[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVQL_7-vKmZhxc5Q5wfwbNwTwVdlwQrHIVbtOWDElBBE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":14,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},2988,"Kuningattaren romaani ynnä Alkuperäisiä suomalaisa kertomuksia","Usea tekijä",null,"2988-usea-tekija-kuningattaren-romaani-ynna-alkuperaisia-suomalaisia-kertomuksia","2988__Usea_tekijä__Kuningattaren_romaani_ynnä_Alkuperäisiä_suomalaisia_kertomuksia","romaani",[],[],"fi",1897,14551,93678,false,72896,[20,21],"Fiction","Short stories",[23],"Historical Novels","\"Kuningattaren romaani: ynnä alkuperäisiä suomalaisia kertomuksia\" by Emil Peschkau is a historical novella written in the late 19th century. The book seems to revolve around the fascinating historical figure of Kristina, daughter of Kustaa Aadolfin, who became queen of Sweden at a young age. The narrative will likely explore her unique character, upbringing, and reign, highlighting her scholarly pursuits and departure from traditional royal norms.  The opening of the book sets the stage by introducing Kristina through a captivating description of her portrait, which draws the attention of all who view it. The painting encapsulates her striking and unconventional appearance, adorned in male attire, hinting at her progressive nature and intellectual inclinations. It hints at the complexities of her role as a ruler, juxtaposed with her interest in the arts and sciences, suggesting that she may have felt constrained by the expectations of femininity and royalty. This initial glimpse promises an exploration of themes such as identity, power, and the nuances of historical legacy in the life of a remarkable queen. (This is an automatically generated summary.)",[],250,"Kokoelma sisältää Kauppis-Heikin ja Otto Tuomen novelleja sekä Emil Peschkaun historiallisen kertomuksen Ruotsin kuningatar Kristiinasta. Tarinat vaihtelevat kansankuvauksista ja humoristisista sattumuksista historialliseen fiktioon.","Usean tekijän 'Kuningattaren romaani ynnä Alkuperäisiä suomalaisia\nkertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2988. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUNINGATTAREN ROMAANI\n\nynnä\n\nAlkuperäisiä suomalaisia kertomuksia\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nKuopion Uusi Kirjapaino,\n1897.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAnaski, kirj. _Kauppis-Heikki_.\nLaivan kannella, kirj. _Kauppis-Heikki_.\nKummitus rukissa, kirj. _Kauppis-Heikki_.\nKauppaneuvoksen rouvan juhlapäivä, kirj. _Otto Tuomi_.\nKuningattaren romaani, kirj. _Emil Peschkau_.\n\n\n\n\nAnaski.\n\nKirj. _Kauppis-Helkki._\n\n\nI.\n\nAnaskin elinkeinot.\n\nHänen varsinaiset elinkeinonsa ovat kortista ennustaminen, onkiminen\nkesällä ja viulun soittaminen. Tämä viimeksi mainittu ehkä enemmän\nhuvin kuin hyödyn vuoksi. Omissa puheissaan kertoo hän edullisimmaksi\nelinkeinokseen huolettomain tavaran tallentamisen ja joskus ovat\nmuutkin tulleet havaitsemaan olevan siinä puheessa perää, vaikka ei\nniin suuressa määrässä Kuin hän itse uskottelee. Ijältään on Anaski\njo vanha, ulkonäöltään jylseäkasvoinen, pienet silmät syvällä kulmien\nvarjossa. Sitä ei tapahdu koskaan, ettei hän jaksaisi hillitä itseänsä.\nJos hänen kertomustensa kuuntelijat nauraisivat katketakseen, istuu\nAnaski aivan tyynenä, juuri kuin kertoisi kaikkein totisinta asiata\nmaailmassa. Ja että hänen elämästään ja varsinkin kertomuksistaan\nlöytyi joitain naurettavia paikkoja, panen tähän näytteeksi muutamia\notteita.\n\n\nII.\n\nAnaski mökkiläisenä ja herrain ruokkijana.\n\nOli juuri jänisten ammuntalupa tullut. Herroja kulki pyssyin ja koirain\nkanssa veneellinen saaresta saareen, joissa aina syntyi tillimäinen\nmöyhäkkä, kun koirat haukkuivat ja jahtitorvet toitottelivat. Anaski\noli aamupäivän onkinut muutaman salmen suulla ja meni puolen päivän\ntienoissa lähi mökkiin, jossa paisteli ahvenensa, söi niistä osan\nja rupesi sitten ruokalevolle. Mökin joukot olivat ruishalmettaan\nleikkaamassa, Anaski sai siinä yksinään köllehtiä. Viimein tuli\nherroillekin nälkä ja he laskivat veneensä mökin rantaan ja joku tuli\nkyselemään ruokaa. Hän ajoi Anaskin ylös ja kysyi oliko hän talon\nmiehiä.\n\n— No, ei tässä ole muitakaan näkynyt, vastasi Anaski kuonistellen\nitseänsä pöydän päässä.\n\n— Saisikohan tässä rahalla ruokaa? kysyi herra.\n\n— Saanee tuota toki näin kesällä ruokaa.\n\nAnaski meni enempää puhumatta ulos ja toi tuohisen, jossa oli\nleipäkannikka ja pari paistettua ahventa.\n\n— Mistä kaukaa herrat ovat? kysyi hän takaisin tultuaan.\n\nVieras katseli jo vähän epäillen tätä ruuan laittajata ja vastasi:\n\n— Tuolta ollaan Helsingistä.\n\n— Vai niin kaukaa. — No, siinä sitä olisi aluksi ruokaa.\n\nHän laski tuohisen pöydälle.\n\nMyhähdellen lähestyi vieras herra tätä aimo ateriata ja tehtyään ensin\npienen tarkastuksen ruokalajien puhtaudesta, näpisti viimein murun\nahvenen selkää, jonka pisti suuhunsa. Hän ei ollut varmaan erittäin\nsyömärin sukua, koska herkesi tämän yhden suupalan perästä pois ja\nkysyi että mitä se ruoka maksaa.\n\n— Jo tuon lienette päässyt tietämään mitä se ruoka-ateria tavallisesti\nmaksaa, kun olette Helsingistä asti tänne tullut, sanoi Anaski\nvakavasti.\n\nHerra otti kukkarostaan 25 penniä ja kysyi riittääkö se.\n\n— Jopa hyvinkin, sanoi Anaski. Ja kun te näin runsaasti maksatte, niin\nminä tuon vielä viime palaksi voitakin.\n\nKuultuaan näin herkulliset jälkiruuat saavansa, pääsi herralta\nröhänauru ja hän kiirehti tovereilleen kertomaan, että täältä löytyi\nkumma ukko. Nyt he tulivat miehissä tupaan, ei ruokaa tahtomaan, vaan\npuhuttelemaan tätä omituista vieraan ruokkijata.\n\n— Missä tässä ovat muut joukot? kysyi äskeinen herra.\n\n— Tuonne laitoin ruishalmeelle leikkaamaan ja jäin itse tähän\nkotimieheksi, kertoi Anaski.\n\n— Hyvästikkö tässä mökissä elää? Riittääkö leipä ostamatta?\n\n— Omilla tässä on näinä viime vuosina mentynä uutiseen, kun on sen\nisäntätalon isännän silmät olleet kipeänä, vaan tässä jälkivuosina, kun\nse oli tervesilmäisenä, niin silloinpa täytyi uutisen rinnassa hankkia.\n\n— Sepä omituista, kummastelivat vieraat. Millä tavalla sen isäntänne\nkipeät silmät ovat olleet teille leivän jatkoksi.\n\n— Se asia on sillä lailla, selitti Anaski vakavasti. Mökkiläisen kun on\nmaksettava isännälleen kolmas osa eloista, niin silloin jälkivuosina\ntäytyi nostaa kappa kuin kappa. Vaan nyt kun on jaettuna riihisäkeistä\nisännälle ja meille, niin minä nostan sen kolmannen kapan kohdalla\naina pohjapuolella ja siitä kaataa kumautan aina sen säkkiin ja sanon\nettä isännälle pitää antaa kukkura kappa. Mitä se vähänäköinen siitä\nymmärtää, on vaan hyvillään että kun on niin hyvä mökkiläinen, joka\nkukkura kappoja antaa.\n\n— No onko se niin vähänäköinen, ettei huomaa säkistään, kuinka paljon\nsuurempi teille tuli.\n\n— Miksikä se ei huomaisi, vaan siinäkös minä seisotan säkkiäni sen\ntarkastettavana. Poika vaihtaa säkkiä joka toisen kapan perästä ja\nkantaa jälestä aittaan.\n\n— Hyvä on poikakin vaarilla.\n\n— Pitää sen toki suuhunsa päin katsoa pienuudesta pitäin.\n\n— Vaan eikö se isäntänne pääse tietämään sitä keinoa, kun kerrotte näin\nmuille?\n\n— No niitäpähän se osannee tulla Helsingistä asti kyselemään, enkä minä\nmuille kerrokaan.\n\n— Se tuo mahtaa olla. Mitenkäs paljon tässä lehmiä elätetään?\n\n— Ei tässä omilla heinillä elätä, kuin kaksi sarvikasta, vaan kun on\nheinäntekoaikana yöllä liikkeessä, niin sillä lailla viepi kolmetkin.\n\n— Miksikä yöllä?\n\n— No hitto. Hyväpä se lienee toisen niitylle päivällä mennä, vaan kun\nyöllä soutaa veneineen isäntätalon niityn rantaan ja nostelee rukosen\nsieltä, toisen täältä veneeseensä, niin siitä ei tiedä mitään, eikä se\nsuureen kokoon tee suurta lovea.\n\n— Onpa mainio mökkiläinen isännällä, kiittelivät vieraat naurahdellen.\n\n— Läheinen tässä olen itseäni kehumaan, vaan sen sanon, että jos\nmuutkin mökkiläiset olisivat vähän virkeämpiä hämärän aikoina, niin\neivät tarvitsisi talvikausia könytä pussin ja kelkan kanssa milloin\njyviä, milloin heiniä rukoilemassa.\n\n— Niitä pitäisi neuvoa.\n\n— Ei niistä tuhmista tule sen viisaampia neuvomallakaan.\n\nMuutamat metsästäjät alkoivat jo kiirehtiä toi sen ruokapaikan\netsintään, taikka jatkamaan jahtia.\n\n— Mikäs siihen on syynä, kun näillä saarilla on niin vähän jäniksiä?\narveli vielä joku ennen lähtöä. Koirat kyllä ajaa, vaan ei niitä saa\nampua kuin silloin tällöin.\n\n— On täällä jäniksiä, sanoi Anaski, vaan eiväthän ne toki ole niin\nhulluja, että juoksisivat nähtävään vaaraan. Ne menevät rantamille\nkiven koloihin piiloon. Kunhan te menette pois, lähden tästä minä\ntempaamaan niitä sorkista ja napsin päitä kiviin, niin että auringon\nlaskun aikoina heitä on jäniksiä yksi veneellinen. Mennäkin kesänä minä\nnäin herrain käynnin perästä kävin aina tappamassa niin paljon, että\ntalvella oli kokonainen hevoskuorma jänisnahkoja kaupunkiin vietäväksi.\n\n— No sillä lailla sitä pitää liikkua! ihasteli herrat. Kyllä nyt jo\nansaitsee antaa vaarille hyvät ryypyt.\n\nJoku herroista otti metsästyslaukustaan pullon ja nyt sai Anaski\nvanhaan suuhunsa pari kulausta parasta punssia. Sitten he erosivat.\n\n\nIII.\n\nAnaski povarina.\n\nHuomenna muuttui Anaski onkimaan toisille rannoille. Ahvenet olivat\nnyt syksykesällä paljo niuhempia syömään, niitä täytyi houkutella ja\netsiä mistä nälkäisimpiä löytyisi. Keskipäivällä laski Anaski veneensä\nlähitalon rantaan ja meni pyytämään leipäkannikkansa lisäksi piimää\nryypätäkseen. Talossa ei ollut kuin tytär kotona leipiä paistamassa,\nmuut joukot olivat ulkotöissä. Anaski sai tytöltä piimää ja syöksenteli\nnyt entiset leipävaransa loppuun. Hän oli jo veneelleen menossa, kun\ntyttö sai uunista leivät pois ja kannettuaan ne porstuaan jäähtymään,\nmuisti että povauttaakinhan sitä pitäisi. Hän luki vielä leivät ja meni\nsitten kutsumaan Anaskia takaisin, povaamaan.\n\n— Tosia vai valeitako sitä povataan? kysyi Anaski heti työnsä alussa.\n\n— Tosia toki, mitäs niistä valheista, määräsi tyttö.\n\n— No, povataanpa sitten tosia.\n\nAnaski saattoi sovittaa ennustuksensa, miten kukin tahtoi. Kömpelöillä\nkäsillään ei hän viitsinyt moni kertaan korttiansa sotkea, ilmankin\nolivat kovin kuluneet ja mustat, levitti vaan nelikulmaan ja loksitteli\nsitten sormellaan kortilta kortille, poikittain ja nurkittain, ja siitä\nne muka merkit löytyivät.\n\n— Niinpä niin, alotti hän. Saunaan näyt syntyneen ja itku on ollut\nensimäisenä työnäsi. Nyt aikaisena on ollut aikomuksesi lähteä\nkarjakkokouluun, vaan muut ovat sen estäneet.\n\n‒ Mistä Anaski on sen kuullut? kysyi tyttö.\n\n— En minä tarvitse kuulla mistään, onhan tässä selvät merkit... Niin,\nja nyt taitaa olla mielessäsi semmoinen toinen koulu. Tämä valkoverinen\nnuori mies katsella maurottaa kuin kissa hiiren perään. Eikä se\ntaitaisi mikään pahasopuinen mies ollakaan, \"herttasia\" lehtiä on\ntässä ympärillä. Mutta ei se ole ainoa paras. Tästä jos hypätään pieni\npolveke, niin täältä löytyy miltei pulskempi poika. Näyttäisi niinkuin\nse olisi jokin mestarismies, joko nikkari, taikka jotain muuta vähäistä\nvirkaa harjoittava, ehkä malmin nostaja.\n\n— Eipä ne virat paljoa janota, sanoi tyttö.\n\n— No jos ei janota, niin hypätään toinen mutka ja jos ei sekään ole\nhyvä, niin otetaan vielä kolmas ja tullaan kotiin takaisin. Ota sitten\nitsellesi kaksi kaunista nimeä: vanha ja piika, niin ei elämätä sen\nparempaa.\n\n— Ettäkö vanhaksi piijaksi.\n\n— Ei pakosta, johan minä sanoin, vaan jos näillä toisilla teillä\npelkäät leivän loppuvan, niin tällä kotoisella tiellä näkyy olevan\nleipää, niin kauvan kuin hampaitakin, ja jos pitkään elät, niin puuroa\nviimeiseltä. Ikäsi loppuun asti pääset onnellisesti, jos vaan ei\nmitään onnettomuuksia tapahdu. Isäsi kotia näkyy joku pienempi vahinko\nkohtaavan. Näyttää kuin ruokatavarata katoaisi eli on jo kadonnut.\nRuuniveristä, vanhan puoleista miestä arvelevat siihen syylliseksi.\n\nAnaski katsoi vielä viimeiseksi kolmen lehden nostoilla onnen\npääpykälöitä ja silloin se oli teko tehtynä. Poislähtönsä varusti hän\nsiksi ajaksi, ettei tyttö ollut porstuassa, kun hän siitä läpi kulki.\nTyttö rupesi kohta kantamaan leipiänsä aittaan ja huomasi, että yksi\nleivistä oli kadonnut. Hän katseli, mutta eihän sitä mistään löytynyt,\nAnaskin ennustaminen oli käynyt toteen. Mutta hänelläpä olikin nyt\nkokonainen lämmin leipä veneensä kokassa, ei tarvinnut iltasesta olla\nhuolissaan.\n\nViimein tyttökin arvasi, että ruuniverinen mies sen leivän otti\nmennessään, vaan ottakoon.\n\n\nIV.\n\nAnaski jauhopuuhassa.\n\nViimeisiä kertoja oli Anaski sinä kesänä uskottelemassa ahvenien\nruokahalua, kun muutamana iltana jauhovene tulla töllötti etelästä\npäin. Purjeen avulla sitä kaksi miestä kuljetti muutamalle\nmaakauppiaalle. Illan hämärässä ankkuroivat miehet veneensä vähän\nulommaksi maasta ja menivät taloon yöksi.\n\nAnaskipa ei joutanut sinä iltana nukkumaan. Hän hiipi yön tultua\nveneeseensä ja sillä jauholotjan luokse, hiilasi ankkurin ylös pohjasta\nja alkoi mennä lekutella myötätuulen mukana. Pitkän matkaa hän jo\nennätti kulkea, kun vene tarttui selälle kiviseen luotoon kiinni.\nAnaski koetti sauvomella saada venettä irti luodosta, mutta tuuli\nsen aina uudestaan lykkäsi kiinni toiseen paikkaan, sillä luoto oli\npitkä. Viimein laskeutui pohjasta jaloin työntämään, mutta mitkään\nkeinot eivät auttaneet. Kärsivällisesti teki Anaski työtä aamuhämärään\nasti, jolloin varsinaiset kuljettajat tulivat kiireesti irtipäässyttä\nvenettään katselemaan.\n\n— Mitä sinä ukko vuohkaat meidän veneen kanssa, sanoivat miehet\nvihaisesti Anaskille.\n\n— Mitä? tarristautui Anaski puolestaan vihaiseksi miehille.\nKaikellaisia tallukoita niitä pannaan jauholastia kulettamaan, kun\npanevat niin löyhästi kiinni, että pääsee irti. Jos en minä olisi\nsattunut tähän tulemaan ja suurella vaivalla pidellyt ulompana kivistä,\nniin kappaleina olisi koko veneenne ja jauhot järven hyvinä.\n\nMiehet muuttuivat Anaskille kiitollisiksi, antoivatpa vielä markan\nsiitä hyvästä, kun on heidän veneitään varjellut.\n\nJärvessä polskuroimisen perästä tuli Anaskille kiire lähteä etsimään\nlämmintä uunin päällystä. Rantalassa olivat parhaiksi nousseet\nyöuneltaan, kun hän tallusteli tupaan märkine nousuineen.\n\n— Nuotallakos Anaski on ollut? kysyi isäntä.\n\n— Enpähän niin nuotallakaan, jupisi Anaski kiivetessään uunille.\nJauhoja olisin saalistanut tämän kylän köyhille pitkän talven varaksi,\nvaan eihän tuosta yksinään tullut mitään.\n\n— Mitenkä sinä niitä jauhoja puuhasit?