[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fB10UL5LpgCLXZRU_Jr7dA3lE4RX8ln-LXcW937WlgnE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},2987,"\"Hauska tutustua!\"","Pekkarinen, Tatu",1892,1951,"2987-pekkarinen-tatu-hauska-tutustua","2987__Pekkarinen_Tatu__Hauska_tutustua!","Viisunikkarin elämyksiä Lännen kultamaassa","tietokirja",[],[],"fi",1929,null,26905,182114,false,78008,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[],[],1957,"Kuplettilaulaja Tatu Pekkarisen humoristinen matkakuvaus matkasta Yhdysvaltoihin 1920-luvun lopulla. Teos seuraa matkantekoa New Yorkista Chicagoon ja Minnesotaan, havainnoiden suomalaissiirtolaisten elämää ja amerikkalaista arkea viihdyttävään sävyyn.","Tatu Pekkarisen '\"Hauska tutustua!\"' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2987.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","\"HAUSKA TUTUSTUA!\"\n\nViisunikkarin elämyksiä Lännen kultamaassa\n\n\nKirj.\n\nTATU PEKKARINEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSe laiva lähti Amerikkaan.\n»Vanhassa pikku New Yorkissamme»\nMe tulimme Haarlemiin\nJuna lähti länteen\nEnsivierailulla sisämaissa\nSitä ja tätä Chicagosta\nSitten taas jatkettiin matkaa\nMinnesotassa ja muuallakin\nJoulunviettoa Minnesotassa\n»Konsertti» Kaugewanissa\nMe peräydymme itään\nUuden Englannin valtioissa\nAlaskan Lauri ja Kotkan Riku\nSo long, setä Samuli!\n\n\n\n\nSE LAIVA LÄHTI AMERIKKAAN\n\n\n    Poijat ne lähti Amerikkaan\n    eikä ne menny juomaan.\n    Vaan ne meni mammallensa\n    hopioita tuomaan.\n\n                   Kansanlaulusta.\n\nEihän se Tukholma mikään miellyttävä kylä ollut. Turhia vain kehuvat.\nToista on Helsinki.\n\nKun läksimme matkalle, oli Helsinki valoisa ja kaunis. Syysaurinko\npaistoi iloisesti, taivas oli sininen ja ihmiset hilpeitä.\n\nKuinka Tukholmassa? Viivyimme siellä vain pari tuntia. Koko ajan\npuhalteli ilkeä viima, kaduilla oli rumia rapakoita, taivas oli\npilvessä ja ihmiset alakuloisen näköisiä. Niinpä olivat ilmeet kuin\nperinnöttä jääneellä sukulaisella hautajaisissa.\n\nArvostelumme naapurimaan kuningaskaupungista oli inhimillisen älykäs ja\nomintakeinen.\n\nIkävystyttävä, pyykkipäivätunnelmainen kylä. Ei kannata kehua.\n\nSellaisia arvostelijoita me ihmiset olemme. Yhtä etevästi teemme\npäätelmiä toisistammekin. Jos näemme hra Puupposen yhden ainoan kerran\neläissämme, ja hän on silloin käkenä päissään, niin me uskomme, että\nsiinä on rappio, joka ei tee koskaan muuta kuin juoda tissuttelee. Eikä\nkäsityksemme helposti muutu, vaikka toiset vakuuttaisivat, että hra\nPuupponen on tavallisesti raitis kuni uusi oras. Ja että hän puskee\ntöittensä kimpussa kuin juurimato turnipsissa, eikä ryyppää kuin kerran\nkesässä. Mehän olemme omin silmin nähneet, millainen hra Puupponen on.\n\nNiinpä mekin näimme, millainen Tukholma on.\n\nKunnollisten matkakirjojen opastuksella voisin kyllä höpistä Pohjolan\nVenetsiasta ja sensemmoisesta. Mutta minä olen kuulakkana päivänä\nseisonut Piazza Marcolla ja syötellyt kyyhkysiä pullanmuruilla, enkä\nhalua väkivaltaisesti siirtää sitä tunnelmaa Mälarjärven rannalle.\n\nMuutenkin oli meininkini kertoa vain, mitä olen itse nähnyt ja kuullut.\nMutta hitostako sen tietää, mitä kaikkea tässä maailmassa on jo ennen\nkirjoitettu. Kaikki kiinteä on kuvattu. Poikkeuksellisia tilanteita\nsattuu harvoin. Ajatusten maailma on löytöretkeilty melko pitkälle.\nSunnuntaipurjehtija joutuu vain tallatuimmille jäljille. Luulee\nlöytäneensä koskemattoman saaren, iloitsee siitä, mutta pian huomaakin\n— tai toiset huomauttavat — siellä käyneen monien muiden.\n\nEikä tämä viisunikkari edes yritäkään kovin pitkälle, sitä et\ntarvitse pelätä, sinä kevytmielinen lukija. Kyllä minä koetan myydä\nsinulle lasihelmiä timantteina, koska itse niin tahdot. Kääntelehän\nvain lehtiä, täällä tulee hupaisiakin sattumuksia. Mikäli sinua\nsaa huvitetuksi muulla kuin hassunkurisilla tempuilla. »Eihän ne\nsanat mitään, mutta se silmänräpytys». Mikä mitäkin huvittaa. Paras\nhuumorintaju oli mielestäni sillä pohjalaisella, jota kerran lyötiin\nrautapuntarilla päähän. Mies huomautti aivan rauhallisesti:\n\n— Älkää viittikö mua kutiitella, taikka mä rupian kohta nauramahan.\n\nJaahah, Tukholmastahan minun pitikin nyt kertoa.\n\nPianisti-Matti ja minä olimme siellä vain läpikulkumatkalla.\n\nMe katselimme tukholmalaisia alentuvan myötätuntoisesti. Niiden täytyy\nasua siinä ikävässä kaupungissa eivätkä pääse pois. Eivät ainakaan\nkaikki. Siksi ne kai laulavatkin ruotsinkieltään suruvoittoisella\nnuotilla. Minusta kuulosti tukholmalaisten puhe melankoolisen kissan\nnaukumiselta.\n\nTukholmalaiset olivat muuten rehdin ja vaatimattoman näköisiä, hiukan\nyksinkertaisia älyltään, eivätkä varsin kauniita. Pitkänaamaisia\ntyyppejä näki paljon, eikä ihmekään. Minunkin naamani venähtäisi\npitkäksi, jos määrättäisiin asumaan loppuikäni Tukholmassa.\n\nKyllä meillä Suomessa on paljon pulskempia ruotsalaisia. Mutta mepä\nolemmekin hoitaneet ruotsalaisemme kunnollisesti ja saaneet siitä\nkiitokset. Ei heiltä itseltään, mutta sivullisilta arvostelijoilta.\nOlemme kantaneet heidän pöytiinsä mitä parasta, ja pukeneet heidät\nkalliisiin turkikseihin ja verkaan. Olemme kouluuttaneet ja hioneet\nheidät niin, että heitä kehtaa lähettää ulkomaillekin näytteiksi\nsuomalaisesta sivistyksestä.\n\nRuotsin ruotsalaisilla ei sensijaan ole juuri ollut huoltajinaan\nhyvänahkaisia suomalaisia. Itse he ovat saaneet kuokkia peltonsa,\ntiskata astiansa ja paikata rukkasensa. Niinpä he sitten ovatkin\nvähemmän hienostuneen näköisiä kuin »finländarit».\n\nMe osaamme tehdä herran vaikka mustalaispojasta, me suomalaiset.\n\nTukholmalaisia ei kuitenkaan pidä halveksia. Jos he osaisivat vain\npuhua erästä maailman hienointa kieltä — jota lukijakin osaa — niin\nheitä voisi pitää hyvinkin sivistyskelpoisena väkenä. Huomautin\ntästä seikasta ravintola »Kronprinssenin» vahtimestarille ja hän\nnäytti tulevan siitä hieman pahoilleen. Ikäänkuin olisin muistuttanut\ntahrasta hänen takissaan. Nolosteli kai sitä, ettei osannut suomea.\nLohduttaakseni häntä myönsin, ettei sen niin tosissa ole väliä, vaikka\nihmisen kieli onkin ruotsi, kunhan vain sydän on suomalainen.\n\nPistäysimme Nordiska Museumissa. Lukijan mieliksi en muista sieltä\nmuuta kuin Kaarlo XII:n saappaat ja Kustaa Vaasan patsaan. Kustaa\nVaasa istui eteisaukeaman yläpäässä ja hänen hahmonsa oli ankara kuin\nomantunnon laki. Lienee ollut tyytymätön ruotsalaistensa politiikkaan\nLänsipohjan suomalais-asutuksilla. Jalustaan oli piirretty hänen\nkehoituksensa Ruotsin kansalle: Varen Svenske! Muhkeasti sanottu, mutta\nmuhkea se oli kuningaskin. Ne sanat kai käyvät jokaisen ruotsalaisen\nsydämeen. — Meillä ei ole kuninkaita. Mutta eikö esimerkiksi Kuopion\nmuseon rappukäytävään laitettaisi joskus Ernst Lampénin patsasta?\nJaloissa tuohivirsut, käsissä kalakukko ja piimähaarikka. Jalustassa:\nEernesti Iso-Keisari. Tunnuslauseena: Olokeetenpas savolaesia!\n\nVakuutan lukijalle, etten koko matkalla kerro enää museoista. Tapauksia\nvain, tilanteita, sattumuksia. Jos sitä aina malttaa. Ajatusvarsa\nsaattaa hyppyjensä lomassa pysähtyä tuijottamaan vaikka tähtiin.\nSiitäkin huolimatta, ettei se niistä mitään ymmärrä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitähän merkitystä göteborgilaistenkaan olemassaololla on tässä\nmaailmassa. Menisikö maailma nurin, jos heitä ei olisi.\n\nGöteborgilaisia katselimme moottorilaiva Gripsholmin kannelta.\n\nHe seisoskelivat tuhatlukuisena joukkona rannalla, kun laivamme\nirtautui maankamarasta. Oli vaikea ymmärtää heillä olevan muuta\ntarkoitusta elämässä kuin olla vilkuttamassa meille nenäliinoja. Sekin\ntuntui haalean yhtäkaikkiselta.\n\nHyvä kuitenkin, etteivät göteborgilaiset tienneet vähäksyviä\najatuksiamme heistä. He rupeaisivat ehkä itsekin epäilemään\nolemassaolonsa tärkeyttä. Heistä tulisi maailmanlopun ihmisiä, jotka\njättävät työnsä tekemättä. — Älkäämme riistäkö ihmisiltä heidän\nitserakkauttaan. Sehän on viimeisin ja luotettavin tuki, kun maailma\nsysii. Uskotelkaamme heille, että he ovat hirveän tarpeellisia\nmaailmassa. Silloin he panevat toimeksi ja heistä on hyötyä muillekin.\n\nMeillä oli sentään suuria mielessä. Olimme menossa oikein Amerikkaan.\nEikös se ollut toista kuin göteborgilaisten hommat. Niin se on, että\nkustakin on omat puuhansa tärkeimpiä. Naarmu omassa sormessamme saa\nmeidät pahemmin virnistämään kuin sadantuhannen kiinalaisen teloitus.\n\nMoottorilaiva Gripsholmin rakentamisessa ovat ruotsalaiset ylittäneet\ntoiveet. He ansaitsisivat siitä aploodit. He ovat laittaneet siihen\nsuomalai sen saunankin. Heidän älyllisestä kehityksestään voi toivoa\nvielä paljon.\n\nKun ensikertalainen lähtee suurille merille, valmistelee hän itseään\nkuin viimeiseen matkaan. Kuvitelmillaan peloittelee hän itsensä\netukäteen merisairaaksi.\n\nNautintoahan se on nykyaikaisessa laivassa Atlannin ylikulku. Kun\non saapumassa vastapäiselle rannalle, niin monikin toivoisi retkeä\nkestävän vielä puoli vuotta. Ellei nyt satu pahempia myrskyjä.\n\nTunteepa merelle päästyään kerrankin olevansa rauhassa pahalta\nmaailmalta. Ei kilahda ovikello, ei pirise puhelin, ei esitetä laskuja.\nOn leipää ja lämmintä, on huvituksiakin, jos niitä kaipaat. Laivan\norkesteri soittaa humputtaa niin, että matkanteko käy keveästi kuin\noperetin tanssi.\n\nGripsholmassa matkusti kolmisen ruotsinmaalaista insinööriä. Ne\npojat tiesivät, miten ilo lähtee irti merimatkasta, punssipullosta\nja rämeääänisestä banjosta. Heidän iloittelunsa oli kuin sireenien\nsoittoa, jonka houkutusta emme voineet välttää. Ajauduimme vahingossa\nheidän seuraansa, ja hetket kuluivat riemullisesti kuin karusellissä.\nNe pyörähtelivät tiehensä koreograafisin askelin, sanoakseni kerran\nsivistyneen vitsikkäästi.\n\nInsinöörit utelivat meiltä, miten Suomen ruotsalaiset jaksoivat. Onko\nheitä ruvettu sortamaan suomalaisten taholta?\n\nMe kerroimme asian niinkuin se on. Suomen ruotsalaiset jaksavat\noikein hyvin, kiitos kysymästä! Varsinaiset virkapaikat ovat kyllä\nenimmäkseen suomalaisten hoidossa. Mutta ruotsalaisilla ei ole hätiä\nmitiä. On aloja, joilla he ovat suorastaan korvaamattomia, aina\ntarpeellisia Suomessa. Niinkuin hotellien- ja ravintolainpitäjinä,\nsekä niiden palveluskuntana. Ovenvartijoina ja tarjoilijoina.\nYleensä toimissa, mitkä vaativat nöyrää selkää ja palvelevaisuuteen\ntottunutta mielenlaatua. Suomalaisten jäykkä karoliiniluonne ei tahdo\nalentua harjaamaan toisen takkia juomarahapalkalla, eikä tekemään\nlakeijakumarruksia kellekään. Suomalainen nääs tykkää, ettei kukaan ole\nhäntä »paree». Se on kyllä tyhmää ylpeyttä, mutta minkäs luonnolleen\nvoi.\n\nInsinöörit kakistelivat kurkkujaan ja kysyivät vaisulla äänellä,\nmillainen asema on ruotsinkielellä itsenäisessä Suomessa.\n\nMe tunnustimme, että sen asema on loistava, ja maanoloihin nähden\narvonsa mukainen. Vaikka virastot ovatkin enimmäkseen suomenkielisiä,\nniin ruotsin kieli säilyy vielä »kauankin kansan suussa». Maalta\ntulleet kotiapulaistytöt sitä mielellään opettelevat ja pitävät\nsuuressa arvossa. Ainakin toistaiseksi. Keittiöissämme tunnustetaan\nruotsinkielelle jopa maailmankielen asema.\n\nInsinöörit sanoivat toisilleen: ha du hört sådant förut?\n\nTällä tavoin hauskoja jutellen ja väliin laulaa luikaten useammilla\nsivistyskielillä ajaa korotettiin kaukaista lännenmaata kohti. Atlantti\npysyttelihe koko matkan melko siivolla.\n\nYhdeksään päivään emme nähneet maata muualla kuin laivan\nkukkaruukuissa. Joku töhrysormi sitä kenties näki kynsiensä aluksissa.\n\nKymmenennen päivän iltana kuului huuto: New York näkyy!\n\nRynnättiin joukolla kannelle ja tuijotettiin halki pimeyden.\n\nLäntisellä taivaanrannalla kiilteli makaavassa asennossa tulitikun\npituinen ja paksuinen kultainen neula. Sen piti olla pilvenpiirtäjien\nkaupunki. Sanottiin, että joudumme sinne vasta huomisiltana.\n\nSeuraavana yönä nukuin levottomasti. Tietäähän sen. Näin unia\nsähkötuolista, johon minua kohteliaasti kehoitettiin istumaan. Minä\nkursailin, niinkuin tapa on ja sanoin: kiitos kiitos, istukaahan itse,\njaksaapa tässä seisoakin. Uneksin myös indiaaneista, jotka silittelivät\nkutrejani ja valittelivat: mukava mies, mutta ei se anna päänahkaa\nkellekään.\n\nAamulla jytkytimme eteenpäin sumussa, emmekä nähneet juuri erikoisia.\nMutta tähän saakka kuolonhiljaisena pysytellyt meri rupesi elämään.\nVesilintuja lenteli rääkyen laivan ympärillä, siellä täällä loisteli\nhimmeitä valopoijuja. Välistä jättiläisen lyhdyt, valonheittäjät,\nväläyttelivät säteitään kuin näytteitä taivaan kirkkaudesta. Silloin\ntällöin hoihkasivat sumusireenit äänellä, jolla olisi leikannut\nrautapeltiä.\n\nVasta illalla päästiin Hudsonjoen suuhun. Siihen meidän piti jäädä\nvielä yöksi. Vartioalus, kuin pieni sotalaivan poikanen, kierteli koko\nyön epäluuloisena laivaamme.\n\nAamulla läksimme solumaan Hudsonjokea »kaupunkiin» päin.\n\nVapaudenpatsaasta muistuu mieleeni keskustelu, joka lienee joskus\npidetty:\n\n— Minkähän vuoksi tuo Vapaudenpatsas on sijoitettu tänne merelle eikä\nmaalle?\n\n— Sille ei ole Amerikan mantereella tilaa.\n\n— Kas, kun eivät vieneet sitä yksintein Moskovaan.\n\n— Siellä ne panis sen heti palasiksi.\n\n\n\n\n»VANHASSA PIKKU NEW YORKISSAMME»\n\n\nManhattanin valtakylä on amerikkalaisille kuin kesy ja kotoinen\njättiläispeto, jonka he ovat pienestä pitäen kasvattaneet. He saattavat\nsitä lähestyä tuttavallisesti ja käyttää siitä lempinimeä: Vanha pikku\nNew Yorkimme.\n\nMeille oli New York terra incognita, tuntematon maa. Jättiläispeto,\njoka saattoi vieraalle häristellä ja kenties nielaista hänet kokonaan.\n\nSeisottiin siinä laivan kannella odotellen maihinpääsyä. Tuntui kuin\nolisimme olleet kartanoherran ovensuussa hattujaan pyöritteleviä\ntorppareita.\n\nIso isäntähän se Samuli-setä onkin.\n\nSilmäimme edessä kohosivat ylväät mammonanpalatsit peloittaviin\nkorkeuksiin. Niin ne olivat kuin suunnattomia pilareita, jotka\nkannattivat taivaan lakea. Ohut usvaverho hiukan pehmensi niiden\njuhlallisen tylyjä piirteitä. Enpä olisi hämmästynyt, jos olisin\nkuullut pasuunan soivan ja huikean äänen huutavan; »Tässä on Mammonan\nValtakunnan portti! Käykää nöyrästi sisälle, te vanhanmaan köyhät\npikkuihmiset, ja kumartakaa kullalle, horjukaa hopealle, sillä muita\njumalia täällä ei suvaita!»\n\nKuinkahan moni yksinkertainen sydän onkaan kouristunut tuskaisena tämän\nnäyn edessä. Siinä oli nyt maa, jossa katukivetkin huutavat: auta\nitseäsi! Maa, jossa toisia odottaa säkillinen hopeaa — ei muuta kuin\nköytä selkääsi. Toisia varten on varattu terva ja höyhenet, toisia\nsähkötuoli ja hirttolava.\n\nLaivaan tuli virkamies tutkimaan, uskaltaako meidät päästää maihin.\nMeiltä kysyttiin, osaammeko lukea. Onko aikomuksemme tulla kukistamaan\nYhdysvaltain hallitusmuoto ja voimassaoleva yhteiskuntajärjestys?\nNäytimme lukutaitomme ja lupasimme säilyttää kultamaan sisäiset olot\nennallaan. Mitäs meillä niiden kanssa. Meille viitattiin kohteliaasti:\nall right, käykää maihin!\n\nTullihuoneen rauta-aidan takaa löysimme treenari Koiviston, joka kysyi\nheti: miltäs Amerikka tuntuu?\n\nMistäpäs tuota vielä tiesi. Kunhan nyt tunnustellaan,\n\nKoivisto lähti meitä opastamaan Brooklyniin.\n\nLähimmälle maanalaiselle asemalle kävellessämme osasin jo sanoa, miltä\nAmerikka näin aluksi tuntui. Se tuntui huojuvalta.\n\nMaaperä allani ilmetysti keinui. Siitä oli vaikea saada tukevaa\njalansijaa. Talot kumartelivat oikealle ja vasemmalle kuin\nselkärangaton puoluemies.\n\nTunsin pelästyväni huomattavasti. Joko tämä oli mielipuolen\nharha-aistimusta? Juuri kun pääset kultamaahan — järki pois. Enkä minä\nollut päissäni, sen saat uskoa, lukija.\n\nKoivisto naurahti koko asialle. Hän sanoi, että pitkän merimatkan\njälkeen useimmista tuntuvat kaikki paikat huojuvilta. Ei siitä tarvitse\nolla moksiskaan, kyllä se muutaman päivän perästä lakkaa.\n\nNo niin, nyt me olimme siis uudessa maailmassa, eikä se ollut unta.\n\nPienoiskirjallinen näpertelijä tekee pikkumaisia havaintoja.\nKatukäytäville oli heitelty tuhlaavasti sikarinpätkiä. Toiset\npitkiä, melkein polttamattomia. Euroopassa — ainakin Italiassa —\nnäki ammattimaisia tupakanpätkien kerääjiä. Täällä niistä ei kukaan\nhuolinut. Tämä maa oli siis rikas.\n\nMaanalla nousimme junaan, joka saapui asemalle mustana kummituksena.\nVaununovet räsähtivät perässämme automaattisesti kiinni ja\nsilmänräpäyksessä me painalsimme maanuumenissa oikein amerikkalaisella\nvauhdilla.\n\nSus siunatkoon sitä menoa!\n\nKirskuna ja pauhina oli peloittava. Matti sanoi, että täällä pitäisi\nolla kuulokalvot galvanoidusta pellistä. Se poika on aina niiden\nvitsiensä kanssa. Vaunu ryskähteli äkkikäänteissä niin, että oli ihme,\nettei se hajonnut kappaleiksi.\n\nVaunussa oli sananmukaisesti kirjavaa väkeä. Istui valkoinen mies,\nohuet huulet tiukasti kiinni puristettuina ja katse valppaana. Hän\noli kuivan ja asiallisen näköinen kuin lihaksi tullut vekseli.\nTietenkin »bisnessmies», sen arvaa lukijakin. Hän silmäilikin lehdestä\npörssitietoja. Liikemiehen vieressä istui neekeriorjan jälkeläinen,\njonka kasvoilla oli lähtemätön nuohoojan väri. Sellaisella naamalla\nujostuttaisi esiintyä sunnuntaisin meillä. Istui »missejä» ja\n»misiksiä», joiden pohjaväriä oli vaikea arvata. Mutta kauniisti ne\nheloittivat maalin avulla. Ne olivat nyt niitä amerikattaria, joista\nsanotaan: hänen ylhäisyytensä nainen.\n\nJa kuitenkin, kaikitenkin. Kun vaunu täyttyi liiaksi, istuivat miehet\ntyynesti paikoillaan, vaikka vanhempiakin naisia jäi seisomaan. Eivät\nolleet toppanaankaan. Siinä hurjassa menossa oli seisominen hyvin\ntuskallista. Paikan tarjoaminen olisi ollut tosikohteliaisuus.\n\nMitä ne höpsivät, että amerikkalaiset miehet ovat muka ritarillisempia\nkuin me eurooppalaiset. Että ne muka seisovat aina asennossa naisten\nedessä. Tässä sitä ei kuitenkaan huomannut. Emme huomanneet sitä\nsilmäänpistävämmin muuallakaan. Yksiä näkyivät olevan pulliaisia kuin\nmekin.\n\nAmerikassakin ovat erikseen ne piirit, joissa käyttäydytään. Ja niistä\npiireistä ne sitten kirjoittelevat. Kun muukalainen näkee jääkarhun\nmeidän Korkeasaarellamme, saattaa hän kirjoittaa kotimaassaan, että\nSuomessa kävelee jääkarhuja kaduilla.\n\nEiväthän ne dollarin perässä juostessaan joudakaan huolestamaan\nkäytöstään. Kuka vaatii Nurmen Paavoa kilpailun aikana nostamaan\nmaasta kaunottaren nenäliinan? Mutta sunnuntaisin, juhlapäivinä, on\npuoli maailmankin miehillä aikaa pitää ritarinsa esillä. Silloin ne\nnostelevat nenäliinoja maasta. Voivat tarjota istuimensakin naisille,\nvieläpä »subwaylla» ajaessaan, jos sattuvat oikein hyvälle tuulelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFinntownissa näimme palasen Suomea. Siellä oli »Kahvi-Tupa»,\n»Suomalainen Kirjakauppa», »Ruokala», »Suomalainen Parturi» ja monta\nmuuta meikäläistä liikehuonetta.\n\nEi ollut aikaa tarkastella niitä tällä kertaa lähemmin. Koivisto\nhoputti ikäänkuin meillä olisi ollut jonnekin kiire.\n\nJouduimme kortteeraamaan suomalaisen kirvesmiehen luo. Hänellä\noli pienen perheensä asuntona viitisen huonetta ja keittiö,\nynnä mukavuudet. Paremminhan ne elävät kuin meillä pienemmät\nvirkamiehet. Setä Samuli elää itse leveästi ja antaa runsaat muruset\npalvelusväelleenkin.\n\nKun meitä oli syötetty, juotettu, kylvetetty ja vähän lepuutettu, sanoi\nKoivisto, että mars matkaan, nyt lähdetään katselemaan kaupunkia.\n\nNew Yorkin Uutisten toimituksessa piti poiketa. Ystävällisiä olivat.\nPakinoitsija Sepeteus oli hauska tuttavuus ja lupasi runoilla meidät\ntervetulleiksi lehtensä palstoilla. Hänkin kysyi: miltä Amerikka\ntuntuu? Noh, tuntuihan se jo vähän joltakin. Mahtava maa. Kunhan\nlakkaisi keinumasta.\n\nBroadwayta ne kutsuvat maailman valtatieksi. Matti sanoi, että tämähän\non Helvetin hälläpyörä, ja se sopi mainiosti.\n\n— Täällä saa kadun yli pyrkiessään aina pelätä henkeään, arveli Matti.\n\n— Eikös autoja? lipsautti Koivisto. Siitähän tuli pikku kompa.\n\nÄkkinäisen pää sillä raitilla meneekin pian pyörälle. Ellei pyörien\nalle siinä ajoneuvojen tungoksessa.\n\nMutta eipäs sentään. Liikennejärjestys on kuin satua. Poliisi vain\nviittaa kapulallaan, lukemattomat autot pysähtyvät silmämäpäyksessä,\nja kadun yli pääset vaarattomasti. Muutenkin näyttivät autot pelkäävän\nihmistä kuin dynamiittikuormaa. Herrajjee, jos auto sattuu raapasemaan\njalankulkijan pukuakaan. Ajaja voi joutua maksamaan suuria korvauksia.\nLaki on ankara.\n\nMeillä Helsingissä saa autoja pelätä kuin kostoa vannonutta\nvihamiestä. Meillähän ajetaan niin varomattoman kuolemaahalveksivasti\n— jalankulkijain kuolemaa — että luulisi yliajoista olevan palkintoja\nluvassa. Ellei jalankulkija vilkuilisi aina ympärilleen kuin velkojiaan\npelkäävä vippari, niin hänestä piankin olisi jäljellä vain vaivainen\nraato ja kaunis muisto. Kenestä jää sitäkään, viimemainittua. Hohhoijaa!\n\nLukija ei salli minun pysähtyä maalailemaan katukuvia Broadwayltä.\nNiin merkillinen paikka, eikä saisi mitään kertoa. Lukija, joka on\nnähnyt filmejä ja muita kuvia sekä tutkinut kirjoja, luulee tuntevansa\nBroadwayn kuin kuparirahan. Samapa se, minä koetan pysyä lestissäni.\n\nKäynnistämme Roxy-teatterissa saanen toki kertoa.\n\nKoivisto lupasi näyttää siellä meille ihmeitä ja naurattaa meiltä\nhermot solmulle. Hyvä, me halusimme nauraa. Nauru lisää ikää, huomautti\nMatti.\n\nOstimme Roxy-teatteriin 75 sentin tiketit.\n\nKuulimme, että se oli maailman suurin elokuvateatteri. Sinne mahtui\nkuutisen tuhatta istujaa. Nytkin se oli kutakuinkin täynnä.\n\nNousimme ylimmälle parvelle. Sieltä permannolle katsoessa huimasi\npäätä. Olimme sisällä Baabelin tornissa.\n\nAmerikkalaisten röyhkeys rakentaessaan näitä laitoksia on syntisen\nyltiöpäistä. Luultavasti he paikkaavat vielä itselleen oman jumalan.\nSemmoisen, jota ei tarvitse rukoilla, vaan joka tekee niinkuin\nkäsketään.\n\nMuiden elokuvien ohella esitettiin Roxy-teatterissa palanen puhuvaa ja\nlaulavaa filmiä. Äänet kuuluivat siinä omituisen kuivilta, ikäänkuin\nverhon takaa.\n\nSitten alkoi vaudeville-ohjelma.\n\nSiinäpä sitä olikin ihmettelemistä vasta maahan tulleilla.\n\nSatakunta valiotanssijatarta liihoitteli lavalla. Jättiläisorkesterin\nsäestäessä ne esittivät sulavia tansseja ja kävivät vaihtamassa pukuja\nmiltei joka minuutti. Mikä kadehdittava asema monenkin yleisönä\nistuvan naisen mielestä. Nimittäin sellaisen, jonka elämä kuluu\nleninkikilpailussa ystävätärten kanssa.\n\nEsiintyi ilveilijöitä, musiikkihumoristeja, akrobaatti tanssijoita.\nNe akrobaatit retkuttelivat painolakia pilkaten seinästä seinään\nja tekivät yliluonnollisia hyppyjä. Saimme nähdä monenlaisia\nsirkustelijoita, kuulla mahtavaeleisiä laulajia, joista lähti ääntä\nkuin vetopasuunasta. Ja vaikka mitä loppumattomiin. Taiteilijoita oli\nsatoja.\n\nMerkillepantavaa oli, että kaikki esiintyjät koettivat pikkutempuilla\nja nikseillä naurattaa yleisöä. Nekin, joiden esityksen piti kuulua\nvakavaan taiteeseen.\n\nMutta yleisö nauroi peräti vähän, tuskin ollenkaan.\n\nTaiteilijat saivat hyytävän vähän suosionosoituksia.\n\nHytkäyttävimmätkään ilmahypyt, jotka meillä olisivat saaneet yleisön\nhuutamaan: huih! ja heikompihermoisia pyörtymäänkin, eivät näyttäneet\nketään hämmästyttävän. Yleisö päinvastoin haukotteli, ikäänkuin\narvellen: kuivaapa on tää ohjelma, on nuo metkut jo ennen nähty,\neivätkö ne jo keksi uutta ja parempaa.\n\n— Nukkavieru ohjelma, huomautti Koivistokin. — Ei niillä nyt ole mitään\nerikoista, mutta kunhan tulette toisen ja paremman kerran, niin teiltä,\npojat, repiää hermot.\n\nOhoh! Minusta ja Matista oli mahdotonta saada enää suurenmoisempaa\nhuviohjelmaa kokoon.\n\nSitten tuli lavalle kaskunkertoja. Jutuista en ymmärtänyt rahtuakaan,\nmutta esittäjä elehti niin taitavan hassunkurisesti, että minun täytyi\ntuon tuostakin purskahtaa nauruun.\n\n— Älä hemmetissä naura noin ääneen, varoitti Koivisto.\n\n— Miten niin? Eivätkö nämä esitykset ole tarkoitetut naurettaviksi?\n\n— Ovat kyllä, mutta täällä saa kuulla ja nähdä toinen toistaan\nparempia, eikä tämä taiteilija ole oikein metka. Katso, hän ei saa\nmuita nauramaan.\n\nAivan oikein. Yleisö ei juuri hymyillytkään. Humoristin sutkaukset\nkimposivat siitä tehottomina kuin seinään viskattu palikka.\n\nMeihin päin vilkuiltiin kummastellen, että mitäs nuo nauravat,\novatkohan ne maalta vai teatterin palkkaamia naurajia.\n\nMutta kun pääsee nauramisen alkuun, niin se yltyy, vaikka koettaisi\npidättää. Senhän on kokenut lukijakin.\n\nJutunkertoja teki taas vitsikkään liikkeen, ja silloin pääsi\nminulta aivan vahingossa sataprosenttinen naurunhohotus. Se kajahti\nsuunnattoman laajassa salissa fenomenaalisesti, kimpoili valtavissa\nkattoholveissa ja palasi omiin korviini kuularuiskun papatuksena.\n\nSäikähdin sitä itsekin, mutta minkäs teit enää.\n\nTämän naurunpuuskaukseni jälkeen vallitsi salissa neljänneksen\nminuuttia kestävä hiljaisuus. Sanoisin, että olisi kuullut neulan\nputoavan lattialle, mutta se on niin vanhaa. Tuhannet ihmiset\nkurkottelivat päätään nähdäkseen, kuka nauroi. Ketä huvitti\nhumoristinen esitys.\n\nKoivisto heloitti punakkana kuin kukonheltta ja koetti kätkeä kasvonsa\nohjelmalehtisen taakse. Matti tökitteli minua kylkeen.\n\nMutta entäs se toivottomissa yleisön huvittamispuuhissa hikoileva\nhumoristi?\n\nHän seisoi häkeltyneenä näyttämöllä. Ei tikahtanut, ei pukahtanut.\n\nHän oli unhoittanut yleisölle singottavaksi aiotun sukkeluutensa.\nÄkillinen yleinen hiljaisuus ja yksinäinen nauruni kai sekoittivat\nhäneltä konseptit.\n\nHätäpäissään jutunkertoja yritti pelastautua päästämällä meidän\nparvellemme päin pellemäisen naurunhohotuksen. Ehkä yleisö voisi yhtyä\nsiihen ja silloin olisi kaikki hyvin.\n\nEi siihen kukaan yhtynyt. Hiljaista oli. Yleisö on toisinaan\ntietämättään julmaa.\n\nMinuun meni jokin riivaajainen. Hermostoni oli hiukan poissa tolaltaan.\nTänä päivänä olin nähnyt ja kuullut enemmän kuin sisälmykseni\nkestivät. Lukijan tulee ottaa huomioon, että me emme istuneet\nKansallisteatterissa vaan vaudevillessä.\n\nMinä yksinäni vastasin jutunkertojan nauruun. Raikkaasti kuin lukkari\nmessuavalle papille. Olisi luullut meidän esittävän etukäteen\nharjoitettua nauruduettoa.\n\nKoivisto yritti painautua penkkien väliin näkymättömiin, mutta ei\npäässyt. Matti oli jo siellä ja tilaa oli vähän.\n\nMutta mitäs yleisö? Siltä pääsivät vangitut nauruhermot äkkiä\nirralleen. Joku vain purskahti aluksi, se tarttui toisesta toiseen\n— niinhän se aina tarttuu — ja pian kohisi salissa puolenkymmenen\ntuhannen ihmisen hahatus kuin itämyrsky.\n\nSilloin Koivisto otti minua käsikoukusta ja raastoi mukanaan ulos.\n\nMatti tuli ongenkoukkuna perässä.\n\nLähellä istuneet huomasivat syntipukkien poistuvan — tai ehkä ne\nluulivat meitä teatterin komeljanttareiksi — ja alkoivat taputtaa\nkäsiään. Toisilla parvekkeilla ja permannolla istujat luulivat\nkai jutunkertojan lavalla tehneen jotain erinomaista ja yhtyivät\nsuosionosoituksiin.\n\nValtameren pauhua muistuttavan aplodeerauksen saattamina pääsimme\nkadulle.\n\n— Sepä oli komea alku esiintymisillesi tässä maassa, murahti Koivisto\nharmistuneena. Hyvä vain, ettei meitä kukaan tuntenut.\n\nNiin se meni ensimmäinen ilta maailman suurimmassa kaupungissa.\n\n\n\n\nME TULIMME HAARLEMIIN\n\n\nManhattanin suomalaiset asuvat enimmäkseen Haarlemissa.\n\nPaljon sieltä on kyllä muuttanut Bronxiin ja muuanne. Suomalaisten\nHaarlemia lähenee »musta vaara», ja toiset lähtevät sitä karkuun.\nSillä lähellä on siinä New Yorkin »Afrikka», »neekerien taivas»,\nsatoinetuhansine neekeriasukkaineen. Ne lisääntyvät ja tarvitsevat\nuusia asuintaloja. Mustien etujoukot jo piirittävät suomalaisten\nmajapaikkoja. Ja neekeripenskat tuppautuvat lyömään leikkiä\nsuomalaisten portaille. Nokisine jalkoineen.\n\nHaarlemin läpi kulkee eräs maailman hienoimpia katuja, 5:des avenue,\njonka varrella on yksityispalatsinsa monilla niistä, joiden taskuissa\nrahavaltakunnan avaimet kilisevät.\n\n5:nnestä avenuesta on muutamia kulmavälejä suomalaisten valtaamaa,\n125:nneltä kadulta noin 129:nnelle kadulle Viidettä avenueta\npitkin kuulee puhuttavan suomea yhtä paljon kuin Helsingissä\nAleksanterinkadulla.\n\nTällä seudulla tunnet olevasi melkein kuin kotimaassa.