[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuKT_Rb_hjnTmkn04Gdyxsa0DJs7fZOVbBSv6GTvLnMM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":31,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},2989,"Kauhun saari","Wells, H. G.",1866,1946,"2989-wells-h-g-kauhun-saari","2989__Wells_H._G.__Kauhun_saari",null,"romaani",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[17],"brittilainen","fi",1896,1920,24678,160910,false,46575,[26,27,28,29,30],"Animal experimentation -- Fiction","Islands -- Fiction","Science -- Ethics -- Fiction","Science fiction","Shipwreck survival -- Fiction",[32,33,34],"British Literature","Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Kauhun saari\" by H. G. Wells is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Edward Prendick, a survivor of a shipwreck who finds himself on a mysterious island inhabited by peculiar beings. Themes of horror and the exploration of human nature are likely central aspects of the narrative.  The opening of the novel describes the harrowing aftermath of the shipwreck of the \"Lady Vain,\" where the protagonist, Edward Prendick, is among the few to escape in a lifeboat. He recounts the desperate circumstances aboard the lifeboat, including the horrific decision the survivors must make when their food and water run out. Eventually rescued by a ship, Prendick learns he is on an island inhabited by unusual beings, including a mysterious doctor and his grotesque assistant. The unsettling atmosphere and strange encounters set the stage for a tale steeped in suspense and marvel, hinting at deeper horrors to unfold as the narrative progresses. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Heino, Teppo",263,"Haaksirikosta selviytynyt mies päätyy syrjäiselle saarelle, jossa tohtori Moreau tekee kammottavia kokeita eläimillä. Kirurgisten toimenpiteiden avulla eläimistä muokataan puhekykyisiä, ihmisen kaltaisia olentoja. Teos tarkastelee ihmisyyden rajoja ja tieteen etiikkaa.","H. G. Wellsin 'Kauhun saari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2989.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","KAUHUN SAARI\n\nKirj.\n\nH. G. Wells\n\n\nSuomentanut\n\nTeppo Heino [L. T. Heinonen]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Suomi,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. \"Lady Vain'in\" pelastusveneessä.\n    II. Mies, joka ei ollut matkalla minnekään.\n   III. Kummalliset kasvot.\n    IV. Kuunarin kaidepuilla.\n     V. Mies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä.\n    VI. Rumat soutajat.\n   VII. Lukittu ovi.\n  VIII. Puman kiljunta.\n    IX. Metsän olento.\n     X. Ihmisen huuto.\n    XI. Ihmisajo.\n   XII. Lain julistaja.\n  XIII. Keskustelu.\n   XIV. Tohtori Moreaun selitys.\n    XV. Eläinkansa pääsee verenmakuun.\n   XVI. Katastrofi.\n  XVII. Löydämme Moreaun.\n XVIII. Montgomeryn \"lomapäivä\".\n   XIX. Yksin eläinkansan parissa.\n    XX. Eläinkansan muuttuminen.\n   XXI. Yksin.\n\n\n\n\nI.\n\n\"Lady Vain'in\" pelastusveneessä.\n\n\nEn aio mitään lisätä siihen, mitä lehdet jo ovat kertoneet _Lady\nVain_in haaksirikosta. Niin kuin kaikki tietävät, törmäsi se erääseen\nhylkyyn kymmenen päivän matkan päässä Callaosta. Kahdeksantoista\npäivää myöhemmin tapasi H. M. tykkivenhe _Myrtle_ laivan isonveneen ja\nseitsemän haaksirikkoista, joiden kärsimykset ovat yhtä tunnetut kuin\nvielä kamalampi _Medusan_ perikato. Matta minä voin kumminkin lisätä\n_Lady Vainista_ julkaistuun kertomukseen toisen yhtä kauhistuttavan,\nvieläpä kamalammankin. On tähän asti luultu, että ne neljä miestä,\njotka astuivat laivan pikkuveneeseen, kaikki hukkuivat, mutta näin ei\nole laita. Minähän sen parhaiten tiedän, sillä olin itse yksi noista\nneljästä.\n\nMutta ensiksi on minun huomautettava, että miehiä ei ollutkaan\nneljä; meitä oli kolme. Constans, \"jonka kapteeni näki hyppäävän\npikkuveneeseen\", (_Daily News_, 17.3.1887) ei meidän onneksemme päässyt\nsiihen. Hänen jalkansa takertuivat köysiin murtuneen kokkapuomin alle,\nhän riippui hetkisen pää alaspäin, putosi ja loukkasi päänsä johonkin\nmeressä uiskentelevaan pölkkyyn. Me sousimme häntä kohti, mutta emme\nhäntä sen koommin nähneet.\n\nSanoin, että hän ei meidän onneksemme päässyt veneeseen, ja minun\non vielä lisättävä hänen omaksikin onnekseen, sillä veneessä ei\nollut muuta kuin pikku astiallinen vettä ja muutama laivakorppu\nhengenpitimiksi — niin äkkiarvaamaton oli hälytys ollut, niin\naavistamatta onnettomuus tapahtui. Me luulimme, että isonveneen\nmiehistö oli paremmin varustautunut (niin ei kuitenkaan näy olleen\nlaita) ja koetimme päästä heidän luokseen. He eivät kumminkaan liene\nkuulleet huutojamme, ja seuraavana aamuna sumun hälvettyä — joka\nmuuten tapahtui vasta keskipäivän jälkeen — emme nähneet hitustakaan\nheistä. Me emme tohtineet nousta seisten tähyämään, sillä vene keikkui\npahasti. Mainingit vyöryivät pelottavan mahtavina ja saimme ponnistaa\nkaikkemme pitääksemme keulan päin aaltoja. Muut kaksi miestä, jotka\nsiis olivat onnistuneet pääsemään niin pitkälle kuin minä tuosta\nsurkeasta haaksirikosta, olivat muuan Helmar niminen matkustaja —\nkuten minäkin — ja eräs merimies, jonka nimeä en tiedä, lyhyt, tukeva\nmies, joka änkytti.\n\nMe ajelehdimme nälissämme aavalla ulapalla, ja kun vesikin loppui,\nliittyi tuskiimme vielä sietämätön jano. Toisena päivänä oli niin\ntyyni, että meri oli kuin peilin pinta. Tavallisen lukijan on\nmahdotonta kuvitella kärsimyksiämme noina kahdeksana päivänä. Hänen\nmuistissaan ei ole — onnekseen — tapahtumaa, johon hän voisi\nniitä verrata. Ensimäisen päivän kuluttua me lausuimme vain harvan\nsanan toisillemme. Me vain makasimme paikoillamme tirkistellen\ntaivaanrantaan, taikka huomioimme, päivä päivältä suurenevin ja\nkuumeisemmiksi käyvin silmin toistemme kasvavaa kurjuutta ja\nheikkoutta. Aurinko paahtoi säälimättömästi, vesi loppui neljäntenä\npäivänä ja me mietimme jo kamaluuksia ja puhuimme niistä silmillämme,\nmutta vasta kuudentena päivänä muistaakseni Helmar ääneen lausui sen\nmikä oli meidän kaikkien mielessämme. Muistan, kuinka äänemme oli kuiva\nja paksu, jotta meidän oli kumartuminen toistemme puoleen puhuessamme.\nMinä vastustin kaikin voimin sitä ja olisin mieluummin suostunut\nveneen kaatamiseen ja sen ympärillä uiskentelevien haitten saaliiksi\njoutumiseen, mutta kun Helmar sanoi, että jos hänen ehdotuksensa\nhyväksyttäisiin, niin me kaikki saisimme juoduksemme, meni merimies\nhänen puolelleen.\n\nMinä en halunnut nostaa arpaa, ja yöllä kuiskutteli merimies\nkuiskuttelemistaan Helmarin kanssa, ja minä istuin keulassa veitsi\nkourassani — vaikka tuskinpa luulen, että tällöin olisin kyennyt\nsitä käyttämään. Ja aamulla minä suostuin Helmarin ehdotukseen, ja me\nheitimme puolenpennin rahalla arpaa, kuka meistä olisi uhrattava.\n\nArpa laukesi merimieheen, mutta hän oli voimakkain meistä eikä\nalistunut arvan määräämään kohtaloon, vaan kävi Helmarin kimppuun.\nHe iskivät yhteen seisaaltaan. Ryömin heidän luokseen aikoen auttaa\nHelmaria tarttumalla merimiestä jalkoihin, mutta tämä horjahti veneen\nheilahduksesta ja kumpikin kaatui veneen reunaa vasten syöksyen mereen.\nHe upposivat kuin kivet. Minä muistan nauraneeni ja ihmetelleeni, miksi\nnauroin. Nauru tuntui minusta tulevan jostakin kaukaa.\n\nEn tiedä, kauanko makasin poikittain tuhdolla ajatellen, että\nkunpa vain olisin kyllin voimakas, niin joisin merivettä pikemmin\nkuollakseni. Ja siinä maatessani näin purjeen kohoavan taivaan rannalta\nja liikkuvan minuun päin. Olin jo niin tylsistynyt, että tämäkin näky\ntuntui minusta vain tavalliselta kuvalta. Mieleni täytyi tällöin olla\nharhateillä, mutta muistan kumminkin kaiken varsin selvästi. Muistan,\nkuinka pääni keikkui aaltojen mukana ja kuinka purje nousi ja laski\ntaivaanrannan kera. Muistan myöskin, että luulin olevani kuollut ja\nettä ajattelin, kuinka omituista oli, että he saapuivat niin vähän\nliian myöhään tavatakseen ruumiini.\n\nÄärettömän kauan, siltä minusta tuntui, makasin tuhdolla katsellen\nheiluvaa kuunaria — sellainen oli tuo pieni alus. Päähäni ei\njuolahtanutkaan koettaa herättää sen miehistön huomiota, enkä sitten\nenää selvästi muistakaan mitään, ennen kuin havaitsin olevani pikku\nkajutassa peräpuolella. Hämärästi muistelen, että minut nosti laivaan\nmies, jolla oli suuri, pyöreä pisamainen ja punaisen tukan ympäröimä\nnaama. Mieleeni on myöskin painunut epäselvä mielikuva tummista\nkasvoista, joista ihmeelliset silmät tirkistelivät minuun, mutta minä\nluulin sitä painajaisuneksi, kunnes näin nuo kasvot uudelleen. Jotakin\nkaadettiin suuhuni. Sen jälkeen en muista enää mitään.\n\n\n\n\nII.\n\nMies, joka ei ollut matkalla minnekään.\n\n\nKajutta, jossa heräsin, oli pieni ja sangen epäsiisti. Muuan\nkeltatukkainen ja -viiksinen nuorehko mies istui alahuuli lerpalla\nvuoteeni ääressä pidellen kiinni ranteestani. Hetkisen tirkistelimme\nääneti toisiimme. Hänen vesiharmaat silmänsä olivat omituisen\nilmeettömät.\n\nJuuri silloin kuului kannelta melua aivan kuin rautaisen vuoteen\nsiirtelystä ja sen jälkeen jonkun suuren elukan matalaa kiukkuista\nmurinaa. Ja samassa mies taas puhkesi puhumaan.\n\nHän toisti kysymyksensä: \"Kuinka voitte nyt?\"\n\nAjatuksissani vastasin voivani hyvin. Minä en voinut muistaa, niissä\nolin. Hän luki kysymyksen ilmeestäni, sillä sanaakaan en saanut\nsuustani irti.\n\n\"Teidät löydettiin veneestä nälästä puolikuolleena. Veneen nimi oli\n_Lady Vain_. Siinä oli verisiä jälkiä.\" Samassa satuin katsahtamaan\nkäteeni, joka oli niin laiha, että se muistutti luita sisältävää\nlikaista nahkapussia, ja koko veneseikkailu palasi mieleeni.\n\n\"Maistakaapa tätä\", lausui mies antaen minulle jotakin punaista,\njääkylmää nestettä.\n\nSe maistui vereltä ja lisäsi voimiani.\n\n\"Saatte kiittää onneanne, kun jouduitte laivaan, jossa on lääkäri\nmatkassa\", lisäsi mies omituisen vetelehtivällä, hiukan sammaltavalla\näänellään.\n\n\"Mikä tämä laiva on?\" kysyin minä hiljaa ja käheästi, katkaisten pitkän\näänettömyyteni.\n\n\"Vähäinen kauppalaiva matkalla Aricasta ja Callaosta. En koskaan ole\nkysynyt, mistä se alkuaan on kotoisin. Hullujen maasta, luulen. Olen\nitse matkustajana Aricasta. Tuo aasipöhkö, joka tämän purkin omistaa —\nhän on myöskin sen kapteeni, ja hänen nimensä on Davis — on hukannut\nsertifikaattinsa tai jotain sentapaista. Käsitätte, mikä mies hän on\n— hän nimittää haaksipahaistansa _Ipecacuanhaksi_ — mikä pirullisen\ntyhmä nimi!\"\n\nKannelta kuului taas melua, murinaa ja karjuntaa, johon liittyi vielä\nihmisen äänikin. Sitten taas kuului toinen ääni, joka käski jonkun\n\"jumalanhylkäämän höperön\" lakata jostakin.\n\n\"Olitte aivan kuolemaisillanne\", sanoi auttajani. \"Tulimme ihan viime\ntingassa. Mutta olenpa nyt pannut teihin sopivaa ainetta. Katsokaapa\nkäsivarsissanne olevia merkkejä. Ruiskeitten jälkiä. Olette ollut\ntainnuksissa lähes kolmekymmentä tuntia.\"\n\nAjatukseni palasivat vähitellen. Minua kiusasi useitten koirien\nhaukunta.\n\n\"Jokohan kykenen nauttimaan muunlaista ravintoa?\" kysyin.\n\n\"Kyllä, kiitos minun ponnistusteni\", vastasi mies, \"lampaanliha kiehuu\nparhaillaan.\"\n\n\"Luulenpa palasen lampaanlihaa maistuvan\", sanoin jo varmemmin.\n\n\"Mutta\", lausui mies hieman epäröiden, \"aavistanette, että olen\näärettömän utelias kuulemaan, kuinka jouduitte olemaan yksinänne\nveneessä.\" Hänen silmissään olin näkevinäni epäilevän ilmeen.\n\n_\"Kirottu ulvonta!\"_ huudahti hän yhtäkkiä.\n\nHän lähti samalla kajutasta, ja minä kuulin hänen kiivaasti sanovan\njotain jollekin toiselle, joka vastasi siansaksan tapaisella kielellä.\nKeskustelu tuntui loppuvan lyönteihin, mutta luulin korvieni erehtyvän.\nSen jälkeen ärjyi hän koirille ja palasi kajuttaan.\n\n\"No niin\", sanoi hän jo ovelta, \"teidänhän piti juuri alottaa\nkertomuksenne.\"\n\nKerroin hänelle, että nimeni oli Edward Prendick ja että olin\nharrastanut luonnontieteitä, ajankulukseni ja yksitoikkoisen,\nriippumattoman elämäni ja oloni ratoksi. Tämä näytti kiintävän hänen\nmieltään.\n\n\"Olen minäkin hiukan työskennellyt samaan suuntaan\", sanoi hän. \"Tutkin\nbiologiaa yliopistossa, revin irti jonkun kastemadon ovarion tai etanan\nradulan j.n.e. Herra varjelkoon! Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta\njatkakaa, jatkakaa — kertokaa enemmän tuosta veneestä.\"\n\nTäytin hänen pyyntönsä mikäli voimani sallivat, sillä olin yhä\nkauhean väsynyt ja heikko, ja lopetettuani alkoi hän heti uudelleen\nhaastella luonnonhistoriasta ja omista biologisista tutkimuksistaan.\nHän näytti olleen sangen kunnollinen lääketieteen harrastaja, mutta\nhän osasi myöskin kertoilla hauskoja juttuja varieteista ja muista\nhuvittelupaikoista.\n\n\"Jätin tuon kaiken kymmenen vuotta sitten. Kuinka hauskalta silloin\nkaikki näyttikään! Mutta minä olin tyhmä aasi ... raastoin voimani\nloppuun ennen kuin olin kahtakymmentäyhtä täyttänyt.\n\n\"Onpa nykyään kaikki toisin ... Mutta minun on mentävä tarkastamaan,\nmitä tuo kokkihölmö oikein aikoo lampaanlihastamme valmistaa.\"\n\nYläpuoleltani kuului taas murinaa, niin äkkiä ja niin kiukkuista,\nettä pelästyin. \"Mitä tämä oikein on?\" Huusin toveriani, mutta ovi\noli kiinni. Hetken perästä hän palasi tuoden höyryävän ruuan. Tämän\nruokahalua kiihottava tuoksu sai minut unohtamaan pedon ääntelyn.\n\nPäivän vielä vuoroin nukuttuani, vuoroin syötyäni olin taas niin\nvoimissani, että kykenin nousemaan ikkunaan katselemaan vihreitä\naaltoja, jotka kulkivat kilpaa aluksemme kanssa. Montgomery — se oli\nkeltatukkaisen auttajani nimi — tuli luokseni, ja pyysin häneltä\nvaatteita. Hän lainasi minulle pari vaatekappaletta, sillä omani oli\nheitetty mereen. Vaatteet olivat minulle aivan liian suuret, sillä hän\noli kookas ja pitkä mies.\n\nHän kertoi ohimennen, että kapteeni makasi humalassa kajutassaan.\nPukeutuessani kyselin häneltä laivan päämäärää.\n\nHän sanoi, että kuunari oli matkalla Havaijiin, mutta että hän sitä\nennen astuisi maihin.\n\n\"Minne?\"\n\n\"Erääseen saareen ... jossa asun. Mikäli tiedän, ei sillä vielä ole\nnimeä.\"\n\nAlahuuli lerpalla katseli hän minua ja oli niin typerän näköinen, että\nheti huomasin hänen haluavan säästyä enemmiltä kyselyiltäni.\n\n\n\n\nIII.\n\nKummalliset kasvot.\n\n\nJätimme kajutan. Muuan mies välikannella seisoi tiellämme. Hän seisoi\nrappusilla selkä meitä päin ja tirkisteli eteensä. Mikäli voin nähdä,\noli hän epämuodostunut, lyhyt ja leveä, kömpelö mies, kumaraselkäinen,\nniska karvainen ja pää hartiain väliin painunut. Hänen pukunsa oli\ntummansinistä sarssia, ja hänen tukkansa oli tavattoman paksu, karkea\nja musta. Kuulin näkymättömien koirien murisevan raivokkaasti, ja mies\nliikahti yhtäkkiä taaksepäin. Kun käteni ojentaessani kosketin häneen,\nkääntyi hän aivan eläimen vikkelyydellä.\n\nJokin epämääräinen pelko valtasi minut perinpohjin nähdessäni hänen\nmustat kasvonsa. Ne olivat merkillisen rujot. Suu ja nenä olivat\nulkonevat, niin että ne muistuttivat kuonoa, ja suuresta puoliavoimesta\nsuusta välkkyivät suurimmat hampaat, mitkä koskaan olin ihmisen suussa\nnähnyt. Silmien reunat veristivät, ja pähkinänvärisiä silmäteriä\nreunusti vain kapea valkoinen juova. Kasvojen ilme oli merkillisen\nkiihottunut.\n\n\"Piru teidät periköön!\" huudahti Montgomery. \"Miksi hiivatissa ette\nväisty?\" Mustanaama astui ääneti syrjään.\n\nNousin rappusia vaistomaisesti katsoen mieheen. Montgomery jäi\npaikoilleen hetkiseksi. \"Teillä ei ole täällä mitään tekemistä\", sanoi\nhän hillitysti miehelle. \"Paikkanne on etukannella.\"\n\nMustanaama kyyristyi ja sanoi hitaasti, omituisella ja käheällä äänellä:\n\n\"He ... eivät siedä minua siellä.\"\n\n\"Eivätkö he siedä teitä!\" sanoi Montgomery uhkaavasti. \"Mutta minä\nkäsken teidän menemään etukannelle.\"\n\nHän näytti aikovan sanoa enemmän, mutta katsahti yhtäkkiä minuun\nja nousi jälleen rappusille. Minä olin pysähtynyt puolitiehen ja\nkatselin taakseni yhä kummastellen tuon mustanaamaisen olennon\ntavatonta rumuutta. En ollut koskaan ennen nähnyt niin vastenmielisiä\nja merkillisiä kasvoja, mutta samalla tuntui minusta kuitenkin,\nettä olin kerran aikaisemminkin nähnyt samat piirteet ja liikkeet.\nJälkeenpäin johtui mieleeni, että ehkä olin nähnyt miehen minua laivaan\nnostettaessa.\n\nMontgomeryn liikahtaessa seuratakseen minua kiinnitin huomioni\ntoisaanne. Käännyin katsomaan kuunarimme välikantta. Äänet, joita\nolin kuullut, olivat minua johonkin määrin valmistaneet siihen, mitä\nnyt sain nähdä. En koskaan ollut nähnyt niin likaista kantta. Koko\nkansi oli tykkänään porkkananpalasten, vihanneslehtien ja sanoin\nkuvaamattoman loan sekamelskaa. Päämastoon oli kahlein kiinnitetty\nsuuria hirveitä hirvikoiria, jotka minut nähtyään alkoivat haukkuen\nhyppiä minua kohti. Toisen maston juurella oli muuan suuri puma\nahdettu rautahäkkiin, joka oli sille aivan liian ahdas. Etäämpänä oli\nmuutamia suuria laatikoita, joissa oli kaniineja, ja vielä kauempana\nkeulassa värisi muuan yksinäinen laama häkissään. Koirilla oli\nnahkaiset kuonokopat. Ainoa ihmisolento oli laiha ja vaitelias merimies\nruorirattaan ääressä.\n\nTuuli pingotti paikattuja ja likaisia purjeita, ja pieni alus näytti\nvetäneen joka purjeenpalasen mastoihinsa. Taivas oli kirkas ja aurinko\noli puolimatkassa lännen puolella, pitkät, vaahtoiset aallot ajelivat\nmeitä.\n\nAstuimme ohi perämiehen laivan perään. Käännyin katsomaan pitkin koko\nkurjaa kantta.\n\n\"Onko tämä uiva eläintarha?\" kysyin.\n\n\"Siitäpä näyttää\", sanoi Montgomery.\n\n\"Mitä varten nuo elukat täällä ovat? Ovatko ne kauppatavaraa? Aikooko\nkapteeni myydä ne jonnekin Etelämeren saareen?\"\n\n\"Niinpä luulisi, eikö niin?\" sanoi Montgomery kääntyen.\n\nKuulimme taas haukuntaa ja raivoisia kirouksia välikannelta. Muodoton\nmustanaamainen mies nousi kiireesti kannelle. Heti hänen perästään\ntuli suuri, punatukkainen, valkolakkinen mies. Mustanaaman nähdessään\nraivostuivat koirat aivan vimmoihinsa ja tempoivat kahleitaan.\nMustanaama pysähtyi epäröiden niiden eteen. Tällöin saavutti\npunatukkainen mies hänet ja iski häntä armottomasti hartiain väliin.\nMiesparka vierähti nurin kuin otsaan isketty härkä ja kieri lokaan\nraivojen koirien pariin. Olipa onni, että nämä olivat kuonokopassa.\nPunatukka mörähti kiukkuisesti seisoen horjahdellen ja kuten minusta\nnäytti, vaarassa horjahtaa taaksepäin välikannelle tai eteenpäin\nuhrinsa kimppuun.\n\nNiin pian kuin tuo toinen mies näyttäiksen, vavahti Montgomery\nkiivaasti. \"Hiljaa siellä!\" huudahti hän vakavalla äänellä.\n\nMuutamia merimiehiä ilmaantui etukannelle.\n\nMustanaama kieriskeli koirien jaloissa omituisesti äännähdellen. Ei\nkukaan koettanutkaan auttaa häntä. Pedot yrittivät parhaansa mukaan\npurra häntä, töykkien kuonojaan häneen. Niiden harmaat ruumiit\nkieriskelivät tuon muodottoman olennon ympärillä ja päällä. Merimiehet\nhuudahtelivat koirille, aivan kuin koko kohtaus olisi ollut vain heidän\nhuvikseen toimeenpantu. Montgomery huusi suuttuneena jotakin ja meni\nlähemmäs. Minä seurasin häntä.\n\nMustanaama oli nyt päässyt pystyyn ja horjui keulaan päin. Hän\nhoiperteli laivanportaalle jääden siihen seisomaan kovasti huohottaen\nja mulkoillen yli olkansa koiriin. Punatukka nauroi tyytyväisenä.\n\n\"Kuulkaapa, kapteeni\", sanoi Montgomery hiukan korostaen sammaltavaa\npuhettaan ja tarttuen punatukkaa hartioihin, \"tämä ei käy kuntoon.\"\n\nSeisoin Montgomeryn takana. Kapteeni käännähti puoleksi ja loi häneen\njuopuneen tylsän juhlallisen silmäyksen.\n\n\"Mikä ei käy?\" sanoi hän, hetkisen typerän näköisenä töllistettyään\nMontgomeryyn, ja lisäsi: \"Palaneet sahanpurut!\"\n\nNopeasti liikahtaen vapautui hän Montgomeryn otteesta ja pisti kätensä\ntakintaskuihinsa.\n\n\"Tuo mies on matkustaja\", sanoi Montgomery. \"Neuvon teitä antamaan\nhänen olla rauhassa.\"\n\n\"Menkää helvettiin!\" kiljasi kapteeni. Hän kääntyi äkkiä ja hoiperteli\nsyrjään. \"Minä teen omalla laivallani mitä ikinä minua haluttaa\", sanoi\nhän.\n\nMinun mielestäni olisi Montgomery saattanut jättää hänet rauhaan, kun\nhän kerran näki, että tuo elukka mieheksi oli sikahumalassa. Mutta hän\nvain kalpeni vähäsen ja seurasi kapteenia portaalle.\n\n\"Kuulkaas kapteeni\", sanoi hän. \"Tuo mies on minun miehiäni älköönkä\nhäntä pahasti kohdeltako. Häntä on kumminkin kiusattu koko matkan.\"\n\nHetkiseksi saattoivat viinanhöyryt kapteenin sanattomaksi. \"Palaneet\nsahanpurut!\" oli kaikki, mitä hän suvaitsi vastata.\n\nHuomasin, että Montgomery oli niitä kärsivällisiä luonteita, jotka\novat hitaat vihaan, mutta jotka monipäiväisen ärsytyksen jälkeen\nlopulta vimmastuvat kiukkuun, joka ei tunne anteeksiantamusta. Huomasin\nmyöskin, että heidän välinen riitansa oli jo aikaisemmin virinnyttä.\n\n\"Mies on päissään\", sanoin minä ehkäpä hieman tunkeilevasti. \"Suotta\nhäneen sanoja tuhlaatte.\"\n\nMontgomery mursi äkäisesti riippuvaa alahuultaan. \"Hän on alati\npäissään. Mutta oikeuttaako humala hänet kohtelemaan hävyttömästi\nmatkustajiaan?\"\n\n\"Laiva on minun\", alkoi kapteeni epävarmasti, viittoillen kädellään\nhäkkeihin. \"Ja se oli puhdas laiva. Mutta katsokaapa sitä nyt!\" Alus\noli tosiaankin kaikkea muuta kuin puhdas. \"Kaunista joukkoa, hyvin\nsiistiä ja puhdasta joukkoa\", jatkoi hän.\n\n\"Itsehän suostuitte kuljettamaan elukat.\"\n\n\"Toivon, etten koskaan olisi nähnyt kirottua saartanne. Mitä pirua ...\nte teette elukoilla mokomalla saarella? Ja tuo mies... Luulin häntä\nihmiseksi. Mutta hän on hullu. Eikä hänellä ollut mitään tekemistä\ntakakannella. Luuletteko te, että koko tämä perhanan laiva kuuluu\nteille?\"\n\n\"Miehenne rupesivat heti laivaan tultuamme ärsyttämään tuota poloista\npaholaista.\"\n\n\"Paholainen hän juuri on — pirullinen paholainen. Väkeni ei voi sietää\nhäntä. _Minä_ en voi sietää häntä. Ei kukaan meistä voi sietää häntä.\nEttekä _tekään_.\"\n\nMontgomery kääntyi ja sanoi päätään nyökyttäen:\n\n\"_Te_ jätätte joka tapauksessa hänet rauhaan.\".\n\nMutta kapteenia halutti riidellä nyt. Hän korotti äänensä: \"Jos\nhän vielä kerran tulee tänne, niin minä lasken hänen sisälmyksensä\nkannelle, sen teen. Lasken hänen kärventyneet sisuksensa kannelle! Mikä\nmies _te_ olette sanomaan _minulle_ mitä _minun_ on tekeminen? Sanonpa\nteille, että minä olen tämän laivan kapteeni, kapteeni ja omistaja.\nMinä olen laki täällä — laki ja profeetat. Minä sitouduin kuljettamaan\nerään miehen ja hänen palvelijansa Aricaan ja takaisin sieltä sekä\ntuomaan sieltä joitakin elukoita. Mutta minä en koskaan ole sitoutunut\nkuljettamaan hullua pirua ja palaneita sahanpuruja ja —\"\n\nNo niin, samantekevää miksi hän nimitti Montgomeryä, mutta minä näin\ntämän hypähtävän päin kapteenia.\n\n\"Hän on humalassa\", sanoin minä. Kapteeni tuli yhä rivommaksi. \"Suu\nkiinni!\" huudahdin kääntyen äkisti häneen päin, sillä olin nähnyt\nvaaran uhkaavan Montgomeryn kalvenneista kasvoista. Täten sain minä\nrajuilman ylitseni.\n\nOlin kumminkin hyvilläni saatuani estetyksi tappelun, kapteenin\nhumalaisen raivon uhallakin. En luule koskaan minkään miehen suusta\nkuulleeni vyöryvän niin mahtavaa haukkumasanojen tulvaa, vaikka olenkin\nnähnyt ja kuullut jos jotakin. Vaikka olenkin sangen lempeä mies,\noli minun kuitenkin hyvin vaikeata sulattaa eräitä nimityksiä. Mutta\nkehottaessani kapteenia vaikenemaan, olin luultavasti unohtanut, että\nolin tällöin vain tavallaan hylkytavaraa, tilapäistä painolastia, etten\nollut kyennyt edes maksamaan matkastani. Tästä kyllä sainkin heti\nkuulla. Mutta joka tapauksessa olin ehkäissyt tappelun.\n\n\n\n\nIV.\n\nKuunarin kaidepuilla.\n\n\nAuringonlaskun jälkeen samana iltana saimme maan näkyviimme.\nMontgomery sanoi nyt tulevansa perille. Olimme vielä liian kaukana\nvoidaksemme erottaa rannan yksityiskohtia. Minusta näytti kaikki\npitkältä sinisenharmaalta juovalta merenpinnan yllä. Melkein kohtisuora\nsavupatsas kohosi päin pilviä.\n\nKapteeni makasi kajutassaan päätänsä selvittelemässä. Montgomery ja\nminä olimme kannella kunnes tähdet alkoivat tuikkia. Eläimet olivat\nhiljaa. Montgomery tarjosi sikarin.\n\nHän alkoi puhua Lontoosta puolihaikealla äänellä ja kysellä siellä\ntapahtuneita asioita. Hän jutteli kuin mies, joka on pitänyt elämästään\nsiellä ja joka yhtäkkiä ja auttamattomasti on sieltä poistettu.\nKatselin tummaan mereen ja pimeydestä häämöttävään saareen.\n\nMinusta tuntui siltä kuin olisi tuo mies tullut avaruudesta vain\npelastamaan minut. Huomenna eroaisin hänestä iäksi. Jo tavallisissakin\noloissa olisi tämä saattanut minut vakaviin mietteisiin. Mutta nyt\nkohdistui huomioni erikoisesti siihen omituiseen seikkaan, että\nsivistynyt mies asui tuolla yksinäisellä saarella ja että hän toi\nsinne niin merkillisen lastin. Tahtomattanikin toistin kapteenin\nkysymyksen: \"Mitä hän noilla elukoilla teki?\" ja minkä vuoksi hän ei\nollut olevinaan missään tekemisissä koko lauman kanssa, kun alussa oli\neläimistä huomauttanut? Kaikki tämä kietoi koko miehen ärsyttävään\nsalaperäisyyteen.\n\nKeskiyön aikaan lakkasimme keskustelemasta Lontoosta ja me seisoimme\nääneti vieri vieressä nojaten laivanportaaseen, kumpikin omiin\najatuksiinsa vaipuneena haaveillen katsellen ulappaa.\n\nMieliala oli hempeä, ja minä aloin puhua kiitollisuudestani.\n\n\"Te olette pelastanut henkeni\", sanoin hetken kuluttua.\n\n\"Sattuma, pelkkä sattuma vain saattoi minut avuksenne\", vastasi hän.\n\n\"Kiitän kumminkin kernaammin teitä kuin sattumaa.