Kun rikkaista tuli rumpaleita
Valkonen, Tatu (oik. Lassila, Ilmo) (1885–1945)
Huumoripitoinen romaani jatkaa päähenkilön seikkailuja 1930-luvun alun pula-ajan ja taloudellisten haasteiden keskellä. Tarina yhdistää liikemaailman vastoinkäymiset, sahan palon aiheuttamat sotkut ja päähenkilön kokemat romanttiset tunteet.
Tatu Valkosen 'Kun rikkaista tuli rumpaleita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2984. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KUN RIKKAISTA TULI RUMPALEITA
Kirj.
Tatu Valkonen
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1932.
ALKULAUSE.
Kun pitkällisen työn ja monien ponnistusten jälkeen sain julkisuuteen teokseni Maisterin seikkailut mailla ja merillä, niin jouduin seikoista, jotka olivat juuri näistä seikkailuistani johtuneet, seikkailemaan myös täällä kotimaassa ja räpistelemään monissa myrskyissä ja vaiheissa, jollaisia maailman rannan purjehtija saa kokea. Ja koska me emme milloinkaan ole oikeutetut pitämään kynttilää vakan alla, katsoin velvollisuudekseni julkaista teokseni MAISTERI LIIKEMIEHENÄ. Moni on tosin minua moittinut siitä, että tässä teoksessani liian paljon käsittelen ammattiasioita, mutta se saavutti kuitenkin avomielisenä itsetunnustuksena suopean vastaanoton. On vaikeata esittää mitään asiaa, ellei sitä perustella ja usein ei perusteluja voida tehdä niin yksinkertaisiksi ja huvittaviksi kuin yleensä halutaan.
Kun alkutehtävät on suoritettu, On usein mahdollista esittää johtopäätökset yksinkertaisessa ja helppotajuisessa muodossa ja siihen olen pyrkinyt nyt ilmestyneessä teoksessani KUN RIKKAISTA TULI RUMPALEITA. Toivon saavuttaneeni tarkoitukseni ja jätän yleisölle tämän teokseni, joka voidaan siis lukea kahta ensimmäistä »elämänromaaniani» tuntemattakin. Tämän teokseni aatteellinen ja ajankuvauksellinen sisällys selviää kuitenkin paremmin Suomen kansalle, jos lukija tutustuu myös mainittuihin aikaisempiin teoksiin.
Toivon, että sen kautta olen niin tehokkaasti kuin voimilleni on mahdollista kyennyt lieventämään nykyistä pula-aikaa.
Helsingissä marraskuulla 1932.
Tatu Valkonen.
I LUKU,
jossa tekijä tekee erään tärkeän päätöksen.
Talvi oli tehnyt loppuaan ja puuni olivat kauniissa lavereissa rannalla, joten talvityöni monine mutkineen olivat sivuitse. Mutta Jukolan saha oli palanut ja senpävuoksi istuimmekin Turpeen kanssa miettimässä tätä surkeata tosiasiaa, sillä se merkitsi kaameata keskeytystä työssä. Tosin ei kontrahdin mukaan tarvinnut luovuttaa etumaksuja heti takaisin, sillä sahan palo oli n.s. force majeure, s.o. ylivoimainen este, mutta hyvin luultavaa oli, ettei Jukolan sahaa enää rakennettaisi uudestaan ja tämä merkitsi sitä, että minulta jäivät loppuerät saamatta ja että lopulta saisin myös pulittaa saamani »förskotit» takaisin.
Ja niinkuin lukija muistaa, olin myös lohkaissut itseni irti pankkitirehtööristäni, joten minulla ei ollut tietoa lisäluotosta.
Kun Turpeen kanssa teimme laskelmia, niin huomasimme, että meiltä puuttui kirkkaasti parisen sataa tuhatta markkaa, ennenkuin olisimme saaneet puumme sahatavarana laivan kylkeen, vaikka meillä olisi sahakin ollut saatavissa.
Sitäpaitsi selvisi, että kauppahinnan vekseleitä rupesi tippumaan noin puolentoista viikon päästä maksettaviksi, joten vekselitanssi alkaisi jälleen. Ja edessämme oleva pääkaupungin päivälehti osoitti epäämättömästi, ettei pankeissa ollut rahaa. Nämä työnnettiin nim. siihen aikaan Töölön kivitaloihin ja maatalouden kohentamiseen. Varsinkin maanviljelijöille oli tämä kultaista tai oikeammin sanoen setelistä aikaa, sillä missä kaksi maanviljelijää oli yhdessä, siellä oli myös vekselilomake kolmantena heidän keskellänsä ja rahoja nostettiin ja autoja ostettiin. Ja jokaiseen kirkonkylään perustettiin 4 à 5 pankinkonttoria ja pankkitirehtöörejä ilmestyi kuin sieniä sateella.
Mutta sentapaisille liikemiehille kuin minä, hymyiltiin pankissa eikä meille rahoja lähtenyt, vaikka olisimme antaneet pantiksi niinkin kuranttia tavaraa kuin rannassa olevia ensiluokkaisia sahapuita.
Kivijärven asiat olivat sittenkin paremmalla kannalla, sillä Markkanen oli ansainnut hyvin minun ajoissani ja sitäpaitsi hän oli tilanomistaja, joten hän voi saada pankista jonkin verran rahaa. Hän oli vielä päässyt jonkinlaiseksi hengenhaistajaksi erääseen muukalaisnimiseen pankkiin ja hankki sille talletuksia 20 % provisionilla, joten hänelle alkoi koittaa kultaiset ajat.
Siinä siis istuimme Turpeen kanssa ja mietiskelimme, mitä tehtämän piti.
Minä olin tietysti hermostunut, niinkuin aina on se, jota asia koskee, jota vastoin Turve ajatteli asioista tyynesti.
Hän sanoi: Koska nämä tukit nyt ovat joen rannalla, koska tämä joki virtaa ainoastaan yhteen suuntaan ja laskee mereen ainoastaan yhdessä paikassa, niin ei ole olemassa muuta mahdollisuutta kuin uittaa puut jokisuulle, sillä rantaan niitä ei voi jättää. Ja koska uitto tulee kestämään pari kuukautta, niin on myös ohjelma parin kuukauden ajaksi selvä.
Ja niinhän asia olikin, kysymys oli vain siitä, niistä saataisiin rahaa. Tosin minulla oli vielä pankissa muutamia kymmeniä tuhansia, joten alkuun päästäisiin, mutta miten kävisi, jos rahat loppuisivat uiton aikana kesken.
Turve ehdotti, että koetettaisiin saada uittourakoitsija ja urakoitsijaksi sellainen henkilö, joka hätätilassa tulisi toimeen ilman rahaa, sillä hänelle voitaisiin antaa puut pantiksi siinä tapauksessa, että meiltä rahat loppuisivat kesken.
No, tämä oli koko järkevä ehdotus. Annoin Turpeen tehtäväksi ryhtyä miettimään sopivaa kontrahdin sanamuotoa ja sen jälkeen järjestämään itse asiaa. Koska kuitenkin uittoa varten tarvittiin erinäisiä alkuvalmistuksia, niin päätimme ryhtyä näihin heti, sillä sen verranhan meillä oli rahoja käytettävänämme.
Näin oli siis jo olemassa suunnitelmaa pieneksi ajaksi eteenpäin, ja itse puolestani päätin, etten hiisku Hirschille Jukolan sahan palosta tuon taivaallista, sillä ajattelin, että on viisainta olla herättämättä nukkuvaa leijonaa.
Ihmisen hermosto on sen laatuinen, että se väliin panee meidät vavahtelemaan hädässä ja väliin taas luo taivaallisen rauhan mieliimme, vaikka tilanne pysyisi aivan samana. Niinpä nytkin taas alkoi tuntua mielessäni siltä, että asiat olivat hyvällä karsaalla tai ainakaan eivät sen huonommin kuin mitä ne ennen olivat olleet, ja itsekin ihmettelin, miksi olin turhaan hätäillyt.
Mutta vuoteeseen päästyäni ei uni tahtonut tulla silmiini. Ehkä johtui tämä siitäkin, että huoneessa sattui olemaan melkolailla kuuma. Nukuin siis jonkinlaista koiranunta, s.o. olin puoleksi nukuksissa ja puoleksi valveilla.
Turve sitävastoin veteli hirsiä niinkuin oikean metsämiehen sopii.
Tässä jäi mainitsematta, että keskustelumme tapahtui Rajalan pirtin peräkamarissa.
Ovi oli harvanlainen, joten selvästi huomasin, kun pirtissä tuli sytytettiin. Ja vähän ajan perästä kuulin myös, että pirttiin astui jokin vieras henkilö, jota isäntä tervehti.
En välittänyt asiasta sen enempää, mutta olin kuulevinani, että minun nimeni mainittiin usein siinä hiljaisessa keskustelussa, jota pirtissä pidettiin. Ääni tuntui myös tutulta, joten uteliaisuuteni heräsi ja minä hiivin hiljaa ovelle kuuntelemaan.
Lukijani antanee minulle anteeksi, että näin tein, mutta en muutakaan voinut. Siellä keskusteihinkin tosiaan minun puistani ja minun raha-asioistani. Ja puheenpitäjä ei ollut kukaan muu kuin ystäväni self made man, joka kehoitti Rajalan isäntää ryhtymään bulvaaniksi ja ostamaan minulta puuni, sillä pankinjohtajasetä antaisi niihin rahat. Niistä ei saisi maksaa enempää kuin täsmälleen sen, mitä ne olivat tulleet minulle maksamaan. Self made man sanoi tietävänsä minun raha-asiani ja että Jukolan sahan palon jälkeen minulla ei enää ole mahdollisuutta suoriutua puineni, joten olisin pakotettu myymään ne mistä hinnasta tahansa.
Rajalan isäntä näkyi utelevan, minne pankinjohtaja sitten saisi puut menemään, mutta siitä asiasta self made man vaikeni kuin muuri, ilmoitti vain, että jos Rajalan isäntä saa kaupat syntymään, niin hän saa 10,000 mk »rovisjuonia».
Olihan sitä asiaa siinäkin ja aivan sattumalta kuultua.
Tämä kaikki tapahtui aamuyöstä, enkä sen koommin enää unta saanutkaan. Kateeksi kävi Turvetta, joka tyytyväisenä kuorsaili toisessa sängyssä milloin alemmissa oktaaveissa milloin korkeassa diskantissa.
Minuakin rupesi mietittämään, että ellet itse olisi itseäsi turhiin vaikeuksiin asettanut, olisi sinun aivan yhtä hyvä olla kuin Turpeenkin. Työtä olisi saatavissa kohtuullisilla palkoilla ja prinsipaalisi kiemurtelisi sängyssä sinun sijastasi miettimässä, mistä saisi rahat palkkasi maksuun. Ja jokainen penni, jonka säästäisit, olisi tiettävästi omasi.
Ja niin valkeni minulle vähitellen se seikka, että tällainen rikkauksien tavoittaminen ja turhanpäiväinen liikemieshomma oli mitä suurin tyhmyys. Sellaisen sopi siihen ryhtyä, jolla ei ollut muuta valittavana. Sellaisen siis, jonka elämän toisena vaihtoehtona oli motin teko tai kadun lakaiseminen tai jonkin pakkahuoneen seinää vastaan nojautuminen ja toisena mahdollisuutena sattumalta päästä satojen tuhansien tai miljoonien omistajaksi. Liikemiehen täytyy olla peluriluonne, joka ei vähästä hermostu. Liikemies, joka menestyy, on suuri nero, mutta liikemies, joka menettää kaikki, on joko roisto tai ei mitään.
Ja näiden mietteiden loppusummaksi tuli se, että päätin heittää hiiteen koko liikemieshomman. Päätin tehdä kaikkeni, päästäkseni näistä puuhommista irti. Sen jälkeen ryhtyisin mihin pienipalkkaiseen työhön tahansa, joka vaatimattomasti, mutta ilman turhaa rähjäämistä elättäisi tekijänsä.
Ja kun tämän päätöksen olin tehnyt, päätin sen vielä vahvistaa.
Tämä tapahtui siten, että otin taskustani muistikirjani ja kirjoitin sen lehdille päättävällä ja tarmokkaalla käsialalla:
»Tänä yönä ‒ ‒ ‒ olen minä Tatu Valkonen tullut selville siitä, että
minusta ei ole liikemieheksi ja senvuoksi olen päättänyt tarmokkaasti
ja mahdollisimman lyhyessä ajassa ja mahdollisimman pienellä tappiolla
lopettaa kaikki liikehommani. Rajalan uutistalossa ‒ ‒ ‒
Tatu Valkonen.»Kas siinä, lukijani, olin tehnyt tärkeän päätöksen ja sen tehtyäni panin muistikirjan taskuuni, sammutin kynttilän ja vaivuin syvään uneen enkä herännyt ennenkuin seuraavana päivänä klo 10 korvissa.
II LUKU,
jossa tekijä ryhtyy toteuttamaan päätöstään ja saa siihen odottamatonta apua.
En tiedä, kuinka kauan olisinkaan nukkunut, ellei Turve olisi minua herättänyt.
Hän ilmoitti, että self made manilla olisi minulle jotakin tärkeätä asiaa.
Ilmoitin Turpeelle, että hän antakoon self made manin odottaa sillä aikaa, kun minä ryhdyin valmistuksiin hänen vastaanottamisekseen.
Ehkä Turvekin hieman ihmetteli katsellessaan näitä valmistuksia, sillä ne olivat seuraavat.
Meidän yhteisestä kassastamme otin esille kaksi tuhatmarkkasta ja kaksi 500-markkasta, jotka muuten olivat kassan melkein ainoat rahat. Leikkasin sen jälkeen vanhoista sanomalehdistä ja kuvalehdistä niiden kokoisia lappuja sekä sidoin 2 valtavaa setelipinkkaa, joiden kummankin päällä ja alla oli siis 1000-markkaset tai viisisataset ja nämä setelipinkat asetin sen jälkeen laukkuuni.
Sitäpaitsi otin esille vekselilomakkeita, shekkikirjan ja joitakin kontrahtipapereita, jotta näyttäisi siltä, että huoneessa on muutakin tehty kuin maattu.
Self made man sai odottaa runsaan tunnin ajan, mutta »eihän se ole herrakaan, joka ei ootata», sanoo vanha sananlasku. Kun tiesin self made manin asian, niin oli minulla kärsivällisyyttä antaa hänen ja Rajalan isännän odottaa, sillä molemmat tuntuivat istuvan pirtissä kuin neuloilla.
Oli hyvin hauska kuulla, minkälaisen valheen nämä molemmat herrat olivat yhdessä keittäneet, sillä self made man ei tahtonut yksin esiintyä ostajana.
Mutta hyvin suurena hän astui sisälle Rajalan isännän kanssa ja kävi suoraan asiaan.
— Me olemme tässä Rajalan isännän kanssa yhdessä tulleet kysymään maisterilta, eikö maisteri tahtois' myydä näitä puitansa, kun se Jukolan sahakin paloi eikä maisteri siis voi niitä siellä sahata.
— Olettekos te sitten löytäneet kultaa, sillä minun käsitykseni ainakin Jalkasesta on ollut se, että Jalkanen jo aikoja sitten on hyvin kiinteästi sijoittanut omaisuutensa?
— Eihän tässä olekaan puhe minun omaisuudestani, sanoi Jalkanen, mutta kyllä minä vaadittaessa esitän pankkitakauksen ja käteiset rahat.
— Mikä osa Rajalan isännällä sitten tässä kaupassa on?
— On tarkoitus, että minä uittaisin nämä puut.
— Mutta eikös Jalkanen ole uittohommien erikoistuntija?
— Niin, Jalkanenhan tulisikin työtä valvomaan.
— Jaha, sanoin minä, te siis aiotte uittaa nämä puut, ja koska niitä ei matkalla voida mihinkään pysäyttää, niin te tietysti uitatte ne meren rantaan. Mitä te aiotte niillä siellä tehdä? Ettehän te voi niitä sahata sen paremmin kuin minäkään.
— Se on meidän salaisuutemme, sanoivat molemmat, mutta meillä on mahdollisuus saada puut kaupaksi.
— No, hyvä on, sanoin minä, mikäpä sen nätimpää, tehdään vain kauppakirjat. Ei sillä väliä, kenelle puut menevät, kun vain hinnoista sovitaan.
Jalkanen ja Rajalan isäntä säteilivät ja Jalkanen ilmoitti, että he puolestaan jalomielisesti maksavat näistä puista täydelleen sen, mitä ne ovat tulleet minulle maksamaan.
— Hyvä on, sanoin, hommatkaa vain tänne pankkitakaus, niin kaupat tehdään heti.
Suurena nosti Jalkanen taskustaan ei tosin pankkitakuuta, mutta valtakirjan, johon maakauppias-pankinjohtaja oli allekirjoittanut nimensä ja jossa Jalkanen täysin valtuuksin oikeutettiin toimimaan.
Rajalan isännästä ei tietysti valtakirjassa puhuttu mitään, joten en oikeastaan ymmärtänyt, mitä varten hänet oli otettu mukaan.
Mutta asia selvisi pian. Rajalan isännän mukana olo perustui siihen tärkeään tosiasiaan, että hän oli pitänyt tarkkaa kirjaa siitä, mitä puuni muka olivat tulleet maksamaan.
Koska minulla oli hyvää aikaa antaa miehille pieni läksytys, olin ryhtyvinäni kauppakirjan tekoon. Kirjoitin neljän sivun pituisen, hyvin sekavan kontrahdin, jossa m.m. eräässä pienessä sivulauseessa mahdollisimman peitetysti mainittiin, että ostajan on maksettava ne sakot, jotka minun tulee suorittaa, kun en tämän kaupan johdosta voi täyttää entisiä sitoumuksiani. Päätin kontrahdin sanoilla: kauppahinta tulee olemaan yhteensä ‒ ‒ ‒ Smk, joka on suoritettava käteisellä viimeistään kuluvan huhtikuun 30 päivänä klo 12 päivällä.
Tämän jälkeen luetutin kontrahdin Turpeella ja sen jälkeen ojensin sen vielä kummankin asianosaisen luettavaksi.
Tässä kontrahdissa oli moneen kertaan toistettu sanat: »puut myydään siitä hinnasta, mitä ne ovat tulleet myyjälle maksamaan siten, että myyjä saa jo suoritetuista ja mahdollisesti vielä suorittamattomistakin kuluistaan täyden korvauksen, joista kuluista esitetään todisteihin perustuva laskelma.»
Sen jälkeen kuin kontrahti oli luettu, pyöräytin siihen nimeni alle ja työnsin kontrahdin Jalkaselle allekirjoitettavaksi.
Ja tämä pyöräytti siihen myöskin nimensä samoin kuin Rajalan isäntäkin.
Kaksi todistajaa löytyi pirtin puolelta.
— Nyt on kauppa tehty, sanoin minä, mutta tästä jäi merkitsemättä kauppasumma. Täytetäänpä sekin nyt samalla kertaa.
— Ensimmäinen menoerä olisi sakot 1000 standertilta, 400 markkaa standerttia kohti, eli yhteensä 400,000 mk.
Tämän sanottuani loin silmäyksen self made maniin ja Rajalan isäntään, jotka molemmat alkoivat haukata ilmaa.
— Tämä on petosta, huusivat molemmat yhteen ääneen, minä vaadin kauppakirjan takaisin, sillä eihän siinä ollut mitään näistä sakoista mainittu.
— Älkää nyt hulluja puhuko, sanoin minä, täällähän minulla on jo taskussani pankinjohtajan valtakirja ja kontrahti on allekirjoitettu. Ellei kauppasumma tästä selviä, niin selviää se käräjillä ja siellähän voidaan selvittää kontrahdin sanamuoto.
Mutta Rajalan isäntä koroitti äänensä ja itki ja pui nyrkkiänsä Jalkaselle ja ilmoitti, ettei hänellä ainakaan ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Hänelle oli Jalkanen luvannut 10,000 markan »rovisjuonin» jostakin käsittämättömästä syystä ja hän ainakin vaati, että hänen nimensä poistetaan kontrahdista.
Annoin miesten sätkiä aikansa ja ilmoitin sitten, että koska asia tällä tavalla on, niin annan armon käydä oikeuden asemesta ja peruutan kaupan. Revin siis kauppakirjan palasiksi ja työnsin sen uuniin.
Molemmat »suurliikemiehet» huokasivat helpotuksesta ja Jalkasen mahtavuus oli hävinnyt kuin »lasaretin suurus».
Mutta sen jälkeen päätin heitä vielä hiukan jymäyttää.
— Lähden käymään kirkonkylässä ja sieltä matkustan Helsinkiin, sanoin minä Turpeelle. Nythän pääsen Jalkasen hevosella ja koska en tiedä milloin palaan, jätän tässä sinulle töitä varten hieman rahoja.
Aukaisin lukitsemattoman laukkuni ja otin sieltä kaksi setelinippua ja lyödä täräytin ne Turpeen nenän eteen, joka työnsi ne taskuunsa ja sanoi:
— Tässähän on rahaa vaikka sahan ostoon.
Vähän ajan kuluttua istuin reessä Jalkasen nöyrästi kietoessa vällyjä jalkojeni ympärille ja pian alettiin painua kirkonkylää kohti.
Olin täten astunut mielestäni ensimmäisen askeleen sillä tiellä, joka johtaisi minut vapauteen liikemiestoiminnan umpisokkeloista.
III LUKU,
josta näkyy, että moni on kakku päältä kaunis, mutta siunattava sisältä.
Vähän nolon näköisenä self made man istuskeli niin lyhyeen päättyneen puutavarakauppansa jälkeen ja otaksuin hänen vievän pankinjohtajalle sellaiset terveiset, että kyllä siellä Rajalassa nyt rahaa riittää.
Olin jo huomauttanut Turpeelle, että hänkin koettaisi onkia esille, minne puuni tarvittaisiin, sillä nähtävästi ne johonkin kelpasivat, koskapa niitä näin oli kysytty. Itse päätin myöskin koettaa nuuskia asiaa.
Mutta pääasiallisin tarkoitukseni oli lähteä rahan takaa-ajolle saadakseni vekselini järjestetyiksi 3 kuukaudeksi eteenpäin, sillä loppuunhan en niitä voinut suorittaa, koska tarvitsin myös liikepääomaa.
Mutta lähin aikomukseni oli pistäytyä Perhelän kartanossa Svenssonia tervehtimässä, sillä olin utelias tietämään, kuinka hänen kauppansa Köpenhaminassa ja Berlinissä olivat onnistuneet. Mahdollisesti hän oli saanut onnea takinkauluksesta kiinni ja silloin minäkin pääsisin haaskalle.
Tultuamme Perhelän kartanon kohdalle, käskin siis kääntämään hevosen kartanolle.
Sain kuulla, ettei herrasväestä sillä hetkellä ollut ketään kotona, mutta että insinööri voisi saapua milloin tahansa, joten minua kehoitettiin odottelemaan.
Ja pian hän saapuikin mukanaan — pitäjän nimismies, jolla oli kainalossaan paksunpuoleinen salkku. Svensson nyökäytti minulle tervehdykseksi ja ilmoitti pian vapautuvansa, jonka jälkeen nimismies ja Svensson poistuivat viimemainitun työhuoneeseen.
Noin tunnin kuluttua he ilmestyivät näkyviin, nimismies hyvästeli ja lähti painumaan kartanon lehtokujaa pois päin.
Tämä seikka ei erikoisesti kiinnittänyt huomiotani, sillä arvelin kysymyksen olleen jostakin verojen ulosmittauksesta tai muusta sen tapaisesta asiasta. Luuloni vahvistui, kun Svensson hyväntuulisen näköisenä lausui minut tervetulleeksi ja ilmoitti, että olin saapunut juuri kuin kutsuttuna hänen päivällispöytäänsä.
Ja sitten selvisi, että Ulrika rouvan ja Laura neidin oli täytynyt tärkeiden asioiden vuoksi poistua kotoa. Me voisimme olla talossa vielä seuraavatkin päivät, lauantain ja sunnuntain omissa oloissamme.
Jo päivällisen aikana tuntui minusta, että Svensson oli kovin hajamielinen, joten keskustelua ei juuri syntynyt. Meidän melkein täydellistä vaiteliaisuuttamme säesti ainoastaan astioiden kilinä ja ne muutamat sanat, jotka Svensson lausui tarjoilevalle neitseelle.
Mutta päivällisen jälkeen Svensson veti esille punssipullon ja sanoi:
— Nyt mennään minun huoneeseeni juttelemaan.
Kun olimme sinne tulleet, hän heittäytyi mahalleen sohvalle ja alkoi nyyhkyttää ja narskua kuin silppukone.
Tämä oli tietysti kauhean näköistä, mutta enhän minä voinut muuta kuin odottaa, mitä tuleman piti.
Ja tulihan sieltä paljonkin.
— Kaikki asiat ovat päin h.——.ttiä. Perheasiani ja raha-asiani ja terveyteni, suoraan sanoen kaikki.
— Nimismies kävi juuri ulosmittaamassa kaiken irtaimistomme viimeistä lehmää ja lammasta myöten ja ainoastaan suurella vaivalla sain hänet suostutetuksi siihen, ettei hän liimannut ulosmittauslappuja jokaiseen huonekaluun ja ripustanut niitä lehmien kaulaan. Minä olen nyt loppu, sanon minä, ja tässä ei auta muu kuin ottaa kerjuusauva kouraan.
Sanoi ja imaisi yhdessä siemauksessa kokonaisen lasin punssia. Se nähtävästi rauhoitti häntä hieman, sillä hän puristi kättäni ja sanoi:
Onpa hauskaa, että kaiken tämän valehtelemisen ja vaikenemisen jälkeen kerrankin saa puhua oikean ihmisen kanssa.
— Minä olen yhtenä korvana.
Ja paljon sieltä tulikin. M.m. selvisi, että Svenssonia vaivasi maailman ehkä kauhein himo, nim. pelihimo. Nekin 8000 kruunua, jotka hän oli Ruotsissa ansainnut, hän oli jokseenkin tarkoin menettänyt korttipelissä. Mutta sitä ennen hän oli kaikilla matkoillaan melkein säännöllisesti vuosien kuluessa pelannut suuria rahasummia, milloin 60,000, milloin 50,000 markkaa ja suurempiakin. Nämä hän oli tietysti maksanut niin kauan kuin hänellä rahaa oli, mutta lopulta hän oli antanut tunnusteita tai pelannut milloin lehmän, milloin hevosen j.n.e.
Rahoja hän oli nyt viimeksi saanut ottamalla pankkiholvista rouvansa ja tyttärensä perhekalleudet ja panttaamalla ne.
Minkäänlaista valopistettä ei ollut näkyvissä, sillä Perhelän kartano oli »korsteeneja» myöten kiinnitetty.
On selvää, että sille, joka on tullut rahoja kärkkymään, tällaiset uutiset eivät olleet erikoisen iloisia.
Joka tapauksessa tuntui Svenssonille tekevän hyvää, kun hän sai purkaa sydäntään, ja minä puolestani koetin häntä lohduttaa sanoen, että ehkäpä asiat eivät sittenkään ole niin huonot kuin miltä ne näyttävät, joten on paras koettaa pelastaa se, mikä pelastettavissa on.
Mutta pelastettavissa oli kuitenkin sangen vähän, sillä noin viikon päästä olisi Ulrika rouvan erään tädin 80-vuotispäivä ja silloin oli hän päättänyt esiintyä kaikessa komeudessaan briljantteineen ja helmineen.
— Ehkäpä ne voitaisiin saada siksi aikaa vuokratuiksi, ehdottelin.
— Mahdotonta, kaikki ovat jo hajonneet kaiken maailman tuuliin, niin etten edes tiedä, missä ne ovat.
Sanoi ja imaisi toisen lasin punssia ja pyyhkäisi silmiänsä.
— Ja sitten ne perheasiat. Voi Tatu kulta, minkälaisessa kiipelissä tässä ollaan... Laura nimittäin...
— On Ulrikan kanssa kaupungissa...
— Ei sinne päinkään, sillä kukaan meistä ei tällä hetkellä tiedä, missä hän on. Sinähän muistat Lahisen?
En muistanut ketään sen nimistä.
— Etkö muista sitä sahapukin näköistä nuorukaista, joka oli täällä konttorissa ja joka silloin meidän pässipäivällisillämme ei nauttinut muuta kuin riisiryynejä ja vettä.
Muistin tosiaankin hämärästi nähneeni pitkän luisevan olion, jolla ei ollut ulottuvaisuutta juuri mihinkään muuhun suuntaan kuin pituuteen, niinkuin mittausopillisella viivalla tiedämme olevan. Lähinnä oli jäänyt mieleeni kuva kahden lainausmerkin välissä olevasta huutomerkistä, jossa alaosaa eli pistettä edusti kaksi mahtavaa jalkaa. Ne johtivat mieleen sen kuin sanottu on: »ei ole Jumalan vika, jos kompastuu», ja sen jälkeen tulivat hyvin hoikat sääret, niinkuin huutomerkin alaosa ainakin ja kaikki päättyi mahtavaan päärustinkiin, joka kieppui tavallisen miehen ranteen vahvuisen kaulan varassa. Tähän päärustinkiin kuuluivat muuten mahtavat tummat kiharat ja suurenpuoleiset, tätä maailmaa jonkinlaisella kummeksumisella katselevat silmät. Ne kaksi lainausmerkkiä huutomerkin kummallakin puolen olivat hänen mahtavat kätensä, joiden koko oli suunnilleen leipälapion.
En tosiaankaan silloin tullut kysyneeksi, mikä tekijä tämä mies talossa oli.
Nyt selvisi, että hän oli jonkinlainen kotiopettaja, joka sitäpaitsi oli suoritellut talossa erinäisiä konttoritöitä.
Ja Svensson, joka taas oli heittänyt naamaansa lasin punssia, kirosi niin, että karsta tippui katosta.
— Kun kotiopettajaa haettiin, niin oli hommaan tarjolla useita »hyglisenkin» näköisiä miehiä. Mutta Ulrika sanoi, että täytyy ottaa sellainen, jonka kanssa varmasti ei synny mitään kuhertelua. Ja senvuoksi me otimme kuvatuksen, sillä hän kuului sitäpaitsi olevan kaiken »absolutisti», niinkuin hänen papereistaan ja suosituksistaan selvisi.
Ja niin sitten eräänä kauniina perjantaina tämä sahapukki saapuu Ulrikan puheille ja ilmoittaa, että he ovat menneet kihloihin Lauran kanssa.
— No mutta eikös Laura ole vasta 15-vuotias? kysyin minä.
— Itse asiassa hän on pian kahdeksantoista, mutta Ulrika on ilmoittanut hänet pari vuotta nuoremmaksi, tietysti voidakseen myös alentaa omaa ikäänsä.
— Joka tapauksessa siis alaikäinen.
— Niinpä niin, mutta mitä se tässä asiassa merkitsee. Kun Ulrika rupesi tuolta koikaleelta tiedustelemaan hänen entisyyttään ja nykyisyyttään, ilmoitti tämä, etteivät ne asiat Ulrikalle kuulu, sillä näistä asioista hän on jo laajasti keskustellut Lauran kanssa.
— No, oletteko sitten ollut ennen kihloissa?
— Tästä asiasta olen myös keskustellut Lauran kanssa.
Sen jälkeen Ulrika ilmoitti, ettei asiasta tule mitään ja minä sanoin aivan samat sanat ja lisäsin vielä, että hänen terveydelleen on edullisinta, jos hän antaa tytön olla rauhassa.
Siihen asia sillä kertaa jäi, mutta ensimmäinen tieto, jonka sain matkoiltani tullessani, oli, että sahapukki oli »smiitannut» Lauran kanssa ja Ulrika on lähtenyt heidän perässään.
Olihan siinä soppaa yhden miehen niskoille, se täytyi tunnustaa. Ei ollut ihme, että Svensson oli huolissaan.
Mutta punssi teki vaikutuksensa. Tämä juoma, niinkuin tiedämme, haihduttaa hetkellisesti surut ja huolet, ja kun istuimme illallispöytään, rupesimme jo suunnittelemaan yhteistä liiketoimintaa. Tätä suunnittelua jatkettiin kahvin ja siihen kuuluvien lisien kera.
Uskomattomalta tuntui istua näissä komeasti kalustetuissa huoneissa tietäessään, että vietti iltaa vararikkoon menevässä talossa. Ja varmaan ajatteli jokainen, joka maantieltä loi silmäyksen Perhelän kartanoon, kateellisesti niitä onnellisia, jotka saivat tuossa palatsimaisessa rakennuksessa asua. Mutta tämänkin kartanon pienessä puutarhurinrakennuksessa, joka näkyi akkunasta, asui varmasti onnellisempaa väkeä kuin päärakennuksessa, sillä toinen puutarhurin tyttäristä oli valmis maisteri ja toinen hammaslääkäriksi valmistumaisillaan. Siinä rakennuksessa asusti siis kaikinpuolinen hyvinvointi, jota vastoin itse linna oli täynnänsä surkeutta. Ei kaikki kultaa, joka kiiltää, eikä kaikki hopeata, joka hohtaa.
IV LUKU,
jossa tehdään tärkeätä yötyötä ja jossa tekijä ensimmäisen kerran elämässään ottaa osaa intiimiin perheneuvotteluun.
Kun ihmisen päähän alkaa makia viina nousta, ei hän ole köyhä eikä kipeä, ja niin olimme mekin Svenssonin kanssa pian päättäneet ryhtyä yhteiseen liiketoimintaan.
Minusta oli käsittämätöntä, että henkilö, joka osasi puhua ja kirjoittaa viittä kieltä ja jolla oli laajat teknilliset tiedot ja joka sitäpaitsi oli menestyksellä esiintynyt sekä osto- että myyntipäällikkönä, voisi joutua muutamien satojen tuhansien markkojen pelivelkojen vuoksi kuiville. Minusta tuntui muuten, ettei Svensson myöskään käsittänyt, kuinka arvokas Perhelän kartano oli, sillä arvioin sen arvon useiksi miljooniksi markoiksi.
Olinhan tosin, niinkuin lukija muistanee, edellisenä yönä tehnyt päätöksen lopettaa liikehommani, mutta Kuningas Alkoholi tulkitsi tämän päätökseni siten, että paras keino sen lopettamiseksi oli perustaa laaja maatalous- ja teollisuustoimisto, jossa minä johtaisin maatalous- ja metsäosastoa ja Svensson teollisuus- ja liikeosastoa.
Ja kun me tätä asiaa oikein mietimme, niin havaitsimme itsemme pian miljonääreiksi ja suunnittelimme uusia suuria liikeyrityksiä ja nauroimme kaikille hetken huolille.
Seuraavana päivänä ryhdyttiin sitten tuumasta toimeen. Meidän piti ensin tehdä täysi selvä Perhelän asioista ja suunnitella niiden järjestämistä minun tietojani ja taitojani hyväksi käyttäen, jonka jälkeen taas Svensson lainaisi aivonsa minun asioitteni järjestämiseen.
Otimme ensin käsiteltäväksi velat.
Kyllä niitä löytyikin, kun Svenssonin salkku otettiin esille. Niitä kokoontui alun neljälle miljoonalle markalle. Kun esitin, että Perhelän kartanosta olisi hakattava paremman puoleisesti metsää, jotta ainakin pahempien karhujen suut saataisiin tukituiksi, niin selvisi, että kartanon metsä oli jo myyty. Svensson oli tehnyt kolme myyntikontrahtia, joista yhdellä oli myynyt sahapuut, yhdellä paperipuut ja kolmannella loput. Ja jokaista kontrahtia vastaan oli nostettu satojen tuhansien markkojen etumaksuja. Kontrahdit olivat tehdyt edellisen syksyn aikana, mutta leimausta ei vielä oltu suoritettu.
Ja sen verran selvisi, ettei Perhelän metsästä, jonka pinta-ala oli lähes 3000 hehtaaria, milloinkaan lähtisi tuollaisia puumääriä. Mutta ostajat eivät olleet tietäneet toisistaan ja kun ihmettelin, minne Svensson oli saanut tuollaiset huikeat rahamäärät menemään, selvisi että kaikki oli mennyt korteilla tai sitäkin hienommilla peleillä.
Nämä pelivelat oli sitten maksettu kauppakirjoilla ja siinä Svensson oli nyt kirkkaasti kiinni.
Tuskinpa lukijani uskoo, että hän oli yhtenä ainoana iltana eräässä Helsingin hotellissa menettänyt toista miljoonaa markkaa.
Kun sitten ryhdyimme laskemaan omaisuuspuolta, niin huomattiin, ettei Svenssonilla ollut muuta kuin kiinteistö jäljellä. Kaikki muu oli joko pantattua tai ulosmitattua.
Selvittely oli murheellista työtä, mutta olin päättänyt ottaa Svenssonin asioista täyden selvän ja tein senvuoksi työtä niinkuin pesänselvitysmies ainakin. Kun olimme päässeet lauantai-iltaan, oli meillä jonkinmoinen yleiskatsaus valmiina. Sen loppusummat olivat:
Varoja: Smk. 3,999,437:86.
Velkoja " 9,546,157:32.Kun olin lopettanut yhteenlaskuni ja sen vielä pariin kertaan tarkistanut, pamautin Svenssonille nämä luvut.
Niin punainen kuin hän luonnostaan olikin, valahti hän kalman kalpeaksi ja hetken ajan epäilin, että hän heittäisi henkensä siihen paikkaan.
Pitkän aikaa hän oli aivan puhumattomana, mutta lopuksi hän lausui:
— Niin, nyt sen sain kuulla, olenhan sen tietänyt jo vuosikauden, mutta en ole milloinkaan rohjennut ajatella asemaani. En ole ainoastaan täysin mennyt mies, vaan olen luultavasti jonkin ajan päästä kuritushuonevanki. Olenhan myynyt enemmän metsää kuin minulla on, ja menettänyt rahat.
Ihmettelin kovasti, kuinka ei Ulrika rouvan isä ollut laadituttanut heille avioehtoa, mutta siihen aikaan oli Svensson siksi rikas, ettei tällaista katsottu tarpeelliseksi. Omistihan hän vielä nytkin nimellisesti Pietarissa kaksi kivitaloa.
Joka tapauksessa tulimme siihen johtopäätökseen, että Svenssonin oli paras tehdä konkurssi ja jättää siihen paikkaan koko Perhelän kartano sekä ruveta elämään »kättensä työllä».
— Kun jokin isku meille lopullisesti tulee, sanoi Svensson, ei se sittenkään tunnu niin kauhealta kuin sen odottaminen. Parasta on tosiaankin noudattaa neuvoasi ja tehdä konkurssi. Sen pituinen se. Mutta kaikkein surkeinta asia on, että terveyteni on mennyt. Minä tunnen itse, että ruumiissani on jotakin vialla.
Ehkäpähän se on vain hermostumisesta johtunutta kuvittelua.
— Voihan se olla sitäkin, mutta luulenpa itse tuntevani ruumiini aika hyvin — — —
Tämän pitemmälle hän ei ennättänyt keskustelua jatkaa, kun alkoi kuulua kulkusten kilinää ja kahden hevosen vetämä kuomureki lennähti pihamaalle.
Olimme pian työntäneet paperit kassakaappiin ja Svensson riensi Ulrika rouvaa vastaan. Rouva astui yksin reestä.
Mennessään kehoitti Svensson minua jäämään ja sanoi tulevansa noutamaan minut konttorihuoneesta.
Istuskelin kauan aikaa siellä ja join välillä kahviakin, ennenkuin Svensson lopulta saapui ja ilmoitti, että rouvasväen puolella on pirullista.
— Tule sinäkin nyt perheneuvotteluun, koskapa Ulrika ilmoitti haluavansa puhutella sinua syystä, että minä hölmö olen sinulle kertonut asioita.
Astuin siis »förmaakiin», jossa Ulrika istui hajuvesipullojen ja nenäliinojen keskellä, silmät punaisina kuin särjellä.
— Kaikkien kiusanhenkien lisäksi olet sinäkin ilmestynyt tänne juomaan. Tuommoisella naamalla en minä tosiaankaan kehtaisi vääntäytyä hienojen naisten eteen. Älä hengitä tännepäin, sillä jo kynnykseltä asti haiset kuin rankkitynnyri.
Minä kumarsin ja ilmoitin, että me Svenssonin kanssa tosiaankin olimme nauttineet pari lasillista punssia, joka ei minun mielestäni ole niin kovin ihmeel...
— Vai pari lasillista. Te olette juoneet vähintäin kuusi pulloa punssia, kaksi pulloa konjakkia ja viinaa luultavasti pari kolme litraa. Sitä en osaa edes sanoa, koska en tarkoin tiedä, kuinka paljon sitä kanisterissa oli.
Minä ilmoitin etten tosiaankaan voinut käsittää, että me olisimme näin suuret määrät nauttineet, mutta, että jos oli kysymys näiden määrien korvaamisesta, toisin ensi kerralla jokaisen gramman takaisin.
— Vai takaisin. Jos sinä toisit meille ja muille takaisin kaikki ne viinat, mitä olet kylässä juonut, ei siihen riittäisi kokonainen laivanlastikaan. Pidä vain hyvänäsi, mitä olet saanut, eihän tuo koko maailman asia ole, etkä sinä sentään ole ihmisrosvo. Se on sentään toista, kun ottaa paljaasta hyväntekeväisyydestä erään miehenroikaleen taloonsa, muka kotiopettajaksi, ja tämä ryöstää minun ainoan lapseni.
— Ja siinä on teitä kaksi miehistä miestä, joista toinen on minun aviomieheni ja toinen on kerran maailmassa siksi pyrkinyt, vaikken Jumalan kiitos ole häntä siksi ottanut, — niin, kaksi miehistä miestä, jotka tietävät, että talossa on tapahtunut selvä ihmisryöstö, jonka vertaista tuskin tapahtui keskiaikanakaan, ja nämä molemmat urheat ritarit eivät tee mitään muuta kuin juovat.
— No, mutta rakas Ulrika, sanoi Svensson, sinähän nimenomaan kielsit minua puuttumasta koko asiaan. Sinähän sanoit sen itse hoitavasi. Olisinhan minä hätyyttänyt liikkeelle vaikka miehen joka talosta ja kaksi parhaasta.
— Sen minä kyllä tiedän, hätyyttämään ja hätähousuilemaanhan sinä kyllä pystyt ja ehkä olisit vielä hakenut Tatunkin avuksesi. Siinä te olisitte sitten skandaliseeranneet meidät koko maailman edessä ja olisitte ehkä vielä panneet kuulutuksen sanomalehtiin. Niin, mällistele sinä vain, Tatu, kyllähän sinulla silloin puheita riittää, kun pääset soittamaan suutasi tyhjästä, mutta puhupas kerrankin asiaa.
Kun puoleeni oli näin käännytty, ilmoitin käsittäväni, että nyt ollaan mitä intiimimmässä perheneuvottelussa ja että tietysti tämä kaikki jäisi mitä synkimmäksi salaisuudeksi.
— Onko tuo Lahinen sitten niin mahdoton mies? kysyin alkajaisiksi.
— Mahdoton mies! Kyllä hän on mahdoton. Hän on täydellinen talonpoikaiskollo. Hänen isänsä tuskin osaa nimeänsä kirjoittaa, on kruununtorppari ja samalla pitää tukkisavotoissa jonkinlaista kauppaa. Ja sellaisen pitäisi mennä kihloihin minun, minun tyttäreni kanssa.
— Vai niin, vai on Lahisen isä valtion torppari. Hän on siis niitä korvenraatajia, jotka ovat viljelyksen ja sivistyksen edelläkävijöitä. Sitten kun he ovat paikalleen kaatuneet, saapuvat toiset rahan voimalla heidän työnsä hedelmiä nauttimaan.
— Sanoin, että hänen isänsä oli aivan sivistymätön mies.
Muistui mieleeni lapsuuteni aika, jolloin Ulrika rouvan oma isä seisoi tiskin takana puodissaan ja möi suolaa, rusinoita, väskynöitä ja rommipuodin puolelta viinaksia. Jossakin ruotsalaisella Uudellamaalla oli hänen kehtonsa ollut eikä niin aateliskartanossakaan, sillä kuinkapahan hän muuten olisi aikoinaan kuuluisan »vänsperin» juoksupojaksi joutunut tähän länsisuomalaiseen kauppakaupunkiin. Mutta hänestä sanottiin, että vaikka hänellä olikin rahapalkkaa aluksi vain 10 markkaa kuussa, hän osasi säästää 100, ja kun hän jatkoi säästämistään samassa suhteessa mieheksi vartuttuaankin, niin eipä ollut ihme, että hän lopulta sai perustetuksi oman puotinsa. Ja niin aukeni hänelle sitten menestyksen tie, niin että hänestä myöhemmin tuli Uruguayn »extraordinarievicekonsularagent», jota karahteerattiin konsuliksi ja jonka suurimpana virkavelvollisuutena oli hissauttaa keisarin päivinä tankoon tämän kaukaisen valtakunnan koreankirjava lippu. Kypsyneempään keski-ikään päästyään kävi hänen ruumiinsa siksi raskaaksi, ettei hän enää jaksanut nuuskia kaikkialla talossaan, josta syystä hän alkoi hermostua ja pelätä köyhtymistään. Lääkärit neuvoivat häntä ostamaan maatilan, jotta hän saisi enemmän liikuntoa ja niin oli hänestä tullut Perhelän kartanon omistaja. Liikuntoa ottaakseen hän hankki itselleen tarpeeksi vakavan veneen, jolla hän souteli Perhelän edustalla olevassa järvessä, mutta lienee hän joskus sattumalta istahtanut veneen laidalle, sillä kerran löydettiin ainoastaan vene, jota vastoin itse konsuli löydettiin vasta puolen vuoden päästä.
Tätä kaikkea ajattelin, kun katselin Ulrika rouvan naamaa ja näin ja kuulin minkälaisella halveksimisella hän puhui kruununtorpparista.
— Minusta ovat kaikki rehelliset ammatit kunniallisia, sanoin, minä kunnioitan »kryddkrämaria», mutta minä kunnioitan myös kruununtorpparia.
— Mahdotontahan se on, puuttui puheeseen Svenssonkin, että asiasta tulisi mitään, eihän tuolla miehellä edes ole tapoja. Eihän hän ole saanut minkäänlaista kasvatusta. Hän on suoraan sanoen suoraa päätä riihen puinnista tuotu.
Ajattelin itsekseni, että jaloverinen aatelissuku Svenssonkin on toistaiseksi tuntematon ja että jos Lahinen tosiaankin jonkin verran muistuttikin riihen hulikkaa, niin Svensson taas juuri sillä hetkellä, kun hän siinä lihavana ja pulleana ja pyöreänä istui, muistutti puolestaan eräästä hyvin tärkeästä karjatalouden haarasta, nim. sianhoidosta.
En kuitenkaan lausunut kaikkea, mitä ajattelin, mutta huomautin, että kaikesta päättäen ei tämä pariskunta ainakaan ole tehnyt kaksoisitsemurhaa, jolloin Ulrika rouvan huulilta pääsi kauhistunut kirkaisu.
— Kuka sen tietää, hän voivotti, vaikka tuo älliö olisi ampunut tyttäreni ja itsensä. Minä voin uskoa siitä miehestä mitä tahansa.
Lopulta sitten sain tiedustelluksi Ulrika rouvalta, mihin toimenpiteisiin hän sitten oli ryhtynyt.
Hän oli suoraa päätä ajanut kaupunkiin ja käynyt tiedustelemassa rouva Rambergilta, jolla oli hotelli aseman vierellä, oliko tämä nähnyt nuoren parin nousevan junaan. Hän oli yhdessä rouva Rambergin kanssa tarkoin tutkinut koko kaupungin, mutta mitään tulosta ei oltu saatu. Joka tapauksessa oli tie rautatieasemalle ja -asemalta saarrettu, joten nuorella parilla ei olisi yrittämistäkään kaupungin asemalta mihinkään lähteä.
— Mutta entäs, jos ne eivät ole menneetkään kaupunkiin, vaan sen sijaan, että olisivat ajaneet eteenpäin, olisivatkin kääntyneet joko oikeaan tahi vasempaan tai taaksepäin. Jos minä olisin ollut Lahisen asemassa, en ainakaan olisi ajanut tantta Rambergin nenän edestä asemalle, vaan olisin kaunokaiseni kanssa painunut johonkin pieneen hiljaiseen mökkiin viettämään rauhaisia lemmen päiviä.
— Pidä suusi kiinni, sinut kyllä tunnetaan. Sinä olet siksi suuri pelkuri ja saamaton, ettet edes ole uskaltanut kunnollisesti kosia, saatikka sitten karata kenenkään kanssa. Enemmän miestä on toki Lahisessa kuin sinussa.
Tällaista oli tämä intiimi perheneuvottelu, mutta lopputulokseksi tuli kuitenkin, että minä lähtisin puolestani tiedustelumatkalle, sillä minulle ehkä asiat paremmin kerrottaisiin, kuin Ulrikalle tai Svenssonille.
V LUKU,
jossa tekijä esiintyy suurena taloudellisten asioiden tuntijana ja järjestäjänä ja osoittaa sitäpaitsi omaavansa kyvyn hoitaa intiimejä perheasioitakin.
Edellä kerrottu intiimi perheneuvottelu oli jo vienyt niin paljon aikaa, että voitiin lähteä sunnuntaipäivällistä haukkaamaan. Päivällisellä oli mieliala kuitenkin aika apea ja kun oli noustu pöydästä, sanoi Svensson minulle:
— Kyllähän tämä perheasia selviää, mutta kuinka on näiden raha-asioiden laita. Ajattelen kauhulla sitä hetkeä, jolloin Ulrika tulee saamaan tietää kaikki.
Minä puolestani taas tiesin hyvin, että pääsisin milloin tahansa luikkimaan tälle perheasialle, joten ehdotin, että laukaistaisiin toinenkin pommi ja selvitettäisiin Ulrika rouvalle samalla raha-asiatkin.
Ilmoitimme siis, että meillä olisi muutakin tärkeätä neuvoteltavaa. Svensson vielä lisäsi:
— Tatu on täällä laatinut eräitä suunnitelmia Perhelän kartanon hoidon suhteen ja olisi hyvä, jos sinäkin niihin perehtyisit.
— Vai Tatu laatinut suunnitelmia! Niiden suunnitelmien yli minä vedän pitkän ristin, sillä jokainenhan tietää, ettei Tatu pysty suunnittelemaan omiakaan asioitaan, saati sitten muiden. En minä tosiaankaan halua kuulla hänen hullutuksiaan, voitte pitää ne omina hyvinänne.
Huomautin, ettei näitä suunnitelmia suinkaan tarvinnut noudattaa, mutta että asia tällä kertaa oli vakavampi kuin Ulrika luulikaan. Hän voi itse arvostella, kun on kuunnellut minua vain kymmenisen minuuttia.
Tämän jälkeen esitin lyhyesti ja selvästi, että Perhelän kartanon, s.o. insinööri Svenssonin ja hänen rouvansa Ulrika Svenssonin, asiat olivat täydellisesti vararikkotilassa ja että velkoja oli noin 9 1/2 miljoonaa markkaa ja varoja noin 4 miljoonaa. Tämä on kuiva tosiasia, joka selviää m.m. niistä papereista, jotka ovat tässä salkussa ja joita Ulrika voi heti silmäillä.
— Se on valhe, sanoi Ulrika rouva. Mistä ihmeestä meille on voinut kerääntyä velkoja 9 miljoonaa. Kun neljä vuotta sitten tulimme Suomeen, ei meillä ollut yhtään velkaa. Täällä lainasimme muutamia satoja tuhansia ensimmäisiin menoihimme.
Loin silmäyksen Svenssoniin ja odotin, että hän olisi ryhtynyt asioita selvittelemään, mutta hän seisoi ikkunan ääressä jäykkänä kuin kivipatsas ja katseli ulos.
Minun olisi siis pitänyt ryhtyä velkojen syntyä selittelemään, mutta siihen en tuntenut halua. Ilmoitin lyhyesti, että olen tullut tähän tulokseen niiden asiakirjojen perusteella, joita salkussa on.
— Ja kuinka monta miljoonaa sitten sinulla on saatavaa? On kai sitä sinullakin saatavaa ja ehkä vähän jokaisella tässä pitäjässä? Mistä sinäkin muka olisit saanut rahaa? Ehkä kuusta!
Vastasin, ettei minulla puolestani ollut penniäkään saamista, mutta että olimme sopineet Svenssonin kanssa yhdessä tällaisen pesäluettelon laatimisesta ja tulos oli tämä.
Odotin yhä edelleen Svenssonin puuttuvan asiaan, mutta kun kohotin katseeni, huomasinkin hänen kaikessa hiljaisuudessa poistuneen huoneesta ja painaneen oven perästään kiinni.
Tämän havaittuani sanoin Ulrika rouvalle, etten minä tiedä näiden velkojen synnystä tuon taivaallista, tiedän ainoastaan niiden määrät ja velan antajat, jotka muuten selviävät salkussa olevista papereista. Ja koska pesän tila on tällainen, ei minun käsittääkseni ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä konkurssi.
— Konkurssi!! Konkurssi! Mitä sinä puhut, hölmö? Meillähän on irtainta omaisuutta parin miljoonan markan edestä ja yksistään minun ja Lauran jalokivet ovat maksaneet lähes miljoonan markkaa. Yhdestä ainoasta kaulanauhasta minulle tarjottiin kerran Tukholmassa 50,000 kruunua.
— Teidän kaikki irtaimenne ovat joko pantatut tai myydyt, niin että te ette omista edes yhtä ainoata tuolia.
Lukija ehkä ihmettelee, kuinka voin näin raa'asti ja suoraan tuoda esille asian oikean laidan, mutta Ulrika rouva tuntui tällä kertaa olevan sellaisessa tilassa, että hänelle voi kertoa asiat halki. Rikkaan on hyvin vaikea uskoa, että hänestä on tullut köyhä eikä hän myöskään voi käsittää sitä, kuinka vaikeasti todellisuudessa pennit muuttuvat markoiksi.
Kun Ulrika oli vähän aikaa miettinyt asiaa, hän lausui:
— Mitä esimerkiksi minun jalokiviini tulee, niin tiedän niiden olevan Pohjoismaiden Pankin kassaholvissa, joten sinulla laskelmissasi on ainakin miljoonan markan erehdys ja taitavat muutkin laskelmasi olla samaa maata. Mutta samapa se, jos meidän kerran täytyy tehdä konkurssi, niin tehdään vain, minä puolestani perustan muotiliikkeen ja saan kyllä kundeja. Yhdestä ainoasta leningistä saan 5000 markkaa ja jos vielä rupean myymään hattuja, niin montakos leninkiä ja hattua minun tarvitsee myydä ennenkuin me tulemme hyvin toimeen. Ja Svensson ottaa sitäpaitsi jonkin johtajan paikan, josta hän saa palkkaa parisensataatuhatta markkaa vuodessa. Parasta onkin, että muutamme täältä Helsinkiin, jotta Laurakin voi vakavasti alkaa lauluopintonsa. Kapellimestari Klinkpianus ja tenori Skambatti sanoivat, kun heille laulatin Lauraa heidän käydessään viimeksi täällä konserttia antamassa, että sen tytön kurkussa piilevät aavistamattoman suuret aarteet. Kun sitten toin Klinkpianuksen ja Skambatin tänne meille pariksi päiväksi, tutkivat he edelleen Lauraa ja sanoivat, että tytön on välttämättömästi, 18 vuotta täytettyään, alettava perinpohjaisesti opiskella äänenmuodostusta ja pian tulisi hänestä kuulumaan ihmeitä. Niinkuin itse muistat, oli minulla lapsena erittäin hyvä lauluääni, jota kaikki ihailivat, ja Laura on perinyt minun taipumukseni.
Niin olikin asia, olinhan minä tosiaankin sykkivin sydämin kuunnellut Ulrikan laulua, kun hän pianon säestyksellä lauloi: »Sjutton år jag tror visst jag var» sekä »Jungfruns klagan», muistaakseni siihen aikaan erittäin yleisesti ihaillusta kappaleesta »Studentens arkebusering». Ja laulu oli todella mennyt minuun, sydämeen ja munaskuihin, ja niinpä minäkin olin yrittänyt pianon säestyksellä esittää laulun »Niin minä neitonen sinulle laulan kuin omalle kullalleni», joka laulu muuten on ainoa sooloesitys, mihin olen elämässäni ryhtynyt. Se päättyi valitettavasti siihen, että Ulrikan isä-vainaja astui viereisestä huoneesta ja ärjäsi, että kuka helkkuna siellä pitää sellaista älinää.
