[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwHAG24WwbHPFNlz1IDg8L1RVXSwLQgrDq0K-DzTfLUQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2991,"Aasian tytär","Loti, Pierre",1850,1923,"2991-loti-pierre-aasian-tytar","2991__Loti_Pierre__Aasian_tytär",null,"romaani",[14],"rakkaus",[16],"ranskalainen","fi",1879,1919,35316,236925,false,58326,[25,26],"Istanbul (Turkey) -- Fiction","Love stories",[28,29,30],"French Literature","Novels","Romance","\"Aasian tytär\" by Pierre Loti is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the complex emotional journey of the protagonist, who falls in love with a Turkish girl named Aziyadé while he is stationed in Saloniki during a military expedition. The themes of love, cultural clashes, and the quest for personal identity unfold against the backdrop of the Eastern Mediterranean.  The opening of the book establishes a vivid scene in Saloniki as the protagonist reflects on the political turmoil of the time, highlighted by a public hanging witnessed from the docks. Amidst this dark backdrop, he encounters Aziyadé, a young woman caught between her culture and the foreign influence represented by the protagonist. His fascination with her beauty and strength grows while navigating the challenges of pursuing an unattainable love amidst the rigid societal norms of the Ottoman Empire. The beginning sets a poignant tone, capturing the allure of the East and the deep emotional conflicts that arise from their intercultural relationship. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Palola, Eino",262,"Puolielämäkerrallinen romaani kertoo nuoren ranskalaisen meriupseerin ja turkkilaisen haareminaisen välisestä kielletystä rakkaudesta 1870-luvun Istanbulissa. Teos on kirjoitettu päiväkirjamuotoon ja se kuvaa haikeasti itämaista elämänmenoa ja kulttuurien kohtaamista.","Pierre Lotin 'Aasian tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2991.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","AASIAN TYTÄR\n\nKirj.\n\nPIERRE LOTI\n\n\nSuomensi [\"Aziyadé\"]\n\nEino Palola\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\n      Alkulause.\n   I. Salonki.\n  II. Yksin.\n III. Kahden Eyoubissa.\n  IV. Mane, Thekel, Phares.\n   V. Kuolon enkeli.\n\n\n\n\nPLUMKETT'IN, LOTIN YSTÄVÄN, ALKULAUSE.\n\n\nJokaisessa hyvin sommitellussa romaanissa on sankarin kuvaus\nvälttämätön. Mutta tämä kirja ei olekaan romaani, tai se on romaani,\njoka ei ole sen paremmin säännöstelty kuin sen sankarin elämäkään. Ja\nsitäpaitse joutuisivat taitavimmatkin pulaan, jos heidän pitäisi kuvata\nvälinpitämättömälle yleisölle tuo Loti, jota me paljon rakastimme,\nsillä se ei ole ollenkaan helppoa.\n\nJos lukijani, haluatte tietää hänen ulkonäkönsä, ottakaa Musset\nhyllyltänne, avatkaa \"_Namouna_, itämainen kertomus\", ja lukekaa:\n\n\"Komea vartalo ja hyvin pysty. Kädet kuin kuninkaan, ylväs ja suora\nvarsi, mutt' kaikkein komeinta on silmän tumma karsi\".\n\nHän oli yhtä iloinen kuin Hassan, ja kuitenkin aika jörö sanomattoman\navomielinen ja sentään kovin väsähtänyt. Mutta pidimme hänestä enemmän\nkuin tuosta itsekkäästä Hassanista, ja usein hän olisi pikemmin\nsaattanut muistuttaa Rolla'a...\n\n    Monessa sielussa kaks' seikkaa saattaa nähdä\n    — — — — —\n    taivaan, mi kultaa vedet lepäävät\n    — — — — —\n    ja synkän saven, pohjalla mi nukkuu.\n\n              (Victor Hugo, _les Ondines_).\n\n                                        PLUMKETT.\n\n\n\n\nI. SALONIKI.\n\nLotin päiväkirja.\n\n\n1.\n\n                                           Toukok. 16 p. 1876.\n\n... Kaunis toukokuun päivä, aurinko paistaa kirkkaasti, taivas\non puhdas... Kun vieraat venheet saapuivat, lopettivat pyövelit\nlaitureilla juuri työtänsä. Kuusi hirtettyä sätkytteli väkijoukon\nnähden kamalissa loppukouristuksissa. Ikkunat ja katot olivat täynnä\nkatselijoita; läheisellä parvekkeella hymyilivät turkkilaiset\nviranomaiset tuolle tutulle näytelmälle.\n\nSulttaanin hallitus ei ollut tuhlannut suuria kuoleman välineihin.\nHirsipuut olivat niin matalat, että tuomittujen paljaat jalat koskivat\nmaahan. Hiekka narisi heidän koukistuneitten varpaittensa alla.\n\n\n2.\n\nKun mestaus oli päättynyt, lähtivät sotilaat pois, ja kuolleet jäivät\nkansan katseltaviksi auringon laskuun saakka. Nuo kuusi jaloillaan\nseisovaa ruumista irvistelivät kalman nauruaan Turkin kirkkaan auringon\nvalossa, välinpitämättömien kulkijoiden ja nuorten vaikenevien\nnaisryhmien keskellä.\n\n\n3.\n\nRanskan ja Saksan hallitukset olivat vaatineet tätä yhteismestausta\nkorvaukseksi konsulimurhista, jotka olivat herättäneet levottomuutta\nEuroopassa itämaisen pulan alussa.\n\nKaikki Euroopan kansat olivat lähettäneet Salonikiin jyhkeitä\npanssarilaivoja. Englanti oli edustettuna ensimmäisten joukossa, ja\nniin olin minäkin saapunut sinne Hänen Majesteettinsa korvetissa.\n\n\n4.\n\nEräänä kauniina kevätpäivänä, kolme päivää noiden verilöylyjen tai\nkuolemantuomioitten jälkeen, jolloin meillä oli ensimmäisiä kertoja\nlupa käyskennellä Makedonian Salonikissa, satuin pysähtymään erään\nvanhan moskean portille katsellakseni parin haikaran tappelua.\n\nMuudan vanhan muhamettilaiskorttelin katu oli näyttämönä.\nKaatumaisillaan olevat talot reunustivat kapeita kiemuraisia polkuja,\njotka melkein peittyivät _shaknisir'_ien, jonkunlaisten salaperäisten\ntähystyspaikkojen ja suurien suljettujen rautaristikkoisten\nparvekkeiden alle, joista ohikulkevia katsellaan pienien näkymättömien\nreikien läpi. Rikkaruohoja kasvoi mustien mukulakatukivien välissä, ja\ntuoreen vihreitä oksia kiipeili katoilla. Paikoitellen näkyvä taivas\noli puhtaan sininen. Kaikkialla henki ilma lämpöä ja toukokuun hyviä\ntuoksuja.\n\nSalonikin väestö oli meille vielä nurja ja vihamielinen. Siksipä\npäällystö käskikin meidän kulkea kaduilla täysissä sotavarustuksissa.\nSiellä täällä hiipi ohitsemme turbanipäisiä olentoja seinävieriä\npitkin, eikä _haaremien_ koristettujen ristikoiden takaa näkynyt yhtään\nnaisen päätä. Kaupunkia olisi luullut kuolleeksi.\n\nLuulin olevani niin yksin, että säpsähdin oudosti huomatessani muutaman\nlähellä olevan paksun rautaristikon takana ihmisen pään ja kaksi suurta\nvihreää silmää minuun kiintyneinä.\n\nRuskeat kulmakarvat olivat hiukan rypyssä, melkein kiinni toisissaan.\nTuossa katseessa oli mielestäni sekä tarmoa että lapsellisuutta. Sitä\nolisi voinut sanoa lapsen katseeksi, niin tuore ja nuori se oli.\n\nNoiden silmien omistaja, muudan nuori nainen nousi ja näytti vyötäisiä\nmyöten vartalonsa, joka oli verhottu turkkilaisiin liiveihin pitkine\njäykkine poimuineen. Kauluri oli hopeakoristeilla kirjailtua vihreätä\nsilkkiä, Valkoinen huntu peitti huolellisesti pään, josta näkyi vain\notsa ja nuo suuret silmät. Silmäterät olivat vihertävät kuin muinaiset\nmeret, joista Itämaiden runoilijat ovat laulaneet.\n\nTuo nuori nainen oli Aziyadé.\n\n\n5.\n\nAziyadé katseli minua tarkasti. Jos olisin ollut turkkilainen olisi hän\npiiloutunut, mutta _giauri_ [muukalainen] ei ole mies, korkeintaan vain\nuteliaisuuden esine, jota saattaa mielikseen töllistellä. Hän näytti\nolevan hämmästynyt sen vuoksi, että noiden muukalaistenkin joukossa,\njotka olivat tulleet uhkaamaan hänen maataan kamalilla rautakoneilla,\nsaattoi olla nuori mies, jonka näkeminen ei aiheuttanut hänessä inhoa\neikä pelkoa.\n\n\n6.\n\nKun saavuin rantalaiturille olivat kaikki laivaston venheet lähteneet.\nVihreät silmät olivat vanginneet minut hetkeksi, vaikka en tuntenutkaan\nvalkean hunnun alla piileviä sulavia piirteitä. Olin kolmasti kulkenut\nhaikaramoskean ohi ja lähtöhetki oli unohtunut aivan tietämättäni.\n\nMahdottomuudet olivat kuin huvikseen kasaantuneet tuon nuoren naisen ja\nminun välilleni. Oli mahdotonta vaihtaa ajatustakaan hänen kanssaan,\npuhua tai kirjoittaa hänelle. Oli kielletty lähtemästä laivasta kello\nkuuden jälkeen illalla päällystön tietämättä. Lähtisimme luultavasti\npois noin viikon kuluttua ollaksemme milloinkaan palaamatta, ja minä en\nvoinut halveksia haaremien ankaraa vartiointia.\n\nAuringon laskeutuessa katselin viimeisten englantilaisten veneiden\nloittonemista, ja istahdin sitten epäröiden erään turkkilaisen kahvilan\nkangaskaton alle.\n\n\n7.\n\nYmpärilleni kerääntyi heti joukko miehiä, avustajia ja kantajia, jotka\nelävät taivas-alla Salonikin laitureilla He halusivat tietää, miksi\nolin jäänyt maihin, ja seisoivat siinä odotellen, tarvitsisinko ehkä\nheidän palveluksiaan.\n\nHuomasin tuossa makedonialaisjoukossa miehen, jolla oli omituinen pikku\nkiharoihin jakautuva parta, kuten tämän maan vanhimmilla kuvapatsailla.\nHän istui edessäni maassa ja katseli minua hyvin uteliaasti; pukuni\nja kenkäni näyttivät etenkin suuresti kiinnittävän hänen huomiotaan.\nHän venyttelihe veltosti kuin suuri angorakissa ja haukotteli näyttäen\nkaksi riviä pieniä hampaita, jotka kiilsivät kuin helmet.\n\nMuuten olivat hänen kasvonsa hyvin kauniit, hänen rehelliset ja\nälykkäät silmänsä näyttivät hyvin lempeiltä. Hän oli aivan repaleissa,\njalat ja sääret olivat paljaat, paita oli riekaleina, mutta muuten oli\nhän puhdas kuin kissa.\n\nTuo henkilö oli Samuel.\n\n\n8.\n\nNuo kaksi samana päivänä tapaamaani olentoa saivat pian oman osansa\nelämässäni; kolmen kuukauden aikana he panivat henkensä alttiiksi\npuolestani. — Jos joku olisi sanonut sen minulle nyt, olisin suuresti\nhämmästynyt. Molemmat lähtivät sittemmin isänmaastaan seuratakseen\nminua, ja meidät oli määrätty viettämään talvi yhdessä, saman katon\nalla Stambulissa.\n\n\n9.\n\nLopulta sai Samuel rohkeutta sanoa minulle muutamat osaamaansa\nenglantilaiset sanat:\n\n— _Do you want to go on board?_ (Haluatteko mennä laivaan?)\n\nJa hän jatkoi sabirien kielellä:\n\n— _Te portarem col la mia barca_. (Vien sinut sinne venheelläni.)\n\nSamuel osasi siis sabiria. Ajattelin heti, mitä etua saattaisi\nolla älykkäästä, päättävästä, tuttua kieltä puhuvasta miehestä,\nmielettömässä yrityksessä, joka jo ailahteli mielessäni hämäränä\nsuunnitelmana.\n\nKullallahan, jota minulla todellisuudessa oli hyvin vähän, voin kyllä\nsaada tuon paljasjalan palvelukseeni. Samuel oli kai muuten rehellinen,\nja rehellinen mies ei kullasta rupea nuoren naisen ja miehen asioitten\nvälittäjäksi.\n\n\n10.\n\n_Herra William Brown, luutnantti 3:ssa jalkaväkirykmentissä Lontoossa_.\n\n                                      Salonikissa, kesäkuun 2 p.\n\nSeikkailu oli aluksi vain mielikuvituksen ja aistien juopumusta.\nSittemmin tuli siihen jotakin lisäksi, melkeinpä rakkautta. Se on minut\nsekä yllättänyt että ihastuttanut.\n\nJos olisitte tänään voineet seurata ystäväämme, Lotia, vanhan\nkaupunginosan yksinäisillä kaduilla olisitte nähnyt hänen astuvan\noudonnäköiseen taloon. Ovi sulkeutuu salaperäisesti hänen jälkeensä.\nTuon majan on hän valinnut sen omituisen ulkonäön vuoksi. (Muinoin,\nmuistattehan, teki hän sen Isabelle B——n, tuon oopperatähden takia.\nHe kohtasivat toisensa joko ajurin vaunuissa tai Hag-Marketkadun\nvarrella asuvan, suuren Martyn'in, rakastajattaren luona. Nuo\nkohtauspaikkojen vaihdokset ovat jo vanhoja juttuja ja tuskinpa tuo\nitämainen pukukaan tarjonnee hänelle minkäänlaista viehätystä tai\nuutuutta.)\n\nMelodraaman alku: — _Ensimmäinen kuvaelma_: Vanha pimeä huone,\nnäöltään hyvin kurja, mutta hyvin itämaisesti kalustettu. Permannolla\non vesipiippuja ja aseita.\n\nYstävämme Loti seisoo keskellä ja kolme vanhaa juutalaisvaimoa\npuuhailee hänen ympärillään sanaakaan virkkamatta. Heillä on kirjavat\npuvut ja käyrät nenät, pitkät liivit, jotka on koristettu hileillä ja\nkaulanauhoiksi yhdistetyillä hopearahoilla; päässä heillä on hiussiteet\nvihreästä silkistä. He kiiruhtavat riisumaan häneltä upseerin vaatteet\nja alkavat pukea häntä turkkilaiseksi, polvistuen kiinnittämään\naluksi kullattuja säärystimiä ja kannuksia. Loti on synkän ja tärkeän\nnäköinen, kuten lyyrillisen draaman sankari ainakin.\n\nNuo kolme ämmää pistävät hänen vyöhönsä monta tikaria, joitten\nhopeavarsiin on upotettu koralleja, joitten terät on kullalla\nkirjailtu. He pukevat hänen ylleen kultakirjaisen, liehuvahihaisen\nvaipan, ja päähän kääritään _tarbush_ [turbaani]. Kaiken tämän jälkeen\nilmaisevat he eleillään, että Loti on hyvin komea, ja menevät hakemaan\nsuurta kuvastinta.\n\nLoti huomaa, ettei hän todellakaan ole hullumpi, ja hymyilee\nsurullisesti puvulle, joka saattaa käydä hänelle kohtalokkaaksi.\nSitten hän katoaa takaportista ja kulkee hyvin kirjavan kaupunginosan\nläpi, missä itämaiset basaarit ja moskeat vaihtelevat. Hän häviää\nhuomaamatta noihin kirjaviin kansanjoukkoihin, jotka käyttävät räikeitä\npukuja, kuten Turkissa on tapana. Vain eräät valkoisiin puetut naiset\nvirkahtavat hänen ohi kulkiessaan: \"Siinäpä menee komeasti puettu\nalbanilainen, kauniine aseineen.\"\n\nKauemmaksi, rakas Villiam, olisi päätöntä seurata ystäväämme Lotia.\nTämän kävelymatkan määränä on turkkilaisnaisen rakkaus — aina hurja\nyritys, josta nykyisissä olosuhteissa ei uskalla oikein puhuakaan.\nHänen luonaan viettää Loti täydellisen juopumuksen hetken, oman ja\nmuitten hengen sekä kaikenlaisten diplomaattisten selkkausten uhallakin.\n\nTe sanoisitte, että niin pitkälle mennäkseen täytyy olla peloittavan\nitsekäs. En väitä vastaan, mutta olen sitä mieltä, että kaikki\nminua miellyttävä on hupaista tehdä, ja ihmisen on parhaansa mukaan\nkäytettävä elämänsä muuten kovin mautonta ateriaa.\n\nNyt ette saa aihetta moittia minua, rakas William, sillä kirjoitanhan\nteille pitkän kirjeen. En usko enemmän kiintymykseenne, kuin\nmuidenkaan, mutta te kuulutte niihin maailmassa siellä täällä\ntuntemiini ihmisiin, joitten kanssa eläminen ja keskusteleminen tuottaa\niloa. Jos kirjeessäni onkin hiukan avosydämisyyttä, ette saa suuttua,\nsillä olen juonut Kyypron viiniä.\n\nNyt se on ohi. Olen noussut kannelle hengittämään illan viileää\nilmaa, ja Saloniki on hullunkurisen näköinen. Sen minaretit ovat kuin\njoukko mustanlikaisen kaupungin, missä Sodoman paheet rehoittavat,\nyläpuolelle asetettuja kynttilöitä. Kun kostea ilma tarttui minuun\nkuin jääkylmä suihku, ja kun luonto ottaa tuollaisen jäykän surkean\nilmeen, vaivun itseeni, enkä löydä sielustani muuta kuin inhoittavaa\ntyhjyyttä ja ääretöntä ikävystymistä elämään. Aion kohta mennä\nJerusalemiin saadakseni jälleen jonkun uskon rippeen. Tällä hetkellä\nedustaa uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitäni, siveellisiä\nperiaatteitani, yhteiskunnallisia teoriojani j.n.e. muudan tavallinen\nyhteiskunnallinen ilmiö, nimittäin poliisi.\n\nPalaan kai syksyllä luoksenne Yorkshireen. Odottaessa puristan kättänne\nja olen teidän altis\n\n                                               _Lotinne_.\n\n\n11.\n\nNuo toukokuun loppupäivät v. 1876 olivat elämäni levottomimpia hetkiä.\n\nOlin kauan kuin tuhoutuneena, sydän tyhjänä ja voimattomana\nkärsimyksistä. Mutta tuo satunnainen tila oli mennyt ohi, ja voima\nja nuoruus aiheuttivat heräämisen. Heräsin yksinäisenä elämässä;\nviimeinenkin uskoni oli mennyt eikä yksikään side minua pidättänyt.\n\nRaunioilla versoi jotakin rakkauden tapaista, ja itämaat verhosivat\ntuon minuuteni heräämisen suureen viehätykseensä, mikä ilmeni aistien\njuopumuksessa.\n\n\n12.\n\nHän oli tullut kolmen muun isäntänsä vaimon kanssa asumaan maalle\n_yali'in_, joka sijaitsi metsässä Monastirin tien varrella. Siellä\nheitä vartioitiin vähemmän.\n\nPäivisin lähdin laivalta asestettuna. Meren myrskytessäkin venhe toi\nminut rantaan, kalastajien ja soutumiesten parveen, ja Samuel, joutuen\nkuin sattumalta tielleni, sai viittauksilla käskyni yötä varten.\n\nOlen kuluttanut monta päivää Monastirin teitä samoilemalla. Seutu\noli alastonta ja alakuloista. Muinaisia hautausmaita, raunioiksi\nluhistuneita marmorihautoja, joitten salaperäisiä kirjoituksia sammale\nsöi, oli silmän kantamattomiin. Kreikkalaiset, byzanttilaiset ja\nmuhamettilaiset haudat peittivät Makedonian vanhaa maaperää, mihin\nmuinaisajan suuret kansat ovat jättäneet tomunsa. Siellä täällä näkyi\nkypressiä tai suunnattomia plataaneja, ja niitten alla albanialaisia\npaimenia vuohineen. Karussa maassa kasvoi isoja kalpeita liljoja,\njoitten kukat levittivät outoa kuusaman tuoksuaan, tulisen auringon\npaistaessa. Tuon seudun pienimmätkin piirteet ovat jääneet mieleeni.\n\nYöllä vallitsi viileä, liikkumaton tyyneys, hiljaisuus, johon sirkkojen\nsiritys sekaantui. Kesän tuoksut täyttivät puhtaan ilman. Meri oli\nliikkumaton, taivas yhtä kirkas kuin joskus tropiikeissa viettäminäni\nöinä.\n\nHän ei vielä ollut minun. Mutta välillämme ei enään ollut kuin\naineellisia esteitä: hänen miehensä läsnäolo ja hänen ikkunoittensa\nrautaristikot.\n\nVietin nuo yöt odotellen, odotellen tuota joskus hyvinkin lyhyttä\nhetkeä, jolloin saatoin koskettaa hänen käsivarttaan noitten\nkamaloitten ristikoitten läpi, ja suudella pimeässä hänen valkeita,\nitämaisilla sormuksilla koristettuja käsiään.\n\nJa sitten saatoin, jonakin aamuhetkenä, ennen päivännousua, tuhansin\nvaaroin päästä korvettiini vartioivan upseerin suostumuksella.\n\n\n13.\n\nIltani kuluivat Samuelin seurassa. Olen nähnyt hänen kanssaan\nkulkiessani outoja seikkoja venemiesten kapakoissa. Olen tehnyt\ntapatutkimuksia, jollaisiin harvoilla on tilaisuutta Turkin\njuutalaisten _Ihmeitten pihoilla_ ja salakrouveissa. Näissä\nluolissa käytin turkkilaisen matruusin pukua, koska se oli vähimmän\nsilmäänpistävä liikkuessa yöllä Salonikin satamassa. Samuel oli\nomituisena vastakohtana tälle ympäristölle. Hänen kauniit, lempeät\nkasvonsa säteilivät tuota tummaa taustaa vasten. Vähitellen kiinnyin\nhäneen, ja hänen kieltonsa auttaa minua Aziyadén ryöstämisessä sai\nminut pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Mutta olen nähnyt kummia\nseikkoja yöllä tuon kulkurin seurassa, luolissa, missä juovutaan\nhatshissista ja rakitista.\n\n\n14.\n\nEräänä lämpöisenä kesäkuun yönä odotimme me molemmat pitkällämme maassa\nkello kahta, sopimaamme aikaa. Muistan tuon kauniin tähtikirkkaan yön,\njossa ei kuulunut muuta kuin rauhallisen meren heikkoa loiskinaa.\nKypressit näkyivät vuorilta mustina suppiloina ja plataanit hämärinä\ntäplinä. Joku vuosisatainen kivipatsas osoitti siellä täällä jonkun\nmuinoisen dervishin unhotettua hautaa. Kuiva heinä, ruoho ja sammal\ntuoksuivat hyvältä. Tuntui onnelliselta olla keskellä maaseutua\nsellaisena yönä; oli hyvä elää.\n\nMutta Samuelista tuntui tämä öinen seikkailu ikävältä. Hän oli\nmahdottomalla tuulella, eikä hän enää vastannut kysymyksiinikään.\n\n\"Hyvä Samuel, nukuthan sinä kumminkin joka yö kovalla maalla tai\nlaudoilla, Ruoho täällä on parempaa ja tuoksuu hyvältä kuin hajuheinä.\nNuku, niin olet paremmalla tuulella myöhemmin. Oletko suutuksissasi\nminulle? Mitä olen sinulle tehnyt?\"\n\nHänen kätensä vapisi kädessäni hänen puristaessaan sitä kovemmin kuin\noli tarpeellista.\n\n— _Che voleté?_ sanoi hän synkällä hätäytyneellä äänellä. — _Che\nvoleté mi?_ (Mitä minusta tahdotte?)\n\nJokin ennenkuulumaton ja hämärä oli äkkiä juolahtanut Samuelin päähän.\n— Vanhoilla itämailla on kaikki mahdollista. — Sitten hän peitti\npäänsä käsillään ja jäi paikoilleen, peläten itseään, liikkumattomana\nja vapisten...\n\nMutta tuon oudon hetken jälkeen kuuluu hän minulle ruumiineen ja\nsieluineen. Hän uskaltaa joka ilta vapautensa ja henkensä tunkeutumalla\ntaloon, missä Aziyadé asuu. Mennessään joka ilta pimeässä hakemaan\ntyttöä, kulkee hän tuon hautausmaan läpi, joka hänestä on täynnä\nhaamuja ja kuolettavia kauhuja. Hän soutelee aamuun asti venheessään\nvartioidakseen meitä, tai odottaa sitten minua kaiket yöt, nukkuen\nviidenkymmenen kulkurin joukossa Salonikin rantalaiturin _viidennellä_\nkivipaadella. Hänen henkilöllisyytensä on aivan kuin hukkunut minuun.\nMinä tapaat hänet kaikkialla varjona rinnallani, oli valitseman paikka\ntai puku mikä hyvänsä, ja valmiina puolustamaan minua oman henkensä\nuhallakin.\n\n\n15.\n\n_Loti Plumkett'ille, meriväen luutnantille_.\n\n                                     Salonikissa, toukokuussa 1876.\n\nRakas Plumkett!\n\nTe voitte kertoa, minua milloinkaan ikävystyttämättä kaikki mieleenne\njuolahtaneet alakuloiset tai sekavat, vielä iloisetkin ajatuksenne.\nKoska kerran asetan teidät \"alhaisen rahvaan\" ulkopuolelle luon aina\nilolla, mitä minulle kirjoitatte.\n\nKirjeenne annettiin minulle päivällisten jälkeen, joilla oli juotu\nEspanjan viinejä, ja muistan, että se ensin hiukan ällistytti minua\nmerkillisen sommittelunsa vuoksi. Olette todellakin aika hulluttelija,\njonka olen jo ennenkin tiennyt. Olette myös oiva leikinlaskija, mikä\non tunnettu seikka. Mutta siinä ei ole vielä kaikki, mitä kirjeestänne\nkäsitin.\n\nNäin, että olette saanut kärsiä paljon, ja siinä on meidän\nkosketuskohtamme. Minutkin syöstiin keskelle Lontoon elämää, jätettiin\nsinne itsekseen kuudentoista vanhana, Olen hiukan maistanut kaikkia\nnautinnoita, mutta en luule säästyneeni suruiltakaan. Tunnen olevani\nkovin vanha, huolimatta nuoresta ruumiistani, jota hoidan miekkailulla\nja voimistelulla.\n\nSalaisuuksien uskomiset toisillemme eivät muuten merkitse mitään. Tieto\nkärsimyksestänne riittää synnyttämään myötämielisyyttä välillemme.\n\nHuomaan myös olleeni siksi onnellinen, että olen herättänyt teissä\nmyötätuntoisuutta, josta kiitän. Olkoon välillämme, jos haluatte,\n_älyllistä ystävyyttä_, ja suhteemme auttavat meitä pääsemään elämän\nikävien kohtien ohi.\n\nKirjeenne neljännellä sivulla kynänne kai lensi hiukan liian nopeasti,\nkoska olette kirjoittanut: Rajatonta ystävyyttä ja alttiutta. Jos\ntodella olette ajatellut niin, ystävä hyvä, niin huomaatte, että teissä\nvielä on nuoruutta ja tuoreutta, eikä kaikki vielä ole mennyttä.\nTuskin kukaan tuntee paremmin kuin minä tuon elossa ja kuolossa\nkestävän ystävyyden, joka on tavallista kahdeksantoista ikäisenä.\nViidennelläkolmatta se on jo loppunut, silloin tunnet alttiutta vain\nitseäsi kohtaan. Tämä, mitä nyt puhun, on lohdutonta, mutta se on\npeloittavan totta.\n\n\n16.\n\n                                   Salonikissa, kesäkuussa 1876.\n\nMikä onni tehdä Salonikissa noita aikaisia retkiä, jolloin pääsi\nmaihin jo ennen auringon nousua. Ilma oli niin kevyttä, viileys niin\nsuloista, ettei elämä ollut mikään vaiva. Tuntui siltä kuin olisi\nhyvinvointi tunkeutunut lävitseni. Muutamia turkkilaisia oli jo\nliikkeellä punaisissa, vihreissä tai keltaisissa kaapuissaan basarien\nholvikaduilla, joita kuultava puolihämy tuskin vielä valaisi.\n\nInsinööri Thompson oli uskottuni, jollaista koomillisessa oopperassa\ntarvitaankin, ja olemme monesti kuljeksineet yhdessä tuon kaupungin\nvanhoilla kaduilla kaikkein kielletyimmillä hetkillä ja kaikkein\nsäännönvastaisimmassa asussa.\n\nIllalla sai silmä nauttia toisenlaisesta taikanäystä — kaikki oli\npunertavaa tai kultaista. Olympos-vuori vivahti hiillokseen tai\nsulavaan metalliin ja kuvastui kuvastinkirkkaaseen mereen. Ilmassa ei\nollut minkäänlaista höyryä. Näytti siltä kuin ilmakehää ei olisi ollut\nolemassakaan, sillä tyhjyyteen kohoavien vuorten kaukaisimmatkin huiput\nnäkyivät äärettömän selvästi.\n\nIstuimme usein iltaisin tuon rauhallisen lahden rantalaitureilla,\nminne joukko vetäytyi. Itämaiden posetiivit soittivat siellä omituisia\nsäveliään, ja kellot ja kulkuset säestivät niitä. _Kafedji't_ täyttivät\nkulkutien aina katetuilla pikkupöydillään, mutta niitä ei ollut\nsittenkään kylliksi vesipiippujen, _skiros'in, lokum'in ja raki'n_\ntarvitsijoille.\n\nSamuel oli tyytyväinen ja ylpeä, kun kutsuimme hänet pöytäämme. Hän\nvetelehti ympäriinsä ilmoittaakseen minulle sovituilla merkeillä,\nmissä tapaisin Aziyadén, ja vapisin kärsimättömyydestä ajatellessani\nlähestyvää yötä.\n\n\n17.\n\n                                Salonikissa, heinäkuussa 1876.\n\nAziyadé oli sanonut Samuelille olevansa yön meidän seurassamme.\nKatselin hänen puuhiaan hämmästyneenä. Hän oli pyytänyt minua\nistuutumaan viereensä ennen kuin hän alkoi puhua Samuelille turkin\nkielellä.\n\nHän tahtoi keskustella kanssani ensimmäisen kerran, ja Samuelin piti\nolla tulkkina. Kuukauden päivät, aistien huumauksen yhdistäminä,\nvoimatta vaihtaa sanaakaan, olimme pysyneet outoina ja tuntemattomina\ntoisillemme aina tähän yöhön saakka.\n\n— Mistä olet? Missä olet elänyt? Kuinka vanha olet? Onko sinulla\näitiä? Uskotko Jumalaan? Oletko käynyt mustien ihmisten maassa? Onko\nsinulla ollut paljon rakastajattaria? Oletko suurikin herra maassasi?\n\nHän oli itse pieni sirkassilaistyttö, joka oli tullut Konstantinopoliin\ntoisen samanikäisen kanssa. Kauppias oli myynyt hänet vanhalle\nturkkilaiselle, joka oli kasvattanut hänet pojalleen vaimoksi. Poika\noli kuollut, ja tuo vanha turkkilainen myös. — Aziyadé oli tavattoman\nkaunis kuusitoistavuotias neitonen. Muudan Stambuliri mies sattui hänet\nhuomaamaan ja toi taloonsa Salonikiin.\n\n— Hän sanoo, käänsi Samuel, — ettei hänen jumalansa ole sama kuin\nsinun, eikä hän ole Koranin mukaan aivan varma, onko naisilla sielua,\nkuten miehillä. Hän arvelee, ettette te, sinun lähdettyäsi, tapaa\ntoisianne milloinkaan, ette edes kuoltuannekaan, ja se surettaa\nhäntä. — Nyt, sanoi Samuel nauraen, — hän kysyy, etkö haluaisi heti\nheittäytyä mereen hänen kanssaan ja upota hiljalleen pohjaan toisianne\nsyleillen... Ja minun pitäisi sitten tuoda vene takaisin ja sanoa,\netten ole teitä nähnytkään...\n\n— Tahdon, sanoin, tahdon kyllä, kunhan hän vain lakkaa itkemästä.\nLähdetään heti, päästään pikemmin loppuun.\n\nAziyadé ymmärsi. Hän kietoi vavisten kätensä kaulaani, ja me\nkumarruimme molemmat vettä kohti.\n\nÄlkää toki! huusi Samuel säikähtäen ja pidättäen meitä rautakouralla.\n— Tuo suutelokin jo riittää! Hukkuessa saattaa purra toisiaan ja\nirvistys on hirveä.\n\nTämän hän sanoi sabirin kielellä, tuollaisella villillä suoruudella,\njota ei voi kielellämme ilmaista.\n\n... Aziyadén oli aika lähteä ja kohta hän jättikin meidät.\n\n\n18.\n\n_Plumkett Lotille._\n\n                                      Lontoossa, kesäkuussa 1876.\n\nParas Loti!\n\nMuistan hämärästi lähettäneeni teille viime kuussa kirjeen, jossa\nei ollut pontta eikä perää, häntää eikä päätä, sellaisen kirjeen,\njoita mielijohde sanelee ja joissa mielikuvitus laukkaa, vaikka kynä\npääseekin vain hölkäten jäljessä, vieläpä usein kompastellenkin kuin\nvanha vuokrattu 'rosinante'.\n\nNoita kirjeitä ei tule milloinkaan läpilukeneeksi, ennenkuin on ne\nsulkenut kuoreen, muuten niitä ei lähettäisikään. Niissä on enemmän\ntai vähemmän pikkumaisia asiasta poikkeamisia, joitten alkusyytä on\nturha hakea, ja niiden ohella _Tintaruass'enkin_ suuhun sopimattomia\ntyhmyyksiä. Ja lopuksi, kaiken hyvän lisäksi, väärin ymmärretyn\nhenkilön itseylistystä, joka koettaa saada toisia surkuttelemaan\nitseään, saadakseen palkkioksi kohteliaisuuksia, joita toinen on kyllin\nystävällinen jakelemaan. Eikö sinunkin mielestä ole kaikki tuollainen\nperin naurettavaa?\n\nEntä nuo ystävyyden vakuutukset? Niin, katsos, silloin tuo vanha,\nkaksipäinen rosinante oikein alkaa, ravata! Vastaatte siihen kirjeeni\nkohtaan niin kuin tuo suuri kirjailija kuusitoista vuosisataa ennen\nmeidän aikaamme mahdollisesti olisi tehnyt. Hän oli koettanut kaikkea,\nkoettanut olla mainio kuningas, suuri filosofi etevä arkkitehti,\npitää kuuttasataa vaimoa j.n.e. Mutta hän päätyi sellaiseen ikävään\nja inhoon, että hän vanhoilla päivillään, otettuaan huomioon kaikki\nkokemuksensa selitti: 'Kaikki on turhuus.'\n\nTiesin hyvin, että vastaisitte minulle \"Saarnaajan\" tyyliin. Olen niin\ntäydellisesti yhtä mieltä kanssanne kaikesta ja vieläpä muustakin,\nettä suuresti epäilen, voisinko väitellä kanssanne muulla tavoin kuin\nTandora sankarinsa kanssa. Meillä ei ole kerrassaan mitään toisillemme\nopetettavaa, ainakaan mikäli kysymys koskee siveellisiä seikkoja.\n\n— Tunnustukset, te sanotte, ovat tarpeettomia.\n\nTaivun mielipiteeseenne enemmän kuin milloinkaan ennen. Minusta on\nmieluista saada yleiskatsaus ihmisistä ja elämästä, hauskaa aavistaa\nniiden suuret piirteet. Yksityiskohdat ovat taas aina olleet minulle\nkauhistukseksi.\n\n'Alttiutta ja rajatonta ystävyyttä.' Kuinka muuten? Se sisältää erään\nnoita hyviä mielenvaihteita, noita onnellisia välähdyksiä, joitten\nvuoksi usein on itseään parempi. Uskokaa, että niinä hetkinä, jolloin\nnoin kirjoitamme, olemme itseämme parempia. Jolleivät ne ole kuin\nvälähdyksiä, ketä sitten on niistä moitittava? Häntäkö, joka loi\nmeidät, jättääkseen meidät vain puoleksi hahmotelluiksi, kykeneviksi\nkorkeampiin pyrkimyksiin, mutta kykenemättömiksi tekoihin, jotka\nolisivat suhteellisia järkeemme? Voimmekohan moittia ketään? Tuon\nepäilyksen vuoksi, mikä meidät tätä aikoessamme valtaa, luulen, että on\nparasta menetellä niin.\n\nKiitos siitä, mitä sanotte tunteitteni tuoreudesta. Kuitenkaan en\nollenkaan usko sitä. Niitä on liiaksikin kulutettu, tai olen itse niitä\nliiaksi käyttänyt, ja sen vuoksi ovat ne hiukan muuttuneet. Voisin\nsanoa, että ne ovat loppuun myytäviä tunteita, ja siinä suhteessa\nmuistutan teille, että niitä usein saa hyvinkin halvalla. Huomautan\nteille myös, että on sellaistakin, mikä voittaa vahvuudessa sen, minkä\nliika kulutus on saattanut viedä loistosta ja tuoreudesta. Voimmehan\nsitä verrata esimerkiksi kapineeseen, jota tarvitsemme paljon jalossa\nammatissamme, nimittäin vanhaan köyteen.\n\nOn siis selvä, että pidän teistä paljon. Siitä asiasta ei kannata\nenempää puhua. Kerta kaikkiaan selitän että teidän elämänne on\nonnellinen, ja olisi onnetonta jos te voimistelulla surkastuttaisitte\nparemman osan itsestänne. Tähän tulokseen päästyämme lakkaan\nkiusaamasta teitä ystävyydelläni ja ihailullani puhuakseni muutaman\nsanan omasta elämästäni.\n\nVoin hyvin ruumiillisesti, ja olen parannettavana siveellisen\ntilani vuoksi. — Parannuskeino on sellainen, etten enää käännä\naivojani nurin, vaan koetan hillitä tunteellisuuttani. Kaikki tässä\nmaailmassa johtuu sekä sisä- että ulkopuolisesta tasapainostamme. Jos\nherkkätunteisuus vie voiton, tapahtuu se aina järjen kustannuksella.\nMitä suurempi runoilija sitä pienempi matematiikko, ja elämässä\ntarvitsemme aina pikkuisen mittausoppia, ja, mikä on vielä pahempi,\npaljon aritmetiikkaa. Uskon, Jumala suokoon sen anteeks', että\nkirjoitan tässä teille sellaista, mikä on melkein järjellistä.\n\n                                                Aina teidän\n                                              _Plumketti'nne_.\n\n\n19.\n\n                             Heinäkuun 27 p:nä, yöllä, Salonikissa.\n\nLaivan upseerit palaavat huoneisiinsa toinen toisensa jälkeen kello\nyhdeksältä. He lähtevät kaikki toivottaen hyvää menestystä ja hyvää\nyötä; salaisuuteni on tullut kaikkien yhteiseksi.\n\nJa minä katselen huolissani vanhan Olympos-vuoren takaista taivasta,\nmistä liiankin usein nousee noita suuria, vaskenkarvaisia pilviä, jotka\nennustavat myrskyä ja rankkasadetta.\n\nTänä iltana on kaikki sillä puolen kirkasta, ja tarumainen vuori\nkuvastelee selväpiirteistä huippuaan tummaa taivasta vasten.\n\nLaskeudun kojuuni, pukeudun ja nousen taas kannelle.\n\nSilloin alkaa jokailtainen hätäinen odotus. Kuluu tunti, toinen,\nminuutit venyvät pitkiksi kuin yö.\n\nKello yksitoista kuuluu mereltä hiljaista aironloisketta. Kaukaa\nnäkyy piste, joku liukuu aalloilla. Se on Samuelin venhe. Vartijat\nnostavat pyssynsä poskelle ja huutavat pysähdysmerkin. Vaikka Samuel\nei vastaakaan mitään, laskeutuvat aseet kuitenkin. — Vartioilla on\nsalainen ohje, joka koskee vain häntä, ja nyt hän on jo laivan vierellä.\n\nVeneeseen heitetään minua varten verkkoja ja erilaisia\nkalastustarpeita. Matkan tarkoitus on siis muka selvillä, ja\nminä hyppään veneeseen, joka loittonee. Heitettyäni pois viitan,\njoka peittää turkkilaisen pukuni, on muodonvaihdos tapahtunut.\nKultakoristeinen takkini kiiltelee hieman pimeässä, tuuli on lauha ja\nlämmin, ja Samuel soutaa melutta maata kohti.\n\nSiellä vartoo pikkuinen venhe, jossa on hirveän näköinen, siniseen\nkankaaseen puettu neekerinainen, vanha, hampaisiin saakka asestettu\nalbanialainen palvelija kirjavassa puvussaan, ja sitten niin syvästi\nhunnutettu nainen, että hän on kuin muodoton liikkumaton valkoinen kasa.\n\nSamuel ottaa venheeseensä nuo kaksi ensinmainittua ja poistuu sanaakaan\nsanomatta. Jään yksin tuon hunnutetun naisen kanssa, joka en mykkä\nja liikkumaton kuin valkea haamu. Tartun airoihin, ja me loittonemme\npäinvastaiseen suuntaan, ulapoita kohti. Silmät häneen kiintyneinä\nodotan, että hän liikahtaisi ja antaisi merkin.\n\nKun me hänen mielestään olemme kyllin kaukana, ojentaa hän minulle\nkätensä merkiksi, että saan istua hänen viereensä. Vapisen\nkoskettaessani häneen ja tunnen aluksi kuolettavaa ikävää. Hänen\nhunnustaan leviää itämaiden tuoksuja, ja hänen kosketuksensa on vahva\nja kylmä.\n\nOlen rakastanut erästä toista nuorta naista, jota minulla ei enää ole\noikeus nähdä, enemmän kuin häntä, mutta aistini eivät milloinkaan ole\nkokeneet tällaista huumausta.\n\n\n20.\n\nAziyadé'n venhe on täynnä pehmeitä mattoja, turkkilaisia tyynyjä ja\npeitteitä. Se viehättää itämaisella velttoudellaan ja näyttääkin\npikemmin kelluvalta vuoteelta kuin venheeltä.\n\nMeidän asemamme on omituinen. Me emme voi vaihtaa sanaakaan, kaikki\nvaarat ovat keräytyneet tuon vuoteen ympärille, joka ajelehtii\nsuunnatta syvän meren pinnalla. Voisi sanoa, että me kaksi olentoa\nolemme kohdanneet toisemme nauttiaksemme vain äärettömästä onnestamme.\n\nKolmen tunnin kuluttua on lähdettävä, silloin on Iso-Karhu\nkääntynyt ylösalaisin äärettömällä taivaalla Me seuraamme joka yö\nsen säännöllistä liikkumista, se on kellon viisari, joka laskee\njuopumuksemme hetket.\n\nTäällä on maailman ja elämän täydellinen unhotus, illalla alkanut\nsuudelma kestää aamuun saakka. Se on kuin Afrikan hiekkaerämaiden jano,\njoka kiihtyy tuoretta vettä juotaessa, ja jota kylläisyys ei tyydytä.\n\nKello yksi kajahtaa odottamaton melu yön hiljaisuudessa, Harput soivat,\nnaiset nauravat, meille huudetaan: Pois tieltä! ja meillä on tuskin\naikaa väistyä. _Maria Pia'_n venhe kulkee nopeasti aivan vieritsemme.\nSe on täynnä huvittelevia, enimmäkseen juopuneita italialaisia\nupseereja. Se oli vähällä upottaa meidät.\n\n\n21.\n\nKun taas saavuimme Samuelin venheelle, oli Iso-Karhu jo sivuuttanut\nsuurimman kallistumisasteensa ja kaukaa kuului kukon laulu.\n\nSamuel nukkui vaippaani kietoutuneena, veneen pohjalla perässä.\nNeekerinainen nukkui kyyristyneenä keulaan kuin apina ja tuo vanha\nalbanialainen nukkui molempien välissä nojaten airoihinsa.\n\nVanhat palvelijat ottivat emäntänsä vastaan, ja venhe, joka kantoi\nAziyadéa, loittoni äänettömästi. Kauan seurasin silmilläni valkoista\nnaisolentoa, joka lepäsi liikkumattomana siinä, mihin olin hänet\njättänytkin, lämpimänä suuteloista ja kosteana yön kasteesta.\n\nSaksalaisen panssarilaivan kello löi kolme. Vaalea kajastus idässä\nselvensi vuorten tummia ääriviivoja; niitten pengermät olivat pimeän\npeitossa, niiden oman varjon tummuuden verhoamina, ja ne kuvastuivat\nsyvinä tyyneen veteen. Vielä oli mahdotonta arvostella mitään\nvälimatkoja noitten vuorien luomassa varjossa; tähdet vain himmenivät.\n\nAamun kostea raikkaus alkoi painua merelle. Kaste laskeutui tiheinä\npisaroina Samuelin venheen laudoille. Olin ohuesti puettu, olkapäitäni\nverhosi vain ohut albanialainen musliinipaita. Hain kultakirjaista\ntakkiani; se oli jäänyt Aziyadén venheeseen. Kuolettava kylmyys\nvärisytti käsivarsiani ja tunkeutui hitaasti rintaani. Vielä oli tunti\nennenkuin tuli sopiva aika palata laivaan välttääkseen vartioitten\nvalppautta. Koetin soutaa; mutta vastustamaton uni jäykisti\nkäsivarsiani. Silloin kohotin äärettömän varovasti peitettä, joka\nverhosi Samuelia, heittäytyäkseni tuon satunnaisen ystäväni viereen\nhäntä herättämättä.\n\nJa tiedottomasti, vähemmässä kuin sekunnissa, vaivuimme tuohon\npainavaan uneen, jota on mahdoton vastustaa — ja venhe ajelehti omin\npäin.\n\nKarkea germanilaisääni herätti meidät tunnin kuluttua huutamalla Saksan\nkielellä jotakin sellaista kuin: 'Venhe ohoi!'\n\nOlimme ajautuneet saksalaista sotalaivaa kohti ja poistuimme nyt\nankarasti soutaen. Vartioitten pyssyt oli tähdätty meihin. Kello oli\nneljä. Aamun kirkastaman heijastuksen valaistessa Salonikin valkoisia\ntaloryhmiä ja suuria mustia sotalaivoja, kiipesin alukseeni kuin varas,\nja onnellisena, ettei minua oltu huomattu.\n\n\n22.\n\nSeuraavana yönä, 28:n ja 29:n päivän välillä, näin unta, että äkkiä\nerosin Salonikista ja Aziyadésta. Samuel ja minä olisimme tahtoneet\njuosta tuohon turkkilaiskylään, missä hän asui, sanoaksemme hänelle\nainakin hyvästit. Unen velttous pysähdytti juoksumme, aika kului ja\nkorvetti levitti purjeitaan.\n\n— Lähetän sinulle hänen hiuksiaan, virkkoi Samuel, — pitkän kiehkuran\nhänen ruskeita hiuksiaan.\n\nJa me koetimme yhä juosta.\n\nSilloin minut herätettiin vahtiin. Oli puoliyö. Perämies sytytti\nkynttilän huoneessani. Nähdessäni seinien silkkiverhojen kultauksien ja\nkukkien kiiluvan heräsin kokonaan.\n\nSinä yönä satoi kuin saavista kaataen ja minä kastuin kokonaan.\n\n\n23.