\"\n\n\"Ei kestä kiittää. Te olitte hädässä, minä saatoin auttaa teitä ja\nannoin teille ruiskeita ja ravintoa aivan kuin olisin suorittanut\njotakin tieteen koetta. Minä olin ikävissäni ja toivoin jotakin\ntehtävää. Jos tuona päivänä olisin ollut väsynyt tai ellen olisi\npitänyt ulkonäöstänne, no niin — missähän mahtaisitte nyt olla?\"\n\nKiitollisuudentunteeni jäähtyi hieman.\n\n\"Joka tapauksessa kuitenkin —\" alotin.\n\n\"Se oli nyt kerta kaikkiaan vain sattuma\", keskeytti hän. \"niin kuin\nkaikki ihmiskohtalot. Vain aasit eivät tätä älyä. Minkä vuoksi olen\nminä täällä nyt — sivistyksen parista karkotettuna epattona — sen\nsijaan että olisin onnellinen ihminen, joka saisi nauttia Lontoon\nkaikista huvituksista? — Sangen yksinkertaisesti vain sen vuoksi että\n— yksitoista vuotta sitten — menetin älyni vain kymmeneksi minutiksi.\"\n\nHän lopetti.\n\n\"Niinkö?\" sanoin minä.\n\n\"Siinä kaikki.\"\n\nVaikenimme. Yhtäkkiä hän naurahti.\n\n\"Tässä tähtien valossa on jotakin, joka aukaisee kielen siteet. Olen\nhölmö, mutta haluan kuitenkin kertoa teille jotakin nyt.\"\n\n\"Mitä hyvänsä minulle kerrottekin, voitte luottaa vaiteliaisuuteeni...\nJos sitä tarkotatte.\"\n\nHän oli alottamaisillaan kertomuksensa, mutta pudisti sitten epäröiden\npäätänsä.\n\n\"Olkaa kertomatta. Minusta se on samantekevää. Lienee parasta,\nettä säilytätte salaisuutenne. Ei ole mitään voitettu, jos vastaan\nluottamustanne. Ellen ... niin?\"\n\nHän murahteli epäselvästi, eikä minua erikoisesti haluttanut —\ntotta puhuakseni — kuulla, mikä oli karkottanut nuoren lääketieteen\nylioppilaan Lontoosta. Kohautin harteitani ja käännyin. Lähellämme\nseisoi tuntematon olento, katsellen tähtiä. Olento oli Montgomeryn\nmerkillinen palvelija. Liikahtaessani loi hän minuun nopean katseen yli\nolkansa, sen jälkeen tirkistellen taas tähtiin.\n\nTämä tuntunee teistä vähäpätöiseltä, mutta minuun se vaikutti kuin\näkkinäinen isku. Lähellämme ei ollut muuta valoa kuin ohjausrattaan\nvieressä oleva lyhty. Olennon kasvot olivat vain hetken tämän\nvalopiirissä, ja minä näin hänen silmissään omituisen viheriän hohteen.\n\nSilmät eivät minusta näyttäneet ollenkaan ihmisen silmiltä. Tuo musta\nolento tulisilmineen johdatti mieleeni kaikki unohtuneet kauhut, jotka\nolivat lapsen mielen vallanneet noidista kuunnellessaan. Sitten tuo\nilkeä vaikutus hävisi äkkiä kuten oli tullutkin, ja kuulin Montgomeryn\nsanovan minulle:\n\n\"Aion mennä sisään, jos jo olette saanut kylliksenne tästä.\"\n\nVastasin jotakin tilanteeseen sopimatonta. Menimme kannen alle, ja hän\ntoivotti hyvää yötä kajuttani ovelta.\n\nYöllä kiusasivat ilkeät unet minua. Kuu nousi myöhään. Se loi kalpean\nhohteen aavemaisen vaaleaan kajuttani kattoparteen ja saattoi sen\nseinälaudotuksen pahaaennustavan väriseksi. Ja sitten heräsivät koirat\nalkaen haukkua ja ulvoa, joten saatoin nukkua vain hetken kerrallaan,\nunentapaisessa horroksessa, kunnes aamu sarasti.\n\n\n\n\nV.\n\nMies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä.\n\n\nYöllä näin levottomia unia ampumisesta ja metelistä. Aamulla\nherätessäni hieroin silmiäni ja kuuntelin yläpuoleltani kuuluvaa melua.\nEn aluksi muistanut, missä olin.\n\nKuulin yhtäkkiä paljaitten jalkojen astuntaa ja raskaitten esineitten\nkolinaa, joita heitettiin sinne tänne, sekä ankaraa kahleitten\nkalsketta. Edelleen kuulin veden kohinaa, kun alus kääntyi ja pieni\nvihreänkeltainen aalto löi kajutan pyöreään ikkunaan. Pukeuduin\nkiireesti ja nousin kannelle.\n\nNoustessani rappusia näin punertavaa aamuruskoa vasten kapteenin leveän\nselän ja punaisen tukan, ja hänen yläpuolellaan näin puman häkin\nriippumassa puomiin kiinnitetystä köydestä. Eläin parka oli suunniltaan\nkauhusta ja ryömi ahtaan koppinsa nurkkaan.\n\n\"Yli laidan kaikki!\" huusi kapteeni. \"Yli laidan! Kohta pääsemme koko\nroskasta!\"\n\nHän oli tielläni, joten minun täytyi koskettaa häntä hartioihin\npäästäkseni hänen ohitsensa. Hän säpsähti ja kääntyi. Ei tarvinnut\nkovinkaan tarkasti katsoa nähdäkseen, että mies yhä edelleen oli\nhumalassa.\n\n\"Hei!\" huusi hän tylsästi, mutta sitten välähti hänen silmissään, ja\nhän jatkoi: \"Jaha, sehän on herra ... herra...\"\n\n\"Prendick\", sanoin minä\n\n\"Prendick? Eikös pirua. 'Suu kiinni', se on nimenne. Herra Suu kiinni!\"\nHän toisti sanat, jotka olin hänelle sanonut edellisenä päivänä\nMontgomeryn ja hänen väliseen riitaansa sekaantuessani.\n\nMutta en sentään ollut odottanut sitä mikä nyt seurasi. Hän viittasi\nlaskusiltaan, jonka vieressä Montgomery seisoi jutellen erään kookkaan\nvalkotukkaisen miehen kanssa, joka nähtävästi juuri oli tullut laivaan.\n\n\"Tuosta pois, penteleen herra Suu kiinni! Pois laivasta!\" kiljui\nkapteeni.\n\nMontgomery ja hänen toverinsa kääntyivät.\n\n\"Mitä tarkotatte?\" kysyin minä\n\n\"Pois laivasta, kirottu herra Suu kiinni juuri sitä minä tarkoitan.\nPois, ja heti. Puhdistamme laivan koko roskasta. Ja teistä myöskin!\"\n\nTirkistelin hämmästyneenä häneen. Mutta sitten johtui yhtäkkiä\nmieleeni että sitähän itsekin halusin. Ei todellakaan olisi ollenkaan\nepämieluista poistua tuon raivopään seurasta. Käännyin Montgomeryyn.\n\n\"Emme voi ottaa vastaan teitä\", sanoi Mongomeryn toveri päättävästi.\n\n\"Ette voi ottaa vastaan minua\", toistin levottomana. En koskaan ollut\nnähnyt niin päättäväistä ilmettä kenenkään kasvoilla.\n\n\"Kuulkaa\", sanoin kapteenille.\n\n\"Pois laivasta!\" huusi tämä. \"Tämä laiva ei ole petoja ja ihmissyöjiä\nvarten, saatikka sitten vielä pahempia. Te poistutte laivasta ... herra\nSuu kiinni. Elleivät nuo huoli teistä, niin menkää tuuliajolle. Mutta\njoka tapauksessa te poistutte! Ystävienne kanssa. Olen sanonut tuolle\nsaarelle iankaikkisen aamenen! Olen saanut siitä kylläkseni.\"\n\n\"Mutta, Montgomery\", sanoin minä.\n\nTämä lerpautti alahuultaan ja viittasi toivottomana päällään vieressään\nseisovaan valkotukkaiseen mieheen, siten ilmaistakseen kyvyttömyytensä\nauttaa minua.\n\nVetosin vuoroin valkotukkaiseen mieheen pyytäen päästä maihin, vuoroin\nkapteeniin pyytäen saada jäädä laivaan. Kumpikin epäsi, ja Montgomery\noli vaiti, kohautellen harteitaan. \"Te poistutte laivasta\", sanoi\nkapteeni. \"Lakia on noudatettava, ja minä olen täällä laki.\"\n\nIsovene, johon oli lastattu Montgomeryn eläimet ja tavarat, erkani\nlaivasta. Näin, että sen miehistö oli ruskeita, merkillisen näköisiä\nmiehiä.\n\nKapteeni ja pari miestä tuli luokseni peräkannelle. _Lady Vain_in vene\noli edelleen köydessä laivan perässä, vettä puolillaan ja ilman airoja\nja ruokavaroja. Kieltäydyin astumasta siihen, mutta he laskivat minut\nväkisin veneeseen ja työnsivät sen kauas laivasta.\n\nVene ajelehti hiljalleen kuunarin luota.\n\nOlin aivan pökerryksissäni enkä ollut uskoa tällaista julmuutta\ntodeksi, vaikka näin, kuinka alus purjeet pullollaan kiiti kauas.\nOlin yksin puoliksi uponneessa veneessäni. Minun oli mahdotonta\npäästä saarelle, ellei tuuli tai aallot minua sinne kuljettaisi.\nOlin edellisistä kärsimyksistäni vielä varsin heikko. Ja nääntyneenä\nkurjuudestani aloin itkeä, jota en ollut tehnyt kuin lapsena. Kyynelet\nvuosivat poskilleni ja ääneen rukoilin jumalalta kuolemaa vapahtajaksi.\n\n\n\n\nVI.\n\nRumat soutajat.\n\n\nKun saarelaiset näkivät, että kapteeni oli hyljännyt minut, armahtivat\nhe minua.\n\nVeneeni ajautui hitaasti saareen päin, ja hysterinen helpotuksentunne\nvaltasi minut huomatessani isonveneen kääntyvän ja tulevan kohti. Se\noli raskaassa lastissa, ja sen tultua lähemmäksi näin Montgomeryn\nharmaapäisen toverin istuvan sen perässä laatikoiden ja koirien\njoukossa. Hän tirkisteli ääneti minuun. Mustanaama mulkoili myöskin\nomituisilla silmillään istuessaan veneen kokassa puman vieressä. Sitä\npaitsi oli veneessä vielä kolme merkillisen eläimellisen näköistä\nmiestä. Montgomery, joka hoiti peräsintä, ohjasi veneen lähelleni,\ntarttui köyteen ja sitoi sen oman veneensä perään hinatakseen minun\nvenettäni, sillä isossaveneessä ei ollut tilaa minulle. Hän ojensi\nminulle myöskin äyskärin, jolla aloin innokkaasti tyhjentää venettäni.\nSen jälkeen saatoin lähemmin tarkastaa seuralaisiani.\n\nHarmaahapsi katseli yhä huolestuneen näköisenä minua. Kun katseemme\nyhtyivät, loi hän silmänsä alas ja tähysteli koiria, jotka istuivat\nhänen jalkainsa juuressa. Hän oli voimakasrakenteinen mies jonka otsa\noli sangen kaunis, mutta piirteet raskaat. Hänen silmäluomensa olivat\nhieman pussikkaat, kuten iäkkäitten ihmisten usein ovat, ja rypyt hänen\ntarmokkaan suunsa ympärillä ilmaisivat voimakasta päättäväisyyttä.\nHän jutteli Montgomeryn kanssa, mutta niin hiljaa, etten kuullut,\nmitä he sanoivat. Hänestä silmäni siirtyivät noihin kolmeen muuhun\nmieheen — kummallisiin olentoihin! Minä näin vain heidän kasvonsa,\njotka vaikuttivat minuun tavattoman vastenmielisesti. Katsoin tiukasti\nheihin, mutta ilkeä ensi vaikutus ei vain hävinnyt, vaikkakaan en\noikein käsittänyt, mistä se johtui. Miehet olivat ruskeita ja heidän\njäsenensä olivat kummallisesti kiedotut likaiseen valkeaan kankaaseen,\njoka peitti vieläpä heidän kätensäkin. En koskaan ollut nähnyt\nmiehiä tuolla tavoin käärittyinä — kuin itämaitten naiset. Heillä\noli turbaanitkin, joitten alta heidän peikonkasvonsa pistivät esiin,\nkasvot ulkonevine alaleukoineen ja loistavine silmineen. Heidän mustat\nhiuksensa muistuttivat jouhia ja istuessaan näyttivät he pitemmältä\nkuin mitkään ennen näkemäni ihmiset. Harmaahapsi, jonka olin nähnyt\nrunsaasti kolmen kyynärän mittaiseksi, oli istuessaan päätään lyhyempi\nheitä. Jälkeenpäin huomasin, että he eivät olleet minua pitempiä, mutta\nheidän vartalonsa oli luonnottoman pitkä ja heidän reitensä lyhyet ja\nomituisen vääntyneet. Sanalla sanoen, ilettävän rumaa seuraa, ja heidän\npäittensä yläpuolelta tirkisteli veneen kokasta tuo mustanaamainen\nolento vihreillä silmillään.\n\nKatsoessani heihin vastasivat he katseeseeni, mutta heti he toinen\ntoisensa jälkeen siirsivät arasti katseensa minusta. Ymmärsin, että\nvaivasin heitä, ja käänsin sen vuoksi huomioni saareen.\n\nSe oli matala ja tiheän kasvullisuuden peitossa. Varsinkin muuatta\npalmulajia, jota en tuntenut, kasvoi rehevänä kaikkialla. Eräästä\nkohden kohosi ohut valkoinen savupatsas korkealle ilmaan, jossa se\nlevisi kuin viuhka.\n\nTulimme nyt leveään lahteen, jota matalat niemekkeet ympäröivät.\nRanta oli himmeänharmaata hietikkoa kohoten äkkijyrkästi\nkuusi-seitsenkymmentä jalkaa korkeaksi harjuksi, jota siellä täällä\npeitti puut ja pensaat. Rinteen puolivälissä oli nelikulmainen\nkiviaitaus, jonka myöhemmin huomasin tehdyksi koralleista ja\nlaavanpalasista. Kaksi olkikattoa pisti näkyviin aitauksen keskeltä.\n\nRannalla vedenrajassa seisoi muuan mies meitä odottamassa. Ollessamme\nvielä etäämpänä olin ollut näkevinäni joittenkin kummallisten olentojen\nhääriskelevän rinteen pensaikossa, mutta nyt niitä ei enää näkynyt.\nRannalla seisoja oli keskipituinen mies mustine neekerinkasvoineen.\nHänen suunsa oli suuri, mutta melkein ilman huulia, hänen käsivartensa\nolivat tavattoman pitkät ja hoikat ja hänen jalkateränsä pitkät ja\nlitteät. Lisäksi oli hän vielä länkäsääri. Hänen piirteensä olivat\nraskaat, ja hän tirkisteli meihin jäykästi. Hän oli puettu samoin kuin\nMontgomery ja hänen valkotukkainen toverinsa sarssiseen takkiin ja\nhousuihin.\n\nTullessamme lähemmäksi alkoi mies juosta edestakaisin rannalla mitä\nomituisimmin liikkein.\n\nMontgomeryn käskystä hypähtivät nuo neljä isonveneen miestä pystyyn,\nmerkillisen kömpelöin liikkein, ja laskivat purjeet käärien ne kokoon.\nMontgomery ohjasi pienehköön satamalampeen joka oli kaivettu hiekkaan,\nse oli kyllin suuri vastaanottaakseen veneen vuoksen aikana.\n\nKuulin keulan rasahtavan hiekkaan, irrotin veneen kiinnitysköyden ja\ntyönsin sen maihin. Nuo neljä miestä astua laahustivat rannalle mitä\nmerkillisimmin liikkein, ja alkoivat rannalla seisovan miehen avulla\npurkaa veneen lastia. Varsinkin valkopukuisten miesten liikkeet olivat\nkummallisia; heidän jalkansa eivät olleet jäykät, mutta kuitenkin he\nastuivat jollakin ihmeen tavalla, aivan kuin jalat olisivat olleet\nsijoiltaan.\n\nKoirat murisivat edelleenkin ja tempoivat kahleitaan pyrkien noitten\nomituisten miesten kimppuun.\n\nKolme suurikokoista miestä jutteli keskenään kummallisin kurkkuäänin,\nja mies, joka oli odottanut rannalla, alkoi myöskin innokkaasti puhella\njollakin vieraalla kielellä.\n\nOlin joskus ennen kuullut samanlaisen äänen, mutta en voinut muistaa\nmissä.\n\nValkohapsi seisoi kuuden ulvovan koiran keskellä ja huusi niin kovalla\näänellä käskynsä, että se kuului yli metelin. Montgomery astui myöskin\nmaihin, ja kaikki alkoivat purkaa lastia; minä olin liian voimaton\nvoidakseni auttaa. Valkohapsi sanoi minulle:\n\n\"Näyttää siltä kuin vielä olisitte ilman aamiaista.\"\n\nHänen pienet silmänsä säihkyivät kirkkaan mustina valkoisten\nkulmakarvojen alta.\n\n\"Suokaa anteeksi, että olette saanut odottaa\", jatkoi hän. \"Te olette\nnyt vieraamme, ja meidän on tehtävä olonne mukavaksi — vaikkakin\nsaavutte kutsumattomana vieraana, kuten tiedätte.\"\n\nHän katsahti minuun terävästi ja lisäsi:\n\n\"Montgomery sanoo, että te olette sivistynyt mies, herra Prendick —\nvieläpä hiukan tiedemieskin. Saanko kysyä millä alalla?\"\n\nKerroin hänelle, että olin muutaman vuoden opiskellut Royal College\nof Science'ssä, biologiaa Huxleyn johdolla. Tällöin kohotti hän vähän\nkulmiansa ja virkahti hiukan kohteliaammin:\n\n\"Se muuttaa asian, herra Prendick. Mekin satumme olemaan biologeja.\nTämä on tavallaan biologinen laitos.\"\n\nHän katsahti valkoisiin kääriytyneitä olentoja, jotka nostivat puman\nhäkkeineen maihin ja lisäsi:\n\n\"Ainakin minä ja herra Montgomery saatamme lukeutua oppineihin. En\ntiedä, kuinka pian pääsette täältä lähtemään. Saaremme on kaukana\ntavallisilta kulkureiteiltä, saattaapa kulua kokonainen vuosikin meidän\nnäkemättämme purjeen riepuakaan.\"\n\nHän jätti minut äkkiä ja asteli ylemmäs rannalle. Luulen, että hän meni\naituukseen. Miehet lastasivat Montgomeryn ohjeitten mukaisesti laatikot\nmatalaan vaunuun. Laama ja kaniinihäkit olivat vielä veneessä, koirat\nrepivät yhä kahleitaan.\n\nMontgomery tuli luokseni, ojensi kätensä ja sanoi:\n\n\"Omasta puolestani olen mielissäni. Tuo kapteeni oli täydellinen sika.\nOlisipa hän tehnyt olonne kuumanlaiseksi.\"\n\n\"Te pelastitte minut toisen kerran.\"\n\n\"Riippuu asianhaaroista. Tulettepa havaitsemaan tämän saaren helvetin\nkoluksi, siitä olen varma. Teidän sijassanne pitäisin silmäni avoinna.\n_Hän_ —\"\n\nHän epäröi hetkisen ja jatkoi nähtävästi muuttaen sanansa, jotka hän\noli lausumaisillaan:\n\n\"Viitsittekö auttaa minua kantamaan nuo kaniinit rannalle?\"\n\nHän käsitteli häkkejä merkillisesti. Kahlasin hänen kanssaan veneelle\nja autoin häntä häkkien kannossa. Niin pian kuin saimme häkin rannalle,\naukaisi hän sen oven, käänsi sen pystyyn ja laski kaniinit hiekalle.\nSen jälkeen taputti hän käsiään, ja kaniinit hajaantuivat harjulle.\n\n\"Kasvakaat ja lisääntykäät, ystäväiseni!\" sanoi hän. \"Täyttäkää maa,\ntähän asti olemmekin olleet lihanpuutteessa saarellamme.\"\n\nValkohapsi tuli samassa takaisin ja antoi minulle korppuja ja\npullon paloviinaa. \"Hiukan purtavaa, Prendick\", sanoi hän paljon\ntuttavallisemmalla äänellä kuin ennen.\n\nKävin heti korppujen kimppuun valkohapsen auttaessa Montgomeryä\nkaniinien vapauttamisessa. Kolme isoa häkkiä veivät he kuitenkin samoin\nkuin pumahäkinkin aituukseen.\n\nPaloviinan jätin juomatta, sillä olin aina ollut raitis.\n\n\n\n\nVII.\n\nLukittu ovi.\n\n\n\"Ja nyt, mitä teemme kutsumattomalle vieraallemme?\" kysyi valkohapsi\nMontgomeryltä.\n\n\"Hän on hiukan perehtynyt tieteeseen\", vastasi tämä.\n\n\"Haluan mitä pikemmin taas käydä työhön käsiksi — tällä uudella\naineksella\", sanoi valkohapsi, nyökäten päätänsä rakennukseen päin.\nHänen silmänsä kirkastuivat.\n\n\"Senpä kyllä uskon\", vastasi Montgomery kaikkea muuta kuin\nystävällisellä sävyllä.\n\n\"Emme voi lähettää häntä tuonne, eikä meillä liioin ole aikaa\nuuden majan rakentamiseen. Emme myöskään vielä voi sulkea häntä\nluottamukseemme.\"\n\n\"Olen käytettävissänne\", sanoin minä. En aavistanutkaan, mitä hän\ntarkoitti sanalla \"tuonne\".\n\n\"Olen ajatellut samaa\", vastasi Montgomery. \"Minun huoneessanihan on\nulko-ovi —\"\n\n\"No niin\", sanoi vanhempi mies nopeasti, katsahtaen Montgomeryyn, minkä\njälkeen astuimme kaikin kolmin aituukseen päin.\n\n\"Ikäväkseni täytyy minun olla hieman salaperäinen, herra Prendick,\nmutta muistanettehan olevanne kutsumaton vieras. Pikku laitoksemme\nsaarellamme kätkee salaisuuden tai toisen, se on tavallaan ritari\nSiniparran salin kaltainen. Ei toki mitään erityisen kamalaa —\njärkevälle ihmiselle. Mutta emmehän tunne teitä vielä...\"\n\n\"Ehdottomasti\", sanoin minä. \"Olisinpa aika hölmö vaatiakseni\nluottamustanne tuntemattomalle.\"\n\nHän hymyili vetäen suupielensä alaspäin ja kumarsi vaieten.\n\nMenimme aituuksen pääkäytävälle, jonka suuri raudotettu puuportti\nsulki. Veneen lasti oli sen ulkopuolella. Nurkkauksessa oli pieni\novi, jota en ollut ennen huomannut. Valkohapsi otti likaisen sinisen\ntakkinsa taskusta avainkimpun, aukaisi oven ja astui sisään. Huomioni\nkiintyi hänen avaimiinsa ja huolellisuuteen, millä hän aukaisi oven.\n\nSeurasin miehiä ja huomasin tulleeni pieneen, yksinkertaisesti mutta\nei epämukavasti kalustettuun huoneeseen. Tässä oli sisäovi, joka oli\nraollaan ja josta näkyi kivetty pihamaa. Montgomery sulki heti tämän\noven. Huoneen pimeimmässä nurkassa oli riippumatto, ja pieni, lasiton\nmutta sen sijaan rautaristikolla varustettu ikkuna antoi merelle.\n\nTämä tulisi olemaan minun huoneeni, selitti valkotukka, enkä minä saisi\nkäyttää sisäovea, joka kaikkien erehdysten välttämiseksi suljettaisiin\nulkopuolelta. Hän viittasi mukavaan tuoliin ikkunaluukun lähellä ja\nvanhoja kirjoja — varsinkin lääketieteellisiä teoksia ja Kreikan ja\nRooman klassikkoja — täynnä olevaan hyllyyn. Hän poistui tämän jälkeen\nulko-oven kautta, aivan kuin välttyäkseen avaamasta toista ovea.\n\n\"Me tavallisesti syömme tässä huoneessa\", sanoi Montgomery ja poistui.\nKuulin hänen sanovan \"Moreau\". Tuskin tätä tällöin huomasinkaan. Mutta\nkun sitten tarkastelin hyllyn kirjoja, palasi tuo sana mieleeni ja minä\naloin miettiä, missä olin kuullut nimen \"Moreau\" aikaisemmin.\n\nIstuuduin ikkunan ääreen, otin taskustani korput, joita minulle oli\njäänyt ja söin ne erinomaisella ruokahalulla.\n\n\"Moreau?\"\n\nIkkunasta saatoin nähdä erään noista kummallisista valkopukuisista\nmiehistä vetävän pakkilaatikkoa rannalla. Kuulin avaimen pistettävän\nlukkoon takanani ja sitä kierrettävän. Kuulin myöskin rannalta tuotujen\nkoirien elämöimisen. Ne eivät enää haukkuneet, vaan murisivat ja\nvikisivät omituisesti. Montgomery tyynnytteli niitä.\n\nIsäntieni erikoinen salaperäisyys vaikutti minuun väkevästi. Aloin\ntaas miettiä, mitenkä nimi Moreau tuntui niin tutulta. Sitten johtui\nmieleeni rannalla näkemäni omituinen rujo valkopukuinen mies. En\nkoskaan ennen ollut nähnyt niin merkillistä käyntiä ja niin kummallisia\nliikkeitä kuin hänen, vetäessään tuota laatikkoa rannalla. Mieleeni\nmuistui myöskin, ettei ainoakaan noista miehistä ollut puhunut minulle\nsanaakaan, vaikka he olivatkin luoneet minuun pikaisia ja ihmetteleviä\nsilmäyksiä — kokonaan toisenlaisia kuin luonnollisen villi-ihmisen.\nIhmettelin, mitä kieltä he puhuivat. Heidän äänensä oli kauhea. Mikä\nvika heissä oli? Ja sen jälkeen muistelin silmäyksiä, joita Montgomeryn\nomituinen palvelija oli minuun luonut.\n\nSama palvelija astui nyt huoneeseen, yllään valkea puku, kantaen\ntarjotinta, jolla oli kahvia ja keitettyjä vihanneksia. En voinut\nliikauttaa väristystä, kun hän kumartaen laski tarjottimen eteeni\npöydälle.\n\nYhtäkkiä jähmetyin hämmästyksestä. Hänen kankean mustan tukkansa alta\nnäin hänen toisen korvansa, aivan lähellä kasvojani. Korva oli terävä\nja hienon ruskean karvan peittämä.\n\n\"Aamiaisenne, sair!\" sanoi hän. Tuijotin häneen kykenemättä vastaamaan.\nHän kääntyi ja meni tiehensä, luoden minuun omituisen katseensa.\n\nYhtäkkiä muistui mieleeni muuan kirja: \"Moreaun hirveydet\", tai\npetomaisuudet, jotain sinnepäin. Kymmenen vuotta sitten olin nähnyt\ntuon nimen punaiselta painettuna erään kirjasen otsikkona. Vihkonen\noli pannut minun vapisemaan kauhusta. Olin silloin vielä nuori poika,\nMoreau muistaakseni viisissäkymmenissä, kuuluisa ja taitava fysiologi,\njoka oli varsin tunnettu tieteellisissä piireissä erinomaisen\nmielikuvituksensa ja mistään piittaamattoman suorasukaisuutensa takia\nväittelyissä. Oliko tuo vanhus sama Moreau? Hän oli julkaissut eräitä\nhämmästyttäviä tutkimuksia veren transfusioista ja sairaalloisista\nkasvannaisista. Mutta yhtäkkiä oli hänen loistava uransa katkennut,\nhänen oli täytynyt jättää Englanti. Muuan sanomalehtimies oli\nassistenttina esiintyen päässyt hänen laboratorioonsa, tehdäkseen\nhuomiotaherättäviä paljastuksia, ja erään inhottavan sattuman —\nmikäli se nyt oli mikään sattuma — kautta oli hänen kirjasensa tullut\nkuuluisaksi. Samana päivänä, jona se ilmestyi, pääsi muuan nyljetty ja\nleikelty koira karkaamaan Moreaun talosta.\n\nTämä tapahtui \"kuolleena kautena\", ja muuan taitava kustantaja,\ntilapäisen laboratorioassistentin sukulainen, vetosi kansan\noikeudentuntoon. Ensimäistä kertaa ei tämä oikeudentunto ollut noussut\ntieteen menettelytapoja vastaan, ja Moreau oli sanalla sanoen haukuttu\nulos maasta. Muutamat hänen kokeistaan olivatkin — sanomalehtimiehen\nesityksen mukaan — häpeällisen julmat.\n\nOlin vakuutettu siitä, että olin sattunut saman tohtorin pariin.\nIhmettelin, mitä hän aikoi tehdä pumalla ja muilla aituukseen tuoduilla\neläimillä.\n\nTunsin omituista hajua, leikkaushuoneen antiseptisten aineitten hajua.\nSeinän läpi kuulin puman murinaa, ja muuan koirista haukahti, aivan\nkuin sitä olisi pistetty.\n\nMutta tutkijasta ei vivisektiossa ollut mitään niin kauheata, että\nhänen olisi tarvinnut salata sitä toiselta tutkijalta. Kummallisen\najatusyhtymän kautta tulin ajatelleeksi palvelijan teräväpäisiä korvia\nja loistavia silmiä.\n\nMitä tämä tarkotti? Lukittu ovi autiolla saarella, pahamaineinen\nvivisektori ja nämä rujot ihmiset?...\n\n\n\n\nVIII.\n\nPuman kiljunta.\n\n\nMontgomeryn sisääntulo keskeytti mietiskelyni. Hänen merkillinen\npalvelijansa seurasi häntä kantaen tarjotinta, jolla oli leipää,\nvihanneksia ja muuta syötävää sekä viskipullo, vesiruukku ja kolme\nlasia ja veitsiä. Katsoin tutkivasti tuohon kummalliseen olentoon\nja huomasin, että hän tarkkasi minua omituisella, levottomalla\nkatseellaan. Montgomery sanoi tulleensa syömään kanssani. Moreau ei\nkiireellisiltä töiltään nyt joutanut.\n\n\"Moreau!\" sanoin minä. \"Nimi on minulle tuttu.\"\n\n\"Piru vieköön, taitaapa olla!\" vastasi hän. \"Mikä hölmö olinkaan\nmainitessani sen! Joka tapauksessa, saattanette siitä arvailla\nsalaisuuksiamme. Maistuuko viski?\"\n\n\"Ei kiitos, olen absolutisti.\"\n\n\"Toivonpa, että voisin sanoa samoin — mutta nyt se on jo liian\nmyöhäistä! Tuo pirun juoma se saattoi minut tänne — viski ja muuan\nsumuyö. Kuvittelin, että minua onnesti silloin kuin Moreau kehotti\nminua lähtemään hänen mukaansa. Merkillistä...\"\n\n\"Montgomery\", sanoin yhtäkkiä, kun palvelija oli sulkenut oven\njälkeensä, \"minkä vuoksi on palvelijallanne teräväpäiset korvat?\"\n\n\"Mitä hittoa!\" huudahti hän suu täynnä ruokaa — \"teräväpäiset korvat?\"\n\n\"Niin juuri\", sanoin niin tyynesti kuin suinkin, \"ja vielä kaunis\nruskea karvapeite niillä?\"\n\nHän kaatoi tyynesti viskiä lasiinsa ja sanoi:\n\n\"Minä kun luulin, että hänen tukkansa peitti nuo korvat.\"\n\n\"Mutta minä näin ne hänen kumartuessaan kaatamaan minulle kahvia; ja\nhänen silmänsä loistavat pimeässä.\"\n\nMontgomery oli nyt tointunut ensi hämmästyksestään ja vastasi tyynesti:\n\n\"Minustakin hänen korvissaan on ollut jotakin erikoista, kun hän niitä\naina on peitellyt. Miltä ne näyttävät?\"\n\nHuomasin, että hän teeskenteli tietämättömyyttä, mutta enhän voinut\nhänelle suoraan sanoa, että hän oli teeskentelijä.\n\n\"Ne olivat teräväpäiset\", sanoin, \"sangen pienet ja selvästi karvaiset.\nKoko mies on muuten merkillisimpiä olentoja, mitä koskaan olen nähnyt.\"\n\nYhtäkkiä kuului aituuksesta jonkun kidutetun eläimen vihlova ja käheä\nulvonta. Tämän voimakkuus ja syvyys ilmaisi, että se tuli puman\nkurkusta. Huomasin, että Montgomery säpsähti.\n\n\"Niin\", sanoi Montgomery.\n\n\"Mistä te saitte tuon olennon?\"\n\n\"San — San Franciscosta... Myönnän, hän on omituinen olento.\nPuoli-idiootti, nähkääs. En muista, mistä hän tuli, mutta olen tottunut\nhäneen, katsokaas, olemme kumpikin tottuneet häneen.\"\n\n\"Hän on luonnoton\", sanoin minä. \"Hänessä on jotain erikoista...\nÄlkää pitäkö minua turhia kuvittelevana, mutta minut valtaa aina\nepämiellyttävä tunne hänet nähdessäni ... lihakseni jännittyvät\nvaistomaisesti hänen lähestyessään... Hänessä on jotakin pirullista.\"\n\n\"Mitä joutavia!\" sanoi Montgomery, joka minun puhuessani oli lakannut\nsyömästä. \"_Minä_ en sitä huomaa... Kuunarin miehistö ... tunsi kai\nsamaa... Näittehän kapteenin...?\"\n\nPuma kiljui taas, tällä kertaa vielä surkeammin. Montgomery kiroili\nhiljaa itsekseen. Aioin ahdistaa häntä kysymyksilläni rannalla\nnäkemistäni miehistä, mutta puma kiljahti useaan kertaan lyhyesti ja\nraivokkaasti.