[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwTx2bgVRIml_f3jZsNktIEjHjlColzzNt9OVlytioIE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2993,"Suomalaisia näyttelijöitä","Kouta, Aarni",1884,1924,"2993-kouta-aarni-suomalaisia-nayttelijoita","2993__Kouta_Aarni__Suomalaisia_näyttelijöitä","Lapsuuden ja nuoruuden muistoja","muistelmat",[],[],"fi",1911,null,12095,82742,false,72915,[23],"Actors -- Finland -- Biography",[25,26],"Biographies","Plays/Films/Dramas","\"Suomalaisia näyttelijöitä: Lapsuuden ja nuoruuden muistoja\" by Aarni Kouta is a collection of interviews or memoirs focusing on Finnish actors, likely written in the early 20th century. The book explores the childhood and youth experiences of various prominent Finnish stage artists, shedding light on their formative years and the experiences that shaped their artistic careers.  The opening of the work sets the tone for these personal stories by drawing a parallel between an actor's development and that of a young sapling growing into a tree. Kouta introduces the idea that, much like the life of a tree, the early struggles and milestones of these actors are crucial to understanding their later success. The beginning features a conversation with actress Ida Aalberg, who reflects on her difficult childhood, her natural tendency toward mischief, and how her experiences ultimately led her to the stage. Through her story, as well as those of other actors mentioned in the contents, the book aims to capture both the challenges and triumphs of these artists during their formative years. (This is an automatically generated summary.)",[],241,"Kokoelma sisältää haastatteluihin perustuvia muistelmia suomalaisten näyttämötaiteilijoiden lapsuudesta ja nuoruudesta. Teoksessa ääneen pääsevät muun muassa Ida Aalberg, Adolf Lindfors ja Katri Rautio, jotka kertovat tiestään teatteriuralle.","Aarni Koutan 'Suomalaisia näyttelijöitä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2993. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ\n\nLapsuuden ja nuoruuden muistoja\n\n\nKirj.\n\nAARNI KOUTA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsisanat.\nIda Aalberg.\nKaarola Avellan.\nEmelie Stenberg.\nAurora Aspegren.\nAugust Aspegren.\nTaavi Pesonen.\nAxel Ahlberg.\nAdolf Lindfors.\nKnut Weckman.\nKatri Rautio.\nAleksis Rautio.\nIisakki Lattu.\nOlga Poppius.\nKaarle Halme.\n\n\n\n\nEsisana.\n\n\nIhaillessamme jotakin suurta ja jo täyden kasvuvoimansa saavuttanutta\npuuta ei liene monenkaan meidän mieleemme juohtunut ne eri\nkehityskaudet ja -muodot, jotka tämä puu on elänyt ja taistellut\nmuodostuessaan pienestä, tuskin maankamaraa ylemmästä idusta siksi\nkorkeaksi kasviksi, joka majaamme varjostaa. Me näemme ihastuksella\nvain puun, joka työntää latvansa taivasta kohti, ojentaa oksansa ilman\ntuulien tuuditeltaviksi, mutta emme ajattele pientä tainta, joka maan\nuumenista kerran pyrki ja pääsi päivän valoon, juurrutti ja levitti\njuurensa tahdon rantavoimalla syvälle mullan mustaan helmaan, mistä\nsitten imi elämisen voiman ja tarmon. Ja lähemmin tarkastaessamme on\ntässä alkutilassa ja alkukamppailussa yhtä paljon mieltäkiinnittävää\nja ihastuttavaa kuin myöhemmässä kypsyyden kaudessakin. Vieläpä tuon\ntaimen kehitysilmaisuja tutkistellessamme voimme nähdä viittauksia\nvastaisuuteen, edellytyksiä, edellyttäviä luonteenominaisuuksia ja\nhentoja yhdyssiteitä tulevaisuuteen.\n\nEdellinen on sovitettavissa ihmiseenkin, varsinkin voimakkaammin ja\nhuomattavammin kehittyneeseen ja rakentuneeseen ihmiseen, joka on\npystynyt luomaan itsestään jotakin, kyennyt kohoamaan ja kasvamaan\njohonkin tehtävään, joka on jättänyt jälkiä häntä ympäröivään elämään,\nvieläpä antanut parhaimmassa tapauksessa uusia sysäyksiä kehityksen yhä\netenevään ja edistyvään kulkuun. —\n\n— Nämä muutamat rivit vain sen sarjan esisanoiksi, jossa rupeemme\nkertomaan vanhempien näyttämötaiteilijaimme lapsuuden ja nuoruuden\nvaiheista ja muistoista sellaisina kuin ne haastattelujen muodossa\nolemme heidän omilta huuliltaan kuulleet. Heidän taiteellisen työnsä\ntulokset ovat jo täysin kypsinä meidän nähtävinämme ja arvioitavinamme;\nheidän varhaisimmat sielunliikuntonsa ensimmäisistä itsetiedottomista\naavisteluista elämänuran ratkaisevaan ensi askeleeseen saakka ovat\nmeille tuntemattomampia, ainakin jo paljon etäisempiä asioita,\njoihin kuitenkin kannattaa kerran vielä kääntää katseensa ja joiden\nmuistelemisesta voi koitua paljon iloa, vieläpä sangen suurta\nmielenkiintoakin.\n\nHelsingissä v. 1910.\n\n_Aarni Kouta_.\n\n\n\n\nIda Aalberg.\n\n\nMainitessamme vapaaherratar _Ida Aalbergille_ aikeestamme ja\npyytäessämme häntä kertomaan meille lapsuutensa ja nuoruutensa\nvaiheista, väitti hän, että niistä ei pitkältä puhetta riittäisi.\nHän muisti olleensa tavattoman paha lapsi, ainoa tyttö kolmen veljen\njoukossa, joille hänen olisi tullut olla hyvänä esimerkkinä, mutta\nmuuttuikin joka kohdassa aina vain varoittavaksi esimerkiksi. Hänellä\noli ollut hyvin paljon mitä pahimpia vikoja. Ensimmäinen, ja ehkä\npahin, oli niistä tietysti ollut jokin vaarallisen itsetietoinen piirre\nluonteessa, minkä ilmenemismuotoja oli ollut itsepäisyys, jonkinlainen\nhallitsemishalu, tahto määräysten jakelemiseen. Myöskin oli ylpeyden\nraskas peri- ja helmasynti päässyt juurtumaan hänen jo niin aikaisin\nturmeltuneeseen luonteeseensa. Ei ollut voinut lainkaan pitää muita\npikku tyttöjä vertaisinaan ja leikkitovereikseen kelvollisina, tuskinpa\nikäisiään ja itseään vanhempia poikiakaan, joiden kanssa oli kuitenkin\njonkunverran paremmin viihtynyt. Heissä oli sentään ollut hiukan\nvoimakkaampaa ainesta, mutta sitäkin vain hiukan. Hyvinkin nuorena oli\nvitsaa koetettu vääntää, eikä oltu myöskään vähemmän ahkerasti käytetty\ntätä samannimistä pelottavaa asetta vääntökeinona. Mutta väännöstä ei\nsyntynyt käännöstä — parempaan päin. Kaukana siitä. Vuosi vuodelta\nnämä huonot ominaisuudet yhä vain kasvoivat, vieläpä ilmestyi entisten\nlisäksi uusiakin turman tuumia nuoreen mieleen. Kaikkein pahin niistä\noli mielikuvitus. Se oli pakottanut jättämään leikinlyönnin, unohtamaan\nleikkitoverit kokonaan. Ypöyksin nuori tyttö oli kiertänyt metsiä ja\nmaita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen\nitsekseen. Synkästi uskonnollisen äidin vitsa oli yhä uutterammasti\ntehnyt työtään — olihan entisen itsepintaisuuden lisäksi nyt vielä\ntullut paha maailmallinen mieli, mikä ilmeni päälle päätteeksi\nmuodossa, joka oli omiaan herättämään hämmästelyä ja naurua muissa\nihmisissä. Näin \"pahaksi\" lapseksi suurin näyttämötaiteilijattaremme\nkuvasi itsensä, mutta lisäsi, että hän samalla oli ollut hyvin onneton.\nLapsuus oli onneton, nuoruus oli onneton. Se oli yhtä ainoata kaipuuta,\nvaikka hän ei tiennyt kaipuun syytä eikä sen päämaalia. Yhtä ainoaa\nkuvittelua se myöskin oli, vaikka nämä mielikuvat eivät voineet\nmilloinkaan kiteytyä miksikään selviksi näyiksi ja kuvasarjoiksi. Mutta\nkaikesta huolimatta ne kuitenkin elivät elämäänsä, eikä vitsa voinut\nniitä kuolettaa, yhtä vähän kuin hänen omat kärsimyksensäkään.\n\n\"Mutta pahuudestani huolimatta\", huomautti taiteilijatar leikillisesti,\n\"ovat ihmiset aina pitäneet hyvää huolta minusta, vieläpä minua\nrakastaneetkin.\" — Täten hän esim. oli joutunut kotiseudullaan\nsiihen aikaan oleskelevan Minckwitzin perheen suojatiksi ja päässyt\nheidän mukanaan Helsinkiin ja täällä oppilaaksi neiti Tavaststjernan\nperustamaan ruotsalaiseen tyttökouluun, jonka koulun toiminta\nei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Kovin pitkäaikaiseksi ei\ntaiteilijattaren kouluopillinen ura käynyt myöskään rouva Qvistin\ntäkäläisessä oppilaitoksessa; keskeytymisen syynä oli tällä kertaa\nvarojen puute, sillä kodin piti kustantaa etupäässä veljien kalliit\nopinnot. Rouva Qvistin koulussa käynnin huomattavin tapaus on\nmielestämme kuitenkin se, että siellä Ida Aalberg sai ensimmäisen\nhänen taiteensa osalle tulleen tunnustuksen. Kevättutkinnossa olivat\noppilaat lausuneet runoja, heidän joukossaan myöskin Ida Aalberg\n\"_Adlercreutzin_\" Vänrikki Stoolin tarinoista. Tutkinnossa oli ollut\nläsnä rouva von Kothen, ja oli hän, silloisen Suomen kirjallisesti\nja taiteellisesti sivistynein nainen, lausunut julkisesti ihailunsa\nmainitun runon lausumisen johdosta.\n\nTästä johduimme kysymään sitä kappaletta ja osaa, jossa taiteilijatar\noli ensi kerran esiintynyt. Maalla, kotipuolessa se oli tapahtunut.\nJoululomaansa oli sinne tullut viettämään kuopiolaisia ylioppilaita,\njotka olivat panneet toimeen pienet juhlat kansakoulun hyväksi.\nSiellä oli esitetty pieni näytelmäkappale \"_Kassan avain_\", jossa\nemännöitsijän osassa oli esiintynyt Ida Aalberg, silloin nuori, tuskin\nnelitoistavuotias tyttönen. Hän oli jo sitä ennen paljon uneksinut\nteatterista. Ensimmäisen mielenkiinnon tähän taidelaitokseen herättivät\nvanhat, äidin maitokamarin seiniin liisteröidyt ruotsinkieliset\nsanomalehdet, joissa oli julkaistuina teatterien ohjelmat. Kovin\noli niissä kiihottanut mielikuvitusta se, että jonkin kuninkaan\ntai kuningattaren nimeä oli seurannut tavallisen kuolevaisen nimi.\nKuningattarena kuolevainen ihminen jonakin iltana! Sellaiseksi hänkin\ntahtoi, niin mahdotonta kuin se olikin, sillä pitihän jumalaa pelkäävä\nkoti teatteria synnillisimpänä, saastaisimpana ja turmiollisimpana\nlaitoksena maan päällä. Kun nyt nämä ylioppilaat tulivat\nesiintymispyyntöineen, oli nuoren mielikuvittelijan ilo rajaton, mutta\n— sitä ei saanut näyttää. Lavalle hän kuitenkin näin kotitanhuvilla\npääsi, mutta siihen sen piti pysähtyäkin.\n\nNiin ei kuitenkaan käynyt, onneksi suomalaisen näyttämötaiteen.\nRippikoulun käytyään, nelitoistavuotiaana, Ida Aalberg näki ensi\nkerran oikean teatterin Hämeenlinnassa, jonne Suomalaisen teatterin\nhenkilökunta oli saapunut antamaan vierailunäytäntöjä. Silloin hänen\npäätöksensä kypsyi. Tämän jälkeen häntä ei voinut pidättää enää koti,\nei rakkaus vanhempiin eikä sisaruksiin, vaan hän karkasi heidän luotaan\neräänä kevättalvisena päivänä, joutui Helsinkiin ja pääsi Suomalaiseen\nteatteriin. Ensi kerran hän esiintyi jonkun rakastavan tytön osassa\nnäytelmäkappaleessa \"_Lemun rannalla_\", ja sai senkin jälkeen esittää\nyhä edelleen pieniä vaatimattomia tytönosia, sillä tohtori Bergbomin\nmielestä Ida Aalberg oli luotu naiviksi näyttelijättäreksi. Mitään\nriemuvoittoja naivi näyttelijättäremme ei voittanut, hänen ainoa ilonsa\noli pyrkimys eteenpäin, hänen ainoa murheensa se, ettei saanut oppia\nkyllikseen uutta, ei tarpeeksi edistyä, päästä eteenpäin, ja ihmetteli,\nkuinka toiset saattoivat olla niin levollisia, vaikka eivät olleet sen\nonnellisemmassa asemassa kuin hänkään. Mutta varmasti vakuutettu hän\noli siitä, että eteenpäin hänen täytyi päästä, kaikista vastuksista\nhuolimatta.\n\nNäihin aikoihin oli taiteilijattaren veli matkustanut Dresdeniin\nopintojaan jatkamaan, ja kirjoitti sieltä usein sisarelleen ja kuvaili\njoka kirjeessään etenkin mainitun kaupungin teatteria, joka oli hänen\nmielestään maailman suurenmoisin taidelaitos. Sinne alkoi tietysti\nsisarenkin halu palaa. Siellä jos missä hänkin saattoi edistyä ja oppia\njotakin uutta, ja saatuaan resetin Oulussa sekä hiukan yksityistä\navustusta, hän läksi ylpeänä matkalle kukkarossaan seitsemisen sataa\nmarkkaa, mikä mahtava summa kestäisi tietysti vuosikausia. Mutta\npitkälle eivät sellaiset rahat riitä, niistä kun sai luovuttaa\njo opettajalleenkin 25 mk tunnista. Tästä samasta opettajasta,\nrouva _Seebachista_ tuli kuitenkin taiteilijattaren suurin turva\nja opastaja tällä hänen ensimmäisellä ja suorastaan ratkaisevalla\nopintomatkallaan. Rahat loppuivat tietenkin pian, mutta into ja tarmo\neivät loppuneet. Aivan pennittömänä, perin pohjin nälkäisenä hän vain\nponnisteli edelleen, vahvasti uskoen siihen, että kaikki käy hyvin,\nkaikki onnistuu vielä kerran. Nälkä tuli lopulta ilmi, mutta samalla\nmyöskin taiteilijattaren suuret lahjat ja uupumaton tarmo, horjumaton\ntahdon lujuus. Kotimaasta toimitti rouva Seebach rahaa, joten jatkuva\noleskelu ja opiskelu ulkomailla kävi mahdolliseksi ja hedelmöittäväksi.\n— Lopuksi mainittakoon vielä, että samainen rouva Seebach oli\ntohtori Bergbomille kirjoittanut kirjeen ja vakuuttanut, että tämä\nerehtyi toivoessaan Ida Aalbergista naivia näyttelijätärtä, hän itse\noli huomannut tässä nuoressa naisessa piilevän syvät traagillisen\nnäyttämötaiteilijan lahjat. Kun Ida Aalberg palasi sitten kotimaahan,\noli tohtori Bergbom antanut hänelle koetteeksi osan Anzengruberin\n\"_Valapatosta_\", josta muodostui taiteilijattaren ensimmäinen suuri\nvoitto. \"Keväällä erosin naivista näyttelijättärestä, lokakuussa\nkohtasin traagillisen taiteilijattaren\", oli tohtori Bergbom esityksen\njälkeen huudahtanut.\n\n\n\n\nKaarola Avellan.