[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1fkxFkZgoq1JG5I3cXYO5DhX2dK1iwuyk41HuuDp4uE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2986,"Synnin mitta","Järventaus, Arvi",1883,1939,"2986-jarventaus-arvi-synnin-mitta","2986__Järventaus_Arvi__Synnin_mitta","Kertomus nykyaikaisesta Lapista","romaani",[],[],"fi",1917,null,33904,205616,false,72879,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Synnin mitta : Kertomus nykyaikaisesta Lapista\" by Arvi Järventaus is a novel written in the early 20th century. The story is set in modern Lapland and follows the life of Aslak Rosto, a complex character grappling with themes of guilt and morality amid the harshness of his environment. Aslak is portrayed as a skilled reindeer herder and a poro thief, living at the fringes of society, while also exploring the intersections of traditional beliefs and the influence of Christianity in his life.  The opening of the novel introduces Aslak Rosto as he navigates the snowy landscape towards a nearby village, revealing his life as a reindeer herder who engages in questionable dealings. He reflects on the dual perceptions of himself—both as a provider to his community and a poronvarka, or reindeer thief, subject to scrutiny and judgment. The narrative captures Aslak’s interactions with other villagers, the customs of the local community, and hints at tensions surrounding his lifestyle choices, as he attempts to balance survival with the moral implications of his actions. The chapter sets the stage for deeper explorations of sin, redemption, and the character's inner conflicts throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[],227,"Romaani sijoittuu 1900-luvun alun Lappiin ja seuraa Aslak Rostoa sekä muiden tunturialueen asukkaiden elämää. Tarina kuvaa poronhoidon, kaupankäynnin ja luvattoman metsästyksen täyteistä arkea, jossa yhteisön jäsenet joutuvat punnitsemaan tekojensa oikeutusta muuttuvassa maailmassa.","Arvi Järventauksen 'Synnin mitta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2986. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SYNNIN MITTA\n\nKertomus nykyaikaisesta Lapista\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nAslak Rosto seisotti poronsa tunturin laelle ja katseli kauempana\nsiintävää kirkonkylää, joka parahiksi sopi näkymään tunturin juurelta\nleviäväin metsäin takaa. Hänen pienet, mustat silmänsä soikkenivat\nvielä pienemmiksi, kun hän tähysti valkeaa kirkkoa, joka nukkekaapin\nkokoisena loisti vähäisen taloryhmän keskellä. Aslak etsi katseellaan\nkirkon vasemmalta puolelta valkean pisteen, joka suuruutensa puolesta\nerosi huomattavasti toisista samanlaisista, punaisista ja keltaisista,\nja hänen ohuthuulinen, tiukkapiirteinen suunsa vetäytyi hienoon\nhymyväreeseen. Siellä oli kauppias Vankan talo, hänen päämääränsä.\n\nHän silmäsi poroaan, joka maltittomana kaaputteli koparallaan ohutta\nlumikerrosta. Eläimellä oli nälkä ja se haistoi jäkälää. Mutta kellan\nviheriän jäkäläkukan asemasta paljastui lumen alta teräväsärmäinen\nkivi. Eläin nuuskaisi hermostuneesti sen sivuja, mutta kun se ei\nmitään löytänyt, puisti se päätään ja jatkoi kaivamistaan, kunnes\nkiven juurelta paljastui ohut jäkäläkerros. Sitä rupesi se ahkerasti\nnykimään, mutta ei näyttänyt paljoa saavan.\n\n\"Älähän huoli, Isokorva\", ajatteli Aslak, \"Vankan aitassa on jäkälää\nyllin kyllin. Jaksetaanhan me loppumatka, kun on kerran tähän asti\npäästy.\"\n\nHän hyppäsi ahkioon ja suisti poron äkäisellä tempauksella rinnettä\nalas. Elukka laukkasi suu auki niin paljon kuin solakoista koivista\nlähti, mutta vaikka sen vauhti olikin hurja, niin vielä hurjemmin\nhyppelehti ahkio sen kintereillä. Poron laukka kiihtyi kiihtymistään,\nlunta syytävien koipien tahti kävi yhä terävämmäksi, kunnes se yhtäkkiä\nsaavutti huippukohtansa ja meni sekaisin, jolloin ahkio iski poron\nkintuille. Silloin hyppäsi ajokas yhtäkkiä syrjään heittäen ahkion\nkiivaassa kaaressa sivulle. Mutta samassa kun se tähän viimeiseen\nhätävarjeluskeinoon turvautui, oli tunturin rinnekin lopussa ja syvä\nlumi vastasi. Poro seisoi kinoksessa mahaa myöten ja läähätti kieli\npitkällä.\n\nAslak nykäisi sen jälleen oikealle tolalle ja karahutti metsään,\njoka vähitellen tiheni, kuta syvemmälle hän ajoi. Metsää jatkui\nkilometrimääriä silloin tällöin pienien jänkäpalasien katkaisemana.\nAslak ajoi niiden poikki, karjahdellen läähättävälle ajokkaalleen,\njonka vauhti pyrki arveluttavasti heikkenemään.\n\nHän olikin ajanut melkein kahdeksisen penikulmaa, yhteen menoon poikki\ntunturien, mutta hänellä olikin erityinen syy päästä perille niin pian\nkuin mahdollista.\n\nKaukana Peeravuoman laidassa oli Aslak aamuhämärissä tavannut\nporoparttion, kolmekymmentä päätä käsittävän joukkueen, eikä ollut\nkulunut kuin rapea, tunti, ennenkuin kymmenen niistä makasi lihoiksi\nlyötyinä koreasti lumeen haudattuina taljoineen päivineen. Se oli\nkäynyt yks — kaks vain, sillä Aslak oli sellaiseen hommaan perehtynyt.\nHän elikin melkein niillä töin eikä se hulluinta virkaa ollutkaan.\nKruunusatanen, väliin pari, kolmekin, tuli kuin käden käänteessä.\nNiillä ostettiin tavallisesti vaatimia kymmenen, parikymmentä, milloin\nenemmän milloin vähemmän, omaan eloon. \"Aslak Rosto kartuttaa laumaansa\nrehellisellä tavalla\", sanoivat ne, jotka pitivät hänen puoltansa, ja\nniitä oli paljon. Mutta oli sellaisiakin, jotka kuiskivat: \"Mistäs\nrahat tulevat?\" \"Mitä niitä houkkia!\" \"Aslak Rosto on kätevin\nporovaras, mitä Tenomuotkassa on viiteenkymmeneen vuoteen ollut. Hän ei\nole ainoastaan rohkea ja häikäilemätön, vaan sitä paitsi viisas. Aina\npeittää jälkensä visusti eikä käy ansaan, ei vahingoissakaan.\"\n\nMetsä harveni äkkiä ja Aslakin eteen aukeni pieni Lainion kirkonkylä\nkaikessa viehkeydessään. Maalatut talot loistivat helakoina huikaisevan\nvalkeassa talvisessa ympäristössä. Norjan puoleinen ranta kohosi\njyrkkänä heti kirkonkylän sivu virtaavan joen toiselta puolen. Se nousi\nkorkeammas kirkontornin huippuakin, tehden idästä päin tulijaan sen\nvaikutuksen, kuin olisi kylä pikku taloineen ollut aivan korkeassa\nrantatörmässä kiinni.\n\nAslak ajoi Vankan pihaan ja päästi porot valjaista. Kylän poikasia\nkerääntyi heti hänen ympärilleen ihailemaan koreapeskistä miestä ja\nhänen komeata ajokastaan. Aslak tunsi joukosta kauppiaan punatukkaisen\npojan ja kysyi, oliko hänen isänsä kotona.\n\nKotona oli.\n\nAslak astui portaille puistellen lunta peskistään. Samassa muisti hän,\nettä eläimellä oli nälkä.\n\n— Annapa porolle jäkälää, huusi hän kauppiaan pojalle, joka oli\nasettunut istumaan ahkioon, toisten valmistautuessa häntä vetämään.\n\nPojat kipaisivat jäkälähuoneelle ja toivat kilvan syötävää elukalle,\njoka kuono pitkällä töytäsi jäkälänkantajia vastaan.\n\nAslak astui sisään.\n\n— Se on Rosto-Aslak, sanoi kauppiaan poika katsellen tietävän näköisenä\ntovereitaan.\n\nToiset nyykäyttivät päätään. He kyllä tiesivät sen.\n\n— Se on rikas! kehui kauppiaan poika.\n\nSenkin toiset tiesivät.\n\n— Se on meidän papan väärti [lappalaisperäinen sana = ystävä], sanoi\nkauppiaan poika yhä itsetietoisempana.\n\n— Äläs väärti, Rosto-Aslak! virkahti yksi joukosta halveksivasti.\n\n— Rosvo-Aslak! ilkkui toinen.\n\n— Mitäs puhut? sanoi kauppiaan poika uhkaavana. — Sillä on enemmän\nporoja kuin yhdelläkään muulla lappalaisella.\n\n— Varastaa, huomautti taas joku joukosta.\n\n— Mitäs puhut? huudahti kauppiaan poika ja sieppasi käteensä kartun\nvalmiina karkaamaan toisten kimppuun.\n\n— Meidän papan väärtit ovat kaikki rehellisiä ja pappa on kristitty!\n\n— Kristitty, kristitty, pilkkasivat toiset ja vetäytyivät ulommas.\n\n— Valekristitty!\n\nSe oli papin poika, joka sen sanoi. Hän oli hyvin totinen ja potkaisi\njäkälälimppua kuin sanansa vahvikkeeksi.\n\nSilloin karkasi kauppiaan poika päälle, karttu suorana kädessä.\nToiset kirmasivat pakoon niin nopeaan kuin ennättivät. Huutaen\nja ilkamoiden vetäytyivät he naapurin aidan taa, josta rupesivat\nlumipalloilla heittelemään kauppiaan poikaa, joka näki parhaaksi luopua\ntaistelutantereesta ja vetäytyi ähmissään sisään.\n\nKauppias Vankka luki parhaillaan raamattua, kun Aslak astui hänen\nkonttooriinsa. Ääni kuulosti hartaalta ja veisaava nuotti laski ja\nnousi tasaisessa tahdissa. Lihavalla nenällä olivat silmälasit ja pää\noli takakenossa, vähän kallellaan.\n\n— Ja minä kuu-kuulin ikään-ikäänkuin suuren joukon äänen ja ikäänkuin\npaljojen ve-vesien kohinan ja ikäänkuin ko-kovan ukko-ukkosen\njyrinän sanovan: \"Halleluja! Sillä Herra, meidän Jumalamme\nkaikki—kaikkivaltias...\"\n\n— Päivää! pisti Aslak lukemisen väliin ja astui ujostelematta kauppiaan\npöydän luo. Joku toinen olisi vaieten odottanut luvun loppua, mutta\nAslak tunsi kauppiaan ja tiesi, ettei keskeytys ollut niin vaarallista.\n\nKauppias pani kirjan hitaasti syrjään, voidakseen helpommin siirtyä\njokapäiväisempiin asioihin. Hän kohautti silmälasit otsalle ja käänsi\npulleat, parrattomat kasvonsa Aslakkiin. Sitten pyyhkäisi hän kädellä\nsilmiään, kuin poistaakseen viimeisenkin juhlallisuuden ilmeen ja\nvirkkoi haukotellen:\n\n— Päivää... mitä, Rostoko se on? Terve, terve! Käyhän istumaan.\n\nAslak totteli kehoitusta. Hän katseli kauppiasta merkitsevä hymy\nsuupielessä ja odotti, että tämä ottaisi liikeasiat puheeksi. Mutta\nkauppias ei ollut ymmärtävinäänkään hänen käyntinsä tarkoitusta.\nRupesihan vain juttelemaan kuin tavallisen vieraan kanssa.\n\n— Se on syvä ja salainen kirja tuo Ilmestyskirja, sanoi hän, venyttäen\njokaista sanaa.\n\n— Niin sanoo Tenomuotkan uusi pappikin, että sitä harvat ymmärtävät,\nvastasi Aslak ja rykäisi kuivasti.\n\n— Niin, teillähän on uusi pappi. Minkälainen on miehekseen?\n\n— Hyvä mies, todella hyvä mies. Ja kristitty, todella kristitty.\n\nKauppias heitti Aslakkiin syrjäsilmäyksen ja näytti käyvän vähän\nhämilleen. Aikoiko lappalainen ruveta häntä pilkkaamaan?\n\n— Mistäpäin sinä nyt ajelet? kysyi hän muuttaen puheenainetta.\n\n— Peeratunturin laidasta...\n\nKauppias katsahti häneen ja katse ilmaisi selvään, että hän käsitti\ntoisen asian täydelleen.\n\n— Vai niin... no paljonko sinulla on tällä kertaa?\n\n— Kymmenen poron lihat, ihan verekset...\n\n— Jaa, jaha... Mutta eihän siitä ole pitkää aikaa kun ostin sinulta\nsatakunta.\n\n— No eläähän sitä täytyy minunkin, sanoi Aslak leveästi hymyillen.\n\n— Sinä olet rohkea poika. Katso vain, ettei sinulle taota vielä\nnilkkarautoja, hah, hah!\n\nSilloin ne taotaan teillekin, nauroi Aslak ja hänen valkeat hampaansa\nloistivat. — Yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Vai mitä, Vankka?\n\n— En minä aio sinun kanssasi kaatua.\n\nKauppias avasi kassakaappinsa ja kaupat sovittiin. Aslak sai\npuolitoistasataa kruunua. Hän tahtoi kahtasataa, mutta kun kauppias\nväitti tämän kaupan kuuluvan epävarmoihin liikeyrityksiin, ei hän\nsuostunut niin paljoa maksamaan. Ja kun vielä otettiin huomioon, että\nAslak oli saanut lihat niin \"halvalla\", piti sadassaviidessäkymmenessä\nolla riittävästi.\n\nVankka lupasi panna raidot ensi yönä liikkeelle ja Aslak nousi\nlähteäkseen, saatuaan tavalliset kaupantekiäisryypyt.\n\n— Muusta ei ole pelkoa, jos eivät vain Kummajärven miehet osu\npurnuille. Silloin menivät lihat paremmille markkinoille, huomautti\nAslak ovessa. — Tenomuotkan nimismiehellä on kyllä hyvä vainu, mutta\nhän on rajoilla parastaikaa.\n\n— Kummajärven Salkko on Könkään markkinoilla, tiesi Vankka.\n\n— No sitten ei muuta kuin ann' mennä vain! sanoi Aslak ja teki\nmerkitsevän liikkeen kädellään.\n\nHän sanoi hyvästit ja astui ulos. Kauppiaan poika seisoi hänen poronsa\nvieressä ja hakkasi rikki jäätynyttä jäkälälimppua. Toiset pojat olivat\njo kaikonneet pois eikä pihalla näkynyt ketään.\n\nAslak ryhtyi valjastamaan poroaan ja kauppiaan poika katseli ihaillen\nhänen komeita ajovehkeitään. Varsinkin ajovyö miellytti häntä suuresti,\nsillä siihen oli neulottu pieniä messinkikulkusia, jotka kilisivät\npienimmästäkin liikahduksesta.\n\n— Sanoivat sinua \"Rosvo-Aslakiksi\", mutta minä ajoin pakoon joka\nsorkan, lausui poika miehekkäänä.\n\nAslak katseli hämmästyneenä poikaa ja murahti:\n\n— Vai niin. Kuka se semmoista sanoi?\n\n— Toiset pojat, papinpoika etunenässä, mutta minä puolustin sinua.\nSanoin, että sinä olet meidän papan väärti, etkö olekin?\n\n— Olenpa tietenkin. Vai sanoi papin poika niin.\n\n— Sanoi, mutta mitäpä hänestä. On kuullut isältään, jolla ei ole\nenemmän pyhää henkeä kuin nautasonnilla. Mutta meidän pappa onkin\nkristitty, eikö olekin?\n\n— Onpa tietenkin, sanoi Aslak ja kääräsi ajohihnan käsivartensa\nympärille.\n\n— Ja sinä olet myöskin kristitty, etkö olekin?\n\n— Tietysti.\n\nAslak hyppäsi ahkioon ja sivalsi menemään ulos maantielle.\n\nKauppiaan poika katseli hänen jälkeensä ja hänen mielensä täytti\nylpeys. Noin ne papan väärtit ajoivat, noin komeasti. Ja noin uljaat\nhärät niillä oli ja noin siistit ahkiot. Ja noin pulskia miehiä ne\nolivat, niinkuin Aslak Rostokin, ja noin hyviä kristittyjä, aivan kuin\npappa... Ja kun Aslak hävisi tienkäänteessä, rupesi kauppiaan poika\nkepillään pieksämään jäkälälimppuja. Ne olivat toisia poikia, joiden\nisät olivat suruttomia tahi kirkkokristityitä. — Mutta yhtä helposti\nkuin limput murenivat kepin iskuista, yhtä helposti mureni heidän\nkristillisyytensäkin. \"Se ei kestä, ei kestä elämän koettelemuksissa\",\nniin oli pappa sanonut. — Ja tuo muhkurainen limppu? — Se oli papin\npoika! — Hän iski sitä kepillä niin paljon kuin jaksoi, mutta limppu ei\nmurennutkaan, sillä se oli jäätynyt. Hän löi lujemmin, mutta silloin\nkatkesi keppi keskeltä poikki. Suutuksissaan viskasi kauppiaan poika\nkäteen jääneen kappaleen pihan poikki navetan seinään, niin että\nkolahti.\n\n\n\n\nII.\n\n\nAslak Rosto istui Tenomuotkan papin virkahuoneessa ja joi kahvia.\nPapin kirjoituspöydän nurkalla oli viidenkymmenenkruunun seteli.\nSen oli Aslak siihen laskenut aivan äsken, juuri vähää ennen kuin\npalvelustyttö oli tarjonnut hänelle kahvia. Seteli oli aivan uusi ja\njuodessaan silmäsi Aslak siihen vähän väliä. Pappi, pitkä, nuori mies,\njolla oli vaalea tukka ja heleänsiniset silmät, selaili kirkonkirjaa\ntoisen pöydän ääressä. Hän tahtoi nimittäin saada selville, mikä\nmies tämä Aslak Rosto oli. Ja siinä suhteessa hänellä oli erityinen\nluottamus juuri kirkonkirjaan. Hän oli ollut Tenomuotkassa vasta\nmuutaman kuukauden eikä ollut Rostoa ennen tavannut, vaikka oli kyllä\njo yhtä ja toista hänestä kuullut. Hän oli ollut aikaisemmin pappina\nsuuressa kaupunkiseurakunnassa ja siellä hän oli tehnyt sen havainnon,\nettä kirkonkirja oli oudokselta paras lähde ihmistuntemukseen. Usein\noli hän pannut merkille, että jokaisella, jolla vain oli jotakin\nmerkkiä muistutussarekkeessa, oli jonkun verran rikollisen leimaa\nkasvoillaan. Tosin oli poikkeuksiakin — parhaasta päästä niiden\njoukossa, joita oli sakotettu juopumuksesta taikka katurähinästä, mutta\nmuiden laita oli niin ja näin. — Hän selaili kirjaa ja löysi paikan.\nEi mitään merkkiä, ei yhtään mitään. Aivan puhdas muistutussareke. Ja\nripilläkäyntisarekkeessa viimevuotinen ehtoollisellakäynti.\n\nHän kääntyi vieraaseensa ja tarkasti häntä. Niin, se sopi hyvin yhteen\nkirkonkirjan kanssa: puhdas, pilvetön otsa ja avonainen, rehti katse,\njoka ilmaisi yksinkertaista, viatonta luonnonlasta. Miellyttävän\nnäköinen mies kerrassaan.\n\nPastori pisti piippuunsa ja istahti tuolilleen pöytänsä ääreen. Samassa\nhän huomasi viisikymmenkruunusen.\n\nAslak laski kupin pöydälle ja sanoi suurkiitosta. Sitten hän otti rahan\nja työnsi sen papin eteen.\n\n— Tuossa olisi vähän kirkonkassalle... sellainen pieni uhri, sanoi hän,\nkatsoen pastoria hymyillen.\n\n— Mitä, kirkonkassalle? Mitä varten?\n\n— No hyvästä porovuodesta. Se on sellainen tapa meillä täällä Lapissa,\nettä kun porovuosi tulee hyvä, annamme pienen uhrin. Se olisi...\nniinkuin jonkunlainen kiitosuhri... Jumalalle.\n\nPastori oli aivan ihmeissään. Sellainen rehti mies!\n\nHän nousi ja kiitti oikein kädestä.\n\n— No ei kannata. Pappi on vain hyvä ja antaa kirkonisännälle.\n\n— Tietysti, tietysti. Suuret kiitokset vain.\n\nKeskustelu kääntyi poroasioihin ja pastori sai kuulla paljon\nuutta. Suuri oli elo Aslakilla, vähän toistatuhatta päätä, niistä\nkolmisensataa vaadinta [naarasporo]. Se teki yhtä monta vasikkaa\nvuotta kohden. Ja kun kevät sattui suotuisa, säilyivät ne elossa\nja lauma lisääntyi uhkeasti. Mutta kylmänä keväänä kuolivat, niin\nettei välistä jäänyt kuin joku kymmen. Papin piti tulla keväällä\nkatsomaan, kantoaikana, siinä toukokuun puolivälissä. Silloin oli\niloa lapinkylässä... Sopisi tulla talvellakin, milloin vain halutti.\nPitäisi koettaa nukkua yksi yö lappalaisenkin kodassa. Se oli vähän\ntoisenlaista kuin näin neljän seinän sisässä, hirsihuoneessa. Olisi\nsiellä näkemistä lannanihmiselle, olisi näkemistä ja katsomista. Ja\nsuuhun pantavaakin: käristettyä poronlihaa ja arinakivellä paistettua\nkakkoa, — ja sitten kahvia poronmaidon kera... Pitäisi vain tulla\nkatsomaan.\n\nPastori kuunteli ihastuneena ja lupasi tulla. Aslak jätti hyvästit ja\npistäysi mennessään kyökkiin, jossa jätti papinrouvalle poronpaistin.\n\nHän ajoi kylän toiseen päähän, missä hänellä oli oma paaluaittansa. Se\noli aivan uusi ja suurempi sekä korkeampi kuin toisten lappalaisten\naitat. Kylän kesken kutsuttiin sitä tavallisesti \"kuninkaan aitaksi\",\nmutta pilkkakirveet olivat sen ristineet \"lihakirkoksi\". Usein sattui\nnimittäin niin, että samaan aikaan kuin pappi meni kirkkoon, seisoi\nAslak aitassaan ja jakeli poronlihaa kylän alapääläisille. Siitä tuo\nnimi. Hän tahtoi nimittäin olla hyvissä väleissä alapääläisten kanssa,\njoita yleisesti kutsuttiinkin \"Roston valtakunnan alamaisiksi\".\n\nNytkin sinne tulla kyökkäsi kylän vaimoja, heti kun Aslak oli avannut\noven.\n\n— Ohoo, jopa kuningas on avannut aittansa oven, sanoi pitkä, luiseva\neukko, joka ujostelematta tunkeusi säkkien ja paalujen väliin\ntarkastelemaan ja koperoimaan. — Missä sinulla on kahvisäkki? Saisit\nantaa minulle muutaman kilon koiranruokosta. Paljon niistä penikoista\noli vaivaa. Söivät heti uudelta papilta kanan ja minä olen saanut sen\nmaksaa, päivitteli hän.\n\n— Vielä sinä vaivoistasi! porusi toinen, tukeva emäntä. — Minulle ei\nAslak ole maksanut kesäleipien leivontaa. Työtä ja vaivaa on siitäkin,\n— varsinkin kun jokainen puu on kruununmetsästä varastettava. Minä\ntahdon tuon sokeritopan. Se ei ole ollenkaan liikaa.\n\nKolmas tahtoi jauhoja ja neljäs tupakkaa. Aslak antoi kullekin osansa\nja tyytyväisinä laputtivat eukot matkaansa.\n\nHän otti pienoiseen pussiin kahvia ja lähti kylälle. Siellä hän\nsuuntasi kulkunsa muutamaan ränsistyneen näköiseen taloon, jonka\nikkunaruudut olivat pienistä lasipalasista kootut. Eräässä oli vanha,\nrepaleinen säkki pistetty suurimpaan reikään ja pienemmät olivat\npaikatut päreillä.\n\nSe oli Rauna-muorin talo.\n\nAslak astui pirttiin, joka oli mustunut ja matala. Lattialla oli\nheinänroskaa ja seinänvierillä makauksina käytettyjä olkipehkuja sikin\nsokin. Risaisia lapsia leikki lattialla pörröisen koiran kanssa. Takan\nluona hääräsi vanha, jo kumaraan painunut vaimo keittopuuhissa ja\npuolikasvuinen, laiha poikanen istua kyyhötti penkillä, takan kupeella.\n\nAslak astui lieden luo ja tervehti. Vaimo käänsi hikiset kasvonsa\nhäneen ja pienet silmät tuikkivat terävästi, kun hän tunsi tulijan.\n\n— Vai niin. Rosto-Aslak on tullut Tenomuotkaan. Millä synninretkillä\nsinä nyt liikut?\n\n— Synninretkillä... Aina se Rauna-muori sitä yhtä ja samaa. En minä ole\nsyntisempi kuin muutkaan, puolusteli Aslak vähän hämillään.\n\n— Vai et ole? Näytäpä käsiäsi. Mitä, tuossahan on verta! Kenen poroja\nsinä olet nyt viimeksi nylkenyt?\n\nEukko tutki Aslakkia vahingoniloisin kasvoin ja piteli hänen kättänsä\nomassaan.\n\nTämä työnsi kahvipussin eukolle kouraan ja virkkoi leikkisästi:\n\n— Tuoss' on kahvia, Rauna-muori! Keitä sitä, että pääset järkiisi.\n\n— Vai lahjoa aiot minut taas! No, koeta, koeta, mutta Rauna-muorin\nkieltä et lahjo. Se puhuu totuutta eikä peittele syntiä. — Sinun pitää\ntehdä parannus, Aslak, ennenkuin synnin mitta täyttyy.\n\nSynnin mitta! Siitä se Rauna-muori aina puhui. Yhdestä ja samasta\nasiasta...\n\nAslak istahti penkille ja kaivoi esiin piippunsa.\n\n— Parannus? sanoi hän työntäen tupakkaa piippuun. — Mitenkä se\ntehtäisiin?\n\n— Oletpa koko pakana, kun et sitä tiedä! Tunnusta syntisi, tunnusta\nja tule seurakuntaan. Täällä on Outa-Jussa parast’aikaa. Mene hänen\nluoksensa seuroissa ja tunnusta... joka poro... joka nahka.\n\n— Vai seurakuntaan? Enköpä kuulu seurakuntaan? Luulen, että pappi löysi\nminun nimeni kirkonkirjasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.\n\nAslak puhalsi paksun savupilven ja katseli eukkoa veitikka\nsilmäkulmassa.\n\n— Vai niin. Kuulenpa, että olet käynyt papin luona. — Onko pappi\nkristitty? Mitä luulet, Aslak?\n\n— Mikä ettei olisi? Tietysti on.\n\n— Äläs, äläs, vai sinnepäin. Eipä olekaan, ei ei! — Vai kristitty!\nKyllä on jo kuultu, vaikka ei ole pitkää aikaa ollut. Sen tietää\nNikkekin, kristittyin vanhempain lapsi. Vai mitä, Nikke?\n\nPoika muikisti suutaan ja katsoi hämillään vuoroin muoria, vuoroin\nAslakkia.\n\nNikke oli ollut äsken ulkona ja poltellut salaa tupakkaa toisten kylän\npoikain kanssa. Savukkeenpätkästä oli tullut riita ja Mäen Eero oli sen\nanastanut. Silloin oli Nikke turvautunut viimeiseen aseeseensa: hän oli\nkristittyin vanhempain lapsia, mutta mitä olivat toiset? Poronvarkaiden\nja suruttomien! Silloin oli Mäen Eero vedonnut pappiin: hän ainakin oli\nkristitty. Sekös oli harmittanut Nikkeä, joka oli vesissä suin saanut\nkatsella, kuinka toinen veteli viimeiset savut tupakan jäännöksestä.\n\"Kristitty! No ei olekaan, ei, vaikka henki menisi!\" Sen oli isoäiti,\nRauna-muori sanonut, että ei! Ja toisten poikain oli täytynyt myöntää,\nettä asia kävi vähän mutkikkaaksi, kun Rauna-muori oli siihen\nsekaantunut, — tuo teräväsilmäinen Rauna-muori, joka luki Laestadiusta\njoka pyhä ja tuli aina liikutuksiin seuroissa. Nikke oli tuntenut\nvoiton kallistuvan puolelleen ja rientänyt oikopäätä kotiin kertomaan\ntapahtumasta Rauna-muorille, salaten tietysti tupakanpolton. Mutta nyt\nhänen oli kovin vaikea vastata muorin kysymykseen, koska sen yhteydessä\njohtui mieleen luvaton tupakoiminen. Hän näki parhaaksi heittäytyä\nlattialle ja yhtyä toisten leikkiin.\n\nMuori nosti padan liedeltä ja pani jalkaniekka kahvipannun tulelle. Vai\nvielä tässä Rosto-Aslak puolustamaan papin kristillisyyttä!...\n\nAslak poltteli miettiväisenä eikä puhunut hetkiseen aikaan mitään.\nVirkkoi sitten yht'äkkiä:\n\n— Vaan jospa se pappi olisikin kristitty ja te muut väärässä. Sillä\ntäytyy kai Rauna-muorinkin myöntää, että on suuri ero papin ja\nesimerkiksi Riuhta-Pieran välillä, joka \"lainailee\" poroja, niinkuin\nsuruton lappalainen konsanaan?\n\n— Älä, älä! Vai pissihaukan virkaan rupeat taas! Kuka se tässä elämässä\non täydellinen? Huihai, ei pappikaan! — Aina sinä siihen elämään\nvetoat. — Mutta pääasia on tuntea syntinsä ja rukoilla anteeksi,\nniinkuin Riuhta-Piera tekee. Kyllä henki henget tuntee.\n\n— Niin — lisäsi hän ja kohensi tulta takassa — synnintuntoon pitäisi\nsinunkin tulla, Aslak, ennenkuin mitta täyttyy.\n\nAslak ei vastannut mitään. Puhaltelihan vain savupilven toisensa\njälkeen. Hänen täytyi itselleen tunnustaa, että hän pelkäsi jonkun\nverran Rauna-muoria. Sen puheet olivat niin kummallisia. Joka käynnillä\nhän sai kuulla \"synnin mitasta\", joka muka täyttyisi kerran. Pelkoon\nvaikutti vielä muuan uni, jonka hän pari vuotta takaperin oli nähnyt.\n\nHän oli ollut seisovinaan avaralla jängällä, jossa kasvoi hillankukkia\nihan valkoisenaan. Hän asteli suopunki kädessä jänkää ristiin rastiin,\nja kun hän katsahti taaksensa, huomasi hän, että jokainen askelen\njälki oli veripunainen. Hillankukatkin, jotka olivat joutuneet hänen\njalkainsa alle, olivat muuttuneet veripunaisiksi. Hän tarkasti\nkengänpohjiaan, mutta niissä ei näkynyt verta. Hän astui muutaman\nkerran koetteeksi, mutta tulos oli sama: jäljet olivat punaiset.\nLevottomana lähti hän silloin astumaan jängän toista laitaa kohti ja\nhän koetti kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Sinne päästyään hän\nsilmäsi taaksensa ja näki, että koko jängän toinen laita, josta hän\noli lähtenyt, oli kerrassaan muuttanut väriään: se hohti kauttaaltaan\nverenkarvaiselta. Hän huomasi, kuinka jalan jäljet levisivät ja\nyhtyivät toisiinsa, värjäten kukkamättäätkin punaisiksi. Viimeisiä\njalanjälkiä myöten tulvasi punainen aalto hänen luoksensa. Hän koetteli\nmätästä jalkainsa juuressa, käsi tahraantui vereen. Silloin kuuli\nhän kolean äänen huutavan: \"Kun koko jänkä on punainen, silloin on\nAslak Roston synnin mitta täysi!\" Siitä säikähti hän niin, että lähti\nhätääntyneenä juoksemaan jängän reunaa pitkin niin paljon kuin jaksoi.\nKohisten tuli punainen aalto hänen kintereillään. Silloin hän huomasi,\nettä metsän reuna oli aivan vieressä. Hän otti siis vauhtia ja hyppäsi\nmetsään. — Hengästyneenä ja puolipyörryksissä katseli hän edessään\nolevaa jänkää, joka hohti verenkarvaisena, minne hän vain silmänsä\nloi. Hillankukat olivat vielä punaisempia kuin mättäät, joissa ne\nkasvoivat. Ne heloittivat kuin tummat veritäplät vaaleammanpunaisella\nkankaalla. Punaista, ylt'yleensä vain punaista. — Aslakkia kauhistutti\nniin että hän värisi. Hän ei tahtonut saada silmiänsä irti tuosta\nkamalannäköisestä jängästä. Katse kiersi sitä kuin lumouksissa.\n— Yht'äkkiä Aslak huomasi, että yksi kukka jängän laidassa oli\nvielä jäänyt valkoiseksi ja samassa hän tunsi, että jos hän siihen\nkoskettaisi, muuttuisi sekin toisten kaltaiseksi — ja silloin tulisi\ntuho. — Siihen hän oli herännyt.\n\nRauna-muorilla oli kahvi valmiina ja hän kehoitti Aslakkia ottamaan.\nAslak astui pöydän luo ja huomasi, että toinen kupeista oli\nvähän vailla; toisella sen sijaan tulvehti kahvi lautasellakin.\nVaistomaisesti otti hän vajavamman kupin eikä tiennyt itsekään,\nminkävuoksi.\n\n— Se oli minun kuppini, sanoi Rauna-muori. — Tuo toinen oli sinulle.\n\n— Minä join jo pappilassa...\n\nHän ryyppäsi kupin kiireesti ja nousi lähteäkseen. Rauna-muori kiiruhti\ntäyttämään kuppia uudelleen, mutta Aslak kielsi.\n\n— No mikä sinuun nyt meni, kun ei kahvi kelpaakaan?\n\n— Enpä häntä... on sitä juotukin.\n\nHän sanoi hyvästit ja Rauna-muori huusi perään:\n\n— Tule illalla seuroihin!\n\nUlkona oli jo pimeä. Aslak käväisi vielä aitallaan ja lähti sitten\nastelemaan kylän toiseen päähän. Hänen piti vielä käydä nimismiehessä.\n\nTenomuotkan kirkolla oli kaksi henkilöä, joita Aslak pelkäsi:\nRauna-muori ja nimismies Lang. Heillä oli molemmilla samanlainen\nominaisuus: he vainusivat hänen elämässään jotakin mustaa. Rauna-muori\nluki hänelle väliin kuin kirjasta, mitä hän milloinkin oli tehnyt.\nNiinkuin äskenkin. \"Kenen poroja sinä nyt olet ollut nylkemässä?\" Se\ntiesi sen, mutta ei tiennyt kuitenkaan, että ne olivat Salkko Hukan,\nnuo kymmenen sarvipäätä, jotka makasivat Peeravuoman lumipurnuihin\nhaudattuina. — Vai olisiko se ollut sattuma? Miten lie? Omituisesti\nvaan oli muorin kysymys vaikuttanut Aslakiin. Hän ei voinut itselleen\nselittää, mistä oikeastaan johtui tuo pelko, että Rauna-muori näkee ja\ntietää. Saihan hän väliin kuulla muiltakin samasta asiasta, mutta se\nei vaikuttanut ensinkään hermostuttavasti. — Nimismies taas ei koskaan\nsanallakaan viitannut hänen elämäänsä. Mutta näki selvästi, että hänkin\ntiesi, minkälainen mies Aslak Rosto oli. Hän tunsi sen joka kerta,\nastuessaan Langin virkahuoneeseen. Tuntui aivan siltä, kuin olisivat\nporonsarvissa riippuvat käsiraudat puhelleet: 'Hyvää päivää, Aslak\nRosto! Tässä me vielä olemme, mutta pian taidamme tulla luoksesi. Me\nikävöimme sinun ruskeita kalvosiasi.' Ja eikö ollut Salkko Hukka,\nkirottu, kerran joikannutkin Suuvuonon markkinoilla: 'Tenomuotkan\nnimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille.'\n\nAslak kiiruhti askeleitaan, kuin päästäkseen eroon ikävistä\najatuksista. Hän puristi aitasta ottamaansa poronpaistia lujemmin\nkainaloonsa, kuin turvatakseen johonkin. Saisi nähdä, ottaisiko Lang\nvastaan hänen lahjansa.\n\nNimismiehen virkahuoneesta näkyi tulta, kun Aslak saapui pihaan. Hän\nhuomasi Langin istuvan pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Peräseinällä\nriippuivat käsiraudat entisellä paikallaan. Mitä varten se noita pitää\ntuossa näkösällä? Niinkuin eivät ihmiset tietäisi, että nimismiehellä\non sellaiset. Nehän kuuluvat jo virkaan...\n\nAslak kompuroi pimeän eteisen läpi ja astui rohkeasti sisään.\n\n— Iltaa! sanoi hän lujalla äänellä ja koetti olla katsomatta rautoja,\nmutta katse pyrki väkisinkin niitä hipaisemaan.\n\nNimismies keskeytti kirjoituksensa ja katsahti Aslakkia kysyvästi\nsilmälasiensa takaa. Hän oli pitkä, roteva mies. Suun ympärillä oli\ntuima piirre, ja koko kasvoilla asusti totisuus, jota tällä hetkellä\nerikoisesti lisäsi otsalle valahtanut tukka. Silmien sävy vain ei\nottanut oikein sulautuakseen kasvojen jyrkänvakavaan ilmeeseen. Ne\nolivat pehmeät ja vähän uinailevat.\n\n— Iltaa! lausui hän syvällä, rintaäänellä, aivan samanlaisella, jonka\nAslak oli tottunut kuulemaan käräjätuvassa. — Mitä Rostolle kuuluu? —\nEipä erityisiä... siinähän menee.\n\nAslak istahti oviseinämällä olevalle tuolille ja laski paistin\nviereensä lattialle.\n\nSyntyi kiusallinen vaitiolo, jonka kestäessä Aslakin täytyi väkistenkin\nkatsoa aivan edessään, vastapäisellä seinällä riippuvia käsirautoja.\n\n— Mitkä ne nuo ovat? kysyi hän äkkiä viitaten rautoihin.\n\nNimismies katsahti häneen syrjäsilmällä eikä näyttänyt oikein\nkäsittävän, oliko toinen tosissaan vai eikö.\n\n— Eikö Rosto niitä tunne?\n\n— Mistäpä se hullu lappalainen kaikkia... Aslak siristi silmiään.\n\n— Ne ovat ketunraudat, sanoi nimismies.\n\n— Vai niin. Minkälaisia kettuja niillä pyydetään?\n\n— Sellaisia suuria ja vaarallisia, joita on vaikea muuten saada.\nNimismies hymyili veitikkamaisesti silmälasiensa takaa.\n\nKatso sitä veitikkaa, kun laskee leikkiä, ajatteli Aslak.\n\n— Vai niin, vai sellaisia. Enpä minä ole ennen sellaisista kuullut.\n\n— Eipä ole tainnut Rosto kuulla.\n\nVaitiolo.\n\n— Minkälaisilla asioilla se Rosto nyt liikkuu?\n\n— No enpä erityisemmillä... Kuulin vain tuolla, että olisivat entisen\npapin palkkarästit maksettavat.\n\n— Jaha. Kumma, ettei Rosto niitä papille itselleen suorittanut.\n\n— Ei tullut. Se oli sellainen mutkikas äijä, ettei sen kanssa kehdannut\nriidellä.\n\n— Riidellä? Tarvitsiko sen kanssa riidellä? Eikö se ollut kristitty\nmies?\n\n— Tiesi jo, mikä lie ollut.\n\nNimismies otti rästiluettelon esille ja Aslak suoritti maksunsa.\n\n— Se taisi nyt olla viimeinen kerta sille äijälle?\n\n— Niin oli. Tästälähtien perii uusi pappi. — Onko Rosto vielä nähnyt\nuutta pappia?\n\n— Olen. Äsken kävin tervehtimässä.\n\n— No miltä tuntui?\n\n— Mikäpä siinä... höyli mies...\n\nTuli taas vaitiolo, jolla aikaa nimismies jatkoi kirjoittamistaan.\n\n— Taitaa olla Rostolla lihaa myydä? Nimismies kurkisti pöydän yli ja\nsilmäsi paistia.\n\n— No eipä juuri... mistäpä sitä... Toin tämän vain sinulle lahjaksi,\njos otat vastaan.\n\nNimismies kävi vähän hämilleen.\n\n— En ota lahjoja, mutta ostaa kyllä saatan, sanoi hän tuikeasti.\n\nKas, kas, miten ylpeä se oli, ylpeä ja arka. Luulikohan suureenkin\nkiitollisuuden velkaan joutuvansa? Mutta Aslak Rosto ei myöskään ollut\nmikään kauppasaksa. Minkä hän antoi, sen antoi hän ilman, totisesti!\n\nHän nousi ja otti paistin lattialta ja laski sen pöydän nurkalle.\n\n— Tämmöinen tämä on, sanoi hän kopeasti, — Ei tämän suurempi eikä\npienempi, tavallinen paisti. Ja nimismies saa sen ottaa, jos tahtoo.\n\n— Etkö kuullut, etten ota lahjoja? kivahti Lang ja pehmeissä silmissä\nläikähti jotakin kovaa.\n\n— Kuulin kyllä, mutta en uskonut oikein korviani. Minä lahjoitan sen,\nmutta en myy hinnalla en millään.\n\n— Pidä sitten paistisi! tiuskaisi nimismies ja nousi seisomaan.\n\nAslak otti paistin ja heilautti sitä kädessään.\n\n— Mitä merkitsee Aslak Rostolle yksi vaivainen paisti? sanoi hän. Ei\nmitään! — Ehkä saan antaa sen sinun koirallesi?\n\nNimismies karahti punaiseksi. Mitä se hävytön uskalsi? Vai koiralle!\n\n— Mene ulos ja heti! karjaisi hän ja osoitti ovea. — Ei tarvitse\nkoirani poronvarkaan lahjaa paremmin kuin minäkään!\n\nAslakin silmissä välähti viheriänkeltainen liekki. Hän yritti sanoa\njotakin, mutta nimismiehen kookas vartalo läheni uhkaavasti. Hän työnsi\noven auki ja astui pää pystyssä ulos.\n\nPihalla hän pysähtyi hetkeksi ja mietti äskeistä kohtausta. Sydäntä\nkirveli kiukku ja häpeä. Niinhän se ajoi hänet ulos kuin koiran. Se\noli sentään liikaa! Ja uskalsi nimittää häntä poronvarkaaksi! Se oli\njo enemmän kuin siedettävää! Tosin hän se oli, mutta uskaltaa sanoa\nse. Siinä astui nimismieskin kielletylle alueelle ja hän, Aslak Rosto,\nmuistaa sen, totisesti muistaakin.