\n\n\"Mitä rotua nuo rannalla olevat miehet ovat?\" kysyin.\n\n\"Erinomaista väkeä, eivätkö olekin?\" vastasi hän hajamielisesti ja\nrypisti silmäkulmiaan, kun puma kiljui vielä kauheammin. Minä olin\nvaiti. Lopuksi kuului entistä kiukkuisempi kiljunta. Montgomery\ntuijotti minuun tylsillä harmailla silmillään ja kaatoi lasiinsa\nenemmän viskiä. Hän koetti siirtää keskustelun alkoholiin, väittäen\nsillä aineella pelastaneensa henkeni. Minä vastasin hajamielisenä\njotakin.\n\nPäivällinen oli lopussa, ja tuo epämuodostunut palvelija vei pois\ntarjottimen. Montgomery poistui myöskin. Häntä oli selvästi koko ajan\närsyttänyt vivisektion alaisen puman kiljunta.\n\nMinustakin tuntui kiljunta tavattoman ärsyttävältä. Lopuksi en sitä\nenää kestänyt. Puristin käteni nyrkkiin, purin huuliani ja aloin\nastella edestakaisin huoneessani.\n\nLopuksi täytyi minun pistää sormet korviini. Kiljunta oli niin\nvihlovaa, etten voinut kauempaa pysyä huoneessa. Menin ulos myöhäisen\niltapäivän uinailevaan helteeseen, astuin ohi lukitun portin ja\nkäännyin aituuksen nurkan taa.\n\nKiljunta kuului vielä kamalammalta ulkona. Aivan kuin koko maailman\ntuska olisi purkautunut siihen.\n\n\n\n\nIX.\n\nMetsän olento.\n\n\nKävelin läpi viidakon, joka peitti rakennuksen takana olevan harjun.\nTuskin välitin, minne askeleni ohjasin, vaan menin läpi tiheän\nsuorarunkoisten puitten muodostaman tiheän metsikön, jonka jälkeen\nsaavuin harjun toiselle puolelle ja seurasin muuatta pikku jokea, joka\nvirtasi ahtaan laakson läpi. Jatkoin matkaani ja kuuntelin. Välimatka\nja maanlaatu tukahuttivat kaikki rakennuksesta kuuluvat äänet. Muuan\nkaniini hypähti esiin pensaasta. Istuuduin varjoon.\n\nPaikka oli miellyttävä. Virran rannat olivat tiheän kasvullisuuden\npeitossa, paitsi yhdessä kohdin. Toisella puolella näin sinertävän\nusvaharson läpi joukon puita ja köynnöskasveja, yläpuolellaan siintävä\ntaivas. Valkoinen tai veripunainen laikka siellä täällä jonkin kasvin\nkukkasista. Lopuksi vaivuin unen ja valveillaolon väliseen olotilaan.\n\nHeräsin toisella puolella olevan pensaikon kahinaan. Aluksi näin vain\nsanajalkojen ja kaislikon liikahtelevan. Sitten näyttäytyi yhtäkkiä\njokin olento rannalla. Ensin en nähnyt, mitä se oikein oli. Se vain\nkumartui virtaan ja alkoi juoda. Nyt huomasin, että olento oli ihminen,\njoka kävi nelin kontin, kuin eläin!\n\nOlento oli siniseen sarssiin puettu mies. Hänen ihonsa oli\nkuparinkarvainen ja tukkansa musta. Näytti siltä kuin kaikki nämä\nsaarelaiset olisivat olleet hirvittävän rumia. Kuulin miehen\nlatkivan vettä kitaansa. Kumartuessani paremmin nähdäkseni irtaantui\nlaavanpalanen alkaen vieriä rinnettä alas. Mies katsahti hätäisesti\nylöspäin, aivan kuin itse teosta yllätettynä ja huomasi minut.\nHän nousi nyt vaivalloisesti ja tuijotti minuun kuivaen suutaan\nmuodottomalla kädellään. Hänen jalkansa olivat tuskin puoleksikaan niin\npitkät kuin hänen vartalonsa.\n\nTuijotimme hyvän aikaa toisiimme, jonka jälkeen mies hävisi\npensaikkoon, pari kertaa taakseen vilkaisten.\n\nIstuin pitkän aikaa tähystäen sinne päin, mihin hän oli kadonnut.\nMuuan kaniini hypähti taas eteeni jatkaen matkaansa rinnettä ylöspäin.\nKatselin hermostuneesti ympärilleni pahotellen aseettomuuttani. Mutta\nsitten muistin, että näkemäni mies oli puettu siniseen sarssiin, eikä\nsiis ollut alasti kuin villi. Koetin lohduttautua sillä, että hän\nnähtävästi oli rauhallinen ihminen, huolimatta hänen eläimellisen\nvilleistä kasvoistaan.\n\nEn kuitenkaan voinut tuntea oloani täysin turvalliseksi, vaan silmäilin\nlevottomasti joka taholle. Minkä vuoksi kävi ihminen nelin kontin ja\nlatki vettä suuhunsa kuin eläin?\n\nNyt kuulin jonkun eläimen ulvovan taas, ja luullen sitä pumaksi lähdin\npäinvastaiseen suuntaan. Saavuin tällöin joelle, kahlasin sen yli ja\njatkoin matkaani toisella rannalla. Huomioni kiintyi punaiseen läikkään\nmaan pinnalla. Se oli jäkälämäinen sieni, josta koskettaessa erittyi\ntahnaa. Muutamien suurten sanajalkojen varjosta tein epämiellyttävän\nlöydön: kuolleen, kärpästen peittämän kaniinin, jonka ruumis vielä\noli lämmin ja — jonka pää oli muserrettu. Pysähdyin pelästyneenä —\nvastatuotujen ensimäinen uhri!\n\nRuumiissa ei näkynyt muita pahoinpitelyn merkkejä. Eläin näytti\näkkiä tapetulta. Tarkastaessani kaniinin pientä karvaista ruumista\nkummastelin tapaa, millä se oli tapettu, ja epämääräinen pelko,\njota olin koko ajan tuntenut, lisääntyi yhä. Huomasin nyt, kuinka\nvaromattomasti olin menetellyt lähtiessäni yksin tuon tuntemattoman\nkansan pariin. Kiihtynyt mielikuvitukseni kansotti ympärilläni kasvavan\nviidakon, joka ainoa varjo tuntui minusta väijytykseltä ja vähinkin\nrapina uhkaukselta. Näkymättömät olennot pitivät minua silmällä.\n\nSilloin päätin palata rakennukselle ja syöksyin päätä pahkaa viidakon\nläpi aukealle päästäkseni.\n\nPysähdyin juuri saapuessani pienelle avonaiselle paikalle. Kaatuneella,\nmätänevällä puunrungolla näin kolme tanakkaa ihmisolentoa.\n\nYksi näistä oli nähtävästi nainen, toiset kaksi miehiä. He olivat\nalasti, ellei oteta lukuun vähäistä punaista kankaanpalasta, joka\nverhosi heidän lannettaan, ja heidän ihonsa oli omituisen punertava,\njollaista en koskaan vielä ollut nähnyt millään villillä. Heidän\nkasvonsa olivat lihavat, karkeat, poskettomat, otsa taaksepäin luisu ja\npäälakea peitti harva, karhea tukka. En milloinkaan ollut nähnyt niin\neläimellisen näköisiä olentoja.\n\nHe puhelivat keskenään, ainakin toinen miehistä, ja kaikki kolme\nolivat juttuun liiaksi kiintyneet huomatakseen lähestymistäni. He\nheiluttelivat yläruumistaan, ja puhujan ääni oli niin paksu ja\nsekava, etten voinut erottaa sanoja. Minusta tuntui siltä kuin hän\nolisi siansaksallaan lukenut jotakin puhetta. Yhtäkkiä muuttui ääni\nkimakammaksi ja hän nousi ojentaen kätensä.\n\nTällöin alkoivat muutkin yhteen ääneen löperrellä, nousivat myöskin,\nojensivat kätensä ja heiluttelivat yläruumistaan sanojen mukaisessa\ntahdissa.\n\nSilmiini pisti nyt heidän luonnottoman lyhyet säärensä ja litteät\nmuodottomat jalkateränsä. He alkoivat hitaasti tanssia piiriä polkien\njalkaa ja heilutellen käsiään. Lepertely muuttui jonkinlaiseksi\nlauluksi, jonka loppukerto kuului kuin \"alula\" tai \"balula\". Heidän\nsilmänsä alkoivat loistaa ja autuas riemu näytti elävöittävän heidän\ntylsiä kasvojaan. Sylki tippui heidän huulettomista suistaan.\n\nNyt ymmärsin yhtäkkiä, mikä noissa olennoissa oli tuntunut niin\nkummalliselta: ne olivat muodoltaan ihmisiä, mutta ne muistuttivat\nvissejä eläimiä. Huolimatta ihmishahmostaan ja vyöllä olevasta rievusta\nmuistuttivat he liikkeiltään, ihonväriltään ja koko olemukseltaan\nsikoja.\n\nOlin perin ymmälläni ja tein itselleni kaikenlaisia kysymyksiä. He\nalkoivat hyppiä, ulvoa ja murista, yksi heistä liukastui ja seisoi\nnelin kontin, mutta oli pian pystyssä taas, mutta selvästi näkyi, että\nkaikki nuo hirviöt olivat eläimellisiä.\n\nVetäydyin varovasti viidakkoon takaisin. Toivoin vain pääseväni kauas\nnoista inhottavista olennoista ja tuskin huomasinkaan tulleeni pienelle\npolulle metsässä.\n\nSaavuttuani yhtäkkiä aukealle paikalle näin — epämieluisaksi\nhämmästyksekseni — kömpelön jalkaparin äänettömästi liikkuvan\nmetsässä samaan suuntaan kuin minäkin, noin kolmenkymmenen askelen\npäässä minusta. Olennon pää ja yläruumis oli köynnöskasvien peitossa.\nPysähdyin heti toivoen, ettei edelläni kulkija olisi minua huomannut,\nmutta jalat pysähtyivät samalla kuin minäkin. Olin niin hermostunut,\nettä minun oli varsin vaikeata olla syöksähtämättä päätä pahkaa pakoon.\n\nLähemmin tarkasteltuani huomasin olennon samaksi, jonka olin nähnyt\njoesta juovan. Hän käänsi päätänsä, ja minä näin hänen silmissään\nemaljikiillon tirkistellessään minuun puitten varjosta. Hän seisoi\nhetkisen hievahtamatta paikaltaan, mutta alkoi sen jälkeen äänettömästi\njuosta tiheässä ruohikossa ja hävisi pensaikkoon. En nähnyt häntä enää,\nmutta älysin, että hän oli pysähtynyt ja katseli nyt minuun jostakin.\n\nMikä ihmeen otus tuo olento oikein oli — ihminen vai eläinkö?\n\nMinulla ei ollut minkäänlaista asetta, ei edes keppiä. Pakeneminen\nolisi ollut hulluutta. Joka tapauksessa ei tuolla olennolla, olkoonpa\nse sitten mikä tahansa, ollut rohkeutta käydä minun kimppuuni. Purin\nhampaani yhteen ja astuin suoraan häntä kohti. Kaikin keinoin koetin\npeittää pelkoni, joka pani kylmät väreet selkäpiissäni kiertelemään.\nTunkeuduin valkokukkaisten pensaitten läpi ja näin hänen seisovan\nkahdenkymmenen askeleen päässä, epäröiden katsellen minuun yli olkainsa.\n\nLähestyin häntä vielä parisen askelta ja katsoin häntä lujasti silmiin.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyin minä. Hän koetti vastata katseeseeni.\n\n\"Ei!\" sanoi hän yhtäkkiä, kääntyi ja hypähti matkan päähän viidakossa.\nTämän jälkeen hän kääntyi alkaen taas tirkistellä minuun. Hänen\nsilmänsä loistivat kirkkaasti puitten hämärästä.\n\nSydän kurkussa täytyi minun kumminkin teeskennellä rohkeutta. Astuin\ntyynesti hänen luokseen, mutta hän kääntyi taas ja hävisi hämärään.\nOlin vielä kerran näkevinäni hänen loistavien silmiensä välähdyksen,\nsiinä kaikki.\n\nNyt vasta tulin ajatelleeksi, että oli jo hämärä. Aurinko oli joku\nminutti sitten laskenut, ja tropiikin lyhyt hämärä oli tullut. Sainpa\nkiirehtiä, ellen halunnut viettää yötä metsässä.\n\nPalaaminen tuohon kidutusten taloon oli minusta varsin vastenmielinen,\nmutta vielä pahempi oli mahdollisuus joutua pimeyden yllättämäksi\ntuossa metsässä. Astuin siis sinne päin, mistä luulin tulleeni.\nPimeys yhä vain synkkeni, näin ainoastaan puitten latvat varjokuvina\nkirkkaansinistä taivasta vasten, kaiken muun sulaessa muodottomaksi\njoukoksi. Kuljin yli aution valkoisen hiekkamaan ja sen jälkeen läpi\nerään pensasviidakon.\n\nHeikko kahina oikealta puoleltani saattoi minut levottomaksi. Ensiksi\nluulin sitä vain mielikuvitukseni luomaksi, sillä kun seisahduin, oli\nkaikki hiljaa, lukuunottamatta puiden latvojen hiljaista suhinaa,\nmutta niin pian kuin jatkoin matkaani, kuului kahina taas aivan kuin\naskelteni kaikuna.\n\nPysyttelin poissa viidakosta ja kuljin pitkin aukeampaa maata.\nYhtäkkiä kääntymällä koetin yllättää takanani hiipivän olennon. Mutta\nminä en nähnyt mitään, vaikka tulin yhä varmemmaksi siitä, että joku\nminua seurasi. Lisäsin nopeutta ja saavuin hetken perästä muutamalle\nharjulle, kuljin sen yli ja käännyin yhtäkkiä katsellen sitä sen\ntoiselta puolen. Harju piirtyi terävästi ja selvästi kirkasta taivasta\nvasten.\n\nJa nyt näin muodottoman esineen nousevan harjulta ja kuvastuvan\ntaivasta vasten heti taas kadotakseen. Olin vakuutettu siitä, että se\noli takaa-ajajani. Ja tähän tunteeseen yhtyi epämiellyttävä huomio,\nettä olin eksynyt.\n\nToivottomasti hämmentyneenä kiiruhdin edelleen hiipivän olennon yhä\nseuratessani kintereilläni. Kuka ja mikä hyvänsä olento sitten olikin,\nei sillä kuitenkaan ollut rohkeutta hyökätä kimppuuni, taikka sitten\nodotti se sopivaa hetkeä yllättääkseen minut. Pysyttelin edelleen\ntarkoin aukeammalla maaperällä, usein pysähtyen kuuntelemaan, ja\nlopuksi päättelin kaiken olevan vain kiihtyneen mielikuvitukseni\ntuotetta. Kun vihdoinkin kuulin meren kuohunnan, kiirehdin askeleitani\ntuohon suuntaan, mutta kuulin samalla jonkun hyppivän viidakossa\ntakanani. Käännyin, mutta näin vain mustia varjoja, ja kun kuuntelin,\nkuulin vain veren kohisevan korvissani. Luulin hermojen olevan\nepäkunnossa ja mielikuvitukseni tekevän minusta pilaa ja jatkoin\npäättävästi matkaani sinne päin, mistä aaltojen kuohunta kuului.\n\nHetkisen kuluttua puut harvenivat, ja saavuin matalalle niemelle,\njoka ulkoni tummaan mereen. Yö oli tyyni ja kirkas ja tuhannet tähdet\nkuvastuivat tummaan veteen, jota mainingit hiljalleen nostivat ja\nlaskivat. Vähän matkan päästä rannalta loistivat tyrskyt himmeinä\nriutalta, ja lännessä näytti linnunradan hohde yhdistyvän iltatähden\nkirkkaan keltaiseen valoon. Ranta jatkui itäänpäin, lännessä sen\nkatkaisi erään niemen selkä. Sitten muistin, että Moreaun talo oli\nlännessä päin.\n\nOksa risahti takanani, ja minä kuulin kahinaa. Käännyin ja loin\nkatseeni tummiin puihin. En nähnyt mitään — tai ehkäpä näin liian\npaljonkin. Joka tumma esine näytti uhkaavalta. Seisoin paikallani\nnoin minutin verran ja käännyin sen jälkeen, yhä katsellen puita,\nlänteen päin. Heti lähtiessäni liikkeelle liikahti myöskin yksi noista\nväijyvistä varjoista ja alkoi seurata minua.\n\nSydämeni tykytti kiivaasti. Näin nyt leveän lahden lännessä. Pysähdyin\ntaas, ja äänetön varjo pysähtyi myöskin, kymmenisen metrin päähän\nminusta. Pieni valopiste loisti mutkan toisesta päästä, ja vaalea hieta\nhohti himmeästi tähtien valossa. Tuo valopiste saattoi olla noin kolmen\nkilometrin päässä ja päästäkseni sinne oli minun mentävä metsän läpi,\njossa varjot väijyivät.\n\nNyt näin selvemmin minua seuraavan olennon. Se ei ollut eläin, sillä se\nseisoi pystyssä. Yritin puhutella sitä, mutta kurkkuni oli niin käheä,\netten saanut ääntäkään kuuluviin. Lopuksi sain huudetuksi:\n\n\"Kuka siellä!\"\n\nVastausta en saanut. Astuin askeleen lähemmäs. Olento ei liikkunut,\nse vain kyyristyi kokoon. Jalkani sattui kiveen. Tämä johti mieleeni\naatoksen. Samalla kuin herkeämättä katsoin olentoon kumarruin ja otin\nkiven käteeni. Olento pakeni heti näin tehdessäni, menetellen aivan\nkuin koira samanlaisessa tilanteessa. Panin kiven nenäliinaani ja\nkäärin sen ranteeni ympäri. Nyt laukesi jännitykseni yhtäkkiä, aloin\nhikoilla ankarasti ja vaivuin maahan, kivi kädessäni.\n\nKesti kotvasen ennen kuin tohdin jatkaa matkaani metsän läpi\npäästäkseni lahdelle. Lopuksi suoritin matkan juosten, ja saapuessani\nhiekalle kuulin jonkun hyppivän perässäni.\n\nSilloin tulin aivan tolkuttomaksi pelosta ja aloin päätä pahkaa juosta\nhiekkaisella rannalla. Kuulin vainoojani pehmeitten käpälien nopeat\naskeleet takanani. Huusin epätoivon vallassa ja lisäsin nopeuteni\nkaksinkertaiseksi. Muutamia tummia epäselviä olentoja, ehkä noin kolme\nneljä kertaa kaniinia suurempia, juoksi hyppien rannalta viidakkoon\nlähestyessäni niitä. Kaiken ikäni muistan tuon kamalan kilpajuoksun.\n\nJuoksin lähellä vedenrajaa ja kuulin vähä väliä askelten ääniä, jotka\ntulivat yhä lähemmäs. Hengästyin perin pohjin, sillä olin aivan\nharjaantumaton juoksija, ja tunsin kuin veitsenpistoja rinnassani.\nKäsitin, että olento saavuttaisi minut paljon aikaisemmin kuin ehtisin\naituuksen luo, ja sen vuoksi käännyin huohottaen ja iskin sitä kivellä,\nkun se tuli lähelleni, iskin epätoivon vimmalla. Tällöin irtaantui kivi\nlingosta.\n\nKääntyessäni olento, joka oli juossut nelin jaloin, nousi pystyyn,\nja kivi sattui sitä vasempaan ohimoon. Hänen kallonsa kajahti,\neläinihminen horjui minua kohti, töykkäsi minua käsillään, hoiperteli\nedelleen rannalle ja kaatui jääden naama vedessä makaamaan paikoilleen.\n\nEn voinut lähestyä tuota tummaa olentoa. Jätin sen makaamaan rannalle\nlaineitten huuhdeltavaksi ja jatkoin matkaani päin keltaista tuiketta\ntalosta. Ja nyt kuulin todelliseksi helpotukseksi puman surkean\nulvonnan, saman äänen, joka oli minut alkuaan karkottanut tutkimaan\ntuota salaperäistä saarta. Vaikka olin menehtymäisilläni väsymyksestä,\nkokosin kaikki voimani ja aloin juosta kohti valoa. Olin kuulevinani\njonkun kutsuvan minua.\n\n\n\n\nX.\n\nIhmisen huuto.\n\n\nTullessani lähemmäksi taloa näin, että valo tuli huoneeni avoimesta\novesta. Kuulin Montgomeryn huutavan:\n\n\"Prendick!\"\n\nJuoksin edelleen ja vastasin heikosti hänen huutoonsa ja hoipertelin\nhänen luokseen.\n\n\"Missä te olette ollut?\" kysyi hän pitäen minua käsivarren pituisen\nmatkan päässä itsestään niin että ovesta tuleva valo lankesi\nkasvoilleni. \"Olemme kumpikin olleet niin ahkerassa työssä, että vasta\npuoli tuntia sitten muistimme teidät.\"\n\nHän talutti minut huoneeseen ja painoi minut tuolille. Valo häikäisi\naluksi silmiäni. \"Emme voineet aavistaakaan, että te olisitte lähtenyt\ntutkimaan saarta puhumatta meille mitään\", sanoi hän. \"Mutta sitten\naloin pelätä, että... Mutta ... mitä... Hei!\"\n\nViimeiset voimani pettivät minut, ja pääni painui rinnalleni. Luulen,\nettä hän erikoiseksi tyydytyksekseen antoi minulle paloviinaa.\n\n\"Herran nimessä\", sanoin minä, \"sulkekaa tuo ovi!\"\n\n\"Lienette kohdannut jonkun merkillisyyksistämme?\" kysyi hän, sulki\noven ja kääntyi taas minuun päin. Mutta hän ei kysellyt enempiä, vaan\nkaasi kurkkuuni lisää viinaa ja vettä ja pakotti minut syömään. Olin\npyörtymäisilläni. Hän lausui jotakin unohduksestaan varottaa minua ja\nkysyi, koska olin lähtenyt rakennuksesta ja mitä olin nähnyt.\n\nVastasin muutamin sanoin. \"Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee?\"\nsanoin minä, hysteriseen itkuun purskahtamaisillani.\n\n\"Ei ollenkaan vaarallista\", sanoi hän, \"mutta luulen teidän saaneenne\nkylläksenne täksi päiväksi.\"\n\nPuma päästi tuskan ulvonnan, ja Montgomery kirosi hiljakseen. \"Piru\nvieköön, ellei tämä saari ole yhtä kamala kuin Gower Street —\nkissoineen.\"\n\n\"Montgomery\", sanoin minä, \"mikä tuo olento oli, joka seurasi minua,\noliko se eläin vaiko ihminen?\"\n\n\"Ellette nuku tänä yönä\", vastasi hän, \"niin olette järjiltänne\nhuomenna.\"\n\nAsetuin hänen eteensä ja kysyin:\n\n\"Mikä tuo olento oli joka seurasi minua?\"\n\nHän katsoi minua suoraan silmiin, ja hänen ilmeensä, joka oli ollut\nvilkas, muuttui tylsäksi.\n\n\"Kuvauksestanne päättäen oli se kai kummitus\", vastasi hän.\n\nTunsin kiivastuvani, mutta vaivuin taas tuolilleni ja painoin käsilläni\notsaani. Puma alkoi taas kiljua.\n\nMontgomery tuli luokseni, pani kätensä olalleni ja sanoi:\n\n\"Kuulkaapa, Prendick, minun ei olisi koskaan pitänyt antaa teidän mennä\nharhailemaan tälle typerälle saarelle; mutta se ei ole niin pahaa kuin\nluulette. Hermonne ovat rasittuneet pilalle. Minä annan teille jotakin,\njoka saattaa teidät uneen. _Tuo_... tulee vielä jatkumaan tuntikausia.\nTeidän täytyy nukkua, muuten en voi vastata seurauksista.\"\n\nEn vastannut mitään. Kumarruin eteenpäin ja peitin kasvoni käsilläni.\nHän antoi minulle lasillisen jotakin tummaa nestettä. Join sen\nvastustelematta, ja hän auttoi minut riippumattoon.\n\nHerätessäni oli jo kirkas päivä. Loikoilin matossa hetkisen selälläni\nkattoon tirkistellen. Huomasin, että kattoparrut olivat laivapölkkyjä.\nKääntyessäni näin pöydän katetuksi. Olin nälissäni ja koetin päästä\npermannolle, mutta sekaannuin mattoon ja putosin nelin ryömin lattialle.\n\nPää raskaana istuuduin pöytään. Muistin vain hämärästi eilisen\nseikkailuni. Aamutuuli puhalsi raikkaasti avoimesta ikkunaluukusta,\nja ilma ja ruoka saattoivat minut tuntemaan aivan eläimellistä\nhyvinvointia. Samassa aukesi ovi takanani, pihaan päin oleva ovi.\nKäännyin ja näin Montgomeryn katsahtavan sisään.\n\n\"Hyvä on!\" sanoi hän. \"Minun on sangen kiire!\" Poistuessaan hän sulki\noven. Huomasin sittemmin, että hän oli unohtanut lukita sen.\n\nVähitellen palasivat edellisen päivän tapahtumat mieleeni, ja nyt\nkuulin taas huudon. Mutta tällä kertaa ei huuto ollut puman. Kuuntelin\nja luulin erehtyneeni, sillä en kuullut muuta kuin aamutuulen suhinaa.\n\nJatkoin syöntiäni, mutta kuuntelin korvat tarkkoina edelleen. Silloin\nkuulin heikkoa ääntä. Istuin kuin kivettyneenä. Niin heikko kuin tuo\nääni olikin, järkytti se minua ankarammin kuin mikään, mitä siihen asti\nolin kuullut noitten inhottavien seinien sisältä. Nyt en voinut erehtyä\näänistä. Ähkyviä huutoja, joita nyyhkytykset ja tuskan huohotukset\nkeskeyttivät. Tällä kertaa ei kidutettava ollut eläin, vaan ihminen.\n\nKuullessani nuo äänet nousin, menin tuolle ovelle ja tempasin sen auki.\n\n\"Prendick, ihminen! Seis!\" huusi Montgomery. Muuan pelästynyt koira\nmurisi ja haukkua nalkutti. Näin verta, ruskeata ja tulipunaista verta,\nja tunsin karbolin omituisen hajun. Etäämpänä olevasta avoimesta ovesta\nnäin hämärässä jotakin, joka oli sidottu kiinni telineeseen, punaista\nja siteitten peittämää. Ja lopuksi näin vanhan Moreaun kalpeat ja\nkauheat kasvot.\n\nHän tarttui minua silmänräpäyksessä olkapäähän ja heitti minut\npäistikkaa takaisin huoneeseeni. Hän oli nostanut minut kuin pikku\nlapsen, ja minä tupsahdin nurin lattialle. Sitten kuulin avainta\nkierrettävän ja Montgomeryn anteeksipyynnöt.\n\n\"Tämä voi turmella kokonaisen elämän työn!\" kuulin Moreaun sanovan.\n\n\"Hän ei ymmärrä mitään\", sanoi Montgomery, lisäten jotakin, jota en\nkuullut.\n\n\"Minulla ei ole vielä aikaa!\" sanoi Moreau.\n\nLoppua en kuullut. Kömmin pystyyn ja seisoin vavisten, mitä kauheimman\npelon vallassa. Oliko mahdollista, että Moreau saattoi ryhtyä niin\nkauhistuttavaan kuin ihmisten vivisektioon? Kysymys juolahti mieleeni\näkkiä kuin salama ukkospilvestä. Ja yhtäkkiä käsitin kaikessa\nkaameudessaan vaaran, joka minua uhkasi.\n\n\n\n\nXI.\n\nIhmisajo.\n\n\nMielessä mieletön paon toivo muistin, että huoneeni ulko-ovi vielä\noli avoinna. Olin nyt täysin vakuutettu siitä, että Moreau oli\nvivisektoinut ihmisolennon. Siitä alkaen kuin olin kuullut hänen\nnimensä olin yhdistänyt saaren epämuodostuneet olennot hänen\ntoimintaansa, ja nyt luulin ymmärtäväni kaiken. Muistin hänen teoksensa\nveren transfusioista. Nuo olennot, jotka olin nähnyt, olivat joittenkin\nkauheitten kokeilujen uhreja.\n\nNuo kurjat roistot olivat halunneet pidättää minut vain tukahuttaakseen\nepäilykseni luottamustaherättävällä esiintymisellään, valmistaakseen\nminulle sitten kohtalon, joka oli kuolemaa paljon kauheampi: ensiksi\nkidutus, ja sitten kamalin ajateltavissa oleva alennustila — tehdä\nminusta noitten muitten kaltainen sieluton eläin.\n\nEtsin asetta, mutta turhaan. Mieleeni juolahti silloin aatos; kaasin\nnojatuolin, painoin toisella jalallani sen toista kädennojaa ja\ntempasin toisen irti. Sattumalta jäi siihen naula, tehden aseen\ntavallaan pelottavaksi. Kuulin askeleita oven ulkopuolelta ja näin\nMontgomeryn sen edessä. Hän aikoi juuri lukita oven.\n\nKohotin silloin naulalla varustettua nuijaani ja koetin iskeä häntä\npäähän, mutta hän väisti hypähtämällä taaksepäin. Epäröin hetkisen ja\npakenin sen jälkeen huoneen nurkkauksen taa.\n\n\"Prendick!\" kuulin hänen huutavan, \"älkää olko hölmö aasi, ihminen!\"\n\nVielä silmänräpäys, ajattelin, ja hän olisi lukinnut minut huoneeseeni\nkuin koekaniinin ikään! Hän tuli esiin ja huusi:\n\n\"Prendick!\" ja alkoi juosta jälkeeni.\n\nJuoksin sokeasti luoteeseen päin, juuri päinvastaiseen suuntaan siitä,\nmissä eilen olin ollut. Kerran, juostessani pitkin rantaa, näin hänen\npalvelijansa hänen kerallaan. Juoksin hurjasti rinnettä ylös, yli\nharjun ja pitkin erästä kalliolaaksoa, jota viidakot reunustivat.\nJuoksin pari kilometriä, tykyttävin sydämin ja huohottavin rinnoin,\nenkä enää kuullut Montgomeryä enkä hänen palvelijaansa. Kaatumaisillani\naloin taas juosta päin lahtea ja heittäydyin ruokoviidakkoon.\n\nUskaltamatta liikahtaakaan makasin kauan paikoillani, tohtimatta ryhtyä\nmihinkään. Yhtäkkiä kuulin jotakin, joka muistutti raskasta hengitystä\n— meren maininkien kohinaa rannalta.\n\nTuntia myöhemmin kuulin Montgomeryn huutavan nimeäni etäällä pohjoiseen\nminusta. Silloin aloin miettiä pelastussuunnitelmaa. Ymmärsin, että\nsaarella ei ollut muita asukkaita kuin nuo kaksi vivisektoria ja heidän\neläimöitetyt uhrinsa. Otaksuin, että he tarvittaessa voivat pakottaa\njoitakin näistä ottamaan minut kiinni. Tiesin, että sekä Moreaulla\nettä Montgomeryllä oli revolverit, ja minun ainoa aseeni oli kurja\npuupalikka nauloineen!\n\nMakasin hievahtamatta kunnes aloin ajatella ruokaa ja juomaa,\nja samassa havaitsin kohtaloni koko toivottomuuden. En tiennyt\nainoatakaan keinoa ruuansaantiin. Tunsin aivan liian vähän kasvioppia\netsiäkseni joitakin syötäviä juuria tai hedelmiä, joita saattaisi\nolla läheisyydessäni, eikä minulla liioin ollut vehjettä, millä ottaa\nkiinni joku kaniineista. Lopuksi tulin ajatelleeksi saarella näkemiäni\neläinihmisiä. Aloin heikosti toivoa heiltä apua.\n\nYhtäkkiä kuulin ajokoiran haukuntaa ja mieleeni juolahti uusi vaara.\nTartuin naulakeppiini ja syöksyin päätä pahkaa sinne päin, mistä\nolin kuullut mainingin kohinaa. Tästä juoksusta muistan eräänlaisia\nväkäkasveja, joitten piikit viilsivät kuin veitsenterät. Verisenä\nsaavuin pitkähkön lahden rannalle pohjoisessa ja syöksähdin hiukkaakaan\nepäröimättä veteen, kahlasin pitkin lahtea ja seisoin hetken perästä\npolviani myöten eräässä pienessä joessa. Lopuksi kiipesin sen\nvasemmalle rannalle ja ryömin, vereni pauhatessa korvissani, etsimään\nturvaa viidakosta.\n\nKuulin koiran — niitä oli vain yksi — lähenevän. Lopuksi haukunta\ntaukosi, ja luulin päässeeni pakoon.\n\nHetket kuluivat hiljaisuuden vallitessa, ja tunnin kuluttua alkoi\nrohkeuteni taas kasvaa.\n\nEn ollut enää niin kauhistunut ja kurja, sillä olin päässyt kauhun ja\nkurjuuden rajan yli. Käsitin, että henkeni itse asiassa oli hukassa,\nja tästä tietoisena kykenin mihin tahansa. Aivan toivoin kohtaavani\nMoreaun. Mietin myöskin, että jos kimppuuni aivan liian ankarasti\nkäytäisiin, minä kumminkin voisin välttää minulle suunnitellun kohtalon\nhukuttautumalla, ennen kuin he voisivat sen estää.\n\nMelkeinpä minua halutti tehdä tuo heti, mutta omituinen halu nähdä,\nkuinka seikkailu oikein päättyisi, pidätti minut siitä. Oikoilin\nhaavottuneita jäseniäni piikkien repimissä vaatteissani ja silmäilin\nmetsään päin. Silloin huomasin mustan naaman, joka tirkisteli minuun.