Päästyämme näihin musikaalisiin kysymyksiin huomautin sivumennen tästäkin asiasta, mutta se ei herättänyt Ulrikan sydämessä minkäänlaista vastakaikua. Hän vain kysyi:
— No, sanoppa sitten, mitä sinä nyt oikein tällä kertaa minusta tahdot kaikkine näine puheinesi ja peloitteluinesi?
— En puolestani tahdo mitään. Olen selostanut asian sinulle niinkuin se on, ja sinä saat itse ottaa siitä tarkemman selon. Tietysti sovit miehesi kanssa asioista ja toimenpiteistä, niinkuin tahdot.
— Hyvä on sitten, sanoi Ulrika, enpä tosiaankaan olisi luullut, että sinusta tulisi tähän taloon jonkinmoinen raha-asioiden neuvonantaja, sillä käsittääkseni tuskin kukaan koko maassa ymmärtää niin vähän raha-asioista kuin sinä, mutta kiitos vain hyvistä neuvoistasi. Minä hoidan nyt Svenssonin kanssa nämä raha-asiat, sinun ei tarvitse lainkaan olla huolissasi, mutta koska sinä olet luvannut ottaa selville, missä Laura on, niin rapeahan nyt sitäkin asiaa nuuskimaan. Toivon sinun pääsevän siinä yhtä selviin tuloksiin kuin näissä raha-asioissakin.
Keskustelun aikana oli jo tullut myöhäinen ilta, joten minulla ei ollut vähintäkään halua painua Perhelän lämpimistä huoneista »tien päälle», mutta Ulrika rouva sanoi:
— Tuollaisen suuren salapoliisin ei tietysti sovi lähteä ajelemaan Perhelän kartanon hevosella, sillä silloinhan jokainen tietää, kenen asioilla hän liikkuu. Mutta minä hankin sinulle Renki-Mikon pieksusaappaat ja sukset, joten voit lähteä niillä salapoliisiretkellesi.
Asiaa tarkemmin mietittyäni en keksinyt muuta neuvoa kuin poistua, joten otin sukset alleni, hyvästelin talon väen ja lähdin painumaan Perhelän lehtokujaa.
Oikeastaan olin mielissäni, sillä olin päässyt näkemästä tämän perhetragedian jatkonäytöstä. Kun sitäpaitsi maantielle päästyäni huomasin, että ystäväni metsänhoitajan asunto vielä oli valaistu, niin painelin häntä tervehtimään.
Metsänhoitaja oli kotona. Hän oli juuri saapunut viimeisiltä luovutusmatkoiltaan ja otti minut avosylin vastaan.
Paljonhan siinä olikin tarinoimista, kun taas monen ajan päästä tavattiin. Perhelän raha-asiat näytti metsänhoitaja tuntevan hyvin, vaikkei hänellä niistä ollut läheskään täyttä käsitystä. Hän uskoi talossa vielä olevan varoja, mutta luuli ulosmittauksen johtuvan siitä, että Svensson ei käsitä sitä, ettei hän Venäjältä tule mitään saamaan. Annoin ystäväni jäädä tähän uskoon.
— On siinä muutenkin vähän merkillistä mallia siinä talossa, ryssän mallia, niin sanoakseni, sillä esimerkiksi Laura neiti näyttää saavan tehdä mitä hän tahtoo ‒ ‒ ‒
Minä olin pelkkänä korvana.
— Onhan se niinkin, ettei hänellä näinä viime vuosina tietysti ole kavaljeereja ollut niinkuin Venäjällä. On selvää, että aika on käynyt hänelle pitkäksi ja hän on sentähden antanut suosionsa auringon paistaa sille, joka on sattunut olemaan lähinnä. Toissa kesänä se oli puutarhurin renki, viime kesänä myllärin poika ja tänä talvena näkyy informaattori sattuneen hollille.
Odottelin, tietäisikö toverini mitään karkaamisesta ja samassa selvisi sekin asia.
— Tulin juuri tänään Lahisen metsänvartijatorpalta ja siellä hän näkyi kotiopettajan kanssa olevan. Ovat lähteneet pienelle huviretkelle.
Salapoliisitehtäväni oli päättynyt ilman, että minun oli tarvinnut sormeanikaan ojentaa. Kypsä hedelmä oli pudonnut suuhuni ja samassa yhteydessä sain kuulla, että metsänvartija Lahinen oli kaikin puolin kunniallinen mies ja että sahapukki itse asiassa ei ollut ensinkään miesten hulluimpia. Hän luki papiksi, mutta opiskeli samalla myös kieliä. Hän oli opettanut Laura neidille ranskaa, pikemminkin teoreettisesti, sillä käytännöllisesti kuului Laura sitä jo koko hyvin osaavan. Ja lopuksi selvisi vielä, että Lahisen metsänvartijalla oli puhelin.
Päätin siis seuraavana aamuna koettaa puhelimitse selvittää tämän asian, sillä olisihan komeaa saapua karkulaisen kanssa ja näyttää, että kelpaan se minäkin johonkin.
VI LUKU,
jossa tapahtuu niin sanottu katastroofi.
Seuraavana aamuna sitten soitin Lahisen metsänvartijalle, ilmoitin kuka olin ja pyysin Laura neitiä puhelimeen. Hänen saavuttuaan tiedustelin, milloin hän aikoi tulla kotiin.
— Mistä tiedätte minun olevan täällä?
— Olen liikuskellut siellä Lahisten puolessa. Jos neiti haluaa tulla kotiin, niin tulen sitä kautta, minulla on sinnepäin muutenkin asiaa.
Niinkuin lukija huomaa, en ollut tietävinänikään Laura neidin matkan luonteesta. Tämä ehkä vaikutti sen, että Laura mielihyvin suostui lähtemään mukaani. Ehkä hän oli itsekin huomannut, että oli parasta lähteä kauniisti kotiin. Olihan hän jo osoittanut pystyvänsä vetämään isäänsä ja äitiänsä huulesta. Hän oli siis saavuttanut niin sanoaksemme moraalisen voiton.
Otin kievarista hevosen ja ajoin Lahisiin, jonne oli parin penikulman matka. Sahapukkia ei näkynyt, jota vastoin Lahisen metsänvartija tuli ottamaan minut vastaan ja ilmoitti, että neiti on pian valmis.
Ja vähän ajan kuluttua hän saapuikin.
Olin odottanut näkeväni jonkinlaisen katuvan ja kainosti punastelevan, aran karkulaisen, mutta Laura neidin naamasta ei näkynyt mitään erikoista.
Hän istui kauniisti rekeen ja jutteli matkalla yhtä ja toista vähäpätöistä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— No, olikos Lahisissa hauskaa? kysäisin lopulta.
— Kyllä siellä oli hauskempaa kuin kotona viime aikoina, ainahan vaihtelu huvittaa, kuului vastaus.
Hyödytöntä olisi muuten ollut keskustelua jatkaa, vaikka tunnustan olleenikin sangen utelias, sillä kun tyttölapsi on tämäntapaisella asialla, osaa hän yleensä pitää suunsa kiinni. Hän pimittää paljon viisaammankin miehen kuin yhden Tatu Valkosen, sen voin sinulle, lukijani, vakuuttaa. Englannin valtiollisen salapoliisin kuuluisa päällikkö Sir Basil Thompson on sanonut, että koko Scotland Yard on helisemässä, jos sen asioihin sattuu sekaantumaan 18-vuotias tyttölapsi, joka tahtoo valehdella rakkausasioissaan. Ja sanoihan viisas ministeri valtiosihteeri von Daehn-vainajakin, että 19-vuotias tyttö pimittää milloin tahansa 39-vuotiaan miehen.
Tämäntapaisia ajattelin istuessani kirkassilmäisen tyttölapsen rinnalla. Olin itse jonkin verran selvillä Ulrika rouvan luonteenlujuudesta ja kaikesta huomasin, että tuon viattomana hymyilevän tyttölapsen päänupissa asui päättäväisyys, joka riitti kokonaisille rykmenteille laillisessa asevelvollisuusiässä olevaa Suomen armeijaa. Vastakohdat sopivat toisilleen ja etsivät toisiansa, täytyi minun ehdottomasti ajatella, kun etsin muistini komeroista ylioppilas Lahisen huutomerkkimaisen hahmon.
Mutta niin olimmekin lähestyneet Perhelän kartanoa ja ajaa karautimme pihaan.
Oli päivällisaika, mutta kauan saimme ovea kolkuttaa, ennenkuin hätäisen näköinen sisäkkö tuli avaamaan.
Talossa oli kaikki pilkkosen pimeää, mitä en heti huomannut, sillä asuinhuoneet eivät olleet pihan puolella.
Ja pian setvisi, että oli tapahtunut jotakin odottamatonta. Rouva oli saanut vaikean sydänkohtauksen, lääkäri oli käynyt talossa ja herra oli lähtenyt viemään rouvaa sairaalaan.
Siinä seisoin siis suu auki ihmettelemässä ja ensimmäinen ajatukseni oli katsoa, mitä Laura neiti tuumaisi.
Mutta hän väänsi aivan tyynesti sähkön, riisui päällysvaatteensa ja sanoi:
— Se on niitä äidin tavallisia kramppeja. Kyllä se siitä selviää, kun hän pääsee kaupunkiin tohtori Hoffmanin luokse, joka aina pystyy parantamaan nämä äidin taudit. Hommaa sinä Mari Tatu-sedälle ja minulle jotakin syötävää.
Mutta samassa muisti Mari, että herra oli lähtiessään jättänyt minulle kirjeen.
Kirje oli Svenssonin kirjoittama ja kuului seuraavasti:
»Hyvä Veli! En tiedä, pitäisikö minun sinua kiittää vai moittia,
sillä olen tällä hetkellä ihan päästäni sekaisin. Minulla oli
Ulrikan kanssa viime yönä kauhea välien selvittely ja tiedäthän
sinä, että Ulrika osaa kysellä silloin kuin hän tahtoo. Minä olen
kertonut hänelle kaikki. Aluksi yritin asioita kaunistella, mutta
pian huomasin, ettei mikään auttanut ja loppujen lopuksi sai Ulrika
kauhean sydänkohtauksen, josta vasta lääkäri sai hänet tointumaan.
Mutta hän on aivan sekaisin ja suoraan sanoen täyshullu, vuoroin
kirkuu ja vuoroin nauraa eikä puhu yhtään järjen sanaa. Minä itse
olen myös sekaisin ja sydäntäni pakottaa kovasti, joten lääkäri antoi
minullekin lääkkeitä. Jos olet löytänyt Lauran, niin ilmoita siitä
minulle Rantahotelliin. Koetan saada Lauran tädin sinne pitämään
tytöstä huolta. Jos Lahinen sinne saapuu, niin heitä hänet ulos.
Älä muuten sekaannu Lauran asioihin, äläkä puhu hänelle muistakaan
asioista mitään. Soita minulle jostakin muualta Rantahotelliin vielä
tänä iltana ennen klo 9.
Veljesi Svensson.»Kirjeen luettuani silmäsin Lauraa. Hän istui siinä vastapäätä tyynen ja säteilevän näköisenä. Tyttöraukka ei ensinkään aavistanut, mitä oli tekeillä. Hän oli yhä edelleen rikkaan talon poispilattu tyttö. Mitähän tuokin tulee tekemään, kun kohtalon koura armottomasti häneen tarttuu?
Sanotaan, ettei talosta lähdetä niinkuin torpasta, mutta kyllä suurestakin talosta lähtö voi hyvin ikävästi tapahtua. Tiesin kuitenkin, etteivät Svensson eikä hänen perheensä joutuisi suoranaiseen hätään, sillä Ulrika-rouvalla oli rikkaita sukulaisia, m.m. pari naimatonta tätiä, ja mikäli Svenssonin puheista ymmärsin, oli hänelläkin sukulaisia, jotka elivät hyvissä oloissa. Mutta sanotaan myöskin, että suku on pahin, ja vaikea oli senvuoksi tietää, mitenkä tälläkin kertaa asiat järjestyisivät.
— Setä näyttää olevan kovin ajatuksissaan, lausui äkkiä Laura neiti. — Oliko kirjeessä jotakin ikävää?
— Eipä siinä mitään sellaista ollut, jota et oikeastaan tietäisi. Äitisi on sairaana ja sairaalassa ja tulee luultavasti sinne jäämään, koska isäsi kirjoittaa, että joku tätisi, nimeä ei ole tässä mainittu, tulee tänne sinun luoksesi.
Nousin sitten pöydästä ja päätin jättää Laura neidin, sillä minun käsittääkseni hänellä ei ollut mitään hätää. Huomasin, että minun täytyi ajatella omiakin asioitani, sillä 4 päivää oli mennyt minulta kuin kankkulan kaivoon ja omat vekselini vaativat myös järjestelyä. Päätin lähteä kievariin ja ryhtyä sieltä käsin toimimaan. Siellä ei ymmärretty ruotsia, joten voin häiritsemättä puhua Svenssonin kanssa puhelimessa. Ja arkaluontoisimpia paikkoja voin vaikka selostaa jollakin muulla, vaikkapa itäisen naapurimme kielellä.
Lausuin siis Laura neidille hyvästit ja sanoin, ettei hänen tarvinnut olla levoton, sillä tietysti hänen isänsäkin pian antaa hänelle tietoja. Hänhän ei voinut tehdä muuta kuin kirjoittaa minulle syystä, ettei tiennyt milloin Laura tulisi kotiin. Kievarissa sitten ryhdyin asioihini.
Ensi työkseni päätin kuitata Lahisen asian, sillä enhän voinut olla häntä ulos ajamassa, kun minun itse täytyi poistua paikkakunnalta. Soitin siis Lahisen metsänvartijatorppaan ja pyysin ensin metsänvartijaa puhelimeen. Kerroin hänelle koko asian niin tarkoin kuin katsoin tarpeelliseksi.
— Kyllä minä asian tiedän, vastasi tämä järkevä kansanmies, poikani saapui tänne ja ehdotti, että hän asettuisi Laura neidin kanssa meille asumaan syystä, että heitä molempia oli väärin ymmärretty ja että he eivät olleet saaneet tehdä niinkuin olisivat tahtoneet. Minä ymmärsin heti, että oli vouhottelu kysymyksessä ja luin pojalleni lakia naisen ryöstöstä, joka on meillä rangaistava asia. Poikani on hyvä poika, vaikka sen itse sanon, mutta hän on aina ollut heikko ja sairaalloinen ja senvuoksi häntä on pahasti hemmoteltu. Hän on tottunut saamaan tahtonsa lävitse, niinkuin Laura neitikin, mutta siitä yleensä ei ole ollut mitään riesaa, sillä poika on pohjaltaan hyvä poika, niinkuin jo sanoin.
Minä puolestani huomautin, että olkoon tämän pojan sisusvärkit kuinka puhdasta kultaa tahansa, niin on hän toiselta puolen 27-vuotias mies ja pitäisi häneltä sen vuoksi vaatia jonkin verran älliä ymmärtää, kuinka käyttäytyy. Pitäisihän hänestä tulla pappi ja sellaisenakin pitäisi hänen hieman osata itseänsä hillitä.
Tätä minun ei olisi kuitenkaan pitänyt sanoa, sillä tästä otti metsänvartija itseensä ja sanoi, että hän ja hänen sukunsa ovat aina tietäneet, mitä heidän pitää tehdä ja etteivät he koskaan ole katuneet sitä, mitä olivat tehneet tai tekemättä jättäneet. Ja mitä hänen poikansa kasvatukseen tuli, niin se oli varmasti yhtä hyvä ja parempikin kuin minkä herraslapsen tahansa.
Ymmärsin heti, että minun oli tukittava suuni ja sanon sinulle, lukijani, sen seikan, ettei kukaan ole niin itsetietoinen tässä maailmassa kuin kansanmies, joka on omalla työllään jossakin määrin päässyt nousemaan ympäristönsä yläpuolelle. Hän on koko ikänsä liikkunut siinä ahtaassa ympäristössä, jonka keisariksi hän on kohonnut ja sen vuoksi on hänen itsetietoisuutensa aivan yhtä suuri kuin Caius Julius Caesarin tai Benito Mussolinin. Hän luulee pystyvänsä kaikkeen ja tietävänsä kaikki asiat paremmin kuin muut. Tämän olemme muuten saaneet runsain määrin viime aikoina kokea valtiollisessa elämässämme, sillä tiedämmehän ilman muuta, että »tavallinen suomalainen mies» pystyy tekemään »mitä hän haluaa».
Ymmärsin siis, että minun oli pantava suu messingille ja pyytelin nöyrästi anteeksi, jos mahdollisesti olin tullut puhuneeksi loukkaavasti, ja pyysin saada ylioppilas Lahista puhelimeen.
Mutta jos isä oli itsetietoinen, niin oli poika vieläkin itsetietoisempi. Sitäpaitsi henki hänen kaikesta puheestaan jonkinmoinen kierosanaisuus, jonka kirkkohistoriassa muistaakseni skolastiikan yhteydessä olemme oppineet tuntemaan. Jo muutamasta puheenkäänteestä huomasin, että tämän miehen kanssa ei kannattanut pitempiä puheita pitää, sillä mitään lupauksia hän ei antanut ja hänellä tuntui olevan sellainen käsitys, ettei kenelläkään ole oikeutta sekaantua hänen asioihinsa.
Lopuksi en voinut sanoa miehelle muuta kuin että yhtä vähän kuin kenelläkään on oikeutta sekaantua hänen asioihinsa, on hänellä oikeutta sekaantua Perhelän kartanon alaikäisen tyttären asioihin. Koska tämän tyttären isä on antanut minulle sillä aikaa kuin hän on poissa kotoa erinäisiä kirjallisia valtuuksia, tulen minä siinä tapauksessa, että herra suvaitsee Perhelään ilmestyä, toisella kädellä sekaantumaan hänen takinkaulukseensa ja toisella kädellä hänen housun p—rsauksiinsa ja lennättämään hänet ulos kuin märän kintaan.
Sen jälkeen puhuin Svenssonin kanssa. Asiat olivat huonosti. Ulrika rouva oli saatu unilääkkeellä nukkumaan, mutta sen enempää ei hänen tilastaan tiedetty. Svenssonia itseään oli kehoitettu lähtemään Helsinkiin jonkun erikoislääkärin puheille ja hänen oli annettu tietää, että matkasta voi tulla pitkäaikainenkin.
Ilmoitin, että minäkin saavun Helsinkiin aivan ensi tilassa.
Svensson kysyi vielä osoitettani ja kun ei muutakaan johtunut mieleeni, mainitsin tuomari Hiukan ja johtaja Taimen toimiston, sillä siellä tulisin kuitenkin käymään.
Tämän jälkeen kävin noutamassa pitäjän säästöpankista rahaa, jota minulla siellä oli vähäisen, ja lähetin Turpeelle muutaman tuhatmarkkasen. Hänelle myös ilmoitin osoitteeksi saman toimiston ja kehoitin häntä hoitamaan asioita parhaansa mukaan ja täysillä valtuuksilla niinkuin omiaan, sillä minä luotin täydellisesti häneen. Näitä asioita järjestäessäni oli jo ilta joutunut, mutta koska sain kievarista hevosen, päätin heti lähteä kaupunkiin, sillä tie oli yöllä parempi.
VII LUKU,
jossa lukija saa perehtyä lakitieteeseen ja jossa tekijä suunnittelee liikematkaa ulkomaille.
Helsingissä selviytyivät asiani odottamattoman hyvin. Se seikka, että olin saanut aikaan ulkomaisia kontrahteja ja täsmälleen suorittanut sitoumukseni, oli tehnyt hyvän vaikutuksen. Puutavaroista oli tullut rahaa maahan, joten rahamarkkinatkin olivat jonkin verran paremmat. Sain Burrman & Baumilta sen verran rahaa, että sain hyvin uudistetuksi vekselini kolmeksi kuukaudeksi ja jäljellekin jäi vielä yli 30,000 markkaa.
Tämän jälkeen asetuin yhteyteen Markkasen kanssa Kivijärvellä ja sain hänelle puhelimessa huudetuksi sen verran, että hän ymmärsi matkustaa lähimpään kaupunkiin, jotta pääsisimme parempien puhelimien ääreen.
Näin olin taas tullut sellaiseen pisteeseen, että sain ruveta miettimään omia asioitani. Vedin siis esille muistikirjani, johon olin kirjoittanut tuon ensimmäisessä luvussa tekemäni päätöksen, ja päätin sitä edelleenkin noudattaa. Koko hommani oli vain kohdistettava siihen, että pääsisin irti liikeyrityksistäni ja sen vuoksi en ajatellutkaan uusien puiden ostoa. Irti puista, olkoon tunnuslauseeni, ajattelin.
Mutta saadakseni vähän tietää, mitä pääkaupungissa oli tapahtunut, läksin tuomari Hiukan ja tirehtööri Taimen konttoriin.
Kun tulin konttorin etuhuoneeseen, tapasin siellä joukon likaisiin työpukuihin puettuja vielä likaisempia miehiä ja naisia ja tiskin takana hätääntyneen konttoristin. Näin selvästi, että myrskyinen kohtaus oli syntymässä ja purjehdin mahdollisimman liukkaasti tuomarin työhuoneeseen. Täällä istui tuomari kirjoituspöytänsä ääressä ja sohvalla huoneen peräseinällä istui herra tirehtööri Taimi.
Hän oli hikoillut sanomattomasti, sillä hänen kauluksensa oli aivan lytyssä, hänen hiuksensa olivat pörröllään ja muutenkin oli koko tirehtööri sen näköinen, että hänestä olisi voinut tehdä maalauksen, joka kuvasi hätää personoituna.
Ja hädässä hän olikin.
Tuomarin ja hänen välinsä olivat syystä tai toisesta katkenneet ja ulkopuolella toimistohuoneessa oli hänen saippuatehtaansa työväki palkkojaan vaatimassa. He eivät olleet saaneet nähdä rahaa viikkokausiin, sillä keskustelun kuluessa mateli esille kylmä tosiasia, että tirehtööri Taimi oli käyttänyt kaikki tätä tarkoitusta varten saamansa rahat omaan elantoonsa. Ja nyt oli protestin partaalla kolme vekseliä, ja tuomari oli kieltäytynyt panemasta niihin nimeänsä.
— Nyt minun vekselini menevät protestiin ja minun liikemieskunniani on mennyttä...! Voi saakeli, minkä tempun teki, huokaili tirehtööri.
— En minä ole sinulle koskaan antanut rahoja syötäväksi ja juotavaksi ja p ‒ ‒ ‒ nettavaksi, vaan puhtaisiin liikeasioihin. Ei minulla ole varoja ruveta sinua ja sinun perhettäsi pukemaan ja syöttämään ja juottamaan.
Ovea alettiin kovasti jyskyttää, joten tuomari pani sen säppiin.
— Olkaa hiljaa siellä tai käsken poliisin tyhjentämään huoneen, ärjäisi hän.
Mutta entinen mahtava tirehtööri oli kyyristynyt keräksi sohvalle ja alkanut nyyhkyttää.
— Jollet lopeta tuota peliä, niin työnnän sinut työmiestesi joukkoon, sanoi tuomari.
— Voi voi, kun edes saisin niin paljon rahaa, että voisin antaa noille työmiehille jonkinmoisen förskotin ja saisin keskeneräisenä olevan saippuakeitoksen valmiiksi, ja minulla olisi viikon päästä rahaa vaikka kuinka paljon.
Tämäntapaista keskustelua jatkui hetken aikaa, kunnes tuomari lopulta sanoi:
— No mikäpäs siinä, annetaan miehille förskotteja. Myy minulle tuo toimistohuoneesi kalusto, niin siitähän sinä rahaa saat.
Ja niin pyöräytti tuomari kauppakirjan, johon merkittiin laskukoneet ja kirjoituskoneet, kassakaapit, kirjoituspöydät ja tiskit, tuolit ja tirehtöörin muu tässä konttorissa oleva kalusto ja sen jälkeen sai tirehtööri kirjoittaa nimensä alle.
— Mutta nytpä minä lähdenkin katsomaan, että nämä rahat tulevat työmiehille eikä sinulle. Tulehan vain tähän viereiseen huoneeseen kirjoittamaan maksumääräyksiä.
Tuomari makseli kaikille kolmannen osan tilistä ja kun työväki vähitellen oli painunut konttorista pois, jäi pöydälle vielä kaksi sadan markan seteliä joita kohti tirehtööri ojensi anovat kätensä.
— Ei sinne päinkään, sanoi tuomari, tästä kauppasummasta puuttuu tosin vielä 200 markkaa, mutta se on tuossa. Tuomari ojensi lompakostaan tirehtöörille nimikortin, johon tämä oli merkinnyt saaneensa lainaksi 200 markkaa.
— Ja nyt olemme sitten sujut. Tältä päivältä nimittäin, sillä nyt minä lähden julkisen notaarin luokse, protesteeraan nämä vekselit ja panen sinut konkurssiin. Tästä konttorista olet nyt sitten myöskin selvä, niin että älä näytäkään tännepäin enää naamaasi.
— Tosiaankin, kylttiäsi en tullut merkinneeksi tähän kauppakirjaan. Tuossa on ruuvimeisseli, ole hyvä ja ruuvaa se irti ja ota kainaloosi. Ja mene nyt h.——tiin ja pane ovi perästäsi kiinni.
Tämä oli firman Taimi, Hiukka & Co:n loppu, sillä sen jälkeen se esiintyi ainoastaan oikeuden pöytäkirjoissa.
Kaikki oli tapahtunut nopeammin kuin tässä olen ehtinyt kertoa, ja kun olin jäänyt kahdenkesken tuomarin kanssa, tarjosi hän tupakkaa ja sanoi:
— Taimi on nyt sitten, niinkuin näet, täysin puhdas mies. Nyt minä lähden notaarin luokse ja sen jälkeen menemme Kämppiin syömään aamiaista, ja saamme vähän jutella.
Minä läksin tuomarin kanssa ulos ja suuntasin askeleeni Espikselle. Ensimmäisen kerran elämässäni olin nähnyt toiminimen purkaantuvan. Istuin Espiksen penkille hiljalleen miettien tirehtööri Taimen vaiheita.
Hän asui aikoinaan jossakin Karjalan radan varrella vaatimattomana ja onnellisena asemamiehenä vaimonsa ja parin lapsensa kanssa, kun kohtalon käsi tarttui hänen kaulukseensa.
Paikkakunnalle oli eräs ruotsinmaalainen insinööri perustanut massatehtaan. Kun hän saapui asemalle tai matkusti sieltä pois, joutui hän usein näkemään reippaan asemamiehen, joka toimitteli hänelle pieniä palveluksia.
Ja niinpä insinööri kerran sanoi:
— Kuuleppas, Taimi, osaatko sinä ajaa hevosta? Autoja ei näet siihen aikaan vielä ollut.
Sitähän Taimi osasi ja niin tuli hänestä ensin insinöörin kuski ja sitten työnjohtaja ja sahantyönjohtaja ja sahanasettaja ja lopulta kaiken tekijä, siis paremmanpuoleinen pomo.
Mutta kerran saapuivat sitten tehtaaseen kiiltonappiset miehet ja veivät insinöörin, joka ei ollutkaan insinööri, vaan entinen plankstryykari ja kuritushuonevanki y.m., ja niin oli äskeinen pomo ilman paikkaa. Koko tehdas oli hiekalle rakettu ja sai lahota siihen paikkaansa.
Mutta entinen asemamies ei enää halunnut palata vaatimattomaan valtion asuntoon, vaan rupesi tekemään pieniä afäärejä ja menestyi niissä koko hyvin. Tuli sitten sota-aika ja silloinhan alkoi liikemiehille tulla rahaa satamalla. Entisestä vaatimattomasta puupotrassikasta tuli tirehtööri ja tehtailija, jolla oli komea huoneusto Helsingissä ja huvilat ja purjeveneet ja hienoa seuraa niin paljon kuin halusi.
Mutta tuli sitten sellainenkin aika, jolloin liikemiehen täytyi osata muutakin kuin pitää muistissaan hintojen kohoamiset, ja tässä näemme nyt tirehtööri Taimen surkean kohtalon. Oikeastaan kävi miestä sääliksi, sillä hän oli lähes 50-vuotias ja ehtinyt jo tottua elämän kaikkiin mukavuuksiin ja hankkia itselleen hienoja reumatismeja, unettomuuksia ja muuta ylellisyyttä.
— Siinähän sinä olet, sanoi tuomari, joka oli nähnyt minut Espiksellä, — mennäänpä sitten Kämppiin.
Valitsimme Kämpissä sopivan pöydän.
— Minun käy säälikseni Taimi-parkaa, aloitin keskustelun. Mihinkähän hommaan mies nyt rupeaa?
— Konkurssilain mukaan on velkojien huolehdittava konkurssintekijän elatuksesta niin kauan kuin konkurssi kestää. Taimen pojat ovat täysi-ikäisiä ja voivat pitää huolen itsestään. Minusta tulee pesän uskottu mies ja annan Taimelle konkurssin ajaksi asunnon Tikkurilassa olevan huvilani saunassa. He saavat siirtää sinne huvilastani tarpeelliset mööpelit ja ämpärin, padan, kattilan, paistinpannun, veitsen ja kahvelin ja lautasen. Annan heille sitäpaitsi ruokarahaa 15 markkaa päivässä. Sillä kuurilla mies sitten laihtuukin sen verran, että mahtuu tavaravaunun jarrumiehen pöksään, sillä hänen on parasta pyrkiä rautatielle uudestaan.
Keskustelu johtui sitten Taimen ja tuomarin yhteisiin asioihin. Tuomari väitti, että Taimi ja metsänhoitaja Hallikainen olivat vetäneet häntä pahanlaisesti huulesta. Kun Kivilammen kartanosta lähdettiin ratapölkkyjä tekemään, niin sieltä tuskin löytyi linnunlaulupuuta, joten oli oikeastaan hyvä, että koko pölkkykauppa meni myttyyn.
— Ja mitä enemmän Kivilammen asioita pengoin, sitä huonommiksi ne osoittautuivat ja sitä komeammin selvisi, että Taimi ja Hallikainen olivat minulle valehdelleet. Sinulla näyttää olevan sellainen käsitys, että Taimi olisi reilu mies, mutta itse asiassa hän on kreiviskonna. Ei ole lainkaan mahdotonta, että jarrumiehen kopin sijasta toimitan hänet johonkin toiseen koppiin. Kivilammen asioiden takia minulla on tässä ollut vaikka kuinka paljon juoksemista, sillä luuletko, että nämä lurjukset olisivat sielläkään maksaneet työpalkkoja tai muita laskuja. Minun täytyi lopulta myydä koko Kivilammen kartano melkeinpä yhteen pariin vanhoja kalosseja. Sain toisin sanoen, hinnaksi m.m. O.Y. Jalosaippua A.B:n osakkeita, erään kaljaasin, erään Porvoon ulkopuolella sijaitsevan 1-raamisen sahan, sähköpianon, Taimen mööpelit y.m. roskaa. Sitäpaitsi piti minun saada O.Y. Jalosaippua A.B:n varasto ja tulot ja ensimmäisenä päivänä möimmekin erään saippuaerän 30,000 markasta. Mutta sen jälkeen en ole saanut tehdä muuta kuin kirjoittaa nimeäni Taimen vekseleihin ja tällä viikolla mateli esille, ettei hän ollut maksanut työpalkkoja eikä raaka-aineita, vaan vetänyt kaikki rahat mahaansa.
Mutta tuomarimme ei ollut niitä miehiä, jolla ei olisi suunnitelmia, ja kesken aamiaisen hän jo kiiruhti puhelimitse tilaamaan uuden kyltin konttoriinsa. Kylttiin piti tulla. »Liikeasiain Toimisto Trafik» ja se luvattiin vielä samana päivänä toimittaa perille. Sitäpaitsi tilattiin komea nimikilpi, johon merkittiin Varatuomari, lakit. kand. I.E. Hiukka. Ajaa laki- ja liikeasioita.
Kaiken tämän oli tuomari käynyt toimittamassa aamiaisen kestäessä ja tuli sen jälkeen jatkamaan syöntiään. Häneltä sain kuulla, että ystäväni Paasimies, jota olin aikonut mennä tapaamaan, oli erittäin hermostunut. Hänellä oli Parkujoen varrella silmänkantamattomat määrät ratapölkkypinoja ja metsässään niitä vielä enemmän, mutta ostajaa ei näkynyt eikä kuulunut. Ja suurtilan omistaja, ystäväni, jota myöskin »nimituomariksi» mainittiin, oli samassa kadotuksessa. Molemmat olivat kuulemma sellaisessa rahapulassa, että oikein pahaa teki sitä katsellessa, vaikka kumpikin koetti näyttää hyvää naamaa ja vaikka he aina vähän väliä kertoivat myyneensä ratapölkkyjä. Itse asiassa he juoksivat tukka suorana konttorista konttoriin ja metsätoimistosta metsätoimistoon, tietämättä mitä tekisivät.
— No, entäs vapaaherra-metsänhoitaja?
— Hän on luultavasti saanut selkäänsä Belgian matkalta tultuaan, ainakaan häntä ei enää näy Paasimiehen seurassa. Hän lienee perustamassa metsätoimistoa, puhuu malmikaivoksista ja timanttiporauksesta ja sitäpaitsi myyskentelee taloaan Porvoossa.
Omat asiani olivat mielestäni aika hyvällä kannalla, sillä vekselini olivat järjestyksessä lähes kolmen kuukauden ajaksi ja rahatkin ehkä riittävät kolmen viikon töitä varten. Niitä ajatellessani oli tuomari poistunut.
Minä mietiskelin uusia mahdollisuuksia ja keinoja, joiden avulla pääsisin irti puistani. Joka tapauksessa tiesin, että Paasimiehellä ja tuomarilla oli hyvät määrät myymättömiä ratapölkkyjä, joten siis oli muitakin, jotka tahtoivat saada puuta rahaksi. Ja kun olin hetken istunut, kuulin, kuinka viereisessä pöydässä tehtiin puukauppoja. Pientä nappulatavaraa siinä myytiin puulaakeille korkeista hinnoista, niin että näkyivät kyllä muiden tavarat kelpaavan paitsi minun loistotukkipuuni. Mutta minähän olinkin tuomittu keskiluokan mieheksi, enkä saanut kuulua raha-aateliin. Olihan Suomen sahateollisuus tullut siihen käsitykseen, että minun rikastumisen! olisi maamme sahateollisuudelle arvaamaton vahinko.
Muuten tuntui siltä, että Kämpissä istujat olisivat jonkin verran muuttuneet. Siellä ei enää näkynyt paria tunnettua sotagulashia, mutta sitä vastoin näkyi useita hyvinvoivan näköisiä, outoja naamoja, joiden lähemmin tiedusteltuani sain kuulla kuuluvan asunto-osakeyhtiöiden perustajille.
Nyt oli näet maassa löydetty kaksi uutta kultakaivosta. Ulkomailta lainailtiin rahoja sen kuin ennätettiin ja näillä asutettiin Suomen maaseutua. Oltiin näet sitä mieltä, että kannatti ottaa ulkomailta rahoja 8—9 % korolla ja sijoittaa niitä Suomessa maanviljelykseen, joka tuotti 2 %. Näissä viisaissa hommissa hääräsi hiki hatussa valtiovalta, samaan aikaan kuin kotimaan rahamiehet vippailivat rahoja sen kuin ennättivät 15—20 % koroilla Helsingin ja muiden kaupunkien asuttamiseksi.
Maalla hankki ukko kuin ukko itselleen maatilan ja kaupungissa ei ollut sitä räätälin sälliä, joka ei olisi tehnyt kauppaa asunto-osakkeilla.
Niinpä siis jokaisessa pöydässä myytiin ja ostettiin. Kaupat syntyivät tähän aikaan pääasiallisesti hotelleissa, sillä niissä oli hyvä pyydystää pitkätukkaisia, kauppakirjat taas tehtiin konttoreissa.
Mutta kuka tuolla astuu ovesta sisään? Kukas muu kuin tirehtööri Taimi rouvineen erään pitkänenäisen, sankalasipäisen herrasmiehen kanssa, jonka nenärustinki osoitti hänen kuuluvan Israelin lapsilaumaan. Kun näki tämän komean kolmikon, niin eipä olisi luullut, että tuo sama tirehtööri kolmisen tuntia sitten oli itkenyt sohvan nurkassa. Joka tapauksessa olivat hänen kyyneleensä kuivuneet ja hänen rouvansa, jonka muuten oli hyvin vaikea lausua pehmeätä p:tä, t:tä ja k:ta, sillä mitäpä niillä olisi entinen pesijätär tehnytkään, komeili mitä hienoimmassa kävelypuvussa loistopuuhkineen. Ja kun Taimi otti ruokalistan silmäilläkseen, löi hän kultaiset kakkulat nenälleen.
Tuskin uskoin silmiäni, mutta kyllä se oli varmasti Taimi, sillä pian oli hän viitannut minutkin pöytäänsä ja pyysi saada tilata minulle whiskygroggin.
— Olen tässä juuri myynyt saippuaa herra Nathansonille, niin että istuppa sinäkin vähän harjakaisille.
Ilmoitin voivani vähän aikaa istua, sillä olin halukas kuuntelemaan sitä kansainvälistä keskustelua, jota tässä käytiin.
Rouva näet ei osannut muuta kuin savonsuomea, johon hän heitti joukkoon jonkin sanan, joka oli olevinaan milloin ruotsia milloin ranskaa tai saksaa, ja hymyili herttaisesti, kun Nathanson sattui hänet ymmärtämään. Ja Taimi puhui myöskin jonkinlaista kansainvälistä kieltä, johon hän sovitti kaikki vieraskieliset sanat, joita hän suinkin sattui tietämään.
Minä en voinut olla kysymättä, kuinka hän tuolla kielitaidollaan oli voinut saada saippuakauppansa syntymään.
— Mikäs siinä on, Nathanson osaa myöskin venäjää ja minä vein sen tehtaalleni ja makasiiniin ja näytin saippualaatikkoni ja sanoin, että avot kak, tuisietset marok perstuk. Sitten me vähän tingimme ja se maksoi niistä 600 markkaa kappaleesta. Ja minä hankin miehiä, laatikoita lastataan par'aikaa hiiliin ja parin tunnin päästä ne ovat satamassa laivassa ja minä saan lopputilit, 20,000 markkaa.
Minua hämmästytti kovin, että mies, jolla sentään oli tuonkin verran rahaa, oli viitsinyt parkua tuomarin sohvan nurkassa, mutta mitäpä se asia minua liikutti.
Samalla huomasin »nimituomarin» saapuvan huoneeseen ja sanoin siis hyvästit ja läksin häntä haastattelemaan.
— No mitäs kuuluu ratapölkkykaupoista?
— Minulla on metsässä 80,000 ratapölkkyä. Panin heti niitä kaikella voimalla tekemään ja nyt on kaikki mennyt myttyyn. Kyllähän ne saisi myydyksikin, mutta me olemme päättäneet maisteri Paasimiehen kanssa, että emme me sentään ilmaiseksi niitä myy, täytyy saada ainakin 18 markkaa kappaleelta. Eikä meillä mitään hätää ole, odotetaan vain siksi, kunnes kauppa syntyy.
— No, missä nuo pölkyt sitten ovat?
— Maisterin pölkyt ovat luultavasti metsässä, siitä en tiedä, mutta minun ovat satamissa ja rautatieasemilla, niin että minä voin levereerata ne milloin tahansa.
— Et siis ole vielä myynyt pölkkyjäsi?
— Oikeastaan en ole niitä myynyt, mutta kauppa voi syntyä milloin tahansa. Jos sinä niitä mahdollisesti himoitset, niin kyllä tässä on pidettävä kiirettä. Täällä on nytkin yksi engelsmanni, joka on kovasti niitä kysellyt.
Olin päättänyt toimittaa kaupungilla vielä samana päivänä asioita, joten päätin jättää Kämpin. Tavaranikin olivat sitäpaitsi asemalla, joten minun oli hankittava itselleni jossakin huone.
Läksin astelemaan asemalle, mutta mennessäni päätin poiketa tuomari Hiukan konttoriin. Ei minulla sinne oikeastaan mitään asiaa ollut, mutta olin utelias näkemään, joko uusi kyltti oli paikallaan.
Eteisessä huomasin Svenssonin päällysvaatteet ja kun toimistossa kysyin juoksupojalta, oliko tuomari kotona, ilmoitettiin, että hänellä oli tärkeä neuvottelu erään tuntemattoman herrasmiehen kanssa ja että tuomari ei ota ketään vastaan. Hän oli nimenomaan ilmoittanut, ettei häntä saa häiritä, tulkoon häntä kysymään vaikka itse tasavallan presidentti.
Läksin rautatieasemalle, otin sieltä tavarani ja kirjoitin sitäpaitsi kirjeen Turpeelle, jossa ilmoitin, että hän, niinkuin sovittu oli, hoitaisi minun asioitani niinkuin omiaan, sillä oli mahdollista, että viipyisin poissa jonkin aikaa.
Sen jälkeen otin huoneen eräässä vaatimattomassa hotellissa aseman lähistöllä, sillä olin saanut päähäni, ettei minun enää välttämättömästi tarvitse Kämpissä asua.
Kävin vielä Burrman & Baumin konttorissa selostelemassa asioitani, sillä näillä herroilla ei ollut viime kerroilla aikaa niitä kuulla.
Näin olikin jo aika mennyt siksi pitkälle, että läksin uudelleen tuomari Hiukan konttoriin tapaamaan Svenssonia.
Täällä olikin sillä välin tehty niin paljon työtä, että on aika aloittaa.
VIII LUKU,
jossa selostetaan, niin hyvin kuin kyetään, mitä kauppoja Svensson ja tuomari Hiukka olivat tehneet.
Kun astuin toimistoon, olivat molemmat ulko-ovet selkosen selällään ja porstuassa siirteli pari miestä suuren suurta pakkilaatikkoa. Minä pääsin kuitenkin putkahtamaan heidän sivuitseen ja naputin suoraan tuomarin ovelle sekä lausuin nimeni.
Sieltä kuuluikin voimakas: sisään, ja minä astuin huoneeseen. Huoneessa istui sohvalla Svensson ja nojatuoleissa kaksi tuntematonta miestä, jotka nousivat ylös ja esittelivät itsensä.
— No niin, me olemme tehneet tässä erinäisiä asiakirjoja. Tässä on perustettu O.Y. Perhelä A.B.-niminen osakeyhtiö 2,000,000 markan suuruisella osakepääomalla ja osakeyhtiön perustamiskirjat ovat tässä. Ja sen jälkeen ovat Svensson ja hänen rouvansa Ulrika Svensson myyneet Perhelän kartanon O.Y. Perhelä A.B:lle kaikkine irtaimistoineen Smk:n 6,589,457: 80 kauppahinnasta; tässä on kauppakirjan konsepti. Tuomari näytti pinkkaa papereita; siinä oli ainakin parikymmentä lyijykynällä kirjoitettua paperiarkkia, joista selvisi maksuehdot j.n.e.
— Ja nyt minun täytyy hankkia tänne joku neiti kirjoittamaan kauppakirja puhtaaksi, sillä meillä ei satu olemaan tällä kertaa toimistossamme ketään.
Tuomari aukaisi toimistohuoneen oven ja hänen naamansa lensi parin metrin pituiseksi.
— Mitä tämä on? sai hän vaivoin soperretuksi.
Me muutkin silmäsimme toimistoon ja näimme ettei siellä ollut jäljellä muuta kuin kassakaappi, tiski ja sohva, sillä kaikki kirjoituskoneet, laskukoneet y.m. olivat hävinneet.
Tuomari tointui kuitenkin pian hämmästyksestään, vetäisi äkkiä toimiston oven kiinni ja soitti Systeman konekirjoituskouluun.
— Nyt minä ehdotan, hän sanoi, että menemme kaikki Kämppiin ja allekirjoitamme siellä kauppakirjan. Minä vien nämä konseptit ja selitän, mitenkä ne on puhtaaksikirjoitettava. Tapaamme siis Kämpissä hetken kuluttua.
No mikäs siinä, me läksimme kaikki painumaan hiljakselleen Kämppiin ja otimme siellä syrjäisen pöydän ison salin päässä.
Istuimme sitten ja odottelimme koko pitkän aikaa, mutta tuomaria ei vain alkanut kuulua.
Yht’äkkiä kuului eteisestä tuomarin ääni:
— Älkää perhana vieköön päästäkö miestä, minun täytyy saada häntä puhutella, hän on suuri roisto.
Uteliaita alkoi kerääntyä salin ovelle ja minäkin syöksyin sinne.
— Jos herra aikoo järjestää tämmöisiä spektaakeleita, niin on parasta, että herra astuu ulos, sanoi hovimestari.
— Kun minä näin varkaan, niin totta kai minä sanoin, että ottakaa varas kiinni.
— Eikös se ollut tirehtööri Taimi?
— Oli kyllä ja hän on suurin lurjus, mitä maa päällänsä kantaa.
Tämän välikohtauksen jälkeen tuomari asteli pöytäämme. Siitä päätettiin pian siirtyä yksityishuoneeseen, jonne tilattiin mustetta ja kynä.
Perhelän kartanon laaja kauppakirja luettiin läpi. Se oli niin lainoppineesti kirjoitettu, etten ainakaan minä siitä juuri hölynpölyä ymmärtänyt. Pääsisältö oli, että Perhelän kartano jaettiin kahteen osaan, joista toinen käsitti viljelykset ja toinen pääasiallisesti metsät. Viljelykset jäivät Svenssonille, jota vastoin metsät myytiin O.Y. Perhelä A.B:lle, mutta sen jälkeen tuli kaiken näköisiä sekavia pykäliä, joista selvisi, että m.m. viljelysten antamat tulot kuitenkin kuuluivat O.Y. Perhelä A.B:lle, jolle myöskin kuului kartanon irtaimisto. Asuinrakennukset jaettiin myös tarkalleen, joten Svenssonille jäi päärakennus, jota vastoin n.s. kavaljeeriflyygeli jäi O.Y. Perhelä A.B:lle, joka sen taas puolestaan vuokrasi O.Y. Perhelän toimitusjohtajalle, tuomari Hiukalle.
Sitä seurasivat pitkät parakrahvit siitä, kuinka kauppasumma suoritetaan. Näiden pääsisältö oli, että O.Y. Perhelä A.B. pääasiallisesti otti vastatakseen Svenssonin veloista, joten rahaa ei kaupassa tarvittu, ja koska se oli ottanut haltuunsa metsät, otti se myöskin vastatakseen metsäkaupoista.
Kaikki raha, mitä tässä lähes kuudenmiljoonan markan kaupassa liikuteltiin, oli 20,000 markkaa ja 60,000 markan shekki, jonka lisäksi Svensson sai 300,000 markan pankkitalletustodistuksen.
Näin oli kauppakirja luettu, jonka jälkeen se juhlallisesti allekirjoitettiin ja todistettiin.
Minusta joka tapauksessa tuntui, että Svensson oli tässä asiassa voiton puolella, sillä minun käsittääkseni hän ei ennen Kämppiin tuloaan omistanut muuta kuin velkoja, mutta Kämpistä astuessaan hänellä oli hallussaan tilansa maanviljelyspuoli ja sitäpaitsi lähes 400,000 markkaa rahaa.
Hyvällä tuulella Svensson olikin, sillä hän ilmoitti heti tarjoavansa oikein kunnolliset harjakaiset.
XI LUKU,
jossa tekijä taas vaipuu miettimään sitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, ja toimii omissa asioissaan.
Svenssonin harjakaiset olivat siksi pontevat, että minä päätin seuraavana päivänä kokonaan vetäytyä yksityiselämään.
Vilkaistuani viereiseen huoneeseen, josta kuului vielä klo 9 aikaan aamulla syvä kuorsaus ja jossa näkyi olevan suuri henkilöiden paljous, joukossa paljon sellaisia, joita en ollut milloinkaan nähnyt, otin pöydältä palasen paperia ja kirjoitin siihen ilmoituksen Svenssonille. Sanoin lähteväni asioilleni ja tulevani takaisin Kämppiin vasta huomenna iltapäivällä.
Painoin hiljaa oven kiinni ja lähdin erääseen vaatimattomaan matkailijakotiin Liisankadun varrella. Tätä matkailijakotia vastapäätä oli näet sauna ja tarkoitukseni oli ensin levätä siksi, kunnes sauna aukaistaisiin ja sen jälkeen perusteellisessa löylyssä huuhdella itsestäni nämä Svenssonin harjakaiset. Tässä saunassa oli myös erittäin sopivassa paikassa puhelin, joten siellä voi tilata ulkolinjapuheluita ja siis toimitella asioitaankin kylvyn kestäessä.
Kun olin päässyt saunaan, tilasin heti aikapuhelun Markkaselle erääseen Pohjanmaan rantakaupunkiin ja heittäydyin mukavaan asentoon saunan lavolle.
Siinä oli erittäin mukava lojua ja mietiskellä tämän maailman menoa.
Olinhan eilen nähnyt vaiheen, joka mielestäni oli sangen ratkaiseva erään naisen kohtalossa, joka ennen oli ollut minun ihanteeni. Ajattele lukijani ihmisiä ympärilläsi: toiset ovat sinusta yhteiskunnallisen asemansa puolesta melkein saavuttamattomissa korkeuksissa, toiset taas sinun mielestäsi aivan alhaalla, joko sinun tasollasi, tai vieläkin alempana. Kun minäkin ajattelin Ulrika rouvan kotioloja lapsena, niin tuntui minusta siltä, ettei mikään milloinkaan voisi järkyttää hänen asemaansa. Hänellähän oli rikkaat vanhemmat, joilla oli suuri maatila, osakkeita ja rahaa pankissa. Hänen äitinsä oli aikoinaan sanonutkin, ettei hän voisi rauhassa poistua tästä maailmasta, jos hänen täytyisi pelätä että lapsensa joutuisi toisista ihmisistä riippuvaiseen asemaan.
Kun sitten astuin vieraana Perhelän kartanoon Ulrikan ollessa naimisissa ja 16-vuotiaan tytön äiti, tuntui minusta tämän perheen onni horjumattomalta. Ja nyt, muutamien kuukausien kuluttua, näin selvästi, että tämä perhe kokonaisuudessaan kulkee perikatoaan kohti.
Ei siis ainakaan aineellinen hyvinvointi voinut taata tämän perheen onnea.
Ja sitä ei edes voinut taata Svenssonin tieteellinen ja käytännöllinen oppineisuus, sillä Svensson oli joutunut irroitetuksi olosuhteista, joissa hän oli toiminut, ja hän oli tätä nykyä, sen aloin huomata, kuin juureton puu, joka ei milloinkaan pystyisi eläytymään Suomen oloihin.
Ja lopuksi olin huomannut, että todellisuudessa ja siis meilläkin, eikä vain romaaneissa, oli olemassa pahe, jota sanottiin pelihimoksi ja joka sulatti kokoon suuretkin omaisuudet.
Minä aavistin, kun Perhelä O.Y:n kauppakirja luettiin, että siinä oli paljon hämäriä ja tulkittavia kohtia. Oliko minun asiani sekaantua niihin?
Mielestäni ne eivät minuun kuuluneet. Kaikenlaisten kauppakirjojen laatijana, ja muutenkin liikemiehenä oli Svensson paljon perehtyneempi kuin minä. Sitäpaitsi oli koko kaupan lopputulos sellainen, että se mielestäni oli Svenssonille ehdottomasti eduksi. Hänhän sai sen verran omaisuutta käsiinsä, että voi aivan hyvin hankkia itselleen mitä parhaimman asunnon Helsingissä, jossa hänen paikkansa oli paremmin kuin jossakin maaseudulla.
Toiselta puolen en voinut ymmärtää, kuinka niin viisas mies kuin tuomari Hiukka oli voinut maksaa lähes 400,000 markkaa aivan tyhjästä. Mutta minuahan ei tämäkään asia koskenut, hoitakoot herrat asiansa itse, ajattelin minä.
Joka tapauksessa avautui tässä eteeni mielenkiintoinen näytelmä. Minun täytyy sanoa, että pohjimmainen ihanteeni, vähänkin kehittyneempään ikään päästyäni, oli ollut tulla suuren herraskartanon isännäksi. Näin tässä hommassa ainoastaan valopuolet ja niin oli asianlaita nytkin. Eihän Perhelän kartanon olisi tarvinnut mennä nurin, ellei Svensson olisi velkaantunut ja Svenssonin velathan olivat yksinomaan pelivelkoja. Käsitykseni siitä, että suuri herraskartano olisi jonkinmoinen kultakaivos, eivät siis vielä tälläkään hetkellä olleet horjuneet, mutta sen huomasin, ettei herraskartano ole sisältä samannäköinen kuin päältä. Sen viihtyisään luonnonihanuuteen ja näennäiseen huolettomuuteen ja turvallisuuteen voi useinkin liittyä suunnattomat määrät taloudellisia huolia, tuskaa ja valvotulta öitä.
Nämä mietteet keskeytyivät äkkiä, sillä puhelu tuli.
Siellä oli Markkanen puhelimessa ja hän tuntui olevan erittäin hyvällä tuulella. Kun kyselin häneltä yhteisiä asioitamme, niin hän teki heti ehdotuksen, että minä luovuttaisin hänelle Kivijärvellä olevat puuni sekä niitä koskevat kontrahdit.
— Jos saan kohtuullisen voiton, vastasin, niin mikäpäs siinä.
— Tietysti en tahdo puitasi ilmaiseksi, sanoi Markkanen, täytyyhän jokaisen saada palkka työstään.
— Se on oikeata puhetta, se, minä lähden täältä huomenna Kokkolaan, joten voimme siellä yhdessä tuumia asiaa. Eihän niistä kaupoista näin puhelimitse kuitenkaan mitään tule.
Niin oli taas yksi asia saanut jonkinlaisen suunnan ja suunnan, joka oli yhtäpitävä minun päätöksieni kanssa, joten painuin tyytyväisenä jälleen saunan lavolle. Tässä yhteydessä on minun muuten mainittava, että suomalainen sauna näin liikeasioiden höysteeksi otettuna ei ole ensinkään hullumpi, varsinkin kun saunan viereisessä kamarissa on käytettävänä puhelin. Olin sopinut myös siitä, että tänä päivänä määräaikana soittaisin Turpeelle. Se määräaika ei ollut tosin vielä tullut, mutta tilasin hänelle kuitenkin aikapuhelun kestikievariin.
Tämä puhelu onnistui hyvin, sillä tuskin oli puolen tuntia kulunut, ennenkuin minulla oli Turve puhelimessa.
Hän ilmoitti päässeensä selvyyteen siitä, miten puiden sahaus oli järjestettävä. Eräässä kaupungissa 7 peninkulman merimatkan päässä S-joen suulta pohjoiseen sijaitsee eräs suurehko sahalaitos, joka paraikaa lopettelee toimintaansa.
Erään rikkaan miehen vävypoika oli saanut päähänsä ruveta leikkaamaan kultaa sahateollisuudella. Sehän on eräs Suomen kansan pääelinkeinoja, ja appivaari kustansi hänet Hernösandin sahausopistoon oppimaan sahateollisuutta. Neljän kuukauden kurssin jälkeen hän oli valmis tirehtööri, joka pystyi neuvomaan tässä maassa ketä tahansa. Olihan hän saanut oppinsa itse Riikin-Ruotsissa.
Ja tämän jälkeen oli vietetty komeat häät appivaarin, veskunatukkukauppiaan, vielä komeammassa huvilassa ja pian sen jälkeen oli veskunakauppias asianmukaisesti lähtenyt hyvin pitkälle liikematkalle toisiin maailmoihin jättäen vävypojalleen pyöreät miljoonansa.
Ja koska tämä Ruotsissa korkeasti oppinut tirehtööri ei halunnut ruveta myymään veskunoita, joka ala muuten täällä Suomessa hyvin kannattaa ja jota varten saa luottoa niin paljon kuin haluaa, niin hän päätti perustaa suuren sahalaitoksen K:n kaupunkiin. Ja hän rakensikin sinne 8-raamisen sahalaitoksen. Mutta tapahtui sitten, että sahalaitokselta loppuivat puut. Meidän tirehtöörimme ei tullut ajatelleeksi, että Pohjanmaan lakeuksilla ei kasva puita ja niin päättyi hänen ensimmäinen starttinsa puutavara-alalla siihen, että sahalaitoksen toistaiseksi täytyi lopettaa toimintansa.
Näin pitkästi ei tietysti asiaa puhelimessa minulle kerrottu. Mutta kun asia on näin, niin mikä minua estää sitä kertomasta tässä yhteydessä, sillä tästä saa lukija sen tärkeän opin, että sahalaitoksella ei tee mitään siellä, missä ei ole sahattavia puita.
