[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmQt3Rmkq6Q9K1HvNhzkAaLME8TZEbjZkDAkSZRk7YTM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2984,"Kun rikkaista tuli rumpaleita","Valkonen, Tatu (oik. Lassila, Ilmo)",1885,1945,"2984-valkonen-tatu-kun-rikkaista-tuli-rumpaleita","2984__Valkonen_Tatu__Kun_rikkaista_tuli_rumpaleita",null,"romaani",[],[],"fi",1932,46082,302353,true,[],[],[],"Huumoripitoinen romaani jatkaa päähenkilön seikkailuja 1930-luvun alun pula-ajan ja taloudellisten haasteiden keskellä. Tarina yhdistää liikemaailman vastoinkäymiset, sahan palon aiheuttamat sotkut ja päähenkilön kokemat romanttiset tunteet.","Tatu Valkosen 'Kun rikkaista tuli rumpaleita' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2984. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUN RIKKAISTA TULI RUMPALEITA\n\nKirj.\n\nTatu Valkonen\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1932.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nKun pitkällisen työn ja monien ponnistusten jälkeen sain julkisuuteen\nteokseni _Maisterin seikkailut mailla ja merillä_, niin jouduin\nseikoista, jotka olivat juuri näistä seikkailuistani johtuneet,\nseikkailemaan myös täällä kotimaassa ja räpistelemään monissa\nmyrskyissä ja vaiheissa, jollaisia maailman rannan purjehtija saa\nkokea. Ja koska me emme milloinkaan ole oikeutetut pitämään kynttilää\nvakan alla, katsoin velvollisuudekseni julkaista teokseni MAISTERI\nLIIKEMIEHENÄ. Moni on tosin minua moittinut siitä, että tässä\nteoksessani liian paljon käsittelen ammattiasioita, mutta se saavutti\nkuitenkin avomielisenä itsetunnustuksena suopean vastaanoton. On\nvaikeata esittää mitään asiaa, ellei sitä perustella ja usein ei\nperusteluja voida tehdä niin yksinkertaisiksi ja huvittaviksi kuin\nyleensä halutaan.\n\nKun alkutehtävät on suoritettu, On usein mahdollista esittää\njohtopäätökset yksinkertaisessa ja helppotajuisessa muodossa ja\nsiihen olen pyrkinyt nyt ilmestyneessä teoksessani KUN RIKKAISTA TULI\nRUMPALEITA. Toivon saavuttaneeni tarkoitukseni ja jätän yleisölle tämän\nteokseni, joka voidaan siis lukea kahta ensimmäistä »elämänromaaniani»\ntuntemattakin. Tämän teokseni aatteellinen ja ajankuvauksellinen\nsisällys selviää kuitenkin paremmin Suomen kansalle, jos lukija\ntutustuu myös mainittuihin aikaisempiin teoksiin.\n\nToivon, että sen kautta olen niin tehokkaasti kuin voimilleni on\nmahdollista kyennyt lieventämään nykyistä pula-aikaa.\n\nHelsingissä marraskuulla 1932.\n\n_Tatu Valkonen_.\n\n\n\n\nI LUKU,\n\njossa tekijä tekee erään tärkeän päätöksen.\n\n\nTalvi oli tehnyt loppuaan ja puuni olivat kauniissa lavereissa\nrannalla, joten talvityöni monine mutkineen olivat sivuitse. Mutta\nJukolan saha oli palanut ja senpävuoksi istuimmekin Turpeen kanssa\nmiettimässä tätä surkeata tosiasiaa, sillä se merkitsi kaameata\nkeskeytystä työssä. Tosin ei kontrahdin mukaan tarvinnut luovuttaa\netumaksuja heti takaisin, sillä sahan palo oli n.s. force majeure,\ns.o. ylivoimainen este, mutta hyvin luultavaa oli, ettei Jukolan sahaa\nenää rakennettaisi uudestaan ja tämä merkitsi sitä, että minulta\njäivät loppuerät saamatta ja että lopulta saisin myös pulittaa saamani\n»förskotit» takaisin.\n\nJa niinkuin lukija muistaa, olin myös lohkaissut itseni irti\npankkitirehtööristäni, joten minulla ei ollut tietoa lisäluotosta.\n\nKun Turpeen kanssa teimme laskelmia, niin huomasimme, että meiltä\npuuttui kirkkaasti parisen sataa tuhatta markkaa, ennenkuin olisimme\nsaaneet puumme sahatavarana laivan kylkeen, vaikka meillä olisi\nsahakin ollut saatavissa.\n\nSitäpaitsi selvisi, että kauppahinnan vekseleitä rupesi tippumaan\nnoin puolentoista viikon päästä maksettaviksi, joten vekselitanssi\nalkaisi jälleen. Ja edessämme oleva pääkaupungin päivälehti osoitti\nepäämättömästi, ettei pankeissa ollut rahaa. Nämä työnnettiin nim.\nsiihen aikaan Töölön kivitaloihin ja maatalouden kohentamiseen.\nVarsinkin maanviljelijöille oli tämä kultaista tai oikeammin sanoen\nsetelistä aikaa, sillä missä kaksi maanviljelijää oli yhdessä, siellä\noli myös vekselilomake kolmantena heidän keskellänsä ja rahoja\nnostettiin ja autoja ostettiin. Ja jokaiseen kirkonkylään perustettiin\n4 à 5 pankinkonttoria ja pankkitirehtöörejä ilmestyi kuin sieniä\nsateella.\n\nMutta sentapaisille liikemiehille kuin minä, hymyiltiin pankissa eikä\nmeille rahoja lähtenyt, vaikka olisimme antaneet pantiksi niinkin\nkuranttia tavaraa kuin rannassa olevia ensiluokkaisia sahapuita.\n\nKivijärven asiat olivat sittenkin paremmalla kannalla, sillä\nMarkkanen oli ansainnut hyvin minun ajoissani ja sitäpaitsi hän oli\ntilanomistaja, joten hän voi saada pankista jonkin verran rahaa.\nHän oli vielä päässyt jonkinlaiseksi hengenhaistajaksi erääseen\nmuukalaisnimiseen pankkiin ja hankki sille talletuksia 20 %\nprovisionilla, joten hänelle alkoi koittaa kultaiset ajat.\n\nSiinä siis istuimme Turpeen kanssa ja mietiskelimme, mitä tehtämän piti.\n\nMinä olin tietysti hermostunut, niinkuin aina on se, jota asia koskee,\njota vastoin Turve ajatteli asioista tyynesti.\n\nHän sanoi: Koska nämä tukit nyt ovat joen rannalla, koska tämä joki\nvirtaa ainoastaan yhteen suuntaan ja laskee mereen ainoastaan yhdessä\npaikassa, niin ei ole olemassa muuta mahdollisuutta kuin uittaa puut\njokisuulle, sillä rantaan niitä ei voi jättää. Ja koska uitto tulee\nkestämään pari kuukautta, niin on myös ohjelma parin kuukauden ajaksi\nselvä.\n\nJa niinhän asia olikin, kysymys oli vain siitä, niistä saataisiin\nrahaa. Tosin minulla oli vielä pankissa muutamia kymmeniä tuhansia,\njoten alkuun päästäisiin, mutta miten kävisi, jos rahat loppuisivat\nuiton aikana kesken.\n\nTurve ehdotti, että koetettaisiin saada uittourakoitsija ja\nurakoitsijaksi sellainen henkilö, joka hätätilassa tulisi toimeen ilman\nrahaa, sillä hänelle voitaisiin antaa puut pantiksi siinä tapauksessa,\nettä meiltä rahat loppuisivat kesken.\n\nNo, tämä oli koko järkevä ehdotus. Annoin Turpeen tehtäväksi ryhtyä\nmiettimään sopivaa kontrahdin sanamuotoa ja sen jälkeen järjestämään\nitse asiaa. Koska kuitenkin uittoa varten tarvittiin erinäisiä\nalkuvalmistuksia, niin päätimme ryhtyä näihin heti, sillä sen verranhan\nmeillä oli rahoja käytettävänämme.\n\nNäin oli siis jo olemassa suunnitelmaa pieneksi ajaksi eteenpäin, ja\nitse puolestani päätin, etten hiisku Hirschille Jukolan sahan palosta\ntuon taivaallista, sillä ajattelin, että on viisainta olla herättämättä\nnukkuvaa leijonaa.\n\nIhmisen hermosto on sen laatuinen, että se väliin panee meidät\nvavahtelemaan hädässä ja väliin taas luo taivaallisen rauhan mieliimme,\nvaikka tilanne pysyisi aivan samana. Niinpä nytkin taas alkoi tuntua\nmielessäni siltä, että asiat olivat hyvällä karsaalla tai ainakaan\neivät sen huonommin kuin mitä ne ennen olivat olleet, ja itsekin\nihmettelin, miksi olin turhaan hätäillyt.\n\nMutta vuoteeseen päästyäni ei uni tahtonut tulla silmiini. Ehkä johtui\ntämä siitäkin, että huoneessa sattui olemaan melkolailla kuuma. Nukuin\nsiis jonkinlaista koiranunta, s.o. olin puoleksi nukuksissa ja puoleksi\nvalveilla.\n\nTurve sitävastoin veteli hirsiä niinkuin oikean metsämiehen sopii.\n\nTässä jäi mainitsematta, että keskustelumme tapahtui Rajalan pirtin\nperäkamarissa.\n\nOvi oli harvanlainen, joten selvästi huomasin, kun pirtissä tuli\nsytytettiin. Ja vähän ajan perästä kuulin myös, että pirttiin astui\njokin vieras henkilö, jota isäntä tervehti.\n\nEn välittänyt asiasta sen enempää, mutta olin kuulevinani, että minun\nnimeni mainittiin usein siinä hiljaisessa keskustelussa, jota pirtissä\npidettiin. Ääni tuntui myös tutulta, joten uteliaisuuteni heräsi ja\nminä hiivin hiljaa ovelle kuuntelemaan.\n\nLukijani antanee minulle anteeksi, että näin tein, mutta en muutakaan\nvoinut. Siellä keskusteihinkin tosiaan minun puistani ja minun\nraha-asioistani. Ja puheenpitäjä ei ollut kukaan muu kuin ystäväni\nself made man, joka kehoitti Rajalan isäntää ryhtymään bulvaaniksi\nja ostamaan minulta puuni, sillä pankinjohtajasetä antaisi niihin\nrahat. Niistä ei saisi maksaa enempää kuin täsmälleen sen, mitä ne\nolivat tulleet minulle maksamaan. Self made man sanoi tietävänsä minun\nraha-asiani ja että Jukolan sahan palon jälkeen minulla ei enää ole\nmahdollisuutta suoriutua puineni, joten olisin pakotettu myymään ne\nmistä hinnasta tahansa.\n\nRajalan isäntä näkyi utelevan, minne pankinjohtaja sitten saisi puut\nmenemään, mutta siitä asiasta self made man vaikeni kuin muuri,\nilmoitti vain, että jos Rajalan isäntä saa kaupat syntymään, niin hän\nsaa 10,000 mk »rovisjuonia».\n\nOlihan sitä asiaa siinäkin ja aivan sattumalta kuultua.\n\nTämä kaikki tapahtui aamuyöstä, enkä sen koommin enää unta saanutkaan.\nKateeksi kävi Turvetta, joka tyytyväisenä kuorsaili toisessa sängyssä\nmilloin alemmissa oktaaveissa milloin korkeassa diskantissa.\n\nMinuakin rupesi mietittämään, että ellet itse olisi itseäsi turhiin\nvaikeuksiin asettanut, olisi sinun aivan yhtä hyvä olla kuin\nTurpeenkin. Työtä olisi saatavissa kohtuullisilla palkoilla ja\nprinsipaalisi kiemurtelisi sängyssä sinun sijastasi miettimässä, mistä\nsaisi rahat palkkasi maksuun. Ja jokainen penni, jonka säästäisit,\nolisi _tiettävästi_ omasi.\n\nJa niin valkeni minulle vähitellen se seikka, että tällainen\nrikkauksien tavoittaminen ja turhanpäiväinen liikemieshomma oli mitä\nsuurin tyhmyys. Sellaisen sopi siihen ryhtyä, jolla ei ollut muuta\nvalittavana. Sellaisen siis, jonka elämän toisena vaihtoehtona oli\nmotin teko tai kadun lakaiseminen tai jonkin pakkahuoneen seinää\nvastaan nojautuminen ja toisena mahdollisuutena sattumalta päästä\nsatojen tuhansien tai miljoonien omistajaksi. Liikemiehen täytyy olla\npeluriluonne, joka ei vähästä hermostu. Liikemies, joka menestyy, on\nsuuri nero, mutta liikemies, joka menettää kaikki, on joko roisto tai\nei mitään.\n\nJa näiden mietteiden loppusummaksi tuli se, että päätin heittää hiiteen\nkoko liikemieshomman. Päätin tehdä kaikkeni, päästäkseni näistä\npuuhommista irti. Sen jälkeen ryhtyisin mihin pienipalkkaiseen työhön\ntahansa, joka vaatimattomasti, mutta ilman turhaa rähjäämistä elättäisi\ntekijänsä.\n\nJa kun tämän päätöksen olin tehnyt, päätin sen vielä vahvistaa.\n\nTämä tapahtui siten, että otin taskustani muistikirjani ja kirjoitin\nsen lehdille päättävällä ja tarmokkaalla käsialalla:\n\n »Tänä yönä ‒ ‒ ‒ olen minä Tatu Valkonen tullut selville siitä, että\n minusta ei ole liikemieheksi ja senvuoksi olen päättänyt tarmokkaasti\n ja mahdollisimman lyhyessä ajassa ja mahdollisimman pienellä tappiolla\n lopettaa kaikki liikehommani. Rajalan uutistalossa ‒ ‒ ‒\n\n                                                 Tatu Valkonen.»\n\nKas siinä, lukijani, olin tehnyt tärkeän päätöksen ja sen tehtyäni\npanin muistikirjan taskuuni, sammutin kynttilän ja vaivuin syvään uneen\nenkä herännyt ennenkuin seuraavana päivänä klo 10 korvissa.\n\n\n\n\nII LUKU,\n\njossa tekijä ryhtyy toteuttamaan päätöstään ja saa siihen odottamatonta\napua.\n\n\nEn tiedä, kuinka kauan olisinkaan nukkunut, ellei Turve olisi minua\nherättänyt.\n\nHän ilmoitti, että self made manilla olisi minulle jotakin tärkeätä\nasiaa.\n\nIlmoitin Turpeelle, että hän antakoon self made manin odottaa sillä\naikaa, kun minä ryhdyin valmistuksiin hänen vastaanottamisekseen.\n\nEhkä Turvekin hieman ihmetteli katsellessaan näitä valmistuksia, sillä\nne olivat seuraavat.\n\nMeidän yhteisestä kassastamme otin esille kaksi tuhatmarkkasta ja\nkaksi 500-markkasta, jotka muuten olivat kassan melkein ainoat rahat.\nLeikkasin sen jälkeen vanhoista sanomalehdistä ja kuvalehdistä niiden\nkokoisia lappuja sekä sidoin 2 valtavaa setelipinkkaa, joiden kummankin\npäällä ja alla oli siis 1000-markkaset tai viisisataset ja nämä\nsetelipinkat asetin sen jälkeen laukkuuni.\n\nSitäpaitsi otin esille vekselilomakkeita, shekkikirjan ja joitakin\nkontrahtipapereita, jotta näyttäisi siltä, että huoneessa on muutakin\ntehty kuin maattu.\n\nSelf made man sai odottaa runsaan tunnin ajan, mutta »eihän se ole\nherrakaan, joka ei ootata», sanoo vanha sananlasku. Kun tiesin self\nmade manin asian, niin oli minulla kärsivällisyyttä antaa hänen ja\nRajalan isännän odottaa, sillä molemmat tuntuivat istuvan pirtissä kuin\nneuloilla.\n\nOli hyvin hauska kuulla, minkälaisen valheen nämä molemmat herrat\nolivat yhdessä keittäneet, sillä self made man ei tahtonut yksin\nesiintyä ostajana.\n\nMutta hyvin suurena hän astui sisälle Rajalan isännän kanssa ja kävi\nsuoraan asiaan.\n\n— Me olemme tässä Rajalan isännän kanssa yhdessä tulleet kysymään\nmaisterilta, eikö maisteri tahtois' myydä näitä puitansa, kun se\nJukolan sahakin paloi eikä maisteri siis voi niitä siellä sahata.\n\n— Olettekos te sitten löytäneet kultaa, sillä minun käsitykseni ainakin\nJalkasesta on ollut se, että Jalkanen jo aikoja sitten on hyvin\nkiinteästi sijoittanut omaisuutensa?\n\n— Eihän tässä olekaan puhe minun omaisuudestani, sanoi Jalkanen, mutta\nkyllä minä vaadittaessa esitän pankkitakauksen ja käteiset rahat.\n\n— Mikä osa Rajalan isännällä sitten tässä kaupassa on?\n\n— On tarkoitus, että minä uittaisin nämä puut.\n\n— Mutta eikös Jalkanen ole uittohommien erikoistuntija?\n\n— Niin, Jalkanenhan tulisikin työtä valvomaan.\n\n— Jaha, sanoin minä, te siis aiotte uittaa nämä puut, ja koska niitä\nei matkalla voida mihinkään pysäyttää, niin te tietysti uitatte ne\nmeren rantaan. Mitä te aiotte niillä siellä tehdä? Ettehän te voi niitä\nsahata sen paremmin kuin minäkään.\n\n— Se on meidän salaisuutemme, sanoivat molemmat, mutta meillä on\nmahdollisuus saada puut kaupaksi.\n\n— No, hyvä on, sanoin minä, mikäpä sen nätimpää, tehdään vain\nkauppakirjat. Ei sillä väliä, kenelle puut menevät, kun vain hinnoista\nsovitaan.\n\nJalkanen ja Rajalan isäntä säteilivät ja Jalkanen ilmoitti, että he\npuolestaan jalomielisesti maksavat näistä puista täydelleen sen, mitä\nne ovat tulleet minulle maksamaan.\n\n— Hyvä on, sanoin, hommatkaa vain tänne pankkitakaus, niin kaupat\ntehdään heti.\n\nSuurena nosti Jalkanen taskustaan ei tosin pankkitakuuta, mutta\nvaltakirjan, johon maakauppias-pankinjohtaja oli allekirjoittanut\nnimensä ja jossa Jalkanen täysin valtuuksin oikeutettiin toimimaan.\n\nRajalan isännästä ei tietysti valtakirjassa puhuttu mitään, joten en\noikeastaan ymmärtänyt, mitä varten hänet oli otettu mukaan.\n\nMutta asia selvisi pian. Rajalan isännän mukana olo perustui siihen\ntärkeään tosiasiaan, että hän oli pitänyt tarkkaa kirjaa siitä, mitä\npuuni muka olivat tulleet maksamaan.\n\nKoska minulla oli hyvää aikaa antaa miehille pieni läksytys, olin\nryhtyvinäni kauppakirjan tekoon. Kirjoitin neljän sivun pituisen,\nhyvin sekavan kontrahdin, jossa m.m. eräässä pienessä sivulauseessa\nmahdollisimman peitetysti mainittiin, että ostajan on maksettava ne\nsakot, jotka minun tulee suorittaa, kun en tämän kaupan johdosta voi\ntäyttää entisiä sitoumuksiani. Päätin kontrahdin sanoilla: kauppahinta\ntulee olemaan yhteensä ‒ ‒ ‒ Smk, joka on suoritettava käteisellä\nviimeistään kuluvan huhtikuun 30 päivänä klo 12 päivällä.\n\nTämän jälkeen luetutin kontrahdin Turpeella ja sen jälkeen ojensin sen\nvielä kummankin asianosaisen luettavaksi.\n\nTässä kontrahdissa oli moneen kertaan toistettu sanat: »puut myydään\nsiitä hinnasta, mitä ne ovat tulleet myyjälle maksamaan siten, että\nmyyjä saa jo suoritetuista ja mahdollisesti vielä suorittamattomistakin\nkuluistaan täyden korvauksen, joista kuluista esitetään todisteihin\nperustuva laskelma.»\n\nSen jälkeen kuin kontrahti oli luettu, pyöräytin siihen nimeni alle ja\ntyönsin kontrahdin Jalkaselle allekirjoitettavaksi.\n\nJa tämä pyöräytti siihen myöskin nimensä samoin kuin Rajalan isäntäkin.\n\nKaksi todistajaa löytyi pirtin puolelta.\n\n— Nyt on kauppa tehty, sanoin minä, mutta tästä jäi merkitsemättä\nkauppasumma. Täytetäänpä sekin nyt samalla kertaa.\n\n— Ensimmäinen menoerä olisi sakot 1000 standertilta, 400 markkaa\nstanderttia kohti, eli yhteensä 400,000 mk.\n\nTämän sanottuani loin silmäyksen self made maniin ja Rajalan isäntään,\njotka molemmat alkoivat haukata ilmaa.\n\n— Tämä on petosta, huusivat molemmat yhteen ääneen, minä vaadin\nkauppakirjan takaisin, sillä eihän siinä ollut mitään näistä sakoista\nmainittu.\n\n— Älkää nyt hulluja puhuko, sanoin minä, täällähän minulla on jo\ntaskussani pankinjohtajan valtakirja ja kontrahti on allekirjoitettu.\nEllei kauppasumma tästä selviä, niin selviää se käräjillä ja siellähän\nvoidaan selvittää kontrahdin sanamuoto.\n\nMutta Rajalan isäntä koroitti äänensä ja itki ja pui nyrkkiänsä\nJalkaselle ja ilmoitti, ettei hänellä ainakaan ole tämän asian\nkanssa mitään tekemistä. Hänelle oli Jalkanen luvannut 10,000 markan\n»rovisjuonin» jostakin käsittämättömästä syystä ja hän ainakin vaati,\nettä hänen nimensä poistetaan kontrahdista.\n\nAnnoin miesten sätkiä aikansa ja ilmoitin sitten, että koska asia\ntällä tavalla on, niin annan armon käydä oikeuden asemesta ja peruutan\nkaupan. Revin siis kauppakirjan palasiksi ja työnsin sen uuniin.\n\nMolemmat »suurliikemiehet» huokasivat helpotuksesta ja Jalkasen\nmahtavuus oli hävinnyt kuin »lasaretin suurus».\n\nMutta sen jälkeen päätin heitä vielä hiukan jymäyttää.\n\n— Lähden käymään kirkonkylässä ja sieltä matkustan Helsinkiin, sanoin\nminä Turpeelle. Nythän pääsen Jalkasen hevosella ja koska en tiedä\nmilloin palaan, jätän tässä sinulle töitä varten hieman rahoja.\n\nAukaisin lukitsemattoman laukkuni ja otin sieltä kaksi setelinippua\nja lyödä täräytin ne Turpeen nenän eteen, joka työnsi ne taskuunsa ja\nsanoi:\n\n— Tässähän on rahaa vaikka sahan ostoon.\n\nVähän ajan kuluttua istuin reessä Jalkasen nöyrästi kietoessa vällyjä\njalkojeni ympärille ja pian alettiin painua kirkonkylää kohti.\n\nOlin täten astunut mielestäni ensimmäisen askeleen sillä tiellä, joka\njohtaisi minut vapauteen liikemiestoiminnan umpisokkeloista.\n\n\n\n\nIII LUKU,\n\njosta näkyy, että moni on kakku päältä kaunis, mutta siunattava sisältä.\n\n\nVähän nolon näköisenä self made man istuskeli niin lyhyeen päättyneen\npuutavarakauppansa jälkeen ja otaksuin hänen vievän pankinjohtajalle\nsellaiset terveiset, että kyllä siellä Rajalassa nyt rahaa riittää.\n\nOlin jo huomauttanut Turpeelle, että hänkin koettaisi onkia esille,\nminne puuni tarvittaisiin, sillä nähtävästi ne johonkin kelpasivat,\nkoskapa niitä näin oli kysytty. Itse päätin myöskin koettaa nuuskia\nasiaa.\n\nMutta pääasiallisin tarkoitukseni oli lähteä rahan takaa-ajolle\nsaadakseni vekselini järjestetyiksi 3 kuukaudeksi eteenpäin, sillä\nloppuunhan en niitä voinut suorittaa, koska tarvitsin myös liikepääomaa.\n\nMutta lähin aikomukseni oli pistäytyä Perhelän kartanossa Svenssonia\ntervehtimässä, sillä olin utelias tietämään, kuinka hänen kauppansa\nKöpenhaminassa ja Berlinissä olivat onnistuneet. Mahdollisesti hän\noli saanut onnea takinkauluksesta kiinni ja silloin minäkin pääsisin\nhaaskalle.\n\nTultuamme Perhelän kartanon kohdalle, käskin siis kääntämään hevosen\nkartanolle.\n\nSain kuulla, ettei herrasväestä sillä hetkellä ollut ketään kotona,\nmutta että insinööri voisi saapua milloin tahansa, joten minua\nkehoitettiin odottelemaan.\n\nJa pian hän saapuikin mukanaan — pitäjän nimismies, jolla oli\nkainalossaan paksunpuoleinen salkku. Svensson nyökäytti minulle\ntervehdykseksi ja ilmoitti pian vapautuvansa, jonka jälkeen nimismies\nja Svensson poistuivat viimemainitun työhuoneeseen.\n\nNoin tunnin kuluttua he ilmestyivät näkyviin, nimismies hyvästeli ja\nlähti painumaan kartanon lehtokujaa pois päin.\n\nTämä seikka ei erikoisesti kiinnittänyt huomiotani, sillä arvelin\nkysymyksen olleen jostakin verojen ulosmittauksesta tai muusta sen\ntapaisesta asiasta. Luuloni vahvistui, kun Svensson hyväntuulisen\nnäköisenä lausui minut tervetulleeksi ja ilmoitti, että olin saapunut\njuuri kuin kutsuttuna hänen päivällispöytäänsä.\n\nJa sitten selvisi, että Ulrika rouvan ja Laura neidin oli täytynyt\ntärkeiden asioiden vuoksi poistua kotoa. Me voisimme olla talossa vielä\nseuraavatkin päivät, lauantain ja sunnuntain omissa oloissamme.\n\nJo päivällisen aikana tuntui minusta, että Svensson oli kovin\nhajamielinen, joten keskustelua ei juuri syntynyt. Meidän melkein\ntäydellistä vaiteliaisuuttamme säesti ainoastaan astioiden kilinä ja ne\nmuutamat sanat, jotka Svensson lausui tarjoilevalle neitseelle.\n\nMutta päivällisen jälkeen Svensson veti esille punssipullon ja sanoi:\n\n— Nyt mennään minun huoneeseeni juttelemaan.\n\nKun olimme sinne tulleet, hän heittäytyi mahalleen sohvalle ja alkoi\nnyyhkyttää ja narskua kuin silppukone.\n\nTämä oli tietysti kauhean näköistä, mutta enhän minä voinut muuta kuin\nodottaa, mitä tuleman piti.\n\nJa tulihan sieltä paljonkin.\n\n— Kaikki asiat ovat päin h.——.ttiä. Perheasiani ja raha-asiani ja\nterveyteni, suoraan sanoen kaikki.\n\n— Nimismies kävi juuri ulosmittaamassa kaiken irtaimistomme viimeistä\nlehmää ja lammasta myöten ja ainoastaan suurella vaivalla sain hänet\nsuostutetuksi siihen, ettei hän liimannut ulosmittauslappuja jokaiseen\nhuonekaluun ja ripustanut niitä lehmien kaulaan. Minä olen nyt loppu,\nsanon minä, ja tässä ei auta muu kuin ottaa kerjuusauva kouraan.\n\nSanoi ja imaisi yhdessä siemauksessa kokonaisen lasin punssia. Se\nnähtävästi rauhoitti häntä hieman, sillä hän puristi kättäni ja sanoi:\n\nOnpa hauskaa, että kaiken tämän valehtelemisen ja vaikenemisen jälkeen\nkerrankin saa puhua oikean ihmisen kanssa.\n\n— Minä olen yhtenä korvana.\n\nJa paljon sieltä tulikin. M.m. selvisi, että Svenssonia vaivasi\nmaailman ehkä kauhein himo, nim. pelihimo. Nekin 8000 kruunua, jotka\nhän oli Ruotsissa ansainnut, hän oli jokseenkin tarkoin menettänyt\nkorttipelissä. Mutta sitä ennen hän oli kaikilla matkoillaan melkein\nsäännöllisesti vuosien kuluessa pelannut suuria rahasummia, milloin\n60,000, milloin 50,000 markkaa ja suurempiakin. Nämä hän oli tietysti\nmaksanut niin kauan kuin hänellä rahaa oli, mutta lopulta hän oli\nantanut tunnusteita tai pelannut milloin lehmän, milloin hevosen j.n.e.\n\nRahoja hän oli nyt viimeksi saanut ottamalla pankkiholvista rouvansa ja\ntyttärensä perhekalleudet ja panttaamalla ne.\n\nMinkäänlaista valopistettä ei ollut näkyvissä, sillä Perhelän kartano\noli »korsteeneja» myöten kiinnitetty.\n\nOn selvää, että sille, joka on tullut rahoja kärkkymään, tällaiset\nuutiset eivät olleet erikoisen iloisia.\n\nJoka tapauksessa tuntui Svenssonille tekevän hyvää, kun hän sai purkaa\nsydäntään, ja minä puolestani koetin häntä lohduttaa sanoen, että\nehkäpä asiat eivät sittenkään ole niin huonot kuin miltä ne näyttävät,\njoten on paras koettaa pelastaa se, mikä pelastettavissa on.\n\nMutta pelastettavissa oli kuitenkin sangen vähän, sillä noin viikon\npäästä olisi Ulrika rouvan erään tädin 80-vuotispäivä ja silloin\noli hän päättänyt esiintyä kaikessa komeudessaan briljantteineen ja\nhelmineen.\n\n— Ehkäpä ne voitaisiin saada siksi aikaa vuokratuiksi, ehdottelin.\n\n— Mahdotonta, kaikki ovat jo hajonneet kaiken maailman tuuliin, niin\netten edes tiedä, missä ne ovat.\n\nSanoi ja imaisi toisen lasin punssia ja pyyhkäisi silmiänsä.\n\n— Ja sitten ne perheasiat. Voi Tatu kulta, minkälaisessa kiipelissä\ntässä ollaan... Laura nimittäin...\n\n— On Ulrikan kanssa kaupungissa...\n\n— Ei sinne päinkään, sillä kukaan meistä ei tällä hetkellä tiedä, missä\nhän on. Sinähän muistat Lahisen?\n\nEn muistanut ketään sen nimistä.\n\n— Etkö muista sitä sahapukin näköistä nuorukaista, joka oli täällä\nkonttorissa ja joka silloin meidän pässipäivällisillämme ei nauttinut\nmuuta kuin riisiryynejä ja vettä.\n\nMuistin tosiaankin hämärästi nähneeni pitkän luisevan olion, jolla\nei ollut ulottuvaisuutta juuri mihinkään muuhun suuntaan kuin\npituuteen, niinkuin mittausopillisella viivalla tiedämme olevan.\nLähinnä oli jäänyt mieleeni kuva kahden lainausmerkin välissä olevasta\nhuutomerkistä, jossa alaosaa eli pistettä edusti kaksi mahtavaa\njalkaa. Ne johtivat mieleen sen kuin sanottu on: »ei ole Jumalan\nvika, jos kompastuu», ja sen jälkeen tulivat hyvin hoikat sääret,\nniinkuin huutomerkin alaosa ainakin ja kaikki päättyi mahtavaan\npäärustinkiin, joka kieppui tavallisen miehen ranteen vahvuisen kaulan\nvarassa. Tähän päärustinkiin kuuluivat muuten mahtavat tummat kiharat\nja suurenpuoleiset, tätä maailmaa jonkinlaisella kummeksumisella\nkatselevat silmät. Ne kaksi lainausmerkkiä huutomerkin kummallakin\npuolen olivat hänen mahtavat kätensä, joiden koko oli suunnilleen\nleipälapion.\n\nEn tosiaankaan silloin tullut kysyneeksi, mikä tekijä tämä mies talossa\noli.\n\nNyt selvisi, että hän oli jonkinlainen kotiopettaja, joka sitäpaitsi\noli suoritellut talossa erinäisiä konttoritöitä.\n\nJa Svensson, joka taas oli heittänyt naamaansa lasin punssia, kirosi\nniin, että karsta tippui katosta.\n\n— Kun kotiopettajaa haettiin, niin oli hommaan tarjolla useita\n»hyglisenkin» näköisiä miehiä. Mutta Ulrika sanoi, että täytyy ottaa\nsellainen, jonka kanssa varmasti ei synny mitään kuhertelua. Ja\nsenvuoksi me otimme kuvatuksen, sillä hän kuului sitäpaitsi olevan\nkaiken »absolutisti», niinkuin hänen papereistaan ja suosituksistaan\nselvisi.\n\nJa niin sitten eräänä kauniina perjantaina tämä sahapukki saapuu\nUlrikan puheille ja ilmoittaa, että he ovat menneet kihloihin Lauran\nkanssa.\n\n— No mutta eikös Laura ole vasta 15-vuotias? kysyin minä.\n\n— Itse asiassa hän on pian kahdeksantoista, mutta Ulrika on ilmoittanut\nhänet pari vuotta nuoremmaksi, tietysti voidakseen myös alentaa omaa\nikäänsä.\n\n— Joka tapauksessa siis alaikäinen.\n\n— Niinpä niin, mutta mitä se tässä asiassa merkitsee. Kun Ulrika rupesi\ntuolta koikaleelta tiedustelemaan hänen entisyyttään ja nykyisyyttään,\nilmoitti tämä, etteivät ne asiat Ulrikalle kuulu, sillä näistä asioista\nhän on jo laajasti keskustellut Lauran kanssa.\n\n— No, oletteko sitten ollut ennen kihloissa?\n\n— Tästä asiasta olen myös keskustellut Lauran kanssa.\n\nSen jälkeen Ulrika ilmoitti, ettei asiasta tule mitään ja minä sanoin\naivan samat sanat ja lisäsin vielä, että hänen terveydelleen on\nedullisinta, jos hän antaa tytön olla rauhassa.\n\nSiihen asia sillä kertaa jäi, mutta ensimmäinen tieto, jonka sain\nmatkoiltani tullessani, oli, että sahapukki oli »smiitannut» Lauran\nkanssa ja Ulrika on lähtenyt heidän perässään.\n\nOlihan siinä soppaa yhden miehen niskoille, se täytyi tunnustaa. Ei\nollut ihme, että Svensson oli huolissaan.\n\nMutta punssi teki vaikutuksensa. Tämä juoma, niinkuin tiedämme,\nhaihduttaa hetkellisesti surut ja huolet, ja kun istuimme\nillallispöytään, rupesimme jo suunnittelemaan yhteistä liiketoimintaa.\nTätä suunnittelua jatkettiin kahvin ja siihen kuuluvien lisien kera.\n\nUskomattomalta tuntui istua näissä komeasti kalustetuissa huoneissa\ntietäessään, että vietti iltaa vararikkoon menevässä talossa.\nJa varmaan ajatteli jokainen, joka maantieltä loi silmäyksen\nPerhelän kartanoon, kateellisesti niitä onnellisia, jotka saivat\ntuossa palatsimaisessa rakennuksessa asua. Mutta tämänkin kartanon\npienessä puutarhurinrakennuksessa, joka näkyi akkunasta, asui\nvarmasti onnellisempaa väkeä kuin päärakennuksessa, sillä toinen\npuutarhurin tyttäristä oli valmis maisteri ja toinen hammaslääkäriksi\nvalmistumaisillaan. Siinä rakennuksessa asusti siis kaikinpuolinen\nhyvinvointi, jota vastoin itse linna oli täynnänsä surkeutta. Ei kaikki\nkultaa, joka kiiltää, eikä kaikki hopeata, joka hohtaa.\n\n\n\n\nIV LUKU,\n\njossa tehdään tärkeätä yötyötä ja jossa tekijä ensimmäisen kerran\nelämässään ottaa osaa intiimiin perheneuvotteluun.\n\n\nKun ihmisen päähän alkaa makia viina nousta, ei hän ole köyhä eikä\nkipeä, ja niin olimme mekin Svenssonin kanssa pian päättäneet ryhtyä\nyhteiseen liiketoimintaan.\n\nMinusta oli käsittämätöntä, että henkilö, joka osasi puhua ja\nkirjoittaa viittä kieltä ja jolla oli laajat teknilliset tiedot\nja joka sitäpaitsi oli menestyksellä esiintynyt sekä osto- että\nmyyntipäällikkönä, voisi joutua muutamien satojen tuhansien markkojen\npelivelkojen vuoksi kuiville. Minusta tuntui muuten, ettei Svensson\nmyöskään käsittänyt, kuinka arvokas Perhelän kartano oli, sillä arvioin\nsen arvon useiksi miljooniksi markoiksi.\n\nOlinhan tosin, niinkuin lukija muistanee, edellisenä yönä tehnyt\npäätöksen lopettaa liikehommani, mutta Kuningas Alkoholi tulkitsi tämän\npäätökseni siten, että paras keino sen lopettamiseksi oli perustaa\nlaaja maatalous- ja teollisuustoimisto, jossa minä johtaisin maatalous-\nja metsäosastoa ja Svensson teollisuus- ja liikeosastoa.\n\nJa kun me tätä asiaa oikein mietimme, niin havaitsimme itsemme pian\nmiljonääreiksi ja suunnittelimme uusia suuria liikeyrityksiä ja\nnauroimme kaikille hetken huolille.\n\nSeuraavana päivänä ryhdyttiin sitten tuumasta toimeen. Meidän piti\nensin tehdä täysi selvä Perhelän asioista ja suunnitella niiden\njärjestämistä minun tietojani ja taitojani hyväksi käyttäen, jonka\njälkeen taas Svensson lainaisi aivonsa minun asioitteni järjestämiseen.\n\nOtimme ensin käsiteltäväksi velat.\n\nKyllä niitä löytyikin, kun Svenssonin salkku otettiin esille. Niitä\nkokoontui alun neljälle miljoonalle markalle. Kun esitin, että\nPerhelän kartanosta olisi hakattava paremman puoleisesti metsää,\njotta ainakin pahempien karhujen suut saataisiin tukituiksi, niin\nselvisi, että kartanon metsä oli jo myyty. Svensson oli tehnyt\nkolme myyntikontrahtia, joista yhdellä oli myynyt sahapuut, yhdellä\npaperipuut ja kolmannella loput. Ja jokaista kontrahtia vastaan\noli nostettu satojen tuhansien markkojen etumaksuja. Kontrahdit\nolivat tehdyt edellisen syksyn aikana, mutta leimausta ei vielä oltu\nsuoritettu.\n\nJa sen verran selvisi, ettei Perhelän metsästä, jonka pinta-ala oli\nlähes 3000 hehtaaria, milloinkaan lähtisi tuollaisia puumääriä. Mutta\nostajat eivät olleet tietäneet toisistaan ja kun ihmettelin, minne\nSvensson oli saanut tuollaiset huikeat rahamäärät menemään, selvisi\nettä kaikki oli mennyt korteilla tai sitäkin hienommilla peleillä.\n\nNämä pelivelat oli sitten maksettu kauppakirjoilla ja siinä Svensson\noli nyt kirkkaasti kiinni.\n\nTuskinpa lukijani uskoo, että hän oli yhtenä ainoana iltana eräässä\nHelsingin hotellissa menettänyt toista miljoonaa markkaa.\n\nKun sitten ryhdyimme laskemaan omaisuuspuolta, niin huomattiin, ettei\nSvenssonilla ollut muuta kuin kiinteistö jäljellä. Kaikki muu oli joko\npantattua tai ulosmitattua.\n\nSelvittely oli murheellista työtä, mutta olin päättänyt ottaa\nSvenssonin asioista täyden selvän ja tein senvuoksi työtä niinkuin\npesänselvitysmies ainakin. Kun olimme päässeet lauantai-iltaan, oli\nmeillä jonkinmoinen yleiskatsaus valmiina. Sen loppusummat olivat:\n\n      Varoja: Smk. 3,999,437:86.\n      Velkoja  \"   9,546,157:32.\n\nKun olin lopettanut yhteenlaskuni ja sen vielä pariin kertaan\ntarkistanut, pamautin Svenssonille nämä luvut.\n\nNiin punainen kuin hän luonnostaan olikin, valahti hän kalman kalpeaksi\nja hetken ajan epäilin, että hän heittäisi henkensä siihen paikkaan.\n\nPitkän aikaa hän oli aivan puhumattomana, mutta lopuksi hän lausui:\n\n— Niin, nyt sen sain kuulla, olenhan sen tietänyt jo vuosikauden, mutta\nen ole milloinkaan rohjennut ajatella asemaani. En ole ainoastaan\ntäysin mennyt mies, vaan olen luultavasti jonkin ajan päästä\nkuritushuonevanki. Olenhan myynyt enemmän metsää kuin minulla on, ja\nmenettänyt rahat.\n\nIhmettelin kovasti, kuinka ei Ulrika rouvan isä ollut laadituttanut\nheille avioehtoa, mutta siihen aikaan oli Svensson siksi rikas,\nettei tällaista katsottu tarpeelliseksi. Omistihan hän vielä nytkin\nnimellisesti Pietarissa kaksi kivitaloa.\n\nJoka tapauksessa tulimme siihen johtopäätökseen, että Svenssonin oli\nparas tehdä konkurssi ja jättää siihen paikkaan koko Perhelän kartano\nsekä ruveta elämään »kättensä työllä».\n\n— Kun jokin isku meille lopullisesti tulee, sanoi Svensson, ei se\nsittenkään tunnu niin kauhealta kuin sen odottaminen. Parasta on\ntosiaankin noudattaa neuvoasi ja tehdä konkurssi. Sen pituinen se.\nMutta kaikkein surkeinta asia on, että terveyteni on mennyt. Minä\ntunnen itse, että ruumiissani on jotakin vialla.\n\nEhkäpähän se on vain hermostumisesta johtunutta kuvittelua.\n\n— Voihan se olla sitäkin, mutta luulenpa itse tuntevani ruumiini aika\nhyvin — — —\n\nTämän pitemmälle hän ei ennättänyt keskustelua jatkaa, kun alkoi\nkuulua kulkusten kilinää ja kahden hevosen vetämä kuomureki lennähti\npihamaalle.\n\nOlimme pian työntäneet paperit kassakaappiin ja Svensson riensi Ulrika\nrouvaa vastaan. Rouva astui yksin reestä.\n\nMennessään kehoitti Svensson minua jäämään ja sanoi tulevansa noutamaan\nminut konttorihuoneesta.\n\nIstuskelin kauan aikaa siellä ja join välillä kahviakin, ennenkuin\nSvensson lopulta saapui ja ilmoitti, että rouvasväen puolella on\npirullista.\n\n— Tule sinäkin nyt perheneuvotteluun, koskapa Ulrika ilmoitti\nhaluavansa puhutella sinua syystä, että minä hölmö olen sinulle\nkertonut asioita.\n\nAstuin siis »förmaakiin», jossa Ulrika istui hajuvesipullojen ja\nnenäliinojen keskellä, silmät punaisina kuin särjellä.\n\n— Kaikkien kiusanhenkien lisäksi olet sinäkin ilmestynyt tänne juomaan.\nTuommoisella naamalla en minä tosiaankaan kehtaisi vääntäytyä hienojen\nnaisten eteen. Älä hengitä tännepäin, sillä jo kynnykseltä asti haiset\nkuin rankkitynnyri.\n\nMinä kumarsin ja ilmoitin, että me Svenssonin kanssa tosiaankin olimme\nnauttineet pari lasillista punssia, joka ei minun mielestäni ole niin\nkovin ihmeel...\n\n— Vai pari lasillista. Te olette juoneet vähintäin kuusi pulloa\npunssia, kaksi pulloa konjakkia ja viinaa luultavasti pari kolme\nlitraa. Sitä en osaa edes sanoa, koska en tarkoin tiedä, kuinka paljon\nsitä kanisterissa oli.\n\nMinä ilmoitin etten tosiaankaan voinut käsittää, että me olisimme näin\nsuuret määrät nauttineet, mutta, että jos oli kysymys näiden määrien\nkorvaamisesta, toisin ensi kerralla jokaisen gramman takaisin.\n\n— Vai takaisin. Jos sinä toisit meille ja muille takaisin kaikki ne\nviinat, mitä olet kylässä juonut, ei siihen riittäisi kokonainen\nlaivanlastikaan. Pidä vain hyvänäsi, mitä olet saanut, eihän tuo koko\nmaailman asia ole, etkä sinä sentään ole ihmisrosvo. Se on sentään\ntoista, kun ottaa paljaasta hyväntekeväisyydestä erään miehenroikaleen\ntaloonsa, muka kotiopettajaksi, ja tämä ryöstää minun ainoan lapseni.\n\n— Ja siinä on teitä kaksi miehistä miestä, joista toinen on minun\naviomieheni ja toinen on kerran maailmassa siksi pyrkinyt, vaikken\nJumalan kiitos ole häntä siksi ottanut, — niin, kaksi miehistä miestä,\njotka tietävät, että talossa on tapahtunut selvä ihmisryöstö, jonka\nvertaista tuskin tapahtui keskiaikanakaan, ja nämä molemmat urheat\nritarit eivät tee mitään muuta kuin juovat.\n\n— No, mutta rakas Ulrika, sanoi Svensson, sinähän nimenomaan kielsit\nminua puuttumasta koko asiaan. Sinähän sanoit sen itse hoitavasi.\nOlisinhan minä hätyyttänyt liikkeelle vaikka miehen joka talosta ja\nkaksi parhaasta.\n\n— Sen minä kyllä tiedän, hätyyttämään ja hätähousuilemaanhan sinä\nkyllä pystyt ja ehkä olisit vielä hakenut Tatunkin avuksesi. Siinä\nte olisitte sitten skandaliseeranneet meidät koko maailman edessä ja\nolisitte ehkä vielä panneet kuulutuksen sanomalehtiin. Niin, mällistele\nsinä vain, Tatu, kyllähän sinulla silloin puheita riittää, kun pääset\nsoittamaan suutasi tyhjästä, mutta puhupas kerrankin asiaa.\n\nKun puoleeni oli näin käännytty, ilmoitin käsittäväni, että nyt ollaan\nmitä intiimimmässä perheneuvottelussa ja että tietysti tämä kaikki\njäisi mitä synkimmäksi salaisuudeksi.\n\n— Onko tuo Lahinen sitten niin mahdoton mies? kysyin alkajaisiksi.\n\n— Mahdoton mies! Kyllä hän on mahdoton. Hän on täydellinen\ntalonpoikaiskollo. Hänen isänsä tuskin osaa nimeänsä kirjoittaa, on\nkruununtorppari ja samalla pitää tukkisavotoissa jonkinlaista kauppaa.\nJa sellaisen pitäisi mennä kihloihin minun, _minun_ tyttäreni kanssa.\n\n— Vai niin, vai on Lahisen isä valtion torppari. Hän on siis niitä\nkorvenraatajia, jotka ovat viljelyksen ja sivistyksen edelläkävijöitä.\nSitten kun he ovat paikalleen kaatuneet, saapuvat toiset rahan voimalla\nheidän työnsä hedelmiä nauttimaan.\n\n— Sanoin, että hänen isänsä oli aivan sivistymätön mies.\n\nMuistui mieleeni lapsuuteni aika, jolloin Ulrika rouvan oma isä seisoi\ntiskin takana puodissaan ja möi suolaa, rusinoita, väskynöitä ja\nrommipuodin puolelta viinaksia. Jossakin ruotsalaisella Uudellamaalla\noli hänen kehtonsa ollut eikä niin aateliskartanossakaan, sillä\nkuinkapahan hän muuten olisi aikoinaan kuuluisan »vänsperin»\njuoksupojaksi joutunut tähän länsisuomalaiseen kauppakaupunkiin. Mutta\nhänestä sanottiin, että vaikka hänellä olikin rahapalkkaa aluksi\nvain 10 markkaa kuussa, hän osasi säästää 100, ja kun hän jatkoi\nsäästämistään samassa suhteessa mieheksi vartuttuaankin, niin eipä\nollut ihme, että hän lopulta sai perustetuksi oman puotinsa. Ja niin\naukeni hänelle sitten menestyksen tie, niin että hänestä myöhemmin\ntuli Uruguayn »extraordinarievicekonsularagent», jota karahteerattiin\nkonsuliksi ja jonka suurimpana virkavelvollisuutena oli hissauttaa\nkeisarin päivinä tankoon tämän kaukaisen valtakunnan koreankirjava\nlippu. Kypsyneempään keski-ikään päästyään kävi hänen ruumiinsa siksi\nraskaaksi, ettei hän enää jaksanut nuuskia kaikkialla talossaan, josta\nsyystä hän alkoi hermostua ja pelätä köyhtymistään. Lääkärit neuvoivat\nhäntä ostamaan maatilan, jotta hän saisi enemmän liikuntoa ja niin oli\nhänestä tullut Perhelän kartanon omistaja. Liikuntoa ottaakseen hän\nhankki itselleen tarpeeksi vakavan veneen, jolla hän souteli Perhelän\nedustalla olevassa järvessä, mutta lienee hän joskus sattumalta\nistahtanut veneen laidalle, sillä kerran löydettiin ainoastaan vene,\njota vastoin itse konsuli löydettiin vasta puolen vuoden päästä.\n\nTätä kaikkea ajattelin, kun katselin Ulrika rouvan naamaa ja näin ja\nkuulin minkälaisella halveksimisella hän puhui kruununtorpparista.\n\n— Minusta ovat kaikki rehelliset ammatit kunniallisia, sanoin, minä\nkunnioitan »kryddkrämaria», mutta minä kunnioitan myös kruununtorpparia.\n\n— Mahdotontahan se on, puuttui puheeseen Svenssonkin, että asiasta\ntulisi mitään, eihän tuolla miehellä edes ole tapoja. Eihän hän ole\nsaanut minkäänlaista kasvatusta. Hän on suoraan sanoen suoraa päätä\nriihen puinnista tuotu.\n\nAjattelin itsekseni, että jaloverinen aatelissuku Svenssonkin on\ntoistaiseksi tuntematon ja että jos Lahinen tosiaankin jonkin verran\nmuistuttikin riihen hulikkaa, niin Svensson taas juuri sillä hetkellä,\nkun hän siinä lihavana ja pulleana ja pyöreänä istui, muistutti\npuolestaan eräästä hyvin tärkeästä karjatalouden haarasta, nim.\nsianhoidosta.\n\nEn kuitenkaan lausunut kaikkea, mitä ajattelin, mutta huomautin,\nettä kaikesta päättäen ei tämä pariskunta ainakaan ole tehnyt\nkaksoisitsemurhaa, jolloin Ulrika rouvan huulilta pääsi kauhistunut\nkirkaisu.\n\n— Kuka sen tietää, hän voivotti, vaikka tuo älliö olisi ampunut\ntyttäreni ja itsensä. Minä voin uskoa siitä miehestä mitä tahansa.\n\nLopulta sitten sain tiedustelluksi Ulrika rouvalta, mihin\ntoimenpiteisiin _hän_ sitten oli ryhtynyt.\n\nHän oli suoraa päätä ajanut kaupunkiin ja käynyt tiedustelemassa rouva\nRambergilta, jolla oli hotelli aseman vierellä, oliko tämä nähnyt\nnuoren parin nousevan junaan. Hän oli yhdessä rouva Rambergin kanssa\ntarkoin tutkinut koko kaupungin, mutta mitään tulosta ei oltu saatu.\nJoka tapauksessa oli tie rautatieasemalle ja -asemalta saarrettu, joten\nnuorella parilla ei olisi yrittämistäkään kaupungin asemalta mihinkään\nlähteä.\n\n— Mutta entäs, jos ne eivät ole menneetkään kaupunkiin, vaan sen\nsijaan, että olisivat ajaneet eteenpäin, olisivatkin kääntyneet joko\noikeaan tahi vasempaan tai taaksepäin. Jos minä olisin ollut Lahisen\nasemassa, en ainakaan olisi ajanut tantta Rambergin nenän edestä\nasemalle, vaan olisin kaunokaiseni kanssa painunut johonkin pieneen\nhiljaiseen mökkiin viettämään rauhaisia lemmen päiviä.\n\n— Pidä suusi kiinni, sinut kyllä tunnetaan. Sinä olet siksi suuri\npelkuri ja saamaton, ettet edes ole uskaltanut kunnollisesti kosia,\nsaatikka sitten karata kenenkään kanssa. Enemmän miestä on toki\nLahisessa kuin sinussa.\n\nTällaista oli tämä intiimi perheneuvottelu, mutta lopputulokseksi\ntuli kuitenkin, että minä lähtisin puolestani tiedustelumatkalle,\nsillä minulle ehkä asiat paremmin kerrottaisiin, kuin Ulrikalle tai\nSvenssonille.\n\n\n\n\nV LUKU,\n\njossa tekijä esiintyy suurena taloudellisten asioiden tuntijana ja\njärjestäjänä ja osoittaa sitäpaitsi omaavansa kyvyn hoitaa intiimejä\nperheasioitakin.\n\n\nEdellä kerrottu intiimi perheneuvottelu oli jo vienyt niin paljon\naikaa, että voitiin lähteä sunnuntaipäivällistä haukkaamaan.\nPäivällisellä oli mieliala kuitenkin aika apea ja kun oli noustu\npöydästä, sanoi Svensson minulle:\n\n— Kyllähän tämä perheasia selviää, mutta kuinka on näiden raha-asioiden\nlaita. Ajattelen kauhulla sitä hetkeä, jolloin Ulrika tulee saamaan\ntietää kaikki.\n\nMinä puolestani taas tiesin hyvin, että pääsisin milloin tahansa\nluikkimaan tälle perheasialle, joten ehdotin, että laukaistaisiin\ntoinenkin pommi ja selvitettäisiin Ulrika rouvalle samalla\nraha-asiatkin.\n\nIlmoitimme siis, että meillä olisi muutakin tärkeätä neuvoteltavaa.\nSvensson vielä lisäsi:\n\n— Tatu on täällä laatinut eräitä suunnitelmia Perhelän kartanon hoidon\nsuhteen ja olisi hyvä, jos sinäkin niihin perehtyisit.\n\n— Vai Tatu laatinut suunnitelmia! Niiden suunnitelmien yli minä\nvedän pitkän ristin, sillä jokainenhan tietää, ettei Tatu pysty\nsuunnittelemaan omiakaan asioitaan, saati sitten muiden. En minä\ntosiaankaan halua kuulla hänen hullutuksiaan, voitte pitää ne omina\nhyvinänne.\n\nHuomautin, ettei näitä suunnitelmia suinkaan tarvinnut noudattaa, mutta\nettä asia tällä kertaa oli vakavampi kuin Ulrika luulikaan. Hän voi\nitse arvostella, kun on kuunnellut minua vain kymmenisen minuuttia.\n\nTämän jälkeen esitin lyhyesti ja selvästi, että Perhelän kartanon,\ns.o. insinööri Svenssonin ja hänen rouvansa Ulrika Svenssonin, asiat\nolivat täydellisesti vararikkotilassa ja että velkoja oli noin 9 1/2\nmiljoonaa markkaa ja varoja noin 4 miljoonaa. Tämä on kuiva tosiasia,\njoka selviää m.m. niistä papereista, jotka ovat tässä salkussa ja joita\nUlrika voi heti silmäillä.\n\n— Se on valhe, sanoi Ulrika rouva. Mistä ihmeestä meille on voinut\nkerääntyä velkoja 9 miljoonaa. Kun neljä vuotta sitten tulimme Suomeen,\nei meillä ollut yhtään velkaa. Täällä lainasimme muutamia satoja\ntuhansia ensimmäisiin menoihimme.\n\nLoin silmäyksen Svenssoniin ja odotin, että hän olisi ryhtynyt asioita\nselvittelemään, mutta hän seisoi ikkunan ääressä jäykkänä kuin\nkivipatsas ja katseli ulos.\n\nMinun olisi siis pitänyt ryhtyä velkojen syntyä selittelemään, mutta\nsiihen en tuntenut halua. Ilmoitin lyhyesti, että olen tullut tähän\ntulokseen niiden asiakirjojen perusteella, joita salkussa on.\n\n— Ja kuinka monta miljoonaa sitten sinulla on saatavaa? On kai sitä\nsinullakin saatavaa ja ehkä vähän jokaisella tässä pitäjässä? Mistä\nsinäkin muka olisit saanut rahaa? Ehkä kuusta!\n\nVastasin, ettei minulla puolestani ollut penniäkään saamista, mutta\nettä olimme sopineet Svenssonin kanssa yhdessä tällaisen pesäluettelon\nlaatimisesta ja tulos oli tämä.\n\nOdotin yhä edelleen Svenssonin puuttuvan asiaan, mutta kun kohotin\nkatseeni, huomasinkin hänen kaikessa hiljaisuudessa poistuneen\nhuoneesta ja painaneen oven perästään kiinni.\n\nTämän havaittuani sanoin Ulrika rouvalle, etten minä tiedä näiden\nvelkojen synnystä tuon taivaallista, tiedän ainoastaan niiden määrät\nja velan antajat, jotka muuten selviävät salkussa olevista papereista.\nJa koska pesän tila on tällainen, ei minun käsittääkseni ole muuta\nmahdollisuutta kuin tehdä konkurssi.\n\n— Konkurssi!! Konkurssi! Mitä sinä puhut, hölmö? Meillähän on irtainta\nomaisuutta parin miljoonan markan edestä ja yksistään minun ja Lauran\njalokivet ovat maksaneet lähes miljoonan markkaa. Yhdestä ainoasta\nkaulanauhasta minulle tarjottiin kerran Tukholmassa 50,000 kruunua.\n\n— Teidän kaikki irtaimenne ovat joko pantatut tai myydyt, niin että te\nette omista edes yhtä ainoata tuolia.\n\nLukija ehkä ihmettelee, kuinka voin näin raa'asti ja suoraan tuoda\nesille asian oikean laidan, mutta Ulrika rouva tuntui tällä kertaa\nolevan sellaisessa tilassa, että hänelle voi kertoa asiat halki.\nRikkaan on hyvin vaikea uskoa, että hänestä on tullut köyhä eikä hän\nmyöskään voi käsittää sitä, kuinka vaikeasti todellisuudessa pennit\nmuuttuvat markoiksi.\n\nKun Ulrika oli vähän aikaa miettinyt asiaa, hän lausui:\n\n— Mitä esimerkiksi minun jalokiviini tulee, niin tiedän niiden olevan\nPohjoismaiden Pankin kassaholvissa, joten sinulla laskelmissasi on\nainakin miljoonan markan erehdys ja taitavat muutkin laskelmasi\nolla samaa maata. Mutta samapa se, jos meidän kerran täytyy tehdä\nkonkurssi, niin tehdään vain, minä puolestani perustan muotiliikkeen\nja saan kyllä kundeja. Yhdestä ainoasta leningistä saan 5000 markkaa\nja jos vielä rupean myymään hattuja, niin montakos leninkiä ja hattua\nminun tarvitsee myydä ennenkuin me tulemme hyvin toimeen. Ja Svensson\nottaa sitäpaitsi jonkin johtajan paikan, josta hän saa palkkaa\nparisensataatuhatta markkaa vuodessa. Parasta onkin, että muutamme\ntäältä Helsinkiin, jotta Laurakin voi vakavasti alkaa lauluopintonsa.\nKapellimestari Klinkpianus ja tenori Skambatti sanoivat, kun heille\nlaulatin Lauraa heidän käydessään viimeksi täällä konserttia antamassa,\nettä sen tytön kurkussa piilevät aavistamattoman suuret aarteet.\nKun sitten toin Klinkpianuksen ja Skambatin tänne meille pariksi\npäiväksi, tutkivat he edelleen Lauraa ja sanoivat, että tytön on\nvälttämättömästi, 18 vuotta täytettyään, alettava perinpohjaisesti\nopiskella äänenmuodostusta ja pian tulisi hänestä kuulumaan ihmeitä.\nNiinkuin itse muistat, oli minulla lapsena erittäin hyvä lauluääni,\njota kaikki ihailivat, ja Laura on perinyt minun taipumukseni.\n\nNiin olikin asia, olinhan minä tosiaankin sykkivin sydämin kuunnellut\nUlrikan laulua, kun hän pianon säestyksellä lauloi: »Sjutton år jag\ntror visst jag var» sekä »Jungfruns klagan», muistaakseni siihen aikaan\nerittäin yleisesti ihaillusta kappaleesta »Studentens arkebusering».