\n\nAnaski kertoi yönsä vieton alusta loppuun aivan rehellisesti kuin\ntavallisen asian ja harmissaan jatkoi:\n\n— Kyllä ne taas tämänkin kylän kasakkaukot talven tultua kytkäsevät\npussin kanssa talosta taloon jauhokopran perässä, vaan ei ne ole\nsilloin ottamassa, kun saisi ilman rukoilematta, ei niin paljon että\navuksi tulisivat.\n\n— Mistäpä ne ovat sen tietäneet ja jos olisivat tietäneetkin, niin eipä\nse semmoiseen toimeen suu syyhy, siitä ei päätä silitetä.\n\n— Mikä siitä tulee, vastusti Anaski. Ei tuosta ole seurannut tämän\nenempää, vaikka huolettomain tavaran korjuulla olen elänyt suurimman\nosan ikääni.\n\n— Minkä hyödyn siitä nytkin sait, muuta kuin että housusi ovat märkänä,\nnauroi isäntä.\n\n— Harvoin minä aivan hyödytöntä työtä olen tehnyt, eikä se tämäkään\nyritys mennyt aivan mitättömiin. Tuossa on markka, joka on tämän yön\ntienestiä.\n\nSamassa heläytti hän rahan uunin hyllylle.\n\n— No mitenkä veneellinen jauhoja muuttui markaksi?\n\n— Täytyy ottaa häntäkin, kun ei koko härkää saa käsissään pysymään...\nSain tämän markan siitä hyvästä, kun en vienyt sitä venettä sen\netemmäksi kuin tuonne luotoon asti.\n\n— Mihinkäs se oli aikomus viedä?\n\n— Tuonne toiselle rannalle, kosken alle.\n\n— Entäs siitä?\n\n— Sinne koskeen olisin kantanut joka säkin, niin jopa olisi kelvannut\nlähteä tämän kylän köyhäin talvea viettämään. Nyt ne jäivät kuppien\npohjia nuoleksimaan, vaan en minäkään heitä säälittele, mitäs eivät\ntulleet avuksi.\n\n— Taisi olla viisainta, etteivät tulleet ja se se olisi ollut viimeinen\npaha teko Anaskillekin. Sen tekosen tehtyä ne olisivat vieneet \"vanhaan\ntaloon\" povariksi, puheli isäntä.\n\n— Jopa täältä olisi joutanutkin, sanoi Anaski köllähtäen kiukaalle\nlepäämään yötyön perästä. Ahvenetkin ovat herenneet ottamasta onkea ja\nmilläpä täällä enään povannee, sietäisi saada uudet kortit.\n\n\nV.\n\nPotaatilla eläminen.\n\nOnkima-ajan loputtua loittoni Anaski rantamailta vähän ulommaksi.\nSiellä harvemmin käydyillä seuduilla oli tulopuoli vähän runsaampata.\nTuon tuostakin sieltä pyörähti tyttäriltä kymmenpenninen, kun niille\nosasi hyviä naimaonnia ennustella ja pistivätpä poikaisetkin lantin,\nkun saivat kuulla säveliä Anaskin komopuusta. Vanhempata väkeä\nhuvitteli hän lasauttelemalla niille oikein kouraan tuntuvia valeita ja\nmuita makuisia puheita. Anaski otti edeltäpäin tarkan selon siitä, mikä\nse missäkin kelpaa ja asettui aina sen mukaan.\n\nVähän syrjässä muista taloista oli Rautiaisen mökki. Sinne meni Anaski\nja ilmoitti mökin miehelle kahden kesken että häneltä niitä saisi\npotaattia, eivätkä maksaisi sen enempää, kuin että elättäisivät häntä\njonkun aikaa. Mökin mies oli tuumaan taipuvainen, vaikka tiesi hyvin\nettei Anaskilla ollut omistaan niinkään monta potaattia, kuin varpaita\njaloissaan.\n\nJo ensimäisenä yönä tulla pötkähti kannannainen potaattisäkki mökin\nkotaan. Päivät makaili Anaski uunilla, eikä ollut huolta syömisestä,\nsillä ruoka tuli talosta. Potaattia keitettiin kolmasti päivässä, niitä\nkun oli niin runsaasti, sillä Anaski kävi joka yö kantamassa uusia.\n\n— Saatte niitä syöttää eläimilläkin, kehoitti hän, kun ei säkki\ntahtonut aina iltasilla joutua tyhjäksi.\n\nNyt lyötiin muuripata täyteen kiehumaan, survottiin ja annettiin\nkaikille eläimille. Sitä tekoa kesti useita viikkoja. Niin ihmiset kuin\neläimetkin tulivat jaksavaan potaattikuntoon, Anaski itsekin lihoi\nhelpoilla töillä kuin eläkemies ainakin.\n\nViimein kylmenivät ilmat ja alkoi vihmoa lunta.\n\n— Taitaa olla terveellisintä, että minä muutan majaa, sanoi nyt Anaski\nja mökin joukot arvelivat samaa.\n\nHän siirtyi kesäisille laitamilleen, povaillen ja komopuuta kitkutellen\nnuoren väen syysiltojen ratoksi ja oman suun hoitamiseksi. Tulipa\nmuutamain päiväin perästä joku tuolta Anaskin kyläilyseuduilta ja\nkertoi että siellä on potaatin varkaita liikkunut.\n\n— Mistä ne ovat varastaneet? kyseli Anaski.\n\n— Ei tuolla muut sano huomanneensa varkaan jälkiä, kertoi vieras, vaan\nRautiaiselta kuuluvat syöneen pellon aidan takaa kuopan aivan tyhjäksi.\n\n— Lieneekö noita hyvin kaukalaiset syöneet, sanoi Anaski.\n\n— Ehkä tämä Anaski tietääkin niistä jotain, tämähän vasta liikkui\nsielläpäin, arvelivat muut.\n\n— Miksikä minä en tietäisi, myönti Anaski. Nyt kun menet sinne\npäin, niin sano sille Rautiaiselle, ettei hätäile mitään niistä\npotaateistaan, itsehän se ne söi, minä vaan kannoin valmiiksi.\n\n— Semmoistako se olikin, rupesivat toiset nauramaan. No löytää se tuo\nAnaski ne elatuskeinonsa ja elättäjänsä.\n\n— Mitäs hän rupesi niin mielellään elättämään, eikä neuvonut missä\nhänen oma potaattikuoppansa on. Tottahan minä otin missä lähinnä oli.\n\n— Niin, vaan saisit nyt käydä ereyksesi korjaamassa, nauroivat toiset.\n\n— Mitenkäpä se korjautunee, syöty ei palaudu. Enkä minä joudakaan,\npitää tästä lähteä järvien jäähän mentyä katsomaan rautatietyötä, että\nmillä tavalla se sujuu, kun ne kuuluvat sitä parhaallaan tekevän.\n\n\nVI.\n\nAnaskin kertomus rantatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.\n\nPuoliväliin kului Anaskilta talvi katsellessaan rautatien työtä. Siellä\nhän oli elänyt hyvänä poikana vieläpä rikastuikin niin paljon, että oli\npalatessa uudet kortit ja muutamia lanttia taskussa. Povaaminen tuli\nuusilla kortilla paljon juhlallisemmaksi ja halukkaille kuulijoille oli\nverestä tarinata monenmoista, mikä mitäkin miellytti. Ihmeellisintä oli\nollut Anaskista järven täyttäminen ja siitä hän muodosti kertomuksen\nomaan tapaansa.\n\n— Nytpähän ne viimeinkin löysivät sen helvetin, kertoi hän. Minä olen\nikäni ajatellut että missä se on ja kun se keisari sallii sen olla,\nettei kärryytä kiviä täyteen. Nyt ne sen viimeinkin löytivät ja näkyi\nse nyt saavan kiviä kitaansa, kun satoja miehiä ja hevosia niitä\nmonta kuukautta vetivät. Mutta kyllä olikin pahuus syvä, pitkän ajan\nperästä aina sorot kohosivat pohjasta, kun kivikuorman kaatoivat. Sen\nvanhan \"tulimaisen kattilan\" olivat nostaneet rannalle jähtymään ja\nlähtivät sitä sitten viemään Venäjälle, jossa kuuluttiin tarvittavan\nsotaväelle suurempata vellinkeittokattilata, että saisi yksillä tulilla\njoka miehelle asti. Se olikin semmoinen muuri, ettei sitä akat nosta\ntulelta pois. Sata hevosta ja yhtä monta miestä sitä pantiin viemään,\neikä sittenkään kulkenut kuin tuuma ja tiima. Maantietä kun ajettiin,\nniin puut nojautuivat maata myöten kymmeniä syliä laajalta, aivan kuin\nruohokko veneen kupeella. Sattuipa sitten tuolla Lappeenrannan luona\nkulkemaan tie lähitse kalliota, johon kattilan laita jysähti niin\nettä siitä lohkesi kyynärän pituinen läikäre irti. Minä olin ajamassa\njälkimäistä hevosta ja kun näin lohkiamisen, niin hyppäsin tielle ja\nmukellutin lohenneen kappaleen turkin povelle piiloon.\n\n— Mitä se Anaski sillä teki? kysyivät kuuntelijat.\n\n— Mitäkö sillä? Niin hyvää vaskea ei meidän aikana ole enää missään.\nMinä kun menin sitä myömään vaskisepälle, niin se luuli sitä kullaksi\nja antoi hyvän hinnan. Sitä vaan kadun, kun en samalla tiellä tullut\nkolhaisseeksi toista suurempata läikärettä, niin eipä olisi hätäpäiviä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalon emäntä, vanha vakava ihminen, oli kuunnellut Anaskin kertomusta\nja kysyi:\n\n— Tottako vai leikkiä ne ovat nuo Anaskin puheet? Tokko sinä\nmilloinkaan luotat Jumalaan, muuta kuin tuohon varastamiseen ja\nvalehtelemiseen?\n\n— Luotin minä kerran siihenkin, sanoi Anaski vakavasti.\n\n— Milloinka tuo sattui?\n\n— Toissa syksynä se sattui. Ahvenet olivat herenneet onkea ottamasta\nja minä makailin tuolla Haapasaaren kalasaunassa ja lämmittelin sitä.\nSiellä yksinäisyydessä, lämpöisen saunan lauteella, ajattelin että\nheitän pois nuo entiset tapani ja elelen täällä erilläni muista elämäni\nloppuun asti, kylläpähän herra huolen pitää, kuuluuhan tuo ennen\nEliastakin elättäneen sillä lailla, että korppi on kantanut joka aamu\nleipää ja lihaa. Pian minultakin loppuivat entiset eväät ja makailin\nsitten korvakuulolla, milloinka alkaisi jotain evään tuojaa ilmestyä.\nEnsimältä aina nukahdinkin, mutta kun rupeama alkoi venyä kovin\npitkäksi, ei tullut enää unikaan ja odottaminen alkoi tuntua ikävältä.\nSorsat vaan karnuttivat rantasilla, ja kuikka parkui selempänä. Viimein\njo potkasi ovenkin selälleen, että jos tänne ei osanne tulla, kun on\nkiinni ja jos tuolla kuikalla lienee jotain tuomista, ja se vonkuu\nsisään päästäkseen. Mutta ei siitäkään ollut mitään apua, kuikan\nomissakin suolissa mahtoi nälkä kurista. Toista vuorokautta minä siinä\nmakailin syömättä, vaan sillä minä sen jo uskoin ja ajattelin että\ntoisilla keinoilla minut on luotuna elämään. Toisen päivän iltana\nmyöhällä soutelin Mäntylän rantaan ja kävin tuulimyllyltä kähveltämässä\njauhosäkin selkääni ja nytpäs erosi taas nälkä.\n\n— Vai semmoista se Anaskin Jumalaan luottaminen olikin, puhui emäntä\ntoisten hullumpien nauraessa. Etkö sinä ajattele koskaan kuolematasi ja\nhommaa jotain valmistuksia sitäkin varten?\n\n— Jo minulla on sen verran valmistuksia kuin muillakin ja miltei\nvähän enemmän, sanoi Anaski. Haudankaivajata olen pyytänyt ja se on\nlupautunut pystyttämään hautani päälle tuon vanhan viuluni pohjan ja\neläissäni kirjoitutan siihen sanat että\n\n    minä vaivanen mato ja matkamies,\n    vaeltanut monta vaarallista retkee ja\n    odotan ehdon hetkee.\n\nMitäpä siihen olisi ollut syrjäisillä sanomista, he kuuntelivat\nvalmista.\n\nTämä on nyt lyhyt ja puolueeton kertomus Anaskista, tutkikoon ja\ntehköön lukija itse johtopäätöksen, mikä hän oikeastaan on.\n\n\n\n\nLaivan kannella.\n\nKirj. _Kauppis-Heikki_.\n\n\nHöyrylaiva kulkea tuhutti mutkaisia salmia, joissa kippari sai olla\nhyvin huolellinen ja ehtimiseen hän kääntelikin ohjaus-pyörää, niin\nettä peräsimeen kulkevat rautariimut alituistaan romisivat. Viimein\nsalmet loppuivat, laiva ohjasi kulkunsa isompaa selkää kohti ja\nkipparikin saattoi uskoa peräsimen hoidon laivamiehelle, mennäkseen\nitse levähtämään. Tuuli ei ollut erittäin kovaa, mutta kun se kävi\nvastaan, tuntui aika vinhalta. Herras-matkustavaiset, jotka olivat\nkapeampia vesiä kulkiessa kävelleet kannella seutua ihailemassa,\nmenivät nyt salonkeihin. Kannella matkustavaiset käärivät takkejaan\nlähemmäksi ruumista ja asettuivat selin tuuleen.\n\nVähän erillään muista, peräkannella, istui omiin ajatuksiinsa\nvaipuneena nuoren puoleinen talonpoika, joka näytti olennossaan jonkun\nverran eroavan yksinkertaisimmista säätyläisistään. Toinen samallainen\ntalonpoika tuli salongista kannelle ja katseltuaan rohkeasti\nympärilleen, lähestyi edellistä ja virkkoi:\n\n— Ka Anttihan täällä on! Sinäkin matkustat.\n\n— Onkos se mikään ihme, jos minä matkustan, sanoi tämä leikillisesti.\nEikö Antti saa ajaa niin hyvin kuin Kustaakin?\n\n— Eipä sillä, sanoi Kustaa, vaan kun minä en ole sinua huomannut,\nvaikka on näin pitkältä kulettuna.\n\n— Mitenkä ne salongissa matkustajat kannella kulkijoita huomaisi, pisti\nAntti ivallisesti.\n\n— Mitäs varten jäit kannelle, olisit tullut salonkiin ja tule nyt, niin\nostetaan olutta, sanoi Kustaa.\n\n— En minä huoli olutta, kun ei ole jano eikä palava, selitti Antti.\n\n— Tule sitte muuten, vai itketkö salonkimaksua, pisti Kustaa puolestaan.\n\n— En aijo vielä yhden markan mies olla, vaan minua ei, suoraan sanoen,\nhuvita herrain seurassa matkustaminen.\n\n— Ole nyt joutavata, houkutteli Kustaa, onhan ne melkein kaikki jonkun\nverran tuttuja, ja sinä sitä paitsi sen verran lukenut ja tietävä, että\npystyt keskustelemaankin, jos niin tarvitaan.\n\n— Sinä et käsitä minua, sanoi Antti. Käypäs tuohon istumaan, niin\nkoetan selittää.\n\n— Saas kuulla, sanoi Kustaa ja istuutui.\n\n— Sinä sanoit puollustukseksi herrain seurassa olemiseen meidän luvut\nja tiedot.\n\n— Niin sanoin.\n\n— Minkä arvon sinä luulet niiden antavan meidän luvuille ja tiedoille,\nkun niillä ei ole tutkintoa suoritettuna. Tutkinnot ne tekevät ihmisen\nsivistyneiden seuraan soveliaaksi.\n\n— Sinä puhut kateudesta, mutta minäkin pidän arvostani.\n\n— En ymmärrä siitä arvonsa pitämisestä ja miten se sinulta menisi.\n\n— Et voine ymmärtää. Ajatellaan sitten että me mennään tuonne salonkiin\nja istutaan olutta juomaan. Ja kun samassa huoneessa on tuttuja\nherroja, täytyy meidän tietysti puhella hyvin järkevästi, jos ei\ntahdota näyttäytyä oluen ahmijoilta.\n\n— Mitä se ketään liikuttaisi, jos puhuisimme tai olisimme äänettä.\n\n— Ei tosin, mutta ihan varmaa on että katsosivat ja ajattelisivat,\nettä tuossakin on kaksi räätärin tekemää herrasmiestä, jotka koettavat\ntavoitella herrain tapoja ja suosiota.\n\n— Mistä sinä sen tiedät niin varmaan ja jos ajattelevat, niin\najatelkoot, innostui Kustaa.\n\n— Kyllä sen aina huomaa, väitti Antti. Olisitpas äskenkin ollut täällä\nkannella, kun ne ihailivat maisemia, niin olisit päässyt käsittämään\nmihin luokkaan tässä mikin kuuluu. Heistä jokainen osaa parhaiten puhua\nsuomea, mutta yhtä kaikki pitää mongertaa tuota toista kieltä. Ja yhden\ntekevä, jos olisivat tulleet omillaan toimeen, vaan kun aina vähän\nvälistä täytyi kääntyä kysymään suomeksi jonkun saaren tai niemen nimeä\nmeiltä talonpojilta, minulta ja muilta, johon palvelukseen taisin minä\nolla haluttomin, vaan näkyi niitä löytyvän halullisiakin aina tarpeen\nvaatiessa, joskin saivat loma-ajoiksi pistää suunsa tuppeen. Mitäs nyt\ntästäkin sanot?\n\n— Se oli aivan väärin heiltä, jos kerran taisivat suomenkieltä puhua.\nMutta saattoi siinä olla sekin, että siihen olisi jokainen tuppautunut\ntolittamaan ja sotkemaan, jos olisivat ymmärtäneet puheen.\n\n— Aivan oikein. Sitähän minä vasta huomautin. Ainahan löytyy\ntalonpojissakin ymmärtämättömiä ja sen lisäksi sellaisia herrashupsuja,\njotka ilolla olisivat herrain koirana, jos vaan saisivat rinnalla\njuosta. Ja tuollaiseen herrain käytökseen on paljon näiden\ntungettelijani syytä. On pitänyt pienemmissäkin tilaisuuksissa ruveta\nkäyttäytymään niin arvokkaasti, ettei heidän arvoansa tultaisi\nsopimattomilla tuttavuuksilla alentamaan. Sillä lailla se on juurtunut\ntavaksi ja vienyt ne pitemmälle kun tarvitsisikaan. Entä sitten tuo\nparas arvon säilyttämiskeino, tuo kirottu, talonpojille vieras kieli.\nSiinä se on herruuden suurin kunnia ja kaunistus, se on kuin rumpu,\njolla herätetään kaikkien huomiota, vaan josta ei selittämättä mitään\nymmärrä.\n\n— Eiköön tuota mekin opittaisi lukemalla, niin vähä kykenisivät herrat\nsillä ylpeilemään, sanoi Kustaa.\n\n— Vai niin, että mekin opittaisiin, naurahti Antti katkerasti, ja\nsitten vuorostaan alettaisiin sillä ylpeillä muiden edessä. Muulla\ntavalla täytyy Suomen talonpoikain saada arvonsa korotetuksi, eikä\nsillä. Sitä keinoa on jo niin kauvan väärin käytettynä, että en\nparemmankaan hyödyn toivossa siihen puuhaan rupeisi, jopa jos se\npäättyisi siihen, että saisi joskus olla salapoliisina herrain\npuheilla ja parhaassa tapauksessa mongertaa talonpojille kummaksi,\nniin johan tämä olisi ilettävintä hulluutta. Meidän kielemme on jo\nniin rikas sanoista, että melkosen tieteellisiä asioita sillä kykenee\nkeskustelemaan. Ne herrat, jotka eivät pidä talonpojan sivistystä ja\nkieltä missään arvossa, menkööt toki semmoisenaan ja keskustelkoot\nmieluummin hylkijöiksi heittäytyneiden renttu-herrain kanssa.