[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJNxMeKbuIZdeOn5nt74XRUCvhJp6AGoCy8SuQlX6p1Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":32,"gutenbergSummary":36,"gutenbergTranslators":37,"gutenbergDownloadCount":39,"aiDescription":40,"preamble":41,"content":42},2997,"Viimeinen mohikaani","Cooper, James Fenimore",1789,1851,"2997-cooper-james-fenimore-viimeinen-mohikaani","2997__Cooper_James_Fenimore__Viimeinen_mohikaani",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1826,1914,104886,730601,false,47160,[25,26,27,28,29,30,31],"Adventure stories","Bumppo, Natty (Fictitious character) -- Fiction","Frontier and pioneer life -- Fiction","Historical fiction","Mohegan Indians -- Fiction","United States -- History -- French and Indian War, 1754-1763 -- Fiction","War stories",[33,34,35],"Adventure","American Literature","Historical Novels","\"Viimeinen mohikaani: Kertous vuodelta 1757\" by James Fenimore Cooper is a historical romance novel published in 1826. Set during the French and Indian War, it follows two sisters traveling through dangerous wilderness to reach their father's fort. Guided by the frontiersman Natty Bumppo and his Mohican companions Chingachgook and Uncas, they must evade a treacherous Huron scout with hidden loyalties. As war rages and armies clash, their journey becomes a desperate struggle for survival in a land where alliances shift and danger lurks behind every tree. (This is an automatically generated summary.)",[38],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",336,"Seikkailuromaani sijoittuu Pohjois-Amerikkaan 1750-luvun puoliväliin, keskelle ranskalaisten ja englantilaisten välistä siirtolaissotaa. Teos seuraa opas Natty Bumppon ja mohikaanisoturien matkaa läpi vaarallisten erämaiden, kun he yrittävät suojella englantilaisen everstin tyttäriä viholliskansojen ja sodan jaloissa.","James Fenimore Cooperin 'Viimeinen mohikaani' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2997. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VIIMEINEN MOHIKAANI\n\nKirj.\n\nJames Fenimore Cooper\n\n\nSuomentanut\n\nVihtori Lehtonen\n\n\nAlkuperäinen teos: The Last of the Mohicans\n(Leatherstocking Tales #3)\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nI luku.\n\n\n    On korvain auki, valmis sydämein:\n    Vain ajallista koskee pahin tietos':\n    Sano: menetinkö valtakunnan?\n\n                    _Shakespeare_.\n\nPohjois-Amerikan siirtolaissodat olivat merkillisiä siitä, että\nvihollisjoukkojen oli ensin kestettävä synkkien salomaiden vastukset ja\nvaarat, ennenkuin ne pääsivät toistensa kimppuun. Avara ja\nläpipääsemättömältä näyttävä metsävyöhyke erotti vihamielisten\nranskalaisten ja englantilaisten maakuntain alueet toisistaan.\nKaraistunut siirtolainen ja hänen rinnallaan taisteleva, sotilaan\nammattiin kasvatettu eurooppalainen saivat usein kuukausia ponnistella\nvirtojen koskia vastaan ja raivata tietään läpi jylhien vuorensolien\nvoidakseen osoittaa uljuuttaan varsinaisessa sodankäynnissä. Mutta\nkilvoitellessaan uutterasti ja kieltäymyksin alkuasukassoturin kanssa\nhe oppivat voittamaan nämä vaikeudet, niin että sai turhaan hakea\nmetsistä soppea ja lymypaikkaa, missä eivät olisi käyneet miehet, jotka\nolivat päättäneet panna verensä alttiiksi kostonjanoaan tyydyttääkseen\ntai tukeakseen Euroopan kaukaisten hallitsijain kylmää ja itsekästä\nvaltiotaitoa.\n\nKoko tässä avarassa rajaseudussa ei luultavasti ole toista aluetta,\njoka voisi tarjota elävämpää kuvaa näiden aikojen hurjan sodankäynnin\njulmuudesta ja ankaruudesta kuin Hudson-joen lähteiden ja läheisten\njärvien välillä aukeneva salo.\n\nTaistelevien sotaliikkeille luonnon suomat edut olivat niin ilmeisiä,\nettei niitä kukaan voinut olla huomaamatta. Champlain-järven pitkä\nlahdelma ulottui Kanadan rajoilta syvälle naapurimaakunnan, New Yorkin,\nalueiden sisäpuolelle, siten halkaisten luonnollisena kulkuväylänä\npuolet siitä välimatkasta, joka ranskalaisten oli kuljettava, ennenkuin\nsaattoivat iskeä vihollisiinsa. Se sai lähellä eteläisintä kärkeään\nlisävettä eräästä toisesta järvestä, jonka vesi oli niin kirkasta, että\njesuiittalähetyssaarnaajat olivat katsoneet sen veden sopivimmaksi\nvertauskuvallisen kasteen puhdistuspesuun ja antaneet sille sen takia\nnimen Pyhän Sakramentin järvi. Vähemmän uskonintoiset englantilaiset\nolivat luulleet osoittavansa sen sekoittamattomille lähteille kylliksi\nkunniaa, lahjohtaessaan sille hallitsevan ruhtinaansa, hannoverilaisen\nhuoneen toisen jäsenen nimen. Mutta molemmat olivat sen rantojen\noppimattomilta omistajilta ryöstäneet luonnollisen oikeuden nimeen\nHorikan kuten se alkujaan kuului.\n\nVuorten kahlitsemana, kiemurrellen niiden välissä lukemattomine\nsaarineen \"Pyhää Järveä\" riitti vielä kolmisenkymmentä Englannin\npeninkulmaa etelään päin. Seikkailevan matkustajan täytyi ylätasankoa,\njoka oli esteenä vesialueen jatkumiselle, kulkea maitse yhtä monta\npeninkulmaa päästäkseen Hudsonin rannoille kohtaan, mistä lähtien\nvirtaa saattoi purjehtia aina mereen asti, vaikka tietysti kosket eli\n\"rakoputoukset\", kuten niitä paikkakunnan kielessä silloin nimitettiin,\najoittain tuottivatkin vaikeuksia.\n\nKun ranskalaiset rohkeasti ja suunnitelmallisesti häiritsivät\nvihollisiaan ja olivat uupumattomassa yritteliäisyydessään ulottaneet\nretkensä jopa Alleghany-vuorten kaukaisiin ja vaikeapääsyisiin soliin\nasti, saattoi helposti otaksua, ettei heidän sananparreksi muuttunut\nterävänäköisyytensä voinut olla huomaamatta sen seudun luonnollisia\netuja, jota juuri olemme kuvailleet. Siitä tulikin varsinaisesti se\nverinen taistelutanner, jolla useimmat ottelut siirtomaiden herruudesta\nsuoritettiin. Linnoituksia rakennettiin kohtiin, joiden katsottiin\nvallitsevan lähitienoita, ne kulkivat kädestä käteen, niitä hävitettiin\nja rakennettiin uudestaan riippuen siitä, kuinka voitto sattui\nsuosimaan vihollisten lippuja. Sitä mukaa kuin maamies peräytyi näiltä\nvaarallisilta saloilta vanhemman asutuksen turvallisempiin piireihin,\nnähtiin suurten sotajoukkojen, emämaassa ratkaisevaa osaa näylelleistä\nsuurempien, uskaltautuvan näihin metsiin, mistä ne enimmäkseen\npalasivat vain luurankomaisina pikkuryhminä, ponnistusten\nmenehdyttäminä tai tappion masentamina. Vaikka rauhan toimet olivatkin\ntuntemattomia tässä kohtalon kurittamassa seudussa, vilisi sen metsissä\nmiehiä, sen luolat ja laaksot kajahtelivat sotaisista sävelistä ja sen\nvuorien kaiku kertasi monen uljaan ja pelottoman nuorukaisen naurun tai\nhuolettoman huudahduksen, kun nämä kulkivat täällä elämänsä kirkkaassa\nkeskipäivässä uinahtaaksen kotvan kuluttua unohduksen pitkään yöhön.\n\nTämä maapala tuli verisien taistelujen näyttämöksi ja täällä sattuivat\n_nekin_ tapaukset, joita kohta yritämme kuvailla, Englannin ja Ranskan\nvälisen sodan kolmantena vuonna, jolloin he ratkaisevasti hävittelivät\nkumpikin itselleen tätä maata, jota heidän ei sallittu lopullisesti\npitää hallussaan.\n\nEtäisiin maihin lähetettyjen sotapäälliköiden typeryys ja kotoisten\nneuvoskuntien surkea tarmon puute olivat syösseet Suurbritannian siitä\nylpeästä korkeudesta, mihin aikaisempain soturien ja valtiomiesten\nlahjakkuus ja toimekkuus olivat sen nostaneet. Kun sen viholliset eivät\nsitä enää pelänneet, olivat sen palvelijat menettämäisillään uskon\nitseensä ja omiin voimiinsa. Oli luonnollista, että myöskin\nsiirtolaiset syyttöminä Englannin tyhmiin tekoihin ja vaikka he\ntoisaalta olivat liian nöyriä pitääkseen melua sen erehdyksistä,\njoutuivat tämän kuolettavan lamaannuksen uhreiksi.\n\nHe olivat äskettäin nähneet oivallisen sotajoukon saapuvan maasta,\njota he kunnioittivat kuin äitiä ja jonka he sokeasti uskoivat\nvoittamattomaksi — sellaisen miehen johtamana, joka oli valittu\nsuuresta kokeneiden soturien parvesta harvinaisten sotilaallisten\nkykyjensä tähden, mutta kourallinen ranskalaisia ja intiaaneja oli\nhäpeällisesti hajoittanut tämän uljaan sotajoukon, niin että sen\npelasti täydellisestä tuhosta vain erään virginialaisen nuorukaisen[1]\nkylmäverisyys ja neuvokkuus, nuorukaisen, jonka maine on siveellisen\ntotuuden vastustamattomalla voimalla sittemmin levinnyt kristikunnan\nkaukaisimpiinkin ääriin. Avara raja-alue oli tämän odottamattoman\ntappion takia jäänyt puolustusta vaille, ja vielä suurempia\nonnettomuuksia edelsivät tuhannet kuvitellut ja otaksutut vaarat.\nPelästyneet siirtolaiset luulivat kuulevansa villien ulvontaa\njokaisessa oikullisessa tuulenpuuskassa, joka tohahti lännen\nloppumattomista metsistä. Heidän sydämettömien vihollistensa kammottava\nluonne lisäsi vielä rajattomasti varsinaisia kauhuja. Lukemattomat\näskettäin tapahtuneet verilöylyt elivät vielä tuoreessa muistissa, eikä\nmaakunnissa ollut ainoatakaan niin kuuroa korvaa, joka ei olisi\nahnaasti kuunnellut kertomusta jostakin kaameasta öisestä murhatyöstä,\njossa salojen alkuasukkaat näyttelivät hirvittävää pääosaa. Kun\nherkkäuskoinen matkalainen haasteli kiihtynein mielikuvituksin erämaan\nhurjista seikkailuista, jähmettyi veri pelkurin suonissa kauhusta ja\näidit loivat tuskaisia katseita lapsiinsa, vaikka nämä olisivat\nuinuneet kaikessa turvassa suurimpain kaupunkien suojissa. Lyhyesti\nsanoen: pelko alkoi suurentavalla voimallaan tehdä tyhjäksi järjen\nlaskelmia ja muuttaa ne, joiden olisi pitänyt muistaa olevansa miehiä,\nkaikista häpeällisimmän inhimillisen tunteen orjiksi. Luottavaisimmat\nja urheimmatkin sydämet alkoivat pitää taistelun tulosta epäiltävänä,\nja hetki hetkeltä kasvoi niiden halveksittava joukko, jotka luulivat jo\nnäkevänsä kaikki Englannin kruunun amerikkalaiset alusmaat sen\nkristittyjen perivihollisten hallussa tai näiden julmien liittolaisten\nryöstäminä ja hävittäminä.\n\nKun sentähden siihen linnaan, joka suojeli Hudsonin ja järvien välisen\nmaakaistaleen eteläpäätä, saapui tieto, että Montcalmin oli nähty\nliikkuvan Champlain-järveä ylöskäsin mukanaan \"niin lukuisa sotajoukko\nkuin lehdet puissa\", otettiin moinen mahdollisuus vastaan enemmän pelon\nmasentamalla vastahakoisuudella kuin sillä synkällä ilolla, jota oikean\nsoturin pitäisi tuntea nähdessään vihollisen vihdoinkin iskunsa\nulottuvilla. Uutisen oli tuonut muuan intiaanilähetti erään keskikesän\npäivän iltana ja sanansaattajalla oli myöskin ollut mukanaan kirje\nMunrolta, \"Pyhän Järven\" rannalle rakennetun varustuksen komentajalta,\njoka kiihkeästi pyysi pikaista ja voimakasta apua. On jo mainittu\nnäiden kahden sotavarustuksen välimatkan olleen tuskin viittätoista\npeninkulmaa. Kurjaa jalkapolkua, joka alkujaan oli muodostanut niiden\nainoan yhdyssiteen, oli myöhemmin levennetty vaunujenkin kuljettavaksi,\njoten matkan, jonka metsien poika oli kiitänyt kahdessa tunnissa, olisi\njonkin sotajoukonosaston pitänyt kyetä kaikkine tarpeellisine\nkuormastoineen helposti suorittamaan kesäisen auringon nousun ja laskun\nvälillä. Brittiläisen kruunun uskolliset alamaiset olivat antaneet\ntoiselle näistä metsälinnoituksista nimen \"William Henrik\", ja toista\nhe sanoivat \"Edward\"-linnaksi, siten osoittaakseen kunnioitusta\nhallitsevan ruhtinasperheen suosituille prinsseille. Äskenmainittu\nskotlantilainen sotavanhus komensi edellistä tukenaan rykmentti\nsäännöllistä sotajoukkoa ja muutamia maakuntalaisia: varusväki oli\ntodella liian heikko torjumaan Montcalmin peloittavan sotavoiman tulon\nlinnoituksen multavallien juurelle. Mutta jälkimmäistä linnaa piti\nhallussaan kenraali Webb, joka oli kaikkien pohjoisiin maakuntiin\nsijoitettujen kuninkaan sotajoukkojen ylipäällikkö, jolla oli enemmän\nkuin viisituhatta miestä komennettavanaan. Tämä kenraali olisi\nsaattanut yhdistämällä alaisensa joukot lähettää lähes kaksinkertaisen\nmäärän sotureita ahdistelemaan yritteliästä ranskalaista, joka oli\nuskaltautunut niin kauas varustuksistaan, vieläpä sotavoimalla, joka\noli vihollista vain hyvin vähän lukuisampi.\n\nMutta sekä upseeristo että miehistö näyttivät olevan halukkaampia\nodottamaan peloittavien vastustajiensa tuloa linnoituksissaan kuin\nkatkaisemaan heidän etenemisensä ranskalaisten menestyksellisen\nesimerkin mukaisesti Du Guesne-linnan luona ja käymällä heihin käsiksi\njo näiden lähetessä.\n\nKun mainitun sanoman aiheuttama ensimmäinen hämmästys oli hieman\ntyyntynyt, alkoi vallien ja kaivantojen lujittamassa leirissä, joka\nreunusti Hudsonin rantaa ja muodosti varsinaisen linnoituksen lisäksi\nketjun ulkovarustuksia, kulkea huhu, että tuhannenviidensadan miehen\nsuuruisen valitun joukon piti aamun koitteessa lähteä William\nHenrikiin, vesien välisen taipaleen pohjoispään sotavarustukseen. Huhu\nmuuttui pian varmuudeksi, kun ylikomentajan päämajasta saapui käsky\nniille sotaväen osastoille, jotka hän oli tähän tehtävään valinnut,\nvalmistautua pikaiseen lähtöön. Kaikki epätietoisuus Webbin\ntarkoituksesta hävisi nyt, ja tunnin, parin aikana kuului ja näkyi\nkaikkialla kiireisiä askeleita ja hätääntyneitä kasvoja. Sodan toimiin\ntottumaton juoksenteli paikasta toiseen ja viivytteli valmisteluitaan\nliiallisin intonsa purkauksin, kun taas kokenut sotakarhu suori\nsotatielle maltillisena antamatta kiireelle valtaa, vaikka hänen\nvakavat piirteensä ja huolestunut katseensa kyllin selvästi\nilmaisivatkin, ettei hän tuntenut mitään erikoisen vahvaa ammatillista\nmieltymystä hänelle outoon, mutta jo ennakolta niin pelättyyn\nerämaasotaan. Vihdoin aurinko vaipui kultamereen kaukaisten läntisten\nkukkulain taa, ja sitä mukaa kuin pimeys veti verhoansa tämän\nyksinäisen paikan ylle, hiljeni valmistelujen melu; viimeinkin valo\nkatosi upseerien hirsimajasta; puut loivat varjojansa yhä tummempina\nvalleille ja karehtivalle virralle, ja pian vallitsi leirissä yhtä syvä\nhiljaisuus kuin sitä ympäröivässä avarassa metsässäkin.\n\nEdellisenä iltana annettujen ohjeiden mukaisesti katkaisi sotajoukon\nraskaan unen kutsuva rumpujen pärinä, jonka rämeä kaiku vastasi\nsumuisessa aamuilmassa jokaisesta metsänaukeamasta hetkellä, jolloin\npäivä alkoi piirtää muutamien läheisyydessä kasvavien suurten petäjäin\npörröisiä ääriviivoja lempeän, pilvettömän itäisen taivaan yhä\nlevenevälle valopinnalle. Tuossa tuokiossa oli koko leiri jalkeilla;\nhalvinkin sotilas nousi havuvuoteestaan katselemaan toveriensa lähtöä\nja jakamaan hetken elävät sattumat. Valitun joukon yksinkertainen\nryhmittely oli pian suoritettu. Kun säännölliseen, harjoitettuun väkeen\nkuuluvat kuninkaan palkkasoturit ylpeinä astuivat rintaman oikealle\nsivustalle, vaatimattomat siirtolaiset järjestyivät pitkäaikaisen\ntottumuksen ohjaamina nöyrästi vähäarvoiselle vasemmalle siivelle.\nTiedustelijat lähtivät matkaan; vahvoja vartiostoja liikkui\ntarpeellisia tavaroita kuljettavien, vaivalloisesti etenevien\nvankkureiden edessä ja takana, ja ennenkuin auringon säteet olivat\nkirkastaneet aamun harmauden, soturien pääjoukko oli muodostanut\nmarssijonon ja lähtenyt leiristä kaikilla uljas sotilaallinen ryhti,\nalokkaillakin, jotka kulkien kohti ensimmäistä tulikastetta koettivat\ntämän avulla tukehduttaa salassa kyteviä pelokkaita aavistelujaan.\nOllessaan ihailevien toveriensa näkyvissä lähtijät säilyttivät saman\nkorskean katsannon ja tarkan marssijärjestyksen, kunnes heidän\nkimakkain huilujensa ääni kaikotessaan heikkenemistään heikkeni ja\nkunnes metsä näytti lopulta nielevän tuon liikkuvan möhkäleen, joka oli\nhitaasti solunut sen kitaan.\n\nAamutuuli oli jo lakannut kuljettamasta kuuntelevain korviin yhä\netenevän, näkyvistä hävinneen sotajoukon hiljeneviä soitonsäveleitä, ja\nmyöhästyneet olivat jo kiirehtineet toveriensa jälkeen, mutta vielä\nnäkyi merkkejä toisen joukon lähtövalmisteluista erään tavattoman\nsuuren ja mukavan hirsimajan edustalta, missä englantilaisen kenraalin\nturvallisuudesta huolehtivat sotilaat käyskentelivät edestakaisin.\nTähän paikkaan oli koottu puoli tusinaa hevosia, joista ainakin kaksi\noli satuloitu kuljettamaan naisia, vieläpä niin ylhäisiä, että\nsellaisia vain harvoin tapasi näin kaukana erämaan sydämessä. Kolmannen\nselässä näkyi jonkun esikuntaupseerin tavaroita ja aseita, kun taas\nmuiden saattoi niiden satulain yksinkertaisuuden ja niiden kantamien\nmatkalaukkujen johdosta päätellä kuuluvan yhtä monelle palvelijalle,\njotka ilmeisesti jo odottivat herrainsa käskyjä. Kunnioittavan\nvälimatkan päässä tästä oudosta ryhmästä seisoskeli pienissä joukoissa\nuteliaita tyhjäntoimittajia, joista toiset ihailivat tulisen\nsotaratsun jaloa rotua ja uljasta rakennetta ja toiset töllistelivät\nrahvaanomaisen tylsästi ihmetellen matkavalmistuksia. Heidän joukossaan\noli kuitenkin muuan mies, joka kasvonpiirteiltään ja käytökseltään\nerosi huomattavasti tuosta jälkimmäisestä katselijain ryhmästä, sillä\nhän ei näyttänyt tyhjäntoimittajalta eikä kovin typerältäkään.\n\nTämän henkilön olemus oli mitä suurimmassa määrässä kömpelö ja ruma,\nolematta erikoisemmin epämuotoinen. Hänellä oli kaikki nikamat ja\njäsenet niinkuin muillakin ihmisillä, mutta niiden mittasuhteet olivat\naivan päinvastaisia. Kun hän seisoi, kohosi hänen vartalonsa yli\nkaikkien muiden, vaikka hän taas istuessaan näytti vaipuneen\ntavallisiin inhimillisiin rajoihin. Tämä hänen raajojensa epäsuhtaisuus\ntuntui määräävän miehessä. Hänen päänsä oli suuri, hänen hartiansa\nkapeat, hänen käsivartensa pitkät ja riippuvat, kun taas hänen kätensä\nolivat pienet, milteipä hennot. Hänen reitensä ja säärensä olivat\nohuet, melkein pelkkää luuta ja nahkaa, mutta tavattoman pitkät, ja\nhänen polvensa olisivat näyttäneet peloittavilta, ellei niiden jatkona\nolisi ollut vielä tukevammat peruspylväät, joilla tämä epäonnistunut\ninhimillinen tomumaja irvokkaasti lepäsi. Miehen mauton, ties mistä\nhaalittu puku oli omiaan vain entistä enemmän tehostamaan hänen\nkömpelyyttään. Taivaansininen, lyhyt- ja leveäliepeinen sekä\nmatalakauluksinen nuttu jätti pitkän, kapean kaulan ja vielä pitemmät\nja kapeammat koivet irvihampaiden ilkeimmillekin huomautuksille\nalttiiksi. Hänen alaraajojensa verhona olivat keltaiset, ihomyötäiset\npumpulikaatiot, jotka oli sidottu hänen polvimuhkuroihinsa leveillä,\nvalkoisilla, pitkäaikaisen käytön runsaasti likaamilla nauhasolmuilla.\nKirjavat pumpulisukat ja kengät, joista toisessa helisi hopeoitu\nkannus, täydensivät hänen ruumiinsa alaosien puvuston, ruumiin, jonka\nainoatakaan kulmaa tai taivetta ei oltu salattu, vaan pikemminkin\nkoetettu huolellisesti tuoda näkyviin, joko sitten omistajansa\nturhamielisyyden tai tyhmyyden takia. Kuvasilkistä tehtyjen\nhimmentynein hopeahelyin kirjoiltujen likaisten liivien suunnattomasta\ntaskusta pisti lapun alta esiin soittokone, jota tällaisessa sotaisessa\nympäristössä näkijä olisi helposti erehtynyt luulemaan joksikin\ntuntemattomaksi, kamalaksi surma-aseeksi. Pienuudestaan huolimatta\ntämä outo kapine oli herättänyt useimpain leirissä oleskelevain\neurooppalaisten uteliaisuuden, vaikka monet maakuntalaiset näyttivät\nkäsittelevän sitä ei ainoastaan pelkäämättä, vaan jopa erinomaisen\ntottuneestikin. Leveä, juhlallinen pystylierihattu, jonka tapaisia\nkirkonmiehet pitivät kolmisenkymmentä vuotta sitten, oli tämän\nkokonaisuuden huippuna luoden jonkinlaista arvokkuutta hyvänsävyisille,\nmutta hieman elottomille kasvoille, jotka ilmeisesti vasta\nkeinotekoisen avun turvin saattoivat säilyttää kunnialla johonkin\nkorkeaan ja tavattomaan luottamustoimeen tarvittavan ylevän vakavuuden.\n\nYksinkertaisen rahvaan seisoskellessa etäämmällä kunnioituksesta Webbin\nasuntoa kohtaan, koukkuroi äsken kuvailemamme olento kopeasti\npalvelijain joukkoon ja lausuili vapaasti moitteitaan tai kiitoksiaan\nhevosten vioista ja ansioista, aina miten ne sattuivat miellyttämään\ntai loukkaamaan hänen arvostelevaa tarkasteluaan.\n\n\"Tämä elukka, sen melkein uskoisin, ystäväiseni, ei ole kotoista perua,\nvaan on varmaankin jostakin vieraasta maasta tai ehkäpä siitä pienestä\nsaaresta sinisen veden takaa\", haasteli hän äänellä, jonka lempeä ja\nvieno sävy ihmetytti jokaista yhtä suuressa määrin kuin hänen ruumiinsa\nmerkilliset mittasuhteet. \"Saatanpa puhella näistä asioista joutumatta\nsilti kerskurin kirjoihin. Minä näet olen käynyt molemmissa satamissa,\nsekä siinä, joka on Thamesin suulla ja joka on saanut nimensä Vanhan\nEnglannin pääkaupungista, että siinä, jota mainitaan 'Satamaksi',\nlisäämällä sen eteen sana 'Uusi', ja minä olen nähnyt haaksien ja\nprikien kokoavan laumansa niinkuin Noakin arkki karjansa aikoinaan ja\nlähtevän Jamaikan saarelle vaihtamaan ja harjoittamaan kauppaa\nnelijalkaisilla eläimillä, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt\nelukkaa, joka niin täydellisesti vastaisi raamatun kuvausta\nsotahevosesta: 'Se kaivaa maata kavioillansa ja on riemuinen\nväkevyydessänsä ja menee sota-aseita vastaan. Koska vaskitorvi hellästi\nsoipi, luihkaa se: hui, ja haistaa taistelun jo kaukaa sekä päämiesten\nhuudon ja riemun.' Näyttääpä melkein siltä kuin olisi Israelin hevosten\nrotu periytynyt aina meidän päiviimme asti, vai mitenkä, ystäväiseni?\"\n\nKun ei mies, joka oli tähän tapaan käytellyt pyhän kirjan sanoja,\nsaanut mitään vastausta kummalliseen puhutteluunsa, vaikka se olisi\ntosiaankin ansainnut jonkinlaista huomiota, koska se lausuttiin\ntäyteläisen ja sointuvan äänen koko voimalla, hän kääntyi lähemmin\ntarkastelemaan vaiteliasta olentoa, jolle hän oli tietämättään\njutellut, ja huomasi tutkimuksensa esineessä uuden ja entistä\nihmeellisemmän ihailunaiheen. Hänen silmänsä osuivat näet siihen\nhiljaiseen, suoraan ja jäykkään \"intiaani-juoksijaan\", joka edellisenä\niltana oli tuonut leiriin huolestuttavan uutisensa. Vaikka villi\npysyikin aivan liikkumattomana ja vaikka hän heimolleen ominaisella\nvälinpitämättömyydellä ei näyttänyt kiinnittävän vähintäkään huomiota\nhälinään ja touhuun ympärillä, kyti kuitenkin hänen näennäisen\ntyyneytensä alla synkkä raivo, mikä olisi epäilemättä herättänyt\ntarkempien silmien huomiota kuin niiden, jotka nyt tuijottelivat häneen\npeittelemättömän hämmästyneinä. Alkuasukas kantoi heimonsa sotakirvestä\nja väkipuukkoa, mutta sittenkään hän ei näyttänyt täydelliseltä\nsoturilta. Päinvastoin oli hänen koko olemuksessaan jotakin\nhuolimatonta, aivan kuin hän olisi hiljattain kestänyt suuren\nponnistuksen, jonka tuottamaa väsymystä hän ei vielä ollut ennättänyt\nkokonaan poistaa. Hänen sotamaalauksensa värit olivat juosseet yhteen\nrumiksi väriläikiksi hänen tuimille kasvoilleen, jotka tummina\ntuntuivat entistä hurjemmilta ja vastenmielisiltä aivan kuin jos taide\nolisi saanut aikaan tämän vaikutuksen, joka nyt oli jäänyt vain\nsattuman huoleksi. Vain hänen silmänsä, jotka tuikkivat kuin tuliset\ntähdet synkkien pilvien lomasta, loistivat alkuperäisen villeinä.\nLyhyeksi aikaa hänen tutkiva, mutta varovainen katseensa jäi\ntarkkailemaan toisen hämmästynyttä silmäystä, ja sitten se osaksi\nviekkaudesta, osaksi ehkä halveksimisesta, muutti suuntaa ja jäi kuin\nnaulittuna tuijottamaan avaruuteen.\n\nOn mahdotonta sanoa, minkä odottamattoman huomautuksen tämä lyhyt\nja äänetön katseidenvaihto kahden niin eriskummallisen henkilön\nvälillä olisi houkutellut valkoisen miehen huulilta, ellei hänen\ntoimekas uteliaisuutensa olisi jälleen ohjautunut uusille urille.\nPalvelijajoukon liikehtiminen ja vienojen äänten hiljainen kaiku oli\nmerkkinä siitä, että odotetut henkilöt olivat ratsain valmiit lähtemään\nmatkaan. Sotahevosen yksinkertainen ihailija siirtyi silmänräpäyksessä\npienen, laihan, pitkähäntäisen tammansa luo, joka siinä lähistöllä\nkonemaisesti jyrsi leirikentän kuihtunutta ruohoa; nojaten toisella\nkyynärpäällään villavaippaan, joka verhosi jonkinlaista satulantapaista\nlaitetta, hän jäi töllistelemään lähteviä varsan kaikessa rauhassa\nhamuillessa aamiaistaan toisella puolella.\n\nNuori upseeripukuinen mies johti ratsujensa luo kahta naista, jotka\ntamineistaan päättäen olivat varustautuneet kestämään metsämatkan\nvaivoja. Toinen, joka näytti nuoremmalta, vaikka tosin molemmat olivat\nnuoria, antoi katselijain vilahdukselta nähdä häikäisevää hipiäänsä,\nkauniita kultakutrejaan ja kirkkaita sinisilmiään, kun hän\nkeikailematta salli aamutuulen puhaltaa syrjään viheriän harson, joka\nriippui pitkänä hänen majavannahkahatustaan. Läntisellä taivaanrannalla\nhonkien latvoissa yhä viipyvä rusotus tuskin oli punaisempi ja hienompi\nkuin hänen poskillaan kukkivat ruusut; eikä ollut koittava päivä\nsuloisempi ilmehikästä hymyä, jonka hän soi nuorukaiselle, joka auttoi\nhäntä satulaan. Toinen, joka tuntui saavan yhtä suuren osan nuoren\nupseerin huomaavaisuudesta, kätki sulonsa sotilasten katseilta niin\nhuolellisesti, että se näytti viittaavan neljän, viiden vuoden aikana\nhankittuun kokemukseen. Katselija saattoi kuitenkin niin paljon hänestä\npäätellä, että vaikka hän näytti seuralaistaan täyteläisemmältä ja\nkypsyneemmältä, hän oli sopusuhtainen ja viehkeä, joita ominaisuuksia\nhänen ratsastuspukunsa ei vähimmässäkään määrässä salannut.\n\nTuskin olivat nämä naiset istuutuneet satulaan, kun heidän avustajansa\nhypähti keveästi sotaratsunsa selkään, ja sitten he kaikki kolme\nkumarsivat Webbille, joka kohteliaasti oli tullut katselemaan heidän\nlähtöään majansa kynnykseltä, ja hevosensa käännettyään he ajoivat\nseurueineen käyntiä leirin pohjoista porttia kohden. Suorittaessaan\ntämän lyhyen matkan he eivät puhuneet sanaakaan; mutta kevyt huudahdus\npääsi nuoremmalta naiselta, kun intiaanilähetti yht'äkkiä liukui hänen\nohitsensa ja alkoi johtaa matkuetta aivan hänen edessään olevaa\nsolatietä pitkin. Vaikka tämä intiaanin äkillinen ja odottamaton liike\nei saanutkaan toista ratsastajatarta äännähtämään, antoi tämä\nhämmästyksissään harsonsa poimujen hieman aueta ja raosta näkyivät\nhänen sääliä, kummastusta ja sanatonta kauhua uhovat kasvonsa, kun\nhänen tummat silmänsä seurasivat villin notkeata astuntaa. Tämän naisen\nhiukset olivat kiiltävän mustat kuin korpin sulat. Hänen hipiänsä ei\nollut aivan tumma, vaan sen läpi kuulti kahleita uhmaava runsas\npunainen veri. Ei pieninkään karheus eikä varjostuksen puute olleet\npilaamassa piirteitä, jotka olivat erinomaisen säännölliset ja jalot ja\nharvinaisen kauniit. Hän hymyili ikäänkuin surkutellen omaa hetkellistä\nmuistamattomuuttaan paljastaen samalla rivin hampaita, jotka olisivat\nsaattaneet puhtaimmankin norsunluun häpeään; sitten hän veti harson\njälleen paikoilleen, painoi päänsä alas ja ratsasti äänetönnä\neteenpäin, kuin olisivat hänen ajatuksensa askarrelleet kaukana\nkaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.\n\n\n\n\nII luku.\n\n\n    Hoi, hoi, hohoo, hoi!\n\n              _Shakespeare_.\n\nKun toinen näistä suloisista olennoista, jotka olemme niin hätäisesti\nlukijalle esittäneet, kulki ajatuksiinsa vaipuneena, toipui toinen\npiankin säikähdyksestä, joka oli saanut hänet huudahtamaan, ja nauraen\nheikkoudelleen, hän kysyi rinnallaan ratsastavalta nuorukaiselta:\n\n\"Ovatko moiset kummitukset yleisiä näissä metsissä, vai onko tämä\nilmestys erityisesti tilattu tänne meidän iloksemme? Jälkimmäisessä\ntapauksessa täytyy kiitollisuuden sulkea suumme, mutta edellisessä\ntulemme sekä Cora että minä suuresti tarvitsemaan sitä perinnäistä\nrohkeuden varastoa, josta olemme niin ylpeitä, hyvän aikaa ennenkuin\nkohtaamme peloittavan Montcalmin.\"\n\n\"Tuo intiaani on sotajoukkomme 'juoksija' eli sanansaattaja, ja hänen\nkansansa silmillä katsoen pitäisi miestä sankarina\", vastasi upseeri.\n\"Hän on vapaaehtoisesti tarjoutunut opastamaan meidät järvelle erästä\nhyvin vähän tunnettua polkua pitkin nopeammin ja siis myöskin\nmiellyttävämmin kuin jos olisimme seuranneet sotajoukkojemme hitaita\nliikkeitä.\"\n\n\"Minä en pidä hänestä\", sanoi neito väristen osaksi luulotellusta,\nosaksi todellisesta pelosta. \"Tehän tunnette hänet, Duncan, muutoinhan\nette olisi arvelematta antautunut hänen johdettavakseen?\"\n\n\"Sanokaa mieluummin, Alice, etten olisi uskonut teitä hänen huomaansa.\nMinä tunnen hänet, muutoinhan en olisi häneen luottanut, kaikista\nvähimmin juuri tällä hetkellä. Häntä mainitaan tosin kanadalaiseksi,\nmutta hän on kuitenkin tehnyt palveluksia ystävillemme mohokeille,\njotka, kuten tietänette, kuuluvat yhtenä jäsenenä Kuuden Kansan\nliittoon. Kuulemani mukaan hänet heitti joukkoomme omituinen sattuma,\nisänne oli tässä leikissä mukana, ja tämä villi sai kokea kovia —\nmutta minä olen kokonaan unohtanut sen vähäpätöisen jutun. Riittää,\nettä hän nyt on ystävämme.\"\n\n\"Jos hän on ollut isäni vihollinen, pidän hänestä vieläkin vähemmän!\"\nhuudahti nyt todella säikähtynyt tyttö. \"Ettekö haastelisi hieman hänen\nkanssaan, majuri Heyward, jotta kuulisin hänen äänensä? Niin hullua\nkuin se lieneekin, olen usein teille tunnustanut vetäväni\njohtopäätöksiä ihmisäänen sävystä.\"\n\n\"Ei maksa vaivaa, sillä hänen vastauksensa olisi luullakseni vain\nhuudahdus. Vaikka hän ymmärtäneekin englanninkieltä, ei hän\nheimolaistensa tapaan ole sitä osaavinansa; ja kaikista vähimmin hän\nalentuisi nyt sitä puhumaan, koska hänen täytyy säilyttää sodan aikana\narvokkuutensa. Mutta hän pysähtyy; salainen polku, jota meidän on määrä\nkulkea, on varmaankin lähettyvillä.\"\n\nMajuri Heyward arvasi oikein. Kun he ehtivät paikalle, johon intiaani\noli seisahtunut viittaamaan sotatietä reunustavaan viidakkoon, näkyi\nsiinä kapea piilopolku, jota saattoi vain yksitellen kulkea, eikä\nnäinkään kovin mukavasti.\n\n\"Tässä on siis tiemme\", virkkoi nuori mies matalalla äänellä. \"Älkää\nmillään tavoin paljastako epäluulojänne, sillä ne manaavat esiin\nvaaran, jota näytätte pelkäävän.\"\n\n\"Cora, mitä sinä ajattelet?\" kysyi itsepäinen kaunotar.\n\"Matkustaessamme sotajoukon mukana, vaikka sen seura voisi meitä\ntympäistä, olemme kai sentään paremmassa turvassa?\"\n\n\"Villien tapoja tuntemattomana te, Alice, erehdytte todellisen vaaran\npaikasta\", virkkoi Heyward. \"Jos vihollisemme ovat jo ennättäneet\nvesien väliselle taipalelle, mikä ei ole lainkaan otaksuttavaa, meidän\ntiedustelijamme näet ovat siellä liikkeellä, he liikehtisivät\nparemminkin sotajoukon ympärillä, missä nyljettäviä päänahkoja on\nrunsaimmin. Apujoukon kulkusuunta on tunnettu, kun taas meidän\ntiestämme ei ole kenelläkään vielä aavistusta, koska se määrättiin\nvasta tunti sitten.