\nJa laulu oli todella mennyt minuun, sydämeen ja munaskuihin, ja niinpä\nminäkin olin yrittänyt pianon säestyksellä esittää laulun »Niin minä\nneitonen sinulle laulan kuin omalle kullalleni», joka laulu muuten\non ainoa sooloesitys, mihin olen elämässäni ryhtynyt. Se päättyi\nvalitettavasti siihen, että Ulrikan isä-vainaja astui viereisestä\nhuoneesta ja ärjäsi, että kuka helkkuna siellä pitää sellaista älinää.\n\nPäästyämme näihin musikaalisiin kysymyksiin huomautin sivumennen\ntästäkin asiasta, mutta se ei herättänyt Ulrikan sydämessä\nminkäänlaista vastakaikua. Hän vain kysyi:\n\n— No, sanoppa sitten, mitä sinä nyt oikein tällä kertaa minusta tahdot\nkaikkine näine puheinesi ja peloitteluinesi?\n\n— En puolestani tahdo mitään. Olen selostanut asian sinulle niinkuin\nse on, ja sinä saat itse ottaa siitä tarkemman selon. Tietysti sovit\nmiehesi kanssa asioista ja toimenpiteistä, niinkuin tahdot.\n\n— Hyvä on sitten, sanoi Ulrika, enpä tosiaankaan olisi luullut, että\nsinusta tulisi tähän taloon jonkinmoinen raha-asioiden neuvonantaja,\nsillä käsittääkseni tuskin kukaan koko maassa ymmärtää niin vähän\nraha-asioista kuin sinä, mutta kiitos vain hyvistä neuvoistasi. Minä\nhoidan nyt Svenssonin kanssa nämä raha-asiat, sinun ei tarvitse\nlainkaan olla huolissasi, mutta koska sinä olet luvannut ottaa\nselville, missä Laura on, niin rapeahan nyt sitäkin asiaa nuuskimaan.\nToivon sinun pääsevän siinä yhtä selviin tuloksiin kuin näissä\nraha-asioissakin.\n\nKeskustelun aikana oli jo tullut myöhäinen ilta, joten minulla ei ollut\nvähintäkään halua painua Perhelän lämpimistä huoneista »tien päälle»,\nmutta Ulrika rouva sanoi:\n\n— Tuollaisen suuren salapoliisin ei tietysti sovi lähteä\najelemaan Perhelän kartanon hevosella, sillä silloinhan jokainen\ntietää, kenen asioilla hän liikkuu. Mutta minä hankin sinulle\nRenki-Mikon pieksusaappaat ja sukset, joten voit lähteä niillä\nsalapoliisiretkellesi.\n\nAsiaa tarkemmin mietittyäni en keksinyt muuta neuvoa kuin poistua,\njoten otin sukset alleni, hyvästelin talon väen ja lähdin painumaan\nPerhelän lehtokujaa.\n\nOikeastaan olin mielissäni, sillä olin päässyt näkemästä tämän\nperhetragedian jatkonäytöstä. Kun sitäpaitsi maantielle päästyäni\nhuomasin, että ystäväni metsänhoitajan asunto vielä oli valaistu, niin\npainelin häntä tervehtimään.\n\nMetsänhoitaja oli kotona. Hän oli juuri saapunut viimeisiltä\nluovutusmatkoiltaan ja otti minut avosylin vastaan.\n\nPaljonhan siinä olikin tarinoimista, kun taas monen ajan päästä\ntavattiin. Perhelän raha-asiat näytti metsänhoitaja tuntevan hyvin,\nvaikkei hänellä niistä ollut läheskään täyttä käsitystä. Hän uskoi\ntalossa vielä olevan varoja, mutta luuli ulosmittauksen johtuvan siitä,\nettä Svensson ei käsitä sitä, ettei hän Venäjältä tule mitään saamaan.\nAnnoin ystäväni jäädä tähän uskoon.\n\n— On siinä muutenkin vähän merkillistä mallia siinä talossa, ryssän\nmallia, niin sanoakseni, sillä esimerkiksi Laura neiti näyttää saavan\ntehdä mitä hän tahtoo ‒ ‒ ‒\n\nMinä olin pelkkänä korvana.\n\n— Onhan se niinkin, ettei hänellä näinä viime vuosina tietysti ole\nkavaljeereja ollut niinkuin Venäjällä. On selvää, että aika on käynyt\nhänelle pitkäksi ja hän on sentähden antanut suosionsa auringon\npaistaa sille, joka on sattunut olemaan lähinnä. Toissa kesänä se oli\npuutarhurin renki, viime kesänä myllärin poika ja tänä talvena näkyy\ninformaattori sattuneen hollille.\n\nOdottelin, tietäisikö toverini mitään karkaamisesta ja samassa selvisi\nsekin asia.\n\n— Tulin juuri tänään Lahisen metsänvartijatorpalta ja siellä hän näkyi\nkotiopettajan kanssa olevan. Ovat lähteneet pienelle huviretkelle.\n\nSalapoliisitehtäväni oli päättynyt ilman, että minun oli tarvinnut\nsormeanikaan ojentaa. Kypsä hedelmä oli pudonnut suuhuni ja samassa\nyhteydessä sain kuulla, että metsänvartija Lahinen oli kaikin puolin\nkunniallinen mies ja että sahapukki itse asiassa ei ollut ensinkään\nmiesten hulluimpia. Hän luki papiksi, mutta opiskeli samalla myös\nkieliä. Hän oli opettanut Laura neidille ranskaa, pikemminkin\nteoreettisesti, sillä käytännöllisesti kuului Laura sitä jo koko hyvin\nosaavan. Ja lopuksi selvisi vielä, että Lahisen metsänvartijalla oli\npuhelin.\n\nPäätin siis seuraavana aamuna koettaa puhelimitse selvittää tämän\nasian, sillä olisihan komeaa saapua karkulaisen kanssa ja näyttää, että\nkelpaan se minäkin johonkin.\n\n\n\n\nVI LUKU,\n\njossa tapahtuu niin sanottu katastroofi.\n\n\nSeuraavana aamuna sitten soitin Lahisen metsänvartijalle, ilmoitin kuka\nolin ja pyysin Laura neitiä puhelimeen. Hänen saavuttuaan tiedustelin,\nmilloin hän aikoi tulla kotiin.\n\n— Mistä tiedätte minun olevan täällä?\n\n— Olen liikuskellut siellä Lahisten puolessa. Jos neiti haluaa tulla\nkotiin, niin tulen sitä kautta, minulla on sinnepäin muutenkin asiaa.\n\nNiinkuin lukija huomaa, en ollut tietävinänikään Laura neidin matkan\nluonteesta. Tämä ehkä vaikutti sen, että Laura mielihyvin suostui\nlähtemään mukaani. Ehkä hän oli itsekin huomannut, että oli parasta\nlähteä kauniisti kotiin. Olihan hän jo osoittanut pystyvänsä vetämään\nisäänsä ja äitiänsä huulesta. Hän oli siis saavuttanut niin sanoaksemme\nmoraalisen voiton.\n\nOtin kievarista hevosen ja ajoin Lahisiin, jonne oli parin penikulman\nmatka. Sahapukkia ei näkynyt, jota vastoin Lahisen metsänvartija tuli\nottamaan minut vastaan ja ilmoitti, että neiti on pian valmis.\n\nJa vähän ajan kuluttua hän saapuikin.\n\nOlin odottanut näkeväni jonkinlaisen katuvan ja kainosti punastelevan,\naran karkulaisen, mutta Laura neidin naamasta ei näkynyt mitään\nerikoista.\n\nHän istui kauniisti rekeen ja jutteli matkalla yhtä ja toista\nvähäpätöistä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n— No, olikos Lahisissa hauskaa? kysäisin lopulta.\n\n— Kyllä siellä oli hauskempaa kuin kotona viime aikoina, ainahan\nvaihtelu huvittaa, kuului vastaus.\n\nHyödytöntä olisi muuten ollut keskustelua jatkaa, vaikka tunnustan\nolleenikin sangen utelias, sillä kun tyttölapsi on tämäntapaisella\nasialla, osaa hän yleensä pitää suunsa kiinni. Hän pimittää paljon\nviisaammankin miehen kuin yhden Tatu Valkosen, sen voin sinulle,\nlukijani, vakuuttaa. Englannin valtiollisen salapoliisin kuuluisa\npäällikkö Sir Basil Thompson on sanonut, että koko Scotland Yard\non helisemässä, jos sen asioihin sattuu sekaantumaan 18-vuotias\ntyttölapsi, joka tahtoo valehdella rakkausasioissaan. Ja sanoihan\nviisas ministeri valtiosihteeri von Daehn-vainajakin, että 19-vuotias\ntyttö pimittää milloin tahansa 39-vuotiaan miehen.\n\nTämäntapaisia ajattelin istuessani kirkassilmäisen tyttölapsen\nrinnalla. Olin itse jonkin verran selvillä Ulrika rouvan\nluonteenlujuudesta ja kaikesta huomasin, että tuon viattomana\nhymyilevän tyttölapsen päänupissa asui päättäväisyys, joka riitti\nkokonaisille rykmenteille laillisessa asevelvollisuusiässä olevaa\nSuomen armeijaa. Vastakohdat sopivat toisilleen ja etsivät toisiansa,\ntäytyi minun ehdottomasti ajatella, kun etsin muistini komeroista\nylioppilas Lahisen huutomerkkimaisen hahmon.\n\nMutta niin olimmekin lähestyneet Perhelän kartanoa ja ajaa karautimme\npihaan.\n\nOli päivällisaika, mutta kauan saimme ovea kolkuttaa, ennenkuin\nhätäisen näköinen sisäkkö tuli avaamaan.\n\nTalossa oli kaikki pilkkosen pimeää, mitä en heti huomannut, sillä\nasuinhuoneet eivät olleet pihan puolella.\n\nJa pian setvisi, että oli tapahtunut jotakin odottamatonta. Rouva oli\nsaanut vaikean sydänkohtauksen, lääkäri oli käynyt talossa ja herra oli\nlähtenyt viemään rouvaa sairaalaan.\n\nSiinä seisoin siis suu auki ihmettelemässä ja ensimmäinen ajatukseni\noli katsoa, mitä Laura neiti tuumaisi.\n\nMutta hän väänsi aivan tyynesti sähkön, riisui päällysvaatteensa ja\nsanoi:\n\n— Se on niitä äidin tavallisia kramppeja. Kyllä se siitä selviää,\nkun hän pääsee kaupunkiin tohtori Hoffmanin luokse, joka aina pystyy\nparantamaan nämä äidin taudit. Hommaa sinä Mari Tatu-sedälle ja minulle\njotakin syötävää.\n\nMutta samassa muisti Mari, että herra oli lähtiessään jättänyt minulle\nkirjeen.\n\nKirje oli Svenssonin kirjoittama ja kuului seuraavasti:\n\n »Hyvä Veli! En tiedä, pitäisikö minun sinua kiittää vai moittia,\n sillä olen tällä hetkellä ihan päästäni sekaisin. Minulla oli\n Ulrikan kanssa viime yönä kauhea välien selvittely ja tiedäthän\n sinä, että Ulrika osaa kysellä silloin kuin hän tahtoo. Minä olen\n kertonut hänelle kaikki. Aluksi yritin asioita kaunistella, mutta\n pian huomasin, ettei mikään auttanut ja loppujen lopuksi sai Ulrika\n kauhean sydänkohtauksen, josta vasta lääkäri sai hänet tointumaan.\n Mutta hän on aivan sekaisin ja suoraan sanoen täyshullu, vuoroin\n kirkuu ja vuoroin nauraa eikä puhu yhtään järjen sanaa. Minä itse\n olen myös sekaisin ja sydäntäni pakottaa kovasti, joten lääkäri antoi\n minullekin lääkkeitä. Jos olet löytänyt Lauran, niin ilmoita siitä\n minulle Rantahotelliin. Koetan saada Lauran tädin sinne pitämään\n tytöstä huolta. Jos Lahinen sinne saapuu, niin heitä hänet ulos.\n Älä muuten sekaannu Lauran asioihin, äläkä puhu hänelle muistakaan\n asioista mitään. Soita minulle jostakin muualta Rantahotelliin vielä\n tänä iltana ennen klo 9.\n\n                                       Veljesi Svensson.»\n\nKirjeen luettuani silmäsin Lauraa. Hän istui siinä vastapäätä tyynen\nja säteilevän näköisenä. Tyttöraukka ei ensinkään aavistanut, mitä oli\ntekeillä. Hän oli yhä edelleen rikkaan talon poispilattu tyttö. Mitähän\ntuokin tulee tekemään, kun kohtalon koura armottomasti häneen tarttuu?\n\nSanotaan, ettei talosta lähdetä niinkuin torpasta, mutta kyllä\nsuurestakin talosta lähtö voi hyvin ikävästi tapahtua. Tiesin\nkuitenkin, etteivät Svensson eikä hänen perheensä joutuisi suoranaiseen\nhätään, sillä Ulrika-rouvalla oli rikkaita sukulaisia, m.m. pari\nnaimatonta tätiä, ja mikäli Svenssonin puheista ymmärsin, oli\nhänelläkin sukulaisia, jotka elivät hyvissä oloissa. Mutta sanotaan\nmyöskin, että suku on pahin, ja vaikea oli senvuoksi tietää, mitenkä\ntälläkin kertaa asiat järjestyisivät.\n\n— Setä näyttää olevan kovin ajatuksissaan, lausui äkkiä Laura neiti. —\nOliko kirjeessä jotakin ikävää?\n\n— Eipä siinä mitään sellaista ollut, jota et oikeastaan tietäisi.\nÄitisi on sairaana ja sairaalassa ja tulee luultavasti sinne jäämään,\nkoska isäsi kirjoittaa, että joku tätisi, nimeä ei ole tässä mainittu,\ntulee tänne sinun luoksesi.\n\nNousin sitten pöydästä ja päätin jättää Laura neidin, sillä minun\nkäsittääkseni hänellä ei ollut mitään hätää. Huomasin, että minun\ntäytyi ajatella omiakin asioitani, sillä 4 päivää oli mennyt minulta\nkuin kankkulan kaivoon ja omat vekselini vaativat myös järjestelyä.\nPäätin lähteä kievariin ja ryhtyä sieltä käsin toimimaan. Siellä ei\nymmärretty ruotsia, joten voin häiritsemättä puhua Svenssonin kanssa\npuhelimessa. Ja arkaluontoisimpia paikkoja voin vaikka selostaa\njollakin muulla, vaikkapa itäisen naapurimme kielellä.\n\nLausuin siis Laura neidille hyvästit ja sanoin, ettei hänen tarvinnut\nolla levoton, sillä tietysti hänen isänsäkin pian antaa hänelle\ntietoja. Hänhän ei voinut tehdä muuta kuin kirjoittaa minulle syystä,\nettei tiennyt milloin Laura tulisi kotiin. Kievarissa sitten ryhdyin\nasioihini.\n\nEnsi työkseni päätin kuitata Lahisen asian, sillä enhän voinut olla\nhäntä ulos ajamassa, kun minun itse täytyi poistua paikkakunnalta.\nSoitin siis Lahisen metsänvartijatorppaan ja pyysin ensin\nmetsänvartijaa puhelimeen. Kerroin hänelle koko asian niin tarkoin kuin\nkatsoin tarpeelliseksi.\n\n— Kyllä minä asian tiedän, vastasi tämä järkevä kansanmies, poikani\nsaapui tänne ja ehdotti, että hän asettuisi Laura neidin kanssa meille\nasumaan syystä, että heitä molempia oli väärin ymmärretty ja että he\neivät olleet saaneet tehdä niinkuin olisivat tahtoneet. Minä ymmärsin\nheti, että oli vouhottelu kysymyksessä ja luin pojalleni lakia naisen\nryöstöstä, joka on meillä rangaistava asia. Poikani on hyvä poika,\nvaikka sen itse sanon, mutta hän on aina ollut heikko ja sairaalloinen\nja senvuoksi häntä on pahasti hemmoteltu. Hän on tottunut saamaan\ntahtonsa lävitse, niinkuin Laura neitikin, mutta siitä yleensä ei ole\nollut mitään riesaa, sillä poika on pohjaltaan hyvä poika, niinkuin jo\nsanoin.\n\nMinä puolestani huomautin, että olkoon tämän pojan sisusvärkit kuinka\npuhdasta kultaa tahansa, niin on hän toiselta puolen 27-vuotias mies ja\npitäisi häneltä sen vuoksi vaatia jonkin verran älliä ymmärtää, kuinka\nkäyttäytyy. Pitäisihän hänestä tulla pappi ja sellaisenakin pitäisi\nhänen hieman osata itseänsä hillitä.\n\nTätä minun ei olisi kuitenkaan pitänyt sanoa, sillä tästä otti\nmetsänvartija itseensä ja sanoi, että hän ja hänen sukunsa ovat\naina tietäneet, mitä heidän pitää tehdä ja etteivät he koskaan ole\nkatuneet sitä, mitä olivat tehneet tai tekemättä jättäneet. Ja mitä\nhänen poikansa kasvatukseen tuli, niin se oli varmasti yhtä hyvä ja\nparempikin kuin minkä herraslapsen tahansa.\n\nYmmärsin heti, että minun oli tukittava suuni ja sanon sinulle,\nlukijani, sen seikan, ettei kukaan ole niin itsetietoinen tässä\nmaailmassa kuin kansanmies, joka on omalla työllään jossakin määrin\npäässyt nousemaan ympäristönsä yläpuolelle. Hän on koko ikänsä\nliikkunut siinä ahtaassa ympäristössä, jonka keisariksi hän on kohonnut\nja sen vuoksi on hänen itsetietoisuutensa aivan yhtä suuri kuin Caius\nJulius Caesarin tai Benito Mussolinin. Hän luulee pystyvänsä kaikkeen\nja tietävänsä kaikki asiat paremmin kuin muut. Tämän olemme muuten\nsaaneet runsain määrin viime aikoina kokea valtiollisessa elämässämme,\nsillä tiedämmehän ilman muuta, että »tavallinen suomalainen mies»\npystyy tekemään »mitä hän haluaa».\n\nYmmärsin siis, että minun oli pantava suu messingille ja pyytelin\nnöyrästi anteeksi, jos mahdollisesti olin tullut puhuneeksi\nloukkaavasti, ja pyysin saada ylioppilas Lahista puhelimeen.\n\nMutta jos isä oli itsetietoinen, niin oli poika vieläkin\nitsetietoisempi. Sitäpaitsi henki hänen kaikesta puheestaan\njonkinmoinen kierosanaisuus, jonka kirkkohistoriassa muistaakseni\nskolastiikan yhteydessä olemme oppineet tuntemaan. Jo muutamasta\npuheenkäänteestä huomasin, että tämän miehen kanssa ei kannattanut\npitempiä puheita pitää, sillä mitään lupauksia hän ei antanut ja\nhänellä tuntui olevan sellainen käsitys, ettei kenelläkään ole oikeutta\nsekaantua _hänen_ asioihinsa.\n\nLopuksi en voinut sanoa miehelle muuta kuin että yhtä vähän kuin\nkenelläkään on oikeutta sekaantua hänen asioihinsa, on hänellä oikeutta\nsekaantua Perhelän kartanon alaikäisen tyttären asioihin. Koska tämän\ntyttären isä on antanut minulle sillä aikaa kuin hän on poissa kotoa\nerinäisiä kirjallisia valtuuksia, tulen minä siinä tapauksessa, että\nherra suvaitsee Perhelään ilmestyä, toisella kädellä sekaantumaan hänen\ntakinkaulukseensa ja toisella kädellä hänen housun p—rsauksiinsa ja\nlennättämään hänet ulos kuin märän kintaan.\n\nSen jälkeen puhuin Svenssonin kanssa. Asiat olivat huonosti. Ulrika\nrouva oli saatu unilääkkeellä nukkumaan, mutta sen enempää ei hänen\ntilastaan tiedetty. Svenssonia itseään oli kehoitettu lähtemään\nHelsinkiin jonkun erikoislääkärin puheille ja hänen oli annettu tietää,\nettä matkasta voi tulla pitkäaikainenkin.\n\nIlmoitin, että minäkin saavun Helsinkiin aivan ensi tilassa.\n\nSvensson kysyi vielä osoitettani ja kun ei muutakaan johtunut mieleeni,\nmainitsin tuomari Hiukan ja johtaja Taimen toimiston, sillä siellä\ntulisin kuitenkin käymään.\n\nTämän jälkeen kävin noutamassa pitäjän säästöpankista rahaa,\njota minulla siellä oli vähäisen, ja lähetin Turpeelle muutaman\ntuhatmarkkasen. Hänelle myös ilmoitin osoitteeksi saman toimiston\nja kehoitin häntä hoitamaan asioita parhaansa mukaan ja täysillä\nvaltuuksilla niinkuin omiaan, sillä minä luotin täydellisesti häneen.\nNäitä asioita järjestäessäni oli jo ilta joutunut, mutta koska sain\nkievarista hevosen, päätin heti lähteä kaupunkiin, sillä tie oli yöllä\nparempi.\n\n\n\n\nVII LUKU,\n\njossa lukija saa perehtyä lakitieteeseen ja jossa tekijä suunnittelee\nliikematkaa ulkomaille.\n\n\nHelsingissä selviytyivät asiani odottamattoman hyvin. Se seikka, että\nolin saanut aikaan ulkomaisia kontrahteja ja täsmälleen suorittanut\nsitoumukseni, oli tehnyt hyvän vaikutuksen. Puutavaroista oli tullut\nrahaa maahan, joten rahamarkkinatkin olivat jonkin verran paremmat.\nSain Burrman & Baumilta sen verran rahaa, että sain hyvin uudistetuksi\nvekselini kolmeksi kuukaudeksi ja jäljellekin jäi vielä yli 30,000\nmarkkaa.\n\nTämän jälkeen asetuin yhteyteen Markkasen kanssa Kivijärvellä ja sain\nhänelle puhelimessa huudetuksi sen verran, että hän ymmärsi matkustaa\nlähimpään kaupunkiin, jotta pääsisimme parempien puhelimien ääreen.\n\nNäin olin taas tullut sellaiseen pisteeseen, että sain ruveta\nmiettimään omia asioitani. Vedin siis esille muistikirjani, johon olin\nkirjoittanut tuon ensimmäisessä luvussa tekemäni päätöksen, ja päätin\nsitä edelleenkin noudattaa. Koko hommani oli vain kohdistettava siihen,\nettä pääsisin irti liikeyrityksistäni ja sen vuoksi en ajatellutkaan\nuusien puiden ostoa. Irti puista, olkoon tunnuslauseeni, ajattelin.\n\nMutta saadakseni vähän tietää, mitä pääkaupungissa oli tapahtunut,\nläksin tuomari Hiukan ja tirehtööri Taimen konttoriin.\n\nKun tulin konttorin etuhuoneeseen, tapasin siellä joukon likaisiin\ntyöpukuihin puettuja vielä likaisempia miehiä ja naisia ja tiskin\ntakana hätääntyneen konttoristin. Näin selvästi, että myrskyinen\nkohtaus oli syntymässä ja purjehdin mahdollisimman liukkaasti tuomarin\ntyöhuoneeseen. Täällä istui tuomari kirjoituspöytänsä ääressä ja\nsohvalla huoneen peräseinällä istui herra tirehtööri Taimi.\n\nHän oli hikoillut sanomattomasti, sillä hänen kauluksensa oli aivan\nlytyssä, hänen hiuksensa olivat pörröllään ja muutenkin oli koko\ntirehtööri sen näköinen, että hänestä olisi voinut tehdä maalauksen,\njoka kuvasi hätää personoituna.\n\nJa hädässä hän olikin.\n\nTuomarin ja hänen välinsä olivat syystä tai toisesta katkenneet\nja ulkopuolella toimistohuoneessa oli hänen saippuatehtaansa\ntyöväki palkkojaan vaatimassa. He eivät olleet saaneet nähdä rahaa\nviikkokausiin, sillä keskustelun kuluessa mateli esille kylmä tosiasia,\nettä tirehtööri Taimi oli käyttänyt kaikki tätä tarkoitusta varten\nsaamansa rahat omaan elantoonsa. Ja nyt oli protestin partaalla kolme\nvekseliä, ja tuomari oli kieltäytynyt panemasta niihin nimeänsä.\n\n— Nyt minun vekselini menevät protestiin ja minun liikemieskunniani on\nmennyttä...! Voi saakeli, minkä tempun teki, huokaili tirehtööri.\n\n— En minä ole sinulle koskaan antanut rahoja syötäväksi ja juotavaksi\nja p ‒ ‒ ‒ nettavaksi, vaan puhtaisiin liikeasioihin. Ei minulla ole\nvaroja ruveta sinua ja sinun perhettäsi pukemaan ja syöttämään ja\njuottamaan.\n\nOvea alettiin kovasti jyskyttää, joten tuomari pani sen säppiin.\n\n— Olkaa hiljaa siellä tai käsken poliisin tyhjentämään huoneen, ärjäisi\nhän.\n\nMutta entinen mahtava tirehtööri oli kyyristynyt keräksi sohvalle ja\nalkanut nyyhkyttää.\n\n— Jollet lopeta tuota peliä, niin työnnän sinut työmiestesi joukkoon,\nsanoi tuomari.\n\n— Voi voi, kun edes saisin niin paljon rahaa, että voisin antaa noille\ntyömiehille jonkinmoisen förskotin ja saisin keskeneräisenä olevan\nsaippuakeitoksen valmiiksi, ja minulla olisi viikon päästä rahaa vaikka\nkuinka paljon.\n\nTämäntapaista keskustelua jatkui hetken aikaa, kunnes tuomari lopulta\nsanoi:\n\n— No mikäpäs siinä, annetaan miehille förskotteja. Myy minulle tuo\ntoimistohuoneesi kalusto, niin siitähän sinä rahaa saat.\n\nJa niin pyöräytti tuomari kauppakirjan, johon merkittiin laskukoneet\nja kirjoituskoneet, kassakaapit, kirjoituspöydät ja tiskit, tuolit ja\ntirehtöörin muu tässä konttorissa oleva kalusto ja sen jälkeen sai\ntirehtööri kirjoittaa nimensä alle.\n\n— Mutta nytpä minä lähdenkin katsomaan, että nämä rahat tulevat\ntyömiehille eikä sinulle. Tulehan vain tähän viereiseen huoneeseen\nkirjoittamaan maksumääräyksiä.\n\nTuomari makseli kaikille kolmannen osan tilistä ja kun työväki\nvähitellen oli painunut konttorista pois, jäi pöydälle vielä kaksi\nsadan markan seteliä joita kohti tirehtööri ojensi anovat kätensä.\n\n— Ei sinne päinkään, sanoi tuomari, tästä kauppasummasta puuttuu tosin\nvielä 200 markkaa, mutta se on tuossa. Tuomari ojensi lompakostaan\ntirehtöörille nimikortin, johon tämä oli merkinnyt saaneensa lainaksi\n200 markkaa.\n\n— Ja nyt olemme sitten sujut. Tältä päivältä nimittäin, sillä nyt minä\nlähden julkisen notaarin luokse, protesteeraan nämä vekselit ja panen\nsinut konkurssiin. Tästä konttorista olet nyt sitten myöskin selvä,\nniin että älä näytäkään tännepäin enää naamaasi.\n\n— Tosiaankin, kylttiäsi en tullut merkinneeksi tähän kauppakirjaan.\nTuossa on ruuvimeisseli, ole hyvä ja ruuvaa se irti ja ota kainaloosi.\nJa mene nyt h.——tiin ja pane ovi perästäsi kiinni.\n\nTämä oli firman Taimi, Hiukka & Co:n loppu, sillä sen jälkeen se\nesiintyi ainoastaan oikeuden pöytäkirjoissa.\n\nKaikki oli tapahtunut nopeammin kuin tässä olen ehtinyt kertoa, ja kun\nolin jäänyt kahdenkesken tuomarin kanssa, tarjosi hän tupakkaa ja sanoi:\n\n— Taimi on nyt sitten, niinkuin näet, täysin puhdas mies. Nyt minä\nlähden notaarin luokse ja sen jälkeen menemme Kämppiin syömään\naamiaista, ja saamme vähän jutella.\n\nMinä läksin tuomarin kanssa ulos ja suuntasin askeleeni Espikselle.\nEnsimmäisen kerran elämässäni olin nähnyt toiminimen purkaantuvan.\nIstuin Espiksen penkille hiljalleen miettien tirehtööri Taimen vaiheita.\n\nHän asui aikoinaan jossakin Karjalan radan varrella vaatimattomana\nja onnellisena asemamiehenä vaimonsa ja parin lapsensa kanssa, kun\nkohtalon käsi tarttui hänen kaulukseensa.\n\nPaikkakunnalle oli eräs ruotsinmaalainen insinööri perustanut\nmassatehtaan. Kun hän saapui asemalle tai matkusti sieltä pois, joutui\nhän usein näkemään reippaan asemamiehen, joka toimitteli hänelle pieniä\npalveluksia.\n\nJa niinpä insinööri kerran sanoi:\n\n— Kuuleppas, Taimi, osaatko sinä ajaa hevosta? Autoja ei näet siihen\naikaan vielä ollut.\n\nSitähän Taimi osasi ja niin tuli hänestä ensin insinöörin kuski ja\nsitten työnjohtaja ja sahantyönjohtaja ja sahanasettaja ja lopulta\nkaiken tekijä, siis paremmanpuoleinen pomo.\n\nMutta kerran saapuivat sitten tehtaaseen kiiltonappiset miehet\nja veivät insinöörin, joka ei ollutkaan insinööri, vaan entinen\nplankstryykari ja kuritushuonevanki y.m., ja niin oli äskeinen pomo\nilman paikkaa. Koko tehdas oli hiekalle rakettu ja sai lahota siihen\npaikkaansa.\n\nMutta entinen asemamies ei enää halunnut palata vaatimattomaan valtion\nasuntoon, vaan rupesi tekemään pieniä afäärejä ja menestyi niissä\nkoko hyvin. Tuli sitten sota-aika ja silloinhan alkoi liikemiehille\ntulla rahaa satamalla. Entisestä vaatimattomasta puupotrassikasta tuli\ntirehtööri ja tehtailija, jolla oli komea huoneusto Helsingissä ja\nhuvilat ja purjeveneet ja hienoa seuraa niin paljon kuin halusi.\n\nMutta tuli sitten sellainenkin aika, jolloin liikemiehen täytyi\nosata muutakin kuin pitää muistissaan hintojen kohoamiset, ja tässä\nnäemme nyt tirehtööri Taimen surkean kohtalon. Oikeastaan kävi miestä\nsääliksi, sillä hän oli lähes 50-vuotias ja ehtinyt jo tottua elämän\nkaikkiin mukavuuksiin ja hankkia itselleen hienoja reumatismeja,\nunettomuuksia ja muuta ylellisyyttä.\n\n— Siinähän sinä olet, sanoi tuomari, joka oli nähnyt minut Espiksellä,\n— mennäänpä sitten Kämppiin.\n\nValitsimme Kämpissä sopivan pöydän.\n\n— Minun käy säälikseni Taimi-parkaa, aloitin keskustelun. Mihinkähän\nhommaan mies nyt rupeaa?\n\n— Konkurssilain mukaan on velkojien huolehdittava konkurssintekijän\nelatuksesta niin kauan kuin konkurssi kestää. Taimen pojat ovat\ntäysi-ikäisiä ja voivat pitää huolen itsestään. Minusta tulee pesän\nuskottu mies ja annan Taimelle konkurssin ajaksi asunnon Tikkurilassa\nolevan huvilani saunassa. He saavat siirtää sinne huvilastani\ntarpeelliset mööpelit ja ämpärin, padan, kattilan, paistinpannun,\nveitsen ja kahvelin ja lautasen. Annan heille sitäpaitsi ruokarahaa 15\nmarkkaa päivässä. Sillä kuurilla mies sitten laihtuukin sen verran,\nettä mahtuu tavaravaunun jarrumiehen pöksään, sillä hänen on parasta\npyrkiä rautatielle uudestaan.\n\nKeskustelu johtui sitten Taimen ja tuomarin yhteisiin asioihin. Tuomari\nväitti, että Taimi ja metsänhoitaja Hallikainen olivat vetäneet\nhäntä pahanlaisesti huulesta. Kun Kivilammen kartanosta lähdettiin\nratapölkkyjä tekemään, niin sieltä tuskin löytyi linnunlaulupuuta,\njoten oli oikeastaan hyvä, että koko pölkkykauppa meni myttyyn.\n\n— Ja mitä enemmän Kivilammen asioita pengoin, sitä huonommiksi ne\nosoittautuivat ja sitä komeammin selvisi, että Taimi ja Hallikainen\nolivat minulle valehdelleet. Sinulla näyttää olevan sellainen käsitys,\nettä Taimi olisi reilu mies, mutta itse asiassa hän on kreiviskonna.\nEi ole lainkaan mahdotonta, että jarrumiehen kopin sijasta toimitan\nhänet johonkin toiseen koppiin. Kivilammen asioiden takia minulla on\ntässä ollut vaikka kuinka paljon juoksemista, sillä luuletko, että\nnämä lurjukset olisivat sielläkään maksaneet työpalkkoja tai muita\nlaskuja. Minun täytyi lopulta myydä koko Kivilammen kartano melkeinpä\nyhteen pariin vanhoja kalosseja. Sain toisin sanoen, hinnaksi m.m.\nO.Y. Jalosaippua A.B:n osakkeita, erään kaljaasin, erään Porvoon\nulkopuolella sijaitsevan 1-raamisen sahan, sähköpianon, Taimen mööpelit\ny.m. roskaa. Sitäpaitsi piti minun saada O.Y. Jalosaippua A.B:n varasto\nja tulot ja ensimmäisenä päivänä möimmekin erään saippuaerän 30,000\nmarkasta. Mutta sen jälkeen en ole saanut tehdä muuta kuin kirjoittaa\nnimeäni Taimen vekseleihin ja tällä viikolla mateli esille, ettei hän\nollut maksanut työpalkkoja eikä raaka-aineita, vaan vetänyt kaikki\nrahat mahaansa.\n\nMutta tuomarimme ei ollut niitä miehiä, jolla ei olisi suunnitelmia,\nja kesken aamiaisen hän jo kiiruhti puhelimitse tilaamaan uuden kyltin\nkonttoriinsa. Kylttiin piti tulla. »_Liikeasiain Toimisto Trafik_»\nja se luvattiin vielä samana päivänä toimittaa perille. Sitäpaitsi\ntilattiin komea nimikilpi, johon merkittiin _Varatuomari, lakit. kand.\nI.E. Hiukka. Ajaa laki- ja liikeasioita._\n\nKaiken tämän oli tuomari käynyt toimittamassa aamiaisen kestäessä\nja tuli sen jälkeen jatkamaan syöntiään. Häneltä sain kuulla, että\nystäväni Paasimies, jota olin aikonut mennä tapaamaan, oli erittäin\nhermostunut. Hänellä oli Parkujoen varrella silmänkantamattomat määrät\nratapölkkypinoja ja metsässään niitä vielä enemmän, mutta ostajaa ei\nnäkynyt eikä kuulunut. Ja suurtilan omistaja, ystäväni, jota myöskin\n»nimituomariksi» mainittiin, oli samassa kadotuksessa. Molemmat\nolivat kuulemma sellaisessa rahapulassa, että oikein pahaa teki sitä\nkatsellessa, vaikka kumpikin koetti näyttää hyvää naamaa ja vaikka he\naina vähän väliä kertoivat myyneensä ratapölkkyjä. Itse asiassa he\njuoksivat tukka suorana konttorista konttoriin ja metsätoimistosta\nmetsätoimistoon, tietämättä mitä tekisivät.\n\n— No, entäs vapaaherra-metsänhoitaja?\n\n— Hän on luultavasti saanut selkäänsä Belgian matkalta\ntultuaan, ainakaan häntä ei enää näy Paasimiehen seurassa. Hän\nlienee perustamassa metsätoimistoa, puhuu malmikaivoksista ja\ntimanttiporauksesta ja sitäpaitsi myyskentelee taloaan Porvoossa.\n\nOmat asiani olivat mielestäni aika hyvällä kannalla, sillä vekselini\nolivat järjestyksessä lähes kolmen kuukauden ajaksi ja rahatkin ehkä\nriittävät kolmen viikon töitä varten. Niitä ajatellessani oli tuomari\npoistunut.\n\nMinä mietiskelin uusia mahdollisuuksia ja keinoja, joiden avulla\npääsisin irti puistani. Joka tapauksessa tiesin, että Paasimiehellä\nja tuomarilla oli hyvät määrät myymättömiä ratapölkkyjä, joten siis\noli muitakin, jotka tahtoivat saada puuta rahaksi. Ja kun olin hetken\nistunut, kuulin, kuinka viereisessä pöydässä tehtiin puukauppoja.\nPientä nappulatavaraa siinä myytiin puulaakeille korkeista hinnoista,\nniin että näkyivät kyllä muiden tavarat kelpaavan paitsi minun\nloistotukkipuuni. Mutta minähän olinkin tuomittu keskiluokan mieheksi,\nenkä saanut kuulua raha-aateliin. Olihan Suomen sahateollisuus\ntullut siihen käsitykseen, että minun rikastumisen! olisi maamme\nsahateollisuudelle arvaamaton vahinko.\n\nMuuten tuntui siltä, että Kämpissä istujat olisivat jonkin verran\nmuuttuneet. Siellä ei enää näkynyt paria tunnettua sotagulashia, mutta\nsitä vastoin näkyi useita hyvinvoivan näköisiä, outoja naamoja, joiden\nlähemmin tiedusteltuani sain kuulla kuuluvan asunto-osakeyhtiöiden\nperustajille.\n\nNyt oli näet maassa löydetty kaksi uutta kultakaivosta. Ulkomailta\nlainailtiin rahoja sen kuin ennätettiin ja näillä asutettiin Suomen\nmaaseutua. Oltiin näet sitä mieltä, että kannatti ottaa ulkomailta\nrahoja 8—9 % korolla ja sijoittaa niitä Suomessa maanviljelykseen,\njoka tuotti 2 %. Näissä viisaissa hommissa hääräsi hiki hatussa\nvaltiovalta, samaan aikaan kuin kotimaan rahamiehet vippailivat rahoja\nsen kuin ennättivät 15—20 % koroilla Helsingin ja muiden kaupunkien\nasuttamiseksi.\n\nMaalla hankki ukko kuin ukko itselleen maatilan ja kaupungissa ei ollut\nsitä räätälin sälliä, joka ei olisi tehnyt kauppaa asunto-osakkeilla.\n\nNiinpä siis jokaisessa pöydässä myytiin ja ostettiin. Kaupat syntyivät\ntähän aikaan pääasiallisesti hotelleissa, sillä niissä oli hyvä\npyydystää pitkätukkaisia, kauppakirjat taas tehtiin konttoreissa.\n\nMutta kuka tuolla astuu ovesta sisään? Kukas muu kuin tirehtööri Taimi\nrouvineen erään pitkänenäisen, sankalasipäisen herrasmiehen kanssa,\njonka nenärustinki osoitti hänen kuuluvan Israelin lapsilaumaan. Kun\nnäki tämän komean kolmikon, niin eipä olisi luullut, että tuo sama\ntirehtööri kolmisen tuntia sitten oli itkenyt sohvan nurkassa. Joka\ntapauksessa olivat hänen kyyneleensä kuivuneet ja hänen rouvansa,\njonka muuten oli hyvin vaikea lausua pehmeätä p:tä, t:tä ja k:ta,\nsillä mitäpä niillä olisi entinen pesijätär tehnytkään, komeili\nmitä hienoimmassa kävelypuvussa loistopuuhkineen. Ja kun Taimi otti\nruokalistan silmäilläkseen, löi hän kultaiset kakkulat nenälleen.\n\nTuskin uskoin silmiäni, mutta kyllä se oli varmasti Taimi, sillä pian\noli hän viitannut minutkin pöytäänsä ja pyysi saada tilata minulle\nwhiskygroggin.\n\n— Olen tässä juuri myynyt saippuaa herra Nathansonille, niin että\nistuppa sinäkin vähän harjakaisille.\n\nIlmoitin voivani vähän aikaa istua, sillä olin halukas kuuntelemaan\nsitä kansainvälistä keskustelua, jota tässä käytiin.\n\nRouva näet ei osannut muuta kuin savonsuomea, johon hän heitti joukkoon\njonkin sanan, joka oli olevinaan milloin ruotsia milloin ranskaa\ntai saksaa, ja hymyili herttaisesti, kun Nathanson sattui hänet\nymmärtämään. Ja Taimi puhui myöskin jonkinlaista kansainvälistä kieltä,\njohon hän sovitti kaikki vieraskieliset sanat, joita hän suinkin sattui\ntietämään.\n\nMinä en voinut olla kysymättä, kuinka hän tuolla kielitaidollaan oli\nvoinut saada saippuakauppansa syntymään.\n\n— Mikäs siinä on, Nathanson osaa myöskin venäjää ja minä vein sen\ntehtaalleni ja makasiiniin ja näytin saippualaatikkoni ja sanoin,\nettä avot kak, tuisietset marok perstuk. Sitten me vähän tingimme\nja se maksoi niistä 600 markkaa kappaleesta. Ja minä hankin miehiä,\nlaatikoita lastataan par'aikaa hiiliin ja parin tunnin päästä ne ovat\nsatamassa laivassa ja minä saan lopputilit, 20,000 markkaa.\n\nMinua hämmästytti kovin, että mies, jolla sentään oli tuonkin verran\nrahaa, oli viitsinyt parkua tuomarin sohvan nurkassa, mutta mitäpä se\nasia minua liikutti.\n\nSamalla huomasin »nimituomarin» saapuvan huoneeseen ja sanoin siis\nhyvästit ja läksin häntä haastattelemaan.\n\n— No mitäs kuuluu ratapölkkykaupoista?\n\n— Minulla on metsässä 80,000 ratapölkkyä. Panin heti niitä kaikella\nvoimalla tekemään ja nyt on kaikki mennyt myttyyn. Kyllähän ne saisi\nmyydyksikin, mutta me olemme päättäneet maisteri Paasimiehen kanssa,\nettä emme me sentään ilmaiseksi niitä myy, täytyy saada ainakin 18\nmarkkaa kappaleelta. Eikä meillä mitään hätää ole, odotetaan vain\nsiksi, kunnes kauppa syntyy.\n\n— No, missä nuo pölkyt sitten ovat?\n\n— Maisterin pölkyt ovat luultavasti metsässä, siitä en tiedä, mutta\nminun ovat satamissa ja rautatieasemilla, niin että minä voin\nlevereerata ne milloin tahansa.\n\n— Et siis ole vielä myynyt pölkkyjäsi?\n\n— Oikeastaan en ole niitä myynyt, mutta kauppa voi syntyä milloin\ntahansa. Jos sinä niitä mahdollisesti himoitset, niin kyllä tässä on\npidettävä kiirettä. Täällä on nytkin yksi engelsmanni, joka on kovasti\nniitä kysellyt.\n\nOlin päättänyt toimittaa kaupungilla vielä samana päivänä asioita,\njoten päätin jättää Kämpin. Tavaranikin olivat sitäpaitsi asemalla,\njoten minun oli hankittava itselleni jossakin huone.\n\nLäksin astelemaan asemalle, mutta mennessäni päätin poiketa tuomari\nHiukan konttoriin. Ei minulla sinne oikeastaan mitään asiaa ollut,\nmutta olin utelias näkemään, joko uusi kyltti oli paikallaan.\n\nEteisessä huomasin Svenssonin päällysvaatteet ja kun toimistossa kysyin\njuoksupojalta, oliko tuomari kotona, ilmoitettiin, että hänellä oli\ntärkeä neuvottelu erään tuntemattoman herrasmiehen kanssa ja että\ntuomari ei ota ketään vastaan. Hän oli nimenomaan ilmoittanut, ettei\nhäntä saa häiritä, tulkoon häntä kysymään vaikka itse tasavallan\npresidentti.\n\nLäksin rautatieasemalle, otin sieltä tavarani ja kirjoitin sitäpaitsi\nkirjeen Turpeelle, jossa ilmoitin, että hän, niinkuin sovittu oli,\nhoitaisi minun asioitani niinkuin omiaan, sillä oli mahdollista, että\nviipyisin poissa jonkin aikaa.\n\nSen jälkeen otin huoneen eräässä vaatimattomassa hotellissa\naseman lähistöllä, sillä olin saanut päähäni, ettei minun enää\nvälttämättömästi tarvitse Kämpissä asua.\n\nKävin vielä Burrman & Baumin konttorissa selostelemassa asioitani,\nsillä näillä herroilla ei ollut viime kerroilla aikaa niitä kuulla.\n\nNäin olikin jo aika mennyt siksi pitkälle, että läksin uudelleen\ntuomari Hiukan konttoriin tapaamaan Svenssonia.\n\nTäällä olikin sillä välin tehty niin paljon työtä, että on aika\naloittaa.\n\n\n\n\nVIII LUKU,\n\njossa selostetaan, niin hyvin kuin kyetään, mitä kauppoja Svensson ja\ntuomari Hiukka olivat tehneet.\n\n\nKun astuin toimistoon, olivat molemmat ulko-ovet selkosen selällään\nja porstuassa siirteli pari miestä suuren suurta pakkilaatikkoa. Minä\npääsin kuitenkin putkahtamaan heidän sivuitseen ja naputin suoraan\ntuomarin ovelle sekä lausuin nimeni.\n\nSieltä kuuluikin voimakas: sisään, ja minä astuin huoneeseen. Huoneessa\nistui sohvalla Svensson ja nojatuoleissa kaksi tuntematonta miestä,\njotka nousivat ylös ja esittelivät itsensä.\n\n— No niin, me olemme tehneet tässä erinäisiä asiakirjoja. Tässä on\nperustettu O.Y. Perhelä A.B.-niminen osakeyhtiö 2,000,000 markan\nsuuruisella osakepääomalla ja osakeyhtiön perustamiskirjat ovat tässä.\nJa sen jälkeen ovat Svensson ja hänen rouvansa Ulrika Svensson myyneet\nPerhelän kartanon O.Y. Perhelä A.B:lle kaikkine irtaimistoineen Smk:n\n6,589,457: 80 kauppahinnasta; tässä on kauppakirjan konsepti. Tuomari\nnäytti pinkkaa papereita; siinä oli ainakin parikymmentä lyijykynällä\nkirjoitettua paperiarkkia, joista selvisi maksuehdot j.n.e.\n\n— Ja nyt minun täytyy hankkia tänne joku neiti kirjoittamaan\nkauppakirja puhtaaksi, sillä meillä ei satu olemaan tällä kertaa\ntoimistossamme ketään.\n\nTuomari aukaisi toimistohuoneen oven ja hänen naamansa lensi parin\nmetrin pituiseksi.\n\n— Mitä tämä on? sai hän vaivoin soperretuksi.\n\nMe muutkin silmäsimme toimistoon ja näimme ettei siellä ollut jäljellä\nmuuta kuin kassakaappi, tiski ja sohva, sillä kaikki kirjoituskoneet,\nlaskukoneet y.m. olivat hävinneet.\n\nTuomari tointui kuitenkin pian hämmästyksestään, vetäisi äkkiä\ntoimiston oven kiinni ja soitti Systeman konekirjoituskouluun.\n\n— Nyt minä ehdotan, hän sanoi, että menemme kaikki Kämppiin ja\nallekirjoitamme siellä kauppakirjan. Minä vien nämä konseptit ja\nselitän, mitenkä ne on puhtaaksikirjoitettava. Tapaamme siis Kämpissä\nhetken kuluttua.\n\nNo mikäs siinä, me läksimme kaikki painumaan hiljakselleen Kämppiin ja\notimme siellä syrjäisen pöydän ison salin päässä.\n\nIstuimme sitten ja odottelimme koko pitkän aikaa, mutta tuomaria ei\nvain alkanut kuulua.\n\nYht’äkkiä kuului eteisestä tuomarin ääni:\n\n— Älkää perhana vieköön päästäkö miestä, minun täytyy saada häntä\npuhutella, hän on suuri roisto.\n\nUteliaita alkoi kerääntyä salin ovelle ja minäkin syöksyin sinne.\n\n— Jos herra aikoo järjestää tämmöisiä spektaakeleita, niin on parasta,\nettä herra astuu ulos, sanoi hovimestari.\n\n— Kun minä näin varkaan, niin totta kai minä sanoin, että ottakaa varas\nkiinni.\n\n— Eikös se ollut tirehtööri Taimi?\n\n— Oli kyllä ja hän on suurin lurjus, mitä maa päällänsä kantaa.\n\nTämän välikohtauksen jälkeen tuomari asteli pöytäämme. Siitä päätettiin\npian siirtyä yksityishuoneeseen, jonne tilattiin mustetta ja kynä.\n\nPerhelän kartanon laaja kauppakirja luettiin läpi. Se oli niin\nlainoppineesti kirjoitettu, etten ainakaan minä siitä juuri hölynpölyä\nymmärtänyt. Pääsisältö oli, että Perhelän kartano jaettiin kahteen\nosaan, joista toinen käsitti viljelykset ja toinen pääasiallisesti\nmetsät. Viljelykset jäivät Svenssonille, jota vastoin metsät myytiin\nO.Y. Perhelä A.B:lle, mutta sen jälkeen tuli kaiken näköisiä sekavia\npykäliä, joista selvisi, että m.m. viljelysten antamat tulot\nkuitenkin kuuluivat O.Y. Perhelä A.B:lle, jolle myöskin kuului\nkartanon irtaimisto. Asuinrakennukset jaettiin myös tarkalleen, joten\nSvenssonille jäi päärakennus, jota vastoin n.s. kavaljeeriflyygeli jäi\nO.Y. Perhelä A.B:lle, joka sen taas puolestaan vuokrasi O.Y. Perhelän\ntoimitusjohtajalle, tuomari Hiukalle.\n\nSitä seurasivat pitkät parakrahvit siitä, kuinka kauppasumma\nsuoritetaan. Näiden pääsisältö oli, että O.Y. Perhelä A.B.\npääasiallisesti otti vastatakseen Svenssonin veloista, joten rahaa ei\nkaupassa tarvittu, ja koska se oli ottanut haltuunsa metsät, otti se\nmyöskin vastatakseen metsäkaupoista.\n\nKaikki raha, mitä tässä lähes kuudenmiljoonan markan kaupassa\nliikuteltiin, oli 20,000 markkaa ja 60,000 markan shekki, jonka lisäksi\nSvensson sai 300,000 markan pankkitalletustodistuksen.\n\nNäin oli kauppakirja luettu, jonka jälkeen se juhlallisesti\nallekirjoitettiin ja todistettiin.\n\nMinusta joka tapauksessa tuntui, että Svensson oli tässä asiassa voiton\npuolella, sillä minun käsittääkseni hän ei ennen Kämppiin tuloaan\nomistanut muuta kuin velkoja, mutta Kämpistä astuessaan hänellä oli\nhallussaan tilansa maanviljelyspuoli ja sitäpaitsi lähes 400,000\nmarkkaa rahaa.\n\nHyvällä tuulella Svensson olikin, sillä hän ilmoitti heti tarjoavansa\noikein kunnolliset harjakaiset.\n\n\n\n\nXI LUKU,\n\njossa tekijä taas vaipuu miettimään sitä, mitä hän oli nähnyt ja\nkuullut, ja toimii omissa asioissaan.\n\n\nSvenssonin harjakaiset olivat siksi pontevat, että minä päätin\nseuraavana päivänä kokonaan vetäytyä yksityiselämään.\n\nVilkaistuani viereiseen huoneeseen, josta kuului vielä klo 9 aikaan\naamulla syvä kuorsaus ja jossa näkyi olevan suuri henkilöiden paljous,\njoukossa paljon sellaisia, joita en ollut milloinkaan nähnyt, otin\npöydältä palasen paperia ja kirjoitin siihen ilmoituksen Svenssonille.\nSanoin lähteväni asioilleni ja tulevani takaisin Kämppiin vasta\nhuomenna iltapäivällä.\n\nPainoin hiljaa oven kiinni ja lähdin erääseen vaatimattomaan\nmatkailijakotiin Liisankadun varrella. Tätä matkailijakotia vastapäätä\noli näet sauna ja tarkoitukseni oli ensin levätä siksi, kunnes sauna\naukaistaisiin ja sen jälkeen perusteellisessa löylyssä huuhdella\nitsestäni nämä Svenssonin harjakaiset. Tässä saunassa oli myös erittäin\nsopivassa paikassa puhelin, joten siellä voi tilata ulkolinjapuheluita\nja siis toimitella asioitaankin kylvyn kestäessä.\n\nKun olin päässyt saunaan, tilasin heti aikapuhelun Markkaselle erääseen\nPohjanmaan rantakaupunkiin ja heittäydyin mukavaan asentoon saunan\nlavolle.\n\nSiinä oli erittäin mukava lojua ja mietiskellä tämän maailman menoa.\n\nOlinhan eilen nähnyt vaiheen, joka mielestäni oli sangen ratkaiseva\nerään naisen kohtalossa, joka ennen oli ollut minun ihanteeni. Ajattele\nlukijani ihmisiä ympärilläsi: toiset ovat sinusta yhteiskunnallisen\nasemansa puolesta melkein saavuttamattomissa korkeuksissa, toiset taas\nsinun mielestäsi aivan alhaalla, joko sinun tasollasi, tai vieläkin\nalempana. Kun minäkin ajattelin Ulrika rouvan kotioloja lapsena, niin\ntuntui minusta siltä, ettei mikään milloinkaan voisi järkyttää hänen\nasemaansa. Hänellähän oli rikkaat vanhemmat, joilla oli suuri maatila,\nosakkeita ja rahaa pankissa. Hänen äitinsä oli aikoinaan sanonutkin,\nettei hän voisi rauhassa poistua tästä maailmasta, jos hänen täytyisi\npelätä että lapsensa joutuisi toisista ihmisistä riippuvaiseen asemaan.\n\nKun sitten astuin vieraana Perhelän kartanoon Ulrikan ollessa\nnaimisissa ja 16-vuotiaan tytön äiti, tuntui minusta tämän perheen onni\nhorjumattomalta. Ja nyt, muutamien kuukausien kuluttua, näin selvästi,\nettä tämä perhe kokonaisuudessaan kulkee perikatoaan kohti.\n\nEi siis ainakaan aineellinen hyvinvointi voinut taata tämän perheen\nonnea.\n\nJa sitä ei edes voinut taata Svenssonin tieteellinen ja käytännöllinen\noppineisuus, sillä Svensson oli joutunut irroitetuksi olosuhteista,\njoissa hän oli toiminut, ja hän oli tätä nykyä, sen aloin huomata, kuin\njuureton puu, joka ei milloinkaan pystyisi eläytymään Suomen oloihin.\n\nJa lopuksi olin huomannut, että todellisuudessa ja siis meilläkin, eikä\nvain romaaneissa, oli olemassa pahe, jota sanottiin pelihimoksi ja joka\nsulatti kokoon suuretkin omaisuudet.\n\nMinä aavistin, kun Perhelä O.Y:n kauppakirja luettiin, että siinä oli\npaljon hämäriä ja tulkittavia kohtia. Oliko minun asiani sekaantua\nniihin?\n\nMielestäni ne eivät minuun kuuluneet. Kaikenlaisten kauppakirjojen\nlaatijana, ja muutenkin liikemiehenä oli Svensson paljon perehtyneempi\nkuin minä. Sitäpaitsi oli koko kaupan lopputulos sellainen, että se\nmielestäni oli Svenssonille ehdottomasti eduksi. Hänhän sai sen verran\nomaisuutta käsiinsä, että voi aivan hyvin hankkia itselleen mitä\nparhaimman asunnon Helsingissä, jossa hänen paikkansa oli paremmin kuin\njossakin maaseudulla.\n\nToiselta puolen en voinut ymmärtää, kuinka niin viisas mies kuin\ntuomari Hiukka oli voinut maksaa lähes 400,000 markkaa aivan tyhjästä.\nMutta minuahan ei tämäkään asia koskenut, hoitakoot herrat asiansa\nitse, ajattelin minä.\n\nJoka tapauksessa avautui tässä eteeni mielenkiintoinen näytelmä. Minun\ntäytyy sanoa, että pohjimmainen ihanteeni, vähänkin kehittyneempään\nikään päästyäni, oli ollut tulla suuren herraskartanon isännäksi.\nNäin tässä hommassa ainoastaan valopuolet ja niin oli asianlaita\nnytkin. Eihän Perhelän kartanon olisi tarvinnut mennä nurin, ellei\nSvensson olisi velkaantunut ja Svenssonin velathan olivat yksinomaan\npelivelkoja. Käsitykseni siitä, että suuri herraskartano olisi\njonkinmoinen kultakaivos, eivät siis vielä tälläkään hetkellä olleet\nhorjuneet, mutta sen huomasin, ettei herraskartano ole sisältä\nsamannäköinen kuin päältä. Sen viihtyisään luonnonihanuuteen ja\nnäennäiseen huolettomuuteen ja turvallisuuteen voi useinkin liittyä\nsuunnattomat määrät taloudellisia huolia, tuskaa ja valvotulta öitä.\n\nNämä mietteet keskeytyivät äkkiä, sillä puhelu tuli.\n\nSiellä oli Markkanen puhelimessa ja hän tuntui olevan erittäin hyvällä\ntuulella. Kun kyselin häneltä yhteisiä asioitamme, niin hän teki heti\nehdotuksen, että minä luovuttaisin hänelle Kivijärvellä olevat puuni\nsekä niitä koskevat kontrahdit.\n\n— Jos saan kohtuullisen voiton, vastasin, niin mikäpäs siinä.\n\n— Tietysti en tahdo puitasi ilmaiseksi, sanoi Markkanen, täytyyhän\njokaisen saada palkka työstään.\n\n— Se on oikeata puhetta, se, minä lähden täältä huomenna Kokkolaan,\njoten voimme siellä yhdessä tuumia asiaa. Eihän niistä kaupoista näin\npuhelimitse kuitenkaan mitään tule.\n\nNiin oli taas yksi asia saanut jonkinlaisen suunnan ja suunnan, joka\noli yhtäpitävä minun päätöksieni kanssa, joten painuin tyytyväisenä\njälleen saunan lavolle. Tässä yhteydessä on minun muuten mainittava,\nettä suomalainen sauna näin liikeasioiden höysteeksi otettuna ei\nole ensinkään hullumpi, varsinkin kun saunan viereisessä kamarissa\non käytettävänä puhelin. Olin sopinut myös siitä, että tänä päivänä\nmääräaikana soittaisin Turpeelle. Se määräaika ei ollut tosin vielä\ntullut, mutta tilasin hänelle kuitenkin aikapuhelun kestikievariin.\n\nTämä puhelu onnistui hyvin, sillä tuskin oli puolen tuntia kulunut,\nennenkuin minulla oli Turve puhelimessa.\n\nHän ilmoitti päässeensä selvyyteen siitä, miten puiden sahaus oli\njärjestettävä. Eräässä kaupungissa 7 peninkulman merimatkan päässä\nS-joen suulta pohjoiseen sijaitsee eräs suurehko sahalaitos, joka\nparaikaa lopettelee toimintaansa.\n\nErään rikkaan miehen vävypoika oli saanut päähänsä ruveta leikkaamaan\nkultaa sahateollisuudella. Sehän on eräs Suomen kansan pääelinkeinoja,\nja appivaari kustansi hänet Hernösandin sahausopistoon oppimaan\nsahateollisuutta. Neljän kuukauden kurssin jälkeen hän oli valmis\ntirehtööri, joka pystyi neuvomaan tässä maassa ketä tahansa. Olihan hän\nsaanut oppinsa itse Riikin-Ruotsissa.\n\nJa tämän jälkeen oli vietetty komeat häät appivaarin,\nveskunatukkukauppiaan, vielä komeammassa huvilassa ja pian sen\njälkeen oli veskunakauppias asianmukaisesti lähtenyt hyvin pitkälle\nliikematkalle toisiin maailmoihin jättäen vävypojalleen pyöreät\nmiljoonansa.\n\nJa koska tämä Ruotsissa korkeasti oppinut tirehtööri ei halunnut ruveta\nmyymään veskunoita, joka ala muuten täällä Suomessa hyvin kannattaa\nja jota varten saa luottoa niin paljon kuin haluaa, niin hän päätti\nperustaa suuren sahalaitoksen K:n kaupunkiin. Ja hän rakensikin sinne\n8-raamisen sahalaitoksen. Mutta tapahtui sitten, että sahalaitokselta\nloppuivat puut. Meidän tirehtöörimme ei tullut ajatelleeksi, että\nPohjanmaan lakeuksilla ei kasva puita ja niin päättyi hänen ensimmäinen\nstarttinsa puutavara-alalla siihen, että sahalaitoksen toistaiseksi\ntäytyi lopettaa toimintansa.\n\nNäin pitkästi ei tietysti asiaa puhelimessa minulle kerrottu. Mutta kun\nasia on näin, niin mikä minua estää sitä kertomasta tässä yhteydessä,\nsillä tästä saa lukija sen tärkeän opin, että sahalaitoksella ei tee\nmitään siellä, missä ei ole sahattavia puita.