\n\nKatujen kulmissa seisoskelee joutilaita miesryhmiä rennosti seiniin\ntai pylväisiin nojaillen ja kodikkaasti ympärilleen syljeskellen.\nEllet tunne heitä naamoista suomalaisiksi, kuulet sen kyllä henkevistä\nkokkapuheista, joita runsaasti viljellään. Tämä näky tuo mieleen\nkotoisen sunnuntaitunnelman jossakin kirkonkylän raitilla.\n\nSiinä 126:nnen ja 127:nnen kadun välisessä korttelissa sijaitsee kaksi\nkomeata, suomalaisten omistamaa kivitaloa. Ne ovat lähellä toisiaan.\nKumpaakaan niistä ei myytäisi kymmenestä miljoonasta Suomen markasta.\n\nNe ovat suomalaisten »Työväentalo» ja »Työn Temppeli». Molemmilla\ntaloilla on oma tuhansiin nouseva seurakuntansa. Ne kilpailevat siitä,\nkumpi on oikeutetumpi pitämään itseään raatajaköyhälistön tyyssijana.\n\nKun jommassakummassa näistä »haaleista» pidetään juhlaa tai iltamaa,\nsaattaa ympäristön katuvierillä nähdä sadoittain juhlavieraiden\nyksityisautoja — useinkin hienoja merkkejä.\n\nNäiden talojen välillä vallitsee katkera sotatila.\n\nSuomalaisen luonteeseen kuulunee etuoikeutetuimpana perusominaisuutena\nviha. Sukuviha, heimoviha, luokkaviha, puolueviha tai mikä muu viha\ntahansa. Kunhan vain suomalainen saa »vihhoo pittee karnuuttoo».\n\nEhkäpä alituiset erämaantaistelut ja kansojen kamppailut, joihin\nentisajan suomalainen hartaasti otti osaa, pumppasivat hänet pullolleen\nikuista vihaa. Sitä puhisee vielä hänen jälkeläisistäänkin kuin höyryä\nvuotavasta kattilasta.\n\nEllei suomalainen saa väliin purkaa pahaa sisuaan, niin hän happanee\nomiin myrkkyihinsä.\n\nKyllä kai suomalainen kerrankin tunsi olevansa oikein kotonaan, silloin\nkun maassamme vallitsi _Isoviha_. Silloin hän oli kuin kala vedessä\neli omassa elementissään, käyttääkseni näitä kirjallisuuden vainiolla\nharmaannutettuja vertauksia.\n\nTyöväentalo ja Työn Temppeli ovat virallisesti sodassa kapitalismia\nvastaan, mutta taistelutavoista kiistellessään ovatkin syöntyneet\nhöyhentämään toisiaan. Kapitalismi istuu rauhallisena valtaistuimellaan\nja nauraa »vihollistensa» keskinäiselle rähäkälle niin että\nkultahampaat välkkyvät. Hätäkö sillä? Ei sitten likikään.\n\nJos vasta maahan tullut tiedustaa työntemppeliläiseltä, mitä väkeä\nnaapuritalossa majailee, hän saa kuulla, että siellä se vasta kelmien\nsakki hyysää. On tarkoin kavahdettava antautumasta niiden kanssa\nmihinkään tekemisiin. Ei edes puheisiin saa ruveta, jos vähänkään\nkunniastaan pitää.\n\nSamantapaisen masentavan lausunnon antaa työväentalolainen\ntyöntemppeliläisistä. Surkeita veikkoja, ne siellä.\n\nKummankaan talon »kundit» eivät tervehdi toisiaan, vaikka olivat\nolleet ennen lapsuudenystäviä. Tulevatpa aivan sairaiksi, jos sattuvat\njoutumaan samaan huoneeseen. Työväentalolainen ei mene Työn Temppelissä\npidettävään teatteritilaisuuteen, vaikka siellä näytettäisiin Juudas\nIskariotia ilmi elävänä. Työntemppeliläinen puolestaan istuutuu\nmieluummin loppuiäkseen sähkötuoliin kuin minuutiksikaan Työväentalon\npenkille. Voi tarttua saastaa puhtaisiin pöksyihin.\n\nTyöntemppeliläinen on varma siitä, että juuri työväentalolaiset ovat\nsyypäitä siihen, että maailma pyörii väärin päin. Ja työväentalolainen\nuskoo, että kaikki pyörisi mitä parhaiten, jos työntemppeliläiset vain\neivät tuppaantuisi sotkemaan rattaita.\n\nIkäänkuin kehyksenä tälle suuripiirteiselle taistelukuvalle kieppuu\naivan siinä ympärillä maailman pääkaupunki, pauhaava Metropol\nloppumattomine taloriveineen ja suunnattomine ihmismassoineen. Viuhke\nvain kuuluu.\n\nNämä ihmismassat raatavat ja kituvat tässä hullunmyllyssä eivätkä\naavistakaan, kuinka läheltä olisi pelastus löydettävissä.\n\nEihän tarvitse muuta kuin sulkea jompikumpi näistä suomalaista\n»haaleista» ja viedä sen kannattajajoukko pimeään tyrmään. Silloin on\nkaiken pahan alkujuuri ja edistyksen estäjä poistettu. Sitten annetaan\ntoisen talon väelle valtuudet saattaa asiat oikealle tolalle. Kyllä se\ntietää myrkyt, joilla paiseet parannetaan.\n\nNiin tulisi lopultakin tästä maailmasta kaikkien mieleinen, siloinen ja\nmakoisa kuin vastaleivottu voipulla.\n\nMeillä oli olevinaan impressariokin, mutta hänen aikaansaannoksistaan\nei meille ollut apua.\n\nMatti ja minä läksimme Haarlemiin järjestämään omin nokkimme\nlauluiltoja. Tarvittiin juhlasali, missä oli tottunut käymään\nsuomalaisia.\n\nOsuimme ensiksi Työn Temppelille. Jossakin yläkerran salissa pidettiin\nkuoroharjoitusta ja sieltä kuului korviimme laulu:\n\n    »Ei keisarit meit enää peljätä,\n    ei veriset julmuritkaan.\n    Tovereissamme meillä on voima\n    vapauttamme puolustamaan.\n    — — —\n    — — —\n    Oi kallis, kallis _Venäjä_».\n\nSävel oli repäsevän sentimentaalinen marssi. Loppusanat: Oi kallis,\nkallis Venäjä, laulettiin todellisella sydämen lämmöllä. Se sai\nkuulijan vakuutetuksi laulajien pohjattomasta isänmaan kaihosta. Sitä\nlaulettiin suomen kielellä. Taipuisaa se on ilmaisemaan vaikka mitä\ntunteita, meidän kielemme.\n\nLöysimme isännöitsijän konttoristaan, jossa hän oli laskemassa hirveän\nsuurta dollaripinkkaa. Voimakkaista piirteistään arvasin hänet — oikein\n— pohjalaiseksi. Esiteltyämme itsemme hän sanoi:\n\n— Hauska tutustua! Onko tarkoitus laulaa meidän haalissamme?\n\n— Kyllä, jos vain sali olisi jonakin lähi-iltana vuokrattavissa.\n\n— Oletteko porvarillisia, kommunisteja, noskelaisia vai tuplajuulaisia\n(tuplajuutalaisia)?\n\nMeiltäpä jäi suu selälleen. Suomessa ei koskaan oltu tiedusteltu\npuoluekantaamme tällaisessa tapauksessa.\n\n— Hyvänen aika! Ei suinkaan puoluekarva tule mihinkään kuuloon\nkonserttitaloa vuokrattaessa?\n\nIsännöitsijä läväytti viivottimella pöytään ja jyräytti painokkaasti:\n\n— Se tulee ja vahvasti! Sanon teille heti alussa, että tässä maassa ei\npuolueettomuus vetele.\n\n— No johan nyt ihme! Suomessa ei taas vetele puolueellisuus näissä\nhommissa. Olisihan hassua nähdä jossakin lehdessä ilmoitus, että\nesimerkiksi maalaisliittolainen oopperalaulaja se ja se antaa konsertin\nmaalaisliittolaiselle yleisölle. Joka laulaa, niin se laulaa kaikille,\neikä siinä tule yleisön enempää kuin esiintyjänkään puoluekanta\nkysymykseen.\n\nIsännöitsijä kuunteli tätä kuin papukaijan laverrusta. Sanoi sitten:\n\n— Niin kai Suomessa. Mutta siinä ahdasmielisessä maassa ollaan monessa\nmuussakin asiassa takapajulla. Täällä ollaan jo valistuneempia\nja ajatellaan asioita suurpiirteisemmin. Puolueettomuus on vain\nporvarillis-noskelaista hapatusta. — Meillä esiintyi tuonnottain\nSuomesta tullut näyttelijätär Alli Puntari. Häntä pidettiin ensin\nrehtinä meikäläisenä ja hän sai suuren yleisön suosion ynnä\nkuormallisen dollareita. Mutta sitten hän menetti yks kaks kaiken\nkannatuksen.\n\n— Mistä syystä hän menetti kannatuksen?\n\n— Hän lausui puolueen järjestämässä iltamassa Eino Leinon runoja.\n\n— Eino Leinon runoja! Ja siitä syystä joutui pannaan?\n\n— Niin, Eino Leino kuuluu testamentanneen omaisuutensa noskelaiselle\ntyöväenyhdistykselle Suomessa. Hänen runojaan ei täällä työläisyleisö\nenää halua kuulla. Sitäpaitsi meillä on parempia runoilijoita omissa\ntyöläistovereissa.\n\nMitäs me muuta kuin pyörittele päätä ja ihmettele amerikkalaista\nlaajakatseisuutta. Paljon, paljon me Suomessa olemme jäljellä.\n\nLopuksi ehdotin minä:\n\n— Me kun nyt olemme vasta maahan tulleita, niin meillä ei ole\nminkäänlaista käsitystä täkäläisistä puolueoloista. Suomessakin\nolemme aina olleet puolueiden ulkopuolella. Ohjelmamme on yksinomaan\nleikillinen eikä loukkaa kenenkään puoluetunteita, koska siinä ei ole\npolitiikkaa. En usko olevan puoluetaistelullenne haitaksikaan, jos\nvuokraatte meille salin lauluiltaamme varten.\n\nIsännöitsijä näytti miettivältä, sanoi sitten lopuksi:\n\n— Läksitte, pojat, lasikengässä kalliolle, kun ette ottaneet mukaanne\nparempia aatteita. Mutta minä jätän asian johtokunnan harkittavaksi.\nSaatte illalla myöhempään vastauksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoikkesimme Viidennelle avenuelle ja löysimme heti toisen suomalaisen\nhaalin. Se oli komea kuin dollarikuninkaan yksityispalatsi.\n\nJouduimme konttoriin, jossa oli myös kirjakauppa. Tiskin takaa riensi\nkäsiämme puristamaan eloisa mies, joka aivan säteili hyväntuulisuutta.\nHän oli oikea Mikko Mieleväinen, sujuva kuin sukkula, joka jäsen\ntaipuisa kuin koneöljyllä voideltu. Tällaisia sittemmin emme\nsuomalaisista juuri tavanneet. Hän oli seemiläismallinen näyte ainoa\nlaatuaan.\n\nMikko — nimensä olikin sattuvasti Mikko — lasketteli liukkaasti kuin\nlehdestä lukien:\n\n— Hauska tutustua, todenteolla! Vai on jo päästy meidän pikkukyläämme\nasti. No, miltäs Amerikka tuntuu? Miten merimatka kului? Laulettiinko\nlaivalla? On kai meininki laulaa meilläkin? Yes, me järjestämme huoneen\nvaikka parin päivän perästä. Täällä on teitä jo odotettukin. Olisitte\ntulleet pari vuotta aikaisemmin. Yes, varmasti tulee täysi huone, siitä\nvoin antaa vaikka pantin...\n\nSamalla kuin Mikko jutteli meille, hän teki kauppaa asiakkaiden kanssa\nniin että suihke kävi. Möi gramofoonilevyjä, kirjoitti shekkejä, otti\nvastaan sanomalehdentilauksia, vastasi puhelimeen ja hoiti yleensä\nkeskustelua puolenkymmenen henkilön kanssa. Ei tehnyt erehdyksiä,\nei hermostunut, ei jättänyt ketään vastausta vaille. Hän liikkui\nkuin rullalaakereilla, kieli ei ollut luusta, eivätkä selkäsaranat\nruosteiset. Siinäpä oikea yleisön palvelija.\n\nVastakohtana tälle Mikolle muistuvat mieleeni meikäläiset\nliikeapulaiset. Poikkeanpa sivulle ja kerron eräästäkin »yleisön\npalvelijasta» Tampereella.\n\nMenin kerran eräästä rohdoskaupasta ostamaan teatterivärejä.\n\n— Onko Leichnerin ihovärejä, kysäsin.\n\n— Ei, vastasi miesapulainen melko tylysti.\n\nPaussi. Poispäin kääntyneeltä apulaiselta koetin ongiskella:\n\n— Onkos muita merkkejä?\n\n— On.\n\nÄänettömyys. Apulainen puhdisteli kynsiään.\n\n— Mitä esimerkiksi?\n\n— Maison Dorinin.\n\nApulainen näytti siltä kuin olisin udellut peiteltävää liikesalaisuutta.\n\n— Ovatko ne hyviä? jatkoin sietämättömän uteliaana.\n\n— Em mää vaan tierä. Kyll kai!\n\n— Saako niitä nähdä?\n\n— Kyll kai niit kattella saa. Mut ei nes siitä petraannu.\n\n— Oo—hoh! Paljoko ne sitten maksavat?\n\n— Seittemänkymmentäviis markkaa satsi.\n\n— Mutta Helsingistähän niitä saa viidelläkymmenellä.\n\n— Älkää valehrelko!\n\nKummako oli, ettei meillä tullut kauppoja. Mistähän, syystä meikäläiset\nkauppiaat aina valittelevat huonoja aikoja?\n\nMikon kanssa meillä tuli kaupat. Saimme haalin parin päivän perästä\npidettävää iltaamme varten. Puolueuskontunnustusta ei tällä talolla\nvaadittu. Se oli sitä noske-porvarillista leväperäisyyttä.\n\nMikko esitti meille Hilja-misiksensä, joka oli saanut englanninkielisen\nkorkeakoulusivistyksen. Tämä pariskunta sitten opasteli ja avusteli\nmeitä ensi askeleillamme kultamaan kamaralla. Hepä toimittivat meidät\nvälilöihin suurten gramofooniyhtiöiden kanssa, eivätkä vaatineet suurta\nkiitosta.\n\nNaapuritalosta saimme tietää, että meille oli johtokunta tarkan\nharkinnan perästä myöntänyt haalin lauluiltaa varten. Olivat ottaneet\nmeidät noin niinkuin ehdonalaisen kannalta.\n\nNiinpähän vain päästiin asian alkuun.\n\n\n\n\nJUNA LÄHTI LÄNTEEN\n\n\nMeillä ei ollut aikaa syventyä tutkimaan New Yorkia tällä kertaa. Piti\nlähteä Ohioon mitä kiireimmiten.\n\nEnsimmäiset lauluiltamme New Yorkissa olimme saaneet jotenkuten\nsuoritetuiksi. Itse olimme ihastuneita tienestimme suurenmoisuudesta,\nja yleisö oli harmistunutta ohjelmamme vähäpätöisyydestä.\n\nMoitteen syytä meissä olikin. Mitäpä meillä oli tarjottavana 75\nsentin pääsymaksulla! Samalla hinnallahan pääsi Roxy-teatteriin,\njonka ohjelmiston rinnalla meidän tarjoamamme taidenautinto oli kuin\nteelusikallinen vettä Niagaraan verrattuna.\n\nSuurimman pettymyksen sanoivat osalle yleisöstä tuottaneen sen, että\nohjelmastamme puuttuivat poliittiset letkaukset. Eikä pianisti-Matti\nsoittanut haitaria. Työn Temppelissä se olisi kuulemma auttanut paljon.\n\nNyt meille oli järjestetty seuraava ilta Warreniin, Ohioon.\n\nJunalipun ostaminen kesti pari tuntia. Matti sai tulkin seurassa\njuosta monet virastot, ennenkuin Warren löydettiin ja liitettiin\nrautatieverkostoon. Kun vihdoinkin selviydyttiin junaan, oli Matti\nlöytöretkeilystään niin väsynyt, että nukahti heti penkin nurkkaukseen.\nJuna lähti kiitämään meille tuntemattomia maita kohti riehakkaasti kuin\nirtipäästetty peto.\n\nYhtämittaa sivuutettiin kaupunkeja. Niiden ohi rynnistäessään parkasi\nveturimme niin törkeällä äänellä, että Matti hypähteli kohoksi\nunissaan. Tarkoitus oli tietysti säikyttää ihmisiä pois radalta.\nAmerikkalaisen veturin ääni ei ole vihellystä. Se mylvii kaameasti kuin\nelävältä suomustettava rantapiru. Tämä vertaus ei ole esteettinen,\nmutta tässäpä ei latelekaan viisauksiaan kirjailijanero, vaan\nviisunikkari, jolta ei ole lupakaan vaatia makua eikä tyyliä. — Hehhei,\nminähän saan nakutella näille lehdille konekynällä mitä pötyä tahansa.\nTavaramerkki ei ole luvannut priimaa. Siitä sait, arvosteleva lukija.\nSitäpaitsi tunnustan, että koko tämä kirjanen on vain viisunikkarin\npahantuulenpurkaus. Ilman pientä suuttumusta ei tätäkään menekkiteosta\nolisi koskaan ruvettu sepustelemaan.\n\nNoh — asiaanpa sitten taas.\n\nMinua tuli puhuttelemaan suomalainen mies. Hän oli tuntenut meidät\nmaanmiehikseen. Ainahan suomalainen toisen tuntee.\n\nMiehellä oli oikea hautajaisnaama. Synkkämielisestä näöstä päättäen\nolisi luullut hänen pitävän kirjaa vuosisatojen vahingoista.\nEsiteltyämme itsemme ja vaihdettuamme »hauska tutustua» -kohteliaisuuden\nkertoi mies olevansa ammattinäyttelijä ja toimineensa maassa\nteatterinjohtajana.\n\nNyt hän oli matkalla Kanadaan, jonne aikoi jäädä metsästäjäksi.\n\n— Mieluummin vietän viimeiset vuoteni indiaanien kuin suomalaisten\nkeskuudessa, hän sanoi.\n\n— No miten sitä niin on suomalaisiin kyllästytty? Minusta he\nvaikuttavat mukavilta ihmisiltä?\n\n— Vai mukavilta, jamasi näyttelijä närkästyneen ivallisesti. — Ettepä\nniin sano, jahka olette ollut täällä kauemmin. Ei näin idioottimaisten\npuoluepukarien joukossa kestä kukaan, jolla on tunto ja hermot. Vaikka\nkyllä minun nahkani tässä ampiaispesässä on tökitetty niin turraksi,\nettä piikkivasaralla lyöntikin tuntuu siinä vain lievältä kutittelulta.\n— Sanon teille, että olen poistumassa koko konkkaroikasta, enkä\npiittaa siitä, mitä sanoistani nuuskitte ja oletteko porvari p:le tai\nsosialisti s:na.\n\n— Ei kai sillä mitä väliä, kunhan muuten on kunnon — — —\n\n— Hoh hoh, vai ei väliä! Niin, ettei muka väliä, mitä puoluekarvaa\nihminen tunnustaa, kunhan muuten on rehti. Hahhahhaahaa! — Antakaas\nmun vähä hohottaa, en ole kuullut moneen vuoteen mitään näin\nhassua. — Tällä vitsillänne saatte yleisön nauramaan paremmin kuin\nrasvaisimmallakaan renkutuksellanne. — Sitä sanoessanne naurakaa\nivallisesti, räpytelkää silmiänne ja tehkää joku hassunkurinen liike.\n— Sitävarten, etteivät ne luule teidän tarkoittavan sillä totta.\n— Silloin siitä on naurut pois, jos ne luulevat teidän tosissanne\najattelevan noin luonnottomia. — Hahhahhaa, kun mua vieläkin naurattaa.\n— Vai ei väliä puoluekarvasta, kunhan muuten on kunnon ihminen. — —\n\nTotta on, totta on, että teillä on huumorinlahjaa.\n\n— Noin mojovia sukkeluuksia ei lähdekään joka äijän päästä, ei, totta\nvie!\n\n— Mutta enhän minä aikonut sanoa sukkeluutta!\n\nTeatterinjohtaja katsoi minua ympyriäisin silmin ja vilkasi\nsäikähtyneenä sivuilleen. Sitten hän sanoi puoliääneen:\n\n— Häh, jos tarkoititte sillä totta, niin varoitan teitä oman etunne\nnimessä kuuluttamasta näitä mielipiteitänne. Konserttimatkanne saattaa\nmennä yks kaks kantui.\n\n— Tuopa on asia, josta en käsitä hiventäkään.\n\n— Niin, se on yksi niistä monista. — Mutta tästä asiasta pääsette\nkuusalle jo alkupäivinä. Täällä täytyy vieraan kanssa keskusteluun\njouduttuaan tarkoin utsia, mikä on hänen puoluekarvansa. Muuten satut\nsanomaan jotain, mistä vieras pääsee haistamaan, että mahdollisesti\nolet — vaikka vain pienessäkin pykälässä — harhaoppinen hänen\naatteisiinsa nähden. Taikka jos hän huomaa, ettet katkerasti vihaa\ntoisin ajattelevia suomalaisia, vaan tahdot olla sovinnollinen kaikkien\nkanssa, niin hän halveksii sinua pohjattomasti ja vetäytyy sinusta\nloitommaksi kuin ojassa rypeneestä koirasta.\n\n— Mutta mehän juuri tahdomme olla sovinnollisia.\n\n— Hssts! Älkää sanoko sitä noin kovaa. Minun ilmiantoani ette tarvitse\npelätä. Puolueettomia ei täällä kärsitä. Ettekö ole sitä jo kuulleet?\n\n— Kyllähän me vähän, mutta emme ottaneet sitä täydestä.\n\n— Täällä täytyy jokaisen olla edes olevinaan puolueihminen, muuten\ntoiset syövät hänet. Täällä puhutaan ylevistä aatteista, selvänäköisen\nihmisen horjumattomasta kannasta, selkärangasta mukamas. Hyh höh, sanon\nminä. Dollari niille vain vakaumuksen sanelee, eikä mikään muu.\n\nMinä pudistin päätäni ja sanoin:\n\n— Noh, joillakin. Mutta onhan niitä vakaumuksellisen kannan ihmisiä,\njotka kaikissa olosuhteissa ja itsekkäistä pyyteistä riippumatta — —\n\n— Hahhahhaa! Taas tuli vitsi. Tehän latelette niitä kuin\npiironginlaatikosta. Itsekö noita keksitte?\n\n— Enhän minä taaskaan ollut sanovinani mitään naurettavaa.\n\n— Kyllä tuo oli sutkausten parhaita. Että on näes ihmisiä, jotka\nuskaltavat ja pystyvät ajattelemaan toisin kuin leipäkannikka käskee.\nHahhhaa!\n\nNiin tietysti. Pitäisi niitä olla.\n\n— Roskaa! Tuokaapa esimerkiksi sieltä Suomesta joku yhteiskunnan\npylvääksi kohonnut rahaporvari. Antakaa hänen köyhtyä niin, ettei\nhänellä ole leivänpalaakaan ja hänen seurapiirinsä luopuu hänestä\nkuin vesi tervatuista saappaista. Pankaapa hänet sitten ansaitsemaan\nelatuksensa jossain grottemyllyssä, jossa hän saa raataa pienellä\npalkalla niin, että hiki tihkuu joka huokosesta. Antakaa hänen tietää,\nettä makeanleivän päivät ovat iäksi loppuneet, eivätkä koskaan\npalaa. Ettei hän millään kyvyllä eikä konstilla pääse enää nousemaan\nalennuksestaan, Ei edes poosuksi, pieneksi päällysmieheksikään.\nNo, sanon minä, ellei hän ammu kuulaa otsaansa, niin varmasti\nhän ennen pitkää rupeaa juoksemaan työväentaloilla ja huutamaan\nyhteiskuntajärjestyksen kumoamista niin että suupielet ovat kuolassa.\n\n— Noh, tuskin sentään.\n\n— Älkää epäilkö, painakaa vain totena mekkoonne? Minä olen nähnyt... —\nMutta missä ovat nyt tämän vakavamielisen ja valistuneen kansalaisen\nyhteiskuntaa säilyttävät ja horjumattomat mielipiteet. Häh, mihin hän\nne kadotti? Minä kysyn vain. Niidenhän piti kestää tulessa. Nyt ne jo\nsulivat hänen otsansa hikeen. Well, dollari antoi, dollari otti.\n\n— Tehän puhutte aivankuin lukisitte kirjasta.\n\n— Olen näyttelijä ja vanha jo. Puhun aina kuin teatterilavalla. En enää\npääse irti maneerista. Enkä edes tiedä, mitkä sanoistani ovat omiani,\nmitkä kirjoista tarttuneita. Vaikka kyllä minä olen täällä saanut\nhautoa pessimistisiä ajatuksia yhtämittaa niin, että hiuksenikin ovat\nhyljänneet minut, eikä päässäni ole enempää karvoja kuin vanhassa kenkä\nharjassa.\n\nTeatterinjohtaja siveli surumielisenä autiuttaan kiiltävää\npäänahkaansa, jota Intiaani olisi tuskin pitänyt skalpeerausvaivan\narvoisena.\n\nHän jatkoi ivallisesti virnistellen:\n\n— Entäs nämä köyhälistön lipunkantajat? Horjumattomat luokkataistelijat\nmukamas! Niinkauan kuin ne tietävät täytyvänsä olla työläisen asemassa,\nne ovat olevinaan jaloja köyhälistön puoltajia. Monikin on täällä\nsäästänyt sievoisen omaisuuden — ahkeralla työllä kylläkin — ja ollut\ntäällä niin täyttä proletaaria ja ryssän kannattajaa, että on oikein\nopetellut syömään joka päivä kaalikeittoa. Pelkästä ihastuksesta\ntavaritsheihin nääs. Näihin Amerikan rikkaisiin verrattuna hän on\ntuntenut itsensä köyhäksi. Entäs sitten? Tämä ryysyköyhälistöläinen on\nmennyt Suomeen ja vaihtanut dollarinsa markoiksi. — Hei — hän onkin\nhuomannut olevansa rikas. Aluksi hän vierasti porvareita, joita oli\ntäällä vuosikausia haukkunut. Nyt hänellä onkin varoja enemmän kuin\nmonella Suomen porvarilla. Hän tottuu ennenpitkää rahaporvarien,\nvertaistensa, seuraan. Hän alkaa karttaa työväentaloa, koska siellä käy\nvain köyhiä, jotka kadehtivat ja pistelevät häntä. Ei aikaakaan, kun\nhän on täysi porvari, äykkäpäisintä lajia.\n\nJa täällä hän oli niin proletaaripoikaa, ettei tervehtinyt noskelaista\ntyöläistoveriaan, vaan haukkui tätä lahtariksi. Missäs hänenkin\nperiaatteensa ja vakaumuksensa nyt ovat. Häh! — Juupeli kun minua\nkiukuttaa, että ne ovat täällä olevinaan niin pyhän tulen innoittamia\naatteen miehiä, ettei puolueeton ole ihminen eikä mikään. Heillä on\nmuka oikeus halveksia esimerkiksi minua, joka en huuda enkä jauha\nvihaa toisin ajattelevia kohtaan. Nämä sen korvennettavat reuhaavat\nylinnä kaikissa puolueissa, vaikka itse ovat valmiit myymään kantansa\nmuutamasta hopeapenningistä.\n\n— So so, onhan niitä työväenkin puolueissa sellaisia, jotka elävät\nhyvissä varoissa ja kuitenkin pysyvät aatteissaan.\n\nTeatterinjohtaja päästi raikuvan naurun.\n\n— Hahhaahhaa! Te nauratatte minut kuoliaaksi noilla kokkapuheillanne!\nNehän ovat koonneet varallisuutensa puolueensa luottamustoimissa taikka\npuolueen jäsenten kannattamina liikemiehinä. Saatanhan minäkin olla\nvaikka minkä puolueen mies, jos saan hyvät tulot.\n\n— Tepä ette näy uskovan hyvää kenestäkään.\n\n— En kerta kaikkiaan. Ainakin puoluepukarit ovat joko\nomanvoitonpyytäjiä, palkattuja rakkeja, taikka itserakkaita\nsuuruudenhulluja, jotka kuvittelevat voivansa ratkaista yks kaks\nmaailmanarvoituksia. Taikka sitten rehellisiä, mutta vähäjärkisiä\nihmisiä, jotka on narrattu määkimään kuorossa palkkapaimenten\nsanelun mukaan. — Eihän jalo, järkevä, mietiskelevä ihminen takerru\nhärkäpäisesti yhden aatesuunnan kaavoihin niin tiukasti, että kieltäisi\ntoisilta pienimmänkin oikeutuksen. Kunnon ihminen voi olla ainoastaan\npuolueeton, se on mielipiteeni ja jyrkästi.\n\n— Teidän pitäisi siis perustaa puolueettomien puolue ja käydä yhteen\ntappelun nujakkaan puolueellisten puolueitten kanssa. Teillähän on jo\nvalmiiksi kehitetty puoluevihakin puolueellisia vastaan.\n\nNyt kun omasta mielestäni sanoin vitsin ja nauroin itse täyttä kurkkua,\nei teatterinjohtaja ropauttanut sille korvaansakaan. Hän sanoi\nvakavasti:\n\n— Minun horjumaton periaatteeni on, ettei ihmisellä saa olla\nhorjumattomia periaatteita. Ne eivät kestä kaikissa olosuhteissa\nkumminkaan.\n\nIstuimme kotvasen vaiti. Teatterinjohtajan paradoksit eivät tuntuneet\nerikoisen järkeviltä eivätkä omintakeisiltakaan. Onhan sitä maailmassa\nkuultu vatvottavan asioita puolin ja toisin.\n\nSitten teatterinjohtaja otti muistikirjan taskustaan ja näytti siitä\nMussolinin kuvaa. Se oli leikattu jostakin lehdestä ja liimattu kirjan\nsisäkanteen.\n\n— Tätä miestä minä jossakin suhteessa ihailen, sanoi hän. Mussolini on\nmies, jollaisia ei nykyaikana monta olekaan. Jos hän olisi korkeata\nsyntyperää, en ihailisi häntä. Hänen asemansa olisi luonnollinen.\nMutta että hän on muurarista kohottanut itsensä diktaattoriksi, joka\npitää laumoja, ylimyksiäkin, kurissa, se on miehen työtä. Kuka tahansa\nfascistikenraali panisi mielellään Mussolinin tyrmään ja ottaisi\nhäneltä ohjakset. Mutta ei pysty. Ei niilläkään fascistikenraaleilla\nole aate pääasia, vaan oma nousu. Niinkuin Venäjälläkin\nkomissaariherrat syöksevät toisiaan johtoasemista päästäkseen itse\ntilalle. Köyhälistöstä ne eivät piittaa rinnankaan vertaa, se on nähty.\nOma hyvä se vain kaikilla on mielessä. Yksinkertainen kansa on nenästä\nvedettävää. Koskaan ei tule olemaan täydellistä tasa-arvoisuutta.\nHenkisesti etevämmät aina johtavat ja robotit tottelevat.\n\nMinä kuuntelin välinpitämättömän kyllääntyneenä. Nämä asiat eivät\nolleet koskaan kuuluneet komeljanttarin ajatuspiiriin.\n\nMerkillinen teatterinjohtaja jatkoi väsymättömänä:\n\n— Sivistyneet, henkinen älymystö, eivät kuitenkaan vielä ole\njohtavassa asemassa. Hopearobotit hoitelevat nyörejä ja rautarobotit\ntaistelevat kiihkeästi saadakseen ohjakset käsiinsä. Sivistyneistö on\ntoistaiseksi heikko. Sen on pakko ruveta robottien palkkalaiseksi.\nToiset palvelevat hopearobotteja, auttaen niitä rautarobotteja vastaan.\nToiset taas ovat rautarobottien palkkalaisina ja ovat taistelevinaan\nhopearobottejavastaan. Molemmilla puolilla palvelevat älymystöläiset\nnauravat salaa robotti-isäntiensä sieluttomuudelle, mutta kumartavat\nniille saadakseen leivän. Heidän oma aikansa on vielä tuleva.\n\n— Anteeksi, eikö voitaisi keskustella hauskemmista — — —\n\n— Te olette tingeltangelirobotti. Sieluton löpertelijä. — — Katsokaas,\nkerran on vielä tuleva — henkisen älymystön vahvistuessa — järjen ja\nhengen Mussolini, joka lyö raskaan nyrkkinsä pöytään ja huutaa niin\nhopea- kuin rautaroboteille: Hiljaa, sikalauma! Teillä on mielessä vain\nruokapurtilo, josta riitelette, ettekä muistakaan, että teistä aiottiin\nluoda _ihmisiä_. — Kaikkien on ensinnäkin saatava ruokapurtilosta\nvatsansa täyteen, sillä sianruokaa on vielä maailmassa riittävästi ja —\n— —\n\n— Mutta eikös tuo ole jotain sosialistista aatetta?\n\n— Aatetta!? teatterinjohtaja kiljasi kuin mielipuoli. — Hahhahhaa!\nJaloa, ylevää, yli-inhimillistä, ihanaa aatetta!... Täytyykö minun\npääni olla täynnä joitakin merkillisiä aatteita, kun sanon, että\nsikalauman, niin suurten kuin pientenkin röhkijöiden, on saatava\nravinnokseen tätä maallista rapaa. Että kaikilla porsailla on oikeus\nkäydä kakarapytyllä... Ei veikkonen se kysy jaloja aatteita osatakseen\nsanoa tuollaista... Kun iso sika imee itsensä täyteen kuin iiliäinen,\nniin se vetäytyy eläimelliseen lepoonsa eikä hätistele pienempiä pois\nkakarapytyltä. Täytyyhän niidenkin saada. — Ei tämä kuulu ihmisyyden\naiheisiinkaan, koska sen osaa sikakin. — — Minä tarkoitin, että järjen\nja hengen Mussolini kiskoo ihmisten ajatukset kakarapytystä, koska se\non alentavaa _ihmisille_. Sen täytyy jäädä _sivuasiaksi_. Mussolini\npakoittaa heidät pyrkimään uudelleen sen kuvan kaltaiseksi, kuvan, joka\nheissä ammoin aikoja turmeltui...\n\nTeatterinjohtajan paasaaminen rupesi todenteolla väsyttämään. Keskeytin\nhänet alkamalla viheltää »Ramonaa». Kyllähän ne maailmanparantajat\njärkeilevät mikä milläkin tavalla. Hitto heitä kuunnelkoon.\n\nLopun matkaa torkuimme äänettöminä. Välillä juttelimme hiukkasen, mutta\njärkeviä. Ilmoista, maisemista, vuodentulotoiveista.\n\n\n\n\nENSIVIERAILU SISÄMAISSA\n\n\nBuffalo, Baffalo, Boffalo.\n\nNe tuntuvat lausuvan tuon nimen monella tavalla. Mutta käänneltäköön\nsitä kielen kärjellä miten päin tahansa, ei siitä kaunista tule. Eikä\nse kaupunki näytä ihanalta, vaikka sitä katsoisi ruusunkarvaisen lasin\nläpi.\n\nJunamme pysähtyi pariksi tunniksi Buffaloon. Meillä oli aikaa lähteä\nverryttelemään jäykistyneitä raajojamme. Teatterinjohtaja sanoi: »so\nlong, boys», ja nousi toiseen Niagaralle lähtevään junaan. Sieltä\nkautta kulki hänen tiensä Kanadaan.\n\nBuffalon kadut ainakin ne, joita kuljimme — olivat törkykasoja. Tuuli\nlennätteli niistä kalkkia ja muuta roinaa vaatteillemme. Talot olivat\nsen näköisiä, kuin niissä aiottaisiin filmata elämää ryöväriluolissa.\nUlkoseinät olivat kivihiilen savusta ja pölystä mustuneita.\n\nTäytyy omata kovin hyvä sydän voidakseen sanoa Buffalosta jotain\nkaunista.\n\nRoskaläjältä toiselle hyppiessämme ajattelin, että ihmepä olisi, jos\ntästäkin kaupungista olisi lähtöisin joku runoilija, joka kehtaisi\nlaulaa kotiseutunsa ylistystä. Runoilija, joka muualla maailmalla\n»outona kulkiessaan» haaveilisi Buffalosta. Ja kyynelöivissä säkeissään\nkaipaisi »untensa valkeata kaupunkia, jonne sielunsa siivillä hetkeksi\nliitää pauhuista pahan maailman». Näille törkyisille kaduille, joilla\nennen lapsena leikkiä löi.\n\n    Buffalo, oi päivin, öin, helmahasi ikävöin!\n\nRunoilijoiltahan ei puutu mielikuvitusta.\n\nPysähdyimme katsahtamaan erästä puoliluhistunutta taloa vilkkaalla\nliikepaikalla. Siinä oli paraadiovi pahasti saranoiltaan longistunut.\nKeskellä ovea ammottava halkeama, jonka pahinta irvistystä tukkimaan\noli naulattu kurainen lankunpätkä. Ikkunat ovenpielessä olivat\npuolisokeita. Niissä oli vain joku ruutunen ehyt. Rikkinäisiä oli\nkoetettu paikkailla ruostuneella rautapellillä.\n\nOven yläpuolella reuhottava kyltti ilnioitti, että tämän palatsin nimi\noli: _Hotel Majestic_.\n\nOvelle ilmestyi mustapintainen, alkujaan valkoiseksi tarkoitettu mies\nesiliina edessään. Huomasi kai meidät muukalaisiksi, koska viittilöi\nmeitä sisälle.