[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEoLy0saP8EG5hOxKJl1pa6JPzLahdqazio_NfbVZE34":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2990,"Pikku Marie","Sand, George",1804,1876,"2990-sand-george-pikku-marie","2990__Sand_George__Pikku_Marie","Kyläkertomusa","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1846,1889,18063,105903,false,72964,[24],"Pastoral fiction, French",[26,27],"French Literature","Novels","\"Pikku Marie : Kyläkertomus\" by George Sand is a novel written in the late 19th century. The story is set within a rural community and revolves around Germain, a widowed farmer, as he contemplates remarriage for the sake of his three children. The narrative captures themes of love, loss, and the complexities of familial responsibilities, with a focus on the interactions between Germain and the people in his village, including the young girl named Marie.  At the start of the novel, Germain receives encouragement from his father-in-law, Maurice, to take a new wife, as his children need a mother figure. Germain is resistant to the idea, still mourning his late wife, but ultimately agrees to try and find a suitable partner. As he prepares to visit a prospective bride who is a widow named Katerine, we learn about his children and their bond, especially with his young son, Petter. The opening establishes Germain's internal conflict about moving on while staying loyal to his deceased wife, while also introducing the supportive yet complex dynamics of village life. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Suppanen, Aatto",247,"Ranskalainen kyläkertomus seuraa leskeksi jäänyttä Germainia, joka lähtee appensa kehotuksesta etsimään uutta vaimoa naapurikylästä. Matkalla hän saa seurakseen nuoren Marien, ja metsässä vietetty yö sumuisen Hiidenlammen rannalla saa Germainin tunteet heräämään tyttöä kohtaan.","George Sandin''Pikku Marie on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2990.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PIKKU MARIE\n\nKyläkertomus\n\n\nKirj.\n\nGEORGE SAND\n\n\nSuomensi\n\nAatto S.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1889.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Ukko Maurice.\n     I. Germain, vahva maanviljelijä.\n   III. Äiti Guillette.\n    IV. Pikku Petter.\n     V. Suolla.\n    VI. Suurten tammien alla.\n   VII. Iltarukous.\n  VIII. Vaikka olikin kylmä.\n    IX. Taivasalla.\n     X. Kylän valtias kaunotar.\n    XI. Isäntä.\n   XII. Mummo.\n  XIII. Paluu kotiin.\n   XIV. Maurice mummo.\n    XV. Pikku Marie.\n\n\n\n\nUkko Maurice.\n\n\n\"Germain\", sanoi appiukkonsa hänelle eräänä päivänä, \"kyllä sinun\nkuitenkin pitää naida uudestaan. Johan on kohta kaksi vuotta siitä,\nkuin jäit leskeksi minun tyttärestäni, ja vanhin poikasi on jo\nseitsenvuotinen. Sinullakin on kohta ikää koko kolmekymmentä vuotta,\npoikaseni, ja, kuten tiedät, katsotaan miestä näillä paikoin liian\nvanhaksi tekemään uutta pesää, kun hän ehtii sen ijän ohitse. Sinulla\non kolme kaunista lasta eikä niistä ole tähän asti ollut meillä mitään\nhuolta. Vaimoni ja miniäni ovat heitä hoidelleet niin hyvin, kuin\novat voineet, ja rakastaneet heitä, kuten ovat olleet velvollisetkin.\nPikku Petter on jo suuri poika ja ajaa härkiä varsin hyvin; on hän jo\nkyllin vakava paimentamaan elukoita niityllä ja kyllin vahva juottamaan\nhevosia. Hänestä siis ei ole meille mitään vastusta; mutta molemmat\ntoiset, joitahan me kyllä sydämmestämme rakastamme, Jumala tietköön!\nne viattomat lapsiraukat ne saattavat meidät pulaan tänä vuonna.\nMinun miniälleni syntyy kohta lapsi ja hänellä on ennestäänkin vielä\npienoinen käsivarrella. Kun se, jota odotamme, tulee, ei hänelle\nenää jää aikaa hoidella sinun pikku Soulangeasi ja vielä vähemmin\nSylvainiasi, joka ei vielä ole nelivuotinenkaan eikä pysy hiljaa\nhetkeäkään. Hän on samanlainen huimapää kuin sinä ja kyllä hänestä\naikoinaan tulee vahva työmies, mutta hän on nyt hirveän vallaton lapsi\neikä minun eukkoni nyt enää jaksa juosta niin sukkelaan, että saisi\nhänet kiinni, kun hän livistää lammikolle taikka karjan jalkoihin.\nJa muutenkin, kun miniälleni tulee yksi lisäksi, saa minun eukkoni\nvähintään vuodeksi hänen nykyisen nuorimpansa vastuksikseen. Sinun\nlapsistasi on meillä siis paha pula ja huoli. Emme me tahtoisi, että\nhe jäisivät ihan katsomatta, ja kun ajattelemme, mihin kaikkiin\nonnettomuuksiin he voivat joutua hoidon puutteessa, niin eipä mieli\npysy oikein levollisena. Sinä sen tähden tarvitset toisen vaimon ja\nminä toisen miniän. Ajattelepas asiaa, poikaseni, johan minä olen monta\nkertaa nyhjännyt sinua; aika kuluu ja piankin sinä joudut vanhain\nlukuun. Naida niin pian kuin mahdollista on sinun velvollisuutesi\nsekä lapsia että meitä muita kohtaan jotka tahdomme pitää järjestystä\ntalossa.\"\n\n\"No, isä\", vastasi vävy, \"jos sitä nyt välttämättömästi tahdotte,\ntäytyneehän minun se tehdä. Mutta enpä huoli salata, että hyvin\nvastenmielistä se minusta on; niin, ei minulla ole siihen juuri\nsuurempaa halua kuin hukuttautumaankaan. Kyllä on helppo tietää, mitä\non kadotettu, vaan tietämätöntä on, mitä saadaan. Minulla oli kelpo\nvaimo ja kaunis vaimo, siveä ja reipas, hyvä vanhemmillensa, hyvä\nmiehelleen ja hyvä lapsilleen, sukkela töissään sekä ulkona että kotona\nja taitava käsityön tekijä, kaikin puolin hyvä; ja kun te annoitte\nhänet minulle ja minä otin hänet, niin ei tehty mitään ehtoa, että\nminun pitäisi niin pian unhottaa hänet, jos satuinkin onnettomuudekseni\nhänet kadottamaan.\"\n\n\"No, tuo, mitä puhut, tulee kyllä hyvästä sydämmestä, Germain\", vastasi\nukko Maurice. \"Kyllä minä tiedän, että sinä rakastit tytärtäni,\nettä sinä teit hänet onnelliseksi ja että, jos sinä olisit voinut\ntyydyttää kuolemaa menemällä itse hänen sijastaan, niin Katerine\nvielä olisi elossa tänäkin päivänä ja sinä nyt makaisit hautuumaan\nmullassa. Katerine kyllä ansaksikin olla niin rakastettu, ja jos\nsinä et voi unhottaa häntä, niin emme sitä voi mekään. Mutta enhän\nminä vaadikaan sinua unhottamaan. Herramme tahto oli, että hänen\npiti lähteä täältä, eikä kulu päivääkään, jona me rukouksissamme,\najatuksissamme, sanoissamme ja töissämme emme osoittaisi hänelle, että\npidämme kunniassa hänen muistoansa ja että olemme murheissamme hänen\npoismenostaan. Mutta jos hän voisi puhua sinulle toisesta maailmasta\nja ilmoittaa tahtonsa, niin hän käskisi sinua etsimään äitiä hänen\npikku orvoillensa. Siispä pitää nyt löytää vaimo, joka ansaitsee\npäästä hänen sijaansa. Se ei juuri ole mikään helppo etsintä, mutta ei\nsiltä mahdotonkaan, ja kun vain löydämme sinulle sellaisen, niin sinä\nrakastat häntä yhtä suuresti kuin minun tytärtänikin, koska sinä olet\nkunniallinen mies ja opit olemaan hänelle kiitollinen siitä, että hän\ntäyttää meidän tahtomme ja rakastaa sinun lapsiasi.\"\n\n\"Niin, isä\", sanoi Germain, \"kyllä minä teen tahtonne mukaan, kuten\naina olen tehnyt.\"\n\n\"Pitääpä tunnustaa, poikaseni, että sinä olet aina totellut\nystävällisiä ja hyviä neuvoja, joita perheesi päämies on sinulle\nantanut. Koettakaamme sen tähden yhdessä valita sinulle uutta\nvaimoa. Ensinnäkin minun ajatukseni on, että sinun ei pidä ottaa\nihan nuorta tyttöä. Sellainen ei ollenkaan sovi sinulle. Nuoret ovat\najattelemattomat, ja koska kolmen lapsen kasvattaminen on kokonainen\ntaakka, varsinkin jos ne ovat syntyneet toisesta äidistä, niin sinun\npitää saada kunnon ihminen, joka on oikein vakava ja hellä ja ahkera.\nJos hän ei ole jotakuinkin sinun ikäisesi, niin tuskinpa hänellä on\nkylliksi järkeä sitoutua sellaisiin velvollisuuksiin. Nuoren tytön\nmielestä sinä olet liian vanha ja sinun lapsesi liian nuoret. Hän\nlakkaamatta valittelisi ja sinun tapsillesi tulisi huono hoito.\"\n\n\"Siitä juuri minäkin olen levoton. Ajatelkaahan, jos hän niitä pikku\nraukkoja kohtelisi pahoin, vihaisi ja rääkkäisi?\"\n\n\"Herra varjelkoon!\" vastasi ukko; \"mutta häijyt naiset ovat näillä\nseuduin harvinaisemmat kuin hyvät, ja hullutpa me olisimme, jos emme\nvalitsisi sellaista, joka sopii kaikin puolin.\"\n\n\"Se on totta, isä! onhan täällä hyviä tyttöjä meidän kylässämme:\nLouise, Sylvaine, Claudie, Marguerite. Niin, ketä te tahtoisitte?\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, poikaseni; kaikki ne tytöt ovat liian nuoret tai\nliian köyhät taikkapa liian kauniit, sillä pitää sekin ottaa lukuun,\npoikaseni. Kaunis vaimo ei aina ole yhtä ymmärtäväinen kuin joku\ntoinen.\"\n\n\"Tahdotteko siis, että minun pitäisi ottaa ruma?\" kysäsi Germain vähän\nlevottomasti.\n\n\"En, en minä rumaa, sillä sen vaimon tulee lahjoittaa sinulle lapsia,\neikä mikään ole surettavampaa kuin rumat, heikot ja kivulloiset lapset.\nTerve, vielä kukoistava vaimo, ei kaunis eikä ruma, sellainen sopisi\nsinulle paraiten.\"\n\n\"Kylläpä näen\", sanoi Germain, vähän surumielisesti hymyillen,\n\"että täytyisi varta vasten luoda erityinen vaimo, jos mieli löytää\nsellaista, kuin te tahdotte, varsinkin kuin te ette huoli köyhästä,\neikä rikkaita ole helppo saada, ainakaan leskimiehen.\"\n\n\"Entä jos se nainen olisi itse leski, Germain? Niin, lapseton leski,\njolla olisi sievä omaisuus.\"\n\n\"En minä tunne ketään sellaista tässä kunnassa.\"\n\n\"En minäkään, mutta onpa niitä muualla.\"\n\n\"Teillä on joku ehdolla, isä; sanokaa yhtä hyvin heti suoraan.\"\n\n\n\n\nII.\n\nGermain, vahva maanviljelijä.\n\n\n\"Niin, on minulla yksi ehdolla\", vastasi ukko Maurice. \"Se on Leonard\nGuerinin leski ja asuu Fourchessa.\"\n\n\"Minä en tunne häntä enkä paikkaakaan\", vastasi Germain nöyrästi, mutta\nyhä enemmin pahoillaan.⁻\n\n\"Hänen nimensä on Katerine, niin kuin sinun vaimo-vainajasikin.\"\n\n\"Katerineko? Tuleepa tosiaankin hauska, jos saa käyttää sitä nimeä.\nKaterine! Mutta jospa minä en voi rakastaa häntä yhtä paljon kuin\nentistä vaimoani, niin tulee siitä vain enempi surua, sillä sitenhän\ntulisin muistamaan häntä sitä useammin.\"\n\n\"Minä vakuutan, että sinä kyllä miellyt häneen. Hän on kelpo ihminen ja\nhänellä on hyvä sydän. Minä en ole nähnyt häntä pitkään aikaan, mutta\nei hän silloin ollut mikään ruma tyttö. Vaan hän ei ole enää nuori,\nhänellä on ikää jo kaksineljättä vuotta. Hän on hyvästä perheestä,\nkunnon ihmisiä koko suku, ja hänellä on kahdeksan tai kymmenen tuhannen\nmarkan ala hyvää maata, jonka hän mielellään möisi ja ostaisi sijaan\ntoista sieltä, mihin joutuisi asettumaan, sillä hän aikoo mennä uusiin\nnaimisiin, ja minä tiedän, että hän ei suinkaan katsoisi sinun asemaasi\nhuonoksi, jos vain muuten sinun luonteesi häntä miellyttää.\"\n\n\"Oletteko te jo sopinut koko asian?\"\n\n\"Niin, paitsi ett'emme tiedä, mitä te molemmat ajattelette; mutta\nsitäpä juuri saisitte itse keskenänne selvitellä, kunhan ensin\ntulisitte tutuiksi. Hänen isänsä on vähän sukua minulle ja erittäin\nhyvä ystävä hän on aina ollut. Niin, kyllähän sinä tunnet Leonardin?\"\n\n\"Olen minä nähnyt teidän puhelevan hänen kanssansa markkinoilla, ja\nviime kerran söitte yhdessä aamiaista siellä. Vai niin, siitäkö hän\npuheli teidän kanssanne niin kauan?\"\n\n\"Siitä juuri; hän näki sinun myövän elukoita ja sinä hänen mielestään\ntoimitit asiasi hyvin, ja hän arveli, että sinä näytit kauniilta,\nkelpo mieheltä ja sitä paitsi toimeliaalta ja ymmärtäväiseltä. Kun\nminä sitte kerroin hänelle, millainen sinä olet ja miten hyvin sinä\nolet käyttäytynyt koko ajan, kahdeksan vuotta, kuin me olemme eläneet\nja tehneet työtä yhdessä, vaihtamatta koskaan tyytymätöntä tai\npahaa sanaa, johtui hänelle mieleen, että sinun pitäisi naida hänen\ntyttärensä; ja minä sanon suoraan, että minä en vastustaisi sitä, sillä\nse vaimo on kunniallisesta perheestä ja melkoisen varakas ja pidetäänpä\nhäntä arvossakin.\"\n\n\"Te näytätte pitävän paljon lukua tuosta varallisuudesta, isä.\"\n\n\"Niin, tietysti minä pidän; etkö sinäkin?\"\n\n\"No, saatanpahan ottaa tuon lukuun, jos tahdotte; mutta kuten tiedätte,\nen minä puolestani huoli koskaan vaivata päätäni turhilla laskuilla,\nmitä minulle tulee taikka ei tule siitä, kuin me yhdessä ansaitsemme.\nMinä en ymmärrä jakelemista, siihen minun pääni ei kykene. Minä osaan\narvostella maata, härkiä, hevosia ja vankkureja ja osaan kylvää, puida\nja ruokkia elukoita. Lampaat, viinin viljelys, puutarhan hoito, pikku\ntulot ja hienoimpain kasvien viljelys, kaikki ne sellaiset ovat teidän\npoikanne huolena, enkä minä huoli niihin sekautua. Raha-asioissa\nminulla on huono muisti, ja minä mieluisemmin jätän ne kokonaan muille,\nkuin rupean riitelemään siitä, mikä on minun omaani, mikä toisen. Minä\npelkään erehtyväni ja vahingossa ehkä vaalivani, mikä ei ole minulle\ntulevaa, ja jos kaupat eivät olisi niin yksinkertaiset ja selvät, en\nminä niistä koskaan selviäisi.\"\n\n\"Se on paha se, poikani, ja juuri sen tähden minä tahtoisin, että\nsinä saisit hyväpäisen vaimon, joka kykenisi olemaan minun sijassani\nsilloin, kuin minua ei enää ole. Sinä et ole huolinut koskaan ottaa\noikeaa selkoa meidän tileistämme, ja siitä saattaisit joutua riitaan\nminun poikani kanssa, kun minua ei enää olisi välittämässä rauhaa ja\nsanomassa, mitä kumpikin teistä on saapa.\"\n\n\"Jospa te saisitte elää kauan, isä! Mutta älkää huoliko olla levoton\nsiitä, mitä tapahtuu teidän kuoltuanne; minä en rupea koskaan\nriitelemään teidän poikanne kanssa. Minä luotan Jaakkoon kuin teihin\nitseenne, ja koska minulla ei ole mitään omaa omaisuutta, vaan kaikki\nminun osani tulee teidän tyttärenne tähden ja kuuluu lapsillemme,\nsaatan minä olla levollinen ja te myöskin; eihän toki Jaakko rupea\nryöstämään sisarensa lapsilta omillensa, hän kun rakastaa heitä kaikkia\nyhtä paljon.\"\n\n\"Ihan olet oikeassa, Germain. Jaakko on hyvä poika, hyvä veli ja\ntotuutta rakastava mies. Mutta hän saattaa kuolla ennen minua ja\nennen kuin teidän lapsenne ovat kasvatetut. Perheessä pitää aina\nkatsoa, että alaikäisiä ei jää ilman hoitajatta, joka osaa antaa\nheille hyviä neuvoja ja sovittaa heidän riitansa. Muuten sekautuvat\nlakimiehet asioihin, ärsyttävät heidät toinen toistansa vastaan ja\nnarraavat heidät kuluttamaan kaikki tyyni turhiin juttuihin. Meidän\nsiis ei pidä koskaan ajatteleman ottaa perheesemme ketään miestä\neikä naista, selvittämättä itsellemme, että hänen ehkä kerran pitää\njohtaa kolmeakymmentä lasta, lapsenlasta, vävyä ja miniää ja vastata\nkaikkein heidän käytöksestään ja rahoistaan. Eihän koskaan voida\ntietää, miten paljon perhe lisäytyy, ja kun pesä on liian täysi ja\nmehiläiset varustautuvat parveilemaan, aikoo tietysti jokainen viedä\nkanssaan omat hunajansa. Kun minä otin sinut vävyksi, vaikka minun\ntyttäreni oli rikas ja sinä olit köyhä, en minä moittinut häntä, että\nhän valitsi sinut. Minä näin, että sinä olit hyvä työmies, ja tiesin\nvarsin hyvin, että meidän kaltaisen talonpoikaisväen paras rikkaus on\nvahvat kädet ja hyvä sydän, kuten sinulla. Kun mies ne tuo kanssansa\nuuteen perheesen, on hänellä ihan kylliksi rikkautta. Mutta ihan\ntoista on naisen; hänen työnsä kotosalla tarkoittaa koossa pitämistä\neikä kokoomista. Muuten, kun sinä nyt olet isä ja etsit toista vaimoa,\ntäytyy sinun muistaa, että uudesta aviosta syntyvät lapset, jotka\neivät pääse jakamaan ensimmäisen pesän perintöä, jäisivät puutetta\nkärsimään, jos sinä kuolisit eikä sinun toisella vaimollasi itsellään\nolisi mitään omaisuutta. Ja ne lapset, joilla sinä kartutat meidän\nperhettämme, kuluttavat myöskin. Jos se kuluisi vain meiltä, niin me\ntietysti pitäisimme heistä huolta nurkumatta, mutta se vähentäisi koko\nperheen varoja ja silloin täytyisi entistenkin lasten uhrata osaansa.\nKun perhe kasvaa runsaasti, varojen kasvamatta samassa suhteessa, tulee\nköyhyys vieraaksi, tehtäköönpä työtä miten ahkerasti hyvänsä. Se minun\najatukseni asiasta on, Germain; punnitse sitä ja koeta saada Guerinin\nleski, sillä hänen kykynsä ja rahansa tulisivat meille hyväksi avuksi\nnykyään ja turvaisivat meidän tulevaisuutemme.\"\n\n\"No, olkoon menneeksi, isä. Minä koetan päästä hänen suosioonsa ja itse\nmieltyä häneen.\"\n\n\"Sitte sinun pitää mennä häntä tervehtimään.\"\n\n\"Hänen kotiinsako? Eikö sinne ole pitkä matka? Tähän aikaan ei juuri\njoutaisi maantiellä vetelehtimään.\"\n\n\"Kun on puhe rakkaudesta, ei aika tule kuuloon. Mutta tämähän on\njärkevä liitto kahden henkilön välillä, joilla ei ole joutavia\noikkuja, vaan jotka tietävät, mitä tahtovat; niinpä pitäisi asian\npian selviämän. Huomenna on lauantai; sinä saatat jättää päivätyösi\nvähän lyhemmäksi kuin tavallisesti ja lähteä kello kahden paikoilla\niltapäivällä, niin ehdit Fourchehen yöksi Nykyään on kirkas\nkuutamoaika, tiet ovat hyvät ja matkaa on vain kolme peninkulmaa. Se on\nlähellä Magnieria. Muuten saatathan ottaa tammasi.\"\n\n\"Minä mieluisemmin astun jalkaisin, kun on niin raitis ilma.\"\n\n\"Niin, mutta tamma on kaunis, ja kosija, joka tulee hyvällä ratsulla,\nnäyttää aina paremmalta. Pue yllesi uudet vaatteet ja vie jokin kaunis\nmetsälintu lahjaksi ukko Leonardille. Saatat sanoa, että minä sinut\nlähetin; puhele hänen kanssansa ja seurustele hänen tyttärensä kanssa\npyhäpäivä ja maanantai-aamuna palaat sulhasena tai rukkaset kädessä.