\n\nNaama oli saman miehen, joka rannalla oli odottanut isoa venettä. Hän\npiti kiinni palmunrungosta. Tartuin aseeseeni ja käännyin häneen päin.\nMies alkoi jutella:\n\n\"Te, te, te\", oli kaikki, mitä ensiksi saatoin erottaa.\n\nYhtäkkiä laski hän kätensä irti palmusta ja tuli lähemmäksi, uteliaana\ntirkistellen minuun.\n\nEn tuntenut samaa vastenmielisyyttä häntä kuin muita eläinihmisiä\nkohtaan.\n\n\"Te\", sanoi hän, \"te, veneessä!\"\n\nHän oli siis ihminen — ainakin yhtä ihminen kuin Montgomeryn\npalvelija, sillä hän osasi puhua.\n\n\"Niin\", sanoin minä, \"tulin veneessä, laivasta.\"\n\n\"Ah\", sanoi mies, ja hänen pälyilevät ruskeat silmänsä tirkistelivät\nminuun. Hän katsoi käsiini, keppiini, jalkoihini ja risaiseen takkiini,\nnaarmuihin ja haavoihin, joita piikit olivat pistäneet.\n\nKaikki tämä oli hänestä jotakin käsittämätöntä, sillä hän ojensi toisen\nkätensä ja alkoi hitaasti laskea sormiaan: \"yksi, kaksi, kolme, neljä,\nviisi. Mitä?\"\n\nEn ymmärtänyt, mitä hän tarkotti. Sittemmin sain kyllä nähdä, että\nhyvin suurella osalla saaren eläinkansaa oli muodottomat kädet, joista\nsaattoi puuttua kolmekin sormea. Nyt käsitin miehen esiintymisen\njonkinlaiseksi tervehdykseksi ja vastasin samalla tavoin.\n\nHän irvisti tyytyväisenä, katseli nopeasti ympärilleen valppailla\nsilmillään ja hävisi sitten yhtäkkiä.\n\nKiiruhdin hänen jälkeensä ja huomasin ihmeekseni, että hän riippui\ntoisesta kädestään eräästä pitkästä köynnöskasvista, joka riippui\npuusta. Hän oli selin minuun.\n\n\"Hei!\" huusin minä.\n\nHän hypähti maahan ja kääntyi minuun päin.\n\n\"Sanokaa, mistä saisin jotakin syötävää\", virkoin.\n\n\"Syödä?\" sanoi mies. \"Syödä ihmisen ruoka nyt\", lisäsi hän katsahtaen\nheiluvaan köynnökseen. \"Majan luona.\"\n\n\"Mutta missä maja on.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Olen vastikään tullut tänne, kuten tiedätte.\"\n\nMies kääntyi alkaen kulkea edelläni. Hänen kaikki liikkeensä\nolivat kummallisen nopeat. \"Tulla mukana\", sanoi hän. Seurasin\nhäntä, nähdäkseni, mitä tästä tulisi. Arvelin, että maja oli joku\nyksinkertainen vaja, jossa hän ja toiset kummitukset oleilivat. Ehkäpä\nhe osottautuisivat ystävällisiksi, jotta voisin jollakin tavoin\nvaikuttaa heihin. Enhän vielä tiennyt, missä määrin he olisivat\nunohtaneet inhimillisen alkuperänsä, jonka heillä luulin olevan.\n\nApinamainen kumppanini tallusteli vierelläni riippuvin käsin ja\nulkonevin alaleuoin. Aloin miettiä, paljonko hän vielä saattaisi\nmuistaa.\n\n\"Kuinka kauan olette ollut tällä saarella?\" kysyin.\n\n\"Kuinka kauan?\" kysyi hän takaisin, ja toistettuani kysymykseni nosti\nhän kolme sormea pystyyn. Hän oli tuskin muuta kuin idiootti. Koetin\npäästä selville siitä, mitä hän tällä tarkotti, mutta se näytti\nkiusaavan häntä. Vielä parin kyselyni jälestä jätti hän minut yhtäkkiä\nja juoksi muutamien hedelmien luo, jotka riippuivat eräästä puusta. Hän\notti kourallisen okaisia palkoja ja alkoi syödä niiden sisältöä.\n\nHuomasin tämän tyydytyksellä. Tässä oli ainakin yksi keino\nhengenpitimiksi. Tein hänelle vielä pari kysymystä, mutta hänen\nlepertelevistä vastauksistaan en saanut selvää. Muutamat harvat niistä\nolivat oikeat, mutta toiset muistuttivat papukaijan lörpöttelyä.\n\nOlin niin kiintynyt huomioihini, etten ollut huomannut tulleemme\neräälle polulle. Lopuksi saavuimme muutamien puitten luo, jotka kaikki\nolivat hiiltyneet ja ruskeat, ja sen jälkeen tulimme aukealle paikalle,\njota peitti kellertävä kerros. Tästä kohosi pieniä savuja, jotka\npistivät sieraimiin ja panivat silmät kirvelemään. Oikealta meistä\nnäin sinisen meren paljaan kallionharjanteen yli. Polku johti yhtäkkiä\nahtaaseen, kahden mustan ja epätasaisen ainejoukkion muodostaman\nylänteen väliseen solaan. Laskeuduimme tähän.\n\nSola oli tavattoman pimeä, joka tuntui vielä synkemmältä kellertävästä\nmaasta heijastuvan kirkkaan auringonpaisteen jälkeen. Seinämät\nmuuttuivat nyt jyrkemmiksi ja lähenivät toisiaan Näin vihreitä ja\nverenpunaisia laikkoja. Oppaani pysähtyi äkisti...\n\n\"Koti!\" sanoi hän, ja minä seisoin rotkon aukolla joka aluksi oli aivan\npimeä silmilleni. Kuulin kummallisia ääniä ja panin vasemman käteni\nrystyset silmilleni. Nenääni tunki myöskin epämiellyttävä haju, aivan\nkuin apinahäkistä, jota ei pidetä puhtaana. Etäämpänä laajeni rotko\ntaas viheriöiväksi ja auringonpaisteiseksi rinteeksi ja kummaltakin\npuolelta tunkihe valo ahdasta käytävää pitkin keskustan syvää pimeyttä\nkohti.\n\n\n\n\nXII.\n\nLain julistaja.\n\n\nSilloin kosketti käteni jotakin kylmää. Hätkähdin rajusti ja näin\nvieressäni jotakin punertavaa, joka muistutti enemmän nyljettyä lasta\nkuin mitään muuta. Tällä olennolla oli aivan laiskiaisen lempeät, mutta\nepämiellyttävät piirteet, sama matala otsa ja hitaat liikkeet.\n\nVähän totuttuani pimeyteen aloin nähdä tarkemmin. Laiskiaisen näköinen\npikku olento seisoi tirkistellen minuun. Kumppanini oli hävinnyt.\nPaikka oli korkeitten laavamuurien välinen kapea käytävä — laavavirran\nratkeama — ja kummallakin puolella oli jonkinlaisia pimeitä ja kurjia\nmajoja, joitten seinät oli punottu meriruo'osta, palmunlehdistä ja\nköynnöskasveista. Kiemurteleva polku, joka johti näistä solaan,\noli tuskin kolmea metriä leveä. Siinä oli kosolti mätäneviä\nhedelmänsisuksia ja muuta roskaa, josta epämiellyttävä haju aiheutui.\n\nPunainen, laiskiaismainen pikku olento seisoi edelleen paikallaan\nvilkuillen minuun, kun apinamainen oppaani tuli lähimmästä majasta ja\nviittasi minua tulemaan sinne. Samaan aikaan astui eräästä etäämpänä\ntuolla merkillisellä käytävällä olevasta majasta muuan toinen kummitus\nesiin heiluvasti kävellen ja alkoi tirkistellä minuun.\n\nEpäröin, sillä minua melkein halutti syöstä tieheni samaa tietä, jota\nolin tullutkin, mutta sitten päätin katsoa, mitä tulevan piti, tartuin\nlujemmin aseeseeni ja ryömin oppaani jälestä tuohon pahalta haisevaan\nläpeen.\n\nTämä oli puoliympyrän muotoinen maja, mehiläiskeon puolikkaan näköinen,\nja kallioseinällä, joka muodosti sen sisäseinän, näkyi kasa erilaisia\nhedelmiä, kokospähkinöitä y.m. Muutamia yksinkertaisia laavasta tehtyjä\nastioita oli lattialla, jolla sitä paitsi näkyi tuolipahanenkin. Tulta\nei näkynyt. Pimeimmässä nurkassa istui muodoton tumma massa, joka\nmurisi \"hei!\" kun minä astuin sisään. Apinaohjaajani seisoi ovella ja\nojensi minulle kokospähkinän, istuutuessani toiseen nurkkaan.\n\nOtin vastaan pähkinän ja aloin syödä, niin tyynesti kuin suinkin,\nvaikka olinkin peloissani ja löyhkä minua kiusasi. Punainen pikku olio\nseisoi ovella, ja muuan toinen olento, jonka naama oli ruskea ja silmät\nloistavat, pistäytyi katsomaan minua laiskiaisen olan ylitse.\n\n\"Hei!\" kuului taas tuosta kummallisesta massasta vastapäätä minua.\n\n\"Se on ihminen! Se on ihminen!\" soperteli oppaani. \"Elävä ihminen, kuin\nminä.\"\n\n\"Vaiti!\" huudahti ääni pimeästä nurkasta muristen.\n\nPainostavan hiljaisuuden vallitessa imeskelin kokospähkinääni ja\ntähystin tarkkaan pimeyteen, mutta näkemättä mitään.\n\n\"Se on ihminen\", toisti ääni. \"Hän tulee asumaan meidän kanssamme,\nvarmasti.\"\n\nÄäni oli paksu, ja siinä oli jonkinlainen viheltävä alasointu, joka\nminusta tuntui erikoisen omituiselta, mutta hän lausui sanansa\ntavattoman oikein.\n\nApinaihminen katsoi minuun, aivan kuin odottaen jotain. Ymmärsin, että\nhänen äänettömyytensä oli kysymys.\n\n\"Hän tulee asumaan kanssanne\", sanoin minä.\n\n\"Se on ihminen, hänen täytyy oppia laki.\"\n\nNyt aloin pimeydestä erottaa kumaran olennon heikot ääriviivat. Sitten\nnäin, että vielä kaksi päätä teki oviaukon pimeämmäksi. Tartuin\nlujemmin koppiini. \"Sano sanat!\" En ollut huomannut hänen viimeisiä\nsanojaan, mutta nyt toisti hän ne laulavalla äänellä:\n\n\"Älä käy nelin jaloin; se on laki!\"\n\nHämmästyin.\n\n\"Sano sanat!\" lausui apinaihminen uudelleen, ja ovella olevat olennot\ntoistivat hänen kehotuksensa, äänessään uhkaava sävy. Käsitin, että\nminun oli lausuttava tuo typerä määräys. Ja sen jälkeen alkoi mitä\nmielettömin meno. Pimeyden ääni alotti mitä hassuimman litanian, joka\nminun ja kumppanieni oli siis rivi riviltä toistettava. Tämän kestäessä\nheiluivat he edestakaisin ja löivät käsillään polviinsa, ja minä\nseurasin heidän esimerkkiään. Olisin saattanut kuvitella kuolleeni\nja tulleeni toiseen maailmaan. Pimeä maja, ihmeelliset epäselvät\nkuvatukset, valonpilkahdus silloin tällöin ja yksitoikkoinen laulu:\n\n\"Älä käy nelin jaloin; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?\"\n\n\"Älä latki kurkkuusi vettä; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?\"\n\n\"Älä syö lihaa äläkä kalaa; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?\"\n\n\"Älä kynsi puitten kuorta; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?\"\n\n\"Älä aja äläkä vainoo muita ihmisiä; _se_ on laki. Emmekö ole ihmisiä?\"\n\nSen jälkeen jatkui tämä mahdoton mielettömyys. Jonkinlainen rytmillinen\nhartaus valtasi meidät; lörpöttelimme ja heiluimme yhä kiivaammin,\ntoistaen tuota merkillistä lakia. Ulkonaisesti osotin samaa intoa kuin\nnuo ihmiseläimet, mutta sisimmässäni sekä nauroin että kiukuitsin tälle\nhulluudelle. Kävimme läpi pitkän luettelon erinäisiä asioita ja sen\njälkeen laulaen lausuimme taas uuden lain kaavan:\n\n\"_Hänen_ on tuskien huone.\"\n\n\"_Hänen_ kätensä rankaisee.\"\n\n\"_Hänen_ kätensä haavottaa.\"\n\n\"_Hänen_ kätensä parantaa.\"\n\nSeurasi sitten mitä käsittämättömintä sekasotkua _hänestä_, ken hyvänsä\nhän sitten lie ollut. Olisin saattanut luulla koko menoja uneksi, mutta\nen ole koskaan kuullut unessa laulettavan.\n\n\"_Hänen_ on häikäisevä salama\", lauloimme. \"_Hänen_ on syvä, suolainen\nmeri.\"\n\nMieleni valtasi kamala aavistus, että Moreau, eläimistettyään nämä\nihmisparat, oli pakottanut heidän surkastuneihin aivoihinsa mielikuvan\nhänen omasta jumaluudestaan. Mutta pelkäsin liian paljon ympärilläni\nolevia vahvoja käpäliä ja teräviä hampaita tohtiakseni olla laulamatta\ntoisten mukana. \"_Hänen_ ovat taivaan tähdet.\"\n\nVihdoinkin laulu loppui. Näin apinaihmisen naaman kiiltävän hiestä,\nnäin selvemmin pimeän nurkan, josta ääni kuului. Nurkassa istuja oli\nihmisen kokoinen, mutta kokonaan karkean harmaan karvan peittämä, aivan\nkuin rottakoira. Mikä tuo olento oikein oli? Kuvitelkaa ympärillenne\npelkkiä kamaloita raajarikkoja ja hulluja ja te voitte käsittää\ntilanteeni ja tunteeni!\n\n\"Hän on viisimies, viisimies, viisimies ... niinkuin minäkin\", sanoi\napinaihminen.\n\nOjensin käteni. Nurkassa oleva harmaa olento kumartui eteenpäin\nja sanoi: \"älä käy nelin jaloin; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?\"\nHän ojensi merkillisen muodottoman käpälänsä ja tarttui käsiini.\nKäpälä muistutti kynnellistä raavaansorkkaa. Olin kirkaisemaisillani\nhämmästyksestä ja tuskasta. Hänen päänsä kumartui lähemmäs tarkastamaan\nkynsiäni ja lähestyi valoisampaa aukkoa, ja tällöin näin inhokseni,\nettä hänen kasvonsa eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan harmaa\nkarvakasa, jossa oli kolme kohokohtaa silmiä ja nenää osottamassa.\n\n\"Hänen kyntensä ovat pienet\", mutisi tuo harmaa olento pitkään\npartaansa. \"Hyvä on.\"\n\nHän laski käteni alas, ja minä tartuin vaistomaisesti keppiini.\n\n\"Syö juuria ja vihanneksia — se on hänen tahtonsa\", sanoi apinaihminen.\n\n\"Minä olen lain lukija\", sanoi harmaa. \"Tänne tulevat kaikki uudet,\noppimaan lain. Minä istun pimeydessä ja julistan lain.\"\n\n\"Niin on\", virkkoi muuan ovelta.\n\n\"Rangaistukset ovat ankarat niille, jotka rikkovat lakia. Ei kukaan\nvälty niistä\", sanoi eläinkansa vilkuillen arasti toisiinsa.\n\n\"Ei kukaan, ei kukaan välty,\" sanoi apinaihminen. \"Katso! Minä tein\nkerran pienen rikoksen. Löpertelin, löpertelin, lakkasin puhumasta. Ei\nkukaan voinut ymmärtää. Sen vuoksi olen poltettu, poltettu käteen. Hän\non suuri, hän on hyvä!\"\n\n\"Ei kukaan välty rangaistuksesta\", sanoi nurkan paksu olento.\n\n\"Ei kukaan välty\", toisti eläinrahvas.\n\n\"Halu on paha kaikilla\", sanoi harmaa lain julistaja. \"Emme tiedä,\nmitä haluja teillä on. Meidän täytyy tietää. Toiset haluavat seurata\nesineitä, jotka liikkuvat, haluavat väijyä niitä ja juosta niiden\npäälle, purra ja tappaa, purra syvästi ja imeä verta... Se on paha.\nÄlä vainoo muita ihmisiä; se on laki. _Emmekö ole ihmisiä?_ Älä syö\nlihaa äläkä kalaa; se on laki. Emmekö ole ihmisiä?\"\n\n\"Ei kukaan välty\", sanoi muuan pilkkuinen olento, joka seisoi ovella.\n\n\"Halu on paha kaikilla\", jatkoi lain lukija. \"Toiset haluavat repiä\nhampailla ja kynsillä juuria ja nuuskia maata... Se on paha.\"\n\n\"Ei kukaan välty!\" toistivat ovella seisojat.\n\n\"Toiset kynsivät puita, toiset raapivat kuolleitten hautoja. Toiset\ntappelevat päällään, jaloin tai kynsin, toiset purevat yhtäkkiä, toiset\nrakastavat likaisuutta.\"\n\n\"Ei kukaan välty!\" huudahti pieni punainen olento.\n\n\"Rangaistus on ankara ja varma. Oppikaa sen tähden laki. Sanokaa\nsanat...\"\n\nHän alotti taas tuon merkillisen hoilotuksen. Sietämätön löyhkä ja\nkorvia huumaava meteli pani pääni pyörälle, mutta kestin edelleen\nsaadakseni ehkä kuulla jotakin uutta.\n\nMelu oli niin ankara, ettemme voineet kuulla, mitä ulkona tapahtui,\nkunnes joku — luulen sen olleen jonkun sikaihmisistä — pisti päänsä\novesta sisään ja huusi jotakin, jota en ymmärtänyt. Heti hävisivät\nkaikki majoihin, ja minä jäin yksin.\n\nEnnen kuin ehdin ovelle, kuulin ajokoiran haukkuvan. Silmänräpäyksessä\nolin ulkona, keppi kädessäni, vavisten koko ruumiiltani. Edessäni näin\nparikymmentä eläinkansan jäsentä, epämuodostuneet päänsä puolittain\nhartiain väliin vedettyinä. Katsoessani samaan suuntaan kuin hekin,\nhuomasin Moreaun synkän olemuksen ja kauhistuttavan kalpeat kasvot. Hän\npidätteli hyppivää koiraa ja aivan hänen kintereillään tuli Montgomery,\nrevolveri kädessään.\n\nSeisoin hetkisen kauhun lamaannuttamana.\n\nSitten käännyin ja töyttäsin kömpelöä petoa vasten, jolla oli suuri\nharmaa naama ja pienet vilkuilevat silmät. Oikealla puolella näin\nhalkeaman vuorenseinämässä, josta valoa tunkeutui alas.\n\n\"Pysähtykää!\" huusi Montgomery, kun lähestyin halkeamaa. \"Ottakaa\nkiinni hänet!\"\n\nHirviöt kääntyivät minuun päin, mutta heidän käsityskykynsä oli\nkaikeksi onneksi sangen hidas. Työnsin erästä petoa toista vasten; ne\nkoettivat tarttua minuun, mutta liian myöhään. Pieni punainen olento\nhypähti minua kohti, mutta minä iskin sitä kasvoihin naulakepilläni\nja seuraavana hetkenä ryömin ylös halkeamaa pitkin, joka vei solaan.\nKuulin huudettavan: \"Ottakaa kiinni hänet!\" ja huomasin, että tuo\nsuuri harmaa elukka pimitti takanani olevan aukon suun. Sitten tulin\nrikkipitoiselle maalle länsipuolelle eläinkansan kylää.\n\nJuoksin yli keltaisen maan, alas muuatta rinnettä ja läpi erään harvan\nmetsikön, alapuolella olevaan ruokoviidakkoon. Tunkeuduin tämän läpi ja\nsaavuin toiseen viidakkoon, jonka löyhällä maalla kasvavat mustahkot\npensaat muodostivat. Kuulin vainoojieni huudot takanani. Muutamat\nkiljuivat kuin pedot. Koira haukkui vasemmalla puolellani, ja kuulin\nMoreaun ja Montgomeryn huutavan samalle taholle. Juoksin oikealle ja\nolin kuulevinani Moreaun kehottavan minua juoksemaan henkeni edestä.\n\nPehmeä löyhkäävä maa alkoi pettää jalkaini alla, mutta ponnistin\nedelleen, vaikka maa upotti polvia myöten, ja vihdoin jouduin tielle,\njoka luikerteli korkeassa ruohistossa. Takaa-ajajieni äänet kuulin\nvasemmalta. Muutamat kummalliset punaiset, hyppivät eläimet hyppivät\npakoon lähestyessäni niitä. Polku vei ylöspäin, kunnes saavuin toiselle\naukealle paikalle ja taas syöksyin ruokoviidakkoon.\n\nPolku loppui yhtäkkiä jyrkänteen reunalle, mutta vauhtini oli niin\nkova, etten ehtinyt pysähtyä, vaan syöksähdin suinpäin piikkisiin\npensaisiin. Verta vuotavin kasvoin nousin jaloilleni ja jatkoin\nmatkaani pitkin muuatta pientä puroa, joka juoksi solan pohjalla,\njonne olin pudonnut. Hämmästyin sumusta, jota alhaalla oli runsaasti\nja hypähdin puroon, mutta hyppäsin siitä taas yhtä nopeasti takaisin,\nsillä vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Keppini olin kadottanut.\n\nSola teki äkkiä mutkan, ja minä näin epäselvästi sinisen meren\nääriviivan. Olin niin iloissani siitä, että olin päässyt vainoojieni\nkynsistä, ettei minua enää ollenkaan haluttanut hukuttautua.\nTakaa-ajajieni melu hävisi toiseen suuntaan, joten olin toistaiseksi\npelastettu.\n\nMutta tiesin, etten voinut toivoa vähintäkään apua eläinkansalta.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKeskustelu.\n\n\nTulin kumminkin ajatelleeksi, että minulla vielä oli yksi\npuolustuskeino. Moreaun väkineen etsiessä minua saarelta saatoin minä\nkiertoteitse juosta aitaukseen, musertaa oven kivellä ja etsiä jotakin\nasetta talosta. Olin jo merenrannalla, kun näin ensin yhden ja sitten\nuseamman olennon tulevan esiin pensaikosta: Moreaun ajokoirineen,\nMontgomeryn ja pari muuta lisäksi. He pysähtyivät.\n\nHe näkivät minut, alkoivat viittoilla ja lähetä. Molemmat eläinihmiset\njuoksivat katkaistakseen tieni. Montgomery astui suoraan minua kohti.\nMoreau seurasi koirineen hitaammin.\n\nSilloin havahduin toimettomuudestani ja astuin veteen. Se oli sangen\nmatalaa aluksi, vasta kolmenkymmenen metrin päässä ulottui se\nvyötäisiini. Näin epäselvästi merieläväin kiitävän jalkojeni tieltä.\n\n\"Mitä teette, mies?\" huusi Montgomery.\n\nPysähdyin ja käännyin heihin päin. Montgomery seisoi huohottaen\nvedenrajassa, punaisena ponnistuksista, tukka epäjärjestyksessä ja\nalahuuli lerpalla, niin että hänen epäsäännölliset hampaansa näkyivät.\nMoreau astui parhaillaan hänen luokseen, kalpeana ja tyynenä. Heillä\noli kummallakin ruoska kädessä. Koira haukkui minua. Etäämpänä\nseisoivat eläinihmiset töllistellen minuun.\n\n\"Mitäkö minä teen?\" vastasin minä. \"Aion hukuttautua!\"\n\nMontgomery ja Moreau katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Minkä tähden?\" kysyi Moreau.\n\n\"Sen tähden että se on parempaa kuin joutua teidän kidutettavaksenne!\"\n\n\"Sanoinhan sen!\" sanoi Montgomery, ja Moreau vastasi jotakin, jota en\nkuullut.\n\n\"Miksi luulette minun aikovan kiduttaa teitä?\" lisäsi hän.\n\n\"Olen nähnyt kylliksi — aituuksessa...\"\n\n\"Vaiti!\" sanoi Moreau kohottaen kättään.\n\n\"Ei, minä en vaikene! — Nuo ovat olleet ihmisiä, mitä he nyt ovat?\nMinä en ainakaan tule heidän kaltaisekseen\", lisäsin katsahtaen\nheidän ohitseen eläinihmisiin. Etäämpänä näin erään valkopukuisista\nolennoista, jotka olivat olleet veneessä. Vielä kauempana, erään\npuun varjossa, näin pikku apinaihmiseni, ja hänen takanaan muutamia\nepäselviä olentoja.\n\n\"Mitä nämä olennot ovat?\" kysyin viitaten niihin. \"Ne ovat kerran\nolleet ihmisiä — ihmisiä kuten tekin — jotka te olette muuttaneet\npedoiksi, orjuuttaneet, ja joita te vieläkin pelkäätte. — Te muut,\njotka kuulette sanani\", jatkoin minä kääntyen eläinihmisiin, \"ettekö te\nnäe, että nuo kummatkin ihmiset vielä pelkäävät teitä? Minkä tähden te\npelkäätte heitä? Teitä on paljon —\"\n\n\"Herran tähden, Prendick, vaietkaa!\" huusi Montgomery.\n\n\"Prendick!\" huusi Moreau.\n\nHe koettivat huudoillaan estää ääneni kuulumasta. Heidän takaansa\ntirkisteli eläinkansa riippuvin käsivarsin ja hartiat koholla. He\nnäyttivät yrittävän käsittää, mitä minä sanoin ja muistaa jotakin\nmenneestä ihmiskaudestaan.\n\nHuusin heille, että he voivat tappaa Moreaun ja Montgomeryn,\nettä he eivät ole ollenkaan pelottavia ja kaikkea muuta, jota en\ntarkoin muista. Näin vihreäsilmäisen miehen, jonka olin tavannut\nsaarelletuloiltana, astuvan esiin puitten joukosta ja muitten seuraavan\nhäntä paremmin kuullakseen.\n\nLopulta täytyi minun vaieta hengästyksestä.\n\n\"Kuulkaapa silmänräpäys\", sanoi Moreau lujalla äänellä, \"sitten saatte\nsanoa, mitä ikinä haluatte.\"\n\n\"No?\"\n\nHän yskähti ja sanoi:\n\n\"Puhun latinaksi, Prendick. Koulupoikalatinaa! Mutta koettakaa\nymmärtää. _Hi non sunt homines, sunt animalia, qui nos habemus_\n[Nämä eivät ole ihmisiä, vaan eläimiä, jotka me olemme...] ...\nvivisektoineet. Ihmistyttävä teko. Selitän lähemmin sitten. Tulkaa\nmaihin nyt vain!\"\n\n\"Kaunis juttu!\" ilkuin minä. \"Hehän puhuvat ja rakentavat majoja ja\nkeittävät ruokaa. He ovat ihmisiä — he olivat ihmisiä. — Varonpa\ntulemasta lähellenne!\"\n\n\"Syvä vesi alkaa aivan takananne ... ja siellä vilisee haikaloja.\"\n\n\"Se on minun asiani\", sanoin minä lyhyesti ja terävästi. \"Nyt...\"\n\n\"Odottakaapa hetkinen\", sanoi hän, otti taskustaan välkkyvän esineen ja\nheitti sen hiekalle. \"Se on ladattu revolveri\", sanoi hän. \"Montgomery\nmenettelee samoin. Nyt menemme kauemmas rannalta, kunnes tulette\nvakuutetuiksi. Sitte voitte tulla ottamaan revolverit\".\n\n\"En tule. Teillä on kyllä niitä useampia.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa edes vähäsen, Prendick. Ensiksikään en ole koskaan\npyytänyt teitä tulemaan tälle saarelle. Toiseksi olimme nukuttaneet\nteidät eilen illalla, joten, jos olisimme halunneet tehdä teille\njotakin pahaa, olisimme silloin voineet siihen ryhtyä. Mietittyänne\nrahtusen huomaatte, ettei teillä ole syytä epäillä Montgomeryä. Olemme\noman etunne vuoksi ajaneet teitä takaa, sen vuoksi että tämä saari\non täynnä ... vihamielisiä ilmiöitä. Minkä vuoksi tahtoisimme ampua\nteidät, kun te kerran itse tahdotte hukuttautua?\"\n\n\"Miksi usutitte väkenne kimppuuni, ollessani majassa?\"\n\n\"Olin varma siitä, että saisin teidät kiinni ja voisin viedä teidät\nturvaan. Sen jälkeen loittonimme tahallamme teistä, jättääksemme teidät\nrauhaan.\"\n\n\"Mutta se, minkä näin aituuksessa...\"\n\n\"Se oli puma.\"\n\n\"Kuulkaa Prendick\", sanoi Montgomery, \"te olette aasi. Tulkaa nyt\nottamaan nämä revolverit ja puhelemaan kanssamme. Emme kai voi muuta\ntehdä, vai kuinka?\"\n\n\"Menkää kauemmas rannalle ja pitäkää kädet ylhäällä.\"\n\n\"Se ei käy päinsä\", sanoi Montgomery kohauttaen merkitsevästi\nharteitaan eläinkansaan päin. \"Arvotonta!\"\n\n\"No niin, menkää sitte metsänreunaan\", sanoin minä.\n\n\"Kirotun typerää joutavuutta\", sanoi Montgomery.\n\nMontgomery karkotti ruoskaansa paukuttelemalla jäntevät, kömpelöt\nkuvatukset läheltään metsään. Kun he olivat menneet kyllin etäälle\nastuin maihin ja otin revolverit. Ollakseni varma kaiken varalta ammuin\nkoelaukauksen ja tyytyväisyydekseni näin laavanpalasen, johon kuula\nsattui, murskaantuvan muruksi.\n\n\"Olette kirotulla kuvittelullanne pilannut parhaan osan päivästäni\",\nsanoi Moreau sävyisästi ja astui Montgomeryn kanssa edelläni ääneti,\nkuin hieman halveksien minua.\n\nMuuan eläinihminen aikoi seurata minua, mutta kaikkoni Montgomeryn\nläimäyttäessä ruoskallaan ilmaa. Toiset seisoivat hiljaa — odottaen.\nHe lienevät aikaisemmin olleet eläimiä. Mutta minä en koskaan ennen\nollut nähnyt eläintä, joka olisi yrittänyt ajatella.\n\n\n\n\nXIV.\n\nTohtori Moreaun selitys.\n\n\n\"Ja nyt, Prendick\", sanoi tohtori Moreau syötyämme ja juotuamme,\n\"selitän tämän jutun teille Täytyypä sanoa, että te olette vaativaisin\nvieras, mikä minulla koskaan on ollut. Sanon teille myöskin, että tämä\non viimeinen kerta, jolloin osotan teille näin suurta huomaavaisuutta.\nKun ensi kerralla haluatte tehdä itsemurhan, en lainkaan koeta estää\nsitä.\"\n\nHän istui nojatuolissani puoliksi palanut sikari kalpeitten sormiensa\nvälissä. Kattolamppu valoi hohdettaan hänen valkoisille hapsilleen; hän\nkatseli tähtiin läpi ikkunaluukun.\n\nIstuin niin kaukana hänestä kuin suinkin. Välillämme oli pöytä ja\nrevolverit lähellä saatavissani. Montgomery ei ollut läsnä. En halunnut\nolla heidän molempien kanssa tuossa pienessä huoneessa.\n\n\"Myönnätte siis, että tuo vivisektoitu inhimillinen olento joksi\nolette sitä nimittänyt, ei loppujen lopuksi ole muuta kuin vain puma?\"\nsanoi Moreau. Hän oli sitä ennen näyttänyt minulle sisähuoneen kauhut\ntullakseni vakuutetuksi siitä, että kyseessä ei ollut ihmiset.\n\n\"Se on puma\", sanoin minä, \"yhä hengissä, mutta niin revittynä ja\nraadeltuna, että hartaasti toivon pääseväni toista kertaa näkemästä\nelävää olentoa niin kauheasti rääkättynä. Se on —\"\n\n\"Yhtä kaikki\", vastasi Moreau. \"Säästäkää lapselliset\ntunteenpurkauksenne. Tuollainen oli Montgomerykin alussa. Te myönnätte,\nettä se oli puma. No niin, kuunnelkaapa nyt tyynesti, niin luennoin\nteille hiukkasen fysiologiaa.\"\n\nHän selitti nyt työnsä minulle, kiusaantunein ilmein ja äänin,\nvaikkakin aihe häntä hiukan innosti. Hän puhui sangen yksinkertaisesti\nja vakuuttavasti. Hänen äänensä kumminkin oli hieman pilkallinen.\nAsemani tuntui minua hävettävän.\n\nOlennot, jotka olin nähnyt, eivät olleet ihmisiä, eivätkä koskaan\nolleet olleetkaan. Ne olivat eläimiä, ihmistettyjä eläimiä —\nvivisektion hämmästyttävä voitto.\n\n\"Unohdatte, mitä taitava vivisektori voi aikaansaada elävistä\nolennoista\", jatkoi Moreau. \"Minua puolestani kummastuttaa sangen\nsuuresti, ettei tällaista jo ennen ole tehty. Tosin on tehty pikku\nyrityksiä — jäsenten katkomisia, kielenjänteen leikkauksia; ja\ntietysti tiedätte, että lääketiede voi parantaa kierosilmäisyyden tai\naiheuttaa sen? Leikkaamalla erinäisiä osia voidaan aikaansaada vissejä\nmuutoksia, värinvaihtoja, viettien muunteluita, rasvamuodostuksen\nmuutosta j.n.e. Varmaankin olette näistä seikoista kuullut?