\n\nMatti ja minä emme yleensä ujostele mustapintaisia miehiä. Astuimme\nsisälle hänen majesteetilliseen hotelliinsa.\n\nOlimme kompastua lattialla olevaan kivihiililäjään. Ruostuneen\nrautakamiinan vieressä maassa makasi nähtävästi juovuksissa rääsyinen\nmies. »Stoorin» kalustona oli vain tyhjä tiski ja seinähyllyke. Mitään\ntavaraa ei ollut näkyvissä.\n\nMustapintainen mies puhui paljon ja teki käsillään kaikenlaisia\nliikkeitä. Hänestä olisi tullut hyvä kupletinlaulaja. Puheesta\nymmärsimme hatarasti, että hän arveli meidän tarvitsevan jotain\nlämmikettä.\n\nKylläpä tietenkin. Kieltolakimaan miehet toisessa kieltolakimaassa\ntarvitsevat jotain lämmikettä, sillä ulkona oli tosikylmä.\n\nJuu, me halusimme juoda kunnolliset pullakahvit. Siinä kaikki, sinä\nfarisealainen lukija. Mitä sinä luulit meidän halunneen?\n\nKoetimme mongertaa tätä kiihkeätä mielihaluamme mustapintaiselle\nmiehelle, mutta hän mutisteli suutaan halveksivasti. Samoin kai tekisi\nHotel Kämpin tarjoilija, jos Savon ukko tulisi kysymään piimävelliä.\n\nMustapintainen mies otti tiskin alta pullon ja suuhunsa viitaten sanoi:\nfiftiin sents uon. Samalla hän napautti sormipaukulla poskeensa ja oli\nnielevinään jotain oikein hyvää ja makoista.\n\nKoska epäilimme, että mies tyrkytti meille viinaa, pudistimme\npaheksuvasti päätämme ja painuimme ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAshtabulan asemalla laskeuduimme junasta, niinkuin meitä oli lähtiessä\nneuvottu. Siinä piti vaihtaa toiseen höyry hevoseen, joka veisi\nWarreniin.\n\nAsemalla ei saatu käsiin edes lipunmyyjääkään. Eikä mitään junaa ollut\nlähtöhommissa. Juna, jolla tulimme, jatkoi matkaansa kaukaiseen länteen.\n\nAsemalla oli autoilijoita. Viittilöimme heidän kanssaan, eikä asioista\ntullut mitään selvää. Viimein yksi automiehistä otti minua takinhihasta\nja talutti lähellä olevan kadun kulmaan. Siellä seisoskeli mies,\ntyömekko yllään.\n\nAutomies puhui työmekkoisen kanssa englantia ja minä koetin pistää\nväliin jonkun raihnaisena syntyvän sanan.\n\n— Kyllä mie ossaan suomee, sanoi työmekkoinen mies. — Minne teijän\npitäs oikein mennä?\n\n— Warreniin, mutta mistä ja milloin sinne lähtee juna.\n\n— Junaa ei mee koko tänä päivänä, ilmoitti mies. — Mutta tää autoilija\nsanoo vievänsä teijät kymmenellä dollarilla. Se siitä melkein menis\njunallakin.\n\nAutollahan meidän piti lähteä. Vaikka junaliput oli ostettu perille\nasti.\n\nSuomalaista miestä nauratti, kun tiedustelimme, voiko autonajajaan\nluottaa. Kyllä voi, ne ovat Unionin miehiä.\n\nHaalin löytäminen Warrenissa oli konstikasta.\n\nSaimme sen hikisen etsinnän perästä käsiimme ja pidimme lauluillan\npois tiehensä. Salintäyteinen yleisöjoukko osoitti vilkkaasti\ntyytymättömyyttään. Sanoivat, että mitäs noista tyhjistä renkutuksista.\nmutta kun olisi poliittisia pistelyitä, niin vot, se olisi poikaa.\nSuomalaisten enemmistö on tässä maassa politikoimiseen nuorekkaasti\ninnostunut. Politiikka on uskontoa ja sitä on viljeltävä joka hetki.\nTiellä käydessä, työtä tehdessä ja illalla maata pannessa. Muuta\nhenkistä harrastusta ei saa olla, sen tulimme myöhemmin huomaamaan.\nMitä ei ole koraanissa, on pahasta.\n\n— Emmehän me osaa tämän maan politiikasta veistää värssyäkään, vasta\nmaahan tulleet iikat, sanoimme eräällekin tyytymättömälle.\n\n— Kyllä sitä aina porvareita ja noskuja osaa haukkua, neuvoi mies. —\nNiille pitää antaa vasten ikeniä että läsähtää. Ei täällä muusta ole\nväliäkään.\n\nVastasimme tähän, niinkuin järkevä lukija olisi pannut sanat suuhumme:\n\n— Me emme ole tulleet tänne ketään haukkumaan. Täällähän on joka\npuolueella palkatut miehet ja sanomalehdet siihen hommaan. Meidän\ntarkoituksemme on huvittaa Amerikan suomalaisia rallatuksillamme,\njos meitä viitsitään kuunnella. Eikö olisi hullua, jos rupeaisimme\nräyskimään ihmisiä ja asioita, joita emme edes tunne?\n\n— Ahaa, tairattekin olla _pimeitä_ veikkoja!\n\n— Päinvastoin, tahtoisimme olla oikeita valkeuden lapsia, jotka eivät\nvihaa ketään. Antaisimme jokaisen pitää puoluekantansa rauhassa,\nsillä me emme pidä itseämme niin viisaina, että pystyisimme jyrkästi\nsanomaan, kenen piirustusten mukaan maailmasta tulee paras.\n\n— Hörön lörön! Tuollaisella luikertelemisella ette täällä pitkälle\npotki. Meikäläiset ovat valistunutta väkeä, eivät ne kärsi pikkumaista\nhötisemistä. Menkäähän länteen...\n\nKeskustelu tämän warrenilaisen Sokrateen kanssa koski tunteellisiin\nmieliimme. Mutta me olemme jo antaneet hänelle anteeksi, lieneekö hän\nleppynyt meille. Ei kaiketikaan. Warrenilainen on warrenilainen, vaikka\nhänet voissa paistettaisiin.\n\nIloksemme keskeytti kiistan siivon näköinen, hiljainen mies, joka pyysi\nmeitä haastatella ammattiasioissa.\n\nPoikkesimme syrjään, ja mies kertoi olevansa viisuntekijä, siis\nammattitoveri.\n\n— Teillä ei ole oikein kunnollisia lauluja, sanoi hän. — Täällä vaatii\nyleisö täysipainoista taidetta, kun se maksaa täyden rahankin. Ne ovat\ntottuneet hyvään.\n\n— Niin niin, mutta me olemme kykenemättömiä —\n\n— Sen kyllä arvaa. Vasta vanhasta maasta tulleet, eihän niiltä pitäisi\ntäyttä vaatiakaan. Kunhan täällä valistutte, niin opitte tuntemaan,\nmitä meikäläiselle yleisölle pitää olla... Mutta kun näytätte noin\nmukavilta miehiltä, niin minä annan teille hienon laulun, jolla olen\nniittänyt mainetta monilla suomalaisseuduilla. Se menee yleisöön kuin\nhäkä.\n\n— Millainenpa tuo sitten olisi?\n\nMies antoi meille paperin, johon oli musteella kirjoitettu: »Lännen\npojan laulu».\n\nPanen sen tähän sellaisenaan, enkä peukaloi sitä ollenkaan. Voitaisiin\nmuuten syyttää ammattikateudesta. Laulua veisattiin sävelellä: Ajetaan\nme poijat kyydillä j.n.e. Se kuului näin:\n\n    Tää poika se lännellä reisaloi\n    ja rennosti rallattelee.\n    Hattu on sillä kallellaan\n    ja laulu se kajahtelee.\n\n    Suomesta kuuluu surkiaa.\n    On nosken ja porvarin valta.\n    Kansa sortoa kärsiipi,\n    mut nousee kerran sen alta.\n\n    Nääs noske se porvarii lempiipi\n    ja kansan kurjuutta nauraa.\n    Hee piri-piripulloa suuteloi\n    ja yhtessä juopi ja laulaa.\n\n    Tää poika ei Suomeen ikävöi,\n    kun tietää sen vapauten hinnan.\n    Kun se työväin aatetta kannattaa\n    niin temokraati pistääpi linnan.\n\n    Ajan aallot ne kerta raskaina lyö\n    ja noske-porvari kaatuu.\n    Silloin alkaapi vapauten työ\n    kuin Venäjä näyttääpi latuu.\n\n— Tällaisia ne kupletit pitää olla, myhäili mies tyytyväisenä. — Oikeaa\nasiaa, huumorii ja sieluu. Joka iltamassa ovat vaatineet sen kahteen\nkertaan, eikä läpytykset meinaa loppua millään. Annan tämän teille\nmalliksi, jotta osaatte laittaa samantapaisia.\n\nTällä miehellä oli »vilpitöin sytän». Hän tahtoi ruoskia terävällä\nivalla ja huumorin varjossa sitä, mitä piti vääryytenä. Jos hän tulee\nSuomeen, saattaa hän tavata vastustajissaan yhtä vilpittömiä, jotka\nruoskivat häntä samanlaisilla aseilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaperimme ilmoittivat, että meidän oli mentävä Pennsylvaniaan,\nMonessenin kaupunkiin. Konserttipaikoistamme meillä ei ollut juuri\nmitään lähempiä tietoja. Seurasimme vain New Yorkissa olevan\nmanagerimme antamaa listaa, jossa oli päivämäärät, milloin missäkin\npaikassa meillä oli ilta.\n\nWarrenilaiset olivat tavattoman avuliaita ja vieraanvaraisia, hyve,\njoka Amerikan suomalaisilla erikoisesti pisti silmään. Elleivät\npuolueriidat pitäisi heitä hirveän eripuraisina, olisivat he maailman\nparhaita ihmisiä.\n\nWarrenilaiset eivät lähettäneet meitä Monesseniin junalla, koska emme\ntunteneet kulkuyhteyksiä. Sinne lähti meitä viemään pitkän salskea\npohjalainen mies. Puhti nimeltään. Hänellä oli komea Hudsonauto, omia\nkotitarpeita varten, kuten hän sanoi. Hän oli peltimyllyn työmies ja\njyrkkä proletaari.\n\nPennsylvanian ja Ohion maanteitä ajelee vaikka päivätöikseen. Ne ovat\nkaikki asfaltilla tai muulla aineella sileiksi laskettuja. Kyllähän\nAmerikan kannattaa päällystää maantiensä vaikka hopealaatoilla.\n\nPuhti oli autoilijana nimensä mukainen.\n\nOtettiin puhtia ja vaunu sujahti liikkeelle virkkuna kuin markkinoita\nvarten piiskattu hevonen. Hei hei, sitä mentiin kohta niin, että\nhippulat vinkuivat. Talot ja puut tien varrella lappautuivat ohitsemme\nyhtenä sileänä köytenä.\n\nPuhti osoitti olevansa hirmun taitava ohjaaja. Äkkikäänteitä hän\npyöräytteli tyynen levollisesti kuin olisi kieputellut kapustaa\npadassa. Mutta Matti ja minä emme olleet oikein rauhallisia, sillä tie\noli kovin mutkikas.\n\n— Eikö näillä teillä satu joskus tapaturmia? kysäsin minä. Toivoin\nkyytimiehemme kiinnittävän huomiota tällaisiinkin mahdollisuuksiin\nvauhtia säätäessään.\n\n— Yes, harva se päivä, myönsi Puhti ja hurautti vasemmalle kääntyvässä\nmutkassa niin, että oikeanpuoleiset pyörät selvästi kohosivat maasta.\n\nNopeusmittari osoitti 70—75 mailia tunnissa.\n\nSiellä täällä tien vieressä oli valkoisia ristejä, paikoin useampiakin\nyhdessä ryhmässä. Mitähän ne mahtoivat tarkoittaa?\n\nPuhti selitti:\n\n— Ne ovat auto-onnettomuuksissa kuolleitten muistoja. Aina kun joku\najaa päänsä halki, pystytetään kuolinpaikalle risti. Se on nääs\nvaroitukseksi toisille autoilijoille.\n\nHui hui! Minua puistatti.\n\nMatti oli kalpea kuin kuorittu peruna.\n\nSitten lisättiin höyryä niin, että hivenen verran kuoppaiseksi\nkuluneella tiellä Hudsonimme rupesi nelistämään. Ja maantie\nkoukeroitteli vain yhtämittaista kysymysmerkkiään.\n\nMatti istui silmät ummessa ja piteli jostain ovenkahvasta kiinni.\nHän näytti mietiskelevän enemmän entistä ja mennyttä elämäänsä kuin\ntoivorikasta tulevaisuutta.\n\nVinkuvassa menossa huusin yltiöpäisen ajajamme korvaan, että ehditään\ntässä vähemmälläkin hurinalla. Me halusimme sitäpaitsi katsella vähän\nmaisemia.\n\n— Joopa joo, myönteli Puhti suopeasti, — Ei meillä olekaan täysi\npäällä. Mutta hiukkasen meidän sentäs tarttis parantaa, etteivät\nvastaantulijat pääse nauramaan.\n\n— Ei ei, älkää herran nimessä! huusi Matti melkein menehtyneenä. —\nKyllä meille riittää vähempikin. Ettekö pelkää, jos vaunu sattuisi\nsärkymään?\n\n— Mitäs siitä pelkää, nää karrit on vakuutettu.\n\n— Entä jos henki menee?\n\n— Ei sekään ilmaiseksi mene, vakuutettu sekin on.\n\n— Hyvänen aika, teillähän on vaimo ja lapsikin.\n\n— Yksi poika vain ja sekin täysi-ikäinen. Eikä eukkokaan ole surevaa\nsorttia.\n\nPuhti käänteli huolettomasti yhdellä kädellä ohjauspyörää. Auto oli jo\nmuuttumaisillaan lentokoneeksi.\n\nPuhti huomautti vielä:\n\n— Kun olis arvannut ottaa lähtiessä ryypyn, niin uskaltaisi paremmin\najaa. Sitä on vesiselvänä liian arka.\n\nYhtäkkiä tunsin tuiman rytkähdyksen ja auto kääntyi ylösalaisin.\nRetkahdin jotenkin nurin ja sitten oli kaikki vähän aikaa hiljaa.\n\nOlin kumminkin vielä elossa. Kuulin hetken kuluttua Puhdin äänen\nhuikkasevan:\n\n— Tulkaa pois pojat vaan, niin käännetään kaara kohdalleen! Ei tässä\nmitään hätää ole!\n\nKun olimme kömpineet Matin kanssa auton alta ja todenneet, ettei mikään\npaikka autossa eikä meissä ollut rikki, väänsimme ajopelin jälleen\npyörineen.\n\n— Vähälläpä piti, ettei tullut merkityksi uusia ristinpaikkoja,\nlasketteli Matti, joka oli tointunut pelästyksestään.\n\n— Joopa joo, sanoi Puhti katsellen arvostelevasti ympärilleen. — Tähän\nolisikin ollut helppo pystyttää ristejä, kun tuokin tienvierusta on\nniin pehmeätä maata.\n\nKuperkeikkamme syynä oli ollut vastaantuleva auto, joka oli ajanut\nväärää puolta. Kun Puhti ei voinut sitä muuten sivuuttaa äkkipäätään,\ntäytyi hänen yhteentörmäystä välttääkseen ajaa ehdoin tahdoin ojaan,\njossa menimme nurin.\n\nLoppumatkalla Puhti kuitenkin ajoi tuntuvasti hiljempää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonen kaupungin läpi tulimme matkallamme ajaneeksi.\n\nPittsburgissa nousimme oikomaan jäykistyneitä jäseniämme ja haukkaamaan\nvähän lounasta.\n\nAmerikkalainen ravintola ansaitsee seikkaperäisen kuvauksen. Lukija saa\nsen jostakin järkevästä matkakirjasta. Onhan niitä semmoisiakin.\n\nMe otimme siankyljystä ja hapankaalia. Syödessä johtui Puhdin mieleen\nkysäistä:\n\n— Meneekö Suomesta paljon siirtolaisia Venäjälle?\n\n— _Siirtolaisia Venäjälle_!!?\n\nSellaistapa kysymystä meille ei oltu ennen tehty.\n\n— Niin niin! Vai eikö työläisiä päästetä lähtemään maasta? Noin\nniinkuin hallituksen kiellolla?\n\n— Ei sieltä ketään kielletä lähtemästä. Venäjällekin saa mennä kuka\ntahtoo ja kuka sinne otetaan vastaan. Mutta jos puolenkymmentä henkilöä\nsinne on mennytkin, muka jäädäkseen, niin kaikki ne ovat pyrkineet\ntakaisin.\n\nPuhti näytti kovin epäilevältä.\n\n— Merkillistä, hän sanoi. — Hullujako ne ovat, kun eivät mene, vaikka\nsieltä on niin lyhyt matka? Toista se on täältä käsin lähteä.\n\n— Mitä!? Meneekö täältä siirtolaisia Venäjälle?!! Oikeinko sinne\njäädäkseen?\n\n— Joopa joo, kyllä ne lähtevät, kuka vain saa asiansa reilaan. Jos\nminäkin saan taloni ja tavarani myydyiksi, niin lähden pitkänä viivana.\n\nSaimmepa kerrankin kuulla jotain uutta. Puhti ei tiennyt kertovansa\nmeille ihmeitä.\n\n— Eikö tässä maassa ole sitten hyvä toimeentulo? kysäsimme,\n\n— Yes, täällä on kaikki all right. Mutta täytyyhän ihmisen katsoa\nvanhanpäivänkin varaa.\n\n— Venäjältäkö sen uskotte löytävänne?\n\nPuhti katsoi meihin kuin ihmetellen, miten tuollaista voi kysyäkään.\n\n— No saletisti, sehän on selvää! Siellähän työläisen vanhanpäivän vara\non. Varsinkin kun voi viedä mennessään vähän pääomaa. Minäkin jos\nkaikki möisin, niin toistakymmentätuhatta dollaria tulisi. Ja monella\nmuullakin meikäläisellä on senverran.\n\n— Mutta niistähän tulisi jo Suomen rahassa puolen miljoonaa. Ja sillä\neläisitte jo nätisti Suomessa koroillanne.\n\nPuhti sylkäsi ja hymähti ivallisesti:\n\n— Phyh ja pitkät pienat. Vai Suomeen tässä vielä. Hahhahhaa! Hyi\njukuliste, eihän sinne työläinen uskalla mennä näyttämäänkään\nitseään... Ja vielä rahoineen, säästöineen. Saakuti vieköön, epävarmaan\nmaahan. Siellähän kansa ja sotaväki odottaa vain hetkeä noustakseen\naseisiin ja kukistaakseen nykyisen terrorihallituksen. Rytäkkä siellä\nnousee, joo... ja näinä päivinä, joopa joo.\n\n(Tähän aikaan oli Suomessa Tannerin hallitus.)\n\nMe kuuntelimme ällistyneinä Puhdin mielipiteitä ja kysyimme;\n\n— Mistä ihmeestä olette saanut päähänne nuo asiat ja käsitykset?\n\n— Minä luenkin Työmies-lehteni tarkkaan. Se kertoo Suomen ja Venäjän\nasiat prikulleen. Niin justiinsa. — Siellä Suomessa kansa saa elää\naivan säkki päässä. Mitään tietoja ei kuulemma anneta muun maailman\nmenosta. Pajuköyttä vain, jota sille noske- ja porvarilehdet syöttävät\nsen kuin kerkeävät. — Yes, pimeässä siellä kansaa pidetään, kuin\nmuinoin Egyptin maassa.\n\nMe selostimme Suomen ja Venäjän oloja omien tietojemme mukaan, mutta\nPuhti huitaisi kädellään torjuvasti ja sanoi: antakaa olla höpsimättä,\nkyllä ne asiat täällä tunnetaan. Ei täällä niin moukkia olla, kuin ne\nsiellä Suomessa ehkä luulevat.\n\nSiihenpä se poliittinen keskustelumme sitten töksähti.\n\nRavintolan seinillä oli reklaamiplakaatteja. Muuan esitti\nindiaanityttöä, joka operettipuvussa ja hyvin käherrettynä seisoi\nkeskellä synkkää aarniometsää ja suositteli yleisölle jotain\npuuterilajia.\n\n— Onpas siinä imelästi piirretty kuva, huomautti Matti.\n\n— Piirretty? tokaisi Puhti katsahtaen plakaattia. — Ehei, pojat, sehän\non painettu. — Yes, pojat, painamalla täällä Amerikassa semmoiset\ntehdään. — — Koneella oikein, ei niitä piirrellä, joopa joo. Näette\nvielä paljon täällä.\n\nPuhti oli ollut parikymmentä vuotta suuressa maailmassa. Eikä hän ollut\nharvinaisuus aateveljiensä joukossa. Päinvastoin.\n\nMonessenin lauluilta meni hissukseen, eikä siitä ole kummempia\nkertomisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nConneautissa käynti oli hauska.\n\nMenimme sinne autolla, Puhti jälleen ajajana. Matka kesti kokonaisen\npäivän. Puhti otti maksua hyvin hellävaroen. Melkein vain bentsiinistä.\nVaikka meillä oli kiistaa pyhistä asioista. Amerikansuomalaisten\nauliudesta voisi kirjoittaa pitkälti. Ne eivät senttejä venyttele, jos\neivät turhia tuhlaakaan.\n\nPennsylvanian maisemia ehdimme hiukan tarkastella, sillä Puhti ajoi\nkohtuullisesti.\n\nKoko seutu oli sikin sokin heiteltyjä vuoria ja laaksoja. Harjanteet\nhassunkurisen särmikkäitä, niinkuin mielipuolen taiteilijan\npiirustusten mukaan muovailtuja. Tehtaat olivat monin paikoin\nmyrkyttäneet kaiken kasvullisuuden. Harvoissa puissa näki lehtiä ja\nniiden oksat ja rungot olivat kivihiilitomun kerrostamia. Ruohonsänki\nmaassa nokista ja kivuliaista. Ei raikasta vihreyttä missään. Rotkojen\npohjilla savusi synkkiä tehtaita, joiden jyske ja räminä kantautui\nkorviimme kakofoonisena jazzina.\n\nPistettyäni lukijan kouraan tämän kymmenenpennin maisemakortin jätän\nenemmät luonnonkuvaamiset ammattimiehille. Sormet syyhyvät väliin\nhalusta näpeksiä luvattomia.\n\nConneautissa, kuten muuallakin, oli suomalaisilla paljon omia\nasuntotaloja. Suomalaiset rakentavat niitä auttaen toinen toistaan.\nNimittäin samaan _puolueeseen_ kuuluvat.\n\nRuumiillista työtä tekevästä väestä elävät suomalaiset ehdottomasti\nparhaiten. Muihin kansallisuuksiin kuuluvat eivät vedä heille vertoja.\n\nSuomalaisille voidaan maksaa raskaassa työssä kaksikin kertaa niin\npaljon kuin »ginille», italialaiselle. Sillä suomalainen heiluttaa\nlapiotaan yhtä etevästi kuin italialainen kieltään.\n\nConneautin ilta meni näppärästi. Meille tarjottiin näyttämön takana\nomenaviiniä, joka oli hyvää. Eikä siinä ollut niin paljon prosentteja,\nettä lukijan tarvitseisi moittia meitä juopottelusta.\n\nOhjelman loputtua tuli pukuhuoneeseen joukko nuoria tyttöjä. He olivat\nkorkeakoululaisia ja nostattavan reippaita. He sinuttelivat meitä ja\npuhuivat suomea korostaen alkukonsonantteja kovin voimakkaasti. Se oli\nheihin tarttunut englanninkielestä.\n\nYhdellä kaunokaisista oli yllään valkoinen villapaita, johon\nmustekynällä oli piirretty useita nimiä. Se oli jonkinlainen\nvieraskirja. Oikeammin vieraspaita. Neitonen tarjosi minulle täytekynän\nja sanoi:\n\n— Ssinä ssaat ppiirtää ssinnun nimi mminun ppaittaan.\n\nNäin murtavat suomalaisten lapset useinkin isiensä kieltä.\n\nPiirsin nimeni paitaan, ja Matti sai tehdä samoin. Käynnistämme piti\njäädä muisto.\n\nSitten tuli pukuhuoneeseen mies, joka oli pulskimpia vaaleita tyyppejä,\nmitä olen nähnyt. Näillä seuduin olivat melkein kaikki suomalaiset\nkomeita. Lakeuksien kansaa Pohjanmaalta, enimmäkseen.\n\n— Terve, veljet! huusi mies reippaasti jo ovelta.\n\n— Toivon teille onnea ja menestystä tässä maassa.\n\nSepä oli rehdinmakuinen mies. Hän piti meitä kai oikeina\npuoluesankareina, muuten hän ei olisi sanonut noin. Hänellä oli avoin\nja suora katse, niinkuin ihmisellä, joka uskoo olevansa oikealla\nasialla. Me emme hennoneet sanoa hänelle, että hän oli meistä\nerehtynyt. Me emme olleet puoluepukareita. Meille ei ollut selvillä,\nminkä puolueaatteen vuoksi olisimme voineet lyödä lähimmäistämme\nkorvalle. Älä narraa, lukija, että sinullekaan sen sanelee muu kuin\nruokapurtilo, käyttääkseni pessimistisen teatterinjohtajan sanoja.\nAsema ja leipä, siinä kaikki. Talonpoika ja linnanherra ratkaisevat\nyhteiskunnallisia pulmia hikoilematta — aivanpa päätään vaivaamatta.\nKumpikin omalla tavallaan. Mitäs, selvähän se on. He tietävät,\nmissäpäin on vihollinen, joka aikoo pienentää heidän leipäkannikkaansa.\nMutta entäs narri, joka soittelee yhtähyvin talonpojalle kuin\nlinnanherralle. Kummalle hänen pitäisi irvistää, kummalle kumartaa?\nSano sinä, lukija, joka olet olevinasi niin viisas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nClevelandissa on niin huikea pilvenpiirtäjä, että kannattaa matkustaa\nAmerikkaan yksistään sitä nähdäkseen. Se kohoaa nääs yksinäisenä\nylimyksenä viisi-kuusikerroksisten talojen joukosta. Sen mahtavuus\npääsee siinä oikeuksiinsa, koska se ei häivy vertaisten seurassa.\n\nTässä miljoonakaupungissa emme tienneet, minne meidän pitäisi mennä.\nMatkaohjelmasta oli unohtunut haalin osoite.\n\nEtsippäs se nyt sitten umpimähkään, kun et osaa edes kieltä.\n\nMatti oli hämärästi muistavinaan puhutun, että se oli jossakin\n14:nnellä kadulla. Mitäs muuta kuin ota auto ja lähde sivuamaan 14:ttä\nkatua, kai se eteen toksahtaa.\n\nKysäsimme ensin varmuudeksi ajajalta, tiesikö hän, missä on Finnish\nHall. Finnish socialist association? Ei tiennyt. No sitten: draiv\nfoortiinth striit, vii mast siik! Tavailimme nahkeasti amerikankieltä\nja ajaja ymmärsi. Amerikkalaiset ymmärtävät, kunhan mutisee vähän sinne\npäin. He ovat tottuneet solkkaamaan kaiken maailman iikkojen kanssa.\n\nKäytiin neljästoista katu läpeensä, eikä suomalaista haalia löytynyt.\nHuristettiin sitten umpimähkään siellä ja täällä, mutta turhaa se oli.\n\nTaksamittari hakkasi kuin mieletön. Kun neljä dollaria oli hassattu,\nnousimme pois ajopeleistä ja menimme ravintolaan.\n\nPuhelinluettelo.\n\nMiksi emme sitä aikaisemmin hoksanneet, typerykset!?\n\nFinnish Hallia ei kuitenkaan luettelosta löytynyt. Sinne ei ollut\npuhelinta. Mitäs nyt? Ahaa, soitamme jollekin henkilölle, jolla on\npuhelin ja suomalainen nimi luettelossa. Hih, kyllä tästä selvitään!\n\nValitsimme luettelosta nimen: Heikkilä.\n\n— Nain ou säven ou ou, sokelsin puhetorveen.\n\n— Heikkilä, vastattiin.\n\n— Anteeksi, onko siellä ketään suomenkieltä taitavaa?\n\n— Yes, minä puhun.\n\n— Pyydän anteeksi, meitä on kaksi eksynyttä ja kielitaidotonta\nvierasta. Voitteko sanoa suomalaisen haalin osoitteen.\n\n— Kyllä, se on kahdeskymmenesviides katu 1900.\n\n— Kiitoksia paljon.\n\nSelväpä oli. Otimme taas auton ja pääsimme suoraan haalille.\n\nClevelandin suomalaiset — puolueisiin katsomatta — olivat\nsivistyneenmakuisia ja kaikin puolin mukavia. Heistä en keksi mitään\npiikkailemisen aihetta ja siksipä minun on tyydyttävä sovittamaan\nheihin erään mietiskelijän lause:\n\n»Naiset ja miehet ovat maailman parhaita ihmisiä».\n\n\n\n\nSITÄ JA TÄTÄ CHICAGOSTA\n\n\nMeidän piti matkustaa Marquetteen, mutta Chicagon asemalla — niitä on\nsiellä montakin — sekaannuimme junasta pois.\n\nMarquettelaiset jäivät sinä iltana ilman taidetta, eikä se ollut heille\nsuuri vahinko. Meillehän se teki rahallista vahinkoa. Sen saimme\njälkeenpäin tietää Työmes-lehdestä, jossa annettiin myös erinäisiä\nvälihuomautuksia.\n\nSamapa se, sille ei voinut mitään. Amerikka on suuri maa. Kyllä siellä\näkkinäinen pian eksyy.\n\nSeuraava paikkamme oli joku Herman-niminen kaupunki. Siellä meidän\npiti ollakin vasta kolmantena iltana, mutta arvelimme olevan viisainta\njouduttautua sinne ajoissa. Mikäs siinä, helpostihan sinne pääsee,\ntuumimme. Menemme vain lippuluukulle ja sanomme reilusti: two tickets\nto Herman, saamme liput ja nousemme junaan. Sillä tavallahan se käy,\nkun maassa on rautatiet ja meillä hintoja taskussa. Eihän siinä muuta.\n\nMutta äläpäs. Oli siinä muutakin ja mutkallista.\n\n— Two tickets to Herman, paukautin minä lipunmyyjälle ja olin hyvin\njenkin näköinen.\n\n— What? German?\n\n— Ei Kermaani, vaan selvä Herman. Harman, Herkko, Hemppa, miten te nyt\nsen lausutte täällä Chicagossa?\n\nLipunmyyjä katsoi kysyvästi ja mutisi jotain käsittämätöntä.\n\nNäytin hänelle paperin, johon oli kirjoitettu: Herman, Michigan. Baraga\ncount.\n\nTikettimies pudisti päätään ja kielsi Hermannin kuin Pietari herransa.\nHän ei ollut tuntevinaan ketään Herman-nimistä. Meidät osoitettiin\nneuvontatoimistoon, joka oli keskellä asemahallia. Siellä piti meille\netsittämän Hermanni ja sitten saisimme tiketit.\n\nNeuvontatoimiston virkamies otti Hermannin vakavalta kannalta. Hän\ntutki karttoja ja taulukoita ja selaili maantieteellisiä teoksia.\nHänkin pyörittel: päätään. Hermanni oli ja pysyi kadoksissa.\n\nMe vaadimme jyrkästi, että Hermanni on löydettävä, ennenkuin Michiganin\njuna lähtee.\n\nVirkamies juoksi toisiin konttoreihin hakemaan apua. Kolmekin Sherlock\nHolmesta saapui, ja he selasivat läpi kaiken kirjallisuuden, mitä\ntoimistossa oli. Hakivatpa vielä sanomalehtimyymälästä lisää. He\ntutkivat kartat, taulukot, vieläpä seinäkalenterinkin. Mutta Hermanni\npiileskeli kuin ruumenvasuun pudonnut neula.\n\nVirkamiehet pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja tunnustivat lopulta, että\nHermannin löytäminen oli heille mahdottomuus. Jospa sitä ei ollut\nolemassakaan koko Hermannia? Virkamiehet katsoivat meihin epäilevästi.\nEhkä olimme tulleet kujeilemaan heidän kanssaan?\n\nEi ei. Kyllä Hermanni oli olemassa ja toimi vilkkaasti\npuolueriennoissa. Olimme nähneet lehdissä uutisiakin Hermannista.\n\nJätettävä se nyt kumminkin oli, Hermanni. Paras lähteä katselemaan\nsuurta Chicagoa. Sielläpähän löydämme suomalaisen, joka neuvoo meille\nHermannin piilopaikan.\n\nAina lystikäs Matti rallatteli veisua: »Amanda käveli kryytimaassa».\nPari säettä siitä sopi tilanteeseemme:\n\n    »Oi Hermanni, Hermannii,\n    miks jätit miinunt\n    kuin nskolliinen oolin siinullen».\n\n       *       *       *       *       *\n\nKävelimme uudenaikaisen rosvoromantiikan valtaisessa kaupungissa.\n\nAamuhetki oli varhainen, eikä näkynyt paljoa väkeä liikkeellä.\n\nEilen olimme ajaneet Ohiossa autolla — avonaisella vaunulla — ilman\npäällystakkia, ja kesäinen tuuli oli lempeä. Chicagossa paukahteli\npakkanen ja kaduilla oli lunta polviin saakka. Ilmanvaihtelut tässä\nmaassa ovat merkillisiä.\n\nMeillä ei ollut päämäärää. Kuljeskelimme sama se minne. Eihän sillä\nmitä väliä, ainahan tarvittaessa löytyy suomalainen, joka opastaa.\n\nMeistä tuntui kuin olisimme olleet henkiolentoja. Kukaan maailmassa\nei tiennyt tällä kertaa olinpaikkaamme. Saatoimme kadota täällä\njäljettömiin tuhansien muiden lailla. Jos tahdoimme, voimme vetää\nviivan entisyytemme yli ja alkaa uutta elämää muina miehinä ja uusilla\nnimillä. Menneisyys oli irroittanut meistä otteensa, ja meidän oli\nhelppo eksyttää se kintereiltämme. Tästä pesästä meitä ei kukaan\nkoskaan löytäisi.\n\nTuntui oikein kammoittavan keveältä olla.\n\nHarhaillessamme jouduimme jonnekin syrjäiselle kadulle.\n\nErään talon edessä seisoskeli joukko miehiä. Oikeastaan heitä ei voinut\nsanoa miehiksi. Kenties he olivat olleet sellaisia joskus. Nyt he\nnäyttivät haalistuneilta miehen jäljennöksiltä.\n\nSiinä oli riutuneita, kumaraisia vanhuksia. Laihoja ja nälkiintyneen\nnäköisiä. Oli rampojakin. Harvoilla oli päällystakki, jos oli,\nsekin resuinen. Toisilla oli pikkutakin kaulus nostettu hakaneulan\nkiinnipitämänä kurkun suojaksi. Oli pureva pakkanen. Miehet värisivät\nvilusta ja yskivät, että teki pahaa kuulla. Joku sylki verta. Useat\nhyppelivät ja löivät käsiään yhteen, mutta tuskin ilosta. Kenenkään\nilme ei puhunut tulevaisuudesta. Miesten nääntyneistä katseista tuikki\nlaimistunut kirous.\n\nMe seisahduimme joukkoon. Me etsimme vaikutelmaa. Niin oikein, sinä\nivallinen lukija. Ihan sitä vanhaikaista vaikutelmaa, josta puhuminen\nkuuluu banaalilta.\n\nHalusimme myöskin löytää miehen, jonka kanssa voimme keskustella.\nOli siinä joukossa näytteitä useimmista kansallisuuksista. Oli\nvärillisiäkin, joiden tummuus vaihteli patamustasta kahvipannun\nruskeuteen.\n\nSaimme käsiimme ryssän. Hänen kieltään osasimme vähän, sitähän\nluettiin ennen koulussa. Ja venäläisen kanssa selviää paljon asioita\nviittiloimallakin.\n\nSaimme tietää, että talossa oli työnvälitystoimisto, ja nämä miehet\nodottivat jotain »jopia».\n\n— Onko nyt Chicagossa kova työttömyys? kysyimme.\n\n— Njet, työtä on, ei työttömyys, vastasi ryssä.\n\n— No, mitä varten tässä on paljon näitä joutilaita?\n\n— Ah, ei kelpaa enää työhön. Raakkiväkeä ovat, liian vanhoja, heikkoja\nkovin. Kun kiire on ja miehiä paljon tarvitaan, vot, silloin näitä\notetaan. Vot, gospodinj, minä vanha jo, selkä kumara, käsi heikko,\nharvoin saa ropottia.\n\nUkkoparka olikin laiha ja ruttuinen. Käsivarret ja alaraajat olivat\nluonnottoman ohuet. Hän muistutti hämähäkkiä. Hänellä oli yskä jä rinta\nröhisi.\n\nVanhus risti rintansa, painoi katseensa alas ja itki.\n\nEn henno häntä enää nimittää tässä ryssäksi.\n\nVenäläinen levitteli käsiään ja kertoi nyyhkyttäen:\n\n— A keisaria palvelin kakskymmentäviis vuotta. Aliupseeri olin, vot,\nhyvän liebushkan sain. A, boljsheviki tuli, keisari pois. Minä vanha\nmies keisarin aikaa muistelin, vot, bolsheviki suuttui, linnaan pani.\nHirteen meinasi, mut karkuun pääsin. Tänne tulin, mut vanha jo olen, ei\nsaa työtä; Nälkä on, djengi njet.