[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fupe8IWBw-0S3ANffXiWuiJ7bBWZMjtmKR7XI-517BJc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2994,"Kenilworth I-II","Scott, Walter",1771,1832,"2994-scott-walter-kenilworth-i-ii","2994__Scott_Walter__Kenilworth_I-II",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1821,1912,73841,492017,false,42349,[24,25,26,27,28],"Dudley, Amy Robsart, Lady, 1532?-1560 -- Fiction","Great Britain -- History -- Elizabeth, 1558-1603 -- Fiction","Historical fiction","Kenilworth Castle (Kenilworth, England) -- Fiction","Leicester, Robert Dudley, Earl of, 1532?-1588 -- Fiction",[30,31,32],"British Literature","Historical Novels","Novels","\"Kenilworth I-II\" by Walter Scott is a historical romance novel published in 1821. Set in Elizabethan England, it tells the story of Robert Dudley, Earl of Leicester, who keeps his marriage to Amy Robsart secret to maintain Queen Elizabeth's favor and advance his ambitions. As Leicester prepares an elaborate reception for the Queen at Kenilworth Castle, his hidden marriage threatens to unravel. Amy's passionate love clashes with her husband's relentless pursuit of power, while his ruthless steward Varney schemes in the shadows. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",304,"Historiallinen romaani sijoittuu Elisabet I:n valtakauden Englantiin ja kuvaa Leicesterin jaarlin ja Amy Robsartin salaista avioliittoa. Teos tarkastelee hovielämän juonitteluja ja Kenilworthin linnan loistokkaita juhlia.","Walter Scottin 'Kenilworth I-II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2994.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KENILWORTH I-II\n\nKirj.\n\nWalter Scott\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nVihtori Lehtonen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nHarva suuri kirjailija on niin kokonaan sen maaperän tuote, josta\nhän on noussut, ja harva on niin täydellisesti pysynyt uskollisena\nsynnyinseudulleen ja sen muistoille kuin historiallisen romaanin\nuudistaja _Walter Scott_.\n\nHän oli ikivanhaa skotlantilaista rajamaa-heimoa, kuuluisaa\ntaisteluistaan eteläisiä valloittajanaapureitaan vastaan, kuuluissa\nkiivaudestaan, urhoudestaan ja isänmaanrakkaudestaan. Monta sankaria\noli tuo uljas heimo synnyttänyt, ja monet tarinat ja kansanlaulut\nkulkivat heidän urotöistään. Tietäjiä ja oppineitakin oli heidän\njoukossaan, ja Dantekin panee erään kuuluisan noidan Mikael Scotin\n»_Helvettiinsä_» synneistään kärsimään.\n\nIkänsä kaiken oli Scottien suku asunut maalla, vuoristossa, sotien,\nryöstellen, metsästellen. Walter Scottin isä oli ensimäinen, joka\nlakimiehenä muutti kaupunkiin, mutta kahdeksantena kahdestatoista\nlapsesta 15 p. elok. 1771 syntynyt Walter lähetetään iso-isänsä luo\nmaalle virkistymään ja voimistumaan, hänen oikean jalkansa kun halvaus\noli lyönyt rammaksi.\n\nVaikkei jalalle enään koskaan parannusta löytynytkään, merkitsi\nkuitenkin Walterin lapsuusaikainen oleskelu maalla, keskellä sukunsa\nlinnojen raunioita ja niihin liittyviä tarinoita paljon hänen tulevalle\nelämäntehtävälleen. Paimenten kanssa kulki hän metsissä ja kedoilla,\nkuunnellen heidän ikivanhoja laulujaan, kiipeillen vuorille ihailemaan\nsuurenmoisia näköaloja ja saaden linnojen ja luostarien raunioissa\nsieluunsa sen muinaisajan värähdyksen, joka hänestä teki historiallisen\nromaanin uudistajan ja suurimman edustajan.\n\nScottin koko vastaisella elämällä ja toiminnalla onkin tästä lähtien\nvain kolme läheistä juurta: heimo eli »_clan_», rajamaat eli Skotlanti!\nNiiden vanhoja balladeja käy hän innostuneena keräämässä kansan\nsuusta, risteillen synnyinseutunsa halki ja poikki ja julkaisten niitä\n1802-1803 kolme nidettä nimellä »_The Border Minstrelsy_». Ja kun\nhän sitten ryhtyy itsenäiseen säesepittelyyn, ovat hänen pitempien\nkertovaisten runoelmiensa aiheina samaiset heimomuistot, perhetarinat,\ntaistelut ja seikkailut, ja Englannin kuolleeseen opettavaiseen\nrunouteen pulpahtavat sellaiset raikkaat lähteet kuin »_The Lay of the\nLast Minstrel_» (1805), »_Marmion_» (1808), »_The Lady of the Lake_»\n(1810), »_Rokeby_» (1812) ynnä monet muut, herättäen isänmaallisella\nhartaudellaan, kuvausvoimallaan ja uutuudellaan rajatonta ihastusta, ja\nmuodostuen aineellisestikin ennen kuulumattoman tuottaviksi.\n\nJo v. 1805 oli _Scott_ yrittänyt jättää tämän balladin ja romaanin\nvälimuodon, kertovaisen runoelman, ja alkaa käsitellä samoja kotoisia\naiheita suorasanaisesti. Kun hän sitten 1813 sattumalta löytää\nensimäisen luonnoksensa, innostuu hän uudelleen, kyhää tavattoman\nlyhyessä ajassa kaksi nidettä lisää, ja niin oli melkein Scottin\naavistamatta perustus laskettu uudelle historialliselle romaanille\nja sen luojan ikuiselle maineelle. Waverley-kertomukset julaistaan\nv. 1814, ja kun menestys on aivan erinomainen kaikissa suhteissa,\nlähettää Scott jo seuraavan vuoden markkinoille _Guy Manneringin_,\neikä siitä lähtien Scottin kuolemaan (1832) asti kulu ainoatakaan\nvuotta, jolloin ei hän julkaisisi ainakin yhtä, ell'ei paria\nkolmea romaania, paisuttaen siten 17 vuodessa 29 eri teoksensa\nnidosmäärän 74:ään! Seuraava luettelo, johon on lisättävä Scottin\nlaaja toiminta eri kirjailijain teosten julkaisijana (Drydenin,\nSwiftin y.m.) ja heidän elämäkertojensa kirjoittajana, varsinaisena\nhistoriallisena kirjailijana (Napoleonin elämä 1827, kertomussarja\nSkotlannin historiasta j.n.e.), aikakauskirjojen avustajana, laki-\nja virkamiehenä, suuren herraskartanon hoitajana, antaa meille\njonkunlaisen käsityksen siitä aivan harvinaisesta tarmosta ja kyvystä,\njota Scott osoitti niin hyvinä kuin pahoina päivinään:\n\n  1814. Waverley-kertomukset.\n  1815. Guy Mannering.\n  1816. The Antiquary; Tales of my Landlord, 1 (Black Dwarf,\n        Old Mortality).\n  1817. Rob Roy.\n  1818. Tales of my Landlord, 2 (The Heart of Midlothian).\n  1819. Tales of my Landlord, 3. (The Bride of Lammermoor,\n        Legend of Montrose); Ivanhoe.\n  1820. The Monastery; The Abbot.\n  1821. Kenilworth; The Pirate.\n  1822. The Fortunes of Nigel.\n  1823. Peveril of The Peak; Guentin Durward; St. Ronan's Well.\n  1824. Redgauntlet.\n  1825. Tales of The Crusaders (The Betrothed, The Talisman).\n  1826. Woodstock.\n  1827. Chronicles of the Canongate, 1 (The Two Drovers,\n        The Highland Widow, The Surgeon's Daughter).\n  1828. Chronicles of the Canongate, 2 (The Fair Maid of Perth).\n  1829. Anne of Geierstein.\n  1831. Tales of my Landlord, 4 (Count Robert of Paris,\n        Castle Dangerous).\n\nTällainen suunnaton tuotteliaisuus kävi mahdolliseksi vain Scottin\nrautaisen tarmon — »Lammermoorin morsian», ja »Montrosen Tarina» ja\nsuurin osa »Ivanhoea» on saneltu kamalan vatsataudin kouristuksissa,\nkeskeltä sydäntä vihlovien tuskahuutojen! — ja tavattoman muistin\navulla.\n\nUseimmat näistä romaaneista liikkuvat skotlantilaiskansallisella\npohjalla, ja vain harvoin poikkeaa Scott vieraille maille, silloinkin\nuseimmiten sitoen aiheensa isänmaahansa romaanin skotlantilaisen\nsankarin kautta (esim. Quentin Durward). Siten kykeni Scott niihin\nluomaan koko hehkuvan isänmaanrakkautensa ja Skottlannin vanhan\nhistorian perusteellisen tuntemuksensa sekä puhaltamaan niihin sekä\nsisäisesti että ulkonaisesti elävän hengen. Kun ennen oli historia\nhistoriallisissa romaaneissa ollut vain sivuseikkana, tekee Scott\nsiitä nyt kaiken keskuksen, niin vapaasti kuin hän sitä muutoin\nkäsitteleekin, vyörytellen silmiemme eteen muinaisten aikojen\nelämän, olot ja ihmiset ja pyrkimykset ja harrastukset värikkäin,\nvaikuttavin kuvin. Harrastettuaan jo varhaisesta lapsuudestaan lähtien\nmuinaistiedettä, ihailtuaan kiihkeästi keski-aikaisten linnojen\nja luostarien raunioita ja haaveiltuaan niiden tarinat ja kammiot\nasujineen eläviksi, rakastettuaan kaikesta sydämestään vanhoja\nkansantarinoita ja lauluja, pysyessään koko ikänsä horjumattoman\nuskollisena Skotlannin vanhoille tavoille ja laitoksille ja\npuolustaessaan niitä hurjasti kaikkia uudistuksia vastaan, siten\ntaipuen ehdottomaan vanhoillisuuteen, oli Walter Scott kuin luotu\nmuinaisten aikain kuvailijaksi ja niiden hengen tulkiksi. Hän ei\nenään edeltäjäinsä tavoin kyhäile vain loppumattomia perhe- ja\nkauhuromaaneja, hänellä ei rakkaus enää kohoa kaiken määräksi ja\nmitaksi: historiallinen elämä kaikkine ulkonaisine vivahduksineen,\npuvut, tavat, luonto, eri säädyt harrastuksineen anastavat nyt\netusijan, ja mitä sielullisessa erittelyssä puuttuu, sen korvaa\ntämä elävä ulkonainen havainnollisuus. Yksityisen ihmisen ilot ja\nsurut, hänen sydämensä kärsimykset ja taistelut eivät enään ole\nainoana silmämääränä, vaan edustavat henkilöt nyt kukin aikaansa ja\nsäätyänsä, samoin kuin kansa, tuo ennen niin halveksittu tekijä, kohoaa\nhyvin huomattavaan asemaan (vrt. esim. »Ivanhoea»). Näin luo Scott\nsyvemmän, avaramman historiankäsityksen ja kohoaa yleisinhimilliseen\nmerkitykseen, niin ahtaalla kansallisella alalla kuin hän pysyykin,\nja hänen vaikutuksensa tämän käsityksen levittäjänä ja historiallisen\nromaanin isänä on romanttisen kirjallisuuden kaikkein huomattavimpia\nsaavutuksia. Yli koko Europan leviävät hänen romaaninsa kulovalkeana,\nherättäen kaikkialla rajatonta ihastusta, hedelmöittäen ja tukien\nvastaavia pyrkimyksiä eri maissa ja valmistaen hänelle, missä ikinä hän\nliikkuikin, Lontoossa, Dublinissä, Pariisissa, Italiassa, Saksassa,\nruhtinaalliset suosionosoitukset. Hänen syvä keskiajan ihailunsa,\nhänen vieno ritarirunoutensa, hänen romaaninrakennetta edistävät\nuudistuksensa (ylevän ja naurettavan sekoitus, vilkas, mehevä, usein\nmurteellinen vuoropuhelu, elävä paikallisväri, kuvaavain pikkuseikkain\nrunsaus j.n.e.), kaikki nämä saivat jäljittelijöitä niin Ranskassa kuin\nSaksassa, niin pohjoisessa kuin etelässä. Etenkin Ranskan romanttinen\nhistoriallinen romaani syntyy ja elää lyhyen aikansa kokonaan Walter\nScottin merkeissä, ja kantavatpa vielä Sakari Topeliuksenkin meille\nkaikille tutut historialliset romaanit selviä jälkiä Walter Scottin\nvaikutuksesta, samoin kuin hänen romaaninsa ovat ensimäisiä, joita\nvarsinaisen suomalaisen kirjallisuutemme luojat haluavat saada\nkielellemme käännetyiksi: Suonion kerkeästä kynästä lähtevät m.m.\n»Ivanhoe», »Lammermoorin morsian», »Quentin Durward», »Perthin\nkaupungin kaunotar» ja »Vanha tarina Montrosesta».\n\nTämä nyt suomennettu romaani, »_Kenilworth_», joka kolminiteisenä\nilmestyi tammikuun alkupuolella v. 1821, kuuluu niihin harvoihin,\njotka eivät liiku skotlantilaisella maaperällä, vaan englantilaisella.\nScottin kustantaja ja ystävä, Constable oli näet edellisenä vuonna\nilmestyneen Maria Stuartin historiaa käsitelleen »_Apotti_»-romaanin\nvastineeksi ehdottanut kuvausta hänen leppymättömän vihollisensa\nEnglannin Elisabetin hallituskaudelta ja esittänyt »Suuren Armadan»\nhäviötä sopivaksi lähtökohdaksi.\n\nMutta Scottin mielessä kangasteli aihe, joka oli viehättänyt häntä jo\nnuorukaisena, kun hän ystävänsä John Irvingin kanssa käveli iltaisin,\npäivän laki-opinnoista virkistyäkseen, Edinburghin ympäristössä\nkuutamomaisemaa ihailemassa ja kun hän ei saattanut väsyä toistelemaan\nihaillun balladirunoilijan William Julius _Micklen_ (1734-1788)\n»_Cumnor Hall_»-runon ensi säkeistöä, jonka vieno sointu oli hänet\nsalaperäisesti lumonnut:\n\n    »The dews of summer night did fall:\n    The moon, sweet regent of the sky,\n    Silver'd the walls of Cumnor Hall,\n    And many an oak that grew thereby.»\n\n    »Yö kastehensa lauhan loi,\n    Ja kuuhut kirkkaan taivahan\n    Cumnorin tornit hopeoi\n    Ja monen tammen mahtavan.»\n\nMicklen muutoin varsin keskinkertainen balladi esitti ylpeän\nLeicesterin kreivin murhatuksi väitetyn ensimäisen puolison, Amy\nRobsartin, valittamassa synkkää kohtaloaan, ja lopussa viitattiin hänen\nkauheaan kuolemaansa.\n\nVälittämättä Constablen vastaväitteistä pysyi Scott uskollisena\ntälle »ensi lemmelleen», ja käyttäen hyväkseen useita historiallisia\nlähteitä, kirjeitä, häväistyskirjoituksia, muistotarinoita, lauluja,\nloi hän lyhyessä ajassa omalla tavallaan romaanin onnettoman Amy\nRobsartin kohtalosta, saavuttaen sillä jälleen tavattoman menestyksen.\n\nSanomme »omalla tavallaan», sillä Scott »käytteli historiaa\nniinkuin Turner maalasi luontoa»: hän seuloi ja järjesteli ja\nyhdisteli tapauksia ja aikamääriä omien tarkoitustensa mukaisiksi,\nvälittämättä ehdottomasta historiallisesta totuudesta. Niinpä panee\nhän »Woodstock»-romaanissaan Shakespearen kuolemaan kahtakymmentä\nvuotta aikaisemmin kuin hän todellisuudessa kuoli, kun hän taas\ntässä, »_Kenilworthissa_», esittää Shakespearen jo 1575:n tienoilla\nkirjoittaneen »_Myrskyn_» ja »_Kesä-yön unelman_», kun tämä tuleva\nsuurmies silloin vielä juoksenteli Stratfordin katuja. Amy Robsart taas\nkuoli jo syyskuussa v. 1560, paljoa ennen kuin Maria Stuart pakeni\nEnglantiin, missä hän romaanin mukaan on ollut jo 7 vuotta Elisabetin\nvankina, ja paljoa ennen kuin Shakespeare yleensä kykeni kirjoittamaan\nmitään. Amyn kuoleman syyksi ilmoitettiin virallisesti putoaminen\nportaita alas ja salaisesti väitettiin siksi väkivaltaista pitelyä,\nkun taas Scott antaa hänen suistua kamalasta salaluukusta pohjattomaan\nkuiluun.\n\nItse asiassa on kysymys Amyn kuoleman tavasta ja Leicesterin ja\nElisabetin osallisuudesta siihen tai heidän tietoisuudestaan siitä\nhyvin sekava, eikä sitä ole voitu vielä tyydyttävästi ratkaista. Mutta\nScott, niin ankara Stuart-mielinen ja skotlantilainen kuin hän olikin,\nei anna syytöksen varjonkaan langeta Elisabetiin, vaan esittää hänet\npäinvastoin aivan tietämättömäksi Leicesterin koko avioliitosta,\nvaikka hän ehdottomasti sen tiesi, jopa näyttävät hänen onnetonta\nkilpailijatartaan vastaan suunnitellut murhahankkeetkin olleen hänellä\nselvillä.\n\nPoistaen näin kaiken ulkonaisen tahran Elisabetin luonteesta, kuvaa\nScott tämän viisaan, tarmokkaan kuningattaren vaikuttavaksi, milloin\nleijonamaisen voimakkaaksi ja kiivaaksi, milloin taas naisellisen\nheikoksi kaikkivaltiaan rakkauden orjaksi.\n\nOn sanottu, ettei Scott, päinvastoin kuin Goethe, onnistu niin hyvin\nnaisten kuin miesten kuvailemisessa. Hän kunnioitti niin suuresti\nentisaikain naisia ja heidän satuhämäräistä olentoansa, että useimmat\nhänen naisistaan ovat kuin keskiaikaisia pienoismaalauksia, kauniita,\nliikuttavia, hentoja, mutta vailla yksilöllisyyttä ja voimaa.\n\nJa tämän »_Kenilworth_»-romaanin Elisabet onnistuukin niin hyvin ehkä\njuuri siksi, että hänessä on jonkunlaista miehekästä pontevuutta ja\nmiehekästä itsensähillitsemiskykyä, mitkä ominaisuudet taas kokonaan\npuuttuvat hänen heikkotahtoiselta rakastajaltaan. Onpa onnettomassa\nAmyssakin melkoinen määrä tuota samaa rohkeata päättäväisyyttä ja arkaa\nkunniantuntoa, jotka syöksevät hänet perikatoon, mutta jotka samalla\nhankkivat hänelle meidän sydämellisen myötätuntomme.\n\nRomaanin mieshenkilöistä on Scott Rikhard Varneyn kaltaista tunnotonta,\npaatunutta konnaa luodessaan melkein liiaksikin muistellut Shakespearen\nIagoa, kun taas toiset, esim. Tressilian, jäävät vain kalpeiksi,\nvoimattomiksi haamuiksi, ja kun toiset, esim. Flibbertigibbetin\nlatinaviisas opettaja ja mestari Mumblazen, ovat vain toisintoja »_Guy\nManneringin_» naurettavanliikuttavasta koti-opettajasta. Ylen ovela\nkääpiö Flibbertigibbet kuuluu suorastaan tekotapaan, mutta luo muutoin\npaljon elävyyttä ja hauskuutta romaanin raskaanpuoleiseen rakenteeseen.\n\nKokonaisuutena on tämä romaani Scottin parhaimpia, erittäinkin\njuuri mitä tulee sielullisen huomioinnin terävyyteen, samalla kun\nse sisältää mitä oivallisimpia ja jännittävimpiä näyttämöllisiä\nkohtauksia — muistakaamme vain esim. suurta Leicesterin ja Sussexin\nsovituskohtausta, Amyn ja Elisabetin kohtausta Kenilworthin puutarhassa\n—, eloisia, kerrassaan meheviä ja kansanomaisia vuoropuheluja,\nkauniita luonnonkuvauksia, niin kuin koko kertomistapakin on Scottille\nominaisesti viehättävää, hienosti pilailevaa ja notkeata.\n\nMuutoin ei Scott suinkaan laatinut romaanejaan tarkan, kaikin\npuolin harkitun ja sopusuhtaisen suunnitelman mukaan — mikä\ntavattoman kiireen takia ehkä olisi ollut mahdotontakin — vaan lähti\nkirjoittamaan hurjaa kyytiä, usein alussa tietämättä, miten lopussa\ntulisi käymään. Tätä tapaansa, joka suuresti muistuttaa George\nSandin niin ikään suunnitelmatonta, vain kynän oikuista riippuvaa\nromaaninrakennetta, kuvailee Scott seuraavasti:\n\n»Minulla ei ole usein pienintäkään aavistusta, miten johtaisin\ntapaukset loppuunsa, vaan olen aivan samassa asemassa kuin muinen\nvierailla seuduilla eksyessäni. Minä kiiruhdin aina miellyttävintä\ntietä eteenpäin ja joko huomasin sen lyhyimmäksi tai tein sen siksi.\nNiin käy minun myös kirjoittaessani. Minä en ole koskaan voinut\nlaatia suunnitelmaa, enkä, jos sen olen laatinutkin, seurata sitä.\nKirjoittaessa venyivät toiset kohdat pitkiksi, toisia lyhennettiin\ntai jätettiin kokonaan pois, ja henkilöistä tehtiin tärkeitä\ntai merkityksettömiä, ei suinkaan niiden aseman mukaan teoksen\nalkuperäisessä luonnoksessa, vaan sen menestyksen (tai menestyksen\nvastakohdan) mukaan, jolla minä havaitsin voivani niitä kuvata. Minä\npyrin vain tekemään viehättäväksi sen, mitä juuri kirjoitin ja jätin\nkaiken muun kohtalon huomaan.»\n\nJa kun vielä lisäksi käsikirjoitus lähetettiin samana päivänä painoon\nja teos valmistui yhtärintaa käsikirjoituksen kanssa, ei ole lainkaan\nihmetteleminen, että romaanit alussa ovat yksinkin hyvin laveita ja\npitkällisiä, sitten lopussa, kun säädetyt kolme nidettä ovat paisuneet\nkyllin vahvoiksi, supistuakseen yht'äkkiä ja pudottaakseen ratkaisun\nkuin pilvistä. Niinpä tulee kaiketi »_Kenilworthissakin_» Amyn\nsurullinen kuolema monenkin lukijan mielestä hyvin äkki-arvaamatta\nja valmistelematta, ikäänkuin olisi tekijä, kerran sanottavansa\ntyhjennettyään, oikein nauttinut siitä romanttisesta joukkomurhasta,\njonka hän lopussa toimittaa.\n\nMoinen tuotantohelppous olikin Scottille erinomaisen tarpeellinen,\netenkin hänen elämänsä loppu-aikoina, jolloin suunnaton velkataakka\noli hänen kannettavanaan. Hänen keski-aian ihailunsa ja\nheimokunnioituksensa ei näet tyytynyt pelkkään romaanihaaveiluun\nja kirjalliseen uudestasynnyttämiseen, vaan halusi hän myöskin\nkäytännössä toteuttaa unelmansa. Niin kuin hän rajattomasti kunnioitti\nja rakasti »heimonsa» päällikköä ja johtajaa, Buccleuchin herttuaa,\nhalusi hänkin hartaasti perustaa mahtavan haaran mahtavaan sukuunsa\nja hankkia sille komean sukulinnan ja avarat alueet, jott'ei se\nhajaantuisi kaikkiin maailman ääriin. Siinä tarkoituksessa ostaa hän\nkotiseudultaan maa-alueen toisensa jälkeen, rakentaa niiden keskustaksi\nvuosien mittaan vanhanaikuisen »Abbotsfordiksi» nimittämänsä linnan,\nkeräten sinne kaikenlaista historiallista muistotavaraa, viettäen\nsiellä komeata, vieraanvaraista elämää oikein keskiaikaisilla menoilla\nharjoitettuine metsästyksineen, kalastuksineen ja elojuhlineen ja\nistuttaen intohimoisella hartaudella puita paljaiden vuorenrinteiden\nsomisteiksi.\n\nTämä kaikki maksoi paljon, vaikka Scott paljon ansaitsikin, niin\nkirjailemisellaan kuin viroillaankin. Ja hän olisi ehkä näistä menoista\nomin avuin selvinnytkin, ellei hän yhä enenevässä ansaitsemis- ja\ntuhlaamishalussaan olisi ryhtynyt liikeasioihin perehtymättömien ja\nhuikentelevaisten Ballantyne-veljesten salaiseksi yrityskumppaniksi\nkirjainpainamisen ja kustantamisen alalla — julkisesti ei kuninkaan\nlyömän ritarin ja skotlantilaisen aatelismiehen sopinut alentua\nliikettä harjoittamaan: salanimillä julkaisi hän enimmät romaaninsakin!\nAsioita hoidetaan niin huolimattomasti, ryhdytään niin uhkarohkeihin\nyrityksiin ja sitoumuksiin, että Scott 17 p. tammik. 1826 huomaa\nkantavansa 3 miljoonan markan velkataakka niskassaan.\n\nMutta hän ei suostu vararikkoon, vaan oikean ylimyksen tarmolla ja\nsitkeydellä, ylimyksen, jolle tahraton maine ja sukuperinnöt ovat\nhenkeä kalliimmat, alkaa hän nyt epätoivoisen taistelun velkojainsa\ntyydyttämiseksi. Entinen iloinen ja uljas elämä lakkaa, Scott istuu\nkirjoituspöytänsä ääressä aamusta iltaan, kyhäten herkeämättä\nromaaneja ja historiallisia teoksia ja saadenkin jo melkoisen osan\nsitoumuksistaan suoritetuksi. Mutta hän oli iskun kohdatessa jo 55\nvanha, entinen luomisilo ja ajatuksen kerkeys ovat poissa, ja romaanit\nhuononevat huononemistaan, kunnes kuolema, vihdoin turhan Italiaan\ntehdyn terveysmatkan jälkeen vapauttaa väsyneen raatajan kaikista\nvaivoista Abbotsfordissa 21 p. syysk. 1832.\n\n»Vaivat: ovat menneet, mutta kunnia ei kuole.»\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\nI Luku.\n\n\n    Majalan isäntänä maani tunnen,\n    Ja niitä tutkin; niin, ja tarkoin tutkin.\n    Iloiset vieraat aurojani ajaa,\n    Viheltäin pojat sadon kotiin korjaa,\n    Tai muutoin varstain kalsketta en kuule.\n\n                        _Uusi majatalo_.\n\nKertojilla on se etu-oikeus, että he saavat sijoittaa tarinansa\nalun johonkin majataloon, tuohon kaikkien matkustajain vapaaseen\nyhtymäpaikkaan, missä jokainen saa olla ja elää oman luontonsa mukaan,\ntapojen kahleista välittämättä. Tämä etu-oikeus on erikoisen mukava\nsilloin kun tapahtuma on asetettava iloisen Englannin vanhoihin\naikoihin, jolloin vieraat eivät niin sanoaksemme olleet ainoastaan\nisännän asuintovereita, vaan hänen pöytäkumppaneitaan ja satunnaisia\nseuralaisiaan; isäntä olikin tavallisesti henkilö, joka anasti\nitselleen muutamia erikoisvapauksia, jonka käytös oli miellyttävä ja\njoka oli aina hyvällä tuulella. Hänen johdossaan joutuivat seurueen\nerilaiset luonteet piankin vastakkain, ja ennen pitkää heitti kukin\nkuusivanteellista juomahaarikkaa tyhjennellessään kaiken teeskentelyn\ntiekseen ja käyttäytyi kumppaneitaan ja isäntäänsä kohtaan vapaasti\nkuin vanha tuttava ikään.\n\nCumnorin kylä, joka oli noin kolmen, neljän peninkulman päässä\nOxfordista, ylpeili kuningatar Elisabetin kahdeksantenatoista\nhallitusvuotena mainiosta, vanhan ajan leimaa kantavasta majatalostaan,\njota hoiti, tai pikemminkin halliisi Giles Gosling, hyvänluontoinen,\nverrattain pyöreävatsainen mies; ikää oli hänellä viisikymmentä\nvuotta, ehkäpä enemmänkin; hän oli kohtuullinen laskuissaan ja nopea\nmaksuissaan; lisäksi oli hänellä oivallinen viinikellari, terävä\näly ja kaunis tytär. Sitten Southwarkin »Asetakin» isännän, vanhan\nHarry Baillien aikojen ei kukaan ollut Giles Goslingia paremmin\nosannut miellyttää kaikenlaatuisia vieraita; ja niin suuri oli hänen\nkuuluisuutensa, että jokainen, joka kävi Cumnorissa kastamatta\nkaulaansa iloisessa »Mustassa Karhussa», osoitti olevansa täydelleen\nvälinpitämätön matkustajanmaineestaan. Yhtä hyvin olisi joku maalainen\nsaattanut palata Lontoosta kuningasta tai kuningatarta näkemättä.\nCumnorilaiset olivatkin ylpeitä majatalonsa isännästä, ja heidän\nmajatalonsa isäntä oli ylpeä talostaan, juomatavaroistaan, tyttärestään\nja itsestään.\n\nTälle kunnon miehelle kuuluvan majatalon pihassa laskeutui muuan\nmatkustaja illan hämärtyessä satulasta, antoi hevosensa, joka näytti\nkulkeneen pitkän matkan, tallirengin huostaan ja teki erinäisiä\nkysymyksiä, jotka herättivät seuraavan keskustelun iloisen »Mustan\nKarhun» palvelijain välillä.\n\n»Hohoi! Jussi Juomanlaskija!»\n\n»Entä sitten, Wiljami Varsanharjaaja?» vastasi väljään nuttuun,\npalttinakaatioihin ja viheriään esivaatteeseen puettu tappimies,\nnäyttäytyen puoliksi ovessa, joka ilmeisesti johti johonkin\nulkokellariin.\n\n»Täällä muuan herrasmies tiedustelee, lasketko Sinä hyvää olutta»,\njatkoi tallirenki.\n\n»Peijakaspa minut muutoin perisi», vastasi juomanlaskija, »koska meidän\nja Oxfordin väliä on vain neljä peninkulmaa. — Totta maarian: ell'ei\nminun olueni kajahtaisi ylioppilasten päähän, niin kajahtaisipa pian\nminun kallooni heidän tinatuoppinsa.»\n\n»Sanotteko sitä oxfordilaiseksi todistelu-opiksi?» puuttui puheeseen\nvieras, joka nyt oli hellittänyt hevosensa suitsista, paraillaan\nlähestyen majatalon ovea, missä häntä tuli ottamaan vastaan Giles\nGosling itse kaikessa pyylevyydessään.\n\n»Todistelu-opistako Te täällä puhutte, herra Vieras?» virkkoi isäntä;\n»no, jos niin on laita, niin huomatkaapa tämä iskevä johtopäätelmä:\n\n    »Hevonen talliin heinille,\n    Herra lieden luo viinille.»\n\n»Amen! kaikesta sydämestäni, hyvä isäntä», vastasi vieras; »pankaapa\npöydälle neljännes parasta kanadalaistanne ja auttakaa minua vahvasti\nsen tyhjentämisessä?»\n\n»Näytättepä Te totisesti olevan vasta aapispoikia aivan, herra\nMatkustaja, kun kutsutte isäntäänne avuksi sellaisen pikkusiemauksen\nvoittamiseen kuin neljännes mesiviiniä — olisipa kysymys kokonaisesta\nisosta mitasta, niin saattaisitte ehkä tarvita minun naapurillista\napuani ja kuitenkin käydä vielä aika ryyppymiehestä.»\n\n»Älkäähän siitä huolehtiko», virkahti vieras, »minä olen kyllä tekevä\nvelvollisuuteni kuten tuleekin miehen, joka on vain viiden peninkulman\npäässä Oxfordista; sillä enpä ole tullut Marsin tantereilta joutuakseni\nhäpeään Minervan opetuslasten joukossa.»\n\nHänen näin puhuessaan saattoi majatalon isäntä vieraansa runsain\nkohteliaisuudenosoituksin erääseen suureen, matalaan huoneeseen,\nmissä istui ennestään useita henkilöitä eri ryhmissä; nämä joivat,\nnuo pelasivat korttia, toiset veistivät juttua ja toiset, joita asiat\nvaativat nousemaan varhain seuraavana aamuna, päättelivät illallistansa\nja sopivat huonemiehen kanssa yösijoistaan.\n\nVieraan astuminen tupaan hankki hänelle sen yleisen ja häikäilemättömän\ntarkastelun, joka kuuluu tapoihin moisissa tilaisuuksissa. Tarkastelu\njohti seuraaviin tuloksiin: — Vieras oli niitä miehiä, jotka,\nhuolimatta siitä, että heidän ruumiissaan ei ole varsinaista vikaa\neikä kasvoissaan mitään erikoisesti epämiellyttävää, eivät kuitenkaan\nole kauniita, niin että joko sitten heidän kasvojensa ilme, heidän\näänensä sointu tai heidän ryhtinsä ja käyttäytymisensä sellaisenaan\nherättää vastenmielisyyttä heidän seuraansa. Vieraan esiintyminen oli\nuljasta, vaikkeikaan suoraa, ja hän näytti innokkaasti ja hätäillen\nvaativan itselleen sitä huomaavaisuuden ja kunnioituksen määrää, jonka\nhän pelkäsi unohdettavan, ell'ei hän joka hetki olisi muistuttanut\noikeudestaan. Hänen pukunaan oli ratsastusviitta, joka avattuna päästi\nnäkyviin hienon, punoksin koristellun ihokkaan; uumenillaan oli hänellä\npuhvelinnahkainen vyö, josta riippui lyömämiekka ja pari pistoolia.\n\n»Te kuljette hyvin varustettuna, herra», sanoi isäntä, heittäen\nsilmäyksen matkustajan aseihin laskiessaan pöydälle tämän tilaaman\nhöysteviinin.\n\n»Niinpä kyllä, hyvä isäntä; minä olen havainnut ne tarpeellisiksi\nvaaran hetkellä, enkä minä nykyaikaisten ylimysten tavoin heitä\nseuralaisiani nurkkaan heti kun ne eivät enään ole välttämättömiä.»\n\n»Jopa jotakin, herraseni!» vastasi Giles Gosling; »sitten Te\ntaidattekin tulla Alankomaista, peitsen ja väkipyssyn pesästä.»\n\n»Minä olen ollut ylhäällä ja alhaalla, ystäväiseni, leveällä ja\nlavealla, kaukana ja lähellä; mutta tyhjennänpä nyt tässä lasin\nmesiviiniä terveydeksesi — täytä Sinäkin pikarisi ja vastaa maljaani;\nja jos viinisi on ylivertaisen alapuolella, niin saat juoda sen\nsellaisena kuin olet sen laittanut.»\n\n»Ylivertaisen alapuolella?» ihmetteli Giles Gosling, vetäen siemauksen\nmaljasta ja maiskutellen huuliaan kuvaamattoman nautinnon merkiksi.\n»Minä en ymmärrä mitään Teidän ylivertaisistanne, mutta tällaista\nviiniä ei minun tietääkseni saa 'Kolmen Kurjen' viinikaupastakaan; ja\njos Te löydätte parempaa tavaraa Xeresistä tai Kanarian saarilta, en\nminä enää koskaan halua kajota pikariin enkä penniin. Pitäkääpä vain\nsitä valoa vasten ja Te näette pienten poreiden tanssivan kultaisessa\nnesteessä kuin tomun auringon valojuovassa. Mutta mieluumminpa\ntotisesti laskisin viiniä kymmenelle maanmoukalle kuin yhdelle\nmatkamiehelle. — Toivon viinin maistuvan Teidän Arvoisuudellenne?»\n\n»Se on puhdasta ja miellyttävää, hyvä isäntä; mutta päästäksenne\ntuntemaan oikein hyvän nesteen makua, täytyisi Teidän juoda sitä\nsiellä, missä viini kasvaa. Uskokaa minua: espanjalaisenne on\nliian viisas lähettääkseen Teille itse rypäleen sielun. Tämä juoma\nesimerkiksi, jota Te pidätte niin erinomaisena, olisi vain kurjaa\nmoskaa Corunnassa tai Porto S:ta Mariassa. Teidän pitäisi matkustaa,\nhyvä isäntä, jos Teidän mieli tunkeutua syvemmälle tynnyrien ja\njuomakannujen salaisuuksiin.»\n\n»Totta tosiaan, herra vieras», penäsi Giles Gosling, »jos minun pitäisi\nmatkustaman vain tullakseni tyytymättömäksi kotoisiin tavaroihin,\nniin tekisinpä luullakseni täydellisen hölmön työn. Muuten takaan\nminä Teille, että moni typerä houkko saattaa nyrpistää nenäänsä mitä\nparhaimmalle juomalle, vaikkei hän olisi ikänään liikahtanut Vanhan\nEnglannin savusta; ja niinpä minä yhä kiitän kotipuoleni antimia.»\n\n»Se johtuu vain Teidän alhaisesta katsantokannastanne, hyvä isäntä»,\nsanoi vieras; »olen varma siitä, ett'eivät kaikki kyläläisenne ajattele\nniin ahdasmielisesti. Teidän joukossanne on, sen rohkenen vakuuttaa,\nuseita uljaita veikkoja, jotka ovat suorittaneet Virginian matkan tai\nainakin kierrelleet Alankomaissa. Suomikaahan hieman muistianne. Eikö\nTeillä ole ulkomailla ketään ystävää, josta Te mielellänne kuulisitte\nuutisia?»\n\n»Totta totisesti, herraseni, ei ainoatakaan», vastasi isäntä, »sen\njälkeen kun tuo rehentelevä Drysandfordin Roope ammuttiin hengiltä\nBrillin piirityksessä. Vieköön piru sen väkipyssyn, joka kuulan\nlähetti, sillä eipä ollut koskaan iloisempi veitikko kallistellut\nmaljaa keski-yön aikaan! Mutta hän on nyt kuollut ja kuopattu, enkä\nminä tunne en sotilasta enkä matkamiestä, sotilaan tositoveria, josta\nantaisin kuorittua keitto-omenaakaan.»\n\n»Kautta pyhän messun, sepä on kummallista. Mitä! niin monta uljasta\nEnglannin miestä harhailee vierailla mailla, eikä Teillä, joka näytätte\nolevan arvohenkilöitä, ole ainuttakaan ystävää taikka sukulaista heidän\njoukossaan?»\n\n»No, jos Te sukulaisista puhutte», vastasi Gosling, »niin oli minulla\nmuuan aika rasavilli sukulaiseksi, joka lähti täältä kuningatar Marian\nviimeisenä hallitusvuotena; mutta parempi hänen hukkuneena kuin\nlöytyneenä.»\n\n»Älkää puhuko niin, ystäväiseni, ell'ette ole saanut hänestä huonoja\ntietoja viime aikoina. Moni hurja varsa varttuu ajan oloon jaloksi\nsotaratsuksi. — Saanko luvan kysyä hänen nimeänsä?»\n\n»Mikael Lambourne oli hänen nimensä», vastasi »Mustan Karhun» isäntä;\n»hän oli sisareni poika — vaikka yhtä vähänpä tuottaa huvia sen nimen\nkuin sen sukulaisuudenkin muisteleminen.»\n\n»Mikael Lambourne!» huudahti vieras, ikäänkuin muistiaan ponnistellen.\n»Mitä, Tekö ette haluaisi olla sukulaisuussuhteissa Mikael Lambournen,\nsen uljaan soturin kanssa, joka käyttäytyi niin urheasti Venlon\npiirityksessä, että kreivi Moritz kiitti häntä koko sotajoukon edessä?\nHäntä mainittiin kaikkialla uljaaksi englantilaiseksi soturiksi,\nvaikkeikaan hänen tietty olleen suurta sukua.»\n\n»Hän on tuskin voinut olla minun sisareni poika», vastasi Giles\nGosling, »sillä hän oli arka kuin peltokana muuhun paitsi pahantekoon.»\n\n»Oh, monen miehen rohkeus kasvaa sodassa», puolusti vieras.\n\n»Saattaapa olla niinkin», myönsi isäntä, »mutta minun nähdäkseni olisi\nmeidän Mikkomme sodassa menettänyt senkin vähän uljuuden, mitä hänellä\noli.»\n\n»Se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin», jatkoi matkustaja, »oli\nreipas veitikka — kulki aina iloisena ja hyvin puettuna ja iski\nsilmänsä kuin haukka somiin neitosiin.»\n\n»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »näytti aina koiralta, jonka häntään\non sidottu kalikka, ja hänen takkinsa repaleet toivottelivat toisilleen\nhyvää päivää.»\n\n»Oh, moni mies hankkii itselleen hyvät vehkeet sodassa», vastusti\nvieras.\n\n»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »kykeni paremminkin puhaltamaan\nnuttunsa vanhojen vaatteiden myymälästä, omistajan sattuessa\nkatsahtamaan toisaalle; ja mitä Teidän mainitsemaanne haukan silmään\ntulee, niin iski se enimmäkseen minun karkuteille joutuneihin\nlusikoihini. Hän oli juomanlaskijan apulaisena tässä siunatussa talossa\nneljännesvuoden; ja jos hänen laskuvirheensä, kelvottomuutensa,\nerehdyksensä ja koirankurinsa olisivat jatkuneet vielä kolme kuukautta,\nolisin minä saanut kiskoa alas osoitekilpeni, sulkea taloni ja uskoa\navaimet paholaisen huostaan.»\n\n»Kaikesta tästä huolimatta tulisitte Te sentään kai surulliseksi»,\njatkoi matkustaja, »jos minä kertoisin Teille Mikko Lambournen saaneen\nkuolettavan luodin rykmenttinsä etunenässä valloittaessaan erästä\nlinnoitusta Maestrichtin lähellä?»\n\n»Surulliseksiko! — sehän olisi mieluisin uutinen, mitä hänestä koskaan\nvoisin kuulla, koska näin saisin varmuuden siitä, ett'ei hän ole\njoutunut hirsipuuhun. Mutta jättäkäämme hänet Herransa huomaan — minä\nepäilen, ett'ei hänen loppunsa ole koskaan tuottava sellaista kunniaa\nhänen ystävilleen: jos niin kävisi, sanoisin minä kaikesta sydämestäni\n— (tässä kulautti hän kurkkuunsa toisen pikarillisen höysteviiniä) —\nrauha hänen tomullensa!»\n\n»Vaiti, mies», varoitti matkustaja, »älkää lainkaan pelätkö, ett'ei\nsisarenne poika Teille vielä kunniaa tuottaisi, erittäinkään jos hän on\nse Mikael Lambourne, jonka minä tunsin ja jota minä rakastin melkein\ntai täydelleen niin kuin itseäni. Voisitteko ilmoittaa mitään merkkiä,\njosta voisin tuntea, ovatko he tosiaankin yksi ja sama mies?»\n\n»En nyt surmaksenikaan muuta muista», vastasi Giles Gosling, »kuin että\nmeidän Mikon vasempaan olkapäähän oli poltettu hirsipuun kuva, koska\nhän oli varastanut Hogsditchin Snort-muorin hopeaisen viinimaljan.»\n\n»Sen Sinä, eno, valehtelet roiston lailla», karjaisi vieras, työntäen\nsivuun kankeata kaulustaan ja vetäen ihokkaansa reunaa niskaltaan ja\nolkapäiltään; »tänä jumalan päivänä on minun olkapääni yhtä koskematon\nkuin Sinunkin.»\n\n»Mitä, Mikkoko, poika — Mikkoko!» huudahteli isäntä; — »oletko Sinä\nsiinä tosiaankin? No jo minä sitä tämän puolisen tuntia ajattelinkin,\nsillä enpä tunne ketään toista ihmistä, joka olisi puoliksikaan niin\npaljoa Sinusta välittänyt. Mutta jos, Mikkoseni, olkapääsi on niin\nkoskematon kuin sanot, niin myönnäppä toki, että serkku Ruoskanen,\nteloittaja, käytteli sääliä toimessaan ja merkitsi sinut jäähtyneellä\nraudalla.»\n\n»Heretkää jo, enoseni, joutavista pilapuheistanne. Säästäkää ne\nhappaman oluenne mausteiksi ja näyttäkää, millaisen tervetuliaisjuhlan\nTe valmistatte sukulaisellenne, joka on harhaillut maailmaa ristiin\nrastiin kahdeksantoista vuotta, joka on nähnyt auringon laskevan\nsinne mistä se nousee ja joka on kulkenut niin kauvas, että länsi on\nmuuttunut idäksi.»\n\n»Oletpa, Mikko, minun nähdäkseni tuonut kotiin retkiltäsi erään\nmatkustajan ominaisuuden, jota varten sinun kaikkein vähimmin\nolisi tarvinnut maailmaa kiertää. Muistanpa Sinun muiden hyvien\nominaisuuksiesi joukkoon kuuluneen senkin, ett'ei sopinut uskoa\nainuttakaan sanaa, joka Sinun suustasi lähti.»\n\n»Tässä on uskomaton pakana silmienne edessä, hyvät herrat!» huusi\nMikael Lambourne, kääntyen tämän omituisen, enon ja sisarenpojan\nvälille syntyneen kohtauksen näkijöihin, joista muutamat, kylässä\nsyntyneinä, hyvin tunsivat hänen nuoruutensa kepposet. »Tätäpä sopii\ntotta maarian sanoa cumnorilaisen syötetyn vasikan teurastamiseksi. —\nMutta en minä, enoseni, tullutkaan ravalta enkä siankaukalolta, enkä\nminä välitä siitä, toivotatko minut tervetulleeksi, vaiko et; minulla\non mukanani sellaista ainetta, joka toivottaa minut tervetulleeksi,\nmenenpä minne tahansa.»\n\nNäin puhuen kiskaisi hän taskustaan verrattain pulleaksi täytetyn\nkultakukkaron, jonka näkeminen vaikutti huomattavasti seurueeseen.\nToiset pudistelivat päätänsä ja kuiskuttelivat keskenään, kun taas\npari siekailemattomampaa alkoi äkkiä muistella häntä vanhaksi\nkoulukumppaniksi, kyläläiseksi ja muuksi sentapaiseksi. Sen sijaan\npari kolme vakavalta näyttävää henkilöä pudisteli yhä päätään ja läksi\nvihdoin majatalosta, viittaillen siihen, että jos Giles Gosling yleensä\nhalusi menestyä siten kuin tähänkin asti, olisi hänen ajettava tuo\njumalaton, tuhlaileva sisarenpoikansa uudelleen maailmalle niin pian\nkuin mahdollista. Gosling osoitti käytöksellään olevansa suuresti\nheidän mieltään, sillä yksinpä kullan näkeminenkin teki tähän kunnon\nmieheen heikomman vaikutuksen kuin yleensä hänen ammattitovereihinsa.\n\n»Sukulainen Mikael», sanoi hän, »pistä pussi taskuusi. Sisareni pojalle\nei pidä minun talossani laskua laitettaman illallisesta eikä yösijasta;\nsillä luulenpa ett'et Sinä halua kovin pitkälti viipyä seudulla, missä\nSinut tunnetaan liiankin hyvin.»\n\n»Mitä siihen asiaan tulee, enoseni», vastasi matkustaja, »niin kysyn\nminä sen suhteen neuvoa vain omilta tehtäviltäni ja tarpeiltani.\nSillävälin haluan minä tarjota illallisen ja uniryypyt näille kelpo\nkyläläisille, jotka eivät olleet liiaksi ylpeitä tuntemaan Mikko\nLambournea, entistä juomanlaskijan apulaista. Jos tahdotte antaa\nminulle rahallani mitä minä tarvitsen, niin hyvä se; — ell'ette, niin\non tästä vain kahden minuutin kävelymatka 'Rumpujäniksen' ravintolaan,\nenkä minä usko naapurieni katsovan liian suureksi vaivaksi niin lyhyen\nmatkan kulkemista minun seurassani.»\n\n»Ei, Mikko», virkkoi hänen enonsa, »koska nyt kahdeksantoista vuotta\non vierinyt pääsi ylitse ja koska minä uskon Sinun johonkin määrin\nparantuneen luonteesi puolesta, ei Sinun pidä lähtemän talostani\ntällä hetkellä, vaan saat Sinä kaikki, mitä Sinä kohtuudella voit\nvaatia. Mutta haluaisinpa olla vakuutettu siitä, että olisit saanut\ntuon pussisi, josta niin ylpeilet, yhtä moitteettomasti kuin se on\nmoitteettomasti täytetty.»\n\n»Katsokaas tuota epäluuloista äijänkörriä, hyvät naapurit!» huudahti\nLambourne, jälleen kääntyen kuulijain puoleen. »Se peijakas haluaisi\nkaivaa sukulaisensa yli kaksikymmentä vuotta vanhat hulluttelut\nkaikkien nähtäville. — Ja mitä kultaan tulee, niin olen minä,\nhyvät herrat, käynyt siellä, missä sitä kasvaa ja missä sitä voi\nkoota kahmaloittain. Uudessa Maailmassa olen minä ollut, miehet —\nKultalassa, missä pojanmukulat heittelevät kuoppaa timanteilla,\nmissä maalaistytöt punovat kaulanauhoja punakivistä, eivätkä mistään\npihlajanmarjoista ja missä kattotiilet ovat puhdasta kultaa ja\nkatukivet hohtavinta hopeaa.»\n\n»Kautta kunniani, Mikko-ystävä», sanoi nuori Laurentius Goldthred,\nAbingdonin rihkamakauppias, »sepä olisi hupaisa maa kauppina\nkuljettavaksi. Mitä voittoa tuottaisivatkaan harsot, mustat kankaat ja\nnauhat maassa, missä kultaa on niin viljalti!»\n\n»Niinpä niin, hyöty olisi tosiaankin suunnaton», vahvisti Lambourne,\n»erittäinkin, jos kaunis nuori kauppias kantaisi tavaramyttyänsä itse;\nsillä tämän leveysasteen naiset ovat sangen huikentelevaista laatua,\nja koska he ovat jo hieman auringonpaahtamia, syttyvät he tuleen kuin\ntaula nähdessään Sinun tuoreen ihonvärisi ja Sinun punertavaan taipuvan\ntukkasi.»\n\n»Toivoisinpa pääseväni sinne kauppoja tekemään», sanoi kamasaksa,\nnauraa hihittäen.\n\n»Ja miks'et pääsisi», sanoi Mikael; »jos nimittäin olet vielä se\nsama reipas veitikka kuin silloinkin kun me yhdessä ryöstelimme\nluostarin omenatarhaa — tarvitaan vain hieman kullantekotaitoa\nkeittääkseen Sinun talosi ja maasi puhtaaksi rahaksi, ja tämän\npuhtaan rahan uljaaksi laivaksi purjeineen, ankkureineen, köysineen\nkaikkineen; sitten ei muuta kuin pistä tavarasi lasku-ovien alle, aseta\nviisikymmentä reipasta poikaa kannelle ja minut niiden etunenään, nosta\nmärssypurjeet ja sitten aika kyytiä Uuteen Maailmaan!»\n\n»Opetitpa hänelle, sukulaiseni, salakeinon», sanoi Giles Gosling,\n»jonka avulla hän keittää, tätä sanaa käyttääkseni, puntansa penniksi\nja kankaansa rihmaksi. — Huolisitko hupsun neuvosta, naapuri\nGoldthred. Älä uhmaile merta, sillä se on ahnas. Vaikkapa kortit ja\nnartut tekisivätkin pahintansa, kestävät isäsi tavaramytyt vielä\nvuoden, pari hurjempaakin röykytystä, ennen kuin Sinä joudut sairaalan\nomaksi; mutta meren nälkä on pohjaton — se nielisi koko Lombardian\nkadun rikkaudet lyhyenä aamupuhteena yhtä helposti kuin minä voissa\npaistetun munan tai pikarillisen salviaviinaa; — ja mitä sisareni\npojan Kultalaan tulee, niin älä koskaan enään usko minua, ellen\nminä ole vakuutettu hänen löytäneen sen sinunlaistesi pässinpäiden\ntaskuista. — Mutta älähän tuosta ota nenääsi, vaan käy käsiksi ja\nole tervetullut, koska tuossa on illallinenkin jo valmiina, ja minä\ntarjoan siitä sydämellisesti jokaiselle, joka haluaa siihen ottaa osaa,\ntoivorikkaan sisarenpoikani palaamisen kunniaksi, yhä luottaen siihen,\nettä hän on tullut kotiin toisena miehenä. — Totisesti, sukulaiseni,\noletpa Sinä niin suuresti sisarraukkani näköinen kuin suinkin poika voi\ntulla äitiinsä.»\n\n»Eipä kuitenkaan niin kovin ukko Benediktus Lambournen, hänen miehensä,\nnäköinen», tokaisi rihkamakauppias, päätään nyykyttäen ja silmää\niskien. »Muistatko vielä, Mikko, mitä Sinä sanoit, kun koulumestarin\nvitsa viuhui seljässäsi, koska olit tuustaissut isäsi kainalosauvat\nmenemään? olisipa se viisas lapsi, sanoit Sinä, joka tuntisi isänsä.\nMestari Bricham nauroi aivan kyyneltyäkseen, ja hänen kyyneleensä\nsäästivät Sinulta kyyneleet.»\n\n»Niin, mutta kylläpä hän sen minulle maksoi päiviä jälkeenpäin», sanoi\nLambourne; »ja mitenkä jaksaa nyt tuo arvoisa opettajamme?»\n\n»Kuollut», ilmoitti Giles Gosling, »jo aikoja sitten.»\n\n»Kuollut hän on», vahvisti seurakunnan lukkari; »minä istuin hänen\nvuoteensa ääressä silloin — hänellä oli autuas lähtö — '_morior —\nmortuus sum vel fui — mori_' — nämä olivat hänen viimeiset sanansa,\nja siihen lisäsi hän vain tämän: 'nyt taivutin viimeisen teonsanani'.»\n\n»Rauha hänelle», sanoi Mikko, »eipä jäänyt hän minulle mitään velkaa.»\n\n»Eipä totisesti», puuttui puheeseen Goldthred; »ja aina tapasikin hän\nsanoa, että jokaiselta läimäykseltä, minkä hän Sinulle antoi, säästi\nhän teloittajalta yhden vaivannäön.»\n\n»Tekisipä mieli luulla, ett'ei ukko sitten jättänyt toiselle paljoakaan\ntekemistä», sanoi lukkari; »ja kuitenkaan ei serkku Ruoskasella ole\nmitkään helpot päivät ystävämme takia, ei maarin.»\n\n»_Voto a dios_!» karjaisi Lambourne, jonka kärsivällisyys näytti\nloppuneen, sieppasi leveälierisen hattunsa pöydältä ja painoi sen\npäähänsä niin syvään että sen varjo antoi hänen silmilleen ja\nkasvojensa piirteille, jotka eivät yleensäkään ilmaisseet mitään\nmiellyttäviä ominaisuuksia, espanjalaisen salamurhaajan kaamean näön.\n»Kuulkaa, hyvät herrat — kaikkeahan saattaa sietää ystävysten kesken\nja vaiteliaisuuden varjossa, ja minä olen jo kotvan aikaa nieleskellyt\narvoisan enoni ja teidän kaikkien pistopuheita nuoruuteni hairauksista.\nMutta minä kannan sivullani miekkaa ja tikaria, hyvät ystävät, ja minä\nosaan niitä kerkeästi käyttääkin tilaisuuden tullen — espanjalaisen\npalveluksessa olen minä oppinut ankaraksi kunnian asioissa, enkä minä\nhaluaisi teidän ärsyttävän minua tekemään tyhmyyksiä.»\n\n»No mitä Te sitten tekisitte?» kysyi lukkari.\n\n»Niinpä niin, herraseni, mitä Sinä sitten tekisit?» uteli vuorostaan\nrihkamakauppiaskin, rehennellen pöydän toisella puolella.\n\n»Leikkaisin poikki kurkkunne ja turmelisin sunnuntailurituksenne, herra\nlukkari», sanoi Lambourne raivostuneena; »ja suomisin Sinut, arvoisa\nkehnojen silkkikankaiden kaupustelija, oman tavaramyttysi sisään.»\n\n»Siivolla, siivolla», sanoi isäntä, astuen väliin. »Tässä ei\nlainkaan tarvita rähinää. — Sisarenpoikani, Sinun olisi parasta\nolla kovin kerkeästi suuttumatta; ja te, hyvät herrat, tekisitte\nhyvin muistaessanne, että niin kauvan kun te viivytte majatalossa,\nolette te sen omistajan vieraita, ja teidän tulee siis pitää vaaria\nhänen perheensä kunniasta. — Paha vain, että Teidän typerät riitanne\nsaattavat minut yhtä huomaamattomaksi kuin te itsekin olette; sillä\ntuolla istuu minun hiljainen vieraani, kuten minä häntä nimitän,\njoka jo kaksi päivää on asunut talossani, puhumatta vielä sanaakaan,\npaitsi pyytäessään ruokaansa ja laskuansa — vaatimatta sen\nsuurempia palveluksia kuin oikea maalainen, mutta maksaen ryyppynsä\nkuninkaanpojan tavoin — katsahtaen vain laskun loppusummaa, eikä\nhän vielä tiedä, milloin hän jatkaa matkaansa. Oh, hän on oikea\njalokivi vierasten joukossa! ja kuitenkin olen nyt minä, oikea\nepäkelpo hirsipuun ruoka, antanut hänen kurjan heittiön tavoin istua\nyksikseen tuolla pimeässä nurkassaan, pyytämättä häntä edes haukkaamaan\nparia palaa illallisekseen kanssamme. Olisipa oikea palkinto\nepäkohteliaisuudestani, jos hän muuttaisi 'Rumpujänikseen' ennen tämän\nillan loppua.»\n\nHeittäen valkean liinansa sirosti vasemmalle käsivarrelleen, ottaen\nhetkiseksi samettilakin päästään ja oikeassa kädessään kantaen parasta\nhopeatuoppiansa, astui isäntä yksinäisen vieraansa luo, josta hän oli\npuhunut ja johon hän siten käänsi koko seurueen katseet.\n\nVieras oli ikänsä puolesta kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen\nvälillä, hieman keskimittaa pitempi, ja oli hän yksinkertaisesti, mutta\nsamalla moitteettomasti puettu, koko olennossa melkein arvokkaisuudeksi\nkohoavan huolettomuuden leima, joka näytti todistavan, että hänen\npukunsa oli alapuolella hänen säätyänsä. Hänen kasvojensa ilme oli\nsuljettu ja mietteliäs, hänen tukkansa ja silmänsä tummat — ja\nsädehtivät hänen silmänsä jonkun hetkellisen kiihoituksen sattuessa\ntavattoman kirkkaasti, mutta muutoin oli niissä sama miettiväinen,\nrauhallinen sävy kuin hänen kasvoissaankin. Pienen kylän toimelias\nuteliaisuus oli jo paljon puuhannut hänen nimensä ja arvonsa ja\nhänen Cumnorissa-olonsa tarkoituksen selvittämiseksi, mutta mitään\nsitä tyydyttävää ei ollut ilmennyt missään suhteessa. Giles Gosling,\nkylänvanhimpana ja innokkaana kuningatar Elisabetin ja protestanttisen\nuskonnon ystävänä oli jo hetken aikaa ollut taipuvainen luulemaan\nvierastansa jesuiitaksi tai seminaaripapiksi, joita Rooma ja Espanja\ntähän aikaan niin runsaasti lähetti koristamaan Englannin hirsipuita.\nMutta oli tuskin mahdollista kauvemmin pitää moisia ennakkoluuloja\nvieraasta, josta oli niin vähän vaivaa, joka maksoi laskunsa niin\ntäsmällisesti ja joka nähtävästi aikoi viipyä verrattain kauvan\niloisessa »Mustassa Karhussa».\n\n»Paavilaiset», päätteli Giles Gosling, »ovat itaraa, saiturimaista\njoukkoa, ja tämä mies olisi päässyt asumaan Bessellsleyn rikkaan herran\ntai Woottonin vanhan ritarin luo tai johonkin muuhun roomalaispesään,\nastumatta jalallaankaan tällaiseen yleiseen majataloon, kuten kuitenkin\njokaisen rehellisen miehen ja hyvän kristityn tulisi tehdä. Lisäksi\nkävi hän perjantaina suolatun naudanlihan ja porkkanain kimppuun,\nvaikka pöydällä olikin niin hyvää paistettua ankeriasta kuin on ikänä\nnostettu Isiksestä.»\n\nKunnon Giles rauhoittikin sentähden mieltään sillä vakaumuksella,\nett'ei hänen vieraansa ollut roomalaiskatolilaisia ja kehoitti kaikella\nsirolla kohteliaisuudellaan matkustajaa juomaan molemminpuoliseksi\nterveydeksi siemauksen kylmää viiniä ja kunnioittamaan osanotollaan\nvaatimatonta ateriaa, jonka hän tarjoaa palanneen, ja — kuten hän\nvahvasti toivoi — parantuneen sisarenpoikansa kunniaksi. Vieras\npudisti ensin päätään, ikäänkuin eväten kohteliaan kutsun; mutta\nisäntä ahdisti häntä ankarasti talonsa kunniaan ja niihin arveluihin,\njoita moinen ihmisten seuraan suostumaton murjottaminen ehdottomasti\nherättäisi hyvissä cumnorilaisissa, perustuvilla todisteluilla.\n\n»Kautta kunniani, herra», jutteli hän, »koskee mainettani, ovatko\nihmiset iloisia talossani, ja meidän joukossamme täällä Cumnorissa\non pahoja kieliä (missäpä niitä puuttuisi?), mitkä selittäisivät\nilkeämielisesti miesten käytöstä, jotka painavat hatun silmilleen\nikäänkuin katselisivat he vain menneisiin aikoihin eivätkä riemuitsisi\nsiitä kauniista auringonpaisteesta, jonka Jumala on lähettänyt meille\nmeidän korkean hallitsijattaremme, kuningatar Elisabetin — jota taivas\nijäti siunatkoon ja varjelkoon! — suloisissa katseissa.»\n\n»Mitenkä, hyvä isäntä», vastasi vieras, »enpä luulisi tosiaankaan\nolevan rikoksellista omien ajatustensa pohtimisen oman hattunsa\nvarjossa? Te olette elänyt maailmassa kaksi kertaa kauvemmin kuin minä\nja Teidän täytyy tietää, että on ajatuksia, jotka vaivaavat meitä\ntahtomattamme ja joille on aivan turhaa ärjäistä: menkää tiehenne ja\nantakaa minun iloita elämästä.»\n\n»Totta toisen kerran», vastasi Giles Gosling, »jos moiset ikävät\najatukset vaivaavat mieltänne eivätkä halua väistää hyvää\nenglanninkieltä, täytyy meidän hankkia Oxfordista joku isä Baconin\noppilaita manaamaan niitä tiehensä järkeisopilla ja hebrealla. —\nTaikka, mitähän olisi, jalo vieraani, upottaa ne ihanaan, punaiseen\nranskanviinin mereen? Tulkaa pois, herra, ja suokaa anteeksi vapauteni.\nMinä olen vanha majatalon isäntä, ja minun kieleni täytyy saada\nveronsa. Tuo juro raskasmielisyys sopii huonosti Teille — kiiltävä\nsaapas, sievä hattu, uusi viitta ja täysinäinen rahakukkaro puhuvat\nsitä vastaan. Hiiteen jo moinen murjotus: antakaa se niiden tehtäväksi,\njoiden jalat on kääritty heinätukkoon, joiden päätä kattaa huono\nhuopahattu, joiden nuttu on ohut kuin hämähäkinverkko ja joiden\ntaskusta puuttuu sekin ainoa kolikko, joka estäisi pahaa vihollistamme\nRaskasmielisyyttä siellä tanssimasta. Naama kirkkaaksi vain, herra! Tai\nkautta tämän jalon nesteen, minä karkoitan Teidät rattoisan seurueen\niloista surumielisyyden sumuihin ja pahan-olon maahan. Tässä on joukko\nreippaita veitikoita, jotka haluavat pitää hauskaa; älkää nyt enää\nmurjottako heihin kuin piru Lincolniin.»\n\n»Puhutte oikein, arvoisa isäntä», vastasi vieras surumielisesti\nhymyillen, mikä hymy, surumielisyydestään huolimatta, loi hänen\nkasvoilleen hyvin kauniin ilmeen — »puhutte oikein, iloinen ystäväni;\neikä suinkaan niiden, jotka ovat sellaisessa mielentilassa kuin minä,\ntulisi häiritä niiden iloa, jotka ovat onnellisia. Minä tyhjennän\nvarsin kernaasti pari maljaa vieraittenne kanssa paljoa ennemmin kuin\njoutuisin illan hauskuuden turmelijaksi.»\n\nNäin puhuen hän nousi istuimeltaan ja liittyi seuraan, joka Mikael\nLambournen kehoitusten ja esimerkin rohkaisemana, siinä kun\npää-asiallisesti oli miehiä, jotka olivat sangen taipuvaisia käyttämään\nhyväkseen isännän kustannuksella tapahtuvaa iloista kestitystä, oli jo\nennättänyt tehdä muutamia hyökkäyksiä kohtuullisuuden rajojen tuolle\npuolen, kuten saattoi selvään havaita äänestä, millä Mikael kyseli\nvanhojen kylätuttujensa vointia, ja naurunrähäkästä, joka säesti\njokaista vastausta. Giles Gosling joutui jo hieman häpeilleenkin heidän\nilonsa räyhäävästä laadusta, etenkin kun hän tahtomattaankin kunnioitti\ntuntematonta vierastaan. Hän jäi sentähden hiukan ulohtaammalle näiden\nmeluavain kemuilijain pöydästä ja alkoi tavallaan puolustella heidän\nrähinäänsä.\n\n»Kuunnellessanne näiden junkkarien juttuja», selitti hän, »voisitte\nTe luulla heidän kaikkien olevan kasvatettuja maantierosvoiksi;\nmutta huomenaamuna jo tapaisitte Te heissä joukon mitä uutterimpia\nkäsityöläisiä tai muita ammattilaisia, mitkä milloinkaan ovat\nleikanneet mitan tuumaa lyhyemmäksi tai kilauttaneet vaihtopaperin\nmaksuksi laskupöydälle liian keveitä kruunukolikoita. Tuo\nrihkamakauppias tuossa pitää hattuaan vinossa takkuisen tukkansa\npeittona — hänen päänsä muistuttaa kiherävillaisen vesikoiran selkää!\n— käy napit auki, kantaa viittaa toisella olallaan ja on olevinaan\nsenkin tuhat tulimmainen roisto — kun hän taas myymäkojussaan\nAbingdonissa on matalasta lakistaan ja kiiltävistä kengistään alkaen\nvaatetettu niinkuin olisi hänestä tulossa pormestari. Hän puhuu\npuistoihin murtautumisesta ja maantieryöväyksestä sillä tavalla että\nluulisi hänen joka yö väijyskelevän matkustajia Hounslowin ja Lontoon\nvälillä — kun hän itse asiassa nukkuukin makeasti untuvavuoteessaan,\nkynttilä toisella ja raamattu toisella puolellaan, kummitusten\npeloittamiseksi.»\n\n»Entä sisarenne poika, hyvä isäntä, tuo samainen Mikael Lambourne, joka\nnyt on juhlan sankarina — onko hänkin vain tuollainen tekoroisto kuten\ntoisetkin?»\n\n»Saatattepa minut kysymyksellänne tosiaankin pahaan pulaan», vastasi\nisäntä; »sisarenipoika on sisarenipoika, ja vaikka hän olikin toivoton\nrasavilli ennen muinoin, niin onhan hän nyt ymmärtääksenne voinut tehdä\nparannuksen, kuten niin moni muu. — Eikä Teidän tule luulla kaikkea\nsitä, mitä minä hänestä äsken laskettelin, puhtaaksi jumalansanaksi. —\nMinä huomasin hänessä koko ajan koiranhampaan, ja minun teki mieleni\nhieman kyniä hänen höyheniään. — Ja nyt, herraseni, millä nimellä saan\nluvan esitellä arvoisan vieraani näille urheille veitikoille?»\n\n»No, jos niin on, hyvä isäntä», vastasi matkustaja, »niin sanokaa minua\nvaikka Tressilianiksi.»\n\n»Tressilianiksi?» vastasi »Karhun» isäntä; »sangen arvokas nimi ja\nluullakseni Cornwallin perua; sillä näinhän hoetaan etelässä:\n\n    »Penistä, Treestä ja Polista\n    Tunnet miehen, joka on Cornwallista.\n\n»Saanko siis esitellä: arvoisa herra Tressilian, kotoisin Cornwallista?»\n\n»Älkää sanoko enempää kuin Teille ilmoitin, hyvä isäntä, niin voitte\nolla varma siitä, ettette puhu muuta kuin mikä on totta. Miehellä\nsaattaa kylläkin olla nimessään joku mainitsemianne kunnianarvoisia\netutavuja, ja sittenkin voi hän olla syntynyt kaukana Pyhän Mikaelin\nvuoresta.»\n\nIsäntä ei ajanut uteliaisuuttaan sen pitemmälle, vaan esitti herra\nTressilianin sisarensapojan seurueelle, joka alkutervehdykset\nvaihdettuaan ja juotuaan siemauksen uuden jäsenensä terveydeksi jatkoi\nalotettua keskustelua, tuon tuostakin höystäen sitä kelpo kulauksilla.\n\n\n\n\nII Luku.\n\n\n    Nuorta Lancelot-herraako tarkoitatte?\n\n                 _Venetsian Kauppias_.\n\nIsännän hartaasta kehoituksesta, jota vieraat meluten kannattivat,\nilahutti mestari Goldthred vähän ajan kuluttua seuruetta tämänlaisella\nlaulunpätkällä:\n\n        »Linnuista puiden ja pensaitten\n        Minä pöllön kiitosta laulan;\n        Malliksi sopii se parhaiten\n        Miehille kuivan kaulan.\n    Sillä kun päivää ei lännessä enää näy,\n    Kotipuulleen se kiirein ennättäy,\n    Sielläpä huuto ja nauru ja ilve käy!\n    Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen,\n    Veikot! Iloinen malja nyt pöllön iloisen!\n\n        Leivonen moukka on linnukseen.\n        Kuin tukki se nukkuvi yönsä;\n        Vaan pöllö jo illalla aikaiseen\n        Alkavi remutyönsä.\n    Siis huikea malja nyt käymään, miehet hoi!\n    Että uljas pauhu ja melske soi:\n    Kuka penkiltä putos, se reippaasti joi!\n    Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen,\n    Veikot! iloinen malja nyt pöllön iloisen!»\n\n»Siinäpä oli pontta ja perää siinä laulussa, hyvät herrat», huusi\nMikael Lambourne kauppiaan lopetettua, »ja Teissä näyttää vielä\nsäilyneen hiukan entistä sukkeluutta — olettehan Te ladelleet tässä\nminulle aika jonotukset vanhoista tovereista ja liittäneet jokaiseen\nnimeen yhden jos toisenkin purevan mietelauseen! Oikeinko siis tosiaan\nWallingfordin Pöyhkö-Wiljami on sanonut meille hyvää yötä?»\n\n»Hän kuoli lihavan metsäkauriin kuoleman», sanoi muuan joukosta, »koska\nhänet ampui varsijoutsen nuolella ukko Thatcham, Donnington Castlen\nherttuan urhea puistonvartija.»\n\n»Niinpä niin, hänhän piti aina niin kovin metsänriistasta», virkkoi\nMikael, »ja punaviinimaljasta myös — ja niinpä tyhjennettäköön tässä\nyksi hänen muistokseen. Maljanne pohjaan, hyvät herrat!»\n\nKun tämän kunnon vainajan muistoa oli siten asiaankuuluvasti\nkunnioitettu, tiedusteli Lambourne Padworthin uljaan Ranssun kohtaloa.\n\n»Ranssutettu hengiltä — lähetetty kuolemattomuuteen jo kymmenen vuotta\nsitten», sanoi rihkamakauppias; »hitto soikoon, Oxfordin linna, serkku\nRuoskanen ja kymmenenpennin köysi tietävät parhaiten, millä tavalla.»\n\n»Mitä, niinkö ne ripustivat Ranssuraukkamme kuivalle ja korkealle sen\ntakia vain, että hän niin mielellään käveli kuunvalossa — pikari\npohjaan hänen muistokseen, hyvät herrat — kaikki iloiset veikothan\npitävät kuutamosta. Mutta mitä on sitten tullut Sulka-Hannusta? —\nsamasta, joka asui Yattendenin lähellä ja joka aina käytti pitkää\nsulkaa hatussaan — olen unohtanut hänen nimensä.»\n\n»Kuinka, Hannu Hamppusenko?» kysyi kauppias; »no, Sinähän muistanet\nvielä, että hänessä oli niinkuin hieman herrasmiehen vikaa ja että\nhän siis halusi sekaantua korkeihin valtio-asioihin, ja niinpä hän\njoutui aika pinteeseen Norfolkin herttuan jutun takia pari kolme vuotta\nsitten, pakeni maasta takaa-ajajain vangitsemiskäsky kintereillään,\neikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut.»\n\n»Totta toisen kerran», sanoi Mikael Lambourne, »enpä minä kaikkien\nnäiden onnettomuuksien jälkeen enään uskalla kysyäkään Tony Fosteria;\nsillä kun täällä on niin runsaasti liikkunut köysiä ja varsijoutsen\nnuolia ja vangitsemiskäskyjä ja muita sellaisia hiton kapineita, niin\nei Tony ainakaan ole voinut niitä välttää.»\n\n»Ketä Tony Fosteria Sinä tarkoitat?» kysyi majatalon isäntä.\n\n»No sitä samaa, jota sanottiin Tony Tulenpistäjäksi, koska hän\ntoi tulta Latimerin ja Ridleyn rovion sytykkeiksi, tuuli kun oli\nsammuttanut Jaakko Ruoskasen soihdun, eikä kukaan muu halunnut antaa\nhänelle tulta ei hyvin puhein eikä kolikoin.»\n\n»Se Tony Foster elää ja menestyy», sanoi isäntä. — »Mutta äläpäs,\nsukulaiseni, sano häntä enää Tony Tulenpistäjäksi, ell'et tahdo saada\niskua hänen tikaristaan nahkaasi.»\n\n»Kuinka! häpeääkö hän nyt sitä työtään?» ihmetteli Lambourne; »sillä\nhänenhän oli aina tapanaan siitä ylpeillä ja sanoa, että hän yhtä\nmielellään katseli korvennettua kerettiläistä kuin paistettua härkää.»\n\n»Mutta huomaappas, sukulaiseni, että se oli Marian aikaan se», vastasi\nisäntä, »jolloin Tonyn isä oli täällä Abingdonin päämunkin voutina.\nSittemmin on Tony nainut puhtaan puritanilaisnaikkosen ja on nyt yhtä\nhyvä protestantti, minä takaan sen, kuin kuka tahansa.»\n\n»Ja pitää niin murheellista naamaa ja kulkee pää pystyssä, halveksien\nvanhoja tovereitaan», kivahti rihkamakauppias.\n\n»Onpa häntä sitten totisesti onnestanut», sanoi Lambourne; »sillä\nmilloin vain miehellä on kultarahaa lakkarissaan, niin pysyypä hän\nvisusti loitolla sellaisista, joiden aarrekammio hyötyy muiden\nansioista.»\n\n»Onnestanutko, vai!» sanoi rihkamakauppias; »no, muistatko vielä\nCumnorin linnaa, sitä vanhaa herraskartanoa hautuumaan tuolla puolen?»\n\n»Miks'en muistaisi, koska ryöstin sen hedelmätarhankin kolme kertaa —\nvaan mitä niistä! — Siellähän asui vanha päämunkki aina silloin kun\nAbingdonissa oli ruttoa tai muuta vitsausta.»\n\n»Niin», tiesi isäntä, »mutta siitä on jo kauvan; nyt on Anton Foster\nsen valtijaana ja elää siellä jonkun korkean hovimiehen suosiosta —\nse hovimies on saanut kirkontiluksia kruunulta lahjaksi. Siellä hän\nnyt asuu ja koettaa joutua niin vähiin tekemisiin cumnorilaismoukkien\nkanssa kuin olisi hän itse mikäkin vyötetty ritari.»\n\n»Eipä kuitenkaan», sanoi rihkamakauppias, »siihen kaikkeen ole Tonyn\nylpeys yksin syynä — hän pitää siellä häkissä erästä kaunista naista,\neikä soisi auringonkaan häneen pilkistelevän.»\n\n»Kuinka!» huudahti Tressilian, joka nyt ensi kertaa puuttui heidän\nkeskusteluunsa, »ettekö äsken sanoneet tämän Fosterin olleen\nnaimisissa, vieläpä puritanilaisnaisen kanssa?»\n\n»Naimisissa hän oli, ja kiukkuisimman puritanilaiseukon kanssa, mikä\nikinä on syönyt lihaa paaston aikana; ja kissan ja koiran tavoin sitä\nelettiin, kuten kerrotaan. Mutta nyt on akka kuollut — rauha hänen\ntomullensa — ja Tonyllä on jäljellä vain sievä tytöntypykkänsä; niin\nettä luullaan hänen aikovan naida sen vieraan neidon, josta ihmiset\npitävät niin suurta melua.»\n\n»Ja mitenkä niin? — minä tarkoitan, miksi ne ihmiset hänestä niin\nsuurta melua pitävät?» uteli Tressilian.\n\n»Mistä minä sen tietäisin», vastasi isäntä; »se vain on varmaa, että\nsanotaan hänen olevan kauniin kuin enkelin, ett'ei kukaan tiedä, mistä\nhän on sinne tullut ja että kaikki haluaisivat tietää, miksi häntä\npidetään niin tarkasti vartioituna. Minä puolestani en ole häntä\nkoskaan nähnyt — ell'ette Te, mestari Goldthred?»\n\n»Olen kuin olenkin, ukkoseni», vastasi rihkamakauppias. »Katsokaas,\nminä ratsastin tänne Abingdonista — minä kuljin vanhan herraskartanon\nohi sen itäisen ulkonevan akkunan alatse, johon on maalattu niitä\nkaikkia vanhoja pyhimyksiä ja tarinoita ja sen sellaisia. — Se ei\nollut tavallinen tie, vaan kulki se puiston läpi; sillä takaportin\nsäppi oli auki, ja minä arvelin, että sopiihan minun nyt vanhana\ntoverina ja tuttuna ratsastaa puiden välistä, sekä saadakseni varjoa,\nkoska päivä oli verrattain kuuma, että välttääkseni pölyä, koska minun\noli juuri silloin päälläni se kultatilkuin koristeltu persikanvärinen\nnuttuni.»\n\n»Jota nuttua», ehätti Mikael Lambourne, »Sinä vahvasti halusit\nvälkähytellä sen ihanan naisen silmien edessä. Ah! lurjus, Sinä et\nkoskaan näytä aikovan luopua vanhoista kujeistasi.»\n\n»Älähän nyt — älähän nyt», intti rihkamakauppias, teeskennellyn\nkainosti naurahdellen; »eihän siihen lainkaan se syynä ollut —\nuteliaisuus vain, arvaathan sen, ja hitunen sääliä — tuo nuori\nnainen kun aamusta iltaan näkee vain Tony Fosterin uhkaavat mustat\nkulmakarvat, hänen häränpäänsä ja hänen väärät säärensä.»\n\n»Ja Sinä halusit niin mielelläsi näyttää hänelle silkkinuttuun\nnyöritetyn siron vartalon — pehmeänahkaisiin saappaisiin ahdetut,\nlyhytjalkaisen kanan taka-ulottimia muistuttavat sääret ja pyöreän,\npöyhkeäntyperästi virnistelevän naaman, johon kaikkeen niin hyvin\nsopii samettilakki, kalkkunansulka ja kullattu solki? Ah! sinä soma\nkamasaksani, joilla on hyviä tavaroita, ne niitä kernaasti näyttelevät!\n— Hei, herrat, älkäämme antako pikarin seista joutilaana — juokaamme\npitkien kannusten, lyhyiden saappaiden, täysinäisten lakkien ja tyhjien\nkallojen malja!»\n\n»Kas niin, kas niin, nyt Sinä rupesit minua kadehtimaan, Mikko», sanoi\nGoldthred; »eikä minun onneni kuitenkaan ollut sen kummempi kuin että\nse olisi voinut sattua Sinulle tai kenelle tahansa.»\n\n»Piru vieköön Sinut hävyttömyyksinesi», paiskasi Lambourne; »ethän vain\nhalunne verrata makkaranaamaasi ja kangasrääsytapojasi herrasmieheen ja\nsotilaaseen?»\n\n»Hyvä herraseni», rauhoitti Tressilian, »sallikaa minun pyytää Teitä,\nett'ette enää keskeyttäisi tämän kunnon porvarin puhetta; minun\nmielestäni esittää hän juttunsa niin hyvin, että minä voisin kuunnella\nhäntä aina sydänyöhön asti.»\n\n»Siitä saan kiittää enemmän Teidän suosiotanne kuin omaa ansiotani»,\nvastasi mestari Goldthred; »mutta koska minä voin Teitä jollakin\ntavoin huvittaa, kunnioitettava herra Tressilian, niin jatkan\nminä kertomustani, huolimatta tuon pöyhkeän sotilaan pilkasta ja\npistopuheista — moinen suupaltti lieneekin saanut enemmän nyrkiniskuja\nkuin kolikoita siellä Alankomaissaan. — Kun minä siis, hyvä herra,\nkuljin sen suuren maalatun akkunan alatse, heittäen ohjat hiljaa\nastuvan ratsuni kaulalle, osaksi oman mukavuuteni takia, osaksi\nvoidakseni sitä paremmin tirkistellä ympärilleni, kuulen minä akkunan\nristikon aukeavan; älkääkä koskaan enää minua uskoko, herra, ell'ei\nsiinä akkunassa seisonut kaunein nainen, mikä ikänä on joutunut\nsilmieni ihailtavaksi; ja luulenpa jo ennättäneeni katsella useatakin\nkaunista tyttöä ja tietääkseni yhtä suurena asiantuntijana kuin kuka\ntahansa.»\n\n»Saanko kysyä hänen näköänsä, herra?» sanoi Tressilian.\n\n»Oh, herra», innostui Goldthred, »minä voin vakuuttaa Teille, että\nhän oli täydellisessä aatelisnaisen puvussa — erinomaisen sievässä\nja miellyttävässä puvussa, joka olisi kelvannut vaikka itselleen\nkuningattarelle; sillä hänen päällään oli hihoilla varustettu,\ninkiväärinvärisestä paksusta silkkikankaasta tehty pusero, jonka aine\nminun arviointini mukaan oli maksanut ainakin kolmekymmentä killinkiä\nkyynärä, joka oli reunustettu tummanpunaisella, läikähtelevällä\nsilkillä ja jota ylhäältä alas asti kiersi kaksi leveätä, kulta-\nja hopealangoista punottua nauhaa. Ja hänen hattunsa, herra, oli\ntotta tosiaan muodikkain vaatekappale, mitä minä olen näillä seuduin\nmilloinkaan nähnyt, koska se oli tehty keltaisenruskeasta silkistä,\nkoska siihen oli neulottu Venetsian kullasta valmistettuja skorpioneja\nja koska sen reunoja koristivat kultatupsut; minä vakuutan Teille,\nherra, että se hattu oli mitä täydellisin, voittamattomin luomus. Mitä\ntaas hänen muihin varustuksiinsa tulee, niin olivat ne jo vanhentunutta\nmallia.»\n\n»Minä en kysynyt Teiltä hänen pukuansa, herra», sanoi Tressilian, joka\ntämän pitkän selityksen aikana oli näyttänyt hieman kärsimättömältä,\n»vaan hänen kasvojensa ja hänen tukkansa väriä ja hänen piirteitään.»\n\n»Mitä hänen hipiänsä väriin tulee», vastasi rihkamakauppias, »niin\nsiitä en ole niin erikoisen varma; mutta minä huomasin, että hänen\nviuhkansa kädensija oli hyvin taitavasti leikattu norsunluusta; — ja\nmitä taas hänen tukkansa väriin tulee, niin saatanpa vakuuttaa, olkoon\nsen väri mikä tahansa, että sitä sitoi viheriästä silkistä osaksi\nkultalangoin kudottu verkko.»\n\n»Sangen kamasaksamainen muisti», tokaisi Lambourne: »tämä herrasmies\nkysyy häneltä naisen kauneutta ja tuo haastelee koko ajan hänen\nhienoista vaatteistaan!»\n\n»Minä sanon Sinulle», jatkoi rihkamakauppias, hieman nolostuneena,\n»ett'ei minulla ollut suuria aikoja häntä katsella; sillä juuri\nkun minä olin toivottamaisillani hänelle hyvää päivää ja siinä\ntarkoituksessa valmistin kasvojani hymyyn —»\n\n»Joka oli kuin apinan virnistys kastanjalle», ehätti Mikael Lambourne.\n\n»— ilmestyi eteeni yht'äkkiä», jatkoi Goldthred, keskeytyksestä\nvälittämättä, »Tony Foster itse, kädessään kurikka» —\n\n»Jolla hän toivoakseni halkaisi kallosi palkinnoksi hävyttömyydestäsi»,\ntokaisi hänen kestittäjänsä.\n\n»Sepä olisi ollut pikemmin sanottu kuin tehty», vastasi Goldthred\nharmistuneena; »eipä, eipä siinä ollut kallojen halkaisemisesta\npuhettakaan, sen saat uskoa, vaikka hän lähenikin kurikoineen ja\njuttelikin jotain selän pehmittämisestä ja kyseli, miks'en minä\nkulkenut yleistä tietä, ja muuta siihen suuntaan; ja minä ajattelin\njo sievästi paukautella häntä pääkuoreen vaivoistaan, mutta en sitä\nkuitenkaan tehnyt, koska se nainen oli vielä siinä läsnä ja olisi, kuka\nties, vaikka pyörtynyt.»\n\n»No voi yhtä kaikki Sinua kurjaa pelkuria!» pilkkasi Lambourne;\n»ken urhea ritari ikänä ajatteli naisensa pelästystä, kun hänen\noli lähteminen hutkimaan jättiläisiä, lohikäärmeitä tai noitia,\nhänen silmiensä edessä ja hänen pelastuksekseen? Mutta eipä maksa\nvaivaa puhua lohikäärmeistä Sinulle, jonka jo sudenkorentokin ajaisi\nkäpälämäkeen. Siinä sinä menetit mitä parhaimman tilaisuuden!»\n\n»No käy sitten itse juoneen, Kerskuri-Mikko», tiuskaisi Goldthred.\n— »Siellä on lumottu linna ja lohikäärme ja nainen, kaikki Sinun\nkäytettävissäsi, jos vain uskallat ryhtyä yritykseen.»\n\n»Sen minä tekisin vaikka viinineljänneksestä», kehaisi sotilas. — »Tai\nodotappas — minulta ovat nyt liinavaatteet tyystin lopussa — haluatko\npanna vetoon pakan Hollannin palttinaa näitä viittä enkelikultarahaa\nvastaan, että minä menen huomisaamuna kartanoon ja pakoitan Tony\nFosterin näyttämään minulle ihanan vieraansa?»\n\n»Hyväksyn vetosi», sanoi rihkamakauppias; »ja luulenpa minä voittavani\ntässä leikissä, vaikka Sinun hävyttömyytesi onkin pirullinen. Arvoisa\nisäntämme ottaa kai pitääkseen molempia panoksia hallussaan, ja minä\nmaksan tässä rahan pantiksi siksi kunnes ennätän lähettää kankaan.»\n\n»En minä tällaisessa asiassa rupea kenenkään panoksia säilyttämään»,\nepäsi Gosling. »Kas niin, sisareni poika, juo viiniäsi rauhassa ja\nanna palttua moisille seikkailuille. Minä vakuutan Sinulle, että ukko\nFosterilla on valtaa kylliksi pannakseen Sinut varmaan talteen Oxfordin\nlinnaan tai pakottaakseen Sinun pakarasi tutustumaan lähemmin tämän\nkaupungin keppivarastoihin.»\n\n»Sehän olisi vain vanhan tuttavuuden uudistamista; sillä Mikon\nreisilihat ja tämän kaupungin kepakot ovat jo aikoja sitten olleet\nhyvin läheisiä tuttuja», ivaili rihkamakauppias; »mutta hän ei saa\nperäytyä vedostaan, ei ainakaan maksamatta sakkoja.»\n\n»Sakkoja!» huusi Lambourne; »minua oikein naurattaa. Minä en pidä Tony\nFosterin raivoa sen suuremmassa arvossa kuin tyhjää herneenpalkoa; ja\nminä käyn katsomassa hänen Lindabridestään, Pyhän Yrjänän nimessä,\ntahtoipa hän sitten tai ei!»\n\n»Minä maksaisin mielelläni puolet panoksestanne», sanoi Tressilian,\n»jos vain saisin seurata Teitä retkellenne.»\n\n»Mitä se Teitä hyödyttäisi, herra?» kysyi Lambourne.\n\n»Ei mitään, herraseni», vastasi Tressilian; »saisinpahan vain nähdä\nsen taidon ja urheuden, jolla Te käytte yritykseen käsiksi. Minä olen\nmatkustaja, joka etsii uljaita kahakoita ja eriskummallisia tapauksia,\nkuten ritarit muinoin etsivät seikkailuja ja mainetöitä.»\n\n»No, jos Teitä haluttaa nähdä taimenta tavoiteltavan», vastasi\nLambourne, »niin samapa se on minusta, kuinka moni minun taitoni näkee.\nJa niin juon minä tässä yritykseni menestykseksi; ja jokainen, joka ei\nvastaa siihen maljaan polvillaan, on ilmetty konna, ja minä katkaisen\nhänen säärensä sukkanauhan kohdalta!»\n\nSiemaus, jonka Mikael Lambourne kulautti kurkkuunsa tässä\ntilaisuudessa, oli jo saanut niin paljon edeltäjiä, että järki alkoi\nhorjua valta-istuimellaan. Hän sinkautti vielä pari mieletöntä kirousta\nrihkamakauppiaan pään menoksi, koska tämä, kuten luonnollista olikin,\nei vastannut maljaan, joka tarkoitti hänen vetonsa menettämistä.\n\n»Haluatko Sinä ruveta tässä järkeistelemään kanssani», huusi Lambourne,\n»Sinä roisto, jolla ei ole älyäkään enemmän kuin hämmentyneessä\nsilkkivyyhdessä? Taivaan nimessä, minä leikkaan Sinusta viisikymmentä\nkyynärää reunusnauhaa!»\n\nMutta kun hän yritti vetää miekkaansa tämän uljaan aikomuksen\ntoteuttamiseksi, tarttuivat häneen juomanlaskija ja huonepalvelija ja\nkantoivat hänet omaan huoneeseensa, siellä nukkumaan itsensä raittiiksi\njälleen.\n\nSeurue hajosi, ja vieraat heittivät vähitellen hyvästinsä, mikä oli\npaljoa enemmän isännän mieleen kuin muutamien vieraiden, jotka eivät\nolisi lainkaan halunneet poistua hyvien juomien äärestä, koska niitä\nnyt oli ilmaiseksi saatavana, niinkauvan kun he jaksoivat vain istua\npöydässään. Vihdoin täytyi heidänkin sentään poistua; ja lopulta he\nlähtivätkin, jättäen Goslingin ja Tressilianin kaksin miehin tyhjään\ntupaan.\n\n»Kautta kunniani», pauhasi edellinen, »minua ihmetyttää aika\ntavalla, mitä huvia saattaa meidän ylimyksillämme olla siitä, että\nhe tuhlaavat varansa kestittelyihin ja näyttelevät ravintolan\nisännän osaa, lähettämättä laskuansa. Niin teen minä vain harvoin,\nja kun minä sen teen, kautta Pyhän Julianin, kirveltää se sydäntäni\nniin sanomattomasti. Jokaisen noista tyhjistä haarikoista, jotka\nsisarenpoikani ja hänen päihtyneet kumppaninsa ovat kumonneet\nkurkkuihinsa, olisi pitänyt tuottaa minulle voittoa ja ansiota, sen\nsijaan kun minun nyt täytyy laskea ne suoraksi tappioksi. Minä en\ntosiaankaan voi käsittää tuon rähinän, hulluttelun ja juopuneiden\nelkien ja juopuneiden riitojen ja rivojen puheiden ja jumalanpilkan\nja muun tuottamaa iloa, koska kerran niissä vain menettää rahaa,\neikä suinkaan ansaitse. Ja kuitenkin on moni kaunis maatila pantu\nlikoon sellaisessa jumalattomassa menossa, ja se edistää suuresti\nravintoloitsijain häviötä; sillä kuka hiidessä lähtisi juomaan 'Mustaan\nKarhuun' rahallaan, kun hän kerran voi täyttää makonsa ilmaiseksi sen\nkreivin tai tämän vapaaherran pöydässä?»\n\nTressilian huomasi viinin tehneen vaikutuksensa isännänkin tottuneihin\naivoihin, mikä oli erittäin havaittavissa hänen mahtavista saarnoistaan\njuopumusta vastaan. Koska hän oli itse huolellisesti välttänyt liian\nahkeraa pullon puhuttelemista, halusi hän nyt käyttää hyväkseen\nhetken suorasukaisuutta ja lypsää Goslingilta tarkempia tietoja\nAnton Fosterista ja naisesta, jonka rihkamakauppias oli nähnyt hänen\ntalossaan; mutta hänen utelunsa johtivat vain isännän uuteen aiheeseen,\npauhaamaan kauniimman sukupuolen kavaluutta vastaan, missä hän\nloppumattomin kääntein toi koko salomonisen viisauden omansa tueksi.\nLopuksi käänsi hän moniin haukkumisiin yhtyneitten nuhteittensa kärjen\njuomanlaskijoihinsa ja tarjoilijoihinsa, jotka paraillaan puuhailivat\nkestityksen jätteiden korjaamisessa ja huoneen järjestämisessä,\nliittäen teon opetukseen, vaikkakaan menestys ei ollut kovin suuri,\nsillä hän pudotti tarjottimen ja kymmenkunnan lasia, yrittäessään\nnäyttää, miten sellaista palvelusta suoritettiin »Kolmen Kurjen»\nviinituvassa, silloisessa Lontoon kuuluisimmassa kapakassa. Tämä\nviimeinen tapaturma palautti hänet niin paljon järkiinsä, että hän\nhilautui vuoteelleen, nukahti sikeästi ja heräsi aamulla uutena miehenä.\n\n\n\n\nIII Luku.\n\n\n    Ei, mä vaadin, kuulkaa — leikki loppuun,\n    Ei seisausta, uljas veikka pöytään:\n    Mä mitä pelipäällä sanon, miehet,\n    Hetkellä tyynimmälläkin sen täytän.\n\n                             _Pelipöytä_.\n\n»Entä mitenkä jaksaa nyt sukulaisenne, hyvä isäntä?» kysyi Tressilian\nGiles Goslingin ilmestyessä ravintolatupaan edellisessä luvussa\nkuvattujen juominkien jälkeisenä aamuna. »Voiko hän hyvin ja pysyykö\nhän yhä vedossaan?»\n\n»Ainakin lähti hän jo kaksi tuntia sitten liikkeelle, tervehtimään\nherra ties mitä kelvottomia vanhoja tovereitaan; mutta nyt on hän\njälleen kotona, nauttien tällä hetkellä aamiaisekseen tuoreita\nkananmunia ja muskottiviiniä; ja mitä hänen vetoonsa tulee, niin\nvaroitan minä Teitä ystävällisesti olemaan niin vähän kuin mahdollista\ntekemisissä sekä sen että kaiken muunkin kanssa, mitä Mikko saattaisi\nehdottaa. Sensijaan neuvon minä Teitä viipymättä käymään käsiksi\nlämpimään aamiaiseen, sillä se on saattava Teidän vatsanne jälleen\noivalliseen kuntoon, ja antakaa sisarenipojan ja mestari Goldthredin\nlörpötellä vedostaan niin paljon kuin heitä haluttaa.»\n\n»Minusta näyttää, hyvä isäntä», sanoi Tressilian, »ett'ette Te oikein\ntiedä, mitä Teidän tulisi puhua tästä sukulaisestanne sekä ett'ette Te\nvoi olla häntä moittimatta tai kehumatta ilman omantunnonkärsimyksiä.»\n\n»Lausuittepa oikean sanan, herra Tressilian», myönsi Giles Gosling.\n»Luonnollinen rakkaus kuiskuttelee korvaani: 'Giles, Giles, miksi\nhaluat riistää hyvän nimen oman sisaresi pojalta? Haluatko häväistä\nsisaresi poikaa, Giles Gosling? Tahdotko tahrata oman pesäsi ja\nhäväistä omaa vertasi?' Mutta sitten tulee taas rehellisyys ja sanoo\nnäin: 'Tuossa on nyt arvokkain vieras, joka ikänä on astunut iloisen\n'Mustan Karhun' kynnyksen yli, sellainen, joka ei milloinkaan moittinut\nlaskua (sitä te ette ole koskaan tehnyt, herra Tressilian, sen voin\nsanoa Teille suoraan — ei silti, että siihen olisi syytäkään ollut),\nsellainen, joka ei tiedä, miksi hän tänne tuli, mikäli minä voin\nhavaita, eikä, milloin hän lähtee; ja tahdotko Sinä nyt, ravintolan\nisäntä, joka olet rehellisesti kolmekymmentä vuotta maksanut verosi\ntässä Cumnorin kylässä ja joka nyt olet kunnan esimiehenä, tahdotko\nSinä nyt sallia tämän vieraiden vieraan, tämän miesten miehen,\ntämän kuusivanteisen juomahaarikan matkustajakseen (tekisi mieleni\nsanoa) joutuvan sisaresipojan verkkoihin, hänen, joka on tunnettu\nsuurisuiseksi kerskuriksi ja toivottomaksi lurjukseksi, kortinpeluriksi\nja nopanheittäjäksi, seitsemän kirotun tieteen ylimmäiseksi oppineeksi,\njos milloinkaan niissä tieteissä on eri oppi-arvoja suoritettu? Et,\ntaivaan nimessä! Minä voin kyllä ummistaa silmäni ja antaa hänen\npyydystää sellaisen pikku perhosen kuin Goldthredin; mutta Teidän,\narvoisa vieraani, tulee olla ennakolta varoillanne ja varusteissanne,\njos vain haluatte kuulla rehellisen isäntänne neuvoa.»