\n\nHän kirosi ja lähti kävelemään kylälle. Mennessään heitti hän\nporonpaistin naapuritalon pihalle halkopinon taakse. Siellä olkoon ja\nsieltä korjatkoon, kuka halunnee.\n\nHän asteli nopeasti kylän toista päätä kohden. Ei se käynti sentään\nniin hullumpi ollutkaan, kuin miltä alussa oli tuntunut. Hän oli mennyt\nnimismieheen arkana, vähän peloissaan, mutta nyt oli pelko poissa\ntäydellisesti. Nimismies oli paljastanut itsensä hänelle ja siitä oli\nAslak kiitollinen nimismiehelle. Nimismiehen tuhoa ennustava vakavuus\noli särkynyt ja Aslak oli huomannut, ettei Lang niin vaarallinen\nollutkaan, kuin hän oli luullut. Sitä asiaa, jonka perille koetetaan\npäästä, ei viskata asianomaisen silmille noin vain. Ja jos niin\ntehdään, osoittaa sellainen menettely, ettei ollakaan niin varmoja\nasiasta.\n\nAslak veti ilmaa keuhkoihinsa. Ei tiennyt nimismies enempää kuin\nmuutkaan. Tiesiväthän kaikki, että hän varasti, mutta enempää eivät\ntienneet. Eikä se merkinnyt vielä mitään. — Ja hän oli pelännyt Langin\nkäsirautoja! Nyt hän ei enää pelkää.\n\nSiinä oli tiensyrjässä lukkarin talo. Ikkunasta heitti takkavalkea\nvalojuovan maantien poikki. Sisältä kuului veisuun verkkainen tahti.\n\nAslak pysähtyi ja katseli sisään. Pöydän päässä istui lihava mies kaksi\nkynttilää edessään ja silmäili tuvantäyteistä väkijoukkoa. Pöydän\ntoisessa päässä istui pappi ja vähän matkan päässä hänen rouvansa.\nToisessa päässä pöytää veisasi lukkari. Etupenkillä istui Rauna-muori\nNikke-pojan kanssa hartaus ryppyisillä kasvoillaan.\n\nSiellä Outa-Jussa piti seuroja.\n\nAslak näki, että Jussa oli huomattavasti lihonut sitten viime käynnin,\nja että papinrouvalla oli korkea povi ja kauniit silmät.\n\nHän mietti jo mennä sisään, mutta samassa tuli joku ikkunaan ja\ntirkisti ulos. Aslak pyörähti nopeasti ympäri ja jatkoi matkaansa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeurojen jälkeen jäi joukko miehiä haastelemaan ja tupakoimaan\nlukkarin pirttiin. Siinä istui penkillä ikkunan vieressä muiden\nmuassa seitsenkymmenvuotias kirkkoväärti, \"setä Jussas\", joka pitkän\ntoimintansa aikana oli auttanut kappaa selkään seitsemälletoista eri\npapille. Hänen kasvonpiirteistään vetivät eniten huomiota puoleensa\nkookas nenä ja syvällä päässä kiiluvat, hyväntahtoiset lapsensilmät,\njoista jokainen \"sedän\" kanssa puheisiin joutunut saattoi jo\nedeltäpäin lukea suopean myöntymyksen kaikkiin mielipiteisiinsä.\nHänen vierustoverinsa erosi pukunsa puolesta huomattavasti toisista.\nHänellä oli nimittäin yllä univormuntapainen, pitkä takki, josta\nkumminkin puuttuivat olkaliput ja virkanapit. Se oli Tenomuotkan\nentinen järjestyksen valvoja, nyt eläkkeellä oleva vanhus, kylän kesken\ntunnettu \"vanhan poliisin\" nimellä. Perempänä pirttiä kangaspuiden\nsivulla istuskeli vilkasliikkeinen, lyhyenläntä naapuritalon isäntä,\nKalttopää, joka puhuessaan heitteli päätään puoleen ja toiseen sekä\nnäytti ilmaisevan ajatuksensa yhtä paljon kasvojen eleillä kuin\nsanoillakin.\n\nPappi rouvineen oli jo poistunut ja saarnamieskin oli vetäytynyt\nkamariin. Sen vuoksi luistikin pakina vilkkaasti, kun ei tarvinnut\nketään ujostella.\n\n— Mitähän Outa-Jussa piti papista? kysyi vanha poliisi\nnöyränhiljaisella äänellä.\n\n— Eihän se Jussa papeista välitä. Liekö koko Suomessa yhtään, jonka hän\nhyväksyisi. — Lukkari otti lattialta koivunrisun ja heitti takkaan.\n\n— Se on kumma, kun papit ja saarnamiehet eivät pysy sovinnossa\nkeskenään. Saarnamiehet moittivat pappeja ja nämä puolestaan\nsaarnamiehiä. Missä sitten lie vika?\n\n— Eiköhän se ole molemmissa, lausahti setä Jussas. — Se kun on vanha\nAatami kaikilla hah, hah! Sepä kumma!\n\n— Kaikillapa tietysti...\n\n‒ Ju ‒ ju.\n\n— Setä Jussas täytti piippunsa uudelleen ja silmäili hyväntahtoisena\nympärilleen.\n\n— Siivolta minusta näyttää tämä uusi pappi.\n\n— Ei se luonnon siivous auta, jos ei ole pyhää Henkeä! — Rauna-muori\nkäännähti poliisin puoleen ja hänen mustat silmänsä tuikkivat terävinä.\n— Parannus se pitää tehdä papinkin, jos mieli autuaaksi tulla.\n\n— Mistäpä sen niin varmaan tietää, jos olisi pappi parannuksen\ntehnytkin?\n\nRauna-muori pyörähti penkillään ovensuuhun päin. Siellä istui pitkä,\nluiseva, mustapartainen mies.\n\nKuulkaapas Kurun Heemiä! Hän tietää papin kristillisyyden. On kuullut\nAslak Rostolta.\n\n— Mitä se Aslak sitten...? kysyi vanha poliisi varovaisesti.\n\n— Aslak on tutkinut pappia ja tullut siihen päätökseen, että pappi on —\nelävä kristitty!\n\nMiehet nauroivat.\n\n— Se on Aslakkia! Hah, hah!\n\nKurun Heemi tiesi vanhastaan, ettei Aslakilla yläpäässä kylää ollut\nvaikutusvaltaa, mutta siitä huolimatta hän puolusti väärtiään:\n\n— Saattaahan se Aslak sen tuntea...\n\n— Tuntea! Poronkorvan hän tuntee, mutta ei muuta. — Rauna-muori\nsylkäistä pihautti halveksivasti.\n\n— Emmehän me taida tässä tarvita muiden arvosteluja. Saatammehan me sen\nitsekin nähdä.\n\n— Sepä kumma! urahti setä Jussas.\n\n— Jo vain, myönsivät miehet.\n\nKeskustelu katkesi. Karsinan puolella supattivat vain naiset\npuoliääneen. Mutta Kurun Heemi hymyili salaperäisenä. Eivät ne\nuskalla pitkälle asiassa, johon Aslak Rosto on sekaantunut. Usealla\nläsnäolijalla olikin poroja Roston kylässä, sen Heemi hyvin tiesi.\n\n— Mutta onpa sillä papilla naurusuinen rouva, aloitti setä Jussas\nleikkisänä. — On sinne papin kyökkiin soma mennä pyhä-aamuna. Rouva on\nheti ystävällisenä vastassa ja paikalla on kahvi pöydässä — hah, hah!\n\n— Setä Jussas se onkin ollut hyvissä väleissä kaikkein pappilanrouvain\nkanssa, nauroi Kalttopää.\n\n— Sepä kumma! Kaksinkertaiset kahvit minä juon joka sunnuntai\npappilassa, ensin kyökissä ja sitten papin kamarissa. Hah—hah! Vanha\npoliisi ja lukkari saavatkin tyytyä yhteen pariin. Hah, hah!\n\n— Niin vain... yksi parihan se riittää, myönteli poliisi.\n\n— Enkä minä ole riidellyt pappienkaan kanssa. Hyvät ovat olleet välit.\nVaikka pakkasihan välistä Keinäs-pappi kiivastumaan. Kerran jo oli\ntulla yhteenottokin ja piti läheltä, etten siepannut piippua taskusta\nja antanut pappia otsaan!\n\nNaurettiin joukolla. Tunnettiin niin hyvin tämä setä Jussaksen\nvoimasana, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt eikä kuullut täytäntöön\npannuksi.\n\nSellaisissa tilaisuuksissa, joissa piipun olisi luullut tulevan esille,\nse oli jäänyt siivosti taskuun.\n\nLukkarin emännällä oli kahvi valmiina. Sitä juotaessa kääntyi puhe\nlähestyviin Suuvuonon markkinoihin, joille piti lähdettämän seuraavalla\nviikolla.\n\n— Saapa nähdä, missä hinnassa ruijalainen pitää riekon tänä talvena.\n\n— Ei pitäisi olla aivan huonon. Luulen, että viitisenkymmentä äyriä\nlähtee päästä.\n\n— Sepä kumma! Ei niitä olekaan kovin viljalti ollut. Muistan minä ajan,\njolloin ei saatu kuin viisitoista tahi korkeintaan parikymmentä. Mutta\nsilloin olikin riekkoja viljalti. Parituhatta, kolmekin tappoivat\nmuutamat talot talvessa.\n\nSe oli eri aikaa, sedän nuoruudessa?\n\n‒ Ju — ju, viisikymmentä vuotta sitten.\n\n— Sepä se.\n\nOuta-Jussa tuli pirttiin ja istui penkin päähän. Hän oli noin\nviidenkymmenen ikäinen, lihavahko mies, jolla oli parraton suu ja\nruskeat, vilkkaat silmät.\n\n— Jussa lähtisi kamariin. Minä toisin kahvia, kehoitti lukkarin emäntä.\n\n— No eikö täällä saata juoda? Täällähän on muitakin.\n\nEmäntä tarjosi kahvia ja Jussa kysäisi:\n\n— Markkinoistako ne miehet...?\n\n— Niin, puhuttiin riekon hinnoista. Ensi viikolla pitäisi olla raidot\nkunnossa.\n\n— Niin vain. Olen minäkin aikonut pistäytyä Suuvuonossa. En ole\nkäynytkään moneen vuoteen. Taitaisin päästäkin poliisin raidossa?\n\n— Miksi ei.\n\n— Sieltä on tullut monet kirjat ja kutsut, jonkavuoksi pitäisi käydä.\n\n— Sinne tuleekin paljon väkeä, joten luulisi seuroihinkin riittävän.\n\n— Niin vain...\n\n— Mutta joutaakohan se suruton kaupoiltaan? Rauna-muori oli sytyttänyt\npiippunsa ja nyökytteli hiljaa ruumistaan.\n\n— Siinäpä se.\n\n— Mutta kun on taivaanvaltakunnan tavara kalliina, ei silloin ole\nmaallisista estettä.\n\n— Niin vain...\n\nTupakoitiin ja haasteltiin ja muisteltiin menneitä markkinoita. Yksi\nmuisti yhden, toinen toisen tapauksen. Milloin oli eksytty lumipyryssä\nja kierretty koko yö yhtä ainoata tienviittaa. Omia, puoleksi umpeen\ntuiskuttaneita jälkiä oli seurattu, kun oli niitä luultu vieraan\njäljiksi. Oli koetettu saavuttaa edessäajaja, mutta turha vaiva.\nJälki johti yhä eteenpäin eikä edessäajajaa kuulunut. Aamulla, ilman\nselvittyä huomattiin, että olikin seurattu omia jälkiä koko yö ja\nkierretty isoa ympyrää. Monenlaista seikkailua niillä matkoilla oli\nkoettu. Milloin oli markkinapaikalla varastettu jauhot ja sokerit,\nmilloin talonpihalta ahkion keulasta peski, jonka poromies oli siihen\nhetkiseksi heittänyt, pistäytyäkseen sisään kahvikupin ryyppäämään.\nMilloin oli varaslappalainen katkaissut pimeässä raidon poikki ja\nvienyt porot ahkioineen kuormineen. Kun muutaman tunnin ajan jälkeen\npysäytettiin, huomattiinkin, että raito oli poikki ja porot tavaroineen\ntipotiessään. Lähteä niitä sitten hakemaan pyryssä ja pakkasessa,\nhuihai! Useimmiten se oli turha vaiva.\n\n— Mutta saimme me kerran Kurkkio-Joonaksen kanssa kiinni sellaisen\nveitikan, kertoi Kalttopään isäntä. — Oli, koranus, katkaissut raidon\nmuutamassa notkelmassa ja ehtinyt jo kätkeä joitakuita sokeritoppeja\nkinokseen, kun me Joonaksen kanssa saavuimme paikalle ja otimme\nveitikan lujille. Ei siinä armoa annettu.\n\n— No mitä teitte mokomalle?\n\nMitäs muuta kuin selkään vain! — Saapui siihen nimittäin toisiakin\nraitomiehiä ja niin me luimme lappalaiselle lain kouraan: joko\notat raipat heti, taikka vastaat ensi käräjissä, ja väärti valitsi\nedellisen, niin raskaalta kuin se tuntuikin. Syväjärven Niku rupesi\npiiskuriksi ja siinä sai lappalainen pakaroilleen keskellä lumiaavaa —\njäätyneillä koivunrisuilla. Ulisihan se ja potki, mutta mikäs auttoi. —\nVankeutta olisikin tullut, jos olisi käräjiin menty.\n\nKalttopää heilautti päätään ja sylkäisi.\n\n— Semmoista se on erämaan laki.\n\n— Semmoista se on... Ja hupaisinta jutussa oli se, että Kurkkio-Joonas\nloppujen lopuksi komensi lappalaisen maksamaan viisi kruunua\npiiskurille — vaivoista! Hih, hih!\n\n— Kova mies se Joonas...\n\n— Kova... Mutta niin kaivoi väärti uikuttaen kukkaronsa ja maksoi —\narvelematta. Sitten annettiin potkut takapuoleen ja niin hän sai painua.\n\nMiehet nauroivat niin että pirtti kajahteli.\n\n— Kuka se oli?\n\n— Hurrin poika, Mauna, Äkässuvannosta.\n\n— Ka se, jopa arvattiinkin... Voi sitä Joonasta! On se miestä, on\ntotisesti!\n\nSen perästä ei ole mies kestänyt tulla markkinasiljolla vastatuksin.\nEnnemmin kiertää kuin kohti tulee. Ja jos on pakostakin kohti\ntuleminen, niin nopeasti pyrkii sivu eikä muuta kuin katsoa luihauttaa\npahasti — noin.\n\nKalttopää painoi leukansa rintaa vasten, veti suupielensä alas ja\nluimisti kulmainsa alta.\n\nTarinaa riitti kun kerran oli alkuun päästy. Markkinamatkoista\nsiirryttiin kalastusretkiin, joilla yksi ja toinen oli nuorra miesnä\nollut mukana Ruijassa. Oikein innostuttiin, kun päästiin näihin\n\"muisteluksiin\". Ruijasta olikin useimmilla hauskimmat muistot.\nSinne vielä vuosienkin takaa ajatus palasi. Ei ollut monikaan heistä\nmilloinkaan käynyt \"Suomessa\", Lapin rajojen ulkopuolella. Ei oltu\nnähty Suomen kaupungeita, mutta Vesisaaret ja Hammerfestit oli käyty,\nmoneenkin kertaan. Ei oltu ennen tietty Suomesta muuta, kuin mitä\njoku matkustava Suomen herra taikka Ruijaan pyrkivä \"karkulainen\" oli\n\"muistellut\". Niin eristettyinä oli eletty. Silloin näet ei ollut\n\"kruununteitä\", niinkuin nyt. Nythän sitä jo tiettiin omastakin\nmaasta jotakin, kun \"avisit\" tulivat melkein joka taloon, ja useampi\nnuoremmasta polvesta oli käynyt \"Toorniossa\", jopa Oulussakin. —\nMutta ennen vanhaan johtivat kaikki tiet Ruijaan. Siellä olivat\nvanhukset nuoruutensa päivinä harjoittaneet kalastusta, väliin\nvuosikaupalla. Tunnettiinpa siis Jäämeri. Sen tyrskyissä oli taisteltu,\nusein hengen uhallakin. Oli soudettu \"fämbööreillä\" [fembording,\nnorjal. sana = viisihankavene], sen sijaan että nyt sauvoskeltiin\nkotikoskia omatekoveneissä. Oli ajettu \"tampilla\", väliin pitkiäkin\nmatkoja. Toiset olivat olleet lastaustöissä eri vuonojen perukoissa\nja hengittäneet vuosikausia sillin, turskan ja saidan hajua. Olipa\njoku tehnyt retken Huippuvuorille saakka jonkun tutkimusretkikunnan\nmukana, ja sieltäkös riitti muisteluksia talvisen takkavalkean ääressä\nlapsille ja lastenlapsille! Pysyväiseksi muistomerkiksi näistä vanhojen\nkertomuksista olivatkin kylänlapset ristineet kievarin vieressä olevan\nkaihon \"Pitsperkiksi\". Kalttopää oli matkoillaan kerran tavannut\nRanskan \"frinssin\" ja Meeranivan Matti, lukkarin emännän veli,\nväitti olleensa viikkokausia kalanpyyntikumppanina itse Englannin\n\"herttyykillä\". — Olihan sitä maailmaa nähty. Oli toki!\n\nEnnenkuin väki hajaantui, veisasi lukkari iltavirren ja Outa-Jussa\nluki rukouksen. Ilta oli jo myöhäinen, kun kyläläiset vihdoin\ntaivalsivat koteihinsa, tyytyväisinä kuulemastaan sanasta, mutta vanhat\nmiehet vielä tyytyväisempinä siitä, että oli taas saatu muistella\nRuijan-aikoja, — Ruijan, joka heille, vanhoille tenomuotkalaisille,\nmerkitsi samaa kuin sadoissa värivivahduksissa kimalteleva, sädehtivä\nnuoruuden maailma.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSuujoen suussa, Suuvuonon pohjukassa kuhisi markkinaväkeä kuin\nmehiläisiä suuressa mehiläispesässä. Lappalaisia tungeskeli joka\npaikassa, alkaen jokisuuhun pystytettyjen kauppapöytien äärestä vähän\nylempänä joenrannalla olevien talojen pihoihin saakka. Väkeä oli\nrunsaasti ja markkinailon pitäjiä paljon. Varsinkin markkinapaikan\nlaiteilla, mihin kyläpoliisin järjestystä valvova silmä ei aina\nulottunut, teuhasivat lappalaiset pulloineen, hypellen yhdessä kimpussa\nniin että siljo tömisi. Sieltä kuului vähä vähä hihkumista, joikkausta\nja käheä-äänistä mekastusta.\n\nSalkko Hukka Tenomuotkasta ajeli kauppakojujen välissä, keskellä\ntiheintä väkijoukkoa, sakeasarvisella härällään. Poro hypähteli\narkana sinne tänne ja ihmiset syöksähtelivät syrjään teutaroivan\nelukan tieltä. Väkijoukosta kuului naisten kiljahduksia ja miesten\nkirouksia, kun he äkäisinä toruivat humalaista ajomiestä. Mutta Salkko\nei välittänyt kiljahduksista eikä kirouksista. Tempasi vain hihnasta ja\npakotti pelästyneen ajokkaan eteenpäin.\n\n    — Salmon Salkko,\n    houkka poika,\n    koko maailman houkka,\n    tosi juoppo.\n    Voiaa naa-naa...\n    Ei oo vieläkään niin köyhä,\n    kuin te toivotte...\n\njoikkaili hän ja löi härkää hihnalla selkään.\n\nKyläpoliisi oli huomannut lappalaisen puuhat ja juoksi paikalle.\n\n— Et sinä saa täällä ajaa! huusi hän ja tarttui poron sarviin.\n\nAjaa ihmiset nurin ja repii vaatteet tuolla sarvipäällään, toruttiin\nväkijoukosta.\n\nSalkko kömpi ahkiosta ja hänen kuparinvärisillä kasvoillaan oli\nitsetietoinen ilme.\n\nMinä olen maksanut, sanoi hän nikotelleen. ‒ Viisi kruu—nua, hik...\n\nPoliisi katseli häntä iloisena ja naurahti.\n\n— Et sinä sillä rahalla saa ajaa keskellä markkinapaikkaa, torui hän.\nTuo viisi kruunua on ollut sakkoa muun markkinailoin pitämisestä, mutta\najo ei siihen kuulu. Vie porosi pois ja paikalla, tahi sakotetaan lisää!\n\nSalkko nikotteli ja murisi, mutta totteli kuitenkin, talutellen poroaan\nväentungoksen läpi. Mutta päästyään aukealle hän istahti jälleen\nahkioon ja ajeli rauhallisena kylää kohden, joka oli vähän ylempänä\nmäellä.\n\n    — Salmon Salkollapa on\n    kaksisataa\n    naarasporoa.\n    Voiaa naa-naa...\n    Salmon Salkon sakeapäät\n    ovat jo niin päisevät,\n    että, että\n    voiaa naa-naa\n    kunne kuullaan nulkastaneen\n    koko elo ruukaltaa\n    perässä...\n    Voiaa naa-naa\n    na-na naa\n\njoikkasi hän ja ajeli mäkeä ylös.\n\nLaitimaisen talon pihalla hän huomasi Aslak Roston juttelemassa\nmuutaman lantalaisen kanssa.\n\n— Hei, Aslak Rosto! huusi hän ja pysäytti poronsa.\n\n— Tulepas tänne!\n\nAslak katsahti taaksensa.\n\n— En minä nyt jouda, sanoi hän kärsimättömänä.\n\n— Hei, tulepas vain, tahi haluatko kuulla sinne? Aslak tuli ja\ntiuskaisi:\n\n— Mitä sinulla nyt...? Luuletko, että minä joudan jokaisen humalaisen\nkanssa turisemaan?\n\n— Äläpäs, äläpäs... Vai turisemaan... mutta sinun on nyt pakko turista\n— tahi turisen minä — Kortsa-äijälle.\n\nAslak Rosto silmäili häntä tuimasti. Mitä höpiset? Sano asiasi!\n\n— Kuulehan, Aslak Rosto! Joko sinullekin on ruvennut kelpaamaan\n\"kuollut tavara\"? — Se on rappeutumisen merkki.\n\n— Mitä tarkotat?\n\nTarkoitan vain, että tuot sen nisujauhopussin, jonka eilen illalla\nvarastit ahkiostani, ennen iltaa paikoilleen, tahi käyn minä\npuhuttelemassa Kortsa-äijää.\n\n— Sinun nisujauhopussisi...? Niin, sinähän sen otit?\n\n— Baergalak!\n\nAslak Rosto kirosi niin että mäki kajahteli.\n\nSalkko Hukka hyppäsi ahkioonsa ja laski mäenrinnettä alas.\n\n50\n\nHyvä on! huusi hän. Kyllä Kortsa-äijä siitä selvän ottaa!\n\nAslak katseli Salkon jälkeen ja näki, kuinka tämä ajoi muutaman mökin\npihalle ja sitoi poronsa aitaan kiinni. Siellä asui Kortsa-vanhus,\nkuuluisa tietäjä ja noita, ainoa elossa oleva Niila Kortsan kuulua\nsukua, joka ennen oli ollut rikkain ja mahtavin pohjoispitäjissä,\nLainiosta Suuvuonoon saakka. Viimeinen jälkeläinen, joka nyt asusti\npahasessa turvetöllissä Suujoen suussa, oli köyhä tavarasta, mutta\nsitä rikkaampi salaisista tiedoista ja taidoista. Hän, entisten\ntunturiruhtinasten jälkeläinen, eleli täällä merenrannassa\nmerilappalaisten almuista, joita nämä hänelle \"uhrasivat\". Ja\nvoimallinen tietäjä olikin Kortsa-äijä. Monta kertomusta oli Aslak\nkuullut hänen voimastaan, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän pelkäsi\nvanhaa Kortsaa, jolla oli erikoisena taitona varastetun tavaran\nilmisaanti.\n\nHän kirosi synkeästi ja palasi pihaan. Ei koskaan ollut hän tuntenut\noloansa niin noloksi kuin nyt. Hän oli edellisenä iltana naapuritalon\npihalla käydessään huomannut Salkko Hukan raitoahkiot kaivon kupeella\nvalmiiksi kaaristettuina. Häntä oli ensin suututtanut, että joku\ntenomuotkalainen saattoi olla niin varomaton, että jätti kuormansa\nalttiiksi varkaille, joita vilisi joka nurkassa. Jos Salkko Hukka olisi\nollut paikalla, olisi hän haukkunut hänet pahanpäiväiseksi. Mutta\nsiinä samassa oli hänen sydämessään herännyt vanha kostonhimo: Salkko\nHukkahan oli hänen pahin vihamiehensä. Eikö ollut oikein, että hän sai\nrangaistuksen varomattomudestaan? Ja kostonhimo oli saanut toverikseen\nahneuden: Eikö ollut yhtä hyvä, että hän, Aslak Rosto, \"verotti\"\nSalkon kuormaa, kuin että sen olisi tehnyt joku äkässuvantolainen? Se\noli hänestä tuntunut aivan oikeudenmukaiselta ja niin oli hän ottanut\nyhden nisujauhopussin ja kantanut sen kauppiaan halkovajaan. Se oli\nensimäinen kerta, jolloin hän oli koskenut \"kuolleeseen tavaraan\". Hän\noli aina halveksinut niitä lappalaisia, jotka ottivat muutakin kuin\nporoja. Sitä taas ei kukaan ollut koskaan voinut hänestä väittää. Se\noli hänestäkin aina ollut \"rappeutumisen merkki\". Ja nyt oli hänen\nitsensä täytynyt se kuulla Salkko Hukan suusta!\n\nAslak Rosto kirosi ristiin rastiin, niin että pihalla olijat katsoivat\nhäneen kummissaan. Hän oli jo samana iltana aikonut viedä jauhopussin\ntakaisin, mutta ei ollut ehtinyt. Se oli polttanut hänen omaatuntoansa\nkuin tulinen rauta. Aamulla hän oli tyynnyttänyt itseään sillä, että\nkun pimeä tulee, hän vie pussin paikoilleen. Hän ei tahtonut saastuttaa\nkäsiään \"kuolleeseen tavaraan\". Nyt oli varkaus kuitenkin tullut ilmi,\nennenkuin hän oli ehtinyt sen korjata. Nähtävästi oli joku huomannut\nhänen tekonsa ja kertonut Salkko Hukalle. Ja siitä uhkasi häntä nyt\nvanhan Kortsan kosto!\n\nAslak meni pirttiin, jossa penkillä loikoili lappalaisia,\nosa juovuksissa, osa vasta markkinoille saapuneina nukkuen\nmonivuorokautisten ponnistusten jälkeen. Pirtin perällä istui\nharmaahapsi lappalaisvanhus poltellen lyhyttä nysäänsä. Hänellä oli\nkirkkaat, terävänpistävät silmät, joihin kaikki sielunvoima näytti\nkerääntyneen. Hampaaton suu imeskeli ahkerasti nysää ja toisen polven\npäälle nostettu jalka nyökkäsi tasaisessa tahdissa, säestäen vanhuksen\npuhetta, jota ei kukaan näyttänyt kuuntelevan. Pari naista hääräili\nlieden ääressä suuren keittopadan kimpussa. Vanha isäntärenki leikkasi\nvenäjänlehtiä pöydän päässä ja muutamia lappalaisvaimoja istui keskellä\nlattiaa, mikä jauhaen kahvia, mikä hakaten poron konttiluita.\n\nVanhus piti pienen välipään, mutta alkoi hetken kuluttua uudelleen:\n\n— Niin, niin, siinä makaavat Saariniemenkin miehet sikahumalassa,\neivätkä ajattele sieluaan. Oli ennen kylässä kristillisyyttä, kun\nJoonas-Pieti kulki, mutta nyt on suruttomuus vallalla... Siinä\nmakaavat, eivätkä ajattele sieluaan.\n\n— Miten se nukkuva ajattelee? murahti isäntärenki pöydän päästä.\n\n— Niin, niin, sinäkin vanha Jens, suruton olet sinäkin, suuresti\nsuruton... Mitenkäkö nukkuva ajattelee? Niin, katsos, eihän se raukka\najattele, kun nukkuu — hengellistä unta.\n\n— Mutta eikö Rosto tarkoittanut noita nukkuvia tuossa?\n\n‒ Niin, heitäpä, heitä juuri... nukkuvat sikahumalassa — älä ratuuta\nsitä myllyäsi, että saavat ihmiset puhua! — tiuskaisi vanhus kesken\npuheensa muutamalle vaimolle, joka pää kallellaan jauhoi kahvia.\n\n‒ Ole vaiti, vanha teeskentelijä! Mitä minun kahvimyllyni sinuun\nkuuluu? kivahti eukko.\n\n‒ Niin, niin, parannuksen saisit sinäkin tehdä, Elli. Suojelet\nvarastettua tavaraa...\n\n‒ Parannuksen? kiivastui eukko. — Oletko itse tehnyt todellista\nparannusta? Muistatko, kun vanhalta Salkko Hukalta varastit\nviisikymmentä poroa yhtenä ainoana yönä Suolotunturissa? Siitä on aikaa\nkolmattakymmentä vuotta. Nyt olet muka tullut kristityksi ja veisailet\naamusta iltaan, sen sijaan että ennen joikkasit ja kirosit niin että\nhukatkin kauhistuivat.\n\n‒ Pidä suusi! Minä olen tehnyt parannuksen, totisesti! Sopinut olen\nvanhan Salkon kanssa. Ei soimaa hän minua viimeisellä tuomiolla.\n\nVanhus kopisti porot piipustaan ja katseli eukkoa läpitunkevasti.\n\nAslak oli kaivanut eväänsä esillä.\n\n— Tule syömään, isä, äläkä höpsi, lausui hän vanhukselle ja hänen\näänensä oli katkera. Aina sinä sen kristillisyytesi kanssa. Anna\nihmisten olla rauhassa.\n\nVanhus totteli kehoitusta ja siirtyi poikansa luo. He aterioivat hetken\naikaa äänettöminä, kunnes vanhus kysäsi:\n\n— Oletko jo ostanut jauhot?\n\n— Olen. Aslak muikisti hermostuneesti suutaan.\n\n— No hyvä. Saitko helpolla?\n\n— Sain. — Hän sanoi sen melkein ärjäisten,\n\n— Niin vain. Larssen antaa meille helpolla. Larssen helpottaa meille...\nKuule, minä menen illalla seuroihin. Vanhus katseli häntä nöyrästi,\nkuin anteeksipyytäen.\n\n— Vai niin.\n\n— Niin, Ylitalossa on seurat. Outa-Jussa pitää. Täälläkö hänkin on?\n\n— Täällä tietysti... täällä missä on kansaa... kristillisyyttä\njulistamassa.\n\n— No niin, no syöhän nyt vain.\n\nIsä ja poika aterioivat. He olivat hyvin toistensa näköiset. Saattoi\nhelposti huomata, että isä oli nuorena ollut kookas ja ryhdikäs mies,\nvaikka vanhuus oli jo hartiat kumaraan painanut. Nenä oli samanlainen\nmolemmilla, suora ja kaunismuotoinen, otsa samoin. Mutta silmissä oli\nerotus. Isän silmät olivat harmaat, pojan taas mustat, kiiltävän mustat.\n\nAterian jälkeen Aslak lähti ulos. Oli jo pimeä. Hän päätti nyt\ntoimittaa Salkko Hukan jauhopussin takaisin. Hän ei saanut rauhaa,\nennenkuin se oli paikoillaan.\n\nHän nouti kauppiaan kyökistä avaimen ja meni vajaan. Siellä oli pussi\nmuiden tavaroiden joukossa. Hän veti sen esiin ja asetti kainaloonsa ja\nlähti hiipimään naapurin pihaan. Siellä olivat Salkko Hukan raitoahkiot\nedelleenkin kaivon vieressä. Aslak heitti pussin muutamaan sellaiseen\nja poistui nopeasti.\n\nEi ollut sattunut ketään pihalle, joten kaikki oli käynyt hyvin. Hän\nhuokasi syvään kuin suuren painon alta päässyt, sulki vajan oven ja\npalasi pirttiin.\n\nSiellä heittäytyi hän penkille pitkäkseen ja vaipui pian uneen.\n\nKun hän heräsi, oli jo myöhäinen ilta. Hän kysyi takan kupeella\nloikovalta isäntärengiltä, eikö isäukko ollut palannut seuroista.\n\nEi ollut palannut. Sinne oli mennyt koko talon väki, rouvasta\nkarjakkoon saakka. Kauppias yksin oli kotona.\n\nAslak ajatteli jo lähteä kauppiaan luo hieromaan kauppoja riekoista,\njoita hän ei vielä ollut myynyt, kun samassa joku ajoi pihaan. Hän\nkuuli, kuinka ahkio kolahti tikapuihin niin että pirttin seinä tärähti.\n\nHän jäi odottamaan nähdäkseen, kuka tulija oli. Hän saikin sen nähdä\nheti, sillä ovi temmattiin auki ja Aslakin renki, Niila, astui sisään,\nyltäpäätä kuurassa. Hän huomasi isäntänsä ja viittasi hänet ulos.\n\n— Mikä hätänä? kysyi Aslak tultuaan pihalle.\n\n‒ Kummajärven miehet ovat tehneet ryöstöretken Aititunturiin ja vieneet\nmuassaan noin satakunta päätä sisältävän tokan.\n\nAslak tarttui renkiään peskinkaulukseen ja kysyi hätäisenä:\n\n— Milloin se tapahtui —?\n\n— Viime yönä. Menin aamulla poroihin ja siellä kohtasi minua kamala\nnäky. Toisen paimenista olivat sitoneet puuhun kiinni suopungilla ja\ntoinen makasi lumessa valittaen. Olivat lyöneet pojalta pään puhki.\nVerta oli vuotanut kovasti ja vähissä hengin toin hänet kodalle. Koirat\nolivat ammutut joka sorkka ja satakunta poroa viety. Muut olivat\nhajaantuneet kaikille ilmansuunnille.\n\n— No etkö kuullut kodalle mitään — yöllä?\n\n— Kuulin kaukaista haukuntaa, mutta ajattelin poikien haukuttavan eloa\nhuvikseen. En osannut panna sille niin suurta merkitystä. Läksin heti,\nkun sain pojat korjuuseen, ajamaan tänne. Laskin Tarvannon yli niin\npaljon kuin ajokkaasta lähti. Se olikin sen viimeinen matka.\n\nRenki osoitti kuollutta poroa tikapuiden vieressä.\n\n— Nyt on kiire tarpeen! lausui Aslak lujalla äänellä. — Me lähdemme\nheti paikalla takaisin heti paikalla! Jaksatko?\n\n— Kyllä, kun saan ajokkaan, sillä tuosta ei enää ole mihinkään.\n\n— Minulla on täällä kaksi kelpo härkää. Otamme ne ja ukko saa tulla\nraidon kanssa perässä sitten kun kerkiää. Menehän pirttiin haukkaamaan.\nMinä juoksen sillä aikaa Ylitalossa.\n\nAslak riensi juoksujalkaa kylän toiseen päähän, missä seuratalo oli. Se\noli yksinäinen talo, vähän erillään muista. Kostean huurun peittämistä\nikkunoista kajasti valo ulos valkealle lumelle.\n\nAslak tempasi oven auki ja oli kompastua muutamaan kynnyksen eteen\nkyykähtäneeseen lappalaiseen. Hän huomasi isänsä istuvan lähellä\nsaarnamiehen pöytää.\n\n— Isä! lausui hän kovasti, mutta hämmentyi samassa huomatessaan, että\nkaikki katsoivat häneen ja että Outa-Jussi oli keskeyttänyt selityksen.\n\n— Käy istumaan, Aslak Rosto, lausui saarnamies lempeästi. — On sinulle\nsijaa täällä samoinkuin Jumalan valtakunnassakin.\n\n— En jouda nyt, vastasi Aslak kohauttaen olkapäitään. — On tärkeä asia.\njoka pakoittaa minut lähtemään.\n\nHän astui isänsä luo ja veti hänet puoliväkisin eteiseen.\n\n— Minä lähden paluumatkalle nyt heti ja sinä saat tuoda raidon. Kulje\nyhtä matkaa Salkko Hukan kanssa. — Larssenin vajassa ovat meidän\ntavaramme. Siellä on myös joku riekkokymmen. Myy ne Larssenille.\n\nVanhus änkytti jotakin, mutta Aslak ei joutanut kuulemaan, vaan riensi\nulos.\n\nSisällä tuvassa oli Outa-Jussa aloittanut virren. Aslak erotti selvään\nsanat kulkiessaan rakennuksen päitse maantielle:\n\n    Ah kuinka taivaan valtakunta\n    on halpa monen silmissä!...\n\n... Taivaanvaltakunta! Aslak mietti tuota sanaa astellessaan Larssenin\ntaloa kohden ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän kuulunut siihen\nvaltakuntaan. Eikä tahtonutkaan kuulua... Ehkä sitten vanhana, niinkuin\nisäukko, joka ei enää jaksanut hänen teitään kulkea. Nuorena oli\nisäukkokin astunut samoja polkuja, kuin hän nyt. Oli ollut mainio\nporonvaras, kätevimmistä kätevin. Nyt poltteli piippunysäänsä ja\nveisaili ja puhui kristillisyydestä. — Ehkä elämän kiertokulku olikin\nsellainen.\n\nTaivaanvaltakunta! Siihen ei Aslak Rosto saattanut vielä tulla. Nuo\ntoiset, Outa-Jussa ja Tenomuotkan pappi kuuluivat siihen. Ja isäukko\nja kauppias Vankka — niin, tiesi hänet — ehkä Vankkakin. — Mutta\nheidän elämänsä olikin muodostunut toisenlaiseksi. Heidän ei tarvinnut\ntaistella olemassaolonsa puolesta, niinkuin hänen, Aslak Roston.\nNiinkuin nytkin: satakunta poroa varastettu ja paimenet pahoinpidellyt!\nEi! Hänelle viittoi tietä kosto — julma, verinen kosto! Ja siksi hän ei\nvielä saattanut kuulua taivaan valtakuntaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolenyön aikana ajoi kaksi lappalaista Suujokea ylös, poiketen\nensimäisen kosken alta maalle, josta talvitie lähti yli tuntureiden\nvetämään etelää kohti.\n\nAslak Rosto oli aloittanut kostoretkensä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nYli tunturin toisensa jälkeen kiidättää Aslak Rosto virmapäisellä\nporollaan. Hän oli Suuvuonosta lähdettyään ollut aamupäivällä\nkodallaan. Yhdeksisen penikulmaa oli katkennut vajaassa kahdeksassa\ntunnissa, mutta se matka oli maksanut kahden poron hengen. Läpi yön\nhe olivat ajaneet renki Niilan kanssa, pysäyttäneet vain suurimmassa\nkiireessä — ja antaneet taas pyrynä mennä. Aamulla varhain he olivat\nkulkeneet rajan yli ja siitä ei ollut enää kuin toista penikulmaa\nkodalle. Suurimmassa kiireessä oli haukattu eine ja sitten uusilla\nporoilla matkaan ryöstäjäin perään, joilla oli runsaan vuorokauden\nvoitto ajassa. Mutta kun kummajärveläisten oli ajettava edellään\nsuurta porolaumaa, eivät he voineet niin nopeasti kulkea kuin tyhjät\nmiehet vereksillä härillä, jotenka Aslak uskoi vuorokauden perästä\nsaavuttavansa tihutyöntekijät.\n\nAslak pysäytti poronsa ja nousi ahkiosta. Rengit, jotka hän oli\nottanut mukaan, olivat jääneet kauas jälkeen ja Aslak odotti heitä.\nKaukana takanapäin, korkealle kohoavan tunturin lumivalkealla kyljellä\nnäkyi kaksi mustaa pistettä, jotka vinhaa vauhtia kiitivät tunturin\nrinnettä alas. Sieltä ajoivat rengit, Niila ja Piera. Muutaman hetken\nkuluttua he olivat saavuttaneet isäntänsä ja nousivat ahkioistaan\npuhalluttaakseen läähättäviä porojaan. Kaksi koiraa, jotka olivat\njuosseet edelle, palasivat takaisin häntäänsä heilutellen.\n\n— Tämähän vasta menoa, lausahti Niila puistellen lunta peskistään. —\nSaa nähdä, mitenkä porot jaksavat.\n\n— Poroja emme nyt sääli, virkkoi Aslak ja silmäsi Niilan läähättävää\najokasta, joka puuskutti kuin höyrykone. — Pääasia on vain, että\nsaamme kummajärveläiset kiinni. Onpa ryöstötokassa ajokkaita, joilla\nkotia päästään, jos nämä vaipuvatkin. Jälki on hyvä, yhtyi puheeseen\nPiera, osoittaen noin viiden metrin levyistä tietä, jonka porot olivat\npolkeneet pehmeään lumeen.\n\nNiin on. Tätä ajaa kuin kruununtietä ikään, sanoi Aslak ja kirosi. — No\npojat! Annamme hurista taas!\n\nJälleen porhalsivat porot pitkin lumista tannerta. Aslakin sydäntä\nkaiveli kiukku, kun hän katseli edessään olevaa leveää tokanjälkeä. Se\nteki hänet melkein sairaaksi. Sellaisia roistoja ne kummajärveläiset!\nViedä paimenten nenän edestä satoihin nouseva tokka! Sellainen repi jo\nihmisen sisun pieniksi kappaleiksi. Vahinko ei vielä mitään, mutta se\nröyhkeys ja hävyttömyys! Varkaallakin tuli olla ihmisyyttä. Jos otat,\nniin ota sellaiseen aikaan, ettei kukaan näe; ota hiljaa ja nöyrällä\nmielellä. Mene sitten tiehesi ja peitä jälkesi. Se on säädyllistä.\nMutta tulla eloon juuri kuin omaansa ja lähteä sitä ajamaan edellään\nkuin iso Ruijan kauppias, joka täyteisestä lompakosta on ostonsa\nmaksanut, kas se on jo enemmän kuin mitä ihminen voi kestää. Pitää olla\njo totisesti kummajärveläinen voidakseen sellaista tehdä!\n\nAslakin kasvot vääntyivät kiukusta ja hän puri hammasta. Silmät\nleimusivat oudosti ja käsi tempoili hihnaa alituiseen, vaikka poro\npakeni niin paljon kuin jaksoi. Huimasta vauhdista huolimatta jouti\nAslak kuitenkin silloin tällöin vilkaisemaan sivulleen. Hänen tarkka\nsilmänsä huomasi, missä joku poroista oli hypännyt syrjään. Hän\nvilkaisi poron jalluin ja niitä seuraaviin koiran jälkiin. Hetkeksi\ntunsi hän helpotusta ajatellessaan, että jonkun olisi onnistunut\nkarata. Mutta säännöllisesti kaartoivat karkurien jäljet takaisin\ntokkaan. — Niillä herjilla oli hyvät koirat! —\n\nTaas on edessä tunturin selkä. Sen alaosaa peittävät\nvaivaiskoivurisukot, mutta yläosa on paljas. Sen yli käy tie.\nVaivaloista ja hidasta nousua, jolloin poro nykii ahkiota kappale\nkappaleelta ylös ja läähättää haljetakseen. Jyrkimmissä paikoin on\nnoustava ahkiosta ja kiskottava poroa perässä... Taas loivempaa\nrinnettä, jolloin alkaa entinen nykiminen ja läähätys. Sitten vielä\njyrkempi nousu kuin äsken, jolloin poroa on kiskottava voimainsa takaa,\n— ja nyt ollaan tunturin selällä. Pieni levähdys, joka on tarpeen niin\nmiehille kuin poroillekin. Ja sitten valtavassa laukassa alas pitkin\nvalkoista mäkeä, joka näyttää niin pehmeästi yhtyvän alla olevaan\nlumiaavaan, mutta on silti paikoitellen huikaisevan jyrkkä.