\"\n\n\"Niin minä teen\", vastasi Germain levollisesti; mutta eipä hän\nkuitenkaan ollut mielessään oikein levollinen.\n\nGermain oli aina elänyt kunniallisesti, kuten toimeliaan maanviljelijän\ntulee. Naituaan kahdenkymmenen vuoden ijässä oli hän tähän asti\nrakastanut ainoastaan yhtä naista, ja vaikka hänellä oli vilkas ja\niloinen luonne, hän ei ollut leskeksi jäätyään laskenut leikkiä\nkenenkään muun kanssa eikä ketään mielistellyt. Hän oli uskollisesti\nkantanut totista surua sydämmessään, ja sen tähden hän vähän\nlevottomasti ja vastenmielisesti taipui täyttämään appensa tahdon.\nMutta appi oli aina viisaasti hallinnut perhettä ja Germain oli tähän\nasti yksinomaan ajatellut vain yhteistä työtä ja sen tähden myöskin\nkuuliaisesti noudattanut perheenisän tahtoa. Senpä tähden Germain ei\nvoinut ajatella edes olevan mahdollistakaan ruveta nyt vastustamaan\nhänen hyviä syitänsä ja kaikkein etua.\n\nHän oli kuitenkin alakuloinen. Kului tuskin päivääkään, jona hän ei\nolisi salaa itkenyt vaimovainajaansa, ja vaikka yksinäisyys alkoikin\ntuntua raskaalta, oli hän aivan yhtä vastahakoinen rakentamaan uutta\navioliittoa kuin haihduttamaan suruansakin. Hän hämärästi aavisti,\nettä rakkaus ehkä voisi lohduttaa häntä, jos se äkisti tulisi hänelle,\nsillä muuten rakkaus ei lohduta. Sitä ei löydetä etsimällä; se tulee,\njos tulee, odottamatta. Järkevä avioliitto, jonka Maurice ukko\nGermainille valmiiksi kehitteli, tuntematon morsian, ehkäpä myöskin\nhänen viisautensa ja hyvien avujensa ylistely saattoivat miehen pulaan.\nHän liikkui mietiskelyihin vaipuneena omalla tavallaan, kuin ihminen,\njolla on niin paljo ajatuksia päässä, että niiden täytyy joutua riitaan\nkeskenänsä; hän ei etsinyt päteviä syitä itsekkääsen vastarintaan,\nmutta kärsi outoa, hämärää surumielisyyttä eikä ruvennut taistelemaan\npahaa vastaan, joka oli välttämätön....\n\nUkko Maurice meni tupaan, jota vastoin Germain jäi auringon laskun\nja pimeän tulon välihetkenä korjailemaan aitaa, jonka lampaat\nolivat rikkoneet läheltä asuinkartanoa. Hän löi pystyyn kepit ja\npainoi maata lujaan niiden ympärille, pikkulintujen liritellessä\nlähimmässä pensaassa ikään kuin kiirehtien häntä, että he pääsisivät\nuteliaisuuttaan tyydyttämään ja tutkimaan hänen työtänsä heti hänen\npoistuttuaan.\n\n\n\n\nIII.\n\nÄiti Guillette.\n\n\nMaurice ukko tapasi tuvassa naapurivaimon, joka oli tullut juttelemaan\nhänen vaimonsa kanssa ja tuomaan kuivia päreitä tulen virikkeeksi.\nGuillette asui hyvin rappeutuneessa pikku tuvassa, parin kivenheiton\npäässä tästä talonpoikaistalosta. Mutta hän oli järjestystä pitävä\nja kelpo ihminen. Hänen huono asuntonsa oli siisti ja niin hyvässä\nkunnossa, kuin sitä suinkin kävi pitää, ja hänen omat, huolellisesti\npaikatut vaatteensa osoittivat, että hän kaikessa köyhyydessään koetti\npitää itseään kunnioitettavassa kunnossa.\n\n\"Vai niin, toitteko päreitä sytytellä iltatulta, Guillette?\" sanoi\nMaurice; \"onko teillä muuta asiaa?\"\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"ei nykyään. Minullahan ei ole taipumusta\nkerjäämään, kuten tiedätte; minä en tahdo käyttää väärin ystävieni\nhyvyyttä.\"\n\n\"Se on totta; sen tähden myöskin ystävänne aina mielellään auttavat\nteitä.\"\n\n\"Minä tässä puhelin teidän vaimonne kanssa ja kysyin eikö Germain\nvieläkään ole päättänyt naida uudestaan.\"\n\n\"Te olette vakava ettekä juorua turhia\", vastasi ukko, \"niin että\nteille saattaa puhua asioita, pelkäämättä niiden tulevan koko maailman\ntiedoksi. Sen tähden minä nyt kerron vaimolleni ja teille, että Germain\non juuri päättänyt; hän lähtee huomenna Fourcheen.\"\n\n\"Mitäs sanot!\" huudahti emäntä. \"Poika parka! Suokoon Herra, että hän\nsaa yhtä siivon ja kunniallisen vaimon, kuin hän itsekin on!\"\n\n\"Vai niin, lähteekö hän Fourcheen?\" virkkoi Guillette. \"No, sepä sopii\nhyvin! Se oli oikein onnen sattuma minulle, ja koska äsken kysyitte,\noliko minulla mitään asiaa, niin nyt minä sanon, Maurice, mitä hyvää te\nsaatatte minulle tehdä.\"\n\n\"Sanokaa vain, kyllä me mielellämme autamme.\"\n\n\"Minä tahtoisin, että Germain ottaisi minun tyttäreni kanssansa.\"\n\n\"Mihin sitte? Fourcheenko?\"\n\n\"Ei, ei sinne, vaan Ormeauxiin, jossa hän tulee olemaan vuoden loppuun\nasti.\"\n\n\"Mitäs sanotte?\" ihmetteli talon emäntä. \"Lähetättekö pois tyttärenne?\"\n\n\"Täytyyhän hänen ruveta palvelukseen, ansaitaksensa jotakin. Minä\nkyllä olen siitä pahoillani ja hän myöskin tyttö parka. Juhannuksen\naikaan me emme vielä saattaneet taipua eroamaan, mutta nyt on jo kohta\npyhän Marin päivä käsissä ja hän sai hyvän paimenpaikan Ormeauxista.\nTalonpoika, sen paikan isäntä, ajoi tätä tietä markkinoilta palatessaan\nja näki minun pikku Marieni paimentavan kolmea lammastaan tien\nvarrella. 'Sinullapa ei juuri ole paljoa tekemistä, tyttöseni', sanoi\nhän hänelle; 'kolme lammasta paimennettavana, ei se kelpaa. Tahdotko\nsata lammasta? Minä ottaisin sinut palvelukseeni. Meidän paimenemme\nsairastui ja lähtee kotiin vanhempiensa luo, ja jos tulet meille\nviikon kuluessa, saat viisikymmentä francia vuoden loppuun asti eli\njuhannukseen.' Tyttö ei sanonut lähtevänsä, mutta eipä hän kuitenkaan\nvoinut olla sitä ajattelematta eikä minulle kertomatta, kun tuli illan\nsuussa kotiin ja näki minun olevan pahoillani ja huolissani talvesta,\njoka kyllä tulee pitkäksi ja vaikeaksi, sillä nythän kurjet ja\nmuuttolinnut läksivät ainakin kuukautta aikaisemmin kuin tavallisesti.\nMe itkimme molemmat, mutta rohkasimme sitte mielemme ja päätimme, että\nmeidän ei käy kauemmin olla yhdessä, koska pieni maatilkkumme tuskin\nelättää yhtäkään henkeä. Ja koska Marie on jo päässyt siihen ikään,\nettä kohta täyttää kuusitoista vuotta, niin täytyy hänen kaiketi tehdä\nkuten muutkin: ansaita leipänsä ja auttaa vanhaa äitiänsä.\"\n\n\"Guillette\", sanoi talonpoika-vanhus, \"jospa ei muuta tarvittaisi\nkuin viisikymmentä francia haihduttamaan teidän huolianne ja\npelastamaan teitä lähettämästä pois lastanne, niin minä totisesti\nne antaisin, vaikka sellainen summa ei ole mikään pikku asia meidän\nkaltaisille. Mutta kaikessa täytyy kuulla järjen ääntä yhtä paljon\nkuin ystävyydenkin. Jos te pääsisittekin kärsimästä puutetta nyt ensi\ntalvena, niin olisi se taas toisena edessä, ja mitä kauemmin tyttärenne\nviipyy teidän luonanne, sitä vaikeampi tulee hänen sitte erota. Pikku\nMarie on nyt suuri ja vahva tyttö eikä hänelle riitä työtä kotona, hän\ntottuisi vain laiskehtimaan.\"\n\n\"Oh, sitä minä en pelkää\", vastasi Guillette. \"Marie on yhtä vikkelä\nkuin kuka rikas tyttö hyvänsä, jolla on suuri talous. Hän ei istu\nkoskaan kädet ristissä; milloin meillä ei ole muuta työtä, pyyhkii ja\npuhdistaa hän huonoja huonekalujamme, että ne ovat kirkkaat kuin peili.\nSe tyttö maksaa painonsa kultaa, ja minä olisin paljon mieluisemmin\nsuonut hänen tulevan paimeneksi teille kuin muuttavan niin etäälle\ntuntemattomien ihmisten luo. Te olisitte kyllä ottaneet hänet kesällä,\njos olisimme voineet silloin päättää erota; mutta nyt te jo olette\npestanneet kylliksi palvelijoita eikä sitä nyt käy ajatteleminen ennen\nkuin tulevana juhannuksena.\"\n\n\"Siihen minä suostun oikein sydämmestäni, Guillette! Se tuleekin oikein\npaikalleen. Mutia siihen asti sopii tytön oppia ammattiansa ja tottua\npalvelemaan muita.\"\n\n\"Niin, niin, se onkin päätetty asia. Ormeauxin isäntä lähetti kysymään\ntänä aamuna; me suostuimme ja tytön täytyy lähteä. Mutta lapsi parka ei\nosaa yksin sinne enkä minäkään mielelläni lähetä häntä niin kauas pois\nyksinään. Koska teidän vävynne lähtee huomenna Fourcheen, saattaisi hän\nottaa tytön kanssansa. Ne paikat ovat likekkäin, kuten olen kuullut\nsanottavan; itse minä en ole siellä koskaan käynyt.\"\n\n\"Ihan vierekkäin ne ovat; vävyni kyllä vie tytön sinne. Onhan se\nihan kohtuullista, saattaapa Germain ottaa tytön taaksensa hevosen\nselkäänkin, niin säästyvät kengät. Tuossa hän juuri tuleekin\nillalliselle. Kuules, Germain, Guilletten pikku Marie lähtee Ormeauxiin\npaimeneksi. Otathan sinä hänet kanssasi hevosen selkään?\"\n\n\"Kyllä se käy päinsä\", vastasi Germain, ollen pahoilla mielin, mutta\naina valmis auttamaan lähimmäistänsä.\n\nMeillä ei koskaan johtuisi äidille mieleen jättää kuudentoista vuoden\nikäistä tyttöä kahdeksankolmatta vuoden ikäisen miehen huostaan. Sillä\ntosiaankin Germain oli vasta kahdeksankolmatta vuoden ijässä, ja\nvaikka häntä kotiseudussaan yleisen tavan mukaan katsottiin vanhaksi\nnaima-asioissa, oli hän kuitenkin koko seudun kaunein mies. Työ ei\nollut häntä vielä tehnyt ryppyiseksi eikä vanhan näköiseksi, kuten\nuseimmat talonpojat ovat, jotka ovat työskennelleet kymmenen vuotta\nulkotöissä. Hän oli niin vahva, että hän varsin hyvin saattoi vielä\nkyntää maata toiset kymmenen vuotta vanhentumatta; ja nuorella tytöllä\nolisi tosiaankin pitänyt olla hyvin pinttynyt vanhuuden kammo, jos hän\nei olisi huomannut, että Germainilla oli terve iho, vilkkaat silmät,\nsiniset kuin toukokuun taivas, punaiset huulet, puhtaat hampaat sekä\nnorja ja solakka vartalo kuin varsalla, jonka ei ole vielä tarvinnut\nluopua laitumestansa.\n\nMutta puhtaat tavat ovat pyhänä entisyyden perintönä näissä\nmaalaisseuduissa, jotka ovat syrjässä suurten kaupunkien turmelevasta\nnautintoelämästä, ja Belairissa oli Mauricen perhe kunnioitettavimpain\nja rehellisimpäin arvossa. Germain läksi hankkimaan itselleen vaimoa;\nMarie oli siis liian nuori ja liian köyhä, että mies olisi häntä\nsaattanut ajatella miksikään kosittavaksi tytöksi, ja Germain olisi\nitsekin tuntenut olevansa \"sydämmetön konna\" ja \"huono mies\", jos\nhänellä olisi ollut mitään pahoja aikeita tyttöä kohtaan. Ukko Maurice\nsen tähden pysyikin ihan levollisena, kun näki vävynsä auttavan\ntaakseen hevosen selkään kaunista tyttöä; Guillette äiti olisi katsonut\npahasti loukanneensa Germainea, jos olisi pyytänyt häntä suojelemaan\ntyttöä kuin omaa sisartansa. Marie nousi itkien ylös, suudeltuaan\nparikymmentä kertaa äitiänsä ja nuoria ystäviänsä. Germain oli\nsurumielinen omasta puolestaan, otti sitä enemmän osaa tytön suruun ja\nratsasti pois vakavan näköisenä, naapurien huiskutellessa jäähyisiä\nMarie raukalle, ajattelematta mitään pahaa.\n\n\n\n\nIV.\n\nPikku Petter.\n\n\nHiirakko oli nuori, kaunis ja vahva hepo. Se kantoi vaivatta\nkaksoistaakkaansa, liputti korviaan ja puri kuolaimia, sillä vilkas\nluonto sillä muhkealla elukalla oli. Laitumen ohi mennessä huomasi\nse emänsä, vanhan hiirakon ja hirnui hänelle jäähyväsiksi. Emä tuli\naidan luo, helisteli liekavitjojansa, koetti nelistää pitkin piennarta\nnuoren hiirakon jäljestä, mutta nähden hänen lähtevän juoksemaan hyvää,\nvauhtia hirnahti emä vuorostaan ja pysähtyi levottomana, turpa ilmassa\nja suu täynnä ruohoa, joka unohtui pureksimatta.\n\n\"Tuo hepo parka tuntee aina sikiönsä\", sanoi Germain, haihduttaakseen\nMarien surua. \"Siitä johtuu mieleeni, että minä en sanonut jäähyväsiä\npikku Petterille ennen lähtöäni. Se häijy poika missä lienee ollutkaan.\nEilisiltana hän kiusasi minua lupaamaan ottaa hänet kanssani ja itki\nkoko tunnin levolle käytyänsä. Tänä aamuna hän myöskin kaikin tavoin\nkoetti houkutella. On se aika viekas ja teeskentelevä veitikka! Mutta\nnähtyään, että siitä ei tullut mitään, pahastui hän ja juoksi tiehensä,\nenkä minä sitte ole nähnyt häntä koko päivänä.\"\n\n\"Minä näin hänet\", sanoi Marie, koettaen niellä kyyneliänsä. \"Hän\njuoksi Soulasin lasten kanssa metsänhakkuukselle, ja jo arvasinkin\nhänen olleen kauan poissa, koska hän ahmimalla söi marjoja. Minä annoin\nhänelle aamiaisleipäni ja hän sanoi: 'Kiitos, hyvä Marie; kun tulet\nmeille, annan minä kakkuja.' Onpa teillä oikein kelpo poika, Germain!\"\n\n\"Niin, hyvä poika hän on, enkä minä oikein tiedä, mitä minä saisinkaan\ntehdyksi hänen hyväksensä. Jos hänen mummollaan ei olisi enempi\nymmärrystä kuin minulla, minä en suinkaan olisi voinut olla ottamatta\nhäntä kanssani, kun näin hänen itkevän niin katkerasti ja olevan niin\npahoillaan.\"\n\n\"No, miksi ette sitte ottaneet häntä? Eihän hänestä olisi ollut teille\nmitään vastusta, hän kun on niin hiljainen ja kiltti, kun tehdään hänen\nmielensä mukaan.\"\n\n\"Ehkäpä ei olisi ollut sopiva ottaa häntä mukaan sinne, johon olen\nmatkalla. Niin ainakin appeni ajatteli. Minun mielestäni olisi juuri\nollut sopiva nähdä, miten lapsi olisi otettu vastaan, ja mitäpä he\nmuuta olisivat voineet olla kuin ystävälliset hänelle. Mutta kotiväki\nsanoi, että aluksi ei pidä näytellä juuri sitä, josta voi tulla\nvastusta vaimolle. Vaan mitä varten minä oikeastaan puhelenkaan tätä\nsinulle, pikku Marie; ethän sinä käsitä sitä ollenkaan.\"\n\n\"Käsitän kyllä, Germain; tiedän minä, että te olette matkalla kosimaan.\nÄiti kertoi sen ja sanoi, että minä en saa puhua sitä kellekään, en\nkotona, teillä enkä siellä, johon tulen, ja te saatatte olla huoletta,\nen minä puhu sanaakaan.\"\n\n\"Siinä teetkin oikein, sillä ei asia vielä ole päätetty; ehkäpä aiottu\nmorsian ei huolikaan minusta.\"\n\n\"Toivoaksemme hän kyllä huolii. Miksikäpä hän ei huolisi?\"\n\n\"Kuka tietää? Minulla on kolme lasta ja se on ikävää vaimolle, joka ei\nole heidän äitinsä.\"\n\n\"Se on totta, mutta teidän lapsenne eivät ole kuten muiden.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Ne ovat kauniit kuin pikku enkelit ja niin hyvin kasvatetut, että\nsiivompia lapsia ei ole missään.\"\n\n\"Niin, mutta Sylvain ei ole niinkään helppo hoidella.\"\n\n\"No, se poika on niin pieni! Tietysti hän vielä on vallaton, mutta hän\non niin ymmärtäväinen.\"\n\n\"On hän viisas poika ja niin rohkea sitte. Ei hän pelkää lehmiä eikä\nhärkiä, ja jos annettaisiin hänen tehdä mielensä mukaan, niin kyllä hän\njo kipuaisi hevosen selkään kuten vanhinkin.\"\n\n\"Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, olisin minä ottanut vanhimman\nkanssani. Se olisi varmaan vaikuttanut, että morsian olisi heti\nmieltynyt teihin, kun teillä on niin kaunis poika.\"\n\n\"Niin, jos hän rakastaa lapsia, mutta jospa hän ei heistä huolikaan.\"\n\n\"Kukahan vaimo ei rakastaisi lapsia?\"\n\n\"No, ei niitä monta luullakseni ole sellaisia, mutta on niitä joku, ja\nsiitä minä juuri olen levoton.\"\n\n\"Ettekö te sitte ollenkaan tunne häntä?\"\n\n\"En; yhtä vähän kuin sinä, ja pelkäänpä, että en paremmin opi tuntemaan\nhäntä sittekään, kuin näen hänet. Minä en ole epäluuloinen; kun minulle\npuhutaan ystävällisesti, luotan minä sanoihin; mutta olenpa saanut\nmonestikin katua sitä, sillä puhua ja tehdä ei ole yhtä helppoa.\"\n\n\"Häntä sanotaan hyvin hyväksi ihmiseksi.\"\n\n\"Kuka sitä sanoo? Minun appeniko?\"\n\n\"Niin, teidän appenne.\"\n\n\"Se on kyllä hyvä, se, mutta eipä hänkään tunne häntä.\"\n\n\"No, kohtahan saatte nähdä hänet ja tarkastella häntä, ja toivottavasti\nette erehdy.\"\n\n\"Kuulepas, pikku Marie, sinä voisit tehdä minulle suuren palveluksen,\njos vähän katsahtaisit Fourchen taloa etkä menisi suoraa tietä\nOrmeauxiin; sinä olet viisas tyttö, sinä olet aina osoittanut\nymmärtäväsi kaikkia asioita ja tarkkaavasi kaikkea. Jos sinä huomaat\njotakin, joka mielestäsi ansaitsee ajatella, niin voithan sanoa sen\nminulle kahden kesken.\"\n\n\"Ei, Germain, sitä minä en tee! Minä pelkään, että erehtyisin sanomaan\njotakin, jonka ei pitäisi tulla tietyksi, ja jos varomaton sana\nsaattaisi teidät luopumaan tästä avioliiton puuhasta, niin teidän\nappivanhempanne suuttuisivat minuun ja minulla on kyllin paljo ikävää\nennestäänkin, hankkimatta rakkaalle äidilleni vielä lisää ikävyyksiä.\"\n\nHeidän näin puhuessaan hörkisti hiirakko korviaan, hypähti vähän\nsyrjään ja lähestyi sitte heti jälleen pensasaitaa, jossa jokin esine,\njota se jo alkoi tunnustella tutuksi, oli ensin pelottanut sitä.\nGermain katsahti pensaihin päin ja huomasi ojassa äsken hakatun, paksun\ntammen vielä tuoreiden lehtien alla jotakin pikku lampaan näköistä.\n\n\"Se on eksynyt elukka\", sanoi hän, \"taikka kuollut, koska se ei liiku.\nEhkäpä joku etsii sitä; katsokaamme tarkemmin.\"\n\n\"Ei se ole mikään elukka!\" huudahti Marie, \"vaan makaava lapsi; teidän\npikku Petterinnehän se on!\"\n\n\"Katsopas vain!\" ihmetteli Germain laskeutuen'maahan. \"Niin, tuo pikku\nveitikka makaa täällä niin kaukana kotoa ja ojassa, jossa käärme\nsaattaisi purra häntä.\"\n\nHän nosti lapsen ylös, ja poika avaten silmänsä hymyili hänelle, kiersi\nkätensä hänelle kaulaan ja sanoi: \"hyvä isä, pääsenkö minä mukaan?\"\n\n\"Kas niin, samaa vanhaa virttä! Mitä sinä täällä teet, paha poika?\"\n\n\"Minä odotin sinua ajamaan tästä ohitse\", sanoi lapsi, \"ja katselin\npitkin tietä niin kauan, että viimein nukuin.\"\n\n\"Jospa minä nyt olisin ratsastanut ohitse, näkemättä sinua, olisit sinä\njäänyt tänne koko yöksi ja sudet olisivat syöneet sinut.\"\n\n\"Kyllä minä tiesin, että sinä näet minut\", vastasi pikku Petter ihan\nluottavasti.\n\n\"Kas niin, suutele nyt minua, Petter, sano hyvästi ja palaa heti\nkotiin, jos et tahdo jäädä illallisetta.\"\n\n\"Enkö minä sitte pääse teidän kanssanne?\" valitti poikanen ja alkoi\nhieroa silmiään, näyttääkseen, että hän aikoi itkeä.