\"\n\n\"Pitääkö meidän epäillä miestä vain siksi, että hänen tapansa eivät ole\nsamanlaiset kuin meidän ja että hänen ihonsa on tumma?\" kysyi Cora\ntyynesti.\n\nAlice ei epäröinyt enää, vaan iskien narraganset-hevostaan[2] lujasti\nratsupiiskalla hän oli ensimmäisenä työntämässä syrjään pensaiden\nhentoja oksia ja valmis seuraamaan sanansaattajaa pimeälle,\nkiemurtelevalle polulle. Nuorukainen katsahti viimeiseen puhujattareen\npeittelemättömän ihailevasti ja päästäen hänen viehkeämmän, mutta\ntuskin kauniimman matkakumppaninsa yksinään edelle, hän raivasi\ninnokkaasti tietä naiselle, jonka nimi oli Cora. Palvelijat näyttivät\nsaaneen ohjeensa etukäteen, sillä sensijaan, että olisivat tunkeutuneet\ntiheikköön, he ajoivat yhä sotajoukon kulkemaa tietä heidän\nterävänäköisen oppaansa aloitteesta, kuten Heyward oli ilmoittanut,\nkoska siten nyt heidän matkueensa jäljet jäivät vähäisiksi — siltä\nvaralta, että kanadalaisia villejä sattuisi hiiviskelemään näin kaukana\nvarsinaisen sotaväen edessä. Moneen minuuttiin ei polun hankaluus\nsallinut jatkaa keskustelua, mutta vihdoin he pääsivät ulos siitä\nleveästä viidakkovyöhykkeestä, joka reunusti maantietä, ja kulkivat nyt\nmetsän korkean, mutta pimeän holvikaton alla. Täällä he pääsivät\nesteettömämmin etenemään; ja kun opas huomasi naisten jälleen\nhallitsevan hevosiaan, hän syöksähti jonkinlaiseen käynnin ja juoksun\nväliseen hölkkään ja kulki juuri niin nopeasti, että vauhti piti nuo\nvarmajalkaiset, omituiset ratsut kireässä, mutta silti mukavassa\nravissa. Nuorukainen oli juuri kääntynyt puhuttelemaan tummasilmäistä\nCoraa, kun etäältä takaa kuuluva, raivatun polun paljastuneisiin\npuunjuuriin kapsahtelevien kavioiden kopse sai hänet seisauttamaan\nratsunsa, ja kun samassa hänen matkakumppaninsakin kiristivät\nohjaksiaan, pysähtyi koko seurue saadakseen selityksen tähän\nodottamattomaan keskeytykseen.\n\nVähän ajan kuluttua he näkivät varsan juosta kirmaisevan metsäkauriin\nlailla suorien männynrunkojen välitse, ja pian tuli esiin myös\nedellisessä luvussa kuvailemamme miehenkuvatus hoputtaen koniaan\nparhaan taitonsa mukaan tyydyttävään lönkkään, varoen ettei joutuisi\nsen kanssa ilmiriitaan. Tähän asti tämä henkilö ei ollut herättänyt\nmatkustajain huomiota. Vaikka hänellä oli kyky täydessä pituudessaan\nmaankamaralla seisten kiinnittää kulkijan katse itseensä, olivat hänen\nratsastukselliset sulonsa vielä suuremmassa määrässä omiaan\nhämmästyttämään näkijää. Vaikka hän herkeämättä vain toisella\nkannuksellisella jalallaan rusikoitsikin tammansa kupeita, hän sai\ntämän vauhdin kehitetyksi nopeaan takajalkalaukkaan, mihin etujalat\nottivat osaa vain erikoisina sangen vaikeasti havaittavina hetkinä, ne\nkun yleensä tyytyivät kulkemaan epätasaista hölkkää. Ehkäpä näiden eri\njuoksutapojen nopea muuttuminen synnytti näköhäiriön, joka tuntuvasti\nsuurensi elukan mahdollisuuksia, se vain on varmaa, ettei Heyward,\njolla kuitenkin oli tarkka silmä havaitsemaan hevosen ansioita ja\nvikoja, kyennyt parhaalla tahdollakaan ratkaisemaan, millä tavalla\nhänen sisukkaan uljas takaa-ajajansa liikkui ja eteni heidän jäljessään\nmutkikkaalla polulla.\n\nRatsastajan eleet ja liikkeet olivat yhtä hämmästyttäviä kuin\nratsunkin. Jälkimmäisen hytkyvän liikehtimisen joka vaihe nosti\nedellisen kömpelön vartalon koholle jalustimissa, saaden tällä tavoin\naikaan sääriänsä suhdattomasti pitentämällä niin äkillisiä kasvamisia\nja kutistumisia koossaan, että oli mahdotonta arvata hänen oikeita\nmittojaan. Jos tähän lisäämme vielä sen, että seurauksena\nyksipuolisesta kannustamisesta tamman toinen kylki näytti kulkevan\nnopeammin kuin toinen ja että tuuhean hännän alituiset viuhaukset\nerikoisen selvästi osoittivat, kumpi kuve kulloinkin oli pahemmassa\nvaarassa, olemme päättäneet sekä hevosen että miehen kuvauksen.\n\nSynkkä ilme, joka oli noussut Heywardin kauniille, avonaisille ja\nmiehekkäille kasvoille, hälveni vähitellen, ja hänen huulensa\nvetäytyivät keveään hymyyn katsellessaan muukalaista. Alice ei tehnyt\nerittäin voimakkaita yrityksiä hilpeyttään hillitäkseen, ja Corankin\ntummassa, mietteliäässä katseessa kimalteli pila ja iloisuus, jota hän\nnäytti koettavan tukahduttaa pikemmin tavan kuin luonnon käskystä.\n\n\"Etsittekö täältä ketään?\" kysyi Heyward, toisen ennätettyä niin\nlähelle, että hänen oli hiljennettävä vauhtiaan; \"toivon, ettette tuo\nhuonoja uutisia?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi muukalainen, ahkerasti heilutellen kolmikulmaista\nmajavannahkahattuaan saadakseen tuulenhengen metsän raskaaseen ilmaan\nja jättäen kuulijansa epätietoisuuteen siitä, kumpaiseenko nuoren\nmiehen kysymykseen hän oli vastannut. Mutta kun hän oli vilvoitellut\nkasvojaan ja päässyt hengähdyksestään, hän jatkoi: \"Kuulin teidän\nratsastavan William Henrikiin, ja kun minunkin matkani pää on sama,\ntuumin kumpaisenkin puolen pitävän hyvästä seurasta.\"\n\n\"Teillä on yksi ääni ja se ratkaisee eduksenne\", virkahti Heyward;\n\"meitä on kolme, kun te olette kysynyt vain oman itsenne mielipidettä.\"\n\n\"Aivan niin. Pääasia on, että kukin pääsee omasta mielipiteestään. Kun\nse on kerran varma, ja kun ei naisia ole mukana vaikeuttamassa\npäätöstä, on parasta mennä asiaan. Minä olen yrittänyt suorittaa\nmolemmat, ja tässä minä nyt olen.\"\n\n\"Jos mielitte matkustaa järvelle, olette erehtynyt tiestä\", sanoi\nHeyward tylysti; \"sinne johtava suuri valtatie on ainakin puolen\npeninkulman päässä takananne.\"\n\n\"Aivan niin\", lausahti muukalainen vähääkään säikähtymättä kylmästä\nvastaanotosta; \"viivyin Edwardissa kokonaisen viikon, ja olisinhan\nollut mykkä, ellen olisi kysynyt tietä, jota minun oli kulkeminen; ja\njos olisin ollut mykkä, olisi samalla tullut loppu kutsumuksestani.\"\nMyhäiltyään hieman itsekseen kuin mies, joka vaatimattomuudesta\npidättyy selvemmin ilmaisemasta ihastustansa sukkeluuteen, mistä hänen\nkuulijansa eivät ymmärtäneet rahtuakaan, hän jatkoi: \"Ei ole viisasta\nmiehen, jolla on sellainen toimi kuin minulla, asettua liian\ntuttavalliselle kannalle opetettaviinsa, minkä takia minä en seuraakaan\nsotajoukon jälkiä. Lisäksi arvelin teidän kaltaisen herrasmiehen\nosaavan parhaiten menetellä kaikessa, mikä kuuluu matkustamiseen, ja\nniinpä päätinkin liittyä kulkueeseenne, saadakseni ratsastusretken\nmiellyttävämmäksi, kun sitä vielä on lisäämässä molemminpuolinen\nvuorovaikutus.\"\n\n\"Sangen mielivaltainen, ja lisäksi äkillinen päätös!\" huudahti Heyward,\njoka ei tiennyt, pitikö hänen purkaa kasvava kiukkunsa vaiko nauraa\ntoiselle päin naamaa. \"Te puhuitte äsken opettamisesta ja\nkutsumuksesta; oletteko ehkä maakuntajoukoissa opettamassa puolustuksen\nja hyökkäyksen jaloa taitoa vai mahdollisesti viivoja ja kulmia\npiirrellen selvittelette matematiikan salaisuuksia?\"\n\nMuukalainen katseli hetkisen kysyjää hämmästyneen näköisenä, ja\ntukahuttaen pienimmänkin itsetyytyväisyyden hivenen juhlallisen\nnöyryyden ilmeeseen hän vastasi:\n\n\"Hyökkäykseen ei toivoakseni ole tässä puhetta kumpaiseltakaan puolen;\nja puolustukseen ei minun taas tarvitse ryhtyä, koska minä Jumalan\nkiitos en ole tehnyt mitään ilmeistä syntiä siitä lähtien kun viimeksi\nrukoilin hänen armoaan ja laupeuttaan. En ymmärrä teidän viittauksianne\nviivoista ja kulmista; ja selittämisen minä taas jätän niille, jotka\novat kutsutut ja valitut siihen pyhään toimeen. Minä en pyydä omistaa\nitselleni mitään muuta lahjaa kuin hiukan taitoa rukoilemisen ja\nkiittämisen ihanassa toimessa, mikäli se ilmenee virsien veisaamisena.\"\n\n\"Mies on totisesti Apollon opetuslapsi\", huudahti Alice huvitettuna,\n\"ja minä otan hänet erikoiseen suojelukseeni. Ei, heittäkää pois tuo\ntuima katsantonne, Heyward, ja sallikaa hänen uteliaiden korvieni\ntähden matkustaa seurassamme. Sitäpaitsi\", lisäsi hän nopeasti hiljaa\nluoden silmäyksen heistä loitommalle joutuneeseen Coraan, joka hitaasti\nseurasi heidän vaiteliaan, yrmeännäköisen oppaansa askeleita, \"hädän\ntullen hänestä saamme luotettavan liittolaisen.\"\n\n\"Luuletteko, Alice, minun tuovan rakastamani henkilöt tälle salaiselle\npolulle, jos epäilisin jotakin vaarallista tapahtuvaksi.\"\n\n\"Ei, ei, minä en ajattele sitä nyt, mutta tämä kummallinen mies\nhuvittaa minua, ja jos tosiaankin sävelet soivat hänen sielussaan,\nälkäämme tylysti työntäkö häntä seurastamme.\" Hän viittasi pyytävästi\nratsupiiskallaan polkua pitkin, ja silloin heidän katseensa yhtyivät\nlyhyeksi hetkeksi, jota nuorukainen koetti viivyttelemällä pidentää,\nsitten taipuen hänen suloisen olemuksensa vaikutuksesta hän iski\nkannukset ratsunsa kupeisiin, ja laukkaava hevonen oli muutamin hypyin\nvienyt hänet jälleen Coran rinnalle.\n\n\"Olen iloinen tavattuani teidät, ystäväni\", jatkoi tyttö,\nkehoittaen kädenviittauksin muukalaista lähtemään mukaan ja\nkannustaen samalla narragansetratsuaan. \"Puolueelliset sukulaiset ovat\nkoettaneet saada minut vakuutetuksi, etten ole kokonaan kelpaamaton\nkaksinlauluun, ja nyt voimme todella sulostuttaa matkaamme ja antautua\nmieliharrastukseemme. Minulle, oppimattomalle, tarjoutuu harvinainen\netu saada kuulla oikean mestarin mielipiteitä ja kokemuksia\ntaiteestaan.\"\n\n\"On sekä sielua että ruumista virkistävää harjoittaa virsien\nveisaamista soveliaissa tiloissa\", vastasi laulunopettaja, noudattaen\nepäröimättä tytön kehoitusta jatkaa matkaa, \"eikä mikään niin kohota\nmieltä kuin moinen pirteä yhteislaulu. Mutta neljä ääntä tarvitaan\nvälttämättä, jotta sävel täydelleen sointuisi. Kaikista merkeistä\npäättäen on teillä pehmeä ja laaja sopraano; minä itse kykenen Herran\nerikoisesta armosta laulamaan tenorin korkeimmatkin sävelet; mutta\nmeiltä puuttuu altto ja basso! Tuo kuninkaan upseeri, joka epäili\npäästää minua seuraansa, täyttäisi ehkä jälkimmäisen paikan, mikäli\nvoin päätellä hänen äänensä sävystä tavallisessa keskustelussa.\"\n\n\"Älkää arvostelko liian korkeasti pettävien ja äkkinäisten ulkonaisten\nseikkojen mukaan\", virkkoi tyttö hymyillen; \"vaikka majuri Heyward saa\ntarvittaessa esiin äskeisiä syviä jymyääniä, hänen luonnollinen\näänensä, uskokaa minua, soveltuu paremmin tenoriin kuin kuulemaanne\nbassoon.\"\n\n\"Onko hän sitten harjaantunut virsien veisaamiseen?\" tiedusteli neidon\nteeskentelemätön matkatoveri.\n\nAlicea nauratti, mutta hän sai sentään iloisuutensa hillityksi ja\nvastasi:\n\n\"Pelkäänpä hänen olevan enemmän mieltyneen maallisiin lauluihin.\nSotilaan levoton elämä on hyvin vähän omiansa kasvattamaan vakavampia\ntaipumuksia.\"\n\n\"Ihmiselle on annettu hänen äänensä yhtä hyvin kuin hänen muutkin\nkykynsä, jotta hän käyttäisi sitä oikein, eikä väärin. Ei voi kukaan\nsanoa nähneensä minun lyövän laimin lahjojani! Minä olen kiitollinen\nsiitä, että vaikka minun nuoruuteni voidaankin sanoa olleen omistetun\nyksinomaan soitannollisille askarteluille kuten kuningas Davidin\nnuoruuden, ei ole ainoakaan säädyttömän säkeen tavu ikinä saastuttanut\nhuuliani.\"\n\n\"Te olette siis rajoittanut harrastuksenne yksinomaan hengelliseen\nlauluun?\"\n\n\"Aivan niin. Niinkuin Davidin psalmit voittavat kaiken muun\nihmiskielellä kirjoitetun, niin voittavat maan pappien ja\nkirjanoppineiden niiden mukaan sovittamat virret kaiken turhan\nrunouden. Olen onnellinen voidessani sanoa ilmaisevani yksinomaan\nIsraelin kuninkaan omia ajatuksia ja toiveita, sillä vaikka aikojen\nkuluessa muutamat pienemmät muutokset saattaisivatkin käydä\ntarpeellisiksi, on tämä meidän käännöksemme, jota me käytämme Uuden\nEnglannin siirtokunnissa, niin paljon kaikkia muita käännöksiä parempi,\nettä se rikkautensa, tarkkuutensa ja hurskaan yksinkertaisuutensa takia\nlähenee niin paljon kuin mahdollista Jumalan innoittaman kirjoittajan\nsuurta teosta itseään. Minä en milloinkaan, en nukkuessani enkä\nvalvoessani, ole ilman tätä pyhää kirjaa. Tämä on kahdeskymmeneskuudes\npainos, julkaistu Bostonissa armon vuonna 1744, ja sen nimi on:\n'Virret, hymnit ja hengelliset laulut, Vanhasta ja Uudesta\nTestamentista uloshaetut, uskollisesti englantilaisiksi värssyiksi\nkäätyt, Uskovaisten julkiseksi ja yksityiseksi tarpeeksi, rakennukseksi\nja lohdutukseksi, erinomattainkin Uudessa Englannissa'.\"\n\nNäin ylistäessään runoilevain maanmiestensä oivallista tuotetta\nmuukalainen oli vetänyt kirjan taskustaan ja sovitettuaan nenälleen\nrautasankaiset silmälasit avannut sen kaikella sillä huolella ja\nkunnioituksella, mikä vastasi sen pyhää tarkoitusta. Ilman enempiä\naikailemisia tai kainostelemisia, ensin lausuttuaan sanan 'Standish' ja\npantuaan suulleen tuon jo aikaisemmin kuvaillun tuntemattoman\nsoittokoneen, josta hän puhalsi korkean, kimeän säveleen, minkä mukaan\nhän heti sovitti oman äänensä asteikkoa alemmaksi, hän alkoi sitten\nlaulaa seuraavia sanoja täyteläisellä, pehmeällä ja sointuvalla\näänellä, joka uljaasti uhmasi sekä säveltä että runoutta kuin myöskin\nhänen huonosti harjoitetun ratsunsa epämukavaa liikehtimistä:\n\n    \"Oi kuinka on suloista,\n    Luojalle mieluisaa,\n    kun veljeni hän toista\n    veljeä armastaa.\n    Se on kuin voide pyhä,\n    mi päästä runsahasti\n    Aaronin partaa yhä\n    valuvi helmaan asti.\"\n\nNäiden taidokkaiden säkeiden esittämistä säesti muukalainen nostamalla\nja laskemalla säännöllisesti oikeaa kättänsä; käden alhaalla ollessa\nviivähtivät sormet hetkisen pienen kirjan lehdillä, mutta kohottuaan\nsama jäsen teki niin kummallisen kiepahduksen, ettei sitä kukaan\nerikoisesti asiaan perehtynyt olisi ikinä voinut jäljitellä.\nPitkällinen tottumus näytti tehneen tämän käsisäestyksen aivan\nvälttämättömäksi, sillä se ei lakannut ennen kuin loppusointu, jonka\nrunoilija oli valinnut säkeistönsä päättäjäksi, oli laulettu kaikella\nsillä ponnella, mikä kuuluu kaksitavuiselle sanalle.\n\nTuollainen odottamaton pauhina metsän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä\nei voinut olla saapumatta niiden korviin, jotka kulkivat lyhyen\nmatkaa edellä. Intiaani mutisi muutamia sanoja murteellisella\nenglanninkielellä Heywardille, joka vuorostaan puhutteli muukalaista\nkeskeyttäen ja lopettaen hänen veisuunsa.\n\n\"Vaikka mikään vaara ei meitä uhkaakaan, pitäisi alkeellisimmankin\nvarovaisuuden neuvoa meitä kulkemaan tämän saloseudun läpi niin hiljaa\nkuin mahdollista. Suonette sentähden minulle anteeksi, Alice, kun\nvähennän hupianne pyytämällä tätä herraa säästämään laulunsa\nturvallisempaan tilaisuuteen.\"\n\n\"Te vähennätte sitä tosiaankin\", vastasi vallaton tyttö, \"sillä en ole\nvielä koskaan kuullut sävelen ja sanojen sopimattomammin soveltuvan\nyhteen, josta nyt olen nauttinut; ja minä olin juuri syventynyt\nlaveaan, oppineeseen tutkistelemukseen syistä, mitkä seikat saattoivat\naiheuttaa moisen ristiriidan sointujen ja ajatuksen väillä, kun te\nkatkaisitte mietiskelyjeni lumon bassoäänellänne, Duncan!\"\n\n\"En ymmärrä lainkaan, mitä tarkoitatte bassoäänelläni\", virkkoi Heyward\nneidon huomautuksesta loukkautuneena, \"mutta sen vain tiedän, että\nteidän ja Coran turvallisuus on minulle paljon tärkeämpää kuin jokin\ntäyden orkesterin esittämä Händelin kappale.\"\n\nHän vaikeni ja käänsi nopeasti kasvonsa läheiseen viidakkoon päin ja\nloi sitten silmänsä epäluuloisesti oppaaseen, joka yhä kulki varmoin\naskelin järkähtämättömän vakavana. Nuorukainen hymyili omalle\npelolleen, koska hän kuvitteli joitakin kiiltäviä metsämarjoja\nvakoilevan villin kiiluviksi silmiksi, ja hän ratsasti edelleen jatkaen\nkeskustelua, jonka tämä äkillinen otaksuma oli keskeyttänyt.\n\nMajuri Heyward erehtyi vain siinä, että hän salli nuorekkaan,\njalomielisen urheuden voittaa toimeliaan valppautensa. Ratsastava\njoukkue ei ollut vielä kauaksi ehtinyt, kun viidakon pensaiden oksat\ntyöntyivät varovasti syrjään ja ihmisen kasvot, niin hurjan villit kuin\nmiksi alkuperäinen taide ja hillittömät intohimot voivat ne suinkin\nmuovata, tirkistivät eteneväin matkustajain jälkeen. Riemu syttyi\nmetsäläisen mustiksi maalatuilla kasvoille, kun hän huomasi varmalta\nnäyttävien uhriensa suunnan näiden ratsastaessa vaarasta tietämättä yhä\neteenpäin. Naisten keveät, suloiset muodot keinuivat puiden reunustamaa\nmutkikasta polkua pitkin ja Heywardin miehekäs vartalo seurasi niitä\njoka käänteessä, kunnes kulkueen päätti laulunopettajan eriskummallinen\nolemus, joka tuon tuostakin katosi lukemattomien, synkkinä riveinä\nkohoavien puunrunkojen taakse.\n\n\n\n\nIII luku.\n\n    Ennenkuin nää kedot aura käänsi,\n    juoksi täällä virrat tulvien;\n    metsän aavat huokas, äänsi\n    niihin vetten jyly yhtyi kohisten,\n    kosket pauhas, purot pienet soi,\n    siimeksessä lähde ilakoi.\n\n                           _Bryant_.\n\nJättäen pahaa-aavistamattoman Heywardin ja hänen luottavaiset\nmatkatoverinsa tunkeutumaan yhä syvemmälle metsään, jonka siimeksessä\nväijyi petollisia asukkaita, täytyy meidän käyttää erästä kirjailijalle\nkuuluvaa etuoikeutta ja muuttaa tapausten näyttämö muutamia peninkulmia\nlänteen siitä paikasta, missä heidät viimeksi näimme.\n\nSamana päivänä viivyskeli kaksi miestä erään pienen, mutta vuolaan\nvirran rannalla, noin tunnin matkan päässä Webbin leiristä, ikäänkuin\nodottaen jonkun poistuneen henkilön tuloa tai jonkin aavistamansa\ntapauksen sattumista. Metsän avara lehväkatos ulottui aina virran\nreunalle asti, jopa yli sen vedenkin, jonka tumman pinnan se varjosti\nvielä tummemmaksi. Auringon säteet alkoivat lakata polttamasta, ja\npäivän uuvuttava helle hälveni sitä mukaa kuin ruohorantaisten\nlähteiden ja lampareiden viileät usvat nousivat ja levisivät\nympäröivään ilmaan. Mutta huokaileva hiljaisuus, joka on ominaista\nheinäkuisen amerikkalaisen maiseman nukuttavalle kuumuudelle, vallitsi\nyhä vielä tällä yksinäisellä paikalla, eikä sitä keskeyttänyt muu kuin\nmiesten matalaääninen puhelu, unisen tikan satunnainen kopaus, kirjavan\nnärhin epäsointuinen rääkäisy tai korviin kuuluva vuoroin voimistuva ja\nheikentyvä kaukaisen kosken jymeä kohina.\n\nNämä heikot katkonaiset äänet olivat kuitenkin kyllin tuttuja metsän\nmiehille kääntääkseen miesten huomion puoleensa näiden paljon\nkiinnostavammasta keskustelunaiheesta. Kun toinen näistä toimettomista\nodottajista punaisine ihoineen ja eriskummallisine varusteineen kuului\nilmeisesti salojen alkuasukkaihin, näytti toisen karhean, villin\nvaatetuksen peittämän miehen vaaleampi, vaikkakin auringonpaahtama ja\nvuosien kuihduttama hipiä viittaavan eurooppalaiseen syntyperään.\nEdellinen istui sammaltuneen hirren päässä asennossa, joka salli hänen\ntehostaa vakavan haastelunsa vaikutusta väittelevän intiaanin tyynin,\nmutta ilmehikkäin elein. Hänen ruumiissaan, joka oli melkein alaston,\nnäkyi hirvittävä valkoisella ja mustalla maalattu kuoleman vertauskuva.\nHänen lyhyeksi ajellussa päässään, johon ei ollut jätetty muuta tukkaa\nkuin tuo tunnettu ritarillinen töyhtö päänahan nyhtäisemiseksi, ei\nollut mitään muita koristeita kuin yksi ainoa kotkansulka, joka kulki\nviistoon hänen päälakensa yli ja riippui vasemmalle olkapäälle.\nSotakirves ja englantilaistekoinen väkipuukko törröttivät hänen\nvyöstään, kun taas lyhyt sotilastussari, joilla valtioviisaat valkoiset\nmiehet aseistivat villit liittolaisensa, oli laskettu huolimattomaan\nasentoon hänen paljaille jänteville polvilleen. Soturin kaartuva rinta,\nkehittyneet raajat ja vakavat kasvot osoittivat hänen saavuttaneen\nikänsä täyden voiman, eivätkä mitkään rappeutumisen oireet olleet\nnähtävästi vielä heikontaneet hänen miehuutensa kuntoa.\n\nVaatteiden paljaaksi jättämistä osista päättäen valkoisen miehen ruumis\nkuului henkilölle, joka oli saanut kestää kaikenlaisia vaivoja ja\nponnistuksia jo varhaisimmasta nuoruudestaan asti. Hänen jäntevä\nvartalonsa oli pikemminkin hoikka kuin täyteläinen, mutta jokainen\njänne ja lihas näytti vahvistuneen ja karaistuneen alituisissa\nharjoituksissa ja puuhissa. Hänellä oli yllään metsänvihreä,\nhaalistunein keltaisin tupsuin koristettu eränuttu ja nahkainen\nkesälakki, josta karvat olivat kuluneet pois. Hänelläkin oli puukko\nsimpukankuorinauhoista ommellussa vyössään, joka oli samanlainen kuin\nintiaanien niukkoja vaatekappaleita — mutta ei tapparaa — pitelevä\nvyölaite. Hänen pehmeät nahkakenkänsä olivat kirjotut alkuasukkaiden\ntapaan ja ainoa osa, mikä näkyi alaraajoja verhoavan metsästysnutun\nalta, oli kauriinnahkainen säärystinpari, jonka kiinnityshihnat olivat\nsivuissa ja jotka sidottiin vielä polven yläpuolelta hirven jänteillä.\nKuulapussi ja ruutisarvi täydensivät hänen henkilökohtaisen\nvarustuksensa, kun taas hyvin pitkä pyssy, jota viisaat ja taitavat\nvalkoihoiset väittivät vaarallisimmaksi kaikista tuliaseista, nojasi\nerääseen läheiseen näreeseen. Tämän metsästäjän tai tiedustelijan, mikä\nhän sitten lie ollutkin, silmät olivat pienet, eloisat ja terävät, ja\ntaukoamatta hän pälyili puhuessaan kaikille suunnille, ikäänkuin olisi\notusta tähystänyt tai pelännyt jonkun hiiviskelevän vihollisen\näkillistä hyökkäystä. Huolimatta tästä tavaksi tulleesta epäluuloisesta\nilmehtimisestä ei hänen kasvoillaan näkynyt petollisuuden merkkiäkään,\nja niiden omistaja oli hetkellä, jolloin hänet saatettiin lukijan\ntuttavuuteen, rehellinen, suora ja vakava.\n\n\"Teidän tarunnekin jo ratkaisevat asian minun edukseni, Chingachgook\",\nsanoi hän Hudsonin ja Potomacin välillä ammoin asuneiden alkuasukkaiden\nkielellä, josta käännämme lukijan ymmärtämisen helpottamiseksi vapaasti\notteita samalla kuitenkin koettaen säilyttää puhutun kielen sekä\nhenkilökohtaisia että kielellisiä erikoisuuksia. \"Sinun esi-isäsi\ntulivat laskevasta auringosta, kulkivat suuren virran[3] poikki,\nkävivät sotaa seudun aikaisempia asukkaita vastaan ja valtasivat maan,\nkun taas minun esi-isäni tulivat aamuruskon punaisesta pilvestä yli\nsuolajärven ja noudattivat esimerkkiä, minkä sinun esi-isäsi olivat\nheille antaneet; ratkaiskoon siis Jumala riitamme, ja säästäkööt\nystävät sanojaan!\"\n\n\"Esi-isäni taistelivat alastoman punaisen miehen kanssa!\" kiisti\nintiaani katkerasti samalla kielellä. \"Eikö ole, Haukansilmä, mitään\nerotusta meikäläisen soturin kivipäisen nuolen ja lyijykuulan välillä,\njolla te surmaatte?\"\n\n\"Näyttää olevan intiaanissakin järkeä, vaikka luonto on antanut hänelle\npunaisen nahan!\" vastasi valkoinen mies, pudistaen päätänsä ikäänkuin\ntämä vetoaminen hänen oikeudentuntoonsa ei olisi tapahtunut turhaan.\nHetken ajan hän tunsi väittelyssä tappiolle joutuneen mielipahaa, mutta\nsitten rohkaistuneena hän koetti niukkoine tietoineen torjua\nvastustajansa todisteluja. \"Minä en ole mikään oppinut mies, enkä minä\nvälitä, vaikka tämän kuka tahansa kuulisi, mutta nähtyäni kaikenlaisten\nkeikarien hommat hirvijahdissa ja oravanmetsästyksessä olen valmis\notaksumaan, ettei pyssy heidän esi-isäinsä käsissä ollut läheskään niin\nvaarallinen kapine kuin valkoisesta pähkinäpuusta taivutettu kaari ja\nhyvä piipäinen nuoli, kun edellistä jännittää intiaanin taito ja\njälkimmäisen lähettää matkaan intiaanin silmä.\"\n\n\"Tuon jutun olet kuullut esi-isiltäsi\", virkahti toinen kylmästi,\nkättään heilauttaen. \"Mitä sanovat teidän vanhat miehenne? Kertovatko\nhe nuorille sotureille, että kalpeanaamat tapasivat punaiset miehet\nsotamaalauksessaan ja asestettuina kivikirvein ja puupyssyin?\"\n\n\"Minä en ole mikään ennakkoluuloinen mies, enkä minä suinkaan halua\nkerskailla luonnollisista oikeuksistani, vaikka pahinkaan viholliseni,\nmikä minulla on maan päällä, nimittäin irokeesi, ei uskalla kieltää\nminun olevan väärentämättömän valko-ihoisen\", vastasi tiedustelija,\nsalaisesti tyytyväisenä tarkastellen luisevan, jäntereisen kätensä\nvaaleata väriä. \"Niinikään olen taipuvainen myöntämään, että minun\nkansallani on monta tapaa, joita minä rehellisenä miehenä en voi\nhyväksyä. Eräs heidän omituisuutensa on kirjoittaa kirjoihin, mitä ovat\ntehneet ja nähneet, sen sijaan että kertoisivat siitä kylissään, jotta\nsiellä voitaisiin sanoa raukkamaiselle kerskurille päin naamaa: 'Sinä\nvalehtelet', ja missä urhea soturi voi kutsua toverinsa todistamaan\npuheittensa totuutta. Tästä huonosta tavasta johtuu, ettei mies, joka\non liian tunnollinen tuhlatakseen aikaansa naisten seurassa oppiakseen\nnoiden mustien merkkien nimet, kuule koskaan isiensä urotöistä eikä\nkoskaan tunne ylpeytensä paisuvan yrittäessään mennä heistä edelle.\nOmasta kohdastani arvelen Bumppojen aina osanneen ampua, sillä minulla\non luontainen kyky käsitellä pyssyä, mikä taipumus on varmaankin\nperiytynyt polvesta polveen, kuten meidän pyhien käskyjemme mukaan\nkaikki hyvät ja huonot lahjat kulkevat, vaikka minä en haluaisikaan\nvastata muista ihmisistä tässä asiassa. Mutta jokaisella kertomuksella\non kaksi puolta; kysyn sinulta siis, Chingachgook, mitä tapahtui\npunaisten miesten tarinain mukaan meidän esi-isiemme ensi kerran\nkohdatessa toisensa?\"\n\nSeurasi hetkisen hiljaisuus intiaanin istuessa äänettömänä; sitten hän\naloitti tehtävänsä tärkeydestä tietoisena lyhyen puheensa arvokkaan\njuhlallisesti, mikä oli omiaan lisäämään sen totuuden tuntua.\n\n\"Kuuntele siis, Haukansilmä, eikä sinun korvasi ole valhetta juova.\nNäin ovat isäni sanoneet ja näin ovat mohikaanit tehneet.\" Hän epäröi\nlyhyen hetken ja luoden varovaisen katseen kumppaniinsa hän jatkoi\näänellä, jossa väreili yhtä paljon kysymystä kuin vakuutustakin: \"Eikö\ntämä virta tässä jalkojemme juuressa juokse suvea kohti siksi kunnes\nsen vesi muuttuu suolaiseksi ja siksi kunnes se kääntyy ylöspäin?\"\n\n\"Ei voida kieltää teidän perimätietojenne puhuvan totta näissä\nmolemmissa kohdissa\", vastasi valkoinen mies, \"sillä minä olen käynyt\nsiellä ja nähnyt sen, vaikka minä en koskaan ole voinut selittää, miksi\nvesi, joka on niin makeaa varjossa, tulee niin katkeraksi\nauringonpaisteessa.\"\n\n\"Entä virta?\" kysyi intiaani, odottaen vastausta tiedusteluunsa\ninnokkaana kuin mies, joka haluaa vahvistusta yhtä paljon\nihmettelemäänsä kuin kunnioittamaansakin todistukseen, \"Chingachgookin\nesi-isät eivät siis valehdelleet?\"\n\n\"Pyhä raamattukaan ei puhu sen todempia, ja se on kuitenkin\ntotuudenmukaisin kirja koko maailmassa. Tätä ylöspäin nousevaa virtaa\nsanotaan luoteeksi, joka on hyvin yksinkertainen ja pian selitetty\njuttu. Kuusi tuntia vesi juoksee sisään ja kuusi tuntia se juoksee\nulos, ja syy on tämä: kun vesi on korkeammalla meressä kuin virrassa,\nniin se juoksee sisään, kunnes virta nousee ja korkeimmillaan ollessa\nlaskee veden taas juoksemaan ulos.\"\n\n\"Vedet metsistä ja suurista järvistä juoksevat alaspäin siksi kunnes ne\novat kuin käteni tuossa\", sanoi intiaani, avaten kätensä vaakasuoraan\neteensä, \"ja sitten ne eivät enää juokse.\"\n\n\"Kukaan rehellinen mies ei kiellä sitä\", myönsi tiedustelija hieman\nnärkästyneenä, koska hän uumoili toisen itsekseen epäilevän hänen\nselitystään luoteen ja vuoksen salaisuuksista, \"ja minä takaan sen\nolevan totta pienessä mitassa ja maan ollessa tasaisen. Mutta kaikki\nriippuu siitä, millaisessa mitassa asiat nähdään. Maa on pienessä\nmitassa katsoen tasainen, mutta suuressa mitassa nähtynä se on pyöreä.\nTällä tavalla voivat lammikot ja patoumat, jopa suuret makeanveden\njärvetkin pysyä asemillaan, kuten sinä ja minä tiedämme niiden\nsäilyvän, koska olemme sen nähneet; mutta jos levität vettä laajalle\nalalle kuten meressä, ja kun maa on pyöreä, niin millä ihmeellä luulet\nveden silloin pysyvän liikkumattomana. Yhtä hyvin voisit otaksua, että\ntuo virta lepää kaikessa rauhassa noiden mustien kallioiden rinteellä\npeninkulman päässä täältä, vaikka omat korvasi kertovat sinulle sen\nsyöksyvän niitä alas tälläkin hetkellä!\"\n\nVaikka olisi ollutkin tyytymätön toverinsa todisteluihin, piti intiaani\nliian paljon arvostaan ilmaistakseen epäilynsä. Hän kuunteli hyvin\nvakuutetun näköisenä ja ryhtyi sitten jatkamaan kertomustaan yhtä\njuhlallisesti kuin aikaisemminkin.\n\n\"Me tulimme paikasta, minne aurinko kätkeytyy yöksi yli laajojen\ntasankojen, missä puhvelit elävät, siksi kunnes saavuimme suurelle\nvirralle. Siellä me tappelimme alligevien kanssa siksi, kunnes maa oli\npunainen heidän verestään. Suuren virran varsilta aina suolaisen järven\nrannalle ei kukaan uskaltanut tulla meitä vastaan. Makvat seurasivat\nmeitä taempana. Me sanoimme maan olevan meidän omaamme siitä paikasta,\nmissä tämän virran vesi ei enää juokse ylöspäin, erääseen jokeen\nkahdenkymmenen auringon matkan päässä suvea kohti. Ja maan, jonka\nolimme soturina vallanneet, me pidimme miesten tavoin. Me ajoimme\nmakvat metsiin karhujen joukkoon. He saivat vain tulla maistamaan\nsuolaa suolähteille; he eivät kiskoneet kalaa suuresta järvestä, ja me\nheitimme heille vain luut.\"\n\n\"Tämän kaiken olen minä kuullut ja minä uskon sen\", vastasi valkoinen\nmies, huomattuaan intiaanin pysähtyneen; \"mutta se tapahtui jo aikoja\nennen kuin englantilainen tuli maahan.\"\n\n\"Mänty kasvoi silloin siinä, missä tämä kastanja nyt seisoo.\nEnsimmäiset kalpeanaamat, jotka tulivat luoksemme, eivät puhuneet\nenglantia. He tulivat suuressa kanootissa silloin kun minun esi-isäni\nolivat haudanneet sotakirveen naapuriensa punaisten miesten kanssa.\nSilloin, Haukansilmä\", jatkoi hän, ilmaisten syvää liikutustaan vain\nmuuttamalla puheensa mataliin kurkkuääniin, mikä saa intiaanien\näänensävyn kuulostaman joskus sointuvalta, \"silloin, Haukansilmä, me\nolimme yksi yhtenäinen kansa ja me olimme onnellisia. Suolainen järvi\nantoi meille kalansa, metsä hirvensä ja ilma lintunsa. Me otimme\nvaimoja, jotka synnyttivät meille lapsia, me palvelimme Suurta Henkeä\nja me pidimme makvat voittolaulujemme kuulumattomissa!\"\n\n\"Tiedätkö mitään omasta suvustasi niiltä ajoin?\" kysyi valkoinen mies.\n\"Sinä olet intiaaniksi rehellinen ja oikeamielinen mies, ja kun minä\notaksun sinun perineen heidän lahjansa, ovat isäsi varmaankin olleet\nurhoollisia sotureja ja viisaita miehiä neuvottelutulen ääressä!