\n\n»Eipä hätää, hyvä isäntä, neuvonne ei ole joutuva hukkaan», vastasi\nTressilian; »mutta täytyy minun kuitenkin suorittaa veto-osani, koska\nkerran olen siitä sanani antanut. Mutta suvaitkaahan neuvoa minua\nvielä hiukan — kuka tai mitä on tämä Foster ja miksi yrittää hän niin\nvisusti pitää piilossa talonsa naisasukasta?»\n\n»Enpä tosiaankaan», vastasi Gosling, »voi paljoa lisätä siihen, mitä\neilen illalla kuulitte. Hän oli ennen kuningatar Marian paavilaisia\nja nyt on hän kuningatar Elisabetin protestantteja; hän oli ennen\nAbingdonin päämunkin hartaita puoluelaisia ja nyt elää hän tuon usein\nmainitun herraskartanon isäntänä. Lyhyesti: ennen oli hän köyhä ja nyt\non hän rikas. Ihmiset puhuvat tuon vanhan avaran kartanon erinäisistä\nhuoneista, jotka olisivat kyllin komeita kuningattarellemmekin —\nJumala häntä siunatkoon! — tarpeiksi. Jotkut arvelevat hänen löytäneen\naarteen puutarhasta, muutamat luulevat taas hänen myyneen sielunsa\npaholaiselle siitä aarteesta ja toiset väittävät hänen peijanneen\npäämunkilta kirkon hopeakalut, jotka uskonpuhdistuksen alkaessa\nkätkettiin siihen vanhaan herraskartanoon. Rikas hän vain on, ja\nJumala ja hänen omatuntonsa, sekä ehkäpä paholainenkin vain tietävät,\nmiten hän on rikkaaksi tullut. Lisäksi on hän aina juro ja ynseä, eikä\npidä vähintäkään yhteyttä paikkakunnan muiden ihmisten kanssa, aivan\nkuin olisi hänellä joku kummallinen salaisuus säilytettävänä tai kuin\npitäisi hän itseään toisenlaisesta tomusta tehtynä kuin me muut. Minun\nnähdäkseni on aivan varmaa, että sukulaiseni ja hän heti joutuvat\nriitaan, jos Mikko haluaa muistuttaa hänelle entistä tuttavuutta; ja\nminä olen pahoillani siitä, että Te yhä, arvoisa herra Tressilian,\naijotte lähteä sisarenpoikani matkaan.»\n\nTressilian puolestaan vakuutti menettelevänsä hyvin varovasti, niin\nett'ei isännän tarvitsisi hänen puolestaan olla lainkaan huolissaan;\nlyhyesti: hän esitteli isännälle kaikki ne tavanmukaiset vakuuttelut,\njoilla rohkeaan tekoon vannoutuneet kokevat torjua ystäviensä\nvaroituksia.\n\nKuitenkaan ei matkustaja hyljännyt isännän esittelemää aamiaista ja hän\noli juuri lopettanut oivallisen aterian, jonka hänelle ja Goslingille\ntarjosi kaunis Cicely, majatalon päivänpaiste, kun edellisen illan\nsankari, Mikael Lambourne, astui huoneeseen. Pukeutuminen oli\nnähtävästi tuottanut hänelle hieman työtä, sillä hänen vaatteensa,\njotka olivat nyt aivan toiset kuin ne, joita hän piti matkalla, olivat\nuusinta kuosia ja sangen huolellisesti sovitellut saattamaan hänet\nhyvin edulliseen valoon.\n\n»Kautta kunniani, eno», sanoi urho, »Te laitoitte eilen märän\nillan, mutta tunnenpa nyt sitä seuranneen kuivan aamun. Haluaisinpa\nmielelläni tyhjentää terveydeksenne pikarillisen huonointa moskaanne.\n— Heipä hei! kaunis serkkuseni Cicely, minä jätin sinut lapseksi\nkehtoosi, ja nyt seisot Sinä siinä samettiliiveissäsi niin kauniina\ntytönheiskaleena, ett'ei Englannin aurinko ikänä valaissut somempaa.\nTunne ystäväsi ja sukulaisesi, Cicely ja tule tänne, lapsukaiseni,\njotta saan Sinua suudella ja antaa Sinulle siunaukseni.»\n\n»Älähän pidä kovin suurta lukua Cicelystä, sukulaiseni», sanoi Giles\nGosling, »vaan anna hänen mennä menojaan Jumalan nimeen; sillä vaikka\nSinun äitisi olikin hänen isänsä sisar, niin ei se sentään vielä tee\nteistä kummankaimoja.»\n\n»Kuinka, eno», vastasi Lambourne, »luuletko Sinä minua sellaiseksi\nlurjukseksi, että minä tekisin pahaa omille sukulaisilleni?»\n\n»Kuka tässä nyt pahanteosta puhuu, Mikko?» vastasi eno, »mutta minä\nolen nyt sellainen turhan varovainen. Kiilläthän ja kimaltelethan sinä,\nkoira vieköön, kuin käärme, joka keväällä luo vanhan nahkansa; mutta\netpä Sinä siitä huolimatta pääse hiipimään minun Eedeniini. Kyllä\nminä pidän Eevastani huolta, Mikko, ja siihen saat koreasti tyytyä.\n— Mutta kyllä Sinä olet totta toisen kerran komeissa vehkeissä,\npoika! Kun Sinua nyt tuollaisena katselee ja vertaa vaikka tähän herra\nTressilianiin ja hänen tummaan ratsastuspukuunsa, niin melkeinpä\nsanoisi Sinua todelliseksi aatelismieheksi ja häntä juomanlaskijan\napulaiseksi!»\n\n»Sepä sen, hyvä eno», vastasi Lambourne, »ei siinä kukaan muu\nerehtyisikään kuin te maalaisittain kasvatetut, jotka ette ymmärrä\nparempaa. Sillä sen minä vain sanon, enkä välitä vaikka sen kuka\nkuulisi, että todellisessa aatelismiehessä on jotakin, minkä kykenevät\nsaavuttamaan vain harvat, jotka eivät ole siihen alaisuuteen syntyneet\nja kasvatetut. Minä en tiedä, mikä siinä oikein on temppuna; mutta\nainakin saatan minä astua ravintolaan yhtä komeasti, komennella\npalvelijoita ja viinureita yhtä kaikuvasti, juoda maljani pohjaan yhtä\nmahtavasti, vannoa ja sadatella yhtä väkevästi ja pidellä rahojani\nyhtä avokätisesti kuin kuka tahansa noista kiliseväin kannusten ja\nvalkoisten sulkien sankareista ympärilläni — vieköön minut sen\ntuhat tulimmainen, jos minä sittenkään saan kiinni oikeasta äänestä,\nvaikka koettaisin uudestaan sadat kerrat. Ravintolan isäntä panee\nminut alimmaksi pöytänsä päähän ja tarjoaa minulle viimeiseksi; ja\nviinuri sanoo: 'Kyllä tullaan, kuomaseni', ilman sen suurempia mutkia\nja kohteliaisuuksia. Mutta saakeli soikoon, vuotahan aikaa; sisu se\nkissastakin hengen vie. Minussa on aatelismiestä kylliksi vetämään Tony\nTulenpistäjää nenästä, ja se riittäköön tällä kertaa.»\n\n»Te pysytte siis yhä aikomuksessanne lähteä tervehtimään vanhaa\ntuttavaanne?» kysyi Tressilian seikkailijalta.\n\n»Vahvasti, herra», vastasi Lambourne; »kun panokset on suoritettu,\ntäytyy kestää leikki, sehän on laki kaikkialla maailmassa. Ja Tekin,\nherra, ell'ei muistini petä (upotin sen näetten melkein liian syvälle\nviinihaarikkaan!), otitte osaa vetooni?»\n\n»Minä tosiaankin aijon seurata Teitä rohkealle retkellenne», vastasi\nTressilian, »jos Te vain suvaitsette päästää minut mukaan; ja olen minä\njo maksanut veto-osani arvoisalle isännällemme.»\n\n»Sen on hän tehnyt», vahvisti Giles Gosling, »vieläpä niin kauneissa\nHenrikin kultarahoissa, ett'ei kukaan iloinen veitikka ole ikänä\nmuuttanut parempia mesiviiniksi. Onnea siis vain yrityksellenne, koska\nte nyt kerran kaikin mokomin tahdotte käydä Tony Fosterin kimppuun;\nmutta sopiipa Teidän, kautta kunniani, ottaa toinenkin kulaus ennen\nlähtöänne, sillä taitaapa vastaanotto siellä kartanossa tulla hieman\nkuivanpuoleiseksi. Ja jos joudutte johonkin vaaraan, niin älkää missään\nnimessä turvautuko kylmään teräkseen, vaan lähettäkää hakemaan minua,\nGiles Goslingia, kunnan esimiestä, niin ehkä minä saisin jotakin selvää\nTony Fosterista, olkoon hän niin kopea kuin onkin.»\n\nSisarenpoika totteli tarkasti enonsa käskyä ja kulautti kurkkuunsa\ntoisen väkevän siemauksen haarikasta, huomauttaen, ett'ei hänen\nälynsä koskaan palvellut häntä niin hyvin kuin hänen huuhdeltuaan\nsen kammioita tukevalla aamuryypyllä. — Ja niin lähtivät he yhdessä\ntaivaltamaan Anton Fosterin asuntoa kohti.\n\nCumnorin kylä on hauskasti rakennettu mäelle, ja aivan sen juurelle\nulottuvassa metsäisessä puistossa kohosi silloin Anton Fosterin asuma\nvanha herraskartano, jonka rauniot ovat ehkä vielä nytkin näkyvissä.\nPuisto oli siihen aikaan täynnä suuria puita ja etenkin vanhoja,\nmahtavia tammia, jotka ojentelivat jättiläismäisiä käsivarsiaan\nkartanoa ympäröivän korkean muurin yli, siten antaen paikalle\nsurullisen, yksinäisen, luostarimaisen näön. Puistoon päästiin\nulkomuurin vanhanaikuisesta ajoveräjästä, jota sulki kaksi suunnatonta\ntammesta tehtyä, tiheästi nauloilla vahvistettua ovenpuoliskoa, niin\nettä koko laitos muistutti jonkun vanhan kaupungin porttia.\n\n»Joudummepa me koreasti kiipeliin tässä», sanoi Mikael Lambourne,\nporttia ja sen puoliskoja tarkastellen, »jos tuo epäluuloinen lurjus\nkieltäisi meiltä kokonaan sisäänpääsyn, kuten on sangen luultavaa siinä\ntapauksessa, että tuon puolivillaisen kamasaksan tunkeutuminen hänen\nalueilleen saattoi hänet levottomaksi. Mutta eipä hätääkään», lisäsi\nhän, työntäen valtaisaa ovenpuoliskoa, joka heti antoi perään, »ovi on\nkutsuvasti auki; ja niinpä me nyt olemme tässä kielletyllä pohjalla,\nilman muuta estettä kuin raskaan, ruostuneissa saranoissaan kitisevän\ntammi-oven ponneton vastustus.»\n\nHe olivat nyt saapuneet ylempänä kuvailemaimme vanhojen puiden\nvarjostamalle lehtokujalle, jota ennen olivat reunustaneet korkeat\nmarjakuusi- ja rautatammi-aitaukset. Mutta kun ei niitä oltu\npitkiin vuosiin lainkaan siivottu, olivat ne kasvaneet suuriksi\npensaiksi tai pikemminkin kääpiöpuiksi, ja levittivät nyt tiheitä,\nsurullisia lehviään tielle, jota ne ennen olivat suojelleet. Kuja oli\nsitäpaitsi ruohoittunut, ja siinä kohosi parissa paikassa risukasoja,\njotka oli kerätty kaadettujen puiden jätteistä ja ladottu tähän\nkuivumaan. Säännöllisiä kujia ja polkuja, jotka siellä ja täällä\nyhtyivät päätiehen, peittivät samaten risukasat ja halkopinot sekä\ntoisin paikoin vesakot ja sinivatukkapensaat. Paitsi sitä autiuden\ntunnetta, joka meidät niin vastustamattomasti valtaa katsellessamme\nihmisen käsialojen häviämistä ja turmeltumista hoidon puutteessa\nja huomatessamme toimeliaan elämän jälkien vähä vähältä hukkuvan\nvoimakkaan kasvullisuuden alle, levittivät nämä suuret puut avaralle\nulottuvine oksineen synkeän varjon koko maisemaan auringon ollessa\nkorkeimmillaankin ja tekivät vastaavan vaikutuksen täällä kulkevain\nihmisten mieliin. Sen tunsi yksinpä Mikael Lambournekin, niin\nvähän kuin hän yleensä saikin vaikutelmia muusta kuin siitä, mikä\nvälittömästi koski hänen intohimojaan.\n\n»Tämä metsähän on pimeä kuin suden kita», sanoi hän Tressilianille,\nheidän siinä hitaasti kävellessään yksinäistä, piileilevää polkua ja\njuuri nähdessään vanhan herraskartanon luostarimaisen julkipuolen\nja sen suipokkaat akkunat, muurivihreän ja kiertokasvien peittämät\ntiiliseinät ja sen jykeväin savupiippujen metsän. »Oikeastaan», jatkoi\nLambourne, »ei Foster menettele niinkään tyhmästi; sillä koska hän ei\nhalua vieraita luokseen, niin on viisainta pitää talonsa sellaisessa\nkunnossa, että hyvin harvat tulevat viekoitelluiksi astumaan hänen\nalueilleen. Mutta jos hän olisi vielä se sama Anton, jonka minä\nmuinoin tunsin, olisivat nämä valtavat tammet jo aikoja sitten\nmuuttuneet jonkun kelpo puukauppiaan omaisuudeksi, tämä puisto olisi\nnäyttänyt valoisammalta keskiyöllä kuin nyt keskipäivällä, ja Foster\nolisi istunut jossakin Whitefriarsinseutujen epäilyttävässä sopessa\npelaamassa epäilyttävää peliä niiden hinnasta.»\n\n»Oliko hän sitten tosiaankin sellainen tuhlari?» kysyi Tressilian.\n\n»Hän oli», vastasi Lambourne, »samanlainen kuin me muutkin, ei sen\npyhempi eikä sen säästeliäämpi. Mutta ikävintä oli minusta hänessä\nse, että hän tahtoi aina pitää kaiken ilon itselleen ja että hän,\nkuten sanotaan, nurisi jokaisesta vesipisarasta, joka juoksi hänen\nmyllynsä ohi. Minä tiedän hänen yksinään kaataneen kurkkuunsa sellaisia\nviinimääriä, ett'en minä olisi saanut niistä selvää parhaimmankaan\nberkshireläisen juomarin avulla; — lisäksi kallistui hän luonteeltaan\nvahvasti taikauskoon, mikä kaikki teki hänet arvottomaksi oikeiden\nmiesten seuraan. Ja nyt on hän kaivautunut tänne juuri sellaiselle\novelalle ketulle soveliaaseen luolaan.»\n\n»Saanko sitten kysyä, herra Lambourne», virkkoi Tressilian,\n»minkätähden Te niin mielellänne haluatte uudistaa tuttavuuttanne\nvanhan toverin kanssa, jonka luonne niin vähän sopii Teidän\nluonteeseenne?»\n\n»Ja saanko minä puolestani kysyä, herra Tressilian», vastasi Lambourne,\n»miksikä Te niin mielellänne seuraatte minua tälle retkelle?»\n\n»Johan minä ilmaisin Teille syyni», sanoi Tressilian, »luvatessani\nottaa osaa teidän vetoonne — pelkästä uteliaisuudesta.»\n\n»Kas vaan, kas vaan!» vastasi Lambourne, »miten Te hienot ja varovaiset\nherrat aijotte käyttää hyväksenne meitä, jotka elämme älymme vapaasta\nkäyttelemisestä! Jos minä olisin vastannut niin Teidän kysymykseenne\nja sanonut pelkän uteliaisuuden vieneen minut tervehtimään vanhaa\ntoveriani Anton Fosteria, takaan minä, että Te olisitte väittänyt\nsitä verukkeeksi ja turhaksi juoneksi. Mutta minulle pitäisi luulemma\nkaikkien vastausten kelpaaman.»\n\n»Ja miks'ei pelkkä uteliaisuus», intti Tressilian, »voisi olla\nriittävänä syynä tähän kävelymatkaan?»\n\n»No, no, ei sillä tavalla, herraseni», vastasi Lambourne; »Te ette\nvoi syöttää minulle mitä tahansa niin helposti kuin luulette, sillä\nminä olen viipynyt aikamme terävimpien henkien seurassa liian kauvan,\nnielläkseni kaunoja jyvinä. Te olette aatelismies synnyltänne ja\nkasvatukseltanne — Teidän käytöksenne sen todistaa; Teidän tapanne\novat hienostuneet ja maineenne tahraton — Teidän esiintymisenne sen\nosoittaa ja enonikin väittää samaa; ja kuitenkin liitytte Te sellaiseen\nlurjukseen, joksi minua ihmiset hokevat; ja vaikka Te tiedättekin\nminut sellaiseksi, seuraatte Te minua tervehtimään miestä, jota ette\nlainkaan tunne — ja kaikki tämä olisi muka vain pelkkää uteliaisuutta,\nhitto vieköön! — Jos tämä veruke noin vain piloilla punnittaisiin,\npuuttuisipa se totta toisen kerran muutamia nauloja oikeasta painosta!»\n\n»Jos Teidän epäilyksenne olisikin oikeutettu», sanoi Tressilian, »niin\nettepä Tekään puolestanne ole osoittanut minulle luottamusta, joka\nkorvaisi ja ansaitsisi minun luottamukseni.»\n\n»No, jos sitä vain puuttuu», sanoi Lambourne, »niin ovat minun syyni\npäivän selvät. Niin kauvan kun nämä kolikkoni kestävät — näin puhuen\nveti hän kukkaron taskustaan, heitti sen ilmaan ja sieppasi jälleen\nkiinni — ostan minä niillä huvia, ja kun ne loppuvat, täytyy minun\nsaada lisää. No, jos nyt tämä salaperäinen linnan neiti, tämä Tony\nTulenpistäjän hurmaava Lindabrides on tosiaankin niin viehättävä kuin\nsanotaan, niin onpa olemassa toiveita siitä, että hän auttaisi minua\nsulattamaan näitä kultakolikoitani hopearahoiksi; ja jos taas Anton\non niin rikas roisto kuin ihmiset huutavat, niin saa hän koetella\nviisasten kiveä minuun ja muuttaa minun hopearahani kiiltäviksi\nkultarahoiksi jälleen.»\n\n»Sangen käytännöllinen aije tosiaankin», sanoi Tressilian; »mutta enpä\nnäe mitään mahdollisuutta sen toteuttamiseksi.»\n\n»Ehkei tänään, ehkei huomennakaan», vastasi Lambourne; »enhän minä\ntoivokaan saavani sitä vanhaa veijaria koukkuun ennen kuin olen\ntaitavasti asetellut pohjatäkyni. Mutta minä tiedän tänään hieman\nenemmän hänen asioistaan kuin eilen illalla, ja minä olen käyttelevä\nniin tietojani, että hän luulee niitä täydellisemmiksi kuin ne\novatkaan. — Ei, ilman huvituksen tai hyödyn tai molempain toiveita\nen olisi jalallani astunut tämän kartanon alueelle, sen saatte uskoa,\nsillä minä vakuutan Teille, ett'ei mielestäni meidän käyntimme ole\nsuinkaan aivan vaaraton. — Mutta tässä sitä nyt ollaan, ja meidän\ntäytyy parhaamme mukaan suoriutua seikkailustamme.»\n\nHänen näin puhuessaan olivat he tulleet avaraan hedelmätarhaan, joka\nympäröi taloa kahdelta puolen, vaikka sen puut olivatkin hoitamattomina\nsaaneet kasvaa omin valloin ja sammaloitua ja vaikka ne näyttivätkin\nantavan enää hyvin huonon sadon. Muutamat niistä, joita oli ennemmin\nkasvatettu ruoderistikoissa, olivat palanneet luonnolliseen\nkasvamistapaansa ja tarjosivat nyt nähtäväksi mitä omituisimpia,\nniiden alkuperäisestä olotilasta johtuneita muotoja. Suurin osa maata,\njoka ennen oli ollut jaettuna lavoihin ja kukkapenkereihin, oli\nsamanlaisessa autiossa tilassa kuin koko puistokin, lukuunottamatta\nmuutamia pöyhittyjä aloja, joissa näkyi tavallisia keittiökasveja.\nKuvapatsaat, jotka olivat koristaneet puutarhaa sen loiston päivinä,\nolivat nyt suistuneet jalustoiltaan ja särkyneet sirpaleiksi, ja suuri\nhuvimaja, jonka raskasta kivi-otsikkoa koristivat Simsonin elämää ja\ntekoja esittävät veistokset, oli samassa rappeutuneessa ulassa.\n\nHe olivat nyt kulkeneet tämän oikean Laiska-Jaakon hedelmätarhan läpi\nja saapuneet vain muutaman askeleen päähän talon ovesta, kun Lambourne\nherkesi puhumasta; sangen mieluinen seikka Tressilianille, se kun\npelasti hänet pahasta pälkähästä: hänenhän olisi pitänyt joko ryhtymän\nselittelyihin tai vastaamaan siihen avomieliseen tunnustukseen, jonka\nhänen matkakumppaninsa oli juuri tehnyt hänen tänne tulemisensa\nsyistä ja tarkoitusperistä. Lambourne kolkutti rohkeasti ja lujasti\ntalon jykevään oveen ja huomautti samalla nähneensä heikompia ovia\nmaakunnanvankiloissakin. He saivat kolkuttaa useampia kertoja,\nennenkuin muuan vanha, happamannäköinen palvelija tuli tirkistelemään\nheitä rautakangilla varustetun oven pienestä nelikulmaisesta reijästä\nja kysymään, mikä heillä oli asiana.\n\n»Meidän täytyy saada heti paikalla puhutella herra Fosteria ylen\ntärkeissä asioissa», oli Mikael Lambournen kerkeä vastaus.\n\n»Minusta nähden tulee Teidän vaikeaksi pitää pystyssä tätä\nväitettänne», kuiskasi Tressilian kumppanilleen, palvelijan lähtiessä\nviemään sanaa isännälleen.\n\n»Joutavia», vastasi seikkailija; »ei kukaan soturi pääsisi urallaan\neteenpäin, jos hän aina aprikoisi, milloin ja miten hän selviää\npulasta. Kunhan vain ensin pääsemme sisään, niin kyllä kaikki käy\nhyvin.»\n\nPian tulikin palvelija takaisin, ja vetäen varovasti pois salvat ja\nrautakanget, avasi oven ja päästi sankarimme holvikäytävää pitkin\nerääseen nelikulmaiseen, rakennusten ympäröimään pihaan. Holvikäytävää\nvastapäätä oli toinen ovi, jonka palvelija samaten avasi ja saattoi\nheidät kivipermantoiseen vastaanottohuoneeseen, missä oli vain hyvin\nvähän huonekaluja ja nekin mitä karkeinta ja vanhanaikaisinta tekoa.\nAkkunat olivat korkeat ja leveät ja ulottuivat lähes kattoon asti,\njonka laudoitus oli mustaksi maalattua tammea; niitä, jotka antoivat\nnelikulmaiseen pihaan, varjostivat ympäröivät korkeat rakennukset,\nja kun niitä vielä tukivat jyhkeät kivipylväät ja himmensivät monet\ntiheään maalatut uskonnolliset vertauskuvat ja raamatun historiasta\notetut kohtaukset, päästivät ne kokoonsa nähden vain hyvin vähän valoa\nsisään, ja sekin, mitä pääsi, sai maalatun lasin läpi tunkeuduttuaan\nsaman synkeän ja kolkon sävyn.\n\nTressilianilla ja hänen oppaallaan oli kylliksi aikaa tarkastella\nkaikkia näitä yksityiskohtia, sillä he saivat odottaa melkoisen aikaa\nsiinä huoneessa, ennenkuin kartanon nykyinen isäntä sinne saapui.\nVaikka Tressilian olikin valmistautunut näkemään vastenmielisen ja\ninhoittavan olennon, voitti kuitenkin Anton Fosterin rumuus kaikki\nhänen odotuksensa. Hän oli keskikokoinen, vahvaa, mutta niin kömpelöä\ntekoa, että se läheni epämuotoisuutta ja että kaikki hänen liikkeensä\nolivat raskaita ja saamattomia kuin vasenjalkaisen ja vasenkätisen\nmiehen. Hänen tukkansa, jonka järjestelemisessä sekä silloisen että\nnykyisen ajan miehet osoittivat sangen suurta huolellisuutta ja\nsiroutta, ei ollut suinkaan tarkasti silitetty eikä aseteltu lyhyihin\nkiehkuroihin tai muutoin huoliteltu samaan tapaan kuin näemme tukan\nesitetyksi vanhoissa maalauksissa ja kuin nykyäänkin vielä hienot\nherrat käyttävät, vaan tulvaili se mustana ryöppynä karvalakin alta ja\nriippui pitkinä, kammantuntemattomina vanukkeisina suortuvina hänen\ntuimasti rypistyneelle otsalleen ja hänen omituisille, vastenmielisille\nkasvoilleen. Hänen terävät, mustat silmänsä tuijottivat syvältä\nleveiden ja tuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun ne olivat tavallisesti\nmaahan suunnatut, näyttivät ne ikäänkuin häpeävän luonnollista\nilmettään ja kätkevän sen ihmisten katseilta. Mutta kun hän joskus\nmuita lähemmin tarkastaakseen äkkiä kohotti ne ja seivästi ne\nterävästi puhekumppaniinsa, näyttivät ne ilmaisevan mitä hurjimpia\nintohimoja ja samalla sellaista tahdonvoimaa, joka kykeni milloin\ntahansa tukahuttamaan tai salaamaan tämän miehen rinnassa raivoavat\nväkevät tunteet. Näitä silmiä ja tätä muotoa vastaavat piirteet olivat\nepäsäännölliset ja niin omituiset, että ne lähtemättömästi painuivat\njokaisen mieleen, joka ne oli kerran nähnyt. Lyhyesti: Tressilianin\ntäytyi tunnustaa itselleen, että tämä Anton Foster, joka nyt seisoi\nheidän edessään, oli viimeinen henkilö, ainakin ulkonaisesta muodosta\npäättäen, jota hän olisi aivan odottamatta ja kutsumatta, käskemättä\nhalunnut tunkeutua tervehtimään. Hänen päällään oli ruskeanpunaisesta\nnahasta tehty nuttu, samaa lajia, jota varakkaammat maalaiset\nkäyttivät, ja uumenilla puhvelinnahkainen vyö, johon oikealle puolelle\noli pistetty pitkä puukko eli tikari ja vasemmalle lyhyt, leveäteräinen\nmiekka. Hän nosti silmänsä huoneeseen astuessaan ja loi terävän,\nläpitunkevan katseen vieraisiinsa, mutta suuntasi ne kohta alas\ntaas ikäänkuin askeleitaan lukeakseen, edetessään hitaasti huoneen\nkeskikohdalle, ja kysyi matalalla, tukehtuneella äänellä: »Saanko\nkysyä, hyvät herrat, syytä tähän käyntiin?»\n\nHän katsahti Tressilianiin, ikäänkuin häneltä vastausta odottaen;\nniin sattuva oli Lambournen huomautus siitä, että kasvatuksen ja\narvon etevämmyys paistaa läpi huonommankin puvun. Mutta Mikael ehätti\nvastaamaan hänelle vanhan ystävän täydellisellä siekailemattomuudella\nja antamatta äänessään ilmetä vähintäkään epäilystä mitä\nsydämellisimmästä vastaanotosta.\n\n»Heipä hei, rakas ystäväni ja leikkitoverini Tony Foster!» huudahti\nhän, tarttui toisen vastahakoiseen käteen ja pudisti sitä niin\ninnokkaasti, että saattoi puhuttelemansa juurevan miehen melkein\nhorjahtelemaan; »no, mitenkä Sinä nyt oikein jaksat niin pitkästä\naikaa? — Kuinka! oletko kokonaan unohtanut ystäväsi, toverisi ja\nkujekumppanisi Mikael Lambournen?»\n\n»Mikael Lambournen!» sanoi Foster, katsahti häneen, loi sitten silmänsä\nalas taas ja irroitti muitta mutkitta kätensä toisen ystävällisestä\npuristuksesta, »oletteko Te Mikael Lambourne?»\n\n»Olen, niin totta kuin Sinä olet Anton Foster», vastasi Lambourne.\n\n»Hyvä on», vastasi hänen juro isäntänsä; »ja mitä toivoo Mikael\nLambourne käynnistään täällä?»\n\n»_Voto a Dios_», vastasi Lambourne, »ainakin odotin minä parempaa\nvastaanottoa, kuin minun osakseni nähtävästi tulee.»\n\n»Mitä! Sinä hirtehinen — Sinä vankilarotta — Sinä pyövelin ja\nhänen uhriensa ystävä», vastasi Foster, »vieläkö Sinä kehtaat vaatia\nystävyyttä sellaiselta ihmiseltä, jonka kurkkutorvea eivät Tyburnin\nkaulukset ympäröi?»\n\n»Olkoonpa laitani vaikka niinkin, kuten sanoit», vastasi Lambourne, »en\nhuoli ruveta siitä kanssasi kiistelemään; mutta kelpasipa minun seurani\nennen vanhalle ystävälleni Anton Tulenpistäjälle, vaikka hän nyt onkin\njollakin käsittämättömällä tavalla päässyt Cumnorin kartanon isännäksi.»\n\n»Kuuleppas Sinä, Mikael Lambourne», sanoi Foster; »Sinä olet peluri\nja Sinä elät voitonmahdollisuuksien laskemisesta — laske minulle\nnyt erikoiseksi ansioksi, ett'en minä heitä Sinua tuosta akkunasta\nlinnanhautaan.»\n\n»Kaksikymmentä yhtä vastaan, ett'et sitä tee», vastasi urhea vierailija.\n\n»Ja miks'enkäs, jos saan luvan kysyä?» sähisi Anton Foster, purren\nhampaitaan ja puristaen huulensa yhteen miehen lailla, joka koettaa\nhillitä väkevää sisäistä kuohuntaansa.\n\n»Siks'et», vastasi Lambourne kylmästi, »ett'et henkesi pelosta\nuskalla koskea sormellasikaan minuun. Sillä minä olen Sinua nuorempi\nja vahvempi, ja minussa on kaksinkertaisesti tappelupaholaista,\nvaikkeikaan ehkä täsmälleen niin paljon salajuonipaholaista, joka\nkokee maanalaisia teitä päästä tarkoituksensa perille — joka kätkee\nhirttonuoria ihmisten pielusten alle ja joka sekoittaa rotanmyrkkyä\nheidän liemeensä, kuten näytelmässä sanotaan.»\n\nFoster katsahti häneen tutkivasti, kääntyi sitten poispäin ja asteli\nkahteen kertaan läpi huoneen yhtä vakavasti ja hitaasti kuin hän oli\nsinne tullutkin; sitten palasi hän äkkiä takaisin, ojensi kätensä\nMikael Lambournelle ja sanoi: »Älä ole suutuksissasi minulle, kunnon\nMikkoseni; minä halusin vain koettaa, vieläkö Sinulla on matkassasi\nyhtään entistä kelpo suorasukaisuuttasi, jota Sinun kadehtijasi ja\npanettelijasi sanoivat julkeaksi hävyttömyydeksi.»\n\n»Sanokootpa ne sitä miksi tahansa», vastasi Mikael Lambourne, »se on\nkuitenkin se tavara, jota meidän on pakko kuljettaa mukanamme läpi\nmaailman. — Tupet ja tikarit! Sanonpa Sinulle, mies, että kun minun\noma hävyttömyysvarastoni oli aivan liian pieni saadakseni aikaan hyviä\nkauppoja, otin minä sitä laivaani parisen tonnia jokaisesta satamasta,\njonne laskin elämän matkalla, samalla heittäen mereen kaiken sen\nvaatimattomuuden ja arastelun, mikä oli sattunut laivaan jäämään,\ntehdäkseni tilaa paremmalle tavaralle.»\n\n»Mitä tulee vaatimattomuuteen ja arasteluun», virkkoi Foster, »niin\npurjehdit Sinä aina niiden suhteen varalastissa. — Mutta kuka on tämä\nurhea mies tässä, kunnon Mikkoseni? — Onko hänkin korinttilainen —\nsamanlainen taskuvaras kuin Sinäkin?»\n\n»Minä pyydän Sinua, opi tuntemaan herra Tressilian, röyhkeä Foster»,\nsanoi Lambourne, esittäen ystävänsä vastaukseksi ystävänsä kysymykseen,\n»opi tuntemaan hänet ja opi kunnioittamaan häntä, sillä hän on monilla\nihmeellisillä ominaisuuksilla varustettu aatelismies; ja vaikka hän ei\nharjoitakaan varsinaisesti minun ammattiani, ei ainakaan mikäli minä\ntiedän, niin osaa hän kuitenkin asiaankuuluvasti kunnioittaa ja ihailla\nmeidänlaisiamme taiteilijoita. Hänkin on kerran aivan varmaan pääsevä\nhyvin pitkälle; mutta nyt on hän vasta oppipoika, äskenkääntynyt vain,\njoka hakee taitoniekkojen seuraa, samaten kuin alotteleva miekkailija\nkäy mestarien koulua, nähdäkseen kuinka oikeat iskumiehet säilää\nsävähyttelevät.»\n\n»Jos hänen avunsa tosiaankin ovat sitä laatua, niin pyydän minä Sinua\nsiirtymään kanssani toiseen huoneeseen, kunnon Mikkoseni, sillä se,\nmitä minulla on Sinulle sanomista, on vain Sinun korviasi varten.\n— Sillävälin pyydän minä Teitä, herra, odottamaan meitä täällä,\nlähtemättä mihinkään — sillä tässä talossa on henkilöitä, jotka\nsäikähtäisivät nähdessään vieraan miehen.»\n\nTressilian suostui, ja niin läksivät nuo kaksi kunnianarvoisaa\nkumppanusta huoneesta, jättäen hänet sinne yksin odottamaan heidän\npalaamistansa.\n\n\n\n\nIV Luku.\n\n    Kahta herraako ei palvella? — Tää nuori mies\n    Lepyttäis Luojan, pirun tahtoa ei rikkois;\n    Hartaasti rukoilee, kun konnantyönsä alkaa,\n    Ja kiittää hartaasti, kun se on tehty.\n\n                  _Vanha Näytelmä_.\n\nHuone, johon Cumnorin kartanon isäntä vei arvoisan vieraansa, oli\nsuurempi sitä, missä he olivat ensiksi keskustelleet ja näytti vieläkin\nrappeutuneemmalta ja autiommalta. Valtavat tammikaapit, joiden laudakot\nolivat samaa puuta, ympäröivät huonetta ja olivat muinoin säilöihinsä\nkätkeneet suuret määrät kirjoja, joista oli paljon vieläkin jäljellä,\nvaikkakin revittyinä ja raastettuina, pölyn peittäminä, kalliit\nhakasensa ja kantensa menettäneinä ja heiteltyinä kasapäihin kokonaan\narvottomina ja jätettyinä jokaisen hävittäjän mielivaltaan. Itse\nkaapitkin olivat nähtävästi joutuneet samojen tiedon vihollisten raivon\nesineiksi, jotka olivat niiden suojaamat nidoksetkin hävittäneet.\nUseista kohdin oli niistä laudakot ryöstetty tai oli ne muutoin\nsärjetty ja revitty, ja lisäksi peittivät niitä hämähäkinverkot ja\npaksut tomukerrokset.\n\n»Miehillä, jotka nämä kirjat kirjoittivat», sanoi Lambourne ympärilleen\nkatsahtaen, »ei ollut kai aavistustakaan, kenen huostaan ne lopulta\njoutuisivat.»\n\n»Eikä mitä suurta hyötyä ne minulle tuottavat», virkkoi Anton Foster —\n»keittiömestari kiilloittelee niillä astioitaan, ja palveluspoika on\nuseat kuukaudet puhdistanut saappaitani vain niillä.»\n\n»Ja kuitenkin», sanoi Lambourne, »olen minä ollut kaupungeissa, missä\ntuollaista oppinutta tavaraa olisi pidetty liian hyvänä moisiin\ntarkoituksiin.»\n\n»Mitä joutavia!» vastasi Foster, »nehän ovat kaikki tyyni\npaavillista roskaa — sen vanhan veijarin, Abingdonin päämunkin\nyksityistutkimuksia. Puhdasta jumalansanaa julistavan saarnan\nyhdeksästoista osa on arvokkaampi kuin koko vaunullinen noita\nroomalaisen ketunpesän perkeitä.»\n\n»No vie sun peijakas, mestari Tony, Tulenpistäjä!» kuului Lambournen\nvastaus.\n\nFoster katsahti häneen tuikeasti sanoessaan: »Kuulehan, kunnon\nMikkoseni; unohda se nimi ja tapaus, johon se viittaa, ell'et halua\nmeidän äskettäin uudelleen henkiin herätetyn ystävyytemme kuolevan\näkillistä ja väkivaltaista kuolemaa.»\n\n»Niinkö?» sanoi Mikael Lambourne, »mutta Sinullahan oli tapana\npöyhkeillä osasta, joka Sinulla oli ollut näiden kahden kerettiläisen\npiisparahjuksen polttamisessa.»\n\n»Se tapahtui siihen aikaan», vastasi hänen puhekumppaninsa, »kun minä\nvielä olin vihan valloissa ja vääryyden kahleissa, mutta se ei enää\nsovi minun askeleihini eikä teihini nyt, jolloin minä olen kutsuttu\nkilvoittelukentälle. Arvoisa herra Melkisedek Maultext vertasi minun\nhairahdustani tässä suhteessa apostoli Paavalin hairahdukseen, tämä\nkun vartioitsi Pyhän Stefanuksen kivittäjäin vaatteita. Hän saarnasi\ntästä aiheesta kolmena sunnuntaina peräkkäin ja valaisi sitä erään\nkunnioitettavan kuulijan — tarkoittaen minua — käytöksellä.»\n\n»Pyydän, vaikene, vaikene jo, Foster», sanoi Lambourne; »sillä en\ntiedä, miten se tapahtuu, mutta minun ihoni käy aina kananlihalle\nkun minä kuulen pirun selittelevän raamattua; ja sitäpaitsi, miten\noli Sinulla, mies, sydäntä hyljätä tuo vanha mukava uskontosi, jonka\nsaatoit heittää verhoksesi tai riisua yhtä helposti kuin hansikkaan?\nMuistanpa vielä, miten Sinä olit kärkäs viemään omantuntosi\nripitettäväksi heti kun kuu oli lopussa, ja kun pappi oli sen sitten\nsilittänyt ja kiilloittanut ja pessyt valkoiseksi, olit Sinä jälleen\nvalmis pahimpiin konnankoukkuihin, mitä ajatella saattoi, aivan kuin\nlapsi, joka silloin halukkaimmin juoksee likalätäkköön, kun se on\nsaanut ylleen puhtaan pyhänutun.»\n\n»Älä Sinä huolehdi minun omastatunnostani», sanoi Foster, »sillä siitä\nSinä et voi ymmärtää mitään, Sinulla kun ei ole omaatuntoa ollut\nolemassakaan. Käy mieluummin asiaan ja sano minulle lyhyesti, mitä Sinä\nminusta tahdot ja mikä toivo on tuonut Sinut tänne?»\n\n»Itseni parantamisen toivo tietysti», vastasi Lambourne, »kuten sanoi\nsekin akka, joka hyppäsi Kingstonin sillalta veteen. Katsos, tässä\npussissa on kaikki, mitä minulle on jäänyt niin pyöreästä summasta kuin\nmies ikinä saattaa toivoa kantavansa lakkarissaan. Sinulla on täällä\nnähdäkseni hyvät olot, ja luullakseni on Sinulla vaikutusvaltaisia\nystäviä, koska ihmiset puhuvat Sinun olevan jossakin erikoisessa\nsuojeluksessa — no, älä nyt tuijota siinä kuin pistetty sika, sillä\netpä Sinä voi tanssia verkossa muiden näkemättä! Nytpä tiedän minä,\nettei moista suojelusta suinkaan saada ilmaiseksi; Sinun täytyy\nsuorittaa siitä palveluksia, ja niihin tarjoan minä Sinulle apuani.»\n\n»Mutta ellenpä minä tarvitsisikaan Sinun apuasi, Mikko? Luullakseni\nvoisit Sinä kaikessa vaatimattomuudessasi otaksua sellaisenkin\ntapauksen mahdolliseksi.»\n\n»Se merkitsee», penäsi Lambourne, »että Sinä mieluummin tahdot ottaa\nyksin koko jutun urakallesi kuin jakaa palkkion toisen kanssa — mutta\näläpäs ole liian ahne, Anton. Liika ahtaminen halkaisee säkin, ja jyvät\njoutuvat hukkaan. Katsos, kun metsästäjä lähtee hirveä tavoittamaan,\nottaa hän mukaansa useampia koiria —. Hänellä on väkevä vainukoira\najamassa haavoitettua otusta takaa yli vuorten ja läpi laaksojen, mutta\nhänellä on myöskin varalla tulinen verikoira, joka karkaa saaliinsa\nkurkkuun heti ensi näkemältä. Sinä olet se vainukoira, minä olen se\nverikoira, ja Sinun isäntäsi tarvitsee kai molempien apua ja hän lienee\nkylliksi varakas palkitakseen sen. Sinussa on syvää oveluutta —\nhellittämätöntä sitkeyttä — kestävää, voimakasta luonteenhäijyyttä,\nmissä kaikessa Sinä voitat minut. Mutta sitävastoin olen minä\nrohkeampi, ketterämpi ja soveliaampi työhön ja toimeen. Erillään eivät\nmeidän ominaisuutemme ole vielä aivan täydellisiä; mutta yhdistä ne ja\nme ajamme maailmaa edellämme, mihin haluamme. Mitä sanot — lähdemmekö\nyhdessä metsälle?»\n\n»Ehdotuksesi on koiramainen, ja Sinä tunkeudut minun\nyksityisasioihini», vastasi Foster; »mutta Sinähän oletkin aina ollut\nkaltoin kasvatettu koiranpenikka.»\n\n»Sinulla ei tule olemaan syytä sanoa niin, ellethän halveksi minun\nkohteliasta tarjoustani», virkkoi Mikael Lambourne; »mutta jos\nhalveksit, niin pysyppäs loitolla minusta, herra Ritari, kuten laulussa\nsanotaan. Minä joko autan Sinun tuumiasi tai kaadan; sillä minä olen\ntullut tänne toimimaan, joko sitten Sinun kanssasi tai Sinua vastaan.»\n\n»Hyvä», sanoi Anton Foster, »koska Sinä jätät minulle niin kauniin\nvalinnan, niin haluan minä mieluummin olla Sinun ystäväsi kuin\nvihollisesi. Olet oikeassa; minä voin tosiaankin hankkia Sinut herran\npalvelukseen, jolla on kylliksi varoja elättää meidät molemmat ja\nvielä satakunta lisäksi. Ja totta puhuakseni onkin Sinulla oivallisia\nominaisuuksia hänen palvelukseensa. Hän vaatii rohkeutta ja kätevyyttä\n— oikeuden pöytäkirjat todistavat puolestasi; epäröiminen ja\narastelu eivät menesty hänen palveluksessaan — kuka ikänä epäilikään\nSinulla olevan omaatuntoa? — Uskaliaan täytyy sen pojan olla,\njoka aikoo hovimiehen seuralaiseksi — ja Sinun kasvosi ovat yhtä\nläpitunkemattomat kuin milanolainen naamus. Vain yhdessä suhteessa\nhaluaisin minä nähdä Sinut toisenlaisena.»\n\n»Ja mikä se olisi, kallein ystäväni Anton?» kysyi Lambourne; »sillä\nminä vannon seitsemän unikeon päänalusen kautta, etten minä ole hidas\nsitä korjaamaan.»\n\n»No nytpä juuri annoit siitä esimerkin», sanoi Foster. »Sinun\npuheessasi tuntuu vielä liiaksi vanha leima, ja Sinä höystät sitä\nalinomaa omituisilla paavilaishajuisilla kirouksilla. Lisäksi on Sinun\nulkonainen ihmisesi aivan liian riehakkaan ja hurjastelevan näköinen\nkelvatakseen Hänen Ylhäisyytensä seurueeseen, koska hänen täytyy ennen\nkaikkea pitää pystyssä mainettansa maailman silmissä. Sinun täytyy\nmuovailla pukuasi vakavamman ja arvokkaamman kaavan mukaan; kantaa\nviittaasi molemmilla hartioilla ja pitää kaularöyhelöäsi siistinä\nja hyvin silitettynä — Sinun täytyy avartaa hattusi reunoja ja\nvähentää suunnattomien roimahousujesi laveutta — käydä kirkossa\ntai, mikä vielä parempi, hartauskokouksissa vähintäin kerran kuussa\n— vannoa vain kunnian ja omantunnon kautta — luopua pöyhkeilevästä\nkatsannostasi eikä Sinun tule milloinkaan koskea miekkasi kahvaan\nennenkuin on olemassa vakavia, pakottavia syitä tämän maallisen aseen\npaljastamiseen.»\n\n»Kautta tämän auringonvalon, Anton, Sinä olet hullu», vastasi\nLambourne. »Ja Sinä olet kuvannut minulle pikemminkin jonkun\npuritanilaiseukon ovenvartijan kuin kunnianhimoisen hovimiehen\nseuralaisen! Niinpä niin, sellaisen raukan, joksi Sinä halusit minut\ntehdä, tulisi kantaa kirjaa vyössään tikarin asemesta, ja hänessä voisi\nnipin näpin otaksua olevan kylliksi urheutta saattelemaan kopeata\nporvarisakkaa kirkkoon Pyhän Antoniuksen päivänä ja tappelemaan hänen\ntakiansa jonkun litteälakkisen kankurin kanssa seinivierestä. Toista\nmaata pitää sen miehen uljuuden oleman, joka haluaa kulkea hoviin\naatelismiehen seurueessa.»\n\n»Tyynny, tyynny, herraseni», virkkoi Foster, »Englanti on paljon\nmuuttunut siitä kun Sinä opit sitä tuntemaan; ja niitä on paljon\nsellaisia, jotka käyvät mitä rohkeimpia ja salaperäisimpiä teitä, mutta\njoiden puheessa ei silti tapaa ainoatakaan pöyhkeilevää sanaa eikä\nkirousta eikä rivoa käännettä.»\n\n»Se merkitsee», vastasi Lambourne, »että he ovat kauppaliitossa pirun\nkanssa, mainitsematta hänen nimeänsä liikkeessään! — No hyvä, minä\nhaluan panna parastani teeskentelytaidossa mieluummin kuin kadottaa\npohjan jalkojeni alta tässä uudessa maailmassa, koska siitä Sinun\nsanojesi mukaan on tullut niin turhan tarkka. Mutta, Anton, mikä\nonkaan sen aatelismiehen nimi, jonka palveluksessa minun täytyy oppia\ntekopyhäksi?»\n\n»Ahaa! mestari Mikael, sinnepäinkö sitä nyt tähdätäänkin!» sanoi\nFoster ilkeästi hymyillen; »ja tätä tietoako Sinä halusitkin minun\nsalaisuuksistani? — Mistä tiedät Sinä ylimalkaan, että sellaista\nhenkilöä onkaan _in rerum natura_, ja etten minä ole tässä kaiken aikaa\nsyöttänyt Sinulle pajuköyttä?»\n\n»Sinä syöttänyt minulle pajuköyttä, Sinä taikina-aivoinen hölmö!»\nvastasi Lambourne vähääkään hätkähtämättä; »niin musta ja mutainen\nkuin luuletkin olevasi, niin lupaan minä päivässä nähdä Sinun ja Sinun\nsalaisuuksiesi, kuten niitä nimität, läpi yhtä selvästi kuin vanhan\ntallilyhdyn likaisen sarven.»\n\nTähän kohtaan katkaisi heidän keskustelunsa viereisestä huoneesta\nkuuluva kirkaisu.\n\n»Abingdonin Pyhän Ristin kautta!» huudahti Anton Foster, unohtaen\nsäikähdyksissään koko protestanttilaisuutensa, »minä olen mennyttä\nmiestä!»\n\nNäin kiljaisten syöksyi hän Mikael Lambournen seuraamana huoneeseen,\nmistä huuto oli kuulunut.\n\nMutta ymmärtääksemme tämän huudon, joka keskeytti heidän keskustelunsa,\ntäytyy meidän mennä hieman taaksepäin kertomuksessamme.\n\nOn jo huomautettu, että kun Lambourne seurasi Fosteria kirjastoon,\njäi Tressilian yksikseen entiseen vastaanottohuoneeseen. Hänen musta\nsilmänsä heitti poistuviin halveksivan katseen, josta hänen mielensä\nheti otti osan omaan laskuunsa, koska hän oli hetkeksikään alentunut\nheidän toverikseen.\n\n»Nämä ovat siis apulaisia, Amy» — näin puheli hän itsekseen —\n»joihin Sinun julma kevytmielisyytesi — Sinun ajattelematon ja mitä\nansaitsemattomin petollisuutesi ovat tuominneet turvautumaan hänet,\njosta hänen ystävänsä kerran toivoivat vallan toista ja joka nyt\nhalveksii itseänsä samoinkuin muut tulevat häntä halveksimaan sen\nkataluuden takia, mihin hän on alennutut rakkaudesta Sinuun! Mutta minä\nen lakkaa etsimästä Sinua, joka kerran olit puhtaimman ja hartaimman\nlempeni esineenä, vaikk'et Sinä tästälähin voikaan olla minulle muuta\nkuin kyynelten lähde. — Minä tahdon pelastaa Sinut viettelijältäsi ja\nomalta itseltäsi — Minä tahdon antaa Sinut takaisin omaisillesi —\nJumalallesi. Minä en voi käskeä kirkasta tähteä kimmeltämään jälleen\nradalla, josta se kerran ammahti syrjään, mutta —»\n\nHiljainen kahaus huoneessa keskeytti hänen haaveilunsa; hän katsahti\nympärilleen, ja siinä ihanassa, komeasti puetussa naisessa, joka\njuuri silloin astui näkyviin eräästä sivu-ovesta, tunsi hän etsimänsä\nesineen. Tämän näyn ensimäinen vaikutelma sai hänet kätkemään kasvonsa\nviittansa kauluksen suojaan siksi kunnes tulisi otollinen hetki itsensä\npaljastamiseen. Mutta hänen aikeensa ehkäisi nuori nainen (hän ei ollut\nkahdeksaatoista vuotta vanhempi), joka juoksi iloisena häntä kohti ja,\nvetäen häntä viitasta, sanoi veikeästi: »No, armas ystäväni, koska minä\nolen odottanut Sinua niin kauvan, et Sinä saa tulla minua katsomaan\nollaksesi piilosilla — Sinua syytetään kavalluksesta todellista\nrakkautta ja harrasta kiintymystä kohtaan; ja Sinun täytyy ilmestyä\noikeuden eteen ja vastata sille peittämättömin kasvoin — mitä sanot,\nsyyllinen vaiko syytön?»\n\n»Ah, Amy!» sanoi Tressilian matalalla ja surullisella äänellä\nsalliessaan hänen vetää viitan kasvoiltaan. Hänen äänensä sävy ja\nvielä enemmän hänen kasvojensa odottamaton näky muuttivat heti naisen\nleikillisen tuulen — hän horjahti taaksepäin, painui kalpeaksi kuin\nkuolema ja nosti kädet silmilleen. Tressilian oli hänkin hetkisen aivan\nhämmennyksissään, mutta näyttäen äkkiä muistavan, mitenkä välttämätöntä\noli käyttää tilaisuutta, joka ei ehkä koskaan enää palaisi, sanoi hän\nhiljaa: »Amy, älä pelkää minua.»\n\n»Miksi Teitä pelkäisin?» sanoi nainen laskien kädet kauneilta\nkasvoiltaan, joita uudelleen peitti heleä puna. — »Miksi pelkäisin\nTeitä, herra Tressilian? — ja miksi olettekaan, herra, kutsumatta,\nkäskemättä tunkeutunut asuntooni?»\n\n»Asuntoonne, Amy!» huudahti Tressilian. »Ah! Onko vankila Teidän\nasuntonne? — Inhoittavimman miehen kaitsema vankila, miehen, joka ei\nsentään voi olla suurempi konna kuin hänen käskijänsäkään!»\n\n»Tämä talo on minun», sanoi Amy, »minun, niinkauvan kuin minua haluttaa\nasua siinä — jos minua miellyttää elää yksinäisyydessä, niin kenellä\non siihen sanomista?»\n\n»Isällänne, neito», vastasi Tressilian; »murtuneella isällänne, joka\nlähetti minut hakemaan Teitä kaikella sillä vallalla varustettuna,\njota hän ei nyt voi itse käyttää. Tässä on hänen kirjeensä, jonka hän\nkirjoitti siunatessaan ruumiinsa kärsimyksiä, koska ne johonkin määrin\ntukahuttivat hänen sielunsa raatelevia tuskia.»\n\n»Kärsimyksiä! — onko isäni sitten sairas?» kysyi nainen.\n\n»Niin sairas», vastasi Tressilian, »ettei Teidän suurinkaan\nkiirehtimisenne voisi enää tehdä häntä terveeksi; mutta kaikki on oleva\nheti valmiina Teidän lähtöänne varten, heti, kun Te vain annatte siihen\nsuostumuksenne.»\n\n»Tressilian», vastasi nainen, »minä en voi, minä en saa, minä en\nuskalla lähteä tästä talosta. Palatkaa isäni luo — kertokaa hänelle,\nettä minä olen hankkiva luvan saada lähteä häntä tervehtimään\nkahdentoista tunnin kuluttua tästä hetkestä. Menkää, Tressilian —\nkertokaa hänelle, että minä voin hyvin, että minä olen onnellinen\n— onnellinen, jos tietäisin hänenkin olevan onnellisen — sanokaa\nhänelle, ettei hän saa epäillä minun tuloani, minun tuloani sellaisella\ntavalla, että kaikki suru ja murhe, mitä Amy on hänelle tuottanut, on\nunohtuva — Amy-parka on nyt suurempi kuin hän uskaltaa sanoakkaan\n— Mene, hyvä Tressilian — minä olen Sinuakin loukannut, mutta usko\nminua, minulla on voimaa parantaa ne haavat, jotka olen iskenyt — minä\nryöstin Sinulta lapsellisen sydämen, joka ei ollut Sinun arvoisesi, ja\nminä voin korvata sen tappion kunniaviroilla ja arvonylennyksillä.»\n\n»Puhutteko Te tätä minulle, Amy? — Tarjoatteko Te minulle kurjan\nkunnianhimon valekomeutta sen tyynen rauhan asemesta, jonka Te minulta\nryöstitte? — Mutta kylliksi tästä — Minä en tullut Teitä nuhtelemaan,\nvaan palvelemaan ja pelastamaan — Te ette voi salata sitä minulta: Te\nolette vanki. Muutoinhan olisi jo Teidän hellä sydämenne — sillä se\noli kerran hellä sydän — ollut aikoja sitten isänne vuoteen ääressä —\nTulkaa — petetty, onneton tyttö-parka! — Kaikki unohdetaan — kaikki\nannetaan anteeksi. Älkää peljätkö minun tekevän vaikeuksia entisen\nsopimuksemme suhteen — se oli vain unelma, ja nyt olen minä hereilläni\n— Mutta tulkaa — isänne elää vielä, tulkaa ja yksikin hellä sana —\nyksikin katumuksen kyynel on huuhtova muistista kaiken menneen.»\n\n»Enkö minä ole jo sanonut, Tressilian», vastasi neito, »että minä\nvarmasti tulen isää katsomaan niin pian kuin suinkin toisten ja yhtä\nsitovain velvollisuuksien täyttäminen sallii? Menkää viemään hänelle\nnämä uutiset — minä tulen yhtä varmaan kuin aurinko paistaa taivaalla\n— se on, kun olen saanut luvan.»\n\n»Luvan? — luvan käydä katsomassa tautivuoteellaan, ehkäpä\nkuolinvuoteellaan viruvaa isäänne!» toisti Tressilian kärsimättömänä;\n»ja keneltä? — Konnalta, joka ystävyyden varjolla käytti väärin\nkaikkia vieraanvaraisuuden käskyjä ja varasti Sinut isäsi majasta!»\n\n»Älä puhu hänestä pahaa, Tressilian! — Hän, jota häpäiset, kantaa\nmiekkaa yhtä terävää kuin Sinunkin — terävämpääkin, pöyhkeä mies —\nsillä parhaimmatkin urotyöt, mitä Sinä olet ikinä suorittanut rauhan\ntai sodan aikoina, ovat yhtä arvottomia hänen tekojensa rinnalla\nmainittaviksi kuin Sinun alhainen asemasi niiden piirien rinnalla,\nmissä hän liikkuu. — Jätä minut! Mene, toimita asiani isälleni, ja\nkun hän vast'edes lähettää jonkun minun puheilleni, niin valitkoon hän\nmieluisemman sanansaattajan.»\n\n»Amy», vastasi Tressilian tyynesti, »Sinä et voi saattaa minua\nsuuttumaan soimauksillasi. — Sano minulle kuitenkin yksi seikka, jotta\nveisin edes jonkun lohdutuksen säteen ijäkkäälle ystävälleni — Tuo\nhänen ylhäinen asemansa, josta Sinä ylpeilet — onko hän jakanut sen\nSinun kanssasi, Amy? — Vaatiiko hän aviomiehen oikeudella saadakseen\nvalvoa Sinun askeleitasi?»\n\n»Suista kurja, loukkaava kielesi!» vastasi nainen; »minä en alennu\nvastaamaan mihinkään kysymykseen, joka leikkaa kunniaani.»\n\n»Sinä ilmaisit kylliksi, kieltäytyessäsi vastaamasta», virkkoi\nTressilian; »ja huomaa hyvin, Sinä onneton, että minä olen varustettu\nisäsi täydellä valtuutuksella vaatimaan Sinulta tottelevaisuutta ja\nettä minä vapautan Sinut tästä synnin ja surun orjuudesta, tahdoitpa\nSinä sitä tai et, Amy.»\n\n»Älä uhkaa täällä väkivaltaa!» huudahti nainen, kaikoten\nhänen läheltään, säikähtyneenä hänen katseensa ja eleidensä\npäättäväisyydestä; »älä uhkaa minua, Tressilian, sillä minulla on\nkeinoja väkivallankin torjumiseen.»\n\n»Mutta eipä uskoakseni halua niiden käyttämiseen näin huonossa\nasiassa?» sanoi Tressilian. »Omasta tahdostasi — eheästä, vapaasta,\nluonnollisesta tahdostasi, Amy, et Sinä ole voinut valita tätä\norjuuden ja häpeän paikkaa asunnoksesi — Sinut on joku lumovoima\ntenhonnut — Sinut on petoksella juoksutettu ansaan — Sinua sitoo joku\nväkisin riistetty lupaus. — Mutta nyt murran minä lumouksen — Amy,\nrakastavan, sydämensä suruihin sortuneen isäsi nimessä käsken minä\nSinun seuraamaan minua!»\n\nNäin puhuessaan astui hän eteenpäin ja kurotti käsivarsiaan ikäänkuin\naikoen tarttua neitoon. Mutta tämä väistyi hänen otettaan ja päästi\nhuudon, joka, kuten ylempänä näimme, kutsui huoneeseen Lambournen ja\nFosterin.\n\nJälkimäinen huudahti heti kynnyksen yli päästyään: »Tuli ja tappurat!\nmitä täällä tapahtuu?» ja sitten kääntyi hän naisen puoleen ja lisäsi\näänellä, joka ilmaisi osaksi pyyntöä, osaksi käskyä: »Tuhannen\ntulimmaista! rouva, mitä teette Te täällä kielletyllä alueella? —\nPoistukaa — poistukaa — tässä on kysymyksessä elämä ja kuolema. —\nJa Te, ystäväiseni, ken lienettekin, jättäkää tämä talo — ja heti\npaikalla, ennenkuin tikarini ponsi ja Teidän pääkuorenne joutuvat\ntekemään lähempää tuttavuutta keskenään — Vedä, Mikko, miekkasi, ja\naja ulos tämä roisto!»\n\n»Enhän toki, kautta sieluni», vastasi Lambourne; »hän tuli tänne minun\nseurassani, ja hänen ei tarvitse rosvolakien mukaan pelätä minun\npuoleltani mitään ennen tulevaa kohtaamistamme. — Mutta kuulkaahan,\ncornwallilainen kumppani, Te toitte tänne mukananne cornwallilaisen\ntuulenpuuskan, myrskypyörteeksi ne sitä Indiassa sanovat. Häipykäähän\nnäkyvistä — lähtekää — kadotkaa — taikka me haastamme Teidät\nHalgaverin tuomarin eteen ennemmin kuin Dudman ja Ramhead kohtaavat\ntoisensa.» [Kaksi niemekettä Cornwallin rannikolla. Lauselma käy\nsananparresta.]\n\n»Pois tieltäni, kehno lurjus!» kivahti Tressilian — »ja Te, rouva,\njääkää hyvästi — se pienikin elämänkipinä, mikä vielä lekkuu isänne\nrinnassa, on sammuva uutisista, joita minulla on kerrottavana.»\n\nTressilian lähti, ja nainen sanoi hiljaa hänen huoneesta poistuessaan:\n»Tressilian, älkää nyt olko liian kiivas — älkääkä puhuko mitään minun\nhäpeikseni.»\n\n»Tämäpä on siivo juttu», murisi Foster. »Minä pyydän Teitä vetäytymään\nkammioonne, rouva, ja jättämään meidät miettimään, miten tähän on\nvastattava — no, kiirutta vain.»\n\n»Minä en lähde Teidän käskystänne», uhmaili nainen.\n\n»Mutta kun Teidän täytyy, kaunis rouva», oli Fosterin vastaus; »suokaa\nanteeksi vapauteni, mutta tässä ei ole, kautta veren ja naulojen, aikaa\nkohteliaisuuksien latelemiseen — Teidän täytyy lähteä huoneeseenne. —\nMikko, seuraa Sinä sitä kiusallista öykkäriä, ja jos haluat menestyä\nurallasi, niin toimita hänet nopeasti meidän alueiltamme, sillä välin\nkun minä puhun järkeä tälle itsepäiselle rouvalle. — Paljasta aseesi,\nmies, ja pötki matkaan.»\n\n»Minä seuraan häntä», sanoi Mikael Lambourne, »ja kyyditsen hänet\nkauniisti Flanderista. — Mutta minä en voi tehdä mitään pahaa\nmiehelle, jonka kanssa olen ottanut aamukulaukseni, sillä se sotii\nvahvasti omaatuntoani vastaan.» Näillä puhein lähti hän huoneesta.\n\nSillä välin kulki Tressilian kiireisin askelin ensimäistä polkua,\njoka lupasi viedä hänet läpi sen villin ja kaltoin kasvaneen puiston,\njossa Fosterin kartano sijaitsi. Kiire ja mielen myllerrys johtivat\nhänen suuntansa harhaan, ja sen sijaan että hän olisi kääntynyt kylään\nvievälle tielle, hän valitsi toisen, joka, hänen kuljettuaan sitä\njonkun aikaa kiiruisasti ja huolimattomasti, päädytti hänet puiston\ntoiselle puolelle, mistä muuriin laitettu takaportti vei aukealle\nkentälle.\n\nTressilian pysähtyi hetkiseksi. Hänelle oli samantekevää, mitä tietä\nhän jätti paikan, joka nyt oli tullut niin inhoittavaksi hänen\nmuistoissaan; mutta oli luultavaa, että takaportti oli lukossa, ja\nhänen poistumisensa tältä suunnalta siis mahdoton.\n\n»Joka tapauksessa täytyy minun koettaa», puheli hän itsekseen; »ainoana\nkeinona tämän kadotetun — tämän kurjan — tämän siitä huolimatta mitä\nrakastettavimman immen ja onnettomimman tytön takaisin vaatimiseksi —\non hänen isänsä vetoaminen tämän maan mädäntyneihin lakeihin — Minun\ntäytyy kiirehtiä viemään hänelle tätä sydäntäsärkevää uutista.»\n\nJuuri kun Tressilian näin itsekseen päätellen lähestyi joillakin\nkeinoin avatakseen portin tai kiivetäkseen sen yli, huomasi hän\navainta pistettävän lukkoon ulkopuolelta. Avain kääntyi ympäri,\nsalparauta longahti, ja ratsumies, joka astui sisään viittaansa\nkääriytyneenä, päässään leveälierinen, nuokkuvan sulan koristama\nhattu, seisoi yht'äkkiä neljän kyynärän päässä hänestä, joka juuri\noli aikeissa yrittää ulos. He huudahtivat kumpikin samalla kertaa\nvihan ja hämmästyksen värisyttämällä äänellä, toinen »Varney!», toinen\n»Tressilian!»\n\n»Mitä Te täällä teette?» kuului vieraan äreä kysymys Tressilianille,\nkun hämmästyksen ensi hetki oli kulunut. — »Mitä teette Te täällä,\nmissä Teidän läsnä-oloanne yhtä vähän odotetaan kuin kaivataankin?»\n\n»Entä Te, Varney», vastasi Tressilian, »mitä teette Te täällä? Oletteko\nTe tullut nauttimaan viattomuudesta, jonka olette hävittänyt, aivan\nniinkuin korppikotka tai haaskavaris tulee ahmimaan lammasta, jonka\nsilmät se ensin on puhkaissut? — Tai oletteko tullut kohtaamaan\nkunniallisen miehen ansaittua kostoa? — Vedä miekkasi, koira, ja\npuolusta itseäsi!»\n\nNäin puhuen paljasti Tressilian aseensa, mutta Varney laski vain\nkätensä miekkansa kahvaan vastatessaan: »Sinä olet hullu, Tressilian\n— myönnän kyllä asianhaarain näennäisesti olevan minua vastaan, mutta\nkautta kaikkien valojen, joita pappi voi lausua ja mies vannoa, minä\nen ole koskaan tehnyt vähintäkään pahaa neiti Amy Robsartille; eikä\nminulla, sen vakuutan, ole lainkaan halua vahingoittaa Sinua tämän\nasian takia — tiedäthän, että minä osaan käytellä miekkaa.»\n\n»Olen kuullut Sinun siitä puhuvan, Varney», vastasi Tressilian; »mutta\nnyt haluan saada siitä paremman todistuksen kuin Sinun sanasi.»\n\n»Sitä ei tule puuttumaan, ell'eivät terä ja ponsi vain petä minua»,\nvastasi Varney; ja vetäen miekkansa oikealla kädellään, kääräisi\nhän viittansa vasemman ympärille ja kävi Tressilianin kimppuun\nniin väkevästi, että taistelu näytti hetkiseksi kallistuvan hänen\nvoitokseen. Mutta tämä voitto ei kestänyt kauvaa. Tressilian yhdisti\nkostoon vannoutuneeseen mieleen käden ja silmän, jotka erinomaisesti\nsopivat miekan käyttelyyn; niin että Varney, joka oli tempuissaan\njoutunut varsin ahtaalle, yritti käyttää hyväkseen suurempaa voimaansa\ntehdäkseen vastustajastaan lopun. Siinä tarkoituksessa antoi hän\nTressilianin iskun tömähtää käsivarren ympärille käärittyyn viittaansa,\nja ennen kuin hänen vastustajansa oli ennättänyt selvittää siten\nkankaaseen takeltuneen miekkansa, kävi hän ankarasti hänen kimppuunsa,\ntiukentaen samalla miekkaansa, pistääkseen hänet hengiltä. Mutta\nTressilian oli varoillaan, ja tikarinsa paljastaen väisti tämän\naseen terällä ovelan iskun, joka muutoin olisi lopettanut taistelun,\nja osoitti sitten seuraavassa ottelussa niin suurta taitavuutta,\nettä se olisi melkoisesti tukenut otaksumaa hänen cornwallilaisesta\nsyntyperästään, cornwallilaiset kun ovat sellaisia mestareita miekan\nmittelössä, että he, jos vanhan ajan leikit vielä herätettäisiin\nhenkiin, voisivat haastaa koko Europan kiistakentälle. Huonosti\nonnistuneesta hyökkäyksestään kaatui Varney niin äkkiä ja niin\nankarasti, että hänen miekkansa lensi useita askeleita sivulle, ja\nennen kuin hän oli ehtinyt nousta jaloilleen jälleen, tähtäsi hänen\nvastustajansa miekka hänen kurkkuansa.\n\n»Neuvo minulle heti paikalla keinot petoksesi uhrin vapauttamiseksi»,\nsanoi Tressilian, »taikka katsahda viimeisen kerran Luojan siunattuun\nvaloon!»\n\nJa sillä välin kun Varney, joko liian hämmentyneenä tai liian\nuhmailevana vastatakseen, yritti äkkiä nousta, veti hänen vastustajansa\nkätensä taaksepäin ja olisi toteuttanut uhkauksensa, ell'ei iskua olisi\npysäyttänyt Mikael Lambourne, joka miekkojen kalinan kuultuaan oli\nsaapunut paikalle juuri viime hetkellä pelastaakseen Varneyn hengen.\n\n»Tulkaa, tulkaa, toveri», sanoi Lambourne, »täällä on tarpeeksi\nhommattu, onpa liiaksikin — satuloikaa raudikkonne ja lähtekäämme\nhölköttelemään — Musta Karhu murisee meille.»\n\n»Tiehesi, hylkiö!» huudahti Tressilian, irroittautuen Lambournen\npitelystä; »uskallatko Sinä asettua minun ja viholliseni väliin?»\n\n»Hylkiö! hylkiö!» toisteli Lambourne; »siihen on vastattava kylmällä\nteräksellä, kunhan vain pikarillinen mesiviiniä on huuhtonut muistista\nsen aamukulauksen, jonka kallistimme yhdessä. Siihen mennessä,\nkatsokaas, suorikaa joutuin tiehenne — meitä on kaksi yhtä vastassa.»\n\nHän puhui totta, sillä Varney oli käyttänyt tilaisuutta hakeakseen\naseensa, ja Tressilian havaitsi olevan sulaa hulluutta ryhtyä enää niin\nepätasaiseen tappeluun. Hän kiskaisi kukkaron sivultaan, ja otettuaan\nsiitä kaksi kultarahaa, heitti hän ne Lambournelle: »Kas tässä, konna,\naamupalkkasi — Sinun ei pidä sanoman olleesi oppaanani turhan takia —\nVarney, hyvästi me tapaamme toisemme ja silloin sellaisessa paikassa,\nmissä ei kukaan tule väliimme.» Näin puhuttuaan kääntyi hän ympäri ja\nhävisi takaportista.\n\nVarneylla ei näyttänyt olevan halua tai ehk'eipä voimaakaan (sillä\nhänen kaatumisensa oli ollut ankara) seurata poistuvaa vihollistaan.\nMutta hän katsahti synkästi hänen jälkeensä ja sanoi sitten\nLambournelle: »Oletko Sinä Fosterin tovereita, kunnon mies?»\n\n»Vannoutuneita ystäviä, kuten terä ja ponsi», vastasi Mikael Lambourne.\n\n»Tässä on kelpo kultaraha vaivoistasi — seuraa tuota lurjusta ja\nkatso, mihin hän poikkeaa ja tuo minulle sitten sana tänne kartanoon.\nMutta ole varovainen ja vaitelias, mies, jos kaulaasi rakastat.»\n\n»Kylliksi sanottu», vastasi Lambourne; »minä osaan seurata jälkiä yhtä\nhyvin kuin paraskin vainukoira.»\n\n»Matkaan siis», määräsi Varney, pistäessään miekkaa tuppeen; ja\nkääntäen selkänsä Mikael Lambournelle, lähti hän hitaasti kävelemään\ntaloa kohti. Lambourne jäi vain hetkiseksi poimimaan niitä kultarahoja,\njotka hänen entinen seikkailutoverinsa oli hänelle niin ilman muita\nmutkia heittänyt, ja mutisi itsekseen, sijoittaessaan niitä kukkaroonsa\nVarneyn lahjan viereen: »Minä puhuin niille hölmöille Kultalasta —\nkautta pyhän Antoniuksen, eipä ole meidänlaisillemme miehille Kultalaa\nparempaa kuin iloinen vanha Englanti! Täällähän sataa kultarahoja,\ntaivaan nimessä! — niitä on nurmella yhtä tiheässä kuin kastepisaroita\n— ei muuta kuin poimi pois vain. Ja ell'en minä ota osaani niistä\nkimaltelevista kastepisaroista, niin sulakoon miekkani kuin jääpuikko!»\n\n\n\n\nV Luku.\n\n\n                                   Se mies\n    Tunsi maailman kuin luotsi kompassinsa.\n    Johtotähtenään ol' oma etu, sitä\n    Osoitti neula, ja purjeitansa painoi\n    Vain toisten intohimoin tuulahdukset.\n\n                _Petturi — Murhenäytelmä_.\n\nAnton Foster riiteli vielä kauniin vieraansa kanssa, joka kohteli\nhalveksien jokaista pyyntöä ja kehoitusta vetäytyä omaan huoneeseensa,\nkun kartanon pääovelta kuului vihellys.\n\n»Nyt sitä ollaan kauniisti kiikissä», päivitteli Foster; »se oli\npuolisonne merkki, ja mitä minun on sanominen hämmingistä, joka nyt\nvallitsee tässä talossa, sitä en omantuntoni nimessä lainkaan tiedä.\nPaha onni seuraa tosiaankin tuon Lambourne-roiston kintereillä, ja\nhän on vastoin kaikkea luuloa pelastunut hirsipuusta tullakseen tänne\nsaattamaan minut perikatoon!»\n\n»Vaiti, mies», sanoi nainen, »ja avaa ovi herrallesi. — Puolisoni,\nrakas puolisoni!» huudahteli hän sitten kiiruhtaessaan huoneen ovelle,\nlisäten sitten, pettymyksen kaiku äänessään: »Pyh! sehän olikin vain\nRikhard Varney.»\n\n»Niin, rouva», sanoi Varney astuessaan sisään ja tervehtiessään naista\nkunnioittavalla alamaisuudella, johon tämä vastasi huolettomasti,\npuolittain halveksien, puolittain suututellen, »se oli tosiaankin vain\nRikhard Varney; mutta pitäisipä siedettämän ensimäistä harmahtavaa\npilveäkin, joka idässä punertuu, koska se ilmoittaa siunatun auringon\nlähenemistä.»\n\n»Kuinka! tuleeko puolisoni tänne tänä iltana?» kysyi nainen iloisesti,\nvaikkakin hämmästyneesti liikutettuna, ja Anton Foster tarttui hänen\nsanaansa ja toisti kysymyksen. Varney vastasi naiselle, että hänen\nherransa aikoi käydä häntä katsomassa, ja oli juuri aikeissa sorvailla\nmuutamia kohteliaisuuksia, kun nainen huusi, vastaanottohuoneen ovelle\njuosten: »Janet — Janet — tule heti pukuhuoneeseeni!»\n\nSitten kääntyi hän jälleen Varneyn puoleen kysymään, oliko hänen\nherrallaan muuta toimitettavaa hänelle.\n\n»Tämä kirje, kunnioitettava rouva», sanoi hän, vetäen povestaan pienen,\ntulipunaiseen silkkiin käärityn mytyn, »sekä sen mukana muistolahja\nhänen rakkautensa kuningattarelle.»\n\nInnokkaan kiiruisasti ryhtyi nainen purkamaan pienen mytyn\nsilkkipeitettä, ja kun ei hän kyllin nopeasti saanut solmua aukenemaan,\nhuusi hän jälleen äänekkäästi Janetille: »Tuo minulle veitsi — sakset\n— mitä tahansa, joka vain avaisi tämän ilkeän solmun.»\n\n»Eiköhän minun halpa tikarini saisi suorittaa sitä palvelusta,\nkunnioitettava rouva», sanoi Varney, tarjoten pientä, erinomaisen\nhienotekoista tikariaan, joka riippui hänen loistenahasta valmistetussa\nmiekkavyössään.\n\n»Ei, herra», vastasi nainen, sysäten pois tarjotun aseen — »teräksinen\ntikari ei saa leikata minun lemmensolmuani.»\n\n»Ja kuitenkin on se niitä leikannut jo monta», virkkoi Anton Foster\npuolittain itsekseen, katsahtaen Varneyhin. Samassa oli jo solmukin\navattu ilman muuta apua kuin Janetin somien, taitavien sormien, sillä\nJanet, yksinkertaisesti puettu kaunis neitonen, Anton Fosterin tytär,\noli emäntänsä uudistetuista kutsuista vihdoinkin juosten saapunut\nhuoneeseen. Itämaisista helmistä punottu kaularihma, joka seurasi\nhyvältätuoksuavaa kirjettä, saatiin pian esille mytystä. Rouva antoi\nedellisen, hätäisesti sitä silmäiltyään, kamarineitonsa huostaan, ja\nluki, tai pikemminkin ahmi jälkimäisen sisällön.\n\n»Varmaankaan, rouva», sanoi Janet, ihastuneena katsellessaan\nhelmikoristetta, »eivät Tyron tyttäret kantaneet kauniimpia\nkaulanauhoja kuin tämä — Ja sitten tämä muistolause: 'Koristetta\nkauniimmalle kaulalle' — jokainen helmi on ritaritilan arvoinen.»\n\n»Jokainen tämän rakkaan kirjeen sana on arvokkaampi kuin koko\nhelminauha, tyttöseni — Mutta lähdetäänpäs pukuhuoneeseeni; meidän\ntäytyy pitää kiirettä, sillä puolisoni tulee tänne tänä iltana.\n— Hän pyytää minua olemaan Teille ystävällinen, herra Varney, ja\nhänen tahtonsa on minun lakini. — Minä kutsun Teidät illalliselle\nhuoneeseeni, ja myöskin Teidät, herra Foster. Käskekää laittaa kaikki\nvalmiiksi ja pitäkää huolta siitä, että tarpeellisiin valmistuksiin\nryhdytään puolisoni vastaanottoa varten tänä iltana.» Näin sanoen lähti\nhän huoneesta.\n\n»Hän alkaa jo pöyhistellä», virkkoi Varney, »ja hän lahjoittaa\nvastaanottonsa suosiota aivan kuin jakaisi hän jo herramme arvon.\n— No hyvä — onhan viisasta jo edeltäpäin harjoitella osaa, jota\nkohtalo ehkä panee meidät näyttelemään — kotkanpojan täytyy tuijottaa\naurinkoon, ennen kuin se väkevin siivin nousee sitä kohti.»\n\n»Jos pään pystynä kantaminen», sanoi Foster, »estää hänen silmänsä\nsokenemasta, niin takaan minä Teille, ett'ei se naikkonen suinkaan\nlaske harjaksiansa. Hän haluaa nykyään jo kohota tykkänään minun\nvihellykseni kuuluvilta, herra Varney. Uskokaa pois, hän ei enää välitä\nminusta tuon taivaallista.»\n\n»Se on Sinun oma vikasi, Sinä juro, kömpelö lurjus», vastasi Varney,\n»joka et tunne muuta keinoa hänen vartioimisekseen kuin suoran\nraa'an voiman. — Etkö Sinä voi sulostuttaa tätä taloa säveleillä\nja leikeillä? Etkö Sinä osaa tehdä ympäristöä peloittavaksi\nhänelle haastelemalla kummituksista? — Sinä asut aivan hautuumaan\nläheisyydessä, eikä Sinulla ole tarpeeksi älyä manata esiin paria\naavetta kauhistuttamaan naikkostasi ja pitämään häntä aisoissa.»\n\n»Älkää noin puhuko, herra Varney», varoitti Foster; »eläviä en pelkää,\nmutta minä en suinkaan lähde leikittelemään hautuumaan kuolleiden\nnaapurien kanssa. Uskokaa vain: siinä tarvitaankin urheata mieltä,\nkun asuu näin lähellä hautuumaata; arvoisa herra Holdforthkin, Pyhän\nAntoniuksen kirkon iltapuolissaarnaaja, pelkäsi vahvasti viimeksi\ntäällä meillä käydessään.»\n\n»Hillitse jo taika-uskoista kieltäsi», käski Varney; »ja koska sinä\nkäymisestä puhut, niin vastaa minulle, Sinä ovela veijari, mitenkä\nTressilian oli joutunut tämän talon takaportille?»\n\n»Tressilian!» vastasi Foster, »mitä tiedän minä Tressilianista? — minä\nen ole kuullutkaan sitä nimeä.»\n\n»No kuule siis, lurjus, että hän oli nyt se cornwallilainen varis,\njolle vanha herra Hugh Robsart määräsi ihanan Amynsa, ja nyt on tuo\nhöyrypäinen hullu tullut tänne hakemaan kaunista karkulaistaan: hänen\nsuhteensa täytyy ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin, sillä hän luulee\nolevansa loukattu, eikä hän ole niitä poikia, jotka pitävät loukkaukset\nhyvänään. Onneksi ei hän tiedä herrastani mitään, vaan luulee olevansa\ntekemisissä vain minun kanssani. Mutta mitenkä, paholaisen nimessä,\ntuli hän tänne?»\n\n»Mikko Lambournen kanssa, se täytyy Teidän saada tietää», vastasi\nFoster.\n\n»Ja kuka on Mikko Lambourne?» kysyi Varney. »Kautta taivaan! Sinunhan\nolisi parasta ripustaa ovesi yläpuolelle majatalon kilpi ja kutsua\njokaista ohikulkevaa maankiertäjää katsomaan sitä, mitä Sinun tulisi\nkätkeä jopa auringolta ja ilmaltakin.»\n\n»Ai! Ai! tämäpä on oikeata hovimiehen palkintoa palveluksistani,\nherra Rikhard Varney», vastasi Foster. »Etkö Sinä käskenyt minun\netsiä miestä, jolla olisi hyvä miekka ja avara omatunto? Ja enkö minä\nliehunut hiki hatussa löytääkseni sellaisen otuksen — koska, Luojan\nkiitos, minun tuttavani eivät kuulu moisten veijarien joukkoon — kun,\naivan kuin olisi taivas itse niin asettanut, tuo pitkä lurjus, joka\nkaikkine ominaisuuksineen on täydellisin konna mitä toivoa saatat, tuli\nhävyttömyytensä rajattomuudessa hieromaan tuttavuutta minun kanssani,\nja minä suostuin hänen tarjoukseensa, koska luulin siten tekeväni\nSinun mieliksesi — mutta nytpä näen, minkä palkan sain alennuttuani\nkeskustelemaan hänen kanssaan!»\n\n»Ja toiko tämä veijari», kysyi Varney, »joka on samanlainen roisto\nkuin Sinäkin, mutta jolta luullakseni puuttuu tuo Sinun nykyinen\ntekopyhyytesi, mitä on niin ohuelta Sinun kovan, konnamaisen sydämesi\npinnalla kuin kultasilausta ruostuneessa raudassa — toiko hän, kysyn\nminä, tuon hurskastelevan, huokailevan Tressilianin matkassaan?»\n\n»He tulivat yhdessä, kautta taivaan!» vastasi Foster; »ja Tressilian\n— puhuakseni puhtainta totuutta — pääsi lyhyeksi ajaksi kahdenkesken\nsen Teidän naisrääpäleenne kanssa, sillä välin kun minä ja Lambourne\njuttelimme tuolla viereisessä huoneessa.»\n\n»Varomaton roisto! me olemme molemmat hukassa!» huudahti Varney. »Hän\non viime aikoina heittänyt yhdenkin kaihoavan katseen isänsä kartanoa\nkohti, heti kun hänen kreivillinen rakastajansa jättää hänet yksin. Jos\ntämä tekopyhä narri saisi vihellyksillään houkutelluksi hänet entisille\norsilleen, olisimme me molemmat mennyttä miestä.»\n\n»Ei siitä pelkoa, herrani», lohdutti Anton Foster; »hänellä ei ole\nvähintäkään halua laskeutua hänen kuvilleen, sillä hän kirkaisi hänet\nnähdessään kuin kyyn pistämänä.»\n\n»Se on hyvä. — Mutta etkö voi saada tyttäreltäsi vihiä siitä, mitä\nheidän välillään tapahtui, Foster-hyvä?»\n\n»Minä sanon Teille suoraan, herra Varney», vastasi Foster, »minun\ntyttäreni ei pidä sekaantuman meidän juoniimme eikä astuman meidän\npolkujamme. Ne sopivat kyllä minulle, joka osaan katua pahoja tekojani;\nmutta minä en halua saattaa lapseni sielua hukkumisen vaaraan, en\nTeidän enkä Teidän herranne mieliksi. Minä kyllä voin kävellä ansojen\nja salahautojen keskellä, koska minulla on sen verran ovelaa järkeä,\nmutta enpä minä päästäisi sitä karitsaraukkaa niiden sekaan.»\n\n»Mitä joutavia, Sinä epäluuloinen narri; minullehan olisi yhtä\nvastenmielistä kuin Sinullekin nähdä lapsekkaan tyttäresi sekaantuvan\nvehkeisiini tai astelevan suoraan helvettiin isänsä käsikynkässä. Mutta\netkö Sinä voisi epäsuorasti saada häneltä mitään tietoja?»\n\n»Sen olen jo tehnyt, herra Varney», vastasi Foster, »ja hän sanoi\nrouvan kirkaisseen kuultuaan isänsä sairaudesta.»\n\n»Hyvä!» virkkoi Varney; »se on tieto, joka on muistamisen arvoinen ja\njota tulee osata käyttää. Mutta tämä tienoo täytyy vapauttaa tuosta\nTressilianista. — En olisi vaivannut ketään muuta sillä asialla, sillä\nminä vihaan häntä kuin kuolettavaa myrkkyä — hänen näkynsä on minulle\nkatkeruuksien katkeruus — ja tänään olisinkin minä päässyt hänestä,\nmutta jalkani luiskahti, ja totta puhuen, ell'ei se Sinun toverisi\nolisi tullut avukseni ja pidättänyt hänen kättänsä, tietäisin minä nyt\ntällä hetkellä, vaelsimmeko me molemmat, Sinä ja minä, taivaan vaiko\nhelvetin tietä.»\n\n»Ja Te voitte puhua tuolla tavalla niin suuresta vaarasta!» huudahti\nFoster; »Teillä on kova sydän, herra Varney — mitä minuun tulee,\nniin ell'en minä toivoisi eläväni vielä monta vuotta ja saavani aikaa\nkatumuksen suureen työhön, en minä sen pitemmältä kulkisi polkujanne!»\n\n»Oh! Sinä olet elävä yhtä vanhaksi kuin Metusalem», sanoi Varney, »ja\nkokoova yhtä paljon rikkautta kuin Salomo ja Sinä olet niin hartaasti\nkatuva että Sinun katumuksesi on tuleva konnamaisuuttasi kuuluisammaksi\n— ja se on jo rohkeasti sanottu. Mutta kaiken muun ohella:\nTressiliania on pidettävä tarkasti silmällä. Se Sinun roistokumppanisi\non lähtenyt häntä vakoilemaan. Tässä on kysymyksessä meidän onnemme,\nAnton.»\n\n»Niin, niin», murisi Foster äkäisenä, »se siitä tulee, kun on liitossa\nmiehen kanssa, joka ei tiedä niinkään paljoa raamatusta, että työmies\non palkkansa ansainnut. Minun täytyy, kuten tavallisestikin, ottaa\nniskoilleni kaikki vaiva ja vaara.»\n\n»Vaara! ja mikä tässä nyt on niin julmana vaarana, jos saan kysyä?»\nivaili Varney. »Se lurjus kai tulee uudelleen nuuskimaan Sinun\nalueillesi tai taloosi, ja jos Sinä pidät häntä murtovarkaana tai\nsalametsästäjänä, eikö ole sangen luonnollista, että Sinä tervehdät\nhäntä kylmällä teräksellä tai kuumalla lyijyllä? Kahlekoirakin kaataa\nne, jotka tulevat liian lähelle sen koppia; ja kuka moittii sitä siitä?»\n\n»Niinpä niin, kahlekoiran työ ja kahlekoiran palkka minulla onkin\nTeidän joukossanne», sanoi Foster. »Tässä olette Te, herra Varney,\nmuodostanut oivallisen itsenäisen maatilan tuosta entisestä taika-uskon\nlaitoksesta; mutta minulla on tähän kartanoon vain kurja vuokra-oikeus,\njonka Teidän Korkeutenne voi tehdä mitättömäksi milloin vain suvaitsee.»\n\n»Niin, ja Sinä tahtoisit muuttaa vuokra-oikeutesi vapaaläänitykseksi\n— sekin voi tapahtua, Anton Foster, jos toimitat tehtäväsi hyvin. —\nMutta hiljakseen, Anton veikkonen, hiljakseen, — jättämällä tästä\nvanhasta kartanosta huoneen tai pari herrani kauniin papukaijan\nsäilykkeiksi — sulkemalla hyvin ovesi ja akkunasi, jott'ei se pääsisi\nlentämään tiehensä, voit Sinä vain ansaita sen palkinnon. Huomaa hyvin:\nkartanon ja kymmenysten on laskettu puhtaana vuositulona tuottavan\nseitsemänkymmentäyhdeksän puntaa viisi killinkiä ja viisi ja puoli\npenniä, ottamatta lukuun metsän arvoa. Katsos: täytyyhän Sinunkin\nsentään pysyä kohtuudessa; suurilla ja salaisilla palveluksilla voit\nSinä ansaita kaiken tämän ja vielä muuta lisäksi. — Ja nyt käske\npalvelijaasi vetämään saappaita jalastani. — Hanki myös jotakin\npurtavaa ja malja parasta viiniäsi. — Minun täytyy esiintyä sille\nlaulurastaalle moitteettomana ulkoasultani, kirkkaana kasvoiltani ja\nreippaana mieleltäni.»\n\nHe läksivät kumpikin suunnalleen, ja kello kaksitoista, joka silloin\noli päivällisen aika, tapasivat he toisensa jälleen ruokapöydässä;\nVarney oli uljaasti puettu silloisten hovimiesten tapaan, ja Anton\nFosterinkin näkö oli parantunut, mikäli puku saattoi somentaa niin\nepäsuotuisaa ulkomuotoa.\n\nTämä muutos ei jäänyt Varneylta huomaamatta. Kun ateria oli lopetettu,\npöytäliina korjattu ja heidät jätetty kahdenkesken puhelemaan,\nsanoi Varney, isäntäänsä katsellen: — »Sinähän olet korea kuin\ntiklivarpunen, Anton; luulenpa Sinun nyt viheltävän vaikka leiskuvaa\npolkkaa — mutta suo anteeksi, sehän toimittaisi Sinulle lähtöpassit\nAbingdonin uskonintoisten kengänpaikkaajain, puhdassydämisten kankurien\nja pyhien leipurien — ne aina heittävät uuninsa kylmilleen aivojaan\nkuumentaessaan — jalosta seurasta.»\n\n»Vastaaminen Teille oikeassa hengessä, herra Varney», virkkoi Foster,\n»olisi — suokaa anteeksi vertaus — olisi pyhien ja kallisarvoisten\nesineiden heittämistä sikojen eteen. Niinpä puhunkin minä Teille\nmaailman kielellä, jota maailman ruhtinas on opettanut Teitä\nymmärtämään ja siitä myöskin tavallista suurempaa hyötyä saamaan.»\n\n»Puhu Sinä mitä sinua miellyttää, kunnon Tony», vastasi Varney; »sillä\nsopikoonpa se nyt Sinun houkkiomaiseen uskoosi tai konnamaisiin\ntöihisi, on se joka tapauksessa mitä oivallisimpana höysteenä tälle\nalikante-viinille. Sinun haastelusi on huvittavaa ja terävää, ja se\nvoittaa kaviarit, kuivatut naudankielet ja kaikki muut kiihoitusaineet,\njoiden on määrä maustaa hyvää juomaa.»\n\n»No hyvä, jos niin on, niin sanokaa minulle», virkkoi Anton Foster,\n»eikö meidän hyvä herramme tulisi paremmin palvelluksi ja eikö\nolisi parempi, että hänen odotushuoneessaan olisi vain säädyllisiä,\njumalaapelkääväisiä miehiä, jotka työskentelevät levollisesti hänen\ntahtoansa ja omaa etuansa silmällä pitäen, ilman maallista häväistystä,\nkuin että häntä avustavat, palvelevat ja seuraavat sellaiset tunnetut\nirstailijat ja konnamaiset miekkamiehet kuin Tidesly, Killigrew, tuo\nLambourne-lurjus, jonka Te pakotitte minut etsimään tarpeiksenne, ja\nmuut sellaiset, jotka kantavat kasvoillaan hirsipuun leimaa ja oikeassa\nkädessään murhaa — jotka ovat rauhallisten ihmisten kauhistus ja\nherramme häpeä?»\n\n»Tyynny, tyynny, kunnon Anton Foster», vastasi Varney; »sen, joka\nharjoittaa monenlaista metsästystä, täytyy pitää monenlaisia haukkoja,\nsekä lyhyt- että pitkäsiipisiä. Tie, jota herrani kulkee, ei ole\nsuinkaan mikään helppo, ja hänellä täytyy kaikissa kohdissa olla\nluotettavia apulaisia, jotka ovat valmiita mihin palvelukseen tahansa.\nHänellä täytyy olla nokkela hovimiehensä, kuten esimerkiksi minä,\nuljastelemassa vastaanottohuoneissa ja laskemassa käden miekan kahvalle\nsilloin kun joku rohkenee puhua halventavasti herrani kunniasta —»\n\n»Niin», sanoi Foster, »ja kuiskaamassa sanasen hänen puolestaan jonkun\nkauniin naikkosen korvaan silloin kun ei hän itse voi häntä lähestyä.»\n\n»Sitten», jatkoi Varney, panematta nähtävästi mitään huomiota\nkeskeytykseen, »täytyy hänellä olla lainoppineensa — syvälliset,\ntarkkasilmäiset nuuskijansa — rakentamassa hänen sopimuksensa,\nhänen ennakkosopimuksensa ja hänen jälkisopimuksensa ja keksimässä\nkeinoja saada herralleen herumaan mahdollisimman paljon hyötyä\nkirkontiluksista, seurakuntain maa-omaisuudesta ja yksinoikeuksista\n—. Ja sitten täytyy hänellä olla lääkärinsä, jotka osaavat höystää\nviinimaljan tai sairaan väkiliemen — ja hänellä täytyy olla salattujen\ntieteiden taitajansa, kuten Dee ja Allan, manaamassa esiin paholaista.\n— Ja hänellä täytyy olla uljaita miekkamiehiä, jotka kävisivät itsensä\npunaisimman paholaisenkin kimppuun sitten, kun se on manattu esiin —\nja ennen kaikkea täytyy hänellä olla, toisia apulaisia loukkaamatta,\nsellaisia jumalisia, viattomia puritanilaissieluja kuin Sinä, kunnon\nAnton, jotka uhmailevat saatanaa, mutta tekevät samalla hänen töitään.»\n\n»Ettehän toki tarkoittane sanoa, herra Varney», virkkoi Foster, »että\nmeidän herramme ja käskijämme, jonka minä uskon kaikilla jaloilla\nominaisuuksilla varustetuksi, käyttäisi niin halpamaisia ja synnillisiä\nkeinoja kohotakseen kuin mihin puheenne nyt tähtäilee?»\n\n»Vaiti, mies», sanoi Varney, »äläkä tuijota siinä minuun niin surkein\nsilmin — Sinä et minua peijaa — enkä minä silti ole Sinun vallassasi,\nkuten ehkä höperöt aivosi kuvittelevat, vaikka minä Sinulle vapaasti\nselitänkin ne koneet, pontimet, ruuvit, köydet ja koukut, joiden avulla\nsuuret miehet kohoavat levottomina aikoina. — Sanoitko Sinä meidän\nhyvän herramme olevan varustetun kaikilla jaloilla ominaisuuksilla? —\nAmen ja niin tapahtukoon — senpä takia tarvitseekin hän sitä enemmän\nsellaisia miehiä ympärilleen, jotka hänen palveluksessaan heittävät\nkaiken siekailun ja jotka, koska he tietävät, että hänen kaatumisensa\nmurskaisi heidätkin, panevat alttiiksi verensä ja älynsä, sielunsa ja\nruumiinsa, pitääkseen häntä pystyssä; ja tätä minä kerron Sinulle,\nkoska minusta on samantekevää, kuka sen tietää.»\n\n»Puhuttepa oikein, herra Varney», myönsi Anton Foster; »puolueen pää on\nvain vesillä keinuva vene, joka ei kohoa itsekseen, vaan jota nostaa\nsen alainen aalto.»\n\n»Sinä haastelet tunnusmerkkein kautta, kunnon Anton», vastasi Varney;\n»tämä samettinuttu on tehnyt Sinusta kohtalonlauseiden latelijan\n— Sinunpa pitääkin lähteä Oxfordiin suorittamaan tieteellisiä\noppi-arvoja. — Mutta oletko sillä välin järjestänyt kaikki ne tavarat,\njotka sinulle Lontoosta lähetettiin ja laittanut läntiset huoneet\nsellaiseen kuntoon, että ne vastaavat herramme makua?»\n\n»Niitä sopisi kuninkaankin käyttää hääpäivänään», vastasi Anton; »ja\nminä vakuutan Teille, että rouva Amy istuu niissä niin mahtavana ja\nkomeana kuin olisi hän Saban kuningatar.»\n\n»Sen parempi, kunnon Anton», vastasi Varney; »meidän täytyy rakentaa\ntuleva menestyksemme hänen suosioonsa.»\n\n»Silloin rakennamme hiekalle», sanoi Anton Foster; »sillä jos\notaksumme, että hän kerran purjehtii hoviin kaikessa miehensä arvossa\nja komeudessa, millä silmillä luulette hänen katselevan minua, joka\nolen ikäänkuin hänen vanginvartijansa, pitämässä häntä täällä vastoin\nhänen tahtoansa ja kohtelemassa häntä kuin ränsistyneen seinän\ntoukkaa, kun hän itse haluaisi olla korea perhonen ja liihoitella\nhovipuutarhassa?»\n\n»Älä pelkää hänen epäsuosiotansa, mies», lohdutti Varney. »Minä\nkyllä todistan hänelle, että kaikki, mitä Sinä olet siinä suhteessa\ntehnyt, oli sekä herramme että hänen parhaakseen; ja kun hän puhkaisee\nmunankuoren ja pääsee omille jaloilleen, täytyy hänen tunnustaa, että\nme olemme hautoneet hänen suuruutensa.»\n\n»Olkaahan varoillanne, herra Varney», sanoi Foster, »Te saatatte\nerehtyä kokonaan laskuissanne. — Hän otti Teidät vastaan tänä aamuna\nhyvin kylmästi, ja katselee luullakseni niin Teitä kuin minuakin\nkarsaalla silmällä.»\n\n»Sinä ymmärrät häntä väärin, Foster — Sinä ymmärrät häntä kokonaan\nväärin. — Minuun on hän sidottu kaikilla niillä siteillä, mitkä\nvoivat häntä kiinnittää mieheen, joka on auttanut häntä tyydyttämään\nniin hyvin rakkauttansa kuin kunnianhimoansa. Kuka nosti tuntemattoman\nAmy Robsartin, köyhtyneen, vanhuudenhöperön ritarin tyttären —\nsellaisen kuuhoureisen, haaveilevan narrin kuin Edmund Tressilianin\nluvatun morsiamen, hänen alhaisesta tilastaan ja valmisti hänelle\nmahdollisuuden saavuttaa Englannin, niin, ehkäpä koko Europan loistavin\nasema? Kuule, mies: minähän — kuten olen sinulle usein kertonut —\nkeksin tilaisuudet heidän salaisiin kohtauksiinsa. — Minähän vartioin\nmetsää sillä välin kun herra kulki otuksen jäljillä — minuahan\nvielä tänäkin päivänä tytön perhe kiroaa hänen pakokumppaninaan,\nja jos minä asuisin heidän naapuristossaan, pitäisin minä hyvin\nmielelläni paremmasta aineesta kuin Hollannin palttinasta tehtyä\npaitaa, jott'eivät kylkiluuni tulisi tekemisiin espanjalaisen teräksen\nkanssa. Kuka kuljetti heidän kirjeensä? — Minä. Kuka hauskutteli\nsillä aikaa vanhaa ritaria ja Tressiliania? — Minä. Kuka suunnitteli\nheidän pakonsa? — Minä. Lyhyesti: minä, Dick Varney, poimin tämän\npienen, ihanan satakaunon kurjasta sopestaan ja pistin sen Britannian\nuljaimpaan lakkiin.»