\n\nJoka tapauksessa Turve siis ehdotti, että vuokraisimme tämän\nsahalaitoksen ja sahaisimme siinä puut. K:n kaupungin satamasta voidaan\npuut laivata aivan yhtä hyvin kuin S:n satamasta ja lisämaksuksi tulisi\nainoastaan puiden hinaus merilautassa noin 7 peninkulman matkalla.\nMutta myöskin S:n yhtiöllä on täälläpäin tukkeja, joten heillekin tulee\nmuutaman lautan hinaus ja sillä tavalla menevät tukkimme perille aika\nhalvalla.\n\nTämä oli melkoisen onnistunut ehdotus, joten siis ilmoitin Turpeelle,\nettä hän saa täydet valtuudet. Omasta puolestani vähän epäilin,\nsaisimmeko sahan käytettäväksemme, sillä sen tirehtööri kuului myös\nniihin, jotka olivat raivoissaan minulle, joka olin valtiolta ostanut\npuita. Hän oli nimenomaan lausunut, että meidän täytyy poistaa Suomen\nsahateollisuuden alalta sen tapaiset ammattitaidottomat parasiitit kuin\nesimerkiksi Tatu Valkonen, sillä nehän voivat ulkomailla pilata koko\nsuomalaisen puuteollisuuden maineen.\n\nKun tämän herran appivaarin lompakko, niinkuin edellisestä selviää, oli\nhyvin paksu ja tämä herra istui sen päällä, niin kuului hänen äänensä\ntietysti kauas ja korkealle. Monesti ihmetellään, että lompakon paksuus\non omiansa kohottamaan ihmistä kaikilla aloilla, mutta eihän siinä ole\nmitään kummaa, sillä, mitä paksumman lompakon ihminen saa allensa, sitä\nkorkeammalle hän tietysti nousee.\n\nNiinkuin näkyy, oli minulla siis täysi aihe epäillä koko sahaushomman\nonnistumista, mutta joka tapauksessa oli jonkinmoisia toiveita\nolemassa ja mielihyvällä suostuin asiaan sekä lupasin Turpeelle siitä\nylimääräisen korvauksen.\n\n\n\n\nX LUKU,\n\njossa tekijän saunamatka päättyy hyvin odottamattomalla tavalla ja\njossa tekijä m.m. ostaa maatilan sekä selostaa pankkipolitiikkaa.\n\n\nKun olin lopettanut puheluni Turpeen kanssa, alkoi saunan\nsisäänkäytävän puolelta kuulua jokseenkin mahtavaa, metelöivää\nkeskustelua. Ja kun kohentelin korviani, niin eroitin selvästi tuomari\nHiukan ja Svenssonin & Consortes äänet. He olivat siis löytäneet minun\ntusculumini, joka oli muuten aivan luonnollinen asia, sillä tuomari\nkävi usein samassa paikassa.\n\nMutta samassa kuului kauhea kirkaisu: Nyt se herra kaatui, ja sen\njälkeen suurenmoista hälinää ja kirkunaa.\n\nMinunkin täytyi sekaantua asiaan. Siellä makasi Svensson mahallaan\nlattialla aivan liikkumattomana. Muu seurue oli taivahan käkinä ja\nsaunamuijat himlasivat. Saunamuijien avulla saatiin Svensson nostetuksi\nsohvaan selälleen ja silloin huomasin, etteivät hänen asiansa olleet\noikealla tolalla.\n\nRiensin soittamaan eräälle tutulle lääkärille, joka sattuikin olemaan\nkotonaan ja kiiruhti paikalle.\n\nTottunein ottein hän käsitteli Svenssonia, joka saatiin virkoamaan,\nmutta lääkäri sanoi, ettei tapaus ollut mikään naurun asia, vaan että\nSvensson oli heti vietävä sairaalaan.\n\nNiin päättyi saunamatkani ja kun kerroin, että nuo miehet olivat juuri\ntehneet suuren tilan kaupan, niin sanoi siihen saunamatami:\n\n— Se kauppa pitäisi perua, sillä siitä ei tule onnea kellekään,\nvaan vahinkoa kaikille. Minä muistan samanlaisen tapauksen, kun\nLaurelli-patruuna möi tilansa ja vuoden päästä oli patruuna linnassa\nja tilanostaja konkurssissa. Se patruuna sai myös täällä halvauksen.\nHalvaus merkitsee aina onnettomuutta.\n\nMinä olin luonnollisesti samaa mieltä edellisen puhujan kanssa.\n\nSaunamatkani jälkinäytös oli saanut minut hyvin huonolle tuulelle.\nSvenssonin perheen onnettomuudet tekivät mieleni apeaksi. Nyt olivat\nsekä herra että rouva sairaalassa, joten Laura neidin tietysti täytyi\nsaada tietää asiasta. Olihan tytöllä hyvät hermot, mutta kovin äkkiä\nhänkin joutuisi astumaan elämän ankaraan todellisuuteen.\n\nOlin sopinut lääkärin kanssa, että hän soittaisi minulle lähemmin\nSvenssonin tilasta matkailijakotiin, jonne minun siis oli\nkiirehdittävä. Tiesin, että halvaus on lihavalle miehelle vaarallinen,\nja pelkäsin pahinta. Olin kuitenkin päättänyt olla ilmoittamatta Laura\nneidille asiasta mitään, ennenkuin olin saanut siitä tarkemman tiedon.\n\nKului noin pari tuntia ennenkuin lääkäri soitti ja koko sen ajan istuin\nkuin neuloilla. Mutta sitten tulikin sieltä kokolailla rauhoittavia\ntietoja ja lääkäri neuvoi minua olemaan joko soittamatta tai jos\nsoittaisin, ainakaan puhumasta halvauksesta mitään. Minä päätin joka\ntapauksessa soittaa ja ilmoitin vain lyhyesti, että Svensson oli myynyt\ntilansa metsät eräälle osakeyhtiölle ja että hän näiden metsäkauppojen\nvuoksi tulisi vielä viipymään jonkin päivän Helsingissä, josta asiasta\nhän oli käskenyt ilmoittaa. Sanoin, että hän oli tavattavissa vasta\nylihuomenna ja puhelinnumeroksi ilmoitin sairaalan puhelinnumeron.\n\nTämän tehtyäni katsoin olevani valmis lähtemään Helsingistä ja nousin\nPohjanmaan pikajunaan.\n\nLukija ehkä antanee minulle anteeksi, että niin vähän olin liikutettu\nSvenssonin hädästä, mutta minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että\nparina viime päivänä oli siksi paljon tapahtunut, että oikeastaan\nsangen mielelläni läksin siitä Sodomasta ja Gomorrasta, jota\nHelsingiksi sanotaan.\n\nMuistin myös, kun rupesin muistikomerojani penkomaan, että rouva\nSvenssonin nimikirjoitusta ei ollut kauppakontrahdissa ja että\nsellainen yleensä tilan kaupoissa tarvitaan. Mutta mitä se minua\nliikutti, toistelin uudestaan itselleni. Se, joka on leikkiin ryhtynyt,\nse leikin kestäköön. En ollut koskaan ennen nähnyt tai kuullut näin\nmonimutkaista kauppakirjaa, mutta kaipa se oli oikein tehty, koska se\noli tuomarin käsialaa.\n\nSitten kehitin taas ajatustani omien afäärieni selvittelemiseksi.\nSahaushommat olivat kovin monimutkaisia, joten oli edullisempaa\nsaada puut myydyksi joko veistopuina, lennätinpylväinä tai muina sen\ntapaisina puutavaroina. Sitäpaitsi pääsisin puistani tällä tavalla\nnopeammin irti ja tarvitsisin vähemmän luottoa. Viimeiset tiedot\npuutavaramarkkinoilta osoittivat, että tämäntapaista puuta ostettiin\nBelgiaan ja Ranskan siirtomaihin.\n\nKun näytti siltä, että asiani täällä kotimaassa ainakin kuukauden\najaksi olivat aivan selvät ja parhaassa tapauksessa pitemmäksikin,\npäätin lähteä ensin Belgiaan ja sitten Ranskaan puukauppoja tekemään.\n\nTiesin kyllä, etteivät suomalaiset ulkoasiain viranomaisemme\nluultavasti minua matkalle suosittelisi, sillä enhän minä kuulunut\nniihin miehiin, jotka diplomaattipasseilla matkustelevat. Mutta\nparastanihan minun täytyi kuitenkin koettaa, vaikkei tarkoitukseni\nollutkaan muu kuin päästä liikehommistani erilleni. Selvä oli myös,\nettä minun täytyi järjestää asiani siten, etten tuottanut valtiolle\nmitään vaikeuksia.\n\nTällaista ajattelin siinä makuuvaunun mukavalla vuoteella maatessani ja\npian vaivuin rauhalliseen uneen jota kesti aina K:n asemalle asti.\n\nTäällä oli Markkanen minua vastassa ja hän näytti olevan kaupanteosta\nkovin innostunut. Hän tiesi tarkkaan minun asemani ja asiani joten\nsiinä ei pitkiä suunsoittoja tarvittukaan. Ainoa kysymys oli siitä,\nkuinka olisi meneteltävä, jotta ostajani Hirsch saataisiin hyväksymään\nsiirron. Hän voisi käsittää asian siten, että minä aioin luikkia\ntieheni sitoumusta täyttämättä ja haluaisin työntää Markkasen tilalle.\nItse asiassahan oli selvää, että Hirschille oli edullisempaa pidellä\nkiinni Markkasesta, jolla sentään oli jotakin, kuin minusta, jonka\nomaisuussuhteet olivat lievimmin sanoen problemaattiset.\n\nTarvitsimme asiantuntijan apua ja lähdimme erään kaupungin juristin\nluokse, joka aikoinaan itse oli hommannut puutavara-asioissa, mutta sen\njälkeen vetäytynyt syrjään. Olin aikaisemmin ollut hieman tekemisissä\nrahan raskaan raatajana hänen kanssaan, joten katsoin voivani kääntyä\nhänen puoleensa.\n\nUkko otti meidät ystävällisesti vastaan ja kuultuaan asiani, hän\nehdotti, että puut jätettäisiin edelleenkin minun nimiini, mutta\nsitävastoin Markkasen ja minun kesken tehtäisiin tilityssopimus, jossa\nmeidän rahalliset suhteemme selvitettäisiin.\n\nJa niin syntyikin aika selvä sopimus, jota sitten päätimme käyttää.\nMutta hänen luonaan emme kuitenkaan vielä papereita tehneet valmiiksi,\nvaan läksimme yhdessä hotelliin asioitamme selvittämään.\n\nKun meidän laskelmamme olivat tehdyt ja olimme sopineet siitä, että\nMarkkanen suorittaisi heti kaikki vekselit, jotka olivat otetut tämän\npuutavaraerän maksamiseksi, niin seurasi sitten kysymys vielä minulle\ntulevasta voitosta, joksi sovittiin 50,000 markkaa.\n\nTähän asti oli asia siis periaatteessa selvä. Sanon periaatteessa,\nsillä sen jälkeen seurasi kalsea käytäntö, jossa vekselien\nsuoritukseksi ei annettukaan rahaa, vaan vasta syksyllä nostettavaksi\nlankeavia, sen kreikkalaisnimisen pankin talletustodistuksia, jonka\nkanssa Markkanen oli joutunut läheisiin ja hyviin suhteisiin. Minun\nvoittonani, 50,000 markkana taas tarjottiin jossakin Kivijärven pitäjän\nrajoilla sijaitseva maatila, jonka kauppahinta kuitattaisiin maksetuksi.\n\nPuolestani olisin halunnut voittoni rahassa enkä maatilassa mutta\nilmoitin puolestani ottavani vastaan tuon maatilan, jos saisin samalla\nosan rahanakin. Lopuksi päättyi kauppa kaikessa sovinnossa niin, että\nsain 10,000 käteistä ja tilan, jolla oli Leipäsuon mahtava nimi.\n\nMenimme sitten pankkiin, jossa selvitettiin ja todistettiin asiakirjat\nja tehtiin välienselvitys.\n\nMutta kun olin päässyt pankista ulos, kääntyi Markkanen uudelleen\nsisälle. En malttanut olla ottamatta selvää, mitä hän siellä teki ja\nnäin, että hänelle ojennettiin hyvä tukku seteleitä, ja muita papereita.\n\nEn ollut lainkaan muistanut, että olin tehnyt tähän pankkiin\ntalletuksen, koska olin saanut sieltä talletustodistuksen. Kun\nMarkkanen oli tämän pankin talletuksien hankkija, oli hän siis nostanut\ntalletuksista provisionin. Kun provisioni oli 20 %, oli hän ansainnut\nkaappauksella laskujeni mukaan noin 80,000 markkaa sen lisäksi, mitä\nhän tulisi puista ansaitsemaan. Sitäpaitsi hän oli saanut minulle\nmyydyksi tilan, jonka hän tietysti oli saanut saatavistaan.\n\nMinullakaan ei ollut moittimista, sillä pääsin vekselejäni miettimästä\nja olihan minulla nyt pankkitalletuksia tarjottavana pantiksi, kun ensi\nkerran tarvitsisin luottoa.\n\nVoi tuntua merkilliseltä, että sellainen pankkiliike voi kannattaa,\njoka maksaa provisonia 20 % ja tallettajilleen korkoja ainakin 10 %.\nMutta kun tämän kaupan jälkeen Markkasen kanssa juttelimme mukavia,\nniin selvisi minulle tämäkin asia.\n\nSuomen liikemaailma oli löytänyt niinkuin aikaisemmin mainitsin, uuden\nkultakaivoksen. Tämä kultakaivos oli rakentaminen ja asuttaminen.\nSekä kaupunkeihin että maaseudulle, Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle,\nViipuriin, Peräseinäjoelle, Lapualle, Kemijärvelle ja yleensä mihin\ntahansa. Kannattavinta oli kuitenkin rakentaminen Helsinkiin.\nRakennusmestari Ovela osti kaupungilta tontin ja maksoi siitä 100,000\nmarkkaa. Sen jälkeen seurasi tontin tasoitus, joka maksoi ehkä 20,000\nmarkkaa, summa 120,000 markkaa. Kun tämä homma oli suoritettu, myytiin\ntontti 600,000 markalla, jolloin voitto oli, ei satoja, vaan tuhansia\nprosentteja, sillä homma ei kestänyt muuta kuin pari kuukautta. Tontin\nosti asunto-osakeyhtiö »Oma Koti», jossa rakennusmestari Ovela oli\nvielä merkinnyt itselleen parhaat osakehuoneustot. Rahoja hankittiin\nsitten osakkeita myymällä ja ostajiksi saatiin suurtilallisia, jotka\ntoki tarvitsivat kaupunkikortteerin, tai pikkuvirkamiehiä, jotka\nolivat häädetyt asunnoistaan ja joilla ei ollut kattoa päänsä päällä,\nja lopuksi merkitsivät osakkeita myös työmiehet, jotka rakennusta\nrakensivat. Osa työpalkoista suoritettiin näet osakkeissa. Kun\ntalo alkoi olla sillä rajalla, että kaikki oli täysin valmista,\ntiedoitettiin mahtavista lisämaksuista, joihin köyhät osakkeenomistajat\nsaivat puristaa sen, mitä irti saivat. Suunnilleen näihin aikoihin\nhavaittiin myös, että varsinaiset perustajajäsenet olivat myyneet\nosakkeensa ja häipyneet uusille markkinoille, esim. viereiselle\ntontille, jolle he par'aikaa pystyttivät uutta rakennusta.\n\nMutta sitäpaitsi oli sota-aika osoittanut, että Suomesta oli tehtävä\nmaataloudellisesti omavarainen, ja senvuoksi olivatkin konsulentit\npäästetyt liikkeelle. He syynäsivät jokaisen tilan ja sanoivat\nsuunnilleen tähän tapaan: voi hyvä isäntä, kuinka teillä on arvokas\ntila ja suunnattoman paljon viljelyskelpoista maata. Tätä tilaa vastaan\nte voitte milloin tahansa saada 500,000 markan lainan. Minulla on\nplanketit täällä salkussa. Kun vain kirjoitatte nimenne alle, niin\ntulevat rahat kuin hyllyltä ja sen jälkeen voitte rakentaa uuden\nnavetan ja sikalan ja kanalan ja lampaalan ja salaojittaa peltonne ja\ntehdä viljelyslaitumen. Silloin te saatte tästä tilasta niin ja niin\nmonta tuhatta kiloa viljaa ja perunoita ja turnipsia ja apilasta ja\nmaitoa ja sianlihaa ja ajatelkaa, mitä se merkitsee rahassa.\n\nJa näin tuli rahaa maakuntaan, sillä sitä oli lainattu ulkomailta\nja saatu metsistä, ja kun kukaan ei uskaltanut panna rahaansa\nsukanvarteen, joka muuten on järjetöntä, niin rakennettiin jokaiseen\nkirkonkylään pankin konttoreita ja istutettiin niihin pankinjohtajia,\njotka jalomielisesti ottivat nämä setelit talletettavakseen. Osa niistä\nmeni maanviljelykseen, mutta osa myös kaupungin osaketaloihin, autoihin\nja gramofoneihin, joita myös alkoi maahan ilmestyä.\n\nNyt olin minäkin käsittänyt, että tosiaankin kannatti maksaa 10 %\ntallettajalle ja 20 % talletuksen hankkijalle, kun itse voi tehdä rahat\nnelinkertaisiksi muutamassa kuukaudessa.\n\n— Kyllä tämä aika on sentään merkillistä, sanoi Markkanen, sillä kun\nrahaa rupeaa tulemaan, niin sitä tulee kuin saavista kaataen. Minusta\njo tuntui siltä, että sodan loputtua tämä rahan tulokin loppuisi, mutta\neipä se siltä näytä.\n\nTämäntapaisia siinä tuumimme ja minä, joka mielestäni aina ajattelen\nasioita vähän syvemmältäkin, sanoin siihen, että mitä maks', jos tämä\nhomma sitten ottaakin takapakkia ja huomaattekin istuvanne kuivilla ja\nköyhää köyhempinä.\n\n\n\n\nXI LUKU,\n\njossa tekijä matkavalmistukset tehtyään matkustaa Belgiaan ja saa\nselkäänsä ja vielä pahempaakin.\n\n\nNiinkuin edellisestä selviää, oli minulla taskussani 10,000 markkaa\nniin sanoakseni ylimääräistä rahaa ja tämä olikin sopiva pohjarahasto\nBelgian ja Ranskan matkalle. Kun tiesin, että maisteri Paasimies ja\n»nimituomari» eivät todennäköisesti olleet myyneet ratapölkkyjään,\npäätin ottaa myös ne myytäväkseni.\n\nHelsinkiin tultuani asetuin yhteyteen heidän kanssansa ja niin\nsovittiin, että minä saisin myytäväksi 3 % välityspalkkiolla\nmaisterilta 120,000 ja tuomarilta vähintäinkin 250,000 ratapölkkyä,\njoiden mitoista sain tarkan luettelon. Senjälkeen läksin Burrman &\nBaumin konttoriin hankkimaan lisää matkarahoja. Oli sovittu, että\ndiskonttaisimme siellä vekselillä 18,000 Belgian frangia, jonka\nsumman sitouduin maksamaan takaisin siinä tapauksessa, etten saisi\nkauppakontrahtia syntymään.\n\nSainkin tämän pankkiiriliikkeen shekin, en kuitenkaan Belgian\nfrangeissa, vaan dollareissa, niinkuin yleinen tapa on.\n\nAsetuin sitten vielä yhteyteen Turpeen kanssa ja hän ilmoitti\nkeskustelujen puitteni sahauksesta jatkuvan hyvin. Hän oli pitänyt\nasian salassa ja varoitti, etten minä puhuisi siitä kenellekään,\nniinkuin en ollut tehnytkään, sillä maakauppias-pankinjohtaja oli\naikonut ryhtyä uudestaan rakentamaan Jukolan sahaa ja olisi mielellään\nottanut sinne puita. Saha sattui näet olemaan hyvässä vakuutuksessa,\njoten sen palo ei ainakaan vahinkoa tuottanut. Jalkanen olikin\nvakuutellut kylällä, että sahataan siellä ainakin Tatu Valkosen puut,\nmutta että parasta on antaa Turpeen uittaa ne ensin jokisuulle,\nsillä siellähän ne on mukavampi ottaa. Tosin ei Jalkanen vielä ollut\nmissään hommassa tässä perustettavassa sahassa eikä sitä edes vielä\noltu alettu rakentaa, mutta hän oli kuitenkin jo omaksunut itselleen\nsahanisännöitsijän tittelin.\n\nMutta eteenpäin elävän mieli. Hankin kaikki tarpeelliset paperit niin\npian kuin voin ja astuin ensimmäiseen Stettiniin vievään laivaan.\nLaivamatkasta ja rautatiematkasta ei minulla ole sen kummempaa\nkerrottavaa. Nousin ajan täytyttyä junasta Brysselin asemalla ja ajoin\nlähimpään hotelliin. Se sattui olemaan koko lailla hieno, siis täysin\n»liikemiehen» arvon mukainen.\n\nSuomalainen liikemies ja suomalainen diplomaatti ovat hienoja herroja:\nhe eivät suinkaan voi asettua mihin tahansa täyshoitolaan, joissa\nvoivat asua ainoastaan opiskelijat, kirjailijat, kirjanoppineet\ntaiteilijat ja muut mitättömyydet. Mutta diplomaatin ja afäärimiehen,\nkas hänen täytyy edustaa, s.o. elää kalliisti.\n\nOlin ottanut jo kotimaassa puutavara-aikakauskirjallisuudesta selville\nne liikkeet, joiden puoleen minun oli käännyttävä. Sitäpaitsi oli\nminulla mukanani kaikki mahdolliset todistukset, joita olin saanut,\nsekä pankkiiriliike Burrman & Baumin suositus. Olin vielä hankkinut\ntodistukset siitä, että omistin ne ja ne puuerät niillä ja niillä\npaikoilla. Kaikki paperit olivat virallisen kielenkääntäjän kääntämiä\nja mikäli mahdollista Helsingin julkisen notarin oikeiksi todistamia,\njoten niissä oli notarin mahtava sinetti.\n\nNäillä papereilla varustettuna käännyin sitten asianomaisten\nliikkeiden puoleen, mutta sangen huonolla tuloksella. Mitä suurempi\nja komeampi liike oli, sitä nopeammin minut katsottiin ulos ovesta\neikä vaivaannuttu edes papereitani lukemaan. Lopulta saavuin kuitenkin\nerääseen liikkeeseen, jossa tutkittiin papereitani ja ilmoitettiin,\nettei papereissa ollut mitään suosituksia sikäläisiltä konsuleilta tai\nsikäläisiltä suomalaisten puutavaraliikkeiden edustajilta.\n\nKun hyvin arvasin, mihin tällaisten suositusten hakeminen olisi\npäättynyt, ilmoitin suoraan, ettei minulla niitä ole enkä tule niitä\nmilloinkaan saamaan, jota vastoin voin kyllä saada todistuksen\nkotikaupungin pormestarilta siitä, että olen kaikin puolin rehellinen\nmies ja aina pennilleen ja päivälleen maksanut veroni ja velkani ja\nettei minua milloinkaan ole minkäänlaisesta rikoksesta rankaistu y.m.\ny.m.\n\nTiesin muuten aivan hyvin, etten saisi syntymään kauppoja samoilla\nehdoilla kuin esimerkiksi joku puutavarakauppiaaksi ruvennut\nrautanaulakauppias tai veskunakauppiaan vävy, mutta tahdoin\nkerta kaikkiaan ottaa selville olisiko minulle mahdollista saada\nminkäänlaisilla ehdoilla kauppaa syntymään.\n\nSanoin siis, että en aio tuottaa firmalle kustannuksia. En pyydä\npenniäkään etumaksuja, vaan olen itse puolestani valmis kustantamaan\nfirman edustajan Suomeen, jossa hän saa tarkalleen nähdä, että asiat\novat niinkuin olen kertonut. En vaadi muuta kuin että valmiista työstä\nsuoritetaan työpalkat kerta kuukaudessa. Firman edustaja saa minun\nkustannuksellani olla valvomassa, että työt suoritetaan kunnollisesti\nja että tavara tulee olemaan sellaista kuin vaaditaan. Minä perin\nmaksun vasta sitten kun tavara on valmiina laivan kyljessä.\n\nAsiaa luvattiin miettiä ja niin saatiinkin jonkinlaiset keskustelut\naikaan. Lopulta tehtiin kontrahti 400,000 ratapölkyn myynnistä. Minulla\nei ollut paljon sanomista kontrahtia laadittaessa, mutta minusta\nkontrahti oli kuitenkin koko lailla kohtuullinen, sillä siinä luvattiin\netumaksujakin 30 % loppusummasta heti, kun Suomessa oli todettu,\nettä puheeni pitivät paikkansa. Sitävastoin sovittiin, että minun\npitäisi antaa etukäteen matkarahoiksi 12,000 frangia, jotka kuitenkin\nsuoritettaisiin takaisin, jos havaittiin puheitteni pitävän kutinsa.\n\nJa niin kirjoitettiin sitten kontrahti ja minä löin pöytään Burrman\n& Baumin 18,000 frangin shekin, josta sain 6,000 frangia takaisin.\nPuristimme toistemme käsiä ja sovimme parin viikon kuluttua sattuvasta\nmääräpäivästä, jolloin tapaisimme Suomessa.\n\nNyt olin siis tehnyt ensimmäisen suuren puutavarakauppani, jonka\notaksuin varmasti onnistuvan. Vaikka työolot olisivat kuinka vaikeat\ntahansa, tulisin jo voittamaankin sen verran, että voisin jäädä\nmuutamaksi vuodeksi paikkaa kärkkymään ja tietojani kartuttamaan.\n\nEn ollut vielä päässyt Brysseliä pitemmälle, mutta minulla oli\nvalmiiksi ostettu rautatiepiletti aina Parisiin asti. Päätin siis\njatkaa matkaani huvimatkana ja pistäytyä Parisissa, jonka teinkin.\nSiellä en kuitenkaan viipynyt kuin vuorokauden, sillä Parisissa sattui\nolemaan hyvin kuuma, joten käännyin takaisin Belgiaan mennäkseni\npariksi päiväksi merenrannan kylpypaikkoihin. Ja niin istuin täsmälleen\nneljän päivän päästä uudestaan hotelli Belfragessa, jossa olin\nviimeksikin asunut.\n\nOli taas tullut oikein mukava viileä iltapäivä ja minäkin päätin\nlähteä vähäisen vilvottelemaan. Ja niinkuin runossa sanotaan, »siel'\nkohtasin minä neidon, jota aina muistelen», tai oikeammin sanoen,\nheitä oli kaksi ja he olivat noita tanssisisaruksia, jotka jo siihen\naikaan olivat tulleet muotiin. Me siirryimme hotelli Belfrageen ja nämä\nsistersit esittivät minulle paljasjalkatanssia ja minä istuin kuin\nhaaremin pasha ikään turkkilaisella sohvalla ja imeskelin samppanjaa ja\nsikaria ja katselin tätä ihanuutta...\n\nMutta silloin temmattiin äkkiä ovi auki ja poliisin patukan iskuja\nalkoi sataa selkääni, kasvoihini ja yleensä joka paikkaan, joka\nkulloinkin sattui tunkeutumaan patukan saavutettaville.\n\nIskuja säestivät ranskalais-hollantilais-flaaminkieliset kiroukset.\nLopulta minut nostettiin ilmaan sohvan nurkasta, käsiini paiskattiin\nkäsiraudat ja minut lennätettiin usealla mahtavalla potkulla S:n\nmuotoista koridooria ja rappusia kadulla olevaan poliisiautoon ja\nsieltä suoraan poliisiasemalle.\n\nTäällä toimitettiin »alustava poliisikuulustelu», jossa minulta\notettiin pois rahat, kukkarot, passit ja paperit. Minut mitattiin,\nvalokuvattiin ja puettiin viheriänkeltaiseen belgialaiseen vankipukuun\nja lennätettiin hyvin karkeakivistä käytävää myöten, mutta kuitenkin\nniin, ettei jalka kiveen sattunut, rautahäkintapaiseen vankikoppiin,\njossa havaitsin ainoana seuralaisenani vesiruukun ja leivänpuolikkaan.\n\nPäätäni ja käsiäni pakotti ja selkääni ja koko ruumistani pakotti.\nIhmettelin oikeastaan itsekin, että luuni olivat pysyneet ehjinä ja\nettä mitkään ulottimeni eivät olleet vääntyneet sijoiltaan. Mutta tämä\noli luultavasti yhtä paljon 20:nnen vuosisadan poliisitekniikan kuin\nallekirjoittaneen siihen oikean suhtautumisen ansio, sillä olinhan aina\nkoettanut pitää patukan saavutettavissa niin pehmeitä ja vähän särkyviä\npaikkoja kuin suinkin.\n\nKoska poliisikuulustelussa ei oikeastaan tiedusteltu muuta kuin nimeni\nja kansalaisuuteni, niin pidin aivan luonnollisena, ettei tässä voinut\nolla kysymyksessä mikään rikos, jollaista en parhaalla tahdollanikaan\nvoinut tietää tehneeni. Otaksuin toisen kerran elämässäni joutuneeni\nn.s. siviilisotavangiksi ja että siis taas olin jollakin tavalla\nmaailman kohtaloiden onnellisen ratkaisun tiellä. Niinkuin lukija\naikaisemmista muistelmistani muistanee, eivät ympärysvallat\nmaailmansodassakaan tunteneet itseään lopullisesti turvatuiksi,\nennenkuin olivat saaneet allekirjoittaneen kiinni.\n\nMutta vähitellen rupesivat silmäni tottumaan pimeyteen. Huomasin,\nettä jonkin matkan päässä minusta seisoi vartija. Käännyin siis hänen\npuoleensa kohteliaasti kysyen, mikä syy mahdollisesti oli aiheuttanut\nminun joutumiseni tänne ja milloin minua uudestaan kuulusteltaisiin.\n\nVartijani vastasi, että tässä osastossa on yksinomaan sellaisia\nhenkilöitä, jotka kaikki väittävät olevansa tuiki tietämättömiä siitä,\nminkävuoksi he ovat tänne joutuneet ja että heidän vartijansa on\nsiitä asiasta aivan yhtä tietämätön — samoin kuin myös siitä, milloin\nseuraava kuulustelu tulee.\n\nTällaisessa tapauksessa tavallisesti romaanisankarit hyppivät katosta\nlattiaan, helistelevät kahleitaan ja taivuttelevat rautakaltereitansa,\nmutta minä en kyennyt tekemään mitään sellaista. Päinvastoin,\nniin proosallista kuin se olikin, loin silmäni vieressä olevaan\nvesikulhoon, jonka arvioin vetävän noin kaksi litraa, ja tyhjensin\nsen samaan menoon. Sitten sattuivat silmäni leipäkyrsään ja tein sen\njohtopäätöksen, etteivät olosuhteeni suinkaan siitä pahene, vaikka\ntuon leipäkyrsän syönkin. Päinvastoin se vain antaisi minulle voimaa\nkestämään paremmin tulevia kohtaloita.\n\nYritin taas ryhtyä keskusteluun vartijani kanssa, mutta hän osoittautui\nnyt mykäksi.\n\nLukija ehkä ihmettelee, ettei minulle tullut ikävä tupakkaa, tämä ehkä\njohtui siitä, että olin saanut riittävästi hierontaa, joka, niinkuin\ntiedämme, poistaa alkoholin ja nikotiinin myrkyt ja niiden himot\nruumiista.\n\nMutta tämän hieronnan jättämät tuntemukset olivat sitävastoin vielä\nsangen hyvästi jäljellä ruumiissani, sillä kun tunnustelin nenääni, oli\nse kuin juurikas, ja jos istuin, seisoin tai makasin, niin tuntui aina\nse paikka, joka kosketteli laveria, erittäin hellältä.\n\nEn tiedä, kuinka kauan tätä surkeutta oli kestänyt, sillä kelloa\nminulla ei ollut ja vankilassa oli sekä päivä että yö yhtä hämärä. Voin\nsanoa, että sitä kesti kolmen leivän ja kolmen vesiruukun ajan.\n\nMutta silloin kalterin ovi aukesi, vankka käsi tarttui kaulukseeni ja\nminut talutettiin uuteen »kuulusteluun». Tällä kertaa selvisi, mitä\nolin tehnyt. Olin petkuttanut toiminimi Princeltä 6000 frangia. Tämä\noli tapahtunut siten, että olin antanut heille 18,000 markan arvottoman\nshekin ja ottanut sitä vastaan takaisin 6000 frangia puhtaassa Belgian\nsetelirahassa.\n\nHuoneessa oli useampia miehiä ja eräs niistä ilmoittautui toiminimi\nPrincen edustajaksi. Ihmettelin suuresti, kuinka ei Burrman & Baumin\nshekki ollut kelvannut ja sain lopulta tietää, että firman edustaja oli\nlähtenyt Ruotsiin matkustaakseen Suomeen minua tavatakseen ja jossakin\nRuotsin kaupungissa hän oli tarjonnut shekkiä, joka oli osoittautunut\ntäysin arvottomaksi.\n\nEdustaja oli tästä sähköttänyt firmalleen ja nyt minut oli pidätetty.\n\nMinä puolestani sanoin, että shekki oli asetettu maksettavaksi\nBrysselissä, joten sitä ei suinkaan maksettaisi Ruotsissa. Niin pian\nkuin shekki saadaan tänne, saadaan sillä varmasti rahat.\n\nPrincen asianajaja naurahti ivallisesti ja veti taskustaan\nHufvudstadsbladetin ja erään paperin, joka osoittautui jäljennökseksi\nmuutamasta Hufvudstadsbladetin uutisesta.\n\nJa siinähän se asia olikin: Burrman & Baumin pankkiiriliike oli pantu\nkiinni ja pankkiirit telkien taakse senvuoksi, että he olivat myyneet\nulkomaanrahaisia shekkejä katteettomina. Sen jälkeen huomautettiin,\nettä minä olin tämän firman palveluksessa.\n\nProtesteerasin tarmokkaasti, mutta samalla muistin, että minulla oli\nollut Burrman & Baumin suositus.\n\nEn voinut siis muuta kuin hätääntyneellä äänellä selittää, että minulla\noli tosin ollut tämän firman suositus, mutta etten ollut firman\npalveluksessa.\n\nSyyttäjäni hymyili edelleen ja sanoi, että hän puolestaan ei vaadi\nmuuta kuin nuo 6000 frangia takaisin. Mitä sitten poliisiviranomaiset\nhaluavat asiassa tehdä, se ei häntä liikuta. Mutta tämän lisäksi tulee\nvielä herra Pierrefonds'in turhanpäiväisen Suomen matkan tai tässä\ntapauksessa oikeastaan Ruotsin matkan kulut, joten hän arveli, että\nnoin 8000 frangia oli oikeastaan sopiva summa.\n\nNämä olivat kauheita uutisia, nämä.\n\nTiesin tarkoin pankkiiriliike Burrman & Baumin toimintatavat ja tiesin,\nettä siellä tosiaankin oli myyty katteettomia shekkejä. Shekki oli\nkirjoitettu, otettu kontanttimaksu ja sen jälkeen lähetetty rahat\nasianomaiseen pankkiin.\n\nOlin usein vähän ihmetellyt tätä menettelyä, mutta minulle selitettiin,\nettä sillä voitettiin paljon. Ei tarvinnut pitää rahaa kiinni\nulkomailla, jossa se ei tuottanut mitään, ja tästä oli seurauksena,\nettä Burrman & Baum möi ulkomaalaisia valuuttoja halvemmalla kuin\nsuurpankit.\n\nMutta otaksutaan, että tässä olisi ollut kysymys jostakin petoksesta,\nniin kuinka on selitettävissä, että minulle, joka ostin nämä\nulkomaalaiset rahat velaksi, ensinkään annettiin mitään shekkiä?\nKun mietin asiaa tarkemmin, niin muistin, että ennen minun lähtöäni\npankkiiriliikkeestä asiapojalle annettiin rahat ja hänet lähetettiin\nviemään sähkösanomaa asianomaiselle pankille.\n\nPidin siis täysin todennäköisenä, että ainakin minun shekkini oli\nsuoritettu.\n\n— Onko tätä shekkiä yritettykään tarjota lunastettavaksi täällä\nBrysselissä, kysyin.\n\nSiihen ei tähän asti niin suurisuinen asianajaja osannut vastata\nmitään. Tämä mies, jonka suu oli jauhanut kuin kahvimylly, oli tällä\nkertaa silmänräpäyksen vaiti.\n\nTunsin vaistomaisesti, että minun oli käytettävä tätä silmänräpäystä\nhyväkseni ja aloin karjua.\n\nSiinä on mies, joka toimittaa toisen linnaan ja lopuksi ei edes voi\nnäyttää toteen, että minun maksettavaksi jättämäni shekki on jäänyt\nsiinä pankissa lunastamatta, johonka se oli osoitettu. Kyllä se olen\nminä, joka tässä olen vaatimassa korvauksia, ja minä vaadin 5000\nfrangia päältä iskien, ja kun minulle annetaan paperia ja kynä,\nkirjoitan kyllä yksityiskohtaisen laskun. Mutta sitäpaitsi tuokaa ja\ntuokaa äkkiä tänne se shekki, sillä muuten minä voin väittää, ettei\nsitä edes ole olemassa.\n\nHuomasin, että olin päässyt asiassa paremmalle puolelle, sillä minut\nvietiin peräkamariin ja tällä kertaa oikein topatulle tuolille. Siellä\nlueskelin tuota siunattua Hufvudstadsbladetia jonkin aikaa, kunnes\novi aukaistiin ja minut kutsuttiin sisälle. Ja täällä seisoi tällä\nkertaa itse firma Gravenitzin suippopartainen herra päällikkö ja hänen\npiippopartainen alaleukansa tutisi kuin haavan lehdet tuulessa. Hänen\nvieressään seisoi monisanainen asianajaja naama suunnilleen kolmen\nmetrin pituisena ja tähän loistavaan tauluun liittyi vielä pari kolme\nkomirahjusta, jotka auttelivat päältäni vankipukuani ja vetelivät muita\nvaateparsia päälleni.\n\nAsia selvisi minulle silmänräpäyksessä. Nämä pässinpäät olivat\nymmärtäneet lopulta kääntyä Brysselissä olevan pankinkonttorin puoleen\nja sieltä oli ilmoitettu, että shekki lunastetaan heti kun se vain\nesitetään.\n\nMutta tyrmästä tultua minua kohdeltiin kuin keisarin poikaa. Minut\nkuljetettiin parturissa ja saunassa ja syötettiin ja juotettiin ja\nlopuksi ilmoitettiin, että firman edustajalle Princelle on sähkötetty,\nettä hän olisi minua vastassa Helsingin satamassa ja että firma\nluonnollisesti suorittaa sen 5000 frangia, jonka minä olen vaatinut\nja että firma on suunnattomasti onnellinen kun se on joutunut\nliikeyhteyteen monsieur Tatu Valkosen kanssa y.m. y.m.\n\n\n\n\nXII LUKU,\n\njosta selviää, ettei pidä ostaa sikaa säkissä, mutta joka kuitenkin\npäättyy onnellisesti.\n\n\nMatka Suomeen muodostui oikeaksi loistomatkaksi. Olinhan saanut hyvät\npäiväpalkat istumalla ja sen vuoksi katsoinkin olevani oikeutettu\nmatkustamaan takaisin loistavammin kuin tavallisesti. Tilasin itselleni\nräätäliltä oikein hienon hienon puvun ja ostin uuden matkapäällystakin\nja hatun. Vaikka siis naamatauluni olikin hieman kirjava ja musta\nrengas koristi silmääni, niin olin sentään siinä määrin peitetty\nspakkelilla ja puuterilla ja sminkillä, ettei sitä huomattavammin\neroittanut, ja muu ulkoasuni oli täysin eruropalainen. Ei minulla siis\nollut hätäpäivääkään ja ensimmäisen luokan rautatievaunun mukavalla\nistuimella silmäilin ohikiitäviä maisemia tai katselin kädessäni olevaa\nhienon hienoa 10 frangin viikkolehteä.\n\nJa silloin tällöin loin silmäyksiä edessäni istuvaan herttaiseen\ntyttölapseen, jonka tavaroita olin autellut vaunuverkolle ja jonka\nkanssa olin yrittänyt päästä keskusteluihin, mutta joka ei ollut\nvastannut minulle sanaakaan paitsi asiaan kuuluvia merci, monsieur.\nVähitellen alkoikin tuntua, että hän oli kauniimpi katseltava kuin\nnuo yksitoikkoiset tehdasmaisemat, jotka kiitivät pikajunan sivuitse.\nSentähden nostin eteeni sanomalehden, johon olin tehnyt sopivan\ntähystysreiän ja aloin nauttia ihanasta näköalasta.\n\nTämä tapa on minusta erittäin sivistynyt, sillä sen kautta ei häiritse\ntoista ja sitäpaitsi on asianomainen näköalakin paremmin kotioloissaan\nja nautittavissa, sillä hänkään ei joudu pingoittamaan kasvonilmeitään\neikä ottamaan luonnottomia asentoja.\n\nNiinpä tämäkin neitokainen nosti sievän, ah kuinka sievän, pikku\njalkansa polvensa päälle ja levitti helmaansa käsilaukkunsa, josta\nhän ensin kaivoi esille kaikki ne vehkeet, joilla naiset kohentavat\nnaamaansa.\n\nMutta sen jälkeen hän otti esille kirjepinkan, purki ruusunpunaisen\nnauhan sen ympäriltä ja alkoi tutkia kirjeitä. Ja minä asetin silmäni\naivan lähelle tähystysreikää ja koetin tähdätä kirjeeseen, saadakseni\nedes selvää, mitä kieltä se oli.\n\nOlin erottavinani tässä kirjeessä muutamia suomalaisia sanoja, joten\nsain päähäni, että neidin täytyi olla suomalainen.\n\nEhkäpä hän ei osannut mitään vieraita kieliä ja oli siitä syystä niin\nharvasanainen, tai ehkä ei suomalainen, joka osaa ranskaa, ymmärrä\nminun ranskankieltäni yhtä hyvin kuin esim. joku slaavilainen.\n\nJoka tapauksessa asetin sanomalehden syrjään, kumarsin kohteliaasti ja\nsanoin:\n\n— Koska me molemmat olemme suomalaisia, niin on minulla kunnia esitellä\nitseni, maisteri Tatu Valkonen. Ojensin hänelle mahtavilla arvonimillä\nvarustetun ranskankielisen visiittikortin. Lisäsin vielä:\n\n— Muistan varmasti nähneeni neidin jossakin, mutta missä, ei tule tällä\nhetkellä mieleeni.\n\nSelvisi kuitenkin, että neiti ei ollut suomalainen, vaan virolainen,\njonka johdosta tulimme siihen yksimieliseen johtopäätökseen, että\nolimme nähneet toisemme Estonia-teatterissa.\n\nJa edelleen selvisi, että matkustaisimme yhdessä Ariadnella, joten\nminulla oli siis ensiluokkainen matkaseura tiedossa.\n\nVoi herran pieksut ja lapatossut, kuinka veikeästi se tyttölapsi\nkatseli minua silmillään ja kertoili kotioloistaan ja matkoistaan.\nMutta nehän eivät kuulu tähän. Tähän kuuluu ainoastaan se kuiva\npääasia, että Berlinissä astuisi junaan kaksi neidin serkkua,\njotka myöskin olivat matkalla Tallinnaan ja olivat olleet Saksassa\nopiskelemassa.\n\nJa paljon muutakin siinä juteltiin ja matka kului kuin siivillä, niin\nettä tuskin huomasin itsekään, ennenkuin jo olimme Berlinissä ja saimme\nastua vaunusta. Sieltä riennettiin yhdessä Stettinin asemalle, jossa\ntosiaankin vaunuun astuivat nuo paljon puhutut kaksi serkkua. Ennen\npitkää olimme myös laivassa.\n\nLaivamatka oli mukava, niinkuin Ariadnella ainakin ja kohteliaana\nvanhana setänä minä paiskelin seteleitä pöytään ja katselin, tosin\nhieman katkeralla ilmeellä, kuinka janoisia nuo serkkupojat olivat,\njoista toinen oli aivan vaalea, mutta toinen pikimusta.\n\nKun me sitten jäimme neitokaisen kanssa kahden kesken, niin hän\nalkoi taasen kierrellä silmiään ja katsella minuun hyvin kauniisti\nja viserrellä; että Tallinna lähestyy aivan tuossa paikassa ja että\nhänestä tuntuu aivan ikävältä näin äkkiä jättää tuollainen rakastettava\nlämmin setä, johonka hän on tosiaankin kiintynyt niinkuin isäänsä ‒ ‒ ‒\n\nJa minä pyyhkäisin kämmenelläni kyyneleen silmäkulmastani, yskähdin,\notin nenäliinan taskustani ja kohensin nenääni. Olin syvästi liikutettu\nja sanoin, että voinhan minä viipyä Tallinnassa pari päivää, jos\nminulla on tilaisuus nauttia tyttäreni seurasta, sillä olinhan minä\ntosiaankin kuin hänen isänsä ikään.\n\nNiin me kaikki nousimme pois laivasta ja ajoimme Kultaiseen Leijonaan.\n\nNeitonen opasti minua pitkin Tallinnan sokkeloisia katuja ja minä ostin\nsille kiiltäviä kappaleita, niinkuin rakkaalle tyttölapselle ostetaan\nja me vannoimme ikuista ystävyyttä ja päätimme tavata vielä samana\nkesänä messuilla Helsingissä.\n\nSäteilevin kasvoin ja hyvillä mielin astuikin sitten tämän\nkirjoittaja Helsingin satamassa autoon ja muisti tarkoin, että hänen\nliivintaskussaan tikutti ankkurikello, jonka kahden kannen välissä oli\nNataschan kaunis kullankeltainen kihara.\n\nMutta tärkeät ja kiireelliset tehtävät odottivat minua. En sentään\nmalttanut olla kirjoittamatta kirjettä Nataschalle. Kirjeestä tuli\npitkänlainen, niin että se lopulta teki mielen oikein runolliseksi.\nSiihen täytyi luonnollisesti pistää runon värssykin:\n\n    Minä iltasella istun\n    Ja tähtiä katselen.\n    Ja monet pitkät hetket\n    Sun perääsi kaipaelen.\n\n    Kun linnut puitten oksilla\n    Hellästi laulelee,\n    Niin suru sydäntäni\n    Kovemmin kaivelee.\n\n    Ja en minä voi minun suruani\n    En millään heittää pois,\n    Sillä ystävääni en voi unhoittaa\n    En löydä sen vertaista toist',\n    Sill' maailmass' ei ole moist'.\n\nSe rakkaus se tekee ihmisen runolliseksi, vaikka hän olisikin laskeva\nliikemiessielu, niinkuin allekirjoittanut.\n\nSillä laskemaan minun täytyi ruveta, saadakseni selville kuinka paljon\nratapölkkyjä ja lennätinpylväitä kultakin hakkuulta lähtisi. Mutta\n»tunteet erinomaiset» pyörivät sydämessäni ja aina rivien välistä\nkiiluivat Nataschan kirkkaat silmät, joten ei työstä tahtonut mitään\ntulla. Mutta eihän minun tarvinnutkaan saada kaikkia laskelmiani\nvalmiiksi, sillä olihan minun ensin näytettävä maisterin ja\nnimituomarin pölkyt.\n\nEtsin siis monsieur Princen asunnostaan Seurahuoneelta ja sovin hänen\nkanssaan, että huomenna lähtisimme Paasimiehen pölkkyjä katsomaan.\n\nMinä nukuin hyvin levottomasti sinä yönä, sillä tajunnassani\nkummittelivat ne suuret provisiot, joita tulisin saamaan. Laskujeni\nmukaan tulisin tällä matkalla ansaitsemaan siinä 70,000 markkaa\npuhdasta. Olin jo suunnitellut, minne nämä rahat käyttäisin.\nTarkoitukseni oli tehdä ostamastani Leipäsuon tilasta ihana olinpaikka\nloma-ajoikseni. Ja sinne tietysti veisin lumoavan Nataschankin sinisen\nLeipäjärven rannalle.\n\nSaavuimme Paasimiehen maatilalle, jossa meidät otettiin vastaan komein\naamiaisin ja sen jälkeen nousimme autoihin ja läksimme ratapölkkyjä\nkatsomaan. Niitä oli kymmenisen tuhatta kappaletta läheisellä\nrautatieasemalla ja minusta tuntui erittäin miellyttävältä saada jo\nensi työkseni näyttää asiakkaalleni valmista.\n\nMutta, voi kauhistus, minkälaista tavaraa asemalla oli! Pölkyt olivat\nveistetyt lähimmin sanoen korkkiruuvin muotoon, lahoja ei oltu\npoistettu, ja tuskan hiki alkoi kohota otsalleni, kun ei ainoastakaan\npinosta tahtonut löytyä kunnollisia pölkkyjä. Ja Paasimies itse oli\naivan ihmeissään, kun me molemmat sanoimme, että 90 % hänen tavarastaan\noli mitä puhtainta raakkitavaraa.\n\nMinä otaksuin, että tänne olivat sattumalta joutuneet kaikkein\nhuonoimmat pölkyt, joten teimme vielä kierroksen eräälle toiselle\nvarastopaikalle, mutta sen tavara oli aivan yhtä surkeaa, ellei vielä\nsurkeampaa kuin tämä.\n\nMonsieur Prince sanoi nähneensä tarpeeksi ja ilmoitti, ettei tässä\nollut minkäänlaisia mahdollisuuksia solmia kauppaa.\n\nMinun asemani oli erittäin nolo. En ollut tosin sanonut, että olin\nnähnyt nuo pölkyt, mutta joka tapauksessa olin jättänyt Princen siihen\nkäsitykseen, että möisin hyvää tavaraa.\n\nJa kurkkuani karvasteli kun muistin ehdottaneeni, että kontrahti\nallekirjoitettaisiin jo Brysselissä.\n\nSelvä on, että meidän loistavilla päivällisillämme vallitsi hyvin\napea mieliala. Paasimies ymmärsi, että häntä oli kohdannut raskas\ntappio, mutta itse asiassa se oli hänen oma syynsä, sillä hän ei ollut\nsaituuksissaan hankkinut itselleen koulunkäynyttä työnjohtajaa, vaan\njonkun varttesmannin, jonka jälki oli sen mukaista.\n\nKun poistuimme, koetin parhaani mukaan selittää Princelle\nasiaa. Ilmoitin, että myyjäni oli tuiki tietämätön kaikista\npuutavara-asioista, mutta täysin rehellinen mies ja että minä en ollut\ntullut ajatelleeksikaan, että hän olisi antanut noin tärkeän työn mennä\nilman asiantuntevaa johtoa.\n\nLähdimme siis jatkamaan matkaamme ja tällä kertaa päätin näyttää\nhänelle omia metsiäni. Vein hänet siis lähimmälle leimikolleni, jonne\nsaavuimme vasta puolentoista vuorokauden päästä.\n\nSiellä olivat kaikki asiat jetsulleen ja tästä leimikosta solmimme heti\npaikalla kaupat. Minulle luvattiin rahasumma, joka hyvin runsaasti\nvastasi työpalkkoja ja kuljetuskustannuksia.\n\nJa sen jälkeen oli lähin paikka nimituomarin kartano, jonne ajoimme\nautolla.\n\nIkävä kyllä, eivät tuomari eikä hänen rouvansakaan olleet kotona. He\nsaapuisivat vasta 3—4 päivän päästä.\n\nMinun teki aluksi mieleni jättää koko asia ja ehdottaa, että\nmatkaisimme seuraavalle hakkuupaikalleni, mutta Prince oli sitä mieltä,\nettä ottaisimme kartanosta oppaan ja lähtisimme itse katsomaan pölkkyjä.\n\nTiedustelin, olisiko kartanossa ketään sellaista, joka tulisi\nnäyttämään meille kartanon metsissä hakatut ratapölkyt.\n\n— Onhan täällä metsänvartija, hän sen homman parhaiten tietää.\n\nNuorenpuoleinen mies, joka ilmoittautui olevansa kysytty metsänvartija,\nlähtikin heti paikalla meidän oppaaksemme kartanon lähellä olevan\njärven rannalle.\n\nMeidän ei tarvinnut paljon kulkea, ennenkuin tulimme ensimmäiselle\nratapölkkypinolle eräällä kalliolla lähellä järven rantaa. Siinä oli\nnoin satakunta pölkkyä ja ne kaikki olivat erittäin hyvää puulaatua ja\nhyvin tehtyjä.\n\nSilmäilimme vielä paria muuta pinoa ja olimme hyvin tyytyväisiä\nnäkemäämme. Huomasi selvästi, että niitä teettämässä oli ollut oikea\nmies.\n\n— Onkos teillä mahdollisesti tarkkaa luetteloa näiden pölkkyjen\nlukumäärästä ja mitoista, kysyin minä.\n\n— Kyllä, tässä se on.\n\nMetsänvartija ojensi minulle mustakantisen muistikirjan ja siihen\nolikin pölkkyjen lukumäärä, 2135 kappaletta tarkoin merkitty.\n\n— Missä tuomarin muut pölkyt sitten ovat?\n\n— Ei niitä ole muita.\n\n— Eikös niitä ole sitten muilla tiloilla, tuomarillahan on paljon\ntiloja?\n\n— Ei niitä ole missään muualla. Tunnen tarkkaan tuomarin kaikki muut\ntilat, sillä minä olen tuomarin kaikkien metsähommien päällikkö.\n\nSiinä nyt sitten taas oli. Pölkkyjä olisi pitänyt olla 250,000 ja tässä\nei ollut sadattaosaakaan.\n\nEn oikein tietänyt, mitä minun piti tehdä, mutta lopuitta kuitenkin\npäätin ilmoittaa Princelle, ettei tämän miehen hallussa ole enempää\nkuin 2000 pölkkyä ja että tuomaria emme nyt saa käsiimme, joten en voi\nasialle mitään.\n\nPrince ei sanonut mitään, mutta se silmäys, jonka hän minuun loi, oli\nerittäin paljon puhuva. Sen edessä päätin, etten kuuna kullanvalkeana\nrupea myymään mitään, ennenkuin olen nähnyt itse tavaran ja tiedän,\nettä se on olemassa. Tässä on muuten eräs sangen tärkeä asia sanottu\nneuvoksi kaikille niille, jotka aikovat puuveitsellä kultaa veistellä.\nJos esimerkiksi myy olematonta kahvia tai olemattomia veskunoita, voi\nniitä hätätilassa joltisenkin määrän ilmoille puhaltaa, mutta mänty ei\nkulje lentäen ja senvuoksi sitä ei saada äkkiä sinne, missä sitä ei ole.\n\nSen jälkeen vein Princen taas omille hakkuilleni ja niillä hän tuli\ntaas hyvälle tuulelle, sillä puun laatu oli hyvää. Tällä matkalla\nsain muuten kuulla senkin ihmeellisen »tosiasian», että Ruotsissa\n»kasvatetaan» erikoisesti sellaista mäntylajia, joka sopii parhaiten\nratapölkyiksi juuri Belgiaan.\n\nTästä syystä maksetaankin ruotsalaisista ratapölkyistä lähes 30 %\nenemmän kuin muiden maiden ratapölkyistä. Ilmoitin Princelle, että\ntäällä Suomessa aivan sama metsänhoitaja kasvatteli ratapölkkyjä\nBelgiaa varten. Isä Jumala itse, sillä tuskinpa ainoatakaan kunnollista\nruotsalaista ratapölkkyä oli kaadettu keinollisesti uudistetuista\nmetsistä. Mitä laatuun tuli, vakuutin, ettei Ruotsista tulla saamaan\nainoatakaan ratapölkkylähetystä, joka olisi parempi kuin minun\nhankkimani. Lähettäessäni ratapölkyt Belgiaan tulen niihin lyömään\nsellaisen leiman, joka niissä pysyy, joten he voivat ottaa asiasta\nselvän, jos tahtovat.\n\nKun sitten olimme tehneet kierroksemme, teimme Princen kanssa\nkontrahdin, joka oli samantapainen kuin ensimmäinenkin sopimukseni.\n\nOlisin tullut hänen kanssaan toimeen loistavasti, jos en olisi ruvennut\nkärkkymään noita suuria provisioneja ja kun painuimme takaisin\nHelsinkiin, niin ilmoitin, etten ainakaan minä tämän koommin perusta\nsen enempää »tuomarin» kuin Paasimiehenkään ratapölkyistä.\n\n\n\n\nXIII LUKU,\n\njosta selviää, miltä velallisesta tuntuu, kun pankki tekee konkurssin.\n\n\nBurrman & Baumin romahduksesta pidettiin lehdissä suurta ääntä. Tosin\nei syyllisiä vielä oltu kunnolla kuulusteltu, mutta edesvastuuttomasta\npankkiiriliikkeestä ja kevytmielisestä keinottelusta puhuttiin\noikein pääkirjoituksissa, joita sitten säestivät kaikki huolestuneet\nkansanäänet yleisön osastoissa, niinkuin tällaisissa asioissa on\ntavallisinta meidän rakkaassa Suomessamme.\n\nMinäkin huomasin, että minulla oli melkoinen määrä sitoumuksia tämän\nliikkeen kanssa. Olin sieltä lainannut rahaa ja sitäpaitsi olivat\nliikkeen molemmat omistajat minulle takuissa.\n\nItse asiassa olin sitä mieltä, että tämä liikkeen romahdus ei\noikeastaan merkinnyt minulle muuta kuin uusien takausmiesten\nhankkimista. Sitäpaitsi voi se tietysti merkitä sitä, etten saanut\nlyhennellä velkojani niin mukavasti kuin ennen. Joka tapauksessa\npäätin, etten herättäisi uinuvaa leijonaa, vaan jättäisin kaikki asiat\nsiksi, kunnes jokin velkani lankeaisi maksettavaksi, jolloin lähtisin\njärjestämään asioitani. Myös takausjuttujen suhteen päätin toistaiseksi\nolla aivan muina miehinä.\n\nOlihan minulla joka tapauksessa nyt tili oikein suurpankissa, joten\nvoin lähteä töitä teettämään. Olin arvioinut kustannukset siksi\nrunsaiksi, että tiesin niistä jäävän käteistäkin.\n\nNyt oli kesäaika, enkä silloin oikeastaan voinut paljon hakkuuttaakaan,\nsillä oli sovittu, että ainoastaan 20 % pölkyistä sai olla kesäaikana\nhakattuja. Ainoastaan tämän verran voin siis panna töitä alkuun.\n\nOlin ennen toiminut Viipurin puolessa ja tiesin siellä päin olevan\noikeita ratapölkkymiehiä, joten päätin sieltä lähteä pestailemaan\nitselleni sen verran työmiehiä kuin alkuun tarvitsin sekä myös\njoitakuita työnjohtajia.\n\nTein siis matkan Viipurin puoleen, sain sieltä erittäin sopivan\ntyönjohtajan ja muutamia työmiehiä sekä panin työni alkuun.\n\nTämän jälkeen voimme taas palata vanhoja ystäviämme katsomaan ja niin\nminäkin näiltä matkoilta tultuani nousin tuomari Hiukan konttoriin\nsillä olin utelias tietämään, millä kannalla Perhelän kartanon asiat\nolivat.\n\nSain kuulla, että ne olivat loistavat. Ulrika rouva ja Svensson ja\nLaura neiti olivat lähteneet kylpymatkalle Karlsbadiin ja tuomari\nhoiti kartanoa. Kaikkein tärkein työ oli luonnollisesti lähestyvä\nmetsänhakkuu ja tuomari ilmoitti pistäytyneensä Perhelän metsissä,\njoiden hän sanoi olevan aivan erinomaiset.\n\n— Mutta nehän ovat jo kaikki myydyt ja oikeastaan enemmänkin kuin mitä\nniistä lähtee, tokaisin minä väliin.