\n\n                                 Salonikissa heinäkuun 29 p:nä.\n\nSain tänä aamuna kello kymmenen odottamattoman käskyn. Minun oli\npaikalla jätettävä korvettini ja Saloniki, lähdettävä huomenna\nmatkustajalaivassa Stambuliin, ja noustava siellä englantilaiseen\nvartiolaivaan _Deerhound'iin_, joka kulki Bosporin ja Tonavan vesillä.\n\nMatruusiparvi hyökkäsi huoneeseeni kiskomaan seinäverhoja irti ja\ntäyttämään arkkuja.\n\nAsuin aivan _Prince-of-Wales'in_ pohjalla olevassa panssaroidussa\nkomerossa, joka oli yhteydessä ruutivaraston kanssa. Olin kalustanut\nerikoisella tavalla tuon luolan, minne auringonvalo ei päässyt.\nRautaseinillä oli paksua punaista silkkikangasta onnistuneille\nkukkineen. Fajanssiastiat, vanhat esineet kuluneine kultauksineen ja\naseet välkkyivät tuota tummaa taustaa vasten.\n\nOlin viettänyt alakuloisia hetkiä tämän huoneen pimeydessä, noita\nvälttämättömiä kahdenoloja itsensä kanssa, jotka on pyhitetty\nomantunnon vaivoille ja menneisyyden jäytävälle kaipaukselle.\n\n\n24.\n\nLaivalla oli minulla eräitä hyviä tovereita. Olin tavallani aluksen\nlempilapsi, mutta nyt en enää välittänyt kenestäkään; minun oli helppo\nlähteä sieltä.\n\nTaas loppuu eräs elämäni kausi, ja Saloniki on vain eräs maan kolkka,\njota en enää luullakseni milloinkaan näe.\n\nOlenhan kuitenkin viettänyt hurmaavan autuaita hetkiä tuon suuren\nlahden tyynillä vesillä, öitä, joista eräät maksaisivat paljonkin.\nRakastin melkein tuota nuorta, oudon suloista naista.\n\nUnhotan pian nuo lain pimeät yöt, jolloin kajastuksen ensimmäinen\nkimmellys löysi meidät lepäämässä veneessä, rakkauden huumaamina ja\naamukasteen kostuttamina.\n\nKaipaan Samueliakin, Samuel parkaa, joka niin turhasta pani henkensä\nalttiiksi tähteni, ja joka itkee lähtöäni kuin lapsi. Näin annan aina\nkaiken lain pimeän alttiuden mennä, ensin sen otettuani, oli sen\ntarkoitus tai hämärä aihe sitten mikä hyvänsä. Otan suljetuin silmin\nvastaan kaiken sen, mikä tunninkin voi täyttää elämäni peloittavan\ntyhjyyden, ja kaiken sellaisen, mikä muistuttaakin ystävyyttä tai\nrakkautta!\n\n\n25.\n\n                               Heinäkuun 30 p:nä, sunnuntaina.\n\nJätän Salonikin keskipäivän auringon paahteessa. Samuel saapuu\nveneineen, viime hetkellä hyvästelemään laivalle, joka vie minut pois.\n\nHän on hyvin tuhdin ja tyytyväisen näköinen. — Siinä on taas yksi,\njoka pian unohtaa minut.\n\n— Hyvästi, _effendim, pensia poco de Samuel!_ (Ajatelkaa hiukan\nSamueliakin, herra!)\n\n\n26.\n\nSyksyllä sanoi Aziyadé: 'Abeddin-effendi, isäntäni, muuttaa asuntonsa\nja naisensa Stambuliin. Jollei hän sattumalta tulisikaan sinne, tulen\nainakin minä sinun tähtesi.'\n\nOlkoon menneeksi, Stambul, odotan häntä siellä. Mutta kaikki on\naloitettava alusta, uudenlainen elämä uudessa maassa, uusien kasvojen\nkeskellä, ajaksi jonka loppua en tiedä.\n\n_Prince-of-Wales'in_ päällystö heiluttaa nenäliinoja hyvin\nonnistuneesti, ja laiva loittonee, auringossa kylpien. Voin vielä kauan\naikaa erottaa tuon valkoisen tornin, jonka juurella Aziyadé öisin astui\nveneeseen ja tuon kivisen kedon, missä siellä täällä kasvaa vanhoja\nniinipuita, ja jolla niin usein öisin vehkeilimme.\n\nPian on Saloniki vain harmaa täplä, joka levitteleikse keltaisilla\nkaruilla vuorilla, täplä, josta törröttää valkeita huippuja —\nminareetteja, ja mustia pilkkuja — kypressejä.\n\nJa sitten katoaa tuo harmaa täplä, luultavasti ikuisiksi ajoiksi.\nKara-Burnun korkean niemen taakse. Neljä korkeata tarukukkulaa kohoaa\njo kaukaiselta Makedonian rannikolta: Olympos, Athos, Pelian ja Ossa!\n\n\n\n\nII.\n\nYKSIN.\n\n\n1.\n\n                    Konstantinopolissa, elok. 3 p:nä 1876.\n\nKulkumme kesti kolme päivää, kolmen pysäyspaikan: Athoksen,\nDedeagatsh'in ja Dardanellien kautta.\n\nMeitä oli laivassa kirjava joukko: Kaunis kreikatar, kaksi\nkaunista juutalaisnaista, muudan saksalainen, eräs ameriikkalainen\nlähetyssaarnaaja vaimoineen ja dervishi. Hiukan sekalainen seurakunta\nsiis. Sovimme kuitenkin hyvästi yhteen, ja soittelimme ahkerasti.\nYleisimmin puhuttiin latinaa tai Homeron aikuista kreikkaa.\nKeskustelimmepa joskus, lähetyssaarnaaja ja minä, polynesian\nkielelläkin.\n\nJo kolme päivää olen asunut hänen britannialaisen majesteettinsa\nkustannuksella Pera'n vanhassa kaupunginosassa olevassa hotellissa.\nNaapurinani on muudan jäykkä ja miellyttävä lady [rouva], jonka kanssa\nsoittelen aina iltaisin Beethovenia pianolla.\n\nOdottelen levollisesti alukseni palaamista. Se on kuulemma nyt jossakin\nMarmara-merellä.\n\n\n2.\n\nSamuel on seurannut minua kuin uskollinen ystävä ainakin. Se on\nliikuttanut mieltäni. Hän oli onnistunut piiloutumaan erääseen\nMessagerie-yhtiön laivaan, ja saapui luokseni tänä aamuna.\n\nSyleilin häntä sydämellisesti ja onnellisena nähdessäni hänen\navoimet ja rehelliset kasvonsa, ainoat, joista pidän tässä suuressa\nkaupungissa, missä en tunne sieluakaan.\n\n— Kas, _effendim_, sanoi hän, — olen jättänyt kaikki, ystäväni,\nkotiseutuni, veneeni — ja seurannut sinua.\n\nOlin jo saanut kokea, että köyhien joukossa tapaa useammin kuin muualla\nrajatonta, altista ystävyyttä. Pidän heistä enemmän kuin sivistyneistä\nihmisistä. Heissä ei varmastikaan ole jälkimäisten itsekkyyttä eikä\npikkumaisuutta.\n\n\n3.\n\nKaikki Samuelin verbit loppuvat päätteeseen: _ate_. Kaikki, mikä\njyrisee, ilmaistaan sanomalla: '_fate boum!_' (panee pum).\n\nJos Samuel nousee hevosen selkään sanoo hän: 'Samuel _fate boum!_'\n(Samuel putoaa!)\n\nHänen mietteensä ovat äkillisiä ja toisistaan johtamattomia kuin\npienten lasten ajatukset. Hän on uskonnollinen, vilpittömästi ja\nlapsellisesti uskonnollinen. Hänen uskonsa ilmaukset ovat erikoisia ja\nhuomautuksensa hullunpäiväisiä. Silloin kun hän koettaa olla 'vakavaa\nmiestä', on hän kaikkein hullunkurisin.\n\n\n4.\n\n_Lotin sisar kirjoittaa_.\n\n                                   Brightbury'ssa, elokuussa 1876.\n\nRakas veli!\n\nSinä kuljet, purjehdit, muutat ja asetut jonnekin... Ja olet poissa\nkuin pikku lintu, jota ei voi milloinkaan siepata käteensä. Rakas\nlinturaukka, oikukas, väsähtynyt, joka tuulen tuutima, kangastusten\nhoukuttelema, sinä, joka et vielä tiedä, missä väsyneen pääsi ja\nvärisevät siipesi lepoon laskisit.\n\nKangastusta Salonikissa, kangastuksia muuallakin! Liitele, liitele\nyhä, kunnes tajuttomaan lentoosi kyllästyneenä asetut jollekin tuoreen\nvihreälle oksalle... Ei, siipiäsi et taita etkä vaivu rotkoon, sillä\npienien lintujen Jumala on _kerran puhunut_, ja tuota kevyttä rakasta\npäätä vartioivat enkelit.\n\nKaikki on siis ohi! Sinä et siis tulekaan tänä vuonna lehmuksien alle!\nTalvi saapuu, etkä olekaan kulkenut nurmikkokentillämme! Viitenä vuonna\nolen nähnyt kukkastemme kukkivan ja varjojemme leikkivän, mielessäni\ntuo suloinen ja viehättävä ajatus, että näkisin teidät täällä _kahden_.\nJoka vuodenaika, joka kesä on se ollut onneni.... Nyt olet vain sinä,\nja sinua emme enää saa nähdä.\n\nKirjoitan sinulle Brightburyssä kauniina elokuun aamuna, maalla,\nsalissamme, jonka ikkunat aukenevat lehmuskujaan päin. Linnut\nvisertävät ja auringonsäteet seuloontuvat hilpeinä kaikkialle. On\nlauantai, ja äsken pestyt kiviportaat ja lattiat kertovat kokonaisen\npikkuisen, kotoisen maalaisrunon, josta sinäkään, sen tiedän, et ole\nvälinpitämätön. Voimakas, painostava kuumuus on mennyt ja nyt seuraa\ntuo rauhan ja raukaisevan sulon aika, jota niin hyvin voi verrata\nihmisen toiseen ikäkauteen. Väsyneinä kaikkiin kesän nautinnoihin\nkohoavat kukat ja kasvit nyt, ja kukkivat voimakkaina, tummimmin\nvärein loistavan vihreyden keskellä, ja eräät jo kellastuneet lehdet\nlisäävät kesän toistamiseen kukoistavan luonnon kypsää kauneutta. Tässä\nparatiisini pikku kolkassa odottivat kaikki sinua, rakas veli. Tuntui\nsiltä kuin kaikki olisi kasvanut sinun takiasi... ja taas saa kaikki\nkuihtua sinutta. Se on päätetty: emme enää saa nähdä sinua.\n\n\n5.\n\nTaximin meluava kaupunginosa Peran kukkuloilla. Eurooppalaiset\najoneuvot ja eurooppalaiset puvut tungeksivat itämaisten vaunujen\nja pukujen keskellä. On hirveän kuuma ja aurinko paahtaa. Lämmin\ntuuli kohottelee tomupilviä ja elokuun kellastuneita lehtiä. Myrtit\ntuoksuvat, hedelmäkauppiaat meluavat, kadut ovat täynnä rypäleitä ja\nmakeisia... Konstantinopolissa oleskeluni ensimmäiset hetket ovat\npiirtäneet nämä kuvat muistiini.\n\nVietin usein iltapäiväni tuon Taximin tien varrella, istuen tuulessa\npuitten alla ja kaikille outona. Uneksien ajasta, joka äsken oli\nloppunut, seurasin katseillani ohikulkevaa kirjavaa joukkoa. Ajattelin\npaljon _häntä_, ja ihmettelin, että hän oli tunkeutunut niin syvälle\nsieluuni.\n\nTässä kaupunginosassa tapasin muutaman vanhan armenialaisen papin, joka\nopetti minulle turkin kielen ensimmäiset alkeet. En vielä rakastanut\ntuota maata niin kuin myöhemmin, vaan tarkastelin sitä, kuten\nmatkailija; ja Stambulia, jota kristityt pelkäsivät, tuskin tunsin.\n\nKolmen kuukauden aikana asuin Perassa koettaen keksiä keinoja\ntoteuttaakseni mahdottoman suunnitelmani: mennä asumaan hänen kanssaan\nKultaisen sarven toiselle rannalle, elämään muhamettilais-elämää, hänen\nelämäänsä, omistamaan hänet kokonaisia päiviä, ymmärtämään ja saamaan\nselville hänen ajatuksensa, lukemaan hänen sydämensä pohjalta noita\ntuoreita, kesyttömiä ajatuksia, joita tuskin olin aavistanutkaan noina\nSalonikin öinä — ja ottamaan hänet täydellisesti itseäni varten.\n\nTaloni oli Peran kaukaisimmissa perukoissa, korkealla. Sieltä näkyi\nKultainen sarvi ja kaukainen muhamettilaiskaupunki. Kesän kauneus\nmuutti asumukseni viehättäväksi. Opetellen Islamin kieltä suuren\navonaisen ikkunani ääressä annoin katseeni liitää vanhan, auringossa\nkylpevän Stambulin yli. Aivan perällä, kypressimetsikössä, näkyi\nEyoub, minne hänen kanssaan olisi ollut suloista mennä kätkemään\nolemassaolonsa, salaperäinen tuntematon paikka, missä elämämme olisi\nsaanut oudon, suloisen kehyksen.\n\nMajaani ympäröivät Stambulia korkeammalla olevat maa-alueet, joiden\nhautojen välissä kasvoi kypressejä, ja autiot kentät, joilla\nharhailemalla olen viettänyt monta yötä hakien varomattomia seikkailuja\narmenialais- tai kreikkalaistyttöjen kanssa.\n\nSydämeni sisimmässä pysyin kumminkin uskollisena Aziyadélle, mutta\npäivät kuluivat eikä häntä kuulunut...\n\nNoista kauniista olennoista on minulle jäänyt vain viehätyksetön\nmuisto, jonka aistien kuumeinen kiihko jättää. Mikään muu ei\nmilloinkaan kiinnittänyt minua yhteenkään heistä, ja unhotin heidät\npian.\n\nMutta kuljeskellessani öillä hautausmaalla tapasin siellä usein\nvaarallistakin väkeä.\n\nKolmen ajoissa eräänä aamuna astui eräs mies esiin muutaman kypressin\ntakaa ja sulki tieni. Hän oli yövartia, jolla oli aseinaan: pitkä\nraudoitettu keppi, kaksi pistoolia ja tikari. Minä olin aseeton.\n\nYmmärsin heti mitä mies halusi. Hän olisi pikemmin riistänyt henkeni\nkuin luopunut suunnitelmastaan.\n\nSuostuin seuraamaan häntä, minullakin oli suunnitelmani. Kuljimme\nnoitten viidenkymmenen metrin syvyisten hietakuoppien reunaa, jotka\nerottavat Peran Kassim-Pashasta. Kun hän oli päässyt aivan reunalle,\nkäytin hyväkseni suotuisaa hetkeä. Heittäydyin hänen kimppuunsa —\nhän astui tyhjään ja kadotti tasapainonsa. Hänen kieriessään pohjaan\nsaakka, kuulin kaameaa jytinää ja valituksia.\n\nLuultavasti oli hänellä tovereita, ja hänen putoamisensa oli saattanut\nkuulua kauaskin hiljaisuudessa. Läksin juoksemaan pimeässä niin\nnopeasti, ettei yksikään ihminen olisi voinut saavuttaa minua.\n\nTaivas vaaleni idässä, kun saavuin huoneeseeni. Hullu irstailu pidätti\nminut usein kaduilla aina aamuhetkiin saakka. Tuskin olin nukahtanut,\nkun suloinen soitto herätti minut, tuollainen vanha, entisaikainen\naamulaulu, jossa oli niin iloinen ja itämainen sävel kuin aamun koi.\n\nKuoro kulki ohi ja katosi kaukaisuuteen. Avoimesta ikkunastani näkyi\nvain aamusumua ja taivaan ääretön tyhjyys, jota vasten piirtyi kaukana\njotakin punertavaa: moskeija minareeteineen. Turkkilaisen kaupungin\nääriviivat selvenivät vähitellen kuin ilmasta riippuen.... Silloin\nmuistin olevani Stambulissa, ja että Aziyadé oli luvannut tulla sinne.\n\n\n6.\n\nTuon miehen kohtaaminen oli jättänyt kaamean vaikutelman mieleeni.\nJätin öiset retkeni enkä pitänyt enää rakastajattaria — paitsi erästä\nRebekka-nimistä juutalaistyttöä, joka oli oppinut tuntemaan minut\nPri-Pashan juutalaiskorttelissa Marketon nimellä.\n\nElokuun loppu ja osa syyskuuta kului retkeilyillä Bosporalla. Ilma\noli lämmin ja aurinkoinen. Varjoisat rannat, palatsit ja _yali't_\nkuvastuivat tyyneen, siniseen veteen, jota kullatut venheet halkoivat.\n\nStambulissa valmisteltiin sultaani Muradin erottamista ja Abdul Hamidin\nkruunausta.\n\n\n7.\n\n                             Konstantinopolissa elok. 30 p:nä.\n\nOn keskiyö! Kello on viisi turkkilaisen tuntimääräyksen mukaan.\nYövartiat lyövät maata raskailla rautakepeillään. Koirat ovat tehneet\nvallankumouksen Galatan puolella ja päästelevät valittavia ulvahduksia.\nMinun kaupunginosassani olevat pysyvät puolueettomina, ja olen\nniille kiitollinen, ne nukkuvat joukoissa oveni ulkopuolella. Kaikki\nläheisyydessäni on syvässä rauhassa. Valot ovat sammuneet yksitellen\nnoitten kolmen pitkän tunnin kuluessa, jotka olen viettänyt ikkunani\nääressä.\n\nVanhat armenialaismökit ikkunani alla ovat pimeitä ja nukuksissa.\nEdessäni on hyvin syvä rotko, jonka pohjalla ikivanha kypressimetsä\nleviää mustana vaippana. Nuo surulliset puut varjostavat vanhoja\nmuhamettilaishautoja, niistä kohoaa öisin balsamin tuoksuja. Ääretön\nnäköpiiri on tyyni ja puhdas. Näen koko seudun. Kypressien keskellä on\nvaloisa läikkä — Kultainen sarvi; ja sen yläpuolella, hyvin korkealla,\nitämaisen kaupungin ääriviivat. Siellä on Stambul. Minareetit, nuo\nmoskeijoiden korkeat tornit kuvastuvat tähdikästä taivasta vasten,\njosta riippuu ohut kuun neljännes. Näköpiiriä leikkelevät kaikkialla\nminareetit, jotka piirtyvät heikosti, sinisinä viiruina yön kalpeaa\nväriä vasten. Moskeijoiden suuret kuvut kohoavat hämärinä aina kuuhun\nsaakka, ja vaikuttavat mielikuvituksessa jättiläismäisiltä.\n\nEräässä noissa, tuolla kaukana Seraskieratissa olevissa palatseissa\ntapahtuu paraillaan synkkä murhenäytelmä. Mahtavat pashat ovat\nkokoutuneet sinne erottamaan sultaani Muradia. Huomenna on jo Abdul\nHamid hänen paikallaan. Tuo sultaani, jonka valtaistuimelle nousua me\nkolme kuukautta sitten juhlimme, ja jota vielä tänäänkin palvellaan\nkuin jumalaa, hänet tapetaan ehkä tänä yönä jossakin seraljin nurkassa.\n\nKaikki on kuitenkin hiljaista Konstantinopolissa... Kello yhdentoista\naikana kulki ratsuväkeä ja tykistöä Stambulia kohti täyttä laukkaa.\nSitten häipyi pattereitten kumea jyrinä kaukaisuuteen ja kaikki vaipui\ntaas hiljaisuuteen.\n\nPöllöt huutavat kypresseissä samalla äänellä kuin minunkin maassani.\nPidän tuosta kesäisestä äänestä, joka vie minut jälleen Yorkshiren\nmetsään, lapsuuteni kauneihin iltoihin, puitten alle, kauas\nBrighbury'yn.\n\nTämän rauhan keskellä ovat menneisyyden kuvat elävinä palanneet\nmieleeni, entisyyteni, mikä on mennyttä, eikä milloinkaan palaa.\n\nLuulin, että Samuel olisi luonani tänä iltana, mutta luultavasti en\nnäe häntä enää kuunaan. Sydäntäni ahdisti ja yksinäisyys painaa minua.\nViikko sitten päästin hänet ansaitsemaan hiukan rahaa Salonikiin\nmenevälle laivalle. Nuo kolme alusta, joilla hän olisi voinut tulla,\novat palanneet hänettä, viimeinen tänä iltana, eikä kukaan niissä ollut\nkuullut puhuttavankaan Samuelista.\n\nPuolikuu laskee hitaasti Stambulin taa, Suleimanichin kupukattojen\nvarjoon. Tässä suuressa kaupungissa olen outo ja tuntematon. Samuel\noli ainoa, joka tiesi nimeni ja asemani, ja aloin rakastaa häntä\nvilpittömästi.\n\nOnko hän poistunut luotani, vai onko hänelle tapahtunut onnettomuus?\n\n\n8.\n\nYstävät ovat kuin koiria: Ystävyys loppuu aina huonosti, sen vuoksi on\nparempi olla ystävittä.\n\n\n9.\n\n— — — — — — — — — — — — — — — — —\nYstäväni Saketo, joka kulkee edestakaisin Konstantinopolin ja Salonikin\nväliä turkkilaisilla laivoilla, käy usein luonani. Hän on aluksi pelokas\nmajani seinien sisällä, mutta tulee sinne lopuksi kuin kotiinsa. Kunnon\npoika, Samuelin lapsuudenystävä, jolle hän tuo uutisia kotoa.\n\nVanha Esther, tuo salonikilainen juutalaisvaimo, jonka tehtävänä oli\nsiellä pukea minut turkkilaiseksi, ja joka antoi minulle hyväilynimen\n_caro piccolo_, lähettää minulle hänen välityksellään onnentoivotuksia\nja terveisiä.\n\nSaketo on tervetullut, etenkin tuodessaan terveisiä, joita Aziyadé\nhänelle välittää neekeripalvelijattarensa avulla.\n\n— _Hanum_, (turkkilainen ylimys-nainen) sanoo Saketo, — lähettää\nterveisiä herra Lotille. Hän kehoittaa väsymättä odottamaan, ja sanoo\nsaapuvansa ennen talven tuloa...\n\n\n10.\n\n_Loti, William Brownille_.\n\nSain surullisen kirjeenne kaksi päivää sitten. Olitte osoittanut sen\n_Prince-of-Wales'ille_, ja se oli mennyt hakemaan minua Tunisista ja\nmuualta.\n\nRaskaspa on teidänkin murheenne, ystävä hyvä, ja tunnette sen syvemmin\nkuin muut, koska tekin, onnettomuudeksenne, olette saanut kasvatuksen,\njoka kehittää sydäntä ja tunnetta.\n\nOlette epäilemättä pitänyt lupauksenne tuohon rakastamaanne nuoreen\nnaiseen nähden. Miksi hyväksi, ystävä parka, kenen hyödyksi ja minkä\nsiveyssäännön vuoksi? Jos tosiaankin rakastatte häntä niin suuresti,\nja jos hän rakastaa teitä, niin älkää välittäkö sovinnaisuuksista ja\narveluista. Ottakaa hänet mihin hintaan hyvänsä. Olette onnellinen\njonkun aikaa, parannutte sitten, ja seuraukset ovat toisarvoisia.\n\nOlen ollut täällä Turkissa jo viisi kuukautta, sen jälkeen kuin teistä\nerosin. Olen tavannut täällä oudon viehkeän, Aziyadé-nimisen nuoren\nnaisen, joka auttoi minua kuluttamaan pakolaisuusaikani Salonikissa,\n— ja maankiertäjän, Samuelin, jonka olen ottanut ystäväkseni. Asun\n_Deerhound'issa_ niin vähän kuin mahdollista, käyn siellä vain\najoittain, (kuten eräät Guinean kuumeet), ilmestyen sinne joka neljäs\npäivä virkatehtävissä. Minulla on majantapainen Konstantinopolissa,\nmuutamassa kaupunginosassa, jossa kukaan ei minua tunne. Vietän\nsiellä elämää, jolla ei ole muuta ohjetta kuin omat oikkuni;\nseitsentoistavuotias bulgarityttö on tällä kertaa rakastettuni.\n\nItämailla on vielä viehätyksensä; ne ovat jääneet itämaisemmiksi kuin\nluulinkaan. Olen tehnyt ihmetempun, oppinut kahdessa kuukaudessa turkin\nkielen. Pukunani on _fez ja caftan_, ja näyttelen _effendi'ä_, kuin\nleikkivät lapset sotamiestä.\n\nNauroin ennen romaaneille, missä kunnon ihmiset jonkun onnettomuuden\ntapahduttua kadottivat tunnekykynsä ja siveyskäsitteensä; ehkäpä\nminulle kuitenkin on käynyt jokseenkin niin. En kärsi enää, en muista\nenää: kulkisin välinpitämättömänä niittenkin ohi, joita olen ennen\nhellinyt.\n\nOlen koettanut olla kristitty, mutta en ole voinut. Tuo ylevä\nharhaluulo, joka saattaa kohottaa eräitten miesten, ja naisten\nrohkeuden — äitiemme esimerkiksi — sankaruuteen saakka, tuo\nharhaluulo on minulta riistetty.\n\nKristityt yleensä saavat minut nauramaan. Jos olisin kristitty, en\nnäkisikään mitään muuta. Rupeisin lähetyssaarnaajaksi ja menisin\njonnekin kuolemaan Kristuksen palveluksessa...\n\nUskokaa minua, ystävä hyvä, aika ja huvi ovat erinomaisia lääkkeitä.\nSydän jähmettyy lopuksi, ja silloin se ei enää kärsi. Tuo totuus ei\nenää ole uusi, ja tunnustan, että Alfred de Musset olisi lausunut sen\npaljon paremmin. Mutta kaikista vanhoista lauseparsista, joita ihmiset\nsiirtävät toisilleen sukupolvesta sukupolveen, tässä on kuolemattominta\ntotuutta. Tuo puhdas rakkaus, josta uneksitte, on tarua, kuten\nystävyyskin. Unohtakaa rakastettunne, ilotytön vuoksi. Tuollainen\nnaisihanne livahtaa käsistänne. Rakastukaa kaunisvartaloiseen\nsirkustyttöön.\n\nEi ole Jumalaa, eikä moralia, ei ole olemassa mitään sellaista, jota\nmeitä on opetettu kunnioittamaan On vain elämä, joka kuluu, ja jolta on\nlupa pyytää mahdollisimman paljon nautintoja tuota pelottavaa loppua,\nkuolemaa odotellessa.\n\nOikeat onnettomuudet ovat sairaudet, rumuus ja vanhuus. Ei teillä eikä\nminullakaan ole noita puutteita. Me saatamme pitää joukottain armaita\nja nauttia elämästä.\n\nAvaan teille sydämeni, tunnustan teille uskoni: ainoa elämänohjeeni\non aina tehdä sellaista, mikä minua huvittaa, välittämättä mistään\nmoraalista, tai yhteiskunnallisista sovinnaisuuksista. En usko\nmihinkään, en kehenkään, en rakasta mitään, en ketään; minulla ei ole\nuskoa eikä toivoa.\n\nMinulta on mennyt seitsemänkolmatta vuotta tähän päästäkseni. Jos\nolenkin vaipunut alemmaksi kuin tavalliset ihmiset, olen lähtenytkin\nkorkeammalta.\n\nHyvästi, syleilen teitä!\n\n                                                   _Loti_.\n\n\n11.\n\nKultaisen sarven rannalla olevan Eyoubin moskean rakensi Muhamed II,\nEyoubin, profeetan seuralaisen haudalle.\n\nKristityt eivät pääse sinne milloinkaan, eikä heidän olonsa ole varmaa\nsen ympäristössäkään.\n\nMuistomerkki on rakennettu valkoisesta marmorista yksinäiseen paikkaan,\nmaalle. Haudat ympäröivät sen joka puolelta. Sen kupoli ja minareetit\npeittyvät melkein kokonaan jättiläisplatanien ja satavuotisten\nkypressien tiheään vihreyteen.\n\nNoitten hautausmaitten käytävät ovat hyvin varjoisat ja pimeät,\nkivillä tai marmorilla lasketut enimmäkseen penkereitten väliin. Niitä\nreunustavat hyvin vanhat marmorirakennukset, joitten yhä tummentumaton\nvalkoisuus kuultaa kirkkaana kypressien tummaa taustaa vasten.\n\nSiellä on sadottain kullatuita, kukkien ympäröimiä hautoja palmujen\nvarjoissa. Ne ovat kuuluisien vainajien, entisten pashojen, korkeitten\nmuhamettilaisten virkamiesten hautoja. _Sheik-id-islam'eillakin_ on\ntäällä hautakappelinsa erään suruisen käytävän varrella.\n\nSulttaanit kruunataankin Eyoubin moskeassa.\n\n\n12.\n\nSyyskuun 6 p:nä, klo 6 aamulla, onnistuin minä tunkeutumaan Eyoubin\nmoskean toiseen sisäpihaan.\n\nVanha rakennus oli tyhjä ja hiljainen. Pari dervishiä oli seurassani,\nmolemmat vavisten tuon yrityksen yltiöpäisyyttä. Astuimme sanaakaan\nsanomatta marmorikivityksellä. Aikaisena aamuhetkenä oli moskea\nlumivalkoinen. Sadat sepelkyyhkyset nokkivat ja lentelivät yksinäisillä\npihoilla.\n\nSarkakauhtanaiset dervishit kohottivat pyhäkön nahkaverhoa, että saisin\nkatsahtaa tuohon jumaloituun paikkaan, Stambulin pyhimpään, jota eivät\nkristityn silmät vielä milloinkaan olleet saaneet katsella.\n\nOli Abdul Hamidin kruunauksen edellinen päivä.\n\nMuistan päivän, jolloin uusi sulttaani suurella loistolla otti\nhaltuunsa hallituspalatsin. Olin ollut ensimmäisiä, jotka hänet\nnäkivät, kun hän lähti tuon vanhan seraljin pimeästä piilosta, missä\nTurkissa pidetään kruununperillisiä. Suuret loistovenheet olivat\ntulleet häntä sieltä hakemaan, ja minun venheeni melkein kosketti hänen\nalustaan.\n\nMuutamat mahdin päivät ovat jo vanhentaneet sulttaanin: silloin\nilmaisivat hänen kasvojensa piirteet nuoruutta ja tarmoa, jotka\nsittemmin ovat kadonneet. Hänen pukunsa äärimmäinen yksinkertaisuus\noli omituisessa ristiriidassa häntä ympäröivän itämaisen loiston\nkanssa. Tuo mies, joka haettiin suhteellisen halvasta asemasta vallan\nkukkuloille, näytti vaipuneen huolestuneisiin unelmiin. Hän oli laiha,\nkalpea ja surullisten ajatusten valtaama. Hänen suuret mustat silmänsä\nolivat tummien kehien ympäröimät, ja hänen kasvonsa olivat älykkäät ja\nylhäiset.\n\nKuusikolmatta soutajaa kuljetti sultaanin upeita aluksia. Ne olivat\nmuodoltaan itämaisen siroja, perin loistavia, kokonaan kultakuvilla\nkirjailtuja, kultainen kannus keulassa. Hovin palvelijoiden puku on\nvihreä, sinipunainen ja kultakuvioinen. Sultaanin monilla auringoilla\nkoristettu valtaistuin oli asetettu punakultaisen suojuskatoksen alle.\n\n\n13.\n\nTänään, syysk. 7 p:nä ovat sulttaanin komeat kruunajaiset.\n\nAbdul Hamidilla on nähtävästi kiire ympäröidä itsensä kalifien\ntenhovoimalla. Saattaa olla, että hänen valtaistuimelle nousemisensa\navaa Islamille uuden aikakauden, tuopi Turkille vielä hiukan kunniaa ja\nviimeistä loistoa.\n\nAbdul Hamid on mennyt Eyoubin pyhään moskeaan sitomaan vyölleen\nsuurilla juhlallisuuksilla Othenonin miekan.\n\nSen jälkeen on sultaani pitkän ja komean kulkueen seuraamana käynyt\nläpi koko Stambulin mennäkseen vanhaan seraljiin, kumartuen ja\nrukoillen, kuten tapa on, moskeoissa ja hautakappeleissa tien varrella.\n\nTapparan kantajat astuivat edellä puettuina tulipunaisiin, kullasta\nkankeihin pukuihin ja parin metrin pituisilla viheriöillä sulilla\nkoristettuihin päähineisiin.\n\nAbdul Hamid ratsasti heidän keskellään jättiläismäisellä valkoisella\nhevosella, joka asteli hitaasti ja majesteetillisesti kullalla ja\njalokivillä haarniskoituna.\n\nSheik-ul-islam vihreine viittoineen, emirit silkkisine turbaanineen,\nulemat valkeine päähineineen, joista riippui kultaisia nauhoja,\nylhäiset pashat, ylhäiset virkamiehet seurasivat kullasta kimmeltävine\nratsuineen -vakava loppumaton jono, joissa ohitseni kulki outoja\nkasvoja! — Kahdeksankymmenvuotiset ulemat, joita lakeijat kannattivat\nrauhallisten ratsujen selässä, näyttivät kansalle valkeita partojaan,\nkatsellen sitä silmin, joissa uskonkiihko ja pimeys kiilsi.\n\nSuunnaton väenpaljous tunkeili tien varsilla, noita turkkilaisia\nkansanjoukkoja, joiden rinnalla länsimaiden uhkeimmatkin näyttävät\nrumilta ja ruskeilta. Monen kilometrin pituiset lavat taipuivat\nuteliaitten painon alla, ja siellä oli sekaisin kaikkia Euroopan ja\nAasian pukuja.\n\nEyoubin kukkuloilla levitteleiksi turkkilaisten naisten levoton joukko.\nKaikki nuo naisruumiit, jotka oli kiedottu jalkoihin saakka ulottuviin\nloistavanvärisiin silkkikankaihin, kaikki nuo huntujen poimuihin\npiilotetut päät, joitten mustat silmät välähtelivät, sulivat kypressien\nalla olevien hautojen maalattujen ja kirjailtujen kivien kanssa yhteen.\nTuo kaikki oli niin värikästä ja outoa, että sitä mieluummin olisi\npitänyt jonkun itämaalaisen haltioituneen mielikuvituksen tuotteena\nkuin tosiasiana.\n\n\n14.\n\nSamuelin paluu toi hiukan iloa murheelliseen majaani. Onni hymyili\nminulle Peran rulettien ääressä, ja syksy on uhkea itämailla. Asun\neräässä maailman ihanimmassa maassa, ja vapauteni on rajaton. Saatan\nmielinmäärin kuljeksia Euroopan tai Aasian rannikon kylissä, vuorilla\nja metsissä. Monet ihmisparat eläisivät koko vuoden yhden ainoan\npäiväni vaikutelmilla ja selkkauksilla.\n\nSuokoon Allah pitkää ikää sulttaani Abdul Hamidille, joka on herättänyt\nhenkiin suuret uskonnolliset juhlat, nämä Islamin loistavat menot.\nStambul on joka ilta valaistu, Bosporalla liekehtivät bengalitulet, nuo\nkuolevien itämaiden viimeiset valot, suurenmoiset taikanäytelmät, joita\nepäilemättä en milloinkaan enää saa nähdä.\n\nHuolimatta valtiollisesta välinpitämättömyydestäni on myötämielisyyteni\ntämän kauniin onnettomuuteen tuomitun maan puolella, ja hiljalleen,\nhuomaamattani tulee minusta turkkilainen.\n\n\n15.\n\n... Tietoja Samuelista: Hän on turkkilainen sattumalta, juutalainen\nuskonnoltaan ja espanjalainen kansallisuudeltaan.\n\nSalonikissa oli hän jonkunlainen ryysyläinen, soutaja ja kantaja.\nTäällä, kuten sielläkin, harjoittaa hän ammattiaan satamassa. Koska hän\non miellyttävämmän näköinen kuin muut on hänellä paljon työtä, ja hän\nsaa hyviä päiväpalkkoja. Iltaisin syö hän rypäleitä ja leipäpalan ja\npalaa kotiin onnellisena oloonsa.\n\nRuletti ei enään tuota, ja olemme kovin köyhiä kumpikin, mutta niin\nhuolettomia, että se korvaa kaiken, kylliksi nuoria hankkiaksemme\nilmaiseksi tyydytystä, josta toiset maksavat hyvinkin paljon.\n\nSamuel vetää jalkaansa kahdet reiäkkäät housut työhön mennessään.\nHän kuvittelee, etteivät reiät satu päälletysten, ja että hän on\noivallisessa puvussa.\n\nJoka ilta poltamme me, kuten kunnon turkkilaiset ainakin,\nnargilhetamme turkkilaisen kahvilan plataanien alla, tai sitten\nmenemme me varjokuvateatteriin katsomaan Karagunuz'ia, turkkilaista\nnukketeatteria, joka viehättää meitä. Elämme kaiken levottomuuden\nulkopuolella, ja politiikka ei ole meitä varten.\n\nKonstantinopolin kristittyjen keskuudessa on kuitenkin kauhu vallalla,\nja Stambul on Peran asukkaiden mielestä pelon paikka; vain vavisten he\nastuvat siltojen yli.\n\n\n16.\n\nRatsastin eilen Stambulin kautta mennäkseni Izedolin Alin luo. Oli\nsuuri Bairam-juhla, itämainen tenhonäytelmä, Ramazanin viimeinen\nkuvaelma. Kaikki moskeijat oli valaistu, minaretit kimmelsivät\nkorkeimpiin huippuihinsa saakka ja tulikirjaimista tehtyjä koranin\nsäkeitä liehui ilmassa. Tuhannet ihmiset huutelivat yhtäaikaa, tykkien\njylistessä, Allahin armoitettua nimeä. Juhlapukuinen kansa kuljetteli\nkaduilla tuhansittain tulia ja lyhtyjä, hunnutetut naiset kävelivät\nryhmissä ympäriinsä, kultaan, hopeaan ja silkkiin puettuina.\n\nKierrettyämme Izedolin Alin kanssa koko Stambulin päädyimme\ntutkimuksissamme vihdoin erääseen esikaupungin maanalaiseen luolaan,\nmissä tanssijattariksi puetut, nuoret aasialaispojat esittivät rivoja\ntansseja yleisölle, johon kuului kaikenlaisia ottomanisen oikeuden\nkäsistä livahtaneita. Koska en viitsinyt katsoa näytelmän loppua, joka\nolisi kelvannut esitettäväksi Sodoman parhaina hetkinä, niin palasimme\nkotiin päivän koittaessa.\n\n\n17.\n\n_Karagueuz_.\n\nHerra Karagueuzin seikkailut ja kujeet ovat huvittaneet turkkilaisia\nmonta vuosisataa, eikä vieläkään mikään osoita, että tämän henkilön\nsuosiminen olisi lopussa.\n\nKaragueuzin ja vanhan ranskalaisen Polichinellen luonteessa on paljon\nyhtäläisiä piirteitä. Pieksettyään kaikkia, muun muassa vaimoansa,\nantaa hänelle vihdoin paholainen, Sheitan, selkään ja vie hänet lopuksi\nmuassaan katselijoitten suureksi iloksi.\n\nKaragueuz on joko pahvista tai puusta. Hän esiintyy katselijoille\nnukkena tai varjokuvissa, ollen yhtä hullunkurinen molemmissa\ntapauksissa. Hän keksii äänenpainoja ja kujeita, joita Guignol ei\nolisi aavistanutkaan, hyväilyt, joita hän suo rouva Karaguezille, ovat\nvastustamattoman hullunkurisia.\n\nKaragueuzin päähän pälkähtää joskus kysellä katselijoitten mielipidettä\nja väitellä yleisön kanssa. Sattuupa myös, että hän rohkenee päästellä\nhyvinkin sopimattomia piloja, ja tehdä kaikkien nähden sellaista, mitä\nkapusiinikin kauhistuisi. Turkissa käy sellainen päinsä, sensuurilla\nei ole mitään sanottavaa, ja joka ilta näemme kelpo turkkilaisten,\nlyhty kädessä, vievän pieniä lapsia Karagueuzia katsomaan. Lasten\ntäyttämille katsomoille esitetään täällä sellaista, mikä Englannissa\nsaisi kaartilaisenkin punastumaan.\n\nSekin on vain muudan itämaalaisten merkillinen tapa, jonka perusteella\ntekisi mieli väittää, että muhamettilaiset ovat paljon turmeltuneempia\nkuin me, mikä on ehdottomasti väärä johtopäätös.\n\nKaragueuz-teatterit avataan Ramazan-kuukauden ensimmäisenä päivänä, ja\nniissä käydään hyvin ahkerasti koko se kuukausi.\n\nKun kuukausi on loppunut puretaan ne kaikki ja viedään pois. Karagueuz\npalaa vuodeksi laatikkoonsa, eikä hänellä, millään tekosyylläkään, ole\noikeutta tulla sieltä ulos.\n\n\n18.\n\nPerassa tulee ikävä ja muutan pois. Menen asumaan vanhaan Stambuliin,\nvieläpä Stambulin toiselle puolellekin, Eyoubin pyhään esikaupunkiin.\n\nSiellä on nimeni Arif-Effendi; oikeaa nimeäni ja tointani ei kukaan\ntiedä. Kunnon muhamettilaisilla, naapureillani, ei ole aavistustakaan\nkansallisuudestani; mutta se on heistä yhdentekevää, ja minusta myös.\n\nOlen siellä kahden tunnin matkan päässä _Deerhound'ista_, melkein\nmaalla, majassa, joka kuuluu minulle yksin. Turkkilainen kortteli\non mahdollisimman kirjava: Vilkasliikkeinen kyläkatu basaareineen,\nkahviloineen, telttoineen ja vakavine dervisheineen, jotka polttavat\nnalguilheitaan mantelipuitten alla. Tori, jota koristaa vanha, jykevä\nsuihkulähde valkeasta marmorista, ja jolla toisensa kohtaavat kaikki\ntaloista tulevat mustalaiset, temppuilijat ja karhuntanssittajat. Tällä\ntorilla on yksinäinen maja, joka nyt on meidän.\n\nAlakerrassa on kalkilla rapattu käyttämätön eteinen, joka on valkoinen\nkuin lumi. Me avaamme sen vain iltaisin nähdäksemme ennen maata\nmenoamme, olisiko joku piiloutunut sinne. Samuel väittää, että siellä\nkummittelee.\n\nEnsimmäisessä kerroksessa on minun huoneeni, jonka kolme ikkunaa ovat\ntuolle jo mainitulle torille päin. Samuelin pieni huone ja _haremlike_\novat itään, Kultaiselle sarvelle päin.\n\nKun vielä nousemme kerroksen, olemme katolla, joka on tasainen, kuten\nArabiassa. Sitä varjostaa viiniköynnös, joka valitettavasti kyllä on jo\npahoin kellastunut marraskuun tuulessa.\n\nAivan majan vieressä on vanha kylämoskeija. Kun ystäväni muozzin nousee\nminareetiinsa, ja saapuu kattoni tasalle, niin lähettää hän minulle,\nennen kuin hän laulaa rukouksensa, ystävällisen _salam'in_.\n\nNäköala on kaunis täältä korkealta. Taustalla on Kultainen sarvi ja\nEyoubin synkät maisemat, tuo pyhä moskea, joka marmorin valkoisena\nkohoaa salaperäisestä, satavuotisesta metsiköstään, ja sitten\nalakuloisia kukkuloita synkkine värivivahduksineen, johon on siroiteltu\nmarmoria — ääretön hautausmaa, oikea kuolleitten kaupunki.\n\nOikealla uurtelevat kullatut purret Kultaista sarvea. Koko Stambul\nnäkyy pienoiskoossa. Moskeijat ovat kuin kietoutuneet toisiinsa, kuvut\nja minareetit sekaantuvat.\n\nTuolta kaukaa näkyvä valkotaloinen kukkula on Pera, kristittyjen\nkaupunki, ja sen takana on _Deerhound_.\n\n\n19.\n\nAlakuloisuus valtasi mieleni tuossa tyhjässä majassa alastomina\nseinineen, ravistuneine ikkunoineen ja lukottomine ovineen. Se oli\nniin kaukana, muusta maailmasta, kaukana _Deerhound'ista_, ja perin\nepäkäytännöllinen...\n\n\n20.\n\nSamuel kulutti viikon pesemiseen, valkaisemiseen ja paperoimiseen.\nNaulautamme permannolle valkeita mattoja, jotka peittävät sen kokonaan\n— puhdas ja mukava turkkilainen tapa. Uutimet ja punakukkaisella\nkankaalla peitetty leveä sohva täydentävät ensimmäistä, laadultaan\nperin vaatimatonta kalustoa.\n\nNyt on jo kaikki muuttunut. Huomaan mahdolliseksi tehdä kodin tästä\nmajasta, johon kaikki tuulet puhaltavat, eikä se minusta enää olekaan\nniin kolkko. Kuitenkin tarvittaisiin sinne hän, joka on luvannut tulla;\nja ehkäpä olenkin vain hänen takiaan eristäytynytkin maailmasta.\n\nEyoubissa olen kuin korttelin lempilapsi, ja Samuelistakin pidetään\nsiellä hyvin paljon.\n\nAluksi ovat epäluuloiset naapurini ruvenneet rakastettavan kohteliaiksi\nvieraalle, jonka Allah heille lähetti, ja jossa kaikki on heille kovin\narvoituksellista.\n\nKahden tunnin pituisen vierailun jälkeen selittää dervishi\nHassan-Effendi vaikutelmansa näin:\n\n— Olet uskomaton mies, ja kaikki, mitä teet on kummallista! Olet hyvin\nnuori, tai ainakin näytät sellaiselta, ja elät niin omintakeisesti,\netteivät edes täysi-ikäiset miehetkään voi olla sellaisia. Emme tiedä,\nmistä tulet, eikä sinulla ole minkäänlaista tunnettua ammattiakaan.\nOlet jo kurkistellut kaikkiin soppiin viidessä maanosassa. Tiedät\npaljon enemmän kuin kaikki ulemimme yhteensä. Muistat kaiken näkemäsi.\nOlet kahdenkymmenen, ehkäpä kahdenkolmatta ikäinen, ja ihmisikä ei\nriittäisi sinun salaperäiseen menneisyyteesi. Paikkasi olisi Peran\neurooppalaisen seurapiirin ensirivissä, ja asetut Eyoubiin omituisen\ntoverisi, juutalaisen maankiertäjän kanssa. Olet uskomaton mies, mutta\nkatselen sinua mielelläni ja olen ihastunut, että elät keskuudessamme.\n\n\n21.\n\n                                           Syyskuussa 1876.\n\n_Surre-humayoun_ juhla. Hallitsijan lahjat lähtevät Mekkaan.\n\nJoka vuosi lähettää sulttaani pyhään kaupunkiin aarteilla lastatun\nkaravaanin.\n\nDolma-Bagtshe'n palatsista lähtenyt kulkue astuu laivaan Top-Hane'n\nlaiturilta mennäkseen Aasian Ikutariin.\n\nSen etunenässä tanssivat arabialaiset tam-tam'in jyskäessä heilutellen\nilmassa pitkiä keppejä, joiden ympäri on kiedottu kultanauhoja.\n\nKamelit astelevat raskaasti. Niillä on strutsin höyheniä päässä, ja\nselässä jalokivillä koristetut kultabrokadilaitteet. Noissa säiliöissä\novat kaikkein kalleimmat lahjat.\n\nTöyhtöpäiset muulit kantavat kalifin muita lahjoja kullalla\nkirjailluissa silkkiarkuissa.\n\nUlemat, korkeat virkamiehet seuraavat ratsain, ja sotajoukot seisovat\nkunniakujana tien varrella.\n\nStambulista on Pyhään kaupunkiin neljänkymmenen päivän matka.\n\n\n22.\n\nEyoub on hyvin kaamea paikka marraskuun öinä. Oudot mietteet ahdistivat\nja täyttivät sydämeni ensimmäisinä, tässä yksinäisyydessä viettäminäni\nöinä.\n\nKun olin sulkenut oveni, pimeyden ensi kertaa vallatessa taloni,\nverhosi syvä alakuloisuus minut kuin paariliina.\n\nMieleeni juolahti mennä ulos ja sytytin lyhtyni. Stambulissa viedään\nseitsemän jälkeen vankilaan kaikki lyhdyttömät kävelijät.\n\nKello seitsemältä illalla on Eyoubissa kaikki suljettua ja hiljaista;\nturkkilaiset menevät maata auringon laskettua ja lukitsevat ovensa.\n\nJos valo siellä täällä piirtääkin katuun ikkunanristikot, niin älä\nkatsele sinne. Tuo lamppu on kuolinlamppu, joka valaisee vain suuria\nturbaaneilla koristettuja ruumiskirstuja. Sinut kuristettaisiin tuon\nristikkoikkunan edessä, eikä mikään ihmisapu sinua pelastaisi. Nuo\naamuun saakka värisevät valot ovat ahdistavampia kuin pimeys.