\n\n\nKäydessämme haastattelemassa neiti Kaarola Avellania, puuttui hän itse\nensinnä puheeseen. \"Haastatella ei tulisi milloinkaan itse asianomaista\nhenkilöä, jos mieli päästä perille hänen luonteenomaisimmista\npiirteistään\", lausui taiteilijatar. \"Tällaisia seikkoja olisi pikemmin\ntiedusteltava omaisilta ja lähimmiltä ystäviltä, joilla on ollut\ntilaisuus kaiken aikaa seurata toisen kehitystä ja tehdä huomioita sen\neri ilmenemismuodoista, kuitenkin aina tarpeellisen välimatkan päästä.\nItse tulee usein vaienneeksi monesta asiasta, jotta ei vain tekisi\nitserakkaan vaikutusta, usein taas tahtomattaankin ja itsetiedottomasti\nhairahtuu lausumaan jonkin pienen epätotuuden, sillä ihminen on liian\nlähellä omaa itseään.\" Myönsimme nämä mietteet suhteellisesti sangen\noikeiksikin, mutta väitimme vastaan, että toiselta puolen vaikenemiset,\ntoiselta pienet epätotuudet saattoivat nekin painaa osaltaan leimansa\nluonnekuvaan, jonka silti ei tarvinnut lainkaan olla väärä. Itsestään\npuhuessaan ihminen kaikesta huolimatta kuvastelee vain omaa sisintä\nitseään, tavalla tai toisella, ja ehkä lopultakin aina sattuvammin ja\ntodemmin kuin syrjäinen.\n\n\"Itsetietoinen halu antautua taiteilijauralle heräsi minussa verrattain\nmyöhään\", alotti taiteilijatar kuvauksensa. \"Monet syyt aiheuttivat\nsen. Olosuhteet ja kasvatus ennen kaikkea, mutta samassa määrin ehkä\nmyöskin sisäänpäin vetäytyvä luonne ja melkein voittamaton kainous.\"\nTeatteri ainakin oli se viimeinen taidemuoto, jota neiti Avellan\najatteli, ellemme sanoisi — vihdoin viimeinen. Koko nuoruus, silloiset\nolosuhteet ja ankaran kristillismielinen kasvatus koettivat parhaansa\nmukaan saada häntä loittonemaan tästä synnillisestä laitoksesta, kunnes\nhän viimein kaikesta huolimatta heräsi Björnsonin \"Kalastajatytön\"\nlailla uneksimaan naisesta, joka näyttäisi maailmalle \"hvordan en\nKvinde er, naar hun er yndig, hvordan hun er, naar hun er syndig\".\nPitkät, aavistuksettomat taipaleet erottavat kuitenkin lapsuuden ja\nnuoruuden tästä heräämisestä, mutta itsetiedottomat sielunliikunnot\nja niiden eri ilmestysmuodot täyttävät sittenkin nämä taipaleet, ja\nniitä nyt lähemmin tarkastellessamme ei suinkaan ole vaikea huomata,\nettä ne ovat suoranaisessa ja elimellisessä yhteydessä taiteilijattaren\nmyöhemmän elämänuran kanssa, ovat selviä ja suoranaisia viittauksia\nsiihen.\n\nEnsimmäisenä kuvaavana ja edellyttävänä piirteenä mainitsi\ntaiteilijatar pukeutumishalunsa, tahdon esiintyä toisen henkilön\nhahmossa. \"Lapsethan yleensä tahtovat pukea ja laitella itseään\", hän\nsanoi, \"mutta taiteilijanhan juuri täytyy olla lapsi, lapsi kehdosta\nhautaan saakka, jos hänen mieli jotakin uutta ja suurta luoda.\" —\nOhimennen johtaa tämä ajatus mieleemme Nietzschen sanat: \"Viattomuus\non lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki, itsestään pyörivä\npyörä, ensimmäinen liikunto, pyhä myöntäminen. Niin, luomisen leikkiin,\nveljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä.\" Siinä ehkä kaiken suuren taiteen\npsykologia ja — lohdutus.\n\nTämä pukeutumishalu oli herännyt taiteilijattaressa jo varhain\nja herättänyt samalla mielikuvituksen rajattoman maailman eloon.\n\"Kalaretket isäni seurassa olivat tämän mieliteon ensimmäisenä\nvirikkeenä\", virkkoi neiti Avellan. \"Kesät vietimme aina Ahvenanmaan\nsaaristossa, jossa isäni ja hänen neljä tytärtään — minä yhtenä\nniistä — viettivät usein vuorokausiakin kalaretkillä.\" Perheessä\nei ollut yhtään poikaa, senvuoksi tytöt puettiin kaikeksi kesäksi\npojanpukuun, sillä \"hameet eivät saaneet alukseen astua\". Näin\nkului taiteilijattaren varhaisin lapsuus, kaksivuotiaasta aina\nyhdenteentoista ikävuoteen saakka, kesät merellä, talvet luistin- ja\nhiihtoretkillä Helsingin jäillä. Siis vapaata ja täyttä luonnonelämää,\nmissä mikään ei häirinnyt mielikuvitusta ja nuoren raikasta mieltä.\nMutta sitten tuli häiriö, vieläpä melkein naisluostarin muodossa.\n\nNeiti Avellanin vanhempi sisar oli jo jonkun aikaa ollut Cecilie\nFoyxellen pensioonissa Kalmarissa, ja sinne nyt lähetettiin kesken\npurjehdus- ja luistinretkiä yksitoistavuotias Kaarolakin. Tässä\nlaitoksessa muuttui kaikki synniksi, mitä kuolevainen ihminen teki.\nKaunokirjallisuuden lukeminen oli syntiä, samoin jokainen oma\najatus. Synnillistä oli seurustelu toisen sukupuolen kanssa, jota\nsyntiä kuitenkin harjoitettiin kaikessa viattomuudessa ja — pienten\nvuoroserenaadien muodossa, sillä tämän \"luostarin\" läheisyydessä oli\nmaanviljelyskoulu, jonka oppilailla oli hyvä lauluääni. Kaikkein\nsuurin synti oli sittenkin teatteri. Neiti Avellan muisti, miten\nhänkin oli ihmetellyt ja surrut ihmisten ääretöntä kevytmielisyyttä\nkulkiessaan tämän taidelaitoksen ohi Kalmarissa ja kuullessaan sieltä\nsoiton säveliä. Muutoin oli hän taas itse puolestaan herättänyt paljon\nsurua ja murhetta kelpo johtajattarensa hyvässä sydämessä. Hänet\noli melkein joka päivä kutsuttu \"ylös\" nuhteita saamaan, \"vaikka en\nsuinkaan ollut mikään paha lapsi, kuten vapaaherratar Ida Aalberg on\nitsestään sanonut\", lausui taiteilijatar. \"Paha ehkä silloin, kun\nminua pahalla koetettiin taivuttaa, mutta taipuvainen ja hellä kuin\nvaha, silloin kun minua hyvyydellä Kohdeltiin.\" Tämän äärimmäisyydestä\ntoiseen liikahtelevan luonteenominaisuuden oli neiti Foyxellekin\nhuomannut, sillä eräässä kirjeessä neiti Avellanin vanhemmille hän oli\nihmetellyt tyttöstä, \"jonka silmät toisena hetkenä saattoivat säkenöidä\nkiivaudesta, toisena taas olla täynnä kyyneliä\". \"Luonteeni onkin aina\nollut äärimmäisyyksiä rakastava\", lausui taiteilijatar. \"Näyttelijänä\ntahdoin ennen kaikkea esittää murtuvien osia, onnetonta rakkautta\nj.n.e., mutta toiselta puolelta myöskin ihan keveitä ranskalaisia\nsalonkinäytelmiä. Ainoastaan jalojen ja tahrattomien luonteiden\nesittämistä olen taiteessani aina kammonnut ja tahtonut niitä väistää —\nsilloisesta lapsellisuudestani huolimatta.\"\n\nMielikuvitustaan sai taiteilijatar tässä pensioonissa kuitenkin\nkehittää. Pukeutumishalu sai ensinnäkin tyydytyksensä voimistelutuntien\nurheilupuvuista sekä laajempi mielikuvituksen viljeleminen niistä\npienistä juhlista, joita tytöt omin päinsä saivat panna toimeen. Niihin\nsommitteli Kaarola aina ohjelman. Historian opetus ja luku aukaisi\nhänen mielikuviensa maailmalle uusia ja tuntemattomia aloja. Hän\ntutustui mieltäkiinnittäviin personallisuuksiin ja tapahtumiin, joissa\nhänen silmänsä näki aina jotakin toimintaa ja käyntiä, ja joista hän\nsitten muodosteli draamallisia kohtauksia ja sarjoja. Niitä esitettiin\nlaitoksen puistossa, vieläpä Kalmarin unioonin aikaisia tapauksia itse\nKalmarin historiallisessa linnassa. Parempaa näyttämöä ja ympäristöä\nnuori kuvittelija ja luoja tuskin voi luomilleen toivoakaan. Tällaista\nelämää kesti aina taiteilijattaren seitsemänteentoista ikävuoteen\nsaakka, jolloin hän palasi jälleen kotimaahan.\n\nTäällä hän sitten ensi kerran elämässään kävi teatterissa, jotka\nkäynnit alkoivat yhä tiheämmin uusiintua. \"Paratiisissa sitä\npienillä säästörahoilla istuttiin, sillä vanhemmat eivät siihen\naikaan antaneet lapsilleen niin runsaita käsirahoja kuin nykyään\",\nvirkkoi taiteilijatar. — \"Silloinko teissä heräsi halu antautua\ntaiteilijauralle?\" kysyimme. — \"Kaukana siitä. Näytelmätaidetta\nja näyttämötaiteilijoita kyllä rajattomasti ihailin, näin heissä\nsuorastaan yliluonnollisen korkeita olentoja, mikä mielikuva sitten\nmyöhemmin kyllä perinjuurin särkyi, mutta itse olin ihan liian nöyrä ja\nhäveliäs moista ajattelemaankin. Neiti Foyxelle oli myös ihan Ruotsiin\nsaakka kuullut näistä teatterissa käynneistäni ja sieltä hän kirjoitti\nasian johdosta pitkän varoituskirjeen vanhemmilleni ja pyysi heitä\npalauttamaan nuorta sielua pois synnin poluilta.\" — \"Eihän sitäpaitsi\nollut vielä olemassa suomenkielistä näyttämöä, joka olisi ollut\nainoa, mihin minä olisin liittynyt, huolimatta siitä, että en osannut\nsanaakaan tätä kieltä. Sellainen oli aika silloin\", lisäsi neiti\nAvellan.\n\nOli kuitenkin juuri siihen aikaan olemassa silloinen suomalainen\nooppera, jonka lavalla Kaarola Avellan ensi kerran esiintyi, tosin\nvain muiden mukana kuorossa laulamassa. Hänen sisarensa, myöhemmin\nrouva Aura Thuring, kuului tämän laitoksen esiintyviin taiteilijoihin,\nja tämän osat valmisti ja opetti hänelle aina Kaarola sisar. \"Sain\nkuitenkin elää taiteessa, vaikkakin vain toisen henkilön hahmossa; itse\nolin liian arka, tässä oli minulle jo kylliksi. Siinä ehkä myöskin syyt\nluonteeni pedagoogisiin ominaisuuksiin.\" —\n\nKaarola Avellanin ollessa yksikolmattavuotias, piti Aura sisaren lähteä\nTukholmaan lauluopinnoitaan jatkamaan ja Kaarolan seurata häntä sinne\nkaunolukua opiskelemaan. Kihlaus pidätti kuitenkin sisaren kotimaahan,\nja Kaarola sai lähteä yksin matkalle. Opettajakseen hän sai rouva\nBetzy Almlöfin, joka sittemmin, oppilaansa uutteruuteen ja tarmoon\nsekä suuriin lahjoihin ihastuneena, tarjosi tälle paikan Tukholman\nkuninkaallisessa teatterissa. \"Elämäni suurin tragedia on se, etten\nottanut tätä tarjousta vastaan. Minun täytyi päästä suomenkieliselle\nnäyttämölle, ja oppia yht'aikaa — vieras kieli ja tekotavan suuret\nvaikeudet!\"\n\nSeuraavaksi kesäksi asettui Kaarola Avellan ihan yksikseen Kangasalle,\nmissä sanakirja kädessä, pelkkien talonpoikien joukossa opetteli\nsuomea. Syksyllä hän sitten liittyi Suomalaiseen Teatteriin ja esiintyi\nensi kerran Aleksis Kiven Leana Hämeenlinnassa marraskuun 26 p:nä\n1876. —\n\nMitään unelmia taiteilijattarellamme ei näyttelijäurasta ollut\nmilloinkaan ollut, sille jouduttuaan hän unelmoimatta ajatteli vain\ntyötään. Suurimmat taiteelliset ilonsa hän tunsi kotona osiaan\nvalmistellessaan ja niitä tutkistellessaan, lavalla hän ei koskaan\nvoinut täydellisesti antautua, ei päästää temperamenttiaan valloille;\nvieraan kielen käyttö kytki kaiken rautakahleisiin. Kun neiti Avellan\nsitten myöhemmin erosi teatterista, tarjosi toht. Bergbom hänelle heti\nkaunoluvun opettajan toimen, \"jossa toimessa sitten taas sain vapaasti\nelää elämäni taiteessa, jota vailla kaikki olisikin tyhjää\", lopetti\ntaiteilijatar haastattelun.\n\n\n\n\nEmelie Stenberg.\n\n\n— Mitä minun pitäisi teille nyt oikeastaan kertoa? alotti neiti\nStenberg haastattelun. Pelkäänpä melkein, että olette turhan tautta\nmatkustanut tänne maalle saakka kuulemaan niitä vähiä muistoja, mitä\nminulla on lapsuudestani ja nuoruudestani. Syntynyt olen Turussa, jota\ntapausta en muista, yhtä vähän kuin sitäkään, että jo vuoden vanhana\njouduin Poriin isoisäni ja -äitini silloin lapsettomaan perheeseen.\nSyystalvella sinne vanhempani matkustivat ja jättivät minut sitten\nsinne kovien pakkasten takia. Vuoden päästä kun palasivat noutamaan,\neivät minua enää saaneet, niin olivat vanhukset pienen tyttärensä\ntyttären seuraan jo ehtineet kiintyä.\n\n— Entäpä muistot tuosta uudesta lapsuuden kodista? koetimme udella.\n\n— Muistoja ei mitään. Olin aina vain täysikasvuisten seurassa,\njossa hyvin viihdyinkin. Varsinaiset lapsuuden muistot liittynevät\nleikkitovereihin, ja sellaisina minulla oli vain kotitalon kanat ja\nkukot sekä naapurin koira.\n\n— Minkä ikäisenä sitten aloitte ensi kerran teatteria ajatella?\n\n— En sitä milloinkaan ole ajatellut. Ensikiintymykseni tähän\nlaitokseen sain niistä kiertävistä seurueista, jotka silloin tällöin\nantoivat näytäntöjään Porissakin, ensi kiintymykseni ja ensimmäisen —\nkorvapuustin. Kävelin näet isoäidin kera eräänä päivänä kaupungilla,\nja vastaamme tuli muuan nuori näyttelijä, jonka esitystä olin juuri\njonakin iltana ihaillut, 'katsokaahan, isoäiti, tuota kaunista\nnäyttelijää', virkoin. 'Kauniin näyttelijän' palkaksi paukahti\nkorvapuusti. \"Vai sellaisissa mietteissä nuoret tytöt kulkevat!\"\n\n— Kuinka sitten itse jouduitte ensi kerran näyttämölle?\n\n— Porissa esitettiin usein seuranäytelmiä. Kun minua pyydettiin niihin\navustamaan, en milloinkaan kieltäytynyt. Noin yksikolmattavuotiaana\nesiinnyin siellä ensi kerran näytellen Rebekan osaa Topeliuksen\nkappaleessa \"Ett skärgårdsäfventyr\", ellen aivan väärin muista.\n\n— Siitä pitäenkö ajattelitte näyttelijäuralle antautumista?\n\n— Kuten sanottu, en ole sitä koskaan ajatellutkaan. Eihän minua koirat\nja kanat sellaiseen voineet opettaa, eikä mokomaan ollut sitäpaitsi\naikaakaan, sillä kahdeksantoistavuotiaana, jolloin vanhempani kuolivat,\nsain kaikki nuoremmat sisarukset hoidettavikseni.\n\n— Mutta tästä kaikesta huolimatta jouduitte kuitenkin teatteriin. Mikä\nsitten aiheutti tämän jyrkän käänteen elämässänne?