\"\n\n\"Tietysti\", vastasin. \"Mutta nuo inhottavat olennot, jotka te —\"\n\n\"Kukin asia aikanansa\", jatkoi Moreau ojentaen kättänsä. \"Olen vasta\nalussa. Nämä ovat vain muutosten ensimäisiä asteita. Parempia voi\nlääketiede aikaansaada. Siinä on rakentamista samoin kuin hävittämistä\nja muuttamistakin. Lienette kuullut puhuttavan tavallisesta kirurgin\noperatsiosta, joka tehdään, kun nenä on sattunut särkymään. Otsanahasta\nleikataan vain palanen, pannaan se nenälle ja annetaan kasvaa kiinni.\nTämä on jonkin osan siirtämistä samaan eläimeen. Voidaan myöskin\nsiirtää osia toisesta eläimestä siihen, — esim. hampaat. Ihon ja\nluuosien siirto tehdään parantumisen helpottamiseksi. Lääkäri panee\nkeskelle haaraa ihonpalasia, joita hän on ottanut toisesta eläimestä,\ntai luuosia, jotka on otettu vastikään tapetusta eläimestä. Hunterin\nkukonkannus — lienette kuullut siitä — kukoisti erään härän niskassa.\nJa Algerian svaavien sarvikuonorotat — kummituksia, jotka on tehty\nsiten, että tavallisen rotan hännännipukka on siirretty sen kuonon\npäähän ja annettu kasvaa siihen kiinni.\"\n\n\"Kummituksia, jotka on tehty!\" sanoin minä \"Te väitätte siis —\"\n\n\"Niin. Nämä olennot, jotka täällä olette nähnyt ovat eläimiä, jotka\non leikattu ja muodostettu uusiksi luomiksi. Olen omistanut koko\nelämäni elollisten olentojen muutosten mahdollisuuksien tutkimiseen.\nOlen tutkinut vuosikausia ja päässyt yhä pitemmälle. Huomaan, että\nnäytätte kauhistuneelta, mutta tämä ei ole uutta, sen perustuksen oli\nkäytännöllinen anatomia laskenut jo aikoja sitten, mutta kukaan ei\nollut kyllin rohkea ryhtyäkseen kokeiluihin. Minun taitoni ei rajotu\nainoastaan ulkonaisten muotojen muuttamiseen. Olion fysiologia, sen\nniin sanoakseni kemiallinen rytmi, voidaan myöskin saada pysyvästi\nmuuttumaan minkä rokotus ja muut istutusmenetelmät kuolleilla tai\nelävillä aineilla, todistavat. Samanlainen operatsio on verensiirto,\nmistä minä itse asiassa alotin. Kaikki tämä on tunnettua. Vähemmän\ntunnettuja, ja epäilemättä pitemmälle meneviä ovat ne leikkaukset,\njoita keskiajan tutkijat tekivät aikaansaadessaan kääpiöitä,\nkerjäläisraajarikkoja ja muita kummituksia, joita rahasta näyttämiseen\ntarvittiin. Tämä taito ei ole vieläkään kuollut, kun on kyseessä\npuoskarit ja käärmeihmiset. Victor Hugo puhuu tästä kirjassaan _L'Homme\nqui Rit_ (Nauraja)... Mutta nyt käsittänette tarkemmin tarkotukseni.\nNäette että kudoksen siirtäminen eläimen toisesta paikasta toiseen\non mahdollinen, tai toisesta eläimestä toiseen, että on mahdollista\nmuuttaa sen kemialliset reaktsiot ja kasvutapa, muunnella jäsenten\nliikunnat — sanalla sanoen muuttaa sen koko rakenne. — Mutta\nkuitenkaan ei tätä harvinaista tieteenhaaraa ole kukaan tiedemies\njärjestelmällisesti kehittänyt, ennen kuin minä alotin! Erinäisiä\nnäistä seikoista on viime aikojen tieteellinen tutkimus keksinyt.\nMutta enimmät saavat ilmitulostaan kiittää sattumaa — jonkun\nhirmuhallitsijan toimenpiteitä, rikollisia, taikka hevosten ja\nkoirien kasvattajia, tekoja kouluttamattomien ja kömpelöitten käsien,\njotka työskentelivät omien erikoistarkotusperiensä saavuttamiseksi.\nMinä olin ensimäinen, joka ryhdyin tähän tehtävään, varustettuna\nantiseptiikan kaikilla keinoilla ja kasvamisen lakien todellisen\ntieteen tuntemuksella. Melkeinpä luulisi, että sitä jo aikaisemmin\nolisi salaa sovellettu käytäntöön. Sellaisia olentoja kuin Siamin\nkaksoset ... ja inkvisitsion salaiset kammiot! Niitten tarkotus oli\nvarmasti kidutus tuon taidon kaikkien sääntöjen mukaan, mutta ainakin\nmuutamilla inkvisiittoreilla on täytynyt olla hitunen tieteellistä\nuteliaisuutta...\"\n\n\"Mutta\", sanoin minä, \"nämä olennot, nämä eläimet _puhuvat!\"_\n\nHän myönsi, että niin oli laita, ja huomautti, että vivisektion\nmahdollisuudet eivät rajottaneet ainoastaan fyysilliseen muutokseen.\nSikaakin voidaan kasvattaa. Sielun rakenne on vähemmän järkähtämätön\nkuin ruumiin. Hypnotismi lupaa meille mahdollisuuden korvata vanhat\nperinnölliset vaistot uusilla suggestioilla, jotka korvaavat perityt\nkiinteät mielteet. Paljon, mitä me sanomme moraaliseksi kasvatukseksi,\non tällaista keinotekoista vaiston muuttamista; taistelunhalu\nvoidaan kasvattaa rohkeaksi itsensä uhrautuvaisuudeksi ja hillitty\nsukuvietti uskonnollisuudeksi. Ihmisen ja apinan välinen suuri erotus\non kurkunpäässä, jatkoi Moreau, ja erotus on se, ettei apina kykene\nmuodostamaan niitä eri ääniä, jotka ilmaisevat mitä erilaisimpia\nmielikuvia.\n\nKysyin, minkä vuoksi hän oli ottanut juuri ihmisen esikuvakseen.\nMielestäni oli siinä jotakin aivan erikoisen häpeämätöntä.\n\nHän myönsi, että valinta oli tapahtunut vain sattumasta.\n\n\"Yhtä hyvin olisin voinut muuttaa lampaita laamoiksi tai laamoja\nlampaiksi. Mutta otaksun, että ihmisen muodoissa on jotakin, joka\nmiellyttää aistimuksen taiteellisuutta enemmän kuin mikään eläimen\nmuoto. Mutta minä en ole rajottunut vain inhimillisten muotojen\nluomiseen. Pari kertaa...\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja jatkoi taas:\n\n\"Mutta kylläpä vuodet vierivät! Ja kuitenkin minä tuhlaan kokonaisen\npäivän henkenne pelastaakseni, ja tunnin selittääkseni tekojani teille!\"\n\n\"Mutta\", sanoin minä, \"en ymmärrä mikä oikeuttaa teidät aiheuttamaan\nniin paljon tuskaa. Ainoa, mikä minun mielestäni puolustaa\nvivisektiota, olisi sen sovelluttaminen...\"\n\n\"Juuri niin\", sanoi hän. \"Mutta, nähkääs, minä olen toisenlainen kuin\nte. Olemme eri kannalla. Te olette materialisti!\"\n\n\"Minä _en_ ole materialisti!\" huudahdin kiihtyneenä.\n\n\"Minun kannaltani katsoen, minun kannaltani! Sillä juuri tämä kysymys\ntuskasta se erottaa meidät. Niin kauan kuin ette kykene huomioimaan\nnähtävää tai kuultavaa tuskaa, niin kauan kuin olette omien tuskan\nmielteittenne vallassa, niin kauan kuin teistä on syntiä tuskan\naiheuttaminen, niin kauan, sanon minä, olette te eläin ja ajattelette,\ntosin hiukan vähemmän himmeästi mitä eläimet tuntevat. Tuo tuska...\"\n\nKohautin kärsimättömänä harteitani hänen viisastelulleen.\n\n\"Ah, se on vähäpätöinen pikkuseikka. Mieli, joka todella avautuu\ntieteelle, älyää, että se on pikkuseikka. Saattaa olla niin, että\nsellaista kuin tuskaa ei ole olemassa tämän planeetin ulkopuolella,\ntämän pikkuisen maailmojen tomuhiukkasen, joka ei näy edes lähimpään\ntähteen. Mutta ne lait, joihin me hapuillen pyrimme... Ja muuten,\nmitä tuskaa sitte oikeastaan on edes tässä maailmassa, edes elävien\nolentojen keskuudessa?\"\n\nPuhuessaan otti hän taskustaan pienen kynäveitsen, aukaisi pikkuterän\nja siirsi tuolinsa siten, että saatoin nähdä hänen reitensä. Sen\njälkeen hän, huolellisesti valittuaan paikan, työnsi terän lihaan ja\nveti sen taas ulos.\n\n\"Aivan varmasti olette nähnyt tämän tempun ennen. Se tuskin tuntuu\nenemmän kuin nuppineulan pisto. Mutta mitä se todistaa? Sitä, ettei\ntuskantunnetta tarvita lihaksessa ja ettei tuota tunnetta siinä\nmyöskään ole. Vain vähän sitä tarvitaan ihossa, ja vain muutama kohta\nreidessä voi tuntea kipua. Kipu on hyvin yksinkertaisesti olemassa\nvain varottaakseen ja kiihottaakseen meitä. Elävä liha ei ole tuskan\nulottuvissa eikä siinä useinkaan ole edes tuntohermoja. Näköhermo\nei voi tuntea todellista kipua. Jos näköhermoa haavotetaan, nähdään\nvain valon välkähdyksiä, aivan samoin kuin kuulohermon loukkaaminen\naiheuttaa vain korvien suhinaa. Kasvit eivät tunne kipua, alemmat\neläimet ... on mahdollista, että sellaiset eläimet kuin meritähti\nja jokirapu, eivät ollenkaan tunne kipua. Ja mitä ihmiseen tulee,\nniin onhan asianlaita siten, että mitä älykkäämmiksi he tulevat,\nsitä paremmin hoitavat he itseään, ja sitä vähemmin tarvitsevat he\ntuota vaaran varotusta. En ole vielä koskaan kuullut, ettei jäsen tai\nominaisuus, joka on käynyt tarpeettomaksi, ennemmin tai myöhemmin olisi\nkehityksen lakien mukaisesti hävinnyt. Oletteko te? — Ja kipu on\ntarpeeton.\"\n\n\"Sitä paitsi olen uskonnollinen ihminen, Prendick\", jatkoi hän, \"niin\nkuin jokaisen järkevän ihmisen on oltava. Olen ehkä nähnyt enemmän\ntämän maailman luojasta kuin te, luulen minä. Sillä minä olen etsinyt\nhänen lakejansa _minun_ tavallani, koko elämäni ajan, kun te taas\notaksuttavasti olette keräillyt perhosia. Ja sanon teille, että\nilolla ja tuskalla, nautinnolla ja kivulla, ei ole mitään tekemistä\nhelvetin ja taivaan kanssa. Nautinto ja kipu? Pötyä! Mitä on teologinen\nhurmionne muuta kuin Muhametin hourit hämärässä? Tavallisten ihmisten\nnautinto ja kipu, Prendick, on eläimen leima heissä — heidän\nalkuperäleimansa! Kipu? — Kipua ja tuskaa me tunnemme ja ne ovat meitä\nvarten vain niin kauan kuin matelemme tomussa...\"\n\n\"Katsokaapa\", jatkoi hän, \"jatkoin näitä tutkimuksiani siihen suuntaan,\njohon ne minua johtivat — niin aina käy tutkimuksissa. Esitin\nkysymyksen ja löysin tavan vastata siihen, ja huomasin, että uusi\nkysymys taas odotti ratkaisuaan. Oliko tämä mahdollista? Tai tuo?\nEtte voi käsittää mitä tämä merkitsee, tutkijalle, mikä älyn intohimo\nvaltaa hänet. Te ette voi ymmärtää tuota omituista väritöntä ihastusta,\nmikä näissä älyn himoissa on. Edessänne oleva olio ei ole enää eläin,\nyksi kanssaluomuksistamme, vaan probleemi. Osaaottava kipu — muistan\nsairastaneeni sitä monta vuotta sitten. Minä halusin — ja halusin vain\n— löytää elävän olennon muutettavuuden; äärimmäisimmän rajan.\"\n\n\"Mutta\", sanoin minä, \"se on inhottavaa —\"\n\n\"Asian eetillinen puoli ei koskaan ole ajatuksiani rasittanut.\nLuonnontutkiskelu tekee ihmisen lopuksi säälimättömäksi luontoa\nkohtaan. Olen jatkanut, pitämättä väliä mistään muusta kuin\nratkaistavana olevasta kysymyksestä, ja aines on ... kokoontunut noihin\nmajoihin, joissa kävitte... Siitä on lähes yksitoista vuotta, kuin\ntulimme tänne, minä ja Montgomery ja kuusi kanakia. Muistan saaren\nvihreän hiljaisuuden ja äärettömän valtameren ympärillämme, aivan kuin\neilisen päivän. Paikka näytti odottavan minua.\n\n\"Veimme tavaramme maihin ja rakensimme asuntomme. Kanakit tekivät\nmuutamia majoja rotkon lähelle. Alotin työni mukanani tuomallani\naineksella. Alussa sattui muutamia epämiellyttäviä tapauksia. Alotin\nlampaalla, mutta leikkausveitsenterän luiskahtaminen tappoi sen\npuolentoista päivän kuluttua. Otin toisen lampaan ja tein tuskaa\nja pelkoa täynnä olevan olennon ja annoin sen parantua. Saatuani\nsen valmiiksi näytti se sangen ihmismäiseltä, mutta olin tyytymätön\nsiihen. Se ei voinut koskaan unohtaa minua ja oli kauhusta mieletönnä\nlähestyessäni sitä. Jota enemmän tarkastelin sitä, sitä kömpelömmältä\nse minusta näytti. Lopuksi vapautin sen tämän maailman kärsimyksistä.\nLampaat, nuo arat eläimet ilman rohkeutta ja vailla vähintäkään\ntaistelunhalua ja kykyä kestämään kärsimyksiä, eivät kelpaa ihmisten\ntekoon.\n\n\"Sen jälkeen aloin käsitellä mukanani tuomaani gorillaa, ja äärettömän\nhuolellisella työllä, jonka kestäessä voitin vaikeuden toisensa\nperästä, sain aikaan ensimäisen ihmisen. Muodostelin häntä viikon\nkestäessä joka ainoa päivä. Pääosassa vain aivoja oli hänessä\nmuuteltava. Paljon oli lisättävä ja yhtä paljon poistettava. Arvostelin\nhänet sangen onnistuneeksi neekeriksi, saatuani hänet valmiiksi ja\nhänen maatessaan edessäni siteissään ja liikkumatonna. En jättänyt\nhäntä ennen kuin olin varma hänen hengestään, ja tullessani tähän\nhuoneeseen oli Montgomery jokseenkin samassa mielentilassa kuin\ntekin. Hän oli kuullut muutamia huutoja, kun olento alkoi muuttua\ninhimilliseksi — samoja ääniä, jotka peljästyttivät teitä. Aluksi en\nperehdyttänyt häntä täysin työhöni. Kanakit olivat myöskin saaneet\nvihiä asiasta. He olivat aivan suunniltaan pelosta niin pian kuin vain\nnäkivät vilauksenkin minusta. Sain lopulta Montgomeryn puolelleni,\nmutta kanakien paon ehkäiseminen antoi meille ankarasti työtä. Vihdoin\nkarkasivat he kuitenkin, ja sillä tavoin menetimme purjeveneemme.\nJoka päivä kasvatin gorillaihmistäni — kaikkiaan noin kolmen-neljän\nkuukauden ajan. Opetin hänelle vähän englanninkieltä, annoin hänelle\nvihjauksen laskennosta, annoinpa hänen lukea aakkosetkin. Mutta työ\nsujui hitaasti — vaikkakin olen tavannut vielä tylsempiä idiootteja.\nHän alotti, kuvaannollisesti puhuen, kirjottamattomasta lehdestä.\nHän ei rahtuakaan muistanut entistä olemustaan. Hänen parannuttuaan\ntäydellisesti, siten että hän enää oli vain hieman kankea ja arka\njäsenistään ja kykeni puhumaan vähän, vein hänet kanakien luo ja esitin\nhänet mielenkiintoiseksi saarelaiseksi.\n\n\"Ensiksi pelkäsivät kanakit häntä hirveästi. Loukkaannuin tästä\nkovin, sillä olin sangen ylpeä työstäni. Hänen luonteenlaatunsa\noli kumminkin niin lempeä ja hän oli muutenkin niin surkuteltavan\nnäköinen, että kanakit hyvin pian ottivat hänet hoivaansa ja alkoivat\nhäntä kasvattaa. Hän oli hyväoppinen ja rakensi pian itselleen majan,\njoka minusta oli parempi kuin kanakien. Muuan kanakeista, jossa oli\nhieman lähetyssaarnaajan vikaa, opetti häntä lukemaan ja lopuksi\nhiukan kirjottaa töhertämäänkin, ja ajoi hänen päähänsä muutamia\nmoraalikäsitteitäkin.\n\n\"Lepäsin työstäni muutaman päivän ja aioin kirjottaa kirjasen tästä\nkiinnittääkseni Englannin fysiologien huomion siihen. Tällöin yllätin\nkerran tuon olennon istumasta puussa ja ärjymästä jotakin siansaksaa\nkahdelle kanakille, jotka olivat sitä ärsyttäneet. Uhkasin häntä ja\nosotin hänelle kuinka vähän ihmismäistä hänen käyttäytymisensä oli,\nherätin hänen häveliäisyydentuntonsa ja palasin taas tänne päättäneenä\ntehdä parempaa työtä ennen kuin esittäisin tuloksen Englannissa. Olen\npäässyt parempiin tuloksiin; mutta joku voima pakottaa noita olentoja\ntakaisin alaspäin — eläin saa heissä päivä päivältä yhä suuremman\nvallan. Alati tahdon aikaansaada täydellisempää. Minun täytyy voittaa\nnämä vaikeudet. Tämä puma...\n\n\"Mutta palatkaamme kertomukseeni. Kanakit ovat nyt kaikki kuolleet.\nMuuan putosi mereen, eräs toinen kuoli haavasta, jonka hän myrkytti\njollakin kasvinnesteellä. Kolme karkasi purjeveneellä ja aavistan ja\ntoivon, että he hukkuivat. Viimeinen — tapettiin. No niin — olen\nkorvannut heidät. Montgomery menetteli alussa sangen suuressa määrin\nteidän tavallanne, ja sitten...\"\n\n\"Kuinka kävi viimeisen kanakin?\" kysyin minä terävästi — \"viimeisen\nkanakin, joka tapettiin?\"\n\n\"Sen asian laita on siten, että sitten kuin olin tehnyt joukon\nihmisolentoja, tein erään...\"\n\nHän epäröi.\n\n\"Entä sitte?\"\n\n\"Hänet tapettiin.\"\n\n\"En ymmärrä, tarkotatteko, että...\"\n\n\"Niin juuri, se tappoi kanakin. Se tappoi myöskin muita olentoja, joita\nse vain sai kiinni. Ajoimme takaa sitä pari päivää. Se pääsi irti\ntapaturmasta — en ollut aikonut laskea sitä vapaaksi. Se ei ollut\nvielä valmis. Se oli vain koe. Se oli raajaton olento, jonka ruumis oli\nhirveä ja joka mateli maassa kuin käärme. Se oli mahdottoman väkevä ja\nsuunniltaan tuskasta ja se liikkui eteenpäin kuin uiva kilpikonna. Se\nharhaili metsässä muutaman päivän ja teki kaikkea mahdollista pahaa,\nkunnes saimme sen saarroksiin saaren pohjoisosassa. Montgomery tahtoi\nvälttämättä tulla mukaan. Kanakilla oli ollut pyssy, ja löytäessämme\nhänen ruumiinsa, oli pyssynpiippu väännetty S-muotoiseksi ja melkein\npoikki purtu... Montgomery ampui tuon hirviön... Sen jälkeen pyrin vain\nihmispäämäärään — paitsi milloin oli kysymys jostakin pikku seikasta.\"\n\nHän vaikeni. Katselin häneen äänetönnä\n\n\"Näin olen siis työskennellyt kaksikymmentä vuotta, joista kymmenen\nEnglannissa, mutta aina on työssäni joku virhe, jotakin, johon olen\ntyytymätön ja joka kehottaa minua uusiin ponnistuksiin. Väliin pääsen\npitemmälle kuin odotinkaan, väliin taas eivät tulokset läheskään\nvastaa toiveitani, ja aina epäonnistun, kun yritän saavuttaa\nuneksitun päämääräni. Aina voin jo aikaansaada ihmisen muodon, ja\nsangen helpostikin, voin tehdä sen joko notkeaksi ja solakaksi tai\npaksuksi ja väkeväksi, mutta kädet ja kynnet tuottavat vaikeuksia,\nmitä en voi luoda niin helposti. Mutta tuo yksityiskohdiltaan tarkka\nja vaikea työ — aivojen muodostelu — on suurin vaikeus. Äly on\nusein ihmeellisen alhainen, selittämättömine ja odottamattomine\npuutteineen ja aukkoineen. Ja vähimmin tyydyttävä on jokin, johon en\nvoi päästä käsiksi, josta en tiedä mistä sitä etsisin, jostakin, en\nvoi sitä määritellä, tunteitten keskuksesta. Vaistoja, himoja, jotka\nvahingoittavat inhimillistä olennossa, omituinen salainen lähde, joka\nyhtäkkiä pulppuaa yli reunojensa ja täyttää koko olennon vihalla,\nraivolla tai pelolla. Nämä minun olentoni tuntuvat teistä ihmeellisiltä\nja kauheilta, aina ensi hetkestä alkaen, jolloin näitte niitä, mutta\nminusta tuntuvat ne ihmisolennoilta heti saatuani ne valmiiksi. Vasta\nsitten kuin myöhemmin alan tarkastella niitä horjuu tämä vakaumukseni.\nEläimellinen piirre toisensa jälkeen pistää heistä esiin ja ilkkuu\nminua. Mutta vielä en tahdo tunnustaa hävinneeni. Joka kerta kuin\npanen elävän olennon tuskan kylpyyn sanon itselleni, että tällä kertaa\npoltan pois kaiken eläimellisen, että nyt teen omaa lajiani olevan\nihmisolennon. Ja mitä itse asiassa merkitsee kymmenen vuotta? Ihmisen\nluominen on vaatinut satoja tuhansia vuosia!\"\n\nHän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena hetkisen ja jatkoi:\n\n\"Mutta minä lähestyn päämäärää, tuo puma...\"\n\nHän vaikeni uudelleen taas jatkaakseen:\n\n\"Ja he vajoavat takaisin. Niin pian kuin irrotan käteni heistä, pistää\neläin päänsä esiin ja ilmaiseksen kaikilla tavoin...\"\n\nSeurasi taas pitkä äänettömyys, jonka minä katkaisin:\n\n\"Te siis viette tekemänne olennot noihin luoliin?\"\n\n\"Ne menevät itse sinne. Minä ajan ne tiehensä, kun alan huomata, että\nne rupeavat muuttumaan eläimiksi, ja sitten menevät ne sinne. Ne\npelkäävät kaikki tätä taloa ja minua. Siellä on olemassa jonkinlainen\nihmis-pilamukailu. Montgomery tuntee sen, sillä hän seurustelee\nheidän kanssaan. Hän on opettanut muutaman heistä palvelijoiksemme.\nHäntä tosin hävettää tunnustaa sitä, mutta minä luulen todella, että\nhän pitää hiukan muutamista noista elukoista. Se seikka ei kuulu\nminuun. Minut ne tekevät haluttomaksi, vaikuttavat epämieluisasti kuin\nepäonnistuminen ainakin. Minä en välitä niistä vähääkään. Kuvittelen,\nettä ne noudattavat niitä ohjeita, joita tuo kanakkilähetyssaarnaaja\noli niille viitottanut ja elävät jonkinlaista ihmiselämän irvikuvaa,\neläin parat. Niillä on jotakin, jota ne nimittävät 'laiksi'. Ne\nlaulavat virsiä, joitten mukaan 'kaikki on sinun'. Ne rakentavat\nmajojaan, kokoilevat hedelmiä ja kiskovat maasta juuria, vieläpä he\nnaivatkin.\n\n\"Mutta minä näen kaiken tuon läpi, minä näen heidän sieluunsa, enkä näe\nmuuta kuin eläinsielun — eläimen, joka häviä — halua elää ja ajatella\nomaa parastaan... Ne ovat sangen merkillisiä. Kokoomusta, niin kuin\nkaikki muukin elävä. Niissä on jonkinlaista korkeampaa pyrkimystä —\nosiksi turhamaisuutta, osiksi tyydyttämätöntä sukupuoliviettiä, osiksi\nuteliaisuutta. Tämä tuntuu minusta pilkalta... Toivon jotain erikoista\npumasta, olen tehnyt uutterasti työtä, sen pään ja aivojen hyväksi...\"\n\n\"Ja nyt\", lisäsi hän ja nousi pitkän äänettömyyden perästä, jonka\nkestäessä kumpikin olimme istuneet syviin ajatuksiin vaipuneina, \"mitä\nte nyt ajattelette tästä? — Vieläkö yhä pelkäätte minua?\"\n\nLoin häneen pitkän silmäyksen. Näin vain kalpean valkohapsisen miehen\nrauhallisine ilmeineen. Lukuunottamatta hänen syvää vakavuuttaan ja\nkauneudenpiirrettä, jota hänen suuri tyyneytensä ilmaisi, ja hänen\nkomeata vartaloaan, olisi häntä voinut luulla miksi hyvässä asemassa\nolevaksi vanhaksi herraksi tahansa. Mutta minua värisytti, ja\nvastaukseksi hänen kysymykseensä ojensin kummallakin kädellä hänelle\nrevolverin.\n\n\"Pitäkää ne!\" sanoi hän tukahuttaen haukotuksen. \"Olette elänyt pari\ntapausrikasta päivää. Kehottaisin teitä koettamaan nukkua. Olen\niloissani siitä, että nyt tiedätte kaiken. Hyvää yötä!\"\n\nHän poistui sisemmästä ovesta ja kiersi sen lukkoon. Ikkuna tirkisti\nminuun kuin musta silmä.\n\nSammutin lampun, kiipesin riippumattoon ja vaivuin pian syvään uneen.\n\n\n\n\nXV.\n\nEläinkansa pääsee verenmakuun.\n\n\nSyötyäni aamiaisen lähti Montgomery näyttämään minulle saaren kuumia\nlähteitä. Merilä kummallakin oli revolveri ja ruoska aseinamme.\n\nAstuessamme erään viidakon läpi matkalla sinne kuulimme kaniinin\näännähtelevän. Pysähdyimme kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista.\nJatkoimme siis matkaamme ja unohdimme koko tapauksen. Montgomery\nkiinsi huomioni eräisiin pieniin punaisiin eläimiin, joiden takajalat\nolivat omituisen pitkät. Hän sanoi että eläimet olivat eläinkansan\njälkeläisiä. Hän oli ensin luullut saavansa niistä liharuokaa, mutta\nnämä aikeet oli tehnyt tyhjiksi näitten kaniinimainen tapa syödä\nsuuhunsa jälkeläisensä. Muuan näistä eläimistä syöksähti pelästyneenä\nnähdessään meidät kaatuneen puun muodostamaan kuoppaan josta\nonnistuimme saamaan sen kiinni. Se sylki ja sähisi kuin kissa, raapi ja\npotki takajaloillaan ja koetti purra minua, mutta sen hampaat olivat\nniin heikot, että sen pureminen tuntui vain lievältä nipistykseltä.\nSitten tapasimme satyyrin ja apinaihmisen. Satyyri oli tohtorin\nklassillisten muistelmien tulos. Sen naama oli munanmuotoinen, kuin\nyksinkertaisempi juutalaistyyppi, ääni oli määkivä ja raajojen alaosa\naivan saatanallinen. Se pureskeli hedelmää astellessaan ohitsemme.\nKumpikin tervehti Montgomeryä.\n\n\"Terve toinen, jolla on ruoska!\" sanoivat he.\n\n\"Nyt on kolmaskin, jolla on ruoska, muistakaa se!\" sanoi Montgomery.\n\n\"Eikö häntä ole tehty?\" kysyi apinaihminen. \"Hän sanoi, että hän oli\ntehty.\"\n\nSatyyri-ihminen katsoi uteliaana minuun sanoen:\n\n\"Kolmannen, jolla on ruoska — hänen, joka menee veteen ja itkee,\nkasvot ovat laihat ja valkeat.\"\n\n\"Hänellä on pitkä kapea ruoska\", sanoi Montgomery.\n\n\"Eilen vuosi hän verta ja itki\", sanoi satyyri. \"Te ette koskaan vuoda\nverta ettekä itke. Mestari ei koskaan vuoda verta eikä itke.\"\n\n\"Sinä tulet itse vuotamaan verta ja itkemään, elukka, ellet pidä\nvaraasi,\" sanoi Montgomery.\n\n\"Hänellä on viisi sormea, hän on viisi ihminen, niin kuin minäkin\",\nsanoi apinaihminen.\n\n\"Tulkaa, Prendick\", sanoi Montgomery. Toiset jäivät töllistelemään\njälkeemme jutellen keskenään.\n\n\"Hän ei puhu mitään\", sanoi satyyri. \"Ihmisillä on ääni.\"\n\n\"Eilen kysyi hän minulta jotakin syötävää\", sanoi apinaihminen. \"Hän ei\ntuntenut sitä asiaa!\"\n\nSitten sanoivat he jotain, jota minä en kuullut. Satyyri nauroi.\n\nPaluumatkalla löysimme kuolleen kaniinin. Pikku eläinparan ruumis\noli palasiksi raadeltu, kylkiluut paljaina ja selkäranka osittain\nnakerreltu.\n\n\"Hyvä jumala!\" huudahti Montgomery kumartuen. \"Mitähän tämä merkinnee!\"\n\n\"Joku lihansyöjistänne on palautunut entisiin tapoihinsa,\" sanoin minä.\n\"Selkäranka on poikki purtu.\"\n\nMontgomery seisoi kalpeana, alahuuli lerpalla ja sanoi hitaasti:\n\n\"Minä en pidä tästä.\"\n\n\"Ensimäisenä päivänä täällä ollessani näin jotain samantapaista\",\nsanoin minä.\n\n\"Näittekö? — Mitä sitten?\"\n\n\"Kaniinin, jonka pää oli poikki purtu.\"\n\n\"Samana päivänä, jona tulitte?\"\n\n\"Niin. Viidakossa aituuksen ulommaisen pään lähellä, mennessäni ulos\nillalla. Pää oli kokonaan irti reväisty.\"\n\nHän vihelsi hiljaa.\n\n\"Tiedän myöskin, mikä eläimistänne sen teki, taikka oikeammin, minä\nepäilen erästä. Ennen kuin löysin kaniinin, näin erään kummituksenne\njuovan virrasta.\"\n\n\"Pistikö se kuononsa veteen?\"\n\n\"Pisti.\"\n\n\"Älä latki vettä, se on laki! — Monet noista elukoista välittävät viis\nlaista, kun Moreau ei ole läsnä.\"\n\n\"Se oli sama peto, joka ajoi minua takaa.\"\n\n\"Luonnollisesti,\" sanoi Montgomery, \"tämä on juuri lihansyöjien\ntapaista. Tapettuaan uhrinsa juovat ne aina; verenmaku, nähkääs.\"\n\n\"Miltä tuo peto näytti?\" kysyi hän edelleen. \"Tuntisitteko sen?\"\n\nHän katsoi tarkasti viidakkoon ottaen esiin revolverinsa tarkastaen\nsitä.\n\n\"Luulen tuntevani sen\", sanoin minä. \"Heitin sen kivellä pyörryksiin.\nSen päässä täytyy olla kunnollinen kuhmu.\"\n\n\"Mutta meidän on myöskin _todistettava_, että se tappoi kaniinin\",\nsanoi Montgomery. \"Minua kaduttaa, että ollenkaan toin tänne kaniineja.\"\n\nAstuin edelleen hänen seuratessaan minua.\n\n\"Katsokaa\", sanoi hän kuiskaten, \"heihin on isketty se kiinteä mielle,\nettä he eivät saa syödä mitään, mikä tuodaan maihin tänne. Jos joku\nheistä sattumalta on päässyt verenmakuun...\"\n\nJatkoimme matkaamme ääneti.\n\n\"Kummastelenpa, mitä on saattanut tapahtua? — Tein tuhmuuden tuonnoin.\nTuo palvelijani... Näytin hänelle, kuinka kaniini nyljetään ja\nkeitetään... Muistan nyt nähneeni hänen nuoleskelevan käsiään ... en\ntullut ajatelleeksi sitä ennemmin. Tämä on lopetettava. Minun täytyy\nkertoa tästä Moreaulle.\"\n\nMoreausta tuntui asia vieläkin vakavammalta kuin Montgomerystä.\n\n\"Meidän on annettava niille peljättävä esimerkki\", sanoi hän.\n\"Minä puolestani olen aivan vakuutettu siitä, että rikkoja on\nleopardi-ihminen, mutta kuinka voimme todistaa sen? Valitan, ettette\nvoinut hillitä himoanne liharuokaan, Montgomery, jotta olisimme\npäässeet näistä ikävyyksistä. Tästä voi vielä koitua sangen vakava\njuttu!\"\n\n\"Minä olin aasi!\" sanoi Montgomery. \"Mutta tehty ei tule\ntekemättömäksi. Sanoittehan tekin, että voisin tuoda kanit tänne.\"\n\n\"Meidän on heti tutkittava asiaa\", sanoi Moreau. \"Toivon, että M'ling\ntulee toimeen yksinään.\"\n\n\"Minä en ole oikein varma M'lingistä\", sanoi Montgomery. \"Ja minunhan\nsentään pitäisi tuntea hänet.