\n\nStambulissa on monessa kadunkulmassa noita ruumiitten asumuksia.\n\nJa tuolla, aivan lähellämme, missä katu loppuu, alkavat suuret\nhautausmaat, missä kuljeksii laumoittain pahantekijöitä. Ryöstettyään\nsinut hautaavat ne sinut siihen paikkaan turkkilaisen poliisin\nmilloinkaan sekaantumatta asiaan.\n\nYövartija käski minun palaamaan majaani kysyttyään ensin ulkona\noloni aihetta, joka tuntui hänestä aivan selittämättömältä ja hiukan\nepäilyttävältäkin.\n\nOnneksi on noitten yövartioitten joukossa paljon kelpomiehiä, ja\netenkin tämä, joka pian sai nähdä salaperäisiä tulo- ja menomatkoja,\noli aina moitteettoman hienotuntoinen.\n\n\n23.\n\n\"Saatat löytää toverin, mutta et milloinkaan uskollista ystävää.\"\n\n\"Vaikkapa kulkisit läpi kaiken maailman, et ehkä löytäisi ystävää.\"\n\n                               _Vanhasta itämaisesta runosta_.\n\n\n24.\n\n_Loti sisarelleen Brigtburyssä_.\n\n                                                      Eyoubissa 1876.\n\n... Sydämeni aukaiseminen sinulle tulee yhä vaikeammaksi, koska minun\nja sinun näkökannat loittonevat päivittäin yhä enemmän. Kristillinen\naate oli jäänyt kauaksi aikaa piilemään sieluuni vielä silloinkin, kun\nen uskaltanut enää. Siinä oli hämärää, lohdullista viehätystä. Nyt on\ntuo tenho voima täydellisesti hävinnyt; en tunne mitään turhempaa,\nvalheellisempaa ja mahdottomampaa.\n\nTiedäthän, minulla on ollut kauheita hetkiä elämässäni, olen kärsinyt\nsyvästi.\n\nHalusin mennä naimisiin; kerroinhan sen sinulle. Jätin sinun\ntehtäväksesi hakea nuori tyttö, joka olisi kotoisen kattomme ja vanhan\näitimme arvoinen. Pyydän, ettet enää ajattele sellaista, tekisin\nonnettomaksi naisen, joka tulisi puolisokseni, ja jatkan mieluummin\nelämääni huvitellen...\n\nKirjoitan sinulle surullisessa majassani Eyoubissa. Seuranani on vain\npieni Yussuf niminen poika, ja hänetkin olen totuttanut tottelemaan\nvain viittauksia, säästyäkseni puhumisen ikävyydeltä. Kulutan kotona\ntuntikausia puhumatta sanaakaan kenellekään elävälle olennolle.\n\nSanoin, etten usko kenenkään alttiuteen; se on totta. Minulla on eräitä\nystäviä, jotka osoittavat sitä paljon, mutta en usko siihen. Samuel,\njoka poistui luotani, pitää ehkä kumminkin eniten minusta.\n\nEn kuitenkaan kuvittele mitään. Se on hänen puoleltaan vain lapsen\nsuurta innostusta, joka haihtuu jonakin päivänä kuin savu.\n\nSinun ystävyyteesi, sisko, luotan jossakin määrin, — tottumuksen\ntuloskohan sitten lienee, en tiedä, mutta pitäähän kumminkin johonkin\nuskoa. Jos on totta, että rakastat minua, niin sano, tai osoita se\nminulle... Minun on pakko liittyä johonkin. Jos se on totta, toimi\nniin, että saatan uskoa siihen. Tunnen maan pettävän jalkaini alla,\ntyhjyys avartuu ympärilläni, ja tunnen suurta hätää...\n\nNiin kauan kuin saan pitää vanhan äitimme pysyn näennäisesti sinä, mikä\nnyt olen. Kun häntä ei enää ole, tulen sanomaan sinulle hyvästit, ja\nsitten häviän jättämättä jälkeäkään itsestäni...\n\n\n24.\n\n_Loti Plumkettille_.\n\n                            Eyoub'issa marrask. 15 p:nä 1876.\n\nKaiken tuon itämaisen naamiopelin takana, joka verhoo elämäni,\nArif-Effendinkin takana, on alakuloinen poika parka, joka usein tuntee\nsydämessään kuolettavaa kylmyyttä. On hyvin vähän ihmisiä, joitten\nkanssa tuo luonteeltaan perin suljettu nuorukainen joskus keskustelisi\nhiukan tuttavallisemmin — mutta te olette sellainen. — Teen mitä\nhyvänsä, Plumkett, onnellinen en ole; ei mikään neuvo saata sekoittaa\najatuksiani. Sydämeni on täynnä väsymystä ja katkeruutta.\n\nYksinäisyydessäni olen syvästi kiintynyt kulkuriin, jonka keksin\nSalonikin laitureilta, ja jonka nimi on Samuel. Hänen sydämensä on\ntunteikas ja vilpitön; rautaan juotettu hiomaton timantti, kuten\nRaoulde Nanzis vainaja olisi sanonut. Sitäpaitse hänen seuransa on\nlapsellista ja erikoista, ja minulla on vähemmän ikävä, kun hän on\nluonani.\n\nKirjoitan teille talvisen hämärän painostavalla hetkellä. Ympäristöstä\nei kuulu muuta kuin muezzinin ääni, joka Allahin kunniaksi laulaa\nsatavuotista valitustaan. Menneisyyden kuvat nousevat pistävän selvinä\nmieleeni, ympärilläni olevat esineet ovat uhkaavan ja murheellisen\nnäköisiä, ja kysyn itseltäni, mitä minä oikeastaan olen tullut tekemään\ntänne Eyoubin kaukaiseen perukkaan.\n\nJospa vain hän olisi täällä, hän, Aziyadé!...\n\nOdotan häntä aina, — mutta voi! kuten sisareni Anna odotti minuakin.\n\nLasken verhot alas, sytytän lamppuni ja takkavalkean — ympäristöni\nmuuttuu ja ajatukseni sen mukana. Jatkan kirjettäni iloisen valkean\nedessä kiedottuna turkisviittaan, jalat paksulla turkkilaisella\nmatolla. Hetkisen olen olevinani dervishi, mikä huvittaa minua.\n\nEnpä juuri tiedä, mitä kertoisin teille elämästäni, Plumkett,\nhuvittaakseni teitä. Aiheita on liiaksikin, mutta valinta on vaikea. Ja\nsitten, mikä on mennyttä se on mennyttä, eikä se kuulu enää meihin.\n\nUseita rakastajattaria, joista en ole rakastanut yhtään, paljon\näkkinäisiä käänteitä, paljon retkiä hevosella ja jalan kukkuloille\nja laaksoihin. Kaikkialla näen tuntemattomia, tavallisia tai\nvastenmielisiä kasvoja, paljon velkoja-juutalaisia jäljessäni,\nkiireestä kantapäähän kullalla kirjailtuja pukuja, kuolemaa sielussa ja\ntyhjyyttä sydämessä.\n\nTänään, marraskuun 15 päivänä on tilanne tällainen:\n\nOn talvi; kylmä sade ja voimakas tuuli pieksävät surullisen majani\nikkunoita. Ei kuulu muuta ääntä kuin niiden aiheuttama. Vanha\nturkkilainen lamppu riippuu pääni yläpuolella — ainoa, joka tällä\nhetkellä palaa Eyoubissa. Eyoub on synkkää seutua, oikea Islamin sydän.\nTäällä on tuo pyhä moskea, missä sulttaanit vihitään. Tämän perin\nmuhamettilaisen kaupunginosan ainoita asukkaita ovat vanhat hurjat\ndervishit ja pyhien hautojen vartijat.\n\nKerroin siis teille, että ystävämme Loti on yksin majassaan, tarkasti\nkiedottuna ketunnahkaiseen viittaan, ja paraillaan kuvittelemassa\nolevansa dervishi.\n\nHän on lukinnut kaikki ovensa, ja nauttii kodin itsekästä hyvinvointia,\njoka on sitä suurempi, koska tällaisessa myrskyssä olisi paha olla\nulkona, tässä vaarallisessa, nurjamielisessä maassa.\n\nLotin huone, kuten kaikki erikoisen vanhat rakennukset, johtaa\nomituisiin, syvämietteisiin unelmiin. Sen veistellystä tammesta tehty\nkatto on kai aikanaan suojannut omituisia vieraita ja nähnyt montakin\nmurhenäytelmää.\n\nYleisvaikutelma on entisen kaltainen. Permanto katoaa paksujen\nmattojen alle, jotka ovat asunnon koko ylellisyys, ja turkkilaiseen\ntapaan otetaan kengät sisään tullessa pois jalasta, etteivät matot\ntahraantuisi. Hyvin matala sohva ja lattialla hujan hajan olevat tyynyt\novat melkein huoneen ainoana kalustona, johon itämaisten kansojen\nintohimoinen velttous on jättänyt merkkinsä. Seinille on ripustettu\nhyvin vanhoja aseita ja koristeellisia esineitä. Kaikkialle on maalattu\nKoraanin lauselmia haaveellisten eläinten ja kukkien keskelle.\n\nSivulla on _haremlik_, kuten turkkilaiset nimittävät naistensa\nasuntoja. Se on tyhjä. Sekin odottaa Aziyadé'ta, joka jo olisi luonani,\njos hän olisi pitänyt lupauksensa.\n\nToinen pieni huone omani vieressä on myös tyhjä. Se on varattu\nSamuelille, joka on mennyt Salonikiin hankkimaan tietoja tuosta\nnuoresta vihreäsilmäisestä naisesta. Eikä häntäkään kuulu palaavaksi.\n\nJos hän ei saapuisikaan, ottaisi joku toinen näinä päivinä hänen\npaikkansa. Mutta vaikutus olisi aivan toinen. Rakastin häntä melkein,\nja hänen vuokseen olen ruvennut turkkilaiseksi.\n\n\n25.\n\n_Lotin sisar kirjoittaa:_\n\n                                     Brightbury'ssa 1876.\n\nRakas veli!\n\nEilisestä alkaen vaivaa minua toivottomuus, johon kirjeesi\nminut saattoi... Tahdot kadota!... Jonakin päivänä, ehkä aivan\nlähitulevaisuudessa, jolloin rakas äitimme meidät jättää, tahdot sinä\nkadota ja hylätä minut ikuisesti. Hyvästi kaikki muistomme, unhoon\nmenneisyytemme! — Prizhtburyn vanha maja myydään, rakkaat esineet\nhajoavat, — ja sinä et olisikaan kuollut... eläisit jossakin pahan\npauloissa, jossakin tietymättömissä, missä tuntisin sinun vanhenevan\nja kärsivän! Silloin itkisin sinua, silloin tietäisin, että tyhjyys on\ntällaista, alistuisin, kärsisin ja painaisin pääni käsiini.\n\nSanasi herättävät vastustukseni ja saavat sydämeni vuotamaan verta.\nSinä tekisit sen siis, koska sen sanot, kylmin kasvoin, ja sydämin,\nkoska selität seuraavasi kirottua kohtalokasta tietä, etkä suo minulle\nenää mitään sijaa elämässäsi... Sinun elämäsi on minun elämäni, minussa\non soppi, jossa ei ole ketään... se on sinun paikkasi, ja kun sinä\njätät minut, jää se tyhjäksi ja polttaa minua.\n\nOlen kadottanut veljeni, tiedän sen jo. Se on vain ajan, ehkäpä\nvain muutaman kuukauden kysymys. Hän on menetetty ajaksi ja\niankaikkisuudeksi, kuollut jo tuhat kuolemaa. Kaikki luhistuu ja kaikki\nsärkyy. Tuossa hän on, tuo rakas lapsi, syöksymässä pohjattomaan\nrotkoon — kuilujen kuiluun! Hän kärsii, häneltä puuttuu ilmaa, valoa\nja aurinkoa. Mutta hän on voimaton. Hänen silmänsä ovat kiintyneet\nhänen jalkainsa juuressa ammottavaan syvyyteen. Hän ei nosta enää\npäätään, sillä hän ei voi, koska pimeyden ruhtinas sen kieltää...\nJoskus hän kuitenkin haluaa vastustaa. Hän kuulee kaukaisen äänen, joka\non häntä lapsena tuutinut, mutta ruhtinas sanoo hänelle: \"Valhetta,\nturhuutta, hulluutta!\" Ja mitä tekee tuo sidottu, köytetty lapsi,\nverissään, huumautuneena rotkon pohjalla, opittuaan mestariltaan\nsanomaan hyvää pahaksi, niin, mitä hän tekee? Hän hymyilee.\n\nSinun kiusatussa, raskautetussa sielussasi ei mikään minua hämmästytä,\nei edes Saatanan pilkallinen naurukaan, sillä niinhän piti käydäkin.\n\nOletpa menettänyt, veli parka, tuon kunnon kaipuunkin, josta puhuit.\nEt enää välitä tuosta lempeästä, vaatimattomasta pikku toverista,\ntuosta tuoreesta, hellästä ja sievästä äidistä lapsillesi, joita olisit\nrakastanut. Näen hänet tuolla, vanhassa salissa, vanhojen muotokuvien\nalla istumassa...\n\nTurmelusta uhoava tuuli on kulkenut kaiken yli. Tuo veli, jonka\nsydän ei kuitenkaan voi elää ystävyydettä, joka sitä isoo ja janoo,\nhän ei enää välitä puhtaista tunteista. Hän vanhenee, mutta ei ole\nketään häntä hellimässä ja hänen mieltään ilahduttamassa. Hänen\nrakastajattarensa nauravat hänelle — eihän heiltä voi muuta pyytääkään\n— ja silloin kuolee hän hyljättynä ja toivottomana.\n\nMitä onnettomampi, ahdistetumpi, sidotumpi ja luottavampi olet, sitä\nenemmän sinua rakastan. Oi, rakas veljeni, armaimpani, jospa taas\npalaisit elämään! Jospa Jumala sen tahtoisi! Jospa näkisit sydämeni\nmurheen, ja tuntisit rukousteni lämmön!...\n\nMutta pelko, kääntymyksen harmi, kristillisen elämän kalpeat peikot!\nKääntymys, mikä halpa sana!... Ikäviä saarnoja, mahdottomia ihmisiä,\nelotonta määräperäisyyttä, väritöntä kieltäymystä, säteetöntä ja\nsisällyksetöntä... _Kaanaan arkikieltä_... Saattaisiko tuollainen\nviehättää sinua? Kaikki tuo, näetkö, ei ole Jeesuksen oppia ja Jeesus,\njonka tunnet, ei ole tuo säteilevä mestari, jota minä palvelen. Hän ei\ntuottaisi sinulle pelkoa, ei ikävää eikä eristystä. Kärsiessäsi oudosti\nja tuntiessasi tuskaa, itkisi hän kanssasi.\n\nRukoilen joka hetki, rakas, muistosi ei ole milloinkaan niin täyttänyt\nsydäntäni... Tiedän, että uskot jonakin päivänä, menipä siihen sitten\nkymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Ehkenpä kuunaan saa sitä tietääkään,\n— ehkäpä kuolen pian, — mutta toivon ja rukoilen aina!\n\nLuulenpa, että kirjoitan aivan liikaa. Näin monta sivua! Sitä on raskas\nlukea! Rakkaani on alkanut kohotella olkapäitään. Tuleekohan päivä,\njolloin hän ei enää lue kirjeitäni?...\n\n\n26.\n\n— Ukko Kairullah, sanon, — tuo minulle naisia!\n\nUkko Kairullah istuu edessäni maassa. Hän oli kumarassa kuin ilkeä\nvahinkohyönteinen; hänen terävä paljas päälakensa kiilsi lamppuni\nvalossa.\n\nKello oli kahdeksan talviyönä, ja Eyoub oli pimeä ja hiljainen kuin\nhauta.\n\nUkko Kairullahilla oli kaksitoistavuotias, Josef niminen poika,\njoka oli kaunis kuin enkeli, ja vanhus kasvatti häntä jumaloiden.\nLukuunottamatta tätä seikkaa oli hän mitä täydellisin roisto. Hän\nharjoitti kaikkia ammatteja, mitä vanha, rappeutunut juutalainen\nStambulissa voi harjoittaa, ja etenkin erästä, joka oli saattanut hänet\nYusbahi Suleimanin ja useiden muidenkin muhamettilaisten ystävieni\ntuttavaksi.\n\nHäntä suvaittiin kuitenkin kaikkialla vain sen vuoksi, että monien\nvuosien kuluessa oli totuttu näkemään hänet. Kun hänet tavattiin\nkadulla sanottiin: \"Päivää Kairullah!\" ja vieläpä kosketettiin hänen\nkarvaisten, suurten sormiensa päitäkin.\n\nKuultuaan pyyntöni mietti ukko Kairullah kauan ja vastasi:\n\n— Tällä hetkellä, herra Marketo, ovat naiset hyvin kalliita.\nMutta onhan niitä halvempiakin huvituksia, joita voin tänä iltana\ntarjota teille, herra Marketo... Hiukan musiikkia; mikä epäilemättä\nmiellyttäisi heitä.\n\nSanottuaan nämä arvoitukselliset sanat sytytti hän lyhtynsä, otti\nturkkinsa ja kenkänsä, ja katosi.\n\nPaolta tuntia myöhemmin kohosi huoneeni ovi verho ja sisään astui kuusi\njuutalaisnuorukaista, jotka oli puettu punaisiin, sinisiin, vihreihin\nja keltaisiin turkisviittoihin. Heidän seurassaan oli Kairullah\nmuutaman toisen vanhuksen kanssa, joka oli vieläkin iljettävämpi.\nKaikki istuutuivat permannolle syvään kumarrellen, mutta minä pysyin\nvälinpitämättömänä ja liikkumattomana kuin egyptiläinen jumala.\n\nLapsilla oli pienet keltaiset harput, joiden kielillä he alkoivat\njuoksutella kissankultaisilla sormuksilla varustettuja sormiaan. Näin\nsyntyi omituista soittoa, jota kuuntelin vaieten muutamia minuutteja.\n\n— Miellyttävätkö he teitä, herra Marketo? kysyi vanha Kairullah\nkorvaani kuiskaten.\n\nOlin jo käsittänyt, mistä oli kysymys, enkä osoittanut minkäänlaista\nhämmästystä. Minua vain huvitti jatkaa tätä inhimillisen alennustilan\ntutkimista.\n\n— Ukko Kairullah, sanoin, poikasi on kauniimpi kuin nämä...\n\nKairullah mietti hetkisen ja vastasi sitten:\n\n— Voimmehan puhua asiasta huomenna, herra Marketo.\n\n—... Kun olin karkoittanut koko joukon kuin saastaisen eläinlauman,\nnäin ukko Kairullahin pitkulaisen pään taas pistävän esiin hänen\nkohottaessaan ääneti oveni verhoja.\n\n— Herra Marketo, sanoi hän, säälikää minua. Asun hyvin kaukana, ja\nluullaan, että minulla on rahoja. Olisi parempi, jos tappaisitte minut\nomin käsin kuin ajaisitte minut ulos tällä hetkellä. Antakaa minun\nnukkua jossakin nurkassa majassanne, ja vannon lähteväni ennen päivän\nnousua.\n\nMinulta puuttuu rohkeutta lähettää ulos tuo vanhus, joka olisi kuollut\nsiellä kylmään ja pelkoon, vaikka ei kukaan olisi häntä tappanutkaan.\nTyydyin osoittamaan hänelle nurkan, johon hän kyyristyi kokoon kylmäksi\nyöksi, kietoutuen, kuten vanha siira, likaiseen turkkiinsa. Kuulin\nhänen vapisevan. Ankara yskä kohosi hänen rinnastaan kuin korina,\nja hän säälitti minua niin, että nousin ylös, ja heitin maton hänen\npeitteekseen.\n\nHeti kun taivas näytti valkenevan käskin häntä poistumaan neuvoen,\nettei hän enää näyttäytyisi ovellani eikä missään sattuisi tielleni.\n\n\n\n\nIII.\n\nKAHDEN EYOUBISSA.\n\n\n1.\n\n                                  Eyoubissa, joulukuun 4 p:nä 1876.\n\nMinulle sanottiin: \"Hän on saapunut!\", ja jo pari päivää olen elänyt\nodotuksen kuumeessa.\n\n— Tänä iltana, sanoi Kadidja, tuo vanha neekerinainen, joka\nSalonikissa oli Aziyadén seurassa venheessä, ja uskalsi henkensä\nemäntänsä vuoksi. — Tänä iltana tuo vene hänet Eyoubin laituriin,\nmajasi luo.\n\nMinä odotin jo kolmatta tuntia.\n\nPäivä oli ollut kaunis ja valoisa. Liike Kultaisella sarvella oli\nerikoisen vilkasta. Päivän mailleen mennessä laski tuhansia veneitä\nEyoubin laituriin tuoden tähän rauhaisaan sopukkaan turkkilaiset,\njotka asioittensa vuoksi olivat olleet Konstantinopolin väkirikkaissa\nkeskuksissa, Galatassa tai suuressa basarissa.\n\nKoska minut alettiin jo tuntea Eyoubissa, niin sanoi moni:\n\n— Hyvää iltaa, Arif, mitä te nyt odotatte? Tiedettiin kyllä, ettei\nnimeni suinkaan ollut Arif, ja että olin länsimailta tullut kristitty,\nmutta itämaiset puuhailuni eivät säikyttäneet ketään, ja minua\nmainittiin kaikesta huolimatta valitsemallani nimellä.\n\n\n2.\n\n    Portia! taivaan tähti! Portia! Kätesi, saavun!\n\n                               _(Alfred de Musset.)_\n\nAurinko oli laskenut pari tuntia sitten, kun viimeinen vene lähestyi\nyksin Ayar-Kapu'sta päin. Samuel souti. Hunnutettu nainen istui perässä\nolevilla patjoilla. Tunsin hänet.\n\nKun he saapuivat, oli moskeijan tori jo tyhjä ja yö kylmä.\n\nTartuin hänen käteensä mitään puhumatta ja vein hänet juosten taloa\nkohti, unohtaen Samuel paran ulos...\n\nJa kun mahdoton uneni oli toteutunut, kun hän oli täällä, häntä varten\nvarustetussa huoneessa, kahden kanssani, kahden raudoitetun oven\ntakana, saatoin vain vaipua hänen eteensä syleillen hänen polviaan.\nTunsin, että olin kaivannut häntä hurjasti; olin kuin murtunut.\n\nSilloin kuulin hänen äänensä. Ensi kertaa hän puhui, ja minä ymmärsin\n— vielä outo ihastus! Muistamatta enää sanaakaan turkinkieltä, jota\nolin häntä varten oppinut, vastasin hänelle vanhalla englanninkielellä\nsekavia seikkoja, joita en itsekään käsittänyt.\n\n— _Severim seni, Loti!_ (Rakastan sinua, Loti, sanoi hän.)\n\nMuutkin kuin Aziyadé olivat sanoneet minulle nämä ikuiset sanat. Mutta\ntämä rakkauden heleä soitto sattui ensimmäistä kertaa korviini turkin\nkielellä. Suloinen soitto, jonka olin unohtanut. Onko tosiaankin,\nmahdollista, että kuulen sen taas niin lämpimänä kumpuavan nuoren\nnaisen puhtaan sydämen pohjalta, että minusta tuntuu kuin en olisi\nmilloinkaan sitä kuullutkaan, ja että se väreilee kuin taivainen laulu\nväsähtyneessä sielussani...\n\nSilloin kohotin hänet syliini, asetin hänen päänsä valoon katsellakseni\nhäntä ja sanoin kuin Romeo:\n\n— Sano se vielä kerran!\n\nAloin puhella hänelle kaikenlaista, mitä hän saattoi ymmärtää.\nPuhelukykyni palasi turkkilaisten sanojen mukana, ja kysyin häneltä\ntuhansia seikkoja sanoen:\n\n— Vastaa minulle!\n\nHän katseli minua haltioissaan, mutta huomasin, että hänen ajatuksensa\nolivat muualla, ja puhuin tyhjyyteen.\n\n— Etkö ymmärrä minua, Aziyadé?\n\n— En, vastasi hän.\n\nJa hän sanoi minulle vakavalla äänellä seuraavat suloiset ja hurjat\nsanat:\n\n— Tahtoisin syödä sinun huuliesi sanat! _Senin laf yemek isterim!_\n(Tahtoisin syödä sinun äänesi kaiun!)\n\n\n3.\n\n                                           Eyoubissa, syyskuussa 1876.\n\nAziyadé puhuu vähän, hymyilee usein, mutta ei naura milloinkaan. Hänen\naskeleensa ovat äänettömät, hänen liikkeensä notkeat, aaltoilevat,\nrauhalliset ja kuulumattomat. Sellainen on tuo pieni salaperäinen\nhenkilö, joka useimmiten katoaa auringon noustessa, ja jonka yö tuo\nmuassaan _djuu'ien_ ja aaveitten ollessa liikkeellä.\n\nHän on kuin näky, ja tuntuu siltä kuin hän loisi hohdetta paikkoihin,\njoiden kautta hän kulkee. Hänen lapsellisen, vakavan päänsä ympäriltä\nhakee sädekehää, ja siinäpä se onkin, kun valo sattuu pieniin, käsin\nkoskemattomiin, kampausta tottelemattomiin hiuksiin, jotka suloisesti\nympäröivät hänen poskensa ja otsansa.\n\nHän pitää noita pikku hiuksia hyvin sopimattomina, ja häneltä\nmenee tunti joka aamu koettaessaan, aivan onnistumatta, saada ne\ntaipumaan. Hänen kaksi tärkeintä tointansa ovat tuo puuha ja kynsien\noranssinpunaisiksi värjääminen.\n\nHän on laiska, kuten kaikki Turkissa kasvatetut naiset. Kuitenkin\nosaa hän koruompelua, tehdä ruusuvettä ja kirjoittaa nimensä. Hän\nkirjoittaa sen kaikkialle seiniin, vakavana, kuin tärkeäkin toimi olisi\nkysymyksessä, ja tylsyttää kaikki kynäni siinä hommassa.\n\nAziyadé ilmaisee minulle ajatuksensa pikemmin silmillään kuin suullaan.\nHänen ilmeensä ovat merkillisen monenlaisia ja vaihtuvia. Hän on\nniin taitava katseen ihmekielessä, että hän saattaisi puhua vieläkin\nvähemmän tai olla kokonaan puhumatta.\n\nJoskus hän vastailee eräisiin tilanteihin laulamalla turkkilaisten\nlaulujen kohtia, ja tuossa otteiden käyttämistavassa, joka kuulostaisi\ntyperältä eurooppalaisen naisen suusta, piilee outo itämainen tenho.\n\nHänen äänensä on matala, vaikka hyvin nuori ja tuore. Muuten hän\npuhuukin aina melko hiljaa ja turkin kielen vahvat suhuäänteet tekevät\nhänen puheensa soinnun karkeaksikin.\n\nAziyadé on kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuotias. Hän kykenee\nitsestään, aivan äkkiä, tekemään äärimmäisen rohkeita päätöksiä, ja\nseurata niitä sitten, maksoi mitä hyvänsä, kuolemaan saakka.\n\n\n4.\n\nKun ennen Salonikissa täytyi panna alttiiksi Samuelin ja minun henki\nsaadakseni viettää tunninkin Aziyadén seurassa, olin uneksinut\ntuon mielettömän unen: — asua hänen kanssaan jossakin itämailla,\npiiloisessa sopessa, minne Samuelkin tulisi mukaamme. Olen vähitellen\ntoteuttanut tuon unen, joka on vastainen koko muhamettilaiselle\nnäkökannalle, ja siis mahdoton kaikissa suhteissa.\n\nKonstantinopoli oli ainoa paikka, missä sellaista saattoi yrittää.\nSe on oikea ihmiserämaa, niinkuin Parisi ennen, useitten suurien\nkaupunkien kokoomus, missä jokainen tarkastuksetta elää mielensä mukaan\n— missä samalla kertaa saattaa edustaa monta eri henkilöä yhtä aikaa:\nLoti, Arif, Marketo.\n\n... Puhaltakoon talvinen tuuli, puistelkoon joulukuun puuskat oviemme\nsaranoita ja ikkunoittemme ristikoita!\n\nRaskaitten rautatelkien, ladattujen aseiden, turkkilaisen kodin\nloukkaamattomuuden suojelemina, kuparisen hiilimaljan ääressä on\nmeillä, pikku Aziyadé, hyvä olla.\n\n\n5.\n\n_Loti sisarelleen Brightburyssä_.\n\nRakas, pikku sisko!\n\nOlen ollut kova ja kiittämätön, kun en ole kirjoittanut sinulle\naikaisemmin. Olen tehnyt sinulle paljon pahaa. Sanot niin, ja uskon\nsen. Pahaksi onneksi ajattelin kaikkea, mitä kirjoitin, ja sellainen on\nmielipiteeni vieläkin. En mahda enää mitään pahalle, jota olen sinulle\ntehnyt. Olen vain ollut väärässä, kun annoin sinun katsahtaa sydämeni\nsyvyyteen, mutta sinä tahdoit sellaista.\n\nUskon, että rakastat minua; kirjeesi osoittaisivat sen muitten\ntodistusten puutteessa. Minäkin rakastan sinua, tiedäthän sen.\n\nMinun tulisi ryhtyä harrastamaan jotakin, sanot, jotakin hyvää ja\nkunnollista, oikein sydämen pohjasta. Mutta onhan minulla hyvä, vanha\näitini. Hän on nyt elämäni tarkoitus, määrä, jonka olen itselleni\nasettanut. Hänen tähtensä olen olevinani iloinen ja rohkea. Hänen\ntakiansa pidän yllä olemassaoloni myönteistä ja järkevää puolta, pysyn\nLotina, meriupseerina.\n\nOlen samaa mieltä kuin sinäkin. En tunne vastenmielisempää oliota kuin\nvanha irstailija, joka liikkuu väsymyksen ja tuhlauksen välillä, ja\njonka kaikki hylkäävät. Mutta sellaista minusta ei tule. Kun en enää\nole nuori, terve ja rakastettu, silloin katoan.\n\nSinä vain et ole ymmärtänyt minua. — Kun katoan, olen kuollut.\n\nPalatessani ponnistan voimani äärimmilleen teidän molempien, etenkin\nsinun takiasi. Kun taas olen teidän parissanne muuttuvat ajatukseni.\nJos valitsette minulle nuoren tytön, jota rakastatte, koetan minäkin\nhäntä rakastaa, ja pysyä teidän rakkautenne vuoksi tuossa tunteessa.\n\nKoska olen puhunut sinulle Aziyadésta, voin kyllä sanoa, että hän\non saapunut. — Hän rakastaa minua koko sielustaan, enkä voi tehdä\npäätöstä, eroanko hänestä milloinkaan. — Samuelkin on palannut.\nMolemmat ympäröivät minut niin suurella rakkaudella, että unhotan\nmenneisyyden ja kiittämättömät, — ehkäpä hiukan poissa olevatkin.\n\n\n6.\n\nVähitellen on Arif-Effendin vaatimaton talo tullut ylelliseksi:\npersialaisia mattoja, Smyrnan verhoja, fajanssiastioita, aseita. Kaikki\nnuo esineet ovat tulleet yksitellen, ei suinkaan vaivattomasti, ja tuo\nhankkimistapa lisää niiden tenhoa.\n\nRuletti on hankkinut siniset, punaisilla ruusuilla reunustetut\nsatiinipeitteet, haaremitavarat. Ja ennen alastomat seinät on nyt\nverhottu silkillä. Tämä yksinäiseen tölliin kätketty ylellisyys tuntuu\nhaaveelliselta näyltä.\n\nAziyadékin tuo melkein joka ilta uusia esineitä. Abeddin-Effendin talo\non kafarnaum, täynnä vanhoja, arvokkaita tavaroita, ja naisilla on\nlupa, sanoo hän, lainata hiukan isännän yltäkylläisyydestä.\n\nHän ottaa kaiken takaisin, kun unelma on loppunut, ja kaikki minulle\nkuuluva myydään.\n\n\n7.\n\nKuka antaa minulle jälleen elämäni itämailla, vapaan elämäni\ntaivasalla, pitkät määrättömät retkeni ja Stambulin hälinän?\n\nLähteä aamulla Atmeidamista päätyäkseen illalla Eyoubiin, kierrellä\nmoskeijoita rukousnauha käsissä, pysähtyä kaikkiin kahviloihin,\nhautakumpujen luo, kylpylöihin ja toreille, juoda turkkilaista\nkahvia pienen pienistä, sinisistä vaskijalkaisista kupeista, istua\nauringon paahteessa, huumautua hiljaa narguilhen savusta, puhutella\nohimennessä dervishejä tai kulkijoita, olla itsekin tuon liikunnon ja\nvalon täyttämän taulun osana, olla vapaa, huoleton ja tuntematon, ja\najatella, että kaikkein rakkain odottelee iltaisin kotona.\n\nKuinka miellyttävä matkatoveri olikaan pieni Ahmet, iloinen ja\nuneksiva, kansan lapsi ja ylenmäärin runollinen, poikanen, joka nauroi\njoka hetki ja oli altis kuolemaan saakka.\n\nTaulu synkkenee sitä mukaa kuin tunkeudumme vanhaan Stambuliin, kun\nlähestymme Eyoubin pyhää korttelia ja suuria hautausmaita. Vielä\nnäkyy Marmarameren sininen selkä vilahduksittain, saaret tai Aasian\nvuoret, mutta kulkijoita on vähän ja majat surullisia;. — kaikella on\nvanhuuden ja salaperäisyyden leima — ja ulkonaiset esineet kertovat\nhurjia tarinoita vanhasta Turkista.\n\nOn useimmiten täysi yö, kun saavumme Eyoubiin aterioituamme missä\nsattuu, jossakin pienessä turkkilaisessa ruokalassa, missä Ahmet itse\ntarkastaa ruokavarojen puhtauden ja valvoo valmistusta.\n\nSytytämme lyhtymme palataksemme kotiin — tuohon pieneen ja piiloisaan\nrauhanmajaan, jonka kaukaisuudessakin piilee viehätystä.\n\n\n8.\n\nYstäväni Ahmet on kaksikymmenvuotias hänen vanhan isänsä Ibrahimin\nlaskun mukaan, kaksikymmentä kaksi, jos kysymme hänen iäkkään\näitinsä Fatman mieltä. Turkkilaiset eivät milloinkaan tiedä ikäänsä.\nRuumiillisesti hän on hullunkurisen näköinen poikanen, pieni\nvartaloinen, mutta jäntevä. Tietämätön saattaisi olettaa, että\nhän, kalpeitten ja ruskettuneitten kasvojensa vuoksi, olisi heikko\nterveydeltään. Hänellä on pieni kotkannenä, hyvin pieni suu, pienet\nsilmät, jotka vuoroin kuvastelevat sydämellistä surumieltä, vuoroin\ntaasen kipinöivät iloa ja sukkeluutta. Kaiken kaikkiaan herättää hän\nmielenkiintoa erikoisuudellaan.\n\nOmituinen poika, iloinen kuin lintu. Hänellä on mitä hullunkurisimpia\najatuksia, jotka hän ilmaisee aivan uudella tavalla; hänen käsityksensä\nrehellisyydestä ja kunniasta ovat aivan liioiteltuja. Hän ei osaa\nkirjoittaa, ja viettää elämänsä hevosen selässä. Hänen sydämensä on\nyhtä avoin kuin hänen kätensäkin: puolet ansiostaan hän jakaa kadun\nkerjäläisille. Kaksi hevosta, joita hän vuokraa tarvitseville, ovat\nhänen koko omaisuutensa.\n\nAhmetilla meni pari päivää saadakseen tietää, kuka olin, ja hän\nlupasi pitää salassa tietonsa sillä ehdolla, että hän tulevaisuudessa\nsaisi kuulua tuttavapiiriini. Vähitellen asettui hän ystäväkseni ja\notti paikkansa lieden ääressä. Aziyadén palvelevana ritarina Ahmed\non mustasukkainen hänen vuokseen, mustasukkaisempi kuin hän itse, ja\nväijyy minua tässä suhteessa vanhan poliisin taidolla.\n\n— Ota minut palvelijaksesi, sanoi hän eräänä päivänä, — tuon pienen\nYussufin sijaan, joka on likainen ja varastaa. Maksat minulle saman\nkuin hänellekin, jos haluat jotakin maksaa. Olen kyllä vain palvelija\npilan vuoksi, mutta saisin asua talossasi, ja se on hauskaa.\n\nYussuf sai lähteä seuraavana päivänä ja Ahmet otti haltuunsa hänen\npaikkansa.\n\n\n9.\n\nKuukautta myöhemmin tarjosin Ahmetille, joka on kuin itse\nkärsivällisyys, kahden medjidien palkan. Hän suuttui hurjasti ja\nrikkoi kaksi ruutua, jotka hän seuraavana päivänä korjautti omalla\nkustannuksellaan. Palkkakysymys järjestyi tällä lailla.\n\n\n10.\n\nMuistan, kun hän eräänä iltana seisoi huoneessani jalkaa polkien:\n\n— _Sen tshok skeytan, Loti!... Anladum seni!_ Olet aika paholainen,\nLoti! Olet aika viekas! En ymmärrä, mikä olet!\n\nHänen käsivartensa vaappui kiukkuisesti laajan, valkean hihan\nliehuessa. Hänen pieni päänsä tanssitti hurjasti fetsin silkkitupsua.\n\nHän oli sopinut tästä Aziyadén kanssa, saadakseen minut jäämään, ja\ntarjosi minulle puolet omaisuudestaan, toisen hevosensa, mutta minä\nkieltäydyin nauraen. Sen vuoksi olin _Tsolc skeytan_ ja käsittämätön.\n\nTästä illasta alkaen pidin hänestä sydämeni pohjasta.\n\nPikku rakas Aziyadé! Hän oli tuhlannut houkutuksiaan ja kyyneleitään\nsaadakseen minut jäämään Stambuliin. Lähtöni aavistus kulki kuin musta\npilvi hänen onnensa yli.\n\nJa koetettuaan kaikkensa virkkoi hän:\n\n— _Benim djan senin, Loti!_ (Sieluni on sinun, Loti!) Olet jumalani,\nveljeni, ystäväni, armaani! Kun lähdet, häviää Aziyadékin. Hänen\nsilmänsä sulkeutuvat, Aziyadé kuolee. Tee nyt mitä haluat, _sinä, joka\ntiedät_.\n\n_Sinä, joka tiedät_, kääntämätön lause, joka tarkoittaa jokseenkin\nseuraavaa: \"Olen vain pieni tyttö parka, joka en kykene ymmärtämään\nsinua. Alistun päätökseesi ja jumaloin sinua.\"\n\n— Kun olet lähtenyt, menen kauas vuorille ja laulan sinulle lauluani:\n\n    Sheytaular djinler,\n    Kaplaular, duhmanlar,\n    Ars'andar, j.n.e.\n\n(Kulkekoot paholaiset, djuumit, tiikerit, leijonat, vihamiehet, kaukana\nystävästäni...)\n\n— Menen kuolemaan nälkään vuorille laulaen lauluani sinulle.\n\nSitten seurasi laulu, jonka hän joka ilta lauloi pehmeällä äänellään,\npitkä yksitoikkoinen laulu, jonka poljento oli outo ja ääniasteikko\nmahdoton, päätyen surulliseen itämaiseen loppuun.\n\nPoistuttuani Stambulista ja erottuani ikuisesti hänestä, kuulen, vielä\nvarmaankin öisin Aziyadén laulun.\n\n\n11.\n\n_Lotin sisar kirjoittaa_.\n\n                                 Brightburyssä, joulukuussa 1876.\n\nRakas Veli!\n\nOlen lukenut kirjeesi moneen kertaan! Siihen sisältyy kaikki, mitä\ntällä hetkellä voin pyytää, ja nyt voin sanoa kuin sunamiitti\nnähdessään poikansa vainajana: \"Kaikki käy hyvin!\"\n\nSydän parkasi on täynnä ristiriitoja, kuten kaikki ahdistetut sydämet,\njotka hakevat, löytämättä mitään. Huudahtelet toivottomuudesta,\nsanot, että kaikki liukuu käsistäsi. Vetoat kiihkeästi hellyyteeni,\nja kun sitä sinulle vakuutan yhtä lämpimästi, huomaan, että _unohdat\npoissaolevat_. Olet niin onnellinen tuolla itämaiden kolkassa, että\ntoivoisit tuon Eedenin kestävän ikuisesti. Mutta kas, minäpä olenkin\ntuo pysyvä, muuttumaton; minut sinä tapaat, kun unhotat nuo suloiset\nhullutukset antaaksesi sijaa toisille, ja ehkäpä tulevaisuudessa pidät\nsitä tärkeämpänä kuin luuletkaan.\n\nRakas veli, olet minun, olet Jumalan, olet meidän. Tiedän, että sinä\njonakin päivänä, ehkäpä hyvinkin pian, taas saavutat rohkeutta,\nluottamusta ja toivoa. Saat nähdä, kuinka suloinen ja hellä, kallis\nja hyvää tekevä tuo _erehdys_ on! Oi, tuhannesti siunattu valhe, tuo,\njoka saa minut elämään ja kuolemaankin kaipauksetta, pelotta!... joka\non johtanut maailmoita vuosisatoja, marttyyrien luoja luo suuria\nkansojakin, muuttaa murheen riemuksi ja huutaa kaikille: \"Rakkautta\nvapautta ja armeliaisuutta!\"...\n\n\n12.\n\nTänään, joulukuun 10 p:nä kävin _padishah'in_ luona.\n\nKaikki oli lumivalkoista Dalma-Baztshe'n palatsin pihoilla, maaperäkin.\nKäytävät, kivitys ja portaat olivat marmorista. Sulttaanin henkivartiat\ntulipunaisissa, soittajat sinisissä, kullalla kirjailluissa, lakeijat\nomenan keltaisissa, kapusiininkeltaisin puunoksin koristelluissa\npuvuissaan kuvastuivat jyrkästi tuota outoa valkeutta vasten.\n\nPalatsin ulkoreunat ja räystäät ovat lokki-, kuikka- ja\nhaikaraperheitten pesimäpaikkoina.\n\nSisällä vallitsi suuri loisto.\n\nPeitsenkantajat muodostivat kujan, seisten portaikoissa\nliikkumattomina suurten hattutöyhtöjensä alla kuin kullatut muumiot.\nHenkivartioupseerit, puettuina kuin sadun Aladdin, komentivat heitä\nmerkeillä.\n\nSulttaani oli vakava, kalpea, väsynyt ja raukea.\n\nVastaanotto oli lyhyt, tehtiin syviä tervehdyksiä, ja vetäydyttiin\nsitten pois takaperin, maahan saakka kumarrellen.\n\nKahvia tarjottiin suuressa salissa, josta on näköala Bosporolle.\n\nPalvelijat sytyttivät kahden jalan pituiset, ambraimukkeiset kullalla\nkoristellut piippumme, joitten pesät lepäsivät hopeatarjottimilla.\n\n_Zarf'it_ (kahvikuppien jalat) olivat siselöityä hopeaa. Niihin oli\nupotettu suuria, ruusun muotoisiksi hiottuja timantteja ja kalliita\nkiviä.\n\n\n13.\n\nTurhaan saisi koko Islamin maailmasta hakea onnettomampaa puolisoa kuin\nvanha Abbendin-Effendi on. Ukko on aina poissa, aina Aasiassa. Hänellä\non neljä vaimoa, joista vanhin on kolmenkymmenenikäinen, neljä vaimoa,\njotka, ihme kyllä, ovat yhtämieltä kuin taitavat veijarit, ja salaavat\nyksissä tuumin toistensa kolttoset.\n\nAziyadéakaan ei liioin pidetä halpana, vaikka hän onkin monta vuotta\ntoisia nuorempi ja kaunein, eivätkä vanhemmat ilmaise häntä.\n\nHän on muuten heidän vertaisensa, koska hänelle on menoilla, joiden\ntärkeyttä en tiedä, annettu _puolison_ ja _rouvan arvo_, kuten noille\ntoisillekin.\n\n\n14.\n\nSanoin Aziyadélle:\n\nMitä teet herrasi luona? kuinka kulutatte pitkät päivät haaremissa?\n\n— Minäkö? vastasi hän. Ikävöin ja ajattelen sinua Loti, katselen\nkuvaasi, koskettelen hiuksiasi tai leikittelen sinulle kuuluvilla\nesineillä, joita vien mukaani täältä seurakseni.\n\nJonkun hiusten tai kuvan omistaminen oli Aziyadésta merkillinen seikka,\njota hän ei minutta olisi milloinkaan tullut ajatelleeksi. Se oli aivan\nvastaista hänen muhamettilaiselle käsitykselleen, _giaur'in_ keksimä\nuutuus, jossa hän löysi eräänlaiseen kammoon sekaantunutta tenhoa.\n\nHänen täytyi rakastaa minua paljon salliakseen minun ottaa hiuksiaan.\nAjatus, että hän saattaisi äkkiä kuolla, ennenkuin ne olisivat\nkasvaneet, ja joutua toiseen maailmaan uskottoman leikattua suuren\nkiharan aivan juuria myöten, sai hänet värisemään.\n\n— Mutta, kysyin vielä, — mitä puuhasit ennen minun Turkkiin tuloani?\n\n— Silloin, Loti, olin melkein pikku tyttö. Kun näin sinut ensi kerran,\noli Turkin kymmenen kuuta vaihtunut tulostani Abbeddinin haremiin, ja\nminulla ei vielä ollut ikävä. Pysyin huoneessani, istuin sohvallani\nsavukkeita tai hatshishia poltellen, pelasin korttia palvelijattareni\nEnninehin kanssa, tai kuuntelin mustien ihmisten maasta hyvin\nhullunkurisia juttuja, joita Kadidja osaa mainiosti kertoa.\n\n\"Fenzile-hamun opetti minulle koruompelua, ja sitten kävimme\nvierailulla toisten haremien naisten luona, ja otimme itsekin vieraita\nvastaan.\n\n\"Olihan meidän sitten palveltava isäntäämmekin, ja saimme käydä\najelemassakin. Miehemme vaunut kuuluivat meille vuoropäivinä, mutta\nmeistä oli hauskempaa ajella yhdessä, ja järjestimme matkamme siten.\n\n\"Me tulemme verrattain hyvin toimeen keskenämme.\n\n\"Fenzile-hamun, vanhin ja arvokkain haremin nainen pitää minusta\npaljon. Besme on riidanhaluinen ja suuttuu joskus aikalailla, mutta\nhänet saa helposti tyyntymään, eikä hänen vihansa kestä kauan. Aisha on\nilkein meistä kaikista, mutta hän tarvitsee kaikkia ja katsoo sormiensa\nläpi, sillä hän on syyllisin meistä kaikista. Hän on kerran uskaltanut\ntuoda rakastajan huoneeseensakin.\"\n\nMinäkin olin uneksinut Aziyadén asuntoon pääsemisestä saadakseni edes\nkäsityksen paikasta, missä rakkaani vietti päivänsä. Olimme puhuneet\npaljon tuosta suunnitelmasta, jonka johdosta Fenzilé-hamumiltakin oli\nkysytty neuvoa, mutta emme olleet toteuttaneet sitä, ja kuta enemmän\ntutustuin Turkin tapoihin, sitä paremmin huomaan, että yritys olisi\nollut mieletön.\n\n— Haremiamme, jatkoi Aziyadé, — on kaikkialla kehuttu\nmallilaitokseksi yhteisen kärsivällisyytemme ja välillämme vallitsevan\nhyvän sovun takia.\n\nSurkea esikuva kaikissa tapauksissa!\n\nOnko Stambulissa paljonkin sellaisia?\n\nPaha puikahti sinne aluksi sievän Aisha-hanumin välityksellä. Tartunta\nedistyi kahdessa vuodessa niin nopeasti, että vanhuksen talo on nyt\nvain vehkeilypesä, jossa palvelijat ovat mukana pelissä. Tuo suuri,\nhyvin ristikoitu ja ankaran näköinen häkki on tullut jonkunlaiseksi\ntaikakaapiksi, salaisine ovineen ja piiloportaineen. Vangitut linnut\nsaattavat rankaisematta pujahtaa sieltä, ja lennellä mille ilman\nsuunnille vain haluavat.\n\n\n15.\n\n                          Stambul'issa, joulukuun 25 p:nä 1876.\n\nJouluyö on kaunis, kirkas, tähdikäs ja kylmä.\n\nKello yksitoista lähden Funduklin vanhan moskean luona olevasta\n_Deerhound'ista_. Kirkon puolikuu kimmeltää valoisassa yössä.\n\nAhmet odottaa minua, ja alamme lyhdyt kädessä nousta Peran rinnettä,\nturkkilaisen kaupunginosan kummallisia katuja pitkin.\n\nKoirat tappelevat kuin hullut. Luulisi kulkevansa Gustave Doré'n\nkuvittaman sadun mailla.\n\nMinut on kutsuttu kristittyjen kaupunginosaan viettämään samanlaista\njoulujuhlaa kuin kotimaan kaikissa kolkissa vietetään.\n\nOi, lapsuuteni jouluöitä... mikä suloinen muisto niistä on säilynytkin!\n\n\n16.\n\n_Loti Plumkettille_.\n\n                                      Eyoubissa, syysk. 27 p:nä 1876.\n\nParas Plumkett!\n\nNyt tämä Turkki-parka julkaisee perustuslakinsa. Minne olemme menossa?