\n\n\"Tiedäthän, että ukko ja mummo eivät tahdo\", vastusti Germain, ottaen\ntuekseen vanhusten vallan ja samalla myöntäen, että hänen oma valtansa\nei ollut juuri luotettava.\n\nMutta poika ei huolinut mistään. Hän alkoi itkeä tosissaan ja sanoi,\nettä kun isä otti pikku Marien kanssansa, niin saattoi hänkin päästä\nyhtä hyvin. Siihen hänelle vastattiin, että heidän täytyy matkustaa\nsuurten metsien läpi, joissa on paljon suuria petoja, jotka syövät\npikku lapsia; että hiirakko ei tahdo kantaa kolmea henkeä, kuten hepo\noli ilmaissut jo ennen lähtöä ja että siellä jonne he olivat matkalla,\nei ollut makuupaikkaa eikä illallista sellaisille pikku ihmisille.\nNämä pätevät syyt eivät vähääkään vakuuttaneet pikku Petteriä; hän\nheittäytyi nurmikolle, vierettelihe siinä huutaen, että isänsä ei enää\nhuolinut hänestä ja että hän, jos häntä ei oteta mukaan, ei mene kotiin\nkoko päivänä eikä yönä.\n\nGermainin isänsydän oli yhtä hellä ja heikko kuin naisen. Hänen\nvaimonsa kuolema, pikku lasten hoito, josta hänen oli täytynyt yksinään\npitää huolta, sekä tieto, että nämä äidittömät lapsi raukat tarvitsivat\npaljon rakkautta, ne asiat kaikki olivat kukin osaltansa tehneet häntä\nsellaiseksi. Hän mielessään kesti ankaraa taistelua, sitä kovempaa,\nkuin hän häpesi heikkouttansa ja koetti salata neuvottomuuttansa pikku\nMarielta; hänelle nousi hiki otsaan ja silmät punastuivat, josta\nnäkyi, että itku oli hänelläkin lähellä. Viimein hän koetti pahastua;\nmutta kääntyessään pikku Marieen päin, ikään kuin näyttääkseen\njärkähtämättömyyttänsä hänelle, huomasi hän tytönkin itkevän, ja\nsilloin hänen oli mahdoton pysyä vakavana, vaikka hän vielä torui\nPetteriä ja itsekseen pahoitteli.\n\n\"Te tosiaankin olette kovasydämminen\", sanoi pikku Marie viimein,\n\"minä puolestani en koskaan voisi tuolla tavalla vastustaa lapsen\nmielitekoa, joka itkee niin katkerasti. Germain, ottakaat hänet\nkanssanne. Kyllä teidän hevosenne on tottunut kantamaan kaksi henkeä\nja lapsen; ratsastavathan teidän lankonne ja hänen vaimonsa, joka on\npaljon suurempi minua, toripäivinä kaupunkiin poikansa kanssa juuri\ntämän hiirakon seljässä. Ottakaa hänet eteenne satulaan; ja muuten minä\nmieluisemmin astunkin jalkaisin, kuin tuotan poikaselle pahaa mieltä.\"\n\n\"Ei sinun tarvitse astua\", vastasi Germain, kiihkoisesti haluten\ntaipumisen tilaisuutta. \"Hiirakko on vahva hepo ja jaksaisi kantaa\nvaikka vielä kaksi lisäksi, jos vain olisi tilaa seljässä. Mutta miten\nme tulemme toimeen lapsen kanssa siellä? Hänelle tulee vilu ja nälkä ja\nkuka hoitaa häntä tänä iltana ja huomenna ja panee hänet maata, pesee\nja pukee hänet? Minä en uskalla vaivata naista, jota en vielä tunnekaan\nja joka ehkä arvelisi, että minä kohtelen häntä liian vapaasti ensi\nalusta saakka.\"\n\n\"Siitähän opitte häntä heti tuntemaan, onko hän ystävällinen vaiko\ntyytymätön; se on paras keino. Ja muuten, jos hän ei huoli teidän\nPetteristänne, niin kyllä minä pidän hänestä huolen. Minä tulen\nFourcheen, puen Petterille ylle ja otan hänet kanssani laitumelle\nhuomenna. Minä huvittelen häntä koko päivän ja katson, ett'ei häneltä\npuutu mitään.\"\n\n\"Hän väsyttäisi sinut, tyttö parka, ja olisi vain vastuksena. Koko\npäivä on pitkä aika.\"\n\n\"Päin vastoin hänestä on minulle huvia ja iloa ensimmäisenä päivänä\nvieraassa seudussa. Minä siten ajattelen, että olenkin vielä kotona.\"\n\nKun poika näki, että pikku Marie puolusti häntä, tarttui hän tytön\nhameesen ja piti siitä niin kovasti kiinni, että täytyi väkisin kiskoa\nhänet irti. Huomattuaan, että isä viimein taipui, otti Petter Marien\nkäden omiin päivettyneihin pikku käsiinsä ja suuteli sitä ilosta\nhyppien sekä veti hänet hiirakon luo maltittoman kiihkeästi, kuten\nlapsilla on tapana.\n\n\"Kas niin\", sanoi tyttö ja nosti hänet ylös, \"nyt meidän pitää\nrauhoittaa tätä pikku sydäntä, joka hyppii kuin lintunen, ja jos\nsinusta tuntuu kylmältä, kun tulee pimeä, niin sano vain minulle, pikku\nPetter, minä käärin kappani sinun ympärillesi. Suutele nyt isääsi\nja pyydä anteeksi, että olit häijy. Sano, että sitä ei koskaan enää\ntapahdu, ei koskaan, kuuletko?\"\n\n\"Tietysti sitä ei tapahdu, jos minä vain aina annan pojan tahdon\ntapahtua\", sanoi Germain, pyyhkien nenäliinallaan pienokaisen silmiä.\n\"Sinä, Marie, aivan hemmoittelet turmiolle tämän pikku huimapään. Sinä\nolet tosiaankin oikein kelpo tyttö, pikku Marie. Minä en käsitä, miksi\nsinä et ruvennut kesällä meille paimeneksi. Sinä olisit hoidellut minun\nlapsiani ja minä olisin mieluisemmin maksanut sinulle hyvän palkan\nheidän katsomisestaan kuin tällä tavalla matkustanut hankkimaan vaimoa,\njoka ehkä katsoo tekevänsä minulle erittäin hyvän työn, jos ei heitä\nihan ilmeisesti inhoa.\"\n\n\"Ei pidä katsella kaikkea noin mustalta puolen\", vastasi pikku\nMarie, pitäen hevosen ohjia sill'aikaa, kuin Germain nosti poikansa\nvuohennahalla päällystettyyn, leveään satulaan. \"Jos vaimonne ei huoli\nlapsista, niin saattehan ottaa minut palvelukseenne tulevana vuonna, ja\nsitte olkaa huoletta, minä huvittelen lapsia niin hyvin, että he eivät\nmitään huomaa.\"\n\n\n\n\nV.\n\nSuolla.\n\n\n\"Oh, tosiaankin\", sanoi Germain, kun oli kuljettu muutamia askelia\neteen päin, \"mitähän kotiväki ajattelee, kun tämä pikku vekkuli ei\npalaakaan? Vanhukset tulevat levottomiksi ja rupeevat häntä etsimään.\"\n\n\"Sanokaa miehelle, joka hiekoittaa tietä tuolla ylhäällä, että otatte\nPetterin kanssanne, ja pyytäkää häntä ilmoittamaan kotiväelle.\"\n\n\"Niin tosiaankin, Marie, sinä keksit keinoja kaikkeen! Minä en\nmuistanut, että Jeannie on tietä korjaamassa.\"\n\n\"Ja hänhän asuu aivan lähellä teitä, niin että hän kyllä toimittaa sen\nasian.\"\n\nTavattuaan miehen päästi Germain tamman juoksemaan, ja pikku Petter oli\nniin iloissaan, että ei heti huomannut olevansa vielä päivällisettä.\nMutta täristessä hevosen seljässä hän tunsi, miten tyhjä hänen vatsansa\noli, ja alkoi hetkisen kuluttua kalveta, haukotella ja valittaa, miten\nhirveän nälkä hänellä oli.\n\n\"Kas niin, nyt se alkaa\", sanoi Germain. \"Kyllä minä tiesin, että ei\npitkällekään päästä ennen kuin tämä herra alkaa parkua nälkää.\"\n\n\"Minulla on jano myöskin\", sanoi pikku Petter.\n\n\"No, sitte pysähdymme Corlayhin Rebec-eukon kapakkaan Aamuruskoon.\nKaunis kyltti, mutta huono paikka. Sinä, Marie, juot myöskin lasin\nviiniä.\"\n\n\"Ei, ei, minä en tarvitse mitään\", sanoi hän; \"minä pidän hevosta\nsill'aikaa, kuin viivytte siellä pojan kanssa.\"\n\n\"Ah, nyt johtuu mieleeni: sinähän, hyvä tyttö, annoit aamiaisleipäsi\nPetterille tänä aamuna etkä ole vielä syönyt mitään koko päivänä;\nmeilläkin sinä vain itkit etkä huolinut päivällisestä.\"\n\n\"Ei minulla ole nälkä, siksi on mieleni liian suruinen; minä vakuutan,\nei minulla nytkään ole yhtään halua syömään.\"\n\n\"Sitte sinun täytyy pakottaa itseäsi, hyvä ystävä; muuten tulet\nsairaaksi. Meillä on pitkä matka edessä eikä sovi tulla perille\nnälkäisenä, niin että täytyy pyytää ruokaa ennen, kuin ehtii\nkunnollisesti tervehtiäkään. Minä itse näytän hyvää esimerkkiä, vaikka\nei minullakaan ole mitään ruoan halua; mutta kyllä se tulee, sillä enpä\nminäkään ole syönyt päivällistä, kun oikein muistan. Minä näin teidän\nitkevän, sinun ja äitisi, ja se saattoi minutkin pahoilleni. Kas niin,\nnyt minä sidon hiirakon kiinni; tule alas, minä tahdon.\"\n\nHe astuivat kaikki kolme Rebec-eukon kapakkahuoneesen, ja vähemmässä\nkuin neljännestunnissa toimitti lihava, ontuva mummo heille\nhoukuttelevan pannukakun, ruisleipää ja valkoista viiniä.\n\nTalonpojat syövät hitaasti ja koko tunti kului ennen kuin pikku Petter\ntyytyi ja Germain saattoi ajatella matkalle lähtöä. Pikku Marie alussa\nsöi ainoastaan Germainin mieliksi, mutta sitte kasvoi nälkä vähitellen,\nsillä eipä kuudentoista vuoden ijässä voida kauan paastota ja raitis\nilma tekee tehtävänsä. Ystävälliset sanat, joita Germain koetti\nkeksiä, lohduttaakseen ja virkistääkseen häntä, vaikuttivat myöskin.\nMarie koetti vakuuttaa itselleen, että piankin seitsemän kuukautta\nkuluu, ja ajatella, miten iloista sitte on palata omaan kylään, koska\nMaurice ja Germain yksimielisesti lupasivat ottaa hänet palvelukseensa.\nMutta kun hän alkoi vilkastua ja puhella pikku Petterin kanssa,\njohtui Germainille pahaksi onneksi mieleen näyttää tytölle ravintolan\nikkunasta kaunista näköalaa avaraan laaksoon päin, joka kokonaan\nnäkyy tästä korkeasta paikasta ja on niin vihreänä, hedelmällisenä\nja viehättävänä tauluna tuossa ihan edessä. Marie katsahti ja kysyi,\nnäkyivätkö myöskin Belairin talot.\n\n\"Tietysti\", sanoi Germain, \"sekä meidän talomme että sinunkin\nkotimökkisi. Katso, tuo pieni, harmaa pilkku lähellä Godardin suurta\npoppelia, kellotapulin alapuolella.\"\n\n\"Jo minä näen\", sanoi tyttö ja alkoi itkeä.\n\n\"Oh, miten tyhmä olen, kun houkuttelen sinua ajattelemaan tuota!\" sanoi\nGermain. \"Tänään minä en tee muuta kuin tyhmyyksiä. Kas niin, Marie,\nlähtekäämme nyt matkalle, päivät ovat lyhyet ja tunnin kuluttua, kun\nkuu nousee, ei ole suinkaan lämmin.\"\n\nHe lähtivät taas matkaan, ratsastivat suurta kanervakangasta, ja kun\nGermain ei huomannut kovin kiirehtiä hiirakkoa, että tyttö ja lapsi\neivät väsyisi liian kovasta tärisemisestä, ehti aurinko laskeutua\nennen, kuin he poikkesivat maantieltä metsään.\n\nGermain tiesi tien aina Mangieriin asti, mutta hän ajatteli olevan\nsuoremman ratsastaa Preslen ohitse, jota' tietä hän ei tavallisesti\nkäyttänyt markkinoilla käydessään. Siinä hän pettyi ja kulutti vielä\nvähän aikaa turhaan ennen kuin saapui metsään, eikä hän sittekään\nosunut oikealle paikalle; mutta huomaamatta sitä ratsasti hän yhä pois\npäin Fourchesta, paljon ylemmäksi Ardentea kohti. Häntä esti ottamasta\nselkoa, missä oikeastaan oltiin, sumu, joka oli alkanut nousta pimeän\ntultua, tuo kesäinen sumu, jonka valkoinen kuutamo tekee vielä\npetollisemmaksi. Suurista vesiropakoista, joita oli aukeilla paikoilla\nmetsässä, nousi niin sakeita höyryjä, että itse ropakoita huomattiin\nainoastaan hiirakon kavioiden pulskeesta ja ja siitä, että hänen oli\nvaikea vetää jalkojaan ylös mudasta.\n\nKun viimeinkin päästiin leveälle ja suoralle tielle ja Germain metsän\nlaidassa koetti tarkastella, missä oltiin, huomasi hän piankin\najelleensa eksyksissä, sillä Maurice oli kotona sanonut, että metsästä\npäästessä piti olla hyvin jyrkkä alamäki ja sen alla suuri niitty\nsekä joki kahdesti yli kaalatettava. Olipa ukko kehoittanut häntä\nolemaan varovainen jokeen ajaessaan, sillä alkusyksystä oli satanut\npaljon ja vettä saattoi joessa olla enempikin. Huomattuaan, että tässä\nei ollut mäkeä, ei niittyä eikä jokea, vaan paljas alanko, sileä ja\nvalkoinen kuin lumilakeus, pysähtyi Germain etsimään jotakin taloa tai\nodottelemaan jotakuta jalkamiestä, mutta eipä näkynyt mitään, josta\nolisi saanut vähänkään selkoa. Viimein hän kääntyi samaa tietä takaisin\nmetsään, mutta sumu tiheni yhä enemmän; jo oli kuukin kokonaan sen\npeitossa ja tie oli hyvin huono ja kuoppainen. Kahdesti oli hiirakko\nvähällä kaatua, raskaan taakkansa alla alkoi se vähän tuskistua, ja\nvaikka se kyllä vielä näkikin itse kartella puita, ei se arvannut\nkiertää paksuja oksia, jotka ulottuivat poikki tien ratsastajain\npäiden tasalla ja tuottivat heille suuria vaaroja. Germainilta putosi\nhattu eräässä kolauksessa ja hänen oli hyvin vaikea löytää sitä. Pikku\nPetter oli nukkunut, niin että hän oli raskas kuin säkki ja niin pahana\nvastuksena isänsä käsille, että hän ei osannut ohjata hevosta eikä\nkunnolla hoitaa poikaa.\n\n\"Luulenpa, että meidät on lumottu\", sanoi Germain pysähtyen. \"Eihän\ntämä metsä ole niin suuri, että tähän voisi eksyä muuten kuin\njuovuksissa, ja nyt olemme kuitenkin kulkeneet vähintään kaksi tuntia,\npääsemättä, ulos. Hiirakko mietiskelee vain yhtä asiaa, kotiin menoa,\nja hän se minua narrailee. Jos tahtoisimme ratsastaa kotiin, niin olisi\nparas antaa hänen mennä mieliään myöten. Mutta kun nyt ehkä olemme\nmuutaman askeleen päässä sieltä, johon aioimmekin yöksi, niin hulluthan\nolisimme, jos tyhjin toimin palaisimme niin pitkän matkan. Mutta minä\ntosiaan en tiedä mitä tehdä. Ei näy taivasta eikä maata, ja minä\npelkään, että poika vilustuu, jos viivymme vielä kauan tässä kirotussa\nsumussa, taikka me muserramme hänet kuoliaaksi painollamme, jos hevonen\nkompastuu nenälleen.\"\n\n\"Turha on enää ponnistella\", sanoi pikku Marie. \"Laskeutukaamme maahan,\nGermain; antakaa poika minulle, kyllä minä jaksan kantaa hänet\nvarsin hyvin, ja minä voin paremmin estää kappaa lipumasta pois hänen\nympäriltänsä, niin että hän jäisi paljaaksi. Te saatatte taluttaa\nhevosta, ja me näemme ehkä paremmin, kun tulemme lähemmäksi maata.\"\n\nTästä keinosta oli se ainoa etu, että ei tarvinnut peljätä putoamista\nhevosen seljästä; sillä muuten sumu oli vielä sakeampaa alhaalla, se\nhiipi pitkin kosteata maata ja näytti ikään kuin takertuvan siihen\nkiinni. Heidän oli vaikea astua, ja kohta he niin väsyivät, että\npysähtyivät, kun viimeinkin tapasivat kuivan paikan suurten tammien\nalla. Pikku Marie oli läpimärkänä hiestä, mutta ei valittanut eikä\nollut vähintäkään levoton; muistellen ainoastaan poikaa istahti hän\nhiekalle ja asetti hänet polvilleen. Germain tarkasteli seutua,\nsidottuaan hiirakon ohjistaan puuhun.\n\nMutta hiirakko, ollen ihan kyllästynyt tähän matkaan, tempasihe niin\nvoimakkaasti irti, että satulavyö samalla katkesi, potkasi jäähyväsiksi\ntakajaloillaan ilmaa puolikymmentä kertaa, niin että kaviot nousivat\nkorkeammalle päätä, ja nelisti pois metsään, osoittaen selvästi, että\nhän ei tarvinnut ketään neuvomaan tietä.\n\n\"Kas niin\", sanoi Germain, koetettuaan turhaan saada kiinni hepoa,\n\"nyt olemme jalkapatikassa, eikä nyt olisi mitään hyötyä oikeasta\ntiestäkään, sillä mitenpä me pääsisimme joen yli? Kun tiet täällä\nmetsässäkin ovat näin vesiset, niin ihan varmaan on koko niitty veden\nalla, emmekä me löydä toisia ylimenopaikkoja. Meidän täytyy siis\nodottaa, kunnes sumu haihtuu; tuskinpa se enää kestää kahta tuntia\nkauemmin. Kun rupeamme näkemään, menemme lähimpään taloon metsän\nlaitaan, mutta nyt emme pääse tästä mihinkään, sillä edessämme on, mitä\nlieneekään, ja takanamme... niin, kukapa sen tietää; en arvaa edes,\nmistä päin olemme tulleetkaan.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nSuurten tammien alla.\n\n\n\"Olkaamme sitte kärsivälliset, Germain\", sanoi pikku Marie. \"Eihän\ntässä ole mikään hätä tällä pikku kunnaalla. Sade ei pääse tammen\nlehtien läpi, me saatamme tehdä tulen, maassa tuntuu olevan irtonaisia\nrisuja, jotka ovat kyllin kuivat, että palavat. Onhan teillä\ntulineuvot, Germain, koska äsken polttelitte piippuanne?\"\n\n\"Oli minulla! Tulukset olivat laukussa lintujen kanssa, jotka aioin\nviedä tulevalle morsiamelleni, mutta tamma veitikka vei kaikki tyyni\nkanssansa, jopa minun kappanikin, ja sen se nyt repii ihan turmiolle\npuiden oksiin.\"\n\n\"Ei, Germain, satula, kappa ja laukku, kaikki ovat tuossa maassa\njalkainne juuressa. Hiirakko katkasi satulavyön ja pudotti lähtiessään\nkaikki maahan.\"\n\n\"Oletpa ihan oikeassa! Jos nyt vain saamme kokoon kuivia puita, niin\nvoimme kuivaella ja lämmitellä itseämme.\"\n\n\"Kyllä niitä saadaan, ratiseehan kuivia oksia kaikkialla jaloissa;\nmutta antakaahan ensin satula tänne.\"\n\n\"Mitä sinä sillä teet?\"\n\n\"Se kelpaa sängyksi pojalle; ei, ei niin päin, kääntäkää alas suin;\nojassa makaa hän paremmin hiljaa ja se on vielä lämmin hevosen\nseljästä. Pankaa nyt kiviä kummallekin puolelle tueksi, tuolla niitä\non.\"\n\n\"Missä? En minä näe mitään. Onko sinulla kissan silmät?\"\n\n\"Vähän omiksi tarpeiksi; kas niin, nyt se pysyy hyvin. Antakaa\nnyt kappanne, minä käärin hänen jalkansa siihen, ja sitte minun\nkappani peitteeksi. Katsokaas, eikö hän makaa yhtä hyvin kuin omassa\nsängyssään? Ja tunnustelkaa, miten lämmin hänellä on.\"\n\n\"Niin tuntuu olevan. Sinä näyt osaavan hoitaa lapsia, Marie.\"\n\n\"Eihän se ole mikään konsti. Etsikää nyt tuluksenne laukusta, minä\nkokoan puita.\"\n\n\"Ei ne puut pala, liian tuoreet ne ovat.\"\n\n\"Te epäilette kaikkea, Germain. Ettekö sitte muista, miten paimenessa\nollessanne teitte tulen rankkasateessa?\"\n\n\"Niin, sen tempun kyllä kaikki lapset osaavat, jotka käyvät paimenessa,\nmutta minun piti ryhtyä kyntämään heti, kuin astumaan kykenin.\"\n\n\"Sen tähden te olettekin käsivarsiltanne vahvempi kuin kätevä. Nyt on\npuut koossa; katsokaapas, eikö ne pala! Antakaa minulle tulukset ja\nkouran täysi sanajalkoja. Kas niin, puhaltakaa nyt! Ette suinkaan ole\nahdashenkinen?\"\n\n\"En tietääkseni\", sanoi Germain ja puhalsi kuin pajapalkeet. Kohta\nleimahteli liekki ensin punertavana ja nousi vähitellen yhä ylemmäksi\nsinisinä kielinä tuuheain tammien alla, taistellen sumua vastaan ja\nkuivaten ilman parin sylen laajuudelta.\n\n\"Nyt minä käyn istumaan poikasen viereen, ett'ei putoile kipunoita\nhänen päällensä\", sanoi nuori tyttö. \"Te kootkaa enempi puita ja\nhoitakaa tulta, Germain; tässä meille ei tule vilutautia eikä nuhaa,\nsen minä takaan.