmatkassa, hoiteli nuorempia kotona. Niin alkoi taas mennä ja olisi\nmennyt. Mikäpä siinä. Menee se heikommissakin perheissä. — Vai vielä\nheikommissa! Olisin jäänyt taas sitäkin mietiskelemään, ellei vaimo\nolisi juoksuttanut elämäntarinaansa eteenpäin.\n\n— Mutta sitten juuri kun taas oli hyvään alkuun päästy, tulivat nämä\nrauhan kyyhkyt, vieläpä hyvätkin leskien pelastajat. Linnunpesä\nPyynikin harjun laidassa oli heidän mielestään tietysti sotilaallinen\nkohde, sauna ehkä sitäkin enemmän. Molemmat täytyi hajoittaa ja polttaa\nmaan tasalle.\n\nMutta he erehtyivät laskuissaan. Pesä rakennetaan uudestaan!\nRakennetaan saunakin! Olipa tontti kuitenkin jäänyt ja perunapelto.\nSen rumat kuopat tasoitetaan! Pirstoutuneiden omenapuiden tilalle\nistutetaan uudet puut!\n\nVaimo ilmoitti tämän milteipä vihaisena, päättäväiset viirut\nsuupielissään. Yksi hänen pikkupojistaan piirteli lyijykynällä\neväspaperin palaselle, miten suuri paha lintu lensi hävittäen tuvan ja\nsaunan. Mutta paperin toiselle puolelle hän tuotapikaa piirsi uuden\ntuvan ja saunan. Vanhempi veli, viittä senttiä mittavampi napataatta,\nkatseli sivusta arvostelevan näköisenä. Hänen kiverä peukalonsa\nliikkui, nähtävästi se tapaili jo vasaran ja kirveen vartta..\n\nNyt he kaikki olivat matkalla vaarin ja mummon kotiin, jossa saatiin\najaa hevosta, juottaa lehmää, vinguttaa sikaa, laskea mäkeä, uida ja\nonkia ja tehdä melkein mitä tahansa. No, nyt talvella tosin ei kaikki\ntämä vielä kävisi laatuun, mutta talven jälkeen tulisi kesä, niinkuin\njo muutaman kerran ennenkin oli tullut.\n\nOikein hauska oli katsella tätä lintupoikuetta, joka niin paljon\nomisti, vaikka oli kaikkensa menettänyt. En vähääkään epäile,\netteivätkö he rakenna pesäänsä uudelleen. Häikäilemättöminkään\nhävittäjä tuhathevosvoimaisella pommikoneellaan ei mahda mitään näin\nelinvoimaiselle emolle ja sen poikueelle. He elävät tuhannen vuotta sen\njälkeen kun heidän pesänsä hävittäjästä ei ole enää jäljellä kalpeata\nmuistoakaan.\n\nHe jäivät pienelle, pimeälle pysäkille, josta kuului olevan vaarin\ntorpalle penikulman mittainen metsätaival.\n\n— Kunpa isä olisi arvannut tulla asemalle hevosella vastaan! toivoi\nurhoollinen vaimo. Sitä samaa minäkin hänen puolestansa toivoin.\nValitettavasti ei ketään ollut, mutta pelottomasti hän joka tapauksessa\njäi pimeyteen lapsineen ja vähäisine tavaroineen. Kaikilla heillä oli\nkädessään jotakin, nuorimmalla peukaloisella resuinen karva-nalle.\nSen takatassun pohjassa oli reikä, josta pursui esiin sahajauhoa.\nNähtävästi sekin oli saanut pomminsirpaleen kantapäähänsä.\n\nMutta minua vastassa pimeällä kotiasemalla oli hakija, vaikka en ollut\nvoinut mitään varmaa tietoa tulostani ilmoittaa. Siinä vain isäukko\nseisoi vanha lakkireuhka korvilla ja koirannahkaiset rukkaset kädessä.\n\n— Mistä tiesitte tulla minua noutamaan? ihmettelin tervehdittyämme.\n\n— En minä sinua varten tullutkaan, — myönsi ukko.\n\n— No ketä sitten?\n\n— Kallea!\n\nHän pudotti sen niin levollisesti, että ihan hätkähdin. Vaikka\nolimmekin yhdessä eläneet niin monta unohtumatonta hetkeä, olin matkan\nmonissa vaiheissa miltei unohtanut hiljaisena poikana kotiin palaavan\nveljeni.\n\nNostimme Kallen rekeen aseman kylmästä makasiinista, jossa hänet jo\noli tiloitettu isän tuomaan valkoiseen arkkuun. Edessämme oli lähes\nkolmipenikulmainen, pimeä taival. Kylmä, vihainen viima kävi vastaan.\nLumirakeet piiskasivat kasvojamme kuin äreät haulit. Rekipeittojen\nlaita oli niin ja näin ja kuinkapa siinä työreessä olisi paremmillakaan\nnahkasilla jalkojansa peitellyt, kun arkku oli sovitettava keskelle\nrekeä ja vei siinä melkein kaiken tilan.\n\nSuoraan tunnustaen en ole sen apeammalla mielellä kotimatkaani\naloittanut. Kummallakaan meillä ei tuntunut olevan toiseltamme mitään\nkyseltävää. Polle astella jumpsutteli verkalleen. Asemakylän viimaisia\npeltoaukeamia riitti muutamia kilometrejä. Niiden läpäiseminen kesti\nkauan, tuntui kestävän vielä sitäkin kauemmin.\n\nMutta kun pääsimme metsäiselle taipaleelle, lakkasi tuulemasta.\nMyötääväksi kääntyvässä alamäessä Polle itsestään hölkähti juoksuun, ja\nmikä sitäkin ihmeellisempää, ukko itsellään irtautui kertoilemaan, mitä\nkotona oli hommailtu, miten joulu oli vietetty ja miten yleensä oli\ntultu toimeen.\n\nTeki jo mieleni kysäistä, oliko juhla tänäkin vuonna joutunut ennen\njoulua, mutta viime hetkessä maltoin mieleni. Mitäpä selvästä asiasta\nkyselemään ja turhista riitoja rakentamaan tällaisella matkalla. Sen\nsijaan puolestani kerroin hänelle, mitä reservissä, sotarintamalla ja\npartiomatkoilla olin nähnyt.\n\n— Äläpäs! Äläpäs! keskeytti ukko tämän tästä ja räppäsi\nkoirannahkojansa yhteen. Mutta kun kerroin hänelle, miten Kallen\nkanssa tulitimme naapureitamme nuotiolla ja ketunpesällä ja miten minä\nparivaljakolla ajaen sentään toin velipojan linjojemme taakse, innostui\nukko vieläkin enemmän. Näytti kuin hän sillä hetkellä ei ollenkaan\nolisi muistanut sitä murheellista menetystä, mikä siinä kahakassa\nmeidän perheelle loppujen lopuksi kuitenkin koitui.\n\n— Se oli oikein! Ihan oikein niille koirankuonolaisille! hän innosteli\nja läpsäytti ruunaa aika navakasti ohjasperillä lautasille, niinkuin\ntämä olisi ollut yksi heistä. Kun pitkän myötäisen vastamäessä jälleen\nhypähdimme kävelemään, elvytteli hän mieltänsä yhä samoilla ajatuksilla.\n\n— Oikein! Se oli oikein, poika! Sinulla olisi pitänyt olla kädessäsi\nhujakka pihlajainen kyntöpiiska!\n\nNo, olisi kai ollut mukiin menevä ase sekin. Minusta itsestäni sentään\nyhä vieläkin tuntui turvallisemmalta, että kädessäni silloin oli se\nkuin oli, hyvässä käyntikunnossa oleva konepistooli.\n\nLämpiminä ja virkeinä jouduimme oman pitäjän kirkonkylään. Polle\nmilteipä höyrähteli. Asemalta lähdettäessä meillä kummallakin varmasti\noli ollut ajatus: kotipitäjän kirkkotarhan kohdalla kevennetään\nkuormaa. Mutta me olimme lämmenneet matkalla, ja suunnitelmamme olivat\nmuuttuneet. Ukko sanoi sen, mitä molemmat tällä hetkellä ajattelimme.\nHän ei ollutkaan hullumpi mies. Tämän jälkeen minä ihan aloin pitää\nsiitä känttyrästä.\n\n— Hyvässä kunnossahan tuo tuntuu ruuna olevan. Kyllä kai me viedään\npoika kotoa lähtemään? Vai mitä sinä siitä arvelet? hän tiedusti.\n\n— Sitä samaa! Hän on ansainnut sen! arvelin minä.\n\n— Onpa hyvinkin, — myönsi ukko ja räppäsi Pollen raviin.\n\nTämän jälkeen meillä ei taas ollut pitkään aikaan mitään puheltavaa.\nMe tuumiskelimme vain. Mutta luulen, että ajattelimme samoja asioita,\nvaikka kumpikin omia polkujamme kulkien. Pitkällä meidän ja naapuri\nkylän välisellä metsätaipaleella ukko vihdoin totesi asian, joka\nsanomatta oli selvä.\n\n— Etpähän sinä ainakaan jäänyt!\n\n— En, ainakaan vielä, — myöntelin minä.\n\n— Parempi olisi, ellet ollenkaan jäisi, — tuumi hän edelleen.\n\n— Parempi minunkin mielestäni, — myönsin kuten tosi oli.\n\n— Ja vaikka jäisitkin! Jäädään sitä monta kertaa huonommankin asian\npuolesta.\n\nTähän minulla ei ollut enää mitään lisättävää. Sitten jo pian jouduimme\nkotimäkeen, joka on pitkä ja jyrkkäkin. Mäen alla ruuna huokasi,\nmutta kun kerran lähti, niin yhteen menoon veti mäelle asti sen, mitä\nvedettävänä oli. Riihen oven kohdalla pysähdyimme ja nostimme Kallen\nsinne.\n\n— Kotiriihestä poika lähti. Täältä myös viimeiselle matkalleen\nlähteköön! sanoi isäukko seisahtuen lakki kourassa tuokiohetkeksi arkun\npääpuoleen. Minä tein samoin. Tein sotilaana kunniaa kotiriiheen viime\ntervehdykselle palanneelle veljelle ja aseveljelle.\n\nYhdessä riisuimme Pollen ja yhdessä astuimme tupaan. Oli jo myöhäinen,\nmutta kaikki valvoivat vielä odottaen.\n\n— Eemeli! Eemeli! tervehtivät nuorimmat sisarukset ympärilläni\nkähertäen.\n\n— Sinä kuitenkin tulit! tervehti äiti itkua tuhertaen.\n\n— Kalle kanssa tuli! Hän makaa riihessä! ilmoitti isä. Tupa kävi\nhiljaiseksi. Äiti käveli uunin luo ja nosti luukeiton pöytään. Hyllyltä\nhän nouti leipäkorin sekä voita ja kirnupiimää. Kävimme äänettöminä\nsyömään. Lapset katselivat sitä.\n\nMutta äiti veti kengät jalkaansa ja otti naulasta isän turkit ylleen.\nUunin loukossa hän sytytti lyhdyn, sanaakaan sanomatta astui ulos.\nNavettaan hän ei mennyt. Tuli vilahteli jo riihitiellä. Jatkoimme\nsyöntiämme edelleen äänettöminä. Isä pureskeli leipäänsä kauan ja\nhartaasti, kuten hänellä vaiteliaina hetkinään oli tapana. Minä\nryyppäsin usein kirnupiimää, koska pala tahtoi takertua kurkkuuni.\nLopetimme. Ehdimme sänkyynkin jo, ennenkuin lyhdyn valo jälleen vilkkui\npihamaalla ja äiti verkkaisin askelin palasi.\n\nHän oli tyyni, niinkuin tavallisilta askareiltansa olisi palannut.\nHänen silmänsä vaikuttivat turvonneilta, mutta kyyneleitä ei niissä\nenää näkynyt.\n\nHän sammutti lyhdyn, korjasi ruuat pöydältä, pyyhki sen huolellisesti\nja nosti sille vanhan suuren raamattumme. Hän antoi sen milteipä\nitsekseen aueta, rykäisi ja alkoi hieman laulavalla äänellä lukea,\nsormellansa sanoja alleviivaten:\n\n»Herra, mikä on ihminen, ettäs hänestä lukua pidät, mikä ihmislapsi,\nettä häntä ajattelet!\n\nIhminen on kuin tuulen henkäys, hänen päivänsä niinkuin pakeneva varjo.\n\nHerra notkista taivaasi ja astu alas, kosketa vuoria että ne suitsuavat!\n\nIske salamoita ja hajoita heidät! Lennätä nuolesi ja kauhista heidät!\n\nOjenna kätesi korkeudesta, tempaa ja pelasta minut suurista vesistä,\nmuukalaisten kädestä, joiden suu puhuu vilppiä ja joiden oikea käsi on\nvalheen käsi!»\n\nNäin hän luki, ja me kuuntelimme. Pikkuveljet lepäsivät toinen\noikealla, toinen vasemmalla puolellani. He puristelivat minun suuria\npeukaloltani pienillä sormillaan. Tunsin kainaloissani heidän keveän\nhengityksensä. Kun äiti oli lukunsa lopettanut, sulki hän raamatun,\nnosti sen hyllylle ja sammutti lampun.\n\n— Siunatkaa itsenne! Siunatkaa Kallenkin puolesta! hän sanoi ja käveli\nvuoteensa luo. Me teimme kuten hän käski. Pojat kohosivat ylemmäksi ja\ntiedustivat korvaani sopottaen, milloin kertoisin heille sotasatuja.\n\n— Aamulla, — lupasin heille. He nukkuivat nopeasti, herätäkseen kyllin\najoissa muistuttamaan lupauksestani.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nLamminahon Moosen juhlapäivä. Koko kylä ja pitäjä liikkeellä. Hyvä\nsaarnaaja, huono sanankuulija. Äitimuori tutkistelee ja tarttuu\ntukevasti asiaan.\n\n\nHautajaispäivä oli viime talven tavallinen helmikuinen pakkaspäivä,\nmutta meidän kylässämme ja pitäjässämme se oli almanakkoihin\nmerkitsemätön pyhäpäivä. Lamminahossa se varmasti oli suurin\nsunnuntai, mitä siellä milloinkaan on vietetty ja milloinkaan tullaan\nviettäneeksi. Näin minusta silloin tuntui ja tuntuu yhä. Sillä vaikka\nmeillä toiset sankarihautajaiset pidettäisiinkin, joista Luoja meitä\nsäästäköön, eivät ne milloinkaan johtuisi olemaan näiden ensimmäisten\nveroiset.\n\nHautajaistilaisuus oli määrätty aloitettavaksi kello 12 kirkossa,\nmutta jo kellon lähetessä yhdeksää meidän mäellemme alkoi kertyä\njuhlapukuista kansaa, miestä ja naista, kolme tai neljä, jopa viisi\nhenkeä yhdessä kuormassa. Yli kaksikymmentä hevosta ennen lähtöaikaa\nseisoi pihamaalla. Koko kylässä en luullut enää näin monta hevosta\nkotona olevan. Matkan varrella liittyi saattueeseen vielä viisi.\n\nÄiti kahvitteli kaikki vieraat. Hän juoksi ja hääräsi. No, se kuului\nhänellä jokapäiväiseen leipään; isäukkoa minä enemmän ihmettelin,\nkaikki vieraatkin näyttivät sitä kummeksuvan. Hän käpsähteli ketteränä\nkuin häämatkalleen valmistautuva sulhasmies. Vieraitten hevosille\nhän varasi pihamaalla tilaa, kiinnipitopaikkoja ja heiniä. Kukaan ei\nehtinyt niitä omasta reestänsä kiskomaan. Eihän toki! Se ei saanut\ntulla kysymykseenkään! Oli kai talossa heiniä niin paljon kuin\nvieraitten hevosia!\n\nEnpä takaa, kuinka runsaasti heiniä vielä oli, mutta kyllä niitä vain\ntänä aamuna näytti riittävän. Ja sitten tupaan ehdittäessä jokaisen\nvieraan piti päästä istumaan: oli kai talossa istuimia se kuin oli\nvieraita! Täytyi olla! Mutta kun niitä kuitenkaan ei riittänyt,\nkiskaisi isäukko orsilta kaksi vahvaa honkalankkua. Tämä tapahtui\nniin nopeasti ja kätevästi, ettei meistä muista miehistä auttamaan\nrientäessämme ollut hänelle muuta kuin vastusta. Hän sovitteli lankut\nikkunapenkin, veistinpölkyn ja takkakiven varaan, ja niin tapahtui\nkuten hän tahtoi: kaikki vieraat kävivät ja mahtuivat yhtaikaa\nistumaan. Mutta miten äitimuori mahtuisi kahvipannujansa hellalta\njuoksuttamaan? Hän aina keinot keksi, — keikahti alitse, kierähti\nylitse. Saamattomaksi kähnykseksi minä nuori mies tunsin itseni heidän\nrinnallaan.\n\nÄiti jo kaateli korkealta kahvia suuresta pannusta. Hän kehoitteli\nlaittamaan sokerit sekaan, ottamaan ja kastamaan vehnäpullaa.\n\n— Se on oman pellon vehnästä! kehaisi hän. Ja ennenkuin kukaan ehti\nsiihen mitään virkahtaa, täydensi isäukko:\n\n— Niin on! Se on yhtä valkoista kuin ostovehnänen, mutta paljon\nruokaisempaa!\n\nUkon sanoja seurasi syvä, pyhä hiljaisuus. Vain seinäkello rohkeni\näännähdellä, juhlallisen verkkaisesti. Kaikki penkeillä ja lankuilla\nistuvat vieraat ajattelivat itsekseen samaa asiaa. Oman pellon vehnää\nLamminahossa! Samassa ahossa, jonne vuosikymmeniä on pussilla kannettu\nkauransiemenetkin. Ja joulupyhien vehnäjauhot on kannettu kahden\nkilon paperipussilla. Mutta nyt tämän saman Lamminahon, kiviahon ja\nhalla-ahon Moose ja Maija-Liisa tarjoilevat oman pellon valkoista,\nruokaisaa vehnästä koko kylän pitoväelle!\n\nNäin varmasti ajattelivat. Mikäli minä ukon ajatuksia oikein\naavistelin, niin hän oli tällä elämänsä suurimmalla hetkellä vähintään\nIsraelin kansan Mooses, joka sauvallansa iski kalliosta vettä...\nenemmän hän iski: oman pellon ruokaisaa vehnästä! Tällainen sankari hän\noli, vaikka kukaan ei sitä päältä nähnyt. Sanat lausuttuaan hän peitti\nmuut aivoituksensa kuin ahven.\n\nKahvit juotiin ja pullat kastettiin. Lähtöaika lähestyi. Kannoimme\nKallen riihestä tupaan, ja arkun kansi avattiin. Hän oli suora ja\nkomea, silmäluomet hieman rakosellaan, suu milteipä hymyssä. Kun arkun\npääpuoli oli tuolilla ja jalkopää vähän matalammalla jakkaralla,\nnäyttivät hänen vahvat hartiansa vieläkin vahvemmilta, niinkuin koko\nhänen nuori voimansa olisi patoutunut niihin. Edestäpäin katsoen näytti\nkuin hän juuri olisi ollut makeasta unesta heräämässä ja tahtonut\nsanoa: Hyvää huomenta! Kas, meillä on vieraita! Antakaa minun pikkusen\nvielä uinahtaa! Nousen heti!\n\n— Voi, kuinka kaunis hän on!\n\nJoku naisista sen virkahti. Muutamat hyrähtivät itkuun, monet\npyyhiskelivät silmiään. Äitimuori vain katseli hievahtamatta kirkkain\nsilmin. Luulen, että hän oli varautunut tähän. Nähtävästi jo toissa\niltana riihessä käydessään hän Kallen kanssa kahden kesken oli ottanut\nviimeiset jäähyväiset, joten hän nyt saattoi katsella kuin vieras\nihminen häiritsemättä muita. Kun kaikki olivat hänet nähneet, siskot ja\nveljet käyneet hyvästinsä jättämässä, veisasimme virren. Arkun kansi\nsuljettiin.\n\nIsäukko ajoi ruumisrekeä, kuusentaimi reen jokaisessa nurkassa.\nVainajaa seurasi perhe Leppämäen tammalla, — äiti, aikuiset siskot ja\najomiehenä minä. Meidän perässämme ajelivat kaikki muut sitä mukaa kuin\nkerkisivät hevosensa tielle saamaan ja rekiinsä tiloittumaan. Myllyn\ntienhaarassa liittyi kaksi hevosta, Pesämäestä samoin kaksi, Kumpulasta\nvielä yksi. Kerttu oli ajomiehenä Pesämäen ensimmäisessä hevosessa. Hän\ntervehti meitä kuskipukiltansa. Hän istui somasti kaarevana mustassa\nturkissaan kuin teeri huurrekoivun oksalla. Hänen silmänsä loistivat ja\nposkensa punoittivat. Näytti kuin hän olisi tahtonut parilla sanalla\nilmaista osanottonsa. Aikeeseen se jäi.\n\nMeidän Pollemme oli johdossa eikä pitänyt mitään kiirettä. Kukaan ei\nahdistanut sitä, ei edes isäukko. Milloin oli riittämiin asti suoraa\ntietä, katseli hän taakseen ja laski hevosten lukua. Äiti ei siitä\npitänyt.\n\n— Mitä se siinä taas kurkistelee! murahti hän. Mutta luulenpa, että\nmyös hän kaikesta huolimatta oli tyytyväinen osaansa. Hän oli antanut\nmaan hyväksi enemmän kuin vielä kukaan kyläläisistä. Ja sen palkkiona\nseurasi tällaiset saattajaiset, sankarihautajaiset. Kumpikaan heistä\nvanhuksista ei voisi saada puoliksi sellaisia. Sankarihauta kirkon\nseinän vieressä! Ei parhaallekaan pitäjäläiselle luovutettu siitä\nenää hautapaikkaa. Mutta nyt siihen koko kylän ja pitäjän saattamana\nlaskettiin ensinnä heidän poikansa, Lamminahon Kalle.\n\nTätä autuutta ajatellessaan äitimuori kuitenkin hyrähti kyyneliin.\nTämä oli asia, jota varten hän ei vielä ollut varautunut. Oli sentään\nhyvä, että se edes matkan varrella tuli kestetyksi, ettei sitten enää\nkirkkomaalla kaiken kansan nähden.\n\nKoiviston kylän tienhaarassa saattojoukko lisääntyi lähes puolella.\nSiinä liittyi joukkomme jatkoksi aseveli Hirvelän Johannes ja hänen\nsaattojoukkonsa. Pappilan tietä läheni kolmas, Lehtolan Oskari,\nvalkoisessa arkussa saattajineen. Polle kerkisi parahiksi tämänkin\nryhmän edelle, olipa kuitenkin pitänyt varansa.\n\nPitäjäläisiä seisoi ja liikuskeli kirkkomäellä jo suurina ryhminä. Niin\npaljon en milloinkaan aikaisemmin ollut nähnyt tässä mäellä ihmisiä\nja hevosia. Lotat ja suojeluskuntalaiset asettuivat kunniavartioon.\nTapulin luukut avattiin, ja kellot alkoivat soida. Saattojoukkojen\nensimmäiset tarttuivat valkoisiin arkkuihin kiinni. Meidän, Kallen\narkkua kantavien, ehtiessä pääkäytävälle alkoivat kirkon urut soida.\nAstelimme verkalleen sisään.\n\nKirkko oli kauniisti koristeltu. Sen ikkunat olivat peitetyt. Sisällä\noli kynttilävalaistus niinkuin jouluna. Vainajien arkut kannettiin\nkuorin eteen, ja heidän omaisensa asettuivat istumaan ensimmäisiin\npenkkeihin. Tuotapikaa koko kirkko täyttyi, lehteritkin ääriään myöten.\nUrkuri soitteli kauniita säveleitä, kunnes kaikki olivat asettuneet\npaikoilleen. Kirkonkylän laulukuoro oli ryhmittynyt hevosenkenkään\nhänen soittopöytänsä ympärille kuten ensimmäisenä adventtina, jolloin\nhe esittivät »hoosiannaa».\n\nSoitanto hiljentyi ja sammui. Seppeleihin sidottujen kukkien tuoksu\nsekaantui tuoreiden kuusenoksien ja palavien kynttilöiden tuoksuun.\nNiiden soikulaiset liekit valaisivat heikosti alttaritaulua, joka\nkuvasi Kristusta kirkastuksen vuorella. Vain Vapahtajan kasvot\nnäyttivät kirkastuneilta, sensijaan Mooses ja Elia sekä opetuslapset\nistuivat himmeässä hämärässä.\n\nJo jälleen hyrisi ylhäällä urkupillien vienosti kehräävä ääni. Se\nvahveni ja vaihtoi väriään. Se hyppi ja solisi kuin niitylle vierivä\npuro kevätlintujen laulaessa. Kuoro yhtyi siihen. Keveät, kirkkaan\nheleät naisäänet juoksivat ylempänä, jossakin siellä kynttilänliekkien\nja Kristuksen kirkastettujen kasvojen tasalla. Painavammat, matalat\nmiesäänet astelivat syltä puoltatoista alempana meidän päätämme hipoen,\nopetuslasten helmoihin, Mooseksen ja Elian jalkoihin.\n\nNuori nainen, vanhan kanttorin tytär, johti kuoroa, virkaatekevä\nurkuri, tyttären sulhanen, soitteli urkuja, ja kuoro lauloi. Voi\nihanuus, kuinka kauniisti he lauloivat tuon kulumattomana säilyvän\nlaulun: »Oi kallis Suomenmaa...» En tiedä, lauloivatko he sen paremmin\nkuin koskaan olin kuullut, radiossakaan, vai vaikuttiko se, että laulu\ntässä tilaisuudessa esitettiin kirkossa, tai ehkä että urkurilla ja\nkanttorin tyttärellä oli sointujen avaimet hallussaan. Ehkä siihen\nvaikuttivat osaltaan kaikki nämä tekijät; joka tapauksessa se kuului\nminusta vähintään yhtä ihanalta kuin enkeleitten laulu jouluyönä.\n\nKatselin salavihkaa äitini ja siskoni kasvoja. He katselivat Kristuksen\nkirkastettuja kasvoja ja Kallen valkoista arkkua, joka lepäsi\nkeskikäytävän kohdalla valmiina kohoamaan kirkastuksen vuorelle jopa\nennen taempana pimennossa istuvia opetuslapsia ja pyhiä profeettoja.\nAutuaallinen hohde loisti heidän silmistänsä. Ei ollut epäilemistäkään\nsiitä, missä he olivat. Taivaassa he olivat! Tosin vain häipyvän\nhetken, mutta eihän kuolevainen ihminen tässä ajassa enempää voi\nvaatiakaan.\n\nMinun katseeni kiintyi ja tarttui maallisempaan kauneuteen. Se\nnaulautui siihen juuri sillä hetkellä, jolloin pitäjämme vanha\nkirkkoherra astui kirja kädessään kuoriin rakkaita vainajiamme\nviimeiseen lepoonsa siunaamaan.\n\nKirkkoherra pani parastansa kuten aina. Hän luki ensin kirjasta,\nsitten muisteli omiaan. Kaatuneita aseveljiämme, isänmaan, kodin\nja uskonnon sankareita hän ylisteli kauneimmilla sanoillaan. Mutta\nmainiota tilaisuutta hyväkseen käyttäen hän myös voimallisesti\nmuokkasi jokapäiväisiä viljelysmaitansa: syntiä, kuolemaa ja pimeyden\nvaltakuntaa. Nämä suuret koettelemukset olivat meille opiksi ja\nrangaistukseksi! hän sanoi. Me olimme pois poikenneet ja paljon\npahaa tehneet. Me nuoret, jotka nyt jouduimme vuodattamaan vertamme\nisänmaan ja kansan kalleimpien arvojen puolesta. He vanhat, jotka nyt\nvuodattivat kyyneleitänsä nuoren veren vuodattamisen tähden.\n\nNiin olimme. Monenmoista rikkaruohoa kasvavia vainioita me olimme, me\nnuoret erittäinkin, kuka kieltääkään. Mutta olimmeko juuri me nuoret\ntehneet sen suurimman kuolemansynnin, jonka vuoksi meidän oli uhrattava\nnuori henkemme? Oliko vihollisemme, mahtava naapurimme, Jumalan valittu\nase, joka oli pantu heiluttamaan oikeuden ja vanhurskauden miekkaa\nmeidän päämme päällä? Ja samalla lyömään turvattomat naiset ja lapset\nkuin amalekilaiset, säästämättä heitä ensinkään! Ehkä oli, kuka tietää.\nOmassa hengessäni sitä hiukan epäilin.\n\nOli miten tahansa, joka tapauksessa vanha kunnianarvoisa kirkkoherramme\ntaisi hieman horjahtaa tekstistänsä, nuorten sankarivainajien\nsiunaamisesta, jollekin ennen kynnetylle vaolle, jota hän turvallisesti\nlasketteli saran päässä odottelevaan loppuaameneen asti.