\nKadehtimatta ja häiritsemättä minulta saavat tuon arvokapulansa\ntallentaa. Meidän täytyy olla ylpeitä omastamme ja paljo onkin jo\nSuomen talonpoikia, jotka ymmärtävät antaa arvon omalla kielellä\nlausutulle järkevälle ajatukselle, eikä siellä tai täältä kuuluvalle\nrummun soitolle. Minä en ainakaan jaksa kunnioittaa noita rummun\nsoittajoita ja surkuttelen niitä kansalaisiani, jotka alamaisesti\nkumartavat tuolle tuntemattomalle pärinälle ja vieläpä lähentelevätkin,\nettä jos armossa tuosta viisaudesta joku pala heidänkin suuhunsa\nsopivaa viskattaisiin.\n\n— Jopa sinä nyt rupesit purkamaan, virkkoi Kustaa. Mutta minkäs tuolle\nasialle taidat?\n\n— Taidan ainakin sen, että en näytä kansalaisilleni esimerkkiä\nraukkamaisuudessa. Jokaisen vähänkin ymmärtävän pitäisi näyttää noille\nvieraan kielen soittajille (olkootpa he sitten idästä tai lännestä),\nettä jos muuten kuinka typeriä oltaisiin heidän silmissään, niin ei\ntoki vättöjä, kunnian kerjäläisiä. Talonpojan sivistyksen todelliset\nharrastajat ovat toisenlaisia, niille jos huomaavaisuutta osoittaakin,\nniin sieltä tulee toki myötätuntoisempi vastine, kuin joku armossa\nviskattu sana. Eikä näidenkään jälkeen ole sokeasti lyöttäyttävä\nvahtimaan, mitä ne näkisivät parhaaksi syöttää. Meillä on jo siksi\nrikas sanomalehdistö ja kirjallisuus, että niitä seuraamalla saapi\ntalonpoika niin paljon oppia, ettei tarvitse enää avossa suin tuulta\nsuuhunsa kerätä.\n\n— Kyllähän ne asiat pian puhutuksi tulee, mutta ei sitä muuten niin\njoutuisaan mennä.\n\n— Sinä olet semmonen Tuomas, joka aina epäilet. Minä uskon että tässä\nei muuta kuin edistytään myötäänsä, jos vaan säätäisin olla rauhassa\nvereksiltä rummun soittajilta.\n\n— Mitä sinä tarkoitat?\n\n— Mitäkö tarkoitan? Ettäkö oikein pitäisi sekin selittää.\n\n— No et tarvitse, kyllä ymmärrän. Vaan mitäpä me nyt näistä, tule\njuomaan kahvia, ei tässä ole liiaksi joku kuppi.\n\n— Eipä olekkaan, virkkoi Antti ja seurasi perässä.\n\nLaiva lähestyi jo kapeampia vesiä ja tuuli tuntui nyt miedommalta.\nSalonki-matkustajia tuli kannelle toisia maisemia ihailemaan. Kippari\nilmestyi paikalleen ja puristi taas jäntevästi ohjauspyörän tapeista.\n\n\n\n\nKummitus rukissa.\n\nKirj. _Kauppis-Heikki_.\n\n\n— Kerran minun selkäpiitäni karmasi pahasti, alotti vanha lois\nPekka, kun talvella valvottiin iltapuhdetta ja muilta oli loppunut\nkummitusjutut. — Minä olin silloin renkinä Patolassa ja ikäni puolesta\nhurtakimmallaan, alun kolmannella kymmenellä. Se oli menevä talo,\nniin että lauvantai-iltoinakin tahtoi myöhästyä asettuminen lähi\npuolta yötä. Unelijaille se teki tinkaa. Monta kertaa ne piijat\ntiukkuivat rukkinsa ääreen, vaan emäntä itse oli semmoinen kalkkara,\nettä se olisi jaksanut vaikka yökaudet laskea ja muiden täytyi kestää\nrinnalla. Ja kyllä minäkin jaksoin siihen aikaan, ei ne nähneet\nminun torkkuvan. Toiset rengit olivat uneliaampia ja ne toivottivat\nmonesti piikain kanssa, että kun kerrankaan näyttäisi tuolle akalle\nihmeitä, jotta osaisi oikealla ajalla asettua. Ja annappa ollakaan,\nmuutamana lauvantai-iltana se sattui. Me viivyttiin toisen rengin\nkanssa ensin myöhänlaiseen metsässä, kun täytyi ajaa kolmea hevosta,\nsillä kolmas renki löi alku viikosta kirveellä jalkaansa ja makaili\nuunilla sitä parantelemassa. Metsästä tultua meillä oli vielä silppuin\nleikkuuta ja monta muuta tehtävätä, niin että yö oli jo hyvissä määrin,\nennenkuin kylpemään päästiin. Sitten sillä emännällä oli tapana kylpeä\nensimäiseksi. Vaan ei mekään maltettuna odottaa sen pois tuloa, vaan\nmentiin jo tallista suoraan saunan porstuaan odottelemaan vuoroamme.\nMinä en kerinnyt lauteelle noustua kuin parhaiksi silmäni huuhtoa ja\nmuutamia kertoja vastalla hotaista, kun emäntä juoksi kauhistuksissaan\npihasta saunaan takaisin ja vapisten toimitti että siellä on ihan\nnähtävä kummitus, ja joutua katsomaan. Minun ruumistani jo silloin heti\nniin kummasti kärsäsi, kuin olisi kiulullisen kylmää vettä nakannut.\nKiireesti hyppäsi joka mies alas lauteelta sukimaan vaatteita päälleen.\nEmäntä ei uskaltanut askeltakaan astua yksinään pihaan päin, eikä\nsiinä ollut oikein selittäjätäkään mikä siellä on, niin säikähtynyt\nse oli. Eikä niillä muillakaan ollut uskallusta lähteä edeltä. Minä\nkarautin silloin luontoni ja sanoin että tulkaahan perästä ja sieppasin\nrapun kupeelta mennessäni halon käteeni. Jokainen mentiin yhdessä oven\navauksessa tupaan ja silloinpa minun selkäpiitäni karmasi niin, ettei\nole ennen eikä jälkeen sillä lailla karmaissut. Tuvassa ei näkynyt\nristinsielua, mutta emännän rukki, pöydän latvan kohdalla lattialla,\npyöriä hyrräsi semmoista tulimaista vauhtia, ettei puolapuita\neroittanut. Jokainen seisottiin yhdessä rypäässä ja tuijotettiin\näänetönnä kummitukseen. Emäntä seisoi meidän muiden keskessä ja\nvoivotteli. Minun luontoni jo viimein nousi niin että hyppäsin lähemmä\nja ärjäsin että \"lienet vaikka itse tulimainen p----le, vaan nyt\nasetut\" ja samassa annoin halolla semmoisen säväyksen, ettei näkynyt\npyörästä ei korttelinkaan pituista kappaletta, kun ne sinkoilivat\nympäri tupaa. Nyt vasta uskalsivat toisetkin tulla peremmäksi,\nkun näkivät, ettei minulle tullut mitään ja kummituksenkin ilveet\nhävisivät. Emäntä oli yhäkin niin peloissaan, että piikain täytyi\nnoutaa ruoka pöytään.\n\nPelkopa siinä tahtoi muitakin vaivata, niin etteivät silmät pysyneet\nkauvan yhdessä kohti, vaan veti vastustamattomalla voimalla\nkurkistamaan milloin mihinkin nurkkaan, että jos se taas jossain alkaa\nilveitään näytellä.\n\n\"Tästä puoleen täytyy meillä joutua asettuminen aikaisemmin, varsinkin\nlauvantai-iltoina\", sanoi isäntä vakavasti, kun istuttiin syömään.\n\n\"Kyllä se vasta joutuukin\", sanoi emäntä nöyrästi, \"eikä se nytkään\nolisi näin myöhään mennyt, vaan kun eivät rengit joutuneet töiltään,\nniin täytyi vähän lisätä saunan uuniin puita.\"\n\nIsäntä rupesi siitä meitä torumaan, että kun niin myöhään ollaan\nmetsässä, vaan kun minä selitin että eihän me ennätettynä, kun täytyi\npanna kuormat kolmelle hevoselle, niin eipä se osannut sitten mitään.\nNyt muistivat vasta renki Antin uunilta, vaan kun menivät sitä\nherättelemään syömään, niin eipä sitä näkynytkään, ja päättivät sen\nkontanneen naapuritaloon kylään.\n\nPelkomielellä sitä ruvettiin nukkumaan, peitto korviin, vaan sittenkin\ntahtoi valvottaa ja oli kuulevinaan rissehtimistä. Yöllä oli Anttikin\nkompuroinut vuoteelle.\n\n\"Missä sinä olit illalla\", aloin minä siltä aamusilla kysellä. \"Tokko\nsinä tiedät mikä kumma täällä tapahtui?\"\n\n\"En minä tiedä\", sanoi Antti, \"olin kylässä.\"\n\nMinä kerroin tapahtuman juurta jaksain, vaan sitä minä siinä\nkummastelin, kun se ei sitä oikeinkaan ihmetellyt, naurahteli vaan\nväliin.\n\n\"Joko se emäntä aikoi nyt ruveta aikaisemmin asettumaan?\" kysyi Antti,\nkun ei sattunut muita olemaan tuvassa.\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" kysyin kummastellen.\n\n\"Minä vaan arvaan\", naurahteli Antti.\n\n\"Et sinä ollut sitä kuulemassa. Millä sinä naurat!\" aloin minä tiukata.\n\n\"No kuulehan\", sanoi Antti tullen lähemmäksi. \"Elä puhu kellekään\nmitään, minähän sitä pyöritin.\"\n\nMinun luontoni alkoi uudestaan kohota suuttumuksesta ja aloin tiukasti\nkysellä että \"millä tuhannen keinolla sitä sinä pyöritit, kun ei\ntuvassa näkynyt ristinsielua.\"\n\n\"Enhän minä tuvassa ollutkaan, vaan tuvan sillan alla ja sieltähän minä\npyöritin\", selitti Antti.\n\n\"Ja sinä säretit minulla rukin\", kivahdin minä ja tavoitin tukasta,\nvaan Antti alkoi surkeasti rukoilla, etten puhuisi mitään, sillä\ntalonväki tietoon päästyään suuttuisi ja maksattaisivat sen rukin.\n\nHeitin sikseen sen tukkajuhlan, kun ennätin ajatella, että on siitä\nkummituksen käynnistä hyötyäkin, päästään ajallaan nukkumaan,\neikä rukista tarvitse maksaa mitään, vieläpä kiitetään minun\nurhoollisuuttani. Toiselta puolelta suututti se, kun olin tekopelistä\nniin haltioissani ja muiden kanssa yhtä taikauskoinen. Antilta vaadin\nminä tarkat selitykset tuohon pyörittämisjuttuun ja selvähän se olikin.\nAntti oli emännän kylpemään mentyä laskeutunut uunilta ja sitonut\nemännän rukin polkimeen rihman ja pujottanut sen sillan raosta sillan\nalle, jossa oli niin syvä kuoppa, että mies sopi kumarissaan siellä\nliikkumaan. Lattiassa olevan luukun kautta oli sitten itse mennyt\ntuonne kuoppaan ja asettanut luukun paikalleen. Hyvähän siellä oli\nsitten saada rukki pyörimään, eikä sitä hienoa rihmaa olisi hoksannut\nvähillä tarkastuksillakaan, jopa kun sitä hätäisesti katsoo, niinkuin\nemäntä ja mekin toiset.\n\nSillä tavalla se tämäkin kummitusjuttu levisi vähitellen maailmalle\ntäytenä totena, enkä sitä minäkään oikaissut kuin vasta vuosien päästä.\nEnsi lauvantai-iltana sen perästä kylvettiin jo päivän hämärässä, eikä\narki-iltoinakaan mennyt niin myöhään kuin sitä ennen.\n\nPekan kertomuksen loppupuoli sai meidät kummituksilla nauramaan,\nvaikka alkupuolta kuunneltiin mitä suurimmalla jännityksellä ja ilman\nselityksettä olisi jäätynä siihen varmaan uskoon, että kummitus on\npyörittänyt rukkia.\n\n\n\n\nKauppaneuvoksen rouvan juhlapäivä.\n\nKirj. _Otto Tuomi_.\n\n\nTapansa mukaan nousi kauppaneuvos Ekbom kl. 1/2 6 aikana. Hän pukeusi\ntavalliseen aamupukuunsa: vanhoihin housuihin, joiden takapuolet\nolivat nahkasta, suoraan, laajaan nuttuun, jonka hihoissa oli paikat\nkyynärpäissä, ja vanhoihin leveäkärkisiin kenkiin, joissa oli paksut\nmoninkertaiset pohjat.\n\nPukeutuessaan hän tavattomasti ryki, sillä hänellä oli omituinen\nkiusallinen vaiva kurkussa, jolle lääkäritkään eivät olleet mitään\ntaitaneet. Tästä rykimisestä heräsivät aina piijat kamarissaan yhden\nhuoneen ja kahden seinän takana ja kiiruhtivat toimiinsa.\n\nPukeuduttuaan meni hän ruokasalin lävitse kyökkiin, astuen täydellä\npainolla, ja yhtään varomatta löi ovet kiini jälkeensä. Kyökistä juoksi\npiika piikakamariin, toisella kädellään kannattaen alushameitaan,\ntoisella suojellen avonaisia rintojaan. Hän oli alushameisillaan tehnyt\nteekeittiöön tulen että kauppaneuvos huomaisi jo oltavan valveilla.\nMuuten tuli aina kauppaneuvos kyökkiin ja sanoi:\n\n— Tytöt, on jo aika nousta!\n\nKauppaneuvoksen tehdessä tämä kiertokulkunsa heräsi tavallisesti\nrouvakin huoneessaan salin takana konttoorin vieressä, tai jos hän ei\nennen herännyt, niin heräsi hän nyt siitä, kun kauppaneuvos veti suurta\nseinäkelloa seinän takana konttoorissa. Siellä vielä makasi Feeliks,\nhänen poikansa edellisestä naimisesta. Feeliks oli tylsämielinen, ei\nollut voinut lukea ja sen tähden oli jäänyt konttoorin vahdiksi ja\nasiain kävijäksi. Kauppaneuvoksen tullessa heräsi hän, käänsi päätään\nja tuijotti isäänsä kulmainsa alla kuin tuntemattomaan henkilöön,\nmytistellen suutaan. Hän oli muuten kauppaneuvoksen näköinen, vaan\npiirteet kasvoissaan olivat elottomat, katse tylsä. Feeliks nousi ja\nalkoi pukeutua sillaikaa kun kauppaneuvos avasi konttoorin akkunan\ntuulettamista varten ja tarkasti lämpömittaria ja ilmapuntaria. Talon\nkoira ”Morre”, joka makasi keskellä lattiata, nousi istumaan ja\nunissaan haukotteli.\n\nKohta oli teekin valmis, jonka juotuaan hän otti turkkinutun päälleen\nja meni konttoorin läpi ulos, Morre venytellen jälessään. Konttoorissa\nFeeliks veteli pitkällä luudalla lattiaa.\n\nKauppaneuvos teki kierroksen ympäri kartanon, tarkastellen kaikkialla.\nJoka kohdasta oli hänellä muistuttamisia ja valittamista. Milloinkaan\nei tahdottu tehdä hänelle mieliksi, koskaan ei tehty niin kuin\nomaa työtään, vaan niinkuin vieraan ja sillä tavalla hänet pian\nhävitettäisiin, jos hän ei jaksaisi vielä tarkastaa kunkin töitä.\nOsansa saivat sekä piijat että rengit, päiväläiset ja muut kasakat.\n\nKlo 7 ajoi hän tehtailleen. Musta suuri ori kiidätti lemmon kyytiä ja\nMorre laukata vunttasi rinnalla. Morre palveli ehdottomasti kuuliaisena\nisäntäänsä, vaan kestään muista se ei välittänyt. Se vetelehti sekä\npäivät että yöt konttoorissa, jossa se makasi Feeliksen kanssa, eikä\njuuri milloinkaan muulloin liikkunut kuin minkä kauppaneuvoksen\nmatkassa. Häntä se seurasi kuin ajutantti kenraalinsa rinnalla,\nvirallisesti ja arvokkaasti, mutta sai ainoastaan harvoin käden\ntaputuksen.\n\nSillaikaa tulivat konttoristit toimeensa kl. 1/2 8. Säntilleen he\ntulivat konttooriin, vaan kauppaneuvoksen poissa ollessa he vähän\nlaiskottelivat, laskivat leikkiä ja narrasivat Feelistä. Kun Feeliks\ntuskastui, uhkasi hän aina kaivata kauppaneuvokselle.\n\n— Mikset sinä koskaan kaipaa _isällesi?_ kysyivät toiset.\n\nMutta Feeliks ei sanonut koskaan syytä siihen, miksi hän isäänsä kutsui\nnoin arvonimeltään. Sen teki hän kai suuresta kunnioituksesta.\n\nKauppaneuvoksella oli suuri huoli viinan puhdistajasta. Entinen hyvä\noli kuollut ja hänen jälkeensä oli jo kolmas koetuksessa. \"Jos minä en\nsaa parempaa puhdistajaa, saan minä lyödä rukkaset lautaan ja lähteä\nkeppi kädessä maantielle\", ja oli hän sanonut edelliselle ja samaa hän\nvalitti nykyisellekin puhdistajalle.\n\nKonttoorissa konttoristit haukottelivat ja venyttelivät kädet niskassa,\nvaan kun kauppaneuvos tulista kyytiä vilahti akkunain ohi, sai jokainen\nikään kuin töykkäyksen kylkeensä, leikki taukosi ja kynät rupesivat\nrapisemaan paperia vasten.\n\nKauppaneuvos meni kamariinsa, jossa hän selaili muistikirjaansa.\nEräässä läheisessä huoneessa lapset aterioitsivat ja tinkivät pitämään\nkovaa ääntä, vaan äitinsä heitä alituiseen varoitti. Piti olla hyvin\nhiljaa, kun kauppaneuvos oli kamarissaan, muuten tuli hän ovelle,\nkatsoi vihaisesti rouvaansa ja sanoi: — Eikö kukaan saa hillityksi\nnoita lapsia, että saisi olla rauhassa! Vaan kun he olivat hiljaa,\ntuli kauppaneuvos aikanaan heidän luokseen, sanoi hyvän huomenen ja\nmahdollisesti vähän hymyilikin lapsille. Rouva seisoi lasten takana\nkuin lapsen piika, joka pelkää muistutuksia lasten hoidosta.\n\nRouva oli kolmen lapsen äiti. Hän oli ennen ollut kaupppaneuvoksella\n\"sisäneitsyenä\" ja hoitanut kivuliasta rouva-vainajata, kauppaneuvoksen\nedellistä vaimoa. Hän oli ollut lasten hoitajanakin, ja kohta kun\nkivulias rouva oli silmänsä sulkenut, oli _hän_ lisännyt perhettä\nyhdellä terveellä, reippaalla pojalla, joka oli niin kauppaneuvoksen\nnäköinen, ettei sitä vastaan kukaan kyennyt väittämään.