[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZ-XfLD7379O-SVj-7TU6oeY_iLyQdFkYr8B8aA6rSJ8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},299,"Valoa kansalle!","Soini, Wilho",1854,1934,"299-soini-wilho-valoa-kansalle","299__Soini_Wilho__Valoa_kansalle!","Draamallinen kuvaelma kolmessa näytöksessä","naytelma",[],[],"fi",1883,null,8939,55704,false,19646,[23],"Drama",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Valoa kansalle\" by Wilho Soini is a dramatic play written in the late 19th century. The story unfolds in a rural Finnish setting and follows various characters, primarily focusing on Hanna Sommar, a schoolteacher, and her complex relationships with those around her, particularly the Kanttori (Cantor) Niilo Riutta and the wealthy Assessor Gabriel Grasman. The play deals with themes of national identity, education, and personal sacrifice.  The opening of \"Valoa kansalle\" introduces us to a rich setting in the home of Rue Turholm, where conversations about education and Finnish nationalism unfold between Hanna and Kanttori. They discuss the establishment of a new folk school and the societal challenges they face, including the influence of wealthy characters like the Assessor, who seems to have ulterior motives involving both financial interests and Hanna. Tensions arise as the characters navigate their personal aspirations tied to a broader national consciousness, hinting at conflicts between tradition and change, as well as the struggle for a brighter future for their people. As interactions build, underlying tensions regarding relationships and moral choices become evident, setting the stage for further drama in the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],268,"Kolminäytöksinen näytelmä käsittelee kansanvalistuksen aatetta ja pyrkimyksiä perustaa paikkakunnalle kansakoulu. Päähenkilöt Hanna ja Niilo ovat sitoutuneet kansan sivistämiseen, mutta kohtaavat vastustusta paikallisen säätyläistön ja virkamiesten taholta.","Wilho Soinin 'Valoa kansalle!' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 299.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VALOA KANSALLE!\n\nDraamallinen kuvaelma kolmessa näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nWILHO SOINI\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1883.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nAssessori GABRIEL GRASMAN.\nProvasti.\nKanttori NIILO RIUTTA.\nKALSO,\nKINNAS,  |  talonisäntiä.\nLAHTI,\nTUOPPALA,\nRouva TURHOLM.\nHANNA SOMMAR, edellisen sisären-tytär.\nKanttorin äiti.\n1:nen tyttö.\n2:nen tyttö.\nTalonisäntiä, kansaa, koululapsia.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n    Rikkaan-puoleisesti sisustettu sali rouva Turholmin kartanossa.\n    Kukkia akkunoilla. Ovia perällä ja toisella sivulla.\n\n\nI. Kohtaus.\n\n    _Hanna_ istuu sohvalla neuloen, _Kanttori_ nojaa edessä olevaa\n    pöytää vastaan.\n\nKANTTORI, viitaten sivuoveen. Äänestä päättäen siellä on assessori\nGrasman, eikö niin?\n\nHANNA. On. Tiedätkö käykö hän useasti täällä?\n\nKANTTORI. Hänen sanotaan käyvän täällä varsin ahkeraan. Kerrotaanpa\nettä hänellä olisi jonkinlaisia aikeita rouva Turholmin suhteen.\n\nHANNA, naurahtaen. Todellakin? Sitäpä en olisi luullut tädistä, joka jo\non siinä ijässä.\n\nKANTTORI. Mikä ikä -- viiden-neljättä vuotias pulska ja varakas leski!\nSellaiset naiset ovat aivan kuin assessoreja varten. Mutta jättäkäämme\nheidät ja puhukaamme teistä.\n\nHANNA. \"Teistä?\"\n\nKANTTORI. Suo anteeksi, en ollut varma uskaltaisinko sinua vielä\nsinutella, sillä onhan siitä jo varsin kauan kun viimeksi sain kanssasi\npuhua. Sinä siis menestyit seminaarissa?\n\nHANNA. Varsin hyvin, olenhan vaan vähän laihtunut, vai mitä arvelet?\n\nKANTTORI. Se ei haittaa; mutta olet tullut myös paljon totisemman ja\nvakaamman näköiseksi.\n\nHANNA. Niin, näetkös, olenhan nyt neljä vuotta vanhempi kuin\nlähteissäni.\n\nKANTTORI. Muistan vielä varsin hyvin lähtösi ajan. Molemmat olimme\ninnostuneet kansamme kohoittamisen ja sivistämisen aatteesta ja\nkiihtyneet vastuksista, jotka sitä estivät; päätimme kumpikin uhrata\nvoimamme tuon aatteen palveluksessa, tehdä kansallemme jotakin hyvää,\nvaikka kuinka vähäistä -- ja sinä läksit seminaariin.\n\nHANNA. Niin, ja sinä lupasit sillä ajalla toimittaa tänne kansakoulun.\n\nKANTTORI. Niin lupasin, vaikk'en ole voinut lupaustani kokonaan\ntäyttää. Mutta kun sinä olit lähtenyt, et usko minkälainen tunne minut\nvaltasi: melkein kaduin että olin sinua kehoittanut menemään ja että\nolin houkutellut rouva Turholmia siihen suostumaan. Tuntui aivan kuin\nolisin sinut ijäksi kadottanut. Eikä se kummaa ollutkaan, sillä\nolimmehan melkein kuin puolittain kihloissa.\n\nHANNA, nousten äkkiä kävelylle. Meidänhän piti puhua koulunkäynnistäni.\n\nKANTTORI. Suo anteeksi että lausuin mitä koko maailma siihen aikaan\npuhui. Mutta nyt kun taas neljän vuoden päästä näen sinut entistä\nkauniimpana ja suloisempana, en tiedä kuinka salaisin iloani ja\ntunteitani, jotka sinun palauksesi on virittänyt uuteen tuleen.\n\nHANNA. Oi Niilo, älkäämme puhuko niistä asioista! Etkö ole koskaan\nhuomannut, että kun rakkaudesta ruvetaan puhumaan, katoo avosydäminen\nilo ja vaatimaton hilpeys nuorten väliltä ja sijaan tulee jonkinlainen\npakollinen kainostelu ja turha ahdistus. Kun takkavalkeaan heittää\nuusia puita, se ikäänkuin sammuu ja pimenee eikä levitä lämmintä, ei\nvaloa.\n\nKANTTORI, vilkkaasti. Niin, hetkeksi vaan; mutta sitten leimahtaa se\nkorkeaan liekkiin, joka roihuten nousee ylös, paukkaa ja räiskää,\nikäänkuin tahtoisi puunkin sydän riemusta haljeta!\n\nHANNA. Aivan oikein, mutta me antakaamme ystävyyden tulen palaa ilman\nlisäystä niin kauan kuin siinä itsessään on kylliksi kuluttamista. --\nSanopas mitä olette täällä oikeastaan toimineet sillä ajalla?\n\nKANTTORI. Olemme saaneet vihdoin päätetyksi että kansakoulu rakennetaan\nkun vaan saadaan siihen tarvittavat varat kokoon. Sitten olemme\nkoonneet rahoja suomalaisille oppikouluille. Viime kesänä ai'oimme\npanna toimeen arpajaiset samaa tarkoitusta varten, mutta silloin\nkiiruhtivat muutamat pitäjän herrat, assessori Grasman etunenässä,\npyytämään arpajaisia urkukassan hyväksi. Heille antoi kuvernööri luvan,\nmeille ei.\n\nHANNA. Assessori Grasman on siis niitä, jotka eivät suomalaisia kouluja\nsuosi?\n\nKANTTORI. Sitä hänen käytöksensä ja toimensa selvästi osoittavat.\n\nHANNA. Ja sellaiseen mieheen luulet tätini suostuvan! Hän, joka on\nsuomalaisuudestaan ylpeämpi kuin me molemmat yhteensä.\n\nKANTTORI. Naisten mielipiteet ovat horjuvaisia ja riippuvat kokonaan\nsiitä mies-seurasta, jossa he liikkuvat, ja varsinkin kun on sydämen\nasiat taikka vaan rikkaus kysymyksessä, ei naisten periaatteet maksa\npuhumisen vaivaa -- ne häälyvät niinkuin viiri tuulessa.\n\nHANNA. Herra kanttori, missä olet sellaisia naisia nähnyt ja kuinka\nolet niin kauniita ajatuksia meistä saanut? -- Minua vähän\nkummastuttaa...\n\nKANTTORI. Onnekseni en sellaista ole vielä tähän saakka itse tullut\nkokeneeksi, mutta sellainen on yleinen luulo miesten keskuudessa.\n\nHANNA. Se ei ole heillä ensimäinen eikä viimeinen harhaluulo!\n\nKANTTORI. Mielelläni soisin että se olisi harhaluulo ja, ellei monet\nesimerkit toisin osoittaisi, tahtoisin sitä uskoakin. Mutta luuletko\nesimerkiksi, että jos Turholm vainaja ei olisi ollut harras\nsuomenmielinen, hänen rouvansa kuitenkin olisi sellainen kuin tätisi\nnyt on? Onhan äitisi koti aivan umpiruotsalainen.\n\nHANNA. Aivan varmaan hän olisi kansallismielinen; hänellä on siksi hyvä\nymmärrys ja sydän oikealla paikalla.\n\nKANTTORI. Sitä en suinkaan epäile.\n\nHANNA. Niilo, minä toivon että sinä kerran tulet tuntemaan mikä voima\non naisen periaatteilla: mikä kannatus, jos ne ovat puolellasi, mikä\nankara vastus, jos ne ovat tielläsi.\n\nKANTTORI. Sinä innostut, ethän vaan ymmärtänyt sanojani niin, kuin\nolisin sinusta epäillyt? Sinuun luotan niinkuin jumalan-sanaan.\n\nHANNA. Nyt puhut tyhmästi, hyvä Niilo. (Pieni tyttö tulee sisään kirja\nkädessä ja seisahtuu ovensuuhun.) Vai niin, läksysi on jo luettu --\nminä tulen oitis! (Tyttö poistuu.) Niinkuin näet, olen jo näinä parina\npäivänä ennättänyt hankkia itselleni oppilaitakin. Opettaminen onkin\ntullut aivan kuin toiseksi luonnokseni; pelkäänpä vaan että se käy ilmi\npuhuessani sellaistenkin kanssa, jotka eivät ole oppilaitani -- mutta\nsitä en voi auttaa.\n\nKANTTORI. Sitä en suinkaan ole huomannut, Hanna. Kuinka mielelläni\nolisin oppilaasi, kun vaan saisin aina kuulla puhettasi!\n\nHANNA, varoittaen sormellaan. Joko taas! Mutta nyt jätän sinut hetkeksi\nyksin, jollet pahastu; sitten jatkamme.\n\n    (Aikoo mennä.)\n\n\nII. Kohtaus.\n\n    Entiset. _Rouva Turholm_ ja _assessori Grasman_ tulevat sivuovesta.\n\nASSESSORI. Peljästyttekö meitä, hyvä neiti?\n\nHANNA. En suinkaan, herra assessori, mutta minun täytyy rientää\noppilaitteni luokse.\n\n    (Menee.)\n\nASSESSORI. Minä ihmettelen että neiti Sommar palaa noin terveenä\nseminarista. Olen kuullut että siellä oppilaita vaivataan niin paljon,\nettä varsinkin naiset kaikki palaavat sieltä kivulloisina, ja seuraus\nsiitä on se, että kun sitten jonkun vuoden ovat kovassa työssä,\nkehnoissa huoneissa ja typerän kansan keskuudessa, kuolevat niinkuin\nkärpäset. On sekin systeemiä!