\n\nMiehet ajoivat tunnin toisensa jälkeen ja tokanjälki johti yhtä\nujostelematta suoraan länttä kohti. Taivaanrannalla kajastellut rusotus\nhäipyi pois ja yhä tihenevä hämärä kattoi seudun. Nälkäkin rupesi\njo vaivaamaan koko päivän kulussa olleita miehiä. Ei oltu joudettu\nsyömäänkään, niin kiirettä oli pidetty.\n\nAslak suisti poronsa muutaman risukon laitaan. Siinä oli levähdettävä\nja aterioitava. Hetken kuluttua karahuttivat rengitkin siihen ja\nriisuivat poronsa.\n\n— Jos tätä menoa jatketaan, on minun poroni pian juoksunsa juossut,\nsanoi Niila irroittaessaan eväslaukkua ahkion keulasta. — Katsokaahan,\nse pakahtuu saalomiseensa [saaloa = läähättää].\n\nAslak sytytteli nuotiota eikä puhunut mitään. Hänen ajatuksensa olivat\nmatkan päämäärässä.\n\n— Saaloohan tuo minunkin, enkä minä ole hädissäni ollenkaan, virkkoi\nPiera.\n\n— Mutta minun panee aivan eri äänellä. Kuulehan...\n\nMitä tyhjiä! ärähti Aslak. — Aja sinä säälimättä vain! Ethän omallasi\najane... Ja vaivu se ei! Siitä saat olla varma.\n\nHetkisen mentyä sykähteli koivurisuissa kapea tulenkieleke ja savu\nnousi hienona, sinertävänä säikeenä ilmaan. Aslakin puhalleltua siihen\njonkun aikaa leimahti nuotio palamaan. Miehet ryhtyivät lämmittämään\njäätyneitä eväitään ja asettivat kahvipannun tulelle.\n\nAterian alkupuoli kului äänettömyydessä, mutta kun oli päästy käsiksi\nkahviin, kirposi kieli ja keskustelu solahti kuin itsestään tuttuun\nuomaansa, retken tarkoitukseen ja päämäärään.\n\n— Kahdentoista tunnin kuluttua olemme perillä, puhui Aslak heitellen\nrasvakimpaleita koirille ja silmäten Otavaa, joka tuikki jo kirkkaana\npimeään kääriytyneeltä taivaalta. Saavutamme kummajärveläiset\nyösijoiltaan.\n\n— Verekseltä näyttääkin jo jälki. Tuntuu kuin olisi elo vasta viisi\nkuusi tuntia sitten tästä pyyhältänyt.\n\n— Eikö Kummajärven Salkon pitänyt olla Könkään markkinoilla? kysyi\nPiera.\n\n— Niin kerrottiin Lainiossa. Enhän olisi muuten niin huolettomana\nRuijaan lähtenytkään.\n\n— On siinä miestä! jutteli Niila. — Häntä ei moni ole päässyt\nnäkemään, vaikka on vuosikausia asunut samassa seurakunnassa. Ei kuulu\nÄkässuvannon nimismieskään häntä nähneen kuin pari kertaa, vaikka\non pian kahdenkymmenen vuoden aikana kaksi kertaa vuodessa käynyt\nKummajärvessä rajamatkoja ajaessaan.\n\n— Ei Salkkoa sellaiset vieraat tapaa kotoa. Tuskin lie Äkässuvannon\npappikaan nähnyt häntä kertaakaan, vaikka en myös melkein joka vuosi\nkäynyt Kummajärvessä. Aina on Salkko poissa, milloin missäkin.\n\n— Onko isäntä häntä nähnyt? kysyi Piera, kun oli hetkinen oltu ääneti.\n\n— Olen kolme kertaa, kahdesti Suuvuonon markkinoilla ja kerran\nPahtatunturilla. Pitkä, silmäpuoli, luiseva mies... kömpelönnäköinen,\nmutta kuuluu silti olevan liukas liikunnoissaan, kun tarve vaatii.\nSatuimme vastakkain Pahtatunturin kurussa...\n\n— Mitä tuo sanoi?\n\n— Ei mitään. Teki vain hiljaisen \"buore baeiven\" [hyvää päivää] ja ajoi\nohitse.\n\nKeskustelu katkesi. Miehet lopettivat ateriansa ja laittautuivat\njatkamaan matkaa. Lyhyt, talvitien päivä oli jo pimennyt, kun he\nhyppäsivät ahkioihinsa ja hävisivät koivurisukkojen sekaan äänettömälle\nvuomalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienen mäen laidassa, kahden tunturin välisellä aukeamalla makoili\nKummajärven Salkko poikansa kanssa. Iso nuotio palaa loimotti heidän\nvälissään, sulaten hiljalleen lunta ympäriltään. Se oli kaivautunut\nmäen rinteeseen saakka ja valaisi kirkkaasti lumella loikovien miesten\nkasvot. Salkko venyi puolinukuksissa ja hänen suupielessään roikkui\nsammunut piippu. Ahavanpuremat kasvot olivat karkeat, nenä pitkä ja\nkäyrä, ja ruokkoamattomat viikset riippuivat velttoina alaspäin.\nPoika oli myös pitkäkasvuinen kuin isänsäkin, laiha ja kalvakka.\nSilmät paloivat syvällä päässä ja niiden katse oli arka ja vilkuileva.\nVähän matkan päässä, mäen ja sen pohjoispuolella olevan pitkulaisen\nharjanteen muodostamassa notkelmassa paloi toinen tuli, jonka ääressä\nkyyhötti puolikasvuinen poikanen. Se oli Salkon toinen poika, joka\nkoirien kanssa paimensi notkelmassa kaivavaa ryöstötokkaa.\n\n— Huono yöpaikka tämä, virkahti poika siirtäen kuohuvan kahvipannun\nloitommas nuotiosta.\n\n— Meidän tulemme näkyy ainakin puolen penikulman päähän.\n\nSalkko havahtui, puraisi piipun tiukempaan leukapieliensä väliin ja\nmurahti:\n\n— Mitäpä se haittaa, vaikka näkyykin. Kenenkä luulet täälläpäin\nliikkuvan? — Sitäpaitsi ei sen pitäisi kovin kauas näkyä. Tässähän\non risukkoa kasvavaa tievannyppylää ylt'ympäri, lisäsi hän kömpien\npolvilleen.\n\n— Älä ole niin varma. Ei olisi Aslak Roston työksi kumma, jos hän olisi\nniskassamme ennen aamua.\n\n‒ Mahdotonta! Semmoista härkää ei ole kellään, jolla ajaisi meidät\nkiinni ollessamme ainakin runsaan vuorokauden edellä.\n\nPoika ei vastannut; kaatoi vain kahvia kuppeihin ja kehoitti isäänsä\njuomaan.\n\n— Saat mennä käskemään Iiskoakin kahville, lausui Salkko, ottaessaan\nvastaan tarjotun kupin. — Mutta juohan nyt itse ensin.\n\nPoika hörppäsi neljä kuppia yhteen menoon, laski kuppinsa kinoksen\nreunalle ja nousi suksilleen.\n\nTuokion kuluttua ilmaantui nuotiolle nuorempi poika, hinterä,\nviidentoistavuotias miehenalku, jolla oli aikamiehen peski päällä ja\nsuuri lapinlakki syvässä korvilla. Tarttuen kinoksen reunalla olevaan\njoutilaaseen kahvikuppiin laski hän sen ujostelematta täyteen.\n\n— No? murahti Salkko kysyvästi ja tarkasteli poikaa sivusta päin.\n\n— Makaavat, vastasi tämä ja hörppi kahvia huulet pitkällä.\n\n— Ovatko kaivaneet?\n\n— Kyllä. Nyt märehtii joka sorkka. — Muuten olisivat koko rauhallisia,\nmutta muuan valkoinen kosotus [viidennellä vuodella oleva poro] pyrkii\nvillimään koko elon.\n\n— Eroamaanko pakkaa?\n\n— Niin, mutta Runni pitää sen kurissa.\n\n— Runni ei ole ensimäistä kertaa tällaisilla matkoilla. Se on viisas\nkoira. —\n\n— On siinä Leenalle kengäsvärkkiä taas, nauraa röhähti Salkko hetken\npäästä.\n\n— Ei ole äiti vielä entisistäkään selvinnyt.\n\n— Hyvä on, että on varastossa, virkkoi isä. — Kyllä Lainion kauppiaille\nnutukkaat kelpaavat. Vankka on tingannut sata paria täksi talveksi.\n\n— On siinä taas papille ja nimismiehelle ihmettelemistä, kun nämäkin\nkunturat [Kuntura = yhden poron koipinahat] ovat orressa, nauroi poika\nja ääni ilmaisi täysikasvuista miestä.\n\nSalkon sameassa katseessa kuvastui jonkunlainen epämääräinen ihailu,\nkun hän huomasi pojan kehittyneen ikäänsä edelle.\n\n— Viisas mies se \"länsy\", puheli hän. — Katselee vain orressa riippuvia\nkoipia, kääntelee päätään ja hokee: 'Jaha, Salkko on taas tuonut\nLainiosta koipia Leenalle. Paljon se Vankka teurastaakin. Jaha!' — Eikö\nse ollut niin?\n\nHän nauroi ja täytti piippunsa.\n\n— Niin se sanoi viime kerralla, kun olivat ne orjalaisten koivet\nkuivamassa. [Orjalaiset = länsilappalaiset.]\n\n— Mitäs äiti siihen?\n\n— Äitikö? Eipä juuri mitään. Virkkoihan vain, kun nimismies naureskeli\nja iski hänelle silmää, että 'on se tuo komsarjus leikkisä mies!' Minä\njo pelkäsin, että se menee aittaan, mutta ei mennyt. Joi vain kahvit ja\najoi eteenpäin.\n\n— Se on viisas mies, \"länsy\". Ei se joka asiaan nokkaansa pistä. Toista\nmaata on pappi. Se tekee jos jonkinlaisia kysymyksiä ja tutkii kuin\nmikäkin — tuomari.\n\n— Niinhän se!... Sinua kaipaa kinkereihin joka vuosi.\n\n— Psth! Salkko sylkäisi halveksivasti. Niinkuin tässä ei olisi\nparempaakin tehtävää...\n\nHän ojentihe pitkälleen tulen ääreen ja veti lakin silmilleen. Häntä\nharmitti aina, kun puhe osui pappiin, sillä hänen täytyi tunnustaa,\nettä hän pelkäsi pappia. Syy siihen, minkävuoksi hän säännöllisesti\nvältteli kinkereitä, oli se, että hän tiesi papin kajoavan arkaan\nasiaan, hänen ja Leenan väliseen liittoon, jota ei oltu laillisella\ntavalla solmittu, vaan oli syntynyt keskinäisestä sopimuksesta ja\noli jo kestänyt kauan. Salkko ei voinut tarkalleen sanoa, kuinka\nkauan, mutta eilinen asia se ei ollut, koskapa vanhin poika oli jo\nkolmannellakymmenellä. Alkuaikoina ei Salkolla olisi ollut mitään\nvihkimistä vastaan, mutta kun vuosi oli vierähtänyt vuoden perästä\nasian aina jäädessä entiselleen, oli hän käynyt yhä vastahakoisemmaksi\nkoko laillistuttamispuuhalle, ja nyt se tuntui jo tuiki mahdottomalta.\nJohan sille olisi nauranut koko maailma... Nuorinkin jo viisitoista\ntäyttänyt... Olisi jo voinut kallistaa viinapikarin oman isänsä häissä.\nEhei...\n\nHän kohotti päätään ja käski pojan lisätä puita nuotioon ja pitää\nveljen kanssa huolta poroista. Sitten hän painui jälleen hangelle ja\nveti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.\n\nMutta uni ei tullut heti. Ajatukset toimivat virkeinä ja riensivät\nyhdestä asiasta toiseen. Ne viipyivät hetken äskeisessä ryöstössä,\nkiersivät sen yksityiskohtia, säikkyivät ja arkiintuivat, mutta\nkurkistelivat hetken päästä julkeina kaikkein vaarallisimpia kohtia\ntuossa kiveliöseikkailussa. Siitä lähtivät ne kulkemaan taaksepäin\nentisiä, jo puoleksi unohtuneita jälkiä, himoiten järkyttäviä näkyjä ja\nvaaranalaisia kokemuksia.\n\nOli tehty kerrankin retki Tenomuotkan puolelle kauas kauas sisämaahan,\nretki täynnä seikkailuja ja vaaroja. Vanhempi poika oli silloin\nmukana ja Saara-Pieti, mainio kiveliöntuntija ja porometsästäjä. Oli\nollut tarkoitus verottaa vanhan Salkko Hukan kylää, jonka tiettiin\nmajailevan jossakin Vuongastunturin lähettyvillä. Oli hiihdetty läpi\nhiljaisten metsien, kiivetty vaarojen yli, laskettu poikki laajojen\nvuomien, salaperäisinä, hillittyinä, pyssyt olalla ja laukut selässä,\nkuin peuranpyytäjät muinoin. Koirat, Runni, Kirjis ja Musti olivat\nlaukanneet edellä, kaarrelleet sivuilla kuin taitavimmat vakoojat\nkonsanaan... Muutamana päivänä iltapuoleen oli yhdytetty elo erään\nvaaran katveessa. Vaikka jo oli pimeä, oli hän tuntenut merkin: se oli\nHukan. Paimenessa oleva poika, nosti häivytyksen ja lähti juoksuun.\nMutta he eivät siitä välittäneet, antoivat vain pojan mennä ja\nryhtyivät ratkomaan eloa. Siinäkös vilske kävi! Koirat mekastivat ja\nkiersivät eloa kuin vimmatut ja ajoivat säikähtyneitä poroja siihen\nsuuntaan, josta oli tultu. Ilmassa kaikuivat huudot ja kiroukset, kun\nhe hikipäissään juoksivat ja komensivat koiria. Vaaran kylki kajahteli\nmonivärisestä äänenkohusta ja kaukaa kuului paimenpojan surkea huuto:\nVoi-ii-aa-aa! Salkkoo!...\n\nKoirat olivat ratkoneet ison parttion erilleen ja lähteneet sitä\nräiskyen ajamaan edellään, kun vaaran toiselta laidalta rupesi\nkuulumaan kiivasta koiranhaukuntaa ja miesten vihaisia huutoja. Siellä\noli Salkko Hukka tulossa miehineen varkaita poishäätämään. Erotti\nselvään omien ja vierasten koirien haukunnan. Runnin ja Kirjiksen ääni\netääntyi, jotavastoin toiset lähenivät. \"Pomppe, Pomppe!\" \"Hei, hei!\"\nKajahteli vaaran rinteeltä ja sitten vimmattua haukuntaa, joka kiiri\nsekavana räiskytyksenä pitkin vaaran kupeita, niin ettei kaiku ehtinyt\nlähimainkaan jokaista haukahdusta vastaamaan... Mutta merkillistä:\njostakin aivan läheltä rupesi nyt kuulumaan omien koirien haukunta...\nSalkko erotti selvään Runnin äänen. Se haukkui niin kiivaasti, ettei\nSalkko muistanut koskaan kuulleensa sitä niin kiihkeänä. Yhtäkkiä\nkuului laukaus ja koiran vihlova uikutus, johon sekaantui miesten\nhuutoja ja kirouksia. Mutta yli niiden kaikkien kuului paimenpojan\nsurkea hätähuuto, ja mikä ihmeellisintä oli, se kuului aivan hänen\nvierestään...\n\nSalkko havahtui unestaan ja kavahti pystyyn. Mitä kummaa tämä oli?\nTakaapäin kuului vierasten koirain haukunta ja poronkoparain naske.\nMinkätähden tokka oli siellä? Hän katseli ympärilleen, mutta ei\nnähnyt poikia. Nuoremman surkea huuto kuului vain pimeästä jostakin\nläheltä. Sammuvan nuotion vieressä makasi Runni koivet pystyssä eikä\nliikahtanut... Mitä? Ammuttu?... Salkolle selvisi yht'äkkiä, mistä oli\nkysymys: Aslak Rosto oli ajanut takaa ja saavuttanut hänet. Aaa! Hän\nkäsitti sen ja harppasi ahkiolleen, missä hänellä oli pyssynsä Mutta\njuuri kun hän pääsi ahkion luo, pamahti laukaus. Salkko ei käsittänyt,\nmistäpäin se ammuttiin, mutta jostakin aivan läheltä se tuli. Selässä\nvain jysähti niin omituisesti. Tuntui kuin olisivat sivut yht'äkkiä\nturtuneet ja käyneet niin kummallisen veltoiksi... Iholle virtasi\njotakin lämmintä ja kosteaa... Salkko taivutti kätensä taaksepäin kuin\nkoetellakseen, mitä se oli, mutta samassa hän kaatui selälleen ja jäi\nsiihen liikkumattomana makaamaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTiengerjärven tunturitalossa, neljä penikulmaa kirkolta pohjoiseen,\nistui Tenomuotkan pappi sairasvuoteen ääressä. Talon vanha emäntä,\nPirita, sairasti kuolinvuodettaan ja pappi oli aamulla noudettu sinne\nkiireen kaupalla.\n\nPirtti oli korkea ja jokseenkin tilava. Sen yhdessä nurkassa oli\nkookas takka mustuneista luonnonkivistä. Kunkin kolmen ikkunan\nyläpuolella oli tukeva seinähylly, joista toisella sivuseinällä oleva\noli täyteen ahdettu erikokoisia pulloja, toinen toistaan likaisempia.\nPeräikkunan yläpuolella oleva oli taas saanut säilytettäväkseen tyhjän\nmargariinilaatikon, jonka kyljessä komeili poltetuin kirjaimin: \"Chr.\nPhilipsen & Co. Kristiania\". Sen ja ikkunan ylälistan väli oli täynnä\ntahriintuneita valokuvia.\n\nPeräseinällä olevassa sängyssä makasi sairas valkoinen peski päällä\nja silmäili avuttoman näköisenä vuoroin sängyn vieressä tuolilla\nistuvaa pappia, vuoroin takan luona häärivää tytärtään, joka oli\nkahvinkeittopuuhissa.\n\nPastori lausui sairaalle silloin tällöin sanasen huomattuaan, ettei\ntämä kyennyt pitkiä puheita ymmärtämään. Sairas nyökytteli päätään ja\nsipisi jotakin itsekseen, silitellen kurttuisella kädellään lapinnyssyn\nnauhoja, jotka riippuivat hänen rinnallaan. Yht'äkkiä hän katsoi pappia\noudonnäköisenä ja kysyi:\n\n— Kuka sinä olet?\n\nPastori hämmästyi, mutta huomasi samassa, että sairas houri ja vastasi\ntyynesti:\n\n‒ Minä olen pappi.\n\n— Pappi —?\n\nSairas katsoi häneen kiinteästi: Akässuvannon pappiko?\n\n— Ei se ole kuin meidän pappi, ehätti tytär väliin.\n\nSairas rupesi hymyilemään ja katseli pappia lempeästi silmiin.\n\n— Sinä olet tietysti kristitty pappi? kysyi hän nyökäyttäen päätään ja\nhymyillen lapsenomaista hymyään.\n\nPastori naurahti ja vastasi myöntävästi,\n\n— Et sinä saa sitten varastaa etkä pettää?\n\n— Voi kun se houraa, päivitteli tytär, joka parastaikaa kuivasi\nkahvikuppeja.\n\n— Enpä tietenkään, vastasi pastori katsahtaen vakavasti sairaaseen.\n\nTämä sulki silmänsä ja näytti vaipuvan uneen. Tytär oli sillävälin\nkaatanut kahvin kuppiin ja kehoitti pappia ottamaan.\n\n— Aslak Rosto se kovin kiitti sinua. Sanoi sinun olevan kristityn.\n\nPastorin kahvinjuonti keskeytyi ja hän katsahti hämmästyneenä tyttöön.\n\n— Tunnetko sinä Aslak Roston? Tietysti. Hänet tuntevat kaikki. —\nMinkälainen mies hän on? — Sanovat ne jotkut hänen varastavan, mutta\nen minä tiedä. Muuten hän on rikas ja tavattoman auttavainen. Toi\nmeillekin kilon kahvia ja kaksi poronlapaa ja käski lähettää sinua\nhakemaan, kun huomasi äitimuorin huonoksi.\n\nTyttö katseli pastoria lapsenomaisilla, rehellisillä silmillään.\n\nSairas heräsi ja tytär arveli nyt olevan parasta ryhtyä häntä\nripittämään.\n\nPastori laittoi rippineuvot kuntoon ja aloitti pyhän toimituksen.\nSairas äänteli hiljaa itsekseen ja silitteli myssynsä nauhoja. Tytär\nauttoi häntä istumaan, kun tuli sakramentin jako ja silmät ummessa\nvaipui sairas jälleen pitkälleen eikä näyttänyt kuuntelevan loppusanoja\nollenkaan.\n\nToimitus loppui ja pastori veisasi virrenvärsyn. Sairas makasi koko\najan silmät ummessa. Mutta kun veisuu loppui, avasi hän silmänsä ja\nkatseli taas hymyillen pappia, viitaten häntä tulemaan lähemmäs.\n\nPastori kumartui hänen puoleensa.\n\n— Onko sinulla poroja? kysyi vanhus. — On. Pastori nyökäytti päätään.\n\n— Ovatko ne kiinni?\n\nPastori nyökäytti jälleen päätään.\n\n— Aslak Rostolla on paljon poroja, sanoi sairas ja hymyili valoisasti.\n\n— Jopa meni taas omille teilleen, huokasi tytär. Siltä on muisti\nloppunut.\n\nPastori nousi lähteäkseen. Tytär meni toiseen pirttiin, jossa papin\nkyytimies odotteli ja ilmoitti papin olevan valmiina matkaan. Hetkistä\nmyöhemmin seisoivat porot valjaissa ja pappi kyytimiehineen karahutti\npihasta järvelle, jonka poikki tie mutkitteli kirkonkylää kohden.\n\nPaluumatkalla palasivat pastorin ajatukset vastustamattomasti äskeiseen\nomituiseen sairaskäyntiin ja — Aslak Rostoon.\n\nHän oli nyt ollut lähes vuoden Tenomuotkassa ja monenlaisia havaintoja\nhän oli tänä aikana tehnyt. Eniten häntä kuitenkin oli oudostuttanut\nse epäluottamus, jolla ihmiset häneen alussa suhtautuivat, puheen\njohtuessa uskonasioihin. Hän oli ihmetellyt syytä siihen, mutta ei\nollut päässyt sen perille. Hän tiesi kyllä, että näillä seuduin oli\naikoinaan liikkunut valtava herätys, joka kulovalkean tavoin oli\nkulkenut yli koko pitäjän, taivuttaen hurjalla voimalla kaikki allensa.\nMutta hän oli luullut sen jo aikoja menettäneen voimansa. Niin oli\nhänelle asia esitetty \"alhaalla\", kaupungissa, josta hän tänne oli\nmuuttanut. Mutta ei. Vaikka hän ei alussa ollut kyennytkään huomaamaan\nmuita jälkiä tuosta muinoisesta, valtavasta herätysliikkeestä kuin\nomituisen tervehtimistavan ja seuroissa ilmenevät \"liikutukset\",\noli hän myöhemmin tehnyt sen havainnon, ettei liike suinkaan ollut\nmenettänyt mahtiaan, vaan päinvastoin oli vieläkin mitä suurimpana\ntekijänä näiden ihmisten elämässä. Se mies, joka oli tämän hengellisen\nlumivyöryn liikkeelle pannut, oli kuolemansakin jälkeen vielä näiden\nyksinkertaisten tunturi-ihmisten pappi ja sielunhoitaja. Hänestä he\npuhuivat, hänen vaikutustaan he muistelivat, hänen kirjojansa lukivat.\n\"Rovasti-vainaja\" — niinkuin he häntä kutsuivat oli antanut heille\nheidän maailmankatsomuksensa ja elämänjärjestyksensä. Hän oli ollut\nse suuri, rakastettu \"pappa\" [pappi], jota muistellessa lappalaiselle\nvieläkin vesi silmänurkkaan kiertyi.\n\nTämä seurakuntalaisten suhde \"rovasti-vainajaan\" se oli, joka alussa\noli uhannut nostaa tien pystyyn Tenomuotkan nykyiseltä papilta.\nKaupungissa hänellä oli ollut sangen helppo päästä ihmisten sielujen\nkaitsijaksi. Mutta täällä kävi toisin. Nuo vilkkaat, yksinkertaiset\nihmiset, jotka tavallisesti lausuivat ajatuksensa niin havainnollisesti\nja selvästi, rupesivat kiertelemään ja kaartelemaan, kun tuli puhe\nuskonasioista. Heidän puheensa muuttui silloin niin peitetyksi\nja salaperäiseksi, ettei pastori ollut päässyt selville, mitä he\noikeastaan tarkoittivat. Kunnes eräänä päivänä muuan tunturitalon\nisäntä oli ilmaissut hänelle syyn tuohon verhottuun käytökseen. 'Me\nemme pidä pappia kristittynä, koska kukaan meistä ei ole kuullut\npapin tehneen parannusta'. Silloin oli asia hänelle kirkastunut: he\npitivät häntä kääntymättömänä. Eikä siinä ollut auttanut minkäänlainen\nselitys. 'Eihän pappi todista koskaan syntejä anteeksi, niinkuin\n\"rovastivainaja\" on käskenyt ja niinkuin sanakin opettaa'.\n\nSiinä sitä oli oltu.\n\nTurhaa siinä oli ollut vedota raamattuun. He tunsivat sen kyllä. Ja\nmyönsivät, että pappi, joka oli akatemiassa niin suuren opin saanut,\ntunsi sen myös — ulkonaisesti, mutta sanan henki ja voima oli häneltä\npeitossa, koska hänellä ei ollut — pyhää henkeä.\n\nHän, pappi, jumaluusopin ongelmoihin perehtynyt, oli ollut kovin\nhämmästynyt. Ja hän oli valmistunut pitkään piiritykseen, joka\nkuitenkin oli näyttänyt niin toivottomalta.\n\nMutta yhä suuremmaksi oli hänen hämmästyksensä kasvanut, kun hän\nmuutamia kuukausia myöhemmin oli havainnut maaperän rupeavan\nmyötäämään. Entinen epäluottamus oli silminnähtävästi alkanut hälvetä.\nJa syynä siihen oli — Aslak Rosto, niin kummalta kuin se tuntuikin.\nTämä nuori, rikas lappalainen oli ilmeisesti hänen puolellaan, siitä\nei päässyt mihinkään. Hän oli sen monesti huomannut. \"Aslak Rosto se\nväittää papin olevan kristityn\", oli hän kuullut sanottavan useamman\nkuin yhden kerran. Ja hän oli huomannut puhujien katseista, etteivät\nhe sitä leikillä sanoneet. Kaukana siitä. Päinvastoin oli tuo sana\ntodistuksena jonkunlaisesta sekaannuksesta heidän ennen niin varmoissa\nmielipiteissään. Se oli kuin avuttomuuden todistus, joka osoitti, että\nkysymys hänen kristillisyydestään ei ollutkaan niin helposti ratkaistu.\n\nMikä mies oli tämä Aslak Rosto? Ja mistä johtui hänen vaikutusvaltansa?\nSillä vaikutusvaltaa hänellä oli, siitä hän oli tänään viimeksi\nsaanut todistuksen. 'Aslak Rosto se kovin kiitti sinua'. Sanoi sinun\nolevan kristityn'. Niin oli Tiengerjärven tyttö sanonut. Johtuiko tuo\nvaikutusvalta hänen rikkaudestaan? Vai pelkäsivätkö ihmiset häntä\nniin paljon, etteivät uskaltaneet olla erimieltä hänen kanssaan?\nNäihin kysymyksiin ei pastori löytänyt vastausta. Sen verran hän oli\ntehnyt havaintoja kirkolla, että toinen puoli kirkonkylää, eli \"Roston\nvaltakunnan alamaiset\", olivat valmiit vaikka mihin Aslak Roston\ntähden. He kiittivät häntä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He\nylistivät hänen jalomielisyyttään ja anteliaisuuttaan. Ja jos Aslak\ntarvitsi jotakin, saivat muut odottaa. Viime kesänä esimerkiksi oli\npappilanrouva tingannut Muotka-Maijan pyykkiin. Tämä oli luvannut\naivan varmasti. Mutta pyykkipäivänä hän oli lähettänyt sanan, ettei\nhän joudakaan. Hänen olikin pitänyt ruveta punaamaan — Aslak Roston\naittaa. Ja siellä oli Maija heilunut pensseli kourassa, huulet yhteen\npuserrettuina ja maalannut. Eikä pappilanrouvan ollut auttanut muu\nkuin odottaa. Saatuaan aitan punatuksi, oli Muotka-Maija tullut ja\npessyt pyykin kuten ennenkin. Ainoa, joka \"Roston valtakunnassa\"\nuskalsi Aslakkia vastustaa, oli Rauna-muori, vaikka ei hänkään aina\nesiintynyt yhtä jyrkkänä. Päinvastoin saattoi hänkin toisinaan\nantaa Aslakille tunnustusta. Niinpä kerran, kun Aslak oli avustanut\nmuuatta köyhää leskeä, oli Rauna-muori lausunut, että \"Aslak Rostolla\n— hänen jumalattomuudestaan huolimatta — oli enemmän töitä kuin\nmonella kristityllä. — Rauna-muori oli ollut kiivaimpia papin\nvastustajia, mutta viime aikoina oli hänkin osoittanut jonkunlaista\nsuvaitsevaisuutta häntä kohtaan. Eikä hän ollut tätäkään muutosta\nvoinut lukea muiden kuin Aslak Roston ansioksi.\n\nPastori oli ollut niin mietteisiinsä vaipuneena, ettei ollut huomannut,\nettä poro oli pysähtynyt ja että kyytimies huusi hänelle jotakin. Hän\nkömpi ylös reslasta.\n\nHe olivat pysähtyneet aukealle vuomalle.\n\n‒ Mitä nyt? kysyi hän.\n\n— Onkos pappi ennen kuullut tuollaista laulua?\n\nPastori kuulosti.\n\nHeidän vasemmalla puolellaan, verrattain lähellä, lauloi reipas ääni:\n\n    — Paisunut [kasvoiltaan ajettunut] nepo\n    'vanhus' se astelee\n    palkista pitkin.\n    Suopunki kädessä.\n    Kun tuo heitti 'vanhus',\n    niin jopahan tarttui!\n\nPimeästä rupesi näkymään epäselviä, liikkuvia olentoja, kuului koparan\nnaske ja koira haukahti väliin. Pastorin poro rupesi riuhtomaan ja\ntahtoi väkistenkin riistäytyä irti.\n\n— Sieltä tulee tokka, huomautti kyytimies.\n\n— Kenenkähän se mahtanee olla?\n\n— Aslak Roston... Tunnen äänestä.\n\nSamassa hurisi porolauma ohi, niin että lumi tuprusi. Sarvet\nkalahtelivat toisiinsa ja koparat naskuivat. Koirat kiersivät lauman\nlaitoja vimmatusti haukkuen. Lauman edellä ajanut mies huusi jotakin ja\nsiihen vastasi vuomaita toinen ääni, jonka pastori tunsi laulajaksi.\nSeurauksena oli, että porolauma pysähtyi muutaman sadan askelen päähän.\n\nPimeästä astui esiin kookas mies taluttaen poroaan. Häntä seurasi\ntoinen vähän jälempänä.\n\n— Buore aeked! Hyvää iltaa! tervehti tulija.\n\n— Jumal' antakoon! vastasi pastori.\n\n— Mitä, pappiko se on? huusi iloinen ääni.\n\n‒ Niin on. Taitaa olla Aslak Rosto?\n\n— Jo vain!\n\nMiehet tervehtivät toisiaan.\n\n— Mistäpäin Rosto ajelee?\n\n— Tuolta rajalta tulen. Oli päässyt pieni parttio karkuun ja olemme\nolleet sitä hakemassa. Entä pappi? Mistäpäin tulet?\n\n— Tiengerjärveltä. Olen käynyt sairaan luona.\n\n— Aa, vanhan Piritan... Joko erkani?\n\n— Ei vielä, heikoksi jäi.\n\nAslak Rosto sytytti piippunsa.\n\n— Kuka se tämä toinen?\n\n— Etkö tunne? huusi kyytimies.\n\n— Ka, Taapa-Tuomas! — Terve!\n\n— Terve, terve!\n\n‒ Papin sopii ajaa minun kylääni yöksi, virkkoi Aslak hetken päästä. —\nEi ole pappi vielä käynytkään, vaikka on luvannut.\n\n— Onko se tien varrella?\n\n— Ei ole kuin kolme neljännestä talosta, jossa tullessa olette käyneet.\n\n— No sittenhän sopii.\n\nAslak huusi jotakin koirille ja vihainen haukunta alkoi taas. Porot\nlähtivät karkaamaan koirain ajamaa suuntaa ja Aslak renkineen karahutti\nperään. Pastori kyytimiehineen lyöttäytyi samaan joukkoon, — ja niin\nmentiin hyvää vauhtia.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVanha Rosto loikoili kodan perällä, toinen polvi pystyssä ja imeskeli\npiippuansa.\n\nKota oli pahansiivoinen. Lattiaksi levitetyillä koivunrisuilla oli\nsikin sokin heinänpehkua, luita ja muuta roskaa. Nurinkäännetty peski\nriippui kuivamassa kahden kotaseipään väliin kiinnitetyllä nuoralla.\nSiellä täällä seinämällä oli soikeita arkkusia, \"kiisoja\", kodan\nperällä kaikenlaisia talouskapineita, kuten puukuppeja, kulhoja,\nkapustoita ja lusikoita. Vähän ylempänä nuorassa killui kolme\nmiehenpään kokoista vaaleaa palloa. Ne olivat umpeen neulottuja\nporonvatsoja, \"salmaksia\", joissa poronmaitoa kuivattiin.\n\nVanha Rosto oli vasta palannut Ruijan markkinoilta. Raidot olivat vielä\npurkamatta kodan edustalla. Ei ollut vanhus viitsinyt ruveta niitä\nhajoittamaan. Eikä olisi jaksanutkaan, väsynyt kun oli ollut. Aslakille\noli heittänyt sen.\n\nHän piti silmällä kahvipannua, joka kiehui tulella, silloin tällöin\npihauttaen pisaran sisällöstään valkeaan.\n\n— Siirräpä pannua, virkkoi hän puolikasvuiselle poikaselle, joka\nkyykötti oviloukossa ja taitteli koivurisuja hyppysissään.\n\nPoika nosti pannun syrjään.\n\n— Vai sinun vaivaisen jättivät kahden Tuomman kanssa? O sentään sitä\nAslakkia.\n\nPoika muikisti suutaan ja silmäsi halveksivasti vanhusta.\n\n— Mitä siinä on valittelemista? Hyvinhän olemme hoitaneet elon, lausui\nhän vähän kärsimättömästi. Eikähän meidän tarvinnut olla kuin vähän\ntoista vuorokautta kahden. Sinähän tulit aamulla. Mikäs tässä oli\nhätänä, kodan lähistöllä kun oli elo... Ja sitten vielä kotona Vilggis\nja Panu. Koirat heiluttivat häntäänsä, kun niiden nimiä mainittiin.\n\n— Mitä koiria on Aslakin mukana? Onko Musti?\n\n— Ei ole. Musti menetti henkensä Aititunturissa. Siellä on Pomppe ja\nRänni.\n\n— Ja Mustin ja Kirjiksen ampuivat?\n\n— Niin... ja Tösselin.\n\n— Katso niitä petoja! Milloinkahan kosto saavuttaa Kummajärven Salkon?\nIhmeen kauan häntä onkin Jumala kärsinyt. Mutta... saat uskoa,\nPikku-Jouni, että hirmuinen kuolema tulee vielä sille miehelle.\n\n— Niinpä taitaa...\n\n— Jo vain! Muista minun sanoneen.\n\nVanhus vaipui mietteisiinsä ja tuijotteli tuleen. Hänen huulensa\nliikkuivat hiljaa ja tuontuostakin siveli hän kädellä otsaansa kuin\nrauhoittaakseen levottomia ajatuksiaan.\n\nToiselta puolen kotaa kohosi pörröinen pojanpää rou'on alta, otsalla\nlikainen, verentahraama kääre. Poika nousi istumaan ja hieroskeli\nsilmiään haukotellen pitkään.\n\n— No mitenkä Antras jaksaa? Onko pää hyvin kipeä?.\n\n— Onhan se.\n\n— Löivätkö ne pahoinkin sinua?\n\n— Tuohon reiän, uikutti poika osoittaen kulmaansa.\n\n— Miksei Aslak ole toimittanut lääkäriin? kysyi vanhus.\n\n— Eihän se joutanut, kun piti lähteä tokan perään. — Ja kyllä minä\ntoinnun tästä muutenkin.\n\n— Hyvä olisi vain, poika parka.\n\nPikku-Jouni kaasi kuppiin kahvia ja ojensi toverilleen. Tämä joi sen\nahnaasti ja laskeusi jälleen pitkäkseen.\n\n— Käypäs noutamassa lihaa luovasta, virkkoi vanhus hetken päästä. —\nPannaan kiehumaan illalliskeitto. [Luova = riukujen varaan pystytetty\nlava, jossa lappalainen säilyttää kalaa, lihaa y.m. suojellakseen niitä\nkoirilta y.m.]\n\nPikku-Jouni kömpi ulos ja kompuroi kuorma-ahkioiden lomitse luovan\nluo, josta haki lapapuolikkaan. Oli pilkkoisen pimeä. Pohjan taivaalla\npaloivat revontulet heikosti, mutta tähdet tuikkivat terävänkirkkaina.\n\nVanhus oli juomassa kahvia, kun hän palasi kotaan. Hän joi kolme\nkuppia yhteen menoon ja heittäytyi sitten taas pitkälleen äskeiselle\npaikalleen. Pikku-Jouni haki pataan lunta ja asetti lavanpuolikkaan\nsulamaan.\n\nHetken päästä kohosi vanhus jälleen ylös ja katseli kirkkain silmin\npojan puuhia. Väkevä kahvi oli karkoittanut väsymyksen kokonaan ja hän\ntunsi itsensä keveäksi ja pirteäksi.\n\n— Niin vain, niin vain, hoki hän ja täytti piippuaan. — Se on oikein,\npoikani! Mies sinusta tulee, tulee kerrassaan. Laske pata vähän\nalemmas, niin sulaa lumi paremmin. Kas niin!... Annapa se lapa tänne...\nOhoo, onpa se vähän jäässä vielä... Kuulehan, ota kahvia, ota kahvia,\npoikani.\n\nPikku-Jounin juodessa veisteli vanhus hienoja viipaleita lavasta ja\nheitteli pataan. Ja puhe kumpusi vuolaana virtana hänen suustaan:\n\n‒ Salkko Hukka oli pahalla päällä. Tingisvaarassa aikoi jättää\nminut, mutta minä rukatin jälkeen. Sanoi häneltä varastetun taas...\nkymmenkunta poroa, mitä lie. — Niin se Jumala rankaisee.\n\nVanhus huokasi ja jatkoi:\n\n— Oo sitä jumalattomuuden paljoutta! Aivan varkaudella eletään eikä\nmuisteta kuolemattomia sieluja. Parannus lykätään päivästä päivään\nja niin menee sielu helvettiin, että roiskahtaa. O-hoo! Kyllä oli\nevankeliumin valkeutta taas Suuvuonossa. Elävästi saarnasi Outa-Jussa.\nSelällään piti taivaan valtakunnan ovea, mutta ei tullut monta... tuli\nsentään joku. O-hoo!\n\n— Keitä siellä tuli kristityiksi? kysäisi Pikku-Jouni.\n\n— Tulihan siellä Larssenin rouva ja yksi piikatyttönen... en muista\nnimeä. Ja monta muuta.\n\n— Vai oikein kauppiaan rouva?\n\n— Jo vain. Niin nöyränä tuli Jussan kaulaan kuin lapsi, vaikka on ennen\nollut vähän ylpeänsekainen.\n\nVanhus laski lavan syrjään ja pyysi pojalta kahvia. Tämä ojensi hänelle\ntäyteisen kupin.\n\n— Joo, niin vain, puheli hän juodessaan. — Sellaista se oli. Kovin se\nJussa olikin nyt hengessä, puhui kuin enkeli. Enpä ole pitkään aikaan\nkuullut niin makeaa evankeliumia. Ja sitä se syntinen tarvitsee... kun\nnimittäin synti tulee synniksi. Niinkuin Rasmus-Pietillekin.\n\nPikku-Jouni höristi korviaan.\n\n— Rasmus-Pietille? Mitä hänestä?\n\nVanhus katseli poikaa terävästi ja vastasi hetken päästä;\n\n— Niin, tehän olette vanhoja tuttuja. Olette asuneet monta vuotta\nsamassa kodassa?\n\n— Niin olemme. Minä olin huutolaisena Hetta-Maunalla ja Pieti oli\nrenkinä.\n\n— Nyt on Pieti huonona sairaana parast'aikaa.\n\n— Vai niin. Pikku-Jounin nelikulmaiset kasvot ilmaisivat hämmästystä.\n\n— Eikä ole kauan, kun oli käymässä Tenomuotkan kirkolla.\n\n— Niin... mutta nyt on maapinnassa, hyvin huonona. Oli tunnustellut\nteidän tekemiänne yhteisiä varkauksiakin.\n\n— Kylläpä on sitten huono...\n\nPikku-Jouni puisti päätään ja kömpi ulos.\n\nVanhus jutteli juttelemistaan, mutta huomasi vihdoin, että kuulija oli\nhävinnyt. Silloin lakkasi hän.\n\nHetken päästä palasi Pikku-Jouni takaisin ja ilmoitti, että pohjoisesta\npäin oli joku tulossa, koska koiran haukku kuului.\n\n‒ Eihän vain Aslak?\n\n‒ Tiesi jo.\n\nPian karkasivat Vilggis ja Panu haukkuen ulos ja hetken kuluttua erotti\ntavasta, jolla ne luskuttivat, että ne olivat tavanneet tuttuja. Ei\nkulunut pitkää aikaa, ennenkuin kodan ympärillä tömisi, kalahteli ja\nnaskui ja koirat haukkuivat iloisesti.\n\n‒ Jopahan tuli ryöstötokka! huudahti Pikku-Jouni ja kipaisi ulos.\n\nVanhus seurasi perässä. Kodan ympärillä uikehti sakea porolauma.\nKoparat naskuivat ja tuontuostakin kalahtelivat sarvet yhteen, kun\nsattui kaksi vähemmän sopuisaa elukkaa vastatuksin. Aslak viuhtoi\nsuopunki kädessä ja koetti heittää kiinni muuatta kookasta härkää.\nMutta pimeässä suhahti suopunki useamman kerran ohi ja poro laukahteli\npuolelta toiselle.\n\n— Mitä varten sitä heität? huusi vanha Rosto.\n\n— Se on kirkkohärkäni. Tarvitsen sitä huomenna, huusi Aslak vastaan.\nHei, Pikku-Jouni! Lähdepä ajamaan Pieran kanssa poroja eloon! Hän\nselvitti suopunkinsa ja yritti uudelleen. Mutta ei! Heitto meni sivu\nkuten edellisilläkin kerroilla.\n\n— Mikä kätesi on pilannut?\n\nAslakin vastauksena oli synkeä kirous. Hän selvitti suopungin vielä\nkerran ja heitti. Ja nyt tarttui poro kiinni. Niska kyyryssä, riuhtoen\npäätään tuli se vastahakoisesti vetäjän luo, sai pangan päähänsä ja\nrauhoittui.\n\nSillävälin olivat pappi ja hänen kyytimiehensä riisuneet poronsa ja\nkaaristaneet irti eväslaukkunsa.