\"\n\n\"Minun heimoni on kansakuntien iso-isä, mutta minä polveudun\nsekoittumattomasta suvusta. Päälliköiden veri, joka virtaa suonissani,\nloppuu minuun. Hollantilaiset laskivat rantaan ja antoivat kansalleni\ntulivettä; he joivat siksi kunnes taivas ja maa näyttivät lennähtäneen\nyhteen ja hulluuksissaan he luulivat löytäneensä Suuren Hengen. Silloin\nhe joutuivat maaltaan. Askel askeleelta työnnettiin heitä rannoilta\nsisämaahan, ja minä, joka olen päällikkö ja ruhtinaallista sukua, en\nole milloinkaan nähnyt auringon paistavan muualta kuin puiden lävitse,\nenkä ole milloinkaan käynyt isäini haudoilla!\"\n\n\"Haudat tuovat juhlallisia tunteita sieluun\", virkkoi tiedustelija,\nsuuresti liikutettuna kumppaninsa tyynestä kärsimyksestä; \"ja ne usein\nauttavat miestä hänen hyvissä aikomuksissaan, vaikka minä puolestani\nluulen jättäväni luuni hautaamatta vaalenemaan metsiin tahi susien\nraadeltaviksi. Mutta missä ovat ne rotusi jäsenet, jotka tulivat\nheimolaistensa luo delavarien maahan niin monta kesää sitten?\"\n\n\"Missä ovat niin monen kesän kukat! — ne ovat varisseet toinen\ntoisensa jälkeen; niin lähtivät myös kaikki heimolaiseni, kukin\nvuorostaan, henkien maahan. Minä seison tässä nyt kukkulan laella,\nmutta minunkin on laskeuminen laaksoon; ja kun Unkas on seurannut\njälkiäni, ei ole enää ketään jäljellä suurten päälliköiden suvusta,\nsillä minun poikani on viimeinen mohikaani.\"\n\n\"Unkas on täällä!\" lausui samanlainen vieno kurkkuääni aivan hänen\nvieressään, \"kuka kysyy Unkasia?\"\n\nValkoinen mies irroitti puukkonsa nahkatupesta ja tavoitti\nvaistomaisesti pyssyään kuullessaan tämän äkillisen keskeytyksen; mutta\nintiaani istui yhtä tyynenä paikallaan kääntämättä päätäänkään\nkuullessaan nämä odottamattomat sanat.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä nuori soturi kulki kuulumattomin askelin\nheidän välitseen ja istuutui vuolaan virran rannalle. Isältä ei päässyt\npienintäkään hämmästyksen huudahdusta, eikä mitään kysytty eikä\nvastattukaan useampaan minuuttiin, koska kumpikin näytti odottavan\nhetkeä, jolloin voitaisiin puhua osoittamatta naisellista uteliaisuutta\ntai lapsellista malttamattomuutta. Valkoinen mies tuntui ottavan oppia\nheidän tavoistaan, sillä laskettuaan pyssyn kädestään istui hänkin yhtä\näänettömänä ja varovaisena. Vihdoin Chingachgook käänsi hitaasti\nsilmänsä poikaansa päin ja virkkoi:\n\n\"Uskaltavatko makvat jättää nahkakenkiensä jälkiä näihin metsiin?\"\n\n\"Olen ollut heidän kintereillään\", vastasi nuori intiaani, \"ja tiedän\nheitä olevan yhtä monta kuin kätteni sormia, mutta he piilottelevat\npelkurien tavoin.\"\n\n\"Ne varkaat ovat lähteneet vainuamaan päänahkoja ja ryöstösaalista!\"\nkivahti valkoinen mies, jota mekin nimitämme Haukansilmäksi hänen\ntoveriensa tavoin. \"Tuo hääräilevä ranskalainen Montcalm lähettää\nurkkijansa vaikka keskelle leiriämme, kunhan hän vain saa tietää, mitä\ntietä kuljemme!\"\n\n\"Se riittää!\" vastasi isä, luoden katseensa laskevaan aurinkoon;\n\"heidät on ajettava pensaistaan kuin metsävuohet. Haukansilmä,\nsyökäämme nyt illallista ja osoittakaamme huomenna makvoille olevamme\nmiehiä.\"\n\n\"Minä olen yhtä valmis tekemään molemmat; ahdistaakseen irokeeseja\ntäytyy ensin päästä niiden piileskelijäin jäljille, ja syödäkseen\ntäytyy ensin hankkia riistaa — mutta siinä paha, missä puhutaan:\ntuolla on pari komeimpia metsäkauriinsarvia, mitä olen tänä kesänä\nnähnyt, tuolla noin mäen alla pensaita liikuttelemassa! Kuule Unkas\",\njatkoi hän puoleksi kuiskaten ja nauraen sisäistä naurua kuin mies,\njoka on oppinut aina olemaan varovainen, \"minä panen vetoon kolme\nmitallista ruutia puolta helminauhakyynärää vastaan, että minä osaan\nsitä silmien väliin, lähemmäksi oikeaa silmää kuin vasenta.\"\n\n\"Tuo ei ole mahdollista!\" huudahti nuori intiaani, hypäten ripeän\ninnostuneena jaloilleen; \"koko elukkahan on kätkössä sarvien kärkiä\nlukuunottamatta!\"\n\n\"Hän on vielä lapsi!\" virkkoi valkoinen mies pudistaen päätään ja\nkohdistaen sanansa isälle. \"Eikö hän usko, että kun metsästäjä näkee\notuksesta osan, hän myös tietää, missä muu ruumis on?\"\n\nKohottaen pyssynsä hän oli juuri näyttämäisillään taitoa, josta hän oli\nniin ylpeä, kun vanha soturi löi kädellään aseen syrjään ja sanoi:\n\n\"Haukansilmä! Tahdotko tapella makvojen kanssa?\"\n\n\"Nämä intiaanit vaistoavat metsän salaisuudet!\" sanoi tiedustelija,\nlaskien pyssynsä ja kääntyen poispäin ilmeisesti erehdyksestään\nvakuutettuna. \"Minun täytyy jättää kauris sinun nuolesi kohteeksi,\nUnkas, tai muutoin tapamme riistan vain noiden irokeesivarkaiden\nposkeiltavaksi.\"\n\nIsän hyväksyttyä tämän ilmehikkäin kädenliikkein Unkas heittäytyi\nmaahan ja läheni varovasti eläintä. Päästyään muutamien metrien päähän\nsen piilopaikasta hän sovitti nuolen kaarelle äärimmäisen hiljaa, ja\nsarvet heiluivat levottomasti, ikäänkuin niiden omistaja olisi\nhaistanut vihollisen huuruisesta ilmasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nkuului jänteen helähdys, valkoinen juova näkyi sujahtavan pensaikkoon,\nja haavoittunut kauris syöksähti lymypaikastaan aivan kätkeytyneen\nvainoojansa jalkain juureen. Väistäen raivostuneen eläimen sarvia Unkas\nhypähti hieman sivulle, mutta pisti samalla puukkonsa otuksen kurkkuun,\nkauris loikkasi virran rannalle ja kaatui sinne, värjäten veden\nverellään.\n\n\"Tuo kävi oikein intiaanin sukkeluudella\", ihaili metsästäjä, nauraa\nhytkyen sisäistä naurua erinomaisen tyytyväisenä, \"ja kaunista sitä oli\nkatsellakin! Mutta kuitenkin kantaa nuoli vain hyvin vähän matkaa ja\ntarvitsee puukkoa työtään täydentämään.\"\n\n\"Hugh!\" äännähti hänen kumppaninsa kääntyen äkkiä kuin koira, joka\nvainuaa saalistaan.\n\n\"Kautta kunniani, niitä on siis kokonainen parvi!\" riemuitsi\nmetsästäjä, jonka silmät alkoivat hohtaa ammatin tuomasta kiihkosta;\n\"jos ne tulevat kuulan ulottuville, kaadanpa minä niistä yhden, vaikka\nkaikki Kuusi Kansakuntaa hiiviskelisi täällä pamauksen kaikuvilla! Mitä\nsinä kuulet, Chingachgook? Minun korvilleni on metsä mykkä.\"\n\n\"Täälläpäin on vain yksi kauris, ja se on kuollut\", vastasi intiaani\nsamalla kumartuen siksi, kunnes hänen korvansa melkein kosketti maata.\n\"Minä kuulen askelten ääniä!\"\n\n\"Ehkä sudet ovat ajaneet kauriin etsimään suojaa ja seurailevat nyt sen\njälkiä.\"\n\n\"Ei. Valkoisten miesten hevosia tulee!\" vastasi toinen arvokkaasti\nojentuen ja asettuen jälleen istumaan pölkylleen yhtä tyynenä kuin\nennenkin. \"Haukansilmä, he ovat veljiäsi; puhu heille.\"\n\n\"Sen teenkin, ja sellaisella englanninkielellä, ettei edes kuninkaan\ntarvitse hävetä vastatessaan samoin\", virkahti metsästäjä, puhuen nyt\nkieltä, josta hän oli niin ylpeä; \"mutta minähän en näe mitään, enkä\nedes kuule hiiskaustakaan ihmisistä tai eläimistä. Todella ihmeellistä,\nkuinka paljon paremmin intiaani ottaa selvän valkoistenkin äänistä kuin\nmies, jonka suonissa ei virtaa tippaakaan sekaverta — tämän hänen\npahimmat vihollisensakin myöntävät, vaikka hän on elänyt niin kauan\npunanahkain parissa, että häntä jo vähitellen voitaisiin ruveta\nepäilemään! Hei, nyt risahti tuolla niinkuin kuiva oksa olisi katkennut\n— nyt minä kuulen pensaiden kahisevan — aivan oikein, aivan oikein,\nnyt kuulen myös askeleita, vaikka erehdyksissäni luulin sitä kosken\nkohinaksi — ja — mutta tuossahan he tulevat jo itse! Jumala\nvarjelkoon heitä irokeeseilta!\"\n\n\n\n\nIV luku.\n\n\n    No, mene vain! Mut älä metsää jätä,\n    ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan.\n\n                          \"_Kesäyön unelma_\".\n\nSanat olivat vielä metsästäjän suussa, kun joukkueen johtaja, jonka\nlähenevät askeleet olivat ennättäneet intiaanin valppaaseen korvaan,\ntuli kokonaan näkyviin. Nurmeen tallattu polku, jollaisia syntyy\nmetsäkauriiden säännöllisestä käytöstä, kierteli läheltä pienen laakson\npohjaa pitkin ja tavoitti virran juuri siinä, mihin valkoinen mies ja\nhänen punaiset kumppaninsa olivat asettuneet. Tätä polkua lähenivät\nhitaasti matkustajat, jotka olivat tuottaneet tämän harvinaisen\nyllätykseni salon syvyyksissä, kohti metsästäjää, joka oli astunut\ntoveriensa etunenään heitä vastaanottamaan.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi tiedustelija heittäen pyssyn huolettomasti\nvasemmalle käsivarrelleen, mutta piti oikean kätensä etusormea\nliipasimella, ja lievensi liikkeensä uhkaavaa luonnetta jatkamalla:\n\"Kuka on tulossa tänne erämaan petojen ja vaarojen pariin?\"\n\n\"Uskovaisia kristityitä, lakien ja kuninkaan ystäviä\", vastasi\netumainen ratsastaja. \"Ihmisiä, jotka ovat matkustaneet auringon\nnoususta asti tämän metsän pimennoissa ilman ruokaa ja jotka nyt ovat\naivan menehtyneitä ponnistuksistaan.\"\n\n\"Te olette siis joutuneet eksyksiin\", keskeytti metsästäjä, \"ja\nkokeneet, kuinka avuttomalta tuntuu, kun ei tiedä, mennäkö oikealle\nvaiko vasemmalle?\"\n\n\"Aivan niin; imeväiset lapsetkaan eivät ole niin riippuvaisia\noppaistaan kuin me, joilla on aikaihmisten koko, mutta ei aikaihmisten\ntaitoja. Tiedättekö, kuinka pitkältä tästä on sille kruunun\nsotilasasemalle, jota nimitetään William Henrikiksi?\"\n\n\"Hohohoo!\" vakooja räjähti raikuvaan nauruun tukahduttaen sen pian\nturvallisuudelle vaarallisena ja antoi hilpeytensä purkautua hiljemmin\nlähistöllä mahdollisesti hiiviskelevien vihollisten varalta. \"Teillä on\nyhtä hyvä vainu oikeasta suunnasta kuin koiralla metsäkauriista, joka\non toisella puolen Horikania. William Henrikiin, sanotte! Jos olette\nkuninkaan ystäviä ja jos teillä on jotakin sotaväen kanssa tekemistä,\non teidän parasta seurata virtaa alas Edwardiin ja esittää asianne\nWebbille, joka kuhnustelee siellä, sen sijaan että tunkeutuisi soliin\nja ajaisi tuon hävyttömän ranskalaisen yli Champlainin takaisin\nluolaansa.\"\n\nEnnenkuin vieras ennätti vastata mitään tähän odottamattomaan\nehdotukseen, levitti toinen ratsastaja pensaat sivulle ja ohjasi\nhevosensa polulle toverinsa eteen.\n\n\"Kuinka kaukana olemme siis Edward-linnasta?\" kysyi uusi puhuja.\n\"Paikasta, jonne neuvotte meitä menemään, lähdimme tänä aamuna, ja\nmatkamme määränä on järven eteläkärki.\"\n\n\"Siinä tapauksessa saatte syyttää huonoa näköaistianne, sillä taipaleen\npoikki johtava tie on raivattu runsaasti kolmekymmentä jalkaa leveäksi,\nja luulen melkein, ettei Lontooseen vievä ja kuninkaan palatsin ohi\nkulkeva tie ole sen parempi.\"\n\n\"Emme nyt rupea tässä kiistelemään teiden oivallisuudesta\", virkkoi\nHeyward hymyillen, sillä kuten lukija on varmaankin jo arvannut, puhuja\noli hän. \"Tahdomme tässä vain ilmoittaa lyhyesti, että luotimme\nintiaani-oppaaseen, jonka piti kuljettaa meitä erästä lyhyempää,\nvaikkakin salaisempaa ja hankalampaa oikopolkua, ja että me olemme\npettyneet hänen taidostaan! Suoraan sanoen: me emme tiedä, missä\nolemme.\"\n\n\"Intiaani eksynyt metsään!\" ihmetteli vakooja pudistaen epäilevästi\npäätään, \"vaikka aurinko polttaa puiden latvoja ja virrat ovat vettä\ntäynnä ja vaikka sammal jokaisen pyökin rungossa kertoo hänelle, miltä\nsuunnalta Pohjantähti paistaa seuraavana yönä! Metsät ovat täynnä\nkauriinpolkuja, jotka johtavat joille ja suolalähteille, ja ne paikat\njokainen tuntee, eivät hanhetkaan ole vielä kokonaan lakanneet\nlentämästä Kanadan vesille! Kummallista, miten intiaani voi eksyä\nHorikanin ja virran mutkan välille! Onko hän mohokki?\"\n\n\"Ei syntyperältään, vaikka hänet onkin myöhemmin otettu siihen heimoon.\nMinä luulen hänen kotiseutunsa olleen kaukana pohjoisessa ja hänen\nkuuluvan kansaan, jota te nimitätte huroneiksi.\"\n\n\"Hugh!\" huudahtivat metsästäjän molemmat toverit, jotka keskustelun\ntähän kohtaan asti olivat istuneet liikkumattomina ja näennäisen\nvälinpitämättöminä kaikesta, mitä tapahtui heidän ympärillään, mutta\njotka nyt kavahtivat jaloilleen niin rivakasti ja innostuneesi että\nselvästi saattoi havaita yllätyksen särkeneen heidän umpimielisyytensä.\n\n\"Huroni!\" kertasi itsepintainen vakooja, jälleen pudistaen päätään\npeittelemättömän epäluuloisesti, \"ne ovat varasheittiöitä kaikki\ntyynni, eikä asiaa paranna se, että hänet on otettu heimon jäseneksi,\nsillä he ovat pelkurimaisia maankiertäjiä ja jäävät siksi. Kun te\nkerran olette heittäytyneet jonkun sellaisen lurjuksen huomaan,\nihmettelen vain, ettei teille ole tämän pahempaa sattunut.\"\n\n\"Siitä ei ole suurta vaaraa, koska William Henrik on niin monen\npeninkulman päässä edessämme. Unhotitte sanoneeni oppaan nyt kuuluvan\nmohokkeihin ja hänen avustavan ystävänä varsinaista sotajoukkoamme.\"\n\n\"Ja minä sanon teille, että joka on mingona syntynyt, hän mingona\nkuoleekin\", vastasi toinen painokkaasti. \"Mohokki! Ei, jos\nrehellisyydestä puhutte, mainitkaa delavari tai mohikaani, ja kun ne\ntappelevat — jota he kaikki eivät enää tee annettuaan noiden ovelain\nmakvain muuttaa itsensä naisiksi — mutta kun he nyt kerran tappelevat,\nniin katsokaa delavaria tai mohikaania, jos haluatte nähdä oikean\nsoturin!\"\n\n\"Tämä riittää\", tokaisi Heyward kärsimättömänä. \"Minä en pyydä teitä\ntekemään selkoa miehen luonnosta, jonka minä tunnen, mutta joka\nvarmastikin on teille aivan vieras. Ette ole vielä vastannut\nkysymykseeni: Kuinka paljon meillä on vielä matkaa päävoimamme luo\nEdward-linnaan?\"\n\n\"Matkan pituus riippuu siitä, kuka on oppaananne. Luulisipa tuollaisen\nhevosen jättävän aika paljon maata taakseen auringon nousun ja laskun\nvälillä.\"\n\n\"Minua ei huvita hyödyttömästi siitä kiistellä, ystäväni\", virkkoi\nHeyward ja muuttaen tyytymättömän äänensävyn leppeämmäksi jatkoi: \"Jos\nilmoitatte minulle matkan pituuden tästä Edward-linnaan ja opastatte\nminut sinne, en jätä vaivaanne palkitsematta.\"\n\n\"Ja jos sen teen, mistä sitten tiedän, vienkö vihollisen ja Montcalmin\nurkkijan sotajoukkomme päävarustukseen vai en.\"\n\n\"Jos palvelette joukkojamme, joiden tiedustelijaksi teitä luulen,\nolette varmaankin kuullut puhuttavan kuninkaan kuudennestakymmenennestä\nrykmentistä?\"\n\n\"Kuudennestakymmenennestä! Luulen, ettette voi mainita ainuttakaan\nkuninkaallista rykmenttiä, jota minä en tuntisi, vaikka päälläni onkin\nvain metsästysmekko eikä punainen takki.\"\n\n\"Hyvä; lisäksi tunnette kai myös sen rykmentin majurin nimen?\"\n\n\"Majurinko?\" keskeytti metsästäjä suoristaen vartalonsa ikäänkuin\nylpeillen nauttimastaan luottamuksesta. \"Jos etsitte tässä maassa\nmiestä, joka tuntee majuri Effinghamin, seisoo hän nyt edessänne.\"\n\n\"Siinä joukko-osastossa on useampia majureja; mies jonka mainitsitte,\non vanhin niistä, mutta minä tarkoitan nuorinta majuria, joka komentaa\nWilliam Henrikin varusväkikomppanioita.\"\n\n\"Aivan oikein. Olen kuullut erään hyvin varakkaan kaukaisista\neteläisistä maakunnista tulleen nuorukaisen saaneen sen paikan. Hän on\ntosin aivan liian nuori niin korkeaan arvoon, komentamaan miehiä,\njoiden tukka alkaa jo harmaantua, mutta kuitenkin mainitaan häntä\ntaitavaksi sotilaaksi ja komeaksi herrasmieheksi.\"\n\n\"Millainen hän liekään ja miten hän sopineekaan arvoasemaansa, hän\njuuri puhuu nyt teille, eikä hän siis voi olla mikään pelättävä\nvihollinen.\"\n\nTiedustelija katsahti Heywardiin hämmästyneenä, nosti sitten lakkiaan\nja vastasi äskeistä säyseämmällä äänellä, mutta kuitenkin yhä epäillen:\n\n\"Olen kuullut erään matkueen pitäneen lähteä tänä aamuna päämääränään\njärven ranta?\"\n\n\"Oikein olette kuullut; mutta minä pidän parempana lyhyempää tietä,\nkoska luotin äskenmainitun intiaanin paikallistuntemukseen.\"\n\n\"Ja hän petti teidät ja pötki sitten tiehensä?\"\n\n\"Ei hän uskoakseni ole tehnyt kumpaakaan, ei ainakaan jälkimmäistä,\nsillä hän on tuolla jälkijoukossamme.\"\n\n\"Haluaisinpa nähdä tämän otuksen! Jos hän on oikea irokeesi, tunnen\nhänet kyllä roistomaisesta naamasta ja maalauksesta\", sanoi\ntiedustelija astuen Heywardin ratsun ohi polulle sivuuttaen samalla\nlaulumestarin tamman, jonka varsa oli käyttänyt pysähtymistä hyväkseen\nja imi emostaan illallisosuutensa. Työnnettyään pensaat syrjään ja\nkuljettuaan muutamia askeleita hän tapasi naiset, jotka olivat\nodottaneet keskustelun tulosta tuskallisina ja jonkinverran pelokkaina.\nHeidän takanaan lähetti nojasi puuta vasten, missä asennossa hän kesti\nmetsästäjän tuikean tarkastelun liikkumattoman tyynenä, mutta kuitenkin\nkatsannoltaan niin synkkänä ja hurjana, että sen jo olisi pitänyt\nherättää levottomuutta. Tyytyväisenä tutkimukseensa tiedustelija jätti\nhänet pian rauhaan. Astuessaan jälleen naisten ohi hän pysähtyi\nhetkiseksi ihailemaan heidän kauneuttaan ja vastasi Alicen hymyyn ja\npäännyökkäykseen peittelemättömän ihastuksen ilmein. Sitten hän\nseisahtui äidillisen elukan viereen ja kulutettuaan hetkisen\nhyödyttömästi arvaillakseen, mikä mahtoi sen ratsastaja olla miehiänsä,\nhän pudisti päätään ja palasi Heywardin luo.\n\n\"Mingo on mingo, ja kun kerran Jumala on hänet siksi luonut,\neivät mohokit eikä mikään muukaan heimo voi häntä toiseksi muuttaa\",\nvirkkoi hän saavuttuaan entiselle paikalleen. \"Jos olisimme kahden ja\nte tahtoisitte jättää tämän jalon ratsun susien armoille täksi yöksi,\nvoisin opastaa teidät Edward-linnaan tunnissa, sillä sinne on täältä\nvain noin tunnin matka; mutta kun teillä on tuollaisia naisia\nseurassanne, ei se käy päinsä!\"\n\n\"Minkätähden ei? He ovat tosin väsyksissä, mutta kyllä he vielä\njaksavat ratsastaa muutamia peninkulmia.\"\n\n\"Aivan mahdotonta\", intti tiedustelija yhä. \"Minä en tahtoisi kävellä\nnäissä metsissä yön tultua peninkulmaakaan tuon lähetin seurassa,\nvaikka palkaksi siitä saisin siirtomaiden parhaan tuliputken. Salossa\naivan vilisemällä vilisee vakoilevia irokeeseja, ja tuo teidän\nmohokki-sekasikiönne tietää matkatoverinani liiankin hyvin, mistä heitä\ntapaa.\"\n\n\"Luuletteko niin?\" kysyi Heyward nojaten eteenpäin satulassaan ja\nalentaen äänensä melkein kuiskaukseksi, \"minäkin olen jonkinverran\nepäillyt, vaikka minä seurani takia olenkin koettanut salata sitä ja\nteeskennellyt luottamusta, jota minä en aina ole tuntenut. Juuri\nsentähden että epäilin häntä, en halunnut kauempaa seurata häntä, vaan\nmääräsin hänet, kuten näitte, seuraamaan itseäni.\"\n\n\"Näin heti ensi silmäykseltä, että hän on petturijoukkoa\", jatkoi\nmetsästäjä nostaen samassa sormen suulleen kehoittaakseen\nvarovaisuuteen. \"Tuolla veijari nyt nojaa tuohon sokerivaahteraan,\njonka näette noiden pensaiden yli; hänen oikea jalkansa on\nyhdensuuntainen puun rungon kanssa\" — ja tarttuen lujemmin pyssyynsä\nmies jatkoi — \"minä voisin tästä seisoaltani yhdellä ainoalla\nlaukauksella lähettää hänelle pienen muiston tuonne nilkkaluun ja\npolven välimaille ja tehdä siten lopun hänen lurjustelemisestaan\nmetsissä ainakin kuukauden ajaksi. Mutta jos menisin takaisin hänen\nluokseen, aavistaisi ovela roisto pahaa ja livistäisi tiehensä puiden\nvälitse kuin pelästynyt kauris.\"\n\n\"Ei sillä tavoin. Hän voi olla viatonkin, enkä minä sitäpaitsi\npitäisikään sellaisesta menettelystä. Jospa minä jollakin tavoin voisin\npäästä varmuuteen hänen petollisuudestaan...\"\n\n\"Irokeesin konnamaisuudesta voi aina olla varma\", vakooja tokaisi ja\nkohotti samalla pyssynsä.\n\n\"Seis!\" keskeytti Heyward, \"tuo ei kävele — meidän täytyy miettiä\njotakin muuta keinoa; ja kuitenkin on minulla täysi syy otaksua\nveijarin pettäneen minua.\"\n\nMetsästäjä, joka oli jo luopunut aikeestaan saattaa juoksija\nraajarikoksi, mietti hetkisen ja teki sitten kädenliikkeen, joka\nsilmänräpäyksessä toi punaiset toverit hänen sivulleen. He\nkeskustelivat vakavasti delavarinkielellä, vaikkakin hyvin hiljaa, ja\nvalkoisen miehen eleistä, jotka usein suuntautuivat sokerivaahteran\nlatvaa kohti, saattoi päätellä hänen osoittavan kumppaneilleen heidän\nnäkymättömän vihollisensa olopaikkaa. Hänen seuralaisensa käsittivät\npian metsästäjän tarkoituksen, ja laskettuaan tuliaseensa he hävisivät\nviidakkoon polun kummallekin puolen niin varovaisin liikkein, ettei\nheidän askeleitansa lainkaan kuulunut.\n\n\"Menkää nyt takaisin\", virkkoi metsästäjä kääntyen jälleen Heywardin\npuoleen, \"ja pidätelkää sitä pirulaista puheillanne, niin nämä\nmohikaanit pian sieppaavat hänet kiinni tuhrimatta edes hänen\nsotamaalaustaan.\"\n\n\"Ei\", lausahti Heyward ylpeästi, \"minä tahdon itse vangita hänet.\"\n\n\"Loruja! Mitä te voitte hevosen selästä pensaikkoon luikkivalle\nintiaanille?\"\n\n\"Minä laskeudun satulasta.\"\n\n\"Ja luuletteko hänen nähdessään toisen jalkanne vapaana jalustimesta\nodottavan sitä, että te kirvoitatte vielä toisenkin? Kaikkien täytyy\nmetsissä liikkuessaan ja joutuessaan tekemisiin alkuasukkaiden kanssa\nturvautua intiaanien omiin keinoihin menestyäkseen yrityksissään.\nMenkää siis ja puhelkaa avoimesti sen pakanan kanssa ja kohdelkaa häntä\nmuka parhaana ystävänänne maan päällä.\"\n\nHeyward valmistautui noudattamaan kehoitusta, vaikka hänen\nsuoritettavakseen annettu toimi oli laadultaan hänelle hyvin\nvastenmielinen. Mutta hetki hetkeltä hän varmistui vaarasta, mihin hän\noman liiallisen luottavaisuutensa takia oli saattanut huomaansa uskotun\narvaamattoman aarteen. Aurinko oli jo kadonnut näkyvistä, ja metsässä\nvalon puute aiheutti kolkon hämärän, joka voimakkaasti muistutti\nhänelle sen hetken nopeasti lähenevän, minkä villi tavallisesti\nvalitsee mitä kaameimpien ja julmimpien koston ja vihan töittensä\nsuorittamiseen. Tämän pelon kannustamana hän erosi tiedustelijasta;\ntämä puolestaan ryhtyi heti äänekkääseen keskusteluun muukalaisen\nkanssa, joka aamulla oli ilman pitempiä muodollisuuksia tunkeutunut\nmatkustajain seuraan. Kulkiessaan heikompaan sukupuoleen kuuluvien\nkohtalotoveriensa ohi Heyward lausui heille muutamia rohkaisevia sanoja\nja huomasi ilokseen, että vaikka nämä olivatkin päivän rasituksista\nväsyneitä, he eivät näyttäneet vähääkään epäilevän pysähtymisen\njohtuvan jostakin muusta kuin pikku sattumasta. Uskotellen näille, että\nhän oli vain ryhtynyt neuvotteluihin suunnasta, jota heidän piti\nedelleen kulkea, hän kannusti ratsuaan ja kiristi jälleen ohjaksia, kun\nelukka oli kantanut hänet muutamien kyynäräin päähän paikasta, missä\njuro sanansaattaja yhä seisoi puuta vasten nojautuneena.\n\n\"Te näette nyt, Magua\", hän virkkoi näyttäen ystävällistä ja\nluottavaista naamaa, \"yön jo kohta meitä ympäröivän, emmekä me\nvieläkään ole William Henrikiä sen lähempänä kuin aamulla auringon\nnoustessa lähtiessämme Webbin leiristä. Te olette eksynyt tieltä, eikä\nminunkaan ole paremmin käynyt. Mutta onneksi olemme tavanneet erään\nmetsästäjän, saman, jonka nyt kuulette puhelevan laulumestarin kanssa\nja joka tuntee kaikki metsän kaurispolut ja syrjätiet. Hän lupaa\nopastaa meidät paikalle, missä voimme turvallisesti viipyä aamuun\nasti.\"\n\nIntiaani naulasi hehkuvat silmänsä Heywardiin ja kysyi murteellisella\nenglanninkielellään: \"Onko hän yksin?\"\n\n\"Yksinkö?\" vastasi Heyward tottumattomana viekastelevaan ja samalla\nvarmaan puhetapaan hieman epäröiden. \"Oh, eihän hän voi, Magua, yksin\noli, koska tiedätte meidän olevan hänen kanssaan.\"\n\n\"Sitten 'Ovela Kettu' menee tiehensä\", jatkoi lähetti tyynesti nostaen\nmaasta jalkojensa juuresta pienen matkalaukkunsa, \"jotta kalpeanaamat\nnäkisivät vain omaa väriänsä.\"\n\n\"Menee tiehensä! Ketä nimitätte Ketuksi?\"\n\n\"Sen nimen ovat hänen kanadalaiset isänsä antaneet Magualle\", vastasi\nlähetti ylpeänä tästä kunniasta. \"Yö on samaa kuin päivä Ovelalle\nKetulle, kun Munro häntä odottaa.\"\n\n\"Ja mitä vastaa Kettu William Henrikin päällikölle, kun tämä\nkysyy tyttäriään? Uskaltaako hän kertoa tuolle kuumaveriselle\nskotlantilaiselle, että hänen lapsensa on jätetty ilman opasta, vaikka\nMagua lupasi sen tehtävän täyttää?\"\n\n\"Harmaapäällä on ankara ääni ja pitkä käsivarsi, mutta Kettu ei kuule\neikä tunne häntä metsissä.\"\n\n\"Mutta mitä tulevat mohokit sanomaan? He tekevät hänelle hameet ja\nkäskevät hänen oleskella teltassa naisten kanssa, sillä hänelle ei voi\nenää uskoa miesten toimia.\"\n\n\"Ovela Kettu tuntee polun suurille järville ja hän osaa löytää isäinsä\nluut\", kuului järkähtämättömän oppaan vastaus.\n\n\"Riittää, Magua\", tiukkasi Heyward. \"Emmekö ole ystäviä? Miksi siis\nvaihdamme katkeria sanoja? Munro on luvannut teille lahjan\npalveluksistanne, kun olette ne suorittanut, enkä minäkään puolestani\ntule teitä unohtamaan. Lepuuttakaa siis väsyneitä raajojanne, avatkaa\nreppunne ja syökää. Meillä on tässä enää vain vähän aikaa; älkäämme\nsiis tuhlatko niitä riitelyyn kuin torailevat naiset. Kun neidit ovat\nkylliksi levähtäneet, jatkamme matkaa.\"\n\n\"Kalpeanaamat tekeytyvät koiriksi naisten edessä\", mumisi intiaani\nomalla kielellään; \"ja kun nämä haluavat syödä, niin täytyy heidän\nsoturiensa laskea tappara syrjään ja ruokkia heidän laiskuuttaan.\"\n\n\"Mitä sanoitte, Kettu?\"\n\n\"Kettu sanoo, että hyvä on.\"\n\nIntiaani suuntasi sitten terävät silmänsä Heywardin avomielisiin\npiirteihin, mutta kohdatessaan tämän katseen hän käänsi ne nopeasti\ntoisaanne, ja istuuduttuaan hitaasti maahan hän veti laukustaan\nedellisen aterian tähteet ja alkoi syödä, kuitenkin ensin pitkään ja\nvarovasti tarkasteltuaan ympäristöään.\n\n\"Hyvä on\", jatkoi Heyward; \"huomenna on Ovelalla Ketulla oleva kylliksi\nvoimaa ja näköä polun löytämiseen.\" Hän vaikeni, sillä läheisestä\npensastosta kuului kuivan oksan taittumista ja lehtien kahinaa\nmuistuttava ääni, ja hillittyään itsensä hän puheli edelleen: \"Meidän\ntäytyy olla liikkeellä jo ennen auringon nousua, muutoin voi Montcalm\nosua polullemme ja karkoittaa meidät kauas linnoituksesta.\"\n\nMaguan käsi vaipui suusta sivulle, ja vaikka hänen silmänsä olivat\nsuunnatut maahan päin, oli hänen päänsä kallellaan, hänen sieraimensa\nlaajenivat ja hänen korvansa näyttivät olevan tavallista enemmän\nhörössä, niin että hän muistutti kuvapatsasta, jonka on määrä esittää\näärimmäistä tarkkaavaisuutta.\n\nHeyward, joka valppain katsein seurasi hänen liikkeitään, irroitti\nnäköjään huolettomana toisen jalkansa jalustimesta samalla tavoittaen\nkädellään karhunnahkaisia pistoolikotelolta. Oli suorastaan mahdotonta\nkeksiä, mihin oppaan huomio oli kiintynyt, sillä tämän silmät\nvilkuilivat luihusti milloin minnekin. Upseerin epäröidessä mitä tehdä\nOvela Kettu kohosi varovasti jaloilleen, mutta niin hitain ja harkituin\nliikkein, ettei tämä asennon muutos synnyttänyt pienintäkään melua.\nHeyward tunsi, että hänen nyt oli välttämättä ryhdyttävä toimeen. Hän\npäätti heittäytyä satulasta, lähestyä petollista matkakumppaniaan ja\nkäydä häneen käsiksi sekä luottaa ottelussa voimiinsa. Mutta\nvälttääkseen tarpeetonta hälytystä hän pysyi yhä tyynen ja ystävällisen\nnäköisenä.\n\n\"Ovela Kettu ei syö\", sanoi hän käyttäen nimitystä, jonka oli huomannut\nparhaiten miellyttävän turhamaista intiaania. \"Hänen ohraleipänsä ei\nole hyväksi paistettu ja se näyttää kuivalta. Katsotaan, eikö täällä\nminun varastossani ole mitään, mikä paremmin herättäisi hänen\nruokahaluaan.\"\n\nMagua kohotti reppuaan ottaakseen vastaan toisen tarjouksen. Heidän\nkättensä kosketus ei herättänyt intiaanissa vähintäkään levottomuutta\ntai muuttanut hänen kivettynyttä kuuntelu-asentoaan. Mutta kun hän\ntunsi Heywardin sormien hiljaa liukuvan käsivarttaan pitkin, löi hän\nnuorukaisen käden ylös ja päästäen kimakan kiljahduksen hän sukelsi sen\nalitse yhdellä loikkauksella vastakkaiseen viidakkoon. Samassa\nsilmänräpäyksessä ilmestyi Chingachgook pensastosta kummituksen\nnäköisenä sotamaalauksessaan ja juoksi poikki polun ryhtyen heti\nnopeaan takaa-ajoon. Sitten kuului Unkasin huuto, ja siinä tuokiossa\nvälähti metsässä äkillinen leimaus, jota seurasi tiedustelijan pyssyn\ntuima pamahdus.\n\n\n\n\nV luku.\n\n\n                           Tällaisena yönä\n    peloillaan kasteess' sipsutteli Thisbe,\n    ja kun näk' ennen leijonaa sen varjon,\n    pakeni säikkyin.\n\n                         _Venetsian Kauppias_.\n\nOppaan äkillinen pako ja hänen takaa-ajajainsa hurjat huudot saivat\nHeywardin seisomaan muutamia hetkiä toimettoman hämmästyksen vallassa.\nMutta oivallettuaan pakolaisen kiinni-ottamisen tärkeyden hän sysäsi\nsyrjään läheiset pensaat ja riensi kiireesti eteenpäin avustaakseen\npetturin vainoojia. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt kulkea sataakaan\nkyynärää, hän tapasi nuo kolme metsämiestä, jotka jo palasivat\nhyödyttömästä takaa-ajostaan.\n\n\"Miksi luovuitte niin pian yrityksestä?\" huudahti hän, \"se roisto voi\nhyvinkin olla piiloutuneena jonkin puun taakse, joten voisimme ehkä\nvielä saada hänet kiinni. Me emme ole turvassa niin kauan kuin hän on\nvapaana.\n\n\"Panisitteko pilven ajamaan takaa tuulta?\" vastasi harmistunut\ntiedustelija. \"Minä kuulin tämän paholaisen mennä suhahtavan yli\nkuivien lehtien kuin mustan käärmeen, ja nähtyäni hänet vilahdukselta\ntuota isoa mäntyä vasten, paukautin minä sinnepäin niin sanoakseni\npelkän vainun ohjaamana. Mutta siitä ei ollut apua, ja kuitenkin\npitäisin minä sitä — ottaen huomioon maalin liikkuvaisuuden ja lyhyen\ntähtäysajan — jos joku toinen kuin minä olisi ampunut, aika ripeästi\ntähdättynä laukauksena; ja minulla lienee sentään jonkin verran\nkokemusta tällaisissa asioissa ja minä kai tiedän sellaisesta jotakin.\nKatsotaanpa tätä sumakkipensasta; sen lehdet ovat punaiset, vaikka\njokainen tietää sen heinäkuussa upeilevan keltaisessa kokopuvussa!\"\n\n\"Se on Ovelan Ketun verta! Hän on haavoittunut, ja pian hän kai kaatuu\nmenehtyneenä maahan!\"\n\n\"Ei, ei\", vastusti metsästäjä jyrkästi hyläten tämän mielipiteen. \"Minä\nehkä leikkasin hänen nahkaansa jostakin paikasta, mutta hirtehinen\njuoksee siitä vain kahta kiivaammin. Pyssynkuula, kuu se vain hipaisee\nnahkaa, vaikuttaa pakenevaan otukseen melkein samalla tavalla kuin\nteidän kannuksenne hevoseen: se kiihyttää vauhtia ja panee ruumiiseen\ntuhannentulimmaisen tarmon, vaikka sen pitäisi sitä vähentää. Mutta kun\nse kaivertaa repelöisen reiän, loppuu parin loikkauksen jälkeen\nkaikenlainen hyppiminen, olkoon sitten kysymyksessä intiaani tai\nmetsäkauris!\"\n\n\"Meitä on kuitenkin neljä rivakkaa miestä yhtä haavoittunutta\nvastassa.\"\n\n\"Oletteko kyllästynyt elämäänne?\" keskeytti tiedustelija. \"Tuo punainen\npaholainen houkuttelisi teidät toveriensa sotakirveiden ulottuville\nennen kuin oikein olette ehtinyt takaa-ajosta lämmitäkään. Minä,\njoka usein olen nukkunut sotahuutojen raikuessa, tein todella\nmalttamattomasti laukaistessani pyssyn salaväijyjien kuullen. Ja\nkuitenkin oli kiusaus niin houkutteleva, niin luonnostaan houkutteleva!