\n\nMutta kaatuuhan se joskus hevonenkin neljältä jalaltansa. Linjoilla\nse oli melkein jokapäiväinen nähtävyys. Kuka meistä nuoremmistakaan\nhiihtää umpilatua, jos eiliset jäätyneet jäljet kiloilevat suksen mitan\npäässä. Kirkkoherramme oli jo vanha mies. Hänellä oli sydänvikansa,\nvatsavaivansa, ties mitkä vastuksensa. Meidän parastamme hän\nruumissaarnallansa joka tapauksessa tarkoitti.\n\nMinun korvani yritti olla altis. Mitä parhaimmalle kuulomatkalle\nasetettuna se koetti ottaa vastaan laajoille aloille leviävän tekstin\nsanoja. Mutta rehellisenä syntisenä minun on kuitenkin tunnustettava,\nettä olin huono sanankuulija. Vanha syksyinen siemen ei mahtunut minun\nnuoreen sydämeeni, jossa keväinen puro lauloi ja solisi.\n\nSiihen oli syy — ja pätevä syy se olikin. Hän, yksi niistä kaikkein\nihanimmista syntisistä, joiden mahdollisen poispoikkeamisen vuoksi\ntaivas meitä kuritti, seisoi ensimmäisenä keskikäytävän lottavartiossa.\nHän katseli nuoren neidon silmillä kuin kahdella kauniilla helmellä.\nVarkain hän minuun katsahti, niinkuin minäkin häneen. Hänen kasvonsa ja\nkorvalehtensä ruskottivat terveyttä ja elämää.\n\nMutta aina, milloin hänen silmänsä varastivat, hänen kasvonsa\nkirkastuivat. Siltä minusta näytti. En mahtanut sille mitään, että myös\nminun silmäni olivat alttiit, enempää kuin sillekään, että olin yhtä\nnuori kuin kirkkoherra oli vanha ja että hänen parannukseen kehottavat\nsanansa kulkivat minun täysinäisen sydämeni ohitse.\n\nSitä vastaan taas, että hänen saarnavakonsa oli niin pitkä ja lavea,\nminulla ei ollut mitään valittamista. Puolestani se kernaasti olisi\nsaattanut olla vaikka kaksi kertaa niin pitkä. Meidän äidillä ja\ntytöillä, enempää kuin isäukolla, ei varmaan myöskään olisi ollut\nmitään sitä vastaan.\n\nPeitin kädellä kasvoni kuin hartaammin kuunnellakseni. Mutta sormieni\nlävitse katselin siristävin silmin vain häntä, unohtaen kaiken\nmuun. Vihertävän harmaassa, valkoisella kauluksella koristetussa\nlottapuvussaan hän siinä solakkana seisoi. Äänettömästä kutsustani\nhän siirtyi lähemmäksi, mutta itsekseen jälleen liukui edemmäksi.\nHän oli kuin kesäinen, lehtimetsän kainalossa kaartuileva niitty,\njossa leijaili värikkäitä perhosia, nuokkui hentovartisia kukkasia.\nYlempänä, Kristuksen kasvojen kohdalla, paistoi lämpöinen aurinko.\nJossakin läheni ja porisi puro. Se olin minä. Olin matkalla kukkasten\nja perhosten peittämälle niitylle.\n\nHätkähtäen heräsin lapsellisista kuvitelmistani. Katsoin pappiin\nja hänen edessään kirkon kuorissa lepääviin arkkuihin. Mitä hän,\nrippikouluopettajani, ajattelisi, jos aavistaisi minun sydämeni\nharharetket! Mitä pojatkaan tuossa sanoisivat, jos tietäisivät,\nettä minä heidän veljensä ja aseveljensä tällä ylevällä hetkellä\nnoin sopimattomilla laitumilla hypähtelin. Olin kuulevinani Kallen\nvastauksen omasta ja toistenkin puolesta: Hypähtele sinä vain, koska\nse on osaksesi suotu! Jos olet puro, niin juokse niitylle! Juokse ja\nmaastoudu meidänkin puolestamme! Tee se viisaasti ja taitavasti kuin\npartiomies! Ole aina tarkka!\n\nSaarnaa seurasi vainajien siunaus ja seppeleiden lasku. Omaisilla\noli ensiksi vuoro. Heitä seurasivat seurat ja yhdistykset. Ainoana\nläsnäolevana minä sain suorittaa sen rintamalla olevien aseveljien\npuolesta. Tämän jäi keon arkut urkujen soidessa kannettiin kirkkotarhan\nkauneimmalle kummulle avattuun sankarihautaan. Arkkuja laskettaessa\nsuojeluskuntalaiset ampuivat kunnialaukauksensa. Kymmenien miesten\ntarttuessa lapioihin hautakumpu nopeasti luotiin umpeen. Valkoiset\nristit pystytettiin, ja seppeleet aseteltiin niiden varaan. Kun\nyhteisesti vielä oli virsi veisattu, hajaantuivat, saattojoukot\nkotikulmilleen. Niin ajelimme hiljalleen mekin useampaan ryhmään\njakautuneen saattojoukon keskellä. Pari kertaa äiti itsekseen hyrähti\nitkemään. Siskot yrittivät lohdutella häntä.\n\n— Älkää siinä! En kai minä enää sitä itke!\n\nEn osannut arvata, mitä hän itki, enempää kuin sitä, mitä siskot\nluulivat hänen itkevän. Luultavasti hän itki yhtä paljon ilosta kuin\nsurusta. Tämä päivä ei varmaan milloinkaan häipyisi hänen mielestään.\n\nMyös itse ajattelin kotimatkalla monella tavoin päivän tapahtumia\nja siihen liittyviä asioita. Muistelin aikaisempia ja myöhäisempiä\npuheitamme koulumatkoilla, metsäretkillä ja viimeksi korsuissa ja\nketunpesässä. Minne lensi veljeni voileipä? Minne saakka hänen\nsiivitetty henkensä? Paljon kauemmaksi kuin Kuvaislammen toiseen\nrantaan, selvä se! Mutta miksi se lentäisi niin kovin kauaksi? Ja\nvaikka lentäisi niinkuin pääsky-pari lentää! Palaavathan nekin joka\nkevät tuvan räystään alle, koska laajasta maailmasta merten takaa eivät\nlöydä sen parempaa pesimäpaikkaa. Miksi ei tämä siivitetty muuttolintu\nmyös joskus palaisi? Mistäpä hän löytäisi entisen veroisen muurainsuon,\nlintukorven, ahvenlammen? Jos hän vain pääsee, min hän palaa. Miksi\nei pääsisi? Maan mainio partiomies! Ja vikkelien jalkojensa lisäksi\nhänellä on nyt siivetkin vielä!\n\nKun minä tästä kulmasta asiaa kastelin, huomasin ilokseni, ettei\nveljeni ohutkaan kuollut. Hän vain makasi niinkuin karhu makaa\nkorsussaan. Mutta keväisin puun silmujen auetessa hän kurkien matkassa\npalasi, pääskyjen seurassa visersi. Ja milloin joku lamminaholaisista\ntai kyläläisistä häntä muisteli, näki hän silmissään komean nuoren\nmiehen, jota vanhuuden raihnaus ei milloinkaan tavoittanut.\nRehellisessä kamppailussa ei kuolemakaan häntä voittanut, salakavalasti\nse iski takaapäin. Sellainen voitto on häviömiehen voitto. Veljeni\nKalle elää kuin elää! Joka kerta kun muistelen häntä, säväyttää hänen\nsammumaton kynttilänsä myös minun kynttilääni. Hän on kuollut samalla\ntavalla kuin lehtensä karistanut puu, kuin multaan peitetty siemen.\nYhäti uudistuvassa ylösnousemuksessaan hän on vihreä ja virkeä. Hän\nelävöittää ja virkistää meitä kuin keväinen koivu, kuin maasta esiin\nkiertyvä viljan oras.\n\n— Pesämäen tienhaara! — Vanhempi siskoni herätti minut taivaallisia\nsateenkaaria hipovista mietteistäni.\n\n— Kas vain! Joko niin pitkällä ollaan, — kummastelin minä.\n\n— Ei vielä tarpeeksi pitkällä, — arveli hän ja katsoi veikeästi\nkulmiensa alta, sitten alkoi kertoa, kuinka verraton tyttö Kerttu\noli. Kotona teki kahden työt. Yökaudet hän kutoi sotapojille sukkia\nja kintaita. Ja riitti häneltä vielä aikaa paikkakunnan ja pitäjän\nyhteisiin puuhiin, kuten tämän päivän juhlatilaisuudessa oli omin\nsilmin nähty.\n\n— Vai niin, vai on hän niin erinomainen tyttö! ihmettelin minä.\n\n— On se! Ei siinä tarvitse ruveta kieräilemään! iski äitimuori\nsuorasukaisemmin kuin korvapuustin kummallekin poskelle. Vain kerran\nehdin rykäistä, en sanaakaan vielä puolustuksekseni lausua, kun hän jo\njatkoi:\n\n— Niinkuin tässä ei olisi nähty ja ymmärretty teidän tervehdyksiänne ja\nsilmäniskujanne, kirkossakin! Mutta yhden asian sanon sinulle: Minkä\ntänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi, ellet tahdo jäädä lehdellä\nsoittelemaan.\n\n— Vai niin, vai niin, — myöntelin minä ja hoputin Leppämäen tammaa.\n\n— Tämä asia ei vetkuttelemisesta parane. Kun kissa on kylässä, niin\nhiiret hyppivät pöydälle! ahdisteli äitimuori edelleen kuin porsasta\nkarsinan loukkoon.\n\n— Varsinkin jos pöydällä on semmoinen kipene, — napsautti sisko\npienellä piiskallansa.\n\nEi sotamiehen kannata naimisiin menemistä ajatella. Sotamiehen eukko ja\nkalamiehen koira, molemmat ne jäävät ikävissään uikuttamaan, — koetin\nedelleen puolustautua. Siihen äitimuori tarttui jälleen tomerasti:\n\nPoikamies uikuttamaan jää, jää kuin juoksukoira! Mies, jolla nuori\nvaimo kotona odottelee, ei joudu hukkateille milloinkaan. Ensinnäkään\nhän ei mene kaikkein pahimpiin vaaran paikkoihin, ja jos meneekin, niin\npitää varansa.\n\nTuohon nyt olisin voinut sanoa yhtä ja toista kaikkien poikamiesten ja\nKalle-veljenkin puolesta. Mutta kun asia oli vielä niin kipeän läheinen\nja kotikin jo likellä, viisaimmaksi vaieta, mikä äitimuorin kanssa\nneuvotellessa aina muutenkin on kaikkein viisainta. Sitäpaitsi hänen\nsuoraviivainen, ei liian laajoille aloille hajautuva järkensä ajeli jo\nvarmaan viittavälin edellä uusissa perhepidoissa, häissä, ristiäisissä,\nHerra tietää kuinka monissa. Talo oli kärsinyt menetyksen, korvausta\noli saatava korkoineen.\n\nJouduimme kotiin. Lähenevä iltapuhde kului kotoisen muistojuhlan\nmerkeissä. Kaikki lamput paloivat ja kaksi kynttilää niiden lisäksi.\nNe oli asetettu lipaston päälle katajaköynnöksellä koristetun Kallen\nkuvan molemmin puolin. Meillä oli oikein lämmin kotoinen juhla, sitäkin\nlämpöisempi, kun lamput sammutettiin ja siirryimme takkavalkean ääreen.\nKallen kynttilät paloivat nyt äskeistä kirkkaammin, valaisten kauniisti\nhänen kasvojaan. Katsahdimme niitä usein. Totisesti hän oli komea poika\nsotilastakissa ja lakissa! Olimme kiistattoman yksimieliset siitä,\nvaikka kukaan ei sitä ääneen sanonut.\n\nEnnenkuin pystyvalkean puut ehtivät hiilille raueta, nouti äitimuori\nhyllyltä silmälasinsa ja vanhan »Sionin kanteleen». Tiesimme hyvin,\nmikä laulu sieltä ensinnä heittäisi. Olisin voinut lyödä sen puolesta\nvetoa vaikka kymmenen yhtä vastaan. Satoja kertoja hän oli näin\nlaulanut tämän laulunsa kirjasta, silmälasit päässä. Se oli jo meille\nkuulijoillekin niin tuttu, että olisimme osanneet sen unissamme alusta\nloppuun tai vaikka lopusta alkuun. Kirja aukeni heti oikealta paikalta,\nkuitenkin muori sormeili vähän aikaa lehtiä molemmin puolin. Hän\naloitti, pari askelta liian korkealta kuten tavallisesti.\n\n— Täältä puolehen ylhäisen maan...\n\nHän lauloi säkeistön, kiskoi kuin hienon hienoa pellavaista lankaa. Se\nkesti kuin kesti, vaikka kyyneleet valuivat vuolaina virtoina hänen\nposkilleen. Näkyi kyllä, että hän tänä päivänä oli paljon pidättänyt.\nNyt se oli tarpeetonta, ehkäpä mahdotontakin jo. Tämä laulu oli\nlukemattomia kertoja hersyttänyt hänet. Nyt oli hänen lähteisiinsä\nilmestynyt vielä uusia silmäkkeitä.\n\nVärsyn välillä hän kehoitti meitä mukaan, mutta kuka meistä niin\nkorkealle olisi päässyt ja siellä pysynyt, tiesimme sen entisistä\nkokemuksista. Kuuntelimme siis vain kuten niin usein ennen pienessä\nlämpöisessä piirissä takkatulen ympärillä istuen. Isäukko loikoili\nsängyssä, Musti oikoisenaan lattialla, Kalle katseli juhlavalla\npaikallansa lipaston päällä.\n\nKun yhdessä olimme laulaneet tämän jälkeen muutamia lauluja, kerroin\nmitä muistin yhteisistä oloistamme ja retkistämme reservissä ja viime\nviikkojen totisemmissa harjoituksissa. Isäukko innostui, että nousi\nlattialle marssimaan, pikku pojat pyysivät minua kertomaan lisää,\nmutta äiti sanoi, että riittää jo! Jos meistä tulisi puoleksikaan\nniin kunnollisia nuoria miehiä kuin Kalle oli ollut niin hän olisi\ntyytyväinen! Nyt lauletaan taas!\n\nLaulettiin. Juotiin teetä kotoisen vehnäsen kanssa ja käytiin nukkumaan.\n\nMinulla oli seuraava päivä vielä lomaa; oikeastaan sitä ei olisi ollut,\nmutta mistäpä minä vielä silloin sen tiesin. Hiihtelin Pesämäessä, että\nsaisivat lähettää Laurille paketin suoraan lämpimästä kädestään. Isäntä\nnauraa kiherteli entiseen tapaansa. Myös emäntä oli hyvin ystävällinen,\nniinkuin ennenkin oli ollut, enemmänkin vielä. Hän tiedusti minulta,\nminkä arvoinen viskaali korpraali oli sodassa? Hän sanoi kuulleensa\nmainittavan, että joku jo oli korotettu sellaiseksi.\n\n— Vähän alempana kenraalia, — vastasin minä silmääni räpäyttämättä.\n\n— Siitä sait! hymähti isäntä. Mutta kun minä kerroin, miten yhdessä\nLaurin kanssa jouluyönä kävimme Leimua tervehtimässä, tuli emännälle\nkiire. Leimulle myös piti lähettää paketti. He keräsivät sen kokoon\nKertun kanssa. Isäntä juoksutti siihen vielä tupakkaa ja tulitikkuja.\n\nMitäkö minulla oli Kertun kanssa? Ei yhtään mitään! Kerttu keitti\nkahvia, ja minä join kaksi kupillista. Kun kotvan istuimme kahden\nkesken, punoitin minä miltei enemmän kuin Kerttu. Hän sanoi, että oli\noikein hauskaa, kun olin kirjoittanut; Lauri oli sellaiseen vähän\nhidas, lyhytsanainenkin, vaikka hän muuten oli hyvä veli.\n\nHyvästejä jättäessään hän pisti poveeni valkoisen, pehmeästä\nvillalangasta kudotun kasvosuojuksen. Siinä oli neliskulmainen\ntirkistysaukko, niinkuin jossakin ristiritarin kypärässä. Se oli mainio\nkappale pakkaspäivinä kentillä ja ampumalinjoilla. Partiomiehelle\nsensijaan se oli hieman vaarallinen pääkappale huonon kuuluvaisuuden\nvuoksi. Mutta enhän minä enää partioihin aikonutkaan, koska en ollut\nkyllin taitava sellaisiin. Tämän olin luvannut Kallelle ja lupasin nyt\nhengessäni myös Kertulle, vaikka hän ei edes pyytänyt sitä.\n\nSeuraavana aamuna hyvästelin kotona. Ei itketty eikä muutenkaan turhia\ntuherrettu, oli taas jo sellainen päivä. Ehkä me aavistelimme, että\nselviytyisin sieltä, vaikka olinkin poikamies, joka juoksee eteensä\nkatsomatta. Aavistelimme oikein.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nOnko lomalta palaava sotilas myös sotilaallinen kohde? Vapaaehtoinen\npalokuntalainen. Luomakunta huokaa. Ei sota yhtä kaipaa. — Olihan\nkaivattu.\n\n\nPaluumatkani alkupuoli, Kuivasperän Lamminahosta lähimmälle\nrautatieasemalle, kului kaikin puolin rauhallisesti. Jos enemmän\nsanoisin, niin panisin omiani. Ymmärrän kuitenkin hyvin, ettei se käy\ntässä jutelmassa laatuun. Suomen armeijan päämajan tiedonantoihin\nvoitiin aina luottaa. Suomen armeijan sotilaan tiedonannoilta voidaan\nhyvällä syyllä vaatia sitä samaa.\n\nTalvipäivät olivat joulusta lähtien jo paljon pidentyneet ja\nkirkastuneet. Vihollinen kiihdytti sekä rintamanläheistä että sen\ntakaista »totaalista» sotaansa päivä päivältä. Satoja pommikoneita\nkierteli monikymmenpäisinä laivueina aamusta iltaan kylien ja\nkaupunkien yläpuolella räjähdys- ja tulipommeja syytäen, hävitystä ja\nkuolemaa kylväen. Rautatiet olivat hävittäjälentäjille erinomaisia\najolinjoja» niitä pitkin liikkuvat junat ja niiden varrelle sijoitetut\nasemat mitä houkuttelevampia pommituskohteita. Tuon saatoin minäkin\nhelposti ymmärtää, vaikka en ollut ilmassa liikkunut enempää kuin\nonkeen tarttunut ahven ensimmäisenä ja viimeisellä lentomatkanaan,\ntuskinpa edes niinkään pitkältä yhteen menoon.\n\nKirkkaina päivinä tuhansien metrien korkeudessa ajaen ne seurasivat\npitkin rautateitä, lappoivat ja kokivat kuin ammattivaras\nkalastajan pitkääsiimaa. Pieni asema ja pysäkki ei antanut aihetta\ntoimenpiteisiin, mutta ratasolmun suurempi asema, kaupunki tai\nkauppala, oli jo isompi saalis, jota kelpasi napsauttaa, pyörtää,\nkiertää ja yhä uudestaan paukuttaa, tavallisesti niin kauan kuin\ntuhopanoksia mahan alla riitti. Juna taas lienee sinne ylös näyttänyt\nhiljaa eteenpäin vonkivalta mateelta, jonka löysi siimaa pitkin, vaikka\nolisi silmät ummessa ajanut.\n\nJuuri tällaisina helmikuun parhaimpina paukuttelupäivinä tapahtui minun\npaluumatkani. Aikaa siinä vierähti vuorokauden asemesta kerrassaan\nkolme, oikein hävetti.\n\nEnsimmäinen hälytys, eli »hättyytys» kuten eräs pieni miehen alku sitä\nnimitti, tapahtui pienellä pysäkillä, jossa minun vaununikkunaani\nei näkynyt muita sotilaallisia kohteita kuin pienen kellarin ovi,\ntolppakelkka ja siinä kumollaan oleva vesisaavi. Mutta, kuten sanottu,\ntämä oli minun näkökulmani, ilmasta päin tähystelevällä vihollisella,\nja enemmän mainitulla pitkänsiiman kokijalla, saattoi olla peräti\ntoinen, tuskin he muutoin olisivat uhranneet puolta tusinaa parhaita\npaukkujansa. Eivätkä ne olleetkaan mitä tahansa sorsapoikasten pötkyjä,\noikeita susihauleilla ladattuja kasapanoksia ne olivat.\n\nKuten arvattavaa oli, ei tällaisella paikkakunnalla ollut mitään\npommikellareita eikä muita sirpalesuojia. Pysäkin hoitajalla, sen\nainoalla työläisellä ja virkamiehellä, joka oli nainen, lienee ollut\nriittämiin asti lapiotöitä kaivaessaan juoksuojia junalaiturille,\nlähteelle ja perunakellarille, jota hän lapsineen olisi voinut ehkä\nkäyttää myös jonkunlaisena sirpalesuojana, jos se sattumalta olisi\nhänen mieleensä juolahtanut. Mutta kun ei talonväki, niin emme\nmekään. Me painuimme kilvassa metsäiseen mäkeen, koko junan väki.\nPaljon tuollaisessa kulkuneuvossa saattaakin olla kilvoittelijaa,\nniin nopeus- kuin kestävyysjuoksijaa, jopa raskaan sarjan painijaa.\nJouduimme perille eri aikoina, mutta kaikki saivat majoitusta mikä\nmistäkin: mäntyseltä, kuusiselta, koivuselta, oksaselta Kyllä tässä\nhotellissa huoneita riitti. Kaikkein viisaimmin menettelivät kuitenkin\nne, jotka pitivät istuma- ja seisomapaikkansa junassa. Se osoittautui\nnyt kuten monta kertaa ennen ja jälkeen kaikkein turvallisimmaksi\nsirpalesuojaksi. Mikä on jälleen todistus siitä, että valtion\nlaitoksiin meillä yleensä voidaan luottaa.\n\nMunansa munittuaan pommarit jatkoivat matkaa, samoin juna ja sen\nmaastosta kotiutunut perhe. Hytkyttelimme onneksemme muutaman\nasemanvälin. ‒ Jokohan pääsemme yhteen menoon Tampereelle asti!\nihasteli joku. — Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! epäsi toinen. Kolmas\nlisäsi: Ei tämä juna yhteen menoon Tampereelle pyöri, vaikka taivaalla\nei lentelisi yhtä ainokaista s—‒aa! — Ei saa kirota! Sellaista\nkuultuansa ne juuri tulevat! varoitteli vaunun toisesta päästä eräs\ntäti, jolla oli musta umpiröijy ja valkoreunainen myssy ja joka\nmuutenkin hyvin paljon muistutti historian oppikirjaan valokuvattua\nNaantalin nunnaa.\n\nEn tiedä, johtuiko se kutsumuksesta vaiko vain sattumuksesta, mutta\npian sen jälkeen ne joka tapauksessa tulivat. Taas pysähdys ja ihmiset\nmäkeen. Edellisestä viisastuneena minä jäin tällä kertaa junaan,\nkuten pari muuta aseveljeäni ja yksi vanha mummo. Pommarit tulivat,\ntäräyttivät ja menivät. Pommeja putoili kahden puolen rataa. Junaa ne\nyrittivät, mutta hyväkään yritys ei ole samaa kuin saalis, vain pari\npientä sirpalesirkkeliä sorvasi itsensä vaunun seinästä lävitse. Toinen\naseveli, joka nähtävästi oli usein ollut ampumaradan betonihaudassa\nsattumia näyttämässä, selitti miehevänä meille:\n\n— Kas noin, pojat! Tuon minä hyvin arvasin! Kymppi on kaikkein\nturvallisin paikka ampumataulussa, kun huono ampuja on radan\ntoisessa päässä! Vahingossakaan hän ei osaa keskelle! — Siltä kyllä\nyleensä näytti. Ellei se »kymppi» sattunut olemaan joku tavallista\nlaajempialainen läiskäle, esimerkiksi Suomen suurin tehdaskaupunki\nTammerkosken rannalla. Sinne me vähitellen pääsimme, kun junaperheemme\noli vielä pari kertaa metsälaitumille hätyytetty ja sieltä takaisin\nS.V.R:n junalämpimiin suostuteltu.\n\nMutta Tampereella pidettiin päivällislomaa oikein hämäläiseen\ntapaan. Vihollinen nähtävästi luuli siellä hyvänkin nälänhädän\nvallitsevan, koska kaiken päivää oli pudotellut muonapakettejansa\nuuden asemaravintolan rappusille, erääseen »Tuotanto r.l.»-nimiseen\nsuurenpuoleiseen jakelukeskukseen ja moneen muuhun suurempaan ja\npienempään paikkaan.\n\nEnsimmäistä kertaa Tampereella vierailevana sain paikkakuntalaiselta\nniistä selvitystä. Sitä antoi minulle auliisti terävä miehenalku, jonka\nkanssa tarkkaavaisina seurailin vihollisen pommilaivueen pirskettä\nerään talon porttikäytävästä. Kysyin, mikä hän oli miehiään.\n\n— Siviilissä olen lyseon kolmasluokkalainen, partiolainen ja muuta. Nyt\nsodan aikana minulla on vain yksi virka. Olen v.p.k., — vastasi poika.\n\nMaalaisena ja tällaisiin kirjainkieliin tottumattomana minun täytyi\npyytää tarkempia selityksiä. Pirteä v.p.k. antoi niitä kerkeästi.\n\n- Se on samaa kuin vapaaehtoinen palokuntalainen. Tietäähän setä, mitä\npalokunta merkitsee? Kun mainitsin tietäväni, jatkoi hän edelleen: Me\nmelkein kaikki kaupungissa olevat koulupojat olemme joko v.p.k.-laisia\ntahi v.s.l.-läläisiä, mikä merkitsee samaa kuin väestösuojelulähetti.\nPommitusten aikoina ja muulloinkin me juoksutamme sanaa ja\ntoimitamme asioita milloin minnekin. Tarvittaessa me kuljetamme myös\nhaavoittuneita ja avustamme tulipalojen sammuttamisessa; eiväthän\naikuiset v.s.-miehet ja kaupungin vakinainen palokunta joka paikkaan\nkerkiä.\n\nNäin hän siinä palomuurin suojassa seistessämme jutteli, mutta\nkaiken aikaa hän kanahaukan silmin seuraili vihollisen tuholintujen\npyörtämisiä ja kaartamisia. Mitään emme niille mahtaneet, eivät\nkaupungin puolustusta hoitelevat it-tykitkään. Niiden ammukset\nräiskähtelivät kyllä edessä ja takana ja molemmilla sivuillakin. Mutta\nkympin löytäminen ei ole juuri helppo asia paremmallekaan ampujalle,\nvarsinkaan jos maali liikkuu parin tuhannen metrin korkeudella parin\nkolmen sadan kilometrin tuntinopeudella syöksähtelevän petolinnun\nkyljessä. Aina, milloin rakettiammus sivusi pommikoneen kiiltävää\npintaa, v.p.k. hihkaisi ja syljeskeli kämmeniinsä. Enpä takaa, vaikka\nitse olisin tehnyt sitä samaa tai jotakin muuta yhtä joutavaa. Vahinko\nvain, että meidän parhaimmatkin toivomuksemme ja paukkumme vain\nharmittavan vähällä vikaan vihaisten nuolaisivat ohitse.\n\nMutta sitten ilmestyi näköpiiriimme kaksi hävittäjää kuin kaksi\npidoista myöhästynyttä ampiaista. V.p.k. tervehti niitä huikealla\nhurraalla. Vaikka sanotaankin, että sääsken ääni ei taivaaseen kuulu,\nniin sillä kertaa tuntui niinkuin hyvinkin olisi kuulunut. Ampiaiset\npäästelivät hurisevin suvin petolaumaa kohti, painuivat kuin häkää.\nNe kaarsivat ylös, ne syöksyivät alas, kohta ne olisivat pommareiden\nkimpussa kuin takiaiset. Nämä kääntyivät pakosalle, kymmenpäinen\npetolintukarja. Se erittäinkin pientä v.p.k:ta tässä kahakassa enimmin\ninnostuttu — Käykää päälle! Antakaa niille päin kuonoa! hän kiljahteli\nja hypähteli. Ampiaiset tekivät työtä käskettyä.\n\nNähtävästi ne olivat päässeet jo kyllin lähelle. Ne alkoivat napittaa.\nMe aavistelimme sen paremmin kuin näimme ja kuulimme. Pientä rätinää,\nsinisten savupilvien suikahtelua vain totesimme.\n\nMutta sitten yksi pommareista alkoi takapäästään palaa. Vähän aikaa se\nyritteli ylöspäin niinkuin pyrstöön ammuttu kanalintu. Mitä siitä tuli!\nSavu ja liekit painuivat sen sisuksiin. Se keikahti pääpuoli alaspäin\nja alkoi vajota.\n\n— Karkkuun putoaa! Karkkuun putoaa! huuteli terhakka naapurini.