\n\n— Niila saa viedä papin porot metsään, virkkoi Aslak pastorin puoleen\nkääntyen ja lisäsi huomattuaan eväslaukun:\n\n— Mitä? Omia eväitäänkö pappi aikoo syödä? Ehei! Aslak Rostolla on\nsentään vielä vieraankin vara.\n\nMiehet nauroivat ja työntyivät kotaan. Siellä oli vanha Rosto lisännyt\npuita valkeaan, joka nyt roihusi komeasti.\n\nPappi tervehti vanhusta, joka tarkasteli häntä tuuheiden kulmakarvainsa\nalta.\n\n— Vai papin se Aslak yhytti matkallaan. Niin vain... Ja pappi sai tulla\noikein isomman porolauman kera.\n\n— Joo, olihan siinä poroja. Kuinka monta lie ollut kaikkiaan?\n\n— Satakunta.\n\n— Mitenkä ne karkuun pääsevät? Eikö niitä tavallisesti paimenneta?\n\nAslak silmäsi merkitsevästi isäänsä, ennenkuin vastasi.\n\n— Paimennetaan kyllä, mutta väliin sattuvat pääsemään, virkkoi hän\nyksikantaan.\n\nVanha Rosto katsoi keitosta ja kohensi tulta padan alla.\n\n— Sattuikin pappi parhaaseen aikaan, virkkoi hän. — Tässä juuri pantiin\nkeitto tulelle.\n\nAslak istui ja tuijotteli valkeaan. Otsa oli vetäytynyt ryppyihin ja\nhuulet olivat pusertuneet tiukasti yhteen. Yht'äkkiä havahtui hän ja\nvilkaisten pappiin virkkoi isälleen:\n\n— Pane kahvi myös tulelle.\n\nHän veti esiin piippunsa ja täytti sitä vitkalleen tuleen tuijottaen.\n\n— Vai tämä se on nyt Tenomuotkan uusi pappi, alkoi vanha Rosto, kun oli\nsaanut kahvipannun hyvin tulelle asetetuksi. — Onkos tämä pappi niitä,\njoista kirjoitettu on: 'Ja suuri joukko pappeja olit myös uskolle\nkuuliaiset'?\n\nVanhus katseli pastoria tutkivasti ja omituinen tuli välkehti hänen\nsilmissään.\n\n— Joko rupeat taas sen uskosi kanssa? äsähti Aslak. Tietysti pappi on\nkristitty! Sehän on selvä!\n\n— Siinäpä se juuri onkin, poika, siinäpä juuri, kun kaikki papit eivät\nole kristityitä.\n\nPastori katseli hymyillen isää ja poikaa ja virkkoi viimemainitulle:\n\n— Antaahan vanhuksen kysellä vain. Minä en sellaista pelkää.\n\nHän vastasi kysymykseen, josta oli seurauksena, että uusi tuli heti\nperässä:\n\n— Olitkos ne vielä oikein kristityt, kun apostoli näin kirjoittaa?\n\nSiihenkin kysymykseen tuli tyydyttävä vastaus. Mutta sittenkös\nalkoikin kysymyksiä sataa. Niitä tuli sekä vanhasta että uudesta\nTestamentista ja niin tiheään, ettei pastori ehtinyt likimainkaan\nkaikkiin vastaamaan, vaan vastasi vanha Rosto niihin itse, kun ei papin\nvastausta heti kuulunut.\n\nPastori oli huvitettu vanhuksen puhetulvasta ja lausuikin:\n\n— Kuulee, että vanhus on perehtynyt raamattuun.\n\n— Sitähän se työkseen tutkii, nyt kun ei enää paljon muuhunkaan kykene,\nvirkahti Aslak välinpitämättömästi.\n\nVanhus ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa, vaan vastasi papin\nhuomautukseen:\n\n— Saahan sitä lukea ja saahan sitä tietää, mutta ei se ole vielä\npääasia.\n\n— Mikä se vanhuksen mielestä on pääasia?\n\n‒ No että on pyhä henki.\n\n— Niin vain... mutta onko vanhus sitten varma, että teillä se on?\n\n— Minäkö? Olenpa tietysti, huihai!\n\n‒ Mitenkä se vanhus on hengen saanut?\n\n— Niin minäkö? Minä sen kyllä tiedän, mutta papinhan pitäisi myös\ntietää, miten henki saadaan.\n\n— Mitenkähän tuo mahtaisi olla?\n\nPastori katsahti veitikkamaisen näköisenä Aslakkiin, joka oli nostanut\npadan tulelta ja kaasi parastaikaa keittoa kuppeihin.\n\n— Vaari pääsi taas vauhtiin, ärähti hän uudelleen.\n\n— Tietysti pappi tietää semmoiset asiat.\n\n‒ Niin vain...\n\nVanhus kävi vähän neuvottomaksi, mutta jatkoi itsepintaisesti:\n\n‒ Sanokoonpa sitten, kun tiennee.\n\n— Eiköhän tuota saataisi... rukouksen kautta? Papilla oli suu täynnä\nporonlihaa.\n\n— Mene huukiin! Ei, hyvä mies!\n\n— No mitenkä sitten?\n\n— Ka, kättenpäällepanemisen kautta, tiedämmä.\n\n— Hm.\n\n— Niin se saadaan! innostui vanhus ja hänen kirkkaat silmänsä loistivat\nitsepintaisina. — Joonas-Pieti pani kätensä minun päälleni ja todisti\nsynnit anteeksi... ja silloin tulin minä kristityksi ja sain pyhän\nhengen. Ja niin pitäisi papillekin käydä.\n\n— Niinpä pitäisi...\n\n— Katso sinä... yritti vanhus jälleen, mutta Aslak keskeytti hänet\ntöykeästi, työntäen keittokupin hänen eteensä:\n\n— Ole houraamatta ja syö! sanoi hän harmistuneella äänellä. — Ei pappi\njaksa kuulla sinun puheitasi.\n\nPastori katsahti häneen kummastuneena ja yritti sanoa jotakin, mutta\nnähtyään Aslakin tylyt kasvot hän vaikeni ja jatkoi äänetönnä syöntiään.\n\nAterian päätyttyä kömpi Aslak ulos ja kuului hetken päästä ähkivän\nRuijan-raitojen kimpussa.\n\nPastori meni myös ulos. Taivas oli pilvetön ja tähdet kimaltelivat\nkylmän kirkkaina. Kota oli koivurisukon laidassa, pienen mäennyppylän\nkatveessa. Sen edustalta aukeni luminen, pimeänkattama maisema, jossa\nsiellä täällä häämöitti tummia täpliä: vaivaiskoivupensaikolta.\nEtempänä oli musta vyöhyke, joka reunusti hämyistä aukeaa. Siellä oli\nmetsä.\n\nAslak purki muuatta ahkiota, kun pastori tuli hänen luoksensa.\n\n— Ei olisi pitänyt vanhusta keskeyttää.\n\n— Mitäpä hänen tarvitsee aina siitä uskostaan...\n\n— No mutta jos hän nyt kerran on siinä sydämellään kiinni...\n\n— Mitä joutavia! — Aslak teki kädellään torjuvan liikkeen.\n\n— Kun nyt ei kuitenkaan olla oikeita kristityltä...\n\nHän väänsi jauhosäkin selkäänsä ja lähti sitä kantamaan luovalle:\n\n— Pitää kantaa jauhot suojaan, puheli hän mennessään. — Niissä on\nnäissä Tydalin säkeissä niin ohuet kuoret...\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAslak Rosto ei saata katsoa alastonta miestä.\n\nSen havainnon oli ensiksi tehnyt Kurun Heemi.\n\nHän oli ollut saunassa toisten poromiesten kanssa ja Aslak Rosto oli\nmyös tullut sinne. \"Pitääpä kylpeä, kun kerran kirkolla ollaan\", oli\nsanonut ja kiivennyt lauteille. Mutta tuskin hän oli päässyt kunnolla\nistumaan, kun jo oli lähtenyt pois. Oli sanonut rupeavan pyörryttämään.\nMutta seikka olikin semmoinen, että muuan poromiehistä oli laskeutunut\nlauteilta ja sattunut asettumaan juuri Aslakin eteen itseään\nvalelemaan. Tätä ei Aslak ollut saattanut katsoa, vaan oli lähtenyt\npois.\n\nNäin kertoi Kurun Heemi.\n\nTietysti ei kukaan alussa uskonut häntä. Mutta kun samoihin aikoihin\nrupesi kuulumaan kummallisia huhuja Kummajärven Salkon katoamisesta,\nalkoi yksi ja toinen kallistaa korvaansa Kurun Heeminkin puheille.\nTiedettiin, että Salkko oli tehnyt ryöstöretken Aslak Roston kylään ja\nettä tämä oli ollut häntä takaa ajamassa. Tiettiin myös, että Aslak oli\npalannut takaisin porotokan kera. Siitä oli pappikin puhunut. Hänhän\noli sattunut samaan matkaan. Sitäpaitsi oli tosiasia, että Kummajärven\npojat olivat yksin tulleet kotiin ja kertoneet, että isä oli ammuttu\nnuotiopaikalle. Kuka sen oli tehnyt, sitä he eivät tienneet. — Mutta\nlopullisen varmuuden oli tuonut Tiengerjärven tyttö, joka oli tullut\näitiään hautaan tuomaan. Vanha muori oli kuollut viikko sen jälkeen,\nkun pappia oli hänen luonaan käytetty. Vainaja oli puhunut Aslak\nRostosta yhtä ja toista, — tietysti hourinut. Mutta omituisinta oli se,\nmitä hän oli sanonut juuri vähää ennen hengen lähtöä: \"Aslak Rostolla\non veriset kädet.\" — Siitä oli Tiengerjärven tyttö kertonut taloissa\nkahvia juodessaan.\n\nMutta vaikka tästä puhuttiinkin julkisesti silloin, kun Aslak Rosto ei\nollut saapuvilla, ei kukaan rohjennut hiiskua sanaakaan hänen läsnä\nollessaan — vielä vähemmin hänelle itselleen. Ei. Kun Aslak Rosto\nsaapui kirkolle ja ajoi kylän alapäähän, missä hänen majapaikkansa oli\nKurun Heemin tuvassa, oli Heemi itse häntä ensimäisenä vastassa, hymy\nleveillä, mustapintaisilla kasvoillaan. Hän päästi poron valjaista\nja heitti sille navetan katolta jäkälälimpun. Ja Heemin vaimolla oli\nkahvipannu liedellä, ennenkuin Aslak ehti sisäänkään. Kuka se välitti,\nmitä maailma huusi ja kohisi. Huihai! Aslak Rosto oli miesten mies.\n\nEikä huomannut Aslak itsekään minkäänlaista muutosta kirkonkyläläisten\nkäytöksessä. Yhtä tervetullut hän oli kuin ennenkin. Yhtä vikkelästi\nkapsahti jalkaniekka kahvipannu liedelle kuin ennenkin, ja yhtä\nkerkeitä olivat alapään akat kuin ennenkin juoksemaan keskellä\npäivää navettaan lypsämään hänelle palan painetta. Ei. Heidän\nkäytöksensä oli aivan entisenlaista. Kaikkienko? Ei varsin kaikkien.\nRauna-muori oli toisinaan niin kummallisen hiljainen, kun Aslak\npistäysi hänen talossaan. Istui lieden ääressä ja katseli häntä kauan\nläpitunkevilla silmillään. Kahvipannu ei kapsahtanut yhtä nopeasti\nliedelle kuin ennen. Siirtyihän sinne kuin pitkän miettimisen perästä.\nJa säännöllisesti kävi niin, että kahvinjuonnin jälkeen laukesi\nRauna-muorin kieli mitä kamalimpaan sointiin. Hän puhui tuomiosta ja\nhelvetistä, henkäisi väliin syvältä ja katsoi Aslakkia niin kumman\nläpitunkevasti ja puhalsi uuteen sanatulvaan, joka pakkasi aivan\nhirvittämään. \"Katso vaan, Aslak, eteesi, ennenkuin synnin mitta\ntäyttyy!\" pauhasi hän.\n\nEikä auttanut Aslakkia piippukaan enää, niinkuin ennen. Ennen hän oli\nRauna-muorin pauhatessa vetäissyt muutaman äkeän sauhun ja verhoutunut\npaksuun savupilveen. Sen sisässä oli sitten ollut niin turvallista\nistua ja kuunnella, kun muori annatti. Toisin oli nyt. Muorin pauhaava\nääni karkoitti hänet tuosta varustuksesta aivan pian. Tuskin sai Aslak\nenää milloinkaan aikaa polttaa piippuaan loppuun. Milteipä jo heti\nalussa oli sen veres sisältö kopautettava pois ja lähdettävä. — \"Synnin\nmitta, synnin mitta\"... \"Piru vieköön koko eukon!\"\n\nEntä pappilassa?\n\nOli Aslak käynyt sielläkin kuin vasiten tunnustelemassa, mitenkä\nvastaanotettaisiin tuon jutun jälkeen. Ja mikäs siinä. Vastaan oli\notettu niinkuin ennenkin, — taikka melkein niinkuin ennenkin. Pappi\nkäski istumaan ja panemaan piippuun, mutta poltellessaan teki Aslak sen\nhavainnon, että pappikin oli käynyt vähäpuheisemmaksi ja hänen entinen\ninnostuksensa poromaailmaan ja lapinelämään oli väsähtänyt. Aslak\ninnostui vieläkin kuvaamaan yhtä ja toista puolta lapinelämästä, mutta\npapin innostus oli laimennut. Hän poltteli hajamielisenä ja vastaili\nyksikantaan, siveli miettiväisenä partaansa eikä tehnyt kysymyksiä\njuuri ollenkaan. Tahtoi siinä väkisinkin tulla välipäitä, — varsinkin,\nkun kahvikin viipyi tavallista kauemmin. Ensi kertaa tuon jutun\njälkeen käydessään oli Aslak pelännyt, ettei kahvia enää tuotaisikaan.\nSiinä hän sentään oli erehtynyt, sillä tulihan se viimein. Mutta\npalvelustyttö oli siristellyt silmiään niin omituisesti ja venytellyt\nsuupieliään, niin että hän jo oli ollut hengessään vähän närkästyä\n— mokomalle. Mieli vähän painuksissa oli hän lähtenyt pappilasta ja\nmennyt nimismieheen.\n\nSiellä oli toki ollut samanlaista kuin ennen. Mitään muutosta\nnimismiehen käytöksessä ei Aslak ollut huomannut, vaikka epäluuloisuus\noli virittänyt hänen havaintokykynsä herkimmilleen. Ei! Siinähän oli\nlensmanni istunut pöytänsä takana entiseen tapaansa, tukka otsalle\nvalahtaneena, ja katsellut häntä silmälasiensa takaa ja haastellut\nlyhyesti ja vakavasti kuin ennenkin. Olipa pistänyt väliin jonkun\npilasanankin ja naurahtanut toisella suupielellään. Oli puhellut\nporoista kuin asiantuntija ja kysellyt lapinkylien kuulumisia...\nOliko hukkia \"vuottunut\" [näkynyt]? Minkälainen oli kaivos ollut?\nOliko näkynyt huparoita [hupara = poro, jonka korvat ovat niin\npiloille leikatut, ettei alkuperäistä merkkiä enää voida erottaa],\npohjoiskylissä! J.n.e. Ja Aslakilla oli ollut helppo vastata joka\nkysymykseen, että \"ei, eihän niitä...\" j.n.e. Se oli keventänyt hänen\nmielensä kokonaan. Ja kun hän oli ajanut takaisin kyläänsä, oli hän\nunohtanut ikävät havaintonsa, Rauna-muorin puheet synnin mitasta ja\npapin vähäpuheisuuden ja kajauttanut iloisen joiun. Silloin oli hän\njälleen ollut entinen reima Aslak Rosto, vapaa tunturien mies ja\nporokuningas. —\n\nMutta tuskin hän oli ajanut ulos kirkonkylän pohjoisveräjästä, kun\nentinen kuiskina oli jälleen alkanut kiertää kylää: Aslak Rosto ei\nsaata katsoa alastonta miestä. Hän on tehnyt murhan.\n\nKurun Heemi oli vaimonsa kanssa juonut loppuja siitä pannusta, joka oli\nkeitetty Aslakille ja puolisot olivat keskustelleet:\n\n— Siinä on mies, häikäilemätön ja verenhimoinen. Tappaa miehen kuin\nporon!\n\n— Niin, ajatella, poika tulee kotia ja kertoo... Hyvä Jumala! Ampua\ntoisen yösijallensa!\n\nMutta hetken päästä oli vaimo kysynyt: — Minkäs näistä lavoista minä\nnyt keitän? Johon mies oli vastannut:\n\n— Pane se Aslak Roston tuoma... näytti olevan lihava. —\n\nPastori oli heti Aslakin lähdettyä mennyt vaimonsa luo, joka neuloi\nruokasalissa.\n\n— Arvaapa, kuka täällä kävi? oli hän kysynyt.\n\n— No kuka?\n\n— Aslak Rosto.\n\n— Aslak Rosto!\n\n— Niin.\n\n— No mutta voi...!\n\n— St!\n\nPastori oli painanut kyökin ja ruokasalin välisen oven kiinni.\n\n— Siitähän puhutaan...\n\n— Niin... kamaloita asioita.\n\n— Että hän olisi...\n\n— Tappanut miehen... Kummajärven Salkon.\n\n— Oh, hyvä Jumala!\n\n— Sitä ei vaan hänestä uskoisi... niin rehdin ja kunnon miehen näköinen\nhän on...\n\nNimismies taas oli istunut hetken aikaa mietteissään, kun Aslak Rosto\noli jättänyt hyvästit, ja näyttänyt hautovan jotakin. Sitten oli hän\nnoussut pöytänsä äärestä, siirtynyt viereiseen huoneeseen ikkunan\nääreen ja katsellut kylän tietä talsivan Aslakin jälkeen. Hänen suunsa\noli vetäytynyt äkeään juonimin ja hän oli pudistanut päätään.\n\nHetken kuluttua oli kylän poliisi tullut nimismiehen luo ja keskustelu\noli kuin itsestään kiertynyt Aslak Rostoon.\n\n— Sehän on täällä nyt.\n\n— Joo, onko poliisi kuullut viimeistä uutista hänestä?\n\n— Olen. Sanotaan hänen tappaneen Kummajärven Salkon.\n\n— Niin sanotaan. Mutta siihen ei ole todistajia?\n\n— Ei.\n\n— Siinäpä se.\n\n— Eivätkä ole Salkon pojatkaan ketään nähneet? — Eivät.\n\n— Missä se olisi tapahtunut?\n\n— Norjan puolella, sanotaan.\n\n— Onko ruumista löydetty?\n\n— Ei.\n\n— Eikä mitään erityisempiä jälkiä?\n\n— Ei.\n\n— Siinäpä se.\n\nNimismies oli heittäytynyt selkäkenoon tuolissaan ja painanut kädet\nrinnalleen, sormenpäät vastakkain.\n\nPoliisi taas oli siirtynyt lähemmäs nimismiehen pöytää ja virkkanut:\n\n— Tiedän minä toisenkin uutisen.\n\n— No?\n\n— Salkko Hukalta on varastettu kymmenkunta poroa.\n\nNimismies oli viheltänyt pitkään.\n\n— Aslak Rosto? — Niin arvellaan.\n\n— Mutta siihenkään ei ole todistajia?\n\n— Ei.\n\n— Siinäpä se.\n\nIltamyöhäseen saakka oli nimismies neuvotellut poliisin kanssa. Yksi\nja toinen asiamies oli yrittänyt jäädä juttelemaan \"lensmannin\"\nkanssa, mutta nimismies oli mykistynyt kokonaan ja karkoittanut\npuhumattomuudellaan häiritsijät.\n\nMutta yläpäässä kylää oli vähitellen levinnyt tieto, että nimismiehessä\noli jotakin tekeillä. Hetkistä myöhemmin oli tämä tieto saapunut kylän\nalapäähänkin. Aslak Rosto oli jo silloin lähtenyt, jotenka kielet\nolivat saaneet vapaasti laulaa. Ja sen mitä ne olivat laulaneet, oli\ntuonut ilmi Salkko Hukka, joka iltamyöhällä oli ajellut kyläänsä ja\njoikannut:\n\n    — Tenomuotkan nimismies\n    käsirautoja takoo\n    Rosto-Aslakille.\n    Voiaa naa-naa...\n\nMutta kaukana kirkonkylästä, avaralla vuomalla oli ajaa karetellut\nAslak Rosto ja laulanut täyttä kurkkua:\n\n    — Paisunut nepo,\n    'vanhus' se astelee\n    palkista pitkin\n    suopunki kädessä...\n    Kun heitti tuo, 'vanhus',\n    niin jopahan tarttui!\n\nJa kun hän illalla oli tehnyt nuotiotulen muutama jängän laitaan ja\nkeitellyt kahvia sekä hörppinyt sitä, oli hänen käytöksensä ollut kuni\nainakin miehen, jonka omatunto oli puhdas.\n\nSillä Aslak Rosto ei enää uskonut synnin mitan täyttymistä.\n\n\n\n\nIX\n\n\nNiila Skum, Aslak Roston renki, oli syvästi katkeroittunut isännälleen,\nsillä tämä oli hänet kurjasti pettänyt. Niiden viiden vaatimen\nasemesta, jotka hänelle oli luvattu siitä, että pitää suunsa kiinni\nKummajärven Salkon kohtalosta, oli hän saanutkin vain kaksi vaivaista\nvuorsoa [Vuorso = toisella vuodella oleva poro]. Ei ollut nyt kuulemma\nsopivia ollut. Vasta ensi vuonna oli luvattu. Niinkuin ei Niila Skum\nolisi Aslak Rostoa tuntenut. Kyllä! Olisihan hänen pitänyt tietää,\nettei Aslak Roston lupauksiin ollut luottamista.\n\nHän oli ollut kolme vuotta renkinä Aslak Rostolla ja näiden kolmen\nvuoden aikana hän oli saanut nähdä ja kuulla yhtä ja toista. Jos kukaan\nniin Niila Skum oli Aslak Roston salaisuuksien perillä.\n\nHän tiesi, missä isäntä viipyi viikkokaudet. Hän arvasi sen niistä\nhuhuista, joita tavallisesti liikkui sellaisten retkien jälkeen:\nMilloin oli miltäkin lappalaiselta hävinnyt niin ja niin monta poroa.\n\nNiila Skum tiesi, kenen töitä nuo tuollaiset olivat. Sillä melkein\nsäännöllisesti kävi niin, että noiden tuntemattomien retkien jälkeen\nlähti Aslak Rosto poronostoon toisten lappalaisten kyliin ja toi\nmukanansa milloin kaksikymmentä, milloin kolmekymmentä vasikkaa,\nsekaisin koirasta ja naarasta, kaikki maksettuina puhtaalla rahalla.\nSamoihin aikoihin saapui lapinkyliin tieto, että Vankka tahi joku muu\nLainion kauppias oli myynyt suuria lihamääriä Norjaan. Siellä menivät\nsiis lappalaisten porot paremmille markkinoille, sillä aikaa kuin\nAslak Rosto osteli vasikoita kuin mikäkin pohatta ja neuvoskeli toisia\n\"paimentamaan paremmin\", kun nämä valittivat hänelle tappioitaan.\nNiinkuin ei hän, Niila Skum, olisi tiennyt, mihin lappalaisten porot\njoutuivat ja mistä Aslak Rosto rahoja sai. Oh, sen tiesi hän kyllä ja\noli päättänyt kostaa.\n\nNiila vihti suopunkinsa ja silmäili ympärillään lainehtivaa poroeloa.\nSiinä oli Aslak Roston tuhatpäinen lauma, joka nyt oli ajettu kodalle.\nAslak Rosto oli päättänyt myydä viimeisetkin vanhan Roston merkissä\nolevat porot ja nyt piti renkien erottaa ne laumasta ja sulkea sitä\nvarten rakennettuihin pieniin aitauksiin eli \"konttuureihin\". Aslak\nRosto oli nimittäin päättänyt hävittää isänsä merkin, koska hän oli\njoutunut sen takia riitaan toisten lappalaisten kanssa, — se kun oli\nliiaksi naapurien merkkien kaltainen.\n\nNiila silmäili ympärilleen. Siinä mennä viiletti muuan vaadin, jota\nhän oli erityisesti toivonut itselleen, ja jonka Aslak Rosto oli\nluvannutkin, mutta sitten peruuttanut.\n\nNiilan sisua kaiveli. Hän katseli, missä olisi vanhan Roston\nmerkkiporoja, saikin yhden silmiinsä ja heitti vimmatusti ja kirosi.\nSuopunki tarttui poron sarviin ja riuhtoen päätään puoleen ja toiseen\ntuli eläin niska kyyryssä heittäjänsä luo ja suljettiin konttuuriin.\n\n— Hei, vanhan äijän kirkkohärkä! huudettiin elon toiselta laidalta.\n\nSiellä heittivät toiset rengit, Piera ja Antras, ja viimemainitun\nsuopungissa riuhtoili kookas, vaaleakupeinen poro.\n\n— Otetaanko vanhan kirkkohärkää? huusivat pojat.\n\nKodan edustalle ilmaantui Aslak Rosto.\n\n— Kaikki kaikki, ilman erotusta! huusi hän vastaan ja lähti astumaan\nrenkien luo.\n\nMutta vanhus oli myös kuullut huudot ja kömpinyt ulos kodasta. Hänen\nvanhat silmänsä tunsivat suopungissa rimpuilevan ajokkaan ja hän lähti\nvaaputtelemaan Aslakin jälkeen.\n\n— Ei minun kirkkohärkääni! koetti hän huutaa. Mutta Aslak Rosto\npyörähti äkisti ympäri ja karjaisi:\n\n— Mitä houraat? Mene kotaan äläkä sekaannu minun toimiini! — Vanha\nmerkki hävitetään ja sillä hyvä! Sinulle on kirkkohärkiä yllin kyllin,\nniin kauan kuin sellaista tarvitset.\n\nNiila näki, kuinka vanhus palasi allapäin kotaan ja hänen sydämessään\nkiehui. Noin se karjui vanhalle isälleen, mokoma varas ja murhamies,\n— vanhalle isälleen, joka oli kristitty! Hän puristi suopunkia\nkädessään ja rupesi heittämään poroja kuin vihan vimmassa, ja joka\nheitolla vahvistui hänessä päätös: Aslak Rostolle pitää kostaa, sillä\nmuutoin paisuu hänen jumalattomuutensa yli äyräiden. Hänestä tuntui,\nettä porotkin rimpuilivat vastaan äkeämmin kuin äsken. Nekään eivät\ntahtoneet suostua Aslak Roston tuumiin.\n\nNiila heitti ja mietti, miten hän saisi kostetuksi Aslak Rostolle. Hän\ntunsi, että hänen oli pakko sitä miettiä, sillä tuossa hänen edessään\njuoksenteli äskeinen vaadin ja roukui. [Roukua = röhkiä (naarasporo,\nvaadin, roukuu vasikkaansa ja päinvastoin.)] Se haki vasikkaansa.\nNiilan sydäntä kiersi kostonjano. Hänestä tuntui, että vaadinkin roukui\nkostoa. Oh, baergalak! Se olisi nyt hänen, jos Aslak Rosto olisi\npysynyt sanassaan, ja tuo vasikka, jonka emä nyt löysi, olisi myös\nhänen. Kostoa, kostoa! Kostoa huohottivat ohitse laukkaavat hirvaat,\nkostoa haukkuivat koirat, kostoa vinkui suopunki ja luminen siljo,\nsekin uhoi kostoa.\n\nMutta miten?\n\nSillä Niilan täytyi tunnustaa, että Aslak Rosto oli viisaasti\njärjestänyt asiansa. Hänen töilleen ei löytynyt todistajia. Sillä yksin\nkulki Aslak aina retkillään. Paitsi poronostossa. Siellä oli renki\nmukana, väliin kaksikin. Kummajärven Salkon jutusta ei ollut hyvä mennä\npuhumaan, sillä siinä oli vaarassa omakin nahka. Rikoksen salaamisesta\nhän joutuisi syytteeseen. Piti kai odottaa sopivampaa tilaisuutta.\n\n— Hei, Niila! Nyt ne ovat meillä konttuurissa joka sorkka! huudettiin\ntoiselta laidalta eloa.\n\n— Pian ovat täälläkin! huusi Niila vastaan ja heitti kiinni ohitse\ntolvaavan [Tolvata = juosta pitkin askelin] nulpon. Suopunki luisti\nläpi, mutta hetken päästä sai Niila sen ansaan ja kiskoi aituukseen.\nHänkin oli kerinnyt.\n\nRengit palasivat kotaan. Siellä istui vanha Rosto allapäin ja kalusi\nluuta. Aslak loikoili posjossa [kodan peräpuoli] ja imeskeli piippuaan.\n\n— Joko tulivat? kysyi hän ja kohottautui vähän.\n\n— Jopa, vastasi Antras venäyttäen ja heitti suopungin kodan nurkkaan.\n\n— Paljonko on?\n\n— Meidän puolella on kuusitoista.\n\n— Entä Niilan?\n\n— En lukenut. Siinä He kymmenen paikkeilla. Vanha Rosto heitti luun\nkoiralle ja virkkoi:\n\n— Olisivathan nuo saaneet olla... sen vertaset.\n\n— Mitä? kivahti Aslak. — Tarvitsee meidänkin kerran myydä, kun lihalla\non hyvä hinta. Suuvuonon Larssen lupasi kuusikymmentäviisi äyriä\nkilosta paistit poisluettuina. —\n\n— Niin vain... mutta kirkkohärän olisit saanut...\n\n— Kirkkohärän... lempo, sinun kirkkohärkäsi!... Niinkuin ei olisi muita\nporoja enää...\n\nVanhus huokasi syvään. Hän oli paljon rapistunut viime aikoina. Entinen\npuhetuulikin oli hävinnyt.\n\n— Oli niin mieluinen, lausahti hän hetkisen kuluttua kuin itsekseen.\n\n— Mieluin...!\n\nAslak sylkäistä pihautti halveksivasti. Vanhus kohenteli tulta ja\nvirkkoi tuokion mentyä:\n\n— Niin vain. Kylläpä minut tästä kirkolle... poro kuin poro... Eikä\ntaida kauan viipyäkään...\n\n— Mitä tarkoitat?\n\n— Sitä vain, että ruumisarkunhan vetää poro kuin poro. Ja pian taitaa\nminun vuoroni tulla... Siltä tuntuu.\n\nAslak katseli isäänsä. Todellakin! Vanhus oli paljon muuttunut viime\naikoina.\n\n— Saisit sinäkin ajatella sielusi asiaa, Aslak, virkkoi vanha Rosto\nhetken kuluttua. — Kovin olet näihin ajallisiin kiintynyt. Parannus\npitäisi tehdä.\n\n— Oletko itse ajatellut nuorena?\n\nVanhus katsahti häneen terävästi ja sai selville, mitä tiedusti: poika\ntiesi, millainen hän oli ollut.\n\n— En, jumala paratkoon, mutta siksipä tiedänkin, millainen kauhistus\nsynti on... tiedän, tiedän.\n\n— Taisit varastaa paljonkin...?\n\nVanhuksen poskille karahti suuttumuksen puna ja hänen vanhat silmänsä\nleimusivat.\n\n— Sinä olet ylimielinen ja paatunut poika! kivahti hän ja äänessä oli\nentinen voima. — Ei sinulla ole kunnioitusta vanhaa, haudan partaalla\nolevaa isääsikään kohtaan. Mutta varo, Aslak, ennenkuin on liian\nmyöhäinen. Synnin mitta voi piankin täyttyä.\n\nAslak säpsähti. Mistä oli ukko tuon sanan saanut? Hän tunsi voimakasta\nhalua olla oikein ilkeä ja pureva. Hänen suunsa vetäytyi ivalliseen\nhymyyn ja huulilla pyöri jo katkera vastaus. Mutta kun hän huomasi\nvanhuksen pyyhkivän silmiään, joutui hän ymmälle ja katkera vastaus jäi\nantamatta.\n\n— Lähdemme nyt, ennenkuin pimeä tulee, lausui hän rengeilleen ja\nhypähti pystyyn.\n\nRengit kömpivät ylös ja työntyivät kodasta ulos. Porot olivat vähän\nhajaantuneet ja loitonneet jonkun matkaa. Koirat makailivat kinoksessa.\nNiitä laiskutti, kun ei kukaan ollut niitä komentamassa. Aslak käski\nPieran koota elon ja ajaa laitumelle.\n\nPiera kohotti sauvansa ja katsoi lähinnä makaavaa Rannia tuikeasti\nsilmiin.\n\n— Birra! [Ympäri!] komensi hän.\n\nMutta koira ei halunnut lähteä. Se painoi kuononsa etukäpäliään vasten\nja luimisteli.\n\nMutta sauva kohosi uhkaavana ja teki vihaisen heilahduksen ilmassa. Ja\nkiukkuisena kajahti komento:\n\n— Birra, baergalak!\n\nKoiran täytyi totella. Se hypähti ylös murahtaen ja syöksyi suoraa\npäätä lauman laiteille ja rupesi haukkuen kiertämään hajaantuneita\nporoja, jotka säikähtyneinä pyörähtivät keskustaa kohden ja alkoivat\nliikehtiä päinvastaiseen suuntaan.\n\n— Haukuttaa koiria liiaksi, niin että kyllästyvät, virkkoi Aslak\nNiilalle ja lähti astumaan konttuurille.\n\nSiellä kulkivat porot levottomina edestakaisin. Aslak Rosto heitti\nkiinni etumaisen ja kiskoi sen ulos, Antraksen pitäessä ovella vahtia.\nVastaan rimpuileva eläin kaadettiin maahan ja puukko työnnettiin\nrintaan. Eläin riuhtoi ja potki ja sen silmät olivat kauhusta\njähmettyneet, lasimaiset, ja kaulaansa ojensi se omituisen jäykästi\neteenpäin. Aslak tunsi, kuinka se vapisi hänen allaan ja siinä johtui\nhänelle yht'äkkiä mieleen, että hän olisi saanut olla lempeämpi\nisävanhalle. Minkä ihmeen vuoksi hän olikaan ollut niin tyly? — Eläin\nteki viimeisen ponnistuksen ylöspäästäkseen ja Aslak takoi nyrkillä\nrinnassa sojottavaa puukkoa päähän. \"Vanhus houraa ja höpisee tyhjiä\",\nkulki hänen ajatuksissaan. \"Kuka se jaksaa kaikkia kärsivällisesti\nkuunnella.\" Hän tempasi puukon poron rinnasta, pyyhki sen kenkäänsä ja\nkävi toiseen poroon käsiksi.\n\nNiila tappeli vieressä isosarvisen härän kanssa. Eläin läähätti\nkieli pitkällä ja rynnisti vastaan. Niila koetti vääntää sitä päästä\nsaadakseen sen nurin, mutta eläin riuhtoili vimmatusti. Se haisti\nverenhajun ja tunsi, mitä sille aiottiin tehdä. Siksi jännitti sekin\nviimeiset voimansa. Mutta Niilakin väänsi kahta lujemmin ja nyt kaatui\neläin. Samassa silmänräpäyksessä sai se puukon rintaansa. Mutta silloin\nryöstäytyi se yht'äkkiä jaloilleen ja juoksi muutaman askelen, horjui,\nkorisi ja lyyhistyi polvilleen. Nousi vielä kerran, mutta kaatui sitten\nkyljelleen koipiaan sätkytellen.\n\nSe oli vanhan Roston kirkkohärkä.\n\n— Miten sinä sillä lailla? ärjäisi Aslak ja hänen taikauskoisen\nmielensä valtasi outo aavistus: tuo merkitsi vanhuksen kuolemaa.\n\nHän pyyhkäisi otsalle valahtaneita hiuksia syrjään ja lisäsi:\n\n— Pitää huolellisemmin istua päälle, ettei pääse ryöstämään irti...\n\nHän sanoi sen hillitysti, väräjävin äänin. Niila mutisi jotakin\nvastaukseksi ja painoi poron päätä, joka vielä liikahteli.\n\nPian olivat porot teurastetut, nyljetyt ja lihoiksi laitetut.\n\nAslak pyyhki puukkonsa ja pisti sen tuppeen. Häntä väsytti. Hän antoi\nrengeille määräyksen lihojen korjaamisesta ja kuormain laitosta.\nYlihuomenna piti lähdettämän Ruijaan.\n\nHän lähti astumaan kodalle, mutta pysähtyi muutaman askelen perästä ja\nkatsahti taaksensa. Silloin säpsähti hän yht'äkkiä: hänen askeleistaan\noli jäänyt punaisia jälkiä siljolle. Hän muisti unen, jonka hän kerran\noli nähnyt ja tunsi, kuinka veri kuumana hyökkäsi päähän. Hän tarkasti\nnutukkaansa pohjia ja huomasi helpotukseksensa, että hän oli astunut\nvereen.\n\nMieli jonkun verran oudon tunteen vallassa ryömi hän kotaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nAavemaisena lepää suuri Suolovuoma kuun kelmeässä valossa.\n\nEi elävää olentoa näy missään, jos ei niiksi ottaisi puoleksi lumeen\nhautautuneita pajupensaikkoja, joita kasvaa siellä täällä avaran\nvuoman selällä. Kuun kalpeassa, väreilevässä valossa näyttävät\nne ihmisolennoilta, jotka jostakin tuntemattomasta syystä ovat\nkerääntyneet yhteen puolen yön aikaan autiolle, elottomalle vuomalle.\nNäyttää siltä kuin liikkuisivat ne hiljaa edestakaisin, pysyen\nkuitenkin yhdessä joukossa. Väliin vain kohoaa lapinlakki vähän ylemmäs\nmuun joukon kumaraan painuneita päitä ja toisinaan näyttää siltä, kuin\nkulkisi joku nelinkontin toisten takana ja tähystelisi molemmille\npuolin jotakin edessäpäin näkyvää vaaraa, sillä aikaa kuin toiset ovat\nomituiseen keskiyöhartauteensa vaipuneina. Mitä?\n\nOvatko todellakin koivurisukot muuttuneet eläviksi ihmisiksi?\n\nMuutaman, vuoman laiteella olevan pensaikon takaa kohoaa neljän\ntuulen lakki varovaisesti näkyviin. Kuunvalo paistaa kirkkaasti sen\nvierkin [vierkki = lappalaislakin nahkareunus] reunassa olevaan\nkelta-punaväriseen koristenauhaan ja vierkin alta paljastuvat tummat\nkasvot, jotka tarkkaavaisina tähyävät eteenpäin.\n\nSe on ihminen, elävä ihminen\n\nKaukana vuoman toisella reunalla näkyy myös liikettä. Se värehtii\nepäselvänä vuomaa reunustavan metsän hämyisellä laidalla, kunnes se\nkäy selväpiirteisemmäksi ja kiteytyy mustaksi, eteenpäin liikkuvaksi\npisteeksi, joka selvänä erottautuu valkean vuoman pinnalta. Musta piste\nlähenee, käy suuremmaksi joka hetki ja pian erottaa tähyävän miehen\nsilmä sen poroparttioksi, joka ohjaa kulkunsa vuoman poikki. Mies\nlaskeutuu pitkälleen pensaston suojaan ja virittää pyssynsä hanan.\nHän on koko päivän hiihtänyt lähiseutuja ristiin rastiin ja hakenut\nporonjälkiä. Siellä täällä hän oli niitä löytänytkin, mutta aina siksi\nvanhoja, ettei ollut kannattanut lähteä niitä seuraamaan. Hän oli juuri\nollut aikeissa palata takaisin vuoman laidasta, johon oli hetkeksi\npysähtynyt, kun hänen terävä silmänsä keksi lauman ja hän päätti\nasettautua sitä väijymään.\n\nPoroparttio läheni, pysähtyi tuon tuostakin koparoimaan vuoman valkeaa\npintaa. Siellä oli jäkälää pajupensaiden juurilla. Mutta kauan se ei\nviipynyt paikassaan, vaan jatkoi kulkuaan vuoman yli.\n\nNyt se oli jo lähellä. Mies saattoi jo helposti erottaa eläimet\ntoisistaan. Siinä oli nulppoja ja sarvipäitä, arviolta noin\nparisenkymmentä. Nyt pysähtyivät ne taas ja nostelivat kuonojaan\nkuin vainutakseen vastaiselle rannalle kätkeytynyttä vaaraa. Sitten\njatkoivat ne tyyneinä matkaansa ja pysähtyivät uudelleen kaivamaan\npajupensaikkojen kupeita.\n\nKuului laukaus, joka terävänä kiiri yli äänettömän vuoman. Porolauma\nsäikähti ja lähti kiitämään takaisin tiheänä, sakeana joukkueena.\nKajahti toinen ja kolmas laukaus ja pöllyävä lumipilvi osoitti, missä\nparttio oli menossa. Pian se oli päässyt yli vuoman ja hävinnyt\nvastarannalla olevaan metsään. Lappalainen juoksi esiin piilopaikastaan\npaljastettu puukko kädessä. Hän riensi lähinnä olevan poron luo, joka\npahasti haavoittuneena piehtaroi lumessa. Yks kaks sojotti puukko sen\nrinnassa ja tuokion kuluttua lakkasivat koivet liikkumasta.\n\nLappalainen silmäsi vuomalle ja hänen kasvojaan kirkasti\nsaaliinhimoinen hymy. Vähän etempänä piehtaroi kaksi poroa tanterella.\nToinen yritti päästä pystyyn, mutta luoti oli nähtävästi satuttanut\nsitä jalkaan, koska se heti pystyyn päästyään kaatui uudelleen.\n\nLappalainen veti puukon poron rinnasta ja riensi toisten luo. Ei\nkulunut pitkää aikaa, ennenkuin niidenkin liikkeet lakkasivat ja mies\nhyykötti polvillaan vuomalla täydessä nylkemätouhussa.\n\nAslak Rosto nylki porot muutamassa tuokiossa. Sen jälkeen hän\npaloitteli lihat, kantoi ne metsään ja hautasi lumeen huolellisesti.\nOli kuin olisi kuukin suosinut hänen työtään, sillä se riistäytyi kuin\nväkisten esiin taivaalle kerääntyneiden pilvenhattaroiden takaa. Tuntui\naivan kuin olisi se halunnut kirkkaalla loisteellaan auttaa Aslakkia\ntihutyön jälkien hävittämisessä.\n\nAslak sitoi taljat suopungilla yhteen ja heitti taakan selkäänsä. Hän\nhaki pyssynsä pensaikon takaa ja nousi suksilleen.\n\nOli välttämätöntä saada taljat tappopaikalta syrjään. Vanhasta\nkokemuksesta hän tiesi hyvin, että jos joku kulkija sattuisi purnuille,\ntämä ensi töikseen rupeaisi etsimään lihoihin kuuluvia taljoja.\nOlisihan asian voinut auttaa sillä, että olisi leikannut taljoista\nkorvat pois, mutta kuitenkin oli Aslakista varminta viedä ne kokonaan\ntoiseen paikkaan.\n\nHän hiihti pitkin hiljaista metsää, jossa kuunvalo leikki puiden\njuurella. Jonkun matkaa hiihdettyään huomasi hän maan alkavan kohota.\nMetsä harveni, loppui tyyten ja eteen aukeni kuun valaisema tievan\n[harjun] laki. Aslak hiihti sen yli ja laski viistoon tievan juurelle\nvastakkaiselle puolen, jossa metsä taas alkoi. Siihen hän päätti\nlaittautua yöksi.\n\nHän heitti taljakimpun selästään, haki metsästä kuivaa honkaa ja teki\ntulen. Paikka oli suojainen, joten tulen näkymistä ei tarvinnut pelätä.\nOlihan Suolovuoma kaukana ihmisten ilmoilta. Lähin tietty lapinkylä oli\nainakin parin penikulman päässä.\n\nTuli paloi ilosesti ja Aslak haki eväänsä esille. Hän levitti yhden\ntaljoista allensa ja ryhtyi syömään.\n\nJoku päivä sitten hän oli saanut Suuvuonon Larssenilta kirjeen, jossa\ntämä oli pyytänyt lähettämään hänelle viidenkymmenen poron lihat. Hän\noli nimittäin saanut suuremman tilauksen Tromssaan ja nyt häneltä\npuuttui tuo määrä. Sitä ei voinut Suuvuonossa niin äkkiä saada kokoon,\njonka vuoksi hän luotti Aslak Rostoon, joka ennenkin oli hänelle\ntoimittanut suuria lihalähetyksiä.