\n\n»Voi niin olla, herra Varney», myönsi Foster, »mutta saattaapa hän\njoutua ajattelemaan, että jos asia olisi vain Teistä riippunut,\nolisitte Te pistänyt kukan niin huolimattomasti lakkiin, että\nensimäinen intohimojen vaihtelevan tuulen puuskaus olisi puhaltanut\ntuon satakaunoraukan kaikkeen maailmaan.»\n\n»Hänen tulisi huomata», sanoi Varney hymyillen, »että totinen\nuskollisuus herraani ja käskijääni kohtaan esti minua ensimmältä\nneuvomasta avioliittoa — ja että minä kuitenkin sitä neuvoin, kun\nnäin, ett'ei hän tyyntynyt ilman, ilman siunausta tai juhlamenoja —\nmiten niitä nyt nimitätkään, Anton?»\n\n»Mutta hän pitää Teille vihaa vielä toisestakin syystä», virkkoi\nFoster; »ja minä sanon sen Teille, jotta osaatte pitää ajoissa varanne.\n— Hän ei suinkaan haluaisi kätkeä loistettansa tämän vanhan luostarin\npimeään lyhtyyn, vaan tahtoisi paistaa kreivittärenä kreivitärten\njoukossa.»\n\n»Sangen luonnollista, varsin oikein», vastasi Varney; »mutta mitä minä\nsille voin? — hän paistakoon sarven tai kristallin läpi, aina miten\nherraani miellyttää, minun ei siihen tule mitään.»\n\n»Hän luulee Teillä olevan airon tälläkin puolella venettä, herra\nVarney», vastasi Foster, »ja että Te voitte auttaa asiaa tai\nkaataa, aina miten vain suvaitsette. Sanalla sanoen: hän laskee\nsen yksinäisyyden ja eristyneisyyden, missä häntä pidetään, Teidän\nsalaisten neuvojenne ja minun ankaran kohteluni ansioksi; ja niin\nrakastaa hän meitä molempia niin kuin tuomittu rakastaa tuomariaan ja\nvankilansa vartijaa.»\n\n»Hänen täytyy pitää meistä enemmän, ennenkuin hän täältä lähtee,\nAnton», vastasi Varney. »Jos minä painavien syiden takia olen neuvonut\nsäilyttämään häntä täällä jonkun aikaa, niin voin minä myöskin neuvoa,\nettä hänet tuodaan ihmisten ilmoille täydessä loistossaan. Mutta\nolisinhan hullu, minä, joka olen niin lähellä herraani, jos niin\ntekisin silloinkin, kun hän vielä olisi viholliseni. Paina tilaisuuden\ntarjoutuessa tämä totuus hänen mieleensä, Anton, niin kyllä minä taas\nkehun Sinua hänen kuultensa ja kohotan arvoasi hänen silmissään.\n— Niinkuin Sinä minulle, niin minä Sinulle — se sananparsi pitää\npaikkansa koko maailmassa. — Rouvan täytyy oppia tuntemaan ystävänsä\nja havaitsemaan, kuinka mahtavia he ovat hänen vihamiehinään. —\nSillävälin vartioi häntä tarkasti, mutta kuitenkin kaikella sillä\nulkonaisella huomaavaisuudella, minkä Sinun karkea luontosi suinkin\nsallii. Sinun yrmy katsantosi ja verikoiraluonteesi sopivat mainiosti;\nSinun tulisi kiittää niistä Jumalaa, ja niin tulisi herrammekin; sillä\nmilloin tahansa on tehtävä jotakin tylyä tai kovasydämistä, niin teet\nSinä sen aivan kuin oman luonnollisen petomaisuutesi vaikutuksesta,\netkä käskystä, ja niin säästyy herramme moitteista ja häpeästä. —\nMutta kuule — ovelle kolkutetaan — katso akkunasta — älä päästä\nketään sisään — tämä olisi paha ilta häirittäväksi.»\n\n»Kolkuttaja on sama mies, josta puhuimme ennen päivällistä», sanoi\nFoster, katsahdettuaan akkunanraosta, »Mikael Lambourne.»\n\n»Ah, päästä hänet kaikin mokomin sisään», sanoi hovimies, »hän tuo\nuutisia vieraastaan — meidän on hyvin tärkeätä tietää, mitä Edmund\nTressilian puuhaa. — Päästä hänet sisään, sanon minä, mutta älä tuo\nhäntä tänne — tulen kohta luoksenne päämunkin kirjastoon.»\n\nFoster lähti huoneesta, ja hovimies, joka jäi sinne yksikseen, mitteli\nlattiaa moneen kertaan, syviin ajatuksiin vaipuneena, käsivarret\nristissä rinnalla, kunnes hän lopulta purki mietteitään muutamin\nkatkonaisin sanoin, joita olemme hieman laventaneet ja yhdistelleet,\ntehdäksemme hänen yksinpuhelunsa lukijalle ymmärrettäväksi.\n\n»Se on totta», sanoi hän, äkkiä pysähtyen ja laskien oikean kätensä\npöydälle, jonka ääressä he olivat istuneet, »tuo typerä tolvana\nkäsitti pelkoni koko syvyyden, enkä minä kyennyt sitä häneltä\nsalaamaan. — Amy Robsart ei pidä minusta — tahtoisinpa sen olevan\nyhtä totta kuin ett'en minä pidä hänestä! — Hullu mikä olinkin, kun\nrupesin häntä itselleni toivomaan, kun järki käski minun pysyä vain\nherrani uskollisena apulaisena! — Ja tämä onneton erehdys on tehnyt\nminut hänestä riippuvaisemmaksi kuin viisas mies mielellään olisi\nparaastakaan punanaamaisesta Eevan tyttärestä. Siitä hetkestä alkaen,\njolloin minun oveluuteni astui niin tuhoisan harha-askeleen, en voi\nkatsella häntä ilman niin omituisesti sekautunutta pelkoa, vihaa ja\nrakkautta, ett'en tiedä, omakseniko hänet ottaisin vai perikatoonko\nsyöksisin, jos se olisi vallassani. Mutta hän ei saa poistua tästä\npiilopaikasta, ennen kuin minä olen selvillä siitä, millä kannalla\nasiat ovat. Herrani etu — ja se on minunkin etuni — sillä jos hän\nkukistuu, kaadun minäkin hänen mukanaan — vaatii tämän alhaisen\navioliiton salaamista — enkä minä sitä paitsi suinkaan halua tarjota\ntuolle naikkoselle käsivarttani hänen kiivetäkseen kunniaistuimelleen,\njotta hän sitten painaisi jalkansa niskalleni, kun olisi sille\nmukavasti asettunut. Minun täytyy herättää mielenkiintoa hänessä,\njoko sitten rakkauden tai pelon avulla — ja kukapa tietää, vaikka\nminä siten saisin mitä suloisimman, iskevimmän koston hänen entisestä\nylenkatseestaan? — se olisi tosiaankin hovimiehen taidon mestarinäyte!\n— Kunhan minä vain ensin pääsen hänen neuvonantajakseen — kunhan\nhän vain ensin uskoo minulle yhdenkin salaisuuden, koskekoonpa se\nsitten vaikka vain hamppuvarpusen pesän ryöstöä, niin silloin, kaunis\nkreivitär, olet Sinä minun!» Hän asteli jälleen vaijeten huonetta\nedes ja takaisin, pysähtyi, täytti viinimaljan ja joi sen pohjaan,\nikäänkuin mielensä kuohuntaa tyynnyttääkseen; ja mutisten: »Nyt\nkysytään suljettua sydäntä ja avonaista, kirkasta katsantoa», poistui\nhän huoneesta.\n\n\n\n\nVI Luku.\n\n\n    Yö kastehensa lauhan loi,\n    Ja kuuhut kirkkaan taivahan\n    Cumnorin tornit hopeoi\n    Ja monen tammen mahtavan.\n\n                      _Mickle_.\n\nNeljä huonetta, jotka muodostivat Cumnorin kartanon vanhan\nnelikulmaisen pihan länsisivun, oli koristettu mitä loisteliaimmalla\ntavalla. Se oli ollut muutamien, ennen meidän kertomuksemme alkua\nkuluneiden päivien työ. Lontoosta lähetetyt työmiehet, joita oli\nkielletty ennen tehtävänsä suorittamista poistumasta kartanon alueelta,\nolivat nostaneet tämän rakennuksen kyljen huoneet hyljätyn luostarin\nrappeutuneesta tilasta kuninkaallisen palatsin arvoisiksi. Kaikissa\nnäissä toimissa noudatettiin mitä suurinta salaperäisyyttä: työmiehet\ntulivat sinne ja poistuivatkin öiseen aikaan, ja kaikkiin varokeinoihin\nryhdyttiin estämään kyläläisten tungettelevaa uteliaisuutta huomaamasta\ntai omalla tavallaan selittämästä muutoksia, joita toimitettiin heidän\nennen niin köyhän, mutta nyt niin rikkaan naapurinsa Anton Fosterin\nkartanossa. Siten olikin salaisuus saatu niin hyvin säilymään, että\nvain hämäriä, epämääräisiä huhuja oli päässyt liikkeelle, ja niitä\nkuunneltiin ja toisteltiin, niitä sen suuremmasti uskomatta.\n\nSinä iltana, josta on puhe, oli tämä äskettäin koristettu, muhkea\nhuonesarja ensi kerran valaistu, ja valaistu niin väkevästi, että se\nloisto olisi varmastikin näkynyt viiden, kuuden peninkulman päähän,\nell'eivät tammiset, salparautojen ja lukkojen vahvasti suojaamat\nluukut, joita vielä sisäpuolelta verhosivat pitkillä kultaripsuilla\nkoristetut, silkistä ja sametista valmistetut pitkät uutimet, olisi\nestäneet pienimmänkin valonpilkahduksen näkymistä ulkoapäin.\n\nPäähuoneet, joita oli, kuten näimme, neljä, olivat toistensa kanssa\nyhteydessä. Niihin päästiin leveitä, tavattoman pitkiä ja korkeita\nportaita, jotka taas päätyivät erään pylväskäytävän tapaisen\netuhuoneen ovelle. Tätä huonetta oli päämunkki käyttänyt tilapäisenä\nneuvostosalinaan, mutta nyt peitti seiniä kaunis laudoitus, joka\noli tehty ruskeasta ulkomaisesta puusta ja joka oli kiilloitettu\nerinomaisen hienoksi; tämän kiilloitustavan sanottiin olleen kotoisin\nLänsi-Indiasta ja saavutetun Lontoossa vain suunnattomalla vaivalla\nja vähintäkään surkeilematta työkaluja. Tämän kiillon loistavuutta\nenensivät vielä lukuisat seiniin kiinnitetyissä monihaaraisissa\nhopeajaloissa palavat kynttilät, ja kuusi suurta, komea-puitteista,\nsen ajan ensimäisten taiteilijain maalaamaa taulua. Huoneen alipäähän\nsijoitettu jykevä tammipöytä palveli niiden harrastuksia, jotka pitivät\nsilloiseen aikaan paljon käytetystä työntöpelistä; ja toisessa päässä\nnäkyi koroke niitä soittoniekkoja ja laulutaitureita varten, joita\nmahdollisesti kutsuttaisiin enentämään illan iloa.\n\nTästä etuhuoneesta tultiin pitosaliin, joka ei ollut niin erin\nsuuri, mutta joka kykeni huikaisemaan katsojan silmät sisustuksensa\nkomeudella. Äsken vielä niin paljaita ja kolkkoja seiniä peittivät\nnyt taivaansinisestä hopeakuteisesta sametista valmistetut verhot;\nistuimet olivat kauniisti veisteltyä mustaapuuta ja niiden tyynyt\nsamaa väriä kuin seinäverhotkin; ja etuhuonetta valaisevia hopeaisia\nkynttilänjalkoja vastasi täällä suunnaton, samasta jalosta metallista\ntehty kruunu. Permantoa peitti espanjalainen matto, johon oli\nkudottu kukkia ja hedelmiä niin hehkuvin ja luonnollisin värein,\nettä epäili koskettaa jalallaan niin ihanaa mestariteosta. Vanhasta\nEnglannin tammesta tehtyä ruokapöytää peitti mitä hienoin liina,\nja suuren, liikkuvan astiakaapin avatut, kohokoristeihin leikellyt\novenpuoliskot paljastivat komean hopea- ja porsliinivaraston. Keskellä\npöytää upeili italialaisen taideteollisuuden mestarituote, muhkea,\nloistava, yli kaksi jalkaa korkea hopeainen mauste-asetin, esittäen\nBriareus-jättiläistä, joka sadasta hopeakädestään tarjosi vieraiden\nruuan höysteiksi mitä moninaisimpia maustelajeja.\n\nKolmatta suojaa sanottiin vierashuoneeksi. Senkin seiniä peittivät\nmitä kauneimmat, Phaetonin putoamista esittävät verhot sillä\nFlanderin kangaspuut saivat silloin hyvin usein aiheensa muinoisesta\nkreikkalaisesta tarustosta. Tämän huoneen pää-istuimena oli\nkunniatuoli, joka oli parin askelman verran koholla permannosta ja\njohon sopi istumaan kaksi henkeä. Sitä varjosti telttakatos, joka,\nsamaten kuin sen tyynyt, sivu-uutimet ja jalkamattokin, oli tehty\ntulipunaisesta, hietahelmin koristetusta sametista. Katoksen ylä-osassa\nupeili kaksi kruunua, kreivin ja kreivittären. Samettipeitteiset\njakkarat, ja lukuisat maurilaistekoiset ja kuvio-ompelein koristetut\npielukset tekivät istuinten virkaa tässä huoneessa, missä lisäksi näkyi\nsoittokoneita, koru-ompelupuitteita ja muita naisten työkaluja. Paitsi\npieniä kynttilöitä, valaisi vierashuonetta neljä suurta, puhtaimmasta\nvahasta valmistettua tuohusta. Kukin niistä törrötti asestettua mauria\nesittävän kuvapatsaan oikeassa kädessä; vasemmassa kädessä riippui\npyöreä, hopeainen, kirkkaaksi kiilloitettu kilpi, joka oli asetettu\nmaurin rinnan ja valon väliin, niin että kynttilän paiste siten\nheijastui voimakkaasti kuin kristallikuvastimesta.\n\nTähän upeaan huonesarjaan kuuluva makuusuoja ei ollut koristettu\nniin komeilevaan, vaikk'ei silti köyhempään tapaan kuin muut. Kaksi\ntuoksu-öljyllä täytettyä hopealamppua levitti samalla ihanaa lemua\nja väreilevää hämäränkajastuksen tapaista valoa tähän rauhalliseen\nkammioon. Sen lattiaa peittivät niin paksut matot, ett'ei raskainkaan\naskel niillä kuulunut, ja untuvatäytteistä vuodetta verhosi leveä\nkultasilkkinen vaate, jonka alta näkyivät hienoimmasta palttinasta\nneulotut lakanat ja villapeitot, valkeammat niitä valkoisia lampaita,\njotka olivat luovuttaneet nahkansa niiden valmisteiksi. Uutimet\nolivat tulipunaisella silkillä reunustettua ja pitkin kultaripsuin\nkoristettua sinistä samettia, jonka ompelus esitti Cupidon ja Psyken\nlemmenseikkailuja. Pukupöydällä upeili hopealankapuitteissaan kaunis\nvenetsialainen peili, ja sen vieressä kultainen malja yöllisen janon\nvaralle. Kaksi pistoolia ja kultasilainen tikari riippui vuoteen\npääpuolessa, yö-aseina, jotka aina tarjottiin kunnioitetuille\nvieraille, pikemminkin, kuten saattaa otaksua, kohteliaisuuden\nvaatimuksesta kuin todellisen vaaran pelosta. Meidän ei tule suinkaan\nunohtaa, paremmin tämän ajan tapojen kunniaksi, mainita, että\nerääseen pieneen, kynttilän valaisemaan seinäkomeroon oli asetettu\nveistellystä mustastapuusta tehty korkea rukoustuoli ja sen eteen\nkaksi kultakuteista, vuodevaatteiden väriin vivahtavaa samettista\npolvipatjaa. Tämä komero oli ennen ollut päämunkin yksityisenä\nrukouskammiona, mutta nyt oli ristiinnaulitunkuva poistettu ja\nsen sijaan tuolin selkämyställe laskettu kaksi komeasti sidottua\nja hopeasilauksin koristettua rukouskirjaa. Tähän kadehdittavaan\nmakuusuojaan, joka oli niin eristetty kaikesta melusta, paitsi puiston\ntammissa tohisevan tuulen huounnasta, että Morpheus itse olisi toivonut\nsitä omaksi lepokammiokseen, liittyi kaksi asiaankuuluvasti varustettua\nja ylempänä kuvattuun uhkeaan tapaan somistettua pukuhuonetta. Lisäksi\nsopinee mainita, että osa rakennuksen läheisen siiven huoneita oli\nkeittiönä ja sen tarvesuojina, ja että sen tarkoituksena oli suoda\nsuojaa sen suuren ja mahtavan ylimyksen lähimmille palvelijoille, jonka\nmukavuudeksi kaikki nämä komeat valmistukset oli suoritettu.\n\nJumalatar, jonka kunniaksi tämä temppeli oli koristettu, ansaitsi hyvin\nkaiken tämän tuhlauksen |a vaivan. Hän istui äsken kuvailemassamme\nvierashuoneessa, luonnollisen ja viattoman ylpeyden ihastuneella\nsilmällä katselemassa komeutta, joka oli niin äkkiä luotu häntä\nvarten ja hänen kunniakseen. Sillä koska hänen oma oleskelunsa\nCumnorin kartanossa oli syynä näiden huoneiden avaamiseen yhtyneiden\nvalmistusten salaperäisyyteen, oli myöskin pidetty tarkkaa huolta\nsiitä, ett'ei hän ennen aikaansa millään keinoin saanut tietää,\nmitä tapahtui tuossa vanhan rakennuksen osassa, sekä ett'eivät\nhuoneita koristavat työmiehet suinkaan päässeet häntä näkemään. Hänet\njohdatettiin vasta siis tänä iltana siihen talon osaan, jota hän ei\nkoskaan vielä ollut nähnyt ja joka niin suuresti erosi koko talon\nmuista osista, että se niihin verrattuna näytti lumolinnalta. Ja kun\nhän nyt ensi kertaa tarkasteli ja kierteli näitä upeita huoneita,\ntapahtui se sellaisen maalaiskaunottaren rajulla, hillitsemättömällä\nriemastuksella, joka huomaa yht'äkkiä joutuneensa keskelle komeutta,\nmitä hän ei hurjimmissakaan unelmissaan ollut osannut kuvitella; ja\nsamalla liittyi tähän iloon lempivän sydämen syvä tunne siitä, että\nkaikki tämä tenhoava loisto, joka häntä ympäröi, oli tuon suuren\ntaikurin Rakkauden työtä.\n\nKreivitär Amy — sillä tähän arvoon oli hänet koroittanut hänen\nsalainen, vaikkakin juhlallisesti toimitettu avioliittonsa Englannin\nmahtavimman kreivin kanssa — oli siis jonkun aikaa liehunut huoneesta\nhuoneeseen, ihaillen jokaista uutta näytettä rakastajansa ja puolisonsa\nmausta, ja tuntien tämän ihastuksensa yhä kasvavan siitä ajatuksesta,\nettä kaikki, mitä hän katseli, oli yhtä samaa loppumatonta todistusta\nhänen hellästä ja hartaasta rakkaudestaan. — »Miten kauniita ovatkaan\nnämä verhot! — Miten luonnollisia nämä maalaukset, nehän aivan\nelävät! — Kuinka sirosti muovailtu onkaan tämä hopeakalusto, jonka\ntakia luulisi kaikki Espanjan laivat ryöstetyn valtamerillä! — Ja\nah, Janet!» huudahteli hän yhä uudestaan ja uudestaan Anton Fosterin\ntyttärelle, läheisimmälle palvelijattarelleen, joka yhtä uteliaana\nmutta hieman ankarammin ihastustansa hilliten seurasi emäntäänsä —\n»Ah, Janet! miten paljon ihanampaa onkaan sentään ajatella, että hän on\nkoonnut kaiken tämän komeuden tänne rakkaudesta minuun! ja että vielä\ntänä iltana — juuri tänä iltana, joka pimenee pimenemistään — minä\nsaan kiittää häntä enemmän siitä rakkaudesta, joka on luonut tämän\nsanoin kuvailemattoman onnelan, kuin kaikista sen ihmeistä.»\n\n»Jumalaa on etusijassa kiitettävä», sanoi soma puritanilaistyttö,\n»Häntä, joka antoi Teille, valtijattareni, hellän ja huomaavaisen\npuolison, jonka rakkaus on taas tehnyt niin paljon hyväksenne. Minäkin\nolen tehnyt kaiken heikon voitavani. Mutta jos Te juoksette sillä\ntavalla huoneesta huoneeseen, haihtuu käherrysrautojeni ja neulojeni\ntyö kuin akkunan jääkukat auringon noustessa korkeammalle.»\n\n»Olet oikeassa, Janet», sanoi nuori, kaunis kreivitär, pysähtyen\näkkiä hurmautuneen ihastuksensa hyppelevästä kulusta ja asettuen\ntarkastelemaan itseään kiireestä kantapäähän suuressa kuvastimessa,\nsellaisessa, ett'ei hän moista ollut koskaan nähnyt ja ett'ei useata\nsen vertaista totisesti ollut kuningattarenkaan palatsissa. — »Olet\noikeassa, Janet!» vastasi hän, nähdessään hyvin anteeksiannettavalla\nitsetyytyväisyydellä jalon kuvastimen heijastavan suloja, jollaisia\nharvoin näytettiin sen sileälle, kiiltävälle pinnalle; »minä\nmuistutan pikemminkin jotain maitotyttöä kuin kreivitärtä, näine\nkiireisen juoksun punaamine poskineni ja kaikkine näine ruskeine\nkiharoineni, joita Sinä yrittelit laittaa järjestykseen, mutta jotka\nnyt taas liehuvat villeinä kuin karsimattoman viiniköynnöksen vesat.\n— Kaularöyhelönikin on rypistynyt ja paljastaa kaulan ja rinnan\nlaveammalti kuin on säädyllistä ja sopivaa. — Tule, Janet — me\npukeudumme juhla-asuun — me menemme vierashuoneeseen, hyvä tyttöseni,\nja Sinä saat pakottaa nämä kapinalliset kiharat järjestykseen ja\nvangita pitsein ja palttinoin tämän liian korkeana aaltoilevan rinnan.»\n\nHe menivät siis vierashuoneeseen, missä kreivitär pilaillen heittäytyi\nmaurilaisille pieluksille, puolittain istuvaan, puolittain makaavaan\nasentoon, puoliksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, puoliksi kuunnellen\nkamarineitonsa rupattelua.\n\nSellaisena kuin hän siinä loikoi, hienoilla, älykkäillä kasvoillaan\nhuolettomuuden ja odotuksen ilme, olisit saanut etsiä meret ja maat\nlöytääksesi mitään puoliksikaan niin ilmeikästä ja miellyttävää.\nHänen tummanruskeassa tukassaan kimalteleva jalokiviseppele ei\nvetänyt kirkkaudessa vertoja hänen erinomaisen hienosti kaareutuvain,\nkepeiden, ruskeain kulmakarvojen varjostamille pähkinänruskeille\nsilmilleen, joita samanväriset pitkät ripset reunustivat. Ankara liike,\njossa hän äsken oli ollut, hänen kiihkeä odotuksensa ja tyydytetty\nturhamaisuutensa levittivät väkevän hehkun hänen hienoille kasvoilleen,\njoita joskus muulloin olisi moitittu (sillä kauneudella samoin kuin\ntaiteillakin on omat turhantarkat arvostelijansa) liian kalpeiksi.\nHänen kaulanauhansa, saman, jonka hän juuri oli lemmenlahjana saanut\npuolisoltaan, maidonvalkoiset helmet eivät puhtaudessa kyenneet\nkilpailemaan hänen hampaittensa ja hänen hipiänsä kanssa, paitsi\nmissä riemastuksen ja tyytyväisyyden hehku oli värittänyt kaulan\nkepeän punertavaksi. — »No, anna nyt toimeliaiden sormiesi levätä,\nJanet», sanoi hän kamarineidolleen, joka yhä innokkaasti puuhaili\nhänen tukkaansa ja pukuansa kuntoon. — »Anna jo olla, sanon minä\n— minun täytyy tavata isääsi ennen herrani saapumista, ja myöskin\nRikhard Varneytä, jota herrani pitää niin suuressa arvossa — vaikka\nminä voisinkin kertoa asioita, jotka piankin syöksisivät hänet herrani\nsuosiosta.»\n\n»Oi, älkää sitä tehkö, hyvä emäntäni!» huudahti Janet; »jättäkää hänet\nJumalan haltuun, Hän kyllä rankaisee rikolliset ajallansa; vaan älkää\nTe vain millään tavoin asettuko Varneyn tielle, sillä hänellä on niin\nkokonaan herramme korva vallassaan, että harvat ovat menestyneet, jotka\novat vastustaneet hänen aikeitaan.»\n\n»Ja keneltä olet Sinä tätä kuullut, rehellinen Janetini?» kysyi\nkreivitär; »ja miksi pitäisi minun menettelemän niin varovaisesti niin\nhalvan miehen suhteen kuin Varneyn, minun, joka olen hänen käskijänsä\nja herransa puoliso?»\n\n»Niin, rouva», vastasi Janet Foster, »Teidän Armonne ymmärtää kyllä\nasian paremmin kuin minä. — Mutta minä olen kuullut isäni sanovan,\nettä hän mieluummin haluaisi osua nälkäisen suden tielle kuin\nhäiritä Rikhard Varneyn tuumia. — Ja hän on usein varoittanut minua\nantautumasta mihinkään tekemisiin hänen kanssaan.»\n\n»Isäsi on oikeassa Sinuun nähden, tyttöseni», vastasi rouva, »ja minä\nolen vakuutettu siitä, että hän sillä tarkoittaa Sinun parastasi.\nSääli vain, että hänen kasvonsa ja esiintymistapansa niin huonosti\nsopivat hänen todellisiin tarkoituksiinsa — sillä minä uskon hänen\ntarkoitusperiensä lopultakin olevan rehellisiä.»\n\n»Älkää sitä epäilkö, kunnioitettava rouva», vastasi Janet, — »älkää\nepäilkö isäni tarkoittavan hyvää, vaikka hän onkin yksinkertainen\nmies, ja vaikka hänen karkea näkönsä saattaakin hänen sydämensä\nvalehtelijaksi.»\n\n»En minä sitä epäilekkään, tyttöseni, vaikkapa vain Sinun takiasi;\nja kuitenkin ovat hänen kasvonsa sellaiset, että ihmiset vapisevat\nne nähdessään. — Luulenpa, ett'ei äitisikään, Janet — no, anna\nsen käherrysraudan nyt jo olla rauhassa — voinut katsoa häneen\nvapisematta.»\n\n»Jos niin olisi ollutkin, rouva», vastasi Janet Foster, »olisi\näidilläni kyllä ollut niitä, jotka olisivat pitäneet hänestä\narvonsamukaista huolta. Mutta vapisittehan ja punastuittehan Tekin,\nkunnioitettava rouva, äsken, kun Varney toi kirjeen herraltanne.»\n\n»Sinä rupeat rohkeaksi, neitokaiseni!» sanoi kreivitär, nousten\npieluksilta, joilla hän oli puoliksi palvelijattarensa syliin\nvaipuneena loikoillut. — »Tiedä, että on vapisemisen syitä, joilla\nei ole mitään tekemistä pelon kanssa. — Mutta, Janet», lisäsi hän,\nyht'äkkiä taas heittäytyen sille hyvänsävyiselle ja tuttavalliselle\ntuulelle, joka oli hänelle ominaista, »usko minua: minä tahdon\ntehdä kaiken voitavani isäsi hyväksi, sitäkin mieluummin, kun Sinä,\nsydänkäpyseni, olet hänen lapsensa. — Ah! Ah!» jatkoi hän äkkinäisen\nsurumielisyyden levitessä hänen ilmeikkäille kasvoilleen ja kyynelten\ntulviessa hänen silmiinsä, »minä otan sitäkin mieluummin osaa Sinun\nhellän sydämesi huoliin, kun minun oma isäraukkani ei vielä tiedä\nmitään kohtalostani ja kun sanotaan hänen olevan sairaana ja huolissaan\nminun, arvottoman, takiani! — Mutta pian minä hänet ilostutan —\ntieto onnestani ja ylenemisestäni tekee hänet nuoreksi jälleen. — Ja\njotta sitä pikemmin saisin hänet iloiseksi», hän pyyhkieli silmiään\nnäin puhuessaan — »täytyy minun itsenikin olla iloinen. — Puolisoni\nei saa luulla minua kiittämättömäksi hänen hyvyydestään eikä nähdä\nminua surullisena silloin, kun hän niin pitkän ajan kuluttua varastaa\nhetkisen, käydäkseen katsomassa erakkoaan. Ole iloinen, Janet —\nyö lähenee, ja herrani tulee pian. — Kutsu isäsi tänne, ja Varney\nmyöskin. — Minä en kanna kaunaa heille kumpaisellekaan; ja vaikka\nminulla ehkä olisi syytä olla heille vihoissani, niin on oleva kokonaan\nheidän oma syynsä, jos minun kauttani milloinkaan tunkeutuu valitus\nheistä kreivin korvaan. — Kutsu heidät tänne, Janet.»\n\nJanet Foster totteli emäntänsä käskyä; muutamien minuuttien kuluttua\nastui Varney vierashuoneeseen täydellisen hovimiehen miellyttävällä\nluontevuudella ja kasvot pilvettöminä, hovimiehen, joka on tottunut\nulkonaisen kohteliaisuuden varjoon peittämään omat tunteensa ja\nottamaan selvää muiden mielen liikkeistä. Anton Foster rähmästeli\nhuoneeseen hänen jäljestään, ja hänen luonnollinen synkkä ja inhoittava\nulkomuotonsa näytti tulevan sitäkin vastenmielisemmäksi, kun hän\nkoetti kömpelösti salata sitä pelon ja vihan sekaista neuvottomuutta,\njoka hänet valtasi kreivittären nähdessään, kreivittären, jota hän\noli tähän asti niin ankarasti kohdellut, mutta joka nyt seisoi siinä\nhänen edessään niin komeasti puettuna ja varustettuna niin monilla\ntodisteilla puolisonsa suuresta rakkaudesta. Se kankea kumarrus,\njonka hän teki pikemmin kreivittäreen _päin_ kuin _kreivittärelle_,\ntunnusti koko asian — sitä sopi verrata kumarrukseen, jonka rikollinen\nsuorittaa tuomarilleen, äkkiä tunnustaessaan syyllisyytensä ja\nrukoillessaan armoa — joka on samalla hävytön ja kömpelö yritys\npuolustautua tai hankkia lievennystä, rikoksen tunnustus ja laupeuden\nanomus.\n\nVarney, joka aatelisen sukuperänsä nojalla oli astunut huoneeseen ennen\nAnton Fosteria, osasi paremmin sanoa sanottavansa ja varmemmin ja\nmiellyttävämmin kuin hän.\n\nKreivitär tervehtikin häntä näennäisen sydämellisesti, mikä tuntui\nilmaisevan hänen täydellisesti antaneen anteeksi kaiken sen, mitä\nhänellä mahdollisesti oli ollut valittamista Varneyta vastaan. Hän\nnousi istuimellaan, läheni häntä kaksi askelta, ojensi hänelle kätensä\nja sanoi: »Herra Rikhard Varney, Te toitte minulle tänä aamuna niin\nmieluisia uutisia, että minä pelkään hämmästyksen ja riemun saaneen\nminut unohtamaan herrani ja puolisoni kehoituksen kohdella Teitä\nkaikella kunnioituksella. Me tarjoamme Teille, herra, kätemme sovinnon\nmerkiksi.»\n\n»Minä olen arvoton koskettamaan sitä muulla tavoin», sanoi Varney,\nlaskeutuen toiselle polvelleen, »kuin niinkuin alamaisen tulee\nkunnioittaa hallitsijatartansa.»\n\nHän kosketti huulillaan näitä kalliiden sormusten ja jalokivien\npeittämiä kauniita, hoikkia sormia; sitten nousi hän ylös ja aikoi\nviehättävän kohteliaasti taluttaa hänet kunnia-istuimelle, kun\nkreivitär sanoi: »Ei, hyvä herra Rikhard Varney, minä en asetu sille\npaikalle, ennenkuin herrani itse johtaa minut sinne. Minä olen\ntoistaiseksi vain valekreivitär, enkä minä halua anastaa oikeata\narvoani, ennenkuin se, joka on minut siihen koroittanut, myös oikeuttaa\nminut sitä julkisesti kantamaan.»\n\n»Minä toivon, kunnioitettava rouva», puuttui nyt Foster puheeseen,\n»ett'en minä täyttäessäni herrani ja Teidän puolisonne käskyjä mitä\nnyt tulee esimerkiksi Teidän vartioimiseenne ja muuhun sellaiseen,\nole vetänyt päälleni Teidän vihastustanne, koska minä tein vain\nvelvollisuuteni sekä Teitä että minun herraani kohtaan; sillä taivas,\nkuten Pyhässä Raamatussa sanotaan, on asettanut miehen vaimon pääksi —\nluullakseni kuuluu se paikka jotenkin niin, tai ainakin sinnepäin.»\n\n»Minulle on nyt valmistettu niin iloinen yllätys, herra Foster»,\nvastasi kreivitär, »ett'en voi muuta tehdä kuin antaa anteeksi sen\nankaran uskollisuuden, joka sulki minut näistä huoneista siksi kunnes\nne olivat muuttuneet näin uusiksi ja komeiksi.»\n\n»Niin, rouva», virkkoi Foster, »siihen on hautunut monikin kirkas\nkolikko; ja jott'ei enempää kulutettaisi kuin mikä on aivan\nvälttämätöntä, jätän minä Teidät herrani saapumiseen asti kunnon\nherra Rikhard Varneyn pariin, jolla luullakseni on jotakin puhuttavaa\nTeille jalolta herraltanne ja puolisoltanne. — Janet, tule mukanani\nkatsomaan, onko kaikki järjestyksessä.»\n\n»Ei, herra Foster», sanoi kreivitär, »me tahdomme tyttärenne jäävän\ntänne luoksemme, ja saa hän väistyä sivummalle siinä tapauksessa, että\nVarneylla on minulle jotakin asiaa herraltani.»\n\nFoster suoritti kömpelön kumarruksensa ja lähti huoneesta sen\nnäköisenä, kuin äkäilisi hän siitä tuhlaavasta komeudesta, jota oli\nkäytetty hänen aution ja rappeutuneen talorähjänsä muuttamiseksi\naasialaiseksi palatsiksi. Hänen mentyään otti Janet ompelupuitteensa\nja asettui huoneen perälle, sillä välin kun Rikhard Varney syvällä,\nnöyrällä kohteliaisuudella etsi matalimman jakkaran, minkä löysi,\nistuutui sen pieluskasan sivulle, jolle kreivitär oli uudestaan\nlaskeutunut ja viipyi siinä asennossa kotvan aikaa, puhumatta\nsanaakaan, silmät maahan luotuina.\n\n»Minä luulin, herra Varney», virkkoi vihdoin kreivitär, nähtyään,\nett'ei hän ollut halukas alkamaan keskustelua, »Teillä olevan jotakin\npuhuttavaa herraltani ja puolisoltani; niin ainakin ymmärsin herra\nFosterin ja siksi lähetin kamarineitonikin syrjemmälle. Jos olen\nerehtynyt, kutsun minä hänet luokseni jälleen; sillä hänen neulansa\nei ole vielä niin täysin varma laaka- ja ristipistoissa, ett'ei hän\ntarvitsisi minun ylivalvontaani.»\n\n»Rouva», vastasi Varney, »Foster ymmärsi osittain väärin minun\ntarkoitukseni. Ei jalolta puolisoltanne ja minun kunnioitetulta ja\nkorkea-arvoiselta herraltani ole minulla Teille sanomia tuotavana,\nvaan _hänestä_ tunnen minä tarvitsevani puhua, niin, olevani pakotettu\npuhumaan.»\n\n»Aihe on hyvin tervetullut, herra», sanoi kreivitär, »koskekoonpa se\nsitten minun jalon puolisoni sanomia tai häntä itseään. Mutta lausukaa\nsanottavanne lyhyesti, sillä odotan joka hetki hänen tuloaan.»\n\n»Lyhyesti sitten, rouva», vastasi Varney, »ja rohkeasti; sillä minun\nasiani vaatii sekä kiirutta että rohkeutta. — Te tapasitte tänään\nTressilianin?»\n\n»Niin tapasinkin, herra, ja mitä sitten?» vastasi kreivitär hieman\nterävästi.\n\n»Ei mitään, mikä minua koskisi, rouva», vastasi Varney nöyrästi. »Mutta\nluuletteko, kunnioitettava rouva, herranne kuulevan sen uutisen yhtä\ntyynellä mielin?»\n\n»Ja miks'ei kuulisi? — Minulle yksin oli Tressilianin käynti tukala ja\ntuskallinen, koska hän toi sanoman hyvän isäni sairaudesta.»\n\n»Isänne sairaudesta, rouva!» hämmästyi Varney. »Sepä on sitten äkkiä\ntullut — hyvin äkkiä; sillä sanansaattaja, jonka herrani käskystä\nlähetin matkaan, tapasi sen kunnon ritarin metsästysretkeltä,\nhuutelemassa koirilleen yhtä iloisen pontevasti kuin ennenkin. Luulenpa\nTressilianin kokonaan keksineen sen uutisen. — Hänellähän on syynsä,\nkuten Te, rouva, hyvin tiedätte, kaikin tavoin häiritä Teidän nykyistä\nonneanne.»\n\n»Te teette hänelle vääryyttä, herra Varney», vastasi kreivitär\nkiivaasti, — »Te teette hänelle katkeraa vääryyttä. Hänellä on\nmaailman suorasukaisin, avonaisin, jaloin sydän. Paitsi kunnioitettavaa\nherraani en tunne ketään, jolle petollisuus olisi vastenmielisempi kuin\nTressilianille.»\n\n»Pyydän anteeksi, rouva», virkkoi Varney, »tarkoitukseni ei ollut tehdä\nsille herralle mitään vääryyttä. — Enhän tiennyt, kuinka läheltä hänen\nasiansa Teitä koskee. Mies saattaa erinäisissä tilaisuuksissa jonkun\njalon ja kunniallisen tarkoituksen tähden verhota totuuden, sillä jos\nse aina ja joka paikassa puhuttaisiin suoraan, ei tässä maailmassa\nvoisi elää.»\n\n»Teillä on hovimiehen omatunto, herra Varney», sanoi kreivitär, »eikä\nTeidän totuudenrakkautenne tule luullakseni panemaan minkäänlaisia\nesteitä menestymisellenne maailmassa, sellaisena kuin se nyt kerran\non. — Mutta mitä Tressilianiin tulee — niin täytyy minun olla häntä\nkohtaan oikeudenmukainen, sillä minä olen tehnyt hänelle suurta\nvääryyttä, kuten Te niin erinomaisen hyvin tiedätte. Tressilianin\nomatunto on toista tekoa. — Maailma, josta puhuitte, ei voi tarjota\nmitään, joka voisi houkutella hänet totuuden ja kunnian tieltä; ja\nyhtä vähän voisi hän elää siinä maailmassa maineensa tahrattuna kuin\nkärppä valitsisi asunnokseen saastaisen hillerin luolan. Siksipä isäni\nhäntä rakastikin — siksipä olisin minäkin häntä rakastanut — jos\nolisin voinut. — Ja nyt tässäkin tapauksessa, tietämätön kun hän\noli avioliitostani ja puolisostani, näyttivät hänestä syyt, jotka\nvaativat minun poistumistani tästä talosta, olevan niin pakottavia,\nettä minä uskon hänen paljon liioitelleen isäni sairautta ja että minun\nnähdäkseni Teidän iloisemmat uutisenne ovat totuudenmukaisempia.»\n\n»Uskokaa vain, rouva, niin ne ovatkin», vastasi Varney; »minä en\nsuinkaan pyri viimeiseen asti taistelemaan tuon alastoman hyveen,\ntotuuden, puolesta. Minä suostun varsin kernaasti siihen, että sen\nsuloja hieman hunnulla verhotaan, vaikkapa vain säädyllisyyden nimessä.\nMutta Teidän täytyy ajatella huonompaa minun päästäni ja sydämestäni\nkuin sopisi miehelle, jota jalo herrani suvaitsee kutsua ystäväkseen,\njos otaksutte minun saattavan tahallani ja tarpeettomasti uskotella\nTeidän Armollenne valhetta, joka voi käydä niin pian selville ja joka\nkoskee Teidän onneanne.»\n\n»Herra Varney», sanoi kreivitär, »minä tiedän herrani kunnioittavan\nTeitä suuresti ja pitävän Teitä luotettavana ja taitavana oppaana sillä\nvaltamerellä, missä hän on nostanut niin korkean ja niin uhkarohkean\npurjeen. Älkää sentähden luulko minun ajatelleen pahaa Teistä, vaikka\nlausuinkin totuuden Tressilianin puolustukseksi. — Minähän olen, kuten\nTe hyvin tiedätte, kasvatettu maalla, ja minä pidän enemmän suorasta\nmaalaistotuudesta kuin hovikohteliaisuuksista; mutta minun täytyy kai\nasemani mukana muuttaa myöskin tapani.»\n\n»Totta, rouva», virkkoi Varney hymyillen, »ja vaikka nyt puhuittekin\nleikillänne, niin eipä totta tosiaan olisi pahemmaksi, vaikka Teidän\näskeinen sananne olisikin jossain yhteydessä vakavan tarkoituksenne\nkanssa. — Hovinainen — olkoonpa vaikka jaloinkin — hyveisinkin\n— moitteettominkin niistä, jotka ympäröivät kuningattaremme\nvalta-istuinta — olisi visusti kavahtanut lausumasta totuutta, tai\nsitä, mitä hän totuudeksi luulee, hyljätyn kosijansa ylistykseksi jalon\npuolisonsa palvelijan ja uskotun kuullen.»\n\n»Ja miks'en minä saisi», sanoi kreivitär, maittamattomuuttaan hehkuen,\n»tehdä oikeutta Tressilianin hyville avuille puolisoni ystävän kuullen\n— puolisoni itsensä kuullen — koko maailman kuullen?»\n\n»Ja aikooko nyt Teidän Armonne», kysyi Varney, »yhtä avoimesti tänä\niltana kertoa jalolle herralleni ja Teidän puolisollenne, että\nTressilian on löytänyt Teidän niin tarkasti maailmalta salatun\noleskelupaikkanne ja että hän on keskustellut kanssanne?»\n\n»Vähääkään epäröimättä», vastasi kreivitär. »Se on oleva ensimäinen\nasia, minkä hänelle kerron, ja minä lisään siihen jokaisen sanan, minkä\nTressilian lausui ja minkä minä vastasin. Minä kyllä siten puhun omiksi\nhäpeikseni, sillä Tressilianin moitteet, vaikkeivät ne olleetkaan niin\nansaittuja kuin hän luuli, eivät kuitenkaan olleet aivan aiheettomia.\n— Puhuminen tulee sentähden olemaan minulle vaikeaa, mutta minä puhun\nsittenkin, ja minä puhun kaikki.»\n\n»Teidän Armonne tekee tietysti niinkuin häntä miellyttää», vastasi\nVarney; »mutta minusta nähden olisi yhtä hyvä, koska nyt ei kerran\nmikään seikka vaadi niin suoraa selitystä, säästää itseltänne se\ntuska ja jalolta herraltani se levottomuus ja herra Tressilianilta se\nvaara, johon hän ilmeisesti joutuu, kun hänen suhteensa asiaan otetaan\nlähemmin pohdittavaksi.»\n\n»Minä en voi huomata ainoatakaan näistä peloittavista seurauksista»,\nvastasi rouva lujasti, »ell'eihän otaksuta ylevän herrani hautovan\najatuksia, joiden minä varmasti uskon ikiajoiksi pysyvän poissa hänen\njalosta sydämestään.»\n\n»Olkoon minusta kaukana moinen otaksuma», sanoi Varney. — Ja\nsitten lisäsi hän hetkisen kuluttua, joko sitten todellisella tai\nteeskennellyllä suoruudella, joka kokonaan erosi hänen tavallisesta\nliehittelevästä kohteliaisuudestaan: — »Kuulkaa, rouva, minä näytän\nTeille, että hovimies uskaltaa puhua totuuden yhtä hyvin kuin kuka\nmuu tahansa, vaikkapa se sitten koskisikin niiden parasta, joita\nhän kunnioittaa ja pitää arvossa, niin, vaikkapa se syöksisi hänet\nitsensäkin vaaraan.» — Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen käskyä\ntai ainakin lupaa jatkaa, mutta kun rouva oli vaiti, puuttui hän\nuudelleen puheeseen, vaikkakin ilmeisesti sangen varoen. »Katsahtakaa\nympärillenne, jalo rouva», sanoi hän, »ja huomatkaa nämä suojamuurit,\njotka ympäröivät tätä kartanoa, se ankara salaperäisyys, jolla\nEnglannin kirkkain jalokivi kätketään ihailevilta katseilta. Nähkää,\nkuinka tarkasti Teidän jokaista askeltanne valvotaan ja jokaista\nliikettänne rajoitetaan tuon Foster-tolvanan viittauksesta. Havaitkaa\nkaikki tämä, ja päättäkää itse, mikä siihen voi olla syynä.»\n\n»Herrani tahto», vastasi kreivitär; »eikä minun tule etsiä mitään muuta\nsyytä.»\n\n»Hänen tahtonsa tosiaankin», vastasi Varney; »ja hänen tahtonsa syntyy\nrakkaudesta, joka on sen esineen arvoinen. Mutta jos kenellä on aarre\nja jos hän pitää sitä suuressa arvossa, haluaisi hän usein, sikäli kuin\nhän sitä aarrettaan arvostaa, suojata sitä muiden saaliinhimolta.»\n\n»Mitä hyödyttää kaikki tämä puhe, herra Varney?» oli rouvan vastaus;\n»Te haluatte saada minut uskomaan jaloa herraani mustasukkaiseksi. —\nJos otaksuisimmekin, että niin olisi asianlaita, niin kyllä minä osaan\nmustasukkaisuuden parantaa.»\n\n»Tosiaanko, rouva!» huudahti Varney.\n\n»Se käy siten», vastasi rouva, »että minä aina puhun herralleni\ntotuuden; että minä aina pidän mieleni ja ajatukseni hänen edessään\nniin puhtaina kuin tuo kiilloitettu kuvastin tuossa; niin että kun\nhän katsahtaa sydämeeni, näkee hän siellä vain omien piirteidensä\nheijastuksen.»\n\n»Minä olen mykkä, rouva», vastasi Varney; »ja kun ei minulla ole\nmitään syytä huolehtia Tressilianista, joka vuodattaisi sydänvereni,\njos voisi, niin taivun minä helposti siihen, mikä saattaa kohdata sitä\nherraa, kun Teidän suora tunnustuksenne ilmaisee hänen rohjenneen\ntunkeutua Teidän yksinäiseen asuinpaikkaamme. — Te, joka tunnette\nherrani paljoa paremmin kuin minä, voitte myös arvata, jättääkö hän\nmoisen loukkauksen kostamatta.»\n\n»Ei, jos minun täytyisi ajatella olevani syynä Tressilianin\nperikatoon», sanoi kreivitär, — »minun, joka olen jo tuottanut hänelle\nniin paljon tuskaa, olisin mieluummin vaiti. — Ja kuitenkin: mitä se\nhyödyttäisi, koska hänet näki Foster ja luullakseni vielä joku muukin?\n— Ei, ei, Varney, älkää enää sitä vaatiko. Minä kerron koko asian\nherralleni, ja minä puolustan Tressilianin hulluutta niin taitavasti,\nettä puolisoni jalo sydän pikemmin taipuu häntä auttamaan kuin\nrankaisemaan.»\n\n»Teidän arvostelunne asiasta, rouva», vastasi Varney, »on minun\najatustani paljoa korkeampi, etenkin kun Te voitte, jos haluatte,\nkoetella jäätä ennen sille astumistanne, mainitsemalla Tressilianin\nnimen herralleni ja tarkkaamalla, kuinka hän sen kestää. Foster ja\nhänen palvelijansa eivät tunne Tressiliania henkilökohtaisesti, ja minä\nvoin helposti keksiä heitä varten jonkun järkevän syyn, joka selittää\ntuntemattoman miehen ilmestymisen näille maille.»\n\nRouva vaikeni hetkiseksi ja vastasi sitten: »Jos, Varney, on tosiaankin\ntotta, ett'ei Foster vielä tiedä, että mies, jonka hän näki, oli\nTressilian, niin myönnän, ett'en mielelläni soisi hänen saavan tietää\nsellaista, mikä ei häntä mitenkään koske. Hän on jo muutenkin kyllin\nankara minua kohtaan, enkä minä suinkaan haluaisi häntä omien asiaini\ntuomariksi enkä neuvonantajakseni.»\n\n»Rauhoittukaa», sanoi Varney, »mitä on sillä kärtyisellä\näijänkähnyksellä tekemistä Teidän Armonne yksityisissä asioissa? —\nEi totisesti enempää kuin kahlekoiralla, joka vartioitsee pihaansa.\nJos hän on vähimmässäkään määrässä Teidän Armollenne vastenmielinen,\nniin on minulla kylliksi valtaa toimittaakseni hänen tilalleen\nisännöitsijän, joka on paremmin Teidän tahtonne mukainen.»\n\n»Herra Varney», sanoi kreivitär, »jättäkäämme tämä kysymys — jos\nminulla on jotakin valittamista palvelijain suhteen, jotka herrani\non asettanut ympärilleni, täytyy valittamisen tapahtua herralleni\nitselleen. — Kuulkaa! Minä eroitan hevosen kavioin kapsetta. — Hän\ntulee! hän tulee!» huusi hän ja hypähti riemuisaan seisaalleen.\n\n»En voi uskoa hänen vielä tulevan», sanoi Varney; »enkä Teidän voivan\nkuulla hänen hevosensa kavioin kapsetta näiden paksulti verhottujen\nakkunain läpi.»\n\n»Älkää minua pidättäkö, Varney — korvani ovat tarkemmat kuin Teidän —\nse on hän!»\n\n»Mutta, rouva! — mutta, rouva!» toisteli Varney levottomana, yhä\nvieläkään väistymättä hänen tieltään. — »Minä rohkenen uskoa, ett'ei\nse, mitä olen tässä puhunut alamaisen velvollisuuden ja palvelusinnon\npakottamana, kääntyisi minun tuhokseni? — Minä toivon, ett'ei minun\nrehellistä neuvoani selitettäisi vahingokseni? — Minä rukoilen, ett'ei\n— —»\n\n»Tyyntykää, mies — tyyntykää!» huudahti kreivitär, »ja päästäkää\nhameeni — Te olette liian rohkea pidättäessänne minua tuolla tavalla.\n— Rauhoittukaa, en enään ollenkaan ajattele Teitä!»\n\nSamassa avautui kaksipuolinen ovi selkiseljälleen, ja yleväryhtinen,\npitkään, tummaan ratsastusviittaan kääriytynyt mies astui huoneeseen.\n\n\n\n\nVII Luku.\n\n\n                                    Hän\n    Hovituulet tuntee; hovin vuorovedet,\n    Salaiset särkät, pohjapyörteet tietää.\n    Katseensa tuima kaataa, hymynsä nostaa.\n    Taivaankaarena hän loistaa — värinsä,\n    Pelkään, tuskin kestävämmät lie.\n\n                     _Vanha näytelmä_.\n\nKreivittären otsalla väreili vieno suuttumuksen ja hämmennyksen ilme,\nseurauksena hänen taistelustaan Varneyn itsepintaisuutta vastaan; mutta\nse muuttui heti puhtaimman riemastuksen ja hellyyden hohteeksi, kun hän\nehti heittäytyä jalon tulijan syliin ja häntä rintaansa vasten painaen\nhuudahtamaan: »Vihdoinkin — vihdoinkin tulit!»\n\nVarney poistui nöyrästi huoneesta hänen herransa astuttua sisään,\nja Janet aikoi tehdä samoin, kun hänen emäntänsä viittasi häntä\npysähtymään. Hän väistyi huoneen äärimäiseen soppeen ja jäi sinne\nseisomaan, ikäänkuin odottaen lähempiä käskyjä.\n\nSillä välin kreivi, sillä sen alhaisempi hän ei ollut, vastasi\npuolisonsa hyväilyihin mitä hellimmällä rakkaudella, mutta oli\nvastustelevinansa, kun tämä yritti riisua hänen viittaansa.\n\n»Ei», sanoi kreivitär, »minä tahdon riisua viittasi — minun täytyy\nsaada nähdä, oletko pitänyt sanasi ja tullut tänne sinä mahtavana\nkreivinä, joksi ihmiset Sinua sanovat, etkä, kuten tähän asti,\nhalpa-arvoisena ratsumiehenä.»\n\n»Sinä olet aivan niinkuin muutkin, Amy», sanoi kreivi, jättäen hänelle\nvoiton tässä pilakiistassa; »jalokivet ja liehuvat sulat ja silkki\nmerkitsevät heille enemmän kuin mies, jota ne koristavat — monikin\nmiekkarämä näyttää komealta samettitupessa.»\n\n»Mutta niin ei voi suinkaan Sinusta sanoa, jalosta kreivistä»,\nvastasi hänen puolisonsa, kun viitta vaipui maahan ja näytti kreivin\nsellaisessa puvussa, jota vain ruhtinaat käyttävät julkisilla\nmatkoillaan; »Sinä olet sitä hyvää ja koeteltua terästä, jonka sisäinen\narvo ansaitsee ulkonaisia koristuksia, vaikkeikaan niitä kaipaa. Älä\nluule Amyn rakastavan Sinua enemmän tässä upeassa puvussasi kuin\nantaessaan Devonin metsissä sydämensä hänelle, jonka yllä oli vain\npunaisenruskea ratsastusviitta.»\n\n»Ja Sinäkin», virkkoi kreivi, miellyttävästi ja ylevästi johtaessaan\nkaunista kreivitärtään heille molemmille varattua kunnia-istuinta\nkohti, — »Sinäkin, armaani, olet valinnut säätysi mukaisen puvun,\nvaikk'ei se voikaan Sinun kauneuttasi enentää. Mitä ajattelet hovimme\nmausta?»\n\nKreivitär heitti ohi kulkiessaan syrjäsilmäyksen suureen kuvastimeen\nja vastasi sitten: »En tiedä, mistä se tulee, mutta minä en ajattele\nlainkaan itseäni katsellessani Sinun ylevyytesi heijastusta. Istu\ntuohon», sanoi hän, heidän lähestyessään kunniatuolia, »ihmisten\nkunnioituksen ja ihailun esineeksi.»\n\n»Kyllä, rakkaani», sanoi kreivi, »jos Sinä jaat sen paikan kanssani.»\n\n»Eihän toki», vastasi kreivitär; »minä istun tähän jakkaralle jalkojesi\njuureen, katselemaan Sinun komeuttasi ja näkemään ensi kerran\neläessäni, miten ruhtinaat käyvät puettuina.»\n\nJa lapsellisella ihmettelyllä, jonka hänen nuoruutensa ja\nmaalaiskasvatuksensa tekivät ei ainoastaan ymmärrettäväksi vaan myös\nsoveliaaksi, siihen kun liittyi mitä hienotunteisin, hellin aviollisen\nrakkauden sävy, tarkasteli ja ihaili hän kiireestä kantapäähän sen\nmiehen jaloja muotoja ja ruhtinaallista komeutta, joka oli Englannin\nneitseellisen kuningattaren hovin ylpeimpänä kaunistuksena, niin\nkuuluisa kuin se hovi olikin loistavista ylimyksistään ja viisaista\nneuvonantajistaan. Katsellen hellästi suloista puolisoaan ja iloiten\nhänen teeskentelemättömästä ihastuksestaan, kuvastutti kreivi mustien\nsilmiensä säihkyssä ja jaloissa piirteissään, paljon vienompia\ntunteita kuin paljasti tavallisesti se käskevä ja kunnianhimoinen\nilme, joka väikkyi hänen korkealla otsallaan ja hänen mustien\nsilmiensä läpitunkevassa hehkussa; ja hän hymyili sille viattomalle\ntietämättömyydelle, joka sai nuoren rouvan utelemaan kaikenlaista hänen\nkunniamerkeistään.\n\n»Tämä koru-ompelein koristettu hihna, kuten Sinä sitä nimität, tässä\npolveni ympärillä», selitti kreivi, »on englantilaisen Sukkanauhan\nritarikunnan merkki, jota kuninkaatkin ylpeydekseen kantavat. Katsos,\ntässä on siihen kuuluva tähti, ja tässä ritarikunnan jalokivi, Yrjön\ntimantti. Olethan kai kuullut, miten kuningas Edvard ja Salisburyn\nkreivitär —»\n\n»Oi, minä tiedän koko tarinan», vastasi kreivitär kepeästi punastuen,\n»siitä, miten erään naisen sukkanauhasta tuli Englannin ritariston\nmahtavin kunniamerkki.»\n\n»Aivan niin», vahvisti kreivi; »ja tämä mitä arvokkain kunniamerkki oli\nminulla onni saada yhdessä kolmen ylhäisen toverin: Norfolkin herttuan,\nNorthamptonin markiisin ja Rutlandin kreivin kanssa. Meistä neljästä\nolin minä arvossa alhaisin — mutta mitä siitä? joka kiipeää tikapuita,\nhänen täytyy alottaa ensimäiseltä nappulalta.»\n\n»Mutta mitä merkitsee tämä kaunis, niin hienotekoinen kaulanauha,\njonka keskelle on kiinnitetty lampaanmuotoinen koriste?» uteli nuori\nkreivitär.\n\n»Tämä kaulanauha», vastasi kreivi, »näine kaksinkertaisine\nvinokaidekuvioineen ja niiden välisine pienine nuppineen, jotka\novat esittävinään tulilimsiötä ja jotka ympäröivät tiedustelemaasi\nkoristetta, on mainion, muinoin Burgundian hallitsijahuoneelle\nkuuluneen Kultaisen Taljan tähdistön merkki. Siihen liittyy, rakas Amy,\nkorkeita etu-oikeuksia, tähän jaloon tähdistöön; sillä ei Espanjan\nkuningaskaan, joka on nyt vallannut kaikki Burgundian arvo-asemat ja\nalueet, saata tuomita Kultaisen Taljan ritaria muutoin kuin tähdistön\nSuurneuvoston avulla ja suostumuksella.»\n\n»Ja tämä tähdistö arvonmerkkeineen kuuluu siis sille julmalle Espanjan\nkuninkaalle?» virkkoi kreivitär. »Voi että Sinäkin, jalo herrani,\nsaastutat kunniallisen englantilaisen rintasi sellaisella merkillä!\nMuistele niitä onnettomia, surkeita kuningatar Marian päiviä,\njolloin se samainen Filip piti Englannissa valtaa hänen kanssaan, ja\nniitä lukemattomia rovioita, joita rakennettiin meidän jaloimmille,\nviisaimmille ja hurskaimmille papeillemme ja hengenmiehillemme. —\nJa haluatko nyt Sinä, jota sanotaan oikean protestanttisen uskon\nlipunkantajaksi, alistua pitämään sellaisen paavilaisen tyrannin tähtiä\nja kunniamerkkejä kuin Espanjan kuninkaan?»\n\n»Oi, tyynny, tyynny, armaani», vastasi kreivi; »me, jotka olemme\nlevittäneet purjeemme hovisuosion tuulahduksille, emme voi aina nostaa\nlippua, josta eniten pidämme, emmekä aina kieltäytyä purjehtimasta\nvärien alla, jotka ovat meille vastenmielisiä. Usko minua, minä en\nsilti ole lainkaan huonompi protestantti, vaikka minä valtioviisaudesta\nolenkin ottanut vastaan Espanjan minulle tarjoaman kunniamerkin ja\npääsön sen mukana espanjalaisen ritariston korkeimman tähdistön\njäseneksi. Sitä paitsi kuuluu se oikeastaan Flanderille, ja Egmont,\nOrania ja muut ovat ylpeitä nähdessään sen upeilevan englantilaisella\nrinnalla.»\n\n»No niin, herrani, Sinäpä parhaiten tiesi tunnet», vastasi kreivitär.\n— »Entä tämä kaulanauha, mille maalle se kaunis koriste kuuluu?»\n\n»Hyvin köyhälle, rakkaani», vastasi kreivi; »se on viimeisen Skotlannin\nJaakon uudistama Pyhän Antreaan ritarimerkki. Sen sain minä silloin kun\najateltiin nuoren Ranskan ja Skotlannin lesken mielellään naivan jonkun\nEnglantilaisen ylimyksen; mutta vapaa englantilainen kreivinkruunu\non parempi kuin avioliiton kautta saatu ja sellaisen naisen oikusta\nriippuva kruunu, joka voi sanoa omikseen vain Pohjolan karuja kallioita\nja upottavia rämeitä.»\n\nKreivitär vaikeni, ikäänkuin olisivat kreivin viimeiset sanat\nsynnyttäneet hänen mielessään tuskallisen, mutta tärkeän ajatusten\nsarjan; ja kun hän yhä pysyi äänettömänä, jatkoi hänen puolisonsa:\n\n»Ja nyt on, armahin, toiveesi täyttynyt ja nyt olet Sinä nähnyt\npalvelijasi kaikessa siinä komeudessa, minkä ratsastuspuku suinkin\nsallii; sillä juhlavaatteet ja kruunut kuuluvat vain ruhtinasten\nsaleihin.»\n\n»Hyvä niin», virkkoi kreivitär, »mutta tyydytetty toive on, kuten\ntavallista, herättänyt toisen.»\n\n»Ja mitä voisit Sinä pyytää, minkä minä voisin evätä?» kysyi hellä\naviomies.\n\n»Minä halusin», sanoi kreivitär, »nähdä kreivini käyvän tässä\ntuntemattomassa ja salaisessa sopukassa kaiken ruhtinaallisen\nloistonsa koristamana; mutta nyt haluaisin minä istua jossakin hänen\nruhtinaallisessa salissaan ja nähdä hänen astuvan sisään puettuna\nsiihen yksinkertaiseen punaisenruskeaan viittaan, jota kantaen hän\nvoitti köyhän Amy Robsartin sydämen.»\n\n»Se toive on helppo täyttää», virkkoi kreivi — »jos tahdot, puen jo\nhuomenna päälleni sen yksinkertaisen punaisenruskean viitan.»\n\n»Mutta saanko minä», jatkoi rouva, »lähteä Sinun kanssasi\njohonkin linnaasi näkemään, mitenkä asuntosi komeus sopii pukusi\nyksinkertaisuuteen?»\n\n»Kuinka, Amy», virkkoi kreivi ympärilleen katsahtaen, »eivätkö nämä\nhuoneet ole kyllin upeasti koristetut? Annoinhan minä mitä laajimmat\nkäskyt, ja minun nähdäkseni on niitä verrattain hyvin noudatettu —\nmutta Sinun tarvitsee vain sanoa, mitä vielä puuttuu, ja minä toimitan\nsen heti paikalla.»\n\n»Ei, herrani, nyt Sinä teet pilkkaa minusta», vastasi kreivitär;\n»tämän komean asunnon loisto voittaa mielikuvitukseni, samoin kuin\nansionikin. Mutta eikö Sinun puolisoasi, rakkaani, jonakin päivänä,\nja jo pian pitäisi ympäröimän sen arvon ja kunnian, joka ei synny\nhänen huoneitansa koristelevain työmiesten uutteruudesta eikä sinun\nanteliaisuutesi jakelemain silkkikankaiden ja jalokivien loistosta,\nmutta joka liittyy hänen asemaansa muiden ylimysnaisten joukossa\nEnglannin jaloimman kreivin tunnustettuna puolisona?»\n\n»Jonakin päivänä?» virkkoi kreivi. — »Niin kyllä, Amy, rakkaani,\njonakin päivänä se varmasti tapahtuu; etkä Sinä, usko minua, saata\ntoivoa sitä päivää tulevaksi hartaammin kuin minäkään. Millä riemulla\nvetäytyisinkään pois valtio-asioiden vaivoista ja kunnianhimon huolista\nja murheista viettämään elämääni arvossa ja kunniassa jollakin avaralla\nmaatilallani Sinun kanssasi, rakas Amyni, ystäväni ja toverini! Mutta,\nAmy, nyt ei se vielä käy päinsä, ja nämä kalliit, vaikkakin varastetut\nhetket ovat ainoat, mitä minä voin nyt suoda sukupuolensa armaimmalle,\nrakastettavimmalle olennolle.»\n\n»Mutta _miks'ei_ se käy päinsä?» ahdisti kreivitär vienoimmalla,\nsuostuttelevimmalla äänellään. — »Miks'ei se voi heti paikalla käydä\npäinsä, tuo täydellisempi, keskeytymätön yhdistys, jota Sinäkin sanot\ntoivovasi ja jota niin hyvin Jumalan kuin ihmistenkin lait vaativat? —\nAh! jos Sinä toivoisit sitä vain puoliksikin niin hartaasti kuin sanot,\nniin kuka tai mikä voisi estää Sinua, mahtavaa ja suosittua ylimystä,\ntahtoasi täyttämästä?»\n\nKreivin otsa pimeni.\n\n»Amy», sanoi hän, »nyt Sinä puhut sellaista, mitä et ensinkään ymmärrä.\nMe hovien eläjät olemme kuin kuohkealle hiekkavuorelle kiipeejöitä\n— me emme uskalla pysähtyä, ennenkuin joku ulkoneva kallionkieleke\ntarjoaa meille varman jalansijan ja lepopaikan — jos me pysähdymme\nennemmin, vyörymme me omasta painostamme alas ja joudumme yleisen\nnaurun esineiksi. Minä seison korkealla, mutta minä en seiso vielä\nkyllin lujasti voidakseni seurata omia mielitekojani. Jos julkaisisin\navioliittoni, tulisin samalla oman tuhoni sepäksi. Mutta usko minua,\nminä saavutan aivan pian niin varman pohjan, että voin tehdä oikeutta\nsekä Sinulle että itselleni. Älä kuitenkaan sillä välin myrkytä\nnykyisen hetken autuutta vaatimalla sellaista, mikä ei nyt voi käydä\npäinsä. Sano minulle pikemminkin, toimitetaanko täällä kaikki Sinun\nmieliksesi. Miten käyttäytyy Foster Sinua kohtaan? — Kaikin puolin\nkunnioittavasti, toivoakseni, sillä muuten saisi se äijänkörri katua\nvahvasti pahuuttaan.»\n\n»Hän teroittaa minulle joskus tämän yksinäisen elämän tarpeellisuutta»,\nvastasi rouva huoahtaen; »mutta sehän muistuttaa samalla Sinun\nkäskyjäsi, ja niin olen minä hänelle pikemminkin kiitollisuuden kuin\nmoitteen velkaa.»\n\n»Minä olen jo puhunut Sinulle siitä ankarasta välttämättömyydestä, joka\nmeitä painaa», vastasi kreivi; »Foster on nähdäkseni hieman juro ja\nyrmy luonteeltaan, mutta Varney takaa minulle hänen uskollisuutensa ja\npalvelusintonsa. Mutta jos Sinulla vain on jotakin valittamista siitä\ntavasta, millä hän täyttää velvollisuutensa, niin on hän saava sen\nkalliisti maksaa.»\n\n»Oi, ei minulla ole mitään valittamista», vastasi rouva, »kunhan hän\nvain uskollisesti toimittaa velvollisuutensa Sinuun nähden; ja hänen\ntyttärensä Janet on yksinäisyyteni suloisin ja herttaisin toveri —\nhänen pieni puritanilaisleimansa sopii hänelle niin erinomaisesti!»\n\n»Tosiaanko?» virkkoi kreivi; »joka tuottaa Sinulle mielihyvää, ei saa\njäädä palkitsematta. — Tuleppas tänne, neitokaiseni!»\n\n»Janet», lisäsi rouva, »tulehan tänne lähemmäs.»\n\nJanet, joka, kuten jo mainitsimme, oli häveliäästi vetäytynyt\nsyrjemmälle, jott'ei hänen läsnä-olonsa olisi mitenkään häirinnyt\nherran ja rouvan tuttavallista keskustelua, astui nyt lähemmäs; ja\nkun hän suoritti kunnioittavan niiahduksensa, ei kreivi voinut olla\nhymyilemättä sille vastakohdalle, minkä hänen pukunsa äärimäinen\nyksinkertaisuus ja hänen katsantonsa pinnistetty vakavuus muodostivat\nhänen sangen kauniiden kasvojensa ja hänen mustien silmiensä kanssa,\njotka nauroivat huolimatta emäntänsä kaikesta ponnistelusta näyttää\ntotiselta.\n\n»Minä olen kiitollinen Sinulle, kaunis neitokaiseni», puhui kreivi,\n»siitä tyytyväisyydestä, jota palveluksesi on tuottanut puolisolleni.»\nNäin sanoen otti hän sormestaan kallisarvoisen sormuksen ja tarjosi\nsitä Janet Fosterille, lisäten: »Pidä tätä meidän muistoksemme.»\n\n»Olen hyvin iloissani siitä, herrani», vastasi Janet vakavana, »että\nhalpa palvelukseni on tyydyttänyt rouvaa, jota ei kukaan voi lähestyä,\nhaluamatta olla hänelle mieliksi; mutta me rakkaan herra Holdforthin\nsisarkunnan jäsenet emme tämän maailman koreilevain tytärten tavoin\npyydä ahtaa sormiimme kultaa ja kaulallemme kalliita kiviä kuten Tyron\nja Sidonin turhamaiset vaimot.»\n\n»Ohoo! oletpa Sinä ankaran sisarkunnan ankara saarnaaja, kaunis neito\nJanet», sanoi kreivi, »ja luulenpa isäsikin kaikessa totuudessa\nkuuluvan samaan hengelliseen seuraan? Minä pidän Teistä molemmista\nsitä enemmän; sillä minun puolestanikin on niissä Teidän hengellisissä\nseuroissanne rukoiltu ja lausuttu hyviä toivomuksia. Muutoin voit\nSinä sitäkin paremmin, neito Janet, olla vailla kaikkia koristuksia,\nkoska sormesi ovat hoikat ja kaulasi valkoinen. Mutta tässäpä saat\njotakin, jota ei paavilainen eikä puritani, vapaa-ajattelija eikä\nuskonkiivailija säikähdä eikä halveksi. Ota se siis, tyttöseni, ja\nkäytä se, miten hyväksi näet.»\n\nNäin puhuen painoi kreivi hänen käteensä viisi suurta Filipin ja Marian\naikuista kultarahaa.\n\n»Minä en ottaisi näitä kultarahojakaan», sanoi Janet, »ell'en toivoisi\nvoivani käyttää niitä meidän kaikkien siunaukseksi.»\n\n»Tee niinkuin ikinä itse haluat, kaunis Janet», vastasi kreivi, »ja\nminä tulen siihen täysin tyytymään. — Mutta nyt pyydän minä Sinua\nkiiruhtamaan illallista pöytään.»\n\n»Minä pyysin herra Varneyta ja herra Fosteria aterioimaan kanssamme,\narmas puolisoni», sanoi kreivitär Janetin lähdettyä toimittamaan\nkreivin käskyä; »onko Sinulla mitään sitä vastaan?»\n\n»Mitä ikinä Sinä teet, on minulle aina mieleen, suloinen Amyni»,\nvastasi kreivi; »ja minusta on sitäkin hauskempaa, että Sinä soit\nheille tämän suosion, koska Rikhard Varney on kokonaan minun miehiäni\nja salaisintenkin neuvottelujeni läheisin uskottu; ja nykyään täytyy\nminun luottaa paljon Anton Fosteriinkin.»\n\n»Minulla on vielä Sinulta muuan armolahja anottavana ja muuan\nsalaisuus kerrottavana, rakas herrani ja puolisoni», jatkoi kreivitär\npysähtelevällä, vapisevalla äänellä.\n\n»Jätä molemmat huomiseksi, armaani», vastasi kreivi. »Näenpä ovia\navattavan ruokasaliin, ja koska olen ratsastanut kauvan ja kovaa, ei\nmaljallinen viiniä tule tosiaankaan tekemään pahaa.»\n\nNäin sanoen johti hän ihanan puolisonsa seuraavaan huoneeseen,\nmissä Varney ja Foster ottivat heidät vastaan syvin kumarruksin;\nedellinen suoritti ne hovimiehen tavoin ja jälkimäinen hengellisen\nveljeskuntansa sääntöjen mukaan. Kreivi vastasi heidän tervehdyksiinsä\nvälinpitämättömällä kohteliaisuudella, miehen, joka jo kauvan on\ntottunut sellaisiin kunnianosoituksiin, kun taas kreivitär toimitti\nsaman tehtävän erinomaisen tarkalla huolellisuudella, mikä todisti,\nettä kaikki tämä oli hänelle vielä verrattain uutta.\n\nPitopöytä, johon seurue istuutui, vastasi komeudessa huoneen loistoa,\nmihin se oli katettu, mutta ainoatakaan palvelijaa ei ollut tarjoilua\nhoitamassa. Janet yksin seisoi valmiina palvelemaan seuruetta;\nja pöydässä oli tosiaankin niin runsaasti kaikkea, mitä saattoi\ntoivoa, ett'ei pieninkään apu ollut tarpeellinen. Kreivi ja hänen\npuolisonsa istuivat pöydän yläpäässä, ja Varney ja Foster olivat\nsaaneet paikkansa alapuolelle suola-astiaa, sillä sellainen oli ajan\ntapa halvempisäätyisiin nähden. Jälkimäinen, joka ei ollut lainkaan\ntottunut tällaiseen seuraan ja joka ei siis siinä tuntenut olevansa\noikein kotonaan, ei lausunut sanaakaan koko aterian aikana; mutta\nVarney piti suurella taidolla ja älykkäisyydellä keskustelua juuri\nniin paljon vireillä, ett'ei se päässyt laimenemaan ja osoittamatta\nlainkaan tungettelevaisuutta koki säilyttää kreivin hyvää tuulta\nkorkeimmillaan. Tämä mies olikin saanut luonnolta mitä oivallisimmat\nlahjat sen osan näyttelemiseen, johon hän oli joutunut; hän oli niin\nhienotunteinen ja varovainen yhdeltä puolen ja toiselta puolen taas\nniin sukkela, terävä ja kekseliäs, että kreivittärenkin, niin monessa\nsuhteessa kuin hän olikin Varneylle epäsuosiollinen, täytyi tuntea ja\ntunnustaa hänen seurustelutaitonsa ja nauttia siitä, niin että hän nyt\noli taipuvaisempi kuin koskaan ennen yhtymään niihin ylistyksiin, joita\nkreivi tuhlaili suosikilleen. Saapui vihdoin levon hetki; kreivi ja\nkreivitär vetäytyivät huoneisiinsa, ja lopun yön oli kaikki hiljaista\nlinnassa.\n\nVarhain seuraavana aamuna toimitti Varney kreivin kamaripalvelijan\nsamoin kuin hänen tallimestarinsakin tehtäviä, vaikka tämä jälkimäinen\nolikin hänen varsinaisena virkanaan tässä mahtavassa taloudessa, missä\njalosukuiset ritarit ja aatelismiehet kilvan pyrkivät sellaisiin\npalvelijantoimiin, joita ylimykset yleensä hoitivat kuninkaan\nhovissa. Kumpaisenkin toimen mutkat tunsi Varney hyvin, hän kun\nvanhasta vaikka hieman rappeutuneesta perheestä lähteneenä oli ollut\nkreivin hovipoikana tämän aikaisemmissa, huomaamattomammissa oloissa,\nja oltuaan hänelle uskollinen vastoinkäymisen kestäessä, oli hän\nsittemmin osannut tehdä itsensä yhtä välttämättömäksi kreivin nopean\nja loistavan menestyksenkin aikoina, siten kiinnittäen hänet itseensä\nsekä nykyisillä että entisillä palveluksilla ja tullen hänelle miltei\nvälttämättömäksi uskotuksi.\n\n»Autappas minua pukeutumaan yksinkertaisempaan ratsastuspukuun,\nVarney», sanoi kreivi heittäessään yltään silkkikukallisen,\nturkisreunaisen aamunuttunsa, »ja pane nämä nauhat ja ketjut»\n(viitaten pöydällä viruviin erilaisiin ritarimerkkeihin) »takaisin\ntalletuspaikkoihinsa — eilen illalla oli niskani vähällä taittua\nniiden painosta. Olenpa melkein sitä mieltä, ett'en enää kajoa niihin\nkiusankappaleihin. Ne ovat vain kahleita, joita konnat ovat keksineet,\nkuljettaakseen niissä hulluja. Vai mitä Sinä arvelet, Varney?»\n\n»Kautta kunniani, hyvä herra», sanoi hänen apulaisensa, »minä arvelen,\nett'eivät kultakahleet ole samanlaisia kuin muut kahleet — mitä\nraskaampia, sen rakkaampia.»\n\n»Kuitenkin, kaikitenkin, Varney», vastasi hänen herransa, »olen minä\nmelkein päättänyt, ett'eivät ne enää kauvemmin saa sitoa minua hoviin.\nMitä voivat vastainen palvelus ja korkeampi suosio antaa minulle\narvossa ja rikkaudessa enempää, kuin mitä minä jo olen saavuttanut? —\nMikä vei isänikään mestauslavalle muu kuin se, ett'ei hän osannut antaa\noikeuden ja järjen suistaa toiveitaan? — Minullakin on, kuten tiedät,\nollut omat vaaralliset seikkailuni ja omat pelastumiskeinoni: minä olen\ntosiaankin melkein päättänyt heittää sikseen meren uhittelemisen ja\nistuutua rauhallisesti rannalle.»\n\n»Kokoelemaan simpukankuoria Don Cupidon avustamana», virkkoi Varney.\n\n»Mitä Sinä sillä tarkoitat, Varney?» kysyi kreivi jotenkin kiivaasti.\n\n»Kunnioitettava herrani», vastasi Varney, »älkää vihastuko. Jos Teidän\nKorkeutenne on niin onnellinen kauniin, suloisen naisen omistamisesta,\nettä Te, saadaksenne nauttia hänen seurastaan hieman vapaammin, olette\ntaipuvainen luopumaan kaikesta, mille olette tähän asti elänyt, niin\nsaattavat kyllä muutamat köyhemmistä palvelijoistanne siitä kärsiä,\nmutta Teidän hyvyytenne on pitänyt minusta niin runsasta huolta, että\nminulla aina tulee olemaan kylliksi varoja köyhänäkin aatelismiehenä\npitää arvonmukaista huolta siitä korkeasta toimesta, joka minulle on\nsuotu Teidän Korkeutenne perheessä.»\n\n»Ja sittenkin näytät Sinä tyytymättömältä minun ehdottaessani\nherkeämistä vaarallisesta pelistä, joka saattaa loppua meidän molempien\ntuholla.»\n\n»Minäkö, armollinen herra?» virkkoi Varney; »minulla ei totta\ntotisesti ole vähintäkään syytä pahoitella Teidän Korkeutenne syrjään\nvetäytymistä! — Ei Rikhard Varney suinkaan joudu hänen majesteettinsa\nsuuttumuksen ja hovin pilkan esineeksi, kun mahtavin rakennus, mitä\nmilloinkaan on perustettu ruhtinasten suosioon, sulaa näkymättömiin\nkuin härmä aamu-auringon säteistä. — Minä tahtoisin vain, että Te\npuolestanne, armollinen herrani, ennen kuin astutte peruuttamattoman\naskeleen, tarkkaan punnitsisitte maineenne ja onnenne tässä\nyrityksessä.»\n\n»Puhu edelleen, Varney», sanoi kreivi; »minä vakuutan Sinulle, ett'en\nole vielä mitään päättänyt ja että tahdon tutkia kaikki näkökohdat sekä\nmyötä että vastaan.»\n\n»No, hyvä, armollinen herrani», jatkoi Varney, »me otaksumme siis\naskeleen astutuksi, vihat vihoitelluiksi, naurut nauretuiksi,\nvalitukset valitelluiksi. Te olette vetäytynyt, sanokaamme, johonkin\nsyrjäisimpään linnaanne, niin kauvas hovista, ett'ette kuule sinne ette\nystävienne surkutteluja ettekä vihollistenne voittoriemua. Me otaksumme\nmyös, että Teidän onnellinen kilpailijanne tyytyy (mikä on sangen\nepäiltävää) vain lyhentelemään ja leikkelemään sen suuren puun oksia,\njoka niin pitkät ajat pimitti häneltä auringon, sekä ett'ei hän vaadi\nsen repimistä ylös juurineen. Hyvä; niin on nyt Englannin tähänastinen\nensimäinen suosikki, joka käytteli sen maan komentosauvaa ja johti sen\nparlamenttia, vain maalaisparooni, joka metsästää koirilla ja haukoilla\nja joka juo paksua olutta maalaisherrojen kanssa ja joka tarkastelee\nmiehiänsä suurvoudin käskystä —»\n\n»Varney, herkeä jo!» rukoili kreivi.\n\n»En, armollinen herra, Teidän täytyy sallia minun päättää kuvaukseni.\n— Sussex hallitsee Englantia — kuningattaren terveys heikkenee\n— kruununperimyksestä on päätettävä — kunnianhimolle on avoinna\nloistavampi tie kuin se ikinä osasi uneksiakaan. — Mutta Te kuulette\nkaikesta tästä vain etäisiä huhuja, istuessanne siinä takkanne\nvarjossa. — Ja sitten Te vasta johdutte ajattelemaan, mistä toiveista\nTe luovuitte ja mihin mitättömyyteen Te suistuitte — ja kaikki tämä\nvain siksi, että saisitte katsella kauniin puolisonne silmiin useammin\nkuin kerran kahdessa viikossa!»\n\n»Minä käsken, Varney», vastasi kreivi, »ei sanaakaan enää tästä.\nMinä en ole suinkaan sanonut, että askel, johon oma haluni ja\nmukavuuteni minua houkuttelevat, olisi astuttava kiiruisasti, ottamatta\ntarpeelliseen huomioon maan yleistä hyvää. Ole siitä minun todistajani,\nVarney: minä hylkään väistymistoiveeni, en oman kunnianhimoni käskystä,\nvaan pysyäkseni asemassa, missä paraiten voin palvella maatani hädän\nhetkellä. — Käske satuloimaan hevosemme joutuisasti. — Minä puen\npäälleni, kuten ennenkin, palvelijanviitan ja ratsastan tallirengin\nsijalla. — Ole Sinä herrana tämä päivä, Varney — älä jätä mitään\ntoimittamatta, mikä voi johtaa epäluuloja harhaan. Me nousemme\nhevosen selkään ennenkuin ihmiset ovat jalkeilla. Minä vain heitän\npuolisolleni hyvästit ja olen heti valmis. Minä teen väkivaltaa omalle\nsydämelleni ja haavoitan toista, joka on minulle vielä rakkaampi; mutta\nisänmaanystävän tulee käydä ennen aviomiestä.»\n\nPuhuttuaan näin surunvoittoisella, vaikkakin lujalla äänellä, poistui\nhän pukuhuoneesta.\n\n»Olenpa iloinen, että läksit», ajatteli Varney, »muutoin olisin minä,\nniin tottunut kuin olenkin ihmisten houkkamaisuuksiin, nauranut Sinulle\nvasten naamaa! Sinä saat hullutella itsesi väsyksiin tuon uuden\nleikkikalusi, tuon sievän Eevantyttären kanssa, minä en halua Sinua\nsiitä estää. Mutta vanhaan leikkikaluusi, kunnianhimoon, et Sinä saa\nväsyä, sillä kun Sinä kiipeät vuorta, herraseni, täytyy sinun vetää\nRikhard Varneykin mukanasi korkeuksiin; ja jos hän voi ajaa Sinut\nsille kukkulalle asti, jossa hän aikoo luoda onnensa, niin usko minua,\nett'ei hän tule säästämään ruoskaa eikä kannuksia. — Ja mitä Sinuun\ntulee, kaunis rouvaseni, joka tahtoisit olla kreivitär oikopäätä,\nniin olisi Sinulle parasta, ett'et kävisi aikomusteni tielle, muutoin\nlisätään vanhaan laskuusi uusi velka. Ole Sinä herrana, sanoi hän?\n— Kautta kunniani, hän on kerran havaitseva puhuneensa oikeammin\nkuin aavistikaan — ja niin hänestä, joka monien päteväin miesten\nmielestä vetää vertoja Burleighille ja Walsinghamille valtioviisaudessa\nja Sussexille sotataidossa, tulee oman palvelijansa holhokki; ja\nkunnianhimo raukeaa tyhjiin pähkinänruskean silmän ja ovelan punaiselta\nja valkoiselta paistavan naaman takia! Ja jos yleensä kuolevaisen\nnaisen sulous voi olla riittävänä puolustuksena miehen valtioviisaan\npään hullaantumiselle, saa minun herrani puolustuksekseen viitata\näsken kuluneeseen siunattuun iltaan. Hyvä — käyköötpä asiat miten\ntahansa, hänen täytyy tehdä minut suureksi, tai teen minä itse itseni\nonnelliseksi; ja ell'ei tuo suloinen olento kielittele kohtaustansa\nTressilianin kanssa, ja luulenpa, ett'ei hän uskalla sitä tehdä,\ntäytyy hänen kaikesta halveksumisestaan huolimatta suostua tuumiini\nasian salaamisesta ja keskinäisestä avusta. — Nyt täytyy lähteäkseni\ntalliin. — Hyvä, herraseni, minä järjestän nyt vielä Sinun matkojasi;\nmutta pian on tuleva aika, jolloin minun tallimestarini pitää huolta\nminun matkoistani. — Mitä oli Tuomas Cromwell muuta kuin sepän poika,\nja hän kuoli korkeana herrana — tosin kyllä mestauslavalla, mutta\nsekin kuului luonteeseen. — Ja mitä oli Ralph Sadler muuta kuin\nCromwellin kirjuri; ja hän kokosi haltuunsa kahdeksantoista kaunista\nherraskartanoa, — _via_! Minä tunnen tieni yhtä hyvin kuin hekin.»\n\nNäin mutisten lähti hän huoneesta.\n\nSillä välin oli kreivi jälleen astunut makuukammioon, päätettyään ottaa\npikaiset hyvästit suloiselta puolisoltaan, tuskin uskaltaen antautua\nhänen kanssaan läheisempään haasteluun, koska hän jälleen pelkäsi\nkuulevansa hartaita pyyntöjä, joita ehkä kävisi vaikeaksi väistää,\nmutta jotka hän äskeisen keskustelunsa johdosta tallimestarinsa kanssa\noli päättänyt evätä.\n\nHän tapasi kreivittären puettuna valkeaan, turkisreunusteiseen\nsilkkiseen aamutakkiin; hänen pienet jalkansa olivat paljaaltaan\nhätäisesti pistetyt tohveleihin; hänen palmikoimaton tukkansa aaltoili\nyömyssyn alta, eikä hänellä ollut tuskin muuta koristetta kuin oma\nsuloutensa, jota pikemminkin lisäsi kuin vähensi lähenevän eronhetken\ntuottama murhe.\n\n»Jumala olkoon nyt kanssasi, oma rakkaani!» sanoi kreivi, vaivoin\nirroittautuen hänen hyväilyistään, yhä uudestaan ja uudestaan\npalatakseen sulkemaan hänet syliinsä ja sanomaan hyvästi ja suutelemaan\nja hyvästelemään vielä kerran. »Aurinko on sinisen näköpiirin rajalla.\n— En uskalla enää viipyä. — Minun pitäisi jo oleman kymmenen\npeninkulman päässä täältä.»\n\nNäillä sanoilla yritti hän vihdoinkin katkaista lähtöhetken katkeruuden.\n\n»Sinä et siis aijo suostua pyyntööni?» virkkoi kreivitär. »Ah,\npetollinen ritari! pyysikö milloinkaan paljasjalkainen nainen\nurhoolliselta ritarilta suosion-osoitusta, saaden kieltävän vastauksen?»\n\n»Pyydä mitä muuta tahansa, Amy, mitä muuta tahansa, ja minä suostun\nsiihen», vastasi kreivi, — »mutta älä koskaan sellaista, mikä koituisi\nmeidän molempain turmioksi.»\n\n»Ei», sanoi kreivitär, »minä en nyt puhu halustani päästä arvoon, joka\ntekisi minusta koko Englannin kateuden esineen — päästä urhoollisen\nja jalon herrani, Englannin ensimäisen ja rakastetuimman ylimyksen,\ntunnustetuksi puolisoksi. — Salli minun vain paljastaa salaisuus\nrakkaalle isälleni! — Salli minun vain lopettaa hänen kärsimyksensä\nminun muka häpeällisestä teostani — sanovat hänen olevan sairaana,\ntuon rakkaan helläsydämisen vanhuksen!»\n\n»_Sanovat_!» kysyi kreivi kiivaasti; »kuka sanoo? Eikö Varney ilmaissut\nherra Hughille kaikkea, mitä me nykyään rohkenemme ilmaista Sinun\nonnestasi ja voinnistasi? ja eikö hän ole Sinulle kertonut tuon vanhan\nkunnon ritarin ilomielin ja täysin terveenä harjoittaneen tavallista\nmielitointansa? Kuka on uskaltanut ajaa muita ajatuksia päähäsi?»\n\n»Oi, ei kukaan, armollinen herrani, ei kukaan», ehätti kreivitär\nvastaamaan säikähtyneenä kysymyksen kiivaasta sävystä; »minä vain\nolisin niin mielelläni halunnut tulla omin silmin vakuutetuksi siitä,\nettä isäni voi hyvin.»\n\n»Rauhoitu, Amy — nyt et vielä voi ryhtyä mihinkään yhteyteen isäsi\netkä hänen talonsa kanssa. Katsomattakaan siihen, että valtioviisauden\nsyvimpiä sääntöjä on, ett'ei uskota tarpeettomasti salaisuutta\nuseammille henkilöille kuin välttämätöntä on, olisi riittävänä syynä\nsalaisuuden säilyttämiseen sekin, että tuo Cornwallin mies, tuo\nTrevanion tai Tressilian tai mikä hänen nimensä nyt lieneekään, on\npysyväisenä vieraana vanhan ritarin talossa ja tietää luonnollisesti\nkaikki, mitä siellä tiedetään.»\n\n»Herrani», vastasi kreivitär, »minä en ajattele niin. Isääni on kauvan\npidetty kunnianarvoisana, rehellisenä miehenä; ja mitä Tressilianiin\ntulee, niin jos me voimme antaa itsellemme anteeksi sen pahan, mitä\nolemme hänelle tehneet, niin uskallan minä panna vetoon kruunun, jota\njonakin päivänä tulen kerallasi kantamaan, siitä, ett'ei hän koskaan\nmaksa vääryyttä vääryydellä.»\n\n»Minä en sittenkään luota häneen, Amy», vastasi hänen puolisonsa;\n»kautta kunniani, minä en sittenkään luota häneen — pikemminkin\nuskoisin salaisuutemme itse pahalle viholliselle kuin tälle\nTressilianille!»\n\n»Ja miksikä niin, herrani?» kysyi kreivitär, vaikka hän vavahtikin sitä\npäättävää ääntä, jolla kreivi puhui; »salli minun vain tietää, miksi\najattelet niin pahaa Tressilianista?»\n\n»Rouva», vastasi kreivi, »minun tahtoni pitäisi jo oleman riittävä\nsyy — mutta jos haluat enemmän tietää, niin huomaa, missä suhteissa\ntämä Tressilian on ja kenen kanssa. Hän on tuon Radcliffen, tuon\nSussexin, jota vastaan minä vain töin ja tuskin voin säilyttää asemani\nepäluuloisen hallitsijattaremme suosiossa, luotetuimpia miehiä;\nja jos hän saisi minusta sellaisen voiton, Amy, että hän pääsisi\ntietämään avioliittomme salaisuuden, ennenkuin Elisabet olisi siihen\nsopivasti valmistettu, menettäisin minä hänen suosionsa ikipäiviksi\n— menettäisin kukaties sekä hänen suosionsa että omaisuuteni,\nsillä hänessä on hitunen isäänsä Henrikiä — minusta tulisi hänen\njulmistuneen, mustasukkaisen vihansa uhri, ehkäpä verinen uhri.»\n\n»Mutta miksi, armollinen herrani», ahdisti rouva jälleen, »ajattelet\nniin loukkaavasti miehestä, jota tunnet niin vähän? Mitä Sinä\nTressilianista tiedät, sen olet Sinä saanut tietää minulta, ja minä\nvakuutan Sinulle, ett'ei hän millään muotoa tulisi kavaltamaan\nsalaisuuttasi. Koska minä olen Sinun takiasi, rakas puolisoni, tehnyt\nhänelle vääryyttä, täytyy minun nyt sitä enemmän pitää huolta siitä,\nettä Sinä teet hänelle oikeutta. — Sinä loukkaannut jo kun minä vain\npuhun hänestä; mitähän sanoisit, jos olisin tosiaankin hänet tavannut?»\n\n»Jos niin olisi laita», vastasi kreivi, »tekisit viisaimmin pitäessäsi\nsen tapaamisen niin salassa kuin olisi se kerrottu vain rippituolissa.\nMinä en etsi kenenkään turmiota; mutta se, joka tunkeutuu salaisiin\nyksityisiin asioihini, saa totta totisesti katsoa eteensä. Karhu\nei siedä kenenkään osumista peloittavalle polulleen.» [Leicesterin\nvaakunassa olivat hänen isänsä, silloisen Warwickin kreivin, ottamat\nvanhat merkit, karhu ja ryhmysauva.]\n\n»Peloittavalle tosiaankin!» huokasi kreivitär ankarasti kalveten.\n\n»Sinä voit pahoin, armaani», sanoi kreivi, ottaen hänet syliinsä;\n»oikaise tuohon tilallesi jälleen, nousitkin siltä aivan liian varhain.\n— Vieläkö Sinulla on mitään pyytämistä, joka koskee vähempää kuin\nkunniaani, onneani ja henkeäni?»\n\n»Ei mitään, rakas herrani ja puolisoni», vastasi kreivitär heikolla\näänellä; »kyllähän minulla vielä oli jotakin Sinulle kerrottavana,\nmutta suuttumuksesi karkoitti sen muistostani.»\n\n»Säästä se tulevan kohtauksemme varalle, armaani», virkkoi kreivi\nhellästi, jälleen häntä suudellen; »ja ottamatta lukuun pyyntöjä,\njoihin en voi enkä uskalla suostua, täytyy Sinun toiveesi olla enemmän\nkuin mitä Englanti ja kaikki sen alusmaat voivat täyttää, ell'ei sitä\nkirjaimelleen toteuteta.»\n\nNäin puhuen otti hän vihdoin lopulliset jäähyväiset. Portaiden\nalapäässä ojensi Varney hänelle avaran palvelijaviitan ja leveälierisen\nhatun, joihin hän verhoutui pysyäkseen tuntemattomana ja kokonaan\nsalatakseen kasvojensa piirteet. Hevoset seisoivat pihalla valmiina\nhänelle ja Varneylle; — sillä pari hänen seuralaistaan, jotka olivat\nniin pitkälti perehtyneet salaisuuteen, että tiesivät tai arvasivat\nkreivillä tässä talossa olevan lemmenkohtauksia jonkun kauniin naisen\nkanssa, vaikka he eivät aavistaneetkaan hänen nimeänsä tai aivoansa,\noli jo lähetetty yöllä matkaan.\n\nAnton Foster itse piteli kreivin vankkaa, kestävää hevosta suitsista,\nsillä välin kun hänen vanha palvelijansa hoiteli sitä komeampaa ja\nuljaampaa ratsua, jota Rikhard Varneyn oli herrana käyttäminen.\n\nMutta kreivin lähestyessä riensi Varney kuitenkin pitämään herransa\nohjaksia ja estämään Fosteria suorittamasta kreiville tätä palvelusta,\njota hän ilmeisesti piti omaan toimeensa kuuluvana. Foster näytti\nhapanta naamaa tästä tungettelemisesta, joka selvästi tarkoitti hänen\nsyrjäyttämistään armollisen herransa ja käskijänsä suosiosta, mutta\nluovutti kuitenkin paikkansa Varneylle; mutta kreivi, kiinnittämättä\nasiaan sen enempää huomiota ja unohtaen, että hänen teeskennelty\npalvelijanasemansa olisi oikeastaan sijoittanut hänet otaksutun\nherransa jälkijoukkoon, ratsasti mietteliäänä pihasta, heiluttaen\nkuitenkin usein kättään vastaukseksi kreivittären liinanhuiskutuksiin\nakkunastaan.\n\nHänen muhkean vartalonsa häipyessä pihasta johtavan holvikäytävän\npimeyteen, mutisi Varney: »Onpa siinäkin oivaa oveluutta — palvelija\nratsastaa herransa edellä!» ja käytti sitten kreivin poistuttua\nnäkyvistä tilaisuutta vaihtaakseen pari sanaa Fosterin kanssa.\n»Katseletpa karsaasti minuun, Anton», virkkoi hän, »ikäänkuin olisin\nminä ryöstänyt Sinulta armollisen herramme jäähyväistervehdyksen; mutta\nminä toimitin Sinulle paremman palkinnon uskollisesta palveluksestasi.\nKas tässä kukkaro, joka on täynnä niin hyviä kultarahoja kuin ikinä\nvälkkyi saiturin peukalon ja etusormen välissä. Niin, niin, laske\nne vain, vanha veijari», jatkoi hän, kun Foster otti lahjan vastaan\nhappamesti hymyillen, »ja lisää niihin se kaunis muistolahja, jonka\nkreivi eilen illalla antoi Janetille.»\n\n»Kuinka! Kuinka!» toisteli Anton Foster hätäisesti; »antoiko hän rahaa\nJanetille?»\n\n»Entä sitten, ukkoseni? — eikö hänen kauniille emännälleen\nsuorittamansa palvelukset vaatineet palkitsemista?»\n\n»Hän ei saa pitää sitä», sanoi Foster; »hänen pitää antaa koko\nlahja takaisin. Minä tiedän, että sen herran hullaantuminen\nkauniisiin kasvoihin on yhtä lyhytaikainen kuin syvällinenkin. Hänen\nkiintymyksensä ovat vaihtelevia kuin kuu.»