\n\n— Veljeni Elis Oskar Stenbergin sairastuminen. Syksyllä 1874 hän\nkirjoitti minulle Helsingin klinikasta, jossa silloin makasi, ja pyysi\nminua saapumaan sinne seurakseen. Minä saavuinkin, ja eräänä kauniina\npäivänä Eos (= E.O.S.), kuten häntä toveripiirissä nimitettiin,\nilmoitti minulle päättäneensä toht. Bergbomin kanssa, että minun oli\nliityttävä Suomalaiseen teatteriin. Suomalaiseen teatteriin — osaamatta\nsanaakaan suomenkieltä, siitä nyt ei milloinkaan tule mitään! Mutta\nsiitä täytyi kuitenkin tulla jotakin, ja sitä mieltä olen aina ollut,\nettä kaikki käy, mitä ihminen vain lujasti tahtoo. — Ja lujasti siinä\ntäytyikin tahtoa, jatkoi taiteilijatar kertomustaan. Viisi viimeistä\nelinkuukauttaan veljeni opetti minulle suomea, jonka kielen opinnot\nhän itse oli alkanut sommittelemalla sanakirjojen avulla kokoon\nyksinkertaisen, mutta sitten koko lyhyen elämänsä johtotähdeksi käyneen\nlauseen: sinua rakastan, suloinen kieli. Ja se lause muuttui minunkin\nelämäni johtotähdeksi. Kun veljeni sitten seuraavana keväänä kuoli,\nmatkustin yksin Hämeeseen kieliopinnoitani jatkamaan.\n\n— Tiesikö veljenne sitten jo edeltäpäin näyttämölliset taipumuksenne?\nkysäisimme.\n\n— Ei hän niistä mitään tiennyt. Parooni Troil oli nähnyt minun\nesiintyvän seuranäytelmissä Porissa ja toi siitä mieltymyksensä viestit\nHelsinkiin toht. Bergbomille ja veljelleni.\n\n— Milloin sitten liityitte varsinaisesti teatterin palvelukseen?\n\n— Vuoden 1875 syyskesällä, heti Hämeestä palattuani. Elokuun 5 p:nä\nmatkustimme Ouluun ja siellä esiinnyin sitten ensi kerran Guldborgin\nosassa \"Sven Dyringin kodissa\" nimisessä näytelmässä.\n\n— Millaiseksi olitte uneksinut tämän uuden elämänuranne?\n\n— Tietysti pidin sitä hyvin korkeana, mutta mitään unelmia minulla ei\nsiitä ollut. Olin näet jo kolmenneljättävuotias, siis iässä, jolloin\nihminen ei enää unelmoi, vaan ottaa tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.\n\n— Entä ensimmäiset huolenne ja murheenne?\n\n— Ei ollut ensimmäisiä eikä viimeisiäkään, sillä siinä iässä ei ihminen\nmyöskään enää huolehdi eikä murehdi, hän tekee vain työnsä. Kieli\ntietysti oli haittana; usein sanoinkin, että työni teatterissa oli\nkuin halonhakkuuta, mutta kernaasti sitä kuitenkin tein, sillä yleisö\noli minuun, kielitaitoni vajavaisuudesta huolimatta, tyytyväinen. Ja\nsaikin luvan olla, sillä ei ollut ketään, joka minun paikkani olisi\ntäyttänyt. Ja kun sellainen sitten 20 vuoden päästä ilmestyi, erosin\nminä empimättä teatterista.\n\n— Ensimmäistä suurempaa iloaniko tällä uralla vielä tiedustelette?\nvirkkoi taiteilijatar. Jotakin sentapaista tunsin teatterista\nerotessani, en senvuoksi, etten siellä olisi viihtynyt, vaan siksi,\nettä silloin näin selvästi, kuinka tyytyväisiä kaikki olivat minuun ja\nmiten tyytyväinen itse olin kaikkeen. Ja nyt olen palannut jälleen,\nkuten itsekin näette, takaisin lapsuuteni leikkitoverien, kukkojen,\nkanojen ja koirien pariin. Ja samalla on myös lyhyt tarinanikin lopussa.\n\nJa ikäänkuin vahvistukseksi kiekahti pihamaalla ylväänä astuskeleva\nkukko tähän komean kiekauksensa.\n\n\n\n\nAurora Aspegren.\n\n\n— Elämäni on ollut hyvin kirjava ja vaiherikas, alkoi rouva Aspegren\nhäntä haastatellessamme kertoa, yhtä kirjava kuin minäkin tyytymätön.\nMinä suorastaan kadun, että ollenkaan antauduin näyttelijäuralle,\ntoisissa olosuhteissa ja toisessa ympäristössä minusta olisi tullut\npaljon onnellisempi ihminen. Mihin ikänä olen päässytkin asettumaan,\nsieltä on heti kohta pitänyt siirtyä muualle. Jos jonkun päämaalin\nsaavuttaminen on ruvennut tuntumaan mahdolliselta, niin on suunta aina\nollut toisaalle käännettävä. Alati esteitä, yhäti vastuksia, milloin\nmissäkin muodossa.\n\n— Mutta tahdon kuitenkin alkaa alusta, jatkoi taiteilijatar\nkertomustaan. Syntynyt olen Helsingissä, vaikka ihmiset melkein\nyksimielisesti väittävät, että asian laita ei niin olisi, ties\nmistä syystä. Jotakuinkin suurella varmuudella ja nojautumalla\nsangen päteviin todistuskappaleihin luulen kuitenkin itse olevani\nlähinnä totuutta ja käytän nyt hyväkseni tilaisuutta tämän totuuden\njulistamiseksi. Ollessani kahdeksanvuotias isäni muutti Sipooseen,\nmissä sain tietopuolisen sivistykseni rouva Olinin sikäläisessä\npensioonissa. Pääasiallisesti olen kuitenkin opiskellut kotona isäni\njohdolla, sillä hän sai itse opettaa lapsensa varojen niukkuuden vuoksi.\n\n— Joko elämässänne tällöin oli näyttäytynyt merkkejä, jotka olisivat\nviitanneet tulevaan elämänuraanne? Tai ehkäpä jo itsetietoinen halu\nantautua teatterialalle?\n\n— Merkkejä mahdollisesti, jos sellaisina voi pitää lapsuuteni leikkejä.\nMuistan hyvin, kuinka äitini aina päivitteli, että mikähän ihminen\ntuostakin tytöstä tulee, joka alati vain kulkee ja kuvittelee olevansa\nmilloin kreivitär, milloin markiisitar, milloin mikäkin outo olento.\nItsetietoinen halu antautua näyttelijäuralle minussa heräsi vasta\nkolmetoistavuotiaana, jolloin jälleen olimme asettuneet Helsinkiin,\nasuttuamme sillä välin kuitenkin vielä Saimaan kanavalla. Helsingissä\nsitten näin Ruotsalaisessa Teatterissa Schillerin \"Kavaluuden ja\nrakkauden\", jonka Louisen osa tuli elämäni ensimmäiseksi ja suureksi\nunelmaksi.\n\n— Kuinka pian tämä unelmanne sitten toteutui?\n\n— Tämäkin unelma kyllä toteutui, sillä kerran, vaikka paljon myöhemmin,\nsain todella esittää Louisen osan, mutta unelmalla tarkoittanette kai\nliittymistäni teatterin palvelukseen?\n\n— Sitä tarkoitimme.\n\n— Pitkät ajat kului senkin unelman toteutumiseen. Muutimme Helsingistä\nparin vuoden päästä Hämeenlinnaan, sieltä takaisin Helsinkiin 1856,\nja toiminpa vielä kotiopettajanakin Kuortaneella, missä oppilaanani\noli neiti Eva Vettberg, maisteri Heikki Klemetin tuleva äiti. Vasta\nvuonna 1862 pääsin silloiseen Ruotsalaiseen teatterikouluun, joka\nkuitenkin paloi seuraavan vuoden toukokuussa, ja siihen myös loppuivat\nensimmäiset teatteriyritykseni.\n\n— Joko teillä tähän mennessä oli milloinkaan ollut tilaisuutta esiintyä\nnäyttämöllä?\n\n— Juuri tämän koulun oppilaana esiinnyin ensi kerran talvella 1863\nkappaleessa \"De små fåglarna\" näytellen siinä kamarineitsyen osaa.\n\n— Olitteko sitten kokonaan ulkopuolella teatterielämän, kunnes\nsuomalainen näyttämömme perustettiin?\n\n— En ihan. Vuotta ennen Suomalaisen Teatterin perustamista liityin\noppilaana Westermarkin ruotsalais-suomalaiseen käytännölliseen\nteatterikouluun, ja siellä ollessani esiinnyin ensi kerran Turussa\n1872 Malinin osassa näytelmässä \"Eevan sisaret\". Samana vuonna tohtori\nBergbom perusti sitten kansallisen näyttämömme, ja minä allekirjoitin\nensimmäisenä naisnäyttelijänä näyttelijävälikirjan tähän teatteriin.\nEnsimmäinen kappale, jonka sitten esitimme, oli nimeltään \"Kukka\nkultain kuusistossa\" ja siinä minä näyttelin nimiosan. Ja tämän\nteatterin palveluksessa sitten pysyin, kunnes mieheni näyttelijä August\nAspegrenin kanssa yhdessä perustimme oman teatterimme.\n\n— Kysytte vielä unelmiani näyttelijäurasta. Nehän olivat tietysti\nminulla, kuten kaikilla muillakin, hyvin korkeat, mutta pettymykset\nsitten olivat vain sitä suuremmat. Mainitsinhan jo alussa, että olen\naina ollut kovin tyytymätön — ja etupäässä omaan itseeni. Esiripun\nlaskettua rupesin heti miettimään, miksi tein niin, miksi en näin,\nvaikka sen nyt aivan selvästi huomasin. Minulla oli ihan liian suuri\nitsekritiikki voidakseni iloisesti antautua tehtävääni, melkeinpä\nainoana ilonani oli \"Daniel Hjortissa\" Katrin osa, jonka näyttelin\nsellaisella inspiratsioonilla, että en ennättänyt esitykseni vikoja\nmietiskelemään. Tyytymätön olin alussa myöskin osiini, sillä minä\nsain näytellä pelkkiä suloisia pikku tytön osia, ja kun siitä valitin\ntoht. Bergbomille ja pyysin jotakin luonnetehtävää, hän vain naurellen\nselitti, että olin ihan mahdoton sellaiseen, olin kerta kaikkiaan vain\nsuloinen pikku tyttö. Koetteeksi sain kuitenkin pitkien pyyntöjen\nperästä Johannan osan näytelmässä \"Työväen elämästä\", ja siinä\nosassa sain myöskin ensi kerran osoittaa mihin kykenin. Tyytymätön\nolen myöskin siihen, että en sitten myöhemmin enää voinut lainkaan\nkehittää taiteellisia lahjojani, sillä omassa teatterissamme oli minun\nhartioillani kaikki käytännölliset hommat mieheni ohjatessa näyttämön\ntaiteellista puolta ja harjoittaessa kappaleet näyteltäviksi.\n\n— Täydellisyyden vuoksi tahdon vielä mainita, että olen tehnyt kerran\nviisi kuukautta kestäneen opintomatkan Parisiin, lopetti taiteilijatar\nhaastattelun.\n\n\n\n\n\nAugust Aspegren.\n\n\nLukijamme ovat varmasti huolestuneina tehneet sen huomion, että eivät\nole lehdessämme [Haastattelut ovat alkujaan julaistut Helsingin Kaiku\nnimisessä kuvallisessa viikkolehdessä] nähneet koko elo- ja syyskuun\naikana haastattelua ainoastakaan näyttämötaiteilijasta. Viivästyksen\nsyitä ei ole kuitenkaan sälytettävä lehden toimituksen eikä\nallekirjoittaneen niskoille, vaan ovat ne paljon kauempaa etsittävissä\n— aina Vaasan tuolta puolen. Kesäkuun alussa saimme sieltä näet\nseuraavat rivit:\n\n \"Maksamaa, Tottesund Kesäk. 7 p:nä 1910.\n\n K. Herra Aarni Kouta, Helsinki.\n\n Tunnustaen saaneeni vastaanottaa arvoisan kirjeenne kuin myös kaksi\n numeroa \"Helsingin Kaikua\", tahdon ilmoittaa että huomenna lähden\n pitemmälle matkalle joka ulottuu aina Helsinkiin asti.\n\n Tultuani sinne, mikä tapahtuu noin 15 p. tienoilla, tahdon heti antaa\n tietoja itsestäni eli itse käydä luonanne.\n\n                                             Kunnioittaen\n                                            Aug. Aspegren.\"\n\nRunsaampia tietoja ei herra Aspegren kuitenkaan ole tahtonut meille\nitsestään antaa, sillä ei ainakaan toistaiseksi ole valjennut vielä\nsitä 15:ttä päivää, jolloin hän olisi meitä käynnillään kunnioittanut.\nMyöhemmin kesällä koetimme sitten kirjeellisesti häneltä urkkia\nuupuvia sanoja kirjoitustamme varten, mutta emme ole sanaakaan saaneet\nsiihen vastaukseksi. Onpa siis käytävä tässä vain veikaten venehen\nveistäntään, kuten ennen muinoin vaka vanhan Väinämöisen, jonka\npelkällä laulun mahdilla täytyi sotapursi suoria ja se käsin koskematta\nvesille viedä. Mutta pari, kolme sanaa puuttui meiltäkin, kuten\ntietäjältä iän ikuiselta ennen, ja niitä sitten läksimme etsimään, emme\njuuri Tuonelasta ja vanhan Antero Vipusen vatsasta, vaan — Yliopiston\nkirjastosta ja lehtemme julkaisijalta, joka on herra Aspegrenin vanhoja\nystäviä.\n\nHänen luokseen saapuessamme saimme kuulla m.m. seuraavaa:\n\n\"August Alfred Aspegren syntyi Uudessakaarlepyyssä ruotsalaisista\nvanhemmista ja sai myöskin kasvatuksensa tällä kielellä. Palveltuaan\nensin aliupseerina ruotuväessä hän liittyi 1871 viisikolmattavuotiaana\nWestermarkin teatteriseurueeseen, joka laitos on jo ennen mainittu\nrouva Aspegrenin haastattelun yhteydessä. Täällä hän näytteli\npääasiallisesti ruotsalaisia kappaleita, mutta kokeili toisinaan\nmyöskin suomenkielisissä, josta myöhemmin oli sitten tuleva hänen\nyksinomainen näyttämökielensä. Seuraavana vuonna Aspegren siirtyi vasta\nperustettuun Suomalaiseen Teatteriin, jossa toimi vuoteen 1887, jolloin\nperusti vaimonsa kanssa Suomalaisen Kansanteatterin. Tämä aie oli\nAspegrenissa jo kauan kytenyt. Yhdessä hän sitä oli pohtinut näyttelijä\nVilhon kanssa, mutta tämän kuolema ja hänen oma sairautensa estivät\naatteen aikaisemman toteuttamisen.\"\n\n\"Missähän osassa herra Aspegren mahtoi ensi kerran esiintyä?\"\n\n\"Sitä en todellakaan tiedä. Mutta sen muistan varsin hyvin, että\nhän itse esiintyi oman teatterinsa avajaisnäytöksessä Tampereella\nsyysk. 11 p:nä 1887 Topeliuksen kappaleessa 'Sotavanhuksen joulu'.\nMitä hänen näyttelemiseensä muutoin tulee, niin saattoi todella sanoa\nhäntä näyttelijäksi 'jumalan armosta'. Hänen osansa eivät olleet juuri\nkoskaan harkinnan ja tarkkojen erittelyjen tuloksia eivätkä todistaneet\nmyöskään suurempaa kouliintumista, mutta ne kumpusivat suorastaan ja\nvälittömästi luontaisista lahjoista, ja varsinkin koomillisella alalla\nhän saavutti ennätyksiä, joiden yli meillä ei hevin ammuta. Hyvin\ntyypillisenä mainitsisin ennen kaikkea hänen juopon Sakeri enonsa\nNummisuutareissa. — Myöskin oopperassa Aspegren esitti aikoinaan\npienempiä sivuosia.\"\n\nPyysimme sitten vielä jonkinlaista luonnekuvaa.\n\n\"Ennen kaikkea oli August Aspegren tarmokas mies. Teatterinsa hän\nperusti pelkästä harrastuksesta, hänen tulonsa siitä eivät vastanneet\nedes sitä pientä kuukausipalkkaa, jonka hän sai Suomalaisesta\nteatterista. Omin voimin, ilman valtionapua hän piti sitä pystyssä\nja levitti siten taiteenrakkautta kansan keskuuteen. — Muistuu tässä\nsivumennen mieleeni pieni kasku, joka on omiaan sekin todistamaan\nAspegrenin tarmoa ja sitkeyttä. Teatteri oli saapunut Kuopioon ja\nharjoitteli parhaillaan esitettäviä kappaleita. Silloin johtaja katoo\näkkiä eikä edes näyttäydy kahteen päivään. Kiireelliset harjoitukset\nkeskeytyvät. Miestä etsitään kaikkialta, ravintoloista, tuttavista,\nmutta turhaan. Vihdoin viimein hänet tavataan erään seppämestarin\nluota, jossa hän kiihtyneenä pelaa nakkia. Oli mies alussa hävinnyt\nsiksi paljon, että oli uhallakin päättänyt voittaa rahansa takaisin.\n— Näyttelijöitään kohtaan Aspegren oli ankara, vieläpä toisinaan\ntyrannimainenkin, mutta ken pinnan alle pääsi tunkeutumaan, hän löysi\nsieltä hyvän sydämen, kuten asian laita yleensä on ihmisten joukossa.