\n\n— Karkuun näkyy yrittävän, oikaisin minä.\n\n— Eipäs, kun putoaa! Karkku on pitäjä tuolla Porissa päin! — Hän\nviittasi kintaansa peukalolla. Niin tosiaan oli, vaikka en sitä sillä\nhetkellä muistanut.\n\nHetkistä myöhemmin toinen pommari sai arkaan paikkaansa paukun,\nnähtävästi toiselta ampiaiseltamme. Se näytti menneen päästään sekaisin\nja alkoi kiertää piiriä. Se sukelsi päinvastaiseen suuntaan maata kohti\n— epäilyttävän paljon savua sisälmyksistään suitsuttaen.\n\n— Tuo pyrkii Valkeakoskelle! Pimeä paikka! Pimeä paikka Valkeakoski\non tänä iltana sille! selitteli ja riemuitsi seuralaiseni, näkemänsä\njohdosta toisella jalallaan kukkona hypähdellen.\n\nSamaa tietä toisetkin koneet häipyivät ja hävisivät. »Vaara\nohi»-merkkiä jo sireenillä soitettiin. Tuhannet toimeliaat ihmiset\nnousivat pommisuojista. Kuin muurahaiset he ryhtyivät ilkeästi\npöyhäistyä pesäänsä kohentelemaan. Seuralaiseni ei ollut viimeisiä\nsiinäkään hommassa.\n\n— Terve nyt taas! Tässä on tänä iltana vielä monta juostavaa! — Hän\nlöi sormet lakin laitaan ja kantapäät yhteen, häviten juoksujalkaa\nporttikäytävästä. Lähdin jo asemalle päin minäkin, yhtä ja toista\ntuumiskellen. Tuollaisia v.p.koita kun on kaupungissa muutama tuhat!\nKunpa olisi noita lentäviä ampiaisia yhtä monta sataa!\n\nJatkettiin vaihteeksi matkaakin taas. Mitään kummempaa ei tapahtunut\nennenkuin Toijalassa. »Seisoo juna hetken Toijalassa» sanotaan\nlaulussa. Meidän junamme seisoi kotvan aikaa. Rataa korjattiin jossakin\nedessäpäin iltapäivällä sattuneen pommituksen johdosta. Samanlaisia\nsattumia oli vielä Parolassa, Hämeenlinnassa, Ryttylässä.... Odoteltiin\nkärsivällisesti, rytyyteltiin hiljaa eteenpäin.\n\nSitten ei ollut mitään ennenkuin Riihimäellä. Siellä tapahtui hälytys\nkeskellä yötä, kun hiljaa ajoimme ratapihalle. Silloin minusta jo alkoi\ntuntua siltä, että tämän totaalisen sodan sotilaallinen kohde ei ollut\njuna, ei rautatie, eikä Riihimäen kauppalan ratapiha, vaan minä itse\nminä Eemeli Mooseksenpoika Lamminaho, joka olin saanut viikon loman,\nmutta joka tällaista vauhtia kiiruhtaen en nähtävästi suoriutuisi\nmääräajassa takaisin linjoille.\n\nAikaa tapettiin aseman alla betonikellarissa, jonka yhteismajoituksessa\noli riittävästi tilaa, valoa ja lämmintä kahden junan väestölle.\nMonenikäistä ja monennäköistä kansaa oli tässä yhteisessä yömajassa.\nUseat olivat lähteneet suoraan makuuvaunun laverilta kaulaliinat\npovitaskussa, kengännauhat auki. Eräällä lähelläni istuvalla\nnuorehkolla naisihmisellä olivat koko uhkean povipuolen napit\nja vetoketjut auki, mutta hänellä oli siihen tosipätevät syyt.\nKyynärvarren mittainen miehen alku vaati tiukassa äänilajissa\nevästä. Hän sai ja söi. Se toimitus kävi mainiosti laatuun suuren\nkeskuslämpökattilan vieressä halkopinolla. Minä istuin ja torkahtelin\nsaman halkopinon toisella puolella. Pikku miehen toinen silmä vain\nnäkyi somasti kumpuilevan eväspussin ylitse. Huulet mutustivat, silmä\nkirkastui. Hetken aikaa se loisti kuin kiilloitettu nappi, sitten\nvähitellen rako sameni, kapeni kuin kissan silmä auringon paisteessa.\nHuulet hervahtivat irti. Pikku mies oli saanut kyllikseen elämän\nlämmintä rieskaa eikä välittänyt enää tämän taivaallista pahan maailman\ntoilauksista. Vetelimme kilpaa unia pinon molemmin puolin, kunnes\nlämmittäjä tuli ja veteli väliltämme halkoja uuniin.\n\nLahteen saavuimme seuraavana päivänä puolenpäivän aikoihin. Juuri\nsamalla kertaa saapui sinne vihollisen lähettämänä pari kymmenen koneen\npommilaivuetta, vaikkakin toisia teitä pitkin. Junan pysähtyessä\nlaiturille hälytyspillit ulvoivat korvia viiltävää säveltään. Oli\nkaunis, aurinkoinen päivä. Koneet lensivät korkealla tasaisin\nvälimatkoin, auringossa välkkyvin siivin. Jokainen niistä veti\nperässään pitkää, harmaan savun peitossa vyöryvää kaasujunaa. Se olisi\nollut mitä kauneinta katseltavaa, ellei niiden eteenpäin syöksyvillä\nkiitovetureilla olisi ollut pahat mielessä kuten tavallisesti.\n\nTuskin olivat matkailijat ehtineet aseman pommisuojiin, kun raskaat\nasemasiltaa ja rakennuksia vavahduttavat jysähdykset osoittivat, mitä\ntavaraa näillä hopeasiivin lentävillä lintusilla oli Lahden kaupungille\nja sen asukkaille tarjottavana. Rautatie- ja radioasema olivat\nilmeisesti nyt kuten jo usein ennen tavoittelukohteena olevat kympit,\nmutta taaskin kävi kuten aseveli junassa selvitteli: kympit säilyivät\nalhaisempien numeroiden ja taulun puitteiden saadessa runsaasti\npaukkuja. Kun junan lähdöstä ei pitkiin aikoihin tuntunut olevan mitään\ntietoa, lähdin ensimmäisen pommituksen tauottua tarkastelemaan, mitä\nmiekkoset olivat saaneet toimeen.\n\nYhtä ja toista, se täytyi myöntää. Neljä tai viisi laitakaupungin\npuutaloa paloi täyttä päätä, pari kolme pihisi ja puhisi katot kasassa\nkuin lyttyyn lyödyt haitarit Ihmettelin itsekseni, miksi ihmiset eivät\nriennä sammuttamaan niitä, mutta samassa huomasin, ettei mitään »vaara\nohi»-merkkiä ollut vielä annettu. Huomasin sen vähän liian myöhään.\nPommarit tulivat taas ja lähellä vielä sittenkin, ilma ihan vonkui\nniiden edessä. Aavistin kirkkaasti, mitä tuleva oli. Ei montakaan\nsekuntia kuluisi, niin pommeja sataisi kuin turkin hihasta. Kadun\nvieressä aidan takana oli jonkun talon takapiha ja siinä muutamia\nhalkopinoja. Hetkeäkään aikailematta, vähääkään häpeämättä pujahdin\nniiden väliin. Paikka saattoi olla yhtä hyvin rotanloukku kuin\npommisuoja, olihan tyhjää parempi kuitenkin.\n\nNäin varmaan ajattelivat myös ne kohtalotoverini, jotka putkahtivat\nrinnalleni kumpikin omalta puoleltansa. Toinen oli tummajuovaisiin\nturkkiliiveihin pukeutunut kissa, toinen häntänsä kotiin unohtanut\nkoira, naapurukset varmaankin. Nähtävästi ne monta kertaa tätä ennen\nolivat verivihollisina kohdanneet toisensa, hävyttömästi haukkuneet\nja silmille sylkeneet. Tämän käsittämättömän, niitä ja koko niiden\nmaailmaa uhkaavan tuhon lähetessä ne olivat unohtaneet ikuisen\ntaistelunsa. Koira tuhersi käsivarteeni, kumpaakin päätänsä, märkää\nkuonoansa ja tärisevää häntäkantoaan; tuntui kuin se vasta viime\nhetkessä olisi kaikki pahat tekonsa muistanut ja tahtonut ne sovittaa.\nKissa oli pidättyväisempi. Näytti kuin se olisi muistellut vain entistä\nhuoletonta elämäänsä ja halunnut pyyhkäistä siitä muiston vihaiseen\nnutunhihaani. Mutta raskas vero se joka tapauksessa oli, koska huokaus\npääsi.\n\nOlen kuullut ihmisen huokaisevan, hevosen huokaavan, jopa lehmänkin\nvoihkaisevan, mutta kissan en tätä ennen milloinkaan, vaikka tämä\nluontokappale kuuluukin tähän samaan kärsivään luomakuntaan.\n\n»Luomakunta huokaa... Ikävällä ikävöiden se odottaa Jumalan lasten\nilmestystä...»\n\nVihollisen yhdistynyt pommilaivue rähisi jo melkein päämme päällä.\nMuutaman sekunnin kuluttua saattoi satakiloinen räjähdyspommi tehdä\nmeistä hakkelusta. Mutta kun muistin nuo äitimuorin usein raamatustamme\nlukemat sanat, en voinut olla naurahtamatta. Luomakunta huokaa...\nJumalan lapset ilmestyvät...»\n\nHuokaava luomakunta... tuo lihava laiskimus! Ilmestyvät Jumalan\nlapset... nuo jumalattomat pommarit! Siinä oli jotakin niin mahdottoman\nhullunkurista, että en voinut olla nauramatta. Mutta nauruhan vapauttaa\nmielen ja pidentää ikää! sanotaan. Vaikka heti tämän jälkeen kymmenet,\nsadat pommit jymähtelivät ja maa tärähteli, vaikka pinot huojuivat ja\nhalot lentelivät, ei meillä ollut tuskan pujoa. Pääsimme ahdistuksesta,\nja ikämme piteni. Mutta kun sireeni pian sen jälkeen antoi virallisen\nvapautumisilmoituksen, hypähti huokaileva luomakunta vähän vikkelästi\njaloistani kumpikin linjoilleen, aloittaakseen kenties jo heti\npinopiirin ulkopuolella ikuisen taistelunsa.\n\nMinä hypähdin myös huomioitsemaan, oliko lahtelaisilla ehkä töitä\ntarjottavana kulkumiehelle. Kyllä oli! Oli yksityisillä, oli\nkaupungilla ja valtiolla. Katselin ympärilleni ja harkitsin nopeasti\ntilanteen vaatimuksia. Yksityiset itse yrittivät jo kovasti, kuten\ntavallista. Lahdessa erittäinkin. Kaupunki avusti heitä ponnekkaasti,\nsamalla kun hoiteli omia asioitansa palokuntilleen ja v.p.koineen.\nValtion asiat sen sijaan näyttivät olevan enimmän avun tarpeessa,\nsuorastaan retuperällä. Junat kasassa! Vaunut tulessa! Ja minäkin,\nyksi valtion virkamies tässä tiellä, tyhjin toimin katselemassa! Otin\nnopeasti käpälät alleni ja ehdin kuin ehdinkin vielä ensimmäisten\njoukkoon. Kaikki muutkin olivat unohtaa valtion.\n\nKun asian huomasimme, panimme kyllä ripeästi toimeksi. Kiskoimme\nja työnsimme palavia junavaunuja eroon. Heittelimme ja juoksutimme\nhangelle tavaroita: suksia, sauvoja, kenkiä, saappaita... Ja toisista\nvaunuista ruokatavaraa: voita, juustoa, makkaraa. Tuskinpa ennen olin\nnähnytkään yhdessä koossa niin paljon tätä hyvää ja tarpeellista\ntavaraa. Se kaikki oli meille rintamamiehille tulossa! Meille matkalla\noli myös kolme täyttä vaunullista hyvää, pahvilaatikkoihin pakattua\n»vaneeria» eli neliskulmaista näkkileipää. Kiireen kaupalla kiskoimme\nkalliin jumalanviljan kaikkinielevän tulimoolokin kidasta.\n\nSiinä meillä riitti työtä, varmasti hyödyllistä työtä. En tuntenut\nenää pahempia sisäisiä pistoksia, vaikka sen johdosta vakinaisista\npäiväntöistäni myöhästyinkin. Muutamina hetkinä tosin näytti siltä kuin\nviikossakaan emme selviäisi täältä ja että vasta ehkä seuraavan viikon\npuolivälissä päästäisiin matkaa jatkamaan. Mutta valtio kyllä joutuu,\nkun sen pään ottaa. Se vetää suoriksi vaikka luokiksi vääristyneitä\nratakiskoja tai noituu uusia. Päivän pimentyessä illaksi rytkyttelimme\njälleen eteenpäin.\n\nLoppumatka meni sitten entiseen totuttuun tapaan, koko joukon hitaammin\nvain. Yhä enemmän tulin vakuuttuneeksi siitä, että minä juuri olin\nsotilaallinen kohde, yksi kaikkein tärkeimmistä.\n\nPääsinhän kuitenkin perille, koska takaisinkin jo olen päässyt.\nIlmoitin tulostani heti määräyksen mukaan:\n\n— Korpraali Eemeli Lamminaho palannut lomaltaan vuorokauden\nmyöhästyneenä pommitusten takia.\n\nKapteeni ei moittinut, surumielisesti vain hymähti:\n\n— Niin on, veli veikkonen, täälläkin! Moni mies ja hyvä aseveli on\nlähtönne jälkeen iltahuudosta myöhästynyt — pommituksen takia. Menkää\nlepäämään! Huomenna miestä tarvitaan.\n\nKävelin korsuumme. Tykit jyrisivät, kranaatit ulisivat, vaikka oli\njo iltamyöhä. Korsussa makaili vain muutamia väsyneitä miehiä. He\nvastailivat uneliaasti. En kysellyt sen enempää, mitä oli tapahtunut\nja missä kaikki toiset olivat. Tuskinpa olisin saanut siihen selvää\nvastausta. Vaikka usein olin kuullut sanottavan, ettei sota yhtä miestä\nkaipaa, tuntui minusta tällä hetkellä siltä kuin hyvinkin kaipaisi...\nHuomenna miestä tarvitaan...\n\nKävin nukkumaan.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nTulta ja tulikiveä. Miehet kynnetään, kuokitaan ja kuopataan. Heidät\nkaivetaan esiin maasta. Kylmä helvetti. He pääsevät sieltä.\n\n\nNukuin hyvin kuten ennenkin, mutta aamuherätystä en tarvinnut enempää\nkuin juuri kukaan muukaan enää tässä jo tutuksi käyneessä korsussamme.\nPojat sanoivat, ettei lohollamme ollut enää muutamaan vuorokauteen yötä\neikä aamua, ei päivää eikä iltaakaan; oli vain pimeys ja valkeus ja\nyhtämittaista jyskettä, jolla ei ollut äärtä eikä laitaa. Vihollinen\noli lopultakin saanut tykkiensä viirut paikoilleen niin pituus-\nkuin leveysasteissa ja halusi möyhentää meidän metsäiset rinteemme\nperunamaaksi.\n\nTykkien jyske kuului katkeamatta. Parhaimpina aikoina se kävi niin\ntaajaan, ettei lukua ehtinyt saada kuin yksitavuisilla sanoilla: yy...\nkaa... koo... nee.. Jos yritteli kranaatinheittäjän ohjeen mukaan:\nyksikolmatta... kaksikolmatta... sekaantui sanalta ennenkuin sai\nkolmekymmentänsä täyteen. Kuinka paljon tulikitoja vihollisen linjoilla\nlienee ollut äänessä? Olivat kai tiedustelulentäjämme ottaneet siitä\nselvää? Ainakin kerrottiin erään heistä raportissaan ilmoittaneen:\nNiitä on siellä punaisenaan, neljässä, viidessä kerroksessa kuin\nluteita lakanalla! Oman tykistömme äänityksestä päättäen en luule\npahoin erehtyväni, jos sanon niitä olleen noin kolmekymmentä kertaa\nenemmän kuin meillä. Luullakseni tämä arviointi on yhtä tarkka kuin\nmainitun lentäjän raportti.\n\nKuten pojat minulle sanoivat ja itse lähipäivinä totesin, ei vihollinen\nhellittänyt jyskytystänsä edes öiksi. Tuolloin tällöin, tavallisemmin\naamuin ja illoin, se vain piti pieniä taukoja. Vaikea arvata,\nvaihdetuinko tällöin miehiä vai haukattiinko ehkä makkaraa saijun\nkanssa. Joka tapauksessa ammunta tällaisen levähdystauon jälkeen heti\nalkoi täydellä voimalla.\n\nMitenkä he näkivät pimeässä yössä? Mitä valkeutta siihen tarvittiin,\nkun pyörät olivat kovetetussa tanteressa ja piirut paikoillaan!\nSitäpaitsi ei siellä ollut näinä öinä pimeää, ei edes meidän\nvastaanottoasemillamme. Jyrähtelevien tykkien suuliekit leimusivat kuin\neteenpäin kaartuvat revontulen lieskat. Eivätkä nämä suinkaan olleet\ntämän mahtavan näyttämömme ainoat valoneuvot, parhaista puhumattakaan.\nVihollisella näytti olevan runsaasti käytettävissään aivan tarkoitusta\nvarten valmistettuja lentäviä soihtuja ilmassa kannattavine\nvarjorakkuloineen. Niitä se pudotteli etulinjoillemme lentokoneista.\n\nNe lentelivät ja kiitelivät kuin kannattimistaan irtautuneet\npyrstötähdet. Ne häikäisivät silmää kuin jättiläisiilimadot valaisten\nyön päiväksi linjoillamme etäisempiin tukikohtiin ja huoltoportaisiin\nsaakka. Vielä näidenkin ohitse ja ylitse lentelivät sinipunaisina\nsähisevien valorakettien komeat kaaret. Oli meillä siinä ilmaista\nilotulitusta! Milteipä ihastellen sitä katseli, ellei mitään ajatellut,\nväristystä nahoissaan tunsi, kun tarkoituksen muisti. Sehän ei ollut\nsen enempi eikä vähempi kuin meidän tappamisemme, ellemme vähemmällä\nsuostuisi ja omistuksistamme luopuisi.\n\nVääristäisin selvää totuutta, jos väittäisin, ettei tuollainen\nvuorokaudesta toiseen jatkuva möyhennys mitään vaikuttanut lohoillamme.\nKyllä se ajan oloon tehosi, vaikka maakivet ja kalliot olisivat olleet\nkattonamme, niinkuin monessa tapauksessa olivatkin. Jo ensimmäisenä\naamuna asemalinjoille astellessani huomasin paikkojen muuttaneen\nmuotoaan pahasti. Tuossa, missä lomalle lähtiessäni vielä oli ollut\nkuusi tai mänty, vaikkapa vioittuneenakin, törrötti nyt enää vain\npirstautunut kanto, huomisaamuna siinä oli kuoppa, seuraavana aamuna\ntuskin sitäkään. Kuoppa oli kahmaistu kaukaloksi, vesihaudaksi, josta\nei puuttunut muuta kuin vettä.\n\nNäiden samojen järjettömien, mutta silti ajan oloon kovasti järjelle\nkäyvien piirustusten mukaan muokataan kaunista metsämäkeämme pirun\npelloksi. Puut katkotaan, kannot ja rungot murjotaan. Kuoppa syntyy\nkuopan viereen, kiven kohdalle, kannon paikalle. Mutta tuskin, ovat\nmullat ehtineet maahan varista, kun huomataankin vikaan lasketuksi.\nTehdään uusi kuoppa, hivenen verran oikeaan tahi vasempaan, eteen\ntai taakse. Kun tätä peliä jatketaan, täytetään, avataan, väliseiniä\npuhkotaan, saadaan vähitellen se hauta, kymmeniä hautoja, joihin meidät\nsieluinemme ruumiinemme kuopataan, ellemme voi itseämme pelastaa.\n\nMutta me voimme. Ainakin uljaasti yritämme. Kaikesta huolimatta, heidän\nvalmiista haudoistansa välittämättä me yhä lähetämme kaatuneitten\naseveljiemme jäätyvät jäännökset kotoisiin kirkkotarhoihin, vaikka\nniissä ei olekaan valmiiksi kaivettuja hautoja, vaikka vanhat miehet\nniitä vasta kaivavat kyynärän vahvuista routaa murtaen. Tämä on meidän\njärjettömyytemme, jota vihollinen nauraa. Siinä piilee meidän voimamme,\njota hän pelkää.\n\nKuitenkaan emme turhan vuoksi uhmaa hänen käsiinsä uskotun kuoleman\nedessä, joka myllää ja murskaa kuin mahtavin luonnonvoima. Ei,\nme varjelemme henkeämme kuin silmäterää, enemmänkin vielä, koska\nsilmäteriä meillä on kaksi, mutta henki on vain yksi. Ankarimman\npommituskeskityksen aikoina emme liiku korsuistamme minnekään. Jos\nse kestää päivän, niin istumme päivän, jos kokonaisen vuorokauden,\nniin odotamme senkin. Vihollinen itsekään ei ole niin tyhmä, että\npistäisi päätänsä tähän ryöpytykseen. Kun se taukoaa, silloin vasta\non tämä vaara. Silloin olemme myös me tarkkoina poikina etulinjoilla,\nvaikka niiden ampumahaudat ja yhdysojat ovatkin joutuneet saman\nsyvämuokkauksen alaisiksi.\n\nMutta siitä huolimatta, että parhaan kykymme mukaan koetamme suojella\nhenkiparkaamme armottomana jylläävältä tykkitulelta, tekee se meille\nusein ikäviä tepposia. Liikunta- ja linjayhteydet on pidettävä auki.\nMuonaa on saatava, haavoittuneita hoivattava ja kuljetettava. Tällöin\nniitä sattuu. Ei päivääkään, ettei vahinkoa, kuten entisen emännän\nkanatarhassa. Valittaen täytyy todeta, ettei meillä pahimpina päivinä\nkulunut tuntiakaan ilman niitä.\n\nTuossa on meille kaikille tuttu Penttilän Antti, komentajan ensimmäinen\nlähetti, hauska poika, jota milloinkaan ei suru paina, ei liioin\n»suutari» tavoita, sirpaleista puhumattakaan. Hän liikuskelee nämäkin\nukkospäivinä »Sivakka»-suksineen kuin ei mitään. Joku sirpale veistänyt\nläiskän hänen suksestaan, mutta kun ne ovat monesta säleestä kokoon\nliimatut, ei se haittaa Ne ovat hänen rakkaimmat joululahjansa,\nSuomen koivua, kimmoisaa ainetta niinkuin hän itsekin. Niillä hän\ntaaskin erään keskityksen aikana korsulta korsulle hiihtelee, kuoppia\nväistelee, laulelee ja laskettelee. Sattumia on hänen tiellään ollut\nepälukuinen määrä, mutta mikään ei niistä ole katkaissut edes sauvaa\nhänen kädestään. Nyt hän vihdoin uljaan päivän päätettyään joutuu\nomalle korsulle. Tykkituli on jo hiljentynyt. Kaikessa rauhassa poika\nirroittelee suksensa ja jää hetkeksi sivelemään niiden pohjia. Silloin\nhujeltaa yksinäinen pommi, sattuu kauempana kiveen, sirpale sinkoaa\nparikymmentä, syltä kuin paholaisen lingosta ja katkaisee pojalta\nkaulan. Hänen sivakkansa olivat viikon loppuun komentokorsun edessä\nvinoristiksi pystytettyinä. Moni pysähtyi niitä hetkeksi katselemaan ja\nkädellänsä sivelemään.\n\nVasemmalla sivustallamme, tiheää, nuorta kuusikkoa kasvavassa mäen\ntöyryssä, oli meillä eräs tykki, joka muutaman taisteluviikon aikana\noli varmasti hintansa haukkunut moneen kertaan. Sillä oli mainio\nasema sekä myös hyvä johto ja miehistö, tähystäjä vallan erinomainen.\nSanottiin, että hän paljain silmin eroitti kahden kilometrin\npäässä hangella juoksevan hiiren. Entä jos kiikarin vielä kohotti\nalkuperäisten näkimiensä avuksi? Ehkä liikkuvan kuonokarvankin!\nSen korvakkeina oli kaksi muita pitempää kuusta. Niiden välistä se\nhaukahteli, ja siitä johtuen me ristimme sen »Pystykorvaksi».\n\nKukin tykkimme, mutta Pystykorva erittäinkin, piti makuupaikkansa\npiilossa ja säästeli sisuksiaan. Milloin se räyskähti, oli sillä varma\nsaalis. Milloin yhteen menoon useammin haukahteli, arvasimme, että sen\nedessä oli kokonainen poikue, josta monikaan ei ehjin siivin toiseen\nmäkeen muuttanut. Olimme hengessämme siinä rähäkässä Pystykorvan apuna\nja iloitsimme sen onnesta. No niin, olen vakuuttunut siitä, että\nPystykorva parin sotakuukauden kuluessa ennätti tehota hyvin paljon.\n\nMutta sitten eräänä ankarana pommituspäivänä kävi niinkuin kävi. Jo\nmonena päivänä aikaisemmin oli Pystykorvan makuupaikkaa pommitettu.\nTuskinpa vihollinen vieläkään mitään siitä tiesi; sitä raivostutti\nvain se vehmas läiskä, joka ristitulella polttamallakaan ei lakannut\nviheriöitsemästä. Sitä mukaa kuin kuuset lakaistiin pois, pojat\nistuttivat tilalle. »Korvansa» lienee pystykorva viime aikoina\nkasvattanut pari kolme kertaa päivässä... Kunnes tuli se päivä\nsattumilleen, jota on yhtä raskas muistella kuin toisille kertoa.\nPystykorva sai selkäänsä raskaan täysosuman. Kaikki mitä siitä\njäi jäljelle, miehistö mukaan luettuna, olisi voitu sulloa yhteen\nlaatikkoon, elleivät he itse olisi ansainneet kuuteen osaan jakamista\nja uljaasti sittenkin.\n\nSe oli murheen päivä koko rykmentille. Niin oli myös korsumme\naseveljille. Olimme tottuneet jo pitämään Pystykorvaa melkein kuin\nomana koiranamme. Sen jokainen haukku virkisti. Sen saalis oli kuin\npuoliksi omassa pussissa. Kuka nyt virkistäisi mieltämme ja täyttäisi\nreppumme? Vietimme korsussa naapurin koirien ärhentäessä Pystykorvan ja\nsen miesten muistoksi hiljaisen hetken.\n\nSattui näinä raskaina Sodoman ja Gomorran päivinä monta hupaisaakin\ntapausta. Muutamasta epelistä ei vimmastunut naapurin koira mitenkään\nsaanut suupalaa. Tällainen köntiäinen oli muiden muassa Rynkäsen akan\npoika, mies, jonka kukaan ei milloinkaan ollut nähnyt juoksuaskelta\nottavan, enempää kuin taakseen vilkaisevan, tulipa ja kuuluipa sieltä\nmitä tahansa. No, kieltämättä pojalla kumpaankin huolettomuuteensa oli\npätevät syyt. Hän oli pahan kerran lenkosääri jo kävellessään. Arvaa\ntuon, miltä tällaisen miehen juoksu olisi näyttänyt. Sitä ei nauramatta\nolisi katsellut vanha susikaan. Kuusituumaisella olisi huoletta voitu\nlaskea tusina suutareita hänen länkiensä lävitse. Mutta poika oli\nviisas. Turhan vuoksi hän ei johdattanut tykkimiehiä kiusauksiin eikä\nantanut ilmaista naurunaihetta kenellekään.\n\nNiinpä hän taas kerran oli muiden mukana vaarallisilla kentillä\näkisti yllättävän keskityksen sattuessa. Toiset lähtivät kuin\npaljasjalkainen talvisen saunan edestä. He syöksyivät, maastoutuivat,\ntaas syöksähtivät. Kranaatteja satoi kuin tallukoita. Onnellisesti\nvikkeläjalkaiset pojat toki pääsivät korsuillensa, vain Rynkäsen akan\npoika, köntys, jäi. — Etköhän saa jalkoja allesi! arveli joku korsun\nsuojiin päässyt. — Etköhän kurkkaise taaksesi! lisäsi toinen.\n\nEikö mitä! Poika asteli lenkotteli hätäilemättä, vilkumatta, totisena\nkuin jaloilleen nostettu Buddhan kuva. Mutta keskellä pahinta aukeaa\nhän katosi joka puolella räjähtelevien kranaattien ryöppyyn. Multapilvi\nhajosi kannot olivat kadonneet, kaikki entiset kuopatkin pois\nhävinneet. Mutta Rynkäsen akan poika ei hajonnut, ei kadonnut. Taattuun\ntapaansa, päätään kääntämättä, hän tallusteli eteenpäin korsuille\nsaakka.