\n\n»Foster, Sinä olet hullu — et suinkaan Sinä vain toivo sellaista\nonnea, että muka kreivi silmäilisi Janetia? — Kuka paholaisen nimessä\nkuuntelisi rastasta satakielen laulaessa?»\n\n»Rastas tai satakieli, samapa se linnustajalle; ja Te, herra Varney,\nosaatte niin vietävän ovelasti soittaa pyypilliä houkutellaksenne\nkevytmielisiä naikkosia hänen verkkoihinsa. Minä en toivo Janetini\nylenevän sellaiseen pahanhengen arvoon kuin Te olette valmistanut jo\nmonelle tyttöparalle. — Vieläkö naurattaa? — Minä tahdon pelastaa\nainakin yhden perheeni jäsenen saatanan kynsistä, siitä saatte olla\nvarma. — Hänen pitää antaman ne rahat takaisin.»\n\n»Niin, taikka uskoman ne Sinun huostaasi, Tony, mikä olisi yhtä hyvä»,\nvastasi Varney; »mutta on minulla Sinulle vakavampaakin puhuttavaa. —\nArmollinen herramme lähti täältä meihin suuttuneena.»\n\n»Mitä tarkoitatte?» kysyi Foster. »Joko hän nyt väsyi siihen\nkauniiseen nukkeensa — tuohon leikkikaluunsa tuolla? Hän maksoi siitä\nruhtinaallisen hinnan, ja takaanpa hänen alkavan katua kauppaansa.»\n\n»Ei sinne päinkään, Tony», vastasi tallimestari; »hän on aivan hulluna\nvielä ja aikoo hyljätä hovin hänen takiansa — hyvästi silloin toiveet,\nrikkaus ja turvallisuus — kirkontilukset palautetaan, Tony, ja hyvä\nvielä, ett'ei niiden vuokraajia haasteta vastaamaan valtiovarain\nhoitokunnan eteen.»\n\n»Se olisi meidän tuhomme se», virkkoi Foster, ja hänen otsansa\nsynkistyi pahojen aavistusten tiestä. »Ja kaikki tämä yhden ainoan\nnaikkosen takia! — Olisipa se edes tapahtunut hänen sielunsa\npelastuksen nimessä, niin olisi se vielä jotakin ollut; ja minäkin\njoskus toivoisin voivani heittää luotani kaiken maallisen, joka minussa\nvielä riippuu, ja olla kuin yksi kirkkomme köyhimmistä.»\n\n»Pian Sinä siihen pääset, Tony», vastasi Varney; »mutta minun\nluullakseni ei paholainen maksa paljoakaan Sinun teeskennellystä\nköyhyydestäsi, ja niin saat Sinä pitkän nenän joka taholta. Mutta\nseuraa minun neuvoani, ja Cumnorin kartano on sittenkin jäävä\nperintö-omaisuudeksesi. — Älä hiiskahdakaan Tressilianin käynnistä\ntäällä — — älä sanaakaan, ennen kuin minä annan luvan.»\n\n»Ja miks'ei, jos saan kysyä?» uteli Foster epäluuloisena.\n\n»Typerä nauta!» vastasi Varney; »armollisen herramme nykyisessä\nmielentilassa ollessa olisi paras keino vahvistaa häntä\nvallastaluopumisen tuumissaan, jos hän saisi tietää, että hänen\nrouvalleen ilmestyy sellainen kummitus hänen poissa-ollessaan.\nHän haluaisi piankin itse esiintyä lohikäärmeenä ja vartioida\nkultaomenoitaan, ja silloin, Tony, on Sinun toimesi täällä lopussa. Ei\nviisas pitkiä puheita kaipaa — jää hyvästi. — Minun täytyy kiirehtiä\nhänen perässään.»\n\nHän pyöräytti hevosensa ympäri, painoi kannuksensa sen kylkiin ja\nratsasti holvitietä herransa jälkeen.\n\n»Kunpa Sinunkin toimesi loppuisi tai kaulasi katkeaisi, kirottu\nparittaja!» murisi Anton Foster itsekseen. »Mutta minun täytyy totella\nhänen vihjaustaankin, sillä meidän etumme käyvät yksiin, ja hän osaa\njohdatella ylpeätä kreiviä aivan oman mielensä mukaan. Janetin täytyy\nantaa minulle ne kultarahat — ne pitää käyttää jollakin tavoin\nJumalan kunniaksi, ja minä säilytän niitä erillään raha-arkussani,\nsiksi kunnes sopiva tilaisuus niiden uhraamiseen esiintyy. Mikään\nsaastainen henkäys ei saa ulottua Janetiini — hänen pitää pysyä\npuhtaana kuin autuaan hengen, vaikkapa vain rukoillakseen Jumalaa\nisänsä puolesta. Minä tarvitsen hänen rukouksiaan, sillä minä olen nyt\npahassa ahdingossa. — Kummallisia huhuja kiertelee elämäntavoistani.\nHengellinen seuramme kohtelee minua kylmästi, ja kun mestari Holdforth\nviimeksi puhui tekopyhistä, jotka ovat ulkoa kuin valkeiksi sivutut\nhaudat, mutta sisältä täynnänsä kuolleiden luita, tuntui hän minusta\nkatselevan suoraan kasvoihini. Paavinusko oli tosiaankin mukava usko,\nsiinä oli Lambourne oikeassa. Siinä sai mies seurata vapaasti omaa\nluontoaan, miten aina kulloinkin sopi — kunhan sitten vain hypistelit\nrukousnauhasi kertaalleen — kuulit messun — kävit ripillä — niin\nheti sait syntisi anteeksi. Nämä puritanit käyvät jyrkempää ja\nvaivaloisempaa polkua; mutta tahdonpa minäkin yrittää — tahdonpa lukea\ntunnin raamattuani, ennen kuin jälleen avaan rauta-arkkuni.»\n\nSillä välin kiiruhti Varney herransa jälkeen, tavaten hänen odottamasta\npuiston takaportilta.\n\n»Sinä tuhlaat aikaa, Varney», sanoi kreivi; »ja se on kuitenkin hyvin\ntäpärällä. Minun täytyy olla ainakin Woodstockissa, ennen kuin voin\ntäysin turvallisesti luopua valepuvustani, ja siihen mennessä ei\nmatkani ole suinkaan ilman vaarojansa.»\n\n»Siihen tarvitaan vain kahden tunnin rivakka ratsastus, armollinen\nherra», vastasi Varney; »minä vain hetkiseksi pysähdyin takomaan\nhuolellisuuden ja tarkan valvonnan käskyjänne sen Foster-köntyksen\nkalloon ja ottamaan selkoa sen miehen asunnosta, jonka minä haluaisin\ntoimittaa Teidän Korkeutenne seurueeseen Trevorin tilalle.»\n\n»Onko hän Sinun mielestäsi sovelias odotushuoneen ilmapiiriin?» kysyi\nkreivi.\n\n»Hän lupaa hyvää, herra», vastasi Varney; »mutta jos Teidän Korkeutenne\nsuvaitsisi ratsastaa edellä, palaisin minä Cumnoriin ja toisin sen\nmiehen Teidän korkeutenne nähtäville Woodstockiin ennen kuin olisitte\nehtinyt nousta vuoteestannekaan.»\n\n»Minunhan, kuten tiedät, pitäisi tällä hetkellä nukkuman siellä\nkaikessa rauhassa», virkkoi kreivi; »mutta minä pyydän, älä säästä\nratsujen koipia, ollaksesi läsnä aamuisessa vastaanotossani.»\n\nNäin sanoen kannusti hän hevostansa ja lähti matkaan, kun taas\nVarney ratsasti takaisin Cumnoriin valtamaantietä, puistoa välttäen.\nHän laskeutui satulasta iloisen »Mustan Karhun» ovella ja pyysi\npuhutellakseen Mikael Lambournea. Tämä kunnioitettava henkilö\nilmestyikin pian uuden isäntänsä näkyville, vaikkakin maahan suunnatuin\nkatsein.\n\n»Sinä olet joutunut seikkailutoverisi Tressilianin jäljiltä», virkkoi\nheti Varney; — »minä näen sen hirtehisnaamastasi. Tämäkö nyt on sitä\nSinun valppauttasi, häpeämätön lurjus?»\n\n»Tuhannen tulimmaista!» puolustihe Lambourne, »ei milloinkaan ole\notusta sen ovelammin ajettu. Minä näin hänen tulevan tänne enoni\nmajataloon — imeydyin häneen kuin mehiläisvaha — näin hänet\nillallisella — seurasin häntä hänen makuuhuoneeseensa asti, ja\nyht'äkkiä — hän on tipotiessään seuraavana aamuna, eikä tallirenkikään\ntiedä miten ja minne hän katosi!»\n\n»Tämä kuulostaa aivan siltä kuin yritettäisi minua vetää nenästä,\nherraseni», vastasi Varney; »ja jos tosiaankin niin on, niin sieluni\nautuuden nimessä, saatpa sitä katua!»\n\n»Herra, paraskin koira erehtyy joskus», selitteli Lambourne; »mitä\nhyötyä olisi minulla ollut siitä, vaikka olisinkin päästänyt sen\nveijarin pakenemaan? Saatte kysyä Giles Goslingilta, isännältä —\nsaatte kysyä viinurilta ja tallirengiltä — saatte kysyä Cicelyltä ja\nkoko talolta, enkö minä pitänyt Tressiliania tarkasti silmällä hänen\ntäällä ollessaan. — Kautta sieluni, eihän minun kai sentään pitänyt\nvahtiman häntä sairaanhoitajan tavoin, kun kerran olin nähnyt hänen\nasettuvan kauniisti nukkumaan huoneeseensa, sehän toki myönnettänee!»\n\nVarney toimitti tosiaankin talossa erinäisiä kuulusteluja, jotka\nvahvistivat Lambournen väitteen todenperäisyyden. Tressilian oli, niin\nvakuutettiin yksimielisesti, lähtenyt äkkiä ja odottamatta matkaan\nsiinä aivan aamupuhteella.\n\n»Mutta minä en tahdo tehdä vääryyttä kenellekään», virkkoi isäntä, »hän\njätti huoneensa pöydälle täyden maksun laskustaan ynnä jonkun verran\njuomarahaa talon palvelijoille, mikä oli sitäkin tarpeettomampaa, kun\nhän näyttää satuloineen ruunansa ilman tallirengin apua.»\n\nSaatuaan täten selville Lambournen menettelyn rehellisyyden, alkoi\nVarney jutella hänelle tulevaisuuden suunnitelmista ja tavasta, jolla\nhän aikoi kunnostautua, viittaillen ymmärtäneensä Fosterin puheista,\nett'ei häneltä puuttunut halua astua jonkun ylimyksen palvelukseen.\n\n»Oletko milloinkaan ollut hovissa?» kysyi Varney.\n\n»En», vastasi Lambourne; »mutta aina kymmenvuotiaasta asti olen minä\nkerran viikossa nähnyt unta olevani siellä ja saavuttavani siellä\nonneni.»\n\n»Tulee olemaan oma vikasi, ell'ei unesi toteudu», sanoi Varney.\n»Tekeekö raha kiusaa?»\n\n»Hm!» vastasi Lambourne; »minä rakastan huvituksia.»\n\n»Se on riittävä ja rehellinen vastaus», virkkoi Varney. »Tiedätkö\nmitään niistä vaatimuksista, joita asetetaan kohoavan hovimiehen\nseuralaiselle?»\n\n»Olenpa niitä hieman itsekseni ajatellut, herra», vastasi Lambourne;\n»häneltä vaaditaan esimerkiksi nopsaa silmää — suljettua suuta —\nketterää ja rohkeata kättä — terävää älyä ja tylsää omaatuntoa.»\n\n»Ja Sinun omantuntosi kärki», sanoi Varney, »on luullakseni jo aikoja\nsitten tylsistynyt?»\n\n»Enpä muista sen kärjen koskaan niin erin terävän olleenkaan», vastasi\nLambourne. »Nuorempana taisi minulla vielä olla jonkunlaisia pistoksia,\nmutta niitä minä hankasin pois muististani sodan karkealla tahkolla ja\nloput huuhtelin minä Atlannin valtameren avaroihin aaltoihin.»\n\n»Sinä olet siis palvellut Indiassa?»\n\n»Sekä Itä- että Länsi-Indiassa», vastasi tämä hovimiehen ehdokas,\n»sekä merellä että maalla; minä olen palvellut sekä portugalilaista\nettä espanjalaista — sekä hollantilaista että ranskalaista, ja käynyt\nominpäin sotaa muutamien reippaiden poikain kanssa, joiden mielestä\nei ollut koskaan rauhaa linjan tuolla puolen.» [Francis Drake, Morgan\nja monet muut sen ajan urheat merenkulkijat olivat tuskin merirosvoja\nparempia.]\n\n»Sinä voit tehdä minulle, armolliselle herralleni ja itsellesi hyviä\npalveluksia», sanoi Varney hetkisen vaijettuaan. »Mutta huomaa, minä\ntunnen maailman — vastaa minulle vilpistelemättä, osaatko olla\nuskollinen?»\n\n»Ell'ette Te tuntisi maailmaa», virkkoi Lambourne, »olisi minun\nvelvollisuuteni vastata myöntävästi ilman muuta ja vannoa se todeksi\nhengen ja kunnian ja muun semmoisen kautta. Muta kun nyt Teidän Armonne\nnäyttää olevan niitä, jotka pitävät enemmän rehellisestä totuudesta\nkuin ovelasta valheesta — niin vastaan minä Teille, että osaan olla\nuskollinen hirsipuun juurelle, jopa siitä roikkuvaan silmukkaankin\nasti, jos minua vain hyvin kohdellaan ja palkitaan; — en muuten.»\n\n»Osaat kai myös muihin avuihisi liittää tämän: näyttää hartaalta ja\nuskovaiselta, jos hetki vaatii?» jatkoi Varney pilkallisella äänellä.\n\n»Eipä maksaisi minulle mitään», sanoi Lambourne, »vaikka vastaisinkin\nmyöntävästi, — mutta suoran totuuden puhuakseni täytyy minun\nväkisinkin kieltää. Jos tarvitsette tekopyhää, niin ottakaa Anton\nFoster, jota jo lapsuudesta asti on vainonnut eräänlainen kummitus,\nmitä hän nimittää uskonnoksi, vaikka se onkin sitä lajia hurskautta,\njoka aina vie mahdollisimman suureen hyötyyn. Sitä temppua minä en\nosaa.»\n\n»Hyvä», vastasi Varney, »ell'ei Sinulla olekaan tekopyhyyden temppua\ntiedossasi, niin on kai sinulla hemppu tallissa?»\n\n»On kyllä, herra», virkkoi Lambourne, »ja sellainen vielä onkin,\nettä se hyppää yli pensasaitojen ja ojien kilpaa herttuan parhaiden\nmetsästysratsujen kanssa. Kun minä kerran hieman erehdyin Shooter's\nHillissä ja pysäytin erään entisen karjakauppiaan, jonka taskut olivat\nparemmin varustetut kuin hänen aivokoppansa, lennätti se reipas\nrusko minut ihanasti paikalta, huolimatta kaikista takaa-ajajain\nkirkumisista.»\n\n»Satuloi se sitten heti paikalla ja seuraa minua», sanoi Varney.\n»Jätä vaatteesi ja tavarasi isännän huostaan, ja minä vien Sinut\npalveluspaikkaan, missä syy ei ole onnen, vaan Sinun, ell'ei Sinun käy\nhyvin.»\n\n»Reippaasti ja rehellisesti puhuttu!» huudahti Lambourne, »ja minä olen\nratsun selässä heti paikalla. — Tallirenki, senkin lurjus, satuloi\nhituistakaan viipymättä hevoseni, jos vähääkään huolehdit pääkuoresi\neheydestä — Kaunis Cicely, ota puolet tämän kukkaron sisällöstä\nlohdutukseksesi äkillisestä lähdöstäni.»\n\n»Mene hiiteen!» vastasi tytön isä, »Cicely ei lainkaan tarvitse Sinun\nlahjojasi. — Lähde matkaasi vain, Mikko, ja koeta hankkia itsellesi\nparempia tapoja, jos taidat, vaikk'et Sinä minun luullakseni koskaan\nosukkaan siihen maahan, missä niitä kasvaa.»\n\n»Näytäppäs minullekin sitä Cicely-tyttöäsi, hyvä isäntä», sanoi Varney;\n»olen kuullut kovin kehuttavan hänen kauneuttaan.»\n\n»Se on vain auringonpolttamaa kauneutta», vastasi isäntä, »joka\nkylläkin kestää sateet ja tuulet, mutta joka ei ole lainkaan aijottu\nmiellyttämään niin tottuneita naistuntijoita kuin Te olette. Hän\npysyy nyt huoneessaan, sillä hän ei voi tosiaankaan kestää niin\npäivänkirkkaiden hovimiesten katsetta kuin jalon vieraani.»\n\n»No, rauha hänelle sitten, hyvä isäntä», vastasi Varney; »hevosemme\nkäyvät kärsimättömiksi — toivotamme Sinulle hyvää päivää.»\n\n»Lähteekö sisarenipoika mukaanne, jos saan luvan kysyä?» tiedusteli\nGosling.\n\n»Kyllä, niin on ainakin hänen aikomuksensa», vastasi Rikhard Varney.\n\n»Olet oikeassa — aivan oikeassa», toisteli isäntä — »olet, sanon\nminä, aivan oikeassa, sukulaispoikani. Sinulla on allasi vireä ratsu,\npidä vain hyvä huoli ohjasnuorista — tai jos Sinä aivan välttämättä\ntahdot päästä kuolemattomuuteen jonkun nuoran suosiollisella\navustuksella, minkä aikomuksen lähtösi tämän herran matkaan tekee\nvarsin otaksuttavaksi, kehoitan minä Sinua tapaamaan hirsipuusi niin\nkaukana Cumnorista kuin suinkin mahdollista; ja niin jätän minä teidät\nsatulainne huomaan.»\n\nTallimestari ja hänen uusi seuralaisensa nousivat siis ratsuillensa,\njättäen majatalon isännän aivan mielensä mukaan päättämään\npahaa-ennustavan jäähyväispuheensa omiksi iloikseen, ja kulkivat\nripeätä laukkaa, joka esti keskustelun, kunnes erään jyrkän hiekkamäen\nnouseminen salli heidän sitä jatkaa.\n\n»Oletko Sinä siis tyytyväinen nyt», sanoi Varney matkatoverilleen,\n»päästessäsi hovipalvelukseen?»\n\n»Olen kyllä, kunnioitettava herra, jos Te vain pidätte minun ehdoistani\nyhtä paljon kuin minä Teidän.»\n\n»Ja millaiset ne ehdot sitten ovat?» kysyi Varney.\n\n»Jos minulla tulee olla tarkka silmä käskijäni palveluksessa, täytyy\nhänellä olla hyvin huomaamaton silmä vikoihini nähden», sanoi Lambourne.\n\n»Kyllä niin», virkkoi Varney, »ell'eihän niitä törrötä niin julmasti\nkaikkialla, että hän väkisinkin taittaa säärensä niihin.»\n\n»Ei suinkaan», vastasi Lambourne. »Sitten: jos minä kaadan otuksen,\ntäytyy minun saada imeä luut.»\n\n»Sehän on vain kohtuullista», sanoi Varney, »kunhan vain parempasi ovat\nensin saaneet osansa.»\n\n»Hyvä», jatkoi Lambourne; »sitten on enää sovittavana vain se seikka,\nettä jos laki ja minä joudumme riitaan keskenämme, herrani tulee auttaa\nminut pälkähästä, ja tämä on pääpykälä.»\n\n»Kohtuullista sekin», virkkoi Varney, »kunhan riita on vain sattunut\nherrasi palveluksessa.»\n\n»Mitä palkkaan ja muihin semmoisiin tulee, niin minä en puhu mitään»,\njatkoi Lambourne; »salaisista ansiolahjoistahan minun tuleekin elää.»\n\n»Ei pelkoa», sanoi Varney; »Sinulla tulee olemaan vaatteita ja\ntaskurahoja tarpeeksi vetääksesi vertoja kenelle virkaveljellesi\ntahansa, sillä nyt pääset Sinä taloon, jossa sataa kultaa, kuten\nsanotaan.»\n\n»Tämä on kaikki erinomaisesti mieleeni», vastasi Mikael Lambourne;\n»Teidän tulee nyt enään ilmoittaa minulle herrani ja käskijäni nimi.»\n\n»Nimeni on Rikhard Varney», selitti hänen matkatoverinsa.\n\n»Mutta minä tarkoitankin sen jalon ylimyksen nimeä, jonka palvelukseen\nTe suvaitsette minut korottaa», intti Lambourne.\n\n»Kuinka, lurjus, oletko Sinä liian hyvä kutsumaan _minua_ herraksesi?»\ntulistui Varney; »Sinä voit olla kopea muille, mutta älä rupea minulle\nhävyttömäksi.»\n\n»Pyydän Teidän Armoltanne anteeksi», vastasi Lambourne; »Te vain\nnäytitte niin kovin hyvältä tutulta Anton Fosterin kanssa, ja minäkin\nolen sen samaisen Antonin ystäviä.»\n\n»Oletpa sinä totta totisesti ovela veitikka», virkkoi Varney. »Huomaa\ntämä — minä kyllä toimitan Sinut erään ylimyksen seurueeseen, mutta\nlähinnä saat Sinä palvella minua ja noudattaa minun tahtoani. Minä olen\nhänen tallimestarinsa — Sinä kyllä saat pian kuulla hänen nimensä —\nsen nimen kantaja johtaa neuvoskuntaa ja hallitsee valtiota mielensä\nmukaan.»\n\n»Kautta tämän auringonvalon, tosiaankin oiva loitsu paljastamaan\nkätkettyjä aarteita!» tokaisi Lambourne.\n\n»Varovasti käytettynä voi se ehkä sellainen ollakin», vastasi Varney;\n»mutta huomaa hyvin — jos Sinä rupeat sillä temppuilemaan omin päisi,\nsaattaa se manata eteesi paholaisen, joka repii Sinut kappaleiksi.»\n\n»Kylliksi sanottu», jatkoi Lambourne; »minä osaan kyllä pysyä\nrajoissani.»\n\nMatkustajat jatkoivat sitten taas samaa nopeata kulkuaan, jonka heidän\nhaastelunsa oli keskeyttänyt, ja saapuivat niin pian Woodstockin\nkuninkaalliseen puistokartanoon. Tämä vanha Englannin kruunun tilus\noli silloin aivan toisessa kunnossa kuin ollessaan kauniin Rosamundan\nasuinpaikkana ja Henrik Toisen salaisen ja luvattoman lemmentarinan\nnäyttämönä; vieläkin enemmän poikkesi se siitä näystä, jonka se tarjoaa\nmeidän päivinämme, jolloin Blenheim-House julistaa Marlboroughin\nvoittoa, eikä suinkaan vähemmän Vanburghin neroa, vaikka hänen paljoa\nhuonommalla maulla varustetut aikalaisensa niin suuresti häntä\nmustasivatkin. Woodstock oli Elisabetin aikaan vanha kartanorähjä,\njoka oli jo kauvan, läheisen kaupungin suureksi häviöksi, saanut olla\nvailla kuninkaallisen asuinpaikan kunniaa. Kaupungin asukkaat olivat\nkuitenkin useat kerrat anoneet kuningattarelta, että heille suotaisiin\nedes tilapäisesti se onni, että hallitsijatar suvaitsisi asua heidän\nkeskuudessaan; ja juuri tämän asian takia, näennäisesti ainakin, oli\nse jalo ylimys, jonka jo olemme esitelleet lukijoillemme, saapunut\nWoodstockiin.\n\nVarney ja Lambourne karahuttivat suoraan vanhan, rappeutuneen linnan\npihaan, jossa tänä aamuna vallitsi sellainen hälinä ja tungos, ett'ei\nkahteen hallituskauteen. Kreivin talouden virkamiehiä, palvelijoita ja\nhuoveja tuli ja meni kaikella sillä hävyttömällä korskeudella, joka\non heidän ammatilleen ominaista. Kuului hevosten hirnuntaa ja koirien\nhaukuntaa; sillä kreivillä, kartanon ja sen alueiden tarkastajana\nja ylivalvojana oli luonnollisesti valta mielin määrin metsästellä\npuistossa, jonka sanotaan olleen vanhimman aidatun metsästysalueen\nEnglannissa ja jossa vilisemällä vilisi riistaa, se kun oli saanut\npitkät ajat olla täydellisessä rauhassa. Paljon kaupungin asukkaita,\ntuskallisesti toivoen tämän harvinaisen käynnin johtavan suotuisiin\ntuloksiin, vetelehti pihalla, odottaen mahtavan miehen näyttäytymistä.\nHeidän odotuksensa kiihtyi suuresti Varneyn kiireisen saapumisen\njohdosta ja kuiskina: »Kreivin tallimestari!» kiersi heidän joukossaan,\nsillä välin kun he kiirehtivät saavuttamaan hänen suosiotansa ottamalla\nhätäisesti lakin pois päästään ja tunkeutumalla pitämään tämän kreivin\nsuosikin ja hänen seuralaisensa ohjaksia ja jalustinta.\n\n»Pysykääpäs siitä loitommalla, ukkoseni!» huusi Varney ylpeästi, »ja\nantakaa palvelijain tehdä tehtävänsä.»\n\nLoukatut kaupunkilaiset ja talonpojat väistyivät tästä huudosta;\nLambourne puolestaan, joka piti tarkasti silmällä esimiehensä\nkäytöstä, hylkäsi vielä epäkohteliaammin hänelle tarjotun avun. —\n»Pois tieltä, pois tieltä, moukat! Menkää hiiteen ja antakaa näiden\npalvelijalurjusten täyttää velvollisuutensa!»\n\nJätettyään hevosensa talon palvelijain huostaan, astuivat he\nlinnaan kasvoilla korskean ylemmyyden ilme, jonka pitkä tottumus ja\nsukuperänsä tietoisuus teki luonnolliseksi Varneylle, jota Lambourne\nkoki parhaansa mukaan jäljitellä ja joka sai Woodstockin asukasparat\nkuiskuttelemaan keskenään: »No, voi mun päiviäni! — Jumala armahtakoon\nmeitä tuollaisista kopeilevista keltanokista! Jos isäntä tulee\npalvelijoihinsa, niin vieköön piru heidät kaikki tyyni, silloin saa se\nvain sen, mikä sille kuuluu!»\n\n»Hiljaa, hyvät naapurit!» varoitti kylänvouti, »ja pitäkää kielenne\nhampaitten takana — pian saamme asiasta paremman selvän. — Mutta\ntuskinpa tulee enää Woodstockiin mainiompaa herraa kuin se vanha ankara\nHeikki-kuningas! Hän ruoski kerrankin omalla kuninkaallisella kädellään\nerään miekkoisen vallan pehmeäksi ja heitti sitten ukolle haavojen\nvoiteiksi kourallisen hopearahoja, joissa näkyi hänen oma leveä\nnaamansa.»\n\n»Niinpä niin, rauha olkoon hänelle!» kaikui kuulijain joukosta;\n»saammepa kauvan odottaa, ennen kuin tämä Elisabet-rouvamme pieksee\njonkun meistä.»\n\n»Ei puhumistakaan», vastasi kylänvouti. »Mutta kärsivällisyyttä, hyvät\nnaapurit, mehän voimme lohduttaa itseämme ajattelemalla, että me\nansaitsemme sellaisen armonosoituksen hänen majesteettinsa kädestä.»\n\nSillävälin astui Varney, uusi palvelijansa aivan kintereillään,\nvastaanottosaliin, missä arvokkaammat ja tärkeämmät henkilöt odottivat\nvielä huoneessaan viipyvän kreivin esiintymistä. Kaikki mielistelivät\nVarneyta, kuka nöyrästi, kuka vieläkin nöyremmin, riippuen heidän\narvostaan ja niiden asiain tärkeydestä, jotka olivat tuoneet heidät\nkreivin aamuvastaanottoon. Yleiseen kysymykseen: »Milloinka herra\nkreivi näyttäytyy, herra Varney?» antoi hän lyhyitä vastauksia kuten:\n»Ettekö näe saappaitani? Vasta äsken juuri palasin Oxfordista, enkä\nsiis tiedä siitä mitään», ja siihen suuntaan, tai, jos saman kysymyksen\nteki korkeammalla äänellä joku arvokkaampi henkilö: »Tiedustelenpa\nasiaa kamariherra Tuomas Copelyltä.» Kamariherra, joka arvonsa merkiksi\nkantoi hopeista avainta, vastasi kreivin odottavan vain herra Varneyn\nsaapumista tullakseen alas, mutta tahtovan kuitenkin sitä ennen\npuhutella häntä yksityishuoneessaan. Varney kumarsi siis seurueelle ja\npoistui kreivin huoneeseen.\n\nNyt syntyi muutamia minuutteja kestävä odotuksen hälinä, jonka\nvihdoinkin keskeytti kaksipuolisen perä-oven avautuminen, ja kreivi\nastui saliin kamariherransa ja hovimestarinsa edeltämänä ja Rikhard\nVarneyn seuraamana. Hänen jalossa ryhdissään ja ruhtinaallisissa\npiirteissään eivät katselijat keksineet jälkeäkään siitä kopeudesta,\njota hänen palvelijansa olivat osoittaneet. Hänen kohteliaisuutensa\noli kyllä mitattu kunkin arvon ja aseman mukaan, mutta halvinkin\nläsnä-olijoista sai osan hänen miellyttävästä huomiostaan. Kysymykset,\njoita hän teki linnan tilasta, kuningattaren oikeuksista siihen, ja\nhänen tilapäisestä oleskelustaan Woodstockin kuninkaankartanossa\njohtuvista eduista ja haitoista, näyttivät osoittavan hänen vakavasti\nperehtyneen asukkaiden anomuksen aiheeseen ja hänen haluavan pitää\nsilmällä paikkakunnan parasta.\n\n»Näyttääpä hän, Jumalan kiitos, jalolta mieheltä», kehui kylänvouti,\njoka oli tunkeutunut vastaanottohuoneeseen hänkin; »vain hieman\nkalpea hän on. Takaanpa hänen kuluttaneen koko yön meidän anomuksemme\ntutkimisessa. Ja kuitenkin sanoi mestari Toughyarn, jolta meni kuusi\nkuukautta sen kyhäämiseen, tarvittavan viikon sen ymmärtämiseksi;\nja nyt on kreivi nakuttanut siitä ytimen kahdessakymmenessäneljässä\ntunnissa!»\n\nKreivi julisti sitten heille, että hän puolestaan koettaisi\nkyllä taivuttaa hallitsijatarta silloin tällöin kuninkaallisilla\nkiertomatkoillaan kunnioittamaan Woodstockia läsnä-olollaan, jotta\nkaupungille ja sen ympäristölle vuotaisi hänen armostaan ja suosiostaan\nsamoja etuja kuin hänen edeltäjäinsäkin aikoina. Sillävälin sanoi hän\nolevansa iloinen saadessaan julistaa hänen armollista tahtoaan ja\nvakuuttaa, että hänen majesteettinsa aikoi, liikkeen vilkastuttamiseksi\nja Woodstockin arvoisain porvarien rohkaisemiseksi suoda kaupungille\nvillakaupan erikois-oikeudet.\n\nTämän iloisen sanoman kuulivat riemuiten eivät ainoastaan\nvastaanottohuoneeseen päässeet paremmat ihmiset, vaan myöskin ulkona\nodottava yhteinen kansa.\n\nSeudun arvohenkilöt ojensivat polvistuneina kreiville kaupungin\nkunniaporvarikirjeen sekä kultarahoilla täytetyn kukkaron; tämän\njälkimäisen luovutti kreivi Varneylle, joka taas puolestaan antoi siitä\nosan Lambournelle, tämän uuden toimen tervetulleena käsirahana.\n\nKreivi ja hänen saattojoukkonsa nousivat pian sen jälkeen ratsuilleen,\npalatakseen hoviin; Woodstockin asukkaat saattoivat heitä valtavin\nhuudoin, joiden kaiku kierteli läheisessä vanhassa tammimetsässä:\n»Kauvan eläkööt kuningatar Elisabet ja jalo Leicesterin kreivi!»\nKreivin kohteliaisuus ja hyväntahtoisuus heitti suosionkajastuksen\nhänen palvelijoihinsakin, kuten äsken heidän korskea käytöksensä oli\nhimmentänyt heidän herransa kansansuosiota; ja niin huusivat ihmiset:\n»Kauvan eläkööt kreivi ja hänen uljaat seuralaisensa!» Varneyn ja\nLambournen ylpeästi ratsastaessa, kumpikin omalla paikallaan, pitkin\nWoodstockin katuja.\n\n\n\n\nVIII Luku.\n\n\n    _Isäntä_. No, tahdon sitte kuulla Teitä, herra Fenton;\n    ja lupaan ainakin pitää suuni kiinni.\n\n                       _Iloiset Windsorin Rouvat_.\n\nMeidän täytyy nyt palata yksityiskohtaisesti esittämään ne tapaukset,\njotka liittyivät Tressilianin äkilliseen katoamiseen Cumnorin »Mustan\nKarhun» majatalosta, tai jotka oikeammin sen aiheuttivat. Muistettanee\nvielä, että tämä aatelismies oli Varney-kohtauksensa jälkeen palannut\nGiles Goslingin majataloon, missä hän, kynää, mustetta ja paperia\npyydettyään sulkeutui huoneeseensa, ilmaisten aikomuksensa olevan\npysyä siellä häiritsemättä koko päivän: illalla ilmestyi hän jälleen\nvierastupaan, missä Mikael Lambourne, joka Varneyn kanssa tekemänsä\nsopimuksen mukaan piti häntä silmällä, yritti uudistaa tuttavuutta\nhänen kanssaan, lausuen sen toivomuksen, ett'ei herra Tressilian\nsuinkaan vihalla muistelisi hänen esittämäänsä osaa tämänaamuisessa\nkahakassa.\n\nMutta Tressilian torjui hänen lähentelemisensä päättävästi, joskin\nkohteliaasti. — »Herra Lambourne», sanoi hän, »luullakseni olen\nriittävästi korvannut Teille ajan, jonka olette tuhlannut takiani. Sen\nrajun karkeuden kuoren alla, jota Te ihmisille näytätte, uskon minä\nTeillä olevan älyä tarpeeksi ymmärtämään minua, kun minä sanon suoraan,\nettä koska meidän tilapäisen tuttavuutemme tarkoitus nyt on täytetty,\nmeidän tästä lähin täytyy olla aivan vieraita toisillemme.»\n\n»_Voto_!» vastasi Lambourne, kierrellen viiksiään luisella kädellään ja\nhypistellen toisella miekkansa kahvaa; »tietäisinpä vain, tarkoittaako\ntämä kohtelu minun loukkaamistani —.»\n\n»Te suvaitsisitte epäilemättä kestää sen tyynesti», keskeytti\nTressilian, »kuten Teidän joka tapauksessa täytyy tehdä. Tehän\ntunnette liiankin hyvin välimatkan, joka eroittaa meidät toisistamme,\nvaatiaksenne minulta lähempiä selityksiä. — Hyvää yötä.»\n\nNäin puhein käänsi hän selkänsä entiselle toverilleen ja ryhtyi\nkeskusteluun isännän kanssa. Mikael Lambourne tunsi väkevää halua\nruveta metelöimään; mutta hänen vihastuksensa kuoli muutamiin\nyhteydettömiin sadatteluihin ja huudahduksiin, ja hän joutui\nvastustamattomasti sen nöyryyttävän vaikutusvoiman valtaan, joka\nkorkeammilla hengillä on hänentapaisiinsa ja -arvoisiinsa ihmisiin. Hän\nvaipui sentähden yrmeäksi ja äänettömäksi erääseen huoneen nurkkaan,\nerinomaisen tarkkaavasti seuraten entisen matkakumppaninsa jokaista\nliikettä, sillä hän alkoi nyt vihata Tressiliania omastakin puolestaan,\nja hän luuli pääsevänsä tyydyttämään tätä tunnetta noudattamalla\nhuolellisesti uuden herransa Varneyn käskyjä. Illallisen aika saapui,\npian levonkin, ja Tressilian vetäytyi muiden tavoin makuuhuoneeseensa.\n\nHän ei ollut vielä pitkältä virunut vuoteessaan, kun niiden raskaiden\najatusten sarjan, jotka hänen hämmentyneessä mielessään kävivät\nlevon tilalle, äkkiä keskeytti oven narahdus saranoillaan ja valkean\nvälke huoneessa. Tressilian, joka oli urhea kuin teräs, hypähti heti\nvuoteeltaan, ja oli jo tarttunut miekkaansa, kun hänet esti sitä\npaljastamasta ääni, joka sanoi: »Älkäähän käytelkö liian äksysti\nkalpaanne, herra Tressilian — minähän täällä vain olen, isäntänne\nGiles Gosling.»\n\nSamassa avautui salalyhty, joka tähän asti oli levittänyt vain hämärän\nkajastuksen ja »Mustan Karhun» isäntä seisoi kaikessa pyylevyydessään\nhämmästyneen vieraansa edessä.\n\n»Mitä ilveilyä tämä on, isäntä?» kysyi Tressilian; »oletteko jälleen\npitänyt yhtä iloisia illalliskemuja kuin eilenkin ja erehtynyt\nhuoneestanne? Tai onko keskiyö Teistä sovelias aika naamiaisten\npitämiseen vieraittenne makuukammioissa?»\n\n»Herra Tressilian», vastasi isäntä, »minä tiedän paikkani ja aikani\nyhtä hyvin kuin kuka tahansa Englannin iloisista majatalonisännistä.\nMutta nyt on täällä se hirtehinen sukulaisekseni vaaninut Teitä yhtä\ntarkasti kuin ikinä kissa hiirtä; ja sitten olette Te toiselta puolen\nriidellyt, ehkäpä mitellyt miekkojakin joko hänen tai jonkun muun\nkanssa, ja pelkäänpä tässä olevan vaaran lähellä.»\n\n»Mene mäkeen, mies, Sinähän olet aivan hullu», sanoi Tressilian;\n»sukulaisesi on liian alhaalla, jotta minä voisin häneen suuttua; ja\nsitten, mistä päätät minun riidelleen jonkun kanssa?»\n\n»Oh! herra», vastasi ravintoloitsija, »minä näin Teidän poskipäillänne\npunaisen pilkun, ja se ilmoittaa hiljattain tapahtunutta tappelua yhtä\nvarmasti kuin Marsin ja Saturnuksen yhtymys uhkaa onnettomuutta — ja\nkun Te palasitte tänne, olivat vyönne soljet viistossa ja astuntanne\nnopea ja hätäinen, kaikki seikkoja, jotka todistivat kätenne ja\nmiekkanne kahvan äskettäin uudistaneen tuttavuuttaan.»\n\n»No hyvä, isäntä, jos minun onkin ollut pakko vetää miekkani», sanoi\nTressilian, »niin mitenkä saattaa se seikka pakottaa Sinut jättämään\nlämpimän vuoteesi tähän aikaan yöstä? Näethän, että kaikki vaara on jo\nohi.»\n\n»Luvallanne puhuen, sitä minä juuri epäilenkin. Anton Foster on\nvaarallinen mies, jolla on mahtava puoltaja hovissa ja joka on jo siten\npelastunut monista hyvin ankaroista pulmista. Ja sitten sukulaiseni\n— no, minähän olen Teille kertonut, mikä hän on miehiänsä. Jos nyt\nnämä kaksi vanhaa veijaria ovat uudistaneet entisen tuttavuutensa,\nniin en minä tahtoisi, kunnioitettava vieraani, sen tapahtuneen Teidän\nkustannuksellanne. Minä vakuutan Teille Mikko Lambournen erinomaisen\ntarkasti udelleen tallirengiltä, milloin ja mitä tietä te lähdette\nmatkaan. Nyt minä pyytäisin Teitä ajattelemaan, oletteko Te tehnyt tai\nsanonut jotakin, jonka vuoksi Teitä tiellä väijyttäisiin ja ylivoimin\nahdistettaisiin.»\n\n»Sinä olet kunnian mies, isäntä», virkkoi Tressilian hetkisen\nmietittyään, »ja minä tahdon puhella suoraan kanssasi. Jos näiden\nmiesten salatoimet ovat suunnatut minua vastaan — mitä en suinkaan\nsano mahdottomaksi — niin tapahtuu se siksi, että he ovat paljoa\nmahtavamman konnan kätyreitä kuin he itse.»\n\n»Te tarkoitatte herra Rikhard Varneyta, eikö niin?» kysyi isäntä; »hän\nkävi Cumnorin linnassa eilen, eikä osannut kulkea täällä niin salaa,\nett'ei häntä olisi tuntenut sellainen mies, joka taas kertoi asian\nminulle.»\n\n»Sitä samaa herraa minä tarkoitan, hyvä isäntä.»\n\n»Olkaa silloin Jumalan nimessä varoillanne, kunnioitettava herra\nTressilian», ehätti kunnon Gosling. »Tämä Varney on Anton Fosterin\nsuojelija ja käskijä, ja hänen toimestaan ja suosiostaan juuri on\nFoster saanut vuokralle sen kartanon ja puiston. Varney sai lahjaksi\nsuuren osan Abingdonin luostarin alueita, ja niiden mukana Cumnorin\nlinnan, herraltaan Leicesterin kreiviltä. Puhutaan hänen johtavan\nherraansa mielensä mukaan, vaikka minä puolestani pidänkin kreiviä\nliian jalona ylimyksenä käyttämään häntä sellaisiin toimiin kuin\nhuhutaan. — Ja sitten johtaa kreivi kuningatarta, jota Jumala\nsiunatkoon, aivan mielensä mukaan kaikissa asioissa (se on: kaikissa\noikeissa ja sopivissa asioissa); niin että Te näette nyt, millaisen\nvihollisen olette hankkinut itsellenne.»\n\n»No — se on tehty, eikä sille enää voi mitään», vastasi Tressilian.\n\n»Koira soikoon, sille täytyy voida jotakin», innostui isäntä. »Rikhard\nVarneyta pelkäävät täkäläiset ihmiset, osaksi hänen vaikutusvaltansa\ntakia kreiviin, osaksi hänen pitäytymisensä tähden moniin entisen\npäämunkin vanhoihin, rasittaviin oikeuksiin ja vaatimuksiin täällä,\nniin, että tuskin uskaltavat lausua hänen nimeänsä, vielä vähemmän\nnousta häntä vastustamaan. Sen kai kuulitte eileniltaisesta\nkeskustelustamme. Ihmiset puhuvat suunsa puhtaaksi Tony Fosterista,\nmutta ei sanaakaan Rikhard Varneysta, vaikka hän kaikkien mielestä\nonkin sitä kaunista naista koskevan salaisuuden sielu. Mutta ehkäpä\nTe tiedättekin tästä asiasta enemmän kuin minä, sillä naiset,\nvaikk'eivatkaan he miekkaa kanna, ovat usein syynä siihen, että moni\nsäkenöivä säilä vaihtaa naudannahkaisen huotransa lihasta ja verestä\ntehtyyn tuppeen.»\n\n»Minä tiedän tosiaankin siitä onnettomasta naisraukasta enemmän\nkuin Sinä, hyvä isäntä; ja niin typi tyhjä olen minä tällä hetkellä\nystävistä ja hyvistä neuvoista, että minä mielelläni teen Sinusta\nuskottuni ja kerron Sinulle koko jutun, etenkin kun minun on tarinani\npäätyttyä pyytäminen Sinulta pientä palvelusta.»\n\n»Hyvä herra Tressilian», vastasi Gosling, »minä olen vain köyhä\nmajatalonpitäjä, eikä minulla ole suurin kykyä neuvomaan tai avustamaan\nsellaista vierasta kuin Te olette. Mutta niin totta kuin minä olen\noikeilla mitoilla ja kohtuullisilla laskuilla kunniallisesti noussut\nylöspäin tässä maailmassa, olen minä rehellinen mies; ja ell'en minä\nsellaisena kykenisikään Teitä avustamaan, niin en minä kuitenkaan saata\nkäyttää väärin luottamustanne. Puhukaa siis vain yhtä avomielisesti\nkuin puhuisitte isällenne; ja olkaa ainakin vakuutettu siitä, että\nminun uteliaisuuteeni — sillä enpä tahdo kieltää sen kuulumista\nammattiini — yhtyy tarpeellinen määrä vaiteliaisuutta.»\n\n»En sitä epäilekään, hyvä isäntä», vastasi Tressilian; ja kuulijansa\nodottaessa jännitettynä mietti hän hetkisen, millä tavoin alkaisi\nkertomuksensa. »Minun täytyy alkaa tarinani», puhui hän vihdoin,\n»hieman etäämpää, jotta Sinä sen täydellisesti ymmärtäisit. — Olet\nkai kuullut, hyvä isäntä, Stoken tappelusta, ja ehkäpä vanhasta\nRoger Robsartistakin, joka tässä tappelussa urheasti puolusti Henrik\nSeitsemännen, nykyisen kuningattaren iso-isän asiaa ja löi pakoon\nLincolnin kreivin, lordi Geraldinin ja hänen hurjat irlantilaisensa,\nsekä ne flanderilaiset, jotka Burgundian herttuatar oli lähettänyt\ntänne Lambert Simnelin riidassa?»\n\n»Molemmathan minä toki muistan», vastasi Giles Gosling, »niistähän\nhoilataan kymmenkunnan kertaa viikossa olutpenkilläni tuolla alhaalla.\n— Devonin herra Roger Robsart — niinpä niin — hänestähän lauluniekat\nveisaavat vielä tänäkin päivänä, —\n\n    »Loi maineensa hän Stoken kentällä,\n    Kun Martin Swartinkin kuula kaasi;\n    Tulisimman tuoksinan keskellä\n    Hän seisoi kuin hyrskyissä paasi.»\n\n[Tämä säkeistö tai ainakin sen tapainen, esiintyy eräässä pitkässä\nballadissa eli runoelmassa, nimeltä _Flodden-Field_, jonka Henrik\nWeber-vainaja on uudelleen painosta julkaissut.]\n\n»Ja sitten kertoili minulle iso-isäni Martin Swartistakin ja hänen\nkomentamistaan iloisista saksalaisista, joilla oli halkileikkoiset\nnutut ja omituiset, polvien kohdalta nauhakkein koristellut kaatiot. —\nOnpa hänestä laulukin, kunhan vain sen muistaisin: —\n\n    »Martin Swartia ja hänen miehiään,\n    Peitotkaa, lyökää, pojat, heitä;\n    Martin Swartia ja hänen miehiään\n    Peitotkaa pojat peijakkaasti.»\n\n [Tämä vanhan laulun säkeistö esiintyy tosiaankin eräässä vanhassa\n näytelmässä, missä laulaja kehuu —\n\n    »Mä taitavasti tarinoida osaan\n    Martin Swartista ja hänen miehistään.»]\n\n»Aivan niin, hyvä isäntä — siitä päivästä puhuttiin kauvan; mutta jos\nSinä hoilaat noin pontevasti, herätät Sinä enemmän kuulijoita kuin\nkertomukselleni haluaisin.»\n\n»Pyydän anteeksi, kunnioitettava vieraani», virkkoi isäntä, »unohdin\nsen asian kokonaan. Kun joku vanha laulu pääsee meidän iloisten\nvanhojen veitikkain henkitapista, juoksee varovaisuutemme sen tuhannen\nkattilaan.»\n\n»No niin, hyvä isäntä, isoisäni kiintyi useiden muiden cornwallilaisten\ntavoin lämpimästi Yorkin hallitsijasukuun ja otti omakseen tuon\nSimnelin asian, joka käytti Warwickin kreivin arvonimeä, kuten\ntaas myöhemmin kreivikuntalaiset suurin joukoin liittyivät Yorkin\nherttuaksi itseään sanovan Perkin Warbeckin puolueeseen. Iso-isäni\nasettui Simnelin lipun alle ja vangittiin epätoivoisen taistelun\njälkeen Stokessa, missä useimmat tämän onnettoman sotajoukon johtajista\nkaatuivat rautapaidoissaan. Jalo ritari, jolle hän antautui, herra\nRoger Robsart, suojeli häntä kuninkaan välittömältä kostolta ja\npäästi hänet menemään ilman lunnaita. Mutta hän ei voinut varjella\nhäntä muista malttamattoman tekonsa seurauksista, erittäinkään niistä\nraskaista rahasakoista, jotka hänet köyhdyttivät ja joilla Henrik\nkoetti heikontaa vihollisiansa, tuo jalo ritari teki kaiken voitavansa\niso-isäni vastoinkäymisten lievittämiseksi; ja heidän ystävyytensä tuli\nniin läheiseksi, että isäni kasvatettiin nykyisen herra Hugh Robsartin,\nherra Rogerin ainoan pojan, hänen rehellisyytensä, jalomielisyytensä\nja vieraanvaraisuutensa, vaikk'eikään ehkä sotaisten kykyjensä perijän\nuskolliseksi veljeksi ja toveriksi.»\n\n»Minä olen usein kuullut puhuttavan hyvästä ritari Hugh Robsartista»,\npuuttui isäntä puheeseen. »Hänen metsästäjänsä ja uskottu palvelijansa\nWiljami Badger on tässä talossa haastellut hänestä sadat kerrat —\nhauska ritari hän kuuluu olevankin, ja sanotaan hänen aina pitäneen\nvieraanvaraisuudesta ja avonaisesta pöydästä enemmän kuin nykymaailman\naikaan, jolloin laitetaan niin paljon kultapunoksia nuttujen saumoihin,\nettä sillä kulutuksella jo elättäisi tusinan verran reippaita poikia\nhäränlihalla ja oluella kokonaisen vuoden, vieläpä voisi antaa heidän\nmennä kerran viikossa ravintolaankin, jotta niidenkin pitäjät jotakin\nansaitsisivat.»\n\n»Jos olet tavannut Wiljami Badgerin, hyvä isäntä», sanoi Tressilian,\n»olet kuullut kylliksi herra Hugh Robsartista; ja sentähden lisään enää\nvain sen huomautuksen, että vieraanvaraisuus, jota hänessä kehut, on\nvaikuttanut hieman epäedullisesti hänen varallisuutensa tilaan, mikä ei\nsentään ole niin tärkeää, koska hänellä on perillisiä vain yksi tytär.\nJa nyt alkaa minun osani kertomuksessa. Isäni kuoltua useita vuosia\nsitten halusi hyvä ritari Hugh tehdä minusta pysyväisen seuralaisensa.\nYhteen aikaan minä kuitenkin tunsin, että kunnon ritarin rajaton\nmieltymys metsästykseen pidätti minua opinnoista, joista minä olisin\nehkä enemmän hyötynyt; mutta vähitellen lakkasin minä säälittelemästä\naikaa, jota kiitollisuus ja perintöystävyys kehoittivat minua\ntuhlaamaan näihin maalaisaskarruksiin. Lapsesta naiseksi kehittyvän\nneiti Amy Robsartin tavaton kauneus ei voinut jäädä huomaamatta\nhäneltä, jonka olosuhteet pakottivat herkeämättä oleskelemaan hänen\nläheisyydessään. — Lyhyesti, hyvä isäntä: minä rakastuin häneen, ja\nhänen isänsä näki sen.»\n\n»Ja asettui esteeksi Teidän totisen lempenne tielle, eikö niin?»\nkysyi isäntä; »niinhän aina käy tällaisissa tapauksissa; ja päätänpä\nniin Teillekin sattuneen sen raskaan huokauksen johdosta, jonka juuri\npäästitte.»\n\n»Tässä tapauksessa kävi kuitenkin aivan toisin, hyvä isäntä. Jalo herra\nHugh Robsart puolsi lämpimästi aijettani — hänen tyttärensä se pysyi\nkylmänä tunteelleni.»\n\n»Hän oli vaarallisempi vihollinen heistä kahdesta», virkkoi\nravintoloitsija. »Pelkäänpä saaneenne kosintaanne kylmän vastauksen.»\n\n»Hän ei kuitenkaan kieltänyt minulta kunnioitustansa», jatkoi\nTressilian, »eikä näyttänyt vastahakoiselta antamaan minulle toiveita\nsen kypsymisestä joskus lämpimämmäksikin tunteeksi. Hänen isänsä\nvälityksellä valmistettiin avioliittosopimuksemme, mutta hänen\nkiihkeistä pyynnöistään lykättiin sen toimeenpano vuodeksi eteenpäin.\nSinä aikana ilmestyi Rikhard Varney paikkakunnalle ja käyttäen\nhyväkseen kaukaista sukulaisuuttaan ritari Hugh Robsartin kanssa,\nvietti enimmän aikansa hänen seurassaan, kunnes lopulta muuttui\nikäänkuin perheen jäseneksi.»\n\n»Sepä ei ennustanut hyvää talolle, jota hän kunnioitti läsnä-olollaan»,\nvirkkoi Gosling.\n\n»Ei, kautta ristiinnaulitun!» huudahti Tressilian. »Väärinkäsitykset\nja surut liittyivät hänen oleskeluunsa siellä ja niin omituisella\ntavalla, ett'en vielä tälläkään hetkellä osaa selvittää niiden\nasteettaista hiipimistä turmelemaan ennen niin onnellisen perheen\nrauhaa. Ensi alussa vastasi Amy Robsart tämän Varneyn huomaavaisuuksiin\ntavallisiin seurakohteliaisuuksiin liittyvällä välinpitämättömyydellä;\nsitten seurasi aika, jolloin tämä mies näytti tulleen hänelle\nvastenmieliseksi, jopa inhoittavaksikin, kunnes heidän välilleen\ntuntui syntyneen aivan erinomaisen läheiset suhteet. Varney heitti\nkokonaan sen tavoittelevan ja mielistelevän sävyn, joka oli ollut\nominaista hänen aikaisemmalle lähentelemiselleen; ja Amy puolestaan\nnäytti myös luopuvan siitä peittelemättömästä inhosta, jolla hän\noli sitä ennen kohdellut. Heillä näytti olevan salaista yhteyttä ja\nkeskinäistä ymmärtämystä enemmän kuin minä kunnolla saatoin sietää; ja\nminä aloin epäillä heidän vaivihkaa tapailevan toisiaan, saadakseen\npuhella paremmassa rauhassa kuin meidän läheisyydessämme. Monet seikat,\njoihin silloin kiinnitin vain vähän huomiota — sillä minä pidin hänen\nsydäntään yhtä avonaisena kuin hänen enkelimäisiä kasvojaan — ovat\nsittemmin muistuneet mieleeni vakuuttamaan minua heidän salaisesta\nyhteydestään. Mutta minun ei tarvitse lähteä niitä lähemmin selittämään\n— tosi-asiat puhuvat puolestansa. Amy Robsart katosi isänsä talosta —\nVarney hävisi samoihin aikoihin — ja juuri tänä päivänä tapasin minä\nAmyn asumasta Varneyn jalkavaimona hänen inhoittavan kätyrinsä Fosterin\ntalossa, minne Varney oli tuntemattomaksi verhottuna tullut häntä\nkatsomaan salaisen portin kautta.»\n\n»Ja siinäkö nyt oli kahakkanne syy? Minusta nähden olisi Teidän jo\nennakolta pitänyt tietämän, ett'ei kaunis naikkonen halunnut eikä\nansainnut Teidän sekaantumistanne asiaan.»\n\n»Hyvä isäntä», vastasi Tressilian, »isäni, sillä isäkseni täytyy minun\nyhä vielä sanoa ritari Hugh Robsartia, istuu kotona kamppailemassa\nsurunsa kanssa tai koettaa, jos on siksi toipunut, mielityöhönsä,\nmetsänkäyntiin, turhaan hukuttaa muiston siitä, että hänellä kerran oli\ntytär — muisto, joka tuon tuostakin mitä järisyttävimmällä voimalla\nottaa hänet valtoihinsa. Minä en voinut kauvemmin sietää sitä ajatusta,\nettä hän eli noin syvässä surussa ja Amy niin syvässä synnissä; ja\nminä ryhdyin häntä etsimään, toivoen voivani taivuttaa hänet palaamaan\nkotiinsa jälleen. Minä löysin hänet, ja onnistunko sitten yrityksessäni\ntai huomaanko sen täydelleen raukeavan tyhjiin, kumpaisessakin\ntapauksessa on aikomukseni astua laivaan ja matkustaa Virginiaan.»\n\n»Älkää nyt olko noin malttamaton, hyvä herraseni», lohdutti Giles\nGosling; »älkääkä hukatko elämäänne sen takia, että nainen — lyhyesti\nsanottuna — _on_ nainen, ja vaihtelee rakastajiaan yhtä helposti kuin\nnauhojaan, ilman sen parempaa syytä kuin hänen pelkkä oikkunsa. Mutta\nennenkuin pohdimme tätä asiaa edelleen, sallikaa minun kysyä, mitkä\nepäluulot johtivat Teidät niin varmasti tämän naisen asuntoon, tai\noikeamminkin piilopaikkaan?»\n\n»Viimeinen sana sopii paremmin, hyvä isäntä», vastasi Tressilian; »ja\nmitä Sinun kysymykseesi tulee, niin toi minut näille seuduille tieto\nsiitä, että Varneyllä oli täällä päin laajoja, ennen muinoin Abingdonin\nmunkeille kuuluneita alueita hallussaan; ja sisarenpoikanne käynti\nvanhan toverinsa Fosterin luona hankki minulle sopivan tilaisuuden\npäästä täydelliseen varmuuteen asiasta.»\n\n»Ja mitä Te nyt aijotte, kunnioitettava herra? — suokaa anteeksi suora\nkysymykseni.»\n\n»Minä aijon, hyvä isäntä», vastasi Tressilian, »lähteä huomenna\nuudestaan hänen asuinpaikkaansa ja pyrkiä hänen kanssaan pitempiin\npuheisiin kuin tänään. Hänen on tosiaankin täytynyt tykkänään muuttua\nentisestään, ell'eivät sanani tee häneen mitään vaikutusta.»\n\n»Luvallanne puhuen, herra Tressilian», sanoi isäntä, »Te ette voi\nmitenkään käyttää sitä keinoa. Nainenhan, jos ymmärsin Teidät oikein,\non jo hyljännyt välitystarjouksenne tässä asiassa.»\n\n»Se on liiankin totta», vastasi Tressilian; »sitä en saata kieltää.»\n\n»No, mikä sen vietävän oikeus tai etu pakoittaa Teidät väkisin\ntyrkyttämään hänelle välitystänne, niin häpeällinen kuin hänen\nkiintymyksensä lieneekin hänelle itselleen ja hänen omaisilleen?\nEll'en kokonaan erehdy, eivät ne, joiden turviin hän on heittäytynyt,\nvähintäkään epäröisi torjuessaan Teidän sekaantumisenne asiaan,\nvaikkapa Te olisitte tytön isä tai veli; mutta hyljättynä rakastajana\nantaudutte Te siihen vaaraan, että Teidät ajetaan talosta väkivallalla\nja häpeällä. Te ette voi saada keneltäkään virkamieheltä apua ettekä\ntukea; ja Te pyydystätte siis varjoa vedestä ja joudutte — suokaa\nanteeksi suoruuteni — vain hätään ja huoleen sitä tavoitellessanne.»\n\n»Minä pyydän Leicesterin kreivin apua», vastasi Tressilian, »hänen\nsuosikkinsa konnamaisuutta vastaan. — Hän mielistelee puritanein\nankaraa uskonlahkoa — hän ei uskalla jo ulkonaisen arvonsakaan\ntakia hyljätä pyyntöäni, vaikka häneltä kokonaan puuttuisivatkin ne\nkunniallisuuden ja jalouden avut, joilla maine hänet koristaa. Muussa\ntapauksessa käännyn minä kuningattaren itsensä puoleen.»\n\n»Vaikka Leicester», selitti isäntä, »haluaisikin puolustaa suosikkiansa\n(sillä hänen sanotaan tosiaankin olevan erinomaisen hyvissä väleissä\nVarneyn kanssa), niin kyllä kuningattareen vetoaminen saattaisi\nheidät molemmat järkiinsä. Hänen majesteettinsa on ankara tällaisissa\nasioissa, ja hänen sanotaan — ell'ei ole mikään valtiorikos puhella\nsellaisia — pikemmin antavan anteeksi kymmenelle hovimiehelle, jotka\nrakastuvat häneen, kuin yhdelle, joka pitää jotakin muuta naista häntä\nparempana. Rohkeutta siis vain, urhea vieraani! Sillä kun Te laskette\nritari Hughin nimeen tehdyn ja Teidän kärsimänne vääryyden esityksellä\nvahvistetun valituskirjelmän valta-istuimen juurelle, niin hyppäisi\nse suosikkikreivi yhtä mielellään syvimpään Temsiin kuin ryhtyisi\npuolustamaan Varneyta tämänluontoisessa asiassa. Mutta voidaksenne\nodottaa menetystä edes jonkinlaisella varmuudella, täytyy Teidän toimia\nhyvin taitavasti; ja jäämättä tänne tappelemaan valtioneuvoskunnan\njäsenen tallimestarin kanssa ja saamaan hänen kätyriensä tikarinpistoja\nkylkiinne, pitäisi Teidän kiiruhtaman Devonshireen, kirjoituttaman\nanomus ritari Hugh Robsartin nimeen ja keräämän niin paljon ystäviä\nkuin voitte, tukemaan asiaanne hovissa.»\n\n»Puhuit viisaasti, hyvä isäntäni», virkkoi Tressilian, »ja minä käytän\nneuvoasi hyväkseni ja lähden täältä huomenaamulla aikaisin.»\n\n»Ei, lähtekää täältä jo tänä yönä, ennenkuin aamu valkenee», vastasi\nisäntä. »En milloinkaan hartaammin toivonut vieraan tuloa kuin nyt\nTeidän onnellista lähtöänne. Sukulaiseni kohtalona tulee kaiken\ntodennäköisyyden mukaan olemaan hirsipuu syystä tai toisesta, mutta\nenpä minä soisi hänen joutuvan sinne kunnioitettavan vieraani murhasta.\n'Parempi ratsastaa rauhassa yöllä', sanoo sananlasku, 'kuin päivällä\nrosvon rinnalla.' Tulkaa, herra, oman turvallisuutenne tähden minä\nnäin kiivaasti Teitä matkaan toimitan. Hevosenne ja kaikki muu on jo\nvalmiina, ja tässä on laskunne.»\n\n»Se on hieman alle tämän arvon», virkkoi Tressilian ojentaessaan\nisännälle kultarahaa; »anna ylijäämä tyttärellesi, kauniille Cicelylle,\nja talon palvelijoille.»\n\n»He saavat maistaa anteliaisuuttanne, herra», vastasi Gosling, »ja Te\nsaisitte kohteliaaksi kiitokseksi maistaa tyttäreni huulia, ell'ei tämä\nhetki estäisi häntä hyvästelemästä Teitä porttikäytävässä.»\n\n»Älä päästä tytärtäsi liian läheisiin tekemisiin vieraittesi kanssa,\nhyvä isäntä», virkkoi Tressilian.\n\n»Oh, herra, kyllä siitä huoli pidetään; mutta minä en lainkaan\nihmettele, että Te olette niille kaikille mustasukkainen. — Saanko\nkysyä, millä naamalla se kaunis linnanrouva otti Teidät eilen vastaan?»\n\n»Minä myönnän», vastasi Tressilian, »että hän oli yhtä suutuksissaan\nkuin hämmennyksissäänkin, ja että minulla on vain vähän toiveita siitä,\nettä hän pian heräisi onnettomasta hairahduksestaan.»\n\n»Siinä tapauksessa, herra, en minä ensinkään ymmärrä, miksi Te\nhaluaisitte näytellä sellaisen neidon puolustajasankarin osaa, joka ei\nTeistä vähääkään välitä, ja joutua sellaisen suosikin vihan alaiseksi,\njoka on aivan yhtä vaarallinen hirviö kuin vanhojen kertomuskirjojen\nharhaileva ritari ikinä saattoi kohdata.»\n\n»Noin otaksuessasi teet Sinä minulle vääryyttä, isäntä, — suurta\nvääryyttä», vastasi Tressilian; »minä en suinkaan toivo Amyn vielä\nkerran kääntävän ajatuksiansa minuun. Kunhan vain olen saanut hänet\njälleen hyviin väleihin isänsä kanssa, niin on kaikki, mitä minulla on\ntehtävää Europassa — ehkä koko maailmassa — toimitettu ja päätetty.»\n\n»Viisaampi päätös olisi kulauttaa kurkkuunne maljallinen mesiviiniä\nja unohtaa hänet», neuvoi isäntä. »Mutta kaksikymmenviisivuotias ja\nviidenkymmenen maihin ehtinyt mies katselevat näitä asioita aivan eri\ntavalla, etenkin jos toinen silmäpari on pantu nuoren, urhean ritarin\nja toinen vanhan majatalon isännän kalloon. Minä säälin teitä, herra\nTressilian, mutta enpä näe, miten voisin auttaa Teitä tässä asiassa.»\n\n»Vain täten, hyvä isäntä», vastasi Tressilian. — »Pidä silmällä\nlinnalaisten puuhia, joista Sinä epäluuloa herättämättä pääset\nselville, koska kerran kaiken maailman uutiset lentävät Sinun\nolutpenkillesi; ja ole sitten hyvä ja ilmoita tietosi kirjallisesti\nsille henkilölle, mutta ei kenellekään muulle, joka tuo Sinulle tämän\nsormuksen erikoiseksi tunnusmerkiksi — katso sitä tarkoin — se on\nkallisarvoinen ja on sitten joutuva Sinun omaisuudeksesi.»\n\n»Ei, herra», virkkoi isäntä, »minä en kaipaa mitään palkintoa. — Mutta\nminusta näyttää varomattomalta, jo ammattini julkisen luonteenkin\ntakia, sekaantua näin hämärään ja vaaralliseen asiaan. Sehän ei kuulu\nminuun mitään.»\n\n»Sinuun ja jokaiseen isään tässä maassa, joka tahtoo pelastaa\ntyttärensä häpeän, synnin ja kurjuuden kahleista, kuuluu tämä asia\nsyvemmin kuin mikään muu maan päällä.»\n\n»Hyvä, herra», vastasi isäntä, »ne olivat jaloja sanoja ne; ja oikein\nminun käy sydämestäni sääliksi sitä kunnon aatelisukkoa, joka kulutti\nomaisuutensa maallensa kunniaa tuottavaan vieraanvaraisuuteen, ja nyt\nsieppasi sellainen haukka kuin se Varney hänen tyttärensä, josta olisi\npitänyt tuleman hänen vanhuutensa tuki ja turva ja muuta sellaista.\nJa vaikka Teidän osanne tässä asiassa on verrattain vaarallinen, niin\ntahdon minä siitä huolimatta ruveta hulluksi kanssanne ja avustaa Teitä\nkunniallisessa yrityksessänne vallata sen kunnon miehen lapsi takaisin,\nmikäli luotettavana tiedustelijananne suinkin voin. Ja kun minun tulee\nolla uskollinen Teille, niin pyydän minä Teitäkin olemaan uskollinen\nminulle ja pitämään koko asian omana salaisuutenanne; sillä olisipa\nse aika kolttonen 'Mustan Karhun' hyvälle maineelle, jos voitaisiin\nsanoa, että sen 'Karhunkin' isäntä se puuhailee sellaisia. Varneylla\non tarpeeksi vaikutusvoimaa oikeudessa riistääkseen komean kilpeni\npatsaastaan, missä se nyt niin uljaana heiluu, ottaakseen minulta\ntarjoiluoikeudet ja saattaakseen minut häviöön ullakolta kellariin\nasti.»\n\n»Älä epäile vaiteliaisuuttani, hyvä isäntä», virkkoi Tressilian; »minä\ntulen olemaan Sinulle syvästi kiitollinen palveluksestasi ja vaarasta,\njohon antaudut minun tähteni. — Muista, että sormus on minun varma\nmerkkini. — Ja nyt, hyvästi vain — sillä Sinäpä viisaasti kyllä\nneuvoit minua viipymään täällä mahdollisimman vähän aikaa.»\n\n»Seuratkaa siis minua, herra vieras», sanoi isäntä, »ja astukaa niin\nvarovasti kuin olisi kananmunia jalkojenne alla eikä honkapalkkeja. —\nKukaan ei saa tietää, milloin ja miten Te läksitte.»\n\nSalalyhtynsä avulla saattoi hän Tressilianin, niin pian kun tämä oli\nsuorittanut matkavalmistuksensa, useita sokkeloisia käytäviä pitkin\nulkopihaan ja sieltä syrjäiseen talliin, minne hän oli jo kuljettanut\nvieraansa hevosen. Hän auttoi sitten Tressiliania kiinnittämään\nsatulaan sitä pientä myttyä, missä tämä säilytti matkatarpeitaan,\navasi takaportin, ja sydämellisesti pudistettuaan hänen kättään ja\nuudistettuaan lupauksensa pitää tarkoin silmällä, mitä Cumnorin\nlinnassa tapahtuisi, päästi hän vieraansa yksinäiselle taipaleelleen.\n\n\n\n\nIX Luku.\n\n\n    Mökkiin yksinäiseen johti kuja kaita;\n    Maalla kurjalla ei muita asukkaita:\n    Sinne pajan laati, siellä toimessansa\n    Kilkuttaa hän myöhään, varhain vasaraansa:\n    Jänteet paisuvat ja kyven sinkoaapi,\n    Kun orhin kengäksi hän raudan taivuttaapi.\n\n                             _Gayn »Trivia»_.\n\nKoska sekä matkustaja itse että Giles Gosling olivat pitäneet parhaana,\nett'eivät Tressiliania, jos mahdollista, näkisi Cumnorin läheisyydessä\nne, jotka sattuisivat sinä aamuna nousemaan varhain vuoteeltaan, oli\nisäntä neuvonut häntä ratsastamaan useita sivuteitä ja kujia, jotka\nvihdoin johdattaisivat hänet Marlboroughin valtamaantielle, jos hän\nvain kulkisi ne oikeassa järjestyksessä ja ottaisi huomioonsa kaikki\nasianomaiset käänteet ja oikopolut.\n\nMutta kuten kaikkia neuvoja, on tälläisiäkin opastuksia helpompi\nantaa kuin seurata; ja tien sokkeloisuus, yön pimeys, Tressilianin\noutous näillä seuduilla liikkumaan, sekä ne synkät ja levottomat\najatukset, joiden kanssa hän kamppaili, saivat aikaan sen, että hänen\nmatkansa edistyi hyvin hitaasti ja että hän aamun sarastaessa oli\nvasta tanskalaisten muinoisesta tappiosta muistettavassa Whitehorsen\nlaaksossa; lisäksi oli hänen hevosensa pudottanut kengän toisesta\netujalastaan, tapaturma, joka uhkasi kokonaan keskeyttää hänen\nmatkansa, jos elukka alkaisi ontua. Kaikkein ensiksi tiedusteli\nhän siis seppää, mutta sai tätä seikkaa koskeviin kysymyksiinsä\nvain lyhyitä ja mitättömiä vastauksia parilta typerältä tai jurolta\ntalonpojalta, jotka jo näin aikaisin astella toikkaroivat töihinsä.\nHaluten ennen kaikkea pitää huolta siitä, että hänen nelijalkainen\nmatkatoverinsa joutuisi kärsimään niin vähän kuin mahdollista tästä\nikävästä onnettomuudesta, laskeutui Tressilian kävelemään ja talutti\nhevostaan erästä pientä syrjäkylää kohti, missä hän toivoi tapaavansa\nsellaisen taitoniekan, jota hän tällä hetkellä tarvitsi, tai ainakin\nsaavansa parempia tietoja hänestä. Pitkin vajottavaa, lokaista polkua\nrämpi hän vihdoin kylään, missä osottautuikin olevan vain viisi, kuusi\nkurjaa hökkeliä, joiden ovien edustalla pari ulkomuodoltaan yhtä\nsäälittävää ihmisolentoa aloitteli päivän puuhia. Yksi mökki näytti\nkuitenkin toisia hieman paremmalta, ja eukko, joka juuri lakaisi sen\nkynnystä, oli jonkun verran siistimpi naapureitaan. Hänelle teki\nTressilian tuon usein toistetun kysymyksensä, että oliko seppää\nlähitienoilla tai paikkaa, missä hän voisi saada hevoselleen ruokaa?\nEukko katsahti häntä omituisesti kasvoihin, vastatessaan: »Jotta\nseppääkö! Kyllä aina, kyllä täällä seppä on — mitä Sinä sepällä, nuori\nmies?»\n\n»Kengittämään hevostani, eukkoseni», virkkoi Tressilian; »näettehän,\nettä se on pudottanut kengän tuosta etujalastaan.»\n\n»Mestari Lupanen!» kiljaisi eukko, suoranaisesti hänelle vastaamatta —\n»mestari Herasmus Lupanen, tulkaapas haastamaan tälle nuorukaiselle,\nolkaa niin hyvä.»\n\n»_Favete linguis_», vastasi ääni sisältä; »en voi nyt tulla,\nSludge-mummoseni, koska parhaillaan pureskelen aamututkimusteni\nmaukkainta suupalaa.»\n\n»Ei, mutta tulkaa nyt sentään, mestari Lupanen, tulkaa. — Täällä tuo\nmies tarvitsisi seppä Waylandia, enkä minä lähde sille tietä pirun tykö\nneuvomaan — sen hevosen jalasta putosi kenkä.»\n\n»_Quid mihi cum caballo_?» vastasi oppinut mies sisältä; »minun\ntietääkseni on koko kihlakunnassa vain yksi ainoa viisas mies, ja nyt\nei enään osata hevostakaan kengittää ilman häntä!»\n\nJa esiin astui kunnon koulumestari, sillä sellaiseksi ilmaisi hänet\npukunsa. Hän oli pitkä, laiha, laahustava, kumaraselkäinen äijänkähnys,\njonka päätä peitti ohut, musta, hieman jo harmaaseen vivahtava tukka.\nHänen kasvoillaan asui se totunnaisen mahtipontisuuden ilme, jonka,\nniin otaksuisin, Dionysius vei valta-istuimelta koulumestarin tuoliin\nja jätti perinnöksi kaikille virkaveljilleen. Hänen pitkää, mustaa,\nkankeata takkiaan piteli uumenien kohdalta vyö, johon tikarin tai\nmiekan asemesta oli pistetty valtava nahkainen kynä- ja mustesäiliö.\nToisella puolella törrötti hänen patukkansa kuten ilveilijän puumiekka,\nja kädessään oli hänellä yhä vielä se repaleinen kirja, jota hän oli\näsken uutterasti tutkinut.\n\nNähdessään Tressilianin, jonka ulkonäköä hän kykeni paremmin\narvostelemaan kuin maalaiset yleensä, otti koulumestari lakin päästään\nja puhutteli häntä seuraavin sanoin: »_Salve, domine. Intelligisne\nlinguam Latinam_?»\n\nTressilian pani liikkeelle kaiken oppineisuutensa vastatakseen:\n»_Linguae Latinae haud penitus ignarus, venia tua, domine eruditissime,\nvernaculam libentius loquor_.»\n\nTämä latinankielinen vastaus teki koulumestariin saman vaikutuksen\nkuin vapaamuurarin salamerkin sanotaan tekevän savilusikan veljeksiin.\nHän tunsi heti tavatonta mielenkiintoa oppinutta matkustajaa\nkohtaan, kuunteli arvokkaana tämän kertomusta väsyneestä hevosesta\nja pudonneesta kengästä, ja vastasi sitten juhlallisesti: »Saattaapa\nnäyttää hyvin yksinkertaiselta asialta, sangen kunnioitettava herra,\nvastata Teille, että täällä asuu lyhyen peninkulman päässä näistä\n_tugurioista_, paras _faber ferrarius_, taitavin kenkämestari, mikä\nikinä naulasi raudan hevosen jalkaan. Jos minä sen nyt noin vain\nsanoisin, niin takaanpa, että Te olisitte mielestänne _compos voti_,\ntaikka, kuten yhteinen kansa sen kääntää, onnen potkaisema mies.»\n\n»Saisin minä ainakin», virkkoi Tressilian, »suoran vastauksen suoraan\nkysymykseen, mikä näyttää olevan sangen vaikeata näillä seuduin.»\n\n»Jos neuvoisi elävälle ihmiselle tietä seppä Waylandin luo», tiesi\neukko, »olisi se ihan samaa kuin lähettäisi syntisen sielun pahan\nvihollisemme kynsiin.»\n\n»Vaikene, Sludge-mummoseni!» käski koulumestari; »_pauca verba_,\nSludge-mummoseni; pidä huolta vehnäpuurostasi, Sludge-mummoseni;\n_curetur jentaculum_, Sludge-mummoseni; tämä herra ei ole suinkaan\nSinun juorukumppaneitasi.» Sitten kääntyen Tressilianiin jatkoi\nhän entisessä mahtipontisessa äänilajissaan: »Ja siis Te, hyvin\nkunnioitettava herra, tuntisitte tosiaankin itsenne _felix bis terque_,\njos minä osoittaisin Teille sen sepän asunnon?»\n\n»Herra», vastasi Tressilian, »siinä olisi kaikki, mitä minä tällä\nhetkellä tarvitsisin — hevonen, joka kykenisi kantamaan minua\neteenpäin — ja kauvas Teidän oppineisuutenne kuuluvilta.» Viimeiset\nsanat mumisi hän hiljakseen partaansa.\n\n»_O caeca mens mortalium_!» huudahti oppinut mies; »oikeinpa lauloikin\njo Junius Juvenalis: '_numinibus vota exaudita malignis_!'»\n\n»Korkeasti oppinut herra koulumestari», virkkoi Tressilian, »Teidän\nviisautenne menee niin kauvas minun heikkojen hengenlahjojeni\nyläpuolelle, että minä ikäväkseni olen pakotettu etsimään muualta\nopastusta, jota saatan paremmin ymmärtää.»\n\n»Siinäpä sitä taas ollaan», vastasi koulumestari, »kuinka kerkiästi\nsitä aina paetaankin ihmistä, joka haluaisi jotakin oppia jakaa!\nSattuvasti sanookin Quintilianus —»\n\n»Pyydän, herra, jättäkää Quintilianus tällä hetkellä rauhaan ja\nvastatkaa minulle yhdellä sanalla ja selväksi englanniksi, jos Teidän\noppineisuutenne saattaa laskeutua niin alas, onko täällä päin missään\nsellaista paikkaa, missä voisin saada ruokaa hevoselleni, siksi kunnes\nlöydän sepän sitä kengittämään?»\n\n»Sen palveluksen, herra», vakuutti koulumestari, »voin minä piankin\nsuorittaa, sillä vaikka tässä meidän köyhässä kylässämme (_nostra\npaupera regna_) ei olekaan mitään säännöllistä _hospitiumia_,\nkuten kaimani Erasmus sitä nimittää, niin olen minä kuitenkin,\nkatsoen siihen, että Teillä on jonkunlaista aavistusta, tai ainakin\njonkunlaista hajua jaloista tieteistä, käyttävä vaikutusvoimaani talon\nkunnioitettavaan emäntään hankkiakseni Teille kulhollisen vehnäpuuroa\n— sangen terveellistä ruokaa, jolle ei minun kuitenkaan ole vielä\nonnistunut keksiä latinalaista nimeä — samaten kuin Teidän hevosenne\non saava haltuunsa navetannurkkauksen ja eteensä maukkaan heinätukon,\nsillä tällä kunnon emäntä Sludgella on niin yltäkylläisesti heiniä,\nettä hänen lehmästään saattaa sanoa: '_foenum habet in cornu_'; ja\njos Te suvaitsette ilahuttaa minua arvoisalla seurallanne, ei koko\nkestitys tule maksamaan Teille _ne semissem quidem_, niin suuressa\nkiitollisuuden velassa on Sludge-mummo minulle siitä vaivasta,\njota minä kaikella perinpohjaisuudella näen hänen toivorikkaasta\nperillisestään Dickiestä, opastaessani häntä ohdakkeista polkua\nlatinankielen alkeistietoihin.»\n\n»No, Jumala sen Teille palkitkoon, mestari Herasmus», virkkoi kunnon\neukko, »ja suokoon, että pikku Dickie tulisi paremmaksi niiden alkeiden\navulla! — ja muuten, jos tämä herra haluaa jäädä tähän, niin on\nmurkina pöydällä yhdessä pesurievun kääntämässä; ja hevosen ruuasta ja\nmiehen ruuasta en minä vaadi niin ropoakaan.»\n\nOttaen huomioon hevosensa tilan ei Tressilian lopultakaan nähnyt\nparempaa keinoa kuin hyväksyä tuo niin oppineesti lausuttu ja niin\nystävällisesti vahvistettu tarjous ja toivoa, että kun kunnon\nkoulumestari on tyhjentävästi käsitellyt kaikki muut keskustelu-aiheet,\nhän ehkä suvaitsee alentua ilmoittamaan hänelle, mistä hän vihdoinkin\ntapaisi sen useasti mainitun sepän. Hän astui siis mökkiin ja istuutui\npöytään oppineen koulumestarin Erasmus Lupasen kanssa, söi osansa\nhänen vehnäpuurostaan ja kuunteli hänen oppinutta haasteluaan omasta\nitsestään runsaan puolituntisen, ennen kuin sai hänet kääntämään\npuheensa muille aloille.\n\nLukija suonee meille mielellään anteeksi, vaikk'emme lähdekään\nseuraamaan tuon oppineen miehen esitystä kaikkia niitä yksityiskohtia\nmyöten, joilla hän ilahutti Tressiliania, vaan tyytynee seuraavaan\nyleiskatsaukseen.\n\nHän oli syntyisin Hogsnortonista, missä kansa sanoo sikojen soittavan\nurkuja; tämän sananparren selitti hän vertauskuvallisesti, viittaamalla\nEpikuron sikalaumaan, minkä pesäkunnan nuorempiin jäseniin Horatiuskin\nlukeutui. Nimensä Erasmuksen johti hän osittain isästään, kuuluisan\npesijättären pojasta, sillä tämä pesijätär oli pitänyt tämän suuren\noppineen puhtaissa alusvaatteissa koko sen ajan, jonka hän viipyi\nOxfordissa, mikä tehtävä ei ollut niinkään helppo, koska hänellä oli\nvain kaksi paitaa, »joista toinen pesetti toista», kuten sen kunnon\neukon oli tapana sanoa. Näistä _camiciae_ olivat toisen jäännökset,\nkuten mestari Lupanen kehui, yhä hänen hallussaan, hänen iso-äitinsä\nkun oli onneksi pidättänyt sen laskunsa tasaamiseksi. Mutta hänen\nmielestään oli hän saanut Erasmus-nimensä vielä korkeammastakin ja\nvaltavammastakin syystä, nimittäin siitä, että hänen äidillään oli\nvarmaankin ollut sellainen salainen aavistus, että tuossa kasteelle\nkannettavassa lapsessa piili nero, joka kerran vetäisi maineessa\nvertoja Amsterdamin suurelle oppineellekin. Hänen liikanimensä johti\nhänet yhtä laajoihin selityksiin kuin ristimänimensäkin. Hän oli\ntaipuvainen luulemaan, että hänen nimensä oli Lupanen, _quasi lucus\na non lucendo_, siitä syystä, että hän vain harvoin antoi lupaa\nkoululleen. »Senpätähden», jatkoi hän, »annetaankin koulumestarille\nlatinankielessä nimi _Ludi Magister_, koska hän pidättää pojat\nleikeistään.» Mutta tämän lisäksi arveli hän voitavan selittää sen\naivan toisellakin tavalla ja liittää se hänen erinomaiseen taitoonsa\njärjestää loistonäytelmiä, maurilaistansseja, vappujuhlia ja muita\nsellaisia lupapäivähuvituksia, joihin hän vakuutti Tressilianille\nomaavansa tosiaankin koko Englannin kirkkaimman ja kekseliäimmän pään,\nniin että tämä moisten tilaisuuksien järjestämiskyky olikin tehnyt\nhänet tunnetuksi jo monille korkea-arvoisille henkilöille sekä hovissa\nettä maaseudulla ja eritotenkin jalolle Leicesterin kreiville. »Ja\nvaikka hän nyt näyttäisikin unohtaneen minut», vakuutti hän, »monien\nvaltiollisten puuhainsa hyörinässä, niin olen minä kuitenkin varma\nsiitä, että jos hän haluaa järjestää jonkun soman ajanvietteen hänen\nmajesteettinsa kuningattaren huvitukseksi, tulevat miehet ja hevoset\nnoutamaan Erasmus Lupasta hänen halvasta majastaan. _Parvo contentus_\nkuuntelen minä sillä välin oppilaitteni taivuttamista ja kääntämistä,\nkunnioitettava herra, ja kulutan aikaani runotarten seurassa. Ja\nniinpä olenkin minä aina kirjevaihdossani ulkomaitten oppineiden\nkanssa merkinnyt nimekseni _Erasmus ab Die Fausto_ ja olen minä aina\nnauttinut tällä nimellä varustetulle oppineelle kuuluvaa kunnioitusta;\ntodistuksena siitä olkoon korkeasti-oppinut Diedrichus Buckerschockius,\njoka omisti minulle tällä nimellä tutkimuksensa kreikkalaisesta\nr-kirjaimesta. Lyhyesti, herra: minä olen aina ollut onnellinen ja\narvossapidetty mies.»\n\n»Jatkukoon elämänne edelleenkin yhtä onnekkaana, hyvä mestari Lupanen!»\ntoivotti matkustaja, »mutta sallikaahan kysyäni Teidän omalla\noppineella kielellänne, _Quid hoc ad Iphycli boves_, mitä on tällä\nkaikella tekemistä hevoseni kengityksen kanssa?»\n\n»_Festina lente_», vastasi tietomies, »me saavumme pian siihenkin\nkohtaan. Teidän pitää ensiksi tietämän, että pari kolme vuotta\nsitten tuli näille seuduille muuan henkilö, joka sanoi itseään\ntohtori Doboobieksi, vaikka hänellä tuskin oli oikeutta kirjoittaa\narvonimekseen edes _Magister artium_, ell'eihän nälkäisen mahansa\nperustuksella. Taikka jos hänellä joitain oppi-arvoja olikin, niin\noli hän saanut ne itseltään pääkehnolta, sillä hän oli poppamies —\nvelho — ja niin poispäin, käyttääkseni yhteisen kansan nimityksiä. —\nNo, hyvä herra, huomaanpa Teidän käyvän kärsimättömäksi; mutta ell'ei\nkertoja astele tarinassaan omaa tietään, niin mitenkä luulette hänen\nsitten osaavan kuulijansa polulle?»\n\n»Hyvä, hyvä, oppinut herraseni, astelkaa siis vain tietänne», vastasi\nTressilian; »mutta pitäkäämme sentään hieman kiiruumpaa, sillä aikani\non hyvin täpärällä.»\n\n»No hyvä, herra», puuttui jälleen puheeseen Erasmus Lupanen mitä\nkiukustuttavimmalla laajasanaisuudellaan, »minä en suinkaan tahdo\nväittää, että tämä samainen Demetrius, sillä niin kirjoitti hän nimensä\nulkomailla, olisi ollut oikea noita, mutta varmaa on, että hän ilmoitti\nolevansa salamenoisen Ruusuristin veljeskunnan jäsen ja Geberin oppilas\n(_ex nomine cujus venit verbum vernaculum, gibberish, siansaksa_). Hän\nparanteli haavoja voitelemalla asetta, eikä kipeätä kohtaa — ennusteli\nkädestä — etsi varastettuja tavaroita seulan ja keritsimien avulla —\nkeräili oikeata hullujuurta ja urospuolista sananjalansiementä, jota\nkäyttämällä ihminen tulee näkymättömäksi — väitti olevansa hyvällä\ntiellä keksimään kaikkiparantavan yleislääkkeen ja kehui muuttavansa\nhyvää lyijyä huonoksi hopeaksi.»\n\n»Toisin sanoen», tokaisi Tressilian, »hän oli puoskari ja kurja\npetturi; mutta mitä on yhä kaikella tällä tekemistä hevoseni ja sen\npudottaman kengän kanssa?»\n\n»Luvallanne, sangen kunnioitettava herra», vastasi perinpohjainen\noppinut, »Te tulette sen kohta käsittämään — _patientia_ siis vain,\nsangen kunnioitettava herra, mikä sana Marcus Tulliuksemme mukaan\nmerkitsee '_difficilium rerum diurna perpessio_'. Tämä samainen\nDemetrius Doboobie alkoi, oltuaan jonkun aikaa tekemisissä seutukunnan\nkanssa, kuten jo olen Teille kertonut, saavuttaa mainetta _inter\nmagnates_, maan ensimäisten keskuudessa, ja todennäköisesti olisi hän\nkiivennyt vielä korkealle, ell'ei, ainakin sen mukaan, mitä kansa puhuu\n(sillä minä en väitä mitään asiaa varmaksi, jota en täydelleen tunne),\npiru olisi käynyt vaatimaan oikeuksiaan ja lentänyt eräänä pimeänä\nyönä matkaansa Demetriuksen kanssa, ja sitä miestä ei ole sen jälkeen\nkuultu eikä nähty. Nyt tulee kertomukseni _medulla_, varsinainen\nydin. Tällä tohtori Doboobiella oli ollut palvelija, tai mikä lurjus\nlie ollut, jota hän oli käyttänyt puhdistamaan sulatus-uuniansa ja\npitämään sitä sopivan kuumana — sekoittamaan lääkejuomiansa —\npiirtelemään ympyröitänsä — mielistelemään potilaitansa, _et sic\net caeteris_. — No hyvä, korkeasti kunnioitettava herrani, kun\nnyt tohtori oli kadonnut niin kummallisella ja koko seutukuntaa\nkauhistuttavalla tavalla, ajatteli se veijari, Maronin sanoilla\npuhuakseni, näin: '_Duo avulso, non deficit alter_'; ja samaten kuin\nkauppiaan oppipoika asettuu isäntänsä myymäkojuun kun tämä on kuollut\ntai vetäytynyt pois liikkeestä, niin ryhtyi nyt tämä Waylandkin\nharjoittamaan mestarivainajansa vaarallista ammattia. Mutta vaikka,\nkorkeasti kunnioitettava herra, maailma onkin ylen hetas kallistamaan\nkorvansa tuollaisten arvottomain miesten kehuskeluille, miesten,\njotka itse asiassa ovat vain _saltim banqui_ ja _charlatani_, vaikka\nne anastavatkin oikeiden lääketieteilijäin tavat ja taidon, niin\nolivat tämän kurjan veijarin, tämän Waylandin uskottelut kuitenkin\nliian karkeita mennäkseen ihmisiin, eikä ollut yhtään oppimatonta\nmaalaista eikä talonpoikaa, joka ei olisi ollut valmis, vaikkakin\nomalla höyläämättömällä kielellään, paiskaamaan hänelle vasten naamaa\nseuraavia Persiuksen sanoja, —\n\n    »'_Diluis helleborum, certo compescere puncto\n    Nescius examen? vetat hoc natura medendi_';\n\n»mitkä minä olen vaatimattomasti mukaillen kääntänyt näin, —\n\n    »Aivastusjuurta jos sä tahdot viedä\n    Rohtoon, etkä hiuskarvallensa tiedä\n    Kuinka paljon: lääketaito sit' ei siedä.\n\n»Lisäksi peloitti mestarin huono maine ja hänen kummallinen ja\nepäilyttävä loppunsa tai ainakin äkillinen katoamisensa kaikkia,\nehkeikään aivan epätoivoisimpia, etsimästä apua tai neuvoa hänen\npalvelijaltaan; minkä vuoksi se miesparka olikin alussa kuolla nälkään.\nMutta paholainen, joka Demetriuksen eli Doboobien kuoltua oli siirtynyt\nhänen palvelukseensa, kuiskasi hänelle uuden keinon. Tämä roikale,\ntapahtukoonpa se nyt sitten itsensä vihtahousun tai ennen saadun opin\navulla, kengittää hevosia paremmin kuin kukaan tästä Islantiin; ja\nniin lakkasi hän käsittelemästä niitä kaksijalkaisia ja höyhenettömiä\nolentoja, joita ihmisiksi sanotaan, ja otti yksinomaiseksi toimekseen\nhevosten kengittämisen.»\n\n»Tosiaanko! ja missä hän nyt asuu?» kiirehti Tressilian. »Ja oikein\nhyvinkö hän hevosia kengittää? — Opastakaa minut heti hänen\nasunnolleen.»\n\nTämä keskeytys ei lainkaan miellyttänyt koulumestaria, joka\nhuudahtikin: »_O, caeca mens mortalium!_ sanon vielä kerran, vaikka\nolen jo ennenkin näitä sanoja käyttänyt! Mutta minä toivoisin,\nettä muinoiset kirjailijat tarjoaisivat minulle niin väkivoimaisen\nlauselman, että se kykenisi pysäyttämään ne, jotka syöksyvät suoraan\nomaan turmioonsa. Kuulkaa kuitenkin, minä pyydän, tämän miehen ehdot»,\njatkoi hän, »ennen kuin Te niin kerkeästi haluatte antautua vaaraan —»\n\n»Se ei ota rahaa työstään», ehätti eukko, joka seisoi siinä\nlähettyvillä ja nautti riemastuneena niistä kauniista sanoista ja\nsyvällisistä ponsilauselmista, mitkä niin viljavina vuotivat hänen\noppineen huonekumppaninsa, mestari Lupasen huulilta. Mutta tämä\nkeskeytys oli yhtävähän koulumestarin mieleen kuin matkustajankaan\nhätäilevä kysymys.\n\n»Vaikene», sanoi hän, »Sludge-mummoseni; tiedä paikkasi, jos saan\npyytää. _Sufflamina_, Sludge-mummoseni, ja salli minun selvittää\ntämä asia arvoisalle vieraallemme. — Herra», jatkoi hän jälleen\nTressilianiin kääntyen, »tämä akka puhui totuuden, vaikkakin omalla\nsievistämättömällä tavallaan; sillä tämä _faber ferrarius_ eli\nkenkäseppä ei tosiaankaan ota rahaa keneltäkään.»\n\n»Ja se on varma merkki siitä, että se on tekemisissä saatanan kanssa»,\nvakuutti eukko Sludge; »sillä eihän kukaan oikea kristitty kieltäydy\nottamasta maksua työstään.»\n\n»Tuo akka osasi jälleen oksaan», virkkoi koulumestari; »_rem acu\ntetigit_ — hän pisti neulansa kärjellä keskelle asiaa. — Tämä\nWayland ei tosiaankaan ota rahaa keneltäkään, eikä myöskään näyttäydy\nkenellekään.»\n\n»Ja tietääkö tämä mielipuoli, sillä sellaisena häntä pidän», kysyi\nmatkustaja, »mitään ammatistaan?»\n\n»Oo, herra, siinä suhteessa täytyy meidän tehdä oikeutta paholaiselle\n— Mulciber itse kaikkine kyklooppeineen tuskin pääsisi korjaamaan\nhänen työtään. Mutta olisipa tosiaankin tyhmää ottaa neuvoa tai\napua sellaiselta, joka on liiankin ilmeisesti liitossa kaiken pahan\nalkujuuren kanssa.»\n\n»Minun täytyy kuitenkin uskaltaa koetus, hyvä mestari Lupanen», virkkoi\nTressilian nousten; »ja koska hevoseni on kai jo pureksinut muonansa,\ntäytyy minun vain kiittää Teitä hyvästä kestityksestä ja pyytää Teitä\nopastamaan minua sen miehen asunnolle, jotta taas pääsisin jatkamaan\nmatkaani.»\n\n»Niin, niin, opastakaa Te vain häntä, mestari Herasmus», sanoi eukko,\njoka nähtävästi halusi vapauttaa talonsa vieraastaan; »ketä piru ajaa,\nsen täytyy väkisinkin mennä.»\n\n»_Do manus_», sanoi koulumestari, »minä alistun — mutta minä otan\nkoko maailman todistajakseni, että minä olen tälle kunnioitettavalle\nherralle perinpohjaisesti selvittänyt kaiken sen vahingon, minkä hän\non jo tehnyt ja tulee vasta tekemään kuolemattomalle sielulleen, siten\nruvetessaan saatanan liittolaiseksi. Niinpä en minä itse lähdekään\nvieraamme matkaan, vaan lähetän häntä saattamaan oppilaani. —\n_Ricarde! Adsis, nebulo_.»\n\n»Luvallanne puhuen, siitä ei tule mitään», tokaisi eukko; »Te saatte\nhukuttaa oman sielunne, jos mielenne tekee, mutta minun poikani ei pidä\njuokseman moisilla asioilla; ja minua ihmetyttääkin, herra tohtori,\nettä Te ehdotattekaan sellaista tointa pikku Dickielleni.»\n\n»Ei, hyvä Sludge-mummoseni», vastasi koti-opettaja, »Ricardus menee\nvain tuonne mäelle ja osoittaa sormellaan vieraalle seppä Waylandin\nasunnon. Älä luule hänelle mitään pahaa tapahtuvan, sillä hän luki tänä\naamuna syömättömällä vatsalla luvun septuagintasta ja sen lisäksi on\nhän tutkinut määrätyn pätkän kreikankielistä testamenttiaan.»\n\n»Niin», sanoi hänen äitinsä, »ja minä neuloin hänen nuttunsa kaulukseen\nnoidanjalavan vesan silloin kun se ilkeä varas alkoi näillä seuduin\ntemppuilla ihmisten ja elukoiden kanssa.»\n\n»Ja koska hän usein — epäilen sitä vahvasti — käy sen velhon\nluona omin päinsäkin, niin saa hän nytkin lähteä sinne tai ainakin\nlähettyville meidän mieliksemme ja tämän vieraan palvelukseksi. —\n_Ergo, heus, Ricarde! adsis, quaeso, mi didascule_.»\n\nTämä näin hellin sanoin huudettu oppilas ventturoi vihdoin\nhuoneeseen; hän oli oudon näköinen, vaaperteleva, ruma pojanvekara,\njoka kääpiömäisen kokonsa takia näytti noin kahdentoista tai\nkolmentoista ikäiseltä, vaikka hän todellisuudessa otaksuttavasti\nolikin paria vuotta vanhempi; hänen päätään peitti ylen pörröinen,\npunaisenkellertävä tukka, hänen kasvonsa olivat pisamaiset ja\nauringonpaahtamat, hänen nenänsä leveä ja litteä, leukansa pitkä,\nja hänen harmaat tuijottavat silmänsä katsoivat hullunkurisesti\nvinoon ja lähenivät melkein kieroutta, vaikk'ei sitä voinutkaan aivan\nvarmaan vakuuttaa. Oli mahdotonta katsella tätä pikkumiestä tuntematta\nmelkoista naurunhalua, etenkin kun Sludge-mummo veti hänet syliinsä ja\nsuuteli häntä, välittämättä pojan vastustelemisista ja potkimisista,\njoilla tämä vastasi eukon hyväilyihin, sekä nimitteli häntä omaksi\nkalliiksi kaunehelmekseen.\n\n»_Ricarde_», sanoi opettaja, »Sinun täytyy heti paikalla (se on\n_profecto_) mennä tuolle mäelle ja näyttää tälle kunnian herralle seppä\nSmithin paja.»\n\n»Kaunis aamutehtävä tosiaankin», vastasi poika paremmalla kielellä\nkuin Tressilian oli odottanutkaan; »ja kuka tietää, vaikka paholainen\nlennättäisi minut matkaansa ennen kuin palaan?»\n\n»Niin, niin oikein», ehätti eukko Sludge, »ja olisittepa saanut\nkahdestikin miettiä, herra koulumestari, ennen kuin lähetätte rakkaan\nkultupoikani sellaiselle asialle. Sitäkös varten minä täytän Teidän\nmahanne ja vaatetan raatonne, sitäkös jo, en mä paremminkaan sano!»