\"\n\n\"Sinä olet tosiaankin viisas ja järkevä tyttö ja osaat tehdä tulta\nkuin pikku noita. Minä aivan virkistyn ja saan takaisin rohkeuteni;\näsken kun olin läpimärkä polviin asti ja luulin saavani olla siten aina\npäivän tuloon asti, tuntui se minusta hyvin pahalta.\"\n\n\"Ja kun ollaan pahalla tuulella, silloin ei keksitä mitään\", vastasi\npikku Marie.\n\n\"Etkö sinä sitte koskaan ole tyytymätön?\"\n\n\"En. Mitäpä siitä olisi apua?\"\n\n\"No, tietysti siitä ei ole mitään apua, mutta mihinpä siitä pääsee, kun\non huolia. Totta tosiaan, niitä on sinullakin ollut, tyttö parka, sillä\neipä sinulla ole aina ollut varsin hauska.\"\n\n\"Onhan meillä ollut vastuksia, äidilläni ja minulla, mutta me emme ole\nkoskaan joutuneet toivottomuuteen.\"\n\n\"En minäkään joutuisi toviottomaksi minkäänlaisesta työstä, mutta köyhyys\nminua kiusaisi, sillä minulta ei ole koskaan puuttunut mitään. Minä\npääsin rikkaaksi vaimoni kautta ja rikas minä olen vieläkin, ja sinä\npysyn niin kauan, kuin teen työtä siellä kotitalossa, ja sitä minä\ntoivottavasti teen aina. Mutta jokaisellahan pitää olla omat surunsa;\nminä olen kärsinyt toisella tavalla.\"\n\n\"Niin, te kadotitte vaimonne, ja se on kyllä suuri suru.\"\n\n\"Eikö tosiaankin ole?\"\n\n\"Ah, Germain, kyllä minä olen hyvin surrut häntä, hän oli niin hyvä.\nEi, älkäämme puhuko hänestä enää, muuten minulle tulee itku; tänään\npitääkin nyt kaikkein surujeni kaivautuman esiin.\"\n\n\"Niin, hän tosiaankin rakasti sinua suuresti, pikku Marie; hän piti\nsangen paljon sinusta ja äidistäsi. Mitä nyt, itketkö? joutavia, pikku\nystävä, minä puolestani en tahdo itkeä.\"\n\n\"Ja kuitenkin itkette, Germain! Mikäpä häpeä olisikaan miehen itkeä\nvaimovainajaansa? Älkää ollenkaan kainostelko, siitä surusta minä kyllä\notan osani.\"\n\n\"Sinulla on hyvä sydän, Marie, ja oikein tuntuu hyvältä itkeä yhdessä\nsinun kanssasi. Mutta lämmittelehän jalkojasi sinäkin tulen luona!\nOvatpa sinunkin hameesi läpimärjät, tyttö parka. Minä käyn istumaan\npojan luo, niin saat sinä lämmitellä paremmin.\"\n\n\"Minulla on kyllin lämmin\", sanoi Marie. \"Jos tahdotte käydä istumaan,\nniin vetäkää allenne nutun nurkkaa, minulla on kyllin hyvä näin.\"\n\n\"Kyllä tässä tosiaankin on varsin hyvä\", sanoi Germain, istuutuen ihan\ntytön viereen. \"Minulla on vain vähän nälkä. Kello lienee yhdeksän\nja olenpa ponnistellut melkein liiaksi astuessa näillä kelvottomilla\nteillä, niin että olen ihan väsyksissä. Eikö sinullakin ole nälkä,\nMarie?\"\n\n\"Minullako? Ei ollenkaan. En minä ole tottunut syömään kuten te neljä\nkertaa päivässä, minä olen monesti käynyt levolle ilman illallista,\nyksi kerta lisäksi ei merkitse mitään.\"\n\n\"Kas vain, sellaisesta vaimosta kuin sinä ei olisi suurta vaivaa, hänen\nelatuksensa ei paljoa maksaisi\", sanoi Germain hymyillen.\n\n\"En minä ole vaimo\", vastasi Marie, ottamatta huomioon hänen\najatuksiensa käännöstä. \"Joko te näette unta?\"\n\n\"Niin, luullakseni minä uneksin\", vastasi Germain. \"Nälkä ehkä\nhoukuttelee minua puhumaan sekavasti.\"\n\n\"Millainen ruoan palvelija te olette!\" virkkoi Marie, hymyillen nyt\nhän vuorostaan. \"No, jos ette voi tulla toimeen viittä kuutta tuntia\nsyömättä, niin onhan teillä lintuja laukussanne ja tulta paistaa.\"\n\n\"Sepä oli hyvä ajatus, mutta entä lahja tulevalle apelleni?\"\n\n\"Teillä on kuusi metsäkanaa ja jänis. Luullakseni ette toki tarvitse\nniitä kaikkia yhdeksi veroksenne.\"\n\n\"Mutta paistaa täällä ilman varrasta ja muita neuvoja, siitähän ei tule\nmuuta kuin tuhkaa.\"\n\n\"Ei\", vastusti pikku Marie, \"minä kyllä paistan teille linnun tuhassa\nilman vähintäkään savun makua. Ettekö te ole koskaan pyytäneet kiuruja\nja paistaneet kivien välissä? Ah, tosiaankin, johan minä unhotin, että\nte ette ole olleet paimenena. Kas niin, kynikää nyt tämä metsäkana. Ei\nniin kovasti! Aivanhan te revitte siitä pois nahankin.\"\n\n\"Sinä voit kyniä toista, näyttääksesi, miten sitä tehdään.\"\n\n\"Aiotteko syödä kaksi? Kylläpä olette aika syömäri! — Kas niin, nyt ne\novat kynityt ja minä paistan ne.\"\n\n\"Sinusta tulisi kunnon ruokakauppias sotaväelle, pikku Marie; mutta\npahaksi onneksi sinulla ei ole mitään lekkeriä, niin että minun\ntäytynee juoda vettä tästä suosta.\"\n\n\"Tahtoisitteko viiniä? Tai ehkä kahvia? Luuletteko nyt olevanne\nmarkkinoilla lehtimajassa? Huutakaa kapakan isäntää: Belairin isäntä\ntahtoo jotain juodaksensa!\"\n\n\"Häijy tyttö, sinä pilkkaat minua. Etkö sinä joisi viiniä, jos sitä nyt\nolisi tässä?\"\n\n\"Minäkö? Joinhan minä tänä iltana viiniä teidän kanssanne Rebec-eukon\nluona toisen kerran koko elämässäni. Mutta jos olette oikein hyvä, niin\nminä annan teille melkein täyden pullon, ja hyvää viiniä se onkin.\"\n\n\"Vai niin, Marie, osaatko sinä tosiaankin loitsia?\"\n\n\"Ettekö ollut niin tuhlaavainen, että pyysitte kaksi pulloa Rebec-eukon\nluona? Te ja pikku poikanne joitte toisen, mutta minä vain hiukan\nmaistoin siitä, jonka otitte minua varten. Te kuitenkin maksoitte\nmolemmat ihan katsomatta.\"\n\n\"No, entä sitte?\"\n\n\"Sitte minä pistin täyden pullon koriini, kun ajattelin, että te ja\npikku poikanne saattaisitte sitä tarvita tiellä, ja tässä se on.\"\n\n\"Sinä olet viisain tyttö, kuin minä olen koskaan tavannut. Ja\nkuitenkin, lapsi parka, itkit ravintolasta lähtiessä! Vaan se ei\nestänyt sinua ajattelemasta muita enemmän kuin itseäsi. Pikku Marie,\nken sinut nai, hän ei ole tyhmä.\"\n\n\"Niinpä luulen ja toivon, sillä enpä minä huolisikaan tyhmästä. Kas\nniin, syökää nyt lintujanne, ne ovat paraiksi paistuneet, ja leivän\nsijasta saatte tyytyä pähkinöihin.\"\n\n\"Mistä ihmeestä sinä olet niitäkin saanut?\"\n\n\"Ei se ole mikään ihme! Koko matkan minä poimiskelin niitä puiden\noksista ohi ratsastaessa, niin että minulla oli taskut täynnä.\"\n\n\"Ja ovatko nekin paistetut?\"\n\n\"Niinkö tyhmä ja ajattelematon minä olisin ollut, että olisin jättänyt\npanematta ne tuleen heti, kuin tuli tehtiin? Niinhän aina tehdään\nulkona paimenessa.\"\n\n\"No niin, pikku Marie, nyt syömme illallista yhdessä! Sinun maljasi! ja\nolkoon sinulla onnea saada hyvä mies, ihan sellainen, kuin itse toivot!\nMillainen hänen pitäisi olla, kerropas se minulle!\"\n\n\"Se ei ole helppo asia, Germain; minä en ole sitä vielä koskaan\najatellut.\"\n\n\"Mitä, etkö koskaan!\" ihmetteli Germain, aljettuaan syödä oikein\nhyvällä halulla, mutta leikaten aina paraimmat palat ja tarjoten niitä\nseurakumppanilleen, joka itsenäisesti pysyi niihin koskematta ja söi\nainoastaan muutamia pähkinöitä. \"Sanopas, pikku Marie\", jatkoi Germain,\nhuomattuaan, että tyttö ei aikonut vastata, \"etkö vielä ole ollenkaan\najatellut naimisiin menoa? Johan se ikä on sinulla.\"\n\n\"Ehkä, mutta minä olen liian köyhä. Tarvitaan vähintään sata ecu'tä\ntalouden ensi aluksi, ja sitä summaa kootakseni täytyy minun tehdä\ntyötä viisi tai kuusi vuotta.\"\n\n\"Tyttö parka, jospa appeni minulle lahjoittaisi ne rahat, niin minä\nantaisin ne sinulle.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, Germain. Mitäs sitte ihmiset sanoisivat minusta?\"\n\n\"Mitäpä he voisivat sanoa? Tietäväthän he, että minä olen vanha enkä\nvoi naida sinua. Eipä koskaan voitaisi ajatella että minä... että\nsinä...\"\n\n\"Katsokaas, Germain, nyt herää poikanne\", keskeytti pikku Marie.\n\n\n\n\nVII.\n\nIltarukous.\n\n\nPikku Petter oli noussut puoleksi ja katseli unen pöpperössä\nympärilleen.\n\n\"Niin hän tekee aina, kun kuulee syötävän\", sanoi Germain. \"Kanuunan\nlaukauskaan ei herättäisi häntä, mutta rupea vain pureksimaan hänen\nvieressänsä, niin heti hän avaa silmänsä.\"\n\n\"Te olitte luultavasti samanlainen hänen ijässään\", sanoi pikku Marie,\nveitikkamaisesti hymyillen. \"Vai niin, pikku Petter, etsitkö sinä\nsänkysi kattoa? Se on tänä iltana vihreistä lehdistä, poikaseni, mutta\nisälläsi on sittekin hyvä ruokahalu. Tahdotko sinäkin illallista? Minä\nen syönyt sinun osaasi, kun juuri aavistin, että sinä tahtoisit itse\npitää siitä huolen.\"\n\n\"Marie, sinun pitää syödä\", käski Germain. \"Muuten en minä enää syö\nyhtään. Minä olen vahva syömäri ja sinä jäät nälkään vain meidän\ntähtemme. Se ei ole oikein, minua jo alkaa hävettää. Niin, se minulta\nlopettaa kaiken ruokahalun; pikku Petter ei saa syödä, ell'et sinä syö.\"\n\n\"Joutavia\", vastasi pikku Marie. \"Teillä ei ole meidän ruokahalumme\navainta. Minun on lukossa tänään, mutta pikku Petterin on auki kuin\nsuden pennun. Katsokaas vain, miten hän ahmii lihaa! Kyllä hänestä\ntulee kelpo maanviljelijä hänestäkin?\"\n\nPikku Petter näytti tosiaankin varsin pian, kenenkä poika hän oli.\nTuskin herättyään ja ihan tietämättä missä hän oli ja miten oli sinne\njoutunut, ryhtyi hän syömään hyvällä halulla. Saatuaan nälkänsä\nsammutetuksi, tuli hän hyvin vilkkaaksi, kuten usein tapahtuu lapsille,\nmilloin he eksyvät tavoistaan; poikanen oli virkeämpi, uteliaampi ja\nselvempi ajatuksiltaan kuin muuten. Hän tahtoi selkoa, mihin hänet nyt\noli tuotu ja saatuaan tietää, että leiripaikka oli keskellä metsää,\nalkoi hän vähän pelätä.\n\n\"Eikö tässä metsässä ole pahoja petoja?\" kysyi hän isältään.\n\n\"Ei, ei ole. Älä pelkää.\"\n\n\"Narrasitko sitte, kun sanoit, että jos lähden kanssasi suureen\nmetsään, niin sudet vievät minut?\"\n\n\"Kuulehan vain sitä viisastelevaa pikku herraa!\" sanoi Germain\nhämillään.\n\n\"Kyllä Petter on oikeassa\", myönsi pikku Marie. \"Niin te sanoitte\nhänelle, hänellä on hyvä muisti. Mutta tiedä, pikku Petter, että isä ei\nkoskaan narraa; me ratsastimme jo suuren metsän läpi sinun maatessasi,\nja nyt me olemme pikku metsässä, eikä täällä ole mitään petoja.\"\n\n\"Onko pikku metsä kaukana suuresta?\"\n\n\"On, hyvin kaukana, eivätkä sudet koskaan lähde pois suuresta metsästä.\nJa jospa joku tulisikin tänne, min isäsi tappaisi sen.\"\n\n\"Ja sinä myöskin, pikku Marie.\"\n\n\"Niin, me myöskin, tottahan sinä auttaisit meitä, pikku Petter? Ethän\nsinä pelkää? Löisitkö sinä niitä?\"\n\n\"Löisin\", vastasi poika uljaasti ja asettui hyökkäämään; \"me\ntappaisimme ne.\"\n\n\"Ei kukaan osaa niin hyvin puhella lasten kanssa kuin sinä\", sanoi\nGermain Marielle. \"Sinä saat heidät viihtymään. No, eihän tuosta\nolekaan varsin pitkä aika, kuin itse vielä olit lapsi; sinä muistat,\nmitä äitisi silloin sanoi sinulle. Luulenpa, että mitä nuorempi ollaan,\nsitä paremmin tullaan toimeen nuorten kanssa. Minä pelkään hyvin,\nettä kolmenkymmenen vuoden ikäinen vaimo, joka ei vielä tiedä, mitä\nmerkitsee olla äitinä, että hänen on vaikea oppia lörpöttelemään ja\npuhelemaan pikku lasten kanssa.\"\n\n\"Miksi niin, Germain? Minä en tiedä, minkä tähden teillä on niin huonot\najatukset tulevasta vaimostanne; mutta kyllä se muuttuu.\"\n\n\"Jospa se vaimoni olisi siellä, missä pippuri kasvaa!\" sanoi Germain.\n\"Ja minä mieluisimmin tahtoisin, että se muuttuisi niin, että siitä\npuuhasta ei koskaan tulisi mitään. Mitä minä tekisin vaimolla, jota en\nollenkaan tunne?\"\n\n\"Hyvä isä\", sanoi poika, \"miksi sinä tanaan lakkaamatta puhut\nvaimostasi? Hänhän on kuollut.\"\n\n\"Etkö sinä ole unhottanut häntä, rakasta äitiäsi?\"\n\n\"En, näinhän minä, miten hänet pantiin kauniisen valkoiseen\npuulaatikkoon, ja sitte ukko talutti minut hänen luoksensa ja käski\nminua suutelemaan häntä ja sanomaan hänelle hyvästi. Hän oli ihan\nvalkoinen ja kylmä, ja joka ilta auttaa täti minua rukoilemaan Jumalaa,\nettä äiti saisi lämmitellä hänen luonansa taivaassa. Uskotko, että hän\nnyt on siellä?\"\n\n\"Toivottavasti, lapseni; mutta kyllä siltä aina pitää rukoilla; siitä\nnäkee äitisi, että sinä rakastat häntä.\"\n\n\"Minä luen rukoukseni\", sanoi poika, \"vaan nyt en muista sitä. Minä en\nosaa lukea yksinäni, minulta aina unohtuu jotakin. Pikku Marien pitää\nauttaa minua.\"\n\n\"Kyllä, Petter, minä autan\", sanoi tyttö. \"Tule tänne ja käy polvillesi\nminun viereeni!\"\n\nPoika laskeutui polvilleen tytön hameelle, pani pikku kätensä ristiin\nja alkoi lukea rukoustaan ensin tarkkaavasti ja hartaasti, sillä hän\nosasi alun varsin hyvin, sitte hitaammin ja tavoittelemalla ja viimein\nsana sanalta jäljestä, mitä pikku Marie hänelle luki edeltä, kunnes\npoikanen ehti siihen kohtaan, jossa uni, hänet voitti joka ilta, niin\nettä hän ei ollut koskaan ehtinyt oppia loppupuolta. Tälläkin kertaa\najatusten kokoamisponnistus ja oman äänen tavallinen vaikutus tekivät\ntehtävänsä; hän lausui ainoastaan vaivaloisesti viimeiset tavaukset\nvasta sitte, kuin kuuli Marien sanovan niitä kolmeen kertaan; hänen\npäänsä vaipui raskaana Marien syliin, kädet veltostuivat, erosivat\ntoisistaan ja putosivat hänen polvillensa. Tulen valossa näki Germain\npikku enkelinsä nukkuvan nuoren tytön sylissä; Marie oli kiertänyt\nkätensä hänestä ympäri ja lämmitti huounnallaan hänen valkoista\ntukkaansa; Marie oli itsekin vaipunut hartauteen, hän rukoili hiljaa\nKaterinen sielun puolesta.\n\nGermain tuli liikutetuksi ja mietiskeli, mitä hän sanoisi pikku\nMarielle, lausuakseen ilmi sitä kunnioitusta ja kiitollisuutta,\nkuin hän tunsi tyttöä kohtaan; mutta ei löytänyt mitään sanoja,\njotka olisivat vastanneet hänen ajatuksiansa. Hän lähestyi Marieta\nsuutelemaan poikaansa, jota tyttö yhä vielä piti sylissään, ja hänen\noli oikein vaikea irroittaa huuliansa pikku Petterinsä otsalta.\n\n\"Te suutelette häntä liian kiivaasti\", sanoi Marie ja työnsi hiljaa\npois hänen päätänsä, \"te herätätte hänet. Antakaa minun asettaa hänet\nnukkumaan, koska hän kuitenkin jo jälleen näkee unta paratiisista.\"\n\nPoika ei yhtään vastustellut, kun hänet laskettiin satulalle; mutta\nojentautuessaan vuohen nahalla, kysyi hän, makasiko hän hiirakon\nseljässä. Sitte hän avasi suuret sinisilmänsä, piti niitä minuutin\nverran auki, katsellen lehtiä, ja näytti näkevän unta valveillakin\ntaikka miettivän yhtä ajatusta, joka oli juurtunut hänen mieleensä\npäivän kuluessa ja nyt muodostui selväksi unen lähestyessä. \"Isä\",\nsanoi hän, \"jos tahdot antaa minulle toisen äidin, niin tahdon minä\nsiksi pikku Marien.\"\n\nJa odottamatta vastausta ummisti hän silmänsä ja nukkui.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVaikka olikin kylmä.\n\n\nPikku Marie ei näyttänyt ottavan ollenkaan huomioon lapsen merkillisiä\nsanoja, hän käsitti ne vain ystävyydeksi, kääri pojan huolellisesti\npeitteihin, hämmenteli tulta ja neuvoi Germainia käymään sen viereen\nnukkumaan, koska läheisen suon pinnalla liitelevä sumu ei ollenkaan\nnäyttänyt taipuvaiselta haihtumaan.\n\n\"Näen kyllä, että jo olette unen vallassa\", virkkoi hän. \"Te ette puhu\nsanaakaan, katsoa tuijotatte vain tuleen, kuten poikanne äsken. Käykää\nte vain nukkumaan, minä katson sekä teitä että lasta.\"\n\n\"Sinun pitää nukkua\", vastasi Germain, \"ja minä valvon vartioiden teitä\nmolempia. Ei minua ole koskaan niin vähän nukuttanut kuin nyt; minulla\non viisikymmentä ajatusta päässäni.\"\n\n\"Viisikymmentä! se on liian paljo\", sanoi tyttö hiukan ivallisesti;\n\"moni olisi ihastuksissaan, jos heillä olisi edes yhtä ainoatakaan.\"\n\n\"No, jospa minulla ei olekaan viittäkymmentä yht'aikaa, niin on minulla\nainakin yksi, josta en ole päässyt rauhaan koko tuntikauteen.\"\n\n\"Minä arvaan, millainen se on, ja tiedän senkin, mikä teillä sitä ennen\noli mielessä.\"\n\n\"Niin, sano sinä, Marie, jos olet arvannut; sano sinä itse, se olisi\nhauska.\"\n\n\"Tunti sitte\", sanoi tyttö, \"ajattelitte syömistä ja nyt ajattelette\nnukkumista.\"\n\n\"Tosin minä olen vain härkäin ajaja, Marie, mutta sinä näytät pitävän\nminua itse härkänä. Sinä olet häijy tyttö, ja minä kyllä huomaan, että\nsinä et tahdo puhella minun kanssani. Nuku sitte, se on parempi kuin\npilkata miestä, joka ei ole iloinen.\"\n\n\"Jos tahdotte puhella, niin puhellaan sitte\", sanoi tyttö, asettuen\npuoleksi makaamaan lapsen viereen, pää satulalle. \"Te kiusaatte\nitseänne, Germain, eikä se juuri osoita teillä olevan suurtakaan\ntahdonvoimaa. Mitäs minä sitte sanoisin, joll en puolustautuisi\nsurujani vastaan niin hyvin, kuin taidan.\"\n\n\"Sitä minä juuri ajattelen, tyttö parka! Sinä muutat pois omaistesi\nluota rumaan kangas- ja suoseutuun, jossa tuotat itsellesi\nsyyskuumetta ja jossa lampaat eivät menesty, ja sehän on aina kiusaksi\npaimentytölle, joka pitää vakavaa vaaria toimestansa; ja sinä joudut\nvierasten ihmisten pariin, jotka ehkä eivät ole hyvät sinulle eivätkä\nkäsitä, minkä arvoinen sinä olet. Se minua pahoittaa enemmän, kuin\nosaan sanoakaan, ja minä mielelläni veisin sinut takaisin äitisi luo,\nmieluisemmin kuin Fourcheen.\"\n\n\"Te puhutte hyvin hyvästi, mutta ymmärtämättömästi, Germain. Ei\nsovi hemmoitella ystäviänsä; teidän ei pitäisi puhua minun toimeni\nvaikeuksista, vaan sen eduista, kuten teittekin, kun istuimme syömässä\nRebec-eukon luona.\"\n\n\"En minä sille mitään voi, että silloin minusta tuntui niin, vaan nyt\ntuntuu toisin. Sinulle olisi parasta, jos saisit miehen.\"\n\n\"Mahdollista kyliä Germain, johan minä sen sanoin; vaan koska se nyt on\nmahdotonta, niin minä en ajattele sitä.\"\n\n\"Mutta jospa se kuitenkin kävisi päinsä? Jos sinä sanoisit, millaisen\nmiehen sinä tahdot, niin ehkäpä minun onnistuisi löytää sinulle joku.