\n\nROUVA. Hannasta päättäen sellaiset jutut ovatkin paljasta lorua.\n\nASSESSORI. Olkoonpa vaan; mutta miksi tarvitsee kansan, huomatkaa\n_kansan_ opettajan lukea kaiken maailman tieteitä, niinkuin ei\nvähemmänkin oppinut voisi lapsille neuvoa lukemista, kirjoitusta ja\nhiukan luvunlaskua.\n\nROUVA. Myöntänettehän kuitenkin että niillä, joiden tulee kansan\nsivistystä kohoittaa, täytyy olla itsellänsä korkeampi sivistys?\n\nASSESSORI. Niin, niin, en minä suinkaan tahdo ruveta teidän kanssanne\nkansan sivistyksestä kiistelemään! -- (Huomaa kanttorin.) Onhan täällä\nkanttorikin -- hyvää päivää!\n\nROUVA. Te teette minulle hyvän työn, herra kanttori, jos pidätte seuraa\nassessorille sillä aikaa kuin minä pistäyn talouden toimissa.\nIsännättömässä talossa täytyy, näette, emännän itsensä liikkua joka\npaikassa.\n\nASSESSORI. Älkää millään muotoa antako meidän häiritä toimianne.\n\n    (Rouva menee.)\n\n\nIII. Kohtaus.\n\n    _Assessori_ ja _Kanttori_.\n\nASSESSORI. Neiti Sommar on rouva Turholmin sisarentytär, eikö niin?\n\nKANTTORI. Niin on.\n\nASSESSORI. Ja ainoa perillinen?\n\nKANTTORI. Sitä en ole koskaan tiedustellut, mutta onhan se mahdollista\n-- jollei rouva Turholm vielä mene uudestaan naimisiin.\n\nASSESSORI. Hän on varsin sievä ihminen.\n\nKANTTORI. Niin todellakin, ikäänsä erinomaisen pulska vielä.\n\nASSESSORI. Minä tarkoitan neiti Sommaria.\n\nKANTTORI. Ah!\n\nASSESSORI. Mutta yhdestä toiseen -- teillähän kuuluu olevan varsin\nsuuri vaikutus näillä tienoilla, herra kanttori.\n\nKANTTORI. Minun vaikutus-alani on hyvin vähäinen.\n\nASSESSORI. Sitä mahtavampi on vaikutuksenne tuolla alalla, minä tiedän\nsen. Olettehan te kaikkien yritysten johtajana täällä, etenkin\nniinsanottujen \"kansallisten\".\n\nKANTTORI. Menestyksemme niissä yrityksissä ei mahtane kateutta\nherättää.\n\nASSESSORI. Mitäpä nyt kateudesta -- mutta tunnustaa täytyy että te\nolette toimelias mies: hoidatte virkaanne nuhteettomasti, kokoilette\nrahoja teaatteria ja kouluja varten, lähetätte onnentoivotuksia\njohtaville miehillenne, annatte lausuntoja sivistyksen perusasioissa,\nratkaisette mikä kieli on oleva opetuksen pohjana kouluissa, ynnä\nmuuta, mikä saattaa sydämellisesti huvittaa kaikkia, jotka tietävät,\nettei teillä vielä ole kansakouluakaan.\n\nKANTTORI. Te tiedätte varsin hyvin, herra assessori, että kansakoulu on\npäätetty tänne perustettavaksi ja että ainoastaan varain puute sen\ntoimeen panemista estää.\n\nASSESSORI. Varain puute! Siinäpä satutitte juuri arimpaan kohtaan. Sen\nsijaan että tuhlaatte aikaanne ja varojanne kaikenlaisiin puuhiin,\njoista ei teillä ole vähintäkään hyötyä, tulisi teidän edistää\nvarallisuutta paikkakunnallanne. Maanviljelys, karjanhoito -- kas siinä\navara vaikutus-ala jokaiselle tosikansalaiselle. Jos niistä\npidettäisiin enemmän huolta, niin olisi kyllä varoja kansakoulujenkin\nrakentamiseen eikä tekisi mieli matkimaan kaikkia hullutuksia mitä\nHelsingissä tehdään, ja tottelemaan sieltä tulevia komentosanoja.\n\nKANTTORI. Minä ymmärrän kyllä mitä te hullutuksiksi sanotte; mutta\nsuuresti erehdytte, jos luulette täällä Helsingistä tulevia\nkomentosanoja toteltavan. Ja mitä matkimiseen tulee, niin harva jotakin\nmerkitsevä aate lienee helsinkiläinen. Muualla ne syntyvät, vaikka\nniitä siellä muodostellaan, niinkuin pajassa, jossa on taitavimmat\nsepät takomassa. Ja sepätkin ovat siellä vieraita, muualta tulleita,\ntaikka mainitkaa minulle joku mainio helsinkiläinen... Meistä,\nnimittäin kansasta, ovat aatteet lähteneet ja kansasta ovat lähteneet\nne miehet, jotka aatteita kehittävät ja puollustavat. Eikö meillä olisi\noikeutta heitä kannattaa, heitä rohkaista, heille menestystä toivoa?\n\nASSESSORI. Minä tiedän tuon: kaikki hyvä tulee niinkutsutuista \"syvistä\nriveistä\".\n\nKANTTORI. Eihän se teitä peloittane?\n\nASSESSORI. Mitä vielä! -- Mutta palatkaamme taloudelliselle alalle. Te\nsanotte että kunnalla ei ole kylliksi varoja oman koulun rakentamiseen,\nja kuitenkin ukot vastustavat kaikkea, mikä voisi varallisuutta näillä\nseuduilla kohoittaa. Niinpä on par'aikaa kysymys eräästä\ntehdasliikkeestä, jonka harjoittamiseen, omituista kyllä, vaaditaan\nkunnan lupaa, vaikka ammatti itsessään ei ole mitään luvatonta --\nikäänkuin vapaus ei siinä olisi yhtä hyödyllistä kuin muissakin\nelinkeinoissa. Erästä tehdasliikettä, sanon ma, aloitettaisiin täällä,\nmutta kuntalaiset eivät siihen suostu.\n\nKANTTORI. Tarkoitatte luultavasti Pilbladin ja kumppanien aikomusta\nrakentaa tänne viinapolttimo?\n\nASSESSORI. Aivan oikein, sitä tarkoitan. Asia olisi minullekin varsin\ntärkeä.\n\nKANTTORI. Teillä sanotaan olevan kolmas osa tuossa ai'otussa\npolttimossa.\n\nASSESSORI. No, ei juuri sen vuoksi. Vaan, näettekös, minulla on\nmaatalo, josta ei ole paljon mitään hyötyä kun sen tuotteita ainoastaan\npitkän ja vaivaloisen kuljetuksen jälkeen voi saada kaupaksi. Mutta jos\ntäällä olisi polttimo, saisin viljastani kelvollisen hinnan;\npolttimosta tuodulla rankilla ja ravalla voisi elättää runsaasti\nkarjaa, ja kun karjasta saadaan lantaa ja lanta on maanviljelyksen\nperustus, niin syntyisi siitä kiertokulku, mikä jokaisella kierroksella\nkohoittaisi varallisuutta askeleen ylemmäksi. Ja huomatkaa: tuo etu ei\nolisi yksin minulla, vaan koko paikkakunta sitä nauttisi -- yhteistä\nhyvää minä tarkoitan. Sen vuoksi olisi erittäin hyvä, jos te, jolla on\nsuuri luottamus pitäjäläisten keskuudessa, neuvoisitte heitä paremmin\netuansa ymmärtämään.\n\nKANTTORI. Herra assessori, minun isäni kuoli viinaan.\n\nASSESSORI. Luultavasti sen vuoksi että hän nautti sitä liiaksi; --\nsillä tavalla saattaa lähdevedelläkin itsensä tappaa.\n\nKANTTORI. Mutta jos isäni olisi lähteesen kuollut, niin ei kukaan voisi\nminua pakoittaa siitä enään vettä ottamaan.\n\nASSESSORI. Te ymmärrätte minua väärin. Nyt ei olekaan puhetta\npakoittamisesta tai teidän itsenne johtamisesta samalle tielle, jossa\nisänne sanotte onnettomaksi tulleen. Olkoon se kaukana meistä! Mutta\nkatsokaas, Pilblad voisi ruveta riitelemään tästä asiasta pitäjäläisten\nkanssa, siitä olisi turhia rettelöitä ja kulunkeja, ja mahdollisesti\nhän kuitenkin lopuksi voittaisi.\n\nKANTTORI. Mutta läänimme kuvernööri on tunnettu siitä, että hän\ntämän-tapaisissa asioissa aina on kuntain puolella.\n\nASSESSORI. Minä tiedän sen; mutta minä tahtoisin mieluummin saada\ntällaiset asiat sovinnolla ajetuiksi, sillä riidoista ja\nkäräjänkäynnistä ei lähde koskaan mitään hyvää, uskokaa minua. Sen\nvuoksi olen ajatellut erästä sovituskeinoa. Niinkuin tiedätte, on\nminulla kirkonkylässä taloni maalla uusi asuntorivi, joka on\nkansakoulun huoneiksi varsin sopiva. Sen olen aikonut lahjoittaa\npitäjälle koulua varten.\n\nKANTTORI. Todellakin, herra assessori? Sepä olisi jalo työ!\n\nASSESSORI. Pienoinen uhraus vaan isänmaan alttarilla. Mutta asian laita\non sellainen, että, niinkuin jo sanoin, maataloni ei tuota paljon\nmitään ja sen vuoksi noin suuri lahjoitus vielä tätä nykyä kävisi\nminulle varsin vaikeaksi; minun täytyisi lykätä se epämääräiseen\ntulevaisuuteen ja hyyrätä huoneet jollekulle, esim. maakauppiaalle,\njolle ne soveltuisivat erittäin hyvin. Mutta jos polttimo --\n\nKANTTORI. Te tarkoitatte että tehtäisiin vaihtokauppaa: te antaisitte\nmeille kansakoulun, me teille viinapolttimon. Ei käy laatuun --\nvalitettavasti ei.\n\nASSESSORI. Minä arvelin että nyt olisi muutoinkin erinomaisen sopiva\ntilaisuus kun voitaisiin saada neiti Sommar opettajattareksi, hän, joka\non oman pitäjän lapsia ja erittäin suloinen ihminen -- eikö niin\nteidänkin mielestänne?\n\nKANTTORI. Se on totta, tilaisuus olisi erinomainen. Mutta vaatikaa\nminulta mitä hyvänsä muuta, vaan ei sitä että minun pitäisi puolustaman\nviinaa, jota kammoon pahimpana vihollisenani.\n\nASSESSORI. Hyvä kanttori, enhän minä teiltä mitään vaadi. Jollei teille\nkansan sivistyksen etu ole kalliimpi kuin oma personallinen inhonne\nsitä tai tätä vastaan, niin enhän minä sille mitään voi.\n\nKANTTORI. Herra assessori, te olette julma.\n\nASSESSORI. Niin, niin -- sellaisia te olette, jotka itsiänne\n\"kansallisiksi\" nimitätte! Jos teille joskus kättänsä tarjoo yhteiseen\ntyöhön, niin te sen hylkäätte ja kuitenkin ihmettelette, ettei maan\nvarakkaat teidän yrityksiänne kannata. Te vaaditte että teille pitäisi\nolla kohtelias ja kukkaro aina auki, vaikka te vastaatte röyhkeydellä,\nhaukkumisilla, solvauksilla. Onko se mielestänne tasapuolisuutta?\n\nKANTTORI. Tuo, mitä nyt sanoitte, ei ole totta.\n\nASSESSORI. Sallikaa minun puhua loppuun saakka! -- Kuinka usein olen\naikonut antaa minäkin roponi suomalaisille kouluille, joiden menestystä\nsydämestäni harrastan, mutta aina on suomenmielisten ynseys minua siitä\nestänyt. Olen ajatellut: oppikoot ensin nöyryyttä, sillä se on oikean\nsivistyksen ensimäinen merkki.\n\nKANTTORI. Se, joka asiata todenteolla harrastaa, ymmärtää myös eroittaa\npäätarkoituksen henkilöistä, eikä iske kiinni vähäpätöisyyksiin.