\n\nKauppaneuvos oli arvostaan pitävä mies ja oli tottunut vastaamaan\nteoistaan. Kaikkien ihmeeksi otti hän sisäpiikansa vaimokseen. Mutta\nhäät olivat pienet, ei niinkuin ennen. Vaan hän oli korottanut\nvihityksi puolisokseen sen, jonka hän oli alentunut viettelemään, ja\ntehnyt hänen lapsensa lailliseksi perillisekseen.\n\nOli ennen puhuttu \"kauppaneuvoksen Almasta\", jolla käsitettiin\nkepeäkenkäistä, hauskan näköistä naista, jolla oli kylliksi ylevä\nkäytöstapa säästääkseen hänet renkimiehiltä ja käsityöläisiltä\nkauppaneuvoksen lapsenhoitajaksi.\n\nTapansa mukaan pikimältään perhettään tervehdittyään meni kauppaneuvos\nkonttooriin.\n\nHänen konttoorissa ollessaan vallitsi häiritsemätön hiljaisuus. Hän\nistui perimäisenä pulpettinsa takana, konttoristit kahden puolen hänen\nedessään.\n\nHänen suora, pitkä nenänsä, korkea otsansa, johon ihmetyksestä,\nodottamatonta kuullessaan tai jotakin uutta havaitessaan ilmestyi\nsarja erittäin selviä ja säännöllisiä juovia, tuuheat kulmakarvat ja\nsuora ryhti tekivät hänet omituiseksi säntillisyyden perikuvaksi,\njoka läheisiinsä ehdottomasti vaikutti. Tukkansa alkoi harmaantua\nja korvistaan pisti esiin tukku harmaita karvoja. Kun hän tähtäsi\nkatseensa käskynalaisiinsa, vaikutti se kuin komentosana sotamiehille:\npää pystyyn, rinta ulos ja vatsa sisään!\n\nKonttoristit istuivat samaan tapaan suorana ja kirjoittivat samaan\ntapaan hienoa ja säännöllisesti kaltevaa kuin kauppaneuvoskin. Hän\nei ollut muunlaiseen käsialaan tyytyväinen ja sen vuoksi olivat\nkonttoristit opetelleet kirjoittamaan sellaista. Ainoastaan \"tarkka\nkello\", vanhin konttoristi, joka oli vanhempi kauppaneuvosta, kirjoitti\nomalla tavallaan pystyä ja paksua.\n\nPitkäheilurisen seinäkellon käynti kuului hyvin selvästi konttoorin\näänettömyydessä. Kelloa hoiti kauppaneuvos itse. Häntä miellytti tuo\nkello hairahtumattomuutensa vuoksi ja hän sanoi useasti apulaisilleen:\n— Kun te olisitte kuin tuo kello! — Kello oli kuin konttoorin sieluna,\nse oli tämän kauppahuoneen todellinen ilmestysmuoto. Sen pitkän\nheilurin verkkasat, varmat, perin säännölliset liikkeet vaikuttivat\npainavasti. Kun kello oli kerran puhdistettavana ja sen sijalla pieni\nkello vilkkaasti käydä reppasi, tuntui konttoorissa oikein hauskalta.\n\nRouva tuli konttooriin ja kevein askelin arasti lähestyi\nkauppaneuvosta. Hän sai hetkisen odottaa ennen kuin kauppaneuvos\nkääntyi hänen puoleensa.\n\n— Mitäs sinä?\n\n— Minä pyytäisin talouteen yhden säkin vehnäjauhoja, yhden topin\nsokeria ja viisi kiloa kahvia.\n\n— Etkös sinä aivan vasta saanut niitä?\n\nRouva luetteli talouskirjastaan, joka oli hänellä kädessään, milloin\nhän mitäkin oli saanut.\n\n— Niin, niin — niin niin, vaan paljo sitä vaan näkyy kaikkea menevän.\nMenköön Kusti antamaan.\n\n— Kiitän pappaa! kiitti rouva nöyrällä katseella.\n\nKonttoorissa oli niin painostavaa. Jokaisella oli kuin raskas kuorma\nhartioillaan, vaikkei työn paljous heitä suinkaan rasittanut.\nKonttoristit vuorotellen paperikorista rutistivat taskuunsa paperia,\nottivat avaimen ovensuunaulasta, niin että sen \"ukko\" kuuli ja\npujahtivat ulos, — ei kuitenkaan muuta varten kuin päästäkseen hetkeksi\nvapauteen ja tupakoimaan.\n\nKonttoorissa suoritettiin useimmat asiat kirjeellisesti, vähän siellä\nihmisiä kävi. Jos joku sattui siellä käymään, oli se konttoristeista\nhyvin hauskaa konttoorin ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa.\n\nErään kauppaneuvoksen vuokratalon asukas, suulas leskirouva, oli\nedellisenä päivänä käynyt valittamassa, että heidän ruokasalinsa sillan\nalta levisi kamala haju. Sitä oli kauppaneuvos itse käynyt katsomassa,\nvaan hän väitti, että piijat ovat vaan likavesiä sinne valuttaneet,\njosta vähän hajua tulee, jonka vuoksi hän ei suostu siltaa auki\nrepimään. Sen jälkeen oli rouva omalla vastuullaan nostattanut sillan,\nja sieltäpäs löytyi rotan raato, niin kuin hän oli väittänyt. Nyt tuli\nhän konttooriin perimään työstä maksua ja kertoi rotan olevan tallessa,\njos kauppaneuvos ei muuten uskonut.\n\nMutta kauppaneuvos ei olisi tahtonut sittekään ruveta maksamaan sillan\nnostoa, vielä vähemmin lattian maaluuta, kun maalaus siltaa auki\npenkoessa oli turmeltunut. Rouvan sieti soittaa suutaan hyvän aikaa ja\nkuvailla asiaa monelta puolen, ennenkun kauppaneuvos suostui maksamaan\nsillan noston 2 mk. Lattiaa hän ei suostunut maalauttamaan millään\nehdolla. Rouva poistui hyvin kiihottuneena.\n\nHarvinainen hauskuus sattui tänään konttoorilla, kun kaupungissa\nyleisesti tunnettu juoppo nikkari Vänskä tuli konttooriin. Kun\netehisestä kuului epävarmoja askeleita, meni nuorin konttoristeista\nkatsomaan ja huomattuaan hänen olevan täydessä seilissä alkoi hän\nhäätää häntä pois.\n\n— Minulla on asiaa itselleen komersrootille, selitti Vänskä ylpeästi ja\ntunkeutui vaan sisään. Hattu kourassa, tukka silmillä ja kasvot liassa\nhän nöyrällä äänellä tervehti kauppaneuvosta.\n\n— Mitäs asiaa? kysyi kauppaneuvos.\n\n— Minä olen Heikki Vänskä, jos herr... herr komersrooti tuntee.\n\n— Mitä on asiaa? kysyi kauppaneuvos ankarasti.\n\n— Mi — nä olen kahdeksantoista vuotta herr komersrootin viinat juonut\nja monet markat siitä teille tuonut.\n\n— Ajakaa ulos tuo mies!\n\n— Seis, minä sanon. Minä olen saaliissa herr komersrootilta ko-korkoja\nniistä viinarahoista, mitä minulta on teille tullut — en puhukaan kuin\nhullut.\n\nVänskä tiesi sanoneensa painavan sanan ja silmät turjallaan odotti\nvaikutusta.\n\nHetki oli jännittävä. Konttoristit pysähtyivät työssään ja innolla\nodottivat, mitä tuleman piti.\n\nKauppaneuvoksen nenä tuhisi. Hän otti kukkaronsa ja viskasi markan\nrahan Vänskän eteen pöydälle.\n\n— Siin'on! Mene nyt pois.\n\n— Kiitos, herr komersrooti. Markka on jo paljo rahaa, se ei tee suulle\npahaa.\n\n— Mene nyt siivolla pois.\n\n— Soisin, että siivolla oisin ja tämän markan kiltisti joisin. Hyvästi!\n\nVänskän käynnistä oli konttoristeilla ääretön riemu. Mutta he eivät\nvoineet siitä kuin ainoastaan sydämessään iloita, sillä kukaan ei\nuskaltanut konttoorissa nauraa. Ainoastaan silmissä loisti ilo, kun\nhe vilkuivat toisiinsa. Mutta konttoorista päivälliselle päästyä klo\n3 he kadulla päästivät sitä suuremman naurun, ja siitä riitti heille\npuhumista pitkäksi aikaa.\n\nKonttoristien mentyä istui kauppaneuvos vielä konttoorissa. Hän\ntarkasteli mitä kukin oli tehnyt, sillä vieraisiin ihmisiin hän ei\npaljoa luottanut.\n\nParhaiksi hän jouti menemään päivälliselle. Rouva ja lapset olivat\nsaaneet odottaa. Istuessaan pöydän päähän olivat hänen ajatuksensa\nvielä kiini kauppa-asioissa ja hän teki veitsen kärellä näkymättömiä\nnumeroita lautasensa pohjaan.\n\nRouva toi kädestä vanhinta lastaan ja varovasti istuutui pöytään,\nasettaen tämän lapsensa kauppaneuvoksen ja itsensä väliin. Hänellä näet\noli vaistomainen tunne siitä, että tämä lapsi, pieni sievä poika, —\nmuut lapset olivat tyttöjä — hänet oikeastaan liitti kauppaneuvokseen\nja oli korottanut hänen vaimokseen.\n\nRouva oli totuttanut pienet lapsetkin olemaan hiljaa isän\nläheisyydessä, kun hänellä vaan näytti olevan jotain ajattelemista, ja\nsitä hänellä olikin aina. Hän söi ahneesti, samalla kiihkeästi miettien\nerästä kauppayritystä. Pöydässä ei juuri muuta puhuttu kuin minkä rouva\nkysyessään: — Tahtooko pappa lisää?\n\nFeeliks tuli pöytään tavallisesti varpaisillaan ja pelonalaisesti\npälyen, söi paljon, ei virkkanut halaistua sanaa, ja syötyään poistui\nvarovasti kuin varas.\n\nKiireesti suunsa pyyhittyään palasi kauppaneuvos konttooriin tekemään\nlaskujaan. —\n\nIltapäivällä tuli kauppaneuvoksen luo erään saksalaisen kauppahuoneen\nasiamies, jonka kanssa hän oli vanha tuttava. Vieras oli hyvin\ntervetullut. Kauppaneuvos vei hänet kohta saliin. Siellä rouvakin\ntuli häntä tervehtimään, taluttaen pikku poikaansa rinnallaan.\nSaksalainen, joka puhui vaan saksaa ja huonosti ruotsia, ei ymmärtänyt\nyhtään rouvaa, joka puhui ainoastaan suomea. Kauppaneuvos jotenkin\nvirallisesti tulkitsi heidän keskensä muutamia sanoja, jonka jälkeen\nhän yksinomaan puheli vaan vieraan kanssa. Rouva istui äänetönnä,\ntehden käsityötä ja lapsi riensi kohta muihin huoneisiin.\n\nJonkun ajan päästä siirtyi kauppaneuvos vieraineen salista omaan\nkamariinsa, jossa heidän oli mukavampi pakista, kahvia ja likööriä\njuoden. Rouvasta se oli mieleen, sillä hänestä oli kumminkin ikävä\nistua heidän kanssaan, kun hänelle ei mitään puhuttu eikä hänkään juuri\ntohtinut sekaantua heidän puheeseensa tietäen miehensä olevan hyvin\naran häiritsemisestä. Kuitenkin hän oli muuttunut entistä iloisemmaksi\nja liikkui huoneissa tavallista reippaammin. Jopa hän hyräili jotakin\nhauskaa lauluakin mennessään kyökkiin sanomaan että pitävät kahvia\nvaralla.\n\nKoin kaksi tuntia oltuaan kahden kesken vieraansa kanssa, tuli\nkauppaneuvos, poskipäät punottaen ja hyvän tuulen näköisenä, etsimään\nrouvaansa ja lapsiaan.\n\n— Miksi te jätätte meidät aivan yksin? Tulkaa nyt tänne tarinoimaan\nmeidän kanssamme.\n\nHän tarttui rouvaansa hyväillen vyötäisiin ja vei hänet sekä lapset\nkamariinsa vieraan luo.\n\nNyt oli hän kuin aivan toinen mies. Hän oli vilkas ja hauska eikä muuta\ntehnytkään kuin mitä rakastettavimmalla tavalla tulkitsi rouvaansa\nvieraalle ja päin vastoin. Rouva myös oli muuttunut. Häntä olisi\ntavallisissa oloissa luullut hiljaiseksi ja umpimieliseksi, vaan nyt\nhän oli mitä puheliain ja hauskin. Lapset olivat kadottaneet ujoutensa\nja arkuutensa ja rupattelivat vapaasti; heitä myös kauppaneuvos\ntulkitsi ja kertoili heistä vieraalleen. Että rouva täydellisesti voisi\nolla heidän mukanaan ruvettiin nyt kauppaneuvoksen ehdotuksesta juomaan\nkrimiläistä viiniä, josta kauppaneuvos erittäin piti.\n\nOli aivan outoa tässä talossa tuollainen iloinen seura, mikä nyt oli\nkauppaneuvoksen kamarissa. Sitä ei tapahtunut monta kertaa vuodessa,\nmutta sitä suuriarvoisempia ne hetket rouvalle olivat. Täytyi kuukaudet\npitkät, jotka tuntuivat vuosilta, elää kuin linnassa, jonka ankaran,\numpimielisen herran edessä kaikki vapisivat, ei mitään vierailuja\nkaupungilla, sillä niistä ei kauppaneuvos pitänyt; olla pelonalainen\nkotivanki, jonka ilona ja huvituksena toki olivat omat lapsensa, vaan\njoitten kanssa hän aniharvoin uskalsi antautua iloisiin leikkeihin\npelossa että niistä tulisi liika vallattomia, josta kauppaneuvos\nei pitänyt — tämän kaiken jälkeen tuntui rouvasta kuin juhla- ja\nriemupäivältä saada olla muutama hetki vapaasti ja luonnollisesti\nomassa kodissaan ja nähdä kauppaneuvosta rinnallaan hellänä, hauskana\naviomiehenä, joka hyväili häntä ja haasteli hänen kanssaan. Hän oli\nsiitä suuresti kiitollinen tuolle saksalaiselle vieraalle, jonka tulon\njälkeen hän jo kohta oli saanut hyviä toiveita.\n\nJoka oli nähnyt kauppaneuvosta tavallisessa olossaan, ei olisi voinut\ntuntea samaksi sitä iloista, puheliasta miestä, joka hän nyt oli.\n\n— Minun pikku vaimoni ei ole suurta eikä rikasta sukua, kertoi hän\nvieraalleen, ottaen vaimonsa käden omaansa — onpahan vaan pienen talon\ntyttö maalta, mutta hän on sitä parempi minusta: hänessä ei ole oikkuja\nniin kuin ensimäisessä vaimossani, vaan hän on hyvyys itse, oikea\nenkeli! Milloinkaan ei ole hänessä ollut syytä, se on aina minussa,\njos joskus on väittelyä sattunut. Minä olen ollut monta kertaa paha,\nalituisesti paha ja hyvin ikävä puoliso, mutta minun pikku Almani se\non sittekin aina niin kiltti ja hyvä. Hän on lahjoittanut minulle näin\nkauniita lapsiakin.\n\nVaimonsa ja lastensa ympäröimänä ja heitä hyväillen ei voinut muuta\nkuin ihailla heidän onneaan, eikä saksalainen ollenkaan uskonut hänen\npuheitaan omasta pahuudestaan.\n\nKassööri tuli ilmoittamaan että konttoristit olivat menneet ja kysyi\npitikö hänen odottaa kauppaneuvosta kassan laskemista varten. Nyt oli\nnäet kuukauden viimeinen päivä, jolloin aina kassa laskettiin.\n\n— Tulkaa tänne yhteen seuraan, lasketaan kassa sitte, sanoi\nkauppaneuvos.\n\nHe viettivät koko illan hauskaa seuraa, ja kaikista hauskinna oli\nkauppaneuvos.\n\nIllallisen syötyä ja vieraan mentyä mentiin lukemaan kassaa.\nKauppaneuvos tahtoi kaikin mokomin rouvaansakin siihen toimitukseen\nja pikku Albert, joka vielä oli valveilla, tuli myös mukaan. Feeliks\nmakasi konttoorissa sikeässä unessa.\n\nKauppaneuvos keksi mielestään sievän tempun siinä, että luki rahoja\nrouvansa helmaan.\n\n— Miksi sinä Alma niin harvoin käyt täällä konttoorissa? torui hän\nhellästi. Täällä on muutenkin niin ikävää ja yksitoikkoista, että olisi\nhauskaa kun sinä aina kävisit täällä.\n\n— Enhän minä tahdo tulla häiritsemään, teillä kun on täällä kaikilla\ntärkeätä työtä.\n\n— Siitä viisi! Minä olen itse niin jörö ja kylmä ja olen varmaankin\nhyvin ikävä koko ympäristölleni. Mutta sinä, joka osaat olla niin\nhilpeä ja viehättävä, sinun juuri pitäisi tulla aina tänne häiritsemään\nmeitä vähäsen. Se tekisi niin hyvää. Kyllä minä aina huomaan, kun\nkonttoristit joka puolen tunnin päästä ottavat paperikorista paperia\nja helistävät avainta... heillä on täällä niin ikävä, että pitää\nolla jotakin huvitusta. Mutta minä en mahda sille mitään, minä olen\nniin jäykkä. Minä olen myös liijan tarkka ja pikkumainen, kyllä minä\nsen monta kertaa jälestä päin huomaan, mutta minä en mahda sillekään\nmitään... Näin puheli hän rahoja lukiessaan, josta ei tahtonut oikeata\ntolkkua tulla; hänen täytyi alottaa aina uudestaan. Viimein hän hylkäsi\nkoko toimituksen ja paiskasi kaikki rahat rouvansa syliin.\n\n— Kyllä ne ovat oikein, oikeinhan ne ovat olleet aina ennenkin. — Vaan\nminun mieleeni muistuu se juoppo Vänskä, joka kävi täällä päivällä.\nMinä tein tyhmästi että annoin hänelle mitään; hänen vaimolleen ja\nlapsilleen minun piti antaa. Lähetä sinä tämä hänen vaimolleen huomenna.\n\nNäin sanoen antoi hän satamarkkasen rouvalleen ja kertoi sitte Vänskän\nkäynnistä. Hän näytti asiata ajatelleen jo ennemmin, vaikka hän vasta\nnyt siitä puhui.\n\n— Kyllähän se on surkeata, että viina tekee semmoisia raukkoja kuin\nsekin Vänskä, puhui hän. Mutta ei se ole yksistään viinan syy. En\nminä viinaa sitä varten valmista, että ihmiset sillä juovat itsestään\nälyn ja voiman, — se on heidän oma syynsä. Minä valmistan sitä\nnautintoaineeksi ja järkevästi käytettäväksi, — niin kuin kaikkea tässä\nmaailmassa on käytettävä järkevästi. Minkä minä taidan, että maailmassa\non niin paljo raukkoja, jotka yhdellä eli toisella tavalla syöksevät\nitsensä turmioon? Mutta semmoisten onnettomia perheitä on autettava,\nsillä ne ovat viattomia kärsimään. Sinä saat, Alma, etsiä muitakin\nsemmoisia perheitä, niin minä autan heitä. Ne olisi pantava linnaan\npakkotyöhön semmoiset miehet.\n\nNäin hän useinkin puheli pienessä hutikassa ollessaan. Selvänä\nhän oli niin kokonaan kiini kauppa-asioissaan, ettei hän joutanut\nniistä puhelemaan, kun oli niin umpimielinen. Mitä hän lupasi, sen\nhän myös täytti. Selvänäkin hän oli joskus ajatellut köyhäin lasten\nkasvatuslaitosta, joka olisi hänen kaupunkiin perustettava, ja vaikkei\nse aate ollut hänessä vielä aivan suurta valtaa saanut, oli se\nkumminkin kehittymässä.