\"\n\n\"Ajatella jota kuta ei ole sama kuin löytää. Minä puolestani en viitsi\najatella mitään, koska siitä kuitenkaan ei ole hyötyä.\"\n\n\"Etkö ole koskaan ajatellut rikasta miestä?\"\n\n\"En, tietysti en; olenhan minä itse köyhä kuin Job.\"\n\n\"Mutta jos hän olisi vähän varakas, niin ei suinkaan sinusta olisi\nvastenmielistä saada hyvä asunto, hyvää ruokaa, hyvät vaatteet ja\npäästä kelpo perheeseen, joka mielellään näkisi sinun auttelevan\näitiäsi?\"\n\n\"Niin, mitä siihen koskee, niin äitini auttaminen onkin ainoa toiveeni.\"\n\n\"Ja jos sellainen tilaisuus ilmestyisi, vaikkapa mies ei olisikaan ihan\nnuori, niin vastustelisitko?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, Germain, nuoruudesta minä juuri pidän kiinni, en minä\nkoskaan voisi rakastaa ukkoa.\"\n\n\"Ei, tietysti ei ukkoa, mutta esimerkiksi minun ikäistäni miestä.\"\n\n\"Teidän ikäistänne, hän olisi liian vanha minulle, Germain; ei, minä\npidän paraiten Bastienin ikäisestä, vaikka hän ei ole niin kaunis kuin\nte.\"\n\n\"Vai niin, pidätkö sinä enemmän Bastienistä, ulkopaimenesta?\" sanoi\nGermain pahastuen. \"Sillä pojallahan on samanlaiset silmät kuin\nelukoilla, joita hän paimentaa.\"\n\n\"Minä en huoli pitää lukua hänen silmistään hänen kahdeksantoista\nvuotensa tähden.\"\n\nGermain tunsi hirmuista kateutta.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"kyllä minä näen, että sinä olet mieltynyt\nBastieniin. Se on tosiaankin naurettavaa, jos saan sanoa.\"\n\n\"Niin, se olisi naurettavaa\", vastasi Marie nauraen niin, että metsä\nkaikui, \"ja hänestä tulisi naurettava mies. Hänellehän voi uskotella\nmitä hyvänsä. Tässä eräänä päivänä minä esimerkiksi otin kirkkoherran\npuutarhasta kauniin koison ja sanoin hänelle sitä punaiseksi omenaksi\nja hän purasi sitä ahnaasti. Olisittepa nähnyt, miten hän irvisteli!\nHyvänen aika, miten ruma hän oli!\"\n\n\"Et sinä sitte rakasta häntä, kun teet pilkkaa hänestä.\"\n\n\"Ei se todista mitään. Mutta en minä hänestä huoli, sillä hän on niin\nhäijy pikku sisarelleen ja sitä paitsi niin siivoton.\"\n\n\"Etkö tunne vetoa kenenkään muun puoleen?\"\n\n\"Mitä se teihin koskee, Germain?\"\n\n\"Ei koskekaan, minä vain kysyn huvikseni. Näenhän kyllä, pikku ystävä,\nettä sinulla jo on joku, jota ajattelet.\"\n\n\"Ei, Germain, te erehdytte, ei minulla vielä ole ketään; vast'edes\nsaattaa joku olla; mutta koska en voi ajatella naimisiin menoa ennen,\nkuin saan vähän kootuksi varoja, niin minullehan ei jää muuta neuvoa\nkuin mennä naimisiin vanhempana ja silloin tietysti vanhemmalle\nmiehelle.\"\n\n\"Ota sitte vanhempi mies yhtä hyvin heti paikalla.\"\n\n\"En; sitte, kuin en enää ole nuori, on se minusta saman tekevä, mutta\nnyt on ihan toista.\"\n\n\"Jopa huomaan, Marie, että sinä et huoli minusta; se näkyy ihan\nselvästi!\" sanoi Germain harmissaan ja sanojansa punnitsematta.\n\nPikku Marie ei vastannut. Germain kumartui hänen ylitsensä. Tyttö\nnukkui, hänet oli uni yht'äkkiä voittanut kuten lapset, jotka vielä\nlörpöttelevät nukkuessaankin.\n\nGermain oli hyvillään, että Marie ei ollut huomannut hänen viimeisiä\nsanojansa, sillä hän itsekin katsoi niitä nyt tyhmiksi ja kääntyi\nseljin tyttöön, päästäkseen eroon noista ajatuksista.\n\nMutta eipä sitä ollut apua, hän ei voinut nukkua eikä ajatella mitään\nmuuta kuin noita äskeisiä sanojansa. Hän astui parikymmentä kertaa\ntulen ympäri, meni edemmäksi metsään ja palasi takaisin. Kiihtyneenä,\nkuin olisi hänellä ollut elohopeaa suonissa, nojautui hän puuta vasten,\njonka alla molemmat nuoret makasivat, ja katseli heitä.\n\n\"Minä en tiedä, miten oikeastaan onkaan\", ajatteli hän, \"ett' en\nkoskaan ole huomannut, että tämä pikku Marie on kaunein tyttö koko\nseudussa! Liian punakka hän ei ole, mutta terveet kasvot kuin\nmetsäruusulla. Tuollainen pikku suu ja sievä pikku nenä! Ei hän ole\nsuuri ikäisekseen, mutta sievävartaloinen kuin nuori metsävuohi ja\nkevyt kuin peipponen. En tiedä, miksi kotiväki meillä pitää niin\ntärkeänä naisen suuruutta ja lihavuutta ja ruskeutta. Minun vaimoni\noli pikemmin hento ja kalpea, ja hän minua miellytti enemmän kuin\nkukaan muu. Ja tämä on kokonaan sieväjäseninen, mutta ei hän siltä\nole heikompi; ei, hän on miellyttävä katsella kuin valkoinen kivi. Ja\nmiten lempeät ja rehelliset nuo kasvot ovat! Hänen hyvä sydämmensä\nnäkyy silmistä silloinkin, kuin hän nukkuu tai muuten pitää niitä\nkiinni. Mitä hyvään päähän koskee, niin hänellä on paremmat lahjat\nsiinä kohdassa kuin Katerine vainaalla, se minun täytyy tunnustaa, eikä\nhänen seurassaan ole ikävä. Hän on iloinen, ymmärtäväinen, ahkera,\nhelläsydämminen ja vilkas. Mitäpä saattaisinkaan toivoa sen enempää!\"\n\n\"Mutta mitä se kaikki minuun koskee?\" jatkoi Germain ajatuksiaan,\nkoettaen katsoa toisaanne. \"Appeni ei huolisi kuulla puhuttavan koko\nasiasta ja kaikki muu kotiväki sanoisi minua ilmi hulluksi. Ja muuten,\neihän tyttö itsekään huoli minusta, lapsi raukka! Hänen mielestään minä\nolen liian vanha, niin hän äsken sanoi. Hän ei katso omaa etua eikä\npidä lukua, että saa edelleenkin kärsiä kaikin tavoin, olla huonossa\npuvussa ja nähdä nälkää kaksi kolme kuukautta vuodessa, kun hän vain\nsaa totella sydämmensä ääntä ja kerran antautua miehelle, joka häntä\nmiellyttää. Siinä hän on ihan oikeassa! Minä tekisin ihan samoin, jos\nolisin hänen sijassaan... Ja jos minä nyt saisin tehdä niin, kuin itse\ntahdon, niin minä valitsisin tytön oman mieleni mukaan enkä vangitsisi\nitseäni tuohon toiseen avioliittoon, joka ei minua millään tavalla\nviehätä.\"\n\nMitä enemmän Germain koetti pysyä järkevänä ja rauhoittua, sitä\nvähemmin se onnistui hänelle. Hän astui parikymmentä askelta ulommaksi\nja katosi sumuun, mutta yht'äkkiä hän sitte huomasi olevansa polvillaan\nmakaajain vieressä. Kerran hän tahtoi suudella pikku Petteriänsä, joka\noli kiertänyt toisen käsivartensa Marien käden ympäri, ja erehtyi niin\npahasti, että Marie, tuntien lämmintä hengitystä huulillaan, heräsi ja\nkatseli Germainia hämmästyneesti; hän ei ollenkaan aavistanut, mitä\nGermainin mielessä liikkui.\n\n\"Minä en nähnyt teitä, lapsi raukat\", sanoi Germain peräytyen\nkiireesti. \"Minä olin vähällä kaatua teidän päällenne ja loukata teitä.\"\n\nPikku Marie yksinkertaisuudessaan uskoi hänen sanansa ja nukkui\njälleen. Germain meni tulen toiselle puolelle ja vannoi pysyvänsä\nihan liikahtamatta Marien heräämiseen asti. Hän piti sanansa, mutta\nvaikeatapa se oli; hän luuli tulevansa ihan hulluksi.\n\nViimein puolen yön seudussa hajosi sumu ja Germain näki tähtien\ntuikkivan puiden raoista. Kuu selvittihe myöskin sumuista, jotka\nsitä peittivät ja alkoi kylvellä timantteja kostealle sammalikolle.\nTammien rungot olivat yhä vielä juhlallisen pimeyden peitossa, mutta\nvähän etäämpää näkyivät koivujen valkoiset rungot kuin, rivi haamuja\nvalkoisissa kääreliinoissansa. Tuli kuvastui suosta ja sammakot,\nalkaen vähän tottua siihen, yrittivät heikosti kurnuttamaan; vanhain\npuiden kyhmyräiset haarat, vaaleata, tuuheaa sammalta peitteenä,\nojentautuivat ristiin kuin paksut, lihattomat käsivarret matkustajiemme\npäiden päälle. Se oli kaunis paikka, mutta niin autio ja synkkä, että\nGermain kyllästyneenä ikävissään istumaan alkoi laulaa ja heitellä\nkiviä veteen, haihduttaakseen yksinäisyyden sietämättömyyttä. Hän\naikoi myöskin herättää pikku Marieta, mutta tyttö jo nousi itsestään\ntarkastamaan, millainen ilma oli. Silloin Germain ehdotti, että\njatkettaisiin matkaa.\n\n\"Kahden tunnin kuluttua\", sanoi hän, \"tulee ilma niin viileäksi\npäivän koitossa, että me emme tässä tule toimeen tulenkaan vieressä.\nNyt näemme jo etsiä tietä ja kaiketi löydämme jonkun asunnon, johon\npäästävät meitä sisään, taikka ainakin ladon, jossa saatamme katon alla\nviettää loppu-yön.\"\n\nMariella ei ollut yhtään omaa tahtoa, ja vaikka hän olisi vielä\nhyvin mielellään nukkunut, varustautui hän kuitenkin heti seuraamaan\nGermainia.\n\nGermain otti pojan syliinsä, herättämättä häntä, ja tahtoi, että Marien\npiti astua hänen vieressään ja pitää hänen kappansa laitaa suojanaan,\nkoska tyttö ei huolinut omaa kappaansa, johon pikku Petter oli\nkäärittynä.\n\nGermainilla oli nyt vähän aikaa muuta ajateltavana, mutta tuntiessaan\nnuoren tytön ihan vieressänsä alkoi hän taas joutua tunteittensa\nvaltaan. Pari kolme kertaa vetäytyi hän äkkiä syrjään, jättäen Marien\njäljelle. Mutta nähtyään, miten vaikea tytön oli ehtiä perästä,\npysähtyi hän odottamaan, veti hänet äkisti viereensä ja puristi häntä\nniin kovasti, että tyttö kummastui ja pahastuikin, vaikka ei uskaltanut\nsanoa mitään.\n\nHe eivät ollenkaan tienneet, mistä päin olivat tulleet, eivätkä siis\nmyöskään, mihin päin oli mentävä. Niinpä he astuivat läpi koko metsän\naution kankaan laitaan asti, kääntyivät takaisin ja astuivat kauan,\ntehden monta mutkaa, kunnes viimein näkivät tulen välkkyvän pensaiden\nvälitse.\n\n\"Kas niin, tässähän on talo\", sanoi Germain, \"ja ihmiset jo ovat\nvalveilla, koska ovat tehneet tulen.\"\n\nHe olivat astuneet kaksi tuntia ja saapuneet samaan paikkaan, josta\nolivat lähteneet.\n\nMutta eipä se ollutkaan mikään talo, vaan heidän oma tulensa, jonka\nhe olivat lähtiessään peittäneet ja jonka tuulen henki oli puhaltanut\njälleen ilmi tuleen. \"Joko nyt on yö niin pitkälle kulunut?\"\n\nHe olivat astuneet kaksi tuntia ja saapuneet samaan paikkaan, josta\nläksivät.\n\n\n\n\nIX.\n\nTaivasalla.\n\n\n\"Ei, nyt minä luovun kaikista yrityksistä\", sanoi Germain, polkien\nharmissaan jalkaa. \"Me olemme lumotut, se on ihan varma, emmekä pääse\ntästä mihinkään ennen, kuin päivä tulee. Tämä metsä lienee noiduttu.\"\n\n\"Ei tässä ole syytä pahastua\", sanoi Marie, \"tyytykäämme ennemmin\nkohtaloomme. Me teemme suuremman tulen, poika on hyvästi kääritty,\nniin että hänellä ei ole mitään vaaraa emmekä suinkaan me itse kuole,\njos olemmekin yhden yön ulkona. Mihin te panitte satulan, Germain? No\ntuonne, suurten orapihlajain keskeen, te muistamaton! Onpa nyt hauska\nottaa se jälleen vuoteeksi!\"\n\n\"Pidä sinä poikaa, ota hänet, niin minä vedän sängyn esiin vesakosta.\nÄlä sinä raamuttele käsiäsi.\n\n\"Jo se on tehty, täss' on sänky, eivätkä muutamat raamut suinkaan ole\nmiekan haavoja\", vastasi tyttö reippaasti.\n\nHän ryhtyi taas asettamaan pikku Petteriä, joka tällä kertaa oli niin\nnukuksissa, että ei tiennyt mitään koko kävelystä. Germain kokosi\nniin paljon puita tuleen, että koko metsä valistui. Mutta pikku Marie\noli ihan uuvuksissa ja vaikka hän ei valittanut, ei hän enää jaksanut\nseisoa. Hän oli kalpea ja värisi niin, että hampaat kalisivat. Germain\notti hänet syliinsä, lämmittääkseen häntä; levottomuus, sääli ja\nvastustamaton hellyys, täyttivät hänen mielensä. Hänen kielensä liikkui\nkuin ihmeen vaikutuksesta ja ihan kainostelematta puhui hän:\n\n\"Marie, minä pidän sinusta ja olen hyvin pahoillani, että sinä et\nhuoli minusta. Jos sinä tahtoisit ottaa minut mieheksesi, niin ei appi\neikä sukulaiset, naapurit eikä mitkään neuvonantajat voisi estää minua\nottamasta sinua. Minä tiedän, että sinä olisit hyvä minun lapsilleni\nja opettaisit heitä kunnioittamaan äitinsä muistoa, ja minä sen tähden\nvoisin levollisella mielellä totella sydämmeni taipumusta. Minä olen\naina tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan, ja nyt minä tunnen olevani\nniin rakastunut sinuun, että jos pyytäisit minua koko ikäni tekemään,\nmitä sinä tahdot, niin minä heti lupaisin. Katsohan vain, miten minä\nrakastan sinua, ja koeta unhottaa minun ikäni! Ajattele, että se\non väärä ajatus, kun sanotaan kolmenkymmenen vuoden ikäistä miestä\nvanhaksi. Eikä minulla vielä olekaan enempää kuin kahdeksankolmatta!\nNuori tyttö pelkää ihmisten moitetta, jos hän ottaa miehen, joka on\nkymmenen vuotta häntä vanhempi, ja häntä ehkä moititaankin, vaan\nainoastaan sen tähden, että se ei ole tapana tässä paikassa. Muualla\nolen kuullut, että siitä ei pidetä lukua; päin vastoin annetaan\nnuorelle tytölle mieluisemmin tueksi ymmärtäväinen ja vakavaluonteinen\nmies kuin nuori heitukka, josta voi tulla renttu tai muuten huono\nmies, vaikka häntä ensin luullaan hyväksi mieheksi. Eikähän ikä aina\nriipu vuosista, vaan voimista ja terveydestä. Liian ankarassa työssä\nja puutteessa taikka huonossa elämässä saattaa mies tulla vanhaksi\njo ennen, kuin pääsee viidenkolmattakaan vuoden ikään. Minä sitä\nvastoin... mutta ethän sinä kuule. Marie.\"\n\n\"Kyllä, Germain, kyllä minä kuulen\", vastasi pikku Marie, \"mutta\nminä ajattelin, mitä äitini aina sanoo: Kuudenkymmenen vanha\nvaimo on surkuteltava, jos hänen miehensä on seitsemänkymmenen\ntai viidenkahdeksatta ijässä eikä enää jaksa tehdä työtä vaimonsa\nelatukseksi. Mies tulee heikoksi ja vaimon täytyy hoidella häntä\njuuri silloin, kun hän itse tarvitsisi lepoa ja hoitoa. Sillä tavalla\njoudutaan supi köyhäksi.\"\n\n\"Vanhemmat ovat oikeassa, kun niin puhuvat, sen kyllä tunnustan\",\nvastasi Germain, \"vaikka he turhaan uhraavat koko nuoruutensa ajan,\njoka on paras kaikesta, noihin pahoihin aavistuksiin, mitä kenestäkin\non tuleva siinä ijässä, jolloin ei enää kyetä mihinkään ja jolloin\non ihan samantekevä, millä tavalla kuollaan. Minun ei tarvitse\npeljätä kuolevani nälkään vanhoilla päivilläni. Minä voin säästääkin\nvähitellen; elänhän minä yhdessä appivanhusten kanssa, teen vahvasti\ntyötä enkä kuluta mitään. Muuten sinä olet minusta niin rakas, näetkös,\nettä sekin yksinään estää minut vanhenemasta. Tietysti onnellinen\nihminen pysyy kauemmin voimissaan ja minä kyllä tunnen olevani nuorempi\nBastieniakin, mikäli on puhe rakkaudesta. Hän ei sinua rakasta, hän\non liian tyhmä ja liian lapsellinen ymmärtämään, miten kaunis ja hyvä\nsinä olet ja miten ansaitset rakkautta. Voi, Marie, älä inhoa minua, en\nminä ole häijy mies; olihan Katerinekin onnellinen; kuolinvuoteellaan\nhän Jumalan kautta todisti, että hänellä ei koskaan ollut syytä\nolla tyytymätön minuun, ja hän kehoitti minua naimaan uudestaan.\nMinusta näytti, että hänen henkensä puhui poikani kautta, kun hän oli\nnukkumaisillaan. Etkö kuullut, mitä hän sanoi? Etkö nähnyt, miten hänen\npikku suunsa vapisi, kun hän katsoi ja näki ilmassa jotakin, jota me\nemme nähneet? Hän näki äitinsä, usko se, ja äiti se juuri johdatti\nhänelle mieleen ne sanat, että hän tahtoi sinua äidiksi hänen sijaansa.\n\n\"Germain\", vastasi Marie kummastuneena ja ajatuksissaan: \"te puhutte\nniin hyvin, ja kaikki mitä sanotte, on totta. Minä tiedän varmaan, että\ntekisin oikein, jos rakastaisin teitä, jos vain teidän vaimovainajanne\nvanhemmat eivät sitä niin jyrkästi vastustaisi; mutta sanokaa itse,\nmitä minun pitää tehdä. Minä en tunne mitään taipumusta teihin. Minä\nkyllä pidän teistä, mutta vaikka ikänne ei teekään teitä rumaksi, niin\nminä sitä kuitenkin pelkään. Minusta te olette ikään kuin setä tai kummi\nminulle, minä tunnen, että minä olen teille suuressa kiitollisuuden\nvelassa ja että te välistä kohtelette minua kuin pikku tyttöä\nettekä kuin vaimoa ja vertaistanne. Ja sitte ehkä kumppanini vielä\npilkkaisivat minua, ja vaikka onkin tyhmä huolia siitä, niin luulenpa\nettä olisin vähän häpeissäni ja pahoillani omissa häissäni.\"\n\n\"Nuo kaikki ovat lapsellisia väitöksiä, sinä puhut kuin lapsi, Marie!\"\n\n\"No niin, minä olenkin lapsi\", sanoi hän, \"ja juuri sen tähden\npelottaa minua meno miehelle, joka on liian ymmärtäväinen. Näettehän,\nettä minä olen liian nuori teille, koska jo nyt nuhtelette minua\nymmärtämättömästä puheesta. Tietystihän minulla ei voi olla enempää\nymmärrystä, kuin minun ikäisilläni yleensä on.\"\n\n\"Hyvänen aika, miten kiusallista ja miten kömpelöä, ett'en osaa lausua\nmitä ajattelen\", pahoitteli Germain. \"Te ette rakasta minua, Marie,\nsiinä koko syy; te katsotte minua liian typeräksi ja liian kömpelöksi.\nJos pitäisitte minusta edes vähänkään, niin ette näkisi niin selvään\nminun vikojani. Mutta te ette rakasta minua, siinä koko asia.\"\n\n\"Niin, eihän se ole minun vikani\", vastasi Marie vähän pahastuen, että\nGermain lakkasi häntä sinuttelemasta. \"Minähän koetan oikein ponnistaa\nitsestäni rakkautta kuunnellessani teidän puhettanne; mutta mitä\nenemmän minä koetan, sitä vaikeampi minun on ajatella, että meistä\ntulisi mies ja vaimo.\"\n\nGermain ei vastannut. Hän pani molemmat kätensä kasvoilleen, niin että\npikku Marien oli mahdoton tietää, itkikö hän vai oliko pahastunut\nvaiko nukkunut. Hän tuli vähän levottomaksi, kun näki Germainin\nniin synkkänä eikä voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui;\nmutta hän ei uskaltanut häntä puhutellakaan enää, ja ollen liian\nhämmästyksissään siitä, mitä oli tapahtunut, voidakseen enää nukkua,\nodotti hän kärsimättömästi päivän tuloa, korjaili lakkaamatta tulta\nja katsoi lasta, jonka Germain näytti kokonaan unhottaneen. Germain\nei kuitenkaan nukkunut, hän vain ajatteli tilaansa, ei tehnyt mitään\npäätöksiä voittaa tunnettansa eikä myöskään ajatellut mitään pahaa.