\nTulkaa, ystäväni, lähtekäämme täältä niin taitavasti, että mingon\noveluus joutuu väärille jäljille, tai muutoin päänahkamme kuivuvat\ntuulessa Montcalmin teltan edustalla huomenna tähän aikaan.\"\n\nTämä kauhistava selitys, jonka metsästäjä lausui tyynesti ja varmasti\nkuin mies, joka täydelleen käsittää vaaran suuruuden, mutta ei sitä\npelkää, oli omiansa muistuttamaan Heywardia hänelle uskotun tehtävän\ntärkeydestä. Silmätessään ympärilleen ja turhaan ponnistellessaan\nnähdäkseen läpi pimeyden, joka yhä sakeni metsän lehväkatoksen alla,\nhän tunsi kuin olisivat hänen turvattomat matkatoverinsa kaikesta\ninhimillisestä avusta eristettyinä pian joutumaisillaan täydelleen\nnäiden julmien vihollisten valtaan, jotka petoeläinten tavoin odottivat\nvain yhä synkkenevää yötä voidakseen iskeä varmemmin ja lujemmin. Hänen\nkiihoittunut mielikuvituksensa näki jokaisessa pensaassa ja kaatuneessa\npölkyssä ihmisenkaltaisen olennon, ja jo parikymmentä kertaa hän luuli\nnähneensä hiiviskelevien vihollistensa kamalat kasvot piilopaikasta\nväsymättömän valppaasti seuraavan hänen joukkueensa liikkeitä. Hän\nhuomasi taivaalla keveiden pilvenhattaroiden hetki hetkeltä menettävän\niltaruskon värin ja läheisen virranuoman saattoi enää erottaa vain sen\nrannoilla kasvavista tummista puuriveistä.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" hän kysyi epäilyksen, ahdistavan hädän ja\näärimmäisen avuttomuuden vallassa. \"Älkää Jumalan tähden poistuko\nluotani! Jääkää puolustamaan saatettaviani ja määrätkää itse vapaasti\npalkkionne!\"\n\nHänen kumppaninsa, jotka neuvottelivat syrjässä omalla kielellään,\neivät kiinnittäneet huomiotaan tähän kiihkeään, hätäiseen pyyntöön.\nVaikka he keskustelivat hiljaa ja varovasti, miltei kuiskaten,\nlähestyvä Heyward saattoi erottaa nuoremman soturin innokkaat lausunnot\nvanhempien miesten rauhallisista sanoista. Ilmeisesti he pohtivat\njotakin keinoa matkustajien pelastamiseksi. Heyward, joka ajatteli\nsuurta vastuutaan ja paheksui vaaraa lisäävää viivytystä, lähestyi\ntummaa miesryhmää esittääkseen palkkiotarjouksensa vielä selkeämmässä\nmuodossa, kun valkoinen mies viitaten kädellään myöntyvästi kääntyi ja\npuheli englanninkielellä puolittain itsekseen:\n\n\"Unkas on oikeassa! Ei ole miesmäistä jättää näitä viattomia olentoja\noman onnensa nojaan, vaikkapa siinä menetämme kaiken minkä omistamme\nikiajoiksi. Jos tahdotte pelastaa nämä hennot kukat inhottavien konnien\nkynsistä, älkää, herra, hukatko aikaa, älkääkä vaipuko\nsaamattomuuteen!\"\n\n\"Kuinka voittekaan epäillä intoani? Olenhan jo tarjonnut...\"\n\n\"Tarjotkaa rukouksianne Hänelle, joka voi antaa meille viisautta\nmetsässä parveilevien paholaisten oveluuden voittamiseksi\", keskeytti\ntiedustelija tyynesti, \"ja säästäkää rahanne, joita ette ehkä enää\ntässä maailmassa voi käyttää yhtä vähän kuin minä hyötyä. Nämä\nmohikaanit ja minä tahdomme tehdä mitä miehen äly suinkin voi keksiä\npelastaaksemme kaikesta pahasta nuo suloiset kukat, jotka kuvankauniina\nja hentoina eivät ole luotuja erämaassa elämään, emmekä pyydä avustamme\nmuuta palkintoa kuin sen, minkä Jumala aina antaa rehellisestä työstä.\nEnsiksi täytyy teidän kuitenkin luvata kaksi seikkaa sekä itsenne että\nystävienne puolesta, muutoin teemme itsellemme vahinkoa teitä\nhyödyttämättä!\"\n\n\"Esittäkää ne!\"\n\n\"Ensimmäinen on, että teidän tulee olla hiljaa kuin tämä nukkuva metsä,\ntapahtuipa sitten mitä tahansa; ja toiseksi teidän on pidettävä paikka,\nmihin me nyt teidät viemme, salassa kaikilta kuolevaisilta.\"\n\n\"Minä olen tekevä kaikkeni näiden molempien ehtojen täyttämiseksi.\"\n\n\"Seuratkaa siis, ettemme tuhlaisi silmänräpäyksiä, jotka ovat yhtä\nkallisarvoisia kuin sydänveri haavoitetulle hirvelle!\"\n\nHeyward saattoi illan tihenevässä hämärässäkin erottaa tiedustelijan\nkärsimättömän eleen, ja hän kiiruhti nopeasti hänen jäljessään\npaikalle, minne oli jättänyt muun seurueensa. Heidän saavuttuaan\ntuskallisina odottavain naisten luo Heyward selitti heille lyhyesti\nuuden oppaan ehdot sekä teroitti mieliin välttämättömänä seikkana, että\npelon täytyi väistyä sitkeän ponnistelun tieltä. Hänen huolestuttava\nilmoituksensa tosin herätti salaista levottomuutta kuuntelijoissa,\nmutta puhujan tapa vakavasti ja varmasti kuvata vaara ja toimenpiteet\nsen voittamiseksi toisaalta terästivät heidän hermonsa kestämään\nodottamattomia ja tuntemattomia koettelemuksia. Hiljaa ja hetkeäkään\nviipymättä he sallivat Heywardin auttaa itsensä satulasta ja riensivät\nkiireesti virran rannalle, minne tiedustelija äänettömin viittauksin oli\nkoonnut muut seurueen jäsenet.\n\n\"Mitähän olisi tehtävä noille järjettömille elukoille?\" mumisi\nvalkoinen mies, joka näytti nyt määräävän heidän kohtaloitaan.\n\"Hukkaamme aikaa leikatessamme niiden kurkkuja auki ja heittäessämme ne\nvirtaan; jos taas jättäisimme ne tähän, olisi se samaa kuin jos\nsanoisimme suoraan mingoille, ettei heidän tarvitse etäältä etsiä\nlöytääkseen niiden omistajat!\"\n\n\"Antaa niiden vapaasti mennä menojaan metsään\", Heyward rohkeni\nehdottaa.\n\n\"Ei. Parempi olisi johtaa lurjukset harhaan ja saada heidät uskomaan,\nettä heidän on kilpailtava nopean hevosen kanssa, jos mieli saavuttaa\nsaalis. Niinpä niin, niinpä niin, se tosiaankin sokaisisi heidän kissan\nsilmänsä! Chingach... Hiljaa! mikä liikkuu pensastossa?\"\n\n\"Varsa.\"\n\n\"Se on ainakin surmattava\", mumisi metsästäjä tavoitellen tuon ketterän\nelukan harjaa, mutta eläin taitavasti väisti miehen kättä. \"Unkas,\nnuolesi!\"\n\n\"Seis!\" huudahti kuolemaantuomitun elukan isäntä ääneensä, vaikka\ntoiset koettivat haastella kuiskaillen, \"säästäkää Mirjamin varsaa! Se\non uskollisen emon hyvä lapsi eikä tee tahallaan pienintäkään kiusaa.\"\n\n\"Kun ihmiset taistelevat henkihiukkasestaan, minkä Jumala on heille\nantanut\", lausui tiedustelija ankarasti, \"eivät lähimmäisetkään\nmerkitse heille enempää kuin metsän pedot. Jos vielä ynähdätte\nsanankaan, jätän teidät makvojen armoille! Vedä nuolesi pitkälle,\nUnkas, meillä ei ole aikaa toiseen yritykseen.\"\n\nHänen uhkaavan äänensä matala mumina kuului vielä, kun haavoitettu\nvarsa jo kohosi takajaloilleen ja sitten lysähti polvilleen maahan.\nChingachgookin veitsi sujahti sen kurkkuun nopeasti kuin ajatus ja\nkuolinkamppailussa sätkivä eläin heitettiin virtaan, minkä mukana se\nliukui alaspäin ja korahteli kuuluvasti viimeisiä kertoja. Tämä\nnäennäisesti julma, mutta itse asiassa välttämätön teko muistutti\nmatkustajia peloittavalla tavalla vaarasta, jossa he olivat, sitä kun\nvielä lisäsi toimivain henkilöiden tyyni ja jyrkkä päättäväisyys.\nSisarukset vavahtivat ja puristautuivat toisiinsa tiukemmin, kun\nHeyward vaistomaisesti pusersi kädessään pistoolia, jonka hän oli\nvetänyt kotelostaan, asettuessaan turvattiensa suojaksi metsän synkkiä\nvarjoja vastaan.\n\nMutta intiaanit eivät epäröineet hetkeäkään, vaan tarttuivat\npelästyneiden ja vastustelevain hevosten suitsiin ja johtivat ne\nvirtaan.\n\nVähän matkan päässä rannasta he kääntyivät ja katosivat pian\nvastakkaisen rantapenkereen varjoon, minkä suojassa he kulkivat virran\njuoksua ylöspäin. Sillä aikaa tiedustelija oli vetänyt näkyviin\ntuohesta kyhätyn veneen kätköstään muutamien matalain pensaiden alta,\njoiden oksia virran pyörteet huojuttivat, ja siihen hän hiljaa viittasi\nnaisia astumaan. He tottelivat viipymättä ja katselivat pelokkaina ja\ntuskaisasti pimeitä rantoja, jotka reunustivat virtaa kuin mustat\nmuurit.\n\nHeti kun Cora ja Alice olivat istuutuneet, tiedustelija kehoitti\nHeywardia tukemaan hauraan purren toista puolta hoitaen itse toista, ja\nniin he työnsivät sitä virtaa ylös, jälkijoukkonaan tapetun varsan\nalakuloinen omistaja. Tällä tavalla he kulkivat kymmeniä kyynäriä\nhiljaisuudessa, jota katkaisivat vain veden solina, kun sen pyörteet\nkuohuivat heidän ympärillään, ja heidän varovaisten askeltensa heikot\nmolskahdukset. Heyward jätti kanootin ohjauksen kokonaan tiedustelijan\nhuoleksi, ja tämä läheni rantaa tai ulkoni siitä väistellen milloin\nkallionlohkareita, milloin virran syviä kohtia, suorittaen tehtävänsä\nvarmasti ja tavalla, joka osoitti hänen erinomaisen hyvin tuntevan\nkulkureitin. Joskus hän pysähtyi; ja keskellä huokaavaa hiljaisuutta,\njonka kaameutta kosken kumea, mutta yhä paisuva kohina vain lisäsi, hän\nkuunteli tuskastuttavan tarkasti, kuuluisiko hänen korviinsa mitään\nääniä uinuvasta metsästä. Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli\nrauhallista ja etteivät hänen herkistyneet aistinsa kyenneet keksimään\nmitään merkkiä lähestyvistä vihollisista, hän ryhtyi tyynesti jatkamaan\nhidasta ja varovaista kulkuaan. Vihdoin he saapuivat erääseen virran\nkohtaan, missä Heywardin harhaileva katse kiintyi omituiseen mustaan\nrykelmään, ja siinä korkea rantatöyräs loi tavallista synkemmän varjon\ntummalle vedenpinnalle. Hän pysähtyi epäröiden ja kiinnitti myös\ntoverinsa huomion tuohon kohtaan.\n\n\"Niinpä niin\", rauhallinen tiedustelija vastasi, \"intiaanit ovat\nkätkeneet hevoset kuten tarkkavaistoiset alkuasukkaat ainakin. Veteen\nei jää jälkiä, ja pöllönkin silmä sokaistuisi moisen onkalon\npimeydessä.\"\n\nSeurue oli taas koolla, tiedustelija ja hänen uudet toverinsa\nneuvottelivat taas, ja näillä, jotka olivat uskoutuneet tuntemattomien\nmetsämiesten suojelukseen, oli hieman aikaa tarkastella lähemmin\nasemaansa.\n\nVirta oli kuin suljettu korkeiden rosoisten kallioiden väliin, joista\nmuuan ulottui kauas sen paikan yli, mihin kanootti oli pysähtynyt. Ja\nkun kallioilla taas kasvoi korkeita puita, jotka näyttivät\nhoipertelevan jyrkänteen reunalla, tuntui kuin olisi virta juossut\nsyvässä, ahtaassa rotkossa. Alapuolella puiden kummallisesti\nkietoutuneita oksia ja epätasaisia latvoja, jotka siellä täällä\nhimmeinä läikkinä erottuivat tähtikirkasta taivaankantta vasten, oli\njatkuvasti synkkää ja pimeää. Heidän takanaan rajoitti rantatöyräiden\nmutka näköalan samoin mustin metsämuurein, mutta etupuolella ja\nilmeisesti lyhyen matkan päässä näytti vesi nousevan taivasta kohti,\nmistä se sitten tuntui paiskautuvan syviin kuiluihin, ja siitä kai\naiheutui kumea kohina, joka oli kuulunut koko vesimatkan ajan. Paikka\nnäytti tosiaankin olevan kuin yksinäisyydelle pyhitetty, ja sisarusten\nmieliin tulvahti jonkinlainen viihdyttävä turvallisuuden tunne heidän\nkatsellessaan haaveellista, vaikka hiukan peloittavaa kauneutta. Mutta\nheidän saattajiensa liikehtiminen tempasi kuitenkin heidät pian\nympäristönsä yön luomaa villiä viehätystä tarkastelemasta jatkuvan\nvaaran tuskaiseen tuntemukseen.\n\nHevoset oli sidottu muutamiin yksinäisiin pensaisiin, joita kasvoi\nkallion halkeamissa, ja ne jätettiin siihen yöksi veteen seisomaan.\nMetsästäjä viittasi Heywardin ja tämän lohduttoman matkatoverin\nistuutumaan veneen kokkaan asettuen itse perään ryhdikkäänä ja varmana\naivan kuin istuisi vahvatekoisessa aluksessa. Intiaanit vetäytyivät\nvarovasti samaa tietä takaisin, josta olivat tulleetkin, ja metsästäjä\nnojaten sauvoimellaan kallioon työnsi voimakkaasti hauraan kanoottinsa\nsuoraan keskelle kohisevaa virtaa. Usean minuutin ajan matkustajia\nkuljettava pähkinänkuori taisteli epätoivoisesti vuolasta virtaa\nvastaan. He katselivat kuumeisen jännittyneenä virran hyökyjä\nuskaltamatta kanootin kaatumisen pelosta liikuttaa kättä tai edes\nhengittää. Kymmenet kerrat he luulivat jo kuohuvien pyörteiden\ntempaisevan heidät syvyyksiin, mutta aina heidän perämiehensä taitava\nkäsi sai veneen keulan kääntymään viime hetkessä ja kulkemaan\nvoitokkaana läpi tyrskyjen. Pitkä, voimakas ja, kuten naisista näytti,\nepätoivoinen ponnistus lopetti vihdoin taistelun. Juuri kun Alice\nummisti silmänsä kauhistuksissaan, koska hänen mielestään kosken alle\nmuodostunut pyörre näytti viime hetkessä nielevän heidät, kanootti\npysähtyikin laakean kallion kylkeen, joka oli aivan vedenpinnan\ntasalla.\n\n\"Missä olemme ja mitä teemme nyt?\" kysyi Heyward huomattuaan\nmetsästäjän herenneen ponnisteluistaan.\n\n\"Te olette Glennin putouksen juurella\", vastasi toinen kovaäänisesti\ntarvitsematta kosken pauhussa pelätä vihollisen kuuntelua, \"ja ensi\ntyöksenne saatte nousta varovasti maihin kaatamatta venettä ja sitten\nkuljette alaspäin samaa hankalaa tietä, jota tulimmekin, mutta\nnopeammin kuin silloin. Tätä tulvajokea on vaikea kulkea vastavirtaa,\nviittä henkeä on melkein mahdoton pitää kuivina sen kuohuissa pelkän\nkoivuntuohen ja pihkan avulla. Kas niin, astukaa nyt kaikki kalliolle,\nniin minä tuon sinne pian mohikaanitkin saaliineen. Miehen on parempi\nnukkua ilman päänahkaansakin kuin nähdä nälkää keskellä ylellisyyttä.\"\n\nHänen kuljetettavansa noudattivat mielellään näitä ohjeita. Kun\nviimeinen jalka oli koskettanut kalliota, kanootti käännähti virtaan ja\nmetsästäjän kookas vartalo näkyi hetkisen aikaa kiitävän pitkin veden\npintaa kadotakseen sitten virtaa verhoavaan sankkaan pimeyteen. Oppaan\nkadottua näköpiiristä matkustajat seisoivat muutamia minuutteja\navuttomina ja neuvottomina peläten luiskahtavansa pienestäkin\nharha-askeleesta kumiseviin, uhkaaviin vesionkaloihin. Heidän\ntuskallinen jännityksensä laukesi kuitenkin pian, sillä taitavain\nalkuasukasten avustamana vene kiiti takaisin kuohujen keskitse ja laski\njälleen äskeisen matalan kallion kylkeen hetkellä, jona he luulivat\nmetsästäjän vasta ennättäneen toveriensa luo.\n\n\"Meillä on nyt varusteita, varusväkeä ja muonavaroja\", Heyward huudahti\nreippaasti, \"ja me voimme aivan hyvin uhmata Montcalmia ja hänen\nliittolaisiaan. Kuulkaahan, valpas vahtimieheni, näittekö tuolla\nihmisiä, joita nimitätte irokeeseiksi?\"\n\n\"Minusta jokainen vierasta kieltä puhuva alkuasukas on irokeesi ja\nvihollinen, vaikka hän sitten väittäisi kuningastakin palvelevansa! Jos\nWebb haluaa saada uskollisia ja rehellisiä intiaaneja väkeensä,\netsiköön hän delavarien heimoja ja lähettäköön nuo ahneet ja petolliset\nmohokit ja oneidat sekä nuo kuusi roistokansaa sinne, minne ne\nluonnostaan kuuluvat: ranskalaisten joukkoon!\"\n\n\"Me vaihtaisimme siten sodanhaluisen ystävän hyödyttömään\nliittolaiseen! Olen näet kuullut, että delavarit ovat laskeneet\ntapparan kädestään ja ovat tyytyväisiä, kun heitä mainitaan naisiksi!\"\n\n\"Häpeä hollantilaisille ja irokeeseille, jotka paholaisenkujeillaan\nhoukuttelivat heidät sellaiseen sopimukseen! Mutta minä olen tuntenut\nheidät jo parikymmentä vuotta ja minä sanon jokaista valehtelijaksi,\njoka väittää pelkurimaisen veren virtaavan delavarin suonissa. Te\nolette karkoittaneet heidän heimonsa meren rannalta ja uskotte nyt\nmielellänne heidän vihollistensa juttuja voidaksenne yöllä nukkua\nhuolettomasti pää tyynyllä. Ei, ei, minusta on jokainen intiaani, joka\npuhuu muuta kieltä kuin he, irokeesi, vaikka hänen heimonsa linna[4]\nolisi sitten Kanadassa tai Yorkissa.\"\n\nHuomattuaan, että metsästäjän itsepintainen kiintymys ystäviinsä\ndelavareihin tai mohikaaneihin — sillä molemmat olivat saman lukuisan\nkansanheimon eri haaroja — ja heidän asiaansa olisi ilmeisesti\njohtanut pitkään ja hyödyttömään väittelyyn, Heyward muutti\npuheenaihetta.\n\n\"Mitä sopimuksesta, minulle riittää tieto, että molemmat toverinne ovat\nurhoollisia ja taitavia sotureita. Ovatko he nähneet tai kuulleet\nmitään vihollisistamme?\"\n\n\"Intiaani kuuluu kuolevaisiin, joka täytyy tuntea kaukaa, ennenkuin\nhäntä edes näkeekään\", vastasi metsästäjä, nousten kalliolle ja heittää\nrojauttaen kauriin selästään. \"Mingoja vakoillessani luotan enemmän\nmuihin merkkeihin kuin silmän keksimiin jälkiin.\"\n\n\"Sanovatko korvanne sitten, että he ovat keksineet piilopaikkanne?\"\n\n\"Olisin hyvin pahoillani, jos minun pitäisi niin luulla, vaikka tässä\nrohkeat ja uljaat voivat kestää tuimankin ottelun. Kieltämättä hevoset\nlyyhistelivät kulkiessani niiden ohi, ikäänkuin ne vainuaisivat susia;\nja sudet kuljeskelevat mielellään intiaanien jälkiä saadakseen osansa\nvillien tappamien kauriiden jätteistä.\"\n\n\"Jaloissanne viruva otus tai pikemminkin surmattu varsa on ehkä ne\nhoukutellut näille maille? Kuulkaa! Mitä melua tuo on?\"\n\n\"Mirjam-parka!\" muukalainen huokasi. \"Sinun varsasi oli ennakolta\nmäärätty joutumaan raatelevien petojen saaliiksi!\" Ja ylentäen äkkiä\näänensä hän veisata määkäisi veden iankaikkisen pauhun säestämänä:\n\n    \"Egyptin esikoiset, voi!\n    Hän tappoi vaimoin, elukkain;\n    Hän ihmehensä suuret toi\n    keskelle pappein, palvelijain!\"\n\n\"Varsan kuolema koski kipeästi omistajan sydämeen\", virkkoi\ntiedustelija, \"on hyvä merkki, kun mies suree järjettömiä ystäviään.\nHän ottaa joka tapauksessa asian uskonnolliselta kannalta vakuutettuna\nsiitä, että mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu, ja moinen lohtu saa\nmyöntämään ennen pitkää, että oli järkevää tappaa nelijalkainen elukka\nihmishenkien pelastamiseksi. Voi olla siten kuin sanotte\", jatkoi hän\npalaten Heywardin viimeiseen huomautukseen, \"ja siksi meillä on vain\nsitä suurempi syy leikata otuksesta paistimme ja heittää ruho virran\nvietäväksi, muutoin saamme pian koko sen kirotun joukon ulvomaan tuohon\njyrkänteelle ja kärkkymään jokaista suupalaa, minkä nielemme. Vaikka\nnämä irokeesit ymmärtävät delavarien kieltä yhtä vähän kuin kirjaa,\novat he tarpeeksi nokkelia keksimään syyn suden ulvomiseen.\"\n\nMetsästäjä oli puhuessaan kokoillut tarvike-esineitä ja puheensa\npäätettyään hän astui hiljaa mohikaanien seurassa, jotka vaistomaisesti\nhänen tarkoituksensa ymmärtäen lähtivät mukaan, matkalaisten ohi, ja\nsamassa he kaikki kolme peräkkäin katosivat näkyvistä aivan kuin he\nolisivat hävinneet mustan pystysuoran kallioseinän taakse, joka\nmuutamien kyynäräin korkuisena kohosi yhtä monen jalan päässä virran\nreunasta.\n\n\n\n\nVI luku.\n\n\n    Jo Siionissa sävelet nää kaikui;\n    hän niitä hetken laulaa verkkaisaan,\n    ja sitten \"rukoilkaamme\" kuiskaa toimessaan.\n\n                                 _Burns_.\n\nHeywardiin ja hänen seuralaisiinsa tämä salaperäinen katoaminen\nvaikutti levottomuutta herättävästi, sillä vaikka valkoisen miehen\nkäytös ei tähän saakka ollut antanut syytä pienimpäänkään moitteeseen,\nhänen karkea pukunsa, sievistelemätön puhetapansa, voimakas vihansa ja\nhänen vaiteliaat liittolaisensa herättivät uudelleen eloon epäluulon,\njonka petollisen intiaanioppaan menettely oli synnyttänyt.\n\nVain laulumestaria ei liikuttanut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän\nistuutui eräälle kallionkielekkeelle, mistä hän ei antanut muita\nelonmerkkejä kuin sisäisen taistelujensa pusertamia lukuisia, raskaita\nhuokauksia. Sitten alkoi kuulua aivan kuin maan uumenista vaimentuneita\nääniä ja nopea valonväläys paljasti ulkona odottaville kallisarvoisen\npiilopaikan salaisuuden.\n\nErään kallioon muodostuneen kapean, syvän luolan toisessa päässä istui\ntiedustelija kädessään roihuava oksakimppu. Tulen väkevä hohde lankesi\ntäyteläisenä hänen tanakoille, ahavanpuremille kasvoilleen ja\nmetsäläisasulleen luoden jonkinlaista haaveenomaista hurjuutta mieheen,\njoka arkisessa päivänvalossa nähtynä olisi toisella tavalla viehättänyt\nkummallisine pukuineen, jäntevine vartaloineen, johon yhtyi ketteryys,\nvalpas varovaisuus ja harvinainen avomielisyys, mikä tavantakaa loisti\nhänen tarmokkaista kasvoistaan. Vähän matkaa hänestä seisoi Unkas,\njonka olemus kokonaisuudessaan oli tavattoman selvästi nähtävissä.\nMatkustajat katselivat pelokkaina nuoren mohikaanin solakkaa, notkeata\nruumista, joka oli kaunis ja vailla kaikkea eleiden teennäisyyttä.\nVaikka hänen vartaloaan peitti vastoin tavallisuutta viheriä,\nhetalereunainen metsästysmekko, samanlainen kuin valkoisen miehenkin,\nei mikään estänyt näkymästä hänen tummia, kiiltäviä, pelottomia\nsilmiään, hänen voimakkaiden, ylpeiden, luonnonpunaisten ja puhtaiden\npiirteittensä rohkeata ääriviivaa tai hänen arvokkaasti kaareutuvaa\notsaansa ja hänen sopusuhtaista, jaloa päätänsä, joka ritarillista\nnylkyhiustupsua lukuunottamatta oli ajeltu paljaaksi. Ensi kerran\nDuncanilla ja hänen seuralaisillaan oli tilaisuus tarkemmin katsella\nkummankin intiaanin ilmehikkäitä piirteitä, ja kukin matkueen jäsen\ntunsi vapautuvansa raskaasta epäluulon taakasta tutustuessaan tarkemmin\nnuoren soturin ylpeään ja päättävään, samalla villiin ulkomuotoon.\nTietenkin tämä olento heidän mielestään saattoi olla osaton sivistyksen\nhedelmistä, mutta he olivat varmoja siitä, ettei hän koskaan\ntietoisesti käytä suuria luonnonlahjojaan konnamaisiin, petollisiin\ntarkotuksiin. Teeskentelemätön Alice katseli hänen luontevaa olemustaan\nja ylvästä ryhtiään kuin hänellä olisi ollut edessään jokin\nkreikkalaisen kuvanveistotaiteen arvokas jäännös, johon suuri ihme oli\npuhaltanut hengen. Heyward, joka oli tottunut turmeltumattomien\nalkuasukasten joukossa näkemään usein kaunismuotoisia piirteitä,\nilmaisi peittelemättä ihastuksensa tästä sopusuhtaisten muotojen\nväärentämättömästä esikuvasta.\n\n\"Minä voisin nukkua rauhassa\", Alice kuiskasi, \"jos minulla olisi\nvartijanani noin pelottomalta ja jalomieliseltä näyttävä nuorukainen.\nVarmastikaan, Duncan, ei hän ole ollut suorittamassa julmia murhatekoja\nja kauhistavia kidutuksia, joista olemme niin paljon lukeneet ja\nkuulleet!\"\n\n\"Tässä näemme tosiaankin harvinaisen loistavan esimerkin niistä\noivallisista luonnollisista ominaisuuksista, joista tämän merkillisen\nkansan sanotaan olevan niin rikkaan\", vastasi Heyward. \"Minä yhdyn\nteihin, Alice, että moinen otsa ja moinen silmä ovat luodut pikemmin\npeloittamaan kuin pettämään. Mutta älkäämme tuottako itsellemme\npettymystä odottamalla muuta osoitusta tuosta meidän otaksumastamme\nhyveellisyydestä kuin mikä sopii villin tapoihin. Loistavat esimerkit\njaloista luonteenominaisuuksista ovat kristittyjen parissa yhtä\nharvinaisia kuin intiaanien keskuudessa, vaikkei kumpainenkaan rotu\nyhteisen luontomme kunniaksi ole kykenemätön niitä synnyttämään.\nToivokaamme siis, ettei tämä mohikaani saata odotuksiamme häpeään, vaan\nosoittautuu ulkomuotonsa mukaisesti urheaksi ja varmaksi ystäväksi.\"\n\n\"Nyt puhui majuri Heyward niinkuin majuri Heywardin tulikin puhua\",\nvirkkoi Cora. \"Kuka tämän luonnonlapsen nähdessään muistaakaan hänen\nihonsa väriä!\"\n\nLyhyt ja nähtävästi kiusallinen äänettömyys seurasi tätä huomautusta,\nkunnes sen keskeytti tiedustelijan huuto astua sisään.\n\n\"Tämä tuli alkaa jo loimuta liian kirkkaasti\", hän jatkoi heidän\nnoudatettuaan kehoitusta, \"ja voisi johtaa mingot tänne tuhoksemme.\nUnkas, päästähän vaippa alas ja näytä niille lurjuksille sen pimeä\npuoli. Tämä illallinen ei nyt tosin ole sellainen, jota kuninkaallisen\namerikkalaisen rykmentin majurilla on oikeus odottaa, mutta tiedänpä\nmonen tuon sotaväenosaston urhean partiojoukon olleen mielissään, kun\nsai syödä riistansa raakana, vieläpä ilman mausteen hajuakaan. Tässähän\ntaas on, kuten näette, suolaa yltä kyllin ja kohta tästä käristyy\noivallinen paisti. Tuossa taas on naisväen istuimiksi tuoreita oksia,\njotka tosin eivät liene yhtä upeita kuin heidän guinealaiset\nmahonkituolinsa, mutta joista sentään lähtee miellyttävämpi tuoksu kuin\nmistään nahasta, olkoon se sitten tuotu Guineasta tai mistä muusta\nmaasta tahansa. Ja tulkaa tekin tänne, ystäväiseni, älkääkä enää\nmurehtiko varsaanne! Viaton oli vielä raukka, eikä se ollut saanut\nkovia kokea. Kuolema pelasti elukkapahan monesta kipeästä selästä ja\nmonesta väsyneestä koivesta!\"\n\nUnkas noudatti toisen käskyä, ja kun Haukansilmä herkesi puhumasta,\nkuului kosken kohina enää kaukaisen ukkosen vyörynnältä.\n\n\"Olemmeko täysin turvassa tässä luolassa?\" kysyi Heyward. \"Eikö täällä\nole pelkoa yllätyksestä? Tuolta rotkon suultahan voisi yksi ainoa mies\npyssyineen pitää meitä kokonaan vallassaan.\"\n\nMuuan kummitusmainen olento kohosi näkyviin pimeästä metsästäjän\ntakaa ja tarttuen loimottavaan kekäleeseen valaisi sillä heidän\npiilopaikkansa äärimmäistä soppea. Alice kirkaisi heikosti ja Corakin\nhypähti seisaalleen tämän pelästyttävän ilmestyksen astuessa\nvalopiiriin, mutta Heyward tyynnytti heidät selittämällä, että tämä oli\nheidän saattajansa Chingachgook, joka toista verhoa nostamalla näytti\nluolan toisen pääsytien. Pitäen kekälettä kädessään hän kulki toisen\nsyvän ja ahtaan kallionhalkeaman poikki, joka oli kohtisuorassa sitä\nrotkoa vastaan, missä he olivat, mutta joka vastoin edellistä oli\nyläpuolelta avoin, ja astui toiseen luolaan, joka suurin piirtein oli\nensimmäisen kaltainen.\n\n\"Sellaiset vanhat ketut kuin tuo Chingachgook ja minä emme anna\nitseämme yllättää luolassa, josta olisi vain yksi pääsytie\",\nHaukansilmä virkkoi nauraen. \"Te oivallatte helposti tämän paikan\nerikoisedut: kallio on mustaa kalkkikiveä, joka tunnetusti on varsin\npehmeää! eikä siitä tule niinkään epämukavaa pielusta oksien ja lehvien\npuutteessa. No niin, tuo koski oli muinoin useita kyynäröitä meitä\nalempana, ja sen pinta, siitä menen takuuseen, oli yhtä rauhallinen ja\nkaunis kuin missä muussa paikassa tahansa Hudsonia. Mutta vanhuus on\nkauneuden paha vihollinen, sen seikan saavat nämä suloiset nuoret\nneitosetkin vielä oppia! Paikka on surullisesti muuttunut! Nämä kalliot\novat täynnä halkeamia, ja kun ne toisissa kohdin ovat pehmeämpiä kuin\ntoisissa, on vesi uurtanut syviä onkaloita päästäkseen eteenpäin, niin\nettä se lopulta on siirtynyt muutamia satoja jalkoja ylemmäs, murtaen\nesteensä täältä, kuluttaen ne pois tuolta, ja niin putoukset muuttavat\nmuotoaan yhtä mittaa.\"\n\n\"Millä kohdalla niitä me nyt olemme?\" kysyi Heyward.\n\n\"Me olemme lähellä sitä paikkaa, mihin Kaitselmus ne ensiksi määräsi,\nmutta missä ne näyttävät olleen liian kapinanhaluisia pysyäkseen\nalallaan. Kallio on ollut pehmeämpää molemmilla puolin meitä, ja niin\nne jättivät virran keskikohdan paljaaksi ja kuivaksi kaiverrettuaan\nensin nämä kaksi pientä koloa piilopaikoiksemme.\"\n\n\"Me olemme siis saarella?\"\n\n\"Niin olemme. Meillä on putoukset kummallakin sivulla ja virta ylhäällä\nja alhaalla. Päiväseen aikaan kannattaisi meidän nousta tämän kallion\nhuipulle katselemaan veden nurinkurisia tapoja. Veden juoksu\nputouksessa on aivan epäsäännöllistä. Joskus se hyppää alas yhdellä\nloikkauksella, joskus se kuukertelee jyrkännettä pitkin miten sattuu.\nTuolla se tepsuttelee hiljaa eteenpäin, täällä se taas kiitää nuolena.\nYhdessä paikassa se on valkeata kuin lumi, toisessa viheriää kuin\nruoho. Väliin se syöksyy syviin onkaloihin, jotka kuminallaan saavat\nmaan vapisemaan; väliin se solisee ja lirisee kuin pieni puro\nkaivertaen kouruja ja kuoppia vanhaan kiveen kuin sotkettuun saveen.\nVirran koko suunnitelma näyttää menneen sekaisin. Ensin se juoksee\ntasaisesti tarkoituksenaan vieriä jyrkännettä alas, kuten alussa oli\nmäärättykin. Sitten se tekee polven ja tähyilee päin rantoja, ja\ntoisinaan se kurkistelee suoraan taakseen, ikäänkuin sitä ei\nhaluttaisikaan lähteä erämaastaan yhtyäkseen suolaveteen! Toden totta,\nneitiseni, tuo hieno, seittimäinen harso, jota kannatte kaulallanne, on\nkarheaa ja pikemminkin kalaverkon kaltaista niihin kallionkielekkeihin\nverrattuna, joita minä voisin teille näyttää ja joissa virta muovaa\nkaikenlaisia kuvioita yrittellen kaikesta sovinnaisuudesta\nvapauduttuaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ja kuitenkin, mihin\nkaikki lopulta vie? Kun veden on hetken aikaa sallittu noudattaa\ntahtoansa kuten itsepäisen ihmisen, kokoaa sen jälleen sama käsi, joka\nsen loikin, ja muutamia syliä alempana näette sen verkkaisesti vierivän\nkohti merta, niinkuin oli määrättykin aikojen alussa.\"\n\nSaatuaan tästä tarkasta Glennin putousten kuvauksesta rauhoittavan\nvarmuuden piilopaikkansa turvallisuudesta kuuntelijat olivat\ntaipuvaiset arvostelemaan toisin kuin Haukansilmä niiden villiä\nviehätystä. Mutta heidän tilansa ei sallinut heidän ajatustensa kauan\nviipyä luonnon kauneuden ihailemisessa, ja kun metsästäjä ei ollut\nkatsonut tarpeelliseksi keskeyttää keittiöpuuhiaan puhuessaan, paitsi\nmilloin hän rikkinäisellä haarukalla viittasi johonkin kapinalliseen\nvirran erikoisuuteen, he käänsivät nyt päähuomionsa välttämättömään,\nvaikka itse asiassa vähemmän runollisen illallisen syömiseen.\n\nAteria, jonka oivallisuutta suuresti lisäsivät muutamat herkkutavarat,\nmitkä Heyward oli älynnyt ottaa mukaansa hevosista erotessa, vaikutti\nerinomaisen virkistävästi väsyneeseen seurueeseen. Unkas toimi neitien\npalvelijana, suorittaen kaikki pikku tehtävänsä, joihin hän kykeni,\narvokkaasti ja samalla pelokkaan kohteliaasti, mikä suuresti huvitti\nHeywardia, joka vallan hyvin tiesi, että tuo kaikki oli jotakin aivan\nuutta ja outoa intiaanin tavoille, jotka kieltävät sotureita\nalentumasta mihinkään talousaskareihin, kaikista vähimmin naisten\nhyväksi! Mutta kun vierasvaraisuuden sääntöjä heidänkin keskuudessaan\npidettiin pyhinä, ei tämä pieni poikkeaminen miehen ylhäisestä\narvokkuudesta herättänyt julkista huomautusta. Tarkka huomioitsija\nluolassa olisi kuitenkin havainnut nuoren päällikön jakavan\npalveluksiaan hieman puolueellisesti. Sillä vaikka hän ojensi Alicelle\nvesileilin ja pippuripuun pahkasta sirosti veistetyllä lautasella lihan\ntäysin huomaavaisesti, niin suorittaessaan saman kohteliaan palveluksen\nhänen sisarelleen hän salli mustien silmiensä katsoa tavallista\nkauemmin tytön vereviä, ilmehikkäitä kasvoja. Pari kertaa hänen oli\npakko puhua herättääkseen palveltavainsa huomiota. Niissä tapauksissa\nhän käytti englanninkieltä, murteellista ja puutteellista tosin,\nmutta ymmärrettävää silti, ja sen vieno sointusävy sai neitoset\nkohottamaan katsettaan hämmästyneinä ja ihastuneina. Näiden\nkohteliaisuudenosoitusten ohella vaihdettiin muitakin lauseita, jotka\nolivat omiansa antamaan seurueen eri jäsenten välisille suhteille\nystävällisen leiman.