[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQrn7JsyBzbvvAGN2MJf_bmJkWt5Ka8e_qxQyq5Jph98":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2995,"Kenilworth III-IV","Scott, Walter",1771,1832,"2995-scott-walter-kenilworth-iii-iv","2995__Scott_Walter__Kenilworth_III-IV",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1821,1913,72254,481810,false,42404,[24,25,26,27,28],"Dudley, Amy Robsart, Lady, 1532?-1560 -- Fiction","Great Britain -- History -- Elizabeth, 1558-1603 -- Fiction","Historical fiction","Kenilworth Castle (Kenilworth, England) -- Fiction","Leicester, Robert Dudley, Earl of, 1532?-1588 -- Fiction",[30,31,32],"British Literature","Historical Novels","Novels","\"Kenilworth III-IV\" by Walter Scott is a historical romance novel first published in 1821. Set in Elizabethan England, it follows the secret marriage between the ambitious Earl of Leicester and Amy Robsart. While the Earl courts Queen Elizabeth's favor, his wife remains hidden away, her existence a dangerous secret that could destroy his rise to power. As intrigue deepens at Kenilworth Castle, loyal friends attempt rescue while a ruthless steward pursues his own dark designs, leading toward a tragic revelation. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",294,"Elisabet I:n valtakauden Englantiin sijoittuva historiallinen romaani kertoo Leicesterin jaarli Robert Dudleyn ja Amy Robsartin salaisesta avioliitosta. Kunnianhimon ja rakkauden välillä kamppaileva jaarli pyrkii säilyttämään kuningattaren suosion, mikä johtaa kohtalokkaisiin juonitteluihin Kenilworthin linnassa.","Walter Scottin 'Kenilworth III-IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2995. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KENILWORTH III-IV\n\nKirj.\n\nWalter Scott\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nVihtori Lehtonen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nI Luku.\n\n\n    _Pistooli_.\n    Tuon viestiä ja verratonta uutta,\n    Iloa auvoista ja kulta-aikaa.\n\n    _Falstaff_.\n    Mutta, hyvä mies, ilmoitahan niitä\n    sitten tämän maailman ihmisten tavalla.\n\n    _Pistooli_.\n    Pois hiiteen maailma ja maailman lapset.\n    Ma puhun Afrikaa ja kulta-aikaa.\n\n        _Henrik Neljäs. — Jälkimäinen osa_.\n\nCumnorin »Mustan Karhun» vierastupa, minne tarinamme näyttämö\njälleen siirtyy, saattoi sinä iltana, josta nyt tulee olemaan puhe,\nylpeillä tavallista taajemmasta juomaveikkojen joukosta. Jossakin\nlähitienoilla oli ollut markkinat, ja Abingdonin rihkamakauppias sekä\nuseat muut henkilöt, jotka lukija jo tietää Giles Goslingin ystäviksi\nja liiketuttaviksi, olivat jo muodostaneet vanhan piirinsä iltatulen\nympärille ja syventyneet pohtimaan päivän kuulumia.\n\nMuuan eloisa, toimelias, iloinen veitikka, jonka tavaramytty ja\ntamminen, asiaankuuluvasti messinkiheloin koristettu kyynäräkeppi\nilmaisivat Autolycuksen ammattitoveriksi, veti suuren osan huomiota\npuoleensa ja toi merkittävän lisän illan yhteiseen iloon. Silloiset\nkulkukauppiaat olivatkin, se muistettakoon, paljon tärkeämpiä\nhenkilöitä kuin nykypäivien huonontuneet ja turmeltuneet kamasaksat.\nNäiden kierteleväin reppumiesten hallussa oli maakauppa, erittäinkin\nnaisten hienompain pukutarpeiden myynti, melkein kokonaan; ja\nkun tuollainen saksa pääsi niin pitkälle, että sai kulkea omalla\nkuormahevosellaan, oli hän hyvin huomattava henkilö, jonka seuraa ei\nhalveksinut varakkainkaan vuokramies eikä vapaatalollinen, minkä hän\nvaelluksillaan tapasi.\n\nKulkukauppias, joka nyt on puheemme esineenä, otti siis tehokkaasti\nja kaikkien yhteiseksi mielihyväksi osaa siihen raikuvaan ilonpitoon,\njosta Cumnorin kuuluisan »Mustan Karhun» kattohirret tärisivät.\nHänellä oli aina varalla siro hymy kauniille neiti Cicelylle, leveä\nnauru isännälle ja pistos meluavalle mestari Goldthredille, joka\ntosiaankin ilman omaa suosiollista tarkoitustaan oli illan yleisenä\nivanesineenä. Kulkukauppias ja hän olivat sotkeutuneet syvälliseen\nväittelyyn espanjalaisten varsisukkien ja mustien gascognelaisten\nsäärysten keskinäisestä etevämmyydestä, ja isäntä oli juuri iskenyt\nvieraille silmää, ikäänkuin sanoakseen: »Nyt saadaan kohta hauskaa,\nhyvät herrat», kun pihalta alkoi kuulua hevosten kavioiden kopinaa\nja tallirenkiä tarkoittavia, uusimmilla muodinmukaisilla kirouksilla\nvahvistettuja huutoja. Ja ulos rynkäsivät Will Varsanharjaaja,\nJussi Juomanlaskija ja koko majatalon sotajoukko, joka oli hiipinyt\nasemiltaan siepatakseen edes pienen sirusen vieraiden kesken\nvallitsevasta ilosta. Pihalle keikkui myös pyylevä isäntä, ottaakseen\nsoveliaasti uusia vieraitaan vastaan ja palasi pian takaisin,\njohdattaen tupaan omaa arvoisaa sisarenpoikaansa, Mikael Lambournea,\njoka oli vahvasti juovuksissa ja joka kuljetti tähtienselittäjää\nmatkassaan. Alasco, vaikka hän yhä olikin pieni äijänkäppärä,\noli kuitenkin vaihtamalla pitkän mekkonsa ratsastuspukuun,\nsiivoamalla partaansa ja kulmakarvojaan ja muilla sentapaisilla\nkeinoilla vähentänyt ainakin parisenkymmentä vuotta otaksuttavasta\nijästään, näyttäen nyt vilkkaalta kuuskymmenvuotiaalta ukolta,\ntai hiukan vanhemmalta. Hän oli tällä hetkellä ilmeisesti levoton\nja tuskissaan, ja oli hartaasti pyytänyt Lambournea, ett'eivät he\npoikkeaisi majataloon, vaan matkustaisivat suoraan määräpaikkaansa.\nMutta Lambourne ei sietänyt neuvoja. »Äyriäisen ja kauriin ja koko\ntaivaallisen sotajoukon nimessä!» karjui hän — »sekä kaikkien niiden\ntähtien nimessä, joiden nämä minun siunatut silmäni ovat nähneet\npaistavan etelän taivaalla ja joiden rinnalla nämä pohjoisten maiden\ntuikuttajat ovat vain penninkynttilöitä, minä en rupea epäkohteliaaksi\nkenenkään oikkujen takia. — Minä poikkean kun poikkeankin tänne\ntervehtimään arvoisaa enoani. — Lempo soikoon, pitäisikö minun unohtaa\nkunnon heimolaiseni ja ystäväni! — Gallona parasta viiniänne, eno, ja\npankaa se kiertämään jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! — Hä! Eikös\nruveta kilistämään yhdessä ja hieman lämmittämään vanhan ystävyytemme\njuuria? — Eikös ruvetakin kilistämään, vai?»\n\n»Varsin mielelläni, sukulaiseni», vastasi isäntä, joka ilmeisesti\nhalusi päästä hänestä eroon niin pian kuin mahdollista; »mutta onko\nSinussa miestä maksamaan kaiken tämän kelpo nesteen?»\n\nTämä kysymys olisi masentanut monenkin iloisen ryypiskelijän\ninnostuksen, mutta Lambournen aikomusta ei se kyennyt järkähyttämään.\n»Epäilläänkö täällä, jaksanko minä maksaa?» komeili hän ja veti\nkourallisen kulta- ja hopearahoja näkyviin; »epäile ennen, eno,\nMeksikoa ja Perua — epäile kuningattaren aarre-aittaa — Jumala hänen\nmajesteettiansa varjelkoon! — Hän on hyvän herrani hyvä valtijatar.»\n\n»Mainiota, sukulainen», virkkoi isäntä, »minun toimenani on myydä\nviiniä kaikille, jotka jaksavat maksaa. — Hoi, Jussi Juomanlaskija,\ntee, mitä virkaasi kuuluu. — Mutta toivoisinpa osaavani ansaita rahaa\nyhtä helposti kuin Sinä, Mikko.»\n\n»Kuules nyt, eno», vastasi Lambourne, »minä kerron Sinulle pienen\nsalaisuuden — näetkös tuossa tuota vanhaa äijänkörriä? Hän on niin\nvanha ja kuivettunut lastu, ett'ei piru ikinä heittänyt parempaa\npätsiinsä — ja kuitenkin, eno, näin meidän kesken puhuen — hänellä\non koko Potosi tuossa aivokopassaan. — Lempo soikoon! Hän päästelee\nhyppysistään rahanpyöryväisiä nopeammin kuin minä kurkustani kirouksia.»\n\n»Minäpä en haluaisi ainuttakaan hänen pyöryväistään pussiini, Mikael»,\nvirkkoi isäntä; »minä tiedän kyllä, mikä leikki siitä alkaa, kun\nväärennetään kuningattaren kolikoita.»\n\n»Sinä olet aasi, eno, niin paljon ikää kuin onkin niskassasi. — Älä nyi\nnuttuni liepeistä, tohtori. Sinä olet aasi Sinäkin kaiken muun lisäksi\n— ja kun te nyt molemmat olette aaseja, ilmoitan minä puhuneeni vain\nvertauskuvallisesti.»\n\n»Oletteko Te hullu?» vaikeroi ukko; »onko Teihin mennyt itse\npaholainen? — emmekö voi jatkaa matkaamme, vetämättä puoleemme kaikkien\nihmisten huomiota?»\n\n»Jaa että kuinka?» kysyi Lambourne; »Sinä erehdyt nyt kokonaan — kukaan\nei uskalla katsella Sinua ilman minun lupaani. — Seitsemän taivaan\nnimessä, hyvät herrat, jos joku teistä rohkenee töllistellä tätä vanhaa\nukkoa tässä, kaivan minä silmät hänen päästään tikarillani! — Kas\nniin, istu nyt, vanha ystävä, ja ole iloinen — nämä herrat tässä ovat\ntuttujani — vanhoja tovereitani, eivätkä kavalla ketään.»\n\n»Eiköhän Sinun olisi parempi siirtyä yksityiseen huoneeseen,\nsisarenpoikani?» toimitti Giles Gosling; »Sinä puhut hiukan outoja»,\nlisäsi hän, »ja täällä on urkkijoita joka taholla.»\n\n»Minä välitän niistä viisi», vastasi Mikael mahtavana — »urkkijoita?\npyh! — Minä olen jalon Leicesterin kreivin palveluksessa. — Tässä tulee\nviini. — Täytä kaikkien maljat, viinuri! Kunnon kulaus Englannin kukan,\njalon Leicesterin kreivin terveydeksi! Minä sanon, jalon Leicesterin\nkreivin terveydeksi! Joka ei siihen maljaan vastaa, on Sussexin\nsikoja ja hänen täytyy juoda se polvillaan, tai lohkaisen minä hänen\nreisilihansa ja savustan ne liikkiönä!»\n\nEi kukaan jättänyt vastaamatta niin kauhein uhkauksin esitettyyn\nmaljaan; ja Mikael Lambourne, jonka humala ei tietystikään vähentynyt\ntästä uudesta kurkun kastelusta, jatkoi samaa hurjaa meteliänsä,\nuudistaen tuttavuuttaan niiden vieraiden kanssa, jotka hän ennestään\ntunsi ja saaden osakseen kohtelua, missä oli nyt jonkunverran\nkunnioitustakin, mutta hyvin paljon pelkoa; sillä suosikkikreivin\nhalvinkin palvelija, erittäinkin jos hän oli sellainen mies kuin\nLambourne, herätti, ja hyvällä syyllä, molempia tunteita.\n\nSillä välin oli ukko, nähtyään oppaansa noin tajuttomassa tilassa,\nheittänyt kaiken enemmän riitelemisen hänen kanssaan, istuutunut\nhuoneen pimeimpään soppeen, tilannut pienen annoksen viiniä, jonka\nääressä hän näytti torkuskelevan, siten vetääkseen puoleensa yleistä\nhuomiota niin vähän kuin mahdollista ja välttääkseen pienintä\nliikahdustakin, joka voisi johdattaa hänen olemassa-olonsa hänen\nmatkatoverinsa mieleen, tämän siinä sydämellisesti tutustellessa vanhan\nystävänsä Abingdonin Goldthredin kanssa.\n\n»Älä usko enää minua koskaan, uljas Mikko», pauhasi rihkamakauppias,\n»ell'en minä ilostunut yhtä suuresti Sinut nähtyäni kuin minä\nilostun nähdessäni vilauksenkin ostajieni rahoista! — Nythän Sinä\nvoit vallan helposti hankkia ystävällesi soveliaan paikan jossakin\nnaamionäytelmässä tai muussa juhlatouhussa, Mikko; niin, taikka, sehän\nnyt on ainakin selvää, Sinä saatat kuiskata korkeasti kunnioitettavan\nherra kreivin korvaan, kun se jalo herra sattuu näille main ja\ntarvitsee espanjalaista kaularöyhelöä tai muuta sen tapaista — Sinä\nsaatat kuiskata hänen korvaansa: 'Täällä asuu muuan vanha ystäväni,\nnuori Laurentius Goldthred Abingdonista, hänellä on kovin hyviä\ntavaroita, kuten: liinakangasta, silkkiharsoa, hienointa Belgian\npalttinaa ja niin poispäin — niin, ja sitten voit sanoa, että hän on\nniin pulska poika päälle kaupan, ett'ei pulskempaa koko Berkshiressä,\nja että kyllä hän toimittaa Hänen Korkeutensa asiat reilusti siinä\nmissä joku toinenkin kyynäräkepin kantaja; niin, ja sitten voit sanoa\n—'»\n\n»Minä voin sanoa sata sen penteleen valetta lisäksi, mokomakin\nkamasaksa», puhkesi Lambourne vastaamaan; »ei suinkaan sitä nyt auta\narkailla paria hyvää sanaa kunnon ystävän lukuun!»\n\n»Saas tästä, Mikko, juon terveydeksesi kaikesta sydämestäni», sanoi\nrihkamakauppias; »Sinähän osaatkin tässä selittää, mikä se nyt on\noikein tosiaan muotina nykymaailman aikaan. — Tässä oli juuri äsken\nmuuan tolvana kauppiaakseen, joka kirkui vanhanaikaisia espanjalaisia\nvarsisukkia gascognelaisia sääryksiä paremmiksi, vaikka sen nyt\nsokeakin näkee, kuinka etevästi nuo ranskalaiset vehkeet vaatettavat\nsäärtä ja polvea, ne kun on koristettu erivärisin nauhoin ja heltuin ja\npumpuloin.»\n\n»Mainiosti, mainiosti ne sopivatkin», vastasi Lambourne; »ja kuitenkin\non tuo Sinun koipiparkasi, vaikka siihen onkin ripustettu noin paksut\nkasat röyhellettyä palttinaa ja harsokangasta, kuin ämmän kehrävarsi,\njosta puolet pellavaa on kiskottu langaksi!»\n\n»Enkö minä sitä jo sanonut!» kiljui rihkamakauppias, jonka matalat\naivot nyt myöskin alkoivat joutua kokonaan tulvan valtaan; »minne se\nnyt meni se kauppias-roisto? — tässähän oli luullakseni ihan äsken\nsellainen kauppias, tuota — Isäntä, minne helvettiin se kamasaksa\njoutui?»\n\n»Sinne, missä kaikkien järkevien ihmisten pitäisi jo oleman tähän\naikaan päivästä, mestari Goldthred», vastasi Giles Gosling; »hän\nnousi huoneeseensa, laskee siellä paraillaan tämän päivän myyntiä ja\nvalmistautuu huomisiin kauppoihin.»\n\n»Hirttäkää se mies, mokomakin kehno tolvana!» käski Goldthred;\n»tekisipä saakeli soikoon kunnon työn se, joka hieman keventäisi hänen\ntavaramyttyään, — tuollainen patikkalurjusten lauma kiertää maat ja\nmantereet ja tekee paljasta vahinkoa seudun vakinaisille kauppiaille.\nMutta onpa vielä kelpo poikia Berkshiressä, isäntä — kyllä se Teidän\nreppusaksanne tapaa miehensä Maiden Castlessa, siitä saatte olla varma!»\n\n»Jokohan?» vastasi isäntä nauraen; »joka hänet tapaa, tapaa myös\nmiehensä — se veitikka ei ole aivan eilisen teeren poikia hänkään.»\n\n»Eikö ole?» pääsi Goldthredilta.\n\n»Ei niin olekaan», vahvisti isäntä; »hänhän näyttää, koira\nvieköön, yhtä väkevältä kuin sekin kelpo reppuri, joka kerran niin\nperinpohjaisesti löylytti Robin Hoodia, kuten vanhassa laulussa\nsanotaan:\n\n    »Robin Hoodpa nyt paljasti miekkansa,\n    Mittansa reppuri vaan;\n    Ja sai rosvo niin reimasti loikkiinsa,\n    Ett'ei kestänyt seisaallaan.»\n\n»Hiiteen se konna, lähettäkää hänet matkaansa», haasteli\nrihkamakauppias; »jos hän on sellainen voimanpesä kuin sanotte, niin\neipä taitaisi isosti hyödyttää rehkiminen hänen kanssaan. — Mutta\nkuuleppas, Mikko — kunnon Mikkoseni — mitenkä jaksaa se Hollannin\npalttina, jonka minulta voitit?»\n\n»Hyvin, hyvin, kuten näet, mestari Goldthred», vastasi Mikko; »minä\ntarjoan Sinulle kulauksen sen kaupan tekijäisiksi. — Täytä tuoppi,\njuomanlaskija.»\n\n»Etpä Sinä enää, luullakseni, voita palttinapakkoja moisilla vedoilla,\nMikko-ystäväiseni», sanoi kauppias; »sillä se yrmy karhu, Tony Foster,\non haukkunut Sinut pataluhaksi ja vannonut, ett'et Sinä enää koskaan\nsaa saastuttaa hänen taloansa, koska Sinun sadattelusi muka kykenisivät\npudottamaan katon kristityn ihmisen niskaan.»\n\n»Puhuuko se sellaisia, se tekopyhä saituri?» karjui Lambourne: — »No\nsitten täytyy hänen tulla tänne ottamaan vastaan käskyjäni, juuri\ntänä siunattuna iltana, tänne enoni katon alle! Minä veisaan hänelle\nsemmoisen messun, että hän luulee jo pirun roikkuvan liepeissään kun\nkuulee vain minun puhuvan.»\n\n»Ei, mutta kyllä Sinun ovat jo yläkamarisi aivan ilmitulessa, Mikko!»\nepäili kauppias. »Tony Fosterko tottelisi noin vain Sinun vihellystäsi!\n— Hohhoi, Mikkoseni, mene nukkumaan — mene nukkumaan.»\n\n»Sanonpa Sinulle jotakin, Sinä kaitaposkinen hölmö», vastasi Mikael\nLambourne vimmoissaan, »minä panen vetoon viisikymmentä enkelikolikkoa\nmyymäläsi viittä ensimäistä laatikkoa vastaan, siitä vale-akkunasta\nylöspäin lukien, ja kaikkea, mitä niissä on, että minä saan Tony\nFosterin tulemaan tähän tupaan, ennen kuin olemme ehtineet kallistaa\nkolmet maljat.»\n\n»Minä en lyö niin korkeata vetoa», sanoi kauppias, jonkun verran\nselvinneenä tarjouksesta, joka osoitti Lambournen puolelta melkein\nliian yksityiskohtaista hänen myymälänsä salakomerojen tuntemusta,\n»minä en käy niin suureen veikkaan», toisti hän; »mutta jos haluat,\npanen minä viisi enkelikolikkoa Sinun viittä pyöryväistäsi vastaan\nsiitä, ett'ei Tony Foster lähde iltarukouksen jälkeen majastaan\nrientääkseen oluttupaan, ei Sinun mieliksesi eikä kenenkään muunkaan.»\n\n»Sovittu!» huusi Lambourne. — »Kas tässä, eno, pitäkää panoksia ja\npankaa joku nuoremmista tynnyrinnuolijoistanne tai viinuripojistanne\nheti paikalla hyppäämään kartanoon, viemään tämä kirje mestari\nFosterille ja sanomaan hänelle, että minä, hänen harras ystävänsä\nMikael Lambourne, pyydän saada puhella hänen kanssaan enoni linnassa\ntäällä sangen tärkeistä asioista. — Ota nyt koivet selkääsi, poika,\nsillä aurinko laskee kohta, ja se roisto käy nukkumaan lintujen kanssa,\nsäästääkseen lampaantalia — hyi saakeli!»\n\nLyhyen ajan kuluttua — mikä käytettiin juomiseen ja räyhäämiseen —\npalasi lähetti ja ilmoitti herra Fosterin tulevan aivan pian.\n\n»Voitto! Voitto!» kiljaisi Lambourne ja ryntäsi panosten kimppuun.\n\n»Ei ennen kuin hän tulee, jos suvaitset», esti kauppias.\n\n»Mitä, lempo soikoon, hänhän on jo kynnyksellä», penäsi Mikael. — »Mitä\nhän sanoi, poika?»\n\n»Palvelukseksenne, Teidän Korkea-arvoisuutenne», vastasi lähetti, »hän\npilkisteli akkunasta, pyssy kädessä, ja kun minä olin toimittanut\nTeidän asianne peljäten ja vavisten, ilmoitti hän happamin naamoin,\nettä Teidän Ylevyytenne olisi saanut mennä Manalan asuinmajoihin.»\n\n»Taikka helvettiin, luullakseni», virkkoi Lambourne — »sinnehän hän\nlähettää kaikki, jotka eivät kuulu hänen pyhäinsä yhteyteen.»\n\n»Aivan niin», vastasi poika, »minä vain käytin tuota toista\nlausepartta, koska se oli runollisempi.»\n\n»Nerokas miehenalku», julisti Mikael; »saas tästä kunnon siemaus\nrunollisen kurkkusi kostukkeiksi. — Ja mitä Foster muuta sanoi?»\n\n»Hän huusi minut takaisin», jatkoi poika, »ja käski minun sanoa, että\njos Teillä oli jotakin hänelle puhumista, piti Teidän mennä hänen\nluokseen.»\n\n»Ja mitä sitten?» tiedusteli Lambourne.\n\n»Hän luki kirjeen ja näytti noin niinkuin raivostuvan, ja kysyi\nminulta, oliko Teidän Korkea-arvoisuutenne juomapäällä — johon minä\nvastasin, että kyllä Te hieman espanjaa puhuitte kuten ainakin mies,\njoka on käynyt Kanarian saarilla.»\n\n»Tiedä huutia, Sinä kolpakkokääpiö, Sinä paisuneen laskun penikka!»\näkäili Lambourne. »Tiedä huutia! — Mutta mitä sanoi hän sitten?»\n\n»Hän murisi», vastasi nulikka, »että ell'ei hän tulisi, voisi Teidän\nYlevyytenne toitottaa kaikkien kuuluville sellaista, mikä tulisi pitää\nhampaiden takana, ja niin painoi hän vanhan matalan lakin päähänsä,\nheitti nukkavierun sinisen viitan hartioilleen ja on, kuten jo sanoin,\noleva täällä tuossa paikassa.»\n\n»Oli siinä tottakin joukossa, siinä, mitä hän puhui», vastasi Lambourne\nikäänkuin itsekseen haastellen — »kalloni teki taas minulle vanhan\nkoirankujeensa — mutta päin tuuleen vain — antaa hänen tulla! — En minä\nole turhan takia niin kauvan kierrellyt maailmanrantaa, pelätäkseni\nyhtä Tony Fosteria, olinpa sitten juovuksissa tai selvä. — Tuokaa\nminulle kannu vettä, kastaakseni sillä viinini.»\n\nSillä välin kun Lambourne, jonka Fosterin lähestyminen oli nähtävästi\nherättänyt tietoisuuteen tilastaan, yritteli valmistua häntä\nvastaanottamaan, luikahti Giles Gosling ylös kulkukauppiaan kamariin ja\ntapasi tämän kovasti kiihtyneenä mittelemästä huoneen lattiaa.\n\n»Te poistuitte äkkiä seurasta», sanoi isäntä vieraalleen.\n\n»Olipa aikakin, koska paholainen yhtyi kumppaniksenne», vastasi\nkauppias.\n\n»Ei ole erin kohteliasta käyttää moista nimitystä sisarenpojastani»,\nsanoi Gosling, »eikä minun sopisi oikeastaan siihen enää vastatakaan,\nja kuitenkin voi Mikkoa jollakin tavoin pitää saatanan seuralaisena.»\n\n»Pyh — minä en puhu nyt siitä suurisuisesta tappelupukarista», virkkoi\nkauppias, »vaan siitä toisesta, joka, mikäli minä tiedän — Mutta koska\nlähtevät he? tai miksi he tulivat?»\n\n»Koira soikoon, niihin kysymyksiin en minä osaa vastata mitään»,\nselitti isäntä. »Mutta katsokaas, herra, Te toitte minulle tunnusmerkin\narvoisalta herra Tressilianilta — kaunis kivi siinä onkin.» Hän otti\nsormuksen esille, katseli sitä hetkisen ja vakuutti sitä takaisin\nkukkaroonsa sovittaessaan, että se oli liian kallisarvoinen korvaus\nsiitä vähästä, mitä hän saattoi tehdä arvoisan lahjoittajan hyväksi.\nHän oli, jatkoi hän, julkisen majatalon isäntä, eikä hänen oikein\nsopinut urkkia muiden ihmisten asioita; kuten hän oli jo aikaisemmin\nilmoittanut, ei hän ollut saanut tietoonsa muuta kuin että se nainen\noli yhä Cumnorin linnassa mitä tarkimmin vartioituna ja että hän niiden\nmielestä, jotka olivat sattuneet hänet vilahdukselta näkemään, tuntui\najatuksiinsa vaipuneelta ja tyytymättömältä yksinäisyyteensä. »Mutta\nnyt», esitteli hän, »tarjoutuu sopivin tilaisuus, mitä on pitkään\naikaan sattunut, jos Te tahdotte tyydyttää herranne uteliaisuutta. Tony\nFoster on tulossa tänne, ja Mikael Lambournen tarvitsee saada vain\nhieman hajua uusista viinipulloista, niin ei kuningattarenkaan käsky\nsaisi häntä hievahtamaankaan pöydän takaa. Niin että he pysyvät siinä\nainakin tunnin tai niille paikoin. — Nyt tulee Teidän vain heittää\nreppu selkäänne, sillä se on Teidän paras tekosyynne, ja ehkäpä Te\nvoitte taivuttaa vanhan palvelijan, isännän varmasti ollessa poissa,\npäästämään Teidät hieromaan kauppaa sen rouvan kanssa, ja niin saatte\nTe ehkä tietää hänen tilastaan ja oloistaan enemmän kuin mitä minä tai\nkuka muu tahansa voisimme Teille kertoa.»\n\n»Totta — aivan totta», vastasi Wayland, sillä hän se oli; »erinomainen\nsuunnitelma, vaikka nähdäkseni hieman vaarallinen — sillä mitäpä, jos\nFoster palaisi?»\n\n»Hyvin mahdollinen tapahtuma tosiaankin», myönsi isäntä.\n\n»Taikka mitäpä», jatkoi Wayland, »jos se nainen antaisi minulle kylmät\nkiitokset ponnistuksistani?»\n\n»Sekin on otaksuttavissa», myönsi Giles Gosling jälleen. »Minua muutoin\nihmetyttää, että herra Tressilian pitää semmoista huolta naisesta, joka\nei hänestä lainkaan välitä.»\n\n»Molemmissa tapauksissa käy minun huonosti», jatkoi Wayland; »eikä\nminua siis Teidän neuvonne, kokonaisuudessaan katsottuna, niin\nerinomaisesti miellytäkään.»\n\n»Mutta älkäähän nyt sekoittako minua juttuun, kunnon palvelija»,\nvastasi isäntä; »tämähän on herranne asia, eikä minun; Te itse\nparhaiten tiedätte vaaran, johon antaudutte, tai kuinka rohkeasti Te\nsitä uhmaatte. Mutta mihin ette itse uskalla ryhtyä, siihen ette voi\nodottaa muidenkaan käyvän.»\n\n»Seis! seis!» huusi Wayland; »sanokaa minulle vain yksi seikka —\nmeneekö se vanha mieskin Cumnoriin?»\n\n»Varmasti, niin ainakin luulen», vastasi isäntä; »sillä heidän\npalvelijansa sanoi, että hänen piti viedä heidän tavaransa sinne, mutta\noluthaarikka vaikuttikin häneen yhtä voimakkaasti kuin viinipullo\nMikaeliin.»\n\n»Riittää», virkkoi Wayland päättävästi. — »Minä tahdon sotkea sen\nvanhan konnan juonet — kauhea pelästys, joka valtasi minut hänen\ninhoittavan naamansa nähdessäni, alkaa helpoittaa ja vihani päästä\nvoitolle. Auttakaahan reppua selkääni, hyvä isäntä. — Pidä nyt varasi,\nvanha Albumazar — kohtaloosi on ilmestynyt pahansuopa vaikutus, ja se\nuhkaa Ison Karhun tähtisikermästä.»\n\nNäin puhein heitti hän taakan selkäänsä, poistui »Mustasta Karhusta»\ntakatietä isännän johtamana ja valitsi yksinäisimmän polun Cumnorin\nkartanoon kulkeakseen.\n\n\n\n\nII Luku.\n\n\n    _Nuori paimen_. Noilla tuppisaksoilla\n    on enemmän kalua kuin voit luulla, sisko.\n\n                        _Talvinen Tarina_.\n\nKoettaessaan kaikin puolin noudattaa kreivin yhä uudistettuja käskyjä\nmitä suurimman salaperäisyyden säilyttämisestä ja erittäinkin omia\njuroja ja saiturimaisia tapojaan, halusi Anton Foster taloutensa\nhoidossa mieluummin päästä yleiseltä huomiolta rauhaan kuin torjua\ntungettelevaa uteliaisuutta. Niinpä hän, käyttämättä lukuisaa\nmiesjoukkoa vartioimaan hänelle uskottua aarretta ja puolustamaan\ntaloa, tahtoi huomiota välttääkseen vähentää väkeänsä niin paljon\nkuin mahdollista, niin että ell'ei linnassa sattunut olemaan kreivin\ntai Varneyn seuralaisia, vanha ukko ja kaksi ijäkästä eukkoa, joiden\noli määrä siivota kreivittären huoneita, muodostivat talon koko\npalvelijakunnan.\n\nToinen näistä akoista avasi oven Waylandin kolkutuksesta ja vastasi\nhänen pyyntöönsä päästä näyttämään tavaroitaan talon arvoisille\nnaisille, ankaralla, omituisen murteellisella haukkumasanojen tulvalla.\n\nKauppias älysi vaimentaa hänen rääkyntäänsä sujahuttamalla hopearahan\nhänen kouraansa ja lupailemalla hieman kangasta myssyyn, jos talon\nrouva vain ostaisi hänen tavaroitaan.\n\n»Suur kiitost, paljon kiitoksia, min onki jo ihlan rikki. — Men ny\nreppunes tonne rekuoliin. — Siel se justiin käveliekin.» Akka vei siis\nkauppiaan puutarhaan ja sanoi, osoittaen erästä vanhaa, rappeutunutta\nhuvihuonetta: »Tuol se on ny — tuol noi — kyl se ostaa, kyl vaa, se\npitie niin kovast koreist kankaist.»\n\n»Hän jättää minut selviytymään täältä omin apuineni», ajatteli Wayland,\nkuullessaan ämmän sulkevan puutarhanportin mennessään. »Eivät ne nyt\nsentään minua hakanne, eivät ainakaan uskaltane murhata niin pienestä\nrikoksesta ja näin varhaisella hämäränhetkellä. Hiisi vieköön, minä\nastun eteenpäin — urhoollinen sotapäällikkö ei ajattele ennen pakoa,\nennen kuin hänet on lyöty. Näenpä kaksi naista vanhassa huvimajassa\ntuolla — mutta miten lähestyä heitä? — Seis — Will Shakespeare olkoon\nauttajani hädässä. Minä esitän niille hieman Autolycusta.» Ja hän\nlauloi lujalla äänellä ja asiaankuuluvalla rohkeudella seuraavan\nsuositun näytelmäpätkän: —\n\n    »Liinaa lumivalkoista,\n    Sysimustaa harsoa,\n    Hienon hienoja hansikoita,\n    Koko- ja puolinaamioita.\n\n»Minkä oudon ilmestyksen onkaan onni meille tänään lähettänyt, Janet?»\nkysyi rouva.\n\n»Yhden noita turhamaisten tavarain kaupitsijoita, joita reppureiksi\nsanotaan», vastasi Janet totisissaan, »ja jotka myyvät lyhyttavaroitaan\nvielä lyhyemmällä mitalla. — Ihme, että Dorcas-mummo päästi hänet\nsisään.»\n\n»Sepä nyt sattui sopivaan aikaan, tyttö», sanoi kreivitär; »me vietämme\nraskasta elämää täällä, ja tämä saattaa lyhentää ikävän hetken.»\n\n»Niin, armollinen rouva», vastasi Janet; »mutta isäni?»\n\n»Hän ei ole minun isäni, Janet, eikä toivoakseni herranikaan», virkkoi\nkreivitär. — »Minä käsken, kutsu se mies tänne — minä tarvitsen yhtä ja\ntoista.»\n\n»Niin», vastasi Janet, »Teidän Korkeutenne tarvitsee vain viitata, ja\nheti ensi lähetyksessä toimitetaan Teille kaikki, mitä Englanti suinkin\nvoi tarjota. — Mutta sittenkin voi tästä syntyä onnettomuutta. — Minä\npyydän, rakas rouva, käskekää minun lähettää tuo mies tiehensä!»\n\n»Minä käsken Sinua lähettämään hänet tänne», vastasi kreivitär; — »tai\nodotahan, Sinä vapiseva hölmöläinen, minä kutsun hänet itse ja pelastan\nSinut siten nuhteista.»\n\n»Ah! minun päiviäni, rakas rouva, jos siinä olisi kaikki», sanoi Janet\nmurheellisena, rouvan huutaessa kulkukauppiaalle: »Tule tänne vain,\nkunnon mies — avaa reppusi — jos Sinulla on oivallisia tavaroita,\nniin on hyvä onni lähettänyt Sinut tänne minun mielikseni ja Sinun\nhyödyksesi.»\n\n»Mitä suvaitsee Teidän Armonne tarvita?» kysyi Wayland, päästellen\nreppuaan ja levitellen sen sisältöä niin näppärästi kuin olisi hän\nkoko ikänsä harjoittanut kulkukauppiaan ammattia. Hän olikin joskus\ntilapäisesti sitäkin työtä tehnyt monivaiheisen elämänsä aikana, ja hän\nosasikin nyt kehua tavaroitaan kaikella reppurin kielevyydellä ja panna\nniille taitavasti hintaa.\n\n»Mitäkö minä suvaitsen tarvita?» virkkoi rouva, »no, kun ottaa\nhuomioon, ett'en minä kuuteen pitkään kuukauteen ole ostanut\nkyynärääkään pellavakangasta enkä Belgian palttinaa enkä edes\npienintäkään koristetta omiksi tarpeikseni ja oman valintani mukaan,\nniin soveliaampi kysymys olisi: Mitä on Sinulla myytävänä? Panehan\nsyrjään tuo palttinaröyhelö ja nuo hihat — ja nuo käärylät mustalla\nharsokankaalla levitettyä kultakankaista reunusnauhaa — ja tuo lyhyt,\nkirsikanvärisestä hienosta kankaasta tehty viitta, jossa on niin\nkauniit kultaiset napit ja punoksetkin — Eikö se olekin ylen soma,\nJanet?»\n\n»Armollinen rouva», vastasi Janet, »jos Te kysytte minun halpaa\narvosteluani, niin on se minun mielestäni aivan liian räikeä\naistikkaaseen pukuun.»\n\n»Mäkeen arvostelusi, ell'ei se muutu kirkkaammaksi, tyttö», sanoi\nkreivitär; »Sinä saat pitää sitä itse rangaistukseksi; ja minä olen\nvarma siitä, että nuo kultaiset napit, ne kun ovat verrattain jykeviä,\ntyynnyttävät isäsi ja saavat hänet sietämään tuota kirsikanpunaista\nkangastakin. Mutta katso, ett'ei hän sieppaa niitä pois, Janet, ja vie\nniitä pitämään seuraa raha-arkkuunsa vangitsemilleen enkeleille.»\n\n»Pyydän Teidän Armoanne säästämään isäraukkaani!» vastasi Janet.\n\n»Eipä suinkaan! Miksi pitäisi muka säästää häntä, joka on jo\nluonnostaan niin säästäväinen?» pilaili kreivitär. — »Mutta\npalatkaamme kauppoihimme. — Tämä päähine minulle, ja tuo hopeainen,\nhelmikoristeinen hiusneula; — ja ota tästä, Janet, nämä kaksi\npunaisenruskeata hametta Dorcasille ja Alisonille, jott'ei niiden\neukkoparkojen tule kylmä lähestyvänä talvena. — Ja kuule, eikö\nSinulla ole haju-aineita tai tuoksupusseja tai kauniita, uusimuotisia\nhajupulloja?»\n\n»Jos minä olisin kulkukauppias oikein tosissani, pianpa minusta\nvääntyisi aika pomo», ajatteli Wayland, yrittäessään parhaan kykynsä\nmukaan vastata kysymyksiin, joita kreivitär heitteli hänelle tuhka\ntiheään malttamattomuudella nuoren naisen, joka ei pitkään aikaan ole\nsaanut toimittaa niin mieluista tehtävää. »Mutta miten saada hänet edes\nhetkiseksi ajattelemaan vakavampia asioita?» Esitellessään parhaita\nhajuaineitaan koetti Wayland yht'äkkiä kiinnittää hänen huomiotaan\nilmoittamalla näiden tavarain hinnan kohonneen melkein puolella\nsen jälkeen kun Leicesterin kreivi oli alkanut komeat varustelunsa\nruhtinaallisessa Kenilworth-linnassaan, missä hän aikoo kestitä\nkuningatarta ja koko hovia.\n\n»Haa!» huudahti kreivitär; »huhu puhui siis totta, Janet.»\n\n»Silkkaa totta, armollinen rouva», vastasi Wayland; »ja minua\nihmetyttää, ett'ei Teidän Armonne ole siitä tarkemmin kuullut.\nKesäretkellä juhlii jalo kreivi Englannin kuningatarta linnassaan\nkokonaisen viikon; ja niitä on paljon, jotka väittävät, että Englanti\non saava kuninkaan ja Englannin Elisabet — Jumala häntä varjelkoon! —\npuolison, ennen kuin retki on lopussa.»\n\n»Sen ne konnat valehtelevat!» kiljaisi kreivitär kiihkoissaan.\n\n»Jumalan tähden, armollinen rouva, tyyntykää», pyyteli Janet pelosta\nvavisten; »kuka nyt välittäisi reppurin uutisista!»\n\n»Olet oikeassa, Janet!» myönsi kreivitär; »nuhtelit minua syystä.\nMoiset huhut, jotka tahraavat Englannin kuuluisimman ja jaloimman\nkreivin mainetta, voivatkin saada luottamusta vain alhaisten,\nhalpamaisten, kunnottomien ihmisten keskuudessa!»\n\n»Tulkoon tuhoni, armollinen rouva», virkkoi seppä Wayland, havaitessaan\nkreivittären suuttumuksen suuntautuvan häneen, »jos olen tehnyt mitään,\njoka ansaitsisi tämän ankaran kiivastuksen! — Minä kerroin vain, mitä\nniin monet puhuvat.»\n\nSillä välin oli jo kreivitär ennättänyt tyyntyä, ja hän koetti\nnyt, Janetin tuskallisten merkkien pelästyttämänä, poistaa kaikki\nkiihtymyksensä jäljetkin. »Minua vain kiusoitti, kunnon mies», sanoi\nhän, »kun kuulin, että kuningattaremme muka luopuisi neitseellisestä\nsäädystään, joka on niin kallis hänen kansalleen — älä ajattele sitä\nsen enempää.» Ja ikäänkuin tahtoen muuttaa puheenaihetta, lisäsi\nhän: »Ja mitä ainetta se on tuo, jota niin huolellisesti säilytetään\nhopearasiassa?» tarkastellessaan laatikon sisältöä, jossa oli erilaisia\nrohtoja ja haju-aineita eri osastoissa.\n\n»Se on lääkettä tautia vastaan, jota ei toivoakseni Teidän Armonne\ntarvitse sanoa koskaan potevansa. Jos sitä nauttii pienen turkinpavun\nsuuruisen määrän päivittäin yhden viikon ajan, vahvistaa se sydäntä\ntuota raskasmielisyyttä ja alakuloisuutta vastaan, joka syntyy\nyksinäisyydestä, suruista, pettyneestä rakkaudesta, murtuneista\ntoiveista —»\n\n»Oletko Sinä hullu, ystäväiseni?» kysyi kreivitär terävästi; »tai\nluuletko Sinä, että vaikka minä ostinkin hyväntahtoisuudessani noita\nSinun romutavaroitasi suhteettomista hinnoista, Sinä nyt saat uskotella\nminulle mitä hölynpölyä tahansa? — Kuka ikinä kuuli sydämen sairautta\nparannetun ruumiiseen otetuilla lääkkeillä?»\n\n»Armollisella luvallanne, hyvä rouva», virkkoi Wayland, »minä olen\nrehellinen mies ja minä myin tavarani rehelliseen hintaan. — Enkä minä\ntämän jalon lääkkeen ominaisuuksista puhuessani suinkaan kehoittanut\nTeitä sitä ostamaan. Miksi olisin siis valehdellut? Minä en sano,\nettä se voi parantaa syvälle juurtuneita sielun kärsimyksiä, siinä\nvoivat auttaa vain Jumala ja aika; mutta minä sanon, että tämä\nelähyttävä lääke poistaa pahoja höyryjä, jotka syntyvät ruumiissa\nmielen hautomasta alakuloisuudesta. Useata ihmistä olen minä sillä jo\nauttanut, sekä hovissa että muualla, ja nyt aivan hiljattain paransin\nminä sen avulla erään herra Edmund Tressilianin, kunnianarvoisan\ncornwallilaisen aatelismiehen, joka oli hyljätyn lemmen takia, niin\nkerrottiin, joutunut niin raskaalle mielelle, että hänen ystävänsä\npelkäsivät hänen henkeään.»\n\nHän vaikeni; kreivitärkin pysyi hiljaa hetkisen aikaa ja kysyi\nsitten äänellä, jonka sävyä hän turhaan koetti pinnistää lujaksi ja\nvälinpitämättömäksi:\n\n»Ja onko aatelismies, josta puhuit, nyt täydelleen toipunut?»\n\n»Kutakuinkin, armollinen rouva», vastasi Wayland; »hän ei ainakaan\nkärsi enää ruumiillisia tuskia.»\n\n»Minä ostan hiukan tuota lääkettä, Janet», sanoi kreivitär. »Minutkin\nvaltaa joskus tuollainen ajatuksen ja järjen samentava raskasmielisyys.»\n\n»Älkää sitä tehkö, armollinen rouva», neuvoi Janet; »kuka takaa, että\ntämä mies myy ainetta, joka ei ole terveydelle vahingollista?»\n\n»Minä todistan itse rehellisyyteni», vastasi Wayland ja nieli jonkun\nverran lääkettä heidän nähtensä. Kreivitär osti sitten loput, sillä\nJanetin vastustelut saivat hänet vain sitä itsepäisemmin pysymään\naiheessaan. Sitten otti hän heti paikalla ensimäisen annoksen ja\nväitti tuntevansa sydämensä keventyneen ja elinvoimansa lisääntyneen\n— seuraus, joka kaiken todennäköisyyden mukaan johtui vain hänen\nomasta mielikuvituksestaan. Kreivitär kasasi sitten kaikki ostoksensa\nyhteen läjään, heitti kukkaronsa Janetille ja kehoitti häntä\nlaskemaan summan ja maksamaan kauppiaan saatavat; minkä jälkeen hän,\nikäänkuin kyllästyneenä huviin, jota hänelle oli ensimmältä tuottanut\nkeskustelunsa Waylandin kanssa, toivotti hänelle hyvää iltaa ja asteli\nhuolettomasti kartanoon, siten ryöstäen Waylandilta kaiken tilaisuuden\npäästä puhumaan hänen kanssaan kahden kesken. Seppä kiiruhtikin sen\ntähden selvittämään asioita edes Janetin kanssa.\n\n»Tyttö», sanoi hän, »kasvoistasi päättäen pidät Sinä hartaasti\nemännästäsi. Hän kaipaakin kipeästi uskollista palvelusta.»\n\n»Ja hyvin hän ansaitseekin uskollisen palvelukseni», vastasi Janet;\n»mutta entä sitten?»\n\n»Tyttö, minä en ole lainkaan se, miltä näytän», virkkoi kulkukauppias,\näänensä alentaen.\n\n»Sitä vähemmän otaksuttavaa on, että Te olisitte kunniallinen mies»,\niski Janet.\n\n»Sitä enemmän otaksuttavaa», vastasi Wayland, »koska en ole reppuri.»\n\n»Lähtekää siis heti paikalla täältä, tai minä huudan apua», koveni\nJanet; »isänikin on kai jo tullut kotiin.»\n\n»Maltahan nyt, tyttö», sanoi Wayland; »muutoin joudut tekemään\nsellaista, mitä saisit myöhemmin katua. Minä olen emäntäsi ystäviä; hän\ntarvitsee niitä enemmän; älä siis syökse turmioon niitä harvoja, joita\nhänellä on.»\n\n»Mistä minä ne tunnen?» kysyi Janet.\n\n»Katso minua kasvoihin», vastasi seppä Wayland, »ja sano, etkö saata\nlukea rehellisyyttä piirteistäni.»\n\nJa tosiaankin, vaikk'ei hän ollut suinkaan kaunis, oli hänen\nkasvoillaan kuitenkin se kekseliään hengen ja nopean ajatuskyvyn\nterävä, voimakas ilme, joka yhtyneenä eloisiin, kirkkaihin\nsilmiin, hyvinmuodostuneeseen suuhun ja älykkääseen hymyyn\nusein luo miellyttäväisyyttä ja viehätystä itsessään rumiin ja\nepäsäännöllisiinkin piirteihin. Janet tarkasteli häntä uskonlahkonsa\novelalla suoruudella ja sanoi: »Huolimatta kehutusta rehellisyydestäsi,\nystäväiseni, ja vaikk'en minä olekaan tottunut lukemaan enkä\narvostelemaan sellaisia kirjoja kuin Sinä panet minut tutkimaan, niin\nluulen kasvoissasi näkeväni jonkun verran reppuria — ja jonkunverran\nrosvoa.»\n\n»Ehkäpä vähässä määrässä sitäkin», vastasi seppä Wayland nauraen.\n»Mutta tänä iltana tai huomenna tulee tänne isäsi kanssa muuan vanha\nukko, jolla on kissan hiipivä astunta, rotan kavala, salavihainen\nkatse, lintukoiran nöyristelevä oveluus, verikoiran varma ote — häntä\nvaro, niin itsesi kuin emäntäsi takia. Katsos, kaunis Janet: hän\nkuljettaa kyykäärmeen myrkkyä kyyhkysen teeskennellyn viattomuuden\nverhossa. Mitä tuhoa hän nyt teille suunnittelee, sitä en voi varmaan\nsanoa, mutta kuolema ja turmio ovat aina ennen hänen askeleitaan\nseuranneet. — Älä puhu tästä mitään emännällesi — taitoni saa minut\nuskomaan, että hänen nykyisessä tilassaan voi pahan pelko olla yhtä\nvaarallinen kuin sen vaikutus. — Mutta katso, että hän ottaa sitä\nminun ainettani, sillä» — (hän alensi äänensä ja lausui hiljaa, mutta\npainokkaasti tytön korvaan) — »se on vastamyrkkyä — kuule, nyt he\ntulevat puutarhaan!»\n\nMeluavan iloilun ja äänekkään puhelun hälinä läheni tosiaankin\npuutarhan porttia, ja sen säikäyttämänä loikkasi seppä Wayland tiheään\npensaikkoon, Janetin peräytyessä huvimajaan, jott'ei häntä huomattaisi\nja jotta hän samalla voisi salata, ainakin ensihädässä, luullulta\nkulkukauppiaalta ostetut tavarat, jotka vielä viruivat hujan hajan\nkesähuoneen lattialla.\n\nJanetilla ei ollut kuitenkaan mitään syytä pelkoon. Hänen isänsä\nja tämän vanha palvelija, Leicesterin kreivin palvelija ja\ntähtienselittäjä tulivat puutarhaan suurella melulla ja pauhulla,\nkoettaen äärimmäisellä vaivalla tyynnytellä Lambournea, jonka aivot\nväkineste oli nyt sytyttänyt kokonaan tuleen ja joka oli niitä\nonnettomia ihmisiä, mitkä, kun he kerran ovat joutuneet viinin\nlumoihin, eivät muiden juoppojen tavoin vaivu uneen, vaan pysyvät\nosittain humalansa vallassa useita tunteja, kunnes he lopulta yhä\nuudistuvien kulausten vaikutuksesta päätyvät jonkunlaiseen tiedottoman\nhulluuden tilaan. Monien tämänlaisten päihtyneiden tavoin ei\nLambournekaan ollut menettänyt liikunto- eikä puhekykyjään, vaan puhui\npäinvastoin tavattoman pontevasti ja laveasti ja huusi kuuluville\nkaikkea sellaista, minkä hän muutoin olisi pitänyt visusti salassa.\n\n»Kuinka!» toitotti Mikael äänensä koko voimalla, »eikö minulle muka\nanneta tervetuliaisia — ei kunnon ryyppyä, vaikka minä olen tuonut\nonnen ja rikkauden Sinun vanhaan, ränsistyneeseen koirankoppiisi erään\nperkeleen liittolaisen hahmossa, joka osaa muuttaa liuskakiven palasia\nselviksi Espanjan kultakolikoiksi? — Kas niin, Sinä Tony Tulenpistäjä,\nSinä paavilainen, puritani, tekopyhä, saituri, konna, paholainen,\nkaikkien ihmiskunnan syntien lihaksitulemus, kumarra syvään ja tervehdi\nhäntä, joka tuo taloosi jumaloimasi mammonan!»\n\n»Taivaan nimessä», sanoi Foster, »puhu hiljempää — tule pois taloon —\nsaat viiniä ja mitä tahansa haluat.»\n\n»Ei, Sinä vanha maanmuna, minä tahdon juoda sen tässä», jyristi\nhumaltunut tappelupukari. — »Tässä näin, _al fresco_, kuten\nitalialainen sanoo. — Ei, ei, minä en halua juoda yhdessä tuon myrkkyjä\nsekoittelevan paholaisen kanssa samassa huoneessa enkä tukehtua\narsenikin ja elohopean höyryihin; se konnamainen Varney opetti minut\nsitä karttamaan.»\n\n»Tuokaa nyt sille viiniä, kaikkien paholaisten nimessä!» tuskitteli\nkullantekijä.\n\n»Ahaa! ja Sinä kai höystäisit sen hyvin mielelläsi, Sinä vanha\nrehellisyyden perikuva, etkös höystäisikin? Pianpa kuohuisi\naivokopassani vihtrilliä ja aivastusjuurta ja rikkihappoa ja sievettä\nja kahtakymmentä muuta helvetinainetta niinkuin noidan kattilassa\npirua manattaessa. Ojennappas pullo minulle omakätisesti, vanha Tony\nTulenpistäjä — ja se saakin olla kylmää — minä en halua juoda muinoin\npoltettujen piispojen roviolla lämmitettyä viiniä. — Tai odotahan,\ntulkoon vain Leicesterista kuningas, jos hän tahtoo — hyvä — ja\nVarneystä, siitä Varney-konnasta, suurvisiiri — mainiota, mainiota!\n— ja mitä minusta sitten tulisi? — no, keisari — keisari Lambourne!\n— Minä tahdon nähdä sen niiden suloisen kaunottaren, jonka ne ovat\nteljenneet tänne salanautinnokseen. — Hänen pitää juuri tänä jumalan\niltana täyttämän viinimaljani ja pistämän yömyssyn päähäni. Mitä tekee\nmies kahdella eukolla, vaikka hän olisikin sitten kreivi kaksinkymmenin\nkerroin? — vastaa tähän, Tony-poikaseni, Sinä vanha kirottu tekopyhä\nkoira, jonka nimen Jumala pyyhki pois elämän kirjasta, mutta jota\nkiusaa se alituinen toivo, että kyllä se sinne vielä takaisinkin\notetaan. — Sinä vanha piispanpolttaja, Sinä Jumalaa pilkkaava\nuskonkiihkoilija, vastaappas siihen!»\n\n»Minä työnnän tikarini sen sisään varteen asti», murisi Foster\nmatalalla, raivosta värisevällä äänellä.\n\n»Taivaan nimessä, ei väkivaltaa!» hätäili tähtienselittäjä. »Tässä\non meneteltävä sievemmällä tavalla. — Kas tässä, kunnon Lambourne,\nhaluatko tyhjentää kanssani maljan jalon Leicesterin kreivin ja herra\nRikhard Varneyn terveydeksi?»\n\n»Haluan kun haluankin, oma Albumazarini. — Haluan kun haluankin, Sinä\nrehellinen rotanmyrkyn myyjä, — tahtoisinpa suudella Sinua, Sinä\nkunniallinen _Lex Julian_ rikkoja (kuten ennen Leydenissä sanottiin),\nell'et Sinä haisisi niin kirotusti tulikivelle ja muille saatanan\napteekkitavaroille. — Saas tästä, valmis on — Varneyn ja Leicesterin\nmalja! — kahden jalosti kohoavan hengen — kahden salajuonisen, syvälle\nsukeltavan, korkealle lentävän, sydämettömän, kunnianhimoisen roiston\nmalja! — Hyvä, minä en sano enempää, mutta minä aijon hioa tikariani\nsen ihmisen rintaluihin, joka ei siihen maljaan vastaa! Ja niin, hyvät\nherrat —»\n\nNäin puhuen tyhjensi Lambourne tähtienselittäjän ojentaman maljan,\njossa ei ollutkaan viiniä, vaan puhdasta väkiviinaa. Hän yritti\npuolinaista kirousta, pudotti tyhjän maljan hyppysistään, nosti kätensä\nmiekan ponteen, mutta ei jaksanut vetää sitä tupesta, horjui ja kaatui\nvihdoin tajuttomaksi, liikkumattomaksi palvelijan syliin; tämä laahasi\nhänet huoneeseen ja toimitti vuoteelle.\n\nYleisen hämmingin vallitessa pääsi Janet huomaamatta emäntänsä\nhuoneeseen, vavisten kuin haavan lehti, ja päätti pitää kreivittäreltä\nsalassa sen kauhistavan epäluulon, joka ei voinut olla heräämättä hänen\nmielessään päihtyneen Lambournen kaameiden puheiden vaikutuksesta.\nHänen pelkonsa, vaikka se ei voinutkaan vielä pukeutua mihinkään\nmäärättyyn muotoon, kulki kuitenkin yhtä rintaa kulkukauppiaan\nvaroituksen kanssa; ja hän kehoitti hartaasti emäntäänsä noudattamaan\npäätöstään reppurin suositteleman lääkkeen nauttimisesta, josta hän\nehkä muutoin olisi häntä kieltänyt.\n\nEivätkä Lambournen viittailut olleet jääneet kuulumatta\nWaylandiltakaan, joka osasi niitä paljoa paremmin tulkita. Hän tunsi\nsyvää sääliä, nähdessään niin suloisen olennon kuin kreivittären,\njonka hän oli ensi kerran tavannut kotoisen onnen helmassa, sellaisen\nroistojoukon juonittelujen esineenä. Ja hänen raivonsa saavutti\näärimmäisen rajansa, kun hän kuuli vanhan mestarinsa äänen, miehen,\njota kohtaan hän tunsi yhtä syvää vihaa kuin pelkoakin. Hän oli myös\nhieman ylpeä omasta taidostaan ja keinoistaan, ja niin vaarallinen\nkuin tehtävä olikin, teki hän vielä samana yönä päätöksen tunkeutua\nsalaisuuden perille ja jos suinkin mahdollista, auttaa sitä onnetonta\nnaista. Muutamista Lambournen sadattelujen sekaan pujahtaneista\nsanoista sai Wayland nyt ensi kerran aihetta epäillä, ett'ei Varney\nollutkaan ehkä toiminut kokonaan omaan laskuunsa tavoitellessaan\ntämän ihanan olennon rakkautta ja sen myös saavuttaessaan. Huhu\ntiesi kertoa tämän innokkaan palvelijan jo ennenkin avustaneen\nherraansa lemmenseikkailuissa; ja niin alkoi Wayland uumoilla,\nettä kenties Leicester näyttelikin pää-osaa koko tässä jutussa.\nTytön ja kreivin avioliittoa hän ei voinut aavistaakaan, mutta jo\ntilapäisenkin lemmenkujeilun paljastaminen naisen kanssa, joka oli\nneiti Amy Robsartin säätyä ja arvoa, oli mitä tärkein salaisuus, josta\nriippui tämän suosikin valta Elisabetin suhteen. »Vaikka Leicester\nitse epäröikin ryhtyä tukahuttamaan sellaista huhua mitä ankarimmin\nkeinoin», ajatteli hän, »niin oli hänellä ympärillään miehiä, jotka\ntekisivät hänelle sen palveluksen ilman hänen suostumustaankin.\nJos minä tähän asiaan sekaannun, niin täytyy sen tapahtua tavalla,\njota vanha mestarinikin käyttää saatanan mannaansa valmistaessaan:\nluja naamari kasvoilla. Siksipä aijonkin lähteä huomenna Giles\nGoslingin luota ja muutella olopaikkaani ja kulkusuuntaani yhtä\nusein kuin vainottu kettu. Mutta haluaisinpa sentään nähdä sen\npikku puritanittaren vielä kerran. Hän näytti melkein liian somalta\nja viisaalta polveutuakseen sellaisesta konnasta kuin Anton\nTulenpistäjästä.»\n\nGiles Gosling oli Waylandin lähdöstä pikemmin mielissään kuin\nsuruissaan. Kunnon ravintoloitsija piti niin vaarallisena Leicesterin\nkreivin suosikin suunnitelmien vastustamista, että hänen hyvä sydämensä\ntuskin jaksoi kannattaa hänen hyviä aikomuksiaan ja että hänestä oli\nerinomaisen mieleistä, jos hän saattoi toivoa koko avustamistoimen\ntaakan putoavan hänen hartioiltaan; mutta kuitenkin vakuutti hän\nyhä alttiisti ja ilomielin suorittavansa tarpeen vaatiessa herra\nTressilianille tai hänen lähetilleen kaikkia sellaisia palveluksia,\njotka suinkin sopivat hänen ravintoloitsijanammatilleen.\n\n\n\n\nIII Luku.\n\n\n    Huima kunnianhimo, joka hyppyyn\n    yrittää, mutta ylenniskoin suistuu.\n\n                             _Macbeth_.\n\nKenilworthin lähestyvien juhlallisuuksien komeus oli nyt yleisenä\npuheenaiheena koko Englannissa; ja läheltä ja kaukaa haalittiin\nsinne kaikkea, mikä saattoi kohottaa Elisabetille hänen mahtavimman\nsuosikkinsa linnassa valmisteltavan vastaanoton loistoa ja uljuutta.\nSillä välin näytti Leicester päivä päivältä nousevan yhä korkeammalle\nkuningattaren suosiossa. Hän oli herkeämättä Elisabetin rinnalla\nneuvoskunnassa, ja halukkaasti kuunneltiin häntä hovihuvittelujen\nhetkinä — hän sai osakseen tuttavallisuutta lähenevää hyväntahtoisuutta\n— häneen katsoivat kaikki, joilla oli hovissa jotakin toivomista —\nhäntä mielistelivät ulkomaalaiset lähettiläät, mitä mairittelevimmin\nvakuuttaen hallitsijainsa suurta kunnioitusta häntä kohtaan — hän\nnäytti olevan tuon ylvään Elisabetin Alter Ego, ja kuningattaren\notaksuttiin nyt yleisesti odottavan vain aikaa ja tilaisuutta\nkohottaakseen hänet avioliiton kautta hallitsijavaltansa osallisuuteen.\n\nSellaisen menestyksen ylenpalttisuuden keskellä oli tämä onnen ja\nkuningattaren suosion lemmikki ehkä onnettomin mies koko valtakunnassa,\njoka näytti noudattavan hänen pienempiäkin viittauksiaan. Keijukaisten\nkuninkaan tavoin oli hän ylempänä ystäviään ja liittolaisiaan ja\nnäki paljon sellaista, mitä nämä eivät nähneet. Hän tunsi tarkoin\nvaltijattarensa luonteen; juuri tämä syvällinen ja perinpohjainen\nkuningattaren oikkujen, samoin kuin hänen jalojen ominaisuuksiensakin\ntuntemus, yhtyneenä suuriin älyn lahjoihin ja täydellisen\nhienostuneeseen ulkonaiseen esiintymiseen oli kohottanut hänet niin\nkorkealle Elisabetin suosiossa; mutta juuri tämä samainen tuntemus\nsai hänet joka silmänräpäys pelkäämään äkkinäistä, musertavaa\nvihastumusta. Leicester oli samanlaisessa asemassa kuin merimies, jolle\nkartta osoittaa kyllä kaikki väylän yksityiskohdatkin, mutta joka\nsamalla näkee siinä niin paljon matalikkoja, särkkiä ja kalliokareja,\nettä hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä ei voita muuta niiden\ntarkastelemisesta kuin sen vakaumuksen, että hänen pelastuksensa on\nluettava melkein täydelliseksi ihmeeksi.\n\nKuningattaren luonteessa yhtyivät tosiaankin kummallisesti mitä\nterävin miehinen äly ja kaikki ne heikkoudet, jotka etupäässä\nlasketaan naissukupuolelle kuuluviksi. Hänen alamaisensa saivat\nsuureksi hyödykseen nauttia hänen hyvistä ominaisuuksistaan,\njotka loistavasti voittivat hänen pahat puolensa; mutta hänen\nhovilaisensa ja seuralaisensa saivat usein kestää mitä äkillisimpiä\nja kiusallisimpia oikullisuuden ailahduksia ja mielen puuskauksia,\njoka oli sekä salavihainen että hirmuvaltainen. Hän oli kansansa hyvä\näiti, mutta hän oli myöskin oikea Henrik VIII:n tytär; ja vaikka\naikaisemmat kärsimykset ja oivallinen kasvatus olivatkin lieventäneet\nja lauhduttaneet »oikullisuudessaan hirmuisen» kuninkaan perinnäistä\nluonnetta, eivät ne olleet sentään kyenneet sitä kokonaan muuttamaan.\n— »Hänen mielensä», sanoo hänen älykäs ristipoikansa John Harrington,\njoka sai tuntea niin hänen hymyään kuin hänen suuttumustaankin ja joka\nsiis perustaa kuvauksensa omiin kokemuksiinsa, »oli usein kuin vieno\ntuulahdus, joka kesäisenä aamuna lännestä huokuu — se on niin suloinen\nja se virkistää koko seudun. Hänen puheensa voitti kaikkien sydämet.\nMutta sitten saattoi hänessä ilmetä sellaisia suunnan muutoksia, kun ei\ntoteltu jotakin hänen käskyään, ett'ei jäänyt yhtään epäilemisen sijaa,\nkenen tytär hän oli. Kun hän hymyili, oli hän pelkkää päivänpaistetta,\njosta jokainen pyrki nauttimaan, jos vain pääsi, mutta sitten tuli\nmyrsky, pilvet kokoontuivat äkkiä taivaanrannalle ja salama iski\nkauhistavasti kaikkiin ilman eroitusta.»\n\nTämä luonteen vaihtelevaisuus, kuten Leicester hyvin tiesi, oli\nerittäinkin peljättävä niille, joilla oli osaa kuningattaren\nhellimmissä tunteissa ja jotka olivat riippuvaisia enemmän hänen\nhenkilökohtaisesta arvonannostaan kuin niistä välttämättömistä\npalveluksista, mitä he saattoivat suorittaa hänen neuvoskunnilleen\nja kruunulleen. Burleighin tai Walsinghamin suosio esimerkiksi, niin\npaljon huomaamattomampi kuin se olikin hänen omaa asemaansa, perustui,\nsen tajusi Leicester selvästi, Elisabetin järkevään harkintaan, eikä\nhänen puolueellisuuteensa, ja oli siis vapaa niistä muuttumisen ja\npettämisen mahdollisuuksista, jotka välttämättömästi seurasivat\netupäässä ulkonaisille avuille ja naiselliselle mieltymykselle\nrakennettua kohoamista. Kuningatar arvosteli näitä suuria, viisaita\nvaltiomiehiä vain niiden toimenpiteiden mukaan, joita he ehdottivat,\nja niiden syiden mukaan, joilla he tukivat ajatuksiaan neuvoskunnassa;\nkun taas Leicesterin menestys riippui kaikista noista heikoista,\nhäilähtelevistä oikun ja mielialan tuulahduksista, jotka kaatavat\ntai auttavat rakastajaa, tämän pyrkiessä saavuttamaan lemmittynsä\nsuosiota; lisäksi oli vielä Elisabet sellainen lemmitty, joka\nmilloin tahansa saattoi muuttua peloittavaksi, jos hän naisen\ntunteita noudattaessaan sattui unohtamaan kuningattaren arvon tai\nloukkaamaan kuningattaren oikeuksia. Kaikista näistä valtaansa, »joka\noli liian raskas säilytettäväksi ja liian suuri hyljättäväksi»,\npiirittävistä vaikeuksista oli Leicester täysin selvillä; ja kun hän\ntuskaisena tähysteli ympärilleen keksiäkseen keinoja epävakaisen\nasemansa lujittamiseksi ja kun hän joskus mietti, miten päästä siitä\nkunnialla eroon, havaitsi hän vain hyvin vähän toiveita niin puoleen\nkuin toiseenkin. Sellaisina hetkinä kääntyivät hänen ajatuksensa\naskartelemaan hänen salaisessa avioliitossaan ja sen seurauksissa; ja\ntuntien katkeruutta itseään, ell'eihän juuri onnetonta kreivitärtään\nkohtaan, laski hän tämän malttamattoman teon syyksi, se kun oli\ntapahtunut, kuten hän nyt sanoi, järjettömän intohimon lumoissa, niin\nsen, että hänen nyt oli enää mahdotonta nostaa valtaansa vankalle\nperustukselle, kuin senkin, että hänen tuhoisa kukistumisensa saattoi\ntapahtua minä silmänräpäyksenä tahansa.\n\n»Ihmiset huhuilevat», niin kulkivat hänen ajatuksensa näinä\ntuskan ja katumuksen hetkinä, »että minä voisin nousta Elisabetin\npuolisoksi ja Englannin kuninkaaksi. Kaikki tähtää siihen. Sitä\navioliittoa ylistetään riemulauluin, roskaväen heitellessä lakkejaan\nilmaan. — Siihen viittaillaan kouluissa — siitä kuiskaillaan\nvastaanottohuoneessa — sitä puolletaan saarnastuolista — sitä\nrukoillaan kaikissa kalvinilaisissa kirkoissa — sitä koskettelevat\nvaltiomiehet jopa salaisessa neuvoskunnassakin. — Näitä rohkeita\nviittailuja ei ole Elisabetin puolelta kohdannut ei soimaus eikä\nnuhde eikä vihastus, eikä hän niitä kuullessaan ole tuskin toistanut\ntuota tavallista naisellista vakuutustaan, että hän tahtoo muka elää\nja kuolla neitseellisenä kuningattarena. — Hänen sanansa ovat olleet\nhyvänsävyisempiä kuin koskaan ennen, vaikka hän tietääkin moisia huhuja\nolevan liikkeellä — hänen tekonsa suosiollisempia — hänen katseensa\nhellempiä kuin koskaan ennen. — Mitään muuta ei näytä puuttuvan minun\npääsemisestäni Englannin kuninkaaksi ja kohoamisestani hovisuosion\nmyrskyjen yläpuolelle, kuin että kurottaisin käteni ottamaan tuon\njalon kruunun, joka on koko maailman kunnia ja ylpeys! Mutta juuri\nsilloin, kun minä mitä rohkeimmin ojentaisin kättäni, kahlehtiikin sitä\nsalainen, hellittämätön side! — Ja tässä on Amyn kirjeitä», puheli\nhän itsekseen, ottaen ne esiin nyrpeänä ja alakuloisena, »hän kärttää\nminua tunnustamaan hänet julkisesti — tekemään oikeutta itselleni\nja hänelle — ja Herra ties mitä vielä. Nähdäkseni olen jo tehnyt\nitselleni kaikkea muuta kuin oikeutta. Ja hän puhuu aivan siten kuin\nottaisi Elisabet vastaan tiedon tästä asiasta riemuiten kuin äiti,\njoka kuulee toivorikkaan poikansa joutuneen onnellisiin naimisiin! —\nHänetkö, sen Henrikin tyttären, joka ei säästänyt miestä vihassaan eikä\nnaista himossaan, — hänetkö olisi lemmen leikki päässyt viettelemään\nja vetämään sellaiseen kauheaan asemaan, että hän olisi juuri\ntunnustamaisillaan rakkautensa mieheen, jonka sitten keksittäisiinkin\nolevan naimisissa! — Elisabetko saisi havaita olleensa sellaisen\npilailun esineenä, että moista käyttäisi vain joku ilosteleva hovimies\nmaalaistyttöjä hemputellessaan! — Me saisimme silloin tuhoksemme nähdä,\nmitä merkitsee _furens quid femina_!»\n\nTähän kohtaan hän pysähtyi ja kutsui Varneyta, jonka neuvoihin hän nyt\nturvautui useammin kuin ennen, koska kreivi muisti ne varoitukset,\njoilla tämä oli vastustanut hänen salaista avioliittoaan. Heidän\nkeskustelunsa päätyi tavallisesti levottomiin suunnitteluihin tavasta,\nmillä kreivitär oli esitettävä Kenilworthissa, ja lopuksi päätettiin\naina siirtää matka päivästä toiseen. Mutta vihdoin kävi asian\nratkaiseva järjestely välttämättömäksi.\n\n»Elisabet ei jätä häntä näkemättä», sanoi kreivi; »onko hänen\nmielessään herännyt epäilyksiä, kuten suuresti pelkään, tai pitääkö\nSussex tai joku muu salainen viholliseni Tressilianin syytöstä hänen\nmuistissaan, sitä en tiedä; mutta kaiken suosiollisuutensakin kesken\npalaa hän usein Amy Robsartin juttuun. Amy on minusta ikäänkuin pahan\nonnen juhlavaunuihini sitoma orjatar, joka häpäisee ja halventaa\nriemuvoittoani, juuri kun se on korkeimmillaan. Osoitappas nyt\noveluuttasi, Varney, ja päästä minut tästä selviämättömästä pulmasta.\nMinä olen asetellut kaikkia esteitä niiden kirottujen juhlien tielle,\nmitä suinkin edes jonkunlaisen syyn nojalla saattoi asettaa, mutta\ntämänpäiväinen keskustelumme heitti kaikki hyvän sattuman varaan.\nKuningatar sanoi minulle ystävällisesti, mutta päättävästi: 'Me emme\nanna Teille enään aikaa valmistuksiin, muutoin Te vallan saatatte\ntalonne vararikkoon. Lauvantaina, 9 päivänä heinäkuuta tulemme\nolemaan luonanne Kenilworthissa. — Me pyydämme, ett'ette unohtaisi\nainoatakaan osoittamaamme vierasta tai seuralaista, eikä erittäinkään\nsitä kevytkenkää Amy Robsartia. Me haluamme nähdä naisen, joka saattoi\nasettaa tuon runollisen aatelismiehen Edmund Tressilianin palvelijanne\nRikhard Varneyn jälkeen.' — Käytä siis, Varney, taitoasi, joka on\nmeidät jo niin usein pulasta pelastanut; sillä niin totta kuin nimeni\non Dudley, kohtalonselitykseni ennustama vaara alkaa lähetä joka\ntaholta.»\n\n»Eikö armollinen rouva millään keinoin suostuisi lyhyeksi ajaksi\nalentumaan siihen halvempaan arvoon, jonka olosuhteet tekevät hänelle\nvälttämättömäksi?» virkkoi Varney, hetkisen epäröityään.\n\n»Kuinka, mies! Minunko kreivittäreni sanoisi itseään Sinun vaimoksesi!\n— se ei sovi minun kunnialleni eikä hänen.»\n\n»Sepä sen! armollinen herra», vastasi Varney; »ja kuitenkin juuri\nsiinä asemassa kuvittelee nyt Elisabet hänen olevan; ja sen luulon\nhävittäminen on samaa kuin kaiken paljastaminen.»\n\n»Mieti jotakin muuta, Varney», sanoi kreivi ylen kiihkoissaan; »se\nkeksintö ei kelpaa — jos minä suostuisinkin, ei hän tekisi sitä\nikinä, sillä minä sanon Sinulle, Varney, ell'et sitä tiedä, ett'ei\nElisabet valtaistuimellaan ole ylpeämpi kuin tämä halvan devonilaisen\naatelismiehen tytär. Hän on taipuvainen monissa suhteissa, mutta kun\nhänen kunniansa tulee kysymykseen, iskee hänen henkensä ja mielensä\ntulta peloittavasti kuin salama ja toimii yhtä nopeasti.»\n\n»Sen olemme saaneet kokea, armollinen herra, muutoinhan emme olisi\njoutuneetkaan tähän asemaan», sanoi Varney. »Mutta muutakaan keinoa en\nkeksi. — Minusta nähden pitäisi sen, jonka hyvä onni on nostanut Teidän\nKorkeutenne puolisoksi ja joka siten on aiheuttanut tämän vaaran, tehdä\nmyös jotakin sen torjumiseksi.»\n\n»Se on mahdotonta», virkkoi kreivi kättään huiskauttaen; »minä tiedän,\nett'eivät käskyt eivätkä pyynnöt saisi häntä kantamaan Sinun nimeäsi\nedes tunnin aikaa.»\n\n»Liikaahan se olisikin», vastasi Varney kuivasti; ja siirtymättä tästä\naineesta, lisäsi hän: »Mitenkähän olisi ajatella jotakin toista naista\nhänen sijaansa? Sellaisia temppuja on suoritettu yhtä terävänäköisten\nhallitsijain hoveissa kuin kuningatar Elisabetinkin.»\n\n»Suoraa hulluutta! Varney», tokaisi kreivi; »sijainen tuotaisiin\nTressilianin näkyville, ja ilmi-tulo olisi väistämätön.»\n\n»Tressilianhan voitaisiin poistaa hovista», sanoi häikäilemätön Varney.\n\n»Ja millä keinoin?»\n\n»Keinoja on paljon», vastasi Varney, »ja etenkin sellaisia keinoja,\nmillä Teidän asemassanne oleva valtiomies voi poistaa näyttämöltä\nhenkilön, joka tunkeutuu Teidän yksityisasioihinne ja asettuu Teidän\nvaaralliseksi vastustajaksenne.»\n\n»Älä puhu minulle sellaisesta valtiotaidosta, Varney», sanoi kreivi\nkiivaasti; »eikä siitä olisi tässä tapauksessa mitään hyötyäkään. Onhan\nhovissa paljon muitakin, jotka voivat tuntea Amyn; ja jos Tressilian\njäisi pois, kutsuttaisiin kai heti hänen isänsä tai joku hänen\nystävistään paikalle. Kiristä keksimiskykyäsi vielä tiukemmalle.»\n\n»Armollinen herra, minä en tosiaankaan enää tiedä, mitä sanoa», vastasi\nVarney, »mutta jos minä olisin itse sellaisessa pulassa, ratsastaisin\nminä kiiruimman kaupalla Cumnorin linnaan ja pakoittaisin vaimoni\nsuostumaan sellaisiin toimenpiteisiin, joita hänen turvallisuutensa ja\nminun menestykseni saattaisivat vaatia.»\n\n»Varney», virkkoi Leicester, »minä en voi pakoittaa häntä sellaiseen\nhänen jaloa luonnettaan inhoittavaan tekoon, kuin mitä yhtyminen tähän\nhalpamaiseen petokseen tietäisi — se olisi kurja palkka hänen suuresta\nrakkaudestaan.»\n\n»Hyvä on, armollinen herra», virkkoi Varney, »Teidän korkeutenne on\nviisas ja kunniallinen mies ja sangen perehtynyt niihin korkeasti\nhaaveenomaisiin arkailuihin, jotka ehkä vallitsevat Arkadiassa, kuten\nsisarenpoikanne Filip Sidney kirjoittaa. Minä olen Teidän halpa\npalvelijanne — tämän maailman mies ja onnellinen siitä, että minun\ntietoni sen koukuista ja keinoista ovat olleet sellaiset, ett'ei\nTeidän Korkeutenne ole halveksinut käyttää niitä joskus hyväkseen.\nNyt pyytäisin minä kysyä, kumpaisenko puolella suuremmat edut ovat\ntässä hyvänonnen avioliitossa, armollisen rouvanko vai Teidän, ja\nkumpaisellako on enemmän syytä taipua toisen tahtoon ja pitää silmällä\ntoisen toivomuksia, hyötyä ja turvallisuutta?»\n\n»Minä sanon Sinulle, Varney», vastasi kreivi, »että hänen hyveensä ja\nkauneutensa eivät ainoastaan ole ansainneet kaikkea sitä, mitä minä\nolen saattanut hänelle antaa, vaan ovat myös sen korvanneet tuhansin\nkerroin yli määrän, sillä ei koskaan vielä ole suuruus laskeutunut\nverhoamaan olentoa, jolle luonto olisi suonut suuremmat mahdollisuudet\nsitä sulostuttamaan ja kaunistamaan.»\n\n»On sangen hyvä, armollinen herra, että Te olette noin tyytyväinen\nvalintaanne», virkkoi Varney, huulillaan tuo tavallinen ivahymynsä,\njota ei edes kunnioitus kreiviä kohtaan voinut aina poistaa. —\n»Teillä tulee olemaan runsaasti aikaa kaikessa rauhassa nauttia\nniin miellyttävän ja ihanan olennon seurasta — heti kun olette\nistunut kylliksi kauvan Towerissa sovittaaksenne rikoksen, johon\nolette langennut pettämällä Elisabet Tudorin rakkauden. — Pienempää\nrangaistustahan ette luullakseni toivonekaan.»\n\n»Ilkeä paholainen!» huudahti kreivi, »vieläkö Sinä pilkkaat minua\nonnettomuudessani? — Hoida asia, miten parhaaksi näet.»\n\n»Jos puhutte tosissanne, armollinen herra», virkkoi Varney, »täytyy\nTeidän heti paikalla ja nopeinta vauhtia lähteä Cumnoriin.»\n\n»Lähde itse, Varney; piru on antanut Sinulle sellaisen\nkaunopuheliaisuuden, joka vaikuttaa voimakkaimmin juuri pahimmassa\nasiassa. Minä pitäisin itseäni kurjimpana konnana, jos minä\nkehoittaisin moiseen petokseen. — Kiirehdi, sanon minä. — Täytyykö\nminun vielä rukoilla Sinulta oman häpeäni jouduttamista?»\n\n»Ei, armollinen herra», vastasi Varney — »mutta jos Te todellakin\nuskotte minulle tämän tärkeän ja välttämättömän tehtävän suorittamisen,\ntäytyy Teidän lähettää mukanani kirje suositukseksi armolliselle\nrouvalle ja sallia minun kaikilla mahdollisilla ja käytettävillä\nkeinoilla tukea määräystä, jonka se sisältää. Ja niin suuret ajatukset\non minulla armollisen rouvan rakkaudesta Teidän Korkeuteenne ja\nhänen alttiudestaan tekemään kaiken, mikä suinkin voi enentää Teidän\ntyytyväisyyttänne ja turvallisuuttanne, että minä varmasti uskon hänen\nalentuvan muutamina päivinä kantamaan niin halvan miehen kuin minun\nnimeäni, etenkin kun se ei vanhan suvun puolesta ole lainkaan hänen\nisänsä nimeä huonompi.»\n\nLeicester istuutui kirjoituskojeiden ääreen ja alotti kahdesti,\nkolmestikin kirjeen kreivittärelle, repien ne kaikki heti palasiksi.\nVihdoin sai hän valmiiksi muutamia hajanaisia rivejä, joissa hän\nrukoili Amya, hänen henkeänsä ja kunniaansa läheltä koskevain seikkain\ntakia, omaksumaan Varneyn nimen muutamiksi päiviksi Kenilworthin\njuhlain aikana. Hän lisäsi, että Varney oli selittävä kaikki ne syyt,\njotka tekivät tämän pienen petoksen välttämättömäksi; ja vahvistettuaan\ntämän suosituskirjeen nimellään ja sinetillään, heitti hän sen yli\npöydän Varneylle, samalla viitaten häntä lähtemään viipymättä, mitä\nkäskyä ei tämä ollutkaan hidas ymmärtämään eikä tottelemaan.\n\nLeicester jäi nojaamaan pöytään aivan kuin tylstyneenä ja\nhuumautuneena, kunnes hän kuuli hevosen kavioitten kopsetta, kun\nVarney, suomatta itselleen aikaa edes puvun vaihtamiseen, satulaan\nheittäydyttyään lähti vain yhden palvelijan seuraamana matkalle\nBerkshireä kohti. Siitä jyminästä hypähti kreivi istuimeltaan ja\njuoksi akkunaan, siinä silmänräpäyksessä aikoen peruuttaa halpamaisen\nkäskynsä, minkä hän oli antanut sellaisen miehen toimitettavaksi, jolta\nhän usein väitti puuttuvan kaikki muut avut, paitsi uskollisuuden\nisäntäänsä kohtaan. Mutta Varney oli jo ennättänyt kuuluvilta — ja\nkirkas tähtitaivas, jota silloinen aika piti kohtalon kirjana, kaartui\navarana Leicesterin pään päällä hänen avattuaan akkunan, ja johti hänet\nsyrjään oivallisesta miehekkäästä aikomuksestaan.\n\n»Siellä ne vyöryvät hiljaista, mutta mahtavaa vyöryntäänsä», puheli\nkreivi, eri tahoille katsellen, »ne eivät puhu meidän ajalliselle\nkorvallemme, mutta ne vaikuttavat jokaisella vaihteellaan tämän kurjan\nkiertotähtemme asukkaiden kohtaloihin. Nyt on tullut, ell'eivät\ntähtienselittäjät valehtele, minun kohtaloni ratkaiseva hetki! Nyt\nlähestyy se silmänräpäys, jota minun käskettiin varoa — vaan jota\nminun myös kehoitettiin toivomaan — Kuningas, niin kuului sana — mutta\nmiten? — avioliiton kautta saavutettu kruunu — kaikki toiveet siitä\novat kadonneet — kadotkoot. Rikkaat Alankomaat ovat pyytäneet minua\nhallitsijakseen, ja jos Elisabet suostuisi, antaisivat _ne_ minulle\nkruununsa. — Ja enkö voi esittää samanlaisia vaatimuksia tässäkin\nvaltakunnassa? Yorkien vaatimuksia, mitkä ovat siirtyneet Clarencen\nYrjöltä Huntingdonin suvulle, jolla olisi nyt kauniit mahdollisuudet,\nell'ei tätä naista olisi olemassa — Huntingdon on taas minun heimoani.\n— Mutta enpä halua nyt sukeltaa syvemmältä näihin ankaroihin\nsalaisuuksiin. Minä kuljen nyt vielä jonkun aikaa hiljaa ja huomaamatta\nuraani maanalaisen virran tavoin — mutta aika on tuleva, jolloin minä\nsyöksähdän ilmoille koko voimassani ja pyyhkäisen tieltäni kaikki\nesteet.»\n\nSillä välin kun Leicester täten koki vaimentaa omantuntonsa nuhteita,\nvetämällä puolustuksekseen valtiollisen välttämättömyydenkin tai\nhukkumalla kunnianhimon hurjiin unelmiin, kulki hänen lähettinsä\nläpi kylien ja kaupunkien kiireisellä matkallaan Berkshireä kohti.\nHänellä myöskin oli omat korkeat toiveensa. Hän oli saanut Leicesterin\nkreivin asemaan, johon hän halusi: kreivi paljasti hänelle sydämensä\nsalaisimmatkin sopukat ja käytti häntä läheisimpäinkin asiain ajajana\npuolisonsa ja itsensä välillä. Tästä lähtien, niin hän ennusti, olisi\nhänen herransa vaikea tulla toimeen ilman hänen palveluksiaan tai evätä\nhänen pyyntöjänsä, vaikka ne olisivat kohtuuttomiakin. Ja jos tuo\nkopeileva hempukka, kuten hän nimitti kreivitärtä, suostuu puolisonsa\nvaatimukseen, joutuu hän, Varney, hänen luuloteltu puolisonsa,\npakostakin sellaisiin suhteisiin hänen kanssaan, ett'ei voinut\naavistaakaan, mihin hänen rohkeutensa veisi; ja ehkäpä asianhaarat\npiankin tuottavat hänelle voiton, jota hän ajatteli pirullisin tuntein\nja jota hän etupäässä tulisi käyttämään kreivittären aikaisemmin\nosoittaman halveksumisen kostamiseksi. Mutta sitten johtui hän jälleen\najattelemaan sitä mahdollisuutta, että kreivitär asettuisi kokonaan\nkielteiselle kannalle, eikä suostuisi ehdolla eikä millään näyttelemään\nhänelle aijottua osaa Kenilworthin ilveilyssä.\n\n»Alascon täytyy silloin tehdä tehtävänsä», ajatteli hän. — »Sairauden\ntäytyy tulla selittämään hänen majesteetilleen, miks'ei rouva Varney\nvoi osoittaa hänelle kunnioitustaan — niin, ja se sairaus saattaa\nmuuttua vaaralliseksi ja tuhoisaksi, jos Elisabet katselee Leicesterin\nkreiviä yhtä hellällä silmällä kuin tähänkin asti. Minä en tahdo\nmenettää mahdollisuutta päästä hallitsevan kuninkaan suosikiksi\npelkäämällä tarmokkaita toimenpiteitä, jos niitä tarvitaan. —\nEteenpäin, kelpo ratsuni, eteenpäin! — kunnianhimo ja ylpeät vallan,\nnautinnon ja koston toiveet työntävät tutkaimensa yhtä syvälle rintaani\nkuin minä nyt kannukseni Sinun kylkiisi! — Eteenpäin, kelpo ratsuni,\neteenpäin! — Piru ajaa meitä molempia!»\n\n\n\n\nIV Luku.\n\n\n    Heikoksi väitä suloain,\n    Ei hoviin tuosta, arvaa sen!\n    Miks' riistitkään mun kodistain,\n    Sain siellä arvon ylhäisen?\n\n    Ihaillun morsiosi luo\n    Ei kiirettä nyt enää lain;\n    Elossa, haudassako tuo,\n    Sama se Sulle, sortajain.\n\n        _William Julius Michlen »Cumnorin Linna_».\n\nMeidän aikamme ja kaikkien aikojen hienojen naisten olisi täytynyt\nmyöntää, että nuorella ja kauniilla Leicesterin kreivittärellä oli,\npaitsi nuoruuttaan ja kauneuttaan kaksi ominaisuutta, jotka oikeuttivat\nhänet saamaan arvokkaan sijan ylhäisten ja kunnioitettavien rouvien\njoukossa. Hän oli, kuten näemme hänen kohtauksestaan kulkukauppiaan\nkanssa, tuhlailevan kerkeä tekemään tarpeettomia ostoksia vain\nsen takia, että häntä huvitti hankkia kaikenlaista tarpeetonta,\nloistavaa rihkamaa, joka kerran hankittuna ei sitten enään ensinkään\nmiellyttänyt; ja hän oli sen lisäksi sangen taipuvainen kuluttamaan\nsuuren osan päivästä koristelemiseen, vaikka hänen pukunsa kirjava\nkomeus saikin osakseen vain ankaran Janetin puolipilkallisen arvostelun\ntai hyväksyvän katseen niistä kirkkaista silmistä, jotka näkivät oman\nriemuvoittonsa säteiden heijastuvan kuvastimesta.\n\nKreivitär Amy saattoi kuitenkin tällaisten turhamaisten taipumustensa\npuolustukseksi esittää sen seikan, ettei silloinen kasvatus ollut\ntehnyt paljoa tai oikeammin ei mitään hänen luonnostaan iloisen ja\nvakavampiin harrastuksiin kyllästyvän luonteensa taivuttamiseksi\nparempaan suuntaan. Ellei hänestä olisi ollut mieluista kerätä\nkaikenlaista korua ja kantaa sitä, olisi hän kutonut verhoja ja\nvalmistellut neulomateoksia niin ahkerasti, että kaikki Lidcoten linnan\nseinät ja istuimet olisivat peittyneet niiden kirjavaan runsauteen,\ntai olisi hän hankkinut vaihtelua Minervan askarruksiin paistamalla\nvaltavan makkaran siksi kun ritari Hugh Robsart palaisi metsältä. Mutta\nAmylla ei ollut vähimpiäkään luonnollisia taipumuksia kangaspuiden,\nneulan tai keittokirjan puuhiin. Hänen äitinsä oli kuollut hänen\nlapsena ollessaan, hänen isänsä noudatti kaikkia hänen oikkujaan, ja\nTressilian, ainoa ihminen hänen ympäristössään, jolla oli kykyä ja\ntahtoa hänen henkensä viljelemiseen, oli suuresti vahingoittanut hyvää\ntarkoitustaan käymällä liian innokkaasti käsiksi opettajan toimeensa,\nniin että tuo vilkas, hemmoteltu ja turhamainen tyttö katseli häntä\npienellä pelolla ja suurella kunnioituksella ja tunsi häntä kohtaan\nhyvin vähän tai ei ensinkään sitä hienompaa hellyyttä, jota hänen\ntoivonsa ja pyrkimyksensä oli herättää. Ja niinpä Leicesterin jalo\nulkomuoto, sulava käytös ja hieno imartelu avasikin hänen sydämensä\nja vangitsi hänen mielikuvituksensa jo aikoja ennen, kuin tyttö oli\npäässyt tuntemaan hänet rikkauden ja vallan häikäiseväksi lemmikiksi.\n\nLeicesterin lukuisat käynnit Cumnorissa heidän avioliittonsa ensi\naikoina olivat suostuttaneet kreivittären siihen yksinäiseen ja\neristettyyn elämään, johon hän oli tuomittu, mutta kun nämä käynnit\nmuuttuivat yhä harvemmiksi ja harvemmiksi, ja kun niiden paikan\ntäyttivät vain selittelevät kirjeet, jotka nekään eivät aina olleet\nerikoisen lämpimiä, jopa useimmiten tavattoman lyhyitäkin, alkoivat\ntyytymättömyys ja epäily pesiytyä näihin loistaviin huoneisiin, jotka\nrakkaus oli valmistanut kauneudelle. Hänen vastauksensa Leicesterille\npaljastivat nämä tunteet liiankin suoraan ja kärttivät pikemmin\nteeskentelemättömän kiihkeästi kuin viisaasti, että hänet toki\npäästettäisiin tästä yksinäisestä ja salaperäisestä olinpaikastaan ja\nettä kreivi tunnustaisi heidän avioliittonsa; ja esitellessään kaikella\nmahdollisella taidollaan perustelujaan, luotti hän etupäässä siihen\nlämpöön ja voimaan, jolla hän pyyntönsä suoritti. Joskus rohkeni hän\nliittää niihin moitteitakin, joita Leicester katsoi hyvällä syyllä\nvoivansa pitää ansaitsemattomina.\n\n»Minä olen tehnyt hänestä kreivittären», sanoi hän Varneylle; »sopisipa\nhänen nyt odottaa rauhassa siksi kunnes minä voisin julkisesti painaa\nkruunun hänen kulmilleen.»\n\nKreivitär Amy näki asian kokonaan toisessa valossa.\n\n»Mitä auttavat minua arvo ja kunnia», puheli hän, »jos minun\ntäytyy elää täällä unhoitettuna vankina, ilman seuraa ja julkista\nhuomiota ja säädylleni kuuluvia oikeuksia aivan huonomaineisen tai\nepäilyttävän henkilön tavoin? Minä en välitä vähääkään kaikista noista\nhelminauhoista, joita Sinä minun kiusoikseni kiertelet tukkaani,\nJanet. Minä sanon Sinulle, että jos minä olisin Lidcoten linnassa\npistänyt vain tuoreen ruusunnupunkin hivuksiini, olisi hyvä isäni heti\nkutsunut minut luokseen katsellakseen sitä tarkemmin, ja se lempeä\nvanha kappalainen olisi hymyillyt, ja mestari Mumblazen olisi puhunut\njotakin vaakunain ruusuista urhoollisuuden esikuvina; mutta nyt istun\nminä täällä, koristettuna aivan kuin epäjumalan kuva kultakankain\nja jalokivin, ja vain Sinä, Janet, olet katselemassa kaikkea sitä\nkomeuttani. Siellä oli myöskin se Tressilian parka — mutta eipä maksa\nvaivaa puhua hänestä.»\n\n»Eipä tosiaankaan, armollinen rouva», vahvisti hänen ymmärtäväinen\npalvelijattarensa; »ja Te saattekin minut joskus toivomaan, ettette Te\npuhuisi hänestä niin usein ja niin malttamattomasti.»\n\n»Turha on minua varoittaaksesi, Janet», sanoi kärsimätön ja\nparantumaton kreivitär; »minä synnyin vapaana, vaikka minut nyt on\nteljetty tänne pikemminkin jonkun kauniin muukalaisen orjattaren\ntavoin kuin englantilaisen ylimyksen puolison. Minä kestin kaiken\ntämän ilomielin niinkauvan kuin olin varma hänen rakkaudestaan;\nmutta nyt saavat he kahlehtia nämä jäsenet miten ikänä haluavat,\nkieleni ja sydämeni tulevat aina pysymään vapaina. — Minä sanon\nSinulle, Janet, minä rakastan puolisoani — minä olen rakastava häntä\nviimeiseen hengenvetooni asti — minä en voi lakata häntä rakastamasta,\nvaikka tahtoisinkin, tai vaikka hän — mikä, Jumala nähköön, saattaa\ntapahtuakin — lakkaisi rakastamasta minua. Mutta sen minä vain tahdon\nsanoa, ja kuuluvasti, että minä olisin ollut onnellisempi nykyistäni,\njos olisin jäänyt Lidcoten linnaan, vaikka minun olisikin sitten\npitänyt mennä naimisiin sen Tressilian-paran kanssa ja nähdä aina\nedessäni hänen surullinen muotonsa ja hänen oppinut päänsä, minä kun\nen opista rahtuakaan välittänyt. Hän sanoi usein, kun en minä halunnut\nlukea hänen mielikirjojaan, että vielä kerran tulee aika, jolloin minä\nolisin iloinen, jos olisin ne lukenut — luulen sen ajan nyt tulleen.»\n\n»Minä ostin Teille muutamia kirjoja, armollinen rouva», sanoi Janet,\n»eräältä rammalta mieheltä, joka myyskenteli niitä torilla — ja joka\ntähysteli minua hieman hävyttömästi, se olkoon sanottuna.»\n\n»Näytähän tänne, Janet», virkkoi kreivitär, »kunhan ne eivät vain olisi\nkaikki sitä Teidän tylyä ja jäykkää lajianne. — Mitä tämä on, hurskas\nneitoseni? _'Kultaisen Kynttilänjalan Niistimet'. — 'Kourallinen\nMirhamia ja Isoppia Sairaan Sielun Puhdistamiseksi' — 'Siemaus Vettä\nBacan Laaksosta' — 'Ketut ja Tulipalot'_. — Mitä roskaa tämä kaikki on,\nneitokaiseni?»\n\n»Jalo rouva», vastasi Janet, »minusta näytti soveliaalta ja\ntoivottavalta kylvää Jumalan laupeutta ja armoa Teidän Korkeutenne\npoluille; mutta ell'ette niistä huoli, niin on tässä näytelmiä ja\nrunojakin, luullakseni.»\n\nKreivitär jatkoi huolimattomasti tarkasteluaan ja käänteli\nvälinpitämättömänä sellaisia harvinaisia niteitä, jotka nykyään\nrikastuttaisivat parikymmentä vanhojen kirjojen kauppiasta. Niiden\njoukossa oli _»Keittokirja, painattanut Rikhard Lant», »Skeltonin\nKirjoja» — »Kansan Ajanviete» — »Tiedon linna»_, j.n.e., j.n.e.