Joka tapauksessa Turve siis ehdotti, että vuokraisimme tämän sahalaitoksen ja sahaisimme siinä puut. K:n kaupungin satamasta voidaan puut laivata aivan yhtä hyvin kuin S:n satamasta ja lisämaksuksi tulisi ainoastaan puiden hinaus merilautassa noin 7 peninkulman matkalla. Mutta myöskin S:n yhtiöllä on täälläpäin tukkeja, joten heillekin tulee muutaman lautan hinaus ja sillä tavalla menevät tukkimme perille aika halvalla.
Tämä oli melkoisen onnistunut ehdotus, joten siis ilmoitin Turpeelle, että hän saa täydet valtuudet. Omasta puolestani vähän epäilin, saisimmeko sahan käytettäväksemme, sillä sen tirehtööri kuului myös niihin, jotka olivat raivoissaan minulle, joka olin valtiolta ostanut puita. Hän oli nimenomaan lausunut, että meidän täytyy poistaa Suomen sahateollisuuden alalta sen tapaiset ammattitaidottomat parasiitit kuin esimerkiksi Tatu Valkonen, sillä nehän voivat ulkomailla pilata koko suomalaisen puuteollisuuden maineen.
Kun tämän herran appivaarin lompakko, niinkuin edellisestä selviää, oli hyvin paksu ja tämä herra istui sen päällä, niin kuului hänen äänensä tietysti kauas ja korkealle. Monesti ihmetellään, että lompakon paksuus on omiansa kohottamaan ihmistä kaikilla aloilla, mutta eihän siinä ole mitään kummaa, sillä, mitä paksumman lompakon ihminen saa allensa, sitä korkeammalle hän tietysti nousee.
Niinkuin näkyy, oli minulla siis täysi aihe epäillä koko sahaushomman onnistumista, mutta joka tapauksessa oli jonkinmoisia toiveita olemassa ja mielihyvällä suostuin asiaan sekä lupasin Turpeelle siitä ylimääräisen korvauksen.
X LUKU,
jossa tekijän saunamatka päättyy hyvin odottamattomalla tavalla ja jossa tekijä m.m. ostaa maatilan sekä selostaa pankkipolitiikkaa.
Kun olin lopettanut puheluni Turpeen kanssa, alkoi saunan sisäänkäytävän puolelta kuulua jokseenkin mahtavaa, metelöivää keskustelua. Ja kun kohentelin korviani, niin eroitin selvästi tuomari Hiukan ja Svenssonin & Consortes äänet. He olivat siis löytäneet minun tusculumini, joka oli muuten aivan luonnollinen asia, sillä tuomari kävi usein samassa paikassa.
Mutta samassa kuului kauhea kirkaisu: Nyt se herra kaatui, ja sen jälkeen suurenmoista hälinää ja kirkunaa.
Minunkin täytyi sekaantua asiaan. Siellä makasi Svensson mahallaan lattialla aivan liikkumattomana. Muu seurue oli taivahan käkinä ja saunamuijat himlasivat. Saunamuijien avulla saatiin Svensson nostetuksi sohvaan selälleen ja silloin huomasin, etteivät hänen asiansa olleet oikealla tolalla.
Riensin soittamaan eräälle tutulle lääkärille, joka sattuikin olemaan kotonaan ja kiiruhti paikalle.
Tottunein ottein hän käsitteli Svenssonia, joka saatiin virkoamaan, mutta lääkäri sanoi, ettei tapaus ollut mikään naurun asia, vaan että Svensson oli heti vietävä sairaalaan.
Niin päättyi saunamatkani ja kun kerroin, että nuo miehet olivat juuri tehneet suuren tilan kaupan, niin sanoi siihen saunamatami:
— Se kauppa pitäisi perua, sillä siitä ei tule onnea kellekään, vaan vahinkoa kaikille. Minä muistan samanlaisen tapauksen, kun Laurelli-patruuna möi tilansa ja vuoden päästä oli patruuna linnassa ja tilanostaja konkurssissa. Se patruuna sai myös täällä halvauksen. Halvaus merkitsee aina onnettomuutta.
Minä olin luonnollisesti samaa mieltä edellisen puhujan kanssa.
Saunamatkani jälkinäytös oli saanut minut hyvin huonolle tuulelle. Svenssonin perheen onnettomuudet tekivät mieleni apeaksi. Nyt olivat sekä herra että rouva sairaalassa, joten Laura neidin tietysti täytyi saada tietää asiasta. Olihan tytöllä hyvät hermot, mutta kovin äkkiä hänkin joutuisi astumaan elämän ankaraan todellisuuteen.
Olin sopinut lääkärin kanssa, että hän soittaisi minulle lähemmin Svenssonin tilasta matkailijakotiin, jonne minun siis oli kiirehdittävä. Tiesin, että halvaus on lihavalle miehelle vaarallinen, ja pelkäsin pahinta. Olin kuitenkin päättänyt olla ilmoittamatta Laura neidille asiasta mitään, ennenkuin olin saanut siitä tarkemman tiedon.
Kului noin pari tuntia ennenkuin lääkäri soitti ja koko sen ajan istuin kuin neuloilla. Mutta sitten tulikin sieltä kokolailla rauhoittavia tietoja ja lääkäri neuvoi minua olemaan joko soittamatta tai jos soittaisin, ainakaan puhumasta halvauksesta mitään. Minä päätin joka tapauksessa soittaa ja ilmoitin vain lyhyesti, että Svensson oli myynyt tilansa metsät eräälle osakeyhtiölle ja että hän näiden metsäkauppojen vuoksi tulisi vielä viipymään jonkin päivän Helsingissä, josta asiasta hän oli käskenyt ilmoittaa. Sanoin, että hän oli tavattavissa vasta ylihuomenna ja puhelinnumeroksi ilmoitin sairaalan puhelinnumeron.
Tämän tehtyäni katsoin olevani valmis lähtemään Helsingistä ja nousin Pohjanmaan pikajunaan.
Lukija ehkä antanee minulle anteeksi, että niin vähän olin liikutettu Svenssonin hädästä, mutta minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että parina viime päivänä oli siksi paljon tapahtunut, että oikeastaan sangen mielelläni läksin siitä Sodomasta ja Gomorrasta, jota Helsingiksi sanotaan.
Muistin myös, kun rupesin muistikomerojani penkomaan, että rouva Svenssonin nimikirjoitusta ei ollut kauppakontrahdissa ja että sellainen yleensä tilan kaupoissa tarvitaan. Mutta mitä se minua liikutti, toistelin uudestaan itselleni. Se, joka on leikkiin ryhtynyt, se leikin kestäköön. En ollut koskaan ennen nähnyt tai kuullut näin monimutkaista kauppakirjaa, mutta kaipa se oli oikein tehty, koska se oli tuomarin käsialaa.
Sitten kehitin taas ajatustani omien afäärieni selvittelemiseksi. Sahaushommat olivat kovin monimutkaisia, joten oli edullisempaa saada puut myydyksi joko veistopuina, lennätinpylväinä tai muina sen tapaisina puutavaroina. Sitäpaitsi pääsisin puistani tällä tavalla nopeammin irti ja tarvitsisin vähemmän luottoa. Viimeiset tiedot puutavaramarkkinoilta osoittivat, että tämäntapaista puuta ostettiin Belgiaan ja Ranskan siirtomaihin.
Kun näytti siltä, että asiani täällä kotimaassa ainakin kuukauden ajaksi olivat aivan selvät ja parhaassa tapauksessa pitemmäksikin, päätin lähteä ensin Belgiaan ja sitten Ranskaan puukauppoja tekemään.
Tiesin kyllä, etteivät suomalaiset ulkoasiain viranomaisemme luultavasti minua matkalle suosittelisi, sillä enhän minä kuulunut niihin miehiin, jotka diplomaattipasseilla matkustelevat. Mutta parastanihan minun täytyi kuitenkin koettaa, vaikkei tarkoitukseni ollutkaan muu kuin päästä liikehommistani erilleni. Selvä oli myös, että minun täytyi järjestää asiani siten, etten tuottanut valtiolle mitään vaikeuksia.
Tällaista ajattelin siinä makuuvaunun mukavalla vuoteella maatessani ja pian vaivuin rauhalliseen uneen jota kesti aina K:n asemalle asti.
Täällä oli Markkanen minua vastassa ja hän näytti olevan kaupanteosta kovin innostunut. Hän tiesi tarkkaan minun asemani ja asiani joten siinä ei pitkiä suunsoittoja tarvittukaan. Ainoa kysymys oli siitä, kuinka olisi meneteltävä, jotta ostajani Hirsch saataisiin hyväksymään siirron. Hän voisi käsittää asian siten, että minä aioin luikkia tieheni sitoumusta täyttämättä ja haluaisin työntää Markkasen tilalle. Itse asiassahan oli selvää, että Hirschille oli edullisempaa pidellä kiinni Markkasesta, jolla sentään oli jotakin, kuin minusta, jonka omaisuussuhteet olivat lievimmin sanoen problemaattiset.
Tarvitsimme asiantuntijan apua ja lähdimme erään kaupungin juristin luokse, joka aikoinaan itse oli hommannut puutavara-asioissa, mutta sen jälkeen vetäytynyt syrjään. Olin aikaisemmin ollut hieman tekemisissä rahan raskaan raatajana hänen kanssaan, joten katsoin voivani kääntyä hänen puoleensa.
Ukko otti meidät ystävällisesti vastaan ja kuultuaan asiani, hän ehdotti, että puut jätettäisiin edelleenkin minun nimiini, mutta sitävastoin Markkasen ja minun kesken tehtäisiin tilityssopimus, jossa meidän rahalliset suhteemme selvitettäisiin.
Ja niin syntyikin aika selvä sopimus, jota sitten päätimme käyttää. Mutta hänen luonaan emme kuitenkaan vielä papereita tehneet valmiiksi, vaan läksimme yhdessä hotelliin asioitamme selvittämään.
Kun meidän laskelmamme olivat tehdyt ja olimme sopineet siitä, että Markkanen suorittaisi heti kaikki vekselit, jotka olivat otetut tämän puutavaraerän maksamiseksi, niin seurasi sitten kysymys vielä minulle tulevasta voitosta, joksi sovittiin 50,000 markkaa.
Tähän asti oli asia siis periaatteessa selvä. Sanon periaatteessa, sillä sen jälkeen seurasi kalsea käytäntö, jossa vekselien suoritukseksi ei annettukaan rahaa, vaan vasta syksyllä nostettavaksi lankeavia, sen kreikkalaisnimisen pankin talletustodistuksia, jonka kanssa Markkanen oli joutunut läheisiin ja hyviin suhteisiin. Minun voittonani, 50,000 markkana taas tarjottiin jossakin Kivijärven pitäjän rajoilla sijaitseva maatila, jonka kauppahinta kuitattaisiin maksetuksi.
Puolestani olisin halunnut voittoni rahassa enkä maatilassa mutta ilmoitin puolestani ottavani vastaan tuon maatilan, jos saisin samalla osan rahanakin. Lopuksi päättyi kauppa kaikessa sovinnossa niin, että sain 10,000 käteistä ja tilan, jolla oli Leipäsuon mahtava nimi.
Menimme sitten pankkiin, jossa selvitettiin ja todistettiin asiakirjat ja tehtiin välienselvitys.
Mutta kun olin päässyt pankista ulos, kääntyi Markkanen uudelleen sisälle. En malttanut olla ottamatta selvää, mitä hän siellä teki ja näin, että hänelle ojennettiin hyvä tukku seteleitä, ja muita papereita.
En ollut lainkaan muistanut, että olin tehnyt tähän pankkiin talletuksen, koska olin saanut sieltä talletustodistuksen. Kun Markkanen oli tämän pankin talletuksien hankkija, oli hän siis nostanut talletuksista provisionin. Kun provisioni oli 20 %, oli hän ansainnut kaappauksella laskujeni mukaan noin 80,000 markkaa sen lisäksi, mitä hän tulisi puista ansaitsemaan. Sitäpaitsi hän oli saanut minulle myydyksi tilan, jonka hän tietysti oli saanut saatavistaan.
Minullakaan ei ollut moittimista, sillä pääsin vekselejäni miettimästä ja olihan minulla nyt pankkitalletuksia tarjottavana pantiksi, kun ensi kerran tarvitsisin luottoa.
Voi tuntua merkilliseltä, että sellainen pankkiliike voi kannattaa, joka maksaa provisonia 20 % ja tallettajilleen korkoja ainakin 10 %. Mutta kun tämän kaupan jälkeen Markkasen kanssa juttelimme mukavia, niin selvisi minulle tämäkin asia.
Suomen liikemaailma oli löytänyt niinkuin aikaisemmin mainitsin, uuden kultakaivoksen. Tämä kultakaivos oli rakentaminen ja asuttaminen. Sekä kaupunkeihin että maaseudulle, Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle, Viipuriin, Peräseinäjoelle, Lapualle, Kemijärvelle ja yleensä mihin tahansa. Kannattavinta oli kuitenkin rakentaminen Helsinkiin. Rakennusmestari Ovela osti kaupungilta tontin ja maksoi siitä 100,000 markkaa. Sen jälkeen seurasi tontin tasoitus, joka maksoi ehkä 20,000 markkaa, summa 120,000 markkaa. Kun tämä homma oli suoritettu, myytiin tontti 600,000 markalla, jolloin voitto oli, ei satoja, vaan tuhansia prosentteja, sillä homma ei kestänyt muuta kuin pari kuukautta. Tontin osti asunto-osakeyhtiö »Oma Koti», jossa rakennusmestari Ovela oli vielä merkinnyt itselleen parhaat osakehuoneustot. Rahoja hankittiin sitten osakkeita myymällä ja ostajiksi saatiin suurtilallisia, jotka toki tarvitsivat kaupunkikortteerin, tai pikkuvirkamiehiä, jotka olivat häädetyt asunnoistaan ja joilla ei ollut kattoa päänsä päällä, ja lopuksi merkitsivät osakkeita myös työmiehet, jotka rakennusta rakensivat. Osa työpalkoista suoritettiin näet osakkeissa. Kun talo alkoi olla sillä rajalla, että kaikki oli täysin valmista, tiedoitettiin mahtavista lisämaksuista, joihin köyhät osakkeenomistajat saivat puristaa sen, mitä irti saivat. Suunnilleen näihin aikoihin havaittiin myös, että varsinaiset perustajajäsenet olivat myyneet osakkeensa ja häipyneet uusille markkinoille, esim. viereiselle tontille, jolle he par'aikaa pystyttivät uutta rakennusta.
Mutta sitäpaitsi oli sota-aika osoittanut, että Suomesta oli tehtävä maataloudellisesti omavarainen, ja senvuoksi olivatkin konsulentit päästetyt liikkeelle. He syynäsivät jokaisen tilan ja sanoivat suunnilleen tähän tapaan: voi hyvä isäntä, kuinka teillä on arvokas tila ja suunnattoman paljon viljelyskelpoista maata. Tätä tilaa vastaan te voitte milloin tahansa saada 500,000 markan lainan. Minulla on planketit täällä salkussa. Kun vain kirjoitatte nimenne alle, niin tulevat rahat kuin hyllyltä ja sen jälkeen voitte rakentaa uuden navetan ja sikalan ja kanalan ja lampaalan ja salaojittaa peltonne ja tehdä viljelyslaitumen. Silloin te saatte tästä tilasta niin ja niin monta tuhatta kiloa viljaa ja perunoita ja turnipsia ja apilasta ja maitoa ja sianlihaa ja ajatelkaa, mitä se merkitsee rahassa.
Ja näin tuli rahaa maakuntaan, sillä sitä oli lainattu ulkomailta ja saatu metsistä, ja kun kukaan ei uskaltanut panna rahaansa sukanvarteen, joka muuten on järjetöntä, niin rakennettiin jokaiseen kirkonkylään pankin konttoreita ja istutettiin niihin pankinjohtajia, jotka jalomielisesti ottivat nämä setelit talletettavakseen. Osa niistä meni maanviljelykseen, mutta osa myös kaupungin osaketaloihin, autoihin ja gramofoneihin, joita myös alkoi maahan ilmestyä.
Nyt olin minäkin käsittänyt, että tosiaankin kannatti maksaa 10 % tallettajalle ja 20 % talletuksen hankkijalle, kun itse voi tehdä rahat nelinkertaisiksi muutamassa kuukaudessa.
— Kyllä tämä aika on sentään merkillistä, sanoi Markkanen, sillä kun rahaa rupeaa tulemaan, niin sitä tulee kuin saavista kaataen. Minusta jo tuntui siltä, että sodan loputtua tämä rahan tulokin loppuisi, mutta eipä se siltä näytä.
Tämäntapaisia siinä tuumimme ja minä, joka mielestäni aina ajattelen asioita vähän syvemmältäkin, sanoin siihen, että mitä maks', jos tämä homma sitten ottaakin takapakkia ja huomaattekin istuvanne kuivilla ja köyhää köyhempinä.
XI LUKU,
jossa tekijä matkavalmistukset tehtyään matkustaa Belgiaan ja saa selkäänsä ja vielä pahempaakin.
Niinkuin edellisestä selviää, oli minulla taskussani 10,000 markkaa niin sanoakseni ylimääräistä rahaa ja tämä olikin sopiva pohjarahasto Belgian ja Ranskan matkalle. Kun tiesin, että maisteri Paasimies ja »nimituomari» eivät todennäköisesti olleet myyneet ratapölkkyjään, päätin ottaa myös ne myytäväkseni.
Helsinkiin tultuani asetuin yhteyteen heidän kanssansa ja niin sovittiin, että minä saisin myytäväksi 3 % välityspalkkiolla maisterilta 120,000 ja tuomarilta vähintäinkin 250,000 ratapölkkyä, joiden mitoista sain tarkan luettelon. Senjälkeen läksin Burrman & Baumin konttoriin hankkimaan lisää matkarahoja. Oli sovittu, että diskonttaisimme siellä vekselillä 18,000 Belgian frangia, jonka summan sitouduin maksamaan takaisin siinä tapauksessa, etten saisi kauppakontrahtia syntymään.
Sainkin tämän pankkiiriliikkeen shekin, en kuitenkaan Belgian frangeissa, vaan dollareissa, niinkuin yleinen tapa on.
Asetuin sitten vielä yhteyteen Turpeen kanssa ja hän ilmoitti keskustelujen puitteni sahauksesta jatkuvan hyvin. Hän oli pitänyt asian salassa ja varoitti, etten minä puhuisi siitä kenellekään, niinkuin en ollut tehnytkään, sillä maakauppias-pankinjohtaja oli aikonut ryhtyä uudestaan rakentamaan Jukolan sahaa ja olisi mielellään ottanut sinne puita. Saha sattui näet olemaan hyvässä vakuutuksessa, joten sen palo ei ainakaan vahinkoa tuottanut. Jalkanen olikin vakuutellut kylällä, että sahataan siellä ainakin Tatu Valkosen puut, mutta että parasta on antaa Turpeen uittaa ne ensin jokisuulle, sillä siellähän ne on mukavampi ottaa. Tosin ei Jalkanen vielä ollut missään hommassa tässä perustettavassa sahassa eikä sitä edes vielä oltu alettu rakentaa, mutta hän oli kuitenkin jo omaksunut itselleen sahanisännöitsijän tittelin.
Mutta eteenpäin elävän mieli. Hankin kaikki tarpeelliset paperit niin pian kuin voin ja astuin ensimmäiseen Stettiniin vievään laivaan. Laivamatkasta ja rautatiematkasta ei minulla ole sen kummempaa kerrottavaa. Nousin ajan täytyttyä junasta Brysselin asemalla ja ajoin lähimpään hotelliin. Se sattui olemaan koko lailla hieno, siis täysin »liikemiehen» arvon mukainen.
Suomalainen liikemies ja suomalainen diplomaatti ovat hienoja herroja: he eivät suinkaan voi asettua mihin tahansa täyshoitolaan, joissa voivat asua ainoastaan opiskelijat, kirjailijat, kirjanoppineet taiteilijat ja muut mitättömyydet. Mutta diplomaatin ja afäärimiehen, kas hänen täytyy edustaa, s.o. elää kalliisti.
Olin ottanut jo kotimaassa puutavara-aikakauskirjallisuudesta selville ne liikkeet, joiden puoleen minun oli käännyttävä. Sitäpaitsi oli minulla mukanani kaikki mahdolliset todistukset, joita olin saanut, sekä pankkiiriliike Burrman & Baumin suositus. Olin vielä hankkinut todistukset siitä, että omistin ne ja ne puuerät niillä ja niillä paikoilla. Kaikki paperit olivat virallisen kielenkääntäjän kääntämiä ja mikäli mahdollista Helsingin julkisen notarin oikeiksi todistamia, joten niissä oli notarin mahtava sinetti.
Näillä papereilla varustettuna käännyin sitten asianomaisten liikkeiden puoleen, mutta sangen huonolla tuloksella. Mitä suurempi ja komeampi liike oli, sitä nopeammin minut katsottiin ulos ovesta eikä vaivaannuttu edes papereitani lukemaan. Lopulta saavuin kuitenkin erääseen liikkeeseen, jossa tutkittiin papereitani ja ilmoitettiin, ettei papereissa ollut mitään suosituksia sikäläisiltä konsuleilta tai sikäläisiltä suomalaisten puutavaraliikkeiden edustajilta.
Kun hyvin arvasin, mihin tällaisten suositusten hakeminen olisi päättynyt, ilmoitin suoraan, ettei minulla niitä ole enkä tule niitä milloinkaan saamaan, jota vastoin voin kyllä saada todistuksen kotikaupungin pormestarilta siitä, että olen kaikin puolin rehellinen mies ja aina pennilleen ja päivälleen maksanut veroni ja velkani ja ettei minua milloinkaan ole minkäänlaisesta rikoksesta rankaistu y.m. y.m.
Tiesin muuten aivan hyvin, etten saisi syntymään kauppoja samoilla ehdoilla kuin esimerkiksi joku puutavarakauppiaaksi ruvennut rautanaulakauppias tai veskunakauppiaan vävy, mutta tahdoin kerta kaikkiaan ottaa selville olisiko minulle mahdollista saada minkäänlaisilla ehdoilla kauppaa syntymään.
Sanoin siis, että en aio tuottaa firmalle kustannuksia. En pyydä penniäkään etumaksuja, vaan olen itse puolestani valmis kustantamaan firman edustajan Suomeen, jossa hän saa tarkalleen nähdä, että asiat ovat niinkuin olen kertonut. En vaadi muuta kuin että valmiista työstä suoritetaan työpalkat kerta kuukaudessa. Firman edustaja saa minun kustannuksellani olla valvomassa, että työt suoritetaan kunnollisesti ja että tavara tulee olemaan sellaista kuin vaaditaan. Minä perin maksun vasta sitten kun tavara on valmiina laivan kyljessä.
Asiaa luvattiin miettiä ja niin saatiinkin jonkinlaiset keskustelut aikaan. Lopulta tehtiin kontrahti 400,000 ratapölkyn myynnistä. Minulla ei ollut paljon sanomista kontrahtia laadittaessa, mutta minusta kontrahti oli kuitenkin koko lailla kohtuullinen, sillä siinä luvattiin etumaksujakin 30 % loppusummasta heti, kun Suomessa oli todettu, että puheeni pitivät paikkansa. Sitävastoin sovittiin, että minun pitäisi antaa etukäteen matkarahoiksi 12,000 frangia, jotka kuitenkin suoritettaisiin takaisin, jos havaittiin puheitteni pitävän kutinsa.
Ja niin kirjoitettiin sitten kontrahti ja minä löin pöytään Burrman & Baumin 18,000 frangin shekin, josta sain 6,000 frangia takaisin. Puristimme toistemme käsiä ja sovimme parin viikon kuluttua sattuvasta määräpäivästä, jolloin tapaisimme Suomessa.
Nyt olin siis tehnyt ensimmäisen suuren puutavarakauppani, jonka otaksuin varmasti onnistuvan. Vaikka työolot olisivat kuinka vaikeat tahansa, tulisin jo voittamaankin sen verran, että voisin jäädä muutamaksi vuodeksi paikkaa kärkkymään ja tietojani kartuttamaan.
En ollut vielä päässyt Brysseliä pitemmälle, mutta minulla oli valmiiksi ostettu rautatiepiletti aina Parisiin asti. Päätin siis jatkaa matkaani huvimatkana ja pistäytyä Parisissa, jonka teinkin. Siellä en kuitenkaan viipynyt kuin vuorokauden, sillä Parisissa sattui olemaan hyvin kuuma, joten käännyin takaisin Belgiaan mennäkseni pariksi päiväksi merenrannan kylpypaikkoihin. Ja niin istuin täsmälleen neljän päivän päästä uudestaan hotelli Belfragessa, jossa olin viimeksikin asunut.
Oli taas tullut oikein mukava viileä iltapäivä ja minäkin päätin lähteä vähäisen vilvottelemaan. Ja niinkuin runossa sanotaan, »siel' kohtasin minä neidon, jota aina muistelen», tai oikeammin sanoen, heitä oli kaksi ja he olivat noita tanssisisaruksia, jotka jo siihen aikaan olivat tulleet muotiin. Me siirryimme hotelli Belfrageen ja nämä sistersit esittivät minulle paljasjalkatanssia ja minä istuin kuin haaremin pasha ikään turkkilaisella sohvalla ja imeskelin samppanjaa ja sikaria ja katselin tätä ihanuutta...
Mutta silloin temmattiin äkkiä ovi auki ja poliisin patukan iskuja alkoi sataa selkääni, kasvoihini ja yleensä joka paikkaan, joka kulloinkin sattui tunkeutumaan patukan saavutettaville.
Iskuja säestivät ranskalais-hollantilais-flaaminkieliset kiroukset. Lopulta minut nostettiin ilmaan sohvan nurkasta, käsiini paiskattiin käsiraudat ja minut lennätettiin usealla mahtavalla potkulla S:n muotoista koridooria ja rappusia kadulla olevaan poliisiautoon ja sieltä suoraan poliisiasemalle.
Täällä toimitettiin »alustava poliisikuulustelu», jossa minulta otettiin pois rahat, kukkarot, passit ja paperit. Minut mitattiin, valokuvattiin ja puettiin viheriänkeltaiseen belgialaiseen vankipukuun ja lennätettiin hyvin karkeakivistä käytävää myöten, mutta kuitenkin niin, ettei jalka kiveen sattunut, rautahäkintapaiseen vankikoppiin, jossa havaitsin ainoana seuralaisenani vesiruukun ja leivänpuolikkaan.
Päätäni ja käsiäni pakotti ja selkääni ja koko ruumistani pakotti. Ihmettelin oikeastaan itsekin, että luuni olivat pysyneet ehjinä ja että mitkään ulottimeni eivät olleet vääntyneet sijoiltaan. Mutta tämä oli luultavasti yhtä paljon 20:nnen vuosisadan poliisitekniikan kuin allekirjoittaneen siihen oikean suhtautumisen ansio, sillä olinhan aina koettanut pitää patukan saavutettavissa niin pehmeitä ja vähän särkyviä paikkoja kuin suinkin.
Koska poliisikuulustelussa ei oikeastaan tiedusteltu muuta kuin nimeni ja kansalaisuuteni, niin pidin aivan luonnollisena, ettei tässä voinut olla kysymyksessä mikään rikos, jollaista en parhaalla tahdollanikaan voinut tietää tehneeni. Otaksuin toisen kerran elämässäni joutuneeni n.s. siviilisotavangiksi ja että siis taas olin jollakin tavalla maailman kohtaloiden onnellisen ratkaisun tiellä. Niinkuin lukija aikaisemmista muistelmistani muistanee, eivät ympärysvallat maailmansodassakaan tunteneet itseään lopullisesti turvatuiksi, ennenkuin olivat saaneet allekirjoittaneen kiinni.
Mutta vähitellen rupesivat silmäni tottumaan pimeyteen. Huomasin, että jonkin matkan päässä minusta seisoi vartija. Käännyin siis hänen puoleensa kohteliaasti kysyen, mikä syy mahdollisesti oli aiheuttanut minun joutumiseni tänne ja milloin minua uudestaan kuulusteltaisiin.
Vartijani vastasi, että tässä osastossa on yksinomaan sellaisia henkilöitä, jotka kaikki väittävät olevansa tuiki tietämättömiä siitä, minkävuoksi he ovat tänne joutuneet ja että heidän vartijansa on siitä asiasta aivan yhtä tietämätön — samoin kuin myös siitä, milloin seuraava kuulustelu tulee.
Tällaisessa tapauksessa tavallisesti romaanisankarit hyppivät katosta lattiaan, helistelevät kahleitaan ja taivuttelevat rautakaltereitansa, mutta minä en kyennyt tekemään mitään sellaista. Päinvastoin, niin proosallista kuin se olikin, loin silmäni vieressä olevaan vesikulhoon, jonka arvioin vetävän noin kaksi litraa, ja tyhjensin sen samaan menoon. Sitten sattuivat silmäni leipäkyrsään ja tein sen johtopäätöksen, etteivät olosuhteeni suinkaan siitä pahene, vaikka tuon leipäkyrsän syönkin. Päinvastoin se vain antaisi minulle voimaa kestämään paremmin tulevia kohtaloita.
Yritin taas ryhtyä keskusteluun vartijani kanssa, mutta hän osoittautui nyt mykäksi.
Lukija ehkä ihmettelee, ettei minulle tullut ikävä tupakkaa, tämä ehkä johtui siitä, että olin saanut riittävästi hierontaa, joka, niinkuin tiedämme, poistaa alkoholin ja nikotiinin myrkyt ja niiden himot ruumiista.
Mutta tämän hieronnan jättämät tuntemukset olivat sitävastoin vielä sangen hyvästi jäljellä ruumiissani, sillä kun tunnustelin nenääni, oli se kuin juurikas, ja jos istuin, seisoin tai makasin, niin tuntui aina se paikka, joka kosketteli laveria, erittäin hellältä.
En tiedä, kuinka kauan tätä surkeutta oli kestänyt, sillä kelloa minulla ei ollut ja vankilassa oli sekä päivä että yö yhtä hämärä. Voin sanoa, että sitä kesti kolmen leivän ja kolmen vesiruukun ajan.
Mutta silloin kalterin ovi aukesi, vankka käsi tarttui kaulukseeni ja minut talutettiin uuteen »kuulusteluun». Tällä kertaa selvisi, mitä olin tehnyt. Olin petkuttanut toiminimi Princeltä 6000 frangia. Tämä oli tapahtunut siten, että olin antanut heille 18,000 markan arvottoman shekin ja ottanut sitä vastaan takaisin 6000 frangia puhtaassa Belgian setelirahassa.
Huoneessa oli useampia miehiä ja eräs niistä ilmoittautui toiminimi Princen edustajaksi. Ihmettelin suuresti, kuinka ei Burrman & Baumin shekki ollut kelvannut ja sain lopulta tietää, että firman edustaja oli lähtenyt Ruotsiin matkustaakseen Suomeen minua tavatakseen ja jossakin Ruotsin kaupungissa hän oli tarjonnut shekkiä, joka oli osoittautunut täysin arvottomaksi.
Edustaja oli tästä sähköttänyt firmalleen ja nyt minut oli pidätetty.
Minä puolestani sanoin, että shekki oli asetettu maksettavaksi Brysselissä, joten sitä ei suinkaan maksettaisi Ruotsissa. Niin pian kuin shekki saadaan tänne, saadaan sillä varmasti rahat.
Princen asianajaja naurahti ivallisesti ja veti taskustaan Hufvudstadsbladetin ja erään paperin, joka osoittautui jäljennökseksi muutamasta Hufvudstadsbladetin uutisesta.
Ja siinähän se asia olikin: Burrman & Baumin pankkiiriliike oli pantu kiinni ja pankkiirit telkien taakse senvuoksi, että he olivat myyneet ulkomaanrahaisia shekkejä katteettomina. Sen jälkeen huomautettiin, että minä olin tämän firman palveluksessa.
Protesteerasin tarmokkaasti, mutta samalla muistin, että minulla oli ollut Burrman & Baumin suositus.
En voinut siis muuta kuin hätääntyneellä äänellä selittää, että minulla oli tosin ollut tämän firman suositus, mutta etten ollut firman palveluksessa.
Syyttäjäni hymyili edelleen ja sanoi, että hän puolestaan ei vaadi muuta kuin nuo 6000 frangia takaisin. Mitä sitten poliisiviranomaiset haluavat asiassa tehdä, se ei häntä liikuta. Mutta tämän lisäksi tulee vielä herra Pierrefonds'in turhanpäiväisen Suomen matkan tai tässä tapauksessa oikeastaan Ruotsin matkan kulut, joten hän arveli, että noin 8000 frangia oli oikeastaan sopiva summa.
Nämä olivat kauheita uutisia, nämä.
Tiesin tarkoin pankkiiriliike Burrman & Baumin toimintatavat ja tiesin, että siellä tosiaankin oli myyty katteettomia shekkejä. Shekki oli kirjoitettu, otettu kontanttimaksu ja sen jälkeen lähetetty rahat asianomaiseen pankkiin.
Olin usein vähän ihmetellyt tätä menettelyä, mutta minulle selitettiin, että sillä voitettiin paljon. Ei tarvinnut pitää rahaa kiinni ulkomailla, jossa se ei tuottanut mitään, ja tästä oli seurauksena, että Burrman & Baum möi ulkomaalaisia valuuttoja halvemmalla kuin suurpankit.
Mutta otaksutaan, että tässä olisi ollut kysymys jostakin petoksesta, niin kuinka on selitettävissä, että minulle, joka ostin nämä ulkomaalaiset rahat velaksi, ensinkään annettiin mitään shekkiä? Kun mietin asiaa tarkemmin, niin muistin, että ennen minun lähtöäni pankkiiriliikkeestä asiapojalle annettiin rahat ja hänet lähetettiin viemään sähkösanomaa asianomaiselle pankille.
Pidin siis täysin todennäköisenä, että ainakin minun shekkini oli suoritettu.
— Onko tätä shekkiä yritettykään tarjota lunastettavaksi täällä Brysselissä, kysyin.
Siihen ei tähän asti niin suurisuinen asianajaja osannut vastata mitään. Tämä mies, jonka suu oli jauhanut kuin kahvimylly, oli tällä kertaa silmänräpäyksen vaiti.
Tunsin vaistomaisesti, että minun oli käytettävä tätä silmänräpäystä hyväkseni ja aloin karjua.
Siinä on mies, joka toimittaa toisen linnaan ja lopuksi ei edes voi näyttää toteen, että minun maksettavaksi jättämäni shekki on jäänyt siinä pankissa lunastamatta, johonka se oli osoitettu. Kyllä se olen minä, joka tässä olen vaatimassa korvauksia, ja minä vaadin 5000 frangia päältä iskien, ja kun minulle annetaan paperia ja kynä, kirjoitan kyllä yksityiskohtaisen laskun. Mutta sitäpaitsi tuokaa ja tuokaa äkkiä tänne se shekki, sillä muuten minä voin väittää, ettei sitä edes ole olemassa.
Huomasin, että olin päässyt asiassa paremmalle puolelle, sillä minut vietiin peräkamariin ja tällä kertaa oikein topatulle tuolille. Siellä lueskelin tuota siunattua Hufvudstadsbladetia jonkin aikaa, kunnes ovi aukaistiin ja minut kutsuttiin sisälle. Ja täällä seisoi tällä kertaa itse firma Gravenitzin suippopartainen herra päällikkö ja hänen piippopartainen alaleukansa tutisi kuin haavan lehdet tuulessa. Hänen vieressään seisoi monisanainen asianajaja naama suunnilleen kolmen metrin pituisena ja tähän loistavaan tauluun liittyi vielä pari kolme komirahjusta, jotka auttelivat päältäni vankipukuani ja vetelivät muita vaateparsia päälleni.
Asia selvisi minulle silmänräpäyksessä. Nämä pässinpäät olivat ymmärtäneet lopulta kääntyä Brysselissä olevan pankinkonttorin puoleen ja sieltä oli ilmoitettu, että shekki lunastetaan heti kun se vain esitetään.
Mutta tyrmästä tultua minua kohdeltiin kuin keisarin poikaa. Minut kuljetettiin parturissa ja saunassa ja syötettiin ja juotettiin ja lopuksi ilmoitettiin, että firman edustajalle Princelle on sähkötetty, että hän olisi minua vastassa Helsingin satamassa ja että firma luonnollisesti suorittaa sen 5000 frangia, jonka minä olen vaatinut ja että firma on suunnattomasti onnellinen kun se on joutunut liikeyhteyteen monsieur Tatu Valkosen kanssa y.m. y.m.
XII LUKU,
josta selviää, ettei pidä ostaa sikaa säkissä, mutta joka kuitenkin päättyy onnellisesti.
Matka Suomeen muodostui oikeaksi loistomatkaksi. Olinhan saanut hyvät päiväpalkat istumalla ja sen vuoksi katsoinkin olevani oikeutettu matkustamaan takaisin loistavammin kuin tavallisesti. Tilasin itselleni räätäliltä oikein hienon hienon puvun ja ostin uuden matkapäällystakin ja hatun. Vaikka siis naamatauluni olikin hieman kirjava ja musta rengas koristi silmääni, niin olin sentään siinä määrin peitetty spakkelilla ja puuterilla ja sminkillä, ettei sitä huomattavammin eroittanut, ja muu ulkoasuni oli täysin eruropalainen. Ei minulla siis ollut hätäpäivääkään ja ensimmäisen luokan rautatievaunun mukavalla istuimella silmäilin ohikiitäviä maisemia tai katselin kädessäni olevaa hienon hienoa 10 frangin viikkolehteä.
Ja silloin tällöin loin silmäyksiä edessäni istuvaan herttaiseen tyttölapseen, jonka tavaroita olin autellut vaunuverkolle ja jonka kanssa olin yrittänyt päästä keskusteluihin, mutta joka ei ollut vastannut minulle sanaakaan paitsi asiaan kuuluvia merci, monsieur. Vähitellen alkoikin tuntua, että hän oli kauniimpi katseltava kuin nuo yksitoikkoiset tehdasmaisemat, jotka kiitivät pikajunan sivuitse. Sentähden nostin eteeni sanomalehden, johon olin tehnyt sopivan tähystysreiän ja aloin nauttia ihanasta näköalasta.
Tämä tapa on minusta erittäin sivistynyt, sillä sen kautta ei häiritse toista ja sitäpaitsi on asianomainen näköalakin paremmin kotioloissaan ja nautittavissa, sillä hänkään ei joudu pingoittamaan kasvonilmeitään eikä ottamaan luonnottomia asentoja.
Niinpä tämäkin neitokainen nosti sievän, ah kuinka sievän, pikku jalkansa polvensa päälle ja levitti helmaansa käsilaukkunsa, josta hän ensin kaivoi esille kaikki ne vehkeet, joilla naiset kohentavat naamaansa.
Mutta sen jälkeen hän otti esille kirjepinkan, purki ruusunpunaisen nauhan sen ympäriltä ja alkoi tutkia kirjeitä. Ja minä asetin silmäni aivan lähelle tähystysreikää ja koetin tähdätä kirjeeseen, saadakseni edes selvää, mitä kieltä se oli.
Olin erottavinani tässä kirjeessä muutamia suomalaisia sanoja, joten sain päähäni, että neidin täytyi olla suomalainen.
Ehkäpä hän ei osannut mitään vieraita kieliä ja oli siitä syystä niin harvasanainen, tai ehkä ei suomalainen, joka osaa ranskaa, ymmärrä minun ranskankieltäni yhtä hyvin kuin esim. joku slaavilainen.
Joka tapauksessa asetin sanomalehden syrjään, kumarsin kohteliaasti ja sanoin:
— Koska me molemmat olemme suomalaisia, niin on minulla kunnia esitellä itseni, maisteri Tatu Valkonen. Ojensin hänelle mahtavilla arvonimillä varustetun ranskankielisen visiittikortin. Lisäsin vielä:
— Muistan varmasti nähneeni neidin jossakin, mutta missä, ei tule tällä hetkellä mieleeni.
Selvisi kuitenkin, että neiti ei ollut suomalainen, vaan virolainen, jonka johdosta tulimme siihen yksimieliseen johtopäätökseen, että olimme nähneet toisemme Estonia-teatterissa.
Ja edelleen selvisi, että matkustaisimme yhdessä Ariadnella, joten minulla oli siis ensiluokkainen matkaseura tiedossa.
Voi herran pieksut ja lapatossut, kuinka veikeästi se tyttölapsi katseli minua silmillään ja kertoili kotioloistaan ja matkoistaan. Mutta nehän eivät kuulu tähän. Tähän kuuluu ainoastaan se kuiva pääasia, että Berlinissä astuisi junaan kaksi neidin serkkua, jotka myöskin olivat matkalla Tallinnaan ja olivat olleet Saksassa opiskelemassa.
Ja paljon muutakin siinä juteltiin ja matka kului kuin siivillä, niin että tuskin huomasin itsekään, ennenkuin jo olimme Berlinissä ja saimme astua vaunusta. Sieltä riennettiin yhdessä Stettinin asemalle, jossa tosiaankin vaunuun astuivat nuo paljon puhutut kaksi serkkua. Ennen pitkää olimme myös laivassa.
Laivamatka oli mukava, niinkuin Ariadnella ainakin ja kohteliaana vanhana setänä minä paiskelin seteleitä pöytään ja katselin, tosin hieman katkeralla ilmeellä, kuinka janoisia nuo serkkupojat olivat, joista toinen oli aivan vaalea, mutta toinen pikimusta.
Kun me sitten jäimme neitokaisen kanssa kahden kesken, niin hän alkoi taasen kierrellä silmiään ja katsella minuun hyvin kauniisti ja viserrellä; että Tallinna lähestyy aivan tuossa paikassa ja että hänestä tuntuu aivan ikävältä näin äkkiä jättää tuollainen rakastettava lämmin setä, johonka hän on tosiaankin kiintynyt niinkuin isäänsä ‒ ‒ ‒
Ja minä pyyhkäisin kämmenelläni kyyneleen silmäkulmastani, yskähdin, otin nenäliinan taskustani ja kohensin nenääni. Olin syvästi liikutettu ja sanoin, että voinhan minä viipyä Tallinnassa pari päivää, jos minulla on tilaisuus nauttia tyttäreni seurasta, sillä olinhan minä tosiaankin kuin hänen isänsä ikään.
Niin me kaikki nousimme pois laivasta ja ajoimme Kultaiseen Leijonaan.
Neitonen opasti minua pitkin Tallinnan sokkeloisia katuja ja minä ostin sille kiiltäviä kappaleita, niinkuin rakkaalle tyttölapselle ostetaan ja me vannoimme ikuista ystävyyttä ja päätimme tavata vielä samana kesänä messuilla Helsingissä.
Säteilevin kasvoin ja hyvillä mielin astuikin sitten tämän kirjoittaja Helsingin satamassa autoon ja muisti tarkoin, että hänen liivintaskussaan tikutti ankkurikello, jonka kahden kannen välissä oli Nataschan kaunis kullankeltainen kihara.
Mutta tärkeät ja kiireelliset tehtävät odottivat minua. En sentään malttanut olla kirjoittamatta kirjettä Nataschalle. Kirjeestä tuli pitkänlainen, niin että se lopulta teki mielen oikein runolliseksi. Siihen täytyi luonnollisesti pistää runon värssykin:
Minä iltasella istun
Ja tähtiä katselen.
Ja monet pitkät hetket
Sun perääsi kaipaelen.
Kun linnut puitten oksilla
Hellästi laulelee,
Niin suru sydäntäni
Kovemmin kaivelee.
Ja en minä voi minun suruani
En millään heittää pois,
Sillä ystävääni en voi unhoittaa
En löydä sen vertaista toist',
Sill' maailmass' ei ole moist'.Se rakkaus se tekee ihmisen runolliseksi, vaikka hän olisikin laskeva liikemiessielu, niinkuin allekirjoittanut.
Sillä laskemaan minun täytyi ruveta, saadakseni selville kuinka paljon ratapölkkyjä ja lennätinpylväitä kultakin hakkuulta lähtisi. Mutta »tunteet erinomaiset» pyörivät sydämessäni ja aina rivien välistä kiiluivat Nataschan kirkkaat silmät, joten ei työstä tahtonut mitään tulla. Mutta eihän minun tarvinnutkaan saada kaikkia laskelmiani valmiiksi, sillä olihan minun ensin näytettävä maisterin ja nimituomarin pölkyt.
Etsin siis monsieur Princen asunnostaan Seurahuoneelta ja sovin hänen kanssaan, että huomenna lähtisimme Paasimiehen pölkkyjä katsomaan.
Minä nukuin hyvin levottomasti sinä yönä, sillä tajunnassani kummittelivat ne suuret provisiot, joita tulisin saamaan. Laskujeni mukaan tulisin tällä matkalla ansaitsemaan siinä 70,000 markkaa puhdasta. Olin jo suunnitellut, minne nämä rahat käyttäisin. Tarkoitukseni oli tehdä ostamastani Leipäsuon tilasta ihana olinpaikka loma-ajoikseni. Ja sinne tietysti veisin lumoavan Nataschankin sinisen Leipäjärven rannalle.
Saavuimme Paasimiehen maatilalle, jossa meidät otettiin vastaan komein aamiaisin ja sen jälkeen nousimme autoihin ja läksimme ratapölkkyjä katsomaan. Niitä oli kymmenisen tuhatta kappaletta läheisellä rautatieasemalla ja minusta tuntui erittäin miellyttävältä saada jo ensi työkseni näyttää asiakkaalleni valmista.
Mutta, voi kauhistus, minkälaista tavaraa asemalla oli! Pölkyt olivat veistetyt lähimmin sanoen korkkiruuvin muotoon, lahoja ei oltu poistettu, ja tuskan hiki alkoi kohota otsalleni, kun ei ainoastakaan pinosta tahtonut löytyä kunnollisia pölkkyjä. Ja Paasimies itse oli aivan ihmeissään, kun me molemmat sanoimme, että 90 % hänen tavarastaan oli mitä puhtainta raakkitavaraa.
Minä otaksuin, että tänne olivat sattumalta joutuneet kaikkein huonoimmat pölkyt, joten teimme vielä kierroksen eräälle toiselle varastopaikalle, mutta sen tavara oli aivan yhtä surkeaa, ellei vielä surkeampaa kuin tämä.
Monsieur Prince sanoi nähneensä tarpeeksi ja ilmoitti, ettei tässä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia solmia kauppaa.
Minun asemani oli erittäin nolo. En ollut tosin sanonut, että olin nähnyt nuo pölkyt, mutta joka tapauksessa olin jättänyt Princen siihen käsitykseen, että möisin hyvää tavaraa.
Ja kurkkuani karvasteli kun muistin ehdottaneeni, että kontrahti allekirjoitettaisiin jo Brysselissä.
Selvä on, että meidän loistavilla päivällisillämme vallitsi hyvin apea mieliala. Paasimies ymmärsi, että häntä oli kohdannut raskas tappio, mutta itse asiassa se oli hänen oma syynsä, sillä hän ei ollut saituuksissaan hankkinut itselleen koulunkäynyttä työnjohtajaa, vaan jonkun varttesmannin, jonka jälki oli sen mukaista.
Kun poistuimme, koetin parhaani mukaan selittää Princelle asiaa. Ilmoitin, että myyjäni oli tuiki tietämätön kaikista puutavara-asioista, mutta täysin rehellinen mies ja että minä en ollut tullut ajatelleeksikaan, että hän olisi antanut noin tärkeän työn mennä ilman asiantuntevaa johtoa.
Lähdimme siis jatkamaan matkaamme ja tällä kertaa päätin näyttää hänelle omia metsiäni. Vein hänet siis lähimmälle leimikolleni, jonne saavuimme vasta puolentoista vuorokauden päästä.
Siellä olivat kaikki asiat jetsulleen ja tästä leimikosta solmimme heti paikalla kaupat. Minulle luvattiin rahasumma, joka hyvin runsaasti vastasi työpalkkoja ja kuljetuskustannuksia.
Ja sen jälkeen oli lähin paikka nimituomarin kartano, jonne ajoimme autolla.
Ikävä kyllä, eivät tuomari eikä hänen rouvansakaan olleet kotona. He saapuisivat vasta 3—4 päivän päästä.
Minun teki aluksi mieleni jättää koko asia ja ehdottaa, että matkaisimme seuraavalle hakkuupaikalleni, mutta Prince oli sitä mieltä, että ottaisimme kartanosta oppaan ja lähtisimme itse katsomaan pölkkyjä.
Tiedustelin, olisiko kartanossa ketään sellaista, joka tulisi näyttämään meille kartanon metsissä hakatut ratapölkyt.
— Onhan täällä metsänvartija, hän sen homman parhaiten tietää.
Nuorenpuoleinen mies, joka ilmoittautui olevansa kysytty metsänvartija, lähtikin heti paikalla meidän oppaaksemme kartanon lähellä olevan järven rannalle.
Meidän ei tarvinnut paljon kulkea, ennenkuin tulimme ensimmäiselle ratapölkkypinolle eräällä kalliolla lähellä järven rantaa. Siinä oli noin satakunta pölkkyä ja ne kaikki olivat erittäin hyvää puulaatua ja hyvin tehtyjä.
Silmäilimme vielä paria muuta pinoa ja olimme hyvin tyytyväisiä näkemäämme. Huomasi selvästi, että niitä teettämässä oli ollut oikea mies.
— Onkos teillä mahdollisesti tarkkaa luetteloa näiden pölkkyjen lukumäärästä ja mitoista, kysyin minä.
— Kyllä, tässä se on.
Metsänvartija ojensi minulle mustakantisen muistikirjan ja siihen olikin pölkkyjen lukumäärä, 2135 kappaletta tarkoin merkitty.
— Missä tuomarin muut pölkyt sitten ovat?
— Ei niitä ole muita.
— Eikös niitä ole sitten muilla tiloilla, tuomarillahan on paljon tiloja?
— Ei niitä ole missään muualla. Tunnen tarkkaan tuomarin kaikki muut tilat, sillä minä olen tuomarin kaikkien metsähommien päällikkö.
Siinä nyt sitten taas oli. Pölkkyjä olisi pitänyt olla 250,000 ja tässä ei ollut sadattaosaakaan.
En oikein tietänyt, mitä minun piti tehdä, mutta lopuitta kuitenkin päätin ilmoittaa Princelle, ettei tämän miehen hallussa ole enempää kuin 2000 pölkkyä ja että tuomaria emme nyt saa käsiimme, joten en voi asialle mitään.
Prince ei sanonut mitään, mutta se silmäys, jonka hän minuun loi, oli erittäin paljon puhuva. Sen edessä päätin, etten kuuna kullanvalkeana rupea myymään mitään, ennenkuin olen nähnyt itse tavaran ja tiedän, että se on olemassa. Tässä on muuten eräs sangen tärkeä asia sanottu neuvoksi kaikille niille, jotka aikovat puuveitsellä kultaa veistellä. Jos esimerkiksi myy olematonta kahvia tai olemattomia veskunoita, voi niitä hätätilassa joltisenkin määrän ilmoille puhaltaa, mutta mänty ei kulje lentäen ja senvuoksi sitä ei saada äkkiä sinne, missä sitä ei ole.
Sen jälkeen vein Princen taas omille hakkuilleni ja niillä hän tuli taas hyvälle tuulelle, sillä puun laatu oli hyvää. Tällä matkalla sain muuten kuulla senkin ihmeellisen »tosiasian», että Ruotsissa »kasvatetaan» erikoisesti sellaista mäntylajia, joka sopii parhaiten ratapölkyiksi juuri Belgiaan.
Tästä syystä maksetaankin ruotsalaisista ratapölkyistä lähes 30 % enemmän kuin muiden maiden ratapölkyistä. Ilmoitin Princelle, että täällä Suomessa aivan sama metsänhoitaja kasvatteli ratapölkkyjä Belgiaa varten. Isä Jumala itse, sillä tuskinpa ainoatakaan kunnollista ruotsalaista ratapölkkyä oli kaadettu keinollisesti uudistetuista metsistä. Mitä laatuun tuli, vakuutin, ettei Ruotsista tulla saamaan ainoatakaan ratapölkkylähetystä, joka olisi parempi kuin minun hankkimani. Lähettäessäni ratapölkyt Belgiaan tulen niihin lyömään sellaisen leiman, joka niissä pysyy, joten he voivat ottaa asiasta selvän, jos tahtovat.
Kun sitten olimme tehneet kierroksemme, teimme Princen kanssa kontrahdin, joka oli samantapainen kuin ensimmäinenkin sopimukseni.
Olisin tullut hänen kanssaan toimeen loistavasti, jos en olisi ruvennut kärkkymään noita suuria provisioneja ja kun painuimme takaisin Helsinkiin, niin ilmoitin, etten ainakaan minä tämän koommin perusta sen enempää »tuomarin» kuin Paasimiehenkään ratapölkyistä.
XIII LUKU,
josta selviää, miltä velallisesta tuntuu, kun pankki tekee konkurssin.
Burrman & Baumin romahduksesta pidettiin lehdissä suurta ääntä. Tosin ei syyllisiä vielä oltu kunnolla kuulusteltu, mutta edesvastuuttomasta pankkiiriliikkeestä ja kevytmielisestä keinottelusta puhuttiin oikein pääkirjoituksissa, joita sitten säestivät kaikki huolestuneet kansanäänet yleisön osastoissa, niinkuin tällaisissa asioissa on tavallisinta meidän rakkaassa Suomessamme.
Minäkin huomasin, että minulla oli melkoinen määrä sitoumuksia tämän liikkeen kanssa. Olin sieltä lainannut rahaa ja sitäpaitsi olivat liikkeen molemmat omistajat minulle takuissa.
Itse asiassa olin sitä mieltä, että tämä liikkeen romahdus ei oikeastaan merkinnyt minulle muuta kuin uusien takausmiesten hankkimista. Sitäpaitsi voi se tietysti merkitä sitä, etten saanut lyhennellä velkojani niin mukavasti kuin ennen. Joka tapauksessa päätin, etten herättäisi uinuvaa leijonaa, vaan jättäisin kaikki asiat siksi, kunnes jokin velkani lankeaisi maksettavaksi, jolloin lähtisin järjestämään asioitani. Myös takausjuttujen suhteen päätin toistaiseksi olla aivan muina miehinä.
Olihan minulla joka tapauksessa nyt tili oikein suurpankissa, joten voin lähteä töitä teettämään. Olin arvioinut kustannukset siksi runsaiksi, että tiesin niistä jäävän käteistäkin.
Nyt oli kesäaika, enkä silloin oikeastaan voinut paljon hakkuuttaakaan, sillä oli sovittu, että ainoastaan 20 % pölkyistä sai olla kesäaikana hakattuja. Ainoastaan tämän verran voin siis panna töitä alkuun.
Olin ennen toiminut Viipurin puolessa ja tiesin siellä päin olevan oikeita ratapölkkymiehiä, joten päätin sieltä lähteä pestailemaan itselleni sen verran työmiehiä kuin alkuun tarvitsin sekä myös joitakuita työnjohtajia.
Tein siis matkan Viipurin puoleen, sain sieltä erittäin sopivan työnjohtajan ja muutamia työmiehiä sekä panin työni alkuun.
Tämän jälkeen voimme taas palata vanhoja ystäviämme katsomaan ja niin minäkin näiltä matkoilta tultuani nousin tuomari Hiukan konttoriin sillä olin utelias tietämään, millä kannalla Perhelän kartanon asiat olivat.
Sain kuulla, että ne olivat loistavat. Ulrika rouva ja Svensson ja Laura neiti olivat lähteneet kylpymatkalle Karlsbadiin ja tuomari hoiti kartanoa. Kaikkein tärkein työ oli luonnollisesti lähestyvä metsänhakkuu ja tuomari ilmoitti pistäytyneensä Perhelän metsissä, joiden hän sanoi olevan aivan erinomaiset.
— Mutta nehän ovat jo kaikki myydyt ja oikeastaan enemmänkin kuin mitä niistä lähtee, tokaisin minä väliin.
— Etkös sinä muista, että minä lupasin purkaa nämä kauppakontrahdit ja suorittaa metsänostajille heidän saamansa eturahat takaisin?
— Muistan kyllä, mutta minusta nämä eturahatkin jo suunnilleen vastaavat sitä, mitä sinä voit saada irti kartanon metsistä.