\n\nASSESSORI. Se ei suinkaan ole vähäpätöistä kenenkä kanssa jotakin\nyhteistä työtä tekee! Mitä asian ja henkilön eroittamiseen tulee, niin\nei teidän pitäisi siitä paljon puhumaan, teidän, joka sekoitatte\nitsenne, isänne ja Herra ties keitä kaikenlaisiin asioihin, joilla ei\nole mitään yhteyttä.\n\nKANTTORI. Teillä on mahdollisesti syytä niin sanoa; minä en sitä\nlausunutkaan teitä moittiakseni.\n\nASSESSORI. Vähät siitä! Mutta vielä nytkin olisin valmis antamaan\njonkun summan, esimerkiksi viisisataa markkaa, suomalaisille kouluille\nja teidän kauttanne, jos vaan voisin toivoa hiukankin ystävällisempää\nkohtelua.\n\nKANTTORI, puhuen itseksensä. Viisisataa markkaa! Koko pitäjässä on\nsaatu kokoon ainoastaan sata ja yhdeksänkymmentä, se tekisi yhteensä\nkuusisataa yhdeksänkymmentä; voisin lisätä siihen omistani kymmenen\nmarkkaa. Seitsemänsataa markkaa -- mikä summa, mikä summa!\n(Assessorille.) Mitä te siis oikeastaan tahdotte, herra assessori?\n\nASSESSORI. Että te kunnankokouksessa, joka alkaa parin tunnin päästä,\npuhutte Pilbladin yrityksen puolesta, ja jos polttimon rakentamiseen\nlupa annetaan, niin lahjoitan kunnalle kouluhuoneet ja te saatte\nviisisataa markkaa.\n\nKANTTORI. Minä kirjoitan ne heti teidän niinellänne keräyslistaani.\n\nASSESSORI. Ei millään muotoa minun nimeäni! Minä vihaan kaikkea melua,\nenkä tahdo ylvästellä hyvillä töilläni; kaikki tapahtukoon hiljaa ja\nsävyisästi. Pankaa oma nimenne.\n\nKANTTORI. Kuinka? Mitä te tarkoitatte?\n\nASSESSORI. Taikka kirjoittakaa vaan: \"Eräs valistuksen ystävä\nviisisataa markkaa\". -- Te siis suostutte?\n\nKANTTORI. Sitä en muistanutkaan, suostumukseni tarvitaan ensin. -- Voi\njos tietäisin! Viina ja koulu -- tuntuu aivan kuin olisi taistelu\nkuoleman ja elämän välillä. Ettekö voisi odottaa että kysyisin neuvoa\nedes Hannalta?\n\nASSESSORI. Keneltä?\n\nKANTTORI. Neiti Sommarilta -- hänen mielipiteensä olisi minulle varsin\ntärkeä.\n\nASSESSORI. Vai niin; no sitten lienee parasta lakata puhumasta koko\nasiasta. Te näytte olevan niitä miehiä, jotka aina pakenevat jonkun\nhameen taakse kun on päätös tehtävä. Toivotan onnea! Te luulette\nvarmaan että muualta ei enää viinaa saadakaan, kun vaan täällä ei\ntehdasta ole.\n\nKANTTORI. Sitä en uskalla toivoa.\n\nASSESSORI. Mutta ette kuitenkaan tahdo ymmärtää että juoppouden paras\nvastustaja on sivistys, on oppi, jota koulu tänne levittäisi.\n\nKANTTORI, hetken mietittyä. Siinä olette oikeassa: ainoastaan raa'at.\nsivistymättömät ihmiset voivat viinan orjiksi joutua, siis --\nsivistystä, kouluja! Herra assessori, minä suostun -- kansani tähden\n(itsekseen) ja sinun tähtesi, Hanna!\n\nASSESSORI. Teitte järkevän ja viisaan päätöksen, joka tuottaa teille\nkunniaa, sillä olettehan -- jos asia onnistuu -- melkein niinkuin koko\nkoulun perustaja. Lahjoitus-kirja on valmiina ja rahat saatte\nkunnankokouksen jälkeen.\n\n\nIV. Kohtaus.\n\n    Entiset. _Rouva Turholm_ ja _Hanna_ tulevat peräovesta.\n\nASSESSORI, kuiskaten Kanttorille. Mitä täällä olemme puhuneet, se jää\ntietysti meidän välillemme. (Rouvalle.) Erinomaisen kaunis ilma tänään,\nvoimme odottaa hyvää viljavuotta, raskaita jyviä.\n\nROUVA. Yksi ainoa yö saattaa vielä hävittää kauneimmatkin toiveet.\n\nASSESSORI. Miksi antautuisimme synkkien aavistusten valtaan, hyvä\nrouva, kun siihen ei mitään syytä ole.\n\nROUVA. Aikaista iloa on myöhäinen katua.\n\nASSESSORI. Sepä sukkelasti sanottu! Mutta aika rientää ja minun täytyy\nkiiruhtaa pois. Saisinko olla niin rohkea, että pyydän rouvasväkea\ntänään tulemaan luokseni? Kesäinen ilma oikein vetää ja viettelee meitä\nulos.\n\nROUVA. Kiitoksia, jos suinkin pääsemme, tahdomme tulla.\n\nASSESSORI. Te myöskin, neiti Sommar, kaikin mokomin! Pääsemisestä ei\npuhetta.\n\nHANNA. Jos täti lähtee --\n\nASSESSORI. Minä luultavasti viivyn siksi kunnan-huoneessa, mutta jos\nohitse ajaessanne poikkeatte sinne, niin saamme jatkaa matkaa samassa\nseurassa minun vaunuissani. (Kättelee.) Hyvästi, rouva Turholm!\nHyvästi, neiti Sommar! Te voitte tulla, kanttori, minun hevosessani.\n\nKANTTORI. Kiitoksia, minulla on oma hevonen täällä; minä ajan heti\njälessä.\n\nASSESSORI. Älkää vaan myöhästykö! Vielä kerran hyvästi!\n\nROUVA. Sangen ikävää että teidän täytyy lähteä niin pian, mutta älkää\nunhoittako!\n\n    (Assessori menee.)\n\n\nV. Kohtaus.\n\n    Entiset, paitsi assessori.\n\nKANTTORI. Tiedättekö mitä -- assessori olisi helposti käännetty toiseen\nuskoon!\n\nHANNA. Suomenmieliseksi?\n\nKANTTORI. Niin juuri. Me haastelimme vähän niistä asioista ja hän ei\nollut kovinkaan jyrkkä, valittihan vaan suomalaisten ynseyttä ja muuta\nsellaista, jota varsin hyvin tunnemme. Osoittipa hän todellista\nsuosiotakin suomalaisuutta kohtaan, vaikka siitä on vielä liian\naikaista puhua.\n\nHANNA. Todellakin! Eikös hän ole rikas mies?\n\nROUVA. On kyllä, ja sen vuoksi olisikin erinomainen voitto, jos hän\nsaataisiin meidän puolelle; sitä kannattaisi koettaa,\n\nKANTTORI. Se on minunkin mielipiteeni ja luulen että sellainen\nkääntämis-työ kävisi rouvasväelle varsin helpoksi.\n\nHANNA. Mutta äskenhän juuri arvelit ettei naisilla ole mitään kykyä\nsellaisissa asioissa ja että he aina mukaantuvat niiden miesten mukaan,\njoiden seurassa ovat.\n\nKANTTORI. Se oli vaan yleistä arvelua, mutta tässä tapauksessa luulen,\nettä eräs nainen voisi suuresti vaikuttaa assessoriin, jos vaan\nviitsisi itseänsä vaivata.\n\nROUVA. Niin luulen minäkin.\n\nKANTTORI. Erittäin hauskaa, että siinä olette kanssani yksimielinen.\nSiis koettakaa!\n\nROUVA. Ketä tarkoitatte?\n\nKANTTORI. Teitä, hyvä rouva.\n\nROUVA. Minua? Minä tarkoitan Hannaa.\n\nHANNA. Minua -- no mutta täti kulta!\n\nKANTTORI. Sitä parempi, jos voitte tehdä hyökkäyksen yhdessä --\nvarmempi on voitto.\n\nHANNA. Älkää lörpötelkö joutavia! Parempi olisi, jos miettisitte millä\nkeinolla ensi syksyksi saataisiin tänne kansakoulu. Silloin pääsisin\nminäkin omaan leipään ja te tekisitte minulle hyvän työn, josta olisin\nikuisesti kiitollinen.\n\nKANTTORI. Eikö muuta, Hanna? No, ensi syksynä, se on: noin kuukauden\npäästä, avataan täällä kansakoulu, sen lupaan.\n\nHANNA. Kuinka, olisiko mahdollista? Sinä oikein säikähdytät minua.\n\nKANTTORI. Minä en puhu enempää, vaan luota sanaani.\n\nHANNA. Täti, täti, kuuletko mitä ihmeitä tapahtuu?\n\nROUVA. Tiedäthän ettei sinulla ole mikään kiire \"omaan leipään\",\nniinkuin sanoit. Sinun leipäsi kasvaa minun talossani niin kauan kuin\nsiellä vaan viihdyt.\n\nHANNA. Sen tiedän kyllä, rakas täti; mutta minä en tahtoisi syödä\nleipääni laiskana ja toimettomana. Ei, työtä ja vaivaa ja sitten elää\nomasta ansiosta -- siinä minun suurin toiveeni.\n\nKANTTORI. Se toiveesi pian toteutuu.\n\nHANNA. Minä luotan sinuun. Mutta pitihän sinun kiiruhtaa assessorin\njälestä johonkin, jollen väärin ymmärtänyt.\n\nROUVA. Älähän toki karkoita kanttoria pois!\n\nKANTTORI. Ei -- Hanna on oikeassa, minun täytyy kiiruhtaa kunnan\nkokoukseen. Olen jo viipynyt liiaksikin, mutta onneksi on minulla hyvä\nhevonen. -- Hyvästi!\n\nROUVA. Mahdollista on että tapaamme vielä tänään toisiamme.\n\nKANTTORI. Mahdollista kyllä. Hyvästi Hanna!\n\nHANNA. Hyvästi! Kiitoksia lupauksestasi!\n\n    (Kanttori menee ja esirippu laskeutuu.)\n\nEnsimäisen näytöksen loppu.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n    Pihamaa kuntahuoneen luona, josta portaat näkyvät vasemmalla.\n    Ohitse kulkee maantie. Aitaan on sidottu rattaitten eteen\n    valjastettuja hevosia. Renkipoikia käy toisinaan hevosia\n    katsomassa; muutamilla rattailla makaa koira. Etäämpänä perällä\n    näkyy kirkko ja sen ympärillä taloja ja vainioita.\n\n\nI. Kohtaus.\n\n    _Assessori_ ja _Kalso_ tulevat ulos kuntahuoneesta. Kohta heidän\n    jälessään tulevat sieltä myöskin _Tuoppala, Lahti, Kinnas_ ynnä\n    muita talonisäntiä.\n\nASSESSORI. Itsepäiset tomppelit, joita ei saa mihinkään kääntymään! En\nymmärrä missä kanttori viivyttelee. Olisiko hän katunut kauppaansa?\nOnneksi saimme kokouksen keskeytetyksi neljännestunniksi; jollei hän\nsitä ennen ole tullut, on vaivani taaskin turha. Lähden häntä vastaan\ntielle.\n\n    (Menee.)\n\nTUOPPALA, tullen ulos. Ei mar' sitä ruttoa ja hävitystä niin vähällä\nomaan tupaan päästetä. Kyllä sitä saadaan viinaa, vaikka on kymmenenkin\npeninkulman päästä haettava. Mitä täällä sitten syötäisiin, jos viljat\nviinaksi poltettaisiin?\n\nLAHTI. Tuoppala puhuu oikein!\n\nKINNAS. Kummallista se on vähän tuon viinakullan laita: ei se itsessään\nmitään pahaa ole. Katsokaas, jos panen viinapullon pöytään, niin ei se\nvielä mitään pahaa vaikuta: se on siinä vaan niinkuin mikä muu hyvänsä\nmustakylkinen olento. Mutta kun siihen katsoo, niin ikään on kuin\nnousisi sen kaulasta viekoittelija ylös ja sanoisi: \"Maistapas ...\nmaistapas!... Tilkkanen vaan tätä herttaista nestettä!... Maistapas,\njos olet mies!\" Ja jos sitten yltyy maistamaan, niin tuo paholainen\nikäänkuin tarttuu kieleen kiinni ja pakoittaa juomaan niin kauan että\nihminen on, jos niin voisi sanoa, ikäänkuin sika. Ja kun ihminen on\nsikana, niin ei se tiedä tästä maailmasta, eikä osaa eroittaa iltaa\nhuomenesta.\n\nLAHTI. Kinnas puhuu oikein!