\n\n— Etkös sinä muista, että minä lupasin purkaa nämä kauppakontrahdit ja\nsuorittaa metsänostajille heidän saamansa eturahat takaisin?\n\n— Muistan kyllä, mutta minusta nämä eturahatkin jo suunnilleen\nvastaavat sitä, mitä sinä voit saada irti kartanon metsistä.\n\n— Niin, sinä tiedät kyllä, mitä kartanon metsästä voi saada irti, mutta\nminä tiedän taas parhaiten, kuinka nämä eturahat maksetaan takaisin.\nSenvuoksi olen ottanut Svenssonilta kolme mitä perinpohjaisinta\nasianajovaltakirjaa ja avoimia asianajovaltakirjoja ja lähettänyt\nSvenssonin Karlsbadiin, jotta hän ei sekoittaisi asioita. Minä aion\nnyt kutsua ja haastaa nämä Svenssonin n.s. velkamiehet asianomaisiin\nkihlakunnan ja raastuvanoikeuksiin, sillä luuletko sinä, että\npelivelkoja täytyy maksaa. Olen salapoliisien avulla paraikaa ottamassa\nselvää, kenen kaikkien kanssa Svensson on voinut pelata ja niin\npian kuin nämä lurjukset ovat minun käsissäni, näytän, hävitetäänkö\ntässä maassa kiinteistöjä korttipelissä. Ja karjaa ja kalua ja muuta\nomaisuutta.\n\nNyt vasta aloin ymmärtää yskän. Tuomari oli ottanut haltuunsa Perhelän\nkartanon ja maksanut siitä kaikkiaan noin nelisensataatuhatta markkaa\nja loput maksut aikoi hän kuitata oikeusjutuilla.\n\n— Sitäpaitsi olen aikonut ostaa jonkin maaseutulehden, sama se, minkä\npuolueen, kun se vain ei paljoa maksa, ja kirjoittaa sinne näistä\nprosesseista, jotta vastapuolueeni joutuu asianomaiseen, oikeaan,\nvaloon.\n\nJa tuomari säteili tätä kaikkea puhuessaan.\n\nMinusta tuntui tämä homma koko lailla omituiselta, mutta itse asiassa\nolin tyytyväinen Svenssonin puolesta, sillä olihan hän saanut jotakin\nomaisuutta ja nyt kustansi tuomari hänelle vielä perheineen 4 1/2\nkuukauden kylpymatkan.\n\n— Kuinkas kiireellisiä töitä sinulla, Tatu, sitten on, kysyi tuomari.\n\nIlmoitin, ettei minulla sillä hetkeen ollut erikoisia kiireitä.\n\n— No, sepä on hyvä asia, se, sanoi tuomari, — sittenhän sinä voit\ntulla tarkastamaan ja arvioimaan Perhelän metsää. Minähän en metsistä\nsen enempää ymmärrä, mutta käsittääkseni ne olivat aika hyvät. Muutan\nPerhelään kesää viettämään ja perheeni on jo siellä. Sinä saat 500 mk.\npäivässä.\n\nOliko onneni sitten tullut neliskulmaiseksi, ihmettelin itsekseni. Nyt\nminulla oli siis tiedossa sopiva kesänviettopaikka aivan omien töitteni\nläheisyydessä ja mieluisaa, hyvin palkattua työtä.\n\nEn malttanut kuitenkaan olla puhumatta tuomarille Burrman & Baumin\nvararikosta.\n\n— Niin, sattuuhan sitä semmoista, sanoi tuomari. Tässä maassa ja\nkaikkialla on laki niinkuin luetaan. Se, joka kirjottaa katteettoman\nshekin, joutuu lain mukaan pätkäisiä lukemaan, ellei toisin tapahdu.\nMutta katsos, toisinkin voi tapahtua. Jos esim. henkilö, jolla on\n100 miljoonan omaisuus, kirjoittaa katteettoman, sanokaamme 1000\nmarkan shekin, niin ei se merkitse mitään, mutta, jos mies, jolla ei\nole mitään omaisuutta eikä koskaan ollut pankkitiliäkään, kirjoittaa\nkatteettoman, vaikkapa vain 50 markan shekin, niin istuupa hän kuin\nistuukin kalterien takana. Rahalla on maallisissa asioissa ja varsinkin\nlakiasioissa taivaallinen voima.\n\n— Mutta tässä Burrman & Baumin asiassa esiintyy vielä eräs hyvin\nraskauttava asianhaara. Nämä miehet myivät ulkomaan valuuttaa hyvin\nhalvalla, halvemmalla kuin muut pankit, halvemmalla kuin suurpankitkin.\nJa tämähän on huikea ja tuomittava rikos. Lopulta ei kukaan olisi\nostanut valuuttaa muilta kuin heiltä ja silloinhan he olisivat saaneet\nkaiken valuuttakaupan käsiinsä. Heitä oli monta kertaa varoitettu\ntörkeän sopimattomasta menettelystään, mutta he vain nauroivat\nvaroituksille.\n\n— Mitä pankit sitten muuta voivat tehdä kuin pistättää miehet kiinni,\nsillä kun pankkiiri pannaan telkien taakse, niin on hänen hommansa\njuuri paikalla poikki ja vaikea on hänen enää päästä sitä jatkamaan,\nvaikka hänellä olisi hallussaan kaikki Golcondan aarteet.\n\nIlmaisin huolestumiseni siitä, että minullakin oli yhteisiä asioita\npankkiiriliikkeen kanssa. Tuomari piti sitä erittäin onnellisena\nsattumana varsinkin siinä tapauksessa, että satuin olemaan\npankkiiriliikkeelle velkaa.\n\n— Tällainen suuri konkurssipesä on juristeille erittäin mieluinen\njuttu. Siinä nousee uskottujen miesten palkkio jo sellaisenaan\nmiljooniin markkoihin, mutta sitäpaitsi siinä on suuri mahdollisuus\nkähveltää kaikki itselleen, jos asiaa viisaasti hoitaa. Yleensä on\nmetoodi siinä, että saatavat peritään mahdollisimman nopeasti ja\ntäydessä sovinnossa, jotta uskotut miehet saavat taaksensa rahaa niin\npian kuin mahdollista. Nämä rahat pannaan pankkiin ja sen jälkeen\naletaan käräjöidä pesän veloista. Tavallisesti konkurssipesän velkojat\njakaantuvat kahteen puolueeseen ja se, joka saa saatavien enemmistön,\nmäärää uskotut miehet. Tietysti hän silloin koettaa järjestää asiat\nniin, että toinen puolue ei saa mitään ja tästä syystä syntyykin\noikeudenkäyntejä toisen puolueen kanssa. Jos uskottu mies on taitava,\nvoi hän järjestää asiat lopulta niin, ettei kumpikaan riitapuoli\nsaa mitään, vaan kaikki menee uskottujen miesten palkkioihin ja\nkäräjöimiskuluihin.\n\n— Kun siis sinä olet konkurssipesälle velkaa, niin on kaikkein parasta,\nettä lähetät uskottujen miesten luokse jonkun taitavan lakimiehen, joka\nmaalaa sinun asemasi mahdollisimman huonoksi. Maksat veloistasi esim.\n25 %. En tiedä, mikä määrä tässä olisi sopivin luvata, sillä se on\nkussakin konkurssipesässä vähän erilainen, mutta käsittääkseni on 25 %\njo koko runsaasti maksettu. Ja sillä tavalla olet kuitannut velkasi\n25 %:lla.\n\nIlmoitin vielä, että pankkiirifirma ja erinäiset sen lähellä olevat\nhenkilöt, jotka todennäköisesti tulisivat pankkiiriliikkeen mukana\nkeikkaamaan, olivat minulle takuissa valtion metsien maksamattomista\npuuhinnoista. Oli hyvin luultavaa, että metsähallitus ryhtyisi\nvaatimaan uusia takausmiehiä ja mistä minä nyt saisin yli miljoonan\ntakaajat.\n\n— Jaa, sanoi tuomari, tämä asia on vähän kompliseeratumpaa\nlaatua. En voi tällä hetkellä antaa siihen tarkkaa neuvoa, sillä\nmetsähallituksella on omat takaussitoumuslomakkeensa enkä tunne\nennakkotapauksia tältä alalta, mutta hankitaan mukaan tarpeeksi\nkirjallisuutta, niin Perhelässä voidaan tätä asiaa tarkemmin miettiä.\nSelvintä on tietysti, että heti paikalla aloitat hakkuut siellä,\nmissä voit, ja sellaisella voimalla kuin mahdollista, sillä kaikissa\npuutavarahommissa on minun käsittääkseni aina paras irroittaa puu\nkannosta niin pian kuin mahdollista. Se muuttuu silloin täysin\nirtaimeksi omaisuudeksi, jota aina on helpompi käsitellä kuin kiinteätä\nomaisuutta.\n\n— Mutta kaikkein viisainta on, että ensiksi juokset uskottujen miesten\nluokse, näytät mahdollisimman hätääntynyttä naamaa ja sanot, että\nvoi hyvä isä, mitenkä surkeata tämä on, ja että oikeastaan ei ollut\ntarkoituskaan, että sinä olisit maksanut lyhennyksiä veloistasi,\nkorkeintaan korot. Ja jos sinulta kysytään, kuinka paljon voit\nsuorittaa, niin älä herran nimessä lupaa mitään. On hyvä, että uskotut\nmiehet saavat selvän käsityksen siitä, etteivät he sinulta mitään\nsaa. Joskus on sattunut, että tällaisessa tapauksessa on päästy\nluiskahtamaan mitään maksamatta. Senvuoksi vielä varoitan sinua: älä\nmissään tapauksessa lupaa mitään.\n\nMutta kuule, älä missään tapauksessa mene noin hienosti puettuna. Sinun\non välttämättömästi muutettava pukusi. Äläkä käy parturissa.\n\n\n\n\nXIV LUKU,\n\njossa tekijä keskustelee velkojiensa kanssa ja oppii järkiperäistä\nmaanviljelystä.\n\n\nTein työtä käskettyä ja astuin sitten suoraan leijonan luolaan, s.o.\nBurrman & Baumin uskotun miehen, tuomari Kuveniuksen puheille.\n\nKun ilmoitin hänelle asiani, ei hän tahtonut uskoa silmiään, mikä\nnähtävästi johtui siitä, että on hyvin harvinaista, kun velalliset\ntällä tavalla ilman muuta näyttävät naamansa. Mutta kun hän heti sen\njälkeen kysyi, kuinka paljon siis aikoisin maksaa ja minä rupesin\npyörittelemään hattuani käsissäni ja sopertelin, etten oikeastaan voisi\nsuorittaa mitään, niin muuttui hänen katsantansa.\n\nHän iski nyrkkinsä pöytään, katsoi minua tuikeasti silmiin ja karjaisi:\n\n— Luuletteko, että Burrman & Baumin konkurssipesän saamamiehet ovat\nasettaneet minut uskotuksi mieheksi sitä varten, että istuisin tässä,\nkuuntelisin velallisten itkuja ja antaisin heille anteeksi laillisia\nsaatavia, niin te olette suuresti erehtynyt. Onko teidän tarkoituksenne\nsiis kieltää saatava?\n\n— Ei, herran nimessä, mutta mitenkä voin sen maksaa, kun ei minulla ole\nrahaa eikä omaisuutta.\n\n— Jaa, sellaiset väitteet eivät merkitse mitään. Minun asiani tässä on\nkeksiä keinot, kuinka puristan teiltä rahat ja olkaa varma siitä, että\notan teiltä sen viimeistä penniä myöten. Minulla eivät tietysti ole\nvielä kaikki asiat selvillä, eikä edes kaikkia papereita, mutta sen\nteille sanon, että valmistautukaa maksamaan saatavamme korkoineen heti\nsinä päivänä, jolloin se on maksettavaksi langennut, sillä muuten se\nhaetaan heti ulos.\n\nEn voinut sitten asialle sen kummempaa kuin kumartaa ja poistua, sillä\nkatsoin suorittaneeni tehtäväni.\n\nKun sitten tuomarille kerroin kuinka kävi, sanoi hän heti lähdettyäni\nymmärtäneensä, etten minä tuollaisissa tapauksissa osaisi esiintyä. Kun\nminulle kerran näin röyhkeästi puhuttiin, olisi minun pitänyt ruveta\ntarjoamaan edes jonkinmoisia lyhennyksiä.\n\n— Mutta sinähän sanoit, etten saisi luvata mitään.\n\n— Niin, mutta kun tässä vaadittiin saatavaa koko naisuudessaan,\njollainen vaatimus muuten on aivan järjetön ja osoittaa, että\npesänselvitysmies on tyhmä, niin silloin sinun olisi kirjallisesti\npitänyt tarjota hänelle lyhennystä. Tällaisella kirjallisella\ntarjouksella olisi sitten myöhemmin voinut sekoittaa paljon asiaa\noikeudenkäynnissä.\n\n— Mutta eikö sitä voida tehdä nyt heti?\n\n— Miks' ei, kyllähän se nytkin käy päinsä, mutta tuossa tapauksessa\nse olisi tehnyt paremman vaikutuksen, sillä yleensä juristit ottavat\nvastenmielisesti vastaan kirjelmiä, olivatpa ne piitä laatua tahansa.\nNe tuottavat aina lisää työtä ja ne voi parhaassa tapauksessa\nkadottaakin, joten, niin merkilliseltä kuin se kuuluukin, juristin\nkanssa on yleensä koetettava hoitaa asiansa suullisesti. Sanottu sana\non kuin ammuttu nuoli, mutta sitä voi sentään myöhemmin aina hieman\ntulkita ja selittää, mutta kirjoltapa 10 riviä ja rupea niitä sitten\nkirjallisesti selittämään, niin saat jo kirjoittaa vähintäin 100 riviä\neikä ole sittenkään sanottu, että pääset pälkähästä.\n\nSitten tuomari kirjoitti kirjeen, jonka sisältöä en muista, mutta\njoka kyllä löytyisi erinäisen tuomiokunnan arkistosta. Sen ansiosta\nvelka-asiani tuli niin sekavaksi, että konkurssipesä lopulta katsoi\nolevan syytä ruveta sopimuksiin kanssani. Koska mielipiteeni on,\nettä velat on yleensä maksettava, niin on siinä syy, miksi en katso\ntarpeelliseksi kirjettä tässä yhteydessä julkaista.\n\nJa niin olivat siis kaikki tärkeimmät liiketehtävät suoritetut ja minä\nlähdin ennen Helsingistä lähtöä postikonttorista kyselemään kirjeitä.\nOlin ilmoittanut Nataschalle osoitteeksi _poste restante_.\n\nJa aivan oikein, siellä olikin ruusunpunainen, parfymoitu,\nkaksinkertaisella portolla varustettu vironkielinen kirje, jota läksin\ntavaamaan. Ja ihanasti ja hyvin se tyttö-kulta kirjoitti, kirjoitti\nniin, että sydäntä oikein alkoi lämmittää. Minä olinkin ollut viime\nvuosina kuin lastu laineilla, joka olin vain taistellut hävittäviä\nvoimia vastaan, mutta en ollut tehnyt minkäänlaista rakentavaa työtä.\n\nJa tunteet erinomaiset alkoivat kieriskellä aivoissani, niinkuin\nNummisuutarin Eskon aivoissa silloin, kun hänen mielessään\nolivat Kreeta ja häät. Täytyihän ihmisen toki ajatella jotakin\nihanteellistakin, eikä ainoastaan rahaa ja vekseleitä ja vekseleitä\nja rahaa. Huomasin olevani astumassa uutta askelta elämäni tiellä, ei\ntavallista konkariaskelta, niinkuin Nummisuutarin Esko sanoi, vaan\naskeleen sitä mahdollisuutta kohti, että joskus olisin yhtä Nataschan\nkanssa, eli niinkuin Esko toivoi asioiden joskus olevan niin, että Esko\non Kreeta ja Kreeta on Esko, kutsuttakoon heitä sitten Esko-Kreetaksi\ntai Kreeta-Eskoksi.\n\nJa kirjoitin vastauksen, jossa oli niin paljon tunnetta ja niin paljon\nrakkautta, että tuntui aivan käsittämättömältä, että ainoastaan viisi\n(5) suomenmarkkaa tarvittiin lennättämään nämä rivit meren yli rakkaani\nluettavaksi.\n\nMutta näistä taivaallisista ajatuksista oli palattava kovaan\ntodellisuuteen, s.o. lähdettävä Perhelän metsää leimaamaan. Eikä lähtö\nsuinkaan ollut ikävä, sillä pääkaupunki ei kesällä ollut viekoitteleva.\n\nLähdimme tuomarin kanssa yhdessä Perhelään. Tuomari saapui nyt\nensimmäisen kerran virallisesti tälle paikalle. Tuntui vähän oudolta\najaa Perhelään, kun Perhelän suuret ajoneuvot olivat asemalla vastassa.\nMutta näin oli tuomarin rouva määrännyt, sillä täytyihän talon\nuusi isäntä ottaa arvonmukaisesti vastaan. Hänellähän oli suurempi\nmääräämisvalta talossa kuin Svenssonilla, ja niinkuin jälkeen päin\nsain kuulla, oli tästä vastaanottoseremoniasta etukäteen sovittu sekä\nrouva että herra Svenssonin kanssa. Asemalla oli vastassa hienon hienot\nvaunut ja neljä kiiltäviksi suittua hevosta sekä silinteripäinen kuski,\njonka livree oli otettu esille, paikattu ja kiilloitettu. Kuskin\nvieressä istui myös livreessä joku talon palveluskunnasta lakeijana,\njoten, niinkuin lukija huomaa, minäkin olen kerran maailmassa saanut\nolla oikein herraskyydissä. Perhelä oli entinen aateliskartano ja\nsiellä oli paljon tallella tällaista entisaikaista ylellisyystavaraa.\nMällistelivät siinä ihmiset pikkukaupungin asemalla ja kaduilla, kun\ntämä kiiltävä, kumipyöräinen ajoneuvo vieri kaupungin lävitse.\n\nMutta, kun kartanoon saavuttiin, oli siellä liput hissattu tankoihin ja\nportilla komeili katajista, kuusista ja kukkasista tehty kunniaportti,\njossa luettiin »tervetuloa». Ja kun vaunuista astuttiin, ojensivat\nvalkoisiin puetut kansakoulutyttöset tuomarille kukkasia. Tilalla oli\nnäet oma kansakoulukin ja loppujen lopuksi piti kansakoulunopettaja\npuheen. Salissa kallistettiin sitten vielä maljat O.Y. Perhelä A.B:n\nmenestykseksi ja työläisille oli varattu eri kestit.\n\nAlkoi Perhelän metsien tarkastus ja hauska niissä olikin kulkea. Tosin\nniistä oli suurimmat puut hakattu, sillä tilalla oli oma saha, joka\naikoinaan oli valmistanut lankkuja ja lautoja, mutta uskomattoman\nhyvässä kunnossa metsät kuitenkin olivat. Muutenkin ne olivat\nihanteelliset, sillä ne ulottuivat yhtenä ainoana palstana kartanosta\naina naapuripitäjän rajoille asti. Metsä oli mitä vaihtelevinta pienine\nsisäjärvineen ja hyvää kuusikkoa kasvavine korpimaisemineen. Jo\nsilmämääräinen arvio osoitti, että tuosta metsästä voitiin aivan hyvin\nottaa noin nelisenmiljoonaa markkaa, mutta taustana olivat sitten ne\nyhdeksän miljoonaa, jotka Svensson ainakin minun mielestäni oli velkaa.\n\nTuomari hykerteli käsiään ja sanoi, että Svenssonin veloista on tässä\ntapauksessa aivan tarpeetonta puhua, sillä ne ovat jo hoidetut ja\nmaksetut sillä, että hän puuttuu asiaan, mutta neljä miljoonaa markkaa\non sievoinen summa ja se täältä tullaan ottamaan niin että naukuu.\n\nMyös maanviljelyspuolta tarkastettiin ja havaittiin, että talossa oli\n250 lehmää ja 60 hevosta, jotka eivät suinkaan olleet mitään kaakkeja.\nTallissa seisoi kaksi kuuluisaa juoksijatammaa ja pari kuuluisaa\norihevosta ja kaikki muutkin hevoset olivat jalostettua rotua. Tietysti\ntätäkin taustaa vastaan oli ajateltava taas noita yhdeksän miljoonan\nvelkoja, mutta nehän olivat vaan paljasta novellia, niinkuin tuomari\nsanoi.\n\nMutta joka tapauksessa selvisi tilikirjoista, että tilan rahamenot\nolivat noin 20,000 markkaa viikossa eli puolisen miljoonaa markkaa\nvuodessa, josta asiasta myös huomautin tuomarille. Sitäpaitsi löytyi\neräästä salkusta maksamattomia laskujakin kolmisensataatuhatta markkaa,\njotka olivat velkana kaikenlaisesta tavarasta aina rautanauloista ja\nkattohuovasta soijarouheeseen asti.\n\nMinä huomautin tuomarille, että käsittääkseni aivan heti paikalla\ntarvitaan noin puolitoista miljoonaa rahaa ennenkuin edes päästään\nkesän yli. Se vähintäin tarvitaan, mutta summa voidaan laskea\ntarkemminkin, kun tarkastetaan kirjoista viimevuotiset menot.\n\n— Niin, sanoi tuomari, kyllähän niitä menoja on, jos niitä rupeaa\najattelemaan, mutta parempi on ajatella tulopuolta ja sehän on selvä,\netten minä maksa sadonkorjuusta penniäkään, sillä minä myyn sadon\npystyyn.\n\n— Mutta mitä sitten syövät lehmät ja hevoset?\n\nNe syövät heinää laitumella koko kesän ajan, mutta samassa\nhuutokaupassa, jossa myyn sadon, myyn myös lehmät, hevoset ynnä muun\nkarjan ja silloin ne eivät syö mitään. Tätä menettelytapaa käyttämällä\npäästään myös maatalousmenoista ja niinkuin huomaat, onkin se, minkä\nsinä olet otaksunut menopuoleksi, muuttunut tulopuoleksi.\n\n— Mutta minun käsittääkseni ei sinun ja Svenssonin välinen kauppakirja\noikeuta sinua tällaisiin myynteihin ja sitäpaitsi ovat ainakin lehmät\nulosmitatut.\n\n— Osa on tosin ulosmitattu, mutta osa on ainoastaan takavarikoitu\nja ulosmittauskin on toimitettu virheellisesti ja laittomasti. Olen\nsiitä jo Svenssonin valtakirjalla valittanut maaherralle ja vaatinut,\nettä täkäläinen nimismies pidätettäisiin virantoimituksesta. Myös\nkruununvoutia vastaan olen tehnyt kantelun, sillä hänkin on menetellyt\nvirheellisesti eräissä asioissa. Onpa täällä tapahtunut sellaistakin,\nettä on ulosmitattu saatavia, jotka eivät ole selvästi maksettaviksi\nlangenneet.\n\nTuollainen suuri haaskaamaton herraskartano on tosiaankin nähtävyys. En\nollut koskaan Perhelää lähemmin tarkastanut, mutta nythän minulla oli\nsiihen täysi tilaisuus.\n\nSiihen kuului ensinnäkin mitä hienoimmat ja täydellisimmät\nkarjanhoitorakennukset, uudenaikaiset viljanpuinti- ja\nvarastointirakennukset sekä niiden yhteydessä täydessä kunnossa\noleva yksiraaminen saha höyläkoneineen ja kimpisirkkeleineen.\nTyöväenrakennuksia, jotka olivat aivan uskomattoman hyvässä kunnossa,\noli legio. Siinä oli eri rakennukset pehtorille, voudille, rengeille,\npiioille ja muonamiehille. Metsässä oli sitten sopivalla paikalla\nmetsänvartijan rakennus, josta oli puhelin taloon. Talolla oli\nsitäpaitsi oma konttorirakennus, jonka yhteydessä oli kirjanpitäjän\nasunto ja oma puhelinkeskus. Sitäpaitsi oli tilalla oma sähkölaitos ja\noma kaasulaitos.\n\nMutta kaikkein suurenmoisin oli puisto, jossa oli kaksi komeata\nkasvihuonetta, puutarhurin rakennus ja useita huvimajoja ja muuta\nkomeutta.\n\nTässä on nyt vain lueteltu kiinteimistöjä, mutta ajatelkaa sitä\nirtaimen omaisuuden paljoutta, joka tällaisessa talossa on. Siinä\noli kaikki, mitä uudenaikaisimpaan maanviljelyskalustoon kuuluu,\ntraktoreita myöten, kaksi autoa y.m. ajoneuvoja. Varsinkin oli\najoneuvojen puoli runsaasti edustettu, sillä ajokaluliiteri oli yhtä\nsuuri kuin kivinavetta tavallisessa talonpoikaisrusthollissa. Oli\nsiellä vaunuja ja kärryjä jos jonkin nimisiä, sillä aikoinaan oli\nUlrikan isä tehnyt erikoisen matkan Tukholman näyttelyyn hankkiakseen\nsieltä mahdollisimman hienot kupeevaunut, landoon, rillat, jahtivaunut\ny.m. Ja kun ajattelee kaikkea pienkalustoa, työkaluja, ja muuta sen\ntapaista, niin voi käsittää, että tällaisessa talossa, jossa usea\nsukupolvi on koonnut köyhtymiseensä asti hyvää irtaimistoa, on kalua\njos jonkin näköistä.\n\nTuomari ryhtyikin tutkimaan talon inventarioluetteloita ja laatimaan\nuusia. Minä puolestani sain aloittaa metsän leimauksen.\n\nTavallisesti leimauksessa merkitään ainoastaan ne puut, jotka on\nhakattava, mutta tuomari ilmoitti, että tässä tapauksessa oli\nmeneteltävä hieman toisella tavalla. Oli ensinnäkin leimattava eri\nleimalla ne puut, jotka myytäisiin pienenä puutavarana, halkoina ja\npropseina ja paperipuina, erikseen ne puut, jotka oli myytävä saha-\nja faneeripuina, erikseen siemenpuut ja lopuksi eri merkillä 70,000\nsahapuuta, jotka O.Y. Perhelä A.B. oli myynyt tuomari Hiukalle.\nKysymyksessä oli siis sangen monimutkainen leimaus, mutta pääasiahan\nvain oli, ettei poistettavien puiden määrä ylittäisi metsälain sallimaa.\n\n\n\n\nXV LUKU,\n\njosta selviää, miltä tuntuu leimata metsää, joka on myyty ainakin\nkuudella kauppakirjalla.\n\n\nMinun tehtäväni oli siis leimata metsä, s.o. merkitä jokainen hakattava\ntai myyty puu.\n\nNiinkuin ennen kerroin, oli Svensson myynyt metsänsä tai oikeastaan\nenemmänkin kuin mitä sitä oli. Kauppakirjat olivat syntyneet siten,\nettä Svensson oli korttiveloistaan antanut tunnusteita ja nämä\ntunnusteet taas olivat tavalla tai toisella käyneet etumaksuina\nmetsäkaupoissa.\n\nSuurimpia ostajia olivat eräs selluloosatehdas, jota myös kutsuttiin\nparoonin puulaakiksi sen takia, että sen johtajana oli muudan\nhansikkaissa pyöriskelevä parooni, joka ei ottanut hansikasta kädestään\nmuulloin kuin se oli tuiki välttämätöntä. Ja maajussien puulaaki, joka\noli saanut nimensä siitä, että sen olivat perustaneet eräät varakkaat\ntalonpojat. Tutankhamenin puulaaki, joka oli saanut nimensä siitä,\nettä se etupäässä osteli Egyptin parruja ja sitäpaitsi kolme muuta\npuulaakia, joita tässä on tarpeeton mainita.\n\nEn ollut edes nähnyt näiden yhtiöiden kontrahteja enkä halunnut niihin\nperehtyäkään, sillä tuomari sanoi, että ne olivat mitä puhtainta\nmakulatuuria. Sen verran kuitenkin tiesin Svenssonin puheista, että\nhakkuuajat yleensä olivat hyvin pitkät, siis ehkä 5—10 vuotta.\n\nMetsästä ei oltu näiden kauppakirjojen perusteella vielä hakattu\nmitään, mutta nähtävästi minun ilmestymiseni paikkakunnalle oli\nheti paikalla tiedoitettu asianomaisille firmoille, sillä en ollut\nleimannut muuta kuin yhden päivän, ennenkuin Portteri-Heikki ilmestyi\nminun puheilleni. Nimensä tämä herra oli saanut siitä, että hän\noli yrittänyt, mutta ei ollut osannut tehdä portteria, sillä hänen\nportteritehtaansa oli mennyt konkurssiin jo ennen kieltolakia. Sen\njälkeen oli hänestä, koska hänellä sattui olemaan sopivia sukulaisia,\ntullut huomattava metsäpäällikkö paroonin puulaakissa. Portteri-Heikki\nilmoitti, että hänen yhtiönsä oli ostanut sen metsän, jota minä\npar'aikaa olin leimaamassa ja että kauppakontrahdissa oli määrätty,\nettei paperipuuksi leimattaisi pienempää puuta kuin sellainen,\njoka täytti 6 metrin korkeudelta 5 tuumaa, jota vastoin minä olin\nleimannut sellaisiakin, jotka olivat rinnankorkeudelta 12 sm. Hän\nilmoitti siis tästä lähtien valvovansa, että leimaus tehdään niinkuin\nmyyntikontrahti määrää.\n\nIlmoitin, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka herra tulee\nmukaan leimaukseen, kunhan hän vain pysyy siellä hiljaa ja pitää\nsuunsa kiinni eikä sekaannu itse työhön. Jos hän työn kulkuun rupeaa\nsekaantumaan, täytyy minun, ikävä kyllä, poistaa hänet leimauspaikalta.\n\nSen jälkeen ilmestyi puheilleni mies, jota kutsuttiin Laihaksi\nPettersoniksi ja joka oli maajussien puulaakin silmäntekevä. Tämän\nnimensä hän oli saanut siitä, että hänen olemuksensa lähinnä muistutti\npallomaista perusmuotoa, jonka läpimitta oli noin 6 jalkaa. Hän oli\naikoinaan ollut teurastaja ja sen jälkeen perustanut makkaratehtaan.\nSodan aikana hän oli kohonnut suurtilalliseksi ja sitten ostanut\nosake-enemmistön Jussien puulaakissa.\n\nPääasia hänen esityksessään oli, että hänen osakeyhtiönsä oli ostanut\nkaikki sahapuut, jotka 18 jalan korkeudelta täyttivät 9 tuumaa ja siitä\nylöspäin, mutta että minä olin leimannut sellaisia, jotka olivat alle\n6 tuumaa, jonka johdosta hän ilmoitti panevansa vastalauseen leimausta\nvastaan ja tulevansa sitä valvomaan.\n\nPidin puolestani pelkkää vastalausetta riittävänä sillä minusta tuntui,\nettä leimauksen valvominen, varsinkin jos herra johtaja tahtoi siihen\npersoonallisesti ryhtyä, kävisi hänelle perin vaivalloiseksi.\n\nMeidän vielä keskustellessamme ilmestyi paikalle n.s. Egyptin Muumio,\njoka oli Tutankhamenin puulaakin toimeenpaneva tirehtööri. Minun\nei tarvitse kuvailla tämän henkilön ulkonäköä, sillä sen näkee\naukaisemalla historian oppikirjan ja vilkaisemalla, miltä Ramses II:n\nmuumio näyttää. Kun majesteetin nenälle lyödään kilpikonnanluiset\nkakkulat, niin siinä on täydellinen kuva tästä tirehtööristä.\n\nTämä herra ilmoitti, että hän puolestaan oli ostanut kaiken pienen\nmäntytavaran aina kolmeen tuumaan kolmen metrin korkeudelta, mutta että\nniillä alueilla, joilla hän oli käynyt, oli jäänyt aivan suunnaton\nmäärä tällaista puuta leimaamatta. Hän vaati siis, että leimaus oli\nnäillä alueilla korjattava.\n\nVastasin, että minulla ei ollut aikaa katsoa taakseni, vaan että\nminä noudatin sääntöä »eteenpäin elävän mieli», joten oli täysi\nmahdottomuus, että menisin korjaamaan sitä, mitä olin tehnyt.\n\nLopuksi ilmoitin toimivani täällä tuomari Hiukan palkattuna työläisenä\nja että heidän olisi parasta siirtyä vastapäiseen rakennukseen\nselostamaan vaatimuksensa tuomari Hiukalle.\n\nSen jälkeen hyvästelin herrat, jotka painuivat tuomarin puheille, ja\njäin uteliaana tirkistelemään ikkunasta, milloinka ja minkälaisella\nnaamalla he sieltä tulisivat.\n\nEi kestänyt enempää kuin kymmenisen minuuttia, ennenkuin ovi aukeni\nja Egyptin Muumio lensi ulkonaisen voiman vaikutuksesta tasaisesti\nkiihtyvällä nopeudella tuomarin rappusia vastapäätä olevaan\nkukkarabattiin.\n\nHän oli luultavasti aloittanut puheenvuoronsa ensiksi.\n\nSen jälkeen kesti toiset kymmenisen minuttia, jolloin oven molemmat\npuoIiskot aukenivat ja valtava kerä, jossa hyvällä tahdolla voi erottaa\nPortteri-Heikin, Laihan Pettersonin ja tuomarin, vieri hitaanlaisesti\nportaita alas, pysähtyen sekin kukkarabattiin. Tästä kerästä irtaantui\nensiksi tuomari, joka salaman nopeudella vetäytyi rappusia ylös ja veti\noven perässään kiinni.\n\nSen jälkeen halkaisivat ilmaa muutamat valtavat kiroukset ja Laiha\nPetterson ja Portteri-Heikki poistuivat paikalta.\n\nVähän näytännön jälkeen ilmestyi tuomari luokseni ja sanoi:\n\n— Noin hävyttömiä lurjuksia en ole eläissäni nähnyt. Kun ilmoitin\nheille, että heidän kontrahtinsa eivät ole sen suuremman arvoisia\nkuin se paperi, jota tavataan erään pihan perällä olevan rakennuksen\nalla, joten he ovat tehneet täydellisen hukkareissun vaivautuessaan\ntänne, niin eivätkös nämä ruvenneet hävyttömiksi ja uhanneet minua\noikeudenkäynnillä, — tuollaiset pöllöt, joista ei kukaan edes osaisi\nkirjoittaa kunnollista haastetta.\n\n— Ja kun vielä osoitin heille paikan, jossa on viisi hirttä poikki,\nalkoivat nämä iskeä nyrkkiään — minun pöytääni.\n\n— Se oli jo sentään liikaa minunkin kärsivällisyydelleni ja sen vuoksi\ntyhjensin huoneen. Koetin sitä rasvamahaa vielä vähän mukiloidakin\nohimennen, mutta siinähän upposi käsi kyynärpäitä myöten niinkuin\ntaikinaan, joten turhaa vaivaa se taisi olla.\n\n— Järjestänkin kiellon sakon uhalla Perhelän metsään menemästä, sillä\ntuontapaisista herroista on tietysti aina työssä kiusaa, soittavat vain\nsuuta toisten rinnalla.\n\nTuomari lopetti puheenvuoronsa ja kirjoitti maaherralle anomuksen\nuhkasakon julistamisesta sekä sanomalehtiin varoituksen Perhelän maalle\ntulemisesta, josta viimemainitusta lähetettiin jäljennös kaikkiin\nniihin kuuteen puulaakiin, jotka olivat ostaneet Perhelän metsästä\npuita.\n\nMukaan liitettiin vielä kirje, jossa tuomari ilmoitti puolustavansa\ntyöläistensä työrauhaa vaikka asein, jos niin tarvitaan.\n\nNäiden alkutoimenpiteiden vaikutuksesta sainkin rauhassa leimata\nmetsän. Kun leimaus oli kuitenkin sangen monimutkainen, otettiin\nmetsänvartija Louhikko avukseni kaksine leimaussakkeineen ja niitä\nlisättiin, kunnes lopulta kahdeksan joukkoa iski leimoja Perhelän\npuihin.\n\nTyö oli hauskaa, sillä siinä ei tarvinnut pitää kiirettä ja metsä\nsijaitsi siten, että aina yöksi hyvissä ajoin pääsi kotiin.\nLeimausviilut olivat asetetut niin, että työ illalla päättyi johonkin\nmäärättyyn tien kohtaan ja siellä olivat kartanon vaunut ottamassa\nvastaan herra leimauksen johtajaa, joka näin kuljetettiin suoraan\nvastalämmitettyyn saunaan — oikein tulee vesi suuhun, kun tätä\nkirjoittaessain ajattelen Perhelän loistosaunaa — ja sen jälkeen\nistuttiin notkuvaan päivällispöytään, jossa tarjottiin talon parasta.\nSitä olikin monenlaista, sillä Perhelän puutarha tuotti kaikkia\netelänhedelmiä aina viikunoihin asti. Ja sopivia juotavia palan\npainimiksi ei myöskään puuttunut, sillä talossa oli tehty kotitekoisia\nviinejä ainakin puolen vuosisadan ajan.\n\nSe oli kukkeata ruumiillisen hyvinvoinnin aikaa ja henkistä\nhyvinvointia edustivat ne henkevät kirjeet, joita Natascha minulle\nkirjoitti ja joita minä hänelle lähetin.\n\nPienenä häiritsevänä tekijänä mainittakoon kuitenkin että muutaman\npäivän jälkeen sain postissa kolme kirjattua kirjettä, joissa\nPortteri-Heikki, Laiha Petterson ja Egyptin Muumio ilmoittivat, että\nminun on parasta lopettaa leimaus, sillä muuten minulta tullaan\nvaatimaan korvausta kaikista vahingoista, joita leimauksella\naiheuttaisin. Nämä kirjeet panin talteen ja — lopetin leimauksen\nsyystä, että leimausalue oli jo käyty läpi.\n\n\n\n\nXVI LUKU,\n\njossa tekijä käy Helsingin messuilla, joista hänelle tulee äkkilähtö.\n\n\nOlin kiiruhtanut leimausta jo alun perin siitä syystä, että minun piti\ntavata Natascha Helsingissä. Kun Natascha sitten ilmoitti, että hän\nsaapuisi sinne määräpäivänä, niin alkoi minun sydämeni oudosti sykkiä.\n\nMinun täytyy tunnustaa, että usein tirkistelin naamaani peilistä ja\nhieroin siihen erilaisia voiteita, jotta kasvoistani häviäisivät ne\nrypyt, joita yövalvonta, huolet ja ennen kaikkea uuttera työ olivat\nniihin kaivertaneet.\n\nTukkani olin antanut kasvaa ja joka päivä harjoittelin kahden peilin\navulla jakauksen sijoittamista niin, että kaljuni joka, ties mistä\nsyystä, oli viime aikoina osoittanut huolestuttavia laajenemisen\nmerkkejä, peittyisi.\n\nSitäpaitsi pesin hampaani viiteen kuuteen kertaan päivässä ja\njärjestelmällisesti vältin kaikkia sellaisia ruokia, jotka olisivat\nvoineet niitä tummentaa. En edes polttanut tupakkaa, ja sanoin syyksi\nsen, että leimaustöiden aikana on koetettava näyttää hyvää esimerkkiä\ntyömiehille etteivät hekään polttaisi.\n\nJättäessäni laskun töistäni tuomarille, joka muuten oli aika mahtava,\nolin kuvitellut saavani suuren setelipinkan, jonka avulla sitten\nNataschaa Helsingissä kestitsisin ja matkustaisin ehkäpä Viroonkin.\n\nMutta hämmästykseni oli suuri, kun tuomari selitti, ettei hän\nperiaatteen vuoksi voi tällä kertaa maksaa rahassa enempää kuin 3000\nmarkkaa. Lasku oli 30,000 markan vaiheilla. Tämä oli minulle hyvin\nepämiellyttävä yllätys ja vielä epämieluisempaa oli kuulla, että\ntuosta loppusummasta tarjottiin maksuksi 6 kuukauden tunnuste. Tuomari\nilmoitti, että hän oli siinä määrin kiinnittänyt kaikki rahansa ja\nluottonsa tähän Perhelän kauppaan, ettei hän voinut ajatellakaan\nsuurempia käteismaksuja.\n\nKoska minussa vähitellen oli alkanut herätä epäilys tuomarin\ntunnusteita ja yleensä kaikkia n.s. suunnikkaita kohtaan kaiken\nSvenssonin ja Burrman & Baumin suhteen kokemani perusteella, niin\nkysyin, enkö voisi saada rahan sijasta jotakin tavaraa, heiniä tai\nmuuta sentapaista.\n\nAlkoi tinkiminen, jossa ensin tarjottiin Perhelän koko luumusato, mutta\nkun läksimme puutarhaan katsomaan, huomasimme, että juuri luumuja\nei näkynyt tulevan ensinkään, minkä vuoksi ehdotin, että saisin\nomenia. Omenia ei tuomari kuitenkaan halunnut antaa, vaan sen sijaan\nkirsikoita. Mutta kun minulla ei ollut aavistustakaan, mihinkä saisin\nhehtolitramäärittäin kirsikoita sijoitettua, tarjosi tuomari punaisia\nviinimarjoja, joita en tietysti suostunut ottamaan, sillä tiesin, ettei\nniistä pääse irti.\n\nMutta lopulta syntyi kauppa. Tuomari ilmoitti, että hän oli eräästä\nvelasta joutunut ottamaan haltuunsa Porvoon ulkopuolella sijaitsevan\nKarikko-nimisen saaren, ja sillä olevan 1-raamisen sahan sekä\nIda-nimisen kaljaasin.\n\n— En tullut näitä ennen ajatelleeksi, sanoi tuomari, mutta sinullehan\nne sopivat mainiosti. Saharaamilla sinä sahaat lautoja ja kaljaasilla\nkuljetat ne esim. Saksaan tai Tanskaan.\n\nMinulla oli tosiaankin 4000 puun erillinen erä sellaisella seudulla\nettä se helposti voitiin saada Porvoon jokeen uitettavaksi. Tämän\npuuerän olin erehdyksestä huutanut, sillä se oli ainoastaan pieneksi\nosaksi sahapuuta. Asia kiinnosti siis mieltäni ja pyysin nähdä tuomarin\nomistuspaperit.\n\nNe lyötiinkin heti pöytään ja niistä selvisi, että tuomari oli ottanut\ntämän omaisuuden haltuunsa 19,000 markan velasta, jota paitsi koko\nomaisuudessa oli vielä yli 30,000 markkaa velkaa. Koko laitos maksaisi\nsiis noin 50,000 markkaa.\n\nTavanmukainen tinkiminen alkoi jälleen ja silloin selvisi, että tuo\n50,000 markkaa oli aivan pilkkahinta, sillä yksistään kaljaasi jo oli\nyli 80,000 markan arvoinen. Tinkimisen tuloksena oli, että kauppa\ntehtiin, sillä tuomari lupasi minulle vielä sen päällisiksi erittäin\nhyvän 120 hevosvoimaisen raakaöljymoottorin.\n\nKauppakirjat kirjoitettiin, allekirjoitettiin ja todistettiin.\n\nMinusta oli tullut sahan- ja laivanomistaja.\n\nMutta olikin jo aika lopettaa työ toisen palveluksessa, joka ei lyönyt\nrahoiksi, sillä kassani Helsinkiin lähtiessä oli vain kymmenes osa\nsiitä kuin olin arvioinut.\n\nSiitä huolimatta voidaan tyydytyksellä alkaa\n\n\n\n\nXVII LUKU,\n\njossa _Hänen Majesteettinsa Nainen_ vakavasti astuu tekijän elämään ja\njosta selviää, että ruusussakin on okaita.\n\n\nKun istuin junassa matkalla Helsinkiin, olin tällättynä ainakin itse\nmielestäni ihan ensiluokkaisen hienoksi herrasmieheksi. Istuin II\nluokan vaunun yksinäisessä osastossa haaveissani ja kaikkialle, minne\nsilmäni loin, näkyi olevaisen takana Nataschan säteilevät silmät,\nhelmenvalkoiset hampaat ja kullankeltainen tukka.\n\nSadattelin Valtion Rautateitä ja niiden etanamaisen hidasta kulkua,\nmutta huomasin samalla, että sadatteleminen oli oikeastaan turhaa,\nsillä Nataschahan saapuisi vasta seuraavana päivänä.\n\nHelsingissä olin vielä päättänyt viimeistelyttää ulkonaisen olemukseni\nja hankkia jättiläismäisen kukkakimpun ojentaakseni sen sydämeni\nimmelle heti hänen laivasta astuttuaan.\n\nKoska laiva saapuisi klo 9 aamulla, olin jo klo kuudeksi tilannut\nistunnon erikoisparturin luona, jonka oli määrä laittaa minut aivan\n_comme il faut_-kuntoon. Ja siellä minulle sitten annettiin kasvojen\nhierontaa ja manicyriä ja pedicyriä; silmäripseni ja kulmakarvani\nvärjättiin, tukkani shamponeerattiin ja erikoisten liima-aineiden\navulla kaljuni peitettiin.\n\nKun loin silmäyksen peiliin, niin hymyili sieltä kiharatukkainen,\nhehkuvasilmäinen, kerubinaamainen nuorukainen. Kyllä tämä kauneushoito\nsentään on poikaa, kun vain oikean mestarin käsiin joutuu, mutta\nniinpä maksoikin tämä naaman puleeraus ja spaklaus kaikkine\nshamponeerauksineen 450 markkaa.\n\nSitten saapui kukkakaupan asiapoika hienon hienon puketin kanssa\nsinisine ruusuineen ja punaisine orkideoineen. Ja näin olin valmis\nlähtemään satamaan.\n\nOli kuumanpuoleinen elokuun alkupäivän aamu. Kun saavuin paikalle,\nilmoitettiin minulle, että laiva oli myöhässä, joten ehkä joutuisin\nodottamaan noin tunnin verran.\n\nEi mikään, rakas lukijani, ole pitempi kuin odottavan aika. Ja\nvarsinkin, jos olet rakastunut ja sisäinen kuumuuskin on suuri, pyrkii\nhiki väkisin sinun otsallesi, kun kesäisessä kuumuudessa, n. 30° C.\njoudut kävelemään pitkin kivihiilitervattua laivalaituria.\n\nAikomukseni oli ensin vetäytyä johonkin kahvilaan laivarannan\nläheisyydessä, mutta kun ajattelin juhlapukuani ja moitteetonta\nsylinteriäni sekä kukkapukettiani, niin tuntui tämä minusta\nmahdottomalta. Ei siis auttanut muu kuin etsiä mahdollisimman viileä\npaikka laiturilla ja siinä sitten seisoskelin silloin tällöin\nhypistellen kaulustani, jonka pelkäsin sulavan lyttyyn kuumuudesta.\n\nJa vähän väliä, sanotaan joka kolmas minuutti, kävin kysymässä\nmilloin laiva saapuu. Ja aina ilmoitettiin minulle, että aikuisintaan\ntunnin päästä. Mutta vähitellen alkoi ilma käydä viileämmäksi, sillä\nukkospilvet alkoivat peittää auringon ja ensimmäiset jyrähdykset\nkuuluivat jo matkan päästä. Hetkisen kuluttua tunsin ensimmäiset\nsadepisarat ja yht'äkkiä alkoi vettä valua kaatamalla, joten minun\ntäytyi pelastautua tullipaviljonkiin.\n\nTäällä näin kaikki helsinkiläiset naispuoliset tuttavani. Nämä\nluonnollisesti eivät olleet mitään nuoria neitokaisia, vaan\npääasiallisesti voitetulla puolella ikää olevia täti-ihmisiä.\nEnsimmäisenä astui minua puhuttelemaan tantti Östermarck.\n\n— Kylläpä se Tatu tänäpäivänä on fiini. Mutta mitäs siihen kaulukseen\non tullut ja simsettiin kun siinä on sellainen musta juova?\n\nVetäsin kauhistuneena taskupeilini esille ja huomasin, että vasemmasta\nkulmakarvastani lähti musta viiru, joka painui alas poskea, teki\nhienon poikkeuksen lähelle vasenta suupieltä ja oli siitä löytämäänsä\nuraa myöten vierinyt alaleuan keskikohdalle, josta se sitten\nosoittautui jatkuneen valkoisen rinnukseni yläosaan. Siellä oli suuri\nympyränmuotoinen läiskä, josta taas jatkui monihaarainen mustanharmaa\nvirta rinnuksen alaosaan.\n\nKulmakarvaväri ei ollut siis veden- tai hienpitävä, mutta myöhäistä\noli enään koittaa asiaa korjata, joten vetäsin taskustani suuren\nnenäliinan, puhdistin sen kulmalla kasvojani ja peitin sillä tuon\nonnettoman rinnuksen niin hyvin kuin taisin.\n\n— No, kyllä se nyt on hyvä, sanoi täti. — Ketäs se Tatu nyt on\nvastaanottamassa, kun on noin kaunis kukkapuketti? Taitaapa olla oikein\nkosimishommat mielessä. Kyllähän se hyvä onkin, että vanhatpojat\nmenevät naimisiin, sillä muuten ne elävät huonosti ja juopottelevat ja\novat kaikkien ihmisten kiusana.\n\nIlmoitin aina eläneeni sangen siivosti ja kohtuullisesti, johon tantti\nÖstermarck huomautti, että se, joka on elämänsä hyvin ja siivosti\nelänyt, ei tarvitse kulmakarvavärejä, ihomaalia eikä puutereita, joita\nhänkään ei ollut milloinkaan käyttänyt, vaikka olikin 85 vuotta vanha.\nTatu sitä vastoin näyttää koettaneen valkaista punaista nenäänsä,\nsillä ihanhan se näyttää siltä kuin se olisi pistetty jauhosäkkiin.\nMutta ainahan niitä miehiä vähän hupsuttaa silloin kun ne ovat\nriijausmatkoilla, niin että parasta onnea nyt vain, Tatu.\n\nTähän keskeytyi keskustelumme, sillä laiva lähestyi lopultakin\nlaituria. Mutta kun otetaan huomioon, että tantti Östermarckin puhe\naivan hyvin kuuluu kadun toiselta puolelta toiselle silloinkin, kun\nhän puhuu kuiskaamalla, niin voidaan ymmärtää, että melkoisen monet\nsilmäparit tähystelivät minua, kun astuin laiturille kukkapuketteineni\nNataschaa vastaanottamaan.\n\nJa sadat silmäparit seurasivat jokaista liikettäni, kun elegantisti\nkumartaen ojensin kukkapukettini Nataschalle. Samalla taivaan akkunat\naukenivat ja ylösalaisin ojennettu silinteri täyttyi vettä puolilleen.\n— Mutta mitä viivytteli Natascha?\n\n— Hier ist meine Mutter, minulle esitettiin vanhemmanpuoleinen, hyvin\njuutalaisnaamainen naisihminen, und hier ist mein Vater, minulle\nesitettiin pyöreävatsainen, kakkulanenäinen, Metusalemin ikäinen\njuutalaisherra, und hier mein Bruder Gadd und hier mein Bruder Asser...\n\nKaikkien taiteen sääntöjen mukaan ojensin siis käteni anoppimuorilleni\nins spe ja saattelin perheen varaamaani autoon.\n\nOlin tilannut pöydän Kappelissa, tosin vain kahdelle, mutta onneksi oli\nsiellä kuuden hengen pöytä vapaana. Kuiskaisin kaikessa hiljaisuudessa\nkyypille, että päivällinen olisi järjestettävä kuudelle.\n\nMinä sain istua anoppimuorini vieressä, solkata saksaa hänen kanssaan\nja silloin tällöin heitellä kohteliaisuuksia tulevalle appivaarilleni.\nVinosti vastapäätä minua istui kahden veljensä välissä Natascha kaksin\nverroin kauniimpana kuin ennen. Hän heitteli kirkkaita silmäyksiä\nympärillä oleviin pöytiin (ainakin minun mielestäni), mutta minulle\nriitti häneltä ainoastaan silloin tällöin jokin suopea silmäys.\n\nKun olimme aikamme istuneet, ojensi kyyppi minulle laskun. Tunnustan\ntunteneeni itseni hieman yllätetyksi, sillä olinhan laskenut saavani\nmaksaa vain kahdesta.\n\nMatkatavarat olin määrännyt lähetettäväksi Kämppiin, josta minun siis\nmyös oli järjestettävä huoneet. Olinkin tilannut Nataschalle aika hyvän\nhuoneen ja itselleni vaatimattoman ylimmästä kerroksesta. Kun nyt tuli\nhuoneiden hankkimisesta kysymys, ilmoitti Nataschan äiti, alias rouva\nSarah Silberstein, että hänen miestään vaivasi astma ja stenocardia ja\nhänen täytyi sentähden nukkua yksinään suuressa ja viileässä huoneessa.\nHän, rouva Sarah Silberstein, oli myös tottunut nukkumaan yksinään sen\nvuoksi, että hän pelkäsi häiritsevänsä muita kuorsaamisellaan. Pojat\nluonnollisesti tarvitsivat oman yhteisen huoneen ja Natascha omansa.\n\nHerrasväki lähti sitten valitsemaan itselleen huoneita. Herra\nSilberstein otti 160 markan huoneen kylpyhuoneiden ja rouva Sarah\nSilberstein 180 markan huoneen kylpyhuoneiden ja suunnilleen\nsamalla tasolla oli poikainkin huone. Natascha sitävastoin tyytyi\nminun valitsemaani huoneeseen, vaikkei siinä sattunut olemaankaan\nkylpyhuonetta.\n\nMinä vetäydyin nyt syrjään, sillä Silbersteinit läksivät tekemään\ntoilettiaan ja minä, riisuutumaan loistavasta statuksestani.\n\nMurheellisen näköinen oli se herrasmies, joka minua\nvastapäätä olevasta »kokopeilistä» katseli. Paidan rinnus oli\nsinisenviheriänkeltaisenmustankirjava, kaulus oli lytyssä ja tukka oli\nyhtenä ainoana tupsuna päälaella, sillä ainoastaan tällä kohtaa oli\nliima kestänyt. Ne 450 markan komeudet eivät olleet olleet vedenpitäviä\nja tässä oli syy, minkätähden kaikki vieraat olivat minua niin\nsilmäilleet Hampin käytävissä ja vestibyyleissä.\n\nKomeuden jäljet näyttivät sensijaan hyvin hitaasti lähtevän, sillä\nvaikka saippualla ja haalealla vedellä pesin naamani pariin kolmeen\nkertaan, ei väri tahtonut siitä lähteä.\n\nHuoahdin oikein helpotuksesta, kun sain yksinkertaisen kesäpuvun\npäälleni ja pian ilmestyi huoneeseen uusi tilaamani ruusupuketti, jota\naloin lähteä viemään Nataschalle.\n\nMutta käytävässä tuli minua vastaan rouva Silberstein...\n\n— Voi, kuinka minä pidän punaisista ruusuista, huudahti hän, ja\nennenkuin olin ehtinyt hengähtääkään, oli hän siepannut kukkakimpun\nkäteensä ja ojensi minulle arvokkaasti ryppyisen kätensä suudeltavaksi.\n\nMutta minun täytyi kiirehtiä tilaamaan auto, sillä tarkoitus oli\nlähteä katselemaan Helsinkiä ympäristöineen. Minulla oli kunnia auttaa\npäällysvaatteet mamma ja pappa Silbersteinin sekä Nataschan hartioille\nja saatella heidät autoon.\n\nJa niin sitä lähdettiin. Mamma ja pappa Silberstein päästivät\nihastuksen huudahduksia katsellessaan Helsingin kaunista ympäristöä ja\nvakuuttivat, että heille tuottaisi suuren nautinnon pieni moottoriretki\nHelsingin ihanaan saaristoon.\n\nJa lopulta päätyi tietysti autoretki Alppilaan, jossa päätettiin\nillastaa.\n\nToivoen, että pääsisin vähemmällä ojensin mamma Silbersteinille\nannoslistan, jota tämä alkoi erittäin mielenkiintoisena tutkia. Mutta\nhän ei nähnyt ensinkään yksinumeroisia lukuja, vaan hyppäsi heti\nkohta linnunpaisteihin ja alkoi niistä keskustella edeskäyvän kanssa.\nPian hän oli myös neuvottelemassa pappa Silbersteinin kanssa, jolloin\nsittenkin päätettiin ensin syödä lohta hollantilaiskastikkeen kera ja\nsen jälkeen hanhenpaistia ja sen jälkeen jokin sopiva jälkiruoka, esim.\npersikoita, joita näkyi listassa olevan.\n\nVavisten odottelin laskua, mutta koetin kuitenkin näyttää\nmahdollisimman tyynen näköiseltä, sillä olihan minulla vielä seteleitä\ntaskussani. Mutta kun sitten lopulta illallinen oli syöty ja Hampin\nedustalla vielä olin suorittanut auton, niin huomasin, ettei\nlompakossani olleista 3000 markasta ollut muuta jäljellä kuin yksi\n500-markkanen ja joitakin pienempiä seteleitä.\n\nVetäydyttyä lopulta yöpuulle aloin jo älytä, että jos kosii neitoa,\nniin kosii samalla hänen perhettään ja vieläpä koko sukuakin. Aloin\najatella täti Silbersteinejä ja serkku Silbersteinejä ja eräs ääni\nsisimmässäni kuiskasi, että minun olisi ehkä sittenkin viisainta ottaa\npois kastanjani tulesta.\n\nOlihan Jaakoppikin saanut palvella neitsykäisen Raakelin vuoksi\nkokonaista 14 vuotta ja ties mitä koukkuja tämäkin Laban-Silberstein\nminulle keksisi. Minulta oli mennyt neljättä tuhatta markkaa rahaa,\nenkä ollut saanut edes suudella Nataschan sormenpäitä. Ainoa valuutta\nolivat ne suudelmat, joita Natascha, tosin sangen anteliaasti, tätä\nennen oli lähettänyt parfymeeratuissa kirjeissään.\n\nMutta toisaalta säikkyivät taas alitajunnassani Nataschan hempeät\nsilmät ja niihin hukkui arvostelukykyni. Minä päätin puikahtaa\nkahdenkeskiselle keskustelulle hänen luokseen.\n\nOli jo sydänyö, kun hiljaa hiivin Nataschan ovelle ja aioin sille\nnaputtaa.\n\nSilloin syöksähti käytävän uumenista eräs naispuolinen palveleva\nhengetär, joka ilmoitti, että tähän aikaan yöstä oli aivan sopimatonta\nmennä nuoren neidin huoneeseen. Oli parasta, että kääntyisin heti\ntakaisin, sillä tämäntapaista ei ensiluokan hotellissa sallita. Ämmän\nkäytös oli siksi uhkaava ja hänen äänensä näytti rupeavan kohoamaan,\njoten minun ei auttanut muu kuin työntää hänelle suun tukkeeksi 50\nmarkan seteli kouraan.\n\nSilloin hän katosi korridoorin toiseen päähän ja minä naputin hiljaa\novea.\n\nSydämeni sykähti kurkkuun asti, kun sieltä kuului hiljainen kuiskaus:\n\n— Herein.\n\nJa ovi aukaistiin ja huoneen sävyisässä hämäryydessä otti Natascha\nminut vastaan vaaleanruusunpunaisessa yöpuvussaan.\n\nMutta samassa lensi ovi auki ja oven takana seisoi toinen syöjätär,\njoka röyhkeästi vaati minua poistumaan huoneesta, sillä ensi luokan\nhotellissa oli sopimatonta j.n.e. j.n.e.\n\nMinun ei auttanut muu kuin sukeltaa käteni lompakkoon, ja työntää\nsieltä hänen suunsa tukkeeksi toinen seteli, joka sattui olemaan\n100-markkanen.\n\nSen jälkeen purjehti syöjätär huoneesta ja minä väänsin oven reikeliin.\n\nNäytti vihdoinkin siltä kuin olisi rauha palannut maahan. Minä tartuin\nNataschan käteen ja peitin sen hehkuvilla suudelmilla.\n\nJa sen jälkeen aloin selostaa hänelle tunteitani...\n\nMutta, voi lukijani, kuinka kieleni kangersi ja kuinka valituimmatkin\nsanat tuntuivat jokapäiväisiltä tällä hetkellä. Aina, kun olin\npääasiaan pääsemässä ja saamaisillani ratkaisevaa lausutuksi, tuntui\nsiltä kuin jotakin olisi noussut kurkkuuni...\n\nMutta samalla alettiin ovea kovasti jyskyttää ja miehen ääni ilmoitti,\nettä ovi oli viipymättä aukaistava, muuten se murretaan auki.