— Niin, sinä tiedät kyllä, mitä kartanon metsästä voi saada irti, mutta minä tiedän taas parhaiten, kuinka nämä eturahat maksetaan takaisin. Senvuoksi olen ottanut Svenssonilta kolme mitä perinpohjaisinta asianajovaltakirjaa ja avoimia asianajovaltakirjoja ja lähettänyt Svenssonin Karlsbadiin, jotta hän ei sekoittaisi asioita. Minä aion nyt kutsua ja haastaa nämä Svenssonin n.s. velkamiehet asianomaisiin kihlakunnan ja raastuvanoikeuksiin, sillä luuletko sinä, että pelivelkoja täytyy maksaa. Olen salapoliisien avulla paraikaa ottamassa selvää, kenen kaikkien kanssa Svensson on voinut pelata ja niin pian kuin nämä lurjukset ovat minun käsissäni, näytän, hävitetäänkö tässä maassa kiinteistöjä korttipelissä. Ja karjaa ja kalua ja muuta omaisuutta.
Nyt vasta aloin ymmärtää yskän. Tuomari oli ottanut haltuunsa Perhelän kartanon ja maksanut siitä kaikkiaan noin nelisensataatuhatta markkaa ja loput maksut aikoi hän kuitata oikeusjutuilla.
— Sitäpaitsi olen aikonut ostaa jonkin maaseutulehden, sama se, minkä puolueen, kun se vain ei paljoa maksa, ja kirjoittaa sinne näistä prosesseista, jotta vastapuolueeni joutuu asianomaiseen, oikeaan, valoon.
Ja tuomari säteili tätä kaikkea puhuessaan.
Minusta tuntui tämä homma koko lailla omituiselta, mutta itse asiassa olin tyytyväinen Svenssonin puolesta, sillä olihan hän saanut jotakin omaisuutta ja nyt kustansi tuomari hänelle vielä perheineen 4 1/2 kuukauden kylpymatkan.
— Kuinkas kiireellisiä töitä sinulla, Tatu, sitten on, kysyi tuomari.
Ilmoitin, ettei minulla sillä hetkeen ollut erikoisia kiireitä.
— No, sepä on hyvä asia, se, sanoi tuomari, — sittenhän sinä voit tulla tarkastamaan ja arvioimaan Perhelän metsää. Minähän en metsistä sen enempää ymmärrä, mutta käsittääkseni ne olivat aika hyvät. Muutan Perhelään kesää viettämään ja perheeni on jo siellä. Sinä saat 500 mk. päivässä.
Oliko onneni sitten tullut neliskulmaiseksi, ihmettelin itsekseni. Nyt minulla oli siis tiedossa sopiva kesänviettopaikka aivan omien töitteni läheisyydessä ja mieluisaa, hyvin palkattua työtä.
En malttanut kuitenkaan olla puhumatta tuomarille Burrman & Baumin vararikosta.
— Niin, sattuuhan sitä semmoista, sanoi tuomari. Tässä maassa ja kaikkialla on laki niinkuin luetaan. Se, joka kirjottaa katteettoman shekin, joutuu lain mukaan pätkäisiä lukemaan, ellei toisin tapahdu. Mutta katsos, toisinkin voi tapahtua. Jos esim. henkilö, jolla on 100 miljoonan omaisuus, kirjoittaa katteettoman, sanokaamme 1000 markan shekin, niin ei se merkitse mitään, mutta, jos mies, jolla ei ole mitään omaisuutta eikä koskaan ollut pankkitiliäkään, kirjoittaa katteettoman, vaikkapa vain 50 markan shekin, niin istuupa hän kuin istuukin kalterien takana. Rahalla on maallisissa asioissa ja varsinkin lakiasioissa taivaallinen voima.
— Mutta tässä Burrman & Baumin asiassa esiintyy vielä eräs hyvin raskauttava asianhaara. Nämä miehet myivät ulkomaan valuuttaa hyvin halvalla, halvemmalla kuin muut pankit, halvemmalla kuin suurpankitkin. Ja tämähän on huikea ja tuomittava rikos. Lopulta ei kukaan olisi ostanut valuuttaa muilta kuin heiltä ja silloinhan he olisivat saaneet kaiken valuuttakaupan käsiinsä. Heitä oli monta kertaa varoitettu törkeän sopimattomasta menettelystään, mutta he vain nauroivat varoituksille.
— Mitä pankit sitten muuta voivat tehdä kuin pistättää miehet kiinni, sillä kun pankkiiri pannaan telkien taakse, niin on hänen hommansa juuri paikalla poikki ja vaikea on hänen enää päästä sitä jatkamaan, vaikka hänellä olisi hallussaan kaikki Golcondan aarteet.
Ilmaisin huolestumiseni siitä, että minullakin oli yhteisiä asioita pankkiiriliikkeen kanssa. Tuomari piti sitä erittäin onnellisena sattumana varsinkin siinä tapauksessa, että satuin olemaan pankkiiriliikkeelle velkaa.
— Tällainen suuri konkurssipesä on juristeille erittäin mieluinen juttu. Siinä nousee uskottujen miesten palkkio jo sellaisenaan miljooniin markkoihin, mutta sitäpaitsi siinä on suuri mahdollisuus kähveltää kaikki itselleen, jos asiaa viisaasti hoitaa. Yleensä on metoodi siinä, että saatavat peritään mahdollisimman nopeasti ja täydessä sovinnossa, jotta uskotut miehet saavat taaksensa rahaa niin pian kuin mahdollista. Nämä rahat pannaan pankkiin ja sen jälkeen aletaan käräjöidä pesän veloista. Tavallisesti konkurssipesän velkojat jakaantuvat kahteen puolueeseen ja se, joka saa saatavien enemmistön, määrää uskotut miehet. Tietysti hän silloin koettaa järjestää asiat niin, että toinen puolue ei saa mitään ja tästä syystä syntyykin oikeudenkäyntejä toisen puolueen kanssa. Jos uskottu mies on taitava, voi hän järjestää asiat lopulta niin, ettei kumpikaan riitapuoli saa mitään, vaan kaikki menee uskottujen miesten palkkioihin ja käräjöimiskuluihin.
— Kun siis sinä olet konkurssipesälle velkaa, niin on kaikkein parasta, että lähetät uskottujen miesten luokse jonkun taitavan lakimiehen, joka maalaa sinun asemasi mahdollisimman huonoksi. Maksat veloistasi esim. 25 %. En tiedä, mikä määrä tässä olisi sopivin luvata, sillä se on kussakin konkurssipesässä vähän erilainen, mutta käsittääkseni on 25 % jo koko runsaasti maksettu. Ja sillä tavalla olet kuitannut velkasi 25 %:lla.
Ilmoitin vielä, että pankkiirifirma ja erinäiset sen lähellä olevat henkilöt, jotka todennäköisesti tulisivat pankkiiriliikkeen mukana keikkaamaan, olivat minulle takuissa valtion metsien maksamattomista puuhinnoista. Oli hyvin luultavaa, että metsähallitus ryhtyisi vaatimaan uusia takausmiehiä ja mistä minä nyt saisin yli miljoonan takaajat.
— Jaa, sanoi tuomari, tämä asia on vähän kompliseeratumpaa laatua. En voi tällä hetkellä antaa siihen tarkkaa neuvoa, sillä metsähallituksella on omat takaussitoumuslomakkeensa enkä tunne ennakkotapauksia tältä alalta, mutta hankitaan mukaan tarpeeksi kirjallisuutta, niin Perhelässä voidaan tätä asiaa tarkemmin miettiä. Selvintä on tietysti, että heti paikalla aloitat hakkuut siellä, missä voit, ja sellaisella voimalla kuin mahdollista, sillä kaikissa puutavarahommissa on minun käsittääkseni aina paras irroittaa puu kannosta niin pian kuin mahdollista. Se muuttuu silloin täysin irtaimeksi omaisuudeksi, jota aina on helpompi käsitellä kuin kiinteätä omaisuutta.
— Mutta kaikkein viisainta on, että ensiksi juokset uskottujen miesten luokse, näytät mahdollisimman hätääntynyttä naamaa ja sanot, että voi hyvä isä, mitenkä surkeata tämä on, ja että oikeastaan ei ollut tarkoituskaan, että sinä olisit maksanut lyhennyksiä veloistasi, korkeintaan korot. Ja jos sinulta kysytään, kuinka paljon voit suorittaa, niin älä herran nimessä lupaa mitään. On hyvä, että uskotut miehet saavat selvän käsityksen siitä, etteivät he sinulta mitään saa. Joskus on sattunut, että tällaisessa tapauksessa on päästy luiskahtamaan mitään maksamatta. Senvuoksi vielä varoitan sinua: älä missään tapauksessa lupaa mitään.
Mutta kuule, älä missään tapauksessa mene noin hienosti puettuna. Sinun on välttämättömästi muutettava pukusi. Äläkä käy parturissa.
XIV LUKU,
jossa tekijä keskustelee velkojiensa kanssa ja oppii järkiperäistä maanviljelystä.
Tein työtä käskettyä ja astuin sitten suoraan leijonan luolaan, s.o. Burrman & Baumin uskotun miehen, tuomari Kuveniuksen puheille.
Kun ilmoitin hänelle asiani, ei hän tahtonut uskoa silmiään, mikä nähtävästi johtui siitä, että on hyvin harvinaista, kun velalliset tällä tavalla ilman muuta näyttävät naamansa. Mutta kun hän heti sen jälkeen kysyi, kuinka paljon siis aikoisin maksaa ja minä rupesin pyörittelemään hattuani käsissäni ja sopertelin, etten oikeastaan voisi suorittaa mitään, niin muuttui hänen katsantansa.
Hän iski nyrkkinsä pöytään, katsoi minua tuikeasti silmiin ja karjaisi:
— Luuletteko, että Burrman & Baumin konkurssipesän saamamiehet ovat asettaneet minut uskotuksi mieheksi sitä varten, että istuisin tässä, kuuntelisin velallisten itkuja ja antaisin heille anteeksi laillisia saatavia, niin te olette suuresti erehtynyt. Onko teidän tarkoituksenne siis kieltää saatava?
— Ei, herran nimessä, mutta mitenkä voin sen maksaa, kun ei minulla ole rahaa eikä omaisuutta.
— Jaa, sellaiset väitteet eivät merkitse mitään. Minun asiani tässä on keksiä keinot, kuinka puristan teiltä rahat ja olkaa varma siitä, että otan teiltä sen viimeistä penniä myöten. Minulla eivät tietysti ole vielä kaikki asiat selvillä, eikä edes kaikkia papereita, mutta sen teille sanon, että valmistautukaa maksamaan saatavamme korkoineen heti sinä päivänä, jolloin se on maksettavaksi langennut, sillä muuten se haetaan heti ulos.
En voinut sitten asialle sen kummempaa kuin kumartaa ja poistua, sillä katsoin suorittaneeni tehtäväni.
Kun sitten tuomarille kerroin kuinka kävi, sanoi hän heti lähdettyäni ymmärtäneensä, etten minä tuollaisissa tapauksissa osaisi esiintyä. Kun minulle kerran näin röyhkeästi puhuttiin, olisi minun pitänyt ruveta tarjoamaan edes jonkinmoisia lyhennyksiä.
— Mutta sinähän sanoit, etten saisi luvata mitään.
— Niin, mutta kun tässä vaadittiin saatavaa koko naisuudessaan, jollainen vaatimus muuten on aivan järjetön ja osoittaa, että pesänselvitysmies on tyhmä, niin silloin sinun olisi kirjallisesti pitänyt tarjota hänelle lyhennystä. Tällaisella kirjallisella tarjouksella olisi sitten myöhemmin voinut sekoittaa paljon asiaa oikeudenkäynnissä.
— Mutta eikö sitä voida tehdä nyt heti?
— Miks' ei, kyllähän se nytkin käy päinsä, mutta tuossa tapauksessa se olisi tehnyt paremman vaikutuksen, sillä yleensä juristit ottavat vastenmielisesti vastaan kirjelmiä, olivatpa ne piitä laatua tahansa. Ne tuottavat aina lisää työtä ja ne voi parhaassa tapauksessa kadottaakin, joten, niin merkilliseltä kuin se kuuluukin, juristin kanssa on yleensä koetettava hoitaa asiansa suullisesti. Sanottu sana on kuin ammuttu nuoli, mutta sitä voi sentään myöhemmin aina hieman tulkita ja selittää, mutta kirjoltapa 10 riviä ja rupea niitä sitten kirjallisesti selittämään, niin saat jo kirjoittaa vähintäin 100 riviä eikä ole sittenkään sanottu, että pääset pälkähästä.
Sitten tuomari kirjoitti kirjeen, jonka sisältöä en muista, mutta joka kyllä löytyisi erinäisen tuomiokunnan arkistosta. Sen ansiosta velka-asiani tuli niin sekavaksi, että konkurssipesä lopulta katsoi olevan syytä ruveta sopimuksiin kanssani. Koska mielipiteeni on, että velat on yleensä maksettava, niin on siinä syy, miksi en katso tarpeelliseksi kirjettä tässä yhteydessä julkaista.
Ja niin olivat siis kaikki tärkeimmät liiketehtävät suoritetut ja minä lähdin ennen Helsingistä lähtöä postikonttorista kyselemään kirjeitä. Olin ilmoittanut Nataschalle osoitteeksi poste restante.
Ja aivan oikein, siellä olikin ruusunpunainen, parfymoitu, kaksinkertaisella portolla varustettu vironkielinen kirje, jota läksin tavaamaan. Ja ihanasti ja hyvin se tyttö-kulta kirjoitti, kirjoitti niin, että sydäntä oikein alkoi lämmittää. Minä olinkin ollut viime vuosina kuin lastu laineilla, joka olin vain taistellut hävittäviä voimia vastaan, mutta en ollut tehnyt minkäänlaista rakentavaa työtä.
Ja tunteet erinomaiset alkoivat kieriskellä aivoissani, niinkuin Nummisuutarin Eskon aivoissa silloin, kun hänen mielessään olivat Kreeta ja häät. Täytyihän ihmisen toki ajatella jotakin ihanteellistakin, eikä ainoastaan rahaa ja vekseleitä ja vekseleitä ja rahaa. Huomasin olevani astumassa uutta askelta elämäni tiellä, ei tavallista konkariaskelta, niinkuin Nummisuutarin Esko sanoi, vaan askeleen sitä mahdollisuutta kohti, että joskus olisin yhtä Nataschan kanssa, eli niinkuin Esko toivoi asioiden joskus olevan niin, että Esko on Kreeta ja Kreeta on Esko, kutsuttakoon heitä sitten Esko-Kreetaksi tai Kreeta-Eskoksi.
Ja kirjoitin vastauksen, jossa oli niin paljon tunnetta ja niin paljon rakkautta, että tuntui aivan käsittämättömältä, että ainoastaan viisi (5) suomenmarkkaa tarvittiin lennättämään nämä rivit meren yli rakkaani luettavaksi.
Mutta näistä taivaallisista ajatuksista oli palattava kovaan todellisuuteen, s.o. lähdettävä Perhelän metsää leimaamaan. Eikä lähtö suinkaan ollut ikävä, sillä pääkaupunki ei kesällä ollut viekoitteleva.
Lähdimme tuomarin kanssa yhdessä Perhelään. Tuomari saapui nyt ensimmäisen kerran virallisesti tälle paikalle. Tuntui vähän oudolta ajaa Perhelään, kun Perhelän suuret ajoneuvot olivat asemalla vastassa. Mutta näin oli tuomarin rouva määrännyt, sillä täytyihän talon uusi isäntä ottaa arvonmukaisesti vastaan. Hänellähän oli suurempi määräämisvalta talossa kuin Svenssonilla, ja niinkuin jälkeen päin sain kuulla, oli tästä vastaanottoseremoniasta etukäteen sovittu sekä rouva että herra Svenssonin kanssa. Asemalla oli vastassa hienon hienot vaunut ja neljä kiiltäviksi suittua hevosta sekä silinteripäinen kuski, jonka livree oli otettu esille, paikattu ja kiilloitettu. Kuskin vieressä istui myös livreessä joku talon palveluskunnasta lakeijana, joten, niinkuin lukija huomaa, minäkin olen kerran maailmassa saanut olla oikein herraskyydissä. Perhelä oli entinen aateliskartano ja siellä oli paljon tallella tällaista entisaikaista ylellisyystavaraa. Mällistelivät siinä ihmiset pikkukaupungin asemalla ja kaduilla, kun tämä kiiltävä, kumipyöräinen ajoneuvo vieri kaupungin lävitse.
Mutta, kun kartanoon saavuttiin, oli siellä liput hissattu tankoihin ja portilla komeili katajista, kuusista ja kukkasista tehty kunniaportti, jossa luettiin »tervetuloa». Ja kun vaunuista astuttiin, ojensivat valkoisiin puetut kansakoulutyttöset tuomarille kukkasia. Tilalla oli näet oma kansakoulukin ja loppujen lopuksi piti kansakoulunopettaja puheen. Salissa kallistettiin sitten vielä maljat O.Y. Perhelä A.B:n menestykseksi ja työläisille oli varattu eri kestit.
Alkoi Perhelän metsien tarkastus ja hauska niissä olikin kulkea. Tosin niistä oli suurimmat puut hakattu, sillä tilalla oli oma saha, joka aikoinaan oli valmistanut lankkuja ja lautoja, mutta uskomattoman hyvässä kunnossa metsät kuitenkin olivat. Muutenkin ne olivat ihanteelliset, sillä ne ulottuivat yhtenä ainoana palstana kartanosta aina naapuripitäjän rajoille asti. Metsä oli mitä vaihtelevinta pienine sisäjärvineen ja hyvää kuusikkoa kasvavine korpimaisemineen. Jo silmämääräinen arvio osoitti, että tuosta metsästä voitiin aivan hyvin ottaa noin nelisenmiljoonaa markkaa, mutta taustana olivat sitten ne yhdeksän miljoonaa, jotka Svensson ainakin minun mielestäni oli velkaa.
Tuomari hykerteli käsiään ja sanoi, että Svenssonin veloista on tässä tapauksessa aivan tarpeetonta puhua, sillä ne ovat jo hoidetut ja maksetut sillä, että hän puuttuu asiaan, mutta neljä miljoonaa markkaa on sievoinen summa ja se täältä tullaan ottamaan niin että naukuu.
Myös maanviljelyspuolta tarkastettiin ja havaittiin, että talossa oli 250 lehmää ja 60 hevosta, jotka eivät suinkaan olleet mitään kaakkeja. Tallissa seisoi kaksi kuuluisaa juoksijatammaa ja pari kuuluisaa orihevosta ja kaikki muutkin hevoset olivat jalostettua rotua. Tietysti tätäkin taustaa vastaan oli ajateltava taas noita yhdeksän miljoonan velkoja, mutta nehän olivat vaan paljasta novellia, niinkuin tuomari sanoi.
Mutta joka tapauksessa selvisi tilikirjoista, että tilan rahamenot olivat noin 20,000 markkaa viikossa eli puolisen miljoonaa markkaa vuodessa, josta asiasta myös huomautin tuomarille. Sitäpaitsi löytyi eräästä salkusta maksamattomia laskujakin kolmisensataatuhatta markkaa, jotka olivat velkana kaikenlaisesta tavarasta aina rautanauloista ja kattohuovasta soijarouheeseen asti.
Minä huomautin tuomarille, että käsittääkseni aivan heti paikalla tarvitaan noin puolitoista miljoonaa rahaa ennenkuin edes päästään kesän yli. Se vähintäin tarvitaan, mutta summa voidaan laskea tarkemminkin, kun tarkastetaan kirjoista viimevuotiset menot.
— Niin, sanoi tuomari, kyllähän niitä menoja on, jos niitä rupeaa ajattelemaan, mutta parempi on ajatella tulopuolta ja sehän on selvä, etten minä maksa sadonkorjuusta penniäkään, sillä minä myyn sadon pystyyn.
— Mutta mitä sitten syövät lehmät ja hevoset?
Ne syövät heinää laitumella koko kesän ajan, mutta samassa huutokaupassa, jossa myyn sadon, myyn myös lehmät, hevoset ynnä muun karjan ja silloin ne eivät syö mitään. Tätä menettelytapaa käyttämällä päästään myös maatalousmenoista ja niinkuin huomaat, onkin se, minkä sinä olet otaksunut menopuoleksi, muuttunut tulopuoleksi.
— Mutta minun käsittääkseni ei sinun ja Svenssonin välinen kauppakirja oikeuta sinua tällaisiin myynteihin ja sitäpaitsi ovat ainakin lehmät ulosmitatut.
— Osa on tosin ulosmitattu, mutta osa on ainoastaan takavarikoitu ja ulosmittauskin on toimitettu virheellisesti ja laittomasti. Olen siitä jo Svenssonin valtakirjalla valittanut maaherralle ja vaatinut, että täkäläinen nimismies pidätettäisiin virantoimituksesta. Myös kruununvoutia vastaan olen tehnyt kantelun, sillä hänkin on menetellyt virheellisesti eräissä asioissa. Onpa täällä tapahtunut sellaistakin, että on ulosmitattu saatavia, jotka eivät ole selvästi maksettaviksi langenneet.
Tuollainen suuri haaskaamaton herraskartano on tosiaankin nähtävyys. En ollut koskaan Perhelää lähemmin tarkastanut, mutta nythän minulla oli siihen täysi tilaisuus.
Siihen kuului ensinnäkin mitä hienoimmat ja täydellisimmät karjanhoitorakennukset, uudenaikaiset viljanpuinti- ja varastointirakennukset sekä niiden yhteydessä täydessä kunnossa oleva yksiraaminen saha höyläkoneineen ja kimpisirkkeleineen. Työväenrakennuksia, jotka olivat aivan uskomattoman hyvässä kunnossa, oli legio. Siinä oli eri rakennukset pehtorille, voudille, rengeille, piioille ja muonamiehille. Metsässä oli sitten sopivalla paikalla metsänvartijan rakennus, josta oli puhelin taloon. Talolla oli sitäpaitsi oma konttorirakennus, jonka yhteydessä oli kirjanpitäjän asunto ja oma puhelinkeskus. Sitäpaitsi oli tilalla oma sähkölaitos ja oma kaasulaitos.
Mutta kaikkein suurenmoisin oli puisto, jossa oli kaksi komeata kasvihuonetta, puutarhurin rakennus ja useita huvimajoja ja muuta komeutta.
Tässä on nyt vain lueteltu kiinteimistöjä, mutta ajatelkaa sitä irtaimen omaisuuden paljoutta, joka tällaisessa talossa on. Siinä oli kaikki, mitä uudenaikaisimpaan maanviljelyskalustoon kuuluu, traktoreita myöten, kaksi autoa y.m. ajoneuvoja. Varsinkin oli ajoneuvojen puoli runsaasti edustettu, sillä ajokaluliiteri oli yhtä suuri kuin kivinavetta tavallisessa talonpoikaisrusthollissa. Oli siellä vaunuja ja kärryjä jos jonkin nimisiä, sillä aikoinaan oli Ulrikan isä tehnyt erikoisen matkan Tukholman näyttelyyn hankkiakseen sieltä mahdollisimman hienot kupeevaunut, landoon, rillat, jahtivaunut y.m. Ja kun ajattelee kaikkea pienkalustoa, työkaluja, ja muuta sen tapaista, niin voi käsittää, että tällaisessa talossa, jossa usea sukupolvi on koonnut köyhtymiseensä asti hyvää irtaimistoa, on kalua jos jonkin näköistä.
Tuomari ryhtyikin tutkimaan talon inventarioluetteloita ja laatimaan uusia. Minä puolestani sain aloittaa metsän leimauksen.
Tavallisesti leimauksessa merkitään ainoastaan ne puut, jotka on hakattava, mutta tuomari ilmoitti, että tässä tapauksessa oli meneteltävä hieman toisella tavalla. Oli ensinnäkin leimattava eri leimalla ne puut, jotka myytäisiin pienenä puutavarana, halkoina ja propseina ja paperipuina, erikseen ne puut, jotka oli myytävä saha- ja faneeripuina, erikseen siemenpuut ja lopuksi eri merkillä 70,000 sahapuuta, jotka O.Y. Perhelä A.B. oli myynyt tuomari Hiukalle. Kysymyksessä oli siis sangen monimutkainen leimaus, mutta pääasiahan vain oli, ettei poistettavien puiden määrä ylittäisi metsälain sallimaa.
XV LUKU,
josta selviää, miltä tuntuu leimata metsää, joka on myyty ainakin kuudella kauppakirjalla.
Minun tehtäväni oli siis leimata metsä, s.o. merkitä jokainen hakattava tai myyty puu.
Niinkuin ennen kerroin, oli Svensson myynyt metsänsä tai oikeastaan enemmänkin kuin mitä sitä oli. Kauppakirjat olivat syntyneet siten, että Svensson oli korttiveloistaan antanut tunnusteita ja nämä tunnusteet taas olivat tavalla tai toisella käyneet etumaksuina metsäkaupoissa.
Suurimpia ostajia olivat eräs selluloosatehdas, jota myös kutsuttiin paroonin puulaakiksi sen takia, että sen johtajana oli muudan hansikkaissa pyöriskelevä parooni, joka ei ottanut hansikasta kädestään muulloin kuin se oli tuiki välttämätöntä. Ja maajussien puulaaki, joka oli saanut nimensä siitä, että sen olivat perustaneet eräät varakkaat talonpojat. Tutankhamenin puulaaki, joka oli saanut nimensä siitä, että se etupäässä osteli Egyptin parruja ja sitäpaitsi kolme muuta puulaakia, joita tässä on tarpeeton mainita.
En ollut edes nähnyt näiden yhtiöiden kontrahteja enkä halunnut niihin perehtyäkään, sillä tuomari sanoi, että ne olivat mitä puhtainta makulatuuria. Sen verran kuitenkin tiesin Svenssonin puheista, että hakkuuajat yleensä olivat hyvin pitkät, siis ehkä 5—10 vuotta.
Metsästä ei oltu näiden kauppakirjojen perusteella vielä hakattu mitään, mutta nähtävästi minun ilmestymiseni paikkakunnalle oli heti paikalla tiedoitettu asianomaisille firmoille, sillä en ollut leimannut muuta kuin yhden päivän, ennenkuin Portteri-Heikki ilmestyi minun puheilleni. Nimensä tämä herra oli saanut siitä, että hän oli yrittänyt, mutta ei ollut osannut tehdä portteria, sillä hänen portteritehtaansa oli mennyt konkurssiin jo ennen kieltolakia. Sen jälkeen oli hänestä, koska hänellä sattui olemaan sopivia sukulaisia, tullut huomattava metsäpäällikkö paroonin puulaakissa. Portteri-Heikki ilmoitti, että hänen yhtiönsä oli ostanut sen metsän, jota minä par'aikaa olin leimaamassa ja että kauppakontrahdissa oli määrätty, ettei paperipuuksi leimattaisi pienempää puuta kuin sellainen, joka täytti 6 metrin korkeudelta 5 tuumaa, jota vastoin minä olin leimannut sellaisiakin, jotka olivat rinnankorkeudelta 12 sm. Hän ilmoitti siis tästä lähtien valvovansa, että leimaus tehdään niinkuin myyntikontrahti määrää.
Ilmoitin, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka herra tulee mukaan leimaukseen, kunhan hän vain pysyy siellä hiljaa ja pitää suunsa kiinni eikä sekaannu itse työhön. Jos hän työn kulkuun rupeaa sekaantumaan, täytyy minun, ikävä kyllä, poistaa hänet leimauspaikalta.
Sen jälkeen ilmestyi puheilleni mies, jota kutsuttiin Laihaksi Pettersoniksi ja joka oli maajussien puulaakin silmäntekevä. Tämän nimensä hän oli saanut siitä, että hänen olemuksensa lähinnä muistutti pallomaista perusmuotoa, jonka läpimitta oli noin 6 jalkaa. Hän oli aikoinaan ollut teurastaja ja sen jälkeen perustanut makkaratehtaan. Sodan aikana hän oli kohonnut suurtilalliseksi ja sitten ostanut osake-enemmistön Jussien puulaakissa.
Pääasia hänen esityksessään oli, että hänen osakeyhtiönsä oli ostanut kaikki sahapuut, jotka 18 jalan korkeudelta täyttivät 9 tuumaa ja siitä ylöspäin, mutta että minä olin leimannut sellaisia, jotka olivat alle 6 tuumaa, jonka johdosta hän ilmoitti panevansa vastalauseen leimausta vastaan ja tulevansa sitä valvomaan.
Pidin puolestani pelkkää vastalausetta riittävänä sillä minusta tuntui, että leimauksen valvominen, varsinkin jos herra johtaja tahtoi siihen persoonallisesti ryhtyä, kävisi hänelle perin vaivalloiseksi.
Meidän vielä keskustellessamme ilmestyi paikalle n.s. Egyptin Muumio, joka oli Tutankhamenin puulaakin toimeenpaneva tirehtööri. Minun ei tarvitse kuvailla tämän henkilön ulkonäköä, sillä sen näkee aukaisemalla historian oppikirjan ja vilkaisemalla, miltä Ramses II:n muumio näyttää. Kun majesteetin nenälle lyödään kilpikonnanluiset kakkulat, niin siinä on täydellinen kuva tästä tirehtööristä.
Tämä herra ilmoitti, että hän puolestaan oli ostanut kaiken pienen mäntytavaran aina kolmeen tuumaan kolmen metrin korkeudelta, mutta että niillä alueilla, joilla hän oli käynyt, oli jäänyt aivan suunnaton määrä tällaista puuta leimaamatta. Hän vaati siis, että leimaus oli näillä alueilla korjattava.
Vastasin, että minulla ei ollut aikaa katsoa taakseni, vaan että minä noudatin sääntöä »eteenpäin elävän mieli», joten oli täysi mahdottomuus, että menisin korjaamaan sitä, mitä olin tehnyt.
Lopuksi ilmoitin toimivani täällä tuomari Hiukan palkattuna työläisenä ja että heidän olisi parasta siirtyä vastapäiseen rakennukseen selostamaan vaatimuksensa tuomari Hiukalle.
Sen jälkeen hyvästelin herrat, jotka painuivat tuomarin puheille, ja jäin uteliaana tirkistelemään ikkunasta, milloinka ja minkälaisella naamalla he sieltä tulisivat.
Ei kestänyt enempää kuin kymmenisen minuuttia, ennenkuin ovi aukeni ja Egyptin Muumio lensi ulkonaisen voiman vaikutuksesta tasaisesti kiihtyvällä nopeudella tuomarin rappusia vastapäätä olevaan kukkarabattiin.
Hän oli luultavasti aloittanut puheenvuoronsa ensiksi.
Sen jälkeen kesti toiset kymmenisen minuttia, jolloin oven molemmat puoIiskot aukenivat ja valtava kerä, jossa hyvällä tahdolla voi erottaa Portteri-Heikin, Laihan Pettersonin ja tuomarin, vieri hitaanlaisesti portaita alas, pysähtyen sekin kukkarabattiin. Tästä kerästä irtaantui ensiksi tuomari, joka salaman nopeudella vetäytyi rappusia ylös ja veti oven perässään kiinni.
Sen jälkeen halkaisivat ilmaa muutamat valtavat kiroukset ja Laiha Petterson ja Portteri-Heikki poistuivat paikalta.
Vähän näytännön jälkeen ilmestyi tuomari luokseni ja sanoi:
— Noin hävyttömiä lurjuksia en ole eläissäni nähnyt. Kun ilmoitin heille, että heidän kontrahtinsa eivät ole sen suuremman arvoisia kuin se paperi, jota tavataan erään pihan perällä olevan rakennuksen alla, joten he ovat tehneet täydellisen hukkareissun vaivautuessaan tänne, niin eivätkös nämä ruvenneet hävyttömiksi ja uhanneet minua oikeudenkäynnillä, — tuollaiset pöllöt, joista ei kukaan edes osaisi kirjoittaa kunnollista haastetta.
— Ja kun vielä osoitin heille paikan, jossa on viisi hirttä poikki, alkoivat nämä iskeä nyrkkiään — minun pöytääni.
— Se oli jo sentään liikaa minunkin kärsivällisyydelleni ja sen vuoksi tyhjensin huoneen. Koetin sitä rasvamahaa vielä vähän mukiloidakin ohimennen, mutta siinähän upposi käsi kyynärpäitä myöten niinkuin taikinaan, joten turhaa vaivaa se taisi olla.
— Järjestänkin kiellon sakon uhalla Perhelän metsään menemästä, sillä tuontapaisista herroista on tietysti aina työssä kiusaa, soittavat vain suuta toisten rinnalla.
Tuomari lopetti puheenvuoronsa ja kirjoitti maaherralle anomuksen uhkasakon julistamisesta sekä sanomalehtiin varoituksen Perhelän maalle tulemisesta, josta viimemainitusta lähetettiin jäljennös kaikkiin niihin kuuteen puulaakiin, jotka olivat ostaneet Perhelän metsästä puita.
Mukaan liitettiin vielä kirje, jossa tuomari ilmoitti puolustavansa työläistensä työrauhaa vaikka asein, jos niin tarvitaan.
Näiden alkutoimenpiteiden vaikutuksesta sainkin rauhassa leimata metsän. Kun leimaus oli kuitenkin sangen monimutkainen, otettiin metsänvartija Louhikko avukseni kaksine leimaussakkeineen ja niitä lisättiin, kunnes lopulta kahdeksan joukkoa iski leimoja Perhelän puihin.
Työ oli hauskaa, sillä siinä ei tarvinnut pitää kiirettä ja metsä sijaitsi siten, että aina yöksi hyvissä ajoin pääsi kotiin. Leimausviilut olivat asetetut niin, että työ illalla päättyi johonkin määrättyyn tien kohtaan ja siellä olivat kartanon vaunut ottamassa vastaan herra leimauksen johtajaa, joka näin kuljetettiin suoraan vastalämmitettyyn saunaan — oikein tulee vesi suuhun, kun tätä kirjoittaessain ajattelen Perhelän loistosaunaa — ja sen jälkeen istuttiin notkuvaan päivällispöytään, jossa tarjottiin talon parasta. Sitä olikin monenlaista, sillä Perhelän puutarha tuotti kaikkia etelänhedelmiä aina viikunoihin asti. Ja sopivia juotavia palan painimiksi ei myöskään puuttunut, sillä talossa oli tehty kotitekoisia viinejä ainakin puolen vuosisadan ajan.
Se oli kukkeata ruumiillisen hyvinvoinnin aikaa ja henkistä hyvinvointia edustivat ne henkevät kirjeet, joita Natascha minulle kirjoitti ja joita minä hänelle lähetin.
Pienenä häiritsevänä tekijänä mainittakoon kuitenkin että muutaman päivän jälkeen sain postissa kolme kirjattua kirjettä, joissa Portteri-Heikki, Laiha Petterson ja Egyptin Muumio ilmoittivat, että minun on parasta lopettaa leimaus, sillä muuten minulta tullaan vaatimaan korvausta kaikista vahingoista, joita leimauksella aiheuttaisin. Nämä kirjeet panin talteen ja — lopetin leimauksen syystä, että leimausalue oli jo käyty läpi.
XVI LUKU,
jossa tekijä käy Helsingin messuilla, joista hänelle tulee äkkilähtö.
Olin kiiruhtanut leimausta jo alun perin siitä syystä, että minun piti tavata Natascha Helsingissä. Kun Natascha sitten ilmoitti, että hän saapuisi sinne määräpäivänä, niin alkoi minun sydämeni oudosti sykkiä.
Minun täytyy tunnustaa, että usein tirkistelin naamaani peilistä ja hieroin siihen erilaisia voiteita, jotta kasvoistani häviäisivät ne rypyt, joita yövalvonta, huolet ja ennen kaikkea uuttera työ olivat niihin kaivertaneet.
Tukkani olin antanut kasvaa ja joka päivä harjoittelin kahden peilin avulla jakauksen sijoittamista niin, että kaljuni joka, ties mistä syystä, oli viime aikoina osoittanut huolestuttavia laajenemisen merkkejä, peittyisi.
Sitäpaitsi pesin hampaani viiteen kuuteen kertaan päivässä ja järjestelmällisesti vältin kaikkia sellaisia ruokia, jotka olisivat voineet niitä tummentaa. En edes polttanut tupakkaa, ja sanoin syyksi sen, että leimaustöiden aikana on koetettava näyttää hyvää esimerkkiä työmiehille etteivät hekään polttaisi.
Jättäessäni laskun töistäni tuomarille, joka muuten oli aika mahtava, olin kuvitellut saavani suuren setelipinkan, jonka avulla sitten Nataschaa Helsingissä kestitsisin ja matkustaisin ehkäpä Viroonkin.
Mutta hämmästykseni oli suuri, kun tuomari selitti, ettei hän periaatteen vuoksi voi tällä kertaa maksaa rahassa enempää kuin 3000 markkaa. Lasku oli 30,000 markan vaiheilla. Tämä oli minulle hyvin epämiellyttävä yllätys ja vielä epämieluisempaa oli kuulla, että tuosta loppusummasta tarjottiin maksuksi 6 kuukauden tunnuste. Tuomari ilmoitti, että hän oli siinä määrin kiinnittänyt kaikki rahansa ja luottonsa tähän Perhelän kauppaan, ettei hän voinut ajatellakaan suurempia käteismaksuja.
Koska minussa vähitellen oli alkanut herätä epäilys tuomarin tunnusteita ja yleensä kaikkia n.s. suunnikkaita kohtaan kaiken Svenssonin ja Burrman & Baumin suhteen kokemani perusteella, niin kysyin, enkö voisi saada rahan sijasta jotakin tavaraa, heiniä tai muuta sentapaista.
Alkoi tinkiminen, jossa ensin tarjottiin Perhelän koko luumusato, mutta kun läksimme puutarhaan katsomaan, huomasimme, että juuri luumuja ei näkynyt tulevan ensinkään, minkä vuoksi ehdotin, että saisin omenia. Omenia ei tuomari kuitenkaan halunnut antaa, vaan sen sijaan kirsikoita. Mutta kun minulla ei ollut aavistustakaan, mihinkä saisin hehtolitramäärittäin kirsikoita sijoitettua, tarjosi tuomari punaisia viinimarjoja, joita en tietysti suostunut ottamaan, sillä tiesin, ettei niistä pääse irti.
Mutta lopulta syntyi kauppa. Tuomari ilmoitti, että hän oli eräästä velasta joutunut ottamaan haltuunsa Porvoon ulkopuolella sijaitsevan Karikko-nimisen saaren, ja sillä olevan 1-raamisen sahan sekä Ida-nimisen kaljaasin.
— En tullut näitä ennen ajatelleeksi, sanoi tuomari, mutta sinullehan ne sopivat mainiosti. Saharaamilla sinä sahaat lautoja ja kaljaasilla kuljetat ne esim. Saksaan tai Tanskaan.
Minulla oli tosiaankin 4000 puun erillinen erä sellaisella seudulla että se helposti voitiin saada Porvoon jokeen uitettavaksi. Tämän puuerän olin erehdyksestä huutanut, sillä se oli ainoastaan pieneksi osaksi sahapuuta. Asia kiinnosti siis mieltäni ja pyysin nähdä tuomarin omistuspaperit.
Ne lyötiinkin heti pöytään ja niistä selvisi, että tuomari oli ottanut tämän omaisuuden haltuunsa 19,000 markan velasta, jota paitsi koko omaisuudessa oli vielä yli 30,000 markkaa velkaa. Koko laitos maksaisi siis noin 50,000 markkaa.
Tavanmukainen tinkiminen alkoi jälleen ja silloin selvisi, että tuo 50,000 markkaa oli aivan pilkkahinta, sillä yksistään kaljaasi jo oli yli 80,000 markan arvoinen. Tinkimisen tuloksena oli, että kauppa tehtiin, sillä tuomari lupasi minulle vielä sen päällisiksi erittäin hyvän 120 hevosvoimaisen raakaöljymoottorin.
Kauppakirjat kirjoitettiin, allekirjoitettiin ja todistettiin.
Minusta oli tullut sahan- ja laivanomistaja.
Mutta olikin jo aika lopettaa työ toisen palveluksessa, joka ei lyönyt rahoiksi, sillä kassani Helsinkiin lähtiessä oli vain kymmenes osa siitä kuin olin arvioinut.
Siitä huolimatta voidaan tyydytyksellä alkaa
XVII LUKU,
jossa Hänen Majesteettinsa Nainen vakavasti astuu tekijän elämään ja josta selviää, että ruusussakin on okaita.
Kun istuin junassa matkalla Helsinkiin, olin tällättynä ainakin itse mielestäni ihan ensiluokkaisen hienoksi herrasmieheksi. Istuin II luokan vaunun yksinäisessä osastossa haaveissani ja kaikkialle, minne silmäni loin, näkyi olevaisen takana Nataschan säteilevät silmät, helmenvalkoiset hampaat ja kullankeltainen tukka.
Sadattelin Valtion Rautateitä ja niiden etanamaisen hidasta kulkua, mutta huomasin samalla, että sadatteleminen oli oikeastaan turhaa, sillä Nataschahan saapuisi vasta seuraavana päivänä.
Helsingissä olin vielä päättänyt viimeistelyttää ulkonaisen olemukseni ja hankkia jättiläismäisen kukkakimpun ojentaakseni sen sydämeni immelle heti hänen laivasta astuttuaan.
Koska laiva saapuisi klo 9 aamulla, olin jo klo kuudeksi tilannut istunnon erikoisparturin luona, jonka oli määrä laittaa minut aivan comme il faut-kuntoon. Ja siellä minulle sitten annettiin kasvojen hierontaa ja manicyriä ja pedicyriä; silmäripseni ja kulmakarvani värjättiin, tukkani shamponeerattiin ja erikoisten liima-aineiden avulla kaljuni peitettiin.
Kun loin silmäyksen peiliin, niin hymyili sieltä kiharatukkainen, hehkuvasilmäinen, kerubinaamainen nuorukainen. Kyllä tämä kauneushoito sentään on poikaa, kun vain oikean mestarin käsiin joutuu, mutta niinpä maksoikin tämä naaman puleeraus ja spaklaus kaikkine shamponeerauksineen 450 markkaa.
Sitten saapui kukkakaupan asiapoika hienon hienon puketin kanssa sinisine ruusuineen ja punaisine orkideoineen. Ja näin olin valmis lähtemään satamaan.
Oli kuumanpuoleinen elokuun alkupäivän aamu. Kun saavuin paikalle, ilmoitettiin minulle, että laiva oli myöhässä, joten ehkä joutuisin odottamaan noin tunnin verran.
Ei mikään, rakas lukijani, ole pitempi kuin odottavan aika. Ja varsinkin, jos olet rakastunut ja sisäinen kuumuuskin on suuri, pyrkii hiki väkisin sinun otsallesi, kun kesäisessä kuumuudessa, n. 30° C. joudut kävelemään pitkin kivihiilitervattua laivalaituria.
Aikomukseni oli ensin vetäytyä johonkin kahvilaan laivarannan läheisyydessä, mutta kun ajattelin juhlapukuani ja moitteetonta sylinteriäni sekä kukkapukettiani, niin tuntui tämä minusta mahdottomalta. Ei siis auttanut muu kuin etsiä mahdollisimman viileä paikka laiturilla ja siinä sitten seisoskelin silloin tällöin hypistellen kaulustani, jonka pelkäsin sulavan lyttyyn kuumuudesta.
Ja vähän väliä, sanotaan joka kolmas minuutti, kävin kysymässä milloin laiva saapuu. Ja aina ilmoitettiin minulle, että aikuisintaan tunnin päästä. Mutta vähitellen alkoi ilma käydä viileämmäksi, sillä ukkospilvet alkoivat peittää auringon ja ensimmäiset jyrähdykset kuuluivat jo matkan päästä. Hetkisen kuluttua tunsin ensimmäiset sadepisarat ja yht'äkkiä alkoi vettä valua kaatamalla, joten minun täytyi pelastautua tullipaviljonkiin.
Täällä näin kaikki helsinkiläiset naispuoliset tuttavani. Nämä luonnollisesti eivät olleet mitään nuoria neitokaisia, vaan pääasiallisesti voitetulla puolella ikää olevia täti-ihmisiä. Ensimmäisenä astui minua puhuttelemaan tantti Östermarck.
— Kylläpä se Tatu tänäpäivänä on fiini. Mutta mitäs siihen kaulukseen on tullut ja simsettiin kun siinä on sellainen musta juova?
Vetäsin kauhistuneena taskupeilini esille ja huomasin, että vasemmasta kulmakarvastani lähti musta viiru, joka painui alas poskea, teki hienon poikkeuksen lähelle vasenta suupieltä ja oli siitä löytämäänsä uraa myöten vierinyt alaleuan keskikohdalle, josta se sitten osoittautui jatkuneen valkoisen rinnukseni yläosaan. Siellä oli suuri ympyränmuotoinen läiskä, josta taas jatkui monihaarainen mustanharmaa virta rinnuksen alaosaan.
Kulmakarvaväri ei ollut siis veden- tai hienpitävä, mutta myöhäistä oli enään koittaa asiaa korjata, joten vetäsin taskustani suuren nenäliinan, puhdistin sen kulmalla kasvojani ja peitin sillä tuon onnettoman rinnuksen niin hyvin kuin taisin.
— No, kyllä se nyt on hyvä, sanoi täti. — Ketäs se Tatu nyt on vastaanottamassa, kun on noin kaunis kukkapuketti? Taitaapa olla oikein kosimishommat mielessä. Kyllähän se hyvä onkin, että vanhatpojat menevät naimisiin, sillä muuten ne elävät huonosti ja juopottelevat ja ovat kaikkien ihmisten kiusana.
Ilmoitin aina eläneeni sangen siivosti ja kohtuullisesti, johon tantti Östermarck huomautti, että se, joka on elämänsä hyvin ja siivosti elänyt, ei tarvitse kulmakarvavärejä, ihomaalia eikä puutereita, joita hänkään ei ollut milloinkaan käyttänyt, vaikka olikin 85 vuotta vanha. Tatu sitä vastoin näyttää koettaneen valkaista punaista nenäänsä, sillä ihanhan se näyttää siltä kuin se olisi pistetty jauhosäkkiin. Mutta ainahan niitä miehiä vähän hupsuttaa silloin kun ne ovat riijausmatkoilla, niin että parasta onnea nyt vain, Tatu.
Tähän keskeytyi keskustelumme, sillä laiva lähestyi lopultakin laituria. Mutta kun otetaan huomioon, että tantti Östermarckin puhe aivan hyvin kuuluu kadun toiselta puolelta toiselle silloinkin, kun hän puhuu kuiskaamalla, niin voidaan ymmärtää, että melkoisen monet silmäparit tähystelivät minua, kun astuin laiturille kukkapuketteineni Nataschaa vastaanottamaan.
Ja sadat silmäparit seurasivat jokaista liikettäni, kun elegantisti kumartaen ojensin kukkapukettini Nataschalle. Samalla taivaan akkunat aukenivat ja ylösalaisin ojennettu silinteri täyttyi vettä puolilleen. — Mutta mitä viivytteli Natascha?
— Hier ist meine Mutter, minulle esitettiin vanhemmanpuoleinen, hyvin juutalaisnaamainen naisihminen, und hier ist mein Vater, minulle esitettiin pyöreävatsainen, kakkulanenäinen, Metusalemin ikäinen juutalaisherra, und hier mein Bruder Gadd und hier mein Bruder Asser...
Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ojensin siis käteni anoppimuorilleni ins spe ja saattelin perheen varaamaani autoon.
Olin tilannut pöydän Kappelissa, tosin vain kahdelle, mutta onneksi oli siellä kuuden hengen pöytä vapaana. Kuiskaisin kaikessa hiljaisuudessa kyypille, että päivällinen olisi järjestettävä kuudelle.
Minä sain istua anoppimuorini vieressä, solkata saksaa hänen kanssaan ja silloin tällöin heitellä kohteliaisuuksia tulevalle appivaarilleni. Vinosti vastapäätä minua istui kahden veljensä välissä Natascha kaksin verroin kauniimpana kuin ennen. Hän heitteli kirkkaita silmäyksiä ympärillä oleviin pöytiin (ainakin minun mielestäni), mutta minulle riitti häneltä ainoastaan silloin tällöin jokin suopea silmäys.
Kun olimme aikamme istuneet, ojensi kyyppi minulle laskun. Tunnustan tunteneeni itseni hieman yllätetyksi, sillä olinhan laskenut saavani maksaa vain kahdesta.
Matkatavarat olin määrännyt lähetettäväksi Kämppiin, josta minun siis myös oli järjestettävä huoneet. Olinkin tilannut Nataschalle aika hyvän huoneen ja itselleni vaatimattoman ylimmästä kerroksesta. Kun nyt tuli huoneiden hankkimisesta kysymys, ilmoitti Nataschan äiti, alias rouva Sarah Silberstein, että hänen miestään vaivasi astma ja stenocardia ja hänen täytyi sentähden nukkua yksinään suuressa ja viileässä huoneessa. Hän, rouva Sarah Silberstein, oli myös tottunut nukkumaan yksinään sen vuoksi, että hän pelkäsi häiritsevänsä muita kuorsaamisellaan. Pojat luonnollisesti tarvitsivat oman yhteisen huoneen ja Natascha omansa.
Herrasväki lähti sitten valitsemaan itselleen huoneita. Herra Silberstein otti 160 markan huoneen kylpyhuoneiden ja rouva Sarah Silberstein 180 markan huoneen kylpyhuoneiden ja suunnilleen samalla tasolla oli poikainkin huone. Natascha sitävastoin tyytyi minun valitsemaani huoneeseen, vaikkei siinä sattunut olemaankaan kylpyhuonetta.
Minä vetäydyin nyt syrjään, sillä Silbersteinit läksivät tekemään toilettiaan ja minä, riisuutumaan loistavasta statuksestani.
Murheellisen näköinen oli se herrasmies, joka minua vastapäätä olevasta »kokopeilistä» katseli. Paidan rinnus oli sinisenviheriänkeltaisenmustankirjava, kaulus oli lytyssä ja tukka oli yhtenä ainoana tupsuna päälaella, sillä ainoastaan tällä kohtaa oli liima kestänyt. Ne 450 markan komeudet eivät olleet olleet vedenpitäviä ja tässä oli syy, minkätähden kaikki vieraat olivat minua niin silmäilleet Hampin käytävissä ja vestibyyleissä.
Komeuden jäljet näyttivät sensijaan hyvin hitaasti lähtevän, sillä vaikka saippualla ja haalealla vedellä pesin naamani pariin kolmeen kertaan, ei väri tahtonut siitä lähteä.
Huoahdin oikein helpotuksesta, kun sain yksinkertaisen kesäpuvun päälleni ja pian ilmestyi huoneeseen uusi tilaamani ruusupuketti, jota aloin lähteä viemään Nataschalle.
Mutta käytävässä tuli minua vastaan rouva Silberstein...
— Voi, kuinka minä pidän punaisista ruusuista, huudahti hän, ja ennenkuin olin ehtinyt hengähtääkään, oli hän siepannut kukkakimpun käteensä ja ojensi minulle arvokkaasti ryppyisen kätensä suudeltavaksi.
Mutta minun täytyi kiirehtiä tilaamaan auto, sillä tarkoitus oli lähteä katselemaan Helsinkiä ympäristöineen. Minulla oli kunnia auttaa päällysvaatteet mamma ja pappa Silbersteinin sekä Nataschan hartioille ja saatella heidät autoon.
Ja niin sitä lähdettiin. Mamma ja pappa Silberstein päästivät ihastuksen huudahduksia katsellessaan Helsingin kaunista ympäristöä ja vakuuttivat, että heille tuottaisi suuren nautinnon pieni moottoriretki Helsingin ihanaan saaristoon.
Ja lopulta päätyi tietysti autoretki Alppilaan, jossa päätettiin illastaa.
Toivoen, että pääsisin vähemmällä ojensin mamma Silbersteinille annoslistan, jota tämä alkoi erittäin mielenkiintoisena tutkia. Mutta hän ei nähnyt ensinkään yksinumeroisia lukuja, vaan hyppäsi heti kohta linnunpaisteihin ja alkoi niistä keskustella edeskäyvän kanssa. Pian hän oli myös neuvottelemassa pappa Silbersteinin kanssa, jolloin sittenkin päätettiin ensin syödä lohta hollantilaiskastikkeen kera ja sen jälkeen hanhenpaistia ja sen jälkeen jokin sopiva jälkiruoka, esim. persikoita, joita näkyi listassa olevan.
Vavisten odottelin laskua, mutta koetin kuitenkin näyttää mahdollisimman tyynen näköiseltä, sillä olihan minulla vielä seteleitä taskussani. Mutta kun sitten lopulta illallinen oli syöty ja Hampin edustalla vielä olin suorittanut auton, niin huomasin, ettei lompakossani olleista 3000 markasta ollut muuta jäljellä kuin yksi 500-markkanen ja joitakin pienempiä seteleitä.
Vetäydyttyä lopulta yöpuulle aloin jo älytä, että jos kosii neitoa, niin kosii samalla hänen perhettään ja vieläpä koko sukuakin. Aloin ajatella täti Silbersteinejä ja serkku Silbersteinejä ja eräs ääni sisimmässäni kuiskasi, että minun olisi ehkä sittenkin viisainta ottaa pois kastanjani tulesta.
Olihan Jaakoppikin saanut palvella neitsykäisen Raakelin vuoksi kokonaista 14 vuotta ja ties mitä koukkuja tämäkin Laban-Silberstein minulle keksisi. Minulta oli mennyt neljättä tuhatta markkaa rahaa, enkä ollut saanut edes suudella Nataschan sormenpäitä. Ainoa valuutta olivat ne suudelmat, joita Natascha, tosin sangen anteliaasti, tätä ennen oli lähettänyt parfymeeratuissa kirjeissään.
Mutta toisaalta säikkyivät taas alitajunnassani Nataschan hempeät silmät ja niihin hukkui arvostelukykyni. Minä päätin puikahtaa kahdenkeskiselle keskustelulle hänen luokseen.
Oli jo sydänyö, kun hiljaa hiivin Nataschan ovelle ja aioin sille naputtaa.
Silloin syöksähti käytävän uumenista eräs naispuolinen palveleva hengetär, joka ilmoitti, että tähän aikaan yöstä oli aivan sopimatonta mennä nuoren neidin huoneeseen. Oli parasta, että kääntyisin heti takaisin, sillä tämäntapaista ei ensiluokan hotellissa sallita. Ämmän käytös oli siksi uhkaava ja hänen äänensä näytti rupeavan kohoamaan, joten minun ei auttanut muu kuin työntää hänelle suun tukkeeksi 50 markan seteli kouraan.
Silloin hän katosi korridoorin toiseen päähän ja minä naputin hiljaa ovea.
Sydämeni sykähti kurkkuun asti, kun sieltä kuului hiljainen kuiskaus:
— Herein.
Ja ovi aukaistiin ja huoneen sävyisässä hämäryydessä otti Natascha minut vastaan vaaleanruusunpunaisessa yöpuvussaan.
Mutta samassa lensi ovi auki ja oven takana seisoi toinen syöjätär, joka röyhkeästi vaati minua poistumaan huoneesta, sillä ensi luokan hotellissa oli sopimatonta j.n.e. j.n.e.
Minun ei auttanut muu kuin sukeltaa käteni lompakkoon, ja työntää sieltä hänen suunsa tukkeeksi toinen seteli, joka sattui olemaan 100-markkanen.
Sen jälkeen purjehti syöjätär huoneesta ja minä väänsin oven reikeliin.
Näytti vihdoinkin siltä kuin olisi rauha palannut maahan. Minä tartuin Nataschan käteen ja peitin sen hehkuvilla suudelmilla.
Ja sen jälkeen aloin selostaa hänelle tunteitani...
Mutta, voi lukijani, kuinka kieleni kangersi ja kuinka valituimmatkin sanat tuntuivat jokapäiväisiltä tällä hetkellä. Aina, kun olin pääasiaan pääsemässä ja saamaisillani ratkaisevaa lausutuksi, tuntui siltä kuin jotakin olisi noussut kurkkuuni...
Mutta samalla alettiin ovea kovasti jyskyttää ja miehen ääni ilmoitti, että ovi oli viipymättä aukaistava, muuten se murretaan auki.
Emme keksineet muuta kuin olla hiljaa kuin hiiret. Toivoimme jo saavamme rauhan, mutta hämmästyksekseni ovi jonkin hetken kuluttua aukeni, vaikka se oli ollut reikelissä, ja eräs mieshenkilö, ja ilmoitti kuuluvansa hotellin palveluskuntaan, astui röyhkeästi esille ja alkoi tavallisen läksyn:
— Eikö herra tiedä, että ensi luokan hotellissa j.n.e. j.n.e.
Taas minun oli sukellettava lompakkoni syvyyksiin ja työnnettävä hänen kouraansa seteli...