\n\nKALSO. Mutta sanoihan assessori antavansa meille koulun, jos suostumme\nhänen pyyntöönsä -- olisihan se jotain sekin sivistyksen edistämiseksi.\n\nTUOPPALA. Opetettaisiinko siellä koulussa sitte juomaan tai viinaa\nvalmistamaan, -- koska sen pitäisi olla niin läheisessä yhteydessä\nviinarännin kanssa?\n\nKINNAS. Olkaamme ilman koulua vaikka kymmenen vuotta, kun vaan olemme\nyhtä kauan ilman viinaa. Jos sivistys on senkaltaisissa tehtaissa, niin\nperustettakoon sitte konjakki-tehdas, sillä näettehän ettei kukaan\nsivistynyt juo itseänsä humalaan viinasta, vaan konjakista; raaka\ntalonpoika viinasta juopuu, herrat hienommasta tavarasta.\n\nLAHTI. Kinnas puhuu oikein!\n\nKALSO. Mutta nähkääs, viina on myöskin lääkettä, vatsan kivussa\nerittäin terveellistä ja kylmettymistä vastaan paras keino.\n\nKINNAS. Niin, niin, kyllä susi syitä saa ja vatsan kipuja se, joka\nviinaa haluaa.\n\nTUOPPALA. Jos minä olisin keisari ja esivalta, niin en jättäisi maahan\nuseampaa kuin yhden viina-tehtaan, ja sieltäkään ei annettaisi muutoin\nkuin apteekarin käskystä.\n\nLAHTI. Tuoppala puhuu oikein!\n\nKINNAS. Sellaisia apteekareja on meillä liiaksikin, esimerkiksi\nVirjälän saunamies, jolta ei ropit ja lääkkeet, nimittäin viina, lopu\nkoskaan. Siellä luullakseni Kalsokin käy kun on vatsa kipeä, hm!\n\nKALSO, osoittaen Kintaan harmaata kulkkupartaa. Näkyypä minnekä\nKintaankin hopeat ovat valuneet.\n\nTUOPPALA. Noukkaileminen ei tässä asiaa paranna. Tuolla tulee kanttori,\nkysykäämme hänen mieltänsä, sillä hänellä on tavallisesti pää oikealla\nkohdalla ja ajatukset selvät kuin vesi hietapohja lähteessä.\n\nKAIKKI. Niin, kysykäämme kanttorilta!\n\n\nII. Kohtaus.\n\n    _Assessori_ ja _Kanttori_ tulevat maantieltä.\n\nKANTTORI, tervehtäen. Ompas täällä isäntiä! Terve Tuoppala ja Seppälä\nja Kinnas ja Lahti ja Kalso ja Saapaslampi -- terve!\n\nTUOPPALA. Mikäs on oikeastaan kanttorin ajatus asiasta?\n\nKINNAS. Hän tarkoittaa viinarännin asiaa.\n\nKANTTORI. Kyllä arvaan. Minä olen siitä, hyvät pitäjänmiehet, ennenkin\npuhunut teille, mutta sittemmin on tullut väliin seikkoja, jotka ovat\nminua pakoittaneet ajatustani muuttamaan. Olen aina sanonut teille että\nviinapolttimoa ei pitäisi kuntaan ottaa, koska siitä saattaa paljon\nturmelusta levitä, ja jollei asiassa muita näkökantoja olisi, niin\nneuvoisin vieläkin samaa. Tuollaisesta laitoksesta, kuin viinapolttimo,\non kyllä paikkakunnalle kaikenlaista aineellista hyötyä, se tuottaa\ntyön-ansiota, koroittaa viljan hintoja, helpoittaa karjan elättämistä\nja niin edespäin; mutta niille seikoille en suurta arvoa anna, sillä\nlaitoksesta on haittojakin, jotka täydellisesti hävittävät kaiken sen\ntuottaman hyödyn. Tässä on kuitenkin toinen paljon tärkeämpi, kalliimpi\nasia kysymyksessä. Kenties tiedätte jo, että meille on tarjottu\nkansakoulu palkinnoksi suostumuksestamme, ja se on mielestäni\ntilaisuus, jota ei pitäisi laimiin lyödä.\n\nLAHTI. Kanttori puhuu --\n\nKALSO, keskeyttäen. Oikein!\n\nLAHTI. Ei, sanon minä; kanttori puhuu väärin!\n\nKINNAS. Olehan vaiti ja odota.\n\nKANTTORI. Minä en puhu väärin kuu puhun tulevaisuudestamme, lastemme\npuolesta, jotka, niin kauan kuin meillä ei ole koulua, ovat elävänä\nmuistutuksena siitä, että emme ole velvollisuuttamme täyttäneet.\nJa mekö olisimme ainoat jotka käyttävät viinaa sivistyksen\nkohoittamiseksi? Kuinka tekee valtio ja hallitus? Eikö se anna polttaa\nniin ja niin monta miljoonaa kannua viinaa vuodessa, josta se saa niin\nja niin monta miljoonaa markkaa tuloja? Niillä rahoilla autetaan\nkulkuneuvoja, rakennetaan rautateitä, joita pidetään sivistyksen\nvälikappaleina, niitä rahoja jaetaan myös kunnille, huomatkaa!\nkoulutarkoituksia varten. Eikö esivalta ole siten osoittanut millä\ntavalla viinateollisuutta on yhteiseksi hyödyksi käytettävä?\nTahtoisimmeko me olla viisaampia kuin itse hallitus? Emmeköhän silloin\ntodenteolla olisi tyhmempiä?\n\nLAHTI. Minä en osaa mitään sanoa, mutta viinaa minä pelkään niinkuin\nsyntiä, niinkuin kuolemaa, niinkuin perkelettä. En tiedä miksi, mutta\nkauhistus valtaa sydämeni kun ajattelen että tänne asetetaan\nviinatehdas.\n\nKANTTORI. Suurempi kauhistus valtaa minut kun ajattelen että vielä\nsaisimme vuosikausia odottaa kansakoulun avausta täällä juuri tähän\naikaan, jolloin kaikkialla Suomessa kouluja perustetaan. Olisiko\nmielestänne kaunista, jos eräänä päivänä huomattaisiin että meidän\nkunta on koko avarassa Suomessamme ainoa, jossa ei ole kansakoulua? --\nVielä toinenkin seikka: moni pelkää viinapolttimoa sen vuoksi että tuo\ntulijuoma on silloin liian lähellä saatavissa. Mutta saahan sitä nytkin\nken vaan tahtoo, ja voi! kuinka moni sitä tahtoo! Mutta jos koulu saa\nvaikuttaa, levittää opin-valoa ja sivistystä nousevaan sukupolveen,\nniin olen varma siitä, että se päivä on kerran koittava, jolloin\njokainen Suomen kansalainen Lahden isännän tavalla kammoo viinaa\nniinkuin perkelettä, ja silloin viinatehtaat itsestänsä häviävät; mutta\nne ovat omaa hautaansa kaivaessa tuottaneet ääretöntä hyötyä maalle ja\nniistä voi silloin sanoa, että \"makeus on lähtenyt väkevyydestä\".\n\nTUOPPALA. No niin se asia on, joka sen vaan osaa oikein harkita.\n\nKINNAS. Makkaralla on, näet, kaksi päätä. Niin se on -- sanoinhan minä.\n\nKALSO. Mitä sinä sanoit --\n\nASSESSORI, keskeyttäen. Suokaa anteeksi, mutta eiköhän jo ole aika\nmennä jatkamaan kokousta ja tekemään päätöstä?\n\nKALSO. Assessori on oikeassa, menkäämme! Päätöstä ei olekaan vaikea\ntehdä, sillä asia on selvä kuin päivä.\n\nMONET. Selvä kuin päivä!\n\n    (Menevät takaisin kuntahuoneesen; Lahti päätänsä pudistellen.)\n\nASSESSORI, taputtaa kanttoria olkapäälle. Te suorititte tehtävänne\noivallisesti; olen melkein varma voitosta, sillä syrjästä tarkastelin\nkuinka syvän vaikutuksen puheenne teki.\n\n    (Menee toisten jälestä.)\n\n\nIII. Kohtaus.\n\n    _Kanttori_ ajatuksiinsa vaipuneena. Kanttorin _Äiti_ tulee\n    maantieltä.\n\nÄITI koskettaa kanttoria olkapäähän. Miksi olet noin ajatuksissasi?\nOnko totta että täällä nyt ratkaistaan viinapolttimon asia? Tulin sitä\nvartavasten kuulemaan.\n\nKANTTORI. On.\n\nÄITI. Ja sekö sinua huolettaa?\n\nKANTTORI. Niin, äiti, se todellakin painaa mieltäni.\n\nÄITI. Muistelet kai isääsi -- olithan hänen kuollessaan jo kylliksi\nvanha. Mutta luuletko että polttimon rakentamiseen suostutaan?\n\nKANTTORI. Siitä olen melkein varma.\n\nÄITI. Voi onnettomia! Toisin päättäisivät, jos olisivat kokeneet mitä\nminä olen kokenut, jos olisivat nähneet siivosta miehestä vähitellen\nkasvavan juopon, nähneet varansa hupenevan niinkuin sulaa lumi\nlämpöisissä kourissa! Voi ne olivat kovat ajat minulla; luulin hulluksi\ntulevani -- niin paljon sain surra ja itkeä. Ja kun isäsi vihdoin\nlöydettiin kuolleena, viinaan kuolleena, ilman pappia, syntisenä,\nviinapullo puolillaan vielä lakkarissa, silloin juoksin minä pitkin\nkujia ja huusin: Ylös vaimot ja tyttäret! Ylös taisteluun hirveintä\nvihollistamme vastaan, joka ryöstää meiltä isät, puolisot, sulhaset,\njoka hävittää tavaramme, turmelee koko sukumme, -- ylös Suomen naiset!\nMutta kukaan ei liikahtanut, ääneni sortui enkä sittemmin enään ole\nhuutanut. Olen vaan koettanut kasvattaa sinuun tahdon lujuutta, joka\nauttaisi kestämään viettelyksiä vastaan, sillä juuri tahdon lujuuden\npuute se isäsi hukkaan vei. Kuinka kasvatuksessasi olen onnistunut,\nsitä en vielä tiedä sanoa -- isäsikään ei vielä sinun ijälläsi väkeviä\nryypännyt. Toivon kuitenkin ett'et ole hänen luontoansa perinyt.\n\nKANTTORI. Äiti kulta, älkää epäilkö!\n\nÄITI. Niin poikani, ethän sitä murhetta minulle tekisi?\n\n    (Kuntahuoneesta kuuluu kova \"jaa\"-huuto ja yksi ainoa \"ei!\")\n\nKANTTORI. Asia on ratkaistu.\n\nÄITI. Polttimo päätetty?\n\nKANTTORI. Niin luulen.\n\nÄITI. Pahahenki sokaisee ihmiset! Minä en enään valita, minä kiroon --\nse oikeus on minulla.\n\nKANTTORI. Voi äiti, menkäämme!\n\nÄITI. Kirotut olkoot kaikki, jotka sitä päätöstä tekivät,\nkaksinkertaisesti kirotut ne, jotka asian turmiollisuutta paremmin\nkäsittävät, mutta kuitenkin heikkoja viettelevät!\n\nKANTTORI. Äiti, äiti, tämä on hirveätä! Menkäämme, minä rukoilen!\n\nÄITI. Saakoot he kokea, mikä kosto siitä on tuleva, itku ja hammasten\nkiristys. Älköön olko heidän lapsillansa leivän palaa, heidän vaimonsa\nkerjätkööt ja äitinsä vaipukoot murheesta hautaan!\n\nKANTTORI. Voi äiti, äiti, lähtekäämme! Jumalan nimessä lähtekäämme!\n\n    (Vie puoliväkisin äitinsä pois.)\n\n\nIV. Kohtaus.\n\n    _Assessori_ ja _Isännät_ tulevat äännettöminä ulos.\n\nTUOPPALA. Nyt se on päätetty, tulkoon sitte mitä hyvänsä.\n\nKALSO. Ei muut äänestäneet vastaan kuin Lahti. (Lyö Lahtea olkapäälle.)\nMiks'et pitänyt paremmin puoliasi!\n\nLAHTI. Sanoinhan ettei kukaan puhunut oikein, ei kanttori eikä Kinnas.\n\nKALSO, nauraen. Sepä oli kummaa ettei tuo oivallinen puhe saanut mieliä\nkääntymään!\n\nKINNAS. Anna Lahden olla rauhassa. Ei tässä vielä tiedetä kuka viimeksi\nnauraa.\n\n    (Kaikki laittelevat hevosiansa ja lähtevät vähitellen pois.)\n\n\nV. Kohtaus.\n\n    _Rouva Turholm_ ja _Hanna_ ilmaantuvat maantielle.\n    _Assessori,_ sittemmin _Lahti_.