\"\n\nIllalla menimme kaikin kolmin ja M'ling rotkon majoille. Me\nkolme olimme asestetut. M'lingillä oli pikku kirveensä, jolla\nhän tavallisesti pilkkoi puita, sekä nuoraa. Moreaulla oli suuri\nmetsästystorvi harteillaan.\n\n\"Nyt saatte nähdä eläinkansan suuren kokouksen\", sanoi Montgomery.\n\"Hauska näky.\"\n\nMoreau ei koko aikana virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa\nilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä.\n\nAstuimme yli rotkon, jossa höyryävä joki virtasi ja kuljimme\nputkiviidakon läpi kiemurtelevaa polkua, kunnes saavuimme aukealle,\njota peitti tulikiventapainen aine. Meri kimmelsi yli pienen pensaitten\npeittämän harjanteen. Tulimme aivan kuin pikku amfiteatteriin ja\npysähdyimme sinne. Moreau puhalsi torveensa, jonka voimakas ääni\nkatkaisi troopillisen iltapäivän hiljaisuuden. Hänen keuhkonsa\nmahtoivat olla sangen voimakkaat. Toitottavat äänet aikaansaivat korvia\nhuumaavan kaiun. Lopuksi lopetti Moreau puhaltelunsa. \"Ah\", sanoi hän\nja antoi käyrän torvensa laskeutua.\n\nHeti kuului keltaisesta putkistosta kahinaa, ja ääniä alkoi kuulua\nvesiperäisen maan tiheästä vehreydestä, jossa olin edellisenä päivänä\njuossut. Lopuksi näkyi, kolmella, neljällä kohtaa, tulikiventapaisen\ntasangon reunalla, eläinkansan karkeita vartaloita, heidän\nkiirehtäessään meidän luoksemme. Minä en voinut olla värisemättä\nkauhusta nähdessäni ensin erään ja sitten toisen noista olennoista\nhiipivän esille viidakosta ja hyppiä nilkuttavan pitkin tulikivimaata,\njoka vielä oli kuuma pinnaltaan. Mutta Moreau ja Montgomery olivat\naivan tyynet, ja minä pysyttelin heidän lähellään. Ensimäinen tulija\noli satyyri, omituisen epätodellisen näköisenä. Hän potki hiekkaa\nilmaan kavioillaan. Hänen jälkeensä tuli muuan kummitus, joka oli\npuoliksi hevonen, puoliksi sarvikuono. Sen jälkeen saapui sikanainen ja\nsusivaimot, sitten muuan susikarhunaaras punaisine silmineen, terävine\npäineen. Seurasi sitten joukko muita — kaikki kiivaasti kiirehtien. He\nalkoivat madella Moreauta kohti ja hymistä lain litaniaansa: \"_Hänen_\non käsi, joka haavottaa. _Hänen_ on käsi, joka parantaa.\" j.n.e.\n\nTultuaan kolmenkymmenen metrin päähän pysähtyivät he, laskeutuivat\npolviensa ja kyynärpäittensä varaan ja alkoivat viskellä keltaista\ntomua päittensä päälle — koettakaapa kuvitella mielessänne tuota\nnäytelmää! Me kolme sinipukuista miestä ja epämuodostunut seuralaisemme\nseisomassa keltaisella hiekkatasangolla sinisen taivaan alla, jolta\naurinko kuumasti paahtoi, näitten matelevien, viittoilevien kummitusten\nympäröimänä, joista toiset olivat melkein ihmisiä, ellei oteta lukuun\nheidän ilmeitään ja liikkeitään. Toiset olivat raajarikkoisten näköisiä\nja toiset niin kamalan näköisiä, että niitä voi verrata ainoastaan\npainajaisunien kauhunäkyihin.\n\n\"Kuusikymmentäkaksi, kuusikymmentäkolme\", laski Moreau. \"Neljä puuttuu!\"\n\n\"En näe leopardi-ihmistä!\" sanoin minä.\n\nMoreau puhalsi taas valtavaan torveensa, ja sen äänen kuullessaan\nkiemurteli eläinkansa maan tomussa. Nyt astui leopardi-ihminenkin esiin\nputkistosta. Näin, että sillä oli kuhmu otsassa. Viimeinen tulija\noli pikku apinaihminen. Ensiksisaapuneet, jotka nyt olivat väsyneitä\nulvonnastaan, loivat kiukkuisia katseita häneen.\n\n_\"Hiljaa!\"_ sanoi Moreau lujalla, kaikuvalla äänellään, minkä jälkeen\neläinkansa istuutui takaosalleen ja lopetti äänekkään palvontansa.\n\n\"Missä on lain julistaja?\" kysyi Moreau.\n\nHarmaa kummitus kumartui maahan.\n\n\"Sano sanat!\" käski Moreau, minkä jälkeen tuo kummallinen seurue taas\nalotti litaniansa. Kun he olivat ehtineet sanoihin \"älä syö lihaa äläkä\nkalaa\", nosti Moreau kalpean laihan kätensä ja huusi: _\"Seis!\"_\n\nSyntyi äänetön hiljaisuus, ja minä luulen, että kaikki tiesivät ja\npelkäsivät, mitä tulossa oli. Tarkastellessani heidän nöyrää asentoansa\nja tuskallisia, luihuja katseitaan, ihmettelin suuresti, että koskaan\nolin luullut, että he olisivat koskaan voineet olla ihmisiä.\n\n\"Lakia on rikottu!\" sanoi Moreau.\n\n\"Ei kukaan välty!\" sanoi harmaa kummitus. \"Ei kukaan välty!\" toisti\npolvistunut eläinkansa.\n\n\"Kuka on rikkoja?\" kysyi Moreau silmäillen ympärilleen ja läimäytellen\nruoskallaan. Minusta hyenasika näytti pelokkaalta samoin kuin\nleopardi-ihminenkin. \"Kuka on rikkoja?\" toisti Moreau jyrisevin äänin,\nruoskaansa yhä paukutellen. Hyenasika ja leopardi-ihminen näyttivät\ntuntevan syyllisyytensä. Moreau loi tutkivan katseen häntä ympäröivään\nkyyristyvään joukkoon, joka muisteli niitä sanomattomia kärsimyksiä\njoita hän oli heille aiheuttanut. \"Kuka on syyllinen?\" jyrisi Moreau.\n\n\"Paha on se, joka rikkoo lain\", lauloi lain julistaja.\n\nMoreau katsoi leopardi-ihmistä silmiin ja näytti lukevan tämän sisimmät\najatukset.\n\n\"Se, joka rikkoo lain, joutuu takaisin tuskien huoneeseen!\" sanoi\nMoreau.\n\n\"Se joutuu takaisin tuskien huoneeseen!\" toisti koko joukko.\n\n\"Kuuletko sinä?\" sanoi Moreau kääntyen pahantekijään, mutta hypähti\nyhtäkkiä taaksepäin, sillä leopardi-ihminen syöksyi kiusaajaansa päin\nkiiluvin silmin ja paljastaen kissanhampaansa. Olen vakuutettu siitä,\nettä vain ääretön pelko saattoi leopardi-ihmisen tähän epätoivoiseen\ntekoon. Koko eläinjoukko nousi. Minä vedin esiin revolverini. Näin\nMoreaun väistyvän leopardin iskun tieltä. Ympärillämme alkoi sanoin\nkuvaamaton ulvonta ja meteli. Kaikki olivat liikkeessä, ja minä luulin\nyleisen kapinan puhjenneen.\n\nLeopardi-ihmisen kiihtyneet kasvot vilahtivat salamannopeasti\nohitseni, näin M'lingin ajavan sitä takaa. Hyenasian silmät paloivat\nkiihtymyksestä ja se näytti aikovan hyökätä kimppuuni. Satyyri vilkuili\nmyöskin minuun sian hartetten ylitse, kuulin Morean revolverien\npamahtavan ja näin keltaiset välkähdykset vilinässä. Koko joukko näytti\njuoksevan samaan suuntaan kuin tulenlieskatkin, ja tahdottomasti\nseurasin minä joukkoa.\n\nSeuraavassa silmäräpäyksessä ajoin minä kirkuvan joukon kera takaa\nleopardi-ihmistä.\n\nM'ling juoksi joukon etunenässä. Hänen jälkeensä kiiti susinainen ja\nsikakansa, pitkin harppauksin ja roikkuvin kielin. Näiden jälkeen\njuoksi valkopukuinen härkämies. Sen jälkeen tuli Moreau koko\neläinkansan joukossa. Hän oli pudottanut leveälierisen hattunsa, ja\nhänen suorat valkeat hiuksensa hulmusivat tuulessa.\n\nLeopardi-ihminen raivasi itselleen tien läpi pitkien putkikasvien,\njotka iskivät M'lingiä kasvoihin hänen kiiruhtaessaan takaa-ajetun\njälkeen. Me muut löysimme polun, joka vei äkkijyrkänteen reunalle.\nKuljimme pitkin sen reunaa puolisen kilometriä ja saavuimme sen jälkeen\ntiheään metsään joka tuntuvasti haittasi kulkuamme.\n\n\"Hän on juossut nelin jaloin tämän läpi\", sanoi Moreau, joka nyt oli\naivan edessäni.\n\n\"Ei kukaan välty!\" sanoi susikarhu, ajosta kiihtyneenä.\n\nSaavuimme taas aukealle ja näimme saaliimme juoksevan nelin jaloin,\nkatsellen taakseen, muristen ja hampaitaan näytellen. Nyt ulvoivat\nsusi-ihmiset riemusta. Olennolla oli vielä vaatteet päällään, ja matkan\npäästä näyttivät sen kasvot inhimillisiltä, mutta sen liikkeet olivat\nkissamaiset ja harteitten asento muistutti takaa-ajettua eläintä.\nSe hävisi viidakkoon M'lingin ollessa aukean puolivälissä. Olimme\nhajaantuneet ketjuun. Leopardi-ihminen oli harjulta nähnyt vaaran ja\npiiloutunut viidakkoon. Mutta Montgomery huomasi tämän ja kääntyi sitä\nvastaan. Minä horjuin eteenpäin lopen väsyneenä, sillä en uskaltanut\njäädä noitten hirviöitten pariin. Vihdoin vauhti hiljeni sillä olimme\najaneet eläinparan eräälle niemekkeelle. Moreau johti meitä, ruoska\nkädessään, ja nyt lähestyimme hitaasti, huudellen toinen toisillemme,\nkiristäen ketjua uhrimme ympärille, joka väijyi hiljaa ja näkymätönnä\nviidakossa, missä olin sen nähnyt keskiyön pakomatkallani.\n\n\"Varovasti!\" huusi Moreau, kun ketjun ulommat päät olivat ehtineet\nviidakkoon ja ympäröineet olennon.\n\n\"Pitäkää varanne, jos se tekisi hyppäyksen!\" huusi Montgomery viidakon\ntakaa.\n\nMinä olin viidakon edessä olevalla rinteellä. Montgomery ja Moreau\njohtivat ajoa pitkin rantaa alhaalla. Etenimme hitaasti pensaitten ja\nköynnöskasvien joukkoon. Ahdistettu pysyi hiljaa.\n\n\"Takaisin tuskien huoneeseen, tuskien huoneeseen!\" kiljui apinaihminen,\nkaksikymmentä metriä etäämpänä oikealla.\n\nKuullessani tämän, annoin tuolle takaa-ajetulle olento paralle anteeksi\nkärsimyksen, minkä se oli minulle tuona yönä aiheuttanut.\n\nKuulin oksan murtuvan ja oksien väistyvän syrjään hevossarvikuonon\nraskaista askelista, oikealla puolellani, ja yhtäkkiä näin suojelevan\nvehreyden läpi takaa-ajamamme olennon. Se lyyhistyi kokoon\nmahdollisimman pieneksi ja katseli minuun kiiluvine vihreine silmineen.\n\nSaattaa tuntua omituisen ristiriitaiselta — en voi selittää sitä —\nmutta kun nyt näin tuon olennon täysin eläimen asennossa ja vihertävine\nsilmineen, niin huomasin yhtäkkiä inhimillisen piirteen sen kauhun\nvääristämissä kasvoissa. Silmänräpäyksen kuluttua näkisivät muut\ntakaa-ajajat sen, se vangittaisiin ja vietäisiin takaisin kauheaan\nkärsimysten huoneeseen aituukseen. Ojensin revolverini, tähtäsin\nsilmien väliin ja ammuin.\n\nSamassa näki hyenasika sen, heittäytyi hirmuisesti ulvoen sen päälle ja\nupotti hampaansa sen kurkkuun. Koko eläinkansa kiiruhti paikalle.\n\n\"Älkää tappako sitä, Prendick!\" huusi Moreau. \"Älkää tappako sitä!\"\n\nNäin hänen kiitävän esiin korkeitten sanajalkojen alta. Seuraavana\nhetkenä karkotti hän ruoskanvarrella hyenasian, minkä jälkeen hän ja\nMontgomery pitivät eläinkansan loitolla vielä värisevästä ruumiista.\n\n\"Piru teidät periköön Prendick!\" sanoi Moreau \"Tarvitsin häntä vielä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", vastasin minä. \"Se kävi hetken kiihtymyksessä.\"\n\nMinua harmitti koko touhu ja nousin yksinäni rinnettä saaren\nkorkeammalle seudulle. Sain nyt olla rauhassa, sillä eläinkansa osotti\naivan inhimillistä uteliaisuutta seuraten ruumista, joka Moreaun\nkäskystä vieriin meren rannalle. Minä puolestani olin aivan vakuutettu\nsiitä, että hyenasika oli myöskin ottanut osaa kaniininajoon ja\najattelin että minulla — ellen ottaisi lukuun muotojen kömpelyyttä —\noli edessäni kuvaelma ihmiselämää pienoiskoossa. Koko näytelmä vaistoa,\njärkeä ja kohtaloa, sen yksinkertaisimmissa muodoissa. Leopardi-ihminen\noli osakseen saanut sortumisen. Siinä koko erotus.\n\nOlento raukat! — Aloin huomata Moreaun julmuuden kurjimmat puolet.\nEn koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi tuskaa ja levottomuutta,\njota noiden olento parkojen oli täytynyt tuntea päästyään Moreaun\nkäsistä. Ne olivat aikaisemmin olleet eläimiä, jotka olivat hyvin\nsovelletut olemassaoloonsa ja niin onnellisia kuin elävät olennot\nvoivat olla. Nyt olivat ne ihmisyyden kahleissa, alinomaisen pelon\nvallassa ja lakien, joita he eivät koskaan voineet ymmärtää, kiusaamia.\nHeidän irvikuva-inhimillinen olemassaolonsa alkoi kärsimyksellä, se\noli ainoata sisällistä taistelua, yhtä ainoata Moreaun kauhua — ja\nminkä vuoksi? — Kevytmielisyys tuossa leikissä elävillä olennoilla se\nsuututti minua.\n\nJos Moreaulla olisi ollut joku järkevä päämäärä olisin antanut\nhänelle edes jonkinlaista tunnustusta — en ole sittenkään niin kovin\nhentomielinen kun on kysymys tuskasta! — Vaikkapa hänen perusteensa\nolisi ollut vihakin, olisin sittenkin antanut hänelle anteeksi. Mutta\nhän oli niin edesvastuuton, niin äärettömän välinpitämätön. Hänen\nuteliaisuutensa, hänen mielettömät, tarkotusperättömät tutkimuksensa\najoivat hänet tähän julmuuteen, ja sen jälkeen lähetettiin nuo olennot\nelämään vuosi pari taistelussa, erehdyksissä ja kärsimyksissä,\nlopuksi kärsiäkseen tuskallisen kuoleman. Ne olivat keskenään\nonnettomia, heidän entinen eläimellinen vihansa ajoi heidät kiusaamaan\ntoinen toistaan, ainoastaan \"laki\" esti heitä tekemästä loppua\nolemassaolostaan lyhyessä ja kiivaassa taistelussa.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKatastrofi.\n\n\nOli tuskin kulunut kuutta viikkoa, kun saatoin tuntea ainoastaan\nvastenmielisyyttä ja inhoa Moreaun häpeällisiä kokeita kohtaan.\nAinoa ajatukseni oli päästä pois noitten jumalan kuvan kauheitten\npilakuvien parista — takaisin ihmisten miellyttävään ja hyväätekevään\nseuraan. Ihmiset, joitten parista nyt olin karkotettuna, alkoivat\nmielikuvituksessani saada ihanteellisia hyveitä ja avuja. Ystävyys,\njota ensin olin tuntenut Montgomeryä kohtaan, ei lisääntynyt.\nHänen monivuotinen eristyksensä muista ihmisistä, hänen salainen\njuoppouspaheensa, hänen ilmeinen ystävyytensä eläinkansan kanssa\nmerkitsivät hänet pahan leimalla silmissäni.\n\nUsein annoin hänen yksin mennä heidän luokseen ja vältin itse kaikkea\nkanssakäymistä heidän kanssaan. Usein seisoin meren rannalla tähystäen\npurjetta taivaanrannalta, mutta turhaan.\n\nSilloin tapahtui eräänä päivänä kauhea onnettomuus, joka yhdellä\niskulla muutti koko ympäristön.\n\nAamiaisen jälkeen menin aituuksen avonaiselle portille ja seisoin sen\nääressä poltellen savuketta ja nauttien aamun raikkaudesta. Moreau tuli\nnurkan takaa tervehtien minua. Hän jatkoi matkaansa laboratorioonsa,\naukaisi oven ja astui sisälle.\n\nPaikan hirveys oli minua jo niin paljon karkaissut, että aivan\nmielenliikutuksetta voin kuunnella, kuinka uusi kärsimysten päivä taas\nalkoi onnettomalle pumalle. Se tervehti kiusaajaansa ulvonnalla, joka\nmuistutti ärsytettyä sodan raivotarta.\n\nSilloin tapahtui jotakin — en vieläkään tiedä, kuinka oikein kävi.\nKuulin takaani kiivaan huudon, kaatuvan ruumiin äänen, ja kun käännyin,\nnäin olennon, jonka kasvot eivät olleet ihmisen eikä eläimen, vaan\nsuorastaan helvetilliset: ruskeat, siellä täällä punertavia neulottuja\nhaavoja, joista tihkui punaisia pisaroita, silmien, luomettomien\nsilmien raivoisasti pälyillessä.\n\nOjensin käteni suojellakseni itseäni iskulta, joka heitti minut maahan\npäistikkaa, katkennein kyynärvarsin, ja suuri hirviö syöksyi ohitseni,\nkäärittynä valkoisiin, punertavilla pilkuilla tahraantuneisiin\nkääreisiin, jotka usealta kohtaa olivat irtaantuneet.\n\nVieritin itseni rantaan päin ja koetin nousta, mutta katkenneen\nkyynärvarteni aiheuttama tuska vaivutti minut uudelleen maahan.\n\nSilloin saapui Moreau.\n\nHänen kalpeat kasvonsa teki vielä kauheamman näköiseksi veri, joka\nvirtasi suuresta haavasta hänen otsastaan.\n\nHänellä oli revolveri kädessään. Hän loi tuskin silmäystäkään minuun,\nvaan syöksähti puman perään.\n\nNousin toiseen käteeni nojaten.\n\nKääreissä oleva olento juoksi pitkin harppauksin rannalla Moreaun\ntakaa-ajamana. Olento kääntyi, huomasi hänet ja hypähti äkkiä\nviidakkoon. Näin, että välimatka suureni. Puman hypätessä viidakkoon\nkoetti Moreau ehtiä ennen sitä. Hän ampui samana hetkenä, jona puma\nhävisi, mutta ei osunut. Sen jälkeen hävisi hänkin tuohon vihreään\ntiheikköön.\n\nLähdin heidän peräänsä, mutta kipu pakotti minut pysähtymään.\n\nMontgomery ilmaantui ovelle, pukeutuneena ja revolveri kädessään.\n\n\"Hyvä Jumala, Prendick!\" huudahti hän — hän ei huomannut, että minä\nolin haavottunut — \"tuo peto on päässyt irti! Se repäsi irti kahleet\nseinästä! Oletteko nähnyt sitä?\"\n\nNähdessään minun pitelevän käsivarttani, kysyi hän kauhistuneena:\n\n\"Kuinka on laitanne?\"\n\n\"Seisoin portilla\", vastasin minä.\n\nHän tuli luokseni ja tarttui käsivarteeni.\n\n\"Hihallanne on verta\", sanoi hän käärien ylös paidanhihani. Sitten pani\nhän revolverin taskuunsa ja hapuili särkevää käsivarttani ja vei minut\nhuoneeseen.\n\n\"Käsivartenne on katkennut\", sanoi hän. \"Kertokaa, kuinka se tapahtui.\"\n\nKerroin hänelle, mitä olin nähnyt. Sain sanotuksi vain katkonaisia\nlauseita, välillä kivusta huutaen. Sillä välin sitoi hän käsivarteni\nhyvin taitavasti ja kätevästi.\n\nHän asetti sen kannikkeeseen ja asettui parin askelen päähän\ntirkistellen minuun.\n\n\"Noin on hyvä!\" sanoi hän. \"Ja ryhtykäämme nyt tuohon toiseen asiaan.\"\n\nHän meni sulkemaan aituuksen portin viipyen hetkisen.\n\nAjattelin enimmin loukkaantunutta kättäni. Tuo tapaus koski minuun vain\nkuten niin monet muutkin kauheudet, jotka ympäröivät minut saarella.\nIstuuduin nojatuoliin ja kirosin perin pohjin koko saaren.\n\nKäsivarteni ensimäinen raskas kipu oli jo alkanut muuttua tuliseksi\ntuskaksi kun Montgomery palasi.\n\nHän oli varsin kalpea ja hänen alahuulensa oli entistä enemmän lerpalla.\n\n\"En voi nähdä enkä kuulla hänestä mitään\" sanoi hän. \"Luulenpa\nhänen tarvitsevan apuani\", lisäsi hän katsoen minuun ilmeettömillä\nsilmillään. \"Olipa tuo peto voimakas. Se hyvin yksinkertaisesti\nriuhtasi irti kiinnikkeen muurista.\"\n\nHän astui ensin ikkunan ääreen ja sitten ovelle. Lopuksi hän tuli\ntakaisin luokseni ja sanoi:\n\n\"Lähden etsimään häntä. Tässä on toinen revolveri teille. Totta\npuhuakseni, olen toden perään levoton!\"\n\nHän pani revolverin eteeni pöydälle ja meni.\n\nIlmassa oli levottomuutta.\n\nEn voinut kauan istua paikoillani. Otin revolverin ja menin ovelle.\n\nUlkona oli kuolonhiljaista. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, meri oli\nkuin peili, taivas pilvetön ja ranta autio.\n\nKiihtyneeseen ja melkein kuumeiseen tilaani vaikutti hiljaisuus\npainostavasti.\n\nKoetin viheltää, mutta ääni tukehtui. Kirosin taas, toisen kerran\njo tänä aamuna. Lopuksi astuin aituuksen nurkkaukseen ja katselin\nviidakkoon, joka oli niellyt Moreaun ja Montgomeryn.\n\nKoska palaisivat he, ja minkälaisessa tilassa?\n\nKaukaa näkyi muuan pieni harmaa eläinihminen. Hän meni vedenrajalle ja\nalkoi kävellä edestakaisin. Astuin takaisin portille ja sieltä taas\nnurkkaukseen, kävellen edestakaisin kuin vahtimies.\n\nKerran pysähdyin kuullessani Montgomeryn huutavan: \"Moreau — hoi!\"\n\nKättäni ei enää särkenyt niin kovaa, mutta se aiheutti kuumetta. Koko\nruumistani kuumotti ja minua alkoi janottaa. Varjoni piteni. Pidin\nsilmällä tuota ihmiseläintä, kunnes se katosi. \"Palaisivatko Moreau ja\nMontgomery enää ollenkaan?\" — Kolme merilintua alkoi tapella jostakin\nrantaan ajautuneesta suupalasta.\n\nSilloin kuulin kaukaa revolverinlaukauksen, aituuksen toiselta puolelta.\n\nPitkän hiljaisuuden kuluttua kuulin toisen laukauksen. Sen jälkeen\nkuului lähempää kimakka huuto, jota seurasi taas kiusottava hiljaisuus.\n\nOnneton mielikuvitukseni alkoi taas kiusata minua.\n\nYhtäkkiä kuului taas laukaus läheltäni.\n\nMenin nurkan taakse ja kauhistuin, nähdessäni Montgomeryn tulevan naama\npunaisena, tukka pörrössä ja toinen housunpolvi rikki. Hänen ilmeensä\noli tavattoman hämmentynyt. Hänen takanaan astui eläinihminen M'ling,\njonka suupielissä oli uhkaavia ruskeita pilkkuja.\n\n\"Onko hän palannut?\" kysyi Montgomery.\n\n\"Moreauko? Ei.\"\n\n\"Hyvä jumala\", sanoi Montgomery ähkien, melkeinpä nyyhkien, niin\nhengästynyt hän oli. \"Menkää sisälle!\" lisäsi hän ja tarttui\nkäteeni. \"Ne ovat hulluja jokikinen. Ne juoksentelevat ympäri saarta\npähkähulluina. En käsitä, mitä on tapahtunut. Kerron mitä tiedän kun\ntaas voin hengittää. Antakaa minulle vähän paloviinaa!\"\n\nHän astui edelläni huoneeseen ja istui tuolille. M'ling heittäytyi\nmaahan oven ulkopuolelle kuin väsynyt koira ja hengitti huohottaen kuin\nkoira. Annoin Montgomerylle viinaa ja vettä. Hän tuijotti tylsästi\neteensä ilmaa haukkoen.\n\nParin minutin kuluttua kertoi hän, mitä oli tapahtunut.\n\nHän oli seurannut heidän jälkiään kappaleen matkaa. Tämä ei ollutkaan\nvaikeata, sillä mistä jäljet kulkivat, oli viidakko sotkettua,\nja valkoiset kääreenpalaset ja veripilkut ruohossa ja pensaissa\nnäyttivät lisäksi, mistä puma oli kulkenut. Mutta kivisellä maalla\nvirran lähellä, mistä olin nähnyt eläinihmisen juovan, olivat jäljet\nhävinneet. Hän oli sitten kulkenut umpimähkään länteen päin ja\nhuudellut Moreauta nimeltä.\n\nM'ling oli liittynyt häneen kädessään pieni kirveensä. M'ling ei\nollut nähnyt puman pakenevan, hän oli ollut puita pilkkomassa lähellä\npaikkaa, jossa Montgomery oli alkanut huutaa. He jatkoivat matkaansa\nhuudellen. Kaksi eläinihmistä oli lähestynyt viidakossa ryömien ja\ntuijotti heihin ilmeillä, jotka saattoivat Montgomeryn levottomaksi,\nsen vuoksi että ne olivat niin omituiset.\n\nHän huusi heille, mutta he pakenivat syyllisyydestään tietoisina.\nMontgomery ei enää viitsinyt huutaa, ja jatkettuaan hetkisen matkaansa\numpimähkään päätti hän mennä majojen luo.\n\nRotko oli tyhjä.\n\nSilloin päätti hän palata, vielä levottomampana.\n\nTällöin tapasi hän nuo kaksi sikaihmistä, jotka olin nähnyt tanssivan\nsamana iltana, jolloin olin tullut saarelle; heidän suupielensä olivat\nveressä ja he olivat sangen kiihtyneitä. He juoksivat läpi sanajalkojen\nja pysähtyivät villi ilme katseissaan nähdessään hänet. Hän paukutti\nruoskaansa, mutta silloin syöksyivät he heti hänen kimppuunsa.\n\nKoskaan ennen ei eläinihminen vielä ollut tohtinut tätä tehdä. Hän\nampui toista päähän M'lingin käydessä toisen kimppuun pyörien siihen\ntakertuneena maassa. M'ling sai vastustajansa alleen tarttuen sitä\nkurkkuun, jonka jälkeen Montgomery ampui senkin, kun se sätkytteli\nM'lingin otteessa.\n\nHänen oli ollut vaikeata saada M'lingiä enää mukaansa.\n\nSen jälkeen olivat he kiiruhtaneet minun luokseni.\n\nMatkalla oli M'ling yhtäkkiä syöksähtänyt viidakkoon ja ajanut sieltä\npienehkön otseloti-ihmisen, jossa myöskin oli veritahroja ja joka\nontui jalkahaavan takia. Tämä peto oli juossut pienen matkan, mutta\nsitten yhtäkkiä käynyt raivokkaasti M'lingin kimppuun, jonka jälkeen\nMontgomery oli ampunut senkin, pelkästä ilkeydestä, kuten minusta\ntuntui.\n\n\"Mitä tämä kaikki merkitsee?\" kysyin minä.\n\nMontgomery pudisti päätään ja kaatoi lisää viinaa suuhunsa.\n\n\n\n\nXVII.\n\nLöydämme Moreaun.\n\n\nNähdessäni Montgomeryn tyhjentävän kolmannen annoksen viinaa, asetuin\nväliin. Hän oli jo enemmän kuin puolihumalassa.\n\nSanoin hänelle, että Moreaulle tällä kertaa oli täytynyt tapahtua\njotakin vakavaa, muuten olisi hän jo palannut. Velvollisuutemme oli\nmennä katsomaan, kuinka hänen oli käynyt.\n\nMontgomery vastusteli heikosti, mutta suostui lopuksi. Söimme ensin\nvähäsen ja lähdimme sitten kaikin kolmin etsimään Moreauta.\n\nEhkäpä se johtui jännityksestä, jossa olin koko tuon ajan, mutta vielä\ntänäänkin muistan selvästi kuinka lähdimme matkalle troopillisen\npäivän helteessä ja äänettömyydessä. M'ling astui eellimmäisenä\nhartiat koholla ja liikutellen päätänsä nopeasti tähystellessään tien\nkummallekin puolelle.\n\nHän oli aseeton kadotettuaan kirveensä kohdatessaan nuo sikaihmiset.\nHänen aseensa oli hänen voimakkaat hampaansa, jos taisteluun\nkäytäisiin. Montgomery asteli horjahdellen hänen takanaan, kädet\ntaskussa ja pää riipuksissa. Hän oli äkeissään minulle, kun olin\nottanut hänen viinansa.\n\nVasen käsivarteni oli siteessä — olipa onni, että se oli vasen —\nrevolveri oikeassani.\n\nKuljimme kapeata polkua läpi rehevän kasvullisuuden länteen päin.\n\nYhtäkkiä M'ling pysähtyi ruumis jäykkänä valppaudesta. Montgomery\nmelkeinpä hoippui häntä vasten, pysähtyen hänkin.\n\nKuunnellessamme kuulimme askelia ja ääniä, jotka lähestyivät metsässä.\n\n\"Hän on kuollut!\" sanoi syvä, värähtelevä ääni.\n\n\"Hän ei ole kuollut ... hän ei ole kuollut!\" soperteli toinen ääni.\n\n\"Me näimme, me näimme!\" sanoivat useat muut.\n\n\"_Hei!_ — Hei siellä!\" huusi Montgomery yhtäkkiä.\n\n\"Piru teidät periköön!\" sanoin minä tarttuen revolveriini.\n\nVallitsi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen viidakosta alkoi kuulua\nkahinaa, sieltä täältä, ja näyttäytyi puolisen tusinaa merkillisiä\nkasvoja, joita omituinen tuli elähytti.\n\nM'lingin kurkusta kuului muriseva ääni.\n\nTunsin nyt apinaihmisen, jonka äänen jo olin kuullut, ja kaksi\nvalkopukuista olentoa, jotka olin nähnyt Montgomeryn veneessä. Kaksi\npilkullista olentoa, ja tuo hirveä kyyry olento, joka luki lakia.\nHänen harmaa tukkansa valui poskille, ja harmaat kiharat, jotka olivat\njakauksessa otsalla, riippuivat paksujen kulmakarvojen yli. Kömpelö\nolento, jonka kasvoja ei näkynyt, vain punaiset silmät tirkistelivät\nuteliaina vihreitten lehtien välistä.\n\nAluksi ei kukaan puhunut mitään.\n\nYhtäkkiä nikotti Montgomery:\n\n\"Kuka ... on kuollut? Kuka ... sanoi, että hän on kuollut?\"\n\nApinaihminen loi syyntuntoisen katseen harmaaseen karvaiseen olentoon.\n\n\"Hän on kuollut\", sanoi tämä. \"He näkivät sen.\"\n\nKummitukset eivät näyttäneet uhkaavilta. Ne näyttivät olevan peloissaan\nja hämmennyksissä.\n\n\"Missä hän on?\" kysyi Montgomery.\n\n\"Tuolla!\" sanoi harmaa, osottaen erääseen suuntaan.\n\n\"Onko lakia enää?\" kysyi apinaihminen. \"Vieläkö on niin, taikka näin?\nOnko hän oikein kuollut?\"\n\n\"Onko lakia enää?\" toisti valkopukuinen. \"Onko lakia enää, sinä toinen,\njolla on ruoska?\"\n\n\"Hän on kuollut\", sanoi karvainen olento, jonka jälkeen kaikki\nmulkoilivat meihin.\n\n\"Prendick\", sanoi Montgomery katse tylsänä. \"Kaiken todennäköisyyden\nmukaan on hän kuollut.\"\n\nKeskustelun aikana olin seisonut hänen takanaan. Nyt aloin ymmärtää,\nkuinka heidän laitansa oli. Astuin yhtäkkiä esiin, asetuin hänen\neteensä ja sanoin:\n\n\"Lain lapset, hän _ei ole_ kuollut!\"\n\nM'ling käänsi terävän katseensa minuun päin.\n\n\"Hän on muuttanut muotoa — hän on vaihtanut ruumista\", jatkoin minä.\n\"Te ette näe häntä pieneen aikaan. Hän on tuolla ylhäällä\" — osotin\ntaivasta — \"ja katselee teitä sieltä. Te ette voi nähdä häntä. Mutta\nhän näkee teidät. Peljätkää lakia!