\nMutta kreivittären sydän ei kiintynyt tähänkään oppiin, ja iloisesti\nhypähtikin hän haluttomasta toimestaan: lentolehtisten selailemisesta,\nja hätäisesti heittikin hän ne kaikki huiskin haiskin lattialle, kun\npihalta kuuluva nopea ratsujen töminä kutsui hänet akkunaan ja sai\nhänet huudahtamaan: »Se on Leicester! — se on jalo kreivini! — se\non minun Dudleyni! — Jokainen hänen hevosensa kavion isku on minun\nkorvissani suloisinta, taivaallisinta soitantoa!»\n\nTalossa syntyi lyhyt hälinä, ja Foster astui huoneeseen, silmät maahan\nluotuina ja koko olemuksessa entinen yrmy sävy ja ilmoitti, että herra\nRikhard Varney oli saapunut herra kreivin luota, ratsastettuaan läpi\nyön, ja halusi nyt heti puhutella Hänen Armoaan.\n\n»Varneyko» huudahti kreivitär pettyneenä; »puhutellako minua? — No,\nyhtä kaikki! — Hän tuo sanomia Leicesteriltä — päästäkää hänet heti\nsisään.»\n\nVarney astui huoneeseen, missä kreivitär oli, koristettuna\nluonnollisella suloudellaan ja kaikella, mitä Janetin taito ja komea\nja aistikas aamupuku olivat voineet saada aikaan. Mutta hänen paras\nkaunistuksensa oli kuitenkin hänen uhkea vaaleanruskea tukkansa, joka\nvaltavina aaltoina valui hänen joutsenenkaulalleen ja rinnalleen,\njoka kohoili levottomasta odotuksesta; samastapa syystä oli hänen\nkasvoilleenkin sävähtänyt vieno punanhäive.\n\nVarney esiintyi samassa puvussa, missä hän oli saattanut herransa\nhoviin tuona merkillisenä aamuna, ja sen komeus muodosti omituisen\nvastakohdan sille epäjärjestykselle ja tahrautuneisuudelle, minkä\nnopea öinen ratsastus ja lokaiset tiet olivat aiheuttaneet. Hänen\notsallaan asui levottoman kiireen ilme, niinkuin sen, joka pelkää\nsanomainsa saavan huonon vastaanoton, mutta joka on kuitenkin havainnut\nvälttämättömäksi niiden ilmoittamisen. Kreivittären tuskaisa silmä\nkeksi heti paikalla tämän pelon, ja hän huudahti:\n\n»Te tuotte uutisia jalolta kreiviltä, herra Varney — laupias Jumala!\nonko hän sairas?»\n\n»Ei, armollinen rouva, ei, Jumalan kiitos!» vastasi Varney. »Tyyntykää\nja sallikaa minun vetää henkeä, ennen kuin kerron asiani.»\n\n»Vai vetää henkeä! herra», kiisti rouva kärsimättömänä; »kyllä minä\ntunnen ne Teidän teatteritemppunne. Koska henkenne on riittänyt\ntuomaan Teidät tänne, niin kyllä kai se riittää vielä uutistennekin\nilmoittamiseen, ainakin lyhyeen ja ylimalkaiseen.»\n\n»Armollinen rouva», vastasi Varney, »me emme ole yksin, ja herra\nkreivin sanoma oli vain Teidän korvianne varten.»\n\n»Jättäkää meidät, Janet ja herra Foster», sanoi kreivitär; »mutta\npysytelkää tuossa toisessa huoneessa, niin että saatan huutaa Teitä\nmilloin tahansa.»\n\nFoster ja hänen tyttärensä siirtyivät Leicesterin kreivittären käskyä\ntotellen seuraavaan huoneeseen, mikä oli varsinainen vierashuone.\nSiihen makuuhuoneesta johtava ovi suljettiin ja teljettiin sitten\nhuolellisesti, ja isä ja tytär jäivät molemmat tuskallisen odotuksen\nvaltaan, edellinen tuo vanha synkkä, epäluuloinen, kolkko ilme\nkasvoillaan, ja Janet kädet ristissä ja sen näköisenä, kuin haluaisi\nhän hartaasti tietää emäntänsä kohtalon, mutta kuin kohottaisi hän\nsamalla palavia rukouksia taivaan puoleen hänen pelastumisekseen.\nAnton Foster näytti johonkin määrin aavistavan, mitä tapahtui hänen\ntyttärensä sielussa, sillä huoneen poikki astuessaan tarttui hän\nhätäisesti tytön käteen ja sanoi: »Se on oikein — rukoile, Janet,\nrukoile — me tarvitsemme kaikki rukouksia, ja muutamat meistä enemmän\nkuin toiset. Rukoile, Janet — Rukoilisin minäkin, mutta minun täytyy\nkuunnella, mitä tuolla sisällä tapahtuu — pahoja siitä nyt tulee,\nrakas lapseni — pahoja tulee. Jumala antakoon syntimme anteeksi; sillä\nVarneyn äkillinen ja outo saapuminen ei ennusta hyvää.»\n\nJanet ei ollut vielä koskaan kuullut isänsä kehoittavan häntä\nkiinnittämään huomiotansa mihinkään heidän salaperäisessä talossaan\ntapahtuvaan, tai edes sallivan sitä, ja kun hän nyt niin teki, soi\nhänen äänensä Janetin korvissa — hän ei tiennyt, mistä se johtui — kuin\nkissapöllön rääkyntä, joka ennustaa kauhistavia tihutöitä. Hän käänsi\nkatseensa peloissaan ovea kohti, ikäänkuin odottaen sen takaa kuuluvan\nhirvittäviä ääniä tai avautuvan jonkun kauhunäyn.\n\nKaikki oli kuitenkin hiljaista kuin kuolema, ja niiden äänet, jotka\npuhuivat sisähuoneessa, jos he yleensä puhuivat lainkaan, oli\nhuolellisesti alennettu niin mataliksi, ett'ei viereisessä huoneessa\nvoinut eroittaa niistä mitään. Yht'äkkiä kuuluivat he kuitenkin\npuhuvan nopeasti, lujasti ja hätäisesti; ja heti sen jälkeen kaikui\nkreivittären ääni niin väkevänä, kuin ankarin kiivastus suinkin voi\nsen paisuttaa: »Avatkaa ovi, herra, minä käsken! — Avatkaa ovi! — Minä\nen kaipaa muuta vastausta!» jatkoi hän, peittäen ankaralla äänellään\nkuulumasta ne hiljaiset, mutisevat sanat, joita Varney kuului lausuvan\ntuolloin tällöin. »Hoi! Te siellä ulkona!» jatkoi hän yhä, kirkuen\nhädissään, »Janet, huuda koko talonväki kasaan! — Foster, murra ovi! —\nMinua pidättää täällä petturi! — Tartu kirveeseen ja kankeen, Foster. —\nMinä vastaan kaikesta!»\n\n»Ei tarvita, armollinen rouva», kuului Varney vihdoin selvästi puhuvan.\n»Jos Te suvaitsette julistaa herra kreivin tärkeät yksityiset asiat\nja omat asianne kaikelle maailmalle, niin en minä suinkaan tahdo olla\nTeille esteenä.»\n\nOvi väännettiin lukosta ja avattiin, ja Janet ja hänen isänsä\nsyöksyivät sisään, levottomina haluten tietää syyn noihin kamaliin\nhuutoihin.\n\nHeidän astuessaan huoneeseen seisoi Varney ovipielessä hammasta purren,\nkasvoilla ilme, jossa kuvastuivat yht'aikaa raivo, häpeä ja pelko.\nKreivitär taas seisoi keskellä huonetta kaltaisena nuoren Pytian, joka\non juuri joutunut jumalaisen innoituksen valtaan.\n\nHänen kauniin otsansa suonet olivat ankarasta puhumisesta paisuneet\npaksuiksi sinisiksi viivoiksi — hänen poskensa ja kaulansa hohtivat\ntulipunaisina — hänen silmänsä olivat kuin vangitun kotkan, joka\nsyöksee hehkuvia ukonnuolia viholliseensa, koska ei voi päästä sitä\nkynsin repimään. Jos olisi mahdollista raivottaren muuttaa sulottareen,\neivät hänen kasvonsa voisi yhdistää niin suurta kauneutta niin\nmahtavaan vihaan, halveksuntaan, uhmaan ja kiivastukseen. Eleet ja\nryhti vastasivat ääntä ja kasvojen ilmettä ja kokonaisuus muodosti\nnäyn, joka oli sekä ihana että peloittava, niin suuren ylevyyden oli\nkiihkeä mielenliikutus luonut kreivitär Amyn luontaiseen hempeään\nviehkeyteen. Heti kun ovi avautui, juoksi Janet emäntänsä luo; ja\nhitaammin, mutta sentään nopeammin tavallistaan lähestyi Anton Foster\nRikhard Varneyta.\n\n»Jumalan nimessä, mikä Teidän Armoanne vaivaa?» kysyi edellinen.\n\n»Mitä saatanan nimessä Te teitte hänelle?» kysyi jälkimäinen.\n\n»Kuka, minäkö? — en mitään», vastasi Varney, mutta pää riipuksissa ja\nääni jurona; »en mitään muuta kuin että ilmoitin hänelle puolisonsa\nkäskyt, ja ell'ei armollinen rouva halua niitä totella, tietää hän itse\nparemmin kuin minä, miten siitä vastata.»\n\n»Kautta taivaan, Janet», sanoi kreivitär, »se petturi ja konna\nvalehtelee suoraan! Hänen täytyy valehdella, koska hänen puheensa\nlankeavat jalon puolisoni häpeäksi — hänen täytyy pakostakin valehdella\nkaksin kerroin, koska hän puheillaan ajaa omia, yhtä inhoittavia kuin\nsaavuttamattomiakin tarkoitusperiään.»\n\n»Te olette ymmärtänyt minua väärin, armollinen rouva», virkkoi Varney,\nvastahakoisen nöyrästi ja samalla puolustavasti; »antakaamme tämän\nasian levätä siksi kun kiihkonne on hieman laimentunut ja minä selitän\nTeille kaikki.»\n\n»Sinä et ole koskaan saava tilaisuutta siihen», virkkoi kreivitär. —\n»Katso häntä, Janet. Hän on koreasti puettu, hän näyttää ulkoapäin\naatelismieheltä, ja kuitenkin tuli hän tänne vakuuttamaan puolisoni\ntahtovan — ei, enemmän, vihityn puolisoni käskevän, että minun pitäisi\nmenemän hänen kanssaan Kenilworthiin ja kuningattaren ja ylimysten\nja oman vihityn puolisoni edessä tunnustaman hänet — tuon tuossa —\ntuon viitanharjaajan, tuon kengänpuhdistajan — tuon tuossa, puolisoni\npalvelijan, lailliseksi aviomiehekseni ja herrakseni! Suuri Jumala! Jos\nminä myöhemmin vaatisin oikeuksiani ja arvo-asemaani takaisin, olisin\nminä siten nostanut omaa itseäni vastaan aseita, jotka leikkaisivat\noikean vaatimukseni juurineen poikki ja tekisivät minulle mahdottomaksi\npyrkiä enään Englannin jalojen ylimysnaisten joukkoon.»\n\n»Sinä kuulet, Foster, ja myöskin Sinä, nuori neito, mitä tämä rouva\nsanoo», vastasi Varney, käyttäen hyväkseen pysäystä, minkä kreivitär\noli pakotettu tekemään syytöspuheessaan pikemmin ilman puutteen\nkuin aineen loppumisen takia: — »Te kuulette, että tämä rouva tekee\nkiihkoissaan minut vastuunalaiseksi toimenpiteestä, jota jalo kreivi on\najatellut erinäisten seikkain salaamiseksi ja joka on selitettynäkin\ntuossa kirjeessä, mitä tämä rouva pitää kädessään.»\n\nFoster yritti tässä astua väliin pontevan näköisenä, koska hän luuli\nsen kuuluvan virkaansa. »Ei, armollinen rouva, minun on pakko sanoa\nTeille, että Te olette menetellyt tässä perin malttamattomasti. —\nSellaista petosta ei voida kokonaan tuomita, jos se tapahtuu hyvässä\ntarkoituksessa; niinpä sanoi patriarkka Abrahamkin Saaraa sisarekseen,\nheidän mennessään alas Egyptiin.»\n\n»Niin kyllä, herraseni», vastasi kreivitär; »mutta Jumala soimasi\ntästä petoksesta valitun kansansa esi-isää pakanallisen faraon suun\nkautta. Voi teitä, jotka luette pyhää raamattua vain etsiäksenne\nsieltä paikkoja, mitkä ovat tarkoitetut meille varoitukseksi eivätkä\nesimerkiksi!»\n\n»Mutta Saara ei vastustanut herransa tahtoa, jos suvainnette huomata»,\nvirkkoi Foster vastaukseksi; »vaan teki niin kuin Abraham käski, sanoen\nitseänsä hänen sisareksensa, jotta hänen herrallensa hyvin kävisi hänen\ntähtensä ja jotta hänen sielunsa eläisi hänen kauneutensa tähden.»\n\n»Taivas antakoon minulle anteeksi hyödyttömän kiivastukseni», vastasi\nkreivitär, »sillä Sinä olet yhtä hävytön tekopyhä kuin tuo mies tuolla\njulkea petturi! Minä en voi koskaan uskoa, että jalo Dudley olisi\nantanut suostumuksensa niin raukkamaiseen, niin häpeälliseen juoneen.\nMutta jos niin on, tallaan minä hänen halpamaisuutensa mäsäksi ja\nhävitän kaiken muiston hänestä ikipäiviksi!»\n\nNiin puhuen repi hän Leicesterin kirjeen palasiksi ja polki\nrajattomassa vihastuksessaan niitä jaloillaan, ikäänkuin olisi hän\nhalunnut hävittää olemattomiin nekin pienet jätteet, jotka siitä vielä\nolivat näkyvissä.\n\n»Olkaa todistajiani», sanoi Varney kokien pysyä tyynenä, »että hän on\nnyt repinyt jalon herrani kirjeen, jotta hän sitten saisi vierittää\nminun niskoilleni sen neuvoman suunnitelman; ja vaikk'ei minulle lähde\nsiitä aikeesta mitään muuta kuin vaaraa ja vaivaa, tahtoisi hän panna\nsen minun syykseni, ikäänkuin ajaisin minä siinä omia tarkoitusperiäni.»\n\n»Sinä valehtelet, petollinen orja!» huusi kreivitär, huolimatta Janetin\ntyynnyttelyistä, tämä kun surullisena aavisti hänen vain siten takovan\naseita itseään vastaan. — »Sinä valehtelet!» toisti hän. — »Anna minun\nolla, Janet. — Vaikka tämä olisi sitten viimeinen sanani, niin hän\nvalehtelee — hän punoo omia saastaisia juoniaan, ja hän olisi esitellyt\nniitä laveammaltikin, jos olisin voinut suuttumukseltani pysyä\nhiljaa, kuten alussa, mistä hän saikin rohkeutta ilmaista konnamaiset\nsuunnitelmansa.»\n\n»Armollinen rouva», virkkoi Varney, joka julkeudestaan huolimatta tunsi\nasemansa hieman noloksi, »minä pyydän Teitä uskomaan, että olette\nkokonaan erehtynyt.»\n\n»Ennen uskoisin minä valon pimeydeksi!» huusi raivostunut kreivitär.\n»Olenko minä muka juonut unohduksen virrasta? Enkö minä muka muista\nSinun aikaisempaa käytöstäsi, joka, jos Leicester sen olisi tiennyt,\nolisi vienyt Sinut suoraan hirteen, eikä tuonut Sinulle hänen\nläheisimmän ystävyytensä kunniaa? — Toivoisinpa olevani mies vain\nviisikin minuuttia! Siinä ajassa jo ehtisin pakottaa tuollaisen\npelkurin kuin Sinunkin tunnustamaan konnamaisuutensa. Mutta mene —\nja heti paikalla! — Sano herrallesi, että jos minä lähtisinkin sille\nhäpeän polulle, jolle se inhoittava petos, mitä Sinä olet esitellyt\nhänen nimissään, minut välttämättä veisi, minä ainakin tahtoisin\nhänelle kilpailijan, joka edes hiukankin ansaitsisi sen nimen. Hänen\nsijaansa ei saa täyttää kurja palkkapalvelija, jonka suurimpana\nonnena on saada lahjaksi herransa viimeiset vaatteet, ennen kuin ne\novat aivan nukkavieruiksi kuluneet ja joka kykenee viehättämään vain\njotakin esikaupungin tyttöletukkaa komeilemalla herransa vanhojen\nkenkien uusilla nauharuusukkeilla. Tiehesi, heti paikalla, mies — minä\nhalveksin Sinua niin suuresti, että häpeän suuttuneeni Sinuun.»\n\nVarney lähti huoneesta sanattoman raivon vallassa, ja häntä\nseurasi Foster, jonka luonnostaankin hitaan järjen olivat kokonaan\npyörryttäneet ne hurjat kiivastuksen ja vihan purkaukset, mitkä\nolivat ensi kerran hänen kuultensa tulvineet kreivittären huulilta,\nsillä Foster oli koko ajan pitänyt häntä liian lempeänä ja liian\nhyvänsävyisenä kantamaan närkästynyttä ajatustakaan, saati sitten\nkäyttämään kovia sanoja. Foster kulki sentähden itsepintaisesti Varneyn\njäljissä, ahdistaen häntä kysymyksillä, joihin toinen ei vastannut,\nennen kuin he olivat saapuneet neliönmuotoisen pihan toiselle\npuolelle, entiseen kirjastoon, mihin lukija on jo tutustunut. Täällä\nkääntyi Varney hellittämättömään seuraajaansa ja alkoi selvitellä\nasiaa verrattain rauhallisella äänellä; sillä tuo lyhyt kävely oli\nriittänyt niin taitavalle mielensä kuohujen hillitsijälle raivonsa ja\nsuuttumuksensa asettamiseksi ja kylmäverisyytensä saavuttamiseksi.\n\n»Tony», sanoi hän, tavallinen ivahymy huulillaan, »ei maksa vaivaa sitä\nkieltää. Nainen ja piru, jotka, kuten viisas neuvojasi Holdforthkin\nsaattaa Sinulle todistaa, pettivät miestä jo aikojen alussa, ovat\ntänäänkin osoittautuneet minun oveluuttani ja varovaisuuttani\nväkevämmiksi. Se torakurkku näytti niin viekoittelevalta ja osasi\nvetää naamansa niin mainioon ilmeeseen minun esitellessäni kreivin\nasiaa, että minä, kautta kunniani, uskoin voivani pistää pienen sanasen\nomastakin puolestani. Nyt luulee hän saaneensa pääni silmukkaan, mutta\nsiinä hän erehtyy. — Missä on tohtori Alasco?»\n\n»Työpajassaan», vastasi Foster; »tällä hetkellä ei häntä voi puhutella\n— meidän täytyy odottaa siksi kunnes keskipäivän aika on ohi, tai me\nhäiritsemme häntä hänen tärkeissä — mitä minä sanoin, tärkeissäkö? —\nminä tahdoin sanoa: hänen jumalallisissa tutkimuksissaan.»\n\n»Niin, hän tutkii perkeleen jumaluutta», virkkoi Varney, — »mutta kun\nminä tarvitsen häntä, on yksi hetki yhtä hyvä kuin toinenkin. Opasta\nminut hänen hornanpesäänsä.»\n\nNäin puhui Varney ja seurasi nopein ja levottomin askelin Fosteria,\njoka johti häntä monia melkein raunioiksi rauenneita sokkelokäytäviä\npitkin pihan vastaiselle puolelle jonkunlaiseen maanalaiseen holviin,\nmissä nyt askarteli kullantekijä Alasco, mutta minne ennen eräs\nAbingdonin salatieteisiin taipuvainen päämunkki oli veljeskuntansa\nsuureksi kauhistukseksi laittanut työpajansa ja missä hän monen sen\najan hourupäisen tavoin oli tuhlannut paljon kallista aikaa ja rahaakin\npäästäkseen suuren tiedon perille.\n\nAnton Foster pysähtyi oven eteen, joka oli lujasti teljetty\nsisäpuolelta, ja pelkäsi jälleen huomattavasti häiritä viisasta hänen\npuuhissaan. Mutta piittaamaton Varney piti kolkutuksin ja huudoin\nniin suurta melua, että huoneen asukas vihdoinkin, vaikka hitaasti\nja vastahakoisesti, avasi oven. Kullantekijä tuli näkyviin, silmät\ntihruisina sen tuliastian tai lasikulhon kuumuudesta ja höyryistä,\njonka ääressä hän oli askarrellut, ja hänen kammionsa oli yhtä mitä\nerilaisimpien aineiden ja hänen ammattiinsa kuuluvien kummallisten\ntyökalujen sekasortoa. Ukko murisi suuttuneen kärsimättömästi: »Ijät\nkaiketko minun sitten täytyy laskeutua taivaallisista tutkimuksistani\nmaallisissa asioissa rehkimään?»\n\n»Helvetillisissä asioissa, saisit sanoa», virkkoi Varney, »sillä ne\nne kuitenkin ovat Sinun oikea alasi. — Foster, me tarvitsemme Sinua\nkeskustelussamme.»\n\nFoster astui arkaillen holviin. Varney seurasi häntä, sulki oven, ja\nniin alkoivat he kolmisin salaisen neuvottelunsa.\n\nSillä välin mitteli kreivitär huoneensa lattiaa, häpeän ja vihastuksen\nkiistellessä hänen suloisilla poskillaan.\n\n»Se konna», kiivasteli hän, »se kylmäsydäminen, laskeva orja! —\nMutta minä vedin naamion hänen kasvoiltaan, Janet. — Minä pakotin\nsen käärmeen avaamaan kaikki kierteensä edessäni ja ryömimään sitten\ntiehensä alastomassa rumuudessaan. — Minä hillitsin suuttumustani,\nvaikka olinkin vähällä tukehtua siihen paikkaan, siksi kunnes hän\npäästi minut katsahtamaan sydämen pohjaan, joka on kauhistavampi\nhelvetin pimeintä soppea. — Ja Sinä, Leicester, onko mahdollista, että\nSinä saatoit käskeä minua kieltämään lailliset avio-oikeuteni Sinuun\ntai Sinä itse siirtää ne toiselle! — Mutta se on mahdotonta — se konna\nvalehteli kaikki — Janet, minä en tahdo viipyä täällä enää kauvemmin,\nMinä pelkään häntä. — Minä pelkään isääsi — mieleni on paha, kun\nminun täytyy sanoa se Sinulle, Janet. — Mutta minä pelkään isääsi, ja\nkaikkein eniten tuota inhoittavaa Varneyta. Minä pakenen Cumnorista.»\n\n»Ah! armollinen rouva, minne Te pakenisitte tai miten pääsisitte Te\nnäiden muurien vankeudesta?»\n\n»En tiedä, Janet», vastasi onneton nuori rouva, luoden katseensa ylös\nja ristien kätensä, »en tiedä, minne paeta, tai millä tavoin; mutta\nminä olen varma siitä, ett'ei Jumala, jota minä olen niin uskollisesti\npalvellut, ole hylkäävä minua tällä kauhealla hetkellä, sillä minä olen\njoutunut pahojen ihmisten käsiin.»\n\n»Älkää ajatelko niin, rakas rouva», lohdutti Janet; »isäni on kyllä\nsynkän ja ankaran tapainen ja pitää lujasti kiinni uskostaan —\nmutta ei kuitenkaan —» Samassa silmänräpäyksessä astui Anton Foster\nhuoneeseen, kantaen lasimaljaa ja pientä pulloa. Hänen käytöksensä\noli omituinen; sillä lähestyessään kreivitärtä tämän arvolle\nkuuluvalla kunnioituksella, ei hän tähän asti ollut viitsinyt salata\ntai ei ollut kyennyt poistamaan luontaista kömpelöä jurouttaan, mikä\nhänen kaltaisissaan onnettomissa ihmisissä näytäksen eritotenkin\nniitä kohtaan, jotka olosuhteet ovat saattaneet heidän valtaansa\nja valvontansa alaisiksi. Mutta nyt ei hän paljastanut rahtuakaan\nsitä mahtinsa ynseätä tietoisuutta, jota hän tavallisesti yritti\npeittää kömpelön, teeskennellyn kohteliaisuuden ja kunnioituksen\nverhoon aivan niinkuin rosvo kätkee pistoolinsa ja lyömäpalikkansa\nhuonon päällystakkinsa alle. Mutta hänen hymyssään oli enemmän pelkoa\nkuin mielistelyä, ja kun hän kehoitti kreivitärtä maistamaan hänen\ntuomaansa virkistävää juomaa, joka olisi äskeisen kiihtymyksen jälkeen\nrauhoittava hänen sydäntään ja päätään, näytti hän hautovan jotakin\nuutta konnankoukkua. Hänen kätensä vapisi, hänen äänensä tärisi ja\nkoko hänen käytöksensä herätti niin suurta epäluuloa, että hänen\ntyttärensä Janet, katseltuaan häntä ensin hämmästyneenä hetken aikaa,\nnäytti äkkiä tehneen lujan, rohkean päätöksen; hän kohotti päänsä,\nsuoristautui uhmailevaan ja käskevään asentoon, astui hitaasti isänsä\nja kreivittären väliin, tempasi tarjottimen edellisen käsistä ja sanoi\nmatalalla, mutta selvällä ja painokkaalla äänellä: »Isä, minä täytän\nmaljan jalon emäntäni tarpeiksi, kun hän niin suvaitsee.»\n\n»Sinäkö, lapseni?» kysyi Foster kiivaasti ja pelokkaasti, »ei, lapseni\n— Sinä et nyt saa tehdä armolliselle rouvalle sitä palvelusta.»\n\n»Ja miks'en, jos saan luvan kysyä?» vastasi Janet, »mikäli jalon rouvan\non yleensä lainkaan tarpeellista koskea koko maljaan?»\n\n»Miks'et — miks'et?» tankkaili hovimestari neuvottomana, ja havaiten\nkiukuttelun parhaaksi pätevämpien syiden puutteen korvaajaksi, huusi\nhän: — »Siks'et, senkin hupakko, ett'en minä tahdo! — Mene siitä\niltakirkkoosi!»\n\n»Niin totta kuin toivon vielä kauvan saavani käydä kirkossa», vastasi\nJanet, »en mene sinne tänään, ennen kuin olen saanut paremman varmuuden\nemäntäni turvallisuudesta. Antakaa pullo tänne, isä»; — ja Janet otti\nsen hänen vastustelevasta kädestään, ja Foster salli sen lopultakin\ntapahtua, ikäänkuin omantuntonsa lyömänä. — »Ja nyt», jatkoi hän, »isä,\njuoma, jonka on määrä virkistää emäntääni, ei tehne _minullekaan_\npahaa. Terveydeksenne, isä!»\n\nLausumatta sanaakaan syöksähti Foster tyttärensä kimppuun ja väänsi\npullon hänen kädestään; sitten, ikäänkuin häveten sitä, mitä oli\ntehnyt, sekä ollen täydelleen kykenemätön päättämään, mitä oli edelleen\ntehtävä, jäi hän siihen seisomaan, pullo kädessään, toinen jalka toisen\nedellä ja tyttäreensä tuijottaessaan kasvoilla ilme, jossa raivo, pelko\nja paljastettu konnamaisuus kuvastuivat inhoittavalla tavalla.\n\n»Tämähän on kummallista, isä», virkkoi Janet, suunnaten häneen\nsamanlaisen tiukan katseen, jolla hullujen hoitajain sanotaan\npitävän onnettomia potilaitaan aisoissa; »Te ette anna minun tarjota\narmolliselle rouvalle sitä juomaanne ettekä myöskään salli minun\ntyhjentää maljaa hänen terveydekseen!»\n\nKreivittären rohkeus ei pettänyt tämän kauhistavan kohtauksen\naikana, jonka merkitys oli ilmeinen, vaikk'ei siihen suorin sanoin\nviitattukaan. Hän säilytti luonteensa suuren huolettomuudenkin, ja\nvaikka hänen poskensa oli ensi säikähdyksestä kalvennut, oli hänen\nkatseensa tyyni ja melkein halveksiva. »Ettekö _Te itse_ halua maistaa\nsitä jaloa juomaa, herra Foster? Ettehän toki itse kieltäytyne\ntyhjentämästä maljaa onneksemme, vaikka ette sallinutkaan Janetin sitä\ntehdä. — Juokaa, herra, minä pyydän.»\n\n»Minä en tahdo», vastasi Foster.\n\n»Ja kenelle sitten on tämä erinomainen kurkunkostuke tarkoitettu, hyvä\nherra?» jatkoi kreivitär.\n\n»Paholaiselle, joka sen keittikin!» viskasi Foster, käänsi selkänsä ja\nlähti huoneesta.\n\nJanet katsahti emäntäänsä, kasvoillaan syvän häpeän, pelon ja murheen\nilme.\n\n»Älä minua itke, Janet», sanoi kreivitär lempeästi.\n\n»En, armollinen rouva», vastasi hänen palvelijattarensa nyyhkytysten\ntukahuttamalla äänellä, »en minä Teitä itkekään, minä itken itseäni —\nminä itken tuota onnetonta miestä. Niiden, jotka ovat joutuneet häpeään\nihmisten edessä — niiden, jotka Jumala on tuominnut, niiden on syytä\nsurra — ei viattomien! — Jääkää hyvästi, armollinen rouva!» jatkoi hän,\nkiireesti heittäen hartioilleen viitan, jota hän tavallisesti käytti\nulos lähtiessään.\n\n»Jätätkö Sinä minut, Janet?» kysyi hänen emäntänsä — »hylkäätkö Sinä\nminut näin ankaran ahdistuksen hetkellä?»\n\n»Hyljätäkö Teidät, armollinen rouva!» huudahti Janet; ja juosten\ntakaisin emäntänsä luo, painoi hän tuhansia suuteloita hänen kädelleen\n— »hyljätäkö Teidät! — hyljätköön minut uskoni toivo, jos sen teen! —\nEi, rouva; oikein sanoitte, että kyllä Jumala, jota olette palvellut,\nTeille osoittaa vapautuksen tien. Pakokeino on keksitty; minä olen\npäivät ja yöt rukoillut valoa, jotta näkisin, miten minun oli\ntäyttäminen velvollisuuteni tuota onnetonta miestä ja samalla Teitä\nkohtaan. Hirmuisena ja peloittavana on se valo nyt minulle ilmestynyt,\neikä minun tule sulkea ovea, jonka Jumala on avannut. — Älkää kysykö\nminulta enempää. — Minä tulen tuossa paikassa takaisin.»\n\nSen sanottuaan kääriytyi hän viittaansa ja ilmoittaen eukolle, jonka\nkohtasi ulommaisessa huoneessa, menevänsä iltarukoukseen, poistui hän\ntalosta.\n\nSillä välin oli hänen isänsä kiirehtinyt jälleen työpajaan, mistä hän\ntapasi aijotun rikoksensa syytoverit.\n\n»Kastoiko se suloinen lintu kieltään?» tiedusteli Varney puoleksi\nhymyillen, kun taas tähtienselittäjä teki saman kysymyksen silmillään,\npuhumatta sanaakaan.\n\n»Ei kastanut, eikä tule kastamaankaan minun tarjoamastani juomasta»,\nvastasi Foster; »pakotatteko Te minut tekemään murhan tyttäreni\nläsnä-ollessa?»\n\n»Eikö Sinulle jo sanottu, Sinä juro, pelkurimainen orja», puhui Varney\nkatkerasti, »ett'ei murhaa, kuten Sinä sitä nimität silmät tuijottaen\nja kieli kangerrellen, ollut kysymyksessäkään? Eikö Sinulle sanottu,\nettä tässä tarkoitettiin ainoastaan pientä pahoinvointia, jollaisen\nnaiset saavat aivan ilman aikojaan, tahtoessaan pitää yöpukuaan\nkeskellä päivää ja lojua leposijallaan, kun heidän pitäisi huolehtia\ntaloustoimistaan? Tämä oppinut mies tässä vannoo sen Sinulle Viisauden\nLinnan avaimen kautta.»\n\n»Minä vannon», sanoi Alasco, »ett'ei väkineste, joka on tuossa\npullossasi, ole lainkaan hengenvaarallista! Minä vannon sen kullan\nkuolemattoman ja häviämättömän ydinaineen kautta, joka läpäisee kaikki\nmuut luonnon aineet, mutta jonka kätketyn olemuksen perille voi päästä\nvain se, kenelle Trismegistus antaa salatiedon avaimen.»\n\n»Ankara vala», vahvisti Varney. »Foster, olisit pahempi pakanaa, ell'et\nsitä uskoisi. Muutoin saat uskoa minua, joka vannon vain oman sanani\nkautta, että ell'et Sinä pysy siivolla, ei tule olemaan toivoakaan,\nniin, ei toivon haamettakaan tämän Sinun vuokrakartanosi muuttamisesta\nvapaaläänitykseksi. Alasco jättää Sinun tinakalusi silleen, ja Sinä\ntulet, kunnon Anton, yhä pysymään minun alustalaisenani.»\n\n»Minä en tiedä, hyvät herrat», vastasi Foster, »minne teidän tuumanne\ntähtäävät; mutta yhdestä seikasta minä pidän kiinni — siitä nimittäin,\nettä kävipä miten tahansa, minulla täytyy tässä talossa olla joku, joka\nrukoilee puolestani, ja se joku on minun tyttäreni. Minä olen elänyt\nsyntisesti, ja maailma on ollut minulle liian rakas; mutta hän on yhä\nyhtä viaton kuin lähtiessään äitinsä helmasta, ja ainakin hänen tulee\npäästä siihen onnen kaupunkiin, jonka muurit ovat puhdasta kultaa ja\nperustukset jalokiviä.»\n\n»Niinpä niin, Tony», virkkoi Varney, »sellainen paratiisi se olisikin\noikein Sinun mieltäsi myöten. — Pohdippas hänen kanssaan sitä asiaa,\ntohtori Alasco; tulen kohta takaisin.»\n\nNäin puhein nousi Varney paikaltaan ja ottaen pullon pöydältä lähti\nhuoneesta.\n\n»Minäpä vakuutan Sinulle, poikani», virkkoi Alasco Fosterille, heti\nkun Varney oli jättänyt heidät kahden kesken, »että mitä ikinä tuo\nhäpeämätön, ilkeämielinen ivailija sanoneekaan siitä korkeasta\ntieteestä, jossa minä taivaan siunauksesta olen päässyt niin pitkälle,\nett'ei minun tarvitse sanoa viisaintakaan kaikista nykyään elävistä\ntaitomiehistä etevämmäkseni tai opettajakseni — minä vakuutan Sinulle,\nettä niin jumalattomasti kuin tuo heittiö pilkkaakin asioita, jotka\novat liian pyhiä vain lihallisten ja halpamaisten ajatusten valtaamain\nihmisten käsitettäviksi, Sinun tulee kuitenkin uskoa, että se kaupunki,\njota Pyhä Johannes katseli Kristillisen Ilmestyskirjan häikäisevässä\nnäyssä, se uusi Jerusalemi, jonne kaikki kristityt toivovat kerran\npääsevänsä, tarkoittaa vertauskuvallisesti Suuren Salaisuuden\nkeksintöä, jonka avulla kaikkein halvimmista ja kehittymättömimmistä\nluonnonaineista voidaan synnyttää sen kallisarvoisimmat ja\ntäydellisimmät tuotteet, aivan niin kuin kepeästi liihoitteleva,\nkirkasvärinen perhonenkin, kesätuulahdusten ihanin lapsi, murtautuu\nesiin saastaisen kotelonsa vankeudesta.»\n\n»Mestari Holdforth ei ole puhunut mitään tällaisesta selityksestä»,\nvirkkoi Foster epäillen; »ja sen lisäksi, tohtori Alasco, sanoo\npyhä raamattu, etteivät sen Pyhän kaupungin kulta ja kalliit kivet\nole suinkaan niitä varten, jotka ovat täällä maan päällä tehneet\nkauhistuksen töitä tai valheita viritelleet.»\n\n»Entä sitten, poikani», kysyi tohtori, »ja mitä Sinä siitä johdat?»\n\n»Sen», vastasi Foster, »ett'ei niillä, jotka sekoittelevat myrkkyjä\nja jakelevat niitä salaa lähimäisilleen, pidä oleman osaa näihin\nsanomattomiin rikkauksiin.»\n\n»Sinun tulee kuitenkin, poikani», selitti Alasco, »tehdä eroitus\nsen välillä, mikä on ehdottomasti pahaa niin seurauksiltaan kuin\ntarkoituksiltaankin, ja sen välillä, mikä, vaikka onkin pahaa, voi\nsiitä huolimatta saada hyvää aikaan. Jos me yhden ihmisen kuoleman\nkautta pääsisimme lähemmäksi sitä onnellista aikaa, jolloin tarvitsee\nvain toivoa, saavuttaakseen heti kaiken, mikä hyvää on — jolloin\ntarvitsee vain toivoa, poistaakseen kaiken, mikä pahaa on — jolloin\nsairaus ja tuska ja murhe ovat inhimillisen tiedon kuuliaisia\npalvelijoita, väistyen viisaan pienintäkin viittausta — jolloin kaikki,\nmikä nyt on kalleinta ja harvinaisinta, on jokaisen ulottuvilla, joka\nvain tottelee viisauden ääntä — jolloin parantamisen taito supistuu ja\nkatoaa yhteen ainoaan yleislääkkeeseen — jolloin viisaat hallitsevat\nmaata ja jolloin kuolemakin pakenee heidän kulmainsa rypistystä — jos\nme nyt voisimme jouduttaa tätä kaikkien toiveiden siunattua täyttymystä\nsen mitättömän seikan avulla, että särkyvä maallinen tomumaja, joka\nkerran kuitenkin on joutuva mädännyksen valtaan, toimitettaisiin\nhiukkaista ennemmin hautaan kuin luonnon järjestys määräisi, niin\nmitä olisi moinen uhraus pyhän tuhatvuotisen valtakunnan lähestymisen\nrinnalla?»\n\n»Tuhatvuotinen valtakunta on pyhien valtakunta» — epäili jälleen Foster.\n\n»Sano pikemminkin, että se on viisaiden valtakunta, poikani», vastasi\nAlasco; »tai oikeammin viisauden valtakunta.»\n\n»Minä puhelin tästä kysymyksestä mestari Holdforthin kanssa\neileniltaisessa hartauskokouksessa», jatkoi Foster; »mutta hän sanoi,\nettä Teidän oppinne on harhaanviepä, ja Teidän selityksenne tuomittava\nja väärä.»\n\n»Hän käy vielä tietämättömyyden kahleissa, poikani», vastasi Alasco,\n»aivan niin kuin polttaisi hän vielä tiiliä Egyptissä tai, paremmin\nsanoen, vaeltaisi Sinain korvessa. Teit pahoin, puhuessasi sellaiselle\nmiehelle sellaisista asioista. Minä olen kuitenkin antava Sinulle\ntodisteita, ja aivan ensi tilassa, sellaisia todisteita, joita ei\ntuo Sinun uppiniskainen mustatakkisi tule kumoamaan, sen takaan,\nvaikka hän taistelisikin minun kanssani niin kuin velhot taistelivat\nMoseksen kanssa kuningas Faraon edessä. Minä teen erään kokeen Sinun\nläsnä-ollessasi, poikani — niin, Sinun läsnä-ollessasi — ja Sinun\nsilmäsi ovat näkevät totuuden.»\n\n»Pysy aikomuksessasi, viisas mies», sanoi Varney, joka sillä hetkellä\nastui huoneeseen; »jos hän hylkääkin Sinun kielesi todistuksen, niin\nmiten voi hän olla uskomatta omia silmiään?»\n\n»Varney!» huudahti oppinut — »Varney palannut jo! Oletko Sinä —» hän\npysähtyi äkkiä.\n\n»Olenko minä toimittanut tehtäväni, aijoit kai kysyä», vastasi Varney.\n— »Olen!» — »Ja Sinä», jatkoi hän, osoittaen enemmän mielenkiintoa\nasiaan kuin ennen, »oletko Sinä puolestasi varma, ett'et kaatanut\njuomaan ainettasi et enempää etkä vähempää kuin oikean määrän?»\n\n»Olen», virkkoi kullantekijä, »niin varma kuin yleensä saattaa olla\nniin tarkoista mitoista, koska ruumiin rakennekin on usein hyvin\nerilainen eri ihmisillä.»\n\n»Sitten en pelkää mitään», sanoi Varney. »Sillä minä tiedän, ett'et\nSinä astu askeltakaan lähemmäksi pirua kuin mitä Sinulle on maksettu.\nSinut palkattiin synnyttämään sairautta, ja Sinusta olisi aivan\nliiallista tuhlausta tehdä murha samaan hintaan. Tulkaa, menkäämme\nkukin huoneeseemme. — Huomenna saamme nähdä seuraukset.»\n\n»Mitä Sinä teit, saadaksesi hänet nauttimaan juoman?» kysyi Foster\nväristen.\n\n»En mitään», vastasi Varney, »minä vain tuijotin häneen tuolla\nkatseella, jolla hallitaan hulluja, naisia ja lapsia. Pyhän Luukkaan\nsairaalassa ne sanoivatkin minulla olevan oikean katseen pitämään\nniskoittelevia potilaita kurissa. Hoitajat siellä oikein onnittelivat\nminua sen takia; niin että minulla on leipä tiedossa, jos hovisuosioni\nkerran pettää.»\n\n»Ja etkö Sinä pelkää annoksen olleen tosiaankin liian vahvan?» kysyi\nFoster.\n\n»Jos niin olisi asian laita», vastasi Varney, »niin sitä sikeämmin hän\nvain nukkuisi; mutta se pelko ei tule häiritsemään untani. Hyvää yötä,\njalot herrat.»\n\nAnton Foster huokasi raskaasti ja kohotti kätensä ja silmänsä taivasta\nkohti. Kullantekijä ilmoitti aikovansa jatkaa vielä suurimman osan\nyötä erästä hyvin tärkeätä tutkimusta, ja toiset erkanivat levolle\nmennäkseen.\n\n\n\n\nV Luku.\n\n\n    Jumala kurjan kulkevaisen turvaksi\n    Ihmisten avusta jo toivon heitin.\n    Oo, ken nainen olis? — tuo hullu, kyynelöivä,\n    Tuo uskollinen, rakastava nainen?\n    Lempensä palkakseen vain ynseyttä saa,\n    Ja hyvyyttään ei kenkään, kenkään muista.\n\n                _Rakkauden Toivioretki_.\n\nKesä-illan aurinko oli mennyt mailleen, ja Janet palasi Cumnorin\nkartanoon, koska hänen pitempi viipymisensä varmaankin herättäisi\nhuomiota ja etsimisiä tuossa epäluuloisessa talossa, ja kiiruhti\nhuoneeseen, minne oli jättänyt emäntänsä. Hän tapasi kreivittären\nistumasta pöydän ääressä, ristikkäin lasketut käsivarret sillä leväten\nja pää nojaten käsivarsiin. Janetin astuessa sisään ei hän katsahtanut\nylös eikä hievahtanutkaan.\n\nUskollinen palvelijatar juoksi salaman nopeudella emäntänsä luo,\npuisteli häntä ja rukoili palavasti häntä nostamaan katseensa ja\nsanomaan, miksi hän oli noin murheissaan. Onneton kreivitär kohotti\nvihdoin päänsä, katsahti kamarineitoonsa aaveenomaisin silmin, posket\ntuhkanharmaina ja virkkoi: »Janet, minä join sen!»\n\n»Jumalan kiitos!» huudahti Janet hätäisesti. — »Minä tarkoitan,\nJumalan kiitos, ett'ei kysymyksessä ollut mitään pahempaa — juoma ei\nole vahingoittava Teitä lainkaan — nouskaa ja karistakaa tuo raukeus\njäsenistänne ja tuo epätoivo mielestänne.»\n\n»Janet», huokasi kreivitär, »älä häiritse minua — jätä minut rauhaan —\nanna elämäni mennä hiljalleen menojaan — minä olen myrkytetty.»\n\n»Ette Te ole, rakas rouva», vastasi tyttö innokkaana. — »Se, mitä\njoitte, ei voi Teitä vahingoittaa, sillä Te olitte sitä ennen nauttinut\nvastamyrkkyä, ja minä riensin ilmoittamaan, että paon tie on avoinna\nedessänne.»\n\n»Paon!» huudahti kreivitär, nousten äkkiä kohoksi istuimellaan, valon\npalatessa hänen silmiinsä ja elon hänen poskilleen; »mutta ah! Janet,\nse on jo liian myöhäistä!»\n\n»Ei suinkaan, rakas rouva. — Nouskaa, tarttukaa käsivarteeni ja\nkävelkää kanssani pitkin huonetta. — Älkää antako mielikuvituksen tehdä\nmyrkyn tehtäviä! — Kas niin; ettekö tunne nyt voivanne täydellisesti\nhallita jäseniänne?»\n\n»Puutumus tuntuu vähenevän», sanoi kreivitär, astellessaan siinä\nJanetin tukemana pitkin huonetta; »mutta onko nyt oikein tosiaan niin,\nett'en minä ole juonut mitään kuolettavaa? Varney tuli tänne Sinun\nlähdettyäsi ja käski minua katsein, joissa luin kohtaloni, tyhjentämään\nsen kauhean maljan. Oi, Janet! Sen täytyy tuottaa tuhoa; sillä\nsellainen edeskäypä ei voi koskaan tarjota vaaratonta juomaa!»\n\n»Uumoilenpa, ett'ei hän pitänyt sitä suinkaan vaarattomana», vastasi\nneito; »mutta Jumala ehkäisee pahojen aivoitukset. Uskokaa minua,\nkun minä vannon sen pyhän evankeliumin kautta, johon me uskomme,\nett'ei Teillä ole henkenne puolesta mitään peljättävää hänen ilkeistä\njuonistaan. Ettekö käynyt häntä vastustamaan?»\n\n»Talossa oli kaikki hiljaa», vastasi kreivitär. — »Sinä olit poissa\n— me vain kahden tässä huoneessa — ja hänhän kykenee mihin rikokseen\ntahansa. Minä asetin vain sen ehdon, ett'ei minun tarvitsisi sietää\nhänen vihattua läsnä-oloaan, ja join, mitä hän tarjosi. — Mutta Sinä\npuhuit jotakin paosta, Janet; suosisiko minua onni niin suuresti?»\n\n»Jaksatteko nyt kuulla uutiseni ja kestää ponnistukset?» kysyi neito.\n\n»Jaksanko!» huudahti kreivitär. — »Kysy saksanhirveltä, kun ajokoiran\nhampaat ovat siihen iskemässä, jaksaako se hypätä kuilun yli. Minä\nkestän kaikki ponnistukset, jotka vain vievät minut pois tästä\npaikasta.»\n\n»Kuulkaa siis», virkkoi Janet. »Muuan henkilö, jota minä pidän\nTeidän luotettavana ystävänänne, on näyttäytynyt minulle erilaisissa\nvalepuvuissa ja pyrkinyt puheisiin kanssani, mihin minä en milloinkaan\nsuostunut, koska asia selvisi minulle vasta tänä iltana. Hän oli se\nreppuri, jolta Te ostitte yhtä ja toista rihkamaa — se kulkukauppias,\njoka myi minulle kirjoja — minne ikinä meninkin, aina kohtasin varmasti\nhänet. Tämän illan tapaukset saivat minut lähtemään hänen puheilleen.\nHän odottaa parhaillaan tuolla puiston takaportilla, ja kaikki on\nvalmiina Teidän pakoanne varten. — Mutta onko Teillä nyt tosiaankin\ntarpeeksi ruumiinvoimia? — Onko rohkeutta? — Voitteko antautua\nyritykseen?»\n\n»Ken kuolemaa pakenee», vastasi rouva, »saa kyllä voimaa ruumiiseensa —\nken karkaa häpeän kahleista, häneltä ei puutu tarmoa eikä uskallusta.\nJo pelkkä ajatus, että nyt minä pääsen tuosta konnasta, joka uhkaa\nsekä henkeäni että kunniaani, antaisi minulle voimaa nousta vaikka\nkuolinvuoteeltani.»\n\n»Jumalan nimeen sitten, armollinen rouva!» virkkoi Janet, »minun täytyy\nsiis sanoa Teille hyvästi ja heittää Teidät Jumalan huomaan!»\n\n»Etkö Sinä siis aijokaan paeta kanssani, Janet?» huudahti kreivitär\ntuskaisena. — »Pitääkö minun luopua Sinusta? Tämäkö nyt on sitä Sinun\nuskollisuuttasi?»\n\n»Armollinen rouva, minä pakenisin kanssanne yhtä mielelläni kuin ikinä\nlintu häkistä, mutta jos niin tekisin, olisi siitä heti seurauksena\nilmi-tulo ja takaa-ajo. Minun täytyy jäädä ja koettaa jonkun aikaa\nkaikin keinoin salata totuutta. — Taivas antakoon anteeksi petokseni,\nkoska se tapahtuu välttämättömyyden pakosta!»\n\n»Ja pitääkö minun sitten matkustaman yksin sen vieraan miehen kanssa?»\nhätäili kreivitär. — »Ajattelehan, Janet, jos tässä olisikin tekeillä\nvielä kauheampi ja pimeämpi juoni minun eroittamisekseni Sinusta, joka\nolet ainoa ystäväni?»\n\n»Ei, armollinen rouva, älkää sitä luulko», vastasi Janet vakuuttavasti,\n»se nuori mies on auttava Teitä rehellisesti ja kunniallisesti; ja\nlisäksi on hän herra Tressilianin ystävä ja tullutkin tänne juuri hänen\nkäskystään.»\n\n»Jos hän on Tressilianin ystävä», virkkoi kreivitär, »uskon minä itseni\nyhtä turvallisena hänen huomaansa kuin taivaasta lähetetyn enkelin;\nsillä ei ole kuolevainen ihminen vapaampi kaikesta halpamaisuudesta,\npetollisuudesta ja itsekkyydestä kuin Tressilian. Hän unohti aina\nitsensä, jos hän vain sai auttaa muita. — Ah! ja minkä palkan hän siitä\nsai!»\n\nKiireen vilkkaa kokosivat he ne muutamat tarve-esineet, jotka\nkreivittären tuli ottaa mukaansa ja jotka Janet nopeasti ja\ntaitavasti kääräisi pieneksi mytyksi, unohtamatta suinkaan erinäisiä\nkallisarvoisia koruja, jotka helpoimmin sattuivat hänen käsiinsä,\nerittäinkään jalokivilipasta, josta hän sangen järkevästi katsoi\nvoivan olla hyötyä jossakin tulevassa pulassa. Leicesterin kreivitär\nmuutti sitten ylleen puvun, jota Janet tavallisesti piti lyhyemmillä\nmatkoilla, sillä heidän mielestään oli viisainta karttaa kaikenlaista\nulkonaista komeutta, koska se voisi herättää huomiota. Ennen kuin he\nolivat saaneet nämä valmistelunsa kokonaan suoritetuiksi, oli kuu\nnoussut kesä-yön taivaalle, ja kaikki kartanon asukkaat olivat käyneet\nlevolle tai ainakin huoneidensa yksinäisyyteen ja rauhaan.\n\nHe eivät peljänneet mitään vaikeuksia talosta ja puutarhasta\npäästäkseen, kunhan ei heitä vain huomattaisi. Anton Foster oli\ntottunut katsomaan tyttäreensä niin kuin syntisyytensä tunteva\nihmiskurja saattaa katsoa näkyvään suojelusenkeliin, joka hänen\npahuudestaan huolimatta yhä liihoittelee hänen ympärillään, ja\nsenpätähden ei hänen luottamuksellaan ollutkaan rajoja. Janet sai\nvapaasti liikkua missä tahansa päivän aikana, ja hänellä oli avain\npuiston takaporttiinkin, niin että hän saattoi lähteä kylään milloin\ntahtoi, joko talouden asioissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan\ntai ottaakseen osaa uskonlahkonsa rukoushuoneella pidettyihin\nhartauskokouksiin. Tosin oli Fosterin tytär saanut tämän suuren\nvapautensa vain sillä juhlallisesti vaaditulla ehdolla, ett'ei hän\nmitenkään käyttäisi näitä etu-oikeuksia tavalla, joka voisi vähentää\nkreivittären säilyttämisen varmuutta, sillä tällä nimellä mainittiin\nkreivittären oleskelua Cumnorissa sen jälkeen, kun tämä onneton nainen\noli alkanut osoittaa kärsimättömyyttä siihen yksinäiseen ja ahtaaseen\nelämään, johon hänet oli syösty. Eikä olekaan otaksuttavissa, että\nmikään muu seikka kuin se kauhistava epäluulo, jonka illan tapaukset\nolivat hänessä herättäneet, olisi saanut Janetin rikkomaan lupauksensa\nja pettämään isänsä luottamuksen. Mutta kaiken näkemänsä perusteella\npiti hän nyt itseään ei ainoastaan oikeutettuna, vaan ankarasti\nvelvoitettunakin tekemään emäntänsä pelastamisesta kaikkien puuhiensa\npäämäärän ja heittämään syrjään kaikki muut ajatukset.\n\nPakeneva kreivitär kulki oppaineen kiireisesti hankalaa ja epätasaista\npolkua, joka oli ennen ollut lehtokäytävänä, mutta jota nyt pimittivät\nheidän päittensä yläpuolella yhtyväin puiden oksat ja jolla väikkyi\nvain hakattujen paikkojen kohdalla kuun hämärä, petollinen valo. Heidän\nkulkuaan häiritsivät tuon tuostakin kaadetut puut ja suuret oksat,\njotka oli jätetty maahan sopivan ajan tultua kimppuihin ja kasoihin\nkerättäviksi. Näiden esteiden tuottamat vaikeudet ja ponnistukset,\nheidän alkumatkansa hengähtämätön kiire, toivon ja pelon menehdyttävät\ntunteet koskivat niin kovasti kreivittären voimiin, että Janetin\ntäytyi pyytää häntä pysähtymään muutamiksi minuuteiksi huoahtamaan. He\nseisahtuivat siis erään vanhan valtavan, pahkaisen tammen varjoon, ja\nkatselivat aivan vaistomaisesti jättämäänsä taloa, minkä pitkä, musta\npääty kuumotti hämärästä etäisyydestä suunnattomine savupiippuineen,\ntorneineen ja kellohuoneineen, jotka kohosivat kattoviivan yläpuolelle\nja kuvastuivat selvästi kesä-yön taivaan puhdasta sineä vasten. Vain\nyksi valo pilkutti tuosta suuresta, tummasta rykelmästä niin alhaalta,\nettä se näytti pikemminkin tulevan maasta kartanon edustalta kuin\njostakin sen akkunasta. Kreivitär pelästyi. — »Ne ajavat meitä takaa!»\nhuudahti hän, osoittaen Janetille valoa, joka saattoi hänet niin suuren\nkauhun valtaan.\n\nEmäntäänsä tyynempänä havaitsi Janet, ett'ei loistava pilkku liikkunut,\nja selitti kuiskaten kreivittärelle valon tulevan siitä yksinäisestä\nkammiosta, missä kullantekijä harjoitti salaperäisiä tutkimuksiaan.\n— »Hän on niitä», lisäsi neito, »jotka valvovat yöt pahoja aikeita\nhautoen. Onneton sattuma toi tänne miehen, jonka hämärät puheet\nmaallisesta rikkaudesta ja taivaallisesta tai yliluonnollisesta\ntiedosta ovat kyenneet niin erinomaisesti viehättämään isäraukkaani.\nOikeinpa puhuikin hyvä mestari Holdforth — minun nähdäkseni pyytäen\nsiten viisaasti neuvoa erinäisiä meidän talomme asukkaita. 'On\nihmisiä', sanoi hän, 'ja heidän lukunsa on paljous, jotka jumalattoman\nAhabin tavoin kuuntelevat mieluummin väärän profetan Zedekiaan\nhaaveiluja kuin niiden sanoja, joiden kautta Herra puhuu.' Ja edelleen\nteroitti hän — 'Ah! rakkaat veljeni, meidän keskellämme käy paljon\nZedekiaita — miehiä, jotka lupaavat teille maallisen tietonsa valon,\nsaadakseen teidät hylkäämään taivaallisen ymmärryksenne paisteen.\nMitästä ovat he tyranni Naasia parempia, joka vaati alamaisiltaan\noikean silmän?' Ja lisäksi huomautti hän —»\n\nOn epätietoista, kuinka pitkälle kauniin puritanilaistytön muisti olisi\nriittänyt mestari Holdforthin saarnan kertaamisessa; mutta kreivitär\nkeskeytti hänet ja vakuutti olevansa niin toipunut, että jaksoi kävellä\ntakaportille asti enää levähtämättä.\n\nHe läksivät siis uudelleen matkaan, ja kulkivat toisen osan tiestään\ntyynemmästi ja siis myöskin vähemmin vaikeuksin kuin hätäillen ja\npeljäten pakonsa alettuaan. Näin saivat he aikaa ajatteluun; ja nyt\nvasta rohkeni Janet ensi kerran kysyä emännältään, minne päin tämä\naikoi suunnata pakonsa. Kun hän ei saanut heti vastausta — sillä\nehkäpä oli kreivitär hämmennyksissään unohtanut ajatella tätä tärkeätä\nseikkaa, — uskalsi hän lisätä: »Kaiketikin isänne linnaan, missä\ntiedätte varmasti saavanne suojaa ja turvaa?»\n\n»Ei, Janet», vastasi rouva surullisesti, »kun minä läksin Lidcoten\nlinnasta, oli sydämeni kevyt ja maineeni tahraton, enkä minä tahdo\npalata sinne ennen kuin puolisoni lupa ja meidän avioliittomme ja\nkaiken sen arvon ja kunnian, minkä hän on minulle lahjoittanut,\njulkinen tunnustus sovittaa minun ja kotini välit.»\n\n»Ja minne Te sitten lähdette, armollinen rouva?» tiedusteli yhä Janet.\n\n»Kenilworthiin, tyttöseni», vastasi kreivitär rohkeasti ja reippaasti.\n»Minä haluan nähdä ne juhlat — ne ruhtinaalliset juhlat — joiden\nvalmistelujen humu täyttää koko maan äärestä toiseen. Arvelenpa, että\nkun Englannin kuningatar kemuilee puolisoni saleissa, ei Leicesterin\nkreivitärkään olisi siellä mikään sopimaton vieras.»\n\n»Rukoilen Jumalaa, että Te olisitte myöskin tervetullut vieras!»\nvirkkoi Janet hätäisesti.\n\n»Sinä käsität asemani väärin, Janet», vastasi kreivitär loukkautuneena,\n»ja unohdat omasi.»\n\n»En tee kumpaakaan, rakas rouva», virkkoi murheellinen neito; »mutta\noletteko Te unohtanut, että jalo kreivi kokee niin ankarasti pitää\nTeidän avioliittoanne salassa, koska siitä riippuu hänen hovisuosionsa?\nJa voitteko luulla äkillisen ilmestymisenne hänen linnaansa, sellaiseen\naikaan ja sellaiseen seuraan, olevan hänelle mieleen?»\n\n»Ajatteletko Sinä, että minä tuottaisin häpeää hänelle?» kysyi\nkreivitär; — »ei, päästä käsivarteni, osaan minä kävellä ilman apuakin\nja toimia ilman neuvoja.»\n\n»Älkää suuttuko minuun, armollinen rouva», pyyteli Janet säyseästi,\n»ja sallikaa minun tukea Teitä; tie on hankala, ettekä Te ole tottunut\nkävelemään pimeässä.»\n\n»Jos Sinä pidät minua niin halpana, että minä tuotan puolisolleni\nhäpeää», sanoi kreivitär yhtä vihastuneena, »niin uskot Sinä\nvarmaan myös, että Leicesterin kreivi on yllyttänyt, jopa käskenyt\nja valtuuttanutkin isäsi ja Varneyn ryhtymään niihin inhoittaviin\njuoniinsa, joista minä kyllä olen tekevä selkoa hyvälle kreiville.»\n\n»Jumalan nimessä, armollinen rouva, säästäkää isääni kantelussanne»,\npyyteli Janet; »pitäkää palvelustani, niin heikkoa kuin se on ollutkin,\nhänen hairahdustensa sovituksena!»\n\n»Tekisin kovin väärin, jos toisin tekisin, rakas Janet», vastasi\nkreivitär, äkkiä alkaen jälleen entiseen hellään ja luottavaan tapaansa\npuhella uskolliselle kamarineidolleen. »Ei, Janet, ei sanaakaan ole\nkuuluva huuliltani isäsi vahingoksi. Mutta Sinähän ymmärrät, rakas\ntyttöseni, että ainoana toivonani on päästä puolisoni turviin. Minä\nolen jättänyt hänen määräämänsä asuinpaikan niiden ihmisten pahuuden\nja konnamaisuuden takia, jotka minua ympäröivät — mutta minä en\nmissään muussa suhteessa ole rikkova hänen käskyjään. Minä käännyn\nvain hänen puoleensa — pyydän vain hänen suojaansa. — Vain hänen\ntoivomuksestaan, enkä kenenkään muun, voin minä paljastaa tai tahdon\nminä paljastaa sen salaisen liiton, joka yhdistää meidän sydämemme ja\nkohtalomme. Minä tahdon nähdä hänet ja kuulla hänen omasta suustaan\nohjeet, joiden mukaan minun on vast'edes käyttäytyminen. Älä vastusta\npäätöstäni, Janet; Sinä siten vain minua siinä vahvistaisit — ja\ntotuuden tunnustaakseni, olen minä päättänyt ottaa kohtalostani selon\nkerta kaikkiaan, kuulla sen puolisoni omilta huulilta, ja tarkoitukseni\nsaavuttamiseksi on minun suorinta lähteä tapaamaan häntä Kenilworthiin.»\n\nPunnittuaan hätäisesti onnettoman kreivittären aseman vaikeutta\nja epävarmuutta, oli Janet taipuvainen muuttamaan aikaisemman\nmielipiteensä ja ajattelemaan, että kun nyt kerran kreivitär oli\npoistunut piilopaikasta, minne hänen puolisonsa oli hänet toimittanut,\noli hänen ensimäisenä velvollisuutenaan mennä hänen luokseen ja\nselittää hänelle moisen käyttäytymisen syyt. Hän tiesi, kuinka\ntärkeänä kreivi piti heidän avioliittonsa salaamista, eikä voinut\nolla myöntämättä, että kreivitär, yrittäessään hiukankin paljastaa\nsitä ilman hänen suostumustaan, joutuisi ehdottomasti puolisonsa\nankaran vihastuksen alaiseksi. Jos hän pakenisi isänsä taloon\nsuoraan tunnustamatta arvoansa ja säätyänsä, tulisi hänen asemansa\nepäilemättä suuresti vahingoittamaan hänen mainettansa, ja jos hän\ntaas tuollaisen tunnustuksen tekisi, saattaisi se viedä hänen ja hänen\npuolisonsa välien sovittamattomaan rikkoutumiseen. Kenilworthissa\ntaasen saisi hän esittää asiansa suoraan puolisolleen, jota Janet,\nvaikk'ei luottanutkaan häneen niin paljon kuin kreivitär, ei kuitenkaan\npitänyt osallisena niihin halpamaisiin ja julkeihin juoniin, mihin\nhänen palvelijansa turvautuivat tukahuttaakseen heidän käsistään\npakenevan kreivittären valitukset hänen osakseen tulleesta kohtelusta.\nMutta pahimmassakin tapauksessa, jos kreivi kieltäytyisi suomasta\nhänelle oikeutta ja suojaa, voisi hän, jos hän katsoisi parhaaksi\nilmaista kärsimänsä vääryyden, saada Tressilianin puolustajakseen ja\nkuningattaren tuomarikseen; niin paljon oli Janet päässyt asioista\nselville lyhyestä keskustelustaan Waylandin kanssa. Hän oli siis\nyleensä suosiollinen emäntänsä Kenilworth-matkalle, ja puhuikin siitä\nkreivittärelle, kuitenkin pyytäen häntä noudattamaan mitä suurinta\nvarovaisuutta tuloaan puolisolleen ilmoittaessaan.\n\n»Oletko Sinä itse ollut varovainen, Janet?» kysyi kreivitär; »oletko\npaljastanut asemani ja tilani salaisuuden oppaalle, jonka turviin minun\nnyt on antautuminen?»\n\n»Minulta ei hän ole saanut tietää mitään», vastasi Janet; »enkä\nminä usko hänen tietävän enempää Teidän asemastanne kuin mitä kansa\nyleisesti luulee.»\n\n»Ja mitä se luulee?» kysyi rouva.\n\n»Että Te lähditte isänne talosta — mutta loukkaan Teitä jälleen, jos\njatkan», virkkoi Janet keskeyttäen puheensa.\n\n»Et loukkaa, jatka vain», pyysi kreivitär; »minun täytyy oppia\nkestämään niitä ilkeitä huhuja, joita hulluuteni on pannut minusta\nliikkeelle. Minun nähdäkseni luullaan kait, että minä lähdin isäni\ntalosta luvattoman rakkauden houkutuksesta. — Se on erehdys, joka on\npian poistuva — jonka täytyy poistua, sillä minä haluan elääkseni\nsäilyttää maineeni tahratonna, tai sitten lakata elämästä. — Minua\npidetään siis Leicesterin jalkavaimona?»\n\n»Enimmiten Varneyn», vastasi Janet; »muutamat arvelevat häntä kuitenkin\nvain herransa huvittelujen verhoksi; sillä tieto Teidän huoneittenne\ntuhlailevan komeasta sisustuksesta on päässyt salaisesti leviämään\nja sellaiset varustukset käyvät paljon yli Varneyn varojen. Mutta\ntällä viimeisellä mielipiteellä on vähän kannattajia; sillä ihmiset\nuskaltavat tuskin viittaillakaan moiseen epäluuloon, kun on niin korkea\nnimi kysymyksessä, jott'ei tähtikamari pääsisi rankaisemaan heitä\naateliston häpäisemisestä.»\n\n»Tekevätpä ne viisaasti puhuessaan hiljaa», virkkoi kreivitär, »jotka\ntahtovat asettaa jalon Dudleyn sellaisen konnan rikostoveriksi\nkuin Varneyn. — Olemme tulleet portille. — Ah! Janet, minun on nyt\nheittäminen Sinulle hyvästi! — Älä itke, rakas tyttöseni», lisäsi hän,\nyrittäen verhota omaa mielihaikeuttaan uskollisen palvelijattarensa\njättämisestä pieneen pilailuun: »ja kun jälleen tavataan, niin\npoista nyt, Janet, tuo kiinteä röyhelösi ja hanki sijaan avonainen\npitsikaulus, joka päästää kauniin kaulasi näkyviin; ja heitä nurkkaan\ntuo huono, mustin lasihelmin reunustettu puserosi, jota hädin tuskin\nkamarineitokaan saattaa pitää ja neulo uusi hienosta sametista ja\nkultakankaasta — huoneestani löydät kankaita yllin kyllin, sillä minä\nannan ne Sinun vapaasti käytettäväksesi. Rohkeutta vain, Janet; sillä\nvaikka Sinä nyt oletkin vain onnettoman, harhailevan, nimettömän ja\nmaineettoman rouvan palvelijatar, täytyy Sinun jälleen yhtyessämme\nolla puettuna tavalla, joka sopii Englannin ensimäisen kreivittären\nläheisimmälle ja suosituimmalle kamarineitsyelle.»\n\n»Jumala suokoon, rakas rouva», vastasi Janet, — »ei että minä olisin\nsaanut komeamman puvun, vaan että meidän kumpaisenkin pusero peittäisi\nsilloin kepeämpää sydäntä!»\n\nNyt oli takaportin lukko auvennut muutamista ankaroista avaimen\nkäänteistä, ja kreivitär havaitsi sisäiseksi väristyksekseen olevansa\nulkopuolella niitä muureja, jotka hänen puolisonsa ankarat käskyt\nolivat määränneet hänen kävelymatkojensa äärimäisiksi rajoiksi.\nOdottaen levottomana heidän ilmestymistään seisoi seppä Wayland vähän\nmatkan päässä piilossa maantietä reunustavan pensasaidan takana.\n\n»Onko kaikki turvallista?» kysyi häneltä Janet hätäisesti, hänen\nlähestyessään heitä varoen.\n\n»Kaikki», vastasi Wayland; »mutta minun on ollut mahdotonta hankkia\nratsua armolliselle rouvalle. Giles Gosling, se pelkurimainen lurjus,\nkieltäytyi luovuttamasta minulle hevosta millään ehdolla, jott'ei hän\nmuka joutuisi mihinkään ikävyyksiin — mutta eipä haittaa. Armollisen\nrouvan täytyy nousta minun hevoseni selkään, ja minä astelen hänen\nrinnallaan siksi kunnes saadaan toinen ratsu. Takaa-ajosta ei ole\npelkoa, ell'ette vain Te, kaunis neiti Janet, unohda läksyänne.»\n\n»En enempää kuin se viisas Tekoan leskikään unohti sanoja, jotka Joab\npani hänen suuhunsa», vastasi Janet. »Huomenna minä ilmoitan, ett'ei\nemäntäni voi nousta vuoteeltaan.»\n\n»Niin, ja että hän potee pään särkyä ja raskautta — että hänen\nsydämensä tykyttää ankarasti ja että hän haluaa olla rauhassa. — Älä\npelkää mitään; he tyytyvät niihin viittauksiin ja häiritsevät Sinua\nvain hyvin harvoilla kysymyksillä — he tuntevat kyllä taudin.»\n\n»Mutta poistumisenihan huomataan kuitenkin lopulta», virkkoi kreivitär,\n»ja silloin ne tappavat hänet kostoksi. — Minä palaan mieluummin\ntakaisin kuin jätän hänet semmoiseen vaaraan.»\n\n»Älkää lainkaan huolehtiko minusta, armollinen rouva», vastasi Janet;\n»toivoisinpa, että Te saisitte yhtä varmasti apua ja turvaa niiltä,\njoiden puoleen aijotte kääntyä, kuin minä olen varma siitä, ett'ei\nisäni, vaikka hän olisi kuinka vihoissaan, salli minulle mitään pahaa\ntapahtuvan.»\n\nWayland oli nyt nostanut kreivittären satulaan, mille hän ensin oli\nlevittänyt viittansa, jotta kreivittären olisi mukavampi istua.\n\n»Hyvästi, ja olkoon Jumalan siunaus kanssanne!» sanoi Janet, jälleen\nsuudellen emäntänsä kättä; kreivitär vastasi hänen hurskaaseen\ntoivotukseensa äänettömällä hyväilyllä. Sitten erkanivat he ja Janet\nhuudahti Waylandille: »Auttakoon taivas niin Teitä hädässänne kuin\nTekin olette uskollinen tai petollinen tätä syvästi loukattua ja\navutonta rouvaa kohtaan!»\n\n»Amen! ihanin Janet», vastasi Wayland; »ja uskokaa minua: minä toimitan\ntärkeän tehtäväni niin, että ensi kertaa tavatessamme täytyy Teidän\nkauniiden pyhimysmäisten silmienne katsoa minua hieman kunnioittavammin\nkuin tähän asti.»\n\nNäiden hyvästien jälkimäinen osa kuiskattiin Janetin korvaan; ja\nvaikk'ei tämä antanutkaan mitään suoranaista vastausta, ei hän\nmyös millään tavalla tehnyt tyhjäksi Waylandin sanojen ilmaisemaa\ntoivoa, koska hän epäilemättä halusi kaikin keinoin edistää emäntänsä\nturvallista pakoa. Janet astui portista puiston puolelle ja lukitsi\nsen jälkeensä, kun taas Wayland, tarttuen hevosen suitsiin ja kävellen\naivan sen pään kohdalla, alotti kreivittären kanssa äänettömän\nvaarallisen kuutamoisen matkansa.\n\nVaikka seppä Wayland pitikin niin kiirettä kuin suinkin voi, oli\ntällainen kulkemistapa kuitenkin niin hidas, että kun aamu alkoi\nsarastaa idän sumujen seasta, huomasi hän päässeensä vasta noin\nkymmenen peninkulman päähän Cumnorista. »Rutto syököön kaikki\nlipeäkieliset majatalonisännät!» huudahti Wayland, voimatta enää\nhillitä kiukkuaan ja levottomuuttaan. »Olisipa vain se petollinen\ntolvana Giles Gosling sanonut minulle suoraan vaikka paria päivää\naikaisemmin, ett'en minä voinut luottaa häneen, olisin kyllä katsonut\nparemmin eteeni. Isäntäni sitä pitää lupaamankin kaikki, mitä suinkin\npyydetään, mutta kun on koni kengitettävä, ei heillä olekaan rautaa.\nJos olisin tiennyt, olisin jo paritkymmenet keinot keksinyt; ja\ntällaisen hyvän asian takia en minä olisi liikoja perustanut, vaikka\nolisin kähveltänyt ratsun läheisimmältä laitumelta — olisin sitten vain\nlähettänyt elukan takaisin kunnanvanhimmalle. Kapi ja kangistustauti\ntuhotkoot kaikki hevoset 'Mustan Karhun' talleista.»\n\nKreivitär koki lohduttaa opastaan huomauttamalla, että valkeneva päivä\nauttaisi häntä lisäämään nopeuttaan.\n\n»Totta, armollinen rouva», vastasi tämä; »mutta se auttaa myös muita\nihmisiä meitä näkemään, ja siitäpä voisi tulla huono alku matkallemme.\nMinä en olisi välittänyt koko asiasta enempää kuin alasimen kypenestä,\nkunhan vain olisimme ennättäneet pitemmälle. Mutta mikäli minä tätä\nBerkshireä tunnen, on siinä ammoisista ajoista asti asustanut sellaisia\nilkeitä menninkäisiä, jotka istuvat myöhään illalla ja nousevat varhain\naamulla, vain saadakseen pistää nokkansa muiden ihmisten asioihin.\nMinä olen kyllä ennemminkin saanut niiden häijyyttä kokea. Mutta älkää\nsilti peljätkö mitään, armollinen rouva», lisäsi hän; »sillä äly hyvään\nonneen yhtyneenä keksii kyllä voiteen joka haavalle.»\n\nOppaan levottomuus teki kuitenkin suuremman vaikutuksen kreivittären\nmieleen, kuin ne lohduttelut, jotka hän katsoi sopivaksi siihen\nliittää. Hän katseli tuskallisena ympärilleen, ja kun varjot\nväistyivät maisemasta ja kun itäisen taivaan kirkastuva loimo\nennusti auringon pikaista nousua, odotti hän lisääntyvän valon joka\nkäänteessä ilmaisevan heidät kostaville vainoojille tai paljastavan\nmuita vaarallisia ja voittamattomia esteitä, jotka tekisivät matkan\njatkamisen mahdottomaksi. Seppä Wayland oli hänkin hieman rauhaton\nja soimaten itseään siitä, että oli turhan takia pelästyttänyt\nkreivitärtä, asteli hän teeskennellyn hilpeänä hänen rinnallaan, väliin\npuhellen hevoselle miehen lailla, joka täydelleen tuntee tallikielen,\nväliin hiljaa vihellellen katkonaisia säveljaksoja ja väliin vakuuttaen\nkreivittärelle, ett'ei ollut hätäpäivääkään; mutta samalla tähysteli\nhän tutkivasti ympärilleen havaitakseen, oliko näkyvissä mitään, joka\najaisi valheeksi hänen sanansa juuri kun ne olivat tulemassa hänen\nsuustaan. Niin kulkivat he edelleen, kunnes muuan odottamaton tapaus\nvalmisti heille tilaisuuden jatkaa matkaansa nopeammin ja mukavammin.\n\n\n\n\nVI Luku.\n\n\n    _Rikhard_. Ratsu! — ratsu! — valtakunta ratsusta!\n\n    _Catesby_. — Herra, ratsun Teille hankin.\n\n                       _Kuningas Rikhard Kolmas_.\n\nMatkustajamme kulkivat parhaillaan erään pienen, aivan lähelle\ntietä ulottuvan metsikön läpi, kun he tapasivat ensimäisen elävän\nolennon Cumnorista lähiönsä jälkeen. Tämä oli ilmeisesti joku typerä\nrenkipoika, harmaa nuttu yllä, pää paljaana, kaatiot kintuissa ja\nsuunnattomat varsisaappaat jalassa. Hän piteli suitsista hevosta,\njota he juuri kaikkein eniten kaipasivat ja joka oli varustettu\nsivusatulalla ja kaikella, mitä nainen ratsastaakseen tarvitsee; ja hän\ntervehti Waylandia seuraavalla kysymyksellä: »Työhän tailatten ollakkin\njustiin niit?»\n\n»No aivan niitä, aivan niitä, poikaseni», vastasi Wayland hetkeäkään\nepäröimättä; ja myönnettävä on, että ankarammassakin siveyskoulussa\nkasvatetut omattunnot olisivat langenneet niin houkuttelevassa\ntilaisuudessa. Puhuessaan otti hän suitset pojan kädestä ja auttoi\nmelkein samaan aikaan kreivittären oman hevosensa selästä toisen\nsatulaan, jonka hyvä onni oli siten tuonut hänen saatavilleen. Kaikki\nkävi niin luontevasti, ett'ei kreivitär, kuten myöhemmin kävi selville,\nosannut luulla muuta, kuin että hevonen oli lähetetty siihen heidän\nvaralleen joko oppaan tai jonkun hänen ystävänsä toimesta.\n\nMutta poika, joka oli niin äkkiä päässyt juhdastaan, alkoi pyöritellä\nsilmiään ja raapia päätään, ikäänkuin olisi hän vasta nyt älynnyt\nluovuttaneensa elukan liian lyhyellä selityksellä ja alkanut sitä\nkatua. — »Kylhän työ ny vissiin niit oletten», mutisi hän itsekseen,\n»mut teitinhän olis pitänny sanoa että _papu_, ettenkos työ tielä?»\n\n»Niin, niin», puhui Wayland umpimähkään; »ja Sinun olisi pitänyt sanoa\n_silava_, kuten tiedät.»\n\n»Eihän, eihän», vastusti poika; »_hernehä_ min olis pitänny sanoa,\nettenks työ sitkän tielä?»\n\n»Hyvä, hyvä», myönnytteli Wayland, »olkoon nyt sitten Herran nimeen\nvaikka herneitäkin! huolimatta siitä, että silava olisi paremmin\nsopinut tunnussanaksi.»\n\nJa noustuaan samalla hevosensa selkään, kaappasi hän toisen ratsun\nsuitset epäröivän pojan laukeavasta kourasta, heitti hänelle pienen\nkolikon ja otti menetettyä aikaa takaisin ratsastamalla nopeasti\ntiehensä, ilman enempiä haastelemisia. Poika näkyi vielä siltä mäeltä,\njota he nousivat, ja kun Wayland katsahti taaksensa, huomasi hän sen\nvekaran yhä seisovan paikallaan liikkumattomana kuin tienviitan, sormet\ntukassa ja pää kääntyneenä suuntaan, minne he olivat pakenemassa\nhäneltä. Ja saavuttuaan viimein mäen harjalle, näki hän pojan\nkumartuvan ottamaan hopearahaa, jonka hänen anteliaisuutensa oli\nhänelle suonut. — »No tätäpä voisi sanoa vasta Jumalan lahjaksi»,\nvirkkoi Wayland; »se on reipas, hyväkulkuinen elukka ja se kantaa Teitä\nkoreasti siksi kunnes me saamme Teille toisen yhtä hyvän ratsun, ja\nsitten me lähetämme sen takaisin niin hyvissä ajoin, ettei asiasta\nennätä nousta kovin suurta melua.»\n\nMutta hän pettyi odotuksissaan, ja kohtalo, joka alussa näytti\nheitä niin suosivan, uhkasi äkkiä kääntää tapauksen, josta hän niin\nriemuitsi, heidän perimmäisen tuhonsa syyksi.\n\nHe eivät olleet ratsastaneet lyhyttä peninkulmaakaan paikalta, minne\nolivat pojan jättäneet, ennenkuin kuulivat miehen äänen kirkuvan\ntakanaan: »Ryöstö! Ryöstö! — Ottakaa varas kiinni!» ja päästelevän\nmuita samanlaisia voimahuutoja, jotka Waylandin omatunto viipymättä\nvakuutti varmasti johtuvan hänen juuri äsken suorittamastaan urotyöstä.\n\n»Olisipa minun ollut parasta kävellä jalkaisin koko ikäni», sanoi\nhän; »siellä ne nyt kiljuvat omaansa takaisin, ja minä olen mennyttä\nmiestä. Ah! Wayland, Wayland, useinpa isäsi sanoi, että hevosesta se\nvielä Sinulle tuho tulee. Jos minä tästä vielä pääsisin ehjin nahoin\nSmithfieldin tai Turnballin kadun kilpa-ajajain joukkoon, niin saisivat\nhe hirttää minut niin korkealle kuin Pyhän Paavalin kirkontorni,\njos minä vielä ikinä ryhdyn tekemisiin ylimysten, ritarien ja\naatelisnaisten kanssa!»\n\nNäitä surullisia mietteitä ladellessaan kääntyi hän tuon tuostakin\nkatsomaan, kuka heitä ajoi takaa, ja näki suureksi lohdutuksekseen vain\nyksinäisen ratsastajan, jolla kuitenkin oli hyvä hevonen allaan ja\njoka läheni heitä niin nopeasti, ettei heille jäänyt pienintäkään paon\nmahdollisuutta, vaikka kreivitär olisi jaksanut ratsastaakin niin kovaa\nkuin hänen hevosensa kavioista pääsi.\n\n»Tästä ei tule sentään lopultakaan hullumpi leikki», ajatteli Wayland,\n»koska molemmilla puolin on vain yksi mies, ja koska tuokin hirtehinen\nistuu hevosensa selässä niinkuin mikäkin apina eikä kunnon ratsumies.\nPah! Jos tästä käsirysy tulee, niin helppopa on hänet syöstä satulasta.\nEi, mutta lempo soikoon! Luulenpa hänen hevosensa saavan tehdä, mitä\nikinä haluaa, sillä hän pitää ohjaksia hampaissaan. Menköön helkkariin,\nmitä minä hänestä välitän!» sanoi hän takaa-ajajan yhä lähestyessä;\n»sehän on vain pieni abingdonilainen kamasaksa raukka, kun tästä asiat\noikein selviävät.»\n\nNiinpä olikin, niinkuin Waylandin tottunut silmä oli kaukaa havainnut.\nSillä kun urhean rihkamakauppiaan hevonen, joka oli rivakka eläin,\ntunsi nopeuttansa yhä lisättävän ja näki kaksi ratsua kiitävän edellään\nmuutaman sadan kyynärän päässä, alkoi se itsestään katkaista taivalta\nniin tulisesti, että sen isännällä oli työ ja tuska pysyä selässä ja\nett'ei hän ainoastaan saavuttanut takaa-ajettaviaan, vaan kiitipä\nheidän ohitseenkin täyttä laukkaa, kiskoen ohjaksista olkainsa takaa ja\nkiljuen: »Seis! Seis!», komentosana, joka näytti pikemminkin koskevan\nhänen omaa ratsuaan kuin »ajokasta», kuten merimiehet sanovat. Samalla\nväkinäisellä nopeudella kiiti hän vielä jonkun matkaa myötäkeulaan\n(käyttääksemme toista merimiesten sananpartta), ennenkuin hän kykeni\npysäyttämään ja kääntämään hevosensa, ja sitten ratsasti hän takaisin\nmatkustajiamme kohti, kohennellen epäjärjestykseen joutunutta pukuaan,\nniin hyvin kuin taisi, asettautuen vakavammin istumaan satulassa ja\nkoettaen saada kasvoilleen rohkean ja sotaisan sävyn sen hätäilevän\nja tuskallisen ilmeen sijaan, joka oli niillä näkynyt hänen äskeisen\npakollisen kilparatsastuksensa aikana.\n\nWaylandilla oli juuri ollut aikaa varoittaa kreivitärtä pelkäämästä\nja lisätä: »Tuo miekkonen on aika hölmö, ja minä kohtelen häntä sen\nmukaan.»\n\nKun rihkamakauppias oli hieman puhaltanut ja kerännyt tarpeeksi\nrohkeutta käydäkseen heitä vastaan, käski hän Waylandia uhkaavalla\näänellä heti luovuttamaan hevosen takaisin.\n\n»Kuinka», karjaisi seppä mahtavasti kuin kuningas Cambyses, »puhutaanko\nmeille pysähtymisestä ja luovuttamisesta kruunun maantiellä? Ulos siis\ntupestasi, Excalibar, ja kerro tälle tyhmänrohkealle ritarille, että\njulmien iskujen on ratkaistava meidän välimme!»\n\n»Tänne! Apuun! Ottakaa kiinni! Kaikki rehelliset ihmiset», huusi\nkauppias, »minua estetään saamasta omaani takaisin.»\n\n»Sinä kiljut turhaan jumaliasi, kurja pakana», virkkoi Wayland, »sillä\nminä pysyn aikeessani, vaikka sitten henki menisi. Kuitenkin tiedä Sinä\nhuonon palttinan ja vanusilkin petollinen kyynäräritari, että minä olen\njuuri se kulkukauppias, jonka Sinä kehuit tapaavasi Mayden-Castlen\nnummella ja jolta Sinä uhkasit repun ryöstää; tartuppas nyt siis heti\npaikalla aseihisi!»\n\n»Minähän puhuin vain leikkiä, mies», vastasi Goldthred. »Minä olen\nkunniallinen kauppias ja porvari, enkä minä suinkaan rupea karkaamaan\nihmisten kimppuun pensaiden takaa.»\n\n»Sitten, kautta kunniani, mahtava kauppias», jatkoi Wayland, »olen\ntosiaankin pahoillani lupauksesta, jonka tulin tehneeksi, nimittäin\nettä missä ikinä Sinut tapaisinkin, ryöstäisin Sinulta hevosesi ja\nlahjoittaisin sen armahaiselleni, ellet Sinä jaksaisi puolustaa sitä\nväki-iskuin. Mutta lupaus on tehty kun tehty ja merkitty muistiin, ja\nkaikki, mitä minä enää voin toimittaa hyväksesi on siinä, että jätän\nhevosen Donningtoniin, läheisimpään majataloon.»\n\n»Mutta minäpä sanon Sinulle, hyvä ystävä», vastasi rihkamakauppias,\n»että minä juuri sillä hevosella aijoin tänään viedä Shottesbrokin\nJohanna Thackhamia tuonne kirkolle, vakaasti aikoen tehdä hänestä\nrouva Goldthredin. Hän hyppäsi ukko Thackhamin tuvan ikkunasta ulos;\nja katsokaas nyt, tuolla hän seisoo juuri sillä paikalla, missä\nhevosen piti häntä odottaman, tuossa kirjavassa ratsastusviitassaan,\nnorsunluupäällä koristettu piiska kädessään, aivankuin mikäkin Lotin\nvaimo. Minä pyydän Teitä oikein koreasti, antakaa pois hevoseni!»\n\n»Olen suuresti pahoillani», sanoi Wayland, »niin hyvin sen ihanan\nneitosen kuin Sinunkin takiasi, korkeasti kunnioitettava musliinisaksa.\nMutta lupaukset on pidettävä — Sinä tapaat hevosesi 'Enkelistä', tuolta\nDonningtonista. Siinä kaikki, mitä minä puhtaalla omallatunnolla voin\ntehdä hyväksesi.»\n\n»Vieköön piru omantuntosi!» ärjäisi pelästynyt kauppias. — »Panisitkos\nSinä nyt morsiamen kävelemään jalkaisin kirkkoon?»\n\n»Voithan Sinä ottaa hänet tarakkaasi, mestari Goldthred», vastasi\nWayland; »sehän vain hillitsisi tuon Sinun varsasi vauhtia.»\n\n»Mutta mitenkäs, jos Te tuota — jos Te tuota ette muistaisikaan jättää\nsitä minun hevostani sinne, minne sanotte?» epäili Goldthred, vaikkakin\narkaillen, sillä hänen sielunsa oli vahvasti peloissaan.\n\n»Olkoon reppuni siitä panttina — siellä se on Giles Goslingin\ntallessa, juuri siinä huoneessa, missä on ne punakukkaiset uutimet,\nja se on aivan täynnä samettia, yksinkertaista, kaksinkertaista ja\nkolminkertaista — puolisilkkiä ja kiiltosilkkiä ja kukkasilkkiä —\nnukkasamettia ja harsosamettia ja palttinaa ja kamelinlankaista\nkangasta — —»\n\n»Herkeä! herkeä!» huudahti kauppias; »jos siinä on oikein tosiaan edes\npuoletkin kaikista niistä tavaroista — mutta enpä minä enää lempo\nsoikoon, usko kunnon Bayardiani kaikenlaisten moukkien kynsiin!»\n\n»Miten vain aina suvaitsette, hyvä mestari Goldthred, ja nyt hyvää\nhuomenta — ja onnea matkalle», vastasi Wayland ratsastaen kauniisti\ntiehensä kreivittärineen, kun taas puijattu kauppias kääntyi takaisin\npaljoa hitaammin kuin oli tullut, ankarasti miettien, mitä hän\nesittelisi puolustuksekseen pettyneelle morsiamelle, joka yhä seisoi\nkeskellä kruunun sarkaa odottamassa uljasta ylkäänsä.\n\n»Se hölmö tirkisteli minuun aivan kuin olisi hän hieman muistellut\nminua tunteakseen», sanoi kreivitär heidän ratsastaessaan eteenpäin;\n»onneksi pidin minä huntuani niin ylhäällä kuin vain suinkin voin.»\n\n»Jos siinä olisi perää», virkkoi Wayland, »niin ratsastaisinpa takaisin\nja kopahuttaisin sitä lurjusta hieman kalloon — eipä olisi pelkoa\nhänen aivojensa vahingoittumisesta, sillä hänellä ei ole niitä ollut\nkoskaan edes niin paljoa, että niistä olisi voinut laittaa purotusta\nimevälle hanhenpojallekaan. Meidän täytyy nyt kuitenkin pitää kiirettä,\nja Donningtoniin jätämme me sen pöllöpään hevosen, jottei hän enää\nhullaantuisi ajamaan meitä takaa, ja siellä täytyy meidän myös koettaa\nmuuttaa muotoamme niin tehokkaasti, että hänen yrityksensä menisi\nhukkaan, jos hänellä vielä sattuisi olemaan halua siihen.»\n\nMatkustajat pääsivät ilman enempiä seikkailuja Donningtoniin, missä\nkreivittären täytyi välttämättä saada levätä pari kolme tuntia,\nja sillä ajalla ryhtyi Wayland yhtä taitavasti kuin ketterästikin\nsellaisiin toimenpiteisiin, joista heidän jatkuvan matkansa\nturvallisuus näytti riippuvan.\n\nMuutettuaan reppurinnuttunsa työpuseroon, vei hän Goldthredin hevosen\n»Enkelin» majataloon, joka oli aivan kylän toisessa päässä, kaukana\nsiitä paikasta, minne meidän matkustajamme olivat asettuneet.\nKulkiessaan aamupuhteella muilla asioillaan, näki hän, mitenkä hevonen\nluovutettiin rihkamakauppiaalle itselleen, joka oli urhoollisen\ntakaa-ajojoukon etunenässä tullut vaatimaan asevoimalla sellaista, mikä\nluovutettiin hänelle ilman muita lunnaita kuin valtavan olutmäärän\nhintaa; sen oluen näet kaatoivat kurkkuihinsa hänen apulaisensa,\njotka kävelymatka oli ilmeisesti saattanut hyvin janoisiksi; tämän\nkestityksen maksamisesta joutui mestari Goldthred ankaraan riitaan\nkunnanvanhimman kanssa, jota hän oli pyytänyt avukseen seudun\nnostattamisessa.\n\nSuoritettuaan siis tämän yhtä järkevän kuin oikeankin palautustyön,\nhankki Wayland kreivittärelle ja itselleen sellaisen vaatekerran, johon\npuettuina he molemmat näyttivät paremmanpuoleisilta maalaisihmisiltä;\nja vähemmän huomion herättämiseksi päätettiin myös, että kreivittären\ntuli matkalla käydä oppaansa sisaresta. Hyvä, vaikkeikaan erin komea\nhevonen, joka jaksoi pysyä Waylandin ratsun rinnalla ja joka oli\nkylliksi säyseä naisenkin ohjattavaksi, täydensi matkavalmistukset;\nnäihin ja muihin kuluihin oli Tressilian antanut hänelle rahoja\nriittämään asti. Ja kun kreivitär oli jälleen virkistynyt muutamien\ntuntien rauhallisesta levosta, lähtivät he noin puolipäivän aikaan\nuudestaan matkalle, aikoen kiiruimman kaupalla ratsastaa Kenilworthiin\nCoventryn ja Warwickin kautta. Heidän ei oltu kuitenkaan suotu jatkaa\nmatkaansa ilman levottomuutta ja pelkoa.\n\nOn välttämätöntä huomauttaa heidän majatalonsa isännän ilmoittaneen,\nettä muuan iloinen seurue, jolla hänen ymmärtääksensä oli aikomus\nesittää muutamia sellaisia ilve- tai naamionäytelmiä, millä\nkuningatarta tavallisesti huvitettiin hänen kesäisillä retkillään,\noli lähtenyt Donningtonin kylästä Kenilworthiin päin tunnin tai pari\nennen heitä. Nyt oli pälkähtänyt Waylandin päähän, että he yhtymällä\ntähän joukkoon heti kun he olisivat saavuttaneet sen, herättäisivät\nepäilemättä vähemmän huomiota kuin matkustaessaan aivan kahdenkesken.\nHän ilmaisi tämän ajatuksensa kreivittärelle, joka toivoi pääsevänsä\nmahdollisimman pian Kenilworthiin ja joka siis jätti oppaalleen vapaan\nvallan määrätä, millä keinoin tämä hänen toiveensa tulisi täytetyksi.\nHe kiiruhtivat siis hevosiaan aikoen saavuttaa noiden otaksuttujen\njuhlijain joukon ja jatkaa matkaa heidän seurassaan; ja he olivatkin\njuuri nähneet tuon pienen parven, johon kuului sekä ratsastajia\nettä jalkamiehiä, nousevan erään matalan kummun laelle, noin puolen\npeninkulman päässä heistä, ja katoavan sen taakse, kun Wayland, joka\nherkeämättä tähysteli kaikille tahoille tarkaten kaikkea, huomasi erään\nratsumiehen ajavan heidän perässään tavatonta vauhtia, niin ettei hänen\npalvelijansa ankarimmilla ponnistuksillaankaan voinut pysyä herransa\nravaavan juoksijan rinnalla, vaan oli pakotettu usein laskemaan\ntäyttä neliä. Wayland tarkasteli levottomana näitä ratsumiehiä,\nnäytti hyvin hämmentyneeltä, katsahti jälleen taakseen, kalpeni ja\nsanoi kreivittärelle: — »Se on Rikhard Varneyn Ruuna. — Tuntisin sen\ntuhansien hevosten joukosta — tästäpä taisi tulla pahempi pulma kuin\nkohtauksesta sen kamasaksan kanssa.»\n\n»Vetäkää miekkanne», vastasi kreivitär, »ja lävistäkää sillä rintani,\nsillä minä en tahdo elävänä joutua hänen käsiinsä!»\n\n»Tuhansin kerroin mieluummin pistäisin sen hänen ruumiinsa läpi, taikka\nsitten omani», virkkoi Wayland. »Mutta totta puhuakseni tappeleminen\nei ole parhaita puoliani, vaikka minä osaankin katsoa kylmää rautaa\nsilmiin yhtä tanakasti kuin joku toinenkin, jos niiksi tulee. Ja mitä\nminun miekkaani tulee — hoputtakaa hevostanne, minä pyydän! — niin\non se vain semmoinen tavallinen kurja säiläpahanen, kun taas hänellä\non varmasti oikea toledolainen. Sitten hänellä on vielä palvelijakin\nmukanaan, ja luullakseni juuri se juoppo tappelupukari Lambourne,\nsaman hevosen selässä, jolla ne sanovat hänen — minä rukoilen\nTeitä, hoputtakaa nyt toki hevostanne! — ryöstäneen sen rikkaan\nlänsimaakunnista tulleen karjakauppiaan. Ei sen puolesta, että minä\npelkäisin enemmän Varneyta kuin Lambourneakaan hyvässä asiassani. —\nTeidän ratsunne voi juosta vielä nopeammin, jos vain sitä hoputatte. —\nMutta kuitenkin — ei, älkäähän nyt toki päästäkö sitä neliseen, muutoin\nne huomaavat, että me pelkäämme heitä, ja painavat yhä tulisemmin\nperäämme — antakaa sen juosta vain täyttä ravia. — Mutta kuitenkin,\nvaikk'en minä heitä pelkääkään, olisi minusta sentään mieluisempaa, jos\npääsisimme heistä eroon pikemmin viekkaudella kuin väkivallalla. Jos me\nvain saisimme sen joukkueen kiinni ja ennättäisimme sekaantua siihen,\nei meitä ehkä huomattaisi, elleihän Varney ole suorastaan lähtenyt\nmeitä ajamaan takaa, ja silloin Jumala meitä armahtakoon!»