\n\nKaiken aikaa Chingachgook pysyi järkkymättömän juhlallisena. Hän oli\nistuutunut lähemmäksi valoa, joten levottomat, pälyilevät vieraat\nsaattoivat helpommin erottaa hänen kasvojensa luonnollisen ilmeen\nsotamaalauksen keinotekoisesta julmuudesta. He havaitsivat pojan ja\nisän olevan suuresti toistensa näköisiä ottaen lukuun iän ja\nkestettyjen vaivojen aiheuttamat muutokset. Hänen piirteidensä villi\nhurjuus näytti nyt uinuvan ja kasvojen lepotilalle kuuluva,\nintiaaneille ominainen välinpitämätön ilme oli tullut sen tilalle.\nHelposti saattoi kuitenkin huomata muutamista harvoista välähdyksistä,\njotka joskus syttyivät hänen mustille kasvoilleen, että pieni\nvihanpuuska jo kykeni sytyttämään täyteen ilmiliekkiin hirvittävän\nvertauskuvan, jonka hän oli valinnut vihollisiaan peloittaakseen.\nMetsästäjän nopsa, harhaileva katse taas todisti tarkkaavaisuutta. Hän\nsöi ja joi ruokahalulla, jota mikään vaaran aavistelu ei voinut\nhäiritä, mutta hänen valppautensa ei näyttänyt hetkeksikään raukeavan.\nParikymmentä kertaa hän jäykistyi tarkkaamaan leili ja lihapala\nhuulilla pään kääntyessä kuuntelemaan ehkä joitakin kaukaisia,\nepäilyttäviä ääniä. Tämä liike säännöllisesti palautti hänen vieraansa\nnauttimasta tilanteen tuomista viehätyksistä ja pakotti heidät\nmuistamaan huolestuttavia yksityiskohtia. Mutta kun mikään huomautus ei\nkuitenkaan liittynyt näihin keskeytyksiin, hälveni niiden synnyttämä\nhetkellinen pelästyskin nopeasti, jopa vähäksi ajaksi unohtuikin\nkokonaan.\n\n\"Kas tässä, ystäväni\", virkkoi Haukansilmä aterian lopulla,\nvetäen lehtikasasta nassakan ja kääntyen laulumestariin, joka istui\nhänen vieressään ja joka oli osoittanut huomaavaisuutta hänen\nkeittiötaidolleen, \"maistakaahan hieman tätä männynkerkillä höystettyä\nolutta! Se on huuhtova pois kaikki surulliset ajatukset varsastanne\nja virkistävä sieluanne. Minä puolestani juon maljan lähemmän\ntuttavuutemme kunniaksi ja toivon, ettei hitunen hevosenlihaa jätä\nturhaa närkästystä välillemme. Mikä olikaan nimenne?\"\n\n\"Gamut — David Gamut\", vastasi vieras, joka valmistautui suutaan\npyyhkien upottamaan surunsa metsästäjän väkevätuoksuiseen\npaloviinasekoitukseen.\n\n\"Oivallinen nimi, kerrassaan oivallinen nimi, ja luullakseni peritty\nkunniallisilta esi-isiltä. Minä olen suuri nimien ihailija, vaikka\nkristittyjen tavat ovatkin tässä suhteessa paljon jäljessä villien\npitämyksistä. Suurin pelkuri, minkä minä tunnen, oli nimeltään Karhu,\nja hänen vaimona Tyyni kykeni torumaan ihmisen lähettyviltään nopeammin\nkuin ahdistettu kauris kykenee juoksemaan pari kyynärää. Intiaanille\nsitä vastoin on tämä seikka omantunnonasia: mikä hänen nimensä on,\nsellainen on hän yleensä itsekin — ei sentään niin, että tuo\nChingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme, olisi mikään käärme| suuri\nenempää kuin pienikään, vaan tarkoitetaan nimellä sitä, että hän\nymmärtää ihmismielen koukut ja mutkat, on vaitelias ja iskee\nvihollisiinsa silloin, kun nämä kaikista vähimmin sitä aavistavat. Mikä\non ammattinne?\"\n\n\"Minä olen halpa, virrenveisuun opettaja.\"\n\n\"Kuinka sanoittekaan?\"\n\n\"Minä opetan Connecticutin nostoväen nuorempaa polvea laulamaan.\"\n\n\"Olisipa teillä parempaakin tekemistä. Teidän vietävät penikkanne\nnauravat ja hoilaavat jo muutenkin liian lujaan metsissä, kun heidän\npäin vastoin ei pitäisi hengittääkään kovempaa kuin kettu uidessaan.\nOsaatteko käsitellä sileäpiippuista pyssyä vai oikeata tussaria?\"\n\n\"Minulla ei, Jumalan kiitos, ole koskaan ollut aihetta tarttua moisiin\nmurha-aseisiin!\"\n\n\"Ehkäpä sitten ymmärrätte kompassia ja piirrätte salojen vesistöjä ja\nvuoria paperille, jotta niillä seuduilla matkustavat löytävät paikat\nniiden nimien mukaan?\"\n\n\"Minä en harjoita mitään sellaista tointa.\"\n\n\"Teillä on allanne koipipari, joka ilmeisesti saa pitkän taipaleen\ntuntumaan lyhyeltä. Arvelen siis teidän joskus kuljettavan sanomia\nkenraalille?\"\n\n\"En koskaan. Minä seuraan yksinomaan korkeata kutsumustani, kirkollisen\nsäveltaiteen opettamista!\"\n\n\"Onpa siinäkin kutsumus!\" Haukansilmä hytkyi sisäisestä naurusta. \"Koko\nikänsä apinan tavoin matkia kaikkia matalia ja kimeitä ääniä, joita\nsattuu tulemaan muiden ihmisten kurkusta. No, no, ystäväiseni, se on\nteidän luonnollinen taipumuksenne, jota ei pidä vähäksyä enempää kuin\njos olisi kysymys ampumisesta tai jostakin muusta arvokkaammasta\nkyvystä. Antakaapa sentähden kuulua, mitä voitte saada aikaan omalla\nalallanne: niinhän voimme parhaiten sanoa toisillemme hyvää yötä, sillä\nonpa jo aika näiden neitien mennä keräämään voimia pitkään ja ankaraan\nponnisteluun, joka on aloitettava jo päivän koittaessa, ennenkuin\nmakvat ovat päässeet jaloilleen.\"\n\n\"Siihen suostun sydämeni pohjasta\", vastasi David asettaen\nrautasankaiset silmälasit jälleen nenälleen ja vetäen taskustaan pienen\nrakkaan virsikirjansa, jonka hän heti ojensi Alicelle. \"Mikä onkaan\nsoveliaampaa ja lohdullisempaa kuin illalla virittää kiitosvirsi niin\nvaarallisen ja kauhistavan päivän jälkeen!\"\n\nAlice hymyili, mutta katsahdettuaan Heywardiin hän punastui ja epäröi.\n\n\"Noudattakaa haluanne\", kuiskasi tämä. \"Eikö psalmirunoilijan arvoisan\nkaiman kehoituksella ole mitään vaikutusta tällaisena hetkenä?\"\n\nTämän lausunnon rohkaisemana Alice suostui tehtävään, mihin hänen\nhurskaat taipumuksensa ja hänen innokas mieltymyksensä laulun\nsulosointuihin olivat häntä jo niin voimakkaasti vetäneet. Kirja\navattiin virren kohdalta, joka sopi varsin hyvin heidän tilaansa, ja\nlaulunopettaja ei tällä kertaa tuntunut haluavan ylittää Jumalan\ninnoittaman Israelin kuninkaan kykyjä, mikä seikka oli omiaan lisäämään\nhetken harrasta vaatimattomuutta. Corakin tunsi halua avustaa\nsisartansa, ja niin alkoi hurskas veisuu, kun tunnollinen David oli\nensin ottanut välttämättömät äänentapailut soittokoneesta ja kurkusta.\n\nSävel oli hidas ja juhlallinen. Toisinaan se paisui pienen kirjan yli\nkumartuneiden naisten pyhästä innostuksesta täyteen voimaansa,\ntoisinaan heikkeni niin, että veden kohina antoi laululle kumean\nsäestyksen. Davidin luontainen maku ja varma korva sovitti ja heikensi\näänen voiman pienen umpinaisen luolan mukaiseksi, jonka jokaisen\nhalkeaman ja syvennyksen laulajain äänten väräjävät sävelet täyttivät.\nIntiaanit tuijottivat kuin silmät naulattuina kallioon ja kuuntelivat\nniin hartaasti, että näyttivät muuttuneen kivipatsaiksi. Mutta\nmetsästäjä, joka kylmän ja välinpitämättömän näköisenä oli laskenut\nleuan nojaamaan kättä vasten, päästi vähitellen kovat piirteensä\nsulamaan, ja kun säkeistö seurasi säkeistöä, tunsi hän rautaisen\nluontonsa heltyvän muistellessaan lapsuutensa aikoja, jolloin hänen\nkorvansa olivat siirtomaiden uudisasutuksilla tottuneet kuuntelemaan\nsamanlaisia ylistysvirsiä. Hänen harhailevat silmänsä alkoivat kostua,\nja ennenkuin laulu oli loppunut, vieri kuumia kyyneleitä lähteistä,\njotka näyttivät aikoja sitten kuivuneen, ja tipahteli toinen toisensa\njälkeen poskille, jotka olivat useammin tunteneet taivaan tuulia kuin\ntuollaisia liikutuksen todisteita. Laulajat viipyivät vielä\ntuollaisessa hymisevässä, kuolevassa soinnussa, joita korva niin\nhartaana ja jännittyneenä kuuntelee, ikäänkuin tietäisi menettäneensä\nne ikipäiviksi, kun ulkoa kajahti huuto, joka ei tuntunut lähtevän\nihmiskurkusta eikä edes tästä maailmasta ja joka ei ainoastaan\ntunkeutunut luolan perimmäisiin sopukoihin, vaan myös kuulijain sydämen\nsyvyyksiin. Sitä seurasi niin kuolettava hiljaisuus, että vesikin\ntuntui pysähtyneen raivoisasta vauhdistaan moisen kaamean ja tavattoman\nkirkaisun vaikutuksesta.\n\n\"Mitä se oli?\" Alice uskalsi kuiskata muutamien hetkien hirvittävän\nodotuksen jälkeen.\n\n\"Mitä se oli?\" kertasi Heyward lujemmin.\n\nEi Haukansilmä eivätkä intiaanit vastanneet. He kuuntelivat yhä,\nikäänkuin odottaen huudon toistuvan, ja he ilmeisesti näyttivät aika\nlailla hämmästyneiltä. Vihdoin he puhelivat vakavasti keskenään\ndelavarinkielellä, minkä jälkeen Unkas poistui varovasti luolasta\ntoista sisempää ja salaisempaa tietä. Vasta hänen mentyään loihe\nmetsästäjä jälleen puhumaan, tällä kertaa englanniksi.\n\n\"Mitä se oli tai mitä se ei ollut, sitä ei voi kukaan täällä sanoa,\nvaikka kaksi meistä on kierrellyt metsiä yli kolmekymmentä vuotta! Minä\nuskoin tähän asti, ettei ollut olemassa mitään intiaanin tai elävän\nolennon päästämää ääntä, jota minun korvani eivät olisi ennen kuulleet;\nmutta tämä kirkaisu osoittaa, että minä olin vain turhamielinen ja\nitserakas narri!\"\n\n\"Eikö se ollut aivan yksinkertaisesti huuto, jonka soturit tapaavat\nkohottaa peloittaakseen vihollista?\" Cora kysyi siinä seisoessaan ja\nkääriessään huivia tiukemmin ympärilleen esiintyen koko joukon\ntyynemmin kuin hänen pelästynyt sisarensa.\n\n\"Ei, ei! Tämä kuului ilkeältä, hirvittävältä ja epäinhimilliseltä;\nmutta sotahuudosta taas ei voi koskaan erehtyä! No, Unkas\", kysyi\nmetsästäjä delavarinkielellä nuorelta päälliköltä, tämän palattua\ntakaisit! \"mitä näit? Näkyykö tulemme verhojen läpi?\"\n\nSamalla kielellä annettu vastaus oli lyhyt ja ilmeisesti järkähtämätön.\n\n\"Ulkona ei näy mitään\", jatkoi Haukansilmä tyytymättömästi päätään\npudistaen, \"ja piilopaikkamme on edelleenkin pimeän peitossa! Menkää\ntoiseen luolaan te, jotka tarvitsette lepoa, ja koettakaa nukkua.\nMeidän täytyy olla jalkeilla paljoa ennen auringonnousua ja kiiruhtaa\nmahdollisimman nopeasti Edward-linnaan, sillä aikaa kun mingot vielä\nvetävät aamu-uniaan.\"\n\nCora noudatti kehoitusta ja sai tyynellä esiintymisellään aremman\nAlicenkin tajuamaan tottelemisen välttämättömyyden. Ennen poistumistaan\nhän sentään kuiskaten pyysi Duncania lähtemään mukaan. Unkas aukaisi\npääsytien kohottamalla aukkoa peittävää verhoa, ja kun sisarukset\nkääntyivät kiittämään häntä tästä huomaavaisuudesta, he näkivät\nmetsästäjän jälleen istuvan hiipuvan hiilloksen ääressä kasvot käsiin\nupotettuina näköjään syvästi miettien selittämätöntä kirkaisua, joka\noli niin odottamatta keskeyttänyt heidän iltahartautensa.\n\nHeyward otti mukaansa roihuavan kekäleen, joka loi himmeätä valoa\nsiihen kapeaan käytävään, mikä nyt sai olla heidän huoneistonaan.\nPistettyään sen soveliaaseen paikkaan hän palasi jälleen naisten luo,\njotka nyt olivat ensi kerran hänen kanssaan kahden kesken sen jälkeen,\nkun he olivat jättäneet taakseen Edward-linnan ystävälliset\nvarustukset.\n\n\"Älkää poistuko luotamme, Duncan\", Alice pyyteli. \"Me emme voi nukkua\ntällaisessa paikassa tuon kamalan huudon vielä kaikuessa korvissamme!\"\n\n\"Tarkastelkaamme ensin linnoituksenne turvallisuutta\", vastasi Heyward,\n\"ja puhukaamme sitten vasta levosta.\"\n\nHän astui luolan peräsoppeen aukolle, jota kuten toisiakin, peittivät\nvillavaipat, ja kohottaen paksun esiripun syrjään hengitti putouksen\nraitista, virkistävää ilmaa. Virran yksi haara juoksi syvän, ahtaan\nrotkon kautta, minkä sen vesi oli kaivertanut pehmeään kallioon aivan\nhänen jalkojensa juureen ja mikä hänen tietensä muodosti luotettavan\nsuojan kaikkea siltä suunnalta tulevaa vaaraa vastaan; putous oli näet\nylempänä muutaman sylen päässä villinä ja raivokkaana kohisten.\n\n\"Luonto on rakentanut ylikäymättömän varustuksen tälle puolelle\",\njatkoi hän osoittaen mustaan virtaan pystysuorana ryöppyävää putousta\nja laski verhon alas. \"Ja kun te tiedätte hyvien uskollisten miesten\nvartioivan etumaisessa luolassa, en näe mitään syytä, minkä vuoksi\nmeidän kunnon isäntämme kehoitusta olisi halveksittava. Olen varma\nsiitä, että Cora yhtyy minuun! kun minä sanon unen olevan tarpeen\nteille molemmille.\"\n\n\"Cora myöntää teidän olevan oikeassa, vaikka hän ei voikaan toteuttaa\najatusta käytännössä\", vastasi vanhempi sisar, joka oli laskeutunut\nAlicen viereen lehvävuoteelle. \"On olemassa muitakin syitä, jotka\nkarkoittaisivat unen silmistämme, vaikka me olisimme säästyneetkin tuon\nsalaperäisen huudon herättämästä levottomuudesta. Kysykää itseltänne,\nHeyward, voivatko tyttäret unhoittaa tuskan, mitä heidän isänsä\nvarmastikin tuntee, kun hän ei tiedä missä ja millaisissa olosuhteissa\nhänen lapsensa viettävät yönsä erämaassa monien vaarojen keskellä?\"\n\n\"Hän on sotilas ja hän tuntee metsävaelluksen seikkailut, niin hyvät\nkuin pahatkin.\"\n\n\"Mutta hänellä on isän sydän.\"\n\n\"Kuinka hyvä ja hellä hän onkaan aina ollut kaikista minun\nhulluuksistani huolimatta! Kuinka kärsivällisesti ja lempeästi hän\nonkaan aina täyttänyt toiveeni!\" nyyhkytti Alice. \"Me olemme olleet\nitsekkäitä, sisko, välttämättä pyrkiessämme hänen luokseen niin monen\nvaaran läpi!\"\n\n\"Minä menettelin ehkä ajattelemattomasti pyytäessäni hänen\nsuostumustaan matkaamme niin levottomalla hetkellä, mutta minä tahdoin\nvain hänelle näyttää, että vaikka kaikki muut hylkäisivätkin hänet\nahdistuksen hetkenä, pysyvät hänen lapsensa kuitenkin hänelle\nuskollisina!\"\n\n\"Kun hän kuuli teidän saapuneen Edward-linnaan\", virkkoi Heyward\nlempeästi, \"taistelivat pelko ja rakkaus ankarasti hänen povessaan,\nvaikkakin tämä jälkimmäinen pitkällisen eron kiihdyttämänä pääsi pian\nvoitolle. 'Jalomielisen Coran uljuus heitä kannustaa, Duncan', sanoi\nhän, 'enkä minä tahdo panna sille esteitä. Minä vain toivoisin, että\nhänellä, joka on asetettu meidän kuninkaallisen herramme kunniaa\npuolustamaan, olisi edes puoletkaan hänen rohkeudestaan ja\ntarmostaan.'\"\n\n\"Eikö hän puhunutkaan mitään minusta, Heyward?\" kysyi Alice kateellisen\nhellästi. \"Ei suinkaan hän voinut kokonaan unohtaa pikku Elsietään?\"\n\n\"Sehän olisi ollut mahdotonta\", nuori mies lohdutti. \"Hän antoi teille\ntuhansia helliä lempinimiä, joita minä en rohkene tässä käyttää, mutta\njoiden sopivaisuudesta minä mitä lämpimimmin menen takuuseen. Kerrankin\nhän sanoi aiv...\"\n\nDuncan herkesi äkkiä puhumasta, sillä kun hän oli kiinnittänyt\nkatseensa Alicen silmiin tämän käännyttyä lapsellisen rakkauden hellää\ninnostusta hehkuen hänen puoleensa, paremmin ahmiakseen hänen sanansa,\nkajahti sama voimakas, hirvittävä huuto jälleen ilmassa ja teki hänet\nmykäksi. Seurasi pitkä, henkeäsalpaava hiljaisuus, jonka kestäessä\nkaikki katsoivat toisiinsa pelokkaasti odottaen kirkaisun kuuluvan\nuudestaan. Vihdoin verho kohosi hitaasti, ja metsästäjä seisoi\noviaukossa kasvoilla ilme, minkä tyyneys ja varmuus nähtävästi alkoivat\nväistyä sen salaperäisen ilmiön tieltä, jonka uhkaamaa vaaraa vastaan\nehkä koko hänen taitonsa ja kokemuksensa tulisi osoittautumaan\ntehottomaksi.\n\n\n\n\nVII luku.\n\n\n                 Ei ne nuku.\n    Kalliolla hirmujoukko istuu,\n    nään sen.\n\n                       _Gray_.\n\n\"Olisi meidän parhaaksemme annetun varoituksen halveksimista yhä pysyä\npiilossa\", virkkoi Haukansilmä vihdoin, \"kun kerran moisia ääniä kuuluu\nmetsästä! Naiset pysykööt suojassa, mutta mohikaanit ja minä aiomme\nvartioida kalliolla, ja minä otaksun, että kuudennenkymmenennen\namerikkalaisen rykmentin majuri haluaa tehdä meille seuraa.\"\n\n\"Onko siis vaara niin uhkaava?\" kysyi Cora.\n\n\"Hän, joka synnyttää oudot äänet ja lähettää ne ihmiselle\nilmoitukseksi, tuntee yksinään vaaramme. Minä katsoisin olevani\nrikollinen, jopa kapinoitsevani Hänen tahtoaan vastaan viipyessäni\nluolassa tuollaisten varoitushuutojen kaikuessa! Sekin saamaton sielu,\njoka kuluttaa päivänsä veisailemiseen, hypähti jalkeille kuultuaan\nkirkaisun ja sanoi olevansa 'täynnänsä halua käydä taisteluun'. Jos\nolisikin kysymyksessä vain taistelu, sen seikan ymmärtäisimme kaikki ja\nsiitä suoriutuisimme helposti; mutta minä olen kuullut, että kun moisia\nääniä kajahtelee maan ja taivaan välillä, on toisenlainen ottelu\nodotettavissa.\"\n\n\"Jos kaikki meidän pelonaiheemme, ystäväni, rajoittuvat\nyliluonnollisiin syihin, meidän tuskin tarvitsee pelätä\", jatkoi\njärkähtämätön Cora. \"Voihan olla niinkin, että viholliset eivät ole\nkeksineet muita keinoja saadakseen meidät pelkäämään siten\nhelpottaakseen voittoaan?\"\n\n\"Neiti\", vastasi tiedustelija juhlallisesti, \"minä olen kolmekymmentä\nvuotta kuunnellut kaikkia metsän ääniä, kuunnellut niinkuin se\nkuuntelee, jonka elämä ja kuolema riippuu hänen korviensa tarkkuudesta.\nEi ole sitä pantterin uikutusta, ei sitä matkijalinnun vihellystä, ei\nsitä pirullisten mingojen keksintöä, joka voisi minut pettää. Minä olen\nkuullut metsän valittavan kuin kuolevan ihmisen tuskissaan; usein,\nusein olen tarkannut salaman räiskyvän ilmassa kuin palavain varpujen\nja nähnyt sen syöksevän säkeniä ja monelle haaralle singahtelevia\ntulenkieliä, mutta olen uskonut aina, että Hän leikkii kättensä töillä.\nMutta eivät mohikaanit enkä minä, joka olen puhdasverinen valkoinen\nmies, voi selittää äskeistä kirkaisua. Sentähden me luulemme sitä\nmeille lähetetyksi varoitukseksi.\"\n\n\"Tämäpä on kummallista!\" virkahti Heyward ottaen kätköstä molemmat\npistoolit. \"Olkoon se sitten rauhanmerkki tai sodan sanoma, joka\ntapauksessa on siitä otettava selko. Käykää edellä, ystäväni, minä\nseuraan.\"\n\nKaikki tunsivat piilopaikasta päästyään heti mielensä suloisesti\nvirkistyvän saadessaan luolan ummehtuneen ilman sijasta keuhkoihinsa\nraikkautta kosken pyörteiden ja putousten yllä. Raskas iltatuuli hipoi\nvirran pintaa ja tuntui ajavan putousten kohinan heidän luoliensa\näärimmäisiin soppiin kumisten siellä voimakkaan tasaisena kuin\nkaukaisten kukkulain takana jyrisevä ukkonen. Kuu oli noussut, ja sen\nvalo välkehti jo siellä täällä vedessä heidän yläpuolellaan, mutta\nkallionkieleke, missä he seisoivat, oli vielä varjossa. Lukuunottamatta\nkiitävän veden kohinaa ja satunnaista tuulen suhausta, kun se\noikullisesti tempoillen leyhähteli heidän ohitseen, oli maisema niin\nhiljainen ja rauhallinen kuin yö ja yksinäisyys sen suinkin saattoivat\ntehdä. Turhaan jokaisen silmät olivat suuntautuneet vastakkaisille\nrannoille etsimään äkillisen karjahduksen synnyttäjää. Heidän\ntuskaisan, kiihkeän tuijotuksensa petollinen valo johti harhaan ja se\nkeksi vain alastomia kallioita ja suoria, liikkumattomia puita.\n\n\"Täällä huokuu vastaan vain suloinen illan pimeys ja rauha\", kuiskasi\nDuncan. \"Kuinka ihailisimmekaan jonakin toisena hetkenä tuollaista\nmaisemaa ja sen eloisaa yksinäisyyttä, Cora! Kuvitelkaapa olevanne\nturvassa, jolloin se, mikä nyt lisää kauhistustanne, olisikin ehkä sitä\nsuuremman nautinnon aiheena...\"\n\n\"Kuulkaa!\" keskeytti Alice.\n\nKehoitus oli tarpeeton. Jälleen kohosi sama ääni kuin virran uomasta\nnousten, ja ponnahdettuaan takaisin kallioiden ahtaista rotkoista se\ntuntui etenevin, yhä vaimenevin kajahduksin aaltoilevan läpi metsän.\n\n\"Voiko kukaan täällä sanoa, mikä tuo huuto on?\" kysyi Haukansilmä\nviimeisen kiirivän ääniaallon häivyttyä metsiin. \"Jos voi, niin hän\npuhukoon! Minä puolestani en pidä sitä tähän maailmaan kuuluvana.\"\n\n\"Kyllä täällä on muuan, joka voi teille selittää asian\", virkkoi\nDuncan. \"Minä tunnen tuon äänen varsin hyvin, ja minä olen kuullut sen\ntaistelukentällä ja muissa tilaisuuksissa, jotka eivät ole harvinaisia\nsotilaan elämässä. Sellaisen kaamean kiljahduksen hevonen päästää\näärimmäisessä hädässä, joskus tuskan ja kivun, joskus myös pelon\nvaikutuksesta. Ratsuni on joko metsän petojen kynsissä tai se näkee\nvaaran voimatta sitä välttää. Ääni saattoi pettää minut luolassa, mutta\ntäällä vapaassa ilmassa tunnen sen liian hyvin erehtyäkseni.\"\n\nMetsästäjä ja hänen toverinsa kuuntelivat tätä yksinkertaista selitystä\ntarkkaavaisesti kuin miehet, jotka hylkäävät haitalliset, piintyneet\nkäsitykset keksiessään uusia. Kaksi jälkimmäistä päästi tavallisen\nilmehikkään \"hugh\"-huudahduksensa päästessään näin askeleen totuutta\nlähemmäksi, kun taas ensimmäinen kotvan äänettömänä mietittyään otti\nvastaamisen huolekseen.\n\n\"En voi kieltää sanojenne merkitystä\", virkkoi hän, \"sillä minä en\npaljoa ymmärrä hevosista, vaikka olenkin syntynyt seudussa, missä niitä\non runsaasti. Sudet varmaan häärivät niiden ympärillä rantatörmällä, ja\npelästyneet elukat huutavat ihmistä apuun parhaansa mukaan. Unkas\", —\njatkoi hän delavarinkielellä — \"Unkas, pistäydy kanootilla alhaalla ja\nsinkauta kekäle niiden paholaisten joukkoon, sillä muutoin pelko tuhoaa\nsen, mitä sudet eivät saa aikaan, ja me jäämme ilman hevosia\nlähtiessämme huomisaamuna matkalle, jolloin meidän on suorastaan pakko\nkulkea nopeaan.\"\n\nNuori alkuasukas oli jo laskeutunut vesirajaan noudattamaan käskyä, kun\npitkä ulvahdus kajahti virran rannalta ja kantautui pikaisesti metsän\nsyvyyksiin siellä kuollakseen, ikäänkuin pedot olisivat vapaaehtoisesti\näkillisen pelästyksen valtaamina jättäneet saaliinsa. Unkas peräytyi\nvaistomaisen ketterästi; ja nuo kolme metsänkävijää ryhtyivät jälleen\nvakavina puoliääneen keskustelemaan.\n\n\"Meitä voidaan verrata metsästäjiin, jotka ovat olleet epätietoisia\nilmansuunnista ja joilta aurinko on ollut kateissa päiväkausia\",\nHaukansilmä sanoi vihdoin toverinsa jättäen. \"Nyt vasta me alamme\njälleen päästä selville tienviitoista ja nyt vasta alkavat polut\nvapautua orjantappurapensaista! Asettukaa tuon pyökin varjoon, jonka se\nluo kuutamossa — se on sankempaa kuin mäntyjen siimes — ja\nodottakaamme, mitä Herramme suvaitsee sitten lähettää. Puhelkaa vain\nkuiskauksin, vaikka loppujen lopuksi olisi parasta ja viisainta, että\nkukin puhelisi äänettömästi itsekseen jonkin aikaa.\"\n\nMetsästäjän esiintymistapa oli vakavaa ja vaikuttavaa, eikä siinä enää\nlainkaan näkynyt miehuuttoman pelon merkkejä. Ilmeisesti oli hänen\nhetkellinen heikkoutensa hälvennyt heti, kun hän oli päässyt selville\nsalaisuudesta, jota hänen oma kokemuksensa ei ollut kyennyt\nratkaisemaan, ja vaikka hän nyt varmasti näkikin heidän nykyisen\nasemansa todella vaaralliseksi, oli hän kuitenkin valmis kohtaamaan\nkaikkia koettelemuksia koko karaistuneen luontonsa tarmolla. Sama tunne\nnäytti myös olevan alkuasukkailla, jotka asettuivat sellaisiin\npaikkoihin, että he saattoivat pitää silmällä molempia rantoja\npysytellen itse näkymättömissä. Sellaisissa olosuhteissa tavallinen\nvarovaisuus käski Heywardia ja hänen tovereitaan noudattamaan näiden\ntaitavien miesten antamaa esimerkkiä. Nuori mies kantoi kasan lehväisiä\noksia luolasta ja kun hän oli laskenut ne siihen käytävään, joka erotti\ntoisistaan molemmat onkalot, istuutuivat sisarukset niille; täten he\nolivat kallioiden välissä suojassa kaikilta heittoaseilta, kun taas\ntoiselta puolen heidän levottomuuttaan lievensi varma tietoisuus siitä,\nettei mikään vaara voinut lähestyä heidän saamattaan siitä varoitusta.\nHeyward asettui myöskin heidän lähelleen, joten hän saattoi keskustella\nturvattiensa kanssa tarvitsematta korottaa ääntänsä vaarallisen\nvoimakkaaksi, kun taas David sijoitti metsänkävijöitä jäljitellen\nruhonsa kallion halkeamaan niin taitavasti, etteivät hänen onnettomat\nraajansa enää herättäneet kiusallista huomiota.\n\nTällä tavoin kului tunti toisensa jälkeen häiriöittä. Kuu ennätti yletä\nkeskitaivaalle ja valoi nyt lempeätä loistettaan suoraan liikuttavalle\nnäylle, jonka tarjosivat toistensa sylissä rauhallisesti uinuvat\nsisarukset. Duncan levitti Coran leveän päällysvaipan heidän ylleen,\nvaikka hän olisikin niin mielellään heitä katsellut, ja koetti sitten\netsiä omalle päälleen pielusta kalliosta. Davidista alkoi lähteä ääniä,\njotka olisivat loukanneet hänen herkkiä kuulohermojaan hänen valveilla\nollessaan; lyhyesti: kaikki muut paitsi Haukansilmä ja mohikaanit\nvaipuivat vastustamattoman uupumuksen raukaisemina täydellisen\ntajuttomuuden tilaan. Mutta heidän väsymättömien vartijoidensa valppaus\nei heikentynyt eikä nukkunut. Liikkumattomina kuin kallio, jonka\npintaan kukin heistä näytti kuhmuksi juuttuneen, he loikoivat siinä\nsilmät herkeämättä harhaillen pitkin sitä mustaa puuriviä, joka kohosi\nkapean virran läheisiltä rannoilta. He eivät äännähtäneetkään; tarkin\nkorva ei olisi voinut sanoa heidän edes hengittävän. Ilmeisesti tämä\ntavaton varovaisuus johtui kokemuksesta, jota eivät vihollisten\novelimmatkaan temput voisi pettää. Ei mitään epäilyttävää sattunut, kuu\nlaski ja hieman alempana virran mutkassa puunlatvojen yläpuolelle\navautunut kalpea juova ilmaisi päivän koittavan.\n\nSilloin vasta Haukansilmä liikahti. Hän ryömi pitkin kalliota ja\nravisti Duncanin hereille sikeästä unesta.\n\n\"Nyt on aika lähteä matkaan\", kuiskasi hän; \"herättäkää neidit ja olkaa\nvalmiit astumaan veneeseen, kun tuon sen maallenousupaikalle.\"\n\n\"Onko yö ollut rauhallinen?\" kysyi Heyward, \"sillä minä puolestani\nluulen unen tehneen melkein tyystin lopun valppaudestani.\"\n\n\"Kaikki on yhä rauhallista kuin keski-yöllä. — Olkaa hiljaa, mutta\ntoimikaa ripeästi.\"\n\nNyt oli Duncan täysin valveilla ja hän nosti heti vaipan nukkuvien\ntyttöjen yltä. Tämä liike sai Coran kohottamaan kätensä ikäänkuin\ntyöntääkseen hänet pois, Alicen soperrellessa vienolla, pehmeällä\näänellään: \"Ei, ei, rakas isä, ei meitä jätetty, Duncan oli kanssamme!\"\n\n\"Niin, niin, sinä suloinen, viaton tyttö\", kuiskasi nuorukainen,\n\"Duncan on tässä, ja niin kauan kuin hänessä on henkeä tai niin kauan\nkuin vaaraa jatkuu, ei hän ole sinua koskaan jättävä. Cora! Alice!\nnouskaa ylös. On jo aika lähteä liikkeelle!\"\n\nNuoremman sisaren kimeä kirkaisu ja vanhemman kavahtaminen seisaalleen\nhänen eteensä hurjan kauhun valtaamana oli odottamaton vastaus, jonka\nhän sai. Heywardin vielä puhuessa oli näet yht'äkkiä alkanut kuulua\nsellaista huutoa ja rääkymistä, että hänen verensä tuntui kauhusta\nhyytyvän suonissa. Lähes minuutin ajan tuntui siltä kuin olisivat\nhelvetin henget päässeet irti ja antaneet villin riemunsa purkautua\ntällä hirvittävällä tavalla. Huudot eivät tulleet miltään määrätyltä\nsuunnalta, vaikkakin ne ilmeisesti täyttivät metsän ja pelästyneiden\nkuuntelijain herkän luulon mukaan myös putouksen onkalot, kalliot,\nvirran uoman ja ilman. David kohotti kookkaan ruhonsa pystyyn keskellä\ntätä hornamaista melua ja kiljaisi käsi kummallakin korvalla:\n\n\"Mistä tulee tämä kamala epäsointu? — Onko helvetti päässyt\nvalloilleen, koska tuollaisia ääniä kuuluu?\"\n\nKymmenen pyssyn kirkas leimaus ja nopea pamahdus seurasi virran\nmolemmilta rannoilta tätä varomatonta maalitauluksi asettumista, ja\nonneton laulunopettaja kaatui tajuttomana samalle kalliolle, missä hän\noli niin kauan nukkunut. Mohikaanit vastasivat urheasti vihollisten\npeloittavaan ja samalla riemukkaaseen kirkaisuun, jonka nämä olivat\npäästäneet Gamutin pökertyessä. Laukauksia ammuttiin molemmilta puolin\nnopeasti ja taajaan, mutta kumpikin oli liian viisas jättääkseen\npienintäkään osaa ruumiistaan alttiiksi vihollisen kuulille. Duncan\nkuunteli tuskaisen jännittyneenä melan vetoja, koska hän uskoi paon nyt\nolevan heidän ainoan pelastuskeinonsa. Virta vieri ohi tavallista\nvauhtiaan, mutta venettä ei vain näkynyt sen tummalla pinnalla. Hän\naikoi juuri luulla metsästäjän heidät julmasti hylänneen, kun kalliolta\nhänen alapuoleltaan välähti valtava leimaus, ja hurja rääkäisy, johon\nsekaantui tuskaisaa valitusta, ilmaisi Haukansilmän tuhoisasta aseesta\nlähteneen kuolemantuojan tavanneen uhrinsa. Tästä pienestä\nvastoinkäymisestä pelästyneinä hyökkääjät vetäytyivät heti takaisin, ja\nvähitellen muuttui kaikki yhtä hiljaiseksi kuin ennen tätä äkillistä\nmeteliä. Duncan käytti otollista hetkeä juostakseen Gamutin ruumiin luo\nja kantaakseen sen suojaan siihen kapeaan rotkoon, joka oli sisarusten\npiilopaikkana. Hetken kuluttua oli koko seurue kerääntynyt tähän\nverraten turvalliseen käytävään.\n\n\"Miesparka pelasti sentään päänahkansa\", virkkoi Haukansilmä tyynesti\nsipaisten kädellään Davidin päätä, \"mutta hän on esimerkki siitä, miten\nsaattaa käydä miehelle, joka syntyy maailmaan liian pitkä kieli suussa!\nOlihan sulaa hulluutta alastomalla kalliolla näyttää kuutta jalkaa\nlihaa ja verta raivoisille villeille, ja minä ihmettelen, miten hän\nselvisi siitä hengissä.\"\n\n\"Eikö hän olekaan kuollut?\" kysyi Cora äänellä, jonka käheä sävy\nilmaisi, kuinka voimakkaasti tytön luonnollinen kauhu taisteli hänen\nteeskenneltyä kylmäverisyyttään vastaan. \"Voimmeko me tehdä jotakin\nauttaaksemme onnetonta miesraukkaa?\"\n\n\"Ei, ei! Veri kiertää vielä hänen sydämessään, ja kun hän on tuossa\nnukkunut aikansa, tulee hän jälleen tuntoihinsa ja toivoaksemme\nviisastuu kokemuksestaan käyttäen vast'edes rohkeuttaan oikealla\najalla\", vastasi Haukansilmä katsellen syrjäsilmällä tajutonta ruumista\nja täyttäen samalla ruutimittaa ihmeteltävän ketterästi. \"Kanna hänet\nluolaan, Unkas, ja laske hänet lehvävuoteelle. Mitä kauemmin hänen\nunensa kestää, sitä parempi hänelle, etenkin kun on epäiltävää, tokko\nmies löytää näiltä kallioilta sopivaa suojaa tuolle hirveälle\nruholleen, ja lisäksi ulkoilmalaulusta meillä tuskin on mitään hyötyä\nirokeesien parissa.\"\n\n\"Te luulette siis hyökkäyksen uudistuvan?\" kysyi Heyward.\n\n\"Odottaisinko nälkäisen suden tyytyvän hotkaisemaan kitaansa vain yhden\nsuupalan? He ovat menettäneet miehen, ja heidän tapansa on tappiota\nkärsittyään ja äkkihyökkäyksessä epäonnistuttuaan peräytyä, mutta\npian saamme heidät takaisin koettelemaan uusia keinoja meidän\npettämiseksemme ja päänahkojemme valtaamiseksi. Paraana toivonamme\",\njatkoi hän, kohottaen ahavanpuremat kasvonsa, joilla juuri silloin\nhuolestuneen ilmeen varjo vilahti kuin tummeneva pilvi, \"on puolustaa\ntätä kalliota siksi, kunnes Munro voi lähettää sotaväenosaston\navuksemme. Jumala suokoon sen tapahtuvan pian ja sellaisen päällikön\njohdolla, joka tuntee intiaanien tavat!\"\n\n\"Te kuulette pelastuksemme mahdollisuudet, Cora\", virkkoi Duncan, \"ja\nte tiedätte, että kenraali Munro levottomana isänä ja kokeneena\nsoturina on tekevä parhaansa. Tulkaa sentähden Alicen kanssa tänne\nluolaan, missä ainakin olette turvassa vihollistemme murhaavilta\npyssyiltä ja missä voitte lempeän luontonne mukaisesti hoidella tätä\nonnetonta toveriamme.\"\n\nSisarukset seurasivat häntä ulompaan luolaan, missä Davidin huokaukset\nilmoittivat hänen jo vähitellen tulevan tuntoihinsa, ja jättäen\nhaavoittuneen miehen heidän hoiviinsa majuri aikoi heti poistua.\n\n\"Duncan!