Se sattui onnettomuudeksi muuten olemaan viimeinen 500-markkaseni.
Mutta ovi sulkeutuikin sitten ja minä pääsin purkamaan sydäntäni. Ja tällä kertaa minun täytyi tehdä se nopeasti ja päättävästi, sillä jos vielä joku tulisi keskeyttämään, ei minulla enää olisi ollut ainoatakaan seteliä lompakossani.
Sain sanottua:
— Sydämeni oma Natascha, rukoilen, tule minun vaimokseni, vaikka esteet olisivat vuoren korkuiset, minut omaksesi!!!
— Tämä tulee niin odottamatta. Kunnioitan kyllä Teitä, rakas herra Tatu Valkonen, kunnioitan niin suuresti ja pidän Teitä arvossa. Olen mieltynyt Teihin, oikeastaan vähän ihastunutkin, mutta en koskaan vielä ole ajatellut naimisiin menoa. Olenhan vielä niin nuori...
Sallikaa minun ajatella asiaa. Hyvää yötä herra Tatu Valkonen, hyvää yötä.
Natascha ojensi minulle poskensa suudeltavaksi eikä vastustellut, vaikka minä painoin hehkuvan suudelman hänen meheville huulilleen.
— Kiiruhdin sen jälkeen oman huoneeni haaveelliseen yksinäisyyteen ja huuliani poltti Nataschan hehkuva suudelma.
Mutta samalla en voinut olla ajattelematta, että rakkaudentunnustukseni ja kosintani oli tullut maksamaan viimeiset setelini eli Smk. 750, enkä saisi pankista rahaa ennenkuin huomenna klo 10 ‒ ‒ ‒
Mutta herra siunatkoon, tänäänhän oli lauantaipäivä ja huomenna oli lähdettävä moottorimatkalle Helsingin saaristoon. Mistä saisin huomenna rahat?! Ehkä oli paras kääntyä portierin puoleen.
Mieleeni palaava Nataschan kuva karkoitti kuitenkin nämä käytännöllisen huolekkaat ajatukset.
Rakkaudessa oli hunajaa — Nataschan hehkuvat huulet, mutta myös koiruohonestettä — 4 kpl. Silbersteinejä!
XVIII LUKU,
jossa toteutuvat sanat: ei lempi leikin vuoksi.
Jääköön minun omaksi salaisuudekseni, kuinka hankin tarvittavat pääomat sunnuntaipäivän huviretkeen ja maanantai- ja tiistaipäivän messuilla käyntiin. Mainittakoon sensijaan, että lopulta rohkaisin luontoni ja esitin kosintani myöskin mamma ja pappa Silbersteinille. Molemmat ottivat sen sangen suosiollisesti vastaan esittäen kuitenkin seuraavaa:
Ennen sotaa oli Silbersteinin perheellä sangen kukoistava kultasepänliike Pietarissa. Kun vallankumous äkkiä tuli, täytyi heidän melkein tyhjinä paeta maasta, ja ainoastaan pienen määrän kalleuksiaan he olivat voineet kuljettaa mukanaan. Heidän oli alettava melkein alusta, mutta onneksi oli heillä elossa Riiassa mamma Silbersteinin isä Eleazar Grünstein, joka yhä säännöllisesti avustaa perhettä. Ilman Eleazaria he olisivat kaikki keppikerjäläisiä. Senvuoksi on perhe hänestä täydellisesti riippuvainen ja selvää on myös, ettei Nataschan avioliitosta voi olla puhettakaan, ellei Eleazar siihen suostu. Tästä syystä onkin minun tässä asiassa ja mieluimmin suullisesti käännyttävä Eleazarin puoleen.
Mutta mamma ja pappa Silbersteinin mielestä me tietysti olimme kihlatut ja mitä se oikeastaan merkitsisi, vaikkei kihlausta heti julkaistaisikaan.
Hyvä näinkin, sillä nyt sain tietysti aivan vapaasti esiintyä Nataschan rinnalla. Pappa ja mamma Silbersteinin kunniaksi on mainittava, että he samoin kuin nuorukaiset Silberstein melkein demonstratiivisesti poistuivat huomatessaan, että tahdoin olla yksin Nataschan kanssa.
Mutta vaikka sanotaankin, että rakkaus on sokea, niin en voinut olla näkemättä, että säästökassatilini huimaavasti pieneni päivä päivältä. Vaikka en uskaltanutkaan Nataschalle lausua toivomusta, että hänen äitinsä, isänsä ja veljensä poistuisivat niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, niin koetin kuitenkin pappa Silbersteinille kautta rantain tuoda julki huolestumiseni siitä, kuinka hänen afääriensä oikein käy, kun hän yhä edelleen viipyy täällä Helsingissä.
Mutta pappa Silberstein vastasi, että hänellä juuri nyt sattui olemaan joitakin päiviä aikaa.
Minun ei auttanut muu kuin ruveta miettimään keinoja, mitenkä saisin Silbersteinit tulemaan vähemmällä toimeen, sillä heihin painui yli 2000 markkaa päivässä, ja pappa Silberstein ei ollut tehnyt pienintäkään merkkiä maksaakseen mitään.
Soitin senvuoksi tuomari Hiukalle ja tiedustelin, eikö hän voisi ottaa Perhelän kartanoon tulevia appivanhempiani perheineen joiksikin päiviksi vierailulle.
— En tietänyt sinulla sellaisia olevankaan, vastasi tuomari.
— Kyllä minulla on. He ovat ulkomaalaisia ja perehtyisivät mielellään Suomen luontoon. Luonnollisesti maksan heidän täysihoidostaan, sanokaamme 50 markkaa hengeltä päivässä.
— Kuinkas monta heitä on?
— Viisi.
Jaha 250 markkaa päivässä. Ei mikään halveksittava summa, tuumasi tuomari. Lähetä heidät vain tänne tai tule tuomaan, se on samantekevää.
Kun asia oli näin selvitetty, rupesin selittelemään Nataschalle, kuinka eräs ystäväni mielellään näkisi heidät suurella maatilallaan, joka muuten on järven rannalla. Kuvailin paikkaa myös mamma ja pappa Silbersteinille.
Ymmärtää, että nämä kaikki ihastuivat ikihyviksi, varsinkin, kun Helsingissä alkoi olla noin 40° C varjossa.
Niinpä sainkin ilmoitettua tuomarille, että saapuisimme torstaina aamujunassa K:n asemalle, jonne pyysin hänen hommaamaan vastaanottajan.
Vastaanotto oli vielä komeampi kuin tuomarin ja minun taloon tullessa.
Kahden istuttavat avovaunut oli koristettu ruusuilla samoin kuin hevonen ja valjaat, ja rattaanpyörän kokoinen kukkakimppu odotti Nataschaa vaunuissa. Me, nuori pari, istuimme tähän ruusuilla koristettuun vaunuun.
Meitä seurasivat kahden hevosen vetämissä loistovaunuissa mamma ja pappa Silberstein ja lopuksi jahtivaunuissa nuoret herrat Silberstein.
Pitkin matkaa olivat tien reunustat täynnänsä mällisteleviä alkuasukkaita ja kun ajoimme Perhelän portista sisälle, oli siellä vastassa pikku tyttöjä kukkakimppuineen sekä torvisoittokunta.
Torvien puhaltaessa ilmoille, »Mä sua tervehdin», nousivat kyyneleet minunkin silmiini.
Ja Natascha puristautui niin lämpimästi kylkeeni.
Minulle alkoi se nousevan lemmen aika.
Milloin kävelimme viheriäisessä lehdossa, milloin keinuimme veneessä metsälammen sinisillä laineilla, milloin kuiskailimme lemmen kuherruksia ikivanhojen tammien varjossa. Me emme tosiaankaan tarvinneet mitään muuta kuin toisemme, Natascha ja minä...
Toisin oli muiden Silbersteinien laita. Pappa Silberstein ilmaisi suuren ihastuksensa Perhelän mahtaviin kananpoikasiin ja hänellä täytyi joka aterialle olla paistettu kananpoika hienojen salaattien kera. Nuorukaiset Silberstein ilmaisivat ihastuksensa talon hienoihin ratsuhevosiin ja ratsastelivat päivät päästään pitkin pitäjää, sillä he olivat löytäneet kalustohuoneesta kaikki ratsastusvehkeet.
Mutta mamma Silberstein oli erittäin ihastunut kasvihuoneisiin ja hän heittäytyi täydelliseksi kasvissyöjäksi, jonka pääasiallisena ravintona olivat persikat, viinirypäleet, tuoreet viikunat y.m. hyvä. Ja kun ehtoosta ja aamusta oli tullut kolmas päivä, niin pui tuomari minulle nyrkkiä ja sanoi, että sinun on äkkiä korjattava pois tästä talosta nämä Israelin lapset tai maksettava heistä vähintäin 1000 markkaa kappaleelta päivässä.
Selitin tuomarille, kuinka vaikea asemani oli, ja ilmoitin, että minä hyvin mielelläni näkisin kaikkien muiden paitsi Nataschan poistuvan.
Mutta sellainen ratkaisu ei näyttänyt mitenkään mahdolliselta edes tuomarin mielestä, joten hän rupesi puhumaan minulle, niin kuin hän sanoi, järkeä.
— Etkö sinä ymmärrä, että nuo p—hanan judit syövät minut parissa kuukaudessa konkurssiin. On viisainta, että sinä lähetät heidät ensi tilassa täältä meren taakse ja sen jälkeen käyt murtamassa sieltä irti tuon Nataschasi erikseen. Onhan joka tapauksessa selvä, että sinun tulee peitota hiiteen koko muu perhe sillä et suinkaan aio ruveta heitä elättämään. Sinä et, heistä lisäksi koskaan mitään hyödy.
Minun täytyi myöntää, että tuomari oli oikeassa, mutta en kuitenkaan keksinyt sopivaa keinoa päästä heistä irti.
— Kyllä minä hoidan asian, sanoi tuomari. Kun huomenna ollaan aamiaispöydässä, soi puhelin ja silloin selviää, että sinun on heti lähdettävä tärkeälle liikematkalle, sanokaamme vain pariksi päiväksi. Tämän matkan tulee olla niin kiireellinen, että sinä lähdet suoraa päätä ruokapöydästä.
— Lähde sitten mihin haluat ja tule kolmen päivän kuluttua takaisin suorittamaan minulle lasku, jonka muuten voimme laatia jo heti. Silloin ovat kaikki Silbersteinit täältä hävinneet.
Hieman sekavin tuntein suostuin tähän ehdotukseen, sillä tuntui hyvin ikävältä jättää Natascha. Mutta kukkaron ääni oli myös ylen valtava, joten tein sellaisen kompromissin sydämeni kanssa, että päätin poistua joksikin aikaa ja katsella, kuinka tilanne kehittyisi.
Kun seuraavana aamuna olimme aamiaisella, tuli sovittu puhelu, jossa ilmoitettiin, että eräs uittopato oli murtunut ja että minua silmänräpäyksessä tarvittiin.
En tiedä, kuinka hyvin näyttelin osaani, mutta perästäpäin ainakin minulle on kerrottu, että se tapahtui erinomaisesti: vääntelin käsiäni ja juoksin edestakaisin huoneessa. Säntäsin sen jälkeen puhelimeen muka hankkimaan hevosta ja tein kaiken mahdollisen näyttääkseni täysin suunniltani menneeltä. Riemastuin kovasti, kun sain kuulla, että voisin saada kyydin heti ja niin painuin rattaille ja poistuin.
Oikeastaan oli aikakin lähteä vähän töitä katsomaan, sillä olihan minulla ratapölkky- ja lennätinpylväshakkuu parissakin paikassa käynnissä. Muistin myös, että minulla oli eräs 4000 puun erä jättöpuumetsää Porvoonjoen varrella, jonka olin erehdyksestä huutanut, niinkuin kerroin, ja joka minun myöskin oli toimitettava kaupaksi. Kun nyt olin ostanut Karikon sahalaitoksen, niin päätin lähteä tätä erää katsomaan. Olin aikonut tehdä metsästäni niin paljon lautatavaraa kuin mahdollista, myydäkseni sitä Helsinkiin rakennuksille, joissa huonostakin tavarasta maksettiin yhtä hyvä hinta kuin paraasta vientitavarasta.
Itse asiassa olisi minulla ollut matti kukkarossa, jos olisin täysin rehellisesti elänyt. Mutta olin laskenut ratapölkky- ja lennätinpylväshakkuiden kustannukset siksi runsaiksi, että minulta säästyi hieman rahoja muihin tarkoituksiin. Sillä tavalla oli minulla itselläni kohtuullinen palkka ja kun hakkuut laajenisivat, voisin saada Porvoonjoen hakkuut käyntiin. Tällä kertaa menivät kuitenkin rahani suurimmaksi osaksi Rajalan puiden uittoon. Mutta niin pian kuin Rajalan puut olisivat perillä, pääsisin pitkäksi aikaa rahamaksuista, sillä Turve oli laatinut edullisen kontrahdin, jonka mukaan sahaus oli maksettava vasta sitten kun kaikki oli valmista. Valmiiksi sahattu tavara saisi olla sahausmaksun vakuutena, jollaiseksi se tietysti yllin kyllin riitti.
Kävin siis uudestaan tuolla roskapuuhakkuulla ja huomasin, että siitä sentään lähtisi koko joukon lautatavaraa, kun ei pituuksien suhteen ollut kovin tarkka. Metsä oli muuten aika edullisella paikalla, sillä lähellä oli pari taloa, joiden omistajien kanssa sovin hyvin kohtuullisella palkalla metsän ajattamisesta. Uitosta taas huolehti uittoyhdistys.
Näin olin päässyt taas homman alkuun. Minun oli hankittava myös jonkinlainen sahanhoitaja Karikon sahalle. Päästyäni Porvooseen kävin siellä tapaamassa erästä tuttuani, jääkärikapteenia, jonka kanssa mietiskeltiin maailman asioita ja kallistettiin kannuja. Kapteeni olisi itse lähtenyt sahalaitoksen hoitajaksi, ellei hänellä olisi ollut muita kiireellisiä puuhommia, mutta lopulta hän muisti erään tuhattaiteilijan, joka aikoinaan oli kuljettanut tervahöyryä ja ehkä sahannutkin, mutta joka nykyään oli »firaapelissa». Käytettäväkseni etsittiin herra Mikkola, joka näin astuu tämän kertomuksen piiriin.
Hän oli viisissäkymmenissä oleva, hyvin tavallisen näköinen, jonkin verran ahavanpaahtama mies, sellainen kuin nämä puutavara- ja rahtiliikkeiden pienimmät ovat. Hän ilmoitti rehellisesti elävänsä tätä nykyä pääasiallisesti pirtuhommilla. Hän tunsi hyvin Karikon saaren, sillä hänellä oli ollut siellä varastoja. Hän oli viime yönäkin ollut pakoitettu upottamaan parin suolasäkin avulla muutamia pirtutorpeedoja Karikon saaren läheisyyteen.
Kun tullimies lähestyi, sidottiin pirtutorpeedoon suolasäkki, jonka avulla se painui pohjaan. Kun suola oli sulanut, nousi pirtutorpeedo pinnalle ja kellon tarkkuudella tiesi pirtusalakuljettaja, milloin hänen torpeedonsa taas alkoi kohottaa päätään märästä elementistä.
Nyt oli kuitenkin käynyt niin hullusti, että hän oli vikuuttanut sen moottorin, jota hän oli joutunut kuljettamaan. Omaa hänellä ei taas ollut, joten meidän täytyi hankkia jostakin muualta kyyti Karikkoon.
— Lähdetään vain sinne minun autollani, sanoi jääkärikapteeni.
— Eikös Karikko ole saari, kysyin minä?
— Minulla on semmoinen auto, joka kulkee sekä maalla että merellä. Näin kesäaikaan olen järjestänyt sen sellaiseksi, että sillä voi ottaa vesikyytejä. Te satuitte molemmat saapumaan oikeaan aikaan, sillä aion ottaa keksinnölleni patentin ja te olette ensimmäiset, jotka pääsette sillä kokeilemaan. En minä ole sillä vielä itsekään kokeillut.
Hankittuamme tarpeelliset eväät painuimme rantaan ja näimme siellä uudenaikaisen vesialuksen.
Kaksi ajan ja meren aaltojen syömää saaristolaisvenettä oli asetettu rinnatusten ja erilaisilla tukihirsillä tukevasti liitetty toisiinsa, ja niiden päällä pitkittäin lepäsi jääkärikapteenin ikivanha, huimaavan korkea foordin präiskä. Sen pyörät oli asetettu pyörittämään kahta valtavaa vesiratasta, joista kapteeni selitti toisen lainanneensa jostakin myllystä Askaisista ja toisen taas ostaneensa Porvoon läheisyydestä.
Auton ohjauslaitteeseen oli peräsin varsin nerokkaasti yhdistetty.
— Tällä vehkeellä pääsee vähintäin 20 kilometriä tunnissa, vakuutti kapteeni.
Kapteeni astui ohjaajan paikalle ja me sovittauduimme mukavasti auton peräistuimelle, niinkuin autokyydissä ainakin.
Ja sen jälkeen tuutattiin alkuun komeasti ja painuttiin eteenpäin.
Vehkeemme oli saanut liikkeelle koko joukon uteliaita, jotka rannalla seurasivat otteitamme, ja pian oli perässämme pieni regatta soutu- ja moottoriveneitä seuraamassa menoamme.
Jääkärikapteeni oli muuten hyvin kätevä hommissaan ja vaikkei laitos niin erikoiselta näyttänytkään, kuten kapteeni itsekin totesi, niin osoittautui alus, jonka nimi muuten oli Heikki, sangen merikelpoiseksi.
Oli tyyni elokuun päivä. Kapteeni selitti, että tällaisen »ensi-illan» kunniaksi voidaan ottaa pienet harjakaisetkin, sillä täällä ei voida ajaa kumoon niinkuin maalla, ja jos satutaan ajamaankin, niin ei siinä kukaan itseään lonkkaa.
Kun olimme ajaneet noin tunnin ajan, rupesin kyselemään, eikö Karikko jo ala näkyä.
— Se on mennyt sivuitse aikoja sitten, sanoi Mikkola, joka istui vieressä.
— Niin, minä ajattelin, lisäsi kapteeni, että kun sattuu olemaan näin hyvä keli, niin ajamme suoraan Viroon asti. Mehän voimme sitten takaisin tullessa pistäytyä sinun sahallasi.
— Mutta meillähän ei ole passeja eikä muitakaan papereita.
— Mutta sinullahan tuntuu olevan setelirahaa vaikka kuinka paljon ja setelit menevät aina passista Virossa niinkuin muuallakin. Kyllä minä hoitelen nämä passiasiat. On niin mukava sentään päästä tästä Tallinnaan Kultaisen Leijonan hotelliin hieman olutta haukkaamaan.
— Eihän se ollut hullumpaa sekään, sillä Suomenlahti oli tyyni kuin peili, joten ei ainakaan matkassa ollut mitään vaaraa.
Perille me pääsimme erääseen rauhalliseen lahden poukamaan. Oli ilmeistä, että kapteenimme oli siellä ennenkin käynyt.
Passivaikeuksia ei myöskään ollut, sillä kun olimme jonkin matkaa kävelleet, tulimme pieneen asumukseen, jossa sekä kapteeni että Mikkola hyvin tunnettiin. Siellä käytettiin tosiaankin seteleitä sen verran, että saatiin pöytään pullollinen viinaa ja hieman savustettua ankeriasta.
Sen jälkeen kävelimme pienen matkan läheiseen majataloon ja saimme sieltä oikein autokyydin Tallinnaan.
Kun olin ollut liikematkoilla, oli minulla hyvänlaisesti rahaa mukanani, noin viitisentuhatta markkaa.
Kapteeni oli havainnut tämän ja ilmoitti totuudenmukaisesti, että tämä rahamäärä oli paljon Virossa, sillä Suomenmarkka oli siellä siihen aikaan korkeassa kurssissa.
Kun sitten seuraavana aamuna heräsimme hotellihuoneessamme, niin panimme merkille, että ulkona tuuli hyvänlaisesti ja satoi kuin saavista kaataen.
— Tänään emme voi lähteä, sanoi kapteeni, mutta onhan meillä täällä mahdollisuuksia saada aikamme kulumaan. Ja kyllähän niitä mahdollisuuksia olikin. Eesti Vabariigin viinat, napsid, liköörid ja sakuskad ja vähjäd, s.o. kravut, maistuivat erittäin hyviltä.
Mutta iltaan mennessä alkoi tyyntyä ja niin päätettiin suunnata kurssi kotimaata kohti.
Vaikka olimmekin nauttineet Eesti Vabariigin ihanuuksista koko lailla runsain mitoin, emme kuitenkaan olleet aivan pahasti päissämme, sillä suomalainen oli tottunut kestämään paljon väkevämpiä nesteitä kuin ne, mitä nyt Eestissä saimme.
Ja niin istuimme sitten taas vesiautossamme ja lähdimme elokuun tyynenä kuutamoyönä aaltoja halkomaan.
Matka sujui erittäin hyvin ja Suomen ranta alkoi jo häämöttää.
Mutta silloin sukelsi yht’äkkiä esille tullialus, joka antoi pysähdysmerkin.
Huomautin tästä kapteenille, mutta hän sanoi, että nyt on lisättävä vauhtia.
— Kuinka niin, kysyin, eihän meillä ole mitään tullattavaa?
— Kyllä meillä on, se isäntä sanoi panneensa alukseemme kolme laatikkoa viinaksia, huomautti kapteeni.
— Ja minulle se sanoi panneensa kymmenen kanisteria pirtua, huomautti Mikkola.
Asioiden näin ollessa painettiin lusikka pohjaan ja jalo aluksemme lähti liikkeelle, niin että vesi ryöppysi silmiin.
Mutta perästä ammuttiin laukaus.
Se on vasta ensimmäinen varoituslaukaus, sanoi kapteeni, kyllä meidän hyvin käy, kunhan vain bensiini riittää, mutta minä kun en saakeli vieköön huomannut hankkia sitä lisää.
Hänen vielä puhuessaan paukahti toinen varoituslaukaus ja auto pysähtyi.
— Eihän meillä tässä sitten ole muuta neuvoa kuin antautua, sanoi kapteeni, on parasta, että rupeamme keskustelemaan tullimiesten kanssa.
Ja niin pysähtyi ajoneuvomme, jota tullimiehet lähestyivät.
— Tulkaa ottamaan meidät pukseeriin, huusi kapteeni jo pitkän matkan päästä.
— Jassoo, kapteeniko se onkin?
Minähän se olen, ei suinkaan täällä muilla ole tämmöisiä laivoja. Olen saanut tämän juuri valmiiksi ja aion hankkia sille patentin.
Tullivartijat olivat kapteenille tuttua väkeä, eivätkä he näyttäneet ensinkään uteliailta.
— Mistäs te olette nyt sitten oikein tulossa?
— Mereltä tietenkin, sanoi kapteeni. Olemme menossa Karikon sahalle, jonka tämä maisteri tässä omistaa, mutta nyt meiltä loppui bensiini ja sentähden teidän täytyisi ottaa meidät pukseeriin, vai olisikohan teillä lainata meille bensiiniä.
Sitä saatiin ja tullimiehet jättivät meidät täyteen rauhaan.
— Niillä on nähtävästi paljon suuremmat lastit tiedossa, ja kiire, sanoi kapteeni, eivätkä ne muutenkaan minusta perusta, sillä usein minä polaan näillä vesillä.
Mutta missä oli Mikkola? En ollut koko jännittyneen keskustelun aikana huomannut hänen häviämistään, niin äkkiä se oli tapahtunut. Hän oli vetäytynyt perässä olevaan toiseen veneeseen ja kömpi nyt sieltä esille.
— Minun läsnäoloni olisi vain aiheuttanut näissä tullimiehissä turhaa uteliaisuutta, sanoi Mikkola.
XIX LUKU,
josta selviää, minkälainen oli Karikon sahalaitos ja jossa tehdään suunnitelmia Karikon sahalaitoksen ja kaljaasi Idan kunnostamiseksi.
Luovittuamme jonkin aikaa merellä alkoi edessämme näkyä laakea saari ja siinä rappeutunut, maalaamaton suuren lautaisen heinäladon tapainen rakennus, jonka katosta törrötti ruostunut metallinen savupiippu. Jonkun matkan päässä tästä oli pahasti kallellaan oleva saunan tapainen hirsirakennus, jonka hajoamaisillaan oleva korsteeni osoitti sen korkeaa ikää. Eräällä karilla lähellä rantaa, oli kallellaan laiva, jonka takamasto oli poikki, mutta jonka perässä vielä selvästi oli luettavissa:
IDA
Finström.
— Siinä on nyt siis maisteri Tatu Valkosen omistama Karikon sahalaitos. Se on tuo suurempi rakennus, tässä on sahanhoitajan rakennus ja konttorirakennus, sanoi kapteeni, viitaten pienempään rakennukseen. — Ja tuossa näemme sitten puutavaraliikkeen kaljaasin, Idan.
— Kovin on tältä sahalaitokselta puut vähissä, jatkoi kapteeni maalle noustessamme, mutta kaivo täällä näkyy sentään olevan. Se on hyvin harvinainen laitos muuten näin saarella ja siinä näkyy olevan vielä koko hyvää vettä. Kyllä tällä saarella toimeen tullaan.
Kun minulla ei ollut minkäänlaisia avaimia, potkaisi kapteeni auki saunarakennuksen oven. Se oli sangen siisti sisältä. Nurkassa oli avonainen takka, seiniä ympäröivät tukevat penkit ja pirtissä oli vielä pöytäkin. Mutta sitäpaitsi siellä oli pari läkkipeltimukia, kattila ja keittovehkeitä.
— No, nyt meidän kelpaa, sanoi kapteeni, sillä niistä 1500 markasta, jotka sinä annoit minulle Tallinnassa, tulet saamaan runsaasti valuuttaa, enemmän kuin kullitkaan.
Kävikin ilmi, että laivassamme oli enemmän säilytyspaikkoja ja tavaroita kuin luulinkaan, sillä pian meillä olivat frankfurtinmakkarat ja muut herkut kiehumassa.
— Me jäämmekin nyt saarelle pariksi päiväksi, sanoi kapteeni, sillä täytyyhän meidän perehtyä tähän teollisuuslaitokseen. Minä tarjoan asiantuntemukseni käytettäväksesi, sillä olenhan saanut tavallaan maksua etukäteen. Hoidelkoon nyt Mikkola näitä kattiloita ja ottakoon vielä laivan vasemmanpuoleisesta keulasta kattilan ja pankoon totiveden kiehumaan, niin saamme maisteri Tatu Valkosen kanssa vähän tarkastella tätä teollisuuslaitosta.
Lähdimme sahalaitokselle, jonka oven kapteeni taas vankoilla koivillaan potkaisi rikki. Ovesta oli kuitenkin aika vaikea päästä sisälle, sillä sen edustalla oli keräytynyt melkoisen ruosteista rautaromua. Joukossa erotti valtavan kaksisiipisen ankkurin, rautakettinkiä ja teräsköyttä sekä erään laitoksen, joka nähtävästi oli ollut jonkinmoinen rautavorokki.
Me tähystelimme ja tähystelimme, sillä laitos oli pimeähkö, joten täytyi vielä potkaista pari luukkua auki. Silloin huomasimme koko lailla käyttökuntoiselta näyttävän lokomopiilin, mutta ei mitään muuta.
— Täällä ei taida olla raamia lainkaan, sanoi kapteeni. Huomasimme kyllä laitoksen, joka selvästi oli ollut raamin alusta, mutta jälkeäkään raakaöljymoottorista tai itse saharaamista emme heti löytäneet. Laitoksen eräässä nurkassa oli vinottain jättiläismäinen, osaksi hirsistä, osaksi laudoista tehty pakkilaatikko. Täällä hoksasimme lopulta päältä katsoen hyvässä kunnossa olevan raamin ja siinä kulmauksessa, joka jäi laatikon ja seinien väliin oli kuin olikin sangen ränsistyneen näköinen raakaöljymoottori.
XX LUKU,
jossa, tehdään suunnitelmia Karikon sahan ka kaljaasi Idan käyttämisestä.
— Onhan sinulla tätä maallista omaisuutta, sanoi jääkärikapteeni. Tuossa kasassa oven suussa näyttää olevan konehihnojakin ja raamin saa kyllä paikalleen, vaikkei se tietenkään meidän voimillamme nouse.
— Mutta uidaanpas karille ja mennään katsomaan kaljaasiasi, sillä vaikken minä kuulukaan meriväkeen, niin ymmärrän kuitenkin vesipelejäkin.
Uimme siis karille ja hetkisen kuluttua olimme kaljaasi Idan kannella. Sinne oli vaikeanlainen päästä, mutta yhteisin ponnistuksin se lopulta onnistui.
Itse asiassa näytti kaljaasi hyvännäköiseltä, vaikka sen kannelle olikin kokoontunut kaikenlaista rojua ja vaikka kajuutan katto oli rikki.
— Nyt ehdottaisin, että tästä tehdään moottorikaljaasi. Sinä otat raakaöljymoottorisi, joka justeerataan aluksen perään. Hankitaan tähän sitten propelli ja niin voi sillä kulkea sekä purjeella että propellilla.
Kun sinulla vielä on metsää, niin tännehän voit mainiosti asettua elämään. Rakennat tuohon pöksään yhden kamarin lisää oikein hirsistä ja siihen kunnollisen uunin, niin voit täällä ruveta harjoittamaan puutavaraliikettä oikein omassa sahalaitoksessa ja omalla aluksella. Onneksi olkoon, herra sahanomistaja ja laivanvarustaja!
Olimme raivanneet itsellemme tien ruumaan, nähdäksemme millainen laiva oli sisältäpäin.
Emme kuitenkaan voineet päästä pohjaan asti, sillä laiva oli ollut kalkkilastissa ja sen pohjalla oli vieläkin noin puolentoista metrin vahvuudelta kalkkia.
Sinullahan on kalkkiakin, sanoi kapteeni. Tämä ei tästä nyt taida lähteä muuta kuin rautakangella, mutta ehkä sittenkin on mukavinta, että rakennat kivirakennuksen. Saarella on kiviä vaikka kuinka paljon ja hiekkaakin näkyy löytyvän.
Painuimme kaljaasin tarkastelun jälkeen pirtille, jossa meitä odottivat frankfurtinmakkarat, paksu virolainen leipä ja nalifkat. Syötiin ja suunniteltiin.
— Vaikkei minulla oikein olisikaan aikaa, sanoi kapteeni, niin rupean kuitenkin sinun avuksesi sen verran, että pannaan nämä koneet täällä käyntiin. Olen merkinnyt muistiin, mitä vehkeitä tänne tarvitaan. Ensimmäinen on luonnollisesti voimakas hinaaja, jolla saamme kaljaasisi pois karilta. Sen jälkeen teemme sillä pulskan koematkan ja aluksi pärjäämme yhdellä ainoalla mastolla, joten ei purjeisiinkaan mene paljoa rahaa. Purjeita täällä ei näytä missään olevan, mutta minä tiedän senkin paikan, mistä ne saadaan.
Aluksemme molemmat veneet tyhjennettiin ja kanisterit ja laatikot sovitettiin sopiviin kätköpaikkoihin. Sitten päätettiin lähteä Porvooseen hankkimaan tarpeellisia tilpehööpereitä, niinkuin kapteeni sanoi, Karikon sahalaitosta ja kaljaasi Idaa varten.
Aamiaispäivällisemme oli noussut aika lailla päähän ja kapteeni alkoi olla jo hyvällä laulutuulella. Kun laivamme irtaantui saaren rannasta, viritti hän Hansin Jukan ja tätä seurasi sitten uusia lauluja, joiden jatkoksi mekin hihkuimme. Eestin punssipullo kierteli miehestä mieheen, kunnes kapteeni huomautti, että luultavasti olimme ajaneet väärään suuntaan. Ei tullut otetuksi merikorttia ja kompassia mukaan, hän sanoi, ja kun nyt on vähän sumuista ja sateista, niin luulen, että tässä on tapahtunut pieni erehdys. Mutta ajetaan vain lähimmälle rannalle ja lähdetään sieltä kalppimaan Porvooseen, turha meidän on täällä sumussa polskata.
Ja niin teki kapteenimme äkkikäännöksen ja noin neljännestunnin kuluttua tarttui veneemme tosiaankin matalikolle kiinni.
Loiva ranta oli edessämme ja varmuuden vuoksi heitimme vielä ankkurin.
Lähdimme kahlaamaan maihin ja tulimme lopulta loivalle rantaniitylle.
Sumu oli hälvennyt ja pian tunsimmekin paikan. Emme olleet kovin kaukana Porvoosta, joten päätimme ensin lähteä veneeseen. Pian kuitenkin huomasimme, että se oli siksi tiukassa, ettei se enään olisi lähtenyt liikkeelle. Sitäpaitsi totesimme, että bensiini oli taas loppunut, joten jätimme meriautomme siihen.
Porvoossa hankimme hinaajan, kettinkejä, köysiä, hirsiä, rautatankoja, moukareita ja muttereita ja niin lähdimme Karikon sahaa kunnostamaan.
— On selvä, että ammumme kunnialaukauksen, sanoi kapteeni. Minä hankin muutamia käsipommeja ja vähän muuta siihen kuuluvaa tavaraa, sitten tietysti järjestämme juhla-aterian, johon m.m. kravut sopivat hyvästi eikä kalaruokakaan ole hullumpaa. Otankin kalastusvehkeitä mukaan.
Näihin varusteluihin menikin kokonainen päivä.
Mutta aikaisin seuraavana aamuna nousimme sitten voimakkaaseen hinaajalaivaan, jonka nimi oli Penikka. Se oli ennen kuulunut Venäjän sotalaitokselle, jolloin sen nimi oli ollut Peniche. Siinä oli voimakkaat koneet ja se oli nopeakulkuinen ja muutenkin hyvässä kunnossa.
Sillä lähdimme pienen halkoproomun seuraamana, sillä halkoja tarvitsimme sahan lokomopiilin käyntiin panemiseksi.
Mukana oli teknillisesti päteviä voimia ja kapteenin johdolla olimme yhdessä päivässä panneet raamin paikoilleen ja käyntiin. Se osoittautui olevan kaikin puolin kunnossa samoin kuin lokomopiilikin.
Moottori ei aluksi halunnut lähteä pyörimään. Siinä ei tosin löytynyt mitään vikaa, mutta itsepintaisesti se kieltäytyi pyörimästä. Sitä nähtävästi vaivasi jonkinlainen yleinen heikkous. Mutta kun se pariin kertaan oli hajoitettu alkutekijöihinsä ja taas pantu kokoon, niin kävi se kuin kävikin.
— Ja nyt mennään telakalle, komensi kapteeni.
Ida oli tosiaankin sellaisella paikalla, että se sopi hyvin telakaksi ja niin alkoi moottorin justeeraaminen paikalleen. Jonkin laivavarvin takapihalta oli löydetty sopiva potkuri ja sekä Mikkola että jääkärikapteeni ja Penikan kapteeni puuhasivat ihastuksissaan.
Tätä työtä tehtiin pari päivää oikein innokkaasti ja asiantuntemuksella. Riemumme oli suuri, kun moottori lopulta oli paikallaan ja potkuri alkoi pyöriä.
Purjeita ei meillä vielä ollut eikä muitakaan taklaaseja, mutta olikin sovittu, että alus pukseerattaisiin lähimmälle laivaveistämölle ja siellä pantaisiin lopulliseen kuntoon.
Minä olin päättänyt panna siihen toisenkin maston ja vieläpä oikein maalauttaa sen ja antaa sille komean nimen Tatu Valkonen osoittamaan sitä, että se oli firma Tatu Valkosen ensimmäinen laiva.
Tällaisissa hommissa voi ihminen innostua ja minäkin aloin ajatella, että hui hai, rupeankohan lautojani ensinkään Helsinkiin myymään. Mitä maks’, jos teemme minun aluksellani oikein Saksan matkan.
Kun sitten Idalla oli kaikki asetettu paikoilleen, ilmoitti kapteeni, että nyt ammutaan ensimmäinen kunnialaukaus ja samalla kertaa voidaan hankkia aamiaiskala.
Hän etsi paksun vesijohtoputken kappaleen, jonka sisään pantiin dynamiittipatruunia, nallit ja sytytyslangat. Sytystyslanka sytytettiin palamaan ja sen jälkeen heitettiin pommi mereen. Eikä kestänyt kovin kauan, ennenkuin valtava vesiryöppy ilmoitti panoksen räjähtäneen.
Syöksyttiin suurella kiireellä veneellä hakemaan kaloja ja olihan niitä siellä pari komeaa turskaa ja pikkukaloja.
Juhla-aterian jälkeen, jonka aikana oli ahkerasti maisteltu spiritus canistariusta, päätettiin lähteä hinaamaan kaljaasi Idaa karilta.
Kaikki mahdolliset rautakettingit, köydet ja touvit otettiin käytäntöön. Jakaannuttiin kahteen osaan: s.t.s. Penikan kapteeni meni miehistöineen omalle laivalleen ja jääkärikapteeni, Mikkola ja minä nousimme Idan kannelle, minkä jälkeen jääkärikapteeni käsipommin räjähdyksellä antoi merkin pukseerata.
Ja Penikka puhkui ja ähkyi ja Ida ritisi ja ratisi liitteissään, mutta ei liikahtanutkaan karilta.
Yht’äkkiä sen runko kuitenkin vavahti ja jääkärikapteeni huusi:
Eläköön, nyt se lähtee.
Kuului valtava: kraaa, kraaaaaaatsch ja me tunsimme tosiaankin luisuvamme eteenpäin.
Kolisi hirmuisesti ja Idan ainoa masto tippui kannelle pieninä palasina, samoin klyvarbummit ja muut taklaasin jätteet. Huomasimme pian olevamme Idan kannella ensin polviamme ja sitten vyötäisiämme myöten vedessä.
Topatkaa helvetissä, huusi kapteeni ja topattava olikin, sillä Ida alkoi vaipumistaan vaipua. Me räpisköimme suurella kiireellä rantaan ja kun saimme ensimmäiset suomukset silmistämme, huomasimme Idan jakautuneen kahtia: se ruuman osa, jossa oli kalkkia, istui yhä edelleen kalliolla, jota vastoin yläosa oli seurannut Penikan mukana.
Kapteeni oli pian ottanut komennon jälleen haltuunsa ja ärjyi rannalta määräyksiä. Hänen tarkoituksensa oli, että alus saataisiin uudestaan vedetyksi matalikolle ja se onnistuikin. Siihen se sitten jäi surkean näköisenä köllöttämään.
Mutta kapteeni ei menettänyt tässäkään murheellisessa tilanteessa konseptejaan.
— Nythän sinulla on kaksi laivaa: tästä yläpuolesta teemme tasapohjaisen aluksen ja alaosasta voit tehdä suurenpuoleisen kutterin.
Lähdimme tarkastamaan alaosaa ja huomasimme, ettei siitä kutteria olisi syntynyt, sillä se oli sisäpuolelta aivan laho. Pinnassa oli noin tuuman verran tervettä puuta, mutta muu osa oli aivan sienimäisen pehmeätä.
— Ei tästä näy mitään tulevan, tuumi jääkärikapteeni, mutta saahan siitä polttopuuta kun sen taitavasti pilkkoo. Saaks' sen räjäyttää rikki?
— Räjäytä vain, sanoin minä, sillä minua alkoi harmittaa koko asia.
Muutaman minuutin ajan kapteeni keräili laitoksiaan Idan alaosan alle, ilmoitti sitten meille muille, että vetäytyisimme etäämmälle, sytytti sytytyslangan ja souti voimakkain vedoin saarelle. Ja juhlallisen pamauksen Ida antoikin.
Kalkki suihkusi kymmenien metrien korkeudelle ja samassa romahti saharakennuksen katon harja savupiipun jäädessä pahasti kallelleen.
Lähempi tarkastelu osoitti, että köli oli mennyt vain kahdeksi kappaleeksi joista toinen oli lentänyt saharakennuksen katosta sisään. Mutta sahalaitoksen jalompia osia se ei ollut vahingoittanut.
— Eihän tuo mitään tee, sanoi kapteeni, sinähän voit sitten korjata katon, kun rupeat sahalaitoksessa sahaamaan, huonohan se oli ennestäänkin. Mutta nyt on minun käsittääkseni aika ruveta keittämään krapuja.
Mahtavien krapujuhlien jälkeen, joita vielä s/s Penikan kannella jatkettiin, painuimme takaisin Porvooseen.
Karikon sahalaitos näytti jos mahdollista vielä surkeammalta kuin ennen. Sen katossa oli ammottava reikä, sen peltinen savupiippu oli kallellaan ja riekaleina ja sen edustalla lojui kaljaasi Idan hylky.
XXI LUKU,
jossa haamuja ja varjoja nousee kumpujen yöstä.
500 krapua on suuri määrä ja ne johtivatkin siihen, että minä jouduin ottamaan asunnon Porvoon Seurahuoneella. Tämän olin muutenkin ilmoittanut osoitteekseni. Kun sitten eräänä aamupäivänä makasin sellaista koiranunta, jonka krapuillallinen antaa, naputettiin ovelleni ja ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa, astui sisälle kolme henkilöä, joista eräs astui vuoteeni ääreen ja sanoi:
— Oletteko maisteri Tatu Valkonen, asuva Helsingissä talossa N:o 15 Tunturilaaksonkadun varrella?
— Olen.
— Jaa, täällä olisi eräs haaste ja se pitäisi kuitata. Maksaa viisi markkaa. Onko välttämätöntä, että haaste luetaan vai voiko sen jättää teille näin?
Etsin huoneesta kynän ja mustetta ja kuittasin haasteen, jonka alle myös läsnäolleet todistajat merkitsivät nimensä, ja niin oli tämä asia selvä.
Aloin sitä sen jälkeen tavata:
»Porvoon kaupungin raastuvanoikeudelle. Sitten kuin maanviljelijä Karl Gustaf Killbom ja Johan Anders Erickson Pernajan pitäjän Skrivarsin kylästä olivat allekirjoittaneelle talolliselle Johan Efraim Hansonille tästä Porvoon kaupungista asuva talossa N:o 7 Käyränkadun varrella myyneet Karikko-nimisen saaren ynnä sillä sijaitsevan 1-raamisen sahalaitoksen sekä Finströmin pitäjästä Ahvenanmaan maaherrakunnasta kotoisin olevan Ida-nimisen 50 rekisteritonnisen kaljaasin ja tämä kauppa oli suoritettu siten, että allekirjoittanut sitoutui täkäläiselle Pohjois-Suomen-Osakepankin konttorille suorittamaan velkakirjan suuruudeltaan 60,000 mk. ynnä sille juoksevine korkoineen ja kuluineen tammikuun 1 päivästä 1921 tähän päivään saakka ja koska edellämainitut Karl Gustaf Killbom ja Johan Anders, Erickson eivät siitä huolimatta, että allekirjoittanut oli 67,000 mk:lla ja 57 pennillä suorittanut oireellisen velkakirjan, olleet täyttäneet kauppaehtojen 3 §:ää ja hankkineet sahalaitokselle 3000 sahapuuta sovittujen mittojen mukaan sekä höyrylaiva Gunnaria, jonka suhteen oli muun muassa sovittu, että he olivat tunnustaneet allekirjoittaneelle Smk. 20,000 mk suuruisen solavekselin siksi, kunnes viimeistään viime kuluneen joulukuun 15 päivänä kauppakirjan 3 § on tullut täytetyksi, jonka jälkeen edellämainittu 20,000 mk suuruinen solavekseli on katsottava maksettavaksi langenneen, niin ja kun tämän Porvoon piirin v.t. nimismies Karl Knut Sundkvist tämän kuun 27 päivänä saapui ulosmittaamaan minun Johan Efraim Hansonin saatavasta edellämainituita Karikko-nimistä sahalaitosta ja kaljaasi Idaa, havaittiin, että siellä oli harjoitettu mitä törkeintä ilkivaltaa, ollen sahahuoneen ovi väkivaltaisesti särjetty ja kaljaasi Ida nähtävästi räjähdysaineiden avulla räjäytetty rikki, niin, että palanen sen köliä oli särkenyt sahalaitoksen katon, jonka kaiken vahingon arvioimme täten vähintäin 30,000 markaksi, mutta pidätämme oikeuden jättää siitä yksityiskohtaisen, pätevien arviomiesten laatiman arvion, johon tulee lisäksi se, että kaljaasi Ida on kokonaan tullut käyttökelvottomaksi, jonka vahingon edelleen arvioimme 25,000 markaksi ja koska meille on selvinnyt, että tähän ilkityöhön syypääksi on katsottava maisteri Tatu Valkonen Helsingin kaupungista asuva talossa N:o 5 Tunturilaaksonkadun varrella, saamme täten anoa, että maisteri Tatu Valkonen ensi tilassa kutsuttaisiin ja haastettaisiin Porvoon raastuvanoikeuteen koska aiomme vaatia hänelle edesvastuuta toisen omaisuuden törkeän omavaltaisesta käyttämisestä sekä vahingon korvausta vähintäin 60,000 mk ja kuluja.»
Siinä sitten oltiin. Tuomari oli siis myynyt minulle 30,000 markalla ulosmitatun sahalaitoksen ja kaljaasin, joiden kokonaisarvo oli 0 mk 0 penniä ja sen johdosta, että minä tahdoin näitä panna käyntiin, sain nyt niskaani 60,000 markan laskun. Ja, oi laupias, pyhä Antonius, mahdollisesti vielä sakot ja parhaassa tapauksessa linnaa.
Peukalonpään kokoiset hikikarpalot nousivat otsalleni, mutta taas naputettiin ovelle ja siivoojatar ilmestyi huoneeseen tuoden tukun kirjeitä.
Niistä oli ensimmäinen metsähallitukselta, jossa huomautettiin, että koska pankkiiriliike Burrman & Baum oli tehnyt konkurssin ja koska tilanomistaja, maisteri Paasimiehen rahallinen asema oli hyvin horjuva, niin kehoitettiin maisteri Tatu Valkosta ensi tilassa hankkimaan niille metsähallituksen saamisille, jotka olivat vielä suorittamatta, uudet takuumiehet.
Seuraava kirje oli Turpeelta, jossa hän huomautti, että asianomainen hoitoalueen metsänhoitaja oli ilmoittanut, että minun puuni todennäköisesti tulevat takavarikoitaviksi syystä, että takausmieheni olivat osoittautuneet maksukyvyttömiksi.
Seuraava kirje oli Markkaselta, jossa hän ilmoitti, että Kivijärven hoitoalueen metsänhoitaja oli antanut hänelle samantapaisen tiedoituksen, s.o. että Kivijärven puut todennäköisesti tulisivat takavarikoitaviksi, koska takausmieheni olivat osoittautuneet maksukyvyttömiksi.
Sitä seuraava kirje oli ratapölkky- ja lennätinpylväiden hakkuuttajaltani ja ilmoitettiin siinä, että asianomainen metsänhoitaja oli pysäyttänyt hakkuut, ja kysyttiin, mitä nyt pitäisi tehtämän.
Vielä oli sitten jäljellä eräs kirje, jonka kirjekuoressa oli englantilainen postimerkki ja joka oli kierrellyt niin pitkät ajat minun perässäni, että se oli kirjavana osoitteista.
Siinä ilmoittivat parkkilaivojen Idan ja Ellidan omistajat, että he olivat lähteneet S:n satamaan odottamaan niitä ratapölkkyjä, jotka minä olin herra James Robinsonille edellisenä talvena myynyt. He odottivat, että lastaushomma nopeasti järjestettäisiin sekä viittasivat siihen, että sakko tulee olemaan kummallekin laivalle Smk. 15,000: — odotuspäivältä.
Tämän viimeisen kirjeen luettuani vaivuin sohvalle ja haukkasin ilmaa.
Silmäni osuivat pöydällä olevaan konjakkipulloon, josta kaadoin itselleni vankan juomalasillisen ja tyhjensin sen yhdellä siemauksella.
Mutta samassa myös aukeni ovi ja jääkärikapteeni astui sisälle hyvässä aamupäivätämningissä.
— Kuules sinä Tatu — — — hik — — — meillä on siellä vielä krapuja, krahhapuja, — hik — — huo-huo neessa nuhhumero kuhuustoista, oli oikein kohomeita suhuuria nahaaraskrapuja ja akvaviitia. Nyt juhlitaan oikein niitä Karikon sahalaitoksen harjaskannuja, sillä minä tiedän, mitä siitä kaljaasi Idasta tehdään, tehdään siitä yksimastoinen sehenterboordi. Hik...
— Kyllähän minulle nyt ei kravut maita, kun kaikki asiat ovat menneet päin h–vettiä.
— Ehei se mitähän tee, hik, tule sinä vain syömään krapuja, kyllä ne asiat siellä selviävät.
Kun asiaa tarkemmin mietin, en tiennyt muutakaan kuin mennä katsomaan n:o 16:een. Olihan sekin hauskempaa kuin miettiä yksin surkeuttaan.
Siellä olikin kaikki kunnossa. Huone oli suurenlainen ja sen keskellä oli ruokapöytä häikäisevän valkoisine pöytäliinoineen ja valtavine krapuvateineen. Kaikki oli hyvännäköistä ja konjakkikin alkoi sen verran lämmittää mahan pohjassa, ettei pöytään istuminen tuntunut minusta ensinkään vastenmieliseltä. Siellä ei ollut muita kuin jääkärikapteeni ja Mikkola. Molemmat puhua teuhasivat sen kuin ennättivät ja nauraa röhöttivät joukkoon.
Minä istuin ääneti ja mietin, mitä minun olisi tehtävä. Sen verran ymmärsin, että tästä oli kiireesti lähdettävä liikkeelle. Kun edeskäypä tuli tuomaan meille olutta, niin pyysin laskua. Kysyin samalla, milloin juna lähtisi, mutta sain kuulla, että se oli jo mennyt.
— Älä pidä kiirettä Tatu, sanoi kapteeni, joka krapujen voimasta oli alkanut selvitä, kyllä minä tulen sinua kyytiin. Autoni on montteerattu taas maakyytiä varten ja sillä me ajamme suorinta tietä mihin tahansa. Tänään on sitäpaitsi lauantaipäivä ja sentähden on huomenna pyhä, joten meillä ei ole mitään kiirettä. Näin hyviä krapuja sinä et saa mistään, ja hetken päästä tänne tulee sekä punaviiniä että valkoviiniä. Mutta laskunhan sinä voit maksaa, sillä mitäs me täällä hotellissa enään istumme. Mennään meille kotiin, sillä minä olen tätä nykyä kesäleskenä. Otetaan sinne nämä kravut mukaan ja jos sinua rauhoittaa soitella puhelimella, niin sieltä voit tehdä sitäkin.
Lasku oli pian maksettu ja loput kravut asetettu kahteen suureen maitopeilariin. Astuimme jääkärikapteenin uljaaseen foordiin, joka odotti ulkopuolella ja läksimme hänen maatilalleen. Sinne saavuttua jääkärikapteeni ja Mikkola ryhtyivät saunanlämmityshommiin ja minä aloin tilailla erittäin kiireellisiä pikapuheluja. Tilasin yhden S:n pitäjään ystävälleni, vanhapoika-metsänhoitajalle, Markkaselle, Kivijärven hoitoalueen metsänhoitajalle ja tuomarille Perhelään. En oikeastaan itsekään tiennyt, mitä heille puhuisin, toiveet siitä, että puheluissa jotakin saisin kuulumaan tai kuulisin olivat mitättömän pienet, mutta jotakin täytyi levottomuudessa tehdä.
Sain rauhallisesti ruveta odottamaan tulosta, sillä eihän lauvantaipäivänä puolenpäivän maissa varsinkaan maaseutukaupungista puhelimella mihinkään päästä. Mutta sitten hoksasin, että minunhan sopii vielä soittaa maisteri Paasimiehelle, sillä hänet saavuttaisin kaikkein nopeimmin.
Parin tunnin hermostuneen odotuksen jälkeen sainkin Paasimiehen puhelimeen ja ilmoitin hänelle, millaisen kirjeen olin saanut. Sanoin samalla, että käsittääkseni meidän ei tarvitse noista kirjeistä välittää, sillä mehän emme olleet saaneet James Robinsonilta kontrahdissa määrättyä etumaksua ja sen vuoksi oli kauppa purkaantunut.
— Voi, voi, kun asia niin olisikin, sanoi maisteri surkeana puhelimessa, mutta kun minä käännyin täällä kahden tuomarin puoleen, ja näytin heille paperit, niin he sanoivat, että James Robinsonin kanssa tehty sopimus oli kyllä purkaantunut, mutta sitävastoin piti rahtaussopimus eli sertepartia paikkansa, joten nämä kapteenit saivat odottaa satamassa kunnes satamat jäätyisivät ja nostaisivat meiltä iloisesti kumpikin 15,000 mk. päivässä.
— Mutta tämähän on vallan kauheata.
— Mitäs muuta se sitten on ja kun minulla on metsässä, rannoilla ja asemilla suuret varastot ratapölkkyjä ja ne eivät kelpaa mihinkään.
Tämä oli ylen surkeata. Kun lopulta vielä ilmoitin, ettei hän enää kelvannut takausmieheksi, niin huomautti maisteri, että onkos se ihme, kun minulta juuri viime viikolla meni yli 600,000 edestä vekseleitä protestiin. — Mikäs on sinun ollessa, kun olet naimaton mies, mutta minulta menee nyt talot ja tanhuat ja tietysti ne hakevat minulta ulos vielä nuo sinun puuhintasikin.
Kapteeni ja Mikkola olivat sillä välin lämmittäneet saunan ja saapuivat huoneeseen juuri kun minä olin lopettanut puhelun.
— Taisi tulla hyviä uutisia, vai mitä, sanoi kapteeni.
Eiköhän ole parasta, että peruutetaan loppupuhelut, niin että pääset kunnialla lauantaisaunaan.
Siihen en kuitenkaan suostunut, joten sovittiin, että minä odottaisin puheluita sillä aikaa, kun toiset kylpisivät.
Sainkin sitten puhelun ja langan päähän tuomarin Perhelän kartanosta. Kuului hyvin huonosti, mutta kun mainitsin James Robinsonin nimen, niin hän ymmärsi, mistä oli kysymys.
— Siitä asiasta sinun ei tarvitse olla huolissasi, sanoi hän, minähän sopimuksen laadin ja minä sen myöskin käräjöin. Luuletko sinä, että lähtisin tekemään sellaisia kontrahteja, joista toinen jotakin hyötyy. Istukoot kapteenit laivoineen satamissa niin kauan kuin heitä haluttaa, kunnes Pohjanlahti ja Suomenlahti jäätyvät. Sain tuon kirjeen heti sinun lähdettyäsi ja olen heille todisteellisesti ilmoittanut, että jos he haluavat tehdä huvimatkan tänne Suomeen, niin tehkööt sen kernaasti, mutta älkööt vaivatko meitä.
— Mutta kaksi tuomaria oli Paasimiehelle sanonut, että lastaussopimus pitää paikkansa, vaikkei myyntikontrahti sitä pitäisikään.
Tässä puhelu keskeytyi eikä sen koommin kuulunut mitään.
Alkava ukkosen jyrinä selitti syyn, miksi puhelinkeskus oli suljettu. Joka tapauksessa olin saanut edes hieman lohdullisia uutisia, joten katsoin parhaaksi lähteä saunaan.
Ja hyvä sauna olikin. Löylyä heitettiin, vähä väliä käytiin meressä vilvoittelemassa ja rohtoja maistelemassa.
Seuraavana aamuna olin tuskin ennättänyt nousta vuoteesta, kun kolme henkilöä ilmestyi puheilleni: porvoolainen tuomari Fredlander saapui Karl Gustaf Killbomin ja Johan Anders Ericksonin kera minua ahdistelemaan. Tuomarin puhe valui vuolaana kuin edellisen päivän ukkossade ja vähällä oli, etteivät nämä kolme tarttuneet minua kaulukseen. Toiselta puolen uhkailtiin linnalla ja toiselta puolen luvattiin sovintoa, jos rahat lyödään heti pöytään. Lopulta muuttui keskustelu hyvin äänekkääksi ja minä sanoin, etten anna penniäkään ilman oikeudenkäyntiä ja ettei minulla ole hänen, tuomari Fredlanderin päämiesten kanssa mitään tekemistä, sillä minä olen ostanut sahan tuomari Hiukalta ja sen rehellisesti maksanut.
Tuli siihen kapteenikin kuuntelemaan meidän keskusteluamme ja hänen takanaan näkyi Mikkola.