\n\n»Pyh — _nugae_, hyvä Sludge-mummoseni», vastasi opettaja; »minä\nvakuutan Sinulle, ettei saatana, jos tässä saatanaa on likimaillakaan,\nuskalla koskea hänen pukunsa ainoaan lankaankaan; sillä Dickie osaa\nlaskettaa _paterinsa_ siinä kuin toinenkin ja voi niin suistaa itsensä\npääkehnonkin — _Eumenides, Stygiumque nefas_.»\n\n»Niin, ja neuloinhan minä vuorijalavan vesan hänen kaulukseensa, senhän\njo sanoinkin», virkkoi kunnon eukko, »ja siitä on luulemma enemmän apua\nkuin Teidän kaikista mongerruksistanne; mutta ei sentään pitäisi oikein\nhakemalla hakea paholaisen ja hänen palvelijainsa seuraa.»\n\n»Kelpo poikani», virkkoi Tressilian, joka näki Dickien kasvoilla\nväreilevästä pilkallisesta irvistyksestä sen vekaran mieluummin\ntoimivan oman päänsä kuin vanhempien ihmisten ohjeiden mukaan, »minä\nannan Sinulle hopearahan, kaunis veikkoseni, jos vain opastat minut sen\nsepän pajalle.»\n\nPoika lennätti hänelle ymmärtävän syrjäsilmäyksen, joka näytti lupaavan\nsuostumista kauppaan, samalla huutaen: »Minäkö opastamaan Teitä seppä\nWaylandin pajalle! Kuinka, mies, enkö minä jo sanonut, että paholainen\nvoisi vielä lennättää minut matkaansa aivan niin kuin tuo haukka\ntuolla» (rientäen akkunaan) »lennättää mummon kananpoikasta?»\n\n»Haukka! haukka!» kiljaisi eukko ja unohtaen kaiken muun siinä hädässä\nriensi hän kananpoikiensa avuksi niin nopeasti kuin hänen vanhat\nkoipensa suinkin sallivat.\n\n»No nyt asiaan», sanoi pojanvekara Tressilianille, »siepatkaa hattunne,\nhakekaa hevosenne, älkääkä unohtako hopearahaa, josta puhuitte.»\n\n»Ei, mutta odotahan, odotahan», pyyteli opettaja, »_Sufflamina,\nRicarde_!»\n\n»Odottakaa itse», vastasi Dickie, »ja miettikää, mitä vastaatte\niso-äidille, kun näin lähetitte minut pikakyydillä paholaisen kynsiin.»\n\nOivaltaen raskaan edesvastuun, johon oli joutumaisillaan, syöksähti\nopettaja ylös ja riensi kiiruusti käymään pikkumieheen käsiksi ja\nestämään hänen lähtöään; mutta Dickie kiemurteli vapaaksi hänen\nhyppysistään, pakeni mökistä ja juoksi täyttä karkua läheiselle mäelle,\nkun taas opettaja, runsaasta kokemuksesta tietäen, ett'ei hän mitenkään\nsaavuttaisi kasvattiaan jalkapelillä, turvautui mairittelevimpiin\nlatinalaisiin nimityksiin, mitä sen kielen sanavarasto suinkin\ntarjosi, saadakseen pojan palaamaan. Mutta tuo pahankurinen veitikka\nkäänsi kuuron korvan _mi anime'lle, corculum meum'ille_ ja muille\nsentapaisille klassillisille lempinimille, ja hyppi ja loikki vain\nkummun harjalla kuin tonttu kuutamossa, viittaillen uutta tuttavaansa\nTressiliania tulemaan samaa tietä.\n\nMatkustaja haki nopeasti hevosensa ja lähtiessään seuranmaan\nkeijumaista opastansa painoi hän puoliksi väkisin hyljätyn\nopettajaparan käteen vaatimattoman kurvauksen saamastaan kestityksestä,\nmikä seikka hieman vaimensi sitä ankaraa pelkoa, jota tämä miespoloinen\ntunsi talon vanhan emännän paluuta ajatellessaan. Ilmeisesti tapahtui\nse paluu verrattain pian; sillä Tressilian ja hänen oppaansa eivät\nolleet päässeet vielä kovinkaan kauvas, ennen kuin he kuulivat\nrämähtelevän naisäänen kiljaisuja ja niihin sekaantuneina mestari\nErasmus Lupasen klassillisia sadatteluja. Mutta Dickie Sludge, joka\noli yhtä kuuro iso-äidillisen hellyyden kuiskeille kuin koulumestarin\nmahtipontisille varoituksillekin, patikoi huolettomana Tressilianin\nedellä, huomauttaen vain, että »jos ne nyt huutavat kurkkunsa käheiksi,\nniin saavat ne nuoleskella hunaja-astiaa, sillä minä söin siitä eilen\nhunajan puti puhtaaksi.»\n\n\n\n\nX Luku.\n\n\n    He sisään astuivat ja — kas vainen:\n    Isäntä siellä työssään ahertaa;\n    Ukko raihnas, pieni, tonttumainen,\n    Poski laiha, kuopasta silmä kiiluttaa,\n    Kuin kauvan tyrmässä ois saanut kaikertaa.\n\n                 _Keijukaisten Kuningatar_.\n\n»Vieläkö on pitkältä sepän asunnolle, kaunis miehenalku?» kysyi\nTressilian nuorelta oppaaltaan.\n\n»Mitenkäs Te minua taas nimitittekään?» sanoi poika, katsahtaen häneen\nvinosti terävillä harmailla silmillään.\n\n»Minä sanoin Sinua kauniiksi miehenaluksi — ei suinkaan siinä ole\nmitään loukkaavaa, poikaseni?»\n\n»Ei — mutta jos Te nyt olisitte iso-äitini ja koulumestari Lupasen\nlähettyvillä, niin saisitte Te kaikki kolme laulaa kuorossa tätä vanhaa\nveisua:\n\n    »Kolme oli kerran meittiä,\n    Ja kaikki me oltiin Huilu-Heikkiä.»\n\n»Ja miksi niin, pikkumies?» kysyi Tressilian.\n\n»Koska», vastasi ruma vekara, »Te olette ainoat kolme ihmistä, jotka\novat sanoneet minua kauniiksi — no, mummoni sanoo minua kauniiksi,\nkoska hän on osaksi sokea vanhuuttaan ja aivan sokea hellyyttään — ja\nopettajani, se köyhä koulumestari, sanoo minua kauniiksi, päästäkseen\neukon suosioon ja saadakseen täysinäisemmän puurovadin ja lämpimämmän\npaikan tulen ääressä. Mutta miksi _Te_ sanotte minua kauniiksi\nmiehenaluksi, sen tiedätte Te parhaiten itse.»\n\n»Sinä olet ainakin teräväpäinen velikulta, ell'etkään kaunis\nmiehenalku. Mutta miksi leikkitoverisi Sinua nimittelevät?»\n\n»Tontuksi», vastasi poika siekailematta; »mutta pidänpä minä totisesti\nmieluummin oman ruman naamani kuin jonkun heidän paksuista kalloistaan,\njoissa ei ole enempää älyä kuin tiiliskivessä.»\n\n»Sinä siis et ensinkään pelkää seppää, jonka luo olemme menossa?»\n\n»Minäkö pelkäisin häntä!» huudahti poika; »vaikka hän olisi itse se\npääkehno, joksi ihmiset häntä luulevat, en pelkäisi häntä sittenkään;\nmutta vaikka hän onkin hieman omituinen, ei hänessä ole enempää\npaholaista kuin Teissäkään, mutta sitä en minä menisi kaikille\nkertomaan.»\n\n»Ja miksi sanot sen sitten minulle, poikaseni?» kysyi Tressilian.\n\n»Koska Te olette toista lajia herrasmiehiä kuin mitä täällä nähdään\njoka päivä», vastasi Dickie; »ja vaikka minä olenkin ruma kuin synti,\nniin en sentään tahtoisi Teidän pitävän minua hölmönä, etenkin kun\nminun ehkä joskus täytyy pyytää Teiltä pientä suosionosoitusta.»\n\n»Ja mikä se olisi, pikkumies, jota minä en saa sanoa kauniiksi?» kysyi\nTressilian.\n\n»Oh, jos pyytäisin sitä nyt heti», vastasi poika, »niin epäisitte sen\n— minä odotan siksi kunnes tapaamme toisemme hovissa.»\n\n»Hovissa, Rikhard! Sinäkö muka hoviin?» ihmetteli Tressilian.\n\n»Kas niin, siinä on nyt taas se sama laulu!» vastasi poika; »takaanpa\nTeidän nyt ajattelevan, että mitä tuollainen ruma, rujo pojanvekara\nhovissa tekee? Mutta antakaa Rikhard Sludgen vain yrittää! En minä\nolekkaan turhanpäiten ollut täällä kukkona tunkiolla. Tahdonpa\nterävällä älyllä auttaa rumaa naamaani.»\n\n»Mutta mitä sanoo iso-äitisi, ja opettajasi, mestari Lupanen?»\n\n»Mitä haluavat», heitti Dickie; »toisella on kananpoikansa luettavinaan\nja toisella paksupäät oppilaansa suomittavinaan. Minä olisin jo\naikoja sitten jättänyt heidät kynttilää pitelemään ja näyttänyt tälle\nkylärähjälle kantapäitäni, ell'ei se koulumestari olisi luvannut\nottaa minua mukaansa ja antaa minulle osaa jossakin järjestämässään\nloistonäytelmässä, sillä huhutaan pidettävän suuria juhlia piakkoin.»\n\n»Ja missä niitä muka pidettäisiin, pikku ystäväiseni?» kysyi Tressilian.\n\n»Oh, jossain linnassa siellä Pohjan puolessa», vastasi hänen oppaansa\n— »hurjan kaukana Berkshirestä. Mutta meidän vanha koulumestarimme\nväittää, etteivät ne voi tulla toimeen ilman häntä; ja hän saattaa olla\noikeassakin, sillä hän on jo järjestänyt monta kaunista näytelmää.\nHän ei ole puoliksikaan niin hullu kuin häntä luulisi, kun hän ryhtyy\njohonkin, jonka hän ymmärtää; ja hän osaa vyörytellä suustaan säkeitä\nkuin paraskin näyttelijä, mutta paneppas hänet, Jumala nähköön,\nvarastamaan hanhi-eukon munia, niin saisi hän ukko-hanhelta varmasti\nselkäänsä.»\n\n»Ja Sinäkin tulet esittämään osaa hänen vastaisessa näytelmässään?»\nkysyi Tressilian, jota huvitti pojan rohkea keskustelutapa ja hänen\novela ihmistuntemuksensa.\n\n»Varmasti», vastasi Rikhard Sludge, »hän on sen jo luvannut; ja jos hän\nrikkoo sanansa, käy hänen huonosti; sillä annappas kun minä vain pääsen\nhäneen hampaineni kiinni ja samassa nytkäytän päätäni alaspäin, niin\npaiskaan minä hänet menemään sellaista vauhtia että luut ruskavat. —\nVaikka en minä hänelle sentään viitsisi niin kovin pahaa tehdä», jatkoi\npoika, »sillä se ikävystyttävä ukkohöpsö on suurella vaivalla opettanut\nminulle kaikki mitä itse tiesi. — Mutta se siitä. — Tässähän sitä jo\nollaankin seppä Waylandin pajan ovella.»\n\n»Pilailethan, pikku-ystäväni», virkkoi Tressilian; »tässähän näkyy vain\nautio nummi ja cornwallilaisen muinaishaudan tapainen kivikehä, suurin\nkivi keskellä.»\n\n»Niinpä niin», sanoi poika, »ja tuo suuri laakea kivi siinä keskellä,\njoka lepää poikittain näiden toisten pystyssä törröttäväin päällä, on\nseppä Waylandin maksupöytä, ja siihen pitää Teidän lukea rahanne.»\n\n»Mitä Sinä sillä hassutuksella tarkoitat?» kysyi matkustaja, joka\njo alkoi kiukustua poikaan ja suuttua itseensä, kun oli ruvennut\nluottamaan moiseen löylynlyömään oppaaseen.\n\n»No», vastasi Dickie irvistellen, »Teidän täytyy sitoa hevosenne tuohon\npystykiveen kiinnitettyyn renkaaseen, sitten viheltää kolme kertaa ja\nlaskea hopearahanne tuolle toiselle laakealle kivelle, poistua kehästä,\nistuutua lännen puolelle tuota pientä viidakkoa ja varoa, ett'ette\nkatso oikealle ettekä vasemmalle kymmeneen minuuttiin tai niin pitkään\naikaan kun kuulette vasaran pauketta, ja kun se on lakannut, lukekaa\nrukouksianne niin kauvan kuin laskisitte sataan, tai laskekaa vain\nsataan, se tekee saman asian — palatkaa sitten kehään, ja Te olette\nhuomaava rahanne kadonneeksi ja hevosenne kengitetyksi.»\n\n»Rahani kadonneeksi, se on ainakin varmaa!» virkkoi Tressilian; »mutta\nmitä muuhun tulee — kuuleppas, poikaseni, minä en ole koulumestarisi,\nmutta jos Sinä rupeat ilvehtimään kanssani, otan osan hänen\ntehtävistään huolekseni ja annan Sinulle oikein aika mekosta.»\n\n»Kyllä vain, jos saatte minut kiinni!» pilkkasi poika, lähtien samassa\njuosta vilkkasemaan pitkin nummea nopeudella, joka teki tyhjäksi kaikki\nTressilianin yritykset saavuttaa häntä, raskaat saappaansa kun vielä\nhaittasivat häntä. Eikä suinkaan ollut vähimmän kiusallista pojan\nkujeilussa se seikka, ett'ei hän pitänyt vähääkään kiirettä, muka\nvaaraa välttääkseen tai pelon jouduttamana, vaan pysytteli aina niin\nlähellä, että Tressilian hullaantui jatkamaan takaa-ajoansa, sitten\nlivahtaen syrjään tuulen vauhdilla, juuri kun hänen vainoojansa luuli\nsaavansa häntä kauluksesta, ja kierrellen ja kaarrellen joka taholle,\nkuitenkin niin, ett'ei hän poistunut kovin kauvas alkuperäisestä\nlähtöpaikastaan.\n\nTätä kesti niin kauvan kunnes Tressilian pysähtyi aivan väsyneenä,\naikeissa luopua takaa-ajosta sydämellisesti kirottuaan tuota\nrumaa rasavilliä, joka oli houkutellut hänet niin naurettavaan\nponnisteluun. Mutta poika, joka entiseen tapaansa oli asettunut\neräälle mäennyppylälle aivan hänen eteensä, alkoi taputtaa laihoja\nkäsiään, osoitella häntä kurttuisilla sormillaan ja väännellä hurjaa,\ninhoittavaa naamaansa niin hassunkuriseen naurun ja pilkan ilmeeseen,\nettä Tressilian alkoi puoliksi uskoa olevansa tekemisissä todellisen\ntontun kanssa.\n\nÄärimmilleen raivostuneena ja samalla tuntien tavatonta halua räjähtää\nnauruun, niin kummallisia olivat pojan irvistykset ja eleet, palasi\nCornwallin mies hevosensa luo ja nousi sen selkään, aikoen siten\nparemmalla menestyksellä ryhtyä ajamaan Dickietä takaa.\n\nHeti kun poika näki hänen nousevan ratsaille, huusi hän Tressilianille,\nett'ei hänen tulisi turhanpäiten vaivata Sukkajalkaansa, vaan että hän\npalaisi sillä ehdolla, että hän pitäisi hyppysensä hänestä erossa.\n\n»Minä en suostu mihinkään ehtoihin Sinun kanssasi, inhoittava vekara!»\nhuusi Tressilian; »minä kyllä saan Sinut tuossa paikassa kynsiini.»\n\n»Ahaa, herra Matkustaja», virkkoi poika, »tässä on aivan lähellä suo,\njoka nielisi koko kuningattaren henkivartijajoukon hevosineen päivineen\n— minä menen sinne, ja saadaanpa nähdä, tuletteko Te perässä. — Ennen\nTe kuulette ruovonpäristäjän narisevan ja villisorsan kirkuvan, ennen\nkuin Te saatte minut väkisin käsiinne, sen minä takaan.»\n\nTressilian katsahti ympärilleen ja päätti kummun takana leviävän maan\nnäöstä pojan voivan olla oikeassa, ja havaitsi siis parhaaksi ruveta\nhieromaan rauhaa niin nopsajalkaisen ja teräväpäisen vihollisen kanssa.\n— »Tule pois tänne», houkutteli hän, »Sinä sen vietävän nulikka!\n— Heitä tuo ilkamointisi ja irvistelysi ja tule tänne, minä en tee\nSinulle mitään pahaa, niin totta kuin olen aatelismies.»\n\nPoika noudatti hänen kehoitustaan täydellisellä luottamuksella\nja hyppi ja heipparoi alas kummultaan, pitäen koko ajan tarkasti\nsilmällä Tressiliania, joka jälleen hevosensa selästä laskeuduttuaan\nseisoi siinä ohjat kädessä hengästyneenä ja puolittain menehtyneenä\nturhista ponnistuksistaan, kun sitä vastoin pojan pisamaisella\notsalla ei näkynyt ainoatakaan hikipisaraa, vaan näytti se aivan\nkuivalta, haalistuneelta, luulaihan pääkallon verhoksi pingoitetulta\nnahkapaperilta.\n\n»Sanoppas nyt, Sinä sen pahuuksen pirulainen», virkkoi Tressilian,\n»miksi Sinä minulle tällaista teet ja miksi Sinä koetat uskotella\nminulle niin perin hassuja? Näytä nyt minulle oikein totuudessa sen\nsepän paja, ja minä annan Sinulle niin paljon rahaa, että Sinä voit\nostaa sillä omenoita koko talveksesi.»\n\n»Vaikka Te antaisitte minulle kokonaisen omenatarhan», vastasi Dickie\nSludge, »en osaisi opastaa Teitä paremmin kuin olen opastanut.\nLaskekaa hopearahanne laakealle kivelle — viheltäkää kolme kertaa —\nja tulkaa sitten istumaan tänne tämän pensaikon länsipuolelle; minä\nistun vieressänne ja annan Teille vapaan vallan vääntää niskani nurin,\nell'ette kuule sepän ryhtyneen työhönsä kaksi minuuttia sen jälkeen kun\nolemme asettuneet paikoillemme.»\n\n»Haluaisinpa tarttua sanaasi», virkkoi Tressilian, »jos Sinä saisit\nminut tekemään puoliksikin niin naurettavia omaksi pahanilkiseksi\niloksesi. — Mutta oli miten tahansa, minä koetan taikakeinoasi. —\nKas nyt minä siis sidon hevoseni tähän pystykiveen — ja sitten täytyy\nminun laskea hopearahani tähän ja viheltää kolme kertaa, eikö niin?»\n\n»Niin kyllä, mutta Teidän pitää viheltää kovemmin, tuohan on vain\nhöyhenettömän rastaanpojan piipitystä», neuvoi Dickie, kun Tressilian\nrahan pudotettuaan, puolittain häpeissään hullusta yrityksestään,\nvihelsi huolimattomasti. — »Teidän pitää viheltää kovemmin, sillä\nkuka tietää, missä kutsumanne seppä tällä hetkellä oleilee? — Minun\nnähdäkseni saattaa hän olla parast'aikaa vaikka Ranskan kuninkaan\ntalleissa.»\n\n»Kuinka, Sinähän sanoit äsken, ett'ei hän ole mikään paholainen?»\nvirkkoi Tressilian.\n\n»Piru tai ihminen», vastasi Dickie, »minä näen, että minun täytyy\nkutsua häntä Teidän puolestanne»; ja hän vihelsi niin kimakasti,\nvoimakkaasti ja terävästi, että Tressilianin korvat olivat vähällä\nhaljeta. — »Sitä sopii sanoa viheltämiseksi», jatkoi hän sitten,\nmerkin kolmasti kerrattuaan; »ja nyt piiloon, piiloon, tai Sukkajalka\nei pääse kenkään koko päivänä.»\n\nTressilian, miettien mikä tämän ilveilyn päätöksenä tulisi olemaan,\nmutta uskoen kuitenkin siitä jotakin vakavampaa tulevan, koska poika\noli niin luottavaisesti antautunut hänen valtaansa, suostui lähtemään\nsille puolelle pikku pensaikkoa, joka oli kauvimpana kivikehästä, ja\nistuutui nurmelle: ja kun sittenkin saattoi tapahtua, että kaikki tämä\noli vain salajuonta hänen hevosensa varastamiseksi, iski hän kouransa\npojan kaulukseen pitääkseen häntä panttina ratsunsa turvallisuudesta.\n\n»No, hiljaa nyt ja kuunnelkaa!» sanoi Dickie kuiskaten; »pian kuulette\nTe sellaisen vasaran paukkuvan, joka ei olekkaan tehty mistään\nmaallisesta raudasta, vaan joka putosi kivenä kuusta.» Ja heti\nsenjälkeen kuuli Tressilian tosiaankin hiljaisen vasarankalkkeen, aivan\nniinkuin kengittäjä olisi ollut työssä. Tuollainen outo ääni niin\nautiolla paikalla sai hänet vastoin tahtoaankin säpsähtämään; mutta\nkatsahtaessaan poikaan ja nähdessään hänen kasvojensa ilkamoivasta ja\npilkallisesta ilmeestä, että tuo ovela vekara näki hänen pelkonsa ja\nnautti siitä, tuli hän täydelleen vakuutetuksi siitä, että kaikki oli\nsovittua petosta, ja hän päätti ottaa selvän, kuka oli tämän ilveilyn\ntakana, ja mikä oli sen tarkoitus.\n\nHän pysyi siis aivan rauhallisena paikoillaan koko sen ajan, jolloin\nvasara kilisi, ja joka ei kestänyt kauvempaa kuin mikä tavallisesti\nmenee yhden jalan kengittämiseen. Mutta heti kun kalke lakkasi,\nhyökkäsi Tressilian, odottamatta oppaansa määräämää aikaa, miekka\nkädessä ylös, kiersi juosten pensaikon ja seisoi kohta vastapäätä\nmiestä, jolla oli edessään kenkämestarin tavallinen nahkaverho, mutta\njoka muutoin oli kylläkin oudosti puettu pörröiseen karhunnahkaan\nja samanlaiseen lakkiin, mikä melkein kokonaan peitti hänen mustat,\nnokiset kasvonsa. — »Tulkaa pois, tulkaa pois!» huusi poika\nTressilianille, »taikka se repii Teidät kappaleiksi — ei kukaan enään\nelä hänet nähtyään.»— Tuo näkymätön, mutta nyt täysin näkyväinen seppä\nkohotti tosiaankin vasaransa ja aikoi ilmeisesti ryhtyä tappeluun.\n\nMutta kun poika huomasi, ett'eivät hänen omat pyytelynsä eikä\nkenkämestarin uhkaava käytös kyenneet muuttamaan Tressilianin\naikomusta, vaan että hän päinvastoin kävi uhmailemaan vasaraa\npaljastetuin miekoin, huusi hän vuorostaan sepälle: »Wayland, älä koske\nhäneen, taikka Sinun käy huonosti! — se herra on oikea aatelisherra ja\nrohkea.»\n\n»Sinä olet siis pettänyt minut, Flibbertigibbet?» karjaisi seppä, »sen\npahempi Sinulle!»\n\n»Oletpa kuka tahansa», sanoi Tressilian, »minun puoleltani ei Sinulla\nole mitään pelkäämistä; niinpä kerrokin siis minulle, mitä tämä\ntällainen temppuilu merkitsee ja miksi Sinä harjoitat ammattiasi näin\nsalaperäisellä tavalla?»\n\nMutta seppä huusi Tressilianiin kääntyen uhkaavalla äänellä: »Kuka\nrohkenee vaivata kysymyksillään Valon Kristallilinnan Omistajaa,\nViheriän Jalopeuran Herraa, Punaisen Lohikäärmeen Ratsastajaa? — Pois\ntäältä! Suori matkoihisi, ennenkuin minä manaan Talpackin tulisine\npeitsineen tappamaan, musertamaan ja hävittämään!» Nämä sanat karjui\nhän rajusti elehtien ja vasaraansa heilutellen.\n\n»Vaiti siinä, kurja petturi mustalaisloruinesi!» vastasi Tressilian\nhalveksivasti, »ja seuraa minua lähimmän kruununmiehen pakeille, tai\nminä isken kallosi mäsäksi.»\n\n»Malta, malta, minä pyydän Sinua, hyvä Wayland!» sanoi poika; »usko\nminua, tässä ei Sinun mahtaileva kiljumisesi nyt auta; Sinun täytyy\nruveta sopupuheisiin.»\n\n»Minä luulen, kunnioitettava herra», virkkoi seppä, laskien vasaransa\nalas ja puhuen sävyisämmällä ja nöyremmällä äänellä, »että kun\ntällainen köyhä mies vain suorittaa päivätyönsä, hänen sallittaisiin\ntoimittaa se omalla tavallaan. Hevosenne on kengitetty ja seppä\nmaksettu. — Mitä siis enempää aikailette, nouskaa hevosenne selkään ja\njatkakaa matkaanne.»\n\n»Ei, ystäväiseni, Sinä erehdyt», vastasi Tressilian; »jokaisella on\noikeus temmaista naamari petturin ja veijarin kasvoilta; ja Sinun\nelintapasi johtavat epäilemään, että Sinä olet molempia.»\n\n»Jos sellainen on päätöksenne, herra», sanoi seppä, »saatan minä\nturvautua vain väkivaltaan, jota minä en suinkaan mielelläni käyttäisi\nTeitä vastaan, herra Tressilian; ei sen takia, että minä pelkäisin\nTeidän asettanne, vaan koska minä tunnen Teidät kunnianarvoiseksi,\njalomieliseksi, todelliseksi aatelismieheksi, joka pikemmin auttaisi\nkuin vahingoittaisi pulaan joutunutta miesparkaa.»\n\n»Hyvin puhuttu, Wayland», sanoi poika, joka oli tuskallisesti\nodottanut heidän keskustelunsa päätöstä. »Mutta menkäämme luolaasi,\nukkoseni, sillä voisipa olla terveydellesi vaarallista seisoa täällä\nhaastelemassa ulko-ilmassa.»\n\n»Olet oikeassa, kääpiötonttuni», vastasi seppä; ja astuen pienen\nviidakon sille puolelle, joka oli lähinnä kivikehää ja vastapäätä\nsitä puolta, missä hänen työnantajansa oli äsken ollut piilossa,\npaljasti hän taitavasti oksilla peitetyn lasku-oven, avasi sen ja\nhävisi maan sisään heidän näkyvistään. Huolimatta uteliaisuudestaan,\nepäröi Tressilian hieman seuratako häntä vai eikö paikkaan, mikä hyvin\nhelposti saattoi olla rosvoluola, etenkin kun hän kuuli sepän äänen\nhuutavan maan uumenista: »Flibbertigibbet, tule Sinä viimeiseksi ja\nsulje tarkoin lasku-ovi!»\n\n»Oletteko nyt jo saanut kylliksenne seppä Waylandista?» kuiskasi\nnulikka pahanilkisesti virnistellen Tressilianille ikäänkuin viitaten\nkumppaninsa epäröimiseen.\n\n»En vielä», vastasi Tressilian lujasti, ja voittaen hetkellisen\nepävarmuutensa laskeutui hän ahtaaseen porraskäytävään, johon ovi\njohti, ja häntä seurasi Dickie Sludge, joka sulki laskuluukun perästään\nja esti siten pienimmänkin valonkajastuksen tunkeutumasta sisään.\nPortaita riitti kuitenkin vain muutamia askeleita, ja niin tultiin\nlyhyeen, vaakasuoraan käytävään, jonka päässä tuikutti kolkonpunainen\ntuli. Saavuttuaan tähän kohtaan, paljastettu miekka yhä kädessään,\nhuomasi Tressilian, että käännös vasempaan johti hänet ja aivan hänen\nkintereillään kulkevan Dickien pieneen nelikulmaiseen holviin; sen\nnurkkaan kyhätyssä ahjossa hehkui hiiliä, joista tupruava savu täytti\nhuoneen vastenmielisellä katkulla, mikä olisi ollut aivan tukahuttava,\nellei paja olisi jonkun salaisen aukon kautta ollut yhteydessä\nulkoilman kanssa. Punaisina hehkuvista sysistä ja rautavitjoissa\nriippuvasta lampusta leviävä valo näytti, paitsi alasinta, palkeita,\npihtejä, vasaroita, useita valmiita hevosenkenkiä ja muita kenkäraution\ntoimeen kuuluvia kapineita, myöskin tuli-astioita, lasikulhoja,\nsulatuskauhoja, tislaimia ja muita kullantekijän työkaluja. Sepän\nouto ulkomuoto ja pojan rumat, kummalliset kasvot, nähtyinä savuavien\nhiilien ja viimeisiään lepattavan lampun hämärässä, kaameassa valossa,\nsopivat erinomaisen hyvin tähän salaperäiseen ympäristöön, ja olisi\nmoinen näky näinä taika-uskon aikoina pannut monen miehen rohkeuden\nkovalle koetukselle.\n\nMutta luonto oli lahjoittanut Tressilianille lujat hermot, ja hänen\njo alkuaankin hyvää kasvatustaan olivat uutterat opinnot parantaneet\nsiihen määrään, ett'ei mikään taika-uskoinen pelko päässyt tunkeutumaan\nhänen mieleensä; ja ympärilleen katsahdettuaan kysyi hän uudestaan\nkäsityöläiseltä, kuka tämä oli ja miten hän osasi puhutella häntä hänen\noikealla nimellään.\n\n»Teidän Korkeutenne muistanee», vastasi seppä, »että noin kolmisen\nvuotta sitten, Lucianpäivän aattona, muuan vaelteleva silmänkääntäjä\ntuli erääseen devonshireläiseen linnaan ja että hän siellä esitti\ntaitoaan eräälle korkeasti kunnioitettavalle ritarille ja kauniille\nseurueelle. — Minä näen Teidän Korkeutenne kasvoista, niin pimeä kuin\ntäällä onkin, ett'ei muistini ole minua pettänyt.»\n\n»Olet kertonut tarpeeksi», virkkoi Tressilian, kääntyen poispäin,\nikäänkuin salatakseen puhujalta niitä tuskallisia muistoja, jotka tämän\nsanat olivat tietämättään, tahtomattaan hänessä herättäneet.\n\n»Silmänkääntäjä», jatkoi seppä, »näytteli osansa niin hyvin,\nettä seurueen sivistymättömät maalaiset ja maalaisten tapaiset\npikkuherratkin pitivät hänen taitoaan vähintäin noituutena; mutta\njoukossa oli myös muuan noin viidentoistavuotias neitonen — suloisin\nolento, mitä olen koskaan nähnyt — jonka ruusuiset posket kalpenivat\nja kirkkaat silmät himmenivät minun esittämistäni ihmeistä.»\n\n»Vaiti, minä käsken, vaiti!» pyysi Tressilian.\n\n»Minä en tahdo suinkaan loukata Teidän Korkeuttanne», jatkoi mies;\n»mutta minulla on syytä muistaa, että Te, tuon nuoren tytön pelkoa\nvaimentaaksenne, suvaitsitte alentua selvittämään tapaa, millä nämä\nkummalliset temput suoritettiin ja saattamaan tuon ilveilijäparan\nhäpeään paljastamalla hänen taitonsa salaisuudet yhtä kätevästi\nkuin olisitte Te ollut hänen ammattiveljiään. — Hän olikin, se\nmyönnettäköön, niin ihana neitonen, että häneltä hymyä houkutellakseen\nolisi kuka mies tahansa —»\n\n»Ei sanaakaan enää hänestä, minä neuvon Sinua!» huudahti Tressilian;\n»minä muistan hyvin sen illan — se oli yksi elämäni harvoja onnellisia\niltoja.»\n\n»Hän on siis tiessään», virkkoi seppä, omalla tavallaan selittäen sen\nhuokauksen, jonka Tressilian päästi viimeisiä sanoja lausuessaan. —\n»Hän on siis tiessään, tuo nuori, kaunis, rakastettu olento! — Pyydän,\nsuokaa anteeksi, kunnioitettava herra — minun olisi pitänyt takoa\ntoista rautaa — huomaanpa varomattomasti iskeneeni naulan lihaan.»\n\nNäihin sanoihin liittyi jonkunlaista luonnollista, suorasukaista\nsääliä, ja se suostutti Tressilianin hieman suosiollisemmaksi tuolle\nköyhälle käsityöläiselle, jota hän aikaisemmin oli ollut taipuvainen\ntuomitsemaan hyvinkin ankarasti. Sillä mikäänhän ei niin pian lauhduta\nonnetonta, kuin todellinen tai näennäinen osanotto hänen suruihinsa.\n\n»Minun tietääkseni», jatkoi Tressilian puhetta hetkisen vaijettuaan,\n»olit Sinä niihin aikoihin iloinen veitikka, joka osasit hauskutella\niltaseuruetta laululla ja jutuilla ja kolmikielisen viulun\nvingutuksella yhtä hyvin kuin taitotempuillasikin — mitenkä tapaan\nminä Sinut nyt ahkerana käsityöläisenä harjoittamasta ammattiasi näin\nkolkossa asunnossa ja niin eriskummallisissa olosuhteissa?»\n\n»Tarinani ei ole pitkä», vastasi seppä; »mutta Teidän Korkeutenne on\nsentään parempi kuunnella sitä istualtaan kuin seisaaltaan!» Näin\nsanoen toi hän tulen ääreen kolmijalkaisen tuolin, varaten toisen\nitselleen, kun taas Dickie Sludge eli Flibbertigibbet, kuten seppä\npoikaa nimitti, siirsi jakkaransa aivan hänen jalkojensa juureen ja\ntuijotti häneen niin väkevän uteliaisuuden valtaamana, että hänen\nahjotulen valaisemat kasvonsa näyttivät aivan vääntyneiltä. —\n»Sinäkin», virkkoi seppä hänelle, »saat nyt, kuten hyvin ansaitsetkin,\nkuulla elämäni lyhyen tarinan, ja yhtä hyväpä on se Sinulle tosiaan\nkertoakin kuin jättää se Sinun itsesi nuuskittavaksi, sillä luonto ei\nole ikinä sijoittanut terävämpää älyä kehnompaan kuoreen. — No niin,\nherra, jos halpa tarinani voi Teitä huvittaa, on se käskettävissänne.\n— Mutta ettekö tahtoisi viinasiemausta? Saatanpa vakuuttaa Teille,\nettä minulla tässä kurjassa komerossakin on sitä hieman varastossa.»\n\n»Älä nyt siitä haastele», vastasi Tressilian, »vaan käy tarinaasi,\nsillä minulla ei ole tässä liikoja aikoja.»\n\n»Teillä ei tule olemaan mitään syytä katua viipymistänne», virkkoi\nseppä, »sillä hevosenne ennättää tällä välin päästä paremman muonan\nmakuun kuin aamulla, jotta se sitten taas jaksaa joutuisammin katkaista\ntaivalta.»\n\nNäin puhein lähti kenkämestari holvista, palaten muutamien minuuttien\nkuluttua takaisin. — Mutta tähän me pysähdymme, siirtääksemme hänen\nkertomuksensa alun toiseen lukuun.\n\n\n\n\nXI Luku.\n\n\n    Herrani se osaa senkin tempun,\n    (Koko taitoaan en kerro, nääs kun\n    Yksissä me teimme kujeitamme)\n    Että maantien, jota ratsastamme,\n    Tästä hamaan Canterburyyn asti\n    Kääntää nurin aika taitavasti,\n    Vielä kultiin, hopeihin sen peittäin.\n\n    _Tuomioherran palvelijan esipuhe — Canterburyn Tarinoita_.\n\nSeppä aloitti kertomuksensa seuraavin sanoin: — »Minut kasvatettiin\nrautioksi, ja minä taisinkin työni yhtä hyvin kuin kuka tahansa\nmustasorminen, nahkaverhoinen, nokinaamainen tämän jalon ammatin\nharjoittaja. Mutta minä väsyin soittelemaan vasarasäveleitä\nrauta-alasimella, ja minä läksin maailmalle, missä minä tutustuin\nerääseen kuuluisaan silmänkääntäjään, jonka sormet olivat käyneet liian\nkankeiksi temppuihin ja joka halusi oppilasta avukseen tämän jalon\nsalataiteen harjoittamiseen. Minä palvelin häntä kuusi vuotta, kunnes\ntulin vuorostani mestariksi — ja minä vetoan Teidän Korkeuteenne,\njonka arvostelusta ei käy väitteleminen, enkö ollut oppinut\nsuorittamaan kujeitani ja koukkujani verrattain hyvin?»\n\n»Erinomaisen hyvin», vastasi Tressilian; »mutta koetahan kertoa\nlyhyesti.»\n\n»Eipä pitkää aikaa sen jälkeen kun olin esiintynyt ritari Hugh\nRobsartin talossa Teidän Korkeutenne ollessa läsnä», jatkoi seppä,\n»kiipesin minä näyttämölle ja mylvin säkeitä kilpaa parhaimpien kanssa\nsekä 'Mustassa Härässä', Globessa ja Fortunassa että muualla; mutta\nminä en enää tiedä, miten siinä kävi — omenoita oli sinä vuonna\nsiunautunut niin viljalti, että kahdenpennin parven pojanvekarat eivät\nhaukanneet niistä muuta kuin yhden suupalan ja heittivät loput sen\nnäyttelijän niskaan, joka kulloinkin sattui olemaan esillä. Niin sain\nminä siitäkin kyllikseni — luovuin puolesta osastani seurueeseen —\nlahjoitin harjoitusmiekkani eräälle toverilleni — korkeakorkoiset\nsaappaani pukuvarastoon, ja käänsin koreasti teaterille selkäni.»\n\n»Hyvä, ystäväiseni», virkkoi Tressilian, »entä mihin juoneen sitten\nryhdyit?»\n\n»Minusta tuli», vastasi seppä, »osaksi oppilas, osaksi palvelija\nmiehelle, joka suurella taidolla mutta vähillä varoilla harjoitti\nlääketieteilijän ammattia.»\n\n»Toisin sanoen», oikaisi Tressilian, »Sinusta tuli puoskarin kätyri.»\n\n»Hiukan parempi mies sentään, toivoakseni, hyvä herra Tressilian»,\nvastasi taitoniekka; »ja kuitenkin olivat meidän temppumme, totta\npuhuakseni, sangen seikkailunomaista laatua, ja lääketaitoa, jonka\nminä olin saavuttanut alustavilla opinnoillani hevosten käsittelyssä,\nsovitettiin myös usein ihmisiin. Vaikka ovathan kaikkien tautien\nsiemenet oikeastaan samat; ja jos tärpätti, terva, piki ja häräntali\nkeltaiseen inkivääriin, mastikkipihkaan ja kynsilaukkaan sekoitettuina\nvoivat parantaa hevosen, jota on naula haavoittanut, niin en ymmärrä,\nmiks'ei sama lääke tehoisi ihmiseen, jota on miekalla sohaistu. Mutta\nmestarini menettelytavat ja taito olivat minun yrittelyjäni paljoa\netevämmät ja pyrkivät paljoa vaarallisempiin saavutuksiin. Hän ei ollut\nainoastaan rohkea seikkailija käytännöllisen lääkitystaidon alalla,\nvaan osasi hän myös, jos niiksi tuli, lukea tähdistä ja selvitellä\nihmisten onnenvaiheita, joko sitten syntymähetken merkeistä, kuten hän\nsanoi, tai muulla tavoin. Hän oli oppinut lääkejuomain valmistaja ja\nsyvällinen kemisti — hän yritti useammankin kerran hyydyttää elohopeaa\nja väitti astuneensa aimo askeleen viisasten kiveä kohti. Minulla on\nvieläkin tallessani muuan hänen tätä aihetta käsittelevä tutkimuksensa,\nja jos Teidän Korkeutenne siitä mitään ymmärtää, niin luulenpa Teidän\npäässeen pitemmälle kuin kaikki ne, jotka ovat sen lukeneet, ja kuin\nsekin mies, joka sen kirjoitti.»\n\nJa seppä ojensi Tressilianille nahkapaperikäärön, jossa ylhäällä\nja alhaalla ja reunoissa näkyi seitsemän kiertotähden merkkejä\nkummallisesti yhtyneinä taikakuvioihin ja kreikkalaisiin ja\nheprealaisiin lauselmiin. Keskellä oli muutamia latinankielisiä, jonkun\nsalattujen tieteiden tutkijan kirjoittamia säkeitä, niin sirosti\npiirrettyinä, ett'ei paikan hämäryyskään estänyt Tressiliania niitä\nlukemasta. Niiden sisällys oli seuraavaa laatua: —\n\n    »Si fixum solvas, faciasque volare solutum,\n    Et volucrem figas, facient te vivere tutum;\n    Si pariat ventum, valet auri pondere centum;\n    Ventus ubi vult spirat — Capiat qui capere potest.»\n\n»Minä vakuutan Sinulle», virkkoi Tressilian, »että kaikki, mitä minä\nymmärrän tästä sianlatinasta, on siinä, että viimeiset sanat näyttävät\nmerkitsevän: 'Käsitti, kuka käsittää voi!'»\n\n»Se se olikin», jatkoi seppä, »juuri se periaate, jonka mukaan arvoisa\nystäväni ja mestarini, tohtori Doboobie, aina sovitti toimintansa,\nkunnes hän omista kuvitteluistaan hassahtaneena ja suuresta\nkemistitaidostaan pöyhistyneenä alkoi tuhlata itseään pettäen rahaa,\njonka hän oli ansainnut muita pettämällä; hän joko löysi tai rakensi\nitse — en tiedä, kuinka päin asia oli — tämän salaisen työkammion,\njohon hän tapasi sulkeutua sekä potilaittensa että oppilaittensa\nnäkyviltä, niin että nämä epäilemättäkin arvelivat hänen pitkien ja\nhämäräperäisten poistumistensa tavallisesta asunnostaan Farringdonin\nkaupungista aiheutuneen hänen edistymisestään salatuissa tieteissä ja\nhänen yhteydestään näkymättömän maailman kanssa. Minuakin yritti hän\npettää; mutta vaikka en häntä suoranaisesti vastustanutkaan, näki hän\nkuitenkin minun tietävän liian paljon hänen salaisuuksistaan ollakseni\nkauvemmin hänen vaaraton toverinsa. Sillä välin tuli hänen nimensä\nkuuluisaksi, tai pikemminkin surkeankuuluisaksi, ja moni niistä, jotka\nkääntyivät hänen puoleensa, uskoi häntä vakavasti noidaksi. Vieläpä\ntoi hänen luuloteltu salaisten tieteiden tuntemuksensa hänen luokseen\navunetsintään miehiä, jotka olivat liian mahtavia tässä mainittaviksi,\nasioissa, jotka olivat liian vaarallisia tässä kerrottaviksi. Toiset\ntaas kirosivat ja uhkailivat häntä ja antoivat minulle, hänen\ntutkimustensa viattomalle apulaiselle pilkkanimen Pirun Sanansaattaja,\nmikä suuntasi aina päätäni kohti aika kivituiskun milloin vain\nrohkenin näyttäytyä kylän kujilla. Vihdoin mestarini katosi äkkiä,\nsanottuaan minulle tulevansa tähän työpajaan ja kiellettyään minua\nhäntä häiritsemästä ennen kuin kahden päivän päästä. Kun tämä aika oli\nkulunut, aloin huolestua ja läksin tähän maanalaiseen komeroon, missä\ntapasin tulet sammuneiksi ja työkalut heitellyiksi hujan hajan; samalla\noli oppinut Doboobius, kuten hän tapasi nimittää itseään, jättänyt\nminulle kirjelipun, missä hän ilmoitti, ett'emme koskaan enää tulisi\ntapaamaan toisiamme, sekä jätti minulle perinnöksi koko kemiallisen\ntavaravarastonsa sekä nahkapaperikäärön, jota juuri Teille näytin,\nmanaten minua ankarasti tutkimaan sen ilmaisemaa salaisuutta, joka\nerehtymättömästi oli johtava minut sen ainoan oikean suuren tiedon\nperille.»\n\n»Ja seurasitko Sinä tätä viisasta manausta?» kysyi Tressilian.\n\n»Kunnioitettava herra, en», vastasi seppä; »sillä koska olin jo\nluonnoltani varovainen sekä sitäpaitsi epäluuloinen tietäessäni, kenen\nkanssa olin tekemisissä, tutkin minä kaikki nurkat ja pielet niin\ntarkoin, ennen kuin uskalsin edes valkeata sytyttää, että lopulta\nlöysin pienen, huolellisesti tulipesän alle kätketyn ruutitynnyrin,\njoka oli ilmeisesti asetettu sinne siinä tarkoituksessa, että heti kun\nminä aloittaisin sen suuren metallien muuttamistyöni, täten syntyvä\nräjähdys muuttaisi holvin ja kaikki, mitä siinä olisi, rauniokasaksi,\njosta siis samalla olisi tullut sekä minun surmansijani että hautani.\nTämä paransi minut kullantekohulluudesta, ja mielelläni olisin minä\njälleen palannut alasimen ääreen heiluttelemaan rehellistä vasaraa;\nmutta kuka toisi hevosensa Pirun Sanansaattajan kengitettäväksi?\nSillä välin olin minä kuitenkin voittanut ystäväkseni kunnon\nFlibbertigibbetini, hänen käydessään Farringdonissa koulumestarinsa,\nviisaan Erasmus Lupasen kanssa, opettamalla hänelle muutamia\nsellaisia salatemppuja, joista hänen ikäisensä pojat pitävät; ja\nmonen neuvottelun perästä suostuimme siitä, että kosk'en minä voinut\nsaada työtä tavallisin keinoin, minun oli koettaminen hankkia ansiota\nkäyttämällä hyväkseni näiden tietämättömäin talonpoikain typerää\npelkoa, ja kun tämä kunnon Flibbertigibbet on kaikkialle levittänyt\nmainettani, ei minulta olekaan tointa puuttunut. Mutta siinä on aina\nliian suuri vaara tarjolla, ja minä pelkään, että minut lopultakin\nvangitaan noitana; niin että minä vain etsin tilaisuutta poistuakseni\ntästä maanalaisesta luolasta, kunhan vain pääsisin jonkun jalon\nhenkilön suojaan rahvaan raivoa välttäen, jos minut satuttaisiin\ntuntemaan.»\n\n»Ja tunnetko Sinä», virkkoi Tressilian, »tämän tienoon tiet\ntäydellisesti?»\n\n»Minä osaisin ratsastaa niistä joka tuuman sydän-yöllä», vastasi seppä\nWayland, sillä sen nimen oli tämä tieteiden tutkija omaksunut.\n\n»Mutta eihän Sinulla ole hevosta ratsastaaksesi?» kysyi Tressilian.\n\n»Anteeksi», vastasi Wayland; »minulla on niin hyvä ratsu, ett'ei ikinä\nperintötalollinen ole paremman selässä keikkunut; sillä unohdinpa\nsanoa, että se oli oivallisin osa tohtorin jättämiä peruja, ottamatta\nlukuun hänen paria syvällisintä lääketieteellistä salaisuuttaan, jotka\nminä ongin tietooni hänen aavistamattaan ja vastoin hänen tahtoansa.»\n\n»Pese naamasi ja siivoa partasi», sanoi Tressilian; »laita pukusi\nniin hyvään kuntoon kuin voit ja heitä menemään nuo hassunkuriset\nkoristuksesi; sillä jos tahdot olla vaitelias ja uskollinen, saat Sinä\nseurata minua jonkun aikaa, siksi kunnes kepposesi ennättävät täällä\nunhottua. Sinullahan on luullakseni sekä taitoa että rohkeutta, ja minä\nkykenen palkitsemaan molempia.»\n\nSeppä Wayland suostui ilomielin ehdotukseen ja vakuutti uskollisuuttaan\nuudelle isännälleen. Lyhyessä ajassa toimitti hän niin suuren\nmuutoksen alkuperäisessä näössään pukua muuttamalla, partaansa ja\ntukkaansa siivoamalla ja muilla tempuilla, ett'ei Tressilian voinut\nolla huomauttamatta hänen tuskin enää suojelijaa tarvitsevan, kosk'ei\nainoakaan hänen entisistä tuttavistaan häntä enää tuntisi.\n\n»Velalliseni eivät ainakaan maksaisi minulle saataviani», sanoi Wayland\npäätään pudistaen; »mutta velkojiani ei kai olisi niin helppo sokaista.\nEnkä minä tosiaankaan tunne itseäni täysin turvalliseksi muutoin kuin\nsellaisen jalosyntyisen ja jalomielisen aatelismiehen suojeluksessa\nkuin Teidän Korkeutenne on.»\n\nNäin puhein johti hän Tressilianin luolasta. Sitten huusi hän lujasti\npoikaa, joka hetkisen kuluttua saapuikin hevosenkaluja kantaen; sitten\nsulki Wayland ja peitti huolellisesti laskuluukun, huomauttaen, että\ntarpeen tullen voisi tämä maanalainen komero olla hyvä olemassa,\npuhumattakaan siitä, että sinne jääneillä työkaluillakin oli oma\narvonsa. Omistajansa vihellyksestä ilmestyi heidän eteensä hevonen,\njoka oli rauhallisesti pureskellut ruohoa läheisellä yhteislaitumella\nja joka oli tähän merkkiin tottunut. Sepän varustaessa sitä matkaan,\nkiristeli Tressilian oman ratsunsa vöitä, ja vähän ajan kuluttua olivat\nmolemmat valmiita nousemaan satulaan.\n\nSamassa tuli Sludge heittämään heille hyvästit.\n\n»Nytkö Sinä siis jätät minut, vanha leikkitoverini?» sanoi poika;\n»loppunut on siis meidän lymykujeilumme noiden jänistäväin\nmoukkaretkaleiden kanssa, joita minä toin tänne kengityttämään\nleveäkavioisia konejansa paholaisella ja hänen apulaisellaan?»\n\n»Niin nyt käy», vastasi seppä Wayland; »parhaimpienkin ystävysten\ntäytyy erota, Flibbertigibbet; mutta niinpä Sinä oletkin, poikaseni,\nainoa olento koko Whitehorsen laaksossa, jota on ikävä jättääkseni.»\n\n»Minä en kuitenkaan sano Sinulle lopullisia jäähyväisiä», virkkoi\nDickie Sludge, »sillä uskon Sinunkin tulevan niihin juhliin, minne\nminäkin menen; sillä ell'ei mestari Lupanen ota minua mukaansa, niin\nkautta tämän taivaanvalon, jota emme nähneet tuonne pimeään koloon,\nmatkustan sinne omin päin!»\n\n»Reippaasti puhuttu», vastasi Wayland; »mutta älä nyi kuitenkaan tee\nmitään maltittomuuksia.»\n\n»Enhän toki; äläkä Sinäkään tee minusta lasta — mitätöntä lasta,\nloruilemalla minulle, kuinka muka on vaarallista poistua mummonsa\nhelmoista. Mutta ennen kuin te olette ehtineet peninkulman päähän\nnäistä kivistä, tulette te eräästä varmasta merkistä tietämään, että\nminussa on enemmän tonttua kuin te luulittekaan; ja minä toimitan niin,\nettä teillä on oleva hyötyä kepposestani, jos osaatte pitää varanne.»\n\n»Mitä tarkoitat, poika?» kysyi Tressilian; mutta Flibbertigibbet\nvastasi vain irvistyksellä ja hypynloiskauksella, ja heittäen\nmolemmille hyvästit sekä samalla kehoittaen heitä poistumaan paikalta\nmahdollisimman joutuin, näytti hän heille oivallista esimerkkiä\njuoksemalla kotiinsa päin sillä samalla erinomaisella nopeudella, joka\noli aikaisemmin tehnyt tyhjäksi Tressilianin yritykset tavoittaa häntä.\n\n»On turhaa lähteä ajamaan häntä takaa», sanoi seppä Wayland; »sillä\nell'ei Teidän Korkeutenne ole taitava leivosenpyydystyksessä, ette Te\nsaisi häntä milloinkaan kiinni — ja mitä se muutoin hyödyttäisikään?\nParasta on totella hänen neuvoaan ja poistua täältä mahdollisimman\njoutuisaan.»\n\nHe nousivat siis satulaan ja ratsastivat lujaa vauhtia, kun Tressilian\noli ensin ilmoittanut oppaalleen suunnan, mihin hän halusi kulkea.\n\nHeidän kuljettuaan lähes peninkulman, ei Tressilian voinut olla\nilmoittamatta matkatoverilleen, että hänen hevosensa oli nyt paljoa\nvirkumpi kuin aamulla.\n\n»Huomaatteko sen?» virkkoi seppä Wayland hymyillen. »Se johtuu pienestä\nsalakeinosta, jota käytin. Minä sekoitin kaurakahmaloon ainetta,\njoka ainakin kuudeksi tunniksi säästää Teidän Korkeutenne jaloilta\nvaivan kannustaa hevostanne. Enhän toki ole turhanpäiten tutkinut\nlääketiedettä.»\n\n»Toivottavasti ei rohtonne mitenkään vahingoita hevostani?»\n\n»Ei enempää kuin tamman maito, jota se varsana imi», vastasi\ntaitoniekka; ja hän ryhtyi laajaperäisesti selittämään keinonsa\nerinomaisuutta, kun hänet keskeytti pamaus niin kova ja kauhistuttava\nkuin olisi piiritetyn kaupungin muuri räjäytetty raunioiksi. Hevoset\nhypähtivät pystyyn, ja ihmeissään olivat ratsastajatkin. He kääntyivät\ntakaisin siihen suuntaan, mistä jyräys kuului, ja näkivät sen paikan\nkohdalla, josta he juuri olivat lähteneet, mahtavan, mustan savupatsaan\nkohoavan korkealle kirkkaaseen, siniseen ilmaan. »Asuntoni on\nraunioina», sanoi Wayland, joka heti oivalsi räjäyksen syyn — »olinpa\ntosiaankin hullu mennessäni tuon koirankurisen Flibbertigibbetin aikana\nkertomaan tohtorin ystävällisistä aikeista luolaani kohtaan — olisihan\nminun pitänyt arvata, että hänen mielensä piankin rupeaa tekemään niin\nhauskan kepposen suorittamista. Mutta pitäkäämme kiirettä, sillä pamaus\nkerää koko kylän paikalle.»\n\nNäin sanoen hän kannusti hevostaan, Tressilian hoputti myös omaansa, ja\nniin ratsastivat he aika vauhtia eteenpäin.\n\n»Tuota se pikkupaholainen siis tarkoitti sillä merkillään, jonka\nhän meille lupasi?» virkkoi Tressilian; »jos me olisimme viipyneet\nkauvemmin sillä paikalla, olisi siitä tullut meille ystävyyden ja\nkoston merkki samalla kertaa.»\n\n»Hän olisi kyllä varoittanut meitä», sanoi seppä; »minä näin hänen\nusein katselevan taakseen, jotta olimmeko me jo tarpeeksi kaukana\n— hän on kyllä aika pirulainen pojakseen, mutta ei lainkaan\npahanluontoinen. Kävisi liian pitkäksi kertoa Teidän Korkeudelle, miten\nminä ensiksi häneen tutustuin ja mitä kepposia hän minulle teki. Monta\nhyvää palvelustakin hän sentään suoritti, etenkin hankkimalla minulle\ntyötä; sillä hänen suurimpia huvejaan oli nähdä heidän vavisten ja\nväristen istuvan pensaiden takana, kuullessaan minun vasarani kalkkeen.\nLuullakseni antoi luonto-äitimme, sijoittaessaan älyä kaksinkerroin\ntuollaiseen epämuotoiseen päähän, hänelle kyvyn iloita ihmisten\ntuskista, samaten kuin hän antoi näille huvin nauttia hänen rumuuttaan.»\n\n»Saattaapa niin olla», vastasi Tressilian; »sillä ne, jotka joku\nruumiinvika ja epämuotoisuus eroittaa muiden yhteydestä, ell'eivätkään\nhe vihaa ihmiskuntaa kokonaisuudessaan, eivät ainakaan ole kovin\nhaluttomia nauttimaan lähimäistensä onnettomuuksista ja vahingoista.»\n\n»Mutta Flibbertigibbetissä», virkkoi Tressilian, »on piirteitä, jotka\njohonkin määrin sovittavat hänen taipumustaan pahankuriseen kujeiluun;\nsillä hän on yhtä uskollinen sille, johon hän kerran kiintyy, kuin\npetollinen ja ilkeä vieraille; ja kuten jo olen sanonut, minulla on\nsyytä puhua niin.»\n\nTressilian ei johtanut keskustelua pitemmälle; ja he jatkoivat\nmatkaansa Devonshireä kohti ilman enempiä seikkailuja, kunnes he\npoikkesivat erääseen majataloon Marlboroughin kaupungissa, jonka\nnimi sittemmin on tullut kuuluisaksi suurimman sotapäällikön (yhtä\nlukuunottamatta) nimenä, mitä Britannia on synnyttänyt. Täällä saivat\nmatkustajat kokea samalla kertaa kahden vanhan sananlaskun totuuden,\nnimittäin: »_Pahat uutiset lentävät nopeasti_» ja »_Kuuntelijat harvoin\nkuulevat itsestään hyvää_.»\n\nHeidän saapuessaan vallitsi majatalon pihalla suuri sekasorto,\nniin että heidän oli vaikeata saada ainoatakaan miestä tai poikaa\nhuolehtimaan hevosista; koko talo oli vain täynnä uutisten humua, jotka\nlensivät kieleltä kielelle, mutta joiden sisällöstä he eivät pitkään\naikaan päässeet selville. Vihdoinkin huomasivat he niiden koskevan\nheille hyvin läheisiä asioita.\n\n»Jaa että mitäkö tässä hälistään, herra?» vastasi lopultakin tallirenki\nTressilianin uudistettuihin kysymyksiin. — »Katsokaas, minä tuskin\ntiedän sitä itsekään. Tässä vain kävi aivan äsken muuan ratsumies,\nja se kertoi pirun vieneen sen seppä Waylandin, joka asui tästä\nkolmen peninkulman päässä Whitehorsen laaksossa Berkshiressä, juuri\ntänä siunattuna aamuna, tulenkielissä ja savupatsaassa, ja penkoneen\nsen paikan siitä pystykivien läheltä niin kauniiksi, kuin olisi se\nviljapelloksi muokattu.»\n\n»No sen pahempi vain», sanoi muuan vanha talonpoika — »sillä tämä\nseppä Wayland (oliko hän nyt sitten pirun tuttuja vai ei, sitä en mene\narvailemaan) ymmärsi hyvin hevosten tauteja, ja melkeinpä vaan permoset\nalkavat levitä koko paikkakunnalla, ell'ei saatana jättänyt sille aikaa\nuskoa salaisuuttaan jollekin toiselle.»\n\n»No sen saa sanoa, Grimesby-kuomaseni», vakuutti vuorostaan tallirenki;\n»minäkin vein kerran hevosen seppä Waylandin kengitettäväksi, sillä\nsiihen työhön ei ollut taitavampaa näillä main.»\n\n»Näittekö häntä koskaan?» kysyi rouva Alison Kurki, tätä merkkiä\npitävän majatalon emäntä; tämä emäntä suvaitsi muuten sanoa isännäksi\nmajatalon omistajaa, kurjannäköistä peukaloista, jonka ontuvan käynnin,\npitkän kaulan ja matelevan, ämmälaurimaisen miehuuttomuuden luullaan\nantaneen aiheen vanhaan kuuluisaan englantilaiseen lauluun »Eukon sen\näijä oli rujo, ujo Kurki».\n\nSiihen väliin piipitti nyt isäntäkin kertauksen vaimonsa kysymyksestä:\n»Että oikeinko Sinä sen pirun näit, Jussi tallirenki, hä?»\n\n»Ja mitäpä sitten, vaikka olisin nähnytkin, mestari Kurki?» vastasi\nJussi tallirenki, joka koko talonväen tavoin osoitti isännälleen yhtä\nvähän kunnioitusta kuin emäntäkin.\n\n»No, ei mitään, Jussi tallirenki», vastasi rauhaarakastava mestari\nKurki, »mutta jos Sinä oikein tosiaan sen pirun näit, niin haluaisinpa\ntietää, millainen se oli miehiään?»\n\n»Kyllä Sinä siitä vielä kerran selville pääset, mestari Kurki», puuttui\npuheeseen hänen aviopuolisonsa, »ell'et paranna tapojasi, hoida tointasi\nja lakkaa kuuntelemasta moisia tyhjänpäiväisiä loruja. — Mutta oikein\ntosiaan, Jussi tallirenki, mielelläni haluaisin tietää minäkin,\nmillainen se veijari oli.»\n\n»Sitä minä en tosiaankaan voi Teille sanoa, hyvä rouva», vastasi\ntallirenki kunnioittavammin, »koska ei kukaan, en minäkään, ole häntä\nnähnyt.»\n\n»Ja mitenkä Sinä sitten sait asiasi toimitetuksi», kysyi\nGrimesby-kuoma, »ell'et häntä nähnyt?»\n\n»No, minä annoin koulumestarin kirjoittaa hevosen taudin paperille»,\nvastasi Jussi tallirenki; »ja sitten opasti minua niin rumanaamainen\npojanvekara kuin ikinä mies veistää lehmuksen juuresta lasten\nleikkikaluksi.»\n\n»Ja mitä se oli? — ja paransiko se sitten laukkisi, Jussi tallirenki?»\n— kyseli kuorona koko seura.\n\n»No mitenkä osaisinkaan teille selittää, mitä se oli?» vastasi\ntallirenki; »sen minä vain tiedän, että kun rohkaisin mieleni ja\npistin sitä suuhuni noin niinkuin herneen verran, maistui aivan siltä,\nkuin olisi hirvensarviviinaan ja kataja-öljyyn sekoitettu etikkaa\n— mutta milloinkaan eivät ole hirvensarviviina eikä kataja-öljy\nnopeammin tehoneet. — Ja pelkäänpä, että jos piru on tosiaankin vienyt\nseppä Waylandin, niin lisääntyvät varmasti permoset hevosissa ja\nnautakarjassa.»\n\nTaiturinylpeys, jonka vaikutus ei varmaankaan ole muunlaatuisen\nylpeyden vaikutusta vähäisempi, nousi sellaisella voimalla seppä\nWaylandin päähän, ett'ei hän suuresta ilmitulemisen vaarastakaan\nhuolimatta voinut olla iskemättä silmää Tressilianille ja hymyilemättä\nhänelle salaperäisesti, ikäänkuin riemuissaan tästä lääkitystaitonsa\nepäämättömästä todistuksesta. Sillävälin jatkui keskustelu.\n\n»Vaikka niin olisikin», sanoi muuan vakavannäköinen, mustapukuinen\nmies, Grimesby-kuoman kumppani, »niin tulee meidän mieluummin menehtyä\nJumalan lähettämään tautiin kuin ottaa paholainen auttajaksemme.»\n\n»Oikein puhuttu», sanoi emäntä Kurki; »ja minä ihmettelen, kuinka se\nJussikin uskalsi panna sielunsa vaaraan hevosen mahaa parantaakseen.»\n\n»Oikein puhuttu sekin, emäntä», vastasi Jussi tallirenki; »mutta\nhevonen oli isäntäni hevonen; ja jos se olisi ollut Teidän, niin\nluulenpa, että Te olisitte nostanut aika äläkän, jos minä olisin niin\nkovin pirua pelännyt ja jättänyt elukkaparan sellaisiin pinnistyksiin.\n— Lopusta saavat papit pitää huolen. Suutari pysyköön lestissään,\nsanoo sananlasku; pappi rukouskirjassaan ja tallimies suassaan.»\n\n»Myönnetään», virkkoi emäntä Kurki, »ja minun nähdäkseni tallirenkimme\nJussi puhuu hyvän kristityn ja uskollisen palvelijan tavoin, joka ei\nsäästä ruumistaan eikä sieluaan isäntänsä palveluksessa. Muutoin vei\npiru hänet paraaseen aikaan, sillä tämän piirikunnan oikeudenpalvelija\nkävi tässä juuri tänä aamuna hakemassa Pinniewinks-ukkoa,\nnoitatuomaria, mennäkseen hänen kanssaan Whitehorsen laaksoon\nvangitsemaan seppä Waylandia ja panemaan häntä kokeelle. Minä vielä\nautoinkin Pinniewinksiä pihtien ja pistimien teroittamisessa, ja minä\nnäin tuomari Blindasin kirjoittaman vangitsemiskäskynkin.»\n\n»Pyh, paholainen olisi nauranut niin Blindasille kuin hänen\nvangitsemiskäskyilleenkin, niin oikeudenpalvelijalle kuin\nnoitainnuuskijallekin», kärisi vanha Crank-eukko, paavilaismielinen\npesu-akka; »seppä Waylandin iho olisi tuntenut yhtä vähän Pinniewinksin\npistinten sorkkimisia kuin palttinainen kaularöyhelö tuntee kuuman\nkäherryspuikon kosketuksia. Mutta sanokaapas tänne, hyvät ihmiset,\noliko pirulla niin suurta valtaa keskuudessanne, että se noin vain\nolisi siepannut seppänne ja käsityöläisenne nenänne alta, silloin kun\nAbingdonin oivilla munkeilla oli vielä jotain sanomista? Mutta neitsyt\nMarian, ei! — heidän siunatut kynttilänsä, heidän vihkivetensä, heidän\npyhäinjäännöksensä ja muut sellaiset väkivehkeensä olisivat ajaneet\nkiukkuisimmankin paholaisen käpälämäkeen. — Paneppas nyt tuollainen\nkerettiläinen pastoriparka tekemään samaa! — Mutta meidän pappimme ne\nolivatkin rohkeata väkeä.»\n\n»Oikein puhuttu, Crank-eukkoseni», virkkoi tallirenki; »niin se sanoi\nSimonburnin Simpkinskin, kun sellainen mustatakki hänen akkaansa halasi\n— että: 'Rohkeata väkeä ne ovatkin.'»\n\n»Pidä kitasi, Sinä senkin vietävä koiranleuka!» vastasi Crank-eukko.\n»Sopii sitä muka Sinunkin tuollaisen kerettiläisen hevostenruopijan\nruveta läyskimään oikeista katolilaisista papeista ja peukaloimaan\nsellaista asiaa.»\n\n»Eipä tosiaankaan, eukkoseni», vastasi kaurapurnun mies; »ja koska ne\nveitikat eivät enää taida Sinuakaan peukaloida, kuten ehkä nuorempana\nollessasi, niin teemme luullakseni viisaimmin mekin jättäessämme Sinut\nHerran rauhaan.»\n\nTämä pureva sukkeluus saattoi Crank-eukon virittämään kitansa ja\nkestitsemään Jussi tallirenkiä kauhealla sadattelutulvalla, jonka\nturvin Tressilian ja hänen seuralaisensa pakenivat taloon.\n\nTuskin olivat he astuneet yksityiseen huoneeseensa, jonne ukko Kurki\nitse oli suvainnut johtaa heidät ja lähettäneet tuon arvoisan,\npalvelusintoisen isännän hakemaan viiniä ja ruokaa, kun seppä Wayland\nalkoi purkaa itsetyytyväisyyttään.\n\n»Näettekös nyt, herra», sanoi hän Tressilianille, »ett'en minä laskenut\nloruja vakuuttaessani Teille, että minä tosiaankin täydelleen tunsin\nhevospuoskarin, tai kuten ranskalaiset kunnioittavammin nimittävät\nmeitä, hevostenhoitajan, tärkeän taidon. Tuollaiset tallirengit, jotka\nlopultakin ovat parhaita tuomareita tällaisissa tapauksissa, tietävät\nkyllä, sopiiko heidän luottaa minun lääkkeisiini. Minä otan Teidät\ntodistajakseni, kunnioitettava herra Tressilian, ett'ei mikään muu kuin\nparjauksen ääni ja ilkeän väkivallan käsi ajanut minua paikalta, missä\nminun toimintani oli yhtä hyödyllistä kuin kunniakastakin.»\n\n»Minä rupean todistajaksesi, ystäväni, mutta säästäppäs puheesi\nturvallisempaan tilaisuuteen», vastasi Tressilian, »ell'et tosiaankin\npidä maineellesi erikoisen tärkeänä viimeisen asuntosi tavoin\ntulenleimauksen saattamana nousta ylä-ilmoihin. Sillä näethän, että\nparhaat ystäväsikin pitävät Sinua suoraan noitana.»\n\n»Taivas niille anteeksi antakoon», virkkoi seppä, »jotka sekoittavat\nopitun taidon jumalattomiin taikatemppuihin! Minä olen varma siitä,\nettä mies voi olla yhtä taitava, ehkä taitavampikin kuin paraskin\nlääkäri, joka on ikinä hevosia käsitellyt, olematta kuitenkaan sen\nkummallisempi kuin muutkaan ihmiset ja olematta ainakaan mikään noita.»\n\n»Jumala varjelkoon, jos asia muutoin olisi!» sanoi Tressilian. »Mutta\noleppas nyt toistaiseksi hiljaa, sillä tuolla tulee isäntä, perässään\npalvelija, joka ei juuri näytä komeimmalta.»\n\nKaikki ihmiset majatalossa, emäntä Kurkikin niihin luettuna, olivat\ntosiaankin saaneet niin paljon touhua ja ajattelemista seppä\nWaylandista kuulemastaan jutusta ja sen yhä uudistuvista, mitä\nerilaisimmista ja mitä ihmeellisimmistä toisinnoista, joita saapui\njoka taholta, ett'ei isäntä, niin hartaasti kuin hän halusikin olla\nvieraidensa mieliksi, ollut koko talonväestä saanut muita avukseen\nkuin pienen, noin kaksitoistavuotiaan, Simson-nimisen pojan,\nviinuri-oppilaan.\n\n»Toivoisinpa», sanoi hän viipymistään puolustellen vierailleen,\nlaskien pöydälle viini-astian ja puhuen jotakin ruuan pikaisesta\nvalmistumisesta, — »toivoisinpa, että piru olisi vienyt mennessään\neukkoni ja koko taloni väen eikä tätä seppä Waylandia, joka, sen\nrohkenen sanoa kaikesta siitä päättäen, mitä hänen töistään on\nkuulunut, ansaitsi paljoa vähemmin tämän kunnian saatanan puolelta.»\n\n»Minä olen aivan samaa mieltä, kunnon mies», vastasi seppä Wayland; »ja\ntahdonpa sille puheelle tyhjentää maljan kanssanne.»\n\n»Ei sen takia, että minä mitenkään tahtoisin ruveta puolustamaan\nihmisiä, jotka viitsivät ruveta pirun toimihin», virkkoi isäntä,\nkulautettuaan Waylandille vastatakseen aimo siemauksen mesiviiniä\nkurkkuunsa, »mutta sen minä vain sanon — oletteko koskaan maistaneet\nparempaa mesiviiniä, hyvät herrat? — sen minä vaan sanon, että parempi\non sentään miehen joutua tekemisiin vaikkapa kokonaisen tusinan kanssa\nsellaisia pettureita ja roistoja kuin se seppä Waylandkin oli kuin\nsellaisen lihaksitulleen paholaisen kanssa, joka valtaa talot ja\ntavarat, sängyt ja särpimet.»\n\nMiesparan yksityiskohtaisemmat valittelut keskeytti tässä hänen\naviopuolisonsa keittiöstä kiljuva kimakka ääni, ja anteeksi pyydellen\nlunkutti isäntä sitä kohden. Tuskin oli hän poistunut, kun seppä\nWayland alkoi kielen pilkallisimmilla sanoilla esittää, kuinka\nrajattomasti hän halveksi tuollaista kurjaa tolvanaa, joka pistää\npäänsä akkansa esiliinan alle, samalla viittaillen siihen suuntaan,\nettä ell'eivät heidän hevosensa nyt välttämättä tarvitsisi lepoa ja\nruokaa, hän neuvoisi kunnioitettavaa isäntäänsä Tressiliania jatkamaan\nennemmin matkaa taipaleen kauvemmas kuin maksamaan laskua moiselle\nraukkamaiselle, onnahtelevalle ämmälaurille kuin tuo Kurki-retkale oli.\n\nSuuren, oivallisilla lehmänsorkilla ja sianlihalla täytetyn kulhon\nsaapuminen tyynnytti johonkin määrin taitoniekan mielenkuohua, mikä\nsitten kokonaan katosi, kun oli näkyviin saatu erinomainen kukonpaisti,\njoka oli laitettu niin herkullisesti, että rasva Waylandin vertauksen\nmukaan kellui sen pinnalla kuin toukokuinen kaste liljan lehdillä; ja\nsekä ukko Kurki että hänen kelpo eukkonsa muuttuivat hänen silmissään\nsangen hommaavaisiksi, kohteliaiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi.\n\nSen ajan tavan mukaan istuivat herra ja palvelija samassa pöydässä,\nja surukseen pani jälkimäinen merkille, kuinka vähän Tressilian\nkiinnitti huomiotansa ateriaan. Hän muisti tosin sen tuskan, minkä hän\noli isännälleen tuottanut mainitsemalla neitoa, jonka seurassa hän\noli Tressilianin ensiksi nähnyt, mutta peljäten ryhtyä koskettelemaan\nniin arkaluontoista asiaa, katsoi hän parhaaksi lukea hänen huonon\nruokahalunsa toisen seikan syyksi.\n\n»Nämä laitokset ovat ehkä liian karkeita Teidän Korkeudellenne», sanoi\nWayland kukon koipien kadotessa näkymättömiin hänen ponnistelujensa\ntieltä; »mutta olisittepa Te oljennellut niin kauvan kuin minä siinä\nkurjassa komerossa, jonka Flibbertigibbet on nyt lähettänyt ylempiin\nilmakerroksiin, luolassa, missä minä tuskin uskalsin ruokaani keittää,\njott'ei savu näkyisi ulos, niin luulisinpa Teidän nyt pitävän tätä\nihanaa kukonpaistia parempana herkkuna.»\n\n»Jos se Sinulle maistuu, ystäväni», vastasi Tressilian, »niin sitä\nparempi. Mutta pidähän sentään kiirettä aterioimisellasi, jos voit,\nsillä tämä paikka ei ole sinulle oikein turvallinen, ja minun asiani\nkäskevät jo matkaan.»\n\nSuoden siis hevosilleen vain niin paljon lepoa kuin ne välttämättä\ntarvitsivat, jatkoivat he kulkuansa hyvää vauhtia Bradfordiin asti,\nmihin he yöpyivät.\n\nSeuraavana aamuna olivat he jo varhain satulassa. Ja jott'emme\nväsyttäisi lukijaa tarpeettomilla yksityisseikoilla, sanomme vain\nlyhyesti heidän ilman enempiä seikkailuja kulkeneen Wiltshiren ja\nSomersetin kreivikuntain läpi ja kolmantena päivänä sen jälkeen\nkun Tressillian oli lähtenyt Cumnorista, siinä puolipäivän maissa,\nsaapuneen ritari Hugh Robsartin asuinpaikkaan, jota nimitettiin\nLidcoten linnaksi ja joka sijaitsi aivan Devonshiren rajalla.\n\n\n\n\nXII Luku.\n\n\n    Voi surkeaa! Talonne kauniin kukan\n    Linnain toisten iloiksi jo tuuli riisti.\n\n          _Johanna Baillien Perhetarina_.\n\nLadcoten vanha linna sijaitsi lähellä samannimistä kylää, aivan\nExmoorin suuren, mahtavan metsän reunassa; tässä metsässä oli runsaasti\nriistaa ja muutamat vanhat, Robsartien perheelle kuuluvat oikeudet\nvalmistivat ritari Hughille tilaisuuden harjoittaa siinä mielihuviaan,\nmetsästystä. Vanha kartano oli matala, kunnianarvoisa rakennus, joka\nkäsitti melkoisen alueen ja jota ympäröi syvä kaivanto. Pääkäytävää\nja nostosiltaa suojeli kahdeksankulmainen, ammoin sitten rakennettu\ntorni, jota peittivät niin paksulti seiniläs ja muut köynnöskasvit,\nettä oli vaikeata eroittaa, mistä aineista se oli tehty. Tämän tornin\nkutakin kulmaa koristivat taas pienet harjatornit, mitkä oikullisesti\nvaihtelivat muotoaan ja kokoaan ja mitkä sentähden suuresti poikkesivat\nniistä yksitoikkoisista kivisistä pippurirasioista, joita uudemmassa\ngoottilaisessa rakennustaiteessa käytetään samaan tarkoitukseen. Yksi\nnäistä pikku torneista oli nelikulmainen ja toimi kellohuoneena.\nMutta kello seisoi nyt, erinomaisen masentava seikka Tressilianille,\nkoska tuolla vanhalla hyvällä ritarilla oli muiden viattomien\nerikoisuuksiensa ohella myöskin ollut aina tapana pitää hermostuneen\ntarkkaa huolta ajan täsmällisestä mittaamisesta, mikä omituisuus on\nhyvin tavallinen niille, joilla on runsaasti sitä tavaraa tuhlattavana\nja jotka tuntevat raskaana sen painon hartioillaan — aivan niin kuin\nnäemme kauppiaiden huvikseen ottavan tarkan selon varastostaan juuri\nsilloin, kun kysyntä on pienin.\n\nVanhan linnakartanon pihalle vei holvitie ylempänä mainitun tornin\nalatse, mutta nostosilta oli laskettu ja toinen rautanauloilla\nvahvistetun oven puoliskoista oli jätetty huolettomasti auki.\nTressilian ratsasti kiireesti vipusillan yli, saapui pihaan ja alkoi\näänekkäästi huutaa palvelijoita heidän nimiltään. Jonkun aikaa vastasi\nhänelle vain koirain haukunta ja ulvominen, sillä niiden tarha oli\nvain vähän matkan päässä linnasta, ja sitäkin ympäröi sama kaivanto.\nVihdoin ilmestyi näyttämölle Wiljami Badger, ritarin vanha, suosittu\nseuralainen, joka hoiti sekä kamaripalvelijan että metsästysjohtajan\ntoimia. Tämä voimakas, ahavanpurema erämies osoitti suuren ilon\nmerkkejä Tressilianin tunnettuaan.\n\n»Jumala Teitä siunatkoon», huudahti hän, »herra Edmund, oletteko siinä\nitse luinenne ja lihoinenne? — Te kai voitte hieman virkistää ritari\nHughia, sillä minä, kappalainen ja mestari Mumblazen emme enään osaa\ntehdä hänelle kerrassaan mitään.»\n\n»Onko herra Hugh sitten nyt huonompana kuin lähtiessäni, Wiljami?»\nkysyi Tressilian.\n\n»Ei ruumiillisesti — jaksaapa hän jo paljoa paremminkin», vastasi\npalvelija; »mutta hän on aivan kuin suunnilta pois — hän syö ja juo\nkuten tavallisestikin — mutta ei nuku, taikka oikeammin, ei valvo,\nvaan on koko ajan jonkunlaisessa nukkumisen ja valvomisen välisessä\nhämäryydentilassa. Rouva Swineford väitti sen olevan yhtä lajia\nhalvausta. — Ei, ei, rouva, sanoin minä, sydämestä se tulee, sydämestä\nse tulee.»\n\n»Ettekö ole voineet saada häntä innostumaan entisiin puuhiinsa?»\nvirkkoi Tressilian.\n\n»Hän on kokonaan luopunut mielihommistaan», vastasi Wiljami Badger;\n»hän ei ole koskenutkaan lautapeliinsä eikä työntösauvoihinsa — eikä\nhän ole kertaakaan vilkaissut siihen suureen haukkametsästyskirjaan\nmestari Mumblazenin kanssa. Minä päästin kellonkin seisahtumaan,\najatellen, että sen lyöntien lakkaaminen häneen jotenkin koskisi,\nsillä tiedättehän, herra Edmund, miten omituinen hän oli siinä ajan\nlaskemisessaan; mutta hän ei virkkanut koko asiasta sanaakaan, niin\nettä kyllä kai minun pitää panna se vanha laitos naksuttelemaan\njälleen. Rohkeninpa polkaista Bungaytakin hännälle, ja tiedättehän Te,\nmillainen myräkkä siitä olisi ennen noussut — mutta nyt hän välitti\nyhtä vähän tuon koiraparan ulinasta kuin kissapöllön kirkumisesta\nsavupiipussa — niin että minä en ymmärrä siitä enää kerrassaan mitään.»\n\n»Saat kertoa minulle loput talon seinien sisällä, Wiljami. — Sillä\nvälin vie tämä mies ruokahuoneeseen ja toimita hänelle hyvä kohtelu. —\nHän on tietomiehiä.»\n\n»Valkoisen vai mustanko tiedon miehiä, vähät minä siitä», virkkoi\nWiljami Badger, »kunhan hänen tietonsa vain auttaisi meitä. — Hei,\nTom kellarimestari, pidäppäs huolta tästä tietomiehestä — ja katso,\nett'ei hän puhalla Sinulta lusikoitasi, ukkoseni», lisäsi hän kuiskaten\nkellarimestarille, joka ilmestyi erääseen ala-akkunaan, »olenpa nähnyt\nennenkin noin rehellisen näköisiä veitikoita, jotka taisivat senkin\ntempun.»\n\nSitten johti hän Tressilianin alakerroksen vastaanottohuoneeseen ja\nmeni tämän pyynnöstä katsomaan millaisessa tilassa hänen isäntänsä nyt\noli, jott'ei hänen rakastetun holhokkinsa ja aijotun vävynsä äkillinen\npalaaminen vaikuttaisi häneen liian ankarasti. Hän tuli pian takaisin\nja sanoi, että ritari Hugh oli vaipunut unenhorroksiin nojatuoliinsa,\nmutta että mestari Mumblazen heti ilmoittaisi herra Tressilianille, kun\nhän olisi herännyt.\n\n»Mutta toinen kysymys on, tunteeko hän enää Teitä», lisäsi erämies,\n»sillä hän on unohtanut kaikkien metsästyskoiriensakin nimet. Viikko\nsitten luulin jo hänen kääntyvän parempaan päin: — 'Satuloi huomenna\nvanha Raudikkoni', sanoi hän äkkiä, otettuaan tavallisen uniryyppynsä\nsuuresta hopeamaljasta, 'ja vie koirat Hazelhurstin kukkulalle päin.'\nIloisia siinä kaikki oltiin, ja uloskin hänet saatiin aamulla, ja hän\nratsasti ajopaikkaa kohti kuten tavallisestikin, puhumatta sanaakaan\nmuuta kuin että tuuli kävi etelästä ja että vainu pysyisi. Mutta\nennen kuin me olimme päästäneet koirat irtikään, alkoi hän tuijotella\nympärilleen kuten äkkiä unesta heränneenä — käänsi hevosensa ympäri\nja palasi linnaan takaisin, ja jätti meidät metsästelemään yksiksemme,\nmiten halutti ja jos halutti.»\n\n»Kerrotpa raskaita uutisia, Wiljami», vastasi Tressilian; »vain Jumala\nvoi meitä auttaa — ihmiset eivät voi tässä mitään.»\n\n»Eikä Teilläkään taida olla tietoja neiti Amysta? — Mutta mitäpä\nkysyisin — kasvojenne ilmehän jo minulle kaikki sanoo. Aina minä\ntoivoin, että jos joku hänestä voisi tai tahtoisi saada selvää, niin\njuuri Te. Kaikki on nyt siis lopussa ja hukassa. Mutta jos minä\nikinä saan sen Varneyn ampumamatkalle, lähetän minä siihen konnaan\nväkänuolen; ja sen minä vannon suolan ja leivän kautta.»\n\nHänen vielä puhuessaan avautui ovi ja mestari Mumblazen astui\nhuoneeseen; hän oli kuihtunut, laiha, vanhanpuoleinen herrasmies,\njonka poski oli kuin talvi-omena ja jonka harmaata tukkaa peitti\nosaksi korkea, kartiomainen hattu; tämä hattu muistutti muodoltaan\nsuuresti niitä mansikkavasuja, joita Lontoon hedelmäkauppiaat asettavat\nakkunoihinsa. Hän oli liian aaterikas mies tuhlatakseen sanoja niin\nturhaan toimitukseen kuin tervehdykseen; niinpä hän, otettuaan\nTressilianin vastaan pään nyökähdyksellä ja käden puristuksella,\nviittasi häntä seuraamaan mukana herra Hughin suureen huoneeseen, missä\nse kunnon ritari tavallisesti asui. Wiljami Badger liittyi seuraan\nkäskemättä, hartaasti haluten nähdä, herättäisikö Tressilianin tulo\nhänen isäntänsä unteluuden tilastaan.\n\nPitkässä, matalassa salissa, jonka seiniä runsaasti kuristivat\nerämiehen aseet ja metsänkävijän voittomerkit, istui mahtavan kivitakan\nääressä, minkä otsalla riippui miekka ja hoidon puutteesta himmentynyt\nrautapuku, Lidcoten ritari Hugh Robsart, verrattain lihava mies, jonka\nruumiin avartuminen oli saatu pysymään kohtuullisissa rajoissa vain\nalituisen, ankaran liikunnon avulla. Tressilianista näytti unitauti,\njota hänen vanha ystävänsä ilmeisesti poti, niiden muutamien viikkojen\naikana, jotka hän oli ollut matkalla, enentäneen hänen lihavuuttaan;\nainakin oli se huomattavasti himmentänyt hänen silmiensä eloisaa\nkatsetta, joka heidän sisään astuessaan ensiksi hitaasti seurasi\nmestari Mumblazenia suuren tammipöydän luo, millä näkyi avattuna\nmahtava kirja, ja pysähtyi sitten ikäänkuin epätietoisena muukalaiseen,\njoka oli tullut hänen kanssaan huoneeseen. Kappalainen, harmaahapsinen\npappismies, joka oli kuningatar Marian aikoina saanut kärsiä uskonsa\ntakia, istui kirja kädessään toisessa huoneen nurkkauksessa. Hänkin\ntervehti surumielisesti Tressiliania ja laski kirjansa syrjään\ntarkatakseen vaikutusta, minkä hänen ilmestymisensä tekisi murtuneeseen\nvanhukseen.\n\nKun Tressilian silmät kyynelissä läheni ja läheni kihlatun morsiamensa\nisää, näytti ritari Hughin tajunta palaavan. Hän huokasi raskaasti\nikäänkuin tainnostilasta heräjävä, kevyt värähdys kävi hänen\nkasvojensa yli, hän avasi sanaakaan sanomatta sylinsä ja Tressilianin\nheittäydyttyä siihen puristi häntä lujasti rintaansa vasten.\n\n»Minulla on siis vielä jotakin, jonka puolesta elää», olivat hänen\nensimäiset sanansa; ja puhuessaan purki hän tunteitaan rajuun itkuun,\nkyynelten ajaessa toisiaan hänen ahavoituneita poskiaan ja pitkää\nvalkoista partaansa alas.\n\n»Enpä luullut koskaan tarvitsevani kiittää Jumalaa, nähdessäni isäntäni\nitkevän», sanoi Wiljami Badger; »mutta nyt minä kiitän, vaikka olen\nvähällä yhtyä itkuun.»\n\n»Minä en halua kysellä Sinulta mitään», virkkoi vanha ritari; »en\nmitään — en kerrassaan mitään, Edmund — Sinä et ole löytänyt häntä\ntai löytänyt hänet sellaisessa tilassa, että hänen olisi ollut parempi\npysyä kadoksissa.»\n\nTressilian ei kyennyt vastaamaan muutoin kuin peittämällä kaksin käsin\nkasvonsa.\n\n»Se riittää, se riittää. Mutta älä Sinä häntä itke, Edmund. Minulla\non syytä itkeä, koska hän oli tyttäreni, — Sinulla on syytä iloita,\nett'ei hän tullut vaimoksesi. — Suuri Jumala! Sinä tunnet paraiten,\nmikä on meidän hyväksemme. — Joka-iltaisena rukouksenani oli, että\nminun sallittaisiin nähdä Amy ja Edmund avioliitossa — jos se olisi\ntäyttynyt, olisi nyt kirpeys liittynyt katkeruuteen.»\n\n»Rauhoittukaa, ystäväni», sanoi kappalainen ritari Hughille, »kaikkien\nmeidän toivojemme ja kaiken meidän hellän kiintymyksemme tytär ei voi\nolla sellainen kurja olento, joksi Te tahdotte hänet esittää.»\n\n»Oi, ei», vastasi ritari Hugh kärsimättömästi, »tein väärin\nkäyttäessäni niin suoraa puhetta siitä häpeällisestä tilasta, mihin\nhän on joutunut — varmaankin on sille keksitty joku uusi hovinimitys.\nOnhan vanhan devonshireläisen maanmoukan tyttärelle kunniaa kylliksi,\nkun pääsee korean hovikon hentuksi — ja vielä Varneyn — Varneyn,\njonka iso-isää isäni auttoi, kun hänen onnensa murtui, siellä —\ntaistelussa — siellä — taistelussa — missä Rikhard kaatui — ei tule\nmieleeni! — eikä kukaan teistä edes auta minua —.»\n\n»Bosworthin taistelussa», virkkoi mestari Mumblazen, »jossa\nottelivat Rikhard Crookback ja Henrik Tudor, nykyisen kuningattaren\niso-isä, _Primo Henrici Septimi_, ja vuonna tuhatneljäsataa ja\nkahdeksankymmentäviisi, _post Christum natum_.»\n\n»Niin, aivan niin», sanoi vanha ritari, »jokainen lapsikin sen tietää.\n— Mutta minun pääparkani unohtaa kaiken, mitä sen tulisi muistaa,\nja muistaa vain sen, minkä se kaikkein kernaimmin tahtoisi unohtaa.\nJärkeni on ollut melkein koko sen ajan sekaannuksissa, Tressilian,\nminkä Sinä viivyit poissa, ja vielä nytkin ajaa se vääriä jälkiä.»\n\n»Teidän Korkeutenne», neuvoi kunnon kappalainen, »tekisi paraiten\nvetäytyessään huoneeseensa ja koettaessaan nukkua hetkisen — lääkäri\njätti viihdyttävää juomaa — ja meidän Suuri Lääkärimme on käskenyt\nmeidän käyttää maallisia apukeinoja vahvistuaksemme kestämään niitä\nkoettelemuksia, joita Hän meille lähettää.»\n\n»Oikein, oikein, vanha ystäväni», vastasi ritari Hugh, »ja me tahdomme\nkestää koettelemuksemme miehuullisesti. — Mehän olemme kadottaneet\nvain naisen. — Katsoppas, Tressilian», — hän veti povestaan pitkän,\nkiiltävän hiuskiehkuran — »katsoppas tätä kiharaa! — Minä kerron\nSinulle, Edmund, että sinä iltana, jolloin hän katosi, sanoessaan\nminulle hyvää yötä kuten ennenkin, hän riippui kaulassani ja hyväili\nminua hellemmin kuin tavallisesti; ja minä, vanha hupsu, pidätin häntä\ntästä kiharasta, kunnes hän otti saksensa, leikkasi sen poikki ja jätti\nsen käteeni — siinä kaikki, mitä minä enää koskaan olin saava hänestä\nnähdä!»\n\nTressilian ei kyennyt vastaamaan, hyvin arvaten ne ristiriitaiset\ntunteet, jotka raivosivat tuon onnettoman karkulaisen rinnassa tällä\nkauhealla hetkellä. Kappalainen oli juuri avaamaisillaan suunsa, mutta\nritari Hugh keskeytti hänet.\n\n»Minä tiedän, mitä aijoitte sanoa, herra kappalainen — lopultakin oli\nse vain naisen hiuskihara — ja naisen kautta tulivat häpeä ja synti ja\nkuolema viattomaan maailmaan — ja oppinut mestari Mumblazenkin osaa\nsanoa syvällisen viisaita seikkoja heidän alemmuudestaan.»\n\n»_C'est l'homme_», vastasi mestari Mumblazen, »_qui se bast, et qui\nconseille_.»\n\n»Totta», virkkoi ritari Hugh, »ja sentähden tahdommekin käyttäytyä\nniinkuin tulee miesten, joissa on sekä voimaa että viisautta. —\nTressilian, Sinä olet yhtä tervetullut kuin jos olisit tuonut\nparempiakin uutisia. Mutta olemmepa haastelleet liian kauvan kuivin\nsuin. — Amy, täytäppäs malja Edmundille, ja minulle toinen.» — Sitten\näkkiä muistaenkin käskevänsä henkilöä, joka ei voinut kuulla, pudisti\nhän päätänsä ja sanoi hengenmiehelle: »Tämä suru on sekaantuneessa\nmielessäni samaa kuin Lidcoten kirkko puistossamme: me saatamme\nhetkiseksi eksyä pensaikkoihin ja tiheikköihin, mutta jokaisen käytävän\npäästä näemme jälleen sen vanhan harmaan tornin ja esi-isieni haudan.\nToivoisinpa saavani kulkea sitä tietä jo huomenna!»\n\nTressilian ja kappalainen pyytelivät yhdessä menehtynyttä vanhusta\nlähtemään levolle ja saivatkin vihdoin tahtonsa perille. Tressilian jäi\nhänen päänalusensa ääreen siksi kunnes näki hänen viimeinkin vaipuvan\nunenhorrokseen ja palasi sitten neuvottelemaan kappalaisen kanssa\ntoimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä näissä onnettomissa olosuhteissa.\n\nHe eivät voineet tästä keskustelusta sulkea mestari Mikael\nMumblazenia, sitäkin vähemmän, kun, mitä toiveita he saattoivatkaan\nkiinnittää hänen älykkäisyyteensä, he tiesivät hänen olevan niin\nsuuren vaiteliaisuuden ystävän, ett'ei ollut mitään pelättävää hänen\nosanotostaan neuvotteluihin. Hän oli vanha poikamies, hyvästä, mutta\nköyhästä perheestä, ja etäistä sukua Robsarteille, minkä heimolaisuuden\njohdosta Lidcoten linna oli viimeiset kaksikymmentä vuotta saanut\nnauttia hänen läsnäolonsa kunniaa. Hänen seuransa miellytti ritari\nHughia, etenkin hänen syvän oppineisuutensa takia, joka, vaikka se\nkäsittikin yksinomaan vaakuna- ja sukutiedon sekä niihin liittyvät\nhistorianpilkkeet, oli juuri omiansa viehättämään vanhaa kunnon\nritaria; lisäksi oli hänestä mukavaa tavata aina rinnaltaan ystävä,\njonka puoleen kääntyä, kun hänen oma muistonsa, kuten usein tapahtui,\njätti hänet pulaan tai vei väärille poluille nimissä ja vuosiluvuissa,\nmitkä ja muut samanlaiset vajanaisuudet mestari Mikael Mumblazen\nkorjasi lyhyesti, täsmällisesti ja hienotunteisesti. Ja olevaakin\nelämää koskevissa asioissa antoi hän usein arvoituksellisella\nvaakunakielellään neuvoja, joita hyvin sopi ottaa varteen, tai jotka,\nkäyttääksemme Wiljami Badgerin puheentapaa, kävivät suoraan otuksen\nkimppuun sillä välin kun muut rähmästivät pensaikoissa.\n\n»Meidän on ollut aivan onnetonta täällä sen kunnon ritarin takia, herra\nEdmund», virkkoi kappalainen. »En ole niin kovasti kärsinyt sen jälkeen\nkun minut reväistiin irti rakkaasta laumastani ja pakotettiin jättämään\nse paavilaissusien valtaan.»\n\n»Se tapahtui _in Tertio Mariae_», tiesi mestari Mumblazen.\n\n»Taivaan nimessä», jatkoi kappalainen, »kertokaa meille, oletteko\nkäyttänyt aikaanne paremmin kuin me, ja oletteko saanut mitään tietoja\nsiitä onnettomasta tytöstä, joka niin monta vuotta oltuaan tämän\nmurheeseen sortuneen talon ainoana ilona, on nyt muuttunut meidän\nsuurimmaksi onnettomuudeksemme? Oletteko edes saanut selville hänen\nolinpaikkaansa?»\n\n»Olen», vastasi Tressilian. »Tiedättekö Cumnorin kartanoa Oxfordin\nlähellä?»\n\n»Tiedän hyvinkin», sanoi hengenmies; »se kuului ennen Abingdonin\nmunkeille.»\n\n»Joiden vaakunan», ehätti mestari Mikael, »minä olen nähnyt suuren\nsalin takan otsalla — leveä risti neljän jalattoman linnun keskellä.»\n\n»Siellä se onneton neito asuu sen Varney-konnan kanssa», sanoi\nTressilian. »Ell'ei olisi sattunut erästä omituista seikkaa väliin,\nolisi miekkani kostanut kaiken meidän häpeämme, samoinkuin hänenkin\ntuolle kurjalle heittiölle.»\n\n»Kiitä Jumalaa, joka pidätti kätesi verityöstä, malttamaton nuori\nmies!» vastasi kappalainen. »Kosto on minun, sanoo Herra, ja minä olen\nkostava. Olisi parempi ajatella keinoja, millä voisimme vapauttaa hänet\nsen hylkiön häpeällisistä kahleista.»\n\n»Niille annetaan vaakunatieteessä nimi _laquei amoris_ tai _lacs\nd'amour_», ilmoitti Mumblazen.\n\n»Siihenpä apuanne pyydänkin, ystäväni», vastasi Tressilian; »minä aijon\nsyyttää sitä konnaa itsensä valta-istuimen juurella petoksesta, naisen\nviettelemisestä ja vieraanvaraisuuden lakien loukkaamisesta. Kuningatar\non minua kuuleva, vaikka Leicesterin kreivi, sen heittiön suojelija,\nseisoisi hänen oikealla puolellaan.»\n\n»Hänen Majesteettinsa», virkkoi kappalainen, »näyttää alamaisilleen\nkiitettävää esimerkkiä puhtaista tavoista, ja on epäilemättä maksava\nsille kunnottomalle rosvolle ansaitun palkkansa. Mutta eikö olisi\nparempi ensinnä kääntyä Leicesterin kreivin puoleen hänen palvelijaansa\nkoskevassa asiassa? Jos hän suostuu tekemään oikeutta, pelastutte Te\nsaamasta itsellenne mahtavan vihamiehen, mikä varmasti tapahtuisi, jos\nTe ilman muuta syytätte hänen tallimestariaan ja ensimäistä suosikkiaan\nkuningattaren edessä.»\n\n»Sydämeni vastustaa neuvoanne», sanoi Tressilian. »Minä en voi\najaa jalon kasvatusisäni asiaa — onnettoman Amyn asiaa — muiden\nkuin laillisen hallitsijattareni edessä. Leicester, sanonette, on\njalomielinen — vaikkapa niinkin — mutta hän on vain alamainen kuten\nme muutkin, enkä minä tahdo valittaa hänelle, jos parempikin keino on\ntarjolla. Kuitenkin olen miettivä sitä, mitä minulle sanoitte — mutta\nminä tarvitsen Teidän apuanne saadakseni kunnon ritari Hughin tekemään\nminut asianajajakseen ja valtuutetukseen, sillä minun täytyy puhua\nhänen nimessään eikä omassani. Kun Amy nyt kerran on voinut niin paljon\nmuuttua, että on saattanut hullaantua siihen mitättömään, uinailevaan\nhovikkoon, täytyy hänen ainakin saada se hyvitys, mikä vielä on hänen\nvallassaan.»