\nkysyn teiltä; ja milloin olemme viimeksi nähneet päivänvalon?\nPerustuslaillinen sulttaani! Sehän vie harhaan kaikki käsitykset, joita\nminulla sellaisista ihmisistä oli.\n\nEyoubissa ollaan tyrmistyneitä tapauksen johdosta. Kaikki kunnon\nmuhamettilaiset tuumivat, että Allah on heidät hylännyt, ja että\npadishah on tullut hulluksi. Minä, joka pidän pilana kaikkea vakavaa\nja etenkin politiikkaa, olen sitä mieltä, että erikoisuuteensa nähden\nmenettää Turkki paljon uuden järjestelmän sovittelussa.\n\nIstuin tänään eräitten dervishien kanssa Soliman Loistavan\nhautakappelissa. Puhuimme hiukan politiikasta kaiken aikaa Koraniin\nvedoten, ja olimme sitä mieltä, ettei tuo uusi hallitsija, joka\nkuristutti poikansa Mustafan omien silmiensä edessä, eikä hänen\npuolisonsa Roxelanekaan, joka keksi kiverän nenän, olisi hyväksynyt\nperustuslakia. Parlamentaarinen hallitustapa vie Turkin turmioon; se on\neittämätöntä.\n\n\n17.\n\n                                 Stambul'issa syysk. 27 p:nä.\n\n_7. Zi-il-iddja_, v. 1293 paon jälkeen.\n\nVälttääkseni sadekuuroa menin erääseen turkkilaiseen kahvilaan\nBajasidin moskean luona.\n\nKahvilassa oli vain vanhoja turbaneja ja vanhoja valkoisia partoja.\nVanhukset (_kadjibaba_) istuivat lukien päivälehtiä tai katselivat\nsavuttaneiden ruutujen läpi kulkijoita, jotka juoksivat sadetta pakoon.\nRaekuuron yllättämät turkkilaiset naiset juoksivat niin nopeasti kuin\nheidän tohvelinsa ja liukkaat puukenkänsä sallivat. Kadulla oli aika\nsekamelska, tyrkittiin ja tuupittiin veden valuessa virtanaan.\n\nKatselin ympärilläni olevia vanhuksia. Heidän pukunsa ilmaisivat\nyksityiskohtaista pyrkimystä vanhan hyvän ajan muoteihin. Kaikki, mitä\noli heidän yllään oli _eski'ä_: heidän suuret hopeiset silmälasinsa\nja vanhojen kasvojen ääriviivatkin. _Eski_ on kunnioittaen lausuttu\nsana, joka tarkoittaa entisaikaista, ja jota Turkissa käytetään yhtä\npaljon vanhoista puvuista kuin pukujen muodeista ja vanhoista kankaista\npuhuttaessakin. Turkkilaiset rakastavat entisyyttä, rakastavat\nliikkumattomuutta ja paikallaan pysymistä.\n\nÄkkiä kuului tykin laukaus, tykistön yhteislaukaus Serashieratin\npuolelta, Vanhukset vaihtoivat yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen ja\npilkallisia hymyjä.\n\n— Mishad-pashan perustuslakia kunnioitetaan, sanoi yksi heistä\nivallisesti kumartaen.\n\n— Valtiopäivämiehiä, perustuslaki, mutisi toinen vanha vihreä turbani.\n— Entisajan kalifit eivät kaivanneet kansanedustusta!\n\n— _Voi, voi, voi, Allah!_... Naisemme eivät käyttäneet harsohuntuja,\nuskovaiset rukoilivat säännöllisemmin, ja moskovalainen ei ollut niin\nhävytön.\n\nNuo tykinlaukaukset ilmoittivat muhamettilaisille, että padishah antoi\nheille paljoa laajemman ja vapaamielisemmän perustuslain kuin kaikki\nEuroopan valtiomuodot yhteensä, ja nuo vanhan Turkin kannattajat\nottivat hallitsijansa lahjan perin kylmästi vastaan.\n\nTuota tapausta, jota Ignatief oli kaikin voimin koettanut viivyttää,\noli odotettu jo kauan. Tästä päivästä alkaen saattoi sotaa Portin ja\ntsaarin välillä pitää kaikessa hiljaisuudessa päätettynä, ja sultaani\nkiiruhti tulisella innolla sotavarustuksia.\n\nKello oli puoli kahdeksan Turkin ajan mukaan (noin kaksitoista\npäivällä). Julkilukeminen tapahtui Tap-Kapu'ssa (Korkealla Portilla),\nja kiiruhdin sinne vedenpaisumuksesta huolimatta.\n\nVisirit, pashat, kenraalit, kaikki virkamiehet ja arvohenkilöt olivat\nkokoontuneet Tap-Kapun suurelle torille, kaikki kullasta raskaissa\njuhlapuvuissaan. Sinne oli myös koottu hovin soittokuntakin.\n\nTaivas oli musta ja myrskyinen. Vettä ja rakeita tuli vuotamalla ja\nkastelivat koko seurueen. Kansalle luettiin julistuskirja tuon kosken\nkeskellä, ja seraljin vanhat, sarvekkaat muurit, jotka olivat kaiken\nkehyksenä, tuntuivat suuresti ihmettelevän kuullessaan keskellä\nStambulia moisia mullistavia sanoja.\n\nHuudot ja fanfarit lopettivat nuo omituiset menot, ja kaikki ihoa myöten\nkastuneet kuulijat hajosivat meluten.\n\nSamaan aikaan olivat Konstantinopolin toisella puolella, amiraliteetin\npalatsissa, koolla kansainvälisen neuvottelukunnan jäsenet.\n\nSuunnitelma oli tarkoin laadittu: noitten tykinlaukausten piti\nkuulua juuri kun Safvet-pasha puhui valtuutetuille ja auttaa hänen\ntodistelujaan.\n\n\n18.\n\nEn unhoita milloinkaan, minkä näköinen Seras-kieratin suuri aukea,\nStambulin keskeisellä kukkulalla sijaitseva ääretön puisto oli tänä\nyönä. Sieltä yltää katu kauas, seraljin puistojen yli, aina Aasian\nvuorille saakka. Arabialaiset portit, omituisen muotoinen korkea torni\nvälkkyi ilotulituksessa kuin suurina juhlailtoina. Päivän rankkasade\noli muuttanut paikan oikeaksi järveksi, mihin kaikki nuo tuliviirut\nkuvastuivat. Laajan näköpiirin reunalla kohosivat moskeijoiden kuvut\nja terävät minareetit taivasta kohti kuin pitkät kukanvarret, joitten\npäässä oli ilmavia valoteriöitä.\n\nKuolemanhiljaisuus vallitsi torilla: se oli tänään oikea erämaa.\n\nTuulen kirkkaaksi lakaisemalla taivaalla kulki kaksi mustaa pilvijonoa,\njoitten yläpuolelle kuun sinertävä sirppi oli asettunut. Näky oli noita\nerikoisia, joihin luonto pukeikse silloin, kun kansojen historiassa\ntäyttyy joku suuri hetki.\n\nKuului kovaa melua, askelten ja ihmisäänten kaikua. Joukkoja,\n_softoja_, astui sisään keskiportista kantaen lippuja ja lyhtyjä.\nHe huusivat: \"Eläköön sulttaani! Eläköön Midhat-pasha! Eläköön\nperustuslaki! Eläköön sota!\" Nuo miehet olivat kuin juopuneita\nluulotellusta vapaudestaan, ja vain eräät vanhaturkkilaiset, jotka\nmuistelivat menneisyyttä, nostelivat olkapäitään katsellessaan noiden\nhaltioituneiden joukkojen kihinää.\n\n— Midhat-pashaa tervehtimään! huusivat softat.\n\nJa he kääntyivät vasemmalle, pienille yksinäisille kaduille, mennäkseen\ntuon nyt mahtavan suurvisiirin halvalle majalle, visiirin, joka muutama\nviikko myöhemmin sai lähteä maanpakoon.\n\nNoin kaksituhantisena joukkona menivät softat rukoilemaan suureen\nmoskeijaan. Sieltä he kulkivat Kultaisen sarven yli Dolma-Bagtshe'en\nosoittamaan kunnioitustaan Abd-ul-Hamidille.\n\nPalatsin ristikkoporttien edessä oli kaikenlaisten yhdistysten\nlähetystöjä, ja sinne oli kokoontunut suuri sekava ihmisjoukko\nosoittamaan innokasta suosiotaan perustuslailliselle hallitsijalle.\n\nNuo joukot palasivat Stambuliin Peran pääkatua pitkin osoittaen\nohikulkiessaan suosiotaan lordi Salisburylle, joka pian joutui\nepäsuosioon, Britannian ja Ranskan lähetystöille.\n\n— Esi-isämme, sanoivat _hodja't_ joukoille puhuen, esi-isämme,\njoita oli vain satakunta miestä, ovat valloittaneet tämän maan neljä\nvuosisataa sitten. Me, joita on monta sataa miljoonaa, sallisimmeko\nme vieraan tunkeutua tänne? Kuolkaamme kaikki, muhamettilaiset ja\nkristityt, kuolkaamme ennen ottomanisen isänmaan puolesta, kuin\nhyväksymme häpeällisiä ehtoja...\n\n\n19.\n\nSulttaani Mehmed-fatich'in (Mehmed valloittajan) moskeija näkee usein\nAhmetin ja minut istumassa suurten harmaakivisten porttiholviensa\nedessä aurinkoa paistattelemassa, ja elämästä piittaamatta seuraamassa\njotakin epäselvää, ihmiskielellä ilmaisematonta melua.\n\nMahmed-fatich'in moskeija täyttää vanhan Stambulin keskellä\nsuuren tilan, missä kuljeksii kashmirviittaisia kävelijöitä,\nsuurine valkoisine turbanineen. Tosin keskeltä kohoava moskeija on\nKonstantinopolin suurimpia ja kunnioitetuimpiakin.\n\nÄäretöntä aukeaa ympäröi mystillinen muuri, jonka harjalla on\nvieretysten kivikupuja, rivissä kuin mehiläispesiä. Niissä asuvat\nsofta't, ja sinne eivät uskottomat pääse.\n\nTämä kortteli on puhtaasti itämaisen liikkeen keskus. Kamelit kulkevat\nsen poikki rauhallisin askelin, helistellen yksitoikkoisesti tiukujaan,\ndervishit kerääntyvät sinne keskustelemaan pyhistä asioista. Sinne ei\nole vielä päässyt mitään länsimaista.\n\n\n20.\n\nLähellä tätä paikkaa on synkkä, autio katu, missä vihreä ruoho ja\nsammal kasvavat. Sillä asuu Aziyadé, ja siinä on tuon paikan tenhon\nsalaisuus. Pitkät päivät, joina en häntä näe, vietin siellä lähempänä\nhäntä, kenenkään minua tuntematta, kaikilta epäilyiltä suojassa.\n\n\n21.\n\nAziyadé on yhä useammin ääneti, hänen silmänsä tulevat yhä\nsurullisemmiksi.\n\n— Mikä sinun on, Loti? kysyy hän, — ja miksi olet aina niin synkkä?\nMinunhan sitä pitäisi surra, sillä minähän kuolen silloin kun sinä olet\nlähtenyt.\n\nJa hän katsahti minuun niin kiihkeästi ja tutkivasti, että käänsin\npääni pois.\n\n— Minäkö synkkä, rakkahin? virkoin. — En valita mitään, kun sinä vain\nolet luonani, sillä olen kuningastakin onnellisempi.\n\n— Niin kyllä, Loti! Ketäpä rakastettaisiin enemmän kuin sinua, ja\nketäpä sinä saattaisit kadehtiakaan? Kadehtisitkohan sulttaaniakaan?\n\nHän on oikeassa! Sulttaani, joka turkkilaisten mielestä nauttii\nmaailmassa onnen suurinta osaa, ei todellakaan ole sellainen mies, jota\nsaattaisin kadehtia. Hän on väsynyt ja vanhentunut, ja sen lisäksi\nvielä _perustuslain alainen_.\n\n— Arvelen, vastasin, että padishah antaisi kaiken omaisuutensa,\nkädenlevyisen smaragdinsa, hallitusmuotonsa ja parlamenttinsakin, jos\nhänellä olisi minun vapauteni ja nuoruuteni.\n\nTeki mieleni sanoa: \"Jos hän omistaisi sinut!...\" Mutta padishah\nvälittäisi kai hyvin vähän kaikkein viehättämistäkään neidosta, ja\npelkäsin, että tulisin lausuneeksi kuluneen sananparren jostakin\nkoomillisesta oopperasta. Pukuni antoi aihetta siihen: kuvastin näytti\nminulle vastenmielisen kuvan itsestäni, ja olin mielestäni kuin nuori\ntenoori, valmiina kajahuttamaan Auberin aarian.\n\nSattui usein, etten osannut näytellä turkkilaista vakavasti. Lotin\nkorvan kärki pistää esiin Arifin turbanin alta, ja löydän taas vain\ntyhjänpäiväisen itseni. Sietämätön, harmillinen tunnelma.\n\n\n22.\n\nOlen ollut tyly ja ylpeä niille, jotka kantoivat viittaa tai mustaa\nturbania. Kukaan ei mielestäni ollut kyllin loistava, kylliksi _grand\nseigneur_. Olen syvästi halveksinut vertaisiani ja valinnut ystävikseni\nkaikkein hienostuneimmat. Täällä minusta on tullut rahvaan mies,\nEyoubin kansalainen. Suostun soutajien ja kalastajien halpaan elämään,\ntyydyn heidän seuraansa ja huvituksiinsakin.\n\nSuleimanin luona olevassa turkkilaisessa kahvilassa laajenee piiri\ntulen ääressä minun sinne saapuessani Ahmetin ja Samuelin kanssa.\nKättelen kaikkia läsnäolevia ja istuudun kuuntelemaan talvi-iltain\ntarinoiden kertojaa; pitkiä juttuja, jotka kestävät viikon, ja\njoissa djinneillä ja hengillä on suuri osuus. Tunnit kuluvat siellä\nväsymyksettä ja omantunnon vaivoitta; olen mielelläni heidän parissaan\neikä mikään tunnu vieraalta.\n\nArifin ja Lotin ollessa kaksi eri henkilöä voisi Arif _Deerhound'in_\nlähtöpäivänä jäädä kotiin. Kukaan ei luultavasti osaisi hakea häntä\nsieltä, Loti vain olisi ainaiseksi kadonnut.\n\nTuo Aziyadén keksimä ajatus juolahtaa joskus mieleeni hyvinkin\ntoteutettavana.\n\nJäädä hänen luokseen, ei enää Stambuliin, vaan johonkin meren\nrannalla sijaitsevaan turkkilaiskylään, elää auringossa, raikkaitten\ntuulten puhaltaessa, kansanlasten tervettä elämää; elää päivästä\npäivään velkojitta ja tulevaisuudesta huolettomana! Sovin paremmin\nsellaiseen kuin omaan elämääni; kauhistun kaikkea muuta työtä paitse\nruumiin ja lihasten toimintaa; vihaan tiedettä, kaikkia sovinnaisia\nvelvollisuuksia ja kaikkia läntisten maittemme yhteiskunnallisia\nvaatimuksia.\n\nOlla kultaliivinen soutaja jossakin Etelä-Turkissa, siellä, missä\ntaivas aina on puhdas ja aurinko aina kuuma...\n\nSellainen olisi kaikesta päättäen mahdollista, ja siellä en olisi niin\nonneton kuin muualla.\n\n— Vakuutan sinulle, Aziyadé, innostuin sanomaan, — että jättäisin\nkaipauksella kaiken: asemani, nimeni, maani ja ystävänikin, joita\nminulla ei ole, mistä viis! Mutta näetkös, minulla on vanha äiti.\n\nAziyadé ei virka enää mitään pidättääkseen minua, vaikka hän lienee\nhuomannutkin, ettei sellainen ole aivan mahdotonta. Mutta hän aavistaa\ntunteillaan, mitä vanha äiti merkitsee, hän, tuo tyttö-raukka,\njolla ei ole äitiä ollut milloinkaan. Käsitykset, mitä hänellä\non jalomielisyydestä ja uhrautuvaisuudesta, ovat häneen nähden\narvokkaampia kuin monien muiden, koska hän on hankkinut ne aivan\nitsestään kenenkään niitä hänelle opettamatta.\n\n\n23.\n\n_Plumkett kirjoittaa_.\n\n                                         Liverpoolissa 1876.\n\nParas Loti!\n\nFigaro oli nerokas mies. Hän nauroi niin usein, ettei hänellä\nmilloinkaan ollut aikaa itkeä. Hänen tunnuslauseensa on paras kaikista,\nja tiedän sen niin hyvin, että koetan toteuttaa sen käytännössä, ja\npääsen siihen kuinka hyvänsä.\n\nValitettavasti minun on kovin vaikea pysyä kauan aikaa samana.\nLiian usein Figaron hilpeys jättää minut, ja silloin Jeremia, tuo\nonnettomuuden profeetta, tai ylevä toivoton David, jota autuas käsi\nraskaana painaa, tarttuu minuun ja ottaa minut valtoihinsa. En puhu,\nvaan huudan ja ärjyn! En kirjoita; saattaisin vain taittaa kynäni ja\nkaataa musteeni. Astelen edestakaisin pudistaen nyrkkiäni kuvitellulle\nolennolle, syntipukille, jonka syyksi panen kaikki tuskani. Haihattelen\nkaikin mahdollisin tavoin, teen päätä pahkaa mitä mielettömimpiä\ntekoja, jonka jälkeen, pikemmin huojentuneena kuin väsyneenä, tyynnyn\nja tulen taas järkiini.\n\nToistanette minulle taas, että olen hulluttelija, mieletön ja muuta\nkaikkea? Vastaan siihen: \"Kyllä, mutta paljoa vähemmässä määrässä kuin\nluulettekaan, paljoa vähemmässä kuin esimerkiksi te.\"\n\nEnnenkuin minusta lausutaan tuomio, täytyy minut tuntea, ymmärtää\nminua hiukan, ja tietää, mitkä olosuhteet ovat muodostaneet järkevänä\nsyntyneestä olennosta sellaisen hulluttelijan kuin minä olen. Olemme,\nnähkääs, kahden tekijän, luontaisten taipumuksiemme ja tuon panoksen,\njonka asetamme elämän peliin ryhtyessämme, tuloksia, ja olosuhteet,\njotka muodostavat ja muokkaavat meitä kuin taipuvaista ainetta, eivät\njätä meihin mitään merkkiä kaikesta siitä, mikä meihin on koskettanut.\n— Olosuhteet ovat minuun nähden olleet vain tuskallisia; olen,\nkäyttääkseni tuttua puheenpartta, käynyt onnettomuuden koulua. Kaiken,\nmitä tiedän, olen oppinut omalla vastuullani, ja niinpä tiedänkin\noppineeni hyvin. Siitä johtuu myös, että joskus käytän hiukan jyrkkiä\nilmaisumuotoja. Jos joskus tuntuukin, että vetoan oppilauseisiin,\njohtuu se siitä, että minulla paljon kärsineenä on tietoisuus, että\ntiedän enemmän kuin vähemmän kärsineet, ja tuntemalla olosuhteet puhuu\nniistä paremmin kuin he saattaisivat tehdä.\n\nMinulla ei ole mitään toivoa tässä maailmassa, eikä minulla ole niitten\nlohdutusta, jotka hehkuva usko tekee voimakkaiksi elämän taistelujen\nkeskellä, ja jotka luottavat luojan korkeimpaan oikeamielisyyteen.\n\nJa kuitenkin elän herjaamatta.\n\nOlenko voinut alituisten loukkausten keskellä säilyttää nuoruuden\nuskon, innostuksen ja siveellisen tuoreuden? En, sen te hyvin tiedätte.\nOlen luopunut ikäni huvituksista, jotka minusta ovat menettäneet\nviehätyksensä, olen menettänyt nuorukaisen ulkonäön ja liikuntatavan,\nja elän edelleen määrättä ja toiveitta... Tarkoittaisiko se, että\nolisin joutunut samalle kannalle kuin te, inhoamaan kaikkea, kieltämään\nkaiken hyvän, kieltämään hyveen, kieltämään ystävyyden, kieltämään\nkaiken sen, mikä koroittaa meidät eläintä korkeammalle? Olemmehan yhtä\nmieltä, ystäväni, että ajattelen näistä asioista aivan toisin kuin\nte. Tunnustan, että huolimatta kaikista kokemuksistani tämän maailman\nasioihin nähden — jospa ne jäisivät teiltä hankkimatta, sillä ne\ntulevat liian kalloiksi! — uskon vieläkin kaikkeen tuohon ja vieläpä\npaljon muuhunkin.\n\nLontoossa antoi Georges minun lukea teiltä saamansa kirjeen.\n\nAloitatte sen sievästi kertomalla yksityiskohtaisesti ja koristellen\npienestä turkkilaisesta rakkausseikkailustanne. Georges ja minä\nkuljemme mukananne noilla turkkilaisen muurahaispesän merkillisillä\nmutkapoluilla. Jäämme suu avoinna töllistelemään tauluja, joita meille\npiirtelette. Ajattelen kolmea tikarianne, kuten muistan Homeroksen\n_pikkuseikkoja myöten_ kuvaileman Akilleen kilven. Ja sitten lopuksi,\nehkäpä siksi, että olette saanut tomuhiukkasen silmäänne, tai\nlamppunne on ruvennut savuamaan, tai vieläkin pienemmästä syystä\npaiskaatte te meille lopettaessanne kirjettä, viime vuosisadalla\nkeksityitä puheenparsia! Luulen tosin, että ignoranttiveljesten\ntunnuslauseet pitivät paikkansa paremmin kuin materialismin, koska\nsen tuloksena olisi kaiken elävän tuhoutuminen. Nuo materialistiset\naatteet hyväksyttiin kyllä 1700-luvulla. Jumala oli ennakkoluulo,\nmoraali oli selvä omaetu ja yhteiskunta taitavan miehen siirtokenttä.\nTuo kaikki viehätti nuoria ihmisiä uutuudellaan, ja siksi, että se\npyhitti kaikkein epäsiveellisimmätkin teot. Onnellinen aika, jolloin\nei mikään pidättänyt ihmistä, jolloin saattoi tehdä kaikkea. Saattoi\nnauraa kaikelle, kaikkein vähimmän hullunkurisille seikoillekin, kunnes\ntuhansia päitä putosi vallankumouksen kirveen iskuista, jolloin ne,\njotka olivat saaneet pitää omansa, alkoivat tarkemmin ajatella asioita.\n\nSitten seurasi ylimenokausi, jolloin esiintyi moralista verenvähyyttä\nsairastava, luontaista herkkätunteisuutta poteva suku, joka kirosi\nnykyisyyttä, jota se ei tuntenut, ja epäili tulevaisuutta, jonka laatua\nse ei aavistanut. Romanttinen sukukunta, tuo vaatimattomien nuorten\nmiesten polvi, vietti elämänsä nauraen, itkien, rukoillen, herjaten\nja suurennellen kaikissa äänilajeissa tyhmää valitustaan ampuakseen\nlopuksi jonakin päivänä luodin kalloonsa.\n\nNykyään, hyvä ystävä, ollaan paljon järkevämpiä, paljon\nkäytännöllisempiä. Nyt kiiruhdamme jo ennenkuin olemme miehiksi\nvarttuneetkaan tulemaan _jonkunlaisiksi_ ihmisiksi, tai eläimiksi,\njos niin haluatte sanoa. Laadimme joka asiasta mielipiteitä tai\nennakkokäsitteitä asemamme mukaan. Mihin yhteiskuntapiiriin joudumme,\nniin sen ajatukset me omistamme. Siten saavutamme määrätynlaisen\najatussuunnan, tai, jos mieluummin haluatte sanoa, eräänlaista\ntyhmyyttä, joka sopeutuu hyvin siihen piiriin, jossa elämme. Meitä\nymmärretään, ja me ymmärrämme toisia, joudumme siten läheisiin\nsuhteisiin heidän kanssaan ja tulemme todella yhteisen ruumiin\njäseniksi. Meistä tulee pankkiireja, insinöörejä, virkamiehiä,\nkauppiaita, sotilaita j.n.e., tai ainakin olemme jotakin, teemme\njotakin, olemme jossakin käsin emmekä muualla, emmekä vaivu\nloppumattomiin uinailuihin.\n\nEmme epäile mitään. Velvollisuudet, jotka meidän tulee täyttää,\nohjaavat askeleemme määrättyyn suuntaan. Voimme kyllä epäillä\nfilosofisia, uskonnollisia ja valtiollisia seikkoja. Mutta lapselliset\nja kunnialliset käytösohjeet ovat valmiina täyttämässä siten syntyneet\naukot. Älkäämme siis olko huolissamme sellaisista pikkuseikoista.\nSivistys anastaa meidät kokonaan, suuren yhteiskuntakoneen\ntuhannet rattaat jauhavat meidät tomuksi, me häviämme avaruuteen\nja tylsistymme ajassa vanhuuden takia, me saamme lapsia; jotka\novat yhtä yksinkertaisia kuin mekin. Lopulta me kuolemme kirkon\nsakramenteilla siunattuina. Arkkumme on tulvillaan siunattua vettä ja\nlatinaa mutistaan vahakynttilöiden valossa kuolinvuoteemme ympärillä.\nTuttavamme kaipaavat meitä, ja jos olemme olleet hyviä eläessämme, niin\nsurevat muutamat meitä vilpittömästäkin. Ja lopulta saa joku periä\nmeidät.\n\nSellaista on maailman meno!\n\nKaikki tuo ei kuitenkaan estä, että tässä maailmassa on paljon kelpo\nihmisiä, vilpittömästi kunnon väkeä ja perusteellisesti hyviä, jotka\ntekevät hyvää siitä saamansa sisäisen tyydytyksen takia. On sellaisia,\njotka eivät varasta eivätkä murhaa, vaikka he tietäisivätkin pääsevänsä\nrangaistuksesta, sen takia, että heillä on omatunto, joka alituisesti\ntarkastaa tekoja, mihin intohimot saattaisivat heidät johtaa; ja\nsellaisia, jotka kykenevät rakastamaan, ja panemaan alttiiksi sielunsa\nja ruumiinsa. On pappeja, jotka uskovat Jumalaan ja harrastavat\nkristillistä armeliaisuutta; lääkäreitä, jotka uhmailevat kulkutauteja\npelastaakseen jonkun sairasparan; laupeudensisaria, jotka armeijoiden\nvälissä hoitavat haavoittuneita; pankkiireja, joille voi uskoa\nomaisuutensa ystäviä, jotka ovat valmiit antamaan puolet omastaan; —\nyleensä ihmisiä, kuten esimerkiksi minä, joka ehkä saattaisi, kaikista\nherjauksistanne huolimatta, tarjota teille rajatonta ystävyyttä ja\nalttiutta.\n\nJättäkää siis nuo sairaan lapsen pahantuulen purkaukset. Ne johtuvat\nsiitä, että unelmoitte, ettekä ajattele, että seuraatte intohimoa\njärjen asemasta.\n\nPuhutte pahaa itsestänne noin ajatellessanne. Jos sanoisin teille,\nettä kaikki kirjeenne lopussa on totta, ja että uskon teidät\nsellaiseksi kuin siinä itsenne kuvaatte, kirjoittaisitte minulle\nheti vastalauseenne, sanoessanne, ettette ajattele sanaakaan tuosta\nkamalasta uskontunnustuksesta. Selittäisitte, että se on vain muita\nherkemmän sydämen kerskailua, ja kärsimyksen ärsyttämän herkkätuntoisen\nihmisen tuskallista ponnistelua.\n\nEi, hyvä ystävä, en usko teitä, ettekä tekään usko itseänne. Olette\nhyvä, altis rakkauteen, tunteellinen ja herkkä. Mutta te kärsitte.\nSiksipä annankin teille anteeksi ja pidän teistä, jääden eläväksi\nvastalauseeksi kieltäessänne kaiken ystävyyden, taipumuksen ja\nalttiuden.\n\nTeidän turhamaisuutenne kieltää sen, ettekä te. Loukattu ylpeytenne\nsaa teidät kätkemään aarteenne ja näyttelemään ihmisille \"teennäistä,\nikävänne ja ylpeytenne luomaa olentoa\".\n\n                                                       _Plumkett_.\n\n\n24.\n\n_Loti William Brownille_.\n\n                                       Eyoubissa joulukuussa 1876.\n\nRakas ystävä!\n\nMuistutan teille, että minäkin olen maailmassa. Asun Arif-Effendin\nnimellä Kuru-Tshehmehin kadun varrella Eyoubissa, ja ilahduttaisitte\nminua suuresti antamalla elonmerkkejä itsestänne.\n\nJos nousette laivasta Konstantinopolissa, Stambulin puolella ja\nkierrätte neljä kilometriä pitkän basaari- ja moskeijarivin ohi, niin\nsaavutte Eyoubin pyhään esikaupunkiin, jossa lapset heittelevät kivillä\noutoa päähinettänne. Kysykää silloin Kuru-Tshehmehin katua, niin se\nnäytetään teille heti. Kadun päästä löydätte marmorisen suihkukaivon\nmantelipuitten alta, ja minun majani on siinä vieressä.\n\nAsun siellä Aziyadén, tuon nuoren salonikilais-naisen kanssa, josta\nteille kerran kerroin, ja jota melkein rakastan. Elän täällä melkeinpä\nonnellisena, unohtaen menneisyyden ja kiittämättömät.\n\nEn kerro, mitkä olosuhteet ovat saattaneet minut tänne itämaiden\nkolkkaan, enkä sitäkään, miksi olen hetkeksi omistanut turkkilaisten\nkielen ja tavat — vieläpä sen kauniit silkkiset ja kultaiset\nvaatteetkin.\n\nTänään, joulukuun 30 p:nä on tilanne seuraava: Ilma on kylmä ja kuu\npaistaa. Jossakin piilossa veisaavat dervishit yksitoikkoisella\näänellä. Ääni on tuttua, kuulen sen jokapäivä korvissani. Kissani\nKedibey Ja palvelijani Yussuf ovat poistuneet, toinen toisen sylissä,\nyhteiseen huoneeseensa.\n\nAziyadé istuu kuin itämaitten tytär ainakin, patja- ja peitekasalla\nmaalaten kynsiään oranssin punaisiksi, (hyvin tärkeä toimitus). Minä\ntaas muistelen teitä, elämäänne Lontoossa Ja kaikkia tyhmyyksiämme, —\nJa kirjoitan teille pyytäen, että vastaisitte minulle.\n\nEn ole vielä ihan täydellinen muhamettilainen, kuten kirjeeni alusta\nsaattaisitte luulla. Näyttelen vain kahta eri henkilöä ja olen yhä\nvirallisesti, mutta niin harvoin kuin mahdollista, herra Loti, meriväen\nluutnantti.\n\nKoska teidän lienee vaikea kirjoittaa osoitettani turkiksi, osoittakaa\nkirjeenne oikealla nimelläni _Deerhound'iin_ tai Britannian lähetystöön.\n\n\n25.\n\n                                Stambulissa tammik. 1 p:nä 1897.\n\nVuosi 1877 alkaa säteilevällä päiväpaisteella, keväisellä säällä.\nKäytyäni päivällä kyläilemässä, johon jäännös lännen hyviä tapoja minut\npakotti, Peran eurooppalaiskorttelissa, palasin yöllä ratsain Eyoubiin,\nhautausmaiden ja Kashim-Pashan kautta.\n\nVastaani ajavat tuon peloittavan Ignatieffin vaunut; hän palaa täyttä\nlaukkaa neuvotteluista, saattueenaan monilukuinen joukko palkatuita\nkroateja. Vähän myöhemmin palaavat lordi Salisbury ja Englannin\nlähettiläskin, molemmat hyvin kiihkeässä mielentilassa. — Istunnossa\non väitelty, ja kaikki on pahoin päin.\n\nTurkkilaisparat hylkäävät toivottomuuden tarmolla kaikki\nheille asetetut ehdot; vaivainsa palkkioksi heidät julistetaan\nlainsuojattomiksi.\n\nKaikki lähettiläät lähtivät yhtäaikaa huutaen: \"Kaikki on mennyttä!\"\neurooppalaiselle kolonialle. Pian saadaan nähdä kamaloita asioita,\nsuurta sekamelskaa ja paljon verta.\n\nKulkekoon tuo turma kaukana meistä!\n\nMinun on kai pakko ehkä jo huomenna lähteä Eyoubista, milloinkaan sinne\npalaamatta.\n\n\n26.\n\nLaskeuduimme säteilevänä iltana Un-Kapanin rinnettä.\n\nStambul oli tavattoman näköinen. Kaikkien minareetien hodjat lauloivat\noutoja rukouksia, oudolla nuotilla. Nuo korkealta kuuluvat terävät\näänet, yön tottumattomalla hetkellä, vaikuttivat huolestuttavasti\nmielikuvitukseen, ja oviensa eteen ryhmittyneet turkkilaiset näyttivät\nkaikki katselevan jotakin peloittavaa kohtaa taivaalla.\n\nAhmet seurasi heidän katseittensa suuntaa ja tarttui peloissaan\nkäteeni. Kuu, joka äsken oli loistanut kirkkaana Sofian moskeijan kuvun\nyläpuolella, oli sammunut kaukaisessa äärettömyydessään. Nyt se oli\nvain punainen, himmeä, verinen täplä.\n\nEi ole mitään niin mieltä valtaavaa kuin _taivaan merkit_.\nTurkkilaisten uskon mukaan kuu tällaisena hetkenä taistelee sitä syövän\nhiiden kanssa. Sitä saattaa kuitenkin auttaa Allahia avuksi huutamalla\nja hirviötä ampumalla.\n\nJa kaikissa moskeijoissa luetaankin asianmukaisia rukouksia, ja pyssyt\nalkavat paukkua Stambulissa.\n\nOtamme venheen Phanarista päästäksemme kotiin. Meidät pysäytetään\ntiellä. Puolivälissä Kultaista sarvea asettuu _Zaptien_ alus eteemme:\n— On kielletty kulkemasta veneellä kuun pimennyksen aikana.\n\nEmme kuitenkaan voi nukkua kadulla. Selitämme, väittelemme, kohtelemme\nZapteja hyvin korskeasti, ja taas pääsemme pulasta pelkällä\nhävyttömyydellä.\n\nSaavumme majaan, missä Aziyadé meitä odottaa tyrmistyneenä ja\nkauhuissaan.\n\nKoirat ulvovat kuulle valittavasti, mikä muuttaa aseman vieläkin\nsekavammaksi.\n\nSalaperäisen näköisenä selittävät Ahmet ja Aziyadé minulle, että koirat\nulvovat pyytääkseen Allahilta jotakin salaperäistä leipää, jota niille\neräinä juhlallisina hetkinä jaetaan, ja jota ihmiset eivät näe.\n\nPimennys jatkaa kulkuaan ampumisesta huolimatta. Sen laatta on aivan\nerikoisen punainen, johtuen kai jostakin ilmakehän erikoisesta laadusta.\n\nKoetan selittää ilmiötä kynttilän, appelsiinin ja peilin avulla —\nvanha koulumenetelmä.\n\nTyhjennän koko logiikkani mutta oppilaani eivät käsitä. Kuullessaan\ntuon aivan mahdottoman otaksuman, että maa olisi pallonmuotoinen,\nistuutuu Aziyadé arvokkaasti, eikä millään usko minun puhuvan\ntosissani. Tunnen olevani onnistumaton opettaja, kamala kuva! ja\npurskahdan hurjaan nauruun. Syön appelsiinin ja välitän viis kaikista\ntodisteluista.\n\nMitäpä hyvää on muutoin koko tuosta tyhmästä tieteestä, ja miksi\nriistäisimme heiltä luulon, joka tekee heidät viehättävämmiksi?\n\nJa niinpä alamme mekin kaikki kolme ampua ikkunoista kuuta, joka\nyhä on verisen näköinen tuolla korkealla, säteilevällä taivaalla,\nkimaltelevien tähtien keskellä.\n\n\n27.\n\nYhdentoista aikana herättää Ahmet meidät ilmoittaakseen, että lääke on\nauttanut; kuu on _yen yapilmish_ (parantunut).\n\nJa todella: kuu loistaa aivan entisellään kuin suuri, sininen, kirkas\nlamppu idän taivaalla.\n\n\n28.\n\n\"Äitini Behidje\" on hyvin omituinen, noin kahdeksankymmenen vuotias,\nkivulloinen nainen. Hän on pashan tytär ja leski, muhamettilaisempi\nkuin itse korani ja ankarampi kuin Sherin laki.\n\nShefket-Daub, pasha vainaja, Behidje-hanumin puoliso, oli sultaani\nMahumdin suosikeita, ja otti osaa janitsaarien verilöylyyn.\nBehidje-hanum, jolla siihen aikaa oli pääsy hänen neuvostoonsa, oli\nkaikin tavoin kehoittanut häntä siihen.\n\nMelkein pystysuoran kadun varrella Djanghirin turkkilaiskorttelissa,\nTaximin kukkuloilla, asuu vanha Behidje-hanum. Hänen talonsa seinässä,\njoka ulottuu äkkijyrkänteen yli, on kaksi ulkonevaa saarniristikkojen\nhuolellisesti sulkemaa _shakir'ia_.\n\nSieltä näkee kuin ilmasta Funduklin korttelit, Dalma-Bagtshen ja\nTsheraghamin palatsit, Seraljin huiput, Bosporan ja _Deerhound'in_,\njoka on kuin siniselle liinalle asetettu pähkinänkuori, — sitten\nSkutarin ja koko Aasian rannikon.\n\nBehidje-hanum viettää päivänsä tässä tähystyspaikassa nojatuoliin\nrauenneena ja Aziyadé istuu usein hänen jalkojensa juuressa. Hän\ntarkkaa vanhan ystävättärensä jokaista viittausta, ja ahmii hänen\nsanansa kuin orakelin jumalaiset päätökset.\n\nTuon nuoren halpasyntyisen naisen ja vanhan, ylpeän ja jäykän,\nkorkeasyntyisen ja suurisukuisen kadittaren ystävyys on omituinen.\n\nTunnen Behidje-hanumin vain kuulopuheelta. — Uskottomat eivät pääse\nhänen asuntoonsa.\n\nHän on vielä kaunis, vakuuttaa Aziyadé, kahdeksasta vuosikymmenestään\nhuolimatta, \"kaunis kuin talven ihanat päivät.\"\n\nJoka kerta kun Aziyadé ilmaisee minulle jonkun uuden ajatuksen, selvän\nja syvän käsityksen asioista, joista hänen luulisi olevan täydelleen\ntietämättömän, ja kun kysyn häneltä: \"Kuka tuon on opettanut sinulle,\narmas?\" vastaa Aziyadé: \"Äitini Behidje.\"\n\n\"Isäni\", \"äitini\" ovat kunnianimiä, joita Turkissa käytetään iäkkäistä\nihmisistä puhuttaessa, silloinkin kun nuo henkilöt ovat vastenmielisiä\ntai tuntemattomia.\n\nBehidje-hanum ei suinkaan käyttäydy kuin äiti Aziyadéhen nähden. Tai\nhän on ainakin ymmärtämätön äiti, joka varomattomasti kiihoittaa\nlapsensa nuorta mielikuvitusta.\n\nEnsin hän kiihoittaa sitä uskonnollisesti niin usein ja voimakkaasti,\nettä tuo pieni hylätty raukka usein vuodattaa katkeria kyyneliä\nuskottomalle lahjoittamansa lemmen vuoksi.\n\nHän kiihoittaa sitä romanttiseenkin suuntaan, kertomalla pitkiä\ntarinoita henkevästi ja tulisesti; ja minä saan taas kuulla ne öisin\narmaani tuoreilta huulilta.\n\nPitkiä kummallisia tarinoita, suuren Tshengiskanin tai muinaisten\naavikon sankarien seikkailuja, persialaisia tai tatarilaisia taruja,\njoissa nuoret prinssit hiisien ahdistamina suorittavat uskollisuuden ja\nurhouden ihmeitä.\n\nJa kun Aziyadé iltaisin saapuu, mielikuvitus tavallista kiihtyneempänä,\nsaatan täydellä varmuudella sanoa hänelle:\n\n— Rakas pikku ystävä, olet taas viettänyt päiväsi rakkaan\nBehidje-äitisi jalkojen juuressa.\n\n\n29.\n\n                                          Tammikuussa 1877.\n\nViikko Bujukderessä, Bosporan yläpäässä, Mustanmeren suulla.\n_Deerhound_ on ankkurissa suurten turkkilaisten panssarilaivojen\nvieressä, jotka on asetettu siihen kuin vahtikoiriksi Venäjää vastaan.\nTämä _Deerhound'in_ asema, joka loitontaa minut Stambulista, sattuu\nyhtä aikaa kuin ukko Abeddinin oleskelu Stambulissa. Kaikki on siis\nparhain päin, ja tämä ero korvaa varovaisuutemme.\n\nOn kylmä ja sataa. Päivät kuluvat Belgradin metsissä harhaillessa, ja\nnämä metsäretket vievät minut takaisin lapsuuteni onnellisiin päiviin.\n\nSiellä on ikivanhoja tammia, niinipuita, sammalta ja sananjalkoja,\nmelkeinpä Yorkshiren kasvisto. Lukuunottamatta siellä oleskelevia\nkarhuja luulisi olevansa isänmaan vanhoissa hyvissä metsissä.\n\n\n30.\n\n_Kedi't_ (kissat) peloittavat Samuelia. Päivisin kedit tuottavat\nhänelle lystillisiä ajatuksia, hän ei saata katsella niitä nauramatta.\nIllalla muuttuvat ne hyvin kunnioitettaviksi, ja hän pysyttelee\nloitolla niistä.\n\nPukeuduin juuri lähetystön tanssiaisia varten. Samuel, joka oli jo\nmennyt nukkumaan, palasi äkkiä ja kolkutti ovelleni.\n\n— _Bir madame kedi_, sanoi hän hätääntyneellä äänellä, — _Bir madame\nkedi_ (rouva kissa; pitää olla: naaraskissa) _qui portate ses piccolos\ndormir com Samuel_! (toi poikasensa nukkumaan Samuelin huoneeseen.)\n\nJa hän jatkoi yhä piilossa pysyen, järkähtämättömän vakavasti.\n\n— Meillä kotona sanotaan, että ne, jotka häiritsevät kissoja, kuolevat\nsiinä kuussa! Mitä nyt teen, herra Loti?\n\nPukeuduttuani päätin auttaa ystävääni käymällä kovasti käsiksi\nkissoihin ja astuin huoneeseen.\n\n\"Rouva Kedi\" oli todellakin asettunut Samuelin tyynylle, aivan\nkeskelle. Se oli hyvin lihava, keltaturkkinen otus. Arvokkaan ja\nriemuitsevan näköisenä, istuen _nimittämättömällään_, tarkasteli\nse vuorotellen liikkumatonta Samuelia ja peitteellä piehtaroivia\npoikasiaan.\n\nNurkassa istuen katseli Samuel uneen uupumaisillaan tuota\nperhekohtausta alistuneesti ja tyrmistyneen näköisenä odottaen, että\ntulisin hänen avukseen.\n\nTuota \"rouva Kediä\" en tuntenut. Se antoi kuitenkin vastustelematta\ntarttua niskaansa ja kantaa itsensä lapsineen ulos. Sen jälkeen alkoi\nSamuel, huolellisesti puhdistettuaan peitteensä, vetäytyä nukkumaan.\nEn aikonut palata sinä yönä. Saavuin kuitenkin äkkiarvaamatta kahden\naikana aamulla.\n\nSamuel oli avannut huoneensa ikkunan selkoselälleen ja asettanut\nseinästä seinään köysiä, joille hän oli levittänyt peitteensä,\nhaihduttaakseen puhtaan ilman avulla kaiken kissanhajun. Itse oli hän\nsijoittunut vuoteeseeni, missä hän nukkui nuorten sielujen ja puhtaan\nomantunnon unta. Ja juuri sellainen hän olikin.\n\nSeuraavana päivänä saimme tietää, että tuo rouva Kedi oli naapurissa\nasuvan juutalaisen veitsenhiojan juoksunhaluinen lemmikki.\n\n\n31.\n\nOli kreikanuskoisten joulu. Vanha Phanar oli juhla-asussa.\n\nLapsiparvia kulki kaduilla, lyhdyt käsissä, kantaen kaikenmuotoisia\nja värisiä, paperisia kynttilänjalkoja. He kolkuttivat kaikin voimin\nkaikille oville, ja pitivät kamalia laulajaisia rummun säestyksellä.\n\nAhmet, joka kulki rinnallani, osoitti suurta halveksumista noille\nuskottomien huvituksille.\n\nVanha Phanar ei saattanut tämänkään melun keskellä olla olematta synkän\nnäköinen.\n\nNäimme kuitenkin kaikkien pienien bysanttilaisten iänsyömien ovien\naukenevan, ja niitten raskaissa kehyksissä näkyi parisitarten tavoin\npuettuja nuoria tyttöjä, jotka heittelivät laulajille kuparipiastereita.\n\nKahta hullumpaa oli Galatassa. Ei milloinkaan, ei missään maankolkassa\nsaa kuulla räikeämpää melua, eikä nähdä surkeampaa näkyä.\n\nSiellä vallitsi mitä kirjavin kuhina, jossa kreikkalainen aines oli\nsuurena enemmistönä. Saastaista kreikkalaista joukkuetta virtasi\nkaikkialta tiheinä parvina, niitä tuli kaikilta porttolakujilta,\nkaikista kapakoista, kaikista krouveista. Oli mahdotonta kuvailla,\nkuinka paljon siinä oli juopuneita miehiä ja naisia, humalaisten\nkiljuntaa ja tympäiseviä huutoja.\n\nOlipa joukossa eräitä kunnon muhamettilaisiakin, jotka olivat tulleet\nrauhassa nauramaan uskottomien kustannuksella, näkemään, kuinka nuo\nLevantin kristityt, joiden kohtaloa koko Eurooppa on saatu säälimään\nkorkealentoisilla puheilla, juhlivat profeettansa syntymää.\n\nKaikki nuo miehet, joita suuresti peloitti lähteä taistelemaan\nturkkilaisten tavoin sen jälkeen kuin perustuslaki oli heille antanut\nkansalaisten ansaitsemattomat oikeudet, lauloivat ja joivat nyt oikein\nsydämensä pohjasta.\n\n\n32.\n\nMuistan tuon yön, jolloin _baikush_ (pöllö) seurasi venettämme\nKultaisella Sarvella.\n\nOli kylmä tammikuun yö; jäätävä sumu hämmensi Stambulin suuret varjot\nja lankesi hienona sateena päällemme. Sousimme vuorotellen, Ahmet ja\nminä, venettä Eyoubia kohti.\n\nLaskimme Phanarin laituriin varovasti yön pimeydessä keskelle seipäitä,\npirstaleita ja saveen juurtuneita veneitä.\n\nOlimme juuri Konstantinopolin vanhan bysanttilaisen kaupunginosan\nmuurin juurella, jossa tällaiseen aikaan ei näy yhtään ihmistä.\nKuitenkin kyyristeli siellä nyt kaksi naista, kaksi valkeapäistä\nhaamua, piillen eräässä meille tutussa nurkkauksessa erään\nraunioittuneen talon parvekkeen alla... Ne olivat Aziyadé ja vanha,\nuskollinen Kadidja.\n\nMatka oli pitkä Phanarin laiturilta Eyoubin siltaan. Siellä täällä\nkreikkalaisesta majasta pilkistävä tulenläikkä jätti keltaisen viivan\nsekaiseen veteen. Muuten oli kaikkialla sysimusta yö.\n\nKulkiessamme erään raudalla haarniskoidun vanhan talon ohi kuulimme\norkesterin soittoa ja tanssin töminää. Se oli noita ulkoa mustia ja\nsisältä loisteliaita asumuksia, mihin entiset kreikkalaiset, Phanarin\nasukkaat piilottavat loistonsa, timanttinsa ja parisilaiset pukunsa.\n\n... Sitten katosi juhlan melu sumuun, ja upposimme taas pimeyteen ja\nhiljaisuuteen.\n\nLintu lenteli raskaasti aluksemme ympärillä, edestakaisin ylitsemme.\n\n— _Bou fena!_ (paha juttu!) sanoi Ahmet päätään pudistellen.\n\n— _Baikoush mi?_ kysyi häneltä Aziyadé viittojensa ja huntujensa\nsisältä. (Pöllökö se on.)\n\nKun oli kysymys heidän tavoistaan tai luuloistaan oli heillä tapana\npuhella kahden ja välittää viis minusta.\n\n— _Bou tshok fena Loti_, sanoi hän sitten tarttuen käteeni; _anma\nsen... bilmezsen!_ (Se ennustaa hyvin pahaa, Loti... mutta sinä... et\ntiedä!)\n\nAinakin oli outoa nähdä tuon eläimen kiertelevän talviyönä, ja se\nseurasi meitä lakkaamatta, enemmän kuin tunnin ajan, mikä meiltä kului\nPhanarista Eyoubin laituriin kulkiessamme.