— Ahah, sanoi tuomari, täällähän näkyy olevan Mikkolakin. Tässä saadaankin kaksi kärpästä yhdellä iskulla, Mikkola seuraa minua niitä pirtusakkojaan suorittamaan.
Tuomari oli samalla kertaa kaupunginviskaali.
Mikkola aikoi vetäytyä tiehensä, mutta Killbom ja Erickson tarttuivat häneen ja siitä syntyi paremmanpuoleinen painiskelu. Silloin katsoi kapteeni parhaaksi puuttua asiaan. Hän nyökkäsi tuomarille.
— Kuuleppas Fredlander, minulla olisi sinulle vähäsen asiaa.
He siirtyivät viereiseen huoneeseen. Minä jäin istumaan sängyn laidalle ja sohvalla istuivat Erickson ja Killbom sekä Mikkola heidän keskellään.
Hetken kuluttua kapteeni tuli takaisin hihat ylös käärittyinä, loi tuikean katseen Killbomiin ja Ericksoniin ja sanoi:
— Keskustelin viereisessä huoneessa tuomarin kanssa ja lopputulos oli, että tuomari päätti lähteä. Ehdottaisin, että herrat Erickson ja Killbom seurasivat häntä mitä pikimmin. Tuomarillakin oli mennessään niin kiire, että hänen hattunsa jäi eteisen pöydälle ja te voitte ottaa sen mukaanne.
Hän tarttui Ericksonia ja Killbomia kaulukseen ja talutti nämä ovesta ulos.
— Kyllä on ikävä mies se tuomari Fredlander, sanoi kapteeni. Heti kun olimme jääneet kahden kesken, sanoin minä hänelle, että kuningas Mauno Latolukko on aikoinaan säätänyt sunnuntairauhan ja naisrauhan ja käräjärauhan ja te kehtaatte tulla tänne minun talooni kirkkoaikana reuhaamaan. Ehdotin, että tuomari lähtisi tiehensä ja veisi nuo molemmat kipparit mennessään, mutta hän käyttäytyi sellaisella tavalla, että minun täytyi heittää hänet ovesta ulos.
— Joka tapauksessa on talo nyt tyhjä, mutta tietysti se lurjus tulee vähän ajan perästä takaisin.
— Niin, eiköhän ole parasta, että minä häviän, sanoi Mikkola ja hän täyttikin päätöksensä hyvin nopeasti.
— Ja koska meillä on auto tuossa, sanoi kapteeni, niin nyt minä lähden sinua kyytiin, jotta pääsisit sinne, missä voit asiasi parhaiten järjestää.
XXII LUKU,
jossa tehdään matka Perhelän kartanoon ja perehdytään uudenaikaiseen suurtilan hoitoon ja jossa tekijä tekee uusia kauppoja.
Astuimme siis kapteenin korkeaan foordiin ja lähdimme ajamaan suoraan Perhelän kartanoa kohti. Tämä foordi oli ollut palveluksessa sekä maalla että merellä, sekä sodassa että rauhassa, se oli niitä vanhanaikaisimpia foordeja, mitä tähän maahan oli eksynyt, mutta hyvin se täytti tehtävänsä. Tosin se herätti melkoista huomiota, niin että ihmiset pitkin matkaa ojensivat päitään ikkunoista, hevoset nauroivat ja kun majataloihin pysähdyimme, niin kerääntyi nuorta ja vanhaa ajoneuvoamme tarkastamaan. Mutta sunnuntaina iltapäivällä ajoimme jo onnellisesti Perhelän lehtokujan läpi.
Istuimme tuomarin konttorissa ja ensimmäinen kysymykseni koski Silbersteinejä.
— Heti kun sinä olit lähtenyt, aloin Silbersteinien häätämisen. Se sopikin aivan mainiosti, sillä me olimme juuri näiksi ajoiksi suunnitelleet sian teurastuksen.
— Kun siis herrasväet Silberstein seuraavana aamuna sinun lähdettyäsi heräsivät, vietiin heille käristettyä sianlihaa, verileivän kanssa. Se oli heidän aamuteensä ja minä totesin, että he eivät olleet siihen koskeneetkaan.
— Mutta aamiaisella heidän edessään oli Schweinebraten mit Kartoffeln, verimakkaraa, jossa oli runsaasti läskikuutioita, siankinttuja ja rullasylttyjä.
Aamiaisen jälkeen yrittivät Silbersteinit in corpore tunkeutua puutarhaan, mutta siellä olivat molemmat schäferkoirat heitä vastassa, joten he hädin tuskin pääsivät pakenemaan takaportista turnipsimaalle. Täällä näin heidän sitten kuorivan turnipseja.
— Päivällisen jälkeen, jolloin tarjoiltiin edelleen sianfileetä sekä muita läskissä paistettuja ruokalajeja ilman jälkiruokaa, yritti mamma Silberstein tunkeutua kasvihuoneeseen, mutta sen ovi oli kiinni.
Silbersteinit söivät turnipseja vielä seuraavan päivän, mutta sen jälkeen he kysyivät, milloin maisteri Tatu Valkonen saapuu. Ilmoitin tähän, etten siinä asiassa voinut sanoa mitään varmaa, sillä padon rikkoutuma oli tapahtunut Neuvosto-Venäjän puolella, joten tulosi olisi mahdollisimman epävarma.
— Mennessä koetti pappa Silberstein patistella minulta vapaakyytiä, mutta minä ilmoitin, että kaikki hevoset olivat kiinni. Kahdella kievarin kaakilla he sitten saivat täältä matkustaa ja sen verran sain kuulla kievarin rengiltä, että pappa Silberstein oli asemalla kovasti siunaillut pilettien kalleutta ja lopulta oli koko perhe matkustanut III luokassa ilman makuuvaunua Helsinkiin.
Tämän kerrottuaan rupesi tuomari minulta karhuamaan maksua Silbersteinien täysihoidosta, mutta silloin minä viittasin jääkärikapteeniin ja sanoin, että tässä on minulla mukana todistaja, joka voi näyttää toteen, että minä olen sinulta paremmin saamassa kuin maksamassa.
Kerroimme tuomarille Karikon sahalaitoksen surkean historian.
— Mitä tulee 30,000 markan laskuusi, niin senhän olen sinulle maksanut. Se on asia n:o 1. Niinkuin näet, on tässä sinun laskusi, jossa laskun sisältö kuitataan saaduksi. Tuossa on aikamäärä ja alla Tatu Valkonen, fil. maist. Eikös tämä ole sinun omaa käsialaasi? Toivon muuten, että herra majuri (kapteeni korotettiin tässä silmänräpäyksessä majuriksi) suvaitsisi vilkaista eikö tämä ole selvästi maisteri Tatu Valkosen käsialaa.
— On kyllä, myönsi »majuri».
— Mitä sitten tulee sahankauppaan, niin se on asia numero kaksi, joka on tietysti aivan riippumaton asiasta numero yksi. On hyvin ikävää, että sahalaitoksen asiat sattuivat olemaan sellaisella kantilla. Minä en siitä ainakaan mitään tiennyt, sillä olin ostanut tämän sahalaitoksen, niinkuin Tatu Valkoselle jättämistäni kauppakirjoista selviää, tilan välitysliike Yhtymältä. Minua ei siis tästä asiasta voida mitenkään syyttää.
Kun asia oli näin, ilmoitin ensi tilassa antavani tuomarille haasteen petoksesta. Luulen, että se ei ainakaan paranna hänen asemaansa Perhelän isäntänä, kun hän jo ensi käräjillä joutuisi tekemään tiliä tällaisesta asiasta.
Jääkärikapteeni tuli minulle avuksi ja kysyi, eikö tuomari tiennyt ulosmittaushommasta. Ainakin oli tuomari Fredlander maininnut siitä teille soittaneensa, ennenkuin te kaupan teitte. Onhan siinäkin jo puoli todistusta.
Sanoi, astui ovelle, lukitsi sen sisäpuolelta, pisti avaimen taskuunsa ja asetti tuolinsa puhelimen eteen.
— Sitäpaitsi, jatkoi »majuri», voidaan tästä asiasta keskustella, sillä minä aion pian esittää kouraantuntuvia todistuksia siitä, että tämä kauppa on purettava.
Tuomarin asema oli lievimmin sanoen epämiellyttävä.
Hän ei suinkaan ollut mikään hätäpoika, mutta toiselta puolen hän kai arveli minua vielä myöhemmin metsähommissaan tarvitsevansa, sillä hetkisen mietittyään hän sanoi:
— Oikeastaan on asia niin, että se, joka leikkiin ryhtyy, leikin kestäköön, mutta kun Tatu Valkonen lievimmin sanoen on kovin vasta-alkavana liikemiehenä, niin annetaan nyt sitten armon käydä oikeuden asemesta ja perutaan kauppa.
Ja niin ryhdyttiin kauppaa purkamaan, jolloin tuomarin ensi työkseen melkein kyyneleet silmissä oli suostuttava kuitatun laskuni hävittämiseen.
Olin jo repimäisilläni sen palasiksi, kun tuomari sanoi:
— Älä hiivatissa hävitä sitä, saadaanhan me tämä asia kuitenkin järjestykseen. Pidä se nyt taskussasi siksi kunnes olemme selvittäneet välit.
Sen jälkeen hän ilmoitti, että hänellä oli varastomakasiinissa 300 tynnyriä erittäin hyvää Islannin silliä. Tällä hän ei nyt kuitenkaan mitään tee sentähden, että hänellä on ruokatavaran myyntiä tarpeeksi täällä Perhelässä, joten hän ehdotti, että minä ottaisin nämä sillit tuon sahalaitoksen asemesta.
Sanoin, etten suostu mihinkään kauppoihin, vaan vaadin häneltä joko rahat tai korkeintaan yhden kuukauden tunnusteen, sillä olin saanut kylläkseni kauppojen teosta.
Meidän tinkiessämme kapteeni nykäisi minua kylkeen ja sanoi:
— Mistäs me tiedämme, minkälaisia nuo sillit ovat?
— Täällä on niitä yksi tynnyri kellarissa, sanoi tuomari. Tämä asia on ihan selvä, sillä tässä on mainittu, mitä sillejä ne ovat ja tynnyrien varanttinumerot. Kun nyt menemme kellariin, niin siellä saatte nähdä, että siellä oleva tynnyri on samaa tavaraa.
Kävimme kellarissa tutkimassa asiaa ja otimme sieltä vielä lautaselle pari silliä jotka maistuivatkin hyviltä varsinkin kun tuomari oli tuonut yhden akvaviittipullon laseineen pöytään.
En kuitenkaan aikonut noin vain suostua, joten tingittiin pitkän aikaa. Tuskin kauppaa olisi tullutkaan, ellei kapteeni olisi kuiskannut korvaani, että hän saa kyllä nuo sillit hyvillä ehdoilla kaupaksi. Ne ovat priima sillejä, hän sanoi.
Tinkimisien tuloksena oli sitten, että sillikauppa syntyi, mutta sillien lisäksi sain vielä sähköpianon, joka kuulemma oli aivan erinomainen vehje ja sijaitsi Nord-nimisessä kahvilassa Länsi-Heikinkadun varrella.
Näin oli tämä asia selvitetty ja tuomari lupasi vielä pitää huolen oikeudenkäynnistä kipparien kanssa, joten minun ei siitäkään tarvinnut olla huolissani.
Siirryimme katselemaan kartanon puutarhaa.
— Täältä on nyt kaikki liiat työvoimat sanottu irti, selitti tuomari. Heinät ovat myydyt huutokaupalla ja ensi keskiviikkona on jälleen huutokauppa, jossa myydään viljat pystyyn. Sen jälkeen tulee syyskuussa pidettäväksi suuri huutokauppa, jossa myydään kaikki irtaimisto. Sitten myydään lokakuussa huutokaupalla Perhelän viljelystila, johon kuuluu viljelykset ja 600 ha metsämaata. Ja niin alkaa Perhelän kartanon asia ollakin selvä, sillä mitä metsämaasta on jäljellä, jää minulle.
— Minnekä Svensson sitten joutuu?
— Jaa, sitä minä en tiedä. Tähän mennessä hän jo alkaa olla saanut kaikki, mitä hänelle kuuluu, mutta tietysti hän saa täällä asua ainakin ensi kevääseen asti, jos haluaa. Tuskinpa tätä tilaa kukaan tulee lopullisesti ottamaan haltuunsa ennen ensi kevättä.
— Milloin Svenssonin sitten pitäisi palata Karlsbadista.
— Sitä en oikein tiedä, sillä se riippuu asianhaaroista. Minun täytyy eräiden haasteasioiden vuoksi pitää hänet toistaiseksi löytymättömissä, sillä O.Y. Perhelän yhtiöjärjestyksen mukaan on ainoastaan Svensson oikeutettu ottamaan vastaan haasteita. Mutta hänen olonsa Saksassa tulee siksi kalliiksi, että minun täytyy vähitellen siirtää hänet johonkin halvempaan paikkaan. Olen kuullut, että Ranskassa olisi sopivia halpahintaisia kylpypaikkoja.
— Kun Perhelän asian oikein hyvin hoitaa, niin tästä tulee hyvä afääri. Olen par'aikaa purkamassa Svenssonin metsäkauppakontrahteja ja olen haastanut ne pelurit oikeuteen. Minulle on kyllä ilmoitettu, että puulaakit aikoisivat ryhtyä täällä hakkaamaan, mutta siitä hommasta ei tule mitään. Muuten aionkin lähipäivinä matkustaa Helsinkiin myymään Perhelän metsää.
— Kenen sinä luulet ostavan sellaista metsää, joka jo on myyty ehkä kuuteen kertaan, ihmettelin minä?
— Se on sen aikainen murhe. Pääasia on, että siitä saadaan hyvät eturahat. Sen jälkeen tehkööt metsänostajat, mitä haluavat.
Tämäntapaista jutteli tuomari ja vähän väliä soi puhelin ja häneltä karhuttiin milloin mitäkin. Mutta hän joko kauppasi 6 kuukauden tunnustettu tai ilmoitti, että Svensson pian saapuisi ja tekisi selvän asioista.
Mutta minä olin päättänyt hoitaa asioitani ja senvuoksi sanoimme tuomarille hyvästit ja ajoimme ystäväni metsänhoitajan luo, jonne Turvekin oli noudettu.
Turve ja metsänhoitaja olivat kaikessa sovinnossa päättäneet, että puiden uittoa saadaan jatkaa.
— Eihän niiden hinta ole vielä edes maksettavaksi langennut, tuumasi metsänhoitaja ja parempihan minun on takavarikoida ne väylän suulla, ellet sinä saa takauksia hankituksi, sillä sitenhän niiden arvo vain nousee, ja kyllä valtio niistä varmasti tulee omansa saamaan.
Turve valitteli vedenpuutetta, sillä joessa oli suuret puutavaramäärät liikkeellä ja me olimme joutuneet huonojen uittajien taakse.
— En tiedä, tekevätkö ne meille tahallaan kiusaa, vai ovatko heidän hommansa muuten niin kehnot, valitteli Turve.
— Elleivät miehet pääse tieltäsi pois, sanoin minä, niin on parasta lähteä antamaan heidän tukeilleen kyytiä.
— Sitä minäkin olen tuumannut, mutta en ole siihen vielä ryhtynyt, kun en ole saanut sinun suostumustasi, mutta huomispäivänä työnnän nuo kiusanhenget pois tieltäni.
Tuomarin huushollia Perhelän kartanossa ihmeteltiin kovasti. Paikkakunnalla ei nähtävästi oltu selvillä siitä, että Svensson oli tyhjä mies. Odoteltiin jännittyneinä, mitä Ulrika rouva tuumaisi tuomarin hommista. Monet kymmenet henkilöt olivat jääneet vaille saataviaan ja palkkojaan, joten Svenssonin ei suinkaan ollut hauska saapua paikkakunnalle. Sekä Turve että metsänhoitaja olivat sitä mieltä, että tuomarin huusholli Perhelässä päättyisi katastroofiin.
Turpeen kanssa pidin sen jälkeen paria tuntia kestävän neuvottelun. Hän ehdotti, että koettaisin siirtää puitani jollekin toiselle sen verran, että saisin suoritetuksi metsähallituksen loppulaskun.
— Metsähallitus on nykyään siksi kranttu takausmiesten suhteen, ettei sille kelpaa muut kuin suurpankkien takuut ja niitä sinä et mistään voi saada. Mutta koeta myydä ratapölkkykontrahtejasi. Eihän sinulla enää ole paljoa maksettavaa, sillä minun käsittääkseni Markkanen kyllä hoitelee Kivijärven asiat eikä sielläkään uittoa pysäytetä, sillä parempihan sielläkin on takavarikoida puut jokisuulla. Niin, että nämä molemmat hakkuut sinä kyllä onnistut hoitamaan, mutta ymmärräthän itsekin, ettet voi mitenkään keskeyttää ratapölkky- ja lennätinpylväshakkuitasi.
Ne olivat järkeviä neuvoja ja päätinkin senvuoksi, etten lähde juoksemaan takausmiesten jäljessä. Ratapölkkyhakkuunihan oli vasta alullaan ja sen verran rahaa luulin sentään voivani hankkia, että saisin metsähallitukselle suoritetuksi ne puuerät, joita olin alkanut hakata.
Turpeen neuvo oli siinäkin suhteessa viisas, että en joutuisi rettelöimään metsähallituksen kanssa, jos sitä noudattaisin. Se ei olisikaan soveltunut aikomuksiini, sillä sen jälkeen kuin olin lopettanut afäärini, oli tarkoitukseni uudestaan pyrkiä metsähallituksen palvelukseen.
XXIII LUKU,
jossa tekijä on perustamassa säilyketehdasta.
Astuimme taas foordiimme ja lähdimme painelemaan Pohjanmaata kohti. Kun olimme jonkin matkaa ajaneet, sanoi jääkärikapteeni:
— Kuules Tatu, minulla on sinulle eräs hyvä ehdotus. Tunnen erään miehen, jolla on säilyketehdas ja säilykepurkkeja kuinka paljon tahansa. Tehdas on kuitenkin nyt seisauksissa, joten ehdotan, että me perustaisimme osakeyhtiön. Minulla on suuret alat sipulia, joka on kannattava viljelyskasvi, ei istukassipuli, vaan sellainen jota suorastaan siemenistä viljellään. Me rupeamme tuottamaan Rollmopsia ja viemme sitä Saksaan. Siinä ei tarvitse mitään muuta kuin perata sillit, panna ne sipulikiivujen kera konservipurkkeihin, juottaa kansi kiinni, panna etiketti päälle ja viedä ne Saksaan.
— Iisko Tuiterilla on juuri sen verran konservipurkkeja kuin noita sinun 300 sillitynnyriäsi varten tarvitaan ja minä olen laskenut, että käyköön kauppa kuinka tahansa, niin voitamme ainakin 50,000 mk. mieheen parissa kuukaudessa.
Hämeenlinnassa kävimme sitten Iisko Tuiterin vapriikkia katsomassa. Se löytyi kaupungin läheisyydessä sijaitsevan talon pihanperältä. Sen irtaimistoon kuului suuri määrä kiiltäviä läkkipeltilevyjä, muutamia valmiita konservipurkkeja, pieni sähkömoottori ja eräässä nurkassa ruostunut rautainen rukki, jonka ilmoitettiin olevan sen koneen, jolla konservipurkkeja tehtiin. Sitäpaitsi oli tehtaassa suuri ruostunut muuripata, joka oli muurattu hyvin epäilyttävän näköiselle, hajoamaisillaan olevalle alustalle.
Viimeksimainitusta laitteesta sanoi ent. rautatienvirkamies Iisko Tuiteri, joka oli saanut potkut virastaan erinäisten olemattomien fralkosylien vuoksi, että sitä ei tällä kertaa välttämättömästi tarvita, koska Rollmopsia valmistettaessa ei keittäminen ole tarpeen. Mutta koska sekin kuului tehtaaseen ja koska on mahdollista, että muitakin konserveja tultaisiin valmistamaan, ehdotti hän, että sekin siirtyisi osakeyhtiölle.
Tehtailija Tuiterin varastoista löytyi myös vanhat osakeyhtiön säännöt ja niitä sitten vähän muovailemalla perustettiin O.Y. Conservo A.B. 130,000 markan osakepääomalla.
Herra Tuiteri väitti olevansa täydellisesti perillä näissä osakeyhtiöasioissa ja ilmoitti, että tarkoitusta varten tarvittiin 30,000 puhtaassa rahassa noin puolen tunnin ajaksi. Sen jälkeen olisi kaikki selvä.
Minulla sattuikin olemaan Hämeenlinnassa eräs tuttu, jonka oli helppo presteerata tällainen summa, sillä hän omisti suuren kauppaliikkeen. Varmimmaksi vakuudeksi selitin hänelle, ettemme poistuisi tuon 30,000 markan kanssa hänen asunnostaan, joten hän saisi valvoa, etteivät hänen rahansa joutuisi harhateille. Summa jaettiin sen jälkeen kolmeen osaan, 10,000 markkaa kunkin meidän taskuun, ja sen jälkeen suoritettiin uuden osakeyhtiön osakepääomasta lakimääräinen osa puhtaassa rahassa.
Hankittiin kaksi todistajaa ja sen jälkeen merkittiin kirjoihin kunkin 10,000 mk, jolloin setelit tarkoin luettiin minun ollessani inkaseeraaja. Sovittiin vielä, että minun sillini ostettiin yhtiölle 30,000 markan kauppahinnasta, josta minulle maksettiin 10,000 käteistä, kapteenin sipulit 35,000 markan kauppahinnasta, josta hänelle niinikään maksettiin 10,000 käteistä, ja Iisko Tuiterin tehdas 35,000 markan kauppahinnasta, josta hänelle suoritettiin 10,000 käteistä. Jokainen meistä kirjoitti kuittinsa, jonka jälkeen nuo 10,000 mk siirtyivät taas takaisin itse kunkin taskuun. Kaikki edelleen kahden todistajan läsnäollessa. Kun todistajat sitten olivat poistuneet, siirtyivät rahat minun taskuuni ja minä vein ne kauppiaalle takaisin ja kiitin lainasta.
— Nyt olemme siis täysin laillisesti perustaneet O.Y. Conservo A.B:n selitti Tuiteri. Säännöt ovat tässä; ne on vain jätettävä vahvistettaviksi ja niin voi yhtiö alkaa toimintansa milloin tahansa.
Mutta meidän oli tilattava myös osakekirjat.
Siinä suhteessa antoi jääkärikapteeni taas suosiollista apuaan, sillä hän kävi eräästä kirjakaupasta hankkimassa tushia, maanmittarivärejä ja paperia ja pian hän oli piirtänyt uhkean osakekirjan, jossa komeilivat sekä silli että krapu. Emme oikein ymmärtäneet, mitä krapu siinä teki, mutta kapteeni selitti:
— Eks' sää muista, että tällä matkalla on syöty vähintäin 500 krapua ja onhan krapu muutenkin dekoratiivinen osakekirjassa. Vai tahtoisitko mieluummin, että siihen pantaisiin kaljaasi Ida.
Sen pitemmälle ei yhtiön perustaminen edistynyt tällä kertaa, mutta olihan asioita jo näinkin saatu toimeksi.
Lähdimme sitten taas pikkuhiljaa yötä myöten jatkamaan matkaamme päämääränä Markkanen Kivijärvellä, jolta olin aikonut pyytää apua raha-asioissa.
XXIV LUKU,
joka sisältää yksinäisen miehen mietteitä yöllisellä taipaleella.
Silloin kun ihmisellä on asiat rempallaan, pitää hän typerän kiirettä. Mikään pakko ei minulla olisi ollut yötä myöten lähteä matkaan, mutta hätäilin turhaan ja sain lopulta kyytimieheni siihen suostumaan.
Istuin siis pärisevän foordin peräpenkillä ja mietin asemaani.
Velkojeni, s.o. maksamattomien puunhintojeni loppusumma oli noin 900,000 markkaa. Sitäpaitsi minulla oli muita velkoja kolmisensataatuhatta. Selvää rahanpuolta en oikeastaan omistanut kuin parikymmentätuhatta markkaa, mutta kreikkalaisnimisen pankin talletustodistuksina minulla oli nelisensataatuhatta. Se, mitä saisin Rajalan puista, menisi niiden uittoon, sahaukseen ja korkoihin, joten tästä erästä en voinut laskea mitään itselleni. Jos jättäisin muut velat maksamatta, niin olisi minun saatava ainakin 450,000 markkaa, jotta metsähallitus lakkaisi ahdistamasta minua takauksista. Ja vaikka tällaisen summan saisinkin kokoon, niin olisi minulla vielä pelaamista noin kolme- tai neljäsataatuhatta markkaa korkojen kanssa, jotka pääsummineen voisin lopullisesti suorittaa vasta sitten kun ratapölkkykauppani oli loppuun suoritettu. Parhaassa tapauksessa saisin hiukan toistasataatuhatta voittoa.
Tämä olisi siis tulos kolmen vuoden ponnistuksista ja sekin vielä tulos in spe, aikalailla epävarma. Tosin olin elättänyt itseni nämä vuodet ja olin elänyt väliin ylellisestikin, mutta itse asiassa ei minua tuollainen levoton liikemiehen elämä miellyttänyt.
Jos olisin saman ajan tehnyt työtä valtion virkamiehenä, niin olisin saanut elää tyyntä elämää ja kenties voinut pienillä sivutoimilla ansaita jotakin lisää, niin että olisin ehkä voinut säästää kymmenkuntatuhatta markkaa vuodessa. Minulla olisi silloin tämän kolmen vuoden loputtua ollut paljon varmempi, vaikkakin pienempi säästö.
Ajoimme pitkää, suoraa tietä ja sivuitsemme vilahti nuori pariskunta käsikynkässä.
Tämä suuntasi ajatukseni Nataschaan.
Mitähän Natascha ajatteli lähdöstään Perhelän kartanosta? Oliko hän kenties minulle kovin suuttunut? Sanotaan, että rakastunut mies on valmis rakastettunsa vuoksi mihin uhrauksiin tahansa, mutta ainakin minusta tuntui, että jos yhdessä Nataschan kanssa saan kaikki nuo Silbersteinit niskaani, niin olenpa tosiaankin pähkähullu. Nataschan kanssa tuttavuutta tehdessäni ei ollut tullut mieleenikään, että hän olisi juutalainen. Hänen ulkomuotonsa ei muistuttanut lainkaan Israelin lasta, eivätkä näkemäni kaksi serkkua myöskään olleet valitun kansan jälkeläisten näköisiä. Sukunimestä minun olisi pitänyt voida arvata hänen syntyperänsä, mutta arvelin, että Silbersteinien ei aina ehdottomasti tarvitse olla juutalaisia.
Olin rakastunut Nataschaan, sen tunsin aivan selvästi, mutta mietin keinoja, mitenkä pääsisin Silbersteineistä irti ‒ ‒ ‒
Tähän pysähtyivät ajatukseni, sillä kuskini ärjäisi:
— Nyt en enää viitsi ajaa, sillä minua rupeaa nukuttamaan. Tuolla näkyy hyvännäköinen talo, koetetaan saada sieltä yösijaa. Jos tahdot eteenpäin, niin saat astua itse rattiin.
Viimemainittu vaihtoehto kauhistutti minua ja sitäpaitsi oli automatka suuresti rauhoittanut hermojani. Sille, joka joutuu hermostumaan liike- ja muissa asioissa, suosittelenkin ajoa vanhanaikaisella foordilla. Kun noin kolmassadas kilometri on sivuutettu, niin silloin alkaa jo unelmien päämääränä olla lepo ja uni, ja muut huolet saavat väistyä syrjään.
Olimme jo Pohjanmaalla ja täällä, niinkuin tiedetään, ei maankulkijaa mielellään oteta yöksi. Kun siis pyysimme asettua taloksi, sanottiin meille ponteva ei ja ovi työnnettiin vasten silmiä kiinni. Ei se niin kumma ollutkaan, sillä me olimme pyytäneet yösijaa aamun jo alkaessa valjeta.
Mutta jääkärikapteeni oli päättänyt jäädä tähän taloon yöksi ja hän meni sentähden toisesta ovesta sisälle ja hetken kuluttua tultiin minutkin noutamaan ystävällisesti taloon. Kapteeni oli näyttänyt ajokorttinsa ja silloin asia oli saanut aivan toisen vaiheen.
Meidät istutettiin suoraan aamiaispöytään, sillä väki oli haukkaamassa työhön lähtiessään, ja syötyä vietiin meidät puhtaalta tuoksuvien lakanoiden väliin. Itse asiassa olimme viime aikoina paljon valvoneet, sillä yötkin olivat olleet vähän levottomia, joten uni maistui hyvältä.
Oli jo iltapäivä, kun virkistyneinä heräsimme ja sen jälkeen saimme vielä talosta voimakkaan aterian.
— No nyt kelpaa ajaa vaikka Tornioon asti, sanoi jääkärikapteeni. Ja niin läksimme talonväkeä kiiteltyämme, sillä mitään maksua ei otettu, painelemaan Kivijärveä kohti.
Minulla oli taas aikaa miettiä omia asioitani ja tällä kertaa palasivat aatokseni väkisin Nataschan kirkkaisiin silmiin. Kuinka järjestäisin tulevaisuuteni? Olinhan itse asiassa hyvin epävarmassa asemassa, joten en oikeastaan voinut ajatella naimisiin menoa. Mutta ehkäpä sittenkin onnistuisin voittamaan jotakin puutavarahommissa, hankkimaan itselleni voittorahoilla kodin ja maksamaan velkani. Alkaisin sitten elää virkamiehen vaatimatonta, mutta säännöllistä elämää. Minun olisi ponnisteltava vielä ehkä pari vuotta, mutta odottihan Jaakoppikin neitsykäistä Raakelia neljätoista vuotta ja kuitenkin tuli tästä avioliitosta tuiki onnellinen ja poikiakin oli kaksitoista.
Yksinäistä metsätaipaletta ajeltaessa en voinut enää olla vaiti, vaan aloin katkonaisin lausein selostaa jääkärikapteenille sydämeni tilaa.
— Oletko sinä koskaan ollut oikein korviasi myöten rakastunut?
— Olenhan minä nytkin, vastasi kapteeni.
— Mutta etkös sinä ole naimisissa?
— Mitä se tähän asiaan vaikuttaa, sanoi jääkärikapteeni, ei suinkaan rakkaus sillä lopu. Mukavaahan se muuten on naimisissakin ollessa, ellei nyt kehity vallan liikanaiseksi, niinkuin tässä toissa viikolla, kun ininä olin vähän päissäni ja vaimo työnsi minut tallin vintille, kalustovajaan yöksi ja pani oven kiinni. Siellä paikat kipeytyivät ajokalujen ja länkien päällä maatessa.
Mutta minä jatkoin kertomustani ihanasta Nataschasta ja tiedustelin jääkärikapteenilta, otaksuiko hän, että tämän tapainen mies tuollaiselle valitulle kaunottarelle kelpaisi.
— Mikäs siinä on. Naisten maku on niin merkillinen, ettei aina tiedä, mitä ne milloinkin miehessä rakastavat. Mutta kyllä sinun pitäisi kelvata, sillä meidän naapurissamme Porvoon pitäjässä meni äskettäin naimisiin eräs suutari, jonka molemmat takajalat olivat halpaantuneet ja hän sai oikein pulskan ämmän. Ja sinullahan on kuitenkin molemmat takajalat kunnossa ja onhan sinulla vielä maallista hyvyyttäkin paljon enemmän kuin tällä suutarilla, jolla ei ole muuta kuin naskalinsa ja pikilankansa. Mene sinä Tatu vain naimisiin, mukavaa hommaa se on sekin, vaikka siinä joskus voikin joutua tallin vintille yöksi. Ja jos ei tämä Natascha sinusta huoli, niin onhan niitä muita. Siinä meidänkin naapurissamme on vanhapiika, jolla on oikein hyvä maatila ja kaupunkitalo. Häntä voisit käydä kosimassa, ellet saa Nataschaa. Meistä tulisi sillä tavalla naapureita ja voisimme sitten tehdä yhdessä afäärejä, sillä onhan meillä jo yhteinen konservitehdas. Perustaisimme vaikka yhteisen metsätoimiston. Ei minusta oikeastaan kannata lähteä meren takaa itselleen akkaa hakemaan, sillä kyllä sen saa täältä kotimaastakin, kun vain oikein yrittää. Olisinhan minäkin saanut Saksasta jääkärinä ollessani useampiakin ja oikein pulskia ja lihavia, mutta kun minulla oli kiinnityksiä Suomessakin, niin ajattelin, että kuka sitä rupeaa tyyriitä rahtikustannuksia maksamaan kun täältä kerran saa yhtä hyvän ja lähempää. Minun ei täällä tarvinnut mennä kuin kadun toiselle puolen.
— Mutta jos kerran aiot mennä naimisiin ja asut täällä ja morsiamesi Tallinnassa, niin en ymmärrä muuta kuin että sinun täytyy lähteä Tallinnaan naimaan, sillä eivät ne naiset vain tilaamalla kainaloosi tule. Niitä täytyy vähän lirkutella ja taputella näes. Siinä hommassa sinä olet kainonlainen. Annan senvuoksi sinulle sen neuvon, että paras kosimiskeino on kiertää kätensä tytön vyötärön ympärille ja nostaa hänet polvelleen. Se sätkii siinä ensin vähän aikaa mutta noin kymmenen minuutin kuluttua se rauhoittuu. Joskus rauhoittuminen voi kestää kauemminkin. Se on vähän samanlaista puuhaa kuin taimenen ja lohikalan kanssa. Niitä täytyy vähän uittaa ja kesyttää ennenkuin ne voi nostaa veneeseen.
Sitten on parasta, että kontrahti pannaan heti kiinni ja jos tarvitaan pappia, niin voi senkin luona käydä, kun pappilan lähitienoille sattuu.
Kapteenin esitelmä hellytti minut niin, että purin sydämeni kokonaisuudessaan. Kerroin, että Natascha oli juutalaistyttö ja ilmoitin myös, että Eleazarilla oli tässä asiassa lopulta ratkaiseva sananvalta.
— Niin, en tosiaankaan ole koskaan tarttunut juutalaistyttöön, mutta eräs toverini riiasteli yhtä juutalaistyttöä ja se näytti olevan hyvin mutkikasta hommaa. Se tapahtui Saksassa eikä se juttu selvinnyt ennenkuin mies nosti tytön laivaan ja toi tänne Suomeen. He olivat naimisissa kokonaisen vuoden ajan.
— Mikä sitten tuli?
— Mies karkasi ja lähti Amerikkaan sanoen, että hän pakenee akkaansa vaikka koko maapallon ympäri. Akalla oli niitä seremonioja jos jonkinlaisia eikä aviovuoteessakaan koskaan tiennyt, milloin naama oli käännettävä itään, milloin länteen ja milloin pohjoiseen. Ruokalista taas oli sellainen, ettei väliin saanut syödä muuta kuin paljasta taikinaa. Jos sinä juutalaistytön nait, niin muista hankkia sellainen asunto, jossa on hyvä kaivo, sillä on hetkiä, jolloin juutalaisnainen ei saa pestä itseään muulla kuin kaivovedellä.
Tämäntapaisia asioita me juttelimme, kunnes Kivijärven kirkonkylä alkoi näkyä. Jo pitkän matkan päästä erotimme Markkasen asunnon. Ei se ollut hullumman näköinen ennenkään, mutta nyt sen päähän rakennettiin komeata uutisrakennusta torneineen ja vilpoloineen. Pihallakin olivat rakennustyöt käynnissä, sillä sinne tehtiin autotallia, johon sijoitettiin autot ja traktorit.
Markkanen otti meidät vieraanvaraisesti vastaan.
Häntä oli onni potkaissut, sillä hänestä oli tehty kreikkalaisnimisen pankin tirehtööri. Puodissa hääräsi nyt komea liukaskielinen apulainen ja kassaa hoiti sievän näköinen puotineiti.
— Minulla on täällä toistaiseksi vähän ahdasta senvuoksi, että minun on täytynyt luovuttaa kolme huonetta pankille. Mutta pian tästä ahtaudesta päästään, sillä tuossa rakennetaan juuri pankkihuoneistoa ja sen yhteyteen tulee minulle myös lisähuoneita. Tässä näet muuten arkkitehdin laatimat piirustukset.
Ne piirustukset otettiin esille ja senvuoksi onkin aika siirtyä seuraavaan lukuun, joka on
XXV LUKU.
Siinä selostetaan, millainen on pankkitirehtöörin asunto suomalaisessa kirkonkylässä 1920-luvulla. Siinä myös pankinjohtaja Markkanen esittää mielipiteitä taloudellisista ja kansantaloudellisista asioista.
— Nämä piirustukset on laatinut arkkitehti Putikko Helsingistä, rakennuspiirustukset nimittäin.
— Tässä on keskellä suuri halli, joka on samalla jonkinlainen olo- ja odotushuone. Se saa valonsa katosta. Sen ulkokatto tulee niinmuodoin peitettäväksi lasilevyillä ja ruudut yhdistetään tinapuitteilla toisiinsa. Raaka-aineet tätä kattoa varten ovat tilatut Persiasta, sillä sieltä hankkien tulee tällainen tavara halvimmaksi. Täältä kotimaasta ei nimittäin saa tarpeeksi hyvää lasia.
— Halli ulottuu, niinkuin näet, läpi kolmen kerroksen, joista ylin muodostaa samalla tornin. Tornin ympärillä kiertää aitaus, jonka arkkitehti Putikko on onnistunut hankkimaan Transbaikalista ja joka näinä päivinä saapuu perille. Hallin lattia on tehty karbosiittilevyistä, joita valmistetaan Tshekko-Slovakiassa. Näillä levyillä on hyvin suuri kysyntä, mutta eikös arkkitehti Putikon sittenkin onnistunut niitä saada. Se on eri hommakas mies se Putikko.
— Tähän tulee sitten kylpyhuone, jossa on kolme ammetta, ja höyrykaappi, vuoristoaurinko ja hiilihappokylpyamme. Kylpyammeet ovat aivan erikoisen hienoja, jollaisia ei saa muuta kuin Edinburghista. Kylpyhuoneen lattia peitetään erikoisilla levyillä, jotka tuodaan Kreikasta. Ne ovat marmorista ja samaa koeteltua laatua, jolla aikoinaan oli peitetty Parthenonin temppelin lattia. Niitä arkkitehti Putikko löysi eräällä opintomatkallaan Kreikassa ja Vähässä Asiassa eikä niitä ole muilla kuin minulla ja vuorineuvos Ruhasella.
— Hallista pääsee kaikkiin huoneisiin myöskin pankkiin, joten minun ei pankkiin mennessäin tarvitse panna lakkia päähäni.
— Tähän tulee, niinkuin näet, kaikkiaan 15 huonetta ja pinta-ala on kaikkiaan 600 neliötä. Keittiön on erikoisesti suunnitellut insinööri, vapaaherra von Foctsack Tukholmasta ja betonitöitä suorittamaan on arkkitehti Putikon onnistunut hankkia teknologi Anderzouhnin Södertäljestä. Sitä en muistanutkaan sanoa, että betonihiekka tuodaan Uumajasta.
— No, tämmöinen homma vaatii sitten myöskin paljon kalustoa? kysyin minä.
— Niin, en muistanutkaan sanoa, että hallin huonekalut tehdään jakarandasta, ruokasalin huonekalut sitruunapuusta ja makuuhuoneen kalusto linnunlaulupuusta.
Minä olin vilkaissut pihamaalle ja näin siellä suuria kulhoja, jotka olivat liian suuria pesuvadeiksi, mutta liian pieniä kylpyammeiksi.
— Mitä ne nuo sitten ovat? kysyin.
— Ne ovat lehmiä varten. Ne ovat tilatut Böömistä ja ovat böömiläistä lasia. En tullut maininneeksi, että me rakennamme myös uuden navetan 15 lehmälle.
— Sen piirustukset ovat laatineet rakennusmestari Keijunen ja konsulentti Voiperä.
— Siihen tulee sähkölypsy, — lypsykone on tilattu suoraan Amerikasta. Ikkunat ulottuvat lattiaan asti ja ne ovat sellaista lasia, joka läpäisee kaikki päivänsäteet. Konsulentti Voiperä ilmoitti, että maidon rasvapitoisuus lisääntyy huomattavasti, kun lehmät saavat myös ultraviolettisäteitä. Tämä navetta kiertää muuten akselin ympäri, niinkuin näet, ja siten voivat lehmät saada aurinkoa kaikkina vuorokauden aikoina.
— Yläpuolelle tulevat soijakakku-, maapähkinäkakku-, pellavansiemenkakku-, saksanpähkinäkakku- ja makeamantelikakkuvarastot, kakkujen jauhaminen ja jauhojen sekottaminen tapahtuu automaattisesti sähkövoimalla, vain nappuloita painamalla.
— Kuinkas paljon navetta tulee maksamaan? kysyi jääkärikapteeni.
— Sitä nyt ei olisi lupa oikeastaan kenellekään sanoa, naurahti Markkanen, mutta sanotaan nyt, että se maksaa siinä puolitoista miljoonaa.
— Yhden lehmän asunto maksaa siis 100,000 markkaa, tuumasi jääkärikapteeni. Silloin pitäisi lehmän tuottaa vuodessa ainakin 6000 markkaa nettoa.
Minä taas puolestani mietin, että täällä Kivijärven kirkolla lehmän asunto maksaa lehmää kohti enemmän kuin Helsingissä ensiluokkainen Töölön osakehuoneisto kaikkine nykyajan mukavuuksineen henkeä kohti.
— Juu, juu, sanoi jääkärikapteeni, ainahan lehmien asunto maksaa enemmän kuin ihmisten, mutta älkäämme siitä puhuko, tällä kertaa, sillä minusta eivät Töölön asunnot sovi minkäänmoisiksi vertauskohdiksi. Niissähän täytyy sitäpaitsi maksaa yhtiövuokra, jotavastoin lehmän asunto on maksettu kerta kaikkiaan. Jos sinä esimerkiksi ostat Helsingissä huoneen 30,000 markalla ja Markkanen ostaa lehmällensä asunnon täällä 100,000 markalla, niin ei näitä lukuja voida verrata toisiinsa senvuoksi, että Töölössä saat maksaa vielä vuokraa vähintäin 100 markkaa neliömetriltä vuodessa.
Tällaista tuumittiin ja kierreltiin katselemassa rakennusta ja rakennustöitä.
Kun Markkanen oli saanut näytettyä hommansa, siirryttiin hänen konttorihuoneeseensa tarinoimaan.
Sinne oli myös ilmestynyt vähän haukattavaa ja Markkanen otti kassakaapista konjakkipullon, löi sen pöytään, niin että pamahti ja loihe lausumaan:
— Nyt on hyvä aika. Pankinjohtaja Pamberg, joka kävi tätä haarakonttoria perustamassa, sanoi, että sillä, jolla ei tähän aikaan ole rahaa, ei myöskään ole järkeä. Ja ihme se onkin, että tätä nykyä köyhiä näkee.
— Valtio lainaa rahoja ulkomailta sen kuin ennättää ja nämä rahat tulevat lainarahastoille ja säästöpankeille. Konsulentti Voiperälläkin on täällä aivan täysi työ saadakseen isännät ymmärtämään maatalouden uudistamisen tärkeyttä. Mutta hän on nyt saanut avukseen konsulentit Sianperän ja Lantaperän ja nyt alkaa kansa täällä vähitellen herätä. Ensin arvioidaan tila ja sitten otetaan tilaa vastaan kiinnityslaina...
— Ja näin saadut rahat käytetään järkiperäiseen maanviljelykseen, keskeytti jääkärikapteeni.
— Ei toki kaikkea, hyvä ystävä, ei kaikkea. Rahat tuodaan tänne minun pankkiini, joka maksaa korkoa sopimuksen mukaan. Ja minä saan provisionia 20 %, joten minulle tulee rahaa kuin roskaa.
— Mutta minä puolestani en voi käsittää, kuinka minkään pankin maailmassa kannattaa maksaa rahoistaan kolmisenkymmentä prosenttia.
— Sitä et sinä tietysti voi käsittää, sehän on päivän selvä asia, mutta kun minä istuin pankinjohtaja Pambergin konttorissa Helsingissä noin tunnin, niin tapahtui siellä sellaisia rahansijoituksia, joilla tienattiin 30 % päivässä. Tiedäthän sinä kai sen verran, että kun uusi osakeyhtiö perustetaan, minä tarkoitan asunto-osakeyhtiötä, niin siinä täytyy olla hyvin lyhytaikaista luottoa ja jollei muuta, niin ainakin rahoja perustavassa kokouksessa näkyvillä ja tämmöisistä rahoista on maksettava hyvä prosentti.
Mieleeni juohtui Iisko Tuiterin temppu Hämeenlinnassa ja ajattelin, että sepä olisi tosiaankin mieluisa yllätys, jos vielä saisi näitä O.Y. Conservo A.B:n osakkeita myydyksi oikein rahalla.
Mutta Markkanen oli nostanut viinipullon pöytään ja tuli yhä enemmän puhetuulelle.
— Sinä sanoit, Tatu, ettet voi käsittää sitä, että kun suomalainen maanviljelys tuottaa vain 2 à 3 prosenttia, niin maanviljelijäin kannattaa maksaa lainoistaan 9—10 %, mutta minä selitän sinulle sen. Maanviljelijä lainaa esim. 200,000 markkaa ja siitä hän panee minun pankkiini 100,000. Minä annan hänelle 150,000 markan talletustodistuksen ja siitä hän saa 10 % korkoa, toisin sanoen 15,000 markkaa vuodessa. Vaikka hän 200,000 markan lainasta maksaisi korkoa 20,000:kin vuodessa, niin jää hänelle maksettavaksi ainoastaan 5000 ja se on juuri se 2 1/2 %, josta sinä olet aina hölissyt, mutta huomaa, että hän on saanut panna 100,000 mk maanviljelyksensä tuoton lisäämiseen.
— On tässä muitakin pankinkonttoreita, mutta sen minä sanon, että kunhan olen saanut tässä kylässä pari vuotta häärätä, niin tänne tuovat kaikki rahansa ja niin sanoi pankinjohtaja Pambergkin, ettei meidän pankkimme kanssa pysty kukaan kilpailemaan.
Näin olimme saaneet lopulta keskustelun johdetuksi liikeasioihin ja niin voimmekin siirtyä seuraavaan lukuun.
XXVI LUKU,
jossa kauppa käy kuin siima.
Minä ryhdyin siis Markkaselle selittelemään asioitani ja näyttämään hänelle kontrahtejani.
— Ei suinkaan tämä vain ole samanlainen kuin se sinun viimeinen ratapölkkykauppasi? uteli Markkanen.
— Ei ole, sanoin minä ja näytin hänelle erään »directoryn», jossa oli täydelliset tiedot minun ostajastani.
Onhan meillä täälläkin tietokirjoja, sanoi Markkanen ja niitä hänelle tosiaankin oli hankittu pankin puolesta. Niistä selvisi, että sama firma oli tehnyt muitakin kauppoja täälläpäin.
Olimme pian päässeet kauppojen alkuun ja koska Markkaselle oli sanottu, että pankki mielellään näkee sen haarakonttorien johtajien harjoittavan puutavaraliikettä, sillä sen kautta tulee vain rahaa pankkiin, niin suostui Markkanen heti periaatteellisesti kauppaan.
— Tunnenhan minä nämä metsät ja tiedän millaista valtion metsä on, joten tämä asia on kyllä selvä kunhan vain hinnoista sovitaan.
Kerroin sitten Markkaselle, että olin joutunut ahdinkoon takausmiesteni konkurssin vuoksi ja että oikeastaan hänenkin puueränsä oli hankaluuksien alainen.
— Se puuerä on sitä myöten selvä, sanoi Markkanen, maksetaan pois siitä loppusumma, niin olemme valtiosta irti. Ja mitä näihin muihin eriin tulee, niin minä kyllä ostan ne, joita täältäkäsin voi valvoa, mutta tietysti kohtuullisin hinnoin. Kun kaikista rahoista, mitä tähän minun pankkiini pannaan, tulee minulle vähintäin 30 % on minun siis laskettava rahoilleni vähintäin 30 %.
Tämän mukaisesti sitten tehtiin laskelmia ja niiden mukaan minun voittoni kyllä häipyivät olemattomiin. Mutta parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla, tuumailin, sillä kun tämän kaupan olisin tehnyt, olisivat minun asiani siksi selvät, että saisin tosiaankin rauhallisen talven ja seuraavana kesänä tähän aikaan olisin kaikista puuhommista vapaaherra ja parooni.
Pitkien tinkimisten jälkeen tehtiin sitten lopulta kauppakontrahti, jossa minulle — vahingossa — tuli vielä 15,000 markkaa voittoakin.
Oli tosiaankin uskomatonta, että tämä matka oli niin hyvin onnistunut. Selvät paperit kirjoitettiin ja maksuksi sain sekä rahaa että postivekseleitä 450,000 markan arvosta.
Oli jo tullut ilta ja Markkanen pyyteli meitä jäämään yöksi, mutta minua ei haluttanut. Sain taivutetuksi jääkärikapteenin minua kyytiin Vaasaan, jossa saisin lääninrahastoon suorittaa lopun hinnan sekä ilmoittaa metsähallitukselle, ettei minun näin ollen tarvinnut hankkia uusia takausmiehiä.
Lähdettiin ajamaan Vaasaan, jonne saavuttiin aamuyöstä. Heti aamulla järjestin asiat ja sen jälkeen olimme päättäneet lähteä Haaparantaan viettämään harjakaisia.
— Tästähän tulikin oikea rahareissu, sanoi kapteeni, kun seuraavana aamuna istuimme hänen foordiinsa ja lähdimme painelemaan suoraa päätä Haaparantaa kohti.
Haaparannan hotellissa istuessamme kahviaamiaisen ääressä tapasimme vapaaherra-metsänhoitajan. Hän oli käynyt Kolarissa tekemässä rautamalmivaltauksia ja Kuolajärvellä kuparivaltauksia. Sen jälkeen hän oli perustanut Finland Iron- ja Finland Copper-nimiset osakeyhtiöt ja saanut osakekirjat painetuiksi ja allekirjoitetuiksi. Niillä oli ollut hyvänpuoleinen menekki niin että hänellä oli rahaa viljalti ja hyvää tuulta sitä mukaa.
— Minä olen nyt taas miljonääri, selitti hän, mutta jahka saan koskikauppani järjestykseen, joita täällä olen tekemässä, on tämä poika vähintäin kymmenen miljoonan väärtti.
— Kolarissa toimitetaan parasta aikaa timanttiporausta ja siellä on parempaa rautamalmia kuin Gellivaarassa. Kyllä minusta aikaa myöten tulee kuuluisa mies. Metsänhoitajat ne ovat oikeita rautamalmin löytäjiä, Gellivaaran löysi eräs ruotsalainen metsänhoitaja ja minä olen löytänyt Kolarin.
— Tässä näkyykin siis olevan kaksinkertaiset harjakaiset, havaitsi jääkärikapteeni, eiköhän ole parasta hommata yläkerrasta yksityinen huone.
Se järjestettiinkin ja silloin rupesi jääkärikapteeni puolestaan ylistämään Conservo-nimistä osakeyhtiötä.
— Kun te kerran rupeatte tutkimaan rautamalmialueita Kolarissa ja Kuolajärvellä, niin tottahan te myös tarvitsette säilykkeitä työmiehiä varten ja niitä valmistaa O.Y. Conservo A.B.
Ja kuinka siinä mietittiin, niin alkoivat osakekaupat luistaa. Meillä ei tosin ollut vielä olemassakaan koreita osakepapereita, mutta nehän voitiin lähettää perästäpäin.
Joukkoon saatiin sitten vielä muutamia alkuasukkaita ja niin alkoi vähitellen kehittyä eräänlainen pörssihuutokauppa, jossa neljän kuninkaan kirjoja myös ahkerasti käytettiin ja panoksina oli osaksi kruunuja, osaksi Suomen markkoja, osaksi Finland Copperin, osaksi Finland Ironin ja osaksi O.Y. Conservo A.B:n osakkeita. Välillä luonnollisesti kasteltiin kaulaa ja pirteätä yhdessäoloa jatkui pikkutunneille asti, niinkuin lahjakkaat reportterit kirjoittavat juhlaselostuksissaan. Ja vähitellen sinkosivat kortit miesten käsistä ja leppoisa rauha täytti huoneen.
Seuraavana aamuna herätessämme oli talon väki jo lähtenyt työlle, joten meidän vieraiden oli lähdettävä tielle, niinkuin Kalevalassa sanotaan.
Meillä oli molemmilla ollut huoneessamme matkalaukkumme ja kun emme olleet koko yönä riisuutuneet, ei lähtöhomma ollut kovinkaan monimutkainen. Vapaaherra-metsänhoitaja oli jo lähtenyt junalla kaivoksiaan katsomaan ja kun tiedustelimme laskua, kuulimme hämmästykseksemme, että kaikki oli maksettu. Vielä suurempi oli ällistyksemme, kun kumpikin löysimme matkalaukuistamme hyvän pinkan kaivososakkeita, vieläpä Ruotsin kruunuja. Me molemmat olimme jääneet voittajiksi, sillä Suomen markkojakin tuntui olevan paljon enemmän kuin tänne tullessamme.
Kun entinen Kolarin ukko poistui Haaparannasta, oli hän vielä Handolinin sillan Suomenpuoleisessa päässä puinut nyrkkiään ja sanonut: »Voi Haaparanta ja sinun metisiinasi.» Meillä ei ollut syytä tällaiseen mielenosoitukseen, sillä ensimmäisen ja luultavasti viimeisen kerran koko elämässämme jouduimme lähtemään Haaparannasta rikkaampina kuin sinne tullessamme. Jääkärikapteeni kertoi kyllä joskus maailmassa joutuneensa kortinpeluussa voitonkin puolelle, mutta minä ainakaan en muista tällaista minulle kertaakaan elämässäni sattuneen, vaikka enpä ole koskaan suuria hävinnytkään. Kerran eräällä rautatiematkalla menetin kolmen kortin heitossa satamarkkasen — rauhanaikaista rahaa.
Olimme siis molemmat ylen tyytyväisiä lähtiessämme autolla painumaan »alaspäin». Minulla ei tällä hetkellä ollut erikoisempaa kiirettä, joten minun oli mahdollista seurata jääkärikapteenia, jonka kyyditysmatka olikin tullut pitempiaikaiseksi kuin hän oli suunnitellut. Mutta mehän olimmekin tehneet tällä matkalla lujasti afäärejä. Lähtiessämme emme omistaneet kumpikaan ainoatakaan osaketta, mutta nyt olimme kolmen yhtiön osakkeenomistajia molemmat.
Näin olimme saaneet uusia velvollisuuksia ja sentähden päätimme aluksi lähteä järjestämään O.Y. Conservo A.B:n asioita ja hankkimaan Iisko Tuiterille sillit Helsingin varanttimakasiinista. Ajelimme sellaista kyytiä kuin meidän Heikillämme suinkin pääsi. Olen ollut eläissäni monessakin autokyydissä ja joutunut ajamaan tämän Suomenmaan useampaan kertaa pitkin ja poikin mitä erilaisimmilla autoilla, jopa sellaisillakin, joiden hinnat mainitaan kuusinumeroisissa luvuissa, mutta tämän parempaa autokyytiä en ole milloinkaan saanut. Tämä seikka riippui osaksi ohjaajan mainiosta kyvystä, mutta osaksi myöskin vanhan Heikin erinomaisuudesta. Tosin se joskus hieman vikuroitsi, mutta tällaisia tapauksia varten oli kapteenilla aina koko työkaluverstaansa vieressään, ja jos moottori jollakin tavoin alkoi reistailla, hellitti hän yhtä ruuvia ja tiukoitti toista ja puhui kauniisti moottorin kanssa ja niin alettiin taas siirtyä eteenpäin.
Tuli sitten ehtoosta ja aamusta kolmas päivä, kun ajaa hurautimme itse Helsingin kaupunkiin. Sellaiset foordit jossa me istuimme, olivat jo aikoja siirtyneet pois käytännöstä ainakin pääkaupungin läheisyydestä. Meidän ajopelimme herättikin ansaittua huomiota ja kun kaupunkiin olimme päässeet ja meidän täytyi ajaa hitaammin, katuliikenteen vuoksi, niin kääntyipä kuin kääntyikin moni ihminen ympäri meidän kyytiämme katsellessaan.
Saavuimme lopulta varanttimakasiiniin ja esitimme siellä paperimme.