\n\nEmme keksineet muuta kuin olla hiljaa kuin hiiret. Toivoimme jo\nsaavamme rauhan, mutta hämmästyksekseni ovi jonkin hetken kuluttua\naukeni, vaikka se oli ollut reikelissä, ja eräs mieshenkilö, ja\nilmoitti kuuluvansa hotellin palveluskuntaan, astui röyhkeästi esille\nja alkoi tavallisen läksyn:\n\n— Eikö herra tiedä, että ensi luokan hotellissa j.n.e. j.n.e.\n\nTaas minun oli sukellettava lompakkoni syvyyksiin ja työnnettävä hänen\nkouraansa seteli...\n\nSe sattui onnettomuudeksi muuten olemaan viimeinen 500-markkaseni.\n\nMutta ovi sulkeutuikin sitten ja minä pääsin purkamaan sydäntäni. Ja\ntällä kertaa minun täytyi tehdä se nopeasti ja päättävästi, sillä\njos vielä joku tulisi keskeyttämään, ei minulla enää olisi ollut\nainoatakaan seteliä lompakossani.\n\nSain sanottua:\n\n— Sydämeni oma Natascha, rukoilen, tule minun vaimokseni, vaikka esteet\nolisivat vuoren korkuiset, minut omaksesi!!!\n\n— Tämä tulee niin odottamatta. Kunnioitan kyllä Teitä, rakas herra\nTatu Valkonen, kunnioitan niin suuresti ja pidän Teitä arvossa. Olen\nmieltynyt Teihin, oikeastaan vähän ihastunutkin, mutta en koskaan vielä\nole ajatellut naimisiin menoa. Olenhan vielä niin nuori...\n\nSallikaa minun ajatella asiaa. Hyvää yötä herra Tatu Valkonen, hyvää\nyötä.\n\nNatascha ojensi minulle poskensa suudeltavaksi eikä vastustellut,\nvaikka minä painoin hehkuvan suudelman hänen meheville huulilleen.\n\n— Kiiruhdin sen jälkeen oman huoneeni haaveelliseen yksinäisyyteen ja\nhuuliani poltti Nataschan hehkuva suudelma.\n\nMutta samalla en voinut olla ajattelematta, että rakkaudentunnustukseni\nja kosintani oli tullut maksamaan viimeiset setelini eli Smk. 750, enkä\nsaisi pankista rahaa ennenkuin huomenna klo 10 ‒ ‒ ‒\n\nMutta herra siunatkoon, tänäänhän oli lauantaipäivä ja huomenna oli\nlähdettävä moottorimatkalle Helsingin saaristoon. Mistä saisin huomenna\nrahat?! Ehkä oli paras kääntyä portierin puoleen.\n\nMieleeni palaava Nataschan kuva karkoitti kuitenkin nämä käytännöllisen\nhuolekkaat ajatukset.\n\nRakkaudessa oli hunajaa — Nataschan hehkuvat huulet, mutta myös\nkoiruohonestettä — 4 kpl. Silbersteinejä!\n\n\n\n\nXVIII LUKU,\n\njossa toteutuvat sanat: ei lempi leikin vuoksi.\n\n\nJääköön minun omaksi salaisuudekseni, kuinka hankin tarvittavat pääomat\nsunnuntaipäivän huviretkeen ja maanantai- ja tiistaipäivän messuilla\nkäyntiin. Mainittakoon sensijaan, että lopulta rohkaisin luontoni ja\nesitin kosintani myöskin mamma ja pappa Silbersteinille. Molemmat\nottivat sen sangen suosiollisesti vastaan esittäen kuitenkin seuraavaa:\n\nEnnen sotaa oli Silbersteinin perheellä sangen kukoistava\nkultasepänliike Pietarissa. Kun vallankumous äkkiä tuli, täytyi heidän\nmelkein tyhjinä paeta maasta, ja ainoastaan pienen määrän kalleuksiaan\nhe olivat voineet kuljettaa mukanaan. Heidän oli alettava melkein\nalusta, mutta onneksi oli heillä elossa Riiassa mamma Silbersteinin\nisä Eleazar Grünstein, joka yhä säännöllisesti avustaa perhettä. Ilman\nEleazaria he olisivat kaikki keppikerjäläisiä. Senvuoksi on perhe\nhänestä täydellisesti riippuvainen ja selvää on myös, ettei Nataschan\navioliitosta voi olla puhettakaan, ellei Eleazar siihen suostu. Tästä\nsyystä onkin minun tässä asiassa ja mieluimmin suullisesti käännyttävä\nEleazarin puoleen.\n\nMutta mamma ja pappa Silbersteinin mielestä me tietysti olimme\nkihlatut ja mitä se oikeastaan merkitsisi, vaikkei kihlausta heti\njulkaistaisikaan.\n\nHyvä näinkin, sillä nyt sain tietysti aivan vapaasti esiintyä Nataschan\nrinnalla. Pappa ja mamma Silbersteinin kunniaksi on mainittava, että\nhe samoin kuin nuorukaiset Silberstein melkein demonstratiivisesti\npoistuivat huomatessaan, että tahdoin olla yksin Nataschan kanssa.\n\nMutta vaikka sanotaankin, että rakkaus on sokea, niin en voinut olla\nnäkemättä, että säästökassatilini huimaavasti pieneni päivä päivältä.\nVaikka en uskaltanutkaan Nataschalle lausua toivomusta, että hänen\näitinsä, isänsä ja veljensä poistuisivat niin pitkälle kuin pippuri\nkasvaa, niin koetin kuitenkin pappa Silbersteinille kautta rantain\ntuoda julki huolestumiseni siitä, kuinka hänen afääriensä oikein käy,\nkun hän yhä edelleen viipyy täällä Helsingissä.\n\nMutta pappa Silberstein vastasi, että hänellä juuri nyt sattui olemaan\njoitakin päiviä aikaa.\n\nMinun ei auttanut muu kuin ruveta miettimään keinoja, mitenkä saisin\nSilbersteinit tulemaan vähemmällä toimeen, sillä heihin painui yli 2000\nmarkkaa päivässä, ja pappa Silberstein ei ollut tehnyt pienintäkään\nmerkkiä maksaakseen mitään.\n\nSoitin senvuoksi tuomari Hiukalle ja tiedustelin, eikö hän voisi\nottaa Perhelän kartanoon tulevia appivanhempiani perheineen joiksikin\npäiviksi vierailulle.\n\n— En tietänyt sinulla sellaisia olevankaan, vastasi tuomari.\n\n— Kyllä minulla on. He ovat ulkomaalaisia ja perehtyisivät mielellään\nSuomen luontoon. Luonnollisesti maksan heidän täysihoidostaan,\nsanokaamme 50 markkaa hengeltä päivässä.\n\n— Kuinkas monta heitä on?\n\n— Viisi.\n\nJaha 250 markkaa päivässä. Ei mikään halveksittava summa, tuumasi\ntuomari. Lähetä heidät vain tänne tai tule tuomaan, se on samantekevää.\n\nKun asia oli näin selvitetty, rupesin selittelemään Nataschalle,\nkuinka eräs ystäväni mielellään näkisi heidät suurella maatilallaan,\njoka muuten on järven rannalla. Kuvailin paikkaa myös mamma ja pappa\nSilbersteinille.\n\nYmmärtää, että nämä kaikki ihastuivat ikihyviksi, varsinkin, kun\nHelsingissä alkoi olla noin 40° C varjossa.\n\nNiinpä sainkin ilmoitettua tuomarille, että saapuisimme torstaina\naamujunassa K:n asemalle, jonne pyysin hänen hommaamaan vastaanottajan.\n\nVastaanotto oli vielä komeampi kuin tuomarin ja minun taloon tullessa.\n\nKahden istuttavat avovaunut oli koristettu ruusuilla samoin kuin\nhevonen ja valjaat, ja rattaanpyörän kokoinen kukkakimppu odotti\nNataschaa vaunuissa. Me, nuori pari, istuimme tähän ruusuilla\nkoristettuun vaunuun.\n\nMeitä seurasivat kahden hevosen vetämissä loistovaunuissa mamma ja\npappa Silberstein ja lopuksi jahtivaunuissa nuoret herrat Silberstein.\n\nPitkin matkaa olivat tien reunustat täynnänsä mällisteleviä\nalkuasukkaita ja kun ajoimme Perhelän portista sisälle, oli siellä\nvastassa pikku tyttöjä kukkakimppuineen sekä torvisoittokunta.\n\nTorvien puhaltaessa ilmoille, »Mä sua tervehdin», nousivat kyyneleet\nminunkin silmiini.\n\nJa Natascha puristautui niin lämpimästi kylkeeni.\n\nMinulle alkoi se nousevan lemmen aika.\n\nMilloin kävelimme viheriäisessä lehdossa, milloin keinuimme veneessä\nmetsälammen sinisillä laineilla, milloin kuiskailimme lemmen\nkuherruksia ikivanhojen tammien varjossa. Me emme tosiaankaan\ntarvinneet mitään muuta kuin toisemme, Natascha ja minä...\n\nToisin oli muiden Silbersteinien laita. Pappa Silberstein ilmaisi\nsuuren ihastuksensa Perhelän mahtaviin kananpoikasiin ja hänellä\ntäytyi joka aterialle olla paistettu kananpoika hienojen salaattien\nkera. Nuorukaiset Silberstein ilmaisivat ihastuksensa talon hienoihin\nratsuhevosiin ja ratsastelivat päivät päästään pitkin pitäjää, sillä he\nolivat löytäneet kalustohuoneesta kaikki ratsastusvehkeet.\n\nMutta mamma Silberstein oli erittäin ihastunut kasvihuoneisiin ja hän\nheittäytyi täydelliseksi kasvissyöjäksi, jonka pääasiallisena ravintona\nolivat persikat, viinirypäleet, tuoreet viikunat y.m. hyvä. Ja kun\nehtoosta ja aamusta oli tullut kolmas päivä, niin pui tuomari minulle\nnyrkkiä ja sanoi, että sinun on äkkiä korjattava pois tästä talosta\nnämä Israelin lapset tai maksettava heistä vähintäin 1000 markkaa\nkappaleelta päivässä.\n\nSelitin tuomarille, kuinka vaikea asemani oli, ja ilmoitin, että minä\nhyvin mielelläni näkisin kaikkien muiden paitsi Nataschan poistuvan.\n\nMutta sellainen ratkaisu ei näyttänyt mitenkään mahdolliselta edes\ntuomarin mielestä, joten hän rupesi puhumaan minulle, niin kuin hän\nsanoi, järkeä.\n\n— Etkö sinä ymmärrä, että nuo p—hanan judit syövät minut parissa\nkuukaudessa konkurssiin. On viisainta, että sinä lähetät heidät ensi\ntilassa täältä meren taakse ja sen jälkeen käyt murtamassa sieltä irti\ntuon Nataschasi erikseen. Onhan joka tapauksessa selvä, että sinun\ntulee peitota hiiteen koko muu perhe sillä et suinkaan aio ruveta heitä\nelättämään. Sinä et, heistä lisäksi koskaan mitään hyödy.\n\nMinun täytyi myöntää, että tuomari oli oikeassa, mutta en kuitenkaan\nkeksinyt sopivaa keinoa päästä heistä irti.\n\n— Kyllä minä hoidan asian, sanoi tuomari. Kun huomenna ollaan\naamiaispöydässä, soi puhelin ja silloin selviää, että sinun on heti\nlähdettävä tärkeälle liikematkalle, sanokaamme vain pariksi päiväksi.\nTämän matkan tulee olla niin kiireellinen, että sinä lähdet suoraa\npäätä ruokapöydästä.\n\n— Lähde sitten mihin haluat ja tule kolmen päivän kuluttua takaisin\nsuorittamaan minulle lasku, jonka muuten voimme laatia jo heti. Silloin\novat kaikki Silbersteinit täältä hävinneet.\n\nHieman sekavin tuntein suostuin tähän ehdotukseen, sillä tuntui hyvin\nikävältä jättää Natascha. Mutta kukkaron ääni oli myös ylen valtava,\njoten tein sellaisen kompromissin sydämeni kanssa, että päätin poistua\njoksikin aikaa ja katsella, kuinka tilanne kehittyisi.\n\nKun seuraavana aamuna olimme aamiaisella, tuli sovittu puhelu,\njossa ilmoitettiin, että eräs uittopato oli murtunut ja että minua\nsilmänräpäyksessä tarvittiin.\n\nEn tiedä, kuinka hyvin näyttelin osaani, mutta perästäpäin ainakin\nminulle on kerrottu, että se tapahtui erinomaisesti: vääntelin käsiäni\nja juoksin edestakaisin huoneessa. Säntäsin sen jälkeen puhelimeen\nmuka hankkimaan hevosta ja tein kaiken mahdollisen näyttääkseni täysin\nsuunniltani menneeltä. Riemastuin kovasti, kun sain kuulla, että voisin\nsaada kyydin heti ja niin painuin rattaille ja poistuin.\n\nOikeastaan oli aikakin lähteä vähän töitä katsomaan, sillä olihan\nminulla ratapölkky- ja lennätinpylväshakkuu parissakin paikassa\nkäynnissä. Muistin myös, että minulla oli eräs 4000 puun erä\njättöpuumetsää Porvoonjoen varrella, jonka olin erehdyksestä huutanut,\nniinkuin kerroin, ja joka minun myöskin oli toimitettava kaupaksi.\nKun nyt olin ostanut Karikon sahalaitoksen, niin päätin lähteä tätä\nerää katsomaan. Olin aikonut tehdä metsästäni niin paljon lautatavaraa\nkuin mahdollista, myydäkseni sitä Helsinkiin rakennuksille, joissa\nhuonostakin tavarasta maksettiin yhtä hyvä hinta kuin paraasta\nvientitavarasta.\n\nItse asiassa olisi minulla ollut matti kukkarossa, jos olisin\ntäysin rehellisesti elänyt. Mutta olin laskenut ratapölkky- ja\nlennätinpylväshakkuiden kustannukset siksi runsaiksi, että minulta\nsäästyi hieman rahoja muihin tarkoituksiin. Sillä tavalla oli minulla\nitselläni kohtuullinen palkka ja kun hakkuut laajenisivat, voisin\nsaada Porvoonjoen hakkuut käyntiin. Tällä kertaa menivät kuitenkin\nrahani suurimmaksi osaksi Rajalan puiden uittoon. Mutta niin pian kuin\nRajalan puut olisivat perillä, pääsisin pitkäksi aikaa rahamaksuista,\nsillä Turve oli laatinut edullisen kontrahdin, jonka mukaan sahaus oli\nmaksettava vasta sitten kun kaikki oli valmista. Valmiiksi sahattu\ntavara saisi olla sahausmaksun vakuutena, jollaiseksi se tietysti yllin\nkyllin riitti.\n\nKävin siis uudestaan tuolla roskapuuhakkuulla ja huomasin, että siitä\nsentään lähtisi koko joukon lautatavaraa, kun ei pituuksien suhteen\nollut kovin tarkka. Metsä oli muuten aika edullisella paikalla,\nsillä lähellä oli pari taloa, joiden omistajien kanssa sovin hyvin\nkohtuullisella palkalla metsän ajattamisesta. Uitosta taas huolehti\nuittoyhdistys.\n\nNäin olin päässyt taas homman alkuun. Minun oli hankittava myös\njonkinlainen sahanhoitaja Karikon sahalle. Päästyäni Porvooseen kävin\nsiellä tapaamassa erästä tuttuani, jääkärikapteenia, jonka kanssa\nmietiskeltiin maailman asioita ja kallistettiin kannuja. Kapteeni\nolisi itse lähtenyt sahalaitoksen hoitajaksi, ellei hänellä olisi\nollut muita kiireellisiä puuhommia, mutta lopulta hän muisti erään\ntuhattaiteilijan, joka aikoinaan oli kuljettanut tervahöyryä ja ehkä\nsahannutkin, mutta joka nykyään oli »firaapelissa». Käytettäväkseni\netsittiin herra Mikkola, joka näin astuu tämän kertomuksen piiriin.\n\nHän oli viisissäkymmenissä oleva, hyvin tavallisen näköinen, jonkin\nverran ahavanpaahtama mies, sellainen kuin nämä puutavara- ja\nrahtiliikkeiden pienimmät ovat. Hän ilmoitti rehellisesti elävänsä tätä\nnykyä pääasiallisesti pirtuhommilla. Hän tunsi hyvin Karikon saaren,\nsillä hänellä oli ollut siellä varastoja. Hän oli viime yönäkin ollut\npakoitettu upottamaan parin suolasäkin avulla muutamia pirtutorpeedoja\nKarikon saaren läheisyyteen.\n\nKun tullimies lähestyi, sidottiin pirtutorpeedoon suolasäkki, jonka\navulla se painui pohjaan. Kun suola oli sulanut, nousi pirtutorpeedo\npinnalle ja kellon tarkkuudella tiesi pirtusalakuljettaja, milloin\nhänen torpeedonsa taas alkoi kohottaa päätään märästä elementistä.\n\nNyt oli kuitenkin käynyt niin hullusti, että hän oli vikuuttanut sen\nmoottorin, jota hän oli joutunut kuljettamaan. Omaa hänellä ei taas\nollut, joten meidän täytyi hankkia jostakin muualta kyyti Karikkoon.\n\n— Lähdetään vain sinne minun autollani, sanoi jääkärikapteeni.\n\n— Eikös Karikko ole saari, kysyin minä?\n\n— Minulla on semmoinen auto, joka kulkee sekä maalla että merellä.\nNäin kesäaikaan olen järjestänyt sen sellaiseksi, että sillä voi ottaa\nvesikyytejä. Te satuitte molemmat saapumaan oikeaan aikaan, sillä aion\nottaa keksinnölleni patentin ja te olette ensimmäiset, jotka pääsette\nsillä kokeilemaan. En minä ole sillä vielä itsekään kokeillut.\n\nHankittuamme tarpeelliset eväät painuimme rantaan ja näimme siellä\nuudenaikaisen vesialuksen.\n\nKaksi ajan ja meren aaltojen syömää saaristolaisvenettä oli asetettu\nrinnatusten ja erilaisilla tukihirsillä tukevasti liitetty toisiinsa,\nja niiden päällä pitkittäin lepäsi jääkärikapteenin ikivanha, huimaavan\nkorkea foordin präiskä. Sen pyörät oli asetettu pyörittämään kahta\nvaltavaa vesiratasta, joista kapteeni selitti toisen lainanneensa\njostakin myllystä Askaisista ja toisen taas ostaneensa Porvoon\nläheisyydestä.\n\nAuton ohjauslaitteeseen oli peräsin varsin nerokkaasti yhdistetty.\n\n— Tällä vehkeellä pääsee vähintäin 20 kilometriä tunnissa, vakuutti\nkapteeni.\n\nKapteeni astui ohjaajan paikalle ja me sovittauduimme mukavasti auton\nperäistuimelle, niinkuin autokyydissä ainakin.\n\nJa sen jälkeen tuutattiin alkuun komeasti ja painuttiin eteenpäin.\n\nVehkeemme oli saanut liikkeelle koko joukon uteliaita, jotka rannalla\nseurasivat otteitamme, ja pian oli perässämme pieni regatta soutu- ja\nmoottoriveneitä seuraamassa menoamme.\n\nJääkärikapteeni oli muuten hyvin kätevä hommissaan ja vaikkei laitos\nniin erikoiselta näyttänytkään, kuten kapteeni itsekin totesi, niin\nosoittautui alus, jonka nimi muuten oli Heikki, sangen merikelpoiseksi.\n\nOli tyyni elokuun päivä. Kapteeni selitti, että tällaisen »ensi-illan»\nkunniaksi voidaan ottaa pienet harjakaisetkin, sillä täällä ei voida\najaa kumoon niinkuin maalla, ja jos satutaan ajamaankin, niin ei siinä\nkukaan itseään lonkkaa.\n\nKun olimme ajaneet noin tunnin ajan, rupesin kyselemään, eikö Karikko\njo ala näkyä.\n\n— Se on mennyt sivuitse aikoja sitten, sanoi Mikkola, joka istui\nvieressä.\n\n— Niin, minä ajattelin, lisäsi kapteeni, että kun sattuu olemaan\nnäin hyvä keli, niin ajamme suoraan Viroon asti. Mehän voimme sitten\ntakaisin tullessa pistäytyä sinun sahallasi.\n\n— Mutta meillähän ei ole passeja eikä muitakaan papereita.\n\n— Mutta sinullahan tuntuu olevan setelirahaa vaikka kuinka paljon\nja setelit menevät aina passista Virossa niinkuin muuallakin. Kyllä\nminä hoitelen nämä passiasiat. On niin mukava sentään päästä tästä\nTallinnaan Kultaisen Leijonan hotelliin hieman olutta haukkaamaan.\n\n— Eihän se ollut hullumpaa sekään, sillä Suomenlahti oli tyyni kuin\npeili, joten ei ainakaan matkassa ollut mitään vaaraa.\n\nPerille me pääsimme erääseen rauhalliseen lahden poukamaan. Oli\nilmeistä, että kapteenimme oli siellä ennenkin käynyt.\n\nPassivaikeuksia ei myöskään ollut, sillä kun olimme jonkin matkaa\nkävelleet, tulimme pieneen asumukseen, jossa sekä kapteeni että\nMikkola hyvin tunnettiin. Siellä käytettiin tosiaankin seteleitä sen\nverran, että saatiin pöytään pullollinen viinaa ja hieman savustettua\nankeriasta.\n\nSen jälkeen kävelimme pienen matkan läheiseen majataloon ja saimme\nsieltä oikein autokyydin Tallinnaan.\n\nKun olin ollut liikematkoilla, oli minulla hyvänlaisesti rahaa\nmukanani, noin viitisentuhatta markkaa.\n\nKapteeni oli havainnut tämän ja ilmoitti totuudenmukaisesti, että tämä\nrahamäärä oli paljon Virossa, sillä Suomenmarkka oli siellä siihen\naikaan korkeassa kurssissa.\n\nKun sitten seuraavana aamuna heräsimme hotellihuoneessamme, niin\npanimme merkille, että ulkona tuuli hyvänlaisesti ja satoi kuin\nsaavista kaataen.\n\n— Tänään emme voi lähteä, sanoi kapteeni, mutta onhan meillä\ntäällä mahdollisuuksia saada aikamme kulumaan. Ja kyllähän niitä\nmahdollisuuksia olikin. Eesti Vabariigin viinat, napsid, liköörid ja\nsakuskad ja vähjäd, s.o. kravut, maistuivat erittäin hyviltä.\n\nMutta iltaan mennessä alkoi tyyntyä ja niin päätettiin suunnata kurssi\nkotimaata kohti.\n\nVaikka olimmekin nauttineet Eesti Vabariigin ihanuuksista koko lailla\nrunsain mitoin, emme kuitenkaan olleet aivan pahasti päissämme, sillä\nsuomalainen oli tottunut kestämään paljon väkevämpiä nesteitä kuin ne,\nmitä nyt Eestissä saimme.\n\nJa niin istuimme sitten taas vesiautossamme ja lähdimme elokuun tyynenä\nkuutamoyönä aaltoja halkomaan.\n\nMatka sujui erittäin hyvin ja Suomen ranta alkoi jo häämöttää.\n\nMutta silloin sukelsi yht’äkkiä esille tullialus, joka antoi\npysähdysmerkin.\n\nHuomautin tästä kapteenille, mutta hän sanoi, että nyt on lisättävä\nvauhtia.\n\n— Kuinka niin, kysyin, eihän meillä ole mitään tullattavaa?\n\n— Kyllä meillä on, se isäntä sanoi panneensa alukseemme kolme laatikkoa\nviinaksia, huomautti kapteeni.\n\n— Ja minulle se sanoi panneensa kymmenen kanisteria pirtua, huomautti\nMikkola.\n\nAsioiden näin ollessa painettiin lusikka pohjaan ja jalo aluksemme\nlähti liikkeelle, niin että vesi ryöppysi silmiin.\n\nMutta perästä ammuttiin laukaus.\n\nSe on vasta ensimmäinen varoituslaukaus, sanoi kapteeni, kyllä meidän\nhyvin käy, kunhan vain bensiini riittää, mutta minä kun en saakeli\nvieköön huomannut hankkia sitä lisää.\n\nHänen vielä puhuessaan paukahti toinen varoituslaukaus ja auto pysähtyi.\n\n— Eihän meillä tässä sitten ole muuta neuvoa kuin antautua, sanoi\nkapteeni, on parasta, että rupeamme keskustelemaan tullimiesten kanssa.\n\nJa niin pysähtyi ajoneuvomme, jota tullimiehet lähestyivät.\n\n— Tulkaa ottamaan meidät pukseeriin, huusi kapteeni jo pitkän matkan\npäästä.\n\n— Jassoo, kapteeniko se onkin?\n\nMinähän se olen, ei suinkaan täällä muilla ole tämmöisiä laivoja. Olen\nsaanut tämän juuri valmiiksi ja aion hankkia sille patentin.\n\nTullivartijat olivat kapteenille tuttua väkeä, eivätkä he näyttäneet\nensinkään uteliailta.\n\n— Mistäs te olette nyt sitten oikein tulossa?\n\n— Mereltä tietenkin, sanoi kapteeni. Olemme menossa Karikon sahalle,\njonka tämä maisteri tässä omistaa, mutta nyt meiltä loppui bensiini\nja sentähden teidän täytyisi ottaa meidät pukseeriin, vai olisikohan\nteillä lainata meille bensiiniä.\n\nSitä saatiin ja tullimiehet jättivät meidät täyteen rauhaan.\n\n— Niillä on nähtävästi paljon suuremmat lastit tiedossa, ja kiire,\nsanoi kapteeni, eivätkä ne muutenkaan minusta perusta, sillä usein minä\npolaan näillä vesillä.\n\nMutta missä oli Mikkola? En ollut koko jännittyneen keskustelun aikana\nhuomannut hänen häviämistään, niin äkkiä se oli tapahtunut. Hän oli\nvetäytynyt perässä olevaan toiseen veneeseen ja kömpi nyt sieltä esille.\n\n— Minun läsnäoloni olisi vain aiheuttanut näissä tullimiehissä turhaa\nuteliaisuutta, sanoi Mikkola.\n\n\n\n\nXIX LUKU,\n\njosta selviää, minkälainen oli Karikon sahalaitos ja jossa tehdään\nsuunnitelmia Karikon sahalaitoksen ja kaljaasi Idan kunnostamiseksi.\n\n\nLuovittuamme jonkin aikaa merellä alkoi edessämme näkyä laakea saari\nja siinä rappeutunut, maalaamaton suuren lautaisen heinäladon tapainen\nrakennus, jonka katosta törrötti ruostunut metallinen savupiippu.\nJonkun matkan päässä tästä oli pahasti kallellaan oleva saunan tapainen\nhirsirakennus, jonka hajoamaisillaan oleva korsteeni osoitti sen\nkorkeaa ikää. Eräällä karilla lähellä rantaa, oli kallellaan laiva,\njonka takamasto oli poikki, mutta jonka perässä vielä selvästi oli\nluettavissa:\n\n      IDA\n    Finström.\n\n— Siinä on nyt siis maisteri Tatu Valkosen omistama Karikon sahalaitos.\nSe on tuo suurempi rakennus, tässä on sahanhoitajan rakennus ja\nkonttorirakennus, sanoi kapteeni, viitaten pienempään rakennukseen. —\nJa tuossa näemme sitten puutavaraliikkeen kaljaasin, Idan.\n\n— Kovin on tältä sahalaitokselta puut vähissä, jatkoi kapteeni maalle\nnoustessamme, mutta kaivo täällä näkyy sentään olevan. Se on hyvin\nharvinainen laitos muuten näin saarella ja siinä näkyy olevan vielä\nkoko hyvää vettä. Kyllä tällä saarella toimeen tullaan.\n\nKun minulla ei ollut minkäänlaisia avaimia, potkaisi kapteeni auki\nsaunarakennuksen oven. Se oli sangen siisti sisältä. Nurkassa oli\navonainen takka, seiniä ympäröivät tukevat penkit ja pirtissä oli vielä\npöytäkin. Mutta sitäpaitsi siellä oli pari läkkipeltimukia, kattila ja\nkeittovehkeitä.\n\n— No, nyt meidän kelpaa, sanoi kapteeni, sillä niistä 1500 markasta,\njotka sinä annoit minulle Tallinnassa, tulet saamaan runsaasti\nvaluuttaa, enemmän kuin kullitkaan.\n\nKävikin ilmi, että laivassamme oli enemmän säilytyspaikkoja ja\ntavaroita kuin luulinkaan, sillä pian meillä olivat frankfurtinmakkarat\nja muut herkut kiehumassa.\n\n— Me jäämmekin nyt saarelle pariksi päiväksi, sanoi kapteeni, sillä\ntäytyyhän meidän perehtyä tähän teollisuuslaitokseen. Minä tarjoan\nasiantuntemukseni käytettäväksesi, sillä olenhan saanut tavallaan\nmaksua etukäteen. Hoidelkoon nyt Mikkola näitä kattiloita ja ottakoon\nvielä laivan vasemmanpuoleisesta keulasta kattilan ja pankoon totiveden\nkiehumaan, niin saamme maisteri Tatu Valkosen kanssa vähän tarkastella\ntätä teollisuuslaitosta.\n\nLähdimme sahalaitokselle, jonka oven kapteeni taas vankoilla koivillaan\npotkaisi rikki. Ovesta oli kuitenkin aika vaikea päästä sisälle, sillä\nsen edustalla oli keräytynyt melkoisen ruosteista rautaromua. Joukossa\nerotti valtavan kaksisiipisen ankkurin, rautakettinkiä ja teräsköyttä\nsekä erään laitoksen, joka nähtävästi oli ollut jonkinmoinen\nrautavorokki.\n\nMe tähystelimme ja tähystelimme, sillä laitos oli pimeähkö, joten\ntäytyi vielä potkaista pari luukkua auki. Silloin huomasimme koko\nlailla käyttökuntoiselta näyttävän lokomopiilin, mutta ei mitään muuta.\n\n— Täällä ei taida olla raamia lainkaan, sanoi kapteeni. Huomasimme\nkyllä laitoksen, joka selvästi oli ollut raamin alusta, mutta\njälkeäkään raakaöljymoottorista tai itse saharaamista emme heti\nlöytäneet. Laitoksen eräässä nurkassa oli vinottain jättiläismäinen,\nosaksi hirsistä, osaksi laudoista tehty pakkilaatikko. Täällä\nhoksasimme lopulta päältä katsoen hyvässä kunnossa olevan raamin ja\nsiinä kulmauksessa, joka jäi laatikon ja seinien väliin oli kuin olikin\nsangen ränsistyneen näköinen raakaöljymoottori.\n\n\n\n\nXX LUKU,\n\njossa, tehdään suunnitelmia Karikon sahan ka kaljaasi Idan\nkäyttämisestä.\n\n\n— Onhan sinulla tätä maallista omaisuutta, sanoi jääkärikapteeni.\nTuossa kasassa oven suussa näyttää olevan konehihnojakin ja raamin saa\nkyllä paikalleen, vaikkei se tietenkään meidän voimillamme nouse.\n\n— Mutta uidaanpas karille ja mennään katsomaan kaljaasiasi,\nsillä vaikken minä kuulukaan meriväkeen, niin ymmärrän kuitenkin\nvesipelejäkin.\n\nUimme siis karille ja hetkisen kuluttua olimme kaljaasi Idan kannella.\nSinne oli vaikeanlainen päästä, mutta yhteisin ponnistuksin se lopulta\nonnistui.\n\nItse asiassa näytti kaljaasi hyvännäköiseltä, vaikka sen kannelle\nolikin kokoontunut kaikenlaista rojua ja vaikka kajuutan katto oli\nrikki.\n\n— Nyt ehdottaisin, että tästä tehdään moottorikaljaasi. Sinä otat\nraakaöljymoottorisi, joka justeerataan aluksen perään. Hankitaan\ntähän sitten propelli ja niin voi sillä kulkea sekä purjeella että\npropellilla.\n\nKun sinulla vielä on metsää, niin tännehän voit mainiosti asettua\nelämään. Rakennat tuohon pöksään yhden kamarin lisää oikein hirsistä\nja siihen kunnollisen uunin, niin voit täällä ruveta harjoittamaan\npuutavaraliikettä oikein omassa sahalaitoksessa ja omalla aluksella.\nOnneksi olkoon, herra sahanomistaja ja laivanvarustaja!\n\nOlimme raivanneet itsellemme tien ruumaan, nähdäksemme millainen laiva\noli sisältäpäin.\n\nEmme kuitenkaan voineet päästä pohjaan asti, sillä laiva oli ollut\nkalkkilastissa ja sen pohjalla oli vieläkin noin puolentoista metrin\nvahvuudelta kalkkia.\n\nSinullahan on kalkkiakin, sanoi kapteeni. Tämä ei tästä nyt taida\nlähteä muuta kuin rautakangella, mutta ehkä sittenkin on mukavinta,\nettä rakennat kivirakennuksen. Saarella on kiviä vaikka kuinka paljon\nja hiekkaakin näkyy löytyvän.\n\nPainuimme kaljaasin tarkastelun jälkeen pirtille, jossa meitä odottivat\nfrankfurtinmakkarat, paksu virolainen leipä ja nalifkat. Syötiin ja\nsuunniteltiin.\n\n— Vaikkei minulla oikein olisikaan aikaa, sanoi kapteeni, niin rupean\nkuitenkin sinun avuksesi sen verran, että pannaan nämä koneet täällä\nkäyntiin. Olen merkinnyt muistiin, mitä vehkeitä tänne tarvitaan.\nEnsimmäinen on luonnollisesti voimakas hinaaja, jolla saamme kaljaasisi\npois karilta. Sen jälkeen teemme sillä pulskan koematkan ja aluksi\npärjäämme yhdellä ainoalla mastolla, joten ei purjeisiinkaan mene\npaljoa rahaa. Purjeita täällä ei näytä missään olevan, mutta minä\ntiedän senkin paikan, mistä ne saadaan.\n\nAluksemme molemmat veneet tyhjennettiin ja kanisterit ja laatikot\nsovitettiin sopiviin kätköpaikkoihin. Sitten päätettiin lähteä\nPorvooseen hankkimaan tarpeellisia tilpehööpereitä, niinkuin kapteeni\nsanoi, Karikon sahalaitosta ja kaljaasi Idaa varten.\n\nAamiaispäivällisemme oli noussut aika lailla päähän ja kapteeni alkoi\nolla jo hyvällä laulutuulella. Kun laivamme irtaantui saaren rannasta,\nviritti hän Hansin Jukan ja tätä seurasi sitten uusia lauluja, joiden\njatkoksi mekin hihkuimme. Eestin punssipullo kierteli miehestä mieheen,\nkunnes kapteeni huomautti, että luultavasti olimme ajaneet väärään\nsuuntaan. Ei tullut otetuksi merikorttia ja kompassia mukaan, hän\nsanoi, ja kun nyt on vähän sumuista ja sateista, niin luulen, että\ntässä on tapahtunut pieni erehdys. Mutta ajetaan vain lähimmälle\nrannalle ja lähdetään sieltä kalppimaan Porvooseen, turha meidän on\ntäällä sumussa polskata.\n\nJa niin teki kapteenimme äkkikäännöksen ja noin neljännestunnin\nkuluttua tarttui veneemme tosiaankin matalikolle kiinni.\n\nLoiva ranta oli edessämme ja varmuuden vuoksi heitimme vielä ankkurin.\n\nLähdimme kahlaamaan maihin ja tulimme lopulta loivalle rantaniitylle.\n\nSumu oli hälvennyt ja pian tunsimmekin paikan. Emme olleet kovin\nkaukana Porvoosta, joten päätimme ensin lähteä veneeseen. Pian\nkuitenkin huomasimme, että se oli siksi tiukassa, ettei se enään olisi\nlähtenyt liikkeelle. Sitäpaitsi totesimme, että bensiini oli taas\nloppunut, joten jätimme meriautomme siihen.\n\nPorvoossa hankimme hinaajan, kettinkejä, köysiä, hirsiä, rautatankoja,\nmoukareita ja muttereita ja niin lähdimme Karikon sahaa kunnostamaan.\n\n— On selvä, että ammumme kunnialaukauksen, sanoi kapteeni. Minä hankin\nmuutamia käsipommeja ja vähän muuta siihen kuuluvaa tavaraa, sitten\ntietysti järjestämme juhla-aterian, johon m.m. kravut sopivat hyvästi\neikä kalaruokakaan ole hullumpaa. Otankin kalastusvehkeitä mukaan.\n\nNäihin varusteluihin menikin kokonainen päivä.\n\nMutta aikaisin seuraavana aamuna nousimme sitten voimakkaaseen\nhinaajalaivaan, jonka nimi oli Penikka. Se oli ennen kuulunut\nVenäjän sotalaitokselle, jolloin sen nimi oli ollut Peniche. Siinä\noli voimakkaat koneet ja se oli nopeakulkuinen ja muutenkin hyvässä\nkunnossa.\n\nSillä lähdimme pienen halkoproomun seuraamana, sillä halkoja\ntarvitsimme sahan lokomopiilin käyntiin panemiseksi.\n\nMukana oli teknillisesti päteviä voimia ja kapteenin johdolla olimme\nyhdessä päivässä panneet raamin paikoilleen ja käyntiin. Se osoittautui\nolevan kaikin puolin kunnossa samoin kuin lokomopiilikin.\n\nMoottori ei aluksi halunnut lähteä pyörimään. Siinä ei tosin löytynyt\nmitään vikaa, mutta itsepintaisesti se kieltäytyi pyörimästä. Sitä\nnähtävästi vaivasi jonkinlainen yleinen heikkous. Mutta kun se pariin\nkertaan oli hajoitettu alkutekijöihinsä ja taas pantu kokoon, niin kävi\nse kuin kävikin.\n\n— Ja nyt mennään telakalle, komensi kapteeni.\n\nIda oli tosiaankin sellaisella paikalla, että se sopi hyvin telakaksi\nja niin alkoi moottorin justeeraaminen paikalleen. Jonkin laivavarvin\ntakapihalta oli löydetty sopiva potkuri ja sekä Mikkola että\njääkärikapteeni ja Penikan kapteeni puuhasivat ihastuksissaan.\n\nTätä työtä tehtiin pari päivää oikein innokkaasti ja\nasiantuntemuksella. Riemumme oli suuri, kun moottori lopulta oli\npaikallaan ja potkuri alkoi pyöriä.\n\nPurjeita ei meillä vielä ollut eikä muitakaan taklaaseja, mutta olikin\nsovittu, että alus pukseerattaisiin lähimmälle laivaveistämölle ja\nsiellä pantaisiin lopulliseen kuntoon.\n\nMinä olin päättänyt panna siihen toisenkin maston ja vieläpä oikein\nmaalauttaa sen ja antaa sille komean nimen Tatu Valkonen osoittamaan\nsitä, että se oli firma Tatu Valkosen ensimmäinen laiva.\n\nTällaisissa hommissa voi ihminen innostua ja minäkin aloin ajatella,\nettä hui hai, rupeankohan lautojani ensinkään Helsinkiin myymään. Mitä\nmaks’, jos teemme minun aluksellani oikein Saksan matkan.\n\nKun sitten Idalla oli kaikki asetettu paikoilleen, ilmoitti kapteeni,\nettä nyt ammutaan ensimmäinen kunnialaukaus ja samalla kertaa voidaan\nhankkia aamiaiskala.\n\nHän etsi paksun vesijohtoputken kappaleen, jonka sisään pantiin\ndynamiittipatruunia, nallit ja sytytyslangat. Sytystyslanka sytytettiin\npalamaan ja sen jälkeen heitettiin pommi mereen. Eikä kestänyt kovin\nkauan, ennenkuin valtava vesiryöppy ilmoitti panoksen räjähtäneen.\n\nSyöksyttiin suurella kiireellä veneellä hakemaan kaloja ja olihan niitä\nsiellä pari komeaa turskaa ja pikkukaloja.\n\nJuhla-aterian jälkeen, jonka aikana oli ahkerasti maisteltu _spiritus\ncanistariusta_, päätettiin lähteä hinaamaan kaljaasi Idaa karilta.\n\nKaikki mahdolliset rautakettingit, köydet ja touvit otettiin\nkäytäntöön. Jakaannuttiin kahteen osaan: s.t.s. Penikan kapteeni meni\nmiehistöineen omalle laivalleen ja jääkärikapteeni, Mikkola ja minä\nnousimme Idan kannelle, minkä jälkeen jääkärikapteeni käsipommin\nräjähdyksellä antoi merkin pukseerata.\n\nJa Penikka puhkui ja ähkyi ja Ida ritisi ja ratisi liitteissään, mutta\nei liikahtanutkaan karilta.\n\nYht’äkkiä sen runko kuitenkin vavahti ja jääkärikapteeni huusi:\n\nEläköön, nyt se lähtee.\n\nKuului valtava: kraaa, kraaaaaaatsch ja me tunsimme tosiaankin\nluisuvamme eteenpäin.\n\nKolisi hirmuisesti ja Idan ainoa masto tippui kannelle pieninä\npalasina, samoin klyvarbummit ja muut taklaasin jätteet. Huomasimme\npian olevamme Idan kannella ensin polviamme ja sitten vyötäisiämme\nmyöten vedessä.\n\nTopatkaa helvetissä, huusi kapteeni ja topattava olikin, sillä Ida\nalkoi vaipumistaan vaipua. Me räpisköimme suurella kiireellä rantaan\nja kun saimme ensimmäiset suomukset silmistämme, huomasimme Idan\njakautuneen kahtia: se ruuman osa, jossa oli kalkkia, istui yhä\nedelleen kalliolla, jota vastoin yläosa oli seurannut Penikan mukana.\n\nKapteeni oli pian ottanut komennon jälleen haltuunsa ja ärjyi rannalta\nmääräyksiä. Hänen tarkoituksensa oli, että alus saataisiin uudestaan\nvedetyksi matalikolle ja se onnistuikin. Siihen se sitten jäi surkean\nnäköisenä köllöttämään.\n\nMutta kapteeni ei menettänyt tässäkään murheellisessa tilanteessa\nkonseptejaan.\n\n— Nythän sinulla on kaksi laivaa: tästä yläpuolesta teemme\ntasapohjaisen aluksen ja alaosasta voit tehdä suurenpuoleisen kutterin.\n\nLähdimme tarkastamaan alaosaa ja huomasimme, ettei siitä kutteria\nolisi syntynyt, sillä se oli sisäpuolelta aivan laho. Pinnassa oli\nnoin tuuman verran tervettä puuta, mutta muu osa oli aivan sienimäisen\npehmeätä.\n\n— Ei tästä näy mitään tulevan, tuumi jääkärikapteeni, mutta saahan\nsiitä polttopuuta kun sen taitavasti pilkkoo. Saaks' sen räjäyttää\nrikki?\n\n— Räjäytä vain, sanoin minä, sillä minua alkoi harmittaa koko asia.\n\nMuutaman minuutin ajan kapteeni keräili laitoksiaan Idan alaosan alle,\nilmoitti sitten meille muille, että vetäytyisimme etäämmälle, sytytti\nsytytyslangan ja souti voimakkain vedoin saarelle. Ja juhlallisen\npamauksen Ida antoikin.\n\nKalkki suihkusi kymmenien metrien korkeudelle ja samassa romahti\nsaharakennuksen katon harja savupiipun jäädessä pahasti kallelleen.\n\nLähempi tarkastelu osoitti, että köli oli mennyt vain kahdeksi\nkappaleeksi joista toinen oli lentänyt saharakennuksen katosta sisään.\nMutta sahalaitoksen jalompia osia se ei ollut vahingoittanut.\n\n— Eihän tuo mitään tee, sanoi kapteeni, sinähän voit sitten korjata\nkaton, kun rupeat sahalaitoksessa sahaamaan, huonohan se oli\nennestäänkin. Mutta nyt on minun käsittääkseni aika ruveta keittämään\nkrapuja.\n\nMahtavien krapujuhlien jälkeen, joita vielä s/s Penikan kannella\njatkettiin, painuimme takaisin Porvooseen.\n\nKarikon sahalaitos näytti jos mahdollista vielä surkeammalta kuin\nennen. Sen katossa oli ammottava reikä, sen peltinen savupiippu oli\nkallellaan ja riekaleina ja sen edustalla lojui kaljaasi Idan hylky.\n\n\n\n\nXXI LUKU,\n\njossa haamuja ja varjoja nousee kumpujen yöstä.\n\n\n500 krapua on suuri määrä ja ne johtivatkin siihen, että minä jouduin\nottamaan asunnon Porvoon Seurahuoneella. Tämän olin muutenkin\nilmoittanut osoitteekseni. Kun sitten eräänä aamupäivänä makasin\nsellaista koiranunta, jonka krapuillallinen antaa, naputettiin ovelleni\nja ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa, astui sisälle kolme henkilöä,\njoista eräs astui vuoteeni ääreen ja sanoi:\n\n— Oletteko maisteri Tatu Valkonen, asuva Helsingissä talossa N:o 15\nTunturilaaksonkadun varrella?\n\n— Olen.\n\n— Jaa, täällä olisi eräs haaste ja se pitäisi kuitata. Maksaa viisi\nmarkkaa. Onko välttämätöntä, että haaste luetaan vai voiko sen jättää\nteille näin?\n\nEtsin huoneesta kynän ja mustetta ja kuittasin haasteen, jonka alle\nmyös läsnäolleet todistajat merkitsivät nimensä, ja niin oli tämä asia\nselvä.\n\nAloin sitä sen jälkeen tavata:\n\n »Porvoon kaupungin raastuvanoikeudelle.\n\n Sitten kuin maanviljelijä Karl Gustaf Killbom ja Johan Anders Erickson\n Pernajan pitäjän Skrivarsin kylästä olivat allekirjoittaneelle\n talolliselle Johan Efraim Hansonille tästä Porvoon kaupungista asuva\n talossa N:o 7 Käyränkadun varrella myyneet Karikko-nimisen saaren\n ynnä sillä sijaitsevan 1-raamisen sahalaitoksen sekä Finströmin\n pitäjästä Ahvenanmaan maaherrakunnasta kotoisin olevan Ida-nimisen\n 50 rekisteritonnisen kaljaasin ja tämä kauppa oli suoritettu siten,\n että allekirjoittanut sitoutui täkäläiselle Pohjois-Suomen-Osakepankin\n konttorille suorittamaan velkakirjan suuruudeltaan 60,000 mk. ynnä\n sille juoksevine korkoineen ja kuluineen tammikuun 1 päivästä 1921\n tähän päivään saakka ja koska edellämainitut Karl Gustaf Killbom ja\n Johan Anders, Erickson eivät siitä huolimatta, että allekirjoittanut\n oli 67,000 mk:lla ja 57 pennillä suorittanut oireellisen velkakirjan,\n olleet täyttäneet kauppaehtojen 3 §:ää ja hankkineet sahalaitokselle\n 3000 sahapuuta sovittujen mittojen mukaan sekä höyrylaiva Gunnaria,\n jonka suhteen oli muun muassa sovittu, että he olivat tunnustaneet\n allekirjoittaneelle Smk. 20,000 mk suuruisen solavekselin siksi,\n kunnes viimeistään viime kuluneen joulukuun 15 päivänä kauppakirjan\n 3 § on tullut täytetyksi, jonka jälkeen edellämainittu 20,000 mk\n suuruinen solavekseli on katsottava maksettavaksi langenneen, niin\n ja kun tämän Porvoon piirin v.t. nimismies Karl Knut Sundkvist tämän\n kuun 27 päivänä saapui ulosmittaamaan minun Johan Efraim Hansonin\n saatavasta edellämainituita Karikko-nimistä sahalaitosta ja kaljaasi\n Idaa, havaittiin, että siellä oli harjoitettu mitä törkeintä\n ilkivaltaa, ollen sahahuoneen ovi väkivaltaisesti särjetty ja kaljaasi\n Ida nähtävästi räjähdysaineiden avulla räjäytetty rikki, niin, että\n palanen sen köliä oli särkenyt sahalaitoksen katon, jonka kaiken\n vahingon arvioimme täten vähintäin 30,000 markaksi, mutta pidätämme\n oikeuden jättää siitä yksityiskohtaisen, pätevien arviomiesten\n laatiman arvion, johon tulee lisäksi se, että kaljaasi Ida on kokonaan\n tullut käyttökelvottomaksi, jonka vahingon edelleen arvioimme 25,000\n markaksi ja koska meille on selvinnyt, että tähän ilkityöhön syypääksi\n on katsottava maisteri Tatu Valkonen Helsingin kaupungista asuva\n talossa N:o 5 Tunturilaaksonkadun varrella, saamme täten anoa, että\n maisteri Tatu Valkonen ensi tilassa kutsuttaisiin ja haastettaisiin\n Porvoon raastuvanoikeuteen koska aiomme vaatia hänelle edesvastuuta\n toisen omaisuuden törkeän omavaltaisesta käyttämisestä sekä vahingon\n korvausta vähintäin 60,000 mk ja kuluja.»\n\nSiinä sitten oltiin. Tuomari oli siis myynyt minulle 30,000 markalla\nulosmitatun sahalaitoksen ja kaljaasin, joiden kokonaisarvo oli 0 mk 0\npenniä ja sen johdosta, että minä tahdoin näitä panna käyntiin, sain\nnyt niskaani 60,000 markan laskun. Ja, oi laupias, pyhä Antonius,\nmahdollisesti vielä sakot ja parhaassa tapauksessa linnaa.\n\nPeukalonpään kokoiset hikikarpalot nousivat otsalleni, mutta taas\nnaputettiin ovelle ja siivoojatar ilmestyi huoneeseen tuoden tukun\nkirjeitä.\n\nNiistä oli ensimmäinen metsähallitukselta, jossa huomautettiin, että\nkoska pankkiiriliike Burrman & Baum oli tehnyt konkurssin ja koska\ntilanomistaja, maisteri Paasimiehen rahallinen asema oli hyvin horjuva,\nniin kehoitettiin maisteri Tatu Valkosta ensi tilassa hankkimaan niille\nmetsähallituksen saamisille, jotka olivat vielä suorittamatta, uudet\ntakuumiehet.\n\nSeuraava kirje oli Turpeelta, jossa hän huomautti, että asianomainen\nhoitoalueen metsänhoitaja oli ilmoittanut, että minun puuni\ntodennäköisesti tulevat takavarikoitaviksi syystä, että takausmieheni\nolivat osoittautuneet maksukyvyttömiksi.\n\nSeuraava kirje oli Markkaselta, jossa hän ilmoitti, että Kivijärven\nhoitoalueen metsänhoitaja oli antanut hänelle samantapaisen\ntiedoituksen, s.o. että Kivijärven puut todennäköisesti tulisivat\ntakavarikoitaviksi, koska takausmieheni olivat osoittautuneet\nmaksukyvyttömiksi.\n\nSitä seuraava kirje oli ratapölkky- ja lennätinpylväiden\nhakkuuttajaltani ja ilmoitettiin siinä, että asianomainen metsänhoitaja\noli pysäyttänyt hakkuut, ja kysyttiin, mitä nyt pitäisi tehtämän.\n\nVielä oli sitten jäljellä eräs kirje, jonka kirjekuoressa oli\nenglantilainen postimerkki ja joka oli kierrellyt niin pitkät ajat\nminun perässäni, että se oli kirjavana osoitteista.\n\nSiinä ilmoittivat parkkilaivojen Idan ja Ellidan omistajat, että he\nolivat lähteneet S:n satamaan odottamaan niitä ratapölkkyjä, jotka\nminä olin herra James Robinsonille edellisenä talvena myynyt. He\nodottivat, että lastaushomma nopeasti järjestettäisiin sekä viittasivat\nsiihen, että sakko tulee olemaan kummallekin laivalle Smk. 15,000: —\nodotuspäivältä.\n\nTämän viimeisen kirjeen luettuani vaivuin sohvalle ja haukkasin ilmaa.\n\nSilmäni osuivat pöydällä olevaan konjakkipulloon, josta kaadoin\nitselleni vankan juomalasillisen ja tyhjensin sen yhdellä siemauksella.\n\nMutta samassa myös aukeni ovi ja jääkärikapteeni astui sisälle hyvässä\naamupäivätämningissä.\n\n— Kuules sinä Tatu — — — hik — — — meillä on siellä vielä krapuja,\nkrahhapuja, — hik — — huo-huo neessa nuhhumero kuhuustoista, oli\noikein kohomeita suhuuria nahaaraskrapuja ja akvaviitia. Nyt juhlitaan\noikein niitä Karikon sahalaitoksen harjaskannuja, sillä minä tiedän,\nmitä siitä kaljaasi Idasta tehdään, tehdään siitä yksimastoinen\nsehenterboordi. Hik...\n\n— Kyllähän minulle nyt ei kravut maita, kun kaikki asiat ovat menneet\npäin h--vettiä.\n\n— Ehei se mitähän tee, hik, tule sinä vain syömään krapuja, kyllä ne\nasiat siellä selviävät.\n\nKun asiaa tarkemmin mietin, en tiennyt muutakaan kuin mennä katsomaan\nn:o 16:een. Olihan sekin hauskempaa kuin miettiä yksin surkeuttaan.\n\nSiellä olikin kaikki kunnossa. Huone oli suurenlainen ja sen\nkeskellä oli ruokapöytä häikäisevän valkoisine pöytäliinoineen ja\nvaltavine krapuvateineen. Kaikki oli hyvännäköistä ja konjakkikin\nalkoi sen verran lämmittää mahan pohjassa, ettei pöytään istuminen\ntuntunut minusta ensinkään vastenmieliseltä. Siellä ei ollut muita\nkuin jääkärikapteeni ja Mikkola. Molemmat puhua teuhasivat sen kuin\nennättivät ja nauraa röhöttivät joukkoon.\n\nMinä istuin ääneti ja mietin, mitä minun olisi tehtävä. Sen verran\nymmärsin, että tästä oli kiireesti lähdettävä liikkeelle. Kun edeskäypä\ntuli tuomaan meille olutta, niin pyysin laskua. Kysyin samalla, milloin\njuna lähtisi, mutta sain kuulla, että se oli jo mennyt.\n\n— Älä pidä kiirettä Tatu, sanoi kapteeni, joka krapujen voimasta oli\nalkanut selvitä, kyllä minä tulen sinua kyytiin. Autoni on montteerattu\ntaas maakyytiä varten ja sillä me ajamme suorinta tietä mihin tahansa.\nTänään on sitäpaitsi lauantaipäivä ja sentähden on huomenna pyhä, joten\nmeillä ei ole mitään kiirettä. Näin hyviä krapuja sinä et saa mistään,\nja hetken päästä tänne tulee sekä punaviiniä että valkoviiniä. Mutta\nlaskunhan sinä voit maksaa, sillä mitäs me täällä hotellissa enään\nistumme. Mennään meille kotiin, sillä minä olen tätä nykyä kesäleskenä.\nOtetaan sinne nämä kravut mukaan ja jos sinua rauhoittaa soitella\npuhelimella, niin sieltä voit tehdä sitäkin.\n\nLasku oli pian maksettu ja loput kravut asetettu kahteen suureen\nmaitopeilariin. Astuimme jääkärikapteenin uljaaseen foordiin, joka\nodotti ulkopuolella ja läksimme hänen maatilalleen. Sinne saavuttua\njääkärikapteeni ja Mikkola ryhtyivät saunanlämmityshommiin ja minä\naloin tilailla erittäin kiireellisiä pikapuheluja. Tilasin yhden\nS:n pitäjään ystävälleni, vanhapoika-metsänhoitajalle, Markkaselle,\nKivijärven hoitoalueen metsänhoitajalle ja tuomarille Perhelään. En\noikeastaan itsekään tiennyt, mitä heille puhuisin, toiveet siitä, että\npuheluissa jotakin saisin kuulumaan tai kuulisin olivat mitättömän\npienet, mutta jotakin täytyi levottomuudessa tehdä.\n\nSain rauhallisesti ruveta odottamaan tulosta, sillä eihän\nlauvantaipäivänä puolenpäivän maissa varsinkaan maaseutukaupungista\npuhelimella mihinkään päästä. Mutta sitten hoksasin, että minunhan\nsopii vielä soittaa maisteri Paasimiehelle, sillä hänet saavuttaisin\nkaikkein nopeimmin.\n\nParin tunnin hermostuneen odotuksen jälkeen sainkin Paasimiehen\npuhelimeen ja ilmoitin hänelle, millaisen kirjeen olin saanut. Sanoin\nsamalla, että käsittääkseni meidän ei tarvitse noista kirjeistä\nvälittää, sillä mehän emme olleet saaneet James Robinsonilta\nkontrahdissa määrättyä etumaksua ja sen vuoksi oli kauppa purkaantunut.\n\n— Voi, voi, kun asia niin olisikin, sanoi maisteri surkeana\npuhelimessa, mutta kun minä käännyin täällä kahden tuomarin puoleen,\nja näytin heille paperit, niin he sanoivat, että James Robinsonin\nkanssa tehty sopimus oli kyllä purkaantunut, mutta sitävastoin piti\nrahtaussopimus eli sertepartia paikkansa, joten nämä kapteenit saivat\nodottaa satamassa kunnes satamat jäätyisivät ja nostaisivat meiltä\niloisesti kumpikin 15,000 mk. päivässä.\n\n— Mutta tämähän on vallan kauheata.\n\n— Mitäs muuta se sitten on ja kun minulla on metsässä, rannoilla ja\nasemilla suuret varastot ratapölkkyjä ja ne eivät kelpaa mihinkään.\n\nTämä oli ylen surkeata. Kun lopulta vielä ilmoitin, ettei hän enää\nkelvannut takausmieheksi, niin huomautti maisteri, että onkos se ihme,\nkun minulta juuri viime viikolla meni yli 600,000 edestä vekseleitä\nprotestiin. — Mikäs on sinun ollessa, kun olet naimaton mies, mutta\nminulta menee nyt talot ja tanhuat ja tietysti ne hakevat minulta ulos\nvielä nuo sinun puuhintasikin.\n\nKapteeni ja Mikkola olivat sillä välin lämmittäneet saunan ja saapuivat\nhuoneeseen juuri kun minä olin lopettanut puhelun.\n\n— Taisi tulla hyviä uutisia, vai mitä, sanoi kapteeni.\n\nEiköhän ole parasta, että peruutetaan loppupuhelut, niin että pääset\nkunnialla lauantaisaunaan.\n\nSiihen en kuitenkaan suostunut, joten sovittiin, että minä odottaisin\npuheluita sillä aikaa, kun toiset kylpisivät.\n\nSainkin sitten puhelun ja langan päähän tuomarin Perhelän kartanosta.\nKuului hyvin huonosti, mutta kun mainitsin James Robinsonin nimen, niin\nhän ymmärsi, mistä oli kysymys.\n\n— Siitä asiasta sinun ei tarvitse olla huolissasi, sanoi hän, minähän\nsopimuksen laadin ja minä sen myöskin käräjöin. Luuletko sinä, että\nlähtisin tekemään sellaisia kontrahteja, joista toinen jotakin hyötyy.\nIstukoot kapteenit laivoineen satamissa niin kauan kuin heitä haluttaa,\nkunnes Pohjanlahti ja Suomenlahti jäätyvät. Sain tuon kirjeen heti\nsinun lähdettyäsi ja olen heille todisteellisesti ilmoittanut, että jos\nhe haluavat tehdä huvimatkan tänne Suomeen, niin tehkööt sen kernaasti,\nmutta älkööt vaivatko meitä.\n\n— Mutta kaksi tuomaria oli Paasimiehelle sanonut, että lastaussopimus\npitää paikkansa, vaikkei myyntikontrahti sitä pitäisikään.\n\nTässä puhelu keskeytyi eikä sen koommin kuulunut mitään.\n\nAlkava ukkosen jyrinä selitti syyn, miksi puhelinkeskus oli suljettu.\nJoka tapauksessa olin saanut edes hieman lohdullisia uutisia, joten\nkatsoin parhaaksi lähteä saunaan.\n\nJa hyvä sauna olikin. Löylyä heitettiin, vähä väliä käytiin meressä\nvilvoittelemassa ja rohtoja maistelemassa.\n\nSeuraavana aamuna olin tuskin ennättänyt nousta vuoteesta, kun\nkolme henkilöä ilmestyi puheilleni: porvoolainen tuomari Fredlander\nsaapui Karl Gustaf Killbomin ja Johan Anders Ericksonin kera minua\nahdistelemaan. Tuomarin puhe valui vuolaana kuin edellisen päivän\nukkossade ja vähällä oli, etteivät nämä kolme tarttuneet minua\nkaulukseen. Toiselta puolen uhkailtiin linnalla ja toiselta puolen\nluvattiin sovintoa, jos rahat lyödään heti pöytään. Lopulta muuttui\nkeskustelu hyvin äänekkääksi ja minä sanoin, etten anna penniäkään\nilman oikeudenkäyntiä ja ettei minulla ole hänen, tuomari Fredlanderin\npäämiesten kanssa mitään tekemistä, sillä minä olen ostanut sahan\ntuomari Hiukalta ja sen rehellisesti maksanut.