\n\nLevolle ruvetessa riisui kauppaneuvos itse Albertin ja laittoi\nhänet nukkumaan. Ja hän oli niin hauskana ja sukkelana, että hänen\nvaimonsa täytyi paljon nauraa. Hän oli nuortunut kolmekymmentä\nvuotta ja oli kuin vasta nainut onnellinen aviomies. Vaimoltaan hän\npolvillaan riisui kengät ja sukat, ja kaikilla muilla ylenmääräisillä\nkohteliaisuuksillaan oli aivan tukehuttaa hänet, kun piti niin paljo\nnauraa.\n\nJo yöpuvussaan ollen pyysi kauppaneuvos häntä vielä katsomaan lapsia.\nHe menivät. Kauppaneuvos ei malttanut olla toista tyttöään ottamatta\nsyliinsä ja suutelematta häntä, josta lapsi heräsi ja nähtyään olevansa\nisänsä sylissä, isänsä, joka niin iloisena katseli häntä, rupesi lapsi\nherttaisesti nauramaan ja uni karkottui häneltä kokonaan. Kauppaneuvos\npani sukat hänen jalkaansa ja vei hänet sylissään saliin, jossa he\nkolmen rupesivat piilosille. Se oli lapsesta äärettömän hauskaa. Siinä\njoutuivat huonekalut epäjärjestykseen, ja kaikki oli niin hauskaa,\nkun he valkeissa vaatteissaan juoksentelivat. Kerran kun lapsi oli\netsimässä, löysi hän piilossa olijat sohvan takaa suutelemassa\ntoisiaan...\n\nAamulla kauppaneuvoksen jo mentyä konttooriin järjesteli rouva salissa\nhuonekaluja. Hän oli niin onnellinen, hän tunsi niin paljo iloa\nrinnassaan. Sillä eilen oli hänellä ollut harvinainen juhlapäivä, josta\nhän oli niin paljo iloa nauttinut. Samalla liiteli hänen ajatuksissaan\nmuistot niiltä ajoilta, jolloin kauppaneuvos häneen rakastui.\nSamallaisella hauskalla tuulella oli hän aina silloinkin ollut, niin\nhyvä ja rakastettava. Väliajoilla hän oli ollut hänelle kohtelias ja\nhuomaavainen. Silloin kun kauppaneuvos voitti hänet lupauksillaan,\nsilloin hän oli ottanut hänen päänsä niin sievästi käsiinsä...\n\nLapset tulivat hänen luokseen saliin silmät kirkkaina, ja toinen\ntytöistä kysyi:\n\n— Mamma, oliko se totta, kun yöllä oltiin täällä papan kanssa\npiilosilla, vai oliko se unta?\n\n— Totta se oli, lapseni.\n\n— Miksi ei meitäkin herätetty! valittivat toiset pahoillaan.\n\n\n\n\nKuningattaren romaani.\n\nHistoriallinen novelli.\n\nKirj. _Emil Peschkau_. Suom. F.A.C.\n\n\nErään ruotsalaisen linnan muotokuvakokoelmassa löytyy naisen kuva,\nniin erityisen viehättävä, että sen eteen jokainen kävijä mielellään\nseisattuu, vaikkei ymmärtäisikään häntä opastavan vahtimiehen\nselitystä. Kuvan viehätys ei kumminkaan ole ainoastaan sen erittäin\ntotisissa, viisaissa ja kuitenkin suloisissa vaaleanverisissä\nkasvoissa, eikä siinä vastakohdassa, jonka toiselta puolen kuvan\nsilmiin pistävä korkea otsa ja sen suuret ankarasti katselevat silmät\nja toiselta kuvan miellyttävän pehmeä leuka ja sen pienoinen suu,\nikäänkuin suudeltavaksi luotuine huulineen, keskenään muodostavat.\nHuomiota vielä enemmän kiinnittää tytön omituinen puku, sitä\nomituisempi, kun tietää että edessä on eräs ruotsin kuningatar.\nVaatetuksensa ei ole kuninkaallinen, eikä naisellinenkaan, ja\nehdottomasti tulee sitä nähdessä ajatelleeksi uus-aikaisten\nameriikkalaisnaisten emansipatsiooni-harrastuksia. Kristiinalla on\nyllään miehen takki, kumminkin tavallista pitempi, ja jonkun verran\naukeneva vyötäisistä ylhäälle päin, niin että voi nähdä ne valkeat\npitsit, jotka rintoja peittävät. Takin alta huomaa housut, jotka käyvät\npunaisten, turkiksilla päärmettyjen pienten saappaiden päällitse,\nja hänen vaalealla tukallaan on yksinkertainen vaatettava, samoista\njaloista turkiksista tehty myssy.\n\nJos tunteekin maailman historian salaisuuksia, ei tämän nuoren\nkuningattaren olento omituisuudestaan siltä mitään kadota, vaan on\nmeille tuon puku-arvoituksen selittäminen mahdollista.\n\nKristiina oli Kustaa Aadolfin tytär, ja kun suuri kuningas oli\n1632 kuollut Lützenin kentällä, tuli 6-vuotinen tyttärensä hänen\nseuraajakseen valtaistuimella; vastaiseksi tosin \"holhoojahallituksen\"\nturvin, mutta jo 18-vuotiaana otti hän hallitusohjakset omiin käsiinsä.\nKasvatuksensa oli ollut kerrassaan miehelle sopiva. Tähän tuli\nvielä lisäksi, että hän oli hyvin lahjakas; hän kääntyi jo aikaisin\nerityisellä hartaudella tieteisiin ja oppi ylenkatsomaan totiselle\nhengelle arvottomana kaikkea, mikä useammalle ihmiselle iloa tuottaa\ntahi sydäntä liikuttaa.\n\nHallitsijana tahtoi olla Kustaa Aadolfin tytär, ja muu elämänsä kuului\ntieteelle.\n\nHän erkani hovitavoista joka suunnalle, seurapiirinsä vaikuttavat\nhenkilöt olivat kaikki oppineita, joita hän luokseen kutsui kaikesta\nEuroopasta (myöskin suuren fllosoofin Carthesiuksen oli hän hoviinsa\nkutsunut), ja kun hallituskunta, sen etunenässä valtiokansleri\nAkseli Oxenstjerna, hänelle esitti sen toivon, että hän antaisi\nkätensä Brandenburgin Freedrikki Vilhelmille (vastaiselle \"Suurelle\nvaaliruhtinaalle'\"), loukkautui hän suuresti, kun hänestä noin\ntuostaan oli voitu luulla moista inhimillistä heikkoutta. Hän selitti\njuhlallisesti, ettei hän milloinkaan tahtoisi mennä naimisiin,\nja piti myös siitä kiinni, kun häntä myöhemmin muistutettiin\nvelvollisuuksistaan maataan kohtaan. Vuonna 1649, 23-vuotisena, hän\ntoistamiseen vielä antoi valtioneuvostolle saman selityksen ja samalla\npakoitti tämän ynnä säädyt valitsemaan orpanansa Kaarle Kustaan\nvallanperijäksi perinnöisyysoikeudella.\n\nKuningattaren jatkuva elämä mutkitteliin omituisimmalla tavalla, johon\nei löydy mitään selitystä historiallisista teoksista. Niistä kumminkin\nkäy selville, ettei tätäkään haurasta ihmissydäntä mahtava rakkaus ole\njättänyt koskettamatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä kevätpäivänä 1650 pani Tukholman mielet kuohuksiin uutinen\nmurhasta, joka oli tapahtunut hyvin kummallisella tavalla.\n\nEdellisenä yönä oli jostakin niistä ahtaista jyrkistä solista, jotka\n\"Stortorgetin\" kauppapaikalta vievät alas laivasillalle suolajärven\nluo — tuskin sadan askeleen päässä kuninkaallisen linnan puutarhan\nmuurista, — äkkiä kuulunut aseiden kalsketta; hätähuuto oli kuulunut ja\nvahdin saapuessa paikalle oli nuori aatelismies juuri vetänyt miekkansa\nmustassa ritaripuvussa olevan miehen rinnasta, joka makasi kuin kuollut\nkadun graniittiperustalta. Vahti näki vielä, mitenkä yön pimeydessä\nkolmaskin pakeni, joka oli suunnannut matkansa Mälarinjärvelle\npäin, mutta ei seurannut pakenijaa, vaan katsoi parhaaksi vangita\naatelismiehen ja huutaa ihmisiä apuun, jotka kenties vielä voisivat\nauttaa haavoitettua. Tämä vielä eli ja äkkiä näytti siltä kuin olisi\ntahtonut kohota pystyyn. Verestävät silmänsä ohjautuivat voimattoman\nvimman kamalalla ilmeellä vastustajan nuoruutta uhkuvaan olentoon,\nsitte avautuivat hänen huulensa, jolloin voitiin kuulla seuraavat\nvaivoin esille puserretut sanat: \"Elkää häntä uskoko — hän on minut\nhoukutellut tähän ansaan — hyökännyt päälleni — koska olen hänen\nsalaisuutensa — hän on pahan tekijä — hän pelkäsi...\" Lopuksi kuultiin\nainoastaan hengästynyt korahdus, tuskallinen korina, onnettoman pää\nretkahti kivelle jälleen, hän oli kuollut.\n\nMuutamat läheisistä taloista sillä välin paikalle ehättäneet porvarit\nolivat heti tunteneet kuoleman kielissä olevan miehen. \"Herra Galeas\nSalvius”, kuultiin heidän murajavan, ja samassa osoitti eräs porvari\nuhkaavasti aatelismiestä.\n\n\"Taaskin muukalainen!\" huusi hän ja siltä näytti kuin olisi tahdottu\nkäydä tämän kimppuun.\n\nVahti, joka juuri oli ottanut miekan hänen kädestään, pyysi\nhiljaisuutta ja käski vangitun sanomaan nimensä.\n\n\"Olen markiisi Fiilip von Roche Talmont\", sanoi tämä äänellä, joka\ntosin osotti kummastusta, mutta ei mitään kiivautta. \"Herra Galeas\nSalviuksen tunsin, mutta en ymmärrä hänen viimeisiä sanojaan, enkä tätä\nhyökkäystä, sillä _hän_ se toisen miehen kanssa minun päälleni karkasi,\nvieläpä takaapäin tuosta porttikäytävästä. Että niin onnellisesti\nselviysin asiasta, siitä on minun varmaankin kiittäminen ainoastaan\nkaikkivaltiasta ja puhdasta omaa tuntoani. Olen tosin, hyvät ihmiset,\nmuukalainen, tuskin neljää viikkoa ollut Tukholmassa, mutta en tiedä,\nolenko tehnyt kärpäsellekään mitään pahaa. Mikä noin on voinut\nsuututtaa herra Galeas Salviuksen minuun, sitä en ymmärrä, ja mitä\nsalaisuuteen tulee... no niin, minulla on kyllä salaisuus — jotakin\nsalaisuuden tapaista, mutta pahan tekijän salaisuus se ei ole, sen\nvoitte uskoa.\"\n\nSitte vaati hän vahtia kulettamaan itseään pois, ja murinassa, jota\ntaas kuului, oli jotakin hyväksyvää. Hänen tyyni käytöksensä, voimakas,\nmiellyttävä ryhtinsä, omituinen miehekäs iloisuus, jota olentonsa\ntuossakin varsin tukalassa tilassa uhkui, kiinnittivät itseensä. Nuo\nterveet, uskaliaasti veistetyt kasvot vaaleine silmineen ja lyhyine\nvaalean ruskeine leukaan suippenevin kavaljeeripartoineen olivat\ntukholmalaisille vähemmän tuntemattomat kuin Galeas Salviuksen tumman\nsynkkä naama, joka kyllä kuului vanhaan ruotsalaiseen sukuun, mutta oli\nperinyt äitinsä, Livornosta kotoisin olevan naisen, italialaiset kasvon\njuonteet. Kuollutta vietäessä pois seurasivat melkein kaikki silmät\nainoastaan säälien nuoren markiisin notkeaa olentoa.\n\nSurullinen tapahtuma jäi sitä enemmän pääkaupungin puheen aineeksi,\nkun Roche Talmontin markiisilla oli huono onni puolustautuessaan.\nIlmoituksissaan oinasta persoonastaan häntä kyllä ei saatu valheista\nkiinni ja mitä hän siitä ainoasta salaisuudestaan ilmaisi, joka\nhänellä oli, se sai pian vahvistusta. Nimensä oli todellakin Fiilip,\nRoche Talmontin markiisi ja oli Brüsselistä kotoisin. Siellä oli hän\nvoittanut espanjalaisen grandin tyttären sydämen, grandin, joka oli\nAlankomaiden hallitusta johtavan perintöprinsessan ministeri. Mutta\nrikas espanjalainen ei ensinkään näyttänyt taipuvaiselta tekemään\nköyhää flamilaista markiisia onnelliseksi tyttärensä kättä hänelle\nlahjoittamalla, vaan eräänä päivänä Roche Talmont ryösti rakastettunsa.\nPitkälle he eivät kumminkaan päässeet, ja seuraus oli, että Donna Luisa\nMendez sulettiin luostariin ja Roche Talmont hallitsijattaren käskystä\najettiin maasta pois.\n\nOllen varaton ajatteli hän koetella onneaan jossakin hovissa, ja\nniin tuli hän vihdoinkin Tukholmaan, joka siihen aikaan mahtavasti\nveti luokseen lahjakkaita, maailmassa eteenpäin pyrkiviä luonteita.\nOppineet ja kirjailijat, joita kuningatar suojeli, Vossiukset,\nHeinsiukset, Mézerayt, Salmasiukset, Naudet, Meibomit, Carthesiukset,\ntäyttivät maailman ylistyskirjeillä, jotka kertoivat \"pohjoismaisesta\nPallas Atheenasta\" ja Suuresta Kristiinasta, joka etuluuloitta\nkummastusta herättävällä tarkkanäköisyydellä kykyjen tuntemisessa\ntasoitti tien itsekullekin, joka sen ansaitsi. Mutta Roche Talmont\nei tiennyt, ikävä kyllä, enemmän kuin usea muukaan sitä, että\nRuotsin kuningatar oli aulis ainoastaan oppineille. Hänelle tosin\nonnistui tulla kuningattarelle esitellyksi, mutta tämä kuunteli häntä\nvälinpitämättömästi, ja käänsi silmänsä hänestä miltei halveksien.\nMarkiisi-poloinen ei ollut eläessään paljoa muuta kirjoitellut kuin\nrakkauden kirjeitä Donna Luisalle ja sitä paitsi oli hänen ulkomuotonsa\nkokonaan maailman miehen: mikä hänen sanoistaan kaikui kuningatarta\nvastaan, ei tosin ollut hengetöntä, mutta siinä oli maailman mielisten\nihmisten vihattu henki. Niinpä erkani kuningatar hänestä jotakuinkin\nsuosiottomasti ja antoi muistutuksen Mézeraylle, joka oli johtanut\nmaanmiehensä hänen luokseen. Roche Talmont huomasi, ettei hän täällä\nollut paikallaan ja olisi varmaan jättänyt Tukholman tuota pikaa\nellei olisi joutunut hurvittelijain pariin, joita Kristiinan orpana,\ntuo maailmanmielinen pfalzkreivi Kaarle Aadolf, väliin arveluttavasi\nlähenteli. Näiden seurassa oppi Roche Talmont myöskin tuntemaan Galeas\nSalviuksen, joka tosin työskenteli oppineena omassa laboratoriossaan\njonkunlaisella menestyksellä harjoitellen kemiallisia opintoja,\nmutta huikentelevan elämänsä takia oli tullut kuningattaren piiristä\nkarkoitetuksi. Tuttavuus oli kaikkien niiden sanojen mukaan, jotka\nsiitä tiesivät, ollut ainoastaan aivan pintapuolista, niin että\nyöllinen päällekarkaus, olipa sen sitten alkuunpannut kumpainen\nhyvänsä, ruotsalainen tahi flamilainen, jäi yhtä selittämättömäksi.\nMarkiisin asiaa pahensi kumminkin tuntuvassa määrässä eräs asianhaara,\njota alussa ei ensinkään oltu otettu huomioon. Alettiin näet puhella\nsiitä tuntemattomasta, joka oli paennut sillä hetkellä kuin vahti\nnäyttäytyi. Tuntemattoman olisi Roche Talmontin sanojen mukaan pitänyt\noleman Galeas Salviuksen toverin, mutta tämän ystävistä ei löytynyt\nketään, jota pieninkään epäluulo olisi voinut kohdata. Sitä vastoin\nkävi selville, että markiisin oma palvelija mainitun yön perästä oli\nkadonnut ja jäänytkin kadoksiin. Roche Talmont koetti turhaan selittää\ntätä katoamista, joka rasitti häntä kovin. Tuomareihin vaikutti sitä\npaitsi häntä vastaan se seikka, että hän oli rahaton keinottelija, jota\nkyllä voi luulla hämärien juonien nivojaksi.\n\nNiinpä siis kaikki tuntui kallistuvan vahvistamaan sitä todistusta,\njonka murhattu viimeisinä hetkinään oli antanut.\n\nNäiden Galeas Salviuksen viimeisten sanojen mukaan, niin hämäriksi kuin\nne muutoin jäivätkin, oli markiisi Roche Talmont hänen murhaajansa,\noli kavaluudella käynyt hänen kimppuunsa ja lyönyt häneen kuolettavan\nhaavan. Siitä huolimatta viivytteli hovioikeus, jonka ratkaistavaksi\nasia Espanian lähettilään myönnytyksellä oli lykätty, silmiinpistävän\nkauvan päättäessään sitä. Näytti siltä kuin olisi markiisin\npersoonallisuus tehnyt tuomareihinkin niin edullisen vaikutuksen, että\nhe ainoastaan suurella vaivalla voivat päättää hänen langettamisestaan.\nKun kuningatar vihdoinkin, tuskastuneena moisesta pitkällisestä\nvitkastelusta, itse vaati tuomiota, annettiin se ja se kuului:\nmestauskuolema.\n\nSamana päivänä, kun tuomio julistettiin, antautui Kristiina puhelemaan\nsiitä hovineitsyensä Helena de la Gardien kanssa. Tämä nuori impi oli\nainoa henkilö, jota kohtaan kuningattarella oli jotakin sydämelliseen\nmyötätuntoisuuteen vivahtavaa tunnetta. Vaikka Helena — oman\nselityksensä mukaan — oli muuta kaikkea kuin oppinut ja vaikka hän\nherttaisella tavallaan usein uskalsi puoltaa arkielämän riemuja, nautti\nhän kumminkin Kristiinan erityistä suosiota. Tämä löi häntä suopeasti\nposkellekin ja suuteli sitte otsalle.\n\n\"Lapsi olet, Helena, sinua kyllä kärsii,\" oli hänellä tapana sanoa.\nPolitikoitsijat ja oppineet saivatkin vain osakseen kuningattaren\nkunnioituksen ja ihmettelyn. Mutta \"lapselle\" taas, joka oli ainoastaan\nmuutamia vuosia häntä itseään nuorempi, avautui jotakin siitä\ntunne-elämästä, jota kuningatar ylenkatsoi, mutta joka kuitenkin kyti\nhänen povessaan.