\n\n— Et kuoleman edessä edes juokse! ihmeteltiin.\n\n— En! myönsi poika. — Löytää syntinen ihminen sen täällä\nkävelemälläkin. Eikä sen edessä karkuun ehdi juoksemallakaan, —\nselitteli hän totisena.\n\n— Etkö taaksesi edes vilkaissut? tiedusteltiin.\n\n— En! Muistin Lootin emäntää, ja kun nämä varta vasten kovasta\nkivestä tehdyt molotohvitkaan eivät tässä räiskeessä eheinä kestä,\nniin ajattelin, että turha tässä lienee ruveta suolapatsaita\npystyttelemään...\n\nSiinä Rynkäsen akan poika ajatteli järkevästi. Ehkäpä kaikessa\nmuussakin. Mitä me olimme arvostelemaan lapsekkaiksi hänen\npiirustuksiaan vain sillä perusteella, ettei hän juossut eikä\nkurkistellut taakseen kuten monet muut.\n\nYksitoikkoiseksi ei korsuelämämme päässyt muodostumaan pitempienkään\ntulikeskityksien kestäessä, siitä pitivät joka puolella ympärillä\nräiskähtelevät räätälit ja suutarit hyvää huolta. Monta kertaa\ntuntui kuin maan alainen korsumme olisi ollut sen hetken tärkein\nkeskityskohde. Pommit kyntivät kahta puolta, tärisivät ja kirosivat\nkiviin ajaessaan. Ja katolla kävi senpäiväinen rätke! Joskus neljä\nviisi »käsityöläistä» peräperää yritti kaivaa esiin Ison-Jallun ja\nMäkelän esikoisen kierittelemiä kiviä, kuitenkaan onnistumatta siinä.\nLyhyenä pommitustaukoina täytimme korsun katolle syntyneet kuopat, jos\nmahdollista vieläkin suuremmilla kivillä, raot mullalla tilkiten.\n\nAlinomaista harmia ja vaivaa meille tuottivat myös ne kuokkurit,\njotka olivat ottaneet erikoistehtäväkseen sisäänkäytävämme ja\nvarauloskäytävämme umpeen muuraamisen. Joka päivä, pahimpina aikoina\nmonta kertaa päivässä, saimme yhä uudestaan ja uudestaan kaivaa\nitsemme pesästä ulos. Jos oven eteen oli katolta kierähtänyt joku\n»Jallun kivi», niin siinä oli vähäksi aikaa pään raapimista ja kouriin\nsylkemistä itse Jallullekin. Onneksemme käytävät eivät koskaan\ntukkeutuneet yhtaikaa. Aina pääsimme ryömimään jommastakummasta sisään\ntai ulos.\n\nOn sanomatta selvä asia, että tällainen kyntäminen ja kaivaminen\nja alinomainen kuoleman kolkuttaminen alkoi kyntää vakoja myös\npoikien kasvoihin ehkä syvemmällekin, vaikka ne eivät siellä olleet\nniin helposti havaittavissa. Laulun äänet kävivät hiljaisemmiksi,\nsurunvoittoisemmiksi, kirosanat harvinaisemmiksi, ärräpäistään\npyöristetymmiksi.\n\nNiin karisi kuona kuin korsun katosta hiekka, monestakin ennen\nrääväsuisesta »jumalankuvasta». Mutta leikkiä veistävä ja sitä\nymmärtävä luonto ei kadonnut, mikä selvää selvemmästi osoittaa,\nettä leikinlahja ja sen ymmärtäminen on jumalaista alkuperää. Se on\nihmissielun ehtymättömistä pohjalähteistä esiin kumpuava tuoremehu,\njoka virkistää vielä silloinkin, kun kaikki ulkoa päin hankitut\nkivennäisvedet ovat tehottomiksi lannistuneet.\n\nTykkitulitusten taukoina, usein myös niiden kestäessä, vihollisen\nhävittäjät hyökkäsivät monikymmen-, jopa satapäisinä laivueina ilmasta\nkäsin linjojamme kohti. Kirkkaina päivinä ne ilmestyivät taivaanlaelle\nkuin hyttysparvet. Mutta pitkääkään aikaa ei tarvinnut katsella, kun\nne jo olivat vaihtaneet muotoaan suriseviksi kärpäsiksi, pörrääviksi\nampiaisiksi, siitä kiiltäväsiipisiksi sudenkorennoiksi. Tämän jälkeen\nei kauankaan enää kestänyt, kun konekiväärit alkoivat soittaa.\nKokonaisina lentueina ne tekivät syöksyjään, kaiken aikaa syytäen tulta\nkuin palavaa öljysuihkua. Milteipä ihaillen sitä täytyi katsella.\nNiiden ohjaajat ja ampujat olivat taitavia, rehellisiä taistelijoita,\njoiden tehtävänä oli meidän tuhoamisemme, kuten meillä heidän.\nYlivoimaisuudestaan huolimatta ne kuitenkaan eivät voineet pakottaa\nmeitä jättämään asemiamme. Mihin me olisimme omalle maalle omin käsin\nkaivamistamme kuopista lähteneet, ennenkuin siihen oli välttämätön\npakko? Olimme antaneet miehisen sanamme siitä.\n\nSeurasi uusia jännittäviä vaiheita. Kun vihollisen ylivoimainen tykistö\noli kylliksi meitä ja asemiamme muokannut, pommikoneet kaikella\nmahdollisella tavalla avustaneet, hävittäjälaivueet tulisiementänsä\nkylväneet, tuli h-vaunujen ja niiden turvissa marssivan jalkaväen\nvuoro. Mutta samalla pyysivät ja saivat puheenvuoron myös meidän sekä\nkeveän että raskaan sarjaa tuliaseemme ja kylvökoneemme. Monet niistä\nsamoin kuin niiden käyttäjistä olivat mykistyneet, ampumahaudat ja\nyhdysojat umpeen muurautuneet. Oli niitä vielä jäljelläkin, niin ojia\nkuin miehiä, tuliaseista puhumattakaan. Ja tarvittaessa ne puhuivat\nkirkasta kieltä, niidenkin puolesta, jotka olivat vaienneet.\n\nRiviemme harventuessa, vihollisen pommitusalueen syventyessä ja\nlaajentuessa harventuivat myös meidän vartiovuoromme ja lepohetkemme.\nMyöhemmin ei voitu puhua enää vartio-, työ-, päivä- ja yövuoroista.\nSe oli vain yhtämittaista työtä ja yötä. Seisoimme asemissamme\nvuorokausikaupalla yhteen menoon. Hellittömätön, ylivoimainen\nvihollinen seisoi ja kaivoi maata silmiemme edessä. Sen näkymättömät\nliittolaiset, joista tuliaseemme ei löytänyt tähtäyskohdetta, kaivoivat\njo meidän haudoissamme, vaatteissamme, ruumiissamme ja sielussamme...\nKylmä! Väsymys! Nälkä!\n\nMutta me emme olleet kivipaasia emmekä suolapatsaita. Meillä ei ollut\nlupaa h-vaunun puskurin edessä tunnottomina kaatua, yhtä vähän kuin\nrakeiksi rapistua. Meidät oli uskottu suurimpaan tehtävään, mihin mies\nvoidaan uskoa, puolustamaan kansaa ja synnyinmaata. Meidän yhtä pyhä\nkuin kunniakas velvollisuutemme oli seistä ja iskeä niin kauan kuin\nsydän lämpimänä rinnassamme sykähteli.\n\nRaskasta se jo usein oli. Se kysyi enemmän voimia kuin meille\ntiettävästi oli varattu. Mutta pakillinen lämmintä hernerokkaa,\nkupillinen kuumaa kahvia, ja jo taas herui tilkkanen lämmintä elämää,\njostakin rauhasesta. Kuitenkin saattoi meillä jokaisella olla hetkiä,\njolloin mies sydämensä pohjasta yhtyi Raitalan Aapon viimeiseen\ntoivomukseen:\n\n— Voi, veljet, kun vielä joskus pääsisi oman pitäjän multiin\nlämmittelemään... ja makuulle!\n\nPääsi Aapo vuorollansa silloin tällöin vielä myös korsuun maata; pääsin\nminäkin, vaikka olin saanut viettää viikon loman ja vuorokauden sen\nlisäksi ilman omaa ansiotani. Niin kerran taas pääsin. Mutta se oli\nlevoton yö. Naapuri nähtävästi oli saanut uuden lastin paukkupötkyjä.\nTuttuja teitä se tavalliseen tapaan jälleen alkoi syytää niitä meille\nkaikilla putkillaan. Meitä kynnettiin ja kuokittiin, kaivettiin ja\nkuopattiin kaiken yötä. Väliin korsu tärisi ja heilahteli kuin laiva.\n\n— Menkääs, pojat, katsomaan, olemmeko jo kokonaan irti maasta!\nkehoitteli joku.\n\n— Vilkaiskaa samalla, olemmeko Suomenlahdella vai Laatokalla! lisäsi\njoku toinen.\n\nKukapa sinne katselemaan, jos olisi edes päässytkään ilman kaivuutöitä.\n\nNukahdin uudestaan, en tiedä monennenko kerran jo sinä yönä. Se\noli syvempää kuin ennen, näin unta. Olin olevinani rautatehtaan\nsulatusuunilla, jossa kouluaikoina olimme käyneet opintomatkalla.\nEn käsittänyt, miten se tapahtui, joka tapauksessa ennen pitkää\nhuomasin olevani korkeassa sulatusuunissa palavien hiilten ja sulavien\nrautamöhkäleiden joukossa yhä alemmaksi painumassa. Kuuman rautamassan\npaino hartioillani lisääntyi, ankara kuumuuskin yhä kohosi. Se pisti ja\npoltti, mutta ei lämmittänyt. Tunsin, miten hampaani löivät loukkua,\nkoko ruumis kalisi kylmästä.\n\n— Tämähän vasta ihmeellinen helvetti, kun ei täällä ole edes lämmintä!\nkiukuttelin itsekseni.\n\n— Nytkö vasta tuon tiedät, ettei eskimon eikä ryssän helvetissä ole\nedes lämmintä! nauroi joku yläpuolellani painava.\n\nTuska ja vaiva, kylmyyskin lisääntyivät yhä. Mutta sitten alkoi\nalhaalta päin kuulua ankaraa jyskytystä, niinkuin rautakangella\nolisi isketty reikää tornin kylkeen. Niin iskettiinkin, sulatusuunin\njuurella! huomasin ja muistin ilokseni. Aloin kiireen kaupalla sukeltaa\nsulavien, pistävän kylmien rautamöhkäleiden ohitse alaspäin, ehtiäkseni\najoissa valurimiesten savisaaviin. Ennen vaikka seitsenrenkaiseksi\nlettupannuksi, vaikka rautahellan alimmaiseksi renkaaksi, ennenkuin\nkauemmin tässä kylmänä polttavassa helvetissä...\n\nHeräsin. Oli aamu. Parin tunnin kuluttua saimme määräyksen uusiin\nasemiin siirtymisestä. Jossakin viereisillä lohoilla oli vihollisen\npainostus ollut vieläkin ankarampi. Heidän oli ollut sen johdosta pakko\njättää asemansa, ja meidän täytyi oikaista linjojamme vastaavasti,\njotta emme olisi jääneet pussiin.\n\nSiinä se aukko oli. Pääsimme kylmästä helvetistä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nPorrastusta uusiin asemiin. Ison-Jallun urakka oli kesken. Eemeli\nlähtee hätyyttämään häntä. »Yksi makuupaikka yhtä hyvä kuin joku\ntoinen». Jallu jää vanhoihin asemiin.\n\n\nMuuttopäivän aamuhämärissä sattui sopiva ja meille varsin tarpeellinen\ntaistelutauko. Käytimme siekailematta sitä hyväksemme, sillä\nvastapuolelta ei meille annettu sitoumusta siitä, kuinka kauan sitä\nkestäisi. Kukaan ei näkemättä uskoisi, kuinka paljon kamppeita\ntällaisessa korsutaloudessakin nurkkiin ja pihamaille parin kuukauden\nkuluessa ehtii kasaantua siitäkin huolimatta, että naapuri kaikilla\nmahdollisilla kojeillaan yrittää silputa sitä. Ihmettelemisen aihetta\nsiinä olisi ollut tavalliseksi talviseksi päiväksi, nyt siihen ei ollut\naikaa. Löimme kilvassa tavaraa kasaan, selkäreppuun, puulaatikkoon ja\nhevosen rekeen. Kun korsu oli oikeiden omistajiensa puolesta selvä,\nkäväisivät siellä eräät ammattimiehet, ns. »äkeän miinan miehet». He\njättivät sinne hiukan evästä, poistuessaan he vetivät lankaa perässään.\nKyllä kai me tavalliset sekatyöläisetkin aavistimme, mitä tuo\nsalamyhkäinen puuhailu merkitsi. Hilut sellaisille »miinan miehille»\npistettäisiin kinttuihin rauhan oloissa. Sodassa on kaikki luvallista.\n\nMilteipä sääliksi kävi rakkaiden korsujen kohtalo. Paljon niiden\ntähden oli huolta ja vaivaa nähty, puhumattakaan siitä, mitä naapuri\noli niiden ulkovuorauksiin jo uhrannut. Mutta toiselta puolen vielä\nsäälittävämpää olisi ollut riistää heiltä itseltään rakentamisen\nnautinto. Kun näin tuli valittavaksi kahdesta pahasta, niin valitsimme\nsen, joka meihin itseemme koski kipeimmin, räjäytimme korsut silläkin\nuhalla, että kiittämättömyys olisi ainoa palkkamme. Vain yhden ainoan\nsanoivat ammattimiehemme joka loholle jättäneensä, mallikappaleeksi\njälkeen tuleville. Muiden paikalle kuului jääneen sopivan kokoinen\nkuoppa, joko peitettäväksi tai täytettäväksi.\n\nMiinojen jyskähdellessä olimme me jo matkan teossa. Mitään muuta ei\nkuulunutkaan sinä aamupäivänä. Ei putoillut kapsäkkejä, ei surissut\nilkeiksi sudenkorennoiksi muuttuvia hyttysparvia. Lunta vain\nleppoisan hiljalleen sateli. Oikein sopiva muuttopäivä meille sattui.\nRikastumisen merkeissä, kun lunta satoi! olisivat vanhat ihmiset\nsanoneet.\n\nTaisimme siirtyä viisi tai kuusi kilometriä. Tarkalleen sitä\non vaikea määritellä, koska teillä, joita liikuimme, ei ollut\nnähtävissä kilometritolppia, enempää kuin meidän kulkuneuvoissamme\nmatkamittareita. Puolenpäivän ajoissa uuden, sopivan korsukylän\nlöydettyämme pysähdyimme ja asetuimme taloksi. Juuri siinä paikassa\nminäkin olisin antanut pysähtymismääräyksen, jos olisin hallinnut\nkäskijän valtaa. Siinä oli pitkän pellon perä täynnä korsuja, telttoja,\nvieläpä maanpäällisiä hirsitaloja, mitä ihmettä emme näillä työmailla\nolleet nähneet enää pitkiin aikoihin. Ja loivasti liukuvaa hietanummea\noli uusien korsujen tonttipaikoiksi kuinka paljon tahansa.\n\nRyhdyimme ripeästi töihin. Vakasimme ja varustelimme kilvassa korsuja,\njotka mielestämme tietenkään eivät olleet niin hyvin rakennettuja,\nvuorattuja ja kaivettuja kuin meidän omamme olivat olleet, eivät\nläheskään! Mutta kun muutaman tunnin olimme äkäilleet, kalkuttaneet\nja kaivaneet, niin elämä alkoi jälleen menetellä. Ja kun sitten vielä\nomiin uusiin asemiinsa kaivautunut »soppakanuuna» lähetti meille\nlämpimät tervehdyksensä, tuntui siltä kuin emme olisi viiteen viikkoon\nmuuttaneet asuinsijaa.\n\nMutta meidän korsukunnassamme puuttui joukosta joku. No, pitemmällä\ntähtäimellä ottaen puuttui montakin. Mies, jota nyt kaipasimme, oli\nollut terve ja eheä vielä eilis-iltana. Iso-Jallu! Missä hän oli?\n\n— Hän on varmasti unohtunut asemiin! arveli joku.\n\n— Unohtunut! Ei suinkaan aikamies tuolla tavalla unohdu, vaikka\nnukkunutkin olisi!\n\n— Ja oli kai siellä tämän päivän aamupuhteella riittämiin asti\nherätystä.\n\n— Jospa hän sittenkin jäi korsuun?\n\n— Eikä jäänyt! Tarkastin ennenkuin lähdin.\n\n— Ja tottahan miinamiehetkin olisivat huomanneet, sellaisen ruhon!\n\nPohditaan puoleen ja toiseen, kunnes joku muistaa:\n\n— Herran pojat! Jallulla oli kahden vuorokauden urakka! Ettekö sitä\nmuista?\n\nJo muistimme. Jallulla oli tosiaan urakka, josta hän oli palkat\nnauttinut etukäteen »förskottina», kuten puulaakin töissä usein ennen.\nJallulla nyt kerta kaikkiaan oli unenlahja jalompi kuin kenelläkään\ntoisella koko armeijakunnassa. Raskas vartiopalvelus kylmillä linjoilla\nyhtä vähän kuin makaileminen lämpimässä korsussa eivät olleet omiaan\nvähentämään sitä, paremminkin päinvastoin. Jallusta oli kaikkea muuta\nkuin mukavaa, että keskellä yötä parhaaseen uneen päästyä piti herätä,\nvääntyä ylös ja kömpiä asemiin. Raskas tehtävä se oli myös hänen\nherättelijälleen.\n\n— Ennen ajan asemiin koko komppanian kuin tuon yhden köhnyksen!\ntuskitteli päivystäjä kerrankin. Eikä hän siinä paljonkaan liioitellut.\n\n— Kun saisi maata rauhassa vuorokauden, niin sitten kyllä tappelisi\nkaksi vuorokautta yhteen menoon! murisi Jallu itse. Sitä hän jankutti\nharva se päivä, kunnes se lopulta joutui komppanianpäällikön tietoon.\nKomentajallamme, joka oli yhtä joustava mies järjenjuoksultaan\nkuin askeleiltaan, ei omasta eikä talon puolesta ollut mitään tätä\nehdotusta vastaan. Tällainen järjestys kyllä kävi laatuun, jos Jallu\nitse niin halusi. Tottakai hän halusi! Ei hän turhan vuoksi murissut\neikä puheenvuoroja pyydellyt. Hän olisi saanut mennä nukkumaan\nrauhallisempiin korsuihin linjojen taakse, mutta sitä hän ei tahtonut.\n\n— Vielä tässä turhiin matkoihin kuluttelemaan kallista armonaikaa!\ntuumiskeli mies ja heittäytyi tilalleen kuorsaten kohta. Siinä hän\ntyytyväisenä veteli vuorokauden umpeen, tappeli sen jälkeen kaksi\nvuorokautta, taas vuorokauden makasi, jälleen tappeli ja niin edelleen.\nMyöhemmin se tuli meille muillekin tavaksi, vaikka vuorokauden\nmakaaminen yhteen menoon pysyi Jallun yksinoikeutena, emmekä me\npyrkineet sitä häneltä riistämään. Nyt hänellä oli palvelusvuoro. Hän\noli jäänyt suorittamaan sen loppuun, ottamatta peräytymismääräystä\nkuuleviin korviinsa. Teimme asiasta ilmoituksen komppanian komentajalle.\n\n— Jallua on lähdettävä päästämään, ei siinä muu auta. Urakka täysi!\nKetkä haluavat lähteä ilmoittamaan siitä hänelle? Mies ja ase on\ntoimitettava uusiin asemiimme, mikäli mahdollista. Onko vapaaehtoisia?\ntiedusti komentaja.\n\n— On, herra kapteeni! ilmoitin minä, koska korsun enimmin levänneenä\nmiehenä tunsin itseni siihen lähinnä velvolliseksi. Kolme muuta\nvapaaehtoista ilmoittautui heti. Mikään erinomainen tehtävä se ei\nmeille ollutkaan, mainitsen sen heti, etten huomaamattani tekisi siitä\nsuurempaa numeroa kuin asia ansaitsee. Vihollisella oli edelleen\ntulitustauko, jostakin käsittämättömästä syystä se pyhitti meidän\nmuuttopäivämme iltaan saakka. Tai ehkä silläkin puolella oli otettu\nkäytäntöön vuorokausivuorot ja nyt oli makuuaika, päinvastoin kuin\nJallulla.\n\nIltahämärissä lähdimme ja hiihtelimme aamupäivällä käyttämäämme tietä,\nahkiota vetäen. Kenenkään häiritsemättä pääsimme lähes entisille\nlinjoille. Sielläkin tuntui olevan hiljaista kuin vasta aidatussa\nhalmeessa. Jokohan turhan tähden jätimme valmiiksi muokatut maat!\npuhelimme hiljalleen toisillemme.\n\nVielä mitä! Vihollisen tuliase alkoi soittaa juuri sillä suunnalla,\nmissä tiesimme Jallun urakkapalvelustaan suorittavan. Mitä puuhaili\nmies? Oliko sammunut jo, vai muuten nukahtanut kesken vuoronsa?\n\nJallu antoi siihen omakätisen vastauksen. Me tunsimme sen hänen\npitkään laulavista sarjoistaan. Hän oli ainoa mies ja vastasi\nloppuun saakka kaikkien puolesta. Vanha tuttu maasto kuoppaisena ja\nmetsättömänäkin suojeli meitä. Saatoimme melkein vaaratta lähestyä\nentisiä pikatuliasemiamme niin kauan kuin välitöntä hyökkäystä ei ollut\nodotettavissa. Tämä hiljainen vastus kyllä ällistyttäisi hyökkääjät\nperin pohjin, mutta silloin me olisimme jo matkoissamme, Jallu\ntoivottavasti pikapyssyineen mukana.\n\nVähän kaartaen, tuolloin tällöin maastoutuen pääsimme hänen ennen hyvin\nsuojatun pesäkkeensä luokse. Hänen pesäkkeensä se yhä vieläkin oli,\nmutta hyvin suojatuksi sitä ei juuri voinut enää sanoa. Sen ainoana\ntulisuihkuesteenä näytti olevan vain se teräskilpi, joka on jokaisen\nkonekiväärin peräpuolessa.\n\nJallu makasi mahallaan pyssynsä takana. Hänen jalkansa retkottivat\nhajallaan ja hervottomina. Punainen verivirta norui tannerta pitkin\nhänen kummankin säärensä alta. Ne yhtyivät vähäiseksi puroksi noin\nsylen verran hänen saappaan pohjiensa takana. Huomaamatta tuloamme hän\ntakakäteen yritti haparoida ammuslaatikosta viimeistä panosnauhaa.\nNähtävästi se vihlaisi kipeästi jossakin paikassa. Hän ähkäisi ääneen\nja jätti sen yrityksen suulleen vaipuen. Käsitimme, ettei Jallusta\nenää olisi uusiin asemiin lähtijää, vaikka kapteenin käskystä\nilmoittaisimmekin hänen urakkansa täytetyksi. Nykäisin häntä kuitenkin\nolkapäästä. Hän kohotti päänsä maasta ja katsoi minua pitkään.\n\n— Kah, sinäkö siinä!\n\n— Minä! Kapteeni lähetti sanomaan, että urakkasi on täysi.\n\n— Ei se vielä ole täysi! Kuule, anna minulle tuo paukkuvyö!\n\nHän ähkäisi, melkein karjahti sen, oli kovasti kalpea ja puristi\nleukojansa yhteen. Arvasin, että hänellä oli ankara kipu. Annoin\nkuitenkin vyön. Hän kopeloi sitä syöttölaitteeseen, autoin häntä\nsiinä. Sitten hän riipaisi rihlat soimaan, käänteli piippua oikeaan ja\nvasempaan, lasketti sarjan yhteen menoon. Kalpeat kasvot kääntyivät\ntaas minuun päin. Mies hymähti.\n\n— Nyt se on, osapuilleen... Olkoon täytetty! Kuule, kuka... joku ennen\non sanonut näin... En muista kuka! Muistatko sinä?\n\n— Eiköhän Kristus, — muistelin minä.\n\n— Niin kai, hän se oli. Hän sanoi jotain muutakin, muistan kuulleeni.\nMitä se oli? Muistatko sinä?\n\nKoetin jälleen muistella hänen puolestaan. Outo ja pimeä paikka\nse minullekin sillä hetkellä oli. Mutta sitten huomasin hänen\nveripurosensa, ja jotakin siihen liittyvää muistui mieleeni.\n\n— Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat...\n\n— Niin ovat! Minä en ole mikään valkoinen karitsa... minä. — Hän sulki\ntaas silmänsä ja puri tuskan ikeniinsä, sitten jatkoi: Kuule poika!\nMinä olen tappanut... tappanut...\n\n— Älä sellaisia muistele! Kuka täällä ei olisi tappanut, — autoin minä.\nHän katsoi taas minuun.\n\n— Höh! Mitä minä näistä harkituista murhista! Mutta Lapissa kerran\näkkipikaisuudessani tapoin miehen.\n\n— Se menee samaan tiliin, — lohduttelin minä.\n\n— Noinkohan menee...\n\nSitten hän vaikeni, korahteli ja vavahteli. Luulimme lopun tulleen ja\nsuunnittelimme, miten lähtisimme häntä kuljettamaan. Mutta ennenkuin\nsiinä mitään ehdimme saada aikaan, Jallu vielä kerran kohosi kättensä\nvaraan.\n\n— Kuule! Oletko sinä vielä siinä?\n\n— Olen! riensin ilmoittamaan.\n\n— Kuule! Tunnet kai sinä Raision Mantan? tiedusti hän.\n\n— Tunnen.\n\n— Se voi saada lapsen minusta... tai jostakusta muusta.\n\nTähän en osannut mitään sanoa. Hän tuki käsiinsä nojaten jo hyvin\nkalpeiksi valahtaneita kasvojaan ja jatkoi: — Sama se... kunhan saa! Ja\nvaikka ei saisikaan! Toimita minun palkkani ja muut maalliset peruni\nMantalle!\n\nLupasin toimittaa. Lupasin enemmänkin. Että heti lähdemme kuljettamaan\nhäntä omiemme luokse.\n\n— Ei tuumaakaan! epäsi hän heti ja jyrkästi. — Yksi makuupaikka on yhtä\nhyvä kuin joku toinen... Raskas raato... tarpeeton sitäpaitsi... Viekää\npyssy... Siitä... siitä on...\n\nHyötyä! hän nähtävästi tarkoitti, mutta se jäi kesken. Hänen suuri,\nhirvittävistä haavoista verta vuotava ruumiinsa nytkähteli kuin jotakin\nkipeästi kiinni kahta puolta raastavaa piikkirautaa olisi vedetty hänen\nsisästään. Mutta vielä kerran hän kokosi irtautuvat voimansa, kohotti\npäänsä ja avasi silmänsä.\n\n— Se on nyt menoa tämän pojan! Enää en tapa! Terve! Terveisiä pojille!\n\nHän lysähti alas ja sai ikuisen unen päästä kiinni. Elämä irtautui ja\nhävisi. Mutta veripuro pulputteli ja punasi myllerrettyä tannerta.\nVihollinen alkoi tulittaa. Toivoimme, että hän kiihdyttäen jatkaisi\nsitä koko yön linjoille nukkumaan jäävän aseveljemme kunniaksi.\n\nTutun, autioksi jääneen maaston suojassa ryömien ja ahkiota vetäen\nkiiruhdimme viemään Jallun pyssyä ja hänen terveisiänsä pojille.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nUusi paikka ei ole milloinkaan entisen veroinen. Eemeli saa\nodottamattoman tällin ja näkee tähtiä keskellä kirkkainta päivää. Hän\nherää vasta yöllä ... auringon paisteeseen. Mustikkalientä, enkeleitä\nja elokuvia.\n\n\nYhden asian minä sanon teille pojat, uskokaa jos tahdotte: uusi paikka\nei milloinkaan ole entisen veroinen! Näin puheli isäukko kerran meille,\nkun tiirastimme häneltä, että myytäisiin Lamminaho ja ostettaisiin\njostakin muualta mehevämpi asuinpaikka.\n\n— No, miksi ei olisi! intimme edelleen niinkuin nuorilla on usein\ntapana. Mutta ukkoa ei pantu pää edellä pussiin, kun hän sen pään otti.\n\n— Kas se on sillä tavalla, pojat, että uudessa paikassa on aina joku\nvika. Ellei siinä ole yksi vika, niin siinä on toinen vika. Kun hyvin\nsattuu, niin siinä on ne molemmat, — selitteli hän piipun leukaluulla\npiirtäen.\n\n— Eikö tässä meidän paikassamme sitten vikoja ole. Kiviäkin niin ettei\nkiertämään mahdu! jankutimme me ehkä vain kiusoitellaksemme häntä.