\"\n\nSen mekin kernaasti uskomme, vaikka hän meitä näin karusti kohteli\nhaastatteluasiassa.\n\n\n\n\nTaavi Pesonen.\n\n\n— Tiedättekö vieläkö lakitieteen professori Lang elää? kysäisi\nmeiltä hra Pesonen hiukan aikaa istuttuamme ja Helsingin terveisiä\nlueteltuamme hänen pienoisessa huoneessaan Kirkkonummella.\n\n— Prof. Lang oli siis tuttavianne?\n\n— Oli kuin olikin. No niin, elääpä tai ei, sehän ei kuulu teidän\ntiedonhakuihinne, mutta minun alkuvaiheisiini tuo samainen professori\nkuuluu sangen läheisesti. Häntä saan suorastaan kiittää siitä, että\njouduin sille uralle, johon aina olen ollut hyvin tyytyväinen.\n\n— Kertokaahan nyt enemmän tuosta professorista! pyysimme.\n\n— Ka miksei, sehän on tarkoituksenikin. — Vuonna 1863 pääsin Kuopion\nlukioon, josta minun kuitenkin täytyi erota jo seuraavana vuonna\nvarojen puutteesta. Elätin sitten itseäni kotiopettajana, ensin\neräässä Schwartzin perheessä, myöhemmin piirilääkäri Ringbomin luona\nHollolassa, jonne edellämainittu perhe oli minua suosittanut. No niin,\ntässä ammatissa eleskelin sitten armon kesään 1874, jolloin silloisessa\nLahden kauppalassa oli jonkinlaiset juhlat tai mitkä näyttelyt ne nyt\nolivat. Sinne tietysti minäkin. Illalla meitä sitten oli koolla eräs\npienempi seurue, jossa saman totipöydän ääressä istui paitsi minua\nm.m. ruununvouti Palmgren ja jo mainitsemani prof. Lang. Siellä seuran\nratoksi rupesin sitten lausuilemaan runoja ja esitin m.m. Frithiofin\nsadusta laulun Frithiof på sin faders hög. En tuota pitkää runoa\nkokonaisuudessaan muistanut ulkoa, mutta se ei ollutkaan esitykseni\npäätarkoitus, tahdoin vain humoristisesti matkia erään entisen\nopettajani deklamoimista, jota tämä suuresti harrasti. No, seurani\nmieltyi pikku karrikatyyriini niin kovin, että alkoivat heti toimittaa\nminua teatteriin, minkä seikan onnistumista suuresti helpotti se, että\nprof. Lang tunsi mieskohtaisesti toht. Bergbomin. Hän kirjoitti asiasta\ntohtorille, joka käski minun saapumaan Helsinkiin kokeilemaan. Silloin\nolin kahdeksankolmattavuotias.\n\n— Ettekö sitä ennen ollut milloinkaan itse ajatellut näyttelijäksi\nantautumista?\n\n— En. Minulla nähkääs on itsekritiikki aina ollut tavattoman suuri,\njopa haitallisenkin suuri. Arvostelin alati itseäni, vieläpä liiankin\nankarasti, ja se tietysti etupäässä oli omiaan tukahuttamaan noita\nhalujani. Sitäpaitsi minua vaivasi hirvittävästi n.s. \"ramppikuume\",\njosta en milloinkaan päässyt vapaaksi, en edes viime vuosinanikaan. Ja\nse sairaus kesti esityksen alusta ihan loppuun saakka.\n\n— Olettehan sanomalehdistä lukenut, että tuo tauti julmasti kidutti\nitse suurta Josef Kainziakin.\n\n— Niinpä niinkin, ja olen sitäpaitsi kuullut erään etevän saksalaisen\nväittävän, että ilman tuota kuumetta ei synny yhtään suurta taideluomaa\nnäyttämöllä. Mutta minä tunnen monta hyvin hyvää näyttelijää, jotka\neivät ole poteneet tuota tautia milloinkaan. Siis ei sääntöä ilman\npoikkeusta, kuten on tapana sanoa.\n\n— Entäs jos nyt taas lähtisimme teatterimatkallenne.\n\n— Lähdemme, lähdemme. Niin, sille minä sitten todellakin läksin\nsyksyllä 1874. Tohtori Bergbom otti minut ystävällisesti vastaan\nja antoi minun lukea ääneen kappaleen Yökausi Lahdella ja oli hän\nesitykseeni varsin tyytyväinen. \"Onko teillä lauluääntä?\" hän sitten\nkysäisi. — \"Onpa tietenkin.\" — \"No koetamme, koetamme.\" Ja niin sitä\nsitten pianon ääressä koetettiin ja kelvolliseksi havaittiin, ja minä\npääsin kuin pääsinkin — oopperaan.\n\n— Ettekö sitten toiminut aluksi lainkaan puheosastolla?\n\n— En lainkaan, ennenkuin ooppera lakkasi 1878. Silloin tietysti\nsiirryin suoraan puheosastolle, vaikkakaan se ei viehättänyt minua\nmilloinkaan siihen määrin kuin ooppera. Lauluopintojani olisin\nkernaasti jatkanutkin, mutta ei vain ollut varoja kalliisiin\nulkomaanmatkoihin.\n\n— Mikä sitten oli ensimmäinen osa, jonka oopperassa ollessanne esititte?\n\n— Se oli _Fiorillon_ osa Sevillan parturissa, puheosaston jäsenenä\ntaas esitin ensi kerran ruukinpatruunaa kappaleessa _Hän ei ole\nmustasukkainen_. Silloin oli seurueemme Turussa ja armon vuosi 1878 oli\nkulumassa.\n\n— Ettekö esiintynyt milloinkaan muualla ennen teatteriin liittymistänne?\n\n— Näyttelinhän minä muutamia osia konventissa lukiota käydessäni.\nEnsimmäinen niistä oli vanginvartijan osa kappaleessa _Riita—asia_.\n\n— Mutta Kuopion lukiohan oli ruotsinkielinen oppilaitos, miten siellä\nsuomenkielisiä kappaleita esitettiin?\n\n— Ruotsalainenhan se lukio oli, kuten minäkin, mutta siihen aikaan\nnähkääs oltiin paljon suvaitsevampia kieliasioissa kuin nykyään.\nKenessäkään ei herättänyt pahaa verta se, että ruotsalaisessa\noppikoulussa suomenkieltä harrastettiin. Esitimme tietysti\nruotsinkielisiäkin kappaleita, mutta niiden nimiä en nyt enää muista;\nRiita-asia oli joka tapauksessa ensimmäinen.\n\n— No, ettekö lapsuutenne ajoilta muista mitään merkkejä tai\nluonteenominaisuuksia, jotka olisivat viitanneet tulevaan elämänuraanne?\n\n— Enpä juuri, ellei sellaisena voi pitää pappina esiintymistäni.\nLapsena lukea paukutin vanhemmilleni postillasta esiliina hartioilla.\nJouduinpa sitten kerran aikamiehenä ihan kirkkoonkin saarnaamaan, mutta\nunohdin seurakunnan närkästykseksi isämeitästä pois jokapäiväisen\nleivän. Lukioaikana taas tulin huomatuksi humorististen taipumusteni\nvuoksi.\n\n— Tiedustelisin vielä, millaiseksi näyttelijäuran uneksitte.\n\n— No unelmathan ovat kaikilla suuret ja korkeat, ja minulla ne kyllä\ntäyttyivätkin. Vastuksia ei milloinkaan ollut, ei ainakaan suurempia.\nPäinvastoin. Palkka oli alusta alkaen suhteellisesti hyvä, menestykset\nsangen nopeat ja ilahuttavat, kuten esim. oopperassa esittäessäni\nPapagenon osaa Taikahuilussa ja nimiosaa oopperassa Pasquale.\nÄäniasteikkoni laajuutta etenkin ihmeteltiin, sillä minä kykenin\nesittämään sekä tenori- että basso-osia. Se vain on murheeni, että en\nollut tilaisuudessa jatkamaan rakkaita lauluopintojani.\n\n\n\n\nAxel Ahlberg.\n\n\n— Lapsuudestaniko kertoa? alotti Axel Ahlberg haastattelun. Sehän on\nmahdotonta, sillä minä olen yhä vielä sama lapsi kuin vuosikymmeniä\nsitten. Eilen illalla istuin kauan keskustellen Kaarle Halmeen kanssa,\nja hän ihmetteli moneen kertaan sitä, että en milloinkaan vanhene ja\nviisastu, pysyn aina vain lapsena, joka kulkee silmät ummessa muulle\nmaailmalle.\n\n— Mutta lapsuudessakin on eri asteita ja kehityskausia, koetimme\nlepytellä. Tahtoisimme kuulla lapsuutenne varhaisimmista vuosista,\nniistä, jolloin kaikki alkoi käydä, ensimmäiset liikunnot väreillä\nsielussa ja siitä edelleen kehittyä.\n\n— Onnellisilla kansoilla ei ole milloinkaan mitään historiaa, keskeytti\ntaiteilija jyrkästi.\n\n— Olette siis urallanne ollut hyvin onnellinen?\n\n— Olen tietysti aina ollut kuin orpo piru helvetissä, saanut kulkea\nrataani ihan yksin, mutta en kadu sittenkään. Äidilleni, joka jyrkästi\nvastusti teatteriin liittymistäni, sanoin aina: Me olemme kuin\nvallihautaan viskattavia risukimppuja, mutta näin me autamme kuitenkin\ntulevaisuuden peitsenkantajat rajan toiselle puolen. — Onnellinenhan\nminä olen ollut, sillä onnellista on näyttämöllä hetkeksi unhoittaa\nkoko muu maailma, unhoittaa ja antaa. Antaa ja yhä vain antaa, siinä\ntaiteilijan ainoa elämänmäärä ja onni. Harvat minua tietysti ovat\ntäysin ymmärtäneet, mutta ken aikansa parhaille elää, hän elää myös\ntulevaisuudelle.\n\nHetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: \"Älkää nyt kuitenkaan minua\nenempää kiusatko menneen muistelemisella, sillä nykyinen aika on\nniin harmaa ja ruma, että ei tee mieli enää kadonneeseen kauniiseen\nkatsettaan kääntää.. Kaikki suuri ja kaunis käy perikatoaan kohti,\nlyriikka kuolee, jota vailla elämä on tyhjä ja alaston. Lyriikkahan\nyksin on se oikea, oleellinen elämä, ken sen sanomatonta, kummallista\nkieltä vain tajuaa. Tai oikeammin elämän kuva, hento, harsotettu elämä,\njoiden harsojen sisässä se suuri tuntematon asuu.\"\n\n— Minkä tunnustähtien alla ensimmäisen huomattavan näyttämöllisen\nvoittonne voititte? uskalsimme vielä pikku-viekkaasti kysyä.\n\n— Tietysti romantiikan. Victor Hugon \"Angelon\" Rodolfon osan\nesitettyäni tunsin yleisön ensi kerran päässeen minua lähemmäksi.\nRomantiikan päivät näyttävät nyt muutoin olevan laskullaan, mutta\nne valkenevat vielä kerran uudelleen, uskokaa minua. — Minun\nlapsuudenaikani yllä liihottelivat romantiikan hyvät henget kokonaan,\nlämpeni taiteilija sitten kertomaan. Tiedättehän nuo vanhat\nlänsisuomalaiset herraskartanot ja sen gustavianisen hengen, mikä\nniissä asui. Isoisäni esimerkiksi oli ollut niin lähellä sen hengen\nalkuhetteitä, että hän, tosin viisitoistavuotiaana nuorukaisena, oli\nmukana niissä \"mustissa naamiaisissa\", joissa Kustaa III kuolettavasti\nhaavoitettiin. Äitini äiti oli hänkin kasvatettu eräässä Tukholman\nhienoimmassa pensioonissa, ja häntä saan kiittää siitä rakkaudesta\nsanotun sanan selkeää ja kirkasta lausumista kohtaan, minkä hän jo\nhamasta lapsuudesta kylvi sydämeeni. Kieli tosin oli ruotsinkieltä,\nmutta ihan samahan se on, mikä kieli on ollut kasvattamassa\nkunnioituksen sanaa kohtaan, jonka avulla kaikki inhimilliset tunteet\nja tunnelmat soitellaan. Jokainen huolimattomasti ja rumasti lausuttu\nsana ja ajatus tuotti varman tukkapöllyn. Ennenkuin opin lukemaan,\nsain myös jo oppia ulkoa runoja, etenkin Anna Maria Lenngreniä, jota\nsitten koko lapsuuteni laususkelin. Osaan vieläkin ne runot. Sitten\nlukemaan opittuani sain olla koko talon esilukijana, vanhemmistani aina\npalkkapiikoihin saakka; ei minua siis, hyvä kyllä, ole sanankäytöstä\nkoskaan säästetty.\n\n— Nämä palkkapiiat maksoivat kyllä vaivani runsaasti takaisin, jatkoi\ntaiteilija muistelmiaan. Suuressa palvelijainsuojassa, matalan,\navaran lieden ääressä me kaiket illat istuimme. Yhdeksän naista\ntakkavalkean loimussa rukkejaan polkemassa, minä taruja lukemassa.\nMutta niitä osasivat kehrääjätkin, eivät kirjasta, ulkomuistista\nvain, mutta satuja sellaisia, että niitä kuunneltuaan ei usein\nuskaltanut yksin poistua pimeiden huoneiden halki. Mutta pääasia\noli se, että heiltä opin suomenkielen, Turun murteen tosin, mutta\nsuomea on sekin suomi kuitenkin. Sitten myöhemmin ajatellessani\nnäyttelijäuralle antautumista, sanoin aina äidilleni, että Suomen\nkansa on sivistettävä yksinomaan sen omalla kielellä. Ja nyt paljon\nmyöhemmin asioita ajatellessani olen tullut siitä yhä vain varmemmaksi.\nMinun suomenkieleni ei mahdollisesti ole aivan sitä samaa suomea, jota\nsynnyltään kokonaan suomalaiset näyttelijät puhuvat, mutta ajatellut\nolen myöskin, että _Kaarola Avellanin_ ja minun kielenkäyttöni ovat\nehkä jossakin määrin nekin olleet omiaan tämän kielen käyttelyä\nkehittämään. Ainakin ne ovat tuoneet joitakin sivistyneitä, länsimaisia\nlisiä ja piirteitä siihen. Sen on tulevaisuus näyttävä.\n\n— Kuinka varhain ensimmäiset teatterielämään viittaavat piirteet\nalkoivat teissä ilmetä? kysyimme.\n\n— Hyvin varhain, muistaakseni jo kuusivuotiaana. Näiden taipumusten\nensi herätteen luulen saaneeni kirkossa, sillä kaiket päivät olin\nseisonut kartanomme yläkerroksen ikkunassa ja, selässä musta vaate,\nsaarnannut pihamaalla liikkuville ihmisille. Mielikuvitukseni sai\nkuitenkin varsinaiseen toimintaansa vasta n.s. varjopeli, paperiin\nleikattujen kuvioiden varjojen liikkeet mustan, pingoitetun kankaan\npinnalla, jolla leikillä me lapset huvittelimme professori Elfvingin\nperheessä, joka oli meidän perheemme lähimpiä tuttuja. Siitä alkoi\nmielikuvieni maailma sitten vähitellen kehittyä ja yhä suuremmassa\nmäärässä vain kasvaa. Aluksi järjestin itsellenikin kotona samallaisen\nvarjopelin, jonka \"näytelmiin\" itse aina sommittelin juonen; sitten,\nluullakseni noin 9 vuotiaana, rupesin itse kirjoittamaan näytelmiä,\ntietysti mukaelmia lukemistani ja näkemistäni kappaleista, toisinaan\ntaas kansantaruista, joita seudun rahvas kertoi.\n\n— Olitte siis jo niin aikaisin käynyt oikeassa teatterissa?\n\n— Olinpa tietenkin. Ja innokas teatterissa kävijä olinkin, kuten\näitinikin, vaikka hän ei voinut näyttelijän ammattia lainkaan käsittää,\ntuollaisten ihmisten, joista ei tiennyt tokko ne oikeita kunnon ihmisiä\nolivatkaan. Senvuoksi hän viime hetkeen saakka koetti minua pidättääkin\ntältä alalta. Minähän jouduin seitsemännellä ikävuodellani Turun\nkouluun ja siellä pääsin heti teatteria katsomaan. Ensi kerran siellä\nistuessani olin herättänyt suurta huomiota, koko yleisö oli minua\nkatsellut. Katsokaahan tuota pikku poikaa, hänhän ihan vavisten seuraa\nkappaleen kulkua, kuulin ympärilläni kuiskailtavan.\n\n— Milloinka sitten ensi kerran itse esiinnyitte lavalla?\n\n— Saman kaupungin kimnaasioon päästyäni. Siellähän meillä oppilailla\noli oikein vakinainen teatterimme ja orkesterimme. Noin 15 vuotiaana\nnäyttelin tämän teatterimme jäsenenä Katinkan osan kappaleessa\n\"Polen blöder\", jonka kappaleen esitys sitten valtiollisista syistä\nkiellettiin. Etenkin tämän esiintymisen jälkeen minut valtasi\nratkaiseva halu antautua teatterialalle, mutta äitini ehdoton\nvastahakoisuus ohjasi kohtaloni polut pitkiksi ajoiksi toisille urille.