\n\nASSESSORI, rientäen naisia vastaan. Tervetuloa! Saavuttepa aivan\noikeaan aikaan; kokous päättyi vast'ikään.\n\n    (Tuo naiset näyttämön etupuolelle.)\n\nROUVA. Mitä päätettiin kokouksessa?\n\nASSESSORI. Kaikenlaisia kunnan asioita: vaivaisista, maantien-teosta\nynnä muusta.\n\nROUVA. Eikö tullut esille myöskin viinapolttimon asia?\n\nASSESSORI. Aivan oikein -- se tuli myöskin päätetyksi.\n\nROUVA. Eihän vaan liene suostuttu?\n\nASSESSORI. Niin, siihen suostuttiin.\n\nROUVA. Onko mahdollista? Mutta mikä saattoi siinä määrässä muuttaa\nmiesten mielet?\n\nASSESSORI. No -- vaikuttimia on monenlaisia, mutta ettehän toki\nhalunne, hyvä rouva, kuulla kertomuksia ikävistä väittelyistä\ntuollaisessa kokouksessa? (Hannalle.) Eihän se teitäkään huvittaisi,\nneiti Sommar?\n\nHANNA. Päinvastoin olisin hyvin halukas kuulemaan  kuka täällä\nviinapolttimoa niin hartaasti puollustaa, että saa kunnan vakavat ukot\nmielensä muuttamaan. Siis kertokaa.\n\nASSESSORI. Koska minua pakoitatte puhumaan, niin tahdon mieltänne\nnoudattaa. Hm, alkaen arvokkaimmasta, niin puollusti sitä kanttori ja\nsitten --\n\nHANNA. Kuinka sanoitte? Kanttori -- se ei voi olla mahdollista!\n\nASSESSORI. Suokaa anteeksi, jos kenties sanoin jotakin, joka teitä ei\nmiellytä; mutta itsehän tahdoitte näistä asioista puhumaan.\n\nHANNA. Oi, ei suinkaan, puhukaa vaan! -- Kanttori siis puollusti?\n\nASSESSORI. Niin, ja jollette usko minun sanaani, niin voimme kysyä\nkelta hyvänsä läsnä olleelta, esimerkiksi Lahden isännältä, joka on\nvielä tuolla.\n\nROUVA. Ei mitenkään, herra assessori; Hanna ei tietysti sitä\ntarkoittanut.\n\nASSESSORI, huutaa Lahdelle. Isäntä, tehkää hyvin ja tulkaa tänne\nlähemmäksi. Sanokaa, eikö kanttori puollustanut polttimon rakentamista?\n\nLAHTI. Totuutta ei voi kieltää: kanttori ei puhunut oikein, hän\npuollusti viinatehdasta, siis juoppoutta, ja häntä seurasivat muut,\nniinkuin lampaat paimenta. (Syvällä mielenliikutuksella.) En tiedä --\nmutta mustaksi käy mieli kun näkee miesten, ja kunnon miesten,\nmuuttuvan niinkuin kanttorinkin; ja vedet nousevat silmiin kun\najattelee sitä surkeutta, mikä näiltäkin tienoilta lähtevä on, mutta\nniin on maailma!\n\n    (Kääntyy pois.)\n\nHANNA, rouva Turholmille. Tämähän on kamalaa -- kanttori!\n\nROUVA. Kuka olisi voinut uskoa!\n\nHANNA, juoksee poistuvan Lahden luokse ja tarttuu hänen käteensä.\nUskokaa minua, kanttori saa vielä ankarasti katua tekoansa.\n\nLAHTI. Minä en soisi hänelle mitään pahaa, sillä erehtyyhän ihminen; ja\nkanttorilla on niin ihana ääni kirkossa, että se käy luihin ja ytimiin.\n\n    (Lähtee pois.)\n\nHANNA, palaten toisten luo. Mutta syyt -- mitkä kumman syyt ovat\nvoineet häntä siihen saattaa?\n\nASSESSORI. Te näytte, arvoisa neiti, tavattoman suuressa määrässä\npitävän lukua kanttori Riutan toimista.\n\nROUVA. Asia on, näettehän, se, että molemmat ovat kasvaneet samoilla\ntienoilla, tuntevat toisensa lapsuudesta saakka ja ovat aina yhdessä\nhaaveilleet kansan sivistyksestä.\n\nASSESSORI. Ahaa! minä ymmärrän.\n\nHANNA. Mutta syyt, syyt -- ne minä tahtoisin tietää.\n\nASSESSORI. Niitäkin ehkä tietäisin joitakuita, mutta pelkään että neiti\nSommar taas kiivastuu lapsuuden toverinsa puolesta.\n\nHANNA. Kertokaa, herra assessori; minä olisin teille kiitollinen, jos\npäästätte minut kaikenlaisista epäluuloista.\n\nASSESSORI. Sitä en takaa että kaikenlaisista epäluuloista pääsette;\nmutta voinhan yksinkertaisesti selittää mitä tiedän. Eräs syy, jonka\nvuoksi kanttori polttimoa puollusti, oli --\n\n    (Tekee sormillaan ikäänkuin lukisi seteleitä.)\n\nHANNA. Kuinka? Minä en ymmärrä --\n\nASSESSORI. Noh, yksinkertainen talonpoika sanoisi sitä lahjomiseksi;\nsanokaamme me esimerkiksi \"gratifikationiksi\".\n\nHANNA. Kuuletko täti? Rahan edestä!\n\nROUVA. Kuulen kyllä, lapsi rukka; se on käsittämätöntä.\n\nASSESSORI. Tekin pidätte siis viinapolttimoa tarpeettomana?\n\nROUVA. Vastako nyt sen huomaatte? En ainoastaan pidä sitä\ntarpeettomana, vaan vahingollisena, turmiollisena. Vuosikausia olemme\ntäällä työskennelleet saadaksemme salakapakat hävitetyiksi, ja siinä\nolimme jo jokseenkin onnistuneet, mutta nyt tulee kokonainen tehdas.\n\nHANNA. Se on nyt vähäpätöinen asia! Mutta mitä syytä on teillä, herra\nassessori, luulla kanttoria noin halpaan käytökseen vikapääksi?\n\nASSESSORI. Minä en luule, minä tiedän, minä tunnen summankin.\n\nHANNA. Te tunnette -- kenties juuri te itse olette häntä lahjonut?\n\nASSESSORI. Tavallansa.\n\nHANNA. Tavallansa! Te olette siis itse häntä lahjonut ja kuitenkin\nsiitä julki puhutte, se ei tosiaan ole kauniisti tehty.\n\nASSESSORI. Te kiivastutte taas, neiti Sommar, vaikka ette vielä kaikkia\nasianhaaroja tunne. Seikka on, näettehän, sellainen että minä, joka\nolen lakimies, olen jo kauan ollut Pilbladin asianajajana ja niinpä on\njoutunut toimekseni tämäkin asia. Kun sitte kunnan ukot täällä alkoivat\nvastahankaa vetämään, sain Pilbladilta kirjeen, jossa hän käskee minua\ntarjoamaan rahaa sellaisille henkilöille, jotka voivat jotakin\nvaikuttaa. Senkin, minulle perinpohjaisesti vastenmielisen toimen olen\ntäyttänyt. Tässä on kirje, jos tahdotte lukea.\n\n    (Kaivaa povilakkariansa.)\n\nHANNA. Kyllä uskon ilmankin. Mutta teidän sijassanne en olisi mokomaan\ntoimeen ryhtynyt.\n\nASSESSORI. Kyllä sitä on helppo sanoa, mutta voitte olla varma siitä,\nettä jollen minä olisi sitä tehnyt, olisi joku toinen sen toimittanut\nja varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin minä. Muutoin ei asia\nollenkaan tapahtunut sellaisessa niin sanoakseni raa'assa muodossa,\nkuin te näytte luulevan. Ei siinä ollut puhettakaan lahjomisesta,\nhaasteltiin vaan suomalaisista kouluista ja niiden hyväksi kanttori\nsuostui rahaa ottamaan.\n\nHANNA. En tiedä puhutteko pilkkaa tai totta, mutta hirmuiselta ivalta\ntuntuvat sananne.\n\nASSESSORI. Hyvä neiti, mitä syytä olisi minulla tässä pilkkapuheita\njaaritella? Asia todellakaan ei ole sitä laatua, sillä jos niin käy\nettä viinapolttimosta jotakin vahinkoa tälle kunnalle seuraa, niin olen\nminäkin osaksi siihen syypää. Sitä olen ajatellut ja olen päättynyt\ntehdä mitä voin sen kohdan korjaamiseksi. Kansa on täällä vielä kovasti\noppimatonta ja raakaa, kouluja puuttuu -- siinä vielä avara vaikutusala\njokaisella isänmaan-ystävällä. Sen vuoksi olen päättänyt lahjoittaa\ntuolla kirkon luona olevat huoneeni pitäjän kansakoululle.\n\nROUVA. Todellakin! Voi minä kiitän teitä edeltäkäsin sekä omasta että\nkuntalaisten puolesta.\n\nHANNA. Tietääkö kanttori tästä lahjasta mitään?\n\nASSESSORI. Hänelle olen siitä jo kertonut, mutta miksi sitä kysytte?\n\nHANNA. Muutoin vaan. (Kääntyy äkkiä rouva Turholmiin ja painaa päänsä\nhänen olalleen.) Hän puhui siis tästä, ja minä toivoin saavani kiittää\nhäntä tuosta lahjasta; mutta se ei olekaan suurin erehdykseni.\n\nROUVA. Lapsi parka!\n\nASSESSORI. Itkeekö neiti Sommar? Mieltäni pahoittaa, jos minä olen\nsiihen syynä.\n\nHANNA, nostaa päänsä ja ojentaa kätensä assessorille. En itke. -- Te\nolette jalo mies, herra assessori! Lahjanne osoittaa, että rinnassanne\nsykkii kansallinen sydän.\n\nASSESSORI, katsoen Hannaa silmiin. Te olette kummallinen. -- (Päästää\nkäden irti.) Kansallinen! Kuka ei olisi kansallinen? Ette suinkaan te\nole niitä, joissa vallitsee se harhaluulo että muut eivät ole\nkansallisia kuin ne, jotka suurinta ääntä pitävät? Mutta vähät siitä.\n-- Seikka, joka erittäinkin kehoittaa minua koulun kuntoon panemiseen,\non se, että meillä nyt on tilaisuus saada teistä, neiti Sommar, hyvä\nopettaja kouluun, tilaisuus, jota jonkun ajan päästä kenties ei enään\nolisikaan.\n\nHANNA. Oi minä olen teille hyvin -- hyvin kiitollinen, herra assessori.\n\nASSESSORI. Se minua ilahduttaa, neiti Sommar. -- Mutta olenhan toki\nvarsin epäkohtelias kun viivytän teitä tässä, enkä vie kotiani, jossa\nnäistä asioista paremmin sopisi keskustella; vaan sitä olen tehnyt\ntahallani, sillä olen odotellut kanttoria, jotta saisin hänelle\nsuorittaa nuo -- kuinka sanoisin? -- nuo koulurahat, mutta häntä ei\nnäykään. Kas tuolla hän tuleekin; jos olisin ennen kaivannut, olisi\nkenties pikemmin tullut.\n\n\nVI. Kohtaus.\n\n    Entiset. _Kanttori_ tulee maantieltä. _Assessori_ menee\n    kanttoria vastaan, keskustelevat hiljaa ja assessori\n    antaa kanttorille rahaa.\n\nHANNA, rouva Turholmille. Katsopas, täti, kuinka hän hymyilee ja\nkumartelee orjallisesti!\n\nROUVA. Se on inhoittavaa!\n\nASSESSORI. Onhan siinä viisisataa?\n\nKANTTORI. Viisisataa, herra assessori, minä kiitän!\n\n    (Puristaa assessorin kättä.)\n\nHANNA. Viisisataa markkaa, kuulitko täti?\n\nASSESSORI, naisille. Ja nyt lähdemme, rouva Turholm ja neiti Sommar!\nVaununi ovat muutaman askeleen päässä.\n\nKANTTORI rientää kädet ojennettuina Hannaa kohden. Oi, Hanna, kuinka\npaljon -- (Hanna pistää käsivartensa rouva Turholmin kainaloon ja\nmolemmat kääntyvät menemään kanttoriin katsomatta.)\n\nASSESSORI. Hyvästi, herra kanttori!\n\nKANTTORI nostaa äänettömästi lakkiaan. Mikä kylmä katse! Tuo ei ole\nonnellinen enne.\n\n    (Katsoo menevien jälkeen. Esirippu laskeutuu.)\n\nToisen näytöksen loppu.