\n\n»Parempi hänen olisi kuolla _coelebs_ ja _sine proles_», sanoi\nMumblazen kiivaammin kuin hänelle oli tavallista, »kuin että\nyhdistettäisiin, _per pale_, sellaisen konnan vaakuna Robsartein\njaloihin merkkeihin!»\n\n»Jos Teidän aikomuksenne on, kuten en voi epäilläkään», sanoi\nhengenmies, »pelastaa niin paljon kuin vielä on mahdollista tämän\nonnettoman nuoren naisen kunniaa, niin kehoitan Teitä yhä uudestaan\netusijassa vetoomaan Leicesterin kreiviin. Hän harjoittaa yhtä\nrajatonta valtaa talossaan kuin kuningatar maassaan, ja jos hän\nilmoittaa Varneylle sitä haluavansa, niin ei hänen kunniansa joudu\nainakaan niin julkisen häväistyksen alaiseksi.»\n\n»Olette oikeassa, olette oikeassa», toisteli Tressilian innokkaasti,\n»ja minä kiitän Teitä, että Te huomautitte sellaista, minkä minä\nmalttamattomuudessani kokonaan syrjäytin. Minä en tosin luullut\nkoskaan tarvitsevani anoa armoa Leicesteriltä; mutta minä voisin jopa\npolvistuakin sen ylpeän Dudleyn eteen, jos vain siten voisin poistaa\npienimmänkin häpeän häivän tämän onnettoman neidon maineesta. Tehän\nauttanette minua saadakseni tarpeelliset valtuutukset ritari Hugh\nRobsartilta?»\n\nKappalainen vakuutti hänelle avuliaisuuttaan ja vaakunatieteilijä\nnyykäytti päätään hyväksyvästi.\n\n»Teidän täytyy myöskin olla valmiita vaadittaessa todistamaan sitä\navosydämistä vieraanvaraisuutta, jota kunnon ystävämme osoitti tuolle\nkavalalle petturille ja sitä intoa, jolla hän koetti viekoitella hänen\nonnetonta tytärtään.»\n\n»Ensi alussa», sanoi kappalainen, »ei Amy minun ymmärtääkseni pitänyt\npaljoa hänen seurastaan, mutta myöhemmin näin minä heidät usein\nyksissä.»\n\n»_Seiant_ vierashuoneessa», liitti Mikael Mumblazen, »ja _passant_\npuutarhassa.»\n\n»Kerran yllätin minä heidät sattumalta», jatkoi pappi,\n»etelänpuoleisessa metsässä, eräänä kevätiltana — Varney oli\nniin verhoutunut ruskeanpunaiseen viittaansa, ett'en nähnyt hänen\nkasvojansa, — he erosivat äkkiä, kuullessaan kahinaa lehvästöstä,\nja minä huomasin tytön kääntävän päänsä ja katselevan kauvan hänen\njälkeensä.»\n\n»Kaula _reguardant_», virkkoi vaakunatieteilijä — »ja heidän\npakopäivänään, ja se oli Pyhän Augustinuksen päivän aatto, näin\nminä Varneyn tallirengin, hänen palvelijanpukuunsa puettuna,\npitelevän herransa ja neiti Amyn ratsuja, _proper_ suitsitettuina ja\nsatuloituina, kirkkomaan aitauksen takana.».\n\n»Ja nyt pidetään Amya vankina salaisessa asuinpaikassaan», sanoi\nTressilian. »Se konna saadaan siten kiinni, ja toivoisinpa hänen\nkieltävän rikoksensa, jotta minä voisin paiskata epäämättömän\ntodistuksen hänen petollisesta kurkustaan alas! Mutta minun täytyy\nvalmistautua matkalleni. Toimittakaa Te, hyvät herrat, kasvatusisältäni\nsellaiset valtuutukset, että minä voin vapaasti toimia hänen nimessään.»\n\nNäin puhein poistui Tressilian huoneesta.\n\n»Hän on liian kiivas», sanoi kappalainen; »ja minä rukoilen Jumalaa\nantamaan hänelle sen kärsivällisyyden, joka on tarpeen ollessa\ntekemisissä Varneyn kanssa.»\n\n»Kärsivällisyys ja Varney», virkkoi Mumblazen, »sopivat vaakunatieteen\nmukaan yhtä vähän toisiinsa kuin metalli metalliin. Hän on kavalampi\nkuin sireeni, raatelunhimoisempi kuin hirmukotka, myrkyllisempi kuin\nlohikäärme ja julmempi kuin takajaloilleen kohonnut jalopeura.»\n\n»Minä kuitenkin epäilen», jatkoi kappalainen, »saatammeko me oikeastaan\npyytää ritari Hugh Robsartilta, katsoen hänen nykyiseen tilaansa,\nvaltakirjaa, joka siirtää hänen isänoikeutensa neiti Amyyn jollekin\ntoiselle —»\n\n»Teidän Korkea-arvoisuutenne ei tarvitse lainkaan sitä epäillä», sanoi\nWiljami Badger, joka astui huoneeseen hänen puhuessaan, »sillä minä\npanen henkeni pantiksi siitä, että hän on herätessään toinen mies kuin\nnäinä viimeisinä kolmenakymmenenä päivänä.»\n\n»Niinkö, Wiljami», vastasi kappalainen, »luotatko sinä niin lujasti\ntohtori Diddleumin juomaan?»\n\n»En hituistakaan», vakuutti Wiljami, »sillä isäntäni ei koskaan\nmaistanut siitä tippaakaan, palvelijatar kun kaatoi sen aina maahan.\nMutta herra Tressilianin seurassa tuli tänne muuan vieras mies, ja hän\nantoi ritari Hughille juoman, joka on kaksikymmentä kertaa parempaa.\nMinä hieman puhutin häntä, enkä minä ole vielä nähnyt eläinpuoskaria\nenkä ketään muutakaan, joka olisi niin tarkoin selvillä hevosten ja\nkoirain taudeista; eikä sellainen koskaan käsittele pahoin kristittyä\nihmistäkään.»\n\n»Eläinpuoskari! Sinä julkea mies! — Ja kenen luvalla hän toimii,\njos saan kysyä?» huudahteli kappalainen hämmästyksen ja suuttumuksen\nvaltaamana; »tai kuka antaa meille takuut tästä uudesta lääkäristä?»\n\n»Mitä lupaan tulee, niin Teidän Korkea-arvoisuutenne suvainnee kuulla,\nluvan annoin minä; ja takaukseen nähden luulen minä, ett'en ole ollut\ntässä talossa kahtakymmentäviittä vuotta saamatta oikeutta määrätä,\nmitä lääkkeitä annetaan eläimille tai ihmisille — minä, joka osaan,\njos niin tarvitaan, antaa parannejuomia ja pillereitä tai iskeä suonta\ntai määrätä vetolaastaria vaikka itselleni.»\n\nRobsartin perheen neuvonantajat pitivät välttämättömänä saattaa tämän\nseikan heti Tressilianin tietoon, ja tämä kutsuikin viipymättä seppä\nWaylandin puheilleen, kysyen häneltä (kuitenkin kahden kesken), kenen\nluvalla hän oli rohjennut antaa lääkettä ritari Hugh Robsartille.\n\n»Kuinka», vastasi seppä, »Teidän Korkeutennehan muistanee vielä minun\nkertoneen, että minä olin päässyt tunkeutumaan syvemmälle isäntäni —\ntarkoitan oppinutta tohtori Doboobieta — salaisuuksiin kuin hän tahtoi\nmyöntääkään; ja puolet hänen vihastaan ja kaunastaan minua kohtaan\njohtui siitä, että — paitsi sitä, että minä olin ehtinyt nähdä liian\ntarkoin hänen temppunsa — muutamat älykkäät henkilöt, etupäässä eräs\nabingdonilainen nuori, iloinen leski, pitivät minun lääkemääräyksiäni\nhänen rohtojaan parempina.»\n\n»Tässä eivät nyt ilvetemppusi kelpaa, mies!» sanoi Tressilian\nankarasti. »Jos Sinä olet pitänyt meitä pilanasi — tai etenkin jos\nSinä olet tehnyt jotakin, joka voi vahingoittaa ritari Hugh Robsartin\nterveyttä, niin löydät Sinä hautasi tinakaivoksen pohjasta.»\n\n»Minä tiedän liian vähän suuresta _arcanumista_ muuttaakseni malmia\nkullaksi», vastasi Wayland varmana. »Mutta hillitkää pelkonne,\nherra Tressilian — minä ymmärsin vanhan ritarin taudin siitä, mitä\nWiljami Badger kertoi minulle; ja toivoakseni saatan minä määrätä\npienen annoksen mandragoraa, jonka välttämättömästi tuottama uni on\nkaikki, mitä herra Hugh Robsart tarvitsee hämmentyneiden aivojensa\nselvikkeiksi.»\n\n»Toivon Sinun pelaavan rehellistä peliä kanssani, Wayland?» sanoi\nTressilian.\n\n»Rehellisintä ja kunniallisinta, kuten asiain meno tulee näyttämään»,\nvastasi seppä. »Mitä hyötyä olisi minulla siitä, että tekisin pahaa\nteidän rakastamallenne vanhusraukalle? Teidän, jota minä saan kiittää\nsiitä, ett'ei serkku Pinniewinks tällä hetkellä repele lihaani ja\njänteitäni kirotuilla pihdeillään ja sorki jokaista ruumiini luomea\nterävällä piikillään (rutto käsiin, jotka sen takoivat!), muka\nlöytääkseen noidanmerkin? — Minä toivon saavani halpana palvelijananne\nliittyä Teidän Korkeutenne seurueeseen, ja minä pyydän vain, että minun\nrehellisyyttäni arvostellaan sen mukaan, mikä seuraus on oleva kunnon\nritarin unesta.»\n\nSeppä Wayland osasi ennustuksissaan oikeaan. Viihdyttävä juoma, jonka\nhänen taitonsa oli valmistanut ja Wiljami Badgerin luottavaisuus\nmäärännyt nautittavaksi, vaikutti mitä parhaiten. Potilaan uni oli\nollut pitkä ja rauhallinen, ja kun vanhusparka heräsi, oli hän tosin\nvielä hyvin alakuloinen ja heikko, mutta hän saattoi nyt paljoa\nparemmin käsittää kaikkea, mikä osui hänen tajuntansa piiriin,\nkuin joku aika takaperin. Hän vastusti hetkisen sitä ystäviensä\nehdotusta, että Tressilian matkustaisi hoviin koettamaan saada hänen\ntytärtään takaisin ja korjaamaan niin paljon kuin mahdollista hänen\nmaineensa kärsimää kolahdusta. »Antakaa hänen mennä», sanoi hän;\n»hän on vain haukka, joka kiitää myötätuuleen; minä en viitsisi\ntuhlata vihellystäkään kutsuakseni häntä takaisin.» Mutta vaikka\nhän jonkun aikaa pysyikin tällä päällä, saatiin hänet kuitenkin\nlopulta vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli ryhtyä\ntoimenpiteeseen, johon hänen luonnolliset tunteensakin häntä\npakottivat, ja että hänen tuli suostua siihen, että Tressilian\nyrittäisi kaikkea, mitä suinkin yrittää voisi, hänen tyttärensä\nparhaaksi. Niinpä hän kirjoittikin nimensä valtuuskirjan alle,\njonka kappalainen oli parhaan taitonsa mukaan kyhännyt, sillä niinä\nyksinkertaisina aikoina olivat papit usein laumansa ohjaajia yhtä hyvin\njumalansanassa kuin laki-asioissakin.\n\nKahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hänen palaamisestaan Lidcoten\nlinnaan, oli kaikki valmiina Tressilianin toista lähtöä varten;\nmutta muuan oleellinen seikka oli unohdettu, ja siitä huomautti\nensiksi Tressilianille mestari Mumblazen. »Te olette menossa hoviin,\nherra Tressilian», sanoi hän; »mutta suvainnettehan muistaa, että\nTeidän vaakunakoristuksinanne täytyy olla _argent ja or_ — muut\nvärit eivät käy siellä.» Tämä huomautus oli yhtä pulmallinen kuin se\noli oikea. Saadakseen hovissa jotakin aikaan, oli puhdas raha yhtä\nvälttämätöntä Elisabetin kultaisina päivinä kuin minkä seuraavan\nhallitsijan aikana tahansa; mutta sitä tavaraa ei Lidcoten linnan\nasukkailla ollut kovin viljalti. Tressilian itse oli köyhä; ritari\nHugh Robsartin tulot olivat hänen vieraanvaraisen elämäntapansa\ntakia tyystin kuluneet, jopa ennakoltakin nautitut; ja niin oli\nsiis välttämätöntä vaakunatieteilijän, joka huomautuksenkin teki,\nratkaista myös pulma. Mestari Mikael Mumblazen tekikin niin tuomalla\nnäkyville kukkaron, joka kahdenkymmenen vuoden säästöinä sisälsi lähes\nkolmesataa puntaa erilaisia kulta- ja hopearahoja, mitkä kaikki hän\nnyt, sanaakaan puhumatta, omisti miehen palvelukseen, jonka talon\nsuoma suoja oli tehnyt hänelle mahdolliseksi koota tämän pienen\naarteen. Tressilian otti sen vastaan hetkeäkään epäröimättä, ja\nmolemminpuolinen kädenpuristus oli ainoa, mikä ilmaisi sitä iloa, jota\ntoinen tunsi saadessaan uhrata kaikkensa sellaiseen tarkoitukseen ja\ntoinen nähdessään niin haitallisen esteen matkansa menestyksen tieltä\nhävinneen niin äkkiä ja niin odottamattomalla tavalla.\n\nKun Tressilian varhain seuraavana aamuna laittautui lähtökuntoon,\npyrki seppä Wayland hänen puheilleen; ja lausuttuaan toivovansa\nTressilianin olleen tyytyväisen hänen lääkkeensä vaikutukseen ritari\nHugh Robsartiin ilmaisi hän haluavansa seurata häntä hoviin. Juuri sitä\noli Tressiliankin joskus ajatellut; sillä se oveluus ja älykkäisyys\nja kekseliäisyys, jota tämä mies oli osoittanut heidän yhteisen\nmatkansa kestäessä, oli saattanut Tressilianin pitämään hänen apuansa\ntärkeänä. Mutta Waylandia vaanivat lain kourat; ja siitä Tressilian\nhäntä muistuttikin, viitaten samalla Pinniewinksin pihteihin ja tuomari\nBlindasin vangitsemiskäskyyn. Seppä Wayland nauroi molemmille.\n\n»Katsokaas, herra!» sanoi hän, »minä olen vaihtanut sepänvarustukseni\npalvelijanpukuun; mutta ilman sitäkin, katsokaas näitä minun viiksiäni\n— nyt riippuvat ne alaskäsin — mutta jos minä vain kiekahutan\nniitä hieman ylöspäin ja värjään niitä eräällä aineella, jota osaan\nvalmistaa, ei itse pirukaan minua hevin tuntisi.»\n\nHän antoi vastaavan teon seurata sanojaan; ja minuuttia lyhemmässä\najassa oli hän vain harjaamalla ylöskäsin viiksensä ja tukkansa\nmuuttunut aivan toiseksi henkilöksi kuin se oli, joka vähää ennen\noli astunut huoneeseen. Mutta Tressilian epäili yhä ottaako häntä\npalvelukseensa vaiko ei, ja seppä pyyteli sitä innokkaammin.\n\n»Minun on kiittäminen Teitä hengestäni», puheli hän, »ja minä haluaisin\nkernaasti maksaa osan velkaani, etenkin kun kuulin Wiljami Badgerilta,\nmille vaaralliselle yritykselle Teidän Korkeutenne on lähdössä.\nMinä en tosin pyri olemaan mikään tappelupukari enkä minä suinkaan\nhaluaisi kuulua noihin pöyhkeihin kalvanheiluttajiin, jotka puoltavat\nherrojensa asiaa miekoin ja kilvin. Ei, minä olen niitä, jotka pitävät\nkelpo kemujen loppua parempana kuin tappelun alkua. Mutta minä tiedän\nvoivani hyödyttää Teidän Korkeuttanne niissä asioissa, joita Te ajatte,\nparemmin kuin yksikään noista säilän ja tikarin sankareista, ja\nluulenpa pääni saavan enemmän aikaan kuin sata heidän kättänsä.»\n\nTressilian epäröi yhä. Hän ei tiennyt vielä paljoa tästä omituisesta\nmiehestä, ja hän punnitsi yhä, voisiko hän luottaa häneen tarpeeksi\ntehdäkseen hänestä hyödyllisen apulaisen nykyisessä yrityksessänsä.\nEnnen kuin hän oli päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen, kuului\nlinnan pihalta hevosen kavioiden kapsetta, ja mestari Mumblazen ja\nWiljami Badger astuivat kiireesti Tressilianin huoneeseen ja puhuivat\nmolemmat melkein yht'aikaa.\n\n»Vast'ikään saapui tänne muuan palvelija kauneimman harmajan selässä\nmitä olen eläessäni nähnyt», sanoi Wiljami Badger, joka ehätti ensiksi;\n— »ja sen miehen käsivarressa on hopeinen vaakunamerkki, missä näkyy\nkreivin kruunun alla tultasyöksevä lohikäärme tiiliskivi suussa», sanoi\nmestari Mumblazen, »ja hän tuo kirjettä, joka on suljettu samanlaisella\nsinetillä.»\n\nTressilian otti kirjeen, jonka osoitepuolelle oli piirretty:\n»Kunnioitettavalle Herra Edmund Tressilianille, rakkaalle\nsukulaisellemme — Nämä rivit — ratsasta, ratsasta, ratsasta —\nhenkesi edestä, henkesi edestä, henkesi edestä.» Sitten hän avasi sen\nja havaitsi sen sisältävän seuraavaa:\n\n »Herra Tressilian, hyvä ystävämme ja serkkumme!\n\n »Me olemme nykyään niin sairaana ja muutoinkin niin huolestuttavassa\n asemassa, että me haluamme kerätä ympärillemme kaikki ystävämme,\n joiden hellään uskollisuuteen me erittäin saatamme luottaa ja\n joihin me ensimäisinä ja läheisimpinä luemme kunnioitettavan herra\n Tressilianimme, niin hyvän tahdon kuin kyvynkin puolesta. Sentähden\n pyydämme Teitä mitä kiireimmin saapumaan halpaan asuntoomme Say's\n Courtiin, Deptfordin lähelle, missä me tulemme Teidän kanssanne\n lähemmin pohtimaan asioita, joita emme katso voivamme esittää näin\n kirjeellisesti. Ja niin me sanomme Teille sydämelliset hyvästit ja\n olemme palvelukseksenne rakastava sukulaisenne\n\n                                 »Ratcliffe, Sussexin kreivi.»\n\n»Lähetä sanansaattaja heti tänne, Wiljami Badger», sanoi Tressilian; ja\nkun mies oli astunut huoneeseen, huudahti hän: »Ahaa, Stevens, Sinäkö\nse oletkin! Mitenkä jaksaa kunnioitettava kreivimme?»\n\n»Huonosti, herra Tressilian», oli sanansaattajan vastaus, »ja siksi\ntarvitseekin hän sitä kipeämmin hyviä ystäviä ympärilleen.»\n\n»Mutta mikä sitten kreiviä vaivaa?» kysyi Tressilian tuskallisena,\n»enhän ole kuullut hänen edes sairastuneen.»\n\n»En tiedä, herra», vastasi mies; »mutta hyvin sairas hän vain on.\nLääkärit eivät tiedä, mihin ryhtyä, ja useat talossa epäilevät jotakin\nkonnankoukkua — noitakeinoja tai vieläkin pahempaa.»\n\n»Millaiset ovat taudin oireet?» kysyi seppä Wayland käyden nopeasti\nlähemmäksi.\n\n»Että mitkä?» ihmetteli lähetti, joka ei ollut ymmärtänyt hänen\nkysymystään.\n\n»Mitä paikkaa hän valittaa?» tiedusteli Wayland; »missä kipu asuu?»\n\nMies katsahti Tressilianiin ikäänkuin kysyäkseen, pitikö hänen vastata\nmuukalaisen uteluihin, ja saatuaan myöntävän viittauksen, luetteli hän\nkiireesti asteettaisen voimien vähenemisen, ankaran yöhikoilemisen,\nruokahalun häviämisen, yleisen heikkouden, j.n.e.\n\n»Joihin liittyy kalvava tuska vatsassa ja lievä kuume», virkkoi Wayland.\n\n»Aivan niin», myönsi lähetti hiukan ihmeissään.\n\n»Minä tiedän, miten se tauti on syntynyt», sanoi seppä, »ja minä tiedän\nsen syyn. Teidän isäntänne on syönyt Pyhän Nikolain mannaa. Minä\ntiedän myöskin parannuskeinon — mestarini ei saa sanoa minun turhaan\nopiskelleeni hänen työpajassaan.»\n\n»Mitä tarkoitat?» kysyi Tressilian kulmakarvojaan rypistäen; »puheena\non tässä muuan Englannin korkeimpia ylimyksiä. Huomaa hyvin, ett'ei\nilvehtiminen käy tässä lainkaan päinsä.»\n\n»Jumala minua siitä varjelkoon!» huudahti seppä Wayland. »Minä sanon\nvain, että minä tiedän hänen tautinsa ja että osaan sen parantaa.\nMuistakaa, mitä tein ritari Hugh Robsartille.»\n\n»Meidän täytyy heti paikalla matkaan», sanoi Tressilian. »Jumala kutsuu\nmeitä.»\n\nIlmoitettuaan kiireesti tämän uuden syyn pikaiseen lähtöönsä,\nviittaamatta kuitenkaan Stevensin epäilyihin tai seppä Waylandin\nvakuutuksiin, heitti hän siis hellimmät hyvästit ritari Hughille\nja koko Lidcoten linnan väelle, jotka saattoivat häntä rukouksin\nja siunauksin, ja matkusti sitten niin nopeasti kuin suinkin pääsi\nWaylandin ja Sussexin kreivin palvelijan seuraamana Lontoota kohti.\n\n\n\n\nXIII Luku.\n\n\n    Mä tiedän, Teill' on arsenikkia,\n    Vihtrilliä, lipeää, väkisuolaa,\n    Viinikiveä, sinuperia. — Siitä\n    Miehestä viel' suuri tietoniekka paisuu:\n    Viisaiden kiven löytää hän, elleikään\n    Täydelleen, niin hyvin lähipitäin.\n\n                           _Kullantekijä_.\n\nTressilian ja hänen seuralaisensa katkaisivat taipalettaan kaikella\nkiireellä. Lähtiessä oli hän kysynyt sepältä, eikö tämä haluaisi\nvälttää Berkshireä, missä hän oli näytellyt niin huomattua osaa. Mutta\nWayland vastasi epäröimättä kieltäen. Hän oli käyttänyt sitä lyhyttä\naikaa, minkä he viettivät Lidcoten linnassa, muuttaakseen ulkomuotonsa\nihmeellisellä tavalla. Hänen sakea, rehoittava partansa oli nyt\nsupistunut pieniin, sotilasmaisesti ylöspäin kiverrettyihin viiksiin.\nRunsaan maksun saanut räätäli Lidcoten kylästä oli tilaajan ohjaamana\nkäytellyt taitoansa niin erinomaisesti, että hän oli täydellisesti\nmuuttanut Waylandin ulkonaisen ihmisen ja tehnyt hänet näöltään melkein\nkahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Ennen, noen ja hiilten mustaamana\n— pitkätukkaisena ja työnsä köyristämänä — eriskummallisen pukunsa\nrumentamana näytti hän vähintäin viidenkymmenen vanhalta. Mutta nyt,\npäällänsä Tressilianin siro palvelijanpuku, miekka sivullansa ja\nkilpi käsivarrellansa oli hän mitä uljain, mahtavin asemies, joka\niältään saattoi olla siinä kolmenkymmenen ja kolmenkymmenenviiden\nmaissa, ihmiselämän parhaassa kukoistuksessa. Hänen entinen villi,\nkömpelömäinen käytöksensäkin näytti muuttuneen rohkeaksi, teräväksi,\nitsetietoiseksi katseen ja teon kerkeydeksi.\n\nKun Tressilian halusi tietää syytä niin omituiseen ja niin täydelliseen\nmuodonvaihdokseen, vastasi Wayland vain laulamalla pari säettä eräästä\nnäytelmästä, joka siihen aikaan oli vielä uusi ja jonka suosiollisemmat\narvostelijat myönsivät ilmaisevan jonkunlaista neroutta tekijässä. Me\nolemme onnellisia saadessamme pelastaa ne säkeet unhoon joutumasta; ne\nkuuluivat täsmälleen näin:\n\n    »Ban, ban, ca Caliban —\n    On uusi mies — sai uuden herran.»\n\nVaikk'ei Tressilian muistanutkaan säkeitä, muistuttivat ne kuitenkin\nhäntä siitä, että Wayland oli kerran ollut näyttelijänä, seikka, joka\njo semmoisenaan verrattain hyvin selitti sen kätevyyden, millä hän\ntoimitti niin perinpohjaisen muutoksen ulkomuodossaan. Taiteilija\nluotti niin suuresti valepukunsa täydelliseen vaihtumiseen tai\nvalepukunsa täydelliseen vaihtamiseen, mikä lienee oikeampi sanantapa,\nettä hän pahoitteli kovin, kun ei heidän tiensä johtanut hänen vanhan\npakopaikkansa sivu.\n\n»Minä uskaltaisin», kerskaili hän, »tässä puvussa ja Teidän Korkeutenne\nsuojassa astua itsensä herra tuomari Blindasin eteen, vaikkapa\nneljänneskäräjien istuntopäivänä; mutta haluaisinpa tietää, mitä on\ntullut pikku tontustamme, joka varmasti näyttelee vielä paholaisen osaa\nmaailmassa, jos hän vain pääsee eroon kotonurkistaan ja iso-äidistään\nja koulumestaristaan. — Niin, ja entä tuhoutunut holvi!» jatkoi hän;\n»tekisipä mieleni nähdä, millaisen hävityksen niin suuren ruutimäärän\nräjähdys sai aikaan tohtori Demetrius Doboobien lasikulhojen ja\npullojen seassa. Olen varma siitä, että minun maineeni kiertelee vielä\nWhitehorsen laaksoa kauvan sen jälkeen kun ruumiini on jo mädäntynyt;\nja että moni hölmö sitoo hevosensa kiveen, laskee hopeakolikkonsa\nentiselle paikalleen ja piipittelee kuin tyynellä viheltelevä merimies,\nkutsuakseen seppä Waylandia kengittämään hänen koniansa. Mutta hevonen\nsaa kangistustaudin ennen kuin seppä tottelee kutsua.»\n\nTässä suhteessa osoittautuikin Wayland oikeaksi ennustajaksi; ja\nniin helposti syntyvät tarut, että muuan hämäräperäinen kertomus\nhänen tavattomasta hevosten käsittelytaidostaan elää vielä tänäkin\npäivänä Whitehorsen laaksossa; eivätkä tarinat Alfredin voitosta eikä\nkuuluisasta Puseyn sarvesta ole niin hyvin säilyneet Berkshiressä kuin\nkaamea juttu seppä Waylandista.\n\nMatkustajain kiire ei sallinut heidän pysähtyä muulloin kun milloin\nhevosia oli välttämättä syötettävä; ja koska monet niistä paikoista,\njoiden läpi he kulkivat, olivat Leicesterin kreivin tai hänestä\nvälittömästi riippuvain henkilöiden aluetta, pitivät he viisaimpana\nsalata nimensä ja matkansa tarkoituksen. Moisissa tilaisuuksissa tuli\nseppä Waylandin nokkeluus (tällä nimellä mainitsemme edelleenkin\ntaitoniekkaa, vaikka hänen oikea nimensä olikin Lancelot Wayland)\nerinomaiseen tarpeeseen. Hän näytti tosiaankin suureksi huvikseen\nkäyttävän oveluuttaan kaikenlaisen vakoilun pettämiseksi ja\njuomanlaskijain ja majatalojen isäntäin uteliaisuuden johtamiseksi\nväärille jäljille. Heidän lyhyen matkansa aikana toimitti hän heistä\nkiertämään kolme erilaista ja vastakkaista huhua; nimittäin ensiksi,\nettä Tressilian oli Irlannin varakuningas, joka oli valepuvussa tullut\nkuulemaan kuningattaren käskyjä sen suuren kapinoitsijan Rory Oge\nMacCarthy Mac Mahonin suhteen; toiseksi sanoi hän Tressilianin olevan\nRanskan kuninkaan vanhimman veljen asiamiehen, joka oli tullut hänen\npuolestaan tavottelemaan Elisabetin kättä; kolmanneksi, että hän oli\nMedinan herttua, joka oli tuntemattomana saapunut sovittamaan Filipin\nja kuningattaren riitaisuuksia.\n\nTressilian oli kaikesta tästä suutuksissaan ja nuhteli ankarasti seppää\nniistä erilaisista haitoista ja erittäinkin siitä tarpeettomasta\nhuomiosta, joiden alaisiksi he joutuivat näiden tekaistujen juttujen\ntakia; mutta hänet tyynnytti (ja kukapa olisi voinut vastustaa\nsellaista todistelua?) Wayland sillä vakuutuksella, että suurinta\nhuomiota herätti hänen, Tressilianin, oma esiintyminen, minkä takia\ntaas oli välttämätöntä keksiä joku tavaton syy hänen matkansa nopeuden\nja salaperäisyyden selittämiseksi.\n\nVihdoin saapuivat he lähemmäksi pääkaupunkia, missä matkustajain\nsuuremman tulvailemisen takia heidän kulkunsa ei herättänyt huomiota\neikä uteluja, ja lopulta astuivat he Lontoon portista sisään.\n\nTressilianin aikomuksena oli matkustaa suoraan Deptfordiin, missä\nSussexin kreivi asui, ollakseen lähempänä hovia, jota siihen aikaan\npidettiin Greenwichissä, Elisabetin mielipaikassa, se kun samalla\noli hänen syntymäsijansa. Mutta lyhyt viivähtäminen Lontoossa kävi\ntarpeelliseksi; ja sitä pitensivät vielä jonkun verran seppä Waylandin\nhartaat pyynnöt, tämä kun anoi lupaa saada hieman kierrellä kaupungilla.\n\n»Tartu miekkaasi ja kilpeesi ja seuraa minua sitten», sanoi Tressilian;\n»minäkin aijoin lähteä asioilleni ja niin voimme kulkea yksissä.»\n\nTämän hän sanoi sen takia, ett'ei hän vielä ollut niin varma uuden\nseuralaisensa uskollisuudesta, että olisi voinut päästää hänet\nnäkyvistään tällä tärkeällä hetkellä, jolloin Elisabetin hovin\nkilpailevat puolueet olivat niin kireällä sotakannalla. Seppä\nWayland alistui kernaasti tähän varovaisuuskeinoon, jonka syyn hän\nluultavasti oivalsi, mutta pyysi vain isäntäänsä seuraamaan häntä\nniiden rohdoskauppiaiden ja apteekkarien myymälöihin, jotka hän\noli osoittava Fleetkadulla ja sallimaan hänen toimittaa erinäisiä\nvälttämättömiä ostoksia. Tressilian suostui ja kulki palvelijansa\nopastamana perättäin neljässä, viidessä myymälässä, missä hän havaitsi\nWaylandin ostavan kustakin vain yhtä ainoata lääkettä ja eri määrissä.\nAineet, joita hän ensiksi kysyi, olivat pian käsillä, toinen toisensa\njälkeen, mutta niitä, joita hän sitten tiedusteli, oli paljon vaikeampi\nlöytää — ja Tressilian huomasi Waylandin useammin kuin kerran myyjän\nsuureksi hämmästykseksi hylkäävän tarjotun kasvipihkan tai yrtin ja\npyytävän vaihtamaan sitä oikeaan lajiin tai lähtevän hakemaan sitä\nmuualta. Erittäinkin yhtä ainetta näytti olevan melkein mahdotonta\nlöytää. Muutamat rohdoskauppiaat ilmaisivat suoraan, ett'eivät olleet\nsitä koskaan nähneetkään — toiset väittivät, ett'ei sellaista\nainetta ollut olemassakaan muualla kuin hassahtaneiden kullantekijäin\nmielikuvituksessa — ja useimmat yrittivät tyrkyttää ostajalle jotakin\nsijaisainetta, jolla he vakuuttivat olevan aivan samat ominaisuudet,\nvieläpä paljoa suuremmassa määrässä, kun Wayland oli sen hyljännyt\nilmoittamalla, ett'ei se ollut hänen pyytämäänsä lääkettä. Ja yleensä\nolivat he kaikki kovin uteliaita tietämään, mihin hän aikoi sitä\nainetta käyttää. Muuan vanha, laiha rohdoskauppias, jolle seppä oli\ntehnyt tavallisen kysymyksensä sanoilla, mistä Tressilian ei ymmärtänyt\neikä muistanut mitään, vastasi suoraan, ett'ei koko Lontoosta löytynyt\nsitä ainetta, ell'ei Yoglan juutalaisella sattunut sitä olemaan\njonkunverran varastossa.\n\n»Sitäpä minäkin tässä ajattelin», virkkoi Wayland. Ja heti heidän\nmyymälästä lähdettyään sanoi hän Tressilianille: »Minä pyydän Teiltä\nanteeksi, herra, mutta työmies ei voi tulla toimeen ilman työkalujaan.\nMinun täytyy välttämättä mennä sen Yoglanin puhelle; ja minä vakuutan\nTeille, että jos tämä retki pidättääkin Teitä kauvemmin kuin aikanne\nnäyttäisi myöntävän, niin olette Te saava runsaan korvauksen siitä\ntavasta, millä minä aijon käyttää tätä harvinaista ainetta. Sallikaa\nminun», lisäsi hän, »käydä edellänne, sillä meidän on nyt poikkeaminen\nvaltakadulta ja me pääsemme kaksin kerroin nopeammin perille, jos minä\nnäytän tietä.»\n\nTressilian suostui, ja seuratessaan seppää erästä pikkukatua\npitkin, joka kääntyi vasempaan jokea kohti, huomasi hän oppaansa\nkulkevan erinomaisen vikkelästi ja ilmeisesti kaupungin täysin\ntuntien sivukatujen, pihojen ja käytävien sokkeloissa, siksi kunnes\nWayland vihdoin pysähtyi keskelle erästä hyvin kapeata katua, jonka\npäästä häämöitti sumuinen, samea Tems ja jonka taustalla näkyi,\nmestari Mumblazenin sanantapaa käyttääksemme, Andreaanristi: kahden\nnousuvettä odottavan lastiveneen mastot. Myymälässä, jonka edustalle\nhän seisahtui, ei ollut nykymaailman tapaan lasi-akkunaa lainkaan —\nkurja, karkeakankainen verho vain ympäröi sellaista kojua, jollaisissa\nkengänpaikkaajat meidän päivinämme työskentelevät; kojun etupuoli\noli auki samaan tapaan kuin kalakauppiaiden teltoissa näkee nykyään.\nPieni, vanha, naismaisen näköinen äijänkäppyrä, olemukseltaan aivan\njuutalaisen vastakohta, sillä hänen tukkansa oli hyvin hento ja heikko\nja partaa ei hänellä ollut lainkaan, ilmestyi näkyviin ja tiedusteli\nmonin kumarruksin, mitä Wayland suvaitsi tarvita. Tuskin oli hän\nmaininnut lääke-aineen nimen, kun juutalainen säpsähti ja näytti ylen\nhämmästyneeltä. »Ja mitte suvaitse Teite Korkeutenne tehtä sille\nrohtol, jota ei ole, Herra nähkö, kysytty niihi neljikymmene vuotte ku\nminä ole ollu tässä kauppiaana?»\n\n»Minun tehtäviini ei kuulu vastaaminen näihin kysymyksiin», virkkoi\nWayland; »minä tahdon vain tietää, onko Teillä haluamaani tavaraa, ja\njos on, suostutteko myymään sitä?»\n\n»Ah, Herra nähkö, kylle sit on, ja myytä kans, sille minu ole\nrohdoskauppias ja mine myy kaikki, mite on.» Näin puhuen otti hän\nesille erästä jauhetta ja jatkoi sitten: »Mutta se maksa paljo raha. —\nMine maksa siitte paino kulta — ah, kirkas kulta — mine sano kuusi\nkerta paino. — Se tule Siinai vuorelt, misse anta meitä pyhä laki, ja\nse kasvi kukki vain kerta nin sata vuote.»\n\n»Minä en tiedä, kuinka usein sitä voi koota Sinain vuorelta», sanoi\nWayland, katsahdettuaan suuresti halveksien hänelle tarjottua jauhetta,\n»mutta minä panen miekkani ja kilpeni vetoon tuota Sinun kulunutta\npäällystakkiasi vastaan, että tätä roskaa, jota Sinä tyrkytät minulle\nmuka oikeana, saa mielin määrin kerätä minä viikon päivänä tahansa\nAleppon linnankaivannosta.»\n\n»Te ole julma mies», virkkoi juutalainen; »muute, minulla ei ole\nparempi — ja jos oliski, ei minu myisi site ilma lääkäri määräystä —\ntai ilma ett'ei Te sano, mite Te sille teke.»\n\nSeppä vastasi lyhyesti kielellä, josta Tressilian ei ymmärtänyt\nsanaakaan, mutta joka näytti lyövän juutalaisen perinpohjaisella\nhämmästyksellä. Hän tuijotti Waylandiin ihmisen tavoin, joka olisi\näkkiä tuntenut mahtavan sankarin tai peljätyn kuninkaan vähäpätöisessä,\nvaatimattomassa muukalaisessa.\n\n»Pyhä Elias!» huudahti hän ensi ällistyksestä toinnuttuaan, ja muuttaen\nsitten äskeisen epäluuloisen, äreän käytöksensä mitä matelevimmaksi\nkohteliaisuudeksi, kumarteli hän syvään sepälle ja pyyteli häntä\nkäymään matalaan majaansa ja tuottamaan hänen kurjalle kynnykselleen\nonnea ja siunausta astumalla sen yli.\n\n»Eikö Te tahto maista malja köyhä juutalaise, Zacharias Yogiani kansa?\n— Tahtoko Te tokaijeri? — pitäkö Te lacryma-viiniste? — tahtoko Te\n—»\n\n»Sinä kiusaat minua noilla tarjoiluillasi», vastasi Wayland; »anna\nminulle, mitä pyydän, ja heitä sikseen turhat lorusi.»\n\nTäten nuhdeltu Israelin lapsi otti esille avainkimppunsa, ja avattuaan\nvarovaisesti erään kaapin, joka näytti vahvemmin varustetulta kuin muut\nsitä ympäröivät lääkesäiliöt, veti hän näkyviin pienen salalaatikon,\njossa oli lasikansi ja joka sisälsi hyvin pienen määrän jotakin\nmustaa jauhetta. Sen ojensi hän mitä suurinta kunnioitusta osoittaen\nWaylandille, vaikka hän näyttikin ahneella ja kateellisella silmällä\nseuraavan jokaista jauhehituista, joka siirtyi ostajan haltuun; mutta\nhänen kasvonsa pyrkivät yhä ilmaisemaan entistä alamaista nöyryyttä.\n\n»Onko Sinulla vaakaa?» kysyi Wayland.\n\nJuutalainen viittasi vaakaan, jota myymälässä käytettiin jokapäiväiseen\ntarpeeseen, mutta sen teki hän niin epäilevän ja pelokkaan näköisenä,\nett'ei se jäänyt sepältä huomaamatta.\n\n»Parempi tässä täytyy olla», sanoi Wayland ankarasti; »etkö Sinä tiedä,\nettä pyhät aineet kadottavat voimansa, jos niitä punnitaan väärällä\nvaa'alla?»\n\nJuutalainen painoi päänsä alas, otti eräästä teräslevyin vahvistetusta\nlippaasta oivallisen vaa'an ja sanoi sitä sepän tarpeiksi\nlaitellessaan: — »Tällä minu teke kaikki oma koe — karva ku otta\nylimmäise papi parrasta jo siine tuntu.»\n\n»Hyvä on», vastasi seppä, punnitsi itselleen kaksi drakmaa mustaa\njauhetta, laittoi sen sitten hyvin huolellisesti kääreeseen ja pisti\ntaskuunsa muiden lääkeaineiden joukkoon. Sitten kysyi hän sen hintaa\njuutalaiselta, joka päätään pudistaen ja kumarrellen vastasi:\n\n»Ei raha — ei, ei mite sellaiselta miehelte kuin Te ole. — Mutta\neikö Te tahto nähde köyhe juutalaine jälle? Eikö Te tahto katso häne\ntyökoppiisa, misse hen, Herra nähkö, on rutistunu kasa kuin pyhe\nprofeta Joona kuivanu kurpitsa? — Te tahto sääli hente ja näytte hente\nhiuka etepäi sille suurella tielle?»\n\n»Vaiti!» sanoi Wayland, nostaen sormensa salaperäisesti huulilleen,\n»ehkäpä vielä tapaammekin toisemme — Sinä olet jo saavuttanut\n_Schahmajmin_, kuten Sinun omat kirjanoppineesi sitä nimittävät —\nyleisluomisen; valvo sentähden ja rukoile, sillä Sinun täytyy ensiksi\npäästä Alchahest-väkinesteen, Samechin, tuntemukseen, ennen kuin minä\nvoin ryhtyä lähempiin tekemisiin kanssasi.»\n\nSitten vastasi hän vain kevyesti päätään nyykäyttäen juutalaisen syviin\nhyvästelykumarruksiin ja asteli arvokkaana katua ylös, jäljissään\nisäntänsä, jonka ensimäisenä huomautuksena tästä äsken näkemästään\nkohtauksesta oli, että Waylandin olisi toki pitänyt maksaa äijälle\nrohdosaineestaan, mitä se sitten lie ollutkin.\n\n»Minäkö hänelle maksamaan?» huudahti seppä. »Maksakoon itse pääkehno\nminulle, jos minä sen teen! — Ell'en olisi pelännyt Teidän Korkeutenne\nsuuttuvan, olisin minä vaihtanut häneltä pari unssia kultaa täsmälleen\nsamaan määrään tiilikivijauhetta.»\n\n»Minä neuvon Sinua heittämään kaikki tuollaiset konnankoukut ollessasi\nminun palveluksessani», käski Tressilian.\n\n»Enkö minä jo sanonut», vastasi seppä, »että minä juuri siitä syystä\nsäästin häntä tällä kerralla? — Konnankoukuiksi sanotte Te niitä —\nja kuitenkin on sillä kurjalla luurangolla rahaa vaikka laskemaan\nkoko sen kadun, jonka varrella hän asuu, kultakolikoilla, eikä hän\nvielä sittenkään saisi kovin suurta lovea rautakirstuunsa; mutta hän\najattelee hulluksi asti viisauden kiveä — ja sitä paitsi, hänhän\naikoi ensin tyrkyttää minulle, koska hän piti minua vain halpana\npalvelijana, sellaista roskaa, joka ei ollut penninkään arvoista. —\nVuoroin vieraissa käydään, sanoi piru sysimiehelle; jos hänen väärä\nlääkkeensä oli minun hyvien kolikoitteni arvoista, niin oli minun oikea\ntiilikivijauheeni hänen hyvän kultansa vertaista.»\n\n»Saattaapa niin olla asian laita juutalaisten ja apteekkarien\nkaupoissa», virkkoi Tressilian; »mutta huomaa hyvin, että moiset\nveijaritemput, jos niitä harjoittaa minun palvelukseeni antautunut\nmies, leikkaavat kunniaani, ja ett'en minä tule sellaista sallimaan.\nToivon Sinun jo lopettaneen ostoksesi?»\n\n»Niin olenkin, herra», vastasi Wayland; »ja näistä rohdoksista\nvalmistan minä vielä tänä päivänä oikeata orvietanoa, sitä jaloa\nlääkettä, jota niin harvoin tavataan puhtaana ja vaikutusvoimaisena\nnäissä Europan maissa, koska siitä puuttuu tämä erinomaisen harvinainen\nja kallisarvoinen aine, jota minä nyt sain Yoglanilta.»\n\n[Orvietanoa eli venetsialaista vastamyrkkyä, joksi sitä joskus myös\nnimitettiin, pidettiin kerrassaan erinomaisena myrkkyä vastaan, ja\nlukijan täytyy näitä sivuja tutkiessaan antautua samaan luuloon,\njoka oli kerran yleisesti levinnyt niin oppineiden kuin rahvaankin\nkeskuuteen.]\n\n»Mutta miksi et toimittanut kaikkia ostoksiasi samassa myymälässä?»\nkysyi hänen isäntänsä; »nyt olemme juoksennelleet melkein kokonaisen\ntunnin toisen laastarinlatsuttajan luota toisen luo.»\n\n»Älkää olko siitä vihoissanne, herra», vastasi Wayland. »Kenenkään ei\ntarvitse saada selkoa salaisuudestani; eikä se olisi enää kauvan ollut\nminun yksityisomaisuuttani, jos minä olisin ostanut kaikki tarveaineeni\nsamalta rohdoskauppiaalta.»\n\nSitten palasivat he majataloonsa, kuuluisaan »Kulkusmetsäläiseen», ja\nsillä välin kun Sussexin kreivin palvelija varusteli hevosia matkaan,\nsulkeutui Wayland, keittiömestarilta huhmarin saatuaan, yksityiseen\nhuoneeseen, missä hän survoi, sekoitti ja yhdisti ostamansa aineet\nkunkin määränsä jälkeen niin näppärästi ja taitavasti, että selvästi\nhuomasi hänet hyvin perehtyneeksi kaikkiin rohtojen käsittelyssä\nesiintyviin käytännöllisiin toimiin.\n\nWaylandin saadessa lääkkeensä valmiiksi, olivat hevosetkin\nlähtökunnossa, ja lyhyen tunnin ratsastus vei heidät Sussexin kreivin\nsilloiseen asuntopaikkaan, Deptfordin lähelle, erääseen vanhaan\nkartanoon, jota sanottiin Say's Courtiksi, joka oli kauvan ollut\nsamannimisen suvun omaisuutta, mutta joka sata vuotta sitten oli\njoutunut vanhan ja arvossapidetyn Evelynien perheen haltuun. Tämän\nvanhan suvun silloinen edustaja oli innokkaimpia Sussexin kreivin\nmiehiä ja oli mielellään luovuttanut vieraanvaraisen talonsa sekä hänen\nettä hänen lukuisan seurueensa käytettäväksi. Say's Court oli myöhemmin\nsen kuuluisan Evelynin asuinpaikkana, jonka »Silva» on yhä kaikkien\nbrittiläisten metsänistuttajain käsikirjana, ja jonka elämän, tapojen\nja periaatteiden, sellaisina kuin ne esiintyvät hänen »Muistelmissaan»,\ntulisi samaten olla kaikkien todelliseen sivistykseen pyrkivien\nenglantilaisten ohjeena.\n\n\n\n\nXIV Luku.\n\n\n    Kummiapa kerrot, veli hyvä;\n    Kaksi hurjaa härkää tuimaa taistoa\n    Niityllään käy takia hiehon kauniin —\n    Jos toinen sortuu, rauhaisamp' on laakso,\n    Ja niiden mylvinästä piittaamaton\n    Lauma saa häiriöittä syödä.\n\n                 _Vanha näytelmä_.\n\nSay's Courtia vartioittiin kuin piiritettyä linnaa ikään; ja niin suuri\noli epäluulo niinä aikoina, että Tressiliania ja hänen seuralaisiaan\ntuon tuostakin pidättivät ja tutkivat sekä jalan että ratsain\nkulkevat vahtimiehet, heidän lähestyessään sairaan kreivin asuntoa.\nJa korkea arvo, joka Sussexin kreivillä oli kuningatar Elisabetin\nsuosiossa ja hänen tunnettu ja tunnustettu taistelunsa ylivallasta\nLeicesterin kreivin kanssa kiinnittävätkin mitä suurinta huomiota\nhänen terveydentilaansa; sillä siihen aikaan, josta me nyt kerromme,\nolivat vielä kaikki epätietoisia siitä, hänkö vai Leicesterin kreivikö\nlopullisesti saavuttaisi etusijan hallitsijattaren suosiossa.\n\nElisabet oli monen samaan sukupuoleen kuuluvan tavoin taipuvainen\nhallitsemaan puolueitten avulla, pitäen vastakkaiset edut tasapainossa\nja varaten vain itselleen vallan nostaa toinen tai toinen etusijaan\naina sen mukaan miten valtiolliset näkökohdat tai ehkäpä hänen oma\nnaisellinen oikkunsa (sillä tästä heikkoudesta ei hänkään ollut\nvapaa) kulloinkin määräsivät. Viekastelu — korttien pitäminen\nlujasti kädessään — toisen edun asettaminen toista vastaan — sen\nmasentaminen, joka luuli päässeensä korkeimmalle hänen arvonannossaan,\npelolla, että toinen, yhtä luotettu, vaikk'eikaan yhtä rakastettu\nsuosikki työntäisi hänet syrjään, olivat keinoja, joita hän käytti koko\nhallituksensa ajan ja joiden avulla hän, niin usein kuin hän lankesikin\nsuosikkijärjestelmän pauloihin, esti useimmat tuollaisen järjestelmän\nhaitat vahingoittamasta hänen valtakuntaansa ja hallitustansa.\n\nNiillä kahdella ylimyksellä, jotka silloin kilpailivat hänen\nsuosiostaan, oli kumpaisellakin hyvin erilaiset edellytykset sen\nsaavuttamiseen; yleensä saattaa kuitenkin sanoa, että Sussexin kreivi\noli suorittanut erinomaisia palveluksia kuningattarelle, kun taas\nLeicester oli rakkaampi naiselle. Sussex oli, käyttääksemme sen\najan lausepartta, Mars-jumalan suosikkeja; hän oli toiminut hyvällä\nmenestyksellä Irlannissa ja Skotlannissa ja erittäinkin suuressa\npohjoisten maakuntain kapinassa v. 1569, joka saatiin tukahutetuksi\netupäässä hänen sotaisen kyvykkäisyytensä avulla. Hänet ympäröivät\nja häneen katsoivat nyt luonnollisesti kaikki ne, jotka toivoivat\nasetietä kohoavansa arvoon ja kunniaan. Lisäksi oli Sussexin kreivi\nvanhempaa ja arvokkaampaa syntyperää kuin hänen kilpailijansa, hän\nkun oli samalla kertaa sekä Fitz-Walterein että Ratcliffein edustaja,\nkun taas Leicesterin vaakunakilpeä tahrasi hänen iso-isänsä, Henrik\nVII:n tyrannimaisen ministerin, arvonalennus ja kun sitä tuskin kykeni\npuhdistamaan hänen isänsä, onnettoman Dudleyn, Northumberlandin\nherttuan elokuun 22 päivänä v. 1553 tapahtunut mestaus Towerin mäellä.\nMutta ulkonaisessa olemuksessaan, kasvojensa piirteissä ja hienossa\nkäytöksessään, jotka kaikki ovat peloittavia aseita naishallitsijan\nhovissa, oli Leicesterillä enemmänkin kuin tarpeeksi etuja vastaamaan\nSussexin kreivin sotilaspalveluksia, korkeata syntyperää ja\nsuorasukaista esiintymistä; ja hän olikin hovin ja koko kuningaskunnan\nmielestä saavuttanut suuremman osan Elisabetin suosiota, vaikk'eikaan\nsitä oltu koskaan vakuutettu niin selvästi (se kuului hallitsijattaren\nmuuttumattomaan valtiotaitoon), ett'ei hänen olisi tarvinnut peljätä\nkilpailijansa lopullista voittoa. Sussexin sairaus oli sentähden\nniin otollinen Leicesterille, että se herätti mitä omituisimpia\narveluja yleisön keskuudessa ja täytti toisen kreivin seuralaiset mitä\nsynkimmällä pelolla ja toisen puoluelaiset mitä valoisimmilla toiveilla\nsen otaksuttavasta päättymisestä. Sillävälin kokoontuivat kumpaisenkin\nylimyksen ystävät johtajansa ympärille — sillä noina vanhoina aikoina\neivät ihmiset koskaan unohtaneet sitä mahdollisuutta, että riita\nratkaistaisiin miekan mittelöllä — esiintyivät hyvin aseistettuina\naivan hovin läheisyydessä ja kiusasivat hallitsijattaren korvia\nalituisilla meluavilla kahakoillaan, jotka sattuivat joskus itsensä\npalatsin rajojen sisällä.\n\nTämä alustava selonteko on välttämätön, jotta lukija ymmärtäisi tässä\nmyöhemmin kerrotut tapaukset.\n\nTressilianin saapuessa Say's Courtiin oli linna täynnä Sussexin kreivin\nseuralaisia ja aatelismiehiä, jotka olivat tulleet tervehtimään\nsairasta suojelusherraansa. Aseet välkkyivät jokaisen kädessä, ja\nsynkkä ilme väikkyi jokaisen kasvoilla, aivan kuin olisivat kaikki\npelänneet vastapuolueen pikaista, ankaraa hyökkäystä. Mutta siinä\nsalissa, johon Tressilianin johti muuan kreivin palvelijoista, samalla\nkun toinen meni ilmoittamaan Sussexille hänen tulonsa, tapasi hän vain\nkaksi päivystävää aatelismiestä. Heidän puvuissaan, ulkomuodossaan\nja tavoissaan oli suuri vastakohta huomattavissa. Vanhemman\naatelismiehen, — hän näytti olevan ylhäistä säätyä ja parhaassa\nijässään — vaatetus oli hyvin yksinkertainen ja sotilasmainen, hänen\nvartensa lyhyt, jäsenensä voimakkaat, käytöksensä hiomaton ja hänen\npiirteensä sellaiset, jotka ilmaisevat tavallista tervettä järkeä\nmutta eivät hituistakaan vilkkautta eivätkä mielikuvitusta. Nuorempi\ntaas, joka nähtävästi oli siinä kahdenkymmenen maissa, oli puettu\nloistavimpaan pukuun, mitä säätyhenkilöt siihen aikaan pitivät, hänellä\nkun oli tulipunainen, runsaasti punoksin ja ompelein koristettu\nsamettiviitta, hänen hattunsa oli samaa ainetta ja sitä kiersivät\nkolmeen kertaan hohtavan soljen pitelemät kultavitjat. Hänen tukkansa\noli järjestetty melkein samaan tapaan kuin useiden meidänkin aikojemme\nhienojen herrasmiesten: se oli kammattu ylöspäin ja törrötti uljaasti\npystyssä; ja korvissaan kantoi hän hopeaisia renkaita, joissa hohteli\nkumpaisessakin melkoisen suuri jalokivi. Tämän nuorukaisen kasvot\nolivat säännöllisen kauniit, niiden vaikutusta lisäsi miellyttävä\nruumiinmuoto, ja ne olivat lisäksi niin eloisat ja jyrkkäpiirteiset,\nettä ne näyttivät samalla kertaa ilmaisevan sekä päättävän luonteen\nlujuutta että yritteliään luonteen tulta, sekä harkitsemisvoimaa että\nkykyä ripeään toimintaan.\n\nMolemmat nämä aatelismiehet lepäsivät melkein samassa asennossa\npenkeillä lähellä toisiaan; mutta kumpainenkin näytti vaipuneen omiin\nmietteisiinsä ja katseli suoraan vastakkaiseen seinään, ryhtymättä\npuheisiin kumppaninsa kanssa. Vanhemman katse sai mahdollisen\ntarkastelijan vakuutetuksi siitä, ett'ei hän eteensä tuijotellessaan,\nnähnyt mitään muuta kuin viittojen, metsäkauriin sarvien, kilpien,\nvanhojen rautavarustusten, tapparain ja muiden samanlaisten\nhuonekoristusten peittämän vanhan salin seinän. Mutta nuoremman\nsota-uroon katseessa oli jotakin haaveksivaa; hän oli vaipunut\nunelmiinsa, ja tyhjä ala hänen ja seinän välillä oli aivan kuin\nnäyttämö, jolla hänen mielikuvituksensa tarkasteli hänen omia _dramatis\npersonaeitaan_ ja joka tarjosi hänelle aivan toisenlaisia näkyjä kuin\nmitä hänen valvovat ruumiilliset silmänsä olisivat voineet esittää.\n\nTressilianin astuessa huoneeseen kavahtivat molemmat uinailustaan ja\ntoivottivat hänet tervetulleeksi, etenkin nuorempi hyvin vilkkaasti ja\nsydämellisesti.\n\n»Oletpa totisesti tervetullut tänne, Tressilian», virkkoi nuorukainen;\n»viisaustieteesi varasti Sinut luotamme silloin kun tässä talossa\noli vielä kunnianhimon kiihdykkeitä — mutta se oli oivallista\nviisaustiedettä se, koska se tuo Sinut takaisin silloin kun täällä on\nenää vain vaaroja jaettavana.»\n\n»Onko herra kreivi siis tosiaankin niin sairaana?» kysyi Tressilian.\n\n»Me pelkäämme pahinta», vastasi vanhempi aatelismies, »ja pahimpain\njuonten aiheuttamaa.»\n\n»Hyi!» virkkoi Tressilian, »Leicesterin kreivi on kunnian mies.»\n\n»Mutta mitä tekee hän sitten sellaisilla palvelijoilla kuin hänellä\non ympärillään?» intti nuorempi soturi. »Mies, joka manaa pirun\nesille, saattaa olla kunniallinen ja rehellinen, mutta hänen on siitä\nhuolimatta vastattava kaikesta pahasta, minkä se sielunvihollinen saa\naikaan.»\n\n»Ja oletteko te, hyvät toverit», kysyi Tressilian, »ainoat, jotka ovat\nsaapuneet tukemaan jaloa kreiviämme hänen äärimäisessä hädässään.»\n\n»Emme, emme», vastasi vanhempi aatelismies, »etäällä on Tracy, Markham\nja monta muuta; mutta me vain kahden tässä vahtia pidämme, sillä toiset\novat väsyksissä ja nukkuvat tuolla ylishuoneessa.»\n\n»Ja muutamat», sanoi nuorukainen, »ovat menneet tuonne Deptfordin\nlaivatokkaan katselemaan sellaista alusta, jonka he jaksavat ostaa\nhävinneitten varojensa yhteisillä rippeillä; ja heti kun kaikki on\nlopussa, laskemme me jalon kreivimme komeaan tuoreeseen hautaan,\nkolautamme, mikäli tilaisuus sallii, päihin niitä, jotka ovat häntä\nsinne jouduttaneet, ja purjehdimme sitten Indiaan raskain sydämin ja\nkevein kukkaroin.»\n\n»Mahdollisesti yhdyn minä tuumaanne, heti kun olen suorittanut erään\nasian hovissa», virkkoi Tressilian.\n\n»Sinulla on asiaa hoviin!» huudahtivat molemmat yht'aikaa; »ja Sinä\ntulet mukaan Indian matkalle!»\n\n»Kuinka, Tressilian», sanoi nuorukainen, »etkö Sinä ole naimisissa\nja kaukana niiden onnen puuskausten ulottuvilta, jotka tässä\najavat meikäläisen suoraan ulapalle, vaikka hänen purtensa olisi\nmitä koreimmin suunnattu satamaa kohti? — Mitä on tullut siitä\nsuloisesta Indamirasta, jonka piti oleman minun Amoretini vertainen\nuskollisuudessa ja kauneudessa?»\n\n»Älä puhu hänestä!» vastasi Tressilian ja käänsi kasvonsa sivulle.\n\n»Ahaa, niinkö asiasi ovatkin?» sanoi nuorukainen tarttuen hyvin\nsydämellisesti hänen käteensä; »älä sitten pelkää minun koskettelevan\navonaista haavaa. — Mutta se on kuitenkin yhtä kummallinen kuin\nsurullinen uutinen. Eikö sitten kukaan meidän uljaasta ja iloisesta\njoukostamme säästy tekemästä toiveiden ja onnen haaksirikkoa tässä\näkillisessä myrskyssä? Luulinpa Sinun nyt ainakin päässeen satamaan,\nrakas Edmundini. — Mutta oikein sanookin rakas kaimasi:\n\n    »Ken pyörän näkee ikikiertovan\n    Sattuman, mi ihmiskohtaloita\n    Ohjaa, mä hänen luulen tuntevan\n    Epävakaisuuden lain ruhtovan\n    Ja sen julman vallan, jot' et voita.»\n\nVanhempi aatelismies oli noussut penkiltään ja asteli hieman\nkärsimättömänä pitkin huonetta, nuorukaisen vakavasti ja tunteellisesti\nlausuessa näitä säkeitä. Kun hän oli lopettanut, kääriytyi toinen\nviittaansa ja ojentautuessaan jälleen pitkäkseen puheli näin: »Minua\nihmetyttää, että Sinäkin, Tressilian, suosit tuon piimäparran\nhullutuksia. Sillä mitä on ajatteleminen sellaisesta hurskaasta ja\nkunniallisesta huonekunnasta kuin meidän jalon herrammekin, jos siihen\npääsee pesiytymään tuollainen uikuttava, ruikuttava, lapsellinen\nrunous, jonka ovat keskuuteemme tuoneet tämä herra Walter Älypää ja\nhänen toverinsa ja joka kietoo rehellisen, suoran englantilaisen\nsanantapamme, minkä Jumala antoi meille ajatuksemme ilmaisijaksi,\nkaikenlaisiin outoihin ja hassunkurisiin lauseparsiin.»\n\n»Blount luulee», sanoi hänen toverinsa nauraen, »että piru viekasteli\nEevalle runokielellä, ja että hyvän ja pahan tiedon puun salaperäinen\naate tarkoittaa yksinomaan säkeiden helskyttäjän ja kuusimitan\nsepittäjän taidetta.»\n\nSamassa astui kreivin kamaripalvelija huoneeseen ja ilmoitti herransa\nhaluavan puhutella Tressiliania.\n\nHän tapasi Sussexin kreivin lojumasta vuoteellaan, puettuna, mutta\nkaikki napit ja paulat avattuina, ja hän säikähti muutosta, minkä tauti\noli saanut aikaan koko hänen olemuksessaan. Kreivi otti hänet vastaan\nmitä sydämellisimmällä tavalla ja tiedusteli heti hänen kosintansa\ntulosta. Tressilian väisteli hetkisen hänen kyselyjään ja kääntäen\npuheen kreivin omaan terveyteen, havaitsi hän suureksi hämmästyksekseen\nhänen kipunsa oireiden vastaavan täsmälleen Waylandin ilmoittamia.\nHän ei siis epäillyt kertoa Sussexille palvelijansa koko tarinaa ja\nvarmuutta, jolla tämä lupaa parantaa hänen tautinsa. Kreivi kuunteli\nhäntä epäilevän tarkkaavasti siksi kunnes Demetriuksen nimi esiintyi,\njolloin hän äkkiä käski kirjurinsa tuomaan hänelle erään tärkeitä\npapereita sisältävän lippaan.\n\n»Etsi sieltä», jatkoi hän, »sen kokkiroiston tunnustus, jonka se antoi\nkuulustelussa, ja katso tarkkaan, eikö siinä mainita Demetriuksen\nnimeä.»\n\nKirjuri löysi heti tarkoitetun kohdan ja luki: »Ja mainittu todistaja\nkertoi, kuulusteltuna, muistavansa, että hän oli valmistanut kastikkeen\nsanottuun sammenpaistiin, jonka nautittuaan mainittu jalo herra tunsi\nkääntyvänsä kipeäksi, ja että hän oli pannut siihen tavallisia aineita\nja mausteita, kuten —»\n\n»Jätä se roska sikseen», käski kreivi, »ja katso, eikö hän saanut niitä\naineitaan eräältä Demetrius nimiseltä yrttikauppiaalta?»\n\n»Niin kävikin», vastasi kirjuri. »Ja hän lisää, ett'ei hän ole sen\njälkeen enää nähnyt mainittua Demetriusta.»\n\n»Tämähän sopii Sinun miehesi tarinaan, Tressilian», sanoi kreivi;\n»käske hänet tänne.»\n\nKreivin eteen kutsuttuna toisti seppä Wayland entiset puheensa tarkasti\nja varmasti.\n\n»Sinä saatat kyllä olla», sanoi kreivi, »niiden lähettämä, jotka ovat\ntämän työn alkaneet, lopettamaan se heidän puolestaan; mutta ajattele,\nettä jos minä kuolen lääkkeesi vaikutuksesta, on Sinun käyvä huonosti.»\n\n»Se olisi ankaraa komentoa se», vastasi Wayland, »koska kerran\nlääkkeen vaikutus ja ihmisten henki ovat Jumalan kädessä. Mutta minä\nsuostun koetukseen. Minä en ole elänyt niin kauvan maan alla hautaa\npelätäkseni.»\n\n»No, jos Sinä luotat niin suuresti asiaasi», sanoi Sussexin kreivi,\n»niin antaudun minäkin kokeeseen, sillä oppineet lääkärit eivät osaa\ntehdä minulle mitään. Kerro nyt, miten se lääke on nautittava.»\n\n»Sen teen aivan heti», vastasi Wayland; »mutta suostukaa siihen ehtoon,\nettä koska minä otan niskoilleni kaiken edesvastuun tämän aineen\nkäyttämisestä, ei kukaan muu lääkäri saa tulla väliin.»\n\n»Sehän on vain kohtuullista», myönsi kreivi; »ja valmista nyt rohtosi.»\n\nWaylandin totellessa hänen käskyään riisuivat kreivin palvelijat sepän\nkehoituksesta herransa ja laskivat hänet vuoteeseen.\n\n»Minä sanon Teille jo edeltäpäin», virkkoi Wayland, »että tämän\nlääkkeen ensimäisenä vaikutuksena on raskas uni, jonka kestäessä\nhuoneessa tulee olla aivan rauhallista, koska seuraukset muutoin voivat\nolla hyvin vaarallisia. Minä haluan valvoa itse kreivin vuoteen ääressä\njonkun hänen kamaripalvelijansa kanssa.»\n\n»Poistukoot kaikki huoneesta, paitsi Stanley ja tämä kunnon mies»,\nkäski kreivi.\n\n»Ja paitsi minä», ehätti Tressilian. »Minuakin koskee syvästi tämän\nparannusjuoman vaikutus.»\n\n»Olkoon niin, hyvä ystäväni», sanoi kreivi; »ja nyt toimeen; mutta\nkutsukaa ensiksi tänne kirjurini ja kamaripalvelijani.»\n\n»Olkaa todistajiani», jatkoi hän näiden saavuttua huoneeseen, »olkaa\ntodistajiani, hyvät herrat, ett'ei kunnioitettava ystävämme Tressilian\nole millään muotoa edesvastuussa tämän lääkkeen vaikutuksesta minuun,\nsillä minä otan sen omasta vapaasta tahdostani ja halustani, koska\nluulen sitä parannusaineeksi, jonka Jumala on odottamattomalla tavalla\nlähettänyt pelastamaan minua nykyisestä taudistani. Sanokaa minulta\nterveisiä jalolle kuninkaalliselle käskijättärelleni ja ilmoittakaa,\nettä minä elän ja kuolen hänen uskollisena palvelijanaan ja että minä\ntoivotan kaikille hänen valtaistuintaan ympäröiville miehille samaa\nsydämen suoruutta ja samaa palvelusintoa, vaikkakin suurempaa kykyä\nkuin mitä oli suotu Tuomas Ratcliffe-paralle.»\n\nSitten risti hän kätensä ja näytti hetkiseksi vaipuneen äänettömään\nhartauteen, tarttui lääkemaljaan ja loi pysähtyen Waylandiin katseen,\njoka näytti haluavan tunkeutua hänen sielunsa syvyyksiin, mutta joka ei\nherättänyt pienintäkään levottomuutta tai epäröimistä sepän kasvojen\nilmeissä eikä käytöksessä.\n\n»Tässä ei ole mitään pelättävää», sanoi Sussex Tressilianille ja\nnielaisi lääkkeen sen enempiä aikailematta.\n\n»Minun täytyy nyt pyytää Teidän Korkeuttanne», neuvoi Wayland, »käymään\nniin mukavaan asentoon kuin suinkin voitte, ja teitä, hyvät herrat,\npysymään niin hiljaa ja äänettöminä kuin valvoisitte te äitinne\nkuolinvuoteen ääressä.»\n\nKamaripalvelija ja kirjuri poistuivat huoneesta antamaan käskyn, että\nkaikki ovet oli suljettava ja pienintäkin melua tarkalleen vältettävä\nkoko talossa. Muutamat aatelismiehet kävivät vapaa-ehtoisesti\nvartioimaan etusaliin, mutta sairaan kreivin huoneeseen jäivät vain\nhänen suosituin kamaripalvelijansa, seppä ja Tressilian. — Seppä\nWaylandin ennustukset toteutuivat pian, sillä kreivi vaipui kohta niin\nsyvään ja raskaaseen uneen, että hänen vuoteensa ääressä valvojat\nrupesivat pelkäämään hänen heikossa tilassaan kuolevan heräämättä\nhorroksistaan. Seppä Waylandkin näytti levottomalta ja tunnusteli\ntuon tuostakin hiljaa kreivin ohimoita, tarkaten eritotenkin hänen\nhengitystään, joka oli täyteläinen ja syvä mutta samalla myöskin kevyt\nja keskeymätön.\n\n\n\n\nXV Luku.\n\n\n    Te tyhmät, härkäpäiset, raa'at kollot!\n    Kuin, ei arvoa, ei palvelusta?\n    Miss' on se lurjus, jonka lähetin?\n\n                     _Äkäpussin kesytys_.\n\nEi ole hetkeä toista, jolloin ihmiset näyttäisivät toistensa silmissä\nkehnommilta tai jolloin he tuntisivat olonsa tukalammaksi kuin aamun\nensi sarastukseen asti valvotun yön jälkeen. Ensi luokan kaunotarkin\ntekisi aamuruskon keskeyttämäin tanssijaisten jälkeen viisaimmin\npoistuessaan innokkaimpienkin, puolueellisintenkin ihailijainsa\nnähtäviltä. Tuollainen kalpea, rumentava ja epäkiitollinen valo alkoi\nhämärtää niillekin, jotka olivat koko yön pitäneet vahtia Say's Courtin\netusalissa, ja se sekoitti kylmän, heikon, sinisen kajastuksensa\nsammuvien lamppujen ja soihtujen punakeltaisiin, savuaviin säteisiin.\nNuori urho, jonka tunnemme edellisestä luvusta, oli muutamia\nminuutteja sitten lähtenyt huoneesta ottamaan selkoa ulkoportilla\nkuuluneesta kolkutuksesta, ja palatessaan hämmästyi hän niin kovin\nvalvontatovereinsa kurjaa, aavemaista näköä, että huudahti: »Voi\nminun päiviäni sentään, hyvät herrat, kuinka Te olette tarhapöllön\nnäköisiä! Enpä tiedä, vaikka näkisin Teidän auringon noustessa lentää\nkahnuttelevan tiehenne sokaistuin silmin ja piiloutuvan läheisimpään\nseiniläspensaaseen tai rappeutuneeseen torniin!»\n\n»Suistappa suusi, Sinä hassutteleva narri», sanoi Blount; »suistappa\nsuusi. Onko tässä nyt tuollaisten pilapuheiden aika, kun koko Englannin\nmiehuus vetelee ehkä tuolla seinän takana viimeisiä henkäyksiään?»\n\n»Siinä Sinä loikoelet», vastasi nuori urho.\n\n»Kuinka, loikoelen!» huudahti Blount hypähtäen pystyyn, »valehtelen\nsiis! Ja sen Sinä sanot minulle?»\n\n»Niin sanonkin, sillä niin Sinä teit, Sinä närkäs narri», vastasi\nnuorukainen; »etkö Sinä äsken juuri loikoellut tuossa penkilläsi, etkö\njo? Mutta Sinunpa sitä pitää aina oleman tuollainen lyhytnokkainen\ntuittupää, joka tarraa niin vimmatusti kiinni pieneen viattomaan\nsananvääntelyyn! Mutta mitä itse asiaan tulee, niin vaikka minä\nrakastankin ja kunnioitankin jaloa herraamme yhtä uskollisesti kuin\nSinä tai kuka rahansa, sanon kuitenkin, että jos taivas nyt ottaisi\nhänet meiltä, ei kaikki Englannin miehuus silti kuolisi hänen kanssaan.»\n\n»Sepä sen», ivaili Blount, »sillä suuri osa siitä jäisi tietysti Sinun\nkanssasi eloon.»\n\n»Ja hyvä osa Sinunkin kanssasi, Blount, ja tämän väkevän Markhamin\nja Tracyn ja kaikkien meidän kanssamme. Mutta minä luulen osaavani\nparhaiten käyttää taivaan meille kaikille lahjoittamaa leiviskää.»\n\n»Ja mitenkä niin, jos saan kysyä?» virkkoi Blount; »kerrohan nyt tässä\nmeille se enentämissalaisuutesi.»\n\n»Miks'enkäs, hyvät herrat», vastasi nuorukainen; »te olette ikäänkuin\nhyvä maa, joka ei kanna hedelmää, koska sitä ei ole lannalla\nvirvoitettu; mutta minussa on sellainen ylöspäin pyrkivä henki, että\nse pakottaa heikot kykyni väkisinkin pysymään sen kanssa yhtä rinnan.\nKylläpä kunnianhimoni panee aivoni työhön, sen minä takaan.»\n\n»Rukoilen Jumalaa, ett'ei se tekisi vielä Sinusta hullua». virkkoi\nBlount; »minä puolestani, jos me kadotamme jalon kreivimme, sanon\nhyvästit sekä hoville että leirille. Minulla on viisisataa akrea huonoa\nmaata Norfolkissa, ja sinne minä menen ja vaihdan hovisipsuttimet\nmaalaisiin naulakenkiin.»\n\n»Mikä kurja vaihto!» huudahti hänen vastustajansa; »Sinulla onkin jo\naivan moukan ryhti — hartiasi ovat kumarassa, ikäänkuin pitelisivät\nkätesi jo auran kurkea, ja Sinua ympäröi jo jonkunlainen maan haju,\nvaikka sinun pitäisi hienoimmille tuoksu-aineille lemuaman kuten uljaan\nkeikarin ja hovimiehen tulee ja sopii. Kautta sieluni, Sinä olet tästä\npujahtanut kierittelemään johonkin heinälatoon! Ainoana puolustuksenasi\nolisi, jos vannoisit miekankahvan nimessä, että talonpojalla oli kaunis\ntytär.»\n\n»Pyydän Sinua, Walter», sanoi joku toinen joukosta, »heitä jo nuo\npilailusi, jotka eivät sovi aikaan eivätkä paikkaan ja kerro meille,\nkuka siellä portilla rytysi.»\n\n»Tohtori Masters, hänen majesteettinsa henkilääkäri, jonka tämä oli\nerikoisesti lähettänyt tiedustelemaan kreivin terveydentilaa», vastasi\nWalter.\n\n»Haa! Mitä!» huudahti Tracy, »se ei ollut mikään pieni suosionosoitus\nse; jos kreivi vain pääsee tästä pälkähästä, niin kyllä hän nyt pitää\nLeicesterille puoliansa. Onko Masters nyt kreivin luona?»\n\n»Ei», vastasi Walter, »hän on tällä hetkellä puolitiessä Greenwichiin\nja vahvasti vihoissaan.»\n\n»Et suinkaan vain kieltänyt häneltä sisäänpääsyä?» huudahti Tracy.\n\n»Ethän toki niin mieletön ollut?» säesti Blount.\n\n»Minä kielsin häneltä sisäänpääsyn yhtä tiukkaan kuin Sinä, Blount,\nkieltäisit pennin sokealta kerjäläiseltä ja yhtä kivenkovaan kuin Sinä,\nTracy, ikinä torjuit luotasi malttamattoman velkojan.»\n\n»Mutta miksi sen tuhannen lemmon nimessä päästit Sinäkin sen nulikan\nporttia avaamaan?» kivahti Blount Tracylle.\n\n»Se sopi hänen ijälleen paremmin kuin minun», vastasi Tracy; »mutta\nnyt hän teki lopun meistä kaikista kerrassaan. Eläköön jalo kreivimme\nsitten tai kuolkoon, milloinkaan ei hän ole enää saava suosiollisia\nsilmäystä hänen majesteetiltaan.»\n\n»Eikä valtaa kohottaakseen seuralaisensa arvoon |a kunniaan», sanoi\nnuori urhomme halveksivasti hymyillen; »siinä se kipeä kohta, joka ei\nkärsi koskettamista. Hyvät herrat, minä uikutin valituksiani jalon\nkreivimme kohtalosta hieman matalammalla äänellä kuin te, mutta\njos tulee tarvis toimia hänen puolestaan, en minä ole jäävä teistä\nkenestäkään jälkeen. Etkö Sinä usko, että jos minä olisin päästänyt sen\noppineen rohtoherran sisään, olisi siitä syntynyt hänen ja Tressilianin\nlääkärin välillä sellainen metakka, että siitä eivät olisi heränneet\nainoastaan nukkujat, vaan jopa kuolleetkin? Kyllä minä tiedän,\nmillaista rähinää se on tohtorien keskustelu.»\n\n»Ja kuka ottaa niskoillensa syyn kuningattaren käskyjen\nvastustamisesta?» kysyi Tracy; »sillä kieltämättä tuli tohtori Masters\ntänne hänen Armonsa nimenomaisesta kehoituksesta parantaa kreivi.»\n\n»Minä otan huolekseni syyn, joka pahankin tein», sanoi Walter.\n\n»Niinpä siis lensivät tiehensä kaikki haaveilusi hovisuosiosta»,\nvirkkoi Blount; »ja kaikesta pöyhkeästä taituruudestasi ja\nkunnianhimostasi huolimatta on Devonshire näkevä Sinut loistamassa\noikeana nuorempana veljenä, jonka sopii istua pöydän alapäässä, leikata\npaistia vuorotellen kappalaisen kanssa, katsoa, ovatko koirat saaneet\nsyödäkseen ja ovatko metsälle lähtevän herran satulahihnat tarpeeksi\nkireällä.»\n\n»Ei», sanoi nuorukainen punastuen, »ei niin kauvan kun Irlanti ja\nAlankomaat käyvät sotia ja niin kauvan kun meressä vyöryy vielä\npoluttomia aaltoja. Rikkaassa Lännessä on maita, joista ei ole osattu\nuneksiakaan ja Britanniassa rohkeita poikia, jotka uskaltavat lähteä\nniitä etsimään. — Hyvästi hetkiseksi, herraseni. Käyn pihalla\ntarkastamassa vartiostoja.»\n\n»Sillä nulikalla on elohopeaa suonissaan, se on varmaa», sanoi Blount\nMarkhamiin katsahtaen.\n\n»Hänellä on sekä päässään että veressään sellaista ainetta, joka joko\nnostaa tai kaataa hänet. Mutta sulkiessaan oven Mastersilta, teki hän\nsekä rohkean että terveellisen työn; sillä Tressilianin mieshän se\nvakuutti vakuuttamasta päästyään, että jos kreivi herätetään, seuraa\nsiitä kuolema, ja Mastershan herättäisi seitsemän unikekoakin, jos\nhän saisi selville, etteivät ne nuku kaikkien lääketieteen sääntöjen\nmukaisesti.»\n\nAamu oli jo verrattain pitkälle kulunut, kun Tressilian valvomisesta\nväsyneenä tuli saliin tuomaan sitä iloista uutista, että kreivi oli\nitsestään herännyt, että hän tunsi sisäisten kipujensa melkoisesti\nvähentyneen, että hän puheli niin hilpeästi ja katseli ympärilleen niin\neloisasti, että nämä merkit jo yksinään todistivat suuren, suosiollisen\nmuutoksen tapahtuneen. Tressilian määräsi samalla, että parin herran\ntuli saapua kreivin huoneeseen kertomaan kuluneen yön tapauksista ja\nvaihtamaan vahteja.\n\nKun kuningattaren lähettilään käynnistä ilmoitettiin kreiville,\nhymyili hän ensiksi sille jyrkälle tavalle, jolla hänen innokas\nnuori seuralaisensa oli sulkenut oven lääkäriltä, mutta tullen heti\ntoisiin ajatuksiin käski hän tallimestarinsa Blountin paikalla käymään\nveneeseen ja soutamaan jokea alas Greenwichin palatsiin nuori Walter\nja Tracy mukanaan ja kohteliaasti esittämään hänen alamaisimmat\nkiitoksensa hallitsijattarelle ja mainitsemaan syyn, joka esti häntä\nkäyttämästä hyväkseen viisaan ja oppineen tohtori Mastersin apua.\n\n»Hitto soikoon!» sadatteli Blount portaita laskeutuessaan, »jos hän\nolisi lähettänyt minut viemään taisteluhaastetta Leicesterille, niin\nolisinpa luullakseni suoriutunut siitä toimesta verrattain hyvin.\nMutta nyt minun pitää menemän armollisen hallitsijattaremme luo, jonka\nkorvissa kaikkien sanojen tulee olla niin siloiteltuja ja kullattuja\nja sokeroituja, ja se on sellaista sokerileipurin työtä, johon minun\nkurjat muinaisenglantilaiset aivoni eivät pysty. — Tule mukaani, Tracy\nja tule Sinäkin, herra Walter Älypää, joka koko tämän liemen keitit.\nNäytäppäs nyt, osaako sinun terävä järkesi, joka muutoin sytyttelee\nniin komeita ilotulituksia, auttaa yksinkertaista miehenkörriä pulasta\nniillä ovelilla sanankäänteilläsi.»\n\n»Älä yhtään pelkää, älä yhtään pelkää», lohdutti nuorukainen, »kyllä\nminä Sinut pälkähästä päästän — salli minun vain noutaa viittani.»\n\n»Mitä? Siinähän se roikkuu hartioillasi», sanoi Blount, — »se nulikka\non järjiltään.»\n\n»Ei, ei, tämä on Tracyn vanha viitta», vastasi Walter; »minä lähden\nmukanasi hoviin vain aatelismiehelle sopivassa asussa.»\n\n»Ja kuitenkin häikäisee Sinun komeilusi ehkä vain jonkun vaivaisen\ntallirengin tai ovenvartijan silmät», ivaili Blount.\n\n»Minä tiedän sen», vastasi nuorukainen; »mutta minä olen nyt kerta\nkaikkiaan päättänyt ottaa oman viittani, vieläpä harjata nuttunikin,\nennen kuin tikahdankaan paikaltani, ja siinä se.»\n\n»Hyvä, hyvä», sanoi Blount, »tässäpä nyt on touhua yhdestä nutusta ja\nviitasta — suoriu sitten valmiiksi, Jumalan nimessä!»\n\nPian kiitivät he leveän Temsin mahtavaa pintaa, jolle aurinko nyt valoi\ntäyttä loistoaan.\n\n»Kahta tuskin mikään voittaa maailmassa», sanoi Walter Blountille —\n»aurinkoa taivaalla ja Temsiä maan päällä.»\n\n»Toinen valaisee meitä Greenwichiin asti moitteettoman hyvin», vastasi\nBlount, »ja toinen lennättäisi meitä hieman nopeammin, jos olisi\npakoveden aika.»\n\n»Ja sitä Sinä vain ajattelet — siitä Sinä vain huolehdit —\nsen tehtävän sinä vain annat alkuvoimien kuninkaalle ja jokien\nkuningattarelle, että ne saavat avustaa kolmea sellaista miehen\nrääpälettä, kuin Sinua, minua ja Tracya, hovitapojen vaatimalla\nmitättömällä matkalla!»\n\n»Ei tämä toimi ole minun valitsemani, usko pois», vastasi Blount,\n»ja minä säästäisin mielelläni sekä auringolta että Temsiltä vaivan\nkuljettaa minua sellaiseen paikkaan, minne en minä kovin halusta\nmene ja missä minä odotan vain koiran palkkaa puuhistani — ja\nkautta kunniani», lisäsi hän katsellessaan veneen kokasta eteenpäin,\n»näyttääpä minusta koko toimemme olevan turhaa hoppua; sillä katsokaa,\nkuningattaren haaksi odottaa tuossa portaiden ääressä, ikäänkuin\naikoisi Hänen Majesteettinsa lähteä vesille.»\n\nNiin olikin asian laita. Kuninkaallinen alus näkyi tosiaankin,\nkuningattaren merimiesten hoitamana — nämä ylpeilivät komeissa\nkuninkaallisen palveluskunnan puvuissa ja olivat nostaneet Englannin\nlipun — suurten, virrasta nousevain portaiden ääressä, ja sen\nlähettyvillä pari, kolme muuta venettä valmiina kuljettamaan sellaisia\nhänen seurueensa jäseniä, jotka eivät kuuluneet hänen kuninkaallisen\nhenkilönsä lähimpään ympäristöön. Henkivartijat, pisimmät, kauneimmat\nmiehet, mitä Englannista suinkin löytyi, muodostivat tapparakeihäineen\nkujan palatsin portilta joen rannalle, ja kaikki näytti olevan kunnossa\nkuningattaren tuloa varten, vaikka aamu oli vielä niin aikainen.\n\n»Kautta kunniani, tämä ei ennusta meille hyvää», virkkoi Blount;\n»varmaankin joku sangen tähdellinen syy ajaa Hänen Armonsa liikkeelle\nnäin varhain. Minun ymmärtääkseni olisi meidän parasta kääntyä takaisin\nja kiiruhtaa kertomaan kreiville, mitä olemme nähneet.»\n\n»Kertomaan kreiville, mitä olemme nähneet!» huudahti Walter; »ja\nmitä olemme sitten nähneet: vain veneen ja tulipunaisissa nutuissa\nkomeilevia miehiä, tapparakeihäät käsissä. Suorittakaamme hänen asiansa\nja kertokaamme hänelle kuningattaren vastaus.»\n\nNäin puhein soudatti hän veneen eräälle maallenousupaikalle, joka oli\nhyvän matkan päässä kuninkaallisesta sillasta, sillä tätä ei olisi\nsillä hetkellä ollut kunnioittavaa lähestyä, ja hyppäsi rannalle\nvarovaisten, arkailevain ja koko tuumaan vastahakoisten tovereinsa\nseuraamana. Heidän lähestyessään palatsin porttia ilmoitti ovenvartija,\nett'eivät he nyt voineet päästä sisään, koska Hänen Majesteettinsa oli\njuuri lähdössä vesille. He mainitsivat Sussexin kreivin nimen, mutta se\nei vaikuttanut vähintäkään virkamieheen, joka vastasi vain, että hän\nmenettäisi paikkansa, jos hän pienimmässäkin rikkoisi hänelle annettuja\nkäskyjä.\n\n»No, johan minä sen sanoin», tuskitteli Blount; »lähdetään pois, rakas\nWalter, veneeseen ja palataan takaisin, minä pyydän oikein koreasti.»\n\n»Ei ennen kuin minä olen nähnyt kuningattaren tulevan palatsistaan»,\nvastasi nuorukainen lujana.\n\n»Sinä olet hullu, pähkähullu, kautta messun!» iski Blount.\n\n»Ja Sinusta on äkkiä tullut aika pelkuri», vastasi Walter. »Olenhan\nminä nähnyt Sinun yksinäsi löylyttävän kymmenkuntaa pörröpäistä\nenglantilaista tolvanaa, ja nyt sinä pakenisit kauniin naisen\nvihastunutta katsetta!»\n\nSamassa portit avautuivat, ja airueita alkoi virrata rivittäin ulos,\nedellä ja sivuilla kunniavartioston joukko. Näiden jäljessä astui\nElisabet itse, ympärillään suuri joukko herroja ja naisia, jotka olivat\nkuitenkin niin asetetut, että hän voi vapaasti katsella kaikille\ntahoille ja että hänet saattoi nähdä joka puolelta. Hän oli silloin\nikänsä kukoistuksessa ja säteili suloutta, jota hallitsijattaressa\nnimitettiin kauneudeksi ja jota alhaisimmankin säädyn jäsenessä olisi\nvarmasti sanottu jaloksi ulkomuodoksi ja johon liittyivät ilmeikkäät,\nkäskevät kasvojenpiirteet. Hän nojasi lordi Hunsdonin käsivarteen,\nsillä tämän sukulaisuus hänen kanssaan hänen äitinsä puolelta\ntuotti hänelle usein tällaisia arvokkaita osoituksia Elisabetin\nystävällisyydestä.\n\nNuori aatelismies, josta olemme niin usein puhuneet, ei ollut\nluultavasti koskaan vielä päässyt niin lähelle hallitsijatartaan ja\nhän tunkeutui eteenpäin niin pitkälle kuin vartijain rivi salli,\nkäyttääkseen hyväkseen tarjoutuvaa tilaisuutta. Hänen kumppaninsa\nsitä vastoin kiroili hänen varomattomuuttaan ja veti häntä taaksepäin\nsiksi kunnes Walter työnsi hänet kärsimättömästi syrjään, heittäen\nkomean viittansa huolettomasti riippumaan toiselta olkapäältä,\nmikä vaistomainen liike päästi entistä paremmin näkyviin hänen\nsopusuhtaisen vartalonsa. Ottaen samalla hatun päästään kiinnitti\nhän palavan katseensa lähestyvään kuningattareen, kuvastuttaen siinä\nsekä kunnioittavaa uteliaisuutta että kainoa, mutta syvää ihailua,\nmikä kaikki sopi niin hyvin hänen kasvojensa hienoihin piirteihin,\nettä vartijat hänen komean pukunsa ja jalon ryhtinsä lyöminä\npäästivät hänet lähemmäksi sitä paikkaa, mistä kuningatar oli kulkeva\nohi, kuin oli sallittu tavallisille katselijoille. Siten joutui\ntuo rohkea nuorukainen aivan Elisabetin silmien eteen — silmien,\njotka eivät milloinkaan välinpitämättöminä katselleet ihailua, mitä\nhän syystä kyllä herätti alamaisissaan, tai kaunista ulkomuotoa,\nmistä joku hänen hovimiehistään saattoi ylpeillä. Hän heitti siis\nsitä paikkaa lähestyessään, missä hän seisoi, nuorukaiseen terävän\nkatseensa, jossa kuvastui hämmästystä hänen rohkeudestaan, kuitenkin\nilman suuttumusta, kunnes muuan vähäpätöinen seikka kiinnitti vielä\nenemmän hänen huomionsa tuohon uljaaseen aatelismieheen. Yö oli ollut\nsateinen, ja juuri siinä, missä nuorukainen seisoi, sulki pieni lätäkkö\nkuningattarelta tien. Kun hän epäröi kulkea edelleen, tempaisi nuori\nurho viitan hartioiltaan ja levitti sen lokaisen paikan peitoksi, niin\nettä kuningatar saattoi käydä yli kuivin jaloin. Elisabet katsahti\nnuoreen mieheen, joka liitti tähän kunnioittavan kohteliaisuuden\ntekoonsa syvän kumarruksen, samalla kun ankara puna lennähti hänen\nkasvoilleen. Kuningatar joutui hämilleen ja punastui vuorostaan,\nnyykäytti päätään, kulki kiireesti ohi ja astui venheeseensä sanaakaan\nsanomatta.\n\n»Tule pois, herra Pöllöpää», neuvoi Blount; »Sinun komea viittasi\ntarvitsee kyllä tänään harjaa, siitä saat olla varma. Jos Sinulla\nkerran oli aikomus tehdä siitä lattiamatto, niin parempihan olisi ollut\nottaa Tracyn vanha, karkea, värinsä kadottanut viitta.»\n\n»Tätä viittaa», sanoi nuorukainen, ottaen sen maasta ja käärien sen\nkasaan, »ei harjata koskaan, niin kauvan kun se on minun hallussani.»\n\n»Ja siihen ei mene pitkää aikaa, ell'et Sinä opi hieman\nsäästäväisemmäksi — kohta me kai saamme nähdä sinut aivan _en cuerpo_,\nkuten espanjalainen sanoo.»\n\nHeidän haastelunsa keskeytti muuan kunniavartiostoon kuuluva ritari.\n\n»Minut lähetettiin», sanoi tämä, katseltuaan heitä tarkkaavasti,\n»hakemaan aatelismiestä, jolla ei ole viittaa ollenkaan tai jonka\nviitta ainakin on hyvin likainen. — Te, herraseni», jatkoi hän\nnuorempaan urhoon kääntyen, »olette luullakseni se aatelismies;\nsuvaitkaa seurata minua.»\n\n»Hän kuuluu minun seurueeseeni», virkkoi Blount; »ja minä olen jalon\nSussexin kreivin tallimestari.»\n\n»Siihen ei minulla ole mitään sanomista», vastasi lähetti, »olen\nsaanut käskyni suoraan Hänen Majesteetiltaan, ja ne koskevat vain tätä\naatelismiestä.»\n\nNäin puhein lähti hän matkaansa; Walter seurasi häntä ja jätti\ntoverinsa siihen, ja Blountin silmät olivat pelkästä hämmästyksestä\naivan pudota päästä. Vihdoin hän sen sai puretuksi seuraavaan\nhuudahdukseen: — »Kuka sen lemmon tuuterissa olisi osannut sitä\naavistaa!» Ja pudistettuaan päätään salaperäisen näköisenä, asteli hän\nveneelleen, nousi siihen ja palasi Deptfordiin.\n\nSillävälin johti lähetti nuoren ritarin joen rannalle ja osoitti\nhänelle erikoista kunnioitusta, seikka, jota hänen asemaansa\njoutuneet henkilöt kai pitäisivät melkoisen tärkeänä enteenä. Hänet\nsaatettiin erääseen niistä veneistä, jotka olivat valmiina seuraamaan\nkuningattaren alusta; se kulki jo jokea ylöspäin saman nousuveden\navittamana, jota Blount oli virtaa alas soutaessaan kumppaneilleen\nvalitellut.\n\nSoutumiehet liikuttelivat lähetin viittauksesta niin ketterästi\nairojaan, että pikku-vene piankin saavutti kuningattaren aluksen,\nmissä hän istui suojakatoksen alla parin, kolmen hovinaisen ja\nseurueensa aatelismiesten ympäröimänä. Hän katsahti useammin kuin\nyhden kerran veneeseen päin, missä nuori seikkailija oli, ja näytti\nnauraen puhelevan seuralaistensa kanssa. Vihdoin antoi yksi heistä,\nilmeisestikin kuningattaren käskystä, veneelle merkin laskea isomman\naluksen viereen, ja nuorukaista kehoitettiin astumaan omasta veneestään\nkuningattaren haahteen, minkä hän miellyttävän notkeasti suorittikin\nveneen keulapuolesta, ja niin vietiin hänet kuningattaren eteen, veneen\nsamalla jäädessä jälemmäs. Nuorukainen ei kestänyt hänen majesteettinsa\nkatsetta sen epäedullisemmin, vaikka hänen varmuuteensa sekoittuikin\nhieman hämmentynyttä pelkoa. Likainen viitta riippui yhä hänen\nkäsivarrellaan ja muodosti luonnollisen aiheen, josta kuningatar alotti\nkeskustelun.\n\n»Te turmelitte tänään kauniin viitan meidän takiamme, nuori mies. Me\nkiitämme Teitä palveluksestanne, vaikka tapa, jolla sen suorititte, oli\nouto ja ehkä hieman rohkeakin.»\n\n»Hallitsijattaren palveluksessa on jokaisen kunnon alamaisen\nvelvollisuus olla rohkea», vastasi nuorukainen.\n\n»Taivas nähköön! Se oli hyvin sanottu, herrani», virkkoi kuningatar\nkääntyen erään vakavan henkilön puoleen, joka istui hänen lähellään,\nja joka vastasi juhlallisesti päätään nyökäyttäen ja mutisi joitakin\nmyöntäviä sanoja. »Hyvä, nuori mies, Teidän kohteliaisuutenne ei\nole jäävä palkintoaan vaille. Menkää pukuvarastomme hoitajan luo,\nja hän on korvaava viitan, jonka Te teitte kelpaamattomaksi meidän\npalveluksessamme. Te olette saava kokonaisen puvun, vieläpä uusinta\nkuosia, sen minä lupaan Teille kuningattaren sanalla.»\n\n»Kuten Teidän Armonne suvaitsee», vastasi Walter epäröiden; »ei\nole Teidän Majesteettinne nöyrän alamaisen asia määrätä Teidän\narmonosoituksianne, mutta jos minä saisin valita —»\n\n»Niin tahtoisit Sinä mieluummin kultaa, sen takaan», keskeytti\nkuningatar; »hyi, nuori mies! Häpeän sanoa, että meidän\npääkaupungissamme on niin paljon ja niin monenlaisia keinoja tuhlaavan\nhulluttelun harjoittamiseen, että rahan antaminen nuorukaisille on\nsamaa kuin tuleen puhaltaminen, ja että se samalla jouduttaa heidän\nperikatoaan. Jos minä elän ja hallitsen, pitää näistä epäkristillisen\nvallattomuuden välikappaleista tuleman loppu. Sinä olet ehkä köyhä»,\njatkoi hän, »tai ovat vanhempasi varattomia. — Saat siis rahaa, jos\nniin haluat, mutta Sinun täytyy tehdä minulle tili sen käyttämisestä.»\n\nWalter odotti kärsivällisesti kuningattaren puheen loppua, ja vakuutti\nsitten nöyrästi, että hän vielä vähemmän halusi kultaa kuin pukua, jota\nhänen majesteettinsa oli hänelle aikaisemmin tarjonnut.\n\n»Kuinka, nuori mies!» ihmetteli kuningatar, »ei rahaa eikä vaatteita?\nMitä sinä sitten minulta tahdot?»\n\n»Vain lupaa, armollinen Valtijatar — ell'en mahdollisesti pyydä liian\nsuurta kunniaa — lupaa saada yhä edelleen kantaa viittaa, joka teki\nTeille tuon vähäpätöisen palveluksen.»\n\n»Lupaa saada kantaa omaa viittaasi, typerä poika!» huudahti kuningatar.\n\n»Se ei ole enää minun», vastasi Walter; »siitä hetkestä asti, jolloin\nTeidän Majesteettinne jalka kosketti sitä, ansaitsee se riippua\nruhtinaan olkapäillä ja on liian arvokas entiselle omistajalleen.»\n\nKuningatar punastui jälleen ja koetti salata naurulla heikkoa äkillisen\nmielihyvän hämminkiä.\n\n»Oletteko ennen mointa kuulleet, hyvät herrat? Tuon nuorukaisen pään\non romaanien lukeminen pannut pyörälle. — Minun täytyy saada hänestä\nlähempiä tietoja, jotta voin lähettää hänet vahingoittumattomana\nystäviensä luo jälleen. — Kuka Sinä olet?»\n\n»Aatelismies Sussexin kreivin seurueesta, Teidän Armonne palvelukseksi,\nja lähetti hän minut tänne tallimestarinsa kanssa tuomaan erästä\nsanomaa Teidän Majesteetillenne.»\n\nSilmänräpäyksessä vaihtui se suosiollinen sävy, joka oli tähän asti\nväikkynyt Elisabetin kasvoilla, ynseään ja ankaraan ilmeeseen.\n\n»Sussexin kreivi», virkkoi hän, »on sillä arvonannolla, minkä hän suo\nmeidän läheteillemme, opettanut meille, miten meidän on kohteleminen\nhänen sanansaattajiaan. Me lähetimme tänä aamuna hänen luokseen oman\nhenkilääkärimme, eikä suinkaan aivan tavalliseen aikaan, koska olimme\nkuulleet hänen ylhäisyytensä sairauden olleen vaarallisempaa laatua\nkuin ensin olimme uskoneet. Ei missään Europan hovissa ole taitavampaa\nmiestä pyhässä ja hyödyllisessä ammatissaan kuin tohtori Masters,\nja hänet toimitimme me itse alamaisemme luo. Mutta hän tapasi Say's\nCourtin portteja vartioimasta aseistetut miehet ja pitkät tykit,\naivan kuin olisi kreivi asunut Skotlannin rajoilla, eikä hovimme\nläheisyydessä; ja kun hän pyrki sisään meidän nimessämme, kiellettiin\nse häneltä jyrkästi. Tästä sen pahempi vain liiankin alentuvaisen\nsuosionosoituksemme halveksimisesta emme ainakaan nyt halua kuulla\nmitään anteeksipyytelyjä, ja ne olivat kuitenkin luullaksemme Sussexin\nkreivin lähetystön toimena.»