\nYlioppilaaksi tultuani aloin opintoni korkeakoulussamme, mutta niitä\nharjoitin vain täkäläisten — näyttelijäin seurassa. Täältä siirryin\nmahdottomana ja kelvottomana tiedemiehenä takaisin Turkuun, kävin\nsiellä kauppakoulun ja sain konttoristinpaikan. Pelkät numerot minua\ntympäisivät ja ajoivat minut \"_Åbo Underrättelser_\" nimisen lehden\ntoimitukseen, minkä uran sitten teatteri ratkaisevasti katkaisi.\n\n— Siihen aikaan käväisi silloinen suomalainen ooppera Turussa\nvierailullaan, jatkoi taiteilija kertomistaan. Eräänä päivänä tuli\nprof. Elfvingin sisar silloin luokseni ja sanoi: \"Teillähän on hyvä\nlauluääni, oopperan kuoro tarvitsee lisävoimia, ryhtykää heitä\navustamaan!\" No niin, laulua, tuota hyvää ja kaunista taidetta vastaan\nei äidillänikään ollut mitään muistuttamista, ja niin jouduin minä\nvarsinaiselle näyttämölavalle. Ensimmäinen itsenäinen, vaikkakin pieni\nlauluosani oli Lord Elfordin osa Auberin oopperassa \"Musta Domino\".\nSamalla takerruin myös kokonaan teatterin lankoihin, mihin seikkaan ei\nvähimmän syyllinen suinkaan ollut toht. Bergbom. Kohtaloni ratkaisi\nkuitenkin oikeastaan neiti Lydia Lagus, oopperan silloinen primadonna\nja ehkä suurin ja ihanin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut.\nÄitinikin hän pakotti suostumaan siihen, mikä ennen oli ollut niin\nperin mahdotonta ja muodotonta tästä kunnon naisesta. \"Mene vain\nsitten, Axel, voit kyllä sinäkin toimia sellaisessa laitoksessa, missä\nLydian kaltainen ihminen saattaa viihtyä.\" — Tämä ratkaisi kohtaloni,\nja seuraavana syksynä, v. 1878, esiinnyin ensi kerran Porissa näytellen\nHeiliön osan kappaleessa \"Maantien varrella\".\n\n— Siitä saakka on elämäni ollut pelkkää pyrkimystä yhä suurempia\npäämääriä kohti, ja minä uskon, että en, iästäni huolimatta, ole\ntaiteeni viimeistä sanaa vielä sanonut. Taidehan ei lähde ulkoapäin, se\nkasvaa aina ja yksinomaan vain sisimmästä ihmisestä, lopetti taiteilija\nhaastattelun.\n\n\n\n\nAdolf Lindfors.\n\n\n— Ihan todenteolla, kyllä teidän täytyy sivuuttaa minut sarjassanne,\nväitti herra Lindfors häntä teatterilla erään harjoituksen jälkeen\ntavatessamme. Tiedättehän, kuinka paljon minulla on työtä, vaivaa ja\nvastuksia, enhän minä jaksa, pienen lepohetkeni tarvitsen niin hyvin\nitsekin.\n\n— Saan ehkä tulla kotimatkalle saattamaan; voimmehan hiljalleen\nkävellessä jonkun sanan vaihtaakin, eihän se liiaksi rasittane,\nehdotimme.\n\n— Eipä tietenkään, kunhan emme vain noista haastatteluasioista puhu\n— niin, niin, te ette saa sanomalehteen mitään kirjoittaa — kaikkeen\nmuuhun keskusteluun kyllä olen valmis... No, Tolstoihan on nyt siis\nlähtenyt, vetäytynyt pois kaikesta...\n\n— Ja Strindberg selittää olevansa valmis tekemään samoin ensimmäisen\nsopivan tilaisuuden ilmestyessä, ja onhan hänen tuotannossaankin\nkohtia, jotka voimakkaasti viittaavat sellaiseen mahdollisuuteen, esim.\n\"Damaskuksen\" kolmas osa.\n\n— Niinpä niin, ihmiset pitävät usein niin suurta melua itsestään\ntullakseen huomatuiksi, sitä mieltä minä olen. Ja kuitenkin te nyt\nkiven kovaan vaaditte, että minä rupeisin tässä kirjoittelemaan\nitsestäni, minä, joka olen saarnannut sitä vastaan, kun muista on ollut\nkysymys.\n\n— Enhän toki sitä ole vaatinut. Minähän kirjoitan, ja tätä kirjoitusta\nvarten pyydän vain muutamia tietoja, muutamia piirteitä elämästänne ja\nkehityksestänne, nostamatta siitä sen enempää melua.\n\n— Ikäänkuin nuo tiedot ja pienet piirteet sitten kiinnittäisivät\nkenenkään mieltä. Minähän olen vain työmies, ei minulla ole mitään\nsanottavaa, ei mitään kerrottavaa. Tehkäämme vain työtä, älkäämme\nkirjoitelko itsestämme! Minä kertoisin, te kirjoittaisitte, sehän olisi\naivan samaa kuin että itse kirjoittaisin. Tuollaisella ajanvietteellä\nei ole mitään merkitystä, työllä vain on merkityksensä.\n\n— Tuomionne on ehkä liian jyrkkä. Tekihän Benvenuto Cellinikin työtä,\nhän jos kuka, mutta siitä huolimatta hän istuutui kirjoittamaan\nneli-, viisisatasivuista kirjaa — itsestään ja elämästään. Ja tämän\najanvietteen tulokset kiinnittivät itse suuren Goethenkin mieltä siihen\nmäärin, että hän omakätisesti käänsi kyseessä olevan teoksen saksaksi.\n\n— Kaikki eivät ole Cellinejä eivätkä Goethejä, siinäpä se. No niin, nyt\nte vain ilmoitatte kauniisti lukijakunnallenne, että tämänkertaisella\nhaastateltavalla ei ollut yhtään mitään sanottavaa, sitenhän pääsette\nitsekin paljon helpommalla ja jatkatte sitten vain seuraavasta.\n\n— Sellaista en voi lukijakunnalle sanoa, sillä silloin en puhuisi\ntotta, ja antaisin heille tietysti päälle päätteeksi vielä ihan väärän\nkuvan teistä.\n\n— Kuinka niin, miksi se ei olisi totta?\n\n— Siksi, että suunnitelmaamme kuuluu m.m. muutamien tosiasiain muistiin\nmerkitseminen, jotka ihan varmasti voisitte mainita. Milloin ja missä\nosassa esim. ensi kerran eläissänne esiinnyitte?\n\n— Siinäpä se, sitä nyt en todellakaan muista! Kyllähän me täällä\npienokaisina hyvin paljon näyttelimme Reinin lapsien kanssa, jossakin\nPikku-Roopertinkadulla, mutta kappaleita en vain muista, enkä niitä\nmilloinkaan kirjoittanut muistiin.\n\n— Niinkö varhain teissä heräsi jo näyttämötaiteelliset harrastukset,\nteatteri-into?\n\n— Kaksitoistavuotiaana se innostus vasta heräsi, jolloin näin\nArkadiassa erään kappaleen. Nimeä en tietystikään taas muista, mutta\ntonttuja siinä esiintyi paljon... Tästähän nyt näette, etten mitään\nmuista. Aspelin esim. tahtoi minusta tietoja teatterin historiaansa\nvarten, mutta ei hän minulta itseltäni ainakaan mitään muuta saanut\nkuin kolme valokuvaa. Vanhat muistiinpanotkin ovat sitäpaitsi jo kauan\nsitten poltetut.\n\n— Minkä ikäisenä sitten jouduitte vakinaisesti teatterin palvelukseen?\n\n— Seitsentoistavuotiaana allekirjoitin näyttelijäsopimuksen\nRuotsalaisen teatterin kanssa.. Tietenkin tahtoisitte kuulla\nensimmäisestä esiintymisestäni tämän laitoksen palveluksessa, mutta se\nja jotkut seuraavatkin esitykset olivat siksi vähäpätöisiä, että ne\neivät ole painuneet mieleeni eivätkä muodostaneet mitään ratkaisevaa\nkohtaa kehityksessäni.\n\n— Mieluimmin tietysti kuulisimmekin jostakin merkittävämmästä\nesityksestänne.\n\n— Sen kyllä muistan, ja se oli tavallaan merkillinenkin. Näyteltiin\nFrans Hedbergin kappaletta _Dalkarlarne_, jossa minulla oli muuan\nvähäpätöinen osa. Näytäntö alkoi klo 7, mutta silloin _Engelbrektin_\nosan esittäjä, hra Martinson, kieltäytyi näyttelemästä. Orkesterin\nsoittaessa vielä alkusoittoa sain viittä yli seitsemän määräyksen\nesiintyä tässä pitkässä osassa, jota en milloinkaan ollut harjoitellut,\nen edes lukenut ulkoa. Roolikirja kädessä astuin näyttämölle, en\nvilkaissut kertaakaan siihen — olin kai harjoituksessa oppinut tämänkin\nosan kuulemalta ulkoa — ja onnistuin erinomaisesti, paljon paremmin\nkuin seuraavalla kerralla, johon mennessä olin jo ennättänyt osaa\ntutkia. Nähtävästi siis häikäilemättömyys on parhain hyveemme!\n\n— Kauanko sitten olitte Ruotsalaisessa teatterissa, ennenkuin\nsiirryitte Suomalaiseen?\n\n— Ruotsalaisessa teatterissa olin kuusi vuotta, mutta sieltä läksin\nmerille enkä suinkaan Suomalaiseen teatteriin.\n\n— Mikä aiheutti niin jyrkän käänteen elämässänne?\n\n— Kukapa ne kaikki asiat tietää. Tein kai itseni jollakin tavalla\nnaurettavaksi, kyllästyin ja läksin tieheni, mutta emme nyt siitä\npuhu. Purjehdin sitten vesillä vuoden päivät ja jouduin Göteborgiin,\njossa taas liityin erääseen sikäläiseen teatteriin. Siellä opin niin\npian matkimaan ruotsalaisten lausumatapaa, että kaikki luulivat minua\nsynnynnäiseksi ruotsalaiseksi, vaikka olin vallan yksinkertaisesti\nkunnon porvoolainen. Niiden kahden kuukauden aikana, jotka olin tässä\nteatterissa, esiinnyin ainakin viidessä osassa, jotka olen tietysti\nkaikki unohtanut.\n\n— Sitten palasitte kotimaahan?\n\n— Sitten palasin kotimaahan ja liityin italialaiseen oopperaan, joka\nesiintyi täällä kokonaisen talven, ja jossa minäkin lauloin monta\nmerkittävää osaa.\n\n— Sieltä siirryitte varmaankin Suomalaiseen teatteriin?\n\n— Niin tein. Janakkalassa oleskelin suomea oppimassa, johon kieleen\nolisin paljon paremminkin perehtynyt, ellei minua olisi häirinnyt eräs\nruotsalainen ja eräs böömiläinen, jotka harjoittivat paikkakunnalla\nsamoja opintoja. Ne pojat heittivät kaikki leikiksi ja ehkäisivät\nvielä toisenkin ihmisen uutteruutta. Ensimmäinen merkittävämpi osani\nSuomalaisen teatterin palveluksessa oli sitten Didier'n osa George\nSand'in kappaleessa \"Sirkka\".\n\n— Oletteko muutoin ollut tyytyväinen tähän elämänuraanne?\n\n— Tänään tyytyväinen, seuraavana päivänä tyytymätön, kuten lienee\nasianlaita muidenkin taiteitten harjoittajien kesken. Näyttelijäura\nse sittenkin hermostuttavin lie. Kirjailijat valitsevat mielensä\nmukaan työnsä ja aiheensa, maalarin ei tarvitse muovata marmoria,\nharpunsoittajan ei puhaltaa pasuunaa, mutta koomillisen näyttelijän\ntäytyy näytellä traagillisia osia, traagillisen näyttelijän suorittaa\nsalonkitehtäviä j.n.e. Ei ole vara valita, joukkomme on niin pieni ja\nrajoitettu.\n\n— Älkää nyt olko minuun pahastunut, vaikka ette mitään tietoja\nsaanutkaan; tavataan toiste ja jutellaan muusta, minun on niin raskasta\npuhua teatteriasioista, lopetti taiteilija kävelymme ja keskustelumme.\n\n\n\n\nKnut Weckman.\n\n\n— Varsinainen teatteriharrastus heräsi minussa noin\nkaksitoistavuotiaana, alkoi herra Weckman ruvetessaan kertomaan\nnuoruutensa muistoista. Olin juuri päässyt Hämeenlinnan suomalaiseen\nnormaalilyseoon, ja näihin aikoihin antoi vasta perustettu\nSuomalainen teatterikin moniahkoja näytäntöjä mainitussa kaupungissa.\nTämä innostutti meidät koulupojatkin perustamaan oman pienen\nnäyttämömme, jossa esiinnyin ensi kerran näytellen nuoren ylioppilaan\nosaa pienoisessa laulukappaleessa \"Kalatyttö\". Olin silloin\nkaksitoistavuotias, kuten sanottu.\n\n— Ette tietenkään vielä ensiluokkalaisena ruvennut ajattelemaan\nnäyttelijäuralle antautumista?\n\n— Enpä tietenkään, ja kun sitten rupesin sitä todenteolla ajattelemaan,\nniin pani äitini jyrkän vastalauseensa näihin tuumiini. Nuorten\nnäyttelijäin tila ei hänestä tosin niin perin toivoton ollut, mutta\nvaroittavana esimerkkinä hän puhui aina vanhoista näyttelijöistä,\njollaisia surkeita ilmiöitä harhaili todellakin niihin aikoihin\nkaupungista toiseen kiertävien ruotsalaisten teatteriseurueiden\nmatkassa etsiskellen epätoivoisesti rahoja päästäkseen taas jatkamaan\ntaivallusta toisille seuduille. Varoituksistaan ja vastustamisistaan\nhuolimatta oli äitini kuitenkin itse mitä innokkain teatterissa kävijä,\neikä hän estänyt muitakaan siellä käymästä, päinvastoin. Hän lähetti\npalvelijatkin usein katsomaan hyviä kappaleita, jotka hänen mielestään\nsivistivät suuresti näitä ihmisiä ja käänsivät heidän mielensä pois\ntanssista, tuosta kaiken pahan alkujuuresta. Tuntuupa näin ollen\nmelkein siltä kuin näyttämölliset harrastukseni olisivat jonkun verran\nperittyjä, kuten rakkauteni taiteeseen yleensäkin.\n\n— Muistanette ehkä vieläkin varhaisemmasta lapsuudestanne piirteitä,\njotka olisivat mahdollisesti viitanneet tulevaan elämänuraanne?\n\n— Kenties hiukan, mutta pari sanaa ensin vielä tuosta perinnäisyydestä,\nkun se nyt kerran sattui puheeksi tulemaan. Isäni, koulunkäymätön mies,\nkuten niin monet muutkin vanhan kansan ihmiset, toimi kaupungissamme\nolevan ruotuväen soittokunnan johtajana, ja ruotuväen hajottua hän\nsitten eli loppuikänsä Hämeenlinnan urkurina. Muistan, että hänellä\noli mitä suurimmat soitannolliset ja taiteelliset lahjat. Minkä\nkoneen hän ikänä käteensä saikin, heti hän haki asteikon ja käytteli\nsitten konetta jonkun ajan kuluttua kuin mikäkin mestari. Niin, ne\nvarhaisimmat piirteet. Paljon en tietysti muista, mutta hyvin vilkas\nvain olin, puhuin ja paukutin aina, kuten Axel Ahlbergkin kertoo\npoikasena tehneensä; esiintymis- ja esityshalua sellainen tietenkin\noli. Varsinkin maalaisia, jotka sattuivat luonamme käymään, koetin\nparhaani mukaan huvittaa; he kai tietäisivät kertoa paljonkin\nsellaista, minkä itse jo olen unohtanut.\n\n— Kuinka taipumuksenne kehittyivät sitten edelleen kouluaikananne?\n\n— Paitsi jo mainitsemiani esiintymisiä omalla pikku näyttämöllämme,\nsain ahkerasti harjoittaa koulussa runonlausumista suomenkielen\ntunneilla. Minua ei kainostuttanut lainkaan, kuten muita poikia, mennä\nlausumaan luokan eteen runoläksyjä, löysin niissä päinvastoin suurimman\niloni. Ja ahkerasti sainkin laususkella, sekä oppitunneilla että\nvarsinkin aina kevättutkinnoissa. Muistan hyvin viimeisen tällaisen\nesitykseni keväällä 1878, jolloin myös erosin koulusta. Lausuin silloin\nRunebergin _Sotilaspojan_. Isäni oli hiljakkoin kuollut, ja muisto\ntästä oli vielä niin syvällä sielussani, että lausumiseni tapahtui\nentistään suuremmalla hartaudella ja tositunteella. Rehtori Geitlin\nsattui omin korvin kuulemaan tämän tutkiessaan viereistä luokkaa, josta\nhän kiirehti suoraa päätä minua ihan kädestä pitäen kiittelemään ja\nonnittelemaan, vaikka ei hän omasta puolestaan tahtonut minua kehottaa\nteatteriin liittymään.