\n\nTuli siihen kapteenikin kuuntelemaan meidän keskusteluamme ja hänen\ntakanaan näkyi Mikkola.\n\n— Ahah, sanoi tuomari, täällähän näkyy olevan Mikkolakin. Tässä\nsaadaankin kaksi kärpästä yhdellä iskulla, Mikkola seuraa minua niitä\npirtusakkojaan suorittamaan.\n\nTuomari oli samalla kertaa kaupunginviskaali.\n\nMikkola aikoi vetäytyä tiehensä, mutta Killbom ja Erickson tarttuivat\nhäneen ja siitä syntyi paremmanpuoleinen painiskelu. Silloin katsoi\nkapteeni parhaaksi puuttua asiaan. Hän nyökkäsi tuomarille.\n\n— Kuuleppas Fredlander, minulla olisi sinulle vähäsen asiaa.\n\nHe siirtyivät viereiseen huoneeseen. Minä jäin istumaan sängyn laidalle\nja sohvalla istuivat Erickson ja Killbom sekä Mikkola heidän keskellään.\n\nHetken kuluttua kapteeni tuli takaisin hihat ylös käärittyinä, loi\ntuikean katseen Killbomiin ja Ericksoniin ja sanoi:\n\n— Keskustelin viereisessä huoneessa tuomarin kanssa ja lopputulos\noli, että tuomari päätti lähteä. Ehdottaisin, että herrat Erickson ja\nKillbom seurasivat häntä mitä pikimmin. Tuomarillakin oli mennessään\nniin kiire, että hänen hattunsa jäi eteisen pöydälle ja te voitte ottaa\nsen mukaanne.\n\nHän tarttui Ericksonia ja Killbomia kaulukseen ja talutti nämä ovesta\nulos.\n\n— Kyllä on ikävä mies se tuomari Fredlander, sanoi kapteeni. Heti\nkun olimme jääneet kahden kesken, sanoin minä hänelle, että kuningas\nMauno Latolukko on aikoinaan säätänyt sunnuntairauhan ja naisrauhan ja\nkäräjärauhan ja te kehtaatte tulla tänne minun talooni kirkkoaikana\nreuhaamaan. Ehdotin, että tuomari lähtisi tiehensä ja veisi nuo\nmolemmat kipparit mennessään, mutta hän käyttäytyi sellaisella tavalla,\nettä minun täytyi heittää hänet ovesta ulos.\n\n— Joka tapauksessa on talo nyt tyhjä, mutta tietysti se lurjus tulee\nvähän ajan perästä takaisin.\n\n— Niin, eiköhän ole parasta, että minä häviän, sanoi Mikkola ja hän\ntäyttikin päätöksensä hyvin nopeasti.\n\n— Ja koska meillä on auto tuossa, sanoi kapteeni, niin nyt minä lähden\nsinua kyytiin, jotta pääsisit sinne, missä voit asiasi parhaiten\njärjestää.\n\n\n\n\nXXII LUKU,\n\njossa tehdään matka Perhelän kartanoon ja perehdytään uudenaikaiseen\nsuurtilan hoitoon ja jossa tekijä tekee uusia kauppoja.\n\n\nAstuimme siis kapteenin korkeaan foordiin ja lähdimme ajamaan\nsuoraan Perhelän kartanoa kohti. Tämä foordi oli ollut palveluksessa\nsekä maalla että merellä, sekä sodassa että rauhassa, se oli niitä\nvanhanaikaisimpia foordeja, mitä tähän maahan oli eksynyt, mutta hyvin\nse täytti tehtävänsä. Tosin se herätti melkoista huomiota, niin että\nihmiset pitkin matkaa ojensivat päitään ikkunoista, hevoset nauroivat\nja kun majataloihin pysähdyimme, niin kerääntyi nuorta ja vanhaa\najoneuvoamme tarkastamaan. Mutta sunnuntaina iltapäivällä ajoimme jo\nonnellisesti Perhelän lehtokujan läpi.\n\nIstuimme tuomarin konttorissa ja ensimmäinen kysymykseni koski\nSilbersteinejä.\n\n— Heti kun sinä olit lähtenyt, aloin Silbersteinien häätämisen.\nSe sopikin aivan mainiosti, sillä me olimme juuri näiksi ajoiksi\nsuunnitelleet sian teurastuksen.\n\n— Kun siis herrasväet Silberstein seuraavana aamuna sinun lähdettyäsi\nheräsivät, vietiin heille käristettyä sianlihaa, verileivän kanssa.\nSe oli heidän aamuteensä ja minä totesin, että he eivät olleet siihen\nkoskeneetkaan.\n\n— Mutta aamiaisella heidän edessään oli Schweinebraten mit Kartoffeln,\nverimakkaraa, jossa oli runsaasti läskikuutioita, siankinttuja ja\nrullasylttyjä.\n\nAamiaisen jälkeen yrittivät Silbersteinit in corpore tunkeutua\npuutarhaan, mutta siellä olivat molemmat schäferkoirat heitä vastassa,\njoten he hädin tuskin pääsivät pakenemaan takaportista turnipsimaalle.\nTäällä näin heidän sitten kuorivan turnipseja.\n\n— Päivällisen jälkeen, jolloin tarjoiltiin edelleen sianfileetä sekä\nmuita läskissä paistettuja ruokalajeja ilman jälkiruokaa, yritti mamma\nSilberstein tunkeutua kasvihuoneeseen, mutta sen ovi oli kiinni.\n\nSilbersteinit söivät turnipseja vielä seuraavan päivän, mutta sen\njälkeen he kysyivät, milloin maisteri Tatu Valkonen saapuu. Ilmoitin\ntähän, etten siinä asiassa voinut sanoa mitään varmaa, sillä padon\nrikkoutuma oli tapahtunut Neuvosto-Venäjän puolella, joten tulosi olisi\nmahdollisimman epävarma.\n\n— Mennessä koetti pappa Silberstein patistella minulta vapaakyytiä,\nmutta minä ilmoitin, että kaikki hevoset olivat kiinni. Kahdella\nkievarin kaakilla he sitten saivat täältä matkustaa ja sen verran sain\nkuulla kievarin rengiltä, että pappa Silberstein oli asemalla kovasti\nsiunaillut pilettien kalleutta ja lopulta oli koko perhe matkustanut\nIII luokassa ilman makuuvaunua Helsinkiin.\n\nTämän kerrottuaan rupesi tuomari minulta karhuamaan maksua\nSilbersteinien täysihoidosta, mutta silloin minä viittasin\njääkärikapteeniin ja sanoin, että tässä on minulla mukana todistaja,\njoka voi näyttää toteen, että minä olen sinulta paremmin saamassa kuin\nmaksamassa.\n\nKerroimme tuomarille Karikon sahalaitoksen surkean historian.\n\n— Mitä tulee 30,000 markan laskuusi, niin senhän olen sinulle maksanut.\nSe on asia n:o 1. Niinkuin näet, on tässä sinun laskusi, jossa laskun\nsisältö kuitataan saaduksi. Tuossa on aikamäärä ja alla Tatu Valkonen,\nfil. maist. Eikös tämä ole sinun omaa käsialaasi? Toivon muuten, että\nherra majuri (kapteeni korotettiin tässä silmänräpäyksessä majuriksi)\nsuvaitsisi vilkaista eikö tämä ole selvästi maisteri Tatu Valkosen\nkäsialaa.\n\n— On kyllä, myönsi »majuri».\n\n— Mitä sitten tulee sahankauppaan, niin se on asia numero kaksi, joka\non tietysti aivan riippumaton asiasta numero yksi. On hyvin ikävää,\nettä sahalaitoksen asiat sattuivat olemaan sellaisella kantilla.\nMinä en siitä ainakaan mitään tiennyt, sillä olin ostanut tämän\nsahalaitoksen, niinkuin Tatu Valkoselle jättämistäni kauppakirjoista\nselviää, tilan välitysliike Yhtymältä. Minua ei siis tästä asiasta\nvoida mitenkään syyttää.\n\nKun asia oli näin, ilmoitin ensi tilassa antavani tuomarille haasteen\npetoksesta. Luulen, että se ei ainakaan paranna hänen asemaansa\nPerhelän isäntänä, kun hän jo ensi käräjillä joutuisi tekemään tiliä\ntällaisesta asiasta.\n\nJääkärikapteeni tuli minulle avuksi ja kysyi, eikö tuomari tiennyt\nulosmittaushommasta. Ainakin oli tuomari Fredlander maininnut siitä\nteille soittaneensa, ennenkuin te kaupan teitte. Onhan siinäkin jo\npuoli todistusta.\n\nSanoi, astui ovelle, lukitsi sen sisäpuolelta, pisti avaimen taskuunsa\nja asetti tuolinsa puhelimen eteen.\n\n— Sitäpaitsi, jatkoi »majuri», voidaan tästä asiasta keskustella, sillä\nminä aion pian esittää kouraantuntuvia todistuksia siitä, että tämä\nkauppa on purettava.\n\nTuomarin asema oli lievimmin sanoen epämiellyttävä.\n\nHän ei suinkaan ollut mikään hätäpoika, mutta toiselta puolen hän kai\narveli minua vielä myöhemmin metsähommissaan tarvitsevansa, sillä\nhetkisen mietittyään hän sanoi:\n\n— Oikeastaan on asia niin, että se, joka leikkiin ryhtyy, leikin\nkestäköön, mutta kun Tatu Valkonen lievimmin sanoen on kovin\nvasta-alkavana liikemiehenä, niin annetaan nyt sitten armon käydä\noikeuden asemesta ja perutaan kauppa.\n\nJa niin ryhdyttiin kauppaa purkamaan, jolloin tuomarin ensi työkseen\nmelkein kyyneleet silmissä oli suostuttava kuitatun laskuni\nhävittämiseen.\n\nOlin jo repimäisilläni sen palasiksi, kun tuomari sanoi:\n\n— Älä hiivatissa hävitä sitä, saadaanhan me tämä asia kuitenkin\njärjestykseen. Pidä se nyt taskussasi siksi kunnes olemme selvittäneet\nvälit.\n\nSen jälkeen hän ilmoitti, että hänellä oli varastomakasiinissa 300\ntynnyriä erittäin hyvää Islannin silliä. Tällä hän ei nyt kuitenkaan\nmitään tee sentähden, että hänellä on ruokatavaran myyntiä tarpeeksi\ntäällä Perhelässä, joten hän ehdotti, että minä ottaisin nämä sillit\ntuon sahalaitoksen asemesta.\n\nSanoin, etten suostu mihinkään kauppoihin, vaan vaadin häneltä joko\nrahat tai korkeintaan yhden kuukauden tunnusteen, sillä olin saanut\nkylläkseni kauppojen teosta.\n\nMeidän tinkiessämme kapteeni nykäisi minua kylkeen ja sanoi:\n\n— Mistäs me tiedämme, minkälaisia nuo sillit ovat?\n\n— Täällä on niitä yksi tynnyri kellarissa, sanoi tuomari. Tämä asia on\nihan selvä, sillä tässä on mainittu, mitä sillejä ne ovat ja tynnyrien\nvaranttinumerot. Kun nyt menemme kellariin, niin siellä saatte nähdä,\nettä siellä oleva tynnyri on samaa tavaraa.\n\nKävimme kellarissa tutkimassa asiaa ja otimme sieltä vielä lautaselle\npari silliä jotka maistuivatkin hyviltä varsinkin kun tuomari oli\ntuonut yhden akvaviittipullon laseineen pöytään.\n\nEn kuitenkaan aikonut noin vain suostua, joten tingittiin pitkän aikaa.\nTuskin kauppaa olisi tullutkaan, ellei kapteeni olisi kuiskannut\nkorvaani, että hän saa kyllä nuo sillit hyvillä ehdoilla kaupaksi. Ne\novat priima sillejä, hän sanoi.\n\nTinkimisien tuloksena oli sitten, että sillikauppa syntyi,\nmutta sillien lisäksi sain vielä sähköpianon, joka kuulemma oli\naivan erinomainen vehje ja sijaitsi Nord-nimisessä kahvilassa\nLänsi-Heikinkadun varrella.\n\nNäin oli tämä asia selvitetty ja tuomari lupasi vielä pitää huolen\noikeudenkäynnistä kipparien kanssa, joten minun ei siitäkään tarvinnut\nolla huolissani.\n\nSiirryimme katselemaan kartanon puutarhaa.\n\n— Täältä on nyt kaikki liiat työvoimat sanottu irti, selitti tuomari.\nHeinät ovat myydyt huutokaupalla ja ensi keskiviikkona on jälleen\nhuutokauppa, jossa myydään viljat pystyyn. Sen jälkeen tulee syyskuussa\npidettäväksi suuri huutokauppa, jossa myydään kaikki irtaimisto. Sitten\nmyydään lokakuussa huutokaupalla Perhelän viljelystila, johon kuuluu\nviljelykset ja 600 ha metsämaata. Ja niin alkaa Perhelän kartanon asia\nollakin selvä, sillä mitä metsämaasta on jäljellä, jää minulle.\n\n— Minnekä Svensson sitten joutuu?\n\n— Jaa, sitä minä en tiedä. Tähän mennessä hän jo alkaa olla saanut\nkaikki, mitä hänelle kuuluu, mutta tietysti hän saa täällä asua ainakin\nensi kevääseen asti, jos haluaa. Tuskinpa tätä tilaa kukaan tulee\nlopullisesti ottamaan haltuunsa ennen ensi kevättä.\n\n— Milloin Svenssonin sitten pitäisi palata Karlsbadista.\n\n— Sitä en oikein tiedä, sillä se riippuu asianhaaroista. Minun täytyy\neräiden haasteasioiden vuoksi pitää hänet toistaiseksi löytymättömissä,\nsillä O.Y. Perhelän yhtiöjärjestyksen mukaan on ainoastaan Svensson\noikeutettu ottamaan vastaan haasteita. Mutta hänen olonsa Saksassa\ntulee siksi kalliiksi, että minun täytyy vähitellen siirtää hänet\njohonkin halvempaan paikkaan. Olen kuullut, että Ranskassa olisi\nsopivia halpahintaisia kylpypaikkoja.\n\n— Kun Perhelän asian oikein hyvin hoitaa, niin tästä tulee hyvä afääri.\nOlen par'aikaa purkamassa Svenssonin metsäkauppakontrahteja ja olen\nhaastanut ne pelurit oikeuteen. Minulle on kyllä ilmoitettu, että\npuulaakit aikoisivat ryhtyä täällä hakkaamaan, mutta siitä hommasta ei\ntule mitään. Muuten aionkin lähipäivinä matkustaa Helsinkiin myymään\nPerhelän metsää.\n\n— Kenen sinä luulet ostavan sellaista metsää, joka jo on myyty ehkä\nkuuteen kertaan, ihmettelin minä?\n\n— Se on sen aikainen murhe. Pääasia on, että siitä saadaan hyvät\neturahat. Sen jälkeen tehkööt metsänostajat, mitä haluavat.\n\nTämäntapaista jutteli tuomari ja vähän väliä soi puhelin ja häneltä\nkarhuttiin milloin mitäkin. Mutta hän joko kauppasi 6 kuukauden\ntunnustettu tai ilmoitti, että Svensson pian saapuisi ja tekisi selvän\nasioista.\n\nMutta minä olin päättänyt hoitaa asioitani ja senvuoksi sanoimme\ntuomarille hyvästit ja ajoimme ystäväni metsänhoitajan luo, jonne\nTurvekin oli noudettu.\n\nTurve ja metsänhoitaja olivat kaikessa sovinnossa päättäneet, että\npuiden uittoa saadaan jatkaa.\n\n— Eihän niiden hinta ole vielä edes maksettavaksi langennut, tuumasi\nmetsänhoitaja ja parempihan minun on takavarikoida ne väylän suulla,\nellet sinä saa takauksia hankituksi, sillä sitenhän niiden arvo vain\nnousee, ja kyllä valtio niistä varmasti tulee omansa saamaan.\n\nTurve valitteli vedenpuutetta, sillä joessa oli suuret puutavaramäärät\nliikkeellä ja me olimme joutuneet huonojen uittajien taakse.\n\n— En tiedä, tekevätkö ne meille tahallaan kiusaa, vai ovatko heidän\nhommansa muuten niin kehnot, valitteli Turve.\n\n— Elleivät miehet pääse tieltäsi pois, sanoin minä, niin on parasta\nlähteä antamaan heidän tukeilleen kyytiä.\n\n— Sitä minäkin olen tuumannut, mutta en ole siihen vielä ryhtynyt, kun\nen ole saanut sinun suostumustasi, mutta huomispäivänä työnnän nuo\nkiusanhenget pois tieltäni.\n\nTuomarin huushollia Perhelän kartanossa ihmeteltiin kovasti.\nPaikkakunnalla ei nähtävästi oltu selvillä siitä, että Svensson oli\ntyhjä mies. Odoteltiin jännittyneinä, mitä Ulrika rouva tuumaisi\ntuomarin hommista. Monet kymmenet henkilöt olivat jääneet vaille\nsaataviaan ja palkkojaan, joten Svenssonin ei suinkaan ollut hauska\nsaapua paikkakunnalle. Sekä Turve että metsänhoitaja olivat sitä\nmieltä, että tuomarin huusholli Perhelässä päättyisi katastroofiin.\n\nTurpeen kanssa pidin sen jälkeen paria tuntia kestävän neuvottelun. Hän\nehdotti, että koettaisin siirtää puitani jollekin toiselle sen verran,\nettä saisin suoritetuksi metsähallituksen loppulaskun.\n\n— Metsähallitus on nykyään siksi kranttu takausmiesten suhteen, ettei\nsille kelpaa muut kuin suurpankkien takuut ja niitä sinä et mistään\nvoi saada. Mutta koeta myydä ratapölkkykontrahtejasi. Eihän sinulla\nenää ole paljoa maksettavaa, sillä minun käsittääkseni Markkanen\nkyllä hoitelee Kivijärven asiat eikä sielläkään uittoa pysäytetä,\nsillä parempihan sielläkin on takavarikoida puut jokisuulla. Niin,\nettä nämä molemmat hakkuut sinä kyllä onnistut hoitamaan, mutta\nymmärräthän itsekin, ettet voi mitenkään keskeyttää ratapölkky- ja\nlennätinpylväshakkuitasi.\n\nNe olivat järkeviä neuvoja ja päätinkin senvuoksi, etten lähde\njuoksemaan takausmiesten jäljessä. Ratapölkkyhakkuunihan oli vasta\nalullaan ja sen verran rahaa luulin sentään voivani hankkia, että\nsaisin metsähallitukselle suoritetuksi ne puuerät, joita olin alkanut\nhakata.\n\nTurpeen neuvo oli siinäkin suhteessa viisas, että en joutuisi\nrettelöimään metsähallituksen kanssa, jos sitä noudattaisin. Se\nei olisikaan soveltunut aikomuksiini, sillä sen jälkeen kuin\nolin lopettanut afäärini, oli tarkoitukseni uudestaan pyrkiä\nmetsähallituksen palvelukseen.\n\n\n\n\nXXIII LUKU,\n\njossa tekijä on perustamassa säilyketehdasta.\n\n\nAstuimme taas foordiimme ja lähdimme painelemaan Pohjanmaata kohti. Kun\nolimme jonkin matkaa ajaneet, sanoi jääkärikapteeni:\n\n— Kuules Tatu, minulla on sinulle eräs hyvä ehdotus. Tunnen erään\nmiehen, jolla on säilyketehdas ja säilykepurkkeja kuinka paljon\ntahansa. Tehdas on kuitenkin nyt seisauksissa, joten ehdotan, että\nme perustaisimme osakeyhtiön. Minulla on suuret alat sipulia, joka\non kannattava viljelyskasvi, ei istukassipuli, vaan sellainen jota\nsuorastaan siemenistä viljellään. Me rupeamme tuottamaan Rollmopsia ja\nviemme sitä Saksaan. Siinä ei tarvitse mitään muuta kuin perata sillit,\npanna ne sipulikiivujen kera konservipurkkeihin, juottaa kansi kiinni,\npanna etiketti päälle ja viedä ne Saksaan.\n\n— Iisko Tuiterilla on juuri sen verran konservipurkkeja kuin noita\nsinun 300 sillitynnyriäsi varten tarvitaan ja minä olen laskenut, että\nkäyköön kauppa kuinka tahansa, niin voitamme ainakin 50,000 mk. mieheen\nparissa kuukaudessa.\n\nHämeenlinnassa kävimme sitten Iisko Tuiterin vapriikkia katsomassa.\nSe löytyi kaupungin läheisyydessä sijaitsevan talon pihanperältä.\nSen irtaimistoon kuului suuri määrä kiiltäviä läkkipeltilevyjä,\nmuutamia valmiita konservipurkkeja, pieni sähkömoottori ja eräässä\nnurkassa ruostunut rautainen rukki, jonka ilmoitettiin olevan sen\nkoneen, jolla konservipurkkeja tehtiin. Sitäpaitsi oli tehtaassa suuri\nruostunut muuripata, joka oli muurattu hyvin epäilyttävän näköiselle,\nhajoamaisillaan olevalle alustalle.\n\nViimeksimainitusta laitteesta sanoi ent. rautatienvirkamies Iisko\nTuiteri, joka oli saanut potkut virastaan erinäisten olemattomien\nfralkosylien vuoksi, että sitä ei tällä kertaa välttämättömästi\ntarvita, koska Rollmopsia valmistettaessa ei keittäminen ole tarpeen.\nMutta koska sekin kuului tehtaaseen ja koska on mahdollista, että\nmuitakin konserveja tultaisiin valmistamaan, ehdotti hän, että sekin\nsiirtyisi osakeyhtiölle.\n\nTehtailija Tuiterin varastoista löytyi myös vanhat osakeyhtiön säännöt\nja niitä sitten vähän muovailemalla perustettiin O.Y. Conservo A.B.\n130,000 markan osakepääomalla.\n\nHerra Tuiteri väitti olevansa täydellisesti perillä näissä\nosakeyhtiöasioissa ja ilmoitti, että tarkoitusta varten tarvittiin\n30,000 puhtaassa rahassa noin puolen tunnin ajaksi. Sen jälkeen olisi\nkaikki selvä.\n\nMinulla sattuikin olemaan Hämeenlinnassa eräs tuttu, jonka oli helppo\npresteerata tällainen summa, sillä hän omisti suuren kauppaliikkeen.\nVarmimmaksi vakuudeksi selitin hänelle, ettemme poistuisi tuon 30,000\nmarkan kanssa hänen asunnostaan, joten hän saisi valvoa, etteivät hänen\nrahansa joutuisi harhateille. Summa jaettiin sen jälkeen kolmeen osaan,\n10,000 markkaa kunkin meidän taskuun, ja sen jälkeen suoritettiin uuden\nosakeyhtiön osakepääomasta lakimääräinen osa puhtaassa rahassa.\n\nHankittiin kaksi todistajaa ja sen jälkeen merkittiin kirjoihin\nkunkin 10,000 mk, jolloin setelit tarkoin luettiin minun ollessani\ninkaseeraaja. Sovittiin vielä, että minun sillini ostettiin yhtiölle\n30,000 markan kauppahinnasta, josta minulle maksettiin 10,000 käteistä,\nkapteenin sipulit 35,000 markan kauppahinnasta, josta hänelle niinikään\nmaksettiin 10,000 käteistä, ja Iisko Tuiterin tehdas 35,000 markan\nkauppahinnasta, josta hänelle suoritettiin 10,000 käteistä. Jokainen\nmeistä kirjoitti kuittinsa, jonka jälkeen nuo 10,000 mk siirtyivät\ntaas takaisin itse kunkin taskuun. Kaikki edelleen kahden todistajan\nläsnäollessa. Kun todistajat sitten olivat poistuneet, siirtyivät rahat\nminun taskuuni ja minä vein ne kauppiaalle takaisin ja kiitin lainasta.\n\n— Nyt olemme siis täysin laillisesti perustaneet O.Y. Conservo\nA.B:n selitti Tuiteri. Säännöt ovat tässä; ne on vain jätettävä\nvahvistettaviksi ja niin voi yhtiö alkaa toimintansa milloin tahansa.\n\nMutta meidän oli tilattava myös osakekirjat.\n\nSiinä suhteessa antoi jääkärikapteeni taas suosiollista apuaan, sillä\nhän kävi eräästä kirjakaupasta hankkimassa tushia, maanmittarivärejä ja\npaperia ja pian hän oli piirtänyt uhkean osakekirjan, jossa komeilivat\nsekä silli että krapu. Emme oikein ymmärtäneet, mitä krapu siinä teki,\nmutta kapteeni selitti:\n\n— Eks' sää muista, että tällä matkalla on syöty vähintäin 500 krapua\nja onhan krapu muutenkin dekoratiivinen osakekirjassa. Vai tahtoisitko\nmieluummin, että siihen pantaisiin kaljaasi Ida.\n\nSen pitemmälle ei yhtiön perustaminen edistynyt tällä kertaa, mutta\nolihan asioita jo näinkin saatu toimeksi.\n\nLähdimme sitten taas pikkuhiljaa yötä myöten jatkamaan matkaamme\npäämääränä Markkanen Kivijärvellä, jolta olin aikonut pyytää apua\nraha-asioissa.\n\n\n\n\nXXIV LUKU,\n\njoka sisältää yksinäisen miehen mietteitä yöllisellä taipaleella.\n\n\nSilloin kun ihmisellä on asiat rempallaan, pitää hän typerän kiirettä.\nMikään pakko ei minulla olisi ollut yötä myöten lähteä matkaan, mutta\nhätäilin turhaan ja sain lopulta kyytimieheni siihen suostumaan.\n\nIstuin siis pärisevän foordin peräpenkillä ja mietin asemaani.\n\nVelkojeni, s.o. maksamattomien puunhintojeni loppusumma oli\nnoin 900,000 markkaa. Sitäpaitsi minulla oli muita velkoja\nkolmisensataatuhatta. Selvää rahanpuolta en oikeastaan omistanut\nkuin parikymmentätuhatta markkaa, mutta kreikkalaisnimisen pankin\ntalletustodistuksina minulla oli nelisensataatuhatta. Se, mitä saisin\nRajalan puista, menisi niiden uittoon, sahaukseen ja korkoihin, joten\ntästä erästä en voinut laskea mitään itselleni. Jos jättäisin muut\nvelat maksamatta, niin olisi minun saatava ainakin 450,000 markkaa,\njotta metsähallitus lakkaisi ahdistamasta minua takauksista. Ja\nvaikka tällaisen summan saisinkin kokoon, niin olisi minulla vielä\npelaamista noin kolme- tai neljäsataatuhatta markkaa korkojen kanssa,\njotka pääsummineen voisin lopullisesti suorittaa vasta sitten kun\nratapölkkykauppani oli loppuun suoritettu. Parhaassa tapauksessa saisin\nhiukan toistasataatuhatta voittoa.\n\nTämä olisi siis tulos kolmen vuoden ponnistuksista ja sekin vielä tulos\nin spe, aikalailla epävarma. Tosin olin elättänyt itseni nämä vuodet\nja olin elänyt väliin ylellisestikin, mutta itse asiassa ei minua\ntuollainen levoton liikemiehen elämä miellyttänyt.\n\nJos olisin saman ajan tehnyt työtä valtion virkamiehenä, niin olisin\nsaanut elää tyyntä elämää ja kenties voinut pienillä sivutoimilla\nansaita jotakin lisää, niin että olisin ehkä voinut säästää\nkymmenkuntatuhatta markkaa vuodessa. Minulla olisi silloin tämän kolmen\nvuoden loputtua ollut paljon varmempi, vaikkakin pienempi säästö.\n\nAjoimme pitkää, suoraa tietä ja sivuitsemme vilahti nuori pariskunta\nkäsikynkässä.\n\nTämä suuntasi ajatukseni Nataschaan.\n\nMitähän Natascha ajatteli lähdöstään Perhelän kartanosta? Oliko hän\nkenties minulle kovin suuttunut? Sanotaan, että rakastunut mies on\nvalmis rakastettunsa vuoksi mihin uhrauksiin tahansa, mutta ainakin\nminusta tuntui, että jos yhdessä Nataschan kanssa saan kaikki nuo\nSilbersteinit niskaani, niin olenpa tosiaankin pähkähullu. Nataschan\nkanssa tuttavuutta tehdessäni ei ollut tullut mieleenikään, että\nhän olisi juutalainen. Hänen ulkomuotonsa ei muistuttanut lainkaan\nIsraelin lasta, eivätkä näkemäni kaksi serkkua myöskään olleet valitun\nkansan jälkeläisten näköisiä. Sukunimestä minun olisi pitänyt voida\narvata hänen syntyperänsä, mutta arvelin, että Silbersteinien ei aina\nehdottomasti tarvitse olla juutalaisia.\n\nOlin rakastunut Nataschaan, sen tunsin aivan selvästi, mutta mietin\nkeinoja, mitenkä pääsisin Silbersteineistä irti ‒ ‒ ‒\n\nTähän pysähtyivät ajatukseni, sillä kuskini ärjäisi:\n\n— Nyt en enää viitsi ajaa, sillä minua rupeaa nukuttamaan. Tuolla\nnäkyy hyvännäköinen talo, koetetaan saada sieltä yösijaa. Jos tahdot\neteenpäin, niin saat astua itse rattiin.\n\nViimemainittu vaihtoehto kauhistutti minua ja sitäpaitsi oli automatka\nsuuresti rauhoittanut hermojani. Sille, joka joutuu hermostumaan\nliike- ja muissa asioissa, suosittelenkin ajoa vanhanaikaisella\nfoordilla. Kun noin kolmassadas kilometri on sivuutettu, niin silloin\nalkaa jo unelmien päämääränä olla lepo ja uni, ja muut huolet saavat\nväistyä syrjään.\n\nOlimme jo Pohjanmaalla ja täällä, niinkuin tiedetään, ei maankulkijaa\nmielellään oteta yöksi. Kun siis pyysimme asettua taloksi, sanottiin\nmeille ponteva ei ja ovi työnnettiin vasten silmiä kiinni. Ei se niin\nkumma ollutkaan, sillä me olimme pyytäneet yösijaa aamun jo alkaessa\nvaljeta.\n\nMutta jääkärikapteeni oli päättänyt jäädä tähän taloon yöksi ja hän\nmeni sentähden toisesta ovesta sisälle ja hetken kuluttua tultiin\nminutkin noutamaan ystävällisesti taloon. Kapteeni oli näyttänyt\najokorttinsa ja silloin asia oli saanut aivan toisen vaiheen.\n\nMeidät istutettiin suoraan aamiaispöytään, sillä väki oli haukkaamassa\ntyöhön lähtiessään, ja syötyä vietiin meidät puhtaalta tuoksuvien\nlakanoiden väliin. Itse asiassa olimme viime aikoina paljon valvoneet,\nsillä yötkin olivat olleet vähän levottomia, joten uni maistui hyvältä.\n\nOli jo iltapäivä, kun virkistyneinä heräsimme ja sen jälkeen saimme\nvielä talosta voimakkaan aterian.\n\n— No nyt kelpaa ajaa vaikka Tornioon asti, sanoi jääkärikapteeni. Ja\nniin läksimme talonväkeä kiiteltyämme, sillä mitään maksua ei otettu,\npainelemaan Kivijärveä kohti.\n\nMinulla oli taas aikaa miettiä omia asioitani ja tällä kertaa palasivat\naatokseni väkisin Nataschan kirkkaisiin silmiin. Kuinka järjestäisin\ntulevaisuuteni? Olinhan itse asiassa hyvin epävarmassa asemassa,\njoten en oikeastaan voinut ajatella naimisiin menoa. Mutta ehkäpä\nsittenkin onnistuisin voittamaan jotakin puutavarahommissa, hankkimaan\nitselleni voittorahoilla kodin ja maksamaan velkani. Alkaisin sitten\nelää virkamiehen vaatimatonta, mutta säännöllistä elämää. Minun olisi\nponnisteltava vielä ehkä pari vuotta, mutta odottihan Jaakoppikin\nneitsykäistä Raakelia neljätoista vuotta ja kuitenkin tuli tästä\navioliitosta tuiki onnellinen ja poikiakin oli kaksitoista.\n\nYksinäistä metsätaipaletta ajeltaessa en voinut enää olla vaiti, vaan\naloin katkonaisin lausein selostaa jääkärikapteenille sydämeni tilaa.\n\n— Oletko sinä koskaan ollut oikein korviasi myöten rakastunut?\n\n— Olenhan minä nytkin, vastasi kapteeni.\n\n— Mutta etkös sinä ole naimisissa?\n\n— Mitä se tähän asiaan vaikuttaa, sanoi jääkärikapteeni, ei suinkaan\nrakkaus sillä lopu. Mukavaahan se muuten on naimisissakin ollessa,\nellei nyt kehity vallan liikanaiseksi, niinkuin tässä toissa viikolla,\nkun ininä olin vähän päissäni ja vaimo työnsi minut tallin vintille,\nkalustovajaan yöksi ja pani oven kiinni. Siellä paikat kipeytyivät\najokalujen ja länkien päällä maatessa.\n\nMutta minä jatkoin kertomustani ihanasta Nataschasta ja tiedustelin\njääkärikapteenilta, otaksuiko hän, että tämän tapainen mies\ntuollaiselle valitulle kaunottarelle kelpaisi.\n\n— Mikäs siinä on. Naisten maku on niin merkillinen, ettei aina tiedä,\nmitä ne milloinkin miehessä rakastavat. Mutta kyllä sinun pitäisi\nkelvata, sillä meidän naapurissamme Porvoon pitäjässä meni äskettäin\nnaimisiin eräs suutari, jonka molemmat takajalat olivat halpaantuneet\nja hän sai oikein pulskan ämmän. Ja sinullahan on kuitenkin molemmat\ntakajalat kunnossa ja onhan sinulla vielä maallista hyvyyttäkin paljon\nenemmän kuin tällä suutarilla, jolla ei ole muuta kuin naskalinsa ja\npikilankansa. Mene sinä Tatu vain naimisiin, mukavaa hommaa se on\nsekin, vaikka siinä joskus voikin joutua tallin vintille yöksi. Ja\njos ei tämä Natascha sinusta huoli, niin onhan niitä muita. Siinä\nmeidänkin naapurissamme on vanhapiika, jolla on oikein hyvä maatila\nja kaupunkitalo. Häntä voisit käydä kosimassa, ellet saa Nataschaa.\nMeistä tulisi sillä tavalla naapureita ja voisimme sitten tehdä yhdessä\nafäärejä, sillä onhan meillä jo yhteinen konservitehdas. Perustaisimme\nvaikka yhteisen metsätoimiston. Ei minusta oikeastaan kannata lähteä\nmeren takaa itselleen akkaa hakemaan, sillä kyllä sen saa täältä\nkotimaastakin, kun vain oikein yrittää. Olisinhan minäkin saanut\nSaksasta jääkärinä ollessani useampiakin ja oikein pulskia ja lihavia,\nmutta kun minulla oli kiinnityksiä Suomessakin, niin ajattelin, että\nkuka sitä rupeaa tyyriitä rahtikustannuksia maksamaan kun täältä kerran\nsaa yhtä hyvän ja lähempää. Minun ei täällä tarvinnut mennä kuin kadun\ntoiselle puolen.\n\n— Mutta jos kerran aiot mennä naimisiin ja asut täällä ja morsiamesi\nTallinnassa, niin en ymmärrä muuta kuin että sinun täytyy lähteä\nTallinnaan naimaan, sillä eivät ne naiset vain tilaamalla kainaloosi\ntule. Niitä täytyy vähän lirkutella ja taputella näes. Siinä hommassa\nsinä olet kainonlainen. Annan senvuoksi sinulle sen neuvon, että paras\nkosimiskeino on kiertää kätensä tytön vyötärön ympärille ja nostaa\nhänet polvelleen. Se sätkii siinä ensin vähän aikaa mutta noin kymmenen\nminuutin kuluttua se rauhoittuu. Joskus rauhoittuminen voi kestää\nkauemminkin. Se on vähän samanlaista puuhaa kuin taimenen ja lohikalan\nkanssa. Niitä täytyy vähän uittaa ja kesyttää ennenkuin ne voi nostaa\nveneeseen.\n\nSitten on parasta, että kontrahti pannaan heti kiinni ja jos tarvitaan\npappia, niin voi senkin luona käydä, kun pappilan lähitienoille sattuu.\n\nKapteenin esitelmä hellytti minut niin, että purin sydämeni\nkokonaisuudessaan. Kerroin, että Natascha oli juutalaistyttö ja\nilmoitin myös, että Eleazarilla oli tässä asiassa lopulta ratkaiseva\nsananvalta.\n\n— Niin, en tosiaankaan ole koskaan tarttunut juutalaistyttöön, mutta\neräs toverini riiasteli yhtä juutalaistyttöä ja se näytti olevan\nhyvin mutkikasta hommaa. Se tapahtui Saksassa eikä se juttu selvinnyt\nennenkuin mies nosti tytön laivaan ja toi tänne Suomeen. He olivat\nnaimisissa kokonaisen vuoden ajan.\n\n— Mikä sitten tuli?\n\n— Mies karkasi ja lähti Amerikkaan sanoen, että hän pakenee akkaansa\nvaikka koko maapallon ympäri. Akalla oli niitä seremonioja jos\njonkinlaisia eikä aviovuoteessakaan koskaan tiennyt, milloin naama oli\nkäännettävä itään, milloin länteen ja milloin pohjoiseen. Ruokalista\ntaas oli sellainen, ettei väliin saanut syödä muuta kuin paljasta\ntaikinaa. Jos sinä juutalaistytön nait, niin muista hankkia sellainen\nasunto, jossa on hyvä kaivo, sillä on hetkiä, jolloin juutalaisnainen\nei saa pestä itseään muulla kuin kaivovedellä.\n\nTämäntapaisia asioita me juttelimme, kunnes Kivijärven kirkonkylä\nalkoi näkyä. Jo pitkän matkan päästä erotimme Markkasen asunnon. Ei se\nollut hullumman näköinen ennenkään, mutta nyt sen päähän rakennettiin\nkomeata uutisrakennusta torneineen ja vilpoloineen. Pihallakin\nolivat rakennustyöt käynnissä, sillä sinne tehtiin autotallia, johon\nsijoitettiin autot ja traktorit.\n\nMarkkanen otti meidät vieraanvaraisesti vastaan.\n\nHäntä oli onni potkaissut, sillä hänestä oli tehty kreikkalaisnimisen\npankin tirehtööri. Puodissa hääräsi nyt komea liukaskielinen apulainen\nja kassaa hoiti sievän näköinen puotineiti.\n\n— Minulla on täällä toistaiseksi vähän ahdasta senvuoksi, että minun\non täytynyt luovuttaa kolme huonetta pankille. Mutta pian tästä\nahtaudesta päästään, sillä tuossa rakennetaan juuri pankkihuoneistoa\nja sen yhteyteen tulee minulle myös lisähuoneita. Tässä näet muuten\narkkitehdin laatimat piirustukset.\n\nNe piirustukset otettiin esille ja senvuoksi onkin aika siirtyä\nseuraavaan lukuun, joka on\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\nSiinä selostetaan, millainen on pankkitirehtöörin asunto suomalaisessa\nkirkonkylässä 1920-luvulla. Siinä myös pankinjohtaja Markkanen esittää\nmielipiteitä taloudellisista ja kansantaloudellisista asioista.\n\n\n— Nämä piirustukset on laatinut arkkitehti Putikko Helsingistä,\nrakennuspiirustukset nimittäin.\n\n— Tässä on keskellä suuri halli, joka on samalla jonkinlainen olo- ja\nodotushuone. Se saa valonsa katosta. Sen ulkokatto tulee niinmuodoin\npeitettäväksi lasilevyillä ja ruudut yhdistetään tinapuitteilla\ntoisiinsa. Raaka-aineet tätä kattoa varten ovat tilatut Persiasta,\nsillä sieltä hankkien tulee tällainen tavara halvimmaksi. Täältä\nkotimaasta ei nimittäin saa tarpeeksi hyvää lasia.\n\n— Halli ulottuu, niinkuin näet, läpi kolmen kerroksen, joista\nylin muodostaa samalla tornin. Tornin ympärillä kiertää aitaus,\njonka arkkitehti Putikko on onnistunut hankkimaan Transbaikalista\nja joka näinä päivinä saapuu perille. Hallin lattia on tehty\nkarbosiittilevyistä, joita valmistetaan Tshekko-Slovakiassa. Näillä\nlevyillä on hyvin suuri kysyntä, mutta eikös arkkitehti Putikon\nsittenkin onnistunut niitä saada. Se on eri hommakas mies se Putikko.\n\n— Tähän tulee sitten kylpyhuone, jossa on kolme ammetta, ja\nhöyrykaappi, vuoristoaurinko ja hiilihappokylpyamme. Kylpyammeet ovat\naivan erikoisen hienoja, jollaisia ei saa muuta kuin Edinburghista.\nKylpyhuoneen lattia peitetään erikoisilla levyillä, jotka tuodaan\nKreikasta. Ne ovat marmorista ja samaa koeteltua laatua, jolla\naikoinaan oli peitetty Parthenonin temppelin lattia. Niitä arkkitehti\nPutikko löysi eräällä opintomatkallaan Kreikassa ja Vähässä Asiassa\neikä niitä ole muilla kuin minulla ja vuorineuvos Ruhasella.\n\n— Hallista pääsee kaikkiin huoneisiin myöskin pankkiin, joten minun ei\npankkiin mennessäin tarvitse panna lakkia päähäni.\n\n— Tähän tulee, niinkuin näet, kaikkiaan 15 huonetta ja pinta-ala on\nkaikkiaan 600 neliötä. Keittiön on erikoisesti suunnitellut insinööri,\nvapaaherra von Foctsack Tukholmasta ja betonitöitä suorittamaan\non arkkitehti Putikon onnistunut hankkia teknologi Anderzouhnin\nSödertäljestä. Sitä en muistanutkaan sanoa, että betonihiekka tuodaan\nUumajasta.\n\n— No, tämmöinen homma vaatii sitten myöskin paljon kalustoa? kysyin\nminä.\n\n— Niin, en muistanutkaan sanoa, että hallin huonekalut tehdään\njakarandasta, ruokasalin huonekalut sitruunapuusta ja makuuhuoneen\nkalusto linnunlaulupuusta.\n\nMinä olin vilkaissut pihamaalle ja näin siellä suuria kulhoja, jotka\nolivat liian suuria pesuvadeiksi, mutta liian pieniä kylpyammeiksi.\n\n— Mitä ne nuo sitten ovat? kysyin.\n\n— Ne ovat lehmiä varten. Ne ovat tilatut Böömistä ja ovat böömiläistä\nlasia. En tullut maininneeksi, että me rakennamme myös uuden navetan 15\nlehmälle.\n\n— Sen piirustukset ovat laatineet rakennusmestari Keijunen ja\nkonsulentti Voiperä.\n\n— Siihen tulee sähkölypsy, — lypsykone on tilattu suoraan Amerikasta.\nIkkunat ulottuvat lattiaan asti ja ne ovat sellaista lasia, joka\nläpäisee kaikki päivänsäteet. Konsulentti Voiperä ilmoitti, että\nmaidon rasvapitoisuus lisääntyy huomattavasti, kun lehmät saavat\nmyös ultraviolettisäteitä. Tämä navetta kiertää muuten akselin\nympäri, niinkuin näet, ja siten voivat lehmät saada aurinkoa kaikkina\nvuorokauden aikoina.\n\n— Yläpuolelle tulevat soijakakku-, maapähkinäkakku-,\npellavansiemenkakku-, saksanpähkinäkakku- ja makeamantelikakkuvarastot,\nkakkujen jauhaminen ja jauhojen sekottaminen tapahtuu automaattisesti\nsähkövoimalla, vain nappuloita painamalla.\n\n— Kuinkas paljon navetta tulee maksamaan? kysyi jääkärikapteeni.\n\n— Sitä nyt ei olisi lupa oikeastaan kenellekään sanoa, naurahti\nMarkkanen, mutta sanotaan nyt, että se maksaa siinä puolitoista\nmiljoonaa.\n\n— Yhden lehmän asunto maksaa siis 100,000 markkaa, tuumasi\njääkärikapteeni. Silloin pitäisi lehmän tuottaa vuodessa ainakin 6000\nmarkkaa nettoa.\n\nMinä taas puolestani mietin, että täällä Kivijärven kirkolla lehmän\nasunto maksaa lehmää kohti enemmän kuin Helsingissä ensiluokkainen\nTöölön osakehuoneisto kaikkine nykyajan mukavuuksineen henkeä kohti.\n\n— Juu, juu, sanoi jääkärikapteeni, ainahan lehmien asunto maksaa\nenemmän kuin ihmisten, mutta älkäämme siitä puhuko, tällä kertaa, sillä\nminusta eivät Töölön asunnot sovi minkäänmoisiksi vertauskohdiksi.\nNiissähän täytyy sitäpaitsi maksaa yhtiövuokra, jotavastoin lehmän\nasunto on maksettu kerta kaikkiaan. Jos sinä esimerkiksi ostat\nHelsingissä huoneen 30,000 markalla ja Markkanen ostaa lehmällensä\nasunnon täällä 100,000 markalla, niin ei näitä lukuja voida verrata\ntoisiinsa senvuoksi, että Töölössä saat maksaa vielä vuokraa vähintäin\n100 markkaa neliömetriltä vuodessa.\n\nTällaista tuumittiin ja kierreltiin katselemassa rakennusta ja\nrakennustöitä.\n\nKun Markkanen oli saanut näytettyä hommansa, siirryttiin hänen\nkonttorihuoneeseensa tarinoimaan.\n\nSinne oli myös ilmestynyt vähän haukattavaa ja Markkanen otti\nkassakaapista konjakkipullon, löi sen pöytään, niin että pamahti ja\nloihe lausumaan:\n\n— Nyt on hyvä aika. Pankinjohtaja Pamberg, joka kävi tätä\nhaarakonttoria perustamassa, sanoi, että sillä, jolla ei tähän aikaan\nole rahaa, ei myöskään ole järkeä. Ja ihme se onkin, että tätä nykyä\nköyhiä näkee.\n\n— Valtio lainaa rahoja ulkomailta sen kuin ennättää ja nämä rahat\ntulevat lainarahastoille ja säästöpankeille. Konsulentti Voiperälläkin\non täällä aivan täysi työ saadakseen isännät ymmärtämään maatalouden\nuudistamisen tärkeyttä. Mutta hän on nyt saanut avukseen konsulentit\nSianperän ja Lantaperän ja nyt alkaa kansa täällä vähitellen herätä.\nEnsin arvioidaan tila ja sitten otetaan tilaa vastaan kiinnityslaina...\n\n— Ja näin saadut rahat käytetään järkiperäiseen maanviljelykseen,\nkeskeytti jääkärikapteeni.\n\n— Ei toki kaikkea, hyvä ystävä, ei kaikkea. Rahat tuodaan tänne\nminun pankkiini, joka maksaa korkoa sopimuksen mukaan. Ja minä saan\nprovisionia 20 %, joten minulle tulee rahaa kuin roskaa.\n\n— Mutta minä puolestani en voi käsittää, kuinka minkään pankin\nmaailmassa kannattaa maksaa rahoistaan kolmisenkymmentä prosenttia.\n\n— Sitä et sinä tietysti voi käsittää, sehän on päivän selvä asia,\nmutta kun minä istuin pankinjohtaja Pambergin konttorissa Helsingissä\nnoin tunnin, niin tapahtui siellä sellaisia rahansijoituksia, joilla\ntienattiin 30 % päivässä. Tiedäthän sinä kai sen verran, että kun uusi\nosakeyhtiö perustetaan, minä tarkoitan asunto-osakeyhtiötä, niin siinä\ntäytyy olla hyvin lyhytaikaista luottoa ja jollei muuta, niin ainakin\nrahoja perustavassa kokouksessa näkyvillä ja tämmöisistä rahoista on\nmaksettava hyvä prosentti.\n\nMieleeni juohtui Iisko Tuiterin temppu Hämeenlinnassa ja ajattelin,\nettä sepä olisi tosiaankin mieluisa yllätys, jos vielä saisi näitä O.Y.\nConservo A.B:n osakkeita myydyksi oikein rahalla.\n\nMutta Markkanen oli nostanut viinipullon pöytään ja tuli yhä enemmän\npuhetuulelle.\n\n— Sinä sanoit, Tatu, ettet voi käsittää sitä, että kun suomalainen\nmaanviljelys tuottaa vain 2 à 3 prosenttia, niin maanviljelijäin\nkannattaa maksaa lainoistaan 9—10 %, mutta minä selitän sinulle\nsen. Maanviljelijä lainaa esim. 200,000 markkaa ja siitä hän\npanee minun pankkiini 100,000. Minä annan hänelle 150,000 markan\ntalletustodistuksen ja siitä hän saa 10 % korkoa, toisin sanoen\n15,000 markkaa vuodessa. Vaikka hän 200,000 markan lainasta maksaisi\nkorkoa 20,000:kin vuodessa, niin jää hänelle maksettavaksi ainoastaan\n5000 ja se on juuri se 2 1/2 %, josta sinä olet aina hölissyt, mutta\nhuomaa, että hän on saanut panna 100,000 mk maanviljelyksensä tuoton\nlisäämiseen.\n\n— On tässä muitakin pankinkonttoreita, mutta sen minä sanon, että\nkunhan olen saanut tässä kylässä pari vuotta häärätä, niin tänne tuovat\nkaikki rahansa ja niin sanoi pankinjohtaja Pambergkin, ettei meidän\npankkimme kanssa pysty kukaan kilpailemaan.\n\nNäin olimme saaneet lopulta keskustelun johdetuksi liikeasioihin ja\nniin voimmekin siirtyä seuraavaan lukuun.\n\n\n\n\nXXVI LUKU,\n\njossa kauppa käy kuin siima.\n\n\nMinä ryhdyin siis Markkaselle selittelemään asioitani ja näyttämään\nhänelle kontrahtejani.\n\n— Ei suinkaan tämä vain ole samanlainen kuin se sinun viimeinen\nratapölkkykauppasi? uteli Markkanen.\n\n— Ei ole, sanoin minä ja näytin hänelle erään »directoryn», jossa oli\ntäydelliset tiedot minun ostajastani.\n\nOnhan meillä täälläkin tietokirjoja, sanoi Markkanen ja niitä hänelle\ntosiaankin oli hankittu pankin puolesta. Niistä selvisi, että sama\nfirma oli tehnyt muitakin kauppoja täälläpäin.\n\nOlimme pian päässeet kauppojen alkuun ja koska Markkaselle oli sanottu,\nettä pankki mielellään näkee sen haarakonttorien johtajien harjoittavan\npuutavaraliikettä, sillä sen kautta tulee vain rahaa pankkiin, niin\nsuostui Markkanen heti periaatteellisesti kauppaan.\n\n— Tunnenhan minä nämä metsät ja tiedän millaista valtion metsä on,\njoten tämä asia on kyllä selvä kunhan vain hinnoista sovitaan.\n\nKerroin sitten Markkaselle, että olin joutunut ahdinkoon takausmiesteni\nkonkurssin vuoksi ja että oikeastaan hänenkin puueränsä oli\nhankaluuksien alainen.\n\n— Se puuerä on sitä myöten selvä, sanoi Markkanen, maksetaan pois\nsiitä loppusumma, niin olemme valtiosta irti. Ja mitä näihin muihin\neriin tulee, niin minä kyllä ostan ne, joita täältäkäsin voi valvoa,\nmutta tietysti kohtuullisin hinnoin. Kun kaikista rahoista, mitä tähän\nminun pankkiini pannaan, tulee minulle vähintäin 30 % on minun siis\nlaskettava rahoilleni vähintäin 30 %.\n\nTämän mukaisesti sitten tehtiin laskelmia ja niiden mukaan minun\nvoittoni kyllä häipyivät olemattomiin. Mutta parempi pyy pivossa kuin\nkymmenen oksalla, tuumailin, sillä kun tämän kaupan olisin tehnyt,\nolisivat minun asiani siksi selvät, että saisin tosiaankin rauhallisen\ntalven ja seuraavana kesänä tähän aikaan olisin kaikista puuhommista\nvapaaherra ja parooni.\n\nPitkien tinkimisten jälkeen tehtiin sitten lopulta kauppakontrahti,\njossa minulle — vahingossa — tuli vielä 15,000 markkaa voittoakin.\n\nOli tosiaankin uskomatonta, että tämä matka oli niin hyvin onnistunut.\nSelvät paperit kirjoitettiin ja maksuksi sain sekä rahaa että\npostivekseleitä 450,000 markan arvosta.\n\nOli jo tullut ilta ja Markkanen pyyteli meitä jäämään yöksi, mutta\nminua ei haluttanut. Sain taivutetuksi jääkärikapteenin minua kyytiin\nVaasaan, jossa saisin lääninrahastoon suorittaa lopun hinnan sekä\nilmoittaa metsähallitukselle, ettei minun näin ollen tarvinnut hankkia\nuusia takausmiehiä.\n\nLähdettiin ajamaan Vaasaan, jonne saavuttiin aamuyöstä. Heti aamulla\njärjestin asiat ja sen jälkeen olimme päättäneet lähteä Haaparantaan\nviettämään harjakaisia.\n\n— Tästähän tulikin oikea rahareissu, sanoi kapteeni, kun seuraavana\naamuna istuimme hänen foordiinsa ja lähdimme painelemaan suoraa päätä\nHaaparantaa kohti.\n\nHaaparannan hotellissa istuessamme kahviaamiaisen ääressä tapasimme\nvapaaherra-metsänhoitajan. Hän oli käynyt Kolarissa tekemässä\nrautamalmivaltauksia ja Kuolajärvellä kuparivaltauksia. Sen jälkeen hän\noli perustanut Finland Iron- ja Finland Copper-nimiset osakeyhtiöt ja\nsaanut osakekirjat painetuiksi ja allekirjoitetuiksi. Niillä oli ollut\nhyvänpuoleinen menekki niin että hänellä oli rahaa viljalti ja hyvää\ntuulta sitä mukaa.\n\n— Minä olen nyt taas miljonääri, selitti hän, mutta jahka saan\nkoskikauppani järjestykseen, joita täällä olen tekemässä, on tämä poika\nvähintäin kymmenen miljoonan väärtti.\n\n— Kolarissa toimitetaan parasta aikaa timanttiporausta ja siellä on\nparempaa rautamalmia kuin Gellivaarassa. Kyllä minusta aikaa myöten\ntulee kuuluisa mies. Metsänhoitajat ne ovat oikeita rautamalmin\nlöytäjiä, Gellivaaran löysi eräs ruotsalainen metsänhoitaja ja minä\nolen löytänyt Kolarin.\n\n— Tässä näkyykin siis olevan kaksinkertaiset harjakaiset, havaitsi\njääkärikapteeni, eiköhän ole parasta hommata yläkerrasta yksityinen\nhuone.\n\nSe järjestettiinkin ja silloin rupesi jääkärikapteeni puolestaan\nylistämään Conservo-nimistä osakeyhtiötä.\n\n— Kun te kerran rupeatte tutkimaan rautamalmialueita Kolarissa ja\nKuolajärvellä, niin tottahan te myös tarvitsette säilykkeitä työmiehiä\nvarten ja niitä valmistaa O.Y. Conservo A.B.\n\nJa kuinka siinä mietittiin, niin alkoivat osakekaupat luistaa. Meillä\nei tosin ollut vielä olemassakaan koreita osakepapereita, mutta nehän\nvoitiin lähettää perästäpäin.\n\nJoukkoon saatiin sitten vielä muutamia alkuasukkaita ja niin alkoi\nvähitellen kehittyä eräänlainen pörssihuutokauppa, jossa neljän\nkuninkaan kirjoja myös ahkerasti käytettiin ja panoksina oli osaksi\nkruunuja, osaksi Suomen markkoja, osaksi Finland Copperin, osaksi\nFinland Ironin ja osaksi O.Y. Conservo A.B:n osakkeita. Välillä\nluonnollisesti kasteltiin kaulaa ja pirteätä yhdessäoloa jatkui\npikkutunneille asti, niinkuin lahjakkaat reportterit kirjoittavat\njuhlaselostuksissaan. Ja vähitellen sinkosivat kortit miesten käsistä\nja leppoisa rauha täytti huoneen.\n\nSeuraavana aamuna herätessämme oli talon väki jo lähtenyt työlle, joten\nmeidän vieraiden oli lähdettävä tielle, niinkuin Kalevalassa sanotaan.\n\nMeillä oli molemmilla ollut huoneessamme matkalaukkumme ja kun\nemme olleet koko yönä riisuutuneet, ei lähtöhomma ollut kovinkaan\nmonimutkainen. Vapaaherra-metsänhoitaja oli jo lähtenyt junalla\nkaivoksiaan katsomaan ja kun tiedustelimme laskua, kuulimme\nhämmästykseksemme, että kaikki oli maksettu. Vielä suurempi oli\nällistyksemme, kun kumpikin löysimme matkalaukuistamme hyvän pinkan\nkaivososakkeita, vieläpä Ruotsin kruunuja. Me molemmat olimme jääneet\nvoittajiksi, sillä Suomen markkojakin tuntui olevan paljon enemmän kuin\ntänne tullessamme.\n\nKun entinen Kolarin ukko poistui Haaparannasta, oli hän vielä\nHandolinin sillan Suomenpuoleisessa päässä puinut nyrkkiään ja sanonut:\n»Voi Haaparanta ja sinun metisiinasi.» Meillä ei ollut syytä tällaiseen\nmielenosoitukseen, sillä ensimmäisen ja luultavasti viimeisen kerran\nkoko elämässämme jouduimme lähtemään Haaparannasta rikkaampina kuin\nsinne tullessamme. Jääkärikapteeni kertoi kyllä joskus maailmassa\njoutuneensa kortinpeluussa voitonkin puolelle, mutta minä ainakaan\nen muista tällaista minulle kertaakaan elämässäni sattuneen, vaikka\nenpä ole koskaan suuria hävinnytkään. Kerran eräällä rautatiematkalla\nmenetin kolmen kortin heitossa satamarkkasen — rauhanaikaista rahaa.\n\nOlimme siis molemmat ylen tyytyväisiä lähtiessämme autolla\npainumaan »alaspäin». Minulla ei tällä hetkellä ollut erikoisempaa\nkiirettä, joten minun oli mahdollista seurata jääkärikapteenia,\njonka kyyditysmatka olikin tullut pitempiaikaiseksi kuin hän oli\nsuunnitellut. Mutta mehän olimmekin tehneet tällä matkalla lujasti\nafäärejä. Lähtiessämme emme omistaneet kumpikaan ainoatakaan osaketta,\nmutta nyt olimme kolmen yhtiön osakkeenomistajia molemmat.\n\nNäin olimme saaneet uusia velvollisuuksia ja sentähden päätimme\naluksi lähteä järjestämään O.Y. Conservo A.B:n asioita ja hankkimaan\nIisko Tuiterille sillit Helsingin varanttimakasiinista. Ajelimme\nsellaista kyytiä kuin meidän Heikillämme suinkin pääsi. Olen ollut\neläissäni monessakin autokyydissä ja joutunut ajamaan tämän Suomenmaan\nuseampaan kertaa pitkin ja poikin mitä erilaisimmilla autoilla, jopa\nsellaisillakin, joiden hinnat mainitaan kuusinumeroisissa luvuissa,\nmutta tämän parempaa autokyytiä en ole milloinkaan saanut. Tämä seikka\nriippui osaksi ohjaajan mainiosta kyvystä, mutta osaksi myöskin vanhan\nHeikin erinomaisuudesta. Tosin se joskus hieman vikuroitsi, mutta\ntällaisia tapauksia varten oli kapteenilla aina koko työkaluverstaansa\nvieressään, ja jos moottori jollakin tavoin alkoi reistailla, hellitti\nhän yhtä ruuvia ja tiukoitti toista ja puhui kauniisti moottorin kanssa\nja niin alettiin taas siirtyä eteenpäin.\n\nTuli sitten ehtoosta ja aamusta kolmas päivä, kun ajaa hurautimme itse\nHelsingin kaupunkiin. Sellaiset foordit jossa me istuimme, olivat jo\naikoja siirtyneet pois käytännöstä ainakin pääkaupungin läheisyydestä.\nMeidän ajopelimme herättikin ansaittua huomiota ja kun kaupunkiin\nolimme päässeet ja meidän täytyi ajaa hitaammin, katuliikenteen vuoksi,\nniin kääntyipä kuin kääntyikin moni ihminen ympäri meidän kyytiämme\nkatsellessaan.\n\nSaavuimme lopulta varanttimakasiiniin ja esitimme siellä paperimme.\n\nTunnustan omasta ja jääkärikapteenin puolesta, että ensi kertaa\nelämässämme olimme tällaisesta laitoksesta tavaroita perimässä, joten\nemme ensin oikein tienneet, minne meidän piti kääntymän. Sattui\nsitäpaitsi olemaan keskiviikkopäivä, jolloin täällä on suuri liike,\njoten kului aikaa ennenkuin pääsimme luukulle.