\n\nTämä lausuttiin äänin ja elein, jotka panivat Sussexin kreivin\nläsnäolevat ystävät vapisemaan. Mutta se, jolle tämä puhe oli\nsuunnattu, ei vavissut, vaan vastasi suurella kunnioituksella ja\nnöyryydellä, heti kun kuningattaren kiihtymys soi hänelle sanansijaa:\n— »Teidän armollinen Majesteettinne sallinee minun ilmoittaa, ett'ei\nSussexin kreivi lähettänyt minua esittämään mitään anteeksipyyntöjä.»\n\n»Ja miksi hän sitten lähetti Teidät, herraseni?» kysyi kuningatar sillä\nkiivaudella, joka jalompien ominaisuuksien ohella oli hänen luonteensa\nhuomattavimpia piirteitä; »puolustamaanko itseään? — tai, kautta\nHerran kuoleman! haastamaanko minua taisteluun?»\n\n»Armollinen Hallitsijatar!» vastasi nuori mies, »herrani Sussexin\nkreivi tiesi, että tapahtunut loukkaus lähenee valtiorikosta, eikä siis\najatellut muuta kuin syyllisen pidättämistä ja hänen lähettämistään\nTeidän Majesteettinne valtaan ja tuomioon. Jalo kreivi nukkui sikeästi\nTeidän armollisen lähettinne saapuessa, koska hänen lääkärinsä oli\nantanut hänelle uneen vaivuttavan parannejuoman; eikä hänen korkeutensa\ntiennyt siis mitään siitä töykeästä kohtelusta, joka oli tullut Teidän\nMajesteettinne kuninkaallisen ja kaikkein armollisimman lähetin osaksi,\nennen kuin herätessään tänä aamuna.»\n\n»Ja kuka hänen palvelijoistaan, taivaan nimessä, uskalsi sitten pyörtää\nminun lähettini takaisin, vaikk'ei lääkäriäni olisikaan laskettu\nsen luo, jonka avuksi minä hänet toimitin?» kysyi kuningatar kovin\nhämmästyneenä.\n\n»Syyllinen seisoo edessänne, armollinen Hallitsijatar», vastasi Walter\nsyvään kumartaen; »syy on kokonaan ja yksinomaan minun; ja herrani\nSussexin kreivi onkin tehnyt erinomaisen oikein lähettäessään minut\nvastaamaan rikoksen seurauksista, johon hän on yhtä syytön kuin\nnukkuvan miehen unet ikinä voivat olla syyttömiä valvovan miehen\ntekoihin.»\n\n»Kuinka! Sinäkö se olitkin? — Sinäkö juuri estit lähettini ja\nlääkärini pääsemästä Say's Courtiin?» huudahteli kuningatar. »Mikä sai\nSinut tekemään moisen hävyttömyyden, Sinut, joka näytät — se on: joka\nulkonaisen esiintymisesi puolesta tunnut — hallitsijattaresi hartaalta\npalvelijalta?»\n\n»Armollinen Kuningatar», vastasi nuorukainen, joka pakotetusta\nankaruudesta huolimatta oli keksivinään Elisabetin kasvoissa jotakin,\nmikä ei näyttänyt aivan leppymättömältä —, »meidän puolessa on tapana\nsanoa, että lääkäri on ajallaan potilaansa mahtavin valtijas. Nyt hoiti\njaloa herraani muuan rohtojen tuntija, ja hän parani huomattavasti,\nerittäinkin noudattamalla sitä käskyä, ett'ei potilasta saisi koko yönä\nvähimmässäkään määrässä häiritä, muutoin olisi hänen henkensä vaarassa.»\n\n»Herrasi on varmaankin antautunut jonkun puoskari-veijarin käsiin»,\nsanoi kuningatar.\n\n»Minä tiedän vain, armollinen Kuningatar, sen tosiasian, että hän nyt\n— juuri tänä aamuna — heräsi paljon virkistyneempänä ja vahvempana\nunesta, jota hän ei ollut saanut pitkiin aikoihin.»\n\nYlimykset katsahtivat toisiinsa, pikemmin nähdäkseen, mitä kukin\najatteli tästä uutisesta, kuin vaihtaakseen mielipiteitään siitä,\nmitä oli tapahtunut. Kuningatar vastasi kiireesti ja koettamatta\npeittää tyytyväisyyttään: »Sanani kautta, minä olen iloinen hänen\ntoipumisestaan. Mutta Sinä olit liian korskea evätessäsi sisäänpääsyn\ntohtori Mastersiltani. Etkö Sinä tiedä Pyhässä Sanassa sanottavan:\n'neuvottelevien paljoudesta pelastus tulee'?»\n\n»Kyllä, armollinen Hallitsijatar», vastasi Walter, »mutta minä olen\nkuullut oppineiden miesten sanovan, että mainittu pelastus tuleekin\nlääkärien, eikä potilaan hyväksi.»\n\n»Kautta kunniani, lapsi, autoitpa Sinä minut oikeille jäljille»,\nvirkkoi kuningatar nauraen; »sillä minun hebreantaitoni tahtoo joskus\npettää. — Mitenkä on, Lincolnin piispa? Selittikö tuo poikanen oikein\ntekstiä?»\n\n»Olisi ehkä liian harkitsematonta, kaikkein armollisin Hallitsijatar»,\nvastasi piispa, »kääntää siten tuota sanaa _pelastus_, katsoen siihen,\nettä hebrealainen sana —»\n\n»Herra piispa», sanoi kuningatar keskeyttäen, »johan me sanoimme, että\nolemme kokonaan unohtaneet hebreamme. — Mutta mikä onkaan nimesi ja\nsyntyperäsi, nuori mies?»\n\n»Raleigh on nimeni, kaikkein armollisin Kuningatar, ja minä olen erään\nlukuisan kunnianarvoisan Devonshireläisen perheen nuorin poika.»\n\n»Raleigh?» virkkoi Elisabet hetkisen mietittyään, »muistelemme\nkuulleemme jotakin Teidän Irlannissa suorittamistanne palveluksista.»\n\n»Olen ollut niin onnellinen, että olen saanut siellä jotakin toimittaa,\narmollinen Kuningatar», vastasi Raleigh, »vaikkakaan sellainen tuskin\nansaitsi tulla Teidän Armonne korviin.»\n\n»Ne kuulevat pitemmälle kuin Sinä luuletkaan», sanoi kuningatar\nsuosiollisesti, »ja ne ovat nyt kuulleet eräästä nuorukaisesta,\njoka puolusti muuatta kaalamoa kokonaista hurjien irlantilaisten\nkapinoitsijain laumaa vastaan, siksi kunnes virta tuli punaiseksi\nheidän ja hänen verestään.»\n\n»Ehkäpä menetin siellä hieman vertakin», vastasi nuorukainen silmät\nmaahan luotuina, »mutta se tapahtui siinä, missä minun pitää\nsydänverenikin vuodattaa: Teidän Majesteettinne palveluksessa.»\n\nKuningatar vaikeni hetkiseksi ja lausui sitten suopeasti: »Sinä olet\nvielä kovin nuori taistellaksesi niin urhoollisesti ja puhuaksesi niin\nhyvin. Mutta Sinä et ole pääsevä rangaistuksestasi, koska Sinä kerran\npyörsit Mastersin takaisin — se miesparka kylmettyi joella; sillä\nmeidän käskymme tapasi hänet juuri kun hän oli palannut Lontoosta\nerinäisiltä sairaskäynneiltä, ja hän piti kuuliaisuuden ja omantunnon\nasiana lähteä heti jälleen matkaan. Kuule siis, herra Raleigh:\nmuista nyt pitää tuota likaista viittaasi katumuksen merkkinä siksi\nkunnes tahdostamme toisin ilmoitetaan. Ja tässä», lisäsi hän, antaen\nRaleighille shakkinappulan muotoisen kultakorun, »lahjoitan minä\nSinulle tämän kaulassa kannettavaksi.»\n\nRaleigh, jolle luonto oli ikäänkuin välittömästi opettanut sen\nkohteliaan ja hienon käytöstavan, mitä monet tuskin saavuttavat\npitkällä harjoituksella, polvistui ja, ottaessaan lahjaa kuningattaren\nkädestä, suuteli sormia, jotka sen antoivat. Hän osasi ehkä paremmin\nkuin kukaan hallitsijatartaan ympäröivistä hovimiehistä yhdistää\nkuningattaren vaatimaan alttiuteen hänen henkilökohtaiselle\nkauneudelleen kuuluvan mielistelyn — ja tässä ensimäisessä\nyrityksessään onnistui hän niin hyvin, että hän tyydytti samalla kertaa\nElisabetin luontaisen turhamaisuuden ja hänen vallanhalunsa.\n\nHänen herransa, Sussexin kreivi, sai kaiken edun siitä\ntyytyväisyydestä, jota Elisabet tunsi ensimäisestä kohtauksestaan\nRaleighin kanssa.\n\n»Hyvät herrat ja naiset!» puhui kuningatar seurueensa puoleen kääntyen,\n»minun nähdäkseni olisi meidän parasta, kun nyt kerran joella olemme,\nluopua alkuperäisestä aikomuksestamme matkustaa kaupunkiin ja yllättää\nSussexin kreivi-parka tervehdyskäynnillä. Hän on sairas ja hän kärsii\nvarmaankin meidän vihastuksemme pelosta, vaikka hänet onkin kaikesta\nsyystä puhdistanut tämän pahankurisen pojan suora tunnustus. Mitä\narvelette? Eikö kuuluisi lähimmäisenrakkauteen lohduttaa häntä ja\neivätkö juuri hänen uskollisia palveluksiaan suosiollisesti muistelevan\nkuningattaren kiitokset siihen parhaiten sopisi?»\n\nOn helppo arvata, ett'ei kukaan niistä, joille tämä puhe oli\ntarkoitettu, rohjennut ruveta vastustamaan tehtyä ehdotusta.\n\n»Teidän Armonne», sanoi Lincolnin piispa, »on sieraintemme henkäys.»\nMiekan miehet väittivät, että hallitsijattaren kasvot olivat sotilaan\nsäilän kovasin, kun taas valtiomiehet olivat sitä mieltä, että\nkuningattaren silmien paiste oli lyhtynä hänen neuvonantajiensa\npolulla; ja naiset myönsivät yksi-äänisesti, ett'ei kukaan Englannin\nylimyksistä ansainnut niin hyvin Englannin kuninkaallisen Valtijattaren\nkunnioitusta kuin Sussexin kreivi — tekemättä silti vääryyttä\nLeicesterin kreivin hyvälle oikeudelle, kuten muutamat kaikkein\nviisaimmista suostumuksensa ilmaisivat — huomautus, johon Elisabet\nei näyttänyt panevan sen suurempaa arvoa. Venhe sai sen vuoksi\nkäskyn laskea kuninkaallinen kuormansa Deptfordiin, kohtaan, mistä\nolisi lyhyin ja mukavin matka Say's Courtiin, jotta hallitsijatar\nsaattaisi rauhoittaa kuninkaallisen ja äidillisen huolensa ottamalla\nhenkilökohtaisesti selkoa Sussexin kreivin terveydentilasta.\n\nRaleigh, jonka terävä äly aavisti ja pelkäsi tärkeitä seurauksia\npienimmistäkin tapauksista, kiiruhti pyytämään kuningattarelta lupaa\nsaada astua pikkuvenheeseen ja lähteä ilmoittamaan herralleen aijotusta\nkuninkaallisesta vierailusta, kekseliäästi huomauttaen, että tuo\niloinen yllätys saattaisi vaikuttaa haitallisesti hänen terveyteensä,\naivan niin kuin paraimmat ja jaloimmatkin vahvistuslääkkeet saattavat\njoskus muodostua tuhoisiksi niille, jotka ovat kauvan kituneet\nuupumuksen ja heikkouden valloissa.\n\nMutta joko nyt kuningattaren mielestä oli liian röyhkeätä niin nuoren\nhovimiehen ilmaista käskemättä mielipiteensä, tai vaikutti hänessä\nsitten joku epäluulon ailahdus, joka oli mahdollisesti herännyt hänessä\nsellaisten huhujen johdosta, että kreivillä muka oli aseistettu\njoukko ympärillään, kehoitti hän tiukasti Raleighia pitämään neuvonsa\nomina hyvinään siksi kunnes niitä pyydettäisiin ja toisti aikaisemman\nkäskynsä Deptfordiin laskemisesta, lisäten: »Me tahdomme itse nähdä,\nmillaista taloutta se Sussexin kreivi oikeastaan pitää.»\n\n»Nyt armahtakoon meitä Jumala!» huokasi nuori hovimies itsekseen.\n»Uskollisia sydämiä on kreivillä kyllä useita ympärillään; mutta\nteräviä päitä meillä tuskin on — ja hän on itse liian sairas\njohtaakseen kaikkea. Ja Blount siellä parhaillaan vetelee aamiaisekseen\nYarmouthin silliä ja olutta; ja Tracy ahmii kamalaa verimakkaraansa\nja reininviiniään; — nuo jyhkeät walesilaiset Tuomas ap Rice ja\nEvan Evans ovat täyttä päätä laukkaliemensä ja paahdetun juustonsa\nkimpussa — ja hänen sanotaan inhoavan kaikkia halpoja ruokalajeja,\npahoja hajuja ja väkeviä viinejä. Kunpa heillä nyt olisi älyä polttaa\nhieman rosmarinia suuressa salissa! Mutta _vogue la galère_, kaikki on\nnyt jätettävä sattuman varaan. Onni on hymyillyt minulle tänä aamuna\nverrattain suosiollisesti, sillä minä olen turmellut viittani ja sen\ntakia päässyt suosioon hovissa. — Olisipa se nyt yhtä hyväntahtoinen\njalolle herralleni!»\n\nKuninkaallinen venhe pysähtyi pian Deptfordiin, ja väkijoukon\nväkevästi huutaessa, sillä kansa innostui aina hänet nähdessään,\nasteli kuningatar hänen päänsä yllä kannetun kunniakatoksen suojaamana\nja seurueensa saattamana Say's Courtia kohti, minne rahvaan etäiset\nhuudot toivat ensimäisen viestin hänen saapumisestaan. Sussex, joka\nparhaillaan neuvotteli Tressilianin kanssa, mitenkä olisi soveliaimmin\ntukittavissa kuningattaren suosioon otaksuttavasti syntynyt\naukko, hämmästyi rajattomasti kuullessaan hänen pikaisen tulonsa\n— vaikk'eikaan kuningattaren tapa käydä katsomassa arvokkaimpia\nylimyksiään, olivatpa ne sitten terveitä tai sairaita, saattanut olla\nhänelle tuntematon; äkillinen sanoma ei kuitenkaan jättänyt vähintäkään\naikaa sellaisille tervetuliaisvalmistuksille, joista hän tiesi\nElisabetin pitävän, ja hänen sotilasmaisen taloutensa yksinkertaisuus\nja epäjärjestys, jotka vielä olivat paljon lisääntyneet hänen viimeisen\nsairautensa aikana, panivat hänet hallitsijattaren vastaanottoon nähden\ntäydelliseen pulaan.\n\nSydämessään sadatellen onnetonta sattumaa, joka toimitti hänelle\nkokonaan aavistamatta tämän armollisen vieras-käynnin, riensi hän alas\nTressilianin kanssa, jonka seikkailurikasta ja mieltäkiinnittävää\nkertomusta hän oli juuri tarkkaavasti kuunnellut.\n\n»Arvoisa ystäväni», sanoi hän, »rehellisyys ja kiitollisuus antavat\nTeille yhtä suuren oikeuden odottaa, että minä kaikella voimallani tuen\nsyytettänne Varneyta vastaan. Sattuma on nyt näyttävä, mahdanko minä\nenää mitään hallitsijattaremme suosiossa, vai vahingoittaako Teitä\nsekaantumiseni asiaanne itse teossa enemmän kuin hyödyttää.»\n\nNäin puheli Sussex hät'hätää heittäessään ylleen kiiltonäädännahkaisen\nväljän takin ja kohentaessaan ulkomuotoaan parhaaseen kuntoon,\nvoidakseen esiintyä hallitsijattarelleen. Mutta ei pikainen puvun\njärjesteleminenkään voinut poistaa sitä kalman leimaa, jonka pitkä\nsairaus oli painanut hänen luonnostaan pikemmin, voimakaspiirteisille\nkuin miellyttäville kasvoilleen. Lisäksi oli hän varttansa vähäinen,\nja vaikka hänen hartiansa olivatkin leveät, hänen ruumiinsa vankka ja\nsotaisiin toimiin erittäin sovelias, ei hänen esiintymisensä jossakin\nrauhallisessa salissa ollut suinkaan omiansa herättämään naisten\nsuosiollista huomiota; tämän seikan sanottiinkin asettavan Sussexin,\nniin suuresti kuin hänen hallitsijattarensa häntä kunnioitti ja\nsuosikin, aivan kokonaan varjoon Leicesteriin verrattuna, joka loisti\nyhtä paljon tapojensa siroudella kuin ulkomuotonsa komeudella.\n\nKreivin tulisinkin kiire ehätti hänet vain kohtaamaan kuningattaren\nsuuren salin kynnyksellä, ja hän huomasi heti pilven nousseen\nElisabetin otsalle. Hänen epäluuloinen silmänsä oli nähnyt\naseistettujen aatelismiesten ja palvelijain sotaisan joukon, joka\ntäytti kartanon, ja hänen ensimäiset sanansa ilmaisivatkin heti\npaheksumista. — »Onko tämä jotakin kuninkaallista linnuetta, herra\nSussexin kreivi, koska täällä näkyy niin paljon peitsiä ja pyssyjä? Tai\nolemmeko ehkä laskeneetkin Say's Courtin ohi ja saapuneet Toweriimme\nLontooseen?»\n\nSussexin kreivi kiiruhti heti puhumaan jotakin puolustuksekseen.\n\n»Ei tarvita», virkkoi kuningatar. »Herra kreivi! Meidän aikomuksemme\non kohdakkoin ratkaista muuan riita Teidän Ylhäisyytenne ja erään\ntoisen hovimme mahtavan ylimyksen välillä, samoin kuin yrittää poistaa\ntuota raakamaista ja vaarallista tapaa pitää ympärillään asestettuja\nmiehiä ja kaikenlaisia tappelupukareita, ikään kuin valmistelisitte\nte kansalaissotaa pääkaupunkimme läheisyydessä, niin, jopa itsensä\nkuninkaallisen asuinpaikkamme alueella. Me iloitsemme nähdessämme\nTeidät jo noin toipuneena, herra kreivi, vaikk'ette suvainnutkaan\nkäyttää sen oppineen lääkärin apua, jonka Teille lähetimme. — Ei\nmitään anteeksipyytelyjä — me tiedämme jo, miten sen asian kävi, ja me\nolemme siitä jo rangaisseet hurjapäistä nuorta Raleighia. — Sivumennen\nsanoen, herra kreivi, tahdomme me piakkoin vapauttaa talonne hänestä ja\nottaa hänet omaan hoviimme. Hänessä on jotakin, joka ansaitsee parempaa\nvaalimista kuin mitä voi otaksua olevan tarjolla Teidän kovin sotaisten\nseuralaistenne keskuudessa.»\n\nTähän ehdotukseen saattoi Sussex vain kumartaen suostua, vaikka hänen\nolikin vaikeata käsittää, miten kuningatar oli tullut sen tehneeksi.\nSitten pyyteli hän hallitsijatarta viivähtämään, siksi kunnes\nvoitaisiin tarjota virvokkeita, mutta turhaan. Ja lausuttuaan muutamia\nkohteliaisuuksia, jotka olivat paljon kylmempiä ja jokapäiväisempiä\nkuin olisi saattanut odottaa niinkin ratkaisevan suosionosoituksen kuin\nhenkilökohtaisen vieraskäynnin tekijältä, heitti kuningatar hyvästit\nSay's Courtille, tuotuaan sinne hämmästystä ja sekasortoa ja jätettyään\njälkeensä epäilystä ja pelkoa.\n\n\n\n\nXVI Luku.\n\n\n    Sisähän heidät tuokaa. Silmä silmää\n    Ja otsa otsaa vastaan vapahasti\n    Haastelkoon syyttäjä ja syytetty;\n    Kopeat ovat, ja, kun kuohuu veri,\n    Rutot kuin tuli, kuurot niinkuin meri.\n\n                           _Rikhard II_.\n\n»Minut on käsketty huomenna hoviin», sanoi Leicester Varneylle,\n»kohdatakseni siellä, kuten arvellaan, Sussexin kreivin. Kuningatar\naikoo varmaankin käydä käsiksi meidän keskinäisiin riitoihimme. Tämä\njohtuu kaikki hänen käynnistään Say's Courtissa, josta Sinun muka\ntäytyy puhua niin halveksivasti.»\n\n»Väitän yhä, ett'ei se merkinnyt mitään», vastasi Varney; »ei, minulle\non kertonut eräs luotettava henkilö, joka kuuli omin korvin melkein\nkaikki, mitä siellä puhuttiin, että Sussex sai siitä käynnistä enemmän\nvahinkoa kuin hyötyä. Kuningatar oli jälleen veneeseensä astuessaan\nsanonut Say's Courtin näyttäneen vahtituvalta ja lemunneen sairaalalta.\n'Pikemminkin joltain Ram's Alleyn rahvaanruokalalta', oli lisännyt\nRutlandin kreivitär, joka on yhä Teidän Ylhäisyytenne hyvä ystävätär.\nJa sitten sitä piti Lincolnin piispankin kaikin mokomin sanoa pyhä\nsanansa ja huomauttaa, että Sussexin kreiville oli annettava anteeksi\nhänen karkea ja vanhanaikainen talonpitonsa, katsoen siihen, ett'ei\nhänellä vielä ollut vaimoa.»\n\n»Ja mitä sanoi siihen kuningatar?» kysyi Leicester innokkaana.\n\n»Hän kuumensi miehen korvat», vastasi Varney, »ja kysyi, mitä Sussexin\nkreivillä oli vaimon kanssa tekemistä ja mitä herra piispalla oli\npuhumista sellaisesta asiasta. Jos avioliitto onkin sallittu», oli hän\nlisännyt, »en ole kuitenkaan mistään lukenut, että sitä olisi määrätty\npakolliseksi.»\n\n»Hän ei kärsi kirkonmiesten avioliittoja, eikä edes sallisi heidän\navioliitosta puhuvan», virkkoi Leicester.\n\n»Eikä hovimiestenkään», jatkoi Varney; mutta huomattuaan Leicesterin\nkasvoilla ilmeen muuttuneen, lisäsi hän heti että kaikki saapuvilla\nolleet naiset olivat yksissä tuumin ivailleet Sussexin kreivin\ntalonpitoa ja viittailleet, mitenkä Hänen Majesteettinsa olisi\nLeicesterin kreivin linnassa varmasti saanut aivan toisenlaisen\nvastaanoton.\n\n»Sinä olet onkinut tietoosi paljon uutisia», sanoi Leicester, »mutta\nSinä olet unohtanut tai sivuuttanut tärkeimmän kaikista. Hän on jälleen\nlisännyt yhdellä niiden liehitteleväin seuralaistähtien lukua, joita\nhän näkee niin mielellään kiertämässä ympärillään.»\n\n»Teidän Korkeutenne tarkoittaa kai Raleighia, sitä devonshirelaista\nnuorukaista», kysyi Varney, »Viittaritaria, kuten häntä hovissa\nnimitellään?»\n\n»Hänestä voi kerran vielä tulla Sukkanauhan ritari, aavistan sen»,\nvastasi Leicester, »sillä hän menee nopeasti eteenpäin. — Kuningatar\non jo kiistellyt hänen kanssaan raamatunlauseista ja tehnyt muita\nsamanlaisia hullutuksia. Minä luopuisin kernaasti omasta vapaasta\ntahdostani hänen epävakaisesta suosiostaan; mutta minä en voi sietää,\nettä minut potkaisisi paikaltani tuo moukkamainen Sussex tai tämä uusi\nnousukas. Kuulen Tressilianin olevan Sussexin luona ja hänen parhaina\nystävinään. — Minä tahtoisin erinäisistä syistä säästää häntä, mutta\nhän vain luottaa omaan onneensa — Sussexkin kuuluu olevan yhtä hyvissä\nvoimissa kuin terveytensäkin aikoina.»\n\n»Jalo herrani», sanoi Varney, »epätasaisuuksia on sileimmälläkin\ntiellä, etenkin jos se vie ylämäkeen. Sussexin sairaus oli\nmeille odottamaton voitto, josta minä toivoin paljon. Nyt on hän\ntosin toipunut, mutta eipä hän ole nyt sen kauheampi kuin ennen\nsairastumistaankaan, jolloin hän joutui alakynteen useammin kuin\nkerran Teidän Korkeutenne kanssa kamppaillessaan. Älkää vain päästäkö\nrohkeuttanne lannistumaan, armollinen herrani, ja kaikki käy hyvin.»\n\n»Rohkeuteni ei ole koskaan lannistunut, herra», vastasi Leicester.\n\n»Ei suinkaan, armollinen herra», jatkoi Varney; »mutta se on hyvin\nusein houkutellut Teidät harhapoluille. Joka tahtoo kiivetä puuhun,\narmollinen herra, hänen täytyy tarttua oksiin, eikä kukkiin.»\n\n»Hyvä, hyvä, hyvä!» huudahti Leicester kärsimättömänä; »minä\nymmärrän tarkoituksesi. — Rohkeuteni ei ole koskaan lannistuva eikä\njohtava minua harhaan. Järjestä seurueeni — pidä huolta siitä,\nettä heidän varustuksensa ovat niin loistavat, että he saattavat\nhäpeään ei ainoastaan Ratcliffen moukkamaiset miehet, vaan jokaisen\nmuunkin ylimyksen tai hovikon palvelijat. Katso myös, että he ovat\nhyvissä aseissa kuitenkaan näyttelemättä niitä liiaksi, ikäänkuin\nkantaisivat he niitä enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi. Pysy sinä itse\nlähettyvilläni, sillä voinpa Sinua tarvita». —\n\nSussexin ja hänen puoluelaistensa varustelut eivät olleet suinkaan\nvähemmän huolellisia kuin Leicesterinkään.\n\n»Anomuksesi, missä Sinä syytät Varneyta naisen viettelemisestä», sanoi\nkreivi Tressilianille, »on jo kuningattaren käsissä — lähetin sen\nvarmaa tietä. Luullakseni tulee asiasi menestymään, sillä perustuuhan\nse oikeuteen ja kunniaan, ja Elisabet on oikea esikuva kumpaisessakin.\nEnpä tiedä mistä se johtuu, mutta tuolla mustalaisella» (niin oli\nSussexilla tapana nimitellä kilpailijaansa tämän tumman ihonvärin\ntakia) »on paljon sananvaltaa näinä rauhan aikoina. — Olisipa sota\novella, niin olisin minä hänen lellipoikiaan; mutta sotilaat, samoin\nkuin heidän kilpensä ja bilboalaiset miekkansa, joutuvat muodista pois\nrauhan aikana, ja silkkihihat ja lelusäilät kulkevat kellokkaina. Mutta\neipä sitä huoli surra, koska nyt kerran sellainen on muoti. — Blount,\noletko Sinä toimittanut joukkueellemme uudet, komeat puvut? — Mutta\nSinä ymmärrät näistä hullutuksista yhtä vähän kuin minäkin — paljoa\nparemmin osaat Sinä käsitellä keihäitäsi ja pyssyjäsi.»\n\n»Armollinen herrani», vastasi Blount, »Raleigh oli tässä ja otti koko\nsen toimen huolekseen. — Seurueenne on loistava kuin toukokuun aamu.\n— Mutta lempo soikoon, maksu on toinen asia. Johan kymmenen tuollaisen\nkomean palvelijaroikaleen kuluilla pitäisi yllä kokonaista vanhojen\nsotilasten hoitolaa.»\n\n»Tänään ei meidän auta kuluista huolehtia, Niklas», vastasi kreivi;\n»olen Raleighille kiitollinen hänen huomaavaisuudestaan. — Toivoakseni\non hän kuitenkin ottanut lukuun, että minä olen vanha sotilas ja ett'en\nminä halua niitä hassutuksia enempää kuin mitä välttämätöntä on.»\n\n»Ei, minä en ymmärrä koko jutusta mitään», jatkoi Blount; »mutta tässä\ntulee Teidän Korkeutenne upeita sukulaisia ja ystäviä laumoittain\nsaattamaan Teitä hoviin, ja muodostammepa me siellä totisesti yhtä\nuljaan rintaman kuin ikinä Leicester, rimpuilkoonpa hän nyt sitten\nmiten rimpuilleekin.»\n\n»Anna heille mitä ankarin varoitus», sanoi Sussex, »etteivät he saa\nryhtyä riitaan muutoin kuin suoran väkivallan pakoittamina — heidän\nverensä on kuuma, enkä minä toivoisi Leicesterin saavan mitään etua\nheidän äkkipikaisuutensa takia.»\n\nSussexin kreivillä oli sellainen hätä ja hoppu kaikkia näitä\njärjestelyjä toimittaessaan, että Tressilian vain vaivoin sai\nvihdoinkin tilaisuuden ilmaista hämmästyksensä siitä, että kreivi\noli menetellyt niin kiireisesti ritari Hugh Robsartin asiassa ja\nlähettänyt hänen anomuksensa suoraan kuningattarelle. — »Sen nuoren\nnaisen ystävät ajattelivat», sanoi hän, »että olisi ensiksi ollut\nvedottava Leicesterin oikeudentuntoon, koska rikoksen oli tehnyt\nhänen palvelijansa, ja siitähän minä erikoisesti herra kreiville\nhuomautinkin.»\n\n»Sehän olisi voinut tapahtua lainkaan minun puoleeni kääntymättä»,\nvastasi Sussex hieman ylpeästi. »Minä en ainakaan olisi neuvonut\ntoimenpiteeseen, joka tarkoitti nöyryyttävän anomuksen esittämistä\nLeicesterille; ja minua ihmetyttää, että Tekin, Tressilian, kunnian\nmies ja minun ystäväni, olette taipuvainen niin alentavaan tekoon. Jos\nTe olette jotakin siihen suuntaan puhunut, en ole varmaankaan Teitä\nymmärtänyt, koska moinen ei kuulostanut ensinkään Teidän tapaiseltanne.»\n\n»Armollinen herrani», puolustihe Tressilian, »jos olisi kysymyksessä\noma asiani, seuraisin empimättä Teidän esittämäänne tietä; mutta tämän\nonnettoman naisen ystävät —»\n\n»Oh! ystävät — ystävät!» keskeytti Sussex; »niiden täytyy antaa\nmeidän toimia tässä asiassa tavalla, mikä meistä näyttää parhaalta.\nNyt on aika ja hetki kerätä niin paljon syytöksiä Leicesteriä ja hänen\njoukkoaan vastaan kuin mahdollista, ja Teidän valitustanne tulee\nkuningatar pitämään kylläkin raskauttavana. Mutta kaikissa tapauksissa\non se nyt jo hänen käsissään.»\n\nTressilian ei voinut olla epäilemättä, että Sussex oli kiihkeästi\nhalutessaan varustautua kilpailijaansa vastaan tahallisesti käynyt\nsellaiseen keinoon, jonka varmimmin saattoi otaksua asettavan\nLeicesterin huonoon valoon, ajattelematta tarkoin, veikö se keino myös\nvarmimmin suotuisiin tuloksiin. Mutta askel oli nyt peruuttamattomasti\nastuttu, ja Sussex pelastihe enemnästä väittelystä lähettämällä\nTressilianin luotaan seuraavalla käskyllä: »Laittakaa kaikki\nkuntoon kello yhdeksitoista; sillä minun täytyy olla hovissa ja\nvastaanottohuoneessa täsmälleen kello kaksitoista.»\n\nSillä välin kun nämä kilpailevat valtiomiehet täten huolellisesti\nvarustautuivat lähenevään kohtaukseensa kuningattaren silmien edessä,\nei Elisabetkaan voinut olla tuntematta pientä pelkoa ajatellessaan\nniitä seurauksia, mitä saattaisi olla kahden niin helposti syttyvän\nylimyksen yhteentörmäyksestä, etenkin kun kumpaakin seurasi vielä\nluja ja lukuisa saattue ja kun nämä riitamiehet jakoivat keskenään,\njoko sitten julkisesti tai salaa, melkein koko hänen hovinsa toiveet\nja pyrkimykset. Henkivartijat olivat kaikki aseissa ja lisäjoukkoja\noli tuotettu Lontoosta Temsiä pitkin. Kuninkaallinen julistus kielsi\nankarasti kaikkia ylimyksiä, olivatpa he arvoltaan keitä tahansa,\nlähestymästä palatsia ampuma-aseilla tai peitsillä varustettujen\nseuralaisten tai palvelijain saattamana; ja kuiskailtiinpa lisäksi,\nettä Kentin ylivouti olisi saanut salaisen käskyn pitää osan\npiirikuntansa joukkoja valmiina tottelemaan pienintäkin viittausta.\n\nKohtalokas hetki, johon kaikilla tahoilla niin tuskallisella kiiruulla\nvalmistauduttiin, saapui viimein, ja ystäväinsä ja seuralaistensa\npitkäin, loistavain kulkueitten saattamina astuivat kilpailevat kreivit\ntäsmälleen kello kaksitoista Greenwichin palatsin pihaan.\n\nLiekö sitten jo ennakolta niin sovittu tai ehkä oli huomautettu\nkuningattaren sitä toivovan, saapui Sussex seurueineen palatsiin\nDeptfordista vesitietä, kun taas Leicester tuli maitse; ja niin\nastuivat he pihaan vastakkaisilta tahoilta. Tämä vähäpätöinen seikka\nantoi Leicesterille rahvaan silmissä jonkunlaisen etusijan, koska hänen\nratsasjoukkonsa näytti lukuisammalta ja komeammalta kuin Sussexin\nsaattue, joka pakostakin kulki jalan.\n\nKreivien välillä ei vaihdettu tervehdyksen alkuakaan, vaikka kumpikin\nterästi toiseen katseensa varmaankin toivoen kohteliaisuuden\nvaatimuksien täyttämistä, jossa kumpikaan ei sentään halunnut\nolla ensimäinen. Melkein täsmälleen heidän saapumisensa hetkellä\nkajahti linnan kello soimaan, palatsin portit avattiin, kreivit\nastuivat sisään, ja kumpaakin seurasi suuri joukko sellaisia heidän\nsaattueittensa aatelismiehiä, joiden arvo salli heille tämän\netu-oikeuden. Asemiehet ja alhaisemmat palvelijat jäivät pihaan, missä\nvastakkaiset puolueet kyräilivät toisiansa julmistuneen vihaisin ja\npilkallisin katsein, ikäänkuin kärsimättömästi odottaen soveliasta\nsyytä mellakan alkamiseen tai riittävää aihetta molemminpuoliseen\nhyökkäykseen. Mutta heitä pitelivät aisoissa johtajain ankarat\nvaroitukset, ja lisäksi peloitti heitä kai tavattoman lukuisan\naseistetun vartijajoukon näky.\n\nSillä välin saattoivat kumpaisenkin seurueen arvokkaimmat henkilöt\npäämiehiään kuninkaallisen palaisin korkeihin saleihin ja\netuhuoneisiin, kulkien samaa uraa, ikäänkuin kaksi yhteen uomaan\npakotettua virtaa, jotka visusti välttäisivät vesiensä sekaantumista.\nPuolueet järjestyivät ikäänkuin vaistomaisesti eri puolille korkeita\nsaleja ja näyttivät erittäin innokkaasti pakenevan sitä hetkellistä\nyhtymystä, johon pää-ovella syntynyt tungos oli heidät pieneksi\najaksi alistanut. Heti sen jälkeen avattiin avaran etuhuoneen\nkaksipuoliset ovet, ja kuiskaillen ilmoitettiin kuningattaren olevan\njo vastaanottosalissaan, jonne nämä ovet johtivat. Molemmat kreivit\nastuivat hitaasti ja juhlallisesti salia kohti, Sussex Tressilianin,\nBlountin ja Raleighin seuraamana, Leicester Varneyn. Leicesterin\nylpeyden täytyi taipua hovisääntöihin, ja jäykästi ja muodollisesti\npäätään nyökäytettyään odotti hän siksi kunnes hänen kilpailijansa\nvanhempana valta-ylimyksenä oli ehtinyt hänen ohitseen. Sussex vastasi\nkumarrukseen samalla muodollisella kohteliaisuudella ja astui saliin.\nTressilian ja Blount aikoivat seurata häntä, mutta heitä ei päästetty,\nvaan esitti Mustan Sauvan Airut puolustuksekseen, että hänet oli\nkäsketty tänään tarkoin katsomaan, kenen hän päästi vastaanottosaliin,\nketä ei. Raleighille, joka tovereinsa saaman kiellon kuultuaan oli\nvetäytynyt takaisin, sanoi hän: »Te, herra, saatte käydä sisään», ja\ntämä noudatti tietysti lupaa.\n\n»Pysy kintereilläni, Varney», sanoi Leicesterin kreivi, joka oli\nseisonut hetkisen sivummalla katselemassa, millaisen vastaanoton\nSussex saisi osakseen; ja lähestyen ovea oli hän juuri astumaisillaan\nsisään, kun ovenvartija pysäytti Varneyn, joka asteli aivan hänen\ntakanaan ja joka oli päivän vaatimusten mukaisesti puettu komeimpiin\nvarustuksiinsa, kuten oli aikaisemmin pysäyttänyt Tressilianin ja\nBlountin.\n\n»Mitä tämä merkitsee, herra Bowyer?» sanoi Leicesterin kreivi. »Ettekö\ntiedä, kuka minä olen, ja että tämä on ystäväni ja seuralaiseni?»\n\n»Teidän Ylhäisyytenne suvainnee antaa minulle anteeksi», vastasi\nBowyer lujasti, »ohjeeni ovat selvät ja pakoittavat minut tarkasti\nnoudattamaan velvollisuuttani.»\n\n»Sinä olet puolueellinen lurjus», tulistui Leicester, veren noustessa\nhänen kasvoilleen, »tehdessäsi minulle tämän häpeän, kun juuri äsken\npäästit sisään erään Sussexin kreivinkin seuralaisen.»\n\n»Armollinen herra», vastasi Bowyer, »herra Raleigh on äskettäin\nvalantehneenä ritarina otettu Hänen Majesteettinsa palveluskuntaan, ja\nhäntä eivät minun käskyni koske.»\n\n»Lurjus Sinä olet — kiittämätön lurjus!» kiukutteli Leicester; »mutta\njoka ylensi, voi alentaakin — et Sinä kauvan siinä virassasi kopeile!»\n\nTämän uhkauksen lausui hän vastoin tavallista viisauttaan ja\nvarovaisuuttaan korkealla äänellä, astui sitten saliin ja kumarsi\nkuningattarelle, joka tavallistakin komeammin koristettuna ja ylimysten\nja valtiomiesten ympäröimänä, joiden urhous ja taito ovat tehneet hänen\nhallituskautensa ikimuistettavaksi, oli valmistunut ottamaan vastaan\nalamaistensa kunnianosoituksia. Hän vastasi armollisesti suositun\nkreivin syvään kumarrukseen ja katseli vuorotellen häneen ja Sussexiin,\nikäänkuin aikoen ruveta puhumaan, kun Bowyer, joka ei jaksanut sulattaa\nloukkausta, minkä Leicesterin kreivi oli hänelle virkansa toimituksessa\nniin julkisesti tehnyt, astui saliin musta sauva kädessään ja polvistui\nkuningattaren eteen.\n\n»No, mitä nyt, Bowyer?» kysyi Elisabet, »kunnianosoituksesi tulee\nhieman omituiseen aikaan!»\n\n»Armollinen Hallitsijattareni», sanoi hän, kaikkien hovimiesten\nvavistessa hänen rohkeuttaan, »minä tulin vain kysymään, kummanko\nkäskyjä minun on virkani toimituksessa noudatettava, Teidän\nMajesteettinne vai Leicesterin kreivinkö, joka on julkisesti uhannut\nminua suuttumuksellaan ja puhutellut minua solvaisevalla tavalla, kun\nminä en Teidän Majesteettinne selvää käskyä noudattaen päästänyt sisään\nerästä hänen seuralaistaan?»\n\nHenrik VIII:n henki kuohahti heti hänen tyttärensä rinnassa, ja\nkuningatar kääntyi Leicesterin puoleen kasvoillaan ankaruus, joka sai\nhänet ja kaikki hänen puoluelaisensa kalpenemaan.\n\n»Kautta Herran kuoleman! kreivi», sellainen oli hänen tavallinen\nmahtipontinen puheenpartensa, »mitä tämä tarkoittaa? Me olemme\najatelleet hyvää Teistä, ja nostaneet Teidät lähelle itseämme; mutta\nei ollut tarkoitus, että Te peittäisitte auringon muilta uskollisilta\nalamaisiltamme. Kuka antoi Teille oikeuden vastustaa käskyjämme tai\narvostella virkamiestemme tekoja? Minun tahtoni on, että tässä hovissa,\nniin, koko tässä valtakunnassa pitää oleman vain yksi käskijätär,\neikä yhtään käskijää. Katsokaa, ett'ei herra Bowyerille mitään pahaa\ntapahdu sen takia, että hän uskollisesti suorittaa velvollisuutensa\nminua kohtaan; sillä niin totta kuin olen kristitty nainen ja kruunattu\nkuningatar, Te saatte sen kalliisti maksaa. — Mene nyt, Bowyer,\nSinä olet menetellyt niin kuin kunnon miehen ja uskollisen alamaisen\ntuleekin. Me emme kärsi täällä mitään palatsityranneja!»\n\nBowyer suuteli kättä, jonka kuningatar hänelle ojensi, ja vetäytyi\npaikalleen, itsekin hämmästellen rohkeutensa menestystä. Voitonhymy\nkierteli Sussexin puoluelaisten huulilla, mutta Leicesterin miehet\nnäyttivät sen sijaan hyvin pelästyneiltä, ja suosikki itsekään ei\nuskaltanut yrittää sanaakaan puolustuksekseen, vaan seisoi siinä\nsyvimmän nöyryyden esikuvana.\n\nHän menetteli viisaasti; sillä Elisabetin tarkoituksena oli tosin\nmasentaa häntä, vaan ei jättää häntä epäsuosioon, ja varovaisinta\noli siis antaa hänen vastustamatta tai puhumatta nauttia valtansa\nkoko loistoa. Kuningattaren arvo oli siten saanut hyvityksen, ja\nnainen alkoi pian tajuta sen nöyryytyksen katkeruuden, jonka hän\noli valmistanut suosikilleen. Hänen terävä silmänsä huomasi myös\nne salaiset vahingoniloiset katseet, joita Sussexin puoluelaiset\ntoisilleen lähettelivät, eikä hänen valtioviisauteensa suinkaan\nkuulunut toisen ryhmän päästäminen toisen ratkaisevaksi voittajaksi.\n\n»Mitä minä tässä sanoin Leicesterin kreiville», jatkoi hän lyhyen\nvaiti-olon jälkeen, »sen sanon minä myös teille, herra Sussex.\nTeidänkin sitä pitää muka niin komeasti rynnistämän Englannin hoviin\noman joukkonne etunenässä!»\n\n»Minun joukkoni, kaikkein armollisin Hallitsijatar», vastasi\nSussex, »ovat kyllä komeasti rynnistäneet Teidän asiaanne puoltaen\nirlantilaisten, skotlantilaisten ja noiden pohjoisten maakuntain\nkapinallisten kreivien kimppuun. Mutta minä en tiedä —»\n\n»Rupeatteko te vaihtamaan katseita ja sanoja kanssani, herraseni?»\nkysyi kuningatar keskeyttäen; »minusta nähden voisitte Te oppia\nLeicesterin kreiviltä nöyryyttä, joka osaa pysyä äänettömänä ainakin\nmeidän nuhteitamme kuunnellessaan. Minä sanon Teille, hyvä herra, että\niso-isäni ja isäni kielsivät viisaudessaan tämän sivistyneen maan\nylimyksiä kulkemasta niin suunnattomien seurueiden saattamina; ja\nluuletteko te nyt, että koska minä kannan naisen päähinettä, heidän\nvaltikkansa olisi minun kädessäni muuttunut kehräspuuksi? Minä vakuutan\nTeille, ett'ei ainoakaan kristikunnan kuninkaista jyrkemmin pidä\nhuolta siitä, ett'ei liiaksi paisuneen vallan pöyhkeys häiritse hänen\nhovi-elämäänsä, rasita hänen kansaansa ja riko hänen valtakuntansa\nrauhaa kuin se, joka nyt teille puhuu. — Herra Leicester, ja Te, herra\nSussex, minä käsken teitä molempia olemaan ystävyksin, tai kautta tämän\nkruununi, te olette tapaava minussa vihollisen, joka on liian väkevä\nteille kummallekin!»\n\n»Armollinen Kuningatar», vastasi Leicesterin kreivi, »Te, joka itse\nolette kunnian lähde, tiedätte parhaiten, mitä minun kunniaani kuuluu.\nMinä jätän sen Teidän valtaanne ja sanon vain, ett'ei suhde, jossa minä\nolen ollut herra Sussexiin, ole johtunut minun käytöksestäni; eikä\nhänellä ole ollut mitään syytä pitää minua vihamiehenään, ennen kuin\nhän teki minulle suurta vääryyttä.»\n\n»Mitä minuun tulee, armollinen Kuningatar», virkkoi Sussexin kreivi,\n»niin en tahdo lainkaan ruveta vastustamaan Teidän armollista\nkäskyänne; mutta minä olisin tyytyväinen, jos herra Leicester\nsuvaitsisi ilmoittaa, milloin minä olen tehnyt hänelle suurta\nvääryyttä, kuten hän julistaa, koska kerran minun kieleni ei ole\nikinä lausunut sanaakaan, jota minä en olisi kernaasti ollut valmis\npuolustamaan joko jalkaisin tai ratsain.»\n\n»Ja mitä minuun tulee», jatkoi Leicester, »niin on minun käteni\nkaikkein armollisimman Hallitsijattareni luvalla oleva yhtä valmis\nvastaamaan sanoistani kuin ikinä miehen, joka kirjoittaa nimekseen\nRatcliffe.»\n\n»Hyvät herrat», nuhteli kuningatar, »nämä eivät ole tähän huoneeseen\nkuuluvia puheita, ja ell'ette voi hillitä kiukkuanne, olemme me\nlöytävät paikkoja, missä sekä sillä että Teillä on oleva tarpeeksi\nahdasta. Paiskatkaa nyt toisillenne kättä, hyvät herrat, ja unohtakaa\nnuo turhat riitanne.»\n\nKilpailijat katsahtivat toisiinsa vastahakoisin silmin eikä kumpikaan\nhalunnut ensinnä lähteä tottelemaan kuningattaren käskyä.\n\n»Sussex», sanoi Elisabet, »minä pyydän — Leicester, minä käsken.»\n\nMutta hänen sanoissaan oli sellainen sävy, että pyyntö kuulosti aivan\nkäskyltä ja käsky pyynnöltä. He seisoivat yhä paikoillaan vaijeten ja\nitsepäisinä, kunnes hän korotti äänensä tavalla, joka ilmaisi sekä\nsuuttumusta että ehdotonta päättäväisyyttä.\n\n»Herra Henrik Lee», sanoi hän päivystävälle upseerille, »pitäkää\nvartijajoukkonne valmiina ja miehittäkää vene viipymättä. — Hyvät\nherrat Sussex ja Leicester, minä käsken teitä vielä kerran ojentamaan\ntoisillenne kättä — ja kautta Herran kuoleman! se, joka ei tottele,\nsaa maistaa Towerimme ruokaa, ennen kuin hän jälleen näkee kasvomme.\nMinä lannistan Teidän pöyhkeät sydämenne, ennen kuin tästä erotaan, sen\nlupaan kuningattaren sanalla!»\n\n»Vankeuden voisi vielä kestää», vastasi Leicester, »mutta ell'ei saisi\nnähdä Teidän Majesteettinne kasvoja, olisi se samaa kuin valon ja\nelämän menettäminen yht'aikaa. — Tässä on käteni, Sussex.»\n\n»Ja tässä on minun käteni», sanoi Sussex, »kaikessa uskollisuudessa ja\nkunniassa; mutta —»\n\n»Ei, ei sanaakaan enää, jos suvaitsette», keskeytti kuningatar. »No\nniin, nyt on kaikki niin kuin ollakin pitää», lisäsi hän, katsahtaen\nheihin suosiollisemmin, »ja kun te, kansan paimenet, yhdytte sitä\nsuojelemaan, niin on käyvä hyvin sen lauman, jota minä hallitsen.\nSillä, hyvät herrat, minä sanon sen suoraan, teidän järjettömät\nriitanne johtavat kummalliseen vallattomuuteen palvelijainne\nkeskuudessa, — Herra Leicester, Teidänhän seurueessanne on muuan\naatelismies, nimeltä Varney?»\n\n»On kyllä, armollinen Kuningatar», vastasi Leicester, »minä toin\nhänet suutelemaan kuninkaallista kättänne Teidän viimeksi ollessanne\nNonsuchissa.»\n\n»Hänen ulkomuotonsa oli kyllä siedettävä», jatkoi kuningatar, »mutta\nminun nähdäkseni tuskin niin kaunis, että joku kunniallisesta perheestä\nlähtenyt, toivorikas neitonen olisi vaihtanut hyvän maineensa hänen\nkoreihin kasvoihinsa ja ruvennut hänen rakastajattarekseen. Niin on\nkuitenkin käynyt — tämä Teidän palvelijanne on vietellyt erään vanhan\nkunnon devonshirelaisen ritarin Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran\ntyttären, ja tämä on kurjan hylkytytön tavoin karannut hänen kanssaan\nisänsä kodista. — Herra Leicester, voitteko pahoin, koska olette aivan\nkalman kalpea?»\n\n»En, armollinen Hallitsijatar», vastasi Leicester, ja hänen täytyi\nponnistaa kaikki voimansa kyetäkseen lausumaan nämä kolme sanaa.\n\n»Te voitte varmasti pahoin, herra kreivi!» jatkoi Elisabet ja riensi\nhänen luokseen hätäisenä, ilmaisten siten syvimmän osanottonsa.\n»Kutsukaa Mastersia — kutsukaa henkilääkäriämme — missä ne typerät\nkuhnustelijat viipyvät? — Me kadotamme hovimme ylpeyden heidän\nhuolimattomuutensa takia. — Taikka olisiko mahdollista, Leicester»,\njatkoi hän ja katseli kreiviä hyvin hellästi, »että vihastukseni pelko\nkoski Sinuun niin kovasti? Älä luule hetkeäkään, jalo Dudley, että me\nmoittisimme Sinua seuralaisesi tyhmyyksistä — Sinua, jonka ajatusten\nme tiedämme käyvän aivan toisia teitä! Joka kiipeää kotkan pesälle,\nherra kreivi, ei välitä siitä, kutka pyydystelevät hamppuvarpusia\nvuoren juurella.»\n\n»Kuulkaas tuota?» kuiskasi Sussex Raleighille. »Piru auttaa häntä\nilmeisesti? Sillä se, mistä toinen olisi jo vajonnut kymmenen sylen\nsyvyyteen, näyttää vain sysäävän hänen purttaan parempaan vauhtiin.\nOlisipa joku minun miehistäni tehnyt tuon —»\n\n»Vaiti, hyvä herra», sanoi Raleigh, »Jumalan nimessä, vaiti! Odottakaa\nvuoroveden vaihtumista; se tapahtuu tuossa tuokiossa.»\n\nRaleighin terävä huomautus osasi ehkä oikeaan; sillä Leicesterin\nhämminki oli niin suuri ja hetken aikaa niin vastustamattoman voimakas,\nettä Elisabet, tarkasteltuaan häntä ihmettelevin silmin ja saamatta\nmitään järjellistä vastausta niihin tavattoman suosion ja hellyyden\nosoituksiin, jotka hän oli tullut antaneeksi, loi tutkivan katseensa\nhovimiesten piiriin, ja lukien ehkä heidän kasvoiltaan jotakin, joka\nsopi hänen omaan heräävään epäluuloonsa, sanoi hän äkkiä: »Tai onko\ntämän takana enemmän kuin me näemmekään — tai kuin Te, herra kreivi,\nhaluatte meille näyttää? Missä on se Varney? Onko kukaan nähnyt häntä?»\n\n»Jos Teidän Armonne suvaitsee» puuttui puhumaan Bowyer, »hän on sama\nherra, jolta minä äsken kielsin pääsyn vastaanottosaliin.»\n\n»Jos minä suvaitsen!» toisti Elisabet tiukasti, sillä hän oli nyt\ntosiaankin sellaisella tuulella, ett'ei hän suvainnut mitään. — »Minä\nen suvaitse hänen tunkeutuvan röyhkeästi vastaanottosaliini, mutta minä\nen myöskään suvaitse Sinun sulkevan sieltä sellaista henkilöä, joka oli\ntullut vastaamaan tehtyyn syytökseen.»\n\n»Miten suvaitsette, miten suvaitsette», vastasi ylen määrin hämmentynyt\novenvartija, »jos minä tietäisin, miten menetellä sellaisissa\ntapauksissa, niin kyllä minä varoisin —»\n\n»Sinun olisi pitänyt esittää sen miehen asia meille, herra Ovenvartija,\nja odottaa meidän määräyksiämme. Sinä luulet kai olevasi aika mahtava\nherra nyt, kun me äsken nuhtelimme Sinun takiasi erästä ylimystämme —\nmutta meidän silmissämme olet Sinä vain samanarvoinen kuin lyijypaino,\njoka pitää ovea kiinni. Kutsu se Varney tänne heti paikalla — tässä\nanomuksessa on mainittu myös muuan Tressilian — käske molemmat\npuheillemme.»\n\nHäntä toteltiin, ja Tressilian ja Varney astuivat siis saliin. Varneyn\nensimäinen katse välähti Leicesteriin, toinen kuningattareen. Tämän\njälkimäisen ilmeistä näki hän myrskyn lähenevän, eikä hän herransa\nalaspäin painuneilta kasvoilta saattanut lukea mitään neuvoja, mihin\nsuuntaan hänen oli ohjattava laivaansa uhkaavassa kamppailussa —\nsitten huomasi hän Tressilianin ja yht'äkkiä selvisi hänelle se\nvaarallinen asema, johon hän oli joutunut. Mutta Varney oli yhtä julkea\nja terävä-älyinen kuin ovela ja häikäilemätön, — taitava perämies\näärimmäisessäkin hädässä; hän oivalsi täydellisesti ne edut, jotka hän\noli saavuttava, jos hänen onnistuisi pelastaa Leicester uhkaavasta\nvaarasta, ja perikadon, joka ammotti hänen jalkojensa juuressa, jos\nhänen yrityksensä ei veisi toivottuun tulokseen.\n\n»Onko totta, mies», kysyi kuningatar, heittäen Varneyhin yhden noita\ntutkivia katseitaan, joita vain harvat kykenivät kestämään, »että Te\nolette häpeällisellä tavalla vietellyt erään nuoren, sivistyneen,\njalosukuisen neidon, ritari Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran,\ntyttären?»\n\nVarney polvistui ja vastasi, kasvoillaan syvimmän katumuksen ilme, että\nhänen ja neiti Amy Robsartin välillä oli tosiaankin ollut jonkunlaisia\nlemmensuhteita.\n\nLeicesterin koko ruumis värisi suuttumuksesta, kun hän kuuli\npalvelijansa tekevän moisen tunnustuksen, ja hetkisen aikoi hän jo\nrohkeasti astua esiin ja heittää hyvästit hoville ja kuninkaalliselle\nsuosiolle, kertomalla koko salaisen avioliittonsa tarinan. Mutta sitten\nkatsahti hän Sussexiin, ja ajatellessaan sitä voitonriemuista hymyä,\njoka väreilisi tämän huulilla tuollaisen tunnustuksen tapahduttua,\nsulki hän suunsa. »En ainakaan nyt», ajatteli hän, »tai en ainakaan\ntässä huoneessa minä tahdo suoda hänelle niin suurta iloa.» Ja\npusertaen huulensa tiukasti yhteen, seisoi hän siinä lujana ja\nkylmäverisenä, tarkaten jokaista sanaa, minkä Varney lausui ja vahvasti\npäättäen peittää viimeiseen asti salaisuuden, josta hänen hovisuosionsa\nnäytti riippuvan. Sillä välin jatkoi kuningatar Varneyn kuulustelemista.\n\n»Lemmensuhteita!» toisteli Elisabet hänen viimeisiä sanojaan; »mitä\nsuhteita, konna? ja miksi et pyytänyt isältä tytön kättä, jos\nrakkaudessasi oli vähääkään rehellisyyttä?»\n\n»Jos Teidän armollinen Majesteettinne suvaitsee», vastasi Varney,\npysyen yhä polvillaan, »minä en uskaltanut, koska isä oli luvannut\nhänen kätensä eräälle jalosukuiselle aateliselle, kunnian miehelle. —\nMinä teen hänelle oikeutta, vaikka tiedänkin hänen kantavan minulle\nkaunaa — eräälle herra Edmund Tressilianille, jonka näen tässä\nhuoneessa.»\n\n»Vai niin!» jatkoi kuningatar; »ja mitä oikeutta oli Sinulla\nlemmensuhteittenne avulla, kuten Sinä ylpeydessäsi ja\nomahyväisyydessäsi niitä nimität, saattaa se typerä houkko rikkomaan\narvoisan isänsä sopimuksen?»\n\n»Armollinen Kuningatar», vastasi Varney, »on turhaa puolustaa\ninhimillisen heikkouden asiaa tuomarin edessä, jolle se on tuntematon,\ntai rakkauden asiaa henkilön edessä, joka ei ole koskaan langennut\nsiihen intohimoon» — Tässä vaikeni hän hetkiseksi ja lisäsi\nsitten hyvin hiljaa ja arkaillen, »vaikka hän sitä kaikissa muissa\nherättääkin.»\n\nElisabet yritti rypistää otsaansa, mutta hymyili tahtomattaankin,\nvastatessaan: »Sinä olet ihmeteltävän hävytön lurjus. — Oletko Sinä\nnaimisissa sen tytön kanssa?»\n\nLeicesterin tunteet kuohuivat tällä hetkellä niin sekavina ja\ntuskallisen voimakkaina, että hänestä näytti hänen elämänsä riippuvan\nVarneyn vastauksesta. Tämä virkkoi, hiukan todellisesti epäröityään:\n»Olen.»\n\n»Sinä kavala konna!» huudahti Leicester hillittömässä raivossaan,\nkykenemättä kuitenkaan lisäämään sanaakaan niin suurella intohimoisella\nponnella alkamaansa lauseeseen.\n\n»Ei, herra kreivi», virkkoi kuningatar, »me asetumme, luvallanne,\ntämän miehen ja Teidän vihanne väliin. Me emme ole vielä lopettaneet\nkuulusteluamme. — Tiesikö herrasi, Leicesterin kreivi, tästä Sinun\nkauniista kepposestasi? Puhu totta, minä käsken, ja minä lupaan\nsuojella Sinua vaaralta, tulkoon se mistä tahansa.»\n\n»Armollisin Hallitsijatar», vastasi Varney, »puhuakseni puhtaimman\ntotuuden: herrani oli syynä koko asiaan.»\n\n»Sinä konna, aijotko pettää minut?» huudahti Leicester.\n\n»Jatka», sanoi kuningatar kiireisesti; hänen poskensa hehkuivat, ja\nhänen silmänsä säkenöivät, hänen puhutellessaan Varneyta; »jatka —\ntäällä ei kuulla muiden käskyjä kuin minun.»\n\n»Ne ovat kaikkivaltiaita, armollinen Kuningatar», vastasi Varney;\n»eikä Teidän edessänne saa olla mitään salattua. — Kuitenkaan en\nminä haluaisi», lisäsi hän ympärilleen katsahtaen, »puhua herraani\nkoskevista asioista kaikkien kuullen.»\n\n»Väistykää syrjemmälle, hyvät herrat», käski kuningatar seuruettaan,\n»ja jatka Sinä. — Mitä oli kreivillä tekemistä Sinun rikollisen\njuonesi kanssa? — Katso nyt, mies, ett'et laskettele hänestä valheita!»\n\n»Olkoon kaukana minusta, että rupeaisin puhumaan pahaa jalosta\nherrastani», vastasi Varney; »mutta minun on pakko ilmaista, että joku\nsyvä, valtaava, salainen tunne on viime aikoina juurtunut herrani\nmieleen, riistänyt hänet kaikista huonekuntansa askareista, joista\nhän ennen piti niin ankaraa huolta, ja antanut meille tilaisuuden\nhullutusten tekemiseen ja niiden kautta, kuten tässäkin tapauksessa,\nsaanut meidät osaksi häpäisemään herraammekin. Ilman sitä ei minulla\nolisi ollut aikaa eikä tilaisuutta langeta siihen hairahdukseen, joka\nnyt on suunnannut minuun hänen vihastuksensa, raskaimman, mikä minua\nolisi koskaan saattanut kohdata, — ottamatta kuitenkaan lukuun Teidän\nMajesteettinne peloittavinta suuttumusta.»\n\n»Ja vain tässä mielessä, eikä missään muussa, on hän ollut osallinen\nrikokseesi?» kysyi Elisabet.\n\n»Vain siinä, armollinen Kuningatar, eikä missään muussa», vastasi\nVarney; »sillä tuon salaperäisen muutoksen tapahduttua olisi häntä\ntuskin luullut samaksi mieheksi. Katsokaa häntä, armollinen Valtijatar,\nkuinka kalpea hän on ja miten hän vapisee siinä seisoessaan — kuinka\nse poikkeaakaan hänen tavallisesta ylevästä esiintymistavastaan!\n— mitä saattaakaan hän pelätä, vaikka minä mitä puhuisin Teidän\nMajesteetillenne? Ah, armollinen Valtijatar, sen jälkeen kun hän sai\ntuon turmiollisen kääryn!»\n\n»Minkä kääryn, ja keneltä?» kysyi kuningatar kiireisesti.\n\n»Keneltä se tuli, armollinen Kuningatar, sitä en voi arvata; mutta\nminä pääsen häntä niin lähelle, että tiedän hänen siitä asti aina\nkantaneen kaulassaan, poveaan vasten hiuskiehkurasta riippuvaa pientä,\nsydämenmuotoista kultakorua — hän puhelee sille ollessaan yksin — hän\nei luovu siitä nukkuessaankaan — eikä mikään pakana ole sen hartaammin\npalvonut epäjumalankuvaansa.»\n\n»Sinä olet tungetteleva lurjus, kun noin tarkkaan urkit herrasi\ntekoja», sanoi Elisabet, punastuen, mutta ei nyt suuttumuksesta;\n»ja juoruileva lurjus, kun sitten taas kuulutat kaikkialla hänen\nhullutuksiaan. — Minkä värinen liekään se hiuskiehkura, josta\nlörpöttelet?»\n\nVarney vastasi: »Runoilija, armollinen Valtijatar, sanoisi sitä\nMinervan kultakankaasta pirahtaneeksi säikeeksi; mutta minun nähdäkseni\noli se vaaleampi kuin puhtainkaan kulta — se oli pikemminkin kuin\nlaskevan auringon viimeinen säde ihanimpana kevätpäivänä.»\n\n»Tehän olette runoilija itsekin, herra Varney», virkkoi kuningatar\nhymyillen; »mutta minun järkeni ei jaksa seurata Teidän korkealentoisia\nvertauksianne — katsokaa näitä kunnioitettavia naisia — onko\ntäällä» — (hän epäröi ja koki pakottaa kasvoilleen suurimman\nvälinpitämättömyyden ilmeen) — »onko täällä, tässä salissa, naista,\njonka tukan väri muistuttaa näkemäänne hiuskiehkuraa? Tahtomatta\nlainkaan tunkeutua herra Leicesterin lemmensalaisuuksiin, olisi minusta\nhauska tietää, millaiset kiharat ovat Minervan kultakuteen, tai —\nmitenkä se nyt olikaan? — toukokuun auringon viimeisten säteiden\nkaltaisia.»\n\nVarney tähysteli pitkin salia, hänen katseensa vaelsi naisesta toiseen,\nkunnes se lopulta pysähtyi kuningattareen itseensä, mitä syvimmän\nkunnioituksen ilmeellä. »En näe tässä huoneessa kiharoita», sanoi hän,\n»joista saattaisi lausua sellaisia vertauksia, paitsi päässä, johon en\nuskalla kohottaa katsettani.»\n\n»Kuinka, herra lurjus», tiuskasi kuningatar, »uskallatko Sinä\nviittailla —»\n\n»En, armollinen Valtijatar», vastasi Varney, verhoten silmänsä\nkäsillään, »toukokuun auringon säteet ne vain huikaisivat heikot\nsilmäni.»\n\n»Mene tiehesi — mene tiehesi», virkkoi kuningatar; »Sinä olet aika\nhullunkurinen veitikka» — ja kääntyen nopeasti hänestä, kiiruhti hän\nLeicesterin luo.\n\nVäkevä uteliaisuus, sekaantuneena kaikkiin niihin moninaisiin\ntoiveisiin, pelon syihin ja intohimoihin, jotka vaikuttavat\nhovipuolueisiin, oli vallinnut vastaanottosalissa sillä aikaa kun\nkuningatar puheli Varneyn kanssa, ikäänkuin olisi koko seurue ollut\nitämaisen taikakalun lumoissa. Miehet välttivät pienintäkin liikahdusta\nja olisivat mielellään lakanneet hengittämästä, jos luonto olisi\nsallinut sellaista keskeytystä toiminnassaan. Ilmapiiri oli tartuttava,\nja Leicester, joka näki ympärillään vain toivottavan tai pelättävän\nhänen pelastumistaan tai kukistumistaan, unohti kaiken, mitä rakkaus\noli hänelle aikaisemmin kuiskannut ja näki tällä hetkellä vain suosion\ntai epäsuosion, jotka riippuivat Elisabetin päännyökkäyksestä ja\nVarneyn uskollisuudesta. Nopeasti keräsi hän kaiken kylmäverisyytensä\nja valmistautui näyttelemään osaansa lähestyvässä kohtauksessa, koska\nhän näki kuningattaren häneen suuntaamista katseista, että Varneyn\npaljastukset, millaisia ne sitten olivatkin, edistivät hänen asiaansa.\nElisabet ei jättänytkään häntä pitkäksi ajaksi epätietoisuuteen;\nsillä se suosiollisuuttakin hellempi sävy, jolla hän häntä puhutteli,\nratkaisi hänen voittonsa hänen kilpailijansa ja koko Englannin hovin\nsilmissä. — »Tuo Sinun Varneysi on lörpöttelevä mies palvelijaksi,\nherra kreivi», virkkoi Elisabet; »on parasta, ett'et usko hänelle\nmitään sellaista, joka voisi vahingoittaa Sinua meidän silmissämme,\nsillä ole varma siitä, hän ei voisi pitää sitä kielensä takana.»\n\n»Olisikin valtiopetosta», sanoi Leicester, sulavasti toiselle\npolvelleen laskeutuen, »jos hän salaisi jotakin Teidän\nMajesteetiltanne, ja minä toivoisin, että sydämeni olisi avoinna\nedessänne, avoimempana ja paljastetumpana, kuin mitä palvelijan kieli\nvoi ilmoittaa.»\n\n»Kuinka, herra kreivi», sanoi Elisabet, katsellen häntä hellästi, »eikö\nole sydämessänne pienintäkään soppea, jonka yli Te tahtoisitte heittää\nverhon? Ah! minä näen, että tämä kysymys saattaa Teidät hämillenne,\nmutta kuningattarenne tietää, ett'ei hänen tule katsahtaa liian syvälle\npalvelijainsa uskollisesti täytetyn velvollisuuden syihin, jott'ei hän\nnäkisi sellaista, mikä voisi, tai minkä ainakin tulisi häntä loukata.»\n\nNäiden viimeisten sanojen rauhoittamana puhkesi Leicester palavasti\nvakuuttamaan syvää ja järkkymätöntä kiintymystään, joka ei ehkä tällä\nhetkellä ollut kokonaan teeskenneltyä. Ne erilaiset mielenliikutukset,\njotka olivat hänet ensin vallanneet, olivat nyt antaneet tilaa\ntarmokkaalle päätökselle pitää paikkansa kuningattaren suosiossa; eikä\nhän ollut Elisabetista koskaan tuntunut niin kaunopuheiselta, niin\nkomealta, niin miellyttävältä kuin siinä polvillaan rukoillessaan häntä\nottamaan häneltä kaikki muut lahjansa takaisin ja jättämään hänelle\nvain palvelijansa nimen. — »Riistäkää Dudley-raukalta», huudahti\nhän, »kaikki, mitä Teidän hyvyytenne on hänelle antanut, ja käskekää\nhäntä olemaan jälleen se köyhä aatelismies, mikä hän oli ennen kuin\nTeidän suosionne aurinko alkoi hänelle paistaa; jättäkää hänelle vain\nviitta ja miekka, mutta sallikaa hänen aina kerskua omaavansa — minkä\nmenettämistä hän ei sanalla eikä teolla ole ansainnut — jumaloidun\nKuningattarensa ja Valtijattarensa kunnioitus!»\n\n»Ei, Dudley!» sanoi Elisabet, nostaen häntä toisella kädellä ja\ntarjoten toisen hänen suudeltavakseen; »Elisabet ei ole unohtanut,\nettä silloin kun Te olitte köyhä, peritystä arvostanne alennettu\naatelismies, oli hänkin yhtä voimaton prinsessa, ja että Te silloin\nhänen puolestaan panitte alttiiksi kaikki, mitä sorto oli Teille\njättänyt — henkenne ja kunnianne. — Nouskaa, herra kreivi, ja\npäästäkää käteni! — Nouskaa, ja olkaa, mitä olette aina ollut, hovimme\nkaunistus ja valtaistuimemme tuki. Hallitsijattarenne saattaa tulla\npakotetuksi nuhtelemaan Teidän hairahduksianne, mutta se ei ole koskaan\ntapahtuva, myöntämättä Teidän ansioitanne. — Ja niin totta kuin Jumala\nminua auttakoon», lisäsi hän kääntyen seurueeseen, joka oli vaihtelevin\ntuntein katsellut tätä jännittävää kohtausta — »niin totta kuin\nJumala minua auttakoon, hyvät herrat, luulen minä, ett'ei ainoallakaan\nhallitsijalla ole vielä ollut uskollisempaa palvelijaa kuin minulla\ntässä jalossa kreivissä!»\n\nHyväksymyksen humina nousi Leicesterin puolueesta, eivätkä Sussexin\nystävät uskaltaneet sitä vastustaa. He seisoivat siinä silmät maahan\nluotuina, vastustajainsa julkisen ja ehdottoman voiton pelästyttäminä\nja nöyryyttäminä. Leicester käytti ensiksi sitä luottamusta, johon\nkuningatar oli hänet niin ratkaisevasti jälleen korottanut, kysyäkseen\nhänen määräyksiään Varneyn rikoksen suhteen. »Vaikk'ei», sanoi hän, »se\nveijari ansaitsekaan minulta muuta kuin epäsuosioni, niin rohkenisin\nkuitenkin pyytää —»\n\n»Tosiaankin, olimmepa aivan unohtaa koko asian», vastasi kuningatar;\n»ja me olisimme tehneet pahoin, sillä meidän tulee jakaa oikeutta niin\nhalvimmalle kuin korkeimmallekin alamaisellemme. Meitä ilahuttaa, herra\nkreivi, että Te juuri ensimäisenä huomautitte meille asiasta. — Missä\non Tressilian, syyttäjä? — käskekää hänet eteemme.»\n\nTressilian astui esiin ja teki syvän, siron kumarruksen. Hänen koko\nolemuksessaan, kuten olemme jo maininneet, oli jotakin miellyttävää\nja jaloakin, joka ei jäänyt kuningatar Elisabetin tarkalta silmältä\nhuomaamatta. Hän katseli tutkivasti Tressiliania, joka seisoi hänen\nedessään varmana, mutta syvimmän surumielisyyden ilme kasvoillaan.\n\n»En voi olla surkuttelematta tätä herraa», sanoi Elisabet\nLeicesterille. »Minä olen ottanut hänestä selkoa, ja hänen käytöksensä\nvahvistaa sen, mitä minä olen kuullut, nimittäin että hän on sekä\noppinut että sotilas ja hyvin harjaantunut niin tieteisiin kuin aseiden\nkäyttelyyn. Me naiset, herra kreivi, olemme oikullisia valinnassamme\n— minä sanoisin jo pelkän ulkomuodon perustuksella, ett'ei Teidän\nseuralaistanne voi verratakaan tähän aatelismieheen. Mutta sillä\nVarney-veitikalla on taitava puhelahja, ja totuuden tunnustaakseni,\nsillä voi vaikuttaa paljon meihin heikomman sukupuolen ihmisiin. —\nKatsokaas, herra Tressilian, hukkunut nuoli ei ole vielä katkennut\njousi. Teidän totinen rakkautenne, sillä sellaisena tahdon sitä\npitää, näyttää saaneen huonon palkan; mutta Te olette oppinut ja Te\ntiedätte, että tässä maailmassa on ollut monta petollista Cressidaa\nsitten Troijan sodan. Unohtakaa, hyvä herra, tämä neiti Kevytkenkä —\nja opettakaa rakkautenne vast'edes katsomaan paremmin eteensä. Tätä\nme puhumme Teille enemmän oppineiden miesten kirjoitusten perustalla\nkuin omasta tiedostamme, koska me emme jo asemamme emmekä erikoisen\ntahtommekaan takia halua hankkia kokemusta sellaisissa muuttelevien\ntunteiden arvottomissa leikeissä. Mitä sen neidon isään tulee, niin\naijomme me huojentaa hänen suruansa kohottamalla hänen vävynsä asemaan,\njossa hän kykenee hankkimaan puolisolleen kunniallisen toimeentulon.\nEikä Teitäkään unohdeta, Tressilian — käykää hovissamme ja Te olette\nhuomaava, että uskollisella Troiluksella on jonkun verran oikeutta tuta\nmeidän suopeuttamme. Muistakaa, mitä se pääveitikka Shakespeare sanoo\n— susi hänet syököön, tulevathan hänen hullutuksensa aina mieleeni,\nkun minun pitäisi muuta ajatteleman! — Odottakaahan, mitenkä se nyt\nolikaan?\n\n    »'Sun sitoi taivaan side Cressidaan.\n    Se taivaan side höltyi, purkes, laukes,\n    Ja toinen solmu, viiden sormen solmu,\n    Tuon naisen valan pirstat, lemmen rippeet\n    Kytki Diomedeeseen.'\n\n»Te hymyilette, herra southamptonilainen — ehkä minun huono muistini\npanee näytelmäseppänne säkeet ontumaan. — Mutta se siitä — loppukoon\ntämä typerä juttu nyt kerrassaan tähän.»\n\nVaan kun Tressilianin asento osoitti hänen haluavan puhua, vaikka\nsamalla mitä syvin kunnioitus kuvastihen hänen kasvoillaan, lisäsi\nkuningatar hieman kärsimättömänä. — »Mitä nyt vielä? Tyttöhän ei voi\nruveta Teidän molempien vaimoksi. — Hän on nyt kerta kaikkiaan tehnyt\nvalintansa — olkoonpa, ett'ei se ollut viisas; mutta hän on kun onkin\nVarneyn vihitty puoliso.»\n\n»Anomukseni pitäisi raukeneman tähän, kaikkein armollisin\nHallitsijatar», vastasi Tressilian, »ja sen mukana kostonikin. Mutta\nminä en pidä tämän Varneyn sanaa riittävänä totuuden takeena.»\n\n»Jos tämä epäilys olisi lausuttu muualla», kivahti Varney, »olisi minun\nmiekkani —»\n\n»_Sinun_ miekkasi!» keskeytti Tressilian halveksivasti; »Teidän\nMajesteettinne luvalla on minun miekkani näyttävä —»\n\n»Hiljaa, te lurjukset, mitä olettekin molemmat!» huudahti kuningatar.\n»Tiedättekö, missä olette? — Tämä johtuu teidän riitelemisistänne,\nhyvät herrat», jatkoi hän Leicesteriin ja Sussexiin katsahtaen;\n»teidän seuralaisenne saavat teidän päänne, ja niiden pitää oikeiden\ntappelupukarien tavoin toraileman ja kahakoiman minun hovissani, jopa\nminun läsnä-ollessanikin! — Huomatkaa, hyvät herrat, joka vielä puhuu\nmiekkojen paljastamisesta muussa asiassa kuin minun tai Englannin,\nhänelle toimitan minä, kautta kunniani, rautarenkaat käsiin ja\njalkoihin!»\n\nSitten vaikeni hän hetkiseksi ja puuttui jälleen puheeseen lempeämmällä\näänellä: »Minun täytyy kuitenkin ratkaista niiden röyhkeiden ja\nhillittömien lurjusten välit. — Herra Leicester, tahdotteko vakuuttaa\nkunniasanallanne — se on: parhaan luulonne mukaan — palvelijanne\npuhuvan totta sanoessaan olevansa naimisissa neiti Amy Robsartin\nkanssa?»\n\nSe oli Leicesterille isku suoraan sydämeen, ja se oli vähällä saada\nhänet horjumaan. Mutta hän oli nyt mennyt liian pitkälle peräytyäkseen,\nja vastasi siis, hetkisen epäröityään: »Parhaan luuloni mukaan —\nvarman tietoni mukaan — on neiti Amy Robsart naimisissa.»\n\n»Armollinen Hallitsijatar», virkkoi Tressilian, »sallikaa minun kysyä,\nmilloin ja missä olosuhteissa tämä luuloteltu avioliitto —»\n\n»Ohoo, mies», keskeytti kuningatar; »_luuloteltu_ avioliitto! — Eikö\ntämän maan mainion kreivin sana ole Teidän mielestänne riittävänä\ntakeena hänen palvelijansa puheen todenperäisyydestä? Mutta Tehän\nolette hävinnyt puoli — tai ainakin luulette olevanne — ja Teitä\nkohtaan on oltava kärsivällinen — me kyllä tutkimme toiste tätä asiaa\ntarkemmin. — Herra Leicester, toivoakseni muistatte vielä meidän\nensi viikolla aikovan kokea Kenilworth-linnanne vieraanvaraisuutta —\nme pyydämme Teitä kutsumaan hyvän ja kunnioitetun ystävämme Sussexin\nkreivin sinne seuraksemme.»\n\n»Jos jalo Sussex», sanoi Leicester, mitä sulavimmin ja kohteliaimmin\nkumartaen kilpailijalleen, »suvaitsee niin suuresti kunnioittaa halpaa\ntaloani, niin pidän minä sitä uutena todistuksena niistä ystävällisistä\nsuhteista, joiden Teidän Majesteettinne toivomuksesta tulee tästä\nlähtien vallita välillämme.»\n\nSussexilta ei sovinnon teko luistanut yhtä helposti. — »Minä\nolisin viimeisen ankaran sairauteni jälkeen vain iloisten hetkienne\nhäiritsijänä, armollinen Kuningatar», vastasi hän.\n\n»Oletteko Te tosiaankin ollut niin sairaana?» kysyi Elisabet, katsellen\nhäntä tarkemmin kuin tähän asti; »Te olette, se täytyy myöntää,\nsuuresti muuttunut, ja minua surettaa syvästi, kun näen Teidät\nsellaisena. Mutta rohkaiskaa mielenne — me tahdomme itse pitää huolta\nniin arvokkaan palvelijan terveydestä, sillä mehän olemme Teille niin\npaljosta kiitollisuuden velassa. Masters saa määrätä Teille hoitotavan;\nja jotta me itse voisimme katsoa, noudatatteko Te hänen ohjeitaan,\ntäytyy Teidän seurata meitä tälle Kenilworthin retkelle.»\n\nTämä sanottiin niin käskevästi ja kuitenkin samalla niin\nystävällisesti, ett'ei Sussexin, niin vastenmielistä kuin hänen olikin\nmennä kilpailijansa vieraaksi, auttanut muu kuin kumartaa syvään,\nmerkiksi taipumisestaan kuningattaren tahtoon, ja ilmaista kömpelöllä,\nvaivaloisella kohteliaisuudellaan Leicesterille ottavansa kutsun\nvastaan.\n\nKreivien vaihdellessa näitä muodollisuuksia sanoi kuningatar\nvaltiovarain hoitajalleen: »Meistä nähden, hyvä herra, muistuttavat\nnuo meidän jalot kreivimme koko olemuksellaan niitä kahta kuuluisaa\nklassillista jokea, joista toinen oli niin synkkä ja surullinen, toinen\nniin kaunis ja miellyttävä. — Vanha opettajani Ascham olisi nuhdellut\nminua, jos olisin unohtanut sen klassillisen kirjailijan, joka niistä\npuhuu. — Se oli luullakseni Caesar. — Katsokaa, mikä ylevä tyyneys\nlepää jalon Leicesterin otsalla, kun taas Sussex näyttää puhelevan\nhänelle ikäänkuin meidän tahtoamme totellakseen, mutta pakosta.»\n\n»Epätietoisuus Teidän Majesteettinne suosiosta», vastasi valtiovarain\nhoitaja, »saattaa ehkä aiheuttaa tämän eroituksen, joka on yhtä vähän\nkuin mikään muukaan jäänyt Teidän Majesteettinne tarkalta silmältä\nhuomaamatta.»\n\n»Moinen epäilys olisi loukkaavaa meille, hyvä herra», vastasi\nkuningatar. »Meille ovat molemmat yhtä läheisiä ja rakkaita, ja me\ntahdomme puolueettomasti käyttää molempia kunnialliseen palvelukseen\nvaltakuntamme parhaaksi. Mutta tällä hetkellä täytyy meidän katkaista\nheidän haastelunsa. — Herrat Sussex ja Leicester, meillä on teille\nvielä sananen sanottavana. Tressilian ja Varney kuuluvat lähimpään\nseurueeseenne — katsokaa, että he joutuvat mukaan Kenilworthiin.\n— Ja koska siellä siten tulevat puhuteltavinamme olemaan sekä\nParis että Menelaus, niin täytyy sinne saapua myös kauniin Helenan,\njonka huikentelevaisuus on saanut aikaan tämän riidan. — Varney,\nSinun täytyy tuoda vaimosi Kenilworthiin ja esittää hänet minulle\nkäskettäessä. — Herra Leicester, me odotamme Teidän pitävän huolta\nsiitä, että näin tapahtuu.»\n\nKreivi ja hänen seuralaisensa kumarsivat syvään, mutta eivät\nuskaltaneet päätään nostaessaan katsoa kuningattareen eivätkä\ntoisiinsa; sillä molemmat tunsivat tällä hetkellä, että heidän\npetollisuutensa kutomat verkot ja paulat alkoivat kiristyä heidän\nympärilleen. Kuningatar ei kuitenkaan huomannut heidän hämminkiään,\nvaan jatkoi: »Herrat Sussex ja Leicester, me pyydämme teitä piakkoin\nsaapumaan valtioneuvostoon, missä pohditaan tärkeitä asioita. Me\nlähdemme sitten huviksemme vesille, ja te, hyvät herrat, saatte tulla\nmukaan. — Tämä tuo mieleemme erään seikan. — Älkää Te, herra Tahratun\nViitan Ritari (tässä sai Raleigh osakseen suosiollisen hymyn), myöskään\nunohtako, että Teidän tulee seurata meitä retkellemme. Te tulette\nsaamaan tarpeellisen avustuksen pukuvarastonne uudistamiseen.»\n\nJa niin päättyi tämä kuuluisa vastaanotto, missä Elisabet, kuten kautta\nkoko elämänsä, yhdisti sukupuolensa tilapäiseen oikullisuuteen sen\nterveen järjen ja viisaan valtiotaidon, joissa ei ainoakaan mies eikä\nnainen ole häntä vielä voittanut.\n\n\n\n\nXVII Luku.\n\n\n    Hyvä — on suunta selvä — mastoon purjeet —\n    Pohjaa koitelkaa ja tulos merkitkää —\n    Hoida peräsintä, mies — monet karit\n    Rannalla tällä kaamealla uhkaavat,\n    Ja kallioilla istuu merenneito,\n    Niinkuin vallanhimo miehet tuhoon syösten.\n\n                                  _Haaksirikko_.\n\nVastaanoton päättymisen ja valtioneuvoston istunnon alkamisen\nvälisellä lyhyellä ajalla ennätti Leicester selvittää itselleen,\nettä hän oli tänä aamuna ratkaissut kohtalonsa iki-ajoiksi. »Minun\non nyt enää mahdotonta», ajatteli hän, »mentyäni kaiken sen kuullen,\nmitä Englannissa on jaloa ja ylhäistä, kunniasanallani takaukseen\nVarneyn väitteen todenperäisyydestä — vaikkakin jättämällä lauseeni\nkaksimieliseksi — minun on nyt enää mahdotonta puhua sitä vastaan\ntai kieltää sitä, menettämättä ei ainoastaan hovisuosiotani vaan\nmyös saamatta osakseni kuningattaren, petetyn hallitsijattareni,\nkiivainta suuttumusta ja samalla sekä kilpailijani että kaikkien hänen\npuoluelaistensa ivaa ja halveksumista.» Tämä varmuus ryntäsi väkevänä\nhänen mieleensä yhdessä kaikkien niiden vaikeuksien kanssa, joihin hän\nehdottomasti joutuisi säilyttäessään salaisuutta, joka nyt näytti yhtä\nvälttämättömältä hänen pelastumiselleen kuin hänen mahtavuudelleen ja\nkunnialleenkin. Hän oli aivan samanlaisessa asemassa kuin pettävällä\njäällä kulkija, jonka ainoana pelastuksena on käyminen eteenpäin lujin\nja horjumattomin askelin. Kuningattaren suosio, jota saavuttaakseen hän\noli tehnyt niin suuria uhrauksia, oli nyt säilytettävä keinolla millä\ntahansa ja uhalla kuinka suurella tahansa — se oli ainoa lauta, johon\nhän saattoi tarrautua tässä myrskyssä. Kaiken hänen toimintansa täytyi\nsiis suuntautua tästä lähtien ei ainoastaan kuningattaren mieltymyksen\nsäilyttämiseen, vaan myöskin sen lisäämiseen. — Hänen täytyi joko\npysyä Elisabetin suosikkina tai joutua mahtavuuden ja kunnian puolesta\ntäydelliseen haaksirikkoon. Kaikkien muiden näkökohtien oli pakko\nväistyä tällä hetkellä, ja hän vaimensi ne kiusalliset ajatukset,\njotka Amyn kuva nosti hänen mieleensä, selittelemällä itselleen, että\nkyllähän hänellä sitten myöhemmin on aikaa miettiä, miten selvitä\nlopullisesti tästä umpisokkelosta, aivan niin kuin ei perämieskään,\njoka näkee Scyllan laivansa kaarien alla, ajattele sillä hetkellä\nCharybdiin kaukaisempia vaaroja.\n\nTässä mielentilassa astui Leicester sinä päivänä sijalleen Elisabetin\nneuvottelupöydän ääreen, ja kun vakavammat toimet olivat ohi, siinä\nsamassa mielentilassa istui hän kuningattaren vieressä kunniapaikalla\nTemsin huviretkellä. Eikä hän milloinkaan esiintynyt edullisemmin ensi\nluokan valtiomiehenä, eikä milloinkaan näytellyt paremmin täydellisen\nhovimiehen osaa.\n\nSen päivän neuvotteluissa sattui juuri olemaan pohdittavana onnettoman\nMarian asia, jonka seitsemäs vuosi englantilaista tuskallista\nvankeutta oli juuri kulumassa. Neuvostossa oli esitetty tälle\nonnettomalle ruhtinattarelle suosiollisia mielipiteitä, ja niitä\nolivat voimakkaasti tukeneet Sussex ja muut, jotka panivat suurempaa\npainoa kansainoikeuteen ja vieraanvaraisuuden lakien rikkomiseen,\nvaikkakin lievennellen ja rajoitellen, kuin oli kuningattaren korville\nmieluista. Leicester puolusti vastakkaista kantaa suurella ponnella\nja kaunopuheisuudella ja kuvaili innokkaasti, mitenkä välttämätöntä\noli yhä edelleenkin pitää skotlantilaisten kuningatarta tarkasti\nvartioituna jo yksistään valtakunnan rauhan, mutta erittäinkin\nElisabetin pyhitetyn henkilön turvallisuuden takia, Elisabetin,\njonka pienimmänkin kiharan tulisi hänen mielestään olla herrojen\nvaltioneuvosten syvemmän ja tuskallisemman huolen esineenä kuin\nsellaisen kilpailijattaren onnen ja hengen, joka, perusteettomasti\nja väärin tavoiteltuaan Englannin kruunua, nyt yhä Elisabetin maiden\nsydämessäkin oleskellessaan oli armollisen kuningattaren kaikkien\nvihollisten alituisena toivona ja kiihoittimena, sekä rajojen tällä\nettä tuolla puolen. Lopettaessaan pyysi hän anteeksi herroilta\nvaltioneuvoksilta, jos hän puheensa innostuksessa oli tullut jotakuta\nloukanneeksi, mutta kuningattaren turvallisuus oli aihe, joka aina sai\nhänet käymään tavallisen rauhallisen asioiden pohdinnan rajojen yli.\n\nElisabet nuhteli häntä, mutta ei suinkaan ankarasti, siitä liian\nsuuresta huomiosta, jota hän osoitti hänen henkilökohtaisille\neduilleen; mutta hän myönsi kuitenkin, että kun nyt kerran taivas oli\nyhdistänyt ne edut hänen alamaistensa onneen ja menestykseen, teki hän\nainoastaan velvollisuutensa ryhtyessään sellaisiin toimenpiteisiin\noman turvallisuutensa takaamiseksi, joita olosuhteet vaativat; ja jos\nneuvoskunta olisi viisaudessaan sitä mieltä, että oli tarpeellista\njatkaa hänen onnettoman skotlantilaisen sisarensa vartioimista, ei\nhän uskonut heidän moittivan häntä, jos hän pyytäisikin Shrewsburyn\nkreivitärtä kohtelemaan Mariaa kaikella sillä hellyydellä, minkä\nhänen varma säilyttämisensä sallisi. Ja tähän kuningattaren tahdon\nselvittämiseen päättyi istunto.\n\nEi milloinkaan oltu vielä niin hetaasti ja nopeasti väistytty\nLeicesterin kreivin tieltä, kuin hänen kulkiessaan palatsin\ntäysinäisten salien läpi joen rantaa kohti, seuratakseen hänen\nmajesteettiaan veneretkelle — milloinkaan eivät olleet airueet\nkaikuvammin huutaneet: »tilaa — tilaa jalolle kreiville!» —\nmilloinkaan ei oltu näitä huutoja joutuisammin eikä kunnioittavammin\ntoteltu — milloinkaan ei oltu kohotettu häneen huolekkaampia katseita,\nsaamaan suosiollista silmäystä tai edes tuntemisen merkkiä, sillä välin\nkun monen hänen halvan seuralaisensa sydän löi halua onnitella häntä ja\npelkoa pyrkiä niin paljoa korkeamman henkilön huomioon. Koko hovi piti\nsen päivän vastaanottoa, jota oli odotettu niin suurella tuskalla ja\njännityksellä, ratkaisevana voittona Leicesterille, ja katsoi varmaksi,\nettä hänen kanssaan kilpailevan kiertotähden, ell'ei hänen loistonsa\nsitä kokonaan pimentänytkään, täytyisi täst'edes kulkea hämärämpiä\nja etäisempiä ratoja. Niin ajattelivat hovi ja hovikot ylhäisemmästä\nalhaisempaan, ja sen mukaan sovitti kukin käytöksensä.\n\nToiselta puolen ei Leicester ollut koskaan vastannut tähän yleiseen\nkunnioittavaan tervehdykseen alentuvammin, kohteliaammin ja\nmiellyttävämmin, eikä paremmalla menestyksellä yrittänyt kerätä\n(käyttääksemme henkilön sanoja, joka niihin aikoihin oli häntä varsin\nlähellä) »kaikenlaisten ihmisten kultaista suosiota».\n\nKaikille oli tällä mahtavalla kreivillä varattuna kumarrus, tai\nainakin hymy, usein ystävällinen sanakin. Useimmiten suuntasi hän nämä\nkohteliaisuudenosoituksensa hovimiehille, joiden nimet ovat aikoja\nsitten uponneet unohduksen virtaan; mutta joskus myös sellaisille,\njoiden nimi inhimillisen elämän jokapäiväisten ilmiöiden yhteydessä\nmainittuna kuulostaa meistä kummalliselta, jälkimaailman kiitollisuus\nkun on ne korottanut kauvas niiden yläpuolelle. Muutamat Leicesterin\npuhuttelulauseista kuuluivat seuraavasti:\n\n»Poynings, hyvää huomenta, miten voivat puolisonne ja kaunis\ntyttärenne? Miks'eivät he tule hoviin? — Adams, anomuksenne ei\nanna aihetta toimenpiteeseen — kuningatar ei halua enää suoda\nyksinoikeuksia — mutta minä olen valmis palvelemaan Teitä jollakin\nmuulla tavalla. — Hyvä neuvosmies Aylford, Lontoon porvariston\nQueenhitheä koskevaa pyyntöä olen minä puoltava niin pontevasti, kuin\nheikko valtani suinkin sallii. — Herra Edmund Spenser, minä tahtoisin\nmielelläni edistää Teidän irlantilaista anomustanne, koska rakastan\nrunottaria; mutta valtiovarain hoitaja on Teille vihoissaan.»\n\n»Herra kreivi», vastasi runoilija, »jos minun vain sallittaisiin\nselittää —»\n\n»Tulkaa asuntooni, Edmund», keskeytti kreivi — »ei huomenna, eikä\nylihuomennakaan, mutta piakkoin. — Ahaa! William Shakespeare —\nvilli Will! — Sinä olet antanut lemmenjuomaa sisarenipojalle Filip\nSidneylle — hän ei osaa enää nukkuakaan, ell'ei Sinun 'Venus ja\nAdonis'-runoelmasi ole hänen pieluksensa alla! Me aijoimme hirtättää\nSinut Europan pahimpana taikurina. Kuule, Sinä veikeä velikulta, minä\nen ole unohtanut etu-oikeusanomustasi enkä karhujuttua.»\n\n_Näyttelijä_ kumarsi, ja kreivi jatkoi kulkuaan päätänsä nyökäyttäen\n— näin olisi silloinen aika asian esittänyt; meidän päivinämme\nsanottaisiin ehkä, että kuolematon kumarsi kuolevaiselle. Seuraava,\njonka puoleen mahtava suosikki kääntyi, oli hänen innokkaimpia\npuoluelaisiaan.\n\n»Entä nyt, herra Francis Denning», kuiskasi hän vastaukseksi toisen\nriemuitsevaan tervehdykseen, »tuo hymy tekee naamasi kolmannesta\nlyhyemmäksi aamullista. — Kuinka, herra Bowyer, peräydyttekö Te\nja luuletteko Te minun kantavan Teille kaunaa? Te teitte vain\nvelvollisuutenne tänä aamuna; ja jos minä jotakin silloisesta\nkohtauksestamme muistan, on se tapahtuva Teidän eduksenne.»\n\nSitten lähestyi kreiviä monin kummallisin kumarruksin outoon,\nmustasta sametista tehtyyn ja omituisesti tulipunaisella silkillä\nreunustettuun ja koristettuun nuttuun puettu henkilö. Pitkä kukonsulka\nsamettilakissa, jota hän piti kädessään, ja suunnaton kaularöyhelö,\njoka oli laitettu äärimmäisen kankeaksi sen ajan hullun kuosin mukaan,\nsekä terävä, eloisa ja pöyhkeilevä katsanto näyttivät ilmaisevan\nhassahtanutta, typerää houkkiota, kun taas sauva, jota hän piteli\ntoisessa kädessään ja koko hänen ryhtinsä mahtipontisuus osoittivat\njonkunlaista virka-arvon tuntoa, jota vielä lisäsi hänen eleittensä\nluontainen rehenteleväisyys. Lähtemätön puna, joka asui mieluummin\ntämän henkilön terävällä nenällä kuin laihalla poskella, näytti puhuvan\nenemmän »hyvästä elämästä», kuten sitä silloin nimitettiin, kuin\nkohtuuden suosimisesta; ja tapa, jolla hän lähestyi kreiviä, tuki tätä\nepäilystä.\n\n»Hyvää päivää vain, mestari Robert Laneham», sanoi Leicester ja näytti\naikovan sen pitemmittä puheitta kulkea edelleen.\n\n»Minulla olisi tuota noin tehtävänä muuan anomus Teidän jalolle\nKorkeudellenne», virkkoi ilmestys, seuraten häntä rohkeasti.\n\n»Ja mikä se olisi, hyvä mestari neuvoshuoneen ovenvartija?»\n\n»Neuvoshuoneen oven _ylivartija_», lausui mestari Robert Laneham\npontevasti vastaukseksi ja oikaisuksi.\n\n»Hyvä, hyvä, nimitä nyt virkaasi miten haluat, mies», virkkoi kreivi;\n»mutta sano toki, mitä minulta tahdot?»\n\n»En mitään muuta», vastasi Laneham, »kuin että Teidän Korkeutenne\nolisi yhä edelleen, kuten tähänkin asti, minun suosiollinen herrani ja\nhankkisi minulle luvan lähteä mukaan kesäretkelle Teidän Korkeutenne\nihanaan ja kaikin puolin voittamattomaan Kenilworthin linnaan.»\n\n»Mitä varten, hyvä mestari Laneham?» tiedusteli kreivi; »älä unohda,\nettä vieraita muutoinkin tulee olemaan paljon.»\n\n»Ei kuitenkaan niin paljon», intti anoja, »ett'ei Teidän Jaloudeltanne\nvielä jäisi vanhan palvelijanne varaksi pientä soppea ja\nruuanhiukkaista. Ajatelkaahan, herra kreivi, kuinka tarpeellinen tämä\nminun sauvani onkaan ajamaan tiehensä kaikkia noita urkkijoita, jotka\nmuutoin olisivat piilosilla korkeasti kunnioitettavan neuvoskunnan\nkanssa ja jotka muutoin kurkistelisivat kaikista neuvoshuoneen\noven avaimenreijistä ja raoista, niin että minun sauvani on siellä\ntosiaankin yhtä välttämätön kuin kärpäslätkä teurastajan myymälässä.»