\n\nAnnoimme ukolle muutamia pennosia ja hän suuteli käsiämme.\n\nÄijä oli palvellut keisaria, jota emme suinkaan rakastaneet. Hän oli\nitsekin jo haudan partaalla. Eloa kosto tarkoittaa, mut hauta vihan\nsovittaa.\n\nÄkkiä syntyi ryysyläisten joukossa hälinää.\n\nToimiston ovelle ilmestyi karkean näköinen mies. Totisesti hän\nmuistutti orjavoutia filmissä »Setä Tuomon tupa».\n\nPäällysmies se olikin. Hän katseli miehiä arvostelevasti ja viittasi\nyhden sieltä toisen täältä luokseen ja tunnusteli heitä jäsenistä kuin\nhevosen ostaja. Liian kehnoiksi havaitut sysättiin töykeästi pois ja\nhyväksytyt ohjattiin sivulle onnellisten valittujen laumaan.\n\nPäällysmiehen katse osui Mattiin ja minuun. Hän mittaili meitä\nsilmillään hyväksyvästi kuin talonpoika vankkaa työruunaa. Niinkään\nihailevasti minua ei kukaan ollut ennen katsonut. Vaikutimme kai tässä\nrujojen rinnalla oikeilta Simsoneilta.\n\nMies tuli eteemme ja teki ymmärrettäväksi, halusimmeko työhön.\nJotain säkkien kantoa oli. Ehei, ei, me emme halunneet. Meillä oli\nomat hommamme. Eikö hän huomannut sitä päältämme. Eikö olemuksemme\nvaikuttanut paremminvoivalta kuin noiden? Mitä varten sitten\nseisoimme tässä? Sitä hän luultavasti tiedusteli englanninkielellään.\nRavistelimme päätämme, ei ymmärrä.\n\nFilantrooppi kääntyi meistä harmistuneena. Hän valitsi hylkyjoukosta\nnipullisen vähimmän kunnottomia ja huitoi loput kiroillen ympäriltään.\nAivan kuin juutalainen, joka ostaa vanhoja vaatteita ja valittuaan\nparhaat sysää loput tiskiltään huutaen: viekke pois, mine ei huoli ne\nrättit ilmankka!\n\nHyljeksityt jäivät surullisina odottamaan uutta ihmisystävää,\njoka toisi heillekin työtä ja leipää. Heidän silmänsä itkivät\nkyyneleettömästi.\n\nMeidän piti lähteä tästä paikasta pois. Meille tuli siinä paha olla.\n\nHyvä ei ollut niidenkään, jotka jäivät siihen värjöttämään. Mutta\nolisiko heitä helpottanut, jos mekin olisimme jääneet ja ruvenneet\nkärsimään yhteistä kurjuutta. Kuka on niin jalomielinen, että\nkieltäytyy taivaasta ja ehdoin tahdoin työntäytyy kadotukseen. Siitä\nsyystä vain, ettei halua riemuita taivaassa, tietäessään toisten olevan\nitkussa ja hammasten kiristyksessä.\n\nJaa jaa. Ehkä niin tekevät hurskaat. Ne, jotka ovat kelvollisia\ntaivaaseen pääsemään. Ennenkaikkia Mestarin palvelijat maanpäällä.\nViimeisen tuomion jälkeen he istuvat valkoisissaan taivaan kuoreissa\nja kajahuttelevat ylistysvirsiä. Mutta riemunsa hyminässä he ovat\nkuulevinaan kadotettujen valitusta. Heidän hurskaat sydämensä valtaa\nsanomaton sääli, joka on jumalasta. He menevät Pyhän Pietarin luo ja\nsanovat:\n\n— Oi Pyhä Pietari, meillä on paha olla.\n\nPietari tuijottaa heihin pöllämystyneenä ja tokasee:\n\n— Häh, eikös talon portsuunat kelpaa, vai? Mitä herrasväelle pitäisi\ntäällä olla, häh?\n\n— Ymmärrä meitä, oi Pyhä Pietari. Me emme voi iloita täällä samalla\naikaa, kun lähimmäisemme kärsivät toivottomassa iankaikkisuudessa.\n\nTämä on Pietarin homehtuneelle käsityskyvylle liikaa. Hän helistelee\navainnippuaan hermostuneena ja raapii älyttömänä päätään. — Mitähän\nniillä on oikein mielessä, juuttailla?\n\n— Ahaa, tämähän on kapinaa, selviää hänelle äkkiä. — No voi sun\nsuutari! Juu-u. Kapinallisia puheitahan nuo ovat. Jytäkän ne vielä\nnostavat, mokomat. Holl reit, sano hollantilainen, kyllä minä ymmärrän.\nMestarille menen sanomaan, tehköön Hän sitten niinkuin tahtoo.\n\nMestari saapuu ja hänen katseensa lempeys antaa hurskaille uskoa\nasiansa oikeuteen.\n\n— Oi mestari, sanovat hurskaat. — Päästä meidät kärsimään kadotettujen\nkanssa. Anna osa heidän rangaistuksestaan meidän päällemme, että he\nhivenenkään lievitystä saisivat. Syntisiähän mekin olimme.\n\nMestarin kasvot säteilevät kuin kultainen päivä ja hän sanoo:\n\n— Te hyvät ja uskolliset palvelijani. _Tätä_ Minä teiltä odotinkin.\nTe olette seuranneet _Minun_ jälkiäni teoissa, ettekä vain sanoissa.\nTeidän palkkanne on oleva suuri, vaikka uskonne ei ollut luja.\n\n— Mutta Mestari Suuri, mehän olemme uskoneet Sinuun.\n\n— Heikosti, ystäväni. Enkö Minä sanonut teille: Minä olen ottanut pois\n_kaikki_ maailman synnit? Enkö Minä maksanut kaikkien edestä? Enkö\nMinä ole hyvä? Enkö Minä ole laupias? Ihmisjärki ei voi mitata Minun\nlaupeuteni syvyyttä. Tietäkää siis: Kaikille on anteeksi annettu.\n_Kadotuksessa ei ole ketään_.\n\n— Mutta ne, jotka eivät ollenkaan uskoneet Sinuun? oi Mestari.\n\n— Minä en antanut heille uskoa. _Minustahan_ se riippui. Se oli heidän\nkoettelemuksensa. Eikö syntinen ihminenkin ole monesti antanut anteeksi\nlähimmäiselleen, joka epäili hänen sanojaan.\n\nOlenko Minä huonompi? Minähän olen _Herra ja Hyvyys_.\n\nMestarin ääni soi lempeänä kuin siunaus, ja hänen katseensa hohde on\nkirkkaampi kuin kaikkien päivien yhteenkopttu valkeus hamasta aikojen\nalusta.\n\nJa taivaan salit vaikenevat myriaadien kynttilöiden syttyessä entisten\nlisäksi, enkelien kuoro virittää mahtavan riemulaulun, ja autuas\nihmiskunta käy karkeloiden viettämään ikuista päivää. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaarisen pilvenpiirtäjä oli muhkea.\n\nChicagon rahamiehet olivat kyllä parannelleet Saarisen piirustuksia.\nTalon yläosaan oli laitettu joitakin pyöreitä muotoja. Vähän sipulia.\nArvelivat kai, että se näyttää siten hienommalta.\n\nMeistä ne sipulit pilasivat talon yläosan.\n\nChicagon suomalaisten kanssa jouduimme vilkkaaseen veljeilyyn.\n\nTohtori Jarvin (Järvinen), toimittaja Ahde, luutnantti Artturi R.\nja Snellin Jussi, jota sanoivat rikkaaksi mieheksi, ottivat meidät\nsuojelukseensa ja kiikuttivat katsomassa Chicagon kiinnostavaisuuksia.\n\nHe eivät välittäneet tiedustaa puoluekarvaamme, vaan pitivät meitä\nihmisinä. He olivatkin yli keskitason lukeneita ja myös valistuneita\nmiehiä. Puoluevihan usvakerros ei koskaan nouse puolivillaishengen\nilmapiiriä ylemmäksi — ei ainakaan tukahduttavana. Maassa se mataa.\nHenkisiä rantajätkiä on kaikissa kansankerroksissa.\n\nAmerikasta kertoessa joutuu aina puhumaan puoluevihasta. Suomalaisten.\n\nMonenmoista meille näytettiin tässä merkillisessä kaupungissa.\n\nNäimmepä oikean rosvopäällikönkin. Jouduimmepa samaan pöytäänkin\nnykyaikaisen Rinaldo Rinaldinin kanssa. Mitäs sanotte, seikkailukirjoja\nlukeneet pikkupojat?\n\nIstuimme ravintolassa, jossa tarjottiin vaikka mitä. Se oli\nmiellyttävän hämärä ja sillä esiintyi pitkin päivää sukkela\nirlantilainen, joka lauloi:\n\n    I have no bananas,\n    I have no bananas to day.\n\nTämän laulun taiteellista arvoa en pysty mittailemaan. Mutta\nsen sepittäjien, kahden pikkumuusikkerin, kerrottiin tulleen\nsillä upporikkaiksi. Tehtyään laulun he olivat tarjonneet sitä\nmusiikkikustantajille. Kukaan ei huolinut.\n\nViisuntekijät olivat aito amerikkalaisia. He vuokrasivat kuorma-auton,\njohon sijoittivat pianon. He ajoivat suuressa New Yorkissa\nkadunkulmasta toiseen ja lauloivat katuyleisölle:\n\n    I have no bananas.\n    I have no bananas to day.\n\nHe rallattivat veisunsa vängällä ihmisten korviin.\n\nJa tarttuihan se yleisöön kuin terva, se laulu. Kun newyorkilaiset\nmenivät nukkumaan, kehräsi alitajunta banaanisäkeitä. No bananas,\nkuinka se nyt taas olikaan? Sepä metka laulu. Ei ole banaaneja tänään,\neikä tuskin huomennakaan. Hahhahhaa! Kun oppisi tuon hienon kupletin.\nPitääpä kysyä huomenna musiikkikaupasta.\n\nNewyorkilaiset näkivät unta banaaneista, joita ei ollut tänään\neikä huomennakaan. Autotorvien törähtely, väkijoukkojen sorina,\nkaikki tuntui ratkuttavan no-bananasta. Toisia hermostutti kulkea\nhedelmäkauppojen ohitse. Silmä näki niissä banaaneja, mutta korva\nvaikutti, ettei niitä ole. Musiikkikaupoista käytiin ehtimiseen\nkysymässä no-bananasta. Kauppiaat harmittelivat, ei ollut.\n\nVaikea no-bananas epidemia kiusasi asukkaita maailman pääkaupungissa.\n\nIlmestyivätpä no-bananaksen tekijät uudelleen kustantajan luo.\nNyt heillä oli valtit. He tekivät edullisen sopimuksen, jota\nallekirjoittaessaan kustantaja itki. Osaksi ilosta, kun tiesi saavansa\nlaulusta suuria voittoja, osaksi harmista, kun tekijöille piti maksaa\nsatumaisia.\n\nNo niin. Istuessamme ja kuunnellessamme tätä kallisarvoista\nno-bananasta aukeni ravintolan ovi ja sisään astui kuin humahdus\ntumma mies. Hän katseli ympärilleen ja sanoi tohtori Jarvinille:\nhaloo, sekä istuutui pöytäämme. Hänellä oli luihakka katse ja sypäkät\nliikkeet. Silmät näyttivät yhtaikaa vilkuvan joka suunnalle. Hän kutsui\ntarjoilijaa, joka tuli nuljakkana kuin kastemato. Naama yhtenä nöyränä\nhymynä, imelänä kuin sokeri-ydelmä.\n\nTumma mies tilasi pöydän koreaksi. Palvelushenki liehkasi edestakaisin\nsujakkuudella, joka lähenteli akrobatiaa. Hän tiesi nähtävästi\npalvelevansa oikeata herraa.\n\nVieraamme perässä oli tullut ravintolaan kaksi rotevaa miestä. He\nistuivat aivan oven pieliin ja näyttivät pitävän silmällä valppaasti\nkaikkea.\n\nTumma miehemme istui vain minuutin, maksoi laskun ja jätti meidät\nkäyttämään tilattua hyväksemme. Sanoen: ai äm in horri, painui hän\njälleen ulos kuin tuulenpuuska. Rotevat miehet lähtivät seuraamaan\nhäntä kohtuullisen matkan päässä.\n\nEi siinä sen kummempaa sattunut. Mutta mikä mies tuo tummainen oli?\n\n— Se on yksi rosvojoukkojen kuninkaista, selitti tohtori Jarvin.\n\n— Ja nuo toiset tietysti etsiviä, vaanimassa häntä?\n\n— Ei ei. Ne olivat henkivartijoita. Yksikään poliisi ei uskalla\nkohottaa kättään päällikköä vastaan. Henkivartijat tulisivat heti\nväliin ja se on tiukka paikka. Niillä on usein omien palkkaamiensa\ntiedemiesten sommittelemia tuhoaseita, joita muu maailma ei saata\ntunteakaan.\n\n— Kuinka sinä olet joutunut tuollaisiin tuttavuuksiin?\n\n— Hänellä oli tikarinhaava ja hän kävi luonani hoidattamassa sitä.\nHeidän kanssaan ei kukaan uskalla olla huonoissa väleissä. Rikollisten\nvaikutus tämän kaupungin asioihin on suurempi kuin muualla uskotaankaan.\n\nIhmeellinen kaupunki, Chicago.\n\nMeitä käytettiin katsomassa myös vaudevillenäytäntöjä.\n\nMuuan esittäjä oli lystikäs. Toverimme suomentelivat meille, ja me\nsaimme nauraa hänen jutuilleen.\n\nEsittäjä tuli lavalle sotilaspuvussa. Hän oli pitävinään esitelmää\nsotilaille. Ehdotti, että kautta maailman olisi sotilaitten\nmuodostettava ammattijärjestöjä. Ensi vaatimuksena olisi\nkahdeksantunnin työpäivä. Sota-aikana sattuvista ylitöistä olisi\nsuoritettava korotettu tuntipalkka. Taistelujen pituuden määrää\nammattijärjestön kokous. Ammattitarkastajan on käytävä tutkimassa, onko\ntaistelukenttä terveydelle vaaraton, ennenkuin sotatoimet aloitetaan.\nAmmattijärjestöihin kuulumattomien vihollisten kanssa ei taistella. Kun\nkaksi toisilleen vihamielistä sotilasta joutuu taistelussa vastatusten,\non molempain näytettävä jäsenkorttinsa, ennenkuin ovat oikeutetut\ntappamaan toisensa. Sotilaitten varustuksista on pidettävä parempaa\nhuolta kuin tähän asti. Esitelmöitsijä valitti, että hänen viimekin\nsodassa täytyi tappaa seitsemäntoista saksalaista, ennenkuin löysi\nsopivat saappaat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatti ja minä ajoimme myöhään illalla taxiautolla »kotiin».\n\nKuljettaja huomasi meidät kai pitkätukkaisiksi, koska yritti ajattaa\nmeillä lystiä. Taksamittarin nakutellessa ahkerasti kymppisenttisiä.\nNiinhän ne ajattavat Helsingissäkin, jos huomaavat, ettei kyydittävä\ntunne kaupunkia.\n\nMeille oli sanottu, että asunnollemme piti olla viiden- kuudenkymmenen\nsentin matka.\n\nKun mittari oli napauttanut dollarin ja kolmekymmentäviisi senttiä,\nlöimme safööriä olalle ja komensimme: stop ja heti!\n\nAutoilija pysäytti vastenmielisesti. Kukaties minne hän olisi tahtonut\nviedä meidät. Huomasimme olevamme hyvin pimeällä kadulla, eikä näkynyt\nmuita kulkijoita.\n\nKaivellessamme maksua solkatti ajaja, että se olisi sitten 13 dollaria\n50 senttiä. Mittarin taulussa oli numero 1:35, ja hän piti meitä yhtä\nmoukkina kuin muukin maailma. Mutta me sanoimme suomeksi, että: häpiä\nvähän, puolitoista saat korkeintaan.\n\nSafööri puri kinnastaan ja vänkäsi: more, more. Hän oli äreä kuin\nhammassärkyinen suutari. Ehkä hänen hampaitaan kolottikin, ilmahan oli\nviimainen.\n\nMe olimme riisuvinamme päällystakkeja yltämme ja pyysimme saada\naloittaa tappelun noin vain lämpimiksi. Sanoimme sen suomeksi, mutta\nmies ymmärsi paremmin liikkeet. Hän kopeloi takataskuaan ja metelöi\nkuin hengen saanut huutomerkki.\n\nRähäkkä houkutteli siihen poliisin. Poliisit piileskelevät usein\nporttikäytävissä, joista on hyvä pitää katua silmällä. Ja rettelöiden\nsattuessa pääsee niistä arvaamattoman sievästi syntipukkien niskaan.\n\nPoliisin tultua parani safööri hammassärystään ja rauhoittui kuin olisi\nsaanut valerianatippoja. Hän käytteli livakasti chicagolaista kieltään\nja tuntui puolustavan 13 dollarin vakaumustaan.\n\nHän oli viekkaasti kääntänyt taksataulusta numerot pois ja luultavasti\nselitti ajattaneensa meitä tuntimaksulla.\n\n— What You say? kysyi poliisi meiltä.\n\n— This män valehtelee kuin kettu, ljuger niin että korvat heiluu, vii\nhäv draivn lyhyt matka korta vägen, this män vaatii veri matsh liikaa,\nför mycky, vii kän nat pei niin paljon. This män on selvä rosvo, teik\nhim putkaan, jes söör, poliskonstaapel.\n\nTällaista melskaamista se meidän englanninkielemme oli.\n\n— Talar ni svenska? kysyi poliisi äkillisesti.\n\nEi lukijan tarvitse epäillä, että olen »juonen vuoksi» etsinyt tähän\njuttuun ruotsinkielisen poliisin, Chicagossa asuu ruotsalaisia paljon\nenemmän kuin Helsingissä. Kyllä heitä siellä tapaa yhtämittaa.\nMeiltäkin silloin tällöin kysyttiin, olemmeko ruotsalaisia. Lieneekö\nse kunniaksi ruotsalaisille, en tiedä, mutta me emme siitä oikein\ntykänneet.\n\nNyt me kumminkin pystyimme puhumaan puolestamme. Ja poliisi uskoi\nmeitä — siellä uskotaan vasta maahan tullutta aina enemmän — ja käski\nvilpillisen autoilijan painua sen tuuttiin. Ilman maksuakin. Annoimme\nhänelle kuitenkin yhden dollarin.\n\nPoistuessaan päästeli safööri mielenosoituksellista pärinää ja\nkaasuhöyryjä masiinan peräpuolesta.\n\nPoliisi neuvoi meitä ulkona liikkuessamme pitämään enimmät rahat\nsukanvarressa. Rosvot tutkivat kiireessä hätäisesti uhriaan, eivätkä\nhuomaa keplotella heitä sääristä. Eivät ainakaan mieshenkilöitä, koska\nheillä on niin paljon taskuja. Siten usein säilyttää rahansa, vaikka\nhengen veisivätkin.\n\nSitten saimme tietää, että olimme joutuneet pimeälle puolen kaupunkia.\nHotelliimme oli pitkä matka ja autoilijalla tuodessaan meitä tänne\nsaattoi hyvinkin olla mielessä joku idea.\n\n— Ne junkkarit ovat täällä aika idealisteja, sanoi poliisi leikillä,\nja me nauroimme. Lukijakin voi sillä nauraa, ei se vitsi ole minun\nkeksimäni.\n\nPoliisi lupasi itse lähteä opastamaan meitä oikealle tielle. Hänen\nvahtivuoronsa päättyi juuri Meidän oli vaarallista lähteä toikkaroimaan\nomin nokkimme.\n\nKävellessämme »striitkaara»-pysäkille kysäsin poliisilta, saisiko\nhänelle tarjota jotain ystävällisyydestään. Jotain lämmikettä kenties?\nBehövs ingenting, epäsi saattajamme, mutta lisäsi samalla, että tässä\nlähellä on paikka, josta saa.\n\nNo, jos vain passaa, niin — — —? Matti lipasi huuliaan.\n\nPoikkesimme pimeään pihaan ja nousimme kapeita portaita. Poliisi\nkoputti sähköttävästi jollekin ovelle. Kiltin näköinen vanha rouva\navasi ja me astuimme sisään.\n\n— Tämä on minun paikkojani, sanoi poliisi hymyillen. — Saan tästä 75\ndollaria kuussa.\n\n— Mitä niin?\n\n— Suojelusveroa tietenkin.\n\nPoliisi näytti ihmettelevän, että kas, ettekö tuota tiedä. Julkisia\nsalaisuuksiahan nämä tällaiset ovat, Chicagossa. Ja muuallakin lännen\nmaassa. Korkeammat viranomaiset saavat huikeita tuloja kielletyistä\npaikoista. Eihän näissä mitä salaamista.\n\nTulimme leppoisan kodikkaaseen saliin. Matti ja minä ällistyimme.\n\nLattialla oli upottavan pehmeä, lämminvärinen matto. Huonekalut\nnahkapäällyksisiä. Seinillä riippui raamatunlausetaulukoita.\nEnglanninkielisiä tietenkin. Yhdellä seinämyksellä oli urkuharmooni,\nja sen päällä virsi- ja koraalikirjoja. Katselin niitä varmuudeksi\npikimmittäin. Niitä ne olivat.\n\nKirjahyllyltä huomasimme suuren, nahkakantisen Biblian ja muita\nkirjoja. Ehkä nekin olivat yhdenmukaisuuden vuoksi postilloja. Hyllyn\npäällystä koristi marmorinen vapahtajan kuva.\n\nTunnelma tässä huoneessa oli harras ja rauhallinen kuin sunnuntaiaamu.\n\nKeskellä huonetta istui keinutuolissa harmaahapsinen mies tohvelit\njaloissa. Kasvonsa olivat lempeät. Hän olisi voinut olla kiltti\npyhäkoulun opettaja. Toivottaessaan meille: Good evening! soinnahti\nhänen äänensä pehmeältä kuin kotikissan hyrinä. Vierellään pienellä\npöydällä oli kirja, jonka kannessa näkyi kullanvärinen risti.\n\nHuoneen perällä melkein verhojen peittämänä oli ovi.\n\nSeinällä ovenpielessä riippui nätti taulukko, joka julisti\nraamatunlausetta: If You seek, You must find. Etsikää, niin te löydätte.\n\nOlikohan se tahallinen hirtehishuumorinilmaus?\n\nPoliisi avasi yrkäilemättä oven ja me astuimme huoneeseen, jonka\ninteriööri oli päinvastainen kuin edellinen.\n\nKeskellä huonetta seisoi iso pöytä. Ympärillä joukko äänekkäitä miehiä\npelasi korttia ryyppylasit edessä. Meihin eivät kiinnittäneet huomiota.\n\n— Mitä ilveilyä tämä kaikki on? kysyin poliisilta kuiskaten. — Mitä\nvarten tuo etuhuone ja isäntä ovat hartautta täynnä ja tämä nyt näin?\n\nPoliisi naurahti. Kylläpä me olimme muukalaisia Chicagossa, sen huomasi.\n\n— Katsokaas, selitti hän puoliääneen, — järjestyspoliisin ulkopuolella\ntoimivat siveystarkastajat panevat usein toimeen razzioita. Niiden\nvuoksi ollaan näissä paikoissa varoillaan. Tämä isäntä on entinen\nrosvo, mutta jo kyllästynyt rikollisiin hommiin. Hän on vanha, eikä\njaksa olla mukana. Hänellä on kyllä varoja. Mutta ei silti tahdo olla\naivan laiskana, vaan on ottanut tällaisen bisneksen.\n\n— Mutta tuo kauhea jumalanpilkkaaminen?\n\n— On hyödyksi. Siveystarkastajat tulevat, huomaavat jo etuhuoneessa\njoutuneensa kunnialliseen paikkaan. He pyytävät anteeksi ja poistuvat.\nNäpsä mies keksimään, tää isäntä. Aika veitikka.\n\nPoliisi ei katsonut tätä »veitikkamaisuutta» kovinkaan moraalittomaksi.\nHänestä se oli kuin olla pitikin. Poliisi oli meitä kohtaan suora ja\nreilu.\n\nOn paljon ihmisiä, jotka eivät vastaa täydellisesti vanhanaikaisen\nnäytelmän paatunutta konnaa, eivätkä myöskään hyveellistä sankaria.\nJotka ovat siltä väliltä. Vuoroin sitä, vuoroin tätä. Ehkä sellaisia\nolemme kaikki. Paatuneimmat ovat vain taitavimpia pitämään\nulkokultauksensa näkyvästi kunnossa. Niinkuin tämäkin isäntä.\nEtuhuoneessa olisimme hänet uskoneet kirkkoneuvoston jäseneksi, jos\npoliisi olisi niin sanonut.\n\nKiltinnäköinen vanha rouva tuli kysymään, mitä saisi olla.\n\nPoliisi otti whiskyä, koska oli »vilustunut».\n\nMekin istuimme pöydän ääreen ja otimme jotain.\n\nHuoneen peräseinässä oli kolme pientä ovea. Niiden yläpuolella\nvärikkäät taulukot, joissa toivotettiin: Wellcome! Tervetuloa!\n\nOvista ilmestyi huoneeseen vaillinaisesti puettuja neitosia. Posket\nja suu makeanpunaisessa maalissa. Suloisesti hymyillen lähenteli pari\nneitseellistä olentoa Mattia ja minua. He keikistelivät hedelmällisen\nnäköisiä vartaloitaan niin, että viikunanlehdet huiskahtelivat\npaikoiltaan. Heistä lähti väkevän viinan löyhkä ja heillä oli\nveneerinen katse.\n\nSulottaret yrittivät istahtaa polvillemme ja suikata suuta. Koetimme\nhienotunteisesti kääntyä selin, mutta he kiersivät taas eteen\nkuiskaillen: My sweetheart boy.\n\nMatti ja minä sanoimme suoraan, ettemme olleet mitään semmoisia\n»poikia». Halusimme pysyä munkkikammiossamme.\n\nPoliisi huomasi meidät kiusaantuneiksi ja viittasi tytöille, että\nheidän oli mentävä pesiinsä. Tytöt tottelivat ja heittelivät vielä\novenraoista lentosuukkoja, jotka torjuimme.\n\n— Tästä paikastapa ei puhtoisen Amorin pitäisi olla kaukana, näpsäytti\nMatti.\n\n— Ei, olenpa kuulevinani hänen siipiensä suhinaa aivan lähistöllä.\n\n— Leikittä sanoen, eikö meidän velvollisuutemme olisi ilmoittaa tämä\npaikka poliisille.\n\nMatti oli ottavinaan koulumestarin äänen ja ilmeen.\n\n— Ilmoita vain, siinähän se on vierelläsi, poliisi.\n\nNiin kylläkin. Lain ja siveyden ankara vartija istui pöydässä ja\nhärnäsi kieltolakia kuin hoidettavakseen uskottua koiraa.\n\nMyöhemmällä opasti poliisi meidät reilusti ja tunnollisesti hotelliimme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka kirjoittaa Chicagossa käynnistään, hän ei unohda kertoa\nteurastamoista. En minäkään.\n\nEikä niitä kerran nähtyään saa helposti mielestään. Ne kummittelevat\nyöllisissä mielikuvissa. Punaisissa unissa.\n\nVakuutusvirkailija Suhosen Jussi johti meidät katsomaan maailman\nsikamaisinta nähtävyyttä. Ilmaradalla sinne mentiin.\n\nKilometreittäin teurastuslaitoksen ympärillä näkyi aitauksia, joissa\nkuolemaantuomitut eläimet päättelivät tilejään. Ilmassa tuntui veren\nhaju. Aitaus aitaukselta teuraita ajetaan lähemmäksi turmionpaikkaa,\nkunnes joutuvat viimeiseen, kuolinkoppiin. Siitä on vain yksi tie —\nteloittajan kynsiin.\n\nSeisoimme sikaosaston sillakkeella, josta hyvin saattoi seurata\neläimellisten ravintoaineiden jalostuksen alkuvaiheita.\n\nSika kerrallaan päästettiin kuolinkopin luukusta Se huomasi heti\ntulleensa väärään paikkaan ja yritteli epätoivoisesti takaisin. Mutta\njulma neekeri sieppasi sitä takajalasta, johon tyrkkäsi armottomasti\npureutuvan rautarenkaan. Suuri rautapyörä kiskasi silmänräpäyksessä\nyhdestä jalastaan riippuvan ja surkeasti valittavan eläimen\nkatonrajassa soluvaan teräslankaan. Sitä pitkin se hiljalleen kulki\nteloittajan lavaa kohti.\n\nMenettely tuskin oli kivuton — possuhan parkui hirveästi.\nKuvitelkaamme, että meidän toiseen koipeemme puristetaan terävät\nhohtimet ja meidät riuhtaistaan kattoon ja riiputetaan siinä, vaikka\nvähänkin aikaa. Vai eikö tällaisia saa kuvitella. Eipä tietenkään.\nSehän on niin raakaa. Kas, tekoja vain tällaisissa asioissa — ei\nkuvitelmia. Kuvitelmia vain kauniimmissa asioissa — ei tekoja. Sillähän\nse inhimillisyys täytetään.\n\nTappomies oli kehittynyt alallaan taiteilijaksi. Hän otti luokseen\nhissautuvan sian vastaan kuin odotetun lahjan, käänteli sitä\narvostelevasti korvasta ja sijoitti sen sopivaan asentoon. Terävä\nväkipuukko sujahti possun kurkkuun, veri ruiskahti sievänä kaarena jo\nennestään punaisena merenä lainehtivalle permannolle. Osaksi pyövelin\nvaatteille, jotka olivat ylt’yleensä tahmaiset kuin punamaalipytyssä\nliotetut. Vielä sätkivä ja koriseva raato loittoni edelleen, joutuen\nkiirastuleen, joka kärvensi siltä karvat ja ruskeutti nahan ruokahalua\nkiihoittavan näköiseksi. Ja siitä taas eteenpäin eri spesialistien\nkäsiteltäväksi.\n\nTappomies käytteli puukkoaan lumoavan plastillisesti. Suomalainen\nhuligaani olisi katsellut kadehtien hänen suloliikkeitään.\n\n»Salaisuutena» kerrottiin, että teloittajan takana on seinässä\nsalaluukku. Siitä »vatsii» häntä revolverilla aseistettu mies.\nOdotetaan, milloin puukottaja menettää järkensä. Se kuuluu sattuvan\nusein. Jos häntä ei saada vaarattomasti kiinni, on vartijalla lupa\nampua hänet siihen paikkaan.\n\nTähän varokeinoon oli ryhdytty senjälkeen kun joku päällysmiehistä oli\nmenettänyt henkensä. Tappomies oli tullut hulluksi kesken herttaista\nnäpertelyään. Oli päästänyt indiaanikiljunnan, hypännyt lavaltaan ja\nruvennut tarjoamaan puukkoa vastaantulijoiden kurkkuun. Tottumuksesta\nnääs. Siinä oli päällysmieskin saanut sikamaisen kohtalon.\n\nNäin meille kerrottiin ja kertojia oli montakin.\n\nEi sitä ole pakko uskoa. Ihmiset saattavat kertoa rumia juttuja vaikka\ntaivaasta ja enkeleistä.\n\nLihanjalostuslaitoksesta lähdettyämme sanoi Matti, ettei hänelle tule\nsiankyljys maistumaan pitkiin aikoihin.\n\nTurhan nirsu se Matti. Mikäs ruokahalu siellä suomalaiselta menee?\nKodikas paikka.\n\nKylläpä tästä luvusta taisi tulla ruma.\n\nMutta — tämä kirjanenpa ei pyrikään olemaan mikään Ihmiskunnan Historia.\n\n\n\n\nSITTEN TAAS JATKETTIIN MATKAA\n\n\nUnelta tuntuu Ishpemingissäkin käynti nyt jäljestäpäin.\n\nTulimme sinne illan hämyssä, lumihiutaleitten hiljalleen putoillessa.\n\nAsemalta ei saanut autoa, täytyi lähteä kävelemään kantaa retkuttaen\ntaakkoja.\n\nVastaamme tuli pikkuinen poika, jolta kysyimme tietä. Kysyimme\nkurillamme suomeksi, mitä tuo siitä ymmärtäisi.\n\nYmmärsi kyllä. Poika nosti reippaasti lakkia ja neuvoi:\n\n— Yes, sse hhaalli on ttuolla yks bloki enssin eteemppäin jas sit\nkollme bloki vassemalle.\n\nTämmöisistä pojista tulee Mortoneja.\n\nKummalliselta tuntui. Olemme äärettömän kaukana kotimaasta,\nkeskivaiheilla Pohjois-Amerikan mannerta. Entisillä indiaanein\nmetsästysmailla. Tulemme outoon kaupunkiin, josta emme tiedä kerrassa\nmitään. Emme ole siitä eläissämme kuulleetkaan. Listassamme meillä on\nvain nimi: Ishpeming, Mich. Finnish Hall. Siinä kaikki. Ja ensimmäinen\nihminen, jota puhuttelemme, osaa vastata suomeksi.\n\nIshpemingin kaupungin on pannut alulle suomalainen. Oliko se Pehkonen\ntai muu, en muista. Hänestä on joku katukin saanut nimensä. Niin\nkerrottiin.\n\nIshpemingissäkin oli sievä haali. Hyvät talot niillä on kaikkialla,\nsuomalaisilla. Kaikissa pianot ja hyvät näyttämölaitteet. Suomalaiset\nharrastavat Amerikassakin näyttelemistä enemmän kuin muut.\n\nKaikki laitteet suomalaisten haaleilla ovat kuin saman kaavan mukaan\nvaletut. Meillä suomalaisilla on yleensäkin taipumusta kaavamaiseen\nyhdenmukaisuuteen. Eihän sitä sovi tehdä muuta kuin mitä on ennen\ntehty. Ja samanlaista kuin on niillä ja niillä.\n\nKuinka monessa kodissa Suomessakin koristaa salin seinää »metso»\ntaulun jäljennös. Jaa, se pitää saada meille, koska on muillakin.\nTurhaan taiteilijat maalaavat uusia aiheita. Harva niitä uskaltaa\npanna seinilleen, ennenkuin on nähnyt samanlaisen kuvan »hienommilla»\ntuttavillaan. Sitten vasta.\n\nMutta se punainen mökki, tyyni järvi ja rantakoivu. Siinä aihe, joka ei\nsäikytä ketään. Mutta jos järvi lainehtii, pelkää sitä moni ostaja.\n\nIshpemingin haalilla oli väliverhoon maalattu kuva yleisintä tyyppiä.\n\nTaideteos esitti hurjistunutta merta. Hyökyaallot koettivat\nvimmaisesti murtaa synkkiä rantakallioita. Kalliolla seisoi\nläpinäkyvään shifonkileninkiin pukeutunut neito. Hentoinen ja siro\nkuin puuterihuisku. Jaloissa silkkisukat ja kullanväriset puolikengät.\nSankarillisesti hän uhmaili vinkuvaa rajumyrskyä. Käsissä hänellä oli\nmandoliini, jota manikureeratun hienot sormet näyttivät näppäilevän.\nLuultavasti laulua: »Kun ärjyvät raa-annan hyrskyt». Neidon polkkatukka\noli muodikkaasti onduleerattu, josta voi päättää hänen saapuneen\nrannalle suoraan kampaajalta. Tiesi kai joutuvansa taiteilijan\nmalliksi. Neitoparka koetti olla iloisen ja urhean näköinen, vaikka\nkolea viima riuhtoi hänen vähäisiä verhojaan. Taiteilijan olisi pitänyt\nsäälistä heittää hänen hartioilleen edes villainen saali.\n\nMutta ehkä taiteilijalla ei itselläänkään ollut riittäviä vaatetuksia.\nHänestä olisi tuntunut katkeralta pyntätä luomuksiaan ylellisen\nlämpimästi. Hän tarvitsi kohtalotoveria. Tai jospa hän oli naisvihaaja.\n\nNäyttämölle keräytyi tavanmukaisesti haastattelijoita.\n\nHauska tutustua! Miltäs Amerikka tuntuu? Mitäs vanhaan kontriin kuuluu?\n\nNämä olivat kysymysklisheitä, joihin meille oli hioutunut ylimalkaiset\nvastausklisheet. Vastaaminen kävi automaattisen vaivattomasti.\n\nKotimaan takapajulla oloa yleensä surkuteltiin.\n\n— Onko siellä Suomessa edes sähkövaloja?\n\n— Onpa toki, ja ollut jo aikoja.\n\n— No autoja ei siellä kumminkaan vielä ole?\n\n— On niitäkin ja paljon.\n\n— Kappas vain, jopas sielläkin aletaan päästä vähän eteenpäin. Mutta\nradiota ei siellä kumminkaan vielä ole kuultu?\n\n— On radiotkin ja gramofoonit ja jos vaikka mitkä.\n\nHaastattelijat näyttivät epäileviltä.\n\nMeikäläisistä tuntuu tämä tietämättömyys käsittämättömältä. Eivätkö ne\nnyt ole lukeneet lehdistä? Käyhän niistä selville, mitä Suomeen kuuluu.\n\nKyllä ne lukevat — Työmiehestä. Se kertoo Suomesta kuin jostakin\nEgyptin korvesta, joka on sivistymättömin maa tällä pallolla.\nSuomesta ei kuulu muuta kuin, että huomenna siellä alkaa rytäkkä.\nKuohuntatilassa koko maa, aivan kuin täällä päin Meksikko. Mitään muuta\nei kuulu.\n\nNo — mutta ilmestyyhän siellä suomenkielisiä lehtiä, jotka kertovat\nmuutakin. Näkeväthän ne niistä.