\n\n— Olitte silloin jo varmasti päättänyt liittyä teatterin palvelukseen.\n\n— Ihan varmasti. Päätökseni oli jo kypsynyt edellisenä vuonna, jolloin\nolin kuusitoistavuotias nuorukainen. Ratkaisevimmin vaikutti tähän\nSuomalaisen teatterin näytännöt, joita silloin näin noin kymmenkunta.\nNo niin, koulusta eroamisvuoteni syksyllä matkustin jo Helsinkiin toht.\nBergbomin luo ja pyrin teatteriin. Hän tutki minua, luetti jo ennen\nesittämiäni osia, oli taitoihini tyytyväinen, mutta virkkoi: \"Ei tämä\nole mikään lasten laitos, menkää nyt vielä kotia miehistymään ja tulkaa\nsitten takaisin.\" Eikä teatteri tainnut siihen aikaan mikään lasten\nlaitos todellakaan olla. Siellä ryypiskeltiin lujasti ja vietettiin\nmuutoinkin iloista elämää, jota makeutta ei tohtori arvatenkaan\ntahtonut päästää lapsia maistamaan.\n\n— Tästä ei intonne kuitenkaan laimennut?\n\n— Vielä mitä! Kun sitten vietin sen vuoden joulun Iitissä ja pääsin\nsiellä taas esiintymään seuranäytelmässä \"Kuinka anopeista päästään\",\nniin ei minua voinut enää mikään pidättää, vaan matkustin seuraavassa\ntammikuussa taas Helsinkiin. Nytpä kai olin jo miehistynyt, koska toht.\nBergbom otti minut muitta mutkitta teatteriin. Puheosasto vieraili\nsilloin parhaillaan Turussa, mutta tohtori kehotti minua jäämään\ntänne niiksi pariksi viikoksi, jotka teatteri vielä viipyi poissa,\nja lueskelemaan sillä aikaa rooleja hänen johdollaan. Ja niin sitä\nsitten lueskeltiin, opeteltiin Nummisuutarien Eskot ja Iivarit, joista\nosista en muutoin mieskohtaisesti lainkaan pitänyt. Nautin niistä\ntietysti taideteoksina, mutta en olisi vain mitenkään tahtonut näytellä\nkoomillisia osia. Sanoinkin sen tohtori Bergbomille, mutta nauraen ja\nkatsoen pitkään minuun hän vain virkkoi: \"Vai ette pidä? Sitä te ette\nnyt todellakaan tiedä, sillä näyttelijä saa vuosikausia olla teatterin\npalveluksessa, ennenkuin hän todellakin pääsee selville siitä, mitkä\nosat häntä miellyttävät.\" No niin, palasi sitten puheosasto Turusta,\nja esitettäväksi määrättiin Nummisuutarit, jossa minun tuli näytellä\nEskon osaa. Siitäkös Benjamin Leino vainaja synkistyi, ja riisti kuin\nriistikin minulta osan. No, Iivarin tehtävä oli siihen saakka ollut\naina huonoissa käsissä, naiset olivat sitä vain näytelleet, ja sen\nsain nyt minä, ja samalla siitä tuli ensimmäinen osa, jossa teatterin\npalveluksessa esiinnyin helmikuulla 1879.\n\n— Mainitsitte äsken, että ette pitänyt koomiliisista osista. Kumpiko\noli oikeassa, tekö vai tohtori Bergbom?\n\n— Osittain hän, suurimmaksi osaksi minä itse kuitenkin. Ajatelkaahan,\nvaikkakin olen esiintynyt enimmäkseen koomillisissa tehtävissä, ja\nmenestyksellä kylläkin, niin pidän kuitenkin enemmän vakavista osista.\nEnsi kokeeni tällä alalla sain suorittaa Jaakkona Anzengruberin\n\"_Valapatossa_\", ja onnistuin täydellisesti. Sanomalehdet ylistivät\nminua maasta taivaaseen, niin oli asian laita, en sano sitä itseäni\nkehuskellakseni. Elin niin syvästi ja täydellisesti tämän pienen osan,\nettä se herpaisi voimani niin kokonaan, jotta toivoin johtokunnan\njäsenetkin kauaksi luotani heidän käydessään minua kiittämässä. Ja tämä\nosa on vieläkin lempiosiani, kuten on toiseksi _Nikitan_ osa \"_Pimeyden\nvallassa_\" ja _prinssi Erikin_ osa Strindbergin \"_Kustaa Vaasassa_\".\nTietysti pidän koomillisistakin osistani, kuten Reviisorista y.m. mutta\nen niin suuresti kuitenkaan kuin edellisistä.\n\n— Millaiseksi sitten uneksitte näyttelijäuran, ja ovatko ne unelmanne\ntoteutuneet?\n\n— Unelmat tietysti olivat suuret, mutta kyllä todellisuus tuli sitten\nkuin korvapuusti. Aluksi arvostelu oli kovin ylevämielinen, pelkkää\nkiitosta vain, joka ehkä onkin hyvä nuoren miehen kannustukseksi,\nmutta vallan suhdatonta on se, että silloin kun mies itsetietoisesti\njo tekee työtä, tietää jotakin luovansa ja antavansa kunnollista,\nniin saa tavan takaa lukea, että ei osaa puhua, ei kävellä, ei tehdä\neleitä, ei edes hengittääkään. Turha minun sittenkin on moittia,\nsillä perin päivänpaisteinen on urani aina ollut, \"Onnen Pekka\" minä\ntodellisuudessakin olen ollut, en vain näyttämöllä. Ensimmäiset tosi\nmurheeni ovat tulleet — nyt vasta, kahtena viime vuotena, jolloin olen\nsaanut vain pari osaa näytellä. Tällainen työttömyys voi tehdä miehen\nmielipuoleksi, ajatelkaahan vain, että teiltä kahdeksi vuodeksi, ja\nmahdollisesti vieläkin pitemmäksi aikaa ehdottomasti riistettäisiin\nkynä, eipä taitaisi niinkään hauskaa olla, lopetti taiteilija\nhaastattelun.\n\n\n\n\nKatri Rautio.\n\n\n— Minun elämäni, alkoi rouva Rautio haastattelun, on ollut sangen\nköyhävaiheinen, sen vähäiset muistot tuskin tuottavat kenellekään iloa.\n\n— Koettakaamme nyt kuitenkin, ehdotimme. Tokko muistatte, minkä\nikäisenä teissä heräsi halu antautua näyttelijäuralle?\n\n— Ei se minussa varsin lapsena herännyt, sillä siihen aikaan ei lapsia\npäästetty milloinkaan teatteriin, he eivät edes saaneet kuullakaan\nmitään tuosta laitoksesta. Vallan hitaasti ja sangen myöhään minä\npääsin selville tulevasta elämänurastani. Varhaisimman lapsuuteni\najoilta en tiedä ainoatakaan merkkiä, mikä viittaisi näyttämöllisiin\ntaipumuksiin. Satukirjoja tosin luin hyvin suurella innolla, mutta\nsitähän tekevät tietääkseni melkein kaikki lapset; ei siinä siis mitään\nerikoista.\n\n— Lukevatpa tietenkin, eikä lähimainkaan kaikista tule —\nnäyttämötaiteilijoita. Mutta mitkä vaiheet sitten johtivat tienne\nteatteriin?\n\n— Ensi aiheena on kai pidettävä siirtymistäni Pietarista, jossa\nolen syntynyt ja kasvanut. Äitipuoleni kuoltua muutin sieltä noin\nkaksitoistavuotiaana tätini luo Hämeenlinnaan, jonka kaupungin\ntyttökoulussa sain myös jatkaa Pietarin kirkkokoulussa alottamiani\nopinnoita. Tulevaisuudelleni tärkeintä oli kuitenkin se, että tätini\nluona asui samoihin aikoihin herrasväki Aspegren. Rouva Aspegrenilta\nsain eräänä päivänä lipun teatteriin, jonne tätikin minut laski, sillä\nolinhan jo kolmetoistavuotias tyttö, enkä siis mikään lapsi enää.\nSilloin näyteltiin Birch-Pfeifferin kappale Sirkka, johon, samoinkuin\nteatteriin yleensäkin, innostuin niin rajattomasti, että varmasti\npäätin kaikin voimin pyrkiä kohti tätä elämänmaalia.\n\n— Tämä päämaali ei tietenkään nuoruutenne takia ollut vielä suinkaan\nlähellä?\n\n— Ei lähellä, mutta ei niin perin kaukanakaan, sillä jouduin\nharvinaisen nuorena teatterin palvelukseen. Mutta paljon kovia sain\nkokea tällä väliajalla. Masentavimmin minuun vaikutti se ankara\nsilmätauti, jota näistä ajoista alkaen sain potea noin kaksi vuotta ja\njoka uhkasi viedä minulta näön. Koulua en voinut käydä, viisi luokkaa\nolin juuri ennättänyt suorittaa, mutta suurin suruni oli kuitenkin se,\netten sokeaksi tultuani tietysti voinut ajatellakaan näyttelijäuralle\nantautumista, jota aikomusta kunnon tätini muutoinkin murheekseni\nankarasti vastusti.\n\n— Kaikki nämä vaikeudet ja vastukset kuitenkin voititte.\n\n— Viisitoistavuotiaana paranin tuosta vaikeasta silmävammastani, ja\nsilloin sain myös tätini taipumaan ja kirjoittamaan rouva Aspegrenille,\njoka kutsuikin minut Helsinkiin toht. Bergbomin tutkittavaksi. Kaikki\nmuutoin hyvin, mutta olin ihan liian nuori, enkä osannut sitäpaitsi\nniin nimeksikään suomenkieltä, ja sain palata suoraapäätä takaisin\nHämeenlinnaan, jossa sitten jatkoin vuodenpäivät lukuja ja opinnoita,\ntällä kertaa yksityisopetusta nauttien.\n\n— Mitä sitten sattui vuoden päästä?\n\n— Sattuipa tulemaan kirje rouva Aspegrenilta, joka ilmoitti, että\nSuomalainen teatteri aikoi näytellä _Tuhkimo_ nimisen kappaleen, jonka\ntekijää en muista, mutta jossa esiintyi paljon nuoria tyttöjä ja Ida\nAalberg pääosassa. Tässä kappaleessa, kirjoitti rva Aspegren, saisin\nminäkin kokeeksi esiintyä, jos voisin Helsinkiin matkustaa. Sen teinkin\nja kuusitoistavuotiaana esiinnyin siis ensi kerran teatterissa tuossa\nsamaisessa Tuhkimo kappaleessa.\n\n— Oliko tämä kappale ensimmäinen, jossa eläissänne esiinnyitte?\n\n— Ei ollut. Ajatelkaahan, tuo Tuhkimotaru on ollut minulle ihan\nkohtalokas, sillä sitä olin esittämässä ensi kerran elämässäni\nesiintyessäni, mikä tapahtui sirkuksessa ollessani noin\nnelitoistavuotias. Tai ei nyt oikeastaan sirkuksessa, vaan eräässä\nHämeenlinnaan saapuneessa akrobaattiseurassa, joka esitti Tuhkimotarun\npantomiimina. Tähän tarvittiin avustamaan paljon nuoria tyttöjä, joiden\njoukkoon liittyi eräs meidänkin talossa asuva tyttönen. Hän vei minut\nsalaa tädiltäni katsomaan harjoituksia, joissa erästä osanottajista\nei saatu mitenkään tehtäväänsä oppimaan. Silloin johtaja kysyi,\nhaluttaisiko ketään katselevista tytöistä astua tämän huono-oppisen\ntilalle, mutta kukaan ei ilmoittanut haluavansa. Johtaja silmäili\nparveamme ja valitsi siitä minut. Toisiin harjoituksiin en uskaltanut\ntätini vuoksi enää lähteä, mutta sitä seuraaviin tuli tuo naapurin\ntyttö minua etsimään. Sain siitä ankarat nuhteet tädiltä, joka\nkuitenkin laski hartaasti ja kauniisti rukoiltuani minut jatkamaan tätä\nhommaa. Siinä ensimmäinen esiintymiseni.\n\n— Saitteko sitten heti tuossa toisessa Tuhkimossa esiinnyttyänne\nvälikirjan teatteriin?\n\n— Sain sen vasta saman vuoden syksyllä, jonka keväänä olin tuon\nensi esitykseni suorittanut. Senjälkeen sain sitten näytellä sangen\nvähäpätöisiä osia, olla enimmäkseen vain statistina, mikä seikka\nkai johtui siitä, että en ollut harjoituksissa milloinkaan valmis,\nen tuntenut itseäni milloinkaan varmaksi, vasta lavalla julkisina\nensi-iltoina tein osastani, minkä siitä saatoin tehdä. Aina vähitellen\npääsin suurempia osia esittämään, ja varsinkin Ida Aalbergin erottua\nteatterista on ohjelmistoni ollut sangen laaja ja voimia vaativa.\n\n— Kyselisin vielä ensimmäisiä ilojanne ja vastoinkäymisiänne tällä\nelämänurallanne.\n\n— Nehän ovat oikeastaan yksityisiä, personallisia asioita, joista ei\nmielellään puhele. Paljonhan sitä elämässä katkeruutta on, täytyy\noppia kantamaan ja kestämään. Eipähän minulla kai milloinkaan\nsuunnattomia vastoinkäymisiä ole ollut, mutta ei niin äärettömiä\nilojakaan. Jokaista osaani tutkiessani ja siihen syventyessäni olen\nelänyt sen niin kiihkeästi, ihan kuin kuumeessa, jotta ensi-iltoina,\nesiripun laskeuduttua viimeisen näytöksen jälkeen olen melkein joka\nkerran purskahtanut itkuun. Minusta on aina tuntunut siltä kuin olisin\nluopunut pyhimmästäni, kauneimmastani, ja heittänyt sen ihmisten\ntallattavaksi. Eihän tuota voi erikoiseksi iloksikaan sanoa, lopetti\ntaiteilijatar haastattelun.\n\n\n\n\nAleksis Rautio.\n\n\n— Tiedättekö, alotti herra Rautio haastattelun, minä niin kovin\niloitsisin, jos minusta puhuttaisiin ja kirjoitettaisiin niin vähän\nkuin suinkin. Sanomalehtiarvostelutkin ovat mielestäni niin perin\njoutavia, olisi paljon parempi, ellei niitäkään olisi olemassa ...\n\n— Elleivät ne yleensä miellytä, niin eikö niitä voi jättää kokonaan\nlukematta?\n\n— Vielä mitä; aina niitä vartoo ja kun nimensä näkee, niin tietystikin\nlukee. Eräs meikäläinen taiteilija kertoi, että hän ei ole enää moniin\nvuosiin lukenut yhtään arvostelua eikä tahdokaan lukea; mutta olipa\ntässä eräänä päivänä hänestä moittiva kritiikki lehdessä, niin heti\nmies vastasi. Oli kai sittenkin lukenut...\n\n— Siinäpä se! Kun kerran on julkiseksi henkilöksi ruvennut, niin on\njulkisuus myöskin kestettävä. Niinpä alotamme...\n\n— Enpä minä itse niinkään siihen asemaan pyrkinyt, muiden tahto siinä\nsuurimmaksi osaksi oli johtamassa.\n\n— Oma tai muiden, mutta ei sitä nyt sentään miestä ihan väkisin viedä.\nSaanemme kuitenkin tuosta ratkaisevasta askeleesta jotakin kuulla.\n\n— Olen syntynyt ja kasvanut Viipurissa, jatkoi sitten hra Rautio,\nja siellä olin vuoden 1881 loppupuolellakin, jolloin Suomalainen\nteatteri vieraili paikkakunnalla. Eräs ystäväni ja vanha työtoverini,\nfarmaseutti Tilander, olen näet ollut pillerinpyörittäjänäkin, rupesi\nperin voimakkaasti vaatimaan, että pyrkisin teatteriin. Minä tietysti\nhankasin yhtä voimakkaasti vastaan, mutta kahden viikon kuluttua sai\nystäväni minut kuitenkin toht. Bergbomin puheille, joka oli heti valmis\nkiinnittämään minut teatterin palvelukseen.\n\n— Tohtori Bergbom tunsi teidät niinmuodoin ennestään?\n\n— Olihan hän nähnyt minun jonkun kerran näyttelevän. Viipuriin olin\nnäet perustanut pienen iltaseuran, joka tuontuostakin esitti aina\nnäytelmäkappaleita. Suomalaisen teatterin jäsenien sitten kaupungissa\nvieraillessa kutsuimme heidät näytännöitämme katselemaan, ja heidän\nmukanaan tuli toht. Bergbomkin silloin tällöin.\n\n— Tässäkö seurassa esiinnyitte ensi kerran eläissänne näyttämölavalla?\n\n— Tässä juuri, ja silloin olin jo kaksikymmenvuotias nuorukainen.