\n\nNäin puhuessaan hoputti ja pidätti hän vuoroin hevostaan, haluten\nkulkea niin nopeaan kuin suinkin saattoi tavallisella maantiematkalla,\nmutta tahtoen kuitenkin välttää sellaista kiirutta, joka olisi\nilmaissut heidän olevan pakoretkellä.\n\nTällaista vauhtia kulkien saapuivat he jo ylempänä mainitsemamme\nmatalan kummun laelle ja näkivät sieltä ilokseen, että Donningtonista\nennen heitä lähtenyt joukkue viipyi vielä alhaalla pienessä laaksossa\ntai alanteessa, missä tien katkaisi vähäinen, parin kolmen mökin\nreunustama joki. Tähän paikkaan näyttivät matkustajat pysähtyneen,\nmikä seikka antoi Waylandille toiveita siitä, että he pääsisivät\nyhtymään heihin ennenkuin Varney saavuttaisi heidät. Hän oli sitäkin\nlevottomampi, koska hänen matkatoverinsa, vaikk'ei hän valittanutkaan\neikä ilmaissutkaan pelkoa, alkoi kääntyä niin kalman kalpeaksi, että\nWayland pelkäsi hänen putoavan hevosensa selästä. Mutta huolimatta\ntästä raukenevain voimain oireesta joudutti kreivitär hevostaan niin\ntarmokkaasti, että he saavuttivat laakson pohjassa viipyvän seurueen,\nennenkuin Varney ilmestyi sen loivan mäen huipulle, jota he olivat\njuuri laskeuneet alas.\n\nHe tapasivat joukkueen, johon he aikoivat liittyä, suuren sekasorron\nvallassa. Naiset juoksivat hajalla hapsin ja sangen tärkeän näköisinä\nerääseen mökkiin ja taas ulos, ja miehet seisoskelivat siinä ympärillä\nja näyttivät hyvin typeriltä, kuten on laita tapauksissa, missä ei\nheidän apuansa tarvita.\n\nWayland ja hänen suojattinsa pysähtyivät ikäänkuin uteliaisuuden\nvaltaamina ja sekaantuivat sitten vähitellen, kyselemättä mitään ja\nherättämättä vastatiedusteluja, joukkoon, ikäänkuin olisivat he aina\nkuuluneet siihen.\n\nHe olivat seisoneet siinä tuskin viittä minuuttia huolellisesti\npysytellen niin lähellä tien syrjää kuin mahdollista, asettaakseen\ntoiset matkustajat itsensä ja Varneyn väliin, kun Leicesterin kreivin\ntallimestari lasketti täyttä laukkaa mäkeä alas Lambournen seuraamana,\nja heidän hevostensa kupeet ja heidän kannustensa pyörylät osoittivat\nverisiä merkkejä siitä nopeudesta, millä he olivat kulkeneet. Mökkien\nympärille pysähtyneen joukkion näkö pani ratsastajat heti arvaamaan sen\nluonteen ja tarkoituksen; sillä sen jäsenet pitivät karkeakankaisia\nmekkoja naamiopukujensa suojana, heillä oli kevyet vankkurit\nnäyttämötarpeiden kuljettamiseksi ja he kantoivat käsissäänkin\nerilaisia mitä kummallisimpia esineitä, saadakseen ne siten mukavammin\nsäilymään eheinä.\n\n»Te olette näyttelijöitä ja aijotte Kenilworthiin?» kysyi Varney.\n\n»_Recte quidem, Domine spectatissime_», vastasi muuan miehistä.\n\n»Ja mitä pirua te siinä seisotte», ärjäisi Varney, »kun tuskin\nsuurinkaan kiireenne vie Teidät ajoissa perille? Kuningatar syö\nhuomenna päivällistä Warwickissa, ja tässä te vielä kuhnustelette,\nsenkin lurjukset!»\n\n»Oikein puhuttu, herra», vastasi muuan pieni, kääpiömäinen\npojannaasikka, joka kantoi komeilla tulipunaisilla haarasarvilla\nkoristettua naamusta kädessään ja jolla oli sen lisäksi musta\nsarssikankainen nauhoilla kiinteästi ruumiin mukaiseksi kiskottu\nnuttu, punaiset sukat ja sorkantapaisiksi muovaellut kengät. —\n»Oikein puhuttu, herra, oksaanpa osasitte. Minun isäni Piruhan se\nrupesi töihinsä ja viivytti meidän vahvaa aikomustamme, lisäämällä\nseuruettamme vielä yhdellä pirulaisella.»\n\n»No, vie sun piru!» nauroi Varney, jonka nauru ei kuitenkaan koskaan\nollut muuta kuin ivallista irvistystä.\n\n»Asia on niinkuin tämä nuorukainen sanoo», vahvisti se näyttelijä,\njoka oli ensiksi puhunut; »meidän pääpirumme, sillä tämä on vain hänen\npienempiä veljiään, on tosiaankin tällä hetkellä _Lucina fer opem_,\ntässä näin _tuguriumissa_.»\n\n»Kautta Pyhän Yrjänän, tai pikemminkin kautta lohikäärmeen, se lienee\nsen saman vihtahousun sukulaisia, joka nyt on pahnoilla; tämäpä sangen\nhullunkurinen sattuma», virkkoi Varney. »Mitäpä sanot, Lambourne,\nhaluatko ruveta tässä kummiksi? — Kun piru sellaista apumiestä\ntarvitsee, niin en tiedä ketään siihen toimeen sopivampaa kuin Sinut.»\n\n»Paitsi silloin, kun on parempia läsnä», vastasi Lambourne sellaisen\npalvelijan kohteliaalla hävyttömyydellä, joka tietää toimensa niin\nvälttämättömiksi, että hän joskus uskaltaa pistää pieneksi pilaksikin.\n\n»Ja mikä oli sen pirun tai piruttaren nimi, joka valitsi aikansa niin\noudolla hetkellä?» sanoi Varney. »Meidän on ikävä menettää ainoatakaan\nnäyttelijäämme.»\n\n»_Gaudet nomine Sibyllae_», vastasi ensimäinen puhuja, »häntä mainitaan\nnimellä Sibylla Laneham, mestari Rikhard Lanehamin vaimo —.»\n\n»Neuvoshuoneen oven ylivartija siis», ehätti Varney; »no on siinäkin\neukkoa, kun ei osaa järjestää asioitansa paremmin, vaikka hänellä\non jo niin paljon kokemusta. Mutta keitä olivat ne mies ja nainen,\nluullakseni, jotka ratsastivat niin kiireisesti juuri äsken edelläni\nmäkeä ylös? — Kuuluvatko hekin Teidän seurueeseenne?»\n\nWayland oli juuri vastaamaisillaan onnen kaupalla tähän peloittavaan\nkysymykseen, kun pieni pirulainen tarttui jälleen airoonsa.\n\n»Palvelukseksenne, herra», sanoi hän astuen aivan lähelle Varneyta\nja puhuen niin hiljaa, etteivät seurueen muut jäsenet voineet kuulla\nmitään. — »Se mies oli meidän pääpirujemmekin pää, ja hänellä on niin\npaljon koukkuja ja kujeita, että hän vastaa hyvinkin sataa sellaista\npaholaista kuin se Lanehamin akka; ja se nainen — jos suvaitsette, oli\nse kätevä henkilö, jonka apua meidän pinteisiin joutunut toverimme\nnykyään kaikkein välttämättömimmin tarvitsee.»\n\n»Ahaa! Te saitte siis kätilön noin vain ilman muuta!» ihmetteli Varney.\n»Hänpä ratsastikin äsken niin vimmatusti, että selvästi näki hänen\nkiirehtivän paikkaan, missä hänen apunsa tuli niin sopivaan aikaan.\n— Ja sitten on Teillä vielä ylimääräinen saatanakin rouva Lanehamin\ntilalle?»\n\n»Niin on, herra», vastasi poika, »ne eivät ole niinkään harvinaisia\ntässä matoisessa maailmassa kuin Teidän korkeastikunnioitettava\nYlhäisyytenne ehkä voisi otaksua. — Tämä mestari-piru on heti paikalla\npurskuttava suustaan tulenliekkejä ja puhaltava ilmoille pari\nsavupatsasta, jos se vain Teitä huvittaa — luulisittepa totisesti\nhänellä olevan Etnan mahassaan.»\n\n»Minulla ei juuri nyt ole aikaa, Sinä toivorikas pimeyden sikiö,\nkatsella hänen taitonsa näytteitä», virkkoi Varney, »mutta tästä saatte\nhieman kolikoita juodaksenne kaikki tämän onnellisen hetken kunniaksi.\n— Ja sitten, kuten näytelmässä sanotaan: Jumala vaivojanne siunatkoon!»\n\nNäin puhuttuaan kannusti hän hevostaan ja karahutti tiehensä.\n\nLambourne jäi vähäksi aikaa herrastaan ja kaivoi taskustaan hopearahan,\nantaen sen tuolle liukaskieliselle pojanvekaralle, kuten hän sanoi,\nkehoitukseksi jatkamaan kaunista alkuansa helvetin tiellä, jonka tulen\nleimahduksia oli jo hänen mielestään siinä nulikassa havaittavissa.\nSaatuaan sitten pojan kiitokset anteliaisuudestaan, kannusti hänkin\nhevostaan ja ratsasti herransa jälkeen niin nopeasti, että kypenet\nkivistä sinkoilivat.\n\n»Ja nyt», virkkoi ovela kääpiö, läheten Waylandin hevosta ja heittäen\nilmassa niin taitavan kuperkeikan, että se näytti todistavan hänen ehkä\nolevankin tämän alkuaineen ruhtinaan sukulaisia, »minä sanoin, kuka Te\nolette, voitteko Te nyt vuorostanne sanoa, kuka minä olen?»\n\n»Joko Flibbertigibbet», vastasi seppä Wayland, »tai sitten tosiaankin\noikea pirun penikka.»\n\n»Osasitpa oksaan», myönsi Dickie Sludge; »minä olen Sinun oma\nFlibbertigibbetisi, ukkoseni; ja minä karkasin kahleista oppineen\nkoulumestarini matkaan, kuten sanoin Sinulle tekeväni, tahtoipa hän\nsitten tai ei. — Mutta mitä kainaloista kanaa Sinä kulettelet mukanasi?\nMinä näin kyllä, että heti ensimäinen kysymys saattoi Sinut ankaraan\npulaan, ja niin riensin minä apuusi. Mutta minunhan täytyy nyt kaikin\nmokomin saada tietää, kuka hän on, rakas Wayland.»\n\n»Sinä saat tietää viisikymmentä vielä hauskempaa asiaa, rakas\npoikaseni», virkkoi Wayland; »mutta lopetappa nyt kyselysi tällä\nkertaa; ja koska Te aijotte Kenilworthiin, niin sinne yritän minäkin,\nvaikkapa vain Sinun suloisen naamasi ja hullunkurisen seurasi takia.»\n\n»Olisit vain sanonut minun hullunkurisen naamani ja suloisen seurani\ntakia», vastasi Dickie; »mutta miten haluat matkustaa mukanamme — minä\ntarkoitan: millaisena henkilönä?»\n\n»Kaiken varmuuden vuoksi juuri sellaisena, miksi minua sanoit —\nilveniekkana; tiedätpähän, että minä olen siihen ammattiin perehtynyt»,\nvirkkoi Wayland.\n\n»Niin, mutta naikkonen?» kysyi Flibbertigibbet; »usko minua, hän on\njoku, ja Sinä olet nyt hänen takiansa uponnut oikeaan levottomuuden\nmereen, mikäli voin päättää Sinun rauhattomasta pyörähtelemisestäsi ja\nhyörähtelemisestäsi.»\n\n»Oh, hänkö, poikaseni! — hän on minun sisar-raukkani», vastasi Wayland\n— »hän osaa laulaa ja soittaa luuttua niin ihanasti, että kalat\nvirrasta kuulemaan hyppivät.»\n\n»Annappas minun kuulla sitä heti paikalla!» pyyteli poika. »Minä pidän\naivan tavattomasti luutun soitosta, minä pidän siitä rajattomasti,\nvaikk'en olekaan sitä koskaan kuullut.»\n\n»Mutta miten saatat siis siitä pitää, Flibbertigibbet?» tiedusteli\nWayland.\n\n»Aivan niin kuin ritarit pitivät naisistaan vanhoissa tarinoissa —\nkuulopuheiden perusteella», vastasi Dickie.\n\n»Pidäppä siitä sitten kuulopuheiden perusteella vieläkin vähän aikaa,\nsiksi kunnes sisareni on toipunut matkaväsymyksestään», sanoi Wayland,\nja murisi sitten hampaittensa välistä: »Piru vieköön tuon vekaran\nuteliaisuuden! — Minun täytyy pysyä hyvissä kirjoissa hänen kanssaan,\nsillä muutoin käy meidän hullusti.»\n\nHän ryhtyi sitten vakuuttelemaan mestari Lupaselle omia\nilveilijänlahjojaan ja sisarensa soittotaitoa. Pyydettiin muutamia\nnäytteitä hänen tempuistaan, mitkä hän suorittikin niin loistavasti,\nettä seurue, riemuissaan tuollaisen lisäjäsenen löytämisestä,\nhelposti hyväksyi hänen esittämänsä estelyt, kun hänen sisarensa\ntaitoa haluttiin koetella. Tulokkaita pyydettiin ottamaan osansa\nruokavaroista, joita joukkueella oli mukanaan; ja vain vaivoin pääsi\nseppä Wayland aterian aikana niin paljon kahden kesken luulotellun\nsisarensa kanssa, että ennätti kehoittaa häntä nyt joksikin ajaksi\nunohtamaan sekä arvonsa että surunsa ja varmimmin tuntemattomana\npysyäkseen yhtymään täydellisesti kulkueeseen, jonka mukana hänen oli\nmatkustaminen.\n\nKreivitär myönsi tilaisuuden sitä vaativan, ja kun he olivat\njälleen lähteneet liikkeelle, koetti hän noudattaa oppaansa neuvoa\npuhuttelemalla erästä lähellään ratsastavaa naispuolista seurueen\njäsentä ja ilmaisemalla surkuttelunsa sen johdosta, että heidän oli\nollut pakko siten jättää avuton nainen oman onnensa nojaan.\n\n»Oh, eipä hänestä hätää, rouva», vastasi nainen, jonka puoleen hän\noli kääntynyt ja joka iloisen ja nauravan naamansa takia olisi hyvin\nkelvannut Bath-eukon esikuvaksi; »Laneham-serkku se nyt ei välitä\nsellaisista vähääkään. Yhdeksäntenä päivänä, jos juhlat vain niin\nkauvan kestävät, on hän oleva luonamme Kenilworthissa, vaikka hänen\nsitten täytyisi kulkea kakara selässään!»\n\nSiinä puheessa oli jotakin, joka otti Leicesterin kreivittäreltä kaiken\nhalun jatkaa keskustelua; mutta koska hän nyt oli kerran rikkonut\nlumon alottamalla itse haastelun matkatoverinsa kanssa, piti tämä\nkunnon eukko, jonka oli määrä esittää verratonta Croydonin Gilliania\neräässä välinäytelmässä, huolta siitä, ettei äänettömyyttä syntynyt\nkoko taipaleella, vaan haasteli vaikenevalle vieruskumppanilleen\ntuhannet kaskut ja jutut tällaisilta juhlilta, alkaen aina kuningas\nHeikin ajoista, kuvaten kestityksen, minkä he olivat isoisilta saaneet,\nmainiten kaikkien niiden nimet, jotka olivat kulloinkin näytelleet\npäähenkilöitä siinä ja siinä kappaleessa ja päättäen aina puheensa\ntällä vakuutuksella: »Mutta eivät ne ole mitään näiden Kenilworthin\nruhtinaallisten juhlien rinnalla!»\n\n»Ja milloinka sitten pääsemme Kenilworthiin?» kysyi kreivitär,\näänessään levottomuuden väre, jota hän turhaan koetti salata.\n\n»Me, joilla on hevoset, voimme myöhään ratsastaessamme ehtiä Warwickiin\ntänä iltana, ja siitä on Kenilworthiin enää neljä tai viisi peninkulmaa\n— mutta sitten täytyy meidän odottaa jalkamiehiä, vaikka voihan se\nhyvä Leicesterin kreivi lähettää hevosia tai kevyitä vankkureita niitä\nvastaan, niin etteivät ne pääse kovin väsymään, se kun ei olisi oikein\nsopivaa, kuten arvannette, kun tässä tulee vielä tanssilavaksikin\nherrasväelle. — Ja kuitenkin, Jumala minua auttakoon, olen minä nähnyt\nsenkin päivän, jolloin minä viisi pitkää virstaa patikoituani pyörin\nvielä varpaani kärjellä koko illan niinkuin ilveniekan tinalautanen\nneulan päässä;\n\n    Vaan vanhuus varkain valtas mun,\n    Kiinn' iski kynsillään,\n\nkuten laulussa sanotaan; mutta jos sävel ja parini minua miellyttävät,\nniin tanssia loiskahuttelenpa minä vielä kilpaa kenen iloisen\nwarwickilaisen naiseläjän kanssa tahansa, joka ijäkseen kirjoittaa tuon\nonnettoman neljännumeron ja pistää vahvan pyörylän sen perään.»\n\nJos kreivittärellä oli kärsimistä tuon kunnon eukon kielevyydestä,\noli seppä Waylandkin puolestaan pahemmassa kuin pulassa kestäessään\nja väistäessään niitä herkeämättömiä hyökkäyksiä, joilla hänen vanhan\ntuttavansa Rikhard Sludgen väsymätön uteliaisuus häntä ahdisti.\nLuonto oli antanut tälle emävekkulille ylen tarkan silmän, joka\nsopi erinomaisesti hänen terävään älyynsä; edellinen johti hänet\nkurkistelemaan ja urkkimaan muiden ihmisten asioita, ja jälkimäinen vei\nhänet alituisesti sekaantumaan seikkoihin, jotka eivät häntä lainkaan\nkoskeneet, mutta joista hän oli kuitenkin ottanut täyden selon. Koko\nupposen päivän yritteli hän päästä vilkaisemaan kreivittären hunnun\nalle, ja ilmeisesti kiihoitti se, mitä hän sai nähdäkseen, suuresti\nhänen uteliaisuuttaan.\n\n»Tuolla Sinun sisarellasi, Wayland», puheli hän, »on pajatytöksi ylen\nkaunis kaula, ja ylen soma, hentoinen käsi värttinän vääntäjäksi —\nsitten minä vasta uskon Teidän sukulaisuutenne, kun variksen munasta\nputkahtaa ilmoille joutsen.»\n\n»Ole nyt siinä joutavoimatta», tiuskaisi Wayland, »Sinä olet senkin\nvietävä lörppöleuka ja sietäisit saada hävyttömyydestäsi hieman\nloikkiisi.»\n\n»Hyvä», äkäili nulikka poistuen kauvemmaksi, »muuta minä en sano —\nmutta muista, että Sinä nyt et halua ilmaista minulle salaisuuttasi, ja\nettä ellen minä hanki Rolandia sinun Oliverillesi, niin ei minun nimeni\nole Dickon Sludge!»\n\nTämä uhkaus ja etäisyys, missä suuttunut tonttunen pysytteli hänestä\nkoko lopun matkaa, saattoivat Waylandin hyvin levottomaksi, ja\nhän neuvoi luuloteltua sisartaan väsymyksen varjolla ehdottamaan\npysähtymistä parin kolmen peninkulman päähän Warwickin kauniista\nkaupungista sekä lupaamaan yhtyä joukkueeseen jälleen seuraavana\npäivänä. Muuan pieni kyläravintola tarjosi heille levähdyspaikan;\nja salaisella ilolla näki Wayland koko seurueen, siihen luettuna\nDickonkin, kohteliaiden hyvästelyjen jälkeen jatkavan matkaansa ja\njättävän heidät yksikseen.\n\n»Huomenna, armollinen rouva», sanoi hän suojatilleen, »lähdemme,\nluvallanne, aikaisin liikkeelle, päästäksemme Kenilworthiin ennenkuin\nsinne on ennättänyt kerääntyä kovin paljon kansaa.»\n\nKreivitär hyväksyi uskollisen oppaansa ehdotuksen; mutta hän ei\nWaylandin melkoiseksi hämmästykseksi pohtinut kysymystä sen laveammin\nhänen kanssaan, minkä takia hän jäi kiusalliseen epätietoisuuteen\nsiitä, oliko kreivitär muodostanut mitään varmempaa suunnitelmaa\nvastaisen menettelynsä varalle, vaiko ei, etenkin kun hän arvasi hänen\nasemansa vaativan aivan erikoista varovaisuutta, vaikkei hän niin aivan\ntarkkaan tuntenutkaan kaikkia sen yksityiskohtia. Mutta päätellen,\nettä kreivittärellä varmaankin oli linnassa ystäviä, joiden neuvoon\nja apuun hän saattoi täydellisesti luottaa, katsoi hän parhaiten\nsuorittavansa tehtävänsä viemällä matkatoverinsa sinne hyvässä turvassa\nja täyttämällä siten tämän omatkin hartaat toivomukset.\n\n\n\n\nVII Luku.\n\n\n    Kuule! torvet, kellot jo kaikuvat,\n    Hän, ihanaisin, yhä vaikenee —\n    Kas! saleissa joukot tunkeilevat,\n    Vankina hän, suloisin, raukenee.\n    Millaisin silmin, ylväs, katselit —\n    Ne varmaan hovin loisto huikaisi —\n    Tähdeks' kun kiiltomadon arvelit,\n    Korska edelle kainon kelpasi?\n\n                        _Lasikenkä_.\n\nOnnetonta Leicesterin kreivitärtä olivat kaikki ne, jotka kuuluivat\nhänen lähimpään ympäristöönsä, lapsuudesta saakka kohdelleet\nyhtä rajattomalla kuin ymmärtämättömälläkin hellyydellä. Hänen\nluonteensa perinnäinen lempeys oli estänyt häntä tulemasta ylpeäksi\nja pahanilkiseksi; mutta oikku, joka sai hänet asettamaan kauniin\nja mielistelevän Leicesterin Tressilianin edelle, vaikka hänellä\nitselläänkin oli niin korkea käsitys tämän jälkimäisen horjumattomasta\nrehellisyydestä ja pettämättömästä hellyydestä — tuo tuhoisa\nhairahdus, joka särki hänen elämänsä onnen, perustuivat molemmat\nsiihen liialliseen hyvyyteen, joka oli säästänyt hänen lapsuudeltaan\nalistumisen ja itsensähillitsemisen tuskallisen, mutta erinomaisen\ntarpeellisen opetuksen. Samaisesta hemmottelusta johtui myös, että\nhän oli tottunut vain ajattelemaan ja lausumaan toiveensa, jättäen\nmuiden tehtäväksi niiden täyttämisen, niin että häneltä nyt elämänsä\ntärkeimmällä hetkellä puuttui melkein kokonahan harkintakykyä\nsekä tarmoa muodostaa itselleen mitään järkevää ja toimekasta\nmenettelysuunnitelmaa.\n\nNämä vaikeudet nousivat uhkaavina, tuhoa ennustavina onnettoman naisen\nsilmien eteen tuona aamuna, josta näytti valkenevan hänen kohtalonsa\nratkaisupäivä. Jättäen syrjään kaikki muut näkökohdat, oli hän vain\npyrkinyt Kenilworthiin ja puolisonsa läheisyyteen; mutta nyt, kun hän\noli vain vähän matkan päässä molemmista, heräsi äkkiä tuhansittain\narkailevia arveluja hänen mielessään, kiusaten häntä yhä lisääntyvillä\nepäilyillä ja pelon aiheilla, joista muutamat olivat todellisia, toiset\nluuloteltuja, mutta kaikki kauhistavia ja liioiteltuja hänen melkein\ntoivottomassa, apua ja neuvoa puuttuvassa asemassaan.\n\nUnettoman yön jälkeen oli hän aamulla niin heikko, että hänen oli aivan\nmahdotonta noudattaa Waylandin varhaiseen lähtöön vaativaa pyyntöä.\nUskollinen opas joutui suuren levottomuuden valtaan kreivittären takia,\njopa hiukan itsensäkin tähden, ja oli juuri lähtemäisillään yksin\nKenilworthiin hakemaan Tressiliania käsiinsä ja ilmoittamaan hänelle\nkreivittären olevan lähitienoilla, kun häntä noin yhdeksän aikaan\naamulla käskettiin suojattinsa luo. Wayland tapasi hänet puettuna ja\nlähtövalmiina, mutta kasvot niin kalpeina, että hän rupesi pelkäämään\ntuon onnettoman naisen terveyttä. Kreivitär tahtoi hevosia heti\npaikalla satuloitaviksi ja vastusti kärsimättömänä oppaansa pyytelyjä,\nettä hän toki hieman murkinoisi ennen lähtöään.\n\n»Minä join lasillisen vettä», sanoi hän vain. — »Onneton raukka, jota\nlaahataan teloituspaikalle, ei tarvitse sen voimakkaampaa juomaa,\nja mikä riittää hänelle, saa riittää minullekin. — Tehkää, niinkuin\nkäskin.» Seppä Wayland epäröi yhä. »Mitä Te nyt vielä tahtoisitte?»\nhermostui kreivitär. — »Enkö puhunut tarpeeksi selvään?»\n\n»Kyllä, armollinen rouva», vastasi Wayland; »mutta sallikaa minun\nkysyä, mitä Te sitten aijotte tehdä? — Minä haluaisin tietää sen vain\nsiitä syystä, että sitten osaisin menetellä Teidän toivomustenne\nmukaan. Koko maa on liikkeellä ja virtaa Kenilworthin linnaan. On\nvaikeata päästä sinne, vaikka meillä olisikin tarpeelliset suojakirjat\nja lupapaperit. — Tuntemattomina ja ystäviä vailla voisi meille sattua\nties mitä onnettomuuksia. — Teidän Armonne suonee minulle anteeksi,\nvaikka lausunkin näin suoraan halvan mielipiteeni. — Eiköhän meidän\nolisi vain parasta kiiruhtaa näyttelijäin jälkeen ja yhtyä uudelleen\nheihin?» — Kreivitär pudisti päätään, ja hänen oppaansa jatkoi: »Sitten\ntiedän minä enää vain yhden keinon.»\n\n»Ilmaise se sitten», kehoitti kreivitär, joka ei ehkä ollut niinkään\npahoillaan Waylandin neuvontarjouksesta, koska hän ei itse kehdannut\napua pyytää; »minä luotan Sinun uskollisuuteesi — mitä Sinä aijoit\nsanoa?»\n\n»Että minä lähtisin ilmoittamaan herra Tressilianille Teidän olevan\ntäällä», vastasi Wayland. »Minä olen varma siitä, että hän heti nousisi\nsatulaan muutamien Sussexin kreivin seuralaisten kanssa ja pitäisi\nhyvää huolta Teidän turvallisuudestanne.»\n\n»Ja _minulle_ neuvot Sinä sitä», huudahti kreivitär, »ja _minua_\nkehoitat Sinä antautumaan tuon jalon Leicesterin kreivin kunnottoman\nkilpailijan Sussexin suojaan!» Mutta nähtyään hämmästyneen ilmeen,\njolla Wayland tuijotti häneen, pelkäsi hän liian selvästi ilmaisseensa\nsuhteensa Leicesteriin ja lisäsi: »Eikä Tressilianistakaan voi nyt\nolla puhetta — älä mainitse hänelle, muista se, minun kurjaa nimeäni;\nse vain lisäisi kaksinkertaiseksi _minun_ onnettomuuteni ja saattaisi\n_hänet_ vaaroihin, joista ei pelastusta olisi.» Hän vaikeni; mutta kun\nhän huomasi Waylandin yhä tuijottavan häneen tuolla levottomalla ja\nepäilevällä katseella, joka näytti pelkäävän hänen järkeänsä, pakotti\nhän kasvoilleen varman, päättävän ilmeen ja lisäsi: »Vie Sinä minut\nvain Kenilworthin linnaan, kunnon mies, siihen loppuu Sinun tehtäväsi,\nja minä olen siellä itse harkitseva, mihin sitten on ryhdyttävä. Sinä\nolet ollut minulle uskollinen — kas tästä saat runsaan korvauksen\nvaivoistasi.»\n\nHän tarjosi sepälle kallisarvoisella kivellä koristettua sormusta.\n\nWayland katseli sitä, epäröi hetkisen ja antoi sen sitten takaisin.\n»Ei sen takia», selitti hän, »että minä Teidän lahjaanne halveksisin,\narmollinen rouva, sillä minä olen köyhä mies, jonka on täytynyt, Jumala\nparatkoon, elää toisenlaisillakin keinoilla kuin mitä Teidän hyvyytenne\nnyt minulle tarjoaa. Mutta minä ajattelen samoin kuin vanhan mestarini\nhevospuoskarin oli tapana sanoa asiatuttavilleen: 'Ei apua — ei\nmaksua.' Me emme ole vielä Kenilworthin linnassa, ja Teillä on ihmeesti\naikaa korvata oppaanne vaivat matkakenkiä riisuessanne, kuten sanotaan.\nMinä rukoilen Jumalaa, että Teidän Armonne olisi yhtä varma soveliaasta\nvastaanotosta sinne saapuessamme kuin Te saatte olla vakuutettu minun\nhartaasta halustani viedä Teidät sinne terveenä ja täydessä turvassa.\nMinä menen nyt varustamaan hevosia; mutta sallikaa minun halpana\nlääkärinänne ja oppaananne pyytää vielä kerran, että Te sillä välin\nhaukkaisitte pari palaa voimistuaksenne.»\n\n»Kyllä — kyllä!» toisti kreivitär kiireisesti. »Mene nyt Sinä vain,\nmene heti! — Turhaan minä tässä rohkeutta teeskentelen», mutisi\nhän sitten, kun seppä oli poistunut huoneesta; »tuo yksinkertainen\nkansanmieskin huomaa minun teennäisen reippauteni ja aavistaa kaiketi\npelkoni todellisen syyn.»\n\nSitten yritti hän seurata oppaansa neuvoa ja syödä hiukan, mutta\nhänen oli piankin luopuminen siitä kokeesta, koska pienimmänkin palan\nnieleminen teki hänelle niin pahaa, että hän oli vähällä tukehtua\nsiihen paikkaan. Hetkisen kuluttua ilmestyivät hevoset ristikko-akkunan\neteen — kreivitär nousi satulaan ja sai raikkaasta ilmasta ja\nliikunnasta sen virkistyksen ja voimien lisäyksen, joka usein havaitaan\nsamanlaisissa tiloissa.\n\nOli hyvä onni kreivittärelle, että seppä Wayland, jonka aikaisempi\nepävakainen, kuljeskeleva elämä oli tutustuttanut melkein koko\nEnglantiin, oli kaikilla Warwickin kaunista kreivikuntaa risteilevillä\nvaltateillä ja sivupoluilla kuin kotonaan. Sillä niin taajoja olivat\nihmisjoukot, jotka kaikilta tahoilta kiiruhtivat Kenilworthiin\nkatselemaan Elisabetin tuloa tähän ensimäisen suosikkinsa komeaan\nlinnaan, että päätiet olivat sananmukaisesti tukossa, ja että\nmatkustajamme pääsivät eteenpäin vain mutkittelevia syrjäpolkuja pitkin.\n\nKuningattaren hankkijat olivat jo kierrelleet maat ja mantereet\nja tyhjentäneet talot ja kylät tavaroista, joita tarvittiin\nkuninkaallisilla retkillä ja joista omistajat saivat jälkeenpäin\nperiä hyvin myöhäisen maksun hovimarsalkan virastolta. Leicesterin\ntalousapulaiset olivat samassa tarkoituksessa kulkeneet seudut\nristiin ja rastiin; ja monet hänen ystävänsä ja liittolaisensa,\nsekä läheiset että kaukaiset, käyttivät tätä tilaisuutta hänen\nsuosioonsa pääsemiseksi, lähettelemällä suunnattomia määriä\nruokavaroja ja kaikenlaisia herkkuja ja metsänriistaa ja kokonaisia\ntynnyrillisiä parhaita sekä kotoisia että ulkomaalaisia juomia.\nSiksipä virtailikin kaikilla valtateillä kokonaisia härkä-, lammas-,\nvasikka- ja sikalaumoja, ja siksipä kulkikin niillä tungokseen asti\ntäyteen ahdettuja vaunuja, joiden akselit natisivat niiden raskaan\nkuorman alla: siinä oli viini-astiaa ja oluttynnyriä ja suurta\nhöystelaatikkoa ja teurastettua metsänriistaa ja suolattua ruokatavaraa\nja nisujauhosäkkiä. Alinomaa takertuivat nämä vankkurit toisiinsa ja\npysäyttivät kaiken liikenteen; ja niiden röyhkeät ajajat noituivat\nja kiljuivat siksi, kunnes saivat hurjan sisunsa täyteen kuohuun ja\nalkoivat raivata tietä pitkillä piiskoillaan ja sauvoillaan; nämä\nsatunnaiset metelit tyynnytti tavallisesti joku hankkija, lähetti tai\nmuu arvohenkilö, taltuttamalla molempain puolueitten johtajat.\n\nMeluavin joukoin kulki myös kaikkia teitä pitkin jos jonkinlaisia\nnäyttelijöitä ja naamio-ilveilijöitä, silmänkääntäjiä ja taitomiehiä\ntätä Ruhtinaallisen Huvituksen Palatsia kohti, sillä sen nimen\nolivat kuljeskelevat sävelniekat antaneet Kenilworthille jo ennen\nodotettuja juhlia sepittämissään lauluissa. Keskellä tätä kirjavaa\nvilinää näyttelivät kerjäläiset todellisia tai teeskenneltyjä\nruumiinvammojaan, muodostaen siten liikuttavan, vaikkakin niin\ntavallisen vastakohdan ihmiselämän turhamaisen touhun ja sen\nsurun ja tuskan välille. Mutta kaikki nämä hukkuivat siihen\nsuunnattomaan ihmisvyöryyn, jonka vain pelkkä uteliaisuus oli ajanut\nliikkeelle; siinä töyttäili käsityöläinen, joka ei ollut raaskinut\nluopua nahkaisesta esivaatteestaan, pyylevää, korskeata rouvaa,\nkaupunkilaisemäntäänsä; siinä astuskelivat talonpojat paksupohjaisine\nnaulakenkineen varakkaiden porvarien ja korkeasti kunnioitettavien\nherrasmiesten liikavarpaille; ja siinä pisteli pontevaa käyntiään\nmuhkea maalaistyttö, soudellen punaisten, tanakkain käsivarsiensa\nvoimalla eteenpäin niiden sirojen ja koreilevain heilakoiden välitse,\njoiden isännät olivat ritareja ja junkkareja.\n\nMutta kaikesta huolimatta oli tässä tungoksessa ja sekasorrossa ylinnä\nsentään iloinen, hilpeä sävy. Kaikki olivat tulleet näkemään ja\nnauttimaan, ja kaikki nauroivat niille monenlaisille pikkuvastuksille,\njotka muulloin olisivat yllyttäneet heidät vihan vimmaan. Ottamatta\nlukuun niitä tuittupäisten kuorma-ajurien kesken sattuvia kahakoita,\njoista olemme maininneet, kaikui tästä väkijoukkojen vilinästä vain\nhilpeän riemun ja kepeän pilan ääniä. Soittoniekat lurittelivat\nsäveliään — laulajat hyrisivät mielijuohteitaan — vallattomat\nilveilijät hoilottivat puoleksi iloisuuttaan, puoleksi hulluuttaan,\nheilutellen lyhyitä sauvojaan — maurintanssin hyppijät rämisyttivät\nkulkusiaan — maanmiehet hihkuivat ja viheltelivät — pojat\njymähyttelivät leveätä nauruaan ja tytöt kikattelivat — ja moni veikeä\nsutkaus lennähti pallona tien yhdeltä puolelta toiselle, missä sen\nsieppasi ilmasta satutettu joukko ja paiskasi takaisin.\n\nEipä ole surujen sortaman ihmisen mielelle suurempaa tuskaa eikä\nkärsimystä kuin joutua keskelle hälisevän ilostelun näyttämöä, joka\nniin epäsointuisasti säestää hänen omia tunteitaan. Mutta Leicesterin\nkreivittärelle teki tämä melu ja hälinä ja vilinä sen surullisen\npalveluksen, että se esti hänen ajatuksiaan kiintymästä yhteen\nkohtaan ja teki hänelle mahdottomaksi hautoa omaa onnettomuuttaan tai\nmuodostella kauheita aavistuksia kohtalonsa lähestyvästä ratkaisusta.\nHän kulki kuin unessa, seuraten tahdottomana Waylandin ohjausta,\ntämän milloin johtaessa taitavasti heidän matkaansa ihmisjoukkojen\nkiivaimpaan tungokseen, milloin seisahtuessa tiepuoleen odottamaan\nsopivaa tilaisuutta uudestaan liikkeelle lähteäkseen, jopa usein\nkääntyessä poiskin valta-uralta ja seuratessa jotakin kiemurtelevaa\nsyrjäpolkua, joka saattoi heidät isolle tielle jälleen, kun he olivat\nsitä pitkin kulkeneet melkoisen taipaleen mukavammin ja nopeammin.\n\nNäin väisti hän Warwickin, jonka linnassa, tuossa muinaisen\nritarikomeuden kauneimmassa muistomerkissä, mikä on säilynyt ajan\nhävitykseltä, Elisabet oli viettänyt edellisen yön; siellä aikoi hän\nviipyä kello kahteentoista, mikä oli silloin tavallinen päivällisaika\nkoko Englannissa, ja sen aterian jälkeen oli hän lähtevä Kenilworthia\nkohti. Sillä välin oli jokaisella ohikulkevalla joukkueella sanasensa\nsanottavana hallitsijattaren ylistykseksi, vaikka siihen ylistykseen\nsekaantuikin hieman sitä pientä pilailua ja pistelemishalua, jolla\nme tavallisesti höystämme lähimäisillemme suodun kunnioituksen,\nerittäinkin jos he samalla sattuvat olemaan meitä arvossa ylempänä.\n\n»Kuulitteko te», huusi joku, »miten armollisesti hän puhutteli\nmaavoutia ja kunnantuomaria ja sitä kelpo Griffiniä, pappia, kun ne\nolivat polvistuneet hänen vaununikkunansa eteen?»\n\n»Niin, niin, ja kuinka hän sanoi sille pienelle Aglionbylle: 'Herra\nkunnantuomari, ihmiset ovat koettaneet uskotella minulle, että Te muka\npelkäisitte minua, mutta minäpä sanon Teille, että Te luettelitte\nniin mainiosti kaikki hallitsijattaren hyvät ominaisuudet, että minun\non enemmän syytä pelätä Teitä.' — Ja kuinka armiaasti ottikaan hän\nsitten vastaan sen kauniin kukkaron ja sen sisältämät kaksikymmentä\nkultarahaa, tekeytyen aivan niinkuin hän ei siitä mielellään huolisi,\nmutta pitäen sen kuitenkin lopulta hyvinään.»\n\n»Niin, niin», selitti toinen, »hänen sormensa puristelivat sitä\nvarsin mielelläänkin, mikäli minä saatoin havaita, jos tässä nyt\nkaikki suoraan puhutaan; ja sitten hän, nähdäkseni, viipotteli niitä\nhetkisen kädessään, ikäänkuin tahtoen sanoa: toivonpa niiden olevan\ntäysipainoisia.»\n\n»Eipä hänen sitä tarvinnut tehdä, naapuri», virkkoi kolmas; »rikkaat\nporvarithan ne tällaisen köyhän käsityöläisen kuin minunkin laskuja\nmaksaessaan työntävät hänelle kerittyjä kolikoita. — No, onpa Jumala\nheitä kaikkia ylempänä. — Se pieni kunnantuomari, koska sitä sanaa nyt\non tässä käytetty, on paisuva suuremmaksi kuin koskaan ennen.»\n\n»No, no, hyvä naapuri», sanoi ensimäinen puhuja, »älä nyt käänny\nkateelliseksi. — Hän on hyvä kuningatar ja ylevämielinen. — Hän antoi\nkukkaron Leicesterin kreiville.»\n\n»Minäkö kateelliseksi — periköön Sinut piru siitä sanasta! — Mutta\npianpa antaa hän kaikki Leicesterin kreiville, ellen aivan kokonaan\nerehdy.»\n\n»Te voitte pahoin, armollinen rouva», sanoi seppä Wayland Leicesterin\nkreivittärelle, ja ehdotti, että hän vetäytyisi tien syrjään\nja odottaisi siellä rauhassa toipumistaan. Mutta kukistaen ne\nkuohahtelevat tunteet, jotka tämä ja muut samaanne tähtäävät, hänen\nkorviinsa ohi kulkiessa sattuvat puheet hänen sydämessään herättivät,\nvaati hän vain opastaan kiiruhtamaan Kenilworthiin niin nopeasti\nkuin lukuisat esteet suinkin sallivat. Sillävälin kasvoi Waylandin\nlevottomuus hänen alituisten pahoinvoinnin puuskaustensa ja hänen\nmielensä ilmeisen sekaannuksen takia hetki hetkeltä, ja hänkin toivoi\nnyt yhä hartaammin voivansa noudattaa hänen alati uudistuvia pyyntöjään\nja saavansa hänet viedyksi terveenä ja täydessä turvassa linnaan, missä\nkreivitär oli epäilemättä saava osakseen ystävällistä kohtelua, vaikkei\nhän näyttänytkään halukkaalta ilmaisemaan, kehen hän perusti toiveensa.\n\n»Kunpa minä vielä tästä vaarasta kunnialla selviäisin», ajatteli\nseppä Wayland, »niin saisipa kuka tahansa iskeä aivot päästäni omalla\nväkivasarallani, jos minä ikinä enää rupean jonkun harhailevan\nnaikkosen henkivartijaksi!» Vihdoinkin näkyi ruhtinaallinen linna,\njonka kohentamiseksi, samoinkuin sen muidenkin alueitten parantamiseksi\nLeicesterin kreivin sanottiin käyttäneen kuusikymmentätuhatta puntaa,\nmikä meidän nykyisessä rahassamme vastaisi puolta miljoonaa.\n\nTämän komean, jättiläismäisen rakennusryhmän ulkomuuri käsitti\nseitsemän akren laajuisen alan, josta yksi osa oli suunnattomien\ntallien ja hyvin hoidettujen lehtokujien ja kukkasarkojen koristaman\npuutarhan hallussa, ja jonka muu osa oli ylvään linnan avarana\netupihana. Mahtavan pääryhmän, joka kohosi melkein tämän muurin\nympäröimän laajan alueen keskeltä, muodosti suunnaton rykelmä uljaita,\ntorneilla varustettuja, ilmeisestikin eri ajoilta polveutuvia\nrakennuksia, jotka ympäröivät sisäpihaa ja jotka jokaiseen tämän uljaan\nryhmän osaan liittyvine nimineen ja seinillä riippuvine vaakunoineen\nkertoivat ammoin kuolleista väkevistä ylimyksistä; näiden vainajain\ntarina olisi voinut olla, jos kunnianhimo vain olisi sallinut sille\nkorvaa kallistettavan, tarpeellisena opetuksena sille korskealle\nsuosikille, joka sitten oli saanut haltuunsa tämän kauniin kartanon ja\nsen alueita laajennellut. Muuan suuri ja jykevä torni, joka samalla\nmuodosti linnan keskusvarustuksen, oli ijältään epätietoinen, mutta\njoka tapauksessa hyvin vanha. Se kantoi Caesarin nimeä, ehkäpä sen\ntakia, että se muistutti jonkun verran erästä Lontoon Towerin tornia,\njolla on myöskin sama nimi. Erinäiset muinaistutkijat johtavat sen\nperustamisen Kenelphistä — josta linna on saanut nimensä — eräästä\nMercian saksilaisesta kuninkaasta, kun taas toiset asettavat sen\nheti normannilaisen valloituksen jälkeiseen aikaan. Ulkomuureilla\nupeili Clintonin vaakuna, tämä ylimys kun oli ne rakentanut Henrik\nI:n hallituksen aikana, ja vieläkin pelätymmän Montfortin Simonin\naateliskilpi, hänen, joka vapaaherrojen sodassa puolusti kauvan\nKenilworthia Henrik III:tta vastaan. Täällä Kenilworthissa kemuili\nkerran ylväästi Mortimer, rajakreivi, yhtä kuuluisa kohoamisensa\nkuin kukistumisensakin takia, sillä välin kun hänen valtaistuimelta\nsyösty kuninkaansa, Edvard II, virui sen vankiluolissa. Vanha Gauntin\nJuhana, »ikä-arvoisa Lancaster», laajensi melkoisesti linnaa,\nteettämällä sen jalon ja jykevän ryhmän, joka vielä nytkin tunnetaan\nLancasterin Rakennusten nimellä; ja Leicester itse voitti linnan\nedelliset omistajat, niin korskeita ja mahtavia kuin ne olivat\nolleetkin, liittämällä siihen toisen suunnattoman rakennusryhmän,\njoka nyt raunioiksi rauenneenakin puhuu perustajansa kunnianhimosta.\nTämän kuninkaallisen linnan etelä- ja länsimuuria ympäröi ja puolusti\nosittain keinotekoinen järvi, jonka yli Leicester oli laitattanut\nkomean sillan, jotta Elisabet voisi astua linnaan uutta, ennen\nkulkematonta tietä; tavallisesti päästiin siihen pohjoisesta, ja\nsinne oli hän portin suojaksi rakennuttanut vahtitornin, joka on\nvieläkin olemassa ja joka kokonsa puolesta kestää kilpailun monen\npohjanpuoleisen päällikön vapaaherrallisen linnan kanssa, mutta joka\ntekotapansa puolesta on niitä etevämpi.\n\nJärven toisella puolen oli avara metsästyspuisto, missä vilisi\nsaksanhirviä, metsäkauriita, metsävuohia ja kaikenlaista muuta riistaa\nja missä kasvoi runsaasti korkeita puita, joiden keskeltä linnan\nmahtava pääty ja jykevät tornit kohosivat uljaina ja kauneina. Me\nemme saata olla lisäämättä, että tämä ruhtinaallinen linna, missä\nennen kuninkaat juhlivat ja sankarit taistelivat, milloin rynnäkön ja\npiiritysten verisessä kamppailussa, milloin ritarileikeissä, joissa\nkauneus palkitsi urhouden, nykyään on täydellisesti raunioina. Järvi\non enää vain kaislaa kasvava räme, ja linnan suunnattomat rauniot\nosoittavat enää vain sen muinaista komeutta ja saattavat mietiskelevän\nkatselijan huomaamaan inhimillisen omistuksen katoavaisuuden ja niiden\nonnen, jotka alhaisessakin asemassaan osaavat olla tyytyväisiä ja\nnoudattaa hyvettä.\n\nOnneton Leicesterin kreivitär näki sangen ristiriitaisin tuntein nuo\nharmaat, jykevät tornit, kun ne ensiksi siintivät hänen silmäänsä\ntuuhean, varjoisan metsän keskeltä, näyttäen sitä vallitsevan.\nHän, suuren kreivin, Elisabetin lemmikin, Englannin mahtavimman\nsuosikin eittämätön vaimo läheni nyt puolisoansa ja tämän puolison\nvallitsijatarta köyhän ilveilijä-raukan suojelemana pikemminkin kuin\nopastamana; ja vaikka hän oli tämän ylvään linnan laillinen emäntä,\nlinnan, jonka porttien olisi pitänyt hänen pienimmästäkin sanastaan\nkääntymän paksuilla saranoillaan ja päästämän hänet sisään, ei hän\nkuitenkaan voinut salata itseltään niitä vaikeuksia ja vaaroja, jotka\nhäntä uhkasivat hänen pyrkiessään omiin saleihinsa.\n\nNämä vaikeudet ja vaarat näyttivät hetki hetkeltä kasvavan ja lopulta\naivan pysäyttävän heidän kulkunsa suurelle portille, mistä lähti\nleveä ja kaunis tie halkaisemaan kahden peninkulman matkalla koko\nmetsästyspuiston, tarjoten mitä kauneimpia näköaloja linnaan ja\njärvelle päin ja päätyen vihdoin äskettäin rakennetulle sillalle, jolle\nse muodosti luonnollisen jatkon ja jota pitkin kuningattaren oli määrä\nastua linnaan tänä ikimuistettavana päivänä.\n\nTämän Warwickin tiehen yhtyvän lehtokujan portin tapasivat nyt\nkreivitär ja Wayland kuningattaren ratsastavain henkivartijain\nsulkemaksi. Näiden henkivartijain varustuksina olivat komeasti\nkirjaillut ja kullatut rintahaarniskat ja rautakypärät lakkien\nasemasta, ja heidän pyssynsä perä nojasi heidän reiteensä; he olivat\nerikoisen voimakkaita ja kookkaita miehiä, ja heidän täytyi olla\npalveluksessa kaikkialla, minne kuningatarkin meni. Tällä kerralla\nkomensi heitä airut, jonka käsivarressa upeileva karhu ja ryhmysauva\nosoittivat Leicesterin kreivin väkeen kuuluvaksi ja joka jyrkästi\nkielsi sisäänpääsyn kaikilta muilta paitsi niiltä, jotka olivat juhlaan\nkutsuttuja vieraita tai sitten jossakin suunnitellussa huvinäytöksessä\nesiintyviä henkilöitä.\n\nTungos oli siis portilla aivan tavaton, ja jos jonkinlaiset\nihmiset pyrkivät sisään jos jonkinlaisten syiden nojalla; mutta\nvartijat olivat kovakorvaisia ja vastasivat kauniisiin sanoihin ja\nkauniisiin tarjouksiinkin viittaamalla vain ohjeittensa ankaruuteen\nja siihen tunnettuun seikkaan, ettei kuningatar voinut sietää\nsuurten kansanjoukkojen malttamatonta tungeskelua aivan lähellään.\nNiitä vastaan, joille eivät nämä järkisyyt riittäneet, käyttivät he\nvoimakkaampia keinoja, tunkien heitä siekailematta takaisin väkevien,\nhaarniskoitujen hevostensa tieltä ja jakelemalla heille tukevia iskuja\npyssyjensä perällä. Nämä toimenpiteet synnyttivät tiheässä väkijoukossa\naaltoilevaa liikettä, niin että Wayland pelkäsi ehkä tungoksessa\njoutuvansa eroon suojatistaan. Lisäksi ei hän ollut lainkaan selvillä,\nminkä tekosyyn varjolla hän pyrkisi sisään, ja hän pohti juuri sangen\nepätietoisena tätä kysymystä päässään, kun kreivin airut häntä hieman\ntähysteltyään huusi hänen rajattomaksi hämmästyksekseen: »Vartijat,\ntehkää tilaa tuolle miehelle, jolla on ruskeankeltainen viitta! —\nEteenpäin, kunnon ilveilijä, ja koeta kiirehtiä. Mikä piru on Teitä\nniin kauan pidättänyt? Käy toki sisään niine naistentarpeinesi!»\n\nKun airut oli näin tarmokkaasti, vaikk'eikaan juuri kohteliaasti,\nkäskenyt sisälle Waylandia, joka ei pariin, kolmeen minuuttiin\nuskonut kutsua lainkaan itselleen tarkoitetuksi, tekivät vartijat\nnopeasti hänelle tilaa, kunnes hän, varoitettuaan matkakumppaniansa\nvetämään hunnun tiukasti kasvoilleen, vihdoinkin ajoi portista sisään\nkreivittären hevosta taluttaen, mutta niin kallella kypärin ja niin\npelokkaan ja levottoman näköisenä, että väkijoukko, jota eivät suinkaan\nmiellyttäneet yhdelle enempää kuin toisellekaan suodut etuoikeudet,\ntervehti heidän menoaan huutaen ja kiljuen ja pilkallisesti nauraa\nhohottaen.\n\nPäästyään täten metsästyspuiston puolelle, vaikk'eikaan erikoisen\nimartelevalla eikä kunnioittavalla tavalla, ratsastivat Wayland\nja hänen suojattinsa tulevia vaikeuksia arvaillen pitkin leveätä\nlehtokujaa, jota vartioivat molemmin puolin pitkät huovirivit; näillä\noli aseinaan miekat ja tapparat, he olivat puetut Leicesterin kreivin\nkomeaan asuun ja kantoivat hänen vaakunaansa: karhua ja ryhmysauvaa,\nja kukin heistä oli sijoitettu askeleen päähän toveristaan, niin että\nkoko tie puiston portilta sillalle asti oli miesketjun reunustama.\nJa kun kreivitär sai ensimäisen yleissilmäyksen linnasta ja näki sen\nulkomuurien pitkän, kaartelevan viivan takaa kohoavat mahtavat tornit,\nsen lukuisat hammasharjat ja pikkutornit ja parvekkeet, sen muureilta\nliehuvat liput ja sen pengermiltä ja tasanteilta välkkyväin kypäräin ja\nnuokkuvain töyhtöjen vilinän ja koko tuon kirjavan, uljaan näytelmän,\nsilloin vaipui hänen rohkeutensa ikäänkuin kuolleeksi hänen rinnassaan,\nkoska hän ei ollut tottunut moiseen komeuteen, ja hän kysyi jo\nitseltänsä, mitä hän oli voinut antaa Leicesterille päästäkseen hänen\nkanssaan tämän ruhtinaallisen loiston ja rikkauden valtijattareksi.\nMutta hänen ylpeytensä ja jalo henkensä estivät häntä kuitenkaan\nkuulemasta epätoivon kuiskauksia.\n\n»Minä olen antanut hänelle kaikki, mitä nainen voi antaa», ajatteli\nhän. »Nimeni ja maineeni, sydämeni ja käteni olen minä alttarin edessä\nantanut kaiken tämän komeuden omistajalle, eikä Englannin kuningatar\nvoisi tarjota hänelle enempää. Hän on minun mieheni — minä olen\nhänen vaimonsa. — Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten\neroittaman. Minä vaadin rohkeasti oikeuttani, sitäkin rohkeammin, kun\nminä tulen näin odottamatta ja näin avuttomana. Minä tunnen jalon\nDudleyni! Hän on kyllä ensin hiukan suutahtava tottelemattomuuttani,\nmutta Amy itkee ja Dudley antaa hänelle anteeksi!»\n\nNämä mietteet keskeytti hänen oppaansa Waylandin kirkaisu, tämä kun\ntunsi yht'äkkiä pitkien, laihojen, mustien käsivarsien kiertyvän\nruumiinsa ympärille; ilmeisestikin kuuluivat ne käsivarret olennolle,\njoka oli vartijain nauraa hohottaessa pudottautunut läheisestä tammesta\nhänen hevosensa selkään.\n\n»Siellä on nyt taas joko piru tai Flibbertigibbet!» sanoi Wayland,\nturhaan yritettyään päästä vapaaksi ja heittää häneen tarrautuneen\npojanvekaran alas; »kasvaako Kenilworthin tammissa tuollaisia terhoja?»\n\n»Kasvaa kun kasvaakin, mestari Wayland», sanoi hänen odottamaton\nratsastoverinsa, »vieläpä paljon sellaisiakin, jotka olisivat liian\nkovia Sinun purtaviksesi, niin vanha kuin oletkin, ellen minä Sinua\nauttaisi. Mitenkä olisit Sinä luullut selviytyväsi airueesta siellä\nulkoportilla, ellen minä olisi hänelle sanonut, että pää-ilveilijämme\ntuli vasta perästäpäin? Ja tässä minä odotin Sinua, kiivettyäni puuhun\nvankkurikuormamme harjalta, ja nyt ne ovat kaikki aivan pyörällä\npäästään, kun ei minua näy eikä kuulu.»\n\n»Ei, mutta kyllä Sinä olet lopultakin oikea pirulainen pojaksi»,\nvirkkoi Wayland. »Parasta on tehdä, niinkuin Sinä sanot ja neuvot;\nmutta olehan sentään yhtä laupias kuin Sinä olet mahtava.»\n\nHänen näin puhellessaan lähenivät he ylempänä mainitun pitkän sillan\neteläpäähän rakennettua vahvaa tornia, jonka oli määrä suojella\nKenilworthin linnan ulommaista porttikäytävää.\n\nNiin surullisessa tilassa ja niin omituisessa seurassa läheni siis\nonneton Leicesterin kreivitär ensi kerran eläessään ruhtinaallisen\npuolisonsa uljasta asuinpaikkaa.\n\n\n\n\nVIII Luku.\n\n\n    _Puutiainen_.\n    Onko jalopeuran osa jo puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on,\n    niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono\n    ulkomuisti.\n\n    _Pääkkö_.\n    Voitte lasketella omasta päästänne; Teidän ei tarvitse\n    muuta kuin kiljua.\n\n                                _Kesä-yön Unelma_.\n\nKun Leicesterin kreivitär saapui Kenilworthin linnan ulkoportille,\nhuomasi hän tornin, jonka alitse kulki leveä kaarikäytävä,\nkummallisella tavalla miehitetyksi. Harjatasanteille oli asetettu\njättiläismäisiä vartijoita, joilla oli käsissään nuijia, kirveitä ja\nmuita vanhoja sota-aseita ja joiden oli määrä esittää kuningas Arturin\nsotureja, noita muinoisia brittejä, jotka tarumaisen muistotiedon\nmukaan olivat kaikkein ensinnä pitäneet linnaa hallussaan, vaikka\nhistoria ulottaakin sen ijän korkeintaan Seitsenvallan aikoihin.\nMuutamat näistä kauhistavista olennoista olivat oikeita miehiä, joiden\nulkonaista ilmestystä oli autettu naamuksilla ja korkeakorkoisilla\nsaappailla; toiset olivat vain kankeasta kankaasta ja pahvista\nkyhättyjä suuria nukkeja, jotka kuitenkin alhaalta nähtyinä ja\ntodellisiin miehiin sekaantuneina tekivät kylläkin tarkoitetun\nmahtavan vaikutuksen. Mutta se jättiläiskokoinen vartija, joka seisoi\nalhaalla portilla täydessä toimessaan, ei ollut saanut kauhistuttavaa\nulkomuotoaan sellaisin valekeinoin. Hän oli mies, joka suunnattoman\nmittansa, jäntereittensä, lihastensa ja muun vastaavan ruhonsa\npuolesta olisi kyllä kelvannut esittämään Colbrandin, Ascapartin tai\nmuiden tarujättiläisten osaa, tarvitsematta kohota kengänkoronkaan\nvertaa taivasta lähemmäksi. Tämän enakimilaisten jälkeläisen sääret\nja polvet olivat paljaat, samoin kuin käsivarretkin vaaksan verran,\nolkapäästä lähtien; mutta hänen jaloissaan oli tulipunaisten,\nristikkäin kierteleväin nahkapaulojen pitelemät, messinkinaulaiset\nvarvakkaat. Ahdas punasamettinen, kultapunoksinen nuttu ja samasta\naineesta tehdyt lyhyet kaatiot peittivät hänen vartalonsa ja osan\nhänen jäseniään; ja hänen hartioillaan roikkui viitan asemasta\nmusta karhunnahka. Tämän peloittavan hirviön päässä ei ollut muuta\npeitettä kuin pörröinen, musta tukka, joka valui kahden puolen hänen\nkasvoilleen; näillä kasvoilla asui se kömpelö, kankea ja raskas ilme,\njoka on niin tavallinen luonnottoman kookkailla ihmisillä ja joka on\nmuutamista loistavista poikkeuksista huolimatta luonut sen yleisen\nhalveksuvan käsityksen jättiläisistä, että he ovat erikoisen typeriä\nja hidasjärkisiä. Soveliaana aseena oli tällä kauhistavalla vartijalla\nraskas, teräspiikkinen nuija. Hän esitti sanalla sanoen mainiosti noita\nkansan mielikuvituksen luomia jättiläisiä, jotka ovat välttämättömiä\nhenkilöitä jokaisessa keijukaissadussa ja jokaisen harhailevan ritarin\ntarinassa.\n\nTämän uudenaikaisen taruhirviön käytös, kun Wayland oli kääntänyt\nitseensä hänen huomionsa, osoitti suurta sisäistä hämminkiä ja\nlevottomuutta; hän väliin istahti hetkiseksi jykevälle kivipenkille,\njoka oli nähtävästi toimitettu siihen portin pieleen hänen tarpeikseen,\nväliin syöksähti hän taas jaloilleen, kyhnytteli suunnatonta päätään\nja asteli edes ja takaisin vahtialueellaan, ilmeisesti tuskallisten,\nkiusaavain ajatusten vaivaamana. Vartijan näin kiihtyneenä leiskuessa\nkäytävän suulla yritti Wayland vaatimattomasti, mutta ikäänkuin\nasiaan luonnostaan kuuluvana — ei kuitenkaan ilman pahoja aavisteluja\n— painautua hänen ohitseen ja kulkea portista sisään. Mutta vartija\npysäytti hänet, karjaisten jyrisevällä äänellä: »Takaisin!» ja\ntukien tätä käskyään nostamalla teräspiikkisen nuijansa ilmaan ja\njymähyttämällä sen niin väkevästi aivan Waylandin hevosen eteen maahan,\nettä kivet iskivät tulta ja että koko kaarikäytävä kumahti. Dickien\novelaa juonta seuraten alkoi Wayland esitellä, että hän kuului erääseen\nnäyttelijäseurueeseen, jolle hänen saapumisensa oli aivan välttämätön,\nettä hän oli sattumalta joutunut jäämään jälkeen sekä paljon muuta\nsamansuuntaista. Mutta vartija oli järkähtämätön ja murisi ja suhitteli\nvain hampaittensa välistä jotakin, mistä ei Wayland saanut vähääkään\nsuoraa, jyrähyttäen kuitenkin siihen väliin aika ajoittain niin jyrkän\nkiellon, että sen tarkoitus oli liiankin selvästi tajuttavissa. Tähän\ntapaan hän mutisi: — »Mikä siellä nyt on, hyvät herrat?» — (Itsekseen):\n»Mikä melske — mikä tungos täällä?» — (Sitten Waylandille): »Sinä\nsiinä olet kuhnusteleva lurjus, etkä Sinä pääse sisään.» — (Jälleen\nitsekseen): »Mikä häly — mikä huuto täällä. En minä ikinä siitä selviä.\n— Mikä — mi —» (Waylandille): »Pois siitä portilta, taikka halkaisen\nkallosi!» — (Yhä itsekseen): »Mikä — mikä — mikä — ei, minä en selviä\nsiitä ikänä!»\n\n»Pysyppäs hiljaa», kuiskasi Flibbertigibbet Waylandin korvaan; »minä\ntiedän, mistä paikasta hänen kenkänsä puristaa ja minä taltutan hänet\nsilmänräpäyksessä.»\n\nHän luiskahti hevosen selästä, ventturoi vartijan luo, nykäisi\nhäntä karhun hännästä saadakseen hänet taivuttamaan suunnattoman\npäänsä alemmaksi ja kuiskasi sitten jotakin hänen korvaansa. Ei ole\nmuhamettilainen pahahenki koskaan nopeammin muuttanut hirmuista\nilmettään nöyrän alistumisen sävyksi jonkun itämaisen taikakalun\nomistajan käskystä kuin nyt Kenilworthin jättiläismäinen portinvartija\nheitti kauhistavan katsantonsa heti Flibbertigibbetin kuiskauksen\nymmärrettyään. Hän viskasi nuijansa maahan, tarttui Dickie Sludgeen\nja nosti hänet niin korkealle ilmaan, että hänelle olisi ollut aika\nvaarallista tipahtaa sieltä.\n\n»Niin se on», jyrisi hän riemuissaan — »niin juuri se on, pikku\nkääpiöiseni. — Mutta kuka piru sen Sinulle opetti?»\n\n»Älä siitä huoli!» vastasi Flibbertigibbet, »vaan —» hän katsahti\nWaylandiin ja kreivittäreen ja alensi sitten jälleen äänensä\nkuiskaukseksi, jonka ei tarvinnut olla kovin lujan senkään, koska\njättiläinen piteli häntä paremmin kuullakseen aivan korvansa\njuuressa. Vartija hyväili hellästi Dickietä ja laski hänet sitten\nmaahan yhtä varovasti kuin huolellinen emäntä asettaa särkyneen\nkiinalaisen maljakon muurinsa reunalle, huutaen samalla Waylandille\nja kreivittärelle: »Sisään siitä — sisään siitä — mutta varokaakin\ntulemasta liian myöhään toiste, kun minä satun olemaan portinvartijana!»\n\n»Niin, niin, sisään siitä», lisäsi Flibbertigibbet; »minun täytyy\nviipyä vielä hiukan aikaa tämän kunnon filistealaiseni, tämän\ngathilaisen Goljatini seurassa; mutta minä tulen pian luoksenne taas ja\npääsen kun pääsenkin kaikkien Teidän salaisuuksienne perille, vaikka ne\nsitten olisivat niin syviä ja pimeitä kuin tämän linnan tyrmät.»\n\n»Sen minä kyllä uskon», vastasi Wayland; »mutta minäpä luulen sen\nsalaisuuden piankin siirtyvän säilytettävistäni, jota tarkoitat, ja\nsilloin on minusta aivan samantekevää, tiedätkö sen Sinä tai tietääkö\nsen kuka tahansa.»\n\nHe ratsastivat siis tämän ensimäisen tornin läpi, joka oli saanut\nparveketornin nimen seuraavasta syystä: — Koko silta, joka ulottui\ntästä tornista toiseen, Mortimerin torniksi sanottuun torniin järven\nvastakkaiselle rannalle, oli niin laitettu, että se muodosti avaran,\nnoin sadankolmenkymmenen kyynärän pituisen ja kymmenen kyynärän\nlevyisen kilpatantereen, jolle oli siroteltu hienoa hiekkaa ja jota\nkummaltakin puolen reunustivat vahvat, korkeat vaajavarustukset. Naisia\nvarten, jotka tulisivat katselemaan tällä kentällä suoritettavia\nritarillisia urotöitä, oli rakennettu tilava, kaunis parveke ulommaisen\ntornin pohjoispuolelle, mistä siis tämän tornin nimi johtui.\nMatkustajamme kulkivat hitaasti sillan eli kilpatantereen poikki ja\nsaapuivat niin Mortimerin tornille, sen äärimäiseen kulmaukseen,\nmistä käytävä vei linnan etupihaan. Mortimerin tornin seinässä upeili\nrajakreivin vaakuna, hänen, jonka rohkea kunnianhimo syöksi kumoon\nEdvard II:n valta-istuimen ja joka pyrki jakamaan mahtavuutensa\n»Ranskan Naarassuden» kanssa, onneton hallitsija kun oli tämän\nkanssa naimisissa. Käytävää, joka avautui tämän kaamean muistomerkin\nalla, vartioivat useat komeapukuiset huovit; mutta he eivät panneet\npienimpiäkään esteitä kreivittären ja hänen oppaansa etenemiselle,\nnähtävästikin siitä syystä, että kun parveketornin päävartija oli\nheidät kerran päästänyt sisään, ei näillä alemmilla airueilla ollut\nenään oikeutta heitä pysäyttää. He ratsastivat siis sanaakaan\nvaihtamatta linnan avaraan ulkopihaan, ja näkivät nyt kokonaisuudessaan\ntuon laajan ja mahtavan rakennusryhmän, kaikki sen uljaat tornit,\nkaikki sen ikäänkuin rajattoman vieraanvaraisuuden merkiksi avatut\nportit ja huomasivat kaikkien sen huoneiden vilisevän kaikenarvoista\njaloa vierasta, puhumattakaan seuralaisista, aseenkantajista ja\npalvelijoista ja huviesityksien toimittajista ja apulaisista.\n\nWayland pysäytti hevosensa keskelle tätä komeaa, vilkkaan touhun\ntäyttämää näyttämöä ja katsahti kreivittäreen, ikäänkuin odottaen\nhäneltä käskyjä mitä nyt oli tehtävä, kun he näin olivat onnellisesti\nsaapuneet määräpaikkaansa. Kun hän ei puhunut mitään, rohkeni Wayland\npari kolme minuuttia odotettuaan suoraan kysyä, mitä hän nyt suvaitsi\nkäskeä. Kreivitär nosti käden otsalleen, ikäänkuin kootakseen\najatuksensa ja tarmonsa, vastaten hänelle matalalla ja tukahtuneella\näänellä, joka kuului kuin unissaanpuhujan mutinalta: — »Käskeäkö?\nMinulla pitäisi tosiaankin olla oikeus käskeä täällä, mutta kuka minua\ntottelee?»\n\nSitten kohotti hän äkkiä päänsä ikäänkuin ratkaisevan päätöksen\ntehtyään ja puhutteli erästä komeapukuista palvelijaa, joka tärkeän ja\ntouhuavan näköisenä juuri kulki pihan poikki: — »Seis, herraseni, minä\nhaluan tavata Leicesterin kreiviä.»\n\n»Ketä, jos saan luvan kysyä?» virkkoi mies, hämmästyen moista pyyntöä;\nja silmättyään sitten sen henkilön vaatimatonta ulko-asua, joka oli\nrohjennut puhutella häntä niin käskevästi, lisäsi hän kopeasti: »Mitä\nhulluinhuoneen karkulaisia se tämä akka on, joka pyrkii tapaamaan herra\nkreiviä tällaisena päivänä?»\n\n»Ystäväiseni», vastasi kreivitär, »älä rupea hävyttömäksi — asiani on\nhyvin tärkeä ja kiireellinen.»\n\n»Teidän täytyy sitten etsiä joku toinen sille asiallenne juoksemaan,\nvaikka se olisi kolmestikin niin tärkeä», vastasi palvelija. — »Ettäkö\nminun pitäisi lähteä hakemaan herra kreiviä itsensä kuningattaren\nluota Teidän asiaanne kuulemaan? — Saisinpa siitä kiitokseksi ruoskaa\nselkääni. Minä vain ihmettelen, ettei kunnon portinvartijamme ole\nottanut nuijallaan mittaa moisesta tavarasta, vaan on päästänyt sen\nohitseen; mutta hänen päänsä on aivan suunniltaan, niin ankaran työn\ntarjoaa hänelle puheensa opetteleminen ulkoa.»\n\nPalvelijan pilkallisen puhetavan kuultuaan oli pari kolme miestä\npysähtynyt heidän lähelleen, ja Wayland, joka oli jälleen käynyt\nlevottomaksi sekä itsensä että kreivittären suhteen, kääntyi kiireesti\nheistä sen puoleen, joka näytti hyvänsävyisimmältä ja painaen\nkolikon hänen kouraansa neuvotteli hänen kanssaan hetkisen, eikö\nolisi saatavissa paikkaa, minne tuo nainen pääsisi edes tilapäiseen\nsuojaan. Hänen puhuttelemansa henkilö, joka näytti olevan muita\nhieman arvokkaampi, nuhteli palvelijaa hänen hävyttömyydestään, ja\nkäskien erään miehen huolehtimaan vierasten hevosista, kehoitti heitä\nseuraamaan mukana. Kreivittärellä oli vielä sen verran harkintakykyä\njäljellä, että hän havaitsi olevan aivan välttämätöntä noudattaa\nhänen kehoitustaan; jättäen siis nuo raa'at palvelijat ja tallirengit\nveistelemään rivoja kompiaan keveistä päistä, keveistä kantapäistä ja\nmuista sellaisista, seurasivat Wayland ja hän äänettöminä ali-airutta,\njoka nyt oli suostunut rupeamaan heidän oppaakseen.\n\nHe astuivat linnan sisäpihaan sitä leveätä käytävää pitkin,\njoka ulottui päätornista eli myös Caesarin torniksi sanotusta\nvahtitornista siihen komeaan rakennukseen, jota nimitettiin kuningas\nHenrikin Asunnoksi ja joka niin muodoin kohosi aivan tämän jalon\nryhmän keskeltä, minkä eri päädyt olivat mitä komeimpia erilaisten\nrakennustapojen näytteitä, kukin ominaisine sävyineen ja koristeineen,\nalkaen normannilaisvalloituksesta aina Elisabetin hallituskauteen\nsaakka.\n\nOpas kuljetti heidät sitten tämän sisäpihan yli erääseen pieneen, mutta\njykevään torniin, joka oli suureen juhlasaliin yhtyvän rakennuksen\nosan koilliskulmassa ja joka täytti suunnattoman keittiörivin ja tämän\nsuuren salin välisen alan. Tämän tornin alakerroksessa asui sellaisia\nLeicesterin palvelijoita, joille heidän toimi-alueidensa läheisyyden\ntakia tämä paikka oli erikoisen sopiva; mutta ylempi kerros, jonne\nnoustiin ahtaita kiertoportaita, oli pieni kahdeksankulmainen kammio,\njoka nyt suuren huoneiden tarpeen takia oli laitettu vieraskuntoon,\nvaikka sitä sanottiinkin muinoin käytetyn erään onnettoman, sittemmin\nsiellä murhatunkin henkilön vankilana. Muistotieto mainitsi vangin\nnimeksi Mervynin ja siirsi pian saman nimen tornillekin. Eikä ollutkaan\nniin uskomatonta, että sitä ennen oli vankilana käytetty; sillä\nsen katto oli holvattu, sen seinät hirvittävän paksut, vaikka koko\nhuoneen läpimitta oli vain viisitoista jalkaa. Akkuna, niin pieni\nkuin se olikin, oli sen puolesta miellyttävä, että siitä avautui\nihana näkö-ala niin sanotulle _Huvikentälle_, jota reunustivat\nja koristivat kaarikäytävät, voitonmerkit, patsaat, suihkukaivot\nja muut rakennustaiteelliset teokset ja jonka kautta päästiin\nvarsinaisesta linnasta puutarhaan. Kammiossa oli vuode ja muitakin\nvieraan majoittamiseksi tarpeellisia huonekaluja; mutta kreivitär\nlainasi niille vain hyvin vähän huomiotaan, sillä hänen katseensa\nkiintyi heti pöydälle laskettuihin kirjoitusneuvoihin, joita ei niihin\naikoihin kovin usein tavattu makuuhuoneissa; samassa pälkähti hänen\npäähänsä kirjoittaa Leicesterille ja pysyä piilossa hänen vastauksensa\nsaapumiseen asti.\n\nSaatettuaan johdettavansa tähän mukavaan huoneeseen kysyi airut\nkohteliaasti Waylandilta, jonka anteliaisuudesta hän oli saanut niin\nsitovia todisteita, eikö hän muulla tavalla voisi palvella vierasta.\nTämän vihjattua, ettei pieni murkina suinkaan olisi pahemmaksi,\nvei hän sepän viipymättä ruokakammion ovelle, missä vierasvaraisen\ntuhlailevasti jaeltiin valmiita annoksia jokaiselle, joka vain\nhalusi. Wayland sai pian hankituksi muutamia keveitä ruokalajeja,\njoiden hän luuli paraiten soveltuvan kreivittären heikkoa nälkää\npoistamaan, eikä suinkaan unohtanut itsekään nauttia hätäistä, mutta\ntukevaa, voimakkaampaa ateriaa. Sitten palasi hän tornihuoneeseen,\nmissä kreivitär oli jo lopettanut Leicesterille aikomansa kirjeen\nja sulkenut sen sinetin ja silkkinauhan asemasta omalla kauniilla\nhiuskiehkurallaan, sitoen sen niin sanottuun rakkauden- eli\nosmansolmuun.\n\n»Hyvä ystävä», sanoi hän Waylandille, »jonka Jumala on lähettänyt\nauttamaan minua äärimäisessä hädässäni, minä pyydän Sinua viimeisenä\nvaivana, mikä Sinulla tulee olemaan minusta onnettomasta naisraukasta,\ntoimittamaan tämän kirjeen jalolle Leicesterin kreiville. Saakoon\nse sitten millaisen vastaanoton tahansa», jatkoi hän, kasvojensa\nkuvastellessa milloin toivoa, milloin pelkoa, »Sinulla, kunnon mies,\nei tule enään olemaan surua minusta. Mutta minä odotan parasta; ja jos\nikinä joku ylhäinen rouva teki köyhän miehen rikkaaksi, niin olet Sinä\nsen varmaan minulta ansainnut, kunhan vain onnenpäiväni palaisivat.\nAnna se, minä pyydän, Leicesterin kreivin omaan käteen ja tarkasta\nhänen kasvojaan hänen sitä lukiessaan.»\n\nWayland puolestaan otti mielellään tehtävän suorittaakseen, mutta\nrukoili kuitenkin hartaasti kreivitärtä sillä välin hiukan syömään,\nminkä tämä lopulta tekikin, enemmän päästäkseen hänestä eroon ja\nnähdäkseen hänen lähtevän hänen asialleen kuin todellisesta halusta\nja tarpeesta noudattaa hänen kehoitustaan. Wayland jätti hänet sitten\nyksin, neuvottuaan häntä ensin telkeämään ovensa sisäpuolelta ja\npysymään pienessä huoneessaan — ja lähti etsimään sopivaa tilaisuutta\nasiansa toimittamiseen, samoin kuin sen suunnitelman toteuttamiseen,\njonka olosuhteet olivat johtaneet hänet laatimaan.\n\nWayland oli kreivittären käytöksestä matkalla — hänen pitkistä\npuhumattomuudenpuuskauksistaan — siitä epävarmuudesta ja\ntarmottomuudesta, joka näkyi kaikissa hänen teoissaan sekä siitä\nilmeisestä kykenemättömyydestä ajattelemaan ja toimimaan omin\npäin, josta hän tuntui kärsivän, vetänyt sen kylläkin luonnollisen\njohtopäätöksen, että hänen asemansa vaikeudet olivat jossakin määrin\nkoskeneet hänen järkeensä.\n\nKun hän kerran lähti pakoon Cumnorin vankeutta ja siellä uhkaavia\nvaaroja, olisi näyttänyt viisaimmalta hänen kiiruhtaa isänsä linnaan\ntai muuanne, missä hän oli varmasti näiden vaarojen aiheuttajain\nulottuvilta. Mutta kun hän nyt tämän sijasta halusikin matkustaa\nKenilworthiin, oli Wayland saattanut ymmärtää hänen menettelynsä vain\notaksumalla hänen tahtovan pyrkiä Tressilianin turviin ja aikovan\nvedota kuningattareen. Vaan ryhtymättä tähänkään luonnolliseen\ntoimenpiteeseen pyysi hän Waylandia viemään kirjeen Leicesterille,\njoka oli Varneyn isäntä ja jonka alueilla ainakin, ell'eihän hänen\nnimenomaisesta käskystään, olivat kreivitärtä kaikki hänen tähänastiset\nkärsimyksensä kohdanneet. Tämä näytti Waylandista varomattomalta, niin,\njopa kerrassaan tuhoisalta teolta, ja hän tiesi tulevansa levottomaksi\nniin omasta turvallisuudestaan kuin kreivittärenkin, ellei hän\nennen hänelle uskotun asian toimittamista hankkisi itselleen jonkun\nsuojelijan neuvoa ja apua. Sen vuoksi päättikin hän ennen kirjeen\njättämistä Leicesterille etsiä käsiinsä Tressilianin, ilmoittaa tälle\nkreivittären saapuneen Kenilworthiin ja siten yhtä kyytiä vapautua\nkaikesta vastuunalaisuudesta ja vierittää tämän onnettoman naisen\nohjaamisen ja suojelemisen isäntänsä hartioille, tämä kun oli häntä\nensinnä kreivittären palveluksessa käyttänytkin.\n\n»Hän osaa arvostella paremmin kuin minä», ajatteli Wayland, »onko\nsuostuminen siihen hänen oikkuunsa, että nyt on muka käännyttävä\nLeicesterin kreivin puoleen; minusta ainakin näyttää se kerrassaan\nmielipuolen teolta; ja sentähden annankin minä koko asian isäntäni\nkäsiin, jätän hänelle kirjeen, otan, mitä he suvaitsevat antaa\nminulle vaivaini palkkioksi ja sitten käännän minä koko Kenilworthin\nlinnalle kauniisti selkäni; sillä pelkäänpä pahoin, ettei se niiden\naskareiden jälkeen, joihin minä nyt olen joutunut sekaantumaan, ole\nminun viipyäkseni mikään sovelias eikä terveellinen paikka; mieluummin\nkengittäisin minä orivarsoja Englannin kylmimmällä laitumella kuin\nottaisin osaa heidän uljaimpiinkaan kemuihinsa.»\n\n\n\n\nIX Luku.\n\n\n    Mä kerran oikein ihmelapsen näin:\n    Sen peltiseppä Roopen poika\n    Pujahti kissanreijistäkin minne tahtoi.\n\n                              _Ilveilijä_.\n\nKaiken sen vilinän ja hyörinän ja pyörinän keskeltä, joka täytti linnan\nja sen ympäristöt, ei ollut niinkään helppo löytää jotakin määrättyä\nhenkilöä, ja Waylandin oli sitäkin hankalampi saada niin hartaasti\nhakemastaan Tressilianista selkoa, kun hän, täysin oivaltaen sen\nvaaran, jota suuremman huomion herättäminen hänen nykyisessä asemassaan\ntuottaisi, ei uskaltanut suoraan kysellä häntä Leicesterin huoveilta\nja palvelijoilta. Kiertäen kaartaen sai hän sentään selville, että\nTressilian hyvin luultavasti oli ollut siinä suuressa aatelisherrain\njoukossa, joka oli Sussexin kreiviä saattaen tullut sinä aamuna\nKenilworthiin ja jonka Leicester oli ottanut vastaan mitä tarkimmalla\nmuodollisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Edelleen kuuli hän,\nettä molemmat kreivit liittolaisineen ja monien muidenkin ylimysten,\nritarien ja aatelismiesten seuraamina olivat nousseet satulaan useita\ntunteja sitten ja lähteneet Warwickiin päin, saattaakseen sieltä\nkuningatarta Kenilworthiin.\n\nHänen majesteettinsa saapuminen siirtyi muiden suurten tapausten\ntavoin hetkestä hetkeen; ja nyt ilmoitti hengästynyt pikalähetti, että\nkoska hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut ottaa vastaan\nniiden lukuisain läänitysmiestensä kunnianosoituksia, jotka olivat\nsuurin joukoin kiiruhtaneet Warwickiin häntä tapaamaan, ja sen takia\nviivähtänyt, ei hän ennättäisi ennen hämärän aikaa Kenilworthiin.\nTämä uutinen höllitti hetkiseksi niiden tarkkaavaisuutta, jotka\nkuningattaren välitöntä tuloa odotettaessa olivat asetetut\nvartiopalvelukseen ja jotka olivat valmiita näyttelemään kullekin\nmäärättyä osaansa siihen liittyvissä juhlallisissa menoissa; ja kun\nWayland näki muutamien ratsumiesten karahuttavan linnaan, alkoi hän\ntoivoa Tressilianin olleen niiden joukossa. Jottei hän menettäisi\ntilaisuutta tavata isäntäänsä, jos niin olisi ollut laita, asettui\nWayland linnan ulkopihaan, lähelle Mortimerin tornia ja tarkasteli\nsiitä jokaista, joka tuli tai meni pitkin siltaa, minkä toista päätä\ntämä rakennus suojeli. Näin ei kukaan voinut päästä linnaan eikä lähteä\nsieltä hänen näkemättään, ja erinomaisen huolellisesti katsasti hän\njokaisen ratsumiehen puvun ja ulkomuodon, kun tämä ilmestyi näkyviin\nvastapäisen parveketornin alta ja käytteli hiljaa hevostaan tai\nhypitteli sitä pitkin kilpatannerta, lähestyessään ulkopihan porttia.\n\nKun Wayland nyt näin innokkaasti tähysteli henkilöä, jota hän ei\nkeksinyt, nykäisi häntä hihasta olento, jonka hän ei olisi niin kovin\nmielellään suonut itseään huomaavan.\n\nDickie Sludge, eli Flibbertigibbet se siellä oli, hän kun tontun eli\nhaltijan tavoin, minkä nimi hänellä oli ja minkä ulko-asuakin hän\nkoki jäljitellä, näytti aina ilmestyvän juuri sinne, missä hänen\nkaikkein vähimmin luultiin olevan. Mitä Wayland sisimmässään tunsikin,\nkatsoi hän sentään välttämättömäksi lausua julki ilonsa heidän\nodottamattomasta tapaamisestaan.\n\n»Ahaa! Sinäkö siellä oletkin, Sinä pikku lemmikkini — Sinä pikku\npeukaloiseni — Sinä kaikkien pikkupirujen ruhtinas — Sinä pikku\nhiirenpoikani?»\n\n»Niin», vastasi Dickie, »se Sinun hiirenpoikasi, joka nakersi poikki\nverkon silmukat juuri silloin, kun niihin takertunut leijona alkoi\nihmeellisesti näyttää aasilta.»\n\n»Hei! Sinäpä, pikku lintukotolaiseni, olet tänä iltapäivänä kirpeä\nkuin etikka! Mutta kerrohan, mitenkä Sinä tulit toimeen sen typerän\njättiläisen kanssa, jonka luo Sinut jätin? — Pelkäsin jo sen riisuvan\nvaatteesi ja nielevän Sinut suuhunsa niinkuin joku toinen olisi\nkuorinut ja syönyt paahdetun kastanjan.»\n\n»Jos hän olisi sen tehnyt», vastasi poika, »olisi hänellä ollut\nmahassaan enemmän älyä kuin ikinä aivokopassaan. Mutta se jättiläinen\non sangen hyvänsävyinen hirviö ja paljoa kiitollisempi kuin moni muu,\njonka minä myös olen pulasta pelastanut, herra Wayland.»\n\n»Lempo soikoon! Flibbertigibbet», virkkoi Wayland. »Sinäpä nyt olet\nterävämpi kuin sheffieldiläinen puukko! Mutta haluaisinpa totisesti\ntietää, millä ihmeen kujeella Sinä sait kopan sen karhunjärrikän\nkuonoon.»\n\n»Niin, tuo on oikein sitä Sinun tapaistasi», vastasi Dickie; »Sinä\nluulet, että somat puheenparret saavat kelvata hyvän tahdon sijasta.\nMutta mitä nyt sentään siihen kunnon portinvartijaan tulee, niin tiedä,\nettä meidän saapuessamme sille portille oli hänen aivoillansa sangen\nraskas työ erään häntä varten sepitetyn puheen opettelemisessa, mikä\ntyö osoittautui melkein ylivoimaiseksi hänen jättiläisjärjelleen.\nNyt oli tämän samaisen ytimekkään lorutuksen, kuten niin monen muun,\nkyhännyt oppinut koulumestarini Erasmus Lupanen, ja minä olin kuullut\nsen niin usein, että muistin ulkoa joka sanan. Heti kun minä näin\nhänen rehkivän ja sotkevan ja sätkivän kuin kalan kuivalla maalla jo\nensi säkeessä, huomasin minä, mistä oli kysymys ja mistä paikasta\nhäntä kenkä puristi, ja minä kuiskasin hänelle juuri silloin seuraavan\nsanan, kun hän ylen määrin riemastuneena nosti minut ilmaan, kuten\nkai näit. Minä lupasin teidän sisäänpääsynne ehdolla piiloutua hänen\nkarhunnahkaviittansa alle ja auttaa häntä pulmapaikoissa. Kävin juuri\nhakemassa hiukan haukattavaa tuolta linnasta, ja olen taas menossa\nhänen luokseen.»\n\n»Oikein, oikein, rakas Dickie», puheli Wayland; »kiiruhda taivaan\nnimessä! Muutoin se jättiläisparka joutuu aivan epätoivoon\nkääpiö-avustajansa katoamisesta. — Matkaasi, Dickie!»\n\n»Niin, niin!» vastasi poika — »Matkaasi, Dickie! sanotaan sitä sitten\nkun on ensin saatu siitä Dickiestä kaikki hyöty, mitä siitä suinkin\nlähtee! — Sinä et siis tahdo kertoa minulle sen naisen tarinaa, vaikka\nhän on varmasti yhtä vähän Sinun sisaresi kuin minäkään?»\n\n»Ja mitä hyötyä Sinulla siitä olisi, Sinä sen vietävän tonttu?» kysyi\nWayland.\n\n»Ohoo, tälläkö kannalla sitä nyt ollaan?» virkkoi poika; »hyvä, en minä\nniin isosti siitä asiasta välitäkään — minä vain en saa vihiä mistään\nsalaisuudesta, ellen minä aina koeta päästä joko sitten sen oikeaan tai\nväärään päähän, ja nyt hyvää iltaa vain.»\n\n»Ei, kuule, Dickie», huusi Wayland, joka tunsi pojan levottoman,\njuonittelevan luonteen liian hyvin ollakseen pelkäämättä hänen\nraivostumistaan — »pysähdy, rakas Dickie — älä nyt jätä vanhaa\nystävääsi noin äkkipikaisesti! — Sinä saat tietää jonakin päivänä siitä\nnaisesta kaikki, mitä minäkin tiedän.»\n\n»Niin!» vastasi Dickie, »ja se päivä on kai hyvin lähellä! — Hyvästi,\nWayland. — Minä menen isoraajaisen ystäväni luo; vaikk'ei hänellä\nolekaan niin terävää järkeä kuin eräillä, niin osaa hän ainakin olla\nkiitollinen palveluksista, joita toiset hänelle tekevät. Ja niin hyvää\niltaa taas!»\n\nNäin puhuttuaan heitti hän yhtä kuperkeikkaa läpi koko käytävän,\nilmestyi sillalle jälleen, juoksi parveketornia kohti sillä\ntavattomalla ketteryydellä, joka oli hänen huomattavimpia\nominaisuuksiaan, ja katosi pian näkyvistä.\n\n»Kiittäisinpä Jumalaani, jos vielä pääsisin ehein nahoin tästä\nlinnasta!» siunaeli Wayland hengessään; »sillä kun tämä sen tuhannen\npirulainen on pistänyt sormensa piirakkaan, niin ei siinä ole enää\nitsensä pääkehnon muuta kuin haukkaa pois vain! Soisipa taivas minun\nvain tavata herra Tressilianin!»\n\nTressilian, jota Wayland niin levottomana odotti tältä suunnalta,\nolikin palannut Kenilworthiin toista tietä. Hän oli kyllä\naamupuolella, kuten Wayland oli otaksunutkin, seurannut kreivejä\nnäiden retkelle Warwickiin, toivoen siinä kaupungissa saavansa\njoitakin tietoja lähetistään. Petyttyään tässä luulossaan ja\nhuomattuaan Varneyn Leicesterin seuralaisten joukossa pyrkimässä\ntämän lähelle, aikoen varmaankin häntä puhutella, katsoi hän niissä\nolosuhteissa olevan viisainta väistää häntä. Hän poistui sentähden\nvastaanottohuoneesta juuri silloin, kun kreivikunnan ylivouti oli\nkerinnyt velvollisuuksiinsa kuuluvan, hänen majesteettiaan ylistävän\npuheensa keskikohdalle, nousi hevosensa selkään, ratsasti takaisin\nKenilworthiin kiertelevää syrjätietä ja pääsi linnaan eräästä läntisen\nmuurin pienestä hyökkäysportista ilman vähimpiäkin vaikeuksia, koska\nhän oli Sussexin kreivin seuralaisia, sillä Leicester oli käskenyt\nkohtelemaan heitä mitä suurimmalla kohteliaisuudella. Näin ei hän\ntullut tavanneeksi Waylandia, joka niin hartaasti tähysteli häntä\nsaapuvaksi ja jota hän itse olisi halunnut puhutella ainakin yhtä\nmielellään.\n\nJätettyään hevosensa aseenkantajansa huostaan, käveli hän jonkun aikaa\nhuvikentällä ja puutarhassa, pikemminkin hautoakseen omia mietteitään\ntässä rauhallisessa ja yksinäisessä paikassa kuin ihaillakseen niitä\nerinomaisia luonnon ja taiteen mestariteoksia, joita Leicesterin\nloistonhalu oli sinne koonnut. Suurin osa säätyhenkilöitä oli poistunut\nlinnasta, ottaakseen osaa kreivien ratsaskulkueeseen; jäljelle jääneet\nolivat enimmäkseen asettuneet pergermille, ulkomuureille ja torneihin,\npäästäkseen nauttimaan kuningattaren tulon mahtavasta näystä. Puutarha\noli siis koko muun linnan kaikuessa ihmisääniä verrattain hiljainen;\nsiellä vain lehdet kuiskivat, suuren lintuhäkin asukkaat visertelivät\nkilpaa onnellisempien, vapaassa ilmassa liitelevien tovereittensa\nkera, ja suihkulähteet solisuttelivat herkeämättä eriskummallisten\nveistokuvien aukoista purskuvia vesiään mahtaviin marmori-altaisiin.\n\nTressilianin alakuloiset ajatukset heittivät kolkon varjon kaikkiin\nesineihin, jotka häntä ympäröivät. Hän vertasi täällä tarjoutuvia\nloistavia näkyjä Lidcoten linnan lähettyvillä avautuviin autioihin\nnummiin ja synkkiin metsiin, ja Amy Robsartin kuva liehui haamun tavoin\njokaisen maiseman yllä, jonka mielikuvitus loihti hänen silmiensä\neteen. Mikään ei ole ehkä vaarallisempaa syvästi ajattelevan ja\nyksinäisyyttä rakastavan miehen tulevalle onnelle kuin varhaisen,\npitkällisen ja vastakaikua tapaamattoman kiintymyksen elättäminen. Se\njuurtuu useinkin niin syvälle mieleen, että siitä tulee hänen öittensä\nuni ja hänen päiviensä näky, että se sekaantuu jokaisen harrastuksen ja\nnautinnon lähteeseen; ja kun lopullinen pettymys sen sitten kuolettaa\nja kuihduttaa, tuntuu kuin olisivat kaikki hengen versovat vesatkin\nkuivuneet sen mukana. Tämä sielun sairaus, tämä sellaisen varjon\nlakkaamaton kaipaaminen, joka on jo kokonaan menettänyt väriensä\nentisen kirkkauden, tämä sellaisen unelman alituinen muisteleminen,\njosta meidät jo aikoja sitten säälimättä on herätetty, kääntyy lopulta\njalon ja ylevän sydämen raukaisevaksi heikkoudeksi. Ja näin oli käynyt\nTressilianin.\n\nHän huomasi lopulta itsekin, että hänen oli pakko ruveta ajattelemaan\nmuita asioita; ja sen takia poistui hän huvikentältä, yhtyäkseen\nmuureille kokoontuneeseen meluavaan väentungokseen ja katsellakseen\njuhlanäytelmien valmisteluja. Mutta lähdettyään puutarhasta ja\nkuultuaan tuon soitonräminään ja naurunhohotuksiin hukkuvan hälinän,\njoka humisi hänen ympärillään, tunsi hän rajatonta vastenmielisyyttä\nliittyä seuraan, jonka mieliala erosi niin suuresti hänen omista\ntunteistaan, ja päätti sen sijaan vetäytyä hänelle varattuun huoneeseen\nja kuluttaa siellä aikansa lukemalla siksi kunnes linnan suuren kellon\nkumahdukset ilmoittaisivat kuningattaren tekevän tuloa.\n\nTressilian kulki siis suunnattoman pitkän keittiörivin ja suuren\njuhlasalin ohitse ja nousi Mervynin tornin kolmanteen kerrokseen; mutta\nyrittäessään avata hänelle osoitetun pienen huoneen ovea, huomasi\nhän suureksi hämmästyksekseen sen olevan lukossa. Sitten muisti hän,\nettä kamaripalvelijan apulainen oli antanut hänelle pää-avaimen ja\nneuvonut häntä nykyään linnassa vallitsevan sekasorron takia pitämään\novensa tarkasti suljettuina. Hän pisti siis tämän avaimen lukkoon,\nkara ponnahti auki, hän astui sisään, näki samassa silmänräpäyksessä\nnaisolennon istuvan huoneessa ja tunsi tämän olennon Amy Robsartiksi.\nKaikkein ensinnä luuli hän kiihtyneen mielikuvituksensa loihtineen\nesille kuvan, johon hän todellisuudessa oli rajattomasti kiintynyt;\nsitten ajatteli hän näkevänsä aaveen; kunnes hän lopulta tuli\npysyväisesti vakuutetuksi siitä, että hänen edessään oli Amy itse,\ntosin kalpeampana ja laihempana kuin huolettoman onnensa päivinä,\njolloin hänellä oli metsänneidon vartalo ja iho ja keijukaisen kauneus,\nmutta sittenkin yhä se Amy, jonka vertaista suloudessa ja hempeydessä\nhän ei ollut koskaan nähnyt.