\" kuului Coran vapiseva ääni, kun nuorukainen oli ennättänyt\nluolan suulle. Hän käännähti ja katsoi puhujaan, joka oli valahtanut\nkalmankalpeaksi, jonka huulet vapisivat ja joka niin turvaa-anovan\nnäköisenä katsoi miestä, että tämä mitä kiiruimmin riensi hänen\nluokseen. \"Muistakaa, Duncan, kuinka välttämätön olette pelastuaksemme\n— kuinka pyhän tehtävän olette isältäni saanut — kuinka paljon\nriippuu varovaisuudestanne ja huolellisuudestanne — kuinka...\" lisäsi\nhän juoruavan veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa ja punatessa ne\naina ohimoita myöten, \"kuinka kallis, todella kallis, olette\njokaiselle, joka Munron nimeä kantaa.\"\n\n\"Mikään ei voi suuremmassa määrin lisätä rakkauttani elämään\", sanoi\nHeyward antaen vaistomaisesti katseensa viipyä Alicen nuorekkaassa\nolennossa, \"kuin haluni huolehtia haltuuni uskotuista ihmishengistä.\nKunnon isäntämme selittää teille, että minun kuudennenkymmenennen\namerikkalaisen rykmentin majurina tulee ottaa osaa taisteluun, mutta\nmeidän tehtävämme on oleva helppo: pidämme vain muutamien tuntien ajan\nnoita verikoiria loitolla.\"\n\nVastausta odottamatta hän riistäytyi sisarusten seurasta ja astui\nmetsästäjän ja hänen tovereidensa luo, jotka yhä viipyivät molempain\nluolain välisen kapean rotkon suojassa.\n\n\"Minä sanon sinulle, Unkas\", puheli edellinen, Heywardin tullessa\nheidän joukkoonsa, \"että tuhlaat turhaan ruutiasi ja että lisäksi vielä\npyssyn töytäys vie tähtäyksesi viistoon. Hiukan ruutia, hiukan lyijyä,\nmutta pitkä tuliputki, kas nepä yhdessä kiskaisevat varmasti mingosta\nkuolinrääkäyksen. Ainakin on minulla sellainen kokemus niistä\nlurjuksista. Tulkaa, ystävät, menkäämme koloihimme, sillä ei kukaan voi\nsanoa, milloin tai mistäpäin makva[5] iskee.\"\n\nIntiaanit vetäytyivät äänettöminä osoitetuille paikoilleen, kallion\nhalkeamiin, mistä he saattoivat vallita pääsyä putousten juurelle.\nPienen saaren keskikohdalle oli muutamia käppyräisiä vaivaismäntyjä\nkyennyt juurtumaan ja muodostamaan jonkinlaisen tiheikön, mihin\nHaukansilmä syöksähti nopeana kuin metsäkauris, ja häntä seurasi\nketterä Duncan. Sieltä he löysivät niin hyvän turvapaikan kuin\nolosuhteet suinkin sallivat kääpiömäisten puiden ja sinne tänne\nsirottuneiden kivenlohkareiden keskeltä. Heidän yläpuolellaan oli\nalaston, pyöreä kallio, jonka kummallakin sivulla vesi myllerteli ja\nmeurusi syöksyäkseen vihdoin syvyyksiin aikaisemmin kuvatulla tavalla.\nKun päivä nyt oli koittanut, eivät rannat esiintyneet enää vain\nsekavina rykelminä, vaan he näkivät nyt metsän uumeniin ja saattoivat\nerottaa tummien mäntyjen luoman katoksen alta kaikki esineet.\n\nPitkä ja jännittävä odotus alkoi, mutta mitään merkkiä uudistetusta\nhyökkäyksestä ei kuulunut, josta seikasta Duncan jo päätteli heidän\ntulensa olleen tuhoisamman kuin he luulivatkaan ja vihollisen\nlopullisesti peräytyneen. Kun hän rohkeni esittää tämän mielipiteensä\ntoverilleen, otti Haukansilmä sen vastaan epäilevin päänpudistuksin.\n\n\"Te ette tunne makvan luontoa, jos luulette hänen niin helposti\npötkivän pakoon ilman päänahkoja!\" vastasi tämä. \"Jos täällä oli tänä\naamuna yksi noista paholaisista kirkumassa, niin oli niitä yhtä hyvin\nneljäkymmentäkin, ja he tietävät meidän lukumme ja laatumme liian hyvin\nluopuakseen niin pian metsästyksestä. Vaiti, katsokaa tuonne ylös\nvesirajaan, juuri siihen missä se taittuu kallioiden yli. Minä en ole\nkuolevainen ihminen, elleivät nuo uskaliaat paholaiset ole uineet\nputouksen harjalle ja aivan kuin pahan onnen oikusta he ovat\npäässeetkin saaren kärkeen. Hiljaa mies, pysykää visusti alallanne tai\nmuuten katoavat hiukset päälaeltanne yhdessä veitsen viilteessä!\"\n\nMutta Heyward kohotti kuitenkin päänsä piilosta, haluten tarkemmin\nkatsella tekoa, jota hän syystä piti oikeana taidon ja vikkelyyden\nnäytteenä. Virta oli kuluttanut pehmeätä kallionkielekettä niin paljon,\nettä sen ensimmäinen harja oli loivempi ja kaarevampi kuin tavallisesti\ntällaisissa putouksissa. Ainoana oppaanaan virran kuohunta saaren\nkärkeä vasten oli joukko heidän leppymättömiä vihollisiaan\nuskaltautunut vuolteeseen ja uinut tähän kohtaan, tietäen varsin\nhyvin, kuinka helppoa siitä olisi yrityksen onnistuessa päästä\npahaa-aavistamattomien uhrien luo. Juuri Haukansilmän tauottua\npuhumasta näkyi neljä ihmispäätä kurkistelevan muutamien virran\nkuljettamien hirsien yli, jotka olivat pysähtyneet näille alastomille\nkallioille ja jotka luultavasti olivat antaneet heille ajatuksen tämän\nuskaliaan kokeen mahdollisuudesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi\nviides mies kellumassa putouksen viheriällä harjalla, vähän matkaa\nsaaresta. Villi ponnisteli väkevästi päästäkseen turvapaikkaan ja\nkiitävän veden kantamana hän jo ojensikin toisen kätensä kurottuville,\navuliaille tovereille, kun hän tempautuikin jälleen vihaiseen\nvuolteeseen, ponnahti ensin ilmaan kädet kohotettuina ja silmät nurin\npäässä ja pudota molskahti sitten äkkiä siihen syvään ja ammottavaan\nkuiluun, jonka reunalla hän äsken oli häilynyt. Yksi ainoa hurja,\nepätoivoinen kirkaisu kohosi syvyydestä, ja kaikki oli jälleen\nhiljaista kuin haudassa.\n\nDuncan ajatteli ensin jalomielisyyden puuskassaan rientää onnettoman\nraukan avuksi, mutta hän tunsi järkähtämättömän metsästäjän rautakouran\nnaulaavan hänet paikalleen.\n\n\"Tahdotteko usuttaa varman kuoleman niskaamme ilmaisemalla mingoille,\nmissä olemme?\" kysyi Haukansilmä ankarasti. \"Siinä säästimme\nruutipanoksen, ja ampumavarat ovat meille nyt yhtä kallisarvoisia kuin\nhengenveto ahdistetulle kauriille. Uudistakaa pistoolinne sankkiruuti\n— putousten levittämä usva voi kostuttaa sen — ja olkaa valmis\nankaraan otteluun, kun alan ampua ryntääviä.\"\n\nHän pisti sormen suuhunsa ja päästi pitkän, kimakan vihellyksen, johon\nalemmilla kallioilla vartioivat mohikaanit vastasivat. Duncan näki\nvilaukselta muutamia; päitä ajopuiden yläpuolella tämän merkin\nsynnyttämän äänen jälkeen, mutta ne katosivat jälleen yhtä nopeasti\nkuin olivat hänen silmiinsä välähtäneet. Heikko kahahdus sai hänet\nsitten katsomaan taakseen, ja hän näki Unkasin muutaman jalan päässä\nryömivän kohti. Haukansilmä lausui hänelle muutamia sanoja\ndelavarinkielellä, minkä jälkeen nuori päällikkö valikoi itselleen\npaikan heidän läheltään äärimmäisen varovasti ja häiriintymättömän\ntyynesti. Heywardille oli tämä kuumeisen, levottoman jännityksen hetki,\nmutta metsästäjä katsoi otollisen hetken tulleen pitää luento\nnuoremmille taistelutovereilleen tuliaseiden tarkoituksenmukaisesta\nkäyttämisestä.\n\n\"Kaikista aseista\", aloitti hän, \"on pitkäpiippuinen tarkasti rihlattu,\npehmeämetallinen pyssy vaarallisin taitavissa käsissä, vaikka\ntarvitaankin vakavaa kättä, nopsa silmää ja suurta huolellisuutta\nlataamisessa, jos mieli saada kaikki sen hyvät puolet esiin. Pyssysepät\nymmärtävät vähän kutsumuksensa velvoitusta kyhätessään kokoon\nkaikenlaisia linnuntiputtajiaan ja lyhyitä ratsu...\"\n\nHänet keskeytti Unkasin matala, mutta ilmehikäs 'hugh!'.\n\n\"Minä näen ne, poikani, minä näen ne!\" jatkoi Haukansilmä. \"He\nkokoontuvat juuri rynnäkköön, muutoin he pitäisivät kyllä nuo likaiset\npakaransa piilossa pölkkyjen takana. Hyvä, antaa heidän vain tulla\",\nlisäsi hän asettaan tarkastellen, \"etumainen mies ainakin syöksyy\nsuoraan surman suuhun, vaikka hän olisi sitten itse Montcalm!\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä vapisutti metsää uusi huuto ja kirkuna, ja\ntämän merkin kuultuaan nuo neljä villiä ponnahtivat piilostaan\najopuiden takaa. Heyward tunsi polttavaa halua rynnätä heitä vastaan,\nniin voimakas oli hetken huumaava jännitys, mutta häntä pidätti\nmetsästäjän ja Unkasin osoittama maltti. Kun heidän vihollisensa, jotka\naimo loikkauksin juoksivat heitä erottavaa mustaa kalliota pitkin\nhurjasti kirkuen, olivat tulleet muutamien sylien päähän, kohosi\nHaukansilmän pyssy hitaasti vaivaismäntyjen keskeltä ja sylki äkkiä\nsuustaan tuhoisan sisältönsä. Etumainen intiaani hypähti kuin\nhaavoittunut hirvi ja putosi sitten päistikkaa halkeamaan, joita\nsaarella oli niin runsaasti.\n\n\"Nyt, Unkas!\" huusi metsästäjä vetäen tupesta pitkän puukkonsa, samalla\nkun hänen eloisat silmänsä alkoivat leimuta ottelun kiihkoa, \"napsauta\ntuo viimeinen kirkuva pirunpoika hengiltä; noista kahdesta me kyllä\npidämme huolen!\"\n\nHäntä toteltiin, ja vain kaksi vihollista oli enää voitettavana.\nHeyward oli antanut toisen pistoolinsa Haukansilmälle, ja yhdessä he\nnyt ryntäsivät loivaa rinnettä alas vainoajiaan vastaan. He laukaisivat\naseensa samalla kertaa, mutta molemmat yhtä huonolla menestyksellä.\n\n\"Arvasinhan minä sen! Ja sanoinhan minä sen!\" murisi metsästäjä\nlingoten halveksitun pikku aseen katkeran ylenkatseellisesti\nputoukseen. \"Tulkaapa tänne, te riivatun ryökäleet, tulkaapa tänne\nkohtaamaan puhdasrotuista valkoista miestä!\"\n\nTuskin olivat nämä sanat päässeet hänen huuliltaan, kun hän näki\nedessään jättiläismäisen, raivoisasti tuijottavan villin. Samalla\nhetkellä huomasi Duncankin joutuneensa käsirysyyn toisen kanssa.\nKetterästi tarttuivat Haukansilmä ja hänen vastustajansa toistensa\nvaarallista asetta pitelevään käteen. Lähes minuutin he seisoivat näin\nsilmä vasten silmää kumpikin kiivaasti ponnistellen voittaakseen\nlihasvoimin vastustajansa. Lopulta lannistivat valkoisen miehen\nterästyneemmät jäntereet alkuasukkaan jäsenet. Jälkimmäisen ase heltisi\nhitaasti metsästäjän jatkuvasti puristaessa, ja yht'äkkiä hän irroitti\notteen vihollisen ranteesta ja työnsi terävän puukkonsa tämän paljaan\nrinnan läpi sydämeen. Sillä välin oli Heyward joutunut uhkaavampaan\ntilanteeseen. Hänen kepeä miekkansa räsähti poikki heti ensi iskulla.\nKun hänellä ei ollut mitään muutakaan puolustusasetta, riippui hänen\npelastuksensa kokonaan hänen ruumiinvoimistaan ja päättäväisyydestään.\nTosin ei häneltä puuttunut kumpaakaan, mutta hän oli tavannut\nvihollisen, joka oli kaikin puolin hänen vertaisensa. Onneksi hän sai\npian vastustajansa aseettomaksi, kun tämän veitsi putosi kalliolle\nheidän jalkainsa juureen. Tästä hetkestä alkaen taisteltiin siitä,\nkumpi syöksisi toisen tuosta pyörryttävästä korkeudesta syvään kuiluun\nputouksen juurelle. Jokainen äkkinäinen tempaus vei heitä lähemmäksi\njyrkänteen reunaa, missä Duncan älysi viimeisen ja ratkaisevan\nkamppailun tapahtuvan. Kumpikin taistelija pani kaiken voimansa ja\ntarmonsa tähän ponnistukseen, ja seuraus oli, että molemmat horjuivat\nsyvyyden partaalla. Heyward tunsi villin tarttuvan kurkkuunsa ja näki\ntämän julmasti hymyilevän ja toivoi vahingoniloisena voivansa vetää\nvihollisensa mukanaan samaan turmioon. Heyward tunsi vastustamattoman\nvoiman vetävän häntä kuiluun ja koki äkillisen kuolemantuskan kaikessa\nkauheudessaan. Aivan viime hetkessä ilmestyi hänen silmiensä eteen\nmusta käsi ja välkkyvä veitsi, intiaani hellitti otteensa veren\nruiskahtaessa hänen ranteestaan. Ja kun Unkasin pelastava koura tempasi\nDuncanin taaksepäin, tuijottivat tämän silmät yhä kuin lumottuina\nkuiluun kuukertuvan vihollisen hurjiin, pettymyksen raivoa kuvastaviin\nkasvoihin. \"Suojaan! suojaan!\" huusi Haukansilmä, joka juuri sillä\nhetkellä oli suoriutunut vastustajastaan, \"suojaan, jos henkenne on\nteille rakas! Työ on vasta puoliksi tehty!\"\n\nNuori mohikaani kiljaisi voitonriemuisesti, kiiti Duncanin seuraamana\nsitä loivaa rinnettä ylös, jota pitkin he olivat tappeluun\nlaskeutuneet, ja etsi kallioiden ja puiden välistä turvapaikkaa.\n\n\n\n\nVIII luku.\n\n\n    He viipyvät vielä,\n    kostajat syntymämaan.\n\n               _Gray_.\n\nMetsästäjän varoitushuuto ei suotta kajahtanut. Äsken kuvatun\nkuolemanottelun kestäessä ei putousten kohinaan sekaantunut ainoakaan\ninhimillinen ääni. Taistelun tuloksen odottaminen näytti pitäneen\nvillit molemmilla rannoilla henkeäsalpaavassa jännityksessä, ja\ntoisaalta kahakoivain nopeat liikkeet ja alituiset asemanvaihdokset\nehdottomasti estivät ampumisen, joka olisi voinut käydä yhtä\nvaaralliseksi niin ystävälle kuin vihollisellekin. Mutta heti kun\nottelu oli ratkaistu, pääsi ilmoille niin hurja ja julma huuto kuin\nvain raivoavaa kostoa janoavat intohimot voivat laskea keuhkoistaan.\nSitä seurasivat pyssyjen äkilliset leimahdukset, ja niiden\nlyijylähettejä satoi satamalla kalliolle, ikäänkuin ryntääjät olisivat\ntahtoneet kohdistaa kaiken voimattoman raivonsa tuon tuhoisan taistelun\ntunnottomaan näyttämöön.\n\nChingachgook, joka järkähtämättömän tyynenä oli pysynyt paikoillaan\nkoko tappelun ajan, vastaili tuleen taukoamatta, mutta harkiten. Kun\nUnkasin voitonhuuto ehätti hänen korviinsa, kohotti tyytyväinen isä\nilmoille vastauskiljahduksen, minkä jälkeen hänen ahkera luikkunsa\nilmoitti hänen yhä vartioivan asemaansa väsymättömän valppaasti. Tällä\ntavoin minuutit kiitivät nopeasti kuin ajatus, piirittäväin pyssyjen\nvain joskus puhjetessa räiskyviin yhteislaukauksiin, toisinaan taas\nepäsäännöllisesti silloin tällöin pamahtaen. Vaikka piiritettyjen\nympärillä kallioille, puihin ja pensaihin läiskähteli sadoittain\nrepiviä ja uurtelevia luoteja, oli heidän suojansa kuitenkin niin hyvä\nja he pysyivät siinä niin suojattuina, että tähän asti oli David ainoa,\njoka oli vahingoittunut heidän pienestä parvestaan.\n\n\"Antaa heidän vain polttaa ruutinsa\", virkkoi aina yhtä rauhallinen\nmetsästäjä, kun kuula kuulan jälkeen viuhahti sen paikan yli, missä hän\noli niin hyvässä turvassa. \"Tästäpä tulee oikein hauska lyijynkeruu,\nkun pommitus on ohi, ja minä luulen hornanhenkien sentään leikkiin\nväsyvän ennen kuin nämä vanhat kalliot huutavat armoa! Unkas poikaseni,\nsinä tuhlaat suotta jyviäsi lataamalla liian voimakkaasti, eikä\ntöytäävä pyssy koskaan lennätä varmaa luotia. Minä käskin sinun\nnapsauttaa loikkivaa pakanaa valkoisen maaliviivan alapuolelle, mutta\njos kuulasi lähtiessään erehtyi hiuskarvankaan verran, sattui luoti\nosumaan erehdyksestä juuri kaksi tuumaa sen yläpuolelle. Henki asuu\nmingossa matalalla, ja ihmisrakkaus käskee meitä tekemään pikaisen\nlopun näistä käärmeensikiöistä.\"\n\nTyyni hymy valaisi nuoren mohikaanin ylpeitä piirteitä, ilmaisten hänen\nymmärtävän yhtä hyvin toisen englanninkielisen puheen kuin sen\ntarkoituksenkin; mutta hän ei millään tavoin puolustellut itseään.\n\n\"Minä en salli teidän syyttävän Unkasia harkinnan tai taidon\npuutteesta\", sanoi Duncan. \"Hän pelasti henkeni mitä kylmäverisimmällä\nja sukkelimmalla tavalla ja sai minusta ystävän, jota ei tarvitse\nkoskaan muistuttaa kiitollisuudenvelasta.\"\n\nUnkas kohosi ja ojensi kätensä Heywardille. Tämän\nystävyydenvahvistuksen aikana vaihtoivat nuo kaksi nuorta miestä\nymmärtävän katseen, joka sai Duncanin kokonaan unohtamaan villin\nliittolaisensa rodun ja aseman. Sillä välin Haukansilmä, joka katseli\ntätä nuorekasta tunteenpurkausta kylmin, mutta silti suosiollisin\nsilmin, teki seuraavan huomautuksen:\n\n\"Elämä on velka, johon ystävät usein joutuvat toinen toisillensa\nerämaassa. Uskallanpa sanoa suorittaneeni Unkasille saman palveluksen\nuseita kertoja tätä ennen, ja minä muistan vallan hyvin hänen seisseen\nviiteen eri otteeseen minun ja kuoleman välillä: kolme kertaa mingoja\nvastaan taisteltaessa, kerran Horikanin poikki kuljettaessa, ja...\"\n\n\"Tuo luoti oli tavallista paremmin tähdätty!\" huudahti Duncan\nsäpsähtäen tahtomattaan, kun kuula voimakkaasti kimmahti aivan hänen\nvierestään kalliosta.\n\nHaukansilmä otti käteensä tuon muodottoman metallipalan ja ravisti\npäätänsä sitä tutkiessaan ja sanoessaan: \"Sivulta ammuttu lyijy ei\nkoskaan litisty eikä ohene niinkuin tämä! Jos se olisi pudonnut\npilvistä, saattaa sen kyllä ymmärtää!\"\n\nSamassa kohosi Unkasin pyssy hiljaa taivasta kohden ja suuntasi sillä\ntoverien silmät kohtaan, joka heti selvitti salaisuuden. Kääkkyräinen\ntammi kasvoi virran oikealla rannalla melkein vastapäätä heidän\nasemaansa ja etsiessään vapaata kasvualaa se oli kallistunut niin\npaljon eteenpäin, että sen korkeimmat oksat riippuivat juoksevan\njoenhaaran yläpuolella. Latvalehtiin, jotka niukasti verhosivat käyriä,\nkääpiömäisiä oksia, oli muuan villi kätkeytynyt, osa ruumiista puun\nrungon takana peitossa, osa näkyvissä kurkottavassa asennossa\ntähyilemässä salakavalan laukauksen seurauksia.\n\n\"Nuo paholaiset kiipeävät vaikka taivaaseen syöstäkseen meidät\nturmioon\", virkkoi Haukansilmä. \"Pidä häntä silmällä, poika, siksi\nkunnes minä saan 'Hirventappajan' kuntoon, sitten hätyytämme häntä\nmolemmilta puolilta puuta yht'aikaa.\"\n\nUnkas viivytti laukaustaan siksi, kunnes metsästäjä lausui\nkomentosanan. Pyssyt leimahtivat, tammen lehtiä ja kaarnaa lensi ilmaan\ntuulen vietäväksi, mutta intiaani vastasi heidän hyökkäykseensä\nivallisesti nauraen ja lähetti heille toisen kuulan, joka sieppasi\nlakin Haukansilmän päästä. Jälleen räjähti hurja huuto metsästä ja\nlyijysade viuhahteli piiritettyjen päiden yläpuolella, ikäänkuin olisi\ntahdottu visusti pidättää heidät paikalla, missä he olivat jatkuvasti\npuuhun kiivenneen soturin maalitauluna.\n\n\"Tässä on pantava tuumat tukkoon!\" sanoi metsästäjä katsellen\nlevottomana ympärilleen. \"Unkas, kutsu isäsi tänne ylös; me tarvitsemme\nkaikkia aseita pudottaaksemme tuon ovelan roiston orreltaan.\"\n\nMerkinanto tapahtui nopeasti, ja ennenkuin Haukansilmä oli uudelleen\nladannut pyssynsä, oli Chingachgook heidän luonaan. Kun hänen poikansa\nosoitti tälle kokeneelle soturille vihollisen uhkaavaa ampumapaikkaa,\npääsi tavanmukainen \"hugh!\"-huudahdus isän huulilta, mutta sen jälkeen\nei hän enää osoittanut pienimmälläkään tavalla hämmästystä tai\nlevottomuutta. Haukansilmä ja mohikaanit keskustelivat hetkisen\nvakavasti delavarinkielellä, ja sitten kävi kukin rauhallisesti\npaikalleen toteuttamaan suunnitelmaa, jonka he olivat nopeasti\nmiettineet.\n\nIlmitulostaan asti oli tammeen kätkeytynyt soturi pitänyt yllä\nkiivasta, vaikka tuloksetonta tulta. Sitäpaitsi häiritsi vihollisten\nherkeämätön valppaus hänen tähtäystään, sillä heidän pyssynsä olivat\naina uhkaamassa sitä puolta hänen ruumistaan, joka sattui paljastumaan.\nMutta hänen kuulansa vinkuivat kyyristelevien ohi. Heywardin vaatteet\nsaivat silmiinpistävien väriensä takia reiän toisensa jälkeen, ja\nkerran jo pirskahti vertakin hänen lievästi haavoittuneesta\nkäsivarrestaan.\n\nVihollistensa epäonnistumisen rohkaisemana huroni yritti vihdoin\ntähdätä paremmin ja tuhoisammin. Mohikaanien valppaat silmät näkivät\nhänen varomattomasti paljastettujen alaraajojensa muodostaman tumman\nviivan ohuen lehtiverhon läpi, kolme, neljä tuumaa puun rungosta.\nHeidän pyssynsä pamahtivat yht'aikaa, ja kumartuessaan kouraisemaan\nhaavoittunutta jalkaansa villi paljasti jälleen osan ruumiistaan.\nNopeana kuin ajatus Haukansilmä käytti tätä etua hyväkseen ja laukaisi\nmurha-aseensa tammen latvaa kohti. Lehdet heilahtelivat tiuhaan,\nvaarallinen pyssy putosi yläilmoista, ja muutamia hetkiä turhaan\nrimpuiltuaan näkyi villin ruumis roikkuvan ilmassa, villin\nepätoivoisesti pitäessä kiinni rosoisesta, paljaasta oksasta.\n\n\"Ampukaa häneen vielä armolaukaus!\" Duncan huusi kauhistuneena kääntäen\nsilmänsä pois lähimmäisensä hirvittävän tilan näkemisestä.\n\n\"Ei jyvääkään!\" vastasi paatunut Haukansilmä. \"Hänen kuolemansa on\nvarma, eikä meillä ole tosiaankaan liikaa ruutia, sillä\nintiaanitappelut voivat kestää joskus päiväkausia. Kysymyksessä ovat\njoko heidän päänahkansa tai meidän! Ja Jumala, joka on meidät luonut,\non myöskin antanut meille aivan erinomaisen halun säilyttää päälakemme\nnahka paikoillaan!\"\n\nTätä jyrkkää ja järkähtämätöntä oppia vastaan ei ollut paljoa\nsanomista, etenkin kun sitä tukivat niin ilmeiset syyt. Metsästä\nkuuluneen kirkunan jälleen herjettyä laimeni laukausten vaihtokin, ja\nkaikkien, niin ystäväin kuin vihollisten silmät olivat kiintyneet tuon\nmaan ja taivaan välillä sätkivän onnettoman raukan toivottomaan tilaan.\nRuumis heilui ilmanvirtausten mukaan, ja vaikkei pienintäkään valitusta\neikä ähkäystä päässyt uhrin huulilta, hän heitti joskus julmistuneen\nkatseen vihollisiinsa, ja välimatkasta huolimatta saattoi nähdä\nkuolevan ihmisen epätoivon merkit hänen mustissa piirteissään. Kolme\neri kertaa metsästäjä kohotti pyssynsä säälin valtaamana ja yhtä monta\nkertaa hän laski sen jälleen hiljaa alas, kun viisaus oli voittanut\nhänen jalon aikomuksensa. Vihdoin hellitti huronin toinen käsi otteensa\nja retkahti menehtyneenä sivulle. Sitten seurasi toivoton ja tulokseton\nyritys tavoittaa oksaa uudelleen, ja silmänräpäyksen ajan näkyi\nvilli hurjasti hamuilevan tyhjää ilmaa. Salamaa nopeammin pamahti\nHaukansilmän pyssy. Uhrin jäsenet vavahtivat ja vetäytyivät koukkuun,\npää painui rinnalle, ja ruumis putosi hyrskyävään virtaan raskaasti\nkuin lyijy, ja sitten alati virtaava vesi imaisi hänet nieluunsa ja\nonneton huroni oli ikipäiviksi häipynyt jäljettömiin.\n\nTätä merkitsevää voittoa ei seurannutkaan riemuhuuto, ja mohikaanitkin\nkatsahtivat toisiinsa äänettömän kauhun vallassa. Yksi ainoa kirkaisu\nkuului metsästä, ja sitten oli kaikki jälleen hiljaista. Haukansilmä\nyksinään näytti noudattaneen kylmän järjen neuvoa tässä tilaisuudessa,\npudisti päätään hetkelliselle heikkoudelleen, jopa lausui\ntyytymättömyytensä ilmikin.\n\n\"Siinä meni viimeinen panos ruutisarvestani ja viimeinen kuula\npussistani, ja se oli kerrassaan poikamainen teko!\" hän harmitteli;\n\"mitä sillä väliä, tapasiko hän putouksen kalliot elävänä tai\nkuolleena, tunto olisi joka tapauksessa pian loppunut! Unkas poikaseni,\nkäväise veneellä hakemassa se iso ruutisarvi; siinä on kaikki ruuti,\nmitä meillä on jäljellä, ja me tulemme tarvitsemaan sen viimeiseen\njyvään, mikäli oikein ymmärrän mingon luontoa.\"\n\nNuori mohikaani totteli, ja metsästäjä jäi yhä tyhmyyttään päivitellen\nkääntämään nurin tyhjän kuulapussinsa ja pudistelemaan viimeisiä\njyväsiä sarvesta. Tästä surullisiin tuloksiin johtavasta tarkastelusta\nherätti hänet kuitenkin pian Unkasin äänekäs, kimakka huuto, joka\nkuului jopa tottumattoman Duncaninkin korvissa kuin jonkin uuden ja\nodottamattoman onnettomuuden enteeltä. Ajatellen luolaan kätkemäänsä\nkallista aarretta nuori mies syöksähti pystyyn vähääkään välittämättä\nvaarasta, joka häntä uhkasi niin varomattomasti asettuessaan\nvihollisten maalitauluksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta toverit\nnoudattivat hänen esimerkkiään ja yhdessä he kaikki ryntäsivät solaa\nalas turvalliseen rotkoon niin nopeasti, ettei vihollisten harva tuli\nkyennyt saamaan mitään vahinkoa aikaan. Outo huudahdus oli kutsunut\nsisarukset ja haavoittuneen Davidinkin ulos piilopaikasta, ja koko\nseurue huomasi heti ensi silmäyksellä, millainen onnettomuus oli\nsaattanut heidän nuoren intiaanisuojelijansakin koetellun tyyneyden\nsuunniltaan.\n\nVähän matkan päässä kalliosta näkyi heidän pieni veneensä uivan poikki\npyörteiden kohti virran kiivasta keskijuoksua tavalla, joka selvästi\nilmaisi jonkin salaisen voiman ohjaavan sen kulkua. Samassa kun tämä\ntuhoa-ennustava näky osui metsästäjän silmiin, kohosi hänen pyssynsä\nvaistomaisesti tähtäysasentoon, mutta piippu ei antanut mitään\nvastausta piikiven kirkkaisiin säkeniin.\n\n\"Liian myöhään, liian myöhään!\" huokasi Haukansilmä antaessaan\nkatkerasti pettyneenä hyödyttömän luikkunsa vaipua alas. \"Nyt pakana on\npäässyt koskeen, ja vaikka meillä olisi ruutiakin, voisi se tuskin\nlennättää luotia nopeammin kuin hän nyt loittonee!\"\n\nUskalias huroni nosti päänsä veneen suojasta, ja sen soluessa vinhasti\nvirtaa alaspäin hän heilutti kättänsä ja päästi huudahduksen, jonka\nkatselijat tiesivät merkitsevän voittoa. Hänen huutoonsa vastasi\nmetsästä niin ivallisen ilkamoiva ja riemuitseva kirkuna ja nauru kuin\nolisi viisikymmentä paholaista syytänyt herjaansa kristityn sielun\nsyöksyessä perikatoon.\n\n\"Naurakaa, naurakaa, helvetinsikiöt!\" kiroili metsästäjä istuutuessaan\nkallionkielekkeelle ja päästäen pyssynsä putoamaan huolimattomasti\njalkoihinsa, \"sillä kolme näiden metsien nopsinta ja tarkinta\ntuliluikkua ei nyt merkitse enempää kuin kolme ruohonkortta tai kolme\nviimevuotista pukinsarvea!\"\n\n\"Mikä nyt neuvoksi?\" kysyi Duncan antaen ensi pettymyksen väistyä\nmiehekkään toimintahalun tieltä; \"miten meidän nyt käy?\"\n\nHaukansilmä vastasi vain pyöräyttäen sormeaan päänsä ympäri tavalla,\njosta kaikki ymmärsivät, mitä hän tarkoitti.\n\n\"Ei suinkaan, ei suinkaan tilamme ole vielä niin epätoivoinen!\"\nhuudahti nuori mies. \"Huronit eivät vielä ole täällä; — me voimme\npuolustaa luolia ja vastustaa heidän maallenousuansa!\"\n\n\"Millä sitten?\" metsästäjä kysyi kylmästi. \"Unkasin nuolillako vai\nnaisten kyynelillä! Ei, ei. Te olette nuori ja rikas ja teillä on\nystäviä, ja teidän iässänne on, sen tiedän, raskasta kuolla! Mutta\",\njatkoi hän luoden silmäyksen mohikaaneihin, \"muistakaamme joka\ntapauksessa olevamme puhdasrotuisia valkeita miehiä ja näyttäkäämme\nnäille metsän lapsille, että valkoinen veri voi juosta yhtä auliisti\nkuin punainenkin, silloin kun hetki on tullut.\"\n\nDuncan käännähti nopeasti toverinsa osoittamaan suuntaan ja näki\npahimpienkin aavistustensa saavan vahvistusta intiaanien käytöksestä.\nChingachgook istuuduttuaan arvokkaaseen asentoon kalliojärkäleelle oli\njo laskenut syrjään puukkonsa ja sotakirveensä ja veti parhaillaan\nkotkansulkia päästään ja kunnosti yksinäistä hiustupsuaan viimeiseen\nkauhistavaan tarkoitukseensa. Hänen piirteensä olivat tyynet mutta\nmietteliäät, ja taistelun synnyttämän hurjan tuijotuksen sijaan oli\nhänen tummiin silmiinsä tullut ilme, joka paremmin sopi hänen pian\nodottamaansa suureen muutokseen.\n\n\"Meidän asemamme ei ole, se ei voi olla toivoton!\" jatkoi Duncan. \"Jo\ntässä silmänräpäyksessä voi apu olla lähellä. Minä en näe ainuttakaan\nvihollista; he ovat kyllästyneet taisteluun, missä he vaaransivat\npaljon vähin voiton toivein!\"\n\n\"Saattaa kulua minuutti tai saattaa kulua tunti, ennenkuin nuo viekkaat\nkäärmeet pujahtavat kimppuumme, ja kokonaan heidän luonteensa mukaista\nolisi, jos he väijyisivät nyt jo tällä hetkellä kuulomatkan päässä\",\nvastasi Haukansilmä, \"mutta he tulevat joka tapauksessa ja sillä\ntavalla, ettei meille jää mitään pelastuksen toiveita! Chingachgook\" —\njatkoi hän delavarinkielellä — \"veljeni, me olemme suorittaneet\nviimeisen taistelumme yhdessä, ja makvat tulevat riemuitsemaan\nmohikaanien viisaan miehen ja sen kalpeanaaman kuolemasta, jonka silmät\ntekevät yön päiväksi ja pilvet keväiseksi utuverhoksi!\"\n\n\"Itkekööt mingojen naiset kaatuneita!\" vastasi intiaani kopeasti ja\njärkähtämättömän tyynesti. \"Mohikaanien Suuri Käärme on kiemurrellut\nheidän teltoissaan ja myrkyttänyt heidän voitonriemunsa ja pannut\nparkumaan lapset, joiden isät eivät ole palanneet kotiin. Yksitoista\nsoturia makaa mullattuina etäällä heimonsa haudoista sitten\nlumien viime sulamisen, eikä ketään ole enää kertomassa heidän\nkätköpaikoistaan sen jälkeen kuin Chingachgookin kieli on vaiennut.\nVäläyttäkööt he terävintä sotakirvestään, sillä heidän katkerin\nvihamiehensä on heidän käsissään. Unkas, jalon rungon ylimmäisin oksa,\nkäske pelkureita kiiruhtamaan, tai muutoin heidän sydämensä pehmenevät\nja he muuttuvat naisiksi!\"\n\n\"He etsivät kuolleitaan kalojen seasta!\" kuului nuoren päällikön\nhiljainen, vieno ääni. \"Huronit kelluvat limaisten ankeriasten parissa.\nHe putoilevat tammista kuin syötäviksi kypsyneet hedelmät, ja delavarit\nnauravat!\"\n\n\"Niin, niin\", metsästäjä mutisi tarkkaavasti kuunneltuaan alkuasukasten\nomituista ajatustenpurkausta, \"he ovat kuumentaneet intiaanitunteitaan\nja he kiihoittavat makvoja tekemään heistä pikaisen lopun. Minä itse\npuhdasrotuisena valkoisena miehenä kuolen niinkuin värilleni sopii,\nilman pilkkasanoja suussani ja ilman katkeruutta sydämessäni!\"\n\n\"Miksi puhua lainkaan kuolemasta?\" virkkoi Cora edeten paikasta, mihin\naivan luonnollinen kauhistus oli hänet tähän hetkeen asti naulannut.\n\"Polku on avoinna joka haaralle; paetkaa siis metsiin ja rukoilkaa\nJumalaa avuksenne. Lähtekää, urhoolliset miehet! Me olemme teille jo\nennestään liian paljon velkaa, me emme enää tahdo kietoa teitä\ntoivottomaan kohtaloomme!\"\n\n\"Te arvostelette irokeesien oveluuden liian vähäiseksi, neiti, kun\nluulette heidän jättäneen polun avoimeksi metsiin!\" vastasi\nHaukansilmä, lisäten kuitenkin kaikessa suoruudessaan heti: \"Vaikka\nkyllähän tuo virta pian kuljettaisi meidät heidän pyssyjensä ja äänensä\nulottuvilta.\"\n\n\"Koettakaa siis onneanne virrassa! Miksi viivyttelette ja lisäätte\narmottomain vihollistemme uhrien lukua?\"\n\n\"Miksi?\" kertasi metsästäjä ylpeästi ympärilleen katsahtaen. \"Siksi,\nettä miehen aina on parempi kuolla tyytyväisenä itseensä kuin elää\npahan omantunnon vaivaamana. Mitä vastaisimmekaan Munrolle, kun hän\nkysyisi, mihin ja millaiseen tilaan jätimme hänen lapsensa?\"\n\n\"Menkää hänen luokseen ja viekää hänelle saarrettujen tervehdys, että\nhänen tulee kiiruhtaa avuksemme\", vastasi Cora astuen jalomielisessä\ninnossaan lähemmäksi metsästäjää. \"Sanokaa hänelle, että huronit vievät\nmeidät pohjoisiin erämaihin, mutta että ripeät toimenpiteet voivat\nmeidät vielä ehkä pelastaa; ja jos kaikesta huolimatta taivas sallisi\nhänen apunsa tulevan liian myöhään, niin viekää hänelle\", jatkoi hän\nsoinnuttomasti ja vihdoin puolittain tukehtuneella äänellä, \"hänen\ntytärtensä rakkaudenvakuutukset, siunaukset ja viimeiset rukoukset ja\nkieltäkää häntä suremasta heidän aikaista kuolemaansa ja kehoittakaa\nhäntä nöyrässä luottamuksessa katsomaan kristityn vaelluksen päähän\ntavatakseen siellä lapsensa!\"\n\nMetsästäjän kovat, ahavanpuremat piirteet alkoivat elehtiä, ja kun\ntyttö oli lopettanut, laski hän leuan kätensä nojaan vaipuen syvästi\nmiettimään ehdotusta. \"Hänen sanoissaan on järkeä!\" pääsi vihdoin\nmetsästäjän puristettujen, vapisevain huulten välistä, \"niissä on\njärkeä ja niissä asuu sitäpaitsi kristillinen henki. Mutta mikä on\nsopivaa punanahalle, on syntistä miehelle, jolla ei ole pisaraakaan\nsekaverta suonissaan puolustamassa hänen tietämättömyyttään.\nChingachgook! Unkas! Kuulitteko, mitä mustasilmäinen nainen puhui?\"\n\nHän puhutteli tovereitaan delavarinkielellä, ja hänen esityksensä, niin\ntyyntä ja maltillista kuin se olikin, kuulosti varsin ponnekkaalta.