\nNäyttelin janakkalalaisen rusthollari Lindin osan _A. Oksasen_\nsuomentamassa \"_Riita-asia_\" nimisessä kappaleessa.\n\n— Tietysti teissä oli jo ennenkin ilmennyt näyttämöllisiä harrastuksia\ntai ainakin viittauksia tulevaan elämänuraanne.\n\n— Olihan niitä, vallankin ihan lapsena; koulunkäyntiajan olin paljon\nrauhallisempi. Pikku poikana etsin ja sain käsiini kaikenmoisia\nkappaleita, varsinkin ruotsinkielisiä, joita sitten näytellä tolitin\ntovereille; etupäässä yksin, kun en mitenkään tahtonut saada sisartani\ntaipumaan vastanäyttelijäksi. \"En minä tuollaista viitsi\", hän\ntavallisesti vastasi.\n\n— Mutta kertomus varsinaiseen teatteriin liittymisestänne jäi kesken,\nemmeköhän jatkaisi siitä?\n\n— No, mikäpäs siinä. Niin varsinkin lauluääneni takia tahtoi\ntoht. Bergbom kiinnittää minut teatteriin. Olimme kaikesta muusta\nyksimieliset paitsi palkasta, joka ei siihen aikaan ollut suinkaan\nnäyttelijöillä suuri, korkeintaan 50 markkaa kuussa vasta-alkajilla.\nMutta enhän minä mitenkään sellaisesta summasta suostunut jättämään\npaljon parempaa paikkaani. Viimein lupauduin 100 mk:n kuupalkasta\nteatterin palvelukseen, ja niin oli se asia järjestetty.\n\n— Mikä sitten oli ensimmäinen osa, jossa teatteriin liityttyänne\nesiinnyitte?\n\n— Kaupunginpalvelijan osa _Tyko Hagmanin_ sommittelemassa pienessä\n\"_Kyökissä_\" nimisessä kappaleessa. Ensimmäinen laulukappaleeni oli\n\"_Laululintunen_\", sitten \"_Nürnbergin nukke_\" j.n.e.\n\n— Saitteko sitten heti välikirjan teatteriin?\n\n— Sain sen sopimuksen mukaan seuraavana kevännä, v. 1882, jolloin olin\ntäyttänyt 24 ikävuottani.\n\n— Ohjelmistonne laajeni sitten tietysti vähitellen, sillä olettehan\nkuitenkin esiintynyt enemmän puhe- kuin lauluosissa.\n\n— Pianhan se alkoi laajeta, ja _Minna Canthin_ kirjallisuuteemme\nilmestyminen sen etupäässä ja ensinnä aiheutti. Jo vuonna 1883 sain\nHoppulaisen osan \"Murtovarkaudessa\", ja sitten hiukan myöhemmin niitin\nensimmäisen suuremman taiteellisen voittoni Toppona \"_Työmiehen\nvaimossa_\". Arvostelut olivat kiittäviä, toht. Bergbom ylen\ntyytyväinen. Ja tyytyväinen olen itsekin ollut saadessani esittää\nkoomillisia osia, sillä se on oikea alani. Milloinkaan en ole tahtonut\ntraagillisia tehtäviä, kuten niin monet koomilliset näyttelijät, jotka\nniissä järjestään epäonnistuvat.\n\n— Kyselisin vielä ensimmäisiä vastoinkäymisiänne ja murheitanne?\n\n— Mitäpä niistä, ainahan niitä sattuu. Kaikkein ensimmäinen kohtasi\nminua heti Helsinkiin Viipurista uudenvuoden aattona saavuttuani. Menin\ntäällä aterioimaan vanhaan Villensaunan mainioon ravintolaan, ja siellä\nminulta varastettiin uudet kalossit, jotka juuri Viipurista lähtiessäni\nolin ostanut, lopetti taiteilija haastattelun.\n\n\n\n\nIisakki Lattu.\n\n\n— Olen syntynyt Inkerinmaalla, Kolppanan pitäjän Lätinä nimisessä\nkylässä, alkoi Iisakki Lattu nuoruutensa muistoja kertoa. Isäni ja\nisoisäni olivat talonpoikia ja itseoppineita miehiä, joilla kummallakin\noli sekä luku- että kirjoitustaito. Jos tunnette Matti Kurikan\nnäytelmän \"Viimeinen ponnistus\", niin tunnette samalla kansamme sekä\nisoisäni historian, tämä kappale on näet miltei suoranainen kuvaus\nhänestä ja hänen ajastaan, tietystikin kirjailijan pienillä vapauksilla\nja tyylittelyillä muovailtuna. Sellainen pohja oli minulla, josta\nsitten läksin tietäni eteenpäin taivaltamaan. Se tie johti ensin\nvaatimattomaan kyläkouluun, johon kukin oppilas sai tulla oppimaan\nmitä ainetta itse vain halusi. Minä aloin \"kieliopinnoilla\". \"Meidän\npoika tahtoo lukea venättä\", sanottiin minua kouluun vietäessä. Muiden\npojat taas tahtoivat lukea mikä virsikirjaa, mikä katkismusta, mikä\npipliaa. Pitkän pöydän ääressä kaikki lukivat — ääneen läksyjään,\nkukin eri ainettaan. Luvun jälkeen sitten opettaja, ankara, jostakin\nSuomen puolelta saapunut mies, vasta ilmestyi kuulustelemaan ja\npääasiallisesti jakelemaan rangaistuksia, jotka olivat määräyksiltään\nseuraavanlaisia: \"Sinä ansaitset kopranahkaisen myssyn\" (s.o. saat\nkämmenellä pääkuoreesi), \"sinä tarvitset patukkaa\" j.n.e. Tämän, koulun\nloputtua ei lukuhaluni suinkaan loppunut, vaan vaadin, että isäni\nlähettäisi minut suurempaan kouluun. Vaatimustani piti ukko kuitenkin\nvallan merkillisenä ja sopimattomana. \"Osaathan sinä jo lukea ja\nkirjoittaa, siinä sitä on jo ihan ihmeesti.\" Mutta siihen en kuitenkaan\ntyytynyt, vaan käännyin murheissani pappimme puoleen, joka sitten\npehmitti isän kovan sydämen ja toimitti minun kansakouluun.\n\n— Joko teissä siihen aikaan oli herännyt minkäänlainen mielenkiinto\nnäyttämötaidetta kohtaan?\n\n— Ei juuri silloin vielä, mutta hiukan myöhemmin oppiajallani\nkylläkin. Jouduin kansakoulusta näet seminaariin, jollainen, tosin\nvain yksiluokkainen, meidän maahamme oli perustettu jo ennen kuin\nJyväskylän seminaari perustettiin Suomeen. Seminaarin kirjastosta\nme oppilaat näet lainailimme ja lueskelimme kirjoja, joista etenkin\nnäytelmät vaikuttivat meihin syvästi. Loppujen lopuksi päätimme sitten\nyksin voimin esittää Oksasen suomentaman Molièren kappaleen \"Väkinäinen\nnaiminen\". —\n\n— Siinä kappaleessa varmaan tekin esiinnyitte ensi kerran elämässänne?\nMinkä ikäinen silloin olitte?\n\n— Siinäpä tietenkin. Näyttelin filosoofi Pancratiuksen osan, josta\nesityksestä sain johtajamme erikoiset kiitokset. Olin silloin noin\nviisi- kuusitoistavuotias.\n\n— Varsinainen teatteri oli teille ehkä siihen aikaan vielä verrattain\nouto laitos.\n\n— Olipa melkein. Hatsina nimisessä lähikaupungissa vieraili kuitenkin\nniihin aikoihin eräs venäläinen teatteriseurue, jota minunkin piti\nvälttämättömästi päästä katselemaan. Siellä näin sitten ensi kerran\neläissäni oikean teatteriesityksen. \"Venäläiset häät\" oli kappaleen\nnimi, tekijää en varmuudella muista.\n\n— Tämä tietenkin innosti teidät yhä enemmän teatteria ajattelemaan?\n\n— Se kyllä ja vielä enemmän Suomalaisen teatterin esitykset, joita\nsatuin Pietarissa käydessäni näkemään. Näyttelijä Vilho toimi silloin\njohtajana, toht. Bergbom hoiteli Helsingissä pääasiallisesti oopperan\nasioita. Moserin \"Yhdistysjuhla\" oli ensimmäinen suomenkielinen\nkappale, jonka teatterilavalla esitettynä olen nähnyt. — Niihin\naikoihin toimin jo opettajana kotipuolessa, jossa toimessa olin\nkokonaista kahdeksan vuotta. Parhaani mukaan koetin siinä tyydyttää\nnäyttämöhaluani ja pian tempasin koko seudunkin mukaani. Eräs\ntoverini, lukkari Suni, kirjoitti kappaleita, joita sitten koululla\nesitettiin. Paikkakuntalaiset kiintyivät näytöksiimme niin, että\nalkoivat napista, jos esityksiemme väliaika milloin rupesi käymään\nhiukan edellisiä pitemmäksi. Mutta ei tämäkään lopulta tyydyttänyt,\nvarsinkaan ei opettajan toimi, sillä siitä koitui työtä ihan liiaksi.\nOli näet koulussani aina vähintäin 140 oppilasta, vieläpä toisinaan\nsatakuusikymmentäkin, joita ihan yksin sai ohjata ja valistaa.\nTuumiskelin tointa jos jonkinlaista ja päätin lopulta ruveta\nlähetyssaarnaajaksi, mutta siihen ei Suni lainkaan suostunut, sanoi\nvaan \"että kyllä me täällä näyttelemistäsi paremmin ymmärrämme kuin\npakanat Ovambomaalla\". Ja siihen se tuuma raukesikin.\n\n— Eikö sitten mieleenne juohtunut milloinkaan Suomalainen teatteri?\n\n— Juohtuihan se, vallankin kun veljekset Matti ja Tuomas Kurikka minua\nsinne kovin kehottivat lähtemään. Kirjoittipa Matti vielä asiasta toht.\nBergbomille, joka kehotti vain tulemaan kokeille. Teatteri oli silloin\nTampereella. Hankin itselleni viransijaisen ja matkustin sinne päätä\npahkaa. Tämä tapahtui syksyllä 1883.\n\n— No, sillekö tielle sitten jäitte?\n\n— En, vielä tässä hiukan juttua piisaa. Tampereella minut otettiin\nsangen kylmästi vastaan; kokimiksi sain lausua muutamia runoja, vieläpä\nlukien esittää toht. Bergbomille Nummisuutarien Eskoa, jonka kappaleen\nensimmäisen näytöksen olin jo ennen kotipuolessa esittänyt. Näytteeni\nkyllä hyväksyttiin, mutta ei vain minua mielihyvällä. Palkattomana ja\npääasiallisesti kuiskaajana sain sitten seurata teatteria Turkuun,\njossa viivyimme pari kuukautta.\n\n— Mikä oli ensimmäinen julkinen osanne Suomalaisessa teatterissa?\n\n— Aivan vähäpätöinen muurilla seisovan sotilaan osa Topeliuksen Regina\nvon Emmeritzissä. Siinä innostukseni minut muutoin sekoitti. Ruhtinas\nEmmeritz kysyi:\n\n    \"Näkyykö vihamies,\n    vaara onko Iässä?\"\n\nVastatessani säkeellä\n\n    \"Tiheillä joukoilla\n    on hän tänne rientämässä\",\n\nsiinä muutoin koko osani, sai intoni minut tekemään lausuntoon noin\nkymmenkunnan väärää painostusta, loppusoinnun kerrassa kirkaisin, mikä\ntoht. Bergbomia ei suinkaan miellyttänyt. Merkittävin osani tältä\najalta oli kuitenkin Karrin osa Nummisuutareissa. Sitä näytellessäni\nen kuitenkaan enää oikeastaan kuulunut teatteriin, sillä olin saanut\ntoht. Bergbomilta jo lähtökäskyn. Turkulaiset innostuivat esitykseeni\nniin, että panivat näytöksen jälkeen toimeen oikein juhlaillatsut,\njoissa pidettiin puhe meille kahdelle Inkerinmaalaiselle, neiti\nLilli Kurikalle (nyk. rva Robert Kajanus) ja minulle, johon sitten\nvastasinkin. Ja läksin takaisin omalle maalleni.\n\n— Ette siitä kuitenkaan siis lannistunut?\n\n— En, tahto oli siksi luja. Matti Kurikka kirjoitti sitten taas\ntoht. Bergbomille, joka käski minun saapumaan seuraavana syksynä\n1884 Viipuriin. Otin silloin kerta kaikkiaan eron virastani, pistin\ntavarani kokoon, lähtöpäivä koitti ja paikkakuntalaiset pitivät juuri\nparhaillaan läksiäisjuhlia minulle, kun saapui kirje toht. Bergbomilta,\njossa hän jyrkästi kieltäytyi vastaanottamasta minua teatteriinsa.\nKiellosta huolimatta läksin kuitenkin Viipuriin, ja mitäpä muuta\ntekemistä virattomalla miehellä olisi ollutkaan. \"Tehän kuitenkin\ntulitte\", kivahti tohtori minut nähdessään, \"enkö minä kieltänyt?\"\n\n— No, välikirja syntyi kuin syntyikin kumminkin?\n\n— Siitä ei puhettakaan. Armosta ja palkatta sain sitten jäädä teatterin\npalvelukseen. Elätin itseäni puhtaaksikirjoitustyöllä, korjaamalla\ntovereiden kelloja, jonka ammatin opin rahattomana ensin omaani kuntoon\nlaitellessa, j.n.e. Paras osani niihin aikoihin oli Nummisuutarien\nAntreas, jota tohtorikin oli tovereille kiitellyt, ei minulle\nkuitenkaan.\n\n— Milloinkas sitten välikirjat syntyivät?\n\n— Vasta seuraavana kevännä, ja noin vain sattumoisiltaan. Teatteriin\nkiinnitettiin paljon väkeä, minua ei vain. Miksi se ja se otetaan eikä\nminua, kyselin aina tohtorilta. \"Hän osaa maalata\", vastasi tohtori\nm.m. \"Osaanhan minäkin.\" En ollut milloinkaan sivellintä pitänyt\nkädessäni. \"Näyttäkää!\" — \"Pääsenkö sitten teatteriin?\" — \"Pääsette.\"\nHarjoittelin kovasti ja sain kuin sainkin koivun kankaalle. Se\nhyväksyttiin ja välikirja tuli, ei auttanut enää muu.\n\n— Paljon oli siis alussa vastuksia.\n\n— Olihan niitä, mutta oli iloakin, kun aina keksin jotain uutta, joka\nvähitellen teki minut laitokselle välttämättömäksi. Oopperanuotteja\nrupesin monistelemaan hektograafilla, jota konetta tohtori ei tuntenut,\nihmetteli vain, miten nopeasti nuottien kirjoittaminen sujui j.n.e.\n\n— Entäs sitten unelmanne näyttelijäurasta?\n\n— Korkeathan ne olivat, korkeammat kuin mitkään muut, ja suuri oli\nmyöskin kunnioitus toht. Bergbomia kohtaan, vaikka hän usein melkein\naiheettoman tylysti minua alussa kohteli.\n\n\n\n\nOlga Poppius,\n\n\nKysyessämme kirjeellisesti rouva Olga Poppiukselta suostuisiko tämä\nhaastattelussa kertomaan lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista ja\nmuistoista, kirjoitti hän vastauksessaan m.m. seuraavaa:\n\n\"Arvoisan kirjeenne johdosta täytyy minun ilmoittaa, ett'en\nparhaimmalla tahdolla ja vilkkaimmalla mielikuvituksella voi pusertaa\nesiin mitään 'mieltäkiinnittävää' lapsuus- ja nuoruusvuosistani. Olin\naivan tavallinen lapsi, leikin 'teatteria', kuten tietääkseni kaikki\nmuutkin lapset, enkä edes hämärästi muista, koska näyttelemishalu\nminussa 'heräsi'. En myöskään jaksa muistaa, että nuorena tyttönä\nolisin ollut toisenlainen kuin nuoret tytöt yleensä. Jos jotain\nitsenäisempää on tullut luonteeseeni, niin se on siihen ilmestynyt\nvasta myöhemmällä ijällä, ja siitähän ei nyt ole kysymys. — — —\"\n\nTämä ei ollut kuitenkaan vielä omiaan säikyttämään urhoollista\nhaastattelija-sydäntämme, ja niinpä istuimme kuin istuimmekin eräänä\nkirkkaana syysaamuna savolaisissa kievarikärryissä, jotka sivumennen\nsanoen ajoimme säpäleiksi, myöhästyimme nokan ohi kiitävästä\njunasta ja vietimme umpioudolla rautatienasemalla pitkää pitemmän\npäivän hiljaisissa, ikävissä mietiskelyissä kohtalon omituisista ja\nsäälimättömistä oikuista. Mutta tämähän nyt ei oikeastaan kuulu asiaan,\nriittänee vain se tieto, että eräänä seuraavana sateisena päivänä\ntodellakin saavuimme ehjin nahkoin kaupunkiin Kallaveden rannalla ja\nriensimme saamaan lisätietoja seuraavia muistiinmerkitsemisiä varten.\n\n— Tulittehan kuitenkin, alotti rouva Poppius keskustelun, varoitinhan\nteitä, minulla ei todellakaan ole mitään tiedossani, ei mitään\nkerrottavaa.