\"\n\nKatsoin heitä suoraan silmiin. He peräytyivät. \"Hän on suuri, hän on\nhyvä!\" sanoi apinaihminen ja loi tuskaisen katseen puiden latvoihin.\n\n\"Entä toinen olento?\" kysyin minä.\n\n\"Olentoko, joka juoksi ja huusi ja vuosi verta ja itki? — Se on\nmyöskin kuollut,\" sanoi harmaa, edelleen tuijottaen minuun.\n\n\"Hyvä on!\" murisi Montgomery.\n\n\"Toinen, jolla on ruoska\", alotti harmaa.\n\n\"Entä sitten?\" sanoin minä.\n\n\"Hän sanoi, että hän oli kuollut.\"\n\nMontgomery oli vielä kyllin selvä ymmärtääkseen, minkä vuoksi minä\nkielsin Moreaun kuoleman.\n\n\"Hän ei ole kuollut\", sanoi hän hitaasti. \"Hän ei ole ollenkaan\nkuollut. Ei kuolleempi kuin minäkään.\"\n\n\"Muutamat ovat rikkoneet lakia vastaan\", sanoin minä. \"Heidän täytyy\nkuolla. Toiset ovat jo kuolleet. Näyttäkää meille nyt, missä hänen\nvanha ruumiinsa on. Se ruumis, jonka hän heitti luotaan, sen vuoksi\nettei hän enää sitä tarvinnut.\"\n\n\"Tule tätä tietä, ihminen, joka menit mereen\", sanoi harmaa.\n\nKaikki kuusi näyttivät meille tietä.\n\nKuljimme tämän sanajalkojen, köynnöskasvien ja puunrunkojen sekamelskan\nläpi luoteeseen päin.\n\nSilloin kuulimme ääntä, lehdikössä kahisi ja muuan punainen olio\nsyöksähti huutaen ohitsemme. Heti sen perästä syöksyi kiivaasti\ntakaa-ajaen julma hirviö, jonka kuono oli veressä. Se ei ehtinyt\npysähtyä ennen kuin se oli aivan keskellämme.\n\nHarmaa hypähti sivulle, M'ling hyppäsi muristen sitä vastaan, mutta\ntyönnettiin syrjään, Montgomery ampui, mutta osumatta, levitti kätensä\nja väistyi.\n\nSilloin ammuin minäkin olentoa, joka yhä läheni — ammuin sitä\nsuoraan päähän. Näin sen kamalien piirteitten häviävän laukauksen\nvälkähdykseen, mutta se syöksyi kuitenkin ohitseni, heittäytyi\nMontgomeryn kimppuun ja tarttui häneen kuolinkamppailussaan.\n\nOlin nyt yksin M'lingin, kuolleen hirviön ja maassa makaavan\nMontgomeryn kanssa.\n\nMontgomery nousi hitaasti ja tuijotti pökertyneenä hänen vieressään\nmakaavaan eläinihmiseen. Tämä tapaus teki hänet melkein selväksi. Hän\nkömpi pystyyn.\n\nHarmaa ryömi varovasti esiin viidakosta.\n\n\"Katsokaa\", sanoin minä, \"eikö laki elä? Siinä on seuraus lain\nrikkomisesta!\"\n\nHän osotti kuollutta hirviötä.\n\n\"Hän lähettää tulen, joka tappaa\", jatkoi hän matalalla äänellä,\ntoistaen osan lakilitaniaa.\n\nToiset kokoontuivat paikalle ja seisoivat ääneti tuijottaen.\n\nLopulta lähenimme saaren toista päätä.\n\nLöysimme puman raadellun ruumiin. Sen lapaluu oli kuulan musertama.\n\nKaksikymmentä metriä etäämpää löysimme sen, jota haimme.\n\nHän makasi suullaan tallatussa putkiviidakossa. Hänen toinen kätensä\noli ruhjoontunut ranteen kohdalta, ja hänen valkea tukkansa oli veren\ntahraama. Päälaen olivat puman käpälät musertaneet. Tallatut putket\nhänen allaan olivat veren tahraamat. Emme löytäneet hänen revolveriaan.\n\nMontgomery käänsi hänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKannoimme Moreaun ruumiin eläinkansan avulla aituukseen. Hän oli\nraskas, ja saimme levähtää monta kertaa.\n\nAlkoi hämärtää. Useasti kuulimme näkymättömien olentojen ulvovan ja\nkirkuvan tien vierellä, ja kerran tuli pieni punainen olento läheltä\ntöllistelemään meitä, kadoten taas.\n\nMutta kukaan ei enää käynyt kimppuumme.\n\nAituuksen portilla erosimme seuralaisistamme. M'ling meni heidän\nmukanaan.\n\nPanimme oven lukkoon, kannoimme Moreaun pahoin runnellun ruumiin\npihalle ja laskimme sen oksavuoteelle.\n\nSitten menimme laboratorioon ja lopetimme kaikkien elävien olentojen\ntuskat siellä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nMontgomeryn \"lomapäivä\".\n\n\nTämän tehtyämme ja peseydyttyämme ja syötyämme menimme pikku\nhuoneeseeni vakavasti harkitsemaan tilannetta. Keskiyö oli lähellä.\n\nMontgomery oli melkein selvä, mutta melko lailla hämmennyksissä.\nMoreaun persoonallisuus oli häneen merkillisesti vaikuttanut. En\nluule, että hän koskaan oli ajatellut mahdollisuutta, että Moreau\nsaattaisi kuolla. Tämä katastrofi ja niitten tapojen äkillinen muutos,\njoista kymmenen yksitoikkoisen vuoden aikana oli tullut hänen toinen\nluontonsa, aiheuttivat kumouksen hänen mielentilassaan.\n\nHän puhui epämääräisesti ja vastasi vältellen kysymyksiini ja lausui\nmielipiteensä vain ylimalkaisesti.\n\n\"Kuinka tämä maailma sentään on typerä!\" huudahti hän. \"Mikä\nsekamelska! — En ole koskaan elänyt — ihmettelenpä, koska oikein\nalan elää? Kuusitoista vuotta kului kouluikään, jolloin opettajat\närhentelivät ihmiselle, tehden mitä heitä halutti. Viisi vuotta kului\nLontoossa, jolloin sai ahdata päähänsä lääketiedettä kaikin voimin\n— huonoa ruokaa, kurjat asunnot, kurjat vaatteet, kurjia paheita\n— kaikki vain erehdystä — minulla ei ollut käsitystä paremmasta\n— ja sitte tämä saari. Kymmenen vuotta täällä!... Mitä kaikki tämä\nhyödyttää, Prendick? Olemmeko saippuakuplia, jotka joku pikkupoika on\npillistään puhaltanut?\"\n\nTuollaiseen puheeseen en voinut vastata juuri mitään.\n\n\"Nyt on kysymys siitä, kuinka pääsemme pois tältä saarelta\", sanoin\nminä.\n\n\"Mitä hyödyttää päästä pois täältä? Minä olen ulkopuolella kaikkia.\nMihin minä voisin ryhtyä? Teillä ei ole hätäpäivää, Prendick. Ukko\nMoreau parka! Emme voi antaa hänen luittensa vaaleta täällä. Asioitten\nnäin ollen... Ja muuten, mitä tulee eläinkansan kunnollisista\njäsenistä?\"\n\n\"Hyvä\", sanoin minä, \"sitä saamme ajatella huomenna. Ajattelin, että\nvoisimme laittaa rovion ja polttaa hänen ruumiinsa — ja nuo muut...\nMikä hätä eläinkansan sitte olisi?\"\n\n\"En tiedä. Pelkään, että ne, jotka on tehty petoeläimistä, ennemmin tai\nmyöhemmin käyttäytyvät huonosti. Emmehän voi panna toimeen verilöylyä\nheidän keskuudessaan, eikö niin? Otaksun että _teidän_ ihmisyytenne\nsuosittelisi sitä keinoa?... Mutta ne tulevat muuttumaan. Aivan\nvarmasti ne tulevat muuttumaan.\"\n\nHän jutteli tuolla tavoin epämääräisesti, kunnes suutuin.\n\n\"Piru vieköön!\" ärjäsi hän, purettuani kiukkuani. \"Ettekö käsitä, että\nminun laitani on pahempi kuin teidän?\"\n\nHän meni taas noutamaan viinaansa.\n\n\"Juokaa, te loogillisesti puhuva, valkeaksi silattu\njumalankieltäjäpyhimys, juokaa!\"\n\n\"Ei kiitos\", sanoin minä, tuimasti katsoen hänen kasvoihinsa lampun\nkeltaisessa valossa, hänen juodessaan itsensä riidanhaluiseen\närtyneeseen mielentilaan.\n\nTuo aika oli mahdottoman ikävä. Olimme aina epävarmassa pelossa\neläinkansan ja M'lingin takia.\n\nMontgomery sanoi, että M'ling oli ainoa, joka todella oli välittänyt\nhänestä. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä ajatus.\n\n\"Pahus vieköön!\" sanoi hän ja tarttui hoiperrellen viinapulloon.\n\nYhtäkkiä aavistin, mitä hänellä oli mielessä.\n\n\"Te olette antamatta tuolle eläimelle viinaa!\"\n\n\"Eläimelle?\" sanoi hän. \"Eläin saatte itse olla. Hän ottaa ryyppynsä\nkuin kristitty ainakin. Pois tieltä, Prendick!\"\n\n\"Herran tähden, Montgomery!\"\n\n\"Pois tieltä!\" karjui hän ja tarttui revolveriinsa.\n\n\"Hyvä!\" sanoin minä ja väistyin, vaikkakin minua halutti käydä\nhänen kimppuunsa hänen tarttuessaan ovenripaan. Muistin kumminkin\nloukkaantuneen käteni ja lisäsin vain:\n\n\"Menkää eläinten tykö, te olette itsekin eläin.\"\n\nHän tempasi oven auki ja kääntyi puoliksi minuun, kuun ja lampun\nkeltaisen valon valaisemana. Hänen silmänsä hehkuivat pörröisten\nkulmakarvojen alta.\n\n\"Te olette juhlallinen lurjus, Prendick, typerä aasi! Te olette aina\npeloissanne ja kuvittelette mitä hyvänsä. Te ajattelette aina hetkeä,\nmutta me olemme nyt lopun edessä. Minä aion leikata kurkkuni poikki\nhuomenna, mutta tänä iltana tahdon viettää iloisen lomahetken.\"\n\nHän astui ulos kuutamoon.\n\n\"M'ling!\" huusi hän, \"M'ling, veliseni!\"\n\nKolme epäselvää oliota astui esiin hopeankirkkaaseen kuutamoon lahden\nrannalle. Eräs niistä oli yksi valkoisiin puetuista olennoista, toiset\nolivat tummia.\n\nHe pysähtyivät katselemaan. Sitten näin M'lingin kumaraharteitten\nääriviivat, hänen astuessaan esiin aituuksen nurkkauksesta.\n\n\"Juokaa!\" sanoi Montgomery, \"juokaa, senkin elukat! Juokaa ja tulkaa\nihmisiksi. Paha minut periköön, enköhän vain olekin viisain, tätä ei\nMoreaukaan tullut ajatelleeksi. Tämä on viimeinen täydellisyys. Juokaa,\nsanon minä!\"\n\nHän heilutti pulloaan ja astui länteen päin. M'ling käveli lähinnä\nhäntä, toiset etäämpänä.\n\nMenin ovelle. He näkyivät enää vain epäselvästi kuutamossa, kun\nMontgomery pysähtyi.\n\nMontgomery antoi M'lingille kulauksen pullostaan, sen jälkeen seisoivat\nhe kaikki neljä yhtenä ryhmänä.\n\n\"Laulakaa!\" huusi Montgomery, \"laulakaa kaikki: piru vieköön vanhan\nPrendickin... Juuri niin. Kerta vielä: piru vieköön vanhan Prendickin!\"\n\nTumma ryhmä hajaantui. Kukin kirkui omalla tavallaan haukkumasanoja\nminulle tai osottaen muuten huonoa viinapäätään.\n\nLopuksi kuulin Montgomeryn huutavan: \"Oikealle!\" jonka jälkeen he\nhävisivät ja kaikki oli taas hiljaista.\n\nKuu alkoi laskea. Täysi kuu joka kirkkaana kulki halki tyhjän, sinisen\navaruuden. Muurin varjo oli sysimustana, metrin levyisenä juovana\njalkaini edessä. Idässä oli meri ääriviivaton, tumma ja salaperäinen\npinta, ja meren ja varjon välillä kimalteli tuliperäinen hiekka kuin\nmiljoonat timantit. Takanani loisti punertava valo.\n\nSuljin oven ja menin aitaukseen, missä Moreau makasi viimeisten\nuhriensa vieressä, metsästyskoirien, laaman ja muutaman muun\neläinparan. Hänen täyteläiset piirteensä olivat rauhalliset huolimatta\nhänen kauheasta kuolemastaan, ja hänen silmänsä tuijottivat kovalla\nilmeellään avaruuden kuolleeseen, vaaleaan kuuhun.\n\nIstuuduin kynnykselle ja aloin miettiä tulevaisuuden suunnitelmia.\n\nAamulla veisin ruokavaroja veneeseen, ja sytytettyäni edessäni olevan\nrovion lähtisin taas yksin aavalle merelle.\n\nKäsitin, ettei Montgomeryä enää voitaisi pelastaa, että hän itse\nasiassa oli puoleksi sukua eläinkansalle ja mahdoton tulemaan ihmisten\npariin.\n\nEn tiedä, kuinka kauan istuin mietteissäni. Ehkäpä tunnin. Mietteeni\nkeskeytti Montgomery, joka palasi.\n\nKuulin moniäänistä ulvontaa ja kiivasta rää'yntää. Äänet tulivat\nlahdelta päin. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kuului taittuvien\noksien rätinää, huudot alkoivat uudelleen ja kuului voimakasten iskujen\nääntä, mutta en välittänyt siitä.\n\nHirveä-äänistä laulua alkoi kuulua.\n\nAloin uudelleen miettiä pakosuunnitelmaani, nousin, otin lampun, menin\nvarastohuoneeseen ja katselin muutamia astioita, joita sieltä löysin.\n\nSitten kiinnitti mieltäni muutamien keksilaatikoitten sisältö. Aukaisin\nyhden laatikon kannen, näin laatikossa punertavan olion ja suljin heti\nkannen.\n\nTakanani oli piha, jota kuu valaisi, tummine varjoineen. Keskellä\npihaa oli rovio, jolla Moreau ja hänen uhrinsa makasivat vierekkäin.\nNäytti siltä kuin ne olisivat takertuneet toisiinsa viimeisessä\nkostonkamppailussa. Hänen haavansa ammottivat mustina kuin yö ja niistä\ntihkuva veri teki tummia pilkkuja hiekkaan. Sitten näin, käsittämättä\nsitä, ilmiön: punertavan valon, joka hyppi vastakkaisella seinällä.\n\nLuulin, että se oli lekottavan lampunliekin heijastusta ja menin\ntakaisin varastohuoneeseen, jossa hapuilin niin hyvin kuin toiskätinen\nvain voi. Löysin mitä tarvitsin ja panin tavarat syrjään huomispäivän\nmatkaa varten. Liikkeeni olivat hitaat, ja aika kului nopeasti. Lopulta\naamu sarasti.\n\nLaulu loppui. Sitä seurasi valitushuudot. Yhtäkkiä syntyi meteli.\n\nKuulin huudettavan: \"Enemmän! Enemmän!\" He tuntuivat riitelevän, ja\näkkiä kuului raivoisia huutoja. Menin katsomaan mikä oli hätänä.\n\nTultuani pihalle kuulin revolverinlaukauksen terävän kuin\nveitsenviillon melun keskellä.\n\nSyöksyin heti huoneeseeni ja pieneen uloskäytävään. Kuulin jonkun\npakkilaatikon takanani luisuvan alas ja sen jälkeen särkyneen lasin\nkilinää. Mutta en pysähtynyt ottamaan siitä selvää, aukaisin oven ja\nkatsoin ulos.\n\nLahden rannalla, venehuoneen vieressä, paloi ilotuli, singoten\nkipunoitaan harmaaseen aamunsarastukseen. Tulen ympärillä tanssi tummia\nolentoja. Kuulin Montgomeryn huutavan nimeäni.\n\nSilloin juoksin tulta kohti revolveri kädessä. Näin Montgomeryn\nrevolverin leimahtavan, läheltä maata. Hän makasi maassa.\n\nJoku huusi \"mestari!\" Tumma joukko hajaantui. Tuli leimahteli, ja\neläinkansa pakeni kauhistuneena tulostani. Kiihkoissani ammuin\npakenevien jälkeen, heidän paetessaan pensaisiin. Sitten käännyin\nmaassa makaaviin.\n\nMontgomery makasi selällään karvaisen harmaan eläinihmisen alla. Eläin\noli kuollut, mutta sen sormet olivat vielä kiertyneinä Montgomeryn\nkurkkuun. Pienen matkan päässä makasi M'ling vatsallaan. Hän oli aivan\nhiljaa, hänen kurkkunsa oli revitty ja hänen kädessään oli vielä\nrikottu pullo. Kaksi muuta oliota makasi lähellä. Toinen oli kuollut,\nmutta toinen ähkyi harvakseen ja nosteli päätään.\n\nNostin harmaan ruumiin Montgomeryn päältä. Sen kynnet vetivät mukanaan\nhänen takkinsa.\n\nMontgomery oli tummanpunainen kasvoiltaan ja hengitti tuskin enää.\n\nValelin merivedellä hänen kasvojaan ja panin kokoonkäärityn takkini\nhänen päänsä alle.\n\nM'ling oli kuollut. Haavottunut olento lähellä tulta — susi-ihminen\nharmaine kasvoineen — makasi yläruumis vielä kytevässä tulessa.\nEläinparka oli niin pahasti haavottunut, että armeliaisuudesta\nammuin sen hengiltä heti. Toinen kummituksista oli valkoisiin puettu\nhärkäihminen. Se oli myöskin kuollut.\n\nToiset olivat hävinneet. Palasin Montgomeryn luo ja laskeusin\npolvilleni, kiroten taitamattomuuttani lääketaidossa.\n\nTuli oli palanut loppuun. Jäljellä oli vain hehkuvaa tuhkaa ja\nkekäleitä. Kummastelin mistä Montgomery oli saanut puut rovioonsa.\nSitten huomasin, että oli tullut aamu, taivas vaaleni, kuu muuttui yhä\nvaaleammaksi ja taivas yhä sinisemmäksi. Itäinen taivaanranta alkoi\npunertaa.\n\nYhtäkkiä kuulin kolahduksen ja sähinää viereltäni ja kääntyessäni\nhuudahdin kauhusta.\n\nMustaa savua tuprusi aituuksesta, sekaantuen veripunaisiin liekkeihin.\nPalmunlehvillä katettu katto syttyi tuleen — näin liekkien hyppelevän\npitkin kuivia lehtiä. Tulikieli pistihe esiin ikkunastani.\n\nKäsitin heti, mitä oli tapahtunut. Muistin kolahduksen, jonka olin\nkuullut. Syöksyessäni ulos auttamaan Montgomeryä olin sysännyt lampun\nkumoon.\n\nYmmärsin heti pelastusyritysten toivottomuuden. Mieleeni palasi\npakoajatukseni ja astuin rannalle etsimään veneitä.\n\nNe olivat poissa!\n\nKaksi kirvestä oli rannalla. Montgomery oli polttanut veneet\nkostaakseen minulle ja estääkseen minua palaamasta ihmisten ilmoille.\n\nRaivo valtasi minut. Minua melkein halutti musertaa hänen typerä\nkallonsa, hänen siinä maatessaan avuttomana edessäni.\n\nHän liikutti kättään, niin heikosti ja surkeasti, että raivoni hävisi\nheti. Hän ähkyi ja aukaisi silmänsä hetkeksi.\n\nPolvistuin ja nostin hänen päätänsä. Hän tuijotti ääneti valoon.\nKatseemme kohtasivat toisensa. Hän sulki silmänsä ja mutisi\nponnistellen:\n\n\"Valitan...\" Hän näytti viimeisen kerran ponnistavan ajatuksiaan\nja mutisi: \"Loppu, tämän typerän olemassaolon loppu. Sellaista\nkurjuutta!...\"\n\nHänen päänsä painui voimatonna toiselle puolelle. Ajattelin, että jokin\njuoma olisi voinut virkistää häntä, mutta ei ollut mitään juotavaa, ei\nmyöskään astiaa, millä noutaa vettä. Hän tuli yhtäkkiä raskaammaksi.\nTunsin sydämeni jäätyvän.\n\nKatsoessani hänen kasvoihinsa ja tunnustellessani hänen rintaansa\nhuomasin, että hän oli kuollut, ja juuri kun hän kuoli, nousi aurinko\ntaivaanrannalta, muuttaen tumman meren hohtoisaksi valomereksi. Hänen\nkasvoilleen levisi kuin sädekehä.\n\nAnnoin hänen päänsä hiljaa painua aluselle, jonka olin tehnyt, ja\nnousin.\n\nEdessäni oli meren ääretön, välkkyvä ulappa — kauhea yksinäisyys,\njosta jo olin niin paljon kärsinyt! — Takanani oli saari, hiljaisena\nja äänettömänä aamunnousussa; eläinkansa oli vaiti ja näkymättömissä.\nAituus paloi rätisten, kaikkine varastoineen ja ampumavaroineen.\nYhtäkkiä kuului räjähdys, liekit leimahtivat korkealle. Raskas savu\npainui lahdelle ja vyöryi puitten latvojen yli rotkoon päin. Vierelläni\noli viiden ruumiin hiiltyneet jäännökset.\n\nNyt tulivat eläinihmiset viidakosta, hartiat kumarassa ja\nepämuodostuneet kädet kömpelössä asennossa, luoden minuun ihmetteleviä,\nvihamielisiä katseita lähestyessään minua.\n\n\n\n\nXIX.\n\nYksin eläinkansan parissa.\n\n\nKatselin heihin ja koetin lukea kohtaloni heidän silmistään.\n\nPuolustuksekseni voin käyttää vain toista kättäni. Taskussani oli\nminulla revolveri, josta oli kaksi patruunaa ammuttu. Veneitten\njäännösten joukossa olivat molemmat kirveet. Vuoksi nousi takanani.\n\nNyt kysyttiin rohkeutta. Katsoin pelottomasti kummituksiin. Ne\nväistivät katsettani ja haistelivat avoimin sieraimin ruumiita, jotka\nmakasivat hiekalla takanani. Astuin pari askelta ja otin käteeni\nsusi-ihmisen vierestä verentahraaman ruoskan ja paukuttelin sillä.\n\nKuvatukset pysähtyivät.\n\n\"Tervehtikää!\" komensin minä. \"Kumartukaa.\"\n\nHe epäröivät. Yksi ainoa notkisti polveaan. Sydän kurkussa toistin\nkäskyni ja astuin lähemmäs Toinen polvistui nyt ja sen jälkeen loput\nkaksi.\n\nKäännyin ja menin ruumiiden luo, pitäen silmällä noita polvistuvia\npetoja, kuin näyttelijä, joka kohtaa katsojain katseet.\n\n\"He rikkoivat lakia vastaan!\" sanoin minä jalallani osottaen\nlainlukijaa. \"He ovat tapetut, yksinpä lain tulkitsijakin. Vieläpä\nhänkin toinen, jolla oli ruoska. Laki pysyy lakina. Laki on suuri!\nTulkaa katsomaan!\"\n\n\"Ei kukaan välty!\" sanoi joku heistä astuen lähemmäs haistamaan.\n\n\"Ei kukaan välty!\" sanoin minä. \"Kuulkaa siis käskyni ja totelkaa!\"\n\nHe nousivat katsellen kysyvinä toisiinsa.\n\nKäskin heidän pysymään paikoillaan, pistin kirveet kädenkannikkeeseeni,\nkäänsin Montgomeryn ruumiin ja otin hänen revolverinsa, jossa vielä oli\nkaksi patruunaa. Hänen taskuistaan löysin vielä puolitusinaa ammuksia.\n\n\"Kantakaa hänet\", sanoin ruoskanvarrella viitaten ruumiiseen, \"tuonne\nja heittäkää mereen.\"\n\nHe lähestyivät silminnähtävästi yhä peläten Montgomeryä, mutta\nvielä enemmän punaista paukkuvaa ruoskaani, ja hetken epäröinnin ja\nruoskan paukuttelun jälkeen kantoivat he ruumiin rannalle ja astuivat\ntaakkoineen pari askelta veteen.\n\n\"Kantakaa hänet kauas!\" käskin minä.\n\nHe astuivat edelleen kunnes vesi nousi yläpuolelle rinnan ja katsoivat\nminuun.\n\n\"Laskekaa irti!\" sanoin minä, ja molskahtaen katosi Montgomeryn ruumis\nmereen.\n\nRinnassani tuntui omituiselta, ja sanoin värisevin äänin?\n\n\"Hyvä on!\"\n\nHe palasivat kiireesti ja tuskaisina jättäen jälkeensä pitkiä juovia\nhopealta välkkyvään veteen. He pysähtyivät vedenrajalle ja tähystivät\nmerelle, aivan kuin odottaen, että Montgomery olisi palannut kostamaan\ntällaisen kohtelun.\n\n\"Nyt nuo muut!\" sanoin minä viitaten toisiin ruumiisiin.\n\nHe pelkäsivät paikkaa, johon Montgomery oli laskettu, ja kahlasivat\npitkän matkan päähän siitä ennen kuin he laskivat toiset ruumiit mereen.\n\nKatsellessani M'lingin raadeltuja jäännöksiä kuulin takaani keveitä\naskeleita. Kääntyessäni näin hyenasian kymmenisen metrin päässä. Se\nkulki pää alaspäin, tuijotti minuun ja painoi epämuodostuneita käsiään\nkylkiinsä. Kääntyessäni pysähtyi se jääden kumaraan asentoon ja\nkatsellen toisaanne.\n\nSilmänräpäyksen kuluttua seisoimme vastakkain. Pudotin ruoskan ja\ntartuin revolveriini. Aioin heti vähimmästä aiheesta tappaa tuon saaren\npahimman enää elossa olevan pedon. Tämä saattaa tuntua petolliselta,\nmutta se oli päätökseni. Pelkäsin paljon pahemmin sitä kuin kahta muuta\nsaaren kummitusta yhteensä. Sen henki uhkasi omaa henkeäni.\n\nHieman rauhotuttuani komensin:\n\n\"Tervehdi, kumarru!\"\n\nPeto murisi ja näytti hampaitaan.\n\n\"Kuka olet sinä, jolle minun pitäisi niin tehdä..?\"\n\nNostin revolverin, tähtäsin ja laukaisin heti. Kuulin olennon\nulvahtavan heittäytyessään syrjään ja paetessaan. Käsitin ampuneeni\nharhaan ja viritin hanan uudelleen.\n\nMutta peto oli jo kaukana hyppien oikealle ja vasemmalle. En uskaltanut\ntoistamiseen ampua harhalaukausta. Elukka katsahti taaksensa, juoksi\nvinosti lahteen päin ja hävisi hulmahtelevien savupilvien taakse.\n\nKäännyin nyt totteleviin palvelijoihini ja käskin heidän laskea irti\nruumiin, jota he parhaillaan kantoivat. Lopuksi palasin paikalle, millä\nveneet olivat palaneet, ja hävitin veritahrat peittämällä ne hiekalla.\n\nKädelläni viitaten jätin hyvästi palvelijoilleni ja lähdin viidakkoon\nlahden yläpuolella.\n\nRevolveri oli valmiina kädessäni, ruoskan pistin kirveitten joukkoon\nkannikkeeseen. Tahdoin olla yksin, voidakseni rauhassa harkita asemaani.\n\nKauhea seikka, jota nyt tulin ajatelleeksi, oli se, ettei minulla ollut\npaikkaa, missä voisin turvallisesti nukkua.\n\nIhmeteltävän pian olivat voimani palanneet saarelle tuloni jälkeen,\nmutta vieläkin helposti hermostuin ja levottomuus valtasi mieleni\nvaikeata tilaani ajatellessani. Käsitin, että minun oli mentävä noiden\neläinihmisten luo ja koetettava saavuttaa heidän luottamuksensa. Mutta\nrohkeuteni petti minut ja aloin astella lahtea alaspäin länteen,\npalavan rakennuksen ohi, erääseen paikkaan, mistä matala koralliniemeke\nulkoni riuttaan päin.\n\nSiellä saatoin rauhassa mietiskellä, selkä mereen ja kasvot maahan\npäin, voidakseni olla turvassa yllätyksiltä.\n\nSiinä istuin nyt, leuka polvia vasten, auringon paahtaessa päälakeani,\nlevottomuuteni yhä kasvaessa mietiskellen keinoja, miten säilyttää\nhenkeni apua odotellessa, jos nyt koskaan sitten apua saisin.\n\nKoetin mahdollisimman tyynesti harkita koko asemaa, mutta en kyennyt\nhillitsemään mielenliikutustani.\n\nAjatukseni askartelivat Montgomeryn ennustuksessa: \"He tulevat\nmuuttumaan, he tulevat varmasti muuttumaan!\" Ja mitä Moreau oli\nsanonut? \"Itsepintainen eläimen luonto saa päivä päivältä yhä suuremman\nvallan heissä.\"\n\nAjattelin hyenasikaa. Ellen minä tappanut tuota olentoa, tappaisi se\nminut, siitä olin varma... Lain tulkitsija oli kuollut. Sitä pahempi\nminulle!... He tiesivät nyt, että mekin, joilla oli ruoskat, voitiin\ntappaa yhtä hyvin kuin hekin...\n\nEhkäpä he jo olivat tuolla viidakossa väijymässä minua, odottaen vain\nsopivaa hetkeä syöstäkseen kimppuuni. — Liittoutuivatko he minua\nvastaan? Mitä hyenasika sanoi heille?\n\nMielikuvitukseni raastoi minut mukaansa järjettömän pelon hyllyvälle\nmaaperälle.\n\nMietiskelyäni häiritsi merilintujen huudot, niiden parveillessa jonkin\nmustan esineen ympärillä, joka oli ajautunut rannalle aituuksen\nkohdalle. Tiesin, mikä esine oli, mutta minulla ei ollut kyllin\nrohkeutta mennä karkottamaan lintuja.\n\nAloin kävellä edestakaisin ja lähdin lopulta astumaan päinvastaiseen\nsuuntaan pitkin rantaa aikoen lähestyä rotkon majoja tarvitsematta\nmennä viidakkoon, jossa eläinihmiset helposti olisivat voineet käydä\nkimppuuni väijytyksestä.\n\nAstuttuani noin kilometrin matkan näin erään eläinkansan jäsenen\nlähestyvän minua rantapensaikosta.\n\nOlin niin hermostunut, että vaistomaisesti tartuin revolveriini. Eivät\nedes olennon rauhalliset eleet tyynnyttäneet minua.\n\n\"Mene tiehesi!\" huusin minä. Kyyristelevä olento muistutti sangen\npaljon koiraa. Se vetäytyi vähäsen taaksepäin, kuin koira, jota\nkäsketään kotiin. Se seisahtui taas ja katsoi minuun pyytäen ruskeilla\nkoiransilmillään.\n\n\"Mene matkaasi!\" huusin uudelleen. \"Älä tule tänne!\"\n\n\"Enkö saa tulla luoksesi?\" kysyi olento.\n\n\"Et, mene matkaasi!\" toistin käskyni ja paukautin ruoskallani. Panin\nsen jälkeen ruoskan hampaitteni väliin ja kyyristyin ja otin maasta\nkiven, jolla karkotin koiraihmisen.\n\nYksin saavuin sitten eläinkansan rotkolle, kätkeydyin viidakkoon ja\npidin silmällä noita olentoja, nähdäkseni, minkä vaikutuksen Moreaun\nkuolema ja aituuksen palo oli heihin tehnyt.\n\nHuomasin nyt, kuinka typerä pelkoni oli ollut. Jos koko ajan olisin\nollut yhtä ankara kuin aamulla, olisin voinut ottaa käsiini Moreaun\njättämän valtikan ja hallita eläinkansaa. Nyt olin jättänyt tilaisuuden\nkäyttämättä ja alentunut vain tavalliseksi toverien johtajaksi.\n\nPäivemmällä tuli joitakin heistä esiin istuutuen kuumalle hiekalle.\nNälän ja janon käskevä pakko voitti pelkoni. Astuin esiin piilostani\nja lähestyin revolveri kädessä hiekalla istujia. Eräs heistä, muuan\nsusinainen, käänsi päätänsä tuijottaen minuun. Toiset tekivät samaten,\nmutta ei kukaan noussut tervehtimään minua. Olin liian uupunut\nryhtyäkseni kiistelemään niin monen kanssa, enkä sen vuoksi ollut\nhuomaavinani heidän käyttäytymistään.\n\n\"Tahdon ruokaa\", sanoin aivan kuin anteeksi pyytäen ja astuin lähemmäs.\n\n\"Majoissa on ruokaa\", sanoi härkäihminen, laiskasti katsoen toisaanne.\n\nMenin heidän ohitseen melkein tyhjään rotkoon. Eräässä tyhjässä\nmajassa söin jonkun hedelmän, ja pantuani muutamia puoleksi mädänneitä\noksia oven eteen, asetuttuani pitkäkseni kasvot päin ovea ja pantuani\nrevolverin käden ulottuville vaati luonto osansa näitten kolmenkymmenen\ntunnin rasitusten jälkeen, ja minä vaivuin herkkään uneen, luottaen\nsiihen, että tuo yksinkertainen ovensulku varottaisi minua ratinallaan,\njos joku tulisi minua häiritsemään.\n\n\n\n\nXX.\n\nEläinkansan muuttuminen.\n\n\nNäin oli minusta tullut tohtori Moreaun saaren eläinkansan jäsen.\nHerätessäni vallitsi ympärilläni synkkä pimeys. Nousin istualleni\nihmetellen missä olin. Käsivarttani särki. Kuulin ulkoa käheää\nkeskustelua. Sitten huomasin, että ovivarustukseni oli hävinnyt ja että\nmajan suu oli avoinna. Revolveri oli yhä kourassani.