\n\nTämän vuoksi Aslak oli teurastanut isänsä merkkiporot. Se oli ollut\nhyvä syy, jonka vuoksi hän oli saanut isänsä omasta merkistään eroavan\nporomerkin hävitetyksi. Mutta häneltä uupui vielä kymmenkunta ja siitä\nsyystä hänen oli ollut lähdettävä \"pyyntiretkelle\". Ei senvuoksi, ettei\nomassa elossa olisi ollut, vaan siksi, että tämä oli Aslakista paljon\nmukavampi keino. Eihän tarvinnut omaa eloansa haaskata silloin, kun\nkiveliö vielä saalista antoi. Eikä hän ollut ensi kertaa tällaisilla\nmatkoilla. Huihai! Hänhän elikin pääasiallisesti näillä töin. —\nSitäpaitsi hän nautti täysin siemauksin tällaisista matkoista. Niihin\nyhtyi siksi paljon jännittävää seikkailua, ettei hän saattanut niistä\nluopua. Se oli varmaan isoisältä peritty peuranpyytäjäveri, joka häntä\nveti kiveliöön ja tuntureille saalista etsimään. Isoisän aikoina oli\ntietysti naapurilta \"lainaamista\" harjoitettu yhtä paljon kuin nytkin,\nehkä enemmänkin. Mutta sen lisäksi oli silloin pyydystetty myös\npeuroja, joita siihen aikaan vielä parveili suuret laumat tuntureilla.\nSe oli ollut vapaata, rehellistä metsästystä, johon ei lakikaan\npystynyt sekaantumaan. Nyt olivat peurat hävinneet, \"muuttuneet\"\nporoiksi. Omistajan merkki oli niistä tehnyt yksityisomaisuutta ja laki\noli ottanut ne poikkeuksetta suojelukseensa. Loppunut siis oli peurojen\npyynti, tuo vapaa urheilu lumisilla tunturihuipuilla. Ja entinen\npeuranpyytäjä, joka kyllä verotti luvattomasti naapurinkin tokkaa,\nhänkin, kun tilaisuus siihen tarjoutui, oli muuttunut yksinomaan\nsalassa hiipiväksi, pimeässä piileskeleväksi varkaaksi, jonka teot\neivät sietäneet päivänvaloa. — Ja kuinka paljon niitä olikaan näitä\nnykyaikaisia \"peuranpyytäjiä\". Joka lappalainen järjestään! Ei Aslak\ntiennyt kuin yhden lappalaisen, jonka ei milloinkaan oltu sanottu\nvarastaneen. Mutta hänpä olikin kuollut kunnanvaivaisena. Sen sijaan\nolivat toiset toimekkaita. Samaan tapaan kuin oman, heitti suopunki\nkiinni vieroporonkin ja puukko väärensi ujostelematta naapurin merkin.\nHän, Aslak, käytti taidolla molempia, sekä puukkoa että suopunkia,\nmutta hyvin usein myös pyssyä, kun oli kysymys \"vereksen lihan\"\ntekemisestä naapurin laskuun. Pyssy oli hänestä melkein mukavampi. Se\nmuistutti entistä peuranpyyntiä.\n\nAslak tarkasteli taljan korvaa. Tuttu merkki! Sen omistaja asui kaukana\nseurakunnan itäpäässä. Porot olivat nähtävästi jääneet vanhoihin\nkiekeröihin [kiekerö = paikka missä poro on kierrellyt ristiin rastiin]\nja niin eksyneet omistajan niitä löytämättä.\n\nHän lopetti ateriansa ja pani eväät laukkuun. Päivän saalis ei häntä\ntyydyttänyt. Kolme päätä päivää kohti. Se oli liian vähän. Huomenna oli\nonnistuttava paremmin.\n\nMetsässä kohisi. Aslak silmäsi tievan laelle. Siellä pyöritteli tuuli\nlumikiehkuroita. Taivas oli mennyt pilveen.\n\nHän lisäsi puita nuotioon, solmisi peskivyön polvien yläpuolelta\ntiukkaan, veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.\n\nMutta uni ei tahtonut tulla.\n\nAslak kuunteli tuulen tohinaa puiden latvoissa. Se soi niin myrskyä\nennustavana. Hänen yöpaikkansa oli kuitenkin mahdollisimman suojaisa,\ntoisella puolen Suolovuomaa vasten tievanselkä, toisella metsä.\n\nAslak katseli peskinkauluksen ja lakinreunan välisestä raosta,\nkuinka varjot liikkuivat metsässä. Sen mukaan kuin nuotio leimahti\nkorkeammalle tuulenhengen siihen sattuessa, hypähtivät ne joka kerta\nkeveästi taaksepäin metsän pimentoon. Mutta heti kun nuotion loimo\nvähänkin heikkeni, olivat ne jälleen uteliaina kurkistelemassa metsän\nreunassa, aivan Aslakin kantapäiden takana. Ne olivat kuin henkiä,\njotka hiipivät ympäri ja supattivat, rohkeina tirkistellen tulen\nääressä lepäävää miestä.\n\nMikäs paikka tämä olikaan?\n\nAslak ei ollut tullut sitä ajatelleeksi ennemmin. Nyt heräsi hänen\nhavaintokykynsä vilkkaaseen toimintaan.\n\nHän käänsi päätään sivulle ja tarkkasi tievan juurta. Se teki jyrkän\nkäänteen vasempaan ja näytti sillä suunnalla painuvan vielä alemmaksi.\nVähän matkan päässä oli lumitöyry, joka esti näkemästä, mihin tievan\njuuri päättyi. Töyryn yläpuolelta näkyi vain kääkkyräinen petäjä,\njonka latvassa oli iso, kummallisen muotoinen tuulenpesä. Se muistutti\nhämmästyttävässä määrässä suurta Ruotsin lappalaisten käyttämää\ntupsulakkia. Nyt siinä lauloi jo myrskytuuli omituista, valittavaa\nsäveltään.\n\nUskottoman tieva!\n\nKumma, ettei hän ollut sitä ennemmin huomannut.\n\nAslakin ajatukset vilkastuivat. Hän muisti poikasena kuulemansa\nkertomuksen lappalaisesta, joka oli elänyt suuren herätyksen aikana.\nHän oli ollut mainio poronvaras eikä ollut välittänyt papin saarnoista\neikä kehoituksista niin ikään mitään. Muutamana iltana hän oli ollut\nkirkolla seuroissa juopuneena ja pappi oli puhunut hänelle parannuksen\ntarpeellisuudesta. 'Tee parannus, Oula, ennenkuin on liian myöhäistä!'\noli pappi varannut. 'Voit huomenna olla jo kuolleena.' Mutta siitäkös\noli Oula yltynyt nauramaan ja pilkkaamaan: 'Mistä pappi sen tietää?'\n'Olet tainnut kysyä itse Isä Jumalalta, kun niin varmana puhut?'\n'Minun pitää huomenna olla pykällyksessä Jerstivaaran kaarteella\neikä siis kuolema voi tulla kysymykseenkään. Mutta jos Isä Jumala\non nyt kerran niin varmasti päättänyt sen, niin pyydä häntä hiukan\npidentämään Oula Gainon elämänlankaa.' 'Sano, että Gaino-Oulalla on\npykällys Jerstivaarassa ja että hänen täytyy välttämättä olla siellä\nennen huomista puoltapäivää. Sillä pykällyksestä ei tule mitään, jollei\nporoisäntä, Hotti-Mikkala, saa viinojaan, ja ne on minulla ahkiossani.'\nOli sanonut ja lähtenyt. — Aamulla löydettiin Oula kuolleena kaltiosta\n[talvisula lähde] tievan alta. Siihen oli ajanut juovuksissaan ja\nhukkunut. — Siitä alkaen oli tievaa kutsuttu \"Uskottoman tievaksi\".\n\nAslakille tuli omituinen paha olo. Tuo kertomushan sopi niin\nihmeen hyvin hänen omaan elämäänsä. Eikö hänkin ollut monesti\npilkannut entistä pappia, kun tämä oli hänelle puhunut parannuksen\ntarpeellisuudesta? Olipa vain. Mutta nykyisen kanssa hän oli hyvissä\nväleissä... Ja eiköhän Jumala sentään lue sitä jonkunmoiseksi ansioksi,\nettä hän oli joka tilaisuudessa uutta pappia puolustanut...\n\nAslakkia rupesi yöpaikkansa yht'äkkiä peloittamaan. Tiesi jo, vaikka ei\ntässä saisikaan nukkumarauhaa. Olihan kiveliö täynnä paikkoja, joissa\nei annettu matkamiehen maata, vaan ajettiin väkisten ylös. Tiesi jo,\nvaikka olisi Uskottoman tievakin sellainen?\n\nKuitenkaan ei Aslak muistanut mitään sellaista kuulleensa. Hän\nrauhoittui ja painoi silmänsä umpeen. Kissa viitsi lähteä toiseen\npaikkaan muotkimaan ja uutta tulta tekemään... Hetkistä myöhemmin hän\nnukkui. Mutta uni oli rauhatonta ja tuli monella tapaa keskeytetyksi.\n\nEnsin tuli Oula Gaino, parta ja tukka jäässä, ja pysähtyi hänen\nviereensä Hotti-Mikkalan viinanassakka kainalossa. Hän katsoi Aslakkia\njääkuorisilla silmillään ja puheli: \"Burist, Aslak Rosto! Tunnetko\nminua? Minä olen Gaino-Oula ja asustan tässä tievassa. Minut on kyllä\nhaudattu, mutta uskottoman ruumishan ei saa lepoa haudassakaan.\nMinä käyn joka yö viemässä viinaa Hotti-Mikkalalle, joka keskiyön\naikana pitää pykällystä Jerstivaarassa.\" Gaino-Oula silmäsi taivaalle\nja jatkoi: \"Nyt pitää minun mennä, sillä Hotti-Mikkala odottaa.\nLaittauduhan pois tästä sillä aikaa!\"\n\nOula Gaino lähti ja palasi tuokion kuluttua takaisin. \"Vai et\nmennytkään!\" huusi hän ja pui nyrkkiä Aslak Rostolle. \"No sama se!\nOlepas vaan! Saat nähdä jotakin.\" Oula Gaino pani käden korvalliselleen\nja kuunteli. \"Minulle tulee vieraita tänä yönä\", sanoi hän ja katseli\nAslakkia jäätyneillä silmillään. \"Se on tuttua väkeä sinulle.\" Hän\nviittasi metsään päin ja virkkoi: \"Kuulepas, sieltä hän jo ajaa!\" Ja\nAslak kuuli, kuinka ahkio kolahteli ja poron koparat naskuivat. Hetken\nkuluttua ilmestyi metsänreunaan pitkä, luiseva, silmäpuoli mies. Aslak\ntunsi hänet: se oli — Kummajärven Salkko.\n\nHän koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Kurkkua poltti ja kuristi\nniin omituisesti. Oula Gaino kääntyi hänen puoleensa ja lausui: \"Saat\nnousta tervehtimään vanhaa tuttua!\"\n\nMutta Aslak ei tahtonut nousta.. \"Voi armahda minua, Oula! Minä en\nsaata, en saata!\" rukoili hän.\n\nMutta Oula Gaino potkaisi häntä kylkeen ja huusi julmistuneena: \"Vai et\nsaata!\" \"Sepä kumma!\"\n\nSilloin täytyi Aslakin nousta ja Oula Gaino talutti häntä Salkkoa\nvastaan, joka oli noussut ahkiostaan. Polvet horjahtelivat\narveluttavasti ja tuskan hiki kohosi otsalle. \"Tässä on vanha tuttu,\nSalkko\", sanoi Oula ja työnsi Aslakin Salkon eteen. Mutta tuskin oli\nKummajärven Salkko hänet tuntenut, kun hän rupesi surkeasti huutamaan:\n\"Voi, Aslak Rosto, mitä teit!\" \"Murhamies olet!\" \"Mutta odota, pian on\nsinunkin synninmittasi täysi!\" Ja Salkko väänteli käsiään ja jääkuoren\nalta loisti hänen avuton, kauhistunut katseensa ja Aslakin ojennetulle\nkädelle putosi kyynel, joka poltti kuin tulessa...\n\nAslak hypähti ylös ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Tuskan hiki kihoili\nhänen otsalleen ja kättä kihelmöi armottomasti.\n\nHän oli nukkuessaan pudottanut toisen kintaan ja paljas kämmen oli\nsattunut palavan kekäleen päähän. Siitä tuska kädessä. Hän huoahti\nhelpotuksesta. Kaikki olikin ollut vain unta.\n\nMutta ei! Totisesti oli tämä paikka sittenkin noiduttu!\n\nKaltion puolelta, sieltä, missä kasvoi kääkkyräinen petäjä, kuului\nyht'äkkiä surkean vihlova huuto: — Voi, voi!\n\nAslak ei ollut uskoa korviaan. Mutta kun huuto uusiutui, täytyi hänen\nse uskoa. Hän sieppasi pyssynsä ja latasi.\n\n‒ Kuka siellä? karjaisi hän ja hänen sydämensä takoi haljetakseen.\n\nMutta vastausta ei kuulunut. Tuuli hurisi vain puiden latvoissa ja\nmyrsky ryski metsässä ja tievan takana.\n\n— Vastaa, taikka minä ammun!\n\nEi vastausta.\n\nSilloin Aslak laukaisi ääntä kohden ja se vaikeni heti. Mutta hetken\npäästä kajahti se uudelleen ja nyt entistä kovemmin ja valittavammin:\nVoi, voi!\n\nSe oli Kummajärven Salkon ääni! Siitä ei ollut epäilystäkään. Aslak\nvapisi niin, että oli aivan kaatumaisillaan. \"Herra Jumala, herra\nJumala! Auta minua!\" hoki hän itsekseen.\n\nSamassa puhalsi tuuli nuotion sammuksiin. Aslak oli aivan\nmenehtymäisillään tuskaansa. Hän läähätti ja huohotti kuin olisi\nollut aivan äärimmilleen hengästynyt. \"Herra Jumala! Nyt taisi tulla\nkuolema tähän paikkaan!\" Hän haparoi laukkuaan, löysi sen ja hyppäsi\nsuksilleen. Hän ei ajatellut suuntaa sen enempää, työnsi vain menemään\nniin paljon kuin jaksoi, läähättäen pakahtumaisillaan. Puunoksat löivät\nhäntä kasvoihin, mutta hän ei siitä välittänyt, hiihti vain eteenpäin\nhätä ja tuska kurkussa.\n\nYht'äkkiä pysähtyi hän kauhun lyömänä ja suksisauvat putosivat hänen\nkäsistään. Ylhäältä, juuri hänen päänsä päältä parkaisi äskeinen ääni:\n— Voi, voi!\n\nMuutamaan minuuttiin ei Aslak voinut tehdä mitään. Hän vapisi kiireestä\nkantapäähän ja kuoleman pelko kouristi hänen sydäntään. Hän tunsi\nviimeisen hetkensä tulleen. Salaperäinen, vaikeroiva ääni kaikui\nyhä hänen päänsä päältä. Hän olisi paennut, mutta voimat pettivät\ntäydellisesti.\n\nMutta heti kun ensimäinen säikähdys vähänkin helpotti, palasi hänen\nvanha rohkeutensa epätoivon vimmalla takaisin. Hän tarkasti puita\nympärillään ja koetti päästä selville, mistä tuo valittava ääni tuli.\n\nHän oli sattumalta joutunut lähelle kaltiota. Siinä aivan hänen\nvieressään oli kääkkyräinen petäjä tuulenpesineen ja sitä\nvastaan nojallaan toinen, myrskyn kaatama puu. Puiden rungot\nolivat pusertautuneet lujasti toisiaan vasten. Kun myrskytuuli\nheilutti kääkkyräpetäjää voimakkaammasti, syntyi puiden toisiinsa\nhankaantumisesta — valittava ääni.\n\nSamassa hetkessä, kun tämä Aslakille selvisi, oli pelkokin tiessään.\nMutta niin herpaantunut hän oli tavattomasta jännityksestään, että\nkesti hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa matkaansa.\n\nJonkun ajan kuluttua pääsi hän metsästä ulos. Hänen edessään oli vuoma,\njossa myrsky tanssitti lumipilviä hirvittävällä voimalla.\n\nAslak korjasi laukkua selässään ja työnsi menemään myrskyn sekaan.\n\nPian katosi hän näkyvistä lumipyörteisiin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKun Aslak Rosto ajatteli viimeksi kuluneita vuosia, ei hän voinut\nniistä sanoa muuta kuin hyvää. Häntä oli onnistanut kaikin puolin. Elo\noli kasvanut huomattavasti. Tuhannesta porosta verotti kunta, mutta\ntuhat viisisataa niitä oli, oli varallakin. Ja \"mahdollisuudet lauman\nlisäämiseen\" olivat yhtä hyvät kuin takavuosinakin. Eivät olleet näet\nlappalaiset vahingoistaan viisastuneet. Joka talvi hävisi jokaiselta\nkymmenmäärittäin, mutta uutterampaan paimennukseen se ei heitä saanut\nryhtymään. Hän, Aslak Rosto, oli sanonut heille, että \"paimentakaa\nparemmin, etteivät varkaat vie eikä hukka hävitä\". \"Katsokaapa, minä\nhiihdän puolet maaherranlääniä tarkastaakseni, onko elo turvassa. Minä\nen luota renkeihini.\" Näin hän oli puhunut eikä naapureilla ollut\nsiihen mitään sanomista. Hän näki kyllä heidän silmistään, etteivät he\nhäntä uskoneet, mutta ajatuksiaan ei kukaan uskaltanut ilmaista. He\ntiesivät hänen varastavan, mutta siihen ei kukaan rohjennut viitata.\nYksi ja toinen yritti vain kaikessa hiljaisuudessa verottaa hänen\nlaumaansa, kun tilaisuus siihen tarjoutui, mutta yritykset olivat\nusein niin taitamattomasti harkittuja, että tulivat ilmi, ja Aslak oli\nsaanut näytellä kärsineen osaa ja toimittaa syylliset rangaistukseen.\nSillä tyhmää varkautta ei Aslak Rostokaan hyväksynyt. Jos kerran otti,\nniin piti ottaa taitavasti, niinkuin hän teki. Häntäpä ei oltukaan\nvankiloissa vennetty, niinkuin yhtä ja toista tenomuotkalaista. Yksin\nSalkko Hukkaakin oli käytetty \"alhaalla\" ja sellaisestakin kuin —\nviinanvarkaudesta!\n\nSalkko Hukka. Niin, hän oli pahin Aslak Roston vihamies. Ja se oli\nkumma, että heidän sukunsa olivat jo monessa polvessa olleet toistensa\nvihamiehiä. Niin olivat olleet vanha Rosto ja vanha Salkko, niin myös\nheidän isänsä. Mistä se johtui, sitä ei Aslak varmuudella tiennyt.\nIsänsä oli kertonut, että vanhoista ajoista olivat Hukat ja Rostot\nolleet palkistensa etevimpiä lappalaisia. Viimemainituilla oli aina\nollut suhteellisesti paremmat jäkälämaat kuin edellisillä, joiden\njutama-alue [liikkumisalue] oli seurakunnan länsipäässä, missä myös\nNorjan lappalaiset laidunsivat porojaan ja rasittivat maita enemmän\nkuin ne olisivat kestäneet. Vanha Hukka oli kerran esittänyt koko\nkunnan aluetta yhdeksi palkiseksi, mutta sitä oli vanha Rosto kynsin\nhampain vastustanut. Asia oli rauennut myrskyisen kokouksen jälkeen,\njossa Hukan puolue oli jäänyt vähemmistöön. Hänen poikansa Salkko\noli kuitenkin päässyt Roston palkisen jäseneksi, tiesi miten, mutta\nsiellä hän nyt oli jo ollut kohta vuosikymmenen. Vanha vihamielisyys ei\nkuitenkaan ollut senkautta heikentynyt, päinvastoin.\n\nNäitä mietiskeli Aslak Rosto kirkolle ajaessaan. Oli puolenyön aika ja\nkuu valaisi vaisusti kapeanpitkulaista järvenselkää, jota pitkin hän\najoi. Hän oli matkalla pappia noutamaan.\n\nAslak kiinnitti ajohihnaa. Poro taivutti päätään taaksepäin ja paransi\nmenoa. Järvi loppui ja resuista naavakuusta kasvava rämeikkö alkoi.\n\nNiin. Vanha Rosto oli kuoleman kielissä ja hänelle oli Aslak lähtenyt\npappia noutamaan.\n\nVanhus oli kitunut pitkin talvea. Ei ollut enää ollut poroissa\nkävijäksi pitkään aikaan. Melkein siitä saakka kuin Aslak oli hänen\nporonsa myynyt, olivat vanhuksen sukset seisoneet joutilaina luovaa\nvasten. Ei ollut kyennyt enää lähtemään. Nyt hän oli jo parisen viikkoa\nmaannut heikkona sairaana.\n\nNiin, muutenhan olisi Aslakin elämä mennytkin mainiosti. Mutta nyt tuli\nensimäinen suurempi vastoinkäyminen sairauden muodossa. Jokohan rupesi\nkäymään toteen Rauna-muorin ennustus synnin mitan täyttymisestä?\n\nAhkio rytkäsi koleikkorämeikössä ja Aslakin ajatukset nousivat ja\nlaskivat samassa tahdissa ahkion heilahdusten kanssa. Eikö mitä!...\nTuleehan se kuolema... vanhalle... sehän on luonnonlaki semmoinen...\nEihän siinä mitä ihmettä... Kahdeksankymmentä vuotta äijällä\nhartioilla... Omituista, että pitää aikamiehen hourata... ja vaivata\nitseään vanhan akan jaarituksilla... Synnin mitta... joutavia...\n\n— Joutavia! huudahti hän ääneen, kun koleikko loppui ja ahkio liukui\nsileälle vuomalle. Hän tempasi hihnasta, niin että poro säikähtäen\nnosti päänsä ylös ja taivutti sitä viistoon taaksepäin. Tämä liike toi\nyht'äkkiä Aslakin mieleen Kummajärven Salkon, sillä noin oli hänkin\npäätänsä taivuttanut, kun surman luoti hänet kaatoi.\n\nAslak muisti unensa, jonka hän Uskottoman tievalla oli nähnyt, ja\nhäntä ahdisti. Kummajärven Salkko... Niin, niin... se olisi saanut\njäädä tekemättä. Tappaa mies... oh, se oli kamalaa!... Mutta kun oli\nkysymyksessä sellainen varas kuin Salkko, niin... Viedä kokonaisia\nparttioita niin usein... ja niin röyhkeästi... Sitä ei kenenkään sisu\nkestänyt. Ja varma oli, että niin olisi menetellyt joka lappalainen\nhänen asemassaan... ampunut kuin koiran... armotta. Mutta vaikka Salkko\nolikin kohtalonsa ansainnut, tuntui se silti niin hirveältä... väliin\nöillä aivan kamalalta. Sen parkaisu oli ollut niin ilkeä.. Niin oli\nölähtänyt oudosti, että oikein oli veriä liikahuttanut... Ei ollut\nsaattanut Aslak sen koommin sillä paikalla käydä.\n\nHuh!... Sen yön jälkeen hän oli odottanut synnin mitan täyttymistä,\nodottanut peläten ja vavisten, mutta ei mitään ollut tapahtunut... ei\nmitään. Sama rauha kuin ennenkin. Taisi olla satua koko juttu... Mistä\nlie Rauna-muori sen onkinutkin?... Synnin mitta... synnin mitta!...\nSitä se vaan hoki... joka näkemässä... akanhöperö!\n\n— Vuooaaa! kajahti äkkiä kuutamoisessa yössä. Hukka!\n\nPoro, joka oli vähää ennen levottomana vainunnut jotakin, säikähti ja\nlähti vimmastuneena laukkaamaan. Se liikutteli korviaan väristen ja\npakeni kuin henkensä edestä.\n\nVuoma teki aavemaisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi se ollut\nkirkkaammin valaistu kuin muut paikat. Kuunvalo tulvehti siinä\nniin voimakkaana ja väreilevänä, kuin olisi keveän auteren tavalla\nlainehtinut yli vuoman. Siellä täällä törröttävät heinäpielekset loivat\nmustia varjoja sen valkeaan pintaan.\n\nAslak ei voinut selittää, miksi hänestä tuntui niin kammottavalta ajaa\ntätä valoisaa vuomaa pitkin. Hänestä olisi ollut paljon hauskempi ajaa\nmetsässä tahi tiheässä koivurudossa. Oli kuin olisi hän täällä ollut\njoka puolelta tuijottavien, näkymättömien katseiden esineenä. Hänestä\ntuntui, että vuoma eli, omituisesti, salaperäisesti, mutta silti kyllin\ntajuttavasti aistimille, jotka äärimmilleen jännittyneinä tarkkasivat\njokaista pienintäkin risahdusta.\n\n— Uuooaa!\n\nSe oli pitkää ja sanomattoman valittavaa. Aslak oli kuullut tuon äänen\nusein, mutta nyt herätti se hänessä niin kummallisen oudon kammon.\nHäntä värisytti ja kylmä hiki kihosi otsalle.\n\nPoro hyppäsi säikähtyneenä sivulle, seisoi hetken hievahtamatta\nvapisten, tempasi sitten hurjaan laukkaan ja tehden laajan kaaren\npyörsi äkisti taaksepäin. Aslak koetti suistaa sitä oikeaan, mutta\neläin pani vastaan. Hän teki uuden yrityksen, mutta samalla tuloksella.\nEi auttanut muu kuin nousta ahkiosta.\n\nHän meni poron etupuolelle ja koetti vetää sitä eteenpäin, mutta eläin\nriuhtoi ja tappeli vastaan aivan raivokkaana. Niinkauan kuin hihna oli\nliikkumatta seisoi porokin hievahtamatta. Se läähätti pakahtuakseen,\nsilmät jäykkinä ja kieli riippuen elotonna suusta. Mutta heti kun\nAslak liikautti hihnaa ja yritti vetää elukkaa mukaansa, uusiutui\nsama temppu. Lopuksi hurjistui se äärimmilleen ja ryntäsi päälle. —\nBaergalak!\n\nAslak säikähti omaa ääntänsä, sillä se kajahti niin kovasti öisessä\nhiljaisuudessa. Se vieri pitkin vuoman reunoja ja synnytti samanlaisen\näänen kuin aalto pyyhkäistessään jääriittaan käyneen järven rantaa. Hän\npainiskeli hetken poron kanssa ja väänsi sen alleen.\n\nMikä elukalle tuli? Ennen niin siivo ja nyt kuin hullu. Pelkäsikö se\nniin tavattomasti hukan huutoa? Vai oliko tämä vuoma loihdittu?\n\nHän hellitti otteensa ja samassa oli poro taas jaloillaan ja läähätti\nkiivaasti. Aslak hiipi varovaisesti ahkion luo, sivalsi poroa äkkiä\nvoimakkaasti kylelle ja hyppäsi ahkioon. Lumi pölähti ja eläin kiisi\nkuin vihuri, kiertäen isoa rengasta. Kuului ähkymistä ja hihnan\nläiskettä, tukahdutettuja kirouksia ja koparain nopeaa kapsetta, mutta\nsuunta ei muuttunut.\n\nBaergalak! karjaisi Aslak niin että vuoma raikui. — Isä tahtoo pappia\nja sinä et mene! Ja hän takoi hihnalla poron kupeita niin että paukkui.\nJa kumma! Poro oikaisi suoraan vuoman poikki kuin olisi sille yht'äkkiä\nselvinnyt, millä asialla se oli. Lumi tuprusi savuna ja viitakko\nrytisi, kun se ryntäsi eteenpäin. Jäätyneiden pajupensaiden oksat\nlöivät Aslakkia silmille niin että tulta iski, mutta eteenpäin laukkasi\nporo sitä vinhemmin kuta vaikeampikulkuinen paikka oli.\n\nTuli taas järvi ja poro karahutti pitkässä tolvassa jäälle. Siellä\nsen vauhti vähitellen hiljeni ja tuokion mentyä kulki se aivan\nrauhallisena, kuin ei olisi milloinkaan yrittänytkään oikuttelemaan.\n\nAslak suisti menemään. Hänellä oli kiire, sillä vanhus odotti pappia.\nHän oli ollut matkalla runsaasti pari tuntia. Hän näki sen kuun\nasennosta. Aamuksi piti hänen olla takaisin.\n\nHäntä puistatti. Eipä ollut ennen Pajuvuoma niin kovalle ottanut. Mikä\nihme meni elukkaankin siinä? Oli ollut kuin taiottu. Vai oliko hän\najanut liian nopeasti, niin että eläin pakkasi väsymään? Tiesi hänet.\nNyt kulki se taas tasaisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAslak Rosto seisoi papin virkahuoneessa ja odotti. Kynttilä paloi\npöydällä. Sen oli palvelustyttö siihen sytyttänyt. Nyt oli hän papille\nilmoittamassa hänen asiataan.\n\nViereisestä huoneesta kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Aslak\nerotti rouvan äänen. 'Keskellä yötäkö sinun täytyy lähteä?' Johon\nkuului papin rykäisy ja vastaus: 'Niin, kuuluu olevan huono.'\n\nOvi aukeni ja pastori tuli virkahuoneeseen. Aslak nousi tervehtimään.\n\n— Päivää, päivää, vaikka yöhän nyt oikeastaan on. Huonoko on isä?\n\n— Huonoksi jäi, Ei taida olla monen tunnin eläjää. Lähdin pappia\nhakemaan.\n\n— Jaa, jaa. Minä joudun tästä heti. Tuota... sinulla on poro tietysti?\n\n— On. Yhdellä tosin tulin, mutta olen hankkinut papille täältä kylästä.\nSe on Kurun Heemin käsihärkä. Sillä on hyvä ajaa.\n\n— Jaa, jaa. Odotahan nyt, minä olen pian valmis.\n\nPastori palasi viereiseen huoneeseen ja Aslak istui odottamaan. Tuokion\nkuluttua tuli pappi takaisin täydessä matkapuvussa.\n\n— Eväslaukkua ei papin tarvitse ottaa, rippineuvot vain, varasi Aslak\ntyöntyessään papin edellä ulos. — Meillä on siellä ruokaa yllin kyllin.\n\nHetken päästä ajoi kaksi miestä kirkon sivuitse pohjoista kohti.\n\nAamutähti rupesi vähän vaalenemaan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSuuren Vuorsojärven pohjoisrannalla on Aslak Roston kylä. Paikalla\non vain yksi kota, jossa Aslak asuu isänsä ja renkeinsä kanssa.\nSamalla puolella järveä, muutaman penikulman päässä siitä, kohoaa\nTiermestunturien mahtava jono. Tunturijonon keskikohdalla on kapea\nlovi, joka näkyy kauas etelään. Siinä on syvä kuru kahden tunturin\nvälissä ja siitä vie talvitie Ruijaan.\n\nAamu rupesi jo valkenemaan, kun Aslak papin kanssa laskeutui järvelle.\nHe olivat ajaneet kovasti, sillä kummallakin oli verekset härät. Ei\nollut Aslak uskaltanut lähteä paluumatkalle samalla, jolla oli kirkolle\ntullut, vaan oli hänen täytynyt lainata ajokas itselleenkin.\n\nNiila Skum ryömi kodasta ulos, heti kun ensimäkien koiran haukahdus\nkajahti. Hän oli valvonut vanhuksen luona sillä aikaa kuin isäntä oli\nkirkolla.\n\n— Vieläkö on hengissä? kysäisi Aslak hypäten ahkiosta ja heittäen\nhihnanpään Niilalle.\n\n— Vielä, mutta kovin on huonona.\n\n— Tule ottamaan papin poro ja vie molemmat kaivamaan, komensi Aslak.\n\nRenki totteli laiskasti ja Aslak papin kanssa työntyi kotaan.\n\nPerällä tulisijan vasemmalla puolen, makasi vanha Rosto porontaljalla\nrisaisen rekirou'on alla puolittain istuvassa asennossa. Kasvot olivat\nlikaiset, mutta liankin alta paistoi ihon tavaton kalpeus. Silmät\npaloivat kuumeisina ja hengitys oli nopeaa ja läähättävää. Vanha,\nlikainen lapinlakki oli vedetty syvään korville.\n\nKota oli pahansiivoinen, heinänpehkua siellä täällä ja vanhoja\nkuluneita taljoja lattialla. Perällä oli likaisia astioita sikin sokin,\npäällimäisenä suuri puukulho, jota takkuinen koira parast’aikaa nuoli.\n\n— On se puute, kun ei ole minullakaan akkaa, lausui Aslak ja heitti\nkoiran niskasta ulos. — Olisihan edes vähän järjestänyt papin tuloksi.\nEivät ne renkivetelykset ymmärrä.\n\n— Tuo tänne puhdas talja, sanoi hän heittäen vanhan taljan oven suussa\nkyyköttävän rengin jalkoihin.\n\nTalja tuotiin. Aslak tasoitteli risuja ja levitti taljan niiden päälle.\nSitten nouti hän ulkoa uuden lakin ja vetäisi sen vanhuksen korville.\n\n— Pappi on tullut, sanoi hän korottaen ääntään. — Näetkö, minähän\nkerkesin.\n\nPastori oli sillävälin laittanut rippineuvot kuntoon ja asetti ne nyt\npienelle, nelikulmaiselle puutarjottimelle viereensä maahan.\n\nHän polvistui sairaan viereen ja ryhtyi keskusteluun.\n\n— Mitenkä voitte nyt? kysyi hän ja otti vanhusta kädestä.\n\nTämä haukkoi ilmaa vähän aikaa, ennenkuin saattoi vastata.\n\n— Huo—nosti, tuli sitten syvältä ja käheästi, jota seurasi ryintää ja\nsylkemistä. — Oo, pappi, minä jaksan huonosti, hyvin huonosti.\n\n— Mitenkäs sielun laita on? Onko senkin tila yhtä huono?\n\nSairas nielaisi muutaman kerran.\n\n— Oo, pappi rakas, huonosti on, hyvin huonosti. Hän katsoi pappia\nrukoilevasti ja parkaisi käheästi: — Minä olen suuri syntinen, pappi\nrakas! Helvetti on edessä, pappi rakas... oi, voi!\n\nPastori hämmästyi. Hän ei ollut osannut aavistaa, että vanhus olisi\ntullut tällaisiin ajatuksiin. Hän oli aina ennen ollut valmis ja\nkerkeä kerskaamaan uskostaan ja tuomitsemaan toisia. Ja pastorilla oli\nkokemuksia useammasta tapauksesta, kuinka kylmiä ja varmoja tuollaiset\nsairaat tavallisesti olivat — vielä kuolinvuoteellaankin. Senvuoksi hän\nhämmästyi eikä voinut hetkiseen puhua mitään.\n\n— Sehän on iloinen kuultava, että vanhukselle on synti tullut synniksi,\nsanoi hän hetken päästä.\n\n— Mitä syntiä se vanhus on sitten tehnyt?\n\n— Minä olen varastan... yritti sairas, mutta kova yskäkohtaus keskeytti\nhänet. Silmät pullistuivat kamalasti ja kurkkutorvi korisi pahasti.\n\n— Po—ro—ja, pappi rakas, änkytti hän, mutta uusi yskäkohtaus lopetti\ntunnustuksen.\n\n— Jopa heltiää äijältä, lausahti Aslak puoliääneen ja puistahutti\npäätään. Hän istui ja tupakoi vastakkaisella puolen kotaa.\n\nSairas hengitti raskaasti. Silmät olivat painuneet umpeen; yskäkohtaus\noli vienyt voimat. Mutta vähitellen hän tointui, avasi silmänsä ja\nkatsoi pappia kiinteästi. Hänen kalpeat kasvonsa punertuivat hiukan ja\ntarttuen pappia kädestä karjui hän katkonaisesti:\n\n— Minä olen ollut varas... alma [tosi] varas... En voi sanoa lukua...\nmutta paljon niitä on... omasta ja naapuriseurakunnista... pappi\nrakas..!\n\nHän puristi pappia kädestä laihoilla sormillaan ja huusi käheästi:\n\n— Niitä on paljon, paljon... kaikenikäisiä... mutta vaatimia ja\nvasikoita etenkin! Ei mahtuisi tuohon järvelle... Se elo, jonka minä...\n\nHänen leukansa painahti rintaa vasten, mutta silmät katsoivat kulmainsa\nalta kiinteästi pappia. Ne välähtivät kerskaavasti, kuten muinoin\nterveyden päivinä, mutta se katse hävisi heti, jättäen tilan tylsälle,\npuoleksi tajuttomalle ilmeelle.\n\n— Niitä on tuhansia, pappi rakas, sopersi hän ja lisäsi äänellä, joka\nmuistutti koiran ulinaa:\n\nHelvetti on edessä, pappi rakas, minkäs teemme? Voi, voi, sinne pitää\nmennä... palavaan pätsiin... oi, voi!\n\nPastori pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen rintaansa ahdisti.\n\n— Mutta mihinkäs me Kristuksen panemme? kysyi hän ja katsahti\navuttomana oviaukkoon, jossa näkyi Niila Skummin kulmikas muoto.\n\n— Oi, voi, pappi rakas! Eihän se Kristus mm paljoa... Ajattele, koko\njärven selkä täynnä... Siinä on paljon... monta tuhatta... Minun käteni\novat veressä!\n\nHän ojensi käsiään pappia kohden.\n\nMutta Kristuksen veri voi kaikki puhdistaa, sanoi pastori ja hänen\näänensä soi yhä niin avuttomana.\n\nVanhus katsoi häneen kuin hukkuva. Hetkeksi hänen katseensa rauhoittui,\nmutta sitten vääntyi taas muoto ja hän viittoi kädellään kuin\ntorjuakseen päältään näkymätöntä vaaraa.\n\n— Ei voi, ei voi! parkui hän. — Niitä on paljon... koko järven selkä...\nverta ja suolia... oi, voi!\n\nHän väänteli käsiään ja koko hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.\n\n— Ohhoh, onpa, onpa! pääsi Aslakilta.\n\nPastori koetti rauhoittaa sairasta parhaansa mukaan. Hän puhui\nryöväristä, joka oli ristillä saanut armon. Hän koetti osoittaa,\nkuinka veriruskeatkin synnit tulevat lumivalkoisiksi, mutta kaikki\nnäytti turhalta. Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen. Rengit\nolivat molemmat oviaukossa ja tuijottivat sieltä, silmät pyöreinä ja\npeljästyneinä.\n\nHän ryhtyi ripittämään sairasta, joka vaikeroi koko ajan ja väänteli\nkäsiään. Kun hän pääsi asetussanoihin, kohosi sairas yht'äkkiä\nistualleen ja huusi katkonaisesti:\n\n— Aslak, sinun pitää kaikki maksaa... Ruijaan ja Lainioon... ja\nHukka-Salkolle!\n\nAslak teki liikkeen, kuin olisi yrittänyt vastata jotakin, mutta\nsamassa sairas huudahti ja vaipui rentonaan kodan kaaripuuta\nvasten. Aslak hyppäsi häntä auttamaan, sillä pastorilla oli juuri\nkädessä ehtoollismalja ja leipä. Sairas avasi vaivaloisesti suunsa\nja otti vastaan öylätin, mutta ei näyttänyt saattavan sitä niellä.\nKun pastori antoi kaikin, valui viini suupieliä myöten rinnalle.\nEhtoollinen oli tullut liian myöhään. Vanhus oli kuollut. — Ei mennyt\nenää alas, sanoi Aslak ja laski vanhuksen pitkäkseen. Hänen äänensä\ntuntui tukahtuneelta. — Voi hyvänen! Taisi tulla isälle lähtö sinne\npahimpaan...\n\nPastori ei vastannut. Hän oli kovin järkytetty. Tapaus oli outo\nhänenkin monivuotisessa työssään. Herra Jumala! Oo Herra varjele!\n\nVanhus makasi kasvot vääntyneinä. Ylähuulen toinen syrjä oli jäänyt\nhiukan koholleen ja hampaattomasta suusta näkyi öylätin vaalea reuna.\n\nKodassa vallitsi syvä hiljaisuus. Tuntui kuin olisi kuolleen rauhaton\nhenki etsinyt ulospääsyä ahtaasta majasta. Oli niin painostavaa kuin\nukonilman edellä.\n\nPastori silmäsi Aslakkiin, joka tuskastunut ilme kasvoillaan imi\npiippuaan ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.\n\nSamassa rupesi koira ulkona ulvomaan. Se oli vihlovaa ja kuulosti\näärimäisen epätoivoiselta. Oli kuin olisi eläinkin ymmärtänyt tämän\nkuolemantapauksen erikoisen kaameuden.\n\n— Lyhyt ja arvaamaton on armonaika, lausui pastori ja hänen äänensä soi\nniin omituisen käheänä. — Ei pitäisi ihmisen antaa sen hukkaan kulua.\n\nKun ei kukaan vastannut, jatkoi hän tuokion mentyä:\n\n— Ei niin, että tahtoisin vainajaa tuomita, mutta välistä tuntuu siltä\nkuin olisi ihmisellä mahdoton kääntyä, kun synnin mitta kerran on täysi.\n\nAslak katsahti pappiin. Oliko hän kuullut oikein? Eikö pappikin puhunut\nsynnin mitasta? Hänet valtasi taikauskoinen pelko. Tuntui, kuin olisi\nhän menettänyt pohjan jalkainsa alta ja vaappunut turvattomana jossakin\nepämääräisessä syvyydessä.\n\n— Niila, ota härkä ja lähde Aihkijärveen ja tilaa vanhalle isännälle\narkku.\n\nAslakin ääni kuulosti tavalliselta. Hän levitti vaatteen kuolleen\nkasvoille ja ryhtyi keittopuuhiin.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKolme miestä ajelee pohjoista kohti.\n\nPorontiu'ut soivat ja iloisesti liukuvat ahkiot kimmeltävää tietä\npitkin. Pajupensaat ovat kuuran peitossa ja auringonvalo loihtii niiden\noksille satoja välkkyviä jalokiviä. Porot monikirjavine ajovöineen\nja hienoine, kirjoleikkauksilla koristeltuine länkineen, sopivat\nerinomaisen hyvin kevättalviseen ympäristöön, jolle päävärin antavat\nhohtavan valkeat hanget ylt'ympäri, joka puolella.\n\nAjajilla, varsinkin etumaisella on myös yllään mitä parasta olla voi.\nTummasta purgapeskistä [purgapeski = tiheäkarvainen, hieno peski]\nalkaen heleänsiniseen neljäntuulenlakkiin ja valkokintaisiin saakka\non kaikki uutta. Kaulassa välkkyy monivärinen silkkiliina ja peskin\nrinnuksessa loistelee hopeasolki.