\n\nKreivittären hämmästys oli tuskin pienempi kuin Tressilianinkaan,\nvaikka se kestikin vähemmän aikaa, koska hän oli Waylandilta kuullut\nhänen oleskelevan linnassa. Tressilianin astuessa huoneeseen oli hän\nhypähtänyt pystyyn ja seisoi nyt siinä häntä vastapäätä, poskiensa\nankaran kalpeuden vaihduttua heleään punaan.\n\n»Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »mitenkä tulette Te tänne?»\n\n»Ja mitenkä, Amy, olette _Te_ tullut tänne?» vastasi Tressilian,\n»ellettehän ole viimeinkin tullut pyytämään sitä apua, jota Teille\nviipymättä annetaan, kaikella sillä tarmolla, mihin vain miehen sydän\nja käsivarsi pystyvät?»\n\nKreivitär oli vaiti hetken aikaa ja vastasi sitten pikemmin\nsurullisella kuin vihastuneella äänellä: — »Minä en pyydä apua,\nTressilian, ja minua voisi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää kaikki\nse, mitä hyvyytenne voisi tehdä puolestani. Uskokaa minua, minä olen\ntäällä lähellä henkilöä, jota laki ja rakkaus velvoittavat minua\nsuojelemaan.»\n\n»Se konna on siis suonut Teille sen kurjan hyvityksen, mikä oli enää\nhänen vallassaan!» huudahti Tressilian; »ja minä näen nyt siis edessäni\nVarneyn vaimon?»\n\n»Varneyn vaimon!» vastasi kreivitär mitä halveksivimmalla sävyllä.\n»Millä alhaisella nimellä häpäiseekään Teidän rohkeutenne, herra,\nsitä, joka on — joka on — joka on» — Hän epäröi, alensi halveksivan\näänensä, loi katseensa maahan ja vaikeni aivan hämmentyneenä; sillä\nhän tajusi yht'äkkiä, mitä tuhoisia seurauksia siitä olisi ollut, jos\nhän olisi lisännyt »Leicesterin kreivitär», sillä juuri nämä sanat\nolivat aivan itsestään nousseet hänen kielelleen. Se olisi merkinnyt\nsellaisen salaisuuden paljastamista Tressilianille, Sussexille,\nkuningattarelle ja koko suurelle hoville, josta hänen puolisonsa\nvakuutti onnensa ja menestyksensä riippuvan. »En koskaan ole rikkova\nvaiteliaisuudenlupaustani», ajatteli hän. »Ennen kestän mitkä epäluulot\ntahansa.»\n\nKyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän seisoi siinä äänettömänä\nTressilianin edessä; tämä katsahti häneen surullisena ja säälivänä ja\nvirkkoi: »Ah! Amy, Teidän silmänne puhuvat Teidän sanojanne vastaan.\nSananne puhuvat suojelijasta, joka sekä kykenee että tahtoo ottaa\nTeidät turviinsa; mutta silmänne kertovat, että Te olette joutunut\ntuhoon ja turmioon, ja että tuo konna, johon Te liityitte, on hyljännyt\nTeidät.»\n\nKreivitär katseli häntä silmin, joista suuttumus säkenöi kyynelten\nläpi, mutta toisti vain sanan »konna!» halveksivasti ja inhoten.\n\n»Niin, _konna_!» jatkoi Tressilian; »sillä jos hän olisi hiukankaan\nparempi konnaa, niin olisitteko Te täällä yksin minun huoneessani?\nMiksi ei ryhdytty tarpeellisiin toimenpiteisiin Teidän kunnioittavaksi\nvastaanottamiseksenne?»\n\n»Teidän huoneessanne?» kertasi Amy; »Teidän huoneessanne? Se on\nviipymättä vapautuva minusta.» Hän kiiruhti ovea kohti; mutta siinä\nryntäsi hänen tajuntaansa koko hänen hyljätyn tilansa surkeus, ja\nkynnykselle pysähtyen lisäsi hän sanomattoman liikuttavalla äänellä:\n»Ah niin! — Unohdin aivan. — Minähän en tiedä minne mennä —.»\n\n»Minä ymmärrän — minä ymmärrän kaikki!» huudahti Tressilian,\nhypähtäen tukemaan häntä ja johdattamaan häntä istuimen luo, jolle\nhän raukeana vaipui. — »Te _tarvitsette_ apua — Te _tarvitsette_\nsuojaa, vaikk'ette tahtoisi sitä myöntää; Te olette pian saava\nmolempia. Minun, kunnianarvoisan, murtuneen isänne valtuutetun\nedustajan, minun käsivarteeni nojautuen astutte Te Elisabetia vastaan\njuuri tämän linnan portilla; ja ensimäisenä tekona, minkä kuningatar\nsuorittaa Kenilworthin saleissa, on oleva oikeuden hankkiminen\nomalle sukupuolelleen ja alamaisilleen. Minä olen kuningattaren\noikeamielisyyden tukemana väkevä hyvässä asiassani, eikä hänen\nsuosikkinsa mahtavuus ole järkyttävä päätöstäni. Minä riennän heti\nSussexin puheille.»\n\n»Älkää, älkää, taivaan nimessä!» huudahti kreivitär kovin hätääntyneenä\nja tuntien välttämättömäksi voittaa edes hiukan miettimisaikaa.\n»Tressilian, Te olitte aina niin jalo. — Luvatkaa minulle yksi seikka\nja uskokaa, että jos Te tosiaankin haluatte pelastaa minut turmiosta\nja mielipuolisuudesta, Te olette tähän pyyntöön suostumalla tekevä\nenemmän minun hyväkseni kuin Elisabet voisi tehdä koko vallallaan ja\nvoimallaan!»\n\n»Pyytäkää minulta kaikkea, jota voitte tukea järkisyillä», vastasi\nTressilian; »mutta älkää —.»\n\n»Oi, älkää rajoittako lupaustanne, rakas Edmund!» huudahti kreivitär. —\n»Kerranhan Te piditte siitä, että minä puhuttelin Teitä sillä nimellä.\n— Älkää rajoittako lupaustanne järkisyillä! Sillä minun asemani on\nkokonaan järjen vastainen, ja hulluus vain voi antaa minulle tehokkaita\nneuvoja.»\n\n»Jos Te puhutte noin kauheita», sanoi Tressilian, jonka hämmästys sai\njälleen voiton sekä hänen surustaan että hänen päätöksestään, »täytyy\nminun tosiaankin pitää Teitä kykenemättömänä ajattelemaan ja toimimaan\nomin päin.»\n\n»Oi, ei!» huudahti hän, langeten toiselle polvelleen hänen eteensä,\n»minä en ole hullu — minä olen vain niin sanomattoman onneton olento,\nja minut on omituisten olosuhteiden pakosta laahannut kuilun partaalle\nse, joka luulee minua siitä suojelevansa — ja Tekin olette ollut siinä\navullisena, Tressilian — Tekin, josta minä niin pidin, jota minä niin\nkunnioitin — jota minä en vain rakastanut — jota sentään rakastinkin —\nrakastinkin, Tressilian — vaikk'en sillä tavalla kuin Te tahdoitte.»\n\nHänen äänessään ja koko hänen olemuksessaan kuvastui sellainen\nvoima — sellainen itsetietoisuus — sellainen antautumus — sellainen\nehdoton luottamus hänen jalomielisyyteensä — hänen sanansa soivat\nniin lempeiltä ja ystävällisiltä hänen korvissaan, että Tressilian\ntunsi sydämensä pohjiaan myöten liikutetuksi. Hän nosti kreivittären\nlattialta ja rukoili katkonaisin lausein häntä tyyntymään.\n\n»Minä en voi», vastasi kreivitär, »enkä minä tahdo tyyntyä ennen kuin\nTe olette suostunut pyyntööni! Minä puhun nyt niin suoraan kuin suinkin\nuskallan. — Minä odotan parhaillaan miehen käskyjä, jolla on oikeus\nniitä antaa. — Kolmannen henkilön väliintulo — erittäinkin Teidän,\nTressilian — olisi minun tuhoni — lopullinen tuhoni. — Odottakaa vain\nkaksikymmentäneljä tuntia, ja saattaapa tapahtua, että Amy-raukka voi\nosoittaa pitävänsä suuressa arvossa ja kykenevänsä palkitsemaan Teidän\naltista ystävyyttänne — että hän on onnellinen itse ja että hän voi\ntehdä Teidätkin onnelliseksi. — Maksaapa tosiaankin vaivan malttaa niin\nlyhyen ajan mieltänsä.»\n\nTressilian pysyi äänettömänä ja punnitsi mielessään niitä erilaisia\nmahdollisuuksia, jotka voisivat tehdä hänen väkivaltaisen\nesiintymisensä tässä asiassa enemmän vahingolliseksi kuin hyödylliseksi\nsekä Amyn onnelle että maineelle; ottaen myöskin huomioonsa, että\nhän oli Kenilworthin muurien sisällä, eikä mikään vaara voinut häntä\nuhata linnassa, jota kuningatar kunnioitti läsnäolollaan ja joka oli\ntäynnä hänen huovejaan ja seuralaisiaan — ymmärsi hän lopulta, että\nhän voisi, pakottamalla hänet kääntymään Elisabetin puoleen, tehdä\nhänelle pikemmin huonon kuin hyvän palveluksen. Hän ilmaisi kuitenkin\npäätöksensä vain hyvin varovasti, koska hän ei tiennyt, perustuivatko\nAmyn toiveet vaikean asemansa selvittämisestä johonkin väkevämpään ja\ntehokkaampaan kuin hänen sokeaan kiintymykseensä Varneyhin, jota hän\nyhä piti hänen viettelijänään.\n\n»Amy», sanoi hän, kiinnittäen surullisen, ilmeikkään katseensa\nkreivittären silmiin, jotka tämä epäilyksen, pelon ja levottomuuden\ntäyttämänä oli kohottanut hänen puoleensa: »minä olen aina huomannut,\nettä kun muut sanoivat Sinua oikulliseksi ja uppiniskaiseksi, oli tämän\nnuorekkaan ja itsepäisen vallattomuuden kuoren alla syvää tunnetta ja\ntervettä järkeä. Siihen minä nytkin luotan, jättäessäni kohtalosi omiin\nkäsiisi kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi, puuttumatta asiaan sanoin\ntai teoin.»\n\n»Lupaatko sen minulle, Tressilian?» virkkoi kreivitär. »Voitko\ntosiaankin luottaa minuun vielä niin paljon? Lupaatko siis minulle,\nniin totta kuin olet kelpo ritari ja kunnian mies, ettet sekaannu\nasioihini, et sanoin etkä teoin, vaikka mitä näkisit tai kuulisit, joka\nnäyttäisi vaativan ryhtymistäsi toimeen? — Voitko luottaa minuun niin\npaljon?»\n\n»Voin, kunniasanallani», vastasi Tressilian; »mutta kun se aika on\nkulunut umpeen —»\n\n»Kun se aika on kulunut umpeen», jatkoi kreivitär keskeyttäen, »saat\nSinä vapaasti toimia aivan oman harkintasi mukaan.»\n\n»Voinko vielä tehdä jotakin muuta hyväksesi, Amy?» kysyi Tressilian.\n\n»Et», vastasi kreivitär, »jätä minut nyt vain — se on, jos — minun\ntäytyy punastua tunnustaessani avuttomuuteni sitä kysymällä — jos Sinä\nvoit luovuttaa minulle tämän huoneen niiksi kahdeksikymmeneksineljäksi\ntunniksi.»\n\n»Tämäpä on hyvin kummallista!» ihmetteli Tressilian; »mitä toiveita\ntai valtaa voi Sinulla olla linnassa, missä Sinä et voi edes vaatia\nhuonetta käyttääksesi?»\n\n»Älä sitä ajattele, vaan jätä minut», virkkoi kreivitär ja lisäsi\nsitten Tressilianin poistuessa hitaasti ja vastahakoisesti: »Jalo\nEdmund! On ehkä tuleva aika, jolloin Amy voi osoittaa ansainneensa\nSinun ylevän kiintymyksesi!»\n\n\n\n\nX Luku.\n\n\n    Hei, mies! kunnon kulaus saa kohta,\n    Täysi haarikka kun tyhjäks tahtoo!\n    — Älä pelkää, ei mulla halua\n    Toisten virhepuoliin kiinni käydä,\n    Hyveistän' kun mull' ei kerskaamista. —\n    Tappelija oon ja koko maailman\n    Mä tappeluuni sekoittaisin.\n\n                             _Horna_.\n\nTressilian oli kiihkeän mielenliikutuksen valtaamana tuskin laskeutunut\nkiertorappusten paria kolmea askelta, kun hän suureksi hämmästyksekseen\nja harmikseen tapasi niin hävyttömän tuttavallista naamaa pitävän\nMikael Lambournen, että Tressilian oli vähällä syöstä hänet portaita\nalas; mutta sitten hän taas muisti, että Amylle, hänen kaikkien\najatustensa ja harrastustensa ainoalle esineelle, saattaisi olla\nvahinkoa siitä, että hän antautuisi väkivallan tekoihin sillä hetkellä\nja siinä paikassa.\n\nHän tyytyikin sentähden vain tuikeasti katsahtamaan Lambourneen,\nniinkuin katsahdetaan ihmiseen, jota ei pidetä sen suuremman huomion\narvoisena, ja yritti kulkea rappuja alas hänen ohitseen aivan kuin\nei olisi häntä tuntenutkaan. Mutta Lambourne, joka tämänpäiväisen\nylenpalttisen kestityksen johdosta ei ollut unhottanut kallistella\nviinimaljoja tukevasti, vaikkeikaan liikanaisesti, ei ollut nyt\nlainkaan sillä tuulella, että olisi ruvennut nöyrtymään kenenkään\ntuikeiden katseiden edessä, oli se sitten kuka tahansa. Hän pysäytti\nTressilianin portaille ilman vähintäkään neuvottomuutta tai arkailua\nja puhutteli häntä aivan niin kuin olisivat heidän keskinäiset\nasiansa olleet mitä parhaimmalla ja tuttavallisimmalla kannalla:\n»Mitä? Toivoakseni emme kanna enää kaunaa vanhoista vihoista, herra\nTressilian? — Ei, minä olen niitä, jotka muistelevat mieluummin\naikaisempaa ystävyyttä kuin myöhäisempää riitaa. — Minä vakuutan aina\nmenetelleeni rehellisesti ja ystävällisesti, niin, jopa avuliaastikin\nTeitä kohtaan.»\n\n»Minä en toivo Teidän ystävyyttänne», vastasi Tressilian — »hakekaa\nvertaistenne seuraa.»\n\n»Hei, hei, miten sitä nyt ollaan tuittupäisiä!» ihmetteli Lambourne;\n»ja kuinka halveksivasti nuo aatelisherrat, jotka on varmaankin tehty\nporsliinisavesta, katsahtavatkaan köyhään Mikael Lambourneen! Tuota\nherra Tressilianiakin nyt luulisi tyttömäisimmäksi, kainoimmaksi ja\nimelimmäksi naiskeikariksi, joka ikinä liverteli lemmestä kynttiläin\ntullessa pitkälle karrelle — karstalle, miten Te nyt sitä sanotte? — Te\nyritätte näytellä tässä pyhimystä, herra Tressilian, ja unohdatte, että\nTeillä on tuolla makuukammiossanne sellainen pieni hameniekka, minun\njalon herrani linnalle suoraksi häpeäksi. Ha! ha! haa! Osasinko oksaan,\nherra Tressilian?»\n\n»Minä en tiedä, mitä Sinä tarkoitat», vastasi Tressilian, havaiten\nkuitenkin liiankin selvään, että tuolla julkealla roistolla oli vihiä\nAmyn oleskelusta hänen huoneessaan, »mutta jos», jatkoi hän, »Sinä olet\nkamaripalvelijoita ja kaipaat juomarahoja, niin tästä saat, kunhan vain\njätät minun huoneeni rauhaan.»\n\nLambourne vilkaisi kultarahaan ja pisti sen taskuunsa, virkkoen: —\n»Jaa, sen minä vain tiedän, että Te olisitte saanut minun suhteeni\nenemmän aikaan ystävällisellä sanalla kuin tällä helisevällä\nkiertolaisella. Mutta oli menneeksi, hyvin maksaa, joka kullalla maksaa\n— eikä Mikael Lambourne ole koskaan ollut mikään pilan pilaaja eikä\nriemun rikkoja eikä mikään sen kaltainen. Elä ja anna muidenkin elää,\nsiinä minun mielilauseeni — sitä minä vain en kärsi, että muutamat ne\nniin nostavat nokkaansa minut nähdessään kuin olisivat he puhdasta\nhopeaa ja minä Hollannin tinaa. Niin että kun minä nyt säilytän\nTeidän salaisuutenne, herra Tressilian, niin saatte Te edes katsahtaa\nystävällisesti minuun; ja jos minä osuisin tarvitsemaan hieman suojaa\nja turvaa jonkun pikkuruikkuisen hairahduksen takia, jollaisia, kuten\ntiedätte, sattuu parhaimmallekin meistä — niin, tuota, kaihan Te minua\nsilloin muistatte — ja sitten saatte Te tehdä huoneellenne ja sille\nhäkkilinnullenne mitä ikinä tahdotte — Mikael Lambourne välittää siitä\nviisi.»\n\n»Tietä, mies!» huusi Tressilian, joka ei voinut enää hillitä\nsuuttumustaan; »saithan jo kolikkosi.»\n\n»Hmhyy!» venytteli Lambourne, väistäen kuitenkin, mutta mutisten\nnärkästyneenä hampaittensa välistä ja toistellen Tressilianin sanoja —\n»Tietä, mies — ja saithan jo kolikkosi — mutta eipä haittaa, minä en\nsittenkään rupee pilan pilaajaksi, kuten jo sanoin: minä en ole mikään\närhentelevä rakki, minä — muistakaa se.»\n\nHän puhui yhä kovempaa ja kovempaa mitä etäämmäksi Tressilian, jota hän\ntunsi pelkäävänsä, ennätti kuuluvilta.\n\n»Minä en ole tosin mikään ärhentelevä rakki — mutta en minä silti\nnieleskele millaisia loukkauksia tahansa — muistakaa sekin, herra\nTressilian; ja tahdonpa hieman kurkistella sitä tytönheilakkaa, jonka\nTe olette niin mukavasti sijoittanut sinne vanhaan kummitushuoneeseenne\n— aaveita Te varmaan pelkäättekin, kun ette uskalla yksin nukkua.\nOlisinpa minä tehnyt tämän vieraassa linnassa, niin olisipa kohta\nkuulunut: — Portinvartijan koppiin se lurjus! — Peitotkaa sitä\npeijakasta! — potkaiskaa se roisto nauriina rappusia alas! — Niinpä\nniin, mutta nämä meidän siveät aatelisherramme ottavatkin itselleen\ntoisenmoisia etu-oikeuksia kuin me, jotka suoraan ja teeskentelemättä\npalvelemme aistejamme. Hyvä — herra Tressilianin pää on minun\nmiekkavyöni alla tämän onnellisen keksinnön takia, siitä nyt ollaan\nensiksi varmoja; ja minä yritän heittää pienen silmäyksen siihen hänen\nLindabrideeseensä, se nyt on toiseksi selvä.»\n\n\n\n\nXI Luku.\n\n\n    Nyt Herran haltuun, mies — uskollisuus\n    Jos palkakseen vain tylyn katseen saa,\n    Niin poikki köys', ja merta polutonta\n    Venheemme käykööt eri suuntiin.\n\n                    _Haaksirikko_.\n\nTressilian käveli linnan ulkopihaan, tuskin tietäen mitä ajatella\näskeisestä, niin kovin oudosta ja odottamattomasta keskustelustaan\nAmy Robsartin kanssa, ja epäillen, oliko hän Amyn isän valtuutettuna\nedustajana ja lähettinä tehnyt oikein antaessaan niin juhlallisen\nlupauksen hänen jättämisestään oman onnensa nojaan niin pitkäksi\najaksi. Mutta miten olisi hän voinut evätäkään hänen pyyntöänsä — koska\nhän nyt kerran liiankin ilmeisesti oli antautunut Varneyn täydelliseen\nvaltaan? Näin hän johdonmukaisesti päätteli. Amyn tulevan elämän onni\nsaattaa riippua siitä, ettei hän pakoita häntä äärimäisyyksiin, ja kun\nei nyt Tressilian kerran kyennyt pelastamaan häntä Varneyn käsistä, jos\ntämä julkisesti tunnustaisi Amyn vaimokseen, niin mitä oikeutta oli\nhänellä sytyttää vihaa heidän välilleen ja siten hävittää ne kotoisen\nrauhan mahdollisuudet, jotka tuolla onnettomalla naisraukalla ehkä\nvielä oli. Tressilian päätti siis tarkasti pitää Amylle antamansa\nlupauksen, osaksi koska hän oli kerran sen antanut, osaksi koska hän\ntuota kummallista kohtausta yhä uudestaan ja uudestaan muistellessaan\nvarmistui siinä uskossa, ettei hän olisi millään oikeudella eikä\nkohtuudella voinut sitä kieltää.\n\nAinakin oli hänen nyt onnistunut hankkia varmempaa suojaa ja turvaa\ntuolle aikaisemman lempensä onnettomalle ja yhä vieläkin rakastetulle\nesineelle. Amy ei ollut enää suljettuna yksinäiseen, kaukaiseen\npiilopaikkaan epäilyttäväin ihmisten hoimiin. Hän oli nyt Kenilworthin\nlinnassa, tilapäisesti aivan kuninkaallisen hovin alueella, vapaana\nkaikesta väkivallan uhkasta ja oli hänen määrä heti ensimäisestä\nkäskystä astua Elisabetin eteen. Nämä seikat tulisivat suuresti\ntukemaan toimenpiteitä, joihin Tressilian ehkä saisi tilaisuuden ryhtyä\nhänen auttamisekseen.\n\nKun Tressilian näin mielessään punnitsi Amyn odottamattoman\nKenilworthiin tulon etuja ja vaaroja, riensi hänen luokseen hätäisenä\nja levottomana Wayland, joka huudahdettuaan: »Jumalan kiitos, että minä\nvihdoinkin Teidät löysin!» kuiskutti hengähtämättömän varovasti hänen\nkorvaansa sen uutisen, että se nainen oli karannut Cumnorista.\n\n»Ja on parhaillaan tässä linnassa», lisäsi Tressilian; »minä tiedän sen\nja olen nähnyt hänet. — Omasta ehdostaanko hän huoneeseeni pakeni?»\n\n»Ei», vastasi Wayland; »mutta minä en osannut keksiä muutakaan keinoa\nhänen saattamisekseen hyvään turvaan, ja olin hyvinkin onnellinen\ntavatessani airueen, joka tiesi Teidän asuntonne — ympäristö on tosin\nverrattain rauhaton, suuri sali kun on toisella puolen ja keittiöt\ntoisella!»\n\n»Vaiti, tässä ei ole nyt aika laskea leikkiä», käski Tressilian\nankarasti.\n\n»Minä tiedän sen liiankin hyvin», vastasi seppä, »sillä onpa minusta\nnäinä kolmena päivänä tuntunut kuin olisi nuora ollut kaulassani.\nSe rouva ei tiedä, mitä hän tahtoo — hän ei suvaitse Teidän apuanne\n— kieltää minua mainitsemasta Teidän nimeännekään — ja aikoo nyt\nantautua Leicesterin kreivin käsiin. Minä en olisi millään saanut häntä\nhuoneeseenne, jos hän olisi tiennyt, kuka siellä asui.»\n\n»Onko se mahdollista?» virkkoi Tressilian. »Mutta ehkä hän toivoo\nkreivin käyttävän valtaansa konnamaisen palvelijansa suhteen hänen\nhyväkseen.»\n\n»Sitä en tiedä», vastasi Wayland — »mutta jos hän kerran pääsee hyviin\nväleihin joko Leicesterin tai Varneyn kanssa, niin on minun mielestäni\ntämän Kenilworthin linnan ulkopuoli meille turvallisin, sillä sieltä\npääsemme nopeimmin pakoon. Eikä minun aikomukseni ole viipyä täällä\nhetkeäkään sen jälkeen kun olen toimittanut sen kirjeen Leicesterille;\nodotan vain Teidän käskyänne suorittaakseni tehtäväni. Kas tässä se on\n— ei — hitto sen vieköön — taisinkin jättää sen sinne koirankoppiini,\nheinäparvelle, missä minulle on tarjottu makuupaikka.»\n\n»Kuolema ja kirous!» huudahti Tressilian tavallisesta\npitkämielisyydestään poiketen; »ethän vain ole hukannut kirjettä, jonka\nmerkitys voi olla paljoa tärkeämpi kuin tuhannen Sinunlaisesi lurjuksen\nhenki?»\n\n»Hukannutko!» vastasi Wayland kerkeästi; »sepä ulisi vasta leikinlaskua\nse! En, herra, minä panin sen varmaan talteen matkalaukkuni ja\nerinäisten muiden kapineiden joukkoon, joita ehkä tulen tarvitsemaan —\nminä noudan sen heti paikalla.»\n\n»Tee niin», käski Tressilian; »ole uskollinen ja palkintosi on oleva\nhyvä. Mutta jos minä saan syytä epäillä Sinua, olisi kuolleen koirankin\nparempi kuin Sinun!»\n\nWayland kumarsi ja lähti matkaansa luottavan ja iloisen näköisenä,\nmutta itse asiassa täynnä mitä ankarinta pelkoa ja levottomuutta. Kirje\noli hukkunut, se oli varma, huolimatta siitä tekolohdutuksesta, jonka\nhän oli keksinyt tyynnyttääkseen Tressilianin suuttumusta. Se oli\nhukkunut — se saattoi joutua vääriin käsiin — ja se ilmaisisi silloin\nvarmasti koko juonen, johon hänkin oli sekaantunut; eikä Wayland isosti\nuskonut sen missäänkään tapauksessa jäävän salaan. Lisäksi tunsi hän\nsuuresti loukkautuneensa Tressilianin vihanpuuskauksesta.\n\n»Ei, jos minulle maksetaan sillä rahalla palveluksista, joissa\nkaulani on ollut kysymyksessä, niin onpa minun totisesti aika katsoa\nkinttuihini. Tässä olen minä tietääkseni tehnyt kuoleman synnin tämän\nkomean linnan herraa vastaan, jonka yksikin sana voisi yhtä helposti\nviedä henkeni kuin sen lausumisesta syntynyt puhallus voisi sammuttaa\npenninkynttilän. Ja kaikki tämä hullun naikkosen ja huokailevan\nkeikarin takia, joka pienen neliskulmaisen paperipalan hukkumisesta\nheti karkaa tikariinsa käsiksi ja vannoo, kuoleman ja kirouksen\nnimessä! — Sitten tohtori ja Varney! — Kyllä minä käännän selkäni koko\njoukolle. — Henki on kalliimpi kultaa. — Minä pakenen heti paikalla,\nvaikka palkkani jääkin tänne!»\n\nTällaiset mietiskelyt olivat kylläkin luonnollisia Waylandin\nkaltaiselle miehelle, joka näki sotkeutuneensa pahemmin kuin oli\nodottanutkaan salaperäisten ja käsittämättömien vehkeilyjen verkkoon,\nmissä toimihenkilöt tuskin tiesivät itsekään, mitä tehdä ja mitä sanoa.\nHänen kunniakseen on meidän kuitenkin lisääminen, että hänen säälinsä\ntuota onnetonta, hyljättyä naista kohtaan oli melkein yhtä suuri kuin\nhänen omakohtainen pelkonsa.\n\n»Minä en välitä hituistakaan herra Tressilianista», ajatteli hän;\n»minä olen tehnyt hänen hyväkseen enemmänkin kuin kauppa oli ja tuonut\nhänen harhailevan naikkosensa hänen ulottuvilleen; pitäköön hän nyt\nitse huolta hänestä. Mutta minä pelkään sen raukan olevan suuressa\nvaarassa kaikkien näiden tuittupäiden keskellä. Minäpäs nousen hänen\nhuoneeseensa ja kerron hänen kirjeensä kohtalon, niin että hän voi\nkirjoittaa uuden, jos haluaa. Lähettiä ei häneltä tule puuttumaan,\nsen uskon, sillä onhan täällä niin paljon palvelijoita herralleen\nkirjeitä kantamaan. Ja minä sanon hänelle myöskin lähteväni linnasta ja\nheittäväni hänet Jumalan huomaan, omaan johtoonsa ja herra Tressilianin\nsuojiin ja turviin. — Ehkäpä hän muistaa sen sormuksen, jota hän\nminulle tarjosi — minä olen totisesti sen hyvin ansainnut; mutta on hän\nsentään suloinen olento, ja — vieköön piru koko sormuksen! En minä sen\ntakia rupea hänelle vihoittelemaan. Jos minun tuon hyvän luontoni takia\nkäykin huonosti tässä maailmassa, niin paremmathan on minulla paikat\ntulevassa. — Armollisen rouvan luo siis, ja sitten maantielle!»\n\nSaalistaan tavottelevan kissan hiipivin askelin ja vaanivin katsein\nkulki Wayland Tressilianin luota kreivittären huoneeseen, painautuen\npihojen ja käytävien seiniin ja tarkasti tähystellen kaikkea\nympärillään, mutta visusti varoen itse herättämästä huomiota. Täten\nkulki hän linnan sekä ulko- että sisäpihan poikki ja pääsi jo suuresta\nholvikäytävästäkin, joka keittiörivin ja salin välitse johti niiden\npienten kiertorappusten juurelle, mitkä veivät Mervynin tornin\nhuoneisiin.\n\nSeppä iloitsi jo mielessään välttäneensä kaikki matkansa monenlaiset\nvaarat ja nousi juuri rappuja ylös kaksi porrasta kerrallaan, kun\nhän huomasi eräästä raolleen avatusta ovesta lankeavan miehen varjon\npimentävän käytävän vastakkaista seinää. Wayland peräytyi varovasti,\nlaskeutui sisäpihalle, käveli siellä noin neljännestunnin, joka tuntui\nhänestä kestävän ainakin neljä kertaa kauvemmin tavallistaan, ja palasi\nsitten torniin, toivoen urkkijan jo kadonneen. Hän nousi epäilyttävälle\nkohdalle — varjoa ei enää näkynyt seinässä — hän nousi vielä muutamia\naskelmia — ovi oli yhä raollaan, ja hän mietti juuri, mennäkö eteenpäin\nvai peräytyäkö, kun se äkkiä avautui selki seljalleen, ja Mikael\nLambourne syöksyi ällistyneen Waylandin kimppuun. »Kuka piru Sinä olet?\nJa mitä Sinä haet tältä puolelta linnaa? Sukkelaan tähän huoneeseen ja\nmukisematta!»\n\n»En minä mikään koira ole, että minä jokaisen vihellystä tottelisin»,\npamautti seppä, yrittäen pysyä lujana, vaikka hänen äänensä pelokas\nvärähdys petti hänet.\n\n»Puhutko Sinä minulle sellaisia? — Tulehan tänne, Laurentius Tapuli.»\n\nTavattoman iso, ruma, julmannäköinen, lähes kuusi jalkaa pitkä\nmiehenruho ilmestyi ovelle, ja Lambourne jatkoi: »Jos Sinua tämä torni\nniin kovasti miellyttää, ystäväiseni, niin pääsetpä hieman katselemaan\nsen perustuksiakin, runsaasti kaksitoista jalkaa järven pintaa alemmas,\nmissä muutamat hupaisat sammakot, käärmeet ja muut sellaiset tulevat\npitämään Sinulle ylen hyvää seuraa. Sentähden kysynkin Sinulta vielä\nkerran kaikessa totuudessa, kuka Sinä olet ja mitä Sinä täältä haet?»\n\n»Jos tyrmän ovet kerran perääni kiinni rysähtävät», ajatteli Wayland,\n»olen minä mennyttä miestä.» Hän vastasikin sentähden nöyrästi: »Minä\nolen se sama köyhä ilveilijä, jonka Teidän Kunnianarvoisuutenne tapasi\neilen Weatherlyn laaksossa.»\n\n»Ja mitä ilveilyä aijoit Sinä sitten harjoittaa täällä tornissa?»\ntiukkasi Lambourne. »Joukkueesihan majailee jossakin tuolla Clintonin\nrakennusten puolella.»\n\n»Minä tulin tänne sisartani katsomaan», selitti ilveilijä; »hän on\ntuolla ylhäällä herra Tressilianin huoneessa.»\n\n»Ahaa!» hymyili Lambourne, »siihenkö sitä tultiinkin! Kautta\nkunniani, noin muukalaiseksi on se herra Tressilian aivan kuin\nkotonaan meidän linnassamme ja varustaa kammionsa sievosesti\nkaikenlaisilla mukavuuksilla. Tämäpä on oiva juttu tuosta pyhästä herra\nTressilianista, ja se on oleva erinäisille henkilöille yhtä tervetullut\nkuin minulle pullea rahakukkaro. — Kuuleppas, ukkoseni», jatkoi hän\nWaylandin puoleen kääntyen, »älä Sinä vihjaa pupua pakenemaan —\nmeidän täytyy pyydystää se pesästään. No, hiiteen jo tuo surkeileva\nlampaannaamasi, muutoin paiskaan minä Sinut tuosta akkunasta ulos\nkoettamaan, voiko temppuilutaitosi pitää luusi eheinä.»\n\n»Teidän Kunnianarvoisuutenne ei toivoakseni ole kuitenkaan niin\nkovasydäminen», sanoi Wayland; »täytyyhän köyhänkin elää. Sallineehan\nTeidän Kunnianarvoisuutenne minun mennä tapaamaan sisartani?»\n\n»Joka on sisaresi Aatamin puolelta, sen takaan», vastasi Lambourne;\n»tai jos asianlaita on toisin, niin sitä suurempi lurjus olet.\nMutta olkoonpa hän nyt sitten sisaresi tai ei, Sinä saat surmasi\nmiekan terästä heti paikalla, jos vielä kerran pyrit tähän torniin.\nJa muistaessani — kautta säilän ja surman! — minä vien Sinut ulos\ntästä linnasta, sillä se on paljoa tärkeämpi tehtävä kuin koko Sinun\nilveilytaitosi.»\n\n»Mutta suvainneehan Teidän Jaloutenne huomata», puolustihe Wayland,\n»että minun on määrä näytellä Arionia siinä loistokappaleessa, joka\njuuri tänä iltana esitetään järvellä.»\n\n»Minä näyttelen sitä itse, kautta Pyhän Kristoferin!» huusi Lambourne.\n— »Orioniksiko Sinä sitä sanoit? — Minä näyttelen Orionia ja sen vyötä\nja seitsemää tähteä vielä kaupanpäällisiksi. Tule mukaan, Sinä sen\nvietävän lurjus ja roisto — seuraa minua! — Tai seis — Laurentius,\nhoiteleppas Sinä häntä.»\n\nLaurentius kahmaisi vastustelematonta ilveilijää kauluksesta, ja\nLambourne opasti heidät nopeasti samalle hyökkäysportille eli\nsala-aukolle, jonka kautta Tressilian oli palannut linnaan ja joka oli\ntehty läntiseen muuriin verrattain lähelle Mervynin tornia.\n\nKiireisin askelin kulkiessaan tornilta hyökkäysportille pinnisti\nWayland turhaan aivojaan keksiäkseen keinoja onnettoman kreivittären\nauttamiseksi, sillä huolimatta omasta uhkaavasta asemastaan tunsi\nWayland syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta kun hänet heitettiin ulos\nlinnasta ja kun Lambourne kauhistavasti kiroten julisti, että hän\nheti paikalla pääsisi hengestään, jos hän yrittäisi takaisin, nosti\nhän kätensä ja silmänsä taivasta kohti, ikäänkuin pyytäen Jumalaa\ntodistajakseen, että hän oli viimeiseen asti puolustanut sorrettua\nja vääryyttäkärsiväistä; sitten käänsi hän Kenilworthin ylpeille\ntorneille selkänsä ja lähti etsimään vaatimattomampaa ja turvallisempaa\npakopaikkaa.\n\nLaurentius ja Lambourne katselivat hetken aikaa Waylandin jälkeen ja\nkun he sitten ryhtyivät astuskelemaan torniinsa takaisin, puhutteli\nedellinen toveriaan seuraavasti: »Älä usko minua milloinkaan enää,\nLambourne, jos minä arvaan, miksi Sinä ajoit tämän miesraukan linnasta,\nvaikka hänen piti esiintyä juuri alkavassa näytelmässä, ja kaikki tämä\nvielä sitten jonkun tytönheilakan takia.»\n\n»Ah, Laurentius», vastasi Lambourne, »Sinä ajattelet sitä Slingdonin\ntumma-ihoista Johanna Juggesia ja Sinä säälit inhimillistä heikkoutta.\nMutta älähän hätäile, Sinä jalo Tyrmän herttua ja Hornan kreivi, sillä\nSinä käyskentelet tämän asian suhteen yhtä suuressa pimeydessä kuin jos\noleilisit omilla alueillasi tornin uumenissa. Tiedä siis, Sinä suuresti\nkunnioitettava Kenilworthin Alamaitten kuningas, että meidän korkeasti\nylistettävä herramme Rikhard Varney antaisi niin paljon sen samaisen\nTressilianin takkiin pistetystä reijästä, että me sillä saisimme\npystyyn ainakin viidetkymmenet öiset juomakemut ja että meillä olisi\ntäysi oikeus ja valta lähettää hovimestari sen tuhannen tuuteriin, jos\nhän tulisi hätyyttämään meitä liian aikaisin kolpakkojemme äärestä.»\n\n»No, jos kerran asia niin on, niin oikeinpa teit», mukautti Laurentius\nTapuli, Kenilworthin linnan ynnä sen Vapauden ja Kunnian Ylivalvoja,\neli tavallisella kielellä vanginvartija; »mutta mitenkäs sitten käy,\nkun Sinä menet kuningatarta vastaan, Lambourne, sillä kaihan Sinun\ntäytyy seurata isäntääsi?»\n\n»Sinun, rehellisen vankilain ruhtinaan, täytyy pitää vahtia minun\npoissa ollessani. — Päästä Tressilian sisään, jos hän pyrkii, mutta\nvarokin, ettet laske ketään pois. Jos se hameniekka yrittelisi pistää\nsieltä nokkaansa ulos, kuten hän ehkä tekeekin, niin aja hänet pesäänsä\nraikkain sanoin — hän on vain viheliäinen näyttelijätär, kun oikein\nsuoraan puhutaan.»\n\n»Mutta sittenhän», keksi Laurentius, »olisi minun parasta työntää hänen\ntielleen se rautaportti, joka on niiden kaksois-ovien ulkopuolella, ja\nsaada hänet siten pysymään koreasti kolossaan ilman enempiä mutkia.»\n\n»Tressilian ei pääsisi silloin hänen luokseen», vastasi Lambourne\nhetkisen mietittyään. »Mutta se ei haittaa mitään — hänet tullaan\nkeksimään Tressilianin huoneesta, ja sillä hyvä. — Mutta tunnusta pois,\nSinä vanha yökönsilmäinen tyrmätonttu, että Sinä pelkäät pitää yksinäsi\nvahtia tässä Mervynin tornissa?»\n\n»Mitä pelkäämiseen tulee, Lambourne», virkkoi äijä, »niin en minä\nvälitä siitä senkään vertaa, kuin että kerran avaintani vääntäisin;\nmutta kummia on kuultu ja nähty tässä tornissa. — Olethan Sinä kai\nkuullut sinäkin lyhyenä aikana, minkä olet Kenilworthissa ollut,\nettä siellä kummittelee Artur Mervynin henki; tämä Mervyn oli hurja\nsissipäällikkö, jonka julma Mortimer Walesin rajakreivinä ollessaan\notti vangiksi ja joka sitten sanotaan murhatunkin tässä hänen nimellään\nmainitussa tornissa?»\n\n»Oh, minä olen kuullut sen jutun viisisataa kertaa», vastasi Lambourne,\n»vieläpä senkin, että aave aina silloin pitää pahinta ääntä kun\nalhaalla keittiön valtakunnassa kiehutetaan laukkaa ja kaurapuuroa tai\npaahdetaan juustoa. Santo Diavolo, mies, pidä kitasi, minä tunnen sen\ntarinan juurta jaksain!»\n\n»Etpähän, etpähän tunnekaan», intti vanginvartija, »niin viisas kuin\noletkin olevinasi. Ah, on kauheaa murhata vanki koppiinsa! — Sinä,\njoka voisit noin vain lävistää miehen pimeällä kadulla, et tiedä siitä\nmitään. Jos hieman kopahuttaa niskoittelevaa ukkia avaimilla pääkuoreen\nja käskee hänen pysymään hiljaa, niin se on minun mielestäni vain\nhyvän järjestyksen pitämistä vankilassa; mutta kun vedetään miekka ja\ntapetaan hänet tappamalla, kuten tehtiin sille walesilaiselle, niin se\nse panee kummitukset liikkumaan ja _se_ se saattaa muutamiksi sadoiksi\nvuosiksi vankilan mahdottomaksi kenenkään säädyllisen ihmisen asua. Ja\nminä pidän niin paljon vangeistani, niistä ihmisparoista, että minä\nolen pistänyt hyviä ritareita ja korkeasukuisia herroja, jotka ovat\nsattuneet tekemään erinäisiä ratsastusretkiä maanteille tai leikkaamaan\nisäntäni Leicesterin kreivin kunniaa tai tekemään muuta sen suuntaista,\nviisikymmentä jalkaa maan alle mieluummin kuin olisin sulkenut heidät\ntuonne yläkamariin, jota ne sanovat Mervynin kopiksi. Ja kautta\nkahleita kantavan Pyhän Pietarin, minä ihmettelenkin suuresti, että\njalo kreivi tai herra Varney ovat tulleet ajatelleeksikaan sijoittaa\nvieraitaan sinne; ja jos se herra Tressilian on voinut saada sinne\njonkun seurakseen, ja päälle päätteeksi kauniin neitosen, niin on hän\nminun mielestäni sen hyvin ansainnut.»\n\n»Minäpä sanon Sinulle», julisti Lambourne, käyden vanginvartijan\nhuoneeseen, »että Sinä olet aika aasi. — Mene vetämään se rautaporttisi\nrappusten sulkeiksi, äläkä vaivaa älykoppaasi kaikenlaisilla\nkummitusjutuilla. — Saatappas tänne tuo viinihaarikka, mies, sainpa\npienen palavan sen roiston kanssa rimpuillessani.»\n\nLambournen vetäessä pitkiä siemauksia suoraan viinihaarikasta, maljaa\nkäyttämättä, selitteli vanginvartija edelleen uskoaan yliluonnollisiin\nasioihin.\n\n»Sinä olet viipynyt vasta muutamia tunteja tässä linnassa ja koko\nsenkin ajan olet Sinä, Lambourne, ollut niin juovuksissa, että Sinä\nolet ollut sekä kuuro ja mykkä että sokea. Mutta eiköpähän tuo\nkerskailemisesi hieman talttuisi, kun viettäisit yön kanssamme täyden\nkuun aikana, sillä silloin telmää kummitus kauheimmin; ja etenkin jos\nvielä kävisi vinkuva tuuli luoteisesta, sade räiskyisi ja ukkonen\njyrähtelisi. — Voi mun päiviäni sentään mikä rätinä ja roikina ja\nvoihkaminen ja ulvonta silloin kuuluu Mervynin kopista, aivan kuin\ntuosta päittemme päältä, niin ettei ole aina kaksi neljännestä\npaloviinaakaan saanut pysymään minua ja poikiani hiukankaan reippaalla\ntuulella!»\n\n»Joutavia, mies!» vastasi Lambourne, jonka mielialaan hänen viimeiset\nkulauksensa, yhtyneinä aikaisemmissa tilaisuuksissa tapahtuneihin\npullon puhutteluihin, alkoivat vaikuttaa elähyttävästi. »Sinä sitä\nja puhua pärpätät, vaikket tiedä hengistä mitään. Ei kukaan osaa\nniistä mitään varmaa sanoa; ja mitä vähemmän niistä yleensä puhuu,\nsitä parempi. Yksi uskoo tähän, toinen tuohon — kaikki riippuu\nvain mielikuvituksesta. Minä olen nähnyt niitä monenlaisia, niitä\nuskojia, rakas Laurentius Lukkonen, oikein järkimiehiäkin. Muuankin\nsuuri herra — nimestä viisi, Laurentius — uskoo tähtiin ja kuuhun ja\nkiertolaisiin ja niiden kulkuun ja muuhun semmoiseen ja luulee niiden\nkimmeltelevän vain hänen onnekseen; kun ne selvästi, tai oikeammin,\nLaurentius, juopuneesti puhuen paistavat yksinomaan sen takia,\netteivät semmoiset kelpo veikot kuin minäkin suistuisi rapakoihin\ntai katu-ojiin. Hyvä, herra, antaa hänen tehdä päänsä mukaan, hän on\nkylliksi mahtava noudattamaan omaa tahtoansa. — Sitten on toinen hyvä\n— sangen oppinut mies, sen takaan, joka laskettaa kreikkaa ja hebreaa\nyhtä solkenaan kuin minä ikinä varkaanlatinaa — hän on hassahtanut\nmyötävetoisuuksiinsa ja vastavetoisuuksiinsa — hän on muuttavinaan\nlyijyä kullaksi ja niin poispäin — no, olkoon menneeksi sekin minun\npuolestani, ja saakoon hän maksaa niille muutetulla rahalla, jotka\novat kyllin typeriä ottamaan sen täydestä. — Ja sitten tulet Sinä\nitse, kolmas suuri mies, vaikka et olekaan mikään oppinut etkä ylimys,\nolethan vain täydet kuusi jalkaasi pitkä, ja Sinunkin, tihrusilmäisen\nmyyrän, sitä pitää kaikin mokomin uskoman kummituksiin ja haltijoihin\nja sen sellaisiin. — Muutoin on sitä sentään olemassa vielä neljäskin\nsuuri mies — tarkoitan suuri pieni mies tai pieni suuri mies — rakas\nLaurentiukseni — ja hänen nimensä alkaa V:llä, ja mihin uskoo hän?\nEi kerrassaan mihinkään, kunnon Laurentius — ei mihinkään maassa\neikä taivaassa eikä helvetissä; ja minä puolestani uskon pirun\nolemassaoloon vain sen takia, että täytyyhän toki olla joku, joka\nsieppaa yllämainittua ystäväämme perälihoista silloin 'kun sielu\nruumiista erii', kuten laulussa sanotaan — sillä jokaista esilausetta\npitää seuraaman johtopäätöksen — _raro antecedentem_, kuten tohtori\nBirchamilla oli tapana sanoa. — Mutta tämä on nyt jo kreikkaa Sinulle,\nkelpo Laurentius, ja opiskeleminen on totta totisesti kuivaa työtä. —\nOjennahan tänne se haarikka vieläkin kerran.»\n\n»Jos Sinä juot vielä, Mikael», varoitti vanginvartija, »tulet Sinä\nolemaan surullisessa tilassa Arionia näytelläksesi tai isäntääsi\npalvellaksesi näin juhlallisena iltana; ja minä odotan joka hetki ison\nkellon soittavan kokoonnuttavaksi Mortimerin tornille kuningatarta\nvastaan ottamaan.»\n\nLaurentius Tapulin häntä nuhdellessa joi Lambourne juomistaan, laski\nsitten melkein kokonaan tyhjentyneen haarikan kädestään syvään\nhuokaisten ja alkoi puhua, ensin hiljaa, mutta sitten yhä kovemmin,\nmitä pitemmälle hän ehti. »Ei tee mitään, Laurentius — vaikka minä\nolisinkin hieman päissäni, minä tiedän sellaista, joka saa Varneyn\npitämään minut selvänä. Mutta kuten jo sanoin, ei haittaa mitään,\nminä osaan juoda siivosti. Sitäpaitsi, minunhan täytyy Orionina mennä\nvesille, ja minä kylmetyttäisin itseni vallan pahanpäiväisesti,\nell'en olisi ennakolta ottanut hieman sydämenvahvistusta. Minäkö en\nmuka osaisi näytellä Orionia! Katsotaanpas vain, kykeneekö paraskaan\nmylvijä, joka ikinä vaivasi keuhkojansa kahdentoista pennin hinnasta,\nvoittamaan minun karjuntaani! Mitäpä, jos minä laittaisin itseni\npieneen valepukuun? — Miksi olisi kenenkään pakko pysyä selvissä\npäin tänä iltana? Vastaappas siihen — ilomieli kuuluu nyt uskollisen\nalamaisen velvollisuuksiin — ja minä sanon Sinulle, että tässä linnassa\non sellaisia ihmisiä, joilla, ell'eivät he ole iloisia humalapäissään,\non hyvin vähän toiveita olla iloisia selvänä. — Minä en mainitse\nmitään nimiä, Laurentius. Mutta tuo Sinun viinihaarikkasi on aika\nvekkuli nostamaan miestä oikein kuninkaalliselle riemutuulelle. Eläköön\nkuningatar Elisabet! — Eläköön jalo Leicester! — Eläköön korkeasti\nkunnioitettava herra Varney! — ja eläköön myös Mikael Lambourne, joka\nkiertää heidät kaikki sormensa ympärille!»\n\nTämän sanottuaan laskeutui hän rappuja alas ja asteli poikki sisäpihan.\n\nVanginvartija katseli hänen jälkeensä, pudisti päätänsä, ja vetäessään\nesiin ja teljetessään rautaporttia, joka portaat sulkien teki\nmahdottomaksi kenenkään nousta ylemmäs kuin heti Mervynin kopin, kuten\nTressilianin huonetta nimitettiin, alapuoliseen kerrokseen, puheli hän\nitsekseen: »Onpa se somaa olla isoisten suosiossa — minä olin vähällä\nmenettää virkani, koska herra Varney luuli minun eräänä kylmänä aamuna\nhaisevan paloviinalle; ja tuo veijari saa esiintyä hänen nähtensä\nsikahumalassa, eikä siitä kuitenkaan tule nuhteita eikä rangaistuksia.\nMutta siitä huolimatta on hän niin peijakkaan älykäs poika, ettei\ntällainen tavallinen ihminen ymmärrä hänen puheistaan puoliakaan.»\n\n\n\n\nXII Luku.\n\n\n    Nyt torni jyräämään — hän lähestyy! —\n    Puhukaa puolestamme, kellot — torvet\n    Kimakat; sytytin kouraan, tykkimies,\n    Ja kanuunaasi laulata kuin oisi\n    Käärelakkipakanoita ryntäämässä!\n    Myös näytelmiä — mut älyä tarvis\n    Niiden tekoon, ja min' oon vain miekan mies.\n\n        _Neitseellinen Kuningatar — Murheellinen huvinäytelmä_.\n\nKun Wayland oli edellisessä luvussa kerrotulla tavalla lähtenyt\nTressilianin luota, jäi tämä epätietoisena miettimään, mihin nyt olisi\nryhdyttävä, kun Raleigh ja Blount lähestyivät häntä käsikoukussa\nja tapansa mukaan ankarasti riidellen. Tressilian ei silloisessa\nmielentilassaan suurestikaan halunnut heidän seuraansa, mutta heitä\nei käynyt enää väistäminenkään; lisäksi tunsi hän, että kun hänet\nnyt kerran oli toimettomuuteen sitonut Amylle antamansa lupaus pysyä\nhänestä kaukana ja olla yrittämättä mitään hänen hyväkseen, hänen olisi\nparasta sekaantua yleiseen tuoksinaan ja näyttää kasvoillaan niin\nvähän kuin hän suinkin voi sitä tuskaa ja levottomuutta, joka raskaana\npainoi hänen sydäntään. Hän taipui siis urheasti välttämättömyyteen ja\nhuikkasi tovereilleen: »Kaikkea iloa vain teille, hyvät herrat! Mistä\nte tulette?»\n\n»Warwickista tietysti», vastasi Blount; »meidän täytyi väkisinkin\npalata muuttamaan vaatteita, niinkuin köyhät näyttelijät, jotka niin\nkernaasti monistavat ulkonaisen ihmisensä pukua vaihtamalla; ja\nviisainta olisi Sinun tehdä samoin, Tressilian.»\n\n»Blount on oikeassa», vahvisti Raleigh; »kuningatar pitää paljon\nsellaisesta huomaavaisuudesta ja katsoo sitä kunnioituksen puutteeksi,\njos joku ilmestyy hänen välittömään läheisyyteensä likaisessa ja\nrypistyneessä ratsastuspuvussaan. Mutta katsohan Blountia, Tressilian,\nkautta makeimman naurun, ja näe, millaiseksi hänen räätälilurjuksensa\non hänet sonnustanut — sinistä, viheriää ja tulipunaista, punertavat\nnauhat ja keltaiset rihmaruusukkeet kengissä.»\n\n»No, ja mikä siinä sitten on vikana?» kysyi Blount. »Minä käskin\nsen pihtikinttuisen varkaan panemaan parastaan eikä säästämään\nkustannuksia; ja luulenpa siitä tulleenkin koreaa ja kaunista —\nkoreampaakin kuin nuo Sinun hetaleesi — Tressilian arvostelkoon.»\n\n»Suostun — suostun», huudahti Walter Raleigh. »Ratkaise riitamme,\nTressilian, taivaan nimessä!»\n\nNäin tuomariksi pyydettynä tarkasti Tressilian heitä molempia ja\nhuomasi heti ensi silmäyksellä, että kunnon Blount oli räätälinsä\nneuvosta laittanut kovin kirjavaa ylleen ja että hän oli yhtä saamaton\nja kömpelö kaikkien niiden nauhojen ja punosten keskellä, jotka hänen\npuvussaan löyhyivät, kuin talonpoika pyhävaatteissaan; kun taas\nRaleighin puku oli sekä siro että huoliteltu, ja sopi liian hyvin hänen\nsolakkaan, muhkeaan vartaloonsa, herättääkseen erikoista huomiota.\nTressilian julistikin siis, että Blountin puku oli koreampi, mutta\nRaleighin aistikkaampi.\n\nBlount oli tyytyväinen tähän ratkaisuun. »Tiesinhän minä, että minun\npukuni oli koreampi», riemuitsi hän; »jos se tikkimestari-lurjus\nolisi tuonut minulle tuollaisen yksinkertaisen nutun kuin Raleighin\non, olisin minä iskenyt häneltä aivot päästä hänen omalla\nsilitysraudallaan. Ei, jos sitä kerran narreja ollaan, niin ollaan\nsitten oikein aika mekosta, sanon minä.»\n\n»Mutta miks'et Sinä ole paneutunut parhaimpiisi, Tressilian?» kysyi\nRaleigh.\n\n»Erään hullunkurisen erehdyksen takia olen joutunut ulos huoneestani»,\nvastasi Tressilian, »niin etten pääse käsiksi matkalaukkuuni. Aijoin\ntästä juuri lähteä Sinua hakemaan, jos vaikka Sinä ottaisit minut siksi\naikaa asuntoosi.»\n\n»Varsin mielelläni», sanoi Raleigh; »minulla onkin komeat paikat.\nLeicesterin kreivi on ollut kovin ystävällinen meitä kohtaan\nja majoittanut meidät oikein ruhtinaallisesti. Vaikka hänen\nkohteliaisuutensa tapahtuukin pakosta, niin ulottuu se ainakin\navaralle. Sinun olisi nähdäkseni viisainta puhua pulastasi kreivin\nkamaripalvelijalle — asia tulisi silmänräpäyksessä autetuksi.»\n\n»Ei, eipä maksa vaivaa, kun kerran minä sovin Sinunkin huoneeseesi»,\nvirkkoi Tressilian. — »Minä en mitenkään tahtoisi olla haitaksi. —\nTuliko muita mukananne tänne?»\n\n»Tulihan noita», selitti Blount, »Varney ja kokonainen lauma\nleicesteriläisiä sekä parisenkymmentä kelpo miestä Sussexin väkeä.\nMeidän tulee kuulemma odottaa kuningatarta parveketornin edustalla\n— siksi ne kai sitä kiviläjää sanovat — ja katsella siellä muutamia\nhullutuksia; ja sitten on meidän määrä, Jumala armahtakoon,\npitää seuraa kuningattarelle isossa salissa sen aikaa, kun Hänen\nMajesteettinsa nykyiset saattajat ovat luomassa nahkaansa tai toisin\nsanoen riisumassa ratsastuspukuaan. Taivas minua auttakoon, mutta jos\nHänen Majesteettinsa sattuisi minua puhuttelemaan, en minä totisesti\ntietäisi, mitä vastata!»\n\n»Ja mikä pidätti heitä niin kauan Warwickissa?» tiedusteli Tressilian,\ntahtoen pysyttää keskustelun etäällä hänen omista asioistaan.\n\n»Sellainen hassutusten sarja», vastasi Blount, »ettei moista ole\nvielä nähty edes Pärttylinmarkkinoillakaan. Siellä sitä oli puhujaa\nja näyttelijää ja koiraa ja karhua ja apinoita esitteleviä miehiä ja\neläviksi nukiksi paneutuneita akkoja — ihme, että se kuningatar kesti\nsen kaiken. Mutta tuon tuostakin tuli aina jotakin 'hänen armollisten\nkasvojensa suloisesta paisteesta' ja muuta sellaista hölynpölyä. Ja ah!\nturhamaisuus tekee narrin viisaimmastakin. Vaan tulkaa, lähtekäämme\nsinne parveketornin edustalle, — vaikk'en minä ymmärrä, Tressilian,\nminne Sinä panet tuon ratsastuspukusi ja nuo saappaasi.»\n\n»Minä asetun Sinun taaksesi, Blount», sanoi Tressilian, joka näki\nystävänsä ylenpalttisen komeuden nousseen hänen päähänsä. »Sinun kookas\nruhosi ja kaunis pukusi peittävät minun heikot puoleni.»\n\n»Teekin niin, Edmund», vastasi Blount. »Ja totta puhuakseni olenkin\nminä hyvin mielissäni, että Sinä pidät tätä minun pukuani kauniina,\nhuolimatta kaikesta siitä, mitä tuo herra Älypää tuossa saattaa sanoa;\nsillä kun joku kerran hassuksi rupeaa, niin ruvetkoon sitten oikein\nperinpohjaisesti.»\n\nNäin puhein kohensi Blount lakkiaan uljaampaan asentoon, oikaisi\nsäärensä ja alkoi miehekkäästi astella eteenpäin aivan kuin olisi hän\ntepastellut piikkimiestensä etunenässä, tuon tuostakin tyytyväisenä\nkatsahtaen tulipunaisiin sukkiinsa ja kengissään kukoistaviin\nsuunnattomiin keltaruusuihin. Tressilian seurasi häntä omiin\nmurheellisiin ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten Raleighia, joka\nkuiskaili Tressilianin korvaan niitä sukkeluuksia, joita hänen eloisa\nmielikuvituksensa kunnianarvoisan ystävän kömpelön turhamaisuuden\nhuvittamana loi.\n\nTällä tavoin kulkivat he pitkän sillan eli kilpatantereen yli ja\nasettuivat muiden aatelismiesten mukana parveketornin ulkoportin\nedustalle. Kaikkiaan oli heitä noin neljäkymmentä ritarien\nparhaimmistosta valittua miestä järjestettyinä kunniavahdiksi\nkahteen riviin portin molemmin puolin ja sen tiheän peitsi- ja\ntappara-aitauksen sisään, jonka muodostivat Leicesterin komeihin\nvarustuksiin puetut huovit. Aatelismiehillä ei ollut muita aseita kuin\nmiekat ja tikarit, ja olivat he niin loistavasti puetut kuin suinkin\nsaattoi kuvitella; ja kun sen ajan kuosi piti tuhlailevan komeuden\nnäyttelemisestä, näkyi siellä vain samettia ja kulta- ja hopeakangasta,\nnauhoja, sulkia, jalokiviä ja kultavitjoja. Huolimatta vakavammista\nsurunsyistään ei Tressilian kuitenkaan voinut olla tuntematta, että\nhän ratsastuspuvussaan, niin oivallinen kuin se saattoi ollakin,\nesitti oikeastaan hyvin surkeata osaa tällä »prameilevan komeuden»\nnäyttämöllä, etenkin kun hän näki sopimattoman asunsa herättävän\nihmettelyä ystäviensä ja ivaa ja halveksumista leicesteriläisten\njoukossa.\n\nMe emme voi olla mainitsematta tätä seikkaa, vaikka se näyttäisikin\nolevan ristiriidassa Tressilianin luonteen vakavuuden kanssa; sillä\ntotuus on, että huolehtiminen ulkonaisesta ihmisestämme on laji\nitserakkautta, josta eivät viisaimmatkaan vapaudu ja johon mieli niin\nvaistomaisesti ohjautuu, ettei ainoastaan melkein väistämättömään\nkuolemaan kiiruhtava sotilas vaan jopa läheisestä mestauksestaan varma\nrikollinenkin pitää erikoista huolta ulko-asunsa kelvollisuudesta. Vaan\nälkäämme poiketko kertomuksestamme.\n\nKesäillan hämärä (9 p. heinäk. 1575) oli laskeutunut maille ja vesille,\nsillä aurinko oli hiljattain kadonnut näkyvistä, ja kaikki odottivat\njännitettyinä kuningattaren pikaista saapumista. Väkijoukko oli jo\nollut koolla useita tunteja ja se kasvoi vain kasvamistaan. Anteliaasti\njaellut virvokkeet, paistettu häränliha ja eri paikoissa tien varrella\navatut oluttynnyrit olivat pitäneet kansanjoukkoa mainiolla ja\nhyvänsävyisellä tuulella kuningatarta ja hänen suosikkiaan kohtaan,\nmikä ei ehkä olisi tapahtunut, jos odottajain olisi lisäksi täytynyt\npaastota. He tappoivat siis aikaa tavallisin rahvaan huvitteluin,\nhuutaen, hoilaten, kiljuen, tehden repäiseviä kujeita toisilleen ja\nkohottaen ilmoille sen sekasortoisen hälinän, joka aina liittyy moisiin\ntilaisuuksiin. Kaikki tiet ja kentät olivat täynnä kansaa, mutta\nerittäinkin metsästyspuiston portin edusta, minne suurin osa alempaa\nrahvasta oli kokoontunut; melu ja rähinä kävi yhä äänekkäämmäksi, kun\nyht'äkkiä sähikäinen suhahti taivasta kohti ja samalla hetkellä linnan\nison kellon kumahdukset alkoivat vyöryä yli maiden ja mantereitten.\n\nHeti syntyi kuoleman hiljaisuus, jota seurasi syvä odotuksen\nhyrinä, monen tuhannen hiljaa puhuvan ihmisen yhdistynyt ääni, tai\nyksinkertaisemmin sanoen, suunnattoman kansanjoukon kuiske.\n\n»Nyt ne varmaan tulevat», virkkoi Raleigh. »Tressilian, tuo humina on\nsuurenmoinen. Me kuulemme sen tänne asti, niinkuin merimiehet pitkän\nmatkan jälkeen kuulevat yö-vartiollaan maininkien kohahtavan jotakin\nkaukaista, tuntematonta rantaa vasten.»\n\n»Loruja!» vastasi Blount. »Minusta kuulostaa se aivan samanlaiselta\nkuin hatasarvieni mylvinä Wittenswestlowen niityltä.»\n\n»Kohta rupeaa hän saarnaamaan meille karjoistaan», sanoi Raleigh\nTressilianille; »hän ajattelee vain lihavia härkiä ja meheviä laitumia\n— hän on tuskin omia elukoitaan parempi ja muuttuu uljaammaksi ja\nylevämmäksi vasta kun hänet yllytetään huitomaan ja ryntäämään.»\n\n»Pian hän siihen työhön rupeaakin», varoitti Tressilian, »ellet Sinä\nsäästä sukkeluuksiasi.»\n\n»Hui hai, siitä välitän minä viisi!» vastasi Raleigh; »mutta\nSinustakin, Tressilian, on tullut jonkunlainen tarhapöllö, joka\nlentelee vain öisin; Sinä olet vaihtanut laulusi ilkeään rääkyntään ja\nhyvän seuran seiniläsköynnöksiin.»\n\n»Mutta mitä eläimen lajia sinä sitten itse luulet olevasi, Raleigh»,\nkysyi Tressilian, »kun Sinä katselet meitä kaikkia noin vain yli\nolkaisi?»\n\n»Kuka, minäkö», vastasi Raleigh. »Kotka minä olen, joka en koskaan\nhalua ajatella kurjaa maata niin kauvan kuin on taivas liihoiteltavana\nja aurinko tuijotettavana!»\n\n»Kautta Pyhän Barnabaan, mainiosti kerskattu!» virkkoi Blount; »mutta,\nhyvä herra Kotka, varohan häkkiä ja varohan metsästäjää. Moni lintu on\nlentänyt yhtä korkealle, ja kuitenkin olen minä nähnyt ne olkitukko\nmahassa roikkuvan poutahaukkojen peloittimina. — Mutta kuulkaahan, mikä\nkuolonhiljaisuus valtasi ne nyt äkkiä!»\n\n»Kulkue pysähtyy metsästyspuiston portille, missä tietäjä-akka, muuan\n_fatidicae_-naisista astuu kuningatarta vastaan, ennustamaan hänen\ntulevia vaiheitansa», selitti Raleigh. »Minä näin ne säkeet; niissä on\nhyvin vähän makua ja pontta, ja Hänen Majesteettiinsa on jo sullottu\nkelpolailla tuollaisia runollisia kohteliaisuuksia. Hän kuiskasi\nminulle siellä Ford-millissä, lähestyessään Warwickin yltäkylläisyyttä,\nkunnantuomarin puheen aikana, että hän oli '_pertaesa barbarae\nloquelae_'.»\n\n»Kuningatar kuiskasi _hänelle_!» ihmetteli Blount itsekseen; »hyvä\nJumala, mitähän tästä maailmasta vielä tulee!»\n\nHänen enemmät mietiskelynsä keskeytti väkijoukon riemuhuuto, niin\nhirvittävän voimakas, että sen kaiku kiiri peninkulmia avaralle yli\nkoko tienoon. Tien sivuille lähekkäin asetetut vartijat yhtyivät kukin\nvuorostaan huutoon, joka kulovalkean tavoin kiiti linnaan, ilmoittaen\nsiellä kaikille, että kuningatar Elisabet oli ratsastanut Kenilworthin\nkuninkaallisen metsästyspuiston portista sisään. Kaikki linnan\nsoittokoneet ulvahtivat täyteen ääneen, ja kaikki tykit ja kaikki\npienemmät tuliluikut laukaistiin muureilta; mutta rumpujen pärinä ja\ntorvien toitotus ja kanuunainkin jyrähdykset kaikuivat vain heikkona\nsäestyksenä kansanjoukon huikean huudon ja kiljahdusten keskeltä.\n\nKun melu oli hieman asettunut, alkoi puiston portilta näkyä väkevää\nvaloa, joka avonaista ja kaunista, ja — kuten jo olemme huomauttaneet\n— molemmin puolin Leicesterin kreivin huovien reunustamaa lehtokujaa\npitkin parveketornia lähetessään yhä vain paisui ja kirkastui. Käsky\nvieri pitkin riviä: »Kuningatar! Kuningatar! vaiti, seiso suorana!» Ja\neteenpäin lasketti kulkue kahdensadan paksun, yhtä monen ratsumiehen\npitelemän vahatuohuksen valaisemana, niin että koko saattue näkyi\nyhtä selvästi kuin keskellä kirkkainta päivää, mutta erittäinkin sen\npääryhmä, minkä keskuksen loistavasti puettu ja jalokivin kimalteleva\nkuningatar muodosti. Hän ratsasti maidonvalkoisella hevosella, jota hän\nohjasi erinomaisen kauniisti ja arvokkaasti; ja koko hänen uljaasta\nryhdistään ja jalosta käytöksestään näkyi, että hän oli satojen\nkuninkaiden jälkeläinen.\n\nHänen Majesteettinsa rinnalla ratsastavat hovinaiset olivat pitäneet\nhuolta siitä, ettei heidän ulko-asunsa ollut millään tavoin komeampi\nkuin heidän arvonsa ja nykyinen tilaisuus välttämättä vaativat,\njottei mikään halvempi loiste pääsisi himmentämään kuninkaallisen\nvalon säteilyä. Mutta heidän henkilökohtaiset sulonsa ja upeus, joka\nkaikesta varovaisuudestakin huolimatta vallitsi heidän puvuissaan ja\nvarustuksissaan, osoittivat heidät loistostaan ja kaunottaristaan\nkuuluisan valtakunnan parhaimmistoksi. Ja naisia rajoittavista\nnäkökohdista riippumattomain hovimiesten komeilu oli kerrassaan\nhillitön.\n\nLeicester, joka epäjumalankuvan tavoin kimalteli jalokiviä ja\nkultakangasta, ratsasti hänen majesteettinsa oikealla puolella, niin\nhyvin hänen isäntänään kuin hänen tallimestarinaan. Hänen mustan\norhinsa ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkoista karvaa, ja oli se\nEuropan kuuluisimpia sotaratsuja, jonka kreivi oli suurin kustannuksin\nhankkinut erikoisesti tätä juhlallista tilaisuutta varten. Jalo eläin\ntuskastui saattueen hidasta kulkua, kaarsi uljasta kaulaansa ja\npureskeli hopeakuolaimia, jotka estivät sitä syöksähtämästä täyteen\nvauhtiin, niin että vaahto purskui sen suusta ja täplitti ikäänkuin\nlumihiutaleina sen mahtavan rinnan ja sen kauniit etujalat. Ratsastaja\ntuotti kaikkea kunniaa sille korkealle paikalle, missä hän oli ja sille\nuljaalle orhille, joka häntä kantoi; sillä ei kukaan koko Englannissa,\nehk'eipä koko Europassakaan ollut Dudleyta etevämpi ratsastustaidossa\nja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa. Hän oli paljain päin, kuten\nkaikkikin hovimiehet kulkueessa; ja tuohusten punainen valo väikkyi\nhänen pitkillä, mustilla kiharoillaan ja hänen kasvojensa jaloilla\npiirteillä, joiden ehdottomassa kauneudessa ankarinkin arvostelija\nolisi löytänyt vain yhden, niin sanoaksemme ruhtinaallisen virheen, sen\nnimittäin, että otsa oli hiukan liian korkea. Tänä ikimuistettavana\niltana kuvastivat nuo piirteet alamaisen nöyrää kiitollisuutta, joka\nymmärtää pitää arvossa sitä suurta kunniaa, minkä kuningatar oli\nhänelle suonut, ja myöskin kaikkea sitä ylpeyttä ja tyytyväisyyttä,\njonka niin ylevä hetki oli hänen sydämessään herättänyt. Mutta\nvaikkeivät siis hänen silmänsä eivätkä kasvonsa ilmaisseet muita\nkuin tilaisuuteen täysin soveltuvia tunteita, huomasivat kuitenkin\nmuutamat kreivin läheisimmät ystävät, että hän oli tavattoman kalpea,\nja pelkäsivät kaikki hänen rasittavan itseään enemmän kuin hänen\nterveytensä salli.\n\nVarney ratsasti ylimpänä aseenkantajana aivan herransa takana, ja\nhoiteli kreivin mustaa samettihattua, jota koristi timanttisolki ja\njossa liehui valkoinen sulka. Hän piti koko ajan tarkasti silmällä\nisäntäänsä, ja Leicesterin lukuisista palvelijoista hän juuri kaikkein\nkiihkeimmin toivoi — syistä, jotka lukija jo tuntee — että hänen\nherransa voimat ja tarmo veisivät hänet kunnialla tämän niin ankaran\npäivän päähän. Sillä vaikka Varney oli yksi niitä harvoja — hyvin\nharvoja siveellisiä hirviöitä, jotka koettavat viihdyttää uneen oman\nsydämensä soimauksia ja jotka jumalankieltämys saattaa siveellisen\ntunnottomuuden tilaan, kuten opiumi poistaa kuolevain kärsimykset,\nniin tiesi hän kuitenkin, että hänen isäntänsä rintaan oli jo syttynyt\nse tuli, joka ei koskaan sammu ja että hänen herransa tunsi kaiken\nylempänä kuvailemamme loiston ja komeuden keskelläkin sen madon\nkalvavan, joka ei koskaan kuole. Mutta koska Leicesterin kreivi oli\nVarneyn oman ilmoituksen nojalla varma siitä, että hänen kreivittärensä\npoti pahoinvointia, joka tulisi kuningattarelle täydellisesti\nselittämään, miksi hän ei ollut saapunut Kenilworthiin, arveli hänen\novela tallimestarinsa, ettei niin kunnianhimoinen mies sallisi\nulkonaisen väsymyksen voittaa itseään.\n\nKuningattaren lähimpään saattueeseen päässeet miehet ja naiset olivat\nluonnollisesti urhouden ja kauneuden perikuvia — tämän merkillisen\nhallituskauden jalosukuisimpia ylimyksiä ja viisaimpia neuvonantajia,\njoiden nimien luetteleminen kuitenkin vain väsyttäisi lukijaa. Heidän\ntakanaan tuli pitkät rivit ritareita ja aatelismiehiä, joiden arvo ja\nsukuperä, niin merkittäviä kuin ne ehkä olivatkin, joutuivat tämän\nkulkueen ylhäisen ja mahtavan eturintaman varjoon, samoinkuin he itse\nsen jälkijoukkoon.\n\nTäten järjestettynä läheni uljas ratsasseurue parveketornia, joka,\nkuten olemme huomauttaneet, muodosti linnan etuvarustuksen.\n\nNyt oli jättiläismäisen portinvartijan astuminen esiin. Mutta se\nmiesparka oli niin sekaannuksissaan, — suunnaton olutkannu näet,\njonka hän oli vähää ennen tyhjentänyt muistinsa teroittamiseksi,\nolikin petollisesti vain hämmentänyt aivot, joita sen oli määrä\nkirkastaa, — että hän vain voihki surkeasti ja jäi istumaan\nkivipenkille; ja kuningatar olisi ratsastanut ohi ilman tervehdystä,\nellei portinvartijan salainen liittolainen, Flibbertigibbet, joka\noli piiloutunut hänen taakseen, olisi pistänyt häntä neulalla hänen\naikaisemmin kuvailemamme lyhyen lonkkavaatetuksensa taka-osiin.\n\nJättiläinen kiljaisi julmasti, mikä ei sopinut niinkään huonosti\nhänen osaansa, kavahti kohoksi nuijineen ja lyödä huitaisi sillä\npari ankaraa kertaa ympärilleen, ja sitten syöksähti hän kannusten\nraateleman vaunuhevosen tavoin keskelle runomittaisen tervehdyspuheensa\ntulisinta vauhtia ja lasketti Dickie Sludgen tehokkaan kuiskauksen\navustamana jyrisevällä pauhulla säejakson, josta esitämme seuraavat\nnäytteet; — lukijan on otaksuminen, että ensi säkeet ovat tarkoitetut\nportin luo tungeskelevalle väkijoukolle, kun taas loppu-osa lausuttiin\nkuningattaren lähestyessä, jonka nähdessään jättiläismäinen\nportinvartija, ikäänkuin taivaallisen ilmestyksen satuttamana, pudotti\nnuijansa, luopui avaimestaan ja jätti tien avoimeksi yön jumalattarelle\nja hänen uljaalle saattueelleen.\n\n    »Mikä melske, tungos, häly täällä —?\n    Luitanne varokaa ja etäällä\n    Pysykää! Vahti oon, en olkimies,\n    Äänein ja nuijain käskyn temput ties.»\n\n    »Mut vaiti — ei, seis — mikä näky tää?\n    — Mi ihanuus se tuolta ennättää?\n    Mikä jalo tähti seuran jalon:\n    Timantin se voittaa säihkypalon?\n    Huikaistuna nuijan, avaimeni\n    Jätän; eteesi käyn polvilleni,\n    Kirkas ihme; kulje onnekkaana; —\n    Hajotkoon portti, mi aukene ei Sulle autuaana!»\n\nElisabet otti hyvin armollisesti herkulesmaisen vartijan tervehdyksen\nvastaan ja päätään hänelle kiitokseksi nyökäytettyään, ratsasti hänen\ntorninsa läpi, jonka huipusta kajahti yht'äkkiä valtava, sotaisa\nsoitanto, mihin taas vastasivat muut eri kohtiin linnan muureja ja\nmetsästyspuistoa sijoitetut soittokunnat, niin että kun yhden sävelet\nvielä kaikuna kiirivät, niitä heti jatkoi toinen milloin miltäkin\nilmansuunnalta.\n\nTämän soitonhuminan keskellä, joka ikäänkuin tenhottuna kuului\nmilloin olevan aivan lähellä, milloin kauvempaa kajahtelevan, milloin\nvalittavan niin vienosti ja hiljaa kuin olisi tuo etäisyys vähitellen\ntullut niin suureksi, että vain viimeiset viipyvät värähdykset\nehtivät enää korvaan, kulki kuningatar Elisabet parveketornin läpi,\nnousten sitten pitkälle sillalle, joka ulottui sieltä aina Mortimerin\ntorniin asti ja joka oli nyt kirkas kuin päivä, niin monia soihtuja\noli kiinnitetty vaajavarustukseen sen molemmin puolin. Useimmat\nylimykset laskeutuivat tässä satulasta, toimittivat hevosensa läheiseen\nKenilworthin kylään ja seurasivat kuningatarta jalkaisin, kuten nekin\naatelismiehet, jotka olivat odottaneet häntä parveketornin edustalla.\n\nTässä tilaisuudessa, kuten jo usein ennenkin illan kuluessa,\npuhutteli Raleigh Tressiliania ja hämmästyi suuresti hänen hajanaisia\nja epämääräisiä vastauksiaan; kun Tressilian sen lisäksi oli\nluopunut huoneestaan ilman selvästi perusteltuja syitä, esiintynyt\nhuolimattomassa puvussa juuri silloin, kun se kaikkein helpoimmin\nsaattoi loukata kuningatarta ja näyttänyt hänen mielestään muitakin\nsäännöttömyyden oireita, alkoi Raleigh epäillä ystävänsä joutuneen\ntilapäiseen mielenhäiriöön.\n\nTuskin oli kuningatar ehtinyt sillalle, kun hänelle jo tarjoutui uusi\nnäytelmä; sillä heti kun soittokuntain säveleet olivat ilmoittaneet\nhänen saapuneen sille kohdalle, ilmestyi järvelle hirsilautta, joka oli\nlaitettu pienen uivan saaren tapaiseksi, jota valaisivat monet soihdut\nja jota ympäröivät merihevosia esittävät uivat valekuvat, mitkä taas\nkantoivat selässään tritoneja, merenneitoja ja muita järvien ja jokien\ntarumaisia jumalia; lautta lähti liikkeelle pienen haikaramajan takaa,\nmissä se oli ollut piilossa, ja lipui keveästi sillan toista päätä\nkohti.\n\nSaarella näkyi kaunis, vaaleansiniseen silkkiviittaan puettu nainen;\nhänen uumenillaan oli leveä vyö, johon oli piirretty samanlaisia\nmerkkejä kuin hebrealaisten mietelippuihin. Hänen jalkansa ja\nkäsivartensa olivat paljaat, mutta hänen ranteitaan ja nilkkojaan\nkoristivat tavattoman jykevät kultarenkaat. Hänen pitkän, hienon,\nmustan tukkansa kaunistuksena upeili keinotekoisesta mistelistä\nväännetty kruunu eli seppele, ja kädessään kantoi hän mustaa,\nhopeapäistä sauvaa. Seurana oli hänellä kaksi samaan vanhanaikaiseen,\ntarumaiseen tapaan puettua vedenneitoa.\n\nKoko näytelmä oli niin hyvin järjestetty, että tämä Uivan Saaren\nValtijatar laski molempine seuralaisineen matkansa ihastuttavasti\nsuoritettuaan Mortimerin tornin rantaan juuri samalla hetkellä, kun\nElisabetkin ehti tämän ulkovarustuksen edustalle. Outo ilmestys\njulisti sitten oivallisessa puheessa olevansa se kuuluisa Järven\nNeito, jota niin usein mainitaan kuningas Arturin taruissa, joka oli\nvaalinut pelättyä Lancelotia tämän nuorena ollessa ja jonka kauneus\noli voittanut mahtavan Merlininkin viisauden ja taikakeinot. Näistä\nvarhaisista ajoista lähtien oli hän pysynyt kristallivaltakunnassaan,\nhuolimatta niistä uljaista ja mainehikkaista miehistä, jotka olivat\nvuoronsa perään pitäneet Kenilworthia hallussaan. Saksilaiset,\ntanskalaiset, normannit, Saintlowet, Clintonit, Mountfortit,\nMortimerit, Plantagenetit, niin suuria kuin he olivatkin olleet sekä\nasekuntonsa että voimansa puolesta, eivät olleet vielä koskaan,\nvakuutti hän, saaneet häntä nostamaan päätänsä vedestä, minkä pohjalla\nhänen ihana palatsinsa kimalteli. Mutta kaikkia näitä suuria nimiä\nsuurempi nimi oli nyt tullut hänen kuuluvilleen ja hän oli saapunut\nkunnioituksensa ja velvollisuutensa tuomana toivottamaan verrattomalle\nElisabetille kaikkea hauskuutta niistä huvituksista, joita linna ja sen\nympäristöt, sen maat ja vedet saattoivat tarjota.\n\nKuningatar kuunteli sangen suosiollisesti tätäkin tervehdystä\nja vastasi pilaillen: »Me luulimme tämän järven kuuluneen omiin\nalueihimme, kaunis neito; mutta koska nyt niin suuri kuuluisuus väittää\nniitä omikseen, olemme me mielihyvin jossakin toisessa tilaisuudessa\nlähemmin keskusteleva Teidän kanssanne meidän yhteisistä eduistamme.»\n\nSaatuaan tämän armollisen vastauksen, katosi Järven Neito, ja Arion,\njoka oli myöskin ollut merijumalien joukossa, nousi delfininsä\nselkään. Mutta Lambourne, joka oli ryhtynyt esittämään sitä osaa\nWaylandin poistuttua ja joka oli kylmettynyt viivyttyään liian\nkauvan hänelle niin vastenmieliseen alkuaineeseen vaipuneena, ei\nollut mitenkään voinut oppia puhettansa ulkoa, ja kun ei hänellä\nnyt portinvartijan tavoin ollut kuiskaajaakaan, päätti hän korjata\nasian häikäilemättömyydellä, repäisi naamuksen kasvoiltaan ja vannoi:\n»Vieköön sen tuhannen peijakas koko roskan! Minä en ole mikään Arion\nenkä Orion, vaan rehellinen Mikko Lambourne; minä olen juonut Teidän\nMajesteettinne terveydeksi koko upposen päivän ja nyt minä olen noussut\ntähän toivottamaan Teidän Majesteettianne sydämellisesti tervetulleeksi\nKenilworthin linnaan.»\n\nTämä harkitsematon hullutus vastasi ehkä paremmin tarkoitustaan kuin\nkoreita sanoja vilisevä puhe. Kuningatar nauroi makeasti ja vannoi —\nhänkin vuorostaan — että se oli paras puhe, mitä hän oli kuullut koko\npäivänä. Lambourne, joka heti näki, että hänen rohkea temppunsa oli\npelastanut hänen luunsa, hyppäsi rannalle, potkaisi delfininsä menemään\nja julisti, ettei hän tästä lähin enää ryhdy mihinkään tekemisiin\nkalojen kanssa muualla kuin päivällispöydässä.\n\nJa kun kuningatar oli juuri ratsastamaisillaan linnaan, syttyi\nvesillä ja mailla se ikimuistettava ilotulitus, jota kuvatakseen\nlukijalle entuudestaan tunnettu mestari Laneham on tuhlannut kaiken\nkaunopuheisuutensa.\n\n»Sellainen oli», sanoo neuvoshuoneen oven ylivartija Kenilworthissa\nElisabetin kunniaksi tapahtuneista juhlallisuuksista laatimassaan\nkertomuksessa, joka on vieläkin tallella ja joka on pari kertaa\npainettu viime aikoinakin, »sellainen oli palavain sähikäisten loiste,\nsellainen säihkyväin tähtien tuike, sellainen kipinäin paljous ja\ntulva, sellainen kiitävän tulen loimotus, sellainen salamain välähtely\nja sellainen kaikkien niiden voima ja pauhu ja mahtavuus, että taivaat\ntärisivät, vedet vapisivat ja maa liikkui, ja että minä kaikesta\nrohkeudestani huolimatta jouduin väkevän pelästyksen valtaan.»\n\n\n\n\nXIII Luku.\n\n\n    Ei, tää juttu maaliskuuhun säästä,\n    Jänisten hulluusaikaan. Puhu järkeä,\n    Kiihkotta kylmät todistukset näytä,\n    Tai istunnon mä tähän päätän.\n\n               _Beaumont ja Fletcher_.\n\nMeidän aikomuksemme ei suinkaan ole ruveta yksityiskohtaisesti\nkertomaan Kenilworthin ruhtinaallisista juhlista kuten mestari Robert\nLaneham, jonka kuvauksesta me lainasimme osan edellisen luvun loppuun.\nRiittää, kun mainitsemme, että sen komean ilotulituksen kestäessä,\njonka esittämiseksi me turvauduimme Lanehamin kaunopuheisuuteen,\nkuningatar ratsasti Mortimerin tornin alatse Kenilworthin\nulkopihaan, kaikkialla kohdaten pakanallisia jumalia ja muinaisajan\nsankareita, jotka polvilleen laskeutuen taritsivat hänelle lahjoja\nja kohteliaisuuksia, ja että hän vihdoinkin saapui linnan suureen\nsaliin, joka oli hänen kunniakseen koristettu mitä loistavimmin\nsilkkiseinäverhoin, jossa kaikenlaiset haju-aineet tuoksuivat\nja jossa vienon, ihanan soiton säveleet väräjöivät. Veistoksin\nkaunistetusta tammikatosta riippui mahtava, kullatusta pronssista\ntehty kynttiläkruunu; se oli muovattu lentävän kotkan muotoon,\njonka levitetyillä siivillä seisoi kolme mies- ja kolme naiskuvaa,\npitäen kahta haaraa kumpaisessakin kädessään. Salia valaisi siis\nkaksikymmentäneljä vahatuohusta. Tämän loistavan salin yläpäässä oli\nkomea kunniakatos suojaamassa kuninkaallista valta-istuinta, ja sen\nvieressä oli ovi, josta näkyi pitkä rivi kuningattarelle ja hänen\nhovinaisilleen varattuja, mitä upeimmin sisustettuja huoneita, minne\nhän saattoi vetäytyä rauhaan milloin vain suvaitsi.\n\nTalutettuaan kuningattaren valta-istuimelle, polvistui Leicesterin\nkreivi hänen eteensä, suuteli hänen ojennettua kättänsä, kasvoillaan\nilme, jossa haaveellinen ja ihaileva lemmenkuvastelu onnellisesti\nyhtyi nöyrän kuuliaisuuden sävyyn, ja kiitti häntä mitä innokkaimmin\nja hartaimmin hänen osakseen tulleesta korkeimmasta kunniasta,\nmitä hallitsijatar voi alamaiselle osoittaa. Siinä polvistuneessa\nasennossaan näytti hän niin kauniilta, että Elisabetia halutti\npitentää kohtausta hieman kauvemmin kuin ehkä välttämättä tarpeellista\noli; ja ennen kuin hän salli kreivin nousta, hipaisi hän kädellään\nhänen päätään niin läheltä, että hän melkein kosketti hänen pitkiä,\ntuoksuavia kiharoitaan, ja niin hellän taipuisasti, kuin olisi hän\ntahtonut sillä viitata, että hän olisi hyvin mielellään tehnyt siitä\nliikkeestä lempeän hyväilyn, jos olisi uskaltanut.\n\nVihdoin käski kuningatar hänen nousta, ja seisoen valta-istuimen\nvieressä, selitteli kreivi hänelle niitä erilaisia valmistuksia, joita\noli tehty hänen hauskuudekseen ja mukavuudekseen ja joihin kaikkiin\nkuningatar antoi pikaisen ja suosiollisen hyväksymyksensä. Kreivi\npyysi sitten hänen majesteetiltaan lupaa itselleen ja saattueeseen\nkuuluneille ylimyksille vetäytyä lyhyeksi hetkeksi laittautumaan niin\njaloon tilaisuuteen paremmin sopivaan pukuun, millä ajalla näillä\nkunnioitettavilla aatelismiehillä (osoittaen Varneyta, Blountia,\nTressiliania ja muita), jotka ovat jo ulko-asunsa uudistaneet, on oleva\nkunnia odottaa hänen majesteettinsa käskyjä tässä salissa.\n\n»Tapahtukoon niin, herra kreivi», vastasi kuningatar. »Tepä voisitte\nhyvin teatteria hoitaa, Teillä kun on kaksinkertainen näyttelijäkunta.\nMitä meihin tulee, niin aijomme me tänä iltana nauttia Teidän\nkohteliaisuudestanne vain aivan maalaisittain, koska ei meidän\ntarkoituksemme ole muuttaa ratsastuspukuamme, me kun olemme tosiaankin\nhieman väsyneet matkasta, jota meidän kunnon alamaistemme suuret joukot\nhieman hidastuttivat, mutta jonka heidän osoittamansa rakkaus samalla\nteki niin ihanaksi.»\n\nTämän luvan saatuaan poistui siis Leicester salista niiden ylimysten\nseuraamana, jotka olivat saattaneet kuningatarta Kenilworthiin.\nAatelismiehet, jotka olivat kiiruhtaneet edelle ja jotka siis olivat\npukeutuneet tätä juhlallista tilaisuutta varten, jäivät sinne. Mutta\nkun useimmat heistä olivat syntyperältään ja arvoltaan alhaisempia\nkuin poistuneet, pysyttelivät he kunnioittavan matkan päässä\nElisabetin valta-istuimesta. Kuningattaren terävä silmä eroitti pian\nRaleighin toisten joukosta sekä pari kolme muuta, jotka hän tunsi\nhenkilökohtaisesti, ja hän viittasi heti heitä lähenemään ja puhutteli\nheitä hyvin armollisesti. Etenkin Raleigh, jonka viittaseikkailun\nsamoin kuin runon lausumisenkin kuningatar vielä muisti, sai sangen\nsuosiollisen vastaanoton; ja häneltä Elisabet enimmäkseen kyselikin\nsalissa näkyväin henkilöitten nimeä ja arvoa. Näihin tiedusteluihin\nvastasi Raleigh tarkasti, mutta samalla joskus leikillisen\nivallisesti, mistä Elisabet näytti olevan hyvin huvitettu. »Ja kuka\non tuo talonpoikamainen mies tuolla?» kysyi kuningatar, katsahtaen\nTressilianiin, jonka tahrainen puku tässä tilaisuudessa suuresti\nhimmensi hänen kauniita kasvojaan.\n\n»Runoilija, Teidän Majesteettinne luvalla», vastasi Raleigh.\n\n»Olisipa minun pitänyt arvata se hänen huolimattomasta puvustaan»,\nvirkkoi Elisabet. »Olen nähnyt runoilijoita, jotka olivat niin\najattelemattomia, että heittivät viittansa vesilätäköihin.»\n\n»Se tapahtui varmaankin silloin, kun aurinko oli huikaissut sekä heidän\nsilmänsä että heidän järkensä», vastasi Raleigh.\n\nElisabet hymyili ja jatkoi — »Minä kysyin sen huolimattoman miehen\nnimeä, ja Te ilmoititte minulle vain hänen ammattinsa.»\n\n»Tressilian on hänen nimensä», sanoi Raleigh vastenmielisesti, sillä\nhän ei aavistanut mitään hyvää ystävälleen sävystä, jolla kuningatar\nhänestä puhui.\n\n»Tressilian!» huudahti Elisabet. »Oo, tarinamme Menelaus. No, onpa\nhän pukeutunut tavalla, joka auttaa sangen suuresti ymmärtämään hänen\nkauniin, petollisen Helenansa menettelyä. Ja missä on sitten Farnham,\ntai mikä hänen nimensä nyt olikaan — se Leicesterin kreivin palvelija,\ntarkoitan — tämän devonshirelaisen lemmenseikkailun Paris?»\n\nVielä vastenmielisemmin nimitti Raleigh Varneyn ja osoitti, kuka hän\noli; Varneyn räätäli oli tehnyt kaikki, mitä hänen taitonsa suinkin\nsaattoi tehdä hänen ulko-asunsa somistamiseksi; ja ell'ei hän ollutkaan\nerikoisen miellyttävän näköinen, niin korvasi sitä puutetta hänen\nterävä vaistonsa ja tottunut hieno käytöstapansa.\n\nKuningatar silmäili vuoroin toista, vuoroin toista ja virkkoi: »Tämä\nsama runollinen herra Tressilian, joka on nähtävästi liian oppinut\nmuistaakseen, kenen läheisyydessä hän on, kuuluu varmaankin niihin,\njoista Geoffrey Chaucer sanoo niin sattuvasti: 'Viisaimmat oppineet\neivät aina ole viisaimpia ihmisiä!' Muistan, että tuo Varney on\naika liukaskielinen veijari. Minä uumoilen, että sillä kauniilla\nkarkulaisella oli hieman syytä rikkoa sanansa.»\n\nTähän ei Raleigh uskaltanut vastata mitään, koska hän tajusi, miten\nvähän hän hyödyttäisi Tressiliania vastustamalla kuningattaren\najatuksia; eikä hän ollut lainkaan selvillä, olisiko lopultakin paras\nseikka, mikä Tressilianille saattaisi tapahtua, se, että kuningatar\nkerta kaikkiaan valtansa nojalla ratkaisisi tämän asian, johon hän\nhuomasi Tressilianin ajatusten hellittämättömän, peloittavan lujasti\nkiintyneen. Näiden mietteiden risteillessä hänen vilkkaissa aivoissaan,\navautui salin alapään ovi, ja Leicester palasi useiden sukulaistensa ja\npuoluelaistensa seuraamana.\n\nKreivi oli nyt kokonaan puettu valkeaan; hänen kenkänsä olivat valkeaa\nsamettia; hänen sukkansa valkeaa silkkiä, hänen kaationsa valkeaa\nsamettia, jonka alta reiden keskikohdalle röyhelletyistä halkeamista\nnäkyi hopeakangasta; hänen päällysnuttunsa hopeakangasta, kiinteä takki\nvalkeaa, hopealangoin ja helmin kirjailtua samettia; hänen vyönsä ja\ntuppensa valkeaa, kultanastoin koristettua samettia; hänen tikarissaan\nja miekassaan oli kultaiset ponnet ja oli niihin muutoinkin kultaa\ntuhlattu; ja kaiken yllä huljui väljä valkosilkkinen viitta, jonka\nkultakirjainen reunus oli jalkaa leveä. Sukkanauhan ritarikunnan\nkaulakoriste ja sininen sukkanauha itse hänen polvessaan täydensivät\nLeicesterin kreivin loistavan puvun, joka sopi niin erinomaisesti\nhänen solakkaan vartaloonsa, hänen miellyttävään elehtimiseensä, hänen\nruumiinsa oivallisiin suhteisiin ja hänen hienoihin kasvonpiirteihinsä,\nettä kaikki, jotka hänet näkivät, myönsivät hänet kauneimmaksi\nmieheksi, minkä he olivat koskaan tavanneet. Sussex ja muut ylimykset\nolivat hekin komeassa asussa, mutta loistossa ja ulkomuodon suloudessa\nvoitti Leicester heidät kaikki ylivoimaisesti.\n\nElisabet tervehti häntä erinomaisen suosiollisesti. »Meillä olisi\nkuitenkin suoritettavana muuan kuninkaallisen oikeutemme alalle kuuluva\nteko», sanoi hän sitten. »Siinä on kysymyksessä asia, joka kiinnittää\nmeidän mieltämme sekä naisena että englantilaisen kansamme äitinä ja\nsuojelijana.»