\nVanhempi mohikaani kuunteli häntä hyvin vakavana ja näytti punnitsevan\nhänen sanojaan, joten saattoi luulla hänen huomanneen niiden ajatuksen\ntärkeyden. Hetken epäröityään hän heilautti kättään myöntymisen\nmerkiksi ja lausui englanniksi \"hyvä\" kansalleen ominaisella\npainokkuudella. Toinen soturi pisti puukon ja kirveen jälleen vyöhönsä\nja astui äänettömästi kallionkielekkeelle, jota ei ollut helppo huomata\nkummaltakaan rannalta. Siihen hän pysähtyi hetkiseksi, osoitti\nmerkitsevästi alapuolella oleviin metsiin, lausui muutamia sanoja\nomalla kielellään ilmoittaen suunnan, jota aikoi kulkea, syöksähti\nveteen ja vaipui sinne katselijain silmistä.\n\nMetsästäjä viivytti lähtöään puhuakseen vielä hiukan jalomieliselle\ntytölle, joka alkoi hengittää keveämmin huomatessaan ehdotuksensa\nmenestyksen.\n\n\"Viisautta on joskus annettu nuorille yhtä hyvin kuin vanhoillekin\",\nlausui hän; \"ja puheestanne voin vain antaa arvolauseen viisas. Jos\nteidän henkenne säästetään toistaiseksi ja teidät viedään metsiin,\ntaitelkaa pensaiden oksia tiepuolessa ja painakaa askeltenne jäljet\nniin leveiksi kuin mahdollista, ja jos sitten kuolevaisen silmä voi ne\nnähdä, luottakaa siihen, että teillä on ystävä, joka seuraa teitä\nvaikka maan ääriin eikä hylkää koskaan.\"\n\nHän pudisti Coran kättä sydämellisesti, otti pyssynsä ja tarkastettuaan\nsitä hetkisen surullisena, laski sen jälleen varovasti maahan ja astui\npaikalle, mistä Chingachgook oli juuri kadonnut. Vähän aikaa hän\nriippui kalliosta pidellen ja katsahtaen ympärilleen hän lisäsi\nkatkerasti kasvoillaan omituisen huolestunut ilme: \"Jos ruutia olisi\nriittänyt, ei tätä häpeää olisi koskaan tapahtunut!\" Sitten hän\nhellitti otteensa, vesi hulmahti hänen päänsä yli, ja hänkin oli\nkadonnut näkymättömiin. Kaikkien silmät tähtäsivät nyt Unkasiin, joka\nnojasi rosoiseen kallioon hievahtamattoman tyynenä. Odotettuaan\nhetkisen Cora viittasi virtaan ja sanoi:\n\n\"Ystäviänne ei ole keksitty, kuten näette, ja he ovat luultavasti nyt\nturvassa. Nyt on teidän vuoronne lähteä.\"\n\n\"Unkas jää tänne\", kuului nuoren mohikaanin levollinen vastaus\nenglanninkielellä.\n\n\"Lisäämään vangitsemisemme kauhuja ja vähentämään vapauttamisemme\nmahdollisuuksia! Menkää, jalomielinen nuorukainen\", jatkoi Cora\nväistäen mohikaanin katsetta ja vaistomaisesti tuntien oman\nvaikutusvaltansa hän lisäsi: \"Menkää isäni luo, kuten olen neuvonut. Te\nolette luotettavin sanansaattajani. Pyytäkää isältä varoja ostaaksenne\nhänen tyttärensä vapaaksi. Menkää! Minä pyydän, minä rukoilen:\nmenkää'.\"\n\nNuoren päällikön luja, levollinen katse muuttui synkäksi ja\nmurheelliseksi, mutta hän ei epäröinyt kauempaa. Kuulumattomin askelin\nhän kulki yli kallion ja heittäytyi kuohuvaan virtaan. Jäljellejääneet\nennättivät tuskin henkeään vetää, ennenkuin he näkivät vilaukselta\nhänen päänsä nousevan ahmaisemaan ilmaa kaukana vuolteessa, minkä\njälkeen se taas vajosi, eikä sitä sitten enää näkynyt.\n\nNämä nopeat ja ilmeisesti onnistuneet yritykset olivat kaikki\ntapahtuneet vain muutamien minuuttien vähentyessä ajasta, joka nyt oli\ntullut niin kallisarvoiseksi. Unkasin hävittyä näkyvistä Cora kääntyi\nympäri ja puhui värisevin huulin Heywardille:\n\n\"Minä olen kuullut kehuttavan uimataitoanne, Duncan. Seuratkaa siis\ntekin näiden yksinkertaisten, uskollisten miesten viisasta esimerkkiä!\"\n\n\"Sellaistako uskollisuutta Cora Munro vaatii suojelijaltaan?\" kysyi\nnuorukainen surullisesti ja samalla katkerasti hymyillen.\n\n\"Tässä ei ole aikaa turhanpäiväisiin sanakiistoihin eikä vääriin\nkuvitteluihin\", vastasi tyttö, \"vaan meidän täytyy nyt ottaa\nvelvollisuus kylmän harkinnan kannalta. Meitä ette voi enää millään\ntavalla auttaa täällä, Pelastakaa sensijaan kallis henkenne muiden ja\nläheisempien ystävienne hyväksi.\"\n\nHeyward ei vastannut, ja hänen silmänsä kääntyivät surullisina\ntarkastelemaan kaunista Alicea, joka avuttomana kuin lapsi riippui\nhänen käsipuolessaan.\n\n\"Ottakaa huomioon\", Cora jatkoi hetken kuluttua, jonka aikana hän\nnäytti taistelleen paljoa ankaramman kuin hänen pelkonsa aiheuttaman\ntuskan kanssa, \"että pahin, mikä meitä voi kohdata, on kuolema, ja että\nkuolema on taas vero, joka jokaisen tulee suorittaa Jumalan määräämänä\nhetkenä.\"\n\n\"On olemassa pahempiakin onnettomuuksia kuin kuolema\", vastasi Duncan\npuhuen käheällä äänellä ja harmissaan tytön itsepäisyydestä, \"ja niitä\nvoisi ehkä torjua luonanne viipyvä mies, joka on valmis kuolemaan\nteidän puolestanne.\"\n\nCora ei pyydellyt enempää, vaan verhoten kasvonsa päällysvaipallaan hän\nveti melkein tajuttoman Alicen mukanaan sisemmän luolan syvimpään\nloukkoon.\n\n\n\n\nIX luku.\n\n\n         Nyt immyt, pelko pois!\n    Hymyilyin hellin pilvet karkoita,\n    mi kirkkaan otsas peittää.\n\n                _Agrippinan Kuolema_.\n\nÄkillinen ja melkein kuin taikakeinoin tapahtunut muutos taistelun\njännittävästä telmeestä hiljaisuuteen, joka nyt vallitsi hänen\nympärillään, vaikutti Heywardin kiihtyneeseen mielikuvitukseen\nvoimakkaan unen tavoin. Vaikka kaikki nähdyt kuvat ja tapaukset olivat\nsyvään painuneet hänen muistiinsa, tuntui hänestä vaikealta uskoa niitä\ntosiksi. Tietämättä mitään miesten kohtalosta, jotka olivat\nturvautuneet vuolaan virran apuun, hän ensiksi kuunteli tarkoin jotakin\nmerkkiä tai hälytyshuutoa, joka ilmoittaisi heidän uskaliaan\nyrityksensä hyvän tai huonon menestyksen. Hänen odotuksensa oli\nkuitenkin turha, sillä Unkasin hävittyä oli viimeinenkin merkki\nseikkailijoista kadonnut, ja hän oli jäänyt täydelliseen epävarmuuteen\nheidän vaiheistaan.\n\nSellaisen tuskallisen epätietoisuuden hetkellä Duncan katseli rohkeasti\nympärilleen, etsimättä kallioiden suojaa, jotka vähäistä aikaisemmin\nolivat olleet niin tarpeellisia hänen turvallisuudelleen. Jokainen\nponnistus keksiä merkkiä piiloutuneiden vihollisten suunnittelemasta\nhyökkäyksestä oli kuitenkin yhtä tulokseton kuin hänen äskeisten\nkumppaniensa kohtalon tutkiminen. Virran metsäiset rannat näyttivät\njälleen elollisten olentojen hylkäämiltä. Sankassa metsässä\nkajahdelleet hälyäänet olivat vaimentuneet ja jäljelle oli jäänyt\nvetten pauhu, joka ilmavirroista johtuen kuului korviin milloin\nvoimakkaammin, milloin heikommin. Muuan kalasääski, joka erään\nkuivuneen hongan ylimmäisillä oksilla istuen oli hyvässä turvassa\nkatsellut taistelua, lehahti nyt lentoon korkealta rosoiselta orreltaan\nja leijaili laajoin kierroksin kohti saalistansa, samalla kuin närhi,\njonka meluisa ääni oli hukkunut ja vaientunut villien kovaan kirkunaan,\nuskalsi jälleen päästellä ääniä rämeästä kurkustaan tuntien uudelleen\nhallitsevansa tätä erämaan saloa. Näistä hiljaisen maiseman\nluonnollisista näyistä ja äänistä Duncan sai toivon hivenen ja hän\nalkoi kerätä voimia uusiin ponnistuksiin kuvitellen mielessään niiden\nmenestyvän.\n\n\"Huroneja ei näy\", sanoi hän Davidille, joka ei vielä ollut\nlähimainkaan toipunut saamansa huumaavan iskun seurauksista,\n\"piilottautukaamme luolaan ja heittäkäämme loput Kaitselmuksen\nhuomaan.\"\n\n\"Minä muistelen yhtyneeni kahden suloisen tytön kanssa kohottamaan\näänet kiitokseen ja ylistykseen\", vastasi hämmentynyt laulunopettaja,\n\"mutta siitä hetkestä lähtien on minua ankarasti etsiskelty syntieni\ntähden. Minut petti ensiksi uni ja sitten korviani repelivät niin\nräikeät äänet, että luulin jo aikojen täyttymyksen tulleen ja luonnon\nunohtaneen sopusointunsa.\"\n\n\"Miesparka! Teidän oma aikanne oli todellakin lähellä täyttymystänsä!\nMutta nouskaahan nyt ja seuratkaa minua, minä johdatan teidät\nsellaiseen paikkaan, missä kuulette vain oman virrenveisuunne.\"\n\n\"Putouksen kohinassa on sointua, ja suuren veden pauhina on suloista\nkorville\", puheli David kuin kuumehoureessa painaen kättään otsaansa.\n\"Mutta eikö ympärillämme kuulu kirkunaa ja huutoa, aivan niinkuin\nkadotettujen henget...\"\n\n\"Ei enää, ei enää\", Heyward keskeytti kärsimättömänä, \"ne ovat\nlakanneet, ja nekin, jotka niitä päästivät, ovat, Jumalan kiitos,\nluullakseni myöskin menneet tiehensä! Kaikki muu paitsi vesi on\nhiljaista ja rauhallista; sisään siis, paikkaan, missä voitte päästää\nrakkaita, sointuvia säveleitä, joita mielellänne kuuntelette.\"\n\nDavid hymyili surullisesti, vaikka hänen kasvonsa välähtivätkin\nmielihyvästä, kun hänen rakkaaseen kutsumukseensa viitattiin. Hän ei\naikaillut sen enempää, vaan salli majurin viedä hänet luolaan, joka\ntakasi hänen väsyneille hermoilleen sulaa virkistystä, ja toverinsa\nkäsivarteen nojaten hän astui kapealle oviaukolle. Duncan asetteli\nhuolellisesti oksia käytävän suuhun peittääkseen kulkutien pienimmätkin\njäljet. Tämän heikon etuvarustuksen taakse hän kiinnitti metsäläisten\njättämät vaipat, jotka pimittivät luolan sisäkulman, toisen, ulomman\nosan saadessa himmeätä valoa siitä ahtaasta rotkosta, jota pitkin\nvirran toinen haara kohisten syöksyi, yhtyäkseen muutamia syliä\nalempana sisarhaaraansa.\n\n\"Minä en hyväksy alkuasukasten periaatetta antautua ilman taistelua,\njos olosuhteet näyttävät toivottomilla\", hän puheli näitä varustuksiaan\nlaitellessaan. \"Meidän toimintaohjeemme, joka sanoo: 'Toivo niin kauan\nkuin elät,' on paljoa lohdullisempi ja sopivampi sotilaan mielelle.\nTeille, Cora, ei minun tarvitse tuhlata tyhjiä rohkaisunsanoja, sillä\nteidän lujuutenne ja himmentymätön järkenne opettavat teille kyllä\nkaikki, mikä on sukupuolellenne mahdollista, mutta voimmeko kuivata\ntuon povellanne itkevän ja vapisevan lapsen kyyneleet?\"\n\n\"Olen tyyntynyt, Duncan\", sanoi Alice nousten sisarensa sylistä ja\npakottautuen levollisen näköiseksi kyynelet silmissä. \"Tässä\npiilopaikassa olemme varmastikin turvassa ja suojassa tarvitsematta\npelätä yllätystä. Voimme toivoa kaikkea hyvää jaloilta miehiltä, jotka\novat jo niin paljon tehneet hyväksemme.\"\n\n\"Nyt puhuu lempeä Alicemme Munron tyttären tavoin!\" virkkoi Heyward\npysähtyen puristamaan hänen kättään mennessään luolan ulommalle\naukolle. \"Kaksi moista rohkeuden esikuvaa silmiensä edessä olisi miehen\nhäpeällistä olla muuta kuin sankari.\" Sitten hän istuutui keskelle\nluolaa suonenvedontapaisesti puristaen kädessään ainoata pistooliaan,\nja hänen rypistetyt, uhkaavat kulmansa kertoivat hänen päätöksensä\nsynkästä epätoivosta. \"Huronit, jos he tulevat, eivät anasta asemaamme\nniin helposti kuin luulevat\", hän mutisi itsekseen ja laskien päänsä\nkalliota vasten hän näytti odottavan tapausten kulkua kärsivällisenä,\nvaikka hän lakkaamatta tähysteli heidän turvapaikkansa avonaisia\nkäytävää kohti.\n\nKun hänen äänensä viimeinen kaiku oli kuollut, seurasi syvä, pitkä,\nmelkein äänetön hiljaisuus. Raikas aamuilma oli tunkeutunut luolaan\nvaikuttaen vähitellen virkistävästi sen asukkaiden mieliin. Kun hetki\nhetken jälkeen kului jättäen heidät häiritsemättömään rauhaan, toivo\ntunkeutui salaa kunkin rintaan, vaikka kaikista tuntuikin\nvastenmieliseltä lausua julki hartaita odotuksia, jotka seuraava\nsilmänräpäys saattoi niin kaameasti hävittää.\n\nDavid yksin ei joutunut näille vaihteleville mielenliikkeille\nalttiiksi. Oviaukosta pujahtanut valojuova väreili hänen kalpeilla\nkasvoillaan ja ulottui myös hänen pienen kirjansa lehdille, joita hän\njälleen selaili etsien nähtävästi jotakin heidän tilaansa paremmin\nsopivaa virttä kuin ne, mitkä olivat tähän asti osuneet hänen\nsilmiinsä. Otaksuttavasti hän oli koko ajan toiminut Duncanin lupaaman\nlohdutuksen aiheuttamassa hämmennyksessä. Vihdoinkin näytti hänen\nkärsivällinen etsimisensä saaneen palkintonsa, sillä ilman sen pitempiä\nselityksiä tai puolusteluja hän lausui ääneensä sanat \"Isle of Wight\",\npuhalsi pitkän lempeän soinnun pillistään ja kertasi sitten juuri\nmainitsemansa alkujuoksutukset omalla sointuvammalla äänellään.\n\n\"Eiköhän tuo ole vaarallista?\" kysyi Cora kiinnittäen tummat silmänsä\nmajuri Heywardiin.\n\n\"Miesparka! Hänen äänensä ei kuulu minnekään keskellä putousten\npauhinaa\", oli vastaus; \"sitäpaitsi suo luola hänelle ystävällistä\napuansa. Antakaamme hänen siis noudattaa mielitekoansa, koska siitä ei\nole mitään vahinkoa.\"\n\n\"Isle of Wight!\" toisti David kasvoillaan sama arvokkuus, jolla hän\npitkät ajat oli tottunut hillitsemään opetettavainsa liian äänekkäät\nkuiskailut; \"se on mainio sävel ja sovitettu lisäksi juhlallisiin\nsanoihin: laulettakoon se siis tarpeellisella kunnioituksella!\"\n\nPidettyään hetken hengähdysvälin arvovaltansa kohottamiseksi antoi\nlaulaja äänensä kuulua matalin, hymisevin, hiljalleen korvaan\ntunkeutuvin tavuin, siksi kunnes sen kaiku täytti koko ahtaan holvin\nsoinnuilla, jotka ruumiillisen heikkouden takia vapiseva ja voimaton\nesitys teki moninkerroin vaikuttavaksi. Mutta sävelen kauneutta ei\nvoinut esityksen heikkouskaan hävittää, ja pian sen lempeä viihdytys\ntunkeutui kaikkien kuulijain mieliin. Se ei lannistunut edes siitä\nkuningas Davidin psalmin surkeasta mukailusta, jonka laulaja oli\nvalinnut muiden samanlaisten vuodatusten joukosta, vaan sointujen\nhyväilevä sulo sai typerät sanat unohduksiin. Alice kuivaili\ntietämättään kyyneleitään ja kiinnitti himmentyneet silmänsä Gamutin\nkalpeihin kasvoihin viattoman ihastuksen vallassa, jota hän ei\nteeskennellyt ja jota hän ei halunnut salata. Cora soi hyväksyvän hymyn\njuutalaisen ruhtinaan kaiman hurskaille harrastuksille, ja Heywardkin\npalautti pian vakavan, synkän katseensa luolan suulta ja käänsi sen\nlempeämpänä Davidiin ja niihin harhaileviin säteisiin, jotka tavantakaa\npilkahtivat Alicen kosteista silmistä. Kuulijain ilmeinen suosio\ninnostutti sävelten ystävää, jonka ääni saavutti vähitellen entisen\nvoimansa ja laajuutensa, silti kadottamatta sitä liikuttavaa pehmeyttä,\nmissä piili juuri sen salainen tenho. Ponnistaen uudistuneet voimansa\näärimmilleen hän täytti nyt luolan holvit pitkin, täyteläisin soinnuin,\nkun ulkoa kajahti ulvonta, joka heti paikalla katkaisi hänen hartaan\nlaulunsa ja tukahdutti äkkiä hänen äänensä, ikäänkuin hänen sydämensä\nolisi kirjaimellisesti hypähtänyt hänen kurkkuunsa.\n\n\"Me olemme hukassa!\" huudahti Alice heittäytyen Coran syliin.\n\n\"Emme toki vielä!\" lohdutti kiihtynyt ja yhä pelkäämätön Heyward;\n\"huuto kuului saaren keskeltä ja kuolleiden toverien näkeminen aiheutti\nsen. Meitä ei ole vielä keksitty, ja vielä on siis toivon sijaa.\"\n\nNiin heikko ja melkein epätoivoinen kuin pelastumisen mahdollisuus\nolikin, eivät Duncanin sanat olleet kuitenkaan tekemättä vaikutustaan,\nsillä ne palauttivat sisarusten voimia niin paljon, että he kykenivät\näänettöminä odottamaan asioiden kehitystä. Toinen ulvonta seurasi pian\nensimmäistä, minkä jälkeen oikea äänten myrsky kuului leviävän yli\nsaaren, sen toisesta päästä toiseen, saavuttaen vihdoin luolan päällä\ntörröttävän alastoman kallion, jonka laelta ensin villi riemuhuuto ja\nsitten siihen yhtyneet mitä kamalimmat kirkaisut ja rääkymiset\nvapisuttivat ilmaa tavalla, josta saattoi arvata niiden päästäjien\nolevan mitä julmimpia raakalaisia.\n\nÄänet levisivät nopeasti joka haaralle heidän ympärilleen. Muutamat\nhuhuilivat tovereilleen rannalta ja saivat vastaukset kukkulalta.\nKirkaisuja kuului peloittavan läheltä molempia luolia yhdistävää\nkäytävää, ja niihin yhtyi kumeita huutoja syvän rotkon pohjasta. Villi\nulvonta oli tosiaankin niin nopeasti levinnyt kaikille puolille tuota\nalastonta kalliota, ettei levottomain kuulijain ollut lainkaan vaikeata\nkuvitella sen kuuluvan myös heidän alapuoleltaan, koska se kuului\nylhäältä ja molemmilta sivuilta.\n\nKaiken tämän melun keskeltä kohosi yht'äkkiä valtava riemukiljahdus\nmuutaman sylen päästä luolan peitetystä oviaukosta. Heyward kadotti\nkaiken toivon luullen jo, että heidät oli keksitty. Mutta tämä pelästys\nhaihtui taas, kun hän kuuli äänten kerääntyvän lähemmäs sitä paikkaa,\nmihin valkea mies oli niin vastahakoisesti jättänyt pyssynsä. Kaikesta\nintiaanimurteiden sekamelskasta, jonka hän nyt saattoi selvästi\nerottaa, oli helppo tarkata ei ainoastaan yksityisiä sanoja, vaan\nkokonaisia kanadalaisranskaksi puhuttuja lauseita. Joukko ääniä oli\nyht'aikaa puhjennut huutamaan.\n\n\"Pitkä Pyssy!\"[6] saaden rantojen metsätkin kaikuna toistamaan nimeä,\njonka Heyward vallan hyvin muisti vihollisten antaneen eräälle\nenglantilaisten kuuluisalle tiedustelijalle ja metsästäjälle ja jonka\nomistaja — siitä hän nyt vasta pääsi selville — oli ollut juuri hänen\näskeinen toverinsa.\n\n\"Pitkä Pyssy! Pitkä Pyssy!\" kaikui suusta suuhun, kunnes koko joukko\ntuntui kerääntyneen voitonmerkin ympärille, joka näytti ilmoittavan sen\npelätyn omistajan kuolleen. Meluisan neuvottelun jälkeen, jonka hurjat\nriemunpurkaukset tavantakaa keskeyttivät, he erosivat jälleen huudellen\nvihollisensa nimeä, jonka ruumiin, mikäli Heyward saattoi käsittää\nheidän huudoistaan, he toivoivat löytävänsä saaren jonkin rotkon\npohjasta. \"Nyt\", kuiskasi hän vapiseville sisaruksille, \"nyt on\ntuskallisen epävarmuuden hetki käsillä. Jos meidän piilopaikkamme jää\nhuomaamatta tämän etsiskelyn aikana, olemme vielä turvassa! Joka\ntapauksessa saamme vihollisten puheiden mukaan olla vakuutetut siitä,\nettä ystävämme ovat päässeet pakoon, ja kahden lyhyen tunnin kuluttua\nvoimme ruveta odottamaan Webbin apua.\"\n\nSeurasi sitten muutamien minuuttien peloittava hiljaisuus, jonka\nkestäessä Heyward älysi villien toimittavan etsintäänsä valppaammin ja\njärjestelmällisemmin. Useammin kuin kerran hän saattoi erottaa heidän\naskelensa, kun he potkaisivat aukon tukkeeksi asetettua risukimppua\nsaaden kuihtuneet lehdet kahahtamaan ja oksat risahtamaan. Vihdoin\nsiirtyi kimppu hiukan paikaltaan, vaipan kulma laskeutui, ja heikko\nvalojuova pilkahti luolan sisäosaan. Cora puristi Alicea rintaansa\nvasten kuolemanpelossa, ja Duncan hypähti seisaalleen. Samassa kajahti\nhuuto, joka tuntui tulevan kallion sisuksista ja joka ilmaisi\nvihollisten lopultakin tunkeutuneen viereiseen luolaan. Pian todisti\näänten lukuisuus ja voima koko joukkion kerääntyneen tähän salaiseen\npaikkaan tai sen lähistölle.\n\nKoska molempain luolain sisäkäytävät olivat niin lähekkäin, asettui\nDuncan, pitäen pelastumista selvänä mahdottomuutena, seuralaistensa\nDavidin ja sisarusten sekä mahdollisten ryntääjien väliin hyökkäyksen\nvaralta. Epätoivoisena tilastaan hän veti lähemmäksi sitä keveätä\nvarustusta, joka vain muutamien jalkojen päässä erotti hänet julmista\nvainoojistaan, ja sovittaen kasvonsa syntyneeseen tilapäiseen aukkoon\nhän alkoi epätoivon herättämällä välinpitämättömyydellä tarkastella\nheidän liikkeitään.\n\nHänen kätensä ulottuvilla oli erään jättiläismäisen intiaanin jykevä\nolka, ja juuri tämän intiaanin syvä ja käskevä ääni tuntui ohjaavan\nhänen toveriensa toimia. Hänen ohitseen taas saattoi Duncan nähdä\nvastakkaiseen holviin, joka oli täynnä metsästäjän vaatimattomia\ntavaroita penkovia ja ryöstäviä villejä. Davidin haava oli antanut\nvuodelehville värin, jonka alkuasukkaat vallan hyvin erottivat.\nNähdessään tämän menestyksensä todisteen he päästivät ulvonnan,\nsamanlaisen, kuin koirat, jotka kadotetut jäljet löydettyään älähtävät\nyhteiseen ulinaan. Tämän voitonkirkunan jälkeen he raastoivat luolan\ntuoksuvan vuoteen hajalle ja kantoivat oksat käytävään, missä he niitä\nravistelivat ja viskoivat joka haaralle, ikäänkuin olisivat epäilleet\nniissä yhä piileskelevän miehen, jota he olivat niin kauan vihanneet ja\npelänneet. Muuan hurja, julmannäköinen soturi lähestyi päällikköä\nkantamus oksia mukanaan ja osoittaen riemuissaan niitä tummanpunaisia\ntäpliä, joita niissä oli runsaasti, hän tulkitsi iloaan\nintiaaniulvahduksin, joiden tarkoituksen vain Heyward tajusi\nkuullessaan usein toistettavan nimeä \"Pitkä Pyssy\". Herettyään\nriemustaan soturi heitti varvut siihen pieneen kasaan, jonka Duncan oli\nrakentanut toisen luolan oviaukon eteen, ja peitti siten näköalan.\nHänen esimerkkiään seurasivat muut, jotka metsästäjän luolasta oksat\nkannettuaan läjäsivät ne yhteen kohtaan siten tietämättään lisäten\netsittäväinsä turvallisuutta. Varustuksen heikkous oli juuri sen\npääansio, sillä ei kukaan tullut penkoneeksi risukasaa, jonka kaikki\nluulivat tällä kiireen ja sekamelskan hetkellä tilapäisesti syntyneen\nheidän oman joukkonsa työnä.\n\nKun vaipat pullistuivat ulkopuolisesta kuormituksesta ja kun oksat\nomasta painostaan puristuivat tiiviiksi kasaksi ovihalkeamaan, Duncan\nhengähti vielä kerran helpommin. Kevein askelin ja huojentunein sydämin\nhän palasi luolan keskikohdalle ja asettui entiselle paikalleen, mistä\nhän saattoi nähdä virranpuoleisen aukon. Hänen vielä liikehtiessään\nintiaanit lähtivät käytävästä yhtenä joukkona, ikäänkuin he olisivat\nkaikki muuttaneet päätöksensä yht'aikaa, ja kuuluivat parhaillaan\nsyöksyvän saarta ylös jälleen sille niemekkeelle, mistä he olivat\nalkuaan maalle nousseet. Täällä ilmoitti valittava huuto heidän jälleen\nkerääntyneen kaatuneiden kumppaniensa ruumiiden ympärille.\n\nDuncan rohkeni nyt katsahtaa seuralaisiinsa, sillä pahimman vaaran\nhetkellä hän oli pelännyt kasvojensa tuskallisen ilmeen yhä enemmän\nsäikähdyttävän näitä, jotka muutenkin vähän kykenivät levottomuutta\nkestämään.\n\n\"He ovat menneet, Cora!\" kuiskasi hän; \"Alice, he ovat palanneet sinne,\nmistä tulivatkin, ja me olemme pelastuneet! Ylistys olkoon taivaan,\njoka yksin on meidät vapauttanut armottoman vihollisen vallasta!\"\n\n\"Silloin tahdon minä myös kiittää taivasta!\" huudahti nuorempi sisar\nirroittautuen Coran syleilystä ja heittäytyen hillittömässä\nliikutuksessaan paljaalle kalliolle, \"taivasta, joka on säästänyt\nharmaahapsiselta isältä kyynelet ja pelastanut niiden hengen, joita\nminä niin suuresti rakastan —\"\n\nSekä Heyward että maltillisempi Cora katselivat tätä\nteeskentelemättömän tunteen purkausta voimakkaasti järkyttyneinä, ja\nedellinen ajatteli itsekseen, ettei hurskaus koskaan ollut esiintynyt\nniin rakastettavassa muodossa kuin nyt Alicen nuorekkaassa olemuksessa.\nHänen silmänsä säteilivät kiitollisten tunteiden hehkua; kaunis puna\noli palannut hänen poskilleen, ja koko hänen sielunsa näytti\nkaunopuheisin piirtein innokkaasti pyrkivän huokaamaan kiitollisuutensa\nilmoille. Mutta kun hänen huulensa liikahtivat, näyttivät niiden\nlausumat sanat jäätyneen paikoilleen jonkin uuden ja äkillisen\npelästyksen vaikutuksesta. Hänen heleä värinsä väistyi kuolonkalpeuden\ntieltä; hänen lempeät, riutuvat silmänsä alkoivat tuijottaa kankeina ja\nvetäytyä kauhusta kokoon; hänen kätensä, jotka hän ristiten oli\nkostanut taivaaseen päin, laskeutuivat vaakasuoriksi hänen eteensä, ja\nsormet viittasivat jotakin kaameata kohti suonenvedontapaisesti\nnytkähdellen. Heti kun pelästynyt Heyward sai hänen osoittamastaan\nsuunnasta selon, käännähti hän, ja kurkistellessaan yli\nkallionulkoneman, joka muodosti luolan oviaukon kynnyksen, hän näki\nsiellä Ovelan Ketun ilkeät, julmat ja villit kasvot.\n\nTässä yllättävässä silmänräpäyksessä ei Heyward menettänyt malttiaan.\nHän huomasi intiaanin välinpitämättömästä ilmeestä, etteivät hänen\npäivänvaloon tottuneet silmänsä olleet vielä kyenneet tunkeutumaan\nluolan perällä vallitsevaan hämärään. Hän oli jo aikeissa vetäytyä\nluonnollisen seinän muodostaman kulman taa, joka ehkä vielä suojasi\nhäntä ja hänen tovereitaan, kun hän villin kasvoilla huomasi älyämistä\nosoittavasta välähdyksestä sen olevan liian myöhäistä: heidät oli\nkeksitty!\n\nRaakaa riemastusta ja rajatonta tyytyväisyyttä kuvastava katse, joka\ntämän kauhistavan totuuden ilmaisi, ärsytti vastustamattomasti.\nUnohtaen kaiken muun paitsi kuuman verensä käskyn Duncan nosti\npistoolinsa ja ampui. Pamaus sai luolan kumajamaan kuin tulivuoren\npurkauksessa, ja kun rotkon ilmavirta oli puhaltanut pois laukauksen\nsyöksemän savun, oli tyhjänä aukko, jonka hänen petollisen oppaansa\nnaama oli vast'ikään täyttänyt. Kiiruhtaessaan ovelle Heyward näki\nvilahdukselta hänen mustan ruumiinsa livahtavan erään matalan, kapean\nkallionkielekkeen ympäri ja katoavan pian kokonaan näkyvistä.\n\nVillit kuuntelivat kaamean hiljaisuuden vallitessa jyrähdystä, joka\ntuntui kaikuvan kallion uumenista. Mutta kun Ovela Kettu kohotti\näänensä pitkään ja merkitsevään huutoon, vastasivat siihen\nvaistomaisesti kaikki kuulomatkan päässä olleet intiaanikurkut ulvoen.\nMetelöivä kirkujajoukko syöksyi jälleen saaren rinnettä alas, ja\nennenkuin Duncan oli ennättänyt tointua ensimmäisestä\nyhteentörmäyksestä, oli hänen heikko oksavarustuksensa hajoitettu\ntulien lennätettäväksi, luola vallattu kummaltakin taholta ja hän ja\nhänen toverinsa raastettu piilostaan ja kuljetettu päivänvaloon, missä\nhe nyt seisoivat koko riemuitsevan huronilauman ympäröimänä.\n\n\n\n\nX luku.\n\n\n    Makaamme aamull' ehkä liian kauan,\n    näin pitkälle kun yötä valvomme.\n\n                      _Kesäyön Unelma_.\n\nKun tämän äkillisen onnettomuuden aiheuttama hämmennys oli hiukan\nhälvennyt, alkoi Duncan tehdä huomioita vangitsijainsa ulkomuodosta ja\ntoimista. Vastoin alkuasukasten noudattamaa tapaa menestyksen\nkorskeassa ylimielisyydessä he olivat kohdelleet kunnioittaen ei\nainoastaan vapisevia sisaruksia, vaan häntäkin. Hänen sotilaspukunsa\nrunsaita koristeita olivat tosin useammankin kerran muutamat heimon\njäsenet hypistelleet silmissä villin halu omistaa nuo kiiltävät helyt,\nmutta ennenkuin he olivat ennättäneet ryhtyä tavanomaisiin\nväkivaltaisuuksiinsa, pysäytti tuon jo aikaisemmin mainitun kookkaan\nsoturin käskevä ääni kohotetut kädet ja sai Heywardin vakuutetuksi\nsiitä, että heidät aiottiin säästää johonkin erikoiseen tarkoitukseen.\n\nMutta kun joukkueen nuorimmat ja turhamaisimmat osoittivat tällaisia\nheikkouden merkkejä, jatkoivat kokeneemmat soturit etsintäänsä\nmolemmissa luolissa innolla, joka todisti, etteivät he olleet lainkaan\ntyytyväisiä jo päivänvaloon saatettuihin voittonsa hedelmiin. Kun eivät\nkyenneet löytämään ainuttakaan uutta uhria, lähestyivät nämä kiihkeät\nkostajat miesvankejaan ja lausuivat nimen \"Pitkä Pyssy\" niin katkeralla\nja uhkaavalla äänenpainolla, ettei siitä voinut helposti erehtyä.\nDuncan ei ollut ymmärtävinään heidän alituisten julmistuneiden\nkysymystensä tarkoitusta, kun taas hänen toverinsa säästi ranskankielen\ntaitamattomuus yrittämästä samanlaista petosta. Väsyneenä vihdoin\nheidän itsepintaisiin utelemisiinsa ja peläten ärsyttävänsä\nvangitsijoitaan liiaksi tylyllä vaiteliaisuudella, edellinen etsi\nkatseillaan Maguaa tulkitsemaan hänen vastauksensa tiedusteluihin,\njotka hetki hetkeltä kävivät yhä ankarammiksi ja uhkaavammiksi.\n\nTämän villin käytös oli kummallisesti poikennut kaikkien hänen\nkumppaniensa esiintymisestä. Toisten koettaessa ahkerasti tyydyttää\nlapsellista mieltymystään arvottomiin koruihin ryöstämällä metsästäjän\nmitättömimmätkin kapineet tai verenhimoinen kostonvälke silmissään\netsiessään niiden kadonnutta omistajaa, oli Ovela Kettu koko ajan\nseisonut vähän matkan päässä vangeista niin tyytyväisenä ja\nlevollisena, että selvästi näki hänen jo saavuttaneen petoksensa suuren\ntarkoituksen. Kun Heywardin katse ensiksi kohtasi entisen oppaansa\nkateen, kääntyi tämä katsomaan muualle, sillä häntä kauhistutti majurin\nsilmien tyynen uhkaava ja kaamea päättäväisyys. Taistellen inhoaan\nvastaan pakottautui hän kuitenkin kasvot poispäin suunnattuina\npuhuttelemaan voitokasta vihollistaan.\n\n\"Ovelassa Ketussa on liian paljon soturia\", lausui Heyward\nvastenmielisesti, \"kieltäytyäkseen kertomasta aseettomalle miehelle,\nmitä tämän voittajat sanovat.\"\n\n\"He kyselevät metsästäjää, joka tuntee salojen polut\", vastasi Magua\nmurteellisella englanninkielellään laskien samassa kätensä julmasti\nhymyillen lehtitukolle, joka peitti hänen olkapäähänsä iskettyä haavaa,\n\"'Pitkää Pyssyä', jonka tuliputki on varma ja jonka silmä ei koskaan\nummistu; mutta yhtä vähän kuin valkoisen päällikön lyhyt pyssy ei se\nvoi mitään Ovelan Ketun hengelle!\"\n\n\"Ovela Kettu on liian urhoollinen muistaakseen vammoja, jotka hän on\nsaanut sodassa, tai käsiä, jotka ovat ne antaneet!\"\n\n\"Oliko se sotaa, kun väsynyt intiaani lepäsi sokeripuun juurella ja söi\nleipäänsä? Kuka täytti pensaat ryömivillä vihollisilla? Kuka paljasti\npuukon? Kenen kieli haasteli rauhan sanoja, vaikka hänen sydämensä oli\nveren punaama? Sanoiko Magua, että kirves oli nostettu maasta ja että\nhänen kätensä oli kaivanut sen näkyviin?\"\n\nKun ei Duncan uskaltanut vastata syyttäjälleen muistuttamalla häntä\npuolestaan tämän ennakolta suunnittelemasta petoksesta ja kun\nhän ei taas pitänyt arvolleen sopivana hillitä hänen vihaansa\npuolustuspuheilla, hän vaikeni. Magua näytti myöskin tyytyväiseltä, kun\nväittely ja kaikki muukin keskustelu oli jäänyt siihen, sillä hän sai\nnyt laskeutua entiseen nojaavaan asentoonsa kalliota vasten, mistä\nhetkellinen tahdonponnistus oli hänet nostanut. Mutta huuto \"Pitkä\nPyssy\" kajahti samassa, kun kärsimättömät villit huomasivat lyhyen\nkeskustelun loppuneen.\n\n\"Kuuletteko?\" virkkoi vihdoin Magua juron välinpitämättömänä; \"punaiset\nhuronit huutavat 'Pitkän Pyssyn' henkeä tai sitten niiden verta, jotka\npitävät häntä kätkössä!\"\n\n\"Hän on mennyt — paennut; hän on kaukana, toverienne\nsaavuttamattomissa.\"\n\nOvela Kettu nauroi kylmän halveksivasti vastatessaan: \"Kun valkoinen\nmies kuolee, luulee hän päässeensä rauhaan; mutta punaiset miehet\nosaavat kiduttaa vihollistensa henkiäkin. Missä on hänen ruumiinsa?\nAntakaa huroneille hänen päänahkansa!\"\n\n\"Hän ei ole kuollut, vaan paennut.\"\n\nMagua pudisti päätään epäluuloisesti:\n\n\"Onko hän lintu, joka levittää siipensä, tai onko hän kala, joka ui\nhengittämättä? Valkoinen päällikkö lukee kirjojaan ja luulee huroneja\nhulluiksi!\"\n\n\"Vaikkei 'Pitkä Pyssy' olekaan kala, osaa hän kuitenkin uida. Hän kiiti\nvirtaa alas, kun kaikki ruuti oli ammuttu ja kun huronien silmät olivat\npilven takana.\"\n\n\"Ja miksi jäi valkoinen päällikkö tänne?\" uteli yhä epäilevä intiaani.\n\"Onko hän kivi, joka vajoaa pohjaan, vai polttaako päänahka hänen\npäälakeaan?