\n\nPorontiuku soi ja helkkää, sillä Aslak Rosto on kosiomatkalla. Oli\nkulunut pian vuosi vanhan Roston kuolemasta. Aslak oli elellyt\nrenkeineen tunturissa ja paimennellut porojaan. Mutta vanhuksen kuolema\noli tehnyt suuren aukon hänen elämäänsä. Ennen oli isävanhus hoitanut\nvaimoväen tehtävät, pannut lihan kiehumaan ja kahvipannun tulelle, niin\nettä miehillä paimenesta palatessaan oli aina ruoka valmiina. Nyt ei\nollut ketään, joka olisi pitänyt arinakiviä lämpiminä. Oli oneaa tulla\npimeään kotaan väsyneenä ja nälkäisenä ja ruveta siinä ensi töikseen\ntekemään tulta. Siksi oli Aslak päättänyt lopettaa tuollaisen elämän\nja mennä naimisiin. Senvuoksi oli hän nyt matkalla pohjoista kohden\nNiila-rengin ja enonsa, Pieti Nangen kanssa, jonka viimemainitun hänen\nlähimpänä sukulaisenaan piti vanhan lapintavan mukaan olla läsnä\nkihlajaisissa.\n\nKauas kantava olikin maine kauniilla Annilla, Oula Sarren tyttärellä.\nSen oli Aslakkin jo aikoja kuullut. Siinä oli tyttö, riuska ja rivakka,\ntäyteläinen ja verevä kuin itse terveys. Ei välittänyt hän pyrystä eikä\nliioin pakkasesta, vaan yksin ajaa suikaisi penikulmaiset taipaleet, —\noli sitten pimeä taikka päivä. Ja jos sattui välillä yö yllättämään, ei\nAnni sitäkään pahakseen pannut: paneusi hangelle pitkäkseen ja nukkui\nsiinä makeammin kuin lantalaistyttö neitsyt Maarian sänkyheinissä\nkesäisessä luhdissaan. Kerran hän oli nukkunut kolmenkymmenen asteen\npakkasessa Tenomuotkan nimismiehen pihalla. Oli tullut yöllä taloon\neikä ollut viitsinyt herättää palvelustyttöä sisälle päästäkseen, vaan\noli heittäytynyt reslaansa ja ottanut siinä makeat unet. Vasta aamulla,\npalvelustytön aamukahvia keittäessä, oli herännyt ja mennyt kyökkiin.\nSellainen tyttö oli Anni Sarre, yksi niitä harvoja saameneitoja, joka\nvielä pystyi kilpailemaan miesten kanssa suopungin heitossa. Näin oli\nmaine kertonut ja Aslak Rosto tiesi sen todeksi, sillä hän oli usein\ntavannut Annin, viimeksi isänsä hautajaisissa.\n\nNiissä oli ollut paljon väkeä niissä hautajaisissa, väkeä kaikista\nkolmesta naapuriseurakunnasta. Oli ollut sukulaisia, tuttuja ja\ntuntemattomia, oli ollut oman seurakunnan miestä ja vieroihmistä,\nPaljon oli Aslak Rosto kutsunut, mutta vielä enemmän oli tullut. Ne\nolivat olleet hautajaiset, joita muistettiin pitkät ajat jälkeenkin\npäin. Sillä sellaisia pöytyreitä ei oltu vuosikausiin rakennettu\nTenomuotkassa, jossa elettiin köyhissä oloissa. Siinä oli ollut\npuurot ja sopat, kalat ja lihat, kokonaisia pikku vuoria sardiini-\nja anjovislaatikoita, ja joka kyynärän päässä miehenpään kokoinen\nvoilimppu, jokaisessa pari kolme peskipuukkoa sojottamassa,\nhäävieraiden käytettäviksi. Oli ollut siis voita ja viinaa myös. Sitä\noli saanut jokainen erotuksetta, miehet ja naiset, aikuiset ja lapset.\nJa runsaasti oli sitä viljeltykin. Sitä oli todistanut kirkonkylän\nalapäästä iltapuoleen kuulunut joiku ja mekastus. — Totisesti oli vanha\nRosto saanut kunniallisen hautauksen.\n\nNäissä hautajaisissa oli Aslak Rosto vähän tarkemmin katsellut Anni\nSarrea ja tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt. Hän oli ottanut\nselvää, oliko Anni vapaa. Vapaan oli sanottu olevan. Olihan tosin yksi\nja toinen lappalainen käynyt häntä kosiskelemassa, mutta rukkasia oli\nAnni Sarre tähän saakka jaellut. Oli yrittänyt Salkko Hukkakin, mutta\nrukkaset oli saanut hänkin. Niin että epäonnistuneet kosijat olivat jo\nruvenneet vihjailemaan, ettei Anni tavallista lappalaista huolinutkaan,\nvaan odotteli herraa. Yksi heistä oli laulanut sydämensä sapen joiuksi,\njota pitäjän nuoret miehet sekavin tuntein lauleskelivat:\n\n    'Silmänsä pitää pestä sen,\n    joka sen tytön pangoittaa...'\n\n[Pangoittaa — panee pangan päähän (niinkuin porolle), kahlehtii.]\n\nAslak Rosto oli päättänyt hänet pangoittaa ja siksi ajeli hän menemään\nkepein mielin.\n\nOula Sarren kylä oli Norjan puolella, parin penikulman päässä rajasta.\nSen Aslak tiesi. Heidän kyläinsä väliä oli kuutisen penikulmaa. Aslak\noli aamulla lähtenyt kotoa ja oli päättänyt hyvissä ajoin iltapäivällä\nolla perillä.\n\nJonkun ajan päästä miehet pysäyttivät. Oli suunnilleen puolenpäivän\naika ja he olivat ajaneet nelisen tuntia eivätkä olleet syöneet sitten\nkuin kotona.\n\nNiila sitoi ajokkaat pensaisiin ja haki kuivaa puuta tehdäkseen tulen.\nPienen ajan päästä oli heillä roihuava nuotio ja tiukasti sen kupeessa\nmusta kahvipannu lämpenemässä.\n\nKahvinjuonnin aikana kääntyi puhe matkan tarkoitukseen.\n\n— Saahan se olla jo meidänkin kodassa emäntä. Kovin on outoa aamulla\nherätä, kun ei ole ketään tulta tekemässä, puheli Aslak.\n\nNiila ei heti vastannut. Särpihän vain kahvia ja katseli kulmainsa alta\nisäntäänsä.\n\n— Tiedätkö, mitä Salkko Hukka oli sanonut Annista, kun oli rukkaset\nsaanut? kysyi hän sitten.\n\n— En... muistelehan.\n\n— Niin, ettei hänellä ole sisnaa [sisna = parkittu poronnahka]\nniin paljoa kuin se tyttö housuiksi tarvitsisi. Liian leveäksi oli\nmoittinut, heh, heh!\n\nRenki nauroi ja täytti kolmatta kuppia.\n\nAslak siveli leukaansa ja hänen suupielensä oli äkeässä juomussa.\n\n— Hyvähän on Salkon sanoa, kun sai rukkaset niin että pölähti. Tietysti\nse kaivelee sisua... Kovin olisi ollutkin outoa, jos Anni olisi Salkon\nottanut.\n\nVanha Pieti, joka oli tähän saakka vaieten syönyt eväitään, käänsi\nsänkiset kasvonsa Aslakkiin ja kysäisi:\n\n— Oletko sitten itse niin varma, ettet vedä vasikannahkaa?\n\n— Eihän sitä kukaan tiedä, ennenkuin koettaa, nauroi Aslak suu täynnä\nleipää. — Mutta niin araksi en kuitenkaan aio tulla kuin sinä, eno,\njoka olet kuulemma vain kerran yrittänyt ja sitten heittänyt.\n\nVanhus joutui hämilleen ja virkahti:\n\n— Mitäpä minusta... Senhän tuota tiennen, ettei se niin hauskaa ole,\nkun joutuu naurun esineeksi joka joikkaajan hampaisiin.\n\n— Mitä siitä! Minä en joikuja pelkää! On niitä veisuja minusta jo\nennestäänkin.\n\n— Taitaapa olla.\n\n— Kuuluu se rikas Rasmussenkin Annia kosineen, tiesi Niila.\n\n— No kun ei ottanut? Vanha Pieti veti paksun voiviipaleen leipäpalansa\npäähän ja haukkasi.\n\n— Ei.\n\n— Sitä tyttöä ei taidakaan olla niin helppo pangoittaa?\n\n— Siltä tuntuu.\n\nAslak käänsi päätänsä kuin näyttääkseen, kuinka tyyneesti hän asiaan\nsuhtautui, kun hänen silmänsä sattuivat poroon, joka kuopi lunta pienen\nmatkan päässä. Se oli valkoinen nulppo, vain vähän kyljiltä rusahtava,\njosta näki, että sitä oli kesä hoidettu talossa. Poro kaivoi jäkälää\neikä näyttänyt miehiä huomaavan.\n\n— Siinäpä on Hukka-Salkon kunteus [neljännellä vuodella oleva poro]!\n\nNiila kääntyi katsomaan.\n\n— Kas vaan! Sama joka oli koulumiehen lapsilla ajokkaana viime talvena.\n\n— Sama... Täälläpäinkö Salkko nykyään paimentaa?\n\n— Ei pitäisi. Urtasoaivin alla on kylä... oli ainakin viime viikolla. —\nJos ei lie jutamassa [muuttamassa].\n\nPoro nosti päätään ja katseli miehiä. Sitten kääntyi se äkkiä ympäri ja\nlaukahti muutaman askelen saparo pystyssä, kaivoi hetkisen ja laukahti\ntaas, kunnes rupesi jälleen hakemaan jäkälää.\n\nAslakille muistui äkkiä mieleen Suuvuonon markkinat kaksi vuotta\ntaaksepäin. Hän oli kuulevinaan Salkko Hukan sanovan: 'Hyvä on! Minä\najan sitten Kortsalle suoraa päätä', ja näkevinään itsensä kantamassa\nSalkon nisujauhopussia Larssenin naapuritalon pihalle. Hän puri\nhuultansa.\n\n— Niila, heitämme kiinni! huudahti hän hypäten pystyyn ja irroittaen\nsuopungin ahkion keulasta. — Siinä on meille tulijaisporo!\n\nHänen sieramensa laajenivat ja katse oli terävä.\n\nNiila ehti vain murahtaa jotakin, kun Aslak jo oli menossa suopunki\nkädessä. Hän heitti kupistaan porot menemään ja ryhtyi nuristamaan\nneljättä. Mutta pannu oli jo ehtynyt. Neljäs kuppi ei tullut enää\ntäysinäinen, tulihan vain runsaasti puolilleen, mustaa ja sakeaa kuin\nterva. Niila hörppäsi sen ja oli tyytyväinen.\n\nHän silmäsi Aslakin jälkeen. Siellä makasi jo poro puukko rinnassa ja\nliikutteli hiljaa takajalkojaan. Aslak istui sen kaulalla ja piteli\nkiinni etujaloista.\n\n— On se julmettu rohkea, mutisi vanha Pieti piippuaan täyttäen.\n\nEi kulunut pitkää aikaa, ennenkuin poro oli nyljetty ja lihoiksi lyöty.\n\n— Tuohan sieltä ahkion keulasta säkkiä! huusi Aslak.\n\nNiila vei säkin.\n\n— Tällähän on vielä sormenverta pintaa, sanoi Aslak asetellessaan\nlihapalasia säkkiin. — Vai koulumiehen lasten ajokkaana! Ei tällä\nenää ajele kukaan, hah, hah! Sekin äijä se lainailee lappalaisilta\nporoja; ei raski omiaan käyttää... Mutta olipa pappikin päässyt hänen\nperilleen. 'Sehän on koko kiero äijä se Vaskuri', sanoi hän tässä\ntuonoin, kun tavattiin.\n\nAslak heitti koparat Niilalle ja jatkoi:\n\n— Pane nuokin mukaan. Siinähän menevät muiden kanssa... Joo, niin sanoi\npappi. Minä jo kerran pelkäsin, että Vaskuri käärii hänet pauloihinsa,\nmutta eipä onnistunutkaan, vaikka olikin hyvin lirkun larkun. Minä\nolen siitä asti kantanut sille äijälle kaunaa, kun hän kerran pikku\npoikana ollessani varasti meidän kodassa kahvia. Meillä oli ollut\nseurat ja illalla pidettiin polvirukoukset. Vaskuri oli polvillaan\nkahvisäkin vieressä ja sillä aikaa kuin hän veisasi; 'Me sua Jeesu\nylistämm', ammensi hän oikealla kädellä kahvia housuntaskuunsa niin\npaljon kuin ennätti. Minä makasin ovensuussa rou'on alla ja näin koko\nmenon ja siitä päivästä saakka en ole voinut häntä sietää. — Katsohan,\nNiila, tämä on sentään toisenlaista peliä. Me otamme tämän, mutta me\nemme teeskentele hurskautta samalla kertaa. Me sanomme vain: 'Salkko\nHukan poro! Talja pois! Hän tekee meille saman tempun'. Hehhee! — Hei,\nripusta säkki tuohon mäntyyn! Otamme palatessa.\n\nAslak pyyhki veitsensä ja Niila kantoi säkin osoitettuun paikkaan.\nAslak otti taljan ja palasi nuotiolle.\n\n— Tuon minä kytken Sarren kodalla, sanoi hän ja heitti taljan ahkion\nkeulaan.\n\nMiehet kaaristivat laukkunsa ja valjastivat härät. Aurinko oli jo\nalenemassa, kun he lähtivät jatkamaan matkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo pimeä, kun Aslak Rosto seuralaisineen saapui Sarren kylään.\nHeidät otti vastaan vihaisesti haukkuva koiraparvi, joka uhkasi ihan\nrepiä heidät. Eivät siinä paljon auttaneet rajantakaisten lappalaisten\nkiroukset eivätkä komennot. Mutta kun ukko Sarre itse kömpi kotansa\novelle ja ärjäisi: \"Siit, baergalak!\" tuli hiljaisuus ja koirat\nryömivät häntä koipien välissä takaisin kotaan.\n\n— Ihmisiä tulee, sanoi ukko Sarre, lihavahko pienenläntä mies,\njonka poskilla asui ainainen helakanpuna, seurauksena alituisesta\nryypiskelemisestä.\n\nSarren vaimo, vaatimattoman näköinen eukko, potkaisi koiria, jotka\npakkasivat murisemaanpa laitteli taljaa kodan vasemmalle puolelle,\nmissä oli vierasten kunniapaikka. Anni, joka pesi kahvikuppeja padassa,\nkorjasi lakkiaan ja muu nuori väki työntyi ulos.\n\n— Se on Aslak Rosto, ilmoitti Annin veli Nilsa kurkistaen sisään\noviaukosta.\n\nEmäntä lisäsi puita tuleen ja vaihtoi tuota pikaa kiisasta uuden\npäähineen. Vieraat työntyivät kotaan.\n\n— Buore aeked! tervehtivät he hiljaa.\n\n— Ibmel adde! [Jumal' antakoon!] vastattiin ujosti.\n\nAslakille ja Pietille osoitettiin kunniapaikka kodan perällä, posjossa,\nja he istuivat sinne. Niila Skum kyykähti ovensuuhun.\n\nEmäntä Maria pisti kahvipannun tulelle. Hän arvasi kyllä, millä\nasioilla miehet liikkuivat. Olihan hän jo vanhan Roston hautajaisissa\nhuomannut, että Aslak katseli Annia vähän tarkkaavaisemmin kuin\ntavallisesti. Ei ollut Maria-emäntä oikein hyvillään tästä\nnaima-aikeesta. Aslak Rosto oli hänestä liian hurja ja hänellä oli sitä\npaitsi huono maine, huonompi kuin tavallisesti lappalaisella. Mutta\nkomea hän oli; se täytyi Marian tunnustaa. Emäntää nauratti, kun hän\nmuisti Nils Rasmussenin, jolla oli talo Suuvuonon suussa. Hänkin oli\nkosinut Annia, mutta saanut rukkaset. Sellainen kömpelö ja lihava...\nja kierosilmäinen... vaikka rikas... ehkä rikkaampi kuin Rosto.\nMaria-emäntä olisi kyllä mielellään nähnyt Annin Rasmussenin vaimona.\nOlihan hänessä jonkun verran herrasmiestä, vaikka olikin lappalainen.\nEikä hän ollut hyljännyt heimonsa pukua, vaikka oli ollutkin Alaskassa\nkultaa kaivamassa. Aslak Rosto oli hänestä vastenmielinen, — niin\nsukulainen kuin hän olikin. Hänen äitinsä oli nimittäin ollut Norjasta\nkotoisin, Nangeja, niinkuin hän itsekin.\n\nAslak istui posjossa ja puhalteli savuja piipustaan. Hänen katseensa\nliukui tuon tuostakin kodan toiselle puolen, jossa Anni istui\nsormenpäitään hypistellen. Hän oli pyöreäposkinen, kahdenkymmenen\nikäinen impi, vanttera ja tanakka. Silmät olivat ruskeat, vähän\nulkonevat. Matalaa otsaa peitti lapinmyssyn reuna. Ainoa, jota saattoi\nyleispätevämmin kutsua kauniiksi, oli pieni, siro suu ja näppärä,\npyöreä leuka. Muuten oli kaikki hänessä vankkaa ja tanakkaa. Kun hän\nnousi ylös, tulivat takin helmuksen alta näkyviin pyöreät, säpäkkeiden\n[säpäkkeet = poronkoivista neulotut säärystimet] peittämät pohkeet,\njotka erikoisesti pistivät silmään hienoiksi paulotettujen nilkkojen\nrinnalla. Jalat olivat hiukan lengot ja käyntinsä jonkun verran\nvaaputtelevaa.\n\n— Minkälainen on kaivos teidän puolella? kysyi Oula Sarre silmiään\nsiristäen.\n\n— Menetteleehän se, vastasi vanha Pieti, joka mietti, miten parhaiten\npääsisi asian alkuun.\n\n— Onko hukkia vuottunut [näkynyt]?\n\n— Ainahan se joku...\n\nPieti ryiskeli ja täytteli piippuaan. Alkuun pitäisi päästä. Kovin\nottikin kovalle tämä puhemiehen toimi.\n\n— Me sitä ollaan vähän oudommilla asioilla, aloitti hän hetken\nvaitioltuaan ja sytytti piippunsa. — On käynyt tällä sisarenpojalla\nvähän yksinäiseksi olo, sen jälkeen kun äijäkin kuoli.\n\nOula Sarre täytteli myös piippuaan korvat hörössä kuunnellen puhemiehen\nesitystä.\n\n— Ja aikahan se jo olisi Aslakillakin... Olisihan se jo saanut ennenkin\ntämän tempun... mutta se kun ei ole tullut.\n\nPieti räpytteli silmiään ja katseli sisarenpoikaansa, joka kulmat\nrypyssä odotteli jatkoa.\n\n— Ei ole tainnut olla asiasta ennemmin puhetta, mutta nythän sopisi\npuhua.\n\nKun ei kukaan virkkanut mitään, paukautti Pieti vihdoinkin pään:\n\n— Se tämä Aslak ottaisi akan ja pyytäisi tytärtäsi.\n\nSe oli sanottu. Nyt sai Sarre puhua suunsa puhtaaksi.\n\nEikä sitä tarvinnut kauan odottaakaan, sillä heti oli Oula Sarre valmis\nvastaamaan:\n\n— Niin vain. Mikäs asiassa, oikea asia. Onhan täällä käynyt niillä\nasioilla moni muukin, viimeksi Rasmus-Nilsa, joka on Alaskassa kultaa\nkaivanut. Emme ole me vanhukset tahtoneet tähän asiaan suuresti\nsekaantua, vaikka meidänhän se asia on. Olemme antaneet Annin päättää.\nJa niin on ollut oikukas tyttö, ettei ole vielä ajokastaan vaihtanut. —\nMitä sanot nyt, Anni? lisäsi hän tyttärensä puoleen kääntyen.\n\nAnni oli punastuen kuunnellut miesten puhetta. Hän vaikeni ja nyppi\nhämillään takkinsa helmaa. Sitten painoi hän käden suulleen ja silmäten\novensuussa kyyköttävään veljeensä nauraa tirskahti.\n\n— No sanohan nyt, Anni, mitä ajattelet. Aslak Rosto pyytää sinua\nvaimokseen.\n\nTyttö kävi vakavaksi ja käsi lakkasi nyppimästä. Hän katsahti isäänsä\nja huokasi syvään.\n\n— Sano, sano, mitä ajattelet, kehoitti isä.\n\n— En minä tiedä...\n\n— Tiedä! No onko sinulla mitään Aslakkia vastaan?\n\n— Ei.\n\nSe tuli hiljaa, melkein kuiskaamalla. Aslak nousi ja hänen muotonsa oli\nsynkkä.\n\n— Tule ulos, Anni, niin puhutaan kahden kesken. Hän työntyi ulos\nkodasta ja Anni seurasi häntä ujostellen.\n\nHe pysähtyivät luovan luo. Aslakin sydämessä ourusivat sekavat tunteet.\nHän oli ollut niin varma Annin myöntävästä vastauksesta ja nyt uhkasi\nvaloisa taivas käydä pilveen.\n\nHänen poronsa seisoi muutaman pensaan kupeella ja kaaputteli kovaa\nsiljoa. Olisi sangen noloa, jos hänen pitäisi lähteä paluumatkalle yötä\nvasten.\n\nHän silmäsi Annia, jonka kasvoilla leikki pohjan taivaalle syttyneiden\nrevontulten kajastus. Tyttö oli somannäköinen äänettömässä ujoudessaan.\n\n— Anni, eikö minulla ole toivoa ensinkään? Tyttö nosti silmänsä ja\nkatseli edessään seisovaa solakkaa miestä. Hän oli uljas ja komea,\nmutta Anni tunsi, ettei hän rakastanut häntä.\n\n— En tiedä, vastasi hän hiljaa.\n\n— Rakastatko toista?\n\nAnni painoi päänsä alas ja nyppi kaulaliinansa reunaa.\n\n— Kyllä, kuiskasi hän.\n\n— No miksi et ota häntä?\n\nAnni katsoi Aslakkia ja hänen silmänsä loistivat surullisina.\n\n— Häntä en koskaan saa, sanoi hän ja painoi päänsä alas. — Eikä hän\nosaa ajatellakaan, että lappalaistyttö häntä rakastaa.\n\n— Kuka se on?\n\n— Sitä en saata sanoa.\n\n— Rakastat herraa? Aslakin ääni oli kylmä ja kalsea.\n\n— Älä kysy, en saata sanoa.\n\nTuli hetken äänettömyys, jonka aikana Aslak katseli allapäin seisovaa,\nliinansa reunoja nyppivää tyttöä. Hänen sydämeensä virtasi jotakin\nkovaa ja katkeraa. Hän muisti Tenomuotkan poikien tekemän joiun.\nTotisesti! Oulan Anni rakasti herraa.\n\n— No niin, mitäpä siinä. Kyllä minun härkäni jaksaa takaisinkin.\nHyvästi, Anni!\n\nAslak Rosto ojensi kätensä ja hänen äänensä oli katkera.\n\n— Ei sinun silti lähteä tarvitse... Aslak katsoi häntä kummissaan.\n\n— No mutta kun et minusta huoli?\n\n— Enhän ole sitä sanonut. Sovi isän kanssa.\n\n— Sinullako ei siis ole mitään vastaan?\n\n— Ei.\n\nAslak ei ollut uskoa korviaan. Mitäpä hän siitä, vaikka Anni rakastikin\ntoista. Se oli pian menevä ohitse. Hän saisi Annin, kelpo vaimon. Se\noli pääasia. Hän tunsi omituista liikutusta povessaan. Ei tarvinnutkaan\nlähteä paluumatkalle omalla härällä. Annin valkolla saisi hän ajaa.\nAnni oli suostuvainen.\n\nHän palasi kotaan, jossa kaikki olivat uteliaina odottaneet keskustelun\ntulosta.\n\n— Olemme sopineet Annin kanssa, sanoi Aslak ja hänen otsansa oli kirkas\nja silmät loistivat. — Anni jättää asian sinun ratkaisusi varaan, Oula.\n\n— Minun ratkaisuni on selvä: ota tyttö, kun saat. Eihän siinä enempää.\n\nOula Sarre nauroi ja katseli ympärilleen silmiään räpytellen.\n\nAsia oli siis valmis. Aslak käski Niilan noutaa laukun sisään.\n\nNiila palasi Annin kanssa ja heitti laukun Aslakille. Tämä avasi sen\nja rupesi kaivamaan esiin sen sisältöä. Siinä oli kihlakalua jos\nminkälaista: oli sormuksia, hopeisia ja kultaisia, oli rintariskuja\n[solkia] ja silkkiliinoja, joukossa hopeakoristeinen, välkkyvä vyökin.\n\nAslak heitteli niitä morsiamelle syliin. Kainostellen, vähän\nsurumielisenä otti tämä ne vastaan ja puki ylleen.\n\nMaria-emännällä oli kahvi valmiina ja Aslak käski Niilan noutaa\nviinanassakan ahkiosta.\n\nNassakka tuotiin ja pian kierteli kirkas paloviina kahvikupeissa ympäri\nkotaa. Sitä saivat kaikki, miehet ja naiset ja isommat lapsetkin.\nAnnikin maistoi vähän.\n\n— Hei, Oula, terveydeksi vain! kehoitti Aslak ja ryyppäsi. — Tyttäresi\nannoit, et kysynyt, millaiseen kotaan.\n\nOula ryyppäsi ja irvisti.\n\n— En kysynyt, sillä tiettyhän on kota. Lie poroja Aslak Rostolla jos\nminullakin.\n\nNaapurikodan väkikin oli vähitellen kerääntynyt Sarren kotaan. Heitä\nhoukutteli sinne viina ja kihlajaiskestit.\n\nJuotiin kahvit ja pantiin sulhasen tuoma poronliha pataan. Ruuan\nvalmistumista odotellessa maisteltiin tavantakaa viinaa, jonka\nvaikutukset rupesivat pian tulemaan näkyviin.\n\nPuhe kävi isoäänisemmäksi ja miesten posket punoittivat. Oula Sarre\noli jo vahvassa nousuhumalassa, siinä tilassa, jolloin mies on herkkä\nkehuskelemaan.\n\n— Siitä saat tytön, Aslak, joka ei tyhjänä tule kotaasi. Olisi sen jo\nmoni vienyt, mutta ei ole annettu.\n\n— Ei lisä luotaan lykkää. On sitä koparakarjaa minullakin.\n\n— On, on.\n\n— Kumma, ettet ole ennemmin nainut, Aslak?\n\n— Ei ole sattunut sopivata.\n\n— Mutta nyt sattui, totisesti!\n\nViina kulki kierrostaan ja iloisena kaikui puheenpajatus.\n\n— Vieläkö on sama pappi teillä? kysyi Aslak.\n\n— Ei ole. Entinen muutti pois. Uusi tuli viime jouluna.\n\n— Minkälainen mies?\n\n— Somalta tuntuu. Aivan nuori, parraton, vasta papinkoulusta päässyt.\nOn käynyt täälläkin pari kertaa. Osaa jo lappiakin koko lailla. Annia\non pitänyt oppaanaan, kun on naapurikylissä misuunia ajellut. [Mission\n= lähetys, tässä: pitäjämatka.]\n\nAslakin juopuneissa aivoissa välähti äkkiä outo ajatus: pappiko olikin\nAnnin rakastettu? Hän katsahti Anniin, joka oli karahtanut punaiseksi\nkorviaan myöten. Veri tulvehti hänen pyöreillä poskillaan, niin että\nolisi luullut sen pisaroina tippuvan. Hänen huulillaan pyöri jo kirous,\nmutta hän tukahdutti sen ja kulautti kuppinsa pohjaan.\n\nHän tunsi voimakasta halua kehua jotakin vastapainoksi mielensä\nkatkeruudelle. Ja kun papista oli puhe, muisti hän äkkiä Tenomuotkan\npastorin.\n\n— Vai hyvä on teillä? Mutta vielä parempi on meillä! Totisesti! Se\npoika kun saarnaa, niin siinä on hengen voima! Ei kestä kirkonkatossa\nMattilan Iiskon vesimaali, vaan alas tippuu... suurina lohkareina!\n\n— Onpa se saarnamies.\n\n— On totisesti. Sillä on sanat ja vertaukset. Ei siinä ole rietas-äijän\nhyvä porstuaankaan tulla, silloin kuin se mies on pöntössä. — Ja\nmikäpäs on saarnatessa, kun on mies kristitty kiireestä kantapäähän.\n\nAslak ryyppäsi ja hänen hikiset kasvonsa hohtivat punaisina.\n\n— Eivät meinanneet tenomuotkalaiset alussa uskoa, että jo kerran saivat\nkristityn papin. Mutta kun minä sanoin ukoille, että senhän surutonkin\nnäkee, niin jopa ovat ruvenneet uskomaan. Kaulasta tervehtelevät\nniinkuin ei mitään.\n\n— Ka se. Niin on kuulunut tännekin, että kristitty se mies...\n\nPuhe sai toisen suunnan. Miehet olivat jo vahvasti juopuneet eikä\nsilloin ollut keskusteluaineista puutetta.\n\nPuhuttiin poronmerkeistä ja merkkien tuntemisesta. Aslak Rosto kehui\nTenomuotkan opettajaa erinomaiseksi merkintuntijaksi, vaikka tämä\nolikin lantalainen ja \"alhaalta\" tullut. Ensi alussa kun hän oli\nTenomuotkaan muuttanut, olivat he Aslakin kanssa sunnuntait läpeensä\nleikelleet paperista poronmerkkejä, niin että kamarin lattia oli ollut\ntulvillaan paperinroskaa. Siinä olivat menneet aviisit ja koulun rouvan\n\"myösterit\", mutta poronmerkkejä oli vaan tullut ja komeita. Siitä oli\nopettaja kehittynyt sellaiseksi merkintuntijaksi, että lappalaiselle\nvertoja veti.\n\nAslak otti pitkän kulauksen ja heitti kahvikupin menemään.\n\n— Mutta sen minä sanon, että jos minä olisin Venäjän keisari, niin\nkansakoulut minä sittenkin panisin noin!\n\nHän räjähti juopuneen nauruun ja teki käsillään rajun liikkeen, kuin\nolisi heittänyt jonkun nurin.\n\n— No mutta mihin panisit opettajan, väärtisi? kysyi Sarre.\n\n— Minä tekisin hänestä sinatöörin, hah, hah!\n\nKoko kota oli yhtenä naurun kikatuksena.\n\n— Kylläpä taitaisi ylpeys nousta päähäsi, jos Venäjän keisariksi\npääsisit, yhtyi pakinaan Niila-renki. — Jos me vanhan Pietin kanssa\njutaisimme Pietariin ja tulisimme sinua katsomaan, et taitaisi enää\nmuistaakaan, että olemme kerran yksissä poron rapamahoja puhkoneet.\n\n— Minäkö? innostui Aslak kuin tosissaan. — Minäkö? Älä puhu, Niila!\nSata ruplaa löisin kouraan kummallekin ja sanoisin, että menkää pojat\nkaupunkia katsomaan!\n\n— Vai sata ruplaa, heh, heh! nauroi vanha Pieti.\n\n— Tuoss' on, Pieti! Juo! komensi Aslak ja tarjosi vanhukselle täyteisen\nkupin. — Nyt vietetään Aslak Roston kihlajaisia!\n\n— Na, na, älähän niin tyrkkää... kaatuu maahan...\n\n— Ann' kaatua! Kyllä täällä on... ja ahkiossa lisää!\n\n— Vai kansakoulut sinä nurin panisit, yhtyi puheeseen naapurikodan\nvanha, koukkunenäinen isäntä, joka tähän saakka oli vaieten\nryypiskellyt ja kuunnellut toisten turinaa. — Älä sano! Siellä oppii\nlappalaisenkin sikiö laskemaan ja silloin ei saakaan Ruijan kauppias\nenää pettää, niinkuin on meitä pettänyt ja meidän isiämme.\n\n— Nuu, kyllä ne ovat pettäneet, baergalak, kirosi Oula Sarre ja\nsylkäisi.\n\n— Niin ovat ja pettäisivät edelleenkin, jollei tämä uusi pappi olisi\nruvennut lappalaisia auttamaan. Mutta nyt eivät kauppiaat enää uskalla,\nkun pappi kulkee ympäri kauppakartanoita, polvistelee jokaisen\nkuorman ääressä, punnitsee ja laskee, ettei vain pääsisi ruijalainen\njuksauttamaan. Kauppias kiroaa ja manaa, mutta minkäs tekee. Pappia se\nei peloita.\n\n— Jo vain. Ennen eivät kauppiaat ruvenneet millekään, ennenkuin olivat\njuottaneet hullun lappalaisen sikahumalaan. Sitten vasta punnittiin ja\npunnittiin — väärin. Ja lappalainen sai olla tyytyväinen siihen, mitä\nsattui kulloinkin saamaan.\n\n— Petti, koranus, minuakin kerran ruijalainen, kertoi Aslak. — Viisi\nkruunua vähemmän antoi, kuin olisin ollut saapa. Mutta minä menin\nkauppiaan puotiin ja olin kovana. Vaadin viisikruunuseni takaisin...\nvängällä. Eikä auttanut äijän muu kuin antaa. Mutta niin suuttui herja,\nettä hyppäsi myymäpöytänsä yli, karsi niskaan ja potki minut ovesta\nulos.\n\n— Mutta sain minä kerran kostaa koranukselle.\n\n— No miten?\n\n— Myin seuraavana vuonna äijälle muutaman satasen riekkoja ja niiden\njoukossa parikymmentä — pissihaukkaa! Eikä äijä huomannut. Niin menivät\nvaan muiden mukana, päät siiven alle pistettyinä.\n\n— Eikö tarkastanut kynsiä?\n\n— Kuka siinä kiireessä jouti.\n\n— Niin, sillä kertaa voitit. Mutta jos olisit ollut koulunkäynyt, ei\nkauppias olisi ensi kerralla päässyt pettämään, huomautti naapurikodan\nisäntä.\n\n— Eihän päässytkään.\n\n— Ei kyllä, mutta ei olisi päässyt yrittämäänkään.\n\n— Tiesi koranuksen.\n\nSamassa rupesi ulkoa kuulumaan väittelyä. Kaksi juopunutta ääntä otti\ntiukasti yhteen:\n\n— Kyllä minä merkin tunnen! — Et tunne!\n\n— Baergalak! Tuon merkin minä tunnen pimeässäkin.\n\n— Et tunne!\n\nÄäni oli terävä ja äkäinen ja Aslak kuuli, että se oli Niila Skum.\n\n— Sehän on Hukka-Salkon merkki, yhtyi puheeseen kolmas.\n\n— Se on vale kuin kissa! Se on meidän isännän merkki!\n\nAslak kömpi ulos. Siellä seisoskeli kolme nuorta miestä hänen ahkionsa\nympärillä ja väitteli ahkion keulaan kaaristetusta taljasta, jonka\nmerkitty korva pisti esiin nuoran alta.\n\nHän kirosi hengessään. Olikin pitänyt jättää korva leikkaamatta!\n\n— Mitä täällä seisotte? Painakaa tiehenne! äsähti hän miehille ja\npiilotti korvan.\n\nRengit vetäytyivät mutisten ulommas ja Aslak ryömi takaisin kotaan.\n\nSiellä oli Maria-emäntä saanut illallisen valmiiksi. Poronlihakeitto\nhöyrysi puukulhoissa, joista kukin vieraista sai yhden eteensä. Kaksi\npinoa viipaleiksi leikattua leipää oli padan kannella ja perällä,\npienellä nelikulmaisella puutarjottimella iso, miehenpään kokoinen\nvoimöhkäle. Siitä sai kukin veistää niin suuren palan kuin halusi.\n\nOtettiin ruokaryypyt ja käytiin käsiksi illalliseen.\n\nUlkoa rupesi kuulumaan joikkausta. Juopuneet rengit kilpailivat\nkeskenään, kenellä joiku paraiten luistaisi. Mestareita tuntuivat\nolevan kaikki. Siinä joikattiin porosta ja koirasta, markkinoista ja\nviinasta, kauniista saamineidosta ja kavalasta varkaasta, joka hukan\nlailla hiipii elon kimppuun.\n\nKesken kaiken aloitti joku surunvoittoisella äänellä:\n\n    — Nuoruuden aikana\n    käy ihminen\n    iloisin mielin\n    elämän tietä...\n\n— Kylläpä Antras nyt, kun rupesi manalaisten joikua, virkkoi emäntä.\n\n— Kyllä meidän Antras joiut osaa, kehui naapurikodan isäntä. — Välistä\npaimenessa joikkaa päivät kaiket.\n\nHetken päästä vaihtui sävel toiseen, villiin, yksitoikkoiseen:\n\n    — Voi voi voi\n    laa laa laa\n    luu luu luu\n    fam fam fam\n    huo huo huo!...\n\n— Jopa rupesivat hukkaa! huudahti Nilsa, Annin veli.\n\nPojat tuntuivat olevankin laulupäällä.\n\n    — Dat i oidnu\n    silke ige golli siste.\n    Dat lae nu faurro\n    atte im lae oidnam\n    daggar dam mailmest,\n    gost laem golggam,\n    imge aiggo luoppat,\n    ouddalgo jamam...\n\n    [Sitä ei näy\n    silkin eikä kullan sisästä.\n    Se on niin kaunis,\n    etten ole nähnyt\n    sellaista tässä maailmassa,\n    missä olen kulkenut,\n    enkä aio erota,\n    ennenkuin kuolen.]\n\nlauloi reipas, sointuva ääni.\n\n— Se on Tomma, meidän renki, sillä on morsian kirkolla, selitti\nMaria-emäntä.\n\n— Kenen tyttäriä se on?\n\n— Suntion, sen Naakeli-Salkon, joka on Lainiosta muuttanut\nÄkässuvantoon.\n\nOula Sarre kömpi ovelle ja huusi:\n\n— Pojat, tulkaa syömään!\n\nRengit työntyivät kotaan ja istuivat ovensuuhun. Hekin olivat\nmaistelleet kelpo lailla, päättäen sameista silmistä ja punoittavista\nposkipäistä.\n\n— Vai on se Tommallakin morsian? sanoi Aslak Rosto. — Terveheksi vain!\n\nHän ryyppäsi.\n\n— Pitäähän se rengilläkin... murahti Tomma ja kävi käsiksi lihapalaseen.\n\nIllallisen jälkeen jatkuivat juomingit edelleen, siksi kunnes nassakka\ntyhjeni. Vasta sitten lakkasivat käheiksi käyneet äänet lallattelemasta\nja juopunut kodan väki nukkui, mihin kukin sattui. Seuraavana päivänä\nosoitti aurinko ainakin kahtatoista, ennenkuin savua rupesi näkymään\nSarren kodan räppänästä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKirkonkylä nukkui.\n\nPappilasta, lukkarista ja koululta olivat jo valot sammuneet.\nAlapäästäkään kylää, jossa tavallisesti valvottiin myöhään, ei näkynyt\ntulta enää muualta kuin Kurun Heemin tuvasta, jonka likaisesta\nikkunasta loimotti takkavalkea kauas hangelle. Sisältä kuuluvasta\nturinasta päättäen ei maatamenoa vielä hetikään ajateltu.\n\nTuvassa istui kymmenkunta lappalaista ja joitakuita alapään\nmäkitupalaisia poltellen ja tarinoiden. Pöydän päässä selkäkenossa\nloikoi Aslak Rosto seinään nojaten, lakki takaraivolla ja hikiset\nkasvot punoittaen tulen loimosta. Pankolla oviloukossa, melkein\nhäntä vastapäätä, lojui Salkko Hukka, toinen jalka pankolla, toinen\nlattialla. Tavallisesti he väittelivät toisiaan Aslak Roston kanssa,\nmutta toisinaan vei heidän tiensä yhteenkin, varsinkin markkina- ja\nkirkkopaikoilla. Salkko oli tullut venäjänlehtiä ostamaan — Heemin\nvaimo piti näet pientä kauppaa — ja jäänyt \"se kun vain\" lojumaan\novensuuhun kuunnellakseen, mitä toiset turisivat. Aslak taas oli omassa\nkäymätalossaan.\n\nMiehet haastelivat heinävahingoiden korvauksista, joita oli taas saatu\nmaksaa enemmän kuin moneen aikaan. Keskustelu kävi suomeksi, sillä\nkaikki läsnäolevat lantalaiset eivät osanneet lappia.\n\n— Pitäisi saada sellainen laki, että talollisten olisi vedätettävä\nheinänsä ennen joulukuun ensi päivää, huomautti Heemi.\n\n— Naa, sillun eivät porot soisi, yhtyi puheeseen lieden ääressä istuva\nvanha lapinäijä, jota kylän kesken kutsuttiin Metsu-Pieraksi. — Mutta\nkun vasiten jettava heinaus, niinkö Maattelan Iiskukin. Oli sanonut,\nettä saavat saura [heinäpieles] jeeha, kiila palkinen maksaa.\n\nHän sytytti koivunvarvulla suurikoppaisen piippunsa, heitti risun\ntakkaan ja sylkäisi.\n\n— Niin vain. Ja sitten otetaan huonoista runsuista kymmenet,\nkahdettoista pennit kilolta, huomautti Aslak Rosto.\n\n— Ainoa, joka ei ottanut kohtuutonta, oli pappi. Ei pyytänytkään kuin\nseitsemän penniä.\n\nHeemin vaimo, jonka kahvipannu juuri rupesi kuohumaan, riensi sitä\nauttamaan ja tokaisi:\n\n— Oli sitä siinäkin...\n\nAslak sylkäisi pitkän syljen.\n\n— Älä sano, Lainion pappi peri kymmenen juuri samanlaisista. Mutta se\nonkin itara kuin pahus. Toista on tämä meidän, kristitty mies.\n\nHeemin vaimo oli nostanut kahvipannun tulelta ja selvitti parhaillaan\npannun nokkaa. Hänen suupielensä vetäytyi ivalliseen juomuun.\n\n— Mistä se Aslak on sen papin kristillisyyden päähänsä saanut? Sitä\nsanoit jo heti, kun tämä nykyinen tuli. Ensin panivat kaikki vastaan:\nNo ei, vaikka mikä!... Mutta nyt myöntävät kaikki, että Aslak on ollut\noikeassa. Kristittyhän se... mikä, ettei olisi. Rauna-muori yksinään\ninttää vielä vastaan, mutta hän onkin itsepäinen kuin trolli.\n\nPöydän reunalla oli rivi kahvikuppeja ja Heemin vaimo kaasi ne täyteen.\nAslakilla oli suuri ruijalainen kuppi ja emäntä täytti sen reunojaan\nmyöten.\n\n— So, miehet! Siinäpä olisi.\n\nMiehet puhaltelivat ja hörppivät, kallistelivat vateja ja puhaltelivat.\nKuului tahdikas särpiminen, jonka säännöllisesti katkaisivat vain\npuhaltelemiset ja sokeripalojen rutina luisevien leukapielten välissä.\n\nEnsimäisenä kerkesi Metsu-Piera.\n\n— Aednag gitos! [Paljon kiitoksia!] sanoi hän pyyhkäisten peskinhihalla\nsuutaan ja mulkoillen tyytyväisenä pyöreillä silmillään. — Naa-a, kiila\nsen heti kuulee uskottoman papin. Se saattaa kiila rempia muut raamatun\npaikat miten kuten, mutta iks paikka un, jussa hen tarttuu. Se un se\nKolkaatan paikka. Siihen jee mias kuin riekku anshan, ei paase uli eik'\nimpari. Mutta kristittu paappi mennee lepi kuin ei mithan. Mie satuin\nKiistalhan, ku' tema paappi piti siellä raammatunsilituksen ja mie\najattelin, etta annas kattua, miten se paasee sen Kolkaatan paikan.\nMutta hivin paasi, niin meni vain kuin ei mithan.\n\n— Joo, sanoi Aslak, minä olen sen aina tiennyt. Mutta oikein selvästi\nnäin sen silloin, kun hän isäukon ripitti. Siinä olisi tullut suolat\nsuuhun uskottomalla papilla.\n\n— Mainitsi se siitä kirkossakin, huomautti Kurun Heemi.\n\n— Mitä hän sanoi?\n\n— En niin tarkkaan muista... jotakin riettaan hengistä.\n\nVaiettiin hetkinen, jolloin ei kuulunut muuta kuin piippujen\nyksitoikkoinen kurina. Viimein virkkoi muuan penkillä lojuva nuori\nmies, jolla oli lakki silmillä:\n\n— Onhan se riettaan voima suuri. Pannen kylässä kuuluu taas puukko\nliikkuneen. Ei kuulemma pysy paikoillaan, vaikka kuinka asetettaisiin.\nLiikkumaan vaan pakkaa.