\n\nMutta lausuessamme sanan _silli_ ja ojentaessamme paperimme, käänsi\nkoko luukun takana oleva henkilökunta kasvonsa meihin ja ääni joukosta\nkuului:\n\n— Tässä ne silliherrat sitten ovat.\n\nMeidät vietiin monien kiertoteiden kautta merenrannalla olevaa\ntakapihaa kohti, josta neniimme alkoi tunkeutua aivan suurenmoinen\nlöyhkä.\n\nSaavuttuamme lopulta perille, avautui eteemme näköala, jona suurimmaksi\nosaksi oli haljenneita sillitynnyreitä ja ruosteenväristä massaa, joka\nosoittautui käymistilassa oleviksi silleiksi. Silloin tällöin kuului\npieni paukahdus, kun uusi sillitynnyri taas ratkesi liitoksistaan ja\ntämä ruosteen värinen taikina pursui esille.\n\nMeillä ei ollut vähintäkään halua ryhtyä tarkemmin penkomaan O.Y.\nConservo A.B:n raaka-ainevarastoa, vaan aivan erikoisesta sielujen\nsympatiasta koetimme molemmat pitkin askelin luikkia tiehemme,\nmutta tullivirkakunta sulki meiltä tien ja osoitti meidät uudestaan\nkonttoriin.\n\nTäällä ryhtyi eräs virkamies kirjoittamaan kirjaimia ja numeroita\npaperille ja sen jälkeen taas toiselle paperille ja kolmannelle\npaperille, kunnes hän lopulta veti viivan alle ja esitti meille\nloppusumman.\n\nMeidän oli suoritettava makasiinivuokria y.m. y.m. yhteensä 9787 mk\n64 penniä, jotapaitsi sillien hinta, muistaakseni noin 1500 Norjan\nkruunua, osoittautui maksamattomaksi. Meidän oli vielä sopivalla\ntavalla hävitettävä nämä sillit, muuten suoritettaisiin se meidän\nkustannuksellamme.\n\nKesti kauan aikaa, ennenkuin saimme poistua tullilaitokselta, ja kun\nolimme päässeet autoomme, niin sanoi jääkärikapteeni:\n\n— Nyt on asia sen laatuinen, että meillä on kiireellistä asiaa tuomari\nHiukalle. »Taitaa olla paras, että ajamme sinne suoraa päätä.»\n\n\n\n\nXXVII LUKU,\n\njossa tekijä ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään myy silliä.\n\n\nJääkärikapteeni ei ollut erikoisen hyvällä tuulella ja hän vaati, että\nlähtisimme heti tekemään tuomarin kanssa tiliä. Minulla sitävastoin\noli asioita Helsingissä Burrman & Baumin konkurssipesän kanssa, joten\nehdotin, että viipyisimme täällä edes päivän. Voisimmehan muuten ottaa\npuhelun Perhelään ja huomauttaa tuomarille puhelimessa, että asia oli\noikaistava.\n\nLopulta katsoin kuitenkin olevan oikein ja kohtuullista erottaa\nkapteenin koko asiasta, sillä minun syynihän oli, että O.Y. Conservo\nA.B. oli saanut tämän tapaista raaka-ainetta. Ja niin tuli päätettyä,\nettä minä hoitaisin tämän asian.\n\nAstuskelin siis taas pitkästä aikaa Helsingin kaupungin katuja.\nKuinka sattuikaan, sain päähäni pistäytyä kotonani, jonne minulla oli\navaimet, siellä oli minulla erinäisiä syysvarusteita, joita tulisin\ntarvitsemaan. Omaiseni eivät olleet kaupungissa, joten asunto oli\nkylmillään. Läksin oikeastaan hakemaan kotoani paria pieksusaappaita,\njos ne sattuisin löytämään, sillä aikomukseni oli lähteä uittohommiani\nkatsomaan. Näin pieni oli siis asiani, mutta oikein sanoo runoilija\nlausuessaan, että pienet asiat ne usein suuria aikaan saa.\n\nOllessani juuri kiertämässä avainta ovessa, astui eteeni hieman\npuolivillaiselta näyttävä herrasmies, joka kysäisi:\n\n— Onko se mahdollisesti maisteri Tatu Valkonen?\n\n— On kyllä.\n\n— Minulla olisi herralle vähän asiaa.\n\nAstuimme sisään ja silloin tuo peijuoni alkoi kaivaa taskustaan\npapereita.\n\n— Tässä olisi herralle ilmoitus verojen ulosmittauksesta. Jos herra\nolisi hyvä ja merkitsisi kuittauksen tähän. Tässä olisi sitten herralle\neräs haaste, jos herra olisi hyvä ja merkitsisi kuittauksen tähän.\n\nMerkitsin kuittauksen kumpaankin paperiin, niitä tarkemmin katsomatta\nja aloin etsiä pieksujani, jotka löytyivätkin.\n\nKun asuntoni oli kesäteloillaan, päätin lähteä johonkin hotelliin\nyöksi. Valitsin tällä kertaa aseman läheisyydessä olevan vaatimattoman\nmatkailijakodin.\n\nVasta täällä muistin koko haastemiehen ja rupesin silmäilemään hänen\njättämiään papereita.\n\nEnsimmäisestä paperista selvisi, että minun oli suoritettava\nulosmittauksen uhalla noin viikon päästä S:n kuntaan kunnallisveroja\nviitisenkymmentätuhatta markkaa.\n\nJa toisesta paperista selvisi, että merikapteenit olivat haastaneet\nminut oikeuteen, vaatien minulta korvausta makauspäivistä\nmyötäliittämänsä laskun mukaan Smk. 180,000: — koska he eivät olleet\nsaaneet odottamaansa ratapölkkylastia.\n\nOli siinä kolausta yhdeksi kerraksi, sillä näin oli minulle ilmestynyt\nodottamattomia menoja kaikkiaan 230,000 markkaa.\n\nEn ollut ajatellutkaan, että minun tulisi tehdä S:n kuntaan,\njossa minulla tosin oli puuasioita, minkäänlaista veroilmoitusta.\nToistaiseksi ei minulla ollut näistä hommista ollut minkäänlaista\ntuloa, ajattelin aluksi. Mutta sitten huomasin, että minulla\ntosiaankin oli ollut jonkinmoinen tirehtöörin palkka, ollen se\nkorkeintaan parikymmentätuhatta markkaa. Asunto ja kotipaikka minulla\noli Helsingissä, josta en ollut muuttanut kirjojani. En ollut tänne\nmyöskään tehnyt verotusilmoitusta, sillä niinkuin sanottu, en tullut\najatelleeksikaan, että minulla oli ollut joitakin tuloja, ennenkuin\nolin nähnyt, miten puuhommani olivat päättyneet. Tietysti saisin hyvin\npian myös kuulla, että minun oli suoritettava ties kuinka mahtavat\nverot Helsingin kaupungille. Niistä en ollut erikoisesti huolissani,\nmutta nyt voi helposti käydä niin, että S:n kunta ulosmittaa minun\npuuni silloin, kun katsoo niiden tulleen sopivalle paikalle. Aavistelin\npahasti, että pankinjohtaja oli tahtonut valmistaa minulle pienen\nyllätyksen saadakseen sopivalla tavalla puuni haltuunsa silloin, kun ne\nolivat saapuneet Jukolan sahan lähelle.\n\nPar'aikaa miettiessäni koputettiin ovelle. Ajattelin, että huoneeseen\ntulisi siivooja, mutta hämmästyin kovasti, kun sisälle astui kaksi\ntuiki tuntematonta herrasmiestä. Selvisi, että nämä olivat kapteenien\nlainopilliset edustajat, tuomarit Koukero ja Umpikiero.\n\nJa sen jälkeen alkoikin sellainen peli, jossa en ole milloinkaan\nelämässäni ollut, en edes Muurmannilla sotavankina ollessani. Sain\nensinnäkin kuulla, että oli aivan ansioton armonosoitus heidän\npuoleltaan, etteivät he heti paikalla anna vangita minua petoksesta,\nsillä he ovat saaneet selville, ettei minulla ole satamassa ainoatakaan\nratapölkkyä niistä 80,000:sta, jotka olen myynyt mister James\nRobinsonille, ja että minulla tosin on metsiä, joista nämä ratapölkyt\nvoitaisiin hakata, mutta että olen tehnyt toisen ratapölkkykontrahdin\nuuden ostajan kanssa ja tältä ostajalta perinyt huomattavia rahasummia.\nRikoslain sen ja sen luvun sen ja sen pykälän mukaisesti olen tehnyt\nitseni syypääksi törkeään petokseen ja etumaksujen kavaltamiseen,\njollainen rikos on rangaistava vähintäin yhden vuoden kuritushuoneella,\njonka johdosta, jos he, tuomarit Koukero ja Umpikiero nimittäin,\nolisivat ryhtyneet ajamaan tätä asiaa rikos- eikä siviilijuttuna, minut\nheti paikalla olisi heitetty tutkintovankeuteen. Mutta siihen nähden,\nettä he molemmat tahtoivat antaa minulle tilaisuuden järjestää tämän\nasian hiljaisuudessa, olivat he päättäneet toistaiseksi jättää minut\nvapaalle jalalle semminkin, kun minä olin akateemisesti sivistynyt\nkansalainen. Heille oli kuitenkin tunnettua, että minä olin läheisissä\nliikeasioissa tuomari Hiukan kanssa, joka on jo ennestään rangaistuksen\nkärsinyt mies ja joka läheisessä tulevaisuudessa joutuu uudestaan\nhelisemään ja jonka konnankoukkuja minä nähtävästi yritän jäljitellä,\njoten he ilmoittivat, että kaikenlainen koukkuileminen tässä asiassa\non turha. Minulla ei enää sen jälkeen, kun juttu joutuu Helsingin\nraastuvanoikeuteen, ole minkäänlaista mahdollisuutta järjestää asiaa\njoutumatta vastaamaan siitä myöskin rikosoikeudellisesti, joka seikka\nmuuten minulle jätetystä kannekirjelmästä selviää.\n\nOlin kuin puulla päähän lyöty, sillä en edes voinut käsittää sitä,\nkuinka nämä tuomarit olivat minut löytäneet, niin keltainen olin vielä\ntämäntapaisissa asioissa. Itse asiassa se oli aivan yksinkertaista,\nsillä haastemies oli heille kiirehtinyt ilmoittamaan, että hän\noli saanut toimitetuksi minulle haasteen. Koska kaiken juriidisen\nkiristyksen pohja ja perustus on yllättäminen, olivat nämä arvon\ntuomarit ryhtyneet soittamaan kaikkiin mahdollisiin hotelleihin ja\nmatkailijakoteihin, kunnes lopulta saivat tietää asuntoni.\n\nJa niin jatkettiin tätä »painostusta» kaikkien sääntöjen mukaan.\nMinulle esitettiin vekseli, johon minun olisi pitänyt pyyhkäistä nimeni\nja luettiin kyynärän pituisia sopimuskaavakkeita, joiden alle minun\nmyös olisi täytynyt nimeni kirjoittaa.\n\nOlin tietysti hirmuisessa »skakkuksessa», sillä näiden herrojen\n»lakitieteellinen» esitys siitä, että olin kypsä kuritushuoneeseen,\ntuntui minusta varsin vakuuttavalta. Koetin tehdä vastaväitteitä, mutta\njokaisesta sanasta sain kymmenen takaisin. Viimein suutuin ja ärjäisin,\nettä vaikken koskaan maailmassa näkisi Jumalan aurinkoa muuta kuin\nkalterien takaa, en tule antamaan heille allekirjoituksia enkä yhtään\nainoata Suomen kuparipenninkiä muuta kuin kynnenkovuudella.\n\nTämä vastaus aiheutti suurenmoisen hälinän. Tuomarit polkivat\njalkaansa ja iskivät nyrkkiä pöytään, mutta lopulta huone tyhjeni ja\nherrat astuivat ulos vakuuttaen minulle mennessään, että tulisin tätä\nkatkerasti katumaan ja ilmoittaen samalla, että »nimituomari» oli jo\nvangittu.\n\nMieliala ei ollut kovin ruusunkarvainen, kun heidän lähdettyään mietin\nasemaani. Lopulta tarrautuivat ajatukseni kiinni siihen asiaan, että\n»nimituomari» oli jo vangittu. Tämä oli luultavasti kaikki valhetta ja\npäätin sentähden ottaa siitä selvän.\n\nLäksin siis puhelimeen ja hetken aikaa soiteltuani sain käsiini\n»nimituomarin» rouvan, jolta kuulin, että »nimituomari» tosiaankin\nistui telkien takana.\n\nOletko, lukijani, milloinkaan sattunut sellaiseen tilanteeseen, jolloin\npelon ja hätääntymisen jyrähdys käy koko ruumiisi läpi? Tuskan hiki\npusertui kasvoilleni, mutta siitä huolimatta minua värisytti kuin\nvilussa.\n\nSain vielä kysytyksi rouvalta, mikä oli vangitsemisen syynä. Hän ei\nosannut sitä tarkkaan sanoa, mutta luultavasti jonkinmoiset puukaupat.\n\nAina vain parantaa kuin sika juoksuaan, ajattelin.\n\n‒ ‒ ‒\n\nLukijan ei ehkä tarvitse ihmetellä sitä, että noin puolen tunnin päästä\nnähtiin tämän kirjoittajan hyvin hiljaa ja ympärilleen vilkuen painuvan\nmatkailijakodista ulos. Toisella käsivarrella riippui palttooni ja\nsiunatut pieksusaappaani ja toisessa kädessäni kannoin matkalaukkuani.\nTarkoitukseni oli mennä ylimalkaan jonnekin kauas pois, niin kauas,\nja niin tuntemattomille seuduille, ettei lain koura voisi minuun\ntarttua. En ollut itsekään oikein selvillä, minne lähtisin, mutta\nainakin Helsingin maaperä alkoi polttaa jalkojeni alla ja senvuoksi\nastuin suoraapäätä junaan lähteäkseni tuomarin luokse Perhelän\nkartanoon selostamaan sillikauppojani ja pyytämään häneltä antamieni\nmetsänhoidollisten neuvojen vastineeksi lakitieteellisiä neuvoja.\n\nJos tarkoitukseni oli ollut tuntemattomana poistua, niin oli se\nheti alkuun epäonnistunut, sillä niin pian kuin juna oli lähtenyt\nliikkeelle, huomasin, että minua vastapäätä istuutui tuttu mies, meidän\nkaikkien tuntema tirehtööri Taimi.\n\nEhdittyämme asioista keskustella, selvisi, että meillä oli sama matka\nja sama uhka edessä. Niinkuin lukija muistanee, oli tirehtööri Taimi\nmyynyt konttorikalustonsa tuomarille ja nostanut siitä iloisesti\nrahat, jonka jälkeen hän oli myynyt sen uudelleen ja myös tästä\nkaupasta nostanut rahat. Tuomari Hiukka oli lopulta haastanut entisen\nkompanjooninsa Pontius Pilatuksen eteen ja ilmoittanut panevansa tämän\nkiinni petoksesta, ellei sovintoa synny. Ja niin oli nyt tirehtööri\nTaimi matkalla sovintoa tekemään.\n\nJoka kerta junan pysähtyessä asemille ja jonkun henkilön noustessa\nvaunuun odotin tämän olevan poliisiviranomaisen, joka kysyisi maisteri\nTatu Valkosta. Omatuntoni oli täysin puhdas, mutta toiselta puolen\nminua pelotti korkeampi lakitiede, enkä pitänyt ensinkään mahdottomana,\nettä tuomarit voisivat toteuttaa uhkauksensa. Taimi sitävastoin\noli täysin tyyni ja ilmoitti, että tuomarin laatima kauppakirja ei\nollut minkään arvoinen, sillä se oli katsottava panttauskirjaksi\neikä kauppakirjaksi, joten hänen korkeintaan piti suorittaa takaisin\nkauppasumma korkoineen. Mutta toiselta puolen hänellä oli taas saatavia\ntuomarilta, joten kysymys oli vain jonkinlaisesta välien selvittelystä.\n\nRistiriitaisin tuntein astuimme molemmat Perhelän kartanon konttoriin,\njossa tuomari par'aikaa jatkoi vanhaa teemaansa, ettei hän voi\nsuorittaa näitä laskuja ennenkuin Svensson on tullut takaisin, sillä\nhänen on mahdotonta tietää, mitä te olette kirjoittaneet niihin liikaa.\n\nOlin odottanut, että näiden kahden entisen liikekumppanuksen kohtaus\nolisi muodostunut myrskyiseksi. Mutta siitä tulikin hyvin tyyni, ellen\nsanoisi herttaisen sydämellinen. Kesti pitkän aikaa, ennenkuin he edes\nalkoivat jutella koko pääasiasta.\n\nKun puheesta ei alkanut tulla mitään, otin minä ensi työkseni esille\nsilliasiat.\n\n— Minkä minä sille voin, että sillisi ovat pilaantuneet, sanoi tuomari.\nEnhän minä ole niitä pyydystänyt enkä pannut tynnyreihin enkä suolannut\nenkä asettanut tynnyreitä varanttimakasiiniin säilöön. Tässähän\non hyvin monta mahdollisuutta. Joko on vika silleissä tai sillien\nsuolauksessa tai tynnyreissä tai tynnyrien kuljetuksessa laivassa tai\ntynnyrien varastoimisessa varanttimakasiinissa. Ne ovat kaikki asioita,\njoista sinun tulee ottaa selvä. Mutta minusta on kaikkein viisainta,\nettä kirjoitat suoraan Rostrupille Bergeniin ja vaadit, että sinulle on\nlähetettävä uudet sillit ja kieltäydyt ottamasta vastaan näitä mätiä.\n\n— Mutta joka tapauksessa ne sillit, joita sinä annoit minun täällä\nmaistaa, olivat aivan erinomaisia.\n\n— Jaa, se on aivan totta se, ja ne olivat samaa sillivarastoa. Meillä\non vielä nytkin täällä niitä, joten Taimikin voi todeta, että ne\novat erinomaisia. Kun ainakin yksi tynnyri on jäänyt pilaantumatta,\nvoidaan myös ajatella sitä mahdollisuutta, että kaikki sillit ovat\nolleet pilaantumattomia silloin, kun tämä tynnyri otettiin varastosta.\nSe taas puolestaan viittaisi siihen, että sillit ovat pilaantuneet\nvaranttimakasiinissa, joten sinun on nostettava kanne valtiota vastaan\nja vaadittava valtiolta korvausta siitä, että se on päästänyt sinun\nsillisi pilaantumaan.\n\nTämäntapaista oli meidän keskustelumme. Tuomari pyysi minua sitten\npoistumaan keskustellakseen Taimen kanssa. Sinä voit mennä pitämään\nseuraa minun rouvalleni, hän sanoi ja kertomaan Helsingin uutisia. Hän\nvoi tarjota sinulle jonkin sillivoileivän ja viinaryypyn.\n\nOlin ehkä tarinoinut noin tunnin ajan, kun minut kutsuttiin uudestaan\nkonttoriin.\n\n— Me olemme täällä nyt Taimen kanssa järjestäneet asiamme ja Taimi on\nsuostunut ottamaan vastaan sillisi, jos sinä suostut niiden sijasta\nottamaan 10,000 kg pesupulveria.\n\nEn ollut puhunut mitään siitä, että minun oli ensi hätään korjattava\nnuo sillit tiehensä, joten hienoisesti nauttien otin vastaan\npesupulverin, josta tulin siis maksaneeksi noin 25,000 mk. Se oli\nTaimen makasiinissa Tikkurilassa ja minulle annettiin kirjallinen\nsitoumus siitä, että se saisi olla siellä ilman vuokraa kokonaisen\nvuoden ajan.\n\nNäin olin siis taas päässyt yhden askeleen eteenpäin ja koska\ntuomari näytti olevan hyvällä tuulella, rupesin hänelle valittamaan\nhaasteistani ja ulosmittauksestani.\n\n— Mitä ulosmittaukseen tulee, niin on selvä, että sinun täytyy\nantaa jotakin ulosmitattavaksi. Koska sinulla itselläsi on oikeus\nosoittaa, mitä tavaraa sinulta on ulosmitattava, niin kehoittaisin\nsinua ulosmittauttamaan pesupulverin ja sähköpianon, joka sinulla\non Helsingissä. Tämä on ensimmäinen tehtävä. Sitäpaitsi on aivan\nluonnollista, että sinut on myös verotettu Helsingissä, joten sinun\npitää ottaa siitä asiasta selvä. Sen jälkeen on sinun koetettava\nsaada Helsingin kaupunki valittamaan, että S:n kunta, jolla ei ole\nohut oikeutta sinua verottaa, on ulosmitannut sinun pesupulverisi ja\nsähköpianosi. Sitäpaitsi on paras, että sinä itse varmuuden vuoksi\nvalitat ulosmittauksesta niin pian kuin se on toimitettu.\n\n— Mitä sitten tulee puukauppa-asiaasi, niin tiedäthän hyvin, että\nminä tai oikeastaan Osakeyhtiö Kivilampi on tehnyt samanlaisen\nkaupan. Kivilammen puolesta ei asiassa kuitenkaan toistaiseksi\ntarvitse ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, sillä haaste on\nannettu väärällä osoitteella. Mitä taas sinun asiaasi tulee, niin\non se tietysti hoidettava aivan samalla tavalla kuin Kivilammenkin\nasia, joten voit kirjoittaa samanlaiset vastineet kuin Kivilammenkin\npuolesta kirjoitetaan. Sinun ei tarvitse siis tällä kertaa tehdä\nmuuta kuin tässä kirjoittaa ja todistuttaa avoin asianajovaltakirja,\njonka perusteella asiamiehesi vaatii lykkäystä kirjallisen vastineen\nantamista varten.\n\nIlmoitin asian jatkoksi, että tuskin tässä näin vähällä päästään, kun\nkerran »nimituomarikin» jo on pantu kiinni.\n\n— Se on vain sen parempi, sanoi tuomari, sillä »nimituomari» on hyvin\nhätäinen mies ja hän hätyyttää nyt avukseen Helsingin parhaat juristit.\nNämä tekevät kaikki temppunsa saadakseen nimi tuomarin irti ja silloin\nsinä tiedät ilman muuta, miten sinun on meneteltävä. Hyvä asia tämä on\nminullekin, — minunkaan ei tarvitse liiaksi vaivata päätäni vastineen\nkirjoittamisessa.\n\n— Mutta jos meidät kaapataan kiinni jo huomispäivänä?\n\n— Ole huoletta, tämmöisen asian takia eivät viranomaiset viitsi vaivata\nitseään. Jos »nimituomari» on joutunut kiinni, niin kyllä se on\njostakin muusta tähän kuulumattomasta asiasta.\n\nVähitellen alkoi mieleni tyyntyä. Olivathan asiat tätäkin ennen\nselvinneet. En ollut tehnyt mitään väärin ja kai maassa oli\nsentään vielä sen verran lakia ja oikeutta, että pystyisin itseäni\npuolustamaan. Sitäpaitsi olin päässyt silleistäni ja olihan se siunattu\nasia sekin. Nämä sillit tulevatkin nyt häviämään tästä kertomuksesta,\nmutta hyvä on kuitenkin selostaa niiden kohtalo, vaikkei se enää asiaan\nkuulukaan, sillä se tavallaan selvittää, mitä oikea liikemies voi saada\naikaan.\n\nHelsinkiin tultuaan tirehtööri Taimi etsi erään konkurssin partaalla\nolevan kellarimestarin, jonka kanssa hän piti erään kapakan\nyksityishuoneessa pienen neuvottelun. Se päättyi kellarimestarin\nsanoihin:\n\n— On parasta, että yritämme jo huomenna, koska silloin on maanantai ja\nherrat useimmiten krapulassa.\n\nMaanantaiaamuna astuivat Taimi ja kellarimestari ynnä kaksi voipaperiin\nkäärittyä herkkusilliä, lautanen ja kahveli ja valmiiksi täytetty\nvekselilomake erääseen hyvin arvokkaaseen pankinkonttoriin Helsingissä.\n\nSiellä esitettiin sillejä koskevat paperit ja varmimmaksi vakuudeksi\nannettiin pankinjohtajan maistaa näytteitä. Tämän jälkeen diskontattiin\n40,000 markan suuruinen liikevekseli ja molemmat herrat jakoivat rahat\nkeskenään.\n\nTäydessä sovinnossa he lähtivät tullilaitokselle ja ilmoittivat, että\nhe suostuvat maksamaan sillien poistamiskustannukset, mutta että muista\nmaksuista he kieltäytyvät.\n\nJoitakin hetkiä myöhemmin nähtiin työn raskaan raatajia saapuvan\npaikalle, valavan kalkkia koko silliparttian päälle, lapioivan\nsen puhtaanapitolaitoksen proomuun, minkä jälkeen tämä silliparvi\npian joutui takaisin mereen, josta se oli lähtöisinkin. Siitä ei\njäänyt jäljelle muuta kuin sangen itsepintainen oikeusjuttu, jossa\nallekirjoittanuttakin kuultiin todistajana, sekä vekseli, joka nähtiin\nprotestilistassa. Ja jäihän siitä tosiaan sentään muutakin. Sen\nmajavannahkaturkin, jolla tirehtööri Taimi komeili seuraavana talvena,\nkerrotaan olleen läheisessä yhteydessä tämän kuuluisan sillivekselin\nkanssa.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU,\n\njossa jo syksyn kolkko, synkkä ilta kattaa kaupungin ja maan.\n\n\nOn synkkä syksyinen ilta ja tekijän nähdään istuvan rauhallisessa\nvanhanpojan huoneistossa Helsingissä vanhapoika-ystävänsä luona. He\novat taas pitkästä aikaa tavanneet toisensa. Höyryävät totivehkeet ovat\nedessä pöydällä ja ne ovat saaneet kielenkannan vilkkaaseen liikuntaan.\nVarsinkin tekijän, joka kertoo viimeisistä edesottamisistaan. Hän on\njuuri suoriutunut monimutkaisesta oikeusjutusta kapteenien kanssa, mikä\njuttu jo eräässä vaiheessa sai hänen Kalajoen puunsa takavarikkoon\nja oli vähällä katkaista Markkasen ja hänen välinsä. Nyt olivat\nmaisterin asiat taas hyvällä kannalla, sillä vekselihuolet olivat\nhäipyneet, kun kreikkalaisnimisestä pankista nostetut talletukset\nolivat muuttuneet rahaksi. Jokunen lantti oli jäänyt omaankin taskuun,\njossa pullea lompakko paraikaa lepäili. Ja olipa pesupulverikin\nmuuttunut rahaksi, niin uskomatonta kuin se olikin. Noin parin\nviikon kuluttua pulverikaupasta kävi ilmi, ettei tirehtööri Taimi\nomistanutkaan sitä makasiinia, jossa saippuapulverin piti saada olla\nvuokratta vuoden ajan, vaan oli tämä makasiini ollut vuokrattu eikä\nvuokraa oltu maksettu miesmuistiin. Kun saippuapulveria lähdettiin\nveroista ulosmittaamaan, niin heräsi makasiinin hyvänlaitainen\nisäntä ja pani jyrkän protestin pulverin myyntiä vastaan, jonka hän\nilmoitti pidättävänsä maksamattomasta vuokrasta. Ulosoton haltija ja\nmakasiinin omistajan asiamies lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia\nja lopullisena seurauksena oli huutokaupan peruuttaminen. Sitten oli\nlähdetty takavarikoimaan allekirjoittaneen omistamia Rajalan uutistalon\npuita, mutta siellä oli Turve hoitanut asian paremmin kuin oppinut\njuristi, näyttäen ulosottomiehille Hirschin kontrahtia ja Hirschin\nasiamiestä. Hän oli nimittäin saanut minulta kuulla, että puut olivat\nvaarassa ja kirjoittanut asiasta Hirschille Tukholmaan, jolloin tämä\noli lähettänyt paikalle oikein emäjuristin. Ja seurauksena oli, että\npuut havaittiin Hirshin omaisuudeksi, jota ei voitu ulosmitata Tatu\nValkosen velasta. Helsingin kaupunki ja S:n kunta riitelivät par'aikaa\nsiitä, kuka saisi Tatu Valkosta verottaa ja Markkasen avustuksella olin\nlopulta tallettanut 50,000 markkaa Helsingin kaupunginvoudille verojen\nvakuudeksi. Saippuapulveri oli ollut makasiinissaan ja olin koettanut\nmakasiinin omistajan kanssa neuvotella, miten se parhaiten voitaisiin\nmuuttaa rahaksi. Tirehtööri Taimi oli joutunut sellaiseen asemaan,\nettei häneltä voinut mitään saada. Hänen asiansa olivat kiristymistään\nkiristyneet ja eräänä päivänä oli lehdissä luettavana seuraava uutinen:\n\n Eilen illalla klo 9 tienoissa puhkesi äkkiä tulipalo teknillinen\n tehdas Solariuksen kaksikerroksisessa tehdasrakennuksessa lähellä\n uutta hautausmaata. Tuli oli saanut alkunsa kiehuvasta lakkapadasta\n ja muutamassa silmänräpäyksessä oli koko tehdasrakennus liekkien\n vallassa. Johtaja Taimi, joka sattumalta oli paikalla, ymmärsi heti,\n ettei tehdasrakennusta enää voida pelastaa ja ryhtyi työväestönsä\n kanssa tehokkaasti pelastamaan läheisiä vajarakennuksia Capral- ja\n Salar-hiilihapposammuttajien avulla ja saatiinkin muut rakennukset\n tehokkaasti varjelluiksi siksi, kunnes palokunta ehti paikalle ja\n ryhtyi torjumaan tulen valtaa itse tehdasrakennuksessa. Tehdas oli\n palovakuutettu 500,000 markasta ja vastannee palovakuutussumma\n vahinkojen arvoa.\n\nLuettuani tämän uutisen otaksuin, että palo mahdollisesti merkitsi\njonkinlaista nousua Taimen elämässä, mutta siihen sanoi tuomari Hiukka,\nettä se voi olla joko hänen onnensa tai onnettomuutensa. Sen jälkeen\nkyllä kuulin, että palovakuutusyhtiö oli halpamielisesti kieltäytynyt\nmaksamasta palovakuutussummaa, joten johtaja Taimi, vaikka olikin itse\nvanha palovakuutusasiamies, näin joutui kärsimään palovakuutusyhtiön\nkataluuden vuoksi.\n\nSelvittelin näin asioitani toverilleni ja kun lopuksi ilmoitin,\nettä olin päättänyt vetäytyä pois liikeasioista, murahti hän, että\nse tosiaankin on viisainta, minkä voit tehdä, sillä kertomuksesi\nosoittavat päivän selvästi, ettei sinusta milloinkaan liikemiestä tule.\n\nJa koska taas muutama lasi oli kallistettu, aloin käydä tunteelliseksi\nja ryhdyin kertomaan suuresta rakkaudestani Nataschaan. Me molemmat\npaljastimme sydämemme tunteita ja tulimme liikutetuiksi ja vähän\nitkimme ja sen jälkeen minä taas kerroin rakkauden asioitani ja lopulta\nannoinkin toverini tietää, että tällä kertaa olin matkalla kosimaan.\nSeuraavana aamuna aikaisin lähtisin nimittäin Riikaan puhuttelemaan\nEleazaria, sillä muutenhan tämä asia olisi selvä. Olin saanut kuulla\nTurpeelta, että tukinuitto oli onnellisesti päättynyt ja tukit\nolivat puomissa S:n satamassa, josta niitä alettaisiin hinata K:n\nsahalaitokselle. Tukinuitto oli sinä kesänä veden vähyyden vuoksi ollut\nhyvin vastuksellista ja jännittävää, mutta nyt oli suurin jännitys\npoissa ja kun asiat muutenkin olivat mielestäni hyvässä järjestyksessä,\nolin päättänyt käyttää sopivaa väliaikaa hyväkseni sammuttaakseni\nsitä hehkua, joka tuntui koko sydämessäni ja ruumiissani. Aina, kun\nliikeasiat eivät minua vaivanneet, ajattelin ihanaa Nataschaa ja sitä\npientä, mutta herttaista kotia, jonka hänelle rakentaisin.\n\nAamulla heräsimme luonnollisesti melkoisen myöhään, siinä klo 10\ntienoissa — puhelimen soittoon. Kysyttiin, oliko Tatu Valkonen\ntavattavissa.\n\nPuhelimessa oli Turve. Hänen äänensä oli outo ja hätäinen, kun hän\nilmoitti, että viime yönä oli hirmumyrsky raivonnut S:n sataman\nläheisyydessä ja m.m. katkaissut minun tukkilauttani puomit ja\nhajoittanut kaikki tukkini merelle.\n\n‒ ‒ ‒\n\nSiinä oli nyt lopullinen paukaus. Tämä merkitsi minulle vähintäin\nmiljoonaa eli sitä, että olin menettänyt kaikki, mitä minulla oli,\njotapaitsi saisin vielä oikeusjuttuja ja muuta hyvää lisäksi.\n\nToverini huomasi myös naamastani, että jotakin erikoista oli\ntapahtunut, nosti konjakkipullon pöytään ja sanoi:\n\n— Tämä ei asiaa paranna, mutta ei se sitä pahennakaan.\n\n— Eikä se ainakaan asiaa pahentanut, sillä kun konjakki oli jonkin\nhetken lämmittänyt vertani, lausuin minäkin puolestani:\n\n— Olenhan se minäkin monta kurssia eläissäni suorittanut ja nyt minun\nsilminnähtävästi täytyy tehdä konkurssi.\n\nLähemmin ajateltaessa havaittiin, että junan lähtöön oli ainakin kolme\ntuntia, joka aika päätettiin käyttää aamiaisen syömiseen, jotapaitsi\ntoverini lupasi parhaansa mukaan valittaa suruani. Hän sanoi, ettei\nasialle ole vahingoksi, vaikka sentään kävisin paikalla katsomassa,\nmitenkä tukkien oli käynyt, sillä matkakustannuksethan eivät kuitenkaan\nlopullisessa konkurssissa mitään merkitsisi. Sitäpaitsi voisin itse\npaikalla parhaiten kirjoittaa selostuksen tapahtumasta, jota varmasti\ntultaisiin vastaisuudessa tarvitsemaan.\n\nJokseenkin rauhallisena lähdin sitten matkalle ja kaikkialla sain\nkuulla kertomuksia myrskyn tuhoista. Eivät ainoastaan minun tukkini\nolleet joutuneet tuuliajolle, vaan kuului siellä olevan muidenkin\ntukkeja, mutta olivatko ne lähteneet merellepäin, vai hajaantuneet\nrannoille, siitä ei kellään ollut aavistusta.\n\nMatkalla ehdin vielä tavata Perhelän kartanon tuomarin, joka kehoitti\nminua pyydystämään niin monta tukkia kuin vain kiinni saisin,\nvälittämättä siitä, kenenkä ne olivat, ja kaikin mokomin koettamaan\nennättää ensimmäisenä haaskalle. Ei ollut ensinkään mahdotonta,\nettä siitä suuresta määrästä ennättäisin pelastaa suunnilleen sen\nverran kuin minulla oli ollutkin. Sanoi antaneensa saman kehoituksen\nTurpeelle, joka jo oli hankkinut miehiä ja vehkeitä ja luultavasti\nalkanut pelastustyön.\n\nKun tulin paikalle, sain kuulla Turpeen olevan merellä parin hinaajan\nkanssa ja että asiat eivät sittekään olleet niin hullusti kuin olin\nluullut. Sataman edustalla oli useita karikolta ja saaria ja oli\ntukkeja ajautunut näillekin ja sitäpaitsi oli mahdollista, että tuuli,\njoka oli kääntynyt, voisi tuoda joitakin tukkeja takaisin.\n\nKoska tiesin, etten voisi sinä päivänä enään mitään toimia, odottelin\nTurvetta, joka illalla myöhään saapui rantaan. Hän oli noudattanut\ntuomarin neuvoja, mutta joka tapauksessa tappio tulisi olemaan\nmusertava. Nekin tukit, jotka saataisiin pelastetuiksi, olivat\nhinattavat senkin seitsemällä karikolta ja se maksaisi paljon rahaa.\nAnnoin määräyksen, että tukkeja olisi pelastettava niin paljon kuin\nmahdollista, vaikka ne tulisivat maksamaan painonsa kultaa ja ilmoitin\nhankkivani rahoja. Asiani olivat kuitenkin siksi hyvässä järjestyksessä\npankkeihin nähden, että tiesin helposti saavani irti sen verran rahoja\nkuin tähän tarkoitukseen tarvittiin.\n\nMuutkin yhtiöt olivat ilmestyneet tukkejaan pelastamaan ja lopputulos\noli se, että päätimme kaikessa sovinnossa jakaa tukit. Oli hyvä, että\nTurve oli heti paikalla alkanut pelastustyön, sillä täten oli saatu\npelastetuksi m.m. muudan tukkierä, joka eräässä myöhemmässä myrskyssä\nolisi helposti voinut päästä karkuun. Tämän johdosta sai meidän\npuulaakimme sitä ensinkään vaatimatta jonkinmoisen pelastuskorvauksen,\njoten meidän ei tarvinnut maksaa työpalkkoja pelastustyömiehille.\nLisäksi saimme vielä pitää suuren joukon muiden liikkeiden tukkeja,\njotka oli viety meidän puomimme sisälle. Mutta kaikesta huolimatta oli\nloppusumma hyvin pieni, sillä puolet tukeista oli mennyt sen maailman\ntien.\n\nHiukan sekavin tuntein mietiskelin tulevaisuutta. Olin samassa asemassa\nkuin piiritetyn linnoituksen päällikkö, joka ei enään taistele voiton,\nvaan kunnian puolesta. Vaikka kuinka ajattelin mahdollisuuksiani,\nen löytänyt enää ainoatakaan aukkoa, josta olisin voinut pujahtaa\nväljemmille vesille. Tiesin, että minulla oli edessäni vielä yhden\nvuoden työ, mutta tuloksia en enää voinut saavuttaa. Vuoden kuluttua\nolisi tämä hommani loppu ja niin olisin aivan yhtä tyhjä kuin\nalkaessani. Vihtahousu kuiskasi korvaani: sinun tulee ryhtyä uusiin\nyrityksiin, sinähän olet oikeastaan sittenkin hyvällä puolella, sillä\ntähänastiset yritykset menevät varmat lukkoon ja seuraavista saat\nvoittoa. Nyt on sinulla enemmän kokemusta kuin ennen ja nyt menee työ\nniinkuin tanssi.\n\nAsemani oli tosiaankin sangen merkillinen. Minulla oli olevinaan suuret\npuuhommat, mutta itse asiassa minulla ei ollut mitään hyötyä niistä,\nainoastaan vastuu. Jos esimerkiksi Markkanen ryhtyisi hoitamaan hommia\nhuonosti, tulisi siitä minulle tappiota, mutta jos hommat menevät\nhyvin, hyötyisi siitä vain Markkanen. Tosin oli minullekin laskettu\nhyötyä meidän yhteisistä puuhistamme, mutta se hyöty oli jo etukäteen\nhävinnyt myrskytuulen mukana Pohjanlahden ulapoille.\n\nMutta sitten muistui mieleen, että minullahan oli Markkaselta\nkaupassa saamani tila Kivijärvellä, jonka arvo oli 50,000 markkaa,\n5000 kg pesupulveria ja kaiken lopuksi vielä sähköpiano. Se ei ollut\ntosiaankaan paljon sille, joka aikoi uuden kodin perustaa, mutta\ntähän asti olinkin ollut yksin, eikä minun rinnallani ollut vaimoa,\njoka olisi voinut minua täydentää. Jos Natascha olisi koko ajan ollut\nrinnallani, olisin ehkä osannut välttyä monesta pälkähästä ja olihan\nhän sitäpaitsi kielitaitoinen ja liikevaistoinen nainen. Kenties me\nvielä yhdessä voisimme näillä pienillä pääomilla kohota onneen ja\nrikkauteen. Mutta olinhan toiselta puolelta päättänyt, etten enää\nmilloinkaan yritä liikemiehenä. Niin tosiaankin olin tehnyt, mutta\nsilloinhan minä en ollut nähnyt Nataschaa, silloin minä itsekkäästi\najattelin ainoastaan omaa itseäni, mutta nyt oli minun ajateltava\nkahden edestä.\n\nOlin pelannut ja hävinnyt pelissä, mutta sananlaskuhan sanoo, että\nhuono onni pelissä merkitsee onnea rakkaudessa. Varmasti saavuttaisin\nonnen, kun saisin Nataschan rinnalleni.\n\n\n\n\nXXIX LUKU,\n\njossa tekijä sonnustautuu kosiomatkalle ja esiintyy kosijana vieraalla\nmaalla.\n\n\nJos tarkastaa naima-asioita koskevaa kirjallisuutta, niin voi siitä\nsaada jonkin verran viitteitä siitä, miten tyttöä on kosittava,\nmiten häntä on pyydettävä vaimoksi hänen vanhemmiltaan tai\nkasvatusvanhemmiltaan. Mutta sitävastoin ei käsiini ole sattunut\nainoatakaan teosta, jossa esitettäisiin, miten kosinta on suoritettava\nsilloin, kun vanhapoika setä on määräämässä asian.\n\nKoko siinä laajassa kirjeenvaihdossa, joka minulla oli ollut Nataschan\nkanssa, ei tämä asia sattunut tulemaan tarkemmin puheeksi. Me\nkirjoitimme kirjeitä vain toisillemme, me elimme toinen toisillemme\nja tutkimme toistemme ajatuksia, emmekä neuvotelleet siitä, mitenkä\nEleazar parhaiten saataisiin taipumaan. Sitäpaitsi ei edes kertaakaan\noltu mainittu, että Eleazar mahdollisesti asettuisi liittoamme vastaan,\nmutta nyt kun se juhlallinen hetki alkoi lähestyä, jolloin minun oli\nesitettävä asiani Eleazar Grünsteinille, aloin tuntea suurenmoista\nskakkusta.\n\nEn tiennyt sen enempää kuin että Eleazar oli 87-vuotias, mutta\nminkälaiset taipumukset ja mitä himoja hänellä mahdollisesti oli,\nsiitä ei minulla ollut aavistustakaan. En myöskään katsonut sopivaksi\nneuvotella tästä asiasta Nataschan kanssa, sillä olin aikonut itse\nvoittaa taistelun.\n\nVanhapoika-ystävältäni, joka muuten oli erikoisen viisas mies, kävin\nkuitenkin sivumennen kysymässä neuvoja, sillä minulle sattui tilaisuus\nviettää lähtöni edellinen ilta hänen luonansa. Kun hän kuuli, että\noli kysymys 87-vuotiaasta juutalaisesta, raapi hän korvallistaan\nja lausui lopulta sen ajatuksen, että paras on ryhtyä suoranaisiin\nrahakauppoihin. Vaikka juutalaisella olisi kuinka paljon rahaa tahansa,\nniin haluaa hän aina enemmän, joten pienikin summa voi hänelle kelvata.\n\n— Selvä on kuitenkin, ettet sinä voi mennä mitään summaa tarjoamaan,\nvaan sinun on kysyttävä, kuinka paljon hän haluaa Nataschasta. Sinun\non myös otettava huomioon tarjousta tehdessäsi, että Natascha maksaa\nsinulle, joten heti sen jälkeen kuin hän on jonkin summan lausunut,\nvedät siitä pois ne kustannukset, jotka sinulla on Nataschasta. Nämä\nsinä tietysti puserrat mahdollisimman korkealle, joten pääset sopivaan\nnettohintaan ja sen jälkeen täytyy sinun tietysti alkaa tinkiä ja\njuutalaiselta tingitään aina puolet. Älä missään tapauksessa vie\nmukanasi mitään lahjoja, sillä ethän voi tietää ukon makua. Kauppaa\non tietysti hierottava pitemmän aikaa, joten tällä välillä voit ehkä\nhuomata, voisivatko mahdollisesti jotkut voiteet tulla kysymykseen.\n\nTämäntapaisia olivat ne evästykset, joita minulle annettiin, ja\ntietysti siinä puhuttiin muutakin, m.m. tehtiin laskelmia siitä, mitä\nvaatimaton huusholli Helsingissä tulisi maksamaan. Mutta nämä laskelmat\njääkööt nyt tässä yhteydessä sikseen, sillä jokainenhan tietää, että\nHelsingissä nykyään saadaan kaikkea vähittäismaksulla, joten sen\naikaiset laskelmat eivät enää vastaa nykyisiä oloja.\n\nTiesin tarkoin minkä Jielan varrella Eleazar asui, ja niinpä nähtiinkin\nallekirjoittanut eräänä aurinkoisena päivänä kolkuttamassa Riiassa\nerään hyvin kapean ja mutkaisen kadun varrella sijaitsevan vanhan\nrakennuksen ovea.\n\nSe avattiinkin ja noin 30-vuotias miespuolinen Semin jälkeläinen tuli\nminulle avaamaan. Esitin hänelle asiani ja sen jälkeen kuljetettiin\nminut jonkinlaisen sekalaisten tavaroiden kaupan tai panttilainaston\nläpi pimeään, hallin tapaiseen huoneeseen, josta kiertorappuja\nnoustiin yläkerrokseen, jona oli vain yksi ainoa huone. Täällä eivät\nsilmäni aluksi eroittaneet ketään, sillä huone oli hämärähkö ja täynnä\nkaikenlaista kalustoa mitä suloisimmassa epäjärjestyksessä, niin että\nsiinä tuskin mahtui liikkumaan. Lopulta havaitsin avonaisen takan\nääressä suuressa nojatuolissa papukaijan näköisen olion, jonka arvasin\nEleazariksi!\n\nYritin puhua hänelle tavallisella äänellä, mutta huomasin, ettei\npuheeni tehnyt tähän olioon minkäännäköistä vaikutusta. Silloin sanoi\nminua seurannut Seinin poika, ettei tämä mies mitään kuule, mutta että\njos herralla on jotakin sanomista, niin hän välittää keskustelumme.\n\nKeskustelu alkoi. Puhuin huonoa saksaani, jotavastoin nuorukainen Jafet\ntoisti sanani juutalaisten kielellä.\n\nVanhus teki Jafetille harvasanaisia kysymyksiä, mutta Jafet ei\nkääntänyt niitä minulle suoraan, vaan sanoi, että vanhus tahtoo minulta\nyhä laajempia ja pitempiä selostuksia asiasta. Kerroin kaiken, mitä\nNataschasta ja minusta oli kertomista ja lisäksi omaa historiani aina\nsyntymästäni tähän hetkeen saakka. Ilmoitin lopulta, että toivoisin\nsaavani jonkinlaisen tarjouksen.\n\nTuli hiljaisuus ja vanhus istui hetken liikkumattomana.\n\nSen jälkeen tapahtui jotakin omituista.\n\nHän sinkoutui tuolilta seisaalleen, alkoi tanssia jonkinlaista\nmerkillistä kakevalkkia lattialla, tempasi pöytäveitsen ja kiskaisi\nsillä pari nappia irti takistaan, meni sen jälkeen kaminan luokse,\nripotteli tuhkaa päällensä, vaipui jälleen tuolille, mutisi jotakin\npitkää manausta ripotellen yhä edelleen tuhkaa tukalleen ja parralleen.\n\nJa yht’äkkiä karjaisi Jafet minulle nyrkit sojossa:\n\n— Nyt on parasta, että herra poistuu. Samalla hän oli temmannut\nkouraansa papualaisneekerien nuijaa muistuttavan aseen.\n\nSyöksyin rappuja alas sen kuin ennätin Jafetin seuratessa kintereillä.\nVielä kadullakin hän seurasi jäljessäni karjuen ja kiroillen\nhyvänpäiväisesti.\n\nOlin kai juossut puoli kilometriä, ennenkuin havaitsin, ettei minua\nkukaan enää seurannut.\n\nTällainen oli kosintani, eikä minulla ollut pienintäkään halua sitä\nuudistaa. Minulla ei ollut mitään syytä otaksua, että Eleazar muuttaisi\nmieltänsä, sillä pian sain tietää, mitä hänen seremoniansa merkitsi.\nSe oli jonkinlaista kirousta esi-isien nimissä sen johdosta, että eräs\nhänen heimostaan oli joutunut niin saastaisen gojimin läheisyyteen kuin\nallekirjoittanut. Samalla se oli kai sovitusuhri ja avunpyyntö siitä,\nettei hänen heimolleen mitään pahaa tapahtuisi, vaikka tällainen koira\noli luonut silmänsä niin pyhäiseen olentoon kuin Nataschaan.\n\nSiihen aikaan ei puhuttu niin paljon juutalaisuudesta kuin nykyään,\njoten tekijäkään ei ymmärtänyt, että juutalaiset eivät milloinkaan\nsalli tyttärensä menevän naimisiin kristityn koiran kanssa. Senpä\nvuoksi ei tekijäkään vielä ottanut ojentuakseen tästä selvästä\nulosheitosta, vaan yritti neljä kertaa sekä Riiassa että Tallinnassa,\nennenkuin hän särkynein sydämin vetäytyi pelistä.\n\nSitten olikin minulle jo aivan yhdentekevää, mitä tulevaisuus mukanaan\ntoisi. Tietysti eräänlainen velvollisuudentunto pakotti minua viemään\naloittamani työt loppuun, mutta mitään tulevaisuutta en enää itselleni\nsuunnitellut.\n\nJos meidän maassamme olisi ollut luostareita, niin olisin varmasti\nvetäytynyt sen muurien suojaan, mutta kun ei sellaisia ollut, päätin\nmuuten etsiä yksinäisyyttä.\n\n\n\n\nXXX LUKU,\n\njossa murtunut mies astuu Suomen kamaralle ja jossa kerrotaan, mitä sen\njälkeen tapahtui.\n\n\nSuomen kamaralla odottivat minua kuitenkin kiireelliset tehtävät, sillä\nensi työkseni sain tietää, että minun oli lopultakin henkilökohtaisesti\nlähdettävä vastaamaan Karikon sahalaitoksella »suorittamistani\nilkitöistä». Vaikka kauppa tuomarin kanssa olikin purkautunut, niin\nkaljaasi Ida ei ollut liittynyt entiselleen ja vielä hullummin oli\nkäynyt moottorin, joka oli jäänyt ulkosalle oman onnensa nojaan. Sen\noli syysmyrsky upottanut Suomenlahden aaltoihin, jossa se vieläkin\non. Minun ei auttanut muu kuin turvautua kalliiseen ja taitavaan\nasianajajaan, joka lopulta sai aikaan sovinnon, mikä maksoi minulle yli\n15,000 markkaa velkakirjan muodossa. Kantajani osoittautuivat lopulta\nhöyleiksi miehiksi ja olivat erittäin tyytyväisiä, kun saivat pienen\nlyhennyksen heti paikalla kouraansa, sillä melkein kaikki käteinen\nomaisuuteni meni asianajajalle.\n\nKun ryhdyin tutkimaan taloudellista tilaani, huomasin olevani\nlähipitäen tyhjä mies. Siinä tapauksessa, että Kivijärven\npuuhommat menisivät hyvin, voisin mahdollisesti vielä saada jonkin\nkymmentuhantisen, jotapaitsi minulla oli tiedossa noin 3000 markan\nkuukausipalkka niin kauan kuin niitä kestäisi. Mutta toiselta puolen\noli minulla odotettavissa hyvänpuoleinen tappio, jos hommat menisivät\npommiin, tappio, jota en ehkä milloinkaan pystyisi korvaamaan.\n\nTurpeelta sain kuulla, että puuni olivat pari päivää sitten saapuneet\nsatamaan ja senvuoksi kehoitin häntä lähtemään kanssani Markkasen luo,\njotta saisin Kivijärven hakkuut oikealle tolalle. En aikonut niihin\nitse enää puuttua muuten kuin jonkinlaisena ylivalvojana, sillä tiesin,\nettä aloin olla liian hätäinen ja hermostunut.\n\nJa hyvin me kaikista hommista Markkasen kanssa sovimme, sillä Markkanen\neli yhä edelleen taloudellista nousuaan. Hän ilmoitti hankkivansa\nminulle luottoakin, jos sattuisin jonkin sopivan yrityksen keksimään.\nMinun on vielä mainittava, että O.Y. Conservo A.B. oli alkanut toimia.\nTirehtööri Taimi ja Iisko Tuiteri olivat löytäneet toisensa ja\nalkaneet tehdä, ei säilykkeitä, vaan saapasrasvaa, joka erittäin hyvin\nsopi Iisko Tuiterin purkkeihin. Ja Iisko Tuiterin suuressa padassa\nsaapasrasvaa lämmitettiin, joten sekin oli joutunut täyteen käytäntöön.\n\nMinähän olin päättänyt vetäytyä yksinäisyyteen ja liikkua ainoastaan\nsen verran kuin asiat vaativat, mutta tämä päätökseni meni myttyyn\nniinkuin monet muutkin hyvät aikomukseni, kun tuomari Hiukka tarjosi\nminulle todellisen laiskanviran. Minusta tulisi Perhelän kartanon\nsahan, sähkölaitoksen ja myllyn tirehtööri, josta hyvästä saisin vapaan\nylöspidon kartanossa, vapaat kyydit asemalle silloin kuin tarvitsisin,\ntuhat markkaa kuussa ja vielä jonkinlaisen prosentin. Asunnon saisin\nvalita kartanosta. Muutakin hyvää vielä luvattiin, joten en voinut\ntarjousta vastustaa.\n\nPerhelästä oli puutarhuri potkittu pois ja tarkoitus oli antaa puutarha\narennille. Siten oli Perhelän kaunis puutarhurin asunto vapaana. Se oli\ntosiaankin aivan erikoinen laitos, sillä se oli suoraan kasvihuoneiden\nyhteydessä. Siinä oli uudenaikaiset sähkölämmityslaitteet, sähköllä\nlämmitettävä vesisammio, jota voi käyttää myös kylpyammeena, mihin\ntarkoitukseen se oli erikoisen mahtava. Rakennus oli muuten aivan uusi.\n\nSinne sain valita itselleni sopivan kaluston, huoneet siivottiin\nkartanon puolesta, josta myös sain ruuan. Se oli kaikin puolin\nihanteellinen »nuoren miehen» asunto. Asiaan kuuluu, että siellä\nsitäpaitsi oli puhelin.\n\nTänne siis asetuin ja jouduin näin hyvin läheltä seuraamaan Perhelän\nkartanon elämää, joka näinä aikoina rupesi kiinnostamaan mieltäni.\n\nPerhelän kartanoa ympäröi suuren suuri kotimetsä, oikeastaan\nluonnonpuisto. Tämän oli tuomari leimauttanut kotitarvehakkuita varten.\nSiellä oli valtavia puita, sellaisia, jotka kantoleikkauksessa olivat\nkärrynpyörän kokoisia. Näitä oli tarkoitus vetää omilla hevosilla ja\nkuorma-autolla Perhelän sahalle ja sahauttaa ne siellä erilaiseksi\nsahatavaraksi. Saha taas oli kaikin puolin hyvässä kunnossa ja siihen\nkuului höyläkonekin. Sahan henkilökunta sai pitää paikkansa, ja kun\najomatkat olivat lyhyet, ei minulla oikeastaan ollut muuta tehtävää\nkuin osoittaa, kuinka sahaus oli suoritettava ja muuten ohjata työtä.\nTavallisesti annoin ohjeet viikoksi kerrallaan ja kävin vain silloin\ntällöin sahalla katsomassa.\n\nMuuna aikana suorittelin omia kirjallisia töitäni, osaksi tieteellisiä\nja osaksi kaunokirjallisia. Hoidin liikeasioitani ja tein matkoja\nmilloin se oli tarpeellista. Perhelän varsinaiset metsähommat\neivät minulle kuuluneet, sillä ne olivat Perhelän koulunkäyneen\nmetsätyönjohtajan hallussa. Niitäkin minulle kaupattiin ja palkkaa\ntarjottiin lisää, mutta kieltäydyin kunniasta, sillä sitä tuhinaa, joka\nPerhelän metsässä syntyisi, kun siellä kolme puulaakia alkaisi hakata\nja niiden lisäksi vielä eräs neljäs ruotsalainen tukkihuijari, jolle\ntuomari entisistä kauppakirjoista välittämättä oli myynyt koko metsän.\n\nSvensson oli myös saapunut kotiin. Ensimmäiset yhteenotot tuomarin\nrouvan ja rouva Svenssonin välillä olivat suoritetut ja rouva Svensson\noli ilmoittanut nopeasti häätävänsä myös minut Perhelästä, koska\nminäkin olin tullut kartanoa ryöstämään.\n\nEn ole tosiaan milloinkaan nähnyt tämäntapaista tilannetta.\nPäärakennuksessa isännöi Svensson, joka oli olevinaan jonkin tapainen\nmaanviljelyspäällikkö, ja suunnitteli kovasti tämän alan uudistuksia,\ntilan palstoittamista sekä erään ulkotilan myyntiä, jonne hän oli\nrakentanut satojen tuhansien markkojen arvoisen navetan. Mistä hän\nyleensä sai rahaa ja mitenkä hänen ja tuomarin väliset raha-asiat\nolivat järjestetyt, siitä en päässyt selville. Mutta rahaa hänellä\nkuitenkin toistaiseksi näytti olevan. Muuten täytyy sanoa, että\nSvenssonin terveys kylpymatkasta huolimatta oli romahtanut. Hän\noli laihtunut ja oli oudon silmissä ehkä terveen näköinen. Kenties\nhän olikin ruumiillisesti terve, mutta henkisesti häntä oli miltei\nmahdoton tuntea samaksi mieheksi. Hänestä oli tullut tavaton optimisti,\njoka puhui tehtävistä kaupoista niinkuin olisivat rahat hänellä\nvalmiina kourassa, mutta jo seuraavana päivänä hän oli keksinyt\nuuden suunnitelman, joka oli vielä entistä kummempi. Hän suunnitteli\nkananhoitoa, hän suunnitteli metsänriistan ja turkiseläinten hoitoa.\nMutta jo seuraavana päivänä hän taas oli saanut päähänsä, että hänen\näkkiä oli myytävä koko Perhelä ja perustettava suurenmoinen tehdas\nVenäjältä tuotetun öljyn tislaamista ja jalostamista varten.\n\nKaikki nämä suunnitelmat vaativat matkoja ja suurimman osan ajastaan\nhän olikin niillä. Myös tuomari matkusteli tuiki tiheään »Perhelän\nfinanssieerauksen vuoksi», niinkuin hän sanoi, joten molemmat isännät\nolivat hyvin vähän tilalla.\n\nOlen jo edellä kertonut tuomarin maanviljelyssuunnitelmista ja ne\ntoteutuivatkin äkkiä, sillä erään tällaisen finanssieerausmatkan\njälkeen hän ilmoitti, että Perhelässä tullaan pitämään suuri\nkarjahuutokauppa noin parin viikon päästä, mutta että siitä ei saisi\nUlrika rouvalle ilmoittaa mitään.\n\n— Eikös siitä sitten ilmoiteta sanomalehdissä? kysyin.\n\n— Ilmoitetaan tietenkin, mutta Ulrika rouva lukee ainoastaan\nHufvudstadsbladetia ja siihen ei panna ilmoitusta.\n\n— Mutta tuleehan hän saamaan asiasta kuitenkin tiedon.\n\n— Svensson on luvannut viimeiseen asti asian pitää asian salassa ja\nnoin viikkoa ennen lähetämme täältä »rouvat» pois.\n\nPuolestani lupasin olla sekaantumatta asiaan. Kun rouvat oli päätetty\nlähettää pois viikkoa ennen huutokauppaa, päätin minä lähteä heti ja\npalata rouvien lähdön jälkeen, sillä tällä tavalla joutuisin kaikkein\nvähimmin kiusaukseen puhua sivu suun.