\n\n— Niin on, veliveikkoset, mutta me nuljaamme niiden ylitse. Nuljaappas\nsemmoisen kiven yli, jota itse et ole pyöristänyt, jonka särkymättömiä\nsärmiä et tunne. Turhia ärräpäitä siinä tulee ja pirstaleita hyvistäkin\nvärkeistä.\n\nUkko oli oikeassa. Sen olen jälkeenpäin tullut näkemään. Saman huomion\ntein tällä kertaa uusissa asuinpaikoissamme, jotka ensi näkemältä\ntuntuivat niin erinomaisilta.\n\nNo, tavallisissa oloissa kaikki täälläkin olisi käynyt täydestä. Mutta\nelettiinkö nyt tavallisissa oloissa? Kaukana niistä! Vihollinen ei enää\npitkiä aikoja siekaillut, kun Jallunkin pitkää virttä laulava pesäke\noli vihdoin hiljentynyt. Se lähetteli jälleen kenttäpostiansa kaikkia\nmahdollisia teitä. Meillä ei ollut enää räyskähteleviä »pystykorvia»\nedes tärkeimpien teitten portinpieliin, ja mikäli niitä vielä olikin,\nolivat ne käyneet lohduttoman vaiteliaiksi. Ei sen vuoksi, että niiltä\nja niiden käyttäjiltä olisi hyvää halua puuttunut, mutta kun ei ollut\nenää mitä perästä sisään työntää... Niin no, kun ei ollut, niin ei\nollut, ei se asia enää jälkipuheista parane.\n\nNaapurin miehillä oli. Voi yhden kerran, kuinka paljon sitä tavaraa\nheillä riittikin! Jos heillä joskus maailmassa tulee rautamalmista,\nsirpaleista ja »suutareista» puutetta, niin pyytäkööt minut tai jonkun\nmuun silloin vielä elävän, Kannaksen rinteissä korsukuoppia kaivaneen\nsuomalaisen aseveljen oppaakseen. Me ohjaamme pienestä maksusta heidät\nmalmikaivoksille. Tuskinpa heidän näistä maista milloinkaan perunoita\nkannattaakaan ruveta kaivelemaan perinpohjaisesta uutismuokkauksestaan\nhuolimatta. Eiköhän tässäkin tapauksessa pitäne kutiansa isäukon\nkäsitys vanhan paikan paremmuudesta uuden, tuntemattoman rinnalla. En\nminä ainakaan viitsisi ruveta ruskeata soraa kiven juurelta ruopimaan,\njos mustan mullan kivetön sarka olisi aurani edessä.\n\nMeidän uudet asemamme olivat luonnollisesti harkiten valitut, mutta\nmaasto niissä oli puolustajalle epäedullisempi kuin ensimmäisillä\nlinjoillamme. Siellä oli harjun selkä, ensimmäinen reuna ja toinen\nreuna. Kranaatit parhaankin keskityksen aikana iskivät mäkeen tai mäen\ntaakse. Ne kierähtelivät ylitse jollakin tavoin. Meitä kynnettiin,\nkuokittiin, raastettiin ja rusikoitiin, mutta aina pahimmankin\npommituksen aikana meillä oli se tunne, että meitä ei sentään ylhäältä\npäin nuijittu, ei muilla kuin kovapäisillä suutareilla joskus. Ehkä\ntämä oli vain hurskas luulo, mutta hyvä näinkin. »Usko auttaa paljon,\nkoska se totinen on!» Näin jo sanassa; sodassa pommituksen kestäessä se\nmerkitsee vielä paljon enemmän.\n\nTämä uusi asemamme oli kuin pata, kuin nappikuoppa, jossa kaikki\nneljää reunaa viettävät sisäänpäin. Ehkä se niinkään paljon ei ollut\nsitä, ehkä me vain kuvittelimme enemmän kuin se oli. Mutta mitä\njuuri sanoinkaan uskosta? Se pitää paikkansa myös epäuskoon nähden.\nAnkarien pommituskeskitysten kestäessä emme tunteneet itseämme\nenää niin turvatuiksi kuin omassa mäessä, omin käsin rakennetuissa\nojissa, haudoissa ja korsuissa. Meistä näytti ja tuntui kuin ylhäältä\nja sivulta päin uusiin asemiimme rätkähtelevät »tinanapit» joka\ntapauksessa olisivat kierineet päällemme kuopan pohjalle, putosivat\nne mihin reunaan tahansa. Minulla ainakin oli tämä mielle. Se nousi\nusein tahtomatta kuin karvas röyhtäys suuhun. En väitä, että kukaan\nsen johdosta olisi ylimääräistä juoksuaskelta ottanut, Rynkäsen akan\npojasta puhumattakaan. Mutta jo ylimääräinen käyntiaskel tai sen\nottamattomuus tärkeällä hetkellä saattoi koitua miehen pään menoksi.\n\nSama nappikuoppatunne valtasi miehet ja mielet niukkoina lepohetkinä\nkorsuissa. Omassa tekemässämme pesässä olimme pahimpanakin yönä sentään\nlepäilleet kuin kestävistä aineksista tehdyssä laivassa. Milteipä\nhupaisissa mielialoissa olimme nukahtaneet: Hei, hellerei, naapurin\npoika! Kynnä sinä vain tätä kivistä peltoa! Aamulla taas tavataan\nlinjoilla tai Laatokalla! — Nyt ajatteli: Missä heräät, poikaparka,\nLuoja nähköön! Tässä kuopassa, nappikuopassa? Vaiko jo peräti\ntuonelassa!\n\nNiin tuumit ja syystä kylläkin. Samalla katselit korsun seiniä,\nkattopylväitä ja muita varusteita, katselit epäluuloisesti kuin\nautomies toisen ajoa: Niin, niin! Kyllä sinä sima hyvin taitavan\nnäköisenä pyörit ja pyörää keikuttelet, mutta voiko sinuun luottaa?\n— Tämäkään epäusko ei ollut omiaan unenlahjaa lisäämään, mistä taas\nhelposti huomispäivänä seurasi joko harha-askel tai askelettomuus...\nMutta minähän alan jo tässä kertomuksessanikin kiertää kuin tinanappi\nkuopan laitaa.\n\nAnnoimme takaisin niin nappeja kuin napin poikasia, ja luulenpa voivani\nhyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että hääppöiset oltavat eivät\nolleet aina vastapelaajillakaan kuopan päivänpuolisella reunalla.\nTosin vähäiset tykkimme olivatkin käyneet epäilyttävän vaiteliaiksi,\nmutta pikatuliaseemme, Jallun pyssyt, konepistoolit ja muut pienemmät\npystykorvat räyskyivät sitä kiukkuisemmin. Lyhyesti sanoen, ne olivat\ntaukoamatta äänessä. Hävittäjälentäjämme niinikään ilmestyivät\ntaivaalle näinä raskaina päivinä ilahduttavan usein. Ne eivät hyrisseet\nhyttysparvina, paremminkin yksinäisinä, pesästään ärsytettyinä\nampiaisina. Ne syöksyivät kiukkuisesti alas, peloittavan alas, ja\nampuivat äkeästi. En mielihalusta olisi maannut siinä haudassa, johon\nne pääsivät pihisevät piikkinsä survaisemaan.\n\nEräänä päivänä parhaimman rätinän aikana minä sitten kuitenkin makasin\nvähäisessä haudassa, ympärilläni pyöreä sementtirengas. Se oli pienen\ntalon kaivo, josta vesi oli juotu kuiviin. Muuta näkyväistä rakennusta\ntässä talossa ei enää ollutkaan, eikä tämäkään kauemmaksi näkynyt. Niin\nkyyhöttelin siellä kuin kauppaamistansa odotteleva Joosef. Ero oli\nvain siinä, että minä olin vapaaehtoisesti kuoppaani vaipunut, ja omin\navuin tiesin pääseväni myös nousemaan sieltä, mikäli ei suutari suoraan\npäähäni tipahtaisi, mikä sekään ei tuntunut olevan mahdollisuuden\nulkopuolella, sellainen rytinä taas lähimaailmoissa kävi.\n\nMutta jospa se moksahtaisi suoraan tänne! Se ajatus jäi vaivaamaan\nmieltäni, mikä puolestaan paremmin kuin sanani kykenee todistamaan,\nettä olin edelleen nappikuoppavaikutelmien vallassa, eli koristelematta\nmyöntäen »hermona», kuten pojat joskus tapasivat sanoa.\n\nPelänneekö ihminen mitään muuta niin paljon kuin täydellistä\nkatoamistansa? Vähän vikkelästi olin jaloillani ja pihamaalla.\nMutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä vihamies kyttäili\nmyös paikoilla. Sementtikaivoon hän tuskin olisi paukkuaan osannut,\npihamaalle osasi. Ilma humahti, koko tanner vavahti. Tunsin iskun\npääkuoressani. Pian sitten en enää nähnyt muuta kuin muutamia kirkkaita\ntähtiä, vaikka olikin keskipäivä ja hehkeä auringonpaiste.\n\nJonkun hetken sentään pysyin vielä tajullani. Se on nyt menoa! ehdin\najatella. Koetin muistella jotakin hetkeen ja tilaisuuteen sopivaa.\nTähtiä... tähtiä... vain näkyi ja muistui. Joidenkin joskus ammoisessa\nmaailmassa ©saamieni tähtilaulujen alkusanoista sain vielä kiinni: Ken\nkirkas, kiitävä tähti liet... Tähti taivahainen kerran... Tähtöset\nloistaa...\n\nNe lakkasivat loistamasta, kerrassaan. En nähnyt enää vilaustakaan\nniistä. En kuullut enää paukkuja enkä tärähdyksiä, yhtä huminaa vain.\nJa sitten täysi rauha oli maassa ja ihmisillä hyvä tahto.\n\nKun siitä jälleen heräsin, tunsin katseleväni suoraan aurinkoon.\nSaatoin kuitenkin katsella sitä. Ihmettelin, miksi se ei häikäissyt\nsilmiäni kuten aurinko tavallisesti. Se liikkuikin liian nopeasti,\nleijaili ylös ja alas, ja taivas oli pimeä. Sitten alkoi kuulua\ntuttua hurinaa. Vihollisen hävittäjiä, riivatuita! Mutta mikä oli tuo\nleijaileva aurinko keskellä pimeää taivasta?\n\nSe ajatus ei kirkastunut enää minulle, niin auringon valossa kuin\nkatselinkin sitä. Sitten vihollisen hävittäjälaivue ajaa hurahti\nylitsemme laskettaen kuulasarjan kuin raesateen. Joku äännähteli\ntakanani. Toinen valitteli hiljaa edessäni.\n\n— Ei mitään hätää! Se meni ohitse niinkuin ennenkin! kuului jostakin\nkauempaa miehekäs, rohkaiseva ääni.\n\n— Missä me olemme? tiedustin minä, koska en omilla näkimilläni ja\naivoillani siitä selville päässyt.\n\n— Ahaa! Joko tuo pitkän unen mies heräsi? ihmetteli äskeinen ääni. — Me\nolemme ambulanssivaunussa, maantien ojassa!\n\n— Maantien ojassa? kummastelin.\n\n— Niin. Olemme matkalla rintaman taakse sairaalaan. Nousemme ja\njatkamme matkaa heti kun nuo tuolla ovat räiskineet tarpeekseen. Ei\nmuuta. Loppu Se poika oli istunut kenttäpuhelimen ääressä, huomasi\nselvästi.\n\nMuuta en sitten taas tähän toviin huomannut. Ne palasivat jälleen\ntäysi häkä päällä. Ja taas kuhisi hanki ja tulirakeet rapisivat. Ohi\nmeni kuten ennenkin. Tällä tavalla ne saksittivat meitä yhä uudestaan,\nkertaakaan osaamatta. Se olisi ollutkin liian paha kerta ainakin\nminulle, joka katselin heitä ja aurinkoa suoraan ikkunasta. Eräät\ntoiset tuntuivat olevan auton alla, metsässä, mikä missäkin.\n\nMutta minä en pelännyt. Nappikuoppatunnetta ei minulla ollut\nenää alkuunkaan. Nappikuoppa? Korsu? Joosefin kuiva kuoppa eli\nsementtikaivo? Nämä ammoin sitten nähdyt kuopat alkoivat uudelleen\nkaivautua esiin tajussani, jopa hyvinkin huvittavissa muodoissa ja\nyhdistelmissä; äitimuorin tuikea naama vilahteli siinä sivussa. »Kun\nmies on naimisissa, niin hän ei enää pistä päätänsä joka paikkaan!»\nEn kai minäkään olisi hypännyt vedettömään kaivoon, jos olisin ollut\nnaimisissa? Ja jos vaikka hätäpäissäni olisinkin hypännyt kaivoon, niin\nen kai ensi hätään olisi sieltä pommin rätkäytettäväksi pompahtanut.\n\nTorkahdin, mutta väliin tunsin, jopa näinkin, mitä ympärillä\ntapahtui. Kaksi rekien eteen valjastettua hevosta kiskoi autoa\nojasta, parikymmentä miestä avusti sivuilla. Se liikkui jo!\nMikä liikkui? Aurinko liikkui. Se nousi ylös ja alas. Se astui\nedestakaisin kuin suuren seinäkellon heiluriin ruuvattu sähkölamppu.\nEi, eihän se sähkölamppu ollutkaan! Se oli messinkisissä ketjuissa\nkiikkuva posliininen kädensija, samanlainen kuin kaupunkipaikkojen\npikkuhuoneissa, joissa tuollaisesta kiikkuvasta kahvasta nykäisemällä\npienet kosket pannaan puuhellan alla kohisemaan. Tuollainen heiluva\nkädensija ärsyttää minua aina. Tekee mieleni nykäistä siitä, vaikka\nmitään vedellä sammutettavaa ei olisi jälkeen jäänytkään. Näin tein\nmyös nyt.\n\nKuului kova kohaus. Häipyvän hetken oli tajussani tosikuva, auton\nmoottori polkaistiin käyntiin. Ei se mikään auto ollut. Kokonainen\nsadoilla pyörillä kohti Kannasta hyristävä reserviläisten juna se oli.\nNo, pyöritäänpä nyt vaikka näinkin. Mutta kun uudestaan vilkaisin\nikkunasta, ei pyörittykään enää. Kymmenistä metsän suurimmista\ntukkipuista veistetyillä jalaksilla huristettiin suut avoimina huutaen,\nhoilaten ja lakkeja huiskuttaen.\n\nVastaamme alkoi surista hyttysiä, paarmoja, variksia. Ne suurenivat\nsuurenemistaan, kissoiksi, jäniskoiriksi, hevosiksi. Eivätkä ne\nolleetkaan mitään nappulahevosia; suuria konkareita, yhdeksänkymmenen\ntonnin h-vaunuja ja sarvikuonoja ne olivat! Niiden reet olivat täynnä\nmiehiä; suuria punaisia astioita ja pitkiä piippuja vilahteli miesten\npiiristä. Kuljettajat huudattivat korvia vihlovia huutokojeitansa.\nMiehet pumppusivat ja huusivat korkealla äänellä kuin viimeisen päivän\ntuomiopasuunat: Tulipaloon! Kulopaloon! Kannakselle kulopaloon!\n\nKaikkien vastaantulevien täytyi totella ja heidän matkaansa kääntyä.\nMeidän junammekin kääntyi, ihan itsestään se pyörähti kuin höyhen\ntuulenvedossa. Mikä juna se enää olikaan? Leikkijuna, jota minä vetelin\nperässäni! Puristin yhä lujasti kädelläni siitä messinkiketjun päässä\nkiikkuvasta posliinikahvasta. Huomaamattani nykäisin liian lujasti, ja\ntaas vedet alkoivat kohista.\n\nKoko Imatra, Vuoksi, Saimaa sieltä painelivat täydellä kohinalla\nperässäni. Hei, miehet! Aseveljet! Vartokaa vähän! Minä vedän teille\nvettä! Sillä sammutamme koko Venäjän valtakunnan!\n\n_Stoi! Stoi!_ Pyssyt paukkuivat. Koneaseet rätisivät. Mutta mistään\nvälittämättä, hetkeksikään hellittämättä pidin molemmin käsin\nkahvasta kiinni. Tunsin kokoavani, heiluvani tuulessa. Puhetta ja\nnaurunhohotusta kuului yläpuoleltani.\n\n— Vai sammutat Venäjän valtakunnan! A, vot harasoo! Tee se, poikaseni!\nEi olemas pikku työ! Suuri työ olemas! Me ensin vähän virkistämäs! Me\nauttamas sinut! Suihkuttamas sinut! Vain pikku hetki, kuomaseni!\n\nJa taas äijäparat yrittivät parastansa. Räiskyi ja rätisi. Taivas\nkohisi, maa savusi. Mutta kuinkas he ohkaiseen silkkinaruun olisivat\nosanneet, kun eivät huoneen kokoiseen maantievaunuunkaan, oma henki\nvaarassa sitäpaitsi.\n\n— Ei sattumas! Ohkainen olemas! Kuula ohi menemäs! he vaikeroivat.\nSilloin toveri politrukki tempasi puseronsa rintataskusta puoli tusinaa\nkäyttämättömiä partakoneen teriä:\n\nKas tässä! Alas joka ukko! Köyttä nirhaamaan! Te hirttämättömät\nlurjukset! Poikki köysi taikka...\n\nSilloin minulle vasta tuli hätä. Päälle vielä putoavat! Tiedä mitä\nhätäpäissään niskaan tiputtavat! Tempaisin puukon tupestani ja yhdellä\nhipaisulla katkaisin itse köyden.\n\nSe oli tärskäys. Siihen jälleen hetkeksi heräsin. Kaksi miestä kantoi\nminua paareilla jonnekin. Ihmisiä tuli ja meni ohitseni. Tuntui kuin\nolisi noustu jonnekin. Käännyttiin oikeaan. Pääni hervahti vasempaan.\nTosinäkemys hävisi harhanäkyjen tarhoihin kuin silmäneula villakoppaan.\n\nHei vain! Kalle-veljen kanssa me ajelimme yhteisessä pulkassa kuin\njoulupukin kelkassa. Kaksi oritta, omistaen yhteensä kaksi päätä ja\nneljä jalkaa, paineli pulkkamme edessä täyttä ravia. Nelijalkaiset\njuoksivat ja hirnahtelivat sivulla. Ne nauroivat ja irvistelivät,\nvenyttivät kaulansa korennoksi ja löivät sen jälleen kasaan,\n»pystykorvan» tykinpiipuksi, Ison-Jallun saapasvarreksi, milloin\nmiksikin. Kaiken näköisiä kuvatuksia ne olivat, vain luuta ja nahkaa.\nPelkäsin niitä.\n\n— Älä pelkää! Eivät ne meille mitään mahda! lohdutteli Kalle. Sitten\nhän alkoi kiskoa itseään irti, pyrkien pulkasta pois. Se oli hankalaa,\nteki kipeää, niinkuin olisimme olleet kaksi porkkanaa niskasta yhteen\nkasvaneina. Estelin ja pidättelin häntä. Mutta Kalle, joka aina oli\nitsepäinen, sai taas tahtonsa perille.\n\n— Nyt menet yksinäsi! Ole tarkka! Ei mitään hätää! — Hän vilkutti\nkädellään ja hävisi.\n\nTunsin makaavani sängyssä. Käsivarteeni pistettiin neulalla, reiteeni\ntoisella neulalla. Sattui hiukan ja harmitti paljon, mutta en viitsinyt\nedes murahtaa enkä silmiäni aukaista. Eikä se ollut tarpeellistakaan:\nkun he olivat kyllikseen tuikkineet, niin alkoivat kiskoa silmäluomiani\nauki.\n\n— Eivät ne auki pysy, ellette tulitikuilla pönkittele, — sanoin minä.\nJoku mies naurahti siihen. Joku nuori nainen nauroi heleästi pitempään.\nMinä kuulin ja eroitin sen selvästi, sillä vaikka poikamiehellä ei\nmitään muita etuja olisikaan ukkomiehen rinnalla, niin yksi on, ja sitä\nei voida häneltä riistää. Hän eroittaa ja kuulee nuoren naisen naurun\naina, vaikka onkin niin väsynyt, ettei omin voimin jaksa silmäluomiansa\nraottaa.\n\nNukuin kauan, ehkä Jallun tapaan kokonaisen vuorokauden, kenties kaksi.\nSekin on pieni tekijä niin iankaikkisuudessa kuin päänuppiinsa hyvän\npaukun saaneen miehen elämässä. Mutta nukuinpa miten kauan tahansa,\nniin kaiken aikaa katselin ilmaisia elokuvia, jonkunlaisia viikon kuvia\nmaailman kaikilta ääriltä, menneiltä ja nykyisiltä päiviltä, jopa\nhämärästä tulevaisuudesta.\n\nPaljon siinä kerkisin nähdä, sillä kuvat vaihtuivat joka hetki. Mutta\nmitä tahansa ne esittivätkin, niin aina olin itse mukana, en ainoastaan\nkatselijana, vaan myös seinän kankaalla liikuskelijana, ja pääni\nliikkui kolmantena jalkana, tavallisimmin jalkojen edellä. Tuntui kuin\nse olisi painanut tavallista enemmän ja pyrkinyt vetämään koko ruumiini\nmukanaan.\n\nLienen lopulta nukkunut hyvät unet kuvia katselematta. Herätessäni\njoku neitonen istui sänkyni viereen ja syötti minulle lautasellisen\nmustikkalientä. Olin Suomen sotilassairaalassa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nMies oikealla paikalla. Potilas joutuu arvioimaan hänelle outoja, mutta\nmieluisia asioita ja välikappaleita. Hän katselee ja tunnustelee myös\naseveljiä, niin täältä lähteviä kuin tänne jääviä.\n\n\nTämän jälkeen seurasi minulle hupaisia päiviä, milteipä liiankin\nhauskoja. Huone oli suuri, ilmava ja valoisa. Ulkoa päin ei kuulunut\npirinää eikä pörinää. Aurinko paistoi keväisesti lämmittäen eikä enää\nheilahdellut.\n\nMinulle kannettiin ja syötettiin yhä useampia lautasellisia maukasta\nmustikkalientä ja vähitellen sitten muutakin hyvää, kauravelliä,\nlihalientä, perunakeittoa ja sianlihakastiketta. Se kaikkein\nmaukkaimmalta maistui. Mutkalan Matti, joka kotipaikkakunnallani on\neräänlainen tohtori ja on paljon parantanut ihmisiä, hevosia, nautoja,\njopa sikojakin viinalla, jonka hän tavallisesti itse nauttii, sanoo\naina: »Kun miehelle alkaa sika maistaa, niin sitten ei ole enää mitään\nhätää!» Minulla ei siis enää ollut hätää. Tunsin sen jo muutenkin\nnahoissani.\n\nMeillä ei ollut tohtorina mikään omatekoinen Mutkalan Matti, vaan\noikein kaupungin koulut käynyt nuori lääkäri. Milteipä poikaselta hän\nsentään vaikutti. Parran paikallakaan ei hänellä ollut vielä muuta kuin\nkylvämätön palsta.\n\nMutta ketterä ja viisas poika hän oli. Hänen tuloansa odotteli\nkuin parempaakin juhlaa, ja kun hän hetkeksi istui tuolille sängyn\npääpuoleen katsellen kasvoihin sinisillä, kirkkailla pojansilmillänsä,\ntuntui kuin itse elämä olisi istunut siinä.\n\nSilmiin hän tavallisesti katselikin ja niistä miehen vointia arvosteli.\nMontakaan sanaa hän ei puhunut, eikä ensinkään sellaista tärkeää, mistä\nlääkärin olisi luullut sairaalle miehelle haastavan.\n\n— Katsokaa! Näettekö kärpästä tuolla ikkunaruudussa! Se on piristynyt\njo elämään, — hän kesken kaiken saattoi sanoa. Toisen kerran hän\npuheli: — Jättäkää mielestänne tämä keskenään kähisevä maailma! Lukekaa\nnuo kattolaudoituksessa juoksevat naulat kolmeen kertaan. Kuvitelkaa,\nettä itse olette jokaisen kantaan kolme kertaa vasaralla paukauttanut,\nja tämän jälkeen ette kuvittele mitään. Katselette vain naulariviä\nsilmät auki.\n\nMenettelin kuten hän neuvoi, taikka en juuri aivan niin. Ennenkuin olin\nehtinyt lukea ja paukuttaa naulat kiinni yhteen kertaan, katselin niitä\nsilmät kiinni. Mutta en iskenyt sormeeni kertaakaan, ja sekös minua\nihmetytti.\n\nEräänä iltana hyvästi virkkaessaan hän vakavissaan kehoitti minua\nastelemaan jollekin poikavuosien metsälähteelle. Kai löytäisin\nsellaisen? Kun vakuutin helposti löytäväni, hän jatkoi: — Tehkää\ntuohesta pieni varsilippi, sellainen vain puulusikan kokoinen, ja\nlipitelkää sillä makoonne kirkasta lähdevettä kaksikymmentäviisi\nlipillistä; ei ole vaarallista, vaikka viisikymmentäkin. — Jälleen tein\ntyötä neuvottua. Mutta kun kerran hyvällä mättäällä hyvän veden makuun\npääsin, niin lipittelin sata, mikä sekään ei koitunut terveydelleni\nvaaralliseksi; päinvastoin heräsin seuraavana aamuna virkeämpänä kuin\npitkiin aikoihin.\n\nJa vaikka hän kävi luonani kaksi, jopa kolme kertaa vuorokaudessa,\nhyvästeli hän kädestä puristaen. Se oli minusta aluksi outoa, mutta\nsiihen kerran totuttuani odotin, suorastaan kaipasin kaksi kertaa\npäivässä hänen kädenpuristustaan. Siitä tuntui säteilevän jotakin,\nmitä en osaa sanoilla nimittää. Se oli luultavasti sopivan lämpöinen\nsekoitus useammasta laadusta. Ehkä niitä oli seitsemää eri väriä kuin\nsateenkaaressa, taivaallisessa kirkkoluokissa: punertavaa lämpöä,\nvihertävää ystävyyttä, kirkasta tietoa, kylmää järkevyyttä, sinertävää\nsisua ja keltaista kestävyyttä. Mitä se yksi oli? Mahdollisesti se oli\nvain nuorekasta elämää, joka säteili hänen kirkkaista silmistään. Oli\nsiinä lääkäri, vaikka ei ollut partaa! Mies paikallaan, siitä me hänen\nkatsantonsa alla lyhyempään tai pitempään viipyneet aseveljekset olimme\nyksimieliset, kuten monesta muustakin asiasta.\n\nHänen käskyläisinänsä, meidän varsinaisina hoitajinamme toimivista\nneitosista eräät kuuluivat olevan rouvia, vaikka vaikea sitä\nkokemattoman oli päältäpäin nähdä. Tuo solakka salakkainen, jonka\nviime keväänä luulet rippikoulunsa päättäneen, saattaa olla rouva,\nparin kolmen lapsukaisen äiti, tuo tynnyrilintu taas, jonka luulet jo\nvähintään puolisen tusinaa munaa poikasiksi hautoneen, saattaa yhtä\nhyvin olla ikuinen neitonen. Täällä minä vasta oikein perinpohjin tulin\npohtineeksi sitä asiaa. Kuinka monivivahteinen saattoikaan olla tämä\nmaan savesta ja miehen kylkiluusta rakennettu ihmeellinen laite!\n\nHeikko astia! hänestä sanotaan, mutta kuinka kestävä hän olikaan, kun\nsikseen rupesi. No, tämän kai olin tullut näkemään jo kotioloissa.\nMoni asia, jonka isäukko vain hädin tuskin sai alkuun laittaneeksi,\näitimuori sinnikkäästi vaivojaan nurkumatta vei perille saakka.\nSanotaanpa nyt vaikka sellainenkin milteipä jokavuotinen ja ukon\nmielestä jo senkin vuoksi ehkä arkipäiväiseltä tuntuva asia kuin\nlasten hoitelu ja kasvatus. Kyllä meidänkin perheessämme äitimuori\nkantoi sellaisen kuorman ja helteen, ettei ukosta olisi ollut\nniihin rahkeisiin alkuunkaan. Mutta yhtä helposti hänen voimansa ja\nkärsivällisyytensä katkesi. Kun paha aika sattui, niin se ritkahti\nkuin palanut lanka. Ei tarvinnut muuta kuin että sukkakudin, vaikkapa\nkuivumaan nostettu lapanen vahingossa putosi sikaämpäriin. Herran\npojat! Koko nouseva polvi sai siitä sapiskaa, että illallakin vielä\nkuumoitteli.\n\nUskomattoman kärsivällisesti nämä naiset meidän tähtemme näkivät\nvaivaa. Yökaudet he saattoivat istua hourailevan miehen vuoteen\nääressä, kohentaa peittoa, joka pikku hetken jälkeen jälleen virui\nlattiassa, muuttaa käärettä, joka oli neljänneksen kuluttua yhtä kuuma,\nellei polttavampikin kuin äskeinen.