\n\nPuhe suoltui uusille urille ja Aslak oli iloinen, että päästiin\npuhumasta isävainajasta, johon hän oli kuin sattumoisin tullut\nviitanneeksi. Haasteltiin näyistä ja ilmestyksistä, joita yksi ja\ntoinen oli nähnyt; kerrottiin pienistä lapsista, jotka itkevät\nmetsässä, mutta heittävät itkunsa, kun sanoo: 'Nimeen Isän ja Pojan\nja Pyhän Hengen'. Melkein jokainen oli sellaista kuullut. Ne olivat\nkastamattomia lapsia, jotka olivat jätetyt metsään ja tuntureille\nkuolemaan, eivätkä päässeet rauhaan, ennenkuin saivat siunauksen.\nYksi ja toinen kertoi kokemuksiaan ja yhä kummempia saatiin kuulla\ntakkatulen hiljakseen riutuessa. Kahvit oli jo aikoja juotu. Heemin\nvaimo oli nostanut pannun uunin kupeelle ja torkkui jo karsinaloukossa.\nHän oli jo niin usein kuullut nämä pykällysmiesten jutut, etteivät ne\nhäntä enää huvittaneet.\n\n— Niin vain, monenlaistahan sitä on, virkkoi Aslak Rosto ja sytytti\npiippunsa tiesi kuinka monennen kerran. — Tässä viime kesänä olimme\nnuotalla Peurajärvellä. Oli myöhäinen ilta ja aivan tyven. Olimme juuri\napajaa vetämässä, kun toiselta rannalta huudettiin yli noutamaan.\nKun olimme saaneet nuotanperän maihin, lähti Skummin Niila soutamaan\nyli, mutta palasi tuokion kuluttua — tyhjänä: siellä ei ollut näkynyt\nketään. Vähän ajan perästä huudettiin uudelleen ja entistä kovemmin.\nMinä lähdin itse hakemaan ja ajattelin, että oli sitten vaikka\nitse rietas-äijä, niin yli minä tuon... Mutta arvaatte kai, että\nhämmästykseni oli suuri, kun ei siellä nytkään ollut ketään. Minä hain\nkaikki lähipaikat, suutuin ja kirosin, mutta se ei auttanut. Siellä ei\nollut ketään.\n\nAslak vaikeni ja silmäili salaperäisen näköisenä kuulijoitaan. Tuvassa\noli jo melkein pimeä.\n\n— Mikahan se sitten uli? kysyi Metsu-Piera silmät pyöreinä\nuteliaisuudesta ja jännityksestä.\n\n— Tiesi jo...\n\n— Se oli Kummajärven Salkko, kuului ovensuusta matala, uhkaava ääni.\nHeti sen jälkeen narahti ovi ja lupsahti kiinni.\n\nMiehet säpsähtivät ja Heemin vaimokin heräsi.\n\n— Kuka se oli? kysyi Aslak Rosto. — Salkko... Hukka-Salkko nimittäin...\n\nAslak kirosi hengessään, mutta ei puhunut mitään. Eikä kukaan muukaan\nrikkonut vaitioloa tuokioon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin pykällysmiehet haastelivat Kurun Heemin tuvassa,\nistuskeli Niila Skum nimismiehen virkahuoneessa. Hänen silmänsä\nkiiluivat salaperäisinä ja likaisilla poskilla hohti puna. Hänellä\nolikin tärkeitä kerrottavia.\n\nNimismies käveli edestakaisin mietteisiinsä vaipuneena. Tukka oli\nvalahtanut otsalle ja suu oli tiukassa juomussa. Tuon tuostakin hän\npysähtyi ja katsoi Niilaa lasiensa takaa. Silmien tavallinen pehmeys\noli hävinnyt ja niissä oli nyt tutkiva, tarkkaavainen ilme.\n\n— Ihanko tunsit merkin tarkalleen? kysyi hän mennen pöytänsä taa ja\nkatsoen hievahtamatta Niilaa.\n\nTämä naurahti ja silmäsi nimismiestä kummissaan.\n\n— Aina minä Salkon merkin tunnen vaikka pimeässä, sanoi hän. — Sehän\non niin... Mutta onhan siihen muitakin todistajia. Sarren kylässä näki\ntaljan monikin.\n\n— Kuka esimerkiksi?\n\n— No Proksin Antras ja Iakka.\n\n— Kuka se Iakka on?\n\n— No sen Turra-Lassin veli, Tomma... en minä hänen huutoaan\n[sukunimeään] muista.\n\n— Nikodemusko?\n\n‒ Joo, niinpä onkin, vaikk'ei sitä nimeä monesti kuule, kun aivan\nlakaksi käsketään.\n\n‒ Jaa-a. Nimismies merkitsi nimet muistiin.\n\n— Niin, mutta nämä miehet ovat Norjassa? Niitä on vaikea saada käsiin.\n\n— Iakka on täällä nyt. Tuli illalla Seyrisvaaran Mikkalan kanssa.\n\n— Vai niin. Missä he täällä oleskelevat?\n\n— Taapa-Tuomaassa.\n\n— Hyvä on. Otetaanpa asiasta selvä. Kunpa kerran päästäisiin kerän\npäästä kiinni, niin rupeaisi varasjuttuja riittämään. Ja kyllähän tämä\nTenomuotka perkausta sietäisikin. Vai mitä se Niila arvelee?\n\nNiila pyöritteli lakkiaan ja katseli nutukkaansa kärkeä.\n\n— Kyllähän ne jumalattomia ovat... meidän kulmalla varsinkin.\n\n‒ Niin. Kamaloita sieltä kuuluukin. Liekö kaikissa perää?\n\nNiila katseli nimismiestä epäluuloisesti. Jokohan se nyt iskee siihen\narkaan kohtaan? Hän oli varuillaan vastatessaan:\n\n— Puhuvathan... minkä mitäkin... Nimismies nousi äkkiä pöydän takaa ja\ntuli aivan Niilan eteen.\n\n— Oletko sinä koskaan kuullut Kummajärven Salkosta? kysyi hän ja\ntarkkasi Niilan kasvoja.\n\nHuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka kestäessä kuului selvään,\nkuinka Niila siirsi jalkaansa.\n\n— Olen... kyllä, sanoi hän ja katsahti pelästyneenä nimismiestä.\n\n— Mitä olet kuullut?\n\n— No että hän on suurin poronvaras ja rosvo, mitä näillä mailla on\npitkiin aikoihin liikkunut.\n\n— Etkö ole muuta kuullut?\n\nNiila mietti hetkisen, ennenkuin vastasi.\n\n— Olen senkin, että hän olisi... hävinnyt.\n\n— Millä tavalla?\n\n— No että joku olisi hänet... surmannut.\n\n— Etkö ole kuullut ketään epäiltävän?\n\n— Kyllä...\n\n— No ketä?\n\n— Aslak Rostoa.\n\n— Etkö sinä ole mitään huomannut?\n\nNiila säikähti ja kalpeni. Joko hän oli ilmi antanut isäntänsä — ja\nsamalla itsensä?\n\n— En, vastasi hän varmana ja katsoi nimismiestä silmiin kuin haluten\nlukea hänen ajatuksensa.\n\nNimismies käveli muutaman askeleen edestakaisin.\n\n— Tehän olitte toissa vuonna markkina-aikana poronhaussa Norjan\npuolella? kysyi hän taas pysähtyen uudelleen Niilan eteen.\n\n— Oltiin...\n\n— Etkö siitä matkasta tiedä mitään kertoa?\n\n— En muuta, kuin että meiltä oli hajonnut elo ja karannut Norjan\npuolelle.\n\n— Miten se oli hajonnut?\n\n— Tiesi jo... Useinhan se poroelo hajoaa...\n\n— Ettekö sillä hakumatkalla tavanneet ketään? Nimismies katsoi\nhievahtamatta Niilaa silmiin.\n\n— Emme.\n\nSe tuli varmasti ja vähän kuin kummeksien.\n\nNimismies astui ikkunan luo ja silmäili pihalle, jossa lumella liikkui\npohjanpalon kajastus. Ei siitä jutusta selvää saanut. Sen hän oli jo\naikoja huomannut. Ja sitäpaitsi se oli Äkässuvannon nimismiehen asia\neikä hänen.\n\nNiila nousi lähteäkseen ja jätti hyvästit.\n\n— No sinä todistat oikeudessa, niinkuin olet nyt puhunut? kysyi\nnimismies, kun hän jo oli ovessa.\n\n— Tietysti..\n\n— Milloin palvelusaikasi loppuu?\n\n— Loppui jo kekrinä. Minä olen vain viikkosopimuksella uuteen vuoteen,\njolloin Aslak saa Äkässuvannosta rengin.\n\n— Hyvä. Olet siis jäävitön käräjäaikaan.\n\nNiila lähti. Ulkona oli valoisa, sillä pohjan taivaalla paloivat\nrevontulet. Niila oli ne nähnyt sadat kerrat, mutta nyt kiinnittivät\nne hänen huomiotaan erikoisesti. Ne muodostivat kummallisia, riippuvia\nverhoja, joiden alareunat sädehtivät kaikissa sateenkaaren väreissä.\nMutta äkkiä syttyi niiden takana voimakas valo, joka salaman tavoin\nleimahti pitkin revontuliverhojen poimukkaita alareunoja ja hävitti\nyhdellä iskulla kaikki niiden eri värivivahdukset, levittäen ne\nlaajana, kirkkaana vyönä yli pohjan taivaan. Se oli kuin koston salama\nyli monikarvaisen ihmiselämän. Niilan povessa hytkähti. Noin se saapuu\nkosto, silloin kuin sitä ihminen vähimmin odottaa. Aslak Rostokin\noli elänyt monta vuotta rauhassa. Hänen elämänsä oli ollut kirjavaa,\nmonimutkaista poimuilemista kuin äskeisen revontuliverhon värikäs\nhelmus. Mutta pian iskee siihen koston salama ja silloin on Aslakin\nolo kirvelevän kipenöitsevää, juuri kuin tuo kirkkaasti hohtava, sulan\nmetallin värinen tulikaan, jonka laidoilta nyt pirskahteli sädekimppuja\navaruuteen kuin kipinöitä kiehuvasta ahjosta. Aslak saa tuntea,\nmillaista on olla, kun mieltä polttaa rikoksen ilmitulo ja nilkkoja\npuristaa kruunun rauta.\n\nEtelän taivaalla lensi tähti pitkänä kaarena poikki avaruuden, kunnes\nse äkkiä sammui. Se oli kuin vahvistus Niilan ajatuksille. Hän nauroi\nitsekseen astellessaan kylän alapäätä kohti. Siellä häämötti Aslakin\naitta yön varjossa. \"Ei taida isäntä enää monestikaan sen ovea avata\",\nmietti hän käydessään.\n\nKurun Heemin tupa oli melkein pimeä, kun Niila saapui perille. Lieden\npunainen, riutuva hehku kajasti vain vähän ikkunaan. Niila hiipi\nvarovaisesti eteiseen ja avasi hiljaa oven.\n\nMiehet kuorsasivat penkeillä ja lattialla. Sammuva liedenhehku sykähti\nvielä kerran ja sen vapiseva valo hapuili seiniä, punaten vaisusti\npöydällä olevien kahvikuppien kyljet. Seinällä, ikkunan yläpuolella\ntikutti herättäjäkello tasaisesti ja kovasti.\n\nNiila painautui oviloukkoon lattialle ja veti lakin silmilleen.\n\nSamassa liikahti joku penkillä ja uninen ääni kysyi:\n\n— Niilako se on?\n\nSe oli Aslak Rosto.\n\n— Joo, murahti Niila ja oli nukkuvinaan.\n\n— Missä kävit?\n\n— Tuolla... kievarissa.\n\n— Tulitko tietämään, oliko nimismies kotona? Niila säpsähti. Mitä\nvarten hän nyt sitä kysyi?\n\n— Kotona sanottiin olevan, vastasi hän verkalleen.\n\n— Mahtaneeko tulla pykällykseen?\n\n— Tiesi vain...\n\nOlisipa Aslak tiennyt...! Niila tunsi poskiensa kuumenevan. Olisipa\nAslak aavistanut...! Ei olisi niin rauhassa lojunut penkillään...\n\nJoku ajoi rakennuksen päitse. Lumi sohahti ahkion alla ja koparan kapse\neteni, kunnes se häipyi hiljaisuuteen. Äkkiä kajahti koiranhaukunta\njossakin etempänä, kunnes sekin lakkasi.\n\nNiila veti lakin korvilleen ja oikaisi pitkäkseen Mutta uni ei tahtonut\ntulla. Hän ajatteli käyntiään nimismiehen luona. Oliko hän tehnyt\noikein vai väärin?\n\nHerättäjäkello takoi seinällä. Sen tahti oli terävä ja tasainen. Niilan\ntäytyi pakostakin kuunnella sen tikutusta. Ja omituisinta oli, että\nkellon nakutus puki hänen ajatuksensa sanoiksi... \"Rakkari! rakkari!\nrakkari!\" pani se nyt. Kuka oli rakkari? Hänkö vai Aslak Rosto?...\n\"Sinä juur'! sinä juur'!\" pani kello. Niilasta se oli ilkeää. Hän\nkuunteli korvat hörössä. \"Voititko? voititko? voititko?\" Tuntui kuin\nolisi kello vain tahtonut ilkkua hänelle. Hän tarkkasi edelleen sen\nyksitoikkoista nakutusta. \"Rakkari! rakkari! rakkari!\" alkoi se jälleen.\n\nKesti sitä kuunnella. Niila työnsi leukansa peskinkauluksen sisään ja\nummisti päättävästi silmänsä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nSeuraavana päivänä oli kirkonkylä hereillä tavallista aikaisemmin. Oli\npykällyspäivän aamu.\n\nKurun Heemin pihalla laittelivat lappalaiset ahkioitaan kuntoon,\nraappien ja koputellen irti pohjaan jäätynyttä lunta. Porot oli\nnoudettu metsästä ja seisoivat rakennuksen päässä jäkäläkannossa. Oli\naivan pimeä, sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin aurinko pysyi\npiilossa vuorokaudet läpeensä.\n\nAslak Rosto pyörähdytti ahkionsa kohdalleen, sujautti peskipuukon\ntuppeen ja pani tupakaksi. Hän silmäsi järven toiselle puolen, mistä\ntuikki yksinäinen tuli. Siellä asui metsänvartija Matti Riesto,\npalkisen poroisäntä.\n\n— Eikö lähdetä? kysyi joku pihalla häärivistä.\n\n— Odotetaan poroisäntää. Hän lupasi lähteä yhteen matkaan.\n\nTuokion kuluttua häämötti järvellä musta piste, joka läheni\nkirkonpuoleista rantaa. Sieltä ajoi poroisäntä.\n\nLappalaiset valjastivat poronsa ja odottelivat ajohihna kourassa\nporoisäntää, joka juuri saapui rantaan. Hetkisen päästä oli hän miesten\nluona ja tervehti:\n\n— Huomenta! Täälläkö ollaan jo lähdössä?\n\n— Huomenta, huomenta! Joutuahan pitäisi. Poroisäntä oli lyhyenläntä,\ntummapintainen mies, yllä vahva pöykkyri [täysikasvuisen poron taljasta\ntehty peski] ja päässä tavallinen lantalaisnaapukka. Hän nautti suurta\nluottamusta lappalaisten kesken järkevyytensä ja tyynen esiintymisensä\nvuoksi.\n\nMiehet hyppäsivät ahkioihin ja antoivat mennä. Samassa ilmestyi Kurun\nHeemin vaimo tuvan portaille ja huusi:\n\n— Aslak, kahvipussisi jätit! Aslak palasi takaisin.\n\n— Vanhuusko sinulle jo tulee, kun et muista kapineitasi? nauroi eukko.\n\n— Tiesi vain. Ei tuokaan ole monesti tapahtunut, vastasi Aslak\ntukkiessaan pussia ahkion keulassa olevaan laukkuun.\n\n— Taitaa olla pahan edellä...\n\nAslak ei vastannut, vaan karahutti toisten jälkeen.\n\nTie kulki pappilan pihan läpi. Koko rakennus oli pimeänä. Ainoastaan\nkyökistä tuikki tuli.\n\nKylän toisessa päässä saavutti Aslak toiset. Siellä laskeutui tie\njärvelle ja lähti mutkittelemaan sen itäpäätä kohti.\n\nAslak silmäsi taaksepäin. Siellä aivan kylän laidassa, siitä vähän\nerillään, oli nimismiehen virkatalo. Päätyhuoneen ikkunasta tuikki\ntuli. Nimismieskin oli siis jo hereillä. Mahtoiko hänellä olla aikomus\ntulla pykällykseen?\n\nPoromatkue luikerteli järven selkää kuin mahdottoman pitkä käärme.\nSiinä oli ajomiestä pariinkymmeneen, sillä kylän päässä oli\nsiihen liittynyt lappalaisia toisistakin taloista, joukossa joku\nkirkonkyläläinenkin. Aslak tunsi poliisin, joka ajoi melkein hänen\nedessään. Ainoastaan pari poroa oli välissä.\n\nPoliisi, iloinen, hyväntuulinen mies kääntyi katsomaan.\n\n— Soo, kuningasko viimeisenä ajaa? nauroi hän.\n\n— Eihän sovi meikäläisten kruununherrain edelle.\n\n— Soo, älähän suutu, vaikka vähän leikitellään.\n\n— Eikö isäntäsi aiokaan pykällykseen? kysyi Aslak tuokion kuluttua.\n\n— Jaa nimismies? En tiedä. Hänellä taitaa olla muita hommia.\n\nKeskustelu katkesi ja poliisi hopitti ajokastaan, joka oli jäänyt\njälelle toisista. Perässä tulevat porot eivät myöskään halunneet\njäädä, vaan tolvasivat toisten jälkeen. Tiu'ut soivat ja poronkoparat\nnaskuivat ja ahkiot keinahtelivat tasaisessa tahdissa. Ajettiin parin\nsaaren ohitse ja tultiin järven päähän. Siinä seisotettiin ja annettiin\nporojen puhaltaa. Kirkonkylän tulet vilkkuivat jo kaukana. Oli kuljettu\nlähes puoli penikulmaa.\n\nTaas jatkettiin matkaa. Tie nousi järven päässä maalle. Siitä\nalkoi joki pienenä koskena, lähtien halki asumattomien erämaiden\njuoksuttamaan kirkkaan tunturijärven vesiä kauas mereen. Tie kulki\naluksi joenvartta, mutta jonkun matkan päässä erosi se siitä ja lähti\nmuutaman vaaranotkelman kautta vetämään kaakkoa kohden, yli vuomien\nja jänkäkappaleiden. Väliin kohosi se ylemmäs, katkaisten jonkun\nmatalamman vaaran, kunnes se taas painui alankoon, sujahtaen milloin\nkoivurutoon, milloin jängälle pujottautuen, pitkänä, mutkittelevana\nurana, jota kallellaan olevat tienviitat reunustivat.\n\nEtupäästä rupesi kuulumaan laulua:\n\n    — Voi kaimaa, voi kaimaa,\n    kun laskee 'kuin tulisäkene'\n    Salangin pienestä solasta...\n    'Mikä Jumalan varjelus piti olla,\n    kun ei itseänsä loukannut'\n\nlauloi karhea ääni.\n\n— Kuka siellä laulaa? kysyi Aslak edessäajavalta Niila Skummilta.\n\n— Kuulostaa Taapa-Tuomaan ääneltä.\n\nLaulu vyöryi pitkin hiljaista jänkää ja pelästytti riekkoparvia\nlentoon. Kuului, kuinka ne takoivat siivillään ilmaa ja laskivat\n\"kopeekkojaan\", varoitellen toisiaan.\n\nHetken kuluttua alkoi toinen ääni:\n\n    — Salmon Salkollapa on\n    sellainen ajokas,\n    voiaa naa\n    että,\n    kun hän lähtee ajamaan,\n    sillä on\n    voiaa naa\n    puol'toista säkkiä kahvia ahkiossaan\n    voiaa naa\n    ja se vielä juosten menee.\n\nSe oli Salkko Hukka, joka joikkasi poroaan. Hän oli jo aamulla ottanut\npykällysryypyt ja oli parahiksi hyvällä joikkauspäällä.\n\n    — On sillä pojalla\n    vähän rahaakin,\n    nunnuta nuu.\n    On sillä\n    Näkkälän aitan luhdissa\n    nunnuta nuu\n    kulta- ja silkkiliinat.\n\n— Ei se Salkko paljoa tarvitse, ennenkuin joiku heruu, huusi poliisi\nedessäajajalleen.\n\n— Ei. Puolikuppinen \"mikstuuraa\" paremman puutteessa, niin sillä se jo\nlähtee.\n\nJoko ei Salkko kuullut tahi ei välittänyt näistä huomautuksista, sillä\nhän joikkaili edelleen:\n\n    — 'Tuomaan vilkuna',\n    naa-naa\n    hän on tosi rikas vilkunoista.[1]\n    naa-naa\n    hänellä on\n    tosi etelän vilkunoita,\n    nuu-nuu\n    hänellä on\n    niin paljon vilkunoita,\n    naa-naa\n    että\n    kun hän niitä ajaa,\n    on hänen pakko\n    naa-naa\n    järveä myöten haukuttaa...\n\n[1] \"Vilkuna\" (lagiksi: vilggos) tarkoittaa poroa, joka on hyvin herkkä\nhyppimään tieltä syrjiin.\n\nJoiku seurasi toistansa ja matka kului. Säkeiden välillä kuului vain\ntahdikas koparan kapse ja ahkioiden kepeä sihajaminen pehmeällä\ntiellä...\n\nEdessä häämötti tunturin valkea selkä. Tie kohosi vähitellen ylemmäs.\nNäytti kuin olisi sen suunta ollut suoraan tunturin yli, mutta muutaman\nkilometrin päässä kääntyi se taas itää kohti ja kulki aivan tunturin\npäitse, kohoten sen takaa leviävälle ylänkömaalle, joka jonkun matkan\npäästä rupesi hiljalleen viettämään alaspäin. Sen toisessa laidassa\npiti pykällyskaarteen olla.\n\nAurinko punasi pilvien alareunoja etelän taivaalla, kun pykällysmiehet\nsaapuivat perille. Siinä oli alaspäin viettävällä ylängöllä laaja\npykällyskaarre, joka oli aidalla jaettu kahteen osaan. Ylempi osa oli\ntäynnä poroja, jotka levottomina liikkuivat edestakaisin kuin aavan\nulapan pinta. Niitä juoksi pitkin kaarteen reunoja ja pyöri keskuksessa\ntuhatpäisenä, sekavana joukkona, josta ei erottanut paljon muuta kuin\nlevottomana lainehtivan sarvimetsän. Kuului lukemattomain koparain\nnaske ja sarvien kalina, johon sekaantui omituista äännähtelyä,\nmikä suuresti muistutti veden lotkumista tunturikosken reunamiin\nkaivautuneissa kivikirnuissa. Ne olivat vasikoita ja vaatimia, jotka\nkilpaa roukuivat toisiaan. Lumi oli tallaantunut siljoksi ja koko tuon\nhyllyvän poromassan yllä kiiriskeli sakea höyry, jonka pakkasilma\nsiihen muodosti sikin sokin juoksevien, läähättävien porojen lämmöstä.\nPoromassa \"rullasi\" puolelta toiselle kuin irtaantunut tukkiruuhka\nvihaisessa virran vuolteessa.\n\nPykällyspaikalle oli jo kokoontunut väkeä naapurikylistä ja siellä\ntäällä loimotti kahvinuotioita, joiden ääressä miehet loikoilivat.\n\nTuskin olivat ajoporot päässeet valjaistaan, kun jo\nkirkonkyläläisilläkin oli kahvinuotio palamassa. Huudeltiin\nterveisiä toisilleen ja kyseltiin kuulumisia. Ulkokyläläisiä tuli\nkirkonkyläläisten nuotiolle. Tervehdeltiin toisiaan: \"Burist, burist!\"\n\"Terve! Jumalan terve!\" Vilkas puheensorina sekaantui poromeren jymyyn\nja äänekkäät huudahdukset säestivät tuhatpäisen elon roukuvaa säveltä.\n\nAslak oli laittanut nuotionsa vähän erilleen toisista ja sen ääressä\nloikoili puolikymmentä lappalaista, joukossa kirkonkylän poliisi.\n\nAslak oli huonolla tuulella. Mitä tekemistä oli kruunun hukalla heidän\nparissaan? Hän silmäili kulmainsa alta poliisia, joka oli vilkkaassa\nkeskustelussa Metsu-Pieran kanssa.\n\n— On kuulunut, että täällä olisi äkässuvantolaistenkin poroja, virkahti\npoliisi ja katsahti pälyen Aslak Rostoon.\n\n— Äkässuvantolaisten? Piruko niitä ulis' tenne tuonut?\n\n— Tiesi vain, mutta kirkolla oli muuan äkässuvantolainen, joka sanoi\nvartavasten tulleensa porojaan pois hakemaan.\n\nAslak höristi korviaan.\n\n— Kuka se oli?\n\n— Seyrisvaaran Mikkala.\n\n— Seyrisvaaran —?\n\n— Niin.\n\nAslak ei puhunut mitään. Tuijotti vain mietteissään tuleen.\n\n— No kyllähän sen näkee, kun ruvetaan pykältämään, sanoi hän sitten\nsaatuaan tulen piippuunsa.\n\n— Hän väittää, että hänen merkkinsä olisi muutettu.\n\n— Muutettu? Kuka sen olisi muuttanut?\n\n— Tiesi vain...\n\n— Na minkälainen sen merkki un?\n\n— Pykälä päällä, pistelys alla ja halkein, selitti joku joukosta.\n[Pykälä = kolo korvan reunassa; pistelys = syvempi ja kapeampi kolo;\nhalkein = halki leikattu korvan nokka.]\n\n— Semmunen merkki, junka kuka hivans' voi muuttaa, sanoi Metsu-Piera ja\nsylkäisi.\n\nKahvi oli valmis ja miehet ryhtyivät sitä juomaan. Kahvinjuonnin\naikana saapui kirkolta päin ajomies, päässä pitkäpäällyksinen\nneljäntuulenlakki. Se oli Seyrisvaaran Mikkala. Hän ajoi suoraan\nporoisännän luo.\n\nHetkisen kuluttua tuli poroisäntä Aslakin nuotiolle.\n\n— Täällä Seyrisvaaran Mikkala väittää, että hänen porojaan olisi meidän\nkaarteessamme, sanoi hän ja katsoi Aslakkia kuin selitystä pyytäen.\n\nTämä kavahti pystyyn.\n\n— Vai väittää! No sehän saadaan heti selville.\n\n— Mutta hän väittää, että niiden merkki olisi muutettu.\n\n— Mitä se minuun kuuluu? Aslakin silmät leimusivat suuttumuksesta.\n\n— Hän väittää, että niitä olisi sinun merkissäsi.\n\n— Väittää! Baergalak, sehän mies väittää kohta mitä tahansa!\n\nAslak Rosto astui nopeasti norjalaisen luo.\n\n— Sinäkö olet tullut tänne syyttämään minua varkaudesta?\n\nNorjalainen mittaili tyyneenä Aslakkia katseillaan.\n\n— Niin olen. Sinun merkissäsi on minun porojani.\n\n— Baergalak, heittiö! Saat vastata puheestasi!\n\n— Älä intoile! Minulla on mies mukana, joka voi sen todistaa.\n\n— Kuka se on? Aslak Rosto katseli ympärilleen.\n\n— Se on Iakka.\n\n— Iakka —?\n\nAslak hämmästyi. Hän muisti, että Iakka oli ollut hänellä apumiehenä\nedellisenä syksynä, kun he olivat olleet poronhakumatkalla eräällä\npohjoistunturilla. Sillä matkalla he olivat kohdanneet muutamia\nporoja, jotka olivat Seyrisvaaran Mikkalan merkissä. Aslakin vanha\nhimo oli herännyt ja yks' kaks' olivat porot heitetyt kiinni. Merkkien\nmuuttaminen ei luonnollisesti ollut vienyt pitkää aikaa ja seuraavana\npäivänä olivat porot Aslakin elossa. Näitä oli siis Seyrisvaaran\nMikkala tullut hakemaan. Mutta hän oli tehnyt turhan matkan, sillä nuo\nkaivatut elukat olivat hänen kylässään vedätysporoina.\n\n— Työhön sitten ja heti, että nähdään, kuka meistä on varas ja kuka\nvalehtelija! huusi Aslak ja kiinnitti peskivyötään lujempaan. — Ja\nsinä, poliisi, pidä käsirautasi valmiina, jos sattuisi, että niitä\ntarvittaisiin.\n\n— Joo, ne vain ovat valmiit, vastasi poliisi ja nauroi.\n\n— Onko Taapa-Tuomas saanut vetomiehiä? huusi poroisäntä.\n\n— Kyllä niitä on.\n\n— Mitäpä siinä sitten muuta kuin veräjät auki vaan!\n\nMiehet riensivät alempaan aitaukseen ja avasivat väliveräjän.\nPykältäjät asettuivat pykällyslautoineen [laudankappale, johon viirulla\nmerkitään omistajansa kohdalle jokainen veräjästä vedetty poro]\nmolemmin puolin veräjän suuta ja yksi vetomiehistä oikaisi suopunkinsa\nveräjästä sisään.\n\nSe tarttui. Suurisarvinen vankka hirvas [urosporo] rupesi riuhtomaan\nsuopungin! päässä. Se jännitti kaikki voimansa vastakynteen, kiersi\npäätään puoleen ja toiseen ja löi etujalat lujasti tantereeseen. Mutta\nvetomies oli toimeensa tottunut ja kiskoi rimpuilevan poron veräjästä\nulos.\n\n— Se on Roston! huusi pykältäjä ja veti viirun Aslakin nimen alle.\n\n— Antakaa seyrisvaaralaisen tarkastaa, onko sen merkki muutettu, huusi\nAslak ja hänen silmänsä kiilsivät vahingonilosta.\n\n— Mitä joutavia! Näkeehän sen, ettei sitä ole muutettu. Tasainen on\nkarva korvissa.\n\nTuli toinen poro ja kolmas ja merkittiin laudalle. Sitä menoa jatkui ja\nporo poron perästä siirtyi yläkaarteesta kaarteen alaosaan reippaiden\nvetomiesten vetäminä. Suopungit viuhuivat ilmassa ja miehet kiroilivat,\nhikipäissään kiskoen aina yhtä vimmatusti vastaan teutaroivia poroja.\n\n— Älä kisko! Hirttyy peijakas, etkö näe? Suopunki oli sattunut\nnulppoporon kaulaan eikä vetomies ollut innostuksissaan huomannut,\nkuinka poro kieli pitkällä suusta korahteli omituisesti. Hän juoksi\neläimen luo, irroitti silmukan ja asetti sen etujalkojen taakse.\nPoro heittäytyi maata ja tuli mahallaan veräjästä ulos kuin mahtava\njauhosäkki.\n\nHeittämistä jatkui. Alakaarteeseen oli jo kerääntynyt poroja\nkymmenmäärin ja yhä uusia teutaroi veräjästä. Merkintuntijat julistivat\nisolla äänellä, kenelle mikin poro kuului ja pykältäjät merkitsivät ne\nlaudankappaleilleen.\n\n— Roston! huudettiin taas, kun iso nulppo huilasi mahallaan\nmerkitsijäin ohi.\n\n— Älä päästä! huusi toinen merkintuntijoista. — Katsotaanhan tarkemmin.\nHei, Mikkola, tule nyt katsomaan, onko tämä sinun.\n\nMikkola tunkeutui poron luo ja tarkasteli sen korvia. Parissa paikassa\noli karva korvan reunassa vähän ohuempi, mutta muuten näytti merkki\noikealta.\n\n— En minä voi oikein sanoa. Korvannokassa on karva vähän ohuempi, mutta\nonhan se saattanut olla ruvissa kauemmin kuin muut osat.\n\n— Katsohan tarkkaan vain, että tunnet omasi, ivaili Aslak.\n\nPoliisikin tarkasti korvannokkaa, mutta ei huomannut siinä mitään\nepäilyttävää.\n\n— Oikea merkki, lausui hän. — Ei siinä olisi noin paljon untuvaa, jos\nleikkaus olisi viimesyksyinen.\n\nSuopunki irroitettiin ja poro laskettiin irti. Seyrisvaaran Mikkola oli\nvähän nolona. Tähän saakka oli jok'ainoa Roston merkki ollut oikea.\n\n— Taitaa olla parasta, että lähdet kotiasi ja tilaat jo valmiiksi\nNaakelin asianajajaksesi ensi käräjiin, sillä minä toimitan sinulle\nhaasteen, niin pian kuin tästä keritään, sanoi Aslak ja väänsi\npahaenteisesti suutaan.\n\n— Parastahan on, että annat sen heti, lausui poliisi.\n\n— Samantekevä! Aslak kaivoi peskinpovesta kukkaronsa ja veti\nviisimarkkasen esiin. — Poliisi, haasta tämä norjalainen\nkunnianloukkauksesta ensi käräjiin!\n\n— Ei tässä nyt haasteta... Tässä on tärkeämmät toimet nyt, huomautti\nporoisäntä.\n\n— Minä olen vain kruununasioissa haastemiehenä, lausui poliisi ja\ntyönsi syrjään Aslakin ojennetun käden.\n\n— Vai niin. No samantekevä, onhan tässä kirkonkylän lautamies. Tuossa,\nkievari, haasta sinä tämä Mikkola kunnianloukkauksesta. Baergalak, minä\nen kärsi, että jokainen Äkässuvannon varas tulee minua soimaamaan! —\nJopa puhuit itsesi pussiin, Aslak, huomautti poliisi. — Sanoit Mikkolaa\nvarkaaksi. Nyt on Mikkolan vuoro haastaa sinut.\n\n— Pidä suusi, kruunun koira! Kyllä minä tiedän, mitä puhun.\n\n— Nyt loukkasit minun kunniaani ja siis on nyt minun vuoroni haastaa\nsinut. Lautamies, haasta tämä Aslak Rosto kunnianloukkauksesta ensi\nkäräjiin!\n\nMuutamat miehistä nauroivat, mutta toiset seurasivat vakavina yleistä\nrähinää. Poliisi oli olevinaan vihassa ja tyrkytti lautamiehelle\nhaasterahaa.\n\n— Heittäkää hiiteen, miehet! huusi poroisäntä. — Haastakaa sitten, kun\non pykällyksestä keritty, niin paljon kuin haluatte, mutta nyt ei.\n\nAslak kiroili ja sadatteli ja uhkasi nostaa hirmuisen kanteen\ntällaisesta törkeästä kunnianloukkauksesta.\n\nVetomiehet ryhtyivät jälleen työhönsä. Taas singahti suopunki ilmassa\nja poro tuli veräjästä ulos niin että lumi tuprusi.\n\n— Roston! huusi merkintuntija.\n\n— Tarkasta, baergalak, tarkasta korvia! Ehkä se nyt on sinun! huusi\nAslak ja pui nyrkkiä norjalaiselle.\n\n— Siivolla nyt, että saadaan tehdä työtä! komensi poroisäntä. — Jos\nAslak ei ole hiljaa, niin minä keskeytän koko toimituksen.\n\nAslak vetäytyi syrjemmäs ja seurasi pahaenteisen näköisenä toimituksen\nkulkua.\n\nVetomiehet vaihtuivat ja poro poron perästä siirtyi alakaarteeseen.\nSeyrisvaaran Mikkola tarkkasi jokaista Roston-merkkistä, mutta ei\nyhtään epäilyttävää korvaa tullut näkyviin. Hänen noloutensa kasvoi ja\njonkun ajan kuluttua hän vetäytyi muutamalle kahvinuotiolle ja rupesi\nkatselemaan eväitään.\n\nLyhyt talvinen päivä oli kulahtanut loppuun, kun pykällys päättyi.\nPuolitoistatuhatta poroa oli siirtynyt alakaarteeseen. Runsaasti toinen\nverta oli vielä jälellä seuraavaksi päiväksi. Kun oli huutokaupalla\nmyyty päivän kuluessa kerääntyneet peurakorvat [peurakorva = poro,\njonka korvissa ei ole minkäänlaista merkkiä] ja tuntemattomat\nmerkkiporot sekä valittu paimenet yön ajaksi kaivamaan laskettavia\nluettuja poroja varten, lopetettiin toimitus. Vetomiehet palasivat\nhikisinä ja väsyneinä nuotioilleen, joiden kyljissä pian kiehuivat\nmustapintaiset kahvipannut.\n\n— Aslak Rosto on rehti mies, kehuskeli poliisi poroisännän nuotion\nääressä. — Ei yhtään väärää merkkiä koko päivänä.\n\n— Älähän puhu, huominen päivä on vielä kokematta, huomautti muuan\nmiehistä varovasti.\n\n— Minulta vaan on monta poissa, murisi Salkko Hukka nuotion toiselta\npuolen. Hänen kuparinkarvaiset kasvonsa olivat alakuloiset.\n\n— Eikö ole löytynyt koulumiehen lasten ajokasta? kysyi poliisi.\n\n— Ei ole. Olen kulkenut yläkaarteenkin poikki ja halki, mutta ei vaan\nnäy.\n\n— Missähän se on? Sehän oli hyvälahjainen poro, huomautti joku.\n\n— Tiesi vain...\n\nSamassa saapui paikalle Aslak Rosto. Hän oli hyvässä humalassa ja\nkehuskeli leveänä:\n\n— Siinä nyt nähtiin! Ei ainoatakaan väärää merkkiä! Baergalak! Sanokoon\nnyt minua varkaaksi kuka uskaltanee!\n\n— Istuhan alas, muuten palaa peskisi, varoitti poliisi.\n\n— Suu kiinni! Minulla on peskiä vaikka kuinka monta. Ja nahkoja myös,\nnäetkö? Hän viittasi yläkaarteeseen.\n\nAslak heittäytyi nuotion ääreen ja joutui istumaan Salkko Hukan viereen.\n\n— Hei, Salkko, mitä murjotat? Eikö ole puhdas omatuntosi?\n\n— Tutkihan omaasi vain äläkä huolehdi muista.\n\n— Vai niin, vai sillä päällä olet. — Mutta poliisin raudat jäivät\nkäyttämättä, hah, hah! Olisihan se ollutkin somaa, jos Aslak Rosto\nolisi lähtenyt raudat käsissä vanhalta pykällyskaarteeltaan.\n\nHän tuhersi tulta piippuunsa ja lallatteli juopuneen äänellä:\n\n    — Pai-su-nut ne-po,\n    van-hus se as-te-lee\n    pal-kis-ta pit-kin...\n\n— Poliisi, näytähän rautojasi, ovatko ne samat, jotka riippuvat\nlensmannin kamarin seinällä. Näytähän, en ole ennen uskaltanut niihin\nkoskea, ihminen kun on syntinen, mutta nyt haluaisin niitä vähän\nlähempää katsella.\n\nPoliisi kaivoi laukustaan käsiraudat ja hänen katseessaan oli omituinen\nloiste, kun hän ojensi ne Aslakille.\n\nTämä otti ne ja katseli joka puolelta.\n\n— Voi taivas niitä kruunun kapineita! Vai tuommoiset ovat! Terästä...\ntietysti... eipähän muuten. Hih, pojat, miltä näyttäisi?\n\nAslak oli pannut raudat käsiinsä ja ojenteli niitä joka puolelle\nuhmaava hymy hikisillä kasvoillaan.\n\n‒ Hyvin sopivat, nauroi poroisäntä.\n\n— Vai hyvin! Aslak pyrähti Salkko Hukan puoleen, joka parhaillaan\nkalusi kuivattua poronlapaa ja syrjäsilmällä seurasi vierustoverinsa\neleitä.\n\n— Sinä, Salkko, joikkasit kerran Suuvuonon markkinoilla, että\nTenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille, mutta eipäs\nole vielä takonut! Eh! Nämä ovat lainakalut, katsopas. Minä vain huvin\nvuoksi näitä koettelen... leikin päältä vain...\n\nAslak helisytti kalvosiaan Salkon nenän alla.\n\n— Tuoss' ovat, poliisi, saat takaisin. Hän yritti vetää rautoja\nkalvosistaan, mutta ne olivatkin menneet lukkoon.\n\n— Jo taisit jäädä satimeen! nauroi poroisäntä. — Eivät ne aukea\navaimetta, hah, hah! — Baergalak, poliisi, otahan avain, sanoi Aslak ja\nääni kuulosti vähän hätääntyneeltä. Oli kuin olisivat lukkoon menneet\nkäsiraudat omituisen kiusallisesti painostaneet hänen mieltään.\n\n— Jospa annettaisiin niiden ollakin, lausui poliisi ja ääni vavahti\nhiukan.\n\n— Mitä kujeilet? Olla? Minkävuoksi? — Otahan avain vain.\n\n— Poliisilta on jäänyt avain kotia, rähähti Salkko Hukka nauramaan.\n\n— Annetaanhan vain olla, sanoi poliisi, joka oli käynyt hyvin\nvakavaksi. — Säästit minulta panovaivat, Aslak, kun leikittelit. Minä\nvangitsen sinut poronvarkaudesta.\n\nSe tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jokaisen syönti keskeytyi ja\nmiehet katsoivat ihmeissään vuoroin poliisia vuoroin Aslakkia, joka oli\nkäynyt tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.\n\n— Poron-varkau-desta —? sopersi Aslak hämillään ja humala haihtui hänen\npäästään kuin poispyyhkäistynä. — Ei, baergalak, mitä ilvettä tämä on?\nhuudahti hän ja hypähti pystyyn. — Tietysti et tarkoita totta, poliisi?\n\n— Täyttä totta. Olet varastanut Salkko Hukalta poron.\n\n— Salkko Hukalta —? Minkä poron?\n\n— Sen, joka oli koulumiehen lapsilla ajokkaana viime talvena.\n\nSalkkokin oli kömpinyt pystyyn.\n\n— Vai sinne onkin joutunut poro, jota olen koko talven etsinyt.\nOikeassapa olen ollutkin sinusta joikatessani.\n\nAslak oli kuin ukkosen lyömä. Hänen huulensa liikkuivat hermostuneesti.\nVäliin vääntyi toinen suupieli ja ilme muistutti pahaa irvistystä.\nVäliin pusertuivat huulet tiukasti kiinni ja leukapielet pullistuivat,\nkun hän puri hampaitaan yhteen.\n\n— Parasta on, että lähdemme kirkolle. Siellä nimismies odottaa, lausui\npoliisi ja rupesi sitomaan laukkuaan kiinni.\n\n— En minä niin vain lähde! huudahti Aslak ja väänteli raudoissa olevia\nkäsiään. — Siihen ei ole todistajia, ei totisesti!\n\n— Enemmän kuin tarpeeksi.\n\n— Sano!\n\n— Ehdithän nuo kuulla vielä. Hei, Salkko, valjastahan Aslakin poro.\nSinä lähdet meitä saattamaan.\n\nSalkkoa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän sitaisi laukkunsa kiinni ja\nvetäisi peskivyötä tiukempaan.\n\n— Jo vain! Siihen minä olen valmis.\n\n— Poroisäntä saa lainata meille reslaa, että pääsemme matkaan.\nAslakista ei ole nyt ajajaksi.\n\n— Minulla on resla, huusi Salkko, joka oli jo menossa hyvän matkan\npäässä.\n\nHetkistä myöhemmin oli matkue valmiina. Salkko Hukka ajoi edellä istuen\nAslak Roston ahkiossa. Aslak makasi Salkon reslassa ja hänen poronsa\noli kollostettu kiinni Salkon ahkioon. Viimeisenä ajoi poliisi.\n\nYhä vieläkin hämillään äkillisestä vangitsemisesta katselivat\npykällysmiehet matkueen jälkeen, joka pian katosi pimeään.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nVanha kirkkoväärti, setä Jussas, istui sunnuntaiaamuna papin\nvirkahuoneessa ja poltteli lyhytvartista nysäänsä. Pappi istui häntä\nvastapäätä kirjoitustuolissaan ja poltteli niin ikään. Keskustelu koski\ntoiss'iltaista vangitsemista.\n\n— Kuka olisi uskonut Aslak Rostosta sellaista. Niin rehdin ja suoran\nnäköinen mies.\n\nSe oli pappi, joka näin katkaisi vaitiolon.\n\n— No jo. Mutta hän on vanhastaan tunnettu varas. Kyllä se on tietty,\nvaikka ei ole uskallettu puhua, pappa, hah, hah! Sepä kumma!