\n\nSinä yönä kävi Kultaisessa Sarvessa peloittava virta. Satoi yhä yhtä\nhienosti ja jäätävästi. Lyhtymme oli sammunut, ja se saattoi viedä\nmeidät kiertelevien bashiboshukien kynsiin, mikä olisi ollut meidän,\nkaikkien tuho. Balatan suunnalla tapasimme juutalaisten veneitä.\nJuutalaiset, jotka tällä kohdalla asuvat salmen molemmin puolin,\nBalatassa ja Pripashassa, käyvät iltaisin vieraisilla tai palaavat\nsuuresta synagogasta, ja ainoa paikka, jossa yöllä tapaa liikettä\nKultaisella Sarvella, on juuri tämä.\n\nHe lauloivat ohi kulkiessaan surullista säveltä omalla\njuutalaiskielellään. Pöllö liiteli yhä päittemme päällä, ja Aziyadé\nitki kylmästä ja pelosta.\n\nKuinka iloisia olimmekaan kun hiljaa kiinnitimme veneemme Eyoubin\nlaituriin. Hyppäsimme savessa lankulta lankulle — tunsimme nuo lankut\nulkoa kuin sokeat — kuljimme aution pienen torin yli, avasimme hiljaa\nlukot ja salvat, suljimme kaikki takanamme; tarkastimme alakerran\ntyhjät huoneet, portaan alustat, keittiön, uunin sisustan, riisuimme\nlikaiset kenkämme ja kastuneet vaatteemme, kävelimme paljain jaloin\nvalkeilla matoilla, toivotimme hyvää iltaa Ahmetille, joka vetäytyi\nkammioonsa, astuimme huoneeseemme ja suljimme sen vielä, annoimme\narabialaisten valkoisten ja punaisten oviverhojen vaipua alas\ntakanamme, istuimme paksuille matoille aamusta asti kytevän kuparisen\nhiiliastian ääreen, joka levitti suloista, seraljin ruusupastilleilta\ntuoksuvaa lämpöä;... ja nyt seurasi ainakin vuorokaudeksi täysi\nturvallisuus, suunnaton kahden olemisen onni!\n\nMutta pöllö oli seurannut meitä ja alkoi huutaa plataanissa ikkunamme\nalla.\n\nVäsymyksen vaivuttamana nukkui Aziyadé sen kaameaan ääneen, vuodattaen\nkuumia kyyneliä.\n\n\n33.\n\nHeidän \"rouvansa\" oli vanha veijari, joka oli kierrellyt koko Euroopan\nja koetellut kaikenlaisia ammatteja; heidän \"rouvansa\" — Samuelin ja\nAhmetin rouva; he nimittivät häntä _bikum madame_, meidän rouvamme —\nheidän rouvansa puhui kaikkia kieliä ja piti arveluttavaa kahvilaa\nGalatan kaupunginosassa.\n\nHeidän \"rouvansa\", kahvilan ovi aukeni meluavalle pääkadulle. Se\noli hyvin syvä ja hyvin avara. Siinä oli takaportti eräälle Galatan\npahamaineiselle rantakadulle, jolle päätyi monen irstailupaikan\novi. Tuossa kahvilassa tapasivat toisensa etenkin italialaisten ja\nmaltalaisten kauppalaivojen matruusit, joita epäiltiin varkaudesta ja\nsalakuljetuksesta. Siellä tehtiin kaikenlaisia kauppoja, ja iltaisin\noli järkevintä mennä sinne revolveri taskussa.\n\nHeidän \"rouvansa\" piti paljon meistä, Samuelista, Ahmetista ja minusta.\nHän valmisti tavallisesti minun molempien ystävieni ruoan, kun heidän\n_asiansa_ pidättivät heitä usein tässä kaupunginosassa. Heidän\n\"rouvansa\" osoitti meille kaikenlaista äidillistä huomiota.\n\nHeidän \"rouvansa\" luona oli pieni kamari ja arkku, joita käytin pukua\nvaihtaessani. Tulin sinne eurooppalaisessa puvussa pääovesta ja lähdin\nturkkilaisena kujan kautta.\n\nHeidän \"rouvansa\" oli italialainen.\n\n\n34.\n\n                               Eyoubissa, tammik. 20 p:nä.\n\nEilen loppui hiljalleen kansainvälisten neuvottelujen suuri\npilanäytelmä. Kun juttu on mennyt hullusti, lähtevät heidän\nylhäisyytensä tiehensä. Lähettiläätkin sälyttävät matka-arkkunsa, ja\nniin on Turkki lain ulkopuolella.\n\nHauskaa matkaa koko joukolle! Onneksi me, me jäämme. Eyoubissa ollaan\nhyvin tyyniä ja hyvin päättäväisiä. Turkkilaisiin kahviloihin,\nvaatimattomimpiinkin, kokoontuvat rikkaat ja köyhät erotuksetta, pashat\nja rahvaan miehet... Oi tasa-arvoisuus, tuntematon demokratisille\nkansoillemme, länsimaisille tasavalloillemme!... Siellä on oppinut,\njoka selvittelee läsnäoleville päivän uutisten konstikkaita kirjaimia;\njokainen kuuntelee hiljaa ja vakavasti. Ei kuulu riidan melua, ei vuoda\nolut ja absintti, joita meidän syrjäkapakoissamme käytetään. Eyoubissa\npolitikoidaan vilpittömästi ja hartaasti.\n\nEi pidä joutua toivottomaksi kansan vuoksi, jossa on säilynyt niin\npaljon uskoa ja vakavaa rehellisyyttä.\n\n\n35.\n\nTänään, tammikuun 22 p:nä, ovat ministerit ja valtakunnan korkeat\nvirkamiehet, kokoontuneina juhlalliseen istuntoon Korkean Portin\ntavan mukaan yksimielisesti päättäneet hylätä Euroopan ehdotukset,\njoitten alta he näkivät pyhän Venäjän pukinsorkan pistävän esiin.\nJa onnentoivotusadresseja saapuu kaikilta puolin valtakuntaa noille\nmiehille, jotka ovat tehneet tuon toivottoman päätöksen.\n\nKansallinen innostus oli suuri kokouksessa, jossa ensi kertaa nähtiin\ntuo tavaton seikka: kristityt istuivat muhamettilaisten rinnalla,\narmenialaiset papit dervishien ja scheik-ul-islamin vieressä; siellä\nkuultiin muhamettilaisten suista ensikertaa nuo mahdottomat sanat:\n\"Meidän kristityt veljemme.\"\n\nSuuri veljeyden ja yksimielisyyden henki yhdisti silloin ottomanisen\nvaltakunnan erilaiset uskontunnustukset, yhteisen vaaran uhatessa.\nArmenialais-katolinen pappi piti tässä seurassa seuraavan oudon,\nsotaisen puheen:\n\n\"Effendit!\n\n\"Kaikkien meidän isiemme tomut ovat jo viisisataa vuotta levänneet\nisänmaan povessa. Meidän ensimmäinen velvollisuutemme on puolustaa tätä\nmaata, jonka olemme perinnöksi saaneet. Kuolema saapuu luonnonlain\npakosta. Historia osoittaa meille suuria valtakuntia, jotka vuorotellen\novat esiintyneet maailmannäyttämöllä ja kadonneet sieltä. Jos siis\nsallimuksen päätökset ovat vahvistaneet isänmaamme päivien lopun, on\nmeidän vain taivuttava sen määräyksiin. Mutta häpeällinen sammuminen\non toista kuin kunniakas loppu. Jos meidän tulee kuolla murhaavasta\nluodista, niin älkäämme luopuko kunniasta ottaa se keskelle rintaa eikä\nselkään. Ainakin maamme nimi piirtyy silloin kunniakkaasti historiaan.\nVielä äsken olimme vain tarmoton ruumis; meille annettu perustuslaki on\ntullut elähdyttämään ja vahvistamaan tuota ruumista.\n\n\"Tänään on meidät ensimmäistä kertaa kutsuttu tähän neuvostoon, ja\nkiittäkäämme siitä Hänen Majesteettiaan Sulttaania ja Korkean Portin\nministereitä! Älköön uskonnollinen kysymys nyt enään erotko omantunnon\nalueelta! Menköön muhamettilainen moskeijaansa ja kristitty kirkkoonsa!\nMutta olkaamme ja pysykäämme yksimielisinä, kun kaikkien etu on\nkysymyksessä julkista vihollistamme vastaan.\"\n\n\n36.\n\nAziyadé, ollen uskollinen kunnon turkittaren pienille, keltaisille\nsahvianitohveleille, joissa ei ollut kantapäätä eikä rintaa,\nkulutti niitä hyvinkin kolme paria viikossa. Niitä oli aina varalla\nvetelehtimässä jokaisessa huoneen nurkassa, ja hän kirjoitti nimensä\nniiden sisään väittäen, että Ahmet tai minä voisimme ottaa ne häneltä.\n\nKuluneet tuomittiin kamalaan kidutukseen: — hän heitti ne yöllä\nparvekkeelta ilmaan, paiskasi ne Kultaiseen Sarveen. Hän sanoi sitä\n_kurban des paputshs_, tohvelien uhraamiseksi.\n\nOli hauskaa nousta hyvin kirkkaina ja hyvin kylminä öinä vanhoja,\naskeleittemme alla narisevia portaita katolle, ja siellä, kuun\nkauniisti kumottaessa, _mahitadba_, saatuamme varmuuden, että kaikki\nnukkuivat ympärillämme, toimittaa _kurban_ ja sinkauttaa yksitellen\nilmaan nuo tuomitut tohvelit.\n\nPutosivatkohan tohvelit veteen, liejuun, tai varastelevan kissan\nselkään?\n\nPutoamisen ääni yön suuressa hiljaisuudessa ilmaisi, kumpi meistä oli\narvannut oikein, ja voittanut vedon.\n\nOli hyvä olla tuolla korkealla, yksin kotona, kaukana kaikista\nihmisistä, rauhassa, usein tallaten valkoista lumivaippaa, ja nähdä\nalapuolellamme vanha, nukkuva Stambul. Me emme saaneet yhdessä nauttia\npäivän palosta, kuten niin monet muut, jotka kävelevät yhdessä auringon\nkirkkaassa paisteessa omaa onneaan arvaamatta. Siellä korkealla oli\nmeidän kävelypaikkamme, siellä me kävimme hengittämässä talviöitten\npuhdasta ja kylmää ilmaa, kuun, tuon vaiteliaan toverin seurassa, joka\njoskus hitaasti laskeutui lännessä uskottomien maille, joskus nousi\npunaisena idästä, valaisten Skutarin tai Peran kaukaisia ääriviivoja.\n\n\n37.\n\n    Onko tää loppu vai alku, Herra?\n\n        (Victor Hugo, _Chants du crépuscule_.)\n\nBosporolla on vilkas liike. Kuljetuslaivoja tulee ja menee täynnä\nsotaan lähteviä miehiä. Heitä tulee kaikkialta, sotilaita ja\nvapaaehtoisia, Aasian perältä, Persian rajoilta, Arabiasta ja\nEgyptistäkin. Heidät varustetaan nopeasti Tonavalle tai Georgian\nkentille lähetettäviksi. Meluisat torventoitotukset, hurjat huudot\nAllahin kunniaksi tervehtivät joka päivä heidän lähtöään. Turkki ei ole\nmilloinkaan nähnyt niin paljon miehiä aseissa, niin päättäviä ja niin\nurheita miehiä. Allah tietää, mitä noista joukoista tulee!\n\n\n38.\n\nEnpä olisi antanut heidän ylhäisyyksilleen anteeksi heidän\ndiplomaattista ilveilyään, jos he olisivat häirinneet elämääni.\n\nOlen onnellinen saadessani olla tässä pienessä piiloisessa majassani,\njosta luopumista kerran jo pelkäsin.\n\nOn keskiyö, kuun sininen valo kulkee paperini yli, ja kukot ovat\naloittaneet öisen kiekumisensa. Eyoubissa saa olla hyvin kaukana\nvertaisistaan, hyvin erikseen yössä, mutta samalla hyvin rauhassa.\nMinun on usein vaikea uskoa, että Arif-Effendi on sama kuin minä, mutta\nolen siksi väsynyt itseeni noiden seitsemänkolmatta vuoden aikana,\njolloin olen itseni tuntenut, että mielelläni pidän itseäni jonakin\ntoisena.\n\nAziyadé on Aasiassa. Hän on vieraisilla haareminsa mukana eräässä\nIsmidtin haaremissa ja palaa luokseni vasta viiden päivän kuluttua.\n\nSamuel on luonani. Hän nukkuu lattialla yhtä rauhallisesti kuin pieni\nlapsi. Hän oli nähnyt päivällä, miten eräs hukkunut nostettiin maihin,\nja se oli nähtävästi niin kauheasti peloittanut häntä, että hän\nvarovaisuudesta kantoi patjansa ja peitteensä minun huoneeseeni.\n\nSeuraavana aamuna, auringon noususta saakka alkavat sotaan lähtevät\nvapaaehtoiset meluta, ja moskeijaan tulee suuri joukko kansaa. Lähtisin\nmielelläni heidän kanssaan antaakseni tappaa itseni sulttaanin\npalveluksessa. Sellaisen kansan taistelussa, joka ei tahdo kuolla, on\njotakin puoleensa vetävää, ja tunnen Turkkia kohtaan samaa innostusta,\njota tuntisin omaa isänmaatani kohtaan, jos kuoleman vaara uhkaisi\nsitäkin.\n\n\n39.\n\nIstuimme, Ahmet ja minä, sulttaani Selimin moskeijan aukealla.\nSeurasimme silmin noita vanhoja kivikiehkuroita, jotka kiemuroiden\nkohosivat pitkin harmaita minareetteja, ja puhtaaseen ilmaan nousevaa\npiippujemme savua.\n\nSulttaani Selimin aukeaa ympäröi vanha muuri, jossa on siellä täällä\nsuippokaarisia portteja. Siellä on harvassa kävelijöitä, ja vain\nmuutamia hautoja kypressien alla. Siellä on todellisessa turkkilaisessa\nympäristössä ja saattaa helposti erehtyä pari vuosisataa ajassa.\n\n— Tietäisin kyllä, Loti, sanoi Ahmet uhmailevan näköisenä, — mitä\nteen sinun lähdettyäsi. Viettäisin iloista elämää ja joisin itseni\nhumalaan joka päivä. Posetiivin soittaja kulkisi perässäni ja soittaisi\nminulle aamusta iltaan. Menettäisin rahani, mutta se olisi saman\ntekevää (_Zarak yok_). Olen samanlainen kuin Aziaydékin: Kun sinä\nlähdet, on Ahmetkin mennyttä.\n\nHäntä täytyi vannottaa olemaan järkevä, ja se ei ollut niinkään helppoa.\n\n— Tahdotko sinäkin, Loti, sanoi hän, vannoa minulle? Kun menet\nnaimisiin ja tulet rikkaaksi, tulet minua hakemaan, ja minä rupean\nsinulle palvelijaksi. Sinun ei tarvitse maksaa minulle enempää kuin\nStambulissakaan, mutta saisin olla luonasi ja muuta en pyydäkään.\n\nLupasin Ahmetille paikan kattoni alla ja sanoin uskovani pienet lapseni\nhänen hoitoonsa.\n\nTuo toive, että hän saisi kasvattaa lapseni ja pistää fezin heidän\npäähänsä, riitti saattamaan hänet jälleen iloiseksi, ja meiltä\nkului koko ilta kasvatussuunnitelmiin, jotka oli perusteltu perin\nalkuperäisiin menettelytapoihin.\n\n\n40.\n\n_Plumkett kirjoittaa Loti'lle_.\n\nRakas ystävä!\n\nOlen ollut teille kirjoittamatta vain sen takia, ettei minulla ole\nollut mitään sanottavaa. Sellaisessa tapauksessa on tapani vaieta.\n\nMitäpä olisinkaan oikeastaan voinut kertoa? Että ajatukseni\nkohdistuivat kaikissa suhteissa vastenmielisiin asioihin, että rouva\nTodellisuus oli tarttunut minuun, — syleily, josta on vaikea päästä\nirti, — että viihdyin perin surkeasti meri- ja siirtomaaherrojen\nkeskuudessa, että nuo salaperäiset taipumukset, myötämieliset siteet,\njotka joskus yhdistivät minut läheisesti kaikkeen miellyttävään ja\nkauniiseen, olivat taittuneet.\n\nOlen varma, että hyvin ymmärrätte tämän, sillä siihen tilaan olen\nnähnyt teidät vajonneena useammin kuin kerran.\n\nTeidän luonteenne muistuttaa paljon minun luonnettani. Ja siitä saapi\nhyvästi selityksensä se suuri myötämielisyys, jota melkein heti alusta\nolen teitä kohtaan tuntenut. — Selviö: Toisessa rakastaa enimmän\nitseään. Kun tapaan toisen itseni, seuraa siitä voimien lisääntyminen\nminussa. Näyttää siltä kuin molempien samanlaiset voimat liittyisivät\ntoisiinsa, ja että myötämielisyys olisi vain halua, pyrkimystä tuota\nvoimien lisääntymistä kohti, joka minusta merkitsee samaa kuin onni.\nJos tahdotte, niin nimitän tätä: _Suureksi sympaatiseksi paradoxiksi_.\n\nPuhun teille hiukan kirjallista kieltä. Huomaan, kyllä, että\nkäytän dynamiikasta lainattua sanastoa, joka suuresti eroaa hyvien\nkirjailijoittemme sanavarastosta, mutta se ilmaisee oivallisesti\najatukseni.\n\nNuo myötämielisyydet tunnemme perin erilaisilla tavoilla. Te, soiton\nymmärtäjä, sanokaapa, miten olette päässyt siitä selville? Mikä on\nsävel? Vain aistimus, joka herää meissä, kun ilma siirtää korvaamme\nja sieltä kuulohermoihimme väräjävän liikkeen. Mitä aivoissamme\ntapahtuu? Tarkastakaapa tuota omituista ilmiötä: Te olette säveljakson\nvaikutuksen alainen, kuulette sointujakson, joka miellyttää teitä.\nMiksi se teitä miellyttää? Koska musikaaliset intervallit, joista tuo\njakso syntyy, toisin sanoen, soivien ainesten värähdyslukujen suhteet\nilmaistaan helpommin eräillä numeroilla kuin toisilla. Vaihtakaa\nnumerot ja myötämielisyytenne ei enää herää; sanotte, ettei se enää\nole musiikkia, vaan jakso toisistaan johtamattomia ääniä. Kuulette\nyhtäaikaa monta rinnakkaista ääntä, tajuatte vaikutelman, joka on\nonnellinen tai tuskallinen. Se johtuu numerosuhteista, jotka ovat\nulkonaisen ilmiön suhteita teihin, tuntemiskykyiseen olentoon.\n\nTeidän ja eräiden sointujaksojen, eräiden loistavien värien, eräiden\nvaloisien kangastusten, eräiden viivojen ja eräiden muotojen välillä on\ntodellista sukulaisuutta. Vaikkapa nuo sovinnaissuhteet kaikkien noiden\neri seikkojen ja teidän välillänne olisivatkin liian monimutkaisia\nselvitettäviksi, kuten musiikin laita on, tunnette kumminkin, että ne\novat olemassa.\n\nMiksi naista rakastetaan? Hyvin usein se johtuu vain siitä, että hänen\nnenänsä viivassa, kulmakarvojensa kaaressa, kasvojensa muodossa on\njotakin, mikä vastaa jotakin tuntematonta teissä itsessänne, ja mikä\nmellastelee mielikuvituksessanne. Älkää sanoko vastaan; useimmissa\ntapauksissa ei rakkautenne johdu mistään muusta.\n\nSanotte, että tuossa naisessa on jokin moraalinen tenho, tunteen\nhienous, luonteen jalous, jotka ovat rakkautenne varsinaisina syinä...\nVoi, älkää millään tavoin sekoittako hänessä olevaa siihen, mitä teissä\nitsessänne on. Kaikki harhaluulonne johtuvat vain siitä, että laskette\nsen, mikä on vain teissä eikä missään muualla, sen hyväksi, mikä\nteitä miellyttää, ja pyydystätte naista, jota rakastatte, ja otatte\nystäväksenne nerokkaan miehen. Olen ollut rakastunut Milon Venukseen\nja erääseen Correggion nymfiin. Varmasti ei heidän keskustelunsa tenho\nja halu vaihtaa ajatuksia vetänyt minua heidän puoleensa; ei, se oli\nfyysillinen sukulaisuus, ainoa antikin kansojen tuntema rakkaus, joka\nloi taiteilijoita. Nyt on kaikki tullut niin monimutkaiseksi, ettei\nenää tiedä mihin päänsä kääntäisi. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä\nei enään ymmärrä mitään mistään.\n\nKaiken tämän jälkeen siirtykäämme määrittelemään teitä Loti. Kaikkien\nasioitten järjestyksen ja teidän välillänne on sukulaisuutta. Te olette\nluonteeltanne hyvin halukas taiteellisiin ja älyllisiin nautinnoihin,\nja te saatte olla onnellinen vain kaiken sen keskellä, mikä saattaa\ntyydyttää sympatisia tarpeitanne, jotka ovat äärettömät. Paitsi näitä\ntunteita ei teitä varten ole onnea. Sen piirin ulkopuolella, joka voi\nhankkia teille näitä tunteita, olette te aina koditon raukka.\n\nKen kykenee tajuamaan nuo korkeamman laatuiset tunteet, joita suuri\nrahvas ei käsitä, niin häneen vaikuttaa hyvin vähän kaikki se,\nmikä ei sisälly hänen haluihinsa. Viehättävätkö hyvä päivällinen,\nmetsästysretki ja kauniit tytöt sellaista, joka on vuodattanut\nihastuksen kyyneliä runoilijoita lukiessaan, heittäytynyt suloisesti\nsulavan säveleen kuljetettavaksi ja uponnut unelmoimiseen, joka ei ole\najatusta, vaan paremmin sanoen hurmiota, jota mikään sana ei ilmaise?\nIlahduttaako teitä jokapäiväiset kasvot, joilla kuvastuvat kaikki\ntyhmyyden vivahdukset, riemuitsetteko nähdessänne lyhyihin housuihin\ntai hännystakkeihin puettuja olentoja, koska kaikkea tuollaista näkee\nniin runsaasti liejuisilla kaduilla, likaisten seinien vierellä,\nnäyteikkunoitten ja kauppojen luona.\n\nNe ahdistavat mielikuvitusta ja ajatus jähmettyy aivoissamme.\n\nMinkä vaikutuksen tekee teihin ympärillänne olevien keskustelu,\njolleivät teidän ja heidän ajatuksensa ole sopusoinnussa keskenään?\n\nJos ajatuksenne voittaisi paikan ja ajan, jos se käsittäisi maan koko\npinnalla tapahtuvien seikkojen loppumattoman rinnakkaisuuden, maan,\njoka on vain aurinkoa kiertävä tähti, ja aurinko taas puolestaan\nerikoinen keskus avaruudessa, niin, jos ajattelette, että tuo\nääretön rinnakkaisuus on vain hetki iankaikkisuudessa, joka taas on\ntoinen äärettömyys, niin tuo kaikki näyttää teistä erilaiselta sen\nmukaan mille kannalle asetutte, ja näkökantoja on niin äärettömän\npaljon. Ajatelkaa, että kaiken tuon syy, kaikkien noitten asioitten\nsisin henki on teille tuntematon! Punnitkaa kiihkeästi mielessänne\nseuraavia ikuisia kysymyksiä: Mitä kaikki tämä on? Mikä olen minä tuon\näärettömyyden keskellä?\n\nTeillä on hyvä onni, jos teidän ei tarvitse olla ajatusten vaihdossa\nteitä ympäröivien ihmisten kanssa.\n\nHeidän keskustelunsa ei liikuta teitä sen enempää kuin jos hämähäkki\nkertoisi, että hävittävä karja on tuhonnut osan sen verkkoa, tai\nrupikonna ilmoittaisi perineensä suuren kasan romua, jonka alla sen\non hyvä mukavasti piileskellä. — Eräs herra kertoi minulle tänään\nsaaneensa huonon sadon ja perineensä maatilan.\n\nOlette rakastanut ja rakastatte ehkä vieläkin. Olette tuntenut, että on\nolemassa aivan erikoinen elämä, olentonne aivan erikoinen tila, jonka\nhyväksi kaikki saa mielestänne aivan uuden ulkonäön.\n\nSilloin tuntuu tapahtuvan aivan uusi ilmestys; luulisi syntyneensä\ntoisen kerran, sillä silloin elää voimakkaammin ja toimii\ntäydellisemmin. Kaikki ajatuksemme ja tunteemme heräävät ja virkistyvät\nkuin palavan viinan liekki, kun nestettä liikutetaan. (Tulevaisuuden\nkirjallisuutta!)\n\nLyhyesti, virkistytään, ollaan onnellisia, ja kaikki tämän onnen\nedellä ollut häviää jonkunlaiseen yöhön. Tuntuu siltä kuin olisi oltu\nautuaitten mailla, elettiin nykyiseen elämään verraten, kuten pieni\nlapsi nuoren miehen rinnalla. Niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat\nrakastuneena ollessa, saattaa kuvata vain juuri sillä hetkellä kuin\nne tunnetaan, ja tällä hetkellä en varmasti tunne mitään sellaista.\nJa kuitenkin innostun näitä ajatuksia liikutellessani, kiihdyn, pääni\nmenee pyörälle ja ajatukseni menevät sekaisin.\n\nKuinka ihanaa onkaan rakastaa ja olla rakastettu, tietää, että\nvalioluonne on ymmärtänyt teidät, että joku kantaa kaikki ajatuksensa\nja kaikki teille, että olette keskusta, päämäärä, johon suhtautuen\nyhtä hienosäikeinen elimistö kuin teidän elää, ajattelee ja toimii!\nTuollainen juuri tekee meidät vahvoiksi ja synnyttää nerokkaita miehiä.\n\nJa sitten tuo rakastetun naisen suloinen kuva, joka ehkä vähemmän\non tosiseikka kuin mielikuvituksemme puhtain tuote, ja tuo sekoitus\nruumiillisia, sielullisia, aistillisia ja henkisiä vaikutelmia,\nnoita täysin kuvaamattomia, jotka saattaa palauttaa vain sellaista\njo kokeneen mieleen, — vaikutelmia, joita aiheuttaa omituisen\nsalaperäisen mielleyhtymän välityksellä pieninkin rakastetulle kuulunut\nseikka, esimerkiksi kun kuulette hänen nimensä lausuttavan, kun näette\nsen vain paperille kirjoitettuna, ja tuhannet muut ylevät pikku\ntyhmyydet, jotka ehkä ovat parasta, mitä maailmassa on.\n\nJa ystävyys, joka on vakavampi, kiinteämpi tunne, koska se nojaa\nkaikkeen siihen, mitä meissä on korkeinta, oman itsemme puhtaasti\nälylliseen osaan. Mikä onni on voida sanoa kaiken tuntemansa\nsellaiselle, joka ymmärtää teitä _loppuun asti_, eikä ainoastaan\n_määrättyyn pisteeseen saakka_, sellaiselle, joka päättää ajatuksenne\nhuulillanne olleella sanalla, ja jonka vastaus saattaa vuotamaan\nkäsitevirran, ajatusaallon. Puoli sanaa ystävänne suusta ilmaisee\nenemmän kuin kokonaiset lauseet, sillä olette tottunut ajattelemaan\nhänen kansaan. Ymmärrätte kaikki häntä elähdyttävät tunteet ja hän\ntietää sen. Olette kaksi älyä, jotka lisäävät ja täydentävät toisiaan.\n\nOn varmaa, että se, joka on tuntenut kaiken tämän, ja joka ei\ntällaisessa onnistu, on hyvin surkuteltava.\n\nEi ystävyyttä, ei ketään, joka minua ajattelisi... Mitä hyötyä on\najatuksista, jollei ole kenelle ne ilmaisisi? Mitä hyötyä on lahjoista,\nellei maailmassa ole henkilöä, jonka arvostelua pidän kaikkea muuta\ntärkeämpänä? Mitä hyötyä on sielukkuudesta sellaisten ihmisten\nkeskuudessa, jotka eivät ymmärrä minua?\n\nAnnat kaiken mennä menojaan. Olet kokenut pettymyksiä, koet joka päivä\nuusia; olet nähnyt, ettei mikään tässä maailmassa ole kestävää, ettet\nvoi luottaa mihinkään, kiellät kaiken. Hermosi ovat lamautuneet,\najattelet vain heikosti, oma minuutesi vähenee, siihen määrään, että\nyksin ollessa olet joskus kysymäisilläsi itseltäsi, valvotko vai\nnukutko. Mielikuvitus pysähtyy, ei rakenneta enää pilvilinnoja. Toivoa\nei ole enää. Joudut kerskailemaan, puhut miehevästi monista asioista,\njoille nauretaan paljon silloin kun niille ei itketä.\n\nEt rakasta mitään ja kuitenkin olet luotu rakastamaan. Et usko\nmihinkään, vaikka saattaisit ehkä uskoa kaikkeen, kelpasit kaikkeen ja\nnyt et kelpaa mihinkään.\n\nOmistaa itsessään taipumusten liikavoimaa ja tuntea kasvavansa\nkieroon tunnekyvyn liikakasvua, tunteitten ylivuotavaisuutta, ja olla\ntietämättä, mitä niillä tekisi, se on kamalaa! Sellaisissa olosuhteissa\nelämä on jokapäiväistä kärsimystä, jota eräät huvitukset voivat\nhetkeksi lievittää — kuten kaunoratsastajattarenne, odaliski Aziyadé\nja muut turkkilaiset ilotytöt — mutta niin lankeaa vain uudestaan, ja\nloukkaa itsensä pahemmin kuin ennen.\n\nSiinä on teidän uskontunnustuksenne selitettynä ja kehitettynä. Ja\nteille kirjoittava hulluttelija on lisännyt sitä aikalailla.\n\nTämän pitkän vaikeatajuisen lörpötyksen johtopäätös kuuluu näin: Tunnen\nteitä kohtaan hyvin elävää mielenkiintoa, ehkä vähemmän sen takia, mitä\nte olette, kuin sen, mikä teistä saattaisi tulla.\n\nMiksi olette ottanut tuskanne johdattimeksi lihasten hoidon, joka\ntappaa teissä sen, mikä yksin voisi pelastaa teidät! Olette ilveilijä,\ntemppuilija ja hyvä ampuja; olisi ollut parempi olla suuri taiteilija,\nrakas Loti.\n\nTahtoisin muuten painaa mieleenne seuraavan ajatuksen, johon uskon:\nEi ole lääkitsemätöntä sielullista kärsimystä. Meidän järkemme on\nlöydettävä, ja käytettävä sitä taudin luonteen ja sairaan mielensävyn\nmukaan.\n\nToivottomuus on täydellisesti säännötön tila. Se on yhtä parantuva\ntauti kuin monet muutkin, sillä sen luonnollinen lääke on aika.\nOlkaa kuinka onneton hyvänsä, mutta pitäkää varalla pieni kulma omaa\nitseänne, jonne ette päästä tautia tunkeutumaan. Olkoon tuo pieni kulma\nlääkelaatikkonne. — _Amen!_\n\n                                                   Plumkett.\n\nPuhukaa minulle Stambulista, Bosborasta, pashojen kolmeliepeisistä\npuvuista j.n.e. Suutelen odaliskinne käsiä ja olen ystävyydellä teidän\n\n                                                   Plumkettinne.\n\n\n41.\n\n_Loti Plumkettille_.\n\nOlenko sanonut teille, rakas ystävä, että olin onneton? En usko sitä,\nja jos olen sellaista puhunut, olen varmasti erehtynyt. Palasin\ntänä iltana kotiin tuumien itsekseni, että kuuluin tämän maailman\nonnellisiin, ja että tämä maailmakin oli hyvin kaunis. Palasin ratsain\nkauniina tammikuun iltapäivänä. Laskeva aurinko kultasi mustat\nkypressit, Stambulin vanhat sarvekkaat muurit ja piiloisan majani\nkaton, missä Aziyadé odotti minua.\n\nHiillos lämmitti ruusuvedelle tuoksuvaa huonettani. Suljin oveni\nlukkoon ja istuuduin jalat ristiin, asento jonka viehätystä ette tunne.\nPalvelijain Ahmet valmisti kaksi nargilheta, toisen minulle, toisen\nitselleen, ja asetti jalkojeni eteen kuparitarjottimen, jolla paloi\nseraljin tuoksuainetta. Aziyadé aloitti matalalla äänellä djinnien\nlaulun, lyöden metallilevyillä koristettua rumpua. Savu alkoi piirrellä\nilmaan sinertäviä koukeroitaan, ja vähitellen kadotin tietoisuuden\nelämästä, surullisesta ihmiselämästä, katsellessani noiden kolmen\nystäväni miellyttäviä kasvoja: rakastettuni, palvelijani ja kissani.\n\nEi ketään tunkeilijoita, ei ketään odottamattomia, vastenmielisiä\nvieraita. Vaikka jotkut turkkilaiset kaikessa hiljaisuudessa kävivätkin\nluonani, niin _ystäväni_ eivät tiedä yhtään mitään asunnostani.\nSaarniristikot suojelevat niin uskollisesti ikkunoitani, etteivät\nuteliaat katseet minään päivän hetkenä saata tunkeutua sisään.\n\nVain itämaalaiset, hyvä ystävä, _osaavat olla kotonaan_.\nEurooppalaisissa taloissanne, jotka ovat avoinna jokaiselle,\nasutte kuin kaduilla ilkeitten ja julkeitten ystävienne vakoilun\nesineinä. Ette tunne tuota sisälläolon loukkaamattomuutta, ettekä\ntuon salaperäisyyden viehätystä. Olen onnellinen, Plumkett. Peruutan\nkaikki valitusvirteni, jotka niin naurettavasti teille lähetin... Ja\nkuitenkin kärsin kaikesta, mitä sydämmessäni on murtunutta. Tunnen,\nettä nykyhetki on vain lepopaikka kohtalossani, jotakin kamalaa väikkyy\nyhä tulevaisuuden yllä, ja nykyhetken onni tuo muassaan kohtalokkaan\nhuomispäivän. Vaikka hän on luonanikin, valtaa minut hetkeksi pistävä\nikävä. Sitä voi verrata tuohon selittämättömään kauhun tunteeseen, joka\nlapsena tarttui minuun yön lähestyessä.\n\nOlen onnellinen, Plumkett ja tunnonpa nuortuvanikin. En ole enää tuo\nseitsemänkolmatta vuotias mies, joka oli paljon kierrellyt, paljon\nelänyt ja tehnyt kaikenlaisia tyhmyyksiä kaikissa mahdollisissa\nmaanosissa.\n\nOn vaikeata päättää, kuka heistä on lapsellisin: Ahmet Aziyadé\nvai Pamudko. Olin vanha ja epäilevä. Heidän rinnallaan muistutan\ntuota Buldwerin henkilöä, joka eli kymmenen ihmiselämää, vuosien\nvoimatta jättää merkkiään hänen kasvoihinsa ja joka asutti nuoreen\nkaksikymmenvuotiseen ruumiiseensa vanhan väsyneen sielun.\n\nMutta heidän nuoruutensa virkistää sydäntäni, ja olette oikeassa, minä,\njoka en enään luullut uskovani mihinkään, saattanen ehkä vielä uskoa\nkaikkeen...\n\n\n42.\n\nEräänä tammikuun iltapäivänä oli Konstantinopolin yllä oleva taivas\nyksitoikkoisen synkkä. Kylmä tuuli ajeli hienoa talvista sadetta ja\npäivä oli koleahko kuin Britanniassa.\n\nKuljin ratsain pitkää ja leveää tietä, jota reunustivat kolmenkymmenen\njalan korkuiset jyrkät ja kiiltävät muurit kuin vankilaa.\n\nEräässä tien mutkassa oli holvattu silta harmaasta marmorista.\nSitä kannattivat kummallisesti veistellyt marmoripylväät ja se oli\nyhdyssiteenä noitten surullisten rakennusten oikean ja vasemman puolen\nvälillä. Nuo muurit ympäröivät Tsheraghanin seraljia. Toisella puolella\nolivat puutarhat, toisella palatsi ja kioskit, ja tuota marmorisiltaa\npitkin kävivät kauniit sulttaanittaret toistensa luona niin, ettei\nheitä voitu nähdä tieltä.\n\nVain kolme porttia aukeni pitkän matkan päässä toisistaan palatsin\nmuurissa, kolme harmaata marmoripalatsia, jotka oli suljettu\nkullatuilla ja koristetuilla rautaisilla ovipuoliskoilla.\n\nPortit olivat muuten niin korkeat ja komeat, että voi aavistaa\nmillaisia rikkauksia niiden takana piili.\n\nSotilaat ja mustat eunukit vartioivat noita kielletyitä käytäviä.\nNoitten porttien tyylikin näytti jo ilmaisevan, että kynnyksen yli\noli vaarallista astua. Marmoriset pylväät ja korkokuvat, jotka oli\nkaiverrettu arabialaiseen malliin, oli peitetty oudoilla piirroksilla\nja salaperäisillä kiemuroilla.\n\nValkea marmorinen moskeija kupuineen ja kultaisine puolikuineen nojasi\ntummiin kallioihin, joilla kasvoi villiä pensasaitaa. Olisi luullut,\nettä haltijattaren taikasauva oli yhdellä iskulla loihtinut tuon\nlumivalkoisen rakennuksen maasta, jättäen tarkoituksella rauhaan sitä\nympäröivän, karun ja raa'an luonnon.\n\nOhitseni kulkivat komeat vaunut, joissa oli kolme outoa naista: muudan\nnäytti harvinaisen kauniilta läpinäkyvän harsonsa alla.\n\nKaksi heidän seurassaan ratsastavaa eunukkia ilmaisivat, että naiset\nolivat ylhäisiä.\n\nNuo kolme turkitarta käyttäytyivät hyvin sopimattomasti, kuten kaikki\nylhäiset _haanum'it_, jotka eivät pelkää heitellä eurooppalaisille\nkadulla mitä rohkaisevimpia tai pilkallisimpia silmäyksiä.\n\nTuo kaunotar etenkin hymyili minulle niin suopeasti, että käännyin\nseuraamaan heitä.\n\nNiin alkoi pitkä kaksituntinen kävely, jonka kuluessa kaunotar lähetti\nminulle avoimesta ikkunasta koko joukon sulavimpia hymyjään. Vaunut\nvierivät aikakyytiä, ja seurasin niitä pitkin matkaa, milloin edellä,\nmilloin takana, hidastuttaen kulkuani tai nelistäen, päästäkseni ohi.\nEunukit, jotka ovat peloittavia koomillisia oopperoissa — katselivat\nmenettelyäni hyväntahtoisesti, ja ratsastivat yhä paikoillaan,\ntäydellisesti välinpitämättöminä.\n\nKuljimme Dolma-Baztsheen, Sali-Bazarin, Top-Haneen, Galatan meluavan\nkaupunginosan läpi, sitten pitkin Stambulin siltaa, surullista Phanaria\nja mustaa Balataa. Nuo kolme naista pysähtyivät lopulta Eyoubissa,\nvanhalla turkkilaisella kadulla, ikuisen Oonakin edessä, joka oli\nloisteliaan ja synkän näköinen, ja laskeutuivat alas.\n\nKaunis Senika — sain seuraavana päivänä tietää hänen nimensä —\nkääntyi ennen kuin hän astui asuntoonsa, lähettääkseen minulle\nviimeisen hymynsä. Rohkeuteni oli viehättänyt häntä, ja Ahmet ennusti\nhyvin pahaa tästä seikkailusta...\n\n\n43.\n\nTurkkilaiset naiset, etenkin ylhäiset, pitävät hyvin halpana\nuskollisuutta, jota heidän tulisi osoittaa puolisoilleen.\nEräänlaatuisten miesten tuima valvonta ja rangaistuksen pelko ovat\nvälttämättömiä pidättämään heitä. Aina työttöminä, ikävän vaivaamina,\nhaaremin yksinäisyyden fyysillisesti kiusaamina, saattavat he antautua\nensimmäiselle vastaantulijalle — palvelijalle, joka sattuu joutumaan\nheidän käsiinsä, heitä kuljettavalle soutajalle, jos hän on kaunis ja\nmiellyttää heitä. Kaikki ovat hyvin uteliaita eurooppalaisiin nuoriin\nmiehiin nähden, ja nämä käyttäisivät sitä kyllä hyväkseen joskus,\njos he tietäisivät ja uskaltaisivat, tai pikemmin, jos heillä olisi\nsuotuisa tilaisuus yrittääkseen. Asemani Stambulissa, turkinkielen ja\ntapojen tunteminen — yksinäinen oveni, joka hiljaa kääntyi vanhoilla\nsaranoillaan, — olivat hyvin sopivia tällaisiin yrityksiin. Minun\ntalostani olisi epäilemättä tullut, jos olisin tahtonut, haaremien\njoutilasten kaunottarien kohtauspaikka.\n\n\n44.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin hyökkäsi myrskypilvi rauhaisan majani\nkimppuun; peloittava pilvi kulki minun ja sen välitse, jota en\nollut lakannut rakastamasta. Aziyadé vastusti kaikin voimin hänelle\nesittämääni kyynillistä suunnitelmaa. Hän vastusti minua sellaisella\ntahdon voimalla, kyyneleenkään nousematta hänen silmiinsä, ja hänen\näänensäkään värähtämättä, että hän oli voittaa minut.\n\nOlin selittänyt hänelle, etten huomenna enää huolisikaan hänestä, vaan\nsallisin erään toisen tulla muutamaksi päiväksi hänen paikalleen.\nKäskin hänen palata sitten ja rakastaa minua tämän nöyryytyksenkin\njälkeen, sitä muistamattakaan.\n\nHän tunsi tuon Senikan, joka oli kuuluisa haaremeissa seikkailuistaan\nja häpeämättömyydestään, ja vihasi tuota olentoa, jolle Behidje-hanum\nsyyti kirouksia. Ajatus, että tuo nainen karkoittaisi hänet, täytti\nhänen mielensä katkeruudella ja häpeällä.\n\n— Se on varmasti päätetty, Loti, sanoi hän. Kun tuo Senika tulee, on\nkaikki lopussa, enkä rakasta sinua enää. Minä olen sinun, ja sieluni\nkuuluu sinulle; saat tehdä tahtosi mukaan. Mutta silloin, Loti, on\nkaikki lopussa. Kuolen ehkä surusta, mutta en näe sinua milloinkaan\nenää.\n\n\n45.\n\nMutta tunnin kuluttua, rakkauden voimasta, oli hän suostunut tuohon\nmielettömään sopimukseen. Hän lähti ja vannoi palaavansa, sitten kuin\ntuo toinen oli mennyt, ja minua miellyttäisi pyytää häntä takaisin.\n\nAziyadé lähti, posket punaisina ja silmät kuivina, ja Ahmet, joka\nkäveli hänen jäljessään, kääntyi sanoakseen, että hän ei enää palaisi.\nArabialainen verho huoneeni oven edessä valahti paikoilleen, ja kuulin\nheidän tohveliensa laahustamisen matolla aina portaille saakka. Siinä\nheidän kulkunsa pysähtyi. Aziyadé oli itkuun pyrähtäen vaipunut\nportaille, ja hänen nyyhkytystensä ääni tunkeutui tänne saakka yön\nhiljaisuudessa.\n\nKuitenkaan en lähtenyt huoneestani ja annoin hänen mennä.\n\nOlin sanonut hänelle totuuden, että rakastin häntä, enkä vähääkään\ntuota Senikaa. Aistini olivat vain kuumeessa ja vetivät minua tuota\nhuumaavaa tuntematonta kohti. Ajattelin hätäisenä, että jos hän todella\nei enää haluaisi tavata minua, olisi hän ainaiseksi mennyttä seraljin\nmuurien taa suljettuna, ja ettei mikään inhimillinen voima toisi häntä\nenää minulle takaisin. Kuulin, sydäntäni sanomattomasti kouristaessa,\nkuinka talon ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Mutta suonia poltti ajatus\ntuon toisen tulosta; jäin paikoilleni kutsumatta heitä takaisin.\n\n\n46.\n\nSeuraavana iltana oli majani koristettu ja täynnä tuoksuja ottaakseen\nvastaan tuon ylhäisen naisen, joka kaikin puolin kunniallisesti oli\nhalunnut käydä vieraisilla yksinäisessä majassani. Kaunis Senika saapui\nhyvin salaperäisesti kellon kahdeksaa lyödessä, — kuulumaton aika\nStambulissa.\n\nHän riisui huntunsa ja harmaan liinaisen _feredje'n_, johon hän\nvarovaisuudesta oli pukeutunut kansannaisten tavoin, ja valahdutti\nalas ranskalaisen hameen laahustimen, joka ei minua miellyttänyt.\nTuo epäilyttävää makua ilmaiseva, pikemmin kallis kuin muodikas\npuku ei sopinut Senikalle, ja hän huomasi sen. Tenhoamisyrityksen\nepäonnistuttua hän kuitenkin istuutui mukavasti ja puhui halukkaasti.\nHänen äänensä oli tenhoton ja hänen katseensa kiersivät uteliaasti\nhuonettani, jonka kalustusta ja omaperäisyyttä hän kovasti kehui.\nErikoisesti tahtoi hän puhua merkillisistä elämäntavoistani, ja\nteki minulle aivan häikäilemättä joukon kysymyksiä, joihin vastasin\nvältellen.\n\nKatselin Senika-hanumia...\n\nHän oli loistava olento. Iho oli tuore ja sametin pehmoinen, huulet\nolivat puoliavoimet, punaiset ja kosteat. Hän kallisti päätään\ntaaksepäin, korkeana ja ylpeänä, tietoisena kaikkivoittavasta\nkauneudestaan.\n\nTulinen intohimo kiiriskeli tuon suun hymyssä, hänen mustien, puoleksi\nripsien piilottamien silmiensä liikunnossa. Olin harvoin nähnyt\nkauniimpaa naista luonani, valmiina täyttämään haluni tuoksuvan\nhuoneen lämpimässä yksinäisyydessä. Ja kuitenkin raivosi minussa\nodottamaton taistelu, aistini taistelivat tuota vähemmän määriteltyä\nvastaan, jota on totuttu nimittämään sieluksi, ja sielu taas kamppaili\naistien kanssa. Sillä hetkellä jumaloin pientä armastani, jonka olin\nkarkoittanut. Sydämeni kuohui hellyyttä ja omantunnon vaivoja hänen\nvuokseen. Vierelläni istuva kaunis olento tuotti minulle enemmän\ninhoa kuin rakkautta. Olin himoinnut häntä, hän oli tullut. Hänen\nomistamisensa oli kokonaan vallassani. Muuta en pyytänytkään, mutta\nhänen läsnäolonsa oli kuitenkin vastenmielinen.\n\nKeskustelu riutui, ja Senikan äänessä oli ivallinen sointu. Taistelin\nitseäni vastaan tehtyäni niin lujan päätöksen, ettei tuolla naisella\nollut voimaa voittaa sitä.\n\n— Rouva, sanoin turkinkielellä, — kun tulee hetki, jolloin tuotatte\nminulle surua poistumisellanne, (jonka toivon vielä olevan kaukana),\nsallinette, että saatan teitä?\n\n— Kiitos, sanoi hän, — minulla on kyllä seuraa. Hän oli varovainen\nnainen. Suopea eunukki, joka kai oli tottunut emäntänsä mutkapolkuihin,\npysytteli kaiken varalta talon oven edustalla.\n\nAstuessaan majani kynnyksen yli naurahti tuo ylhäinen nainen ilkeästi,\nmikä saattoi kiukun punan nousemaan poskilleni, ja olinpa vähällä\ntarttua hänen pyöreään käsivarteensa pidättääkseni hänet.\n\nTyynnyin sentään ajateltuani, ettei koko jutusta ollut minulle mitään\nhaittaa, ja että molemmista esittämistämme osista naurettavampi ei\nsuinkaan ollut minun.\n\n\n47.\n\nAhmet, joka ei enää ollut aikonut palata, saapui seuraavana aamuna\nkahdeksalta.\n\nHän näytti murjottavan ja tervehti minua hyvin kylmästi.\n\nTarina Senika-hanumista sai hänet kohta perin iloiselle päälle. Hän\npäätti, kuten tavallista, että olin _tshok sheitan_ (hyvin ovela), ja\nistuutui nurkkaan rauhassa nauraakseen.\n\nKun me myöhemmin ratsastusretkillämme kohtasimme Senika-hanumin vaunut,\noli hän niin vahingoniloisen näköinen, että minun oli pakko sen vuoksi\ntorua ja muistuttaa häntä.