Tunnustan omasta ja jääkärikapteenin puolesta, että ensi kertaa elämässämme olimme tällaisesta laitoksesta tavaroita perimässä, joten emme ensin oikein tienneet, minne meidän piti kääntymän. Sattui sitäpaitsi olemaan keskiviikkopäivä, jolloin täällä on suuri liike, joten kului aikaa ennenkuin pääsimme luukulle.
Mutta lausuessamme sanan silli ja ojentaessamme paperimme, käänsi koko luukun takana oleva henkilökunta kasvonsa meihin ja ääni joukosta kuului:
— Tässä ne silliherrat sitten ovat.
Meidät vietiin monien kiertoteiden kautta merenrannalla olevaa takapihaa kohti, josta neniimme alkoi tunkeutua aivan suurenmoinen löyhkä.
Saavuttuamme lopulta perille, avautui eteemme näköala, jona suurimmaksi osaksi oli haljenneita sillitynnyreitä ja ruosteenväristä massaa, joka osoittautui käymistilassa oleviksi silleiksi. Silloin tällöin kuului pieni paukahdus, kun uusi sillitynnyri taas ratkesi liitoksistaan ja tämä ruosteen värinen taikina pursui esille.
Meillä ei ollut vähintäkään halua ryhtyä tarkemmin penkomaan O.Y. Conservo A.B:n raaka-ainevarastoa, vaan aivan erikoisesta sielujen sympatiasta koetimme molemmat pitkin askelin luikkia tiehemme, mutta tullivirkakunta sulki meiltä tien ja osoitti meidät uudestaan konttoriin.
Täällä ryhtyi eräs virkamies kirjoittamaan kirjaimia ja numeroita paperille ja sen jälkeen taas toiselle paperille ja kolmannelle paperille, kunnes hän lopulta veti viivan alle ja esitti meille loppusumman.
Meidän oli suoritettava makasiinivuokria y.m. y.m. yhteensä 9787 mk 64 penniä, jotapaitsi sillien hinta, muistaakseni noin 1500 Norjan kruunua, osoittautui maksamattomaksi. Meidän oli vielä sopivalla tavalla hävitettävä nämä sillit, muuten suoritettaisiin se meidän kustannuksellamme.
Kesti kauan aikaa, ennenkuin saimme poistua tullilaitokselta, ja kun olimme päässeet autoomme, niin sanoi jääkärikapteeni:
— Nyt on asia sen laatuinen, että meillä on kiireellistä asiaa tuomari Hiukalle. »Taitaa olla paras, että ajamme sinne suoraa päätä.»
XXVII LUKU,
jossa tekijä ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään myy silliä.
Jääkärikapteeni ei ollut erikoisen hyvällä tuulella ja hän vaati, että lähtisimme heti tekemään tuomarin kanssa tiliä. Minulla sitävastoin oli asioita Helsingissä Burrman & Baumin konkurssipesän kanssa, joten ehdotin, että viipyisimme täällä edes päivän. Voisimmehan muuten ottaa puhelun Perhelään ja huomauttaa tuomarille puhelimessa, että asia oli oikaistava.
Lopulta katsoin kuitenkin olevan oikein ja kohtuullista erottaa kapteenin koko asiasta, sillä minun syynihän oli, että O.Y. Conservo A.B. oli saanut tämän tapaista raaka-ainetta. Ja niin tuli päätettyä, että minä hoitaisin tämän asian.
Astuskelin siis taas pitkästä aikaa Helsingin kaupungin katuja. Kuinka sattuikaan, sain päähäni pistäytyä kotonani, jonne minulla oli avaimet, siellä oli minulla erinäisiä syysvarusteita, joita tulisin tarvitsemaan. Omaiseni eivät olleet kaupungissa, joten asunto oli kylmillään. Läksin oikeastaan hakemaan kotoani paria pieksusaappaita, jos ne sattuisin löytämään, sillä aikomukseni oli lähteä uittohommiani katsomaan. Näin pieni oli siis asiani, mutta oikein sanoo runoilija lausuessaan, että pienet asiat ne usein suuria aikaan saa.
Ollessani juuri kiertämässä avainta ovessa, astui eteeni hieman puolivillaiselta näyttävä herrasmies, joka kysäisi:
— Onko se mahdollisesti maisteri Tatu Valkonen?
— On kyllä.
— Minulla olisi herralle vähän asiaa.
Astuimme sisään ja silloin tuo peijuoni alkoi kaivaa taskustaan papereita.
— Tässä olisi herralle ilmoitus verojen ulosmittauksesta. Jos herra olisi hyvä ja merkitsisi kuittauksen tähän. Tässä olisi sitten herralle eräs haaste, jos herra olisi hyvä ja merkitsisi kuittauksen tähän.
Merkitsin kuittauksen kumpaankin paperiin, niitä tarkemmin katsomatta ja aloin etsiä pieksujani, jotka löytyivätkin.
Kun asuntoni oli kesäteloillaan, päätin lähteä johonkin hotelliin yöksi. Valitsin tällä kertaa aseman läheisyydessä olevan vaatimattoman matkailijakodin.
Vasta täällä muistin koko haastemiehen ja rupesin silmäilemään hänen jättämiään papereita.
Ensimmäisestä paperista selvisi, että minun oli suoritettava ulosmittauksen uhalla noin viikon päästä S:n kuntaan kunnallisveroja viitisenkymmentätuhatta markkaa.
Ja toisesta paperista selvisi, että merikapteenit olivat haastaneet minut oikeuteen, vaatien minulta korvausta makauspäivistä myötäliittämänsä laskun mukaan Smk. 180,000: — koska he eivät olleet saaneet odottamaansa ratapölkkylastia.
Oli siinä kolausta yhdeksi kerraksi, sillä näin oli minulle ilmestynyt odottamattomia menoja kaikkiaan 230,000 markkaa.
En ollut ajatellutkaan, että minun tulisi tehdä S:n kuntaan, jossa minulla tosin oli puuasioita, minkäänlaista veroilmoitusta. Toistaiseksi ei minulla ollut näistä hommista ollut minkäänlaista tuloa, ajattelin aluksi. Mutta sitten huomasin, että minulla tosiaankin oli ollut jonkinmoinen tirehtöörin palkka, ollen se korkeintaan parikymmentätuhatta markkaa. Asunto ja kotipaikka minulla oli Helsingissä, josta en ollut muuttanut kirjojani. En ollut tänne myöskään tehnyt verotusilmoitusta, sillä niinkuin sanottu, en tullut ajatelleeksikaan, että minulla oli ollut joitakin tuloja, ennenkuin olin nähnyt, miten puuhommani olivat päättyneet. Tietysti saisin hyvin pian myös kuulla, että minun oli suoritettava ties kuinka mahtavat verot Helsingin kaupungille. Niistä en ollut erikoisesti huolissani, mutta nyt voi helposti käydä niin, että S:n kunta ulosmittaa minun puuni silloin, kun katsoo niiden tulleen sopivalle paikalle. Aavistelin pahasti, että pankinjohtaja oli tahtonut valmistaa minulle pienen yllätyksen saadakseen sopivalla tavalla puuni haltuunsa silloin, kun ne olivat saapuneet Jukolan sahan lähelle.
Par'aikaa miettiessäni koputettiin ovelle. Ajattelin, että huoneeseen tulisi siivooja, mutta hämmästyin kovasti, kun sisälle astui kaksi tuiki tuntematonta herrasmiestä. Selvisi, että nämä olivat kapteenien lainopilliset edustajat, tuomarit Koukero ja Umpikiero.
Ja sen jälkeen alkoikin sellainen peli, jossa en ole milloinkaan elämässäni ollut, en edes Muurmannilla sotavankina ollessani. Sain ensinnäkin kuulla, että oli aivan ansioton armonosoitus heidän puoleltaan, etteivät he heti paikalla anna vangita minua petoksesta, sillä he ovat saaneet selville, ettei minulla ole satamassa ainoatakaan ratapölkkyä niistä 80,000:sta, jotka olen myynyt mister James Robinsonille, ja että minulla tosin on metsiä, joista nämä ratapölkyt voitaisiin hakata, mutta että olen tehnyt toisen ratapölkkykontrahdin uuden ostajan kanssa ja tältä ostajalta perinyt huomattavia rahasummia. Rikoslain sen ja sen luvun sen ja sen pykälän mukaisesti olen tehnyt itseni syypääksi törkeään petokseen ja etumaksujen kavaltamiseen, jollainen rikos on rangaistava vähintäin yhden vuoden kuritushuoneella, jonka johdosta, jos he, tuomarit Koukero ja Umpikiero nimittäin, olisivat ryhtyneet ajamaan tätä asiaa rikos- eikä siviilijuttuna, minut heti paikalla olisi heitetty tutkintovankeuteen. Mutta siihen nähden, että he molemmat tahtoivat antaa minulle tilaisuuden järjestää tämän asian hiljaisuudessa, olivat he päättäneet toistaiseksi jättää minut vapaalle jalalle semminkin, kun minä olin akateemisesti sivistynyt kansalainen. Heille oli kuitenkin tunnettua, että minä olin läheisissä liikeasioissa tuomari Hiukan kanssa, joka on jo ennestään rangaistuksen kärsinyt mies ja joka läheisessä tulevaisuudessa joutuu uudestaan helisemään ja jonka konnankoukkuja minä nähtävästi yritän jäljitellä, joten he ilmoittivat, että kaikenlainen koukkuileminen tässä asiassa on turha. Minulla ei enää sen jälkeen, kun juttu joutuu Helsingin raastuvanoikeuteen, ole minkäänlaista mahdollisuutta järjestää asiaa joutumatta vastaamaan siitä myöskin rikosoikeudellisesti, joka seikka muuten minulle jätetystä kannekirjelmästä selviää.
Olin kuin puulla päähän lyöty, sillä en edes voinut käsittää sitä, kuinka nämä tuomarit olivat minut löytäneet, niin keltainen olin vielä tämäntapaisissa asioissa. Itse asiassa se oli aivan yksinkertaista, sillä haastemies oli heille kiirehtinyt ilmoittamaan, että hän oli saanut toimitetuksi minulle haasteen. Koska kaiken juriidisen kiristyksen pohja ja perustus on yllättäminen, olivat nämä arvon tuomarit ryhtyneet soittamaan kaikkiin mahdollisiin hotelleihin ja matkailijakoteihin, kunnes lopulta saivat tietää asuntoni.
Ja niin jatkettiin tätä »painostusta» kaikkien sääntöjen mukaan. Minulle esitettiin vekseli, johon minun olisi pitänyt pyyhkäistä nimeni ja luettiin kyynärän pituisia sopimuskaavakkeita, joiden alle minun myös olisi täytynyt nimeni kirjoittaa.
Olin tietysti hirmuisessa »skakkuksessa», sillä näiden herrojen »lakitieteellinen» esitys siitä, että olin kypsä kuritushuoneeseen, tuntui minusta varsin vakuuttavalta. Koetin tehdä vastaväitteitä, mutta jokaisesta sanasta sain kymmenen takaisin. Viimein suutuin ja ärjäisin, että vaikken koskaan maailmassa näkisi Jumalan aurinkoa muuta kuin kalterien takaa, en tule antamaan heille allekirjoituksia enkä yhtään ainoata Suomen kuparipenninkiä muuta kuin kynnenkovuudella.
Tämä vastaus aiheutti suurenmoisen hälinän. Tuomarit polkivat jalkaansa ja iskivät nyrkkiä pöytään, mutta lopulta huone tyhjeni ja herrat astuivat ulos vakuuttaen minulle mennessään, että tulisin tätä katkerasti katumaan ja ilmoittaen samalla, että »nimituomari» oli jo vangittu.
Mieliala ei ollut kovin ruusunkarvainen, kun heidän lähdettyään mietin asemaani. Lopulta tarrautuivat ajatukseni kiinni siihen asiaan, että »nimituomari» oli jo vangittu. Tämä oli luultavasti kaikki valhetta ja päätin sentähden ottaa siitä selvän.
Läksin siis puhelimeen ja hetken aikaa soiteltuani sain käsiini »nimituomarin» rouvan, jolta kuulin, että »nimituomari» tosiaankin istui telkien takana.
Oletko, lukijani, milloinkaan sattunut sellaiseen tilanteeseen, jolloin pelon ja hätääntymisen jyrähdys käy koko ruumiisi läpi? Tuskan hiki pusertui kasvoilleni, mutta siitä huolimatta minua värisytti kuin vilussa.
Sain vielä kysytyksi rouvalta, mikä oli vangitsemisen syynä. Hän ei osannut sitä tarkkaan sanoa, mutta luultavasti jonkinmoiset puukaupat.
Aina vain parantaa kuin sika juoksuaan, ajattelin.
‒ ‒ ‒
Lukijan ei ehkä tarvitse ihmetellä sitä, että noin puolen tunnin päästä nähtiin tämän kirjoittajan hyvin hiljaa ja ympärilleen vilkuen painuvan matkailijakodista ulos. Toisella käsivarrella riippui palttooni ja siunatut pieksusaappaani ja toisessa kädessäni kannoin matkalaukkuani. Tarkoitukseni oli mennä ylimalkaan jonnekin kauas pois, niin kauas, ja niin tuntemattomille seuduille, ettei lain koura voisi minuun tarttua. En ollut itsekään oikein selvillä, minne lähtisin, mutta ainakin Helsingin maaperä alkoi polttaa jalkojeni alla ja senvuoksi astuin suoraapäätä junaan lähteäkseni tuomarin luokse Perhelän kartanoon selostamaan sillikauppojani ja pyytämään häneltä antamieni metsänhoidollisten neuvojen vastineeksi lakitieteellisiä neuvoja.
Jos tarkoitukseni oli ollut tuntemattomana poistua, niin oli se heti alkuun epäonnistunut, sillä niin pian kuin juna oli lähtenyt liikkeelle, huomasin, että minua vastapäätä istuutui tuttu mies, meidän kaikkien tuntema tirehtööri Taimi.
Ehdittyämme asioista keskustella, selvisi, että meillä oli sama matka ja sama uhka edessä. Niinkuin lukija muistanee, oli tirehtööri Taimi myynyt konttorikalustonsa tuomarille ja nostanut siitä iloisesti rahat, jonka jälkeen hän oli myynyt sen uudelleen ja myös tästä kaupasta nostanut rahat. Tuomari Hiukka oli lopulta haastanut entisen kompanjooninsa Pontius Pilatuksen eteen ja ilmoittanut panevansa tämän kiinni petoksesta, ellei sovintoa synny. Ja niin oli nyt tirehtööri Taimi matkalla sovintoa tekemään.
Joka kerta junan pysähtyessä asemille ja jonkun henkilön noustessa vaunuun odotin tämän olevan poliisiviranomaisen, joka kysyisi maisteri Tatu Valkosta. Omatuntoni oli täysin puhdas, mutta toiselta puolen minua pelotti korkeampi lakitiede, enkä pitänyt ensinkään mahdottomana, että tuomarit voisivat toteuttaa uhkauksensa. Taimi sitävastoin oli täysin tyyni ja ilmoitti, että tuomarin laatima kauppakirja ei ollut minkään arvoinen, sillä se oli katsottava panttauskirjaksi eikä kauppakirjaksi, joten hänen korkeintaan piti suorittaa takaisin kauppasumma korkoineen. Mutta toiselta puolen hänellä oli taas saatavia tuomarilta, joten kysymys oli vain jonkinlaisesta välien selvittelystä.
Ristiriitaisin tuntein astuimme molemmat Perhelän kartanon konttoriin, jossa tuomari par'aikaa jatkoi vanhaa teemaansa, ettei hän voi suorittaa näitä laskuja ennenkuin Svensson on tullut takaisin, sillä hänen on mahdotonta tietää, mitä te olette kirjoittaneet niihin liikaa.
Olin odottanut, että näiden kahden entisen liikekumppanuksen kohtaus olisi muodostunut myrskyiseksi. Mutta siitä tulikin hyvin tyyni, ellen sanoisi herttaisen sydämellinen. Kesti pitkän aikaa, ennenkuin he edes alkoivat jutella koko pääasiasta.
Kun puheesta ei alkanut tulla mitään, otin minä ensi työkseni esille silliasiat.
— Minkä minä sille voin, että sillisi ovat pilaantuneet, sanoi tuomari. Enhän minä ole niitä pyydystänyt enkä pannut tynnyreihin enkä suolannut enkä asettanut tynnyreitä varanttimakasiiniin säilöön. Tässähän on hyvin monta mahdollisuutta. Joko on vika silleissä tai sillien suolauksessa tai tynnyreissä tai tynnyrien kuljetuksessa laivassa tai tynnyrien varastoimisessa varanttimakasiinissa. Ne ovat kaikki asioita, joista sinun tulee ottaa selvä. Mutta minusta on kaikkein viisainta, että kirjoitat suoraan Rostrupille Bergeniin ja vaadit, että sinulle on lähetettävä uudet sillit ja kieltäydyt ottamasta vastaan näitä mätiä.
— Mutta joka tapauksessa ne sillit, joita sinä annoit minun täällä maistaa, olivat aivan erinomaisia.
— Jaa, se on aivan totta se, ja ne olivat samaa sillivarastoa. Meillä on vielä nytkin täällä niitä, joten Taimikin voi todeta, että ne ovat erinomaisia. Kun ainakin yksi tynnyri on jäänyt pilaantumatta, voidaan myös ajatella sitä mahdollisuutta, että kaikki sillit ovat olleet pilaantumattomia silloin, kun tämä tynnyri otettiin varastosta. Se taas puolestaan viittaisi siihen, että sillit ovat pilaantuneet varanttimakasiinissa, joten sinun on nostettava kanne valtiota vastaan ja vaadittava valtiolta korvausta siitä, että se on päästänyt sinun sillisi pilaantumaan.
Tämäntapaista oli meidän keskustelumme. Tuomari pyysi minua sitten poistumaan keskustellakseen Taimen kanssa. Sinä voit mennä pitämään seuraa minun rouvalleni, hän sanoi ja kertomaan Helsingin uutisia. Hän voi tarjota sinulle jonkin sillivoileivän ja viinaryypyn.
Olin ehkä tarinoinut noin tunnin ajan, kun minut kutsuttiin uudestaan konttoriin.
— Me olemme täällä nyt Taimen kanssa järjestäneet asiamme ja Taimi on suostunut ottamaan vastaan sillisi, jos sinä suostut niiden sijasta ottamaan 10,000 kg pesupulveria.
En ollut puhunut mitään siitä, että minun oli ensi hätään korjattava nuo sillit tiehensä, joten hienoisesti nauttien otin vastaan pesupulverin, josta tulin siis maksaneeksi noin 25,000 mk. Se oli Taimen makasiinissa Tikkurilassa ja minulle annettiin kirjallinen sitoumus siitä, että se saisi olla siellä ilman vuokraa kokonaisen vuoden ajan.
Näin olin siis taas päässyt yhden askeleen eteenpäin ja koska tuomari näytti olevan hyvällä tuulella, rupesin hänelle valittamaan haasteistani ja ulosmittauksestani.
— Mitä ulosmittaukseen tulee, niin on selvä, että sinun täytyy antaa jotakin ulosmitattavaksi. Koska sinulla itselläsi on oikeus osoittaa, mitä tavaraa sinulta on ulosmitattava, niin kehoittaisin sinua ulosmittauttamaan pesupulverin ja sähköpianon, joka sinulla on Helsingissä. Tämä on ensimmäinen tehtävä. Sitäpaitsi on aivan luonnollista, että sinut on myös verotettu Helsingissä, joten sinun pitää ottaa siitä asiasta selvä. Sen jälkeen on sinun koetettava saada Helsingin kaupunki valittamaan, että S:n kunta, jolla ei ole ohut oikeutta sinua verottaa, on ulosmitannut sinun pesupulverisi ja sähköpianosi. Sitäpaitsi on paras, että sinä itse varmuuden vuoksi valitat ulosmittauksesta niin pian kuin se on toimitettu.
— Mitä sitten tulee puukauppa-asiaasi, niin tiedäthän hyvin, että minä tai oikeastaan Osakeyhtiö Kivilampi on tehnyt samanlaisen kaupan. Kivilammen puolesta ei asiassa kuitenkaan toistaiseksi tarvitse ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, sillä haaste on annettu väärällä osoitteella. Mitä taas sinun asiaasi tulee, niin on se tietysti hoidettava aivan samalla tavalla kuin Kivilammenkin asia, joten voit kirjoittaa samanlaiset vastineet kuin Kivilammenkin puolesta kirjoitetaan. Sinun ei tarvitse siis tällä kertaa tehdä muuta kuin tässä kirjoittaa ja todistuttaa avoin asianajovaltakirja, jonka perusteella asiamiehesi vaatii lykkäystä kirjallisen vastineen antamista varten.
Ilmoitin asian jatkoksi, että tuskin tässä näin vähällä päästään, kun kerran »nimituomarikin» jo on pantu kiinni.
— Se on vain sen parempi, sanoi tuomari, sillä »nimituomari» on hyvin hätäinen mies ja hän hätyyttää nyt avukseen Helsingin parhaat juristit. Nämä tekevät kaikki temppunsa saadakseen nimi tuomarin irti ja silloin sinä tiedät ilman muuta, miten sinun on meneteltävä. Hyvä asia tämä on minullekin, — minunkaan ei tarvitse liiaksi vaivata päätäni vastineen kirjoittamisessa.
— Mutta jos meidät kaapataan kiinni jo huomispäivänä?
— Ole huoletta, tämmöisen asian takia eivät viranomaiset viitsi vaivata itseään. Jos »nimituomari» on joutunut kiinni, niin kyllä se on jostakin muusta tähän kuulumattomasta asiasta.
Vähitellen alkoi mieleni tyyntyä. Olivathan asiat tätäkin ennen selvinneet. En ollut tehnyt mitään väärin ja kai maassa oli sentään vielä sen verran lakia ja oikeutta, että pystyisin itseäni puolustamaan. Sitäpaitsi olin päässyt silleistäni ja olihan se siunattu asia sekin. Nämä sillit tulevatkin nyt häviämään tästä kertomuksesta, mutta hyvä on kuitenkin selostaa niiden kohtalo, vaikkei se enää asiaan kuulukaan, sillä se tavallaan selvittää, mitä oikea liikemies voi saada aikaan.
Helsinkiin tultuaan tirehtööri Taimi etsi erään konkurssin partaalla olevan kellarimestarin, jonka kanssa hän piti erään kapakan yksityishuoneessa pienen neuvottelun. Se päättyi kellarimestarin sanoihin:
— On parasta, että yritämme jo huomenna, koska silloin on maanantai ja herrat useimmiten krapulassa.
Maanantaiaamuna astuivat Taimi ja kellarimestari ynnä kaksi voipaperiin käärittyä herkkusilliä, lautanen ja kahveli ja valmiiksi täytetty vekselilomake erääseen hyvin arvokkaaseen pankinkonttoriin Helsingissä.
Siellä esitettiin sillejä koskevat paperit ja varmimmaksi vakuudeksi annettiin pankinjohtajan maistaa näytteitä. Tämän jälkeen diskontattiin 40,000 markan suuruinen liikevekseli ja molemmat herrat jakoivat rahat keskenään.
Täydessä sovinnossa he lähtivät tullilaitokselle ja ilmoittivat, että he suostuvat maksamaan sillien poistamiskustannukset, mutta että muista maksuista he kieltäytyvät.
Joitakin hetkiä myöhemmin nähtiin työn raskaan raatajia saapuvan paikalle, valavan kalkkia koko silliparttian päälle, lapioivan sen puhtaanapitolaitoksen proomuun, minkä jälkeen tämä silliparvi pian joutui takaisin mereen, josta se oli lähtöisinkin. Siitä ei jäänyt jäljelle muuta kuin sangen itsepintainen oikeusjuttu, jossa allekirjoittanuttakin kuultiin todistajana, sekä vekseli, joka nähtiin protestilistassa. Ja jäihän siitä tosiaan sentään muutakin. Sen majavannahkaturkin, jolla tirehtööri Taimi komeili seuraavana talvena, kerrotaan olleen läheisessä yhteydessä tämän kuuluisan sillivekselin kanssa.
XXVIII LUKU,
jossa jo syksyn kolkko, synkkä ilta kattaa kaupungin ja maan.
On synkkä syksyinen ilta ja tekijän nähdään istuvan rauhallisessa vanhanpojan huoneistossa Helsingissä vanhapoika-ystävänsä luona. He ovat taas pitkästä aikaa tavanneet toisensa. Höyryävät totivehkeet ovat edessä pöydällä ja ne ovat saaneet kielenkannan vilkkaaseen liikuntaan. Varsinkin tekijän, joka kertoo viimeisistä edesottamisistaan. Hän on juuri suoriutunut monimutkaisesta oikeusjutusta kapteenien kanssa, mikä juttu jo eräässä vaiheessa sai hänen Kalajoen puunsa takavarikkoon ja oli vähällä katkaista Markkasen ja hänen välinsä. Nyt olivat maisterin asiat taas hyvällä kannalla, sillä vekselihuolet olivat häipyneet, kun kreikkalaisnimisestä pankista nostetut talletukset olivat muuttuneet rahaksi. Jokunen lantti oli jäänyt omaankin taskuun, jossa pullea lompakko paraikaa lepäili. Ja olipa pesupulverikin muuttunut rahaksi, niin uskomatonta kuin se olikin. Noin parin viikon kuluttua pulverikaupasta kävi ilmi, ettei tirehtööri Taimi omistanutkaan sitä makasiinia, jossa saippuapulverin piti saada olla vuokratta vuoden ajan, vaan oli tämä makasiini ollut vuokrattu eikä vuokraa oltu maksettu miesmuistiin. Kun saippuapulveria lähdettiin veroista ulosmittaamaan, niin heräsi makasiinin hyvänlaitainen isäntä ja pani jyrkän protestin pulverin myyntiä vastaan, jonka hän ilmoitti pidättävänsä maksamattomasta vuokrasta. Ulosoton haltija ja makasiinin omistajan asiamies lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia ja lopullisena seurauksena oli huutokaupan peruuttaminen. Sitten oli lähdetty takavarikoimaan allekirjoittaneen omistamia Rajalan uutistalon puita, mutta siellä oli Turve hoitanut asian paremmin kuin oppinut juristi, näyttäen ulosottomiehille Hirschin kontrahtia ja Hirschin asiamiestä. Hän oli nimittäin saanut minulta kuulla, että puut olivat vaarassa ja kirjoittanut asiasta Hirschille Tukholmaan, jolloin tämä oli lähettänyt paikalle oikein emäjuristin. Ja seurauksena oli, että puut havaittiin Hirshin omaisuudeksi, jota ei voitu ulosmitata Tatu Valkosen velasta. Helsingin kaupunki ja S:n kunta riitelivät par'aikaa siitä, kuka saisi Tatu Valkosta verottaa ja Markkasen avustuksella olin lopulta tallettanut 50,000 markkaa Helsingin kaupunginvoudille verojen vakuudeksi. Saippuapulveri oli ollut makasiinissaan ja olin koettanut makasiinin omistajan kanssa neuvotella, miten se parhaiten voitaisiin muuttaa rahaksi. Tirehtööri Taimi oli joutunut sellaiseen asemaan, ettei häneltä voinut mitään saada. Hänen asiansa olivat kiristymistään kiristyneet ja eräänä päivänä oli lehdissä luettavana seuraava uutinen:
Eilen illalla klo 9 tienoissa puhkesi äkkiä tulipalo teknillinen tehdas Solariuksen kaksikerroksisessa tehdasrakennuksessa lähellä uutta hautausmaata. Tuli oli saanut alkunsa kiehuvasta lakkapadasta ja muutamassa silmänräpäyksessä oli koko tehdasrakennus liekkien vallassa. Johtaja Taimi, joka sattumalta oli paikalla, ymmärsi heti, ettei tehdasrakennusta enää voida pelastaa ja ryhtyi työväestönsä kanssa tehokkaasti pelastamaan läheisiä vajarakennuksia Capral- ja Salar-hiilihapposammuttajien avulla ja saatiinkin muut rakennukset tehokkaasti varjelluiksi siksi, kunnes palokunta ehti paikalle ja ryhtyi torjumaan tulen valtaa itse tehdasrakennuksessa. Tehdas oli palovakuutettu 500,000 markasta ja vastannee palovakuutussumma vahinkojen arvoa.
Luettuani tämän uutisen otaksuin, että palo mahdollisesti merkitsi jonkinlaista nousua Taimen elämässä, mutta siihen sanoi tuomari Hiukka, että se voi olla joko hänen onnensa tai onnettomuutensa. Sen jälkeen kyllä kuulin, että palovakuutusyhtiö oli halpamielisesti kieltäytynyt maksamasta palovakuutussummaa, joten johtaja Taimi, vaikka olikin itse vanha palovakuutusasiamies, näin joutui kärsimään palovakuutusyhtiön kataluuden vuoksi.
Selvittelin näin asioitani toverilleni ja kun lopuksi ilmoitin, että olin päättänyt vetäytyä pois liikeasioista, murahti hän, että se tosiaankin on viisainta, minkä voit tehdä, sillä kertomuksesi osoittavat päivän selvästi, ettei sinusta milloinkaan liikemiestä tule.
Ja koska taas muutama lasi oli kallistettu, aloin käydä tunteelliseksi ja ryhdyin kertomaan suuresta rakkaudestani Nataschaan. Me molemmat paljastimme sydämemme tunteita ja tulimme liikutetuiksi ja vähän itkimme ja sen jälkeen minä taas kerroin rakkauden asioitani ja lopulta annoinkin toverini tietää, että tällä kertaa olin matkalla kosimaan. Seuraavana aamuna aikaisin lähtisin nimittäin Riikaan puhuttelemaan Eleazaria, sillä muutenhan tämä asia olisi selvä. Olin saanut kuulla Turpeelta, että tukinuitto oli onnellisesti päättynyt ja tukit olivat puomissa S:n satamassa, josta niitä alettaisiin hinata K:n sahalaitokselle. Tukinuitto oli sinä kesänä veden vähyyden vuoksi ollut hyvin vastuksellista ja jännittävää, mutta nyt oli suurin jännitys poissa ja kun asiat muutenkin olivat mielestäni hyvässä järjestyksessä, olin päättänyt käyttää sopivaa väliaikaa hyväkseni sammuttaakseni sitä hehkua, joka tuntui koko sydämessäni ja ruumiissani. Aina, kun liikeasiat eivät minua vaivanneet, ajattelin ihanaa Nataschaa ja sitä pientä, mutta herttaista kotia, jonka hänelle rakentaisin.
Aamulla heräsimme luonnollisesti melkoisen myöhään, siinä klo 10 tienoissa — puhelimen soittoon. Kysyttiin, oliko Tatu Valkonen tavattavissa.
Puhelimessa oli Turve. Hänen äänensä oli outo ja hätäinen, kun hän ilmoitti, että viime yönä oli hirmumyrsky raivonnut S:n sataman läheisyydessä ja m.m. katkaissut minun tukkilauttani puomit ja hajoittanut kaikki tukkini merelle.
‒ ‒ ‒
Siinä oli nyt lopullinen paukaus. Tämä merkitsi minulle vähintäin miljoonaa eli sitä, että olin menettänyt kaikki, mitä minulla oli, jotapaitsi saisin vielä oikeusjuttuja ja muuta hyvää lisäksi.
Toverini huomasi myös naamastani, että jotakin erikoista oli tapahtunut, nosti konjakkipullon pöytään ja sanoi:
— Tämä ei asiaa paranna, mutta ei se sitä pahennakaan.
— Eikä se ainakaan asiaa pahentanut, sillä kun konjakki oli jonkin hetken lämmittänyt vertani, lausuin minäkin puolestani:
— Olenhan se minäkin monta kurssia eläissäni suorittanut ja nyt minun silminnähtävästi täytyy tehdä konkurssi.
Lähemmin ajateltaessa havaittiin, että junan lähtöön oli ainakin kolme tuntia, joka aika päätettiin käyttää aamiaisen syömiseen, jotapaitsi toverini lupasi parhaansa mukaan valittaa suruani. Hän sanoi, ettei asialle ole vahingoksi, vaikka sentään kävisin paikalla katsomassa, mitenkä tukkien oli käynyt, sillä matkakustannuksethan eivät kuitenkaan lopullisessa konkurssissa mitään merkitsisi. Sitäpaitsi voisin itse paikalla parhaiten kirjoittaa selostuksen tapahtumasta, jota varmasti tultaisiin vastaisuudessa tarvitsemaan.
Jokseenkin rauhallisena lähdin sitten matkalle ja kaikkialla sain kuulla kertomuksia myrskyn tuhoista. Eivät ainoastaan minun tukkini olleet joutuneet tuuliajolle, vaan kuului siellä olevan muidenkin tukkeja, mutta olivatko ne lähteneet merellepäin, vai hajaantuneet rannoille, siitä ei kellään ollut aavistusta.
Matkalla ehdin vielä tavata Perhelän kartanon tuomarin, joka kehoitti minua pyydystämään niin monta tukkia kuin vain kiinni saisin, välittämättä siitä, kenenkä ne olivat, ja kaikin mokomin koettamaan ennättää ensimmäisenä haaskalle. Ei ollut ensinkään mahdotonta, että siitä suuresta määrästä ennättäisin pelastaa suunnilleen sen verran kuin minulla oli ollutkin. Sanoi antaneensa saman kehoituksen Turpeelle, joka jo oli hankkinut miehiä ja vehkeitä ja luultavasti alkanut pelastustyön.
Kun tulin paikalle, sain kuulla Turpeen olevan merellä parin hinaajan kanssa ja että asiat eivät sittekään olleet niin hullusti kuin olin luullut. Sataman edustalla oli useita karikolta ja saaria ja oli tukkeja ajautunut näillekin ja sitäpaitsi oli mahdollista, että tuuli, joka oli kääntynyt, voisi tuoda joitakin tukkeja takaisin.
Koska tiesin, etten voisi sinä päivänä enään mitään toimia, odottelin Turvetta, joka illalla myöhään saapui rantaan. Hän oli noudattanut tuomarin neuvoja, mutta joka tapauksessa tappio tulisi olemaan musertava. Nekin tukit, jotka saataisiin pelastetuiksi, olivat hinattavat senkin seitsemällä karikolta ja se maksaisi paljon rahaa. Annoin määräyksen, että tukkeja olisi pelastettava niin paljon kuin mahdollista, vaikka ne tulisivat maksamaan painonsa kultaa ja ilmoitin hankkivani rahoja. Asiani olivat kuitenkin siksi hyvässä järjestyksessä pankkeihin nähden, että tiesin helposti saavani irti sen verran rahoja kuin tähän tarkoitukseen tarvittiin.
Muutkin yhtiöt olivat ilmestyneet tukkejaan pelastamaan ja lopputulos oli se, että päätimme kaikessa sovinnossa jakaa tukit. Oli hyvä, että Turve oli heti paikalla alkanut pelastustyön, sillä täten oli saatu pelastetuksi m.m. muudan tukkierä, joka eräässä myöhemmässä myrskyssä olisi helposti voinut päästä karkuun. Tämän johdosta sai meidän puulaakimme sitä ensinkään vaatimatta jonkinmoisen pelastuskorvauksen, joten meidän ei tarvinnut maksaa työpalkkoja pelastustyömiehille. Lisäksi saimme vielä pitää suuren joukon muiden liikkeiden tukkeja, jotka oli viety meidän puomimme sisälle. Mutta kaikesta huolimatta oli loppusumma hyvin pieni, sillä puolet tukeista oli mennyt sen maailman tien.
Hiukan sekavin tuntein mietiskelin tulevaisuutta. Olin samassa asemassa kuin piiritetyn linnoituksen päällikkö, joka ei enään taistele voiton, vaan kunnian puolesta. Vaikka kuinka ajattelin mahdollisuuksiani, en löytänyt enää ainoatakaan aukkoa, josta olisin voinut pujahtaa väljemmille vesille. Tiesin, että minulla oli edessäni vielä yhden vuoden työ, mutta tuloksia en enää voinut saavuttaa. Vuoden kuluttua olisi tämä hommani loppu ja niin olisin aivan yhtä tyhjä kuin alkaessani. Vihtahousu kuiskasi korvaani: sinun tulee ryhtyä uusiin yrityksiin, sinähän olet oikeastaan sittenkin hyvällä puolella, sillä tähänastiset yritykset menevät varmat lukkoon ja seuraavista saat voittoa. Nyt on sinulla enemmän kokemusta kuin ennen ja nyt menee työ niinkuin tanssi.
Asemani oli tosiaankin sangen merkillinen. Minulla oli olevinaan suuret puuhommat, mutta itse asiassa minulla ei ollut mitään hyötyä niistä, ainoastaan vastuu. Jos esimerkiksi Markkanen ryhtyisi hoitamaan hommia huonosti, tulisi siitä minulle tappiota, mutta jos hommat menevät hyvin, hyötyisi siitä vain Markkanen. Tosin oli minullekin laskettu hyötyä meidän yhteisistä puuhistamme, mutta se hyöty oli jo etukäteen hävinnyt myrskytuulen mukana Pohjanlahden ulapoille.
Mutta sitten muistui mieleen, että minullahan oli Markkaselta kaupassa saamani tila Kivijärvellä, jonka arvo oli 50,000 markkaa, 5000 kg pesupulveria ja kaiken lopuksi vielä sähköpiano. Se ei ollut tosiaankaan paljon sille, joka aikoi uuden kodin perustaa, mutta tähän asti olinkin ollut yksin, eikä minun rinnallani ollut vaimoa, joka olisi voinut minua täydentää. Jos Natascha olisi koko ajan ollut rinnallani, olisin ehkä osannut välttyä monesta pälkähästä ja olihan hän sitäpaitsi kielitaitoinen ja liikevaistoinen nainen. Kenties me vielä yhdessä voisimme näillä pienillä pääomilla kohota onneen ja rikkauteen. Mutta olinhan toiselta puolelta päättänyt, etten enää milloinkaan yritä liikemiehenä. Niin tosiaankin olin tehnyt, mutta silloinhan minä en ollut nähnyt Nataschaa, silloin minä itsekkäästi ajattelin ainoastaan omaa itseäni, mutta nyt oli minun ajateltava kahden edestä.
Olin pelannut ja hävinnyt pelissä, mutta sananlaskuhan sanoo, että huono onni pelissä merkitsee onnea rakkaudessa. Varmasti saavuttaisin onnen, kun saisin Nataschan rinnalleni.
XXIX LUKU,
jossa tekijä sonnustautuu kosiomatkalle ja esiintyy kosijana vieraalla maalla.
Jos tarkastaa naima-asioita koskevaa kirjallisuutta, niin voi siitä saada jonkin verran viitteitä siitä, miten tyttöä on kosittava, miten häntä on pyydettävä vaimoksi hänen vanhemmiltaan tai kasvatusvanhemmiltaan. Mutta sitävastoin ei käsiini ole sattunut ainoatakaan teosta, jossa esitettäisiin, miten kosinta on suoritettava silloin, kun vanhapoika setä on määräämässä asian.
Koko siinä laajassa kirjeenvaihdossa, joka minulla oli ollut Nataschan kanssa, ei tämä asia sattunut tulemaan tarkemmin puheeksi. Me kirjoitimme kirjeitä vain toisillemme, me elimme toinen toisillemme ja tutkimme toistemme ajatuksia, emmekä neuvotelleet siitä, mitenkä Eleazar parhaiten saataisiin taipumaan. Sitäpaitsi ei edes kertaakaan oltu mainittu, että Eleazar mahdollisesti asettuisi liittoamme vastaan, mutta nyt kun se juhlallinen hetki alkoi lähestyä, jolloin minun oli esitettävä asiani Eleazar Grünsteinille, aloin tuntea suurenmoista skakkusta.
En tiennyt sen enempää kuin että Eleazar oli 87-vuotias, mutta minkälaiset taipumukset ja mitä himoja hänellä mahdollisesti oli, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. En myöskään katsonut sopivaksi neuvotella tästä asiasta Nataschan kanssa, sillä olin aikonut itse voittaa taistelun.
Vanhapoika-ystävältäni, joka muuten oli erikoisen viisas mies, kävin kuitenkin sivumennen kysymässä neuvoja, sillä minulle sattui tilaisuus viettää lähtöni edellinen ilta hänen luonansa. Kun hän kuuli, että oli kysymys 87-vuotiaasta juutalaisesta, raapi hän korvallistaan ja lausui lopulta sen ajatuksen, että paras on ryhtyä suoranaisiin rahakauppoihin. Vaikka juutalaisella olisi kuinka paljon rahaa tahansa, niin haluaa hän aina enemmän, joten pienikin summa voi hänelle kelvata.
— Selvä on kuitenkin, ettet sinä voi mennä mitään summaa tarjoamaan, vaan sinun on kysyttävä, kuinka paljon hän haluaa Nataschasta. Sinun on myös otettava huomioon tarjousta tehdessäsi, että Natascha maksaa sinulle, joten heti sen jälkeen kuin hän on jonkin summan lausunut, vedät siitä pois ne kustannukset, jotka sinulla on Nataschasta. Nämä sinä tietysti puserrat mahdollisimman korkealle, joten pääset sopivaan nettohintaan ja sen jälkeen täytyy sinun tietysti alkaa tinkiä ja juutalaiselta tingitään aina puolet. Älä missään tapauksessa vie mukanasi mitään lahjoja, sillä ethän voi tietää ukon makua. Kauppaa on tietysti hierottava pitemmän aikaa, joten tällä välillä voit ehkä huomata, voisivatko mahdollisesti jotkut voiteet tulla kysymykseen.
Tämäntapaisia olivat ne evästykset, joita minulle annettiin, ja tietysti siinä puhuttiin muutakin, m.m. tehtiin laskelmia siitä, mitä vaatimaton huusholli Helsingissä tulisi maksamaan. Mutta nämä laskelmat jääkööt nyt tässä yhteydessä sikseen, sillä jokainenhan tietää, että Helsingissä nykyään saadaan kaikkea vähittäismaksulla, joten sen aikaiset laskelmat eivät enää vastaa nykyisiä oloja.
Tiesin tarkoin minkä Jielan varrella Eleazar asui, ja niinpä nähtiinkin allekirjoittanut eräänä aurinkoisena päivänä kolkuttamassa Riiassa erään hyvin kapean ja mutkaisen kadun varrella sijaitsevan vanhan rakennuksen ovea.
Se avattiinkin ja noin 30-vuotias miespuolinen Semin jälkeläinen tuli minulle avaamaan. Esitin hänelle asiani ja sen jälkeen kuljetettiin minut jonkinlaisen sekalaisten tavaroiden kaupan tai panttilainaston läpi pimeään, hallin tapaiseen huoneeseen, josta kiertorappuja noustiin yläkerrokseen, jona oli vain yksi ainoa huone. Täällä eivät silmäni aluksi eroittaneet ketään, sillä huone oli hämärähkö ja täynnä kaikenlaista kalustoa mitä suloisimmassa epäjärjestyksessä, niin että siinä tuskin mahtui liikkumaan. Lopulta havaitsin avonaisen takan ääressä suuressa nojatuolissa papukaijan näköisen olion, jonka arvasin Eleazariksi!
Yritin puhua hänelle tavallisella äänellä, mutta huomasin, ettei puheeni tehnyt tähän olioon minkäännäköistä vaikutusta. Silloin sanoi minua seurannut Seinin poika, ettei tämä mies mitään kuule, mutta että jos herralla on jotakin sanomista, niin hän välittää keskustelumme.
Keskustelu alkoi. Puhuin huonoa saksaani, jotavastoin nuorukainen Jafet toisti sanani juutalaisten kielellä.
Vanhus teki Jafetille harvasanaisia kysymyksiä, mutta Jafet ei kääntänyt niitä minulle suoraan, vaan sanoi, että vanhus tahtoo minulta yhä laajempia ja pitempiä selostuksia asiasta. Kerroin kaiken, mitä Nataschasta ja minusta oli kertomista ja lisäksi omaa historiani aina syntymästäni tähän hetkeen saakka. Ilmoitin lopulta, että toivoisin saavani jonkinlaisen tarjouksen.
Tuli hiljaisuus ja vanhus istui hetken liikkumattomana.
Sen jälkeen tapahtui jotakin omituista.
Hän sinkoutui tuolilta seisaalleen, alkoi tanssia jonkinlaista merkillistä kakevalkkia lattialla, tempasi pöytäveitsen ja kiskaisi sillä pari nappia irti takistaan, meni sen jälkeen kaminan luokse, ripotteli tuhkaa päällensä, vaipui jälleen tuolille, mutisi jotakin pitkää manausta ripotellen yhä edelleen tuhkaa tukalleen ja parralleen.
Ja yht’äkkiä karjaisi Jafet minulle nyrkit sojossa:
— Nyt on parasta, että herra poistuu. Samalla hän oli temmannut kouraansa papualaisneekerien nuijaa muistuttavan aseen.
Syöksyin rappuja alas sen kuin ennätin Jafetin seuratessa kintereillä. Vielä kadullakin hän seurasi jäljessäni karjuen ja kiroillen hyvänpäiväisesti.
Olin kai juossut puoli kilometriä, ennenkuin havaitsin, ettei minua kukaan enää seurannut.
Tällainen oli kosintani, eikä minulla ollut pienintäkään halua sitä uudistaa. Minulla ei ollut mitään syytä otaksua, että Eleazar muuttaisi mieltänsä, sillä pian sain tietää, mitä hänen seremoniansa merkitsi. Se oli jonkinlaista kirousta esi-isien nimissä sen johdosta, että eräs hänen heimostaan oli joutunut niin saastaisen gojimin läheisyyteen kuin allekirjoittanut. Samalla se oli kai sovitusuhri ja avunpyyntö siitä, ettei hänen heimolleen mitään pahaa tapahtuisi, vaikka tällainen koira oli luonut silmänsä niin pyhäiseen olentoon kuin Nataschaan.
Siihen aikaan ei puhuttu niin paljon juutalaisuudesta kuin nykyään, joten tekijäkään ei ymmärtänyt, että juutalaiset eivät milloinkaan salli tyttärensä menevän naimisiin kristityn koiran kanssa. Senpä vuoksi ei tekijäkään vielä ottanut ojentuakseen tästä selvästä ulosheitosta, vaan yritti neljä kertaa sekä Riiassa että Tallinnassa, ennenkuin hän särkynein sydämin vetäytyi pelistä.
Sitten olikin minulle jo aivan yhdentekevää, mitä tulevaisuus mukanaan toisi. Tietysti eräänlainen velvollisuudentunto pakotti minua viemään aloittamani työt loppuun, mutta mitään tulevaisuutta en enää itselleni suunnitellut.
Jos meidän maassamme olisi ollut luostareita, niin olisin varmasti vetäytynyt sen muurien suojaan, mutta kun ei sellaisia ollut, päätin muuten etsiä yksinäisyyttä.
XXX LUKU,
jossa murtunut mies astuu Suomen kamaralle ja jossa kerrotaan, mitä sen jälkeen tapahtui.
Suomen kamaralla odottivat minua kuitenkin kiireelliset tehtävät, sillä ensi työkseni sain tietää, että minun oli lopultakin henkilökohtaisesti lähdettävä vastaamaan Karikon sahalaitoksella »suorittamistani ilkitöistä». Vaikka kauppa tuomarin kanssa olikin purkautunut, niin kaljaasi Ida ei ollut liittynyt entiselleen ja vielä hullummin oli käynyt moottorin, joka oli jäänyt ulkosalle oman onnensa nojaan. Sen oli syysmyrsky upottanut Suomenlahden aaltoihin, jossa se vieläkin on. Minun ei auttanut muu kuin turvautua kalliiseen ja taitavaan asianajajaan, joka lopulta sai aikaan sovinnon, mikä maksoi minulle yli 15,000 markkaa velkakirjan muodossa. Kantajani osoittautuivat lopulta höyleiksi miehiksi ja olivat erittäin tyytyväisiä, kun saivat pienen lyhennyksen heti paikalla kouraansa, sillä melkein kaikki käteinen omaisuuteni meni asianajajalle.
Kun ryhdyin tutkimaan taloudellista tilaani, huomasin olevani lähipitäen tyhjä mies. Siinä tapauksessa, että Kivijärven puuhommat menisivät hyvin, voisin mahdollisesti vielä saada jonkin kymmentuhantisen, jotapaitsi minulla oli tiedossa noin 3000 markan kuukausipalkka niin kauan kuin niitä kestäisi. Mutta toiselta puolen oli minulla odotettavissa hyvänpuoleinen tappio, jos hommat menisivät pommiin, tappio, jota en ehkä milloinkaan pystyisi korvaamaan.
Turpeelta sain kuulla, että puuni olivat pari päivää sitten saapuneet satamaan ja senvuoksi kehoitin häntä lähtemään kanssani Markkasen luo, jotta saisin Kivijärven hakkuut oikealle tolalle. En aikonut niihin itse enää puuttua muuten kuin jonkinlaisena ylivalvojana, sillä tiesin, että aloin olla liian hätäinen ja hermostunut.
Ja hyvin me kaikista hommista Markkasen kanssa sovimme, sillä Markkanen eli yhä edelleen taloudellista nousuaan. Hän ilmoitti hankkivansa minulle luottoakin, jos sattuisin jonkin sopivan yrityksen keksimään. Minun on vielä mainittava, että O.Y. Conservo A.B. oli alkanut toimia. Tirehtööri Taimi ja Iisko Tuiteri olivat löytäneet toisensa ja alkaneet tehdä, ei säilykkeitä, vaan saapasrasvaa, joka erittäin hyvin sopi Iisko Tuiterin purkkeihin. Ja Iisko Tuiterin suuressa padassa saapasrasvaa lämmitettiin, joten sekin oli joutunut täyteen käytäntöön.
Minähän olin päättänyt vetäytyä yksinäisyyteen ja liikkua ainoastaan sen verran kuin asiat vaativat, mutta tämä päätökseni meni myttyyn niinkuin monet muutkin hyvät aikomukseni, kun tuomari Hiukka tarjosi minulle todellisen laiskanviran. Minusta tulisi Perhelän kartanon sahan, sähkölaitoksen ja myllyn tirehtööri, josta hyvästä saisin vapaan ylöspidon kartanossa, vapaat kyydit asemalle silloin kuin tarvitsisin, tuhat markkaa kuussa ja vielä jonkinlaisen prosentin. Asunnon saisin valita kartanosta. Muutakin hyvää vielä luvattiin, joten en voinut tarjousta vastustaa.
Perhelästä oli puutarhuri potkittu pois ja tarkoitus oli antaa puutarha arennille. Siten oli Perhelän kaunis puutarhurin asunto vapaana. Se oli tosiaankin aivan erikoinen laitos, sillä se oli suoraan kasvihuoneiden yhteydessä. Siinä oli uudenaikaiset sähkölämmityslaitteet, sähköllä lämmitettävä vesisammio, jota voi käyttää myös kylpyammeena, mihin tarkoitukseen se oli erikoisen mahtava. Rakennus oli muuten aivan uusi.
Sinne sain valita itselleni sopivan kaluston, huoneet siivottiin kartanon puolesta, josta myös sain ruuan. Se oli kaikin puolin ihanteellinen »nuoren miehen» asunto. Asiaan kuuluu, että siellä sitäpaitsi oli puhelin.
Tänne siis asetuin ja jouduin näin hyvin läheltä seuraamaan Perhelän kartanon elämää, joka näinä aikoina rupesi kiinnostamaan mieltäni.
Perhelän kartanoa ympäröi suuren suuri kotimetsä, oikeastaan luonnonpuisto. Tämän oli tuomari leimauttanut kotitarvehakkuita varten. Siellä oli valtavia puita, sellaisia, jotka kantoleikkauksessa olivat kärrynpyörän kokoisia. Näitä oli tarkoitus vetää omilla hevosilla ja kuorma-autolla Perhelän sahalle ja sahauttaa ne siellä erilaiseksi sahatavaraksi. Saha taas oli kaikin puolin hyvässä kunnossa ja siihen kuului höyläkonekin. Sahan henkilökunta sai pitää paikkansa, ja kun ajomatkat olivat lyhyet, ei minulla oikeastaan ollut muuta tehtävää kuin osoittaa, kuinka sahaus oli suoritettava ja muuten ohjata työtä. Tavallisesti annoin ohjeet viikoksi kerrallaan ja kävin vain silloin tällöin sahalla katsomassa.
Muuna aikana suorittelin omia kirjallisia töitäni, osaksi tieteellisiä ja osaksi kaunokirjallisia. Hoidin liikeasioitani ja tein matkoja milloin se oli tarpeellista. Perhelän varsinaiset metsähommat eivät minulle kuuluneet, sillä ne olivat Perhelän koulunkäyneen metsätyönjohtajan hallussa. Niitäkin minulle kaupattiin ja palkkaa tarjottiin lisää, mutta kieltäydyin kunniasta, sillä sitä tuhinaa, joka Perhelän metsässä syntyisi, kun siellä kolme puulaakia alkaisi hakata ja niiden lisäksi vielä eräs neljäs ruotsalainen tukkihuijari, jolle tuomari entisistä kauppakirjoista välittämättä oli myynyt koko metsän.
Svensson oli myös saapunut kotiin. Ensimmäiset yhteenotot tuomarin rouvan ja rouva Svenssonin välillä olivat suoritetut ja rouva Svensson oli ilmoittanut nopeasti häätävänsä myös minut Perhelästä, koska minäkin olin tullut kartanoa ryöstämään.
En ole tosiaan milloinkaan nähnyt tämäntapaista tilannetta. Päärakennuksessa isännöi Svensson, joka oli olevinaan jonkin tapainen maanviljelyspäällikkö, ja suunnitteli kovasti tämän alan uudistuksia, tilan palstoittamista sekä erään ulkotilan myyntiä, jonne hän oli rakentanut satojen tuhansien markkojen arvoisen navetan. Mistä hän yleensä sai rahaa ja mitenkä hänen ja tuomarin väliset raha-asiat olivat järjestetyt, siitä en päässyt selville. Mutta rahaa hänellä kuitenkin toistaiseksi näytti olevan. Muuten täytyy sanoa, että Svenssonin terveys kylpymatkasta huolimatta oli romahtanut. Hän oli laihtunut ja oli oudon silmissä ehkä terveen näköinen. Kenties hän olikin ruumiillisesti terve, mutta henkisesti häntä oli miltei mahdoton tuntea samaksi mieheksi. Hänestä oli tullut tavaton optimisti, joka puhui tehtävistä kaupoista niinkuin olisivat rahat hänellä valmiina kourassa, mutta jo seuraavana päivänä hän oli keksinyt uuden suunnitelman, joka oli vielä entistä kummempi. Hän suunnitteli kananhoitoa, hän suunnitteli metsänriistan ja turkiseläinten hoitoa. Mutta jo seuraavana päivänä hän taas oli saanut päähänsä, että hänen äkkiä oli myytävä koko Perhelä ja perustettava suurenmoinen tehdas Venäjältä tuotetun öljyn tislaamista ja jalostamista varten.
Kaikki nämä suunnitelmat vaativat matkoja ja suurimman osan ajastaan hän olikin niillä. Myös tuomari matkusteli tuiki tiheään »Perhelän finanssieerauksen vuoksi», niinkuin hän sanoi, joten molemmat isännät olivat hyvin vähän tilalla.
Olen jo edellä kertonut tuomarin maanviljelyssuunnitelmista ja ne toteutuivatkin äkkiä, sillä erään tällaisen finanssieerausmatkan jälkeen hän ilmoitti, että Perhelässä tullaan pitämään suuri karjahuutokauppa noin parin viikon päästä, mutta että siitä ei saisi Ulrika rouvalle ilmoittaa mitään.
— Eikös siitä sitten ilmoiteta sanomalehdissä? kysyin.
— Ilmoitetaan tietenkin, mutta Ulrika rouva lukee ainoastaan Hufvudstadsbladetia ja siihen ei panna ilmoitusta.
— Mutta tuleehan hän saamaan asiasta kuitenkin tiedon.
— Svensson on luvannut viimeiseen asti asian pitää asian salassa ja noin viikkoa ennen lähetämme täältä »rouvat» pois.
Puolestani lupasin olla sekaantumatta asiaan. Kun rouvat oli päätetty lähettää pois viikkoa ennen huutokauppaa, päätin minä lähteä heti ja palata rouvien lähdön jälkeen, sillä tällä tavalla joutuisin kaikkein vähimmin kiusaukseen puhua sivu suun.
Minulla olikin hieman omia asioita. Olin saanut hyvänpuoleisen oikeudenkäyntilaskun siltä tuomarilta, joka oli ajanut verotusasioitani, mutta samalla olin saanut kuulla, että minun tarvitsi maksaa vain verrattain pieni vero Helsingin kaupungille. Sen maksoinkin mielihyvin ja päätin lähteä käymään Markkasen luona rahoja lainaamassa.