\n\nKuulin hengitystä ja huomasin lähelle viereeni kyyristyneen olennon.\nPidättelin hengitystäni ja koetin katsoa, mikä tämä oli. Olento alkoi\nliikahdella melkein huomaamattomasti, ja lopuksi tunsin jotakin kosteaa\nja lämmintä liukuvan käteni yli.\n\nKaikki lihakseni vetäytyivät kokoon, ja tempasin käteni pois. Tukahutin\nkauhunhuudon, joka oli pääsemäisillään huuliltani ja pusersin\nrevolverinkahvaa.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyin käheästi ja ojensin revolverini.\n\n\"_Minä_, herra.\"\n\n\"Kuka sinä olet?\"\n\n\"Sanovat, ettei ole enää herraa. Mutta minä tiedän, minä tiedän. Minä\nkannoin ruumiit mereen, oi sinä mereen kävijä, niitten ruumiit, jotka\ntapoit. Minä olen orjasi, herra.\"\n\n\"Sinutko tapasin rannalla?\"\n\n\"Minut, herra.\"\n\nOlento oli ilmeisesti uskollinen, sillä se olisi vaivatta voinut\nhyökätä kimppuuni nukkuessani.\n\n\"Hyvä on\", sanoin ojentaen käteni uutta nuolevaa suutelemista varten.\nAloin käsittää, mitä tämä merkitsi, ja rohkeuteni kasvoi.\n\n\"Missä muut ovat?\" kysyin.\n\n\"He ovat hulluja. He ovat mielettömiä\", sanoi koiraihminen. \"He ovat\ntuolla ja sanovat: 'herra on kuollut; ruoskamies on kuollut. Mereen\nkävijä on niinkuin me. Meillä ei ole herraa, ei ruoskia, ei tuskien\nhuonetta enää. Kaikki tuo on loppunut. Me rakastamme lakia ja tahdomme\nsen täyttää; mutta ei enää koskaan ole meillä herraa, ruoskia, tuskien\nhuonetta'. Näin he sanovat, herra, mutta minä tiedän, minä tiedän.\"\n\nHapuilin pimeässä koiraihmisen päätä ja taputin sitä ja sanoin vielä\nkerran:\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Nyt sinä tapat heidät kaikki\", sanoi koiraihminen.\n\n\"Niin, tapan heidät kaikki, sitten kuin muutama päivä on kulunut ja\nerinäisiä asioita on tapahtunut. Säästän vain ne, joille sinä haluat\narmoa, kaikki muut muserran.\"\n\n\"Kenen herra tahtoo tappaa, sen hän tappaa\", virkahti koiraihminen\näänessään tyytyväinen sävy.\n\n\"Ja jotta heidän syntinsä kasvaisi\", sanoin, \"annan heidän elää\nhulluudessaan kunnes heidän aikansa on täyttynyt. Heidän ei vielä\ntarvitse tietää, että minä olen herra.\"\n\n\"Herran tahto on suloinen\", sanoi koiraihminen rotunsa nöyryydellä.\n\n\"Mutta yksi heistä on rikkonut\", sanoin minä. \"Hänet minä tapan heti\nkun hänet kohtaan. Kun sanon sinulle _'tuossa hän on'_ on sinun käytävä\nhänen kimppuunsa. — Ja nyt minä menen miesten ja naisten joukkoon,\njotka ovat kokoontuneet tuonne.\"\n\nMajan aukko pimeni hetkeksi koiraihmisen astuessa ulos. Minä seurasin\nhäntä ja tulin melkein samaan paikkaan, missä olin ollut silloin\nkuin Moreau koirineen tuli minua kiinniottamaan. Mutta nyt oli yö,\nja vieressäni oleva rotko oli pikimusta. Aurinkoisen vihreän rinteen\nasemesta näin punaisen tulen, jonka ääressä liikkui kumaroita,\nkummallisia olentoja. Etäämpänä muodostivat paksujen puitten mustat\nlatvat tumman kehyksen tälle kuvalle. Kuu nousi parhaillaan rotkon\nreunan yläpuolelle, ja sumujuova kulki kuin silta yli sen pinnan. Sumu\noli kuumasta lähteestä nousevaa höyryä.\n\n\"Seuraa minua\", sanoin rohkaisten mieleni, ja vierekkäin astuimme\nedelleen välittämättä tummista olennoista, jotka majojen ovilta minua\nkatselivat.\n\nEi kukaan tulen äärellä istujista yrittänytkään tervehtiä — useimmat\neivät mieltänsä osottaen olleet näkevinäänkään minua. Etsin katseillani\nhyenasikaa, mutta sitä ei näkynyt. Tulen ääressä istui kumarassa\nparikymmentä eläinihmistä keskenään lörpötellen ja tuleen tirkistellen.\n\n\"Hän on kuollut, hän on kuollut, herra on kuollut\", kuulin apinaihmisen\nsanovan oikealta puolen minua. \"Tuskien huone on poissa — _ei ole_\nenää tuskien huonetta.\"\n\n\"Hän ei ole kuollut!\" sanoin kovalla äänellä. \"Hän näkee nytkin meidät!\"\n\nHe hätkähtivät. Kaksikymmentä silmäparia tähysti minuun.\n\n\"Tuskien huone on poissa\", lisäsin minä, \"mutta se palaa takaisin. Te\nette näe mestaria, mutta hän näkee teidät ylhäältä.\"\n\nVarmuuteni hämmästytti heitä. Eläin saattaa olla sekä villi että\nviisas, mutta valehtelemiseen tarvitaan ihminen.\n\n\"Mies käsi siteessä puhuu merkillisiä asioita\", lausui muuan\neläinihminen.\n\n\"Minä sanon teille, että totuus on sanojeni mukainen!\" sanoin. \"Mestari\nja tuskien huone palaavat takaisin. Voi sitä, joka rikkoo lakia\nvastaan!\"\n\nHe töllistelivät hämmästyksissään toisiinsa.\n\nTeeskennellyn välinpitämättömänä aloin kaivella kirveelläni hiekkaa. He\nkatselivat tekemiäni syviä uria.\n\nSatyyri lausui epäilevänsä; vastasin hänelle; muuan pilkullisista\nkummituksista lausui vastaväitteitään ja vilkas keskustelu syntyi tulen\nääressä.\n\nHetki hetkeltä tulin yhä vakuutetummaksi siitä, että voin tuntea oloni\nvarmaksi. Puhuin heille nyt ilman epäröintiä, joka aluksi oli minua\nkiusannut, kun olin niin kiihdyksissäni. Tunnin kuluttua olin todella\nsaanut monet heistä uskomaan puhuneeni totta, mutta useimmat olivat\nkuitenkin kahden vaiheella.\n\nTähystin tarkkaan vihollistani, hyenasikaa, mutta se ei\nnäyttäytynytkään. Toisinaan saatoin hätkähtää epäilyttävän liikkeen\ntakia, mutta luottamukseni kasvoi kuitenkin hetki hetkeltä.\n\nKuun alkaessa painua taivaanrantaan alkoivat he toinen toisensa perään\nhaukotella (näyttäen mitä eriskummallisimpia hampaita kuutamossa) ja\nvetäytyivät vähitellen majoihinsa solassa.\n\nPeläten pimeyttä ja äänettömyyttä seurasin heitä, tietäen varsin hyvin,\nettä olin paremmassa turvassa monen kuin yhden ainoan kanssa heistä.\n\nTäten alkoi pisin jakso oleskelustani tohtori Moreaun saarella.\n\nTuosta yöstä saarelta lähtööni asti sattui vain yksi ainoa tapaus, joka\non maininnan arvoinen, vaikkakin yhtä mittaa sattui epämiellyttävyyksiä\nja koko oloni oli vain yhtämittaista kiusallista epävarmuutta.\n\nSivuutan siis tuon ajan ja kerron vain yhden tapahtuman niitten\nkymmenen kuukauden ajalta, jotka vietin eläinkansan parissa, noitten\npuoliksi ihmismäisten eläinten hyvänä ystävänä. Muistissani on paljon,\njosta voisin kertoilla — asioita, joista antaisin oikean käteni, jos\nsillä voisin unohtaa ne. On kummallista — kun sitä nyt ajattelen —\nkuinka pian noitten kuvatusten tavat tarttuivat minuun ja saavutin\nheidän luottamuksensa. Luonnollisesti riitelin toisinaan heidän\nkanssaan ja ruumiissani on vieläkin heidän hampaittensa jälkiä, mutta\nhyvin pian hankki terävä kirveeni ja kivenheittotaitoni tarpeellisen\narvovallan minulle.\n\nBernhardilais-koiraihmiseni uskollisuus oli arvaamattoman hyödyllinen\nminulle. Huomasin, että noitten olentojen kunnioituksenkäsitys hyvin\nyksinkertaisesti perustui vain kykyyn aikaansaada syviä haavoja.\nKerskumatta voin sanoa, että saavutin eräänlaisen esivalta-aseman\neläinkansan keskuudessa. Joku heistä, joita jossakin kiistassa olin\npahasti haavottanut, kantoi tosin kaunaa minua kohtaan, mutta nämä\ntunteet purkautuivat vain irvistyksiin selkäni takana.\n\nHyenasika vältti minua ja minä olin aina varuillani sen takia.\nKoiraihmiseni, joka ei koskaan väistynyt viereltäni, vihasi ja pelkäsi\nsitä sanomattomasti, ja todella luulen, että tämä oli perussyy tuon\nolennon uskollisuuteen.\n\nPian huomasin, että hyenasika oli maistanut verta ja kulkenut\nleopardi-ihmisen jälkiä. Se rakensi itselleen pesän jonnekin metsään ja\neli yksinäisyydessä.\n\nKerran koetin saada eläinkansan lähtemään sen ajoon, mutta siihen\npuuttui minulta mahtia. Monta kertaa koetin yllättää hyenasian\npesäänsä, mutta se oli aina liiaksi viekas, se joko näki tai vainusi\nminut ja pääsi aina pakoon. Se teki jokaisen metsäpolun epävarmaksi\nsekä minulle että eläinkansalle, asettumalla väijyksiin. Koiraihminen\ntuskin uskalsi jättäytyä seurastani.\n\nEnsimäisen kuukauden kuluessa oli eläinkansa jokseenkin ihmismäinen,\nensi aikaan verraten, ja vieläpä voin kiittää itseäni siitä, että he\neivät ainoastaan sietäneet minua, vaan vieläpä olivat ystävällisiäkin.\nPieni punertava olio oli hassunkurisesti minuun kiintynyt ja alkoi\nseurata minua kaikkialle, mutta apinaihminen suututti minua. Se väitti\n— koska sillä oli viisi sormea — olevansa ainoa vertaiseni ja jutteli\nkoko joukon tunkeilevaa roskaa. Muuan seikka näytti minusta hauskalta.\nSillä oli mielikuvituksellinen kyky yhdistellä uusia sanoja. Sen\nmielestä kai kieli oli vain sitä varten, että voitaisiin lörpötellä\njoukottain eri nimityksiä. Hän nimitti sitä \"suuriksi ajatuksiksi\",\nerotukseksi \"pienistä ajatuksista\" — eli tavallisista terveistä\narkiharrastuksista. Jos lausuin jotakin, jota se ei ymmärtänyt, oli\nsen tapana ylistää suuresti sanojani ja pyytää minua toistamaan ne. Se\nopetteli ne ulkoa ja rehenteli sitten niillä — yhdistäen ne joihinkin\ntolkuttomiin sanoihin — muitten keskuudessa. Kaikkea yksinkertaista\nja helposti ymmärrettävää piti se arvottomana. Minä keksin muutamia\nhullunkurisia \"suuria ajatuksia\" hänen erikoiskäyttöään varten.\nLuulen nyt, että tuo apinaihminen oli typerin olento, minkä koskaan\nolen nähnyt, se oli kehittänyt inhimillisen typeryyden ihmeellisen\npitkälle, menettämättä silti hitustakaan apinan luonnollisesta\nyksinkertaisuudesta.\n\nNäin oli, kuten sanottu, ensi viikkojen aikana eläinkansan parissa\nollessani. Tuona aikana pitivät ne kunniassa \"lain\" määräämiä tapoja,\nja käyttäytyivät varsin kunnollisesti.\n\nKerran löysin toisen hyenasian raateleman kaniinin — siinä kaikki.\n\nVasta toukokuussa huomasin heidän esiintymisensä ja puheensa\ntodellisesti muuttuneen. Heidän äänensä muuttui karkeammaksi ja heidän\nhaluttomuutensa jutteluun lisääntyi.\n\nApinaihmisen lörpöttely kasvoi, mutta se muuttui yhä epäselvemmäksi,\nyhä apinamaisemmaksi Muutamat taas näyttivät kokonaan menettävän\npuhekykynsä, vaikkakin he vielä ymmärsivät, mitä heille sanoin.\nVoitteko kuvitella mielessänne puheen, joka kerran on ollut selvä ja\npuhdas, muuttuvan kurkkuäänteiksi, menettävän sävynsä ja merkityksensä\nja palautuvan yksityisiin äänteisiin?\n\nPystyssä käynti alkoi heistä myöskin olla yhä vaikeampaa. Yllätin\nusein jonkun heistä nelin ryömin liikkumasta ja kykenemättömänä enää\npystyyn nousemaan. He häpesivät tätä kyvyttömyyttään. He alkoivat\nyhä kömpelömmin pitää esineitä käsissään, alkoivat juoda ja syödä\nyhä enemmän eläimen tavalla j.n.e. Muistin, mitä Moreau oli sanonut\nitsepintaisesta eläimellisestä verestä. He vaipuivat yhä nopeammin\ntakaisin entiseen eläimen tilaansa.\n\nMuutamat heistä — panin erikoisesti merkille, että nämä kaikki\nolivat vaimonpuolta — alkoivat halveksia häveliäisyyden lakeja,\nyleensä ollenkaan häpeilemättä. Toiset taas yrittivät, vieläpä aivan\njulkisestikin, hyökkäillä yksiavioisuutta vastaan. Laki menetti yhä\nenemmän arvovaltaansa. En halua enempää kosketella tätä epämieluista\naihetta.\n\nKoiraihmiseni muuttui huomaamatta koiraksi uudelleen. Se tuli yhä\nmykemmäksi ja hiljaisemmaksi, karvaisemmaksi ja nelijalkaisemmaksi.\nTämä tapahtui niin vähitellen, että tuskin huomasinkaan muutosta\ntoverista vierelläni lönkyttäväksi koiraksi.\n\nKun huolimattomuus ja epäjärjestys päivä päivältä vain lisääntyivät,\nmuuttui majojen välinen kujanne, joka ei koskaan ollut ollut\nmiellyttävä, niin inhottavaksi, että jätin sen, muutin saaren\npäinvastaiselle puolelle ja rakensin puitten oksista majan Moreaun\naituuksen mustien raunioitten keskelle. Huomasin, että muinaisten\nkauhujen ja tuskien muisto teki tämän paikan minulle turvallisimmaksi\neläinihmisten mahdollisilta pahoilta aikeilta.\n\nOlisi mahdotonta yksityiskohdittain kuvailla noitten kuvatusten\nrappeutumista — mitenkä heidän ihmisominaisuutensa päivä päivältä\nheikkenivät, mitenkä he heittivät vaatteet ja peitteet päältään,\nmitenkä karva alkoi peittää heidän paljaita jäseniään, kuinka\nheidän otsansa muuttui yhä luisummaksi ja heidän kasvonsa yhä\nkuonomaisemmaksi, kuinka minusta lopuksi tuntui kauhealta edes\nmuistellakaan, että aluksi olin pitänyt heitä melkein ihmisinä.\n\nMuutos tapahtui hitaasti, mutta ehdottomasti. Mitään äkkinäistä\nmuutosta en huomannut kanssakäymisessämme. Vielä saatoin oleskella\nheidän parissaan aivan turvallisena, koska heidän luisumisensa eläintä\nkohti ei osottanut minkäänlaista eläimellisen vaiston äkillistä\nesiinpurkautumista.\n\nMutta minä aloin pelätä, että tämä purkautuminen pian saattaisi\ntapahtua. Koiraihmiseni seurasi minua majaani, ja hänen valppauttaan\nsain kiittää siitä, että toisinaan voin nukkua rauhassa. Pikku\npunertava eläinihminen jätti minut lopuksi arkana ja levottomana,\npalatakseen entiseen elämäänsä puitten oksille. Olimme juuri sillä\nasteella, jota voidaan verrata eläintenkesyttäjän \"onnellisiin\nperheisiin\", jos hän onnistuttuaan kesyttää erilaisia eläimiä elämään\nyhdessä jättäisi ne oman onnensa nojaan.\n\nTietystikään näistä olennoista ei tullut sellaisia villieläimiä, joita\nlukija on nähnyt eläintarhoissa, tavallisia karhuja, susia, tiikereitä,\nhärkiä, sikoja ja apinoita. Niissä oli aina jotain omituista, Moreau\nkun aina oli sekottanut eri eläinlajeja toisiinsa. Joku niistä oli ehkä\npääasiallisesti kissamainen, toinen taas härkämäinen, mutta kaikissa\noli myöskin toisen eläimen piirteitä, siis jonkinlaista yleistettyä\neläimellisyyttä, joka tuli esiin erinäisistä taipumuksista. Sangen\nusein kummastutti minua myöskin ihmismäisyyden häipyvät jäännökset,\nesim. tilapäinen puhekyvyn palautuminen, etukäpälän odottamaton\nkätevyys, kömpelö yritys kävellä pystyssä.\n\nMinussakin oli täytynyt tapahtua omituisia muutoksia. Vaatteeni olivat\nvain kellahtuneita riepoja, joitten välistä päivän parkitsema nahka\npaistoi. Tukkani tuli pitkäksi ja takkuiseksi. Väitetäänpä vieläkin,\nettä katseeni on omituisen terävä ja huomioissaan nopea.\n\nAlussa vietin valoisan ajan päivästä lounaassa olevan lahden rannalla,\ntähystäen jotakin laivaa ulapalta. Toivoin ja rukoilin saavani nähdä\nsellaisen. Otaksuin, että _Ipecacuanha_ palaisi vuoden kuluessa, mutta\nsitä ei kuulunut.\n\nViisi kertaa näin taivaanrannalla purjeen ja kerran höyrylaivan savun,\nmutta ainoakaan noista aluksista ei tullut saarelle. Joka kerta sytytin\nrovion, joka minulla aina oli varalta valmiina, mutta arvattavasti\nluultiin sitä vain tulivuorenpurkaukseksi, joista saari oli tunnettu.\n\nVasta syys- tai lokakuussa aloin ajatella lautan rakentamista.\n\nKäsivarteni oli tällöin jo parantunut, joten saatoin taas käyttää\nkumpaakin kättäni.\n\nEnsiksi tuntui avuttomuuteni kamalalta. En koskaan ollut tehnyt\ntimperin työtä, ja päivä toisensa perästä kului yrityksiini kaataa\npuita ja liittää niitä yhteen.\n\nMinulla ei ollut tähän työhön köysiä eikä muitakaan soveliaita\naineksia. Köynnöskasvit eivät olleet kyllin vahvoja eikä notkeita, ja\nhuolimatta kaikesta tieteellisestä kasvatuksestani en kyennyt niitä\nsiksi tekemään.\n\nYli viikon pöyhin aituuksessa ja veneitten palopaikalla etsien nauloja\nja muita metallinpalasia, joita voisin käyttää lautantekoon. Joskus\ntuli joku saaren olennoista katselemaan puuhiani, juosten heti tiehensä\nhuutaessani sille.\n\nAlkoivat sitten sateet ja myrskyt ja ukonilmat, jotka suuresti\nhaittasivat työtäni, mutta lopuksi sain lauttani kuitenkin valmiiksi.\n\nOlin peräti ihastunut siihen. Mutta kun aina olin ollut\nepäkäytännöllinen, olin rakentanut sen kauas rannasta, ja ennen\nkuin olin sen saanut vedetyksi vedenrajaan, oli se hajonnut. Ehkäpä\nonnekseni en sitä veteen saanut. Mutta lautan hajotessa oli epätoivoni\nniin suuri, että monta päivää istuin rannalla ja mietin kuolemaa.\n\nMutta koskaan ei minua kuitenkaan haluttanut kuolla, ja muuanna päivänä\nsattui jotakin, joka varotti minua antamasta päivien kulua tällä tavoin\ntyperään toimettomuuteen.\n\nLojuin majaani ympäröivän muurin varjossa, kun tunsin jotakin kylmää\npaljailla kantapäilläni.\n\nKääntyessäni näin tuon pienen punertavan olennon vilkuilevan silmillään.\n\nSe oli jo aikaa sitten menettänyt puhekykynsä, ja pikku eläimen\nvikkelyys ja hieno karva olivat päivä päivältä kasvaneet. Lyhyet kynnet\nolivat tulleet yhä pitemmiksi. Huomatessaan, että olin sen nähnyt,\npäästi se ähisevän äänen, astui kappaleen matkaa viidakkoon päin ja\nkatsoi minuun.\n\nEnsiksi en käsittänyt hänen tarkotustaan, mutta sitten juolahti\nmieleeni, että hän ehkä halusi minua mukaansa. Seurasinkin häntä,\nvaikkakin hyvin hitaasti, sillä päivä oli tavattoman kuuma. Saavuttuaan\npuitten luo kiipesi olento puuhun, sillä se liikkui nopeammin puitten\noksilla ja niistä riippuvilla köynnöksillä kuin maassa.\n\nYhtäkkiä näin tallatulla paikalla hirveän näyn. Koiraihmiseni\nmakasi kuolleena maassa, ja sen vieressä oli pitkällään hyenasika\nepämuodostuneilla kynsillään repien vielä värisevää lihaa, kaluten sitä\nja muristen mielihyvästä.\n\nLähestyessäni tuota petoa nosti se päätään ja katsoi minuun, huulet\npaljastivat sen veriset hampaat ja se murisi uhkaavasti. Se ei ollut\npeloissaan eikä häpeissään, viimeinenkin ihmisyyden pisara oli siitä\nhävinnyt. Astuin askelen lähemmäs ja kohotin revolverini — lopultakin\noli peto käsissäni!\n\nEläin ei aikonutkaan paeta, sen korvat vetäytyivät taaksepäin,\nniskakarvat nousivat pystyyn ja se kyyristyi syöksyyn.\n\nTähtäsin sitä silmäin väliin ja ammuin.\n\nSamassa silmänräpäyksessä hyppäsi peto, suoraan minun päälleni. Kaaduin\nmaahan kuin keila. Peto hapuili kynsillään kurkkuani. Kaaduin sen alle,\nmutta onneksi sattui laukaus, ja peto oli kuollut jo hypätessään.\n\nKömmin inhottavan elukan alta, nousin vavisten ja katsoin sen värisevää\nruumista.\n\nOlin siis päässyt siitä vaarasta, mutta käsitin, että se ei ollut\nainoa. Kahta innokkaammin aloin rakentaa uutta lauttaa. Työ tekijäänsä\nneuvoo, ja onnistuin yhä paremmin, mutta suurin vaikeuteni oli\nkuitenkin vesiastian keksiminen. Jos saarella olisi ollut savea, olisin\nyrittänyt savenvalajan ammattia.\n\nSillä välin tähystelin edelleen merelle, ja lopulta näin purjeen\nlähenevän saarta.\n\nSytytin heti suuren valkean, enkä malttanut edes syödä tai juoda,\nvaan seisoin yhä päivän ja tulen paahteessa, kunnes päätäni alkoi\npyörryttää. Huomasin purjeen kuuluvan pienehköön alukseen, mutta\nlopuksi peitti yön pimeys sen silmiltäni.\n\nKoko yön lisäsin puita rovioon, ja aamun koitteessa oli purje tullut\nlähemmäksi, ja näin nyt, että se oli laivaveneen lokerttipurje.\nKaksi miestä istui veneessä, toinen etukeulassa, toinen peräsimessä.\nHuusin ja melusin, mutta he eivät näyttäneet kuulevan. Vene purjehti\nmerkillisesti, vuoroin se nousi tuuleen, vuoroin laski. Lopuksi\najautui se maihin lahden rannalle, sata metriä aituuksesta. Juoksin\nveneen luo. Miehet olivat kuolleet ja jo niin mädänneet, että ruumiit\nhajosivat koskettaessani niihin. Toinen oli punatukkainen, aivan kuin\n_Ipecacuanha_n kapteeni, ja veneen pohjalla oli likainen valkoinen\nkapteenin lakki.\n\nSeisoessani veneen vieressä lähestyi kolme saaren kuvatusta nuuskien\nminua. Minut valtasi kammo, astuin veneeseen ja työnsin sen vesille.\nKaksi pedoista, susia, tuli lähemmäs kuono väristen ja kiiluvin silmin;\nkolmas oli tuo inhottava hirviö, karhun ja härän sekotus.\n\nNähdessäni noitten surkeitten olentojen lähenevän ja kuullessani\nniiden murisevan toisilleen paljastaen välkkyvät hampaansa, valtasi\nminut mieletön kauhu. Laskin purjeen alas, tartuin airoihin ja sousin\nkauemmas lahdelle. En voinut edes katsahtaa taakseni.\n\nNukuin yön veneessä riutan ja saaren välissä, ja aamulla täytin\nveneessä olevan astian lähdevedellä. Niin kärsivällisenä kuin suinkin\nkykenin olemaan tuossa tilanteessa kokosin hedelmiä ja ammuin kaksi\nkaniinia kolmella viimeisellä patruunallani. Petojen pelosta olin\nkätkenyt veneen erääseen riutan poukamaan.\n\n\n\n\nXXI.\n\nYksin.\n\n\nIllalla työnsin venheeni rannasta. Vieno tuuli kuljetti sitä tyynesti\nja hiljalleen, ja kauhea saari pieneni pienenemistään savupatsaan\nhälvetessä kuumaan auringonlaskuun. Valtameri ympäröi minut peittäen\nlopulta kokonaan tuon kamalan paikan silmiltäni. Aurinko heitti\nviimeiset loistavat säteensä pilviin, hävisi kuin hohtava esirippu\navaten eteeni sinertävän äärettömyyden lukemattomine tähtijoukkoineen.\nMeri oli tyyni, taivas oli tyyni, minä olin yksinäni äänettömässä yössä.\n\nKolme vuorokautta ajelehdin ulapalla, syöden ja juoden äärimmäisimmän\nsäästävästi ja miettien viimeaikaista kohtaloani. Toiveeni ihmisten\nilmoille pääsemisestä eivät olleet kovinkaan suuret. Ylläni oli vain\nlikainen räsy ja hiukseni takkuisena mustana sotkuna. Jos minut\nlöydettäisiin, tultaisiin minua varmasti pitämään hulluna. Niin\nmerkilliseltä kuin kuuluukin en erikoisesti halunnut enää päästä\nihmisten joukkoon. Olin vain yksinkertaisesti iloissani, kun lopultakin\nolin päässyt pois noitten petojen parista. Kolmantena päivänä\nnostettiin minut erääseen Apiasta San Franciscoon purjehtivaan prikiin.\nEi kapteeni eikä liioin perämies uskonut kertomustani todeksi. He\nluulivat vaarojen ja vaikeuksien tehneen minut mielenvikaiseksi. Ja kun\npelkäsin, että muutkin ihmiset voisivat arvostella elämyksiäni samaten,\nen tohtinut seikkailuistani puhua kenellekään. Selitin vain, etten\nmuistanut mitään _Lady Vain_in haaksirikon ja pelastukseni väliseltä\najalta — joka oli kokonaisen vuoden pituinen.\n\nMinun oli oltava äärimmäisimmän varovainen, jottei minua olisi epäilty\nhulluksi. Muistoni laista, kahdesta kuolleesta merimiehestä, pimeyden\nväijytyksistä, ruumiista ruokoviidakossa, ahdisti minua. Ja, niin\nluonnottomalta kuin tämä tuntuukin, valtasi minut taas ihmisten pariin\npäästyäni luottavaisuuden ja mielihyvän asemesta turvattomuuden ja\npelon tunne, jota olin jo yllin kyllin saanut kokea tuolla kauhealla\nsaarella. Ei kukaan luottanut minuun, minua pitivät lähimäiseni aivan\nsamalla tavoin omituisena kuin tuon saaren petoväkikin. Minuun oli\nnähtävästi tovereistani tarttunut jonkinlaista luonnollista villeyttä.\n\nSanotaan, että pelko on sairautta. Olkoon tämän laita kuinka tahansa,\nmielessäni on kumminkin vielä nytkin, monen vuoden kuluttua,\nyhtämittainen rauhaton pelko, samanlainen pelko, jota puoliksi\nkesytetty leijonanpoikanen mahtanee tuntea. Pelkoni ilmeni mitä\nomituisimmin tavoin. Minä en voinut uskoa, että miehet ja naiset, jotka\ntapasin, olisivat olleet muuta kuin ihmishaahmoon pukeutuneita petoja,\neläimiä, jotka olivat ulkonaisesti puoliksi ihmisiä, ja odotin vain,\nettä ne tavalla tai toisella näyttäisivät todellisen petomaisuutensa.\nMutta olen nyttemmin kertonut seikkailuni eräälle tavattoman etevälle\nmiehelle, joka oli tuntenut Moreaun, ja hän näytti puoleksi uskovan\nminua — hänen erikoisalansa on sielun tutkiminen, ja hän on suuresti\nminua auttanut.\n\nVaikkakaan en tohdi toivoa, että tuon saaren kauhu koskaan\nkokonaan minut jättäisi, on se nyt kuitenkin enimmäkseen etäällä\nalatietoisuudessani, ilmaantuen kaukaisena muistona ja riutuvana\nalakuloisuutena, mutta on hetkiä, jolloin se valtaa minut kokonaan.\nSilloin elän taas tuon pelon vallassa. Minä näen vaaleita ja kirkkaita,\ntummia ja uhkaavia kasvoja, mutta ei ainoitakaan, joista ilmenisi\njärkevän sielun kylmä tyyneys. Minusta tuntuu siltä kuin puhuisi niistä\nvain raaka eläin, kuin tuo saarelaisten alhainen aste ilmenisi vain\nyhä suuremmin joukoin. Minä tiedän, että tämä on vain mielikuva, että\nlähimäiseni ovat järjellisiä miehiä ja naisia, eikä mitään ihmeellisten\nlakien orjia, ei saaren petoihmisiä. Mutta kuitenkin kavahdan heidän\npelottavia katseitaan ja pakenen kauas heidän ulottuviltaan.\n\nSen takia asun lähellä maaseutua, jonne voin paeta, kun tuo kamala\npimeys taas laskeutuu sieluni ylitse. Asuessani Lontoossa, oli\nkauhu aivan voittamaton. Mieleni teki mennä kaduille taistelemaan\nmielikuvitukseni petojen kanssa, joitten silmät verestivät ja jotka\nmuristen olivat astuvinaan ohitseni. Erikoisen ilettäviltä tuntuivat\nminusta junien ja raitiovaunujen matkustajien ilmeettömät naamat, he\neivät näyttäneet enemmän lähimäisiltäni kuin kuolleet ruumiitkaan.\nEn sen vuoksi uskaltanut ollenkaan matkustella, ellen aivan varmasti\ntiennyt saavani olla yksin. Ja minusta tuntui siltä kuin en itsekään\nolisi ollut järjellinen luomus, vaan kidutettu eläin.\n\nMutta jumalan kiitos, nyt ovat nämä kohtaukset jo yhä harvinaisempia.\nOlen vetäytynyt pois kaupunkien hälinästä ja väkijoukoista ja vietän\naikani viisaitten kirjojen parissa. Teen kemiallisia kokeita ja kulutan\nmonta kirkasta yötä tutkien tähtiä. Taivaan tuikkivia kiertolaisia\nsilmäillessäni valtaa minut, en tiedä kuinka ja miksi, ääretön rauha ja\ntyyneys. Sieltä juuri, niin ajattelen, noista mahtavista ja ikuisista\nluonnonlaeista, eikä ihmisen jokapäiväisistä askareista ja huolista,\nsynneistä ja murheista, — kaikesta tästä, joka on yläpuolella meissä\npiilevää eläintä, on ihminen löytävä lohdun ja toivon. Ilman tätä\ntoivoa en voisi elää. Ja tässä toivossa, tässä yksinäisyydessä lopetan\nkertomukseni.\n\n_Edward Prendick_.\n\n\n_Huomautus_. Luku \"Tohtori Moreaun selitys\", joka sisältää tämän\nteoksen varsinaisen aiheen, ilmestyi _Saturday Review'issa_\ntammikuussa 1895. Tämän muovaili kuuluisa kirjailija kertomukseksi,\njoka paikka paikoin hiukan lyhennettynä nyt jätetään suomalaisten\nlukijain käsiin. Niin merkilliseltä ja ihmeelliseltä kuin se\ntieteeseen perehtymättömästä lukijasta tuntuneekin, ei kuitenkaan\nole epäilyksenalaista, ajateltakoon kertomuksen yksityiskohtien\nuskottavuudesta sitten mitä tahansa, etteikö tällaisten kuvatusten\n— ja ehkäpä _quasi_-ihmistenkin — tekeminen olisi taitavalle\nvivisektorille mahdollista.\n\n\n\n"]