\n\nKirkkoväärti pyyhkäisi otsalle valahtaneen hiussuortuvan syrjään ja\nkatsoi pappia pienillä, syvässä olevilla, ystävällisillä silmillään.\n\n— Isä vainaja oli aivan kamala. Kyllähän pappa sen tietää.\n\n— No joo. Se on kyllä totta.\n\nOltiin taas hetkinen vaiti ja tupakoitiin.\n\n— Hyvä on, että varkaat kiinni saadaan, alotti kirkkoväärti hetken\npäästä hiljaiseen, sävyisään tapaansa. — Tappavat talollisiltakin\nainoat vetoporot. Kovin se on Roston palkinen ollutkin huonossa\nhuudossa viime aikoina.\n\n— Onpa tainnut.\n\n— Sepä kumma! On ainakin. Meidän Pekaltakin varastettiin viime talvena\nviisi vankkaa härkää. Enkä minä muuta usko, kuin että Rosto ne vei.\n\nPapin rouva toi kahvia.\n\n— Aina se mamma minulle kantaa, hah, hah! Johan minä join kyökissä.\n\n— No kyllä tämä vielä menee.\n\n— Jo vain. En minä ole vielä tähän ikääni tätä tarjousta hylännyt. Sepä\nkumma!\n\nKirkkoväärti ryypiskeli kahvia verkalleen ja silmäili ystävällisen\nnäköisenä tuuheiden kulmainsa alta papin rouvaa, joka oli istahtanut\npöydän päähän.\n\n— Mamma se kaipasi poliisia, mutta minä sanoin, että häneltä taitaa\ntällä kertaa jäädä pappilan kahvit juomatta, hah, hah! Sepä kumma!\npuheli kirkkoväärti juodessaan.\n\n— Niin, häntä ei ole näkynytkään. Poika toikin kuulutukset.\n\n— Ei, ei. Hänen pitää vartioida Aslakkia tarkkaan ja visusti. Se on\nnimismiehen käsky. Ei jouda nyt poliisi kirkkoon.\n\n— Ei näy lukkariakaan, huomautti papin rouva.\n\n— Tuossa näkyy juuri tulevan.\n\nSamassa kuului ulkoportailta askelia ja hetkistä myöhemmin astui\nlukkari sisään.\n\n— Huomenta! Jopa se setä Jussas on ollut aikaisin liikkeellä.\n\n— Sepä kumma! Kellohan on kohta yksitoista, hah, hah!\n\n— Taitaa olla sedän kello edellä?\n\n— Älä jo! Kyllä se käy juuri auringon kanssa.\n\n— Vai auringon kanssa.\n\n— Ju-ju. Tarkka se on.\n\nPapin rouva toi kahvia lukkarille.\n\n— Setä on tainnut jo juoda? Lukkari katsoi hymyillen kirkkoväärtiä,\njoka selkäkenossa poltteli piippuaan.\n\n— 'Joka ennen ennättää, sille kakku leivotaan.' Hah, hah!\n\n— Niin vain.\n\nLukkari laski kupin pöydälle ja kiitti.\n\n— Nythän kuuluu kummempia, alotti pastori ja kääntyi lukkarin puoleen.\n\n— Joo, niin kuuluu. Kamalaahan se on tainnut Roston elämä ollakin viime\naikoina.\n\n— Onpa tainnut.\n\n— On. Hyvä vain, että joutuisivat varkaat kiinni.\n\n— Se minua on eniten kummastuttanut, kun hän on aina ollut niin rehdin\nja suoran näköinen. Ei olisi hänestä juuri uskonut.\n\n— Aslak Rosto ei ole mikään tyhmä mies. Kyllä hän osaa ihmisten kanssa\nseurustella.\n\n— Sepä kumma! Kirkkoväärti puhalsi paksun savupilven ja maiskautti\ntyytyväisenä suutaan.\n\nLukkari nousi, kokosi kirkkoon vietävät kirjat kainaloonsa ja lähti.\nKirkkoväärti seurasi hänen esimerkkiään.\n\nHetkistä myöhemmin lähti pastorikin astumaan kirkkoon, joka oli\nkivenheiton päässä pappilasta. Pappilan vainion poikki kulki joukko\nlappalaisia, samoin kirkkoon matkalla. Heidän perässään kyökkäsi\nRauna-muori Nikke-pojan kanssa. Pastori saavutti hänet kirkkoveräjällä.\n\n— Hyvää huomenta, pappi! Jopa täyttyi Aslak Roston synnin mitta!\n\nRauna-muorin katse oli pistävän kirkas.\n\n— Joo, niinhän kävi. Ei olisi uskonut...\n\n— Uskonut? Minä olen aina tiennyt, että se mies varastaa yksin enemmän\nkuin monta pitäjää yhteensä.\n\nPastori jätti Rauna-muorin ja kiipesi kirkkomäkeä ylös. Tapulissa\nrupesi pieni kellopahanen soittamaan papille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolta tuntia myöhemmin seisoi pastori saarnatuolissa. Tekstiin\nsisältyivät Vapahtajan sanat juutalaisille: \"Teidän pitää kuolemaan\nteidän synneissänne.\"\n\nPastori ryhtyi kehittämään tätä ajatusta. Kun ihminen vaeltaa synnissä,\nkokoaa hän vähitellen tuomion pilviä päälleen. Ne synnit, joita\nhän tietensä harjoittaa, paaduttavat kerta toisensa perästä hänen\nomaatuntoaan. Hän menestyy aluksi syntitiellään; tuntuu siltä kuin\nei jumalallista vanhurskautta löytyisikään. Synti toistaan törkeämpi\nseuraa, mutta yhä vaan viipyy jumalallinen kosto. Tämä kiihoittaa\nihmistä yhä rohkeampaan ja häikäilemättömämpään synnin harjoittamiseen.\nPäivä tulee, toinen menee, mutta jumalallista rangaistusta ei vaan\nkuulu. Yhä kasvaa ihmisen paatumus. Synti paantaa [paantaa = kerros\nkerrokselta jäädyttää] omantunnon kuin kaltioinen [lähteinen] jänkä\ntalvisen ajotien. Ihminen on nyt tullut sille asteelle, jolloin Pyhän\nHengen nuhteilla ei ole hänessä enää sijaa. Synnin mitta täyttyy\ntäyttymistään eikä ihminen sitä huomaa. Hänen on mahdoton uskoa,\nettä synti voisi häntä kaataa. Mutta koston päivä lähenee. Se nousee\nuhkaavana kuin mustanharmaa lumipilvi aution tunturiselän yli, jolla\nyksinäinen kulkija ajaa. Jo kohoaa koivumorosto [koivua kasvava harjun\nselkä] tunturin liepeellä. Synnin mitta on kohta täysi. Vielä yksi\npisara ja — se vuotaa yli. Silloin on jumalallisen vanhurskauden hetki\nlyönyt: ihmistä on kohdannut Herran kosto.\n\nPastori silmäsi seurakuntaansa. Aivan hänen edessään istui\nlappalaisvaimo imettäen noin kolmivuotiasta pojantenavaa. Pikku mies\nmakasi äitinsä sylissä, pieni lapinlakki päässä ja imeskeli toisella\nsuupielellään paljosta käsittelystä likaantunutta rintaa, katsoen\nveitikkamaisen näköisenä pappia saarnatuoliin. Pikkuinen untukasniekka\njalka oli riipuksissa äidin polvella ja heilui aikamiehen tahdissa.\nOikea käsi leikitteli pienellä luupääpuukolla, joka riippui napeilla\nkoristetussa peskivyössä, sillä aikaa kuin vasen piteli kiinni\nmieluisasta ruokalähteestä. Oli kuin olisi pikku mieskin käsittänyt sen\nasian vakavuuden, josta pappi puhui, sillä hän heitti irti rinnasta ja\nnousi istumaan äitinsä sylissä, maiskutellen suutaan ja töllistellen\npyöreillä silmillään pappia. Äiti käytti tilaisuutta hyväkseen\npiiloittaakseen tuhraantuneen rintansa ja nosti myös silmänsä pappiin.\nHän käsitti varsin hyvin, ketä pappi tarkoitti.\n\nRauna-muori istui Nikke-pojan kanssa vanhalla paikallaan kamiinin\nvieressä. Hän, vanha ihminen, rakasti lämmintä ja kamiinin vieressä oli\nhyvä olla. Rauna-muorin kasvot säteilivät sisäisestä liikutuksesta:\nkerrankin oli papin puheessa terää. Hän nyykäytteli hyväksyvästi\npäätään.\n\nLehterillä istuivat \"Roston valtakunnan alamaiset\". Hekin käsittivät,\nketä pappi tarkoitti ja senvuoksi kuohahteli heidän sisunsa. Vai aikoi\npappi ruveta Aslakkia \"lastamaan\", Aslakkia, jonka nimismies-vietävä\noli syyttömästi vanginnut. He katselivat tuimina pappia, joka hetkisen\nvaiti oltuaan jatkoi:\n\n— Meillä on rakkaassa kylässämme surullinen tapaus vereksenä\ntodistuksena siitä, mihin synnillä leikitteleminen johtaa. Yksi\ntämän seurakunnan huomatuimpia miehiä on langennut suureen syntiin,\nvarkauteen, ja nyt odottaa häntä senvuoksi niin hyvin Jumalan kuin\nesivallankin tuomio.\n\n\"Roston valtakunnan alamaiset\" tyyntyivät. Papin puhehan oli paremmin\nsurkuttelevaa kuin tuomitsevaa laatua. Olihan hän maininnut jotakin\n\"seurakunnan huomatuimmasta miehestä\". Äskeinen katkeruus haihtui pois\nja kyynel kohosi yhden ja toisen silmään.\n\nSaarna loppui vakavalla kehoituksella \"laittamaan pelvolla ja\nvapistuksella, että me autuaiksi tulisimme\" ja silloin painuivat\n\"Roston valtakunnan alamaistenkin\" päät penkkiin ja tukahdutettuja\nnyyhkytyksiä kuului pitkin lehteriä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin pastori saarnasi kirkossa, istui Aslak Rosto poliisin\npirtissä kädet ja jalat raudoissa. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä\nja kasvoja vääristi katkeruuden hymy.\n\nNäinkö oli hänen todellakin käynyt? Hän, Aslak Rosto, Tenomuotkan\nkuningas ja tunturien vapaa eläjä, vankina poliisin pirtissä, saman\npoliisin, joka joka talvi lainasi häneltä pailakoita [opettamaton poro]\nvetojuhdikseen. Ja vaivaisen nulpon taposta! Olisi edes rikos suurempi,\nniin menettelisi se vielä. Istuisipa hän edes vangittuna poroparttian\ntaposta, olisi se paremmin miehen arvon mukaista, mutta — vaivaisen\nnulpon... niinkuin mikäkin renkipoika, joka vasta on tökerösti nylkenyt\nensimäisen varastamansa vasikan.\n\nHänen mielensä katkeroittui. Oliko olemassa mitään jumalallista\noikeutta? Eikö olisi ollut paljon oikeudenmukaisempaa, että hän\nolisi joutunut kiinni silloin, kun hän tappoi — Kummajärven Salkon?\nTotisesti! Eikö nyt todellakin tuntunut siltä, kuin olisi jumalallinen\noikeuskin alentunut häntä pilkkaamaan sallimalla hänen tällaisesta\nsyystä kiinni joutua? Mitä sanovat lappalaiset? 'Aslak Rosto vangittuna\n— poronulpon taposta!'\n\nAslak silmäsi takkaan, jossa tuli hiljakseen riutui. Ja omituista: yhtä\nrintaa sammuvan liesivalkean kanssa rupesi hänen kiukkunsa sulamaan.\nLieska leimahti vielä kerran ja sammua tupsahti äkkiä. Niin kävi hänen\nkatkeruutensakin.\n\nHän koetti tyynesti ajatella elämänsä kulkua. Todellakin! Se oli\nollut ihmeellistä kohtalon kanssa leikkimistä. Taikka enemmän: se\noli ollut kohtalon uhmaamista. Hän oli poikavuosina ajatellut, että\nrikosta seuraa auttamattomasti Jumalan kosto ja rangaistus. Niin\noli pappikin rippikoulussa opettanut ja hän oli uskonut papin sanan\nkirjaimellisesti. Mutta kun hän rippikoulusta päästyään oli tehnyt\nensimäisen suuremman varkauden eikä ollut minkäänlaista Jumalan kostoa\ntullut, — vaikka hän oli sitä odottanut pelossa ja tuskassa, — oli\ntämä usko vähitellen ruvennut horjumaan. Ja yhä enemmän sitä olivat\nhorjuttaneet tavan takaa uudistuneet poron varkaudet, joista ei ollut\nmilloinkaan seurauksia kuulunut. Lopuksi oli hän tullut sellaiseen\nvakaumukseen, että ainoa \"Jumalan kosto\", joka ihmistä saattoi kohdata,\noli rikoksen ilmitulo ja siitä johtuva esivallan rangaistus. Mutta\nviisas mieshän saattoi järjestää asiansa niin, ettei koskaan tarvinnut\nilmituloa pelätä. \"Jumalan rangaistus\" nimismiehen ja poliisin hahmossa\noli vain tyhmiä varten. Se oli heidän kohtalonsa. Mutta päisevä mies\nsaattoi hyvin käydä paininlyöntiin \"kohtalonsa\" kanssa ja olla varma,\nettä kohtalo oli tyhmä kuin staalo [peikko] saduissa.\n\nTosin oli hän ajatellut, ettei ollut hyvä ruveta suuremmassa määrässä\nkohtaloansa uhmaamaan. Siinä saattoi yhtä hyvin vetää lyhemmänkin\nkorren. Mutta sekin ajatus oli osoittautunut paikkansa pitämättömäksi.\n\nHän oli tehnyt murhan, rikoksista suurimman, riistänyt ihmiseltä\nhengen. Silloin oli hän omastakin mielestään antautunut ylen\nvaaralliseen kamppailuun kohtalon kanssa. Mutta siinäkin oli kohtalo\nvetänyt lyhemmän korren: hän oli kulkenut vapaana miehenä. Juttua\nolivat tutkineet nimismiehet ja poliisit, kahdenkin valtakunnan\nnimismiehet, mutta pimentoon oli se jäänyt. Niin hyvin hän oli\nonnistunut jälkensä peittämään. Jos milloinkaan, niin Salkon murhan\njälkeen hän oli odottanut \"synnin mitan\" täyttymistä, — odottanut\nkauhu sydämessä, mutta mitään ei ollut kuulunut. Asia oli hautautunut\nhiljaisuuteen. Ainoa tuntuva seuraus tuosta yöllisestä retkestä oli\nollut alituisena seuralaisena kulkeva paha omatunto, joka toisinaan\noli vienyt yöunenkin ja kuin ahdistavana painajaisena ajanut häntä\nvarkaudesta toiseen.\n\nMutta kuka olisi aavistanut, että juuri silloin, kun hän rikkaana\nja mahtavana oli valmistautunut omaa kotia perustamaan, oli siihen\nsaakka tappiolle joutunut kohtalokin varustautunut hänelle koston\niskua antamaan. Silloin, kun hän kosiomatkalla oli tappanut Salkko\nHukan nulpon, oli kohtalo katsellut päältä ja nauranut pahaenteisesti.\nSillä muuta hän ei saattanut uskoa, kuin että se oli ollut kohtalo,\njoka oli sokaissut hänen silmänsä siihen määrään, ettei hän ollut\ntullut kätkeneeksi taljaa, johon varovaisuustoimenpiteeseen hän muuten\naina säännöllisesti oli ryhtynyt. Se oli kohtalo, joka oli pitänyt\nhuolta siitä, että taljan korvat olivat jääneet näkyviin ja tulleet\ntunnetuiksi Sarren kodalla. Ja lopuksi: se oli kohtalo, joka oli saanut\nhänet perääntymään Niila Skummille annetusta lupauksesta ja siten\ntehnyt vihamiehen vanhasta, uskollisesta apulaisesta. Hän oli joutunut\ntappiolle painissa kohtalonsa kanssa — ja vetänyt lopultakin lyhemmän\nkorren. Kohtalo oli kostanut. Ja nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli,\nrupesi se hänelle vähitellen selkenemään: hän oli uhmannut Jumalaa\nluullessaan uhmaavansa omaa kohtaloaan.\n\nAslak Rosto nojasi päätään seinää vasten ja hänen mieltään velloi\nkumman outo suru. Niin oli käynyt kuin käynytkin toteen hänen\nkerrallinen unensa synnin mitan täyttymisestä. \"Kun koko jänkä\non punainen, silloin on Aslak Roston synnin mitta täysi!\" Se\noli nyt toteutunut. Nyt oli viimeinenkin hillankukka muuttunut\nverenkarvaiseksi. Mitä on Anni sanova? Muutaman kuukauden hän vasta\noli ehtinyt olla naimisissa. Ei hän ollut aavistanut hääpäivänään,\nettä näin lyhyeen loppuisi hänen onnensa. Olihan tosin Kurun Heemin\nvaimo kertonut puheliaaseen tapaansa, että vähää ennen kuin he Annin\nkanssa olivat tulleet pappilaan vihille, oli papin pikku poika lyönyt\ntoisesta vihkimäjakkarasta jalan poikki. Pappi oli sen heti sitonut ja\nhyvin se oli kestänyt vihkimäajan. Ei ollut hän tiennyt polvistuvansa\njakkaralle, jonka jalka oli poikki. Ehkä se oli merkinnyt jotakin. Kuka\ntiesi?...\n\nAslak kuuli, että joku tuli viereiseen huoneeseen. Hän teroitti\nkuuloaan.\n\n— Ei ole pappi vielä sellaista saarnaa pitänyt. Ja ne sanovat vielä,\nettei hän olisi kristitty! kuuli Aslak poliisin emännän puhuvan.\n\n— Vai niin. Mitä tuo puhui? — Synnin mitasta ja sen täyttymisestä... ja\nmainitsi vähän Aslakistakin.\n\n— Vai mainitsi... Mutta kuulehan! Mihinkähän ovat pojat panneet ne\nisommat länget? Nyt ne olisivat tarpeeseen, sillä me lähdemme Laimioon\naivan tuossa paikassa.\n\nAslak ei halunnut kuulla enempää. Vai oli pappi puhunut synnin mitan\ntäyttymisestä. Niin, miksikäpäs ei. Hän olisi vain halunnut tietää,\nmissä äänilajissa pappi oli saarnannut vanhasta \"väärtistään\".\n\nHän oli todella ollut papin ystävä. Ainoa, missä hän kaikesta\nvääryydestään huolimatta ei koskaan ollut vilpistellyt, oli ystävyys\npappia kohtaan. Hän oli heti ensi näkemältä mieltynyt tähän pappiin.\nOlihan hän sellainen avomielinen, hauska mies. Ei yhtään sellainen\ntungettelija kuin entinen ainaisine parannussaarnoineen. Hän, Aslak,\noli puolustanut pappia joka tilaisuudessa. Hän ei ollut saattanut\nkärsiä, että ymmärtämättömät ihmiset olivat papin kristillisyyttä\npenkomassa joka tilaisuudessa. Ei, hän oli puolustanut pappia eikä\nollut suvainnut häntä parjattavan... Ja nyt oli pappi saarnannut\nhänestä... puhunut tietysti hänen suuresta lankeemuksestaan... ja\nkatkerasti katunut, että oli ollut ollenkaan tekemisissä sellaisen\nmiehen kanssa kuin Aslak Roston... poronvarkaan ja heittiön!\n\nHän oli koko eilisen päivän odottanut, että pappi olisi tullut\nväärtiään katsomaan. Niin hän oli ajatellut ja vaistomaisesti tuntenut,\nettä sillä käynnillä olisi saattanut olla ratkaiseva merkitys. Ehkäpä\nse olisi merkinnyt Aslak Roston, suuren poronvarkaan kääntymistä. Mutta\nturhaan hän oli odottanut. Ei ollut pappia kuulunut, ei näkynyt.\n\nAslakista tuntui yht'äkkiä niin peräti vastenmieliseltä ajatella\npappia. Hän koetti heittäytyä penkille pitkäkseen, mutta sekin\noli kovin hankalaa, sillä selän taakse kahlehditut kädet olivat\ntiellä. Hän kääntyi kylelleen ja koetti nukkua, mutta pienimmästäkin\nliikahduksesta kalahtivat jalkaraudat niin ilkeästi. Hän painoi\nsilmänsä umpeen ja koetti olla aivan liikkumatonna, mutta juuri kun hän\noli vaipumaisillaan uneen, herätti hänet poliisin töykeä ääni:\n\n— Soh, Aslak, syömään! Me lähdemme tästä heti Laimioon.\n\nTunnin perästä, juuri kun pastori oli noussut päivällispöydästä ja\nkävellyt virkahuoneeseensa, ajoi poliisi Aslakin kanssa pappilan\npihan läpi. Aslak ei katsonut sivuilleen. Hän huomasi kyllä, että\nvirkahuoneen ikkunassa seisoi joku, mutta hän ei kääntänyt päätään. Hän\narvasi, että se oli pappi.\n\nKurun Heemin talon pihalle oli kerääntynyt alapään akkoja iso joukko,\nkun poliisi vankeineen ajoi siitä läpi. Akat olivat kiihdyksissään ja\nhuusivat haukkumasanoja poliisille.\n\n— Joko sai kruunun hukka kerrankin mieleisensä paistin?\n\n— Rietas periköön sinut, nimismiehen renki!\n\n— Kun ajaisit palatessasi kaltioon ja sinne jäisit, kirottu!\n\n— Kaunis esivallan edustaja! Itse vanha poron varas!\n\nJa haukkumasanojen lomasta kuului hyvästijättöhuutoja Aslakille:\n\n— Hyvästi, Aslak! Pian palaat takaisin!\n\n— Aslak, hyvästi! Muista meitä!\n\n— Aaslak, Aaas—lak! Hyy—västi!\n\nMuutamat akoista voivottivat ja itkivät. Toiset huitoivat käsiään ja\nkiroilivat.\n\nMutta ränsistyneen talonsa portailla seisoi Rauna-muori ja katseli,\nkuinka poliisi vankeineen hävisi järven toiselle puolen. Hän palasi\nsisään ja virkkoi Nikke-pojalle:\n\n— Siellä meni nyt Rosto-Aslak. Sellainen se on Herran kosto, Nikke,\njuuri niinkuin pappi sanoi.\n\nJa kaataessaan lieden ääressä kahvia kuppiinsa, mutisi hän pappia\ntarkoittaen:\n\n— Hän taitaa sittenkin olla kristitty...\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nOli jouluaattoilta.\n\nTäysikuu heloitti yli laajan erämaan. Etelässä hohtivat\nSuomen-puoleiset tunturijonot pitkänä, epätasaisena selkänä, josta\nsiellä täällä kohosi joku keronnokka. Pohjoiseen päin aukeni laaja\njärven selkä, josta ei ollenkaan erottanut, missä se yhtyi sitä\nrajoittavaan jänkään. Koko tuo aukea ala oli yhtenä, huikaisevana\nvalkeana lakeutena, joka loppui vasta tuolla, missä matala koivumorosto\nreunusti Kelotunturin kupeita. Sen kuun valossa uinuva kylki kohosi\naivan vastapäätä Oula. Sarren kotaa, joka savusi äskenmainitun järven\neteläpäässä.\n\nKodassa kiehui parasta aikaa illalliskeitto. Maria-emäntä kyyhötti\npolvillaan kodan vasemmalla puolen, silloin tällöin kurkistaen\nkiehuvaan pataan. Hänen päässään oli uusi myssy, jonka korvukset\nolivat käpristyneet ulospäin ja nauhat solmeamatta, aivan kuin olisi\nse pilanpäiten päähän pistetty. Maria oli nuoruudessaan palvellut\nkirkonkylän voudilla ja siellä oppinut tuon herraskaisen tavan panna\njouluaattona puhtaan myssyn päähän. Mutta sepä olikin melkein ainoa,\nmitä Maria muisti herrastavoista. Lastensa ulkoasuun hän ei ollut\ntehnyt minkäänlaisia muutoksia. Samoin oli kodan perällä loikova\nmiehensäkin jäänyt tavalliseen arkipukuunsa, nukkavierupeskiin ja\nhaalistuneeseen lakkiin. Siellä hän makaili piippuaan poltellen, sylkeä\npihautellen valkeaan.\n\nLapset istuskelivat kodan seinustalla illalliskeittoa odotellen. Nilsa,\nvanhin lapsista, leikitteli taljakululla makaavan koiran kanssa,\nhivutellen nutukkaansa kärellä elukan kuonoa. Tämä piti sen aluksi\nhyvänä ja murisi tyytyväisenä. Mutta kun Nilsa heilutti jalkaansa yhä\nrohkeammin, tapasi koira siitä kiinni ja murahti äkäisesti.\n\n— Eikö Nilsa muista, että nyt on joulu-aatto? nuhteli äiti Maria\nsilmäten tuimasti poikaansa.\n\nNilsa painoi leukansa peskinkauluksen sisään ja veti polvensa koukkuun\nkuin hillitäkseen jalkaansa. Mutta asento oli epämukava ja vähitellen\nsolui jalka suoraksi jälleen. Nilsa ei jaksanut vastustaa kiusausta,\nvaan töykkäsi nukkuvaa koiraa kuonoon, josta oli seurauksena, että\neläin murahti äskeistä äänekkäämmin.\n\n— Sinut, poika, vielä joulustaalo korjaa, kun et malta pysyä\nsiivolla! torui äiti Maria uudelleen. — Niin käy sinulle vielä kuin\nTurkitamvaaran väelle.\n\nNilsa painoi leukansa yhä syvempään peskinkauluksen sisään ja punastui.\nOhoh! Pahallapa äiti uhkasi! Hän silmäsi sisaruksiaan, jotka pelokkaan\nnäköisinä kyyköttivät kodan lattiarisuilla.\n\nNuorin, kuusivuotias Lasse, istui ison kiisan takana ja tirkisti tuon\ntuostakin seinässä olevasta reiästä ulos hiljaiseen yöhön, jossa kuu\nvaleli kelmeätä paistettaan yli laajan järven selän.\n\nPikku Lassea pelotti, sillä staalo saattoi muuttaa itsensä kuuksi ja\nahdistella ihmisiä. Niin se oli tehnyt Turkitamvaaran väellekin. Mutta\nsiitä huolimatta täytyi hänen vähä väliä tirkistää ulos kuutamoon.\nSiellä leijui niin kummannäköisiä sumuolentoja, jotka vuoroin pitenivät\nvuoroin lyhenivät. Niitä puikkelehti esiin lumisten pensaiden takaa ja\nne pyörivät piiriä juuri siinä, missä kuun valo ja pensaiden varjot\nyhtyivät. Niitä kurkisteli kaatokoivuröykkiön takaa ja järvellä ne\najelivat toisiaan nopeina kuin salamat.\n\nSe oli joulustaalon väkeä.\n\n— Onko aedne [äiti] pannut juomavettä joulustaalolle? kysyi pieni Inka\ntyttönen.\n\n— On kyllä.\n\n— Eikö staalo saata syödä lunta? kysyi Lasse ja nauroi, pelon kyynelten\nkihotesssa silmiin.\n\n— Oletko vaiti! torui äiti. — Tiedättekö, lapset, miten kerran\nkävi? Minulla oli muutamana jouluaattona paljon työtä enkä kerinnyt\nlämmittämään staalon vettä. Nostin ulos padan, jossa vesi oli jäätynyt\nja ajattelin, että rikkokoon staalo itse jään, jos kerran on jano.\nMutta sitä ei äidin olisi pitänyt tehdä. Staalo tepasteli koko yön\nkodan ympärillä ja tuntui olevan tyytymätön. Minä jo pelkäsin, että se\ntulee sisään, mutta ei tullut kuitenkaan. Tepastelihan vain ulkona ja\ntuhki sieramiinsa ja niin viimein poistui. Silloin äiti päätti, että\nolkoon vasta kuinka kiire hyvänsä, pitää staalolla olla jouluna sula\nvesi juomaksi. Siitä asti on äiti aina lämmittänyt staalon juoman.\n\nLapset kuuntelivat silmät kiiluen ja kaikkien huulilta purkautui\nyhteinen helpotuksen huokaus kun äiti oli lopettanut.\n\nIsä Oula, joka tähän saakka oli makaillut kodan perällä, kohousi\nkyynärpäidensä varaan ja pani tupakaksi.\n\n— Niin se on, sanoi hän ja imi kurisevaa piippuaan. — Staaloa ei ole\nhyvä mennä kiusaamaan. Muuten käy, niinkuin Turkitamvaaran väelle.\n\nLapset olivat kuulleet kertomuksen ennenkin. Se oli soma, ihmeellinen\nmuistelus lapsista, poroista ja kodasta, jotka staalo oli loihtinut\nkiviksi muutaman tunturin laelle. Isä oli siellä monesti käynytkin.\n\n— Minkälaista siellä on? kysyi keskimäinen pojista, joka tähän saakka\noli vaieten kuunnellut toisten puhetta.\n\n— Siellä on aivan kuin lapinkylä, siinä on kota, luova, porot ja\nihmiset, aivan kuin luonnossa, mutta kivestä.\n\n— Iakka on muistellut, että porot ovat suurisarvisia, tiesi Nilsa.\n\n— Niin, Iakka on siellä käynyt.\n\n— Ensi talvena käyn minäkin, jos judamme [kuljemme] lähempää.\n\nNilsan silmät hehkuivat innostuksesta ja hän katseli miehekkään\nnäköisenä sisaruksiaan.\n\n— Aedne, kerro meille joulustaalosta, pyysi Jussa, keskimäinen.\n\nÄiti katsoi Jussaan ja naurahti. Kummiapa se pikku Jussa nyt pyysi.\nVai joulustaalosta. Mutta se olikin pikku Jussa vähän kummempi muita.\nSairaloinen kun oli, ei jaksanut juosta muiden mukana, vaan eleli omaa\nelämäänsä. Milloin istuskeli tuntikausia yksinänsä kodan edustalla\nahkiossa, milloin kierteli kaarteen kuvetta sauva kädessä ja oli\nolevinaan eno Salkko, joka etsii tietä lumimyrskyssä tunturilla. Aina\nvaan askartelemassa mielikuvituksessaan.\n\n— Mutta jos Lasse pelkää?\n\n— Eihän Lasse pelkää, jos aedne kertoo joulustaalosta?\n\n— Eeh.\n\n— Aedne, kerro nyt, kerro nyt heti! Ei Lasse pelkää. Kerro\nTurkitamvaarasta myös, pyyteli Jussa ja hänen silmänsä loistivat\ninnostuksesta.\n\n— Na nuu [No niin] alkoi äiti Maria. — Oli jouluaika ja vanhemmat\nolivat ajaneet kirkolle ja jättäneet lapset ja palvelijat kotia ja\nniiden mukana samaan kotaan kuuluvan vanhan vaimon, jolla oli lapsi\nja koira. Tulipa niin sitten ensimäinen joulupäivä. Silloinkos\nalkoivat lapset taajoa [meluta] jos jollakin tavoin. He kilisyttivät\nporonkelloja, joikkasivat ja hakkasivat puita. Muutamat leikkivät\nhäitä, toiset olivat olevinaan palvelijoita ja lapsia; ottivatpa\nmuutamat kiinni koiran ja teurastivat sen porona, mukamas. Silloin\ntuli vanha vaimo ja torui telmijoitä: 'Älkää taajoko, tahi muuten käy\nhullusti!' Mutta lapset eivät totelleet. Vanha vaimo sitoi silloin\nlapsensa ja koiransa kiinni, etteivät ne pääsisi toisten joukkoon.\n\n— Tulipa niin ilta ja lapset panivat nukkumaan. Silloin tuli Staalo\nkuun hahmossa. Vanha vaimo pelästyi ja kätki osan lapsista patojen\nalle, osan kiisoihin, piilottipa muutaman koirankupinkin alle, mutta\nitse hän pakeni lapsineen metsään. Staalo läheni kuun hahmossa,\nlaskeutui kaatokoivuröykkiölle, siirtyi siitä kotaseipäiden päähän,\nniin siitä savureiälle ja siitä hiljan hiljaa keitinpuulle, ja katseli\nsuurilla kirkkailla silmillään alas kotaan. Jonkun aikaa siinä\nkyyhötettyään laskeutui se alas tulisijan ääreen ja rupesi katselemaan,\nmissä lapset olivat. Ahaa, jopa se huomasikin heidät: veti yhden esille\npadan alta, toisen koirankupin alta ja heitti pataan, jossa alkoi\nheitä keittää tehtyään ensin suuren tulen. Ne, jotka olivat kiisoissa,\nstaalo surmasi sinne puhaltaen avaimen reiästä tuhkaa, niin että lapset\ntukehtuivat.\n\n— Yöllä huomasi vanha vaimo tulen loimon ja arveli talonväen palanneen\nkirkolta. Hän hiipi silloin kodalle ja tirkisti ovenraosta sisään.\nMutta kauhistus, kuinka hän säikähti nähdessään staalon istua\nkököttävän tulisijan ääressä ja hämmentävän pataa, josta näkyi lasten\nkäsiä ja jalkoja. Staalo katsahti ovelle suurilla kirkkailla silmillään\nja kysyi: 'Mihin sinä olet matkalla?' Vanha vaimo vapisi niin, että oli\nsiihen paikkaan lyyhistyä, mutta jaksoi kuitenkin vastata: 'Minä tein\npikku kierroksen hakeakseni puita, että voisin tehdä tulen.' Silloin\nsanoi staalo: 'Sinun pitää muuttaa heti, kun tulee arki.' Äiti Maria\nkeskeytti silmätäkseen pataa. Hän nosteli kapustalla kohoksi höyryäviä\nlihakappaleita nähdäkseen, olivatko ne kypsiä. Jussasta tuntui, että\näiti oli staalo, joka keitti lapsia padassa. Hui! Häntä pelotti, vaikka\nhän ei uskaltanutkaan sitä tunnustaa.\n\nÄiti Maria katseli lapsia. Siinä ne istuivat silmät pyöreinä ja\nkasvoilla jännittynyt ilme. Pikku Lasse tirkisti tuon tuostakin\nreiästään kuutamoiseen yöhön, ja hänen pyöreät, ruskeat silmänsä olivat\naivan kosteat jännityksestä ja täynnä outoa kummastelua. Tuon tuostakin\nhieraisi hän niitä pikku kämmenselällään saadakseen ne vetreämmiksi.\n\n— Pelottaako Lassea? kysyi äiti.\n\n‒ Eh.\n\nPikku mies katsoi häntä ja räpäytti silmiään.\n\n— Aedne, kerro nyt, pyysi Jussa.\n\n— Na mm, jatkoi äiti Maria. — Vanha vaimo meni poroihin ja valitsi\nisäntänsä parhaan runon [naarasporo, täysikasvuinen] ja lähti ajamaan\nkirkolle kaaristettuaan lapsensa ahkion keulaan. Mutta luulettekos,\nettä hän sai rauhassa ajaa? Hui hai, eipäs vaan! Staalo lähti häntä\najattamaan perästä, nytkin kuun hahmossa. Ja mitäs ollakaan: muutaman\njängän laidassa kasvoi kääkkyräinen petäjä, jonka alta kirkolle\nkiemurteleva juanne [ahkion jälki] kulki. Kun vaimo läheni petäjää,\nhuomasi hän kauhukseen, että staalo istui oksalla ja hänen suuret,\nelottomat silmänsä loistivat niin omituisesti. Mutta vanha vaimo\noli viisas. Hän oli lähtiessään pannut päähänsä useampia myssyjä\npäällekkäin ja sitonut ne kiinni leuan alle, paitsi päällimäistä, jonka\noli jättänyt sitomatta. Kun hän nyt ajaa puun alitse, tarttuu staalo\nmyssyyn, joka helposti irtaantuu. Staalo on hyvillään; hän luulee\nsaaneensa vaimon kiinni ja kestää hyvän aikaa, ennenkuin hän huomaa\nerehdyksensä. Sillä aikaa on vaimo ajanut edelleen ja irroittanut\nvaralta päällimäisen myssyn nauhat. Vihdoin staalo huomaa erehdyksensä\nja lähtee uudelleen ajamaan takaa. Ei aikaakaan, kun hän jo saavuttaa\nvaimon ja käy kiinni hänen myssyynsä. Mutta seuraus on sama kuin\nensimäiselläkin kerralla: taas jää tyhjä myssy staalon käteen. Tätä\ntakaa-ajoa jatkui niin kauan, kunnes vaimolla oli enää vain yksi\nmyssy jälellä. Mutta siinäpä oli matkakin joutunut ja kirkonkylä oli\njo aivan näkösällä. Kun vaimo saapui perille, kaatui poro kuolleena\nmaahan ja muuttui kiveksi ja hän itse pyörtyi. Toinnuttuaan kertoi\nhän vanhemmille tapauksen ja erosi sitten heistä lähtien toiselle\nsuunnalle. Vanhemmat eivät uskoneet vaimon kertomusta, vaan päättivät\nlähteä kotiin katsomaan, oliko asia niin kuin vaimo oli kertonut.\nMutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä siellä olikin staalo\nheitä vastassa ja surmasi jokikisen muuttaen heidät kiviksi kotineen,\nporoineen päivineen. Koko kotakunnasta ei jäänyt ketään muuta jälelle\nkuin tuo vanha vaimo ja hänen lapsensa. Turkitamvaaralla ovat nämä\nkivet vieläkin nähtävinä.\n\nÄiti Maria lopetti ja nosti padan tulelta. Kodassa vallitsi syvä\nhiljaisuus, jota ei häirinnyt muu kuin padan hiljainen porahtelu ja isä\nOulan piipun kurina. Koira makasi etukäpäläinsä varassa eikä Nilsalla\ntehnyt enää mieli sitä kiusotella. Hän veti polvet pystyyn leukansa\nalle ja silmäili varovasti ympärilleen. — Semmoinen muistelus se on,\nsanoi isä Oula ja kömpi istumaan. — Niin käy pahankurisille lapsille,\njotka eivät malta olla siivolla jouluaattona. Äiti Maria ryhtyi\nammentamaan keittoa kuppeihin ja lapset siirtyivät hiljaa lähemmäs\npataa. Samassa rupesi kuulumaan porontiu'un helinä ulkoa. Koirat\nsyöksyivät haukkuen ulos ja lapset painautuivat säikähtyneinä toisiinsa\nkiinni.\n\nÄiti Marialta jäi keiton ammennus kesken.\n\n— Kukahan sieltä ajaa?\n\nIsä Oula kopisti piippunsa ja kömpi oviaukolle.\n\n— Se on staalo! supatti Jussa ja hänen silmänsä hehkuivat oudosti.\nPikku Lasse rupesi itkemään.\n\n— Taalo tulee! vikisi hän ja ryömi äidin luo.\n\n— Yksinäinen vaimo sieltä ajaa, ilmoitti Oula Sarre ja kömpi ulos.\n\nKoirat olivat juosseet ajajaa vastaan ja niiden iloisesta luskutuksesta\nsaattoi päättää, että ne olivat tavanneet tutun.\n\n— Se on Anni! huudahti äiti Maria, joka myös oli kömpinyt oviaukolle. —\nSiunatkoon! Mikä tytölle on tullut, kun on yksin lähtenyt ajamaan... ja\njouluaattona?\n\nSillä välin oli ajaja ehtinyt kodalle. Se oli todellakin Anni, Aslak\nRoston vaimo.\n\nIsä Oula sitoi poron kiinni ja katseli silmät pyöreinä tytärtään,\njoka itkien oli heittäytynyt äitinsä kaulaan. Koirat hyppivät ilosta\nulvahdellen tulijan ympärillä.\n\n— Siit! ärjäsi Oula koirille ja astui naisten luo.\n\n— Mikä nyt, mikä nyt? hätäili äiti Maria ja tyynnytteli itkevää\ntytärtään. — Tulehan, rakas, tule kotaan ja kerro asiasi.\n\nÄiti Maria talutti itkevän tyttärensä kotaan.\n\nTämä lyykähti kiirolle oven suuhun ja painoi kädet silmilleen.\n\n— Mikä on tullut? kyseli äiti Maria ja katseli avuttomana miestään. —\nOnko joku onnettomuus kohdannut Aslakkia?\n\n— On, nyyhkytti tyttö, — Aslak on... vangittu.\n\n— No jopa nyt... Mistä syystä?\n\n— En minä tiedä. Sanovat hänen varastaneen Hukka-Salkon| poron.\n\nAnni pyyhiskeli silmiään ja koetti tyyntyä.\n\n— Mikähän poro se on ollut? kysyi Oula ja kynsi päätään. — Sanoivat\nAslakilla olleen taljan ahkiossaan, silloin kun hän kosiomatkalla\nkulki. Sanoivat siinä olleen Hukka-Salkon merkin.\n\n— Se se luultavasti on.\n\n— Nimismieskö vangitsi?\n\n— Niin...\n\n— No on se sellainenkin nimismies, harmistui Oula Sarre. — Ei tämä\nmeidän \"länsy\" ole vielä koskaan niin joutavaan ryhtynyt. Ottaa\nlappalainen niestaporon [eväsporon], mistä saapi eikä siitä kukaan\nkanna. Ja jos kantaakin, ei meidän länsy ota sellaista kuuleviin\nkorviinsakaan.\n\nOula Sarrea suututti. Joutava oli Suomen virkakunta. Sen hän oli aina\nsanonut.\n\nMutta äiti Maria ei saattanut ottaa asiaa yhtä keveästi. Hänestä oli\nonnettomuus suuri ja vakava. Illallista laittaessaan hän jo katui, että\noli Anni Aslak Rostolle annettu. Jos olisi otettu Nils Rasmussenin\nkosinta huomioon, niin siellä nukkuisi nyt Anni Nilsin vieressä\nkomeassa hirsitalossa Suuvuonon suussa, sen sijaan että nyt värjötteli\nyksin murheessaan. Mutta ei ollut Anni Nilsistä huolinut, kun tämä\nkatsoi kieroon. Niinkuin mies olisi vielä sillä pilassa...\n\nÄänettömyyden vallitessa syötiin illallinen.\n\nKun kodan väki hetkistä myöhemmin paneutui levolle, ei pikku Jussa\ntahtonut saada unta. Hän valvoi ja mietti kuulemiaan. Oli aivan varmaa,\nettä staalo oli vienyt Aslakin. Aslak ei ollut pysynyt siivolla ja\nsen vuoksi oli staalo hänet korjannut. Eikös aedne ollut joskus\nnimittänytkin Aslakkia \"kaiken maailman kulkuriksi\"? Olipa niinkin.\nJussa muisti, että se oli tapahtunut silloin, kun Aslak oli heillä\nkäynyt enonsa ja renkinsä kanssa. \"Kaiken maailman kulkuri\" oli\nvarmaankin semmoinen mies, joka ei pysynyt siivolla edes jouluaattona.\nJa sellaisen vei aina staalo.\n\nKun pikku Jussa lopultakin nukahti, näki hän unta Aslakista ja\njoulustaalosta. Staalo istui keitinpuulla ja hänellä oli samallainen\nhauskannäköinen puuhkalakki kuin Äkässuvannon vanhalla länsyäijällä,\nja mahdottoman suuret silmälasit... Aslak nukkui Annin vieressä, mutta\nhän ei ollutkaan enää aikamies, vaan pienen pojan kokoinen. Staalo\nlaskeutui alas keitinpuulta, otti Aslakin syliinsä ja katseli häntä\njoka puolelta kuin tullakseen vakuutetuksi, oliko tämä se Aslak, joka\noli \"kaiken maailman kulkuri\". Sitten pisti hän Aslakin poveensa\nja lensi ulos savureiästä. Aslak huusi ja vinkui ja hänen äänensä\noli aivan samallainen kuin Kirjis-koiran, kun se vikisi ja haukkui\nunissaan...\n\n\n\n"]