\nHän kärsi, hänellä oli koko vuori surua rasittamassa ja hän toivoi\nolevansa kuollut. Hänestä näytti, että hänelle täytyi käydä huonosti\nkaikessa ja jos hän olisi voinut itkeä, ei hän suinkaan olisi tehnyt\nsitä puolittain. Mutta hän seoitti suruunsa vähän suuttumusta itseänsä\nkohtaan ja tuskitteli äänettömästi, koska ei voinut eikä tahtonut\npauhata hiljaista metsää vastaan.\n\nPäivän valjetessa ja lintujen viserryksen ilmoittaessa sitä Germainille\ntempasi hän äkisti kätensä kasvoiltaan ja nousi ylös. Hän huomasi,\nettä pikku Marie ei ollut myöskään nukkunut, mutta hän ei voinut\nsanoa hänelle sanaakaan, ilmaistakseen suruista mielialaansa. Hän oli\nkokonaan kadottanut rohkeutensa. Hän kätki uudestaan hiirakon satulan\npiikikkääsen vesakkoon, nosti laukun selkäänsä, otti poikaansa kädestä\nja sanoi:\n\n\"Nyt, Marie, koetamme saada loppuun tämän matkan. Tahdotko, että minä\ntulen saattamaan sinua Ormeauxiin?\"\n\n\"Yhdessä me kaiketi menemme pois metsästä\", vastasi hän, \"ja kun saamme\ntietää, missä olemme, saatamme kumpikin kulkea omaa tietämme.\"\n\nGermain ei vastannut. Hän vähän pahastui, että nuori tyttö ei pyytänyt\nhäntä saattajaksi, eikä hän myöskään huomannut, että hän oli lausunut\ntuon esityksensä sellaisella äänellä, joka vaati eittävää vastausta.\n\nPuunhakkaaja, jonka tapasivat astuttuaan pari sataa askelta, neuvoi\nheille tien, sanoen että he, mentyään suuren niityn poikki, saattoivat\nastua vain edelleen, toinen suoraan samaa suuntaa ja toinen vasemmalle,\npäästäkseen kumpikin perille. Molempain paikkojen sanoi hän muuten\nolevankin niin lähekkäin, että ne selvästi näkyivät toinen toiseensa.\n\nHeidän kiitettyään ja lähdettyään astumaan huusi puunhakkaaja jäljestä\nja kysyi, eikö heiltä ollut kadonnut hevosta.\n\n\"Minä näin äsken\", sanoi hän, \"kauniin harmaan tamman pihassani, johon\nehkä sudet lienevät sen ajaneet. Koirat haukkuivat koko yön ja päivän\nkuluessa minä näin hevosen vajassani; siellä se vielä on. Tulkaa minun\nkanssani, ja jos tunnette tamman, niin korjatkaa pois omanne.\"\n\nGermain, ilmoitettuaan hevosen tuntomerkit ja saatuaan selville, että\nse tosiaankin oli hänen hiirakkonsa, läksi etsimään satulaa. Pikku\nMarie tarjoutui ottamaan kanssansa pojan Ormeauxiin, josta Germain\nsaattoi käydä noutamassa hänet sitte, kuin ensin tutustui Fourchen\nasujamiin.\n\n\"Petter on vähän likainen tämän yön makuusta taivasalla\", sanoi Marie.\n\"Minä puhdistan hänen vaatteensa, pesen hänen kauniit kasvonsa ja\nkampaan hänet, ja sitte, kuin hän on siistitty, saatatte hänet viedä\ntervehtimään uusia sukulaisianne.\"\n\n\"Ja kuka on sanonut, että minä enää aionkaan mennä Fourcheen?\" vastasi\nGermain äreästi. \"Ehkä minä en menekään sinne.\"\n\n\"Kyllä teidän täytyy käydä siellä\", neuvoi tyttö.\n\n\"Onko sinulla niin kiire naittaa minua toisen kanssa, päästäksesi ihan\ntäydelliseen varmuuteen, että minä en enää kiusaa sinua?\"\n\n\"No, Germain, älkää enää ajatelko tuota asiaa, se on vain joutava\nmielenpuuska sen tähden, että viimeöiset vastukset ovat tehneet teidät\nvähän oikulliseksi. Mutta nyt teidän täytyy tulla takaisin järkeenne;\nminä lupaan unhottaa, mitä te sanoitte minulle, ja olla puhumatta sitä\nkellekään.\"\n\n\"Puhu sinä vain, kelle hyvänsä tahdot; minulla ei ole tapana eittää\nsanojani. Se, kuin minä puhuin sinulle, oli totta ja kunniallista, enkä\nminä häpeä sitä kenenkään edessä.\"\n\n\"Niin, mutta jos tuleva vaimonne tietäisi teidän ajatelleen toista\njuuri silloin, kuin olitte matkalla hänen luoksensa, suuttuisi hän\nteihin. Punnitkaa sen tähden sanojanne täst'edes; älkää katsoko minuun\nnoin kummallisesti toisten nähden. Muistakaa appeanne, joka luottaa\nsiihen, että te tottelette häntä; hän suuttuisi minuun kovin, jos minä\nnarraisin teidät tekemään vastoin hänen tahtoansa. Hyvästi, Germain;\nminä otan kanssani pikku Petterin, niin että teidän täytyy mennä\nFourcheen. Poika saa jäädä minulle pantiksi.\"\n\n\"Menetkö sinä siis hänen kanssansa?\" kysyi Germain pojaltaan, kun näki\nhänen tarttuvan Marien käteen ja päättävästi lähtevän astumaan hänen\nkanssansa.\n\n\"Minä lähden, isä\", vastasi lapsi, joka oli kuunnellut ja omalla\ntavallaan ymmärtänyt, mitä äsken oli ajattelemattomasti puhuttu hänen\nläsnä-ollessaan. \"Minä lähden hyvän pikku Marien kanssa; tule sinä\nnoutamaan, koska olet päättänyt naida, mutta minä tahdon, että Marien\npitää tuleman minun pikku äidikseni.\"\n\n\"Kuuletko, hän tahtoo sitä!\" sanoi Germain tytölle. \"Kuulepas, pikku\nPetter\", virkkoi hän, \"minä myöskin tahdon, että hän tulisi sinun\näidiksesi ja aina pysyisi sinun luonasi, mutta hän ei tahdo. Koeta sinä\ntaivuttaa häntä siihen, jota hän ei lupaa minulle.\"\n\n\"Ole huoletta, isä, minä kyllä saan hänet taipumaan; pikku Marie tekee\naina, mitä minä tahdon.\"\n\nJa poika lähti tytön kanssa. Germain seisoi liikahtamatta,\nsurumielisempänä ja epätietoisempana kuin koskaan.\n\n\n\n\nX.\n\nKylän valtias kaunotar.\n\n\nPuhdistettuaan vähän itseänsä ja hevostaan, noustuaan hiirakon\nselkään ja saatuaan tietää tien Fourcheen ajatteli Germain, että ei\ntuota maksanut enää kauemmin kammoa ja että hänen täytyi unhottaa\nviimeöiset unelmat.\n\nHän tapasi ukko Leonardin istumassa kauniin kartanonsa edessä\nkorkealla, vaalakan vihreäksi maalatulla penkillä. Rappusissa oli kuusi\nkiviaskelta, josta saattoi käsittää, että kartanon alla oli tilava\nkellari. Puutarhan ja hamppupellon ympäri tehty kiviaita oli kalkittu.\nKoko asunto näytti muhkealta, niin että sitä melkein olisi saattanut\nluulla herraskartanoksi.\n\nTuleva appi nousi ottamaan vastaan Germainia. Kyseltyään koko viisi\nminuuttia, miten koko perhe kotona voi, lausui hän viimein tavallisen\nkysymyksen, jolla kohteliaimmin tiedustellaan, mihin kelläkin on matka,\njoita satutaan tapaamaan: \"Vai niin, tänne päinkö tie teitä vetää?\"\n\n\"Tulin tänne teitä tervehtimään\", vastasi Germain, \"ja tuomaan teille\nnäitä lintuja apeltani sekä kertomaan häneltä terveisiä ja sanomaan\nhäneltä myöskin, että te varmaankin tiedätte, millä asialla minä olen.\"\n\n\"Hah hah haa!\" nauroi ukko Leonard, taputellen isoa vatsaansa, \"kyllä\nnäen, kuulen ja ymmärrän!\" Ja veitikkamaisesti rypistäen toista\nsilmäänsä jatkoi hän. \"Te ette ole ainoa tähystelijä täällä, hyvä\nystävä. Jo siellä sisällä on kolme muuta, jotka virittelevät paulojansa\nkuten te. Minä en karkoita ketään, minun olisikin vaikea sanoa sitä\ntai tätä, sillä kaikki ovat kelvollisia tarjokkaita. Mauricen sekä\nhyvän tilan tähden, jota te hoidatte, minä mieluisimmin tahtoisin,\nettä te hänet saisitte. Mutta tyttäreni on täysikäinen ja hallitsee\nitse omaisuuttansa; hän siis tehköön, mitä tahtoo. Astukaa sisään ja\ntutustukaa; minä vain toivotan onnea teille saamaan paraan osan.\"\n\n\"Antakaa anteeksi\", vastasi Germain hyvin kummastuksissaan, kun huomasi\ntulleensa liika henkilöksi siihen, jossa oli luullut saavansa olla\nyksinään, \"minä en tiennyt tyttärellänne olevan jo ennestään kosijoita,\nenkä minä ole tullut tänne riitelemään hänestä toisten kanssa.\"\n\n\"Jos olette luullut\", vastasi ukko Leonard yhtä leikillisesti kuin\nennenkin, \"minun tyttäreni olevan yksinään ja ikävissään sen tähden,\nettä te olette vitkastellut, niin olette pahasti pettynyt, poikaseni.\nKaterinella tosiaan on millä houkutella luoksensa kosijoita, ja hänellä\nniitä onkin pikemmin liian monta kuin liian vähä tarjona. Mutta astukaa\nsisään, sanon minä, älkääkä joutuko hämillenne. Se nainen kyllä\nansaitsee, että hänestä vähän kilpaillaankin.\"\n\nHän tarttui Germainin olkapäihin, työnsi edellään hänet sisään ja huusi\nkömpelön leikillisesti: \"kas tässä, Katerine, saat yhden lisäksi!\"\n\nTuo karkea esittely leskelle, hänen muiden kosijainsa läsnä ollessa,\nteki Germainin vielä neuvottomammaksi ja tyytymättömämmäksi.\nHän seisoi hetkisen, uskaltamatta katsoa kaunotarta tai hänen\npalvelijoitansa.\n\nLeski Guerin oli vielä jotenkin kaunis. Mutta hänen kasvonsa ja\npukunsa heti ontuivat Germainista vastenmielisiltä. Hän oli rohkean ja\nitseensä tyytyväisen näköinen ja hänen kolmella pitsirivillä koristettu\nmyssynsä, silkkinen esiliinansa ja musta pitsihuivinsa soveltuivat\nhyvin huonosti siihe mielikuvaan, jonka Germain oli tehnyt vakavasta\nleskestä.\n\nTuo komea puku ja hänen liian vapaa käytöksensä vaikuttivat, että hän\nnäytti Germainista vanhalta ja rumalta, vaikka ei ollut kumpikaan.\nGermain ajatteli, että niin kaunis puku ja niin iloinen vapaus\nsopivat pikku Marien ikään ja taitavuuteen; mutta tuo leski laski\nleikkiä kömpelösti ja kaksimielisesti eikä hän osannut käyttäytyäkään\npukimiensa mukaisesti.\n\nEntiset kolme kosijaa istuivat pöydässä, joka oli täpö täynnä\nviinipulloja ja liharuokia heitä varten koko sunnuntain aamupäivän,\nsillä ukko Leonard mielellään kerskaili rikkaudellaan ja mielelläänpä\nleskikin näytteli kauniita posliinejansa ja piti kemuja kuin rikas\nylhäinen nainen. Vaikka Germain olikin herkkäuskoinen ja pahaa\nluulematon, teki hän sentään huomioitansa hyvin terävästi ja oli ensi\nkerran varoillaan juomingissa. Leonard oli pakottanut hänet istahtamaan\nkilpakosijainsa joukkoon, istuutui itse vastapäätä, valitsi hänelle\nparaat palat ja puheli melkein yksinomaan hänen kanssansa. Lahjalintuja\noli yöllisen vähennyksen jälkeenkin vielä kylliksi paljo vaikuttamaan.\nLeski näytti olevan niistä hyvillään ja kosijat katselivat niitä\nhalveksien.\n\nGermain ei viihtynyt siinä seurassa eikä siis voinut syödä hyvällä\nhalulla. Ukko Leonard alkoi laskea siitä leikkiä.\n\n\"Miten te olette ikävissänne!\" sanoi hän. \"Tehän istutte siinä\nja katselette tyytymättömästi lasianne. Ei rakkauden pidä viemän\nruokahalua, sillä paastoava rakastaja ei löydä niin kauniita sanoja\nkuin se, joka on selvittänyt ajatuksiaan viinillä.\"\n\nGermain pahastui, kun häntä jo luultiin rakastuneeksi, ja lesken\nteeskentely, kun hän hymyili ja katsoi alas päin, ikään kuin olisi\njo ollut ihan varma asiastaan, vaikutti että Germainin hyvin teki\nmieli vastustaa tuota luulovoittoa, mutta hän pelkäsi, että näyttäisi\nepäkohteliaalta ja sen tähden vain hymyili ja malttoi mielensä.\n\nLesken kosijat näyttivät hänestä oikeilta lurjuksilta. Heidän täytyi\nolla hyvin rikkaat ennen kuin kukaan saattoi antaa heidän jatkaa\nkosintaansa. Yksi oli jo viidennellä kymmenellä ja joi niin paljon,\nettä näytti aivan tylsistyneeltä; kolmas oli kyllä nuori ja jotenkin\nkaunis, mutta koettaessaan näyttää sukkeluuttansa puhui oikein\ninhottavia tyhmyyksiä. Leski kuitenkin nauroi, kuin olisi sydämmestään\nihmetellyt niitä, ja siten osoitti, että hänellä ei juuri ollut hyvää\naistia. Germain ensin luuli lesken olevan mieltyneen siihen nuoreen\nmieheen, mutta huomasi kohta, että häntä itseään kohdeltiin erityisellä\nhuomiolla ja koetettiin saada häntä mieltymään. Siitä hän sai vielä\nlisää syytä pysyä kylmäkiskoisena ja vakavana.\n\nTulipa kirkkoon lähdön aika ja noustiin pöydästä, mennäkseen sinne\nyhdessä. Heidän täytyi astua Metsiin saakka runsas puoli peninkulmaa,\nja Germain oli niin väsyksissä, että hän olisi mielellään ensin\nnukkunut tuntikauden; mutta hän tavallisesti ei jäänyt koskaan pois\nkirkosta, ja sen tähden läksi toisten kanssa.\n\nTiet olivat täynnä ihmisiä ja leski astui ylpeänä kolmen kosijansa\nseurassa, nojaten milloin kenenkin käsivarteen ja päätänsä keikutellen.\nHän olisi mielellään tahtonut näyttää neljättäkin ihmisille, mutta\nGermainista oli niin naurettavaa kulkea tuolla lailla hameen turvissa,\nettä hän ennemmin pysyi jäljellä kohtuullisen matkan päässä. Hän puheli\nukko Leonardin kanssa ja hänen onnistuikin niin paljon huvittaa ukkoa\nja pitää häntä toimessa, että syrjäiset eivät ollenkaan huomanneet\nheidän kuuluvan tuohon lesken saattoseuraan.\n\n\n\n\nXI.\n\nIsäntä.\n\n\nKylään saavuttua pysähtyi leski odottamaan heitä. Hän tahtoi\nvälttämättä astua esiin koko saattojoukkonsa kanssa, mutta Germain ei\nsuonut hänelle sitä iloa; hän erosi ukko Leonardista, yhtyi muihin\nhenkilöihin, jotka hän tunsi, ja astui kirkkoon toisesta ovesta. Se\nsuututti leskeä.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen näytteli hän itseänsä voitostaan ylpeänä\nkaikkialla, tanssipaikoissa nurmikoilla, alottaen tanssin kolmen\nkosijansa kanssa vuorotellen. Germain katseli valmista ja huomasi hänen\nkyllä tanssivan hyvin, vaikka teeskennellen.\n\n\"No\", sanoi Leonard, lyöden häntä olkapäähän, \"miksi ette pyydä minun\ntytärtäni tanssiin? Te olette liian kaino.\"\n\n\"Minä olen lakannut jo tanssimasta silloin, kuin vaimoni kuoli\", sanoi\nGermain.\n\n\"Mahdollista kyllä, mutta koska nyt olette hankkimassa uutta, niin\npitää surun loppua sekä sydämmestä että vaatteista.\"\n\n\"Ei siinä mitään syytä; ja muutenkin minä olen mielestäni jo liian\nvanha, ei minua tanssi huvita.\"\n\n\"Kuulkaas\", jatkoi Leonard ja vei hänet vähän syrjään, \"te pahastuitte,\nkun meille tullessanne näitte linnan jo olevan piiritetyn; ja nyt\nhuomaan, että te olette hyvin ylpeä, mutta se ei ole viisasta,\npoikaseni. Minun tyttäreni on tottunut mielistelyihin, varsinkin\nkahtena viime vuonna, siitä asti kuin hänen surunsa loppui, eikä hänen\nasiansa ole tulla teille vastaan?\"\n\n\"Teidän tyttärenne on jo kaksi vuotta ollut valmiina; miksi hän ei\nvielä ole valinnut?\" kysyi Germain.\n\n\"Hän oi huoli kiirehtiä ja siinä hän tekee ihan oikein. Vaikka hän\nnäyttää iloiselta eikä ehkä varsin ajattelevalta, niin kyllä hän\nkuitenkin on ymmärtäväinen nainen, joka varsin hyvin tietää, mitä\ntekee.\"\n\n\"Eipä minusta näytä siltä\", sanoi Germain, \"hänellähän on kolme\nkosijaa, ja jos hän tietäisi, mitä hän oikeastaan tahtoo, niin hänestä\nainakin kaksi olisi liikaa, ja hän pyytäisi heitä pysymään kotonansa.\"\n\n\"Miksi niin? Sitä te ette ymmärrä, Germain. Hän ei huoli vanhasta, ei\ntoissilmäisestä eikä nuoresta, sen minä jotenkin varmaan tiedän; mutta\njos haa karkoittaisi heidät, niin luultaisiin hänen tahtovan pysyäkin\nleskenä eikä enää tulisi ketään muuta.\"\n\n\"Vai niin, ne ovat siis kylttinä.\"\n\n\"Aivan niin. Mitä pahaa sima on, jos se heitä huvittaa?\"\n\n\"Kullakin on oma makunsa\", sanoi Germain.\n\n\"Kyllä huomaan, että se ei sovellu teidän maullenne. Mutta saatammehan\nsopia siitä asiasta; jos oletamme, että te olette valittu, sillä\nvoidaanhan tehdä tilaa.\"\n\n\"Niin, saattaahan tuota olettaa. Mutta kuinka kauan pitää seisoa, nenä\npystyssä, ja odottaa siitä tietoa?\"\n\n\"Se riippuu teistä, miten taitava olette puhelemaan ja taivuttamaan.\nTyttäreni on tähän asti varsin hyvin käsittänyt, että paras osa hänen\nijästänsä on juuri se, jota hän nyt viettää kuunnellen mielistelyjä,\neikä hänellä ole ollenkaan kiire antautua yhden miehen piiaksi, kun\nhän itse voi komentaa useampia. Niin kauan, kuin leikki huvittaa,\nhän kaiketi sitä jatkaa; mutta jos hän mieltyy enemmän teihin kuin\nleikkiin, niin saattaa leikki loppua. Teidän ei tarvitse muuta kuin\nolla pitämättä vastakynttä. Tulkaa joka sunnuntai, tanssikaa hänen\nkanssansa, näyttäkää julkisesti rupeavanne hänen kosijakseen, ja jos\nhän katsoo, että te olette rakastettavampi ja viisaampi kuin toiset,\nniin hän varmaankin sen joskus ilmasee teille.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, tyttärellänne on oikeus tehdä miten tahtoo eikä\nminulla ole mitään oikeutta moittia häntä, mutta kyllä minä tekisin\ntoisin, jos olisin hänen sijassansa; minä olisin rehellisempi enkä\nkuluttaisi turhaan noiden miesten aikaa, joilla arvatenkin on muutakin\ntekemistä kuin kieppua naisen ympärillä, joka pilkkaa heitä. Mutta\njos se tytärtänne huvittaa ja tyydyttää, niin eihän se minuun koske.\nMinun täytyy kuitenkin sanoa teille yksi asia, jota olen jo aamusta\nasti aikonut sanoa, vaan en ole oikein rohjennut, koska te heti\nalussa erehdyitte minun aiheistani ettekä sitte ole antaneet minulle\naikaa vastata; ja sen tähden te kuvittelette mielessänne jotakin,\njossa ei ole mitään perää. Niinpä tietäkää, että minä en ole tullut\ntänne kosimaan teidän tytärtänne, vaan ostamaan härkiä, joita aiotte\ntulevalla viikolla viedä markkinoille ja joitten appeni luulee\nitselleen sopiviksi.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän, Germain\", vastasi Leonard levollisesti; \"teidän\nmielenne on muuttunut, kun näitte tyttäreni kosijainsa parissa.\nTapahtukoon tahtonne. Mikä miellyttää toista, näyttää olevan\nvastenmielistä toiselle, ja teillähän on oikeus peräytyä, koska ette\nvielä mitään sanoneet. Jos todella aiotte ostaa härkiä, niin tulkaa\nalas niitylle niitä katsomaan; saatammehan sitte puhua asiasta, ja\ntulkoonpa siitä kauppaa taikka ei, niin tottahan syötte päivällistä\nmeidän kanssamme ennen kuin lähdette kotimatkalle.\"\n\n\"En minä huoli teitä vaivata\", sanoi Germain, \"teillä on ehkä jotakin\ntoimittamista täällä; minusta sitä vastoin on vähän ikävä seisoa täällä\nja katsoa tanssia, mitään tekemättä. Minä menen yksin katsomaan teidän\njuhtianne ja sitte tapaamme toisemme teillä kotona.\"\n\nGermain hiipi pois väkijoukosta ja astui niitylle jossa Leonard oli\nnäyttänyt osan karjastansa olevan. Tosiaankin ukko Mauricen tarvitsi\nostaa härkiä, ja Germain arveli, että jos hän veisi kotiin pari\nkaunista, kohtuullisella hinnalla saatua juhtaa, niin hänen olisi\nhelpompi saada anteeksi, että tahallaan laiminlöi matkansa tarkoituksen.