\n\nJuu, mutta nehän ovat noske-porvari-puolueettomia — siis vääräuskoisia\nlehtiä, jotka yrittävät syöttää työläisille pajuköyttä. Mutta\nvalistunut työläinenpä ei lue niitä. Ei ota käteensäkään. Ja Amerikan\nsuomenkielisestä väestä on suurempi puolisko näitä »valistuneita».\n\nNäihin olimme tutustumassa alkumatkallamme. Näistä nyt kerronkin.\n\nAmerikan sisämaista lähtee pistäytymään Suomeen — piruuttaan —\ntällaisia valistettuja proletaareja. Moni heistä ottaa mukaansa esim.\ngramofoonin hämmästyttääkseen entisen kotikylän väkeä ihmekoneella,\njoka puhuu ja laulaa kuin ihminen. Kah, eihän niitä Suomessa ole.\nMuistaahan sen niin hyvin, kun lähdettiin kolme-, neljäkinkymmentä\nvuotta takaperin. Niinkuin Konginkankaaltakin. Eipä ollut gramofooneja,\nei telefooneja, pärettä poltettiin lähtiäis-iltaakin valvottaessa.\nEi ollut Suomessa kaupunkejakaan, minkä Jyväskylä ja Hankoniemi,\nviheliäisiä kyläräpisköjä. Ei niihinkään ehtinyt tutustua. Menossa\noltiin parempiin... Toista täällä Amerikassa. Talotkin kivestä, on\nautot ja pelit, puhelimilla kilkutellaan, sähköllä valaistaan, nappia\nvain väännetään, niin huone on kirkas kuin taivaan sali. Kraanasta\nvesikin lasketaan, koneilla kynnetään, kylvetään, niitetään. Ihmemaa\ntää on... Pitäis käydä siellä Suomessa ja kertoa, lyödä hämmästyksellä\nkaikki väki... Ajais omalla kaaralla siellä kirkonkylällä — kunhan\neivät lentäis selälleen, kun kärrit menee, eikä ole hevosta...\nSäikäyttäisi ne älyttömiksi, kun panis levyn laulamaan. Sitten kysyis,\nonko täällä telefoonia, tarttis vähä koolata paanarille, ja ne kysyis\nmikä masiina se semmoinen on. Sitten kidit (lapset) tookais enkelskaa\nkeskenään ja kaikki sanois, että ka, kun oikein ruotiks haastavat, on\nne herrastuneet ja sivistyneet siellä suuressa maailmassa, tietääpä\nsen... Näkis ne Konginkankaankin pontsarit, että paremmissa on oltu ja\nenemmän on tietoja maailman asioista kuin vallesmannilla ja tohtorilla\nyhteensä... Sanois niille pontsareillekin, että pientähän täällä kaikki\non, eikä tänne viitti jäädä, tää on niin hattumainen maa.\n\nLukija kai haluaa tietää, kaipaako moni isänmaata.\n\nKyllä, kuulimme useankin kaipaavan. — Kun pääsis täältä irti\nvieraasta maasta... Mut ei pääse, lapset käy koulua, ei halua eukko\n(tai ukko). Olisi kyllä jo vähin varojakin... Ostais sinisen järven\nrannalta viljelyksen, ja unhottais olleensa koskaan poissa. Istuis\niltasin kuistilla ja kuuntelis karjankellojen kalkatusta ja hyttysten\nsurvontaa. Ja tuntis kotoisen nurmen tuoksun. Sen saman, jota lapsena\ntunsi, kun heinärukojen päällä leikkiä lyötiin... Ei tuoksu nämä nurmet\nniinkuin siellä. Eikä ole valoisia kesäöitä. Ei ne unehu mielestä\nmillään ne valoyöt. Aina niitä kesällä ikävöi. Ei ensi alussa tahtonut\nuni silmään tulla. Valoa kaipasi... eikö kumma. — Kunpa pääsis vielä.\nMutta pääkin jo harmaata kasvaa, tokko päässee enää milloinkaan. Tänne\nvain vieraaseen multaan pää on kallistettava... Hohhoijaa, sentään.\nMitäs hulluja minä nyt toosaankaan, ei täällä sovi tunteita näytellä.\n\nNäin puhuvat toiset. Pieni piiri vain uskaltaa julkilausua tällaista.\nHe ovat orpoja suuressa joukossa. Ainakin lännen puolella maata, jossa\n»valistuneilla» on ylivoimainen enemmistö.\n\nEnemmistöläisten keskuudessa saattaa joku ajatella näin, mutta\nkukaan ei puhu. Eihän sellaista pilaa sovi lasketella. Se on\nuskonnonvastaista. Sirpin ja vasaran häväisemistä. Uskonveljet vievät\nIgnatius Loyolan eteen vastaamaan harhaoppisuudesta. — Mistä sait\nnoita ajatuksia? Että kaipaat Suomeen! Häh!? Leninin sanoistako, joita\nTyömiehessä julaistaan sunnuntailukemiseksi? Niistäkö? Häpeä toki!\nPuhuiko Pyhä Mies tuommoisia? Ettäkö ei kieltänytkään? Niin niin,\nmutta käskikös Hän? Siinäpä se, ei _käskenyt_! Noo, ja sinä kumminkin\najattelit ja puhuit mitä ei _käsketty_! Vai kadut! — — Noh — tällä\nkertaa pääset ankaralla varoituksella. Mutta haalin vahtimestarin viran\nsaat jättää. Painu takaisin kaivokseen. Ja pidä hyvänäsi, jos paanarisi\neivät pieksä sinua.\n\nChicagossa on Ignatius Loyolan istuin. Se on n.s. Puron toimisto.\nSieltä — Yhdysvaltain keskeisestä kaupungista—johdetaan kaikkien\nsuomeapuhuvien uskovien toimintaa. Onneton, joka joutuu Ignatius\nLoyolan kiroihin. Hänestä tulee henkipatto. Pakoileva Kain.\n\nOlemme puhutelleet nykyajan Ignatius Loyolaa. Hän oli pitkä ja\njäntevä. Hyvin vaitelias. Hän suhtautui meihin kuin Dalai Lama tiukuja\nkilistelevään pajatsoon. Kuvaannollisesti sanoen, sillä Dalai Lamalla\nkai ei sellaisia pajatsoja olekaan.\n\nIgnatius Loyola julisti uskoville _Työmiehessä_, että meihin sai kukin\nyhdistys suhtautua oman harkintansa mukaan. Vuokrata taloa tai ei.\nMeistä ei arkistossa ollut tietoja — vielä. Ignatius Loyola ei voinut\npuoltaa eikä kieltää.\n\nIsänmaan ystävä lajiaan oli sekin mies, joka piti kerran meille\njyrisevän puheen. Älä säiky, lukija, jos jäljennän sen ulkomuistista\ntähän.\n\nMies oli nuorenpuoleinen ja tumman kaunis kuin hornan enkeli. Silmänsä\nvaloivat fosforia. Niihin katsoi kuin palavaan miiluun. Hänellä oli\nintomielisen verestävät huulet. Puhuessaan hän narskutteli raivokkaasti\nvalkoisia hampaitaan. Näin se kuului:\n\n— Minä en ikinä tule jalallanikaan astumaan siihen maahan, jota\nkutsutaan Suomeksi. Tulisin, jos pääsisin repivänä, raastavana,\nhävittävänä vihollisena. Minä vihaan sitä maata ja valtakuntaa. Minä\nhäpeän, että olen siinä maassa syntynyt. Häpeän, että osaan sen maan\ninhoittavaa kieltä. Minun lapseni eivät tule oppimaan sitä kieltä. Minä\nolen kironnut ja kiroan tuhatkertaisesti sen verellä saastutetun maan.\nMinä vihaan teitäkin, jotka tulette vielä kehumaan sitä maata.\n\nMies oli ilmetty Kullervon kirous. Silmät loimusivat hornaa ja ääni\nkohosi välillä tuomio torven huudoksi. Jotkut sanat lähtivät raskaasti\nkuin myllynkivien välistä kiskoen.\n\nVaikenimme hetkeksi. Sitten me hiljaisesti:\n\n— Siellä Suomessa on koetettu molemmin puolin unohtaa suurinta vihaa.\n\nMies kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja vannoi.\n\n— Unohtakoot ne siellä Suomessa. Me täällä emme ikinä unohda. Koskaan\neivät meidän joukossamme tule syylliset ihmisinä kulkemaan. Kenen vain\nsaamme ilmi. Me vainoamme ja kiroamme heitä heidän joka askeleellaan.\n\nTämä pöyristyttävän ytimekäs puhe ei ollut ainoa, jonka kuulimme sitä\nlajia. Kaikki vain eivät osanneet käyttää tällaista kieltä. Tämä mies\nolikin agitaattori. Hän katsoi meihin epäillen ja halveksivasti. Hyvä,\nettei lyönyt.\n\n— — —\n\nOhjelmamme suoritimme kuin ennen tehneet ainakin.\n\nYleisökin koetti olla vilpittömän hilpeä, mikäli ymmärsi _sanoja_.\nNuoriväki tajuaa vaikeasti suomenkielistä tekstiä. Vanhemmatkin ovat\nusein paljon unhottaneet isäinsä kielestä. Näin kaukana sisämaassa on\nsuomenkieli sanaköyhää. Se on kuin puutarhasta kiskottu syreeni, joka\nviedään kuivalle kankaalle. Suomenkieli on kuivettumassa kokonaan.\nUutta väkeä ei vanhasta maasta pääse paljonkaan sitä virkistämään.\nSuomesta tuotua kirjallisuutta ei lueta. Tämän väen keskuudessa.\n\nOnhan siellä muunlaisiakin, mutta mitä vitsiä on kertoa heistä.\n\nOhjelman loputtua työntäytyi pukuhuoneeseen iloinen lallus. Hän oli\npäissään kuin kimalainen, miten lie päässytkään haalille. Suomalaisten\nseurataloilla ei ryypänneitä suvaita. Mies sanoi nimensä olevan Pister\ntai sinne päin. Mikä niitä kaikkia muistaa.\n\nPister rallatteli: abdulillallaa, ja nakkasi taskussaan piileskelevästä\npullosta vähä väliä tuikkusia suihinsa.\n\n— Abdullillallaa, poijat, hei! lallatteli hän. — Tämmöinen se on\nPisterin akan poika... hik... ja pysyy... uskotteko? — Häh?!\n\n— Kyllähän tuon uskoo.\n\n— Yes sir! Minä tässä kylässä olen henkellinen keskus... hik... moukkia\nnää kaikki on, joka sorkka... Ei ne ymmärrä mistään mitään... hei\njee... korvesta ne on tänne tullu... eivätkä ne ole oppineet yhtään\nmitään. Abdullillallaa, — hik — ranttamutimuria rallaalei... Hei, otas\nkopsu, tää on hyvää viinaa... Vetä liiviis vaan... en minäkään ole\nrottia syöny... hik... noh, hei sun mu... hik... omilles... pohjanmaan\nkautta, tää loppukin jo... mää lähten soittaan lisää... mää soitan\ntelefuunilla... tietäthän telefuunin... yes, se on torvi, jolla kuulee,\nkun koolataan... simmottii vehkeitä tässä maassa on... onks jo vanhassa\nkontrissa — — Mää tässä kylässä taitetta pitän yllä, mää näyttelen\nEkmunt Kiiniä ja Taniel Hörttiä... — Työmiehessä sanovat, että mull\non... hik... imperatsuunia... eppäs tietäkkää mitä se on, eppäs! — Yes,\nse on... no, sanoppas jos tietät...\n\n— No kyllähän me vähän...\n\n— Yes, vähän, juu juu, eihän sitä paljo tietä, kun on vasta... hik...\nSuomesta tullu... yes, se on intoa, joo, intoa se on, jota pitää olla\nlavalla, kun... hik... taiteilee... Mutta imperatsuunia se on täällä\nAmeriikassa... abdulillallaa... Tääll on kaikki etevämpää kuin siellä\nvanhas... has... hassu mies, ku et tommosta tietä... abdullillallaa...\n\n»Abdullillaata» olisi kai riittänyt koko illaksi, mutta Pister sattui\nrötkähtämään penkille, josta vierähti lattialle kuin riepunukke. Siihen\ntupertui sitten nukuksiin, kunnes järjestysmies tuli ja herätti hänet\nlähtemään tiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHanckockista olemme lukeneet niin paljon kuvauksia, ettei minulla\nole syytä käyttää siellä lukijaa. Mehän viivyimme siellä vain yhden\nyönseudun, jona aikana ei ihmeitä nähty eikä kuultu.\n\nHanckockista meidän piti lähteä Minnesotaan. Tunnettuun Duluthin\nkaupunkiin.\n\nMatti kokeili asemalla englanninkielentaidollaan, joka minun mielestäni\noli nollassa. Häntä neuvottiin sanomaan: two tickets to Duluth (tuu\ntikkets tu Duluth).\n\nMatti meni luukulle ja sanoi reippaasti:\n\n— Tuttuluut!\n\nLipunmyyjä katsahti veitikkana hymyilevään Mattiin ja paiskaten\nluukkunsa kiinni vastasi iloisen rallattavasti:\n\n— Tittiliit!\n\nTikettimies luuli Matin vain siinä kujeillaan rallattelevan.\n\nHarmittaa, etten tullut panneeksi muistiin enemmän tällaisia hauskoja\nkaskuja. Niillähän minun piti täyttääkin nämä lehdet. Silloinpa tästä\nkirjasesta ei olisi tullutkaan merkityksetön liirumi, vaan »teos, joka\nhuumoriköyhään kirjallisuuteemme tuo tervetulleen lisän».\n\n\n\n\nMINNESOTASSA JA MUUALLAKIN\n\n\nHilpeäluontoinen lukija saa hypätä muunmuassa tämän luvun yli. Tässä\nainakaan ei tule mitään vitsikästä, jos kohta ei syvällistäkään.\n\nSelostelenpahan vain yhdeltä osalta suomalaisten keskinäistä\nkanssakäymistä.\n\n— — —\n\nAmerikkaan lähti Suomesta enimmäkseen tervettä maalaiskansaa.\n\nVoimakkaita ja pulskia renkejä ja piikoja, torpantyttöjä ja -poikia.\nLähti »parempiakin», mutta vähemmän.\n\nKultamaassa nämä työntekoon tottuneet ja kunnon ihmiset vaurastuivat\nja oppivat uusia tapoja, uusia aatteita. Unehtui kotimaan asioiden\nseuraaminen. Ei tullut otetuksi selvää, mentiinkö siellä eteen- vai\ntaaksepäin.\n\nMuistiin jäi vain kotikylä, siellä kaukana Suomessa, sellaisena kuin se\noli lähtiessä. Moni näki kaupunginkin ensi kerran vasta Hankoniemessä,\nmutta ei ollut aikaa sitä erikoisesti tarkastella. Laiva lähti.\n\nSivistyneistä heillä oli vieraskielisen virkamiehistön kasvattama kiero\nkäsitys.\n\nUseimmille jäi mieliin Suomen koppava herra, joka kävellä ökötti niska\nkekassa. Sillä oli kovat kaulassa ja verkapuku. Ruuaksi sille piti olla\nmonenlaiset söpötökset, paistetut rusinat ja herrasispinät. Töikseen se\näkseeraili talonpoikaisia ja veti suurta palkkaa tai pemitsuonia. Sen\nedessä olisi pitänyt kumarrella ja hattu kourassa norkoilla.\n\n— No oli se aika pöppö. Kun sille nöyrästi asiaansa selitti, niin se\nsaattoi pöksäyttää: mite sine pukise, jevla mouka?! Kyllä juutas\noli ollakseen. Ja tyhmä se oli kuin pässi. — Piessa, kun ei tullut\nläväytettyä sitä korvalle, kun se siinä nokan alla tiristeli! Noh —\nlinnaanhan se olisi kärrännyt, kukaties Siperiaan. — Mutta tulkoonpas\n_nyt_. Täällä näytetäänkin mite sine pukise. Tässä maassa ei herrojen\nedessä notkistella. Vaikka presitentti vastaan tulis, niin ei tartte\nhattuaan lierutella. Haloo! vain sanotaan ja sillä hyvä.\n\nTulihan niitä Suomesta kultamaahan herrojakin. Kassankavaltaneita tai\nminkä rötöksen tehneitä lie mitkin olleet. Täälläkin koettivat jos\nmitä näpsänkonstia. Yksinkertaista turpeenpuskijaa vetivät huulesta ja\nkynivät taskuista hiellä hankitut taalarit. Mutta kun yhytettiin, niin\nsakin hivutuspa annettiin. Moni sai tervaa ja höyheniäkin, se oli uuden\nmaailman »staili».\n\nHerran ja sivistyneen nimeä kantavat menettivät lopullisesti arvonsa\nrahvaanihmisen silmissä. Mitäs, kun ei herroissa nähnyt kuvan ihmistä.\nAmerikassa ne oikein sisuskalunsa näyttivät. Keitä tuli, eivät\ntarttuneet työhön. Keljuudella koettivat elää. Rehellisiä niissä ei\nmontakaan tavannut. Eihän sieltä Suomesta ollut pakko lähteä sen, joka\nvirkansa piti. Pehmosethan niillä siellä päivät. Niin ne vain olla\nhöllöttää kuin haaleassa vedessä. Ei muuta kuin syö ja makaa, ja minkä\nhikoaa, niin saunassa ja kansalle äyskiessään. Sitten kun varastaa —\nAmerikkaan.\n\nNäissä yksipuolisissa mietteissä iski suomalainen rahvaanmies lapionsa\nAmerikan maaperään niin, että kipinöitä sinkoili. Hän teki työtä. Sen\nopin hän oli saanut esi-isiltään. Ne eivät tehneetkään viikinkiretkiä\neivätkä keinotelleet kaupalla. Ne väänsivät kiviä ja juurakoita\npalomaillaan niin, että selkäruoto naksahteli ja pellavatukka hikeä\ntihkui. Ne pitivät suoraa hartiatyötä ainoana oikeana elinkeinona.\nMuu oli syntiä. Niin hänestäkin tuntui. Leipä, joka ei lähtenyt\nruumiillisesta työstä, oli _epärehellisesti_ hankittua.\n\nTämä vanhoillisimman ja rehellisimmän rahvaan käsityskanta oli\nhedelmällinen maaperä uusien proletaariaatteiden kylvämiseen.\nAatteiden, jotka vaativat, että hallitseva valta on annettava\nyksinomaan »suoraa» työtä tekeville. Muiden on jäätävä alammaisiksi.\nKeljuttelijoiden.\n\nNäitä rahvaanihmisiä ei alunperin saatu mukaan herättämällä heissä\nomanvoiton pyyntiä, ei omaisuuksien tasanjakotoiveilla, eikä heitä —\nainakaan Amerikassa — pahoittanut nälkäkään.\n\nHeille osoitettiin, että »herrat» ja sivistyneet ovat halveksittavia\nkeljuja. Kas, näin agitaattori pauhasi näille raatajille:\n\n— Te teette työtä käsillänne ja hartiavoimalla. Ja se on oikein, eikö\ntotta?\n\nKa, oikeinpa tietenkin. Eihän tässä kuka sitä vääräksi — suoraa työtä\nnääs.\n\n— Herrat eivät tee työtä, ne keljuilevat.\n\nJaa, jottako tuota... mutta toisethan hoitavat virkoja...\n\n— Miten hoitavat. Ottavat lahjuksia, kavaltavat kassoja, varastavat.\nOnko se rehellistä työtä?\n\nAi penteles... jaa, sitä sietää miettiä... setviä justiinsa. Joopa\njoo, lahjuksiahan ne ottavat, on se nähty... joo. Ja lehetkin täynnä\nkavalluksia ja huijauksia... Sekin poosu, joka vei metsätöihin, kun\nmaahan tultiin, se kutale karkasi ja jätti palkat maksamatta... ai\nsuutari sentäs... Rosvojahan ne kaikki taitavat olla... joopa joo.\n\nAgitaattori jatkoi:\n\n— Nämä rosvot, varkaat, syntiset pahantekijät ovat keinotelleet itsensä\nvallanpäälle tässä maassa. Onko se oikein?\n\nRaatajat miettivät visusti:\n\nKa, eihän se mitä oikein, että rosvot... nää jumalattomat... ja oikein\nesivaltana muka... Väärinhän se on.\n\n— Te ja teidän työtoverinne, oletteko te varkaita ja keljunkonstilla\neläviä?\n\nEi herran nimessä... varjelkoon. Otsa hiessähän sitä kakkua purraan, ei\nkoeteta toista jymäyttää... ei eletä vilpillä... ei. Toinen toiseensa\ntässä luotetaan, ei ole rosvoja sakissa.\n\nAgitaattori iski loppupäätelmän:\n\n— Siis te ja toverinne, jotka elätte suoralla työllä, te olette ainoat\nrehelliset tässä maassa. Teidän velvollisuutenne on liittyä yhteen ja\nkukistaa pahantekijät. Te olette Jumalan valitsemia aseita jumalattomia\nöykkäreitä vastaan.\n\nNämä tarinat tepsivät. Siitä se asia lähti alkuun.\n\nLukija saattaa vängätä, että eiväthän ne agitaattorit sentään Jumalasta\nhöpeksineet. Nehän kieltävät Jumalan.\n\nSo, so, nämä jututhan ovat Amerikasta.\n\nOtappas, lukija, ja hanki katseltavaksesi Amerikassa ilmestyvä lehti;\n_Uusi Kotimaa_.\n\nTämän lehden perustivat uskovaiset suomalaisen Kotimaa-lehden\nvastineeksi Lännenmaassa. Sitä tilasivat ja tilaavat nytkin etupäässä\njumaliset farmarit. Siinä selostettiin pappien saarnoja, hartaushetkiä\nja yleensä kaikkia hengellisiä asioita.\n\nOli siinä maallisialdn uutisia, mutta uskonnollinen hengenviljelys oli\npääasia.\n\nEntäs sitten?\n\n_Uusi Kotimaa_-lehden soluttivat kaikessa hiljaisuudessa sirpin\nja vasaran puoluelaiset. He ostivat osake-enemmistön. Hurskaan ja\nhiljaisen näköisiä olivat miehet, jotka osakkeita ostelivat. Eihän ne\nvääriin käsiin.\n\nVaihtui lehdessä toimituskin. Ei sitäkään yleisesti huomattu.\nMeluttomasti sekin kävi.\n\nMutta eipä lehden kanta muuttunut äkkijyrkäksi. Ei toki. Silloinhan\ntilaajat olisivat voineet tulla yllätetyiksi. Hiven hiveneltä,\nvähän kerrassaan muuttuu lehden sisältö. Aste asteelta saa »aviisu»\nuutta väriä. Miltei huomaamattomasti kuin päivänvalon vaihtuminen\nillanruskotukseksi.\n\nSe lehti ei ole vieläkään lopullisessa asteessaan.\n\nAinakin tuonnoittain, uusien isäntien jo hallitessa, oli lehdessä\nvielä tosi hartautta uhkuvia saarnoja. On siinä välistä Lenininkin\nsanoja. Ei mitään jumalaapilkkaavia kumminkaan. Selostetaan siinä\nvakavamielisesti hartauskokouksia. Selostetaan myös toveri sen ja sen\nagitatsionitilaisuutta. Lehti on sitä mieltä, että ruumiillinen työ on\nrehellisintä. Jumalan työtä.\n\nMitäs körttiläisellä farmarilla sitä vastaan. Niinhän se onkin.\nJumalahan sanoi, että otsasi hiessä j.n.e. Hyvästi se osaa kirjoittaa,\ntuo lehti. Oikein se kauniisti tuo esille tään yksinkertaisen ja\noppimattoman turpeenpuskijan ajatukset. Eikä ole räävi, niinkuin nuo\njumalankieltäjälehdet. Tasainen se on kuin tää peltomies itsekin.\n\nOn siinä uutisiakin. Omasta lehdestään saa peltomies, tää ristitty,\ntietää mitä maailmassa tapahtuu. Ei se valehtele, hengenmiehiä\ntuntuvat kirjoittajat olevan. — — Ohhoi kuitenkin, kun tää maailman\nmeno on surkiaa... Suomessakin on porvareissa päässyt jumalattomuus\nvallalle. Tietäähän sen, kun ne lukevat ja pänttäävät niitä raamoja\nja ramatikirjoja. Lehti taas täynnä uutisia niiden tihutöistä. Eivät\ntee työtä, roivioita vain miettivät... Niinpä se täälläkin Amerikassa,\nherra paratkoon. Kavalluksia vain ja huijauksia ja jos mitä...\nTuossapa näkyy olevan jostain sosialitemokraattien kokouksista...\nRosvojen kätyreitä, noskelaisia, kuuluvat olevan. Ei pidä mennä niiden\nillatsuihin... Jumalaa kuuluvat pilkkaavan. Niin valittaa tässä joku\nhoo... hee... hen-gen-mies, hengenmies on alla. Pastori Hokkinen pitää\nhartaushetken jaa, jaa, pitääpä mennä. Mikäs tuossa... toveri Käkinen\npuhuu työnraatajille... kehoitetaan kaikkia farmareita mukaan... joo,\nsinne on mentävä kuuteen... työnraatajiahan tässä ollaan... joo.\n\nVähän kerrassaan muutetaan farmaria uuteen uskoon. Hitaasti se käy,\nmutta jälki tulee lujaa.\n\nLehden oikea kanta on kyllä julkisesti tietona, ja siitä on muissa\nlehdissä kirjoitettukin. Mutta farmari, joka on Uuden Kotimaan\ntilaaja, ei ota käteensäkään muita lehtiä. Niistähän on varoitettu —\nne valehtelevat. Eikä suomalainen farmari luovu äkkipäätä lehdestään,\njota on vuosia tottunut lukemaan ja uskomaan. Eihän se säikyttele häntä\näkkikäännöksillään. Huomaamattaan muuttuu farmari itse.\n\nLukija saattaa kysäistä, eikö rahvaanihmiselläkin ole silmät ja korvat?\nEikö hän huomaa agitaattorien valehtelevan »herrojen» keljuudesta\npaasatessaan? Kyllä kai hänen pitäisi huomata, että n.s. herrat ja\nsivistyneet ovat kunnon väkeä, joka elää rehellisellä tavalla?\n\nNiin, kuinkas se on?\n\nRahvaanihminen ei Amerikassa pysty sanomaan agitaattorien valehtelevan.\nSuomessa kai pystyy.\n\nEihän suomalainen turpeenpuskija tai muu työläinen Amerikassa ole\njoutunut kosketuksiin oikean sivistyneen väen kanssa. Ei mihinkään\ntekemisiin henkisen maailman kanssa.\n\nAmerikan maaseuduilla elää oikeata vanhanajan suomalaista rahvasta. Se\npitää _sivistyneen_ maailman edustajina niitä, jotka eivät sellaisia\nole. Niitä puolivillaisia, jotka rahvaan silmissä ovat »parempaa\nsäätyä». Kuka vain keikaroi »herrasnöpsyissä».\n\n»Herrasmiehinä» esiintyvät keinottelijat petkuttivat usein hidasälyistä\nraatajaa. Työnjohtajissa oli usein moraalittomia rahanonkijoita, jotka\npimittivät taskuihinsa heidän tienestejään. Kaikenkarvaiset liikemiehet\nnarrasivat heitä maan- ja talonkaupoissa. Tämähän on vanhaa ja totta.\n\nNo — tällaisia pitää korvesta tullut rahvaanihminen »sivistyneinä».\nNehän eivät käy lapionvarteen — siis ne ovat herroja. Näiden mukaan hän\narvostelee henkistä työtä tekevää maailmaa. Että tuommoisia ne herrat\nja sivistyneet sitten ovat. Heihin ei voinut luottaa pienimmässäkään.\nVain työtovereissa tapasi rehtejä. Siispä hänestä on vallan oikein,\nettä keljuttelijoilta otetaan ohjakset pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDuluthiin me asetuimme oikein taloksi.\n\nSieltä oli hyvä tehdä retkiä ympäristöön, joka tuntui suomalaisemmalta\nkuin Uudenmaan lääni. Jos muunkielisen kanssa tuli keskustelua, niin\nläheltä löytyi suomenkielentaitoinenkin tulkkaamaan.\n\nSuomalaiset — puolueisiin katsomatta — olivat reilua ja avuliasta, sekä\nharvinaisen vieraanvaraista väkeä. Eivät ne senttejä venyttele, kun on\nvieras kestittävänä.\n\nJa rehellisyys _aineellisissa_ asioissa seisoo _vieläkin_\nvanhanaikaisen lujalla perustallaan. Meillä Suomessahan se on jo\nmadonsyömä. Nämä, jotka eivät ole joutuneet _viime vuosina_ tulleiden\nsuomalaisten kanssa paljon tekemisiin, luottavat toisiinsa kuin\nkallioon. Suuria summia voidaan lainata toiselle ilman todistajia\nja pumaakoja. Mieleen ei juolahdakaan, että joku jättäisi velkansa\nmaksamatta.\n\nNäin Amerikassa, huijarien maassa. Miten meillä?\n\nTältäpä pohjalta lähtien ymmärtää, miksi Amerikan suomalaisilta usein\nHelsingissäkin huiputetaan taalarit. He eivät ole tottuneet varomaan ja\nepäilemään toisia suomalaisia. Eivätpäs niitä muut saa jymäytetyksi.\nKyllä ne tietävät, mistä pussin nauhat solmuun vedetään.\n\nSuomalaisia yleensä pidetään vieläkin — puolueisiin katsomatta\n(suututtaa, että iänikuisesti täytyy vatkuttaa tuota puoluejuttua) —\nluotettavina. Mies, jonka leipätyönä oli lattioiden puhdistaminen ja\nuunien lämmittäminen erään kaupungin kommunistihaalilla, kirjoitti\nnimensä tuhannen dollarin shekkiin. Asuimme hänen omistamassaan\ntalossa. Odotimme Victor Companyltä saataviamme ja ne viivästyivät.\nKöyhälistöläinen sanoi, että saatanhan minä antaa förskottia,\njos tarvitsette. Shekki kelpasi ensimmäisessä rahalaitoksessa.\nToiskielisessä. Olisi kuulemma kelvannut missä vain.\n\nKerron tämän vain siksi, että se kuulostaa jossain suhteessa\nmerkilliseltä meillä Suomessa. Totta se vain on ja kuvaavaa.\n\nSuomalaisten varallisuus — yhäkin puolueisiin katsomatta — on\nmeikäläiseltä kannalta arvostellen mainio. Kaikkihan tekevät työtä, ja\nsetä Samuli maksaa käytännöllisestä työstä paremmin kuin henkisellä.\nEllei henkinen työ vivahda humpuukiin, jolloin sillä voi ansaita eri\nrutkasti. Tiettyähän se on.\n\nJoku sanoi, että Amerikan suomalaisilla on hampaissaan enemmän kultaa\nkuin Suomen Pankissa.\n\nKylläpä. Muutamain vuosien työllä ja säästämisellä voi jenkistynyt\nproletaari ostaa Suomesta maatilan sinisen järven rannalta. Häntä\nujostuttaa ajaessaan fordillaan. — Yes, parempihan tässä pitäsi ostaa\nkaara, mutta kun sattui justiinsa paljon muita menoja. Lapsille piti\nostaa piano, kun ne jo koulussa sitä tarvitsevat, ja eukko tuossa\nmankuu sähköpesukonetta. Talossakin on teetettävä remonttia, täytyy\nihan ottaa pankista.\n\nTällaisia havaintoja teimme yleisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe puoluepukarit tarvitsevat tukistamista ja roimasti.\n\nErittäinkin sirpin ja vasaran vimmaiset uskovaiset. Ne sortavat\nvähäväkisempiä.\n\nHyvinvoinnistaan ja varallisuudestaan huolimatta ne ovat äkäisiä kuin\nkatovuoden hyttyset.\n\nHe pitävät näillä mailla ylivaltaista jöötä, japorvari-noskeilta\non mukinat pois. Joka ei tunnusta sirppiä ja vasaraa jumalaksi\nkultaisen vasikan rinnalla, ei ole ihminen. Likeltä se viiltelee,\nettei hänestä makseta tapporahaa, Noskesta ja epäilyttävästä, hiljan\nSuomesta tulleesta se on melkein luvassa kapina-ajan koroituksineen.\nAmerikkalaistunut suomalainen porvari saa jotenkuten olla ja\nliikuskella, mutta ylenkatseen ja räkytyksen alaisena. Noin niinkuin\ntshekanalaisessa vapaudessa.\n\nMinä kerron sikäläisten suomalaisten _keskinäisestä_ elämästä.\nToiskieliset eivät näistä asioista tiedäkään.\n\n(Kääntele vain lehtiä, ikävystynyt lukija. Luuletko, että tämä on\nminustakaan hauskaa.)\n\nRäkytystä hoitavat palkatut miehet. Ja ne nauskuttelevat todellisella\ntyöilolla. Omaten monetkin suuria synnynnäisiä lahjoja sekä\nmonivuotisen treenauksen he ovat kehittyneet alallaan suurmestareiksi.\nKun heidän räyskimisensä kuuluu ylinnä, luulisi sivullinen, ettei\npuolueeseen kuulukaan muita kuin rakkeja.\n\nTotuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että puolueen »lammaslauman»\n— kannattajajoukon — muodostavat rehdit farmarit ja työläiset. He\novat yleensä — mikäli huomasimme — vanhanaikaisen yksinkertaisia\nihmisiä, joille on saatu ajetuksi päähän uusi uskonto. He täyttävät\naate-uskonnollisia menoja aivan körttiläisellä, liikuttavalla\nhartaudella. Lapsellisen naivilla luottamuksella he kuuntelevat\nsaarnaajaa, joka syytää suustaan tulenkielekkeitä. Vetoamalla heidän\nprimitiiviseen rehellisyyteensä ärsytetään heitä kuin säkkipäistä\nhärkää. Heitä pidetään yhtämittaisessa raivotilassa. Ja ketä vastaan?\n\nAmerikan kapitalismi istuu hopeakalliolla. Ei se tärähtele hyttysten\nsurinasta. Haaleissa saa hihkua ja pauhata sen minkä suupielet\nkestävät, ei niillä puheilla pilvenpiirtäjät kaadu. Eikä dollarivalta\nkiinnitä niihin huomiotakaan. Suomalaisiahan on siellä häipyvän vähän\nja »kieliset» antavat proletaariaatteille pitkän vihellyksen. Moskovan\nlipun palvojat ovat löydettävissä miltei yksinomaan suomalaisten\njoukosta. Amerikka on rikas maa ja siellä saa maailmanvallänkumousaate\nkannatusta kaikkein viimeisimmäksi. Jokainenhan sinne menee vain\nkerätäkseen aikansa mammonaa ja palatakseen joskus takaisin. Eivät\nne tosissaan ajattelekaan perustavansa sinne ihanneyhteiskuntaa.\nEivät suomalaisetkaan lenistit. Sitäpaitsi he kouluttavat lapsistaan\nvirkamiehiä porvarilliseen yhteiskuntaan.\n\nNiinpä niin. Sikäläisten leniniläisten puoluekiihko ei ole\ntarkoitettukaan todella luokkataisteluksi. Ei sillä ole yleisempää\nmerkitystä.\n\nSe on, kuten sanottu, vain uskonto. Sitävarten, että sananselittäjät ja\njesuiitat saisivat palkan. Ja toiseksi: yksinkertainen farmari ja muu\nraskaan työn raataja tarvitsee jotain hengenviljelystä.\n\nMonihan kadotti Amerikassa lapsuutensa uskonnon. Vähän kerrassaan\nkului körttiharmaa vaate. Agitaattorit antoivat paikoiksi punaisia\ntilkkuja. Ne näyttivät useimmista koreilta. Moni vaihtoi lopulta\naatevaatetuksensa kokonaan.\n\nKöyhälistön luokkataistelua se on olevinaan. Mutta se on alkuperäisestä\nsuunnastaan muuttunut helppotajuisemmaksi. Läheisemmäksi.\nVeljesvihaksi, joka yleensäkin on suomalaiselle ominaista. Ei se ole\ntaistelua kapitalismia vastaan.\n\nViha kohdistuu nimittäin samaan työtätekevään luokkaan kuuluviin.\nLäheisiin tuttaviin ja yhtä varakkaisiin omiin kansalaisiin. Niihin,\njotka jossakin uskonpykälässä ovat hiukankaan erimieltä. Ja erittäinkin\npuolueettomiin.\n\nLenininuskoiset lehdet sisältävät etupäässä yksityisen\n»noske-porvarin», »tuplajuulaisen» tai sovinnollisen ihmisen persoonan\nja kotiolojen napostelua. Tuollaista vähäväkisen työtoverin tai\nnaapurin nälvimistä. Letkauksia hänen fordirämästään, kaljusta päästään\ntai vääristä sääristään. Miten se ja se on naurettavan laiha tai\npienikasvuinen j.n.e. Noin niinkuin katupojat toisilleen huutelevat.\nIkäänkuin sillä tavoin saavutettaisiin »köyhälistön» voitto. Ja se on\nolevinaan jalon aatteen ajamista.\n\nMutta tämän puolueen seurakuntahan onkin luonnonomaista suomalaista\nväkeä. Aivan sitä vanhanaikaisinta sorttia. Sukuviha-, heimovihaväkeä.\nUntamoita, Kalervoita. Niitä, joiden syytä aikoinaan oli, ettei\nSuomesta tullut itsenäistä valtakuntaa, vaan että se jäi vieraan\nalaiseksi.