\n\n\n48.\n\nLähetin Ahmetin Un-Kapaniin Kadidjan luo. Hänen oli ilmoitettava tuolle\nuskotulle apinalle, kuinka Senika otettiin vastaan, ja pyydettävä\nesittämään Aziyadélle anteeksipyyntöni ja toivoni, että Aziyadé jo\nsamana iltana tulisi luokseni.\n\nLähetin samalla kolme lasta maalle tuomaan minulle vihreitä oksia ja\nruohoja, narsisseja ja keltakukkia korittain. Tahdoin, että vanha talo\ntyttöni palatessa olisi entistä iloisemmassa juhla-asussa.\n\nKun Aziyadé sinä iltana tuli sisään johti hänet kukkamatto portilta\nhuoneemme oven eteen. Varrettomat keltakukat peittivät permannon\npaksuna tuoksuvana mattona. Tuo suloinen tuoksu huumasi, ja portaita,\njoilla hän oli itkenyt, ei näkynytkään.\n\nHänen punaisesta suustaan ei kuulunut sanaakaan, eikä moitetta; hän\nvain hymyili kukkaset nähdessään. Hän oli kyllin älykäs heti ensi\nsilmäyksellä huomaamaan, mitä ne sanoivat hänelle minun puolestani\nhiljaisella kielellään; ja hänen kyyneleitten ympäröimät silmänsä\nsäteilivät syvää iloa. Hän asteli kukilla tyynenä ja ylpeänä kuin\npieni kuningatar, joka taas astuu menetettyyn valtakuntaansa, tai kuin\nApsara, joka kävelee intialaisten jumalien kukkivassa paratiisissa.\n\nOikeat apsarat ja oikeat hourit eivät varmasti ole kauniimpia,\ntuoreempia, sirompia ja viehkeämpiä.\n\nSenika-hanumin tarina oli lopussa; sen tuloksena oli, että nyt\nrakastimme toisiamme entistä enemmän.\n\n\n49.\n\nOli iltarukouksen aika muutamana talvi-iltana. Muezzini lauloi\niankaikkista säveltään, ja me olimme sulkeutuneet salaperäiseen\ntaloomme Eyoubissa.\n\nNäen vieläkin rakkaan pikku Aziyadén istumassa lattialla punaisen\nja sinisen kirjavalla matolla, jonka juutalaiset meiltä ottivat, —\nsuorana ja vakavana, silkkisiin aasialaisiin housuihin puetut jalat\nristissä allaan. Hänen kasvoillaan oli tuo melkein profeetallinen ilme,\njoka oli suurena vastakohtana niiden suurelle nuoruudelle ja hänen\najatustensa lapsellisuudelle, ilme, jonka hän aina valitsi tahtoessaan\nsaada minut käsittämään jonkun omista mietelmistään; ne nojasivat\nusein johonkin itämaiseen vertaukseen, jolla muka oli ratkaiseva ja\neittämätön vaikutus.\n\n— _Bak, Lotim_, sanoi hän kiinnittäen syvät silmänsä minuun, — _katsh\ntane parmak burada var?_\n\nHän osoitti kättään sormet harallaan,\n\n(Katso, Loti, ja sano, kuinka monta sormea tässä on?)\n\nMinä vastasin nauraen:\n\n— Viisi, Aziyadé.\n\n— Niin, Loti, vain viisi. Ja kuitenkaan ne eivät kaikki ole\nsamanlaisia. _Bu, bundan bir partsha kutshuk_. (Tämä — peukalo — on\npaljon lyhyempi kuin seuraava; toinen hiukan lyhyempi kuin kolmas,\nj.n.e., lopuksi, tämä viimeinen on kaikista pienin.)\n\nAziyadén pienin sormi oli tosiaankin hyvin pieni. Hänen kyntensä,\njoka oli hyvin punertava juuresta, äsken kasvaneesta osasta, oli\npäästä maalattu, kuten kaikki muutkin, _hinna'lla_, kauniilla oranssin\npunaisella.\n\n— No niin, jatkoi hän, ja vielä suuremmalla syyllä. Loti, Allahin\nluomat, joita on paljon enemmän, eivät ole samanlaista; kaikki naiset\neivät ole samanlaisia eivätkä kaikki miehetkään...\n\nTällä vertauksella koetti hän todistaa minulle, että vaikkakin toiset\nennen rakastamani naiset olivatkin saattaneet unohtaa minut, ja ystävät\npettää ja hylätä minut, oli erehdys tuomita heidän mukaansa kaikkia\nnaisia ja miehiä. Hän, Aziyadé, ei ollut sellainen kuin toiset,\neikä hän saattaisi unohtaa minua milloinkaan, ja Ahmetkin varmasti\nrakastaisi minua aina.\n\n— Siis, Loti, jää siis meidän luoksemme...!\n\nJa sitten hän mietiskeli tulevaisuutta, tuota tuntematonta ja synkkää,\njoka lumosi hänen ajatuksensa.\n\nVanhuus oli hyvin kaukainen asia, jota hän ei oikein käsittänyt...\nMutta miksikä ei vanhennuttaisi yhdessä ja rakastettaisi yhä toisiaan,\n— rakastettaisi iankaikkisesti elämässä, ja elämän jälkeenkin.\n\n— _Sen kodja_, sanoi hän (sinä tulet vanhaksi,) _ben kodja_ (minä\ntulen vanhaksi)...\n\nTuota viimeistä lausetta hän tuskin lausuikaan, ja tapansa mukaan,\npikemmin näytteli kuin puhui sen. Sanoakseen: \"Minä tulen vanhaksi\",\nmursi hän nuoren äänensä ja lyyhistyi muutamaksi sekunniksi kokoon kuin\npikkuinen mummo, kyyristäen tulista nuoruutta uhkuvan hennon vartalonsa.\n\n— _Zarar yok_ (mitäpä siitä), oli päätös. — Mitäpä siitä, Loti, me\nrakastamme aina toisiamme.\n\n\n50.\n\n                          Eyoubissa helmikuussa 1877.\n\nTarinamme alku tuntuu omituiselta, kun sitä ajattelee!\n\nKokosimme päivittäin varomattomuuksia, kömpelyyksiä koko kuukauden ajan\npäästäksemme jo senkin takia mahdottomaan tulokseen.\n\nTurkkilaiseksi pukeutuminen Salonikissa, pukuun, joka hiukankin\ntarkkaavalle silmälle ilmaisi itsensä jo yksityiskohtien tarkkuudella,\nkierrellä näin kaupungilla, kun ohikulkijan lyhyt kysymys\nolisi saattanut ilmaista ja tuhota rohkean giaurin, kosiskella\nmuhamettilaisnaista hänen parvekkeensa alla, — kuulumaton tapaus\nTurkin aikakirjoissa, — ja kaikki tuo, Herra Jumala, vain elämän\nikävyyden täytteeksi ja näyttääkseen erikoiselta työttömien tovereitten\nsilmissä, pikemmin elämälle kohdistetun uhman ja kerskailun kuin\nrakkauden vuoksi.\n\nJa menestys seppelöi tuon varomattomuuden huipun, seikkailu\nonnistui käyttämällä keinoja, jotka olivat omiaan muuttamaan sen\nmurhenäytelmäksi.\n\nSe kelpaisi todistamaan, että silminnähtävästi mielettömimmät seikat\nsaavat hyvän lopun, että hulluilla on onnea, että uskalikoilla on\nJumala...\n\n... Aziyadé... Uteliaisuus ja huoli olivat olleet ensimmäiset\nhänen sydämessään heränneet tunteet. Uteliaisuus oli suunnannut\nristikkoikkunaan hänen suuret silmänsä, jotka aluksi ilmaisivat enemmän\nhämmästystä kuin rakkautta.\n\nHän oli ensin pelännyt tuota miestä, tuota ulkomaalaista, joka\nvaihtoi pukuja kuin Proteus-vainaja muotoa ja asettui kultakoruisena\nalbanialaisena seisomaan hänen ikkunansa alle.\n\nJa sitten oli hän ajatellut, että vieras kai rakasti häntä paljon,\nhäntä, ostettua orjaa, alhaissyntyistä Aziyadéta, koska vieras uskalsi\nniin huimapäisesti henkensä häntä katsellakseen. Tuo pikkuraukka ei\narvannut, että tuo kasvoiltaan nuori mies oli jo nauttinut liiaksikin\ntämän maailman hyvyyksiä, ja toi hänelle vain väsähtäneen sydämen,\nhakiessaan jotakin uutta ja erikoista. Hän oli ajatellut, että olisi\nkai ihanaa olla noin rakastettu — ja hitaasti oli hän liukunut\nrinnettä, joka vei hänet giaurin syliin.\n\nHänelle ei oltu opetettu yhtään siveellistä periaatetta, joka olisi\nvoinut saattaa hänet olemaan varuillaan. Ja hän oli vähitellen\njättäytynyt tuon ensimmäisen hänelle lauletun lemmenlaulun loihdun\nvaltaan, vaaran peloittavalle viehätykselle alttiiksi. Ensin oli\nhän antanut kätensä Monastirin tien yali'n ristikoiden läpi, sitten\nkäsivartensa, sitten huulensa, kunnes hän eräänä iltana avasi ikkunansa\nselkoselälleen ja astui puutarhaansa kuin Margareta, jonka nuoruus ja\nhilpeä lapsenmieli hänellä oli.\n\nHänen sielunsa oli puhdas ja koskematon kuin Margaretan sielu, vaikkapa\nhänen vanhuksen ostama ruumiinsa ei enää ollutkaan sellainen.\n\n\n51.\n\nJa nyt, kun toimimme varmasti ja harkitusti, tuntien täydellisesti\nkaikki turkkilaiset tavat, kaikki Stambulin käänteet; nyt, kun olemme\nmestareita teeskentelemään, vapisemme vieläkin kohdatessamme toisemme,\nja muistot noilta Salonikin ensimmäisiltä kuukausilta tuntuvat meistä\nkuin unelta.\n\nIstuessamme tulen ääressä, kuten pari järkiinsä tullutta lasta\nkeskustelevat entisistä kujeistaan, puhumme me usein tuosta Salonikin\ntavattomasta ajasta, kummista myrskyöistä, jolloin harhailimme maalla\nkuin pahantekijät, tai merellä kuin mielettömät — voimatta vielä\nvaihtaa ajatusta tai edes sanaakaan.\n\nMerkillisintä tarinassa on se, että rakastan häntä yhä. — \"Lapsellisen\nrakkauden pieni sininen kukka\" on taas puhjennut sydämmessäni tuon\nnuoren kiihkeän intohimon kosketuksesta. Sieluni syvimmästä rakastan ja\njumaloin häntä...\n\n\n52.\n\nEräänä kauniina tammikuun sunnuntaina, kun palasin majaani\ntalviauringon iloisesti paistaessa, näin kaupunginosassamme noin\nviitisensataa henkeä ja paloruiskuja.\n\n— Mikä palaa? kysyin kärsimättömästä\n\nMinulla oli aina ollut aavistus, että taloni palaisi.\n\n— Riennä, Arif! huusi vanha turkkilainen. — Riennä, talosi palaa!\n\nTällaista mielenliikutusta en ennen ollut tuntenut!\n\nLähestyin kuitenkin välinpitämättömän näköisenä tuota pientä majaa,\njonka olimme toisillemme järjestäneet, Aziyadé minulle ja minä hänelle,\nniin rakkaasti.\n\nKansanjoukko hajaantui kohta lähestyessäni, vihamielisenä ja uhkaavana.\nVanhat raivostuneet naiset kiihoittivat miehiä ja haukkuivat minua.\nOli tunnettu rikinhajua ja nähty vihreitä liekkejä, minua syytettiin\nnoituudesta ja taikuudesta. Vanhat epäluulot olivat vain nukkuneet, ja\nnyt sain tietää olevani levottomuutta herättävä, epäluotettava henkilö,\njoka ei voinut vedota eikä turvautua keneenkään.\n\nLähestyin hitaasti majaamme. Ovet oli lyöty sisään, ikkunat olivat\nrikki ja savu tuprusi katosta. Kaikki oli mullin mallin, kaikkialle\noli tunkeutunut tuo synkkä joukko, joka kohoaa kuin maasta\nKonstantinopolissa metelin hetkinä. Astuin sisään. Siellä satoi\nrasvaista kalkin sekaista mustaa vettä...\n\nTunnin kuluttua saavuin tuohon melun ja kapakoiden keskukseen. Kävin\nturhaan \"heidän rouvansa\" luona ja kaikissa komeroissa: Ahmetia ei sinä\niltana löytynyt.\n\nMinun oli pakko palata nukkumaan yksin ovettomaan, ikkunattomaan\nhuoneeseeni. Kääriydyin purevassa pakkasessa märkiin peitteihin,\njotka tuoksuivat kärventyneeltä. Nukuin huonosti, ja mietteeni olivat\nsynkkiä; tämä yö oli elämäni kaikkein vastenmielisimpiä.\n\n\n53.\n\nSeuraavana aamuna arvioimme Ahmetin kanssa vahingot. Ne olivat\nverrattain pienet ja ne saattoi helposti korjata. Tuhoutunut huone\noli tyhjä ja asuttavaksi kelpaamaton. Olisipa saattanut luulla, että\ntulipalo oli kuin tilauksesta huvin vuoksi sytytetty. Kevyimmätkin\nesineet löytyivät mikä mistäkin, epäjärjestyksessä ja likaantuneina,\nmutta siellä ne kumminkin olivat koskemattomina.\n\nAhmet osoitti kuumeista toimeliaisuutta. Kolme vanhaa juutalaisakkaa\npesi ja järjesteli hänen käskyjensä mukaan, ja eräät kohtaukset olivat\nperin hullunkurisia.\n\nSeuraavana päivänä oli kaikki lakaistu, pesty, kuivattu, sievää ja\npuhdasta. Musta ammottava aukko oli kahden huoneen sijalla. Tuota\nseikkaa lukuun ottamatta oli talo saanut entisen ulkonäkönsä, ja\nhuoneeni oli yhtä komea kuin ennenkin.\n\nSinä iltana olin varustanut huoneeni suurta vierailua varten. Monilla\ntarjottimilla oli nargilheita, _ratlo kum'ia_ ja kahvia; olipa\nsoittokuntakin, oboen puhaltaja ja rumpali.\n\nAhmet oli halunnut, että kaikki järjestettäisiin näin, ja suunnitellut\ntämän näyttämölle asetuksen. Kello seitsemän otin vastaan viranomaiset\nja merkkihenkilöt, joitten piti ratkaista kohtaloni.\n\nKoska pelkäsin, että minun oli pakko ilmaista nimeni ja pyytää\nBritannian lähetystön tukea, olin kovin kahdenvaiheilla seuruetta\nodotellessani.\n\nTällaisen seikkailun lopettamistapa olisi aiheuttanut ylempää tulevan\nkäskyn, joka olisi lopettanut lyhyeen oloni Stambulissa, ja pelkäsin\ntuota ratkaisua vielä enemmän kuin ottomanista oikeutta.\n\nNäen nuo ihmiset vielä kaikki, viisitoista tai kaksikymmentä henkeä\nvakavina istumassa matoillani: talonomistaja, arvohenkilöt, naapurit,\ntuomarit, poliisit ja dervishit. Orkesteri soitti ja Ahmet kaateli\nkuppeihin maslik'ia ja kahvia.\n\nMinun oli joko näytettävä toteen syyttömyyteni murhapolttoon ja\nnoituuteen, tai mentävä vankeuteen ja maksettava suuri sakko, koska\nolin ollut vähällä polttaa Eyoubin, ja lopuksi korvattava vahinko\ntalonomistajalle ja korjattava kaikki omalla kustannuksellani.\n\nTurkissa ei juuri saa luottaa muihin kuin itseensä, mutta yleensä\nonnistuu kaikessa, mihin uskaltaa ryhtyä, ja mahtavuus on ainoa\nmenestymisen ehto. Koko illan esitin suurta herraa, olin hävytön ja\nuskalias. Ahmet kaateli yhä kuppeihin ja sotki tahallaan edut ja\nkysymykset, näytellen osaansa suurenmoisesti. Orkesteri raivosi, ja\nkahden tunnin kuluttua tilanne kehittyi huippuunsa: — vieraani eivät\nenää käsittäneet toisiaan, riitelivät keskenään ja minä olin asiasta\nsyrjässä.\n\n— Kas niin, Loti, sanoi Ahmet, nyt ne ovat kaikki pehmeinä, ja se on\nminun työtäni. Ahmetisi vertaista et löytäisi koko Stambulista, olen\ntodellakin perin kallisarvoinen.\n\nTilanne oli sekava ja hassu, ja Ahmet tartuttavan iloinen. En saattanut\nvastustaa pakottavaa tarvetta hullutella puolestani, ja heittäytyen\nmitään virkkaamatta käsilleni suorittaen eräitä temppuja typertyneille\nkatselijoille.\n\nSellaisesta ajatuksesta ihastuneena käytti Ahmet hyväkseen näin\nsyntynyttä asiasta poikkeamista. Syvään kumarrellen antoi hän\njokaiselle tohvelit, viitat ja lyhdyt, ja istunto loppui ennenkuin oli\npäätetty mitään.\n\n_Loppu ja opetus:_ — En joutunut vankilaan enkä maksanut sakkojakaan.\nIsäntä korjautti talon kiittäen Allahia, että hänelle oli jäänyt\npuoletkin, ja minä jäin edelleen kaupunginosan lempilapseksi.\n\nKun Aziyadé parin päivän kuluttua saapui, tapasi hän talon paikoillaan,\nhyvässä järjestyksessä ja kukkia täynnä.\n\nTulen itsekseen syttyminen suljetussa talossa on ilmiö, jota on vaikea\nselittää, ja tulipalon alkusyytä ei saatu milloinkaan selville.\n\n\n54.\n\n    Tuon paikan sisällys on unho... Kuka vain on sukeltanut sydämen\n    valtamereen, hän on löytänyt levon tuhoutumisessa. Sydän löytää\n    sieltä vain _olemattomuuden_.\n\n                   (_Ferideddin Altar_, persialainen runoilija.)\n\nIzeddin-Ali-effendin luona, Stambulin perällä oli vastaanotto. Siellä\noli suitsutuksen ja tembaki'n savua, baskilaisrumpuja vaskisine\nhelyineen. Miehet lauloivat kuin unessa itämaiden kummallisia säveliä.\n\nNuo illanvietot, jotka minusta aluksi olivat tuntuneet oudon\nbarbarisilta, olivat vähitellen tulleet minulle tutuiksi, ja kotonani\noli myöhemmin samanlaisia tilaisuuksia, missä huumauduttiin rumpujen\npauhinasta, tuoksuista ja suitsutuksista.\n\nIzeddin-Ali-effendin pitoihin saavutaan illalla ja lähdetään vasta\naamun valjettua. Välimatkat ovat suuret Stambulissa lumisina öinä ja\nIzeddinin vieraanvaraisuus on hyvin suurenmoista.\n\nIzeddin-Alin ulkoa vanha ja rappeutunut talo sulkee mustien seiniensä\nsisään itämaisen ylellisyyden salaperäisen komeuden. Izeddin-Ali\ntunnustaa muuten ylhäisten uskonnosta sen, mikä on _eski_, joka\nmuistuttaa menneisyyden kaivattuja aikoja, ja kaiken sen, minkä\nmuinaisuuden leima on merkinnyt.\n\nRaskaalle raudoitetulle portille kolkutetaan. Kaksi nuorta\ncirkassilaista orjatyttöä kiiruhtaa hiipien avaamaan.\n\nSammutat lyhtysi, riisut tohvelisi — hyvin porvarillinen tapa, joka\nkuuluu itämaisiin seurustelumuotoihin. Itämaista kotia ei saa kadun lika\nmilloinkaan tahrata. Se saa jäädä ovelle, ja kauniilla, lastenlasten\nisovanhemmilta perimillä matoilla kävellään vain _babush'it_ jaloissa\ntai avojaloin.\n\nNuo kaksi orjatyttöä ovat kahdeksan vuotiaita; he ovat myytäviä\nja tietävät sen. Heidän kukoistavat kasvonsa ovat säännölliset ja\nsuloiset, kukkia on pistetty heidän hiuksiinsa, jotka on kammattu hyvin\nkorkealle päälaelle. Kunnioittavasti he tarttuvat vierasta käteen ja\nkoskettavat sitä hiljaa otsallaan.\n\nAziyadé, joka myös oli ollut pieni cirkassilainen orjatar, oli\nsäilyttänyt tuon tavan osoittaakseen minulle alamaisuutta ja rakkautta.\n\nVieras nousee vanhoja synkkiä portaita, joita uhkeat persialaiset matot\npeittävät. Haremlik aukenee hiljaa ja naissilmät tarkastelevat häntä\nhelmeillä koristetun oven raosta.\n\nSuuressa huoneessa, missä matot ovat niin pehmeät, että luulisi\nastuvansa kashmir-lampaan selässä, istuu jalat ristissä viisi tai\nkuusi nuorta miestä, onnellisen välinpitämättömissä ja rauhallisen\nuneksivissa asennoissa. Suuri, pakotetusta kuparista tehty, hiiliä\ntäynnä oleva maljakko, levittää huoneeseen lämpöä, hiukan raskasta,\nunettavaa utua. Veistoksilla koristetusta tammikatosta riippuu ryhmissä\nkynttilöitä. Ne palavat opaalinvärisissä, liljan muotoisissa kuvuissa,\njotka laskevat läpi vain punertavaa, vienoa, verhottua valoa.\n\nTuolit, kuten naisetkin, ovat tuntemattomia turkkilaisissa pidoissa.\nHuoneessa on vain hyvin matalia, Aasian kukikkaalla silkillä\npäällystettyjä divaneja, kirjokankaisia, satiinisia tai hopealla\nommeltuja pieluksia, hopeatarjottimia pitkine jasminipiippuineen,\npieniä kahdeksankulmaisia kappaleita, ja niitten päällä nargilheita,\njoitten letkut päättyvät suuriin kultaupotuksilla varustettuihin\nambrapalloihin.\n\nIzeddin-Alin luo eivät kaikki pääsekään, ja valittua väkeä siellä\nonkin. Ei noita Parisin bulevardeilla kiertäneitä pashan poikia,\nkeikareita ja tyhmyreitä, vaan yksistään _vanhan Turkin_ poikia, jotka\non kasvatettu kullatuissa _yali'eissa_, piilossa tasa-arvon kivihiilen\nsaastuttamalta tuulelta, joka puhaltaa länsimaissa. Vierasryhmissä\ntapaa silmä vain myötämielisiä kasvoja ja tulisia, nuoria katseita.\n\nNuo päivisin eurooppalaista pukua käyttävät miehet ovat illalla,\nloukkaamattomassa kodissaan, pukeutuneet silkkipaitoihin ja pitkiin\nturkiksilla reunustettuihin kashmiriviittoihin. Harmaa palttoo oli vain\nsatunnainen, siroton valepuku, joka sopi huonosti heidän aasialaisiin\ntottumuksiinsa.\n\n... Tuoksuva savu piirtää lämpimään ilmaan vaihtelevia monimutkaisia\nkoukeroita. Puhutaan matalalla äänellä, usein sodasta, Ignatieffistä,\n\"huolettavista moskovalaisista\", kohtalokkaasta osasta, jonka Allah\non kalifille ja islamilleen valinnut. Pienen pienet arabialaiset\nkahvikupit on monta kertaa täytetty ja tyhjennetty. Haremin naiset,\njotka haluavat näyttäytyä, avaavat oven ohi pujahtaessaan ja korjaavat\nhopeatarjottimet. Näet heidän sormiensa päät, joskus silmät ja äkkiä\nvilahtavan käsivarren. Siinä kaikki, ja kello viisi, Turkinajan mukaan\n(kymmenen), suljetaan haremlikin ovi, kaunottaria ei enää näy.\n\nTarjoillaan Ismidtin valkoista viiniä, jota Korani ei kiellä, yhdestä\nainoasta lasista, josta jokainen vuorostaan juo.\n\nJuodaan niin vähän, että tyttökin pyytäisi lisää, ja viini ei vaikuta\nmillään tavoin seuraavaan.\n\nVähitellen kuitenkin tulee pää raskaammaksi, ajatukset epävarmemmiksi,\nja sekaantuvat hämärään uneen.\n\nIzeddin-Ali ja Suleiman ottavat kaskilaisrummut ja laulavat\nunissakävijän äänellä vanhoja Aasiasta tulleita lauluja. Näet savun\nkohoavan yhä epäselvemmin, katseitten sammuvan, helmien loistavan ja\nhuoneen rikkauden.\n\nJa huumaus saapuu hiljaa, kaiken syvästi kaihottu unhotus.\n\nPalvelijat tuovat _yatag'eja_, joihin kaikki ojentuvat ja nukkuvat...\n\nAamu saapuu, päivä seuloutuu saarniristikosta, maalattujen\nrullaverhojen ja silkkiuudinten läpi.\n\nIzeddin-Alin vieraat lähtivät pukeutumaan valkoisiin marmorikomeroihin,\npeseytymään niin kirjailluilla ja kullatuilla liinoilla, että niitä\nEnglannissa tuskin uskallettaisiin käyttää.\n\nHe polttelevat kuparisen hiiliastian ympärillä ja jättävät hyvästit.\n\nHerääminen on jöröä. Luulee olleensa jossakin _Tuhannen ja yhden\nyön_ taikalinnassa ja tapaakin itsensä aamulla kahlaamassa Stambulin\nlikaisilla kaduilla ja basarien melussa.\n\n\n55.\n\nKaikki Konstantinopolin yön äänet ovat jääneet muistiini sekaantuneina\narmaani äänen sointuun, kun hän usein antoi minulle niistä outoja\nselityksiä.\n\nSynkin oli _bekdji'en_, yövartioitten huuto, joka ilmoitti tulipaloa,\ntuo kauhea: _Yangun var!_ pitkä, kaamea, joka toistui kaikissa\nStambulin kortteleissa, suuren hiljaisuuden keskellä.\n\nJa sitten aamulla raikahti kirkas sävel, kukkojen aamulaulu, hiukan\nennen muezzien rukousta, surullinen laulu, koska se ennusti päivää, ja\nkoska huomenna kaikki olisi taas kysymyksessä, sen henkikin!\n\nEräänä ensimmäisistä öistä, joita armaani vietti Eyoubin yksinäisessä\nmajassa, sai läheinen melu vanhan talon porraskäytävässä meidät\nmolemmat vavahtamaan. Molemmat luulimme kuulevamme djinnien parven\nolevan ovellamme, tai että turbanipäiset miehet kiipeilivät lahonneita\nportaita tikarit ja _yagatan'it_ paljaina. Meidän oli pelättävä kaikkea\nkun olimme yhdessä, ja meillä oli lupa vapista.\n\nMutta melu uudistui selvempänä ja vähemmän peloittavana, niin selvänä,\nettei epäilylle jäänyt sijaakaan:\n\n— _Setshan!_ (hiiret!) sanoi Aziyadé nauraen, täysin rauhoittuneena.\n\nVanha mökki oli täynnä niitä, ja öisin ne järjestivät oikeita tuhoisia\ntappeluita.\n\n— _Tshoh setshan var zenin evde, Lotim!_ sanoi hän usein. (Talossa on\npaljon hiiriä, Loti!)\n\nSenpä vuoksi hän kerran lahjoitti minulle _Kedi-bey'n_.\n\nKedi-bey (herra kissa), josta myöhemmin tuli suuri ja mahtava otus,\noli silloin tuskin kuukauden ikäinen. Se oli pienoinen keltainen kerä,\nkoristeina suuret vihreät silmät, ja aika herkkusuu.\n\nAziyadé hämmästytti sillä minua eräänä iltana tuoden sen kullalla\nkirjaillussa pussissa, jollaisia turkkilaiset lapset koulussa käyttävät.\n\nTuo pussi oli hänen ja periytyi siltä ajalta, jolloin hän, paljasjaloin\nja hunnutta, nautti perin vaillinaista opetusta vanhan turbanipäisen\nopettajan luona Canlidjan kylässä, Bosporan Aasian puoleisella\nrannalla. Hän oli hyvin vähän hyötynyt tuon mestarin opetuksesta ja\nkirjoitti perin huonosti. Seikka, joka ei suinkaan estänyt minua\nrakastamasta tuota risaista, hylättyä pussia, hänen aikaisimman\nlapsuutensa pientä toveria...\n\nSinä iltana kun sain Kedi-bey'n oli se verhottu silkkiseen\nnenäliinaankin, johon pelko matkan varrella oli saanut sen tekemään\nkaikenlaista sopimatonta.\n\nAziyadé, joka oli ottanut vaivakseen kutoa sille kultahelyisen\nkaulanauhan, oli perin murheissaan nähdessään suojattinsa niin\nsurkeassa tilassa. Se oli niin omituisen näköinen, tyttö itse niin\npettynyt, että Ahmet ja minä purskahdimme raikuvaan nauruun kääröä\npurettaessa.\n\nTuo Kedi-bey'n esitteleminen on niitä muistoja, joita en eläissäni\nsaata unhottaa.\n\n\n56.\n\n_Allait illah Allah, ve Mohammed! resul Allah!_ (Jumala vain on Jumala,\nja Muhamed on hänen profeettansa!)\n\nJoka päivä, vuosisatojen kuluessa, samalla hetkellä, samalla nuotilla,\non tuo sama sävel kaikunut djiamin minareetin huipusta vanhaan\nmajaani. Kimeällä äänellään muezzin huutaa sitä neljään ilmansuuntaan,\nkoneellisen yksitoikkoisesti ja järkkymättömän säännöllisesti.\n\nNekin, jotka nyt ovat vain hiukan tomua, ovat kuulleet sen tällä\nsamalla paikalla, kuten mekin eilen syntyneet. Ja lakkaamatta, jo kolme\nsataa vuotta talvipäivien hämärässä rusotuksessa ja kesän auringon\nkauniina noustessa, kajahtaa tuo Islamin pyhä lause sekaantuen kukkojen\nlauluun, heräävän elämän ensimmäisiin ääniin. Kaamea aamuhuuto,\nunettomien lemmen öittemme surullinen herättäjä. Ja silloin täytyy\nlähteä, kiireesti sanoa jäähyväiset toisillemme tietämättä, tapaammeko\nenää milloinkaan, aavistamatta tuleeko huomenna meidät ikuisesti\nerottamaan joku äkillinen ilmianto tai noiden neljän vaimon pettämän\nvanhuksen kosto; tuntematta, näytelläänkö taas huomenna yksi noita\nsynkkiä haaremin murhekohtauksia, joihin nähden kaikki inhimillinen\noikeus on voimaton ja kaikki aineellinen avustus mahdoton.\n\nHän lähtee, tuo rakas pikku Aziyadéni, verhottuna kuin kansan nainen\ntalossani valmistettuun, karkeaan liinahameeseen, kumartaen nuortean\nvartalonsa joskus sauvaan nojaten ja peittäen kasvonsa paksuun huntuun.\n\nVenhe kuljettaa hänet basarien ihmisrikkaihin kaupunginosiin, josta\nhän, päivän jo valettua, saapuu isäntänsä haaremiin, pukeuduttuaan\nKadidjan luona kadittaren pukuunsa. Hän tuo mukaansa kävelyretkeltään,\nkätkeäkseen sen tarkoituksen, jonkun esineen, niin että voitaisiin\nluulla hänen käyneen ostamassa kukkia tai nauhoja...\n\n\n57.\n\n... Ahmet oli hyvin tärkeä ja juhlallinen: — olimme molemmat perin\nsalaperäisissä tehtävissä, ja hän oli täynnänsä Aziyadén neuvoja, kun\nminä taas olin vannonut antavani kuljettaa itseäni ja totella.\n\nEyoubin laiturissa Ahmet tinki venhettä Azarkapu'un. Kun kauppa oli\npäätetty, astuin venheeseen. Hän sanoi totisena:\n\n— Istu, Loti!\n\nJa me läksimme liikkeelle.\n\nAzar-kapussa minun piti seurata häntä saastaisille roskaväen kaduille,\njotka olivat likaisia, pimeitä ja synkkiä. Siellä oleskeli tervan,\nromun ja kaniininnahkojen kauppiaita, ja me kuljimme ovelta ovelle\nkysellen erästä ukko Dimitrakia, jonka lopulta löysimmekin muutaman\nmahdottoman talorähjän perältä.\n\nHän oli vanha, valkopartainen, ryysyinen ja täydellisesti rosvon\nnäköinen kreikkalainen.\n\nAhmet näytti hänelle paperia, johon Aziyadén nimi oli piirustettu, ja\npiti hänelle Homeroksen kielellä pitkän puheen, jota en ymmärtänyt.\n\nVanhus otti likaisesta kirstusta eräänlaisen kimpun pieniä puukkoja\n— hyvin vähän rauhoittava valmistus!\n\nHän sanoi Ahmetille seuraavat sanat, jotka ymmärsin klassillisten\nopintojeni jäännösten avulla:\n\n— Näyttäkää minulle paikka.\n\nJa Ahmet avasi paitani ja laski sormensa vasemmalle puolelle rintaani,\nsydämen kohdalle.\n\n\n58.\n\nTehtävä suoritettiin suuremmitta kärsimyksittä, ja Ahmet antoi\ntaiteilijalle Aziyadén kukkarosta lähteneen kymmenen piasterin setelin.\n\nVanha Dimitriakin harjoitti kreikkalaisten matruusien hyväksi\nuskomatonta tatuoimisen taitoa. Hänen kosketuksensa oli kevyt ja\npiirustuksen tarkkuus huomattava.\n\nJa niin vein mukanani rinnallani pienen kipeän punaisen kohdan, jossa\nnäkyi tuhansia naarmuja. Arpeuduttuaan se lopulta esitti sinisenä\npiirroksena Aziyadén nimen turkkilaisin kirjaimin.\n\nMuhamettilaisen uskon mukaan tuon piirroksen, kuten kaikkien muiden\nmerkkien tai vikojen maisessa ruumiissani, piti seurata minua\niankaikkisuuteenkin.\n\n\n59.\n\n_Loti Plumkettille_.\n\n                                                 Helmikuussa, 1877.\n\nOi, kuinka ihana yö se oli... Plumkett! Ja Stambul oli niin kaunis!\n\nOlin lähtenyt _Deerhound'ista_ kello kahdeksan.\n\nKun kauan käveltyäni saavuin Galataan, kävin \"heidän rouvansa\" luona,\nottaakseni ohimennen mukaani ystäväni Ahmetin, ja sitten lähdimme\nkahden Azar-kapu'un, yksinäisten muhamettilaisten kaupunginosien kautta.\n\nSiellä on meillä joka ilta kaksi tietä valittavana Eyoubiin\npäästäksemme.\n\nPäästäksemme suorinta tietä on meidän kuljettava suuren Stambuliin\nvievän laivasillan yli, käytävä jalan Phanarin, Balatan ja\nhautausmaitten kautta, joka kuitenkin on öisin siksi vaarallinen, että\nvain kolmisin voimme sitä kulkea, silloin kun uskollinen Samuel on\nmukana.\n\nTänä iltana olimme ottaneet venheen Kara-Köistä päästäksemme\nrauhallisemmin kotiin.\n\nEi tuulahdustakaan ilmassa, ei lainettakaan vedessä, ei ääntäkään!\nStambul oli verhottu suureen lumivaippaan.\n\nSe oli vaikuttava pohjoismainen näky, jollaista ei olisi odottanut\nauringon ja sinisen taivaan kaupungissa.\n\nKaikki nuo kukkulat, joilla oli tuhansia mustia majoja, kulkivat hiljaa\nsilmiemme ohi, tänä iltana verhoutuneina yksitoikkoiseen ja synkkään\nvalkoiseen vaippaan.\n\nNoitten lumeen hautautuneitten inhimillisten muurahaiskekojen\nyläpuolelle kohosivat harmaitten moskeijoitten suurenmoiset kuvut ja\nminareetien terävät kärjet.\n\nUsvien hunnuttama kuu heitti kaiken ylle hämärän ja sinertävän valonsa.\n\nKun saavuimme Eyoubiin, näimme tulen pilkistävän ikkunoittemme\nruutujen, ristikoitten ja paksujen verhojen läpi... _hän_ oli siellä,\nhän oli ensimmäiseksi ehtinyt kotiin...\n\nKatsokaa, Plumkett, eurooppalaisissa taloissanne, jonne te itse ja\nmonet muut muitta mutkitta pääsette, ette voi kuvitellakaan tuota\n_saapumisen onnea_, joka sinänsä korvaa kaikki vaivat ja kaiken\nväsymyksen...\n\n\n60.\n\nTulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä;\ntulee aika, jolloin kaikki mukanamme uppoo syvään yöhön; jolloin\nkaikki, mikä kuului meille, katoaa aina hautakiviin kaiverrettuja\nnimiämmekin myöten...\n\nOn maa, jota rakastan ja jonka haluaisin nähdä: Cirkassia, synkkine\nvuorineen ja suurine metsineen. Tuo seutu tehoaa mielikuvitukseeni\nAziyadén takia; sieltä on hänen verensä ja elämänsä kotoisin.\n\nKun näen hurjia cirkassilaisia, puoleksi villeinä, nahkoihin puettuina,\nkulkevan ohi, niin vetää joku minua noitten vieraitten puoleen, koska\nheidän suoniensa veri on sukua armaani verelle...\n\nHän itse muistelee suurta järveä, jonka rannalla hän arvelee olevansa\nsyntynyt, metsässä piilevää kylää, jonka nimeä hän ei enää muista,\nrantahietikkoa, jossa hän leikki auringossa toisten vuoristolaislasten\nkanssa...\n\nTahtoisit tunkeutua rakkaampasi menneisyyteen, tahtoisit nähdä hänen\nlapsenkasvonsa, hänen vartalonsa kehityksen iän karttuessa. Tahtoisitpa\nmuistaa hyväilleesi häntä pikkutyttönä, nähneesi hänen kasvavan\nsylissäsi, hänen jakamatta hyväilyjään kenellekään, kenenkään häntä\naikaisemmin omistamatta, koskematta, rakastamatta ja näkemättä.\n\nOlet kateellinen hänen menneisyydelleen, kateellinen kaikesta,\nmitä muut ennen sinua ovat saaneet; kateellinen hänen sydämensä\npienimmästäkin tunteesta, ja suunsa vähäisimmästäkin sanasta, jonka\ntoiset ennen sinua ovat kuulleet. Nykyhetki ei riitä; haluaisit koko\nmenneisyyden ja koko tulevaisuudenkin. Seisot siinä hänen kanssaan käsi\nkädessä; rinnat koskettavat toisiaan, huulet puristautuvat toisiinsa.\nHaluaisitte koskettaa toisianne joka paikasta yhtäaikaa vielä\nhienommilla aisteilla, haluaisitte olla vain yksi henkilö, sulautua\ntoinen toiseenne...\n\n— Aziyadé, sanoin, — kerro minulle pieni tarina lapsuudestasi, ja\npuhu Canlidjan vanhasta koulumestarista.\n\nAziyadé hymyilee ja hakee muististaan uutta tarinaa, kertoen sen\nsitten sekoittaen joukkoon tuoreita mietteitä ja omituisia asiasta\npoikkeamisia.\n\nMieleisimmät näistä tarinoista, missä _hodja't_ (noidat) näyttelevät\nsuurinta osaa; mieleisimpiä ovat kaikkein vanhimmat, ne, jotka\novat puoleksi piiloutuneet hänen muistiinsa, ollen vain puoleksi\nsalaperäisiä muistoja hänen lapsuutensa ajoilta.\n\n— Entä sinä, Loti! Jatka; mehän jouduimme siihen, kun olit\nkuudentoista vuotias...\n\nVoi!... Kaiken mitä sanoin hänellä Tshengizin kielellä sen olin jo\ntoisilla kielillä sanonut muille. Kaiken, mitä hän sanoi olivat\ntoiset jo ennen sanoneet minulle! Nuo yhteydettömät sanat, suloisen\nmielettömät joita tuskin kuulee, toiset olivat toistaneet ne minulle\nennen Aziyadéa!\n\nToisten naisten, joitten muisto on sydämessäni kuollut, viehätyksen\nvallassa, olen rakastanut muita maita, muita seutuja, muita paikkoja,\nja kaikki on mennyttä!\n\nOlin toisen kanssa uneksinut tuon loppumattoman rakkauden unelman:\n— Olimme vannoneet toisillemme, että sitten kuin olimme jumaloineet\ntoisiamme maan päällä, sulauduttuamme toisiimme niin kauan kuin elämä\nsuonissamme virtasi, menisimme vielä nukkumaan samaan hautaan; — sama\nmaa saisi ottaa meidät omikseen, että tuhkamme sekautuisivat ikuisesti.\nJa kaikki tuo on mennyt, pyhitty, lakaistu pois!... Olen vielä hyvin\nnuori, enkä enää muista sitä.\n\nJos iäisyys on, kenen kanssa jatkaisin elämääni? Pikku Aziyadén, vai\njonkun toisenko kanssa?\n\nKuka osaisi tarkasti selittää, mikä näissä selittämättömissä\nhurmiotiloissa johtuu aisteista ja mikä sydämestä? Sielunko äärimmäinen\nponnistus taivasta kohti, vai luonnon sokea voimako haluaa luoda ja\nelää uudestaan? Ainainen kysymys, jonka kaikki eläneet ovat itselleen\nasettaneet, vaikkakin sen kysyminen nyt vielä onkin haihattelua.\n\nUskomme melkein rakastaessamme aineettomaan, loputtomaan yhtymiseen.\nMutta kuinka monta miljoonaa olentoa siihen onkaan uskonut niinä\ntuhansina vuosina, jolloin sukupolvet ovat vaihtuneet, kuinka monet\novat rakastaneet toisiaan nukkuen, toivon kirkastamina, luottaen\nkuoleman pettävään kangastukseen. Niin missähän me, Aziyadé-rukka,\nolemme kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Luultavasti maan\nkätkössä tuntemattomina möhkäleinä! Sadat peninkulmat luultavasti\nerottavat hautamme, — ja kukapa muistaisikaan, että olemme\nrakastaneet toisiamme?\n\nTulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä.\nTulee aika, jolloin me kumpikin olemme kadonneet synkkään yöhön, missä\nmeistä ei mikään jatka elämää, jolloin kaikki häviää, hautakiveen\npiirrettyjä nimiämmekin myöten.\n\nNuoret circassilaistytöt tulevat yhä vuoriltaan Konstantinopolin\nhaaremeihin. Muezzinin suruinen laulu soi aina talviaamujen\nhiljaisuudessa, — se vain ei enää herätä meitä! — — — — —\n\n\n61.\n\nJo kauan olimme aikoneet matkustaa Angoraan, kissojen pääkaupunkiin.\n\nSain päälliköiltäni luvan lähteä (kymmenen päivän loman), sillä\nehdolla, etten tekisi siellä sellaisia tyhmyyksiä, jotka saattaisivat\nvaatia lähetystön välitystä.\n\nRetkikunta järjestäytyy Scutarissa pilvettömällä säällä. Dervishit,\nRiza-effendi, Mahmud-effendi ja useita stambulilaisia ystäviä on\nmatkassa, onpa turkkilaisia naisiakin, palvelijoita ja suuri kasa\ntavaroita. Kirjava karavaani kulkee rivissä auringossa pitkällä\nkypressikäytävällä, joka vie Scutarin suurten hautausmaiden läpi.\nPaikan yllä lepää kuoleman majesteetti, kukkulalta on verraton näköala\nStambuliin.\n\n\n62.\n\nLumi hidastuttaa yhä enemmän kulkuamme sitä mukaa kuin loittonemme\nvuoristoon. Ennen kahta viikkoa on kissojen pääkaupunkia mahdoton\nsaavuttaa.\n\nKuljettuamme kolme päivää päätän sanoa hyvästit matkatovereilleni.\nKäännyn etelään Ahmetin ja kahden valitun hevosen kanssa, käydäkseni\nNikomediassa ja Nikeassa, kristillisen muinaisuuden molemmissa\nkaupungeissa.\n\nTältä matkani ensi osalta vien muassani muiston varjoisasta villistä\nluonnosta, tuoreista lähteistä, syvistä, vihreiden tammien, kukkivien\nkuusamien ja alppiruusujen täyttämistä laaksoista, joitten yllä kaartuu\nkaunis talvinen taivas ja hieno lumivaippa.\n\nNukumme _hana'issa_, nimettömissä hökkeleissä.\n\nMudurlu majatalo on kaikista huomattavin. Nousemme vanhan savuttuneen\n_hana'_n toiseen kerrokseen, missä jo nukkuu sekaisin mustalaisia ja\nkarhun tanssittajia. Ääretön huone on musta ja niin matala, että siellä\ntäytyy kulkea pää kumarassa. Ruoka on tällaista: Suuri kattila, jossa\nnimettömiä ainaita ui paksussa liemessä. Se asetetaan permannolle ja\nkaikki istuvat ympärille. Sama ruokaliina, joka todella on monen metrin\npituinen, kiertää ympäriinsä, ja kaikki käyttävät sitä.\n\nAhmet selittää, että hän mieluummin kuolee viluun kuin nukkuu\ntuon röttelön liassa. Tunnin kuluttua, väsymyksen uuvuttamina ja\nrampauttamina, lepäsimme jo, ja nukuimme hetken kuluttua syvästi.\n\nNousemme ennen päivän koittoa mennäksemme tuulen puhaltaessa\npeseytymään lähteen kirkkaalla vedellä.\n\n\n63.\n\nSeuraavana iltana, yön tullessa, saavumme Ismidtiin (Nikomediaan).\nOlimme passeitta ja meidät pidätettiin. Eräs pasha on kuitenkin siksi\nsuopea, että laatii meille sellaiset mielikuvituksestaan, ja pitkien\nväittelyjen jälkeen pääsemme putkasta muualle nukkumaan. Hevosemme\nkuitenkin otetaan, ja ne saavat nukkua karjatarhassa.\n\nIsmidt on suuri turkkilainen kaupunki, hyvin sivistynytkin, ja\nsijaitsee erittäin kauniin lahden rannalla. Sen basaarit ovat vilkkaita\nja värikkäitä. Asukkaita on kielletty kävelemästä kahdeksan jälkeen\nillalla edes lyhtyäkään käyttämällä.\n\nMuistan hyvin täällä vietetyn aamupäivän, ensimmäisen kevätaamun,\njolloin aurinko jo paistoi kuumasti kirkkaan siniseltä taivaalta. Perin\nkylläisinä hyvästä talonpoikaisateriasta, hyvin norjina ja voimakkaina\nja paperit kunnossa alamme nousta Orkhandjiamin kukkulalle.\n\nMe kiipeämme rikkaruohoisia, kapeita teitä, jyrkkiä kuin vuohipolut.\nPerhot liitelevät ja hyönteiset surisevat, linnut laulavat kevättä\nja tuuli on lämmin. Vanhat, muodottomat ja rappeutuneet puumökit\non koristettu kukilla ja kiehkuroilla. Haikaroita pesii kaikkialla\nkatoilla niin kursailematta, että niiden pesät estävät monia\ntalonomistajia avaamasta ikkunoitaan.\n\nOrkhanin djiamilta liitää katse Ismidtin sinivetisen lahden yli Aasian\nhedelmällisille tasangoille, ja Brussan Olympolle, joka kohoittelee\nkaukana suurta kaunista keilaansa.\n\n\n64.\n\nIsmidtistä Taushandjiliin, Taushandjilista Karamussariin on toinen\npäivämatka, jolla sade yllättää meidät.\n\nKaramussarista Nikeaan (Ismik) kuljemme hevosella synkässä vuoristossa,\nlumisateessa; talvi on palannut. Retki on vaarallinen, sillä eräs\nIsmael, seurassaan kolme hampaisiin saakka asestettua _Zjeibek'iä_,\naikoi ryöstää meidät. Asia järjestyy mitä parhaiten, sillä kohtaamme\nodottamatta bashiboshukkeja, ja saavumme Nikeaan ainoastaan\nlikaantuneina. Näytän varmasti Turkin alamaiselle kirjoitetun\npassini, jonka Osmidtin oli laatinut. Huolimatta vielä horjuvasta\nkielitaidostani uskoo virkamies lorujani ja pukuani, ja olen siis\ntäydelleen epäämätön effendi.\n\nNikeassa on vanhoja kristityitä pyhättöjä ensimmäisiltä vuosisadoilta,\nAya-Sophia (Pyhä Sofia), vanhimpien länsimaisten kirkkojemme vanhin\nsisar. Taas on meillä karhuntanssittajia huonetovereina.\n\nAioimme palata Brussan ja Mudanian kautta, mutta kun rahamme sattuivat\nloppumaan, palaamme Karamussariin, missä viimeiset piasterimme kuluvat\naamiaiseen. Neuvottelemme, ja neuvottelun tulos on se, että annan\npaitani Ahmetille myytäväksi. Saadut rahat riittävät paluumatkaan ja\nnousemme laivaan kevyin sydämin ja kukkaroin.