\n\nHän astui astumistaan ja saapui kohta lähelle Ormeauxia. Hän tunsi\nvetoa tervehtimään poikaansa, jopa myöskin tapaamaan pikku Marieta,\nvaikka hän ei enää toivonutkaan eikä siis voinut myöskään ajatella\nhänen saamistansa onnensa sepäksi. Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt\nja kuullut: tuo mielistelynhaluinen, turhamainen nainen, tuo samalla\nviekas ja typeränlainen isä, joka kiihotti tytärtänsä ylpeyteen ja\npetokseen, tuo kaupunkimainen komeus, joka hänestä melkein tuntui\nrikokselta maalaistapojen yksinkertaisuutta vastaan, tuo aika, joka\nkului tyhjään ja tyhmään lörpöttelemiseen, tuo koti, joka oli niin\ntoisenlainen kuin hänen omansa ja varsinkin tuo paha mieli, jota\nmaamies aina tuntee, milloin joutuu pois toimeliaista töistänsä;\nlyhyeen sanoen, kaikki se, joka oli viime hetkinä ikävystyttänyt\nGermainia ja tehnyt neuvottomaksi, herätti hänessä halun päästä\nlapsensa luo ja samalla pienen ystävän seuraan. Vaikka hän ei olisi\nrakastanutkaan Marieta, olisi hän kuitenkin rientänyt hänen luokseen,\nselvitäkseen vastenmielisyydestä ja päästäkseen tavalliseen tasapainoon.\n\nMutta hän turhaan katseli pitkin niittyjä, siellä ei näkynyt pikku\nMarieta eikä pikku Petteriä, vaikka elukat juuri siihen aikaan\ntavallisesti ovat laitumella paimenineen. Suuri lauma lampaita käveli\nkesantopellolla, hän kysyi niitä paimentavalta nuorukaiselta, olivatko\nne Ormeauxin talosta.\n\n\"Ovat\", vastasi poika.\n\n\"Oletteko te paimen? Pojatko ne täällä paimentavatkin lampaita?\"\n\n\"Ei, minä olen vaan tänään paimentamassa sen tähden, että tyttö\nsairastui ja läksi pois.\"\n\n\"Mutta ettekö saaneet uutta paimentyttöä juuri tänä aamuna?\"\n\n\"Tulihan se, mutta hän jo läksi pois hänkin.\"\n\n\"Mitä, läksikö pois? Eikö hänellä ollut lapsi mukana?\"\n\n\"Oli pikku poika, joka itki. He läksivät täältä molemmat jo parin\ntunnin jälkeen.\"\n\n\"Läksivät! Mihinkä?\"\n\n\"Luultavasti samaa tietä, kuin olivat tulleetkin. Minä en heiltä\nkysynyt.\"\n\n\"Mutta minkä tähden he läksivät?\" kysyi Germain yhä levottomampana.\n\n\"Mistä minä sen tietäisin?\"\n\n\"Eivätkö he sopineet palkasta? Mutta olisihan sen pitänyt olla sovittu\njo edeltä päin.\"\n\n\"Siihen en tiedä vastata. Minä näin heidän ainoastaan tulevan ja\nlähtevän.\"\n\nGermain astui edelleen taloon ja kysyi vouramiestä. Ei kukaan tiennyt\nilmoittaa hänelle asiaa; se vain oli tosi, että tyttö, puheltuaan\nisännän kanssa, oli lähtenyt tiehensä sanaakaan sanomatta ja ottanut\nitkevän lapsen mukaansa.\n\n\"Onko minun poikaani kohdeltu pahoin?\" huudahti Germain, silmät\nsäihkyvinä.\n\n\"Vai niin, oliko hän teidän poikanne? Mitenkä hän sitte oli sen tytön\nmatkassa? Mistä ja kuka te olette?\"\n\nGermain, huomattuaan, että aiottiin maan tavan mukaan vastata hänen\nkysymyksiinsä vastakysymyksillä, polki kärsimättömästi jalkaa ja pyysi\npuhutella isäntää.\n\nHän ei ollut siellä, hän ei tavallisesti viipynyt koko päivää\nkäydessään. Hän oli tullut ratsain ja lähtenyt johonkin toiseen taloon,\nmutta tietämätöntä mihin.\n\n\"No, samapa se\", sanoi Germain hyvin levottomana, \"mutta ettekö tiedä\nsyytä, minkä tähden tyttö läksi pois?\" Vouramies katsahti omituisesti\nhymyillen vaimoonsa ja vastasi, että sitä hän ei tiennyt eikä se häneen\nkoskenut. Sen vain Germain sai tietää, että tyttö ja lapsi olivat\nlähteneet Fourcheen päin.\n\nGermain riensi Fourcheen; leski kosijoinensa eivät olleet vielä\npalanneet eikä Leonardkaan. Piika sanoi nuoren tytön ja pikku pojan\nkäyneen siellä häntä kysymässä, mutta koska hään ei tuntenut heitä,\nei hän ollut päästänyt heitä sisään, vaan neuvonut menemään Mersiin\nkirkolle.\n\n\"Minkä tähden ette päästäneet heitä sisään?\" kysyi Germain harmissaan.\n\"Ollaanko täällä niin epäluuloisia, että ei avata ovea lähimmäisilleen?\"\n\n\"Tottahan\", vastasi piika, \"näin rikkaassa talossa on parasta ollakin\nvarovainen. Minä vastaan kaikesta sill'aikaa, kuin isäntäväki on\npoissa, enkä minä voi avata kelle hyvänsä.\"\n\n\"Se on ruma tapa\", sanoi Germain, \"ja minä tahdon ennemmin olla köyhä\nkuin elää tuollaisessa levottomuudessa. Hyvästi nyt te ja koko teidän\nikävä seutunne.\"\n\nHän kyseli naapuritaloista. Siellä oli nähty paimentyttö lapsen kanssa.\nKoska poikanen oli lähtenyt Belairista kaikkein tietämättä ja matkaa\nvarten pukeutumatta hiukan repaleisena ja mekkoturkki yllä ja Marie\nmyöskin helposti arvattavista syistä oli aina hyvin köyhässä puvussa,\nniin heitä oli luultu kerjäläisiksi. Heille oli tarjottu leipää ja\ntyttö oli ottanut palasen pojalle, jolla oli nälkä; sitte oli hän\nlähtenyt hyvin kiireesti pois metsään päin.\n\nGermain mietti hetkisen, kysyi sitte, eikö Ormeauxin isäntää oltu nähty\nsiellä.\n\n\"Kävi se\", vastattiin, \"hän ratsasti tästä ohitse kohta tytön\nlähdettyä.\"\n\n\"Seurasiko hän heitä?\"\n\n\"Vai niin, tunnetteko te hänet?\" irvisteli kylän kapakoitsija, jolta\nGermain tätä kyseli. \"Niin, onpa hän aika hurja juoksemaan tyttöjen\njäljestä. Mutta en minä luule hänen nyt tavoittaneen heitä; vaan jos\ntavoitti...\"\n\n\"Kiitoksia, jo riittää!\" Germain pikemmin lensi kuin juoksi Leonardin\ntalliin, viskasi satulan hiirakolle selkään, hyppäsi itsekin ylös ja\najoi täyttä laukkaa metsään päin.\n\nHänen sydämmensä jyskytti levottomuudesta ja vihasta ja hiki juoksi\npitkin kasvoja. Hän kannusti hiirakon sivut verisiksi, ja tamma,\nhuomaten nyt oltavan matkalla kotitalliin, ei vitkastelutkaan.\n\n\n\n\nXII.\n\nMummo.\n\n\nGermain saapui kohta siihen paikkaan suon laidalle, jossa yötä oli\nvietetty. Tuli vielä savusi; vanha mummo oli keräämässä risuja, jotka\nMarie oli siihen koonnut. Germain pysähtyi kyselemään. Mummo oli kuuro,\nkuuli väärin ja vastasi:\n\n\"Niin, herra, tämä on Pirunsuo. Paha paikka eikä sitä pidä lähestyä\nheittämättä siihen kolmea kiveä vasemmalla kädellä ja tekemättä\nristinmerkkiä oikealla; se ajaa pois pahat henget. Muuten se, joka\nkiertää tämän suon, joutuu onnettomuuteen.\"\n\n\"En minä siitä puhu\", sanoi Germain, astui hänen luoksensa ja huusi\nminkä jaksoi: \"Ettekö ole nähnyt tyttöä ja pikku poikaa täällä\nmetsässä?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi mummo, \"pikku poika on hukkunut tähän.\"\n\nGermain vavahti, mutta mummo toki jatkoi, päästyään kerran alkuun:\n\n\"Siitä on hyvin pitkä aika; tähän oli tehty kaunis risti sen\nonnettomuuden muistoksi, mutta eräänä myrsky-yönä pahat henget sen\nkaatoivat suohon. Vielä siitä näkyy vähä päätä. Jos kukaan onneton\npysähtyy tähän yöksi, niin hän ei suinkaan pääse täältä ennen päivän\ntuloa. Astukoonpa hän miten kauan hyvänsä, niin ei siitä ole muuta kuin\nturhaa vaivaa; vaikka hän astuisi sata peninkulmaa tässä metsässä,\njoutuisi hän kuitenkin samaan paikkaan takaisin.\"\n\nGermainin mielikuvitukseen tarttui vastoin hänen tahtoansakin, mitä\nhän kuuli, ja pelko, että jokin onnettomuus saattaisi tapahtua mummon\ntarinan vahvistukseksi, täytti niin kokonaan hänet, että hän tunsi\nkylmiä väreitä koko ruumiissaan. Luopuen yrityksistään saada mummolta\nparempaa selkoa, nousi hän jälleen hiirakolle selkään ja alkoi\nratsastella metsässä, huutaen kaikin voimin Petteriä; hän vihelteli,\nläjähytteli piiskaa ja katkoi oksia, tehdäkseen vain niin paljon ääntä\nkuin mahdollista. Sitte hän välistä aina kuunteli, tulisiko mistään\npäin vastausta, mutta eipä kuulunut muuta kuin lehmäin kellojen kalinaa\njoka taholta ja sikojen äkäistä röhkinää tapellessa tammen terhoista.\n\nViimein kuului hevonen laukkaavan takana ja keski-ikäinen, päivettynyt,\nvahvajäseninen mies, puoliherran puvussa, huusi häntä pysähtymään.\nGermain ei ollut koskaan nähnyt Ormeauxin isäntää, mutta vaistomainen\nviha sanoi hänelle heti, että se juuri oli hän. Germain käänsi\nratsunsa, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja odotti, mitä miehellä\noli sanomista hänelle.\n\n\"Oletteko nähnyt viisi- tai kuusitoista-vuotisen tytön kulkevan tästä\npikku pojan kanssa?\" kysyi tuo vieras mies välinpitämättömästi, vaikka\nhän nähtävästi oli hyvin kiihtynyt.\n\n\"Ja mitä te heistä tahdotte?\" vastasi Germain koettamattakaan salata\nvihaansa.\n\n\"Minä voisin sanoa, että se ei koske teihin, hyvä herra; mutta\nkoska minulla ei ole syytä pitää sitä salassa sanon minä, että minä\ntuntematta pestasin hänet paimentytöksi. Kun hän tuli, näytti hän\nminusta liian nuorelta ja heikolta minun työhöni. Minä en ottanut häntä\nvastaan ja aioin maksaa hänelle korvausta hänen matkastaan, mutta kun\nkäänsin selkäni, meni hän suutuksissaan tiehensä. Hänellä oli niin\nkiire, että unhotti osan omistakin tavaroistaan, jopa kukkaronsakin,\njossa varmaankaan ei ole paljoa! Kun minun kuitenkin oli ratsastaminen\ntätä tietä, luulin saavuttavani hänet ja voivani antaa hänelle omat\ntavaransa ja sen aikomani korvauksen.\"\n\nGermain oli siksi liian rehellinen, että joutui vähän arvelemaan, kun\nkuuli tuon kertomuksen, joka tosin ei ollut hyvinkään todennäköinen,\nmutta kuitenkin mahdollinen. Hän katsoi tuikeasti Ormeauxin isäntään,\njoka kesti sen tarkastuksen levollisesti, tapahtuiko se sitte suuresta\nhävyttömyydestä vaiko uskottavasta rehellisyydestä.\n\n\"Minun täytyy ottaa tästä selko\", ajatteli Germain ja sanoi, vihaansa\nhilliten: \"Se tyttö on meidän puolelta, minä tunnen hänet. Hän on\nluultavasti täällä. Lähtekäämme yhdessä etsimään, niin kyllä me hänet\nlöydämme.\"\n\n\"Te olette oikeassa\", sanoi toinen. \"Etsikäämme yhdessä, mutta jos emme\nlöydä häntä siihen asti, kuin pääsemme metsän laitaan, luovun minä,\nsillä minun täytyy kääntyä sieltä toiselle taholle.\"\n\n\"Ohoh\", ajatteli Germain, \"en minä päästä sinua näkyvistäni, vaikka\nminun täytyisi kiertää Pirunsuota sinun kanssasi neljäkolmatta tuntia.\"\n\n\"Malttakaas!\" sanoi hän äkisti ja katsoi tarkkaan erästä vesakkoa, joka\nliikkui niin omituisesti. \"Hohoi! Petter, oletko se sinä, poikaseni?\"\n\nKun Petter tunsi isänsä äänen, hyppäsi hän pensastosta esiin kuin nuori\nkili; mutta nähtyään myöskin Ormeauxin isännän pysähtyi hän ikään kuin\npeljästyen.\n\n\"Tule, tule, pikku Petter, minähän se olen!\" kehoitti Germain, ratsasti\nlähemmäksi, hyppäsi maahan ja sulki pojan syliinsä. \"Missä on pikku\nMarie?\"\n\n\"Tuolla piilossa; hän pelkää tuota rumaa mustaa miestä ja minä myöskin.\"\n\n\"Ole huoletta, minähän nyt olen tässä. Marie, Marie, tule pois!\"\n\nMarie hiipi esiin ja nähtyään Germainin tarttui häneen kuin isäänsä,\nsanoen: \"Hyvä Germain, te puolustatte minua, teidän luonanne minä en\npelkää.\"\n\nGermain vapisi mielihyvästä ja katseli Marieta: hän oli kalpea ja hänen\nvaatteensa olivat repeilleet vesakossa hänen juostessaan etsimässä\npiilopaikkaa kuin metsämiestä pakeneva peura. Mutta hänen kasvoistansa\nei näkynyt epätoivoa eikä häpeää.\n\n\"Isäntäsi tahtoo puhua kanssasi\", sanoi Germain, yhä katsellen häntä.\n\n\"Isäntänikö?\" sanoi Marie ylpeästi. \"Tuo mies ei ole minun isäntäni\neikä tule siksi koskaan! Te minun isäntäni olette, Germain, ja, minä\ntahdon, että viette minut kanssanne kotiin; minä palvelen teitä\nilmaiseksi.\"\n\nOrmeauxin isäntä oli tällä välin tullut lähemmäksi ja sanoi\nkärsimättömyyttä teeskennellen:\n\n\"Teiltä unhottui jotakin meille, pikku ystävä, ja tässä se on.\"\n\n\"En minä ole mitään unhottanut\", vastasi pikku Marie, \"eikä minulla ole\nmitään puhuttavaa teidän kanssanne.\"\n\n\"Kuulehan, minulla sitä vastoin on jotakin sanottavaa sinulle. Tule\npois minun kanssani! Älä pelkää. Pari sanaa vain.\"\n\n\"Ne saatatte puhua julki. Ei minulla ole mitään salaisuuksia teidän\nkanssanne.\"\n\n\"Tulkaa ainakin ottamaan rahanne.\"\n\n\"Mitkä rahat! Ette te ole mitään velkaa minulle, Jumalan kiitos.\"\n\n\"Sen kyllä arvasin\", sanoi Germain puoli ääneen. \"Eihän tuossa mitään\nvaaraa ole, Marie; kuule vain, mitä hän sanoo, minäkin olen utelias\nkuulemaan ja minulla on omat syyni. Sitte saatat kertoa minulle, mitä\nhän sanoo. Mene hänen luoksensa, minä kyllä pidän vaaria sinusta.\"\n\nMarie astui kolme askelta miehen luo, joka kumartuen eteen päin sanoi\nhänelle hiljaa:\n\n\"Tästä saat kauniin kultakolikon, pikku ystävä! Älä puhu mitään,\nkuulitko! Minä sanon, että sinä näytit minusta liian heikolta olemaan\nminun työssäni. Älkäämmekä nyt enää puhuko siitä asiasta. Minä tulen\ntervehtimään teitä jonakuna päivänä, ja, jos siihen asti et ole mitään\npuhunut, saat enemmän. Ja jos maltat mielesi ja tulet järkeväksi, niin\nsano vain suoraan. Minä otan sinut kanssani jälleen kotiin taikka tulen\npuhelemaan sinun kanssasi hämärissä niityllä. Millainen lahja minun\nsilloin pitää tuoda?\"\n\n\"Tämän lahjan te minulta saatte!\" vastasi Marie kovalla äänellä ja\nheitti kultarahan hänelle vasten silmiä niin kovasti, kuin jaksoi.\n\"Kiitoksia paljon, ja kun tulette meitä tervehtimään, niin olkaa hyvä,\nilmoittakaa edeltä päin; kaikki kotikylän rengit tulevat sitte ottamaan\nteitä vastaan, sillä siellä meillä ollaan hyvin ihastuneet herroihin,\njotka tahtovat pettää köyhiä tyttöjä! Saattepahan nähdä, että teitä\nkyllä odotellaan.\"\n\n\"Te valehtelette ja puhutte tyhmyyksiä\", sanoi mies vihoissaan ja nosti\nuhkaavasti keppinsä. \"Te koetatte uskotella ihmisille jotakin, jota ei\nole koskaan tapahtunut; mutta ette te saa minulta narratuksi enempää\nrahaa, kyllä teidät ja teidän kaltaisenne tunnetaan!\"\n\nMarie oli kauhistuen hypähtänyt taa päin, mutta Germain juoksi esiin,\ntarttui hevosen suitsiin, pudisti niitä vihoissaan ja sanoi:\n\n\"Nyt olemme kuulleet kylliksi ja nyt näemme selvään, mistä on puhe.\nAlas! Tulkaa maahan, niin puhelemme me pari sanaa keskenämme.\"\n\nOrmeauxin herra ei ollut halukas ryhtymään riitaan, hän kannusti\nhevostaan, päästäkseen irti, ja tavoitti kepillään Germainin\nkäsiä; mutta hän vältti iskun, tarttui jalkaan ja veti hänet pois\nsatulasta, niin että hän putosi sanajalkojen sekaan, sekä kaatoi hänet\nmaahan, vaikka ensin nousi seisaalleen ja puolustautui urhollisesti.\nSaatuaan hänet allensa sanoi Germain:\n\n\"Sinä pelkuri konna, minä saattaisin piestä sinut vaivaiseksi, jos\ntahtoisin! Mutta minä en mielelläni tee kellekään pahaa eikä sinun\nomatuntosi tule yhtään paremmaksi, vaikka saisit selkääsi kuinka paljon\nhyvänsä. Mutta sinä et pääse tästä ennen, kuin polvillasi pyydät\nanteeksi tältä tytöltä.\"\n\nOrmeauxin herra ei ollut ensi kertaa tällaisessa seikkailussa; nytkin\nhän yritti kääntämään asiaa leikiksi, sanoen, että hänen rikoksensa\nei ollut kovinkaan suuri, koska se oli tapahtunut vain sanoilla, ja\nhän tahtoi mielellään pyytää anteeksi, jos vain tyttö suostui antamaan\nhänelle suutelon; sitte saattoivat he muka lähteä juomaan lasin viiniä\nlähimmässä ravintolassa ja erota hyvinä ystävinä.\n\n\"Sinä ihan inhotat!\" vastasi Germain ja käänsi hänen kasvonsa maahan\npäin. \"Minulla on kiire päästä näkemästä sinun kelvotonta naamaasi.\nHäpeä, jos osaat, ja laita niin, että teet suuren kierroksen, milloin\ntiesi vetää sinua meidän kylämme ohitse.\"\n\nHän otti miehen rautatammisen kepin, katkasi sen polveaan vasten,\nnäyttääkseen käsiensä voimaa, ja heitti kappaleet kauas pois.\n\nSitte hän otti toisella kädellään poikaansa ja toisella pikku Marieta\nkädestä ja läksi suuttumuksesta vavisten hevosensa luo.\n\n\n\n\nXIII.\n\nPaluu kotiin.\n\nA Neljännestunnin kuluttua oli kanervakangas jo jäljellä. He\nratsastivat suurta maantietä ja hiirakko hirnui joka esineelle, kuin\nhän tunsi. Pikku Petter kertoi isälleen, mitä oli käsittänyt tämän\npäivän tapauksista.\n\n\"Kun me menimme sinne\", sanoi hän, \"tuli tuo mies heti puhuttelemaan\npikku Marieta lammasnavettaan, jonne me heti menimme katselemaan\nkauniita lampaita. Minä olin nurkassa leikkimässä eikä mies nähnyt\nminua. Hän sanoi Marielle hyvää päivää ja suuteli häntä.\"\n\n\"Annoitko sinä hänen suudella itseäsi, Marie?\" kysyi Germain\nsuutuksissaan mieheen.\n\n\"Minä luulin sitä vain ystävyydeksi, sen seudun tavaksi ottaa vastaan\nuusia palvelijoita, niin kuin anoppinnekin suutelee uusia piikojansa,\nnäyttääkseen, että hän ottaa heidät perheen jäseniksi ja kohtelee heitä\nkuin äiti.\"\n\n\"Ja sitte\", jatkoi pikku Petter, ollen muka suurikin mies, koska tiesi\njotakin kertoa, \"sanoi se mies sinulle jotakin pahaa, jota sinä kielsit\nminua koskaan lausumasta ja koskaan muistamasta; minä unhotinkin sen\nheti. Mutta jos isä tahtoo, niin minä kerron hänelle, mitä se oli.\"\n\n\"Ei, Petter, en minä huoli sitä kuulla etkä sinä saa koskaan muistaa\nsitä.