\n\nPalkkakomissaarit tietävät, miten tämä joukko pysyy mukana tappelun\nhytinässä. Niille pitää tuoda luokkataistelu kotiin, s.o. vihollinen\non osoitettava niin läheltä, että siihen yltää. Eihän yksinkertainen\nihminen jaksa kantaa kaunaa etäisille Rockefellereille ja Morganeille.\nEi, jos vain niistä puhutaan, niin hän väsyy koko taisteluun. Häntä ei\npakoita siihen Amerikassa nälkäkään. Mutta hänet pitää usuttaa naapurin\nkimppuun. Kas, tuo työtoverisi tuossa, katsos, hän on porvarillinen,\nnoskelainen, tuplajuulainen. Sen syytä on kaikki maailman paha.\nKatalampaa ei ole kuin hän.\n\nJos nämä jesuiittamaiset puoluepukarit olisivat suomalaisiin\nnoske-porvarillisiin verrattuina köyhiä ja vähäväkisiä, todellista\nkurjalistoa, niin enpä minäkään nauraisi heidän järjettömälle\nvihalleen. Sen ymmärtäisi. Sillä eihän ole ihme, jos hätääntynyt hiiri\npuree kissaa tai sitäkin kättä, joka tahtoo sen vain pelastaa. Ei siitä\nkannattaisi suuttua. Eikä siinä ole mitään naurettavaakaan. Enhän\nminäkään nauranut kurjille Chicagon lumisohjoisella kadulla.\n\nMutta nämä kommunistit voivat hyvin; heidän varallisuutensa ei jää\nnoskelaisten, eikä porvarillistenkaan jälkeen. Kyllä he Suomessa pian\ntasoittuisivat porvareiksi. Ja heistä tulisi vielä semmoisia, jotka\neivät tunne köyhiä eivätkä köyhien ystäviäkään.\n\nKynänkäyttäjinä ja palkkakomissaareina ovat useimmiten\nluihut »kirjuri-Martti» tyypit. Todellisesti aatteettomat\ndollarinpyydystelijät. Nämä »kriivarit» keikkuvat johtoasemissa.\nSellaisethan ne osaavat. Lukiessaan heidän aikaansaannoksiaan ei\nuskoisi niitä kynällä kirjoitetuiksi. Talikonvarren jäljiltä ne\ntuoksahtavat. Rehti työläinen ei osaa, eikä kai haluaisikaan käyttää\nsellaista kieltä. Mutta hän uskoo sokeasti.\n\nKaikilla uskonnoilla on jonkinlainen taivas. Kun me siellä\noikeauskoisten seurassa liikkuessamme satuimme mainitsemaan sanan:\nVenäjä, hätkähtivät kaikki. Mitä Suomesta tulleet tiesivät Pyhästä\nMaasta? Jos tiesimme, ettei Venäjällä työmiehen elämä ole loikoilemista\nEedenin yrttitarhassa, käskettiin meidän pitää suumme napissa ja\nnätisti. Koraanin vastaista ei saanut puhua.\n\nOstimme toisinaan Päivälehden toimistosta Uuden Suomen, Helsingin\nSanomat ja Suomen Sosialidemokraatin. Halusimme lukea kotimaan uutisia.\nMutta meidän piti kätkeä kielletty kirjallisuus visusti povelle.\nMenimme huoneeseemme ja panimme oven lukkoon. Avaimenreiän tukimme,\nettei kukaan voisi vakoilla meitä. Luettuamme hätäisesti lehdet,\nhävitimme ne repimällä silpuksi. Ettei kukaan saisi meitä yllätetyksi.\n\nJos meidän taskuistammekaan olisi vilahtanut vääräoppisia lehtiä,\nolisi meidän pitänyt paeta mailta mantereilta. Meidän selkämme ei\nole mursunnahkasta. Managerimme oli järjestänyt meille lauluillat\n»oikeauskoisten» haaleille, joissa suomenkielistä väkeä käy enimmän.\nEikä muilla monin paikoin taloja olekaan.\n\nVaikka samantekevää meille on, haluaako Mussolini tai Stalin kuulla\nohjelmaamme maksua vastaan. Eihän meidän ohjelmamme ollut propagandaa\nminnekään päin. Kieltäytyykös Suomessa kommunistinen suutari myymästä\nlapikkaita suojeluskuntapäällikölle? Kieltäytyykö suojeluskuntaan\nkuuluva kauppias myymästä saapasnahkaa kommunistiselle suutarille?\nNo — pitäisikö yhden viisunikkarin olla härkäpäisempi kaupatessaan\nviisujaan. Häh! Eikö teille muille raha kelpaa. Otetaanhan\nkolehtihaaviinkin jumalankieltäjän ropo.\n\nOikeauskoinen ei saa ottaa käteensäkään kiellettyä kirjallisuutta.\nEi puolueetontakaan. Ei mitään muuta kuin Leninin sanoja ja niihin\nverrattavaa. Ei saa harrastaa tieteitä, ei taiteita — elleivät ne\npalvele puolueasiaa.\n\nSensijaan ei dollareiden kerääminen ole kiellettyä. Kapitalismin\n»vihaajatkin» tarttuvat hopeakoukkuun kiihkoisasti kuin nälkälammen\nkalat.\n\nMe vaivuimme siellä pergamentinväriseen muinaistunnelmaan.\nKeskiajassahan me elimme. Jesuiittojen ja uskonvainojen aikaa.\n\nPuhelimme aina keskenämme kuiskaten. Vilkuilimme aina kadulla\nkulkiessamme taaksemme. Kuunteliko joku meitä.\n\nEipä silti, että meillä olisi ollut kenestäkään pahaa puhuttavana.\nEi, mutta jos meidän olisi kuultu puhuvan ystävällisessä äänilajissa\njostakin noske-porvarituttavastamme. Tai jos olisimme sattuneet\nkäyttämään ivallista sävyä ryssästä. Taikka moittineet jonkin\nravintolan kaalisoppaa. Joku jesuiitta olisi kuullut ja ilmiantanut\nmeidät. Meistä olisi ruvettu käyttämään nimitystä, joka annetaan\nlehmäntappajalle. Ja syrjäseuduilla liikkuessamme — noh, minäpä\nkerronkin selventävän jutun.\n\n— — —\n\nVirginian kaupunkiin ilmestyi uusi, tuntematon suomalainen.\n\nHänen puoluekantaansa ei tiennyt kukaan.\n\nVirginialaiset utelivat kiihkeästi toisiltaan, että onkohan se\nporvarillinen, kommunisti, noskelainen, tuplajuulainen vai mikä. Ei\nkukaan osannut sitä sanoa. Hiljan vanhasta maasta tulleelta se näytti.\n\nToiset kirjoittivat Chicagoon New Yorkiin ja mikä minnekin. He\nluettelivat miehen tuntomerkit ja pyysivät ilmoittamaan, mitä\ntiedettiin miehen puoluekannasta. Selvää ei tullut. Joku kirjoitti\nSuomeenkin, mutta vastaus viipyi.\n\nMiehen kulkiessa kadulla seurasi häntä aina joku. Toivottiin hänen\njollakin liikkeellä tai kasvonilmeellä paljastavan puoluekarvansa.\n\nVirginiassa asuu kourallinen »ehdonalaisia» porvareita. Heidän ei\nkuultu haukkuvan miestä. Se herätti oikeauskoisissa pahaa verta. Tosin\neivät kiittäneetkään, eivätkä puhuneet mitään, mutta yhtäkaikki. Eivät\nhaukkuneet.\n\nNe porvarit eivät yleensä hauku muitakaan, mutta kuitenkin... Jos\nolisi kuultu porvarien edes moittivan miestä, niin olisi ollut\nhiukan selvyyttä. Se olisi ollut hänelle ansioksi. Ikäänkuin\nluotettavuustodistuksena.\n\nKukaan ei siis haukkunut miestä. Hän itse ei haukkunut ketään. Se\nherätti yhä suurempaa epäilystä. Häntä pidettiin tarkasti silmällä.\n\nYksi ja toinen pysäytti miehen kadulla ja koetti yllättää häntä\näkillisillä kysymyksillä. Mies pudisti päätään eikä vastannut mitään.\n\nMiehen salaisuus ei suonut oikeauskoisille yönrauhaa. Hänestä\nkiisteltiin. Lyötiin vetojakin. Mikä oli hänen puoluekantansa? Kuka\nratkaisi arvoituksen.\n\nVihdoin eräs muija nosti salaisuuden verhoa.\n\nMuija oli ollut käymässä naapurikaupungissa, Duluthissa. Oli mennyt\nPäivälehden konttorista ostamaan kahvipannua, (Päivälehden konttorissa\nmyydään m.m. karvalakkeja, villasukkia y.m.) Siellä oli muija nähnyt\nsen Virginian arvoituksellisen miehen. Se oli rönöttänyt tiskiä vasten\nja lukenut lehteä, jonka nimi oli: Suomen Sosialidemokraatti.\n\nSelväpä se. Ne, jotka olivat miestä jotenkin puoltaneet, häpesivät ja\npyysivät toisilta anteeksi. Mies oli siis »noskelahtari». Oikein hiljan\nSuomesta tullut. Nyt hänestä saattoi uskoa vaikka mitä.\n\nMiehestä levisi kaupungissa hurjia huhuja.\n\nNiinpä eräänä päivänä kadulla kulkeva poliisi huomasi torilla päin\noutoa liikettä ja kähinää. Hän meni ottamaan selvää siitä.\n\nTorilla hälisi satakunta henkeä käsittävä joukko suomalaisia. Joukon\nkeskellä rimpuili hätääntyneen näköinen mies. Miehellä oli kaulassa\nnaru, jonka toista päätä juuri vietiin lyhtytolppaan.\n\n— Hoi, hoi! Mitäs sille miehelle tehdään? kysyi poliisi.\n\n— Ka, hirtetäänpä tietenkin, kuului väkijoukosta rauhallinen vastaus.\nNäkeehän tään nyt, ei tämä niin ihmettä hommaa ole... Amerikan lännessä.\n\n— Ja keskellä kaupunkia ja kirkkaalla päivällä, huusi poliisi. — Seis,\nmitä hemmetin kujeilua tämä on?\n\n— Ei tässä kujeilua ole, vastattiin väkijoukosta.\n\n— Tämä mies on murhantekijä Suomesta, mutta on sieltä päässyt\nkuolemantuomiota karkuun. Me panemme vain laillisen tuomion täytäntöön.\n\nPoliisi sai nopeasti hankituksi apujoukkoja, jotka saivat syytetyn\nriistetyksi lynkkaajien käsistä.\n\nPoliisilaitoksella tutkittiin miestä eikä mitään todistuksia ollut\nhäntä vastaan. Mies päästettiin irti ja hävisi teille tietymättömille.\n\n»Hirttokängistä» joutui muutamia syytteeseen ja pari kolme sai sata\ndollaria sakkoa »järjestyksen häiritsemisestä julkisella paikalla».\n\nMutta läheisessä Embarrasin farmikylässä levisi huhu, että rikollinen\npiileskeli siellä päin. Puhelimet soivat ympäri kauntin — pitäjän — ja\nauto farmista, kaksi parhaasta, lähti hyrräämään maanteille. Autoissa\noli rivakoita miehiä, joilla oli talitetut nuoravyyhdet kainalossa.\n\nYökauden tavoiteltuaan pahantekijää saivat jotkut nuorukaiset\nkiinni tuntemattoman miehen, joka ei voinut tyydyttävästi selittää\nolemassaoloaan, eikä puoluekantaansa. Hänet ripustettiin tienviereen\nmuitta mutkitta. Hirttäjiä ei koskaan saatu selville.\n\nSuomalainen lukija luulee minun kertovan jättiläissatuja. Me kuulimme\ntästä tapahtumasta usealta virginialaiselta. Ja eräs varakas\nfarmariukko, joka kyyditsi meitä Hudson-kaarallaan Embarrasista\nVirginiaan, jutteli sen myöskin, vakuuttaen lopuksi:\n\n— Yes, kyllä mes selvä otetaan täällä, kuka meirän kontriin eksyy.\nAvantoon täällä ykskin pantiin, eikä kukaan perään kysynyt.\n\nNiin, Amerikasta ei voi kertoa muita kuin amerikkalaisia juttuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAmerikan suomalaiset porvarit, ainakin ne, joiden kanssa jouduimme\ntekemisiin, olivat valistuneita, tasaisia ja hyväntahtoisia. Kas,\nhäijynilkisemmät ja karkeammat ainekset heistä olivat siirtyneet\noikeauskoisten leiriin johtomiehiksi. Siellä sai purkaa häijyä sisuaan\nja nauttia hyviä tuloja. Kyllä kannattaakin hihkua.\n\nNämä porvarit eivät yleensä ole suurempia työnantajia, eikä heillä niin\nollen ole mahdollisuuksiakaan »sortaa» proletaareja. Hehän tekevät itse\ntyötä joko vieraalle tai omissa pikkupisneksissään.\n\nMutta työmies, jonka tiedetään kotimaassa käyneen jotain koulua,\njoutuu täällä usein toisten piikkailtavaksi: miltäs kouluherrasta\ntyö maistaa? Ja jos hän sivistystä saaneena ei käytä toismielisistä\npuhuessaan rääviä haukkumakieltä, hän joutuu ennen pitkää nosken tai\nporvarin kirjoihin. Ja jos hän harrastaa muutakin kuin yksinomaan\npuoluekirjallisuutta. Esimerkiksi Juhani Ahoa, Aleksis Kiveä —\nmainitakseni vain pari nimeä — ei sovi lukea. Niissä kirjoissahan ei\nole puoluevihaa. Niiden lukija katsotaan porvarilliseksi, työväenluokan\nsyöjäksi. Oikeauskoisten keskuudessa ei häntä suvaita, hänen on\nmentävä niiden joukkoon, jotka jo ennestään kantavat noske-porvarin\nkaininmerkkiä.\n\nNiin pitkälle siellä on kansaa valistettu, suuressa maailmassa.\n\nPorvarin kirjoihin ei kuitenkaan joudu siksi, että omistaa varoja tai\nharjoittaa jotain liikettä. Ei, proletaaritoverien joukossa on usein\npaljon varakkaampia. Liikemiehiä yhtähyvin kuin porvarienkin joukossa.\n\n»Köyhälistön luokkataistelu» on —ainakin Amerikassa — vain pisneshomman\nkyltti. Se pitää yksinkertaisia laumoja omien liikemiesten ja puolueen\nliikelaitosten ympärillä. »Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen\nvilahtaa». Anekauppauskontoa.\n\nDollarihan se vain kaikessa komteeraa.\n\nPorvarit suhtautuvat tähän »luokkataisteluun» neutraalisesti.\nSuomalaiset porvarit. He näkyivät antavan kunkin pitää aatteensa ja\naivoituksensa rauhassa. Kunhan vain toinen ei suuhun tule.\n\nMutta siitä huolimatta näille porvareille syydetään solvauksia, niin\nettä korvat ovat kuumana.\n\nMeidän Amerikassa ollessamme oli Coloradossa katkera kaivoslakko.\nSuomalaisiakin oli lakkolaisina. Lakko venyi kovin pitkäksi. Vuosi\nvertakin.\n\nTuli lehtiin, että lakkolaiset kärsivät huutavaa puutetta.\n\nNo, proletaarijärjestot keräsivät avustuksia. Sehän oli aatteellinen\nvelvollisuus.\n\nAmerikan suomalaiset porvarit rupesivat myös keräämään avustuksia.\nHeidän aatteensa ei siihen velvoittanut. Sydän ja aate eivät tunteneet\ntoisiaan.\n\nNäitä porvareita oli iankaiken haukuttu ja sätitty työläisten syöjiksi.\nEläinkunta oli läpikotaisin käytetty heidän haukkumanimikseen.\n\nSuomalaiset _porvarit_ järjestelivät avustusiltamia puutetta kärsiville\nlakkolaisille. Useissa paikoin niitä pantiin toimeen _kirkoissa_ ja\n_rukoushuoneissa_.\n\n(Välihuomautus lukijalle: katso Amerikan suomalaisia lehtiä v:lta 1928.\nMinkä puolueen vain.)\n\nPappien kuultiin saarnaavan laupeuden evankeliumia. Kirkoissa kaikui\nJumalan käsky: Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, tehkää hyvää\nniille, jotka teitä vihaavat. — Me olemme kuin Israelin kansa vieraalla\nmaalla. Veljemme ovat luopuneet isiensä uskosta, ynnä meidän päällemme\nynseiksi käyneet. Nyt ei ole aika muistaa vihaa vihalla, sillä eksyneet\nveljemme ovat hädässä ja ahdistuksessa. Kaivosten rikkaat omistajat\novat myöskin jumalattomia. Meillä ei ole siis syytä puolustaa heitä.\nHeillä on puolellaan voimakkain ja syntisin maallinen mahti: dollari.\nJa he ovat meille vieraita. Lakkolaisissa on lihaa meidän lihastamme,\nluuta meidän luustamme. Heidän vertaankin on vuotanut. Kaivosten\nomistajilla ei ole nälkä. Meidän veljillämme on. Auttakaamme heitä.\n\nPappi niiskutteli saarnatessaan. Seurakunta kuunteli hartaasti ja\nliikutettuna. Toiset pyyhkäisivät salaa jotain kosteata poskeltaan.\nToiset nielivät kurkussaan kuin jonkin palan. Urut pauhasivat\nsydämeenkäypää säveltä. Seurakunta lauloi kuin valittu kansa muinoin\nBaabelin virtain vierillä.\n\nKyllä kertyi varoja. Niitä ruvettiin lähettämään lakkolaisille.\n\nMitäs kommunistilehdet sanoivat tästä porvarillisesta toimenpiteestä?\n\nArvatkaas? — Ehei, arvatkaa uudelleen!\n\nMitä sinä olisit sanonut, oi Suomen proletaari?\n\nAjatteles, että sinä olisit lakossa. Lapsesi huutaisivat leipää eikä\nsinulla olisi mitä antaa. Ja sitten tulisi matalaan majaasi pappi ja\nnimismies kantaen suurta eväskoria. He jakaisivat lapsillesi ruokaa.\nPappi siunaisi sinua ja nimismies luovuttaisi sinulle listalla\nkeräämänsä avustuksen.\n\nHaukkuisitko sinä papin ja nimismiehen ovesta ulos?\n\nAmerikassa kävi niin.\n\nLeniniuskoisten äänenkannattajat eivät kirjoittaneet, että kas, onpas\nporvarinkin sydämessä puhjennut ihmisyyden itu.\n\nEi ollenkaan. Luimme Työmiehestä, että porvarit ja nosket ovat\ninhoittavalla tavalla ruvenneet käyttämään hyväkseen lakossa olevien\nkurjuutta. Ollaan muka olevinaan avuliaita ja kerätään varoja.\n— Mihinkähän ne varat oikeastaan joutuvat, me kysymme vain? —\nKehoitamme työläisiä suhtautumaan varovaisesti tähän porvarilliseen\n»hyväntekeväisyyteen». Kaikki lakkolaisille kerätyt varat on tuotava\npuolueen (kommunistisen) päämajaan.\n\nJyrkkä vaatimus kuului;\n\n_Porvarit ja noskelaiset eivät saa perustaa lakkoseudulle\navustustenjakoa varten toimistoja, He eivät saa omissa piireissään\nkeräämiään varoja itse jakaa lakkolaisille._\n\nMitä varten näin _merkillinen_ vaatimus »työväenlehdissä»?\n\nEikö puutteenalaisten avustaminen ollut aatteen mukaan pääasia, vaikka\navustukset tulisivat kenen kädestä tahansa?\n\nJaa, jaa, siinäpä se niksi olikin.\n\n_Työläiset olisivat tulleet huomaamaan, että Amerikan suomalaiset\nporvarit ja nosket eivät olleetkaan heidän sortajiaan._\n\nOikeauskoisten johtomiehille oli edullista, että työläiset luottivat\nvain heihin. _Vain_ kommunisti auttaa työläistä. Porvari ja noske\nsortavat häntä sydämettömästi.\n\nTätä _Työmies_-lehti tarkoitti.\n\n»Kirjuri-Marttien» nostama riita viivytti puutteellisilta paljon\navustuksia. Tämä ei köyhälistön johtajia liikuttanut. Tärkeintä oli\nsäilyttää _puolueviha_. Laumat pysyvät uskollisina, kun vihollisessa ei\nnähdä pienintäkään hyvää. Ja nälkä se vasta vihan kehittää.\n\nSe on kai sitä kurjistuttamisteoriaa. Koekaniinit, työläiset, saavat\nkärsiä, mutta kokeilijat, johtomiehet, pitävät kyllä vatsastaan huolen.\nMaat on herrain, taivas talonpoikain. Se ei muutu.\n\nLännessä toimii I.W.W-läisten puolue. Minulla ei ole oikeutta sanoa\nheistä ihmisinä mitään pahaa. Heidän tarkoitusperänsä eivät ole minulle\ntäysin selvillä. Sitäpaitsi minähän en arvostelekaan aatteita, vaan\nihmisiä.\n\nI.W.W-läisissä oli jotain liikuttavaa. He eivät saa kuulemani mukaan\nomistaa mitään varallisuutta. He eivät reuhanneet. He eivät politikoi,\neivätkä usko pyhään Venäjään. Minä en huomannut heissä toisten\nsortamishalua. Kilttejä ihmisiä olivat ne, joiden kanssa yhdyimme.\n\nNäitä haukutaan tuplajuutalaisiksi.\n\nMinä en hauku.\n\n\n\n\nJOULUNVIETTOA MINNESOTASSA\n\n\nJoulua vietimme Duluthissa.\n\nPyhiksi satuimme suomalaisen farmarin, Hemppa Välimaan luo. Hänellä oli\nkaupungissakin talo, jossa piti täyshoitolaisia, »boordimiehiä».\n\nMeidän joulujuhlassamme oli oikeata neekerijazzia ja indiaanien\nsotatanssia. Jazzia soitti pianolla oikea musta pakana, jonka naama oli\nkuin paistinpannun pohja.\n\nSotatanssia esitti alkuperäinen Chippoway-indiaani Superiorjärven\ntakaa. Indiaani oli tullut kaupunkiin myymään metsäeläinten nahkoja ja\nsaanut nätit summat. Sujuneista pisneksistään riemastuneena hän oli\nostanut tulilientä ja tullut siitä tuulelle hyvälle. Isäntämme vanhana\ntuttavana hän saapui katsomaan valkonaamojen juhlia.\n\nMe kun olimme poikasina lukeneet yllin kyllin indiaaniromaaneja\nja eläneet niiden mukana monet veriset taistelut, olimme iloisia\nsaadessamme oikein läheltä haastatella väärentämätöntä punanahkaa.\nTalon tyttärien tulkatessa selvitettiin asioita hänen kanssaan.\n\nPoltimme rauhanpiippua — savukkeita. Nykyaika parodisoi kaiken vanhan\nja kauniin romantiikan.\n\nIndiaanin nimi oli Sininen Sulka. Se oli meistä kummallista, sillä\nmehän olimme luulleet, että indiaanitkin jo ovat Henryjä ja Haraldeja.\nSininen Sulka tämä ainakin sanoi olevansa, liekö sitten narrannut meitä.\n\nKysäisin, minkä nimen punanahka antaisi minulle, jos pantaisiin\nristimään noin hänen heimonsa tavan mukaan. Indiaani mietti vähän ja\narveli: eikös sopisi Naurava Kettu?\n\nMatti sanoi, että se oli parahiksi minulle.\n\nSitten Matti esitti steptanssia ja indiaani kysyi, onko meidän\nmaassamme tapana hyppiä noin, kun on sodassa voitettu.\n\nSininen Sulka _nauroikin_. Se oli mielestäni sopimatonta. Kirjoissahan\nsanotaan, etteivät indiaanit naura koskaan. He ovat maailman totisin\nkansa. Mutta hänpä napsikin suuhunsa tulilientä ja se kai pani keuhkot\npyörimään.\n\nSininen Sulka oli kuulemma oikea metsäläinen. Ei ollut käynyt\nkansakouluakaan. Nykyaikana täytyy indiaanilastenkin mennä kouluun.\nHeistä tulee kulttuuri-ihmisiä, niinkuin mekin olemme. He oppivat\nnauramaan, puhumaan puita heiniä, jopa väärentämään vekseleitäkin.\nAivan niinkuin mekin olemme oppineet. Metsäläisasteella olevia\nindiaanejahan pidettiin rehellisyyden perikuvina, kuten vanhanaikaista\nsuomalaistakin.\n\nSininen Sulka sanoi kantavansa pientä kaunaa kalpeanaamoille. Mutta\nsuomalaisista hän kuulemma piti kovasti. Suomalaisethan eivät\nolleetkaan oikeita valkonaamoja. Näkihän sen kaikesta. Yhtä totisia,\nluotettavia, vähäpuheisia, sanassaanpysyviä kuin kunnon indiaanit\nkonsanaan. Eivätkös suomalaiset olekin samaa alkujuurta kuin punainen\nkansa? Sininen Sulka kysyi sitä tosissaan.\n\nHänen mielikseen myönsimme, ettemme olleet oikein varmoja siitä.\n\nKysyimme, mitä indiaani tiesi kansansa menneisyydestä ja\ntulevaisuudentoiveista.\n\nPaljonkin hän tiesi.\n\nAmmoin aikoja rikkoivat indiaanit Suurta Henkeä vastaan. Suuri Henki\nrankaisi heitä. Hän lähetti punaisen kansan luo valkoisia miehiä,\njotka ryöstivät heiltä omaisuuden ja tappoivat heitä joukoittain.\nValkoiset miehet tulivat suuriin metsiin kuin sikalauma peltoon,\nkaatoivat puut ja karkoittivat riistan. Ja rupesivat väkivallalla\nisännöimään indiaanien maassa. Mutta kun punaisen kansan rangaistusaika\non täytetty, niin Suuri Henki armahtaa heitä ja antaa heille uudelleen\nvallan ja voiman. Sen pitäisi tapahtua näinä päivinä. Silloin kaadetaan\npilvenpiirtäjät ja hukutetaan suuret laivat. Valkonaamaiset rosvot\nsaavat ansaitun palkkansa ja heiltä otetaan tukka pois. Suomalaiset\nyksin säästetään ja heidät kutsutaan ystävinä ja heimolaisina suuriin\npääkallo juhliin, joita vietetään kautta Amerikan metsästysmaiden.\n\nMe kiitimme Sinistä Sulkaa heimolaistemme puolesta.\n\nTalossa oli parikymmentä henkeä täyshoitolaisia eri kansallisuuksista.\n\nTalon tyttäret olivat kutsuneet tyttötuttaviaan ja joukko pani\ntanssiksi. Neekeri kalkutteli jazziaan niin repäisevästi, että olisi\nluullut pianon menevän hajalle.\n\nTäyshoitolaisista oli yksi suomalainenkin, räätäliOskari, Hän kyllästyi\nneekerin rytmiä rikkovaan rumputukseen ja pyysi Matin soittamaan\n»Tonavan aaltoja». Se oli hänen mielikappaleensa lapsuusajoilta.\nKenenkäpäs se ei ole.\n\nKun musta mies saatiin houkutelluksi soittokoneen äärestä, istui Matti\npukille.\n\nRäätäli-Oskari nautti Tonavan aalloista niin, että pyysi soittamaan sen\nkolmeen kertaan.\n\nTyttöväki taas mytisteli suutaan halveksivasti. Sanoivat, ettei tuo\nole oikein hienoa, tuommoinen valssi. Pitivät sitä vanhamaalaisten\nrenkutuksena. Amerikkalaisten korva on oppinut jo paremmalle.\n\nKun räätäli-Oskari sai tarpeekseen Tonavan aalloista, lähti hän\ntyytyväisenä levolle.\n\nTalossa oli amerikkalaiseen tapaan myöskin gramofooni. Tyttäret panivat\nkurillaan sen soittamaan Tonavan aaltoja.\n\nSoitto kuului Oskarin huoneeseen ja hän kuunteli sitä luultavasti\nmielihyvällä pariin kertaan. Mutta kun levyä kierrätettiin uudelleen\nja uudelleen, hän kyllästyi lopulta ja tuli ärtyneen näköisenä ovelle\nsanomaan; antakaa tuon jo olla.\n\nTästäpä toiset yltyivät kujeellisiksi. Kun Oskari meni jälleen maata,\npani aina joku levyn uudelleen pyörimään. Yhtä samaa kappaletta\nrunkutettiin kerta toisensa perästä.\n\nOskari tuli ja sieppasi levyn mukaansa sekä piiloitti sen. Mutta kun\nhän oli juuri pääsemäisillään kuorsaamisen alkuun, löysi joku levyn. Ja\nkohta kaikui taas tuo iki-ihana; Tonavan aallot ne rantoja lyö.\n\nOskari syöksyi huoneestaan kuin kimalaisten hätyyttämä villi-ihminen.\nHän sieppasi levyn teloiltaan ja mursi sen polviensa päällä\nkappaleiksi. Nyt lakkaavat Tonavan aallot pauhaamasta ainakin täksi\niltaa, hän sanoi ja lähti uudelleen maata.\n\nMutta neekeri aloitti jälleen pianon ääressä sulosoinnutuksensa. Ei\nsiinä kenenkään nukkumisesta tullut mitään ennenkuin aamupuoleen.\n\nAamulla herätti minut Matti ja oli luovinaan muka joululahjoja. Eivät\nne suurellisia olleet. Lasillinen kaljaa ja kymmenen senttiä rahaa.\nSitten hän lauloi vuoteeni vieressä kurjan huonolla englanninkielellä,\nmutta sitä mahtavammin elein:\n\n»God save the king» ja steppasi päälle. Tytöt olivat päntänneet hänen\npäähänsä muutamia säkeitä tästä kauniista hymnistä.\n\nSellaista joulunviettoa se oli, Duluthin kaupungissa, Superiorjärven\n»höyryävien vetten» rannalla.\n\n\n\n\n»KONSERTTI» KAUGEWANISSA\n\n\nEi sen kaupungin nimi ollut juuri Kaugewan, vaan jokin muu.\n\nTäytyy välistä eksyttää lukijaa. Suomalaiset tuntevat näissä\nkaupungeissa toinen toisensa ja naapurikaupunginkin väen. Kun jostakin\nhenkilöstä sattuu kertomaan, tietävät kaikki, kenestä on kysymys.\n\nTämä nimenväännös on siis vain hienotunteisuuden vuoksi.\n\nOlimme pitäneet hauskoja iltoja ja tavanneet reiluja ihmisiä. Heidän\nvieraanvaraisuutensa oli lavea, se kannattaa sanoa vaikka joka sivulla.\nMutta jos keskustelua tuli politiikasta, niin silloin meni kaikki\nhörönlörön. Ne oikeauskoiset olivat sietämättömän pikkumaisia. Ei\njuuri muut. Ei ole liikaa, jos tämäkin iulee sanotuksi useammasti.\nKyllästyimme siihen mekin.\n\nSe politikoiminen oli monellakin samanlaista akkiloimista kuin\nentisellä Koposen muijalla Kuopiossa. Kun ensi kertaa piti mennä\näänestämään yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden mukaan, huusi Koposen\nmuija toisille Kuopion torilla:\n\n— Tiijättäkö työ, akat, mitä metkuja ne herrat on nyt keksinnä tään\nköyhän ja oppimattoman kansan rasitukseks. Nyt kun pittää kuulemma\nmännä siihen viivan vettoon, ja jos ei mää, niin viijään, ja ensin\nsiinon jos mitkä juoksut ja verotukset ja ulosotot ja ryöstöherrat ja\nsitten pitkä plakkaatti, jossa on ruutuja kun korttipakassa, ja siitä\npitäs osata löytee jokkaesen se oekee, ja se pännä on punanen ja siihen\npitäs karvallee osata vettee se viiva, ja ne herrat vahtii vieressä,\njos ei ossoo ihan justiisa rikulleen, niin sakotettaan, kukaties\nviijään linnaan tae Siperijaan, sanon minä, että tekemätä se jiäp\nkoulunkäymättömältä se viiva, kyllä ne herrat keksii, että saesivat\ntätä köyhee sakotella ja rangasta joka paekassa, ja sitten ne huutaa\nsitä tasavaltoo ja minä sanon, jotta tulukoon tasavalta, semmonen se\npittää ollakkii tasavalta. että joka varastaa, niin ei muuta kun kaula\npoikki...\n\nMe tulimme Kaugewanin haalille sunnuntaisena iltapäivänä.\n\nHaalissa oli jokin päiväjuhla. Paljon oli väkeä, lapsia ja aikuisia.\n\nOhjelmassa alkoi juuri kuvaelma. Kuulimme sen nimen; »Porvarillista\nhyväntekeväisyyttä». Menimme salin läpi näyttämölle, seurataksemme\nesitystä kulissien välistä.\n\nNäyttämölle oli laitettu rikkaan porvarin ruokasali.\n\nKeskellä lattiaa seisoi ylellisesti katettu ruokapöytä.\n\nPöydän ääressä aterioi tatarin näköinen porvari. Vatsa oli iso kuin\npussirotalla.\n\nPorvari otti ahkerasti napsuja erilaisista pulloista ja aina ryypyn\npäälle sanoi: ähäh! Syödessään röyhtäytteli vähänväliä ja maiskutteli\näänekkäästi kuin sika. Rasva aivan tihkui suupielistä. Se oli\ntarkoitettu kuvaamaan ylitsevuotavaa kylläisyyttä.\n\nPorvari tuntui valittelevan, miksi ihmiselle ei ole annettu kahta\nvatsaa. Sapuskaa olisi vaikka kuinka, mutta miten siitä nautit, kun\nvatsaan sopii niin vähän. Köyhiltä pitäisi ottaa vatsa pois ja antaa\nniille, jotka osaavat hoitaa sitä kunnollisesti.\n\nLattialla, porvarin jalkain juuressa, ryömiskeli nelinkontin laihempi,\nluihun näköinen mies. Hänellä oli kaulassaan messinkiheloilla\nkoristeltu nahkapanta, josta kulkivat ketjut pöydän jalkaan kiinni.\n\nMiehen selässä oli pahvitaulu, jossa oli kirjoitus:\n\n      NOSKE-TEMO\n\n— Seh, Sasu seh! kutsui porvari ja piti kohotetussa kädessään\nluupalasta. — Seh, Sasu, no, maksi, maksi, kemmerrä!\n\n»Noske-Temo» kieriskeli permannolla nöyryyttä uristen.\n\n— Niin Sasu poika tekee. Noo, sano kova sana!\n\n— Vouv, vouv!\n\n— Weil, Noo, mitenkä sanotaan työläisille?\n\n— Vouv vouv! Hrrrrmrrr, mrrrrrrmrrri!!\n\n— Just niin. Viisas poika Sasu. Ota nyss sitten.\n\nMuita muistakin aina haukkua niitä proletaarilurjuksia.\n\nPorvari heitti luun ilmaan ja »Noske-Temo» sieppasi sen nokkelasti ja\nrupesi sitä tyytyväisenä ykisten ja häntäänsä heilutellen kaluamaan.\n\n»Noske-Temolla» oli häntäkin. Se oli tehty ketunnahkaisesta\nkaulapuuhkasta. Jonkin rautalankaisen ruodon avulla sitä sai\nheilutelluksi.\n\nSitten tuli ovesta saliin huonosti puettu vaimo. Lapsi (riepunukke)\nrääsyihin käärittynä sylissään. Hän alkoi sydäntäsärkevällä äänellä\nvalittaa, että mies on kotona sairaana ja lapsilla nälkä. Pyysi\nporvarilta lupaa saada kerätä edes lattialle pudonneita muruja.\n\n»Noske-Temo» päästi kauhistavan rähäkän ja riuhtoi ketjujaan\npäästäkseen vaimoparkaan hampaineen. Ketunnahkahäntä pieksi\ninnostuneesti lattiaa.\n\n— Vai apua tässä! ärähti porvari mulkoillen kuin metsähärkä. — No,\nkyllä minä annan apua.\n\nPorvari nousi vaivoin — suuren vatsansa takia — pöydästään ja ryntäsi\nvaimon kurkkuun, josta puristi kaikin voimin. Niin näytti.\n\n— Tässä oh apua, hän mylvi.\n\nKulissien välissä seisoi teatterinjohtaja, joka seurasi huolestuneena\ndraaman taiteellista kehitystä.\n\n— Hei hei, kuuleks! kuiskasi teatterinjohtaja porvarille, — Hiukan\njulmempi ilme... raaempi miini... huuleks!\n\nPorvari ähki ja hikoili ja väänsi naamansa niin petomaiseen\nirvistykseen, että ilman muita todistuksia, sen ilmeen nojalla, hänet\nolisi voitu pidättää murhaajana.\n\nMutta teatterinjohtaja oli nähtävästi hiuksiahalkovan tarkka\ntaiteellisissa vaatimuksissaan. Hän ei ollut vieläkään tyytyväinen,\nvaan kuiskaili:\n\n— Julmempaa... riettaampaa! Hei, sinähän olet kuin laupias\nsamarialainen! — Kuuleks, yleisökin nauraa sinulle!\n\nYleisöstä kuului tosiaankin tirskunaa.\n\nNyt porvari hermostui kokonaan ja menetti malttinsa. Hän hellitti äkkiä\notteensa vaimon kurkusta ja nyrkkiään heristäen teatterinjohtajaan päin\nhönkäsi täydellä äänellä:\n\n— Tuu itte tähän irvistelemään, p:leen pauterinokka!\n\nTämä ei tietysti kuulunut kuvaelmaan, mutta yleisö sen kuuli\nrailakkaasti.\n\nTeatterinjohtaja hyppäsi salamana laskemaan väliverhoa.\n\nYleisö ei ymmärtänyt kuvaelman loppuneen keskeneräisesti. Se piti yllä\nhaltioitunutta suosionosoitusten jytyä.\n\nTämä esteettistä makua hivelevä kuvaelma oli ohjelman viimeinen numero.\n\nPäiväjuhla loppui ja yleisö poistui haitarin soittaessa »Vapaa\nVenäjä»-marssia.