\n\nIlolla näemme taas Stambulin. Nuo muutamat päivät ovat muuttaneet\nluonnon ulkonäön. Uusia kukkia on noussut majani katolle. Koko poikue\npieniä koiria, jotka äsken ovat syntyneet oveni edessä, alkaa inistä ja\nheiluttaa häntää; äiti ottaa meidät ilolla vastaan.\n\n\n65.\n\nAziyadé saapui illalla kertoen kuinka huolestunut hän oli ollut, ja\nkuinka monesti hän oli pyytänyt puolestani:\n\n_Allah! Selamet versen Loti!_ (Allah! Suojele Lotia.)\n\nHän toi minulle pienessä kopassa jotakin painavaa, mikä tuoksui\nruusuvedeltä, kuten kaikki hänen lahjansa. Hänen kasvonsa säteilivät\nilosta, kun hän antoi minulle tuon pienen salaperäisen esineen, joka\noli hyvästi kätketty hänen hameeseensa.\n\n— Ota, Loti, sanoi hän. _Bau benden sana edie_. (Se on lahja sinulle.)\n\nSe oli raskas takokultainen sormus, johon hänen nimensä oli kaiverrettu.\n\nJo kauan hän oli uneksinut saavansa antaa minulle sormuksen, jossa\nveisin kotimaahani hänen nimensä. Mutta pikku raukalla ei ollut rahaa.\nHän eli kyllä varallisuudessa, suhteellisen ylellisyyden keskellä;\nhänen oli mahdollista tuoda minulle kirjailtuja silkkiesineitä, tyynyjä\nja kaikenlaista, joita hän tarkastuksetta saattoi jaella, mutta hänelle\nannettiin vain pikku summia. Ne menivät kaikki hänen palvelijansa\nEminehin vaikenemisen ostamiseen, ja hänen oli vaikea ostaa sormusta\nsäästöillään.\n\nSilloin hän oli ajatellut omia koristuksiaan, mutta häntä peloitti\nlähettää niitä myytäviksi tai vaihdettaviksi kultaseppien basariin,\nja hänen oli täytynyt käyttää muita keinoja. Ja niin hän toi minulle\nomat korunsa, jotka eräs Scutarin seppä oli salaa vasaralla musertanut,\nmuutettuna suureksi, säännöttömäksi ja paksuksi sormukseksi.\n\nJa vannoin hänen pyynnöstään, etten milloinkaan luopuisi tuosta\nsormuksesta, että kantaisin sitä koko ikäni...\n\n\n66.\n\nOli säteilevä talviaamu, — talvi on lempeä Levantissa.\n\nAziyadé, joka oli lähtenyt Eyoubista tuntia ennen meitä, laskeutui\nKultaiselle Sarvelle harmaassa puvussa palatakseen isäntänsä, Mehmed\nFatihin haaremiin. Hän oli hilpeä ja hymyssäsuin valkoisen huntunsa\nalla. Vanha Kadidja oli hänen seurassaan, ja molemmat istuivat\nmukavasti hoikan venheensä perässä, jonka keula oli helmillä ja\nkullalla koristeltu.\n\nAhmet ja minä kuljimme taas päinvastaiseen suuntaan loikoen pitkän\nkaksisoutuisen kanootin punaisilla patjoilla.\n\nOli Konstantinopolin aamun loistavin hetki. Palatsit ja moskeijat,\njotka vielä punersivat nousevassa auringossa, kuvastuivat Kultaisen\nSarven tyyniin syvyyksiin. Joukko _karabatak'eja_, (mustia kuikkia)\nheitti hullunkurisia kuperkeikkoja kalastajien venheitten ympärillä ja\nkatosivat pää edellä kylmään siniseen veteen.\n\nSattuma, taikka _caiqdji'emme_ (soutajiemme) oikku aiheutti sen, että\nkultaiset venheemme kulkivat toistensa ohi niin läheltä, että airot\nkolahtivat yhteen. Soutajamme käyttivät tilaisuutta lähettääkseen\ntoisilleen asianmukaisia kohteliaisuuksia: \"Koira, koiran poika, koiran\npojanpoika!\" Ja Kadidja uskalsi hymyillä meille salaa, näyttäen pitkiä\nvalkeita hampaitaan mustasta suustaan.\n\nAziyadé sen sijaan ei räpäyttänyt silmääkään.\n\nHän oli kiintynyt vain kuikkien kujeisiin.\n\n— _Neh sheytan haivan!_ (Mikä näppärä lintu), sanoi hän Kadidjalle.\n\n\n67.\n\n\"Ken tietää, kun kaunis kesä loppuu, kumpi meistä enää on elossa?\n\n\"Olkaa iloisia, olkaa hilpeyttä täynnä, sillä kevään aika kuluu\nnopeasti eikä viivy.\n\n\"Kuulkaa satakielen laulua: jo lähestyy kevätkausi.\n\n\"Kevät on avannut ilon majan joka pensaaseen, mihin mantelipuu\nsiroittaa hopeisia kukkiaan.\n\n\"Olkaa iloisia, olkaa hyvin hilpeitä, sillä kevään aika kuluu nopeasti\neikä viivy.\"\n\n                                  (Vanhasta itämaisesta runosta.)\n\n\"... Vielä kevät! Mantelipuut kukkivat, ja näen kauhuissani, kuinka\njoka vuodenaika vie minut pitemmälle pimeyteen, jokainen kulunut vuosi\nlähemmäksi kuilun reunaa... Minne kuljen, oi Jumala?... Mitä sitten\nseuraa, ja kuka on luonani, kun synkkä malja on tyhjennettävä?\n\n\"On riemun ja huvin aika: — kevät on tullut.\n\n\"Älä rukoile kanssani, pappi; silläkin on oma aikansa.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nMANE, THEKEL, PHARES.\n\n\n1.\n\n                               Stambulissa, maalisk. 19 p:nä 1877.\n\nLähtökäsky oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta: _Deerhound_\nkäskettiin takaisin Southampton'iin. Olin myllertänyt taivaat ja maat\nkaartaakseni tuon käskyn ja pidentääkseni oloaikaani Stambulissa; olin\nkolkuttanut kaikille oville, olin pyrkinyt ottomaniseen armeijaankin,\njohon olin vähällä päästä.\n\n— Hyvä ystävä, sanoi pasha hyvin puhtaalla englanninkielellä ja\nerinomaisen kohteliaasti kuin ylhäissyntyinen turkkilainen ainakin,\nhyvä ystävä, aiotteko myös kääntyä islamin oppiin?\n\n— En, teidän ylhäisyytenne, vastasin. Minusta on yhdentekevää, vaikka\nrupeisin Turkin alamaiseksi, vaihtaisin nimeä ja isänmaata, mutta jään\nvirallisesti kristityksi.\n\n— Hyvä on, sanoi hän, niin onkin parempi. Islami ei olekaan\nvälttämätön, emmekä me pidä luopioista. Luulen voivani vakuuttaa teille\n— jatkoi pasha — ettei palveluksianne oteta vastaan toistaiseksi, ja\nsitähän teidänkin hallituksenne vastustaisi, mutta ne saatettaisiin\nhyväksyä, jos vakinaisesti liitytte meihin. Miettikää, jos haluatte\njäädä. Minusta näyttää suotavalta, että nyt lähdette pois laivanne\nmukana, sillä meillä on kovin vähän aikaa tällaisiin toimenpiteisiin.\nSe sallisi teidän sitäpaitsi kauemmin harkita noin vakavaa päätöstä, ja\npalaatte, kun ehditte. Jos muuten haluatte, voin jo tänä iltana esittää\nanomuksenne Hänen Majesteetilleen sulttaanille, ja minulla on syytä\nuskoa, että vastaus on suotuisa.\n\n— Haluan mieluummin, teidän ylhäisyytenne, vastasin, että asia\nratkaistaan heti; myöhemmin te unohtaisitte minut. Sitten pyytäisin\nvain lomaa käydäkseni äitiäni katsomassa.\n\nPyysin kuitenkin, että saisin tunnin aikaa, ja läksin harkitsemaan\nasiaa.\n\nTunti tuntui minusta lyhyeltä; minuutit pakenivat kuin sekunnit ja\najatukseni tunkeilivat meluten.\n\nKävelin sattuman varassa vanhan muhamettilaisen kaupunginosan kaduilla,\njoka on Taximin kukkuloilla, Peran ja Funduklin välillä. Oli synkkä,\nraskas ja lämmin ilma. Vanhat talot vaihtelivat tummanharmaan,\nmustan- ja ruskeanpunaisen välisissä vivahduksissa. Kuivilla katukivillä\nkierteli turkkilaisnaisia pienet keltaiset tohvelit jaloissaan silmiä\nmyöten verhottuina tulipunaisiin tai oranssinvärisiin huiveihin.\nKolmensadan metrin korkeudesta vilahti joskus silmissä valkea seralji\nja sen mustat kypressipuutarhat, Scutari ja Bosporo, puoleksi\nsinertäviin usviin verhottuina.\n\nMaansa jättäminen, nimestään luopuminen on sentään vakavampaa kuin\nluulisi, kun on kysymyksessä kiireellinen todellisuus, ja kun täytyy\ntunnin kuluessa ratkaista kysymys ainiaaksi. Rakastaisinkohan vielä\nStambulia, kun olisin kytketty siihen koko iäkseni? Englannin,\nbritanialaisen elämän yksitoikkoisen kulun vaivalloiset ystävät,\nkiittämättömät, ne jätän kaikki ikävättä ja omantunnon tuskitta. Liityn\ntähän maahan äärimmäisen käännekohdan hetkellä; keväällä sota ratkaisee\nsen ja minun kohtaloni. Minusta tulee _yuzbashi_ Arif. Saan tästäkin\nvarmaan yhtä usein lomaa kuin Hänen Majesteettinsa laivastostakin\nsilloin kun haluan käydä katsomassa rakkaitani, istumassa lieden\nääressä Brightburyssä vanhojen lehmusten alla.\n\nNiin, miksikä ei. Minusta tulee Yuzbashi, oikea turkkilainen, ja saan\nolla hänen luonaan.\n\nJa ajattelin tällä huumauksen hetkellä, kuinka kerran palaan Eyoubiin,\nyuzbashina, ilmoittamaan Aziyadélle, etten menekään pois.\n\nTunnin kuluttua olin tehnyt epäämättömän päätöksen: lähteminen ja\nhänen hylkäämisensä raateli sydäntäni. Pyrin uudelleen pashan puheille\nantaakseni hänelle juhlallisesti myöntävän vastauksen, joka sitoisi\nminut iäksi Turkkiin, ja pyytääkseni häntä jo tänä iltana esittämään\nanomukseni sulttaanille.\n\n\n2.\n\nKun seisoin pashan edessä tunsin vapisevani, ja pilvi kulki silmieni\nohitse:\n\n— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, mutta en suostu. Pyydän vain, että\nystävällisesti muistatte minua. Kun tulen Englantiin, kirjoitan ehkä\nteille...\n\n\n3.\n\nSiispä täytyy todella ajatella lähtemistä.\n\nOvelta ovelle kiiruhtaen toimitin samana iltana käynnit Perassa,\njättäen kaikille, muusta huolehtimatta, _p.p.c_. kortteja.\n\nAhmet seurasi kolmen askeleen päässä juhlapuvussa kantaen\npäällystakkiani:\n\n— Ah! sanoi hän. Nyt jätät meidät, Loti, ja käyt jäähyväisillä. Olen\narvannut sen. No, jos on totta, että rakastat meitä, ja että se on\nsinusta ikävää, jos on totta, että toisten sovinnaisuudet eivät liikuta\nsinua, niin jätä ne, jätä musta pukusi, joka on ruma ja tuo hattu,\njoka on hullunkurinen. Tule pian Stambuliin luoksemme, ja anna noiden\nihmisten olla.\n\nUseat jäähyväiskäyntini jäivät tekemättä tämän Ahmetin puheen johdosta.\n\n\n4.\n\n                                  Stambulissa maalisk. 20 p:nä 1877.\n\nViimeinen kävelyretki Samuelin kanssa. Hetkemme on laskettu. Armoton\naika riistää viimeiset tunnit, joitten kuluttua me iäksi eroamme! —\nTalviset, harmaat ja kylmät tunnit, maaliskuun vihureissa.\n\nOli sovittu, että hän lähtisi kotiseudulleen ennen minun Englannin\nmatkaani. Hän oli viimeisenä suosionosoituksena pyytänyt päästä\najelulle avonaisissa vaunuissa kanssani laivan lähtövihellykseen saakka.\n\nTuo Ahmet, joka oli anastanut hänen paikkansa, ja jonka tulevaisuudessa\npiti seurata minua Englantiin, lisäsi hänen seuraansa: hän oli kaihosta\nsairas. Samuel parka ei ymmärtänyt, että hänen levottoman alttiutensa\nja Mikron Ahmetin kirkkaan ja veljellisen ystävyyden välillä oli syvä\nerotus, että hän, Samuel, oli kuuman lavan kasvi, mahdoton siirtää\ntuonne kauas rauhallisen kattoni alle.\n\n— _Arabahdji_ kuljettaa meitä nopeasti, hevosten ravatessa. Samuel\non kääriytynyt kuin pasha turkisviittaani; hänen kauniit kasvonsa\novat kalpeat ja suruisat; hän katselee ääneti, kuinka Stambulin\nkaupunginosat vilisevät ohi, — laajat, tyhjät aukeat, missä kasvaa\nruohoa ja sammalta, jättiläismäiset minareetit, vanhat rosoiset\nmoskeijat, jotka kuvastuvat valkeina harmaata taivasta vasten, vanhat\nmuistomerkit antiikkisine ravistuneine ulkonäköineen, jotka luhistuvat\nraunioiksi, kuten Islamikin.\n\nStambul on ruskea ja kuollut talven viimeisen tuulen puhaltaessa.\nMuezzinit laulavat kolme rukousta, on aika lähteä.\n\nRakastin häntä kuitenkin, tuota Samuel parkaa. Sanoin hänelle, kuten\nlapsille sanotaan, että palaan hänenkin tähtensä, ja tulen tervehtimään\nhäntä Salonikiin. Mutta hän luuli, ettei hän milloinkaan enää näkisi\nminua, ja hänen kyyneleensä särkevät sydäntäni.\n\n\n5.\n\nPikku rakas Aziyadé parka! Minulta oli puuttunut rohkeutta sanoa\nhänelle: \"Ylihuomenna lähden.\"\n\nPalasin illalla kotiin. Laskeva aurinko valaisi huoneeni kirkkailla\npunaisilla säteillään; kevät oli ilmassa. Kahvilat tarjoilivat ulkona\nkuin kesäisinä päivinä; kaikki naapurin miehet istuivat kadulla\npolttaen piippujaan kukista valkeitten mantelipuitten alla.\n\nAhmetille olin lähtöni uskonut. Teimme molemmat kuulumattomia\nponnistuksia keskusteluksemme, mutta Aziyadé oli ymmärtänyt puoleksi ja\nkatseli meitä suurilla kysyvillä silmillään. Yö saapui ja tapasi meidät\nkuolemanhiljaisina.\n\nKello yksi Turkin aikaa (seitsemältä), Ahmet toi erään vanhan arkun,\njoka kumoon kaadettuna toimitti pöydän tehtävää, ja asetti sille niukan\nateriamme. (Viimeiset asiamme juutalais-Zirakin kanssa olivat jättäneet\nmeidät pennittömiksi.)\n\nTavallisesti olivat kahdenkeskiset ateriamme hilpeitä, ja meitä\nhuvitti oma köyhyytemmekin — kaksi usein kultaan ja silkkiin puettua,\nturkkilaisilla matoilla istuvaa henkilöä syömässä kuivaa leipää vanhan\nlaatikon pohjalta.\n\nAziyadé oli istuutunut niinkuin minäkin, mutta hänen osuutensa pysyi\nkoskemattomana. Hänen silmänsä tähystivät minua oudon kiinteästi, ja\nmeitä molempia peloitti hiljaisuuden särkeminen.\n\n— Ymmärrän jo, Loti, sanoi hän... Tämähän on viimeinen kerta?\n\nJa kiireiset kyyneleet alkoivat virrata hänen kuivalle leivälleen.\n\n— Ei Aziyadé, ei, rakas ystävä! Huomenna vielä, vannon sen. Sitten, en\ntiedä...\n\nAhmet huomasi, ettei ruokaa tarvittu. Mitään sanomatta korjasi hän\nvanhan laatikon ja savilautaset, ja poistui jättäen meidät pimeään...\n\n\n6.\n\nSeuraavana päivänä oli kaikki revittävä, kaikki rikottava tässä\nrakkaudella kalustetussa pienessä majassa, missä joka esine toi mieleen\nmuistoja.\n\nKaksi _hamal'ia_, jotka olin palkannut tähän työhön, oli siellä\nodottaen käskyäni alkaakseen. Mieleeni juolahti lähettää heidät\npäivälliselle voittaakseni aikaa ja viivyttääkseni hävitystä.\n\n— Loti, sanoi Ahmet, miksi et piirrä huonettasi? Vuosien kuluttua, kun\nvanhuus on tullut, saat katsella sitä ja muistella meitä.\n\nJa käytin viimeiset hetket turkkilaisen huoneeni piirustamiseen. Vuodet\nsaavat aika vaivan näitten muistojen viehätyksen haihduttamisessa.\n\nAziyadé tapasi saapuessaan seinät paljaina, kaiken mullin mallin;\nse oli lopun alkua. Vain laatikoita, kääröjä ja epäjärjestystä.\nNe esineet, joita hän oli tottunut rakastamaan, olivat ainiaaksi\nkadonneet. Valkeat matot, jotka peittivät permantoa, paksut peitteet,\njoilla käveltiin paljain jaloin, olivat joutuneet juutalaisille; kaikki\nnäytti taas surulliselta ja kurjalta.\n\nAziyadé tuli sisään melkein iloisena rohkaistuaan itseään en tiedä\nmillä. Hän ei kuitenkaan saattanut kestää alastoman huoneen näkemistä,\nvaan purskahti itkuun.\n\n\n7.\n\nHän oli pyytänyt minulta tuota kuolemaantuomittujen viimeistä armoa:\ntehdä tänä viimeisenä päivänä mitä haluaisi.\n\n— Tänään, Loti, et saa sanoa _ei_ mihinkään pyyntööni. Tahdon tehdä\nkaikenlaista oman pääni mukaan. Et saa sanoa mitään, ja saat hyväksyä\nkaiken.\n\nPalatessani kello yhdeksän venheellä Galatasta kuulin majastani\ntavatonta melua; sieltä kuului laulua ja outoa soittoa.\n\nÄsken palaneessa huoneessa kieppui pölypilvessä turkkilainen\npiiritanssi, joka loppuu vasta tanssijoiden täydellisesti väsyttyä.\nKaikenlaiset ihmiset, turkkilaiset ja kreikkalaiset matruusit, jotka\noli koottu Kultaiselta Sarvelta, tanssivat hurjasti. Heille tarjoiltiin\nsakia, mastikia ja kahvia.\n\nTalon tuttavat, Suleiman, vanha Riza, dervishit, Hassan ja Mahmud\nkatselivat ällistyneinä tuota menoa.\n\nSoitto kuului huoneestani. Siellä tapasin Aziyadén itse kiertämässä\nerään suuren huumaavan koneen Levantin posetiivin kampia, joka soittaa\nturkkilaisia tansseja kirkuvalla äänellä, kulkusten ja helistinten\nsäestäessä.\n\nAziyadé oli hunnutta ja tanssijat saattoivat avoimesta ovesta\nnähdä hänen kasvonsa. Se oli kaikkien tapojen vastaista ja vastoin\nalkeellisinta varovaisuuttakin. Milloinkaan ei Eyoubin pyhässä\nkaupunginosassa oltu nähty moista kohtausta ja moista häpeää, ja jollei\nAhmet olisi vakuuttanut tanssijoille, että hän oli armeniatar, olisi\nhän ollut tuhon oma.\n\nErääseen nurkkaan vaipuneena Ahmet antoi alistuvasti kaiken tapahtua.\nSe oli hullunkurista ja sydäntäsärkevää. Minun teki mieleni nauraa,\nmutta hänen katseensa pisti sieluuni. Pienille tyttöraukoille, jotka\nkasvavat isättä ja äidittä haaremin varjossa, tulee antaa anteeksi\nheidän sopimattomat päähänpistonsa, ja heidän toimiaan ei saa\narvostella kristityitä naisia hallitsevien lakien mukaan.\n\nHän kiersi kuin hurja posetiivin kampia ja sai tuosta suuresta kojeesta\nmerkillisiä sointuja.\n\nTurkkilaista musiikkia on sanottu _repivän riemun kohtauksiksi_, ja\ntänä iltana käsitin mainiosti tuon perin paradoximaisen määritelmän.\n\nPian hän kuitenkin, työnsä peloittamana, omaa synnyttämäänsä melua\nsäikkyen ja häpeissään ollessaan hunnutta kaikkien noiden miesten\nkatseltavana, istuutui leveälle divanille, ainoalle majaan jääneelle\nhuonekalulle, ja käskettyään posetiivin omistajan jatkaa työtä, pyysi\nhän, että hänellekin annettaisiin kahvia ja tupakkaa.\n\n\n8.\n\nSeuraten maan tapaa oli Aziyadélle tuotu mustaa kahvia\nkuparijalkaisessa sinisessä porsliinikupissa, joka oli jokseenkin\npuolen munan kokoinen.\n\nHän näytti tyynemmältä ja katseli minua hymyillen. Hänen kirkkaat\nsurulliset silmänsä pyysivät minulta anteeksi tätä väenpaljoutta ja\nmelua. Kuin lapsi, joka tuntee tehneensä tyhmyyksiä, ja joka tietää,\nettä sitä hellitään, pyysi hän armoa silmillään, joissa oli enemmän\nviehätystä ja vakuutusta kuin kaikissa inhimillisissä sanoissa.\n\nHän oli täksi illaksi valinnut puvun, joka teki hänet oudon kauniiksi.\nHänen pukunsa itämainen rikkaus oli nyt vastakohtana asunnollemme,\njoka oli tullut synkäksi ja kurjaksi. Hänellä oli pitkäliepeinen\ntakki, jonka mallin turkkilaiset naiset nyt ovat kadottaneet,\nvioletti silkkinen takki, johon oli siroiteltu kultaisia ruusuja.\nKeltasilkkiset housut laskeutuivat hänen nilkkoihinsa saakka, hänen\npienille jaloilleen, joissa oli kullatut tohvelit. Hänen Brussan\nharsosta tehdystä, hopeakuteisesta paidastaan näkyivät hänen pyöreät\nkäsivartensa, joitten iho oli kiilloton ja ruskea, ruusuvedellä\nvoideltu. Hänen ruskeat hiuksensa oli jaettu kahdeksaan palmikkoon,\njotka olivat niin paksut, että kaksi niistä olisi tehnyt parisilaisen\nmuotinuken onnelliseksi; ne putosivat divaanille hänen viereensä päistä\nkeltaisilla, kultakuituisilla nauhoilla sidottuina, armenialaisnaisten\ntapaan. Joukko muita hentoja, lyhyitä ja taipumattomia hiuksia kuulsi\nkultaisena sädekehänä hänen lämminväristen kalpeitten poskiensa\nympärillä. Ruskeammat vivahdukset ympäröivät hänen silmäluomiaan, ja\nhänen tavallisesti hyvin lähellä toisiaan olevat kulmakarvansa yhtyivät\ntänään ilmaisten syvää tuskaa.\n\nHän piti päätään kumarassa, ja hänen ripsiensä alla saattoi vain\narvata suurten, maahan katsovien merensinisten silmien piilevän.\nHänen hampaansa olivat yhteen puristautuneet, ja hänen punaiset\nhuulensa aukenivat vain joskus hänelle ominaisesta hermoväristyksestä.\nTuo liike, joka olisi rumentanut toisen naisen, teki hänet vain\nkauniimmaksi. Se ilmaisi hänen miettivän tai surevan, ja paljasti kaksi\nriviä pienien valkeitten helmien kaltaisia hampaita. Olisit myynyt\nsielusi saadaksesi suudella noita valkeita helmiä ja punaisten huulten\nvärinää ja ikeniä, jotka olivat kuin kypsän kirsikan sisällys.\n\nIhailin armastani, tutkin nyt viimeisellä hetkellä hänen rakkaita\npiirteitään painaakseni ne sieluuni. Soiton repivä melu, piippujen\nryydin tuoksu huumasivat vähitellen, tuoden tuon kevyen itämaisen\nhuumauksen, joka on menneisyyden häviö ja elämän synkkien hetkien\nunhotus.\n\nJa sieluuni tuli mieletön unelma: unohtaa kaikki ja jäädä hänen\nluokseen aina pettymyksen, kuoleman kelmeään hetkeen saakka...\n\n\n9.\n\nMelun keskeltä kuului porsliinin hiljainen ritinä: Aziyadé oli pysynyt\nliikkumattomana, mutta hän oli rikkonut kuppinsa käden kouristuessa, ja\npalaset putosivat maahan.\n\nVahinko ei ollut suuri. Liattuaan ilkeästi hänen kätensä oli paksu\nkahvi juossut permannolle, ja kaikki tapahtui kenenkään sitä muka\nnäkemättä.\n\nKuitenkin suureni täplä permannolla ja hänen suljetusta kädestään\ntippui yhä tummaa nestettä, ensin pisaroina, sitten mustina ohuina\nsuihkuina. Lamppu valaisi surkeasti huonetta. Lähestyin katsellakseni.\nHänen vieressään oli verilammikko. Särkynyt porsliini oli pahasti\nrepinyt hänen kättään, ja luu vain oli pysähdyttänyt sen syvemmälle\ntunkeutumisen.\n\nArmaani veri vuoti puoli tuntia eikä keksitty keinoa sen\npysähdyttämiseksi.\n\nSitä kannettiin pois punertavissa vadeissa; hänen kättään pidettiin\nkylmässä vedessä ja haavan reunoja puristeltiin yhteen. Ei mikään\npysähdyttänyt verta, ja kalpeana kuin kuollut oli Aziyadé vaipunut\nmaahan sulkien silmänsä.\n\nAhmet oli juossut herättämään erään lähellä asuvan, noidan näköisen\nvanhan akan, joka vihdoin pysähdytti veren juoksun tuhkalla ja yrteillä.\n\nNeuvottuaan pitämään kättä koko yön pystyssä vanhus katosi, pyydettyään\nkolmekymmentä piasteria palkkioksi ja tehtyään joitakin omituisia\ntemppuja.\n\nSitten täytyi lähettää kaikki väki pois ja saada sairas makuulle. Hän\noli kylmä kuin marmoripatsas ja aivan tajuton.\n\nSeuraavana yönä emme nukkuneet kumpikaan.\n\nTunsin hänen kärsivän, koko hänen ruumiinsa jäykkeni tuskasta.\nHaavoittunutta kättä täytyi pitää pystyssä akan neuvon mukaan, ja\nniin hän kärsikin vähemmän. Pitelin itse tuota hentoa kättä, jota\nkuume poltti. Kaikki säikeet värisivät ja vapisivat, ja tunsin niiden\npäättyvän tuohon syvään, ammottavaan haavaan. Tunsin itsekin kärsiväni,\naivan kuin minulla olisi ollut haava luuhun asti eikä hänellä.\n\nKuu valaisi paljaita seiniä, tyhjää permantoa, tyhjää huonetta.\nHuonekalujen puute, karkeat puupöydät, vailla silkkipeitteitään,\nherättivät kurjuuden, kylmän ja yksinäisyyden ajatuksen. Koirat\nulvoivat ulkona tuolla kaamealla tavalla, jota Turkissa, kuten\nRanskassakin, sanotaan kuoleman enteeksi. Tuuli ulvoi ovella, tai\nvalitteli aivan hiljaa kuin kuoleva vanhus.\n\nHänen toivottomuutensa koski minuun. Se oli niin syvä ja alistuvainen,\nettä se olisi liikuttanut kiviäkin. Olin kaikki hänelle, ainoa, jota\nhän oli rakastanut, ja ainoa, jota hän rakastaisi; ja nyt aioin poistua\nhänen luotaan palaamatta.\n\n— Suo anteeksi, Loti, sanoi hän, että tuotin sinulle vastusta\nleikkaamalla sormeni; estän sinua nukkumasta. Mutta nuku, Loti, eihän\nminun kärsimykseni mitään ole, koska itse olen lopussa.\n\n— Kuule, vastasin; Aziyadé, rakkahin, haluatko että palaan?\n\n\n10.\n\nHiukan sen jälkeen istuimme vielä molemmat vuoteen reunalla; pitelin\nyhä hänen haavoittunutta kättään ja hänen hervonnutta päätään. Vannoin\nhänelle palaavani, seuraten juhlallisten lupausten muhamettilaista\nmuotoa.\n\n— Jos olet naimisissa, Loti, sanoi hän, ei se tee mitään. En\nolisi enää armaasi, olisin sisaresi. Mene naimisiin, Loti; se on\ntoisarvoista! Rakastan enimmän sieluasi. Pyydän Allahilta vain, että\nsaisin taas tavata sinua. Sitten olisin vielä melkein onnellinen,\neläisin sinua odotellen, ja Aziyadén elämä ei olisikaan lopussa.\n\nSitten hän alkoi hiljalleen vaipua uneen. Päivä alkoi koittaa ja jätin\nhänet, kuten muulloinkin ennen auringon nousua nukkumaan hyvää ja\nrauhallista unta.\n\n\n11.\n\n                                                      Maalisk. 23 p:nä.\n\nMenin laivaan ja palasin kiiruusti. Siihen kului kolme tuntia. Ilmoitin\nAziyadélle, että lähtöä oli lykätty kaksi päivää.\n\nKaksi päivää on vähän, kun ne ovat olemassaolon viimeiset, ja kun on\nkiire nauttia toinen toisestaan aivan kuin kuolema olisi tulossa.\n\nTieto lähdöstäni oli jo levinnyt ja luonani kävi jäähyväisillä paljon\nstambulilaisia naapureitani. Aziyadé sulkeutui Samuelin huoneeseen\nja kuulin hänen itkevän. Vieraatkin kuulivat sen, mutta hänen\nolonsa luonani oli jo tullut tietyksi lähimmässä ympäristössä, ja\nse hyväksyttiin vaieten. Ahmet oli muuten eilen illalla vakuuttanut\nyleisölle, että tyttö oli armenialainen, ja tuo muhamettilaisen antama\ntakuu oli hänen turvansa.\n\n— Olimme aina odottaneet, sanoi dervishi Hassan-effendi, että saamme\nnähdä teidän katoavan tällä tavoin kuin salaportaita myöten tai\ntaikaiskusta. Sanotteko meille ennen lähtöänne, Arif tai Loti, kuka\nolette ja mitä olette tullut tekemään meidän joukossamme?\n\nHassan-effendi oli vilpitön. Vaikka hän ja hänen ystävänsä olivatkin\nhalunneet tietää, kuka olin, eivät he kumminkaan tienneet siitä\nkerrassa mitään, koska he eivät milloinkaan olleet sitä urkkineetkaan.\nTurkkiin ei ole vielä tuotu ranskalaista poliisiasiamiestä, joka ottaa\nvieraasta selvän kolmessa tunnissa; siellä saa vapaasti elää rauhassa\nja tuntemattomana.\n\nIlmaisin Hassan-effendille nimeni ja arvoni, ja me lupasimme kirjoittaa\ntoisillemme.\n\nAziyadé oli itkenyt monta tuntia, mutta hänen kyyneleensä eivät enää\nolleet niin katkeria. Ajatus, että hän saisi nähdä minut jälleen, alkoi\nselvitä hänen mielessään ja teki hänet rauhallisemmaksi. Hän alkoi jo\nsanoa:\n\n\"Kun palaat...\"\n\n— En tiedä, Loti, arveli hän, palaatko sinä. — Allah yksin tietää\nsen! Toistan joka päivä. _Allah, salamet versen Loti!_ (Allah, suojele\nLotia) ja Allah tekee sitten tahtonsa mukaan. Kuitenkin, hän jatkoi\ntoimessaan — kuinka saatan odottaa vuoden, Loti? Kuinka se olisi\nmahdollista, kun en osaa enää olla päivää, en tuntiakaan sinutta.\nEt tiedä, että niinä päivinä, kun olet vartiossa, kävelen Taximin\nkukkulalla, tai menen viemisille äitini Behidjén luo, koska sieltä;\nnäkee _Deerhound'in_ kaukaa. Näethän, Loti, että se on mahdotonta, ja\npalatessasi Aziyadé on kuollut...\n\n\n12.\n\nAhmet saa tehtäväkseen toimittaa minulle Aziyadé'n kirjeet ja antaa\nminun kirjeeni hänelle Kadidjan välityksellä, ja niin tarvitsen joukon\nhänen osoitteellaan varustettuja kirjekuoria.\n\nNyt ei Ahmet osaa ollenkaan kirjoittaa, ei hän eikä kukaan hänen\nperheestään. Aziyadé kirjoittaa liian huonosti postia kiusatakseen,\nja niinpä istumme kolmisin yleisen kirjurin teltan alla teettämässä\nitämaisia osoitteita.\n\nAhmetin osoite on perin monimutkainen, sillä sitä on viisi riviä.\n\n    \"Ahmetille, Ibrahamin pojalle, Arabahdjilar-Malessiin\n    vievän syrjäkadun varrella moskeijan luona. Kolmas\n    talo _tutundji'n_ jälkeen, vanhan lääkkeitä myyvän\n    armenialaisnaisen vieressä, dervishin asuntoa\n    vastapäätä\".\n\nAziyadé teettää kolme samanlaista kuorta, jotka maksaa omalla\nrahallaan, — kahdeksan valkoista piasteria. Sen jälkeen on minun pakko\nluvata käyttää niitä.\n\nHän piilottaa yahmak'insa alle kyyneleiset silmänsä; tuo lupaus ei anna\nhänelle varmuutta. Ja kuinka saattaisi muutoin otaksuakaan, että niin\nkaukaa lähtenyt paperi saattaisi milloinkaan saapua hänelle? Ja sitten\nhän tietää, että paljon sitä ennen \"Aziyadé on ainaiseksi unohdettu\".\n\n\n13.\n\nIllalla sousimme Kultaisella Sarvella. Milloinkaan emme olleet\nkuljeksineet Stambulissa yhdessä niin paljon keskellä päivää. Aziyadé\nei näyttänyt varovan mitään, sillä hän käyttäytyi kuin kaikki olisi\nmennyttä häneltä, kuin maailma olisi hänestä yhdentekevä.\n\nOlimme ottaneet veneen Un-Kapanin laiturilta. Päivä laski, aurinko\npainui myrskypilvien taa.\n\nEuroopassa näkee harvoin niin levotonta ja mustaa taivasta. Pohjoisessa\noli peloittavia, vedenpaisumusta ennustavia, kaarimaisia pilviä, jotka\nAfrikassa ilmoittavat rajuilman lähestymisen.\n\n— Katso, sanoin Aziyadélle, — katso, tuollainen oli taivas, jonka\njoka ilta näin mustien miesten maassa, jossa asuin menettämäni veljen\nkanssa!\n\nVastaisella puolella kuvastui Stambul terävine huippuineen kärjekkäin\nreunoin suurta keltaista pilven repeämää vasten. Sen väri oli\nhäikäisevä ja syvä, valaistus kummallinen, melkeinpä aavemainen.\n\nKultaiselta Sarvelta nousi äkkiä hurja tuuli, yö saapui ja olimme\nkylmästä jähmettyä.\n\nAziyadé katseli minua oudon syvästi suurin silmin. Hänen silmäteränsä\ntuntuivat laajenevan hämärän tapaisessa valaistuksessa ja tutkivan\nsieluni pohjaa. En ollut milloinkaan nähnyt hänen katsettaan\ntuollaisena, ja se vaikutti minuun oudosti. Tuntui siltä kuin hän äkkiä\nolisi tunkeutunut olentoni salaperäisimpiin komeroihin ja tutkinut\nniitä leikkausveitsellä. Hänen katseensa asetti minulle nyt viime\nhetkellä tuon äärimmäisen kysymyksen:\n\n\"Kuka olet sinä, jota olen niin syvästi rakastanut? Unohdatkohan\nminut kohta, kuten satunnaisen rakastajattaren, vai rakastatko minua?\nPuhuitko totta luvatessasi palata.\"\n\nKun suljen silmäni kohtaan vieläkin tuon katseen, tuon valkoiseen\nverhotun pään, joka heikosti piirtyy hunnun musliinin alla, ja\ntaustalla näen Stambulin ääriviivat myrskyistä taivasta vasten.\n\n\n14.\n\nVielä kerran nousemme venheestä tuolla kaukana Eyoubin pienelle\ntorille, jota huomenna en enää näe.\n\nHalusimme vielä kerran yhdessä katsella asuntoamme.\n\nSisäänkäytävään on kuormattu laatikoita ja kääröjä, ja on jo pimeä.\nAhmet keksii nurkasta vanhan lyhdyn, jonka valo surullisena liitelee\ntyhjässä huoneessamme. Minulle tuli kiire lähtö, tartuin Aziyadén\nkäteen ja vein hänet ulos.\n\nTaivas oli yhä oudon musta uhaten rankkasateella. Talot ja tornit, niin\nmustia kuin ne olivatkin, kuvastuivat kuitenkin kirkkaampina taivasta\nvasten. Katu oli autio ja sitä lakaisivat myrskynpuuskat, jotka saivat\nkaiken vapisemaan. Pari turkkilaisnaista oli kyyristynyt porttiholviin\nja he katselivat meitä uteliaasti. Käänsin päätäni nähdäkseni vielä\nkerran tuon asunnon, jonne en enää palaisi, heittääkseni viime\nsilmäyksen tuohon maankolkkaan, missä olin kohdannut hiukan onnea.\n\n\n15.\n\nKuljemme moskeijan pienen aukean yli noustaksemme taas venheeseen.\nKanootti viepi meidät Azarkapu'un, josta kuljemme Galatan, Tophanen ja\nFunduklin kautta _Deerhound'iin_.\n\nAziyadé tahtoi tulla saattamaan minua. Hän lupasi olla järkevä ja onkin\ntällä viimeisellä hetkellä odottamattoman tyyni.\n\nKuljemme koko Galatan melun läpi. Meitä ei oltu milloinkaan nähty\nkiertelevän yhdessä näissä eurooppalaisissa kaupunginosissa. Heidän\n\"rouvansa\" on ovellaan ohikulkuamme katselemassa. Tuon nuoren,\nhunnutetun naisen läsnäolo antaa hänelle avaimen arvoitukseen, jonka\nratkaisua hän oli kauan hakenut.\n\nKuljemme Tophanen läpi kadotaksemme Sali-Bazarin yksinäisten korttelien\nleveille kaduille, jotka kulkevat suurten haaremien vieritse.\n\nLopuksi on edessämme Fundukli, jossa meidän on sanottava toisillemme\nhyvästit.\n\nSiellä seisovat Ahmetin tilaamat ajoneuvot, joitten pitäisi viedä\nAziyadé kotiin.\n\nFundukli on tuollainen vanhan Turkin nurkka, joka näyttää olevan\nStambulin syrjäisimmässä kolkassa; pieni tori meren rannalla, vanha\nkultakuvioinen moskeija, jota dervishien haudat ja ulemojen synkät\nkomerot ympäröivät.\n\nMyrsky on ohi, ilma on säteilevän ihana. Kuuluu vain kulkukoirien\nkaukainen haukahteleminen illan hiljaisuudessa.\n\n_Deerhound'illa_ lyö kello kahdeksaa, tunti, jolloin minun täytyy\npalata. Vihellys ilmoittaa, että laivavenhe tulee noutamaan minua. Se\nirroittautuu mustana pilkkuna aluksesta ja lähenee meitä hitaasti. Nyt\non surullisten jäähyväisten armoton hetki.\n\nSuutelen hänen huuliaan ja käsiään. Hänen kätensä vapisevat hiljaa...\nmuuten hän on yhtä tyyni kuin minäkin; hänen ihonsa on jäätävän kylmä.\n\nVenhe on saapunut; Ahmet ja hän peräytyvät moskeijan pimeään nurkkaan;\nlähden, ja he katoavat näkyvistä.\n\nHiukan sen jälkeen kuulen vaunujen nopean vierinnän; ne vievät pois\narmastani!... Synkkä jyrinä, kuten rakkaaseen hautaan vierivän mullan\nkumina.\n\nKaikki on siis päättynyt peruuttamatta! Jos joskus palaan, kuten olen\nvannonut, ovat vuodet levittäneet tuhkansa kaiken tämän ylle, tai olen\nsitten naimisiin menemällä kaivanut rotkon meidän molempien väliin, ja\nAziyadé ei enää voi olla minun.\n\nMinuun tarttui hurja halu juosta noitten vaunujen jäljestä, painaa\narmas syliini, kietoa käsivarteni hänen ympärilleen, nyt, kun vielä\nrakastimme toisiamme sielumme koko voimalla, ja erota vasta kuoleman\nhetkellä...\n\n\n16.\n\n                                                  Maaliskuun 24 p:nä.\n\nEräänä sateisena maaliskuun aamuna tyhjentää vanha juutalainen Arifin\ntaloa. Ahmet valvoo hänen hommiaan jäykän näköisenä.\n\n— Ahmet, minne isäntänne menee? kysyvät aamuvirkut naapurit oviltaan.\n\n— En tiedä, vastaa Ahmet.\n\nMärkiä laatikoita, sateessa kastuneita kääröjä kuljetetaan venheeseen,\njoka menee, en tiedä minne, laskeutuen Kultaista Sarvea merelle päin.\n\nJa nyt on Arif mennyttä; sen niminen henkilö on lakannut olemasta.\n\nKoko tuo itämainen unelma on päättynyt. Tuo elämäni kausi, epäilemättä\nviimeinen viehättävä, on mennyt palaamatta, ja aika huuhtoo ehkä sen\nmuistonkin mielestäni.\n\n\n17.\n\nKun Ahmet tuli laivaan saattaen matkatavarakuormaa ilmoitin hänelle,\nettä aikaa taas oli pidennetty ainakin vuorokaudella. Myrskytuuli\npuhalsi Marmaranmereltä.\n\n— Mennään vielä kierrokselle Stambuliin, sanoin hänelle. Se olisi kuin\nkuoleman jälkeinen retki, omalla tavallaan suruinen ja viehättävä.\nMutta Aziyadéa en tahdo enää tavata!\n\nJätin eurooppalaiset vaatteeni heidän \"rouvansa\" luo, ja Arif-effendi\nastui vielä kerran ulos tuosta luolasta, kulki sillan yli rukousnauha\nkädessään, vakavin ilmein, tarkoin ryhdin, kuin kunnon muhamettilainen\nainakin, joka uskoo vakavasti ja lähtee rukoilemaan. Ahmet astui hänen\nrinnallaan kauneimpaan pukuunsa puettuna. Hän oli pyytänyt, että saisi\njärjestää tämän viimeisen päivän ohjelman, ja pysyi nyt vaiteliaan\nsurullisena.\n\n\n18.\n\nPistäydyttyämme kaikissa vanhan Stambulin tutuissa nurkissa,\npoltettuamme monta narghilheta ja pysähdyttyämme kaikissa moskeijoissa,\ntapasimme itsemme illalla Eyoubissa, vielä kerran palanneina paikkaan,\njossa nyt olen vain asunnoton ulkomaalainen, jonka muistokin pian\nhaihtuu.\n\nTuloni Suleimanin kahvilaan herätti huomiota. — Minua oli pidetty\nkadonneena, sammuneena iäksi ja ainaiseksi.\n\nTänä iltana siellä oli suuri ja sekalainen seurakunta, paljon aivan\nuusia kasvoja, joitten alkuperää en tiennyt; \"Ihmeitten pihan\"\njoukkiota melkein.\n\nAhmet järjesti kuitenkin minulle jäähyväisjuhlan ja tilasi orkesterin:\nkaksi ooboeta, kimeitä kuin säkkipillit, urut ja suuren rummun.\n\nSuostun näihin valmistuksiin sitä ehdotonta lupausta vastaan, ettei\nmitään rikota, eikä minun tarvitse nähdä veren vuotavan.\n\nTänä iltana aiotaan hullutella minun kunniakseni, ja muuta en pyydäkään.\n\nMinulle tuodaan nargilhe ja turkkilaista kahvia kuppi jonka täyttämisen\njoka neljännestunti eräs poika saa toimekseen. Ahmet tarjoo\nläsnäoleville kätensä, rakennetaan piiri ja tanssi alkaa.\n\nPitkä rivi outoja olentoja alkaa liikkua edessäni lyhtyjen lepattavassa\nvalossa. Räikeä soitto saa majan hirret vapisemaan, mustille seinille\nripustetut kupariastiat tärisevät ja soinnahtelevat kumeasti, pilleistä\nlähtee kimeitä ääniä, ja _repivä riemu_ kaikuu hurjana ilmoille.\n\nTunnin kuluttua oli kaikki huumautuneet melusta, juhla oli\nparhaimmillaan.\n\nHämärä pilvi peitti katseeni ja oudot hajanaiset ajatukset täyttivät\nmieleni. Uupuneet, läähättävät ryhmät kulkivat edestakaisin pimeässä.\nTanssi kieri yhä, ja joka kierroksella Ahmet musersi ruudun nyrkillään.\nYksitellen kaikki laitoksen ikkunat helisivät maahan, Ahmetin käsien\nsyvistä haavoista vuosi lattialle verta.\n\nNäyttää siltä kuin turkkilainen suru vaatisi melua ja verta.\n\nOlin kyllästynyt juhlaan ja huolissani tulevaisuudesta, kun\nnäin Ahmetin tekevän moisia tyhmyyksiä ja välittävän niin vähän\nlupauksistaan.\n\nNousin lähteäkseni. Ahmet ymmärsi ja seurasi ääneti. Kylmä ulkoilma sai\nmeidät tyyntymään ja taas itsemme herroiksi.\n\n— Mihin menet, Loti? kysyi Ahmet.\n\n— Laivalle, vastasin. — En tunne sinua enää. Pidän lupaukseni, kuten\nolet pitänyt omasi tänään; et enää milloinkaan näe minua.\n\nJa menin kauemmaksi sopiakseni myöhästyneen soutajan kanssa hinnasta\nGalataan saakka.\n\n— Loti, huusi Ahmet, — suo anteeksi; ethän voi näin hylätä veljeäsi!\n\nJa hän alkoi itkien rukoilla minua.\n\nEn minäkään tahtonut erota hänestä näin, mutta arvelin, että hän\ntarvitsi rangaistuksen ja saarnan, ja pysyin järkähtämätönnä.\n\nSilloin hän tahtoi pysäyttää minut vertavuotavilla käsillään ja tarttui\nminuun toivottomasti. Työnsin hänet tylysti pois ja heitin hänet\nhalkopinoa vasten, joka luhistui jyristen. Ohikulkevat bashiboshukit\npitivät meitä pahantekijöinä ja lähestyivät lyhtyineen.\n\nOlimme veden ääressä, yksinäisessä paikassa etukaupungissa, kaukana\nStambulin muureista, ja Ahmetin veriset kädet pilasivat asian.\n\n— Tämä ei ole mitään, sanoin; mies on ryypännyt ja vien hänet kotiin.\n\nTartuin Ahmetin käteen ja vein hänet sisarensa Eriknaz'in luo, joka\nsidottuaan hänen kätensä, torui häntä aikalailla ja lähetti nukkumaan.\n\n\n19.\n\n                                                  Maaliskuun 26 p:nä.\n\nVielä päivä, lähtömme viimeinen lykkäys.\n\nVielä päivä, vielä kerran pukeudun heidän \"rouvansa\" luona ja olen taas\nStambulissa.\n\nOn myrsky ja pimeä, tuuli on lämmin ja lauha. Poltamme kahden tunnin\nnargilhen Sulttani Selimin kadun maurilaisten kaarien alla. — Vuosien\nsyömät valkoiset patsaat vaihtelevat hautakappelien ja hautarivien\nkanssa. Kukista punertavat puitten oksat pistävät harmaitten muurien\nyli, mehuisia ruohoja kasvaa kaikkialla ja kiipeilee iloisesti vanhaa\npyhää marmoria pitkin.\n\nRakastan tätä seutua, ja kaikki yksityiskohdat viehättävät minua,\nrakastan sitä senvuoksi, että se on Aziyadén maata, jonka hän on\nelähdyttänyt läsnäolollaan, — hän, joka on vielä tuossa aivan lähellä,\nja jota en kuitenkaan enää saa nähdä.\n\nLaskeva aurinko tapaa meidät istumassa Mehmed-Fatihin moskeijan luota,\npenkillä, missä muinoin olemme viettäneet pitkiä tunteja. Siellä täällä\non suurelle aukealle siroittuneita turkkilaisryhmiä, jotka juttelevat\npoltellen ja nauttivat huolettomina kevätillan suloa.\n\nTaivas on taas tullut kirkkaaksi ja pilvettömäksi. Rakastan tätä\npaikkaa, rakastan tätä itämaan elämää. Minun on vaikea uskoa, että se\non lopussa, koska minun on lähdettävä.\n\nKatselen tuota vanhaa mustaa porttia ja tuota autiota katua, joka\nhäviää synkkiin sopukoihin. Siellä hän asuu, ja käveltyäni muutaman\naskeleen saan nähdä hänen kotinsa.