\n\nJa rohkeita he olivat kuin leijonat, tarkoitan urokset, jotka näistä\nluontokappaleista oletan rohkeimmiksi. No, olinhan sen nähnyt jo\nilmapommituksissa, mutta näkyi se täälläkin. He eivät pelänneet mitään,\neivät raskainta tai ilkeintäkään työtä. Jotakin siinä joutui näkemään,\nkun meistä pommin siruja kaiveltiin, kappaleita leikeltiin ja jäseniä\npaikattiin. He eivät pelänneet hiljaista kuolemaakaan, joka harva se yö\nkäytävissämme kahnusteli.\n\nJoutilaan miehen oli mieluisaa katsella heidän töitään ja\nliikehtimistään. Tuntui melkein samalta kuin kesäisenä päivänä\nniittymättäikössä loikoillessa, kun kukkaset tuoksuvat ja perhoset\nliitelevät ylös ja alas. Niin he somasti lainehtien liikehtivätkin\npysähtyen sopivan matkan päässä milloin minkin loikoilijan pieluksen\nviereen.\n\nVaihteeksi katselimme toisiamme. Mistä sinäkin lienet ja minne olet\nmenossa? Sitä mukaa kuin tajuntaan selvisimme, otimme selvää, kuka\nkukin oli. Hyvää aikaa siihen oli. Meitä oli siellä poikia monelta\nrintamalta, ja monenlaista meissä oli vammaa, kenellä päässä,\nkenellä jalkopäässä. Pahimpia taisivat olla keskiruumiin vammat ja\nsirpalesorvaukset. Niistä olen jo aikaisemmin puhunut ja niiden\ntuottamaa tuskaa olen niin paljon nähnyt, että tulen murheelliseksi,\nkun muistelenkin niitä. Sitten tulen vihaiseksi sirpalepommin\nkeksijälle, - hän ei varmaankaan ole vielä saanut sitä palkkaa, jonka\nkeksinnöllään olisi ansainnut.\n\nAamusta iltaan ja illasta aamuun pojat taistelivat miehuullisesti kukin\nkohdallansa niinkuin olivat taistelleet pakkasen ja meluisan kuoleman\nkanssa. Kuolema hiiviskeli myös täällä, mutta se oli hiljentynyt, kuten\nmiehetkin olivat hiljentyneet.\n\nVoitolle pääsevä elämä täällä paremminkin melua pyrki pitämään.\nSe nuuski ja haukkua räyskähteli kuin keväinen pentu. Kirkkaana\naamupäivänä se kerkisi ilmaisemaan itsensä monella tavalla. Se oli\nnälkäinen, milteipä hotka. Perunamokon ja sianlihakastikkeen katoaminen\noli varmaan pätevä elämään palautumisen merkki muillakin kuin\ntakaraivoonsa paukun saaneella miehellä.\n\nToinen yhtä pätevä merkki oli tupakannälkä. Kun yöunestaan silmiään\nraotteleva poika lipaisi huuliaan ja sanoi: Antakaas tupakkaa! oli\nmelkein kuin hänen otsaansa olisi ollut kirjoitettu: Tänä päivänä minä\nnousen istumaan! Kahden päivän kuluttua köpittelen neljällä jalalla\nkuin pukkipoika!\n\nMutta sitäkin varmempaa oli asia hänen kohdaltaan, jos hän alkoi\nkaskuilla sitä ja tätä ja kirota napsautteli joukkoon. Silloin jo oli\nihan varmaa, ettei hän sairaalasänkyyn lopullisesti nukahtaisi.\n\nMonta kuolemaa ehdin kovan talven kuluessa jo nähdä taistelutanterilla\nja täälläkin. Yksi täältä on jäänyt muita kirkkaammin muistiini, ehkäpä\nsenvuoksi, että se kypsyi niin kauniisti, ja sitten kun se vihdoin\ntuli, tuntui kuin se ei olisi ollutkaan kuolema.\n\nKun ensi kerran havahduin tajuttomuuden tilasta, makasi hän jo\nvieressäni ja katseli minua suurin, kysyvin silmin. Hänellä kuului\nolevan keskiruumiissaan joukko sirpaleita, joita ei voitu kaivaa\npois. Ne eivät tappaneet häntä heti, vaan vähitellen. Armoton kuolema\nkuitenkin oli jo iskenyt kylmät kyntensä häneen. Tunnottomana se makasi\nhänen päällään imien hänen nuorta elämäänsä kuin korttiselkäinen\nristilukki verkkoonsa takertuneen kärpäsen mehua.\n\nMutta hän oli sitkeä poika, murtomaahiihtäjä ja mäenlaskija kuului\nolleen. Hän tiesi, ettei näkisi kevättä, ei pääsiäistäkään. Hän\nkypsytti itsensä siihen ajatukseen. Sisukkaana, peräänantamattomana\nurheilijana hän kilvoitteli nuoren elämänsä viimeisillä rippeillä,\ntaisteli miehekkäästi jokaisesta sentistä ja sekunnista.\n\nRiutuen hän kärsi jäytävästä kivusta ja voimien vähentymisestä.\nHän laihtui ja keveni. Hänen verensä haihtui ja pakeni. Suuret,\nkysyvät silmät painuivat yhä syvemmälle. Ne kävivät suuremmiksi,\nyhä kysyvämmiksi. Miksi minun pitää nuori elämäni jättää ja lähteä?\nMitä pahaa olen tehnyt, että minun näin täytyy kärsiä ja kuolla?\n— Minkävuoksi? ajattelin minäkin hänen apunaan, hänen rinnallaan.\nYhdessäkään etsien emme löytäneet tyydyttävää vastausta näihin\nkysymyksiin.\n\nMutta sitä mukaa kuin hän keveni ja irtautui, hän samalla sisäisesti\nvahvistui. Ja viimeisinä hetkinä, jolloin elävin silmin toisiamme\nkatselimme, jolloin minun katselijapaikalle jäävänä olisi pitänyt\nrohkaista häntä tuntemattomalle ladulle lähtijää, hän päinvastoin\nrohkaisi minua. Se menee jo hyvin! Älä välitä!\n\nNiin valmis hän oli, että olisikin ollut suorastaan sääli häntä enää\nkauemmin pidättää. Mitä raadeltu, kuiviin imetty ruumis olisikaan\nvoinut hänelle enää tarjota. Elämä viittoili ja valaisi hänelle\nkirkkaita latuja edessä päin.\n\nHeräsin aamupuolella yötä kuin joku olisi käsivarrestani nykäissyt.\nJouduin parahiksi näkemään hänen lähtöhetkensä kirkkaassa kuutamossa.\nLoistavin silmin hän katseli kuuta. Sitten hän huokasi, värähti ja\nkalpeni. Tuntui kuin hän olisi ilmaan kimmahtanut liukkaassa mäessä\nodottamansa hyppyrin laella.\n\nSe oli hänen paljon kilvoitelleen nuoren elämänsä viimeinen hyppy. Se\nonnistui, sillä hän oli huolellisesti keskittynyt siihen. Hoitajat\ntulivat, peittivät hänet lakanalla ja kantoivat pois.\n\nEn katsellut sitä. Katsoin vain ikkunasta kuutamoon. Minusta tuntui\nkuin hän olisi lähtenyt sitä tietä, kuin hän yhä olisi leijaillut\nilmassa komean hyppynsä kauneimmassa kaaressa, vartalo uljaasti\netunojassa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nTaipaleen tekijä. Summan laskija. Raatteen tien raivaaja.\nKiharatukkainen poika Karjalan rintamalta.\n\n\nSairaalamme sijaitsi suuressa opistotalossa. En ollut ennen nähnytkään\nniin komeaa rakennusta. Seutu oli erinomaisen luonnonkaunista. Korkeat,\nmetsäiset harjut kaartuivat kauniisti kupertuviin laaksoihin, joiden\npohjalla kuului olevan kirkasvetisiä lampia. Niissä kelpasi ahventen\npoikasten uiskennella ja ihmistenkin. Me emme päässeet osallisiksi\nsiitä ilosta, koska lampien pintaa peitti vielä jää, harjujen rinteitä\nhäikäisevä hanki. Me toipuvat potilaat katselimme ja kuvittelimme\nsitä vain aurinkoa tulvivan tupakkahuoneemme avarista ikkunoista.\nMikä ilo olisi ollut lasketella noita hankiakin! Mutta sitä, niinkuin\nkirkasvetisiin harjulampiin mulskahtelemista kesäpäivänä, saattoi\nmyös kuvitella. Luulen, että viimeiselle kierrokselleen häipynyt\nmurtomaahiihtäjä oli tehnyt sen monta kertaa.\n\nMeitä kokoontui tavallisesti saman pöydän ympärille viisimiehinen\njoukko. Se oli sopivasti kokoonpantu eri rintamilla tappeluihin\nosallistuneista pojista. Yksi mustasilmäinen, kiharatukkainen poika\noli reserviharjoituksista lähtien häärännyt Karjalan metsissä,\ntoinen matalahousuinen, jämerä jässikkä oli ollut Raatteen tietä\nKiivailemassa, kolmas, suoranenäinen eteläpohjalainen, oli Taipaleen\ntekijöitä, ja neljäs, hartiakas Lounais-Suomen poika, oli joutunut\ntänne Summasta. Niin, ja olinhan siinä joukossa vielä minäkin, vähin\nsieltä ja täältä, tukkipöllejä veistellyt kuten Raatteen poika,\noravapuitakin katsellut Karjalan pojan napittavin silmin, mutta\nsota-aikani olin napitellut siellä jossakin Summan ja Taipaleen\nvälimailla.\n\nTupakkaa siinä kului ja juttua tehtiin, väliin turhemmastakin asiasta,\nse on sanomatta selvää. Karjalan poika oli kerkiäväisin. Hyvään\nvauhtiin päästyään hän kiersi ja hämäsi meidät kaikki. Hän kuittasi\nusein yhdellä kukahduksella viisitavuisen sanan. Hätätilassa hän auttoi\nvielä käsillään. Niinpä kerrankin, kun Pohjanmaan pojalla olisi ollut\nmielestään tärkeämpääkin kerrottavaa, mutta ei saanut teräkkäämpää\nsanaansa väliin, hädin vain kerkisi kysäistä:\n\n— Missä olet koulusikaan käynyt, Uukuniemessä vai Kollaanjoella?\nKarjalan poika heitti:\n\n— Kollaan! Niin hän kukahti jatkaen keskeytymättä omaa juttuaan.\n\nEi Pohjanmaan pojankaan kieli puurossa ollut palanut. Mutta hän\ntarvitsi eteensä sopivan lakeuden. Kun hän sen sai ja samalla molemmat\nkyynärpäänsä pöydälle, lasketteli hän kuin kilometrin mittaista\nheinäsarkaa kahden hevosen niittokoneella.\n\nRaatteen poika jankutti. Päivänselvää totuutta tai sulavasti juoksevaa\nvaletta, jonka me ilman muuta pidimme täytenä totena, hän jämäsi moneen\nkertaan: Niin se kävi! Joo! Niin kävi! Niin kävi! Joo! Hänen pienet\nsilmänsä tihersivät. Nopeasti pensoittuvan parran rako jäi aina hiukan\navoimeksi. Niin kävi! Joo! Joo! sieltä näytti pulpahtelevan, vaikka\nsanojakaan ei enää kuulunut.\n\nVarsinais-Suomen poika oli siviiliammatiltansa nähtävästi salaojan\nkaivaja, tai ainakin hän oli ollut päältä katselemassa, kun sellaisia\nlaitoksia peltomaille rakenneltiin. Hän tähyili ikkunasta säteileviä\nhankia ja otti käsillänsä niistä mittaa. Niin oikke! hän todisteli omia\nnäkemyksiänsä, vaikka en voinut mennä vannomaan, oliko jokainen hänen\nkertomansa juttu aivan »niin oikke» kuin hän todisteli.\n\nSiinä he sitten olivatkin. Jos minä, vaikka hörpiskelinkin muutamana\nkevätpäivänä kahvia samassa pöydässä, tässä yhteydessä yrittäisin\npiirtää jotakin irvikuvaa Lamminahon akan pojasta, olisi se\nvähintään sula hävyttömyys. Niin, minä vain sitten istuin, kuuntelin\nja ihmettelin heidän toinen toistaan vetreämpiä pöytäpuheitansa.\nTällaisissa kilpalaulajaisissa on läheisen kuuntelijan yleensä vaikea\nryhtyä arvioimaan, mikä on tavulleen totta, mikä tuulen tuomaa. Mutta\nmiksi hänen sitten pitäisi ryhtyä sitä arvioimaan? Mitä tehtävää\njäisi tämän jälkeen arvoisalle yleisölle eli etäisemmässä piirissä\nistuvalle kuuntelijakunnalle? Ja sitäpaitsi: Viime talven tapahtumista\npuhuttaessa silkka totuus saattaa tuntua monesta sadulta, kun\ntuulentuoma sensijaan käy täydestä todesta. Mikä on totuus? kysyi\nPontius Pilatus ja pesi kätensä. Siihen nähden, mitä tässä jutussa\njäljempänä seuraa, teen minä samoin.\n\nKun meillä siellä opiston valoisissa, ilmavissa saleissa oli niin\nväljää ja mukavaa, joutui kerran, useammankin kerran keskustelun\nalaiseksi, kuinka ahdasta itsekullakin oli ollut tänä talvena siellä\njossakin. Kerkiävän luontonsa mukaisesti Karjalan poika kukahteli\nsiitä ensiksi. Jo reserviaikoina, ennenkuin teltat joutuivat, oli\nheillä ollut aika tavalla ahdasta. Hädin tuskin saatiin miehen mitta\nmakuupaikkaa pirteissä, mutta uloskäytävistä ei ollut puhettakaan.\nHätä keinon keksii. Pirtin orsiin, jotka yleensä kulkivat peräseinästä\noviseinään, lyötiin sopivien matkojen päähän nauloilla vanhoja\nsuolivöitä, köydenpätkiä, vasikanhäntiä. Niitä pitkin käsivoimin sitten\nmukavasti juoksenneltiin ulos ja sisään.\n\n— Niin oikke! Niin meilläkin navetoista lanta pihattoon juoksutetaan\nkattoputkia pitkin, muisteli savipeltojen poika. Ja hän kertoi\npuolestaan:\n\n— Tavallisen ahdasta oli meilläkin Summassa, vielä sittenkin kun teltat\njoutuivat. Ei puhettakaan, että ovesta olisi mahtunut kulkemaan. Ovi\noli meillä vain jonkunlainen kokoojakaivo vierailijoita varten. Itse\nme kiipesimme sisään ja ulos teltan keskelle pystytettyä lipputankoa\npitkin. Makuulle meillä miehet asetettiin säteittäin ja lomittain,\nvähän siihen tapaan kuin Rymättylän mies latoo suolasilakat nelikkoon.\nLämpöinen siinä oli nukkua, ei mitään peittoja eikä huopia kaivannut.\nNiin oikke!\n\nKolmantena astui esiin eteläpohjalainen. Jo aikaa ottaen hän kaivoi\nmolemmat kyynärpäänsä pöydälle. Silmät katselivat kauas pitkin suoraan\nlinjatun nenän värähteleviä pihtipieliä.\n\n— Mitä tuo nyt oli siihen nähren, mitä meitillä Taipaleen korsuis!\nEnnen apuharvennuksia, tarkootan. Myöhemmäs vaihees ei korsun\npiirustuksia eres hyväksytty, ellei siinä alunperin ollut varattuna\npari kolme varapaikkaa nuppia kohren. Parhaimpina öinä ne kaikki olivat\nvisusti käytännös.\n\nTiedusteltiin, mitä ne sellaiset varapaikat olivat. Poika röyhtäisi ja\nselitti:\n\n— Nauloja! Tavallisen kuuren tuuman prässinauloja! Ne iskettihin\nseinään joka miehen pään kohralle. Kun ensimmäinen sarja oli\nnukahtanu, nostettiin heirät kuin hantuukit kukin kohrallensa naulaan.\nSamoin meneteltiin seuraavien kans. Vasta kolmas sarja sai uinahtaa\npaikoollensa. Sitä minä sanoosin jo pieneksi ahtaureksi kuin myös\nyksimielisyyreksi. Ei siinä turhista rähinööty! lopetti lakeuksien\npoika.\n\n— No, ei, eipä ei! myönteli Kainuun hirrenpätkä ja hieroskeli pieniä\nsaukonpojansilmiään. — Oli teillä jo kohtalaisen ahdastakin siellä.\nMutta jo oli meilläkin Raatteen maakorsuissa, tarkoitan meijän\niivanoilla. Niin oli! Joo! Olin yhtenä päästämässä heitä siitä\npinteestä. Minä sen tiijän, joo!\n\nNähtävästi hän tahtoi kiihdyttää uteliaisuuttamme. Hän piti pienen\ntauon, tirkistellen meitä silmiin. Sitten hän jatkoi.\n\n— Jo oli ahasta meijän iivanoilla. Niin oli! Joo! Ellei meillä\nolisi ollut lapioita ja rautakankia matkassamme, ei heidän\nylösnousemuksestansa olisi tullut yhtään mitään. Niin oli ahasta\niivanoijen korsuissa. Joo!\n\nMeidän täytyi tiedustaa, mitä he tällaisilla työkaluilla tekivät\nauttamistyössänsä, — hautasivatko mahdollisesti vankinsa sitä mukaa\nkuin saivat heidät ylös.\n\n— Eihän toki! Kuinka me eläviä miehiä olisimme hauvanneet. Mutta kun\nkorsut oli sullottu niin miehiä täyteen, niin täytyi kaivaa juoksuoja\nympärille. Täytyi soaha sen verran väljyyttä, että ensimmäinen heltisi.\nLoput kyllä helpommin nousivat, loppupään miehet ihan ittestään. Niin\noli ahasta Raatteen korsuissa. Joo!\n\nTähän ei ollut kellään enää mitään lisättävää. Ahdasta oli ollut vähin\nsiellä ja täällä. Raatteen tien varsilla kaikkein enimmin.\n\nToisena kertana tulee puhe onnenpotkuista eli sattumista, joita sodassa\ntapahtuu milteipä joka miehelle, muutamille harva se päivä.\n\n— Meidän komppaniassa niitä sattui kaikkein useimmin soppakanuunan\nlataajalle, — ehätti savipellon poika aloittamaan omaksi vahingokseen,\nsillä aloittaja tavallisesti veti lyhyemmän tikun. — Kuvitelkaahan,\neräänäkin päivänä, kun mies tuhrii ja tuskittelee huonosti vetävää\nkanuunaansa saamatta aikaan vetoa, vonkuu suutari, niin oikke!\nIhan elävä suutari lennähtää hänen jalkojensa välitse, halkojen ja\nsoppakanuunan etuseinän lävitse. Kyllä syntyi vetoa! Niinkuin viemärin\nsuulla kokoojaojassa, kun koko luukku tempaistaan pois. Saimme\ntulikuuman hernesopan puoli tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.\nNiin oikke! Totta on joka sana, vaikkei se mikään uskonkappale ole, —\nlopetti ojamies.\n\n— Ihmekö tuo, jos sorassa läpiä tehrään. Sehän mun käsittääkseni on\nkoko kahinan pohjimmaanen tarkootus. Ihmeellisempää musta on, kun\nvanhat, ennen tehryt lävet täyresti tukotaan. Seikastakin sattui meillä\nTaipaleen joella. Ootteko ehkä kuullehet jo siitä?\n\nEmme olleet. Lakeuksien poika rykäisi ja kertoi:\n\nMeillä oli poika, joka oli kaikkehen hyvä, niinkuin muutamat tuppaavat\nolemahan. Suupelissä hän oli vihron viimmeenen, aivan voittamatoon.\nHän vihelsi ja lauloo yhtä aikaa ja mulkooli kahtehen suuntahan\nsilmillänsä. Hän lauloo ja riimitteli värsyjäkin ihan jokapäivääsistä\nasioosta syöressänsä, maatessansa ja pieniä korsuaskareita tehressänsä.\nNiinpä kerrankin yhtenä iltapuhtehena hän rupesi siivoomahan\nkivääriänsä, riimitti ja lauloo:\n\n    Jos miehell on piippu ja pyssy ja akka,\n    niin käres on puurassi tai raurasta ranstakka!\n\nJa samalla kun hän näin lauloo, hän aikoo ruveta sohlottamaan\npyssynpiippuansa, minkä toimituksen te jokaanen hyvin tunnette ja\ntierätte. Mutta tierättekös, pojat! Siitä ei tullut yhtään mitään,\nsiitä rassaamisesta nimittäin. Hän yrittää kuin poika, kummastakin\npäästä. Hän vähentää riivehiä, vähentää ja vähentää, yrittää ja yrittää\nja hikoilee kuin riihimies. Ei mitään. Rassi ei painu sisään, ei tuuman\nvertaa. Siiloon pojan naamaa alkaa vetää jo totiseksi. Laulu oli jo\naikapäiviä sammunu, se ritkahti alkuhunsa, katkesi kerta kaikkiaan kuin\nlinnun kinttu.\n\n— Mikä mun pyssyni sisähän on menny? hänen täytyy lopulta sanua\nja samalla turvautua meirän näissä asioossa itteänsä taitavampien\nasiantuntemuksehen. Tarkasteluhan siinä sitten asetta miehissä.\nTirkistellähän kaasulampun liekkiä vasten suuta ja perää. Mitään ei\nlävitse näy. Se oli tukossa kerta kaikkiaan! Arvatkaapas, pojaat, mitä\nsiellä oli?\n\nMistäpä me sen olisimme arvanneet, ja vaikka olisimmekin, emme toki\nolisi raaskineet häneltä ilmaisemisen iloa riistää.\n\n— Konekiväärin kuulia! Nikkelikuulia kuin litistyneitä hernehiä suusta\npatruunapesähän asti! Sitä siinä sitten miehissä katseltihin ja\nihmeteltihin. Kuinka olikin noin osannut! Ja kuinka poika oli jaksanut\npitää pyssyn perää niin kauan kohrallansa!\n\nKaiken iltaa me sitten annoomma hänelle hyviä neuvoja. Yksi käski\nkiinnittämähän vanhan korkkiruuvin laastikun päähän. Toinen neuvoi\npoistamahan kivääristä lukkolaitteet ja pitämähän sitä sopivalla\nhollilla vielä huomispäivänäkin: ehkä puhkaasee läpi, kun sisään ei\nenää mahru. Kolmas esitti: Viisahinta vaihtaa iltahämärissä jonkun\niivanan kanssa avoreikäisempähän rautahan! Tätä hyvää neuvoa poika\nsitten lienee nourattanutkin, koska muutamana iltana taas sohlotteli\nlaastikullansa. Mutta eipäs laulanut, eikä riimitellyt enää värsyjä, ei\nalkuunkaan. Vihelteli vain ja mulukooli joka suuntahan.\n\nSiihen päättyi Pohjanmaan pojan juttu sattumista. Näytti kuin Kainuun\npätkällä ja Karjalan kiharatukkaisella ei tällä kertaa olisi ollutkaan\nhalua haastelukilpailuun. Kiharatukkainen kukkui sen ensinnä sanoiksi.\n\n— En mie viihti haastaa tuollaisin En mie viihti kuunnellakaa noi\nroskaisii juttui!\n\nHän käpsähti jaloilleen, niisti nenäänsä ja lähti, niinkuin olisi\nloukkautunut jostakin. Myös Kainuun pätkä nousi ja nosteli lyhkäisiä\nhousujansa molemmista taskuista.\n\n— Joo! Niin se on! Ei sitä viihti kertoa roskaisia juttuja näin\npäivällisen eillä! Ei viihti! Joo! Niin se on! Joo!\n\nAinoana jäävittömänä kuulijana ja palkintotuomarina annoin saviseudun\nsalaojan kaivajalle yhden pisteen ja Etelä-Pohjanmaan suoranenäiselle\nkaksi pistettä. Mutta vieläkään en käsitä, mitä roskaista hänen\nmuistelmissaan oli. Luultavasti kiharatukkainen keksaisi sen ja Kainuun\npätkä ajoi hänen vasikallansa kuin porolla ja pulkalla. Joo! Niin kai\nse oli! Joo!\n\nOli meillä vakavampiakin juttuja, joita muisteltiin ilman kilpaa.\nVaikka mikä tuon tietänee. Eiköhän kaikessa, missä neljä tai kolme,\nvaikkapa kaksikin vain jollakin tavalla etenee, ole aina hienoinen\nkilpa takana.\n\nKarjalan kiharatukkainen kertoili meille hyvistä »pystykorvan» miehistä\n(hän tietenkään ei tietänyt mitään meidän lohkomme »pystykorvasta»\nja sen miehistä, jotka olivat jo olleet ja menneet). Niitä oli ollut\nuseampiakin, mutta yksi oli ollut oikea mato miehekseen. Hän oli\nlukenut lehdistä ja kuullut usein radiossa, että olimme joutuneet\ntaisteluun vähintään viisikymmenkertaista vihollista vastaan. Tämän me\nkaikki olimme monta kertaa kuulleet. Mutta Karjalan oravamies ajatteli\nasian loppuun ja teki siitä itselleen talvikautisen työohjelman. Jos\nkerran oli viisikymmentä vihollista yhtä vastaan, niin ne viisikymmentä\noli napsittava hengiltä, mikä siinä muu auttoi. Ja kun jokainen omalla\nkohdallaan suorittaisi urakkansa, niin...\n\nNo niin, lopun jo saattoi arvata kuka tahansa. Hän ryhtyi urakkaan,\nniinkuin aikaisempina syksyinä oravametsästykseen, hiiviskeli\npystykorvineen samoissa metsissäkin. Eroa vain oli siinä, että hän\nliikuskeli nyt ilman koiraa, yllään valkoinen jakku, ja panoksetkin\nnapsahtelivat vähän kuuluvammin. Niin, eikä hän nylkenyt nahkoja\nreppuunsa, kuten ennen oli menetellyt. Hän vain merkkasi ne pienellä\nristillä mustakantiseen taskukirjaansa. Hänellä oli kärsivällisyyttä\nja kieltämättä myös hyvää onnea. Hänen osuutensa, viisikymmentä, tuli\nennen pitkää täyteen.\n\nNyt hän olisi voinut jo hellittää. Mutta milloinka oikea metsämies\nhellittää, jos riista ei näytä loppuneen. Sehän ei loppunut kesken\naikojaan tänä pyyntikautena, ja Karjalan metsät olivat laajat. Hän\njatkoi vanhoilla ja uusilla laduilla. Toinen viisikymmentä tuli\ntäyteen. Mutta arvatkaapa, tyytyikö hän vielä tähänkään?\n\nArvasimme, mutta emme arvanneet oikein. Hän ei tyytynyt vielä edes\nkolmanteen satsiin, vaan napsutteli neljännen, jopa viidennenkin\nviisikymppisen yhteen menoon, koska kerran hyvää keliä ja panoksia\nriitti. Ja koska joukossa varmaan oli useita sellaisia, joilla ei\nollut näinkään hyvää tuuria, metsästysmaista puhumattakaan. Hän oli\nluonteeltaan hyvin vaatimaton, tämä oravamies. Metsissä tavoitettu\nsaalis häntä aina hävetti, joko liian pienuuden tahi liian runsauden\nvuoksi. Hänen täytyi sen selittämiseksi etsiskellä syitä ja vastasyitä\npuoleen tahi toiseen.\n\nMutta suuresta valppaudestaan huolimatta hän itse sitten kerran sai\nnapsun leukapieleensä; jossakin rintamantakaisessa sairaalassa hän\nparanteli sitä parhaillaan. Sanovat, ettei siitä enää tule kunnon\nkalua, leuasta nimittäin, miehestä kyllä. Varmasti hän napsii jälleen\nmuina talvina oravia, ellei tähtäimen eteen ahdisteta isompaa saalista,\njota hän hiljaisena, vähään tyytyväisenä rauhan miehenä ei ensinkään\nhimoitse.\n\nTähän päättyi kiharatukkaisen tosikertomus, jonka\npaikkansapitäväisyyttä minulla ei ole mitään syytä epäillä. Kainuun\npoika jatkoi, kokemuksistaan Raatteen tieltä, — kohensi housujaan,\nhieroi silmiään. Joo!\n\nHänellä oli tässä kuten muissakin kertomuksissaan hieman omituinen\nmenettelytapa.\n\nEnsi alkuun hän kehui vihollista ja hänen varustuksiansa. Vastustajat\nolivat uljaita, kuolemaa ja kaikkia vaikeuksia pelkäämättömiä miehiä.\nHe hiihtivät kuin pojat ja tappelivat kuin kukonpojat! Mutta maahan he\nkaivautuivat kuin myyränpojat. Ja kun he kerran pääsivät pureutumaan\nkamaran alle, ei heitä saanut sieltä ylös polttamallakaan! (Ei muutoin\nkuin kaivamalla, mutta sen hän oli kertonut jo aikaisemmin.) Niin se\noli! Joo!