\n\nTeatterinjohtaja tuli veljeilemään.\n\n— Hauska tutustua, hän sanoi. — Mitä piditte kuvaelmastamme? Ottamatta\nhuomioon aivan lopussa sattunutta välikohtausta.\n\n— Täytyy tunnustaa, ettemme ole ikinä nähneet sellaista Suomessa.\n\n— Sitä minäkin, myönsi johtaja hyvillään, — Minä olen itse\nkomplimeerannut tään kappaleen. — Tokko ne siellä Suomessa osaavat\nvielä mitään?\n\n— Kyllähän ne vähän näpeksivät. Mutta ei siellä taide ole näin\nkorkealla poliittisella tasolla kuin täällä.\n\nNäyttämön puolelle keräytyi aika liuta kaugewanilaisia. Hauska\ntutustua. Miltäs Amerikka tuntuu? Mitäs vanhaan kontriin kuuluu?\n\nMe kerroimme kaugewanilaisille ihan ihmeitä. Ennenkuulumattomia.\n\nSanoimme, että Suomessa porvari ja sosialisti saavat tervehtiä\ntoisiaan, jos ovat tuttavia. Puoluekuri ei sitä kiellä. Saattavatpa\npysähtyä keskusteluunkin, vieläpä sävyisästi ja julkisella\npaikalla. Tästä rikoksesta ei eroiteta puolueesta, eikä juuri tehdä\nilmiantojakaan. Ei ainakaan valistuneissa piireissä. Härkä se on härkä\nSuomessakin, myönsimme huokaisten.\n\n— Hyi saatana! Kyll mää vaan en vaihra kuvan sanaa porvarin enkä nosken\nkanssa, jos Suomeen menisin.\n\nNäin sanoi ensimmäinen mietiskelijä.\n\n— Täitä niiren päässä vaan on, eikä aatteita... Suomessa, lisäsi toinen.\n\nKolmas katsoi meihin tiukasti kyräillen ja tokasi:\n\n— Kuulkaas, tingeltangelit! Tekö olette pitäneet konsertin porvareille\nja noskeille siellä New Yorkissa? Teitä on kuulemma kehuttukin\nporvarilehrissä. Onko se totta vai kateellisten juarua? Sanoivat\nnähneensä lehristä.\n\nNo voi sun turkin tupekset! Jokohan koko meidän matkamme nyt meni\nrötöksi. Suomalainen lukija ei nyt tätä ymmärrä. Neuvosto-Venäjällä\nkäynyt ymmärtää. Ignatius Loyola ja kirous!\n\nKiireesti höpisemään jotain, että asia sekoittuisi:\n\n— Niin nähkääs... tuota noin... se on nääs... tuota sillä tavalla,\nettä siellä Suomessa on tapana esiintyvien taiteilijoiden hoitaa\nammattiaan niinkuin muutkin ihmiset. Luokkatietoinen nikkari, muurari\ntai muu työläinen menee työskentelemään porvarille. Miksi laulaja ei\nsaisi laulaa porvarille ja noskelle? Ammatistaan hänkin elää, kuten\ntyöläinen. Helsingin työväenjärjestöjen kuorot ja soittokunnat käyvät\nantamassa esityksiä m.m. Suomen Yleisradiossa, joka on puolueeton\nlaitos. Te nimitätte sellaista porvarilliseksi. Ja Kansallisteatterin\nnäyttelijöitä ynnä Suomalaisen oopperan taiteilijoita menee usein\ntyöväenjärjestöjen kutsusta esiintymään Helsingin Työväentalon juhlissa.\n\nJoku pruiskautti aatteellisen tupakkasyljen.\n\n— Thyi hemmetti sitä kurjuutta!\n\n— Raukkamaista, en muuta sano, surkutteli toinen.\n\n— No tietäähän sen... sivistymättömässä korpimaassa... Eihän niillä\nhajuakaan ihmismäisyydestä... Syljettää mua ainakin.\n\nMatti ja minä selostimme yhteen ääneen sekä vuoroon:\n\n— Työväenteattereista muuttaa usein näyttelijöitä porvarilliseen, ja\nporvarillisesta työväenteatteriin. Ja aikansa oltuaan saattavat taas\npalata entiseen ja heidät otetaan vastaan pilaantumattomina tovereina.\nHeitä kohdellaan taiteilija-ansioiden, eikä minkään puoluekarvan mukaan.\n\n— Kyll toi on selvä vales.\n\n— Jesseri, jättiläissatujahan nää iikat päästelee.\n\n— Aika sutkia, totta vieköön!\n\n— Yes, oikein lehtensä lukeneita. Päihin tarttis antaa.\n\nLaskettelimme yhtä kyytiä:\n\n— Kun joku työväenteatteri lähtee kiertueelle, näyttelee se usein\nporvarillisissakin seurataloissa. Porvarillinen seurue samoin\ntyöväentalossa. Yleisö menee, enimmäkseen, katsomaan kappaletta sen\nkiintoisuuden mukaan. Näyttelijöiden puoluekarvaa ei juuri kysellä.\nMe emme ole kuulleet siitä pidettävän hirveän tarkkaa lukua. Joku\ntyperys korpipaikoissa voi siitä huolehtia, mutta me emme ole sellaisia\ntavanneetkaan.\n\nNyt olimme lopullisesti saada selkäämme.\n\n— Lopettakaa, jukuliste, tuo lohkominen, tai putoaa turpiin justiinsa.\nJa saletisti!\n\nLeikki siitä oli poissa. Pessimistinen teatterinjohtaja junassa, Ohioon\ntullessamme, oli puhunut totta. Taisi hyvinkin olla viisas mies.\n\nSuomessa asuva lukija, joka on seurannut tällaisia taideasioita, voi\ntodistaa, ettemme kaugewanilaisille liioitelleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSali oli keräytynyt täyteen yleisöä.\n\nVaatisiko vaatimattomuus, ettei minun tulisi kertoa saaneemme väkeä.\nMitä varten ei sanoa totuutta. Se oli tupaten täynnä kuin nuijalla\nlyötynä. Näin oli monessa muussakin paikassa. Meidän edellämme kulki\nihmeellinen huhu, joka houkutteli kansan tulemaan ja — pettymään.\n\nNiin — ja rahat Suomeen. Nolotti meitä.\n\nNäyttämölle keräytyneet filosoofit menivät katsomon puolelle. Matti ja\nminä vetelimme valmistavia ramppihenkäyksiä.\n\nJoku myöhästymäisillään ollut mies pisti päänsä pukuhuoneen ovesta ja\nkysyi hengästyneenä:\n\n— Onko liikkeitä?\n\n— Jaa, mitä lajia?\n\n— Niin että lauletaanko tässä konsertissa liikkeiden kanssa?\n\n— Juu juu, varmasti.\n\n— Saisko nähdä pari malliksi?\n\n— Mitä varten niin?\n\n— Että näkis, ränttääkö ostaa tikettiä.\n\nKehuimme miehelle, että liikkeitä on ja oikein hienoja. Maailman\nparhaita ja patentin saaneita. Mutta nyt ei ollut aikaa antaa\npruuvinäytöstä, koska yleisö jo jytisteli salissa lattiaa ja\nvihellyksiä kuului.\n\n— Well, minäpä menen ostamaan tiketin, myöntyi mies ja meni.\n\nVahtimestari kävi sanomassa: saatte hyvän kassan, mut laulakaa hyvin\nkans, jukoliste!\n\nYhdistys oli omasta puolestaan järjestänyt tilaisuuteen\nhaitariorkesterin. Sekä taidenautinnon kohottamiseksi että\nvetonumeroksi — varmuuden vuoksi. Yhdistys peri prosenttivuokran\nmeiltä. — Työmiehessä oli yksi ja toinen kansan ääni tehnyt ilmiantoja\npoliittisesta epämääräisyydestämme. Ja Työmiehen arvostelu oli pitkin\naikaa tuominnut ohjelmamme poliittistaiteellisesti ala-arvoiseksi.\nYleisö kuitenkin aina kaikkialla tahtoi omin silmin ja korvin todeta\nala-arvoisuutemme, ja siksi he tulivat joukolla.\n\nHaitariorkesteri rämäytti alkusoitoksi »Vapaan Venäjän» — tietysti.\n\nTämä hemaseva kappale tenhosi yleisön kuin korkeimman potenssin autuus.\n\nKaikki kuuntelivat marssia liikuttavalla hartaudella. Jotkut älysivät\nnousta seisomaankin. Muuan äiti tukisti pikkupoikaansa, joka jalkojensa\nheiluttamisella häiritsi juhlamieltä. Heleitä naisääniä yhtyi soiton\nmukana loppukertoon:\n\n»Oi kallis, kallis Venäjä!»\n\nMiesten graniittikasvoista uhosi joulua.\n\nKappale hunnien kansaa kuuli siinä marssissa uuden Attilan sotatorvien\nsoiton. Tosin oli nykyaika parodisoinut sen sentimentaaliseksi\nmakeavelliksi, mutta se tehosi kumminkin. Tähän joukkoon.\n\nTämän isänmaallisen numeron jälkeen puhkesi salissa kättentaputusten\npauhu, jollaista harvoin kuulee missään. Yleisö paukutteli kämmenensä\nkipeiksi ja itsensä kuitiksi. Soittajat eivät kuitenkaan uudistaneet\nmenestysnumeroaan. Sitä ei kannattanut arkipäiväistyttää.\n\nOlikohan Väinämöisen soitolla aikoinaan yhtä valtava vaikutus?\n\nMinä tulin lavalle itserakkaana kuten tavallisesti.\n\nMatti kilautti pianosta tutun alkusoiton, ja tavanomainen musiikkia\nprofanoiva renkuttelumme alkoi.\n\nPiankin tunsin, että koko homma maistui hapanneelle. Minä toin\njuhlamieliin arkista ankeutta. Joulusta tuli pyykkipäivä.\n\nYleisö istui kiusaantuneen näköisenä kuin olisi karkoitellut hyttysiä.\nPatenttisukkeluuteni eivät ketään huvittaneet. Väki näytti meinaavaan:\nmitäs tuo nyt vätystelee? Jonninjoutavaa himphamppua. Ei letkauksia\nporvarista eikä noskesta. Kovin on matalaa.\n\nHikoilin siinä näyttämöllä, kunnes olin märkä kuin hukkunut hylje.\n\nVähällä piti, etten heittänyt koko puuhaa pelkurimaisesti kesken. Tätä\nindiaanikasvoista väkeä ei saanut millään innostumaan. Helpommin olisin\nsytyttänyt märkiä puita lämpimillä sanoilla.\n\nTämä väki piti lujasti kiinni suomalaisesta sisustaan.\nPuoluetaistelussa tarvittiin joka nokare saatua sisua. Suomalainen\nnauraa yleensäkin vain heikoilla hetkillään. Silloin häneltä karkaa\npaha sisu. Eihän naurava ihminen voi olla häijy. Hyvä sydän ja\nnaurava mieli on pahin este ihmisen maalliselle nousulle. Se on hänen\nedistymisensä jarru. Pyri eteenpäin pahalla sisulla — menestys varma.\nSwett Marden unohti tärkeimmän osan lauseestaan. Hyvä sydän saattaa\nomistajansa sorretuksi, halveksituksi, vieläpä aivan häväistyksikin.\nHyväsydämiset ihmiset ovat sitävarten, että häijyt ja itsekkäät\nsaisivat heistä porrasaskelia kiivetessään asemiin. Ne, jotka\nmaailmalle näyttelevät muka hyvää sydäntään, mutta eivät tottele sitä\nkoskaan, ne ihmiset ovat kaikkein arvossapidetyimpiä.\n\nTietääkö lukija, että Amerikassa, kun Paavo Nurmi tuli kilparadalle,\nhäntä usein koetettiin naurattaa kaikilla ilveillä. Sitävarten, että\nhäneltä saataisiin paha sisu pois. Amerikkalaiset tiesivät voiman\nsalaisuuden.\n\nNiin no. Siinä lavalla rimpuillessani suli itserakkauteni kuin lumiukko\nkevätauringossa. Ja minä olin turvaton. Mitä me ihmisparat olemme ilman\nitserakkautta? Kykenemättömiä mihinkään.\n\nOnneksi johtui mieleeni sen Roxy-teatterin kaskumestarin huono onni\nNew Yorkissa. Ei hänkään saanut menestystä, vaikka oli etevä. Hänen\nepäonnensa kevensi neljänneksellä omaani ja minä imin siitä moraalista\ntukea.\n\nSitten muistin erästä simpanssia, joka esiintyi Helsingin sirkuksessa.\n\nTämä apina oli — kuten tavallista — yleisön suosikki.\n\nSe osasi pukeutua ja riisuutua, polttaa paperossia, nostaa hattua ja\nkäyttäytyä yleensä kuin hieno mies. Oppiihan apina semmoiset temput.\n\nOlin itsekin sitä katsomassa — täytyyhän nähdä ammattitovereita.\n\nSimpanssi suoritti elämäntehtäväänsä, pukeutui, söi, joi, riisuutui ja\nennen maatapanoaan istui yöastialle. Ei sitä paljo ihmisestä eroittanut.\n\nHelsinkiläinen yleisö katsoi huvitettuna hymähdellen että on se aika\nveitikka. Nauraa tirskuivatkin hillityllä helsinkiläisellä tavallaan.\n\nYht'äkkiä simpanssi hyppäsi yöastialtaan ja huusi jotain omalla\nkielellään. Se hakkasi käsiään vastatusten ja jytisti jaloillaan\npermantoon. Sitten se hyppäsi nelinjaloin lavaltaan ja luikki\nkarkuun. Ja rääkyi sen vietävästi. Saatiin kiinni ja hoitaja vei sen\nrauhoittumaan.\n\nArvaako lukija, mistä syystä simpanssi hermostui?\n\nJaa, sille ei osoitettu — ainakaan tällä kertaa — yhtä repäisevästi\nsuosiota, johon se oli tottunut.\n\nSitä oli kuljetettu ympäri maailmaa. Muualla yleisö on vilkkaampaa ja\nlapsellisempaa kuin Suomessa. Sirkuskansa kaikkialla yöastiakohtauksen\naikana huusi: bravoo! bravoo! ja käsillään sekä jaloillaan piti yllä\nmyrskyistä aplodeerausta. Suomalainen yleisö oli hillitympää, ja apina\nluuli, että hänen yöastiataidettaan halveksittiin. Sitä se oli.\n\nMinä olin nyt lavalla simpanssina. Eikä ollut menestystä. Halusin\nlähteä karkuun, mutta kiinnihän ne olisivat saaneet. Ja ei muuta kuin\ntee työsi pakolla.\n\nErään »numeron» aikana osoitti yleisö riemastumisen oireita. Yksi ja\ntoinen vähin tirskahteli, ja äkkiä koko sali räjähti raikkaaseen iloon.\n\nTulin tästä hiukan voimiini. Tajuttomaksi kolhittu itserakkauteni aukoi\nsilmiään. Joko ne nyt viimeinkin? Eivätpä pettäneet entiset kujeet.\n\nNaurunpärske yltyi ja se räiskähteli mielestäni sopimattomissakin\npaikoissa, sopimattomalla hetkellä. Mitäs ne nyt noin, eihän tässä\nvärssyssä pitänyt olla mitään vitsiä?\n\nYleisön silmäterät tuntuivat omituisesti ohitseni katsovilta.\n\nTai lävitseni. Minä olin lasia ja takanani oli muuta kiinnostuttavaa.\n\nEpävarmuuden tunne sai minut vilkaisemaan taakseni.\n\nJesseri! Näyttämölle oli päässyt kaksi »haalikissan» poikasta.\nNe leikittelivät selkäni takana vanhalla sukalla. Vetivät siitä\n»kissanhäntää».\n\nSillehän se väki nauroi silmät vesissä.\n\n— Oikeanpuolimainen voittaa! kuului katsomosta pikkupojan kirkas ääni.\n\n— Ei kun vasen, katto vaan! kiisti toinen.\n\nVanhemmatkin seurasivat jännittyneenä silmänä oikeiston ja vasemmiston\nkamppailua kissamaailmassa.\n\nYleisö jakautui kahteen puolueeseen, oikeistoon ja vasemmistoon.\nLuulen, että lyötiin vetojakin. Toiset pistelivät toisia\ntaipuvaisuudesta noskeporvarillisuuteen. Toiset sanoivat, että\nkissoistahan tässä on kysymys, eikä politiikasta, — järki-ihmisiähän\ntässä ollaan.\n\n— Minä hiivin näyttämöltä nolona kuin unohdettu varjo.\n\nEi sitä huomattukaan, vaikka »numeroni» jäi kesken.\n\nKissanpoikasten puoluekiista ratkesi yleisön mielihyväksi\nvasemmanpuoleisen mirrin voitolla. Salissa nousi aplodeerausmyrsky,\njoka taukosi vasta minun astuessani suorittamaan keskeytynyttä ohjelmaa\nloppuun.\n\nOhjelman saimme päätepisteeseen, vaikka nahkeaa se oli kuin luteen\nkäveleminen karvalankamatolla.\n\nEn tietenkään vaivautunut ylimääräiseen, ja yleisö oli siitä minulle\nhiukan kiitollinenkin. Joku yritti lyödä käsiään, mutta toiset\nhyssyttivät; shsttssh!\n\nOrkesteri viritti koneitaan päättääkseen voitokkaan taidetilaisuutemme\n»Vapaalla Venäjällä».\n\nMarssi langetti ikävystyneen yleisön uudelleen loveen, hurmiolliseen\nhaltiotilaan. Jälkeen puhkesi taas suosionosoitusten rajumyrsky.\n\n— Mitätön ohjelma, julisti vahtimestari, joka saapui kukkuraisen\nkassalaatikon kanssa. Häntä seurasi joukko syvämietteisen näköistä\nväkeä.\n\n— Tulipa hyvät rahat ja tyhjästä, huomautti yksi.\n\n— No sieltä Suomesta ei vain ilmesty tänne ketään taiteilijoita.\n\nTajusimme kyllä, että meitä pistettiin, mutta ei se tuntunut enää.\nTurta mikä turta.\n\n— Noo, onhan täällä käynyt ainakin musiikin alalta, sanoimme.\n\n— Phyh, oopperettirunkuttajia ja pianonkalkuttajia. Eipä ole tullut\nkunnon hanurinsoittajaa. Ei ne siellä taira musiikista ymmärtää mitään.\n\nSanoimme, että so so sentään, ja kehasimme Suomesta olevan kotoisin\nitse Sibeliuksenkin.\n\nTähän huomautti joku:\n\n— Olispa fonia saara se Sipeljus tänne, että näkis ja kuulis, pystyykö\nse panemaan kampoihin Viola Turpeiselle.\n\nViola Turpeinen on »tyttöhanuristi». »Amerikan Hanuri-Prinsessa» ja\nhaka alallaan. Hänen soitostaan ei vasemmistolehtienkään taiteellisissa\nvaatimuksissaan tinkimätön musiikkiarvostelu ole löytänyt heikkoa\nkohtaa.\n\nEipä siinä jaksanut niiden kanssa kiistellä. Taiteellisista\nponnistuksistani olin läpiväsynyt ja loppuunajettu kuin »rasvattu\nsalama» huumorikirjailijain kynänkärjessä.\n\n\n\n\nME PERÄYDYIMME ITÄÄN\n\n\n    Pois minä lähden reisuUe\n    kun täällä mä olen liika..\n    Tään kylän poikain joukosta kuuluu\n    akkamainen riita.\n\n                       Kansanlaulusta.\n\nEmme lähteneetkään sinne kauniiseen Kaliforniaan, kussa aurinko paistaa\nyötä päivää ja puissa kasvaa vaikka yskänpastilleja.\n\nKaliforniaan voi kyllä suomenkielellä esiintyvä taiteilija tehdä\nkannattavan huvimatkan. (Sanaan _taiteilija_ saa lukija kuvitella\nivalliset sitaattimerkit, mikäli tarkoitan sillä itseäni.)\n\nMeille sanottiin, että jos parannamme ohjelmamme »valistuneen\ntyöläisen» taidemakua tyydyttäväksi, niin rahaa tulee, että rutisee.\nPystymme sitten Suomessa vaikkapa avustamaan köyhiä taiteilijoita.\n\nKyllähän, meidät viisailla todisteluilla saisi puoltamaan vaikka\nmormooniuskoa. Meikäläisten käsitykset ovat ikuisesti käymistilassa.\nEmme koskaan saa kompassiviisariamme asettumaan. Onko oikein, että\npakoitamme sen väkivaltaisesti osoittamaan jotain suuntaa? Ei, me\nemme halua tuijottaa yhteen kynttilään ja kuvitella, että se on ainoa\nmaailman valo. Sytyttävät ne kynttilöitä toisetkin. Jotkut väittävät\ntuijuaan auringoksi. Pitäisikö meidän olla yhtä yksinkertaisia ja\nruveta mylvimään toisille »tulenkantajille» kuin perillistä kaipaava\nhärkä.\n\nMe emme pystyneet parantamaan ohjelmaamme »aatteellisemmaksi». Mitä se\nparantamisvaatimus tarkoitti. Katsokaapa tätä:\n\n    »Nosken häntä se haiskahtaa\n    se heiluu kun kirnun mäntä.\n    Porvarin nokan alla kumartaa\n    ja yhteiskunta-aatetta vänkää.\n\n    Noskelta häntä se katkaistaan\n    ja vetetään hirsipuuhun.\n    Järjestelmä nykyinen siivotaan\n    ja porvarille kuolaimet suuhun.»\n\nJohan tämä on kuin Koposen akan valtio-opillisia lauluja. »Hienostuneen\nälyn säkenöivää leikittelyä». Eikös olekin?\n\nNämä lyyrilliset värssyt olivat kymmenen sentin vihkosessa, joka\nsisälsi »Kolme iloista laulua».\n\nKuulunee sopimattomalta, että rupean tässä arvostelemaan toisia\nlaulunsepittäjiä. Mutta kateekseni käy tietysti, että näidenkin\nvärssyjen runoilijaa kehuttiin Keski-Lännen suomalaisten vaitalehdessä,\n_Työmiehessä_. Tämä poeta laureatus haltioitti yleisön esittäessään\nnäitä kuolemattomia säkeitään eräässä iltamassa.\n\nLuulen, että ne värssyt vielä hakkautetaan marmoritauluun ja pannaan\nhaalin seinälle Leninin kuvan viereen.\n\nSe ammattikateus, se sanottaa ihmisellä vaikka mitä toisen\nmestariteoksista.\n\nKotimaan lukijapa ei ymmärrä, minkäarvoisia tuollaiset värssyt olisivat\nrahassa mitaten. Sitä et aavistakaan.\n\nSitä yleisöä, joka ihastuu tällaisista värssyistä, on niin paljon, että\nse maksaa huutonsa. Suosion saavuttaneen taiteilijan, jolla niitä on,\nei tarvitse pitää »kunniakonsertteja». Niitä surullisia, helsinkiläisiä\nYliopistokonsertteja, joissa laulaja saa itse maksaa kulungit siitä\nilosta, että on päässyt näyttämään taitoaan kouralliselle harrastajia.\n\nEi ei. Kannatuksen saanut laulaja, — erittäinkin kuplettilaulaja —\njolla on mojovia letkauksia noskesta ja porvarista, saattaa palata\nkonserttikiertueeltaan hyvinkin kahden-, kolmensadantuhannen Suomen\nmarkan omistajana. Jos vain vähänkin nuukana on. Ja edellyttäen, että\nmatka järjestetään asiantuntemuksella.\n\nSanokaas vielä, ettei taide elätä. Kyllä siitä leivän saa, kun osaa\nhoitaa pisnestä.\n\nNäiden piirien suosituimmalla haitarinsoittajalla on pankissa\nparikymmentä tuhatta dollaria (huom! dollaria). Näin itse hänen\nluonaan pankkikirjoja. Kaikki taiteella hankittua, eikä millään\npuliveivaamisella.\n\nSe haitarinsoittaja ei välittäisi pyrkiä Suomalaisen Oopperan\norkesteriin.\n\nEn ole oikeutettu väittämään, että me itsekään siellä näppiä nuollen\nliikuimme. Olenhan kertonut, mistä syystä meille tuli väkeä. Peräämme\nsitten syydettiin haukkumisia kuin hattuvarkaalle. Rähvättiin\nniin, ettei muutamaan päivään ilennyt peiliin katsoa. Ei niinkään\nusein »taiteellisista» syistä, sillä silloin olisimme tuimustaneet\nhaukkumisen oikeutetuksi. Mutta se oli muka »poliittista» nälvimistä.\n\nOlen velvollinen tässä paikassa huomauttamaan, että\nnoske-porvari-puolueettomat ja I.W.W.-läiset lehdet suhtautuivat meihin\nhienotunteisesti ja ystävällisesti. Jos moittivatkin, niin pysyivät\nasiassa. Ne ottivat meidät kokonaan toiselta kuin puoluekannalta. Ne\nmuuten yleensäkin koettavat puhaltaa sovinnollisuuden hiilokseen, johon\ntoiset heittelevät likavettä.\n\nKyllähän asiallinen moite on aina paikallaan. Mutta katsokaapa tätäkin\nkirjeenvaihtajan lykkäystä _Työmiehessä_:\n\n»Oh kuinka sileää.\n\nEi ole luokkarajoja työväestön ja porvariston taideharrastuksilla\nSuomessa. — Näin lavertelevat ja valehtelevat Suomesta tulleet ja\ntäällä esiintyvät huumorimestarit. Porvari muka ostaa taidetta\ntyöläisiltä ja työläiset porvarilta. Että muka valkoisen hallituksen\nKansallisteatterin näyttelijöitä menee esiintymään Helsingin\nTyöväentalon juhlissa. Ja työläiset muka kutsuvat!!! Ja että Helsingin\ntyöväen soittokunta on käynyt antamassa esityksiä porvarillisessa\nradiossa!!! Olisipa hauska käydä katsomassa sitä anarkiaa. Oi armas\nsynnyinmaa, miten oletkaan 'sivistyksessä' edellä muita!!! Hyh hyh,\ntäytyy sanoa, että haisu tuntuu tänne asti. — — —\n\nHuomautan vain näillekin 'taiteilijoille', että jos olisin kupletti\ntai vaikkapa vain soinnuton humoreski, niin koettaisin olla edes\nhiukan inhimillinen, etten _raastaisi kaiken maailman byrokraatillisen\nimperialismin rautakoron alla kärsivän köyhälistön palmikoista_\n[kursivointi tekijän] ja vielä niin ruokottoman siivottomalla tavalla,\nvaan repisin, purisin ja raastaisin ainoastaan niitä noske-porvarillisia,\njotka niissä jo ennestään roikkuvat» — —\n\n— Mitä hemmetin järjettömyyttä tämä on?! Eihän meidän ohjelmamme raasta\ntukasta sen enempää köyhälistöä kuin porvareitakaan. Ei siivolla eikä\nsiivottomalla tavalla!\n\nNäin minun täytyi ällistellä, kun Matti oli lukenut tämän »arvostelun».\n\nMattikin heilutteli päätään. Sitten hän naurahti:\n\n— Hahhahhaa! Sinullahan on päivän-uutis-veisussasi vaarallinen värssy,\njota tämä on tarkoittavinaan. Kuules:\n\n    Kiinasta kuuluu kauhiaa\n    yhtämittaista pyssyjen pauhinaa,\n    taivaan pojat siellä tappelee\n    muu maailma suu auki katselee.\n    Moni äijä Kiinassa lettinsä hukkaa\n    Sieltäpä halvalla sais tekotukkaa.\n\n— No miten tämä sitten koskee köyhälistön niskavilloihin? Häh?\n\n— Kukas sen voi selittää. Mutta siinä kumminkin puhutaan tukasta,\npalmikoista. Muutakaan »poliittista» kohtaa ei koko ohjelmassa ole.\n\n— Mutta tarkoittaako se nyt nimenomaan työläisten tukkaa?\n\n— Eihän sen väliä, mitä se tarkoittaa. Kunhan siinä vain puhutaan\ntukasta. Kirjoittaja on käsittänyt tämän värssyn hirveäksi\ntyöväenaatteen häpäisyksi ja repimiseksi. Yes sir. Ja tällä\nsepityksellään hän julistaa meidät kiihkoisiksi porvareiksi. Ja se ei\nole pisneksillemme eduksi täällä. Jep... Taitaa tulla pian lähtö. Vek\nvek, sanoi saksmanni.\n\nVarmaankin tuon kirjoittajan päätä vannehti mietiskelyn korkeajännitys.\nHän oli uusi Anatole France.\n\nLukija kai ymmärtää, että näin valistuneen seurakunnan keskellä oli\ntoiminta meidän voimillemme mahdotonta.\n\nMitäs meillä muuten olisi tekemistä kenenkään puoluekarvojen kanssa.\nMeidän asiamme ei ole niitä parturoida. Mutta kun meitä piiskataan,\nniin me naukaisemme surullisesti kuin tunteellinen kissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHalusimme jälleen ihmisten ilmoille. Keskiajasta nykyaikaan. Junallahan\nsen ihmeen toimittaa.\n\nPiti vaihtaa leiriä. Ei jaksa, ei jaksa olla aina vihan keskellä.\n\nOlisihan Keski-Lännessä ollut muutakin väkeä. Mutta vähän. Kun olisi\nalunperin arvannut tulla niiden vieraiksi. Mutta mistä me maanoloja\ntuntemattomat etukäteen kaikki tiedämme. Vieras managerihan meille\nmatkan järjesti. Menkää sinne vain, tuossa on lista.\n\nItävaltioissa sanottiin suomalaisten enemmistön olevan likempänä\nEurooppaa kuin Moskovaa. Oi Iivana, minkä vastuksen sinusta lykkäsi.\nKun siitä Suomessa pääsi, niin se rikeeraa Amerikan suomalaisten\nkiusana.\n\nAjaa hyryyttelimme junalla vuorokausimääriä. Matkamme piti Atlantin\nitärannikolle.\n\nNousimme välillä — siinä iki-ihanassa Buffalossa — »maihin» ja\npoikkesimme Niagaralle. Huvimatkan vain teimme.\n\nKen näkee Niagaran, tulee loppuiäkseen onnelliseksi. Niin sanotaan.\n\nMe olemme nähneet Niagaran ja onnetar seuraa meitä kuin kesytetty\nkyyhkynen. Sen siipien suhinaa kuulemme usein korvissamme. Ja silloin\nemme tunne olevamme köyhiä emmekä kipeitä.\n\nNiagaran asemalla oli autoja, joiden kyljissä tiedoitettiin, että\ntämmöisellä pelillä pääsee putouksille 25 sentin maksusta. No, — me\nistuimme rattaille ja sanoimme: anna huhkia!\n\nAutonajaja oli livakka mies. Hän sanoi, että se kvarttidollaria\nmerkitsee kuljetusta lähimmälle merkkipaikalle. Mutta Niagara on\nhirveän laaja, emmekä me osaisi yksin kaikkialle. Jos maksaisimme kolme\ndollaria, niin hän kiikuttaisi meitä ympäri ja näyttäisi koko höskän.\n\nMe suostuimme. Kuka helsinkiläinen ei maksaisi kolmea dollaria\nalkuperäisen Niagaran näkemisestä? Jos vielä luvattaisiin viedä\npaikalle ja tuoda takaisin. Kaikki muutamassa hetkessä.\n\nÄlä pelkää, lukija, että rupean latelemaan tähän kuluneita\nvalokuvakliseitä mahtavasta Niagarasta. Älyä minullakin on, vaikkei\nkovin tiivistä.\n\n— Siitä menee vain useampi teelusikallinen vettä tunnissa, tunnusti\nMatti.\n\nHänen piti kirjoittaa lausuntonsa savukelaatikon kanteen ja näyttää\nminulle. Pauhussa ei ääni kuulunut.\n\nKyllä siitä menikin. Vesijoukkojen lankeemus oli suuri.\n\nSäälittää meidän Imatramme, joka työhevosen tavoin valjastettiin\nriehkasemaan ihmisen palveluksessa. Mutta onpahan sillä ollut pitkälti\nvarsavuosiakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJunassa tapasimme yhtämittaa suomalaisia. Erikoisemmin jäi mieleen\nentinen Jussi Hyvärinen, nykyinen Jean Huvers. Hän oli juuri tullut\nYhdysvaltoihin Kanadasta.\n\nTämä mies oli saanut ranskalaisen kasvatuksen.\n\nHän ei osannut lukea. Hän tiesi kyllä, että Suomi on pieni. Ranska iso\nja Yhdysvallat mahtava, mutta muu tieto oli hämärää.\n\nSuomea puhui Jean Huvers vaivalloisesti. Sanat lähtivät häneltä\nsynnyntäväärinä. Englantia ei osannut ollenkaan, mutta ranskaa aivan\nlipevästi. Hän ihmetteli, miksi Yhdysvalloissa ei puhuttu »maan\nkieltä». Nimittäin ranskaa, joka hänen mielestään oli Amerikan\nlaillinen kieli.\n\nJean Huvers oli kauan aikaa sitten tullut isänsä kanssa Suomesta\nKanadaan. Isäukko oli sitten kuollut ja hän jäi pienenä poikana\nranskalaisten hoitoon. Hänestä tuli maatyömies ranskalaisille farmeille.\n\nKanadassahan asuu paljon ranskalaisia. Muutamin paikoin ne ovat\nvajonneet melkein indiaanien luonnonkansa-asteelle. Näiden joukossa oli\nJean Huvers saanut gallialaisen sivistyksensä.\n\nJean Huvers, alias Jussi Hyvärinen, kertoi joutuneensa silloin tällöin\nsuomalaisten metsänkaatajien kanssa tekemisiin. Näin oli hänellä\nsäilynyt jonkinlainen suomenkielen taito.\n\nJean Huvers kertoi juttujakin.\n\nEräässä kyläpaikassa oli suomalaisia tukkimiehiä käynyt iltaansa\nviettämässä vanhan italialaisen pariskunnan luona. Siellä sai viiniä\nja birraa. Vanhuksille lähetti joku sukulainen Roomasta italialaisia\nsanomalehtiä. He eivät kuitenkaan osanneet lukea. Kerran joku\nsuomalaisista tukkimiehistä rupesi tavailemaan lehteä ääneen. Vanhukset\nhäm-, mästyivät kovasti. He ymmärsivät melkoisesti, mitä suomalainen\nluki. Mutta lukija itse ei ymmärtänyt sanaakaan. »Gini-ukko»\n(italialaisia kutsutaan nimellä: gini) oikoili tukkipojan lausumista,\neikä siinä paljon petraamista ollutkaan. Eihän nyky-latinankaan\nortografia poikkea kovin suuresti meikäläisestä. Siitä lähtien kävivät\nsuonalaiset vuoroon lukemassa vanhaksille roomankielisiä lehtiä ja\nsaivat palkakseen viiniä ja birraa.\n\nEräältä suomalaiselta oli joku etelämaalainen kysynyt, miksi monella\nsuomalaisella oli valkoinen tukka. Suomalainen oli vastannut:\n\n— Me ollaan niin siisteyttä harrastavia.\n\n\n\n\nUUDEN ENGLANNIN VALTIOISSA\n\n\nFitchburg vaikuttaa Viipurin kokoiselta.\n\nMuuten ei kylläkään Viipurin kaltaiselta, mutta sitäpä ei voi vaatia\nmonelta muultakaan kaupungilta. Viipurihan on »herraskylä», hauskin\nsuomalainen kaupunki mitä maantieteestä löydetään. Se on näytepalanen\neloisaa maailmankaupunkia meidän tylyssä maassamme. »Sellainen on\nViipuri, karjalaisten kaupunki».\n\nMutta ei Fitchburgkaan ollut ikävä.\n\nPääkadun, Main Streetin, varrella on siellä »Kuusamon tipo» (asema).\n\nTällä kulmalla eletään kuin Suomessa konsanaan. Eikä niillä tienoin\nkuule paljon puhuttavankaan muuta kuin meikäläistä. Fitchburgissa ei\n»ummikkosuomalaisella» ole mitään hätää. Kyllähän toiset auttavat, jos\n»ulkomaalaisen» kanssa juttua tulee.\n\nKuusamon asemalla on kaksikin suomalaista apteekkia. Toisen niistä\nomistaa Andersson, ja hänen luonaan asuimme monta kuukautta. Kodikasta\noli.\n\nAndersson myy apteekissaan lääkeaineiden ohella kaikenlaista.\nAutorenkaita, lapsenvaunuja, kirjallisuutta ja taidetta,\nmaanviljelyskaluja y.m. Siellä tarjotaan kahvia ja virvokkeita.\nAndersson sekoittelee rohtoja, kehittää valokuvia, välittää\ntalonkauppoja ja avioeroja, ja tekee yleensä mitä vain. Se on Amerikan\n»staili».\n\nApteekin ovensuussa on pöytä sanomalehtien myyntiä varten. Ostaja saa\npanna rahan ottamastaan lehdestä peltipurkkiin, joka on siinä pöydällä.\nJos sattuu isompi raha, saa ottaa purkista takaisin. Kukaan ei pidä\nsilmällä, ottaako joku liikaa tai ei pane rahaa ollenkaan. Sekin on\nAmerikan staili.\n\nKaduillakin näki tällaisia lehdenmyyntipöytiä. Myyjää ei useinkaan\nollut mailla halmeilla. Lehtien painona oli punnuksia tai kiviä, ettei\ntuuli vie.\n\nPöydällä vain laatikko, johon ostaja pani rahan. Väärinkäytöksiä ei\nkuulemma ole huomattu.\n\nJa kuitenkin sanotaan, että »rehellisyys maan perii, mutta ei ainakaan\nAmerikan maata».\n\nFitchburgissa ilmestyy kaksikin suomalaista lehteä. »Noskelainen»\nRaivaaja ynnä »porvarillinen» Amerikan Suomalainen.