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n    Kansakoulun sali. Seinillä karttoja, sivuseinällä kathederi\n    ja sen edessä harmoni. Perällä ovia. Huone on kaunistettu\n    viheriöillä kiehkuroilla; peräseinällä näkyy koristusten\n    keskellä sanat \"Valoa kansalle!\"\n\n\nI. Kohtaus.\n\n    Kanttorin _Äiti_ pyyhkii tomuja; _Kanttori_ tulee sisään.\n\nÄITI. Joko päättyivät kirkonmenot?\n\nKANTTORI. Ei vielä juuri; viimeisiä rukouksia jäi provasti lukemaan.\nPyysin suntiota laulamaan lähtövirttä, sillä tahdoin kiiruhtaa tänne\nkatsomaan onko kaikki valmiina. Käskin soittamaan kelloja kun lähtevät\nkirkosta, sillä ai'on ottaa provastia ja muita vieraita laululla\nvastaan kun tulevat tänne, tiedättehän tuolla laululla, johon olen itse\nsepittänyt sanat ja itse säveltänyt nuotinkin.\n\nÄITI. Oletko varma siitä, että lapset sen hyvin osaavat?\n\n    (Kuuluu kellon soittoa.)\n\nKANTTORI. Olen. Mutta kuuluuhan jo kellojen soitto.\n\nÄITI. Ei kirkosta; tuo ääni tulee viinapolttimon rakennukselta, jonka\nperustusta par'aikaa lasketaan. Työväkeä soitetaan ruo'alle.\n\nKANTTORI kävelee edestakaisin ja puhuu puolittain itsekseen, puolittain\näidilleen. Kuinka paljon olen puuhaillut tämän koulun tähden! Tuskin\nolen öillä unta saanut, pääni tuntuukin raskaalta ja kuumalta. En tiedä\nmiksi, mutta viime aikoina on erinomainen rauhattomuus minua vaivannut;\non niinkuin joku taakka painaisi päälläni.\n\nÄITI. Tiedätkö mitä sinusta kerrotaan? Sanotaan että juuri sinä\nviettelit kuntakokousta viinapolttimoon suostumaan.\n\nKANTTORI. No, ja te, äiti?\n\nÄITI. Minä en sitä usko, ja onneksi olinkin omin silmin näkemässä, että\nsinä et ollut kokouksessa kun siitä päätettiin -- muutoin saattaisi\nsellainen epäluulo hirveästi painaa vanhaa sydäntäni.\n\nKANTTORI, huokaa. Jumalan kiitos! (Ääneen.) Unhoittakaamme nuo asiat\ntänään, sillä nyt on ilon päivä, koska nyt toteutuu ajatus, jota kauan\nolemme valmistelleet. Nyt saatte, äiti, kuulla poikaannekin\nkiitettävän, sillä provasti varmaan pitää täällä puheen, jossa kaikkein\nkuullen lausutaan kiitoksen sanoja niille, jotka koulun tähden ovat\nvaivaa nähneet, siis minullekin. Ja sitte kirjoitetaan sanomalehtiin:\n\"Kanttorimme, herra Niilo Riutan toimesta\", taikka \"Uutteran\nkanttorimme hartaalla toimella on meillekin saatu kansakoulu, joka\njuhlallisesti avattiin silloin ja silloin\", taikka jotakin muuta\nsellaista.\n\nÄITI. Sinä olet kunnian-himoinen, ja se ei ole hyvä sinun\nsäätyisellesi, sillä kunnian-himo on niinkuin käypä olut: se saattaa\nkatkaista vanteet ja rikkoa tynnyrin, jossa se on alkanut kuohua.\n\nKANTTORI. Olkaa huoleti, äiti! Minun kunnian-himoni ei nouse liian\nkorkealle. Tiedättekö mikä sen päämäärä on? Hanna. Kaikki ajatukseni ja\ntoimeni tarkoittavat hänen miellyttämistään, sillä minä rakastan häntä,\näiti kulta, minä rakastan häntä niinkuin -- niinkuin teitä. Mitäs\nsanotte, jos pyytäisin häntä vaimokseni, olkoonpa vaikka vasta vuoden\npäästä?\n\nÄITI. Luultavasti tulisit liian myöhään, vaikka kosisit nyt heti, sillä\nyleinen puhe käy että assessori kosii Hannaa. Heidät nähdään alinomaa\nyhdessä; milloin Hanna ei ole assessorin talossa, on assessori rouva\nTurholmin luona.\n\nKANTTORI, naurahtaen. Minä tiedän mitenkä sen asian laita on.\nNäettekös, rouva Turholm ja neiti Sommar koettavat kääntää assessori\nGrasman'ia suomenmieliseksi -- siitä heidän vilkas kanssakäymisensä ja\nsiitä tuo huhu. Muutoin jos assessorilla olisikin kosiotuumia, niin ei\nne suinkaan tarkoita Hannaa, joka on köyhä tyttö, vaan rouva Turholmia,\njoka on rikas leski.\n\nÄITI. Niin, niin, mutta Hanna on tätinsä lähin perillinen; vaikka en\nminä tahdo sekaantua niihin asioihin, tee niinkuin tahdot. Olenhan aina\nsanonut, että saat ottaa kenen-hyvänsä, jota vaan rakastat: minä uskon\nettä huonoa ihmistä et voisi rakastaa.\n\nKANTTORI. Totta on että Hannan ja minun välille on viime aikoina\nilmaantunut jotakin selittämätöntä. Viimeksi tapasin hänet\nkuntakokouksen päivänä, ja aina kun sittemmin olen käynyt häntä\ntapaamassa, on hän ollut kotoa poissa taikka sanottanut itseänsä\nsairaaksi. Kirkossa olen hänet pari kertaa nähnyt, mutta hän ei ole\nnostanut silmiänsä minun puoleeni, Kun viimeksi erosimme luulin\nhuomanneeni moittivaa kylmyyttä hänen silmissään, mutta kenties\nerehdyin. Levottomina öinä olen usein nähnyt hänet unissani; toisinaan\nkatsoo hän minuun moittivaisesti sanaakaan virkkamatta; toisinaan\nkuulen hänen hengenvaarassa huutavan minua avuksi, mutta minä en pääse\nliikahtamaan, jalkani ovat kuin sidotut. Mutta unethan aina merkitsevät\nsen vastakohtaa, mitä niissä näkee -- eikö niin, äiti?\n\nÄITI. Unilla on merkityksensä, vaikka niitä nuoret ei tahdo uskoa.\n\nKANTTORI. Mahdollista että Hannallekin on juorutta noita ilkeitä\njuttuja, ja kun hän ei tunne perussyitä, niin saattaa hän olla minulle\nsuuttunut. Mutta tänään hänet välttämättömästi tapaan ja silloin on\nkaikki selvitettävä.\n\n    (Kellojen soitto kuuluu.)\n\nÄITI. Nyt tulevat kirkosta. (Kanttori rientää ulos.) Nuo äänet tuntuvat\nniin tutuilta, ne ikäänkuin kutsuvat väsynyttä matkalaista luoksensa\nrauhan majoille.\n\n    (Ulkoa kuuluu seuraava:)\n\n        _Lasten laulu_.\n\n    Oi riemuitkaamme,\n    Nyt ilon päivä koittaa,\n    Kun aseet saamme,\n    Mi pimeyden voittaa!\n    Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle\n    Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!\n\n    Ei sortaa meitä\n    Voi kiukku vihollisten,\n    Kun tiedon teitä\n    Me käymme käsitysten!\n    Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle\n    Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!\n\n    Oi äiti kulta,\n    Sun lastes lemmen suoja,\n    Sä maamme, sulta\n    Ei kättään kiellä Luoja,\n    Sä Suomi nouset, kasvat korkealle,\n    Jos kiitoksesi kannat Jumalalle!\n\n\nII. Kohtaus.\n\n    Viimeistä värssyä laulettaessa tulee sisään ensin _Provasti_,\n    sitten _Assessori, Hanna_ ja rouva _Turholm,_ heidän jälessään\n    _Kanttori,_ ja lapset, jotka asettuvat, puoliympyrään, ja\n    vihdoin muu seurakunta, miehiä ja vaimoja huoneen täydeltä.\n    Provasti seisahtuu harmonin eteen ja kääntyy kansan puoleen.\n\nPROVASTI. Rakkaat lapsukaiset! Hyvät ystävät, veljet ja sisaret!\nTällainen on se iloinen, valoisa ja kaunis huone, jossa tästälähin\nnousevaan sukupolveen kylvetään tiedon siemeniä, jossa nuorisoon\nlasketaan siveyden perustus ja opetetaan jumalanpelkoa, mikä kaiken\nviisauden alku ja lähde on. Lapsukaiset, katsokaat tätä huonetta,\nkatsokaat vanhempienne joukkoa, joka teitä ympäröi ja jonka silmät ovat\nteihin käännetyt. Mitä odottavat he teiltä? He odottavat teiltä\nahkeruutta, tottelevaisuutta ja siivoa käytöstä; he odottavat teistä\nvanhuutensa turvaa, tulevaisuutensa toivoa, he odottavat teissä maansa\nkunniaa. Nähkäät niitä kyyneleitä, joita he teitä katsellessaan\nvuodattavat, -- ne ovat kaipauksen kyyneleitä kun ajattelevat, ettei\nheillä ole koskaan ollut sitä tilaisuutta opin ja sivistyksen saantiin,\nmikä teillä nyt tarjona on; mutta ne ovat myöskin ilon ja toivon\nkyyneleitä, jotka te, lapsukaiseni, vielä voitte muuttaa kirkkauden\nhelmiksi valaisemaan heidän vanhuutensa ilottomia päiviä.\n\nJa te vanhemmat ja muut kansalaiset, te kaikki, joille se tuomio on\nannettu, että joka pahentaa yhden näistä pienemmistä, parempi olisi\nettä myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin\nmeren syvyyteen, tekin iloitkaat että silmänne ovat nähneet tämän\npäivän, joka on lohduttavana esimerkkinä siitä, että vielä voi jotakin\nhyvää syntyä tällä ajalla, joka muutoin on pahuutta täynnänsä.\n\n(Hannalle.) Teille, hyvä neiti, toivon voimaa ja intoa opetus-työssä,\njoka ei suinkaan ole helppo. Teidän matkanne ei ole ruusuilla peitetty,\nsillä raaka on teillä vielä maa raivattava, tie kolea kuljettava, mutta\nsillä voimalla, joka lähtee rakkaudesta tehtäväänsä, joka vastuksista\nvahvistuu ja joka luottaa yksin Häneen, sydänten tutkijaan, sillä\nvoimalla on teille kaikki onnistuva. Ja teidän palkintonne on oleva\nkaunis, sillä se siemen, jota kylvätte, on hedelmäksi kypsyneenä\ntuhansien onni ja isänmaa on teitä kiitollisessa muistossa säilyttävä.\n\n(Kääntyen assessorin puoleen.) Äsken olimme Herran temppelissä\nkiittämässä Häntä, jolle ensimäinen kiitos aina ja joka paikassa tulee.\nNyt olisi minun kiittäminen sitä miestä, joka lähinnä Häntä tuolla\nylhäällä on tämän koulun syntymiseen enimmän vaikuttanut. Mutta mistä\nlöydän siihen sopivat sanat? Kuinka voisin, herra assessori, ajatukseni\nilmi tuoda, selittääkseni mitä sydämessäni liikkuu, eikä ainoastaan\nminun, vaan kaikkien kansalaisten? Hyvät ystävät, huomatkaat mitä\nrakkaus saa toimeen, totinen isänmaan ja oman kansan rakkaus. Tällä\nlahjalla on herra assessori laskenut itsellensä muistopatsaan, joka on\npysyväisempi kuin mikään vaskeen valettu merkki, ja se on puhuva\ntulevaisille sukupolvillekin siitä miehestä, joka kansansa\nsivistämiseksi ja onneen saattamiseksi näin suuren uhrauksen on tehnyt.\nOmasta puolestani ja seurakuntalaisteni nimessä saan sydämestäni\nkiittää teitä herra assessori, ja teidän luvallanne nimitämme tätä\nkoulua \"Assessori Grasmanin kouluksi\", jotta teidän nimenne, ei siitä\nkoskaan katoaisi.