\n\nTahtomattaankin värähti Leicester kauhusta kumartaessaan syvään\nja vakuuttaessaan alttiuttaan hänen kuninkaallisten käskyjensä\ntottelemisessa; ja sama kylmä puistatus kävi läpi Varneynkin, jonka\nkatse (minkä hän harvoin sinä iltana käänsi isännästään) heti huomasi\nLeicesterin ilmeen muuttumisesta, niin heikko kuin se olikin, mistä\nkuningatar puhui. Mutta Leicester oli vääntänyt päätöksensä asteelle,\njonka hän nurjassa valtiotaidossaan oli katsonut välttämättömäksi; ja\nkun Elisabet lisäsi: »Me puhumme Varneyn ja Tressilianin asiasta — onko\nse rouva saapunut tänne, herra kreivi?» oli hänen vastauksensa heti\nvalmis: — »Ei, Teidän armollinen Majesteettinne.»\n\nElisabet rypisti kulmakarvojaan ja puristi huulensa yhteen.\n»Käskymmehän oli selvä ja ehdoton, herra kreivi», iski hän.\n\n»Ja sitä olisi toteltu, armollinen Valtijattareni», vastasi Leicester,\n»vaikka se olisi ollut esitetty keveimmänkin toivomuksen muodossa.\nMutta — Varney, käy tänne — tämä aatelismies on selittävä Teidän\nMajesteetillenne, miksei se nainen» (hän ei voinut pakottaa kapinoivaa\nkieltänsä lausumaan sanoja — hänen puolisonsa) »ole voinut ilmestyä\nTeidän Majesteettinne kasvojen eteen.»\n\nVarney läheni ja selitti epäröimättä, minkä hän muuten varmasti\nuskoikin, ettei kysymyksessä oleva nainen (ei hänkään uskaltanut\nLeicesterin kuullen sanoa häntä vaimokseen) mitenkään ollut voinut\nsaapua hänen majesteettinsa nähtäville.\n\n»Tässä todistavat», jatkoi hän, »muuan korkeasti oppinut lääkäri,\njonka taidon ja rehellisyyden armollinen herrani Leicesterin kreivi\nhyvin tuntee, ja eräs kunniallinen ja harras protestantti, vakava ja\nluotettava mies, Anton Foster, jonka talossa mainittu rouva nykyään\noleskelee, että hän tällä hetkellä potee sairautta, mikä ehdottomasti\nestää hänet kulkemasta sellaista matkaa kuin on Oxfordin lähistöltä\ntähän linnaan.»\n\n»Se muuttaa asian», vastasi kuningatar, ottaen todistuksen käteensä ja\nsilmäillen sitä. — »Astukoon Tressilian esiin. — Herra Tressilian, me\nsurkuttelemme suuresti Teidän asemaanne, etenkin kun Teidän sydämenne\nnäyttää syvästi kiintyneen tähän Amy Robsartiin eli Varneyhin.\nMeidän valtamme voi Jumalan armosta ja rakastavan kansamme alttiista\nkuuliaisuudesta paljon, mutta on kuitenkin rajoja, joiden yli se ei\nvoi mennä. Me emme esimerkiksi voi määrätä nuoren, kevytmielisen tytön\ntunteiden suuntaa emmekä pakottaa häntä pitämään enemmän terävästä\nälystä ja oppineisuudesta kuin hovimiehen koreasta nutusta; emme\nmyöskään voi poistaa sairautta, joka nyt näyttää tätä rouvaa vaivaavan,\nniin ettei hän sellaisen onnettomuuden takia ole voinut saapua tänne\nhoviimme, kuten olimme käskeneet. Tässä ovat muutoin sen lääkärin, joka\nhäntä hoitaa, ja sen kunnioitettavan herran, jonka talossa hän asustaa,\nantamat todistukset hänen tilastaan.»\n\n»Teidän Majesteettinne armollisella luvalla puhuen», lausui Tressilian\nhätäisesti ja levottomana kuningatarta vastaan harjoitetun petoksen\nseurauksista, unohtaen ainakin osaksi Amylle antamansa lupauksen, »nämä\ntodistukset eivät ilmaise asian oikeata laitaa.»\n\n»Kuinka, herra!» huudahti kuningatar. — »Epäilettekö Te herra\nLeicesterin sanaa! Mutta me kuuntelemme Teitä kärsivällisesti. Meidän\nedessämme pitää kuultaman halvintakin alamaistamme yhtä hyvin kuin\nylhäisintäkin, ja tuntemattomintakin yhtä hyvin kuin suosituintakin;\nsentähden saatte Te esittää asianne vapaasti, mutta varokaakin\npuhumasta sellaista, jota ette voi todistaa! Ottakaa nämä todistukset\nomaan käteenne, tutkikaa niitä huolellisesti ja sanokaa sitten\nrohkeasti, voitteko vastustaa niiden todenperäisyyttä ja millä syillä.»\n\nKuningattaren puhuessa muistui yhtäkkiä hänen lupauksensa ja kaikki sen\nseuraukset onnettoman Tressilianin mieleen, ja kun se ehkäisi hänet\nnoudattamasta luonnollista haluaan paljastaa valhe, jonka hän omiin\nsilmiinsä luottaen tiesi valheeksi, teki se samalla hänen ilmeensä ja\nkäyttäytymisensä niin epävarmaksi ja levottomaksi, että Elisabet ja\nkaikki läsnä-olijat saivat hänestä sen takia hyvin huonon käsityksen.\nHän väänteli ja käänteli papereita käsissään aivan kuin vähäjärkinen,\njoka ei olisi kyennyt käsittämään niiden sisältöä. Kuningattaren\nkärsimättömyys alkoi tulla ilmeiseksi. — »Te olette kuullakseni\noppinut», virkkoi hän, »vieläpä huomattavakin oppinut, mutta Te\nnäytätte saavan ihmeellisen hitaasti selkoa kirjoituksesta. — Mitä nyt\nsanotte, ovatko nämä todistukset vääriä vaiko eivät?»\n\n»Armollinen kuningatar», änkytti Tressilian, ilmeisesti hädissään ja\nneuvottomana, koska hän ei voinut toiselta puolen myöntää oikeaksi\ntodistusta, joka hänen ehkä olisi pakko myöhemmin kumota, eikä taas\ntoiselta puolen rikkoa Amylle antamaansa lupausta, vaan suoda hänelle\nsen mukaisesti aikaa ajaa asiaansa omalla tavallaan. — »Armollinen\nkuningatar — Armollinen kuningatar — Teidän Majesteettinne vaatii minua\nhyväksymään todistusta, mikä niiden tulisi osoittaa oikeaksi, joilla\nsiitä on hyötyä.»\n\n»Oletpa Sinä, Tressilian, yhtä turhantarkka kuin runollinenkin», sanoi\nkuningatar, katsahtaen häneen kärsimättömänä; »minusta nähden pitäisi\ntodistusten, jotka on esitetty sen jalon kreivin läsnäollessa, kenelle\ntämä linna kuuluu, ja joiden todenperäisyydestä hänen kunniansa on\ntakuussa, pätemän Sinullekin. Mutta koska Sinä nyt kerran haluat olla\nniin muodollinen — Varney, tai pikemminkin herra Leicester, sillä asia\nmuuttuu nyt Teidän asiaksenne» (nämä sanat, niin ohimennen kuin ne\nlausuttiinkin, kävivät läpi kreivin luiden ja ytimien), »miten voitte\nosoittaa nämä todistukset oikeiksi?»\n\nVarney kiiruhti vastaamaan ennen Leicesteriä: — »Jos Teidän\nMajesteettinne suvaitsee, tämä nuori Oxfordin kreivi, joka on tässä\nläsnä, tuntee herra Anton Fosterin henkilökohtaisesti sekä hänen\nkäsi-alansa.»\n\nOxfordin kreivi, nuori elostelija, jolle Foster oli useammin kuin\nkerran lainannut rahoja suunnatonta korkoa vastaan, myönsi näin\nkysyttäessä tuntevansa hänet varakkaaksi ja riippumattomaksi\nvapaatalolliseksi, jolla otaksutaan olevan paljon rahoja, sekä vahvisti\nhänelle näytetyn todistuksen kirjoitetuksi hänen käsi-alallaan.\n\n»Ja kuka puhuu tohtorin todistuksen puolesta?» kysyi kuningatar.\n»Alasco näkyy hänen nimensä olevan?»\n\nMasters, hänen majesteettinsa henkilääkäri, myönsi (sitäkin\nmieluummin, kun hän vielä muisti Say's Courtin töykeän vastaanoton,\nja kun hän tällä todistuksellaan uskoi hyödyttävänsä Leicesteriä ja\nvahingoittavansa Sussexin kreiviä ja hänen puoluettaan) hyvin usein\nneuvotelleensa tohtori Alascon kanssa sairastapauksista ja mainitsi\nhänen olevan erinomaisen oppineen, jopa salatietoisenkin miehen, jonka\nharjoittama lääkärintoimi ei kuitenkaan käynyt aivan säännöllistä uraa.\nHuntingdonin kreivi, Leicesterin lanko, ja vanha Rutlandin kreivitär\nkehuivat häntä tavattomasti ja molemmat muistivat he hänen kauniin,\nkevyen italialaisen käsi-alansa, jolla hän kirjoitti määräyksensä ja\njoka oli aivan samaa kuin nyt esitetyssä todistuksessakin.\n\n»Nyt, toivoakseni, on tämä asia ratkaistu, herra Tressilian»,\nvirkkoi kuningatar. »Meidän aikomuksemme on vielä tänä iltana ryhtyä\ntoimenpiteisiin, jotka saavat vanhan ritari Hugh Robsartin katselemaan\ntätä avioliittoa hiukan suosiollisemmin silmin. Te olette tehnyt\nvelvollisuutenne melkein liiankin häikäilemättömästi; mutta me emme\nolisi nainen, ellemme säälisi haavoja, jotka totinen rakkaus iskee;\nniin että me annamme rohkeutenne anteeksi ja unohdamme nuo Teidän\npuhdistamattomat saappaannekin, jotka lemullaan ovat melkein estäneet\nherra Leicesterin vaatteiden hyvät tuoksut tuntumasta.»\n\nNäin puhui Elisabet, jonka haju-aistin herkkyys kuului hänen\nluonteellisimpiin ominaisuuksiinsa, niinkuin kävi selville aikoja\nmyöhemminkin, kun hän poisti Essexin läheisyydestään samanlaisen tämän\nsaappaita koskevan syytöksen nojalla kuin sekin, jonka hän nyt lausui\nTressilianin jalkineista.\n\nMutta Tressilian oli tällä välin ennättänyt koota ajatuksensa, niin\nhämmästynyt kuin hän ensi alussa olikin siitä rohkeasta valheesta,\njota niin häikäilemättömästi yhä puolustettiin ja käytettiin hänen\nomien silmiensä todistusta vastaan. Hän syöksähti eteenpäin, polvistui\nja tarttui kuningattaren hameen helmaan. »Niin totta kuin Te olette\nkristitty nainen», puhui hän kiihkeästi, »Teidän Majesteettinne, niin\ntotta kuin Te olette kruunattu kuningatar, jonka tulee jakaa oikeutta\nyhtäläisesti kaikille alamaisilleen — niin totta kuin Te itse toivotte\ntulevanne kuulluksi (minkä Jumala Teille suokoon) sen viimeisen\ntuomio-istuimen edessä, jolle meidän on kerran kaikkien tehtävä tili\nteoistamme, myöntykää erääseen pieneen pyyntööni! Älkää ratkaisko tätä\nasiaa näin nopeasti. Antakaa minulle vain kaksikymmentäneljä tuntia\nkäytettäväkseni ja minä olen sen lyhyen ajan kuluttua näyttävä ja\ntodistava, että nämä paperit, jotka väittävät sen onnettoman naisen\nmakaavan sairaana Oxfordin lähistöllä, puhuvat helvetillistä valhetta!»\n\n»Päästäkää laahukseni, herra!» huudahti Elisabet, jota hänen\nkiihkeytensä peljästytti, niin paljon kuin hänessä olikin leijonaa\nvähistä säikähtyäkseen; »se miesparka on varmaankin menettänyt\njärkensä — tuon näppärän lurjuksen, kummipoikani Harringtonin, täytyy\nsuoda hänelle tilaa Raivoisasta Rolandista sepittämissään säkeissä!\n— Mutta kuitenkin, tuon valon kautta, hänen pyyntönsä kiivaudessa on\njotakin outoa. — Puhu, Tressilian; mitä teet sitten, ellet Sinä näiden\nkahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua voi todistaa vääräksi niin\njuhlallisesti vahvistettua tosi-asiaa kuin sen rouvan sairautta?»\n\n»Minä lasken pääni mestauspölkylle», vastasi Tressilian.\n\n»Joutavia!» virkkoi kuningatar. »Kautta Jumalan kirkkaan päivän!\nSinä puhut mielipuolen tavoin. Kenen pää putoaa Englannissa muutoin\nkuin Englannin lain oikeasta tuomiosta? — Minä kysyn Sinulta,\nmies — jos Sinä kykenet minua ymmärtämään — esitätkö minulle, jos\nepäonnistut tässä mahdottomassa yrityksessäsi, hyviä ja riittäviä syitä\nselittääksesi, miksi siihen ryhdyt?»\n\nTressilian vaikeni ja epäröi jälleen; sillä hän tunsi nyt selvästi,\nettä jos Amy pyydetyllä väli-ajalla sopisi puolisonsa kanssa, tekisi\nhän siinä tapauksessa hänelle mitä pahimman ja tuhoisimman palveluksen\nuudelleen paljastamalla koko jutun Elisabetille ja osoittamalla\ntämän terävänäköisen ja epäluuloisen ruhtinattaren joutuneen väärien\ntodistusten ja valheiden uhriksi. Tämän väistämättömän pulman\ntajuaminen teki hänen ilmeittensä, äänensä ja käyttäytymisensä\nlevottomuuden ja rauhattomuuden yhä huomattavammaksi; hän epäröi,\nkatsahti maahan, ja kun kuningatar oli ankarasti, leimuavin silmin\ntoistanut kysymyksensä, vastasi hän katkonaisin, sopertavin sanoin:\n»Ehkäpä — en minä nyt sentään aivan varmaan — jos erinäiset tapaukset\n— sattuvat — niin voisin minä sitten — selittää ne syyt ja perusteet —\njoiden mukaan minä olen menetellyt.»\n\n»Kautta kuningas Henrikin sielun!» virkkoi kuningatar, »tämä on joko\nilmeisintä hourupäisyyttä tai suoraa konnuutta! — Kuulehan, Raleigh,\nystäväsi on aivan liian pindarosmainen tähän saliin. Toimita hänet\npois ja vapauta meidät hänen läheisyydestään, muutoin hänen kävisi\nyhä huonommin; sillä hänen henkensä lennähdykset ovat aivan liian\nhillittömiä muualle kuin Parnassolle tai Pyhän Luukkaan sairaalaan.\nMutta tule itse heti takaisin, kun olet ensin vienyt hänet sopivaan\nsuojaan. — Olisimmepa tosiaankin mielellämme halunneet nähdä\nkaunottaren, joka on voinut saada tuonlaista tuhoa aikaan viisaan\nmiehen aivoissa!»\n\nTressilian aikoi jälleen puhutella kuningatarta, mutta Raleigh\nkeskeytti hänet saamaansa käskyä totellen ja vei hänet Blountin avulla\npuoliväkisin salista, koska hänkin alkoi uskoa Tressilianin pitemmän\nviipymisen siellä enemmän vahingoittavan kuin hyödyttävän hänen\nasiaansa.\n\nHeidän saavuttuaan etuhuoneeseen pyysi Raleigh Blountia viemään\nTressilianin Sussexin kreivin seuralaisille varattuun asuntoon ja\ntarpeen vaatiessa asettamaan vartijan hänen ovelleen.\n\n»Tämä hillitön intohimo», sanoi hän, »ja nähtävästi myös sanoma hänen\nrakastettunsa sairaudesta ovat kokonaan hämmentäneet hänen muutoin niin\nmainion järkensä. Mutta se menee ohi, jos hän vain saa olla rauhassa.\nÄlä millään ehdolla päästä häntä ulos; sillä hän on nyt jo kovasti\nHänen Korkeutensa vihoissa, ja jos kuningatarta vielä ärsytettäisiin,\nvoisi ystäväparkamme saada pahemman säilytyspaikan ja ankarammat\nvartijat.»\n\n»Minustakin tuntui hän aivan mielipuolelta», vastasi Niklas\nBlount, katsahtaen alas tulipunaisiin sukkiinsa ja keltaisiin\nnauharuusukkeihinsa, »kun näin hänen yhä vain pitävän noita kirottuja\nsaappaitaan, jotka lemusivat niin pahalta Hänen Majesteettinsa\nsieraimiin. — Minä toimitan hänet ensin talteen, ja tulen heti\ntakaisin. — Mutta, Walter, kysyikö kuningatar, kuka minä olin? —\nNähdäkseni heitti hän minuun pienen silmäyksen.»\n\n»Kaksikymmentä — kaksikymmentä silmäystä hän heitti, ja minä kerroin\nhänelle kaikki, kuinka urhea sotilas Sinä olit ja kuinka — Mutta\nJumalan nimessä, toimita nyt tuo Tressilian jo pois!»\n\n»Kyllä toimitan — kyllä toimitan», myönteli Blount; »mutta arvelenpa\nnyt, ettei tämä hovi-elämä ole lopultakaan niin huonoa ajanvietettä\nkuin luulisi. Me pääsemme täällä vielä korkealle, Walter, kunnon\npoikaseni. Sinä sanoit siis, että minä olin urhea sotilas ja — mitä\nvielä, rakas Walter?»\n\n»Sanomattoman suuri — aasi. — Mutta lähde nyt jo Herran nimeen!»\n\nTressilian seurasi sen enempää vastustelematta ja riitelemättä Blountia\ntai oikeammin salli itseään opastettavan Raleighin asuntoon, missä\nhänet sijoitettiin erääseen palvelijalle aijottuun vaatekomeroon\npienelle kenttävuoteelle. Hän näki liiankin selvään, etteivät mitkään\npuheet voisi nyt hankkia hänelle ystäväinsä apua eikä myötätuntoa,\nkunnes se aika, joksi hän oli lupautunut pysymään toimettomana, olisi\nkulunut loppuun ja hän voisi joko selittää heille koko asian tai luopua\nkaikista perusteista ja toiveista vaikuttaa Amyn kohtaloihin, jos tämä\nolisi sillä välin ennättänyt asettua sovinnolliselle kannalle mieheensä.\n\nVain suurilla vaikeuksilla ja suostuttelemalla Blountia hyvin\nkärsivällisesti ja lempeästi pelastui hän siitä häpeästä ja\nnöyryytyksestä, että kaksi Sussexin väkevintä huovia olisi tuotu hänen\nhuoneeseensa vartijoiksi. Vihdoin tyytyi kuitenkin Niklas, nähtyään\nhänen kauniisti lepäävän kenttävuoteellaan ja pari kertaa tukevasti\npotkaistuaan ja yhtä tukevasti kirottuaan saappaita, joita hänen\nhiljattain herännyt keikarimaisuutensa piti valtavana vaikuttimena,\nelleikään suoranaisena syynä hänen ystävänsä sairauteen, aivan\nyksinkertaisesti telkeämään onnettoman Tressilianin kammion oven.\n\nNäin olivat siis Tressilianin urhoolliset ja epäitsekkäät yritykset\npelastaa naista, joka kohteli häntä kiittämättömästi, tähän asti\njohtaneet vain siihen, että hänen hallitsijattarensa oli vihastunut\nhäneen ja että hänen ystävänsä pitivät häntä tuskin täyttä hullua\nparempana.\n\n\n\n\nXIV Luku.\n\n\n    Viisainkin erehtyypi hallitsija.\n    Ja käsi kuninkaan se ritarmiekan\n    Olalle heittiönkin usein laskee,\n    Min merkintä ois teloittajan tointa.\n    Niin — parastaan koittaa kuningas, ja me\n    Vastaamme tahdosta, ei tuloksista.\n\n                 _Vanha Näytelmä_.\n\n»On tosiaankin surullista», virkkoi kuningatar Tressilianin poistuttua,\n»nähdä viisaan ja oppineen miehen järjen noin säälittävästi\nsekaantuvan. Mutta tämä hänen mielenhäiriönsä julkinen esiintyminen\nnäyttää meille hänen muka kärsimänsä vääryyden ja hänen syytöksensä\nperättömiksi; ja sentähden, hyvä herra Leicester, muistamme me nyt\nTeidän aikaisempaa anomustanne uskollisen palvelijanne Varneyn suhteen,\njonka oivalliset lahjat ja alttius, samalla kun ne hyödyttävät Teitä,\nansaitsevat myös vastaavan palkinnon meiltä, koska me hyvin tiedämme,\nettä Te, herra kreivi ja kaikki Teidän miehenne olette minun hartaita\nja luotettavia palvelijoitani. Ja me suomme Varneylle sen kunnian\nsitäkin mieluisammin, kun me olemme vieraana täällä Teidän kattonne\nalla, ja me pelkäämme, liian suurta puuhaa ja vaivaa tuottavana\nvieraana, ja kun me myöskin tahdomme tyydyttää sitä vanhaa kunnon\ndevonilaista ritaria Hugh Robsartia, jonka tyttären hän on nainut,\nja kun me toivomme sillä erikoisen armomme osoituksella, johon nyt\naijomme ryhtyä, sovittavamme hänet vävynsä kanssa. — Miekkanne, herra\nLeicester.»\n\nKreivi päästi miekkansa ja pitäen sitä kärjestä, ojensi polvistuen\nkahvan Elisabetille.\n\nKuningatar otti sen hitaasti, veti sen tupesta ja ympärillä seisovain\nnaisten kääntäessä silmänsä pois joko todellisen tai teeskennellyn\npeljästyksen valtaamina, katseli hän uteliaasti säkenöivän terän\nkiiltoa ja kauniita korkokaiverruksia.\n\n»Jos minä olisin mies», sanoi hän sitten, »niin luulenpa, ettei\nkukaan esi-isistäni olisi rakastanut miekkaa hartaammin kuin minä.\nMinä katselen sitä niin mielelläni ja minä voisin järjestää hiuksiani\nja kohentaa niiden koristeita tällaisen teräskuvastimen edessä\nkuin tämäkin — kuten se haltijatarkin, josta olen lukenut jossakin\nitalialaisessa runoelmassa — olisipa kummipoikani Harrington nyt\ntäällä, niin osaisi hän lausua minulle sen kohdan. — Rikhard Varney,\nlähestykää ja polvistukaa. Nimessä Jumalan ja Pyhän Yrjänän lyömme me\nSinut ritariksi! Ole Uskollinen, Urhoollinen ja Onnellinen! — Nouskaa,\nritari Rikhard Varney.»\n\nVarney nousi ja vetäytyi sivulle, syvään kumarrettuaan\nhallitsijattarelle, joka oli suonut hänelle niin suuren kunnian.\n\n»Kannusten kiinnittäminen ja muut juhlamenot suoritettakoot huomenna\nlinnan kirkossa», jatkoi kuningatar; »sillä me aijomme antaa ritari\nRikhard Varneylle toverin siihen ylevään tilaisuuteen. Ja koska me\nemme haluaisi jakaa sellaista arvoa puolueellisesti, täytyy meidän\nneuvotella asiasta serkkumme Sussexin kanssa.»\n\nTämä jalo kreivi, joka aina Kenilworthiin saapumisestaan, niin, aina\ntämän retken alusta asti oli ollut Leicesteriin nähden alemmassa\nasemassa, piti nytkin närkästynyttä katsantoa — mikä ei ollut jäänyt\nhuomaamatta kuningattarelta, joka toivoi lauhduttavansa hänen\ntyytymättömyytensä ja joka halusi nyt kuten aina seurata valtioviisasta\ntasapainojärjestelmäänsä suomalla hänelle tai hänen puolueelleen\njonkun erikoisen armonosoituksen hetkellä, jolloin sen arvo oli\nsitäkin suurempi, kun se tuli juuri hänen kilpailijansa näennäisesti\ntäydellisen voiton jälkeen.\n\nKuningattaren käskystä lähestyi Sussex kiireesti valta-istuinta, ja\nkun häneltä kysyttiin, kenelle seuralaisistaan, jalosyntyiselle ja\nmuutenkin ansiokkaalle, hän mieluimmin soisi ritarilyönnin kunnian,\nvastasi hän pikemmin rehellisesti kuin viisaasti, että hän olisi\nrohjennut puhua Tressilianin puolesta, jota hänen oli nähdäkseen\nkiittäminen hengestään, joka oli mainio sotilas ja oppinut ja joka sen\nlisäksi oli kunnianarvoista, tahratonta sukuperää, »ellen pelkäisi»,\njatkoi hän, »tämän illan tapausten —» ja sitten hän vaikeni.\n\n»Minua ilahuttaa, että Teidän Jaloutenne on niin huomaavainen», virkkoi\nElisabet; »tämän illan tapaukset tekisivät meidätkin alamaistemme\nsilmissä yhtä mielettömäksi kuin sen hourupäisen mies-parankin — sillä\nme emme usko hänen käytöksensä johtuneen pahuudesta — jos me nyt\nvalitsisimme tämän hetken osoittaaksemme hänelle erikoista suosiotamme.»\n\n»Siinä tapauksessa», jatkoi Sussexin kreivi hieman nolona, »sallinee\nTeidän Majesteettinne minun esittää tallimestarini Niklas Blountin,\nvanhan nimen ja sievän kartanon omistajan, joka on palvellut Teidän\nMajesteettianne sekä Skotlannissa että Irlannissa ja tuonut sieltä\nruumiissaan verisiä, kunnialla saatuja ja kunnialla maksettuja merkkejä\nuskollisuudestaan.»\n\nKuningatar ei voinut olla keveästi kohauttamatta olkapäitään tälle\ntoisellekin ehdotukselle; ja Rutlandin herttuatar, joka luki\nkuningattaren koko käyttäytymisestä, että hän oli toivonut Sussexin\nnimittävän Raleighin ja siten tekevän hänelle mahdolliseksi noudattaa\nomaa mielitekoaan sekä hänen suositteluaan, odotti vain kuningattaren\nvastausta kreivin esitykseen ja sanoi sitten toivovansa, että koska\nnäiden kahden jalon ylimyksen on jo sallittu esittää omat ehdokkaansa,\nhänellekin läsnäolevain naisten edustajana annettaisiin sama armo.\n\n»Enpä olisi nainen, jos moisen pyynnön epäisin», vastasi kuningatar\nhymyillen.\n\n»Siis pyydän minä», jatkoi herttuatar, »näiden kauniiden naisten\nnimessä teidän Majesteettianne suomaan ritari-arvon Walter Raleighille,\njonka syntyperä, aseteot ja alttius palvelemaan meidän sukupuoltamme\nsekä miekalla että kynällä ennen muita ansaitsevat tämän kunnian.»\n\n»Paljon kiitoksia, kauniit naiset», sanoi Elisabet, jälleen hymyillen,\n»teidän pyyntöönne suostutaan, ja siitä kohteliaasta Viitattomasta\nJunkkarista on teidän toivomuksenne mukaan tuleva kelpo Ritari\nViitaton. Astukoot molemmat ritarinarvon tavoittelijat tänne.»\n\nBlount ei ollut vielä palannut Tressiliania viemästä ja hoitelemasta;\nmutta Raleigh astui esiin ja sai polvistuneena Neitseellisen\nKuningattaren kädestä kunnianimen, jota ei ole milloinkaan suotu\nansiokkaammalle eikä mainiommalle miehelle.\n\nVähän tämän jälkeen astui Niklas Blountkin saliin, ja kiireisesti\nilmoitti hänelle Sussex, joka tapasi hänet ovella, kuningattaren\narmollisen aikomuksen hänen suhteensa, sekä että hänen tuli nyt\nlähestyä valtaistuinta. On sekä naurettavaa että säälittävää\nnähdä, kuten joskus tapahtuu, tervejärkisen, kelpo miehen joutuvan\nkauniin naisen kiemailun tai jonkun muun syyn takia turhamaisen\nkoreiluhalun uhriksi, se kun sopii vain reippaille nuorukaisille\nja niille, joille tottumus on tehnyt sen toiseksi luonnoksi.\nBlount-parka oli nyt joutunut tähän tilaan. Hänen päänsä oli jo\nkokonaan pyörällä hänen tavattoman komeutensa tietoisuudesta ja\nluulotellusta välttämättömyydestä käyttäytyä pukunsa loiston mukaan;\nja nyt tämä odottamaton ylennys täydensi hänen hiljattain heränneen\nkeikarimaisuushenkensä voiton hänen yksinkertaisesta luonnostaan ja\nmuutti suoran, rehellisen, kunnioitettavan miehen mitä naurettavimmaksi\nnarriksi.\n\nRitariksi pyrkijä astui salin poikki, jonka koko pituus hänen oli\nonnettomuudekseen kuljettava, ja väänsi jalkateräänsä niin innokkaasti\nulospäin, että hän joka askeleella työnsi esiin säärensä leveimmän\npuolen ja sai sen siten suuresti näyttämään vanhanaikaiselta,\nkaarevakärkiseltä pöytäveitseltä sivultapäin katsottuna. Muukin hänen\nesiintymisensä oli sopusoinnussa tämän onnettoman käymistavan kanssa;\nja hänen kasvoillaan kuvasteleva, hätäilevä pelko ja tyytyväisyys\nmuodostivat kaiken muun kanssa niin sanomattoman hullunkurisen näyn,\netteivät Leicesterin ystävät voineet hillitä nauruntyrskähdyksiään ja\nettei moni Sussexin puoluelainenkaan saattanut olla niihin yhtymättä,\nvaikka he olivatkin vähällä syödä kiukusta kyntensä. Sussex itsekin\nmenetti kaiken kärsivällisyytensä, eikä voinut olla kuiskaamatta\nystävänsä korvaan: »Vieköön Sinut piru! Etkö Sinä osaa kävellä\noikean miehen ja sotilaan tavoin?» huudahdus, joka sai vain kunnon\nBlountin hätkähtämään ja pysähtymään, kunnes silmäys keltaisiin\nnauharuusukkeihin ja tulipunaisiin sukkiin jälleen palautti hänen\nitseluottamuksensa, jolloin hän urheasti jatkoi samaa käymistapaansa\nkuin ennenkin.\n\nKuningatar antoi Blount-paralle ritarinarvon ilmeisen vastenmielisesti.\nTämä älykäs ruhtinatar tajusi selvästi, mitenkä tarpeellista oli\nnoudattaa suurta varovaisuutta ja säästeliäisyyttä näitä kunnianimiä\njaellessa, joita hänen jälkeensä valta-istuimelle nousseet Stuartit\ntuhlailivat älyttömän anteliaasti, siten suuresti alentaen niiden\narvoa. Tuskin oli Blount noussut jälleen seisaalleen ja poistunut, kun\nkuningatar kääntyi Rutlandin herttuattaren puoleen. »Meidän naisellinen\nvaistomme», virkkoi hän, »rakas Rutland, on paljoa terävämpi kuin\nnoiden ylpeileväin takki- ja kaationiekkain. Näethän, noista kolmesta\nritarista on vain Sinun ehdottamasi sitä oikeata metallia, johon\nkannatti lyödä ritarileima.»\n\n»Herra Rikhard Varneylla, Leicesterin kreivin ystävällä on varmaan\nansionsa hänelläkin», vastasi herttuatar.\n\n»Varneylla on viekkaat kasvot ja lipeä kieli», virkkoi kuningatar.\n»Pelkäänpä hänen piankin osoittautuvan aika lurjukseksi — mutta lupaus\noli jo vanhaa perua. Sussexin kreivi on varmaan myöskin kadottanut\njärkensä, kun hän tulee ehdottamaan minulle ensin sellaista mielipuolta\nkuin Tressiliania ja sitten sellaista moukkamaista narria kuin se\ntoinen. Minä vakuutan, Rutland, että kun se mies oli tuossa polvillaan\nedessäni muikistellen ja maikistellen suutaan aivan kuin olisi siellä\nollut kuumaa puuroa, oli minulla tuska ja työ pidättäytyä iskemästä\nhäntä kalloon olkapään koskettamisen sijasta.»\n\n»Teidän Majesteettinne antoi hänelle tuiman ritarilyönnin», sanoi\nherttuatar; »me, jotka seisoimme hänen takanaan, kuulimme terän\nkolahtavan hänen solisluuhunsa, ja se miesparka kyyristyi itsekin kuin\nolisi se kovastikin koskenut.»\n\n»En voinut sille mitään, rakas herttuatar», sanoi kuningatar nauraen,\n»mutta me lähetämme tämän herra Niklaan Irlantiin tai Skotlantiin tai\nminne tahansa, vapauttaaksemme hovimme niin vanhanaikaisesta ritarista;\nhän voi olla kylläkin mainio sotilas tappelutantereella, vaikka hän\nonkin täydellinen aasi juhlasalissa.» Keskustelu muuttui sitten\nyleisemmäksi, ja pian kaikui käsky pitopöytään.\n\nTätä kehoitusta totellen oli seurueen kulkeminen linnan sisäpihan\npoikki päästäkseen uutisrakennuksiin järjestettyyn avaraan\nruokailuhuoneeseen, johon oli harvinaisen tilaisuuden kunniaksi katettu\ntuhlailevan komea illallinen.\n\nSuuret kaapit olivat täpösen täynnä mitä erilaisimpia ja mitä komeimpia\nastioita, toiset niistä hyvin aistikkaita, toiset ehkä rumuutta\nlähentelevän omituisia niin muodoiltaan kuin koristelultaankin, mutta\nkaikki upeita ja loistavia sekä työn hienouden että aineen jalouden\npuolesta. Niinpä koristi pääpöytää perlemutista tehty laivan muotoinen\nmauste-asetin, johon oli ahdettu hopeaa ja kaikenlaista sotaista\nsälyä ja koristusta, ankkureja, purjeita ja kuusitoista tykkiä. Se\nkuljetti pallon varassa liihoittelevaa onnen jumalatarta, jolla oli\nlippu kädessään. Toinen mausteasetin oli taas muovaeltu hopeaan\nmuhkean joutsenen näköiseksi. Jottei ritarejakaan unohdettaisi kaiken\nsen komeuden keskellä, upeili pöydällä myös hopeainen Pyhä Yrjänä\nniissä varustuksissa ja aseissa, joissa hänet yleisesti kuvattiin\ntaistelevaksi lohikäärmettä vastaan. Kuvat oli koetettu saada myös\npalvelemaan käytännöllisiä tarkoitusperiä. Hevosen hännästä riippui\nveitsilaatikko ja lohikäärmeen rinta kävi samanlaisesta säiliöstä\nosteripuukoille.\n\nMatkalla vastaanottosalista pitohuoneeseen, mutta etenkin linnan\npihalla tervehtivät airueet, sanansaattajat, lauluniekat ja muut\nsellaiset vastaleivottuja ritareita tavanmukaisella huudolla\n»_Largesse, largesse, chevaliers très hardis_!» Tämän vanhanaikaisen\nhuudon tarkoituksena oli herättää ritariston uusien jäsenten\nanteliaisuutta niiden hyväksi, joiden toimena oli esitellä heidän\nvaakunamerkkinsä ja ylistää niille kunniaa tuottavia sankaritekoja.\nKehoitusta seurasivat tietysti avokätisesti ja kohteliaasti ne, joille\nse oli tarkoitettu. Varney jakeli lahjojaan teeskennellyn alentuvasti\nja nöyristelevästi. Raleigh heitti kultarahansa väkijoukkoon\nluontevasti ja miellyttävästi, kuten mies, joka vain on päässyt\nluonnolliselle paikalleen ja jolle sen arvo on jo aivan tuttu. Kunnon\nBlount antoi kaikki mitä räätäli oli jättänyt hänen puolenvuotisista\nvuokratuloistaan, pudotti kiireissään muutamia kolikoita, kumartui\nniitä ottamaan ja jakeli ne sitten pyytäjille, kasvoillaan ja koko\nolemuksessaan köyhille almuja jakelevan seurakunnanpalvelijan hätäilevä\nilme.\n\nLahjoja seurasivat tavalliset eläköön-huudot ja tavallinen suosionmelu;\nmutta kun saajat olivat enimmäkseen Leicesterin kreivin väkeä,\ntervehdittiin Varneyn nimeä äänekkäimmin kaikista. Etenkin Lambourne\nkunnostautui karjumalla alinomaa: »Kauvan eläköön herra Rikhard\nVarney! — Terveyttä ja kunniaa herra Rikhardille! — Ei koskaan ole sen\nansiokkaampaa miestä lyöty ritariksi!», mutta äkkiä alentaen äänensä,\nlisäsi hän — »sitten Troijan urhokkaan Pandaruksen aikojen» — ja tämä\nhänen mahtavain ylistyshuutojensa loppu sai räjähtämään ankaraan\nnauruun kaikki, jotka sen kuulivat.\n\nOn tarpeetonta kuvata laveammin tämän illan juhlallisuuksia, jotka\nolivat itsessään niin loistavia ja jotka kuningattaressa herättivät\nniin ilmeistä ja suosiollista tyytyväisyyttä, että Leicester\nvetäytyi huoneeseensa menestyksellisen kunnianhimon pyörryttävän\nriemun valtaamana. Varney, joka oli jo riisunut senpäiväisen komean\nvaatetuksensa ja esiintyi nyt hyvin vaatimattomassa ja yksinkertaisessa\npuvussa, avusti isäntäänsä tämän käydessä makuulle.\n\n»Eikö niin! herra Rikhard», virkkoi Leicester hymyillen, »Teidän uusi\narvonne tuskin enää sopii tämän halvan palveluksen suorittamiseen?»\n\n»Minä luopuisin siitä arvosta, herra kreivi», vastasi Varney, »jos\nuskoisin sen karkoittavan minut Teidän Korkeutenne läheisyydestä.»\n\n»Sinä olet kiitollinen mies, Varney», sanoi Leicester; »mutta minun\nei sovi sallia Sinun tehdä sellaista, joka alentaisi Sinua muiden\nsilmissä.»\n\nNäin puhellessaan otti hän kuitenkin epäröimättä vastaan ne\npalvelukset, joilla uusi ritari näytti häntä avustavan niin hartaasti\nja innokkaasti, kuin olisi hän tosiaankin niitä suorittaessaan tuntenut\nsitä iloa, jota hänen sanansa ilmaisivat.\n\n»Minä en pelkää ihmisten ilkeitä puheita», vastasi hän Leicesterin\nhuomautukseen, »koska ei tässä linnassa — sallikaa minun riisua\ntämä kaulanauha — ole ketään, joka ei odottaisi aivan pian saavansa\nnähdä paljoa arvokkaampienkin henkilöiden kuin mikä minä Teidän\nhyväntahtoisuudestanne nyt olen, avustavan Teitä levolle käydessänne ja\npitävän sitä suurena kunniana.»\n\n»Niin olisi ehkä tosiaankin voinut käydä —» sanoi kreivi\ntahtomattaankin huoaten ja lisäten heti: »Väljä nuttuni, Varney —\nhaluan katsahtaa yöhön. Eikö nyt ole melkein täysikuu?»\n\n»Taitaapa olla, armollinen herra, ainakin almanakan mukaan», vastasi\nVarney.\n\nHuoneessa oli akkuna-ovi, joka avautui pienelle, goottilaiseen malliin\nhammasreunusteella varustetulle kiviparvekkeelle. Kreivi avasi ristikon\nja astui ulkoilmaan. Siltä paikalta näki kauvas yli järven ja metsien,\nmissä voimakas kuunvalo väreili kirkkaansinisen veden kalvossa ja\netäisillä tammi- ja jalavaryhmillä. Kuu kulki ylhäällä taivaalla ja\nsitä ympäröivät tuhannet ja taas tuhannet pienemmät valot. Kaikki oli\nhiljaa alhaalla; vain silloin tällöin kajahti vahtimiesten huuto (sillä\nhenkivartijat olivat palveluksessa aina siellä, missä kuningatarkin\nviipyi) tai koirain etäinen haukunta, niitä kun häiritsivät seuraavan\npäivän mahtavaa metsästystä valmistelevat palvelijat ja erämiehet.\n\nLeicester tähysteli taivaan sinikantta, eleillään ja ilmeillään\nosoittaen tuskallista kiihkoa, kun taas Varney, joka oli jäänyt\nhämärään huoneeseen, saattoi itse piilossa pysyen salaiseksi\ntyytyväisyydekseen nähdä isäntänsä vakavin liikkein ojentelevan\nkäsiänsä yläilmoja kohti.\n\n»Oi te elävän tulen kaukaiset kehät», niin puheli kunnianhimoinen\nkreivi hiljaa ja hartaasti, »vaijeten kierrätte te salaperäisiä\nratojanne, mutta Viisaus on antanut teille äänen. Kertokaa minulle\nsiis, millainen loppu on määrätty minun korkealle uralleni! Onko se\nsuuruus, jota tavoittelen, oleva kirkas, valtava ja pysyväinen kuten\nteidän suuruutenne; vai olenko minä tuomittu kiitämään vain lyhyenä,\nkimaltelevana kaarena läpi öisen pimeyden ja vajoamaan sitten maahan\nkuten niiden keinotekoisten tulilenturien kurjat jätteet, joilla\nihmiset ovat koettaneet jäljitellä teidän säteitänne?»\n\nHän katseli vielä taivasta syvän äänettömyyden vallitessa hetkisen,\npari ja astui sitten jälleen huoneeseen, missä Varney näytti koko ajan\nsovitelleen kreivin kallisarvoisia koruja lippaaseen.\n\n»Mitä sanoo nyt Alasco minun kohtaloni merkeistä?» kysyi Leicester.\n»Sinä taisit siitä jo minulle puhuakin, mutta se on taas mennyt\nmielestäni, minä kun panen hyvin vähän arvoa siihen tieteeseen.»\n\n»Useat oppineet ja suuret miehet ovat ajatelleet toisin», vastasi\nVarney; »ja tahtomatta imarrella Teidän Korkeuttanne, minun oma\nmielipiteenikin kallistuu siihen suuntaan.»\n\n»Kuinka, Saulkin profeettain joukossa?» ihmetteli Leicester. — »Minä\nluulin Sinun epäilevän kaikkea sellaista, mitä et voi nähdä, etkä\nkuulla, etkä haistaa, etkä maistaa, etkä koskea, ja minä luulin Sinun\nuskosi rajoittuvan aistiesi ilmoituksiin.»\n\n»Ehkäpä, armollinen herra», myönsi Varney, »ehkäpä on minua tässä\ntapauksessa johtanut harhaan harras haluni uskoa tähtienselittäjän\nennustukset tosiksi. Alasco sanoo, että Teille suosiollinen kiertotähti\non korkeimmassa asemassaan ja että vahingollinen vaikutus — hän ei\nhalunnut käyttää selvempää sanaa — ellei se ollutkaan vielä kokonaan\nvoitettu, oli kuitenkin ilmeisesti katoamassa, niin hän luullakseni\nesitteli, tai ainakin peräytymässä.»\n\n»Niin on», vastasi Leicester, tarkastaen tähtienselittäjän\nlaskelmatulosta, jota hän piteli kädessään; »voimakkaampi vaikutus\nnousee etu-alalle, ja nähdäkseni on paha hetki juuri menossa ohi. —\nAuttakaahan hieman, Rikhard, että saan tämän viitan yltäni — ja jää\ntänne hetkiseksi, ellei se ole kovin rasittavaa herra Ritarille, siksi\nkunnes tässä tyynnyttäyn uneen. Luulenpa tämän päivän hyörinän ja\npyörinän hieman kiihdyttäneen vertani, sillä se kiitää suonissani kuin\nsulatettu lyijy — jää hetkiseksi, minä pyydän — minä haluaisin niin\nkernaasti ensin tuntea silmäluomeni raskaiksi, ennen kuin ne suljen.»\n\nVarney autteli isäntäänsä hyvin palvelevasti vuoteeseen ja laski\njykevän hopeaisen yölampun ja lyhyen miekan marmoripöydälle aivan\nsängyn pääpuoleen. Joko sitten lampun valoa väistääkseen tai\nsalatakseen ilmeensä Varneylta veti Leicester raskasta, hopea- ja\nkultalangoin koristeltua uudinta niin paljon eteenpäin, että se\nvarjosti kokonaan hänen kasvonsa. Varney asettui istumaan lähelle\nvuodetta, mutta selkä käännettynä isäntäänsä päin, ikäänkuin\nviitatakseen, ettei hän suinkaan halunnut pitää häntä silmällä, ja\nodotti rauhallisesti siksi kunnes Leicester itse johtaisi keskustelun\naiheeseen, joka täytti hänen mielensä.\n\n»Ettäkö niin, Varney», virkkoi kreivi lopulta, turhaan toivottuaan\npalvelijansa ensiksi puuttuvan puheeseen, »että ihmiset hälisevät\nankarasti kuningattaren suosiollisuudesta minua kohtaan?»\n\n»Niin, armollinen herra», vastasi Varney; »mistäpä muusta ne sitten\nhälisisivätkään, onhan asia niin kovin ilmeinen?»\n\n»Hän on tosiaankin minulle hyvä ja armollinen hallitsijatar», myönsi\nLeicester lyhyen äänettömyyden jälkeen; »mutta kirjoitettu on: Älä pane\nluottamustasi ruhtinaihin.»\n\n»Oivallinen sananparsi ja tosikin», virkkoi Varney, »ellette voi\nyhdistää heidän asiaansa niin lujasti omaan asiaanne, että heidän\ntäytyy pakostakin istua ranteellanne kuin haukka, jonka pää on peitetty\nhuppuun.»\n\n»Minä huomaan, mitä tarkoitat», kivahti Leicester kärsimättömänä,\n»vaikka Sinä tänä iltana punnitsetkin niin kovin tarkkaan, mitä minulle\nsanot — Sinä viittailet, että minä voisin naida kuningattaren, jos\nhaluaisin?»\n\n»Te sen sanotte, armollinen herra, enkä minä», vastasi Varney, »mutta\nkuka niin sanoneekin, yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ihmisestä koko\navarassa Englannin maassa ajattelee niin.»\n\n»Niinpä niin», virkkoi Leicester vuoteessaan käännähtäen, »mutta se\nsadas mies tietää asian paremmin. Sinäkin esimerkiksi tunnet vallan\nhyvin esteen, jota emme voi syrjäyttää.»\n\n»Sen täytyy syrjäytyä, armollinen herra, jos tähdet puhuvat totta»,\nvastasi Varney lujasti.\n\n»Mitä Sinä tähdistä latelet», sanoi Leicester, »joka et usko niihin\netkä mihinkään muuhunkaan?»\n\n»Te erehdytte, armollinen herra, suosiollisella luvallanne puhuen»,\nvastasi Varney; »minä uskon useihin seikkoihin, jotka tulevaisuutta\nennustavat. Minä uskon, että jos sataa vettä huhtikuussa, niin sataa\nkukkia toukokuussa; että jos aurinko paistaa, niin kypsyy vilja;\nja minä uskon moneen samanlaiseen luonnonhavaintoon, ja jos tähdet\ntietävät samaa, niin myönnän minä niiden puhuvan totta. Ja samalla\ntavalla en minä myöskään tahdo epäillä sitä, mitä minä näen toivottavan\nja odotettavan maan päällä vain sen takia, että tähtienselittäjät ovat\nlukeneet samaa taivaalta.»\n\n»Olet oikeassa», virkkoi Leicester, jälleen käännähtäen vuoteellaan\n— »maa toivoo sitä. Minä olen saanut viestejä Saksan reformeratuilta\nkirkkokunnilta — Alankomaista — Sveitsistä, jotka kaikki esittelevät\nsitä asiaa koko Europan menestykselle ja onnelle tärkeänä. Ranska ei\nasetu vastustavalle kannalle — Skotlannin vallitseva puolue pitää sitä\nasemansa parhaana tukena — Espanja pelkää sitä, mutta ei voi sitä\nestääkään — ja kuitenkin tiedät Sinä, että koko ajatus on mahdoton.»\n\n»Sitäpä minä en juuri tiedäkään, armollinen herra», vastasi Varney,\n»kreivitär voi pahoin.»\n\n»Konna!» kiljaisi Leicester, hypähti kohoksi vuoteellaan ja kahmaisi\nkäteensä miekan läheiseltä pöydältä, »käyvätkö Sinun ajatuksesi sitä\ntietä? — Et suinkaan Sinä aijo murhaa tehdä!»\n\n»Kenenä tai minä Te minua pidätte, armollinen herra?» kysyi Varney\nylpeän loukkaantuneesti kuin viaton mies, jota epäillään syyttömästi.\n»Minä en sanonut mitään sellaista, joka ansaitsisi niin kauhistavaa\nsyytöstä kuin Te nyt kiivastuksissanne huuliltanne päästitte. Minä\nhuomautin vain, että kreivitär on sairas. Ja niin rakastettava ja\nrakastettu kuin hän onkin, niin täytynee Teidän Korkeutenne kuitenkin\nkaikissa tapauksissa pitää häntä kuolevaisena olentona? Hän saattaa\nsiis kuolla, ja Teidän Korkeutenne käsi voi siis vielä kerran tulla\nvapaaksi.»\n\n»Pois! pois!» huusi Leicester; »älä puhu minulle enää sanaakaan siitä!»\n\n»Hyvää yötä siis, armollinen herra», virkkoi Varney, näyttäen\nkäsittäneen isäntänsä edellisen lauseen poistumiskäskyksi, mutta\nLeicesterin ääni katkaisi hänen aikeensa.\n\n»Niin et Sinä pääse käsistäni, herra Narri», sanoi Leicester;\n»luulenpa ritarinarvon sekoittaneen järkesi. — Tunnusta puhuneesi\nmahdottomuuksista mahdollisuuksina.»\n\n»Armollinen herra, kauvan eläköön Teidän kaunis kreivittärenne»,\nvastasi Varney; »mutta ei Teidän rakkautenne enempää kuin minun hyvät\ntoivomuksenikaan voi tehdä häntä kuolemattomaksi. Mutta suokoon Jumala\nhänen elävän kauvan ollakseen itse onnellinen ja tehdäkseen Teidät\nonnelliseksi! Siitä huolimatta voi Teistä minun nähdäkseni tulla\nEnglannin kuningas.»\n\n»Ei, mutta kuule, Varney, kyllä Sinä nyt olet aivan täyden hulluuden\ntilassa!» sanoi Leicester.\n\n»Toivoisinpa olevani yhtä lähellä kelpo vapaaläänitystilaa kuin\nsitäkin!» vastasi Varney. »Olemmehan nähneet muissa maissa esiintyvän\nsivu-avioliittoja erisäätyisten henkilöiden kesken — eikä se estä\nmiestä jälkeenpäin liittymästä toiseen, hänen arvolleen sopivampaan\npuolisoon.»\n\n»Olen kuullut jotakin sentapaista Saksasta», myönsi Leicester.\n\n»Niin, ja ulkomaalaisten yliopistojen kuuluisimmat oppineet todistavat\nne luvallisiksi Vanhaan Testamenttiin nojaten», jatkoi Varney. »Ja\nloppujen lopuksi, mikä siinä sitten olisi vikana? Se ihana nainen,\njonka Te olette valinnut totisen ja oikean lempenne esineeksi,\nsaa sitten osakseen ne salaiset hetket, jolloin Te levähdätte ja\nvirkistytte hänen hellyytensä hoivaamana. Hänen maineensa on turvattu\n— hänen omatuntonsa voi nukkua rauhassa — Te olette tarpeeksi rikas\npitämään kuninkaallista huolta lapsistanne, jos taivas sattuisi\nTeille perillisiä siunaamaan. Sillä välin voitte Te kuitenkin omistaa\nElisabetille kymmenen kertaa enemmän aikaa ja kymmenentuhatta kertaa\nenemmän hellyyttä kuin Espanjan Filip uhrasi hänen sisarelleen\nMarialle; ja Te tiedätte, miten kiihkeästi Maria rakasti Filipiä, niin\nkylmä ja välittämätön kuin tämä olikin. Tarvitaan vain suljettua suuta\nja avonaista otsaa pitämään Eleonoraanne ja kaunista Rosamundaanne\nkylliksi etäällä toisistaan. — Jättäkää vain minun huolekseni rakentaa\npesä, jonne ei mikään mustasukkainen kuningatar tietä löydä.»\n\nLeicester oli hetkisen vaiti, huoahti sitten ja sanoi: »Se on\nmahdotonta. — Hyvää yötä, ritari Rikhard Varney — tai kuulehan —\nvoitko arvata, mitä Tressilian tarkoitti näyttäytyessään tänään\nkuningattarelle niin huolimattomassa puvussa? — Liikuttaakseen hänen\nhellää sydäntään, luulisin, ja herättääkseen hänessä kaikkea sitä\nsääliä, jota ansaitsee naisensa hylkäämä, epätoivoinen rakastaja.»\n\nVarney koki tukahuttaa ivallisen naurahduksensa ja vastasi: »Minä en\nusko herra Tressilianin niitä asioita päässään hautovan.»\n\n»Kuinka!» huudahti Leicester; »mitä Sinä tarkoitat? Tuossa Sinun\nnaurahduksessasi on aina jotakin ilkeää, Varney.»\n\n»Minä tarkoitin vain, armollinen herra», virkkoi Varney, »että\nTressilian on valinnut varmimman keinon sydämensä murtumista\nehkäistäkseen. Hänellä on seuralainen — naisseuralainen — rakastajatar\n— luullakseni jonkun näyttelijän vaimo tai sisar — siellä Mervynin\nkopissa, jonne minä hänet erinäisistä syistä sijoitin.»\n\n»Rakastajatar! — tarkoitatko että oikea lemmityinen?»\n\n»Oikea niin, armollinen herra; kuka nainen sitä nyt muutoin viipyisi\ntuntikaupalla jonkun nuoren miehen huoneessa?»\n\n»Totta tosiaan, jos aika ja tilaisuus olisi soveliaampi, tulisi siitä\nhauska juttu kerrottavaksi», sanoi Leicester. »Minä olen aina epäillyt\nniitä lukuhulluja, tekopyhiä, näkösiveellisiä oppineita. Hyvä — herra\nTressilian menettelee hieman liian omavaltaisesti talossani — jos minä\njätän nyt asian silleen, niin saa hän kiittää siitä erinäisiä muistoja.\nMinä en tahtoisi tehdä hänelle pahaa muutoin kuin aivan väkipakosta.\nPidä häntä kuitenkin silmällä, Varney.»\n\n»Senpä takia minä hänet Mervynin torniin majoitinkin», sanoi Varney,\n»missä hän on sangen valppaan, vaan myöskin, ikävä kyllä, sangen\nväkeviin menevän palvelijani Mikael Lambournen valvonnan alaisena;\nluullakseni olen puhunut siitä miehestä joskus Teidän Majesteetillenne.»\n\n»Majesteetillenne!» ihmetteli Leicester; »mitä tarkoitat Sinä sillä\npuhuttelusanalla?»\n\n»Se tuli aivan sattumalta suuhuni, armollinen herra; ja kuitenkin\nkuuluu se nyt niin luonnolliselta, etten voi sitä peruuttaa.»\n\n»Oma ylennyksesi on kokonaan pannut pääsi pyörälle», virkkoi Leicester\nnauraen; »uusi kunnia on yhtä juovuttavaa kuin uusi viinikin.»\n\n»Olkoon Teidän Korkeudellanne pian syytä puhua niin kokemuksesta»,\nvastasi Varney; ja toivotettuaan isännälleen hyvää yötä poistui hän\nhuoneesta.\n\n\n\n\nXV Luku.\n\n\n    Tässä uhri — tässä ylväs pettäjä —\n    Kuin koirain ajamana peura kaatuu\n    Eteen metsämiehen — mi aulihina,\n    Häneltä eräpalkintoaan toivoin,\n    Tikarin retken Dianalle tarjoo\n    Kurkun nytkähtävän katkaisuksi.\n\n                      _Metsämies_.\n\nMeidän on nyt palaaminen Mervynin koppiin, onnettoman, levottomuuttaan\nja epätietoisuuttaan vastaan taistelevan Leicesterin kreivittären\nhuoneeseen tai oikeammin sanoen vankilaan. Hän ymmärsi kyllä, että\npäivän kaiken puuhan ja melskeen keskellä saattoi viipyä jonkun aikaa,\nennenkuin hänen kirjeensä voi varmasti saapua Leicesterin käsiin,\nja että vieläkin hiukan aikaa saattoi kulua ennenkuin tämä vapautui\nvälttämättömistä velvollisuuksistaan Elisabetia kohtaan ja voi tulla\nkatsomaan häntä tänne salakammioon. »Minä en saa odottaa häntä ennen\nkuin yöllä», ajatteli kreivitär, — »hän ei voi päästä kuninkaallisen\nvieraansa lähettyviltä, ei edes tullakseen minua tervehtimään. Minä\ntiedän, että hän tulisi ennemminkin jos suinkin voisi, mutta minä en\nnyt kuitenkaan odota häntä ennen yötä.» — Ja sittenkin odotti hän\npuolisoaan koko ajan; ja yrittäessään pakottaa itseään uskomaan aivan\npäinvastaista, herätti hänessä jokainen nopea astunta niiden monien\nsatojen joukosta, jotka hän sinä päivänä kuuli, sen toivon, että nyt\nsiellä Leicester kiiruhtaa rappuja ylös painamaan häntä rintaansa\nvasten.\n\nRuumiillinen rasitus, jota Amy oli saanut viime aikoina kestää,\nsekä mielen kiihoittuminen, joka oli luonnollista niin julmassa\nepätietoisuuden tilassa, alkoivat vähitellen ankarasti koskea hänen\nhermoihinsa, ja hän pelkäsi jo tulevansa kokonaan kykenemättömäksi\nsäilyttämään tarpeellista tyyneyttä ja levollisuutta niissä\nkohtauksissa, jotka häntä ehkä odottivat. Mutta vaikka liian lempeä\nkasvatustapa olikin häntä suuresti vahingoittanut, oli Amyn tahdossa\nkuitenkin terästä ja tarmoa ja ruumiissa voimaa ja uhkeata terveyttä,\nseurauksena hänen osanotostaan isänsä metsästysretkiin. Hänellä oli\nsiis käytettävänään melkoisia henkisiä ja ruumiillisia voimia, ja\nselvästi tajuten, kuinka suuressa määrässä hänen kohtalonsa ratkaisu\nsaattoi riippua hänen omasta rauhallisesta esiintymisestään, rukoili\nhän hiljaisuudessa ruumiin kestävyyttä ja mielen lujuutta ja päätti\nsamalla tarmokkaasti vastustaa kaikkia hermostuneisuuden puuskauksia,\njotka voisivat niitä molempia heikontaa.\n\nMutta kun linnan iso kello, joka oli sijoitettu Caesarin torniin\nverrattain lähelle Mervynin tornia, alkoi paukahdella kuninkaallisen\nkulkueen saapumisen merkiksi, vihlaisi se niin tuskallisesti hänen\nlevottomasta odotuksesta kiihoittunutta korvaansa, että hän oli vähällä\npäästää parahduksen jokaiselta tuon hellittämättömän soiton huumaavalta\nkumahdukselta.\n\nKun sitten vähän jälkeenpäin tuo pieni huone yhtäkkiä kirkastui\nmahtavan ilotulituksen loimosta ja kun säkenöivät pallot risteilivät\nylhäällä omille toimilleen kiirehtiväin tulenhenkien tavoin tai\nsalamanterien, jotka leiskuvat hurjassa hypyssä ilman hengetärten\nalueilla, tuntui kreivittärestä alussa, kuin olisi jokainen\nsähikäinen ammahtanut taivasta kohti aivan hänen silmiensä editse ja\nsiroitellut säkeniänsä ja liekkejänsä niin lähelle, että ne olivat\nhäntä polttavinaan. Mutta hän taisteli näitä mielikuvituksensa luomia\nkauhutunnelmia vastaan ja pakottautui nousemaan, menemään akkunalle\nja katselemaan näkyä, joka joskus muulloin olisi ollut hänestä sekä\nhurmaava että peloittava. Linnan jykevien tornien ympärillä suihki\ntulilentureita valtavina kiehkuroina, tai kääri niiden huiput huntuunsa\nkalpea savu. Järvi hehkui kuin sulatettu rauta, ja useat tulikuulat,\njoiden rakennetta silloin pidettiin hyvin ihmeellisenä, mutta jotka nyt\novat aivan tavallisia ja jotka eivät sammuneet tässä niiden luonteelle\nniin vastakkaisessa alku-aineessakaan, sukelsivat ja nousivat näkyviin,\nsähisivät ja paukkuivat ja purskuttivat tulta kuin palavan järven\npinnalla temmeltävät lumotut lohikäärmeet.\n\nAmynkin tempasi hetkiseksi mukaansa tämä hänelle niin outo näytelmä:\n»Minä olisin luullut tätä taikavoimien toimittamaksi», ajatteli\nhän, »ellei se Tressilian-parka olisi opettanut minua näkemään\ntällaisia laitoksia oikeassa valossa. Suuri Jumala! Onhan tämä turha\ntulenloimotus ehkä aivan minun onnentoivoni kaltainen! — Minäkin olen\nehkä vain yksinäinen kipinä, jonka pian nielee kitaansa ympäröivä\npimeys, — heikko hehkupallo, joka ponnahtaa vain lyhyeksi hetkeksi\nilmaan, sitten sitä syvemmälle pudotakseen! Oi Leicester! onko kaiken\njälkeen — kaiken sen jälkeen, mitä Sinä olet sanonut — mitä vannonut\n— että muka Amy oli Sinun rakkautesi, Sinun elämäsi, onko sittenkin\nmahdollista, että Sinä olet se taikuri, jonka nyökkäyksestä kaikki\nnämä ihmeet ilmestyvät, ja Amy vain niiden hyljätty, ehkäpä vapautensa\nmenettänyt katselija?»\n\nJatkuva, hellittämätön, keskeytymätön, niin monelta eri taholta ja niin\nvaihtelevista etäisyyksistä kuuluva soitanto, joka kaikui niin iloisena\nja voimakkaana, kuin olisi ei vain Kenilworthin linna, vaan myös koko\nläheinen tienoo yht'äkkiä muuttunut jonkun suuren kansallisen juhlan\nriemuitsevaksi näyttämöksi, tunki noita samoja raskaita ajatuksia yhä\nsyvemmälle hänen sydämeensä, muutamien sävelten sulaessa etäisiksi,\nhäipyviksi värähdyksiksi ikäänkuin hänen surujaan säälien ja toisten\ntaas räjähtäessä pauhaamaan aivan hänen lähellään koko hillittömän\nilomielen ylpeydellä, ikäänkuin hänen kurjuuttaan pilkaten. »Nämä\nsoinnut», mietti hän, »kuuluvat minulle — minulle, koska ne kuuluvat\n_hänelle_; mutta minä en voi sanoa niille: Lakatkaa, tämä hurja melu\nei minua miellytä! — ei, halvimmankin tanssiin yhtyvän talonpojan ääni\nvaikuttaa enemmän soiton laatuun ja sävyyn kuin sen onnettoman naisen,\njonka valtijatarkäskyä täällä pitäisi kaikkien totella!»\n\nVähitellen vaikeni juhlahälinä, ja kreivitär poistui akkunasta,\nmissä hän oli istunut sitä kuuntelemassa. Yö oli tullut, mutta kuu\nvaloi paistettaan huoneeseen, niin että Amy näki ryhtyä siihen\nvarovaisuustoimenpiteeseen, jonka hän katsoi välttämättömäksi. Hän\ntoivoi Leicesterin tulevan huoneeseensa heti kun melu linnassa olisi\nlakannut; mutta mahdollista oli myös, että joku sivullinen tunkeutuisi\nhäntä häiritsemään. Hän ei luottanut enään avaimeen sen jälkeen kun\nTressilian oli päässyt sisään niin helposti, vaikka ovi oli lukittu\nsisäpuolelta; vaan kaikki lisävarmuus, minkä hän saattoi keksiä, oli\ntyöntää pöytä oven eteen, niin että häntä kolina varoittaisi, jos\njoku yrittäisi huoneeseen. Suoritettuaan tämän varovaisuuden vaatiman\ntyön, oikaisihe onneton kreivitär vuoteelleen, odotti odottamistaan\ntuskallisessa levottomuudessa ja luki tunnit aina kello yhteen asti\nyöllä, kunnes menehtynyt luonto voitti rakkauden, surun, pelon, jopa\nepävarmuudenkin, ja hän nukahti.\n\nNiin, hän nukahti. Paaluunsa köytetty indiaani nukkuu kidutusten\nväli-ajoilla; ja samaten tylsyttävät ankarat sielun kärsimykset liian\nkauvan kestettyään poloisen ihmisen tunteet niin, että välttämättä\nseuraa jonkunlainen turtunut horrostila, ennenkuin tuskat uudelleen\nalkavat.\n\nKreivitär nukkui useita tunteja ja uneksi olevansa vanhassa Cumnorin\nkartanossa ja kuulostelevansa sitä hiljaista vihellystä, jolla\nLeicester usein salaisilla käynneillään tapasi ilmaista odottamattoman\ntulonsa linnan pihaan. Mutta nyt oli hän vihellyksen asemasta\nkuulevinaan sen omituisen sävelen, jota hänen isänsä aina puhalsi\nhirven kaaduttua ja jota metsästäjät nimittivät _surmantoitotukseksi_.\nHän oli rientävinään pihanpuoleiseen akkunaan ja näkevinään koko\npihan täynnä surupukuisia ihmisiä. Vanha kappalainen oli lukevinaan\nruumiinsiunausta. Kääriytyneenä muinaisaikaisen airueen outoon\npukuun oli Mumblazen pitelevinään tavanmukaisin pääkalloin,\nristikkäisin sääriluin ja tuntilasein koristettua vaakunakilpeä,\njohon kuvatusta asevarustuksesta hän oli eroittavinaan vain sen, että\nsen yläpuolella oli kreivillinen kruunu. Ukko oli katsahtavinaan\nhäneen kaameasti hymyillen ja sanovinaan: »Amy, eivätkö kuviot ole\noikeilla paikoillaan?» Juuri Mumblazenin puhuessa puhalsivat torvet\njälleen hänen korviinsa sitä äskeistä surumielistä, mutta hurjaa\nsurmantoitotusta eli kuolemansäveltä, ja hän heräsi.\n\nKreivitär heräsi todelliseen torventoitotukseen tai oikeammin\nsanoen useiden torvien yhdistettyyn räikkinään, joka ei nyt soinut\n_surmansäveltä_, vaan riemukasta _heräystä_, ilmoittaakseen\nKenilworthin linnan vieraille, että päivän huvitusten oli määrä alkaa\nkomealla hirvenmetsästyksellä läheisessä puistossa. Amy hypähti\nvuoteeltaan, kuunteli toitotusta, näki kesä-aamun auringon ensi\nsäteiden jo pilkoittavan huoneeseen ristikko-akkunan läpi ja muisti\nvasta pyörryttävän tuskan raatelemana, missä ja millaisessa asemassa\nhän oli.\n\n»Hän ei ajattele _minua_», mietti hän — »hän ei tule minua katsomaan!\nHänellä kun on kuningatar vieraana, niin mitä välittää hän siitä, missä\nhänen suunnattoman linnansa loukossa minunlaiseni kurja olento kituu\nepätoivoa lähenevän levottomuuden vallassa!» — Äkkiä kuului ovelta\nrapinaa, ikäänkuin olisi joku koettanut sitä hiljaa avata, ja hänen\nrintansa täytti kuvailematon riemun ja pelon sekainen tunne; rientäen\ntyöntämään tieltä esteen, jonka hän oli oven eteen laahannut ja\navaamaan lukon, osasi hän sentään varovasti kysyä: »Sinäkö siellä olet,\nrakkaani?»\n\n»Minä, kreivittäreni», kuului kuiske vastaukseksi.\n\nHän tempasi oven auki ja huudahtaen: »Leicester!» löi hän kätensä\nulkopuolella seisovan, viittaansa kääriytyneen miehen kaulaan.\n\n»Ei sentään — ei sentään aivan Leicester», virkkoi Mikael Lambourne,\nsillä hän siellä oli, vastaten kiihkeästi hyväilyyn — »ei aivan\nLeicester, rakastettavin ja rakastavin herttuattareni, mutta yhtä\nreipas mies siltä.»\n\nVoimainponnistuksella, johon hän olisi muulloin ollut mielestään\nkykenemätön, vapautui kreivitär tuon juopuneen irstailijan saastaisesta\nja saastuttavasta syleilystä ja peräytyi keskelle huonetta, mihin\nepätoivo rohkaisi hänet pysähtymään.\n\nKun Lambourne sisään astuessaan veti viitan liepeen kasvoiltaan, tunsi\nkreivitär Varneyn inhoittavan palvelijan, viimeisen ihmisen, hänen\nvihattua isäntäänsä lukuunottamatta, jonka hän olisi suonut löytävän\nhänen piilopaikkansa. Mutta hän oli vielä tarkasti matkapukunsa\npeitossa, ja kun Lambourne oli tuskin häntä nähnyt Cumnorin kartanossa,\ntoivoi hän, ett'ei tämä tuntisi häntä niin hyvin kuin hän tunsi hänet,\nkoska Janet oli usein osoitellut häntä hänen kävellessään pihalla ja\nkertonut hänen roistomaisuudestaan. Kreivitär olisi voinut vieläkin\nenemmän luottaa valepukuunsa, jos hänen kokemuksensa olisi kyennyt\nsanomaan hänelle Lambournen olevan vahvasti humalassa; mutta se\nhavainto olisi tuskin ollut omiansa rauhoittamaan häntä sen vaaran\nsuhteen, joka saattoi uhata häntä sellaisen henkilön puolelta sinä\naikana, siinä paikassa ja niissä oloissa.\n\nLambourne rämäytti oven kiinni jäljestään, laski kätensä ristiin\nrinnalleen, ikäänkuin pilkatakseen sitä epätoivoista asentoa, johon\nAmy oli vaipunut, ja jatkoi: »Kuuleppas, Sinä ihana Callipolis\n— eli rakastettava rääsykreivitär — eli jumalainen pimeän sopen\nherttuatar — jos Sinä näet noin paljon vaivaa kyyristelläksesi kuin\npyydystetty lintu, jotta sitä olisi sitten hauskempi peloitella, niin\nsäästäppä itseltäsi se homma. Minä pidin paljon Sinun ensimäisestä\nsuorasukaisesta käytöksestäsi — mutta tästä yhtä vähän» — (hän käveli\naskeleen eteenpäin ja horjahti) — »yhtä vähän kuin — tuollaisesta\nepätasaisesta lattiasta kuin tämäkin, missä kunnon mies taittaa\nniskansa, ellei kävele niin suorana kuin ilveniekka köydellään.»\n\n»Takaisin!» huusi kreivitär; »älä lähene minua, henkesi uhalla!»\n\n»Henkeni uhalla! — ja takaisin! — Mitäs tämä nyt on, hyvä rouva? —\nPitäisikö Teille olla vielä parempi mies kuin kunnon Mikko Lambourne?\nMinä olen ollut Amerikassa, neitsykäiseni, siellä, missä kulta kasvaa,\nja minä olen tuonut sitä sieltä sellaisen kuorman —»\n\n»Hyvä ystävä», virkkoi kreivitär, julmasti peljäten roiston\npäättäväistä ja rohkeata lähentelemistä, »minä pyydän Sinua lähtemään\npois ja jättämään minut yksin.»\n\n»Lähden, lähdenhän minä, kaunokaiseni, sitten kun olemme kyllästyneet\ntoistemme seuraan — mutta en rahtuakaan aikaisemmin.» — Ja hän tarttui\nkreivittären käsivarteen, ja tuo onneton, kun ei enää muutakaan voinut,\nkirkui kirkumistaan. »No rääky nyt siinä vain, jos Sinua haluttaa»,\npuheli Lambourne hellittämättä otettaan; »minä olen kuullut meren\nrajuimmillaan pauhaavan, enkä minä välitä ulvovasta akasta enempää\nkuin naukuvasta kissasta. — Saakeli soikoon! — Minä olen kuullut\nniiden parkuvan viisinkymmenin, sadoinkin yht'aikaa, kun kaupunkeja\nväkirynnäköllä valloitettiin.»\n\nKreivittären kiljuminen oli kuitenkin tuonut hänelle odottamatonta\napua: Laurentius Tapuli, joka oli kuullut hänen huutonsa huoneeseensa\nalakertaan, astui sisään ajoissa pelastaakseen hänet ilmitulosta\ntai vieläkin julmemmasta pahoinpitelystä. Laurentius oli päissään\nhänkin edellisen yön juomingeista; mutta onneksi oli hänen humalansa\ntoisenluontoista kuin Lambournen.\n\n»Mitä pirun meteliä täällä tornissa pidetään?» karjaisi hän. — »Kuinka!\nmies ja nainen samassa kopissa? se on vastoin sääntöjä. Säädyllisyyttä\nminä vaadin huoneenhallitukseeni, kautta kahleitakantavan Pyhän\nPietarin!»\n\n»Painu heti paikalla rappuja alas, Sinä juopunut elukka», vastasi\nLambourne; »etkö Sinä näe, että tämä nainen ja minä haluamme olla\nkahdenkesken?»\n\n»Hyvä herra, kunnioitettava herra!» rukoili kreivitär vanginvartijaa,\n»pelastakaa minut hänen käsistään, Jumalan laupeuden nimessä!»\n\n»Hän puhuu kauniisti», virkkoi vanginvartija, »ja minä rupean hänen\npuolelleen. Minä rakastan vankejani; ja on niitä minun avainteni takana\nollutkin niin hyviä vankeja kuin ikinä Newgatessa tai minkä piirikunnan\ntyrmässä tahansa. Ja koska hän on yksi minun karitsoitani, kuten minun\non tapana sanoa, niin ei kukaan saa tehdä hänelle pahaa karsinassaan.\nKas niin, päästä heti irti se nainen, tai minä halkaisen kallosi\navaimillani.»\n\n»Minä teen sitä ennen verimakkaraa Sinun palleastasi», vastasi\nLambourne, tavoitellen vasemmalla kädellään tikaria, mutta pidellen yhä\nkreivitärtä oikeallaan. — »Pidä siis varasi, Sinä vanha kamelikurki,\njonka koko elämä on ruostuneessa avainkimpussa!»\n\nLaurentius tarrasi Mikaelin käteen ja esti häntä vetämästä tikariansa;\nja Lambournen taistellessa ja riuhtoessa hänen kanssaan, ponnisti\nkreivitärkin puolellaan kaikki voimansa ja temmaten kätensä\nhansikkaasta, josta roisto häntä yhä piteli, hän pääsi vapaaksi,\npakeni huoneesta ja juoksi rappuja alas, samassa kuullen tappelijain\nkaatua jysähtävän lattialle, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa.\nUlommainen rautaportti ei estänyt hänen kulkuansa, koska se oli avattu\nLambournea varten, niin että hän pääsi onnellisesti portaat alas ja\nkiiruhti niin nopeasti kuin saattoi huvikentälle, joka hänen hätäiselle\ntähystelylleen näyttäytyi varmimmaksi pakosuunnaksi.\n\nSillä välin pyöriskelivät Laurentius ja Lambourne lattialla,\nlujasti toisiinsa takertuneina. Onneksi ei voinut kumpainenkaan\nvetää tikariansa; mutta Laurentius sai mäjäytetyksi Mikaelia\nraskailla avaimillaan keskelle naamaa, ja Mikael puolestaan puristi\nvanginvartijaa niin lujasti kurkusta, että veri purskahti suusta ja\nsieraimista, niin että he olivat molemmat verisiä ja siivottomia\nkatseltavia, kun muuan linnan palvelija kahakan melskeen kuultuaan\nastui huoneeseen ja sai suurella vaivalla tappelijat eroitetuiksi\ntoisistaan.\n\n»Vieköön teidät piru molemmat», sanoi armelias rauhanrakentaja, »ja\nerittäinkin Teidät, herra Lambourne! Mitä saakelia te siinä lattialla\nkieriskelette ja tappelette kuin kaksi äkäistä rakkia teurastushuoneen\nnurkassa?»\n\nLambourne nousi jaloilleen ja ärjäisi, jonkun verran selvinneenä\nkolmannen henkilön väliintulosta, tavallista röyhkeätä julkeuttaan\nhieman peitellen: »Me tappelimme nartusta, ettäs sen tiedät.»\n\n»Nartusta! Missä se on?» kysyi palvelija.\n\n»Tiehensä kai juoksi», vastasi Lambourne ympärilleen katsellen, »ellei\nLaurentius niellyt sitä luineen ja lihoineen. Tuo hänen saastainen\nmahanrötkönsä ahmii yhtä paljon vainottuja vaimonpuolia ja onnettomia\norpoja kuin ikinä mikään jättiläinen kuningas Arturin taruissa: ne ovat\nhänen himoruokaansa; hän korjaa ne kitaansa ruumiineen, sieluineen,\nkaikkineen.»\n\n»Kas nyt, kas nyt sitä sisua!» puhuskeli Laurentius, väännältäen\nsuunnatonta, kömpelöä ruhoaan lattialta; »mutta on sitä ollut\nparempiakin miehiä kuin Sinä, herra Mikael Lambourne, peukaloni ja\netusormeni pienen pyörähdyksen takana; ja vielä minä Sinunkin perääsi\noveni suljen, ennen kuin tästä leikki lakkaa. Naamasi hävyttömyys ei\nvoi ijät päivät pelastaa sääriluitasi raudan puristuksesta eikä tuota\nruokotonta janoista kurkkuasi hamppuköydestä.» — Tuskin olivat nämä\nsanat päässeet hänen huuliltaan, kun Lambourne rynkäsi uudelleen hänen\nkimppuunsa. »Ei, antakaa nyt olla jo», pauhasi rauhanrakentaja, »tai\nminä kutsun tänne sellaisen miehen, joka taltuttaa teidät molemmat:\nVarneyn — ritari Rikhardin, tarkoitan — hän on jo jalkeilla, sen takaan\n— minä näin hänen juuri käyvän tuon pihan poikki.»\n\n»Näitkö, saatana olkoon!» pelästyi Lambourne, käyden käsiksi huoneessa\noleviin pesuvehkeisiin: »Ei, mutta tee sitten tehtäväsi, alku-aine —\nluulinpa jo saaneeni Sinusta kyllikseni eilen illalla Orionina uida\nrähmästäessäni kuin korkki kuohuvan oluthaarikan pinnalla.»\n\nNäin puhein ryhtyi hän siivoamaan kasvoistaan ja käsistään tappelun\njälkiä ja laittamaan ulko-asuaan edes jonkunlaiseen kuntoon.\n\n»Mitä Sinä sille teit?» kysyi palvelija hiljaa vanginvartijalta; »sen\nnaamatauluhan on vallan jumalattomasti turvoksissa.»\n\n»Minä vain painoin siihen virkahuoneeni avaimen leiman — liian hyvä\nmerkki muuten hänen hirtehisnaamalleen. Ei kukaan saa rääkätä eikä\nloukata minun vankejani; ne ovat minun jalokiviäni ja minä suljen ne\nsiis varmoihin laatikoihin. — Kas niin, kaunis tyttöseni, heitähän nyt\njo uikutuksesi. — Ei, mutta varmasti täällä oli nainen!»\n\n»Luulenpa, että te olette kaikki hulluja tänä aamuna», sanoi palvelija;\n»minä en nähnyt täällä en naista enkä oikeastaan miestäkään — vain\nkaksi lattialla kierittelevää petoa.»\n\n»Ei, sitten olen minä hukassa», päivitteli vartija; »vankila on siis\nmurrettu, se on selvä. Kenilworthin vankila on murrettu», jatkoi hän\nsurkeasti valittaen, »vahvin vankila tästä Walesin rajoille — niin, ja\nkuitenkin on siinä talossa nukkunut ritareja ja kreivejä ja kuninkaita\nyhtä turvallisesti kuin Lontoon Towerissa. Se on nyt murrettu, vangit\npaenneet ja vanginvartija on suuressa vaarassa saada nuoran kaulaansa!»\n\nSitten laskeutui hän omaan luolaansa jatkamaan voivotteluansa tai\nnukkumaan itsensä selväksi. Lambourne ja palvelija seurasivat heti\nhänen jäljissään, ja hyvinpä siinä tekivätkin, sillä vartija oli\npelkästä tottumuksesta sulkemaisillaan rappukäytävän rautaisen portin;\nja elleivät he olisi ennättäneet sitä estämään, olisivat he saaneet\nkauniisti jäädä samaan tornihuoneeseen, josta kreivitär oli juuri\npaennut.\n\nTämä onneton nainen piiloittautui vapaaksi päästyään huvikentälle,\nkuten olemme jo maininneetkin. Hän oli nähnyt tämän komeasti\nkoristellun paikan Mervynin tornin akkunasta; ja pakomatkalla johtui\nhänen mieleensä, että hän sen puiden, lehtimajojen, suihkulähteiden,\npatsaiden ja luolien joukosta löytäisi jonkun salaisen sopen,\nmissä hän voisi olla piilossa siksi kunnes hän uskaltaisi kääntyä\njonkun hyväsydämisen ihmisen puoleen, jolle hän saattaisi kertoa\nhädänalaisesta tilastaan niin paljon kuin rohkenisi ja jonka avulla hän\nvoisi pyytää puhutella puolisoansa.\n\n»Jos tapaisin oppaani», ajatteli hän, »saisin tietää, onko hän jättänyt\nkirjeeni. Ja vaikkapa näkisin Tressilianinkin, niin parempi minun\nolisi vihastuttaa Dudley paljastamalla koko kurja asemani hänelle,\njoka on rehellisyys itse, kuin joutua jälleen tämän vallattoman ja\nsekasortoisen linnan julkean palvelijakunnan solvaistavaksi. Minä en\nmene enää suljettuihin huoneisiin, minä odotan, minä tähystelen — niin\nmonien ihmisolentojen joukosta täytyy löytyä joku lempeä sydän, joka\nvoi ymmärtää ja sääliä minun kärsimyksiäni.»\n\nJa moni joukkue kulkikin tosiaan huvikentän poikki. Mutta heitä oli\naina neljä, viisi ilakoivaa ihmistä yhdessä, jotka nauroivat ja\nelämöivät oman riemunsa runsautta ja oman sydämensä onnea.\n\nValitsemassaan piilopaikassa saattoikin hän hyvin helposti välttää\nkaikkea huomiota. Hänen tarvitsi vain peräytyä luolan syvimpään\nloukkoon, joka oli varustettu kaikenlaisilla luontoa itseään\njäljittelevillä koristuksilla ja sammalpenkeillä ja jonka perällä\nsuihkulähde lorisi, ja hän saattoi helposti joko pysyä siellä\npiilossa tai mielensä mukaan näyttäytyä jollekin yksinäiselle\nvaeltajalle, jonka uteliaisuus saattoi houkutella tänne haaveellisen\nyksinäisyyden helmaan. Sellaista tilaisuutta odotellessaan katsahti\nhän kirkkaaseen altaaseen, jonka pinnan hiljaa lirittelevä\nsuihkulähde salli pysyä kirkkaana kuin kuvastimen, ja pelästyi omaa\nulkomuotoaan ja epäili samalla, niin oudonnäköiseksi ja rumaksi teki\nhänet valepuku mielestään, uskaltaisiko kukaan nainen (ja juuri\nsäälistä omaa sukupuoltaan kohtaan toivoi hän parhaiten myötätuntoa\nherättävänsä) ryhtyä puheisiin niin epäilyttävän olennon kanssa.\nAjatellen näin naisena, jolle ulko-asu ei missäänkään tilaisuudessa\nole vähäpätöinen asia, ja kaunottarena, joka luotti hieman omien\nsulojensa voimaan, riisui hän matkaviittansa ja väljän hilkkansa,\nmutta asetti ne kuitenkin niin lähelle, että hän ennättäisi pukea ne\njälleen ylleen nopeammin kuin saattoi ehtiä luolan suulta sen perälle,\njos Varneyn tai Lambournen tulo tekisi valepuvun välttämättömäksi.\nNäiden päällysvaatteiden alla oli hänellä hieman teatterimainen,\nsille luulotellulle henkilölle soveltuva puku, jota hänen muka\npiti esittämän jossakin näytelmässä. Wayland oli asian järjestänyt\nsiten heidän toisena matkapäivänään, saatuaan edellisenä päivänä\nkokea, mitä hyötyä sellaisena henkilönä kulkemisesta saattoi olla.\nAmy suoritti pienen aamusiivouksen niin joutuin kuin mahdollista,\naltaan toimiessa sekä pesu-astiana että kuvastimena; sitten otti hän\nkäteensä pienen jalokivilippaansa siltä varalta, että sen sisältämät\nkalleudet voisivat esiintyä välittäjinä, vetäytyi luolan pimeimpään,\nkaukaisimpaan soppeen, istuutui sammalpenkille ja alkoi odottaa,\nlähettäisikö sallimus hänelle jonkun pelastumismahdollisuuden tai\njonkun hyväsydämisen suojelijan.\n\n\n\n\nXVI Luku.\n\n\n    Sä pyyn näitkö värisevän\n    Liki liidellessä haukan,\n    Oksain suojaan kyyristyvän\n    Aran, neuvottoman raukan.\n\n                      _Prior_.\n\nSinä muistettavana aamuna tapahtui, että ruhtinatar, jota varten\nkaikki nämä huvitukset olivat järjestetyt, Englannin neitseellinen\nkuningatar itse, oli varhaisimpia metsästäjättäristä, jotka\nilmestyivät huoneistaan täydessä kunnossa, erän ajoon lähteäkseen.\nEn tiedä, sattumaltako niin kävi vaiko osoittaakseen hienotunteista\nkohteliaisuutta hallitsijattarelle, joka oli hänelle aina ollut niin\nsuosiollinen, se vain on varmaa, että tuskin oli Elisabet poistunut\naskeleen verran huoneensa kynnykseltä, kun Leicester jo oli hänen\nsivullansa ehdottamassa, että hän suvaitsisi metsästysretken viimeisiä\nvalmisteluja suoritettaessa lähteä katsastamaan huvikenttää ja\npuutarhoja, jotka se yhdisti linnan pihaan.\n\nHeidän kävellessään tälle uudelle ihanain näkyjen näyttämölle tarjosi\nkreivin käsivarsi hallitsijattarelle tarpeellista tilapäistä apua\nsiinä, missä porrasjaksot, jotka olivat silloin hyvin suosittuja\npuutarhakoristuksia, veivät pengermältä pengermälle ja kukkalavalta\ntoiselle. Mukana seuraavat hovinaiset, joilla oli kylliksi varovaista\nviisautta tai jotka ehkä ystävällisesti halusivat näyttää sitä heillä\nolevan, eivät katsoneet velvollisuutensa kuningatarta kohtaan —\nvaikkeivät he kadottaneetkaan häntä koskaan näkyvistään, — vaativan\nheitä käymään aivan lähellä ja ottamaan osaa kuningattaren ja kreivin\nkeskusteluun, ja ehkäpä sitä häiritsemään, sillä olihan kreivi sekä\nElisabetin isäntä että hänen luotettu, kunnioitettu ja suosittu\npalvelijansa. He tyytyivät siis vain ihailemaan tätä kaunista ylhäistä\nparia, jonka juhlavaatteet oli nyt vaihdettu melkein yhtä komeihin\nmetsästyspukuihin.\n\nElisabetin metsästyspuku, joka oli vaaleansinistä silkkiä ja\nhopeapunoksin ja kurepauloin koristettu, lähenteli muodoltaan\nmuinaisten amatsonien pukua ja sopi sentähden erinomaisen hyvin\nsekä hänen pituuteensa että hänen piirteittensä arvokkuuteen,\nsillä tietoisuus asemastaan ja pitkä-aikainen käskemiseen tottumus\nolivat kehittäneet hänen kasvonsa melkein liian miehekkäiksi,\njotta ne olisivat voineet esiintyä parhaaksi edukseen tavallisessa\nnaisvaatetuksessa.\n\nLeicesterin metsästyspuku oli lincolninvihreätä kangasta, runsaasti\nkullalla kirjaeltu, ja komeasta vyöstä riippui torvi ja väkipuukko\nmiekan asemasta; tämäkin puku vaatetti häntä erinomaisesti, kuten hänen\nmuutkin joko sitten hovi- tai sota-pukunsa. Sillä niin täydellinen oli\nhän kaikilta ruumiinsa ja kasvojensa muodoilta, että hän näytti aina\nesiintyvän parhaimpanaan juuri siinä tehtävässä ja puvussa, jota hän\nkulloinkin toimitti tai kantoi.\n\nElisabetin ja suosikki-kreivin keskustelusta ei meille ole säilynyt\nyksityiskohtaisempia tietoja. Mutta ne, jotka katselivat heitä matkan\npäästä (ja hovimiesten ja hovinaisten silmät ovat sangen tarkat),\nväittivät, ettei vielä milloinkaan ennen ollut Elisabetin liikkeiden\nja eleiden arvokkuus niin selvästi sulanut neuvottomuuden ja hellyyden\nsävyksi. Hänen askeleensa eivät olleet ainoastaan hitaita, vaan\nepätasaisiakin, mikä oli aivan outoa hänen käyntitavalleen; hänen\nkatseensa näytti olevan luotu maahan ja ilmaisevan arkaa yrittelyä\npoistua saattajansa seurasta, mikä ulkonainen ilme osoittaa usein\nnaisissa, jos heidän sydäntään lähemmin tutkitaan, täsmälleen\nvastakkaista halua. Rutlandin herttuatar, joka uskalsi lähimmäksi,\nväitti eroittaneensa kyyneleen Elisabetin silmäkulmassa ja hehkuvan\npunan hänen poskillaan ja lisäsi: »Hän painoi silmänsä maahan\nväistääkseen minun katsettani, hän, joka tavallisissa oloissa\nkatseellaan lannistaisi leijonan.» Mihin johtopäätöksiin nämä havainnot\nveivät, on itsestään selvää; eivätkä ne ehkä niin aivan perättömiä\nolleetkaan. Kahden eri sukupuoliin kuuluvan henkilön salainen\nkeskustelu määrää usein heidän kohtalonsa ja antaa sille ehkä aivan\ntoisenlaisen käänteen kuin he olivat odottaneetkaan. Mielistelyä\nsekaantuu keskusteluun, hellyyttä ja intohimoa sekaantuu vähitellen\nmielistelyyn. Aatelismiehet ja paimenpojat sanovat sellaisena\nviekoittelevana hetkenä enemmän kuin aikoivatkaan; ja kuningattaret ja\nmaalaistytöt kuuntelevat kauvemmin kuin heidän tulisikaan.\n\nHevoset hirnuivat sillävälin ja pureskelivat kärsimättöminä\nkuolaimiaan linnan ulkopihalla; koirat ulvoivat kahleissaan, ja\nvartijat ja ratsastavat ja jalkaisin astuvat metsämiehet valittelivat\nkasteen haihtumista, koska siten vainu tuli vaikeammaksi. Mutta\nLeicesterillä oli nyt toisenlainen otus kierroksessa, tai puhuaksemme\noikeudenmukaisemmin häntä kohtaan, hän oli joutunut erän ajoon\ntietämättään, tuumimattaan, uljaan metsänkävijän tavoin, joka seuraa\ntiellensä sattunutta haukkua, vei se sitten minne tahansa. Kuningatar,\nloistavan kaunis nainen, Englannin ylpeys, Ranskan ja Hollannin\ntoivo ja Espanjan kauhistus, oli nähtävästi kuunnellut tavallista\nsuosiollisemmin sitä tunteilevaa mielistelyä, josta hän ainakin\npiti niin paljon; ja kreivi oli, ehkä turhamaisuuksissaan, ehkä\nkunnianhimossaan, tai ehkä molempain viehättämänä lisännyt puheisiinsa\nyhä enemmän ja enemmän sitä huumaavaa ainetta, niin että hänen\nahdistelunsa lopulta muuttui suoraksi lemmenhaasteluksi.\n\n»Ei, Dudley», virkkoi Elisabet, vaikkakin vapisevin, katkonaisin\nsanoin — »ei, minun täytyy pysyä kansani äitinä. Muut siteet, jotka\ntekevät alhaissäätyisemmän neidon onnelliseksi, ovat kielletyt hänen\nhallitsijattareltaan. — Ei, Leicester, älkää puhuko siitä enää. —\nJos minä olisin kuin muut ja saisin vapaasti etsiä onneani — silloin\nkylläkin — mutta nyt ei se käy päinsä — ei käy päinsä. — Siirtäkää\nmetsästysretki — siirtäkää se puoleksi tunniksi — ja jättäkää minut,\nherra kreivi.»\n\n»Kuinka, jättääkö Teidät, armollinen Valtijatar!» huudahti Leicester. —\n»Hulluuteni on siis Teitä loukannut?»\n\n»Ei, Leicester, ei niin!» vastasi kuningatar hätäisesti; »mutta se on\nhulluutta, eikä sitä saa enää toistaa. Menkää — mutta älkää poistuko\ntäältä kauvaksi — älkääkä päästäkö tänne ketään yksinäisyyttäni\nhäiritsemään.»\n\nHänen näin puhuttuaan kumarsi Dudley syvään ja poistui hitaasti ja\nmurheellisen näköisenä. Kuningatar jäi katselemaan hänen jälkeensä\nja mumisi itsekseen: — »Olisipa se mahdollista — olisipa se vain\nmahdollista! — mutta ei — ei — Elisabetin täytyy olla vain Englannin\npuoliso ja äiti.»\n\nSamassa kuului askeleita, ja tulijaa välttääkseen kääntyi kuningatar\nluolaan, missä hänen onneton, mutta liiankin menestyksellinen\nkilpailijattarensa oli piilossa.\n\nVaikka Englannin Elisabetin mieltä olikin jonkun verran järkyttänyt\nse kuohuttava keskustelu, jonka hän juuri oli lopettanut, oli se\nkuitenkin luonnostaan niin luja ja päättäväinen, että se pian asettui\nentiselleen. Se oli aivan noiden vanhojen keltiläisten kiikkukiviksi\nsanottujen muistomerkkien kaltainen. Pieneksi poikaseksi kuvatun\nCupidonkin sormi sai hänen tunteensa liikkeelle, mutta Herkuleenkaan\nvoima ei olisi saanut niitä tasapainostaan. Hänen edetessään hitaasti\nluolan perimmäisintä sopukkaa kohti, olivat hänen kasvonsa, ennenkuin\nhän oli kulkenut puoltakaan matkasta, muuttuneet jälleen arvokkaan\nnäköisiksi ja hänen katseensa käskeväksi.\n\nSiinä hetkessä huomasi kuningatar naisolennon seisovan erään\nalabasteripylvään vieressä tai oikeammin osaksi takana; tämän pylvään\njuurelta kumpusi kirkas suihkulähde, joka täytti tämän hämärän\nluolan äärimäisen perukan. Klassillisesti sivistynyt Elisabet muisti\nkohta Numan ja Egerian tarinan, eikä hän epäillyt lainkaan jonkun\nitalialaisen kuvanveistäjän siinä tahtoneen esittää vedenneitoa, joka\nmuinoin saneli Roomalle lakeja. Lähetessäänkin oli hän yhä kahden\nvaiheilla, oliko hänen edessään kuvapatsas vaiko elävä ihmisolento.\nOnneton Amy seisoi tosiaankin paikallaan aivan liikahtamatonna,\nhaluten ilmaista tilansa oman sukupuolensa jäsenelle, mutta taas\ntoisaalta kainostellen sitä komeata, ylhäistä naista, joka astui\nhäntä kohti ja jonka hänen pelkonsa heti ilmaisi siksi henkilöksi,\nmikä hän todellisuudessa olikin, vaikkeivät hänen silmänsä olleet\nhäntä koskaan nähneetkään. Amy oli noussut sammalpenkiltään aikoen\npuhutella tätä yksinään, ja, kuten hän aluksi luuli, niin sopivaan\naikaan luolaan tullutta rouvaa. Mutta kun hän muisti, kuinka\nlevottomana Leicester halusi estää kuningatarta saamasta pienintäkään\nvihiä heidän avioliitostaan, ja kun hän tuli yhä enemmän ja enemmän\nvakuutetuksi siitä, että henkilö, joka nyt läheni häntä, oli Elisabet\nitse, seisoi hän siinä toinen jalka toisen edellä, hänen kätensä ja\npäänsä eivät hievahtaneetkaan ja hänen poskensa oli yhtä kalpea kuin\nalabasteripylväs, johon hän nojasi. Hänen pukunsa, joka näkyi vain\nepäselvästi tässä hämärässä valossa, oli vaaleata merenviheriää silkkiä\nja muistutti jonkun verran kreikkalaisen vedenneidon vaatetusta,\nkoska sellaista muinaisaikaista valepukua oli pidetty varmimpana niin\nsuureen näyttelijäin ja juhlijain joukkoon, niin että kuningattaren\nepäluulo, ettei hän muka ollutkaan mikään elävä olento, sai tosiaankin\nvoimakasta tukea ympäristöstä, hänen verettömistä poskistaan ja hänen\ntuijottavasta katseestaan.