XXXI LUKU,
josta selviää, että tekijä sattumalta on voinut tehdä hyviäkin kauppoja.
Talvi oli tullut ja ensimmäiset ratapölkyt oli ajettu rantaan. Ne oli veistetty valmiiksi, jos puusta voitiin ottaa ainoastaan yksi pituus. Muuten oli ratapölkyt aiottu sahata Markkasen sahalla. Sen lisäksi oli hankittu kevyt kehyssaha, jolla ratapölkkyjä tultaisiin sahaamaan sen jälkeen kuin ne oli uitettu satamaan. Osa pölkyistä taas vietiin valmiina ratavarteen ja osa sisävesisatamiin, josta ne aluksilla kuljetettaisiin merisatamaan. Tämä homma oli jo aivan toista kuin entiset hulluttelut ja Turpeen hoidossa meni kaikki niinkuin luomisen työ.
Omituisin tuntein oikeastaan liikuskelin näitä n.s. työmaitani katsomassa. Monta kertaa tulin ajatelleeksi, että tämä kaikki voisi olla minun yksityistä hommaani ja että olisin hyvin pärjännyt mies, jos minulla olisi ollut hiukankin pääomaa tai paremmin luottoa näitä hommia alkaessani. Ja mieleni ei suinkaan tullut paremmaksi, kun Turve esitteli minut koko yrityksen tirehtöörinä, niin että sivullisilla oli se käsitys, että minä olisin hyvinkin hyvissä varoissa oleva mies. Itse asiassa oli palkkani puolta pienempi kuin Turpeen, vaikka tämä kohteliaasti nosteli matkalaukkuani ja aukoi minulle ovia mihin vain tulin. Suunnilleen samantapaiselta mahtaa tuntua sellaisen suuren liikemiehen elämä, joka on joutunut pankkivalvonnan alaiseksi. Kun siis Vanha Aatami rupesi minua vaivaamaan, niin kuvittelin mielessäni, että olin sellainen suuri tirehtööri, joka sattumalta on pankkivalvonnan alaisena ja joka siitä jonkin ajan päästä on pääsevä entistä ehompana.
Mutta toiselta puolen oli hauska keskustella Turpeen kanssa, sillä hän ei lakannut kysymästä neuvojani ja mielipiteitäni ja selostamasta minulle asioita niinkuin ennenkin. Toivon, että minäkin puolestani tulin antaneeksi hänelle toisinaan hyvänkin neuvon. Nyt ei minun enää tarvinnut peljätä neuvojen jakamista, sillä tiesin Turpeen aivan hyvin voivan jättää ne omaan arvoonsa silloin kuin ne eivät olleet mistään kotoisin.
Markkasen luona minua kohdeltiin hyvin. Markkanen oli huomannut, että hän oli minun avullani tullut tehneeksi hyvän kaupan ja senvuoksi olinkin hänen luonaan kuin piispa pappilassa. Kun sitten tuli kysymys rahan tarpeesta, niin hän huomautti, että on paras kiinnittää 100,000 markan suuruinen haltiavelkakirja Leipäsuon tilaani. Sitä vastaan hän minulle lainailee rahoja pikku tarpeisiin sitä mukaan kuin tarvitsen.
— Mutta eihän tilan arvo ole kuin korkeintaan 50,000 sanoin minä.
— Sinä et ymmärrä näitä finanssiasioita, sanoi Markkanen ja siihen keskustelu sillä kertaa jäi. Kirjoitin velkakirjan ja jätin Markkaselle valtakirjan sen kiinnittämiseksi tilaani ja niin oli asia selvä.
Sitten laadittiin vastakirja, johon merkittiin minun vippini Markkaselta. Tällä kertaa otin 15,000 markkaa, enemmänkin olisin saanut, mutta en tarvinnut.
— Ei Leipäsuo muuten niin huono tila ole, kyllä sinun kannattaa käydä sitä katsomassa.
Eikä se ollutkaan. Eräänä sunnuntaiaamuna ajoimme Turve ja minä katsomaan maatilaani. Rakennukset olivat aivan uudet ja hyvässä kunnossa, vaikka ne olivatkin olleet vuoden pari käyttämättöminä. Talo oli pienen järven rannalla, joka ilmeisesti oli suojärvi ja joka sijaitsi kokonaan tiluksien sisällä. Mutta itse Leipäsuo oli, sikäli kuin siitä talvella saattoi päätellä, tosiaankin leipämaata, hyväkasvuista havu- ja lehtipuukorpea, jossa kasvoi rehevä nuori metsä. Ojittamalla siitä saisi varsin hyvää metsämaata ja heinämaat olivat aivan suurenmoiset. Oli vielä nelisenkymmentä hehtaaria hyväkasvuista kangasmaatakin, jolla kasvoi nuorta, paperipuun kokoista kuusimetsää.
— Tämähän on tosiaankin Leipäsuo, sanoi Turve, — ja jos tämä joutuisi kunnollisen viljelijän käsiin, niin elätettäisiin tässä monta lehmää. Kyllä tällä talolla tekisi monen korvenraivaajan onnelliseksi. On sentään synti, että nuokin hyvät rakennukset pääsevät rappeutumaan.
Lähemmin tarkasteltaessa havaitsimme rakennukset monessa kohdin keskeneräisiksi. Joitakin kymmeniä tuhansia olisi pitänyt uhrata niiden panemiseksi kuntoon. Mutta kaikesta näkyi, että kelpo työntekijä siinä oli saanut jättää työmaansa, sillä kaikki oli hyvin suunniteltua ja hyvin tehtyä. Ristiriitaisin tuntein seisoin omalla maallani. Tässä oli koti, jossa ahkera perhe pari vuotta sitten oli ponnistellut toimeentulonsa saavuttaakseen ja sortunut taistelussaan. Heidän työnsä hedelmät olivat joutuneet minulle yhdellä kynänpyöräyksellä, minulle, joka en silloin osannut panna niille mitään arvoa. Paremminkin ajattelin, että olin saanut jonkin näennäisen suorituksen, koska minulle ei parempaakaan tahdottu antaa. Olisin paljon mieluummin pistänyt povitaskuuni 50 tuhatlappusta kuin tullut näiden lähes sadan hehtaarin omistajaksi.
Tällaisella hetkellä ihminen tuntee itsensä aika mitättömäksi. Tässä minulla oli kokonainen omaisuus, jolla kunnollinen maatyöläinen olisi elättänyt suuren perheen ja jossa olisi voinut syntyä ja kasvaa monta onnellista sukupolvea, mutta jos minä tänne jäisin työkalut käsissäni, niin kuolisin ehdottomasti nälkään.
Tulkitsin näitä mietteitä myös Turpeelle, joka naurahti ja sanoi:
— Ei se niin sanottua ole. Ota sinä itsellesi vain oikein tukeva akka, jolla on pari lehmää ja hevonen ja vähän muuta irtaimistoa, niin kyllä te tällä tilalla toimeen tulette.
Koska minulla kuitenkaan ei ollut tällaisia aikomuksia, niin päätettiin, että Turve valitsee työmiestensä keskuudesta sopivan vuokraajan, joka saa ottaa veroista tilan haltuunsa ja saa sitäpaitsi vielä 2000 markan lainan sen kunnostamiseksi.
Tilanomistaja Tatu Valkonen voi siis astua tyytyväisenä rekeen ja ajaa vasallinsa rinnalla Kivijärven komeimpaan taloon, josta käsin matka seuraavana päivänä suunnattiin Perhelän kartanoon.
Jos tuomari oli ollut tosissaan luullessaan voivansa pimittää Ulrika rouvalta huutokaupan, niin hän oli siinä suuresti erehtynyt. Lahinen oli päässyt jonkinmoiseksi sivusihteeriksi erääseen helsinkiläiseen lehteen, jonka sunnuntailiitteeseen hän kirjoitteli syvämietteisiä runoja. Lehti löysi luonnollisesti tiensä Laura neidin luokse, joka näin ollen tuli lukeneeksi Perhelän suuresta karjahuutokaupasta. Perhelässä oli raivonnut paremmanpuoleinen myrsky, ja Ulrika rouva oli ilmoittanut silmänräpäyksessä maksavansa tuomarin sieltä irti ja näyttävänsä, että hän ja Svensson sittenkin ovat herroja omassa talossaan. Tämän väitteen tueksi noudettiin eräs helsinkiläinen täti ja setä paikalle. Sitten oli pidetty myrskyinen neuvottelu, joka päättyi siihen, että täti ja setä lähtivät sen tien ja ettei huutokaupan peruuttamisesta tullut mitään.
Mutta vielä toinenkin yllätys odotti minua. Svensson oli Helsingissä myynyt koko sahalaitoksen sähkölaitoksineen ja sitä oli tultu paikalle purkamaan. Purkajat oli kuitenkin tuomari lähettänyt tiehensä, joten toistaiseksi olot sahalla olivat ennallaan ja työ siellä jatkui.
Myös metsänhakkuut näyttivät olevan täydessä käynnissä, ja tuomari näytti saaneen kaiken neljän puulaakin välille sopimuksen aikaan.
Heti paikalle saavuttuani kutsui Ulrika rouva minut puheilleen. Saapuvilla oli myös Laura neiti.
Arvasin tulleeni kuumaan paikkaan.
Sain kuulla, että minun kauttani oli koko surkeus tullut taloon ja että minä olin tuomarinkin tänne laahannut. Tuomari tekee nyt heidät putipuhtaiksi, talosta on myyty melkein kaikki viljat ja heinät ja nyt myydään karjakin, niin että ainoastaan 15 lehmää ja 30 hevosta jätetään koko taloon. Kai se peto biisi myynyt kaikki hevosetkin, mutta niillähän ne joko laahaavat tukkeja sinun sahaasi, joka sahaa meidän puistoamme, »parkkia», sanon minä, ja siinä on sitten minulla olevinaan sivistynyt mies ja maisteri ja metsänhoitaja. Ja kuinka sitten hakataan metsää! Sinä olet sen leimannut ja minä en ole siellä tosin käynyt, mutta kaikki sanovat, että se menee pilkkahinnasta puhtaaksi. Meidät ryöstetään ihan puille paljaille ja minä en voi asialle mitään.
Ilmoitin, etten liioin minäkään sille mitään voi ja että hän on itse pannut nimensä kauppakirjoihin ja että koko kaupan on tehnyt Svensson enkä minä.
— Älä puhu mitään Svenssonista, sillä tuomari, tuo entinen kuritushuonevanki, on tehnyt hänet hulluksi tai sairaaksi tai molemmiksi. Ja kyllä sinäkin olet huono mies, jos tuommoista oikeastaan kannattaa mieheksi ensinkään sanoa, sillä ei niistä sinunkaan asioistasi ole mitään tullut. Taitaa ollakin niin, että sinä ansaitset leipäsi tuomarin adjutanttina.
Näihin sanoihin yhtyi eri tahdissa myöskin Laura neiti, ja joka kerta kun minä yritin aukaista suuni, selitettiin minulle, että on parasta, etten minä puhu mitään, sillä minut kyllä tunnetaan. Lopulta sain sentään sanotuksi sen verran, että minä kyllä tiedän, miehen, joka rautaisella kädellä kykenee pelastamaan tilanteen.
— Olisipa hauska tietää kuka hän on, sanoivat molemmat yhteen ääneen.
— Kutsukaa tänne Lahinen, sanoin minä.
Ja sillä taikasanalla olinkin pelastanut itseni, sillä sain palkakseni kiitollisen silmäyksen Laura neidin puolelta, joka heti alkoi selittää, että nyt minäkin uskallan sen sanoa, koska sen kerran Tatu setäkin on sanonut. Ja sen jälkeen alkoi Laura neiti selittää Lahisen hyviä puolia.
Jouduin tällä tavalla kokonaan keskustelun ulkopuolelle, sillä äiti ja tytär ryhtyivät kamppailuun keskenään ja se olikin vasta sotaa se. Eikä siinä kukaan huomannutkaan, kun kaikessa hiljaisuudessa astuin huoneesta...
Vasta kun kävelin pihalla, oli Ulrika rouva huomannut pakoni. Hän aukaisi ikkunan ja huusi jälkeeni:
— Pelkuri, kuten aina, pelkuri! Kyllä sinun pitäisi kulkea hameissa eikä housuissa, Tatu parka.
Mutta huutokauppapäivä lähestyi. Se oli pääasiallisesti karjahuutokauppa, mutta myytiin siinä paljon muutakin tavaraa. Enimmiten oli kuitenkin myytäväksi koottu kaikennäköistä romua, joten vielä ei parempaan tavaraan oltu käyty käsiksi. Tapaus viekoitteli luonnollisesti paikalle paljon yleisöä, ja jo edellisinä päivinä oli navetassa ja tallissa käynyt ostohaluisia tarkastelemassa lehmiä, hiehoja, sonneja ja hevosia. Se vähä, mitä taloon jätettiin, oli parasta. Parhaat kantakirja- ja työhevoset siis jäivät taloon ja myös parhaat lypsylehmät. Koko homma ei siis oikeastaan näyttänyt mielestäni ryöstötaloudelta, sillä myöskin minun käsitykseni on, että loistokarjatalous ei kannata. Ja epäilemättä oli tuomari myös ollut oikeassa vähentäessään talon huimaavan suurta henkilökuntaa ja poistaessaan sen ylelliset tavat.
Mutta miten sitten n.s. finanssieeraus oli järjestetty ja millaiset olivat tuomarin ja Svenssonin suhteet, siitä oli mahdotonta saada selvää. He olivat täydellisesti riitaantuneet ja kaikkialla puhuttiin siitä, kuinka tuomari oli Svenssonin katalasti pettänyt ja tehnyt hänet itsestään riippuvaksi ja keppikerjäläiseksi. Että Svensson jo aikoja sitten oli ollut keppikerjäläinen, ei kukaan näkynyt tietävän. Mistä Svensson sai kaikki ne rahat, joilla hän vielä sangen ylellisesti eli, en voinut käsittää.
Valkeni sitten huutokauppapäivä. Muun yleisöpaljouden lisäksi oli siihen aikaan välttämättömiä pirtutrokareita saapunut paikalle. Tuomarille oli ilmoitettu, että hänen pitäisi ryhtyä näiden suhteen toimenpiteisiin, mutta hän sanoi, ettei tämä asia kuulu hänelle, vaan poliisiviranomaisille, joiden puoleen asiassa on käännyttävä. Minulle hän huomautti, että oikeastaan on hyvä, kun tällaiseen tilaisuuteen saapuu lientä. Kunhan vain tulisi tarpeeksi, sillä sitä paremmin ihmiset huutavat. Hän oli itsekin kaiken varalle hankkinut kolmisenkymmentä litraa ja vähän esansseja ja aikoi suuressa väenrakennuksessa järjestää kahvit oikein leivän ja kerman kanssa, sillä huutokaupan aikana on ihmiset pidettävä hyvällä tuulella.
Jo aamulla aikaisin ennen huutokauppaväen tuloa höyrysivät väen tuvassa kahvipannut ja voileipiä ja vehnästä oli kukkuroittain tarjottimilla. Pullokalja ja limonaati täydensivät ylellisyyttä.
Kellon lyötyä 10 tuomari astui juhlallisen näköisenä varta vasten rakennetulle korokkeelle erään Helsingistä hankitun huutokauppamestarin ja kirjurin kanssa, luki huutokauppailmoituksen ja ilmoitti, että huudot oli maksettava paikalla käteisellä.
Hänen vielä puhuessaan oli lavalle ilmestynyt kaksi muuta herrasmiestä, jotka kumpikin lukivat pitkän kirjelmän ja sen jälkeen yhteen ääneen ilmoittivat, ettei tästä huutokaupasta tule mitään, koska se on laiton ja että he varoittavat huutamasta, sillä huutaja tulee varmasti menettämään tavaransa.
Heidän puhuttuaan ilmestyivät lavalle paikkakunnan nimismies ja kruununvouti, joista ensinmainittu luki epäselvällä äänellä jälleen pitkän kirjelmän, josta yleisö ei kuullut eikä ymmärtänyt mitään. Lopettajaisiksi hekin ilmoittivat, ettei huutokaupasta tule mitään.
Nyt esiintyi tuomari uudelleen:
— Onko täällä vielä ketään, joka haluaa vastustaa tämän kuulutetun huutokaupan pitämistä. Jos sellaisia on, niin astukoot lavalle ja esittäkööt paperinsa.
Odotettiin runsas puolituntinen, mutta ketään ei tullut.
Tuomari otti tuolinsa takaa matkalaukun ja sieltä lakikirjan ja löi esille erään kohdan, jonka hän kehoitti kruununvoutia lukemaan.
Kruununvouti kieltäytyi.
— Siinä tapauksessa luen sen itse. Tuomari luki korkealla äänellä erinäisiä pykäliä.
— Pyydän teille vielä lukea täältä kolme korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätöstä tämäntapaisista asioista.
— Sitäpaitsi pyydän esittää herroille nämä kaksi hovioikeuden päätöstä.
— Kysyn nyt teiltä nimismies N.N. ja kruununvouti N.N., haluatteko keskeyttää tämän laillisen huutokauppatoimituksen. Olin tietoinen siitä, että tulisitte täällä esiintymään, ja siltä varalta, että te ette heti paikalla peruuta huutokauppakieltoanne, on minulla täällä haastemies, joka antaa teille näin kuuluvan haasteen.
Haaste luettiin.
Herrat näyttivät miettivän jonkin aikaa ja sitten kruununvouti sanoi:
— En katso voivani sen perusteella, mitä minulle on esitetty, kieltää tätä huutokauppaa.
Molemmat tuomarit protesteerasivat, mutta tuomari Hiukka sanoi:
— Te saatte haasteen siellä alhaalla, alkakaapa painua lavalta, muuten minä annan teille vauhtia. Laillinen huutokauppatoimitus alkaa.
— Ensimmäisenä tarjotaan kantakirjasonni Iso-Jurmo. Mitä tarjotaan siitä?
Innokas huutaminen alkoi.
Mutta nimismies ja tuomarit olivat vetäytyneet syrjään aivan lähelleni, puhuivat kiivaasti ruotsia ja huitelivat käsillään. Pääasiallinen nuotti oli:
— Nythän se perhana saa rahat taskuunsa ja silloin ne ovat menneet, sillä oikeudenkäynnin kautta ei Hiukalta lähde muuta kuin köyhäntodistus. Kyllä tästä täytyy lähteä sähköttämään maaherralle.
Näin alkoi Perhelän kartanon ensimmäinen suuri huutokauppa, joka kesti häiriintymättä kolme päivää. Pieninkin romu meni kaupaksi ja käsittääkseni hyvin korkeista hinnoista. Yösijoja oli varattu kaikkialle, missä tilaa oli, ja ruokaa niinikään. Ja meluisa hihkuna täytti talon.
Kaksi päivää huutokaupan loppumisen jälkeen saapui maaherran kielto.
Tuomari otti sen tyynesti vastaan ja kysyi, liittyykö siihen valitusosoitusta.
Kun sitä ei oltu liitetty mukaan, sanoi hän:
— Kyllä ne virkamiehet ovat huolimattomia tähän aikaan. Toista oli siihen aikaan kun minä olin virassa. En ota vastaan tätä paperia, tehkää sille, mitä tahdotte. Voittehan vaikka naulata sen ovelleni, jos se teitä huvittaa. Kun saavutte valitusosoitus mukana, niin silloin on asia toinen.
Perhelän ensimmäinen huutokauppa tuotti tuomarin ilmoituksen mukaan hieman yli 800,000 markkaa. Hän keskitti mietelmänsä tuloksen johdosta seuraavantapaiseksi:
Kyllä sentään ovat eteviä laitoksia nämä vanhat herraskartanot, kun näitä oikein hoidetaan. Herrat käräjöikööt nyt korkeimpaan oikeuteen asti, jos se heitä huvittaa, mutta penniäkään he eivät tule näistä rahoista näkemään. Ja jos minä häviän tämän jutun, joka ei muuten ole ensinkään luultavaa, niin saan kaikkein parhaassa tapauksessa istua kuusi kuukautta, niin että joka tapauksessa saan hyvät päivärahat.
XXXII LUKU,
jossa selvitellään Perhelän kartanon metsänhakkuita ja jossa Perhelän kartano vaipuu pimeyden valtaan.
Tällä välin oli tuomari käräjöinyt metsänostajien kanssa ja päässyt niin pitkälle, että ennen tehdyt metsäkaupat purkaantuivat, kun vain saatiin suoritetuiksi takaisin Svenssonin nostamat eturahat. Päätös oli siinä määrin sitova, että puulaakin tosiaankin täytyi lopettaa hakkuunsa, sillä tuomari työnsi heti paikalla huutokaupparahoista Svenssonin nostamat eturahat puulaakin kouraan. Ja siinä koko huutokaupan lopullinen vitsi olikin, sillä nyt syöksyi tuomarin pestaama ruotsalainen tukkihuijari niille meheville paikoille, joita manttaalimiehet olivat aikoneet hakata, ja alkoi ensi työkseen kymmenen kuorma-auton voimalla kuljettaa rautatieasemille jo metsään valmiiksi tehtyä tavaraa.
Tuomari oli myös suorittanut takaisin paroonin puulaakin saamat eturahat, joka muuten tapahtui siten, että hän oli ottanut kreikkalaisnimisestä pankista luottoa O.Y. Perhelä A.B:n osakkeita vastaan, joiden arvo tosiasiassa oli 0 mk ja 0 penniä. Niin alkoivat myös paroonin puulaakin paperipuut hävitä rautatievaunuihin ja edelleen tuntemattomia kohtaloita kohti.
Nyt oli Perhelän kartanossa ja metsässä eri ryske. Sinne ilmestyi metsänhakkuumiehiä ja pomoja kuin kirjavia kissoja. Kaikesta näkyi, ettei tämä riikinruotsalainen, jonka nimi oli Hering, suinkaan ollut ensi kertaa pappia kyydissä.
Tällä kantilla olivat asiat, kun ensimmäisen kerran huomasin, että on sitä herra herrallakin.
Eräänä aamuna piti minun sytyttää sähkö huoneessani, mutta sepä ei syttynytkään. Vilkaisin lähellä olevaan väenrakennukseen, joka aina tähän aikaan oli täysin valaistu, ja huomasin, että sen hämäristä ikkunoista hohti enintään parin tavallisen kynttilän valo.
Asiaa lähemmin tutkittaessa huomattiin, että nimismies oli apulaistensa kanssa ja tietysti lainvoimaisten päätösten perusteella takavarikoinut sähkölaitoksesta muutamia tuiki välttämättömiä osia. Samalla tavoin oli myös sahalaitos tehty käyttökelvottomaksi ja sen seinään naulattu pitkä päätös, josta selvisi, ettei se enää ollut Svenssonin, tuomarin eikä Perhelä O.Y:n omaisuutta.
Meidän tätä ihmetellessämme saapui paikalle myös tuomari.
— Ne roistot ovat tehneet tihutöitään yön pimeydessä ja pelkurimaisesti paenneet, eikä nimismies edes vastaa puhelimessa, vaikka olen soittanut sinne ainakin kymmenen kertaa. Nyt minun täytyy lähteä itse ottamaan se lurjus kiinni (tai eihän se mikään lurjus ole, tomppelihan se on) ja lukea sille lakia. Mutta toista kertaa ei tämä nimismies ainakaan Perhelän konnuilla kummittele, sillä kyllä häneltä nyt on virka naulassa ja myös niiltä poliisi paroilta, jotka ovat käyneet häntä avustamassa.
Tämäntapaista oli elämä Perhelässä. Tuomari oli tuottanut paljon työväkeä ulkoapäin ja olot kävivät siellä hyvin rauhattomiksi. Illoin oli tappeluita, työmiesten rekiä olivat pihat täynnä ja tuomari ja Svensson olivat yhä edelleen liikematkoillaan.
Kaikesta tuntui, että Perhelän kysymys oli astunut uuteen vaiheeseen, ja kun minä katsoin, että sahahommani voivat helposti tulla häirityiksi, päätin jättää Perhelän ja tein tilit tuomarin kanssa. Tällä kertaa, ihmeellistä kyllä, sain tilini puhtaassa rahassa, muistaakseni yli viitisentuhatta markkaa.
Eräänä tuiskuisena helmikuun aamuna poistuin Perhelästä. Entiseen aikaan tuikkivat valot aamuisin kartanosta jo pitkän matkan päähän ja talousrakennukset, pihat ja lehtokujatkin olivat valaistut. Ja kaikkialla oli siistiä, kaikkialla järjestyksen ja ylhäisyyden leima. Nyt olivat pihat täynnä hevosia, rekiä ja tukkijätkiä, vain rakennuksissa palavat kynttilät valaisivat himmeästi pihamaata, jonka läpi tuskin löysi tiensä lehtokujalle. Ja komentoa tässä jätkäjoukossa piti Heringin ruotsinvoittoinen ääni.
Vasta seuraavana kesänä jouduin sattumalta kulkemaan Perhelän sivuitse ja pistäydyin siellä. Olin silloin myymässä uitossa rannoille jääneitä puitani, joista ansaitsin muutaman tuhatmarkkasen.
Tuomari oli matkoilla, samoin myös Svensson. Istuin eräällä entisen päivätyöläisasunnon kuistilla, joka oli myyty pientilaksi juuri sille miehelle, joka oli ostanut osan puistani. Olin jo ennenkin kuullut yhtä ja toista Perhelästä, mutta tältä mieheltä sain kuulla asiasta tarkemmin.
Sekä manttaalimiehet että parooni olivat oivaltaneet, että tuomari oli toistaiseksi saanut ylivedon. Mutta hekään eivät olleet istuneet kädet ristissä. He saivat avukseen metsälautakunnan, joka mitättömästä syystä, muistaakseni senvuoksi, että jostakin propsipinosta löydettiin siemenpuu, pysäytti koko Heringin hakkuun. Osa valmista tavaraa oli taas kuulemma takavarikossa, mutta suuren osan tuomari oli saanut talteensa. Svenssonin osa oli kuulemma myyty ja uusi omistaja, joku talonpoikainen mies, muuttaisi ihan tuossa tuokiossa tilalle. Svensson oli par'aikaa ostamassa itselleen tilaa muualta, jostakin Uudeltamaalta, ja hänen kaikki tavaransa olivat jo pakatut uudelle tilalle siirrettäviksi.
Vilkaisin Perhelän pihamaalle ja näin siellä kaksi komeata ilmestystä. Ne olivat Ulrika rouva ja Laura neiti, jotka rinnakkain kävelivät puistossa nähtävästi viimeistä kertaa silmäilemässä sitä, joka oli ollut ennen heidän kotinsa.
— Entäs tuomari?
— Sillä on niitä haasteita ja juttuja aivan yhtä mittaa ja hän näyttää ylen hermostuneelta. On niin kiukkuinen, ettei hänen kanssaan oikein tahdo voida puhua. Hän on kovasti koettanut myydä tilasta palstoja, mutta kukaan ei uskalla niitä ostaa, kun sanotaan hänen sekoittaneen paperit.
— Mutta tehän olette ostaneet.
— Olen kyllä ja olen maksanut jonkin verran eturahaakin, mutta kauppa on sellainen, että minun on suoritettava loppusumma vasta sitten, kun tuomari on hankkinut tähän tilaan minulle lainhuudatuksen. Sitä en luultavasti koskaan tule saamaan, mutta olen laskenut, että saan tässä asua tarpeeksi maksamani pienen eturahan edestä.
— Täällä on muuten pidetty niin monia huutokauppoja, että tällä hetkellä Perhelässä on tuskin lapiotakaan, joten uusi isäntä saa tuoda kaiken irtaimen mukanaan. Erästä näistä huutokaupoista sanoo kansa täällä Perhelän messuiksi ja siinä menikin paljon ja hyvää tavaraa. En ole milloinkaan nähnyt yhdessä paikassa sellaista maatalouskaluston paljoutta kuin silloin hajoitettiin kaikkiin maailman tuuliin. Ja jokaisessa huutokaupassa on ollut nimismies, kruununvouti ja tuomareita, mutta aina on tuomari niukka pessyt heidät kaikki, saanut pitää huutokaupat ja pistää rahat taskuunsa. Mutta nyt kuulemma tänne taas pääsevät entiset puulaakit hakkaamaan, niin että saa sitten nähdä, mitenkä tuomari tästä talosta poistuu.
— Jonkin viikon päästä luin sitten lehdissä erään vaiheen Perhelän murhenäytelmän ratkaisussa. Svensson oli löydetty kuolleena eräästä helsinkiläisestä hotellista. Huoneesta löydettiin myös 20 tyhjää veronaalipulveria, joten kuoleman syy ei jäänyt epäselväksi. Itsemurhan syy sanottiin sitävastoin sanomalehdissä tuntemattomaksi, koska Svenssonilla oli ollut taskussaan 10.000 markkaa rahaa. Ja tuntemattomaksi se jäikin suurelle yleisölle, mutta lopullisen ratkaisun oli aiheuttanut m.m. se seikka, että Svensson oli myynyt sahaamani sahatavarat, joita hän ei edes muodollisesti omistanut, ainakin kolmelle henkilölle ja ottanut kaikilta eturahoja. Tämäntapaisia kauppoja hän oli tehnyt muitakin ja lopulta hän joutui siksi ahtaalle, että poliisit olisivat pian tarttuneet häntä kaulukseen. Hänen kunniakseen on kuitenkin mainittava, ettei hän tehnyt tekojaan täysissä järjissään. Ruumiinavaus osoitti hänellä olleen taudin, joka jo osaksi oli sammuttanut hänen järkensä valon ja joka olisi sen myöhemmin sammuttanut kokonaan.
Pari päivää ennen itsemurhaa olivat tuomari ja Svensson tehneet lopputilinsä, jossa Svensson oli saanut 60,000 markkaa. 50,000 markkaa hän oli lähettänyt Ulrika rouvan eräälle sukulaiselle. Tämä oli kaikki, mikä jäi Ulrika rouvalle ja Laura neidille heidän lähtiessään Perhelän kartanosta. Kaiken jo pakatun irtaimiston takavarikoivat Svenssonin velkamiehet, ja siitä tuli sellainen konkurssi, jossa oli varoja satakuntatuhatta markkaa ja velkoja yhdeksän miljoonaa.
Mutta tässähän minä jouduin tapausten edelle. Palaan siis uudestaan entiselle päivämiehen kuistille, jossa minulle kerrottiin Perhelän asioista. Siinä samassa kiitää sivuitsemme loistoauto, joka oli vähällä sivuuttaa Perhelän, mutta pysähtyi kuitenkin.
Autosta tuli esille vanha tuttava: työnjohtaja Jalkanen. Hänellä tuntui olevan jotakin asiaa palstatilalliselle, sillä he keskustelivat jonkin aikaa ja siinä yhteydessä huomasin, että Jalkasta karahteerattiin tisponentiksi.
En malttanut olla minäkään pistämättä päätäni joukkoon, sillä tahdoin ottaa selvän siitä, missä ihmeen maailmassa sellainen puulaaki oli, joka oli ottanut Jalkasen oikein isännöitsijäksi. Tervehdin häntä ja tiedustelin asiaa. Hämmästykseni oli suuri, kun sain kuulla tämän miehen olevan manttaalimiesten puulaakin, kalkkitehtaan ja neliraamisen sahan isännöitsijä.
— Minnekäs maisterilla on matka?
— Kyllähän olen valmis tältä seudulta ja menossa Helsinkiin päin.
— Sitten kai passaa tulla hyvään kyytiin?
Sopihan se. Jalkasella oli luonnollisesti oma livreepukuinen autonkuljettaja, ja me molemmat kelluimme loistoauton pehmoisilla resooreilla. Jalkanen ilmoitti, ettei hän oikeastaan ensinkään tunne katkeruutta minua kohtaan senvuoksi, että olin antanut hänelle potkut, sillä hän ymmärsi sen olleen Turpeen indriikejä. Ja oikeastaan kai minä olin huomannut, mikä mies Turve oli, sen jälkeen kun Turve oli päästänyt puolet tukeistani kaiken maailman tuuliin. Jos puomitus olisi ollut vahvempi ja sitäpaitsi toisessa paikassa, niin olisi minulla kaikki tukkini tallella. Mutta hän, Jalkanen, ei tunne minkäänmoista vahingoniloa senvuoksi eikä hän tahdo mitenkään lyödä lyötyä miestä. Jos hänelle päinvastoin sattuu deoreettisia metsähommia niin hän kyllä muistaa entistä isäntäänsäkin, sillä ainahan sitä ihminen tyhmyyksiä tekee, kun hänellä ei ole tippaakaan käytännöllistä kokemusta. Ja oikeastaan olikin hyvä asia, että meidän tiemme sillä kertaa erosivat, sillä muuten hän ei olisi saanutkaan nykyistä paikkaansa.
— Kuinka paljon Jalkasella nyt on palkkaa?
— Tänä vuonna taitaa nousta neljännesmiljoonalle. Mutta eihän se vielä mitään ole, sillä kyllä minä ensi vuonna siihen lisään toisen mokoman, kun tässä saadaan sovitetuksi meidän tehtaaseen ne oikeat amerikkalaiset liiketavat. Ja vaikka metsälautakunta pysäyttikin Perhelän hakkuun, niin kyllä me sieltä vielä otamme paljon enemmän kuin maisteri sieltä on leimannut, mutta siihen tarvitaan konstia ja kykyä indrikeerata. Siinä täytyy osata olla solitaari metsälautakunnan kanssa, johonka tuomari ei pystynyt. Ei siinä maisterin leimauksessa oikeastaan mitään vikaa ole, kyllä minä sen hyväksyn. Olen aina sanonut, että kyllä se Tatu Valkonen on etevä deoretiikko ja kyllä siitä olisi voinut tulla Taktikkokin, kun olisi vain saanut olla jonkin aikaa minun koulussani.
Vastasin olevani jo nytkin erittäin kiitollinen kaikesta siitä opista, mitä Jalkasen kautta olen saanut, ja olen vakuutettu, että vast'edeskin opin hänen hommistaan paljon, sikäli kuin saan siihen tilaisuutta. Varmasti koko tämän puolen metsänomistajakunta saa vastaisuudessa hänen kauttansa paljon kokemukseen perustuvaa opetusta.
— Se on oikein sanottu se, ollaan vaan hyvät toverit, sanoi Jalkanen.
Oltiin perillä ja mentiin Jalkasen uhkeaan asuinrakennukseen, jonne jätettiin minun vähäiset matkatavarani.
— Nyt maisteri on minun vieraanani tämän päivän. Vien teidät autollani suoraan Helsinkiin, mutta katsellaan täällä vähän näitä käytännön miehen hommia.
Katselimmekin hänen komeata asuntoaan ja puutarhaansa ja kävimme konttorirakennuksessa, mutta tehtaille emme vaivautuneet, sillä niissä sanoi Jalkanen toistaiseksi olevan erittäin tärkeitä ammattisalaisuuksia. Lopulta kulkeuduimme molemmat notkuvaan päivällispöytään, joka osoitti Jalkasen ainakin tällä alalla oppineen kaiken sen, mitä hienojen herrojen pitää osata.
Olin muuttanut Helsinkiin, jossa olin samassa talossa, missä omaiseni asuivat, saanut vuokratuksi itselleni kahden huoneen kalustetun huoneiston, jonka omistaja, eräs tuttavani, oli matkustanut ulkomaille. Minä en paljon kalustoa tarvinnut, ostin ainoastaan komean nimikilven:
TATU VALKONEN
fil. maisteri
MetsätoimistoOlin päättänyt suorittaa tieteellisiä ja kirjallisia töitä sekä siinä samassa hengenpitimiksi harjoittaa metsähommia, joita vähin oli ilmaantunutkin. Elin sangen rauhallista ja vaatimatonta elämää, sillä puutavara-asioistani minulla ei ollut juuri muuta jäljellä kuin huolehtiminen muutamista oikeudenkäynneistä, jotka olivat johtuneet uiton aiheuttamista rantavahingoista. On ihmeellistä, kuinka juuri minun puuni olivat saaneet niin paljon haittaa aikaan joka paikassa, missä ne olivat kulkeneet. Eräskin suuri yhtiö oli uittanut noin kolme kertaa niin suuren puumäärän kuin minä ja ennen minua, mutta ei ollut aiheuttanut pienintäkään vahinkoa rannoille, jota vastoin minun kuriton uittomiehistöni oli vandaalien tavoin, kuten eräässä kannekirjelmässä sanottiin, riehunut pitkin jokivartta. Kun tunsin hyvin Turpeen komennon, tiesin, ettei näissä kanteissa ollut pontta eikä perää, mutta se ei auttanut mitään oikeudenkäynnissä, vaan oli minun haalittava kokoon asiantuntijoita ja todistajia.
XXXIII LUKU,
jossa minusta tulee eläkevaari hyvin pienellä eläkkeellä.
Olin Turpeen kanssa näiden korvausjuttujen vuoksi ollut kirjeenvaihdossa, ja hän oli luvannut pistäytyä minua tapaamassa, jotta saisimme kirjoitetuksi muutamia tärkeitä vastineita. Hän saapuikin luokseni, ja kun olimme asiamme toimittaneet, sanoi hän:
Ja nyt olisi minulla sitten vielä sinulle eräs tärkeä asia. Olen saanut tietää, etteivät Markkasen hommat tunnu oikein luotettavilta. Se mies levittelee itseään ja asioitaan siinä määrin, ja hänen pankkinsa hommat tuntuvat sellaisilta, että romahdus siitä täytyy ennemmin tai myöhemmin tulla. Toiselta puolen olen itse päättänyt ruveta liikemieheksi ja sen vuoksi kysyn, onko sinulla mitään sitä vastaan, että ostan kaikki sinun puutavarahommasi Markkaselta ja vapautan sinut niistä kokonaan.
Selitin olevani näissä hommissa oikeastaan jo niin pienellä osalla kiinni, että minulle on aivan sama, millä hinnalla niistä irtaannun. Pääasia on, että tehdään selvät paperit ja että minulla puolestani on jonkinmoisia varmuuksia siitä, että sinä niistä pystyt rahallisesti vastaamaan. Että sinä niistä pystyt selviämään, kun vain hengissä pysyt, sitä en hetkeäkään epäile.
Selvisi sitten, että Turve oli joutunut tekemisiin muutamien isäntien kanssa niillä paikkakunnilla, joissa hän oli hakkuita suorittanut, ja nämä olivat pyytäneet häntä johtamaan erästä heidän metsäyritystään, johon kuului m.m. kaksiraaminen sahalaitos. He olisivat kuitenkin tarvinneet miehen heti, mutta Turve ei tahtonut jättää minun asioitani, kun hän kerran oli minulle luvannut hoitaa ne loppuun asti. Näin oli syntynyt ajatus yhdistää minun tai oikeammin Markkasen hommat näiden isäntien yritykseen, ja asia oli jo Markkasen kanssa sovittu. Turve oli hankkinut pankkitakuun siitä, että minun niinissäni olevat kontrahdit tulevat asianmukaisesti täytetyiksi. Eikä se ollutkaan minkään natuspankin takuu, vaan kunnollisen suurpankin.
Ilmoitin Turpeelle, että minulla oli vielä Porvoonjoen varrella 4000 puuta. Ne olivat tosin kaukana hänen alueistaan, mutta ehdotin, että hän panisi nekin menemään yhdessä ratapölkkykontrahtiensa kanssa.
— Samapa se on, minä ostan nämä 4000 puutasikin.
Saat niistä voittoa 5 mk. kappaleelta.
— Kiinni on.
Kirjoitimme Turpeen kanssa minun konttorissani, jossa vain mustepullo oli minun omaisuuttani, parhaan kauppasopimuksen, minkä milloinkaan olen tehnyt.
Sain vielä 20,000 markkaa valvontarahoja eli oikeastaan palkan siitä, etten enää kävisi hakkuilla kummittelemassa, sillä mitäpä minulla siellä tehtiin, vaikka hommat olivatkin nimissäni.
Kontrahdit allekirjoitettiin ja todistettiin ja lopuksi kirjoitin vielä tarpeellisen määrän valtakirjoja puiden luovutuksia varten.
Koko suuresta yrityksestäni jäi minulle siis oikeastaan enää jäljelle kahden uittoväylän vahinkojen korvaaminen ja 50,000 markkaa. Se oli parempi loppu kuin olin osannut toivoakaan, sillä nyt tiesin olevani kaikista ikävyyksistä irti ja vapaa kuin taivaan lintu.
Turve oli hankkinut Leipäsuolle arentimiehen. Hänen nimensä oli Risto Koikkalainen. Kun Turve tiesi, että kahta minun 50,000 markan suuruista velkakirjaani kiinnitettiin tähän tilaan, niin hän sanoi:
— Tila on hyvin 100,000 markan arvoinen, mutta tee vielä yksi temppu: kiinnitä itsellesi tilaan eläke. Kyhäsimmekin yhdessä eläkekirjan, jonka perusteella minulle annettiin oikeus asua pirtissä muun väen ohella sekä sitäpaitsi syytinkinä 4 hl rukiita, 5 hl kauroja, perunoita vuodessa, johon tarkemman mietinnän jälkeen lisättiin vielä 1 l kuorittua maitoa päivässä.
Kaikkea tätä hyvyyttä tulisin nauttimaan täytettyäni 60 vuotta tai sitä ennen, jos tulen työkyvyttömäksi. Ja tämä etu on minulla nautittavana vieläkin, vaikken enää omistakaan Leipäsuota. Kerrottakoon Leipäsuon tarinakin tässä yhteydessä loppuun, vaikka siinä menisimmekin vähän ajan edelle.
Monta vuotta edellä kerrottujen jälkeen teki kreikkalaisniminen pankki keikauksen, mutta Markkanen oli kuollut suurena jo vähän sitä ennen, joten hän ei tullut nähneeksi tätä surkeutta. Eräänä jouluaattona soitti muudan tämän pankin entisistä tirehtööreistä minulle ja vaati minua maksamaan kaksi 50,000 markan suuruista velkakirjaa, jotka olivat hänen hallussaan ja jotka olivat kiinnitetyt Leipäsuon tilaan Kivijärven pitäjässä. Kuinka velkakirjat olivat joutuneet hänen käsiinsä, se oli täydellinen arvoitus, eivätkä salapoliisitkaan siitä saaneet selvää. Minä olin niitä vastaan saanut Markkaselta 15,000 markkaa, josta summasta olin antanut Markkasen kuolinpesälle velkakirjan. Näitä velkakirjoja oli etsitty, mutta ei oltu löydetty. Ei ollut myöskään löytynyt se mustakantinen vihko, johon Markkanen oli merkinnyt meidän tilimme. Tosin tämä pankinjohtaja, jonka kanssa asiasta aluksi jouduin käräjöimään, pudisti pian tämän maan tomut jaloistaan, mutta se ruotsinmaalainen prosenttari, jonka käsiin velkakirjat joutuivat, peri lopulta omansa ja niin joutui Leipäsuo yli 75,000 markan hinnasta Koikkalaisen haltuun, joka sen vielä tänäkin päivänä omistaa ja siinä hyvin elää. Hän oli vähitellen maksanut velkansakin harventamalla taitavasti metsäänsä ja hakkaamalla sieltä pientä puuta. Tämäkin asia on siis päättynyt oikeastaan hyvin, ja jos minä tässä joskus 60 vuotta täytän, niin ei minun tarvitse muuta kuin lähteä Tossavaisen peräkamariin, jollainen on erikoisesti eläkevaaria varten saunan jatkoksi rakennettu.
Palaan ajassa takaisin. Istuimme siis Turpeen kanssa yhdessä konttorissani. Osamme olivat oikeastaan vaihtuneet, ellei voida sanoa liikemiesurani kokonaan loppuneen. Päätinkin sen vuoksi tarjota Turpeelle harjakaiset ja lähdimme yhdessä Kämppiin, jossa otimme niin syrjäisen pöydän kuin mahdollista.
Siellä tuli puhe liikemieshommistani, joista Turve sanoi:
— Näissä puuhommissa on pidettävä tärkeänä eräs seikka, jota sinä et ole huomannut, mutta jonka jo Topelius oikeastaan on Välskärin kertomuksissa esittänyt, vaikka vähän eri muodossa: kuningas ja kansa ovat hyvästä, mutta kaikki, mikä on siltä väliltä, on pahasta.
— Puutavaraliikkeeseen sovellettuna tämä merkitsee sitä, että suuret puutavaraliikkeet ovat hyvästä ja metsänomistajat ovat hyvästä, mutta kaikki, mikä on siltä väliltä, on pahasta. Sellaisia herroja kuin sinua sanotaan keinottelijoiksi ja teidän puoltanne ei pidä kukaan. Siitä syystä sinunkin asiasi ovat olleet niin hyllyvällä pohjalla. Oli onnesi, että olit sattunut ostamaan puusi valtion metsistä, sillä jos olisit onnistunut yksityisten metsistä näin hyvällä kaupalla tekemään ostoja, et olisi saanut niitä milloinkaan hakata, sillä metsälautakunta olisi heti pysäyttänyt hakkuun. Olen huomannut tämän, ja kun suuret puutavaraliikkeet eivät ole huolineet minua palvelukseensa, niin olen liittynyt kansaan ja ryhtynyt tekemään kauppoja yhdessä maanomistajien kanssa, sillä puuliikemieheksi olen päättänyt ryhtyä. Jos me teemme hyvän metsäkaupan, niin saamme kyllä metsämme hakata, eikä kukaan pane kättänsä väliin. Ja jos häviämme, niin nostetaan ankara meteli: kyllä valtio maksaa viulut.
Näihin mietelmiin päättyy Turpeen esiintyminen tässä kertomuksessa. Mainittakoon kuitenkin, että hän tätä nykyä ei enää ole entisten isäntiemmekään palveluksessa, vaan on hänestä tullut suuri puutavaraliikemies, jonka hommat aina ovat menestyneet hyvin.
XXXIV LUKU,
Kuinka rikkaista on tullut rumpaleita.
Pari vuotta on vierähtänyt siitä, kun Turpeesta erosin. Ja paljon muutoksia ovat nämä vuodet tuoneet mukanaan. Entiset pankkiirini pitävät vaatimatonta asianajotoimistoa, ja toinen heistä hakee aina silloin tällöin avoinna olevia nimismiehen virkoja, niitä kuitenkaan saamatta.
Nimituomari nähdään myöskin silloin tällöin nimismiehen virkoja hakemassa, ei tosin täyden nimismiehen, sillä niihin hän ei ole pätevä, vaan apulaisnimismiehen. Hän on tehnyt kaksinkertaisen konkurssin ja entisen majavannahkaturkin asemesta on hänen päällään sadetakki, tosin kyllä lämmin ja villavuorilla varustettu.
Oman historiansa ansaitsisi tuomari Hiukan kohtalo. Hän kietoutui lopulta kymmeniin prosesseihin. Metsästä ei saatu hakata tikkuakaan ja hänen tulolähteensä kuivuivat toinen toisensa jälkeen. Vasta kolminkertaisen konkurssin jälkeen, ja kun hänen rouvansakin vielä oli tehnyt konkurssin, velkamiehet hellittivät otteensa hänestä. Ja tulihan siinä tiilenpäitäkin, tosin vain muutamia kuukausia kerrallaan, jotka tuomari edullisesti käytti hyväkseen. Ensimmäisellä kerralla hän perinpohjaisesti korjautti hampaansa, nenänsä ja korvansa, toisella kerralla hän taas järjesti tyrä- ja umpisuolenleikkaukset. Sen jälkeen hän on suorittanut erinäisiä liiketoimituksia, joiden johdosta hän on saanut ja tulee yhä saamaan käyttää lakitieteellisiä tietojaan.
O.Y. Conservo A.B:n tarina muodostui hyvin lyhyeksi. Jääkärikapteeni ja minä myimme osakkeemme muistaakseni 15 markan hinnasta kappaleelta, joka on muuten korkein noteeraus, mitä näillä osakkeilla koskaan on ollut. Minä ostin osakerahoilla itselleni uuden talvipalttoon. Jääkärikapteeni sitä vastoin taisi menettää rahansa turhuudessa. Kun Iisko Tuiterin purkit olivat täytettyinä lähteneet maailmanmarkkinoille, nukahti O.Y. Conservo A.B. hiljaa ja rauhallisesti. Vielä toissa kesänä havaitsin sen työn kuitenkin vielä elävän, sillä kun kävin eräässä hyvin syrjäisen seudun syrjäisessä maakaupassa kysymässä kenkävoidetta, työnnettiin sieltä minulle suuri purkillinen O.Y. Conservo A.B:n voittamatonta saapasrasvaa, jonka mukana oli allekirjoittaneen antama suositus.
Tehtailija Taimen onnenpyöräkään ei enää tämän jälkeen pyörähtänyt. Joskus hän sattui saamaan diskatuksi vekselin milloin missäkin pankissa. Myöhemmin vekseli säännöllisesti komeili protestilistalla. Viimeksi huomasin hänen kauppailevan keksimäänsä ihmeitä tekevää leinivoidetta.
Vapaaherra-metsänhoitaja leimahti hetkeksi loistavaan liekkiin. Hänen onnistui saada ulkomaalaisia osallisiksi kaivoshommiinsa, ja minäkin myin suurin voitoin kaivososakkeeni. Mutta sen jälkeen hänen liiketoimintansa alkoi kitua. Ensin hän myi talonsa, sitten asunto-osakkeensa, sitten huonekalunsa ja lopuksi hän aloitti pitkäaikaisen oikeusjutun erästä hyvin tunnettua liikealan johtomiestä vastaan, jolta hän vielä tänä päivänä vaatii suuria summia. Aluksi oli vaatimus ainoastaan puoli miljoonaa markkaa, mutta aikojen kuluessa on summaa paisunut niin, että se nyt lähentelee viittä miljoonaa. Asian laadun vuoksi pyörii hän juttuineen useissa raastuvanoikeuksissa ja jokainen uusi asianajotoimisto maassamme saa alkaa uransa ottamalla ajaakseen vapaaherra-metsänhoitajan jättiläisjutun. Itse hän elää ja asustaa Helsingissä? Millä, se on kaikille hänen tutuilleen täydellinen arvoitus? Mutta jos lähdet Espikselle jonakin kauniina päivänä parhaana kävelyaikana, näet siellä hienon hienosti puetun, ryhdikkään, jalon näköisen aatelisherran pyörittämässä hopeakahvaista espanjanruokoista keppiä ja selittämässä sille kuulijalle, minkä hän on sattunut kulloinkin saamaan uhrikseen, suurta juttuansa, joka tulee päättymään juuri näinä päivinä ja jossa hän tulee aivan varmasti voittamaan ja ansaitsemaan »storkovan».
Muistissani tulee olemaan koko ikäni 40-vuotispäiväni. Asuin silloin vielä siinä vuokra-asunnossa, jossa konttorini sijaitsi. Tänne olin kerännyt joukon ystäviäni. Hienot trahtamentit helmeilivät pöydillä ja iloinen seurustelu täytti huoneet, sillä oli juuri istuttu päivällispöytään. Juuri silloin kolkutettiin ovelle ja ulosottomiehet ilmaantuivat paikalle. Erästä Paasimiehen ja minun vekseliäni tultiin ulosmittaamaan. Koetin selittää, ettei tässä huoneistossa ollut mitään tavaroitani, mutta ulosottomiehet olivat hyvässä vauhdissa, sillä he ulosmittasivat erään ruotsinmaalaisen prosenttarin laskuun. Ja kummallista kyllä, ulosmittaus toimitettiin, vaikka raastuvanoikeuden päätöksestä oli valitettu. Vieraiden joukossa sattui kuitenkin olemaan eräs ponteva juristi, joka vähän jäähdytti miesten virkaintoa huomauttaen, että Tatu Valkosella on itsellään oikeus näyttää se omaisuus, minkä hän sallii ulosmitata. Silloin satuin muistamaan, että minulla oli talon halkokellarissa paljon omaisuuttani, joka oli siellä halkojen takana ja alla vuosikaudet maannut. Menin siis herrojen ulosottomiesten kanssa kellariin ja osoitin heille halkojen lomassa olevia laatikoita sekä ilmoitin, että sopii alkaa tuosta päästä. Poistuin sitten kellarista ja painoin oven kiinni, minkä lukija suonee minulle anteeksi. Kuinka ulosottomiehet sieltä pääsivät pois, ei ole minun tiedossani.
Jo tästäkin selvinnee, että myöskin Paasimies oli tullut täydeksi rumpaliksi. Tämä entinen kartanon ja kaupungintalon omistaja elää nykyään vaatimattomana yhteiskoulun opettajana maaseudulla.
Älköön lukija kuitenkaan luulko, että liikehommani tuottivat yksinomaan tappiota. Päinvastoin tuli niistä huomattava rahallinen voitto ja vieläpä varsin sopivaan aikaan.
Vatsani oli ollut pitemmän aikaa huonossa kunnossa ja eräällä rautatiematkalla, ollessani tulossa Helsinkiin, sairastuin niin pahasti, että mukana olevat tuttavani toimittivat minut suoraa päätä erääseen yksityissairaalaan. Täällä sain olla viikkokausia ja täällä hautuivat ruumiistani viimeisetkin liikemiesajan muistot. Mutta kun sitten tuli se päivä, jolloin minun piti lähteä sairaalasta, rupesin ajattelemaan pelolla ja kauhistuksella maksun hetkeä. Pari päivää ennen sairaalasta lähtöäni ilmoitettiin, että eräs tuntematon henkilö halusi tavata minua. Arvelin siellä taas olevan jonkun tuntemattoman ja tunnottoman velkamiehen, joita aina silloin tällöin oli, tosin yhä harvenevassa tahdissa, tippunut tielleni ja joilla pääasiallisesti oli Markkaselle aikoinani antamia uudistusvekseleitä.
Mutta tällä kertaa oli tulija nikkari Virtanen, joka pitkien mutkien perästä pyysi ostaa minulta mahonkia. En ensin oikein käsittänyt asiaa, mutta sitten muistin sähköpianoni. Se oli aikoinaan purettu ja lähetetty Tikkurilaan saman makasiinin nurkkaan, jossa pesupulverini oli. Piano käsitti aikoinaan erään helsinkiläisen kahvilan kokonaisen takaseinän ja oli kooltaan suunnilleen maalaiskirkon urkujen kokoinen. Minun sillä kokeillessani se ei enää juuri äännähtänyt. Kun oikein Hionta nappulaa oli väännetty ja erinäisiä reikiä tukittu, soitti se muutamia tahteja laulusta La donna e mobile, mutta Verdin jalo luomus häipyi pian palkeitten äänekkäisiin huokauksiin. Siitä tuli kokonainen autollinen tavaraa ja pelkästä mahongista kunnon nikkari tarjosi 6000 markkaa. Näillä rahoilla pääsin sairaalasta. Lähdin sitten ensi työkseni katsomaan pesupulveriani, osaksi senkin vuoksi, että minulla oli makasiinin vuokra maksamatta. Makasiinin ystävällinen omistaja pyysi ostaa pulverini ilmoittaen, että se on mitä puhtainta kalkkikivijauhetta, joka ei ainakaan pesupulveriksi kelpaa. Sitävastoin se on aivan erikoisen hyvää lannoitusainetta ja hän oli päättänyt ajattaa sen pelloilleen. Nikkari oli jo korjannut pois mahonkinsa, mutta eräässä nurkassa komeili vielä melkoinen röykkiö sähköpianon tähteitä. Niistäkin piti minun vielä ansaitseman.
Siellä oli näet melkoinen määrä metalliputkea, jolla kieltolain aikana näkyi olevan menekkiä. Eräs paikkakuntalainen, joka sanoi tislaavansa esansseja, oli tiedustellut niitä ja hän sai valita haluamansa osat. Lopun testamenttasin makasiinin omistajalle. Tällä matkalla nostin puhdasta rahaa 1500 markkaa. Se olikin ainoa pääoma, jolla lähdin purjehtimaan tulevaisuutta kohti. Ellei myös hyvää terveyttä, jonka olin saavuttanut sairaalassa, jossa minut oli paikattu ihan silmiä myöten, ole myös pidettävä jonkin arvoisena alkukapitaalina.
Mutta paras lopuksi. Eräässä pienoisessa kappalaisen pappilassa laulelee pastorin rouva Laura Lahinen lapselleen. Tämä onkin sangen suositeltava laulajatar-ala. Hänen äitinsä, rouva Ulrika Svensson kertoilee puolestaan kaikille, jotka vain tahtovat häntä kuunnella, kuinka onnettomuus tuli heidän kotiinsa Tatu Valkosen ja varsinkin tuomari Hiukan sinne ilmestyttyä.