\n\nHelena ei ollut vähän kummissaan siitä, että kuningatar näytti\nsiveellistä tyytyväisyyttä markiisin tuomiosta. \"Majesteetti\", uskalsi\nhän vastustaa, \"jos tuo markiisi-poloinen kumminkin on syytön, jos\nherra Galeas Salvius karkasikin hänen kimppuunsa.”\n\n\"Tuomio on joka tapauksessa oikea\", keskeytti Kristiina tulisemmin kuin\nmuutoin oli hänen tapansa. \"Ryöväri ei Galeas Salvius ollut, hän oli\noppinut — tosin oppinut, joka... Jos oli päälle karkaaja, silloin oli\nhänellä syynsä hyökkäykseen.\"\n\n\"Ja mikä olisi syy ollut, Majesteetti?\" kysyi Helena.\n\nKuningatar nauroi ylenkatseellisesti ja sanoi pilkallisesti:\n\"Kummallakin oli luonnollisesti rakkausjuttuja! Rakkausjuttuja ja aina\nvaan rakkausjuttuja! Ikäänkuin ei olisikaan muuta parempaa tekemistä!\nNyt heillä on kumpaisellakin palkkansa ja sen ovat kumpainenkin\nansainneet.\"\n\nHelena katseli salavihkaa hallitsijatartaan ja sanoi sitte arasti ja\nhienolla hymyllä:\n\n\"Majesteetti on julma rakkautta kohtaan, julma ja puolueellinen.\nMinkätähden olisivat runoilijat lauluissaan niin huikaisevilla väreillä\nylistäneet rakkautta korkeimmaksi maailmassa?\"\n\n\"Runoilijat etsivät ainoastaan kiitollisia aineksia omituisille hengen\nlahjoilleen. Ja arki-ihmisten alhaiset himot ovat luonnollisesti heille\nkiitollinen aine, kuten filosoofeillekin, jotka eläimiäkin tutkivat.\nMutta minkätähden sinä niin kiivastut — olisitko...”\n\n\"En, hyvä Majesteetti — en tunne rakkautta, puolustan sitä vain, kun\nMajesteetti sitä tuomitsee. Majesteettikaan sitä ei vielä tunne. Mutta\njos eräänä päivänä tulette sen tuntemaan —\"\n\nKuningatar purskahti nauruun.\n\n\"Olet lapsi! Mutta lapsenkin pitäisi huomaaman... Missä olisikaan se\nmies, joka minut rakkauteen käännyttäisi? Myöskin henkisesti korkealla\noleville miehille on rakkaus leikkiä ja nainen, joka on rakkauteen\ntaipuvainen, leikkikalu. Miehet tarvitsevat leikkikaluja ja meiltä\nkoetetaan soaista silmät, kuvitella meille jotakin löytyväksi, mitä\nei olemassa ole, siinä mielessä että olisimme taipuvaiset heitä\npalvelemaan. Minä ja rakkaus! Lapsi, lapsi, mitä on mennytkään päähäsi!\nSiitä voisin miltei tuntea itseni loukatuksi. Mutta puhelkaamme muista\nasioista! Olen päättänyt näyttää teille, etten ole mikään hiuskarvan\nhalkasija ja ettei minulla ole mitään muistuttamista huvia vastaan, jos\nsillä vaan tarkoitetaan jotakin järjellistä tahi edistetään korkeaa\najatusta. Ainoastaan tarkoituksen mukaisuuden puute minua vihoittaa\nsekä tavallinen huvin himoitseminen. Olen juuri lukenut neuvonantajieni\nMeibomin ja Kauden kirjoitelman vanhojen kreikkalaisten soitannosta\nja tanssista, mainion teoksen, joka on minut hurmannut. Niinpä siis —\nteidän pitää saaman tanssijaiset, mutta tahdomme tehdä vanhan Helleksen\neläväksi! Naude antakoon opetusta muutamille soittajille tetrachordan\nkäyttämisessä ja Meibom tulee tanssia johtamaan. No, lapsi, mitä sanot\nsinä?\"\n\nHelena katsoi käskijäänsä, silmät selällään tuijottaen. \"Meibom\",\nsammalsi sitte, \"Meibom — tuo vanha kirjatoukka — johtaisiko tanssia?\"'\n\nNyt näytti kuningatar todenteolla tuskastuvan. Kulmakarvansa\nrypistyivät kokoon, niin että se pieni juova, joka niiden välissä jo\noli olemassa, uhkaavasti syventyi ja todenmukaisesti olisi ukonilma\nlauvennut tyttörukan päälle, ellei kuningattaren käsikirjuri juuri\nsamassa olisi tuonut kirjettä espanjalaiselta lähettiläältä, Kuningatar\nluki sen ja pudisti kummastuneena päätään. \"Kirje hallitsijattarelta,\njonka kirjeen erään Brysselistä kotoisin olevan naisen on määrä\npersoonallisesti toimittaa minulle — se on kummallista. Minkä näköinen\non tuo nainen?\"\n\n\"Nuori ja kaunis ja hyvin murheellinen. Hän on aivan mustiin puettu.\"\n\n\"Viekää hänet vastaanottohuoneeseen ja sanokaa, että minulla ainoastaan\non lopetettavana eräs tieteellinen työ. Tulen häntä sitte vastaan\nottamaan.\"\n\nKirjuri kumarsi ja meni, mutta Kristiina kirjoitti vielä kaksi kirjettä\nMeibomille ja Naudelle.\n\n\"Tahtoo näyttää, ettei ole utelias\", ajatteli Helena de la Gardie.\n\"Mutta utelias hän on kumminkin — aivan niin kuin minäkin.\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin meni kuningatar vastaanottosaliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiinan ensimäinen ajatus vieraan nähdessään oli arvostella\nmiespuolista sukupuolta. Että nämä herrat huomasivat kaiken\nyhtä \"kauniiksi\", mikä vaan naisvaatteita kantoi eikä ollut\nnimenomaan rumaa! Miten oli mahdollista sanoa noita vähäpätöisiä\nkasvoja kauniiksi! Noita värittömiä, intohimon tahi muun taudin\nsyövyttämiä kasvoja, noita silmiä, jotka muistuttivat katoolilaisten\nnaismarttiirain kuvia! Ja kuinka vähän henkeä olikaan tuossa\nhallitsijattaren lähettiläässä! Millä harhailevilla sanoilla hän ojensi\nhallitsijattarensa kirjoituksen!\n\nKristiina otti kirjeen, mursi sinetin ja luki, sillä aikaa kuin\nvieras, vieläkin kummastuksissaan tarkasteli nuoren kuningattaren\nmiltei miehenpuolista pukua ja sitte, ikäänkuin olisi äkkiä herännyt\nunesta tahi kylmästä kosketuksesta tullut uuden ajatuksen valtoihin,\nkiinnitti suuret tummat silmänsä kuumeentapaisella kiihkolla\nKristiinan piirteisiin. Tämä ei näyttänyt minkäänlaista liikutusta\nja sanoi lopulta välinpitämättömästi: \"Olette siis Donna Luisa de —\nde Mendez? Se tyttö, joka viekottelutti itsensä Roche Talmontilla,\nsamalla miehellä, joka pääkaupungissani on tehnyt itsensä syypääksi\nkammottavaan rikokseen.\"\n\nDonna Luisa lyyhistyi kokoon ja jotakin vihan tapaista lensi hänen\nkalpeille kasvoilleen. \"Majesteetti\", sammalsi hän, \"hänen korkeutensa,\nhallitsijatar...\"\n\n\"Olen lukenut hänen korkeutensa kirjeen. Herra markiisi saa siinä\nhyvän todistuksen, ja sen suopeat sanat, sen melkein runollinen\nkokoonpano saattavat minut siihen luuloon, että rakkaudenhistoriallanne\nolette kääntänyt meidän ylhäisen sisaremme silmät samoin kuin vanhan\nholhoojannekin ja kunnon isänne, jota päälle päätteeksi olette\nvaivannut hänen kuolinvuoteellaankin mokomilla uskotteluilla.\"\n\nNäitä sanoja kuullessaan puhkesi nuori nainen äkkiä kovaan\nnyyhkytykseen ja Helena de la Gardie riensi häntä tyynnyttämään.\n\nKuningatar kohautti olkapäitään, mutta kovuus pakeni nyt hänen\nkasvoiltaan, jotka olivat kaikkea muuta, vaan eivät tylyt, ja äänensä\nkaikui nyt leppeämmin. \"En tahtonut mieltänne pahoittaa\", sanoi\nhän. \"Eihän ole kaikkien osa nähdä läpi ihmiselämän arvottomuutta\nja kohota sen yläpuolelle. Olen kirjeestä havainnut, että ansiokas\nisänne on kuollut ja teille jättänyt joltisenkin omaisuuden. Ja nyt\njuoksentelette te tuon markiisipoloisen jälessä, ettekä ajattele hänen\nhaluavan naimisiin kanssanne ainoastaan rahojenne vuoksi.\"\n\nDonna Luisa, joka jälleen oli tullut tajuunsa, pudisti rajusti päätään.\n\n\"Majesteetti unhoittaa\", sammalsi hän, \"että hän olisi ollut valmis\nlähtemään kanssani maailmalle silloinkin, kun minulla oli vähemmän kuin\nhänellä.\"\n\nKuningatar kohautti taas olkapäitään.\n\n\"Silloin olitte hänen leikkikalunsa, jonka hän olisi hylännyt\nkauniimman ja rikkaamman tieltä. Mutta jättäkäämme se seikka! Tuskin\nonnistunee minun pelastaa teitä hullusta intohimostanne, joka näyttää\nteille asiat toisenlaisessa valossa kuin ne ovat todellisuudessa,\nvaikka mielelläni pelastaisinkin, kun minä niin säälin teitä. Oletteko\nkuullut, että oikeus jo on julistanut tuomionsa?\"\n\nAnkara vavistus valtasi tytön olennon, hän oli pakahtumaisillaan ja\nolisi nyykistynyt siihen paikkaansa, ellei hovineidin käsivarsi olisi\nottanut häntä vyötäisistä kiinni. Mutta seuraavassa tuokiossa hän\nriuhtasi itsensä irti ja syöksyi käsiään väännellen kuningattaren\njalkojen juureen.\n\n\"Armoa!\" voihki hän, \"armoa onnettomalle!\"\n\nKristiina oli ääneti. Vasta hetkisen kuluttua sanoi hän tyynesti,\ntotisesti ja varmasti, mutta ilman kylmyyttä:\n\n\"Tuomarit ovat tehneet oikean tuomion, enkä tule siinä mitään\nmuuttamaan. Nouskaa ylös ja ajatelkaa, että mies, jonka hyväksi\npuuhaatte, on murhannut ihmisen ja ajatelkaa myöskin, ettei noiden\nmolemman väliseen riitaan voi olla mikään muu syynä kuin taasenkin joku\nrakkausjuttu.\"\n\nDonna Luisa oli seurannut kehoitusta nousemalla ylös ja näytti siltä\nkuin olisi hän oitis muuksi muuttunut. Ei hän enää itkenyt eikä enää\nvapissut. Jotakin uhkan kaltaista oli hänen piirteissään ja kumminkin\njotakin parempaakin kuin uhkaa, hänen silmistään loisti nyt vielä\nenemmän kuin ennen marttiiranaisen ylevyyttä.\n\n\"Kaikkivaltias suokoon tämän julmuuden anteeksi\", sanoi hän miltei\ntyynesti. \"Teidän Majesteettinne ei tunne rakkautta, muutoin te\nuskoisitte uskollisuuteen. Roche Talmontin markiisi on surmannut tuon\nihmisen puolustaessaan itseään. En tiedä minkätähden, mutta otan\nkumminkin valalleni, ettei hän ole kestäkään toisesta naisesta pitänyt.\nOnko minun sallittu tavata sulhastani?\"\n\nKuningatar tarttui kelloon ja kutsutti yhden vahdissa olevista\nupseereista luokseen.\n\n\"Saattakaa Donna Luisa de Mendez vankilaan\", sanoi hän tälle. \"Sanokaa\npäällysmiehelle, että sallin tämän naisen puhutella Roche Talmontin\nmarkiisia niin kauvan kuin häntä haluttaa, ilman vieraita miehiä.\nPuhuttelu tapahtukoon yhdessä valtiovankien kamarissa. Ja kolmen päivän\naikana auringon noususta auringon laskuun sallin näin tapahtuvan.\" Sitte\nosotti hän keveällä käden liikkeellä, että Donna Luisa sai mennä ja\ntämä teki sanattoman kumarruksen ja seurasi upseeria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKristiina palasi Helena de la Gardien saattamana omiin\nyksityishuoneisiinsa. Hän ei virkkanut mitään, mutta kasvonsa\nilmaisivat, että henkensä oli kiihkeässä toiminnassa. Yhtäkkiä\nseisattuen sanoi hän:\n\n\"Jos salaista käytävää käytämme, voimme olla vankilassa ennen donnaa.\"\n\nHelena katsoi häneen kummastellen. \"Mitä mielii Teidän Majesteettinne\ntehdä?\"\n\n\"Tahdomme tutkia rakkautta, lapsukaiseni\", sanoi Kristiina\npisteliäästi. \"Mutta joutuin! Voit saada vaippani. Joudu nyt!\"\n\n\"Majesteetti\", väitti Helena vielä kerran pelokkaasti vastaan, mutta\nkuningatar loi häneen yhden noita silmäyksiä, joiden edessä miesten\nmoisten kuin Oxenstjernan ja Torstenssoninkin vastustus raukesi\ntyhjiin. Sellaisina hetkinä muistuttivat hänen kasvojensa piirteet,\nryhtinsä, koko olentonsa niin merkillisellä tavalla hänen suurta\nisäänsä, että kaikki notkistui. Oli kuin olisi Kustaa Aadolfin\nlannistamaton henki yhtäkkiä ilmi eläväksi vironnut.\n\nKristiina kävi vaatteushuoneessaan ja otti ylleen yhden niitä\nratsastusvaippojaan, joita hän tavallisesti kantoi päällyspukunaan.\nSitte pani hän turkkimyssyn päähänsä, ja hovineitsyenkin oli\nvalitseminen vaippa ja myssy, ja tuskin viittä minuuttia myöhemmin\nseisoi kuningatar jo vankilan päällikön edessä, joka oli joltisestakin\nhämillään niin odottamattomasta vierailusta. Kuningatar toisti sen\ntehtävän, jonka vähää ennen oli antanut vahtivalle upseerille, ja\nkysyi sitte, olivatko valtiollisten vankien kaikki kammiot varustetut\ntarkastelu-luukuilla.\n\nPäällikön vastattua tähän kysymykseen myöntävästi, käski kuningatar\nviemään Roche Talmontin parhaaseen semmoiseen kammioon ja jättämään\nhänet sitte sinne kahden kesken Donna Luisan kanssa.\n\n\"Myöskin toivon\", pitkitti hän, \"että kaksi hyvää ateriaa ynnä viiniä\nviedään heille sinne... ja nyt viekää meidät siihen loosiin, josta\nkäsin voimme nähdä ja kuulla kaikki, mitä kamarissa tapahtuu.\"\n\nPäällikkö kumarsi äänettömänä, näytti siltä kuin ei olisi osannut mitä\nsanoa. Hän johti kuningattaren pieneen huoneeseen. Helena huudahti\nhämmästyksestä, kun päällikön juuri sulettua tuon ikkunattoman\nhuonepahaisen huomasi sen eräässä seinässä olevasta aukosta vangittujen\nhuoneen.\n\n\"Mutta täältä meidät huomataan, majesteetti\", sanoi hän.\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasi päällikkö. \"Luukut ovat niin hyvästi\nsalattuina seinäpeitteiden koristeisiin, että niitä tuskin mitenkään\nvoi nähdä. Sitäpaitsi on täällä niin hämärä ja vaikka vanki olisi\nlöytänytkin luukun, ei hän kumminkaan voisi mitenkään huomata, mitä\ntäällä tapahtuu.\"\n\nKristiina ilmaisi tyytyväisyytensä ja lähetti sitte päällikön pois.\n\nHiukkasen aikaa sen perästä nähtiin, miten vankihuoneen ovi avautui ja\nmarkiisi vahtimiehen saattamana astui huoneeseen.\n\n\"Täällähän on viehättävää\", sanoi Roche Talmont melkein iloisesti,\nkäydessään tuohon valoisaan, ystävälliseen koppiin. \"Voipi nähdä\nsinitaivaan, ja todellakin, puut ovat jo käyneet vihreiksi! Täällä on\nminun siis asuminen — kunnes...?\" Hän teki kädellään liikkeen poikki\nkaulansa ja kasvonsa olivat niin rauhalliset kuin olisi kysymyksessä\nollut vain joku pila. Muutoin oli hän ainoastaan hieman muuttunut, oli\nvain käynyt jonkun verran kalpeammaksi.\n\nVahti nyykäytti päätään ja jätti sitte huoneen. Kuultiin raskaan salvan\ntyöntyvän ovelle mutta ainoastaan muutamia minuutteja kului kun ovi\naukeni uudestaan. Huudahdus, joka kiihdytti kuuntelijain verien juoksua\n— vielä toinen — ja Donna Luisa makasi markiisin sylissä. Hetkisen\nkuluttua irroitti tämä hänen käsivartensa olkapäiltään, otti hänen\nkätensä omiinsa ja katsoi häneen hellästi.\n\n\"Lapsi raukka!\" sanoi hän. \"Oletko todellakin sinä itse? Ensin luulin\nnäkeväni unta.\"\n\n\"Isäni on kuollut, Fiilip\", sammalsi tyttö, \"kaikki esteet ovat\nraivatut tieltä. Saavuin, muassani kirje prinsessalta kuningattarelle.\"\n\nRoche Talmont puristi huulensa hampaittensa väliin ja keveä varjo\nlennähti hänen kasvoilleen. Sitte veti hän vapisevaa tyttöä käsistä,\nasetti hänet tuolille istumaan ja otti toisen tuolin vierelle\nitselleen. Musta pitsihuivi oli valunut Donna Luisan hartioille\nja putosi nyt kokonaan maahan. Kuningatar huomasi hontelon, mutta\ntäydelleen kauniin vartalon. Roche Talmont silitteli hyväillen tytön\nmustaa tukkaa ja vei sitte hänen kätensä huulilleen.\n\n\"Tiedät kaiken?\"\n\nNyt virtasivat kyyneleet yhtäkkiä Donna Luisan silmistä, nyyhkyttäen\nnojausi hän Roche Talmontiin, painoi päänsä hänen syliinsä ja pani\nkäsivartensa hänen ympärilleen.\n\nTämän otsa synkistyi. Kyynel herahti varkain hänen kasvojaan myöten\nalas partaan.\n\n\"Jospa et olis minusta mitään kuullut!\" sanoi hän tukahtuneella\näänellä. \"Mielelläni tahtoisin kärsiä kaikki maailman kidutukset,\njos sillä voisin pelastaa sinut tästä tuskasta, rakas lapseni. Mutta\nrohkaise mielesi. Kaikki ei vielä ole kadoksissa. Kuningatar voi minut\narmahtaa.\"\n\nDonna Luisa pudisti päätään epätoivoisesti.\n\n\"Tuosta julmasta naisesta elä mitään toivo! Olen maannut hänen\njalkojensa juuressa ja rukoillut edestäsi, mutta se oli turhaa.\"\n\nRoche Talmont huokasi ja Donna Luisa nousi seisoalleen, ikäänkuin olisi\ntuntenut tarvetta katsoa hänen silmiinsä. Tämä nojasi hänen kasvonsa\nrintaansa vastaan ja silitteli häntä, kuten lasta rauhoitetaan.