\n\nElisabet ei vielä muutamien askelten päähänkään ehdittyään tiennyt,\nkatseliko hän tosiaankin niin taitavasti muovaeltua kuvapatsasta, ettei\nsitä siinä heikossa valossa voinut lainkaan eroittaa todellisuudesta.\nHän pysähtyi sentähden ja kiinnitti tuohon omituiseen esineeseen\nruhtinaallisen katseensa niin terävästi, että Amyn liikahtamattomaksi\nsitonut hämmästys alkoi väistyä pelon tieltä ja että hän hitaasti\nloi silmänsä maahan ja laski päänsä riipuksiin hallitsijattaren\ntiukan katseen masentamana. Mutta paitsi tätä hidasta ja syvää\npään kumartumista pysyi hän muutoin aivan värähtämättä entisessä\näänettömässä asennossaan.\n\nHänen puvustaan ja lippaasta, jota hän yhä vaistomaisesti piteli\nkädessään, teki Elisabet sen luonnollisen johtopäätöksen, että tuo\nkaunis, vaikka mykkä olento hänen edessään oli varmaankin niiden\nlukuisain näytelmäkappaleiden ja muiden juhla-esitysten suorittajia,\njoita oli asetettu mitä erilaisimpiin paikkoihin yllättämään häntä\nkunnianosoituksillaan, ja että tuo tyttöparka oli hänet nähtyään\nsäikähtänyt pahanpäiväisesti ja joko unohtanut osansa tai menettänyt\nrohkeutensa esittää sitä. Oli luonnollista ja armeliasta hieman\nrohkaista häntä; ja Elisabet virkkoikin siis alentuvan lempeästi:\n— »No, kuinka nyt, tämän ihanan luolan ihana impi — ovatko Sinut\nlumonneet ja mykäksi mananneet sen ilkeän taikurin loitsut, jota\nihmiset Peloksi nimittävät? — Me olemme hänen verivihollisiaan, tyttö,\nja me voimme rikkoa hänen lumonsa. Puhu, me käskemme.»\n\nVastaamatta hänelle opitulla puheellaan vaipui kreivitär polvilleen\nkuningattaren eteen, pudotti lippaansa ja lyöden kätensä yhteen\nkatseli kuningatarta kasvoihin silmissä ja koko olemuksessa sellainen\nkuolettavan pelon ja hartaan rukouksen ilme, että Elisabet tunsi\ntulevansa suuresti liikutetuksi.\n\n»Mitä tämä tarkoittaa?» kysyi hän; »tämä on jo voimakkaampaa tunteen\ntulkintaa kuin tilaisuus vaatisikaan. Nouse ylös, neitoseni — mitä Sinä\nmeiltä tahdot?»\n\n»Suojelustanne, Teidän Korkeutenne», sopersi onneton anoja.\n\n»Jokainen Englannin tytär saa sitä, jos hän sitä ansaitsee», vastasi\nkuningatar; »mutta Sinun hädälläsi näyttää olevan syvempi syy kuin\nunohdettu osa. Miksi siis ja missä suhteessa suojelustamme pyydät?»\n\nAmy koetti nopeasti miettiä, mitä hänen olisi parasta sanoa,\npelastuakseen häntä ympäröivistä läheisimmistä vaaroista, kuitenkaan\nvahingoittamatta puolisoaan; mutta syöksyen ajatuksesta toiseen kaiken\nsen sekasorron keskellä, mikä hänen mielensä täytti, saattoi hän\nvihdoin vastaukseksi kuningattaren uudistettuihin tiedusteluihin, että\nmiksi hän suojaa tahtoi, vain änkyttää: »Voi, voi! kun en minä tiedä.»\n\n»Tämähän on aivan hullua, neitoseni», virkkoi Elisabet kärsimättömänä;\nsillä anojan äärimäinen hämmennys kiihoitti hänen uteliaisuuttaan,\nsamalla kun se liikutti hänen tunteitaan. »Sairaan täytyy selittää\ntautinsa lääkärille, emmekä _me_ sitä paitsi ole tottuneet toistelemaan\nkysymyksiämme niin usein saamatta vastausta.»\n\n»Minä pyydän — minä rukoilen», soperteli onneton kreivitär — »minä\nrukoilen Teidän armollista suojelustanne erästä — erästä Varneyta\nvastaan.» Hän oli tukehtumaisillaan lausuessaan tuon kohtalokkaan\nsanan, johon kuningatar heti tarttui.\n\n»Mitä, Varneyta — ritari Rikhard Varneyta — Leicesterin kreivin\npalvelijaa vastaan? — Mitä tekemistä, neitoseni, on Sinulla hänen\nkanssaan ja hänellä Sinun kanssasi?»\n\n»Minä — minä — olin hänen — vankinaan — ja hän tavoitteli henkeäni — ja\nminä karkasin — karkasin —»\n\n»Heittäytyäksesi minun suojaani, eikö niin?» virkkoi Elisabet. »Minä\nolen Sinua suojeleva — se on, jos Sinä sitä ansaitset; sillä me aiomme\ntutkia tätä asiaa mitä tarkimmin. — Sinä olet», jatkoi hän, luoden\nkreivittäreen katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sielunsa\nsisimpään, — »Sinä olet Amy, ritari Hugh Robsartin, Lidcoten linnan\nherran tytär?»\n\n»Antakaa anteeksi — antakaa anteeksi — kaikkein armollisin Ruhtinatar!»\nrukoili Amy, uudelleen laskeutuen toiselle polvelleen, sillä hän oli jo\nvälillä noussut ylös.\n\n»Mitä minä Sinulle anteeksi antaisin, typerä tyttö?» vastasi Elisabet;\n»senkö, että olet isäsi tytär? Sinä olet hullu, varmasti. Minunpa\ntäytyy nähdäkseni kiskoa koko juttu Sinusta tuumakaupalla — Sinä\npetit vanhan, kunnianarvoisan isäsi — katseesi tunnustaa sen — Sinä\npetit herra Tressilianin — punastumisesi myöntää sen — ja Sinä menit\nnaimisiin sen samaisen Varneyn kanssa?»\n\nAmy hypähti pystyyn ja keskeytti kiihkeästi kuningattaren: »Ei,\narmollinen Kuningatar, ei — niin totta kuin Jumala meitä kaikkia\ntuomitsee, en minä ole se saastainen olento, joksi Te minut tahtoisitte\ntehdä! Minä en ole sen inhoittavan orjan — sen kavalan konnan vaimo!\nMinä en ole Varneyn vaimo! Mieluummin olisin minä kuoleman morsian!»\n\nKuningatar, joka nyt vuorostaan hämmästyi Amyn kiihkeyttä, seisoi\nvaijeten hetken aikaa ja vastasi sitten: »No sitten Jumala meitä\narmahtakoon, vaimo! — Minä huomaan kyllä Sinun osaavan puhua aika\nnopeaan, kun aihe Sinua miellyttää. Ei, mutta kerroppas nyt minulle,\nvaimo», jatkoi hän, sillä hänen uteliaisuuteensa liittyi nyt hämärästi\naavistava epäilys siitä, että häntä oli jollakin tavoin petetty —\n»kerro minulle, vaimo — sillä kautta Jumalan päivän, minä tahdon\ntietää kaikki — kenen vaimo tai kenen rakastajatar Sinä olet? — Puhu\nsuoraan ja puhu pian. — Parempi Sinun olisi leikkiä naarasleijonan kuin\nElisabetin kanssa.»\n\nTähän umpikujaan ajettuna ja vastustamattoman voiman laahaamana kuilun\npartaalle, jonka hän kyllä näki, mutta jota hän ei voinut kaartaa —\nkun kiivastuneen kuningattaren tiukat sanat ja uhkaavat eleet eivät\nsuoneet hänelle hetkenkään miettimisaikaa, änkytti Amy vihdoinkin\nepätoivoissaan: »Leicesterin kreivi tietää kaikki.»\n\n»Leicesterin kreivi!» huudahti Elisabet rajattomasti hämmästyneenä.\n— »Leicesterin kreivi!» toisti hän kipinöivän suuttumuksen vallassa.\n— »Vaimo, Sinulle on tätä neuvottu — Sinä valehtelet hänestä — hän\nei katsahdakaan sellaisiin kuin Sinä. Sinut on palkattu häpäisemään\nEnglannin jalointa ylimystä ja uskollisinta ritaria! Mutta vaikka hän\nolisi luottamuksemme oikea käsi tai vieläkin kallisarvoisempi meille,\nSinä olet saava asiasi tutkituksi ja hänen läsnäollessaan. Tule mukaani\n— tule heti paikalla mukaani!»\n\nKun Amy peräytyi kauhistuneena, minkä kiihtynyt kuningatar selitti\ntietoisen syyllisyyden merkiksi, työksähti Elisabet hänen luokseen,\ntarttui hänen käsivarteensa ja riensi nopein, kiiruhtavin askelin ulos\nluolasta pitkin huvikentän pääkäytävää, laahaten mukanaan ylenmäärin\npelästynyttä kreivitärtä, jota hän yhä piteli käsivarresta ja joka\nsai ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen raivostuneen kuningattaren\nrinnalla.\n\nLeicester oli sillä hetkellä loistavan, lehtokujan päähän\npylväskäytävään eli kaarikatokseen kokoontuneen herra- ja naisjoukon\nkeskuksena. Seurue oli asettunut tähän paikkaan odottamaan hänen\nmajesteettinsa käskyjä metsästysretken alkamisesta, ja saattaa\nkuvitella kaikkien heidän hämmästystään, kun he näkivät Elisabetin\nunohtaneen tavallisen arvokkaan juhlallisen astuntansa ja lähestyvän\nheitä niin nopeasti, että hän oli heidän keskellään ennenkuin he\naavistivatkaan, ja kun he sitten huomasivat pelästyen ja oudoksuen,\nettä hänen kasvoiltaan paistoi kiihtymyksen ja vihastuksen tuli, että\nhänen tukkansa oli päässyt piteistään ankarassa liikunnassa ja että\nhänen silmänsä säkenöivät niinkuin ne säkenöivät Henrik VIII:n hengen\nkohotessa korkeimmilleen hänen tyttäressään. Eikä heidän kummastuksensa\nsuinkaan vähentynyt, kun he näkivät kuningattaren voimakkaasti\npitelevän toisella kädellään kalpeata, menehtynyttä, puolikuollutta,\nmutta siitä huolimatta yhä vielä viehättävää naisolentoa, samassa\ntoisella viitatessaan väistymään naisia ja herroja, jotka tunkeutuivat\nhänen ympärilleen, luullen hänen äkkiä tulleen sairaaksi. »Missä on\nLeicesterin kreivi?» kysyi hän äänellä, joka vavahutti kaikkia lähellä\nseisovia hovikoita. — »Astukaa esiin, herra Leicester!»\n\nJos keskellä kauneinta kesäpäivää, jolloin kaikki on vain valoa ja\nhymyä, salama iskisi kirkkaalta sinitaivaalta ja halkaisisi maan\njonkun huolettoman vaeltajan jalkojen juuresta, ei hän voisi silmätä\nsitä suitsuavaa kuilua, joka niin odottamatta avasi ammottavan kitansa\nhänen eteensä, puoliksikaan niin pelästyneenä ja kauhistuneena kuin\nLeicester nyt tarkasteli hänelle niin äkkiä tarjoutuvaa näkyä. Hän\noli juuri kuunnellut valtioviisaasti kiellellen ja ymmärtämättömyyttä\nteeskennellen hovimiesten puoliksi lausuttuja, puoliksi viittailtuja\nonnitteluja kuningattaren suosion johdosta, joka ilmeisesti oli\nnoussut korkeimpaan huippuunsa tämänaamuisen keskustelun aikana ja\njonka perustalla useimmat heistä ennustelivat hänen piankin kohoavan\nheidän vertaisestaan heidän käskijäkseen. Ja nyt, kun se hillitty,\nmutta ylpeä hymy, jolla hän oli torjunut heidän vihjailujaan, vielä\nväreili hänen poskellaan, syöksähti kuningatar piirin keskelle ylen\nmäärin kiihtyneenä ja raivostuneena, kannattaen toisella kädellään ja\nnähtävästi ilman suurempaa ponnistusta hänen menehtyvää, kalpeaa ja\nmaahan vajoavaa puolisoansa ja toisen kätensä sormella osoittaen hänen\nriutuneita, puolikuolleita kasvojaan, ja kysyen äänellä, joka kajahti\npelästyneen valtiomiehen korvissa kuin viimeinen kauhistava, ruumista\nja sielua tuomioistuimen eteen vaativa pasuunainpuhallus: »Tunnetko\nSinä tätä naista?»\n\nJa niinkuin tämän tuomiotorven toitottaessa syntinen rukoilee vuoria\nlankeamaan päällensä ja peittämään hänet, niin toivoi Leicesterkin\nsisimmässään sen uljaan kaarikatoksen, jonka hän oli ylpeyksissään\nrakentanut, repeävän lujista liitoksistaan ja hautaavan heidät kaikki\nraunioihinsa. Mutta iskostetut kivet, kaaret ja pylväät kestivät\npaikoillaan; ja niiden ylpeä isäntä itse polvistui Elisabetin eteen\nkuin olisi joku raskas paino taivuttanut hänet maahan ja kumarsi niin\nsyvään, että hänen otsansa kosketti niitä marmoripaasia, joilla hän\nseisoi.\n\n»Leicester», huusi kuningatar raivosta vapisevalla äänellä, »jos\nminä vain voisin uskoa, että Sinä olet sillä halpamaisella ja\nkiittämättömällä tavalla pettänyt minua, kuin tuo Sinun tavaton\npelästyksesi näyttää osoittavan — minua — hallitsijatartasi —\nluottavaa, liiankin puolueellista kuningatartasi — niin kautta kaiken\npyhän, kavala kreivi, tuo Sinun pääsi istuisi yhtä höllässä kuin ikinä\nisäsi pää!»\n\nLeicesterillä ei ollut tukenaan viattomuutensa tietoisuutta,\nmutta ylpeys piti häntä vielä pystyssä. Hän — kohotti hitaasti\notsansa ja kasvonsa, jotka olivat mustat ja paisuneet raivoisasta\nmielenkuohusta ja vastasi vain: »Pääni voi pudota vain valtakunnan\nylimmän tuomio-istuimen päätöksestä — siihen minä asiani vetoan, enkä\nruhtinattareen, joka tuolla tavalla palkitsee uskollisen palvelukseni!»\n\n»Kuinka! hyvät herrat», virkkoi Elisabet, ympärilleen katsahtaen,\n»meitä nähdäksemme uhmataan — uhmataan linnassa, jonka itse olemme\nlahjoittaneet tälle korskealle miehelle! — Herra Shrewsbury, Te olette\nEnglannin marsalkka, vangitkaa hänet valtiorikoksesta!»\n\n»Ketä Teidän Majesteettinne suvaitsee tarkoittaa?» kysyi Shrewsbury\nkovin hämmästyneenä, sillä hän oli juuri sillä hetkellä saapunut\npaikalle.\n\n»Ketäpä muuta kuin tätä petturia Dudleyta, Leicesterin kreiviä! —\nHunsdon-serkku, käske vartijasi aseisiin ja ota hänet heti paikalla\nhoimiisi. — Kuuletko, tomppeli, pidä kiirettä!»\n\nHunsdon, karkea, vanha ylimys, joka sukulaisuutensa takia Boleynien\nkanssa oli tottunut kohtelemaan kuningatarta vapaammin kuin kukaan\nmuu olisi uskaltanut, vastasi hätkähtämättä: »Ja kuitenkin voi käydä\nniin, että Teidän Majesteettinne lähettää minut Toweriin liiasta\nhätiköimisestä. Minä pyydän Teitä malttamaan mielenne.»\n\n»Malttamaan mieleni — Jumala nähköön!» huudahti kuningatar — »älä puhu\nsiitä minulle — Sinähän et tiedä, mihinkä hän on vikapää!»\n\nAmy, joka oli sillä välin saanut tajuntansa johonkin määrin takaisin\nja joka näki puolisoansa uhkaavan hänen mielestään tuhoisimman vaaran\nraivostuneen, loukkaantuneen hallitsijattaren puolelta, unohti heti\nomat kärsimyksensä (ah! kuinka moni nainen onkaan tehnyt samoin!) ja\noman vaaransa hänen takiansa peljätessään ja heittäytyi kuningattaren\njalkojen juureen, syleili hänen polviansa ja huudahti: »Hän on syytön,\narmollinen Valtijatar — hän on syytön — kukaan ei voi syyttää mistään\njaloa Leicesteriä!»\n\n»Mitä nyt, houkkio!» virkkoi kuningatar, »etkö Sinä äsken itse sanonut\nLeicesterin kreivin tietävän koko juttuasi?»\n\n»Sanoinko minä niin?» vastasi onneton Amy, hyljäten kaiken puheittensa\npuolustelemisen ja unohtaen kokonaan itsensä. — »Oi, jos minä niin\nsanoin, niin minä ilkeästi valehtelin. Tuomitkoon Jumala minua niinkuin\nminä nyt uskon, ettei hänellä ole ollut pienintä ajatustakaan, joka\nolisi pyytänyt minua vahingoittaa!»\n\n»Vaimo!» huusi Elisabet, »minä tahdon tietää, kuka Sinut on tähän\nviekoitellut; tai minun vihani — ja kuningasten viha on suitseva tuli —\non polttava ja syövä Sinut kuin rikkaruohon hehkuvassa pätsissä.»\n\nKun kuningatar lausui tämän uhkauksen, huusi Leicesterin parempi\nenkeli hänen ylpeyttään avuksi ja osoitti hänen tekevän maailman\nhalpamaisimman, hänet iki-ajoiksi häpeällä tahraavan työn, jos hän\nnyt alentuisi asettumaan vaimonsa jalomielisen uhrautumisen suojaan\nja jättäisi hänet sitten hyvyytensä palkaksi kuningattaren raivon\nesineeksi. Hän kohotti jo päätänsä kunnian miehen arvokkuudella,\ntunnustaakseen avioliittonsa ja julistautuakseen kreivittärensä\nsuojelijaksi, kun Varney, joka oli ilmeisesti syntynyt isäntänsä\npahaksi hengeksi, syöksyi paikalle, kasvot ja koko ulko-asu mitä\nsuurimman hämmennyksen vallassa.\n\n»Mitä tarkoittaa tämä julkea tungettelu?» kysyi Elisabet tiukasti.\n\nIkäänkuin äärimäisen surun ja levottomuuden murtamana heittäytyi\nVarney hänen jalkoihinsa ja huudahti: »Antakaa anteeksi, armollinen\nValtijattareni, antakaa anteeksi! — tai kääntäkää ainakin vihastuneen\noikeutenne kosto minuun, sillä minä sen ansaitsen; mutta säästäkää\njaloa, ylevää, viatonta herraani ja käskijääni!»\n\nAmy, joka oli yhä vielä polvillaan, hypähti ylös nähdessään miehen,\njonka lähellä ei hän saanut inholtaan olluksi, ja oli juuri\npakenemaisillaan Leicesterin turviin, kun hänet yht'äkkiä pysäytti se\nepävarma ja arka ilme, joka oli jälleen lennähtänyt hänen kasvoilleen\nheti kun hänen uskottunsa esiintyminen näytti kääntävän kohtauksen\nuudelle uralle; hän peräytyi, kiljahti heikosti ja rukoili hänen\nmajesteettiaan lähettämään hänet linnan syvimpään vankiluolaan —\nkohtelemaan häntä rikoksellisista pahimpana — »mutta päästäkää vain\nminut näkemästä ja kuulemasta sellaista», huudahti hän, »joka ryöstää\nminulta senkin vähän järjen, mikä minulla vielä on jäljellä — näkemästä\ntuota inhoittavinta, julkeinta konnaa!»\n\n»Ja miksi, rakas lapseni?» kysyi kuningatar, saaden uuden ajatuksen;\n»mitä on Sinulle tehnyt tämä petollinen ritari, sillä sellaiseksihan\nhäntä väität?»\n\n»Oh, pahempaa kuin suru, armollinen Kuningatar, ja pahempaa kuin\nvääryys on hän minulle tehnyt — hän on kylvänyt epäsopua sinne, missä\npitäisi pyhimmän rauhan vallitseman. Minä tulen hulluksi, jos minun\ntäytyy katsella häntä kauvemmin!»\n\n»Jumala nähköön, Sinähän olet jo luullakseni järjiltäsi», vastasi\nkuningatar. — »Hyvä Hunsdon, ota tämä nuori hätääntynyt naisraukka\nhuostaasi ja toimita hänet varmaan ja hyvään suojaan siksi kunnes me\njälleen tarvitsemme häntä.»\n\nPari, kolme hovinaista, joko sitten säälien niin omituista olentoa\ntai jostakin muusta syystä, tarjoutui pitämään hänestä huolta; mutta\nkuningatar vastasi yksikantaan: »Hyvät rouvat, luvallanne, ei. — Teillä\non kaikilla, kiittäkää siitä Jumalaa, tarkat korvat ja kerkeä kieli —\nsukulaisellamme Hunsdonilla on mitä kuuroimmat korvat ja kieli hieman\nkarkea, mutta hitaista hitain. — Hunsdon, katso, ettei kukaan pääse\npuhelemaan hänen kanssaan.»\n\n»Pyhän Neitsyen nimessä!» sanoi Hunsdon, tukien voimakkaalla\nkäsivarrellaan menehtynyttä, taintuvaa Amya, »hän on suloinen lapsi;\nja vaikka Teidän Majesteettinne antoikin hänelle karkean hoitajan,\nniin osaa se hoitaja olla ainakin ystävällinen ja lempeä. Hän on minun\nluonani yhtä hyvässä turvassa kuin omatkin tyttärenheiskaleeni.»\n\nNäin puhein vei hän vastustelemattoman, melkein tiedottoman Amyn\nmukanaan; hänen monet sodat nähnyt tukkansa ja pitkä harmaa partansa\nsekaantuivat kreivittären vaaleanruskeisiin kiharoihin, kun tämä\nnojasi päätänsä hänen vahvaan, vantteraan olkapäähänsä. Kuningatar\nseurasi häntä katseellaan — hän oli jo sillä itsehillinnällä, jonka\ntäytyy välttämättä kuulua jokaisen hallitsijan avuihin, karkoittanut\nkasvoiltaan kaikki kiihtymyksen merkit ja näytti haluavan poistaa\nraivonpuuskauksensa pienimmätkin jäljet kaikkien niiden muistista,\njotka olivat siinä ympärillä seisoneet. »Herra Hunsdon puhuu totta»,\nhuomautti hän, »hän on tosiaankin liian karkea hoitaja niin hennolle\nlapsoselle.»\n\n»Herra Hunsdon», vahvisti Pyhän Asaphin tuomiorovasti, »tahtomatta\nlainkaan halventaa hänen jalompia ominaisuuksiaan, käyttää puheessaan\nleveätä vapautta ja sekoittaa siihen melkein liiaksikin julmia\nja taika-uskoisia sadatteluja, jotka kuulostavat yhtä paljon\npyhyydenhäväistykseltä kuin vanhalta paavilaisuudeltakin.»\n\n»Se on hänen verensä vika, herra tuomiorovasti», vastasi kuningatar,\nkäännähtäen puhuessaan kiivaasti arvoisaan kirkonmieheen päin; »ja\nTe saatte silloin moittia minuakin samasta synnistä. Boleynit ovat\nikänsä kaiken olleet kuumaveristä ja suorapuheista sukua, kerkeämmin\nilmoittaen selvän ajatuksensa kuin huolellisesti asetellen lauseitaan.\nJa kautta kunniasanani — toivoakseni ei tässä puheenvahvistuksessa ole\nmitään synnillistä — epäilen minä, kylmenikö se paljoakaan sen kautta,\nettä siihen sekoitettiin Tudorein verta.»\n\nNäitä viimeisiä sanoja lausuessaan hymyili hän armollisesti ja katsahti\nsalaa ja melkein huomaamatta Leicesterin kreiviin, jolle hän nyt alkoi\nuskoa puhuneensa liian kiivaasti ja räikeästi hetken perusteettoman\nepäilyksen nojalla.\n\nKuningattaren silmä ei tavannut kreiviä missään sovinnontarjoukselle\nsuosiollisessa mielentilassa. Leicesterin oma katse oli myöhäistä,\nmutta sitä syvempää katumusta kuvastaen seurannut sitä surkuteltavaa\nolentoraukkaa, jonka Hunsdon oli juuri vienyt pois; nyt tuijotti se\nsynkkänä maahan, mutta enemmän — niin ainakin Elisabetista näytti\n— ilmaisten miestä, joka on kärsinyt aiheettoman loukkauksen kuin\nihmistä, joka on syyllisyydestään tietoinen. Kuningatar käänsi\nvihoissaan kasvonsa hänestä ja sanoi Varneylle: »Puhu, ritari Rikhard,\nja selitä tämä arvoitus — Sinulla ainakin on vielä järkesi ja\npuhelahjasi tallella, vaikka me saammekin niitä turhaan etsiä muualta.»\n\nNäin sanoessaan kimmahutti hän vielä toisen vihastuneen katseen\nLeicesteriin, ja ovela Varney kiiruhti latelemaan juttuansa.\n\n»Teidän Majesteettinne läpitunkeva silmä», alkoi hän, »on jo\nhuomannut rakkaan puolisoni kauhistavan sairauden, sairauden, jota,\nniin onnettomia seurauksia kuin siitä nyt on ollutkin, en halunnut\nmainittavaksi hänen lääkärinsä todistuksessa, koettaen siten salata\nsellaista, mikä nyt on tullut ilmi sitä suuremmaksi häpeäkseni.»\n\n»Hän on siis tosiaankin mielenhäiriössä?» kysyi kuningatar —\n»oikeastaan emme sitä epäilleetkään — koko hänen käyttäytymisensä sitä\ntodistaa. Minä tapasin hänet tylsänä seisomasta tuon luolan nurkasta;\nja jokaisen sanan, minkä hän puhui — minun täytyi kiskoa ne hänestä\nikäänkuin kidutuskoneilla — peruutti hän samassa ja väitti valheeksi.\nMutta miten pääsi hän tänne? Miksi ette pidä häntä paremmassa tallessa?»\n\n»Armollinen Valtijattareni», vastasi Varney, »se kunnianarvoisa\nhenkilö, jonka huostaan minä hänet jätin, herra Anton Foster,\nsaapui juuri äsken tänne, kuljettuaan niin nopeasti kuin mies ja\nhevonen suinkin pääsevät, kertomaan minulle hänen paostaan, joka oli\nsuunniteltu ja suoritettu kaikella sitä sairautta poteville ominaisella\noveluudella. Hän on valmis kuulusteltavaksi.»\n\n»Jättäkäämme se toiseen kertaan», sanoi kuningatar. »Mutta, ritari\nRikhard, me emme suinkaan kadehdi Teidän koti-onneanne; Teidän\nrouvannehan herjasi Teitä mitä katkerimmin ja oli vähällä pyörtyä\nTeidät nähdessään.»\n\n»Sillä lailla ne menettelevät kaikki hänen tilassaan olevat ihmiset,\nTeidän Majesteettinne luvalla puhuen», vastasi Varney; »he vihaavat sen\npuuskauksensa käsissä ollessaan enimmin juuri niitä, jotka ovat heille\nheidän parempina hetkinään rakkaimpia ja läheisimpiä.»\n\n»Olemme jotakin sentapaista kuulleet ennenkin», sanoi Elisabet, »ja\nuskommekin sen kernaasti.»\n\n»Suvaitsisiko Teidän Majesteettinne siis käskeä», pyysi Varney, »että\nminun onneton vaimoni jätettäisiin ystäväinsä hoidettavaksi?»\n\nLeicester vavahti hieman, mutta sai ankaralla ponnistuksella\nliikutuksensa hillityksi, ja Elisabet vastasi terävästi: »Pidättepä\nTe nyt kiirettä, herra Varney; me haluamme ensin kuulla Mastersin,\noman lääkärimme selvityksen hänen terveydestään ja mielentilastaan, ja\nsitten vasta päättää, mitä on edelleen tehtävä. Te saatte kuitenkin\npuhutella häntä, niin että jos teillä on joitakin aviollisia\nriitaisuuksia — sellaisia olemme kuulleet sattuvan rakastavienkin\npariskuntien välillä — ratkaistavina, te voitte sopia ne keskenänne,\nhäpäisemättä enää koko hoviamme ja meitä häiritsemättä.»\n\nVarney kumarsi syvään eikä vastannut sanaakaan.\n\nElisabet katsahti jälleen Leicesteriin ja virkkoi niin alentuvasti\nkuin vain sydämellisin osanotto voi: »Epäsopu, sanoo eräs italialainen\nrunoilija, löytää tiensä yhtähyvin rauhallisiin luostareihin kuin\nperheen pyhättöönkin; ja pelkäämmepä, etteivät meidän omat vartijamme\neivätkä airueemme saa sitä pysymään poissa hovistammekaan. Herra\nLeicester, me loukkasimme Teitä ja meillä on syytä katsoa, että Te\nolette loukannut meitä. Me näyttelemme leijonan osaa ja annamme\nensimäisenä anteeksi.»\n\nLeicester kirkasti katsantonsa, jos se ponnistustakin kysyi, mutta\nhänen mielensä oli niin syvästi järkytetty, ett'ei sen rauha niin vain\npalannut. Hän puheli kuitenkin kaikkea, mikä sopi tilaisuuteen, ettei\nhänellä ollut onnea antaa anteeksi, koska henkilö, joka häntä kehoitti\nniin tekemään, ei voinut yleensä häntä lainkaan loukata.\n\nElisabet näytti tyytyvän tähän vastaukseen ja ilmoitti aamun\nhuvitoimitusten voivan alkaa. Torvet räikkyivät — koirat haukkuivat —\nhevoset teutaroivat — mutta herrat ja naiset riensivät nyt alkaneeksi\njulistetulle metsästysretkelle aivan toisenlaisin tuntein kuin\nheidän sykähtävin sydämin kuullessaan ensimäisen herätystoitotuksen.\nJokaisella otsalla väikkyi epäilys, pelko ja odotus, ja aavistelua ja\nvehkeilyä piili jokaisessa kuiskauksessa.\n\nBlount suihkasi sopivan tilaisuuden tullen Raleighin korvaan: »Tämä\nmyrsky tuli yhtä odottamatta kuin itävihuri Välimerellä.»\n\n»_Varium et mutabile_» — vastasi Raleigh samaan tapaan.\n\n»No, ole nyt siinä, enhän minä siitä Sinun latinastasi kuitenkaan\nmitään ymmärrä», kuiskasi Blount edelleen; »mutta siitä minä vain\nJumalaa kiitän, ettei Tressilian ollut ulapalla tämän kamalan\ntuulispään raivotessa. Hän olisi tuskin kyennyt haaksirikkoa\nvälttämään, hän kun osaa niin huonosti asetella purjeitaan\nhovipuuskausten mukaan.»\n\n»Olisihan Sinun sopinut häntä neuvoa», virkkoi Raleigh.\n\n»No, olenpa minä käyttänyt aikaani yhtä hyvin kuin Sinäkin, ritari\nWalter», vastasi kunnon Blount. »Minä olen ritari yhtä hyvin kuin\nSinäkin, vieläpä aikaisempaa tekoa.»\n\n»Jumala järkeäsi valistakoon», tokaisi Raleigh; »mutta haluaisinpa\ntosiaankin tietää, miten sen Tressilianin laita oikeastaan on. Hän\njutteli minulle tänä aamuna, ettei hän lähde huoneestaan kahteentoista\ntuntiin tai niille main, koska häntä muka sitoo joku lupaus. Tuon\nrouvan mielipuolisuus, kun hän saa sen tietää, ei, niin pelkään,\nsuinkaan paranna hänen tautiaan. Nyt on juuri täysikuu, ja ihmisten\naivot kuohuvat silloin kuin hiiva. Mutta kuulehan! soitetaan ratsaille.\nNouskaamme satulaan, Blount; meidän nuorten ritarien täytyy ansaita\nkannuksemme.»\n\n\n\n\nXVII Luku.\n\n\n               — Rehellisyys,\n    Hyveistä jaloin! Älköön kenkään tieltäs\n    Suoralta väistykö; maa vaikka halkeis\n    Ja hornan kuiluin ikituhot uhkais,\n    Sittenkin vilpin kierot polut hylkää.\n\n                            _Douglas_.\n\nVasta pitkän ja onnistuneen metsästysretken ja myöhään kestäneen\naterian jälkeen, johon ryhdyttiin heti kuningattaren palattua linnaan,\npääsi Leicester vihdoinkin kahdenkesken Varneyn kanssa; tältä hän\nkuuli nyt kaikki kreivittären paon yksityiskohdat sellaisina kuin\nne oli esittänyt Foster, joka sen seurauksista levottomana oli itse\nkiiruhtanut Kenilworthiin uutisineen. Kun Varney kertomuksessaan\nerikoisesti vältti koskettelemasta niitä kreivittären terveyttä\nuhkaavia juomia, jotka juuri olivat ajaneet hänet niin epätoivoiseen\ntekoon, loukkautui Leicester suuresti siitä kevytmielisyydestä,\nmillä hänen puolisonsa oli rikkonut hänen ankarat käskynsä ja pannut\nhänet siten alttiiksi Elisabetin vihastukselle, hän kun saattoi\nvain uskoa hänen toimineen siten yksinomaan mustasukkaisuudesta ja\nkärsimättömyydestä, saavuttaakseen sitä pikemmin arvolleen kuuluvan\naseman ja kunnian.\n\n»Minä olen antanut sille tuntemattoman devonshirelaisen aatelismiehen\ntyttärelle», sanoi hän, »Englannin ylpeimmän nimen. Minä olen tehnyt\nhänet aviovuoteeni ja mahtavuuteni osalliseksi. Minä pyydän häneltä\nhieman kärsivällisyyttä, ennenkuin hän lykkää veneensä suuruutensa\ntäyttä vauhtia vilistävään virtaan, ja kuitenkin se sokaistu nainen\nuskaltaa ennemmin itsensä ja minut haaksirikkoon, ajaa minut tuhansien\npuuskien pyöritettäväksi ja tuhansien karien ja särkkien keskelle\nja kietoo minut tuhansiin petoksiin, jotka häpäisevät minut omissa\nsilmissänikin, kuin viipyisi vielä lyhyen ajan siinä huomaamattomassa\nasemassa, mihin hän oli syntynyt. — Hän on niin rakastettava, niin\nsuloinen, niin hellä, niin uskollinen — ja kuitenkin puuttuu häneltä\nniin vakavassa asiassa varovaisuutta, jota odottaisi jo typerimmältäkin\nhoukkiolta — se saa tosiaankin kärsivällisyyteni loppumaan.»\n\n»Kyllä me siitä vielä kunnialla selviämme», lohdutti Varney, »kunhan\nvain saisimme armollisen rouvan tottelemaan ja esittämään osaa, jonka\nhetken olosuhteet tekevät välttämättömäksi.»\n\n»Se on liiankin totta, ritari Rikhard», sanoi Leicester, »muuta keinoa\nei tosiaankaan ole. Minä olen kuullut häntä julkisesti mainittavan\nSinun vaimoksesi, panematta vastaan. Hänen täytyy pitää sitä nimeä ja\narvoa siksi kunnes hän on kaukana Kenilworthista.»\n\n»Ja kauvan vielä jälkeenkin päin, luullakseni», vastasi Varney ja\nlisäsi sitten heti: »Sillä minun täytyy toivoa, että siihen menee\nvielä pitkä aika, — ennenkuin hän voi julkisesti kantaa Leicesterin\nkreivittären nimeä — jopa pelkään, ettei se saata turvallisesti\ntapahtua tämän kuningattaren koko elinaikana. Mutta Teidän\nKorkeutennehan asian parhaiten ymmärtää, Te kun yksin tiedätte,\nmillaiset suhteenne ovat Elisabetiin.»\n\n»Olet oikeassa, Varney», virkkoi Leicester; »minä olen tänä aamuna\nollut sekä narri että konna; ja kun Elisabet saa kuulla onnettomasta\navioliitostani, ei hän voi muuta kuin ajatella itseään kohdellun tuolla\nedeltäpäin harkitulla ylenkatseella, jota eivät naiset anna milloinkaan\nanteeksi. Me olemme olleet tänään aivan lähellä julkista riitaa; ja\nminä pelkään, että siihen sitä vielä kerran palataan.»\n\n»Onko hänen vihansa sitten niin leppymätön?» kysyi Varney.\n\n»Kaukana siitä», vastasi kreivi; »sillä ollen sen luontoinen ja siinä\nasemassa kuin hän on, on hän tänään ollut aivan liiankin alentuvainen\nja antanut minulle monta tilaisuutta korjata, mitä minä hänen\nnähdäksensä olin mieleni kiivaudessa rikkonut.»\n\n»Niin», virkkoi Varney, »italialaiset sanovatkin oikein:\nlemmenriidoissa on rakastava puoli aina taipuvaisempi ottamaan\nsuuremman syyn niskoilleen. — Niin että, armollinen herra, jos tämä\nTeidän avioliittonne nyt vain saadaan pysymään salassa, ovat Teidän\nsuhteenne Elisabetiin entisellään.»\n\nLeicester huokasi ja oli hetken äänettömänä, ennenkuin vastasi.\n\n»Varney, minä luulen Sinua täysin uskolliseksi ja luotettavaksi ja minä\nkerron Sinulle kaikki. Minun suhteeni häneen eivät ole entisellään.\nMinä olen puhunut Elisabetille — mikä hulluus minut siihen vei, en\ntiedä itsekään — asiasta, jota ei voi heittää sikseen loukkaamatta\nkaikkia naisellisia tunteita mitä syvimmin, mutta jota minä kuitenkaan\nen uskalla enkä voi jatkaa. Hän ei voi koskaan, koskaan antaa minulle\nanteeksi sitä, että minä olen saanut nuo inhimillisen intohimon\nilmaukset hänessä hereille ja julki.»\n\n»Meidän täytyy tehdä jotakin, armollinen herra», virkkoi Varney, »ja\npian.»\n\n»Ei ole mitään tehtävissä», vastasi Leicester toivottomana; »minä\nolen miehen kaltainen, joka on kauvan suurella työllä ja tuskalla\nkiivennyt vaarallista kallioseinää ja joka huomaa kulkunsa katkaistuksi\nja peräytymisen mahdottomaksi juuri silloin, kun yksi ainoa rohkea\nharppaus enään eroittaisi hänet huipusta. Minä näen yläpuolellani\nkorkeuden, jota en voi saavuttaa — allani kuilun, jonne minun täytyy\nromahtaa heti kun höltyvät käteni ja pyörtyvä pääni päästävät minut\nputoamaan nykyisestä epävakaisesta asemastani.»\n\n»Ajatelkaa parempaa tilastanne, armollinen herra», virkkoi Varney —\n»koettakaamme keinoa, johon juuri äsken suostuitte. Jos vain saamme\navioliittonne pysymään Elisabetilta salassa, voi kaikki käydä vielä\nhyvin. Minä lähden heti armollisen rouvan puheille. — Hän vihaa minua,\nkoska hän aivan oikein epäilee minun innokkaasti Teidän Korkeutenne\nedessä vastustaneen niitä oikkuja, joita hän nimittää oikeuksikseen.\nMinä en välitä hänen ennakkoluuloistaan. — Hänen täytyy kuunnella\nminua, ja minä olen esittelevä hänelle niin päteviä syitä, jotka\npakottavat mukautumaan olosuhteiden vaatimuksiin, etten lainkaan epäile\ntuovani hänen suostumustaan kaikkiin näiden vaatimusten mukaisiin\ntoimenpiteisiin.»\n\n»Ei, Varney», vastasi Leicester; »minä olen miettinyt, mitä on tehtävä,\nja minä tahdon itse puhutella Amya.»\n\nNyt oli Varneyn vuoro tuntea omissa lihoissaan se kauhistus ja\nlevottomuus, joihin hän oli ollut ottavinaan osaa vain isäntänsä\npuolesta. »Ei suinkaan Teidän Korkeutenne aijo itse tavata armollista\nrouvaa?»\n\n»Se on vakava päätökseni», vastasi Leicester; »hanki minulle\npalvelijanviitta; minä kuljen vartijain ohi Sinun käskyläisenäsi.\nSinähän pääset vapaasti hänen luokseen.»\n\n»Mutta, armollinen herra —»\n\n»Minä en kärsi mitään _muttaa_», kivahti Leicester; »niin sen pitää\nkäymän, eikä toisin. Hunsdon nukkuu luullakseni Saintlowen tornissa.\nMe pääsemme näistä huoneista sinne salakäytävää pitkin, tarvitsematta\npelätä ketään kohtaavamme. Ja mitä sitten, vaikka Hunsdonin\ntapaisinkin? Hän on enemmän ystäväni kuin vihamieheni ja kyllin typerä\ntomppeli uskoakseen kaikki mitä hänelle suinkin viitsii syöttää. Hanki\nviitta tänne heti paikalla.»\n\nVarneyn ei auttanut muu kuin totteleminen. Muutamien minuuttien\nkuluttua oli Leicester kääriytynyt vaippaansa, vetäen lakin silmilleen\nja seuraten Varneyta pitkin salakäytävää, joka oli yhteydessä Hunsdonin\nhuoneuston kanssa, jossa heidän tuskin tarvitsi peljätä urkkijoita ja\njossa oli niin pimeä, etteivät nämä kai olisi voineetkaan tyydyttää\nuteliaisuuttaan. He tulivat jälleen ihmisten ilmoille ovesta, jonka\nvartijaksi Hunsdon oli sotilasmaisen varovasti asettanut erään\npohjanpuoleisen käskyläisensä; tämä päästi ritari Rikhard Varneyn ja\nhänen palvelijansa vastustelematta jatkamaan matkaansa, sanoen vain\npohjoismurteellaan: »Tahtoosinpa, jotta Sinä saisit sen hullun frouan\npysymähän siivommalla tuolla; sen voivootteleminen panoo niin ilkiästi\nmun pääluusnani, jotta mä paljo tärkiämpää seisoosin vaharis vaikka\nkuinka saakurinlaases lumipyrys kuin täs.»\n\nHe astuivat kiireesti sisään ja sulkivat oven perästään.\n\n»Nyt, kelpo piru, jos Sinua on lainkaan olemassa», ajatteli\nVarney itsekseen, »auta nyt kerrankin uskollista liittolaistasi\nkuolemanhädässä, sillä veneeni on ajautunut kauheiden salakarien\nkeskelle!»\n\nKreivitär Amy istui, tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä,\njonkunlaisella vuoteentapaisella, syvimmän masentumuksen perikuvana;\noven avautuminen herätti hänet horroksistaan. Hän käännähti äkkiä\nympäri ja huudahti, kiinnittäen katseensa Varneyhin: »Roisto! oletko\ntaas tullut punomaan uusia konnamaisia juoniasi?»\n\nLeicester katkaisi lyhyeen hänen kiihkeät soimauksensa astumalla esiin,\npudottamalla viittansa ja lausumalla pikemmin käskevästi kuin hellästi:\n»Minun kanssani, rouva, on Teidän puhuminen, eikä ritari Rikhard\nVarneyn.»\n\nKuin taikavoimalla muuttui kreivittären katse ja koko käytös. »Dudley!»\nkiljaisi hän, »Dudley! Vihdoinkin Sinä siis tulit?» Ja nopeana kuin\nsalama syöksähti hän puolisonsa luo, karkasi hänen kaulaansa ja Varneyn\nläsnä-olosta huolimatta peitti hänet hyväilyin, hänen kyyneltensä\nvaluessa virtoina Leicesterin kasvoille ja hänen kuiskiessaan\nkatkonaisin, yhteydettömin tavuin hellimpiä sanoja, mitä rakkaus\nsuinkin pyhitetyilleen opettaa.\n\nLeicesterillä oli mielestään syytä olla vihoissaan vaimolleen,\nkoska tämä oli rikkonut hänen käskynsä ja siten saattanut hänet\ntämänaamuiseen vaaralliseen asemaan. Mutta mikä suuttumus voisi kestää\ntuollaisia hellyyden osoituksia vastaan, kun niitä jakeli niin suloinen\nolento, että puvun huolimattomuus ja pelon, surun ja väsymyksen\nkuihduttavat vaikutukset, jotka olisivat olleet muiden kauneuden surma,\ntekivät vain hänen ihanuutensa sitä kiinnittävämmäksi! Leicester\nvastasi hänen hyväilyihinsä hellästi, mutta samalla murheellisesti, ja\ntätä viimeistä vivahdusta hän tuskin näytti huomaavan, ennenkuin hänen\nensimäinen riemunpuuskauksensa oli jonkun verran talttunut; silloin hän\nkysyi, puolisoaan levottomana kasvoihin katsoen, oliko tämä sairas.\n\n»En ruumiillisesti, Amy», vastasi Leicester.\n\n»Sitten tahdon minäkin jaksaa hyvin — Oi Dudley! Minä olen ollut\nsairas! — niin sairas sen jälkeen kun viimeksi tapasimme! — sillä minä\nen sano tämänaamuista kauhistuttavaa kohtausta tapaamiseksi. Minä olen\nollut sairauden, surun ja vaaran valloissa. — Mutta nyt olet Sinä\ntullut, ja kaikki on nyt vain iloa ja terveyttä ja turvallisuutta!»\n\n»Voi Amy», sanoi Leicester, »Sinä olet saattanut minut turmioon!»\n\n»Minä, herrani?» kysyi Amy, ja hänen poskensa menetti heti ohimenevän\nilon punerruksen, — »miten voisin vahingoittaa sitä, jota rakastan\nenemmän kuin itseäni?»\n\n»En haluaisi nuhdella sinua, Amy», vastasi kreivi, »mutta etkö ole\ntäällä vastoin nimenomaisia käskyjäni — ja eikö läsnäolosi täällä\nvaaranna sekä sinua että minua?»\n\n»Niinkö, niinkö tosiaan?» Amy huudahti kiihkeästi; »miksi sitten olen\ntäällä hetkeäkään kauemmin? Voi, jos tietäisit, mitkä pelot pakottivat\nminut jättämään Cumnorin linnan! Mutta en sano mitään itsestäni — vain\nsen, että jos olisi mahdollista toisin, en mieluusti palaisi _sinne_;\nkuitenkin, jos on kyseessä turvallisuutesi —»\n\n»Harkitsemme jotain toista paikkaa, Amy», sanoi Leicester, »ja\nsinä menet johonkin pohjoisista linnoistani — uskon tämän olevan\ntarpeellista vain muutaman päivän ajan — Varneyn vaimon ominaisuudessa.»\n\n»Mutta, armollinen herra Leicesterin kreivi», sanoi Amy, irrottautuen\nhänen syleilystään, »omalle vaimollenneko Te annatte tuon kunniattoman\nneuvon tunnustaa olevansa toisen morsian — ja kaikista miehistä, tuon\nkonna Varneyn morsiamen?»\n\n»Armollinen rouva, puhun nyt tosissani — Varney on hyvä ja uskollinen\npalvelijani, luotettu syvimmissäkin salaisuuksissani. Ennemmin\nmenettäisin oikean käteni kuin hänen palveluksensa tällä hetkellä.\nTeillä ei ole mitään syytä halveksia häntä niinkuin teette.»\n\n»Voisin nimetä yhden, armollinen herra», vastasi kreivitär, »ja näen,\nettä hän jo vapisee tuon luottavaisen naamionsa alla. Mutta se, joka\non tarpeellinen oikeana kätenä turvallisuudellenne, on vapaa kaikista\nsyytöksistäni. Olkoon hän uskollinen Teille; ja jotta hän olisi\nuskollinen, älkää luottako häneen liian paljon tai liian pitkälle.\nMutta on tarpeeksi sanottu, etten mene hänen kanssaan kuin väkisin,\nenkä tunnusta häntä miehekseni, vaikka —»\n\n»Se on vain väliaikainen harhautus, rouvaseni», sanoi Leicester,\nharmistuneena hänen vastustuksestaan, »tarpeen meidän molempien\nturvallisuudellemme, mikä vaarantui naisellisen oikkunne takia, tai\nennenaikaisen halunne takia päästä arvoon, jonka annoin Teille vain\nsillä ehdolla, että avioliittomme pysyisi jonkin aikaa salassa. Jos\nehdotukseni inhoittaa Teitä, muistakaa, että Te itse olette sen\nsaattanut päällemme. Ei ole muuta keinoa — Teidän on tehtävä, mitä\nkärsimätön oikkunne on saanut välttämättömäksi — minä käsken Teitä!»\n\n»En voi panna käskyjänne, armollinen herra», sanoi Amy, »vaakaan\nkunnian ja omantunnon kanssa. Tässä tapauksessa minä _en_ tottele\nTeitä. Te ehkä saavutatte oman kunniattomuutenne, johon nämä kierot\ntoimet luonnostaan johtavat, mutta minä en tee mitään, mikä tahraisi\nomaa kunniaani. Miten voisitte minut taas, armollinen herra, tunnustaa\npuhtaaksi ja siveelliseksi vaimoksi, joka on arvoisa jakamaan onnenne\nja omaisuutenne, kun, säilyttäen tuon korkean arvon, olin kierrellyt\nmaata sellaisen elostelijan kuin palvelijanne Varneyn tunnustettuna\nvaimona?»\n\n»Armollinen herra», sanoi Varney väliin, »rouvalla on valitettavasti\nliian paljon ennakkoluuloja minua kohtaan, jotta hän kuuntelisi, mitä\nvoin tarjota, kuitenkin se ehkä miellyttää häntä enemmän kuin hän\ntoivookaan. Hänellä on hyvät välit herra Edmund Tressilianin kanssa,\njonka voisi epäilemättä saada suostuelluksi seuralaisekseen Lidcoten\nlinnaan, missä hän voisi pysyä kaikessa rauhassa siksi kunnes aika\nsallii tämän salaisuuden paljastamisen.»\n\nLeicester ei virkkanut mitään, vaan katsoi kiihkeästi Amyyn, ja hänen\nsilmiinsä näytti yht'äkkiä sytähtäneen sekä epäluulon että suuttumuksen\ntuli.\n\nKreivitär sanoi vain: »Kiittäisinpä Jumalaa, jos olisin vielä isäni\ntalossa! — Sieltä lähtiessäni en lainkaan aavistanut, että minun täytyi\njättää sinne mieleni rauha ja kunniani.»\n\nVarney jatkoi varovaisella äänellä: »Siitä on vain se varma seuraus,\nettä täytyy päästää vieraita tunkeutumaan armollisen herrani\nsalaisuuksiin; mutta epäilemättä voi kreivitär taata herra Tressilianin\nsamoin kuin isänsä perheenkin uskollisuuden —»\n\n»Vaiti, Varney», käski Leicester; »kautta taivaan, minä isken tikarin\nruumiiseesi, jos Sinä vielä kerran esittelet Tressiliania minun\nasioitteni osalliseksi!»\n\n»Ja miksei?» kysyi kreivitär; »elleivät ne asiat sovikin paremmin\nsellaiselle konnalle kuin Varney, kuin miehelle, jonka kunnia ja\nrehellisyys ovat yhtä tahrattomat. — Armollinen herra, armollinen\nherra, älkää heittäkö minuun vihaisia katseita — se on totuus, ja minä\npuhun sen. Minä olen kerran tehnyt Tressilianille vääryyttä Teidän\ntähtenne — minä en tahdo jatkaa sitä vääryyttä vaikenemalla, kun hänen\nkunniansa on kysymyksessä. Minä voin olla», jatkoi hän Varneyhin\nkatsahtaen, »riistämättä naamusta teeskentelijän kasvoilta, mutta minä\nen salli hyvettä paneteltavan minun kuulteni.»\n\nSyntyi kuolonhiljaisuus. Leicester seisoi tyytymättömänä, mutta\nepäröivänä ja liiankin tietoisena asiansa heikkoudesta, kun taas\nVarney, syvää, nöyrää alakuloisuutta teeskennellen, ei nostanut\nkatsettaan lattiasta.\n\nSilloin osoitti kreivitär Amy hädän ja vaarojen keskellä sellaista\nluonteen lujuutta ja tarmoa, että se olisi tehnyt hänestä, jos\nkohtalo olisi suonut, säätynsä todellisen kaunistuksen. Hän astui\nLeicesterin luo varmasti ja arvokkaasti, kasvoilla ilme, jossa väkevä\nrakkaus turhaan koki järkähyttää itsetietoisen totuuden lujuutta ja\nperiaatteiden vilpittömyyttä. »Te olette ilmaissut tahtonne, armollinen\nherra», virkkoi hän, »näiden vaikeuksien voittamiseksi, mutta\nonnettomuudekseni en minä kuitenkaan voi siihen taipua. Tämä herra —\ntämä olio, sanoisin — on viitannut toiseen keinoon, johon minulla on\nvain se huomautettavana, ettei se miellytä Teitä. Suvaitseeko Teidän\nKorkeutenne kuulla, mitä nuorella ja pelokkaalla naisella, joka\nkuitenkin on Teidän hellin puolisonne, on sanomista tässä äärimäisessä\npulassa?»\n\nLeicester ei vastannut, nyykäyttihän vain vähän päätään kreivitärtä\nkohti, ikäänkuin siten antaen hänelle luvan jatkaa.\n\n»Kaikkeen tähän pahaan on ollut vain yksi syy, armollinen herra», puhui\nkreivitär, »nimittäin se salaperäinen kaksimielisyys, jolla Te olette\njoutunut ympäröimään itsenne. Riistäykää kerta kaikkiaan, armollinen\nherra, näiden häpeällisten kahleiden hirmuvallasta. Olkaa oikea\nenglantilainen aatelismies, ritari ja kreivi, jonka mielestä totuus\non kunnian perustus ja jolle kunnia on yhtä kallisarvoinen kuin hänen\nsieraintensa hengitys. Ottakaa onnetonta puolisoanne kädestä, viekää\nhänet Elisabetin valta-istuimen juurelle ja sanokaa, että Te jonakin\nhulluuden hetkenä, otaksutun kauneuden viekoittelemana, kauneuden,\njosta ei ehkä voi enää havaita jätteitäkään, satuitte antamaan kätenne\ntälle Amy Robsartille. — Siten tekisitte oikeutta minulle, armollinen\nherra, ja omalle kunniallenne; ja jos sitten laki tai voima pakottaisi\nTeidät eroamaan minusta, en minä panisi vastaan — sillä silloinhan,\nminä voisin kunniani säilyttäen piiloittaa surun sortaman, murtuneen\nsydämeni siihen pimeyteen, josta Teidän rakkautenne minut nosti.\nSitten hieman kärsivällisyyttä vain, ja Amyn elämä ei ole pitkää aikaa\nhimmentävä Teidän loistavimpia suunnitelmianne ja toiveitanne.»\n\nKreivittären puheessa oli niin paljon arvokkuutta, niin paljon hellää\nrakkautta, että se liikutti kaikkea jaloa ja hyvää hänen puolisonsa\nsielussa. Suomukset tuntuivat putoavan hänen silmistään, ja se\nkaksimielisyys ja juonittelu, johon hän oli tehnyt itsensä syylliseksi,\ntäytti hänet yht'äkkiä katumuksella ja häpeällä.\n\n»Minä en ole Sinun arvoisesi, Amy», sanoi hän; »mitä voisi kunnianhimo\ntarjota minulle sellaisen sydämen korvaukseksi kuin Sinun sydämesi on?\nMinulla on katkera katumustyö suoritettavana, kokiessani ivailevain\nvihamiesten ja säikähtyneiden ystäväin nähden irtautua kaikista\npetollisen oveluuteni pauloista. — Ja kuningatar — mutta ottakoon hän\nvain pääni, kuten on uhannut.»\n\n»Päänne, armollinen herra!» huudahti kreivitär; »senkö takia, että\nTe käytätte jokaisen Englannin alamaisen oikeutta ja valtaa vapaasti\nvalita puolisonne? Hyi häpeä! juuri tuo luottamattomuus kuningattaren\noikeamielisyyteen ja tuo vain luulotellun vaaran väisteleminen ovat\nlinnunpelättien tavoin syrjäyttäneet Teidät suoralta polulta, joka on\naina paras, samoin kuin se on turvallisin.»\n\n»Ah! Amy, Sinä et tiedä!» huudahti Dudley, mutta hillitsi itsensä\nsamassa ja lisäsi: »Mutta hän ei ole saava minusta vaaratonta ja\nhelppoa mielivaltaisen kostonsa uhria. — Minulla on ystäviä — minulla\non liittolaisia. — Minä en tahdo tulla Norfolkin lailla laahatuksi\nmestauspölkylle kuin uhriteuras. Älä pelkää, Amy; Sinä olet saava nähdä\nDudleyn käyttäytyvän nimensä arvoisesti. Minun täytyykin heti paikalla\nlähteä puhuttelemaan muutamia ystäviäni, joihin voin parhaiten luottaa;\nsillä niinkuin asiat nyt ovat, voidaan minut vangita omassa linnassani.»\n\n»Oi hyvä, rakas puolisoni», rukoili Amy, »älkää muodostako puolueita\nrauhalliseen valtioon! Ei mikään ystävä voi auttaa meitä niin hyvin\nkuin Teidän oma vilpitön suoruutenne ja kunnianne. Kutsukaa ne vain\navuksemme, ja Te olette turvassa kokonaisen kademielten ja pahansuopain\nsotajoukon keskellä. Mutta jos Te ne heitätte syrjään, on kaikki muu\npuolustus hyödytöntä. Totuutta kuvataankin, jalo puolisoni, sattuvasti\nkyllä aseettomaksi.»\n\n»Mutta viisaus, Amy», vastasi Leicester, »on puettu koeteltuun\nrautavarustukseen. — Älä kiistele kanssani keinoista, joita minun on\nkäyttäminen voidakseni tehdä tunnustukseni — koska meidän nyt on kerran\nsitä niin nimittäminen — niin vaarattomaksi kuin suinkin mahdollista;\nse on uhka-yritys joka tapauksessa, teimme me sitten mitä tahansa. —\nVarney, meidän täytyy lähteä täältä. — Hyvästi, Amy, minä julistan\nSinut omakseni vaaran ja vastusten uhallakin, jotka vain Sinä yksin\nvoit ansaita! Sinä saat pian kuulla minusta.»\n\nKreivi suuteli häntä tulisesti, kääriytyi viittaansa kuten tullessakin\nja seurasi Varneyta huoneesta. Poistuessaan kumarsi tämä jälkimäinen\nsyvään ja suoristaessaan selkänsä heitti Amyyn merkitsevän katseen,\nikäänkuin kysyäkseen, sisältyikö hänellekin anteeksianto siihen\nsovintoon, joka nyt oli syntynyt hänen ja hänen puolisonsa välille.\nKreivitär katsahti häneen lujasti, mutta ei näyttänyt sen enempää\nhuomaavan häntä kuin olisi ollut vain tyhjää ilmaa sillä paikalla,\nmissä hän seisoi.\n\n»Hän on ajanut minut äärimäisyyksiin», mumisi hän. — »Hän tai minä,\ntoisen meistä täytyy kaatua. En tiedä, pelko vai säälikö neuvoi minua\ntätä tuhoisaa ratkaisua välttämään. Nyt on se päätetty — Hänen tai\nminun täytyy suistua perikatoon!»\n\nNäitä miettiessään huomasi hän hämmästyksekseen vartijan pysäyttämän\npojan kääntyvän Leicesterin puoleen ja puhelevan hänen kanssaan. Varney\noli niitä viisaita palvelijoita, jotka eivät heitä pienintäkään seikkaa\ntutkimatta ja tarkastamatta. Hän kysyi vartijalta, mitä poika oli\nhänestä tahtonut, ja sai vastaukseksi, että se nulikka oli pyytänyt\nhäntä toimittamaan jonkun käärön sille hullulle rouvalle, mutta ettei\nhän ollut viitsinyt ruveta siihen hommaan, sellaiset puuhat kun eivät\nkuulu hänen tehtäviinsä. Saatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi siltä\nkohdalta, lähestyi hän isäntäänsä ja kuuli hänen sanovan: — »Hyvä,\npoikaseni, kyllä se käärö toimitetaan perille.»\n\n»Kiitoksia, hyvä herra huovi», virkkoi poika ja katosi pian näkyvistä.\n\nLeicester ja Varney palasivat kiiruusti kreivin yksityiseen huoneustoon\nsamaa käytävää pitkin, joka oli vähää ennen vienyt heidät Saintlowen\ntorniin.\n\n\n\n\nXVIII Luku.\n\n\n                 — Mä sanoin,\n    Että on, hän portto — sanoin myöskin, kelle.\n    Lisäksi: kavaltaja, jonka kanssa\n    Camillo liitoss' on, mies, joka tietää\n    Mit' itsekin tuon pitäis' hävetä.\n\n                   _Talvinen Tarina_.\n\nTuskin olivat he saapuneet kreivin työkammioon, kun tämä otti\ntaskustaan kirjoitustaulusensa ja alkoi piirrellä niihin\nmuistiinpanojaan, puhellen puolittain Varneylle, puolittain itsekseen:\n— »Monet heistä ovat lujasti kiintyneet minuun, ja etenkin varakkaat\nja korkeiden virkojen haltijat; monet taas, jos he katsovat taaksepäin\npalveluksiin, joita olen heille suorittanut, tai eteenpäin vaaroihin,\njoihin he saattavat joutua, eivät luullakseni ole rientämättä apuun\nnähdessään minun alkavan horjua. Katsotaanhan — Knollis on varma ja\nhänen kauttaan Guernsey ja Jersey — Horsey vallitsee Wight-saarta\n— langollani Huntingdonilla ja Pembrokella on paljon sananvaltaa\nWalesissa — Bedfordin kautta johdan minä puritaneja ja heidän\nvaikutusvoimaansa, joka on niin mahtava kaikissa maalaiskaupungeissa:\n— veljeni Warwick on melkein vertaiseni rikkauden, puoluelaisten ja\nalusmaiden suhteen — ritari Owen Hopton on harras ystäväni; hänen\nhallussaan on Lontoon Tower ja sinne sijoitettu valtionrahasto —\nisäni ja iso-isäni eivät olisi koskaan tarvinneet laskea päätänsä\nmestauspölkylle, jos he olisivat näin hyvin suunnitelleet yrityksensä\nedeltäkäsin. — Miksi näytät niin murheelliselta, Varney? Minä vakuutan\nSinulle, ettei myrskyn ole oleva helppo kaataa niin syvälle juurtunutta\npuuta.»\n\n»Ah! armollinen herra», vastasi Varney hyvin murhettaan näytellen,\nja veti sitten jälleen kasvoilleen saman epätoivoisen ilmeen, minkä\nLeicester jo oli huomannut.\n\n»Ah!» toisti Leicester, »ja niiksi ah! ritari Rikhard? Eikö Sinun uusi\nritarihenkesi tiedä Sinulle sen rohkeampaa huudahdusta, juuri kun jalo\nkamppailu on ovella? Tai jos se _ah!_ tarkoittaa sitä, että haluat\nväistää taistelua, niin voit lähteä linnasta tai liittyä vihollisiini,\nmiten vain parhaaksi näet.»\n\n»Ei niin, armollinen herra», vastasi hänen uskottunsa, »Varney\non taisteleva tai kaatuva Teidän rinnallanne. Antakaa anteeksi,\njos minä rakkaudesta Teihin näenkin selvemmin kuin Teidän jalo\nsydämenne sallii Teidän nähdä ne voittamattomat vaikeudet, jotka\nTeitä ympäröivät. Te olette mahtava, armollinen herra, ja voimakas;\nmutta, se olkoon sanottuna loukkaamatta Teitä, Te olette mahtava ja\nvoimakas vain kuningattaren suosiossa pysyessänne. Niin kauvan kuin Te\nolette Elisabetin suosikki, olette Te nimeä vailla aivan todellinen\nhallitsija. Mutta jos hän riistää Teiltä kaiken lahjoittamansa\nkunnian ja arvon, ei profetan kurpitsakaan kuihtunut pikemmin kuin\nTe olette kuihtuva. Jos Te nousette ilmitaisteluun kuningatarta\nvastaan, en minä sano ainoastaan, että Te koko kansakunnan kesken\ntai vain tässä maakunnassa joutuisitte heti hyljätyn ja voitetun\nasemaan, vaan sanon minä, että Te juuri tässäkin linnassa ja\nläänitysmiestenne, sukulaistenne ja käskyläistenne keskellä olisitte\nvanki ja vielä tuomittu vanki, jos hän vain suvaitsisi viitatakin\nsinne päin. Muistakaa Norfolkia, armollinen herra — muistakaa mahtavaa\nNorthumberlandia — muistakaa komeaa Westmorelandia; muistakaa kaikkia\nniitä, jotka ovat nousseet tätä viisasta hallitsijatarta vastaan.\nHe ovat menettäneet henkensä, joutuneet vangeiksi tai harhailevat\npakolaisina. Tämän maan valta-istuin ei ole muiden valta-istuinten\nkaltainen, joita voivat syöstä kumoon liittoutuneet mahtavat ylimykset;\nsen tukevat perustukset, jotka sitä kannattavat, pohjautuvat kansan\nlujaan rakkauteen ja kiintymykseen. Te voitte jakaa sen Elisabetin\nkanssa, mutta ei Teidän oma voimanne, eikä kenenkään muunkaan, ei\nulkomaalainen eikä kotoinen, kykene sitä edes järkähyttämään, saati\nsitten kaatamaan.»\n\nHän vaikeni, ja Leicester heitti kirjoitustaulusensa luotaan\nvälinpitämättömän ynseästi. »Voi olla niin kuin sanot», virkkoi\nLeicester sitten; »enkä minä itse asiassa huoli siitä, totuusko vaiko\npelkurimaisuus Sinulle ennustuksesi sanelee. Mutta missään tapauksessa\nei tulla sanomaan minun kukistuneen ilman taistelua. — Käske, että\nniiden huovieni, jotka palvelivat johdollani Irlannissa, tulee\nvähitellen siirtyä linnan päätorniin ja kehoita ystäviämme olemaan\nvaruillaan ja kulkemaan aseistettuina, ikäänkuin he muka pelkäisivät\nSussexin seuralaisten hyökkäystä. Saata kyläläiset hieman kauhkeilleen,\ntoimita heidät aseisiin ja neuvo heitä olemaan valmiina heti merkin\nsaatuaan hyökkäämään kuninkaallisen henkivartioväen kimppuun.»\n\n»Sallikaa minun huomauttaa Teille, armollinen herra», sanoi Varney yhä\nsaman syvän, surumielisen levottomuuden vallassa, »että Te nyt annoitte\nminulle käskyjä kuningattaren henkivartijain tekemisestä aseettomiksi.\nSe on valtiorikosta se, mutta siitä huolimatta olen minä Teitä\ntotteleva.»\n\n»Vähät minä siitä», tiuskaisi Leicester epätoivoisena; — »vähät minä\nsiitä. Häpeä takanani, perikato edessäni; minun täytyy eteenpäin.»\n\nTässä syntyi jälleen hiljaisuus, minkä Varney vihdoinkin rikkoi\nseuraavin sanoin: »Nyt on tultu siihen kohtaan, jota minä olen kauvan\npelännyt. Minun täytyy joko kiittämättömän elukan tavoin katsella\nparhaimman, ystävällisimmän isännän kukistumista tai puhua sellaista,\nminkä minä olisin halunnut haudata syvimpään unhoon tai minkä ainakin\nolisin suonut toisen suun kertovan.»\n\n»Mitä Sinä sanot, tai mitä Sinä aijot sanoa?» kysyi kreivi; »meillä ei\nnyt ole aikaa loruilemiseen, kun olosuhteet käskevät meitä työhön ja\ntoimeen.»\n\n»Minun asiani on pian kerrottu, armollinen herra — soisipa Jumala\nvastauksenkin tulevan siihen yhtä pian! Teidän avioliittonnehan on\nainoa syy Teidän ja kuningattaren välien uhkaavaan rikkoutumiseen,\narmollinen herra, eikö olekin?»\n\n»Tiedäthän Sinä sen olevan!» vastasi Leicester. »Mitä niin\nhyödyttömällä kysymyksellä?»\n\n»Suokaa anteeksi, armollinen herra», jatkoi Varney; »sen hyöty selviää\nkohta. Ihmiset saattavat uskaltaa maansa ja henkensä puoltaakseen\njotakin kallisarvoista jalokiveä; mutta eiköhän ensin olisi viisainta\nkatsoa, olisiko siinä mahdollisesti halkeamia tai muita virheitä?»\n\n»Mitä Sinä sillä tarkoitat?» kysyi Leicester, jonka silmät tuijottivat\nankaroina Varneyhin; »kenestä rohkenet Sinä puhua?»\n\n»Tuota — kreivitär Amysta, armollinen herra, sillä minun on, onnetonta\nkyllä, pakko puhua hänestä; ja minä tahdon puhua hänestä, vaikka Teidän\nKorkeutenne sitten tappaisikin minut palvelusintoni takia.»\n\n»Saattaisitpa Sinä sen kerran ansaitakin», vastasi kreivi; »mutta\njatka, minä haluan kuunnella Sinua.»\n\n»Hyvä, armollinen herra, minä puhun siis aivan arkailematta. Minä\npuhun oman henkeni, niinkuin Teidän Korkeutennekin hengen nimessä.\nMinä en pidä lainkaan armollisen rouvan salakähmäisestä, vehkeilevästä\nyhteydestä sen samaisen Edmund Tressilianin kanssa. Te tunnette sen\nmiehen, armollinen herra. Te tiedätte hänellä olleen aikaisemmin\narmolliseen rouvaan suhteita, joiden vaikutusta Teidän Korkeutenne\noli hieman vaikea voittaa. Te tiedätte myös, kuinka kiihkeästi hän on\nsittemmin vainonnut minua sen naisen takia, ja on kaiken sen ilmeisenä\ntarkoituksena ollut pakottaa Teidän Korkeutenne tunnustamaan Teidän\nonnettomista onnettomin avioliittonne, sillä siksi täytyy minun aina\nsitä sanoa, mihin päämäärään armollinen rouvakin tahtoo keinoilla millä\ntahansa ajaa Teidät.»\n\nLeicester hymyili väkinäisesti. »Sinä tarkoitat hyvää, kunnon ritari\nRikhard, ja tahtoisit luullakseni uhrata oman kunniasi ja kenen tahansa\nkunnian lisäksi estääksesi minua siitä, mitä Sinä pidät niin kauheana\naskeleena. Mutta muista», hän lausui nämä sanat mitä ankarimmalla\näänellä »muista, että Sinä puhut Leicesterin kreivittärestä.»\n\n»Minä muistan, armollinen herra», vastasi Varney; »sillä kaikkihan\ntarkoittaa Leicesterin kreivin parasta. Kertomukseni on vasta alullaan.\nMinä uskon aivan varmasti, että tämä Tressilian on aina siitä asti,\nkun hän ensin alkoi esiintyä hänen asiassaan, toiminut hänen Armonsa\nkreivittären tieten ja tahtoen.»\n\n»Sinä puhut ilmeisesti hulluuksissasi, Varney, niin yksitotista\npapinnaamaa kuin näytätkin. Missä tai miten olisivat he päässeet\ntoistensa yhteyteen?»\n\n»Armollinen herra», sanoi Varney, »onnettomuudeksi voin minä\ntodistaa sen liiankin hyvin. Vähää ennen syytöskirjelmän jättämistä\nkuningattarelle Tressilianin nimessä, tapasin minä hänet mitä\nsuurimmaksi hämmästyksekseni Cumnorin kartanoon vievällä takaportilla.»\n\n»Sinä tapasit hänet, konna! ja mikset lyönyt häntä hengiltä?» huudahti\nLeicester.\n\n»Minä vedin jo miekkani hänen päänsä varalle ja hän minun, armollinen\nherra; ja ellei jalkani olisi luiskahtanut, ei hän ehkä enään olisi\njäänyt kompastuskiveksi Teidän Korkeutenne polulle.»\n\nLeicester näytti mykistyneen kummastuksesta. Vihdoin hän kuitenkin\nvastasi: »Mitä muita todisteita on Sinulla asiasta, Varney, paitsi\nomaa vakuutustasi? sillä niinkuin minä tahdon rangaista ankarasti,\nniin tahdon minä myös tutkia asiaa kylmästi ja varovasti. Kautta pyhän\ntaivaan! mutta ei — minä tahdon tutkia asiaa kylmästi ja varovasti\n— kylmästi ja varovasti.» Hän toisti toistamistaan näitä sanoja,\nikäänkuin olisi jo niiden soinnussa ollut rauhoittava voima; ja sitten\npuristi hän huulensa yhteen, ikäänkuin peläten jonkun kiihkeän lauseen\nniiltä karkaavan ja kysyi jälleen: »Mitä muita todisteita?»\n\n»Todisteita on riittämään asti, armollinen herra», vastasi Varney,\n»onpa säästäenkin. Olisin toivonut asian jääneen yksistään minun\ntietooni, sillä minä olisin vaijennut siitä ehkä ikipäiviksi.\nMutta palvelijani Mikael Lambourne näki kaikki, ja hänen kauttaan\nTressiliankin oikeastaan ensin Cumnorin kartanoon pääsi; ja siksi\nminä otinkin hänet palvelukseeni ja pidin hänet siinä kauvemminkin,\nvaikka hän onkin sellainen juoppo ja lurjustelija, etten voi aina\npitää hänen kieltään kurissa.» Hän esitteli sitten Leicesterin\nkreiville, kuinka helppoa oli osoittaa heidän kohtaamisensa todeksi,\nsillä Anton Fosterhan oli sen nähnyt, ja monet cumnorilaisethan, jotka\nolivat kuulleet vetoa lyötävän ja nähneet Lambournen ja Tressilianin\nlähtevän yhdessä matkaan, voisivat sitä todistuksillaan vahvistaa. Koko\nkertomukseensa ei Varney uskaltanut sekoittaa mitään perätöntä, paitsi\nettä hän vihjaillen, eikä suinkaan varmasti väittäen, johti isäntänsä\nuskomaan Amyn ja Tressilianin kohtauksen Cumnorin kartanossa kestäneen\nkauvemmin kuin ne muutamat minuutit, joihin se itse asiassa rajoittui.\n\n»Ja miksei minulle ole mainittu kaikesta tästä sanaakaan?» kysyi\nLeicester ankarasti. »Miksi salasitte Te kaikki — ja etenkin Sinä,\nVarney — minulta niin tärkeän tiedon?»\n\n»Koska kreivitär väitti Fosterille ja minulle, armollinen herra»,\nvastasi Varney, »että Tressilian oli vasten hänen tahtoaan ruvennut\nhäntä puhuttelemaan; ja minäkin päättelin heidän kohtauksensa\ntapahtuneen kaikella kunnialla, ja luulin hänen kertovan siitä\nTeidän Korkeudellenne heti kun hän olisi mielestään saanut sopivan\ntilaisuuden. Teidän Korkeutennehan tietää, kuinka vastahakoisin korvin\nme kuuntelemme pahoja otaksumia niistä, joita me rakastamme; ja minä\nen ole, Luojan kiitos, mikään rauhanrikkoja enkä ilmiantaja, niitä\nensimäisenä levittääkseni.»\n\n»Olet Sinä sentään liiankin kärkäs niitä kuuntelemaan, ritari\nRikhard», vastasi hänen isäntänsä. »Mistä Sinä tiedät, ettei se heidän\nkohtauksensa tapahtunut kaikella kunnialla, kuten Sinä sanot? Minun\nnähdäkseni voi Leicesterin kreivin puoliso puhella hetkisen sellaisen\nhenkilön kuin Tressilianin kanssa, minua loukkaamatta ja saattamatta\nitseään epäluulon alaiseksi.»\n\n»Epäilemättä, armollinen herra», myönsi Varney; »jos minä olisin toisin\najatellut, en minä olisi sitä salaisuutta niin kauvan säilyttänyt.\nMutta nyt tulee asiaan mutka: — Tressilian ei lähde seudulta\ntoimittamatta sinne asiansa valvojaksi erästä köyhää miestä, erään\ncumnorilaisen majatalon isäntää, siten valmistellakseen armollisen\nrouvan ryöstöä. Sitten lähetti hän sinne erään apulaisensa, jonka minä\nuskon pian saavani varmaan talteen Mervynin tornin alle. Killigrew\nja Lambsbey nuuskivat koko tienoon läpikotaisin hänet tavottaakseen.\nIsännälle annettiin suun sulkeiksi sormus — Teidän Korkeutenne on\nehkä sattunut näkemäänkin sen Tressilianin kädessä — tässä se on.\nTämä lähetti, tämä kätyri matkustaa Cumnoriin reppurina, neuvottelee\nkreivittären kanssa, ja he pakenevat yhdessä yöllä — ryöstävät siinä\nsivussa eräältä miespoloiselta hevosen, niin ankara oli heidän\nrikollinen kiiruunsa, ja saapuvat viimein tähän linnaan, missä\nLeicesterin kreivitär saa piilopaikkansa — minä en uskalla sanoa mihin.»\n\n»Puhu, minä käsken», virkkoi Leicester; »puhu niin kauvan kun minulla\non tarpeeksi järkeä jäljellä ymmärtääkseni, mitä puhut.»\n\n»Koska nyt kerran niin on», vastasi Varney: »armollinen rouva turvautui\nheti paikalla Tressilianin huoneeseen, missä hän viipyi useita tunteja,\nosaksi hänen seurassaan, osaksi yksin. Minähän kerroin Teille, että\nTressilianilla oli lemmityinen huoneessaan. — Enpä osannut lainkaan\naavistaa, että se lemmityinen oli —»\n\n»Amy, tarkoitat sanoa», puuttui Leicester; »mutta se on valhe,\nniin musta valhe kuin helvetin sauhu. Kunnianhimoinen hän lienee —\nkevytmielinen ja malttamatonkin ehkä — ne ovat naisellisia vikoja;\nmutta uskoton minulle! — ei koskaan, ei koskaan! — Todista se — todista\nse!» huusi hän kiihkoissaan.\n\n»Carrol, ali-airut, opasti kreivittären sinne tämän omasta tahdosta,\neilen iltapäivällä — Lambourne ja vanginvartija tapasivat hänet sieltä\nvielä varhain tänä aamuna.»\n\n»Oliko Tressilian siellä hänen kanssaan?» kysyi Leicester samalla\nkiihkeällä äänellä.\n\n»Ei, armollinen herra. Tehän muistanette», vastasi Varney, »että hänet\nmäärättiin eilen illalla jonkunlaiseen koti-arestiin ja ritari Niklas\nBlountin valvonnan alaiseksi.»\n\n»Tiesivätkö Carrol ja ne muut miehet, kuka se nainen oli?» kysyi\nLeicester.\n\n»Eivät, armollinen herra», vastasi Varney; »Carrol ja vanginvartija\neivät olleet koskaan nähneetkään kreivitärtä, ja Lambourne ei tuntenut\nhäntä, koska hän oli valepuvussa; mutta koettaessaan estää häntä\nlähtemästä kopista, jäi Lambournen käteen hänen toinen hansikkaansa,\njonka Teidän Korkeutenne luullakseni tuntee.»\n\nHän näytti hansikasta, johon oli pikkuhelmistä neulottu karhu ja\nryhmysauva, kreivin vaakunakuviot.\n\n»Tunnen, tunnen minä sen», vastasi Leicester. »Itsehän ne hänelle\nlahjoitin. Toinen oli vielä käsivarressa, jonka hän tänään kiersi\nkaulaani!» — Hän lausui tämän mitä suurimman kiihtymyksen vallassa.\n\n»Teidän Korkeutenne voi armolliselta rouvalta itseltään tiedustella\nnäiden seikkojen todenperäisyyttä», jatkoi Varney.\n\n»Ei ole tarpeen — ei ole tarpeen», sanoi kidutettu kreivi; »se totuus\non piirretty ikäänkuin tulikirjaimin minun omiin silmiini! Minä näen\nhänen kunniattomuutensa — minä en voi nähdä mitään muuta; ja — laupias\nJumala! — tämän inhoittavan naisen takia olin minä panemaisillani\nalttiiksi niin monen jalon ystävän hengen — järkyttämäisilläni\nlaillisen valta-istuimen perustuksia — pistämäisilläni miekan ja\ntulisoihdun rauhallisen maan sydämeen — tekemäisilläni julmaa vääryyttä\narmolliselle valtiattarelleni, joka on tehnyt minut siksi mikä minä\nolen — ja joka olisi kohottanut minut niin korkealle kuin mies suinkin\nsaattaa kohota, ellei tätä helvetin solmimaa avioliittoa olisi ollut\nolemassa! Kaiken tämän olin minä tekemäisilläni naisen takia, joka\njuonittelee ja vehkeilee pahimpien vihollisteni kanssa! — Ja Sinä\nsitten, konna, mikset Sinä saanut suutasi auki aikaisemmin?»\n\n»Armollinen herra», vastasi Varney, »yksikin kreivittären kyynel olisi\npyyhkäissyt pois kaikki, mitä minä olisin voinut sanoa. Sitäpaitsi sain\nminä nämä todisteet tietooni vasta tänä aamuna, jolloin Anton Foster\näkkiä saapui tänne ja kertoi kaikista toimittamistaan tutkimuksista\nja tunnustuksista, jotka hän oli kiskonut majatalonpitäjä Goslingista\nja muista ja jotka vasta selittivät yksityiskohdittain, millä tavalla\nkreivitär oli paennut Cumnorin kartanosta; ja omien tiedustelujeni\nkautta pääsin minä perille askeleista, joita hän on täällä astunut.»\n\n»Jumala olkoon kiitetty valaistuksesta, jonka hän on minulle antanut,\nvalaistuksesta niin täydellisestä, niin paljastavasta, ettei koko\nEnglannissa ole ainuttakaan ihmistä, joka sanoisi menettelyäni\nmalttamattomaksi tai kostoani epä-oikeutetuksi. — Ja kuitenkin, Varney,\nniin nuori, niin kaunis, niin kiehtova, ja niin petollinen! Siitäpä\nhänen vihansa Sinua, uskollista, suosittua palvelijaani kohtaan, koska\nSinä vastustit hänen suunnitelmiaan ja saatoit hänen rakastajansa\nhengen vaaraan!»\n\n»Minä en ole koskaan antanut hänelle muuta suuttumuksen syytä,\narmollinen herra», vastasi Varney; »mutta hän tiesi, että minun neuvoni\naivan empimättä vähensivät hänen vaikutusvaltaansa Teidän Korkeuteenne,\nja että minä aina olin ja olen aina ollut valmis panemaan henkeni\nalttiiksi Teidän vihollisianne vastaan taistellessani.»\n\n»Se on liiankin, liiankin ilmeistä», virkkoi Leicester; »ja sittenkin,\nkuinka arvokkaan ja ylevän näköinen hän olikaan rukoillessaan minua\nuskomaan pääni kuningattaren laupeuden varaan pikemmin kuin kantamaan\npetoksen kaapua hetkeäkään kauvemmin! Minusta tuntuu aivan siltä,\nkuin ei itse totuuden enkelikään tapaisi sen jalompia, ylevämpiä ja\nkauniimpia sanoja! Onko se mahdollista, Varney? — Voiko vilppi niin\nrohkeasti käyttää totuuden kieltä? — Voiko saastaisuus niin helposti\nverhoutua puhtauden pukuun? — Varney, Sinä olet ollut palvelijanani\nlapsesta saakka — minä olen Sinut korkealle kohottanut — minä voin\nkohottaa Sinut korkeammalle. Ajattele, ajattele puolestani! Sinun\njärkesi on aina ollut terävä ja tarkka — Eiköhän hän voisi olla viaton?\ntodista hänet viattomaksi, ja kaikki, mitä minä olen tähän asti tehnyt\nhyväksesi, ei ole oleva mitään — ei mitään sitten saamaasi palkintoon\nverrattuna!»\n\nÄärimäinen tuska, jonka kiduttamana kreivi puhui, vaikutti jonkun\nverran paatuneeseen Varneyhinkin, joka kesken omien katalain ja\nkunnianhimoisten sala-aikeidensakin rakasti isäntäänsä sikäli kuin\nsellainen konna saattoi yleensä mitään rakastaa; mutta hän lohdutti\nitseään ja masensi itsesoimauksensa sillä ajatuksella, että vaikka hän\nnyt pakottikin kreivin kärsimään äkillistä, ohimenevää tuskaa, niin\ntapahtui se tarkoituksessa tasoittaa hänen tietänsä valta-istuimelle,\njolle, jos tämä avioliitto kuoleman kautta tai muuten purkautuisi,\nElisabet hänen nähdäkseen mielellään korottaisi hänen isäntänsä. Hän\npysyi siis pirullisessa juonessaan; ja hetken mietittyään vastasi hän\nkreivin levottomiin kyselyihin surumielisellä katseella, ikäänkuin\nolisi hän turhaan koettanut keksiä jotakin puolustusta kreivittärelle;\nsitten kohotti hän äkkiä päänsä ja sanoi, äänessään toivova kaiku, joka\nheti paikalla loihti vastaavan ilmeen kreivinkin kasvoille: »Mutta\nmiksi olisi hän antautunut vaaraan tulemalla tänne, jos hän olisi ollut\nsyyllinen? — Miksei hän pikemminkin paennut isänsä luo tai muualle?\n— vaikka siihen on sentään voinut vaikuttaa hänen halunsa tulla\ntunnustetuksi Leicesterin kreivittäreksi.»\n\n»Totta, totta, totta!» huudahti Leicester, lyhyen toivonvälähdyksen\nväistyessä hänen tunteittensa ja sanojensa tavattoman katkeruuden\ntieltä; »Sinä et kykene käsittämään naisellisen oveluuden syvyyttä,\nVarney. Minä ymmärrän kaikki. Hän ei tahtonut luopua sen typerän\naisankannattajan tiluksista, rikkauksista ja arvonimestä, joka oli\nhänet nainut. Niin, ja jos minä olisin hulluuksissani nostanut kapinan\ntai jos vihastunut kuningatar olisi ottanut pääni, kuten hän tänä\naamuna uhkasi, ei se runsas lesken eläke, jonka laki olisi määrännyt\nLeicesterin kreivittärelle, olisi ollut lainkaan pois tieltä tuolle\nkerjäläismäiselle Tressilianille. Hyväpä hänen olikin yllyttää minua\nantautumaan vaaraan, joka kaikissa tapauksissa saattoi päättyä vain\nhänen hyödykseen. — Älä puhu hänen puolestaan, Varney! Minä tahdon\nnähdä hänen vertansa!»\n\n»Armollinen herra», vastasi Varney, »Teidän tuskanne hurjuus purkautuu\nTeidän hurjiin sanoihinne.»\n\n»Minä kiellän, älä puhu hänen puolestaan!» jatkoi Leicester; »hän\non häväissyt minut — hän olisi murhannut minut — kaikki siteet ovat\nväliltämme katkenneet. Hän on kuoleva petturin ja avionrikkojan\nkuoleman, sillä sen on hän hyvin ansainnut niin Jumalan kuin\nihmistenkin lakien mukaan! Ja — mikä tämä lipas on», lisäsi hän, »jonka\nmuuan poika juuri äsken työnsi käteeni, pyytäen minua toimittamaan sen\nTressilianille, koskei hän itse päässyt viemään sitä kreivittärelle?\nTaivaan nimessä! hänen sanansa kummastuttivat minua jo silloin, vaikka\nmuut ajatukset karkoittivat ne mielestäni; mutta nyt palaavat ne\nmuistiin kaksinkertaisin voimin. — Se on hänen jalokivilippaansa! —\nAvaa se, Varney; kangota saranat irti tikarillasi.»\n\n»Kerran ei hän huolinut tikarini avusta», ajatteli Varney vetäessään\nasetta tupesta, »leikatakseen kirjeen nauhaa, mutta nyt suorittaa se\npaljoa merkitsevämmän tehtävän hänen kohtalonsa määräämiseksi.»\n\nNäin mietiskellen ja käyttäen kolmikulmaista tikarinkärkeä kiilana,\nmursi hän lippaan heikot hopeasaranat. Tuskin näki kreivi niiden\nsärkyvän, kun hän sieppasi lippaan ritari Rikhardin käsistä, kiskaisi\nkannen pois, kahmaisi sen välkähtelevän sisällön kouraansa ja paiskasi\njalokivet pitkin lattiaa vihansa vimmassa, kuumeisesti etsiessään\nsieltä kirjettä tai edes paperilappua, joka tekisi hänen viattoman\nkreivittärensä luulotellun rikoksen vieläkin ilmeisemmäksi. Sitten\npolki hän raivoissaan jalokiviä ja huusi: »Näin muserran minä nämä\nviheliäiset leikkikalut, joiden takia Sinä olet myynyt itsesi, ruumiisi\nja sielusi, määrännyt itsesi varhaiseen ja pikaiseen kuolemaan ja minut\nikuiseen kurjuuteen ja ikuisiin omantunnontuskiin! — Älä puhu minulle\nanteeksi-annosta, Varney! — Hän on tuomittu!»\n\nJa hän lähti huoneesta ja syöksyi viereiseen kammioon, jonka oven hän\nlukkosi ja telkesi lujasti.\n\nVarney katseli hänen jälkeensä, ja hieman inhimillisempi tunne näytti\nestävän tavallista ivahymyä vääntymästä hänen suupieliinsä. »Minua\nsurettaa hänen heikkoutensa», ajatteli hän, »mutta rakkaus on tehnyt\nhänestä lapsen. Hän viskelee ja polkee näitä kallisarvoisia leluja —\nyhtä raivoisasti repisi hän kappaleiksi sen kaikkein hauraimman lelun,\njohon hän oli ennen niin hullaantunut. Mutta tämäkin mieliteko unohtuu,\nkun sen esinettä ei ole enää näkyvillä. Niin, hänellä ei ole silmää\narvostaa esineitä ja ihmisiä niiden ansion mukaisesti, mutta sen lahjan\non luonto antanut Varneylle. Kun Leicester kerran kohoaa hallitsijaksi,\nmuistaa hän yhtä vähän niitä intohimonpuuskia, joiden avulla hän pääsi\ntuohon kuninkaalliseen satamaan, kuin ikinä laituriin laskenut merimies\nmuistelee kestetyn matkan vaaroja. Mutta nämä juoruavat korut eivät\nsaa jäädä tähän — niistä tulisi melkein liian runsas saalis huonetta\nsiivoaville akoille.»\n\nParhaillaan keräillessään ja sovitellessaan niitä erääseen pöydän\nsalalaatikkoon, joka oli sattumalta jäänyt lukkoamatta, näki Varney\nLeicesterin kammion oven avautuvan, verhojen siirtyvän syrjään\nja kreivin kasvojen ilmestyvän niiden välistä, mutta silmät niin\nkuolleina ja huulet ja posket niin verettöminä ja kalpeina, että hän\nsäikähti tätä äkkinäistä muutosta. Mutta heti kun hänen katseensa\nkohtasi kreivin katseen, veti tämä päänsä takaisin ja sulki kammion\noven. Tämän tempun uudisti Leicester kahdesti, sanaakaan sanomatta,\nniin että Varney alkoi pelätä hänen sielullisten tuskiensa jollakin\ntavoin sekoittaneen hänen järkensä. Kolmannella kerralla hän kuitenkin\nnyökäytti päätänsä, ja Varney totteli tätä kutsua. Astuttuaan\nkammioon huomasi hän pian, ettei hänen isäntänsä hämmennys johtunut\nsuinkaan hulluudesta, vaan hänen hirvittävästä, useiden vastakkaisten\nintohimojen ahdistamasta aikomuksestaan. He neuvottelivat innokkaasti\nkokonaisen tunnin, minkä jälkeen Leicesterin kreivi pukeutui\nuskomattomin ponnistuksin ja lähti tervehtämään kuninkaallista\nvierastaan.\n\n\n\n\nXIX Luku.\n\n\n    Ilomme veit ja rikoit hauskan seuran\n    Mit' ihmeyttävimmällä häiriöllä.\n\n                          _Macbeth_.\n\nJälkeenpäin muistui monen mieleen, että tämän tapausrikkaan päivän\nloppupuolelle sattuneiden pitojen ja juhlallisuuksien aikana oli\nLeicesterin ja Varneyn käytös kokonaan erilainen entisestään. Ritari\nRikhard Varneyta oli pidetty pikemminkin neuvokkaana toimen miehenä\nkuin huvitusten harrastajana. Toiminta, joko sitten sotilaan tai muun,\nnäytti aina olleen hänen oikea alansa; ja juhlissa ja hauskutuksissa,\nvaikka hän oivallisesti ymmärsikin niitä järjestää ja ohjata, oli hänen\noma osansa pelkän katselijan; tai jos hän sukkeluuttansa osoittikin,\nteki hän sen karkealla, ivallisella ja pisteliäällä tavalla, aivan\nniinkuin olisi hän pilkannut koko esitystä ja vieraita, vilpittömästi\nyhtymättä yhteiseen iloon.\n\nMutta sinä päivänä näytti hänen luonteensa muuttuneen. Hän haki\nnuorempain hovimiesten ja hovinaisten seuraa ja tuntui sillä hetkellä\nuhkuvan sellaista hilpeyttä ja mielenkeveyttä, että hänestä tuli\nvaarallinen kilpailija vallattomimmillekin. Jotka olivat pitäneet häntä\nvakavampien ja kunnianhimoisempien pyrkimysten miehenä, katkerana\nivailijana ja niiden armottomana pilkkaajana, jotka ottavat elämän\nsellaisena kuin se tulee ja sieppaavat osansa jokaisesta hauskuudesta,\nminkä se tarjoaa, huomasivat nyt hämmästyen, että hänen sukkeluuksiensa\nkärki saattoi olla yhtä säälivästi peitetty, hänen naurunsa yhtä raikas\nja hänen otsansa yhtä pilvetön kuin konsanaan heidän. Millä pirullisen\nulkokultaisuuden keinoilla hän saattoi vetää tämän iloisuuden hunnun\nmitä ilkeimmän inhimillisen sydämen mustien ajatusten verhoksi, sen\nseikan täytyy jäädä käsittämättömäksi kaikille muille paitsi hänen\nvertaisilleen ja kaltaisilleen, mikäli sellaisia on koskaan ollut\nolemassa; mutta hänen luonteensa voima ja lahjat olivat erinomaisemmat\ntavallista, ja onnettomuudeksi oli nämä lahjat kaikessa kehityksessään\nasetettu kaikkein kauhistuttavimpien aikeiden palvelukseen.\n\nLeicesterin laita oli kokonaan toinen. Miten tottunut hän yleensä\nolikin näyttelemään täydellisen hovimiehen osaa ja esiintymään\naina iloisena, kohteliaana ja vapaana kaikesta muusta surusta kuin\nhetken hauskuuden lisäämisestä, vaikka hänen rinnassaan riehuivatkin\ntyydyttämättömän kunnianhimon, kateuden ja vihan tuskat, niin oli\nhänen sydämensä nyt kuitenkin saanut paljoa peljättävämmän vieraan,\njonka repimistä ja raastamista ja kalvamista ja nakertamista hän\nei voinut salata eikä vaimentaa; ja sinä olisit voinut lukea hänen\nkiinteettömästä silmästään ja hänen kasvojensa hämmentyneestä ilmeestä,\nettä hänen ajatuksensa harhailivat kaukana niistä tapauksista, joissa\nhän pakottautui olemaan osallisena. Hän katseli, liikkui ja puhui\nikäänkuin herkeämättömästi ponnistellen, ja hänen tahtonsa näytti\njossakin määrin menettäneen nopeata vaikutusvoimaansa siihen terävään\nälyyn ja siihen kauniiseen ruumiiseen, joita se hallitsi. Hänen tekonsa\nja eleensä eivät tuntuneet olevan yksinkertaisia tahdon ilmauksia,\nvaan ikäänkuin itsetoimivan koneen liikkeinä odottavan jonkun sisäisen\nlaitteen töytäyksiä, ennenkuin ne saattoivat tapahtua; ja hänen sanansa\nputoilivat yksitellen, katkonaisina, ikäänkuin olisi hänen ollut ensin\npakko tarkoin ajatella, mitä sanoisi ja sitten miten sanoisi, ja\nikäänkuin pääsisi hän vain hellittämättömästi huomiotaan jännittäen\nlauseensa loppuun, unohtamatta enemmän yhtä kuin toistakaan.