\n\nSitten hän ryhtyi tekemään selvää heidän varustuksistaan. Me olimme\nnähneet paljon kuvia, jopa elokuvia h-vaunuista, kuorma-autoista,\nkärryistä ja kärrynpyöristä, koko Raatteen tien seitsenkilometrin\nmittaisesta, kesken aikojaan hajonneesta makkarasta. Viisaana,\nvaikkakin tihrusilmäisenä miehenä hän ei siitä puhunut sanaakaan. Hän\njutusteli vain, mitä muuta hyvää sieltä kymmenien tuhansien miesten\nja hevosten kaatumapaikoilta oli esiin kaivettu. Siinä oli tavaraa\nvenäläistä, puolalaista, ranskalaista... jopa kuormakaupalla sellaista,\nmitä juuri ensi hätään ei valloitetussa maassa luulisi tarvittavankaan,\nmuutamat sydänmaan miehet tuskin tiennevät maailmassa olevankaan.\n\nMutta sitten he olivat saaneet armeijakunnan komentajalta käskyn\nmakkaran pätkän motittamisesta. Mikäpä siinä. He sylkäisivät kouriinsa,\nkuten Kainuussa on tapana. Makkara palstoitettiin noin viiden\nkilometrin laajuudelta molemmin puolin. Muutamia kuuden tuuman tykkejä\nhinattiin sopiviin kohtiin, ja sitten se alkoi. Tehtiin motti motin\njälkeen. Kahvipuita tehtiin komeista tukkipuista. Pikkupillit pirisivät\nyötä ja päivää. Pojat heittivät nuttunsa kuusen oksaan ja hiihtivät\nkuin ilvestä. Vallattiin ja puhdistettiin motti motilta ja sitten vielä\nne metsäpalstatkin korsu korsulta.\n\nJoo, niin se kävi! Joo!\n\nNäin kertoi Kainuun poika, nosti housujaan ja pisti tupakaksi,\nemmekä me voineet väittää, etteikö kaikki olisikin tapahtunut\njuuri niin. Joo! Raatteen tie on Raatteen tie, on ja pysyy. Uljaat\naron pojat makaavat siellä tuntemattomissa haudoissaan, heidän\nnelijalkaiset kohtalotoverinsa toisissa haudoissa. Kärrynpyöriä riittää\nsuomussalmelaisille korjailemalla kolmeksi vuosikymmeneksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kerran taas, kun istuimme viiteen pekkaan neliskulmaisen pöydän\nympärillä, kaivoi Lounais-Suomen poika povitaskujaan ja iski eteemme\npöytälaudalle kotipeltojensa salaojituskartan. Lähemmin tutkittaessa\nhavaittiin, ettei se ollutkaan salaojitussuunnitelma Varsinais-Suomen\njokilaaksoista, vaan asemapiirros hyökkäysvaunutaistelusta Summan\nloitolla. Ja kun saviseudun poika lähtiessään unohti sen pöydälle,\nkätkin minä sen vuorostani povitaskuuni ja voin selostaa hänen\nkertomuksensa teille hänen karttapiirroksensa mukaan, kuten alempana\nseuraa. Niin oikke!\n\nOli taas odotettavissa vihollisen h-vaunujen tukema hyökkäys,\nniinkuin kymmeniä kertoja ennen. Routainen maa tärisi, ilmassa\njyrisi ja sätkätteli ilkeäntuntuisesti. Ankara tykistöpehmitys oli\njo aikaisemmin suoritettu, mutta meikäläisillä ei ollut mitään syytä\nliikkua korsuistaan. Ainoastaan vartijat ja tähystäjät olivat tarkkoina\ntähystyspaikoillaan.\n\nVähitellen tykistötuli hiljeni. Niinkuin etääntyvän ukkosen jymy\nse harveni ja vaimeni. Mutta pian sen jälkeen ensimmäiset h-vaunut\nvierivät näyttämölle tunnustelemaan. Ja nyt te, hyvät lukijat, voitte\nryhtyä käyttämään salaojurin karttatietoja hyväksenne.\n\nVihollisen h-vaunut lähestyyvät paksujen nuolten osoittamasta\nsuunnasta. Meidän lohollamme on ensimmäisenä vastassa valvontalinja\njoka ammunnallaan suorittaa hälytyksen, mutta vetäytyy sitten\nsyvemmälle. Seuraavina tukimiehinä toimivat taisteluvartiot,\njoiden päätehtävänä on pakoittaa vihollinen mahdollisimman varhain\npaljastamaan aikeensa. Pääpuolustuslinja = = == = = oli aukean niityn\ntakana ja vasta sen takana metsän suojaamassa rinnemaastossa olivat\nvarsinaiset tukikohdat hv-tykit ja tuliaseiden pesäkkeet. Pommarit\ny.m.s. liikuskelivat usein pääpuolustuslinjan etupuolella, mutta\nhv-torjuntatykit ja pesäkkeet tulittivat niityn ylitse. Hv-tykit\nolivat sovitetut kaikkein sopivimmille kukkuloille, joista ne helposti\nkykenivät hallitsemaan ja tulittamaan pääpuolustuslinjan ylitse\npitkien nuolten osoittamaan suuntaan. Tulitusmatka h-vaunuihin niiden\nlähestyessä pääpuolustusasemaa on tavallisesti noin viidestäsadasta\ntuhanteen metriin.\n\nNäin oli tälläkin kertaa. Sellaiset ohjeet oli annettu hv-tykkien\njohtajille. Mutta vihollisen h-vaunut ja niiden kuljettajat olivat\nentisistä kokemuksistansa viisastuneet. Ne pysyttelivät kyllin etäällä,\nvain ajaa jyrräsivät edes takaisin tulitusmatkan ulkopuolella.\nPuolustajien hv-tykit haaskasivat turhaan ammuksiansa, pölistelemällä\nmultaa tuuleen.\n\nKun siitä ei näyttänyt sen valmiimpaa tulevan, siirrätti eräs hv-tykkiä\njohtava nuori vänrikki tykkinsä nopeasti aivan pääpuolustuslinjalle.\nNyt oli välimatka sopiva, mutta suojatusta pesäkkeestään irtautunut\ntykki oli myös vihollisen lukuisille h-vaunuille otollinen maali.\nAlkoi kilpa-ammunta. Jo pysähtyi ensimmäinen h-vaunu ja rupesi\nsavuamaan. Hv-tykki reippaine poikineen toimi loistavasti. Sen nuori\njohtaja seisoi melkein suojattomalla paikalla, tähystäen kiikarillaan\nrohkeasti. Sopivista tähtäysmaaleista ei ollut mitään puutetta; vahinko\nvain, että ne hyrräsivät eteenpäin. Jospa hetkenkin olisivat pysyneet\nalallaan. Mutta hyviä sattumia tuli näinkin. Jo toinen pysähtyi ja\nsavusi. Jo kolmas! Kranaatit räiskähtelivät ympärillä tuhkatiheään,\nmutta miehet ja tähystelevä johtaja eivät olleet tietääkseenkään niistä.\n\nSitten tuli äkisti pysäys. Heidät yllätti kolmasti toistuva\nkranaatinheitinten keskitys. Sen sirpalevaikutus oli niin tuhoisa,\nettä tykin hoitajat kaikki haavoittuivat, vänrikki yksin säilyi\nkiikareinensa. Hän lähetti miehet sidottaviksi, nosti tykkinsä pystyyn\nja nousi jälkeen kiikaroimaan. Yksi oli sopivalla kohdalla, mutta eihän\nsitä kiikarilla voinut vioittaa. Hän hypähti alas ja ampui sen tykillä.\nTaas oli noustava tähystelemään. Toinen oli tulossa. Hänen onnistui\ntuhota vielä sekin.\n\nNäin hän kaiketi olisi mielellään jatkanut edelleen, mutta hänen\nreippaan toimintansa keskeytti eräs kohti soitteleva hv-pikatykki. Se\nonnistui saamaan täysosuman. Siihen päättyi nuoren vänrikin ja hänen\nterävästi napsivan hv-tykkinsä tarina.\n\n— Niin oikke! lopetti salaojittaja.\n\n— Se oli uljas tarina! myönsimme me ja lähdimme kävelemään. Minä nousin\nviimeisenä ja pistin pöydälle jääneen taistelukartan taskuuni. Hän ei\nkaivannut sitä, ja se jäi taskuuni. Tässä hän nyt sen näkee yhtä hyvin,\nellei paremminkin, uudelleen piirrettynä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nViipurin pamauksia. Hiljaa kiven takana. Outo seisahdus pitkän rähinän\njälkeen. Kuin veljet keskenään. Miksi tappelimme?\n\n\nSanotaan, että matokin kuolee päästään, mutta ellei se kuole ennen\nauringonlaskua, niin rupeaa jälleen elämään. Näin kävi minulle. Sain\ntällin päähäni, en kuollut ensimmäiseen auringonlaskuun mennessä\nenkä vielä toiseenkaan, ja niin jäin elämään. Toipumiseni tapahtui\nniin nopeasti, että itsekin ihmettelin. Nuori, parraton lääkäri myös\nihmetteli, vaikka ei siitä mitään puhunut. Hän katseli vain ja puheli\nmuita mukavia.\n\nJa niin koitti se aurinkoinen maaliskuun aamupäivä, jolloin minun\noli noustava ja sanottava hyvästit komealle hotellille, sen\nlääkäreille ja enkeleille, Kollaanjoen, Raatteen, Summan ja Taipaleen\nverrattomille pöytätovereille kuten kaikille muillekin tämän loistavan\ntoipilaskotimme hyville aseveljille. Iloitsin siitä, että jälleen\npääsin tapaamaan kotoisia ase- ja veriveljiäni siellä jossakin, mutta\nmurehdin sitä, että monet hyvät jutut jäivät vielä aurinkoisen huoneen\npöydän kulmalle nauttimatta.\n\nMinun ei tarvinnut matkustaa Karjalan kannakselle, ei muuta kuin\nportille; asiat olivat tällävälin kehittyneet jo siihen vaiheeseen.\nTämä portti ei ollut mikään sen vähäisempi kuin vanha ja monista\ntappeluksistaan kuuluisa Viipurin kaupunki. Mutta vaikka isäukko\npätevästi todistelikin, ettei uusi ole koskaan entisen veroinen, luulen\nsilminnäkijänä voivani vakuuttaa, että tällä kertaa oli, ellei vähän\nparempikin. Tuskinpa tämän kunnianarvoisen tappelupaikan kujat ennen\nolivat tunteneet tällaista tärinää. Kapsäkkejä, isompaa ja pienempää\nkenttäpostia, satoi suoraan ja kaaressa. Ilman täytti katkeamaton\njyrinä, tiilenporo, tulipalojen savu. Tuskinpa edes aurinko, joka\nsentään katselee maailman menoa melko turvallisen tähystysmatkan\npäästä, uskalsi pistää naamaansa pölypilvien ja savuverhojen raosta\nesiin. Tai ehkä se häpesi niiden puolesta, jotka syyttä suotta\nhävittivät kaunista kaupunkia.\n\nMutta Torkkeli Knuutinpojan linna Viipurin lahden pohjukassa seisoi yhä\nvanhalla paikallaan järkkymättömillä kallioillansa. Sen korkeimmassa\ntornissa hulmusi Suomen sotalippu. Tuuli puhalsi kaakosta, ja leijona\nheristi miekkaansa samaan suuntaan, vaikka varpaitten välistä jo veri\ntiukkui. Oli kai tämä linna jo vuosisatojen kuluessa monta pamausta\nkuullut, mutta eipä varmaan näin monta saman auringon kiertämällä. Hyvä\npaukku lienee aikoinaan ollut sekin Knut Possen täräyttämä, koska siitä\nniin kauan oli ääntä pidetty. Lieneekö ollut tuon kummempi kuin yksi\nnäistä?\n\nTämänkin tapaisia mietteitä tuli mieleeni muutamien aseveljien kanssa\nraunioituvan kaupungin katuja hiiviskellessäni. Täytyi vähän varoa,\nettei saanut myös itse tiiliskivestä pääkuoreensa, varsinkin sellaisen\nmiehen, joka hiljakkoin jo oli tällin saanut. Siinä puikkelehtiessa oli\nsiis pakostakin hiukan aikaa katsasteluun. Mieltä viihdyttäviksi en\nnäkemyksiä kernaasti sanoisi, niin vaihtelevia kuin ne olivatkin.\n\nTuossa oli räjähdyspommi pirstannut ja polttanut matalan puutalon.\nPikku rautahella vain oli jäänyt murtuneen palomuurin kylkeen.\nHellalla oli myös keittokattila. Tuolla pääkadun varressa jysähti\nraskas täysosuma kuusikerroksisen kivitalon seinään. Hyvä tuollaiseen\nmaaliin oli paukutella. Ellei sattunut yhteen, niin osui toiseen tai\nkolmanteen. Yhtä hyvä, hjuva! hjuva! a, vot harasoo!\n\nNo niin. Minä katselin mitä siinä tapahtui, eikä siinä juuri kylmä\nehtinyt tavoittamaan, niin nopeasti kaikki kävi, tuli ja meni. Ensin\nkuului se tuttu ulina. Sitä seurasi tärskäys. Seinä humahti sisään\npäin, mutta miltei samassa se alkoi vyöryä ulos päin, katot, ikkunat,\nsavupiiput, nimikilvet kaikki samassa rytäkässä. Miten jatkuva alastulo\ntapahtui, sitä en enää nähnyt, sillä kaikki peittyi vahvana pilvenä\nryöppyävään poroon.\n\nMutta eräässä toisessa paikassa näin, mitä pienempikin pirulainen\nmuutamassa hetkessä sai aikaan. Se sätkähti valmiiksi avatusta\nikkunasta sisään, joten etuseinässä ei ollut mitään särkemisen\nvaivoja. Avaran huoneen lattialla oli suuri soittokone, sellainen\nkolmikulmainen, jonka ruskeaksi kiilloitettu kansipöytäkin oli\nvaarin tupakkamaan kokoinen. Juuri siihen parhaalle paikalle se\nrätkähti. Kallis soittokone hajosi kappaleiksi. Kielet, kansilaudat,\nkoskettimet pirskahtelivat pitkin seiniä, jotka taulujen, peilien ja\nvalkoisten pystypylväitten kanssa mätkähtelivät lattiaan. Hyi! Pahaa\nteki jo sivustakin katsella sitä hävityksen kauhistusta! Eikä tämä\ntapahtunut vain yhdessä tai kahdessa paikassa. Kymmenissä, ehkäpä\nsadoissa taloissa nähtiin yhtä ja samaa siilon. Minä olin saanut\ntarpeekseni Viipurista ja Viipurin pamauksista. Lähdin etsiskelemään\njoukko-osastoani.\n\nPuolipäiväisten etsiskelyjen jälkeen löysinkin sen lopulta, tai ainakin\nsen rääppeitä kallioiselta pikku saarelta Viipurin lahden rannalla.\nTuttuja naamoja siellä vilahteli, mutta ne olivat parroittuneet,\nsilmät olivat liian syvällä kuopissa. Jälleennäkemisen ilosta ei tässä\nyhteydessä paljonkaan voida puhua, sillä poikiemme olemiset ja elämiset\nolivat täällä sitä ja tätä. Reserviharjoituksiin kokoontuneesta\njoukko-osastostamme lienee tuskin ollut jäljellä enää puoltakaan. Sitä\noli täydennetty toisen ja kolmannen joukko-osaston jäännöksillä. Siitä\nhuolimatta se kutistui kutistumistaan kuin jyväin? hyvin jauhavan\nmyllyn tuutissa. Vihollinen pommitti ja tulitti näitä uusia asemiamme\nhellittämättä yötä ja päivää.\n\nAsemiksi niitä ei juuri enää voinut nimittää. No, miksikä ei.\nAsemiahan ne olivat, kovapohjaisia lisäksi. Korsuja sitävastoin,\nenempää pakkasen porotusta kuin vihollisen tulitusta vastaan, ei ollut\nnimeksikään. Ei ollut liioin tykkejä, vielä vähemmin tykin ammuksia.\nIson-Jallun pyssyjä ja muita keveämpiä tuliaseita sentään vielä oli\nja pientä muonaa niille milteipä riittämiin. Niiden avulla ja miesten\nhellittämättömällä sisulla oli hyökkäävä vihollinen lyöty jo monta\nkertaa verissä päin jäälle saarten ja rannikon kallioäyräiltä.\n\nSuunnilleen tällainen oli tilanne, kun ilmoittauduin joukko-osastooni\nja pojat toivottivat minut tervetulleeksi.\n\n— Terve, terve, Lamminahon poika!\n\n— Oletpa pulskistunut matkallasi!\n\n— Olet tainnut makailla lihapatojen ääressä!\n\n— Nyt saat jälleen totuttautua asustelemaan ketunpesissä!\n\nNäin he tervehtivät minua.\n\n— Missä on vapaa ketunpesä? Näyttäkää se minulle! huutelin puolestani.\n\nKuinka he sellaista kykenivät näyttämään, koska itsekin olivat kuin\nluolastaan savustetut ketunpojat. Mutta sisuansa he eivät kadottaneet,\nse täytyy vihamiehenkin tunnustaa. Ankarien pommituskeskitysten\naikana piileskelimme kivien ja kallioitten takana. Moni nukahti, tai\nlaahattiin haavoittuneena sidontapaikalle. Useampi toki jäi, ja kun\nvihollisen jalkaväki jälleen yritteli, rapisi kivien kolosta kovaa ja\nkuumaa kuten ennenkin.\n\nNäin kului muutamia päiviä, tulessa, nälässä ja pakkasessa. Siitä tulee\nkerran joku loppu, aavistelimme me, mutta kukaan ei arvannut, kuinka\npian ja kuinka yllättävällä tavalla se tapahtuisi.\n\nNiin vaikeni vihdoin se jälkeenpäin monta kertaa mainittu maaliskuun 13\npäivä. Sama tärinä, sama vihainen postipäivä kuin ennenkin. Tuntuipa\nkuin pommitus meidän kallioittemme kohdalla olisi aamupuolella ollut\nkiivaampikin kuin ennen. Sitten tuli ankara keskitys, ja erään\nMikko-nimisen tutun pojan kanssa pyyhälsimme täyttä lentoa suurehkon\nmaakiven turviin, jonka katveen puolella oli hiukan ketunkuoppaa.\n\nJa jonkun ajan kuluttua ammunta lakkasi. Kerta kaikkiaan se pysähtyi\nmaalla ja merellä, ilmassa ja joka paikassa. Astahdimme esille ja\nheristimme korviamme. Ei mitään, ei missään päin, ei niin ainokaista\nnallipyssyn napsausta.\n\n— Tämä tuntuu jo ihan kaamealta! Niinkuin maailman loppu olisi tulossa!\nkummasteli Mikko. Mutta kun me siinä kiven ympärillä pyöriskellen suut\navoimina töllistelimme, kuului pahasti pirstoutuneen kuusen oksalta:\nTi-ti-tyy! Ti-ti-tyy! Titi-tyy!\n\nPieni pakkastintti siellä julisti ankaran sotatalven loppuvaksi ja\nrauhan kevään koteihin ja synnyinmaahan jälleen saapuvaksi. Kohta\nkuulimme saman viestin pojilta useammaltakin taholta, vaikka virallisen\nviestimiehen ilmoitus tuntia aikaisemmin oli välttänyt huomiomme.\n\nPojat keräilivät oudonnäköisinä vähiä kamppeitansa. Joku nauroi,\nmahdollisesti joku itkikin. Ilosta vaiko surusta, sitä hän tuskin\nlienee maininnut. Muutamat arvelivat, ettei tämä tiedä hyvää. Joka\ntapauksessa se oli rauha raskaan sodan jälkeen. Mitä tahansa se\nmukanaan toisikin, niin olimme tehneet voitavamme. Meillä oli puhdas\ntili. Tuntui kuin olisimme voittaneet, vaikka kaikki ulkoiset merkit\nviittasivat siihen, että olimme hävinneet. Päättynyttä taisteluamme ei\nmeidän missään tapauksessa tarvinnut hävetä.\n\nPian alkoi kuulua iloisia huudahteluja myös kauempaa, äskeisen\nvihollisemme linjoilta. Etulinjoilta palaavat miehet kertoivat\nnaapureittemme ilonpidosta. He olivat tanssineet ja laulaneet, tulleet\nkädestä tervehtimään heitäkin ja tarjonneet auliisti tupakkaa, leipää,\nkaikkea hyvää, mitä heillä oli. He olivat kuin parhaita veljiä, ilman\nvihaa ja katkeruutta. Niin kai olimme mekin pohjimmaltamme, vaikka emme\nsitä juuri näin avonaisesti näyttäneet. Miksikä olisimmekaan vihanneet\ntoisiamme?\n\nMutta miksi sitten olimme tappaneet ja haavoittaneet toisiamme? Meillä\noli mielestämme kallisarvoista puolustettavaa, koti, isänmaa, ajatuksen\nja toiminnan vapaus ja niiden vuosisataiset perinteet. Mitä oli heillä?\nJotakin muuta, mitä me emme tunteneet. Joka tapauksessa heidät oli\nsaatu matkaan mahtavana, eteenpäin vyöryvänä tuhoaaltona. Me olimme\nlähteneet rakentamaan tokeita sen eteen. Me kastuimme siinä rytäkässä,\npaljon nuorta verta ja kaistan kallista maata menetimme. Mutta emme\nsentään menettäneet parastamme, tulevaisuuden uskoa. Siltä pohjalta me\nryhdymme uudestaan rakentamaan kaventunutta maatamme.\n\nNäin moni hengähtävä aseveli sinä päivänä varmaan ajatteli. Mutta\nlevähtämään emme suinkaan joutaneet, koska meillä kuten muillakin oli\npaljon työtä ja puuhaa. Karjalan kansa samosi uusille asuintiloille\nreippaasti ja valittamatta. Me autoimme heitä raskaassa vaelluksessa\nvointimme mukaan. Siinä meille kirkastui uusi ihme. Kansa on enemmän\nkuin maa. Se on elävä, virtaava voima. Se on neste, joka liikkuu\nastiassa. Jos astian laitaa, maan rajaa siirretään, nousee neste, hakee\nuutta elintilaa. Kun astian kuhmu oikaistaan, tulee se takaisin. Palaa\nse omallakin voimallaan, jos paine on riittävän suuri, mukautuu myös\nuusille tiloille, ellei kuhmu oikene.\n\nNäin johduimme pakostakin siirtopäivinä ajattelemaan, avustellessamme\nsankarillisesti kohtaloonsa alistuvan kansan vaellusta. Se oli näky,\njoka murehdutti ja rohkaisi katselijaa. Tuollainenkin kansa voi tulla\nlyödyksi, — kukistetuksi ei milloinkaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nKevätaamuna kotiin. Tulija saa odottamattoman kyydin. Häntä\nravistellaan kuin maitopulloa. Käki kukkuu ja pikkulintuset laulelevat.\nMutkan kautta kulkien hän tapaa lampaita aurinkoisella aholla. Tähän\nLamminahon Eemelin sotapolku loppui. Tai aikoiko se vasta? Kysymystä\nvoidaan selvitellä jälkeenpäin... toivottavasti vasta 50 vuoden\nkuluttua.\n\n\nJuna jätti minut kotiasemalle varhaisena kevätaamuna. Uninen kirjuri\nviittasi kintaallaan, kottarainen vihelteli asemapuistikossa, ja kaksi\nkukkoa harjoitti kilpalaulantaa. Muutoin vallitsi seutukunnalla täysi\nrauha niinkuin jo koko maassa.\n\nNäin varhain oli turha ruveta odottelemaan linjavaunuja tai muita\nonnen sattumia matkan jouduttamiseksi. Kotoa olisivat voineet lähettää\npolkupyörän, jos olisi tullut ajoissa ilmoitetuksi. Mutta mihin\ntällaisena aamuna oli kiire? Aikaa oli. Auringon reuna vasta ikään\noli päässyt maasta irti, siivilöiden keltaista rieskaansa vihertävien\nmetsien lävitse. Kohensin pakkauksen selkääni ja aloin patikoida.\nPäivän joutuessa puoliin olisin kotimäellä, vaikka joisin jokaisesta\npurosesta ja kuuntelisin kymmentä käkeä. Tunsin ja muistin hyvin\nmatkan. Olin sen monta kertaa kulkenut. Etukäteen jo suunnittelin,\nmissä istuisin levähtämään, välipalaa haukkaamaan ja vettä\nhörppäisemään. Ketunleipiä jo toivoin löytäväni muutamista paikoista\njälkiruuaksi.\n\nMutta harvoinpa ihminen saa juuri sitä, mitä etukäteen liian hartaasti\nkuvittelee. Tuskin olin vielä paria kilometriä patikoinut, en\nkertaakaan ojasta ryypännyt enkä yhtään käkeä kuullut, kun kuulin\njotakin muuta. Takanani tiellä se pörpötteli, eikä sen aiheuttajasta\nsaattanut erehtyä. Vanha fordi, viiksihoppa, sieltä rämisti,\neikä sellaista ollut näillä paikkakunnilla enää muilla kuin ukko\nforsmestarilla. Se oli katsomatta selvä. Että ukko oli lähtenyt\nvarhaisena kevätaamuna Huutokorven hoitoalueita tarkastelemaan ja että\nhän korjaisi tieltä aamuvarhaisen jalankulkijan rämisevään roskaansa,\noli sitäkin selvempi. Se lankesi luonnostaan kuin Manulle aamiainen.\n\nKäyskentelin tien vasenta reunaa kuten nykyinen asetus vaatii. En ollut\ntulijasta ja räminästä tietääksenikään. Luulin jo, että ukko tekisi\nihmeen ja ajaisi pysähtymättä jalankulkijan ohitse; tietysti erehdyin.\nTähän olivat syynä koneteknilliset seikat. Hän rämisti vain edessäpäin\nolevan pienen mäen nyppylälle, koska myös hänen hoppansa akkumulaattori\nankaran talven jälkeen oli henkihieverissä. Mäen päältä kärry lähtisi\nitsestään liikkeelle ja ellei lähtisi, niin vapaamatkustaja saisi\nauttaa. Terve järjenjuoksu, kuten ukolla aina.\n\n— Hei, mies, tule autossa liukumaan! hän kiljui ennenkuin miestä\ntulisikaan.\n\n— Kiitoksia pyytämästä! Hyvää päivää vain, herra forsmestari! tervehdin\nminä tiepuolesta.\n\n— Sinäkö hylky! Lamminahon poika! ihmetteli hän.\n\n— Sama epeli! Nykyisin tosin jo asemies Suomen tasavallan armeijassa,\n— täydensin. Sivumennen tulkoon mainituksi, että olimme vanhat\ntuttavat. Jo monena vuotena olin toimiskellut hänellä apumiehenä metsän\nleimauksissa, myös uistimen soutajana ja jäniksen kantajana. Me tulimme\naina hyvin toimeen keskenämme, vaikka usein riitelimme. Hän riiteli,\nminä vain hiukan autoin häntä siinä.\n\n— No voi suutari! ihmetteli äijä uudestaan ja tiirotti harmaitten\nsilmäripsiensä lävitse.\n\n— Ei toki! Alimmainen kersantti vasta, — vahvisteen minä.\n\n— Kas, kas! Sama katajan venkale kuin ennenkin. Mutta milläs\nkepulikonstilla sinä nuo valkoiset kantinki nauhan pätkät olet\nolkapäillesi hankkinut? hän tiukkasi edelleen...\n\n— Se on liian pitkä ja konstikas juttu näin julkisella paikalla\nesitettäväksi, — kiemurtelin minä.\n\n— Vai niin, vai niin! Jos niin on, niin jätetään se nuotiolle.\nTarvitsen sinua pian leimauksissa, — myöntyi äijä ja komensi minut\nkäryävään kärryynsä.\n\nMutta tietystikään se ei inahtanut paikaltansa ennenkuin olin\nkäynyt muutaman sylen työntämässä sitä. Sitten kyllä mentiin, että\nrautapellit rapisivat. Siitä ilosta hän karjahteli minulle vanhan\nvirren, jonka olin kuullut ainakin tusinan kertaa. Kuinka »auto» muka\noli hyvä ja aikaa säästävä kapine. Tämäkin yli kolmen penikulman\nmatka valtapaikoilta Huutokorven hoitoalueelle, joka ennen hyvälläkin\nhevosella ajaen oli kestänyt kolme tai neljä tuntia, meni nyt vajaassa\npuolessatoista. Myönsin asian merkillisyyden.\n\nVähän aikaa mennä rytyyteltiin äänettömästi. Sitten äijä muisti viime\ntalven ihmeelliset tapahtumat ja alkoi muistutella minua niistä. Oliko\nmaailmassa ennen nähty näin urhoollista kansaa kuin me suomalaiset\nolimme? Oliko näin sisukkaita tappelijoita? Sellaisia poikia ei mahdu\nkolmeatoista tusinaan! Näin oli hänen täytynyt monta kertaa rouvallensa\ntodistaa.