\n\n    (Monet rientävät puristamaan assessorin kättä.)\n\nASSESSORI. Hyvä, hyvä -- kiitollisuutenne minua liikuttaa. Minä en ole\nmikään suuri puhuja ja varsinkin suomenkieli sujuu minulta kankeasti,\nmutta sallikaa minun kuitenkin sanoa sananen näille lapsukaisille. Te\nolette kuulleet herra provastin kauniit kehoitukset ja toivotukset;\nminäkin tahdon antaa teille yhden neuvon: oppikaa ennen kaikkia\nnöyryyttä ja oppikaa ymmärtämään että Jumala on jokaiselle määrännyt\ntoimensa täällä maan päällä, on asettanut toiset korkeammalle, toiset\nmatalammalle, ja tietäkää että se tekee synnin, joka pyrkii\nkorkeammalle kuin siipensä kannattavat. Se on minun neuvoni teille,\nlapsikullat!\n\nKALSO. Eläköön assessori Grasman!\n\nKAIKKI. Eläköön! Eläköön! Eläköön!\n\nASSESSORI. Jos suvaitsette, herra provasti, niin käymme katsomaan\nmuitakin huoneita tässä rakennuksessa.\n\n    (Katsahtaa Hannaan, joka nyökkää ystävällisesti. Assessori\n    tarjoo käsivartensa rouva Turholmille ja lähtee menemään,\n    provasti edellä. Väki hälvenee. Hanna istuu harmonin eteen\n    ja selailee nuottikirjaa.)\n\nKINNAS, mennessään Kanttorin ohitse. Olettehan tekin, kanttori, nähnyt\npaljon vaivaa tämän koulun tähden?\n\nKANTTORI, tarttuu kiivaasti Kintaan käteen. Niin, eikö totta? Olenhan\nminäkin vaivaa nähnyt, olenhan minäkin puuhannut, onhan minullakin\nhiukan ansiota tämän koulun aikaan saamisessa. Vai kuinka?\n\nKINNAS. No ompa niinkin, ei sovi kieltää: koulun johtokunnan esimies.\nOlisittehan tekin kiitos-sanan ansainnut.\n\n    (Poistuu.)\n\n\nIII. Kohtaus.\n\n    _Kanttori. Hanna_ aikoo lähteä toisten jälestä.\n\nKANTTORI, astuen hänen eteensä. Niin, yhden kiitos-sanan, tai edes\nkiitollisen silmäyksen -- vaan ei mitään! Voi Hanna, mitä sanot sinä:\nenkö ole edes kiitollista silmäystä ansainnut? Minä tyydyn, jos saan\nsen edes sinulta.\n\nHANNA. Kiitollisuutta voisi sitten vaatia sekin, joka leipää pyytävälle\nojentaa kiven, joka janoovalle tarjoo myrkkyjuomaa.\n\nKANTTORI. Hanna, Hanna! Mistä tulevat nuot sanat? Sinä tiedät kuitenkin\nkuinka olen tätä koulua harrastanut.\n\nHANNA. Minä tiedän myöskin minkä vuoksi olet sitä harrastanut,\n\nKANTTORI. Kansani vuoksi, jonka lapsi olen, ja sinun tähtesi, jota --\n\nHANNA. Kansan? Sano rahan! -- Minun? Sano viinan!\n\nKANTTORI. Oh! -- minä aavistan! Sinäkin olet siis asiasta kuullut ja\nsen vuoksi olet minua viime aikoina välttänyt? Mahdollista on että\nkaikkien mielestä kenties en ole tehnyt oikein, mutta sinulta odotan\nhyväksymistä, sillä kaikki -- kaikki olen tehnyt rakkaudesta sinuun,\nHanna.\n\nHANNA. Vaikene jumalaton! Sinä loukkaat minua kun sanot rakkaudesta\nminuun tehneesi sellaista, johon ei yksikään kunniallinen mies olisi\nsuostunut. Minä halveksin sinua.\n\nKANTTORI. Mutta ajattelehan ettei meillä olisi nyt tätä koulua eikä\nsinulla virkaa; ajattelehan että olen saanut viisisataa markkaa\nsuomalaisille kouluille --\n\nHANNA. Suomalaisille kouluille! Voi meitä! Ja sen vuoksi olet sinä\nvalmis valuttamaan kuollettavaa myrkkyä tuhansiin kansalaisiin!\n\nKANTTORI. Sinä et tahdo kuulla selityksiäni.\n\nHANNA. En -- mene! Sanoinhan että sinua halveksin.\n\nKANTTORI. Sinä ajat siis minut luotasi niinkuin vieraan koiran, --\nminut, joka rakastan sinua enemmän kuin silmäini valoa, -- minut, jolla\nei ole ollut korkeampaa toivoa kuin saattaa sinut onnelliseksi ja\nmahdollisesti kerran, kun toimeesi väsyisit, tarjota sinulle rauhaisaa\nkotia.\n\nHANNA. Minä kiellän sinua puhumasta rakkaudestasi, jota inhoon ja jota\nkuuntelemalla rikkoisin sekä itseäni että erästä toista vastaan.\n\nKANTTORI. Toista? En ymmärrä; mutta sinussahan onkin paljon mitä en\nymmärrä. Vaan miksi sinua kiusaisin kauemmin -- sinä minua inhoot, niin\nolet itse sanonut. Minä menen. (Kävelee ovea kohden, mutta kääntyy\näkkiä takaisin.) Hanna, sallitko suudella kättäsi ennenkuin eroamme?\n\nHANNA. Ei, ei! Sitä koristaa jo toisen miehen sormus.\n\nKANTTORI. Toisen miehen?\n\nHANNA. Niin, miehen, joka ymmärtää velvollisuutensa toisella tavalla,\nmiehen, jolle olemme tästä koulusta enemmän velkaa kuin kellekään\nmuulle. Hänen sormuksensa näet tuossa.\n\n    (Ojentaa vasemman kätensä.)\n\nKANTTORI, tarttuu Hannan käteen kiinni. Hanna, sinä tahdot järjen\nminulta viedä! Tämä ei ole mahdollista, tämä on valhetta, tämä on\npetoksen sormus -- sen minä riistän pois oman Hannani sormesta!\n\n    (Tahtoo ryöstää sormusta.)\n\nHANNA. Avuksi, avuksi! Hän on hullu!\n\n\nIV. Kohtaus.\n\n    _Assessori_ tulee sisään toisesta ovesta, Kanttorin\n    _Äiti_ toisesta. Entiset.\n\nASSESSORI. Mitä tämä on?\n\nHANNA, juoksee assessorin syliin. Voi sulhoni, suojele morsiantasi!\n\nKANTTORI. Hänkö siis todellakin! Ha! ha! ha'\n\nÄITI, astuu kanttorin luokse. Olethan oudon näköinen; mikä sinua\nvaivaa?\n\nKANTTORI. Teidän kirouksenne, äiti.\n\nÄITI. Olet varmaan sairas -- johan hourailet.\n\nKANTTORI. Niin, sairas olen, kovasti sairas. Valmistakaa minulle vuode,\näiti; -- tänään saatte itkeä!\n\nÄITI. Varjelkoon Jumala, lapsi parka, mitäs puhut!\n\n    (Astuvat yhdessä ulos.)\n\nASSESSORI. Mitä tämä merkitsee? Sinä aivan vapiset.\n\nHANNA. Ei mitään -- äkkinäinen säikähdys -- kyllä kerron kun saan\ntyyntyä. Istukaamme.\n\n    (Istuvat vierettäin.)\n\nASSESSORI. Istukaamme ja puhukaamme tulevaisuudesta, joka meitä kohtaan\nhymyilee, se varmaan rauhoittaa mieltäsi.\n\nHANNA, hajamielisesti. Niin, niin, se rauhoittaa, puhukaamme\ntulevaisuudesta!\n\nASSESSORI. Olen ajatellut ettei meidän pidä odottaa häitämme kokonaista\nvuotta. Sinä vaan rasittaisit itseäsi täällä koulutyössä liiaksi ja\nruusut katoaisi poskiltasi, nuo ruusut, jotka minua hurmaavat.\n(Suutelee Hannaa poskelle.) -- Mutta sinä olet niin vaiti. Katsos, me\njulistamme opettajattaren viran täällä heti haettavaksi ja niin pian\nkuin joku uusi tulee tarjolle -- ja ainahan niitä on saatavissa -- niin\nsitten vietämme häitä ja sinä muutat tuonne kartanooni, jossa saat\nkuningattarena vallita. Eikö niin?\n\nHANNA. Niin, Gabriel. Mutta älkäämme pitäkö sillä semmoista kiirettä --\nvasta ensi kesänä.\n\nASSESSORI. Kesällä tietysti, juhannuksen aikaan, jolloin luonto on\nkauniimmallaan, kukkaiset levittävät tuoksuansa ja ihmisrinta paisuu\nvirkeydestä, elämän halusta ja lemmestä -- silloin Hanna!\n\n\nV. Kohtaus.\n\n    Entiset. Muutamia pieniä tyttöjä tulee sisään kantaen\n    kukkavihkoa, jonka vievät Hannalle.\n\nENSIMÄINEN TYTTÖ. Tulimme tuomaan opettajalle ensimäiset ruusut uudessa\nasunnossa ja pyytäisimme ettei ne koskaan lakastuisi.\n\nTOINEN TYTTÖ. Eihän äiti niin sanonut! Pyytäisimme -- pyytäisimme,\nettei teidän rakkautenne meitä kohtaan lakastuisi yhtä pian kuin nämät\nruusut.\n\nHANNA. Voi teitä! (Suutelee molempia.) Te olette ruusunkukkaisia, joita\naina rakastan enemmän kuin mitään maailmassa! Kiitoksia, kiitoksia,\nrakkaat lapset, te saatte sydämeni sulamaan.\n\n    (Peittää nenäliinalla silmänsä.)\n\nASSESSORI. Kas niin, nyt olette saaneet opettajanne itkemään; saattakaa\nhänet taas iloiseksi jollakin tavalla, esimerkiksi laululla.\n\nHANNA. Niin laulakaa; voittehan laulaa samaa mitä äsken ulkona kun\ntänne tulimme. No mitä katselette?\n\nENSIMÄINEN TYTTÖ. Missäs on kanttori?\n\nHANNA. Kanttori? Mitä te hänellä?\n\nENSIMÄINEN TYTTÖ. Kukas tahtia lyö?\n\nHANNA. Oh, kyllä te osaatte laulaa ilman tahdinlyöjääkin. Mehän tässä\nvaan teitä kuuntelemme, assessori ja minä.\n\nTYTÖT laulavat.\n\n    Oi riemuitkaamme,\n    Nyt ilon päivä koittaa,\n    Kun aseet saamme,\n    Mi pimeyden voittaa!\n    Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle\n    Ja kiitoksensa kantaa Jumalalle!\n\n(Ulkoa kuuluu laukaus ja sitten hälinää. Lapset vetäyvät pois.)\n\nASSESSORI. Tyhmä ja raaka kansa, se ei voi koskaan osoittaa iloansa\nmuutoin kuin suurella pauhulla! Nyt siellä varmaan rupeavat ampumaan\nriemulaukauksia; mutta siitä tehdään pian loppu.\n\n    (Lähtee menemään.)\n\nHANNA. Anna heidän ampua, Gabriel, jos se heitä huvittaa; ei se minua\nollenkaan peloita.\n\nASSESSORI. Ei, ei, sellainen vaarallinen leikki ei käy laatuun.\n\n    (Menee.)\n\n\nVI. Kohtaus.\n\n    _Hanna. Rouva Turholm_ tulee sisään sivuovesta. Myöhemmin\n    eräs _Tyttö_.\n\nROUVA. Mikä melu ulkoa kuuluu?\n\nHANNA. Luullakseni tahtovat ampua ilolaukauksia. Gabriel meni\nvast'ikään kieltämään.\n\nROUVA, laskee kätensä Hannan olkapäälle. No, sinä mahdat olla\nonnellinen nyt!\n\nHANNA hajamielisesti. Kuinka niin?\n\nROUVA. Sepä kysymys! Eikö meillä nyt ole kansakoulu, jossa sinä olet\nopettajana? Etkö itse ole kihloissa miehen kanssa, jota kunnioitat?\n\nHANNA. Riittääkö siihen paljas kunnioitus, täti?\n\nROUVA. Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Ei -- paljas kunnioitus ei onneen\nriitä, siinä tarvitaan rakkautta myöskin; mutta rakkaus on ainoastaan\nsiellä mahdollinen missä kunnioitus asuu. Rakkaus ilman kunnioitusta on\n-- -- en tahdo sanoa sen oikeata nimeä.\n\nHANNA. Sitä olen näinä aikoina itselleni tuhannesti sanonut, ja\nkuitenkin --\n\nERÄS TYTTÖ juoksee sisään kirje kädessä ja antaa sen Hannalle. Tässä on\nkirje neidelle, se oli hänen kädessään! Voi! Voi!