\n\nTämän hajamielisyyden omituiset ilmiöt, jotka näkyivät niin selvästi\nEnglannin täydellisimmän hovimiehen koko käytöksessä ja puheessa, että\nhänen lähelleen osunut alhaisin ja typerin palvelijakaan ei saattanut\nolla niitä huomaamatta, eivät voineet myös välttää sen ajan älykkäimmän\nruhtinattaren silmää. Ja ilman vähintäkään epäilystä olisi tämä hänen\nväliin huolimaton, väliin säännötön esiintymisensä nostanut Leicesterin\nkreiviä vastaan Elisabetin ankaran suuttumuksen, ellei kuningatar\nolisi otaksunut sen vihastuksen pelon, josta hän oli niin kiivaasti\nhänelle puhunut tänä aamuna, yhä vielä hämmentävän hänen suosikkinsa\najatuksia ja kaikista hänen vastaponnistuksistaan huolimatta hävittävän\nhänen tavallisen, miellyttävän ilmeensä ja hänen keskustelunsa hilpeän\nsulon. Kun tämä naisellista turhamaisuutta niin suuresti mairitteleva\notaksuma oli kerran päässyt valtaan hänen mielessään, selitti se\ntäydellisesti ja tyydyttävästi kaikki Leicesterin kreivin lukuisat\nvirheet ja hairahdukset; ja häntä ympäröivä tarkkaavainen seurue pani\nhämmästyen merkille, että kuningatar, raivostumatta hänen alituisesta\nhuolimattomuudestaan ja kaiken tavallisen huomaavaisuudenkin\npuutteestaan (vaikka nämä olivatkin kohtia, joiden suhteen Elisabet\nyleensä oli tavattoman ankara) päinvastoin koetti hankkia hänelle\naikaa ja tilaisuutta tyyntymiseen ja suvaitsi häntä siinä avustaakin\nsuopeudella ja hyväntahtoisuudella, jotka näyttivät kokonaan olevan\nristiriidassa hänen tunnetun luonteensa kanssa. Selvää kuitenkin oli,\nettei tämä voinut kestää enää kovin kauvan ja että Elisabetin täytyi\nlopultakin keksiä toinen ja epäsuosiollisempi selitys Leicesterin\nsäädyttömälle käytökselle, kun Varney tuli pyytämään kreiviä puheilleen\ntoiseen huoneeseen.\n\nKun tämä pyyntö oli hänelle toistettu kaksi kertaa, nousi hän vihdoin\nja oli juuri ikäänkuin vaistomaisesti lähtemäisillään — kun hän\npysähtyikin, kääntyi ympäri ja anoi kuningattarelta lupaa poistua\nhetkiseksi erinäisten sangen kiireellisten ja tärkeiden asiain takia.\n\n»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningatar; »me uskomme kyllä, että\nmeidän oleskelumme täällä saattaa synnyttää äkillisiä ja odottamattomia\nsattumuksia, joista on viipymättä huolehtiminen. Mutta kuitenkin, herra\nkreivi, jos Te tahdotte meidän pitävän itseämme Teidän mieluisana ja\nkunnioitettuna vieraananne, toivoisimme me Teidän ajattelevan vähemmän\nmeidän komeata kestitsemistämme ja ilahuttavan meitä ystävällisemmällä\nja kohteliaammalla käytöksellä kuin mihin tänään olemme saaneet\ntyytyä; sillä tuli sitten vieraaksi ruhtinas tai talonpoika, isännän\nsydämellinen kohtelu on aina kestityksen paras osa. Menkää, herra\nkreivi; ja me toivomme Teidän palaavan silein otsin ja kirkkain, kevein\najatuksin, sillä niitä ovat ystävänne tottuneet Teiltä odottamaan.»\n\nLeicester vain kumarsi syvään vastaukseksi tähän nuhdesaarnaan ja\npoistui. Huoneen ovella tapasi hän Varneyn, joka veti hänet kiireesti\nsivulle ja kuiskasi hänen korvaansa: »Kaikki on hyvin!»\n\n»Onko Masters käynyt häntä katsomassa?» tiedusteli kreivi.\n\n»On, armollinen herra; ja koska ei kreivitär suostunut vastaamaan hänen\nkysymyksiinsä eikä taas mitenkään selittämäänkään itsepäisyyttään, on\nhän antava ratkaisevan todistuksen siitä, että häntä vaivaa aivohäiriö\nja että on parasta jättää hänet ystäväinsä huomaan. Mahdollisuus on\nsiis tarjolla toimittaa hänet pois täältä kuten aijoimmekin.»\n\n»Mutta Tressilian?» virkkoi Leicester.\n\n»Hän ei saa hyvään aikaan lainkaan tietää hänen lähdöstään», vastasi\nVarney; »se on tapahtuva vielä tänä iltana, ja huomenna pidetään\nTressilianista huolta.»\n\n»Ei, kautta sieluni», tiukkasi Leicester; »minä tahdon kostaa hänelle\nomin käsin!»\n\n»Tekö, armollinen herra, ja niin mitättömälle miehelle kuin\nTressilianille! — Ei, armollinen herra, hän on pitkät ajat halunnut\nlähteä vieraisiin maihin. Uskokaa hänet minun huostaani. — Minä olen\ntoimittava niin, ettei hän enää palaa tänne kielimään.»\n\n»Ei, kautta taivaan, Varney!» huudahti Leicester. — »Mitättömäksi sanot\nSinä vihollista, joka on kyennyt haavoittamaan minua niin syvästi,\nettä koko vastainen elämäni tulee olemaan vain tuskaa ja kärsimystä? —\nEi; ennemmin paljastaisin minä koko totuuden Elisabetin valta-istuimen\njuurella ja antaisin hänen kostonsa iskeä yhdellä kertaa sekä heihin\nettä itseeni, kuin luopuisin oikeudestani kostaa omin käsin sille\nkirotulle konnalle.»\n\nVarney näki suureksi levottomuudekseen isäntänsä olevan niin ankaran\nkiihtymyksen vallassa, että ellei hän myöntynyt hänen tahtoonsa, voisi\nhän kerta kaikkiaan ryhtyä siihen epätoivoiseen tekoon, josta hän\npuhui ja joka silmänräpäyksessä murskaisi kaikki ne kunnianhimoiset\nsuunnitelmat, mitkä Varney oli isännälleen ja itselleen muodostanut.\nMutta kreivin raivo näytti sekä hillittömältä että syvältä; sillä kun\nhän puhui, iskivät hänen silmänsä tulta, hänen äänensä vapisi kuohuvan\nvihan voimaa ja hänen huulillaan poreili kevyt vaahto.\n\nHänen uskottunsa teki rohkean ja menestyksellisen yrityksen\npäästä hänen valtijaakseen tälläkin hurjan kiihtymyksen hetkellä.\n— »Armollinen herra», sanoi hän, vieden hänet kuvastimen eteen,\n»katsokaapa kuvaanne tuosta ja ratkaiskaa, ovatko nämä vääntyneet\npiirteet miehen, joka kykenee niin tavattoman ankarassa asiassa\npäättämään itse puolestaan.»\n\n»Minkä Sinä sitten tahdot minusta tehdä?» kysyi Leicester,\nhämmästyneenä kasvojensa kauheasta muutoksesta, mutta samalla\nloukkautuneena siitä liian vapaasta tavasta, millä Varney häntä\ntyynnytti. »Pitääkö minusta tuleman Sinun holhottisi, orjasi — oman\npalvelijani alamainen ja käskettävä?»\n\n»Ei suinkaan, armollinen herra», vastasi Varney lujasti, »vaan itsenne\nja omien intohimojenne valtijas. Armollinen herra, minä, Teidän\nhalpa palvelijanne, minä häpeän nähdessäni Teidän käyttäytyvän niin\nkehnosti kuohahtelevien tunteittenne myrskyssä. Heittäytykää Elisabetin\njalkoihin, tunnustakaa avioliittonne — syyttäkää puolisoanne ja hänen\nrakastajaansa aviorikoksesta — ja myöntäkää kaikkien vertaistenne\nkuullen olevanne aisankannattaja, joka nai maalaistytön ja jota tämä\nja hänen kirjanoppinut lemmityisensä vetivät nenästä. — Tehkää se,\narmollinen herra — mutta sanokaa ensin hyvästi Rikhard Varneylle\nja ottakaa takaisin kaikki ne lahjat, joita olette hänelle vuosien\nkuluessa jaellut. Hän palveli jaloa, uljasta, rohkeaa Leicesteriä ja\noli ylpeämpi saadessaan olla hänen käskyläisenään kuin komentaessaan\ntuhansia. Mutta sitä raukkamaista kreiviä, joka masentuu jokaisesta\nvastuksesta, jonka järkeileviä päätöksiä jokainen intohimon puuskaus\nlennättelee kuin tuuli akanoita, sitä kreiviä ei Rikhard Varney\npalvele. Hän on niin paljon ylempänä häntä mielenlujuudessa kuin hän on\nalempana arvossa ja vallassa.»\n\nVarney puhui näin teeskentelemättä, sillä vaikka hänen kehumansa\nmielenlujuus olikin paatumusta ja tunnottomuutta, tunsi hän nyt\ntosiaankin etevämmyytensä, niin oudosti kuohahtelevan sävyn kuin hänen\nsuuri kiintonsa Leicesterin tuleviin kohtaloihin loikin hänen ääneensä\nja koko esiintymiseensä.\n\nLeicesterin lannisti tämä oletettu ylemmyys kokonaan; onnettomasta\nkreivistä näytti nyt hänen viimeinen ystävänsä aikovan hyljätä hänet.\nHän ojensi kätensä Varneyta kohti lausuessaan nämä sanat: »Älä jätä\nminua — Mitä Sinun mielestäsi minun tulisi nyt tehdä?»\n\n»Olla oma itsenne, jalo herrani», vastasi Varney, koskettaen kreivin\nkättä huulillaan, ensin siihen kunnioittavasti tartuttuaan; »olla\noma itsenne, vallita intohimon myrskyjä, jotka lyövät haaksirikkoon\nheikompia sydämiä. Oletteko Te ensimäinen, jota on petetty\nlemmenseikoissa? Ensimäinen, jonka kevytmielinen ja irstas nainen\non viekoitellut rakastumaan, sitten käyttäen Teidän tunnettanne\nväärin ja pitäen sitä pilkkanaan? Ja aijotteko sietää, että Teidät\najetaan typeränä mielipuolena pellolle, koska ette ole osannut olla\nviisaampi kuin viisaimmat miehet maailman alusta alkaen? Olkaa niin\nkuin ei sitä naista olisi koskaan ollut olemassakaan — poistakaa hänet\nmuistostanne, sillä hän ei ole ansainnut saada siellä sijaa lainkaan.\nPitäkää tämänaamuista lujaa päätöstänne, jonka toteuttamiseen minulla\non tarpeeksi rohkeutta, intoa ja keinoja, ikäänkuin jonkun korkeamman\nolennon vastustamattomana käskynä, intohimottomana oikeudentekona. Hän\non ansainnut kuoleman — hän kuolkoon!»\n\nHänen puhuessaan piteli kreivi häntä yhä kädestä, puri huulensa\ntiukasti yhteen ja rypisteli otsaansa, ikäänkuin olisi hän ankarasti\nponnistellen koettanut johtaa itseensä Varneylta osan tuota hänen\nsuosittelemaansa kylmää, säälimätöntä ja tunteetonta lujuutta. Hänen\nvaijettuaan ei kreivi vieläkään hellittänyt hänen kättään ennenkuin\nhän tyynen päättäväksi pyrkien kykeni lausumaan: »Olkoon niin —\nhän kuolkoon! — Mutta saanenhan itkeä yhden ainoan kyyneleen hänen\nmuistolleen?»\n\n»Ei ainoatakaan, armollinen herra», keskeytti Varney, joka isäntänsä\nnytkähtelevästä silmäkulmasta ja vääntyvistä poskista näki hänen\naikovan antaa liikutukselleen vallan. — »Ei kyyneltäkään — aika ei sitä\nsalli — täytyy muistaa Tressiliania —»\n\n»Se nimi kykenee tosiaankin muuttamaan kyyneleet vereksi», vastasi\nkreivi. »Varney, minä olen sitä ajatellut ja päätökseni on valmis —\neivät rukoukset eivätkä todistelut pysty enää minuun — Tressilian on\noleva minun sovitus-uhrini.»\n\n»Se on hulluutta, armollinen herra; mutta Te olette minuun nähden liian\nmahtava, jotta minä voisin sulkea tien Teidän kostoltanne. Valitkaa\nsitten edes sopiva aika ja paikka ja välttäkää häntä siksi kunnes\nolette ne löytänyt.»\n\n»Sinä saat muissa seikoissa ohjata minua minne tahdot», sanoi\nLeicester, »mutta tässä älä vastusta minua.»\n\n»Sitten, armollinen herra», vastasi Varney, »pyydän minä ensiksikin\nTeitä heittämään tuon varomattoman, epäilyttävän ja puolihullun\nkäytöksenne, joka tänään veti koko hovin huomion puoleensa ja jota\nkuningatar ei olisi milloinkaan sallinut Teidän sovittaa, ellei\nhän olisi ollut Teille niin puolueellisen hyvänsuopa ja osoittanut\nystävyyttään Teille paljoa suuremmassa määrässä kuin hänen luonteelleen\non oikeastaan ominaista.»\n\n»Olenko minä tosiaankin ollut niin huolimaton?» ihmetteli Leicester\nikäänkuin unesta heräten; »ja minä kun luulin niin hyvin kaiken\npeittäneeni; mutta älä pelkää, mieleni on nyt rauhoittunut — minä olen\naivan tyyni. Kohtalonennustukseni on käyvä toteen; ja jotta se kävisi\ntoteen, olen jännittävä kaikkia kykyjäni korkeimmilleen. Älä huolehdi\nminusta, sanon vieläkin — minä lähden heti kuningatarta tapaamaan — ei\nSinun omakaan katseesi eikä puheesi olisi tutkimattomampi kuin minun. —\nOnko Sinulla mitään muuta sanomista?»\n\n»Minun täytyy pyytää Teidän sinettisormustanne», vastasi Varney\nvakavana, »merkiksi niille palvelijoillenne, joita minun on pakko\nkäyttää, että minulla on Teidän täysi valtuutuksenne heidän apuaan\nvaatiessani.»\n\nLeicester veti sormestaan sinettisormuksen, jota hän tavallisesti\nkäytti, ja antoi sen Varneylle hurjan, kaamean ilmeen kuvastellessa\nhänen kasvoillaan, lisäten matalalla, puolittain kuiskaavalla, mutta\nhirvittävän painokkaalla äänellä nämä sanat: »Mitä teet, tee pian.»\n\nVastaanottosalissa syntyi jo levottomuutta ja ihmettelyä, kun jalo\nlinnanherra viipyi niin kauvan poissa, ja suuresti ihastuivatkin\nsentähden hänen ystävänsä nähdessään hänen astuvan sisään miehenä,\njonka sydämeltä kaiken inhimillisen huomioinnin mukaan oli juuri\npudonnut huolten taakka. Ja Leicester täyttikin sinä päivänä\noivallisesti Varneylle antamansa lupauksen, niin että tämä näki\nvoivansa lakata näyttelemästä luonteelleen niin vierasta osaa kuin\nse käytöstapa, mitä hän oli aamupuolella noudattanut ja että hän\nvähitellen saattoi jälleen muuttua siksi hillityksi, teräväksi,\nivalliseksi keskustelun ja tapausten tarkkaajaksi, jollaisena hän\ntavallisesti seurassa esiintyi.\n\nElisabetiin nähden käyttäytyi taas Leicester miehenä, joka tunsi hyvin\nkuningattaren luontaisen lahjakkuuden ja tarmon, mutta myös hänen\npari heikkoa puoltansa. Hän oli liian viisas muuttaakseen äkkiä sen\njuron ja hajamielisen esiintymistapansa, joka oli herättänyt niin\nsuurta huomiota ennen hänen poistumistaan Varneyn kanssa, vaan joka\nnyt hänen kuningatarta lähestyessään näytti vaimenneen hellyyteen\nvivahtavaksi surumielisyydeksi ja joka keskustelun kuluessa, kun\nElisabet oli säälivästi antanut suosiostaan merkin toisensa jälkeen\nhäntä lohduttaakseen, vaihtui tuntehikkaan mielistelyn sanatulvaksi,\npalavimmaksi, arkaluontoisimmaksi, tarkoittelevimmaksi, mutta samalla\nkunnioittavimmaksi, mitä mikään kuningatar on alamaiseltaan ikinä\nkuullut. Elisabet kuunteli ikäänkuin lumottuna; hänen vallanhalunsa\noli tuuditeltu uneen; hänen päätöksensä pysyä erillään kaikista\nyhteiskunnallisista ja perheellisistä siteistä ja antautua yksin omaan\nkansansa vaalimiseen, alkoi horjua, ja vielä kerran oli Dudleyn tähti\nkohonnut korkeimmilleen hovin taivaalla.\n\nMutta Leicester ei nauttinut tätä luonnosta ja omastatunnostaan\nsaamaansa voittoa täysin sekoittamattomana, sillä sitä katkeroittivat\nsekä hänen tunteittensa sisäinen kapina niitä kahlitsevaa väkivaltaa\nvastaan että monet satunnaiset tapaukset, jotka aterian ja sitä\nseuraavien iltahuvitusten aikana värähyttelivät tätä äärimäisen tuskan\nviimeistä tuntohermoa.\n\nHoviväki oli esimerkin mainitaksemme kokoontunut pitohuoneesta\nisoon saliin odottelemaan loistavan naamionäytelmän, illan\nodotetun hauskutuksen alkamista, kun kuningatar keskeytti hurjan\nkokkapuhehyökkäyksen, jolla Leicesterin kreivi parhaillaan ahdisti\nkreivi Willoughbytä, Raleighia ja muutamia muita hovimiehiä, seuraavin\nsanoin: — »Me syytämme Teitä valtiorikoksesta, herra kreivi, jos Te\nyhä jatkatte tätä yritystänne tappaa meidät nauruun. Mutta tässä\ntuleekin onneksemme otus, joka voi saada meidät vakaviksi milloin\nvain tahtoo: oppinut lääkärimme Masters, tuoden ehkä uutisia siitä\nmeidän suojatti-raukastamme, rouva Varneysta — ei, herra kreivi, älkää\npoistuko, sillä koska tässä on kysymyksessä aviopuolisoiden välinen\nriita, emme me pidä omaa kokemustamme riittävän syvällisenä sitä\nratkaisemaan ilman taitavaa neuvojaa. — No, Masters, mitä ajattelet\nsiitä karkulais-rouvasta?»\n\nHymy, joka oli väikkynyt Leicesterin huulilla, kun kuningatar keskeytti\nhänen pilailunsa, jähmettyi hänen huulilleen ikäänkuin olisi sen siihen\nveistänyt Mikael Angelon tai Chantreyn taltta; ja hän kuunteli lääkärin\npuhetta sama värähtämätön ilme kasvoillaan.\n\n»Rouva Varney, armollinen Valtijatar», vastasi hovilääkäri Masters,\n»esiintyi hyvin tylysti ja ynseästi, eikä halunnut ryhtyä kanssani\nmihinkään keskusteluihin terveytensä tilasta, vaan haasteli hurjasti\nsiitä, että hän muka esittää asiansa Teille itsellenne ja ettei hän\nvastaa lainkaan halvempien henkilöiden kysymyksiin.»\n\n»Taivas varjelkoon!» huudahti kuningatar; »me olemme jo saaneet\nkylliksemme kärsiä niistä väärinkäsityksistä ja selkkauksista, jotka\nnäyttävät seuraavan tätä hourupäistä rouvaraukkaa, minne hän tuleekin.\n— Eikö Teistäkin ole asia niin, herra kreivi?» jatkoi hän Leicesteriin\nkääntyen ja kuvastaen katseessaan vienoa, melkein hellästi rukoilevaa\nkatumusta heidän senaamuisesta epäsovustaan. Leicester pakottautui\nkumartamaan syvään. Äärimäisinkään ponnistus ei jaksanut tehdä häntä\nkykeneväksi myös sanoin ilmaisemaan hänen yhtymistään kuningattaren\najatukseen.\n\n»Tepä olette kostonhimoinen, herra kreivi», virkkoi kuningatar; »mutta\nkyllä me pian saamme sopivan ajan ja paikan Teitä rangaistaksemme.\nVaan vieläkin kerran palataksemme tähän riemunrikkojaan, tähän rouva\nVarneyhin — Mitä voit sanoa hänen terveydestään, Masters?»\n\n»Hän on kovin tyly ja ynseä, armollinen Kuningatar, kuten jo\nsanoinkin», vastasi Masters, »ja hän kieltäytyy vastaamasta\ntiedusteluihin, eikä lainkaan tottele lääkärin käskyjä eikä määräyksiä.\nMinä havaitsin kuitenkin hänen potevan aivohäiriötä, jonka minä olisin\ntaipuvainen pikemmin määrittelemään sanalla _hypochondria_ kuin sanalla\n_phrenesis_; ja luulisin minä olevan hänelle parasta, että hänen\nmiehensä toimittaisi hänet hoidettavaksi kotiinsa, kauvas kaikesta\ntästä näytelmäin ja huvitusten hälinästä, sillä ne sekoittavat hänen\nheikon järkensä kaikenlaisilla mitä kummallisimmilla haaveilla. Häneltä\nhuomaamatta päässeet viittailut tähtäävät sinne päin, kuin olisi hän\nmuka joku suuri arvohenkilö — kreivitär tai jopa ruhtinatarkin. Jumala\nheitä auttakoon, sellaisia kuvittelevat usein hänenlaisensa sairaat!»\n\n»Ei, mutta sitten täytyy hänet toimittaa täältä kaikin kiirein», sanoi\nkuningatar; »käskekää Varneyn pitää hänestä kaikkea inhimillistä\nhuolta; mutta vapauttakoon hän pian tämän linnan rouvastaan. Sillä\ntakaanpa hänen kohta luulevan itseään meidän kaikkien valtijattareksi.\nSääli sentään, että niin kauniilla olennolla pitää oleman niin\nsurkeasti häiriintynyt järki. — Vai mitä Te siitä ajattelette, herra\nkreivi?»\n\n»Sääli tosiaankin», vastasi kreivi, toistellen niitä sanoja ikäänkuin\nulkolukuläksyä.\n\n»Mutta ehkettepä Te olekaan samaa mieltä kanssamme hänen\nkauneudestaan», jatkoi Elisabet; »ja me olemmekin nähneet miesten\npitävän uljaita, junomaisia naisia tuollaista hentoa, riutuvaa olentoa\nparempana, jonka pääkin nuokkuu kuin katkenneen liljan varsi. Niin,\nmiehet ovat hirmuvaltijaita, herra kreivi, joita miellyttää enemmän\nkiihkeä kamppailu kuin vastustelematta saavutettu valloitus, ja he\nrakastavat parhaiten sellaisia naisia, jotka uskaltavat lähteä heidän\nkanssaan voittosille. — Melkeinpä olen kanssanne samaa mieltä, Rutland,\nettä jos tämä Leicesterin kreivi joskus saisi sellaisen maalatun\nvahanuken puolisokseen, toivottaisi hän sen kuolleeksi jo ennen\nkuherruskuukausien loppua.»\n\nNäin puhuessaan katsahti hän Leicesteriin niin merkitsevästi, että\ntämä, huolimatta sydämensä kapinasta, tätä rajatonta petollisuutta\nvastaan, pakottautui kuitenkin kuiskaten vastaamaan, että Leicesterin\nrakkaus oli paljon nöyrempää laatua kuin mitä hänen majesteettinsa\notaksui, koska se oli kiintynyt sellaiseen henkilöön, jota hän ei\nvoinut koskaan käskeä, vaan jota hänen täytyi aina totella.\n\nKuningatar punastui ja käski hänen olemaan vaiti, mutta näytti\nkuitenkin odottavan, ettei toinen noudattaisi hänen kehoitustaan.\nMutta samassa räjähtivät torvet toitottamaan ja patarummut\npaukkumaan korkealta parvekkeelta, josta näki yli koko salin, siten\nilmoittaen naamionäyttelijäin tulevan; näin pääsi Leicester siitä\nkauheasta pakonalaisuuden ja teeskentelyn tilasta, johon hänen oma\nkaksimielisyytensä oli hänet vienyt.\n\nAlkavaan naamionäytelmään kuului neljä eri joukkoa, jotka seurasivat\ntoisiaan lyhyin väliajoin; kussakin joukossa oli kuusi päähenkilöä ja\nyhtä monta soihdunkantajaa, ja kukin esitti yhtä niistä kansoista,\njotka olivat eri aikoina pitäneet Englantia hallussaan.\n\nMuinaisia brittejä, jotka ensinnä esiintyivät, johdatti kaksi vanhaa\ndruidia, joiden harmaita hapsia koristi tammenlehväseppel ja jotka\nkäsissään kantoivat mistelinoksia. Näitä kunnianarvoisia miehiä\nseurasivat varsinaiset naamiosankarit ja näitä taas kaksi valkoisiin\npuettua runoniekkaa, jotka helähyttelivät tuon tuostakin harppujaan,\nlaulaen samalla muutamia muinaisen hymnin säkeitä Beluksen eli auringon\nkunniaksi. Alkuperäiset britit oli valittu hovissa palvelevain\naatelismiesten pisimmistä ja vahvimmista. Heidän naamioihinsa oli\nkiinnitetty pitkät pörröiset parrat ja tukat; heidän pukuinaan oli\nsusien ja karhujen nahkoja, kun taas heidän sääriään, käsivarsiaan ja\nyläruumistaan peitti ihonvärinen silkki, johon oli karkein viivoin\npiirrelty taivaankappaleiden sekä eläinten ja muiden maallisten\nolentojen kuvia, niin että he antoivat hyvin elävän käsityksen\nvanhoista maalauksin koristelluista esi-isistämme, joiden vapautta\nensinnä ahdistivat roomalaiset.\n\nRooman pojat, jotka tulivat yhtä hyvin sivistämään kuin\nvalloittamaankin, astuivat sitten ruhtinaallisen seurueen eteen;\nja juhlanäytösten järjestäjä oli saanut oivallisesti ilmaistuksi\ntämän kuuluisan kansan uljaan korskeuden ja sotaisat tavat,\nvarustamalla esiintyjät keveällä, mutta lujalla kilvellä ja lyhyellä,\nkaksiteräisellä miekalla, jonka käyttely teki Roomasta maailman\nvaltijaan. Kaksi airutta kantoi Rooman kotkia heidän edellään, samalla\nlausuen ylistysrunoa Marsille, ja nuo muinaisajan mahtavat soturit\nseurasivat heitä miesten jykevin ja varmoin askelin, jotka pyrkivät\nvalloittamaan koko maanpiirin.\n\nKolmas joukkue esitti Germanian metsistä tuomiinsa karhunnahkoihin\npukeutuneita saksilaisia, ja kantoivat nämä käsissään niitä\nkauhistuttavia sotakirveitä, jotka tekivät niin ankaraa tuhoa\nBritannian alkuperäisten asukasten riveissä. Heitä johti niinikään\nkaksi laulumestaria, jotka hyrisivät Odinin ylistystä.\n\nViimeisinä tulivat normannilaiset ritarit rautapaidoissaan ja\nteräskypäreissään ja kaikissa asiaankuuluvissa varustuksissaan, kahden\nsodasta ja naisten lemmestä laulavan runoniekan edeltäminä.\n\nNämä neljä joukkuetta saapuivat avaraan saliin mitä oivallisimmassa\njärjestyksessä, ja jotta katselijat saisivat tyydyttää uteliaisuutensa,\npidettiin aina pieni väli-aika, ennenkuin seuraava parvi esiintyi.\nSitten marssivat he ympäri salin näytelläkseen itseään, noudattaen\nurkujen, pillien, torvien ja kaikenlaisten muiden Leicesterin\nkreivin soittokoneiden poljentoa. Vihdoin asettuivat nämä neljä\nnaamiojoukkuetta, sijoittaen soihdunkantajansa taakseen, kukin omiin\nriveihinsä kahdelle puolelle salia, niin että roomalaiset joutuivat\nbrittejä vastapäätä ja saksilaiset normanneja, ja näyttivät ensin\nkatsahtelevan toisiinsa kummastunein silmin, mutta sitten kiihtyvän\nuhkaavin liikkein ilmaistuun vihaan. Silloin kajahti parvekkeelta\nkiivas sotainen sävel, naamiosankarit vetivät miekkansa kaikilla\ntahoilla ja lähenivät toisiaan, tahdikkain askelin hyppien jonkunlaista\nsota- tai asetanssia, kalahutellen miekkojaan vastustajainsa kilpiin\nja kilauttaen niitä toistensa miekkoihin ohi kulkiessaan. Oli hyvin\nhauska nähdä eri joukkojen pysyvän säännöllisessä järjestyksessä\naivan säännöttömiltä näyttävissä liikkeissään, sekaantuvan toisiinsa,\nkiehittyvän eroon taas ja ryhmittyvän jälleen omiin, alkuperäisiin\nriveihinsä, aina soiton mukaan.\n\nTämä vertauskuvallinen sotahyppy esitti niitä monenlaisia kahakoita\nja ristiriitoja, joita oli sattunut muinaista Britanniaa vuorotellen\nhallinneiden kansojen kesken.\n\nVihdoin, monien sokkeloisten kiertelyjen ja koukuttelujen\njälkeen, jotka herättivät katsojissa suurta ihastusta, kuului\nankara torventörähdys, ikäänkuin tappelun alkajaisiksi tai voiton\njulistamiseksi. Naamiot lakkasivat heti paikalla pyöriskelyistään\nja kokoontuen alkuperäisten johtajainsa eli esittelijäinsä — sillä\nse oli heidän ammattinimensä — ympärille, näyttivät odottavan yhtä\njännitettyinä kuin katselijatkin, mitä sitten tuleman piti.\n\nSalin ovet avautuivat selkosen seljälleen, eikä tulija ollutkaan\nmikään vähempi kuin itse paholaissyntyinen Meriin, joka oli puettu\nkummalliseen, salaperäiseen, hänen epätietoista sukuperäänsä ja\nsuurenmoista loihtutaitoansa vastaavaan tapaan. Hänen ympärillään\nja takanaan liehui ja hyppi mitä omituisimpia olentoja, joiden oli\nmäärä esittää hänen mahtavia käskyjään odottelevia henkiä; ja niin\nvaltavasti vaikutti tämä näytelmän osa palvelijoihin ja muihin linnassa\noleskelevaan alhaisempaan kansaan, että monet unohtivat kuningattarelle\nkuuluvan kunnioituksen, tunkeutuivat sisään ja jäivät salin ovipuoleen\nseisomaan.\n\nLeicesterin kreivi, joka huomasi airueittensa vain suurella vaivalla\nsaavan nämä innostuneet katselijat pysymään kauvempana, kuitenkaan\nherättämättä suurempaa melua kuin oli soveliasta kuningattaren ollessa\nläsnä, nousi istuimeltaan ja meni itse paikalle; sillä Elisabetkin\noli samaan aikaan pyytänyt — hän kun aina tahtoi rahvasta kohdeltavan\nhyvin — että heidän sallittaisiin häiritsemättä katsella näytelmää.\nLeicester käytti tätä veruketta poistuakseen; mutta hänen todellisena\nvaikuttimenaan oli halu päästä edes hetkiseksi omiin rauhoihinsa\nja lepuuttaa mieltään vaikkapa vain silmänräpäykseksikin siitä\nhirvittävästä painostuksesta, jonka sille tuotti häpeän, vihan,\nkatumuksen ja kostonjanon raatelevain tuskain peittäminen iloisuuden\nja mielistelyn verhoon. Hän pani silmäyksellään ja viittauksellaan\nkansanjoukon vaikenemaan; mutta palaamatta heti hänen majesteettinsa\nluo kääriytyi hän viittaansa, sekaantui tungokseen ja jäi sieltä,\nmuiden halpa-arvoisten katselijain tavoin seisoaltaan seuraamaan\nnaamionäytelmän kulkua.\n\nAstuttuaan saliin eteni Meriin keskelle lattiaa, kutsui taikasauvansa\nheilauksella taistelevain joukkueiden johtajat ympärilleen ja ilmoitti\nheille runomittaisessa puheessa, että nyt hallitsi Britannian saarta\nkuninkaallinen neitsyt, jolle heidän tuli kohtalon tahdosta osoittaa\nkunnioitustaan, samalla kun heidän piti pyytää häntä lausumaan\nmielipiteensä niistä erilaisista syistä, joiden perusteella kukin\nheistä katsoi olevansa se etevin kantajoukko, mistä maan nykyiset\nasukkaat, tämän enkelimäisen ruhtinattaren onnelliset alamaiset\njohtivat sukuperänsä.\n\nTätä käskyä totellen kulki kukin parvi juhlallisen soiton kaikuessa\nElisabetin ohi, suorittaen kukin oman kansansa tavan mukaisen, mitä\nnöyrimmän ja kunnioittavimman tervehdyksen, mihin kuningatar vastasi\nsillä armollisella suopeudella, joka oli ollut hänen julkisessa\nesiintymisessään havaittavissa aina siitä asti kun hän oli tullut\nKenilworthiin.\n\nEri joukkueiden johtajat mainitsivat sitten, kukin kansansa nimessä\nne syyt, joihin nojaten he väittivät olevansa muita mainehikkaampia\nja etevämpiä; ja kun heitä oli kutakin vuoroonsa kuultu, piti\nkuningatar heille seuraavan armollisen vastauspuheen: »Me olemme\npahoillamme, ettei meillä ole parempia edellytyksiä ratkaista sitä\nvaikeata kysymystä, joka kuuluisan Merlinin käskystä nyt on joutunut\npohdittavaksemme, mutta meistä näyttää kuitenkin siltä, ettei mikään\nnäistä ikimuistettavista kansoista erikseen saata vaatia ehdotonta\netusijaa muihin nähden ja väittää olleensa suurimpana tekijänä\nmeidän päiviemme englantilaisen muodostamisessa, sillä tämä on aivan\nepäilemättä perinyt kultakin muutamia luonteensa jaloimpia piirteitä.\nNiinpä on nykyinen englantilainen saanut muinaisilta briteiltä uljaan\nja lannistumattoman vapaudenhalunsa — roomalaisilta erinomaisen\nsotakurinsa ja rohkeutensa sekä rauhan aikana viljelemänsä rakkauden\ntieteisiin ja sivistykseen — saksilaisilta viisaat ja oikeudenmukaiset\nlakinsa — ja ritarillisilta normanneilta ankaran kunniantuntonsa ja\nkohteliaan käytöksensä sekä jalon ihastuksensa mainetöihin.»\n\nMerlin vastasi luontevasti, että piti tosiaankin niin monien\nerinomaisten ominaisuuksien yhtymän nykypäivien englantilaisissa,\nettä heistä on tullut muille kansoille ikäänkuin täydellisyyden\nperikuva, koska he vain siten ovat edes johonkin määrin ansainneet\nsen siunauksen, hyvinvoinnin ja onnen, jota he ovat saaneet nauttia\nEnglannin Elisabetin hallituskautena.\n\nSoitto kajahti taas, ja naamiosankarit sekä Meriin ja hänen palvelevat\nhenkensä alkoivat poistua tungokseen asti täyttyneestä salista, kun\nLeicester, joka, kuten olemme maininneet, oli jäänyt seisomaan lähelle\nsalin ovea ja joka siis oli joutunut melkein keskelle väkijoukkoa,\ntunsi viittaansa nykäistävän samalla kun muuan ääni kuiskasi hänen\nkorvaansa: »Herra kreivi, haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.»\n\n\n\n\nXX Luku.\n\n\n    Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!\n\n                           _Macbeth_.\n\n»Haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.» Sanat olivat itsessään\nyksinkertaiset, mutta Leicesterin kreivi oli niin kiihtyneessä ja\nkuumeisessa mielentilassa, että mitä tavallisimpiinkin seikkoihin\nnäytti hänestä liittyvän erikoista levottomuutta herättävää tärkeyttä.\nHän käännähtikin siis nopeasti, nähdäkseen henkilön, joka ne oli\nlausunut. Puhujan ulko-asussa ei ollut mitään huomattavampaa: musta\nsilkkinuttu, lyhyt viitta ja musta naamus kasvoilla, siinä hänen\npukunsa; sillä hän oli ilmeisestikin kuulunut siihen naamioitujen\njoukkoon, joka oli tunkeutunut saliin Merlinin jäljissä, vaikkei\nhänellä ollutkaan sitä kummallista valepukua, jollaisia useimmat heistä\nkantoivat.\n\n»Kuka Te olette, ja mitä Te minusta tahdotte?» kysyi Leicester, äänensä\nsävyllä selvästi paljastaen mielensä kuohahtelevan tilan.\n\n»En mitään pahaa, herra kreivi», vastasi naamioitu, »vaan hyvää ja\nkunniallistakin, jos Te vain oikein käsitätte tarkoitukseni. Mutta\nminun täytyy saada puhella kanssanne jossakin yksinäisemmässä paikassa.»\n\n»Minä en voi lähteä keskustelemaan kenenkään tuntemattoman muukalaisen\nkanssa», virkkoi Leicester, peljäten, hän ei tiennyt itsekään mitä tuon\nsalaperäisen miehen pyynnöstä; »ja niiden, jotka minä tunnen, täytyy\nvalita soveliaampi puhelu-aika.»\n\nHän aikoi kiiruhtaa tiehensä, mutta naamioitu pidätti häntä.\n\n»Niillä, jotka puhuvat Teidän Korkeudellenne Teidän omaa kunniaanne\nkoskevista asioista, on oikeus käyttää Teidän aikaanne, mitä tehtäviä\nTeidän onkin sitten syrjäyttäminen heitä kuullaksenne.»\n\n»Kuinka! Kunniaani? Kuka uskaltaa sitä leikata?» kiihkoili Leicester.\n\n»Vain Teidän oma käytöksenne voi antaa aihetta sen moittimiseen, herra\nkreivi, ja juuri siitä asiasta halusinkin keskustella kanssanne.»\n\n»Te olette hävytön», vastasi Leicester, »ja Te käytätte väärin tämän\nhetken vierasvapautta, joka estää minua Teitä rankaisemasta. Minä kysyn\nnimeänne?»\n\n»Minä olen Edmund Tressilian Cornwallista», vastasi naamio. »Kieleni on\nerään lupauksen takia ollut sidottu kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi\n— määräaika on nyt kulunut — nyt voin minä puhua ja teen Teidän\nKorkeudellenne sen oikeuden, että käännyn ensiksi Teidän puoleenne.»\n\nHämmästyksen vavahdus, joka oli värähyttänyt Leicesterin sydänjuuria\nhänen kuullessaan tuota nimeä lausuvan miehen, jota hän eniten\nvihasi ja jonka hän luuli itseään niin syvästi loukanneen, vei\nhäneltä ensi hetkenä liikuntakyvyn, mutta muuttui siinä samassa\nsellaiseksi kostonjanoksi, ettei erämaan kulkija sen palavammin\nikävöi vesilähteille. Hänellä oli sentään niin paljon järkeä ja\ntahdonvoimaa jäljellä, ettei heti paikalla survaissut tikariansa tuon\nrohkean konnan sydämeen, konnan, joka ensin syöksi hänet sellaiseen\nonnettomuuteen ja sitten uskalsi vielä niin järkähtämättömän tyynesti\ntulla kohtelemaan häntä tuolla tavalla. Päättäen sillä hetkellä peittää\nkaikki kiihtymyksen jäljetkin, jotta saisi täyden selon Tressilianin\naikeista ja tarkoituksesta ja jottei samalla menettäisi kostoaan,\nvastasi hän niin kähisevällä, pidätetyn vihan muuntamalla äänellä, että\nhänen sanojaan tuskin saattoi ymmärtää: — »Ja mitä pyytää minulta herra\nEdmund Tressilian?»\n\n»Oikeutta, herra kreivi», virkkoi Tressilian tyynesti, mutta lujasti.\n\n»Oikeutta», toisti Leicester, »kaikki ihmiset saavat sitä vaatia —\nerittäinkin Te, herra Tressilian, ja olkaa varma, että Te sitä saatte.»\n\n»En muuta odotakaan Teidän Jaloudeltanne», vastasi Tressilian; »mutta\naika kiiruhtaa, ja minun täytyy keskustella kanssanne vielä tänä\niltana. — Menenkö vuottamaan Teitä huoneeseenne?»\n\n»Ei», vastasi Leicester tylysti, »ei katon alle, eikä etenkään minun\nkattoni alle. — Me tapaamme toisemme vapaan taivaankannen alla.»\n\n»Te olette tuskastunut tai vihastunut, herra kreivi», jatkoi\nTressilian; »eikä tässä kuitenkaan ole siihen vähintäkään syytä. Paikka\non minusta samantekevä, kunhan Te vain suotte minulle häiritsemättömän\npuolisen tuntia aikaanne.»\n\n»Luullakseni tulee lyhyempikin aika riittämään», vastasi Leicester. —\n»Odottakaa minua huvikentällä sen jälkeen kun kuningatar on vetäytynyt\nhuoneeseensa.»\n\n»Riittää», virkkoi Tressilian ja poistui. Leicester näytti hetkiseksi\njoutuneen rajattoman riemun valtaan.\n\n»Taivas suosii minua vihdoinkin», puheli hän itsekseen, »ja lähettää\nulottuvilleni konnan, joka on minut sillä sovittamattomalla\nhäväistyksellä leimannut — joka on tuottanut minulle nämä kamalat\ntuskat. Minä en soimaa sallimusta enää, koska nyt pääsen selville\nniistä kavaloista juonista, joilla hän yhä aikoo kietoa minua, ja koska\nminä siis samalla voin todistaa hänen konnamaisuutensa ja kostaa sen.\nTaakkaani kantamaan — taakkaani kantamaan! — Minä en tahdo nyt enää\nsortua sen alle — koska kerran viimeistään keskiyö tuo minulle koston!»\n\nNäiden mietteiden riehuessa Leicesterin aivoissa lähti hän jälleen\nkulkemaan läpi nöyristelevän joukon, joka halkesi hänelle tietä\ntehdäkseen, ja istuutui entiselle paikalleen, kadehditulle ja\nihaillulle, hallitsijattarensa viereen. Mutta jos tämän siten ihaillun\nja kadehditun miehen sydän olisi ollut avoinna kaikkien tämän salin\ntäyttäväin ihmisten edessä, kaikkine rikollisen kunnianhimon,\nkuoletetun rakkauden, raivoavan koston, ja suunnitellun julmurityön\ntietoisuuden herättämine pimeine ajatuksineen, jotka liehuivat\nja parveilivat siellä kuin haamut jonkun inhoittavan noita-akan\ntaikakehässä — niin kuka heistä, kunnianhimoisimmasta hovi-ylimyksestä\naina kehnoimpaan palvelijaan, joka eli lautasia muuttamalla, olisi\nhalunnut vaihtaa paikkaa Elisabetin suosikin ja Kenilworthin herran\nkanssa!\n\nUudet kidutukset odottivat häntä Elisabetin luo palattuaan.\n\n»Tulettekin sopivaan aikaan, herra kreivi», virkkoi tämä, »ratkaisemaan\nerään väittelyn meidän naisten kesken. Tässä juuri ritari Rikhard\nVarney pyysi lupaamme saada lähteä linnasta sairas rouvansa mukanaan,\nja koska hänellä oman kertomuksensa mukaan jo oli Teidän suostumuksenne\npoistumiseensa, niin sai hän meidänkin myöntymyksemme. Meillä ei\ntosiaankaan ole vähintäkään halua pidättää häntä sen nuoren vaimoparan\nhellästä huolehtimisesta — mutta nyt on se samainen ritari Rikhard\nVarney tänään joutunut niin ilmeisesti näiden meidän hovinaistemme\nlumoihin, että tämä Rutlandin herttuatar tässä vakuuttaa hänen vievän\nsen mielipuolen vaimonsa vain järvelle asti, työntävän hänet sinne\nja jättävän hänet niiden kristallipalatsien asukkaaksi, joista se\nviehättävä vedenneitonen haasteli, sekä palaavan luoksemme iloisena\nleskimiehenä, kuivaavan kyyneleensä ja korvaavan pian vahinkonsa meidän\nseurueemme kustannuksella. Mitä siihen sanotte, herra kreivi? — Me\nolemme nähneet Varneyn parissa, kolmessa erilaisessa puvussa, siinä\nkaikki — mutta Tehän tunnette hänen todellisen luonteensa — luuletteko\nhänen voivan tehdä rouvalleen moisen konnankujeen?»\n\nLeicester oli joutua suunniltaan, mutta vaara oli uhkaava ja edes\njonkunlainen vastaus ehdottomasti välttämätön. »Arvoisat naiset»,\nsanoi hän, »ajattelevat liian huonoa oman sukupuolensa jäsenestä, jos\nhe otaksuvat hänen ansainneen sellaisen kohtalon, tai sitten liian\npahaa meistä, jos he uskovat kenenkään voivan kohdella siten viatonta\nihmistä.»\n\n»Kuulkaahan vain häntä, hyvät naiset», jatkoi Elisabet; »kaikkien\nmiesten tavoin haluaa hän puolustella heidän julmuuttaan syyttämällä\nmeitä kevytmielisyydestä.»\n\n»Älkää sanoko _meitä_, armollinen Valtijatar», vastasi kreivi; »me\nväitämme vain, että halpa-arvoisemmilla naisilla on kuten pienemmillä\ntaivaan valoillakin epävakaisuutensa ja vaihteensa, mutta kenpä voisi\nsoimata muuntelevaisuudesta aurinkoa tai Elisabetia?»\n\nKeskustelu kääntyi sitten vaarattomampaan suuntaan, ja Leicester\nhoiteli siinä osaansa erinomaisen älykkäästi, huolimatta raatelevasta\nsisäisestä tuskastaan. Se tuntui niin hauskalta Elisabetista,\nettä linnan kello oli jo lyönyt keski-yötä, ennenkuin hän poistui\nseurasta, mikä oli vallan kuulumaton seikka hänen rauhallisissa ja\nsäännöllisissä, ajan kulusta huolehtivissa tavoissaan. Hänen lähtönsä\nantoi luonnollisesti merkin koko seurueen hajaantumiseen; kukin erkani\nomaan lepopaikkaansa uneksimaan päivän huvituksista ja ihastuen\naavistelemaan huomenisia.\n\nOnneton linnanherra ja koko tämän ylvään juhlahumun alku poistui\naivan toisin ajatuksin. Hänen ensimäinen käskynsä häntä avustavalle\nkamaripalvelijalle oli kutsua Varney heti paikalla hänen huoneeseensa.\nLähetti palasi hetken kuluttua ja ilmoitti, että tunti sitten lähti\nritari Rikhard Varney linnasta takaportin kautta, kolme muuta henkilöä\nmukanaan, joista yhtä kuljetettiin hevoskantotuolissa.\n\n»Kuinka pääsi hän linnasta, vaikka vartijat oli jo asetettu\npaikoilleen?» kysyi Leicester; »minä en luullut hänen matkustavan ennen\npäivänkoittoa.»\n\n»Hän esitteli ymmärtääkseni päteviä syitä vartijoille», vastasi\npalvelija, »ja näytti kuulenma Teidän Korkeutenne sinetti —»\n\n»Aivan niin — aivan niin», keskeytti kreivi; »mutta hän on pitänyt\nliikaa kiirettä. — Onko kukaan hänen palvelijoistaan jäänyt tänne?»\n\n»Mikael Lambournea ei löytynyt ritari Rikhard Varneyn lähtiessä»,\nvastasi palvelija, »ja hänen isäntänsä oli kovin suuttunut hänen\nkatoamisestaan. Mutta minä näin hänen juuri äsken satuloivan hevostaan\nnelistääkseen isäntänsä perään.»\n\n»Käske hänet viipymättä tänne», määräsi Leicester; »minulla on muuan\nsanoma vietävänä hänen isännälleen.»\n\nPalvelija poistui huoneesta, ja Leicester mitteli sen lattiaa hetkisen\nsyviin mietteisiin vaipuneena. — »Varney on liian innokas», ajatteli\nhän, »liian kiihkeä. — Luullakseni hän minua rakastaa — mutta hänellä\non myöskin omat tarkoitusperänsä ajettavinaan ja hän on hellittämätön\nja järkähtämätön siinä toimessa. Jos minä kohoan, kohoaa hänkin, ja hän\non osoittautunut jo liiankin halukkaaksi vapauttamaan minut esteestä,\njoka näyttää olevan minun ja kuninkuuden välillä. Mutta minä en taivu\nkantamaan sitä häpeätäkään. Sitä petollista naista on rangaistava,\nmutta se täytyy toimittaa varovaisemmin ja harkitummin. Minä tunnen\njo ennakolta, miten liiallinen hätäileminen tässä asiassa sytyttäisi\nhelvetin liekit rintaani. — Ei — yksi uhri riittää kerrallaan, ja tämä\nuhri odottaa jo minua.»\n\nHän tarttui kirjoitusvehkeisiin ja piirsi kiiruusti seuraavat sanat:\n\n »Ritari Rikhard Varney!\n\n Me olemme päättäneet lykätä toistaiseksi Teidän suoritettavaksenne\n uskotun asian ja me kiellämme Teitä ankarasti ryhtymästä mihinkään\n enempiin toimenpiteisiin kreivittäremme suhteen siksi kunnes toisin\n määräämme. Me käskemme myös Teitä palaamaan Kenilworthiin heti kun\n olette vienyt turvalliseen paikkaan sen, mikä Teidän huostaanne\n annettu on. Mutta jos Teidän hoimiinne uskotun saatettavan\n toimittaminen varmaan talteen pidättäisi Teitä kauvemmin kuin\n me otaksumme, käskemme me Teitä siinä tapauksessa palauttamaan\n sinettisormuksemme luotettavalla ja nopealla lähetillä, sillä me\n tarvitsemme sitä aivan pian. Odottaen Teidän tarkoin noudattavan näitä\n määräyksiämme ja jättäen Teidät Jumalan haltuun, pysymme me varmasti\n Teidän hyvänä ystävänänne ja isäntänänne.\n\n                                                _R. Leicester_.\n\n Annettu Kenilworth-linnassamme, kymmenentenä päivänä heinäkuuta, armon\n vuonna tuhatviisisataa ja seitsemänkymmentäviisi.»\n\nKun Leicester oli saanut tämän käskykirjeen kirjoitetuksi ja\nsinetöidyksi, astui kamaripalvelijan ohjaamana huoneeseen Mikael\nLambourne, jolla oli saappaita puolireiteen, jonka ratsastusviittaa\npiteli leveä vyö ja jonka huopahattu muistutti suuresti\nsananlennättäjäin päähinettä.\n\n»Mikä Sinä olet miehiäsi?» kysyi kreivi.\n\n»Teidän Korkeutenne talliherran tallimestari», vastasi Lambourne\ntotutulla häikäilemättömyydellään.\n\n»Hillitseppä röyhkeää kieltäsi, mies», komensi Leicester; »pilapuheet,\njotka sopivat ritari Rikhard Varneyn kuultaviksi, eivät ole ensinkään\npaikallaan minulle lausuttuina. Kuinka pian luulet voivasi saavuttaa\nisäntäsi?»\n\n»Tunnissa, armollinen herra, jos mies ja hevonen eheinä pysyvät»,\nvastasi Lambourne, muuttaen silmänräpäyksessä tuttavallisuutta\nlähentelevän käytöksensä mitä nöyrimmäksi kunnioitukseksi. Kreivi\nmitteli häntä katseillaan kiireestä kantapäähän.\n\n»Minä olen kuullut Sinusta puhuttavan», virkkoi hän sitten; »sanotaan\nSinun suorittavan tehtäväsi nopeasti, mutta taipuvan liiaksi rähinään\nja juopotteluun, jotta Sinulle voisi uskoa mitään tärkeämpiä toimia.»\n\n»Armollinen herra», vastasi Lambourne, »minä olen ollut sotilaana,\nmerimiehenä, matkustajana ja seikkailijana, ja ne ovat kaikki\nelinkeinoja, joiden harjoittajat nauttivat tästä päivästä, koska he\neivät ole varmoja huomisesta. Mutta vaikka minä ehkä käytänkin väärin\nvapaa-aikojani, en ole vielä koskaan lyönyt laimin velvollisuuttani\nisäntääni kohtaan.»\n\n»Katso, että niin tapahtuu nytkin», jatkoi Leicester, »etkä Sinä ole\nsitä katuva. Toimita tämä kirje nopeasti ja varmasti ritari Rikhard\nVarneyn käsiin.»\n\n»Eikö tehtäväni ulotu laajemmalle?» kysyi Lambourne.\n\n»Ei», vastasi Leicester, »mutta minulle on erikoisen tärkeätä, että\nSinä suoritat sen yhtä huolellisesti kuin kiireisestikin.»\n\n»Minä en ole säästävä huolta enkä hevosta», vastasi Lambourne, lähtien\nviipymättä huoneesta.\n\n»Niin, sillä lailla se päättyi se minun yksityinen puheillepääsyni,\njosta minä kuitenkin toivoin niin paljon!» mutisi hän itsekseen\nastuskellessaan pitkää käytävää ja laskeutuessaan takaportaita.\n»Saakeli soikoon! Minä luulin kreivin tarvitsevan apuani johonkin\nsalajuoneen, ja nyt se laulu loppuikin vain kirjeen viemiseen!\nHyvä, hänen tahtonsa on tapahtuva siitä huolimatta, ja kuten hänen\nkorkeutensa oikein sanoikin, minä en ole sitä vastaisuudessa katuva.\nLapsen täytyy ensin kontata, ennenkuin se oppii kävelemään, ja niin on\nalottelevan hovimiehenkin laita. Mutta annahan kun pilkistän tuohon\nkirjeeseen, jonka hän sinetöi niin kovin huolimattomasti.» — Tämän\ntempun tehtyään mäjäytti hän ylen määrin riemastuneena käsiään yhteen\nja huudahti: »Kreivitär — kreivitär! — Nyt tiedän minä salaisuuden,\njoka on minut kohottava tai kaatava. — Mutta astuppas esiin, Bayard»,\njatkoi hän hevostaan pihalle taluttaen, »sillä Sinun kupeittesi ja\nminun kannusteni täytyy tehdä piakkoin tuttavuutta keskenään.»\n\nLambourne nousi siis satulaan ja lähti linnasta takaportin kautta;\nhänen annettiin vapaasti mennä, koska ritari Rikhard Varney oli\npoistuessaan jättänyt vartijalle häntä koskevan käskyn.\n\nHeti kun Lambourne ja kamaripalvelija olivat lähteneet huoneesta,\nvaihtoi Leicester hovipukunsa hyvin yksinkertaiseen vaatetukseen,\nheitti viitan ympärilleen, otti lampun käteensä ja kulki salaista\nyhdyskäytävää pitkin pienelle takaportille, josta pääsi linnan\npihalle, lähelle huvikentän yläpäätä. Hänen ajatuksensa olivat\ntyynempiä ja selvempiä kuin yleensä viime aikoina, ja hän yritti omissa\nsilmissäänkin esiintyä miehenä, jota vastaan oli enemmän rikottu kuin\nhän itse oli rikkonut.\n\n»Minua on mitä syvimmin loukattu», tähän suuntaan kulkivat hänen\nmietteensä, »mutta minä olen luopunut silmänräpäyksellisestä kostosta\nja siirtänyt sen miehekkyyden ja jalomielisyyden alueelle. Vaan pitääkö\navioliiton, jonka se petollinen nainen on tänään häväissyt, kahlehtiman\nminua ja ehkäisemän minua sillä mahtavalla uralla, johon kohtaloni\nminua kutsuu? Ei — on olemassa muitakin keinoja sellaisten siteiden\navaamiseksi, tarvitsematta katkoa elämän säikeitä. Jumalan kasvojen\nedessä en minä ole enää sidottu liittoon, jonka hän ensimäisenä rikkoi.\nKuningaskuntien tulee joutua välillemme — valtamerten vyöryvät aallot,\njoiden syvyydet ovat nielleet kokonaisia laivastoja, saavat olla\nainoina tämän kuolettavan salaisuuden säilyttäjinä.»\n\nTämänlaisilla todisteluilla koetti Leicester rauhoittaa omaatuntoansa\nniin äkkiä päätetyn kostonaikeen toteuttamisen ja kunnianhimoisten\nsuunnitelmainsa suhteen, jotka olivat niin läheisesti liittyneet\njokaiseen hänen elämänsä pyrkimykseen ja tekoon, ettei hän kyennyt edes\nyrittämään vapautua niistä, niin että hänen kostonsakin näytti hänestä\nlopulta kerrassaan oikeutetulta, jopa jalomielisen hillityltäkin\ntoimitukselta.\n\nTässä mielentilassa astui tuo kostoa ja kunniaa himoitseva\nkreivi komealle huvikentälle, minne juuri silloin täysikuu valoi\nsäteitään. Tuo kirkas keltainen valo heijasteli kaikkialta\nvalkoisesta hiekkakivestä, josta kentän kivitys, pylväsaidat ja\nrakennustaiteelliset kaunistukset olivat laitetut; eikä pieninkään\npilvenhattara himmentänyt sinitaivasta, niin että koko tienoo oli\nmelkein yhtä kirkas kuin jos aurinko olisi vast'ikään laskenut.\nLukuisat valkoisesta marmorista veistetyt kuvapatsaat hohtivat\nkalpeassa valossa juuri haudoistaan nousseiden, käärinliinoihinsa\nverhoutuneiden aaveiden tavoin, ja suihkulähteet lennättelivät ilmaan\nvesisäikeitään, ikäänkuin niitä kuun säteissä kirkastaakseen, ennenkuin\nne jälleen kimaltelevana hopearoiskeena putosivat altaisiinsa. Päivä\noli ollut helteinen, eikä vieno yötuulahdus, joka huokui huvikentän\npengermillä, löyhytellyt puiden lehviä voimakkaammin kuin viuhka\nnuoren kaunottaren kädessä. Kesä-yön laulaja oli rakentanut runsaasti\npesiä läheisen puutarhan lehtimajoihin, ja niiden asukkaat korvasivat\nnyt päiväistä vaikenemistaan helskyttelemällä valtavassa kuorossa\nihania liverryksiään, milloin hilpeitä, milloin kiihkeitä, milloin\nyhteisiä, milloin toinen toisilleen vastailevia, ikäänkuin purkaen\nrintansa riemua siitä tyynestä, hurmaavasta yöstä, johon he säveleitään\nkaijuttelivat.\n\nAjatellen kokonaan toisia asioita kuin suihkulähteiden solinaa, kuun\nkimallusta ja satakielen laulua, käyskenteli uljas Leicester hitaasti\npengermän päästä toiseen, viitta lujasti ympärillä, miekka kainalossa,\nkeksimättä kuitenkaan ihmisolennon varjoakaan.\n\n»Oma jalomielisyyteni petti minut surkeasti», puheli hän itsekseen,\n»jos se konna nyt pääsi minulta pakoon — niin, ja ehkäpä on hän nyt jo\nrientänyt vapauttamaan sitä avionrikkojaa, jolla on vielä niin vähän\nvartijoitakin.»\n\nNämä hänen mietiskelynsä keskeytyivät samassa, sillä kun hän kääntyi\nkatsomaan portille päin, näki hän ihmisolennon hitaasti etenevän\npylväskäytävästä, himmentäen varjollaan vuorotellen kaikkia esineitä,\njoiden ohi hän lähestyessään kulki.\n\n»Iskenkö ennenkuin edes kuulen hänen raivostuttavan äänensä?» ajatteli\nLeicester miekkansa kahvaan tarttuen. »Mutta ei! Minä tahdon nähdä,\nmihin suuntaan hänen saastaiset juonensa käyvät. Minä tahdon katsella,\nniin vastenmielistä kuin se onkin, miten se inhoittava käärme\nkiemurtelee ja pyörähtelee, ennenkuin käytän voimaani ja muserran sen.»\n\nHänen kätensä heltisi kahvasta, ja hän läheni hitaasti Tressiliania,\nkeräten tämän kohtauksen varalle kaiken itsehillinnän ja\ntahdonlujuuden, mitä hänellä suinkin oli, kunnes he seisoivat aivan\nvastakkain.\n\nTressilian kumarsi kunnioittavasti, mutta kreivi vastasi vain ylpeällä\npäännyökähdyksellä ja sanoilla: »Te halusitte puhella kahden kesken\nkanssani, herra — tässä minä olen valmiina kuuntelemaan.»\n\n»Herra kreivi», virkkoi Tressilian, »minulle on sanottavani laatu\nniin tärkeä ja minä toivon niin hartaasti Teidän kuuntelevan\nminua kärsivällisesti, jopa suosiollisestikin, että minä alennun\npuhdistautumaan kaikesta, mitä Teidän Korkeudellanne suinkin saattaa\nolla minua vastaan. Te pidätte minua vihollisenanne?»\n\n»Eikö minulla ole sitten ilmeisiä syitä siihen?» vastasi Leicester,\nhuomatessaan Tressilianin vaijenneen vastausta odottamaan.\n\n»Teette siinä minulle vääryyttä, herra kreivi. Minä olen kyllä Sussexin\nkreivin ystävä, mutta en hänen liittolaisensa enkä puoluelaisensa, niin\nTeidän kilpailijaksenne kuin hovi häntä sanookin; siitä on jo pitkä\naika, kun minä lakkasin pitämästä hovia ja hovijuonia luonteelleni ja\nlahjoilleni sopivana alana.»\n\n»Voipa hyvin niin ollakin, herra», vastasi Leicester; »sillä onhan\nniitä oppineelle miehelle — sellaiseksihan maailma huutaa herra\nTressiliania — arvokkaampiakin askarruksia. Rakkaudella on vehkeilynsä\nyhtä hyvin kuin kunnianhimollakin.»\n\n»Minä huomaan, herra kreivi», jatkoi Tressilian, »Teidän panevan\nsuurta painoa minun aikaisempaan kiintymykseeni siihen onnettomaan\nnuoreen naiseen, josta aijon kohta puhua, ja ehkäpä ajattelevan minun\najavan hänen asiaansa enemmän mustasukkaisuuden kuin oikeudentunnon\nhoukuttelemana.»\n\n»Mitäpä minun ajatuksistani, hyvä herra!» vastasi kreivi; »jatkakaa!\nTähän asti olette Te puhunut yksinomaan itsestänne; sangen tärkeä ja\narvokas aihe epäilemättä, mutta se ei ehkä koske minua niin syvästi,\nettä minun pitäisi sen takia viipyä vuoteeltani. Säästäkää enemmät\nesipuheet, hyvä herra, ja käykää asiaan, jos Teillä tosiaan on jotakin\nminuun kuuluvaa kerrottavana. Teidän lopetettuanne saanen minäkin\nvuorostani lausua parisen sanaa.»\n\n»Minä käyn siis suoraan asiaan, herra kreivi», virkkoi Tressilian; »ja\nkun minun sanottavani on Teidän Korkeutenne kunniaa koskevaa, uskon\nminä, ettette Te omastakaan mielestänne ole tuhlannut aikaanne sitä\nkuuntelemalla. Minulla on muuan pyyntö Teidän Korkeudellenne onnettoman\nAmy Robsartin suhteen, jonka tarina on Teille liiankin tuttu. Minä\nkadun syvästi, etten heti ryhtynyt tähän toimenpiteeseen ja asettanut\nTeitä tuomariksi itseni ja tuon konnan välille, joka on hänet niin\nkauheasti häväissyt. Herra kreivi, Amy Robsart karkasi laittomasta ja\nvaarallisesta vankeudestaan, ja luottaen omien nuhteidensa vaikutukseen\nkunnottomaan mieheensä, vaati minulta lupauksen, etten minä sekaantuisi\nhänen asioihinsa siksi kunnes hän oli itse yrittänyt saada oikeutensa\ntunnustetuiksi.»\n\n»Haa!» huudahti Leicester, »muistatteko, kenelle puhutte?»\n\n»Minä puhun hänen kunnottomasta miehestään, herra kreivi», toisti\nTressilian, »enkä minä parhaalla tahdollanikaan löydä lievempää\nsanamuotoa. Se onneton nuori nainen on nyt kadonnut minun tiettyvistäni\nja on hänet kaiketi kätketty johonkin tämän linnan salasoppeen — ellei\nhäntä ole kuljetettu johonkin pahoille aikomuksille vielä sopivampaan\nsäilytyspaikkaan. Se asia on autettava, herra kreivi — minä puhun\nhänen isänsä valtuuttamana ja tämä onneton avioliitto on tunnustettava\nja todistettava kuningattaren edessä ja Amy Robsart viipymättä,\nestelemättä päästettävä omaan vapauteensa. Ja sallikaa minun sanoa,\ntämän minun oikeutetun pyyntöni täyttäminen ei koske kenenkään kunniaa\nniin paljon kuin juuri Teidän Korkeutenne.»\n\nKreivi seisoi siinä ikäänkuin kivettyneenä siitä tavattomasta\ntyyneydestä, millä tuo mies, jonka hän luuli loukanneen itseään niin\nsyvästi, puolusti rikollisen rakastajattarensa asiaa, aivan kuin\nolisi tämä ollut kerrassaan viaton nainen ja Tressilian vain hänen\npuolueeton avustajansa; eikä hänen hämmästyksensä lainkaan vähentynyt\nsiitä lämmöstä, millä Tressilian tuntui vaativan tuolle naiselle\narvoa ja yhteiskunnallista asemaa, jotka hän oli häväissyt ja joiden\nedut hän oli sittemmin varmasti jakava nyt hänen asiaansa niin\nkuulumattoman julkeasti puolustavan rikostoverinsa kanssa. Tressilian\noli ollut jo yli minuutin aikaa vaiti, ennenkuin kreivi tointui\nsuunnattomasta kummastuksestaan; ja kun muistaa hänen mielessään\nkuohuvat ennakkoluulot, ei ole lainkaan ihmeellistä, että hänen hurja\nvihansa vei voiton kaikista muista tunteista. »Minä olen keskeyttämättä\nkuunnellut Teitä, herra Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »ja minä\nkiitän Jumalaa, etteivät koskaan ennen ole korvissani soineet niin\nhäikäilemättömän konnan sanat. Teidän kurittamisenne sopisi oikeastaan\nparemmin teloittajan ruoskalle kuin aatelismiehen miekalle, mutta\nkuitenkin — konna, paljasta säiläsi ja puolusta henkeäsi!»\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan pudotti hän viittansa maahan, sivalsi\nTressiliania rajusti miekkansa tupella, paljasti sitten heti säilänsä\nja laittautui hyökkäysasentoon. Hänen puheittensa hurja raivo oli\nensin täyttänyt Tressilianin yhtäläisellä hämmästyksellä kuin mitä\nLeicesterkin oli tuntenut häntä kuunnellessaan. Mutta kummastelu\nmuuttui vihaksi, kun hänen sanojensa ansaitsemattomia solvauksia\nseurasi isku, joka heti paikalla poisti kaikki muut ajatukset hänen\nmielestään, paitsi pikaista taistelua koskevat. Tressilianin miekka\nlensi viipymättä tupesta, ja vaikka hän ei ehkä ollutkaan juuri\nniin taitava aseensa käyttelyssä kuin Leicester, osasi hän sentään\noivallisesti puolustautua, etenkin kun hän oli heistä kahdesta tyynempi\nja rauhallisempi, koska hän ei voinut olla pitämättä Leicesterin\nkäytöksen syynä joko tilapäistä mielenhäiriötä tai sitten jonkun\nerinomaisen harhaluulon vaikutusta.\n\nOttelu oli jo kestänyt useampia minuutteja kummankaan haavoittumatta,\nkun äkkiä alkoi kuulua ääniä pylväskäytävästä, jonka läpi pengermälle\npäästiin, ja niihin yhtyneinä kiireisesti läheneviä askeleita. »Meitä\nhäiritään», sanoi Leicester vastustajalleen; »seuratkaa minua.»\n\nSamaan aikaan kajahti ääni pylväskäytävästä: »Se marakatti oli oikeassa\n— täällä ne kahakoivat.»\n\nLeicester veti sillä välin Tressilianin jonkunlaiseen komeroon erään\nsuihkulähteen taakse, ja siellä olivat he hyvässä piilossa, kun kuusi\nkuningattaren henkivartijaa astui huvikentän keskikäytävää pitkin heitä\nkohti, saattoivatpa he kuulla yhden puhelevankin toisille: »Emme me\nniitä löydä koko tänä yönä kaikkien näiden ruiskupillien, oravanhäkkien\nja kaninkolojen seasta; mutta ellemme saa niitä napatuiksi tuonne\nperälle mennessämme, käännymme ympäri ja asetamme vahdin portille, niin\nsaamme ne siten huomenna varmasti kynsiimme.»\n\n»Kaunis juttu», päivitteli toinen, »kun rupeavat tapella natistamaan\naivan kuningattaren kuuluvilla, sanoisinpa melkein hänen omassa\npalatsissaan! — Hiisi heidät vieköön, he olivat varmaankin pari\nhumalaista pieneen käsirysyyn joutunutta tappelukukkoa, — olisipa\nmelkein ollut sääli niitä tavata — rangaistuksenahan on käden\nkatkaiseminen, eikös olekin? — olisipa kovaa menettää kätensä\nteräspalan käsittelemisen takia, se kun vielä sopii niin luontevasti\nmiehen kouraankin.»\n\n»Sinä olet itse aikamoinen tappelupukari, Yrjö», virkkoi kolmas; »mutta\nolehan varoillasi, laki on tosiaankin se minkä sanoit.»\n\n»Niin», puuttui jälleen puheeseen ensimäinen, »elleihän asiaa\npaineta hieman villaisella; sillä tiedäthän, ettei nyt sentään olla\nkuningattaren palatsissa, vaan Leicesterin kreivin linnassa.»\n\n»No sen takia voi rangaistus olla aina yhtä ankara», vastasi toinen;\n»sillä jos meidän armollinen valtiattaremme — Jumala häntä varjelkoon —\non kuningatar, niin on Leicesterin kreivi yhtä hyvä kuin kuningaskin.»\n\n»Pidä kitasi! senkin lurjus!» varoitti kolmas; »mistä Sinä tiedät kuka\nsattuu kuulemaan?»\n\nJa he jatkoivat matkaansa huolimattomasti etsiskellen sieltä ja täältä,\nsillä he olivat ilmeisesti kiintyneempiä omaan keskusteluunsa kuin\nhalukkaita nuuskimaan henkilöitä, jotka olivat tämän yöllisen metelin\naiheuttaneet.\n\nHeti kun he olivat edenneet pengermän päähän, viittasi Leicester\nTressiliania seuraamaan, hiipi hänen kanssaan vastakkaiseen suuntaan,\nja niin pääsivät he kenenkään huomaamatta pakoon pylväskäytävän kautta.\nHän vei Tressilianin Mervynin tornille asti, missä tämä jälleen asui,\nja puhui hänelle ennen eroamista näin: »Jos Sinulla on rohkeutta\njatkaa ja päättää sitä, mikä nyt jäi sikseen, niin pysyttele lähelläni\nhuomenna hovin lähtiessä jälleen matkaan — me tapaamme kyllä sopivan\ntilaisuuden, ja minä annan Sinulle merkin, kun aika on tullut.»\n\n»Herra kreivi», vastasi Tressilian, »jossakin toisessa tapauksessa\nolisin minä kysynyt Teiltä tämän hyvin oudoksuttavan ja minua kohtaan\nniin raivokkaan käytöksenne tarkoitusta ja syytä. Mutta Te olette\niskenyt olkapäähäni merkin, jonka vain veri voi pestä pois; ja vaikka\nTe olisitte vieläkin korkeammassa asemassa kuin pöyhkeimmätkään\ntoiveenne ovat Teidät ikinä nostaneet, vaatisin minä Teiltä sittenkin\nhyvitystä loukatulle kunnialleni.»\n\nNäin erosivat he sitten, mutta sen yön seikkailut eivät olleet vielä\nLeicesteriltä loppuneet. Hänen oli pakko kulkea Saintlowen tornin ohi\npäästäkseen omaan huoneeseensa johtavaan salakäytävään, ja sen portilla\ntapasi hän Hunsdonin puolipukeissa, paljastettu miekka kainalossa.\n\n»Herättikö se meteli Teidätkin, herra kreivi?» kysyi vanha soturi.\n»Sepä sen — koira vieköön, yöt ovat täällä Teidän linnassanne yhtä\nrauhattomia kuin päivätkin. Pari tuntia sitten heräsin minä sen\nmielipuolen rouva Varneyn kirkunaan, kun hänen miehensä vei häntä\nväkisin linnasta. Takaanpa, että sieti sillä olla sekä Teidän että\nkuningattaren lupa, muutoin olisin minä sekaantunut leikkiin ja iskenyt\nsitä Teidän Varneytanne kalloon aika navakasti; ja nyt sitä taas\ntapella jyhmästetään tuolla alhaalla huvikentällä, tai miksi Te nyt\nsanotte tuota kivillä laskettua pengerpuistikkoa, missä noita koreita\nleluja törröttää?»\n\nUkon puheen ensi osa viilsi kuin puukolla kreivin sydämeen;\njälkimäiseen osaan vastasi hän itsekin kuulleensa miekkojen kalsketta\nja tulleensa tänne palauttamaan niitä järjestykseen, jotka olivat\nrohjenneet menetellä niin julkeasti aivan kuningattaren läheisyydessä.\n\n»No, mutta sittehän minä saankin Teistä seuraa», iloitsi Hunsdon.\n\nJa Leicesterin oli pakko palata tuon karhumaisen vanhan herran kanssa\nhuvikentälle, missä Hunsdon kuunteli välittömän komentonsa alaisten\nvartijain kertomusta heidän turhasta yömellakoitsijain etsimisestään,\ntaritsi heille vaivojen palkkioksi pari tusinaa mehevää kirousta\nja haukkui heitä laiskoiksi lurjuksiksi ja sokeiksi portonpojiksi.\nLeicester katsoi myös tarpeelliseksi olla olevinaan vihoissaan siitä,\nettei niitä tappelupukareita oltu löydetty; mutta vihdoin esitteli\nhän Hunsdonille, että ne olivat yhtä hyvin voineet olla joitakin\nhuimapäisiä nuorukaisia, jotka olivat liian ahkeraan kallistelleet\nmaljoja ja joita nyt jo tapahtunut etsiskely oli kai tarpeeksi\nsäikäyttänyt. Hunsdon, joka itse piti myös paljon pikaristaan, myönsi\nhänkin, että pullo sai usein vastata niistä monista hulluuksista,\njoita se oli saattanut ihmisen tekemään. »Mutta», lisäsi hän, »ellei\nTeidän Korkeutenne rupea hieman säästeliäämmäksi talonpidossaan ja\nhieman vähennä tätä suunnatonta oluen, viinin ja muun juomatavaran\ntulvaa, niin aavistanpa laulun lopuksi tulevan sen, että minun täytyy\nteljetä vahtitupaan muutamia niistä iloisista veitikoista ja käsitellä\nheitä hieman vipukoneellani. — Huomatkaa tämä varoitukseni ja nukkukaa\nmakeasti!»\n\nLeicester oli hyvin iloinen päästessään seuralaisestaan, jätti hänet\nportille, missä he olivat kohdanneet toisensa, astui salakäytävään,\notti käteensä lampun, jonka oli sinne tullessaan jättänyt, ja löysi sen\nsammuvassa valossa tiensä omaan huoneeseensa.\n\n\n\n\nXXI Luku.\n\n\n    Tilaa! heponi karkaa,\n    Jos läheltä ruhtinaan se nähdä saa;\n    Runoksi totta puhuen,\n    Siihen aikaan sattui synty sen,\n    Kun suuri Lester linnassaan\n    Elisabetia piti vieraanaan.\n\n        _Naamionäytelmä Pöllöt — Ben Jonson_.\n\nHuvitus, jonka oli seuraavana päivänä määrä ilahuttaa Elisabetia ja\nhänen hoviaan, olivat hänen uskollisten coventrylaistensa, heidän\nvanhassa kaupungissaan jo ammoin säilyneen, muinaisiin tarinoihin\nja kronikoihin perustuvan tavan mukaan esittämät englantilaisten\nja tanskalaisten taistelut. Tässä näytelmässä esitti osa kaupungin\nasukkaita saksilaisia ja toinen osa tanskalaisia, kuvastellen sekä\nkarkein säkein että ankarin iskuin näiden kahden uljaan kansan\nkamppailuja ja englantilaisten naisten amatsonimaista urheutta, heidän\nkun tarina väittää olleen innokkaimpina toimihenkilöinä yleisessä\ntanskalaisia vastaan suunnatussa verilöylyssä, joka tapahtui sittemmin\nheidän hävittämisensä muistojuhlaksi korotettuna päivänä armon vuonna\n1012. Tämän leikin, joka oli kauvan ollut Coventryn asukkaiden\nsuosittuna ajanvietteenä, olivat toimittaneet lakkautetuksi erinäiset\nuskonkiihkoiset, puritanilaisuuteen kallistuvat hengenmiehet, joilla\nsattui olemaan melkoista vaikutusta ylempiin virkamiehiin. Mutta\nkaupunkilaisten suuri enemmistö oli kääntynyt kuningattaren puoleen\nanoen näyttelemis-oikeuttansa takaisin ja kunniaa saada esittää\nkappaleensa hänen majesteetilleen. Ja kun tätä pyyntöä pohdittiin\nsiinä pienessä neuvoskunnassa, joka tavallisesti avusti kuningatarta\nkiireellisten asiain ratkaisemisessa, sai se muutamien ankarampain\nmiesten vastustuksesta huolimatta suosion Elisabetin silmissä, sillä\nkuningatar huomautti, että tuollaiset huvitukset viehättivät ilman\nvähintäkään vahinkoa useata sellaistakin, joka niiden puuttuessa\nkäyttäisi aikansa huonompiin iloihin, ja että heidän hengelliset\npaimenensa, niin kunnioitettavia kuin he olivatkin oppinsa ja\nhurskautensa takia, katsoivat kuitenkin asiaa liian synkältä kannalta\nsaarnatessaan tällaisia laumojensa huvituksia vastaan; ja sillä oli\nnäytelmän esittämislupa myönnetty.\n\nKun oli syöty aamiainen, jota mestari Laneham nimittää taivaalliseksi\nmurkinaksi, riensivät kaikki hovin huomattavimmat henkilöt hänen\nmajesteettiaan saattaen parveketornille katselemaan molempain\ntaistelevain puolueitten, englantilaisten ja tanskalaisten, saapumista;\nja kun merkki oli annettu, lensi metsästyspuistoon avautuva portti\nselkosen seljälleen päästääkseen ne sisään. Tuossapa he jo tulivatkin,\njalkaisin ja ratsain; sillä useat kunnianhimoiset kaupunkilaiset olivat\nlaittautuneet eriskummallisiin ritarien varustuksia jäljitteleviin\npukuihin, siten esittääkseen noiden kahden kansakunnan ritaristoa.\nMutta tapaturmien välttämiseksi ei heidän oltu sallittu käyttää oikeita\nhevosia, vaan saivat he ratsastaa niin sanotuilla keppihevosilla,\njotka entisinä aikoina muodostivat maurilaistanssin päähuvituksen\nja joita vieläkin saadaan ihailla näyttämöllä, herra Bayesin\nmurhenäytelmän loppupuolella suoritetussa suuressa taistelussa.\nJalkaväki seurasi myös asiaankuuluvasti varustettuna. Koko esitystä\ntuli pitää jonkunlaisena naamio-ilveilynä tai pilamukailuna komeammista\nnäytelmistä, joihin ylimykset ja säätyhenkilötkin ottivat osaa,\nparhaan tietonsa ja taitonsa mukaan tarkasti jäljitellen kuvailemiansa\nhenkilöitä. Tämä tanskalaisten hävittämisen muistoksi näytelty\nkappale oli kokonaan toisenluontoinen, sen esittäjät kun olivat\nalhaisempia henkilöitä, joiden tavat ja käytös sitä paremmin sopivat\ntilaisuuteen, mitä hullunkurisempia ja naurettavampia he itsessään\nolivat. Heidän vaatetuksensa, jota kiirehtivä kertomuksemme ei salli\nmeidän lähemmin kuvailla, herätti myös suurta hupia, ja vaikka heidän\nhyökkäys-aseillaan saattoikin mäjäytellä tukevia iskuja, niin olivat\nne kuitenkin vain pitkiä leppäseipäitä keihäiden ja jykeviä kolikoita\nmiekkojen asemesta; ja puolustuksekseen olivat sekä hevos- että\njalkamiehet oivallisesti varustetut muhkeilla kypäröillä ja kilvillä,\nmitkä molemmat oli kyhätty paksusta nahasta.\n\nKapteeni Coxe, tämä Coventryn kuuluisa iloniekka, jonka laulut,\nalmanakat ja pennintarinat, kauniisti nahkapaperilla päällystettyinä\nja varmuuden vuoksi lujalla nuoralla sidottuina, pysyvät yhä kaikkien\nvanhojen kirjojen keräilijäin ja myyjäin himotavarana, koska hän itse\nkekseliäänä miehenä oli johtanut näytelmän harjoitusta ja esittämistä,\nratsasti urheasti keppihevosensa selässä englantilaisten joukkojen\netunenässä, kovin pönäkkänä ja mahtavana, kuten Laneham sanoo,\nheiluttaen pitkää miekkaansa, kuten sopikin kokeneen soturin, joka\noli taistellut kuningattaren isän, ankaran kuningas Henrikin johdolla\nBoulognen piirityksessä. Tämä päällikkö astui, kuten oikeus ja kohtuus\nvaativatkin, ensimäisenä taistelutantereelle ja kulkiessaan parvekkeen\nohi miestensä seuraamana, suuteli miekkansa pontta kuningattaren\nkunniaksi ja suoritti samassa sellaisen hypyn, ettei moiseen ollut\nvielä milloinkaan pystynyt mikään kaksijalkainen keppihevonen. Sitten\nkulki hän kaikkine seuralaisineen, ratsumiehineen ja jalkasotilaineen\nsillan tai taistelutantereen vastakkaiseen päähän, järjesti ne sinne\ntottuneen taitavasti ja jäi odottamaan vastustajainsa valmistumista\nrynnäkköön.\n\nSiihen ei kulunutkaan pitkää aikaa; sillä tanskalainen hevos- ja\njalkaväki, joka ei missään suhteessa ollut englantilaisia huonompi ei\nluvun, urhouden eikä varustusten puolesta, saapui heti sen jälkeen,\npohjoisille seuduille ominaisen säkkipillin piipittäessä näiden\njoukkojen edellä heidän kotimaansa merkiksi; heitä johti taitava\npäällikkö, jonka tarvitsi hävetä kuuluisaa kapteeni Coxea vain\nsotatottumuksessa, jos tarvitsi siinäkään. Hyökkääjinä asettuivat\ntanskalaiset parveketornin juurelle, Mortimerin tornia vastapäätä; ja\nkun kaikki heidän valmistelunsa olivat suoritetut, annettiin merkki\nottelun alkamiseen.\n\nHeidän ensimäinen ryntäyksensä toisiansa vastaan tapahtui verrattain\nhillitysti, koska kumpikin puolue hiukan pelkäsi joutuvansa tungetuksi\njärveen. Mutta kun lisäjoukkoja yhä saapui molemmille puolille,\nmuuttui kahakka viattomasta käsirysystä leimuavaksi tappeluksi. He\nsyöksyivät vihollistensa kimppuun, kuten mestari Laneham todistaa, kuin\nlemmenkateuden kiihoittamat jäärät, ja törmäys oli usein niin raivoisa,\nettä molemmat rivit hajaantuivat ja että nuijat ja kilvet synnyttivät\nsuuresti kauhistavan metelin. Usein sattui myös se, mitä kokeneemmat\nsoturit olivat päivän kamppailua alkaessaan pelänneet. Kaidepuut, jotka\nsuojelivat sillan partaita, oli ehkä tahallaan kiinnitetty vain hyvin\nheikosti, niin että ne eivät pidättäneetkään niitä, jotka taistelun\ntuoksinassa tungettiin niitä vasten, mistä oli seurauksena, että\nmonen urhon kuuma sota-into tapasi järven aalloissa varsin tehoisan\njäähdykkeen. Nämä tapaturmat olisivat ehkä aiheuttaneet vakavampiakin\ntuhoja kuin senluontoisille kahakoille soveliasta oli, sillä useat\nsotijalot, joita tämä onnettomuus kohtasi, eivät osanneet uida, ja\nniitä taas, jotka osasivat, estivät heidän nahkaiset ja paperiset\nvarustuksensa vapaasti käyttämästä jäseniään; mutta tapaus oli jo\nennakolta arvattu ja useita veneitä oli varattu kerkeästi onkimaan\nAhtolan helmasta kaikki sinne suistuneet sankarit ja saattamaan heidät\nkuivalle maalle, missä he vettä valuen ja kovin surkean näköisinä\nlohduttelivat sydämiään runsaasti taritulla kuumennetulla oluella ja\npaloviinalla, osoittamatta enää vähintäkään halua sekaantua uudelleen\nniin kamalaan kahakkaan.\n\nKapteeni Coxe yksin, tämä kaikkien goottilaiskirjasimilla\npainettujen tuotteiden keräilijäin ihme, suoritettuaan kaksi kertaa\nhevosineen päivineen vaarallisen hypyn sillalta järveen, uhmaten\nsitä äärimäistäkin hätää, mihin ritarisatujen mielisankarit, joiden\nurotekoja hän on kuvaillut lyhennetyssä muodossa, kuten Amadis,\nBelianis, Bevis tai hänen oma Warwickin Guynsa olivat ikinä joutuneet\n— kapteeni Coxe yksin, me toistamme sen vieläkin, syöksyi kaksi\nkertaa sanotun onnettomuuden uhriksi jouduttuaankin tulisimpaan\notteluun, hänen vaatteidensa ja hänen keppihevosensa jalkaverhon\nvaluessa vettä, mutta sittenkin kahdesti äänellään ja esimerkillään\nrohkaisten englantilaisten lannistunutta urheutta, niin että heidän\ntanskalaisista maahanryntääjistä saamansa voitto muodostui lopultakin,\nkuten oli oikein ja kohtuullista, täydelliseksi ja ratkaisevaksi.\nAnsiostapa hänet siis tekikin kuolemattomaksi Ben Jonsonin kynä, joka\nviisikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti, ettei kukaan olisi ollut niin\nomiansa johtamaan erästä Kenilworthissa esitettyä naamionäytelmää kuin\nkapteeni Coxen peljätyllä keppihevosella ratsastava samaisen kapteenin\nhaamu.\n\nNämä sievistelemättömät maalaisilveilyt eivät kai täydelleen sovi\nsiihen kuvaan, minkä lukija on ennakolta itselleen muodostanut\nElisabetin nähtäväksi aijotun kappaleen laadusta, hänen\nhallituskautenaan kun kirjallisuus saavutti semmoisen loistavan\nkukoistuksen ja hänen hovinsa kun, naisen hallitsemana, jonka\nsopivaisuustajunta veti vertoja hänen lahjakkaisuudelleen, oli yhtä\nkuuluisa kehittyneestä maustaan ja hienostuneista tavoistaan kuin\nviisaista ja tarmokkaista valtiomiehistäänkin. Mutta johtuiko se\nnyt sitten oivallisesti harkitusta halusta näyttää kiintyneeltä\nkansanomaisiin huvituksiin tai iskikö hänen mieleensä kipinä vanhan\nkuningas Henrikin mehevän miehekkäästä hengestä, joka joskus tuntui\nheräävän Elisabetissa, se vain on varmaa, että kuningatar nauroi\nsydämellisesti kunnon coventrylaisten esittämälle ritaritaistelujen\njäljittelylle tai oikeammin sanoen pilamukailulle. Hän kutsui\nluokseen Sussexin kreivin ja Hunsdonin, osaksi ehkä hyvittääkseen\nedellistä niistä pitkistä, yksityisistä puheluista, joita hän oli\nsuonut Leicesterin kreiville, johtamalla hänet keskustelemaan\nhuvituksesta, joka paljoa paremmin vastasi hänen makuaan kuin nuo\nklassillisen muinaisuuden varastoista ammennetut korunäytelmät. Harras\nmieltymys, jolla kuningatar näytti nauravan ja pilailevan molempien\nsotapäälliköittensä kanssa, antoi Leicesterin kreiville odotetun\ntilaisuuden poistua hänen läheisyydestään, minkä seikan, niin hyvin oli\nhän valinnut aikansa, koko hovi selitti hänelle sangen mairittelevalla\ntavalla, että hän nimittäin päästi kilpailijansa vapaasti kuningattaren\npuheille, eikä käyttänyt oikeuttaan hänen isäntänään seisoa luopumatta\nhänen suosionsa paisteen ja muiden välissä.\n\nLeicesterin ajatuksilla oli kuitenkin kauvas pelkästä kohteliaisuudesta\npoikkeava tarkoitus; sillä heti kun hän näki kuningattaren syventyneen\ninnokkaaseen keskusteluun Sussexin ja Hunsdonin kanssa, joiden selän\ntakana seisoi ritari Niklas Blount, naama korvia tavoittelevassa\nirvistyksessä jokaiselta sanalta, minkä kuuli lausuttavan, viittasi\nhän Tressilianille, joka sopimuksen mukaisesti seurasi hiukan\nulohtaampaa hänen liikkeitään, raivautui ulos tungoksesta ja astui\nmetsästyspuistoa kohti läpi alhaisempain katselijain joukkojen, jotka\nsuu auki töllistelivät englantilaisten ja tanskalaisten tappelua.\nTämän verrattain vaikean työn suoritettuaan katsahti hän toistamiseen\ntaakseen nähdäkseen, oliko Tressilian siinä yhtä hyvin onnistunut, ja\nheti kun hän huomasi myös hänen selvinneen ihmisten vilinästä, lähti\nhän kulkemaan erästä pientä pensaikkoa kohti, jonka takana palvelija\npiteli kahta valmiiksi satuloitua hevosta. Hän heilauttihe toisen\nselkään ja antoi Tressilianille merkin, että tämän tulisi ratsastaa\ntoisella. Sanaakaan sanomatta totteli Tressilian.\n\nLeicester kannusti sitten hevostaan ja ratsasti nopeasti eräälle hyvin\neristetylle, korkeiden tammien ympäröimälle paikalle, noin peninkulman\npäähän linnasta ja vastakkaiseen suuntaan näyttämöstä, minne\nuteliaisuus veti jokaisen katselijan. Siellä laskeutui hän satulasta,\nsitoi hevosensa puuhun ja lausuen vain nämä sanat: »Täällä ei kukaan\nmeitä häiritse», heitti viittansa poikki satulan ja veti miekkansa.\n\nTressilian noudatti täsmällisesti kaikkia hänen liikkeitään, mutta\nei voinut säiläänsä paljastaessaan olla sanomatta: »Herra kreivi,\nkoska moni tuntee minut mieheksi, joka ei pelkää kuolemaa, kun se on\nvaakalaudalla kunniaa vastaan, niin tuntuu minusta, että minä itseäni\nhäpäisemättä voin Teiltä kysyä kaiken rehellisyyden nimessä, miksi\nTeidän Korkeutenne on juljennut antaa minulle sellaisen osoituksen\nvihastaan, että me nyt olemme joutuneet tällaisiin suhteisiin toistemme\nkanssa?»\n\n»Ellette pidä sellaisista halveksumiseni osoituksista», vastasi kreivi,\n»niin tarttukaa heti paikalla aseeseenne, tai toistan minä muutoin\ntempun, josta nyt valitatte.»\n\n»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra kreivi», virkkoi Tressilian,\n»Jumala tuomitkoon välimme! Ja jos Te kaadutte, tulkoon verenne oman\npäänne päälle!»\n\nTuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun he jo olivat ankarassa\nottelussa.\n\nLeicester, joka oli myöskin oivallinen miekan käyttelijä kaikkien\nmuiden sen ajan ulkonaisten avujen ohella, oli edellisenä yönä\nsaanut tarpeeksi kokea Tressilianin voimaa ja taitoa taistellakseen\nnyt varovammin kuin ennen ja pitääkseen varmaa kostoa pikaista\nparempana. Muutamia minuutteja miekkailivat he yhtä taitavasti\nja menestyksellisesti, kunnes Tressilian uhkarohkeata hyökkäystä\ntehdessään, jonka Leicester onnellisesti väisti, paljastihe liiaksi,\nja kun hän sitten koetti korjata asentoaan, iski kreivi miekan hänen\nkädestään ja töyttäsi hänet kumoon. Julmasti hymyillen piti hän sitten\nmiekkansa kärkeä parin tuuman päässä kaatuneen vastustajansa kurkusta,\nja laskien samalla jalkansa hänen rinnalleen, käski häntä tunnustamaan\nkonnamaiset tekonsa ja valmistautumaan kuolemaan.\n\n»Minulla ei ole mitään muka Sinua vastaan harjoittamaani konnamaisuutta\neikä vääryyttä tunnustettavana», vastasi Tressilian, »ja minä olen\nparemmin valmistautunut kuolemaan kuin Sinä. Käytä voittoasi miten\nsuvaitset, ja antakoon Jumala sen Sinulle anteeksi! Minä en ole antanut\nSinulle tähän kaikkeen vähintäkään aihetta.»\n\n»Et vähintäkään aihetta!» huudahti kreivi, »et vähintäkään aihetta!\n— mutta miksi keskustella pitemmältä moisen roiston kanssa? — Kuole\nvalehtelijana, niinkuin olet elänytkin!»\n\nHän kohotti jo käsivarttaan antaakseen surmaniskun, kun siihen\ntartuttiin äkkiä takaapäin.\n\nRaivostuneena käännähti kreivi pudistamaan pois tuon odottamattoman\nesteen, mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän huomasi\noudonnäköisen pojan tarrautuneen käsivarteensa niin sisukkaasti, ettei\nhän päässyt hänestä eroon ilman aika rimpuilemista, minkä kestäessä\nTressilian ehti nousta maasta ja ottaa uudelleen aseensa. Leicester\nkääntyi jälleen vastustajansa puoleen yhä kiukustuneempana, ja ottelu\nolisi alkanut entistäänkin hurjempana molemmin puolin, ellei poika\nolisi uudelleen takertunut Leicesterin kreivin polviin ja kirkuvalla\näänellä rukoillut häntä kuuntelemaan hetkisen, ennenkuin jatkaisi tätä\ntaistelua.