\"\n\n\"Kyllä minä sen heti unhotan\", sanoi poika. \"Ja sitte näytti se mies\npahastuvan, koska Marie sanoi lähtevänsä pois. Hän lupasi antaa, mitä\nvain Marie tahtoi, vaikka sata francia! Mutta silloin pahastui myöskin\npikku Marie. Mies meni hänen luoksensa ikään kuin tekemään hänelle\njotakin pahaa. Minä peljästyin, juoksin Marien luo ja tartuin häneen ja\nhuusin. Silloin se mies sanoi: Mitä tämä on? Mistä tuo poika tuli? Aja\npois hänet! Ja hän nosti keppinsä, lyödäkseen minua, mutta pikku Marie\nesti ja sanoi näin: Saammepahan sitte puhua; nyt minun täytyy saattaa\ntämä pikku poika Fourcheen ja sitte sieltä palaan minä. Heti kuin se\nmies meni pois navetasta, sanoi Marie minulle: Tule pois Petter, meidän\npitää heti joutua pois täältä, sillä tuo mies on häijy ja hän tekisi\nvain pahaa meille. Me astuimme latojen taitse pienen niityn poikki ja\ntulimme Fourcheen sinua etsimään. Mutta sinä et ollut siellä eivätkä\nne antaneet meidän jäädä odottamaan sinua. Silloin se mies ratsasti\nmeidän jäljestämme mustalla hevosella ja me juoksimme kauas pois ja\nkätkeydyimme metsään. Ja hän tuli sinnekin, ja kun me kuulimme hänen\ntulevan, menimme me piiloon metsään. Ja kun hän ratsasti ohitse,\naloimme me taas juosta, päästäksemme kotiin, ja sitte tulit sinä ja\nlöysit meidät. Niin se kaikki tapahtui. Sanos, pikku Marie, olenko minä\nunhottanut mitään.\"\n\n\"Et, Petter, se on ihan ilmeinen tosi. Nyt te, Germain, saatte olla\nminulla todistajana ja sanoa kaikille ihmisille siellä kotona, että\njos en voinut pysähtyä Ormauxiin, niin se ei tapahtunut rohkeuden eikä\ntyöhalun puutteesta.\"\n\n\"Ja sinä, Marie\", sanoi Germain, \"ajattele tarkkaan, onko\nkahdeksankolmatta ikäinen mies liian vanha puolustamaan naista ja\nrankasemaan hävytöntä lurjusta. Olisipa hauska tietää, tokkohan Bastien\ntai kuka muu kaunis poika hyvänsä, joka on niin rikas, että on kymmenen\nvuotta nuorempi minua, olisi voinut kurittaa sitä mustaa miestä, kuten\npikku Petter sanoo, vai mitä sinä luulet?\"\n\n\"Minä luulen, Germain, että te teitte minulle suuren hyväntyön ja että\nminun tulee olla siitä kiitollinen teille koko ikäni.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Isä\", sanoi poika, \"minä en muistanutkaan sanoa pikku Marielle sitä,\nkuin lupasin sinulle. Minulla ei ollut aikaa, mutta kyllä minä siitä\npuhun kotona ja puhun myöskin mummolle.\"\n\nTämä pikku pojan lupaus saattoi Germainin ajattelemaan. Nythän oli\nselitettävä asia appivanhuksille ja kerrottava, minkä tähden hän oli\ntyytymätön Guerinin leskeen, vaan jätettävä sanomatta, mitkä muut\naatteet hänet olivat tehneet tarkkanäköiseksi ja vaativaiseksi. Jos\nollaan onnellinen, tuntuu helpolta saada toisetkin vahvistamaan sitä\nonnea; mutta jos ollaan hyljätty toisella ja moitittu toisella taholla,\nniin eipä se tunnu juuri hauskalta.\n\nOnneksi pikku Petter nukkui kotiin saapuessa ja Germain laski hänet\nherättämättä vuoteelle. Sitte hän antoi kaikki selitykset, kuin suinkin\nosasi. Maurice ukko istui kolmijalkaisella tuolillaan oven suussa ja\nkuunteli vakavasti, ja vaikka hän olikin tyytymätön matkan päätökseen,\nkun Germain kertoi lesken vehkeilemisistä ja kysyi apeltaan, oliko\nhänellä aikaa käydä siellä liehakoimassa joka sunnuntai yli koko\nvuoden, sitte ehkä saadakseen rukkaset, niin ukko arvelematta vastasi:\n\"siinä teit oikein, Germain, se ei olisi käynyt päinsä.\" Ja kun Germain\nsitte kertoi, miten hänen oli täytynyt tuoda pikku Marie takaisin\nkotiin niin pian kuin mahdollista kärsimästä häijyltä isännältä\nloukkauksia, ehkäpä väkivaltaakin, nyökkäsi ukko vielä kerran, sanoen:\n\"siinä teit ihan oikein, Germain, niin oli tehtäväkin.\" Kun Germain\nsai selitellyksi kaikki syynsä ja lopetti kertomuksensa, katsahtivat\nappivanhukset toinen toistansa silmiin ja huokasivat syvään, vaikka\ntaipuvaisesti välttämättömään kohtaloon. Sitte nousi perheen isä ja\nsanoi: \"Niin, tapahtukoon Herran tahto. Tunteita ei voi käskeä.\"\n\n\"Tule syömään illallista, Germain\", sanoi anoppi. \"Ikävä kyllä, ett'ei\nkäynyt paremmin, mutta se ei liene ollut Jumalan tahto, kuten näyttää.\nSaammepahan katsella toiselta taholta.\"\n\n\"Niin\", yhtyi siihen ukkokin, \"sinä olet oikeassa, saatamme katsella\ntoiselta taholta.\"\n\nHiljaisuus vallitsi sitte huoneessa, ja kun pikku Petter seuraavana\naamuna heräsi yht'aikaa leivojen kanssa päivän koitteessa eikä\nenää ollut näkemässä edellisten päiväin merkillisiä tapauksia,\nvaipui hän jälleen pienten talonpoikais-poikasien tavalliseen\najattelemattomuuteen, unhotti kaikki ne asiat, jotka olivat tuottaneet\nhänelle niin paljon ajattelemista, eikä enää huolinut muusta kuin\nleikistä veljiensä kanssa sekä härkäin ja hevosten ajamisesta.\n\nGermain koetti myöskin unhottaa ja kiintyä työhön, mutta tuli niin\nalakuloiseksi ja hajamieliseksi, että kaikki ihmiset sen huomasivat.\nHän ei puhutellut pikku Marieta eikä edes katsonutkaan häneen,\nja kuitenkin hän mihin päivän aikaan hyvänsä varsin hyvin tiesi,\nmillä niityllä hän oli tai mitä tietä hän oli astunut. Hän ei ollut\nuskaltanut pyytää appivanhuksia ottamaan häntä palvelukseen talveksi,\nja hän kuitenkin tiesi, että tyttö jäisi puutetta kärsimään. Mutta\nsitä Marien ei tarvinnut. Guillette ei käsittänyt, mitenkä hänen pieni\npuuvarastonsa ei ollenkaan vähennyt ja miten lato oli aamulla täynnä,\nvaikka illalla jäi tyhjäksi. Samoin oli viljan ja perunain laita.\nJoku hiipi vinnin luukusta sisään ja kaatoi säkin täyden lattialle,\nherättämättä ketään ja jättämättä mitään merkkiä jälkeensä. Guillette\ntuli siitä sekä iloiseksi että levottomaksi ja kehoitti tytärtänsä\nolemaan puhumatta koko asiasta, sillä jos saataisiin kuulla tuo\nihme, niin luultaisiin häntä noidaksi. Hän tosin itse luuli pahan\nhengen olevan osallisena noissa vehkeissä, mutta ei kiirehtinyt häntä\nsuututtamaan eikä kirkkoherraa lukemaan manausta hänen asunnossansa;\nhän ajatteli, että ehtiihän tuon tehdä sittekin, kuin saatana tulee\nvaatimaan hyvistä töistään korvaukseksi hänen sieluansa.\n\nPikku Marie tiesi paremmin, miten asia oikeastaan oli, mutta ei\nuskaltanut puhua siitä äidilleen eikä Germainillekaan, kun näet\npelkäsi, että hän siten ehkä taas johtuisi kosimisajatuksiinsa; sen\ntähden Marie, milloin tapasi Germainin, oli olevinaan, kuin ei olisi\nmitään huomannut.\n\n\n\n\nXIV.\n\nMaurice mummo.\n\n\nEräänä päivänä Maurice mummo, ollen kahden kesken Germainin kanssa\nhedelmäpuutarhassa, sanoi hänelle ystävällisesti: \"rakas vävy, te ette\nluullakseni ole oikein terve. Te ette syö yhtä vahvasti kuin ennen, te\nolette lakannut nauramasta ja tulette yhä äänettömämmäksi. Onko kukaan\ntäällä kotona tai olemmeko ehkä me itse tietämättämme ja tahtomattamme\ntehneet vastoin mieltänne?\"\n\n\"Ei kukaan, hyvä äiti\", vastasi Germain, \"te olette aina olleet yhtä\nhyvä minulle kuin ihan oma äitini, ja minä olisin perin kiittämätön,\njos valittelisin teistä tai teidän miehestänne tai kestään kotiväestä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, poikaseni, on se surua vaimonne kuolemasta; se se\nvarmaan teitä rasittaa. Se surunne ei näy haihtuvan aikaa myöten, vaan\npäin vastoin tulevan yhä pahemmaksi, ja teidän pitää välttämättä tehdä,\nkuten appenne viisaasti neuvoi: naikaa uudestaan!\"\n\n\"Niin, äiti, sitä minäkin olen ajatellut; mutta ne naiset, joita\nte olette neuvoneet kosimaan, eivät sovi minulle. Kun näen heitä,\njohdun vain yhä enemmin ajattelemaan Katarinea, enkä suinkaan häntä\nunhottamaan.\"\n\n\"Me emme liene arvanneet oikeata. Teidän pitää siis auttaa meitä ja\nsanoa, miten asia oikeastaan on. Tietysti jossakin on nainen, joka on\nluotu teitä varten, sillä Herra ei ole antanut kenenkään syntyä tähän\nmaailmaan luomatta myöskin toista olentoa, joka on määrätty hänelle\nonneksi. Jos tiedätte, missä sellainen nainen on, jota tahdotte,\nniin etsikää hänet ja olkoonpa hän sitte kaunis tai ruma, nuori\ntai vanha, rikas tai köyhä, niin olemme mieheni ja minä päättäneet\nhyväksyä vaalinne, sillä me olemme jo kyllästyneet näkemään teitä aina\nsuruisena, emme me itse voi olla tyytyväiset eli' ette tekin ole.\"\n\n\"Äiti, te olette hyvä kuin Jumala itse, ja anoppi samoin, mutta teidän\nosanottonne ei voi parantaa miun suruani, sillä se tyttö, jonka minä\ntahtoisin, ei huoli minusta.\"\n\n\"Varmaankin sen tähden, että hän on hyvin nuori. Järjetöntä olisi\nteidän kiintyä nuoreen tytön lepakkoon.\"\n\n\"Niin, äiti, minä olen ollut niin tyhmä, että olen kiintynyt ihan\nnuoreen tyttöön ja sitä olen katkerasti katunut. Minä kyllä kaikin\nvoimin koetan olla häntä ajattelematta, mutta joko olen työssä tai\nlevossa, kirkossa tai kotona, lasteni tai teidän kanssanne, niin aina\nminä vain ajattelen häntä enkä voi muuta ajatellakaan.\"\n\n\"Tehän sitte olette ihan kuin noiduttu, Germain, eikä siihen ole muuta\nkeinoa kuin että tyttö kääntyy toisiin ajatuksiin ja luopuu teistä.\nParas on minun ryhtyä asiaan ja katsoa, mitä minä saan tehdyksi.\nSanokaas, missä hän asuu ja mikä hänen nimensä on.\"\n\n\"Voi, rakas äiti, minä en uskalla, te vain pilkkaisitte minua.\"\n\n\"En minä pilkkaa, Germain, sillä te surette enkä minä tahdo panna kiveä\ntaakan lisäksi. Eikö se ole Fanchette?\"\n\n\"Ei äiti, ei se hän ole.\"\n\n\"Taikka Rosette? Eikö? Sanokaa sitte itse, sillä minä en lakkaa, vaikka\nminun pitäisi luetella kaikki seudun tytöt.\"\n\nGermain painoi alas päänsä, saamatta vastatuksi.\n\n\"No, jätänpähän teidät rauhaan tänään; ehkä teillä on enempi\nluottamusta huomenna taikka ehkä natonne osaa keksivämmin kysellä.\"\n\nMummo otti korinsa ja läksi levittämään pestyjä vaatteita pensaille\nkuivamaan.\n\nGermain teki kuten lapset, jotka päättävät tehdä, mitä heiltä\npyydetään, kun näkevät, ett'ei viitsitä heitä kauemmin maanitella. Hän\nastui anoppinsa luo ja mainitsi viimein vapisevalla äänellä Guilletten\npikku Marien.\n\nHyvin mummo kummastui; viimeksi hän toki vasta olisi ajatellut Marieta.\nMutta arkatuntoisuudessaan hän ei kummastellut kovalla äänellä, vaan\nteki muistutuksensa hiljaa itsekseen. Nähtyään, että hänen vait'olonsa\nsaattoi Germainin yhä enemmän pahoilleen, tarjosi hän hänelle koria\nsanoen: \"ei teidän ainakaan sen tähden tarvitse olla auttamatta minua\ntässä työssäni. Pitäkääs tätä raskasta koria ja puhelkaamme vähän\ntarkemmin asiasta. Oletteko oikein tarkkaan ajatelleet, Germain? Ja\noletteko lujasti päättäneet?\"\n\n\"Rakas äiti, niin minulla ei ole oikeutta sanoa; minä olisin päättänyt,\njos minulla olisi siitä mitään hyötyä; mutta koska minä vain saisin\nrukkaset, niin minä olen päättänyt unhottaa kaikki tyyni, jos vain\nvoin.\"\n\n\"Entä jos ette voi?\"\n\n\"Kaikella on rajansa, äiti; kun hevonen pannaan vetämään liian raskasta\nkuormaa, kaatuu se, ja kun härkä ei saa syödäksensä, kuolee se.\"\n\n\"Ettäkö te kuolisitte, jos ette onnistu? Herra varjelkoon, Germain.\nMinusta ei ole hyvä, että sellainen mies kuin te, puhutte tuollaisista,\nsillä jos te kerran sitä sanotte, niin te sitä ajattelettekin. Teillä\non luja tahto ja heikkous onkin vaarallinen voimakkailla miehillä. Kas\nniin, olkaa nyt rohkea. En minä käsitä, mitenkä supi köyhä tyttö, jolle\nteidän tarjouksenne on suuri kunnia, voisi antaa teille rukkaset.\"\n\n\"Mutta niin se kuitenkin on, hän ei huoli minusta.\"\n\n\"Ja mitä hän sanoo syyksi?\"\n\n\"Että te aina olette tehneet hänelle paljon hyvää, että hän ja äitinsä\novat teille suuressa kiitollisuuden velassa ja että hän ei tahdo tehdä\nvastoin teidän mieltänne eikä estää minua ottamasta rikasta vaimoa.\"\n\n\"Jos hän niin sanoo, niin osoittaa se jaloa mieltä ja on kunniaksi\nhänelle. Mutta kun hän puhuu siten, se ei suinkaan merkitse mitään\nerinomaista, Germain, sillä minä siitä huomaan, että hän samalla pitää\nteistä ja tulisi vaimoksenne, jos me vain tahtoisimme.\"\n\n\"Ei, sepä juuri on pahin! Hän ei sano tuntevansa mitään vetoa minun\npuoleeni.\"\n\n\"Jos hän niin sanoo, vaikka ajattelee toista, niin tekee hän sen,\nsaadakseen vain teitä luopumaan hänestä ja sen tähden hän ansaitsee,\nettä te rakastatte häntä ja että me jätämme hänen nuoruutensa\nhuomaamatta hänen suuren ymmärryksensä tähden.\"\n\n\"Niin, eikö totta?\" sanoi Germain ja ihan uusi toivo alkoi välkkyä\nhänelle. \"Olisihan se hyvin jalosti tehty ja hyvin omaa voittoa\npyytämättömästi. Mutta minä pelkään, että hän on niin ymmärtäväinen\nainoastaan sen tähden, että minä en miellytä häntä.\"\n\n\"Germain\", sanoi mummo, \"teidän täytyy nyt luvata pysyä levollisena\nkoko viikko, unhottaa ikävänne, syödä, maata ja olla iloinen kuten\nennen. Minä puolestani puhun mieheni kanssa, ja jos saan hänen\nsuostumuksensa, niin voitte sitte kuulustella, mikä mieli tytöllä\noikeastaan on teitä kohtaan.\"\n\nGermain lupasi ja koko viikko kului ukko Mauricen puhumatta sanaakaan\nerityisesti hänelle eikä ukko näyttänyt edes aavistavankaan mitään.\nVävy koetti pysyä levollisena, mutta hän oli kalpeampi ja levottomampi\nkuin koskaan.\n\n\n\n\nXV.\n\nPikku Marie.\n\n\nSunnuntai-iltana kirkosta tullessa kysyi anoppi Germainilta, miten\npitkälle hän oli selvinnyt tytön kanssa siitä asti, kuin he viimeksi\npuhelivat puutarhassa.\n\n\"En minä ole päässyt mihinkään asti\", vastasi hän, \"minä en ole\npuhellut hänen kanssansa.\"\n\n\"Mitenkä hänet sitte saatte taipumaan, jos ette puhuttele häntä.\"\n\n\"Minä olen puhutellut häntä kerran\", sanoi Germain. \"Se tapahtui\nsilloin, kuin yhdessä matkustimme Fourcheen; sen jälkeen en ole sanonut\nhänelle sanaakaan. Hänen vastauksensa teki minut niin murheelliseksi,\nettä minä mieluisimmin tahdoin päästä kuulemasta häneltä sitä\nuudestaan, että hän ei huoli minusta.\"\n\n\"No, poikaseni, nyt teidän täytyy puhutella häntä; appenne sallii\nsen. Kas niin, päättäkää nyt, sanon minä, ja minä käsken myöskin, jos\ntarvitaan, sillä ei teidän käy ikäänne olla tietämättömyydessä.\"\n\nGermain totteli ja läksi Guilletten mökille alla päin ja epäröivänä.\nPikku Marie istui yksin lieden edessä niin vaipuneena ajatuksiinsa,\nett'ei huomannut Germainin tuloa. Nähdessään hänet edessään vavahti\ntyttö kummastuksesta ja sävähti kasvoiltaan ihan punaiseksi.\n\n\"Pikku Marie\", sanoi Germain, käyden istumaan hänen viereensä, \"nyt\nminä tulen saattamaan sinua pahoillesi ja ikävystyttämään, sen kyllä\ntiedän, mutta meidän vanhukset tahtovat, että minun pitää puhutella\nsinua ja pyytää sinua tulemaan minun vaimokseni. Sinä tietysti et\ntahdo, arvaan minä.\"\n\n\"Germain\", vastasi pikku Marie, \"ihanko todella te rakastatte minua?\"\n\n\"Se on sinulle vastenmielistä, tiedän kyllä, mutta ei se ole minun\nvikani; jos sinä voisit muuttaa mielesi, tulisin minä kerrassaan,\njopa liiankin iloiseksi, enkä minä ansaitse sellaista onnea. Katsohan\nminuun, Marie, olenko minä sitte niin hirveän ruma?\"\n\n\"Ette, Germain\", vastasi hän hymyillen, \"te olette kauniimpi kuin minä.\"\n\n\"Älä pilkkaa. Älä huoli minun vanhuudestani, kyllä minulla vielä on\nkaikki tukkani ja kaikki hampaani jäljellä. Silmistäni kyllä näet, että\nminä rakastan sinua. Katso niihin, niissä se on kirjoitettuna, ja joka\ntyttöhän osaa lukea sitä kirjoitusta.\"\n\nMarie katsoi iloisesti ja levollisesti Germainia silmiin, käänsi sitte\näkisti pois päänsä ja alkoi vavista.\n\n\"Hyvänen aika, minähän pelotan sinua!\" sanoi Germain, \"sinä katsot\nminuun, kuin olisin minä Ormeauxin herra. Älähän nyt pelkää minua,\nse tekisi minulle niin hyvää. Minä en puhu sinulle mitään pahaa enkä\nsuutele sinua vastoin tahtoasi, ja jos tahdot, että lähden tieheni,\nniin viittaa vain ovea. Pitääkö minun välttämättä lähteä, että sinä\nlakkaisit vapisemasta?\"\n\nMarie ojensi hänelle kätensä päätänsä kääntämättä ja sanaakaan\nsanomatta.\n\n\"Minä käsitän\", sanoi Germain, \"sinä surkuttelet minua, sillä sinä olet\nhyväsydäminen; sinä olet pahoillasi, että teet minut onnettomaksi,\nmutta et kuitenkaan voi huolia minusta.\"\n\n\"Miksi puhutte niin, Germain?\" vastasi pikku Marie viimein. \"Tahdotteko\nsaada minut itkemään?\"\n\n\"Pikku tyttö parka, sinulla on hyvä sydän, sen kyllä tiedän; mutta sinä\net rakasta minua, sinä kätket minulta kasvosi, kun pelkäät näyttää\ntyytymättömyyttäsi ja vastenmielisyyttäsi. Ja minä, enhän minä uskalla\nottaa sinua edes kädestäkään. Metsässä kun poikani nukkui ja sinä\nmyöskin, olin vähällä suudella sinua ihan varovaisesti. Mutta ennen\nolisin kuollut, kuin pyytänyt sinulta siihen lupaa, ja minä kärsin sinä\nyönä kuin paistettaissa vienolla tulella. Siitä hetkestä asti olen minä\nnähnyt sinusta unta joka yö, ja miten minä olen suudellut sinua, Marie!\nMutta sinä olet koko ajan nukkunut unia näkemättä. Tiedätkös, mitä\nminä nyt ajattelen? Jos sinä kääntäisit kasvosi ja katsoisit minuun\nsellaisilla silmillä kuin minun ja toisit kasvosi lähemmäksi, niin\nluulenpa, että minä kuolisin ilosta. Ja sinä ajattelet, että jos mitään\nsellaista tapahtuisi minulle, sinä kuolisit harmista ja häpeästä.\"\n\nGermain puhui kuin unissaan, kuulematta itse, mitä sanoi. Pikku Marie\nvapisi vielä, mutta Germain ei sitä enää nähnyt, koska hän itse\nvapisi vielä kovemmin. Äkisti kääntyi Marie, hän itki ja katsoi vähän\nnuhtelevasti. Germain parka luuli sitä armoniskuksi ja odottamatta\ntuomiotansa nousi lähtemään, mutta tyttö pidätti häntä syleillen\nmolemmin käsin ja piilottaen päänsä hänen syliinsä sekä sanoen itkunsa\nseasta:\n\n\"Voi Germain! Ettekö sitte ole käsittäneet, että minä rakastan teitä?\"\n\nGermain olisi ehkä kadottanut järkensä, ell'ei hänen poikansa olisi\njuuri silloin tullut tupaan häntä etsimään, ratsastaen keppihevosella,\nseljässä pikku sisar, joka suomi ratsuansa pajuvesalla. Germain nosti\npojan käsivarrelleen, laski hänet kihlattunsa syliin ja sanoi:\n\n\"Useampia kuin yhden olet sinä tehnyt onnelliseksi sillä, että minua\nrakastat.\"\n\n\n\n"]