\nHuulillaan majaili hymyily ja äänensä kaikui jälleen varmana ja\niloisena.\n\n\"Kantakaamme tyynesti mitä osaksemme on määrätty\", sanoi hän. \"Rakastan\nelämää ja jätän sen sitä suuremmalla kaiholla, kun olen sinut löytänyt.\nMyöskin surettaa minua, kun en voi valaista tätä pimeyttä, enkä\nkunniaani pelastaa. Mutta en pelkää kuolemaa, olen joka hetki valmis\nottamaan sen vastaan ja kävisin naurusuulla sen eteen, ellei minulla\nolisi sinua!\"\n\n\"Tulen kanssasi kuolemaan, Fiilip\", kuiskasi Donna Luisa.\n\n\"Ei, ei! Se olisi rikos ja säilyttäisi raskaan taakan hartioilleni.\nJa miksikäpä kuollakaan? Kun ensimäinen tuska on ohitse, tulee niin\nolemaan kuin olisin luonasi. Kuvani tulee alati sinua ympäröimään, eikä\nmilloinkaan tule mikään varjo, mikään sattuma lempeämme himmentämään,\nmikä kyllä muutoin niin usein tapahtuu. Kuolema ei ole mikään kuolema\nrakkauden edestä, Luisa, ja kuta kauvemmin elät, sitä kauvemmin elän\nminäkin, sillä minun sieluni on sinun sielussasi.\"\n\nDonna Luisa katsoi häneen ja kyyneleistä vielä kosteissa silmissään\nvälähti omituinen tuli.\n\n\"Oi Fiilippini, jos kuningatar kuulisi sinun noin puhuvan,\nmahtaisikohan hän sinua silloin vielä edelleenkin pitää pahantekijänä?\"\n\n\"Olen tehnyt rikoksen\", vastasi Roche Talmont, \"ja tuomio on tosin\nankara, mutta ei väärä. Minun olisi pitänyt ainoastaan häätää\nluotani päällekarkaajani; mutta jouduin vihan vimmaan ja oitis\ntyönsin miekkani tuon miehen ruumiiseen. Kenties olisi kuningatar\nmieluumminkin laupeuteen taipuvainen ellei tässä olisi kysymyksessä\nvanhan ruotsalaisen aatelissuvun jälkeläinen. Vierasten hallitusta\nei katsota laupein silmin ja maan aatelisto on vallanhimoinen eikä\nrakasta Kristiinaa, se tuskin taitaisi hänen edessään taipua, ellei hän\nolisi Kustaa Aadolfia tytär. Kristiina on kylläksi järkevä, ettei tätä\nmyöntäisi ja jos minut tavottaa lain koko ankaruus, niin olen kukaties\nainoastaan valtioviisauden uhri.\"\n\nDonna Luisa pudisti rajusti päätään.\n\n\"Olet liijan hyvä Fiilippini. Puolustat vielä tuota sydämetöntä naista.\nMutta tahdon kostaa hänelle puolestasi. Niin, elää halajan, mutta\nainoastaan pelastaakseni kunniasi, ja rangaistakseni niitä, jotka ovat\nsinua vastaan rikkoneet.\"\n\nRoche Talmont vei taas hänen kätensä huulilleen.\n\n\"Uskon, että kumpikin vielä tulemme elämään ja että minun kerran\nonnistuu selvittää kaikki arvoitukset. Sisällinen ääni sallii minun\nedelleenkin toivoa, että Kristiina minut armahtaa. Sydämetön hän ei\nole. Sitä en voi uskoa. Nainen, joka hänen tavoin harrastaa mikä on\nkorkeinta, ei voi olla sydämetön. Hänen on ainoastaan kiero opetus\nvienyt harhaan, ympäristönsä, kunnianhimonsa olla suuren isänsä\ntytär tahi mieluumminkin hänen poikansa. Tahtoo miehiä jäljitellä\neikä ole vielä havainnut, että löytyy korkeampaakin kuin miehenä\nolla: olla ihmisenä! Hänellä on se himmeä tunne, että on suloista\ntuntea maailmaa ja vallita ihmisiä henkisesti, mutta hän sekoittaa\ntiedon ja tieteilemisen toisiinsa. Ajatus on kummallinen... olen\nainoastaan muutamia vuosia häntä vanhempi... mutta tahtoisin olla\nopettajansa! Tahtoisin kulettaa hänet kirjojen keskeltä kansan keskeen,\nkukkakokoelmista kukkimisaikaan, tahtoisin... hänellä olisi pitänyt\nolla opettaja, joka taitaisi, mitä minä taitaisin; joka hänelle luonnon\navaisi luonnossa ja kaiken inhimillisen esille ihmisestä, mutta ei\nmenneisyyden tomusta eikä yksinäisten uneksijain aivoista. Luisa —\nsääli on tuota kuningatarta — niin kuin on sääli niin monen monituista\nmaailmaan sirotettua siementä, paikan löytämätöntä, missä kukkisi ja\nhedelmiä kantaisi! Kummeksit, Luisa, minun näin puhuvan? Niin, minäkin\nhuomaan sen kummastusta herättävän, että niin paljo voi elämältä oppia.\"\n\n\"Kummastelen vaan sitä,\" keskeytti häntä Donna Luisa, \"että niin paljo\nmielessäsi puolustat tuota kuningatarta. Mutta hänellä on kyllä niin\nkauniit punaiset posket ja niin kauniit siniset silmät, että ainoastaan\nvaikeasti voi kuvailla mielessään hänen inhottavaa luonnettaan.\"\n\nTässä silmänräpäyksessä salpa työnnettiin syrjään ja kumpanenkin\nkatsahti ovelle. Vahti näyttäytyi, mutta paikalla sen jälkeen tuli\nsisään kaksi palvelijaa ruokakorineen ja pulloineen. Muutamissa\nminuuteissa oli pöytä katettu ja sitte jätettiin pari taas kahden.\n\n\"Tämähän näyttää erittäin hauskalta\", sanoi Roche Talmont leikkiä\nlaskien. \"Pitäkäämme se ensimäisenä merkkinä siitä, että kuningatar on\nkääntänyt minulle armonsa. Tule, rakkaani, sinä tarvitset vahvistusta.\"\n\nDonna Luisa ei tahtonut mitään nauttia, mutta markiisi pisti hänelle\npiakkoin palasen suuhun ja pian oli hän pyynnöillä ja hyväilyillä\nsaanut aikaan, että hän joi myöskin pienen määrän viiniä. Markiisi\nnäytti niin sydämellisesti pitävän hänestä huolta, ettei Donna Luisa\nvoinut vastustaa. Tytön silmät olivat haaveellisesti kiintyneinä\nsulhonsa kasvoihin, jotka nuorteina ja rohkeina, tuskin rahtustakaan\nentistään synkempinä, katselivat ulos maailmaan, ja itsensä unhottaen\nkuunteli hän heidän rakkautensa ensimäisten aikojen kuvaelmia, joita\nsulho osasi esille loihtea pilalla sekoitetun liikutuksen värityksellä.\nKuuliaisena söi hän, mitä tämä asetti hänen lautaselleen ja joi, niin\nusein kuin sai kehoituksen lasin kilistykseen. Vähin erin saivat\nkasvonsa punertamaan hieman eloisammin ja kärsimystä kokeneiden\npiirteiden keskeltä loisti miltei yliluonnollinen onni. Mutta yhtäkkiä,\nkun Roche Talmont oli ollut ääneti ainoastaan parin sekunnin ajan,\njoutui Donna Luisa kuin kuumeen väristyksen valtaan, kalpeni ja sysäsi\npöydän niin voimakkaasti taaksepäin, että lasinsa särkyi sirpaleiksi\nlattiaan; karkasi sitte, kyyneleihin puhjeten, nytkähdellen ja nyyhkien\nkuin raivotar Roche Talmontiin kiinni, puristi tämän syliinsä ja painoi\nhänen päänsä rintaansa vastaan.\n\n\"Tappavat sinut, Fiilippini\", voihki hän, \"mutta heidän on tappaminen\nminutkin, kuolen kanssasi! Olen vaimosi, enkä sinua heitä, menen sinne\nminne sinäkin. Ei, ei... ei vielä... elä mene vielä... jää luokseni!\nKolme päivää on hän meille lahjoittanut, vielä saamme elää, ei vielä\nmitään verta, Fiilippi, hirttäjän ei ole vielä lupa tulla! Oo,\nJumalani, suutele minua, Fiilippi, suutele minua, elämmehän vielä!\"\n\nTämä otti hänen päänsä käsiensä väliin, suuteli häntä innokkaasti,\nsilitteli hyväillen hänen kulmiaan, hänen olkapäitään, veti hänet\nsyliinsä ja saneli lohduttavia sanoja, aivan kuin olisi sairasta lasta\ntyynnytellyt. Täynnä alttiiksi antavaa hellyyttä turvautui Donna Luisa\nhäneen ja kuunteli häntä jälleen. Kasvonpiirteensä rauhoittuivat pian\nja saivat väsymyksen ilmeen, ikäänkuin voisi hän siten, silmät hänen\nsilmiinsä vaipuneina, uinahtaa hänen rinnallaan. Vihdoinkin sanoi\nhän viehkeällä onnellisella äänen väreellä: \"Nyt tahtoisin kuolla,\nFiilippini, tällä lailla kuolla!\"\n\n\"Ei tule kuolemaan, mutta vain nukkumaan\", vastasi Roche Talmont\nvienosti. \"Olet väsyksissä, tämä kaikki on liijaksi sinulle. Tule,\npaneudu levolle!\"\n\n\"Kaikki kuin tahdot, Fiilippini.\" Tämä otti hänet syliinsä, nosti\nkuin lapsen ja kantoi sille koruttomalle vuoteelle, joka oli kamarin\nyhdessä pienessä komerossa. Asetti hänet sille, kouhotteli päänaluisen\nmukavaksi ja levitti sitte harmaan villapeitteen hänen jaloilleen.\n\nDonna Luisa myhäili ja huulensa koskettivat hänen kättään.\n\n\"Istuudu viereeni, Fiilippi!\" Tämä nouti tuolin, asetti sen vuoteen\nviereen ja istuutui tuolille hänen sivulleen.\n\nTytön kädet tarttuivat Roche Tolmontin oikeaan ja tämän vasempi käsi\nlepäsi hänen ohimoillaan. Väliin Roche Talmont hiljalleen hiveli\nhänen mustia kutriaan ja tämä katsoi häneen lempeästi, samalla kun\nsilmänluomensa vaipumistaan vaipuivat umpeen.\n\nVihdoinkin oli Donna Luisa nukkunut. Roche Talmont ei hievahtanut,\nkatseensa lepäsivät nukkujassa. Mutta kasvonpiirteensä kävivät yhä\ntotisemmiksi ja totisemmiksi, kaikki viivat syventyivät, näytti siltä\nkuin olisi hän tullut vuosia vanhemmaksi. Siten istui hän miltei\nkokonaisen tunnin ja miltei kokonaisen tunnin tarkasteli kuningatar\nsalaisesta lymypaikastaan silmiään räpäyttämättä rauhaisaa miestä\nkasvoihin.\n\nYhtäkkiä Donna Luisa vavahti. Pelästyneenä, ajatukset sekaisin,\nkatsahti hän Roche Talmontiin ja sitte ympäriinsä huoneessa. Roche\nTalmont kuletti hänen kätensä melkein kunnioittavalla liikkeellä\nhuulilleen, ja tyttö tuli järkiinsä. Samassa hän kumminkin pelästyi\nuudestaan oudosta punervasta valosta, joka tuossa tuokiossa tunkeutui\nhuoneeseen.\n\n\"Mitä se on?\" huusi hän hypähtäen jaloilleen, \"tulipaloko?\"\n\n\"Aurinko laskee\", vastasi puhuteltava, katsoen akkunaan päin. \"Aurinko\nlaskee, Luisa ja meidän on toisistamme eroaminen huomiseksi.\"\n\nDonna Luisa hieroi silmiään ja katsahti häneen pelokkaasti.\n\n\"Olen todellisuudessa siis nukkunut? Niin kauvan?\"\n\n\"Niin, lapseni. Se oli sinulle tarpeen. Nyt on sinulla taas voimia.\"\n\nDonna Luisa katsoi akkunaan päin ja Roche Talmont kuunteli ovelle päin.\n\n\"Todellakin näkyy se olevan aurinko — nyt pimenee —\"\n\n\"Ja minä luulen, että tänne ollaan tulossa... Elä tervennä, Luisa...\nhuomiseksi...\"\n\nSamaan aikaan, kuin Donna Luisa jätti huoneen, nousi kuningatarkin\nseisoalleen. Sanaakaan sanomatta poistui hän lymypaikastaan ja Helena\nde la Gardie seurasi häntä. Upseeri, joka päällikön käskystä oli\nkäytävällä vahdissa, kuletti molemmat vankilan ja linnan salaiselle\nyhdistyskäytävälle saakka. Täällä jätti hänet Kristiina ja nyt näytti\ntämä itse tuntevan halua virkkamaan jotakin.\n\n\"Luulenpa niin\", alkoi hän hieman kiihtyneellä äänellä, mutta\nainoastaan puoliääneen, \"että tuomarit ovat tuominneet liijan\nankarasti.\"\n\n\"Roche Talmont ei voi rikoksen tekoon pystyä,\" vastasi Helena\npainavasti.\n\n\"Hän kyllä puhuu mainiosti\", pitkitti kuningatar. \"Paljoa paremmin kuin\nVossius, joka kumminkin on kaunopuheliaisuuden tohtori.\"\n\n\"Onko teidän majesteettinne nyt oppinut tuntemaan rakkauden?\n\n\"Myöskin on valtiomies hänessä mennyt hukkaan. Näkyy tarkastaneen\naateliani paremmin kuin minä itse. Uskon että nuo ylpeät vallanhimoiset\nkääpiöt ovat hänet tuominneet ainoastaan vierasta, tahi vielä paremmin\nkuningatartaan yllättääkseen.\"\n\n\"Teidän majesteettinne tähtää nyt kenties kumminkin liijan loitolle.\"\n\n\"Rauhoitu! Tiedän ettei veljesi eivätkä muutamat muutkaan siihen\npuolueeseen kuulu.\"\n\n\"Tuleeko teidän majesteettinne armahtamaan Roche Talmontin?\"\n\n\"Olet utelias. Tulen huomenna hänen kohtalostaan päättämään.\"\n\nKuningattaren astuessa yksityishuoneidensa etukamariin, ilmoitti siellä\nvahdissa seisova hovipoika, että tohtorit Meibom ja Naude olivat jo\nodottamassa olleet kaksi tuntia. Majesteetti oli kutsunut heidät\nsaapumaan jo kl 5.\n\n\"Saavat mennä taas matkojaan\", vastasi Kristiina tyytymättömästä. \"En\ntahdo tänään enää ketään puhutella.... Seis, vielä yksi asia! Tänään\nei ole yhteisiä päivällisiä. Katettakoon pöytä minulle itsekseni\ntyöhuoneeseeni.\"\n\nHovipoika meni ja Helena de la Gardie tahtoi seurata kuningatarta.\nMutta tämä jätti hänet tuota hyväänsä, tavallistaan vähemmän\nystävällisesti, sanoilla: \"huomiseksi, Helena!\" Katosi sitte\ntyöhuoneeseensa ja Helena vetäysikin pois pelästyneenä niistä\najatuksista, jotka myrskyvuoksen virtauksen koko voimalla olivat\näkkiarvaamatta hänet vallanneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna kutsuttiin Helena tulemaan erittäin varhaisella\nhetkellä kuningattaren puheille. Hän näki suureksi kummakseen\nKristiinan jo olevan täysissä tamineissa. \"Vai eikö olisi ensinkään\nmennyt vuoteeseenkaan?\" ajatteli hän huomatessaan hallitsijattaren\njoinkin määrin väsyneet kasvot.\n\n\"Helena\", sanoi tämä, selaillen papereja, joilla kirjoituspöytänsä\noli peitetty, \"tarvitsen apuasi. Olen rikas kuningattarena, mutta\nnaispuolena köyhä. Vaatesäiliössäni löytyy ainoastaan hallitsijapukuja\nja... ja arkipukuja. Tahtoisin tänään astua naispuolena esille, mutta\nkumminkaan en näissä loistovaatteissa. Tahtoisitko lainata minulle\nuuden vaatetuksesi — tuon punasilkkisen, jossa olit niin mieleni\nmukainen? Meillähän on vartalo samaa mallia — vaatetus tulee minulle\nkäymään — ja luulen siinä tulevani hyvin edulliseen valoon.\"\n\n\"Majesteetti\", sammalsi Helena, \"kaikki, mitä minulla on, on\nluonnollisesti hallitsijattareni omaa —\"\n\n\"Kummastelet\", keskeytti häntä kuningatar. \"Mutta asia on sangen\nyksinkertainen. Tahdon pitkittää mitä eilen olen alottanut. Tutkia\nrakkautta loppuun saakka. Tuossa...\" hän otti käsiinsä vihkon, joka\noli kirjoituspöydällään — \"... eilen lähetti minulle rouva de Scudéry\nkirjoituksensa rakkaudesta. Luin sen vielä ennen makuulle menoani.\nMiten yksinkertaista se on! Luulen ettei rouva de Scudéry milloinkaan\nole muuta tehnyt kuin kirjoja kirjoitellut, ja nyt mielii rakkaudesta\nkirjoittaa! Mene lapseni ja haeta puku tänne! Ja sitten — eikö niin,\nolet minulle jonkunverran apuna? Tiedät, että en suvaitse kamarirouvia.\"\n\n\"Menen, majesteetti\", sanoi Helena, joka ei enää uskaltanut tuoda\nmitään vastaväitteitä.\n\n\"Niin — joutuin — ja sitte lähetä tänne joku hovipoika!\"\n\nHelena de la Gardie poistui ja kuningatar otti paperilehden, jonka jo\noli kirjoittanut täyteen, ja sulki sen sinetillä.\n\nSillä välin oli hovipoika tullut huoneeseen ja Kristiina antoi kirjeen\nhänelle.\n\n\"Vankilan päällikölle\", sanoi kuningatar. \"Menet itse ja ilmoittaudut\npalattuasi.\"\n\nJäätyään taas itsekseen nousi hän seisoalleen kävi akkunan luokse\nja katsoi ulos tuoreeseen viheriään kasvimaailmaan, joka iloiten\npisti päätään näkyviin mustanharmaiden muurien ja tornien keskeltä.\nLujaluontoisuuden piirre hänen vielä tyttöä osoittavissa kasvoissaan\nastui nyt selvemmin näkyviin ja myöskin kulmakarvojen välinen juova.\n\nRintansa kohoili voimakkaammin, kasvonsa yltyivät punertamaan, noissa\nei varsin syvässä kuopassa olevissa suurissa teräksen sinisissä\nsilmissä kuvastui intohimoisen, tyydyttämättömään tulokseen vieneen\nmietiskelyn leima. Moisessa mielen murteessa oli hän Helenan palatessa\ntakaisin, ja kuningattaren mielentila näytti yhä kiihottuvan sill'aikaa\nkun pukua levitettiin hänen eteensä. Vetäysiin sitten pukuhuoneeseensa\nja Helenan oli odottaminen jotensakin kauvan, ennenkuin Kristiina\nilmestyi jälleen.\n\n\"Tämä on tapahtunut omin neuvoin\", sanoi hän hymyhuulin. \"Vai onko\nsinulla vielä mitä muistuttamista?\"\n\n\"Majesteetti on ihmeen kaunis\", vastasi Helena todellisesti\nhaltioissaan, kulkien kehässä ympäri hallitsijattarensa ja tätä joka\nsuunnalta tähystellen.