\n\nMinulla olikin hieman omia asioita. Olin saanut hyvänpuoleisen\noikeudenkäyntilaskun siltä tuomarilta, joka oli ajanut\nverotusasioitani, mutta samalla olin saanut kuulla, että minun tarvitsi\nmaksaa vain verrattain pieni vero Helsingin kaupungille. Sen maksoinkin\nmielihyvin ja päätin lähteä käymään Markkasen luona rahoja lainaamassa.\n\n\n\n\nXXXI LUKU,\n\njosta selviää, että tekijä sattumalta on voinut tehdä hyviäkin kauppoja.\n\n\nTalvi oli tullut ja ensimmäiset ratapölkyt oli ajettu rantaan. Ne oli\nveistetty valmiiksi, jos puusta voitiin ottaa ainoastaan yksi pituus.\nMuuten oli ratapölkyt aiottu sahata Markkasen sahalla. Sen lisäksi\noli hankittu kevyt kehyssaha, jolla ratapölkkyjä tultaisiin sahaamaan\nsen jälkeen kuin ne oli uitettu satamaan. Osa pölkyistä taas vietiin\nvalmiina ratavarteen ja osa sisävesisatamiin, josta ne aluksilla\nkuljetettaisiin merisatamaan. Tämä homma oli jo aivan toista kuin\nentiset hulluttelut ja Turpeen hoidossa meni kaikki niinkuin luomisen\ntyö.\n\nOmituisin tuntein oikeastaan liikuskelin näitä n.s. työmaitani\nkatsomassa. Monta kertaa tulin ajatelleeksi, että tämä kaikki voisi\nolla minun yksityistä hommaani ja että olisin hyvin pärjännyt mies,\njos minulla olisi ollut hiukankin pääomaa tai paremmin luottoa näitä\nhommia alkaessani. Ja mieleni ei suinkaan tullut paremmaksi, kun Turve\nesitteli minut koko yrityksen tirehtöörinä, niin että sivullisilla oli\nse käsitys, että minä olisin hyvinkin hyvissä varoissa oleva mies.\nItse asiassa oli palkkani puolta pienempi kuin Turpeen, vaikka tämä\nkohteliaasti nosteli matkalaukkuani ja aukoi minulle ovia mihin vain\ntulin. Suunnilleen samantapaiselta mahtaa tuntua sellaisen suuren\nliikemiehen elämä, joka on joutunut pankkivalvonnan alaiseksi. Kun siis\nVanha Aatami rupesi minua vaivaamaan, niin kuvittelin mielessäni, että\nolin sellainen suuri tirehtööri, joka sattumalta on pankkivalvonnan\nalaisena ja joka siitä jonkin ajan päästä on pääsevä entistä ehompana.\n\nMutta toiselta puolen oli hauska keskustella Turpeen kanssa, sillä\nhän ei lakannut kysymästä neuvojani ja mielipiteitäni ja selostamasta\nminulle asioita niinkuin ennenkin. Toivon, että minäkin puolestani\ntulin antaneeksi hänelle toisinaan hyvänkin neuvon. Nyt ei minun enää\ntarvinnut peljätä neuvojen jakamista, sillä tiesin Turpeen aivan hyvin\nvoivan jättää ne omaan arvoonsa silloin kuin ne eivät olleet mistään\nkotoisin.\n\nMarkkasen luona minua kohdeltiin hyvin. Markkanen oli huomannut, että\nhän oli minun avullani tullut tehneeksi hyvän kaupan ja senvuoksi\nolinkin hänen luonaan kuin piispa pappilassa. Kun sitten tuli kysymys\nrahan tarpeesta, niin hän huomautti, että on paras kiinnittää 100,000\nmarkan suuruinen haltiavelkakirja Leipäsuon tilaani. Sitä vastaan hän\nminulle lainailee rahoja pikku tarpeisiin sitä mukaan kuin tarvitsen.\n\n— Mutta eihän tilan arvo ole kuin korkeintaan 50,000 sanoin minä.\n\n— Sinä et ymmärrä näitä finanssiasioita, sanoi Markkanen ja siihen\nkeskustelu sillä kertaa jäi. Kirjoitin velkakirjan ja jätin Markkaselle\nvaltakirjan sen kiinnittämiseksi tilaani ja niin oli asia selvä.\n\nSitten laadittiin vastakirja, johon merkittiin minun vippini\nMarkkaselta. Tällä kertaa otin 15,000 markkaa, enemmänkin olisin\nsaanut, mutta en tarvinnut.\n\n— Ei Leipäsuo muuten niin huono tila ole, kyllä sinun kannattaa käydä\nsitä katsomassa.\n\nEikä se ollutkaan. Eräänä sunnuntaiaamuna ajoimme Turve ja minä\nkatsomaan maatilaani. Rakennukset olivat aivan uudet ja hyvässä\nkunnossa, vaikka ne olivatkin olleet vuoden pari käyttämättöminä.\nTalo oli pienen järven rannalla, joka ilmeisesti oli suojärvi ja\njoka sijaitsi kokonaan tiluksien sisällä. Mutta itse Leipäsuo oli,\nsikäli kuin siitä talvella saattoi päätellä, tosiaankin leipämaata,\nhyväkasvuista havu- ja lehtipuukorpea, jossa kasvoi rehevä nuori metsä.\nOjittamalla siitä saisi varsin hyvää metsämaata ja heinämaat olivat\naivan suurenmoiset. Oli vielä nelisenkymmentä hehtaaria hyväkasvuista\nkangasmaatakin, jolla kasvoi nuorta, paperipuun kokoista kuusimetsää.\n\n— Tämähän on tosiaankin Leipäsuo, sanoi Turve, — ja jos tämä joutuisi\nkunnollisen viljelijän käsiin, niin elätettäisiin tässä monta lehmää.\nKyllä tällä talolla tekisi monen korvenraivaajan onnelliseksi. On\nsentään synti, että nuokin hyvät rakennukset pääsevät rappeutumaan.\n\nLähemmin tarkasteltaessa havaitsimme rakennukset monessa kohdin\nkeskeneräisiksi. Joitakin kymmeniä tuhansia olisi pitänyt uhrata niiden\npanemiseksi kuntoon. Mutta kaikesta näkyi, että kelpo työntekijä siinä\noli saanut jättää työmaansa, sillä kaikki oli hyvin suunniteltua ja\nhyvin tehtyä. Ristiriitaisin tuntein seisoin omalla maallani. Tässä\noli koti, jossa ahkera perhe pari vuotta sitten oli ponnistellut\ntoimeentulonsa saavuttaakseen ja sortunut taistelussaan. Heidän\ntyönsä hedelmät olivat joutuneet minulle yhdellä kynänpyöräyksellä,\nminulle, joka en silloin osannut panna niille mitään arvoa. Paremminkin\najattelin, että olin saanut jonkin näennäisen suorituksen, koska\nminulle ei parempaakaan tahdottu antaa. Olisin paljon mieluummin\npistänyt povitaskuuni 50 tuhatlappusta kuin tullut näiden lähes sadan\nhehtaarin omistajaksi.\n\nTällaisella hetkellä ihminen tuntee itsensä aika mitättömäksi. Tässä\nminulla oli kokonainen omaisuus, jolla kunnollinen maatyöläinen olisi\nelättänyt suuren perheen ja jossa olisi voinut syntyä ja kasvaa monta\nonnellista sukupolvea, mutta jos minä tänne jäisin työkalut käsissäni,\nniin kuolisin ehdottomasti nälkään.\n\nTulkitsin näitä mietteitä myös Turpeelle, joka naurahti ja sanoi:\n\n— Ei se niin sanottua ole. Ota sinä itsellesi vain oikein tukeva akka,\njolla on pari lehmää ja hevonen ja vähän muuta irtaimistoa, niin kyllä\nte tällä tilalla toimeen tulette.\n\nKoska minulla kuitenkaan ei ollut tällaisia aikomuksia, niin\npäätettiin, että Turve valitsee työmiestensä keskuudesta sopivan\nvuokraajan, joka saa ottaa veroista tilan haltuunsa ja saa sitäpaitsi\nvielä 2000 markan lainan sen kunnostamiseksi.\n\nTilanomistaja Tatu Valkonen voi siis astua tyytyväisenä rekeen ja ajaa\nvasallinsa rinnalla Kivijärven komeimpaan taloon, josta käsin matka\nseuraavana päivänä suunnattiin Perhelän kartanoon.\n\nJos tuomari oli ollut tosissaan luullessaan voivansa pimittää Ulrika\nrouvalta huutokaupan, niin hän oli siinä suuresti erehtynyt. Lahinen\noli päässyt jonkinmoiseksi sivusihteeriksi erääseen helsinkiläiseen\nlehteen, jonka sunnuntailiitteeseen hän kirjoitteli syvämietteisiä\nrunoja. Lehti löysi luonnollisesti tiensä Laura neidin luokse, joka\nnäin ollen tuli lukeneeksi Perhelän suuresta karjahuutokaupasta.\nPerhelässä oli raivonnut paremmanpuoleinen myrsky, ja Ulrika rouva\noli ilmoittanut silmänräpäyksessä maksavansa tuomarin sieltä irti\nja näyttävänsä, että hän ja Svensson sittenkin ovat herroja omassa\ntalossaan. Tämän väitteen tueksi noudettiin eräs helsinkiläinen täti ja\nsetä paikalle. Sitten oli pidetty myrskyinen neuvottelu, joka päättyi\nsiihen, että täti ja setä lähtivät sen tien ja ettei huutokaupan\nperuuttamisesta tullut mitään.\n\nMutta vielä toinenkin yllätys odotti minua. Svensson oli Helsingissä\nmyynyt koko sahalaitoksen sähkölaitoksineen ja sitä oli tultu paikalle\npurkamaan. Purkajat oli kuitenkin tuomari lähettänyt tiehensä, joten\ntoistaiseksi olot sahalla olivat ennallaan ja työ siellä jatkui.\n\nMyös metsänhakkuut näyttivät olevan täydessä käynnissä, ja tuomari\nnäytti saaneen kaiken neljän puulaakin välille sopimuksen aikaan.\n\nHeti paikalle saavuttuani kutsui Ulrika rouva minut puheilleen.\nSaapuvilla oli myös Laura neiti.\n\nArvasin tulleeni kuumaan paikkaan.\n\nSain kuulla, että minun kauttani oli koko surkeus tullut taloon ja\nettä minä olin tuomarinkin tänne laahannut. Tuomari tekee nyt heidät\nputipuhtaiksi, talosta on myyty melkein kaikki viljat ja heinät ja\nnyt myydään karjakin, niin että ainoastaan 15 lehmää ja 30 hevosta\njätetään koko taloon. Kai se peto biisi myynyt kaikki hevosetkin, mutta\nniillähän ne joko laahaavat tukkeja sinun sahaasi, joka sahaa meidän\npuistoamme, »parkkia», sanon minä, ja siinä on sitten minulla olevinaan\nsivistynyt mies ja maisteri ja metsänhoitaja. Ja kuinka sitten hakataan\nmetsää! Sinä olet sen leimannut ja minä en ole siellä tosin käynyt,\nmutta kaikki sanovat, että se menee pilkkahinnasta puhtaaksi. Meidät\nryöstetään ihan puille paljaille ja minä en voi asialle mitään.\n\nIlmoitin, etten liioin minäkään sille mitään voi ja että hän on itse\npannut nimensä kauppakirjoihin ja että koko kaupan on tehnyt Svensson\nenkä minä.\n\n— Älä puhu mitään Svenssonista, sillä tuomari, tuo entinen\nkuritushuonevanki, on tehnyt hänet hulluksi tai sairaaksi tai\nmolemmiksi. Ja kyllä sinäkin olet huono mies, jos tuommoista oikeastaan\nkannattaa mieheksi ensinkään sanoa, sillä ei niistä sinunkaan\nasioistasi ole mitään tullut. Taitaa ollakin niin, että sinä ansaitset\nleipäsi tuomarin adjutanttina.\n\nNäihin sanoihin yhtyi eri tahdissa myöskin Laura neiti, ja joka kerta\nkun minä yritin aukaista suuni, selitettiin minulle, että on parasta,\netten minä puhu mitään, sillä minut kyllä tunnetaan. Lopulta sain\nsentään sanotuksi sen verran, että minä kyllä tiedän, miehen, joka\nrautaisella kädellä kykenee pelastamaan tilanteen.\n\n— Olisipa hauska tietää kuka hän on, sanoivat molemmat yhteen ääneen.\n\n— Kutsukaa tänne Lahinen, sanoin minä.\n\nJa sillä taikasanalla olinkin pelastanut itseni, sillä sain palkakseni\nkiitollisen silmäyksen Laura neidin puolelta, joka heti alkoi selittää,\nettä nyt minäkin uskallan sen sanoa, koska sen kerran Tatu setäkin on\nsanonut. Ja sen jälkeen alkoi Laura neiti selittää Lahisen hyviä puolia.\n\nJouduin tällä tavalla kokonaan keskustelun ulkopuolelle, sillä äiti\nja tytär ryhtyivät kamppailuun keskenään ja se olikin vasta sotaa se.\nEikä siinä kukaan huomannutkaan, kun kaikessa hiljaisuudessa astuin\nhuoneesta...\n\nVasta kun kävelin pihalla, oli Ulrika rouva huomannut pakoni. Hän\naukaisi ikkunan ja huusi jälkeeni:\n\n— Pelkuri, kuten aina, pelkuri! Kyllä sinun pitäisi kulkea hameissa\neikä housuissa, Tatu parka.\n\nMutta huutokauppapäivä lähestyi. Se oli pääasiallisesti\nkarjahuutokauppa, mutta myytiin siinä paljon muutakin tavaraa.\nEnimmiten oli kuitenkin myytäväksi koottu kaikennäköistä romua, joten\nvielä ei parempaan tavaraan oltu käyty käsiksi. Tapaus viekoitteli\nluonnollisesti paikalle paljon yleisöä, ja jo edellisinä päivinä oli\nnavetassa ja tallissa käynyt ostohaluisia tarkastelemassa lehmiä,\nhiehoja, sonneja ja hevosia. Se vähä, mitä taloon jätettiin, oli\nparasta. Parhaat kantakirja- ja työhevoset siis jäivät taloon ja\nmyös parhaat lypsylehmät. Koko homma ei siis oikeastaan näyttänyt\nmielestäni ryöstötaloudelta, sillä myöskin minun käsitykseni on,\nettä loistokarjatalous ei kannata. Ja epäilemättä oli tuomari myös\nollut oikeassa vähentäessään talon huimaavan suurta henkilökuntaa ja\npoistaessaan sen ylelliset tavat.\n\nMutta miten sitten n.s. finanssieeraus oli järjestetty ja millaiset\nolivat tuomarin ja Svenssonin suhteet, siitä oli mahdotonta saada\nselvää. He olivat täydellisesti riitaantuneet ja kaikkialla puhuttiin\nsiitä, kuinka tuomari oli Svenssonin katalasti pettänyt ja tehnyt hänet\nitsestään riippuvaksi ja keppikerjäläiseksi. Että Svensson jo aikoja\nsitten oli ollut keppikerjäläinen, ei kukaan näkynyt tietävän. Mistä\nSvensson sai kaikki ne rahat, joilla hän vielä sangen ylellisesti eli,\nen voinut käsittää.\n\nValkeni sitten huutokauppapäivä. Muun yleisöpaljouden lisäksi oli\nsiihen aikaan välttämättömiä pirtutrokareita saapunut paikalle.\nTuomarille oli ilmoitettu, että hänen pitäisi ryhtyä näiden suhteen\ntoimenpiteisiin, mutta hän sanoi, ettei tämä asia kuulu hänelle,\nvaan poliisiviranomaisille, joiden puoleen asiassa on käännyttävä.\nMinulle hän huomautti, että oikeastaan on hyvä, kun tällaiseen\ntilaisuuteen saapuu lientä. Kunhan vain tulisi tarpeeksi, sillä sitä\nparemmin ihmiset huutavat. Hän oli itsekin kaiken varalle hankkinut\nkolmisenkymmentä litraa ja vähän esansseja ja aikoi suuressa\nväenrakennuksessa järjestää kahvit oikein leivän ja kerman kanssa,\nsillä huutokaupan aikana on ihmiset pidettävä hyvällä tuulella.\n\nJo aamulla aikaisin ennen huutokauppaväen tuloa höyrysivät väen tuvassa\nkahvipannut ja voileipiä ja vehnästä oli kukkuroittain tarjottimilla.\nPullokalja ja limonaati täydensivät ylellisyyttä.\n\nKellon lyötyä 10 tuomari astui juhlallisen näköisenä varta vasten\nrakennetulle korokkeelle erään Helsingistä hankitun huutokauppamestarin\nja kirjurin kanssa, luki huutokauppailmoituksen ja ilmoitti, että\nhuudot oli maksettava paikalla käteisellä.\n\nHänen vielä puhuessaan oli lavalle ilmestynyt kaksi muuta herrasmiestä,\njotka kumpikin lukivat pitkän kirjelmän ja sen jälkeen yhteen ääneen\nilmoittivat, ettei tästä huutokaupasta tule mitään, koska se on laiton\nja että he varoittavat huutamasta, sillä huutaja tulee varmasti\nmenettämään tavaransa.\n\nHeidän puhuttuaan ilmestyivät lavalle paikkakunnan nimismies ja\nkruununvouti, joista ensinmainittu luki epäselvällä äänellä jälleen\npitkän kirjelmän, josta yleisö ei kuullut eikä ymmärtänyt mitään.\nLopettajaisiksi hekin ilmoittivat, ettei huutokaupasta tule mitään.\n\nNyt esiintyi tuomari uudelleen:\n\n— Onko täällä vielä ketään, joka haluaa vastustaa tämän kuulutetun\nhuutokaupan pitämistä. Jos sellaisia on, niin astukoot lavalle ja\nesittäkööt paperinsa.\n\nOdotettiin runsas puolituntinen, mutta ketään ei tullut.\n\nTuomari otti tuolinsa takaa matkalaukun ja sieltä lakikirjan ja löi\nesille erään kohdan, jonka hän kehoitti kruununvoutia lukemaan.\n\nKruununvouti kieltäytyi.\n\n— Siinä tapauksessa luen sen itse. Tuomari luki korkealla äänellä\nerinäisiä pykäliä.\n\n— Pyydän teille vielä lukea täältä kolme korkeimman hallinto-oikeuden\nennakkopäätöstä tämäntapaisista asioista.\n\n— Sitäpaitsi pyydän esittää herroille nämä kaksi hovioikeuden päätöstä.\n\n— Kysyn nyt teiltä nimismies N.N. ja kruununvouti N.N., haluatteko\nkeskeyttää tämän laillisen huutokauppatoimituksen. Olin tietoinen\nsiitä, että tulisitte täällä esiintymään, ja siltä varalta, että te\nette heti paikalla peruuta huutokauppakieltoanne, on minulla täällä\nhaastemies, joka antaa teille näin kuuluvan haasteen.\n\nHaaste luettiin.\n\nHerrat näyttivät miettivän jonkin aikaa ja sitten kruununvouti sanoi:\n\n— En katso voivani sen perusteella, mitä minulle on esitetty, kieltää\ntätä huutokauppaa.\n\nMolemmat tuomarit protesteerasivat, mutta tuomari Hiukka sanoi:\n\n— Te saatte haasteen siellä alhaalla, alkakaapa painua lavalta, muuten\nminä annan teille vauhtia. Laillinen huutokauppatoimitus alkaa.\n\n— Ensimmäisenä tarjotaan kantakirjasonni Iso-Jurmo. Mitä tarjotaan\nsiitä?\n\nInnokas huutaminen alkoi.\n\nMutta nimismies ja tuomarit olivat vetäytyneet syrjään aivan lähelleni,\npuhuivat kiivaasti ruotsia ja huitelivat käsillään. Pääasiallinen\nnuotti oli:\n\n— Nythän se perhana saa rahat taskuunsa ja silloin ne ovat\nmenneet, sillä oikeudenkäynnin kautta ei Hiukalta lähde muuta kuin\nköyhäntodistus. Kyllä tästä täytyy lähteä sähköttämään maaherralle.\n\nNäin alkoi Perhelän kartanon ensimmäinen suuri huutokauppa, joka\nkesti häiriintymättä kolme päivää. Pieninkin romu meni kaupaksi\nja käsittääkseni hyvin korkeista hinnoista. Yösijoja oli varattu\nkaikkialle, missä tilaa oli, ja ruokaa niinikään. Ja meluisa hihkuna\ntäytti talon.\n\nKaksi päivää huutokaupan loppumisen jälkeen saapui maaherran kielto.\n\nTuomari otti sen tyynesti vastaan ja kysyi, liittyykö siihen\nvalitusosoitusta.\n\nKun sitä ei oltu liitetty mukaan, sanoi hän:\n\n— Kyllä ne virkamiehet ovat huolimattomia tähän aikaan. Toista oli\nsiihen aikaan kun minä olin virassa. En ota vastaan tätä paperia,\ntehkää sille, mitä tahdotte. Voittehan vaikka naulata sen ovelleni, jos\nse teitä huvittaa. Kun saavutte valitusosoitus mukana, niin silloin on\nasia toinen.\n\nPerhelän ensimmäinen huutokauppa tuotti tuomarin ilmoituksen mukaan\nhieman yli 800,000 markkaa. Hän keskitti mietelmänsä tuloksen johdosta\nseuraavantapaiseksi:\n\nKyllä sentään ovat eteviä laitoksia nämä vanhat herraskartanot, kun\nnäitä oikein hoidetaan. Herrat käräjöikööt nyt korkeimpaan oikeuteen\nasti, jos se heitä huvittaa, mutta penniäkään he eivät tule näistä\nrahoista näkemään. Ja jos minä häviän tämän jutun, joka ei muuten ole\nensinkään luultavaa, niin saan kaikkein parhaassa tapauksessa istua\nkuusi kuukautta, niin että joka tapauksessa saan hyvät päivärahat.\n\n\n\n\nXXXII LUKU,\n\njossa selvitellään Perhelän kartanon metsänhakkuita ja jossa Perhelän\nkartano vaipuu pimeyden valtaan.\n\n\nTällä välin oli tuomari käräjöinyt metsänostajien kanssa ja päässyt\nniin pitkälle, että ennen tehdyt metsäkaupat purkaantuivat, kun vain\nsaatiin suoritetuiksi takaisin Svenssonin nostamat eturahat. Päätös\noli siinä määrin sitova, että puulaakin tosiaankin täytyi lopettaa\nhakkuunsa, sillä tuomari työnsi heti paikalla huutokaupparahoista\nSvenssonin nostamat eturahat puulaakin kouraan. Ja siinä koko\nhuutokaupan lopullinen vitsi olikin, sillä nyt syöksyi tuomarin\npestaama ruotsalainen tukkihuijari niille meheville paikoille, joita\nmanttaalimiehet olivat aikoneet hakata, ja alkoi ensi työkseen kymmenen\nkuorma-auton voimalla kuljettaa rautatieasemille jo metsään valmiiksi\ntehtyä tavaraa.\n\nTuomari oli myös suorittanut takaisin paroonin puulaakin saamat\neturahat, joka muuten tapahtui siten, että hän oli ottanut\nkreikkalaisnimisestä pankista luottoa O.Y. Perhelä A.B:n osakkeita\nvastaan, joiden arvo tosiasiassa oli 0 mk ja 0 penniä. Niin alkoivat\nmyös paroonin puulaakin paperipuut hävitä rautatievaunuihin ja edelleen\ntuntemattomia kohtaloita kohti.\n\nNyt oli Perhelän kartanossa ja metsässä eri ryske. Sinne ilmestyi\nmetsänhakkuumiehiä ja pomoja kuin kirjavia kissoja. Kaikesta näkyi,\nettei tämä riikinruotsalainen, jonka nimi oli Hering, suinkaan ollut\nensi kertaa pappia kyydissä.\n\nTällä kantilla olivat asiat, kun ensimmäisen kerran huomasin, että on\nsitä herra herrallakin.\n\nEräänä aamuna piti minun sytyttää sähkö huoneessani, mutta sepä ei\nsyttynytkään. Vilkaisin lähellä olevaan väenrakennukseen, joka aina\ntähän aikaan oli täysin valaistu, ja huomasin, että sen hämäristä\nikkunoista hohti enintään parin tavallisen kynttilän valo.\n\nAsiaa lähemmin tutkittaessa huomattiin, että nimismies oli apulaistensa\nkanssa ja tietysti lainvoimaisten päätösten perusteella takavarikoinut\nsähkölaitoksesta muutamia tuiki välttämättömiä osia. Samalla tavoin oli\nmyös sahalaitos tehty käyttökelvottomaksi ja sen seinään naulattu pitkä\npäätös, josta selvisi, ettei se enää ollut Svenssonin, tuomarin eikä\nPerhelä O.Y:n omaisuutta.\n\nMeidän tätä ihmetellessämme saapui paikalle myös tuomari.\n\n— Ne roistot ovat tehneet tihutöitään yön pimeydessä ja pelkurimaisesti\npaenneet, eikä nimismies edes vastaa puhelimessa, vaikka olen soittanut\nsinne ainakin kymmenen kertaa. Nyt minun täytyy lähteä itse ottamaan\nse lurjus kiinni (tai eihän se mikään lurjus ole, tomppelihan se on)\nja lukea sille lakia. Mutta toista kertaa ei tämä nimismies ainakaan\nPerhelän konnuilla kummittele, sillä kyllä häneltä nyt on virka\nnaulassa ja myös niiltä poliisi paroilta, jotka ovat käyneet häntä\navustamassa.\n\nTämäntapaista oli elämä Perhelässä. Tuomari oli tuottanut paljon\ntyöväkeä ulkoapäin ja olot kävivät siellä hyvin rauhattomiksi. Illoin\noli tappeluita, työmiesten rekiä olivat pihat täynnä ja tuomari ja\nSvensson olivat yhä edelleen liikematkoillaan.\n\nKaikesta tuntui, että Perhelän kysymys oli astunut uuteen vaiheeseen,\nja kun minä katsoin, että sahahommani voivat helposti tulla\nhäirityiksi, päätin jättää Perhelän ja tein tilit tuomarin kanssa.\nTällä kertaa, ihmeellistä kyllä, sain tilini puhtaassa rahassa,\nmuistaakseni yli viitisentuhatta markkaa.\n\nEräänä tuiskuisena helmikuun aamuna poistuin Perhelästä. Entiseen\naikaan tuikkivat valot aamuisin kartanosta jo pitkän matkan päähän\nja talousrakennukset, pihat ja lehtokujatkin olivat valaistut. Ja\nkaikkialla oli siistiä, kaikkialla järjestyksen ja ylhäisyyden\nleima. Nyt olivat pihat täynnä hevosia, rekiä ja tukkijätkiä, vain\nrakennuksissa palavat kynttilät valaisivat himmeästi pihamaata, jonka\nläpi tuskin löysi tiensä lehtokujalle. Ja komentoa tässä jätkäjoukossa\npiti Heringin ruotsinvoittoinen ääni.\n\nVasta seuraavana kesänä jouduin sattumalta kulkemaan Perhelän sivuitse\nja pistäydyin siellä. Olin silloin myymässä uitossa rannoille jääneitä\npuitani, joista ansaitsin muutaman tuhatmarkkasen.\n\nTuomari oli matkoilla, samoin myös Svensson. Istuin eräällä entisen\npäivätyöläisasunnon kuistilla, joka oli myyty pientilaksi juuri sille\nmiehelle, joka oli ostanut osan puistani. Olin jo ennenkin kuullut\nyhtä ja toista Perhelästä, mutta tältä mieheltä sain kuulla asiasta\ntarkemmin.\n\nSekä manttaalimiehet että parooni olivat oivaltaneet, että tuomari\noli toistaiseksi saanut ylivedon. Mutta hekään eivät olleet istuneet\nkädet ristissä. He saivat avukseen metsälautakunnan, joka mitättömästä\nsyystä, muistaakseni senvuoksi, että jostakin propsipinosta löydettiin\nsiemenpuu, pysäytti koko Heringin hakkuun. Osa valmista tavaraa oli\ntaas kuulemma takavarikossa, mutta suuren osan tuomari oli saanut\ntalteensa. Svenssonin osa oli kuulemma myyty ja uusi omistaja,\njoku talonpoikainen mies, muuttaisi ihan tuossa tuokiossa tilalle.\nSvensson oli par'aikaa ostamassa itselleen tilaa muualta, jostakin\nUudeltamaalta, ja hänen kaikki tavaransa olivat jo pakatut uudelle\ntilalle siirrettäviksi.\n\nVilkaisin Perhelän pihamaalle ja näin siellä kaksi komeata ilmestystä.\nNe olivat Ulrika rouva ja Laura neiti, jotka rinnakkain kävelivät\npuistossa nähtävästi viimeistä kertaa silmäilemässä sitä, joka oli\nollut ennen heidän kotinsa.\n\n— Entäs tuomari?\n\n— Sillä on niitä haasteita ja juttuja aivan yhtä mittaa ja hän näyttää\nylen hermostuneelta. On niin kiukkuinen, ettei hänen kanssaan oikein\ntahdo voida puhua. Hän on kovasti koettanut myydä tilasta palstoja,\nmutta kukaan ei uskalla niitä ostaa, kun sanotaan hänen sekoittaneen\npaperit.\n\n— Mutta tehän olette ostaneet.\n\n— Olen kyllä ja olen maksanut jonkin verran eturahaakin, mutta kauppa\non sellainen, että minun on suoritettava loppusumma vasta sitten, kun\ntuomari on hankkinut tähän tilaan minulle lainhuudatuksen. Sitä en\nluultavasti koskaan tule saamaan, mutta olen laskenut, että saan tässä\nasua tarpeeksi maksamani pienen eturahan edestä.\n\n— Täällä on muuten pidetty niin monia huutokauppoja, että tällä\nhetkellä Perhelässä on tuskin lapiotakaan, joten uusi isäntä saa tuoda\nkaiken irtaimen mukanaan. Erästä näistä huutokaupoista sanoo kansa\ntäällä Perhelän messuiksi ja siinä menikin paljon ja hyvää tavaraa. En\nole milloinkaan nähnyt yhdessä paikassa sellaista maatalouskaluston\npaljoutta kuin silloin hajoitettiin kaikkiin maailman tuuliin.\nJa jokaisessa huutokaupassa on ollut nimismies, kruununvouti ja\ntuomareita, mutta aina on tuomari niukka pessyt heidät kaikki, saanut\npitää huutokaupat ja pistää rahat taskuunsa. Mutta nyt kuulemma tänne\ntaas pääsevät entiset puulaakit hakkaamaan, niin että saa sitten nähdä,\nmitenkä tuomari tästä talosta poistuu.\n\n— Jonkin viikon päästä luin sitten lehdissä erään vaiheen Perhelän\nmurhenäytelmän ratkaisussa. Svensson oli löydetty kuolleena eräästä\nhelsinkiläisestä hotellista. Huoneesta löydettiin myös 20 tyhjää\nveronaalipulveria, joten kuoleman syy ei jäänyt epäselväksi.\nItsemurhan syy sanottiin sitävastoin sanomalehdissä tuntemattomaksi,\nkoska Svenssonilla oli ollut taskussaan 10.000 markkaa rahaa. Ja\ntuntemattomaksi se jäikin suurelle yleisölle, mutta lopullisen\nratkaisun oli aiheuttanut m.m. se seikka, että Svensson oli myynyt\nsahaamani sahatavarat, joita hän ei edes muodollisesti omistanut,\nainakin kolmelle henkilölle ja ottanut kaikilta eturahoja.\nTämäntapaisia kauppoja hän oli tehnyt muitakin ja lopulta hän\njoutui siksi ahtaalle, että poliisit olisivat pian tarttuneet häntä\nkaulukseen. Hänen kunniakseen on kuitenkin mainittava, ettei hän tehnyt\ntekojaan täysissä järjissään. Ruumiinavaus osoitti hänellä olleen\ntaudin, joka jo osaksi oli sammuttanut hänen järkensä valon ja joka\nolisi sen myöhemmin sammuttanut kokonaan.\n\nPari päivää ennen itsemurhaa olivat tuomari ja Svensson tehneet\nlopputilinsä, jossa Svensson oli saanut 60,000 markkaa. 50,000 markkaa\nhän oli lähettänyt Ulrika rouvan eräälle sukulaiselle. Tämä oli kaikki,\nmikä jäi Ulrika rouvalle ja Laura neidille heidän lähtiessään Perhelän\nkartanosta. Kaiken jo pakatun irtaimiston takavarikoivat Svenssonin\nvelkamiehet, ja siitä tuli sellainen konkurssi, jossa oli varoja\nsatakuntatuhatta markkaa ja velkoja yhdeksän miljoonaa.\n\nMutta tässähän minä jouduin tapausten edelle. Palaan siis uudestaan\nentiselle päivämiehen kuistille, jossa minulle kerrottiin Perhelän\nasioista. Siinä samassa kiitää sivuitsemme loistoauto, joka oli vähällä\nsivuuttaa Perhelän, mutta pysähtyi kuitenkin.\n\nAutosta tuli esille vanha tuttava: työnjohtaja Jalkanen. Hänellä tuntui\nolevan jotakin asiaa palstatilalliselle, sillä he keskustelivat jonkin\naikaa ja siinä yhteydessä huomasin, että Jalkasta karahteerattiin\ntisponentiksi.\n\nEn malttanut olla minäkään pistämättä päätäni joukkoon, sillä tahdoin\nottaa selvän siitä, missä ihmeen maailmassa sellainen puulaaki oli,\njoka oli ottanut Jalkasen oikein isännöitsijäksi. Tervehdin häntä ja\ntiedustelin asiaa. Hämmästykseni oli suuri, kun sain kuulla tämän\nmiehen olevan manttaalimiesten puulaakin, kalkkitehtaan ja neliraamisen\nsahan isännöitsijä.\n\n— Minnekäs maisterilla on matka?\n\n— Kyllähän olen valmis tältä seudulta ja menossa Helsinkiin päin.\n\n— Sitten kai passaa tulla hyvään kyytiin?\n\nSopihan se. Jalkasella oli luonnollisesti oma livreepukuinen\nautonkuljettaja, ja me molemmat kelluimme loistoauton pehmoisilla\nresooreilla. Jalkanen ilmoitti, ettei hän oikeastaan ensinkään tunne\nkatkeruutta minua kohtaan senvuoksi, että olin antanut hänelle potkut,\nsillä hän ymmärsi sen olleen Turpeen indriikejä. Ja oikeastaan kai\nminä olin huomannut, mikä mies Turve oli, sen jälkeen kun Turve oli\npäästänyt puolet tukeistani kaiken maailman tuuliin. Jos puomitus olisi\nollut vahvempi ja sitäpaitsi toisessa paikassa, niin olisi minulla\nkaikki tukkini tallella. Mutta hän, Jalkanen, ei tunne minkäänmoista\nvahingoniloa senvuoksi eikä hän tahdo mitenkään lyödä lyötyä miestä.\nJos hänelle päinvastoin sattuu deoreettisia metsähommia niin hän kyllä\nmuistaa entistä isäntäänsäkin, sillä ainahan sitä ihminen tyhmyyksiä\ntekee, kun hänellä ei ole tippaakaan käytännöllistä kokemusta. Ja\noikeastaan olikin hyvä asia, että meidän tiemme sillä kertaa erosivat,\nsillä muuten hän ei olisi saanutkaan nykyistä paikkaansa.\n\n— Kuinka paljon Jalkasella nyt on palkkaa?\n\n— Tänä vuonna taitaa nousta neljännesmiljoonalle. Mutta eihän se\nvielä mitään ole, sillä kyllä minä ensi vuonna siihen lisään toisen\nmokoman, kun tässä saadaan sovitetuksi meidän tehtaaseen ne oikeat\namerikkalaiset liiketavat. Ja vaikka metsälautakunta pysäyttikin\nPerhelän hakkuun, niin kyllä me sieltä vielä otamme paljon enemmän\nkuin maisteri sieltä on leimannut, mutta siihen tarvitaan konstia ja\nkykyä indrikeerata. Siinä täytyy osata olla solitaari metsälautakunnan\nkanssa, johonka tuomari ei pystynyt. Ei siinä maisterin leimauksessa\noikeastaan mitään vikaa ole, kyllä minä sen hyväksyn. Olen aina\nsanonut, että kyllä se Tatu Valkonen on etevä deoretiikko ja kyllä\nsiitä olisi voinut tulla Taktikkokin, kun olisi vain saanut olla jonkin\naikaa minun koulussani.\n\nVastasin olevani jo nytkin erittäin kiitollinen kaikesta siitä opista,\nmitä Jalkasen kautta olen saanut, ja olen vakuutettu, että vast'edeskin\nopin hänen hommistaan paljon, sikäli kuin saan siihen tilaisuutta.\nVarmasti koko tämän puolen metsänomistajakunta saa vastaisuudessa hänen\nkauttansa paljon kokemukseen perustuvaa opetusta.\n\n— Se on oikein sanottu se, ollaan vaan hyvät toverit, sanoi Jalkanen.\n\nOltiin perillä ja mentiin Jalkasen uhkeaan asuinrakennukseen, jonne\njätettiin minun vähäiset matkatavarani.\n\n— Nyt maisteri on minun vieraanani tämän päivän. Vien teidät autollani\nsuoraan Helsinkiin, mutta katsellaan täällä vähän näitä käytännön\nmiehen hommia.\n\nKatselimmekin hänen komeata asuntoaan ja puutarhaansa ja kävimme\nkonttorirakennuksessa, mutta tehtaille emme vaivautuneet, sillä\nniissä sanoi Jalkanen toistaiseksi olevan erittäin tärkeitä\nammattisalaisuuksia. Lopulta kulkeuduimme molemmat notkuvaan\npäivällispöytään, joka osoitti Jalkasen ainakin tällä alalla oppineen\nkaiken sen, mitä hienojen herrojen pitää osata.\n\nOlin muuttanut Helsinkiin, jossa olin samassa talossa, missä omaiseni\nasuivat, saanut vuokratuksi itselleni kahden huoneen kalustetun\nhuoneiston, jonka omistaja, eräs tuttavani, oli matkustanut ulkomaille.\nMinä en paljon kalustoa tarvinnut, ostin ainoastaan komean nimikilven:\n\n\n       TATU VALKONEN\n       fil. maisteri\n       Metsätoimisto\n\nOlin päättänyt suorittaa tieteellisiä ja kirjallisia töitä sekä\nsiinä samassa hengenpitimiksi harjoittaa metsähommia, joita vähin\noli ilmaantunutkin. Elin sangen rauhallista ja vaatimatonta elämää,\nsillä puutavara-asioistani minulla ei ollut juuri muuta jäljellä kuin\nhuolehtiminen muutamista oikeudenkäynneistä, jotka olivat johtuneet\nuiton aiheuttamista rantavahingoista. On ihmeellistä, kuinka juuri\nminun puuni olivat saaneet niin paljon haittaa aikaan joka paikassa,\nmissä ne olivat kulkeneet. Eräskin suuri yhtiö oli uittanut noin kolme\nkertaa niin suuren puumäärän kuin minä ja ennen minua, mutta ei ollut\naiheuttanut pienintäkään vahinkoa rannoille, jota vastoin minun kuriton\nuittomiehistöni oli vandaalien tavoin, kuten eräässä kannekirjelmässä\nsanottiin, riehunut pitkin jokivartta. Kun tunsin hyvin Turpeen\nkomennon, tiesin, ettei näissä kanteissa ollut pontta eikä perää, mutta\nse ei auttanut mitään oikeudenkäynnissä, vaan oli minun haalittava\nkokoon asiantuntijoita ja todistajia.\n\n\n\n\nXXXIII LUKU,\n\njossa minusta tulee eläkevaari hyvin pienellä eläkkeellä.\n\n\nOlin Turpeen kanssa näiden korvausjuttujen vuoksi ollut\nkirjeenvaihdossa, ja hän oli luvannut pistäytyä minua tapaamassa, jotta\nsaisimme kirjoitetuksi muutamia tärkeitä vastineita. Hän saapuikin\nluokseni, ja kun olimme asiamme toimittaneet, sanoi hän:\n\nJa nyt olisi minulla sitten vielä sinulle eräs tärkeä asia. Olen saanut\ntietää, etteivät Markkasen hommat tunnu oikein luotettavilta. Se mies\nlevittelee itseään ja asioitaan siinä määrin, ja hänen pankkinsa hommat\ntuntuvat sellaisilta, että romahdus siitä täytyy ennemmin tai myöhemmin\ntulla. Toiselta puolen olen itse päättänyt ruveta liikemieheksi ja sen\nvuoksi kysyn, onko sinulla mitään sitä vastaan, että ostan kaikki sinun\npuutavarahommasi Markkaselta ja vapautan sinut niistä kokonaan.\n\nSelitin olevani näissä hommissa oikeastaan jo niin pienellä osalla\nkiinni, että minulle on aivan sama, millä hinnalla niistä irtaannun.\nPääasia on, että tehdään selvät paperit ja että minulla puolestani on\njonkinmoisia varmuuksia siitä, että sinä niistä pystyt rahallisesti\nvastaamaan. Että sinä niistä pystyt selviämään, kun vain hengissä\npysyt, sitä en hetkeäkään epäile.\n\nSelvisi sitten, että Turve oli joutunut tekemisiin muutamien isäntien\nkanssa niillä paikkakunnilla, joissa hän oli hakkuita suorittanut, ja\nnämä olivat pyytäneet häntä johtamaan erästä heidän metsäyritystään,\njohon kuului m.m. kaksiraaminen sahalaitos. He olisivat kuitenkin\ntarvinneet miehen heti, mutta Turve ei tahtonut jättää minun asioitani,\nkun hän kerran oli minulle luvannut hoitaa ne loppuun asti. Näin oli\nsyntynyt ajatus yhdistää minun tai oikeammin Markkasen hommat näiden\nisäntien yritykseen, ja asia oli jo Markkasen kanssa sovittu. Turve oli\nhankkinut pankkitakuun siitä, että minun niinissäni olevat kontrahdit\ntulevat asianmukaisesti täytetyiksi. Eikä se ollutkaan minkään\nnatuspankin takuu, vaan kunnollisen suurpankin.\n\nIlmoitin Turpeelle, että minulla oli vielä Porvoonjoen varrella 4000\npuuta. Ne olivat tosin kaukana hänen alueistaan, mutta ehdotin, että\nhän panisi nekin menemään yhdessä ratapölkkykontrahtiensa kanssa.\n\n— Samapa se on, minä ostan nämä 4000 puutasikin.\n\nSaat niistä voittoa 5 mk. kappaleelta.\n\n— Kiinni on.\n\nKirjoitimme Turpeen kanssa minun konttorissani, jossa vain mustepullo\noli minun omaisuuttani, parhaan kauppasopimuksen, minkä milloinkaan\nolen tehnyt.\n\nSain vielä 20,000 markkaa valvontarahoja eli oikeastaan palkan siitä,\netten enää kävisi hakkuilla kummittelemassa, sillä mitäpä minulla\nsiellä tehtiin, vaikka hommat olivatkin nimissäni.\n\nKontrahdit allekirjoitettiin ja todistettiin ja lopuksi kirjoitin vielä\ntarpeellisen määrän valtakirjoja puiden luovutuksia varten.\n\nKoko suuresta yrityksestäni jäi minulle siis oikeastaan enää jäljelle\nkahden uittoväylän vahinkojen korvaaminen ja 50,000 markkaa. Se oli\nparempi loppu kuin olin osannut toivoakaan, sillä nyt tiesin olevani\nkaikista ikävyyksistä irti ja vapaa kuin taivaan lintu.\n\nTurve oli hankkinut Leipäsuolle arentimiehen. Hänen nimensä oli Risto\nKoikkalainen. Kun Turve tiesi, että kahta minun 50,000 markan suuruista\nvelkakirjaani kiinnitettiin tähän tilaan, niin hän sanoi:\n\n— Tila on hyvin 100,000 markan arvoinen, mutta tee vielä yksi temppu:\nkiinnitä itsellesi tilaan eläke. Kyhäsimmekin yhdessä eläkekirjan,\njonka perusteella minulle annettiin oikeus asua pirtissä muun väen\nohella sekä sitäpaitsi syytinkinä 4 hl rukiita, 5 hl kauroja, perunoita\nvuodessa, johon tarkemman mietinnän jälkeen lisättiin vielä 1 l\nkuorittua maitoa päivässä.\n\nKaikkea tätä hyvyyttä tulisin nauttimaan täytettyäni 60 vuotta tai sitä\nennen, jos tulen työkyvyttömäksi. Ja tämä etu on minulla nautittavana\nvieläkin, vaikken enää omistakaan Leipäsuota. Kerrottakoon Leipäsuon\ntarinakin tässä yhteydessä loppuun, vaikka siinä menisimmekin vähän\najan edelle.\n\nMonta vuotta edellä kerrottujen jälkeen teki kreikkalaisniminen pankki\nkeikauksen, mutta Markkanen oli kuollut suurena jo vähän sitä ennen,\njoten hän ei tullut nähneeksi tätä surkeutta. Eräänä jouluaattona\nsoitti muudan tämän pankin entisistä tirehtööreistä minulle ja vaati\nminua maksamaan kaksi 50,000 markan suuruista velkakirjaa, jotka\nolivat hänen hallussaan ja jotka olivat kiinnitetyt Leipäsuon tilaan\nKivijärven pitäjässä. Kuinka velkakirjat olivat joutuneet hänen\nkäsiinsä, se oli täydellinen arvoitus, eivätkä salapoliisitkaan\nsiitä saaneet selvää. Minä olin niitä vastaan saanut Markkaselta\n15,000 markkaa, josta summasta olin antanut Markkasen kuolinpesälle\nvelkakirjan. Näitä velkakirjoja oli etsitty, mutta ei oltu löydetty.\nEi ollut myöskään löytynyt se mustakantinen vihko, johon Markkanen\noli merkinnyt meidän tilimme. Tosin tämä pankinjohtaja, jonka kanssa\nasiasta aluksi jouduin käräjöimään, pudisti pian tämän maan tomut\njaloistaan, mutta se ruotsinmaalainen prosenttari, jonka käsiin\nvelkakirjat joutuivat, peri lopulta omansa ja niin joutui Leipäsuo yli\n75,000 markan hinnasta Koikkalaisen haltuun, joka sen vielä tänäkin\npäivänä omistaa ja siinä hyvin elää. Hän oli vähitellen maksanut\nvelkansakin harventamalla taitavasti metsäänsä ja hakkaamalla sieltä\npientä puuta. Tämäkin asia on siis päättynyt oikeastaan hyvin, ja jos\nminä tässä joskus 60 vuotta täytän, niin ei minun tarvitse muuta kuin\nlähteä Tossavaisen peräkamariin, jollainen on erikoisesti eläkevaaria\nvarten saunan jatkoksi rakennettu.\n\nPalaan ajassa takaisin. Istuimme siis Turpeen kanssa yhdessä\nkonttorissani. Osamme olivat oikeastaan vaihtuneet, ellei voida sanoa\nliikemiesurani kokonaan loppuneen. Päätinkin sen vuoksi tarjota\nTurpeelle harjakaiset ja lähdimme yhdessä Kämppiin, jossa otimme niin\nsyrjäisen pöydän kuin mahdollista.\n\nSiellä tuli puhe liikemieshommistani, joista Turve sanoi:\n\n— Näissä puuhommissa on pidettävä tärkeänä eräs seikka, jota sinä\net ole huomannut, mutta jonka jo Topelius oikeastaan on Välskärin\nkertomuksissa esittänyt, vaikka vähän eri muodossa: kuningas ja kansa\novat hyvästä, mutta kaikki, mikä on siltä väliltä, on pahasta.\n\n— Puutavaraliikkeeseen sovellettuna tämä merkitsee sitä, että suuret\npuutavaraliikkeet ovat hyvästä ja metsänomistajat ovat hyvästä, mutta\nkaikki, mikä on siltä väliltä, on pahasta. Sellaisia herroja kuin\nsinua sanotaan keinottelijoiksi ja teidän puoltanne ei pidä kukaan.\nSiitä syystä sinunkin asiasi ovat olleet niin hyllyvällä pohjalla. Oli\nonnesi, että olit sattunut ostamaan puusi valtion metsistä, sillä jos\nolisit onnistunut yksityisten metsistä näin hyvällä kaupalla tekemään\nostoja, et olisi saanut niitä milloinkaan hakata, sillä metsälautakunta\nolisi heti pysäyttänyt hakkuun. Olen huomannut tämän, ja kun suuret\npuutavaraliikkeet eivät ole huolineet minua palvelukseensa, niin olen\nliittynyt kansaan ja ryhtynyt tekemään kauppoja yhdessä maanomistajien\nkanssa, sillä puuliikemieheksi olen päättänyt ryhtyä. Jos me teemme\nhyvän metsäkaupan, niin saamme kyllä metsämme hakata, eikä kukaan pane\nkättänsä väliin. Ja jos häviämme, niin nostetaan ankara meteli: kyllä\nvaltio maksaa viulut.\n\nNäihin mietelmiin päättyy Turpeen esiintyminen tässä kertomuksessa.\nMainittakoon kuitenkin, että hän tätä nykyä ei enää ole entisten\nisäntiemmekään palveluksessa, vaan on hänestä tullut suuri\npuutavaraliikemies, jonka hommat aina ovat menestyneet hyvin.\n\n\n\n\nXXXIV LUKU,\n\nKuinka rikkaista on tullut rumpaleita.\n\n\nPari vuotta on vierähtänyt siitä, kun Turpeesta erosin. Ja paljon\nmuutoksia ovat nämä vuodet tuoneet mukanaan. Entiset pankkiirini\npitävät vaatimatonta asianajotoimistoa, ja toinen heistä hakee aina\nsilloin tällöin avoinna olevia nimismiehen virkoja, niitä kuitenkaan\nsaamatta.\n\nNimituomari nähdään myöskin silloin tällöin nimismiehen virkoja\nhakemassa, ei tosin täyden nimismiehen, sillä niihin hän ei ole pätevä,\nvaan apulaisnimismiehen. Hän on tehnyt kaksinkertaisen konkurssin ja\nentisen majavannahkaturkin asemesta on hänen päällään sadetakki, tosin\nkyllä lämmin ja villavuorilla varustettu.\n\nOman historiansa ansaitsisi tuomari Hiukan kohtalo. Hän kietoutui\nlopulta kymmeniin prosesseihin. Metsästä ei saatu hakata tikkuakaan\nja hänen tulolähteensä kuivuivat toinen toisensa jälkeen. Vasta\nkolminkertaisen konkurssin jälkeen, ja kun hänen rouvansakin vielä\noli tehnyt konkurssin, velkamiehet hellittivät otteensa hänestä. Ja\ntulihan siinä tiilenpäitäkin, tosin vain muutamia kuukausia kerrallaan,\njotka tuomari edullisesti käytti hyväkseen. Ensimmäisellä kerralla hän\nperinpohjaisesti korjautti hampaansa, nenänsä ja korvansa, toisella\nkerralla hän taas järjesti tyrä- ja umpisuolenleikkaukset. Sen jälkeen\nhän on suorittanut erinäisiä liiketoimituksia, joiden johdosta hän on\nsaanut ja tulee yhä saamaan käyttää lakitieteellisiä tietojaan.\n\nO.Y. Conservo A.B:n tarina muodostui hyvin lyhyeksi. Jääkärikapteeni\nja minä myimme osakkeemme muistaakseni 15 markan hinnasta\nkappaleelta, joka on muuten korkein noteeraus, mitä näillä\nosakkeilla koskaan on ollut. Minä ostin osakerahoilla itselleni\nuuden talvipalttoon. Jääkärikapteeni sitä vastoin taisi menettää\nrahansa turhuudessa. Kun Iisko Tuiterin purkit olivat täytettyinä\nlähteneet maailmanmarkkinoille, nukahti O.Y. Conservo A.B. hiljaa ja\nrauhallisesti. Vielä toissa kesänä havaitsin sen työn kuitenkin vielä\nelävän, sillä kun kävin eräässä hyvin syrjäisen seudun syrjäisessä\nmaakaupassa kysymässä kenkävoidetta, työnnettiin sieltä minulle suuri\npurkillinen O.Y. Conservo A.B:n voittamatonta saapasrasvaa, jonka\nmukana oli allekirjoittaneen antama suositus.\n\nTehtailija Taimen onnenpyöräkään ei enää tämän jälkeen pyörähtänyt.\nJoskus hän sattui saamaan diskatuksi vekselin milloin missäkin\npankissa. Myöhemmin vekseli säännöllisesti komeili protestilistalla.\nViimeksi huomasin hänen kauppailevan keksimäänsä ihmeitä tekevää\nleinivoidetta.\n\nVapaaherra-metsänhoitaja leimahti hetkeksi loistavaan liekkiin.\nHänen onnistui saada ulkomaalaisia osallisiksi kaivoshommiinsa,\nja minäkin myin suurin voitoin kaivososakkeeni. Mutta sen jälkeen\nhänen liiketoimintansa alkoi kitua. Ensin hän myi talonsa, sitten\nasunto-osakkeensa, sitten huonekalunsa ja lopuksi hän aloitti\npitkäaikaisen oikeusjutun erästä hyvin tunnettua liikealan johtomiestä\nvastaan, jolta hän vielä tänä päivänä vaatii suuria summia. Aluksi oli\nvaatimus ainoastaan puoli miljoonaa markkaa, mutta aikojen kuluessa on\nsummaa paisunut niin, että se nyt lähentelee viittä miljoonaa. Asian\nlaadun vuoksi pyörii hän juttuineen useissa raastuvanoikeuksissa ja\njokainen uusi asianajotoimisto maassamme saa alkaa uransa ottamalla\najaakseen vapaaherra-metsänhoitajan jättiläisjutun. Itse hän elää ja\nasustaa Helsingissä? Millä, se on kaikille hänen tutuilleen täydellinen\narvoitus? Mutta jos lähdet Espikselle jonakin kauniina päivänä parhaana\nkävelyaikana, näet siellä hienon hienosti puetun, ryhdikkään, jalon\nnäköisen aatelisherran pyörittämässä hopeakahvaista espanjanruokoista\nkeppiä ja selittämässä sille kuulijalle, minkä hän on sattunut\nkulloinkin saamaan uhrikseen, suurta juttuansa, joka tulee päättymään\njuuri näinä päivinä ja jossa hän tulee aivan varmasti voittamaan ja\nansaitsemaan »storkovan».\n\nMuistissani tulee olemaan koko ikäni 40-vuotispäiväni. Asuin silloin\nvielä siinä vuokra-asunnossa, jossa konttorini sijaitsi. Tänne olin\nkerännyt joukon ystäviäni. Hienot trahtamentit helmeilivät pöydillä\nja iloinen seurustelu täytti huoneet, sillä oli juuri istuttu\npäivällispöytään. Juuri silloin kolkutettiin ovelle ja ulosottomiehet\nilmaantuivat paikalle. Erästä Paasimiehen ja minun vekseliäni tultiin\nulosmittaamaan. Koetin selittää, ettei tässä huoneistossa ollut mitään\ntavaroitani, mutta ulosottomiehet olivat hyvässä vauhdissa, sillä\nhe ulosmittasivat erään ruotsinmaalaisen prosenttarin laskuun. Ja\nkummallista kyllä, ulosmittaus toimitettiin, vaikka raastuvanoikeuden\npäätöksestä oli valitettu. Vieraiden joukossa sattui kuitenkin\nolemaan eräs ponteva juristi, joka vähän jäähdytti miesten virkaintoa\nhuomauttaen, että Tatu Valkosella on itsellään oikeus näyttää se\nomaisuus, minkä hän sallii ulosmitata. Silloin satuin muistamaan,\nettä minulla oli talon halkokellarissa paljon omaisuuttani, joka oli\nsiellä halkojen takana ja alla vuosikaudet maannut. Menin siis herrojen\nulosottomiesten kanssa kellariin ja osoitin heille halkojen lomassa\nolevia laatikoita sekä ilmoitin, että sopii alkaa tuosta päästä.\nPoistuin sitten kellarista ja painoin oven kiinni, minkä lukija suonee\nminulle anteeksi. Kuinka ulosottomiehet sieltä pääsivät pois, ei ole\nminun tiedossani.\n\nJo tästäkin selvinnee, että myöskin Paasimies oli tullut täydeksi\nrumpaliksi. Tämä entinen kartanon ja kaupungintalon omistaja elää\nnykyään vaatimattomana yhteiskoulun opettajana maaseudulla.\n\nÄlköön lukija kuitenkaan luulko, että liikehommani tuottivat yksinomaan\ntappiota. Päinvastoin tuli niistä huomattava rahallinen voitto ja\nvieläpä varsin sopivaan aikaan.\n\nVatsani oli ollut pitemmän aikaa huonossa kunnossa ja eräällä\nrautatiematkalla, ollessani tulossa Helsinkiin, sairastuin niin\npahasti, että mukana olevat tuttavani toimittivat minut suoraa päätä\nerääseen yksityissairaalaan. Täällä sain olla viikkokausia ja täällä\nhautuivat ruumiistani viimeisetkin liikemiesajan muistot. Mutta kun\nsitten tuli se päivä, jolloin minun piti lähteä sairaalasta, rupesin\najattelemaan pelolla ja kauhistuksella maksun hetkeä. Pari päivää\nennen sairaalasta lähtöäni ilmoitettiin, että eräs tuntematon henkilö\nhalusi tavata minua. Arvelin siellä taas olevan jonkun tuntemattoman\nja tunnottoman velkamiehen, joita aina silloin tällöin oli, tosin yhä\nharvenevassa tahdissa, tippunut tielleni ja joilla pääasiallisesti oli\nMarkkaselle aikoinani antamia uudistusvekseleitä.\n\nMutta tällä kertaa oli tulija nikkari Virtanen, joka pitkien mutkien\nperästä pyysi ostaa minulta mahonkia. En ensin oikein käsittänyt\nasiaa, mutta sitten muistin sähköpianoni. Se oli aikoinaan purettu ja\nlähetetty Tikkurilaan saman makasiinin nurkkaan, jossa pesupulverini\noli. Piano käsitti aikoinaan erään helsinkiläisen kahvilan kokonaisen\ntakaseinän ja oli kooltaan suunnilleen maalaiskirkon urkujen kokoinen.\nMinun sillä kokeillessani se ei enää juuri äännähtänyt. Kun oikein\nHionta nappulaa oli väännetty ja erinäisiä reikiä tukittu, soitti\nse muutamia tahteja laulusta _La donna e mobile_, mutta Verdin jalo\nluomus häipyi pian palkeitten äänekkäisiin huokauksiin. Siitä tuli\nkokonainen autollinen tavaraa ja pelkästä mahongista kunnon nikkari\ntarjosi 6000 markkaa. Näillä rahoilla pääsin sairaalasta. Lähdin\nsitten ensi työkseni katsomaan pesupulveriani, osaksi senkin vuoksi,\nettä minulla oli makasiinin vuokra maksamatta. Makasiinin ystävällinen\nomistaja pyysi ostaa pulverini ilmoittaen, että se on mitä puhtainta\nkalkkikivijauhetta, joka ei ainakaan pesupulveriksi kelpaa. Sitävastoin\nse on aivan erikoisen hyvää lannoitusainetta ja hän oli päättänyt\najattaa sen pelloilleen. Nikkari oli jo korjannut pois mahonkinsa,\nmutta eräässä nurkassa komeili vielä melkoinen röykkiö sähköpianon\ntähteitä. Niistäkin piti minun vielä ansaitseman.\n\nSiellä oli näet melkoinen määrä metalliputkea, jolla kieltolain aikana\nnäkyi olevan menekkiä. Eräs paikkakuntalainen, joka sanoi tislaavansa\nesansseja, oli tiedustellut niitä ja hän sai valita haluamansa osat.\nLopun testamenttasin makasiinin omistajalle. Tällä matkalla nostin\npuhdasta rahaa 1500 markkaa. Se olikin ainoa pääoma, jolla lähdin\npurjehtimaan tulevaisuutta kohti. Ellei myös hyvää terveyttä, jonka\nolin saavuttanut sairaalassa, jossa minut oli paikattu ihan silmiä\nmyöten, ole myös pidettävä jonkin arvoisena alkukapitaalina.\n\n\u003Ctb>\n\nMutta paras lopuksi. Eräässä pienoisessa kappalaisen pappilassa\nlaulelee pastorin rouva Laura Lahinen lapselleen. Tämä onkin sangen\nsuositeltava laulajatar-ala. Hänen äitinsä, rouva Ulrika Svensson\nkertoilee puolestaan kaikille, jotka vain tahtovat häntä kuunnella,\nkuinka onnettomuus tuli heidän kotiinsa Tatu Valkosen ja varsinkin\ntuomari Hiukan sinne ilmestyttyä.\n\n\n\n"]