\n\n»Nouse ylös ja päästä minut», tiuskaisi Leicester, »tai kautta taivaan,\nminä lävistän Sinut miekallani! — Mitä syytä Sinulla on tulla tuolla\ntavoin estämään minua kostotoimessani?»\n\n»Paljon — paljon!» huusi pelkäämätön poika, »koska kerran minun\nhulluuteni on ollut syynä tähän Teidän veriseen riitaanne ja ehkäpä\nvielä kamalampiinkin tekoihin. Oo, jos Te vielä haluatte nauttia\nviattoman mielen rauhaa, jos Te vielä toivotte voivanne nukkua\nhuolettomana, ilman omantuntonne kalvavaa tuskaa, niin malttakaa edes\nlukea tämä kirje ja sitten saatte tehdä mitä haluatte.»\n\nPuhuessaan tähän hartaaseen ja vakavaan tapaansa tämä kummallisine\nkasvonpiirteineen ja outoine äänineen tontulta tuntuva kääpiö kokotti\nLeicesterin kreiville pitkällä, kauniilla vaaleanruskealla naisen\nhiuskiehkuralla sidottua kirjettä. Niin raivostunut, melkeinpä vihansa\nsokaisema kuin kreivi olikin nähdessään varman kostonsa menneen niin\nomituisella tavalla hukkaan, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa tämän\nmerkillisen anojan pyyntöä. Hän sieppasi kirjeen hänen kädestään\n— muutti väriä päällekirjoituksen nähtyään — aukaisi vapisevin\nkäsin solmun, joka piti paperia kasassa — silmäili sen sisältöä,\nhorjahti taaksepäin ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut eräästä\npuunrungosta tukea; siinä seisoi hän hetkisen, kirjettä tuijottaen,\nmiekankärki maassa, näyttämättä aavistavankaan vastustajansa\nläsnä-oloa, vastustajan, jota kohtaan hän äsken oli osoittanut\nniin vähän armeliaisuutta, ja joka nyt saattoi vuorostaan käyttää\ntilaisuutta hyväkseen. Mutta sellaiseen kostoon oli Tressilian liian\njalomielinen — hänkin seisoi siinä ylen hämmästyneenä, odottaen\ntämän omituisen tunteenpuuskauksen päätöstä, mutta pitäen aseensa\nvalmiina puolustautuakseen hätätilassa jotakin Leicesterin uutta ja\nodottamatonta hyökkäystä vastaan, sillä hän epäili riitakumppaninsa\njälleen joutuneen äkillisen mielenhäiriön valtaan. Pojan tunsi hän\nhelposti vanhaksi tuttavakseen Dickoniksi, jonka kasvoja, ken ne kerran\noli nähnyt, ei voinut hevillä unohtaa; mutta miten hän oli tullut\nsinne niin tärkeällä hetkellä, miksi hän esiintyi niin tarmokkaasti ja\nmiksikä, ennen kaikkea, hänen tuomansa kirje saattoi niin mahtavasti\nvaikuttaa Leicesteriin, olivat kysymyksiä, joihin hän ei osannut\nvastata.\n\nMutta kirje kykeni jo sellaisenaan saamaan vielä ihmeellisempiä\nasioita aikaan. Se oli onnettoman Amyn puolisolleen kirjoittama\nkirje, missä hän selitti Cumnorista pakenemisensa syyt ja tavan,\nilmoitti tulleensa Kenilworthiin hänen suojaansa etsiäkseen,\nmainitsi olosuhteet, jotka olivat pakottaneet hänet turvautumaan\nTressilianin huoneeseen, ja rukoili samalla hartaasti häntä viipymättä\nhankkimaan hänelle sopivamman asunnon. Kirje päättyi mitä hellimpiin\nrakkaudenvakuutteluihin ja lupaukseen nöyrästi alistua hänen tahtoonsa\nkaikissa asioissa, mutta etenkin hänen asemaansa ja oleskelupaikkaansa\nkoskevissa, kunhan ei häntä vain enään asetettaisi Varneyn valvonnan ja\nvallan alaiseksi.\n\nKirje putosi Leicesterin kädestä, kun hän oli päässyt sen sisällöstä\ntäysin selville. »Ottakaa miekkani, Tressilian», sanoi hän, »ja\nlävistäkää sydämeni, kuten minä aijoin äsken lävistää Teidän rintanne!»\n\n»Herra kreivi», vastasi Tressilian, »Te olette menetellyt hyvin väärin\nminua kohtaan; mutta ääni sisimmässäni kuiskasi minulle koko ajan, että\nse johtui jostakin suunnattomasta erehdyksestä.»\n\n»Erehdyksestä tosiaankin!» virkkoi Leicester ja ojensi hänelle kirjeen;\n»minut on saatu uskomaan kunnian mies konnaksi ja puhtain ja parhain\nnainen kurjaksi petturiksi. — Sinä pojanlurjus, miksi tulee tämä kirje\nnyt vasta käsiini ja missä sen tuoja on näin kauvan kuhnustellut?»\n\n»Sitä en uskalla Teille sanoa, armollinen herra», vastasi poika,\nsiirtyen hänen ulottuviltaan; — »mutta tässähän sen kuljettaja\ntuleekin.»\n\nSamassa saapui Wayland paikalle ja kertoi Leicesterin kuulustelemana\nnopeasti kaikki kreivittären paon seikat — ne kamalat yritykset,\njotka olivat pakottaneet hänet karkaamaan — ja hänen kiihkeän halunsa\npäästä puolisonsa turviin niin pian kuin mahdollista — sekä viittasi\nKenilworthin palvelijain todistukseen, »he kun eivät voi olla\nmuistamatta», huomautti hän, »kuinka innokkaasti armollinen rouva\ntiedusteli heti linnaan tultuaan Leicesterin kreiviä.»\n\n»Ne konnat!» huudahti Leicester; »mutta oo, pahin konna kaikista\non sittenkin Varney! — ja se onneton on tälläkin hetkellä hänen\nvallassaan!»\n\n»Mutta ei suinkaan hänelle vain ole, Jumalan nimessä, annettu mitään\ntuhokäskyjä?» kysyi Tressilian.\n\n»Ei, ei, ei!» huudahti kreivi hätäisesti. — »Minä kyllä puhuin\njotakin hulluuksissani — mutta minä peruutin sen, peruutin kokonaan,\nlähettämällä nopean sanansaattajan; ja hän on nyt — hänen täytyy olla\nnyt täydessä turvassa.»\n\n»Niin», virkkoi Tressilian, »hänen _täytyy_ olla nyt täydessä turvassa,\nja minun _täytyy_ olla vakuutettu hänen turvallisuudestaan. Meidän\nriitamme on nyt lopussa, herra kreivi; mutta nyt on ryhdyttävä\nankaraan otteluun Amy Robsartin viettelijän kanssa, joka on peittänyt\nsyyllisyytensä tuon inhoittavan Varneyn viitan alle.»\n\n»Amyn _viettelijän_ kanssa!» huusi Leicester jyrisevällä äänellä;\n»sanokaa hänen puolisonsa kanssa! — hänen petetyn, soaistun, arvottoman\npuolisonsa kanssa — Hän on yhtä varmasti Leicesterin kreivitär kuin\nminä Leicesterin kreivi. Ettekä Te voi, herra, esittää ainoatakaan\noikeuden muotoa, jolla minä en häntä hyvittäisi omasta vapaasta\ntahdostani. Ja minun tarvitsee tuskin sanoa, etten suinkaan pelkää\nTeidän pakotustanne.»\n\nTressilianin jalomielinen luonne kääntyi heti pitämästä silmällä hänen\nomia henkilökohtaisia asioitaan, vaan kiintyi kokonaan Amyn onnen\nja menestyksen edistämiseen. Hän ei luottanut lainkaan Leicesterin\nhäilyviin päätöksiin, etenkin kun hänen mielensä näytti vielä olevan\nniin kiihdyksissä, ettei tyyni harkinta tullut kysymykseenkään; eikä\nhän myöskään uskonut Amyn olevan täydessä turvassa kreivin palvelijain\nkäsissä, huolimatta hänen monista vakuutteluisstaan. »Herra kreivi»,\nvastasi hän siis rauhallisesti, »minä en tahdo mitenkään loukata Teitä\nenkä rakentaa riitaa kanssanne. Mutta velvollisuuteni ritari Hugh\nRobsartia kohtaan pakoittaa minut saattamaan tämän asian viipymättä\nkuningattaren tietoon, niin että kreivittären arvo ja asema tulee\ntäysin tunnustetuksi ja tunnetuksi.»\n\n»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra», vastasi kreivi ylpeästi; »älkää\nrohjetko sekaantua minun asioihini. Ei kenenkään muun kuin Dudleyn ääni\nsaa julistaa Dudleyn häpeää — Minä kerron kaikki itse Elisabetille ja\nsitten Cumnoriin elämän ja kuoleman vauhdilla!»\n\nTämän sanottuaan päästi hän hevosensa puusta, heittäytyi satulaan ja\nlähti ratsastamaan täyttä laukkaa linnaan päin.\n\n»Ottakaa minut eteenne, herra Tressilian», pyyteli poika, nähdessään\nTressilianin aikovan pitää samaa kiirettä — »minun tarinani ei ole\nvielä lopussa, ja minä tarvitsen Teidän suojelustanne.»\n\nTressilian suostui ja seurasi kreiviä, vaikkeikaan niin hurjaa vauhtia.\nMatkalla tunnusti poika hyvin katuvaisena, että hän vihastuneena\nWaylandiin, kun tämä vältteli kaikkia hänen kysymyksiään siitä\ntuntemattomasta naisesta, vaikka hän oli omasta mielestään monella\ntavalla ansainnut hänen luottamuksensa, oli siepannut häneltä Amyn\nLeicesterin kreiville aikoman kirjeen. Hänen aikomuksensa oli ollut\njättää se hänelle takaisin eilen illalla, jolloin hän varmasti\nluuli tapaavansa hänet, Waylandin kun piti esiintymän Arionina\nnaamionäytelmässä. Hän oli kyllä ensin säikähtänyt, nähdessään kenelle\nkirje oli osoitettu; mutta sitten oli hän päätellyt, että kun ei\nLeicester kuitenkaan palaisi Kenilworthiin ennen iltaa, olisi kirje jo\nsilloin oikean kuljettajansa käsissä niin hyvissä ajoin kuin yleensä\nsaattoi toivoa sen pääsevän perille. Mutta kun Wayland ei tullutkaan\nnäyttelemään, hänet kun oli sillä välin Lambourne karkoittanut\nlinnasta, ja kun ei poika löytänyt häntä eikä päässyt Tressilianinkaan\npuheille ja kun hänen hallussaan oli niin mahtavalle henkilölle kuin\nLeicesterin kreiville osoitettu kirje, alkoi hän ankarasti pelätä\nkepposensa seurauksia. Varovaisuus, jopa levottomuuskin, jolla Wayland\noli puhunut Varneysta ja Lambournesta, oli saattanut hänet otaksumaan,\nettä kirje oli tarkoitettu vietäväksi kreivin omaan käteen ja että\nhän olisi vahingoittanut ehkä suurestikin sitä naista, uskomalla sen\njonkun palvelijan huostaan. Hän oli parikin kertaa yrittänyt päästä\nLeicesterin puheille, mutta hänen oudonnäköiset kasvonsa ja koko\nhänen ulkonaisen ihmisensä vähäpätöisyys olivat aiheuttaneet sen,\nettä korskeat ovenvartijat olivat käännyttäneet hänet aina takaisin.\nKerran oli hänen kyllä ollut käydä hyvin, kun hän kaikkia soppia ja\nloukkoja kierrellessään oli löytänyt luolasta lippaan, jonka hän\nheti tunsi onnettoman kreivittären lippaaksi, hän kun oli nähnyt\nsen heidän yhdessä matkustaessaan; sillä mikään ei jäänyt hänen\ntutkivalta silmältään huomaamatta. Koetettuaan turhaan toimittaa sitä\nTressilianille tai kreivittärelle pisti hän sen Leicesterin omiin\nkäsiin, kuten olemme nähneet, vaikkei hän, ikävä kyllä, tuntenut häntä\nvalepuvussa.\n\nVihdoin luuli poika onnistuvansa tehtävässään, kreivin tullessa salin\novipuoleen, mutta juuri kun hän oli raivautumaisillaan hänen luokseen,\nehti Tressilian hänen edelleen. Kun pojalla oli yhtä terävä korva,\nkuin järkikin, kuuli hän heidän sopivan kohtauksesta huvikentällä,\nja päätti yhtyä kolmanneksi joukkoon, toivoen joko mennessään tai\ntullessaan saavansa tilaisuuden antaa kirjeen Leicesterille; sillä\nkummallisia huhuja alkoi liikkua palvelijain keskuudessa, ja ne panivat\nhänet pelkäämään kreivittären turvallisuutta. Joku sattuma pidätti\nDickonia kuitenkin niin paljon, että hän jäi jälkeen kreivistä ja\nettä hän pylväskäytävään tullessaan näki heidän olevan jo täydessä\ntappelussa; silloin kiiruhti hän kutsumaan vahtia, aavistamattakaan,\nettä jos heidän välillään verenvuodatusta tapahtui, tapahtui se juuri\nhänen kepposensa takia. Yhä väijyessään pylväskäytävässä kuuli hän\nkreivin erotessaan määräävän toisen kohtauksen, ja hän piti heitä\nsitten tarkasti silmällä coventrylaisten kahakan aikana, kun hän\nsuureksi hämmästyksekseen näki Waylandin väkijoukossa, oivallisessa\nvalepuvussa, mutta ei kuitenkaan niin oivallisessa, ettei hänen vanha\ntoverinsa terävä katse olisi häntä keksinyt. He poistuivat tungoksesta\nsyrjemmälle selittämään toisilleen asemansa. Poika tunnusti Waylandille\nkaikki, mitä olemme ylempänä kertoneet, ja seppä vuorostaan ilmoitti,\nettä hänen syvä huolensa sen onnettoman naisen kohtalosta oli tuonut\nhänet takaisin linnan lähettyville, kun hän ensin oli eräässä kylässä\nnoin kymmenen peninkulman päässä Kenilworthista saanut kuulla Varneyn\nja Lambournen, joiden vihaa ja väkivaltaa hän pelkäsi, molempain\nlähteneen linnasta edellisenä yönä.\n\nVielä puhellessaan näkivät he Leicesterin ja Tressilianin eroavan\ntungoksesta, hiipivät heidän jäljissään siksi kun he nousivat\nhevostensa selkään, jolloin poika, jonka nopsajaikaisuudesta olemme\nennen maininneet, saapui kuitenkin ajoissa perille pelastamaan\nTressilianin hengen, vaikkei hän luonnollisesti voinutkaan pysyä aivan\nheidän kintereillään. Poika oli juuri päässyt kertomuksensa loppuun\nheidän ehtiessään parveketornin juurelle.\n\n\n\n\nXXII Luku.\n\n\n    Aurinko jo nousee yli idän vuorten,\n    Yö petollisin varjoinensa häipyy pois. —\n    Niin voittaa vilpin vihdoin totuus.\n\n               _Vanha Näytelmä_.\n\nKun Tressilian ratsasti pitkin siltaa, joka vielä aivan äsken oli ollut\nniin hullunkurisen ilveilyn näyttämönä, ei hän voinut olla huomaamatta\nihmisten ilmeiden ja käytöksen kummallisesti muuttuneen sillä lyhyellä\najalla, minkä hän oli viipynyt poissa. Pilasota oli loppunut, mutta\näskeisiin naamiopukuihinsa jättäytyneitä ihmisiä seisoskeli kaikkialla\nryhmissä kaupungin asukkaiden tavoin, jota ovat juuri hämmästyttäneet\noudot ja tuhoa ennustavat uutiset.\n\nHänen ennätettyään ulkopihalle oli näky sama — palvelijoita, huoveja ja\nalempia virkamiehiä seisoi parvissa kuiskailemassa ja tähystelemässä\nsuuren salin akkunoihin, katseissaan kuvastaen sekä levottomuutta että\nsalaperäisyyttä.\n\nRitari Niklas Blount oli ensimäinen tuttu, jonka Tressilian tapasi\nja joka ei jättänyt hänelle kyselemisenkään aikaa, vaan tervehti\nhäntä näin sanoen: »Jumala Sinua armahtakoon, Tressilian, Sinä olet\nsopivampi talonpoikaistolloksi kuin hovimieheksi — Sinä et osaa\nesiintyä hänen majesteettinsa seuralaiselle kuuluvalla tavalla — Täällä\nSinua huudetaan, kysellään, odotetaan — ilman Sinua ei tulla toimeen;\nja tuossa Sinä nyt sitten lopultakin väntystät ja raastat hevosesi\nniskassa niin vietävän rumaa pojannulikkaa, että Sinua luulisi jonkun\nimevän paholaisenpenikan kaitaluiseksi hoitajattareksi, joka juuri\npalaisi tuuletteluretkeltä.»\n\n»No, mikä nyt on sitten hätänä?» kysyi Tressilian, päästäen pojan\nhyppäämään maahan kevyenä kuin höyhen ja samalla laskeutuen itsekin\nsatulasta.\n\n»Sitä ei tiedä aivan varmaan kukaan», vastasi Blount; »en minäkään ole\nsaanut siitä vainua, vaikka minulla on yhtä tarkka nenä haistamaan kuin\nkenellä hovimiehellä tahansa. Leicesterin kreivi vain ratsasti sillan\npoikki niin hurjaa vauhtia kuin olisi tahtonut kaikki survottaa, pyysi\npäästä kuningattaren puheille ja on nyt tuolla salissa hänen kanssaan;\nBurleigh ja Walsingham ovat myös siellä — ja Sinuakin haetaan — mutta\nonko sitten kysymys valtiopetoksesta tai jostakin vielä pahemmasta,\nsitä ei tiedä kukaan.»\n\n»Kautta taivaan, hän puhuu totta!» vahvisti Raleigh, joka saapui\nsamassa paikalle; »Sinun täytyy viipymättä mennä kuningattaren\npuheille.»\n\n»Älähän nyt miestä noin hätyytä, Raleigh», varoitti Blount, »muista\nhänen saappaitaan. — Taivaan nimessä, mene huoneeseeni, rakas\nTressilian, ja vedä jalkaasi ne minun uudet kukikkaat silkkikaationi —\nminä olen pitänyt niitä vain kahdesti.»\n\n»Joutavia!» vastasi Tressilian; »pidä Sinä huolta tästä pojasta,\nBlount; ole ystävällinen hänelle ja katso, ettei hän pääse karkuun\nkäsistäsi — hän voi olla meille erinomaisen tärkeä.»\n\nTämän sanottuaan seurasi hän Raleighia kiireisin askelin ja jätti\nkunnon Blountin siihen seisomaan hevosen marhaminta toisessa kädessä ja\npojan kaulus toisessa. Blount katsahti pitkään heidän peräänsä.\n\n»Ei kukaan kutsu minua niihin salaisuuksiin kurkistamaan», puheli\nhän — »ja tuokin se jättää minut tähän hevosten ja lasten vartijaksi\nyhtaikaa. Enhän minä siitä toisesta niin välittäisikään, sillä minä\npidän paljon hyvästä hevosesta; mutta kun minulle pannaan rasitukseksi\ntuollainen rujo nulikka! — Mistä sitä nyt niin tullaan, kaunis\npikkukuomaseni?»\n\n»Suolta, suolta», vastasi poika.\n\n»Ja mitä sieltä tekemästä. Sinä rikkiviisas paholaisen sikiö?»\n\n»Pyydystämästä räpyläjalkaisia, sinisäärisiä keltanokkia», laukaisi\npoika.\n\n»Hnyhyy!» vastasi Blount ja katsahti suunnattomiin nauharuusukkeihinsa\n—. »Ei, piru Sinulta ruvetkoon enempiä kyselemään.»\n\nSillä välin kulki Tressilian koko suuren salin läpi, missä ihmettelevät\nhovimiehet kuiskuttelivat salaperäisesti ryhmäkunnittain, kaikkien\ntarkoin tähystäessä ovea, joka vei salin perältä kuningattaren omaan\nhuoneeseen. Raleigh viittasi siihen oveen — Tressilian koputti ja\npääsi heti sisään. Moni kaula kurkotti katsahtamaan huoneeseen; mutta\nverho pudotettiin sisäpuolelta niin äkkiä alas, ettei kukaan saanut\nuteliaisuuttaan vähimmässäkään määrässä tyydytetyksi.\n\nAstuttuaan sisään huomasi Tressilian sydämensä lujasti jyskyttäessä\njoutuneensa suoraan Elisabetin eteen; kuningatar mitteli lattiaa\ntavattoman kiihtymyksen vallassa, jota hän ei näyttänyt viitsivän\nsalatakaan; pari kolme hänen viisainta ja luotetuinta neuvonantajaansa\nvaihtoi levottomia silmäyksiä keskenään, mutta oli puhumatta siksi\nkunnes hänen raivonsa olisi hieman asettunut. Tyhjän kunniatuolin\nedessä, jossa Elisabet oli istunut ja joka oli puoleksi kääntynyt\nsivuttain, niin rajusti oli kuningatar siitä hypähtänyt, oli\nLeicester polvillaan, käsivarret ristissä, katse maassa, äänettömänä,\nliikahtamattomana kuin hautojen marmorikuvat. Hänen vierellään seisoi\nShrewsburyn kreivi, Englannin silloinen hovimarsalkka, virkasauva\nkädessään — kreivin miekka oli vyöstään päästettynä hänen edessään\nlattialla.\n\n»Kuinka, herra!» huusi kuningatar, tullen aivan Tressilianin eteen ja\npolkien jalkaa aivan kuningas Henrikin tavoin; »_Te_ tiesitte tästä\nkauniista tekosesta — _Te_ olette myös syyllinen petokseen, jota on\njuljettu harjoittaa meitä kohtaan — _Te_ olette suurelta osaltanne\njohtanut meidät tekemään vääryyttä!» Tressilian lankesi polvilleen\nkuningattaren jalkojen juureen, koska hänen tarkka vaistonsa sanoi\nhänelle, että oli kovin vaarallista ruveta puolustautumaan niin\nkiihkeän suuttumuksen hetkellä. »Oletko Sinä mykkä, mies?» jatkoi\nkuningatar; »Sinä tiesit tästä asiasta — etkö tiennyt?»\n\n»En, armollinen Valtijatar, minä en tiennyt sitä naisraukkaa\nLeicesterin kreivittäreksi.»\n\n»Eikä kukaan tule häntä siksi tietämäänkään», jatkoi Elisabet. »Elämäni\nkuolema! Leicesterin kreivitär! — Minä sanon rouva Amy Dudley — ja\nhyväpä hänen, ellei hänellä ole kohta syytä sanoa itseään petturi\nRobert Dudleyn leskeksi.»\n\n»Armollinen Valtijatar», sanoi Leicester, »tehkää minulle mitä\nsuvaitsette — mutta älkää loukatko tätä aatelismiestä — hän ei ole sitä\nmillään tavoin ansainnut.»\n\n»Ja luuletko Sinä hänen tulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi?»\ntiuskaisi kuningatar, jättäen Tressilianin, joka nousi hitaasti ja\nriensi sitten yhä polvistuvan Leicesterin luo, — »luuletko Sinä hänen\ntulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi, Sinä kaksinkertainen\npetturi — Sinä kaksinkertainen valapatto? — Sinun puolusteluistasi,\nSinun, jonka konnamaisuus on tehnyt minut naurettavaksi alamaisilleni\nja vihattavaksi itselleni? — Minä melkein repisin silmät päästäni, kun\nne ovat olleetkin niin sokeat!»\n\nBurleigh uskalsi nyt puuttua puheeseen.\n\n»Teidän Majesteettinne, muistakaa, että Te olette kuningatar —\nEnglannin kuningatar — kansanne äiti. — Älkää päästäkö intohimonne\nmyrskyä noin raivoamaan.»\n\nElisabet käännähti häneen päin, ja kyynel kimalteli hänen ylpeässä,\nvihastuneessa silmässään. »Burleigh», sanoi hän, »Sinä olet valtiomies\n— Sinä et käsitä, Sinä et voi käsittää puoleksikaan sitä häpeää —\npuoliksikaan sitä tuskaa, minkä tämä mies on minulle tuottanut!»\n\nMitä varovaisimmin, mitä kunnioittavimmin tarttui Burleigh hänen\nkäteensä tällä hetkellä, jolloin hän näki kuningattaren sydämen olevan\nliikutetuimmillaan, ja vei hänet erilleen muista akkunakomeroon.\n\n»Armollinen Valtijatar», sanoi hän, »minä olen valtiomies, mutta minä\nolen myöskin mies — mies, joka on vanhentunut Teidän neuvoskunnassanne,\njolla ei ole ja jolla ei voi olla muuta tarkoitusperää maailmassa kuin\nTeidän kunnianne ja onnenne — minä pyydän Teitä: rauhoittukaa!»\n\n»Ah, Burleigh», vastasi Elisabet, »Sinä et tiedä —» kyyneleet valuivat\npitkin hänen poskiaan vastoin hänen tahtoaankin.\n\n»Minä tiedän — minä tiedän, kunnioitettu Hallitsijattareni. Varokaa,\nvarokaa, ettette johda muitakin arvailemaan sellaista, mitä he eivät\ntiedä!»\n\n»Haa!» huudahti Elisabet ja vaikeni, ikäänkuin olisi uusi ajatussarja\näkkiä lennähtänyt hänen aivoihinsa. »Burleigh, Sinä olet oikeassa —\nSinä olet oikeassa — kaikkea muuta, mutta ei häpeää — kaikkea muuta,\nmutta ei heikkouden tunnustusta — kaikkea muuta, mutta ei petetyn ja\nylenkatsotun asemaa. — Kuolema! Jo pelkkä ajatuskin siitä tekee minut\nhulluksi!»\n\n»Olkaa vain oma itsenne, kuningattareni», virkkoi Burleigh; »ja\nkohotkaa kauvas heikkouden yläpuolelle, johon ei kukaan englantilainen\nole uskova Elisabetinsa vaipuneen; ellei tämän hillitön tuska pakota\nhäntä omaksumaan niin surullista ajatusta.»\n\n»Mitä heikkoutta tarkoitatte, herra kreivi?» kysyi Elisabet ylpeästi;\n»onko Teidänkin tarkoituksenne viitata sinne päin, että suosio, jota\nsoin tuolle korskealle petturille, olisi johtunut —» Mutta nyt ei hän\nvoinut enää jatkaa alottamaansa mahtipontiseen tapaan, vaan lausui\nlempeämmin: »Mutta miksi yrittäisin pettää Sinuakin, hyvää ja viisasta\npalvelijaani!»\n\nBurleigh kumartui suutelemaan hänen kättänsä liikutettuna, ja —\nharvinainen tapaus hovien aikakirjoissa — vilpittömän myötätunnon\nkyynel valahti ministerin silmästä kuningattaren kädelle.\n\nOn otaksuttavissa, että tietoisuus tämän myötätunnon omistamisesta\nauttoi Elisabetia kestämään nöyryytyksensä ja hillitsemään rajattoman\nsuuttumuksensa; mutta enemmän vielä vaikutti häneen pelko, että hänen\nkiihtymyksensä paljastaisi suurelle yleisölle sen loukkauksen ja sen\npettymyksen, jotka hän sekä naisena että kuningattarena halusi pitää\nyhtä hartaasti salassa. Hän kääntyi Burleighista ja asteli ankarana\nsalin lattiaa edestakaisin siksi kunnes hänen kasvonsa olivat saaneet\nentisen arvokkaan ilmeensä ja hänen eleensä totutun pontevan uljuutensa\ntakaisin.\n\n»Hallitsijattaremme on oma jalo itsensä jälleen», kuiskasi Burleigh\nWalsinghamille; »pankaa merkille, mitä hän tekee, mutta varokaa\nvastustamasta häntä.»\n\nHän lähestyi sitten Leicesteriä ja sanoi tyynesti: »Herra Shrewsbury,\nme vapautamme Teidät vankinne vartioimisesta. Herra Leicester, nouskaa\nja ottakaa miekkanne — neljännestunnin olo marsalkkamme valvonnan\nalaisena, herra kreivi, ei meidän nähdäksemme ole kovin suuri\nrangaistus kuukausmäärin meitä kohtaan harjoitetusta petoksesta. Me\nhaluamme nyt kuulla tämän asian kulun juurtajaksain.» — Hän istuutui\ntuolilleen ja sanoi: »Astukaa esiin, Tressilian, ja kertokaa mitä\ntiedätte.»\n\nTressilian suoritti pyydetyn tehtävän jalomielisesti vaijeten niin\npaljon kuin mahdollista kaikesta, mikä koski Leicesteriä, ja sivuuttaen\nesimerkiksi kokonaan senkin seikan, että he olivat aivan äskettäin\nkahdesti miekkoja mitelleet. On hyvin luultavaa, että hän siten teki\nkreiville hyvän palveluksen; sillä jos kuningatar olisi sillä hetkellä\nkeksinyt jotakin, minkä nojalla hän olisi saattanut purkaa vihaansa\nhäneen paljastamatta tunteita, jotka tuottivat hänelle häpeää, olisi\nkreivin ehkä käynyt huonosti. Tressilianin lopetettua kertomuksensa oli\nhän vaiti hetken aikaa.\n\n»Me otamme Waylandin omaan palvelukseemme», virkkoi hän vihdoin, »ja\ntoimitamme sen pojan kirjurinvirastoomme oppimaan, millä tavalla\nhänen on vastaisuudessa käsitteleminen kirjeitä. Mitä Teihin tulee,\nTressilian, niin teitte väärin, kun ette ilmoittanut meille heti koko\ntotuutta, ja Teidän lupauksenne olla sitä tekemättä oli sekä varomaton\nettä laiton. Mutta kun Te taas toiselta puolen olitte antanut sananne\nsille onnettomalle naiselle, oli miehen ja ritarin velvollisuus se myös\npitää; ja yleensä me kunnioitamme Teitä käyttäytymisenne takia tässä\nasiassa. — Herra kreivi, nyt on Teidän vuoronne kertoa meille totuus,\ntapa, joka viime aikoina näyttää käyneen Teille liiankin vieraaksi.»\n\nAhdistavin kyselyin sai kuningatar vähitellen kiskotuksi hänen\nhuuliltaan koko tarinan hänen ensimäisestä tutustumisestaan Amy\nRobsartiin — heidän avioliitostaan — hänen mustasukkaisuudestaan\n— syistä, joihin se perustui, ja monista muista seikoista. Tämä\nsynnintunnustus, sillä siksihän sitä voitanee sanoa, tuli kuuluville\nvain katkonaisesti ja väkinäisesti, mutta oli sentään kokonaisuudessaan\ntotuudenmukainen, paitsi että hän jätti kokonaan mainitsematta oman\nosallisuutensa tai suostumuksensa Varneyn yrityksiin kreivittären\nhenkeä vastaan. Ja kuitenkin oli tietoisuus tästä seikasta silläkin\nhetkellä hänen sydäntään lähinnä; ja vaikka hän luottikin suuresti\nLambournella lähettämäänsä verrattain jyrkkään vastakäskyyn, oli hänen\naikomuksensa lähteä itse Cumnoriin heti kun hän vain pääsisi eroon\nkuningattaresta, jonka hän arveli pian jättävän Kenilworthin.\n\nMutta kreivi rakensikin laskelmansa ilman vieraitaan. Hänen\nläsnä-olonsa ja hänen paljastuksensa olivat kyllä katkeraa sappea hänen\nennen niin suosiolliselle valtiattarelleen. Mutta kun hän ei voinut\nkäyttää muita suoranaisempiakaan kostokeinoja, ymmärsi kuningatar\nkiduttavansa petollista rakastajaansa näillä tiedusteluilla, ja hän\njatkoi niitä siitä syystä, välittämättä enempää tuskasta, jota hän\nmyöskin itse tunsi, kuin villi huolii omien käsiensä palamisesta\ntarttuessaan tulikuumiin pihteihin, joilla hän repelee vangitun\nvihollisensa lihaa.\n\nMutta vihdoin ilmaisi ylpeä kreivi vainoojiansa vastaan kääntyvän\nmetsäkauriin tavoin kärsivällisyytensä loppuvan. »Armollinen\nValtijatar», virkkoi hän, »minä olen paljon rikkonut — enemmän kuin\nmitä Teidän oikeutettu vihastuksenne on julistanutkaan. Kuitenkin,\narmollinen Kuningatar, sallikaa minun sanoa, että jos rikkomukseni\nonkin anteeksi-antamaton, ei se ainakaan ollut aiheeton, ja että jos\nkauneus ja alentuva arvokkuus voivat viekoitella tavallisen ihmisen\nheikon sydämen, tahtoisin minä esittää ne molemmat syiksi siihen, etten\nminä paljastanut tätä salaisuutta Teidän Majesteetillenne.»\n\nKuningatar hämmästyi niin tätä vastausta, jonka Leicester varovasti\nlausui vain hänen kuultavakseen, että hän oli hetken aikaa aivan\näänettä, ja kreivi rohkeni käyttää tätä etua hyväkseen. »Teidän\nMajesteettinne, joka on antanut niin paljon anteeksi, on toivoakseni\nsalliva minun heittäytyä Teidän kuninkaallisen laupeutenne turviin\nniiden sanojen takia, joita eilen aamulla pidettiin vain pienenä\nloukkauksena.»\n\nKuningatar katsoi häntä lujasti silmiin vastatessaan: »Ei — mutta,\nkautta taivaan, herra kreivi, Sinun julkeutesi sivuuttaa jo kaiken\nuskottavuuden ja kärsivällisyyden rajat! Mutta etpä ole siitä mitään\nhyötyvä. — Hei siellä, hyvät herrat, tulkaapas kaikki kuulemaan\nuutisia — Herra Leicesterin salainen avioliitto on ryöstänyt minulta\npuolison ja Englannilta kuninkaan. Hänen Jaloutensa on patriarkalinen\ntavoiltaan; — yksi nainen ei riitä hänelle kerrallaan, ja hän aikoi\nkunnioittaa meitä sivu-aviolla. Eikö tämä ole sentään liian hävytöntä\n— etten minä voi osoittaa hänelle muutamia tavallisen hovisuosion\nmerkkejä, kun hänen jo pitää luulla käteni ja kruununi olevan hänen\nkäytettävissään? — Te toivoakseni luulette minusta sentään parempaa;\nja minä voisin sääliäkin tätä kunnianhimoista miestä kuin lasta, jonka\nkäsiin on saippuakupla hajonnut. Me menemme valtaistuinsaliin — herra\nLeicester, me käskemme Teitä pysyttelemään aivan lähettyvillämme.»\n\nJännitetty odotus vallitsi koko salissa, ja suunnaton olikin kaikkien\nhämmästys, kun kuningatar sanoi likeisimmilleen: »Kenilworthin juhlat\neivät ole vielä lopussa, hyvät herrat ja naiset — meidän on vielä\nviettäminen sen jalon omistajan häitä.»\n\nNousi yleinen kummastelun kohina.\n\n»Se on totta, siitä annamme kuninkaallisen sanamme», jatkoi Elisabet;\n»hän on pitänyt sitä meiltäkin salassa, yllättääkseen meidät sillä\nuutisella juuri täällä ja tällä hetkellä. Minä näen Teidän olevan\naivan kuolemaisillanne uteliaisuudesta, saadaksenne tietää, kuka\non onnellinen morsian — hän on Amy Robsart, sama, joka kevätleikin\ntäydentämiseksi esiintyi eilisessä pilanäytelmässä herra kreivin\npalvelijan Varneyn vaimona.»\n\n»Jumalan nimessä, armollinen Valtijatar», rukoili kreivi lähestyen\nhäntä, kasvoilla omituinen nöyryyden, kiukun ja häpeän ilme, ja puhuen\nniin hiljaa ettei kukaan muu häntä kuullut, »ottakaa pääni, kuten\nvihassanne uhkasitte, mutta säästäkää minulta nämä herjaukset! Älkää\najako kaatuvaa miestä epätoivoon — älkää polkeko murskattua matoa!»\n\n»Matoako, herra kreivi?» vastasi kuningatar samalla tavalla; »ei,\nkäärme on jalompi matelija ja sopivampi tähän kohtaan — se kylmä kyy,\njonka tunnette ja jota lämmitettiin eräällä povella —»\n\n»Itsenne tähden — minun tähteni, armollinen kuningatar», puhui kreivi,\n»niin kauvan kun minulla on vielä edes hiukan järkeä jäljellä —»\n\n»Puhukaa kovempaa, herra kreivi», sanoi Elisabet, »ja pysykää hieman\netäämmällä, jos suvaitsette — henkäyksenne kostuttaa kaularöyhelömme,\nMitä Te meiltä pyydätte?»\n\n»Lupaa matkustaa Cumnoriin», vastasi onneton kreivi nöyrästi.\n\n»Morsiantanne hakemaanko ehkä? — Aivan niin — sehän on luonnollista\nja oikein — sillä me olemme kuulleet häntä kohdeltavan siellä\nhuolimattomasti. Mutta, herra kreivi, Te ette lähde itse — me\nolemme aikoneet viipyä vielä muutamia päiviä tässä Kenilworthin\nlinnassa, ja olisihan hieman epäkohteliasta isännän poistua meidän\ntäällä ollessamme. Luvallanne puhuen, me emme voi ajatellakaan\njoutua sellaiseen häpeään alamaistemme silmissä. Tressilian saa\nlähteä Cumnoriin Teidän sijastanne sekä hänen mukanaan joku meidän\npalvelevista aatelismiehistämme, jottei herra Leicesterin jälleen\ntarvitse ruveta mustasukkaiseksi vanhalle kilpakosijalleen. — Kenen\nhaluaisit ottaa mukaasi matkalle, Tressilian?»\n\nTressilian nimesi nöyrästi ja kunnioittavasti Raleighin.\n\n»Taivaan nimessä, hyvinpä valitsit!» jatkoi kuningatar. »Kaiken lisäksi\non hän vielä nuori ritari, ja ylhäisen naisen vapauttaminen vankeudesta\non erinomaisen sopiva ensi seikkailuksi. — Sillä Cumnorin kartano ei\nole paljoakaan vankilaa parempi, se Teidän tulee tietää, hyvät herrat\nja naiset. Sitäpaitsi on siellä muutamia roistoja, jotka me mielellämme\ntoimittaisimme varmaan talteen. Te varustatte heille, herra sihteeri,\ntarpeelliset valtakirjat, niin että he voivat vangita Rikhard Varneyn\nja erään Alascon joko kuolleina tai elävinä. Ottakaa tarpeeksi väkeä\nmukaanne, hyvät herrat, — tuokaa se rouva tänne kaikella kunnialla —\nälkää hukatko aikaa, ja Jumala kanssanne!»\n\nHe kumarsivat ja lähtivät salista.\n\nKuka onkaan kuvaileva, miten sen päivän loppupuoli kulutettiin\nKenilworthissa? Kuningatar, joka näytti jääneen sinne vain saadakseen\nnöyryyttää ja kiusata Leicesterin kreiviä, osoittautui tässä\nnaisellisessa kostotoimessa yhtä taitavaksi kuin kansansa viisaassa\nhallitsemisessa. Hänen seurueensa huomasi pian, miltä suunnalta tuuli\npuhalsi, ja omien loistavain varustelujensa keskellä kävellessään sai\nKenilworthin herra jo omassa linnassaan taipua epäsuosioon joutuneen\nhovimiehen kohtaloon ja pitää hyvänään kaikkoavien ystäväinsä\npuolittaisen halveksumisen ja kylmäkiskoisuuden ja julkisten ja\ntunnustettujen vihollistensa huonosti salatun riemun. Sussex suoran\nsotilasluonteensa, Burleigh ja Walsingham harkitsevan, varovaisen\nterävänäköisyytensä ja muutamat naiset sukupuolelleen ominaisen\nsäälittelyn johtamina olivat ainoat henkilöt koko taajassa hovissa,\njotka kohtelivat häntä aivan samoin kuin aamullakin.\n\nNiin suuresti oli Leicester tottunut pitämään hovisuosiota elämänsä\npää-asiallisimpana tarkoitusperänä, että kaikki muut tunteet hukkuivat\najaksi siihen raatelevaan tuskaan, mitä hänen korskea henkensä\nkärsi näistä häntä vastaan tähdätyistä pikkumaisista loukkauksista\nja harkitusta halveksimisesta; mutta kun hän poistui yöksi omaan\nhuoneeseensa, osui hänen silmiinsä se pitkä, kaunis hiuskiehkura, joka\noli ympäröinyt Amyn kirjettä ja joka nyt herätti vastalumon voimalla\njalompia ja hellempiä tunteita hänen sydämeensä. Hän suuteli sitä\ntuhansin kerroin; ja ajatellessaan, että hänen vallassaan oli milloin\ntahansa paeta näitä nöyryytyksiä, joita hän oli tänään saanut kestää,\nvetäytymällä arvokkaaseen, jopa ruhtinaalliseen yksinäisyyteen tulevan\nelämänsä kauniin, rakastetun kumppanin kera, tunsi hän voivansa\nkohoutua sen koston yläpuolelle, mitä Elisabet oli suvainnut alentua\nharjoittamaan.\n\nSeuraavana päivänä osoittikin kreivin koko käytös niin arvokasta\ntyyneyttä, hän näytti niin innokkaasti pitävän huolta vieraittensa\nmukavuudesta ja huvittamisesta, mutta huolivan sentään hyvin\nvähän heidän henkilökohtaisesta käyttäytymisestään häntä kohtaan,\nhän näytti pysyttelevän niin kunnioittavan etäällä Elisabetista,\nmutta kuitenkin kantavan niin kärsivällisesti hänen raatelevaa\nvihastustansa, että Elisabet alkoi kohdella häntä toisin ja kylmänä\nja kaukaisena pysyenkin lakkasi ainakin häntä suoranaisesti\nloukkaamasta. Hän huomauttikin sentähden verrattain terävästi\nmuillekin, jotka luulivat tekevänsä hänen mielikseen esiintymällä\nhalveksivasti ja piittaamattomasti kreiviä kohtaan, että niin kauvan\nkuin he viipyivät Kenilworthissa, tuli heidän osoittaa vieraille\nkuuluvaa kohteliaisuutta linnan herralle. Sanalla sanoen, asema\noli niin muuttunut kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, että useat\nkokeneemmat ja kaukonäköisemmät hovimiehet uumoilivat Leicesterin hyvin\nmahdollisesti pääsevän uudelleen suosioon, ja että he tarkistivat sen\nmukaan käytöksensä häntä kohtaan ikäänkuin jonakin päivänä lukeakseen\nansiokseen sen seikan, etteivät olleet hyljänneet häntä vastoinkäymisen\nhetkenä. On kuitenkin jo aika jättää nämä hovijuonittelut ja lähteä\nTressilianin ja Raleighin matkaan.\n\nHeidän joukkueessaan oli kuusi miestä; sillä paitsi Waylandia oli\nheillä mukanaan muuan kuninkaallinen airut ja kaksi vahvaa palvelijaa.\nKaikki olivat hyvin aseistettuja ja ratsastivat niin nopeasti\nkuin kohtuullisesti voivat hevosiltaan, joilla oli pitkä matka\nkestettävänään. He koettivat saada jonkunlaista tietoa Varneysta ja\nhänen joukostaan tiensä varsilta, mutta eivät siinä onnistuneet, tämä\nkun oli kulkenut yöllä. Eräässä pienessä kylässä noin kuudentoista\npeninkulman päässä Kenilworthista, missä he syöttivät hevosiaan, astui\nmuuan köyhännäköinen hengenmies, seudun kappalainen, vaatimattomasta\nmajastaan ja kysyi, oliko heidän joukossaan ketään haavatiedon\ntuntijaa, pyytäen häntä siinä tapauksessa katsomaan erästä kuolevaa\nmiestä.\n\nEntisen ammattinsa nojalla lupasi Wayland koettaa parastaan, ja\nopastaessaan häntä paikalle kertoi kappalainen, että miehen olivat\nlöytäneet maantieltä noin peninkulman päässä kylästä edellisen aamun\ntöihinsä menevät talonpojat ja että hän, kappalainen, oli suonut\nhänelle suojaa kattonsa alla. Hän oli saanut ampumahaavan, joka näytti\nilmeisesti kuolettavalta, mutta oliko hän saanut sen tappelussa vaiko\nrosvojen pyssyistä, siitä ei oltu päästy selville, koska hänellä oli\nankara kuume ja hänen puheensa aivan sekavaa. Wayland astui pimeään,\nmatalaan huoneeseen, ja heti kun kappalainen oli vetänyt uutimet\nsyrjään, tunsi hän potilaan vääntyneistä kasvoista Mikael Lambournen\npiirteet. Lähtien muka hakemaan jotakin puuttuvaa tarve-ainetta\nilmoitti Wayland kiiruusti matkatovereilleen tämän kummallisen seikan,\nja pahaa aavistavan pelon täyttäminä riensivät sekä Tressilian että\nRaleigh kappalaisen taloon katsomaan kuolevaa miestä.\n\nHeidän sinne ehtiessään kamppaili onneton jo kuoleman kanssa, eikä\nhäntä olisi voinut enää pelastaa parempikaan lääkäri kuin Wayland,\nsillä kuula oli lävistänyt kokonaan hänen ruumiinsa. Hän näytti\nsentään olevan ainakin osaksi tajussaan, sillä hän tunsi Tressilianin\nja ilmaisi merkeillä pyytävänsä häntä kumartumaan vuoteensa yli.\nTressilian totteli, ja hetken aikaa epäselvästi mutistuaan jotakin,\nmistä saattoi eroittaa vain Varneyn ja Leicesterin kreivittären\nnimet, neuvoi Lambourne häntä kiiruhtamaan, muuten tulisi hän liian\nmyöhään. Turhaan koetti Tressilian saada potilaalta enempiä tietoja;\nhän näytti rupeavan hourailemaan, ja kun hän jälleen merkillä käänsi\nTressilianin huomion puoleensa, tapahtui se vain hänen pyytääkseen\nTressiliania ilmoittamaan hänen enolleen Giles Goslingille, »Mustan\nKarhun» isännälle, että hän oli lopultakin kuollut ilman saappaitaan.\nJa ankara kouristus toteuttikin muutamia minuutteja jälkeenpäin hänen\nsanansa, eivätkä matkustajat tästä kohtauksesta muuta ymmärtäneet kuin\nettä hänen viimeiset viittauksensa vain vahvistivat sitä aavistelevaa\npelkoa, jota he olivat jo kauvan tunteneet kreivittären kohtalon\nsuhteen ja joka sai heidät jatkamaan matkaansa mahdollisimman nopeasti\nja vaatimaan kuningattaren nimessä uusia hevosia entisten uuvuttua.\n\n\n\n\nXXIII Luku.\n\n\n    Kolmasti kuolinkello soi.\n    Käy huuto läpi ilmojen;\n    Kolmasti korppi leuhakoi\n    Yli Cumnorin tornien.\n\n                 _Mickle_.\n\n\nMeidän on nyt palaaminen siihen kertomuksemme osaan, missä viittasimme\nVarneyn Leicesterin kreivin valtuuttamana ja kuningattarenkin luvalla\nvarustettuna kiiruhtaneen estämään kavaluutensa paljastumista\ntoimittamalla kreivittären pois Kenilworthin linnasta. Hän oli ensin\naikonut matkustaa vasta varhain aamulla, mutta peljäten kreivin voivan\nsillä välin muuttaa mieltänsä ja pyrkivän toistamiseen puhuttelemaan\nkreivitärtä päätti hän kaikkien ilmitulemisen ja tuhon mahdollisuuksien\nvaralta lähteä heti paikalla. Sitä varten käski hän puheilleen\nLambournea, mutta sai rajattomaksi harmikseen kuulla luotettavan\npalvelijansa urkeutuneen juomaretkelle läheiseen kylään tai jonnekin\nmuuanne. Hänen palaamistaan odotellen määräsi ritari Rikhard, että\nhänen oli heti valmistautuminen matkaan ja kiiruhtaminen hänen\njälkeensä, jos hän tulisi vasta hänen lähdettyään.\n\nSillä välin käytti Varney tehtäviinsä erästä Robin Tider-nimistä\npalvelijaa, jolle Cumnorin kartanon salaisuudet olivat jo kutakuinkin\ntunnettuja, hän kun oli käynyt siellä useammin kuin yhden kerran\nkreivin mukana. Tämän miehen, jonka luonne oli Lambournen luonteen\nkaltainen, vaikkei hän ollutkaan niin ripeä, elleihän sitten taas\nniin heittiömäinenkään kuin Lambourne, käski Varney toimittamaan\nkolme satuloitua ratsua ja hevospurilaat takaportille. Hänen vaimonsa\nhourupäisyys, johon nyt yleisesti uskottiin, oli riittävänä selityksenä\nhänen salaiseen poistamiseensa linnasta, ja hän toivoi saman selityksen\ntepsivän siinäkin tapauksessa, että onneton Amy tekisi vastusta tai\nhuutaisi. Anton Fosterin apu oli välttämätön, ja hän lähti nyt sitä\ntavoittamaan.\n\nTämä jo luonnostaan niin juro ja epäseurallinen mies, joka vielä\nlisäksi oli hieman väsynyt ratsastuksestaan Cumnorista Warwickshireen\ntuomaan uutisia kreivittären paosta, oli jo varhain poistunut juhlijain\ntungoksesta ja noussut huoneeseensa, missä hän nukkui, kun Varney,\ntäydellisessä matkakunnossa ja salalyhty kädessä astui sinne. Hän\npysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan, mitä hänen liittolaisensa jupisi\nunissaan ja eroitti selvästi sanat: »_Ave Maria — ora pro nobis_ — Ei —\nei se niin ole — päästä meitä pahasta — niinhän se kuuluukin.»\n\n»Se raukka rukoilee unissaan», puheli Varney itsekseen, »ja sekoittaa\ntoisiinsa vanhan ja uuden uskonsa — Hän tulee kyllä tarvitsemaan\nenemmänkin rukouksia ennenkuin hän minusta eroon pääsee. — Ho hoi!\npyhä mies — autuas katuja! — Herää — herää! — Piru ei ole Sinua vielä\nkarkoittanut palveluksestaan.»\n\nKun Varney samalla ravisteli nukkujaa käsivarresta, muutti se hänen\najatustensa suunnan ja hän karjui: »Varkaita! — varkaita! Minä\npuolustan kultaani henkeen ja vereen asti — suurella vaivalla ansaittua\nkultaani, joka on tullut minulle niin kalliiksi. — Missä on Janet? —\nOnko Janet turvassa?»\n\n»Riittävässä turvassa, Sinä mylvivä hölmö!» ärjäisi Varney; »etkö Sinä\njo häpeä tuota kirkumistasi?»\n\nSamassa Foster heräsi täydellisesti, nousi istualleen vuoteeseensa,\nkysyi Varneylta tämän näin sopimattomaan aikaan sattuvan vieraskäynnin\ntarkoitusta ja lisäsi: »Se ei tiedä mitään hyvää.»\n\n»Väärä ennustus, kaikkein pyhin Antonius», vastasi Varney; »se tietää,\nettä hetki on tullut muuttaa verotilasi vapaaläänitykseksi — Mitäpäs\nsiihen sanot?»\n\n»Jos olisit puhunut siitä minulle kirkkaalla Jumalan päivällä», virkkoi\nFoster, »olisin minä riemastunut — mutta katsellessani tällä synkällä\nhetkellä ja tässä himmeässä valossa Sinun kalpeita kasvojasi, jotka\novat niin kaameassa ristiriidassa pilailevien sanojesi kanssa, en saata\nolla ajattelematta enemmän työtä, johon minun on nyt ryhtyminen, kuin\npalkkiota, jonka siitä voin saada.»\n\n»Joutavia, typerä narri, Sinunhan tulee vain saattaa suojattisi\ntakaisin Cumnoriin.»\n\n»Siinäkö tosiaankin kaikki?» kysyi Foster; »Sinä näytät niin kalman\nkalpealta, eivätkä Sinuun pienet pysty — siinäkö tosiaankin kaikki?»\n\n»Siinä — ja ehkäpä joku pikkuseikka lisäksi», vastasi Varney.\n\n»Ah! siinäpä se on: joku pikkuseikka lisäksi!» jatkoi Foster; »ja Sinä\nnäytät yhä kalpeammalta ja kalpeammalta!»\n\n»Älä huolehdi minun kasvoistani», tiuskaisi Varney, »ethän Sinä niitä\nselvään näekään tässä viheliäisessä valossa. Ylös työhön ja toimeen!\n— ajattele Cumnorin kartanoa — ajattele vapaaläänitystäsi — Sittenhän\nSinä voit toimittaa jokaviikkoisia rukoushetkiä ja sen lisäksi varustaa\nJanetin oikein vapaaherran tyttären myötäjäisillä. — Seitsemänkymmentä\npuntaa ja ylikin.»\n\n»Seitsemänkymmentäyhdeksän puntaa, viisi killinkiä ja viisi ja puoli\npenniä, lukematta metsän arvoa», oikaisi Foster; »ja saanko minä sen\nkaiken vapaaläänitykseksi.»\n\n»Kaikki, mies — oravineen päivineen — mustalainen ei ole taittava\nluutaakaan — poika ei ole ryöstävä linnun pesääkään maksamatta Sinulle\nsakkoa. — Niin on asia — mutta suorihan nyt äkkiä päällesi — hevoset\nja kaikki ovat jo valmiina, paitsi tuo kirottu roisto Lambourne, joka\nkiertelee ties millä saatanallisilla retkillään.»\n\n»Niinpä niin, ritari Rikhard», virkkoi Foster, »ettepä Te ottanut\nneuvostani vaaria. Minähän aina sanoin Teille, että se kurja\njuopporatti jättää Teidät pulaan juuri tärkeimmällä hetkellä. Ja\nkuitenkin olisin minä hankkinut Teille erään raittiin, kunnon\nnuorukaisen.»\n\n»Varmaankin jonkun hidaspuheisen, pitkäpiimäisen oman veljeskuntasi\njäsenen? — Kyllä me tarvitsemme vielä sitäkin väkeä, mies — Taivaan\nkiitos, me voimme käyttää kaikenlaisia työntekijöitä. — Aivan oikein —\nälä unohda pistoleitasi. — Tule nyt, niin lähdetään.»\n\n»Mihin?» kysyi Anton.\n\n»Kreivittären huoneeseen — ja, muista — hänen täytyy tulla mukaamme.\nSinuahan eivät pienet kirkumiset pelästyttäne?»\n\n»Eivät, jos vain voidaan raamatun sanoilla todistaa se teko\nvälttämättömäksi; ja kirjoitettuhan on: 'vaimot, olkaat miehillenne\nalamaiset.' Mutta tukevatko meitä herra kreivin käskyt, jos meidän\ntulisi pakko käyttää väkivaltaa?»\n\n»Vaiti, mies! tässä on hänen sinettisormuksensa», vastasi Varney;\nja kumottuaan siten liittolaisensa vastaväitteet meni hän Fosterin\nkanssa Hunsdonin huoneisiin, ilmoitti vartijalle aikomuksensa,\nnäytti kuningattaren ja Leicesterin kreivin lupakirjat ja astui niin\nonnettoman kreivittären kammioon.\n\nSaattaa kuvitella Amyn kauhistuksen, kun hän kuurottaisesta\nuinailustaan hätkähtäen näki vuoteensa vieressä Varneyn, miehen, jota\nhän eniten pelkäsi ja vihasi koko maailmassa. Olihan hänellä sentään\nedes se lohdutus, ettei hän ollut yksin, vaikka hänen olikin paljon\nsyytä pelätä hänen juroa kumppaniansakin.\n\n»Rouva», sanoi Varney, »tässä ei ole aikaa muodollisuuksiin.\nLeicesterin kreivi, täysin punnittuaan hetken vaatimukset, lähettää\nTeille käskynsä heti paikalla suoriutumaan meidän kanssamme\npaluumatkalle Cumnoriin. Katsokaa, tässä on hänen sinettisormuksensa\nhänen kiirehtivän ja ehdottoman tahtonsa merkiksi.»\n\n»Sinä valehtelet!» huudahti kreivitär, »Sinä olet varastanut tuon\ntodistuskappaleen — sillä Sinä kykenet mihin konnantyöhön tahansa,\nmustimmasta alhaisimpaan!»\n\n»Minä puhun totta, rouva», vastasi Varney, »niin totta, että ellette Te\nnouse heti paikalla ja suoriu meitä seuraamaan, täytyy meidän pakottaa\nTeidät noudattamaan käskyjämme.»\n\n»Pakottaa! — Sinä et uskalla mennä niin pitkälle, niin halpamainen kuin\nSinä oletkin», huudahti onneton kreivitär.\n\n»Sepä nähdään, rouva», vastasi Varney, joka oli päättänyt peloittelun\nolevan ainoan keinon hänen ylpeän sisunsa masentamiseksi; »jos\nTe päästätte asiat niin pitkälle, olette Te saava minusta hieman\nkovakouraisen kamaripalvelijan.»\n\nTämän uhkauksen kuultuaan kirkaisi Amy niin hirveästi, että ellei\nhäntä olisi yleiseen pidetty hulluna, olisivat Hunsdon ja muut heti\nrientäneet hänen apuunsa. Mutta huomattuaan huutojensa hyödyttömyyden\nrukoili hän Fosteria mitä liikuttavimmin sanoin, niin totta kuin hänen\ntyttärensä Janetin kunnia ja puhtaus olivat hänelle kalliit, estämään,\nettei hänelle tehtäisi niin raakaa väkivaltaa.\n\n»Minkäpäs sille voi, rouva, vaimojen on totteleminen miehiänsä —\nsanassakin se sanotaan», vastasi Foster; »mutta jos Te nyt pukeudutte\nja tulette mukaan kaikessa rauhassa, ei ole kukaan koskeva Teihin\nsormellakaan niin kauvan kuin minä jaksan pistolin liipasimesta vetää.»\n\nNähdessään, ettei apua tullut, ja rauhoituttuaan hieman Fosterin\nkarkeista sanoistakin, lupasi kreivitär nousta ja pukeutua, jos\nhe poistuisivat siksi ajaksi huoneesta. Varney vakuutti hänelle\nsamalla, että he tulisivat kohtelemaan häntä kaikella avuliaisuudella\nja kunnialla ja lupasi itse pysyä hänestä loitolla, koska hän nyt\nkerran ei voinut sietää häntä, sekä lisäsi hänen puolisonsa tulevan\nCumnorin kartanoon kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa heidän sinne\nsaapumisestaan.\n\nTämän vakuutuksen tyynnyttämänä, niin vähän kuin hän katsoikin voivansa\nsiihen luottaa, pukeutui onneton Amy sen salalyhdyn valossa, minkä\nmiehet olivat jättäneet hänelle huoneesta lähtiessään.\n\nItkien, vapisten, rukoillen suki onneton kreivitär vaatteita\nylleen — miten erilaiset olivatkaan nyt hänen tunteensa kuin ennen\nkoristellessaan itseään koko tajutun kauneutensa loistossa! Hän koki\nvenyttää varustautumistaan niin pitkälle kuin suinkin, kunnes hänen\nVarneyn kärsimättömyyden peloittamana täytyi selittää olevansa valmis\nheitä seuraamaan.\n\nHeidän juuri lähtöä hankkiessaan vetäytyi kreivitär niin kauhistuneena\nFosterin turviin Varneyn lähetessä, että tämä jälkimäinen vannoi\nankaran valan aikovansa pysyä hänestä aina mahdollisimman loitolla.\n»Jos Te vain suostutte rauhallisesti noudattamaan puolisonne tahtoa»,\njatkoi hän, »ette tule paljoakaan näkemään minua. Minä jätän Teidät\nhäiritsemättä sen suojelijan huomaan, jota Teidän hyvä makunne pitää\nparempana.»\n\n»Puolisoni tahtoa!» huudahti kreivitär. »Mutta se on myös Jumalan\ntahto, ja se riittäköön minulle. — Minä menen herra Fosterin mukaan\nyhtä vastustelematta kuin ikinä oikea uhriteuras. Hän on ainakin isä\nja hänellä on ainakin säädyllisyyttä, elleikään inhimillisyyttä. Sillä\nSinulle, Varney, vaikka tämä sitten olisi viimeinen sanani, ovat\nmolemmat yhtä vieraat.»\n\nVarney vastasi vain hänellä olevan vapauden valita ja käveli muutamia\naskeleita heidän edellään tietä näyttäen; ja puoliksi nojaten\nFosteriin, puoliksi hänen kantamanaan kulki kreivitär Saintlowen\ntornista takaportille, missä Tider odotti hevosineen ja purilaineen.\n\nKreivitär sijoitettiin vastustelematta kantotuoliin. Hän näki\ntyytyväisyydekseen Fosterin ja Tiderin ratsastavan aivan purilaiden\nvierellä, joita jälkimäinen ohjasi, mutta peljätyn Varneyn jäävän\nyhä jälkeen ja lopulta häipyvän pimeyteen. Hetken aikaa koetti hän\ntien kierrellessä pitkin järven rantaa yhä katsella noita uljaita\ntorneja, joiden herra hänen puolisonsa oli; sieltä ja täältä tuikutti\nvielä valoja juomaveikkojen kammioista. Mutta kun tie kääntyi toiseen\nsuuntaan, hävisi kaikki näkyvistä, hän veti päänsä takaisin ja vaipuen\nnojalleen purilaihin heittäytyi Kaitselmuksen huomaan.\n\nPaitsi saadakseen kreivittären jatkamaan rauhassa matkaansa, halusi\nVarney myös jälkeen jättäytyessään päästä kahdenkeskiseen keskusteluun\nLambournen kanssa, jota hän joka hetki odotti yhtyväksi kulkueeseen.\nHän tunsi tämän miehen ripeän, julman, päättäväisen, ahneen luonteen ja\npiti häntä erinomaisen sopivana kätyrinä tuleviin tarkoitusperiinsä.\nMutta he olivat ratsastaneet jo kymmenen peninkulmaa, ennenkuin hän\nkuuli takanaan hevosen kavioiden kiirehtivää kopinaa ja näki Mikael\nLambournen rinnallaan.\n\nHänen viipymisestään kiukustuneena otti Varney heittiömäisen\npalvelijansa vastaan tavallista katkerammin soimauksin. »Sinä\nhumalainen konna», jyristi hän, »laiskottelusi ja tuo järjetön\njuopottelusi vievät Sinut hirteen ennen pitkää; enkä minä puolestani\nvälittäisi, vaikka se tapahtuisi hyvinkin pian!»\n\nLambournen oli pöyhistänyt tavallistaan mahtavammaksi ei ainoastaan\nylenmääräinen viinin juominen, vaan myöskin se tavallaan tuttavallinen\nkeskustelu, mikä hänellä oli juuri ollut kreivin kanssa, sekä\nsalaisuus, josta hän oli päässyt selville, eikä hän siis niellyt\ntällaisia herjasanoja totutulla nöyryydellään. »Minä en siedä\nparhaankaan kannusjalkaisen ritarin hävyttömyyksiä, minä», pauhasi hän.\n»Leicesterin kreivi pidätti minua erään tärkeän asian takia, ja sen\ntäytyy riittää Teillekin, joka olette vain palvelija niinkuin minäkin.»\n\nVarney hämmästyi suuresti hänen tavatonta kopeuttaan; mutta lukien\nsen väkijuomien syyksi antoi hän sen mennä ikäänkuin huomaamatta ja\nalkoi tutkistella sitten Lambournelta, halusiko tämä auttaa kreiviä\nraivaamaan tieltään hänen kohoamistaan vastustavan esteen, koska\nkreivi sitten valtaan päästyään voisi palkita uskolliset apulaisensa\nniin runsaasti kuin nämä vain haluaisivat. Ja kun ei Mikael Lambourne\nnäyttänyt ymmärtävän hänen viittailujaan, selitti hän suoraan »noiden\npurilaiden lastin» siksi haitaksi, joka oli poistettava.\n\n»Katsokaas, ritari Rikhard, ja niin edespäin», vastasi Mikael, »toiset\novat viisaampia kuin toiset, se on yksi asia, ja toiset ovat pahempia\nkuin toiset, se on toinen. Minä tiedän armollisen herran mielipiteen\ntästä asiasta paremmin kuin Sinä, sillä hän on uskonut minulle kaikki\ntäydellisesti. Tässä ovat hänen käskynsä, ja hänen viimeiset sanansa\nolivat: 'Mikael Lambourne' — sillä Hänen Korkeutensa puhuttelee minua\nniinkuin jaloa miekan miestä ainakin eikä käytä sellaisia nimityksiä\nkuin 'humalainen konna' ynnä muita sentapaisten ihmisten lauseparsia,\njotka eivät tiedä, miten näyttää uutta arvoaan — 'Varneyn', sanoo hän,\n'tulee kohdella kreivitärtäni mitä suurimmalla kunnioituksella — minä\nlähetän Teidät sitä valvomaan, Lambourne', sanoo Hänen Korkeutensa,\n'ja Teidän pitää tuoman häneltä minun sinettisormukseni viipymättä\ntakaisin.'»\n\n»Niinkö», vastasi Varney, »sanoiko hän tosiaankin niin? Sinähän tiedät\nsiis kaikki?»\n\n»Kaikki — kaikki — ja Sinä tekisit viisaasti lyöttäytyessäsi minun\nystäväkseni niin kauvan kuin tässä vielä ilmat kauneina pysyvät.»\n\n»Ja oliko ketään muita saapuvilla, kun armollinen herra tuota puhui?»\nkysyi Varney.\n\n»Ei sieluakaan», vastasi Lambourne. »Luuletko Sinä armollisen herran\nuskovan sellaisia asioita muille kuin sellaisille koetelluille toimen\nmiehille kuin minullekin?»\n\n»Hyvin totta», myönsi Varney; ja vaijeten tähysteli hän kuun valaisemaa\ntietä. He ratsastivat pitkin avaraa, autiota nummea. Purilaat olivat\nainakin peninkulman päässä, eikä niitä enää näkynyt eikä kuulunut. Hän\nkatsahti taakseen ja näki vain kuun kirkastaman tasangon, mutta ei\nainuttakaan ihmisolentoa. Hän jatkoi keskusteluaan Lambournen kanssa:\n»Ja aijotko Sinä nyt nousta isäntääsi vastaan, joka on opastanut Sinut\ntälle hovisuosion uralle — jonka oppilas Sinä olet ollut, Mikael — joka\non selittänyt Sinulle hovijuonittelujen syvänteet ja matalikot?»\n\n»Älä sano minua Mikaeliksi!» kiukutteli Lambourne; »minulla on\nsellainen nimi, että sen eteen kehtaa panna herran yhtä hyvin kuin\njonkun toisenkin; ja mitä muuhun tulee, niin jos minä olen ollut\noppilas, niin on nyt oppi-aikani loppunut, ja minä aijon toimia omin\npäin.»\n\n»Tästä saat palkkasi ensin, Sinä hölmö!» huusi Varney ja ampui\npistolilla, jota hän oli jo kotvan aikaa pitänyt kädessään, läpi\nLambournen ruumiin.\n\nOnneton putosi hevosensa selästä äännähtämättäkään; Varney laskeutui\nsatulasta, tyhjensi hänen taskunsa ja käänsi ne nurin, jotta hän\nnäyttäisi rosvojen surmaamalta. Hän korjasi haltuunsa kreivin kirjeen,\njoka olikin hänen tärkein etsittävänsä, mutta otti myös Lambournen\nkukkaron, jossa oli vielä jäljellä muutamia hänen juomahimonsa\nsäästämiä kultarahoja, ja omituisten tunteiden painostamana piteli hän\nsitä kädessään vain niin kauvan kunnes ehti eräälle pienelle joelle,\njoka kävi poikki tien ja johon hän viskasi sen niin etäälle kuin\nsuinkin jaksoi. Sillä tavalla voivat vielä vaikuttaa jo näennäisesti\nkokonaan tukahutetun omantunnon jätteet, että tämäkin julma ja\nhäikäilemätön mies olisi tuntenut tehneensä häpeällisen työn, jos olisi\npistänyt taskuunsa nuo muutamat sille kurjalle heittiölle kuuluneet\nrahat, jonka hän oli juuri niin säälimättä ottanut hengiltä.\n\nMurhaaja latasi jälleen pistolinsa, puhdistettuaan lukon ja piipun\näskeisen laukauksen jäljiltä, ja lähti rauhallisesti tavottamaan\npurilaita, tyytyväisenä ajatellen, että hän oli nyt niin taitavasti\nraivannut tieltään hänen moniin juoniinsa perehtyneen vaarallisen\ntodistajan ja käskykirjeen tuojan, vaikkei hänellä tosin ollut\naikomustakaan kirjeen sisältämiä ohjeita noudattaa, koska hän nyt\nsaattoi sanoa, ettei hän ollut sitä koskaan saanutkaan.\n\nMatkan loppu-osa kuljettiin niin nopeasti, että selvään näkyi, kuinka\nvähän välitettiin onnettoman kreivittären terveydestä. He pysähtyivät\nvain sellaisiin paikkoihin, missä he olivat täydellisiä isäntiä ja\nmissä he otaksuivat valmiiksi varatun kertomuksensa hullusta rouva\nVarneysta saavan kerkeitä uskojia, jos kreivitär olisi yrittänyt\nvedota niiden harvojen henkilöiden sääliväisyyteen, jotka pääsivät\nhäntä näkemään. Mutta Amy ei havainnut mahdollisuuden varjoakaan\nherättää niiden mielenkiintoa, joiden puoleen hän saattoi kääntyä, ja\nlisäksi kauhistutti häntä Varneyn läheisyys niin paljon, ettei hän\nuskaltanut rikkoa sitä ankaraa kieltoa, jolla hän sai matkustaa ilman\nhänen seuraansa. Kun Varney oli usein kreivin aikaisemmilla salaisilla\nmatkoilla Cumnoriin kulkenut samaa tietä ja näyttänyt mahtinsa,\ntoimitettiin hänelle tarvittaessa nopeasti varahevosia, niin että he\nlähenivät Cumnorin kartanoa seuraavana yönä Kenilworthista lähtönsä\njälkeen.\n\nTällöin ratsasti Varney purilaiden perään, kuten usein matkan varrella,\nja kysyi: »Mitä hän tekee?»\n\n»Hän nukkuu», vastasi Foster; »toivoisinpa jo olevamme perillä — hänen\nvoimansa ovat lopussa.»\n\n»Kyliä lepo hänet parantaa», virkkoi Varney. »Hän on kohta nukkuva\nsikeästi ja kauvan — meidän täytyy miettiä, mihin saamme hänet\nturvallisesti sijoitetuksi.»\n\n»Hänen omaan huoneustoonsa tietysti», vastasi Foster. »Minä lähetin\njo Janetin tätinsä luo, ensin häntä perin pohjin nuhdeltuani, ja ne\neukot siellä kartanossa ovat uskollisuus itse — he vihaavat tätä rouvaa\nsydämensä pohjasta.»\n\n»Me emme rupea kuitenkaan heihin luottamaan, ystäväni Anton», virkkoi\nVarney; »meidän täytyy majoittaa hänet siihen lujaan kammioon, missä\nSinä säilytät kultaasi.»\n\n»Kultaani!» huudahti Anton hyvin levottomana; »mitä kultaa minulla nyt\nolisi? — Jumala minua auttakoon, minullahan ei ole kultaa lainkaan —\nminä niin mielelläni toivoisin olevan, mutta kun ei ole.»\n\n»Vieköön Sinut hiisi, moisen typerän elukan! — kuka nyt ajattelee\nSinun kultaasi tai siitä välittää? — Jos minä kultaa ajattelisin,\neikö minulla olisi sadottain parempia keinoja sen saamiseen kuin\nSinulla? — Lyhyesti puhuen: Sinun makuukammiostasi, jonka Sinä olet\nvahvistanut ja varustanut niin kummallisella tavalla, täytyy tulla\nhänen säilytyspaikkansa; ja Sinä, vanha tolvana, saat maata rötköttää\nhänen untuvapieluksillaan. — Minä rohkenen vakuuttaa, ettei kreivi ole\nmilloinkaan kysyvä niiden neljän huoneen komeata sisustusta.»\n\nTämä viimeinen huomautus suostutti Fosterin kauppaan ja hän pyysi\nvain lupaa saada ratsastaa edeltäkäsin laittamaan kaikkea kuntoon;\nsitten kannusti hän hevostaan ja katosi purilaiden viereltä, kun taas\nVarney jäi noin viisikymmentä askelta niistä jälkeen, niin että niiden\nvartijaksi jäi Tider yksin.\n\nHeidän saavuttuaan Cumnorin kartanoon, kysyi kreivitär Janetia\nja oli hyvin suruissaan, kun ilmoitettiin, ettei hän enää saanut\nkamarineitosekseen sitä viehättävää tyttöä.\n\n»Tyttäreni on minulle rakas, rouva», vastasi Foster äreästi; »ja minä\ntoivon, ettei hän oppisi hovivehkeilijäin tavoin valehtelemaan ja\nkarkaamaan — hän on jo liiaksikin sellaiseen tutustunut täällä, Teidän\nArmonne luvalla puhuen.»\n\nKreivitär, joka oli hyvin väsynyt ja aivan kauhuissaan matkansa\ntapauksista, ei vastannut mitään tähän hävyttömään soimaukseen, vaan\npyysi lempeästi päästä huoneensa rauhaan.\n\n»Niin, niin», jupisi Foster, »sehän on luonnollista; mutta, luvallanne\npuhuen, Te ette nyt enää mene niihin koreisiin leikkihuoneisiinne — Te\nnukutte tänä yönä varmemmassa paikassa.»\n\n»Haudassani, toivoakseni», virkkoi kreivitär; »ihminen vapisee vain\najatellessaankin sielun ja ruumiin eriämistä.»\n\n»Teillä ei minun arvatakseni ole lainkaan syytä sen takia vavista»,\nvastasi Foster. »Armollinen herrahan tulee tänne huomenna, ja tottahan\nTe nyt osaatte hänen kanssaan selvittää asianne.»\n\n»Mutta tuleeko hän tänne? — tuleeko hän tosiaankin, hyvä Foster?»\n\n»Niinpä niin, hyvä Foster!» vastasi toinen. — »Mutta mikähän Foster\nminä olen huomenna, kun Te puhutte minusta armolliselle herralle —\nvaikka kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen omasta käskystään?»\n\n»Olkaa Te minun suojelijani — vaikka tylykin — mutta suojelija joka\ntapauksessa», jatkoi kreivitär. »Oi, olisipa Janet vain täällä!»\n\n»Hänen on parempi siellä, missä hän on», vastasi Foster — »toinenkin\nTeistä riittää jo panemaan järkevänkin pään pyörälle — mutta haluatteko\nhiukan ruokaa?»\n\n»Oi, en, en — huoneeseeni vain — huoneeseeni. Toivoakseni», lisäsi hän\npelokkaasti, »voin minä teljetä sen sisäpuolelta?»\n\n»Kaikin mokomin», vastasi Foster, »sittenhän minä voin teljetä sen\nulkopuolelta»; ja ottaen kynttilän käteensä opasti hän Amya sellaiseen\nrakennuksen osaan, missä tämä ei ollut vielä koskaan käynyt, ja vei\nhänet ylös tavattoman korkeita portaita, toisen eukon kantaessa edellä\nlamppua. Aivan mittaamattoman pitkiltä tuntuvien portaiden yläpäästä\nastuivat he lyhyeen, mustalla tammilaudoituksella verhottuun, hyvin\nahtaaseen käytävään, jonka perällä näkyi vahva tammiovi; tämä ovi\npäästi heidät saiturin mitä kurjimmin kalustettuun kammioon, joka vain\nnimeltään erosi oikeasta vankilan kojusta.\n\nFoster pysähtyi ovelle ja antoi kreivittärelle lampun, tarjoamatta\ntai sallimatta sitä kantaneen vanhan eukon avustusta. Kreivitär ei\nnyt huolinut muodollisuuksista, vaan sieppasi sen hätäisesti hänen\nkädestään, sulki oven ja telkesi sen kaikin runsain lukoin ja salvoin,\njoita siihen tarkoitukseen oli sisäpuolelle varattu.\n\nVarney oli sillä välin vahtinut portaiden alapäässä, mutta kun hän\nkuuli ovea suljettavan, hiipi hän varpaisillaan ylös, ja Foster\nviittasi itsetyytyväisenä häntä huomaamaan erästä seinään kätkettyä\nkoneistoa, joka hyvin kevyesti ja hiljaa vajotti alas osan puukäytävää\nnostosillan tavoin, niin että yhteys hänen tavallisen olinpaikkansa,\nmakuukammion, oven ja sinne johtavain korkeiden kiertorappusten ylipään\nvälillä tuli täydellisesti katkaistuksi. Tätä koneistoa liikutteleva\nköysi oli tavallisesti makuukammiossa, koska Foster tahtoi siten\nehkäistä ketään tunkeutumasta sinne ulkoapäin; mutta kun nyt oli\npidettävä vankia siellä, oli köysikin tuotu portaiden yläpäähän ja\nkiinnitetty sinne, ja sen avulla Foster erinomaisen auliisti pudotti\naavistamattoman laskuluukun alas.\n\nVarney tarkasteli hyvin huolellisesti koneistoa ja kurkisti useammin\nkuin yhden kerran kuiluun, joka ammotti laskuluukun auvettua. Se\noli pilkkopimeä ja näytti rajattoman syvältä ja ulottui, kuten\nFoster kuiskaten ilmoitti liittolaiselleen, aina linnan syvimpiin\nholvikomeroihin asti. Varney heitti vieläkin pitkän, tutkivan katseen\ntuohon synkkään syvyyteen ja seurasi sitten Fosteria kartanon asuttuun\nosaan.\n\nHeidän saavuttuaan vastaanottohuoneeseen, josta olemme aikaisemmin\npuhuneet, pyysi Varney Fosteria hankkimaan heille illallista ja\nparhaimpia viinejään. »Minä lähden hakemaan Alascoa», lisäsi hän;\n»meillä on hänelle hieman työtä ja meidän täytyy saattaa hänet hyvälle\ntuulelle.»\n\nFoster murisi tästä pyynnöstä, mutta ei sentään pannut vastaan. Eukko\nvakuutti Varneylle, ettei Alasco ollut tuskin syönyt eikä juonut\nmitään hänen isäntänsä lähdettyä matkaan, vaan eli aina työkammioonsa\nsuljettuna ja puheli siihen suuntaan kuin olisi koko maailman\nolemassa-olo riippunut hänen tutkimuksistaan.\n\n»Minäpä opetan hänelle, että maailmalla on häneltä muutakin\nvaatimista», sanoi Varney, ottaen kynttilän ja lähtien kullantekijää\nhakemaan. Hän palasi melkoisen ajan kuluttua hyvin kalpeana, mutta\nentiset ivalliset uurteet poskilla ja nenänjuuressa, ja sanoi:\n»Ystävämme on meiltä mennyt.»\n\n»Kuinka! mitä tarkoitat?» huusi Foster — »Paennutko — kadonnutko minun\nneljäkymmentä puntaani mukanaan, jotka hänen piti monistaman tuhansin\nkerroin? Minä toimitan virallisen takaa-ajon!»\n\n»Minä neuvon Sinulle varmemman tien», virkkoi Varney.\n\n»Kuinka! minkä tien?» hätäili Foster yhä; »minä tahdon takaisin ne\nneljäkymmentä puntaani — minä luulin jo varmasti saavani pistää ne\ntuhansin kerroin monistettuina kukkarooni — minä vaadin ainakin\npanostani takaisin.»\n\n»Mene sitten ja hirtä itsesi ja syytä Alascoa perkeleen tuomio-istuimen\nedessä, sillä sinne on hän toimittanut asian.»\n\n»Kuinka! — mitä Sinä tarkoitat — onko hän kuollut?»\n\n»On kun onkin», vastasi Varney; »kasvot ja ruumis ovat jo aika tavalla\nturvonneet. — Hän on paraillaan sekoitellut jotakin saatanallista\nlääkettään, ja lasinaamus, jota hän aina sellaisissa tapauksissa\nkäytti, on nähtävästi pudonnut hänen kasvoiltaan, niin että hieno\nmyrkky on tunkeutunut hänen aivoihinsa ja tehnyt tehtävänsä.»\n\n»_Sancta Maria_!» pääsi Fosterilta; — »minä tarkoitan, Jumala\nvarjelkoon laupeudessaan meitä ahneudesta ja kuolemansynnistä! Eikö\nhänellä ollut siellä tekeillä mitään muutoskokeiluja? Näitkö kullan\npaloja sulatuskauhoissa?»\n\n»En nähnyt, minä katselin vain sitä kuollutta raatoa», vastasi\nVarney; »inhoittava näky — hän oli jo niin turvonnut kuin kolme\npäivää teloituspyörällä virunut ruumis — Hyi hitto! saatappas tänne\nviinimalja.»\n\n»Minä lähden tästä», virkkoi Foster, »minä otan itse selkoa —» Hän otti\nlampun ja riensi ovelle, mutta alkoi siinä epäröidä ja pysähtyi lopulta\nkokonaan. »Etkö Sinä tulisi kanssani?» pyyteli hän sitten Varneyta.\n\n»Mitä varten?» kysyi Varney; »minä näin ja haistoin siellä jo tarpeeksi\nkaikenlaista pilatakseni ruokahaluni. Rikoin sentään akkunan raittiin\nilman laskemiseksi — siellä tuntui tulikiven katkua, ja koko kammio oli\nniin täynnä muita yhtä tukahuttavia huuruja kuin olisi itse paholainen\nsiellä oleskellut.»\n\n»Ja eiköhän siinä itse pääkehno ollutkin pelissä?» puheli Foster yhä\nepäröiden; »olen kuullut sen olevan hyvin väkevän sellaisina aikoina ja\nsellaisen väen apulaisena.»\n\n»Ja vaikka siellä _olisi ollutkin_ se Sinun saatanasi, joka niin kiusaa\nmielikuvitustasi», vastasi Varney, »olet Sinä täydessä turvassa, ellei\nhän sitten ole maailman kohtuuttomin piru. Hän on hiljattain saanut\nkaksi oivaa makupalaa.»\n\n»Kuinka, _kaksi_ makupalaa — mitä tarkoitat?» ihmetteli Foster — »mitä\ntarkoitat?»\n\n»Sen saat kyllä aikanaan tietää», vastasi Varney; — »ja sitten tulevat\nhänelle kohta kolmannetkin pidot — mutta Sinun mielestäsi on kai _hän_\nliian herkullinen pala paholaisen hampaille — hänellä pitää kai oleman\npsalminsa, harppunsa ja serafiminsa.»\n\nAnton Foster kuuli tämän ja astui hitaasti pöydän luo: »Jumalani!\nRitari Rikhard, ja täytyykö sen sitten tapahtua?»\n\n»Täytyy, totisesti täytyy, Anton, taikka vapaaläänityksestäsi ei ole\npuhettakaan», vastasi hänen järkähtämätön liittolaisensa.\n\n»Minä uumoilin koko ajan, että sinne sitä lopultakin päädytään!» jatkoi\nFoster; »mutta millä tavalla, ritari Rikhard — millä tavalla? — sillä\nminä en koko maailmankaan hinnasta kävisi käsiksi häneen.»\n\n»En voi Sinua moittia», vastasi Varney; »en minä itsekään liioin\nhaluaisi tehdä sitä — me kaipaamme kipeästi Alascoa ja hänen mannaansa;\nniin, ja sitten sitä Lambourne-koiraa.»\n\n»Missä Lambourne sitten viipyy?» uteli Foster.\n\n»Älä sitä kysele», neuvoi Varney; »Sinä olet kyllä hänet kerran näkevä,\njos uskosi on oikea. — Mutta palatkaamme vakavampaan asiaamme. — Minä\nopetan Sinua, Tony, virittämään loukun hyypän pyydystämiseksi — tuo\nSinun laskuluukkusi — tuo Sinun leikkikalusi pysynee kai näennäisesti\nturvallisena, eikö pysykin, vaikka tukeet olisikin vedetty alta pois?»\n\n»Pysyy kun pysyykin», vakuutti Foster, »ellei vain sille astuta.»\n\n»Mutta jos nyt armollinen rouva yrittäisi paeta sen yli, pudottaisi kai\nhänen painonsa sen alas?» uteli yhä Varney.\n\n»Hiirenkin paino siihen riittäisi», selitti Foster.\n\n»No, hän kuolee siis aikoessaan uudelleen karata, ja mitä voimme me\nsiihen, Sinä enempää kuin minäkään, kunnon Tony? Menkäämme nukkumaan ja\nkeskustelkaamme huomenna lähemmin suunnitelmastamme.»\n\nSeuraavana päivänä illan lähetessä vaati Varney Fosteria ryhtymään\nehdotuksen toteuttamiseen. Tider ja Fosterin vanha miespalvelija\nlähetettiin jonkun tekosyyn varjolla alas kylään, ja Anton itse,\nhaluten muka katsoa, että kreivittärellä oli kaikkea mitä hän\ntarvitsi, käväisi hänen kammiossaan. Hänen päätökseensä vaikutti niin\nhorjuttavasti se lempeys ja kärsivällisyys, millä kreivitär näytti\nkestävän vankeutensa, ettei hän voinut olla kieltämättä häntä vakavasti\nmillään ehdolla astumasta huoneensa kynnyksen yli ennen Leicesterin\nkreivin saapumista, »mikä», lisäsi hän, »on toivoakseni tapahtuva\nhyvin pian.» Amy lupasi säyseästi alistua kohtaloonsa, ja Foster\npalasi paatuneen toverinsa luo omatuntonsa puoliksi keventyneenä sitä\nrasittavasta taakasta. »Minä olen varoittanut häntä», ajatteli hän;\n»varmasti on vaaraton ansa, joka on asetettu linnun nähtäville.»\n\nHän jätti sentähden kreivittären oven telkeämättä ulkoapäin ja veti\nVarneyn katsellessa pois laskuluukkua tukevat laitteet, niin että se\nhädin tuskin pysyi vaakasuorassa asennossaan pelkän kiinnysvoiman\navulla. He laskeutuivat sitten alakertaan odottamaan juonensa\nseurauksia, mutta saivat odottaa kauvan turhaan. Vihdoin Varney,\njoka oli kävellyt edes ja takaisin kasvot viittansa peitossa,\nheitti sen äkkiä sivulle ja huudahti: »Ei ole tosiaankaan vielä\nnähty kylliksi typerää naista päästämään käsistään noin oivallista\npakenemistilaisuutta!»\n\n»Ehkäpä on hän päättänyt odottaa rauhassa puolisonsa paluuta», virkkoi\nFoster.\n\n»Totta! — aivan totta», huudahti Varney ulos syöksähtäen, »sitä en\ntullut ajatelleeksikaan.»\n\nTuskin oli kaksi minuuttia kulunut, kun Foster, joka oli jäänyt\npaikoilleen, kuuli hevosen kavioitten kopsetta pihalta ja sitten\nvihellystä, joka muistutti aivan kreivin tavallista tulomerkkiä; —\nsilmänräpäys sen jälkeen avautui kreivittären huoneen ovi ja samassa\nvajosi laskuluukku. Humahdus — raskas jysäys — heikkoa voihkinaa — ja\nkaikki oli ohi.\n\nSamassa huusi Varney akkunasta, äänessään sävy, joka oli kuvailematon\nsekoitus kauhua ja ivaa: »Onko lintu loukussa? — onko teko tehty?»\n\n»Oo, Jumala meitä armahtakoon!» vastasi Anton Foster.\n\n»Mitä siinä uriset, hölmö!» ärjäisi Varney, »toimesi on päättynyt ja\npalkintosi varma. Katso holviin — mitä näet?»\n\n»Minä näen vain valkean vaatekasan, lumikinoksen tapaisen», vastasi\nFoster. »Oi Jumala! nyt liikuttaa hän käsivarttaan!»\n\n»Pudota jotakin hänen päälleen. — Kultakirstusi, Tony — se on raskas.»\n\n»Varney, Sinä olet ihmiseksi tullut saatana!» huudahti Foster; — »Ei\ntarvita enää mitään — hän on mennyt!»\n\n»Niin ovat menneet myöskin meidän vaivamme», sanoi Varney huoneeseen\nastuessaan; »enpä olisi ikinä luullut osaavani niin hyvin jäljitellä\nkreivin merkkivihellystä.»\n\n»Oo, jos taivaassa kostoa on, olet Sinä sen ansainnut», vastasi Foster,\n»ja se on Sinut kerran kohtaava, — Sinä syöksit hänet turmioon juuri\nhänen hellimpien tunteittensa avulla. — Se on samaa kuin jos keittäisi\nlapsen äitinsä maidossa!»\n\n»Sinä olet uskonkiihkoinen aasi», sanoi Varney; »ajatelkaamme nyt vain,\nmillä tavalla tästä tietoa levitämme — ruumiin täytyy jäädä sinne,\nmissä se nyt on.»\n\nMutta heidän konnamaisuutensa ei oltu sallittu enää kestää kauvempaa;\n— sillä heidän vielä tästä neuvotellessaan hyökkäsivät Tressilian ja\nRaleigh huoneeseen, päästyään kartanoon Tiderin ja Fosterin palvelijan\navulla, jotka he olivat pidättäneet kylässä.\n\nAnton Foster pakeni heidät nähtyään; ja kun hän tunsi kaikki vanhan\nsokkeloisen talon sopet ja käytävät, ei häntä löydetty. Mutta Varney\nvangittiin paikalla; ja osoittamatta lainkaan katumusta töistään,\nnäytti hän päinvastoin pirullisesti riemuitsevan neuvoessaan heille\nmurhatun kreivittären jäännökset, samalla uhmailevasti pyytäen heitä\ntodistamaan hänellä olleen jotakin osaa hänen kuolemaansa. Tressilian\njoutui niin epätoivoisen, rajattoman surun valtaan nähdessään nämä\nmusertuneet, yhä vielä lämpimät jätteet olennosta, joka vielä hetki\nsitten oli ollut niin rakastettava ja rakastettu, että Raleighin oli\npakko toimittaa hänet holvista väkivallalla, itse ryhtyen sitten\nkaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin.\n\nToisessa kuulustelussa ei Varney lainkaan salannut rikostaan eikä sen\nvaikuttimia, esittäen suoruutensa syyksi, että vaikka useat hänen\ntunnustamistaan seikoista olisivat voineet perustua hänen tekojaan\ntutkittaessa vain epäluuloihin, nuo epäluulot olisivat kuitenkin\nriittäneet riistämään häneltä Leicesterin luottamuksen ja kukistamaan\nkaikki hänen korkealle tähtäävät kunnianhimoiset suunnitelmansa.\n»Minä en ole syntynyt», sanoi hän, »elää kituuttamaan loppu-ikääni\nhalveksittuna hylkynä — enkä minä myöskään aijo kuolla niin, että minun\nkohtaloni valmistaisi roskakansalle juhlapäivän.»\n\nNäiden sanojen johdosta alettiin pelätä hänen yrittävän väkivaltaa\nitselleen, ja häneltä otettiin huolellisesti kaikki, millä hän olisi\nvoinut toteuttaa sellaisen aikomuksen. Mutta monien muinaisajan\nsankarten tavoin kuljetti hän aina mukanaan pienen määrän vahvaa,\nvarmaankin kuuluisan Demetrius Alascon valmistamaa myrkkyä. Hän oli\nnähtävästi nauttinut sitä yöllä, sillä seuraavana aamuna tavattiin\nhänet hengetönnä kopistaan; eikä hän näyttänyt kovia tuskiakaan\nkärsineen, sillä hänen kasvoillaan väreili vielä kuolemassakin sama\nivallinen hymy, joka oli ollut niiden ominaisimpana piirteenä hänen\neläessään. »Jumalattomalla ei ole kahleita kuollessaan», sanotaan\nraamatussa.\n\nHänen rikostoverinsa kohtalo pysyi kauvan tuntemattomana. Cumnorin\nkartano tyhjeni asukkaista heti murhan jälkeen; sillä sen huoneen\nläheisyydestä, jota sanottiin rouva Dudleyn kammioksi, väittivät\npalvelijat kuulevansa voihkinaa, huutoa ja muuta sellaista\nyliluonnollista melua. Jonkun ajan kuluttua tuli Janetista, kun\nhänen isästään ei saatu mitään tietoa, hänen omaisuutensa eittämätön\nhaltijatar, ja hän luovutti sen sekä kätensä Waylandille, joka nyt\noli kohonnut vakavaan asemaan, hänellä kun oli paikka Elisabetin\npalveluksessa. Mutta vasta sitten kun he olivat jo molemmat maanneet\nhaudassa useita vuosia, toimitti heidän vanhin poikansa ja perillisensä\nerinäisiä tutkimuksia Cumnorin kartanossa ja keksi salakäytävän,\njota sulki rouva Dudleyn kammion vuoteen takaa avautuva rautainen\novi ja joka vei jonkunlaiseen holvikomeroon; sieltä tavattiin vahva,\nsuuren joukon kultaa sisältävä rauta-arkku, jonka kannella virui\nihmisluuranko. Anton Fosterin kohtalo oli nyt selvillä. Hän oli\npaennut tähän piilopaikkaan, mutta unohtanutkin ponninlukon avaimen;\nja kun hän ei siten enää päässyt ulos komerosta, jonka hän oli niin\ntaidokkaasti varustanut sielunsa autuuden hinnalla hankkimansa\nkullan säilytyspaikaksi, oli hän menehtynyt sinne surkealla tavalla.\nOtaksuttavasti eivät palvelijain kuulemat voivotukset ja kirkaisut\nolleetkaan kaikkea perää vailla, vaan olivat lähteneet juuri tämän\nkurjan, kuolemantuskissaan apua ja pelastusta huutavan miehen huulilta.\n\nTieto kreivittären kauheasta kuolemasta teki äkkinäisen lopun\nKenilworthin juhlista. Leicester poistui hovista ja antautui pitkäksi\najaksi katumuksensa valtaan. Mutta kun Varney oli viimeisissä\nlausunnoissaan koettanut kaikin keinoin säästää isäntänsä mainetta,\nsääliteltiin kreiviä pikemminkin kuin vihattiin. Kuningatar kutsui\nhänet sitten hoviin takaisin; hänestä tuli uudelleen mahtava valtiomies\nja suosikki, ja hänen elämänuransa loppupuoli on kyllin tunnettu\nhistoriasta. Mutta hänen kuolemassaan oli jotakin kostavaa, sillä,\nhyvin yleisesti uskotun tarinan mukaan johtui se myrkkyannoksesta,\njonka hän itse sattui erehdyksessä nielemään, vaikka hän oli\ntarkoittanutkin sen toiselle henkilölle.\n\nRitari Hugh Robsart kuoli pian tyttärensä jälkeen, asetettuaan\nTressilianin talonsa ja tavaransa perilliseksi. Mutta ei riippumattoman\nmaalaiselämän mahdollisuus eivätkä suosionlupaukset, joilla Elisabet\nkoetti houkutella häntä hoviin, voineet karkoittaa hänen syvää\nsurumielisyyttään. Minne hän menikin, kaikkialla oli hän näkevinään\nedessään rakkautensa varhaisen ja ainoan esineen runneltuneen ruumiin.\nPidettyään huolta ritari Hughin, Lidcoten linnan herran perheeseen\nkuuluneiden vanhojen ystäväin ja vanhojen palvelijain toimeentulosta,\nastui hän vihdoin ystävänsä Raleighin kanssa laivaan matkustaakseen\nVirginiaan, ja tässä vieraassa maassa kuoli hän sitten ennen aikaansa\nnuorena vuosiltaan, mutta vanhana kärsimyksiltään.\n\nSivuhenkilöistä on meidän vain mainitseminen, että Blountin järki\nkirkastui samassa määrässä kuin hänen nauharuusukkeensa vaalenivat ja\nettä hän täyttäessään velvollisuutensa urheana sotapäällikkönä oli\npaljoa paremmin paikallaan kuin lyhyen hovi-elämänsä aikana; ja että\nFlibbertigibbetin terävä äly nosti hänet sekä Burleighin että Cecilin\npalveluksessa suosioon ja arvoon.\n\n\n\n"]