\n\nTuon damastintapaan kudotun silkin himmennetty ja kumminkin väkevä\npuna vaatetti kuningatarta erinomaisesti. Terveen hiviönsä täytyi\nehdottomasti herättää ajatuksen \"maidosta ja verestä\" ja kellertävä\ntukkansa, josta ainoastaan yksi hohtokivitähti säihkyi, vaikutti nyt\nentistään vielä valtaavammin ja jalosti selkeää, vapaata otsaansa\nluonnollisen kruunun tavalla. Silloisen ajan tavan mukaan oli puku\navonainen olkapäihin saakka ja hartiot kohosivat heloittavina niistä\nkultalangoilla kudotuista pitseistä, joilla nyöriliivin muotoinen\nmiehusta sekä sen pullottavat hihat olivat reunustetut. Samaan tapaan\noli myöskin koristettu hänen lantioista jonkun verran leviävä, mutta\nmuutoin suorana alaspäin laskeuva takkinsa, jonka pitkien liepeiden\nvaikutuksesta Kristiina näytti kookkaammalta kuin olikaan.\n\nMutta mikä kenties vielä enemmän kuin vaatetus enensi hänen kauneuttaan\noli se hämillään olo, jota hän tunsi.\n\nKun hovineitsyt vielä oli taideasua viimeisen kerran viimeistellyt,\npalasi hovipoikakin sillä sanomalla, että Roche Talmontin markiisi,\nkuten kuningatar oli käskenyt, tuodaan hoviin kymmenen aikana.\n\nKristiina antoi vielä muutamia käskyjä, jonka jälkeen hovipoika\npoistui. Helena de la Gardie tuli jälleen säikähdytetyksi pois siitä\nviattomasta ilosta, jonka hallitsijattarensa koristaminen oli hänessä\nsynnyttänyt. Ajatuksien vuoksi kuohui esille uudestaan. Mitä aikoi\nkuningatar?\n\n\"Minä toivon\", sanoi tämä, \"ettet osota mitään liikutusta — et\nkummastusta, etkä osanottoa. Roche Talmont ei tule henkeään menettämään\n— tyynny! Mutta me emme tahdo laskea käsistämme tilaisuutta, joka\ntuskin milloinkaan enää palaa toistamiseen. Tahdomme nähdä, mitä\nrakkaudessa on. Eilen tunsin likipitäin heikkoutta. Mitä on Roche\nTalmont näyttänyt toteen? On kauniisti puhunut, erinomaisesti puhunut —\nmutta mitä on hän _tehnyt_? Olkoon niinkin, ettei hän pelkää kuolemaa,\nmutta rakastaa elämää, enemmän kuin elämää — onnea! On eilen näyttäynyt\njalompana kuin sata muuta miestä. Sentähden vaatiikin onnelta sataa\nkertaa enemmän kuin muut. Sentähden on hänellä myöskin jano sielussaan,\njoka ei tule sallimaan että kestäisi viimeistä koetusta. Mutta kukapa\ntietää, eikö vain lienekin kerskailija ja mikä häntä pystyssä pitää, on\nminun armoni toivo. Ja mitä onkaan minusta lörpötellyt? Että apinoisin\nmiehiä? Ei, herra markiisi, en tahtoisi toki ollakaan mikään teidän\nlaisenne olento. En mikään mies, mutta en myöskään miehen leikkikalu!\nRakkaus on miehille yhtäpaljon kuin lasi viiniä, hälvenevä nautinto,\nnaisessa on se hulluutta, uskoa, taikauskoa, petosta, häneen istutettua\nettä taipuisi miesten kaikkien oikkujen mukaan. Tule, Helena — vastaan\nottoon!\"\n\nHelena katsoi kuningatarta samalla kummastellen ja huolestuneena.\nKristiina näytti jälleen saaneensa vanhan varmuutensa, oli jälleen\nKustaa Aadolfin tytär... Kustaa Aadolfin poika. Ja kumminkin oli\nhänessä vielä jotakin muuta, mikä hovineidin sydämeen tuotti\nvaistomaista pelkoa. Tämä nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja\nasettausi kalvakkana, kovasti tykyttävin sydämin, haltijattarensa\ntielle.\n\n\"Majesteetti\", rukoili hän, \"en pyydä itseni takia. Tunnen julmaa\npelkoa. Teidän Majesteettinnehan toki kuulee kanslerinsa neuvoa\najoissa, jotka valtakuntaa koskevat. Nyt on kysymyksessä asioita,\njoissa kenties tytön himmeä tunne joutuu voitolle, tytön, kuten minun,\njolla ei ole paljoa ymmärrystä, mutta jotakin rinnassaan — Majesteetti,\nantakaa Roche Talmontin mennä, elkääkä enää ilvehtikö hänen kanssaan.\"\n\nKuningatar kuunteli häntä hymyillen.\n\n\"Kuules vaan!\" sanoi hän sitte, \"uutta kaunopuheliaisuuden tohtoria!\nMutta tule nyt! Tiedät että aina olen säntillinen ja... Tule!\" Hän\navasi itse varmalla riuhtasulla oven — niin voimakkaalla, että paassit\neli hovipojat oven takana keikahtivat kohoksi, aivan kuin olisi ukkonen\nheihin iskenyt. Helena seurasi häntä kintereillä — syvästi huokasten.\nKulku oli hänestä kuin mestauslavalle kulkua.\n\nVasta vastaanottohuoneessa hän rohkasiin. Kuningattaren jalo ryhti,\nhänen silmiensä voitokas loiste, mahtava hymyily, joka ilkamoi hänen\npienellä, pehmeällä, mutta samalla lujapiirteisellä suullaan, sai\nHelenan joutumaan hämilleen. Mitä voikaan olla pelättävää? Syytti\nitseään huppeloksi ja arveli Kristiinan olevan oikeassa, kun kutsui\nhäntä lapseksi.\n\nHuomattuaan Roche Talmontin, himmenivät kaikki moiset ajatukset sen\nmelkein hempeän tunteen tieltä, jonka tämä sai hänessä väräjämään.\n\nKuningatarkin oli nähtävästi hänen läsnäolonsa synnyttämän vaikutuksen\nalla. Kasvojensa naurahtelevat, pilkallisen mahtavat poimut katosivat;\nhän kävi totiseksi ja kääntyi ilman ylpeyttä, jonkunlaisella\nmyötätuntoisuudella ja äänensä soidessa lämpimämmin hänen puoleensa.\n\n\"Herra markiisi\", hän lausui, \"miten onnettomuus lienee tapahtunutkin,\njoka tapauksessa olette rikkonut. Tuomarini ovat tuominneet, kuten\nheidän piti lakien mukaisesti tuomitseman, mutta minun tahtoni on\nyläpuolella lain ja minun tahtoni on lahjoittaa teille rankaisu\nteostanne. Mutta ehto on lahjoitukseeni liitetty. Vaikka tahtoni onkin\nyläpuolella lain, niin on se kaukana minusta, että valtakunnassani\nmenetteleisin mielitekojeni ja mielen kiihkojeni ohjaamana. Mitä\ntapahtuu, tapahtuu vain sen tähden, että niin tahdon, mutta tahdon\nainoastaan sitä, minkä maltilla olen punninnut olevan sopusoinnussa\nsuuren isäni henkiseen perintöön, josta olen hänelle kiitollisempi\nkuin haltuuni jättämistään maista ja kansoista. Olen huomiooni ottanut\nteidät, herra markiisi, ja jos teillä on halua antautua palvelukseeni,\nniin on teille silloin tie avoinna, joka kenties vie valtakunnan\nkorkeimpiin kunniavirkoihin. Tulitte tänne onneanne etsimään — hyvä\nniin, onni hymyilee teille? Mutta tunnette aatelistoni mielialan,\ntunnette ne valtioviisauden velvollisuudet, jotka minulla ovat. Teidän\ntäytyy tulla ruotsalaiseksi, särkeä jokainen side kotimaahanne,\nsulautua tähän aateliin, solmiutua siihen siteillä, jotka yhdistävät\nsen edut teidän etuihinne, niin ettette enää ole vieras, vaan meidän\nkansalaisiamme. Löytyy muutamissa itserakkaudessaan loukatuissa,\nvallanhimossaan haavoitetuissa yltiöpäisissä aatelisissani se\nturhanpäiväinen aivokummitus, että olisin taipuvainen synnyttämään\nmuukalaisten isännyyttä tässä maassa. Tiedemiehillä, joita suojelen,\nei ole pienintäkään vaikutusta hallitukseeni ja valtioni neuvostossa\non ainoastaan ruotsalaisia tahi semmoisia, jotka jo aikoja sitten\novat ruotsalaistuneet, kuten teidänkin on tehtävä. Oletteko valmis,\nherra markiisi, luopumaan suhteistanne espanjalaiseen Donna Luisa de\nMendeziin ja etsimään itsellenne puolisoa maani tyttäristä?\"\n\nRoche Talmont oli kuunnellut kuningattaren puhetta tyvenenä ja\nkunnioittavassa asennossa; viimeisten sanojen kaikuessa hän kumminkin\nlensi aivan suoraksi kuin olisi joku häntä lyönyt, silmänsä säihkyivät\nja vieno puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.\n\n\"Kiitän Teidän Majesteettianne armollisesta huolehtivaisuudestanne,'\"\nvastasi hän varmalla äänellä, josta ei kumminkaan puuttunut\ntunteellisuutta. \"Olisin mielelläni taipuvainen palvelemaan Teidän\nMajesteettianne kaikella, minkä Kaikkivaltias on minulle lahjoittanut,\npäälläni, käsivarsillani, verelläni! Mutta Donna Luisa on minulle yhtä\nkuin vihitty vaimoni, eikä mikään voi minua hänestä eroittaa, paitsi\nväkivalta. Täytyy luopuani Teidän Majesteettinne armosta, jos se on\nriippuvainen moisesta ehdosta.\"\n\nKuningatar katsoi häneen eikä onnistunut kokonaan salaamaan\ntyytymättömyyttään. Kasvonsa punehtuivat, kulmakarvat vetäysivät kokoon\nja oikeassa kädessään olevan pitsihuivin rutisti hän yhdeksi palleroksi.\n\n\"Muutoin ette ensinkään näytä rakastuneelta narrilta, herra markiisi\",\nsanoi hän, ääni vihasta vapisten. \"Saattaa kenties jossakin olla\nsemmoinen naisen puoli, jolle ansaitsee uhrata elämänsä. Mutta tuo —\ntuo Donna Luisa! Mitä ihmeen taikajuomaa on hän teillä juottanut, herra\nmarkiisi, kun hänen tähtensä panette menemään elämän, joka voisi viedä\nteidät ihmis-onnen kukkuloille?\"\n\nRoche Talmont ei heti vastannut. Katsoi kuningattareen ja kuitenkin\noli kuin katseensa olisi tunkeutunut johonkin kaukaisuuteen. Silmänsä\nvetistyivät ja saivat uneksivaisen kiillon. Vihdoinkin paneutui hänen\nhuulilleen hieno hymy ja hän sanoi huokasten:\n\n\"Rakastan Donna Luisaa. Siitä saakka kuin tunnemme toisemme on minusta\nkuin olisi hän osa itsestäni. Vaikka olimmekin erillämme oli hän\nkuitenkin aina omani, hän on sieluni täyttänyt, minä elin hänessä.\nKatsokoon Teidän Majesteettinne muita naisia kauniimmiksi, paremmiksi,\nviisaammiksi, mutta Donna Luisan olento on yhtä samaa olentoa kuin\nminunkin. Jos häntä solvaisen, solvaisen omaa itseäni, jos hänet\nteen onnelliseksi, teen oman itseni onnelliseksi. En ole mikään\npuolijumala, vaan ainoastaan heikko ihminen, tunnen sen viettelyksen\nkoko voiman, että eläisin, toimisin, mikään palkinto ei ole liijaksi\nkorkealla, ettei se näyttäisi olevan saavutettavissani! Mutta jos tämän\nrakkauden tahtoisin kuolettaa, kuolettaisin itsenikin, kaiken ilon\nitsestäni, kaiken kyvyn, millä jotakin voi toimittaa. Rakkaus, Teidän\nMajesteettinne, on kohtalo, vaikka onkin suloinen kohtalo, täynnä\nliekkumaa. Sitä vastaan ei voida sotia ja ken sitä koettaa, murtaa\nomasta itsestään juuri sen verran, mitä siinä on jotain arvokasta.\"\n\nKristiinan piirteet olivat käyneet kovemmiksi, kylmemmiksi.\n\n\"Kenen filosoofin koulussa olette tuon oppinut, herra markiisi?\" kysyi\nhän ylenkatseellisesti.\n\n\"Majesteetti\", vastasi markiisi, \"minulle on elämä sen opettanut.\nKoettelemus on kyllä usein tullut eteeni, mutta jokainen pieni\nhairahdus on maksanut minulle tunnon vaivoja, jotka minulle tulivat\nopettajiksi. Kaikkivaltias olisi kyllä luonut vaimot voimakkaammiksi,\nellei olisi tietänyt, että meidän rakkautemme _täytyy_ heitä palvella.\"\n\nKristiina oli kääntynyt hänestä ja keskeytti nyt hänet\nkylmäkiskoisesti: \"Kylläksi, herra markiisi, palatkaa vankilaanne!\nTulen neuvonantajineni punnitsemaan mitä vielä on asiassanne\npunnittavaa.\"\n\nSitte, ilman että hänelle olisi silmäystä omistanut, astui kuningatar\npari askelta ovelle päin.\n\nMutta mielenkiihko, johon hän oli joutunut, ei sallinut hänen ajatella\noutoa asuaan. Jalkansa kietoutuivat laahustimeen, hän kompastui\nja olisi langennut, ellei Roche Talmont olisi ehtinyt saada häntä\nsyliinsä. Roche Talmont piti käsivartensa hänen vyötäistensä ympärillä,\nja kun kuningatar kohosi ylös, nojautuen hänen rintaansa vasten, tunsi\nhän hänen hengityksensä otsallaan. Ja tuossa silmänräpäyksessä olivat\nkasvonsa, hartiansa, niskansa purppurapunan vallassa, rintansa aaltoili\nmyrskyisenä, hänen tajunsa näytti katoavan. Helena de la Gardie riensi\nmyös hallitsijattarensa avuksi; mutta kuningatar hänet nähtyään toipui\nheti entiselleen. Hän riuhtasiin irti, hengitti syvään ja katsoi\npyörryksissä, kuten unesta havaiten kumpaiseenkin. Hän huomasi, että\nkumpikin oli tullut kuoleman kalpeiksi, ja näki markiisista, että tämä\noli hänet ymmärtänyt — että tämä tiesi, miten lähellä yhtä maailman\nmahtavaa valtaistuinta hän tällä hetkellä oli ollut.\n\n\"Kiitän teitä, herra markiisi\", kääntyi kuningatar vapisevalla äänellä\nhäneen. \"Ja vielä yksi asia. Luulen, ettei oppinne kaikkiin sovellu.\nMutta tahdon teidän elävän ja vapaana olevan. Käykää linnaanne jälleen\nja odottakaa, kunnes teidät vapautetaan.\"\n\nRoche Talmont polvistui ja huulensa koskettivat kuningattaren pukua.\n\n\"Palatkaa kotimaahanne ja onni olkoon kanssanne\", pitkitti tämä vaivoin.\n\nSitte ojensi hän hänelle kätensä suudeltavaksi, Helena näki hänen\nvapisevan ja näki myös kostean kimaltelun Roche Talmontin silmissä.\nHän ei voinut täysin punnita näiden minuuttien merkitystä ja ratkaista\nseurauksia, mutta kyyneleensä tulvasivat häneltä kumminkin kasvoja\nmyöten alas, kun hän kuningatarta seuraten vastaanottohuoneesta poistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTästä päivästä alkaa Kristiinan luonteen silmiinpistävä muuttuminen,\njosta historiallisissa teoksissa kyllä kerrotaan. Hän, joka jo sangen\nnuorena tyttönä oli herättänyt Oxenstjernan arvoisten valtiomiesten ja\nTorstensonin arvoisten sotaherrojen ihmettelyä samalla haavaa lujalla\nja häikäisevällä hengellään, valtiollisella tarkkanäköisyydellään,\ntotisella mielenlaadullaan, väsymättömällä työkyvyllään, rauhallisella,\nvarmalla ja samalla ihmisille otollisella luonteellaan, muuttui\nyhtäkkiä oikulliseksi, tuhlaavaiseksi, huvituksen haluiseksi ja\nniin yltiöpäiseksi toimissaan, että hän saattoi valtiolaivan aivan\ntosivaaran alaisiin pyörteisiin. Vuonna 1649 valitutti hän, kuten\nalussa kerroimme, orpanansa Kaarle Kustaan vallanperijäkseen ja jo 1654\nluopui itse — vasta kahdeksan kolmatta vuotiaana — kruunusta. Helena\nde la Gardien saattamana muutti hän Italiaan, sitte kuin julkisesti\noli kääntynyt katooliseen uskoon. Mutta ei uskonnon vaihhos eikä\ntaiteen klassillinen kotimaa palauttaneet hänelle kadottamaansa rauhaa\ntakaisin. Hän matkusti Ranskaan, jossa hän yksin ranskalaistenkin\nmielestä eli joinkin määrin liijan ylimääräisesti, kiintyi sitte\nuudestaan tieteellisiin harrastuksiin ja — pyysi vihdoinkin taas\nkuninkaallista kruunua, nim. puolalaista, joka Juhana Kasimirin\nluopumisen kautta oli joutunut vapaaksi. Viimeiset vuotensa eli hän\nRoomassa, jossa kuoli huhtikuun 19 päivänä 1689.\n\nMainitsemamme Roche Talmontin markiisin seikkailun salaisuus tuli vasta\npitkien vuosien perästä päivän valoon. Muutamat aateliset, jotka olivat\nkuningatarta vastaan virittäneet nopeasti tukahdutetun vallankumouksen\nyrityksen, olivat Roche Talmontin palvelijan kehuskelevista sanoista\nruvenneet epäilemään, että markiisi halajaisi kuningattaren suosiota.\nKoetettiin lahjoa poikaa, joka ottikin vastaan rahan ja sanoi sitten\nmitä häneltä kyseltiin ja katosi. Mutta salaliittolaiset päättivät\nsyrjäyttää Roche Talmontin ja heittivät arpaa toimeenpanijoista. Toinen\nnäistä, Galeas Salvius, oli joutunut tehtävänsä uhriksi, toinen päässyt\npakenemaan.\n\nRoche Talmont ja Kristina eivät enää toiste nähneet toisiaan elävin\nsilmin. Kristiina kyllä vähää ennen kuolemaansa tuli sille päälle,\nettä aikoi matkustaa katsomaan, oliko Roche Talmont onnellinen, mutta\nlääkärit eivät enää silloin, hänen tautiin kääntymisensä takia,\nvoineet sallia semmoista matkustusta. Mutta kirjeen hän sai vielä\nkuolinvuoteellaan, jossa Roche Talmont kertoi onnensa pysyväisvydestä\nja muista perheellisistä seikoistaan. Valittihan vaan, että elämässään\noli kumminkin yksi varjo — muisto, joka häntä vaivasi kuni huokaus,\njoka syyttä oli hengäisty ihmissydäntä painajaisena vaivaamaan...\n\n\n\n"]