\n\n    (Kiiruhtaa ulos käsiään väännellen.)\n\nHANNA. Mitä tämä merkitsee? Kirje minulle -- ja mistä? Tuoja on jo\npoissa! (Avaa kirjeen.) Lyijykynällä kirjoitettu. Kanttorilta!\n\nROUVA. Mitä hän vielä sinusta tahtoo? Olipa onni että pelastuit\nmoisesta miehestä.\n\nHANNA, huoaten. Niin, onni todellakin, täti. Mutta katsokaamme mitä\nhänellä on sanomista.\n\n    (Lukee.)\n\n\"Minun täytyy tällä hetkellä sanoa sinulle vielä viimeiset sanat. En\ntahdo ruveta syyttäjäksesi, vielä vähemmän tuomariksesi, sillä hän on\nolemassa, joka oikeudesta huolen pitää; mutta minun täytyy tunnustaa,\netten koskaan olisi odottanut näkeväni sinua sen miehen sylissä, jossa\näsken lepäsit. Mutta raha voi kaikki; kun on rikas tarjolla, niin köyhä\najetaan ulos, karkoitetaan yön pimeyteen, elämän kolkkoon erämaahan\".\n\nROUVA. Siinä vielä yksi loukkaus! Hän luulee että kaikki ihmiset ovat\nrahan orjia yhtä suuressa määrässä kuin hän.\n\nHANNA. Täti, muista että hän on köyhä mies ja rakasti minua.\n\nROUVA. Sitä parempi sinulle että pelastuit sekä henkisestä että\nruumiillisesta kurjuudesta. Siitä saat kiittää minuakin.\n\nHANNA. Kuinka täti?\n\nROUVA. Minun ansioni se on, että assessorin silmät ovat sinun puoleesi\nkääntyneet.\n\nHANNA. Suo anteeksi, täti, jos nyt teen kysymyksen, jota monasti ennen\nolen aikonut tehdä, mutta minä pyydän ettet siitä pahastu: Oliko tuo\nuhrausta sinun puoleltasi?\n\nROUVA. Että toimitin sinut kihloihin assessorin kansaa?\n\nHANNA. Niin.\n\nROUVA. Mitä kummia ajattelet? Jatkahan kirjeen lukemista.\n\nHANNA, katsoo terävästi rouva Turholmiin ja jatkaa sitten lukemista.\n\"En toki voi jättää sinua selittämättä asioita, en siinä toivossa että\nvoisin sinun ankaruutesi edessä itseäni puhdistaa, vaan odottaen että\nsinä, kun tiedät asian oikean laidan, et minua halveksi yhtä syvästi\nkuin nyt, kuultuasi kaikki yksin vihamiehiltäni, en tiedä keltä. Näin\non asian oikea laita: sillä miehellä, jota vast'ikään sulhaiseksesi\nsanoit, assessori Grasmanilla, on kolmas-osa viinapolttimosta ja sen\nläheisyydessä talo, jonka vaurastuminen ilman viinapolttimoa ei hänen\nmielestään ole mahdollinen. Sen vuoksi hän lupasi lahjoittaa meille\nkansakoulun ja antaa minulle suomalaisia oppilaitoksia varten\nviisisataa markkaa, jos minä puhuttelen pitäjäläisiä ja saan heidät\ntaivutetuiksi polttimoa vastaanottamaan. Minä ajattelin sinua, Hanna,\nminä ajattelin kuntamme lapsia, ajattelin maatamme ja kansaamme, ja\nminussa nousi äkkiä se kunnian-himo, että voisin niiden hyväksi jotakin\nsuurta tehdä. Niin suostuin ehdoitukseen. Se oli rikokseni, Hanna,\nmutta älä tuomitse minua liian ankarasti. Jää hyvästi! Jumala olkoon\nminulle armollinen!\n\n                      Niilo.\"\n\n(Hetken vaiettua.) Hän valehtelee, Gabriel ei voi olla sellainen konna!\nGabriel olisi paljaasta oman voiton pyynnöstä, viinatehtaan isäntänä\nhänet tällä koululla ostanut? Nämät seinätkö olisivat viinalla\nrakennetut? Ei, ei, se ei ole mahdollista! Täti, se ei ole mahdollista!\n\nROUVA. En ymmärrä kaikkea, mitä hän kirjeessä puhuu; mutta se mitä hän\nassessorista sanoo on mahdotonta! Sittenhän ei maailmassa rehellistä\nihmistä löytäisikään!\n\nHANNA. Mistä saisin varmuutta, mistä neuvoa, sillä nyt on sydämeni\nkahtia jaettu!\n\nROUVA. Minä vaadin häneltä itseltänsä selityksiä.\n\nHANNA. Assessoriltako?\n\nROUVA. Ei, vaan kanttorilta. Meidän täytyy tehdä suora asiasta ja\nkerrassaan! Olemmekin olleet vaiti liian kauan.\n\n    (Menee kiivaasti sivuovesta.)\n\nHANNA yksin. Tällaista mielen harhailua, epävarmuutta ja epäilystä ei\nvoi kauan kestää. Melkein toivoisin merkkiä taivaasta, joka ilmoittaisi\nmissä on oikeus.\n\n\nVII. Kohtaus.\n\n    _Hanna. Assessori_ tulee sisään.\n\nASSESSORI. Hän on kuollut.\n\nHANNA. Kuka?\n\nASSESSORI. Kanttori.\n\nHANNA, itsekseen. Voi mitä olenkaan tehnyt! Kirje olisi siis tosi?\nKuollessaan ei kukaan valehtele --\n\nASSESSORI. Hyvin omituista! -- Hän nähtiin äsken tuolla ahkeraan\nkirjoittavan jotakin. Sitten astui hän ulos kirje kädessä. Pihalla\nvalmistelivat nuoret miehet pistoolejansa ilolaukausten ampumista\nvarten. Hän oli ottanut pistoolin käteensä ja kysynyt oliko siinä luoti\nsisässä; kun sai kieltävän vastauksen, pyysi hän luotia, painoi sen\npiippuun, vakuuttaen että se \"vaikuttaa paremmin\", ja ennenkuin kukaan\nkerkesi estämään, käänsi hän aseen omaan rintaansa ja laukasi. Hän\nmakaa nyt tuolla hengettömänä ja vanha äiti vieressä tainnoksissa.\nHuonot raha-asiat luultavasti -- muuta en minä voi ymmärtää. Hän\nkäyttikin aina noihin kansallisiin tarkoituksiin paljon enemmän kuin\nvaransa sietivät. -- Mutta tapaus on sinua säikähdyttänyt, olethan\naivan kuin kivettynyt.\n\nHANNA. Minä tiedän hänen kuolemansa oikean syyn.\n\nASSESSORI, lähestyen. Kuinka sitä voisit tietää, armaani?\n\nHANNA. Pois! Sinä olet hänen murhaajansa!\n\nASSESSORI. Kuinka? Kumpiko meistä nyt hourailee? Minäkö hänen\nmurhaajansa?\n\nHANNA. Olet ryöstänyt häneltä kaiken kunnian, kaiken rakkauden, kaiken\ntoivon -- arvaan ettei elämä hänelle sitten enään maittanut.\n\nASSESSORI. En sittekään ymmärrä. Milloinka olisin kaikki nuo ryöstöt\ntehnyt?\n\nHANNA. Ryöstäessäsi häneltä minut.\n\nASSESSORI. Totta tosiaan tuo on kummallista kuulla oman morsiamen\nsuusta! Mutta usko minua, ei minulla ollut vähintäkään tietoa siitä,\nettä sinä olit kanttorin elämän ehto. Ja jos niin on, niin olethan sinä\nitse hänen kuolemaansa syypää, sillä enhän sinua toki ole ryöstänyt,\nvaan sinä itse olet vapaaehtoisesti minulle tullut, -- niin ainakin\nolen tähän saakka luullut.\n\nHANNA, käsiään väännellen. Niin, niin, siinä olet oikeassa, minä\nmyöskin olen syypää! (Purskahtaa itkuun.) Mutta miksi kuvasit häntä\nminulle kehnoksi raukaksi, viheliäiseksi rahan orjaksi, joka kullan\nhimosta myy pyhimmät tunteensakin?\n\nASSESSORI. Minä en ole mitään kuvannut. Olen kertonut mitä tiesin,\nlisäämättä mitään omasta puolestani.\n\nHANNA. Siis kaikki syy on yksin minun?\n\nASSESSORI. Kas niin, rauhoitu! Onnettomuus on sinua liikuttanut ja\nsaattanut ajattelemaan olemattomia asioita. Anna ajan mennä, kyllä ne\npian unhoittuvat.\n\nHANNA, kiihtyneenä. Unhoittuvat! Ja jos unhoittaisinkin hänet, joka nyt\non syynsä sovittanut, niin kuinka voisin unhoittaa sinut, joka olisit\nsilmäini edessä alituisena todistuksena kavaluudesta, tekopyhyydestä,\nvalheellisesta isänmaan-rakkaudesta!\n\nASSESSORI. Siihen sitä aina tullaan! Jollen tietäisi missä seurassa\nolet kasvanut ja kasvatettu, voisin sanoistasi suuttua; mutta nyt\npyydän vaan saada kuulla syyn noihin odottamattomiin loukkauksiin.\n\nHANNA. Tahdon sanoa sen tyynesti: Miksi et ilmaissut minulle olevasi\nviinatehtaan omistaja? Miksi teeskentelit itseäsi kansan sivistäjäksi,\nkun olet sen myrkyttäjä? Miksi kuvasit epäiltäviksi sen miehen\npyrintöjä, joka kansan sivistystä täydellä todella harrasti, ja saatoit\nhänetkin rikokselliseksi?\n\nASSESSORI. Sinä olet mieletön -- minä en vastaa tuollaisiin\nkysymyksiin.\n\nHANNA. Siksi että et voi.\n\nASSESSORI. Mitä ai'ot tehdä?\n\nHANNA, vetää sormuksen sormestaan ja antaa assessorille. Erota sinusta.\nSe olkoon rangaistus sekä sinulle -- että minulle.\n\nASSESSORI. Tuon itsemurhaajan tähden tahdot sinä tehdä itsesi ja minut\nonnettomaksi!\n\nHANNA. Meidän onnemme ei voi hänen haudallansa kukoistaa.\n\nASSESSORI. Minä rukoilen sinua, ota aikaa ajatellaksesi ja\ntyyntyäksesi.\n\nHANNA. Minun ajatusaikani kestää ijankaikkisesti. Sen rangaistuksen\nolemme molemmat hyvin ansainneet.\n\nASSESSORI, Rangaistuksen?\n\nHANNA. Niin, se on meidän keskinäinen rangaistuksemme, josta maailma ei\nmitään tiedä. Mitä tulevaisuus muuta sekä sinulle että minulle tuopi,\nse on korkeamman rankaisijan kädessä.\n\nASSESSORI. Sinä raivoat, sinä olet sairas -- nuo äskeiset syytöksesi\neivät ole tosia!\n\n\nVIII. Kohtaus.\n\n    Edelliset. _Rouva Turholm_ on avonaisella ovella kuunnellut\n    viimeisiä lauseita. Joukko lapsia tulee hänen jälessään huoneesen.\n\nROUVA ovelta. Ne ovat tosia! (Astuu esiin.) Koko maailma ne tuntee,\nmutta meiltä on niitä salattu, sillä meitä on luultu teidän\nliittolaisiksenne. Tuolla ulkona nyt moni sadattelee sekä\nkanttori-vainajata että teitä, herra assessori, ja meitäkin, Hanna.\nSe on hirveätä!\n\nASSESSORI, hetken vaiettua. Mies ei sellaisista vastuksista murru.\nMutta mitä ai'otte te tehdä?\n\nHANNA. Ai'on julistaa sodan teitä ja teidän viinaanne vastaan.\n\nASSESSORI. Tyttö raukka, se on turha sota!\n\nHANNA. Tahdon uhrata henkeni ja varani sen kansan sivistämiseksi, jota\nte koetatte turmioon saattaa.\n\nASSESSORI, osoittaen kirjoitusta seinällä. Siis \"valoa kansalle\"?\n\nHANNA. Niin. -- Niin kauan kuin pisarakin verta suonissani liikkuu:\nValoa kansalle! (Rientää lasten keskelle.) Ja katsokaa, tässä on valon\nsotajoukko, joka teidän voimanne kukistaa ja voittaa. Me voitamme,\nlapset, eikö niin?\n\nLAPSET. Me voitamme!\n\nHANNA. Kuuletteko? (Ojentaen kätensä assessoria kohden, joka sormin\nsulkee korviansa ja rientää ulos.) Niin Suomi nousee, kasvaa korkealle\nja kiitoksensa kantaa Jumalalle!\n\n    (Esirippu laskeutuu.)\n\nKolmannen näytöksen loppu.\n\n\n\n"]