\n\nSitä emme tietysti uskoneet.\n\n— Nähkäähän, jatkoi taiteilijatar, olisihan sitä aina jotakin, mutta\nsyvimmät syynsä salaa, ei tahdo elämänsä ratkaisevimpia vaikuttimia\nkenellekään kertoa, siksi ovat tällaiset haastattelutiedot aina niin\nkovin pintapuolisia. Ehkäpä voisi joskus pohjemmaltakin ammentaa\nmuistoja ja aavistuksia, mutta nyt ne kaikki ovat vielä liian lähellä,\nniin äsken elettyjä, että ei itsekään kykene niitä selkeästi ja\ntarkasti erittelemään ja tutkistelemaan, vielä vähemmin niitä muille\nvalmiina tarjoamaan.\n\nOlihan tämä jo kuitenkin jonkinlainen myönnytys, kävimme senvuoksi\nrohkeasti suoraan asiaan:\n\n— Niin, milloinka tunsitte oikeastaan ensimmäisen harrastuksen heräävän\nnäyttämötaidetta kohtaan; koulunpenkillä tai ehkäpä jo aikaisemminkin?\n\n— Kirjoitinhan jo, että olin hyvin tavallinen lapsi, aivan muiden\nkaltainen, ei siis silloin. Koulunpenkillä? Vallan toiset harrastukset\nminulla silloin oli, teatteri oli liian maallista.\n\n— Ihanko hengelliset harrastukset?\n\n— Ei, ei lainkaan, pikemmin päinvastoin, mutta emme nyt niistä puhu,\njohan minä — — —\n\n— Vallanko nyt niin, eihän tuo niin \"vaarallista\" liene?\n\n— Eihän se vaarallista lainkaan. Minä näet harrastin kokonaan toista\ntaiteenhaaraa, maalausta, josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään.\n\n— Rajoittui vain koulun piirustusopetukseen?\n\n— Pääasiallisesti siihen. Hiukan sitä myös käytteli värejä ominpäinsä,\nmutta eihän tuloksettomasta työstä kannata puhua.\n\nOlimme ihan samaa mieltä, varsinkin kun tahdoimme päästä taas\nkäsiksi näyttämötaiteeseen. Tiedustelimme senvuoksi taiteilijattaren\nensimmäistä näyttämöllistä esitystä ja sen tekemää vaikutusta häneen.\n\nEräässä tuttavaperheessä lapset olivat keskenään leikkineet ja\nnäytelleet, ruotsinkielellä, Z. Topeliuksen pienen kappaleen \"Ole\narmelias köyhille\", jossa taiteilijattaremme 15-vuotiaana oli esittänyt\nBrita muorin osan. Hauskaahan se etupäässä oli ollut, mutta kovin\nvakavasti se oli otettu, täydellisellä hartaudella ja antaumuksella\nesitettiin esitettävä.\n\n— Ei siis tämä johtanut ajatusta teatteriin, synnyttänyt edes hämärää\naavistusta tulevasta toimialasta?\n\n— Eipä tietenkään, koska vuotta myöhemmin koulusta erottuani rupesin\nerään suuren tamperelaisen liikkeen kassanhoitajattareksi ja siinä\ntoimessa sitten pysyin kaksi vuotta.\n\n— Entäs sitten kahden vuoden kuluttua?\n\n— Läksin silloin teatteriin.\n\n— Ajatus siis kypsyi kassanhoitajattarena.\n\n— Silloinpa tietenkin.\n\n— Esiinnyittekö Tampereella missään seuranäytelmässä?\n\n— Esiinnyin, kuten nuoret ihmiset yleensä esiintyvät heitä sellaisiin\ntilaisuuksiin avustamaan pyydettäessä. Ensimmäinen osani tältä\najalta oli _Alman_ osa kappaleessa \"_Tätä nykyä_.\" Tekijän salanimeä\nen muista, mutta älkää kirjoituksessanne mainitko kuulemaanne\noikeata nimeä, sillä en tiedä lainkaan, haluaako hän esiintyä\njulkisuudessa. Suomalainen teatteri kyllä esitti näytelmän aikoinaan,\nja on se painettuna kirjanakin ilmestynyt. Nämä esiintymiset eivät\nsuinkaan vaikuttaneet ratkaisevasti uranvaihdokseeni, päätös siitä\nkypsyi hiljalleen ensimmäisen siellä viettämäni vuoden kuluessa,\nja luultavasti ikävän ja työalaani kyllästymisen aiheuttamana.\nSeitsentoistavuotiaana kirjoitin sitten äidilleni, että ehdottomasti\ntulen pyrkimään teatteriin ja että minua on turha kieltää siitä, sillä\nkaikesta huolimatta lähden kumminkin.\n\n— Halu oli siis järkähtämätön ja vakava joka tapauksessa.\n\n— Siitäpä se näyttää.\n\n— Niin, siitä ja sen syistähän emme tosiaankaan puhu. Kyselisimme\nkuitenkin unelmistanne ja odotuksistanne tälle uudelle uralle\nastuessanne, tiedustelisimme noin vain ohimennen, sivuuttaaksemme tuon\narkaluontoisen syntyjen syvien tutkimisen.\n\n— Kahdeksantoistavuotiaan unelmathan ovat aina loistavat ja valoisat ja\nkorkealle sitä tietysti taiteensa asetti, korkeammalle kaikkea muuta\nmaallista. Muistan hyvin, kuinka syvästi säälin jokaista ihmistä, joka\nvain puhui tavallisista arkiasioista; ne raukat eivät mitään tiedä\noikeasta, todellisesta elämästä, mietiskelin mielessäni. Nyt myöhemmin\non sitten kyllä itsekin saanut paljon arkiasioita aprikoida, ja\nhyvinhän sitä siihenkin perehtyy ja tottuu.\n\n— Oliko polkunne tällä uudella uralla sitten aivan ohdakkeeton?\nuskalsimme kysäistä.\n\n— Eipä suinkaan, toista oli silloin kuin nykyään. Nykyisellä nuorella\npolvella on ihan liian hyvät päivät. Teatterikoulussa saadaan valmis\nnäyttämötottumus ja tekotapa, ei tarvitse paljon itse ponnistella,\nvähälahjaisimmatkin voivat jo heti alussa esiintyä jonkinlaisella\nvalmiudella ja suoriutua tehtävistään melkoisella menestyksellä. Me\nsaimme väliin vuosikaudet olla statisteina ja vuorotellen hoitaa\nkuiskaajan tointa. Kuiskaajana oli kurjinta. Halu paloi näyttämölle,\nmutta kohtalo viskasi näyttämön alle. Muistan hyvin, kuinka\nkerran Turussa vierailtaessa näyteltiin \"Kylän heittiö\" nimistä\nlaulukappaletta. Minulla oli tässä ilossa kuiskaajan onneton osa. Joku\nedellinen uhri, joka nyt luultavasti liikkui jo lavalla, oli piirtänyt\nsuorin kirjaimin luukun eteen sanat: Sufflera, din fan (Kuiskaa, senkin\npiru)! Tämä tietysti ärsytti yhä enemmän jo ennestään ärtynyttä mieltä,\nja laulukohtauksien aikana painuin aina kuiskaajan koppiin ja itkin\nkiukusta ja katkeruudesta. Varsinaisia vastuksia minulla ei kuitenkaan\nollut, ei suuria suruja eikä pettymyksiä, olivathan kaikki muutkin\nennen saaneet samaa kokea kuin minäkin, ei siis mitään valittamista.\nJa siitä huolimatta oli koko teatterissaoloni minulle kuin uhkaava,\npakottava ruoska.\n\n— Mistä se sitten johtui?\n\n— Siitä ankarasta kunnioituksesta työtä kohtaan, jonka minulle antoi\nneiti Avellan, joka sattui joutumaan opettajakseni. Siihen aikaan\nsai kukin vanhempi näyttelijä jonkun vasta-alkajan opastettavakseen,\nja minä jouduin nauttimaan, osaksi hyvien tuttavienkin toimesta,\nneiti Avellanin nerokasta ja sytyttävää ohjausta. Häntä saan kaikesta\nkiittää. Ensinnäkin jo ehkä teatteriin pääsystäni. Tohtori Bergbom ei\nnäet kiinnittänyt mitään erikoista huomiota minuun, mutta neiti Avellan\nuhkasi, että ei lukisi kenenkään alottelevan kanssa vastaisuudessa,\nellei \"Finneä oteta teatteriin\". Ja sitten on hänen ansiotaan koko\nse kunnioitus taidetta ja vakavaa työskentelyä kohtaan, mikä minussa\nmahdollisesti on ollut ja vieläkin on.\n\n— Tämä mainitsemanne neiti Avellanin lausuntoko aiheutti sitten\npääsynne vakinaiseksi näyttelijäksi?\n\n— Ehkäpä välillisesti, mutta oikeastaan sen aiheutti suoranainen\nsattuma. Muistattehan Molièren \"_Luulosairaassa_\" pienen Louison\nnimisen tytön, joka m.m. saa vitsaa isältään? No niin, minun\ntehtävänäni oli harjoittaa siihen osaan pieni kansakoulutyttö, joka\noppikin sen hyvin, mutta oli niin kaino, että ei saanut sanaakaan\nsuustaan ratkaisevana hetkenä. Harmistuneena toht. Bergbom määräsi\nminut näyttelemään oppilaani osaa, ja siinä onnistuinkin niin hyvin,\nettä sain muitta mutkitta näyttelijävälikirjan, tarvitsematta antaa\nkoenäytäntöä johtokunnalle. Tämä tapahtui kevättalvella 1886, siis\noltuani jo kokonaisen vuoden teatterin palveluksessa.\n\n— Silloinko esiinnyitte ensi kerran vakinaisen teatterin lavalla?\n\n— En, olin jo hiukan aikaisemmin näytellyt Sinipiikaa \"_Kullervossa_\"\nKivi-juhlassa tammikuun 1 päivänä 1886. Se oli samalla minulle suuri\nilonpäivä, sillä silloin oli nimeni ensi kerran painettu ohjelmaan.\n\nKysyimme sitten taiteilijattaren ensimmäistä suurta iloa taiteellisen\nvoiton ja menestyksen johdosta.\n\nSe oli tapahtunut hänen esittäessään _Boriskan_ osaa samassa \"Kylän\nheittiössä\", jonka kappaleen kuiskaajana hän kerran Turussa oli niin\nkatkerasti itkenyt.\n\n\n\n\nKaarle Halme.\n\n\n— Aiotte siis lopettaa sarjanne ja tehdä minusta viimeisen miehen,\nvirkkoi Kaarle Halme häneltä haastattelua pyytäessämme. Kiitos vain\nkunniasta! Mutta olettehan jo haastatellut niin monta suuruutta, että\nmitäs tällaisista pojista...\n\n— Poika kuin poika — ja mitäs turhista masentua, voihan sitä miehestä\nvastaisuudessa vielä suuruuskin sukeutua, kuten kaikista muistakin...\nEnsimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi... Mutta\ntosissa puhuen olen valinnut juuri teidät viimeiseksi senvuoksi, että\nvoisin lopettaa sarjan johonkin suurempaan, merkitsevämpään pisteeseen,\njollaisella sen alotinkin...\n\n— Minunko siis pitäisi ruveta menneitä miettimään; sehän on kuin\ntestamentin tekoa, kuolemaa. Olen niin keskellä työtäni, näen kaiken\nvielä niin edessäni, etten tiedä mennyttä olleeksi, en mitään tähän\nsaakka tapahtuneeksi.\n\n— Ja kuitenkin on niin paljon tapahtunut.\n\n— Mitä vielä. Kaikki kävi kuin itsestään, 23-vuotiaana menin\nSuomalaiseen teatteriin...\n\n— Miten sinne jouduitte?\n\n— Menin vain, kuten jo sanoin. Olin siihen aikaan Turun\nlääninhallituksessa, jossa sain toimen v. 1883. Teatteri vieraili\nkaupungissa syksyllä 1887, minä menin tarjolle ja kelpasin.\n\n— Muitta mutkittako?\n\n— Täytyi tietysti ensin esiintyä Turussa ja antaa vielä koenäytäntö\njohtokunnalle Helsingissä, sitten oli kaikki sitä myöten valmista.\n\n— Missä kappaleessa ensin esiinnyitte Turussa?\n\n— Näyttelin Marokon prinssin osan _Shakespearen Venezian kauppiaassa_,\nPortian erään kosijan. Katsomossa istuivat kaikki virkatoverini\nvirnistellen, mikä minua hermostutti niin, että ratkaisevassa\nsilmänräpäyksessä unohdin koko osani. Kuiskaaja pani parastaan. Portia,\nrouva Rautio, koetti hänkin supattaa jotakin minulle, mutta mikään ei\nauttanut, ennenkuin ennätin rauhoittua ja itse muistaa vuorosanani.\nNo niin, otin sitten viransijaisen kahdeksi viikoksi, lääninsihteeri\nRydman, jonka täydellisessä suosiossa olin, antoi minulle oikeuden\nolla poissa kokonaista 2 vuotta paikkaani menettämättä, ja suori\nminut matkalle Helsinkiin, vaikka ei erittäin kehottanut teatteriin\nliittymään, mutta ei tahtonut estääkään.\n\n— No, sille Helsinginmatkalle jäitte?\n\n— Sille jäin, aluksi 100 markan kuukausipalkalla, joka ei vieläkään\nniin ruhtinaallinen ole. Silloisista virkatovereistani istuu usea nyt\n20000 vuosituloilla, jotka kai minullakin olisi, ellen olisi antautunut\ntuolle epäkiitolliselle taiteilijauralle. Olinhan jo nuoruudestani\nhuolimatta ollut Liedon nimismiehen sijaisena; alku oli siis hyvä.\n\n—. Minkä osan esititte sitten johtokunnalle Helsingissä?\n\n— _Daniel Hjortin_. Heti esityksen päätyttyä nousi Jaakko Forsman\npaikaltaan, muutoin vanha kotipitäjäläinen, Hämeenkyrön poika, ja\nlausui: \"Tervetuloa Helsinkiin!\" Tiesin sen kohtaloni ratkaisuksi, ja\nheti sitten sainkin välikirjan.\n\n— Olitte tietysti näytellyt jo usein ennen teatteriin liittymistänne.\nMinkä ikäisenä ja missä osassa ensi kerran eläissänne esiinnyitte?\n\n— Hämeenkyrössä esiinnyin ensi kerran ja olin silloin kymmenvuotias.\nJoku vanhempi koulupoika oli kirjoittanut _Saul_ nimisen kappaleen,\njonka sai myös pitäjäläisten suureksi ihastukseksi lavalle, ja pisti\nsievät rahat taskuunsa. Tässä kappaleessa näyttelin Davidin osan.\nMuistan, että minulla oli m.m. pitkä yksinpuhelu, jonka tahdoin piirtää\nhiilellä esiripun yläosaan, mukavuutta rakastava kun olen aina vähin\nollut, mutta siihen eivät muut suostuneet.\n\n— Tästäkö sitten teatteri-intonne alkoi, vai oliko se jo ennenkin\nilmennyt?\n\n— Ei ennen, eikä tästäkään. Pääharrastuksenani oli kirjoitteleminen,\njoka ei vieläkään ole sammunut, kuten tiedätte. Turunkin sanomalehtien\nalakertoja täyttelin novelleilla, joista ei maksettu paljon mitään.\n\n— Harrastitte näyttämötaidetta tietysti Turussakin?\n\n— Harrastinpa tietystikin, ja ihan teatterin ohjaajana. Nämä puuhat\nsaivat alkunsa siten, että muuan Vankka niminen toveri oli puutteessa\nja hänen hyväkseen panimme toimeen pienet näyttäjäiset. Useita muitakin\nköyhiä tovereita autettiin siten. Niin, ensi talvenahan vietän\nteatterinjohtajajuhlaani, jolloin näyttämölle asettamieni ja ohjaamieni\nkappaleiden luku nousee sataan, Turun näytännöt niihin luettuina.\n\n— Kyselisin vielä ensimmäisiä näyttämötaiteellisia menestyksiänne ja\nvoittojanne.\n\n— Ensimmäinen suurempi merkkitapaus taiteessani oli tohtori _Rellingin_\nosa Ibsenin _Villisorsassa_. Silloin aloin hallita tekotapaani\nja järkiperäisesti eritellä osiani. Toinen voittoni oli _Ahman_\nosa Santeri Ivalon _Juho Vesaisessa_, jolloin liitin pysyväisesti\nohjelmistooni kotimaisten aiheitten esittämisen. Kenraalikuvernööri\n_Mörnerin_ osa Arvid Järnefeltin _Samuel Croëlissa_ merkitsi sitten\nviimein valmiutta taiteessani. Sitä esitystä oli muun muassa katsomassa\nkirjailija Birger Mörner, joka näytännön jälkeen tuli kiittämään\nminua siitä, että oli saanut nähdä sukunsa kantaisää niin hienosti ja\nsielukkaasti esitettävän. — Ja nyt kai pääsen rauhaan tärkeimmät tiedot\nsaatuanne? lopetti taiteilija.\n\nMikä kumartaen myönnettiin.\n\n\n\n"]