\n\nAhmet on seurannut katseeni suuntaa ja tarkastelee minua\nhuolestuneesti. Hän on arvannut ajatukseni ja käsittänyt aikomukseni.\n\nMutta olin päättänyt nähdä armaani enkä voinut vastustaa haluani.\n\n— Voi, sanoi Ahmet, — sääli häntä, jos rakastat! Olet sanonut\nhyvästit; jätä hänet nyt!\n\nAhmet puolusti itkien asiaa, joka olisi pitänyt olla typerimmällekin\nselvä. Abeddin oli kotona, ukko Abeddin, hänen isäntänsä, ja kaikki\nyritykset tavata häntä olisivat mielettömiä.\n\n— Ja jos hän tulisikin ulos, selitti Ahmet, ei sinulla ole taloa,\nminne hänet veisit. Minne luulet Stambulissa pääseväsi toisen vaimon\nkanssa? Jos hän näkee sinut, tai jos palvelijat sanovat, että olet\nsiellä, syöksyy hän mielettömänä turmioon, ja huomenna saat jättää\nhänet kadulle. Sehän on yhdentekevää sinulle, kun lähdet pois! Mutta\njos teet sen, Loti, halveksin sinua, eikä sinulla ole sydäntä.\n\nAhmet kumarsi päänsä ja alkoi jalallaan polkea maata, kuten aina,\njolloin tahtoni oli häntä voimakkaampi.\n\nAnnoin hänen olla ja astuin porttia kohti.\n\nNojasin pilariin tähystellen synkkää ja autiota katua, joka näytti\nkuolleen kaupungin kadulta.\n\nEi yhtään avointa ikkunaa, ei kulkijaa, ei ääntä. Ainoastaan kivien\nvälissä kasvavaa ruohoa ja katukivityksellä kaksi kuolleen koiran\nkuivanutta luurankoa.\n\nKaupunginosa oli ylhäinen. Vanhat tummista laudoista rakennetut talot\nkätkivät salaperäistä loistoa. Suljetut parvekkeet, ulospistävät\n_shaknisir'_it ulottuivat harmaan kadun yli. Rautaristikkojen takana\noli tiheitä saarniverhoja, joille entisajan taiteilijat olivat\nmaalanneet puita ja lintuja. Kaikki Stambulin ikkunat on näin maalattu\nja suljettu.\n\nLänsimaisissa kaupungeissa saattaa arvata ulkoapäinkin huoneiden\nsisällä vietetyn elämän. Ikkunaverhojen välistä näkevät ohikulkijat\nihmispäitä, nuoria tai vanhoja, rumia tai kauniita.\n\nKatse ei pääse milloinkaan tunkeutumaan turkkilaiseen asuntoon. Jos ovi\naukenee vieraan tullessa, niin se vain raottuu. Takana on joku, joka\nsulkee sen heti. Sisäistä elämää ei milloinkaan voi arvata.\n\nTuo suuri synkän punaiseksi maalattu talo tuolla on Aziyadén asunto.\nOven yläpuolella on aurinko, tähti ja puolikuu; kaikki madonsyömistä\nlaudoista. Maalaukset, jotka koristavat shaknisir'ien ristikolta,\nesittävät sinisiä tulpaaneja ja keltaisia perhosia. Ei yksikään liike\nilmaise, että siellä asuu eläviä olentoja; ei milloinkaan voi tietää,\nkatseleeko joku turkkilaisen talon ikkunoista.\n\nTakanani, tuolla korkealla kultaa laskeva aurinko avaraa toria; täällä\nkadulla on kaikki jo hämärää.\n\nPiiloudun puoleksi seinän kulmauksen taa, katselen taloa ja sydämeni\nlyö kiivaasti.\n\nAjattelen päivää, jolloin näin hänet ensimmäisen kerran elämässäni\nSalonikin talon ristikoiden takaa. En tiedä enää, mitä tahdon ja mitä\nolen tullut hakemaan. Pelkään, että toiset naiset nauravat minulle,\npelkään olevani hullunkurinen, ja etenkin pelkään tuhoavani hänet...\n\n\n20.\n\nKun palasin Mehmed-Fatihin aukealle, kultasi aurinko kokonaan\näärettömän moskeijan arabialaiset portit ja korkeat minareetit.\nIltarukouksesta tulevat ulemat olivat kaikki pysähtyneet kynnykselle\nja seisoivat kultaisessa valossa kiviportailla. Kansa kiiruhti heidän\nluokseen ja ympäröi heidät. Ryhmän keskellä osoitti eräs nuori mies\ntaivasta, nuori mies, jolla oli ihmeellisen haaveelliset kasvot. Uleman\nvalkoinen turbani ympäröi hänen kaunista, leveää otsaansa. Hänen ihonsa\noli kalpea, parta ja suuret silmät mustat kuin eebenpuu.\n\nHän osoitti korkealle näkymätöntä pistettä, hän osoitti innoittuneena\ntaivaan sinisiin syvyyksiin ja sanoi:\n\n— Tuolla on Jumala! Katsokaa kaikki! Näen Allahin, näen ikuisen!\n\nJa me kiiruhdimme, Ahmet ja minä, kansan muassa uleman jälkeen, joka\nnäki Allahin.\n\n\n21.\n\nMutta me emme nähneet mitään, mikä olisi ollut tarpeellista meille.\nSilloin, kuten aina, olisin antanut henkeni tuosta jumalallisesta\nnäystä, elämäni taivaan merkistä, elämäni yliluonnollisen\nyksinkertaisimmasta ilmauksestakin.\n\n— Hän valehtelee, sanoi Ahmet; — kukapa ihminen olisi milloinkaan\nnähnyt Allahia?\n\n— Kas, te Loti! sanoi ulema Izzet; tekin haluatte nähdä Allahin? Mutta\nAllah ei näyttäydykään uskottomille.\n\n— Hän on hullu, tuumivat dervishit.\n\nAhmet oli käyttänyt häiriötä hyväkseen viedäkseen minut Marmaran\npuolelle, niin kauas Aziyadésta kuin mahdollista. Yö saapui ja tapasi\nmeidät puoleksi eksyksistä.\n\n\n22.\n\nAterioimme Sulttaani Selimin kadun holvien alla. On jo myöhäistä\nStambulin ajaksi; turkkilaiset menevät maata auringon mukana.\n\nToinen toisensa jälkeen syttyvät tähdet puhtaalla taivaalla, kuu\nvalaisee leveätä autiota katua, arabialaisia kaaria ja vanhoja\nhautoja. Siellä täällä joku vielä avoinna oleva turkkilainen kahvila\nheittää harmaalle kadulle punaista valoa, kulkijoita on harvassa ja\nhe kiertelevät lyhdyt käsissä. Siellä täällä palaa surkeita lamppuja\nhautakappeleissa. Näen viimeistä kertaa nuo tutut kuvat; huomenna olen\ntähän aikaan kaukana näiltä seuduilta.\n\n— Mennään Un-Kapanille saakka, virkkaa Ahmet, jolla tänä iltana vielä\non lupa järjestää olomme. — Otamme hevosen Balataan saakka, venheen\nPri-Pashaan, ja menemme Eriknazin luo yöksi; hän odottaa meitä.\n\nEksymme Un-Kapaniin mennessämme, ja koirat haukkuvat lyhtyjämme.\nTunnemme kuitenkin hyvin Stambulimme, mutta oikeat turkkilaisetkin\neksyvät usein öisin näissä sokkeloissa. Kukaan ei ilmoita meille tietä,\naina vain noita samoja pikku katuja, jotka nousevat, laskevat ja\nkiertävät järjellisettä syyttä kuin labyrintin käytävät.\n\nUn-Kapanissa, Phanariin tullessamme odottaa meitä kaksi hevosta.\n\nEdellämme kulkee juoksija, joka kahden metrin korkeudella kantaa\nlyhtyä, ja lähdemme liikkeelle kuin tuuli.\n\nSynkkä loppumaton Phanar nukkuu; kaikki on hiljaista. Auringon säteet\nepäröivät keskellä päivääkin laskeutua näille kaduille, ja kahden\nhevosen on vaikea kulkea rinnatusten. Toisella puolella on Stambulin\nmuuri, toisella vanhoja raudalla reunustettuja taloja, iäkkäämpiä\nkuin itse Islam. Ne laajenevat ylöspäin ja ulkonevat holviksi kostean\nkujan yläpuolelle. Täytyy kumartaa päänsä hevosella kulkiessa noiden\nbysanttilaisten talojen parvekkeiden alitse, jotka ojentelevat syvässä\npimeydessä kivisiä käsivarsiaan.\n\nTätä tietä kuljimme joka ilta Eyoubin taloon päästäksemme. Balataan\nsaavuttuamme olemme aivan lähellä, mutta sitä ei enää ole...\n\nHerätämme soutajan, joka vie meidät venheellä toiselle rannalle. Siellä\non maaseutu ja suuret kypressit kohoavat plataanien keskeltä. Alamme\nlyhdyt kädessä laskeutua Eriknazin talolle vieviä polkuja.\n\n\n23.\n\nEriknaz-hanum on miellyttävä ja ylhäisen ruma, valkea kuin vaha, silmät\nja kulmakarvat mustat kuin korpin siipi. Hän ottaa meidät vastaan\nhunnutta kuin eurooppalainen nainen.\n\nKaikki hänen majassaan henkii järjestystä, varakkuutta ja mitä tarkinta\npuhtautta. Hänen ystävänsä Murrah ja Fenzilé, jotka valvovat hänen\nkanssaan, pakenevat tullessamme peittäen kasvonsa. He olivat juuri\nompelemassa kultahelyjä pieniin punaisiin tohveleihin, joiden kärjet\novat torvimaisesti käännetyt.\n\nYstävättäreni Alemshah, Eriknazin tytär, ottaa tavallisen paikkansa\nsylissäni ja nukkuu siihen. Hän on sievä kolmivuotias olento, jolla on\nsuuret mustat silmät, ja puhdas kuin nukke.\n\nKahvin ja tupakan jälkeen meille tuodaan kaksi valkoista patjaa, kaksi\nvalkoista _yatag'ia_, kaksi valkoista jalkapeitettä, kaikki kuin lunta.\nEriknaz ja Alemshah poistuvat toivottaen meille hyvää yötä, ja nukumme\nkumpikin syvään uneen.\n\nKirkas aurinko herättää meidät aikaisin, ja melkein nelinkontin\nkiipeemme alas Kultaiselle Sarvelle vieviä polkuja. Siellä odottaa\nmeitä aikainen venhe.\n\nPri-pashan mustat majat, jotka on koottu kukkulalle pyramiidin muotoon,\nkylpevät punertavassa valossa, kaikki ruudut säteilevät. Eriknaz ja\nAlemshah katselevat kaukaa lähtöämme, seisoen punaisiin puettuina\nmajansa katolla.\n\nTuossa jää Eyoub, tuossa Suleimanin kahvila, moskeijan pikku aukea\nja Arif-effendin talo aamun täydessä valossa. Vesillä ei ole ketään;\nkaikki on vielä suljettua, unen vallassa.\n\nAsuntoni, jonka usein olen nähnyt synkkänä ja suruisena, lumessa ja\npohjoisen puhaltaessa, jättää minulle viimeiseksi kuvaksi auringon\nloisteen.\n\nTuo viimeinen auringonnousu on tavattoman komea. Pitkin Kultaista\nSarvea, Eyoubista seraljiin saakka, piirtyvät kuvat ja minareetit\nkirkasta, keltaiseen tai punaiseen vivahtavaa taivasta vasten. Kullatut\nkanootit alkavat liikkua sadottain, täynnä kirjavia kulkijoita ja\nhunnutettuja naisia.\n\nTunnin kuluttua olemme laivassa. Siellä on kaikki mullin mallin ja nyt\non lähtö tosiaankin edessä.\n\nSe on määrätty keskipäiväksi.\n\n\n24.\n\n— Tule, Loti, sanoo Ahmet, mennään vielä Stambuliin polttamaan piippu\nyhdessä viimeisen kerran...\n\nKuljemme juosten Sali-Bazarin, Tophanen ja Galatan läpi. Olemme\nStambulin sillalla.\n\nIhmiset tunkeilevat auringon polttavassa paahteessa. Nyt on kevät,\noikea kevät, joka saapuu lähtiessäni. Keskipäivän kirkas valo valautuu\ntuolle muuri-, kupu- ja minareettikasalle, joka seppelöi Stambulin\nkukkuloita. Se levittäytyy kirjavan, sateenkaareen näkyvimpiin väreihin\npuetun joukon ylle.\n\nVenheet saapuvat ja lähtevät, täynnä kirjavaa joukkoa. Kiertelevät\nkauppiaat kirkuvat täyttä kurkkua, tuuppien kansaa.\n\nTunnemme kaikki nuo venheet, jotka ovat kuljetelleet meitä kaikkiin\npaikkoihin Bosporan varrella, tunnemme Stambulin sillalla kaikki\npuodit, kaikki kulkijat, kaikki kerjäläisetkin, tuon täydellisen\nkokoelman raajarikkoja, sokeita, kädettömiä, ristihuulisia ja\njalattomia. Koko turkkilainen kurjalisto on tänään liikkeellä. Jaan\nalmuja kaikille ja saan koko messun kiitoksia ja siunauksia.\n\nPysähdymme Stambulissa Jenidjami'n aukealle torille, moskeijan eteen.\nViimeistä kertaa nautin Turkissa olostani istuen ystäväni Ahmetin\nvieressä, poltellen nargilheta tämän itämaisen koreuden keskellä.\n\nTänään on oikea kevään juhla, pukujen ja värien näyttely. Kaikki\novat ulkona plataanien alla istumassa, marmorilähteen ympärillä,\nviiniköynnösmajoissa, jotka pian peittyvät hentoihin lehtiin. Parturit\novat tuoneet tuolinsa ulos ja puuhaavat taivasalla. Kunnon turkkilaiset\najeluttavat toimessaan päänsä jättäen keskelle tupsun, mistä Muhamed\ntulee nykäisemään heidät paratiisiin.\n\n... Kuka veisi minut johonkin paratiisiin, jonnekin muualle kuin tähän\nvanhaan maailmaan, joka väsyttää ja ikävystyttää minua, jonnekin,\nmissä mikään ei muutu, jonnekin, missä en aina ole erossa siitä, mitä\nrakastan tai olen rakastanut?\n\nJospa joku voisi antaa minulle edes muhamettilaisen uskon, niin menisin\nitkien ilosta suutelemaan profeetan vihreätä lippua!\n\n— Tyhmiä ajatuksia päälaelle jätetyn rotanhännän vuoksi...\n\n\n25.\n\n— Loti, sanoi Ahmet, selitäpä minulle hiukan matkaa, jolle aiot lähteä.\n\n— Ahmet, vastasin, — kun olen kulkenut Marmaranmeren, _Ak-Deniz'in_\n(vanhan meren) yli, kuten te sitä nimitätte, purjehdin vielä\nsuuremman kautta saapuakseni Kreikan maahan, sitten vielä suuremman\nitalialaisten, sinun \"rouvasi\" maahan tullakseni, ja sitten vielä\navaramman Espanjan kärkeen päätyäkseni. Jos edes jäisin tälle siniselle\nmerelle, Välimerelle, en olisi kovin kaukana teistä; siellähän\nvielä kaartuu teidän taivaanne ja Levantin laivat toisivat minulle\nusein uutisia Turkista. Mutta sitten joudun toiselle merelle, niin\näärettömälle, ettei sinulla ole käsitystäkään moisista aavoista. Siellä\ntäytyy minun purjehtia monta päivää _pohjan tähteä_ kohti saapuakseni\nkotimaahani, jossa useammin näemme sadetta kuin kaunista ilmaa, pilviä\nuseammin kuin aurinkoa.\n\nSiellä olen hyvin kaukana teistä, ja tuo seutu ei ollenkaan muistuta\nsinun maatasi. Kaikki siellä on kalpeampaa ja kaikki värit himmeämpiä,\nkuten täällä sumuisina päivinä, vaikkakin vielä valottomampaa.\n\nMaa on niin tasaista, ettet milloinkaan ole moista nähnyt, jollet ehkä\npyhiinvaellusretkillä Mekkaan, jossa jokaisen kunnon muhamettilaisen\ntulee käydä profetan haudalla. Hiekan sijasta siellä on kuitenkin\nvihreätä ruohoa ja suuria muokattuja peltoja. Talot ovat neliskulmaisia\nja aivan samanlaisia. Ikkunasta näet vain naapurin seinän, ja joskus\ntuo tasaisuus aivan kuin tukehduttaa, tahtoisit nousta ylemmäksi\njotakin nähdäksesi.\n\nSiellä ei myöskään ole, kuten Turkissa, katolle vieviä portaita, ja kun\nkerran läksin kävelemään talomme katolle, pidettiin minua omituisena\nhenkilönä.\n\nKaikki ihmiset on puettu samalla tavalla harmaihin takkeihin, hatut\ntai lakit päässä, ja se on hullumpaa kuin Perassa. Kaikki on arvattu,\njärjestetty, numeroitu. Kaikesta on lait, kaikkea varten säännöt,\nniin että halvimmallakin lurjuksella, hattukauppiaalla tai parturin\nsällillä on samat elämisen oikeudet kuin älykkäillä etevillä miehillä,\nsellaisilla kuin sinä ja minä.\n\nLopuksi, uskoisitko hyvä Ahmet, että jos tekisimme neljännenkin osan\nsiitä, mitä täällä Stambulissa, saisimme ainakin tunnin keskustella\nmaani poliisien kanssa!\n\nAhmet käsitti erinomaisen hyvin tämän länsimaisen sivistyksen piirteen\nja jäi hetkeksi miettimään:\n\n— Mikset tuo perhettäsi sodan jälkeen Turkkiin, Loti?\n\n— Loti, hän jatkoi, ota tämä rukousnauha, jonka olen saanut isältäni\nIbrahamilta, ja lupaa, ettet luovu siitä milloinkaan. Tiedän kyllä, hän\nlausui itkien, etten sinua enää näe. Kuukauden kuluttua alkaa sota. Se\non Turkin tuho, Stambulin häviö. Moskovalaiset tappavat meidät kaikki,\nja kun palaat, Loti, on Ahmet kuollut.\n\nHänen ruumiinsa jää jollekin kentälle kaukana pohjoisessa. En saa edes\npientä marmorihautaa kypressien alla, Kassim-Pashan hautausmaalla.\nAziyadé siirtyy Aasiaan, etkä enää löydä hänen jälkiäänkään, kukaan ei\nenää voi puhua sinulle hänestä. Loti, jää veljesi luo!\n\nNiin! Pelkään tuota Moskovaa yhtä paljon kuin hänkin. Vapisen\najatellessani, että saattaisin todella kadottaa Aziyadén jäljet, ettei\nmaailmassa enää olisi ketään, joka osaisi kertoa hänestä!...\n\n\n26.\n\nMuezzinit nousevat minareeteihinsa, on päivärukouksen aika, täytyy\nlähteä.\n\nGalatan kautta mennessämme käyn tervehtimässä heidän \"rouvaansa\".\nTekisi melkein mieli suudella tuota vanhaa veijaria.\n\nAhmet saattaa minut laivaan, jossa hyvästelemme vieraitten ja\nlähtövalmistusten melussa. Lähdemme ja Stambul jää taakse...\n\n\n27.\n\n                                       Merellä maalisk. 27 p:nä 1877.\n\nMaaliskuun kalpea aurinko käy levolle Marmaran aaltoihin. Ulapan tuuli\non terävää ja kylmää. Alastomat surulliset rannikot painuvat illan\nusvaan. Onko kaikki lopussa, Jumala, enkö saa nähdä häntä enää?\n\nStambul on kadonnut. Korkeimpien moskeijain korkeimmat kuvut ovat\nkadonneet kaukaisuuteen, kaikki on hälvennyt. Tahtoisin nähdä häntä\nvain minuutin verran, antaisin henkeni hänen kätensä kosketuksesta.\nHaluan kiihkeästi hänen läheisyyttään.\n\nPäässäni humisee yhä itämaan, Konstantinopolin rahvaan melu, lähdön\nkohu, ja meren tyyneys tuntuu ahdistavalta.\n\nJos hän olisi täällä, niin itkisin, jota en vielä ole voinut tehdä.\n— Laskisin pääni hänen polvilleen ja itkisin kuin lapsi. Hän näkisi\nitkuni ja luottaisi minuun. Olin kovin rauhallinen ja kylmä jättäessäni\nhyvästit.\n\nJumaloin häntä sentään. Vailla kaikkea huumausta rakastan häntä,\nhellin puhtain tuntein; rakastan hänen sieluaan ja sydäntään, jotka\nkuuluvat minulle; rakastan häntä vielä nuoruuden haihduttuakin,\naistihurmauksetta salaperäisessä tulevaisuudessa, joka tuo meille\nvanhuuden ja kuoleman.\n\nTämä tyyni meri, tämä maaliskuun kalpea taivas ahdistavat sydäntäni.\nKärsin syvästi, Jumala, olen tuskissani kuin hänen kuolemansa edellä.\nSuutelen hänelle kuuluneita esineitä. Tahtoisin itkeä, mutta en saata.\n\nNyt hän on haaremissaan, hän, rakastettuni, jossakin tuon laajan,\nsynkän ja lukitun talon huoneessa, maaten lattialla, sanattomana,\nkyynelettömänä ja voipuneena yön saapuessa.\n\nAhmet jäi Funduklin sillalle seuraamaan meitä silmillään. Kadotin hänet\nnäkyvistä samalla kertaa kuin tuon Konstantinopolin tutun kolkan, missä\nSamuel tai hän odottivat minua joka ilta.\n\nHänkin arvelee, etten palaa.\n\nAhmet, ystävä parka, hänestäkin pidin paljon; hänen ystävyytensä oli\nhyvää ja suloista.\n\nItämaat ovat jääneet, unelma on lopussa. Isänmaa on edessämme.\nRauhallisessa, pienessä Brightburyssä odottaa onni minua. Minäkin\nrakastan kaikkia siellä kotona, mutta surullinen on minua vartoava\nkotiliesi.\n\nNäen tuon armaan pesän, missä olen lapsuuteni viettänyt, vanhat seinät\nja köynnökset, Yorkshiren harmaan taivaan, vanhat katot, sammaleen\nja lehmukset, nuo entisyyden onnen ensimmäisten unelmien todistajat,\nonnen, jota mikään maailmassa ei palauta minulle.\n\nOlen jo monesti palannut kotilieden ääreen sydän kiusattuna ja\nrevittynä; olen tuonut sinne monta intohimoa, monta toivetta, mutta\naina särkyneitä. Se on täynnä pistäviä muistoja, sen siunattu rauha ei\nenää vaikuta terveellisesti minuun. Nyt tukahtuisin siellä kuin kasvi\nauringotta...\n\nAasian tytär — 14\n\n\n28.\n\n_Lotin sisar kirjoittaa_.\n\n                                      Brightburyssä huhtikuussa 1877.\n\nRakas veli! Minäkin haluan toivottaa sinut tervetulleeksi kotimaahan.\nSuokoon Hän, johon luotan, että voit siellä hyvin, ja että hellyytemme\nlieventäisi tuskiasi! Minusta tuntuu, ettemme siinä suhteessa jätä\nmitään tekemättä, iloitsemme syvästi tulostasi.\n\nArvelen usein, että kun sinua rakastetaan, sinua hellitään niin paljon,\nettä kun olet niin monen sydämen alttiuden ja ajatusten esine, sinulla\nei ole mitään syytä pitää elämääsi _kirottuna_, itseäsi osattomana\nmaailmassa. Olen kirjoittanut sinulle Konstantinopoliin pitkän kirjeen,\njota et luultavasti milloinkaan saa. Kerroin, että otan osaa suruihisi,\ntuskiisikin. Niin, olenpa usein vuodattanut kyyneleitä Aziyadén\nkohtaloa ajatellessani.\n\nAjattelen, rakas veli, ettei ole täysin sinun syysi, jos noin jätät\nkaikkialle osan olemassaoloasi. Elämästäsi on jo aika lailla kiistelty,\nvaikka se ei olekaan kovin pitkä vielä... mutta tiedät, että uskon\nkohta tulevan jonkun, joka vie sen kokonaan, ja että voit parhaiten\nmaailmassa...\n\nSatakieli ja käki, leivo ja pääskynen tervehtivät tuloasi; etpä voinut\nsaapua parempaan aikaan kuin nyt. Saa nähdä, saammeko pitää sinut\nkauankin luonamme hemmoitellaksemme sinua oikein...\n\nHyvästi; suutelemme sinua, näkemiin!\n\n\n29.\n\n    Turkkilaisten harakanvarpaitten käännös, jonka Emin-Ununtorin\n    yleinen kirjuri on Ahmetin sanelun mukaan kirjoittanut ja\n    osoittanut Lotille Brightburyyn.\n\n\"Allah!\n\n\"Rakas Loti!\n\n\"Ahmet lähettää sinulle paljon terveisiä.\n\n\"Toimitin kirjeesi Mitylenestä Aziyadélle vanhan Kadidjan välityksellä.\nAziyadé pisti sen poveensa, mutta ei vielä ole voinut luettaa sitä,\nkoska hän ei ole käynyt ulkona sinun lähdettyäsi.\n\n\"Ukko Abeddin on epäillyt ja arvannut kaiken, sillä olimme olleet\nvaromattomia viime päivinä. Hän ei ole moittinut Aziyadéa eikä ole\najanut häntä pois, koska hän rakastaa Aziyadéa paljon. Hän vain ei\nenää tule Aziyadén huoneeseen, ei välitä hänestä eikä puhu hänelle.\nToisetkin haaremin naiset ovat hylänneet hänet, paitsi Fenzile-hanum,\njoka on mennyt kysymään neuvoa _hodja'lta_ (noidalta).\n\n\"Aziyadé on ollut sairaana lähdöstäsi saakka. Kuitenkin suuri _ekime_,\njoka on käynyt häntä katsomassa, sanoi, ettei häntä vaivannut mikään.\n\n\"Sama vanhus, joka kerran tyrehdytti veren hänen kädestään, hoitaa\nhäntä. Hän on Aziyadén uskottu, mutta luulen akan pettäneen hänet\nrahasta.\n\n\"Aziyadé käskee sanoa, että hän ei voi elää sinutta, ettei hän\nsaa nähdä sinun Konstantinopoliin paluusi hetkeä, ettei hän usko\nmilloinkaan saavansa tuntea sinun katsettasi _kasvoillaan_, ja että\nhänestä tuntuu kuin ei aurinkoa enää olisikaan.\n\n\"Älä unohda minulle lausumiasi sanoja, Loti; älä milloinkaan unohda\nlupauksiasi! Luuletko ajatuksissasi, että voin olla onnellinen\nKonstantinopolissa? En, sillä silloin kun lähdit, murtui sydämeni\nsurusta.\n\n\"Minua ei ole vielä kutsuttu sotaan hyvin iäkkään isäni vuoksi. Luulen\nkuitenkin, että minut pian kutsutaan.\n\n\"Tervehdin sinua.\n\n                                                   \"Veljesi\n                                                   \"_Ahmet_.\"\n\n\"J. K. — Phanarissa syttyi tulipalo viime viikolla, koko Phanar paloi.\"\n\n\n30.\n\n_Loti Izeddin-Alille Stambulissa._\n\n                         Brightburyssä, toukok. 20 p:nä 1877.\n\nParas Izeddin-Ali!\n\nNyt olen kotimaassani, joka on aivan toisenlainen kuin teidän,\nvanhojen lehmusten alla, jotka ovat lapsuuttani varjostaneet, pienessä\nBrightburyssä, josta kerroin teille Stambulissa, keskellä vihreitä\ntammimetsiä. Nyt on kevät, mutta kalpea kevät: — sadetta ja sumua,\njokseenkin samanlaista kuin talvella siellä.\n\nOlen pukeutunut länsimaisiin vaatteihin; hattuni ja takkini ovat\nharmaat. Minusta tuntuu joskus, että turkkilainen vaatetus on omani, ja\nettä nyt olen valepuvussa.\n\nRakastan kuitenkin tätä isänmaani pientä kolkkaa, rakastan kotiliettä,\njosta olen monta kertaa luopunut, rakastan niitä, jotka täällä minua\nrakastavat, ja joitten ystävyys teki ensimmäiset vuoteni suloisiksi\nja onnellisiksi. Rakastan kaikkea ympärilläni, tätä maaseutuakin ja\nvanhoja metsiä, joilla on oma tenhonsa, voimakas _paimentunnelma_,\nsellainen, mitä minun on vaikea määritellä teille, menneen tenho,\nmuinaisaikojen ja entisen paimenelämän viehätys.\n\nUutiset seuraavat toisiaan, paras effendim, sotauutiset; tapausten\nkulku kiihtyy, Olin toivonut, että Englanti asettuisi Turkin puolelle,\nja ymmärsin vain puoleksi asiat, ollessani näin kaukana Stambulista.\nTeillä on palava myötämielisyyteni! Rakastan maatanne, rukoilen\nhartaasti sen puolesta, ja epäilemättä saatte taas pian nähdä minut.\n\nJa sitten, olette kai arvannut, effendim, rakastan _häntä_, jonka\nläsnäolon olette arvannut ja suvainnut. Sydämenne on suuri; olette\nkaikkien sovinnaisuuksien, kaikkien ennakkoluulojen yläpuolella. Saatan\nhuoletta sanoa teille, että rakastan häntä, ja palaan pian etenkin\nhänen takiaan.\n\n\n31.\n\n                                   Brightburyssä, toukokuussa 1877.\n\nIstuin Brightburyssä vanhojen lehmusten alla. Sinipäinen pikkulintu\nlauloi pääni yläpuolella monimutkaista pitkää laulua. Se pani siihen\nkoko linnun sielunsa, ja sen laulu herätti mielessäni muistojen\nmaailman.\n\nEnsin se oli sekava, kuten kaukaiset muistot. Sitten kuvat saapuivat\nvähitellen yhä selvempinä ja tarkempina, ja vihdoin tunsin olevani\ntäydellisesti niiden keskellä.\n\nNiin, tuolla kaukana Stambulissa, — suurimpien varomattomuuksiemme,\nkarkuretkiemme, vallattomuuksiemme päivinä. Mutta Stambul on niin\nsuuri, siellä on niin outo olla. Ja ukko Abeddin oli Adrianopolissa!...\n\nOli kaunis talvinen iltapäivä ja me kävelimme auringossa kahden, hän\nja minä, onnellisina kuin kaksi lasta saadessamme olla yhdessä, kerran\nsattumalta, ja kierrellä maalla.\n\nValitsemamme kävelypaikka oli kuitenkin surullinen: kuljimme pitkin\nStambulin muurin vartta, kaikkein yksinäisimmässä paikassa, missä ei\nmikään näytä edistyneen viimeisten bysanttilaisten keisarien ajoista\nsaakka.\n\nSuuren kaupungin koko liike on meren puolella, ja vanhojen muurien\nympärillä on hiljaisuus yhtä täydellinen kuin kuolleitten kaupungin\nvaiheilla. Joskin paksuissa valleissa siellä täällä aukenee portteja,\nsaattaa olla varma siitä, ettei kukaan niistä kulje, ja että olisi\nollut yhdentekevää poistaakin ne. Muuten nuo portit ovatkin matalia,\nmuodottomia, salaperäisiä. Ja kultaiset kirjoitukset, oudot kiehkurat\nkoristavat niitä.\n\nAsutun kaupungin ja linnoitusten välillä on laajoja rakentamattomia\nalueita, joita peittävät hämäräperäiset mökit, kaikkien historiallisten\naikojen sortuneet rauniokasat.\n\nJa ulkoa ei mikään tule keskeyttämään noitten muurien pitkää\nyksitoikkoisuutta, tuskinpa siellä täällä valkoista varttaan kohottava\nminareettikaan. Aina samat vallin sarvet, samat tornit, sama\nvuosisatojen luoma väri — samat säännölliset piirteet, jotka suorina\nja jylhinä häipyvät näköpiirin taakse.\n\nKävelimme kahden noitten suurien muurien juurella. Ympärillämme, oli\njättiläismäisiä kypressimetsiä, korkeita kuin tuomiokirkot, joitten\nvarjossa tunkeilivat muhamettilaisten haudat tuhatlukuisina. En ole\nmissään nähnyt niin paljon hautausmaita kuin täällä, en niin paljon\nhautoja ja vainajia.\n\n— Näitä paikkoja, virkkoi Aziyadé, rakastaa Asrael, joka öisin\npysäyttää lentonsa sinne. Hän kokoaa suuret siipensä ja kulkee kuin\nihminen peloittavien varjojen alla.\n\nTuo maaseutu oli äänetön, koko maisema mahtava ja juhlallinen.\n\nJa kuitenkin olimme iloisia, onnellisia karkaamisestamme, onnellisia\nnuoruudestamme ja vapaudestamme, saadessamme kerrankin sattumalta\nkuljeskella tuulessa kuin kaikki muut, kauniin sinisen taivaan alla.\n\nHänen paksu harsonsa oli vedetty silmille niin, että se peitti\nkoko otsan. Sen aukosta näki tuskin hänen kirkkaitten, nopeitten\nsilmäteriensä liikkeet. Hänen lainattu viittansa oli väriltään tumma,\nyksinkertaisesti leikattu, jollaisia eivät nuoret hienot naiset\ntavallisesti käyttäneet. Vanha Abeddinkaan ei olisi häntä tuntenut.\n\nKävelimme nopein, notkein askelin riistäen kainoja, valkeita\npäivänkakkaroita ja tammikuun lyhyttä ruohoa, hengittäen täysin vedoin\ntalvipäivien terveellisen kylmähköä ja pistävää ilmaa.\n\nÄkkiä kuulimme tuossa suuressa hiljaisuudessa satakielen iloisesti\nlaulavan ihan kuin tänäänkin. Samat linnut toistelevat kaikilla\nmaailman kulmilla samaa säveltä.\n\nAziyadé pysähtyi äkkiä hämmästyneenä, hullunkurisen ällistynyt ilme\nkasvoillaan. Punaiseksi maalatulla sormellaan osoitti hän pientä\nlaulajaa, joka oli asettunut lähellemme kypressin oksalle. Tuo\npikkuinen, aivan yksinäinen lintu ponnisteli ankarasti päästääkseen\nääntä, se puuhaili niin tärkeän ja hilpeän näköisenä, että aloimme\nnauraa sydämmen pohjasta.\n\nJäimme siihen pitkäksi aikaa kuuntelemaan, aina siihen saakka kun se\nlensi pois kuuden suuren kamelin peloittamana, jotka lähestyivät tyhmän\nnäköisinä, kiinnitettyinä jonoon köysillä.\n\nSitten, sitten näimme surupukuisen ryhmän naisia, jotka tulivat meitä\nkohti.\n\nNaiset olivat kreikkalaisia. Kaksi pappia kulki etunenässä. He\nkantoivat paareilla pientä peittämätöntä ruumista kansalliseen tapaansa.\n\n— _Pir guzel tshudjuk_. (Sievä pikku lapsi), sanoi Aziyadé vakavasti.\n\nKuollut oli todellakin pieni, sievä, neli- tai viisivuotias tyttönen,\nsuloinen vahanukke, joka näytti nukkuvan patjoilla. Hän oli\npuettu hienoon valkoiseen musliinihameeseen ja hänen päässään oli\nkultakukkaseppele.\n\nTien varrelle oli kaivettu hauta. Kuolleet haudataan täällä minne\nhyvänsä, teitten varsille, muurien juurelle...\n\n— Mennään lähemmäs, sanoi Aziyadé, joka taas oli tullut lapseksi,\nsaamme makeisia.\n\nHautaa kaivettaessa oli häiritty ruumista, joka kai ei ollut kovinkaan\nvanha. Haudasta kaivettu multa oli täynnä luita ja erilaisten kankaiden\npalasia. Siellä oli suorakulmaisesti koukistunut käsivarsi, jonka vielä\npunaisia luita piteli kyynärpäästä yhdessä jokin, mitä maa ei ollut\nehtinyt niellä.\n\nSiellä oli pari pitkätukkaista pappia, yllään likaiset kultakirjaiset\nkauhtanat, ja heitä avustamassa neljä kuoripojan vekkulia.\n\nHe mutisivat jotakin kuolleen lapsen ääressä. Sitten otti äiti pois\nhänen kultaseppeleensä ja kätki hänen vaaleat hiuksensa huolellisesti\npienen yömyssyn alle; — toimitus, joka olisi naurattanut meitä, jollei\njuuri tuo äiti olisi sitä suorittanut.\n\nKun hänet oli laskettu ihan pohjalle, kostealle hiekalle, laudoitta ja\narkutta, heitettiin hänen päälleen tuo saastainen maa. Kaikki vaipui\nkuoppaan, — pienten vahamaisten kasvojen päälle, joukossa tuo vanha\nluukin ja vanha kyynärpää, ja hauta täytettiin nopeasti.\n\nMeille annettiin tosiaankin makeisia; en tuntenut tuota kreikkalaista\ntapaa.\n\nNuori tyttö ammensi pussista valkeita sokerihedelmiä, antoi niitä\nkourallisen jokaiselle ja mekin saimme osamme, vaikka olimmekin\nturkkilaisia.\n\nKun Aziyadé ojensi kätensä ottaakseen omansa olivat hänen silmänsä\ntäynnä kyyneliä.\n\n\n32.\n\nSeikka on se, että tuo pikkulintu oli kovin naurettava, ollessaan niin\niloinen tämän hautojen valtakunnan keskellä!...\n\n\n\n\nV.\n\nKUOLON ENKELI.\n\n\n1.\n\n                                                Toukokuun 20 p:nä 1877.\n\n... Edessäni on todella Levantin puhdas taivas ja sininen meri. Kaukana\npiirtyy jotakin taivasta vasten; näköpiiriä leikkaavat moskeijat ja\nminareetit;... sydämeni lyö, siellä on Stambul!\n\nAstun maihin. — Liikutukseni on voimakas tähän maahan tullessani.\n\nAhmet ei enää ole paikoillaan, ei nelistä Taphameeta kohti valkoisella\nhevosellaan. Galatakin on kuollut. Saattaa nähdä, että jotakin kamalaa\nja tuhoavaa on käynnissä ulkopuolella.\n\n... Olen pukeutunut turkkilaisiin vaatteisiini. Kiiruhdan Azarkapu'un.\nAsetun ensimmäiseen venheeseen. Soutaja tuntee minut.\n\n— Entä Ahmet? kysyn.\n\n— Poissa, lähti sotaan!\n\nSaavun Eriknazin, hänen sisarensa luo.\n\n— Niin, lähtenyt, virkkaa hän. Hän on Batumissa, ja taistelun jälkeen\nemme ole kuulleet hänestä mitään.\n\n— Eriknaz'in mustat kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, hän\nitki katkerasti tuota veljeä, jonka ihmiset olivat häneltä ryöstäneet,\nja pikku Alenashah itki äitiään katsellessaan.\n\nMenin Kadidjan majaan, mutta eukko oli muuttanut eikä kukaan tiennyt\nhänen asuntoaan.\n\n\n2.\n\nSilloin läksin yksin Mehmed-Patihin moskeijan luo, Aziyadén talolle\npäin, päättämättä mitään sekavissa aivoissani, ajattelematta edes mitä\naioin tehdä, vain tarpeessa lähestyä häntä, nähdä hänet.\n\nKuljin tuon raunio- ja tuhkakasan kautta, joka muinoin oli ollut\näveriäs Phanar. Nyt siellä vallitsi vain hirmuinen hävitys; pitkät\nkuolleet kadut olivat täynnä mustia hiiltyneitä jätteitä. Tuon saman\nPhanarin läpi olin ennen hilpeänä kulkenut Eyoubiin, missä armaani\nminua odotti...\n\nKaduilla huudettiin. Turkin puetut, sotaan kutsutut, puoleksi\naseistetut, puolivillit miesjoukot teroittivat _yagatan'ejaan_ kiviin,\nkuljetellen valkoisilla kirjaimilla kirjailtuja vihreitä lippuja.\n\nKävelin hitaasti. Astuin Eski-Stambulin yksinäisiä katuja.\n\nYhä lähemmäksi tulin. Olin Mehmed-Fatihiin johtavalla synkällä kadulla.\nSen varrella hän asui...\n\nUlkona olevat esineet näyttivät auringon valossa niin synkiltä, että ne\nahdistivat sydäntäni. Surullisella kadulla ei ollut ketään. Siellä oli\naivan hiljaista, askeleeni vain kaikuivat...\n\nKatukivillä, vihreällä ruoholla kulki muudan vanhus muurin viertä\nhiipien. Hänen viittansa poimujen alta pistivät esiin laihat, paljaat\njalat; hän asteli pää kumarassa ja puhui itsekseen...\n\nHän tunsi minut. Hän päästi käsittämättömän huudahduksen terävällä\nneekerin tai apinan äänellä, ja naurahti kiusaavasti.\n\n— Aziyadé? kysyin.\n\n— _Eûlû! Eûlû!_ kähisi hän korostaen kuin mielissään noita oudon\nvillejä sanoja, jotka tatarinkielellä merkitsevät kuolomaa.\n\n— _Eûlû! Eûlû!_ kertasi hän, kuten sellaiselle, joka ei ymmärrä.\n\nJa irvistellen vihan ja tyydytyksen naurua hän toisteli säälimättä\nkumeita sanojaan:\n\n— Kuollut, kuollut!... Hän on kuollut!\n\nEi saata heti ymmärtää moista sanaa, joka lyö odottamatta kuin salama.\nTarvitaan hetkinen kärsimystä, ennenkuin ahdistettu sydämeni ne oikein\nymmärtää. Astuin yhä eteenpäin; tyyneyteni kauhistutti minua. Ja\neukko seurasi askel askeleelta perässäni, kuin raivotar, toistellen\nkamalasti: _Eûlû! Eûlû!_\n\nTunsin takanani tuon olennon toivottoman vihan Hän oli jumaloinut\nemäntäänsä, jonka minä olin saattanut kuolemaan. Minua peloitti kääntyä\nympäri ja katsella häntä, peloitti todistus ja varmuus, ja astelin yhä\nkuin juopunut...\n\n\n3.\n\nHuomasin nojaavani marmorikaivoon tuon tulpaaneilla ja keltaisilla\nperhosilla koristellun talon luona, jossa Aziyadé oli asunut. Synkät\nautiot talot hyppelivät silmissäni surman karkeloa, otsani kolahti\nmarmoriin ja vuosi verta, vanha, kaivon kylmään veteen kastettu käsi\npaineli otsaani... Kadidja istui vieressäni itkien. Puristin hänen\nryppyisiä apinankäsiään — hän valeli yhä vettä otsalleni...\n\nOhikulkijat eivät välittäneet meistä. He juttelivat vilkkaasti lukien\npapereita, joita jaettiin kaduilla, uutisia Karsin ensimmäisistä\ntaisteluista. Vietettiin pahoja päiviä sodan alussa ja islamin kohtalo\nnäytti jo ratkaistulta.\n\n\n4.\n\nKylmä esine, jota puristin sylissäni, oli maahan istutettu\nmarmoripatsas.\n\nSe oli väriltään taivaan sininen ja päättyi ylhäällä kullattuihin\nkukkakirjailuihin. Näen yhä nuo kukkaset ja kultaiset kohokirjaimet,\njotka luin koneellisesti...\n\nSe oli hautakivi, jollaisia Turkissa asetetaan naisten kummuille, ja\nistuin maassa Kashim-Pashan suurella hautausmaalla.\n\nPunainen, äsken pöyhitty maa kohosi ihmisruumiin pituisena kumpuna.\nPienet, kuokan irti kiskomat ruohot olivat joutuneet mullikkoon juuret\nilmassa. Kaikkialla ympäristössä oli hienoja ruohomattoja, tuoksuvia\nvillejä kukkia. — Turkkilaisille haudoille ei tuoda kukkia eikä\nseppeleitä.\n\nTuolla hautausmaalla ei vallinnut sama kauhu kuin meillä Euroopassa.\nSen itämainen murhe oli hellempi ja suurenmoisempikin. Jylhiä\nautioita nurkkia, kukattomia kumpuja, joilla siellä täällä kasvoi\nmustia kypressejä. Kaukana toisistaan, jättiläispuitten varjossa\neilen nosteltuja multakokkareita, vanhoja hautapatsaita, outoja,\ntarboush'eilla ja turbaneilla varustettuja turkkilaisia hautoja.\n\nKaukana jalkojeni alla levisi Kultainen Sarvi, Stambulin tutut\npiirteet, ja kauimpana... Eyoub!\n\nOli kesä-ilta. Maa, kuiva ruoho, kaikki oli lämmintä, paitse\nhautapatsas, jonka ympäri olin käsivarteni kiertänyt. Se pysyi kylmänä,\nsen alaosa tunki maahan ja kylmeni kuoleman kosketuksesta.\n\nEsineillä oli tuo outo sävy, jonka ne saavat, kun ihmisten ja\nvaltakuntien osat ovat joutumaisillaan ratkaisevaan käännekohtaan, kun\nkohtalot päättyvät.\n\nKaukaa kuuluivat pyhään sotaan lähtevien joukkojen torventoitotukset,\nnuo oudot turkkilaiset fanfarit, joiden sointu on kimeä ja yksiääninen,\n— ääniväre, jota eurooppalaiset torvemme eivät tunne. Sitä olisi voitu\nkuvitella islamin ja itämaan viimeiseksi lähtöhuudoksi, Tshenzisin\nsuuren suvun kuolinlauluksi.\n\nTurkkilainen yagatan riippui kupeellani, kannoin _yuzbash'ien_ pukua.\nTässä seisova ei enää ollut Loti, vaan Arif, _yuzbashi_, Arif-Ussam.\n— Olin pyytänyt, että minut lähetettäisiin tulilinjoille, ja huomenna\nlähden...\n\nÄäretön, harras suru liiteli Islamin siunatun maan päällä. Laskeva\naurinko kultasi hautojen vanhaa vihertävää marmoria, se heitti\npunertavia ailahduksia suurien, satavuotisten kypressien surumielisen\nharmahtaville lehville. Tuo hautausmaa oli kuin Allahin jättiläismäinen\ntemppeli; siellä vallitsi pyhätön salaperäinen tyyneys, joka kehoitti\nrukoukseen.\n\nSilmilläni oli kuin kuolinharso, ja koko mennyt elämäni pyöri päässäni\nunelmien hämäränä häiriönä: kaikki maailmankolkat, missä olin elänyt\nja rakastanut, ystäväni, veljeni, eri rotuiset naiset, joita olin\nihaillut, ja sitten rakas kotiliesi, jonka olin ijäksi jättänyt,\nlehmusten varjo ja vanha äitini...\n\nHänen takiaan, joka nukkuu tuossa nurmen alla, olen unohtanut kaiken.\nHän rakasti minua syvimmällä ja puhtaimmalla, alistuvimmallakin\nrakkaudella, ja hiljaa, hitaasti, haaremin kullatun ristikon takana hän\nkuoli suruun, valittamatta. Kuulen vielä hänen syvän äänensä sanovan\nminulle: \"Olen vain pieni cirkassilainen orjatar.... Mutta _sinä, sinä\ntiedät_... Lähde, Loti, jos haluat; tee tahtosi mukaan!\"\n\nToitotukset kajahtelivat kaukana, jylisevinä kuin viimeisen tuomion\nraamatulliset torvet. Tuhannet miehet huusivat yhtäaikaa Allahin\npeloittavaa nimeä, heidän kaukaiset äänensä kohosivat aina tänne saakka\nja täyttivät suuret hautausmaat oudoilla kajahduksilla.\n\nAurinko oli laskenut Eyoubin pyhien kukkuloiden taa, ja kesäyö\nlaskeutui kuulakkaana Athmanin perinnön ylle...\n\n... Tuo kaamea tuolla nurmen alla, niin lähellä minua, että värisen,\ntuo kaamea, maan nielemä, jota rakastan vielä... Siinäkö kaikki,\nJumala?... Tai onko olemassa määrittelemätön jäännös, sielu, joka\nliitelee täällä illan puhtaassa ilmassa, saattaen ehkä nähdä minun\nitkevän täällä maassa?...\n\nHänen takiaan olen lähellä rukousta, Jumala. Sydämeni, jonka elämän\npilanäytelmä oli kovettanut ja sulkenut, aukenee nyt kaikille ihmisten\nuskontojen suloisille erehdyksille ja kyyneleeni tippuvat katkeruudetta\nalastomalle maalle. Jos kaikki synkässä tomussa ei olekaan lopussa,\nsaan ehkä piankin tietää sen... Koetan kuolla saadakseni tietää...\n\n\n5.\n\n_Loppu_.\n\nStambulilaisessa lehdessä _Djeridei-Havadisissa_ luetaan seuraavaa:\n\n\"Karsin viime taistelussa kaatuneitten joukosta löydettiin nuoren\nenglantilaisen meriupseerin ruumis. Hän oli äsken astunut Turkin\npalvelukseen Arif-Ussam-nimellä.\n\n\"Hänet haudattiin Islamin uljaitten puoltajain joukkoon (joita Muhamet\nsuojelkoon!) Kizil-Tepen juurelle, Karadjemirin kentille.\"\n\n\n\n"]