\n\n»Minun mielestäni käytit Sinä liiaksi kärpäsenlikaamaa vertausta\nkorkeasti kunnioitettavasta neuvoskunnasta, mestari Laneham», sanoi\nkreivi; »älä yritäkään ryhtyä sitä puolustelemaan. Tule Kenilworthiin,\njos mielesi tekee; siellä tulee olemaan pöllöpäitä ja narreja aika\njoukko ilmankin, niin että siten pääset sopivaan seuraan.»\n\n»No, jos siellä on pöllöpäitä, armollinen herra», vastasi Laneham\nihastuneena, »niin takaanpa röykyttäväni niitä kunnon tavalla; sillä\najokoira ei ikinä juokse niin innokkaasti jäniksen jäljille kuin minä\nkaikenlaisten pöllöpäiden ja narrien kimppuun. Mutta minulla on vielä\nerikoinen suosionosoitus anottavana Teidän Korkeudeltanne.»\n\n»Sano se ja päästä minut menemään», tiuskaisi kreivi; »kuningatar tulee\ntuossa paikassa.»\n\n»Sangen armollinen herra, minä haluaisin ottaa matkaan myös\nvuodekumppanin.»\n\n»Kuinka, Sinä häpeämätön konna!» huudahti Leicester.\n\n»Älkäähän kiivastuko, armollinen herra», vastasi tuo punastumaton,\ntai oikeammin sanoen tuo aina punastuva anoja, »pyyntöni ei sodi\nmitenkään kirkkolain säännöksiä vastaan. Minulla on yhtä utelias vaimo\nkuin hänen esi-äitinsäkin, se sama, joka omenan söi. Mutta nyt en\nminä voi ottaa häntä mukaani, koska Teidän Korkeutenne on ankarasti\nmäärännyt, ett'eivät virkamiehet saa laahata vaimojaan kiertomatkoille\nja siten täyttää hovisaattuetta naisromulla. Nyt minä pyytäisin, että\nTeidän Korkeutenne toimittaisi sille minun eukolleni osan jossakin\nnaamio-ilveilyssä tai juhlallisessa loistonäytelmässä, missä hän siihen\ntai tuohon valepukuun puettuna ei saisi mitään loukkausta aikaan,\nkosk'ei kukaan tuntisi häntä minun vaimokseni.»\n\n»Vieköön lempo teidät molemmat!» huudahti Leicester, jonka mielessä\nnämä sanat nostattivat hillittömien tunteiden ja muistojen kuohun. —\n»Mitä tulet Sinä pidättämään minua sellaisilla hullutuksilla!»\n\nNeuvoshuoneen oven ällistynyt ylivartija pudotti tämän tahtomattaan\nherättämänsä raivonpuuskauksen pelästyttämänä sauvansa ja töllisteli\nvimmastunutta kreiviä niin typerän ihmettelyn ja kauhistuksen ilme\nkasvoillaan, että Leicester tuli heti järkiinsä.\n\n»Minä vain koettelin Sinua, onko Sinulla virkaasi kuuluvaa rohkeutta»,\nselitti hän kiireisesti. »Tule nyt Kenilworthiin ja ota vaikka itse\npaholainen mukaasi, jos haluat.»\n\n»Vaimoni onkin jo näytellyt paholaisen osaa eräässä hengellisessä\nkappaleessa kuningatar Marian aikana — mutta ainahan sitä varustuksiin\nsentään kuluu yhtä ja toista.»\n\n»Tuossa on kultakolikko», sanoi kreivi — »suori nyt matkoihisi — iso\nkello soi jo.»\n\nMestari Robert Laneham ihmetteli hetkisen kiivastusta, jonka hän oli\nsaanut aikaan, ja puheli sitten itsekseen, kumartuessaan virkasauvaansa\nottamaan: »Se jalo kreivipä oli tänään tuimalla päällä; mutta ne, jotka\nnoin vain kultarahoja viskelevät, odottavat meiltä älymiehiltä, että me\nummistaisimme silmämme heidän hurjistumisilleen; ja, kautta kunniani,\nell'eivät ne herrat lepyttelisi meitä väliin kolikolla ja toisellakin,\nniin kyllä me niitä poukuttaisimme!»\n\nLeicester jatkoi kiivaasti kulkuaan, jättäen nyt suorittamatta kaikki\nne kohteliaisuudet, joita hän äsken oli niin anteliaasti jaellut,\nkiirehti läpi hovimiesten tungoksen ja vetäytyi erääseen pieneen\nsivuhuoneeseen, sulkeutuen sinne muiden häiritsemättä hetkiseksi\nhengähtämään.\n\n»Mikä minä olen», raivosi hän itsekseen, »kun annan moisen kurjan\nhupsun tolvanan puheiden tuolla lailla viedä järkeni! — Omatunto,\nSinä olet verikoira, jonka ärjyntä herää yhtä hyvin hiiren tai\nrotan arkailevasta liikehtimisestä kuin leijonankin astunnasta. —\nEnkö minä voi yhdellä rohkealla tempauksella pelastua tälläisestä\nraivostuttavasta, häpeällisestä asemasta? Mitäpä, jos minä polvistuisin\nElisabetin jalkojen juureen, tunnustaisin kaikki ja heittäytyisin hänen\narmoilleen?» — Hänen näitä ajatellessaan avautui huoneen ovi ja Varney\nsyöksähti sisään.\n\n»Jumalan kiitos, armollinen herra, että Teidät löysin!» huudahti hän.\n\n»Kiitä paholaista, jonka kätyri olet», vastasi kreivi.\n\n»Kiittäkää ketä tahdotte, armollinen herra», jatkoi Varney; »mutta\nkiiruhtakaa joen rannalle. Kuningatar on jo veneessään ja kysyy Teitä.»\n\n»Mene ilmoittamaan hänelle minun tulleen äkkiä sairaaksi», käski\nLeicester; »sillä taivaan nimessä, pääni ei kestä tätä kauvemmin!»\n\n»Saatanpa minä niin sanoakin», virkkoi Varney katkerasti, »sillä Teidän\npaikkanne ja minulle, Teidän tallimestarillenne, jonka oli määrä\nseurata Teidän Korkeuttanne, varattu paikka kuningattaren veneessä ovat\njo joutuneet muille. Uutta lellipoikaa, Walter Raleighia ja vanhaa\ntuttavaamme Tressiliania kutsuttiin juuri meidän paikoillemme, kun minä\nkiiruhdin Teitä hakemaan.»\n\n»Sinä olet paholainen, Varney», sanoi Leicester kiihtyneenä; »mutta nyt\ntunnustan minä taitavuutesi ja seuraan Sinua.»\n\nVarney ei vastannut mitään, vaan lähti kulkemaan palatsista jokea\nkohti, herransa seuratessa häntä koneellisesti; vihdoin sanoi hän\ntaakseen katsahtaen äänellä, jossa helähti ainakin tuttavallisuus,\nell'ei suora käsky: »Mitä tuo nyt on, hyvä herra? — viittanne roikkuu\ntoiselta olkapäältä — sukkanauhanne on auki — sallikaahan minun —»\n\n»Sinä olet yhtä suuri narri kuin konnakin, Varney», sanoi Leicester\ntyöntäen hänet syrjään ja hyljäten hänen tarjoamansa avun. »Meidän on\nparempi näin, herra — kun me käskemme Teitä pukuamme järjestämään,\nniin tehkää silloin se, nyt emme Teitä tarvitse.»\n\nJa kreivi otti jälleen entisen käskevän ryhtinsä ja palasi samalla\nmyös täysin järkiinsä — ravisti pukunsa vielä huolimattomampaan asuun\n— astui Varneyn edelle ylempi-arvoisen ja mahtavamman sävy koko\nolemuksessaan ja johti vuorostaan kulkua jokea kohti.\n\nKuningattaren alus oli juuri lähtemässä rannasta; Leicesterille\nperään ja hänen tallimestarilleen kokkapuolelle varatut paikat olivat\ntosiaankin jo täytetyt. Mutta Leicesterin lähetessä syntyi vaiti-olo,\nikäänkuin olisivat veneessä-olijat odottaneet istuinpaikkojen muutosta.\nSuuttumus karehti kuningattaren poskella, kun hän sillä kylmällä\näänellä, jonka verhoon ylempi-arvoiset koettavat peittää sisäisen\nkuohuntansa, puhuessaan sellaisille, joiden edessä olisi alentavaa\nsitä näyttää, lausui nämä tylyt sanat: — »Me olemme odottaneet, herra\nLeicester.»\n\n»Kaikkein armollisin Kuningattareni ja Käskijättäreni», vastasi\nLeicester, »Te, joka osaatte antaa anteeksi niin monet Teidän\nsydämellenne tuntemattomat heikkoudet, osannette myös paraiten\nsääliä mielenliikutuksia, jotka hetkiseksi valtaavat sekä sielun\nettä ruumiin. Minä tulin tänään pelkäävänä ja syytettynä alamaisena\neteenne; Teidän hyvyytenne hajoitti panettelun pilvet ja antoi\nminulle takaisin kunniani, ja mikä vielä tärkeämpää, Teidän\nsuosionne — on kummastuttavaa, vaikka minulle sangen onnetonta,\nettä tallimestarini tapasi minut tilassa, joka tuskin jätti minulle\nkylliksi voimia ponnistautumaan hänen jäljissään tänne, kun yht'äkkiä\nTeidän Majesteettinne katsahdus, vaikkakin, ah! suuttunut katsahdus\nsai minussa aikaan sellaista, missä ei itse Aeskulapiuskaan olisi\nonnistunut?»\n\n»Kuinka?» kysyi Elisabet nopeasti, Varneyhin vilkaisten; »voiko\nherranne pahoin?»\n\n»Hän sai jonkunlaisen pyörtymiskohtauksen», vastasi aina ovela Varney,\n»kuten Teidän Majesteettinne voi havaitakin hänen nykyisestä tilastaan.\nHerrani kiire ei sallinut minun edes järjestää hänen pukuaan.»\n\n»Eipä siitä lukua», virkkoi Elisabet katsellessaan Leicesterin jaloja\npiirteitä ja uljasta ulkomuotoa, joiden mielenkiintoa vain lisäsivät\nniiden ristiriitaisten tunteiden jäljet, mitkä juuri äsken olivat\nhänen mieltään kuohuttaneet, »tehkää tilaa jalolle kreiville — Teidän\npaikkanne, Varney, on täytetty; Teidän täytyy etsiä itsellenne sijaa\ntoisesta venheestä.»\n\nVarney kumarsi ja poistui.\n\n»Ja Teidänkin, nuori Viittaritarimme», lisäsi hän Raleighiin\nkatsahtaen, »täytyy tällä kertaa siirtyä hovinaistemme venheeseen.\nMitä Tressilianiin tulee, on hän jo saanut kärsiä niin paljon naisten\noikuista, ett'en minä enää tahdo henkilökohtaisesti loukata häntä\nsuunnitelmani muuttamisella.»\n\nLeicester istuutui paikalleen aivan lähelle kuningatarta; Raleigh\nnousi lähteäkseen, ja Tressilian aikoi sopimattomaan aikaan\nsattuneessa kohteliaisuudessaan tarjota ystävälleen oman paikkansa,\nmutta Raleigh, joka nyt näytti päässeen oikealle alalleen, huomautti\nhänelle merkitsevällä silmäyksellä, että niin kärkästä kuninkaallisen\nsuosionosoituksen halveksumista saatettaisiin selittää väärin. Hän\nistui siis äänettömänä alallaan, kun taas Raleigh syvään kumartaen ja\nsuurimman alistumisen ilme kasvoillaan suoriutui lähtemään veneestä.\n\nMuuan jalomielinen hovimies, uljas Willoughby, luuli voivansa\nkuningattaren katseessa lukea jotakin, joka näytti säälivän Raleighin\ntodellista tai teeskenneltyä mielihaikeutta.\n\n»Meidän vanhain hovimiesten», virkkoi hän, »ei tule peittää\naurinkoa nuoremmilta tovereiltamme. Minä luovun siis, Teidän\nMajesteettinne luvalla, tunniksi siitä, mikä Teidän alamaisillenne on\nkallisarvoisinta: Teidän Majesteettinne läheisyyden nauttimisesta ja\nsuostun surukseni kävelemään tähtien valossa, poistuessani lyhyeksi\najaksi Dianan omien säteiden paisteesta. Minä siirryn naisten veneeseen\nja jätän tälle nuorelle ritarille toivotun onnen hetken.»\n\nKuningatar vastasi puolittain leikillisesti, puolittain vakavasti:\n»Jos Te niin kovin haluatte poistua luotamme, hyvä herra, täytyy\nmeidän kai kestää se harmi. Mutta luvallanne sanoen, me emme usko\nnuoria hovinaisiamme Teidän hoimiinne, — niin vanha ja kokenut kuin\nTe lienettekin omasta mielestänne. Teidän kunnioitettava ikänne, hyvä\nherra», jatkoi hän hymyillen, »sopinee paremmin valtiovarain hoitajani\nseuraan kolmanteen veneeseen, sillä hänen kokemuksistaan saattaa jopa\nherra Willoughbylläkin olla oppimista.»\n\nHerra Willoughby peitti harminsa hymyilyyn — naurahti, hämmentyi,\nkumarsi ja lähti kuningattaren veneestä mennäkseen Burleighin seuraan.\nLeicester, joka koki pidättää ajatuksiansa kaikesta sisäisestä\nsyventymisestä, kiinnittämällä ne ympäristön tapauksiin, huomasi\nmuiden muassa tämän kohtauksen. Mutta kun vene irtaantui sillasta\n— kun soitto kajahti jälempänä soutavasta haahdesta — kun kansan\nriemuhuudot raikuivat rannalta ja kun kaikki muistutti hänelle\nasemaa, johon hän oli joutunut, eristi hän ankaralla ponnistuksella\najatuksensa ja tunteensa kaikesta muusta paitsi valtijattarensa\nsuosion säilyttämisestä ja käytti miellyttäviä seurakykyjään niin\nsuurella menestyksellä, että kuningatar ihastuneena kuunnellen hänen\nhaasteluaan, mutta samalla peljäten hänen terveyttään, viimein\nleikillisesti, mutta kuitenkin huolestuneena määräsi hänet olemaan\nhetkisen vaiti, jott'ei hän aivan menehtyisi henkensä kiihkeään lentoon.\n\n»Hyvät herrat», jatkoi hän, »koska me nyt olemme lyhyeksi ajaksi\nkäskeneet kunnon Leicesterimme vaikenemaan, esitämme me Teidän\npohdittavaksenne erään hauskan asian, joka sopii paremmin\nkäsiteltäväksi nyt, ilon ja sävelten humussa, kuin tavallisten vakavain\nneuvottelujemme yhteydessä? — Ken Teistä, hyvät herrat», lisäsi hän\nhymyillen, »tietää jotakin Orson Pinnitin, meidän kuninkaallisten\nkarhujemme vartijan — siksi hän itseään nimittää — anomuksesta? Kuka\nTeistä on sen anomuksen kummi?»\n\n»Minäpä toki, Teidän Majesteettinne luvalla», sanoi Sussexin kreivi.\n— »Orson Pinnit oli reima sotilas, ennen kuin irlantilaisen Mac\nDonough-heimokunnan väkipuukot pitelivät häntä niin pahoin, ja minä\nolen varma niitä, että Teidän Majesteettinne on oleva, kuten tähänkin\nasti, hyvä kuningatar hyville ja uskollisille palvelijoilleen.»\n\n»Aivan niin», vastasi kuningatar, »niin on tarkoituksemme, ja\nerittäinkin köyhille sotilaillemme ja merimiehillemme, jotka vähästä\npalkasta panevat henkensä alttiiksi. Me luovuttaisimme mieluummin»,\njatkoi hän säkenöivin silmin, »tuon kuninkaallisen palatsimme\nheidän hoitolakseen, kuin että he voisivat sanoa kuningatartaan\nkiittämättömäksi. — Mutta siitä ei nyt ole kysymys», lisäsi hän,\nalentaen isänmaallisten tunteiden kohottaman äänensä hilpeään ja\nkevyeen keskustelusävyyn; »sillä tämä Orson Pinnitin anomus menee\nhieman pitemmälle, Hän valittaa, että se suunnaton innostus, jolla\nihmiset käyvät näytelmähuoneissa ja erittäinkin heidän erinomaisen\nharras halunsa nähdä erään Will Shakespearen (josta luullakseni,\nhyvät herrat, me kaikki olemme jotakin kuulleet) esityksiä, saattavat\ntuon miehekkään karhunajohuvituksen pahasti unohduksiin, koska\nnyt kerran ihmiset mieluummin tungeskelevat katsomaan, miten nuo\nnäyttelijälurjukset tappavat toisiaan piloillaan, kuin ihailemaan,\nmiten meidän kuninkaalliset koiramme ja karhumme repivät toisiaan\noikein verisessä totuudessa. — Mitä Te tähän sanotte, herra Sussex?»\n\n»Suoraan puhuakseni, armollinen Kuningatar», vastasi Sussex,\n»tulee Teidän odottaa minulta, vanhalta sotilaalta, hyvin heikkoa\npilatappelujen puolustusta, kun niitä verrataan tosi-otteluihin; mutta\nsiitä huolimatta en minä suinkaan toivo Will Shakespearelle mitään\npahaa. Hän on aika mies miekan ja kalikan käyttelyssä, vaikka hänen\nsanotaankin ontuvan; ja hän kuuluu väkevästi otelleen Charlecotin\nvanhan Tuomas Lucyn metsänvartijain kanssa, murtauduttuaan hänen\nriista-alueilleen ja suudeltuaan vartijan tytärtä.»\n\n»Pyydän anteeksi, herra kreivi», keskeytti Elisabet; »tämä asia on\nollut esillä neuvoskunnassa, enkä minä toivo liioiteltavan sen veitikan\nrikosta — suutelemista ei ole lainkaan tapahtunut, ja vastaaja onkin\ntoimittanut kieltävän selityksensä pöytäkirjoihin. — Mutta mitä\nsanotte Te, herra kreivi, hänen nykyisistä näyttämöesityksistään?\nSillä ne tässä kuitenkin ovat tärkeimmät, eivätkä hänen entiset\nhairahduksensa, metsästyspuistoihin murtautumisensa ja ne muut\nhullutukset, joista Te puhutte.»\n\n»Pyydän yhä edelleenkin vakuuttaa, armollinen Kuningatar», vastasi\nSussex, »ett'en toivo sille iloiselle, hurjalle veitikalle mitään\npahaa. Muutamat hänen sen lemmon vietävistä runoelmistaan (pyydän\narmolliselta Hallitsijattareltani anteeksi tuollaista puheentapaa)\nkajahtivat korvissani kuin olisivat säkeet soittaneet saappaisiin\nja satulaan. — Mutta sitten on kaikki taas mielettömyyttä ja\nhullutusta — ei mitään pätevämpää eikä vakavampaa esiinny, kuten\nTeidän Majesteettinne jo aivan oikein huomauttikin. — Mitä merkitsee\npuoli tusinaa kurjia miehenroikaleita, jotka ruostuneine miekkoineen\nja halenneine kilpineen pitävät uljasta tappelua suorana pilkkanaan\nkuninkaallisen karhunajohuvituksen rinnalla, se kun on saanut osakseen\nniin Teidän Majesteettinne kuin kuninkaallisten edeltäjäinnekin suosion\ntässä mahtavassa valtakunnassanne, joka on kautta koko kristikunnan\nkuuluisa verrattomista verikoiristaan ja urheista karhunvartijoistaan?\nOn suuresti pelättävissä, että molempain rotu huononee, jos ihmiset\ntungeskelevat kuuntelemaan kurjan näyttelijän kirkumaa järjetöntä,\npöyhkeilevää pötyä, sen sijaan että uhraisivat roponsa edistämään\nuljainta sodan kuvaa, mitä voi nähdä rauhan aikana, karhutarhan\nesityksiä. Siellä näette karhun makaavan väijyksissä punaisia silmiään\nvilkutellen ja odottaen verikoiran hyökkäystä taitavan sotapäällikön\ntavoin, joka pysyy puolustus-asemassaan, jotta vihollinen viehättyisi\nrynnätessään antautumaan vaaraan. Ja tuossa tuleekin koira uljaana\nsota-urohona ja karkaa täyttä vauhtia vastustajansa kurkkuun —\nmutta silloin opettaa mesikämmen miehelle, miten niiden käy, jotka\nuhkarohkeudessaan unohtavat sotataidon vaatiman oveluuden, ja sen\nsyliinsä siepaten puristaa sitä rintaansa vasten väkevän painijan\ntavoin, siksi kunnes kylkiluu katkeaa kylkiluun jälkeen raksahtaen kuin\npistolinlaukaus. Ja tuossa tarraa toinen koira yhtä urheasti vaikka\nhieman varovammin ja viisaammin mesikämmentä alahuuleen ja roikkuu\nsiinä, vaikka toinen koettaa, verta ja kuolaa ympärilleen roiskien,\nkaikin tavoin saada hurttaa hellittämään otteensa. Ja sitten» —\n\n»Ei, mutta kautta kunniani, herra kreivi», nauroi kuningatar, »Te\nkuvailitte koko jutun niin mainiosti, että vaikk'emme olisi ikinä\nnähneetkään karhunajoa, kuten on kuitenkin usein tapahtunut ja tulee\ntoivoakseni taivaan sallimana vielä usein tapahtumaan, Teidän sananne\nolisivat riittäneet luomaan koko karhutarhan ilmi-eläväksi silmiemme\neteen. — Mutta kukapa nyt lausuu mielipiteensä asiasta? — Herra\nLeicester, mitä Te sanotte?»\n\n»Saanko minä nyt katsoa vapautuneeni kuonokopasta, armollinen\nValtijatar?» kysyi Leicester.\n\n»Kyllä, herra kreivi — joshan vain Teillä on tarpeeksi rohkeutta\nottaa osaa ajoomme», vastasi Elisabet; »ja kuitenkin, kun ajattelen\nvaakunanne karhua ja ryhmysauvaa, tuntuu minusta viisaammalta kuulla\npuolueettomampaa puhujaa.»\n\n»Ei, kautta kunniani, armollinen Valtijatar», virkkoi kreivi, »vaikka\nveljeni Warwickin Ambrosius ja minä käytämmekin sitä vanhaa kilpeä,\njohon Teidän Majesteettinne suvaitsi viitata, toivon minä siitä\nhuolimatta rehellistä peliä molemmin puolin, ja tämän sananparren\nnoudattamista, 'jos päästät koiran, päästä karhukin'. Ja mitä\nnäyttelijöihin tulee, täytyy minun sanoa, että ne ovat älykkäitä\nveitikoita, joiden pöyhkeä sanatulva ja ilveily pitävät yhteisen\nkansan mieliä erossa valtion asioista ja estävät sen kuuntelemasta\npetollisia puheita, turhia huhuja ja kapinallisia yllyttelyjä. Kun\nihmiset töllistelevät suu auki nähdäkseen miten Marlow, Shakespeare ja\nmuut näytelmäsepät kehittelevät ihmeellisiä juoniaan, kuten he niitä\nnimittävät, eivät katselijat jouda huolehtimaan hallitsijain toimista.»\n\n»Me emme suinkaan toivo alamaisiamme estettävän tarkastamasta meidän\ntekojamme, herra kreivi», vastasi Elisabet; »jota huolellisemmin niitä\ntutkitaan, sitä selvemmin astuvat näkyviin ne oikeat ja rehelliset\nperiaatteet, jotka meitä ohjaavat.»\n\n»Minä olen kuitenkin kuullut, armollinen Kuningatar», puuttui\npuheeseen Pyhän Asaphin tuomiorovasti, kiihkeä puritani, »että nämä\nnäyttelijät ovat tottuneet kappaleissaan ei ainoastaan käyttämään\nalhaisia ja riettaita lauseparsia, jotka voivat synnyttää vain syntiä\nja irstaisuutta vaan myös huutamaan kaikelle maailmalle sellaisia\nmietteitä hallituksesta, sen alkuperästä ja tarkoituksesta, että ne\nvoivat ajan oloon saattaa alamaisen tyytymättömäksi ja järkyttää\nyhteiskunnan lujia perustuksia. Niin että minusta ei näytä suinkaan\nviisaalta, Teidän Majesteettinne luvalla puhuen, sallia näiden\nilkeiden, rivosuisten lurjusten tehdä vanhurskaita naurunalaisiksi\nheidän hartaan vakavuutensa takia ja taivasta kiroillen ja sen\nmaallisia käskynhaltijoita panetellen pilkata niin Jumalan kuin\nihmistenkin käskyjä.»\n\n»Jos voisimme uskoa tämän todeksi, hyvä herra», vastasi Elisabet,\n»rankaisisimme me ankarasti sellaisia rikkomuksia. Mutta on paha\nlähteä moittimaan jonkun seikan käyttämistä vain sen takia, että sitä\nmyöskin voidaan käyttää väärin. Ja mitä tähän Shakespeareen tulee, niin\nluulemmepa hänen näytelmiensä vastaavan kahtakinkymmentä karhutarhaa;\nja nämä hänen uudet Historialliset Tarinansa, kuten hän niitä nimittää,\ntulevat viatonta iloa ja tarpeellista opetusta jakaen huvittamaan ei\nainoastaan meidän alamaisiamme, vaan myöskin tulevia sukupolvia.»\n\n»Teidän Majesteettinne hallitus ei kaipaa niin heikkoa apua pysyäkseen\nkuuluisana kaukaisimpaan tulevaisuuteen asti», virkkoi Leicester.\n»Ja kuitenkin on tämä Shakespeare käsitellyt erinäisiä Teidän\nMajesteettinne onnellisen hallituksen tapauksia tavalla, jonka\nsaattaa hyvin asettaa vastapainoksi Hänen Korkea-arvoisuutensa Pyhän\nAsaphin tuomiorovastin esittämille näkökohdille. Eräässä keijukaisia,\nlemmentenhoa ja ties mitä hullutuksia esittelevässä mielettömässä\ntarinassa tapaa esimerkiksi säkeitä — toivoisinpa, että sisareni poika\nFilip Sidney olisi nyt tässä, sillä hänen suustaan pysyvät ne harvoin\npoissa — jotka ovat hyvin kauniita, vaikk'eivatkaan ne luonnollisesti\nkykene kohoamaan aiheen verroille, jota ne rohkeudessaan käsittelevät\n— Filip kai mumisee niitä unissaankin.»\n\n»Te kiusaatte meitä Tantaluksen tuskilla, herra kreivi», vastasi\nkuningatar. — »Herra Filip Sidney on, sen me tiedämme, runotarten\nlemmikki ja meitä ilahuttaa, että niin on. Urhous ei milloinkaan\nesiinny niin edullisessa valossa kuin yhtyneenä hienostuneeseen makuun\nja kaunotieteiden rakkauteen. Mutta varmaankin on täällä meidän nuorten\nhovimiestemme joukossa joitakuita, jotka muistavat, mitä Teidän\nJaloutenne on unohtanut tärkeimpien asiain takia. — Herra Tressilian,\nTeitä on sanottu minulle Minervan palvelijaksi — muistatteko Te niitä\nsäkeitä?»\n\nTressilianin sydän oli liian raskas, hänen toiveensa liian tuhoisasti\nmurskautuneet hänen käyttääkseen tilaisuutta, joka hänelle siten\ntarjoutui kuningattaren huomion herättämiseksi, vaan päätti hän\nsuoda sen edun kunnianhimoiselle nuorelle ystävälleen; ja syyttäen\npettävää muistiaan huomautti hän luulevansa, että herra Walter Raleigh\nvarmaankin taitaisi ne Leicesterin kreivin mainitsemat kauniit säkeet.\n\nKuningattaren käskystä lausui nuori ritari Oberonin kuuluisan näyn\nsävyllä ja tavalla, jotka vielä lisäsivät sen viittailujen erinomaista\nhienotunteisuutta ja sen kuvausten kauneutta:\n\n    »Näin silloin minä (Sinä sit' et voinut)\n    Cupidon lentelevän täysin asein\n    Kuun väliä ja maan; hän Vestan impeen,\n    Ihanaan lännen haltijahan tähtäs\n    Ja lemmennuolen vinhaan jousest' ampui,\n    Ikäänkuin sydämiä lävistää\n    Hän aikois sadoin tuhansin. Mut katso.\n    Kosteisen kuunpa kainoon sädevaloon\n    Cupidon nuoren tulinuoli sammuu,\n    Ja papitar tuo kuninkaallinen\n    Vapaana lemmest' impimiettein astuu.»\n\nViimeisissä säkeissä vapisi hiukan Raleighin ääni, ikäänkuin olisi hän\npelännyt, miten hallitsijatar, jolle tämä mairittelu oli osoitettu,\nottaisi sen vastaan, niin hienotunteinen kuin se olikin. Jos tämä pelko\noli teeskennelty, oli se joka tapauksessa viisaasti harkittu; mutta\njos se oli todellinen, niin oli siihen hyvin vähän syytä. Säkeet eivät\nvarmaankaan olleet uusia kuningattarelle, sillä milloinka pysyi niin\nloistava imartelu kauvan poissa sen kuninkaallisen korvan kuuluvilta,\njolle se oli tarkoitettu? Mutta ne eivät tulleet vastenmielisemmiksi\nsen takia, että ne esitti sellainen lausuja kuin Raleigh. Yhtä\nihastuneena runon aiheeseen kuin nuoren, uljaan lausujan esitystapaan,\nmiellyttävään ulkomuotoon ja ilmeikkäisiin kasvonpiirteihin, säesti\nElisabet jokaista nousua ja laskua katsein ja kädenliikkein. Kun\nRaleigh oli lopettanut, mumisi hän viimeisiä säkeitä ikäänkuin tuskin\ntietäen muiden sitä kuulevan, ja lausuessaan sanoja:\n\n    »Vapaana lemmest' impimiettein astuu»\n\npudotti hän Temsiin kuninkaallisten karhujen vartijan Orson Pinnitin\nanomuksen, hakemaan suosiollisempaa huomiota Sheernessistä tai muualta,\nminne virta sattuisi sen ajamaan.\n\nLeicesteriä kannusti kilvoitteluun nuoren hovimiehen menestys,\naivan niinkuin vanha juoksijakin yltyy uuteen intoon tulisen varsan\nkiitäessä sen ohi. Hän käänsi keskustelun juhlapitoihin, näytelmiin,\nnaamio-ilveilyihin ja ihmisiin, jotka näissä iloisissa tilaisuuksissa\nkävivät. Hän yhdisti teräviä huomautuksia kevyeen ivaan siinä oikeassa\nsuhteessa, joka oli samalla vapaa ilkeämielisestä panettelusta ja\nmauttomasta ylistelystä. Hän jäljitteli taitavasti teeskentelevän tai\nmoukkamaisen ihmisen esiintymistä ja saattoi siten oman viehättävän\nkäytöksensä ja liikehtimisensä loistamaan sitä kirkkaammassa valossa.\nVieraat maat — uuden tavat ja tottumukset — niiden hovisäännöt —\nniiden muodit ja yksinpä niiden naisten pukukin saivat suoda hänelle\npuheenaihetta; ja harvoin lopetti hän haastelunsa omistamatta jotakin\nhienotunteisesti suunniteltua ja taitavasti esitettyä kohteliaisuutta\nneitseelliselle kuningattarelle, hänen hovilleen ja hänen\nhallitukselleen. Näin keskusteltiin tällä huviretkellä, ja muutkin\nkuningattaren seuralaiset tekivät parhaansa tässä iloisessa juttelussa,\njohon liitettiin huomautuksia muinaisista ja nykyisistä kirjailijoista\nja jota höystivät syvän viisauden ja terveen siveysopin ohjauksilla\nläsnäolevat valtiomiehet ja oppineet, siten tuoden painavampia aineksia\nnaisellisen hovin kevyeen haasteluun.\n\nHeidän palatessaan palatsiin hyväksyi tai pikemminkin valitsi Elisabet\nLeicesterin käsivarren tuekseen maallenousuportailta suurelle portille\nkuljettaessa. Jopa hänestä tuntui (vaikka se voi olla vain hänen oman\nmielikuvituksensa imartelua) kuin olisi kuningatar tällä lyhyellä\nmatkalla nojannut häneen hieman raskaammin kuin tien niljakkuus olisi\nehkä välttämättä vaatinut. Joka tapauksessa osoittivat hallitsijattaren\nteot ja sanat sellaista suosiota, jota ei Leicester mahtavimpina\naikoinaankaan ollut vielä saavuttanut. Tosin sai hänen kilpailijansa\nusein myös osakseen kuningattaren huomiota; mutta se näytti johtuvan\nvähemmän tahattomasta taipumuksesta kuin hänen ansioittensa\ntunnustamisen pakosta. Ja useiden kokeneiden hovimiesten mielestä teki\nkaiken tämän suosion tyhjäksi hänen kuiskauksensa Derbyn kreivittären\nkorvaan, että »nyt hän näki sairauden olevan paremman kullantekijän\nkuin hän oli tähän asti luullutkaan, koska se oli muuttanut Sussexin\nkreivin kuparinenän kultaiseksi».\n\nPistopuhe pääsi muidenkin kuuluville, ja Leicesterin kreivi nautti\nvoitostaan miehen tavoin, jolle hovisuosio on aina ollut elämän\nensimäisenä ja viimeisenä ehtona ja joka unohtaa hetken huumauksessa\ntukalan asemansa vaarat. Ja niin omituiselta kuin se kuulostaneekin,\najatteli hän sillä hetkellä vähemmän salaisesta avioliitostaan koituvia\nvastuksia kuin mieltymyksenosoituksia, joita Elisabet tuon tuostakin\nsoi nuorelle Raleighille. Tosin olivat ne vain aivan tilapäisiä,\nmutta ne suunnattiin miehelle, joka loisti yhtä hyvin älyllään kuin\nmuodoillaankin ja jonka siro käytös, kohtelias puheentapa, lukeneisuus\nja urhous olivat toistensa vertaisia. Illan kuluessa sattui vielä\ntapaus, joka kiinnitti Leicesterin huomiota yhä lujemmin tähän\nnuorukaiseen.\n\nYlimykset ja hovimiehet, jotka olivat saattaneet kuningatarta\nhuviretkellä, kutsuttiin ruhtinaallisella vieraanvaraisuudella\nvalmistettuihin loistaviin kemuihin palatsiin. Pöytää ei tosin\nsulostuttanut hänen majesteettinsa läsnäolo; sillä seuraten käsitystään\nsoveliaisuudesta ja arvokkaisuudesta oli neitseellisen kuningattaren\ntapana moisissa tilaisuuksissa nauttia keveä ja kohtuullinen ateriansa\njoko yksinään tai parin suositun naisen seurassa. Lyhyen ajan kuluttua\nkokoontui hovi jälleen palatsin komeihin puutarhoihin; ja siellä kysyi\nkuningatar äkkiä eräältä naiselta, joka sekä asemansa että suosion\npuolesta oli häntä lähellä, mihin nuori Viitaton Ritari oli joutunut.\n\nRouva Paget vastasi nähneensä herra Raleighin vain pari, kolme\nminuuttia sitten seisomassa erään pienen, Temsille näkyvän huvihuoneen\nakkunassa piirtämässä jotakin ruutuun timanttisormuksella.\n\n»Se sormus», virkkoi kuningatar, »on pieni muistolahja, jonka hänelle\nannoin hänen turmeltuneen viittansa korvaukseksi. Tule, Paget,\nmenkäämme katsomaan, miten hän sitä käyttää, sillä minä luulen häntä jo\nymmärtäväni. Hänen älynsä on ihmeteltävän terävä.»\n\nHe saapuivat paikalle, jonka näkyvissä, vaikka hieman ulohtaammalla\nnuori ritari yhä viipyi, ikäänkuin linnustaja, joka vartioi\nvirittämäänsä verkkoa. Kuningatar lähestyi akkunaa, johon Raleigh oli\nhänen lahjallaan kirjoittanut seuraavan säkeen: —\n\n    »Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.»\n\nKuningatar hymyili, luki säkeen kahdesti, toisen kerran harvakseen\nrouva Pagetille, toisen itsekseen.\n\n»Kaunis alku», sanoi hän hetkisen mietittyään; »mutta minusta nähden\non runotar hyljännyt nuoren älyniekkamme juuri yrityksensä parhaassa\npaikassa. Olisi armeliasta — eikö olisikin, rouva Paget? — päättää se\nhänen puolestaan. Koetappas runolahjojasi.»\n\nRouva Paget, joka oli kehdostaan saakka ollut yhtä epärunollinen kuin\nkuka tahansa kamarirouva ennen häntä tai hänen jälkeensä, selitti\nolevansa kerrassaan kykenemätön avustamaan nuorta säeseppää.\n\n»No sitten täytyy meidän itsemme uhrata runottarille», sanoi Elisabet.\n\n»Kenenkään suitsutus ei voi olla heille mieluisampi», virkkoi rouva\nPaget; »ja Teidän Korkeutenne on saattava Parnasson neitsyet niin\nsuureen kiitollisuudenvelkaan —»\n\n»Vaiti, Paget», sanoi kuningatar, »Sinä pilkkaat sitä kuolematonta\nyhdeksikköä — mutta koska he itse ovat neitseitä, katsahtavat he\nvarmaankin suosiollisesti neitseellisen kuningattaren puoleen — ja\nsiksi — kuinka tämä säe nyt taas olikaan: —\n\n    »'Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.'\n\n»Eiköhän vastaus voisi paremman puutteessa kuulua näin: —\n\n    »'Jos pyörryttää, äl' kiipee ensinkään.'»\n\nKamarirouva päästi ilon ja hämmästyksen huudahduksen niin onnistuneesta\nlopusta; ja on totta totisesti huonompaakin säettä kehuttu, vaikka sen\nolisikin sepittänyt halpa-arvoisempi runoilija.\n\nTäten rohkaistuna otti kuningatar timanttisormuksensa ja sanoen:\n»Me hieman hämmästytämme sitä nuorta urhoa, kun hän huomaa runonsa\ntäydennetyksi ilman omaa työtään», piirsi hän säkeensä Raleighin säkeen\nalle.\n\nKuningatar poistui sitten huvihuoneesta — mutta hitaasti ja usein\ntaakseen katsahtaen, ja hän näkikin nuoren ritarin hyypän ketteryydellä\nvilkkaisevan paikalle, missä oli huomannut Elisabetin käyneen. — »Minä\npysähdyin vain katsomaan», selitti tämä, »toimiko minun ansani hyvin»,\nja nauraen rouva Pagetin kanssa seikkailulleen palasi hän hitaasti\npalatsiin. Matkalla kielsi Elisabet seuralaistaan puhumasta kenellekään\navusta, jota hän oli antanut nuorelle runoilijalle — ja rouva Paget\nlupasikin pitää asian mitä ankarimmin salassa. Mutta otaksuttavasti\nsulki hän mielessään sen lupauksen piiristä Leicesterin, jolle hän\nviipymättä kertoi tämän vastenmielisen uutisen.\n\nRaleigh hiipi sillä välin akkunan luo ja luki huumautuen itsensä\nkuningattaren tällä tavoin suoman rohkaisun seuraamaan haaveilemaansa\nkunnianhimoista uraa, ja hän palasi Sussexin ja hänen saattueensa luo,\njoka oli juuri aikeissa astua veneisiin ja soutaa virtaa ylös, ja hänen\nsydämensä löi rajusti tyydytettyä itserakkautta ja tulevan suosion\ntoiveita.\n\nKreiville kuuluva kunnioitus esti kaikkia pienimmälläkään sanalla\nviittaamasta vastaanottoon, jonka hän oli saanut osakseen hovissa,\nsiksi kunnes he olivat nousseet maihin ja kokoontuneet Say's Courtin\nsuureen saliin. Kreivi vetäytyi huoneeseensa äskeisen sairautensa ja\npäivän vaivojen raukaisemana, käskien luokseen Waylandia, taitavaa\nlääkäriään. Waylandia ei kuitenkaan löydetty mistään, ja toisten\nseuralaisten etsiessä häntä oikealla sotilaallisella kärsimättömyydellä\nja kiroillessa hänen katoamistaan, kokoontuivat muut Raleighin\nympärille onnittelemaan häntä niistä suurista edellytyksistä, joita\nhänellä nyt oli hovisuosion saavuttamiseen.\n\nHänellä oli hienotunteisuutta ja älyä siksi paljon, ett'ei maininnut\nsanaakaan säkeestään, jolle, merkittävää ja ratkaisevaa kyllä, Elisabet\noli suvainnut löytää loppusoinnun; mutta oli tullut kuuluville paljon\nmuuta, joka selvästi osoitti hänen päässeen pitkälle kuningattaren\nsuosiossa. Kaikki kiiruhtivat ilmaisemaan hänelle ilonsa hänen onnensa\nsuotuisasta käänteestä: toiset todellisen myötätuntoisuuden johtamina,\ntoiset ehkä toivoen hänen menestyksensä jouduttavan heidänkin\nnousuaan, enimmät näistä molemmista vaikuttimista ja tietoisuudesta,\nettä suosio, joka oli tullut jonkun Sussexin seuralaisen osaksi,\nsamalla todellisuudessa merkitsi myös koko puolueen voittoa. Raleigh\nkiitteli heitä kaikkia mitä kohteliaimmin, huomauttaen kainosti,\nett'ei yhden päivän suopeus vielä tehnyt suosikkia enempää kuin yksi\npääskynenkään kesää. Mutta kun hän huomasi, ett'ei Blount yhtynytkään\nyleiseen onnitteluun, kysyi hän hieman loukkautuneena tästä ilmeisestä\nkylmäkiskoisuudesta suoraan sen syytä.\n\nBlount vastasi yhtä suoraan: — »Hyvä Walter, minä toivon Sinulle\nyhtä hyvää kuin nuo typerät lörpöttelijätkin, jotka kirkuvat ja\nkarjuvat onnittelujaan korvaasi, koska Sinulle nyt aurinko paistaa.\nMutta minä pelkään puolestasi, Walter» (ja hän pyyhkäisi kyyneleen\nrehellisestä silmästään), »minä pelkään puolestasi koko sydämestäni.\nNämä hovijuonittelut ja vehkeilyt ja naissuosion puuskaukset ovat\nniitä pauloja ja ansoja, jotka kiristävät monen kauniin omaisuuden\npikkukolikoiksi ja jotka vievät monen älystään ylpeilevän pään tylyn\nmestauspölkyn ja terävän kirveen tuttavuuteen.»\n\nNäin puhuttuaan nousi Blount istuimeltaan ja poistui salista; Raleigh\njäi katselemaan hänen jälkeensä kaikissa piirteissään ilme, joka\nhetkiseksi vaalensi hänen rohkeat, eloisat kasvonsa.\n\nSamassa astui Stanley saliin ja sanoi Tressilianille: »Herrani kysyy\nsitä Teidän miestänne, Waylandia, ja se Teidän miehenne Wayland tuli\njuuri tänne ruuhella ja kysyy Teitä, eikä tahdo mennä herrani luo,\nennen kuin on puhutellut Teitä. Mies näyttää menettäneen kokonaan\njärkensä — ja minun nähdäkseni olisi Teidän parasta käydä heti\npaikalla häntä katsomaan.»\n\nTressilian lähti viipymättä salista ja käski tuomaan seppä Waylandin\nerääseen sivuhuoneeseen; kun oli tuotu valoa ja taitoniekka saapunut,\nhämmästyi hän suuresti miehen kiihtynyttä näköä.\n\n»Mikä Sinun on, Wayland?» kysyi Tressilian; »oletko nähnyt itse\npääkehnon?»\n\n»Pahemman, herra, pahemman olennon näin», vastasi Wayland,\n»lohikäärmeen, taruhirviön näin. Jumalan kiitos, minä näin sen ensiksi,\neikä se nähnyt minua, niin että siten saa se vähemmän pahaa aikaan.»\n\n»Jumalan nimessä, puhu nyt jotain järkeäkin!» huudahti Tressilian, »ja\nselitä, mitä tarkoitat!»\n\n»Entisen mestarini näin», vastasi seppä. — »Eilen illalla vei muuan\nuusi ystäväni minut katsomaan palatsin kelloa, arvellen moisten\ntaitotöiden minua huvittavan. Ja kellohuoneen viereisen tornin\nakkunassa näin entinen mestarini.»\n\n»Varmaankin Sinä erehdyit», sanoi Tressilian.\n\n»Minä en erehtynyt», vakuutti Wayland. — »Ken on kerran nähnyt hänen\nkasvonsa, tuntisi ne miljoonien joukosta. Hänen pukunsa oli kyllä\nhyvin kummallinen, mutta hän ei voi kätkeytyä minulta valeverhoon,\nniin kuin minä, Jumalan kiitos, voin piiloutua häneltä. Minä en\ntahdo kuitenkaan kiusata Kaitselmusta pysymällä hänen näkyvillään.\nNäyttelijä Tarletonkaan ei osaisi niin ovelasti kätkeytyä valepukuun,\nett'ei Doboobie ennemmin tai myöhemmin häntä keksisi. Minun täytyy\npoistua näiltä mailta huomenna; sillä meidän suhteemme ollessa sillä\nkannalla kuin se on, syöksyisin omaan surmaani, jos viipyisin hänen\nulottuvillaan.»\n\n»Mutta entä Sussexin kreivi?» kysyi Tressilian.\n\n»Hän on nyt jo melkein täydelleen parantunut nauttimansa lääkkeen\nvaikutuksesta, mutta hänen tulee yhä ottaa pavunkokoinen määrä\norvietanoa joka aamu syömättömään vatsaan — mutta hänen tulee varoa\ntaudin uusiintumista.»\n\n»Ja miten on siinä meneteltävä?» kysyi Tressilian.\n\n»Niin huolellisesti, kuin taistelisitte itse paholaista vastaan»,\nvastasi Wayland. »Kreivin keittiömestarin tulee itse teurastaa\neläimet, joista hän ottaa lihan herransa ruokaan, ja laittaa se itse,\nkäyttämättä mitään muita mausteita kuin niitä, jotka hän saa täysin\nluotettavista käsistä. — Edeskäyvän tulee palvella häntä itse ja\nkreivin hovimestarin tulee tarkoin valvoa, että kokki ja edeskäypä\nmaistavat ruokia, joita edellinen laittaa ja jälkimäinen taritsee.\nKreivi ei saa käyttää haju-aineita, joita hän ei ole saanut uskotuilta\nhenkilöiltä, enempää kuin voiteita tai rasvojakaan. Hän ei saa millään\nehdolla kallistaa maljoja tuntemattomien ihmisten seurassa eikä\nsyödä hedelmiä heidän kanssaan, ei päivällisekseen eikä muutoinkaan.\nErittäinkin tulee hänen käyttäytyä näin varovasti, jos hän lähtee\nKenilworthiin — sellaisen menettelyn omituisuuden saa ja täytyy\nselittää hänen sairautensa ja sen vaatimat parannuskeinot.»\n\n»Entä Sinä, mihin Sinä aijot ryhtyä?» tiedusteli jälleen Tressilian.\n\n»Ranska, Espanja, Itä- tai Länsi-Intia olkoot ennemmin\npakopaikkoinani», vastasi Wayland, »kuin panisin henkeni vaaraan\njäämällä seudulle, missä Doboobie, Demetrius tai mikä hänen nimensä\nnykyään lieneekään, voisi minut saavuttaa.»\n\n»Hyvä», virkkoi Tressilian, »sepä sattuukin sopivaan aikaan. — Minulla\non erinäisiä asioita toimitettavina Berkshiressä, mutta vastakkaisella\ntaholla sitä paikkaa, missä Sinut tunnetaan; ja jo ennen kuin Sinä olit\nlöytänyt tämän uuden syyn piiloutumiseesi, olin minä päättänyt lähettää\nSinut sinne salaiselle asialle.»\n\nSeppä ilmoitti olevansa valmis noudattamaan hänen käskyjänsä, ja\nTressilian, tietäen hänen ainakin pää-osiltaan tuntevan hänen\nhovi-anomuksensa, selvitti hänelle suoraan koko jutun, viittasi hänen\nja Giles Goslingin välillä tehtyyn sopimukseen ja kertoi, mitä Varney\noli tänään väittänyt vastaanottohuoneessa ja mitä Leicester vahvistanut.\n\n»Sinä näet», jatkoi hän, »että minun olosuhteissa, joihin olen\njoutunut, täytyy pitää mitä tarkimmin silmällä noiden tunnottomien\nmiesten, Varneyn ja hänen kätyriensä Fosterin ja Lambournen toimia,\njopa Leicesterin kreivinkin, sillä minä epäilen hänen tässä asiassa\nnäyttelevän myös pettäjän, eikä ainoastaan petetyn omaa. Tässä\nsaat sormukseni sovituksi merkiksi Giles Goslinngille. — Tässä on\nrahaa, ja sen määrä on kohoava kolmenkertaiseksi, jos palvelet minua\nuskollisesti. Matkalle siis Cumnoriin, ja katso tarkoin, mitä siellä\ntapahtuu.»\n\n»Minä lähden mielelläni kahdestakin syystä», vastasi seppä;\n»ensiksikin, koska voin siten palvella Teidän kunnianarvoisuuttanne,\njoka olette ollut minulle niin hyvä, ja sitten paetakseni entistä\nmestariani, jossa, ell'ei hän olekaan suoranainen perkeleen\nlihaksitulemus, on kuitenkin niin paljon paholaista tahdon, sanan\nja teon puolesta, ett'ei ikinä ole kamalampi otus ihmiskuntaa\nsaastuttanut. — Mutta varokoon hän sentään minua. Minä pakenen häntä\nnyt kuten ennenkin; mutta jos hän ärsyttää minua hellittämättömällä\nvainoamisella, käännyn minä villin skotlantilaisen hatasarven\ntavoin päin ja suuntaan häneen kaiken hurjan vihani ja raivoni. —\nSuvaitsetteko käskeä hevostani satuloittavaksi? Minä sillä välin annan\nlääkkeen sopiviin osiin jaettuna kreivin haltuun, samalla toistaen\nvielä lyhyet ohjeeni. Hänen pelastuksensa riippuu sitten hänen\nystäviensä ja palvelijainsa huolellisuudesta — menneisyydestä ei ole\nenää pelkoa, mutta olkoon hän varuillaan tulevaisuuden suhteen.»\n\nSeppä Wayland kävi siis heittämässä hyvästit Sussexin kreiville, antoi\nneuvoja hoitotavasta, kehoitti yleiseen varovaisuuteen ja lähti Say's\nCourtista odottamatta aamun sarastusta.\n\n\n\n\nXVIII Luku.\n\n\n    Jo hetki saapuu, jolloin Sinun täytyy\n    Elämäsi suuri lasku päättää.\n    Voittoon viittailevat taivaan merkit,\n    Tähdet onnekkaina kimmeltävät,\n    Sulle huutain: nyt on aika.\n\n                 _Schiller: Wallenstein_.\n\nPalattuaan asuntoonsa niin tärkeän ja niin rasittavan päivän jälkeen,\njolloin hänen purtensa, kestettyään monet myrskyt ja koluttuaan\nmonet karit, oli lopultakin laskenut satamaan liehuvin lipuin, tunsi\nLeicester itsensä yhtä väsyneeksi kuin merimies vaarallisen matkan\ntehtyään. Hän ei lausunut sanaakaan kamaripalvelijan vaihtaessa hänen\nkomeata hoviviittaansa turkisreunusteiseen yönuttuun, ja kun tämä\nvirkamies ilmoitti herra Varneyn haluavan puhutella hänen jalouttaan,\nvastasi hän vain jurolla päännyökkäyksellä. Varney, selittäen tämän\nmerkin luvaksi, astui kuitenkin huoneeseen ja kamaripalvelija poistui.\n\nKreivi istui äänettömänä ja melkein liikkumattomana tuolillaan,\npää käteen nojauneena, kyynärpää läheisellä pöydällä, näyttämättä\ntietävänkään uskottunsa tulosta tai läsnä-olosta. Varney odotti\nhetkisen, kunnes hän alkaisi puhua, hartaasti haluten tietää, mikä\noli lopullisesti tullut mielen vallitsevaksi tunteeksi, jossa tänään\nniin monet väkevät liikutukset olivat mellastaneet. Mutta hän odotti\nturhaan, sillä Leicester pysyi yhä vaiti, ja uskottu palvelija huomasi\nolevansa pakotettu puhumaan ensiksi.\n\n»Saanko luvan onnitella Teidän Korkeuttanne», sanoi hän, »siitä hyvin\nansaitusta voitosta, jonka Te tänään saavutitte peljättävimmästä\nkilpailijastanne?»\n\nLeicester kohotti päänsä ja vastasi murheellisesti, mutta ilman\nvihastusta: »Sinä Varney, jonka nokkela kekseliäisyys on kietonut minut\nmitä alhaisimman ja vaarallisimman petollisuuden verkkoon, tiedät\nparhaiten, kuinka vähän syytä on todellisuudessa onnitteluihin.»\n\n»Moititteko Te minua siitä, armollinen herra», virkkoi Varney, »ett'en\nheti ensi iskemältä paljastanut salaisuutta, josta Teidän onnenne ja\nmenestyksenne riippuu ja jonka säilyttämisestä Te olette minua niin\nusein ja niin ankarasti huomauttanut? Teidän Korkeutennehan oli myös\npaikalla ja olisi voinut sanoa minun valehdelleen ja syöstä itsensä\nperikatoon totuuden tunnustamisella; mutta eipä totisesti sopinut\nuskollisen palvelijan sitä tehdä ilman Teidän nimenomaista käskyänne.»\n\n»En voi kieltää sitä, Varney», sanoi kreivi nousten kävelemään pitkin\nhuonetta; »kunnianhimoni sai minut pettämään rakkauteni.»\n\n»Sanokaa pikemmin, armollinen herra, että rakkautenne on saanut Teidät\npettämään suuruutenne ja että se on sulkenut Teidät niin huimaavista\nkunnian ja vallan toiveista, ett'ei maailma olisi voinut moista\nkenellekään toiselle tarjota. Korottaaksenne kunnioitettavan puolisonne\nkreivittäreksi olette Te itse luopunut mahdollisuudesta kohota —»\n\nHän pysähtyi, eikä näyttänyt haluavan päättää lausettaan.\n\n»Kohota _miksi_?» kysyi Leicester; »ilmaise ajatuksesi, Varney.»\n\n»Kohota _kuninkaaksi_, armollinen herra!» vastasi Varney; »ja Englannin\nkuninkaaksi päälle kaupan! — Ei ole mikään rikos kuningatartamme\nkohtaan sanoa niin. Siten olisi hän vain saanut sen, mitä kaikki\nuskolliset alamaiset hänelle toivovat — uljaan, jalon ja ylhäisen\npuolison.»\n\n»Sinä hourailet, Varney», virkkoi Leicester. »Sitäpaitsi olemme me\nnyky-aikana nähneet tarpeeksi sellaista, mikä saattaa miehen kammomaan\nnaimiskaupassa ansaittua ja naisen helmasta poimittua kruunua.\nMuistakaamme vain Skotlannin Darnleyta.»\n\n»Häntäkö!» vastasi Varney; »hänhän oli pöllöpää, hupsu, kolminkertainen\naasi, joka antoi räjäyttää itsensä ilmaan kuin minkäkin sähikäisen\njuhlapäivänä. Jos Marialla olisi ollut onni naida se jalo kreivi, jonka\noli _kerran_ määrä nousta hänen rinnalleen valta-istuimelle, olisi hän\nsaanut kokonaan toisenlaisen puolison; ja hänen miehensä olisi saanut\nhänestä yhtä tottelevaisen ja rakastavan vaimon kuin on ikinä halvimman\nmaalaisritarin aviokumppani, joka seuraa koiria ratsain ja pitelee\nherransa suitsia, tämän noustessa satulaan.»\n\n»Olisipa voinut niin käydä kuin sanot, Varney», virkkoi Leicester,\npienen itsetyytyväisyyden hymyn välähtäessä hänen tuskanilmeisillä\nkasvoillaan. »Henrik Darnley tunsi liian vähän naisia — Marian\nrinnalla olisi ehkä mies, joka olisi paremmin tuntenut hänen\nsukupuolensa, osannut pitää kiinni oman sukupuolensa oikeuksista.\nMutta ei Elisabetin, Varney — sillä minä uskon Jumalan, antaessaan\nhänelle naisen sydämen, lahjoittaneen hänelle miehen pään valvomaan\nedellisen hullutuksia. — Ei, minä tunnen hänet. — Hän saattaa suvaita\nlemmenosoituksia, niin, jopa maksaa ne samalla mitallakin — pistää\nsokeroituja sonetteja poveensa — vastatakin niihin — päästää kiemailu\naivan sille rajalle, missä se muuttuu hellyyden ilmauksiksi — mutta\nsilloin kirjoittaa hän _nil ultra_ kaikkeen, mitä sitten seuraisi, eikä\nluovuttaisi pienintäkään hituista omasta vallastaan ja voimastaan koko\nCupidon ja Hymenin kirjaimistonkaan hinnalla.»\n\n»Sen parempi Teille, armollinen herra», sanoi Varney, »ainakin siinä\ntapauksessa, että kuningattaremme on sellainen kuin miksi Te hänet\notaksutte, koska Teidän on omasta mielestänne mahdoton silloin\npyrkiä hänen puolisokseen. Hänen suosikkinsa olette ja tulette\npysymäänkin, jos Cumnorin linnan rouva yhä edelleenkin jää nykyiseen\nyksinäisyyteensä.»\n\n»Amy-parka!» virkkoi Leicester syvään huo'aten; »hän toivoo niin\nhartaasti minun tunnustavan hänet puolisokseni Jumalan ja ihmisten\nedessä!»\n\n»Niin, mutta, armollinen herra», sanoi Varney, »onko hänen toivonsa\njärkevä? — siinä kysymys. — Hänen uskonnolliset epäilyksensä\non tyydytetty — hän on kunnioitettu ja rakastettu aviovaimo —\nhän nauttii miehensä seurasta aina silloin kun tämän tärkeämmät\nvelvollisuudet sallivat hänen tulla häntä katsomaan. — Mitä tahtoisi\nhän muuta? Minä olen aivan varma siitä, että niin hyväsydäminen\nja rakastettava nainen suostuisi mieluummin elämään koko ikänsä\nverrattain huomaamattomassa asemassa — joka asema ei oikeastaan ole\nsen huomaamattomampi kuin hänen olonsa Lidcoten linnassakaan — kuin\nrupeaisi rahtuakaan vähentämään puolisonsa kunniaa ja suuruutta,\nyrittämällä ennen aikojaan päästä niistä osallisiksi.»\n\n»Puheessasi on jotakin pätevää», myönsi Leicester; »ja hänen\nesiintymisensä täällä olisi tuhoisa — mutta hänen täytyy näyttäytyä\nKenilworthissa; Elisabet ei ole unohtava niin käskeneensä.»\n\n»Antakaa minun nukkua yö tätä tukalaa pulmaa selvitelläkseni»,\nvastasi Varney, »en ole vielä saanut valmiiksi suunnitelmaa, joka on\nparhaillaan alasimella, mutta minä luulen sen tulevan tyydyttämään\nkuningatarta ja miellyttämään kunnioitettavaa kreivitärtä; toistaiseksi\non viisainta jättää tämä ankara salaisuus sinne, minne se on nyt\nhaudattu. — Onko Teidän Korkeudellanne muuta käskemistä yön varalle?»\n\n»Haluan olla yksin», virkkoi Leicester. »Jätä minut ja laske\nteräslippaani pöydälle. — Pysy kuitenkin kuuluvillani.»\n\nVarney poistui. — Kreivi avasi huoneensa akkunan ja katseli kauvan\nja levottomana tähtien loistavaa joukkoa, joka kimalteli kesä-yön\nkirkkaalla taivaalla. Nämä sanat pääsivät ikäänkuin huomaamatta\nhänen huuliltaan: »En ole vielä koskaan niin suuresti tarvinnut\ntaivaankappalten apua kuin nyt, sillä mainen polkuni on hämärä ja\npeloittava.»\n\nOn hyvin tunnettua, että silloinen aika suuresti luotti ovelain\ntähtienselittäjäin mitättömiin ennustuksiin, eikä Leicester, vaikk'ei\nhän ollutkaan ehkä niin syvästi taika-uskon valloissa kuin muut\naikalaisensa, ollut tässä suhteessa ylempänä vuosisataansa, vaan oli\njuuri erikoisesti huomattava siitä, että hän kaikin tavoin tuki ja\nauttoi tämän petollisen tieteen harrastajia; ja niin yleinen kuin halu\nkatsahtaa tulevaisuuteen onkin ihmisten keskuudessa, on se erittäinkin\nmerkittävä niiden joukossa, jotka hyörivät valtiosalaisuuksien ja\nhovien vaarallisten juonittelujen ja vehkeilyjen ilmapiirissä.\n\nHätäisen varovasti tarkasteltuaan, ett'ei sitä oltu avattu eikä sen\nlukkoihin koskettu, pisti Leicester avaimen teräslippaaseensa ja otti\nsieltä ensiksi kultarahakääryn, jonka hän pudotti silkkikukkaroon, sekä\nsitten kiertotähden merkeillä ja kohtalonennustuksissa käytetyillä\nviivoilla ja laskelmilla kirjaillun nahkapaperin, jota hän hartaasti\nkatseli muutamia minuutteja; vihdoin haki hän suuren avaimen, jonka\nhän verhoja kohottaen sovitti pieneen sala-oveen huoneen nurkassa, ja\npaljasti sen avattuaan paksuun muuriin laitetut portaat.\n\n»Alasco!» huusi kreivi lujalla äänellä, ei kuitenkaan lujemmalla\nkuin tarvittiin portaihin yhtyvän pienen tornin asukkaan huomion\nherättämiseksi — »Alasco, kuule, tule alas.»\n\n»Minä tulen, herra kreivi», vastasi ääni ylhäältä. Ijäkkään miehen\naskeleet kuuluivat hitaasti laskeutuvan ahtaita portaita, ja Alasco\nilmestyi kreivin huoneeseen. Tähtienselittäjä oli pieni mies ja näytti\nhyvin vanhalta, sillä hänen partansa oli pitkä ja valkoinen ja valui\nhänen mustan nuttunsa yli aina silkkivyöhön asti. Hänen tukkansa oli\nsamoin kunnioitusta herättävästi valkoinen. Mutta hänen kulmakarvansa\nolivat yhtä mustat kuin ne terävät, läpitunkevat silmätkin, joita\nne varjostivat, ja tämä omituisuus antoi hurjan, eriskummallisen\nilmeen ukon kasvoille. Hänen poskensa olivat yhä tuoreet ja punakat,\nja äsken kuvailemamme silmät muistuttivat katseen tuikeudessa\nja tulisuudessa rotan silmiä. Hänen käytöksestään ei puuttunut\njonkunlaista arvokkuutta, ja vaikka tähtienselittäjä esiintyikin\nhyvin kunnioittavasti kreiviä kohtaan, tuntui hän sentään olevan kuin\nkotonaan, puhuttelipa hän joskus hieman neuvovasti, jopa käskevästikin\nElisabetin ensimäistä suosikkia.\n\n»Ennustuksesi ovat pettäneet, Alasco», sanoi kreivi, heidän\ntervehdittyään toisiaan. — »Hän on toipumassa.»\n\n»Poikani», vastasi tähtienselittäjä, »sallikaa minun huomauttaa\nTeille, ett'en hänen kuolemaansa taannutkaan — eikä ole ainoatakaan\ntaivaankappaleista ja niiden asennoista ja yhtymistä johdettua\nennustusta, jota ei taivaan tahto voisi vielä muutella. _Astra regunt\nhomines, sed regit astra Deus_.»\n\n»Mitä hyötyä on sitten koko salataidostasi?» kysyi kreivi.\n\n»Paljon, poikani», vastasi ukko, »koska se voi näyttää tapahtumain\nluonnollisen ja otaksuttavan kulun, vaikka tämä kulku taas riippuukin\nvielä korkeammasta voimasta. Niinpä olette Te havaitseva sitä\nkohtalonennustusta tarkastaessanne, jonka Teidän Korkeutenne antoi\ntaitoni suoritettavaksi, että Saturnus, ollessaan kuudennessa piirissä\nMarsia vastapäätä, peräytyy Elämän piiriin, mikä voi tietää vain pitkää\nja vaarallista sairautta, jonka päätös on taivaan tahdossa, vaikka\nluultavasti kuolema seuraakin. — Mutta jos minä tietäisin asianomaisen\nhenkilön nimen, voisin minä laatia uuden suunnittelun.»\n\n»Hänen nimensä on salaisuus», sanoi kreivi; »kuitenkin täytyy minun\nmyöntää, ett'ei ennustuksesi ollut aivan kaikkea perää vailla. Hän on\nollut sairas, vaarallisesti sairas, vaikkeikaan kuollakseen. Mutta\noletko jälleen ottanut selvää kohtalostani Varneyn antamien ohjeiden\nmukaan, ja osaatko nyt sanoa, mitä tähdet ilmoittavat läheisistä\nvaiheistani?»\n\n»Taitoni on käskettävissänne», vastasi ukko; »ja tässä, poikani, on\nonnenne kaavaelma, niin loistava näöltään kuin ikinä säteili noista\npyhistä taivaanmerkeistä, jotka elämäämme suuntaavat, mutta ei myöskään\nvapaa pelosta, vaikeuksista eikä vaaroista.»\n\n»Osanihan ei enään olisikaan kuolevaisen osa, jos se muunlainen olisi»,\nvirkkoi kreivi; »jatka, isä, ja usko puhuvasi miehelle, joka on valmis\nalistumaan kohtaloonsa, joko sitten toimivana tai kärsivänä, kuten\nenglantilaisen ylimyksen tulee ja sopii.»\n\n»Halunne uurastamaan ja kestämään täytyy kohota vielä yhtä astetta\nkorkeammalle», vastasi vanhus. »Tähdet viittaavat vielä uljaampaan\narvonimeen, vielä ylhäisempään asemaan. Teidän asianne on arvata niiden\ntarkoitus, eikä minun sitä sanoa.»\n\n»Sano se, minä pyydän Sinua — sano se, minä käsken Sinua», huudahti\nkreivi silmät säkenöiden.\n\n»Minä en saa, enkä tahtoisikaan», vastasi vanhus. »Ruhtinasten vihastus\non kuin jalopeuran raivo. Mutta kuunnelkaa ja päättäkää itse. Tässä on\nVenus, joka nousee Elämän piiriin ja joka aurinkoon yhtyneenä vuodattaa\nalas tuon hopeanhohtoisen kultakimalteisen valovirran, mikä lupaa\nvaltaa, rikkautta, arvoa, kaikkea, mitä miehen ylpeä sydän toivoo,\nja niin runsaasti, ett'ei tuon vanhan, mahtavan Rooman tulevaisuuden\nAugustus ikinä kuullut elämänennustajiensa suusta sellaista kunnian\ntarinaa kuin nyt nämä jalot merkit minun taitoni kautta julistavat\nrakkaalle pojalleen.»\n\n»Sinä pidät minua vain pilanasi, isä», sanoi kreivi, hämmästyen sitä\ntavatonta innostusta, jolla tähtienselittäjä lausui ennustuksensa.\n\n»Sopiiko sen pilailla, jonka silmä katsoo taivaaseen ja jonka jalka on\nhaudassa?» vastasi vanhus juhlallisesti.\n\nKreivi kulki pariin, kolmeen kertaan huoneen ympäri, käsi eteenpäin\nojennettuna, ikäänkuin seuraten jonkun haamun kutsuvaa, suuriin\ntöihin kehoittavaa viittausta. Mutta kääntyessään huomasi hän\ntähtienselittäjän seuranneen häntä koko ajan silmillään, ampuen häneen\ntuuheain, mustain kulmakarvainsa varjosta mitä terävimpiä, tutkivimpia\nkatseita. Leicesterin korskea, epäluuloinen mieli iski heti tulta;\nhän syöksähti vanhusta kohti korkean huoneen perimäisestä nurkasta\nja pysähtyi vasta sitten, kun hänen ojennettu nyrkkinsä oli jo aivan\nlähellä tähtienselittäjän rintaa.\n\n»Konna!» kiljaisi hän, »jos Sinä uskallat pelata väärää peliä minun\nkanssani, nyljetän minä nahkasi elävältä! — Tunnusta, että Sinut on\npalkattu pettämään ja peijaamaan minua — että Sinä olet suuri veijari\nja minä Sinun typerä uhrisi ja saaliisi!»\n\nVanhus näytti hieman levottomuuden oireita, mutta ei kuitenkaan\nenempää kuin mitä hänen herransa raivoava vihastus olisi saattanut\nviattomimmassakin herättää.\n\n»Mitä tarkoittaa tämä suuttumus, armollinen herra?» kysyi hän, »tai\nmillä tavalla olen minä sen Teiltä ansainnut?»\n\n»Todista minulle», huusi kreivi yhäti kiihkoissaan, »ett'et puno\nsalajuonia vihollisteni kanssa!»\n\n»Armollinen herra», vastasi vanhus arvokkaasti, »parempaa todistusta\nette voi saada kuin sen, minkä olette itse valinnut. Tuolla tornissa\nolen minä viettänyt viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia, ja sen tornin\navain on ollut Teidän omassa huostassanne. Pimeän hetket olen minä\nkuluttanut tähystelemällä taivaankappaleita näillä sameilla silmilläni,\nja valon paistaessa olen minä vaivannut tätä vanhaa päätäni saadakseni\nsuoritetuiksi niiden yhtymistä johtuvat laskelmat. Maallista ravintoa\nen ole maistanut — maallisia ääniä en ole kuullut — Tehän itse\ntiedätte, ett'en sitä voinut — ja kuitenkin sanon minä Teille —\nminä, joka olen ollut sillä tavalla suljettuna yksinäisyyteeni ja\ntutkimuksiini — että näiden kahdenkymmenenneljän tunnin aikana on\nTeidän tähtenne noussut vallitsevaksi näköpiiriin, ja joko sitten\ntaivaan kimalteleva kirja valehtelee tai on Teidän onnessanne ja\nmahdollisuuksissanne tapahtunut vastaava kumous täällä maan päällä.\nEll'ei tämän ajan kuluessa ole sattunut mitään, joka vahvistaa Teidän\nvaltaanne tai edistää Teidän suosiotanne, silloin olen minä tosiaankin\nsuuri veijari ja se jumalainen taito, joka ensinnä keksittiin Kaldean\ntasangoilla, vain häpeällistä petosta.»\n\n»Se on totta», myönsi Leicester hetken mietittyään, »Sinä olit lujissa\nsulkeissa — ja totta on myöskin, että minun asemassani on tapahtunut\nsellainen muutos, kuin Sinä sanot ennustuksen ilmoittavan.»\n\n»Miksi siis tämä epäluulo, poikani?» kysyi tähtienselittäjä\nnuhtelevasti; »taivaalliset henget eivät siedä epä-uskoa, eivät edes\nsuosikeissaan.»\n\n»Vaikene, isä», vastasi Leicester; »olin väärässä epäillessäni Sinua.\nMutta Dudleyn huulet eivät ole lisäävät enää sanaakaan puolustuksekseen\ntai nöyryyttämisekseen ei kuolevaiselle ihmiselle eikä taivaallisille\nhengille, sen vannon Korkeimman nimessä. — Puhu siis nykyisestä\nasiastamme. — Sinä sanoit niiden loistavien lupausten joukossa\nnäkyneen myös jotakin uhkaavaa. — Voiko taitosi sanoa, mitä ja kenen\nkautta moinen vaara lähenee?»\n\n»Vain näin paljon», virkkoi tähtienselittäjä, »saattaa taitoni\nvastata kysymykseenne: pahansuopa ja vihamielinen merkki, joka uhkaa\nTeille onnettomuutta, liittyy erääseen nuorukaiseen — luullakseni\nkilpailijaan, mutta en sitten tiedä, kilpailijaanko lemmenseikoissa\nvaiko ruhtinassuosiossa; enkä minä voi antaa hänestä muitakaan lähempiä\ntietoja, kuin että hän tulee lännestä käsin.»\n\n»Lännestä — haa!» huudahti Leicester, »riittää — myrsky on tosiaankin\nnousemassa siltä ilmansuunnalta! Cornwall ja Devon — Raleigh ja\nTressilian — toista niistä tarkoitetaan — minun täytyy varoa\nmolempia. — Isä, jos kohtelin pahoin taitoasi, niin annanpa siitä\nsinulle ruhtinaallisen korvauksen.»\n\nNäin sanoen otti hän rahakukkaron teräslippaasta, joka oli hänen\nedessään pöydällä. »Tässä on kaksinkerroin se palkkio, minkä Varney\nlupasi. — Ole uskollinen — ole vaitelias — tottele tallimestarini\nantamia ohjeita äläkä pahaksu lyhyttä yksinäisyyttä tai eristyneisyyttä\nminun palveluksekseni. — Sinä olet saapa siitä runsaan korvauksen. —\nHoi, Varney — vie tämä Kunnianarvoisa vanhus omaan asuntoosi — katso,\nett'ei häneltä mitään puutu — mutta varo päästämästä häntä yhteyteen\nkenenkään kanssa.»\n\nVarney kumarsi, tähtienselittäjä suuteli kreivin kättä hyvästiksi ja\nseurasi tallimestaria erääseen toiseen huoneeseen, minne oli laitettu\nhäntä varten viiniä ja ruokaa.\n\nTähtienselittäjä istuutui aterioimaan, ja Varney sulki huolellisesti\nkaksi ovea, tutki seinäverhoja, olisiko niiden taakse kätkeytynyt joku\nkuuntelija, istahti sitten tietäjää vastapäätä ja aloitti kyselynsä.\n\n»Näitkö merkkiäni alhaalta pihasta?»\n\n»Näin», vastasi Alasco, sillä tällä nimellä mainittiin häntä nykyään,\n»ja laadin ennustukseni sen mukaan.»\n\n»Ja se meni kreiviin vastustelematta?» jatkoi Varney.\n\n»Ei aivan», vastasi vanhus, »mutta menihän se sentään; ja minä lisäsin,\nkuten olimme sopineet, että paljastettu salaisuus ja lännestä tullut\nnuorukainen uhkasivat vaaraa.»\n\n»Herrani pelko on oleva toisen ja hänen omatuntonsa toisen ennustuksen\nkummina», virkkoi Varney. »Varmaankaan ei ole vielä kukaan ryhtynyt\nniin jaloon kilvoitteluun kuin hän, ja kuitenkin yhä säilyttänyt noita\ntyperiä arkailuja! Haluaisinpa mielelläni pettää häntä hänen omaksi\nedukseen. Mutta mitä Sinun asioihisi tulee, viisas tähtien tulkki, niin\nsaatan minä kertoa Sinulle omasta kohtalostasi enemmän kuin ikinä joku\nkaavaelmasi tai kuviosi voi Sinulle ilmoittaa. Sinun täytyy lähteä\ntäältä.»\n\n»Minä en tahdo», vastasi Alasco nurpeana. »Minua on viime aikoina\nlennätetty liian nopeasti paikasta toiseen — minut on suljettu\npäiväksi ja yöksi autioon tornikamariin — minun täytyy saada takaisin\nvapauteni ja jatkaa tutkimuksiani, sillä ne ovat paljoa tärkeämpiä kuin\nviidenkinkymmenen hovien ilmakehässä paisuvan ja vaahtokuplan tavoin\nraukenevan valtiomiehen ja suosikin kohtalot.»\n\n»Miten vain suvaitset», sanoi Varney, huulillaan ivahymy, jonka\ntottumus oli pysyväisesti liittänyt hänen piirteihinsä ja joka on\nkuvaavin ominaisuus maalarien esittämälle saatanalle. — »Miten\nvain suvaitset», sanoi hän; »Sinä pääset nauttimaan vapaudestasi ja\ntutkimuksistasi, siksi kunnes Sussexin miesten tikarit kolisevat\nnutussasi ja kylkiluissasi.»\n\nUkko kalpeni, ja Varney jatkoi: — »Etkö Sinä tiedä hänen luvanneen\npalkintoa sen pääpuoskarin ja myrkynsekoittajan Demetriuksen\nkiinniottajalle, joka myi erinäisiä kallisarvoisia höysteitä hänen\nylhäisyytensä kokille? — Kuinka! kalpenetko, vanha veikko? Näkeekö\nHali jo tuhon nousevan Elämän piiriin? — Kuule, Sinun tulee lähteä\nerääseen vanhaan maalaistalooni, ja siellä tulet Sinä asumaan yhdessä\nerään naulakenkäisen tolvanan kanssa, jonka Sinä kullantekijänä saat\nlyödä kokonaan kolikoiksi, sillä vain sellaiseen muuttamiseen Sinun\ntaitosi kelpaa.»\n\n»Sen Sinä valehtelet, Sinä rivosuinen pilkkaaja!» huudahti Alasco,\nvapisten voimatonta raivoa. »Onhan tunnettua, että minä olen päässyt\nlähemmäksi kullantekotaitoa kuin kukaan nykyään elävä kemisti. Ei ole\nkuutta oppinutta maailmassa, jotka olisivat ennättäneet niin lähelle\nsuurta tietoa —»\n\n»Hiljempää, hiljempää», keskeytti Varney, »taivaan nimessä, mitä\ntämä on tarkoittavinaan? Emmekö me muka tunne toisiamme? Minä uskon\nSinun olevan niin perehtyneen — niin täysin perehtyneen pettämisen\nsalaisuuksiin, että kun Sinä olet ensin vetänyt kaikkia muita ihmisiä\nnenästä, Sinä lopulta jossain määrin puijaat itseäsikin, ja herkeämättä\npeijaamasta muita, olet Sinä päästänyt mielikuvituksesi pitämään Sinua\nitseäsi pilkkanaan. Älä siinä punastele, miekkonen — Sinä olet oppinut\nja Sinun tulee saada klassillista lohdutusta:\n\n    »Ne quisquam Ajacem possit superare nisi Ajax.\n\n»Vain Sinä itse olisit kyennyt pettämään sinunlaisesi veijarin — ja\nSinä olet siinä sivussa pettänyt koko Ruusuristin veljeskunnan — jonka\njäsenistä ei kukaan ollut niin syventynyt kaikkiin salaisuuksiin kuin\nSinä. Mutta kuuleppas, mitä kuiskaan korvaasi: Jos Sussexin lihaliemeen\nsekoitettu höyste olisi vaikuttanut varmemmin, olisin minä saanut\nparempia ajatuksia Sinun kemiallisista tiedoistasi, joista nyt niin\nkerskailet.»\n\n»Sinä olet paatunut konna, Varney», vastasi Alasco; »Monet suorittavat\nsellaisia töitä, mutta eivät sentään uskalla niistä puhua.»\n\n»Ja monet puhuvat niistä, mutta eivät sentään uskalla niitä suorittaa»,\niski Varney; »mutta älä raivostu — en tahdo haastaa kanssasi riitaa —\njos sen tekisin, täytyisi minun elää pelkillä kananmunilla kokonainen\nkuukausi, sillä vain niitä uskaltaisin syödä pelkäämättä. Selitähän\nminulle, miksi taitosi petti juuri tässä tärkeässä asiassa?»\n\n»Sussexin kreivin kohtalonselitys osoittaa», sanoi tähtien tulkki,\n»että koska nousemisen merkki on palamistilassa —»\n\n»Hiiteen tuo siansaksasi», käski Varney; »luuletko Sinä nyt puhuvasi\nkreivin kanssa?»\n\n»Minä pyydän anteeksi», vastasi vanhus, »ja vannon tuntevani vain yhden\nainoan lääkkeen, joka olisi voinut pelastaa Sussexin kreivin hengen;\nja koska ei Englannissa ole ainoatakaan elävää ihmistä, joka tuntisi\nvastamyrkyn, paitsi minua itseäni — ja koska lisäksi sen valmisteita,\nerittäinkin yhtä, on melkein mahdoton saada, täytyy minun väkisinkin\nuskoa hänen pelastumisensa johtuneen sellaisesta keuhkojen ja muiden\nelimien rakenteesta, ett'ei moista ole vielä tavattu hajoovassa\ntomukasassa.»\n\n»Olen kuullut puhuttavan eräästä puoskarista, jonka piti häntä\ntohtoroineen», sanoi Varney hetkisen mietittyään. »Oletko varma, ett'ei\nEnglannissa ole ainoatakaan ihmistä, joka tuntisi salaisuutesi?»\n\n»Oli yksi mies», vastasi ukko, »entinen palvelijani, joka on voinut\nsen minulta varastaa sekä lisäksi pari kolme muuta taitotemppua.\nMutta rauhoittukaa, herra Varney, oveluuteeni ei kuulu päästää\nmoisia poropeukaloita sotkemaan asioitani. Hän ei urki enää mitään\nsalaisuuksia, sen minä takaan; sillä kuten minä lujasti uskon,\nlensi hän taivaaseen tulisen lohikäärmeen siivillä. — Rauha olkoon\nhänelle! — Mutta onko siellä uudessa piilopaikassa edes työhuonetta\nkäytettävissäni?»\n\n»Kokonainen työpaja, ukkoseni», ilmoitti Varney; »sillä muuan\nkunnianarvoisa munkki-isä, joka mielellään soi sijaa ankaralle\nHeikki-kuninkaalle ja muutamille hänen hovikoilleen, parisenkymmentä\nvuotta sitten, omisti täydelliset kemistin kojeet, mitkä hänen oli\npakko jättää seuraajilleen. Siellä saat Sinä sitten askarrella ja\nsulatella ja puhallella ja keitellä ja monistella, kunnes viheriä\nlohikäärme muuttuu kultaiseksi hanheksi, tai miten veljeskuntasi uusin\nlauseparsi nyt kuuluneekaan.»\n\n»Olet oikeassa, Varney», sanoi kullantekijä hampaitaan kiristellen. —\n»Olet oikeassa, niin suuresti kuin oikeutta ja järkeä halveksitkin.\nSillä mitä Sinä nyt puhut piloillasi, saattaa olla muuttunut\ntäydeksi todeksi ennen kuin jälleen tapaamme. Jos muinaisten aikojen\nsuurimmat viisaat olisivat lausuneet totuuden — jos meidän päiviemme\noppinein mies olisi sen oikein käsittänyt — jos minua olisi\nkaikkialla, missä olen matkustanut: Saksassa, Puolassa, Italiassa\nja kaukaisessa Tartariassa pidetty tietäjänä, jolle luonto on\npaljastanut hämärimmätkin salaisuutensa — jos minä olisin päässyt\nselville juutalaisen salatieteen pulmallisimmistakin merkeistä ja\ntunnussanoista, niin että synagogan harmaapartaisinkin vanhus lakaisisi\nportaat edestäni puhtaiksi — jos kaikki tämä olisi tapahtunut, ja jos\nolisi jäljellä enää vain yksi askel — pienen pieni askel minun pitkän,\nsyvän, pimeän maanalaisen uurrokseni ja sen valonloimotuksen välillä,\njoka näyttää luonnon vaalimassa kauneimpia, mahtavimpia luomiaan\nniiden kehdossa — yksi askel riippuvaisuuden ja ehdottoman vallan\nvälillä — yksi askel köyhyyden ja sellaisen rikkauden ylenpalttisuuden\nvälillä, ett'ei maa ilman tätä jaloa salaisuutta saa niin suurta\nkultamäärää kerätyksi kaikista vanhan tai uuden maailman kaivoksista\n— jos näin olisi, niin eikö ole luonnollista, että minä uhraan\nsellaiselle tarkoitusperälle koko vastaisen elämäni ja koetan vapauttaa\nsen siksi lyhyeksi uurastavan kärsivällisyyden ajaksi, mikä minulla\non vielä jäljellä, siitä suosikkien ja näiden suosikkien alhaisesta\nriippuvaisuudesta, jonka orjuuteen minä nyt olen joutunut?»\n\n»Hyvä! hyvä! kunnon isäseni», pilkkasi Varney tavallinen ivahymynsä\nhuulillaan; »mutta koko tämä viisaudenkiven lähestyvä keksintö ei\npuijaa ainuttakaan kolikkoa Leicesterin kreivin taskusta, ja vielä\nvähemmän Rikhard Varneyn. — Me vaadimme maallista, näkyvää ja tuntuvaa\npalvelusta, ukkoseni, emmekä huoli siitä, ketä Sinä muutoin kykenet\npettämään järjettömillä puoskarinpuheillasi.»\n\n»Poikani Varney», sanoi kullantekijä, »epä-usko, joka ympäröi Sinua\nkuin kylmä sumu, on himmentänyt Sinun muutoin terävän järkesi\nhavaitsemasta sitä, mikä muuttuu rikkiviisaalle vain kompastuskiveksi,\nmutta mikä paljastaa sille, joka nöyryydessä tietoa etsii, niin\nselvän opetuksen, että tarkkaamattominkin sen huomaa. Etkö luule\nihmisen taidolla olevan keinoja täydentää luonnon vajanaisia tuotteita\npyrkimyksessään muodostamaan kalliita metalleja, koska me voimme\nparantaa muitakin menettelytapoja, kuten hautomista, tislaamista,\nkäymistä ja muita samanlaisia yleisiä ilmiöitä, joiden avulla me\nherätämme eloa tunnottomaan munaan, luomme puhtautta ja elinaineita\ninhoittavista jätteistäkin ja panemme jähmeän, liikkumattoman nesteen\nporeina kuohumaan?»\n\n»Minä olen kuullut kaiken tuon ennenkin», sanoi Varney, »ja minun\nsydämeni on vahvasti paatunut tuollaiselle kerskailulle siitä asti, kun\nminä tuhlasin kaksikymmentä oivallista kultakolikkoa — mutta olipa\nsentään järkeni silloin vielä lapsenkapaloissaan — suurta tietoa\nsaavuttaakseni ja kun ne kaikki, Jumala paratkoon, haihtuivat _in\nfumo_. Siitä hetkestä lähtien, jolloin minä maksoin nämä oppirahani,\nhalveksin minä kullantekotaitoa, tähtienselitystä, käsi-ennustusta ja\nkaikkia muita salatemppuja, ja vaikka ne olisivat niin salaisia ja\nniin mahtavia kuin horna itse, eivät ne enää saa kukkaroni nauhoja\nheltiämään. Mutta minä en, hitto vieköön, halveksi ensinkään Pyhän\nNikolain mannaa, enkä voi tulla toimeen ilman sitä. Ensi toimenasi\nsiellä pienessä syrjäisessä piilopaikassasi on valmistaa sitä jonkun\nverran; sitten saat tehdä kultaa niin paljon kuin haluat.»\n\n»Minä en valmista enää hituistakaan sitä ainetta», virkkoi kullantekijä\npäättävästi.\n\n»Sitten», vastasi tallimestari, »hirtetään Sinut sen hitusen takia,\nmitä jo olet valmistanut, ja niin olisi se suuri salaisuus mennyt\nihmiskunnalta hukkaan ikipäiviksi. — Älä tee maailmalle niin suurta\nvahinkoa, ukkoseni, vaan taivu ennemminkin kohtaloosi ja valmista\nmeille pari unssia samaa ainetta, vain sen verran, että se riittää\nkorkeintaan kahdelle henkilölle, niin että sitten saat lopun ikäsi\nrauhassa keksiä sitä yleislääkettä, joka pyyhkäisee kaikki kuolevaisten\ntaudit tiehensä yhdellä kertaa. Reipastuppas nyt, Sinä vakava, oppinut,\nynseän alakuloinen narri! Etkö Sinä kerran jutellut minulle, että\nkohtuullinen määrä sitä Sinun ainettasi vaikuttaa hyvin lievästi,\nett'ei se ole mitenkään erikoisemmin vaarallista ihmisruumiille,\nvaan että se saa aikaan mielen masennusta, kuvotusta, päänsärkyä,\nhaluttomuutta paikan vaihtamiseen — aivan sellaisen mielentilan, joka\nestäisi linnun lentämästä häkistä, vaikka ovi olisikin jäänyt auki?»\n\n»Niin olen sanonut, ja se on totta», vastasi kullantekijä; »sellainen\non sen vaikutus, ja lintu, joka nauttii sitä soveliaan määrän, on\nnuokkuva koko kauniin vuodenajan orrellaan, ajattelemattakaan vapaata\nsinitaivasta tai kaunista viheriätä metsää, vaikka edellistä valaisevat\nnousevan auringon säkeet ja vaikka jälkimäinen raikuu kaikkien sen\nsiivekkäiden asujanten kevätlaulusta.»\n\n»Eikä henki ole vaarassa?» kysyi Varney hieman levottomana.\n\n»Ei, kunhan ei vain mennä oikean määrän ja mitan yli, ja kunhan on\naina lähellä joku, joka tuntee mannan ominaisuudet, tarkkaa oireita ja\nauttaa tarvittaessa.»\n\n»Sinä saat hoitaa koko yritystä», sanoi Varney; »palkkiosi on oleva\nruhtinaallinen, jos suoritat kaikki oikealla ajalla, pysyt sanassasi,\netkä mittaa ainettasi niin runsaasti, että sen hempukan terveys\njoutuisi siitä kärsimään — muutoin tulee rangaistuksesikin olemaan\nyhtä esimerkillinen.»\n\n»Sen hempukan terveys!» kertasi Alasco; »naiseenko minun siis pitääkin\nkoetteleman taitoani?»\n\n»Ei, Sinä pöllöpää», vastasi Varney, »enkö minä jo sanonut Sinulle,\nettä se oli lintu — pyydystetty hamppuvarpunen, jonka piipitys\npysäyttäisi haukankin keskelle iskuaan? — näenpä silmiesi säkenöivän,\nja minä tiedän, ett'ei partasi todellisuudessa ole aivan niin valkea\nkuin miksi Sinä olet sen tehnyt — sen Sinä ainakin olet kyennyt\nmuuttamaan hopeaksi. Mutta huomaa hyvin: hänestä saat Sinä pitää\nhyppysesi erossa. Tämä häkkiin suljettu lintu on hyvin rakas eräälle\nmiehelle, joka ei siedä kilpailua ja vielä vähemmän Sinun kilpailuasi,\nja sen terveydestä täytyy ennen kaikkea pitää huolta. Mutta nyt on sitä\nkäsketty saapumaan noihin Kenilworthin juhliin; ja on hyvin toivottavaa\n— hyvin tärkeätä — aivan välttämätöntä, ett'ei se lennä sinne. Näistä\nsyistä ja niiden perusteluista ei sen tarvitse tietää mitään, vaan\non kaikki toimitettava niin, että juuri hänen oma tahtonsa näyttää\nvastustavan kaikkia hänen kotiin jäämistään estäviä seikkoja.»\n\n»Sehän nyt on luonnollista», sanoi kullantekijä, huulillaan omituinen\nhymy, joka muistutti enemmän ihmisilmettä, kuin se välinpitämätön ja\nkohteeton sävy, joka tähän asti oli hänen kasvoillaan väikkynyt ja\njoka näytti kokonaan suuntautuneen johonkin etäiseen, todellisesta\nympäristöstä huolimattomaan maailmaan.\n\n»Niin on», vastasi Varney; »Sinä kai ymmärrät hyvin naisia, vaikka\nlieneekin pitkä aika siitä kun lähemmin seurustelit heidän kanssaan.\n— Hyvä, sitä hempukkaa ei siis saa vastustaa, mutta hänen mieltänsä\nei myöskään tule kokonaan noudattaa. Ymmärrä minut oikein — pieni\npahoinvointi, joka riittää poistamaan halun lähteä muuanne ja joka\npakottaa ne Sinun viisaan veljeskuntasi jäsenet, joita ehkä haetaan\napuun, määräämään hänet rauhallisesti pysymään alallaan, siinä lyhyesti\nsanottuna se pieni palvelus, jota tullaan pitämään suurena ja sen\nmukaisesti palkitsemaan.»\n\n»Minua ei siis vaadita käymään käsiksi Elämän piiriin?» kysyi\nkullantekijä.\n\n»Päinvastoin: Sinut hirtetään, jos sen teet», ilmoitti Varney.\n\n»Mutta minun tulee saada toimia oman pääni mukaan ja minun\npiiloutumistani tai pakoani on kaikin tavoin avustettava, jos sattuisin\ntulemaan ilmi.»\n\n»Kaikki, kaikki myönnetään, Sinä epäuskoinen, joka epäilet kaikkea\nmuuta paitsi kullantekotaidon mahdottomuuksia. — Minä Sinä ukkoseni\nminua oikeastaan pidät?»\n\nVanhus nousi, otti kynttilän ja astui sitä nurkkaa kohti, mistä\novi johti siihen pieneen makuuhuoneeseen, joka oli hänelle varattu\nyösijaksi. — Ovella kääntyi hän ympäri ja kertasi hitaasti Varneyn\nkysymyksen, ennen kuin vastasi siihen. »Minäkö minä Sinua pidän,\nRikhard Varney? — Peloittavampana paholaisena kuin olen itsekään\nollut. Mutta minä olen joutunut Sinun pauloihisi ja minun täytyy\npalvella Sinua määrä-aikani loppuun.»\n\n»Hyvä, hyvä», vastasi Varney kerkeänä, »ole jalkeilla aamun\nsarastaessa. Saattaahan käydä niinkin, ett'emme tarvitse lainkaan Sinun\nrohtoasi. — Älä tee mitään, ennen kuin minä tulen itse käymään siellä.\n— Mikael Lambourne kuljettaa Sinut määräpaikkaasi.»\n\nKuultuaan salatieteilijän sulkevan ovensa ja telkeävän sen\nhuolellisesti sisäpuolelta, hiipi Varney sen luo ja salpasi sen yhtä\nhuolellisesti ulkopuolelta ja otti avaimen lukosta, mutisten itsekseen:\n»Peloittavampiko muka kuin Sinä, Sinä myrkynsekoittaja, puoskari\nja noita! Ell'et Sinä ole oikein pirun perintö-orjia, niin voi sen\nselittää vain siten, ett'ei se huoli sellaisesta opetuslapsesta! —\nMinä olen kuolevainen ihminen ja koetan kuolevaisten tavallisilla\nkeinoilla tyydyttää intohimojani ja edistää suunnitelmiani — Sinä olet\nitsensä helvetin alamainen. — Ho, hoi, Lambourne!» huusi hän toisesta\novesta, ja Mikael kompuroi esiin punoittavin poskin ja huojuvin askelin.\n\n»Sinä olet juovuksissa, roisto!» karjaisi Varney hänelle.\n\n»Epäilemättä, jalo herra», vastasi hämmästymätön Mikael, »me\nolemme kaikki kallistelleet maljoja päivän kunniaksi ja korkeasti\nkunnioitettavan Leicesterin kreivin ja hänen urhean tallimestarinsa\nterveydeksi. — Juovuksissa! Puukot ja tupet! Joka sellaisena iltana\nkieltäytyy tyhjentämästä koreata maljatusinaista, on kurja raukka ja\nmaanmuna ja mitä muuta tahansa, ja hänet pakotan minä nielemään kuusi\ntuumaa tikariani!»\n\n»Kuule nyt, heittiö», sanoi Varney, »selkiä heti paikalla — minä\nkäsken. Minä tiedän Sinun voivan päästä humalastasi yhtä helposti kuin\nnarrin kaavustaan, jos vain tahdot; ja ell'et pääsisi, niin sen pahempi\nSinulle.»\n\nLambourne painoi päänsä alas, poistui huoneesta ja palasi jälleen\nparin, kolmen minuutin kuluttua kasvot rauhallisina, tukka kammattuna,\npuku järjestettynä ja niin muuttuneena äskeisestä ulkomuodostaan, että\nolisi luullut koko miestä uudeksi.\n\n»Oletko nyt järjilläsi ja ymmärrätkö, mitä sanon?» kysyi Varney\nankarasti.\n\nLambourne kumarsi myöntävästi.\n\n»Sinun täytyy lähteä kohta Cumnorin linnaan tuon kunnianarvoisan\ntietoniekan kanssa, joka nukkuu tuolla pienessä holvihuoneessa. Tässä\non avain, jotta voit herättää hänet ajoissa. Ota toinen luotettava\nmies mukaasi. Kohtele ukkoa hyvin matkalla, mutta älä päästä häntä\nkäsistäsi — ammu hänet, jos hän yrittää pakoon, minä vastaan\nkaikesta. Fosterille viet minulta kirjeen. Tohtorin tulee asua niissä\nalakerroksen huoneissa pihan itäpuolella ja hän saa vapaasti käyttää\nsitä vanhaa työpajaa ja kaikkia sen kojeita. — Hän ei saa päästä\nmihinkään yhteyteen armollisen rouvan kanssa, ell'en minä erikoisesti\ntoisin määrää — häntä saattaisivat huvittaa ukon silmänkääntäjätemput.\nSinä odotat Cumnorin linnassa lähempiä ohjeitani; ja jos henkesi on\nSinulle kallis, karta olutpenkkiä ja viinapulloa. Ainoakaan henkäys,\nminkä vedät Cumnorin linnassa, ei saa sekoittua yhteiseen ilmaan.»\n\n»Riittää, armollinen herra — kunnioitettava herrani, tarkoitin sanoa\n— ja pian, toivoakseni, kunnioitettava ritarillinen herrani. Te\nannoitte minulle ohjeeni ja valtakirjani; — minä olen noudattava\nedellisiä, enkä käyttävä jälkimäistä väärin. — Olen satulassa aamun\nsarastaessa.»\n\n»Tee niin, ja koeta ansaita suosioni. — Seis — ennen kuin menet,\ntäytä maljani — ei siitä pullosta, mies», kun Lambourne aikoi kaataa\npullosta, jonka Alasco oli jättänyt puolilleen, »hae uusi.»\n\nLambourne totteli, ja Varney, huuhdeltuaan suunsa viinillä, tyhjensi\ntäysinäisen maljan ja mutisi lamppua ottaessaan ja makuuhuoneeseensa\nmennessään: »Se on kummallista — minä olen yhtä vähän kuin kuka\ntahansa mielikuvituksen orja, mutta minä en voi puhua pariakaan\nminuuttia tuon Alasco-lurjuksen kanssa luulematta suutani ja keuhkojani\narsenikkihöyryjen saastuttamiksi — hyi olkoon!»\n\nHän poistui huoneesta. Lambourne jäi juomaan siemauksen juuri\navatusta pullosta. »Se on Pyhän Johanneksen Vuorelta», päätteli hän,\npysähtyessään keskellä kulausta nauttimaan sen hyvästä mausta, »ja\nsiinä on oikea orvokin tuoksukin. Mutta nyt minun täytyy lakata,\nsaadakseni juoda sitä kerran niin paljon kuin haluttaa.» Ja hän kaatoi\nkurkkuunsa pikarillisen vettä vaimentamaan reininviinin huuruja,\nvetäytyi hitaasti ovea kohti, pysähtyi ja, havaiten kiusauksen\nvastustamattomaksi, astui nopeasti takaisin ja otti uuden pitkän\nsiemauksen suoraan pullosta, muodollisuuksien vaatimaa maljaa\nkäyttämättä.\n\n»Ell'ei minulla olisi tätä kirottua tapaa», nikotteli hän, »voisin minä\nkiivetä yhtä korkealle kuin Varneykin. Mutta kiipeäppäs nyt, kun koko\nhuone pyörii silmissäsi kuin kirkon kukko! Toivoisinpa, että matka\nkädestäni suuhun olisi pitempi tai tie hankalampi! — Mutta huomisesta\nalkaen juon minä vain vettä — vain silkkaa vettä.»\n\n\n\n"]