\n\nMinun tehtäviini ei kuulu selostaa Amerikan suomalaisten\nsivistysrientoja. Onhan siellä matkustanut monia asiallisuudessa\npysyviä kynämiehiä, jotka ovat niistä paljonkin kirjoittaneet. Minä\nolenkin koettanut tällä matkalla keräillä kokoon vain pikkuseikkojen\nmurusia, joiden olen luullut toisilta unohtuneen.\n\nSiispä sivuutan sivistysriennot. Ja monet muutkin asiat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFitchburgista teimme partioretkiä ympäristöön, kuten Duluthistakin.\n\nHenry Puranen järjesti meidät taipaleelle. Hänen taidollisuutensa\nmanagerina oli yhtä ihmeteltävä kuin järkkymätön sielunrauhansa ja\ntyötarmonsa. Hän oli savolainen, mutta leveän rehti ja miehekäs kuin\nVaasan Jaakon tyypit. Häneen sai luottaa kuin kallioperustaan.\n\nToisetpa meillä oli kokemukset »Uudessa Englannissa» kuin\nKeski-Lännessä. Täällä liikuimme porvarien ja noskelaisten piirissä.\n\nTäällä näytti olevan noske-porvarien ylivalta. Taaskin tarkoitan\nsuomalaisten keskinäistä kanssakäymistä. Suhde oli siis päinvastainen\nkuin lännempänä.\n\nNyt olimme siis »kansan vapauden kahlehtijain» keskuudessa.\nMerkillistä. Täällä tuntui saavan hengittää vapaasti. Ei vaadittu\nuskontunnustuksia. Ei ketään kohtaan käytetty terrorisoivaa pakkovaltaa.\n\nIhmiset tuntuivat kerta kaikkiaan valistuneilta, hyväntahtoisilta —\nenimmäkseen. Olisipa luullut, että kommunisteja olisi nyt vuorostaan\npidetty tiukalla. He olivat monessa paikassa mitättömänä vähemmistönä.\nMutta ei, heidän annettiin olla uskontunnustuksineen omissa oloissaan.\nKukaan ei räkyttänyt heille.\n\nEivätkä nämä noske-porvarit tiukanneet meiltäkään mitään puoluekarvaa\nesille. Eivätkä edes pyytäneet sepittämään haukkumalauluja\nkommunisteista. Eikä kukaan kieltänyt toistaan lukemasta mitä lehtiä\nhalusi. Tai kirjallisuutta. Eivät he olleet ensinkään rikkaampia kuin\nkommunistit. Työtä hekin tekivät, eivätkä pyrkineetkään sortamaan\n»työläisiä».\n\nOnhan nyt järkeen menevä asia, että meillä oli hauskempi liikkua tämän\nporvarien ja noskelaisten hirmuvallan alaisina, kuin »vapaudenaatteen»\nsankarien joukossa.\n\nMinä en saa nyt mitään irvikkäitä juttuja matkoiltani näiden ihmisten\nkeskuudessa. Jos he olisivat olleet yhtä pikkumaisia ja jesuiittamaisia\npuolueihmisiä kuin oikeauskoiset, niin juttuja heistä tulisi kyllä.\nMutta mistäs niitä nyt ottaa. Kuka maksaa palkan, jos rupean\nvalehtelemaan?\n\nHohhoi! Kyllä se vie »humöörin pois» se »politiikan» jauhaminen.\nViisunikkarikin suuttua tupsahtaa, kun joutuu siitä myötäänsä puhumaan.\nJa tulee lopullisesti niin pessimistiseksi kaikkiin asioihin nähden,\nettä pilaa koko tarinansa. Minunhan piti muka sepittää kolmen markan\nvitsikirja. Omiksi kaulavilloikseen näitäkin kirjoittelee, kyllä sen\ntietää.\n\nSamapa se, eipähän sitä ihminen jaksa aina olla kuin kutiteltu hilpeys.\n\n— — —\n\nJauhakaa te vain sitä vihaanne joka puolella. Lyökää toisianne\npykälillä päähän. Siinäpähän näkee, kenen pykälät kestävät. Mitäs\nfatalistinen mahomettiläinen välittää hihhulien, metodistien ja muiden\nlahkojen kiistoista. Ei niin riunaakaan. Nauraa vain.\n\nTehkää makkara mieleiseksenne. Kuluttakaa lyhyt päivänne tappelun\nhuiskeessa. Ehtoo tulee, aurinko laskee ja pimeässä me kumminkin olemme\nyhtäläisiä, niin hyvät kuin huonot. Haamuja vain ja varjoja. Eikä\naurinko nouse enää meille...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSattuihan meille pikku hupaisiakin seikkailuja.\n\nMutta minä arvaan ikävystyttäneeni lukijan, ja aion ruveta häntä\nraahaamaan vähitellen paluumatkalle Eurooppaan.\n\nMassassa on »Uuden Englannin Kuopiokin». Se on Gardner. Siellä asuu\nniin paljon savolaisia, että kaupunki on saanut tuon liikanimen.\n\nNe savolaiset eivät kovinkaan ihastuneet allekirjoittaneen\n»savolaisista» viisuista. »Renki-Jussin» kohtaloissa ja ajatuskannassa\nei ollut monellakaan mitään uutta. Jotkut lienevät ottaneet pilkaksikin.\n\nNo mitäpä siitä. Yks tykkää tyttärestä j.n.e. Eräskin naisihminen\nsanoi, että »Bajadeeri» on paljon hienompi ja arvokkaampi kappale kuin\n»Seitsemän veljestä». Kas, »Bajadeerissa» hän sai tutustua uuteen\nmaailmaan, mutta »Seitsemän veljeksen» elämässä hän oli ollut jo\nlapsesta mukana. Uutuus viehättää.\n\nTämän tarkoituksena ei kylläkään ole tupata »Renki-Jussia» »Seitsemän\nveljeksen» joukkoon.\n\nOtto Hanninen siellä Cardnerissa pitää autokaraasia ja hän oli oikein\nmukava mies. Hänen kaksi soreaa tytärtään ja miellyttävän misiksensä\nesitän tässä ohimennen lukijalle. Senvuoksi vain, että lukijakin\npääsisi reiluihin tuttavuuksiin.\n\nSitten minä esitän Worcesterin Vihtorin.\n\nVihtori oli sileä, pehmoinen, Chaplinin näköinen hippiäinen. Hän\nkävellä tassutteli kuulumattomasti kuin kissanpoikanen, hieman\nsurumielisen näköisenä aina. Hän ei häirinnyt ketään äkillisillä\nsanoilla eikä liikehtimisillä.\n\nVieraillessamme Worcesterissa opasteli Vihtori meitä. Hän vei meidät\npaikkoihin, joihin meillä oli halu ja huulet, niinkuin katukielellä\nsanotaan. Vihtorilla ei itsellään juuri ollut rahaa, mutta me\n»riittasimme» hänelle suuhun.\n\nYhtenä päivänä kävelimme kadulla, Vihtori, Matti ja minä.\n\nEdellämme käveli mies. Hän sattui nenäliinaa taskustaan vetäessään\npudottamaan maahan pienen paperin. Ei huomannut, vaan jatkoi matkaansa.\n\nKun me tulimme kohdalle, nosti Matti miehen pudottaman paperin\nkäytävältä. Se avattiin ja siinä oli yksi sadan ja kaksi yhden dollarin\nseteliä. Matti laski ne nopeasti päässään yhteen ja sanoi: tässähän on\nsatakaksi dollaria selvissä seteleissä.\n\nMies oli siis pudottanut rahaa; sitä päätelläkseen ei tarvinnut olla\nsuuri salapoliisi.\n\nJos kohta Matti ja minä emme ole selviä rosvoja, niin kylläpä Vihtori\noli kuin suoraan luonnosta valokuvattu rehellisyys.\n\n— Mies raukka, hän surkutteli. — Ne saattavat olla sen ainoat rahat.\nKyllä kai me, pojat, annetaan sille äiskälle killinkinsä takaisin?\n\nNo tietysti. Meillä oli rahoja omiksi tarpeiksi, joten saatoimme\nilman sisäisiä kolkutuksia olla rehellisiä. Varoja sekin vaatii, olla\nrehellinen tällaisessa tapauksessa. Miten kannattaa.\n\nVihtori huusi miehelle: Hoi äijä, sulta putosi rahaa!\n\nMies kääntyi ympäri ja kopasi huolettomasti päällisin puolin laskujaan.\n\n— Ei minulta ole mitään pudonnut, hän väitti ja aikoi edelleen.\n\n— Kyllä varmasti putosi, virkkoi Vihtori pidätellen.\n\nMies tutki taskunsa perusteellisemmin. Muuttui sitten huolestuneen\nnäköiseksi ja tunnusti:\n\n— On peijakas pudonnutkin. Toistasataa taalaa.\n\nNoh, meiltähän sen sai takaisin. Matti antoi miehelle paperit.\n\nMies tahtoi kaikin mokomin palkita rehellisiä löytäjiä. Hän kaiveli\nkiitollisen näköisenä taskujaan.\n\n— Hitto vie, hän sanoi. — Minä antaisin teille viisikymmentä dollaria,\nmutta kun ei satu sopivaa rahaa. Käys vaihtamassa tuo!\n\nMies antoi Vihtorille satataalasen, ja Vihtori livahtti läheiseen\npuotiin sitä vaihtamaan. Tuli takaisin, ei saanut rikotuksi.\n\nLähellä ei ollut muitakaan liikehuoneita.\n\nMe sanoimme: antaa olla, ei sen väliä ole. Eihän meillä mitä vaivaa\nsiinä ollut.\n\nKeskustelu, jota meidän puoleltamme hoiti Vihtori, kävi tietysti\nenglanniksi.\n\nMutta mies väitti jäävänsä iäkseen pahoille mielin, ellei saa antaa\nmeille viittäkymmentä dollaria. Rahathan olisivat yhtähyvin voineet\nmennä sen tien, elleivät ne sattuneet meidän harvinaisen rehellisiin\nkäsiimme.\n\n— Ei se köyhään koske, sanoi mies auliin näköisenä.\n\n— Ottakaa pois vaan, kun rahaa tarjotaan, neuvoi Vihtorikin. — Kun se\nnyt niin tuppaa.\n\nNo, mitäs sitä tyhjiä vänkää. Dollareita vastaan vielä. Eihän ne\nmuutkaan...\n\nMeillä olikin itsellämme vaihtaa se satanen, vaikka emme ensin\nviitsineet näyttää olevamme ahneita. Annoimme miehelle viisikymmentä\ndollaria satasesta takaisin. Meille jäi siis puolisataa voittoa. Kun se\nmies kerran tyrkytti niin...\n\nMies jatkoi matkaansa sanoen: bai bai, boys!\n\nHelpolla saadusta rahasta annoimme Vihtorille »maasua». Meillä oli\ntaskuissamme pieniä, ettei tämän vuoksi tarvittu rikkoa satasta. Niitä\nisoja seteleitä kun vaihtaa pieniksi, niin rahat kuluvat huvemmin.\n\nEmme vaihtaneetkaan sitä satasta ennenkuin New Yorkissa.\n\nVaikka vaihtamatta se sielläkin jäi. Vähällä piti, ettei meitä viety\npoliisilaitokselle. Saimme jotenkuten asian selvitetyksi, mutta\nsatataalanen otettiin meiltä pois. Se oli väärä.\n\nTämä oli kylläkin ainoa tapaus, jolloin meiltä nenää venytettiin.\n\n\n\n\nALASKAN LAURI JA KOTKAN RIKU\n\n\nEsitän lukijalle pari suomalaista seikkailijaa New Yorkista.\n\nAlaskan Lauri keittää yhtä hyvää viinaa kuin ennen vanhaan Kuopion\nRaninen.\n\nJoku kertoi, että hänellä on nykyään uusi, ajanmukainen viinatehdas\nLong Islandin puolella. Vapriikki, joka tiputtaa neljätuhatta litraa\npäivässä sitä hyvän maineen saavuttanutta »muunsainia».\n\nJohan se Lauri laittaa pian konttorinsa Wall Streetille. Pisnekset\nvaativat.\n\nAlaskan Lauriin tutustuin Raittiusseura Tähden haalilla. Lauluiltamme\nsiellä oli päättynyt ja Matti jo lähtenyt omille teilleen. Minä siellä\npukuhuoneessa laittelin siviilinöpsyjä ylleni.\n\nOvelle ilmestyi pitkä, riuskannäköinen mies, vaaleanverevä.\n\n— Haloo! hän sanoi reippaasti. — Eiks vanhanmaan laulumies lähde\nhuomenna katteleen, miten tässä maassa viinaa keitetään?\n\nEihän siinä mutkallisempia esittelyitä.\n\nKyllä minä halusin nähdä. Mitäs minulla vastaan. Johan nyt joutavia\ntekopyhyyksiä. Vilkaista kulissien taakse maailmankaupungissa. All\nright, sopii!\n\n— No niin, minä tulen huomenna hakemaan asunnostasi. Nyt mulla on\nkiiru, mutta tahtoisin riitata sinulle illalliset. Ethän pahaa tykkää,\njos...\n\nAlaskan Lauri tunki jotain taskuuni ja lähti.\n\nEn, minä en voinut pahastua... Taskuuni oli pistetty tukku seteleitä,\njotka matemaattinen neroni todisti viideksikymmeneksi dollariksi.\nIllallisenhan sillä sai just ja just.\n\nSeuraavana päivänä tuli Alaskan Lauri komealla autolla.\n\n— Nyt lähdetään!\n\nAjoimme 128:nnelle kadulle. Se on vilkas katu sekin, eikä ollenkaan\nlaitakaupunkia. Astuimme erääseen taloon paraatiovesta ja kiipesimme\nkolmanteen kerrokseen.\n\nTehdas käsitti 5—6 huonetta. Etumaisin oli tyhjä. Siinä oli ikkuna\nauki. Sen piti välittää »verstaan» puolelta tuleva lämmin ja viinalta\ntuoksuva ilma ulos. Ettei sitä ovia avatessa päässyt paraatirappuun.\n\nHuoneitten seinävierillä oli tynnyreitä, joissa jumalanvilja happani ja\nporeili. Selvää leipäainetta oli. Tynnyreitä oli monia kymmeniä.\n\n»Pannuhuoneessa» tuli hikinen olo. Piti ihan virkistäytyä. Siinä\nkukoisti sylen levyinen ja korkuinen kuparikattila. Se seisoi\nrautajalustalla ja alla paloi kaasuliekki, alituisesti kuin Vestan tuli.\n\n— Se palaa siinä omia aikojaan, ei tartte olla »vatsimassa», selitti\nLauri.\n\nPannusta lähti torvi, josta lirisi alla olevaan astiaan kirkas neste.\n\nOli laitteita, joiden läpi kulkiessaan aine puhdistui. Se valutettiin\nkivihiilikerroksenkin läpi.\n\n— Kaikki ilo, mikä ei lähde viinasta, on keinotekoista, mietelmöi Lauri.\n\n— Sinäpä et taida olla juuri kieltolain ystävä, huomautin minä leikillä.\n\nAlaskan Lauri räjähti nauramaan.\n\n— Ohoh, minähän sitä vasta olenkin, hän väitti. — Tulen aina\näänestämään kieltolain puolesta. Hyvä laki, hyvä laki. Siitähän mulle\ndollarit siunautuu.\n\nJaa jaa, niinpäinhän se olikin.\n\nAlaskan Lauri on dollarimies. Melko raitis ja tupakoimaton. Arvossa\npidetty seurapiirinsä rahamaailmassa. Hänellä on tehtaita montakin\nja taloja. Vapriikia varten täytyykin talo ostaa »pohjiaan myöten».\nVuokralaisiksi luotettavia.\n\nAlaskan Lauri on ollut hurja seikkailija. Jack Londonin mallia oikein.\nHän on ollut villissä lännessä lehmäpoikana ja kuuluna korttipelurina,\njoka useimmiten voitti. Nyt hän on »vakiintunut» ja hoitaa pisneksiään\nliikeneron tavalla.\n\nAlaskan Laurilla on harrastuksia muitakin kuin dollarien kokoaminen.\nHän on avustellut suomalaisia urheilijoita monella eri tavalla,\nvarsinkin rahalla. Jos joku suomalainen taiteilija arvaisi mennä\npyytämään stipendiä hänen »viinavoittovaroistaan», niin luulenpa, että\nsaisi. Jos nimittäin Lauri tunnustaa pyytäjän taiteilijaksi. Laurilla\non taas oma makunsa.\n\nSe poika saattaa vaikka maksaa uuden tekijäpalkkion kirjasta, joka\nhäntä huvittaa. No, mikäs on dollareilla pelatessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotkan-Riku saapui puolentoistakymmentä vuotta takaperin Englannista\nNew Yorkiin.\n\nHän tuli Atlannin yli 150 vuotta vanhalla _kaleerilaivalla_.\n\nMitäs sanotte siitä? Häh, eikö nykyaikanakin löydä\nseikkailuromantiikkaa, kun katselee ja kuuntelee ihmisiä muuallakin,\neikä vain »Ylä-Brondalla».\n\nKotkan-Rikun seilaaminen Atlannin yli tällä joka liitoksessaan\nnatisevalla ja lahonneella orjalaivalla kesti neljänneksen vuotta.\nYhtämittaista purjehtimista. Retki oli kai yhtä merkillinen kuin\nKolumbuksen aikoinaan. Eikä Kotkan-Riku sillä edes kehuskele.\n\nKaleerilaiva oli maannut käyttämättömänä jossain satamassa Englannissa.\nSitä ei tarvittu enää. Aikoja takaperin sillä oli kuljetettu vankeja\nsiirtomaihin.\n\nSattui tulemaan varakas ja nokkela amerikkalainen. Hän katseli\nmaatumassa olevaa paattia mietteliäänä. Se oli sataman rumennuksena. Se\nkai jouti siitä pois.\n\nAmerikkalaisen päähän lennähti amerikkalainen aate.\n\nSiinähän makasi käyttämättömänä selvä pisnes. Oikea dollarikaivos. No,\nei ne älyä mitään, vanhanmaan iikat.\n\nAmerikkalainen osti laivan polkuhinnalla. Se olisi ehkä annettu\nilmaiseksikin. Hyvä, että joku korjasi sen satamasta. Se oli vain\nturhana täytteenä siinä.\n\nLiikenero päätti viedä kaleerilaivan kaukaiseen länteen.\nSitähän saattoi näytellä maksusta historiallisena muistona.\nTämäntapaista historiaa kansa tajusi. Kaleerilaiva, 150 vuotta\nvanha, rangaistusvankien kopit senaikaisessa kunnossaan. Seinissä\nmerkkirikollisten nimikirjoituksia, muistovärssyjä ja piirroksia. Johan\nsitä nyt halusi nähdä kuka tahansa.\n\nAmerikkalainen etsi merimiehiä, jotka kuljettaisivat laivan Atlantin\nyli.\n\nMutta miehet, jotka näkivät laivan, pudistelivat päätään. Eivät\ntahtoneet ottaa pestiä. Purkkihan saattoi hajota jo alkumatkasta.\n\nIlmestyi kuitenkin suomalaisia, niiden mukana Kotkan-Riku, jotka\nuskalsivat astua arkkiin. Sellaisia hurjapäitä me suomalaiset olemme.\n\nEsimerkistä rohkaistuneina tuli mukaan joitakin ruotsalaisia ja\nvirolaisia, kunnes miehistö oli täysilukuinen.\n\nPurjeet laitettiin kuntoon ja lähdettiin. Miehet kirjoittelivat\nläheisilleen preivejä, joissa karulla tavallaan myönsivät, että onhan\nsitä tullut elettyä tuhmasti, mutta siellähän ne punnitaan kunkin teot,\nsiellä, minne jokainen kerran joutuu... niinhän täällä eletään kuin\nlintunen oksalla, ei tiedä milloin putoaa...\n\nLaivanostaja ei kylläkään itse uskonut henkeään tähän epävarmaan\nkulkuneuvoon.\n\nMerimiesten sopimus edellytti, että heidän tehtävänään oli vain\nkuljettaa laiva Amerikan rantaan.\n\nMutta kun purjeiden hoitamisessa ei ollut paljon vaivaa tasaisella\nsäällä, vaati kapteeni, että miesten oli tehtävä jotain muuta. Eihän\nniitä viitsinyt katsella joutilaina, palkattuja miehiä. Niinpä kapteeni\nmääräsi miehet puhdistamaan vankikoppien seiniä. Raaputtamaan niistä\nhomeen ja piirrokset pois ja sitten maalaamaan kopit siisteiksi.\n\nKapteeni ei ymmärtänyt mitään historiallisista arvoista. Hän arveli\nomistajan olevan mielissään, kun perille saavuttaessa huomaa\nhomehtuneen laivaröttelön olevan edes hiukan hienommassa kunnossa kuin\nostettaessa.\n\nMutta kun matka venyi pitkäksi, kävivät laivan muona- ja vesivaratkin\nvähiksi. Miehistön annoksia täytyi pienentää.\n\nSuomalaiset kieltäytyivät kaikesta muusta työstä paitsi purjeiden\nhoitamisesta. Ja kun niissä ei ollut paljon puuhaa, istuskelivat he\nlaivan kannella pelaten korttia ja kertoillen merimiesjuttuja.\n\n— No, täälläkö te juuttaat vain istutte?! karjui heille kapteeni.\n\n— Ka missäs? Täällä kannella on vilpoisempi kuin kajuutassa, vastasivat\nsuomalaiset rauhallisina.\n\n— Hori op, hori op, töihin töihini Koppeja puhdistamaan! Ja sukkelaan!\n\nSuomalaiset nauroivat kapteenille vasten naamaa.\n\nKapteeni metelöi ja uhkasi asettaa miehet maihin päästyä syytteeseen\nkapinasta. Mutta pelkäävätkös ne suomalaiset semmoista. Saattavathan ne\ntehdä kapinan vaikka joka lauantai.\n\nKapteeni koetti säikytellä suomalaisia revolverillaankin.\n\nMiehet heristivät hänelle etusormillaan kuin lapselle ja neuvoivat:\n\n— Panehan tuo rautasi tyynyn alle piiloon, satutat vielä sormesi ja\nsiihen tulee pipi... Bai hai, mee mammimaan nyt siitä...\n\nKapteeni meni hyttiinsä puhisten kuin »vekslaava» veturi.\n\nSuomalaiset loikoilivat vain ja voivat leveästi. Kapteeni kävi\nnoitumassa heille kaikilla osaamillaan kielillä, mutta miehet eivät\nlopulta vaivautuneet edes vastaamaan. Lämmin sää raukaisi. Ei viitsinyt\naukoa suotta suutaan.... Tuli siihen korviin rällättämään, hyvät unet\nsotki...\n\nRuotsalaiset ja virolaiset nöyräselkäisempinä olivat raaputtelevinaan\nkapteenin mieliksi vankikoppien seiniä. Vähän tuli jälkeä, sillä kuuma\noli ja muona-annokset niukkoja.\n\nPahempia myrskyjä ei sattunut.\n\nKun yli kolme kuukautta oli seilattu, päästiin vihdoinkin Amerikan\nrantaan. Laivan ostanut liikemies tuli jo ulompaa vastaan pienellä\nhöyrypurrellaan.\n\nEnsi töikseen kapteeni ilmoitti suomalaisten kapinoineen ja vaati\nheidät pantaviksi syytteeseen.\n\nOmistaja tutki asiaa ja huomasi suomalaisten »kapinoimisellaan» tehneen\nhänelle palveluksen. Jos kaleerilaivaa olisi ehditty enemmän siistiä ja\nmaalailla, niin se olisi todellakin jäänyt arvottomaksi hylyksi. Mutta\nruotsalaisten ja virolaisten aikaansaannokset olivat onneksi vähäisiä.\n\nKapteeni sai pahat torumiset typeryydestään.\n\nSuomalaisia kiitettiin erikoisesti ja heille annettiin ylimääräinen\npalkkio. Jokainen sai laivan valokuvan, seinätaulukokoa, ja\nselostuskirjan laivan historiasta.\n\nLiikemies kuljetuttaa nyt kaleerilaivaa rannikkoja\njokivarsikaupungeissa. Sitä näytellään yleisölle 50 sentin maksusta\nhengeltä. Omistaja on ehtinyt ansaita monin kerroin kylvämänsä pääoman.\n\nKotkan-Riku jäi New Yorkiin, jossa pitää kalustettuja huoneita\nvuokrattavana. Hänellä on nelikerroksinen pikkutalo Haarlemissa.\nVuokralla tosin — ei vielä oma. Signe-misis hoitaa huoneistoa, ja\nRiku seurustelee vieräitten kanssa. Vieraitä käy paljon. Siellä säisi\njoku kirjailijamies kuulla hurjia seikkailujuttuja, joista hänellä\nriittäisi aiheita iäkseen.\n\nKaleerilaivan kuva koristaa Rikun vierashuoneen seinää.\n\n\n\n\nSO LONG, SETÄ SAMULI!\n\n\nAmerikka alkoi tuntua hyvin mukavalta, juuri kun meidän piti lähteä\npois. Niinhän se aina on ja kaikessa.\n\nLähtö tuli kauniina kesäpäivänä.\n\nKuumakin oli oikein. New Yorkissahan paistaa sama aurinko kuin\nEspanjassa. Mieluummin olisi istunut varjoisassa paikassa märkä riepu\npäässä ja jääpalanen suussa kuin hikoillut matkavalmistuksissa. Mutta\npäätetty mikä päätetty, olipa otettu pestikin.\n\nMe antauduimme _Cunard_-linjan palvelukseen matkalle New York —\nHelsinki.\n\nBruno Forsberg pestasi meidät Suomeen lähtevän huvilaivan —\n_Lancastrian_ — orkesteriin. Matin pianistiksi ja allekirjoittaneen\nrummunlyöjäksi. Tulin siis Atlantin yli rumpalina.\n\nNo — siinähän oli pientä seikkailun tuntua. Vapaa boheemi, joka ei\nollut moniin herran vuosiin ollut sidottuna mihinkään velvollisuuksiin,\nsai arkipäiväisyyteensä vaihtelua. Kas, alituinen vapauskin tuntuu\nlopulta yhtä yksitoikkoiselta kuin häkissä olo. Kun sitä vapautta on\naina. Meille tämä pestautuminen oli uutta ja hupaista.\n\nKävimme sanomassa hyvästit lukuisille tuttaville ja joimme viimeiset\nlasit kaljaa Laineen Jukan ja Aura-matamin putiikeissa. Mestarikiekkuri\nArmas Taipale toi silkkisen Amerikantyynyn ja terveisiä Suomeen, ja\nAlaskan Lauri kävi ilahduttamassa mieltämme lahjakääröllä.\n\nLähtiessä pauhasivat pasuunat, ja amerikkalaiset vilkuttivat puna-valko\njuovikkaisia ja tähdikkäitä nenäliinojaan. Matti löi tam-tamia. Kosolan\nAntti, orkesterin johtaja, raiutteli pianohanurilla. Minä hakkasin\nsuurta rumpua kerralla koko matkan edestä. Eihän se käynyt kuin\nennentehneeltä. Sittenpä ei muuta kuin: bai bai, juu es ei (U.S.A.)!\nHitto vie: lähtö tuntui ikävältä. Sinne nyt jäi niin monta kunnon\nihmistä, joista kaikista en ole ehtinyt tässä kertoakaan.\n\nLaivan edetessä »suuresta kullankaivajaleiristä» rupesivat,\npilvenpiirtäjien ääriviivat vähän kerrassaan haalenemaan. Sinne\npainuivat lopulta mereen mammonan palatsit kuin satujen linnat. Meidän\nlukumme kultamaan sadussa oli päättynyt. Ainakin toistaiseksi. Tiesi\nhänet, jatkuuko joskus...\n\nAi ai, olihan siinä Amerikanmaassa jotain reilumpaa,\nteeskentelemättömämpää kuin homehtuneessa Euroopassa. Siellä puhaltaa\npreerian virkeä tuuli. Työteliäisyyttä, reippautta ja — rehtiyttä.\nJuu, enemmän siellä suoruutta löytää sentään kuin Euroopassa. Eivät\nole edes tekopyhiä. Avonaisesti vain kaivetaan kultaa, jokainen omaan\nsäkkiinsä. Ei nimitetä sitä kaunistellen »terveiden liikeperiaatteiden\nmukaan yhteishyvän eteen uurastamiseksi». Tässä unohdan meikäläiset\npuoluepukarifariseukset. Olisi pitänyt unohtaa alunperin.\n\nKuinka miellyttikään joutua juttusille vierasveristenkin ja\ntuntemattomien kanssa. Se toverillinen: haloo, se ikäänkuin veljestää.\nSe tuntui merkitsevän; Mitä kuuluu, veikko? Oletko löytänyt suonia?\nMinulla on kohta säkki täynnä keltaista hietaa. Koetahan yrittää\nsinäkin, veikko. Hori op, pane toimeksi vaan. Et sinä huonompi ole kuin\nminäkään. Yksiähän tässä ollaan kullankaivajia.\n\nNyt minä ymmärrän niin hyvin, kyllin hyvin, miksi monet suomalaiset\nkiintyivät Amerikan multaan. Eldorado se sittenkin on, jos kultaa\nkaivannet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLancastriassa matkusti kotimaahan puolenkahdeksattasataa suomalaista.\n\nMuitapa kansallisuuksia ei matkustajien joukossa monta ollutkaan. Laiva\noli kuin veden päällä liikkuva suomalainen pikkukaupunki.\n\nMatti rupesi asianharrastajien kehoituksesta puuhaamaan laulukuoroa.\nOlisihan se niin komeaa, kun Helsingin satamaan laskiessa\nhajautettaisiin raikas laulu. Useampiakin. Näkisivät ja kuulisivat\nkotiväet, että Väinämön perintö on pidetty tallessa veräjillä\nvierahilla.\n\nKuoron perustava kokous pidettiin ruokasalissa. Kaikki olivat\ninnostuneita.\n\nMitä lauluja otetaan harjoitettaviksi ja Suomen rannassa laulettaviksi?\nMatti toimi puheenjohtajana.\n\n— »Vapaa Venäjä» tiätysti, ränkäsi ensimmäiseksi topakan näköinen muija.\n\n— No, mutta eihän sellainen sovi _Suomen_ rantaan saavuttaessa.\n\n— Kyll se sopii, kun pannaan sopimaan, jukuliste, kuului miesääni,\njosta olisi saatu kuoroon kadehdittava basso.\n\nSitten saivat suunvuoron uskovaiset, jotka ehdottivat; »Virsi kotimaan\npuolesta» ja muita hengellisiä lauluja.\n\nToiset vaativat Työväenmarssia. Ja Internationalea.\n\nUsea noske-porvari-puolueettomista olisi suostunut jonkinlaisiin\nsovitteluihin. Mutta Lenininuskoiset sanoivat jyrkästi: Maammelaulua ja\nvirsirenkutuksia ei lauleta yhtään, se on varmaa. Koettakaapas, niin\nvihellyksillä sotketaan muittenkin laulamiset.\n\nKäsirysyhän siitä oli tulla.\n\nKokouksessa oli läsnä pappi, joka ei ollut riitelemisestä moinaankaan,\neikä hyvänpäivän tuttava ahdasmielisyyden kanssa. Hän muhoili kuin\nsulalla sivelty hyväntuulisuus ja ehdotti:\n\n— Ka, pannaan ohjelmaan joka lajia. Lauletaan virret, Maammelaulut ja\nTyöväenmarssit. Itsekukin antaa äänensä kuulua siinä laulussa, mistä\ntykkää. Ei suinkaan kellään sitä vastaan?\n\n— On sitä vastaan, on! Maammelaulua ei ainakaan lauleta!\n\nLenininuskoinen muija hyppäsi papin eteen ja tanssiliikkeitä\nketkutellen rallatti:\n\n— Enkeli taivaan lausui näin, suli rallallei, suli rallallei...\nHalleluja ja hengellisiä junttalauluja. Näitäkö meidän pitäisi\nopetella? Häpiä?!\n\nMatti, siivo mies, häkeltyi tappelijoiden keskellä. Eikä tiennyt mitä\nsanoa. Kokoushuone muistutti koululuokkaa, jossa pahankuriset lapset\nräiskivät opettajan poissa ollessa.\n\n— Menkää sen hemmettiin joka sorkka täältä, huusi Matti aivan\npyöröpäisenä. — Ulos ja sassiin! Mitään laulukuoroa ei perusteta, koska\nlaivassa ei ole aikuisia ihmisiä!\n\nKokousväki hajaantui vaihtaen keskenään pillastuneita ajatuksia...\n\nSitä kuullessa oli vaikea uskoa, että Suomenkieli on kaunista.\n\nTäsiä syystä me emme laulaneet, kun tulimme Helsingin satamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähitellen kumminkin taukosi puoluetaisto.\n\nMitä lähemmäksi tultiin Eurooppaa, sitä hiljaisemmiksi kävivät\npuoluepukarit. Lopulta elettiin kuin suloisessa sovussa ainakin.\nNiinkuin saman talon kissat ja koirat tottuvat toistensa tuoksuihin.\n— Ei herran nimessä pidä niin pienestä kuin Suomen kansasta päästää\nminkään aatesuunnan kannattajia eristäytymään. Saman talon kissat ja\nkoirat — niin riitaisia kuin keskenään ovatkin — hyödyttävät kumminkin\nsamaa taloa. Ja mihinkäs sitä toisistaan pääsee ahtaassa pirtissä.\nYhdessä siinä on kituutettava kumminkin.\n\nKielin kanavan suulla seisahduttiin. Me seisoskelimme kannella ja\nkatselimme saksalaisia.\n\nHeittelimme hopearahoja laiturikivityksille. Jotkut lapset niitä\npoimivat, mutta poliisi ajoi ne pois. Ottipa muutamilta hopeat ja\nheitti ne hyvin halveksivasti mereen. Niin tarkoittaen, että me\nnäkisimme lahjojemme kohtalon.\n\nOlipa niin patrioottisia koulupoikia, että nostivat maasta heittämiämme\nlantteja, sylkäsivät niihin ja paiskasivat veteen. Sitten heristivät\nmeille nyrkkiä ja sylkäsivät vielä meihin päin.\n\nLaivammehan oli englantilainen, ja mastossa liehui Albionin voittoisa\nlippu. Se ärsytti tappiostaan katkeroituneita germaaneja. — Vai\ntulette meille vielä muka almuja heittelemään, senkin britit. Nauruun\nteidän maailmanvaltanne päättyy vielä muuallakin, eikä vain Isolla\nValtamerellä. (Lukija muistaa Nauru-saaret, joihin Iso-Britannian\nalueet päättyvät yhdellä Tyynen Valtameren kulmalla.)\n\nNiillä sisua riittää, saksalaisillakin.\n\nDanzigista tuli laivaan joukko suomalaisia sanomalehtimiehiä. Heidät\noli lähetetty ottamaan meitä vastaan. Se oli kauniisti tehty. Kiitos\nvain vieläkin meidän kaikkien »amerikkalaisten» puolesta.\n\nSanomalehtimiehiä hoidettiin hyvin. Pidettiin illanvietto — viimeinen\nmatkustajillekin — jossa neekerit puhuivat joustavalla ja sanavalmiilla\ntavallaan. Isänmaasta ja muusta innostavasta.\n\nKun Sasu Punanen nousi puhujakorokkeelle, tuntuivat kommunistit\narvelevan pisteliäästi; ompas toi päänoske kuin nälkävuoden kuva.\n\nOhjelmassa esitettiin yhtä jos toistakin lajia. Maalaisliiton Laamanen\nlopuksi kiekasi tenorillaan »matalan torpan tyttöä» niin kauniisti,\nettä itsekin vaipui kaihomieliseen tunnelmaan koko illaksi.\n\nSeurustelusaleissa tanssittiin, ja pidettiin viimeistä lystiä.\nHuomennahan jouduttiin Suomeen ja »rattoisa yhdessäolo» oli lopussa.\nToiset ottivat tuikkusiakin, eihän siitä laki kieltänyt. Siirtokansalla\noli dollareita ja moni tahtoi iloita. Eihän sitä tiedä, vaikka huomenna\nkuolisi. Siis kaatakaa, rahaa on kyllä!\n\nSuurin osa siirtokansasta oli raitista väkeä.\n\nSanomalehtimiehet olivat tuoneet mukanaan Suomen kieltolakia omiksi\ntarpeikseen. Se on: heille ei kelvannut helmeilevä viini. Tahtoivat\ntietysti pitää yllä seitsemännen suurvallan auktoriteettiä ja se\noli oikein. Heihin katsottiin näes. He istuivat hillittyinä ja\npidättyväisinä kuin rauhanneuvotteluun lähetetyt indiaanipäälliköt.\nSikaarit vain öyhkysivät.\n\nSasu Punasta näkyivät amerikkalaisten tanssiesitykset huvittavan. Uuden\nSuomen arvovaltainen lähettiläs kuunteli selostustamme matkan vaiheista\nfilosoofisen mietteliäänä. Ja Helsingin Sanomain Hannikainen piti\ninnostuttavan luennon raittiusaatteesta. Se olikin meille tarpeellinen,\nsillä pian lähenimme kieltolakimaamme aluevesiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitäs tätä juttua piimittää, kun on lupa lopettaa.\n\nKotimaan rantaan saavuttiin ehjinä ja hyvässä kunnossa.\n\nSuuri kansanpaljous otti meidät harpuin ja huiluin vastaan. Me\nkävelimme jenkin näköisinä väkijoukon muodostaman kujanteen läpi.\n\nMitäs Amerikkaan kuuluu? Miten afäärit luistivat?\n\nEi muuta kuin ala hiomaan vastauskliseitä. — All right, siinäpä se\nmeni, very well. Oli hauska tutustua uncle Samiin, yes. I am in hurry,\nkiire on, juttelen toiste enemmän, bai, bai.\n\nMuutapa jupikoittelemista minulla ei sitten enää olekaan.\n\nSe on luut ny, sano Sipoon suutari, kun lihat loppu.\n\n\n\n"]