\n\n— Ei varsinkaan sellaisia kuin oli Iso-Jallu, — lisäsin minä. Jallu oli\nhänen reiluimpia jätkiään, jonka kanssa hän oli riidellyt monta vuotta.\nMinä kerroin hänelle Jallun viimeisestä urakkatyöstä viholliselle\njätetyissä asemissa. Seuraavan mäen päällä hän pysähdytti hoppansa, ja\nminun oli kerrottava historia uudestaan.\n\n— Kas semmoisia poikia! Kas semmoisia miehiä metsä isänmaalle\nkasvattaa! He iskevät kuin ilvekset! He kaatuvat kuin karhut! Vaikka\nheillä ei olisi kädessään kuin pihkainen kirvesvarsi, on heillä\nrinnassaan vapaan miehen sielu! He iskevät kuin... He kaatuvat kuin...\n\nTapansa mukaan hän aikoi sanoa sen uudestaan, mutta joku karvas pala\nnousi hänelle kurkkuun, kyyneleet eivät liioin olleet kaukana. Minun\nei ollut terveellistä jäädä niitä ounastelemaan. Hyppäsin ulos ja\naloin työntää hoppaa. Siinä olikin työtä pitkäksi aikaa, sillä hän oli\npysähdyttänyt kärrynsä liian kauaksi eikä tuhertamisen touhussa heti\nhuomannut irroittaa jarrua.\n\nPääsimme toki liikkeelle ja sitten jälleen ramistimme että tie\nvapisi. Hän pauhasi, ettei Ison-Jallun, oikean suomalaisen jätkän,\nsankaritarinaa sovi häväistä paremmillakaan sotavaleilla. Ne voisin\nkernaasti säästää metsänuotioille niinkuin Hurtti-ukko ennen muinoin.\nPiakkoin hän lupasi järjestää siihen tilaisuuden, kysymättä ollenkaan\netukäteen, sopisiko se minulle vai eikö. No, koskaan varemminkaan hän\nei viikkoja ennen tiedustanut sitä, ja aina oli sopinut.\n\nIlman enempiä kommelluksia pääsimme Huutokorven tienhaaraan. Tämän\nmainion talven päättäjäisiksi hän olisi tahtonut antaa minulle kyydin\nkotiportille saakka, mutta kun halusin päästä kotimäelle pienemmällä\nmetelillä, kiitin nöyrimmästi kunniasta ja kiskoin itseni eroon\nhänestä. Siitä ei ollut meille matkaa enää kuin vajaa puoli penikulmaa.\nHiljaakin astuskellen ehtisin perille hyvissä ajoin ennen aamiaista.\nErosimme sovinnossa.\n\nMaantie edessäni oli »suora ja sannoitettu», kuten laulussa sanotaan.\nMutta tunsinpa myös toisen tien, josta ei voitu laulaa samaa.\nPäinvastoin se oli mutkainen ja kaita ja kivinenkin. Ehkä puolen\nvirstan verran pitempikin se oli, ja kuitenkaan en voinut välttää\nkiusausta, kun sen maantielle avautuva sulkuveräjä pian tuli eteeni.\nMinulla oli jonkunlainen sisäinen aavistus siitä, että kevään käki\ntämän tien varrella kukkuisi minulle iloisia elinvuosia. Sen enempää\narpaa lyömättä jätin siis hiekoitetun valtatien ja hypähdin kiviselle,\nhauskasti kapisevalle polulle.\n\nPuro solisi täyteläisenä. Linnut lauloivat iloisesti tuoreena\nvihertävässä metsässä. Istahdin polun viereen kivelle ja mehevää koivun\nvarpua pureskellen kuuntelin, katselin ja vedin henkeeni kevättä. Se\noli nyt tullut, lopultakin. Nautin siitä kuin janoinen kuohuvasta\nkaljasta. Suljin silmäni enemmän kuullakseni, tukin korvani paremmin\nnähdäkseni. Mutta väliin avasin selkoselälleen kaikki ikkunat ja otin\njoka puolelta mitä saatavissa oli.\n\nJo lennähti korpikuusen puolikuivaan latvaan tuuheapyrstöinen käki\nkilpailijaa kuulostellen ja riitaa haastaen, kuten sen tapana on\nkevätaamuina. Se oli tänä keväänä ensimmäinen käkeni. Istuin hiljaa\nkuin saalistaan vaaniva hiirihaukka. Käkikukko keikahti latvasta\noksalle ja alkoi soittaa. Olin toki ennenkin käkeä kuullut, mutta\nenpä ennen mokomaa. Niin se helskytteli kuin suntio vastavaletuilla\nkirkonkelloilla. Metsänreuna vavahti, taivaan ranta helähti. Pienempien\nlaulajien ääni hukkui ja hävisi. Läheinen puro vain hiljaa solisten\nsäesteli kunnian kukkujaa.\n\nVanhaa perintätapaa noudattaen laskin tarkoin kukahdukset, jäljellä\nolevat elinvuoteni. Puoleen sataan asti elävä kukkukello niitä minulle\ntipahutteli. Sitten se kakaisi kurkkuansa ja pudotti vielä muutaman\nkaupantekijäisiksi. Olipa siinä vuosia! Nousin istuinkiveltäni ja\nesitin lentävälle profeetalle vilpittömän kiitokseni. Se lienee\ntuntunut hänestä vähältä, koska pyrstöään keikauttaen käkätti ja\nkaikkosi.\n\nHyvät lupaukset saatuani lähdin jatkamaan matkaani. Polku leveni.\nSiihen yhtyi toisia. Se ei kulkenut enää kovinkaan kaukana erääseen\ntaloon johdattavasta kärrytiestä. Ennen sitä minun oma polkuni\nkääntyisi jälleen korpeen päin, mutta vanhan forsmestarin ja hänen\nyskivän hoppansa ansiosta minulla ei ollut mitään kiirettä matkani\njatkamiseen, huoletta saatoin tehdä vähäisen mutkan naapurin\nkesäisempien vasikkalaitumien kautta. Se oli menoa jo. Korpipolkuni\njäi. Sirkutteleva pikku lintunen hypähteli edelläni kiveltä kivelle,\nkeikahti katsomaan ja jäi odottelemaan.\n\nViheröitsevän koivikkomäen takaa kuului keveätä töminää. Painoin\nkorvani maata vasten ja jäin kuuntelemaan Se oli töminää! Kymmenien\npienten kapsavien jalkojen rapinaa! Nousin seisomaan ja jäin\nhievahtamattomana odottelemaan kuin partiossa.\n\n— Tuku lampaitani! tuku, tuku... kuului heleä, sydäntäni riipaiseva\nääni. Hän toi lampaitansa isoon hakaan laitumelle. Veräjä oli tuskin\nkivenheiton päässä. Juoksin matkan ja tempaisin hiljaa veräjäpuut auki.\nOlisin hyvin voinut piilottautua aidan viereen katajapensaan taakse ja\nsäikyttää lauman, mutta tällaisena aamuna se olisi ollut jänismäisen\ntyperää. Hypähdin muutaman sylen tiestä ja veräjästä odottelemaan\naholla istuen.\n\n— Tuku lampaitani, tuku, tuku! kuului yhä lähempää. Joku isompi ja\npienempi mää... mää! vastasi siihen. Kuin metsän kaikuna teki mieleni\nheittää lyhyet sanat takaisin, mutta se oli jo myöhäistä. Avopäinen,\nsinipukuinen paimen riensi puolijuoksua edellä, lammaslauma kuin\nvaahtopäissä kuohuva koski keikkui ja hypähteli hänen kintereillään.\nKädessään olevassa tuohisessa hänellä oli antipaloja, jauhoja tai\nsuolanrakeita. Niitä ne kaikki kilvassa toistensa niskaan hypellen\npyrkivät haukkaisemaan.\n\nMaistiaisvuoroja järjestellessään hän kulki syrjittäin, mutta veräjän\nedessä hän hetkeksi pysähtyi. Avattu veräjä kummastutti häntä; lauma\nei kuitenkaan antanut hänelle aikaa pitkiin ihmettelyihin. Se työntyi\nja työnsi häntä eteenpäin, kiertyi vyöksi ja leveni suvannoksi\nhänen ympärillään. Hän seisoi keskellä kuin sinertävä saari. Kaikki\nlaineet, mustat ja valkoiset, pyrkivät hyväilemään ja nuoleskelemaan\nhäntä. Nyt jo koko komeus lähti jälleen liikkeelle avonaista veräjää\nkohti. Se leveni ja kapeni, se hyppeli ja mäkätteli, ja sinisaari\nvalkoisine antituohisineen keikkui keskellä. Sivusta katselijan oli\nvaikea päätellä, kuljettiko paimen laumaansa vai laumako kuljetteli\npaimentansa.\n\nLampaita alkoi pulpahdella veräjästä, myös paimen pulpahti siitä.\nHän sulki nopeasti veräjäpuut ja työnsi tuohisensa toiselle puolelle\nturvaan. Lampaat olivat hajautumassa jo laitumelle, mutta kun joku\nhaaleasilmäinen pässinpää ruohoa nyhtäessään tulla tupsahti jalkoihini,\nsäikähti ja peräytyi, niin koko lauma säikähti sitä ja peräytyi\nsaattajaansa kohti. Hän hätkähti myös, vaikka ei ollutkaan lammas, vaan\npaimen parhainta luokkaa.\n\n— Sinäkö siellä!\n\n— Minä! Ja sinä siellä!\n\nVälimatka lyheni molemmista päistä. Lampaat kerääntyivät hänen takanaan\npuolipiiriin ja katselivat kummastellen, iso pässi mulkoili miltei\nuhkaavasti. Me pääsimme käden ulottuville ja tervehdimme toisiamme.\n\n— Mistä tulet? tiedusti Kerttu.\n\n— Sieltä mistä sinäkin, rintamalta! arvelin minä.\n\n— Minäkö rintamalta? — Hän katsoi minua pyörein, suloisin silmin.\n\n— Siltä näyttää, tuosta armeijastasi päättäen.\n\n— Sinä olet sama kuin ennenkin! — Hän naurahti paljastaen melkein\nyhtä monta valkoista hammasta kuin hänen joukko-osastossaan oli\nsamannäköisiä sotilaita.\n\n— Mikä minä ennen olin? tiedustin minä.\n\n— Veitikka, josta ei koskaan saa tolkkua.\n\nHän taittoi vikkelästi muutamia koivunoksia ja rupesi kuorimaan niistä\nvispilänvarpuja hampaillaan silpien. Kävin hänen apumiehekseen,\ntaittelin koivunvarpuja hänelle. Sitten kävelimme rinnakkain polkua,\njoka oli liian kapea kahdelle eikä johdattanut meitä kumpaakaan\nsiihen suuntaan, mihin meidän olisi pitänyt mennä. Se kuljetti meidät\nennen pitkää lähteelle, joka oli pieni, mutta sitä vireämpi. Se\nkiehui valkoisia hiekkaporeita monesta silmäkkeestä, jotka alinomaa\nvaihtoivat paikkaansa. Sen vesi oli hopeankirkasta, kesällä kylmää,\ntalvella lämmintä. Pitäjäläiset, jopa kirkonkyläläiset kuljettivat\nsitä pulloilla kotiinsa. Toiset nauroivat heille. Mutta naurajat eivät\nhuomanneet, että he itsekin kuljettivat kotiinsa n.s. terveysvettä\nvielä kaukaisemmista ja kalliimmista lähteistä, sen parempaa tulosta\nsaavuttamatta. Lähteen reunalla ei ollut nyt tuohilippiä kuten\ntavallisesti.\n\n— Tänä keväänä ei kukaan ole vielä käynyt juomassa täällä, — arveli\nKerttu huulet ruskeina koivunvarpujen mahlasta.\n\nKäväisin läheisessä koivikossa. Tuohi oli vielä kiinteästi puussa\nkiinni, mutta pieneen juomalippiin ei tarvittu sitä kuin puolen\nkämmenen kokoinen palanen, sen verran kiskoisin vaikka hampaillani.\nVuolaisin siihen koivunoksasta varren. Juomatynnyri oli yhtä puhdas ja\ntäysi kuin viime keväänäkin tähän aikaan, kuin tuhannen vuotta sitten.\nIstuimme rinnakkain ruohopenkerelle, jossa virkistävää maan juomaa oli\nmonta kertaa nautittu, janoisina tultu, kylläisinä lähdetty. Tässä\nlähteellä juotiin, vaikka ei olisi janottanutkaan. Minua kyllä janotti,\nen tiedä janottiko lammaspaimenta. Kuorin kermaa, kuten on tapana, ja\nupotin lipin veteen.\n\nMutta ennenkuin ehdin nostaa sitä kummankaan huulille, helkähti käki\ntaas kukkumaan, nyt varsin lähellä. Se oli nähtävästi sama poikamies,\njoka äsken minulle takoi viisikymmentä vuotta ja kaupantekijäiset\npäälle. Reippaasti se poika jälleen lasketteli laidasta laitaan.\nMinusta tuntui kuin koko maailma ja minun tuohilippiä pitelevä\nkätenikin olisi vapissut. Pudotin lipin lähteen reunalle ja tartuin\nKertun käteen. Se oli siro, jäntevä käsi, tällä hetkellä sekin\nvavahteli.\n\nMutta kukkujan ääni ei vavahdellut. Se pudotteli komean sarjan, käkätti\nja lähti. Ja me ryhdyimme valtavaan urakkaan, joimme kaksikymmentäviisi\nlipillistä lähdevettä, jokaisen annoksen jakaen puoliksi.\n\n— Jo riittää! nauroi Kerttu, ja varmasti se riittikin. Mutta minä\nen vieläkään ollut löytänyt niitä sanoja, joita kaiken aikaa olin\netsiskellyt. Onnekseni hän sillä hetkellä riensi avukseni, niinkuin\nnainen on meille avuksi luotu.\n\n— Et ole mitään vielä kertonut matkastasi.\n\n- Liian paljon asiaa tässä kerrottavaksi, epäsin minä.\n\n— Kerro kaikkein jännittävimmästä sinun kohdallesi sattuneesta\ntapahtumasta! kehoitteli hän. Silloin minulle kirkastui. Vastasin\nempimättä:\n\n— Jos tämä päivä luetaan vielä sota-aikaan kuuluvaksi, niin kaikkein\njännittävintä minun kohdallani ei ole vielä tapahtunut.\n\n— Mitä tarkoitat? — Hän naurahti ja punehtui hiukan, mutta minä en\nenää punastunut, enkä liioin hellittänyt, kun vihdoinkin olin päässyt\nsanalle.\n\n— Olen tänä talvena sinua usein muistanut. Olen katsellut sinua unissa\nja valveilla, kirkossa ja korsussa. Ja ellei sinulla itselläsi ole\nmitään sitä vastaan, niin tänä päivänä, tässä lähteen reunalla se\ntapahtuu, mitä minä niin hartaasti olen ikävöinyt. Sinä olet minun, ja\nminä olen sinun...\n\nHänen kasvonsa punoittivat, mutta silmät loistivat, ja riemuitsevassa\nsydämessäni minä tunsin jo, että selviytyisin voittajana\njännittävimmässä taistelussani.\n\nMitä tämän jälkeen tapahtui on asia, joka tosikertomuksissa, jopa\nromaaneissakin on jo niin monta kertaa ja niin perinpohjaisesti\nselostettu, että minä aloittelija kerta kaikkiaan en kehtaa kajota\nsiihen. Enpä takaa, olinko vähään aikaan täysin selvällä järjelläkään,\nedes tietoinen siitä, mitä ympäristössämme tapahtui. Kesä hulvahti\nylitseni kuin lämpöinen laine. Se paistoi, lauloi ja tuoksusi. Tunsin\nsen kohta veressäni ja rinnassani, metsäpolkua kotiin päin astellessani\nkevätkoivun mahlaisena mehuna myös huulillani.\n\n— Tule sunnuntaina! kuului hänen kuiskauksensa sinisestä pilvestä\nviheliäisessä metsässä.\n\n— Varmasti, ellei uusi sota synny. Siinä tapauksessa tulen aikaisemmin,\n—- heitin hänelle vastaukseksi.\n\nKäsi heilahti. Sitten ei ollut näkyvissä enää muuta kuin lämpöinen\ntaivas ja laulava metsä. Jos kukaan koskaan on ollut onnesta humalassa,\nniin minä olin nyt. Kuljin metsäpolkua kuin unessa. Mutta elävien\nlintujen laulavan ja kesäisen auringon tunsin lämpimästi niskassani\npaistavan. Kohta näin sinisen veden edessäpäin välkehtivän. Se oli\nKuvaislampi. Miehen näin kivistä peltoa kyntävän. Hän oli isäukko.\nNaisen näin pihamaalla pyörähtelevän. Hän oli äitimuori. Pienen\nkoiran kuulin pari kertaa räyskähtävän, ruskeana keränä näin sen alas\nkiirivän. Se oli Musti. Talo aurinkoisella mäellä oli kotini kalliisti\nlunastetussa synnyinmaassa.\n\n\n\n\nAAMEN\n\nOlkaa onnelliset! Rakastakaa toinen toistanne! Lisääntykää ja täyttäkää\nmaa! Aamen!\n\n\nNäillä sanoilla vanha kirkkoherramme eilen illalla meille toivotti\nonnea. Paljon muutakin hyvää ja kaunista hän meille toivotteli. Saarna\nei ollut tosin juuri niin pitkä ja paljon sisältävä kuin talvella\nsankarihautajaisissa, mutta samoja asioita se osittain käsitteli.\nHän on meidän rippi-isämme, tuo herttainen vanhus. Hän vihki meidät\nmieheksi ja vaimoksi.\n\nJa nyt minä olen onnellisin ihminen maailmassa. Tai ainakin lähinnä\nonnellisin. Kerttu sanoo tässä asiassa kulkevansa askelen verran\nminua edellä. Naisen askel on lyhyt, ja kulkekoon muutenkin, ettei\ntule riitoja. Pesämäen emäntä, anoppini, sanoi meille: — Välttäkää\nensimmäistä riitaa! — Niin, toista ei tarvitsekaan sitten välttää!\nlisäsi siihen isäntä nauraa kihertäen hiljaiseen tapaansa. Itse\novat neuvomansa ohjeen omassa elämässään toteuttaneet, jos ihmisten\npuheisiin on uskomista. Luulen, että tässä tapauksessa niihin\nvoidaan luottaa, koska ihmiset meidän paikkakunnallamme enempää\nkuin muuallakaan eivät yleensä mielellään puhu liian paljon hyvää\nnaapureistaan.\n\nMe yritämme tehdä niinkuin he meitä neuvoivat ja niinkuin vanha\nkirkkoherramme neuvoi. Me rakastamme toisiamme, ja hurjasti vielä\nsittenkin. Mutta minusta tuntuu tällä hetkellä, ettei se johdu olemaan\nmikään raskas velvollisuus, vaivoista tuskin kannattaa edes mainita.\nNo, ne saattavat tulla aikoinaan kuukausien ja vuosien kuluttua.\n\nVihille ajaessamme olivat äiti ja siskot järjestäneet vaateaitan\nullakon meidän häähuoneeksemme. Valkoiset liinavaatteet nuoraorsineen\noli työnnetty seinätapeeteiksi. Nurkat ja katto oli koristettu\nkukkivilla pihlajanoksilla. Lattiaa peitti kahiseva haavanlehtimatto.\n\nMutta kaikkein ihanin paikka oli meidän vuoteemme seinän vieressä\npärekaton alla. Patjapussi oli täytetty pulleaksi uusilla oljilla.\nKertun uudet pellavaiset lakanat ja tyynynpäälliset hohtivat raikkaan\nvalkoisina. Ja sitten oli punottu pihlajan kukkatertuista tuoksuva\nkehys koko tämän komeuden ympärille. Mutta korvatyynyillemme oli\nvalkoisista kissankäpälistä sommiteltu iso E ja K niiden yhdistäjäksi\npunaisista ketokukkasista naisen nyrkin kokoinen sydämen kuva. Tämä\nkaikki oli varmaan Anna-siskoni työtä. Hänellä usein on tämäntapaisia\nkujeita, vaikka hän ei minulle juuri tällaista ollut ennen tehnyt.\n\nPoltettuamme yhteisesti juhannuskokon me nuori pari sitten aamuruskon\njo koillistaivaalla kajastaessa sukelsimme tähän häämajaamme niinkuin\npääskypari pesäänsä, joka niillä oli saman kattovuoliaisen alla\nseinän takana. Mutta ne olivat varhaisempia kuin me niin nukkumaan\nkäydessä kuin ylösnousemisessa. Ne visersivät jo huomentervehdyksiänsä,\nsuikahtelivat sirkein silmin, ennenkuin me olimme häävuoteeseen edes\npitkäksemme kallistuneet. Vähän aikaa toverille sipiteltyään toinen\nniistä sujahti tuuliviirin laikkaan makuuaittamme päätyyn ja lauloi\nsiellä aamuvirren heille ja meille.\n\n— Sanovat minun neitsyt Marialta silkit ja sametit varastaneen. Se ei\nole totta. Omaani on! Omaani on! Herra Jeesus sen tietää!\n\nNäin silkkisamettipukuinen laulajapoika somasti kirkuvalla kielellänsä\nmeille vakuutteli. Hänpä sen tietää. Ja jos hän tällaisen pikku\nasian muistaa, niin varmasti hän myös näki, kuinka onnellisia me\nihmispääskyset olimme kesäisessä pikku pesäsessämme ja kuinka ilosta\npulppuavin sydämin me toisiamme rakastimme siinä siskoni muovaileman\npunaisen sydämen kohdalla, juhannuspäivän auringon noustessa,\nkesäkukkien tuoksuessa, pääskysulhon laulaessa korvia hivelevää\nvirttään viirilaikalla.\n\nMinun onneni maa, koko maailmani oli pian täytetty. Jätin hänet,\nmaailman onnellisimman pikku vaimon, uinumaan paratiisimme\nkukkaisvuoteelle ja lähdin itse ulos vähän kauempaa katsastelemaan\nelämäni ylitsepursuavaisuutta. Saunan karsinasta löysin muutamia\npunaisia lieroja, pihanurmikolta pari juuri puhjennutta valkoapilan\nkukkaa. Lierot pistin tyhjään tulitikkurasiaan, apilankukkia haistelin\nastuskellessani paljain jaloin kasteista polkua pitkin lammen rantaan.\nOngenvapa keikkui olallani, uusi päivä nousi, käki jo kukkui kuusikossa.\n\nPian istuin vanhassa nojatuolissani lampeen kaatuneen puun haarukassa.\nAhventen syöntiaika ei ollut juuri vielä, se alkaisi auringon\nehtiessä kuusten latvaoksille. Vedin kesää ja sen henkeä sisääni\nkaikilla aisteillani, vedessä lipsuvilla varpaillanikin. Samalla\nkatselin elämäni kuvakirjaa niinkuin usein ennen tässä erinomaisessa\nnojatuolissa.\n\nPaljon oli ehtinyt tapahtua sen jälkeen kun viimeksi olin siinä\nistunut. Paljon kallista oli menetetty. Saataisiinko osaakaan siitä\nmilloinkaan takaisin? Tätä siinä istuessani mietin, ja täytyy myöntää,\nettä vähäiseltä se aluksi tuntui. Mutta mitä kauemmin mietin, sitä\nenemmän tunsin takaisin saavani, itseni, kotipaikkakuntani ja koko\nkansani hyväksi.\n\nKotini pienet pellot olivat tänä kesänä muokatut parempaan kasvukuntoon\nkuin milloinkaan ennen. Kaikki tilkut oli pantu kasvamaan perunaa,\njuurikasveja, kevätvehnää... vehnää! Isä ja äiti olivat ankarana\ntaistelutalvena vain piristyneet, kuin kymmenen vuotta nuorentuneet.\nTuskin kymmeneen vuoteen kehtaan nimitellä heitä enää ukoksi\nja muoriksi. Nuoremmat sisarukseni, kaksoisetkin, olivat taas\nsilminnähtävästi vanhentuneet.\n\nEntä mäki tuossa, tuo kuuluisa ja usein mainittu Lamminahon\nkivikkomäki? Kaikki arvonanto Mooses I:n kuten II:nkin aikaansaannoksia\nkohtaan, mutta tällä hetkellä minusta kuitenkin tuntui kuin kiviä olisi\ntässä mäessä liiaksi kunnioitettu, kierrelty ja karteltu. Tuollaiset\npulterit eivät pullikoi puolella sanalla vastaan, kun pannaan sopivan\nsuuruinen pötky leuan alle. Ne pomppivat kanervikkoon taakseen\nvilkaisematta.\n\nJa hallainen räme lammen ympärillä? Mitä se lieneekään vuosisatojen\nkuluessa mustiin sisuksiinsa imenyt ja mädättänyt? Sittenpä\nnähdään, kun pistetään puukko kurkkuun, kaivetaan »juoksuhauta» sen\npimeään, tapaiseen sydämeen saakka ja sitten sopivasti juoksettavia\nyhdyskäytäviä tulipesäkkeestä toiseen koko puolustuslinjan ylitse.\nIhme on, ellei ikivihollinen, harmaaparta, matkoihinsa pakene! Mutta\nkeväästä kevääseen aamuherätystänsä turhaan odotellut elämä kohoaa\nsieltä auringon vetämänä päivänvaloon. Mustan puhisevana kaurana,\nkeltaisena vehnänä, mesikukkaisen apilan päänä se sieltä nousee!\nTyötä se antaa, paljon kuokkimista ja kaivamista. Mutta se ei ole\nvastenmielistä eikä mahdotonta työtä korsutyössä koulunsa käyneille\nnuorille miehille. Yhteisvoimin, yrittäjän sisulla siitä voittajina\nselvitään.\n\nSodassa kaatuneet aseveljemme? Kipeä kohta monta vuotta monessa\nperheessä. Eipä sekään niin lohduton kuin ensi katsannolla luulisi.\nTuskinpa Raision Manta milloinkaan olisi saanut Isolta-Jallulta\nterveisiä ja sitä elämisen apua itselleen ja syntyvälle lapselleen,\nellei Jallu olisi vuodattanut verevää sydäntänsä kuiviin yhteisen\nasiamme puolesta tulilinjoilla. Sitä samaa eri tavoilla se on\ntuhansissa muissa perheissä. Näitä suomalaisia sotureita ja aseveljiä\nme muistelemme kiitollisina, lämpimällä sydämellä sukupolvesta toiseen,\nniin Kallea kuin Jallua, kaikkia kalleimpansa uhranneita synnyinmaan\npoikia.\n\nEntä minä itse? Häpeä mitään mainita. Olen saanut monta kertaa enemmän\nkuin olen ansainnut. Tätä juhannusta, kaikkea mitä se jo on antanut ja\nmitä se toivoakseni vielä jälkeenpäin antaa, en ilman edellä käyvää\nvapaussotaamme olisi milloinkaan saavuttanut.\n\nSininen sudenkorento surahti nevalta, pysähtyi kohdalle ja jäi siihen\nsiivet suorina sirittämään. Siinä vasta lentokone! Pommittaja ja\nhävittäjä samassa sukkulassa! Tyhjän ilman päällä se siinä seisoi ja\nsirisi, tunnusteli sarvillansa ja peilaili lampuillansa minua suoraan\nsilmiin. Se ei ollut mikään eilispäivän keksintö. Tuon tempun se oli\ntehnyt jo tuhat vuotta sitten ja tekee yhä tuhannen vuoden kuluttua,\njolloin viime talven pommareista ei ole jäljellä enää yhtä ruostunutta\nmutteria.\n\nSe oli pettämätön merkki ahvenparven lähestymisestä. Niitä varmaan\noli jo liuta lieroni ympärillä. Ne aukoivat jo suutansa, mulkoilivat\ntoisiaan epäluuloisin silmin.\n\nArvasin sen. Jo tokkasi. Se ei ollut tirriäinen, joka narraa ja\npulppii. Se ei ollut hätkö, joka heti nykäisee kohon lumpeenlehden\nalle. Se oli iso! Se oli oikea hääpöydän ahven, joka turhia\nhätäilemättä pitelee lieroa ja kohoa juuri niinkuin itse haluaa.\n\nJostakin syystä minä en ota heti vastaan. Pitelen vain liikkumatonta\nvapaa kädessäni. Vetäisen syvälle henkeen! kesäisen apilankukan\ntuoksua. Siemaisen sieluuni henkäyksen verran kaikkea sitä, mitä viime\naikoina, erittäinkin viimeisen vuorokauden aikana olen elänyt ja\nkokenut. Näen vedessä ja auringossa, kuulen lintujen laulussa vanhan\nkirkkoherran meille omistamat sanat: Olkaa onnelliset... Rakastakaa\ntoisianne!... Lisääntykää ja täyttäkää maa! — Koti ja isänmaa!\n\nTartun molemmin käsin vapaan. Taistelu alkaa! Koetamme, kumpi voittaa!\n\n\n\n"]