\"\n\n\"Teidän koskeen pudonnut toverinne, jos hänessä vielä olisi henkeä,\nvoisi todistaa, etten minä ole mikään kivi\", vastasi kiukustunut\nnuorukainen käyttäen harmissaan pöyhkeilevää puhetapaa, joka oli\nparhaiten omiansa herättämään intiaanin ihailua. \"Valkoisen miehen\nmielestä vain pelkurit jättävät naisensa.\"\n\nMagua mutisi muutamia kuulumattomia sanoja hampaittensa välistä,\nennenkuin jatkoi ääneensä:\n\n\"Osaavatko delavarit uidakin yhtä hyvin kuin ryömiä pensaissa? Missä on\nSuuri Käärme?\"\n\nDuncan, joka näistä kanadalaisista nimityksistä huomasi vihollistensa\ntuntevan hänen äskeiset kumppaninsa paljon paremmin kuin hän itse,\nvastasi viivytellen:\n\n\"Hänkin meni alas virran mukana.\"\n\n\"Eikö 'Nopea Hirvi' ole täällä?\"\n\n\"En tiedä ketä sanotte 'Nopeaksi Hirveksi'\", vastasi Duncan, joka\nmielellään käytti hyväkseen jokaista viivytyksen aihetta.\n\n\"Unkasia\", selitti Magua lausuen tuon delavarinimen vieläkin\nvaivalloisemmin kuin englanninkieliset sanansa. \"Valkoinen mies sanoo\n'Hyppivä Sarvas', kun hän tarkoittaa nuorta mohikaania.\"\n\n\"Olemme jonkin verran sekaantuneet nimissä, Ovela Kettu\", selitti\nDuncan toivoen saavansa aikaan väittelyn. \"Ranskalaiset tarkoittavat\nsarvaalla naaraspuolista saksanhirveä ja metsäkauriilla urospuolista;\nhirvi on taas oikea nimitys, kun puhutaan sen lajin suurimmasta\nsarviniekasta.\"\n\n\"Saattaa olla niin\", mutisi intiaani omalla kielellään;\n\"kalpeanaamathan ovat lörpötteleviä naisia, sillä heillä on kaksi sanaa\njokaiselle seikalle, kun sitä vastoin punanahka panee äänensä soinnun\npuhumaan puolestaan.\" Muuttaen sitten puhetapaa hän jatkoi\ntietämättömien opettajiensa puutteelliseen nimistöön vedoten: \"Sarvas\non nopea, mutta heikko; hirvi nopea, mutta väkevä, ja 'Käärmeen' poika\non 'Nopea Hirvi'. Onko hän loikannut virran yli metsiin?\"\n\n\"Jos te tarkoitatte nuorempaa delavaria, on hänkin mennyt virtaa alas.\"\n\nKun ei moisessa pakenemistavassa ollut mitään tavatonta intiaanista,\notaksui Magua kuulemansa todeksi hitaasti, jotta yhä selvemmin tulisi\nilmi, kuinka vähän arvoa hän olisi antanut tällaisille mitättömille\nvangeille. Mutta hänen tovereillaan oli ilmeisesti kokonaan toinen\nkäsitys asiasta.\n\nHuronit olivat odottaneet tämän lyhyen keskustelun tulosta heille\nominaisella kärsivällisyydellä ja yhä kasvavan hiljaisuuden vallitessa,\nniin että lopulta oli koko joukko aivan äänettömänä. Kuu Heyward oli\nlakannut puhumasta, käänsivät he kaikki yhtenä miehenä silmänsä\nMaguaan, pyytäen tällä sanattomalla tavalla selitystä valkoisen miehen\nvastauksista. Heidän tulkkinsa viittasi virtaan ja ilmaisi heille\ntapausten kulun yhtä hyvin eleillään kuin harvoilla sanoillaan. Kun\ntotuus yleisesti tajuttiin, villit päästivät kamalan ulvonnan, joka\nosoitti heidän suunnattoman pettymyksensä. Muutamat juoksivat\nraivoissaan veden partaalle hosuen ilmaa hurjin elein, toisten\nsyljeskellessä virtaan kostaakseen sille sen otaksutun petoksen, jonka\nse oli muka tehnyt heidän tunnustettuja voittajanoikeuksiaan vastaan.\nMuutamat taas, jotka tuskin kuuluivat joukkion heikoimpiin tai\nlempeimpiin, loivat heidän valtaansa jääneihin vankeihin synkkiä\nsilmäyksiä, joissa vain totunnainen itsehillintä esti mitä julmimpia\nintohimoja puhkeamasta kokonaan näkyviin, kun taas pari ilmaisi\nvihamielisiä tunteitaan uhkaavin elein, joita vastaan ei sisarusten\nsukupuoli eikä kauneus ollut minään turvana. Nuori sotilas teki\nepätoivoisen mutta turhan yrityksen juosta Alicen luo nähdessään erään\nvillin mustan käden kietoutuneen neidon hartioilla liehuviin uhkeihin\nhiuksiin ja puukon kiertävän päätä, josta ne valuivat valtoinaan alas\nikäänkuin osoittaen sitä kauhistavaa tapaa, millä tuo suloinen pää oli\npian kadottava ihanan koristuksensa. Mutta hänen kätensä olivat\nsidotut, ja pieninkin liikahdus sai nuoraa pitelevän väkevän intiaanin\nkouran tarttumaan hänen olkapäihinsä tiukasti kuin ruuvipusertimeen.\nVälittömästi tajuten, kuinka hyödytön olisi taistelu niin suurta\nylivoimaa vastaan, hän alistui kohtaloonsa, rohkaisten heikompia\nseuralaisiaan hiljaa ja lempeästi vakuuttaen, että alkuasukkaat\nuhkailevat usein enemmän hirmutöillä kuin tekevät niitä.\n\nMutta vaikka Duncan turvautuikin tällaisiin lohdutuksen sanoihin\nvaimentaakseen sisarusten pelkoa, ei hän kuitenkaan ollut kyllin\nyksinkertainen itseään pettääkseen. Hän tiesi vallan hyvin, että\nintiaanipäällikön arvovalta nojautui niin vähän totunnaisiin tapoihin\nja sovinnaisuuksiin, että sitä piti useammin pystyssä ruumiillinen\nvoima kuin mikään hänen henkinen ylemmyytensä. Vaara oli siis sitä\nsuurempi, mitä enemmän villejä oli heidän ympärillään. Heidän\nnäennäisesti tunnustetun johtajansa jyrkimmänkin käskyn saattoi minä\nhetkenä tahansa rikkoa joku raaka tuittupää, jota halutti uhrata vanki\ntai kaksi jonkun kuolleen ystävänsä tai sukulaisensa haamulle. Vaikka\nhän siis ulkonaisesti esiintyi tyynenä ja lujana, syöksähti sydän hänen\nkurkkuunsa aina, kun joku heidän hurjista vangitsijoistaan astui\ntavallista lähemmäksi avuttomia sisaruksia tai kiinnitti synkän,\nharhailevan katseensa noihin hentoihin olentoihin, jotka olivat liian\nheikkoja yrittääkseen pienintäkään vastarintaa.\n\nHänen pelkonsa hupeni kuitenkin paljon, kun hän näki johtajan kutsuneen\nsoturinsa ympärilleen neuvotteluun. Heidän keskustelunsa oli lyhyt, ja\nuseimpain äänettömyydestä päättäen oli sen tuloskin yksimielinen.\nHarvojen puhujain lukuisista viittauksista Webbin leiriä kohti saattoi\nnähdä heidän pelkäävän vaaraa silta taholta. Tämä syy epäilemättä\nkiirehti heidän päätöstään samoin kuin heidän myöhempiäkin tekojaan.\n\nTämän lyhyen neuvottelun aikana sai Heyward hengittää helpommin\nahdistavimmasta pelosta vapauduttuaan ja samalla ihmetellä sitä\nvarovaista tapaa, millä huronit olivat lähestyneet saarta\nvihollisuuksien lakattuakin.\n\nOn jo mainittu, että saaren yläpuolen muodosti alaston kallio, jossa ei\nollut muuta suojaa kuin muutamia harvoja veden tuomia tukkeja. Villit\nolivat valinneet tämän kohdan noustakseen maihin kannettuaan ensin\nveneen ohi putouksen metsän läpi tätä tarkoitusta varten. Sijoitettuaan\naseensa pieneen purteen suunnilleen kaksitoista miestä oli tarttunut\nsen sivuihin ja antautunut sen vietäväksi virrassa, ja pari taitavinta\nsoturia koetti ohjata alusta paikoista, joista he saattoivat nähdä\nvaarallisen reitin. Näin he pääsivät kuin pääsivätkin saaren kärkeen\nkohdasta, joka oli osoittautunut niin kohtalokkaaksi heidän uskaliaille\nedeltäjilleen, ja heillä oli nyt hyötyä suuremmasta lukumäärästään ja\ntuliaseistaan. Duncanille selvisi tämä maihinnousutapa täydelleen\nnähdessään heidän kantavan nyt tuon keveän kanootin kallion yläpäästä\nja laskevan sen jälleen veteen lähelle ulomman luolan suuta. Heti kun\ntämä muutto oli suoritettu, johtaja viittoili vankeja laskeutumaan\nrantaan ja astumaan veneeseen.\n\nKun kaikki vastustelu oli mahdotonta ja kaikki vastaansanomiset\nhyödyttömiä, näytti Heyward esimerkkiä kohtaloonsa alistumisesta\nkäymällä ensimmäisenä purteen, missä hän pian istui sisarusten ja yhä\nhämmästelevän Davidin seurassa. Vaikka huronit eivät luonnollisesti\ntunteneetkaan virran pyörteiden ja kuohupaikkojen välisiä tyynivetisiä\nkulkuväyliä, he olivat sentään kyllin selvillä koskenlaskusta yleensä\ntehdäkseen suurempia virheitä. Kun veneen ohjaajaksi valittu soturi oli\nasettunut paikoilleen, heittäytyi koko joukko jälleen virtaan, kanootti\nkiiti alas vuolletta ja muutamien hetkien kuluttua olivat vangit joen\neteläisellä rannalla, melkein vastapäätä sitä kohtaa, minne he\nedellisenä iltana olivat saapuneet.\n\nTäällä pidettiin toinen lyhyt, mutta vakava neuvottelu, minkä\nkestäessä hevoset, joiden pelko oli ollut suurimpana syynä heidän\nonnettomuuteensa, tuotiin metsän peitosta tälle turvalliselle\nkokoontumispaikalle. Joukkue jakautui nyt kahtia. Tuo usein puheena\nollut kookas päällikkö nousi Heywardin hevosen selkään ja ohjasi\nkulkunsa pääjoukon seuraamana suoraan poikki virran häviten pian\nmetsään ja jättäen vangit kuuden villin ja näiden johtajan Ovelan Ketun\nhuostaan. Duncan katseli kaikkia heidän toimiaan kasvavalla\nlevottomuudella. Villien epätavallisesta lempeydestä hän oli saanut\naihetta siihen mairittelevaan luuloon, että hänet oli säästetty\njätettäväksi vangittuna Montcalmille. Kun hätään joutuneiden ajatukset\nharvoin lepäävät ja kun mielikuvitus ei ole koskaan eloisampi kuin\nsilloin, kun sitä kiihoittaa toivo, vaikka kuinkakin heikko ja\nkaukainen, oli hän myöskin aavistellut käytettävän hyväksi\nMunron isäntunteita ja siten häntä houkuteltavan poikkeamaan\nvelvollisuudestaan kuningasta kohtaan. Sillä vaikka ranskalaisten\nylipäällikkö oli hyvässä maineessa urhoollisena ja toimeliaana miehenä,\npidettiin häntä varsin taitavana valtiollisten juonien punojana, joka\nei aina pitänyt lukua siveysopin tärkeimmistä säännöistä, mistä\npoikkeaminen oli varsin tavallista tämän ajan eurooppalaisessa\nvaltiollisessa elämässä.\n\nKaikki nämä nopeat ja kekseliäät ajatusrakennelmat voittajien käytös\nhävitti. Ison soturin joukkue ohjasi kulkunsa kohti Horikanin\neteläpäätä, eikä majurilla ja hänen tovereillaan ollut muuta\nodotettavana kuin jäädä villien herrojensa toivottomaan vankeuteen.\nTuskaisena hän valmistui kuulemaan pahinta, ja aikoen hädän tullen\nturvautua kullan voimaan hän voitti vastenmielisyytensä ja pyrki\nkeskusteluun Maguan kanssa. Kääntyen entisen oppaansa puoleen, joka nyt\nesiintyi sellaisena mahtipontisena käskijänä, että selvästi näki hänen\njohtavan matkueen vastaisia liikkeitä, virkkoi hän niin ystävällisesti\nja luottavasti kuin suinkin saattoi:\n\n\"Minä tahtoisin sanoa Magualle jotakin, jota vain suuren päällikön\nsopii kuulla.\"\n\nIntiaani loi halveksivan katseen nuoreen sotilaaseen vastatessaan:\n\n\"Puhukaa, puilla ei ole korvia!\"\n\n\"Mutta punaiset huronit eivät ole kuuroja, ja keskustelu, joka sopii\nkansakunnan suurille miehille, päihdyttäisi nuoret soturit. Ellei Magua\ntahdo kuunnella, osaa kuninkaan upseeri vaietakin.\"\n\nVilli lausui huolettomasti muutamia sanoja tovereilleen, jotka\nkömpelöllä tavallaan kunnostivat ratsuhevosia sisarusten käytettäväksi,\nja siirtyi hiukan syrjään samalla varovasti viitaten Heywardia\nseuraamaan.\n\n\"Nyt puhukaa\", virkkoi hän sitten; \"jos sananne ovat sellaisia, että\nMagua viitsii niitä kuunnella.\"\n\n\"Ovela Kettu on osoittanut ansainneensa sen kunnioittavan nimen, jonka\nhänen kanadalaiset isänsä ovat hänelle antaneet\", aloitti Heyward.\n\"Minä näen hänen viisautensa ja kaiken, mitä hän on tehnyt puolestamme,\nja minä olen sen muistava, kun palkitsemisen hetki on lyönyt. Niin!\nKettu on todistanut, ettei hän ole ainoastaan suuri päällikkö\nneuvotteluissa, vaan että hän myöskin osaa pettää vihollisensa!\"\n\n\"Mitä on sitten Ovela Kettu tehnyt?\" kysyi intiaani kylmästi.\n\n\"Mitä! Eikö hän nähnyt, että metsät olivat täynnä väijyviä\nvihollisparvia ja ettei Käärmekään olisi voinut pujahtaa niiden ohi\njoutumatta keksityksi? Ja eikö hän sitten eksynyt polulta sokaistakseen\nhuronien silmät? Eikö hän sanonut menevänsä takaisin heimonsa luo, joka\noli kohdellut häntä huonosti ja ajanut hänet teltoistaan kuin koiran?\nJa kun me näimme, mitä hän aikoi tehdä, emmekö me auttaneet häntä\npitämällä väärää naamaa, jotta huronit luulisivat valkoisen miehen\nkatsovan ystäväänsä vihollisekseen! Eikö kaikki tämä ole totta? Ja kun\nOvela Kettu oli viisaudellaan sulkenut kansansa silmät ja tukkinut sen\nkorvat, eivätkö he unohtaneet tehneensä hänelle kerran vääryyttä ja\npakottaneensa häntä pakenemaan mohokkien luo? Ja eivätkö he jättäneet\nhäntä ja vankeja virran etelärannalle, itse mennessään hulluuksissaan\npohjoiseen päin? Eikö Kettu aikonut kääntyä revon tavoin entisille\njäljilleen ja viedä tuolle rikkaalle harmaapäiselle skotlantilaiselle\nhänen tyttärensä? Niin, Magua, minä näen sen kaiken, ja minä olen jo\nmiettinyt, miten palkita sellaista viisautta ja kuntoa. Ensiksikin on\nWilliam Henrikin päällikkö antava sellaisesta palveluksesta lahjoja,\njotka ovat suuren päällikön arvon mukaisia. Maguan rintaraha ei ole\nenää oleva tinaa, vaan taottua kultaa; hänen ruutisarvensa on oleva\naina täpötäynnä; rahoja on kilisevä niin viljalti hänen kukkarossaan\nkuin näkyy piikiviä Horikanin rannoilla; ja metsäkauris on nuoleva\nhänen kättään, sillä se tietää olevan turhaa paeta pyssyä, jota hän\nkantaa! Mitä taas minuun tulee, en todellakaan tiedä, miten voittaisin\nskotlantilaisen anteliaisuuden, mutta minä — niin — minä annan...\"\n\n\"Mitä antaa nuori päällikkö, joka tulee auringon maasta\", kysyi huroni\nhuomatessaan Heywardin epäröivän päättää palkintoluettelonsa jollakin,\njoka muodostaisi intiaanin toiveiden huipun.\n\n\"Hän panee niin paljon tulivettä vuotamaan suolaisen järven saarilta\nMaguan teltan eteen, että intiaanin sydän tulee keveämmäksi kuin\nmesilinnun höyhen ja hänen henkäyksensä suloisemmaksi kuin villin\nkuusaman tuoksu.\"\n\nKettu oli kuunnellut vakavana Heywardin jatkaessa hitaasti viekasta\npuhettaan. Kun nuori mies viittasi petokseen, jota hän otaksui\nintiaanin harjoittaneen omaa kansaansa kohtaan, verhoutuivat\nkuuntelijan kasvot mietteliään varovaiseen ilmeeseen. Kun Duncan puhui\nvääryydestä, jonka hän muka uskoi ajaneen huronin synnyinheimonsa\nmailta, välähti sellainen voimakas hillittömän julmuuden salama\nintiaanin silmistä, että uskalias puhuja huomasi osuneensa oikeaan\nkieleen. Ja kun hän oli ennättänyt kohtaan, missä hän niin taitavasti\nyhdisti kostonjanon voitonhimoon, oli hän ainakin saanut villin\nseuraamaan ajatustaan mitä syvimmällä tarkkaavaisuudella. Ovelan Ketun\nkysymys oli ollut tyyni ja kaikella intiaanin arvokkuudella tehty,\nmutta kuuntelijan tuumiskelevasta ilmeestä näkyi selvästi, että vastaus\noli mitä taitavimmin osattu. Huroni mietti hetkisen ja viitaten sitten\nalkeellisella tavalla sidottuun haavoitettuun olkapäähänsä hän kysäisi\nhieman jyrkästi:\n\n\"Tekevätkö ystävät moisia merkkejä?\"\n\n\"Voiko 'Pitkä Pyssy' noin lievästi satuttaa vihollista?\"\n\n\"Ryömivätkö delavarit käärmeiden tavoin niiden kimppuun, joita he\nrakastavat, kietoutuen käppyrään iskeäkseen?\"\n\n\"Olisiko 'Suuri Käärme' sallinut liikahdustensa tulla sen korviin,\njonka hän olisi toivonut olevan kuuron?\"\n\n\"Polttaako valkoinen päällikkö ruutinsa veljiensä kasvoihin?\"\n\n\"Erehtyykö hän koskaan maalistaan, kun hän tosiaankin tahtoo tappaa?\"\nvastasi Duncan vetäen suunsa hyvin uskottavaan halveksivaan hymyyn.\n\nUusi pitkä ja miettimiselle omistettu äänettömyys seurasi näitä teräviä\nkysymyksiä ja sattuvia vastauksia. Duncan näki intiaanin epäröivän.\nTäydentääkseen voittoansa hän aikoi juuri uudelleen luetella palkinnot,\nkun Magua teki merkitsevän eleen ja virkkoi:\n\n\"Riittää. Kettu on viisas päällikkö, ja kohta nähdään, mitä hän tekee.\nMenkää ja pitäkää suunne kiinni. Kun Magua puhuu, on aika vastata.\"\n\nHeyward, joka huomasi puhetoverinsa silmien tarkkaan suuntautuneen\nmuuhun joukkoon, peräytyi nopeasti, jottei uskottaisi hänen solmineen\njoitakin epäilyttäviä sopimuksia johtajan kanssa. Magua läheni hevosia\nja oli olevinaan kovin tyytyväinen kumppaniensa ahkeruuteen ja\nkekseliäisyyteen. Hän viittasi sitten Heywardia auttamaan sisaruksia\nsatulaan, sillä hän alentui harvoin käyttämään englanninkieltä, paitsi\njonkin erikoisen tärkeän seikan pakottamana.\n\nKoska Duncan ei keksinyt veruketta enempään vitkasteluun, hänen täytyi\nvastoin tahtoaan totella. Täyttäessään tehtäväänsä hän kuiskasi\nheräävistä toiveistaan vapiseville tytöille, jotka peläten kohtaavansa\nvangitsijainsa villejä kasvoja harvoin nostivat katseensa maasta. Ison\npäällikön seuralaiset olivat ottaneet Davidin tamman, joten sen\nomistajan oli kuten Duncaninkin pakko kävellä. Tämä jälkimmäinen ei\nniinkään suuresti pahoitellut sitä seikkaa, koska hän ehkä kävellen\nsaattoi hidastuttaa matkueen vauhtia, ja hän loi yhä kaihoavia katseita\nEdward-linnaan päin turhaan toivoen kuulevansa siltä suunnalta ääniä,\njotka ilmoittaisivat avun joutuvan.\n\nKun kaikki oli valmiina, antoi Magua merkin lähtöön, asettuen itse\njoukkueen etunenään johtamaan matkaa. Häntä lähinnä kulki David, joka\nvähitellen oli täydellisesti tointunut tajuamaan nykyisen tilansa\nsamalla kun hänen haavansa vaikutukset tuntuivat yhä vähenevän.\nSisarukset ratsastivat hänen jäljissään, Heyward astui näiden rinnalla,\nja intiaanit parveilivat retkeläisten sivuilla ja takana vartioiden\nkaikkia väsymättömän valppaina.\n\nTällä tavalla he matkasivat häiriintymättömän hiljaisuuden vallitessa,\npaitsi milloin Heyward lausui muutamia rohkaisevia sanoja tytöille tai\nmilloin David purki sielunsa tuskia surkeihin huudahduksiin, jotka oli\ntarkoitettu ilmaisemaan nöyrää kohtaloon alistumista. Heidän kulkunsa\nkävi kohti etelää ja melkein vastakkaiseen suuntaan William Henrikiin\njohtavasta tiestä. Vaikka siis Magua näennäisesti yhä noudattikin\nvoittajien alkuperäistä suunnitelmaa, ei Heyward kuitenkaan voinut\nuskoa viekoittelevien tarjoustensa niin pian unohtuneen; ja hän tunsi\nintiaanipolun mutkat liian hyvin otaksuakseen sen näennäisen suunnan\nvievän suoraan päämäärään, mikäli nyt kavaluutta lainkaan tarvittiin.\nPeninkulma peninkulmalta kuljettiin kuitenkin tällä tuskallisella\ntavalla läpi rannattomien metsien, eikä matkasta näyttänyt tulevan\nloppua lainkaan. Heyward tarkkasi aurinkoa, kun se keskipäivän\nkorkeudesta valoi säteitään läpi puiden oksien, ja odotti\nkärsimättömänä hetkeä, jolloin Maguan viekkaus muuttaisi heidän\nkulkunsa hänen toiveitaan vastaavampaan suuntaan. Joskus hän ajatteli\nvarovaisen villin epäilevän pääsemistään rauhassa Montcalmin sotajoukon\nohi ja ohjaavan matkuetta erästä tunnettua raja-asutusta kohti, missä\nmuuan huomattava kruunun upseeri ja Kuuden Kansakunnan suosittu ystävä\nhoiti laajoja alueitaan asuen myös siellä. Joutuminen Sir William\nJohnsonin käsiin oli paljoa parempi kuin häviäminen Kanadan erämaihin,\nmutta edellisenkin tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi vielä pakko\nmatkata metsässä monta väsyttävää peninkulmaa, jokaisen askelen\nviedessä häntä kauemmaksi sotanäyttämöltä ja siis myöskin paikalta,\nmihin ei ainoastaan kunnia, vaan myös velvollisuus oli hänet\nkiinnittänyt.\n\nCora yksin muisti metsästäjän antamat ohjeet eronhetkellä, ja missä\nvain tilaisuutta tarjoutui, hän ojensi kätensä taivuttaakseen sivulle\noksia, jotka tulivat hänen ulottuvilleen. Mutta intiaanien valppaus\nteki tämän merkinantotoimen sekä vaikeaksi että vaaralliseksi. Usein\nhän luopui aikeestaan kohdatessaan heidän tutkivat silmänsä juuri\nsilloin, kun piti teeskennellä pelästymistä, jota hän ei tuntenut, ja\npanna samalla käsi suorittamaan jokin naisellinen säikähtymistä\nilmaiseva ele. Kerran, ja vain kerran, hän onnistui täydellisesti,\nkun hän taittoi erään suuren sumakkipuun oksan ja äkillisestä\nmielijohteesta pudotti samassa silmänräpäyksessä hansikkaansa. Tämän\nmahdollisille etsijöille tarkoitetun merkin huomasi muuan hänen\nsaattajansa, joka ojensi hansikkaan hänelle takaisin, taittoi pensaan\nmuutkin oksat kuin tuo kaikki olisi johtunut jonkin metsänotuksen\nkömpelöstä liikehtimisestä viidakossa ja sitten laski kätensä\nkirveelleen katsoen samalla siksi merkitsevästi tyttöön, että hän\nkerrassaan lopetti heidän tiensä salavihkaisen viitoittamisen.\n\nKun molemmissa intiaanijoukoissa hevoset painoivat kavioittensa jälkiä\nmaahan, tämä keskeytys hävitti kaikki muutkin mahdolliset toiveet saada\navustajat ohjatuksi merkitsemällä kulkusuunta oikealle tielle.\n\nHeyward olisi usein halunnut tehdä vastaväitteitä, jos Maguan synkkä\nvaiteliaisuus olisi häntä siihen vähääkään rohkaissut. Mutta koko tänä\naikana villi käänsi harvoin katseensa seuraajiinsa, eikä koskaan\npuhunut. Ainoana oppaanaan aurinko tai sellaiset salaiset merkit, jotka\nvain terävänäköinen alkuasukas tuntee, hän kulki läpi honkasalojen,\npoikki pienten hedelmällisten laaksojen, yli purojen ja aaltoilevien\nkumpujen vaistomaisen varmasti ja melkein yhtä suoraan kuin lintu. Hän\nei tuntunut koskaan epäröivän. Hänen nopeuttaan ja varmuuttaan ei\nnäyttänyt erikoisemmin haittaavan, näkikö hän polkua edessään. Väsymys\nei näyttänyt häneen lainkaan pystyvän. Milloin tahansa menehtyneet\nmatkustajat nostivat silmänsä kuivuneista lehdistä, joiden yli he\nkulkivat, huomasivat he hänen mustan ruumiinsa ailahtelevan\npuunrunkojen lomitse, hänen päänsä olevan muuttumattomasti samassa\neteenpäin tähtäävässä asennossa, ja hänen hiustukkoonsa kiinnitetyn\nkeveän sulan liehuvan ilmavirrassa, jonka vain oman liikkeen nopeus oli\nsynnyttänyt.\n\nMutta kaikella tällä kiireellä ja hellittämättömällä ponnistuksella\noli päämääränsä. Kuljettuaan poikki matalan laakson, jonka läpi\nsoliseva puro polveili, hän nousi äkkiä eräälle niin jyrkälle ja\nvaikeapääsyiselle kummulle, että sisarusten oli pakko laskeutua\nsatulasta voidakseen seurata. Saavuttuaan huipulle he näkivät olevansa\ntasaisella tanterella, jossa kasvoi harvassa puita, ja erään tuollaisen\npuun juurelle oli Magua oikaissut mustan ruhonsa, hänkin mielellään\netsien lepoa, jota koko matkue niin kipeästi kaipasi.\n\n\n\n\nXI luku.\n\n\n    Kirous heimolleni,\n    jos sen suon anteeks'!\n\n             _Shylock_.\n\nIntiaani oli tähän toivottuun tarkoitukseen valinnut tuollaisen jyrkän,\npyramidia muistuttavan mäen, jotka ovat suuresti keinotekoisten\nmultavallien näköisiä ja joita tapaa verraten usein Amerikan\nlaaksoissa. Tämä kumpu oli korkea ja äkkijyrkkä, sen huippu tasainen\nkuten tavallisesti, mutta etenkin yksi sivu erikoisen säännötön.\nLevähdyspaikkana ei sillä ollut muuta näkyvää etua kuin korkeus ja\nmuoto, jotka tekivät sen puolustamisen helpoksi ja jokaisen yllätyksen\nmelkein mahdottomaksi. Koska Heyward ei enää odottanut apua, jonka\ntulon aika ja välimatka nyt jo tekivät mahdottomaksi, katseli hän\nleiripaikan pieniä omituisuuksia aivan välinpitämättömänä, omistautuen\nkokonaan heikkoja matkatovereitaan hoivaamaan ja lohduttamaan.\nNarragansethevosten sallittiin pureksia siellä täällä kummun laella\nkasvavien puiden ja pensaiden lehtiä, ja vangit levittivät loput\nruokavaransa erään pyökin varjoon, joka ojensi vaakasuorat oksansa\nikäänkuin kunniakatokseksi heidän ylleen.\n\nNopeasta matkaamisesta huolimatta oli muuan intiaani kuitenkin ehtinyt\nkaataa emästään eksyneen metsävuohenvasikan nuolellaan, ja sitten hän\noli kärsivällisesti kantanut otuksen parhaat osat hartioillaan\npysähdyspaikkaan asti. Turvautumatta lainkaan keittotaitoon hän oli\nheti sinne päästyään ruvennut tovereineen ahmimaan sellaisenaan tätä\nhelposti sulavaa ravintoa. Magua yksin istui syrjässä ottamatta osaa\nraakalaismaiseen ateriaan ja oli ilmeisesti vaipunut mitä syvimpiin\najatuksiin.\n\nTämä intiaanin epätavallinen pidättyminen ruoasta, vaikka hänellä oli\nhyvä tilaisuus sammuttaa nälkä, herätti vihdoin Heywardin huomiota.\nNuori mies uskoi mielellään huronin miettivän parhaita keinoja\nliittolaistensa valppauden pettämiseksi. Aikoen avustaa hänen\nsuunnitelmiaan jollakin omalla keksinnöllään ja vahvistaa kiusausta hän\nlähti pyökin juurelta ja kävellä tepasteli omia aikojaan paikalle,\nmihin Kettu oli istuutunut.\n\n\"Eikö aurinko ole jo kyllin kauan paistanut Maguan kasvoihin, jotta\nhänen ei enää tarvitsisi pelätä mitään vaaraa kanadalaisten taholta?\"\nkysyi hän lainkaan epäilemättä heidän välillään vallitsevaa hyvää\nymmärtämystä, \"ja eikö William Henrikin päällikkö näkisi mieluummin\ntyttäriään ennen kuin toinen yö on ehkä kovetuttanut hänen sydämensä\nheidän menettämisestään, ettei hän enää annakaan palkintoa yhtä\nauliisti?\"\n\n\"Rakastavatko kalpeanaamat lapsiaan vähemmän aamulla kuin illalla?\"\nintiaani kysyi kylmästi.\n\n\"Eivät suinkaan\", ehätti Heyward haluten kaikin mokomin korjata\nerehdyksensä, jos hän oli sellaisen tehnyt; \"valkoinen mies saattaa, ja\nhän tekeekin usein niin, unohtaa isiensä hautapaikat; hän lakkaa joskus\nmuistamasta niitä, joita hänen tulisi rakastaa ja joita hän on luvannut\nsuojella; mutta vanhemman rakkaus lapseensa ei voi koskaan kuolla.\"\n\n\"Onko sitten valkohapsisen päällikön sydän pehmeä ja ajatteleeko hän\nlapsia, jotka hänen naisensa hänelle antoi? Hän on kova sotureilleen ja\nhänen silmänsä ovat kiveä!\"\n\n\"Hän on ankara laiskoille ja pahoille, mutta hyväntapaisille ja\nansiokkaille hän on sekä oikeamielinen että lempeä päällikkö. Minä olen\nnähnyt monia helliä ja rakastavia vanhempia, mutta en vielä milloinkaan\nisää, jonka sydän olisi pehmeämpi kuin hänen lapsiaan kohtaan. Te\nolette nähnyt Harmaapään soturiensa etunenässä, Magua; mutta minä olen\nnähnyt hänen silmiensä uivan kyynelissä, hänen puhuessaan lapsista,\njotka nyt ovat vallassanne!\"\n\nHeyward pysähtyi, sillä hän ei tiennyt miten tulkita sitä omituista\nilmettä, joka välähti tarkkaavasti kuuntelevan intiaanin mustilla\nkasvoilla. Aluksi näytti siltä kuin olisi luvatun palkinnon muisto\nhänen mielessään kasvanut voimakkaammaksi, hänen kuunnellessaan\nkuvausta isän hellistä tunteista, jotka tekivät sen saamisen yhä\nvarmemmaksi; mutta Duncanin jatkaessa puhettaan muuttui tuo ilon ilme\nniin hurjaksi, ilkeäksi ja kiihkeäksi, että saattoi hyvällä syyllä\npelätä sen johtuvan jostakin kaameammasta intohimosta kuin ahneudesta.\n\n\"Menkää\", sanoi huroni, joka silmänräpäyksessä tukahdutti levottomuutta\nherättävän katseensa kuolonkaltaiseksi tyyneydeksi, \"menkää\nmustatukkaisen tyttären luo ja sanokaa, että Magua odottaa puhuakseen\nhänen kanssaan. Isä on muistava, mitä tytär lupaa.\"\n\nDuncan, joka arveli tämän puheen ilmaisevan halua saada lisävakuutuksia\nsiitä, ettei tarjottua palkintoa pidätettäisi, palasi hitaasti ja\nvastahakoisesti paikalle, missä sisarukset nyt lepäilivät väsyneinä,\nilmoittaakseen Coralle Maguan tahdon.\n\n\"Te ymmärrätte intiaanin toiveiden laadun\", jatkoi hän, ohjatessaan\ntyttöä sinne päin, missä häntä odotettiin, \"ja teidän ei tule\nkitsastella luvatessanne ruutia ja villavaippoja. Väkevät juomat eniten\nmiellyttävät hänenlaisiaan; myöskään ei pahentaisi asiaa luvata jotakin\nomasta takaa ja koettaa viehättää häntä, johon hyvin kykenette.\nMuistakaa, Cora, että teidän mielenmaltistanne ja kekseliäisyydestänne\nosaksi riippuu oma henkenne yhtä paljon kuin Alicenkin.\"\n\n\"Ja teidän, Heyward?\"\n\n\"Minun henkeni ei paljoa merkitse; se on jo myyty kuninkaalleni ja se\non saalis, jonka jokainen vihollinen voi ryöstää, jos hänellä vain on\nsiihen tarpeeksi voimaa. Minulla ei ole isää ja vain harvat ystävät\nvalittavat kohtaloa, johon minä olen ehdoin tahdoin syöksynyt\nnuorisolle ominaisen sammumattoman maineen ja kunnian janon ajamana.\nMutta vaiti! Me lähestymme intiaania. Magua, neiti, jota tahdoitte\npuhutella, on tässä.\"\n\nIntiaani nousi hitaasti istualtaan ja seisoi melkein minuutin\näänettömänä ja hievahtamattomana. Sitten hän viittasi kädellään\nHeywardia poistumaan, sanoen kylmästi:\n\n\"Kun huroni puhuu naisille, hänen heimonsa sulkee korvansa.\"\n\nKun Duncan yhä viivytteli ikäänkuin aikoen olla käskyä noudattamatta,\nvirkkoi Cora tyynesti hymyillen:\n\n\"Te kuulette, Heyward, ja hienotunteisuuskin jo käskee teitä\nvetäytymään syrjään. Menkää Alicen luo ja lohduttakaa häntä heräävillä\ntoiveillamme.\"\n\nHän odotti siksi kunnes Heyward oli poistunut ja kääntyi sitten\nintiaanin puoleen sisällyttäen sukupuolensa arvokkuuden ääneensä ja\nesiintymiseensä:\n\n\"Mitä Ketulla oli sanomista Munron tyttärelle?\"\n\n\"Kuunnelkaa\", vastasi intiaani laskien kätensä raskaasti tytön\nkäsivarrelle ikäänkuin haluten erikoisesti kiinnittää hänen huomiotaan\nsanoihinsa, liike, jonka Cora päättävästi ja rauhallisesti torjui\nvapauttaen käsivartensa intiaanin pitelystä: \"Magua on syntynyt\npäälliköksi ja soturiksi järvien punaisten huronien luona; hän oli\nnähnyt kahdenkymmenen kesän auringon juoksuttavan kahdenkymmenen talven\nlumet jokiin, ennenkuin hän näki kalpeanaaman; ja hän oli onnellinen!\nSitten hänen kanadalaiset isänsä tulivat metsiin ja opettivat hänet\njuomaan tulivettä, ja hänestä tuli roisto. Huronit ajoivat hänet hänen\nisiensä haudoilta, aivan kuin olisivat vainonneet metsästettyä\npuhvelia. Hän juoksi järvien rantoja alas ja seurasi niiden laskua aina\nkanuunoiden kaupunkiin[7] asti. Siellä hän pyydysteli ja kalasteli,\nkunnes ihmiset ajoivat hänet jälleen läpi metsien hänen vihollistensa\nsyliin. Päällikkö, joka oli huronina syntynyt, joutui lopulta soturiksi\nmohokkien joukkoon.\"\n\n\"Jotakin tuontapaista olen kyllä kuullut\", virkkoi Cora huomatessaan\nhänen vaikenevan tukahduttaakseen intohimoja, jotka alkoivat palaa\nliian roihuavin liekein hänen muistellessaan muka kärsimäänsä\nvääryyttä.\n\n\"Oliko Ketun vika, ettei hänen päänsä ollut kivestä? Kuka antoi hänelle\ntulivettä? Kuka teki hänestä roiston? Kalpeanaamat, kansa, jolla on\nsama väri kuin teillä?\"\n\n\"Ja tuleeko minun vastata ajattelemattomista ja tunnottomista miehistä,\njoiden hipiä on samanlainen kuin minun?\" kysyi Cora tyynesti\nkiihtyneeltä villiltä.\n\n\"Ei; Magua on mies, eikä hullu; sellaiset ihmiset kuin te eivät avaa\nkoskaan huuliansa polttavalle virralle: Suuri Henki on antanut teille\nviisautta!\"\n\n\"Mitä minuun kuuluu teidän onnettomuutenne ja hairahduksenne?\"\n\n\"Kuunnelkaa\", toisti intiaani, joka jälleen sai entisen levollisuutensa\nja vakavuutensa; \"kun Ketun englantilaiset ja ranskalaiset isät\nkaivoivat kirveen maasta, hän löi mohokkien sotapaaluun ja meni\ntaistelemaan omaa kansaansa vastaan. Kalpeanaamat ovat karkoittaneet\npunanahat heidän metsästysmailtaan, ja kun nämä nyt tappelevat, johtaa\nheitä valkoinen mies. Horikanin vanha päällikkö, teidän isänne, oli\nmeidän sotavoimamme suuri käskijä. Hän sanoi mohokeille: tee tuo ja tee\ntämä, ja häntä toteltiin. Hän antoi lain, että jos intiaani nieli\ntulivettä ja tuli hänen soturiensa kangastelttoihin, ei sitä\nunohdettaisi. Magua aukaisi hulluuksissaan suunsa ja palava neste vei\nhänet Munron majalle. Mitä teki silloin Harmaapää? Sanokoon sen hänen\ntyttärensä.\"\n\n\"Hän ei unohtanut sanojaan ja teki oikeutta rankaisemalla rikollista\",\nvastasi pelkäämätön tyttö.\n\n\"Oikeutta!\" kertasi intiaani luoden mitä julmimman, raivokkaimman\nsyrjäsilmäyksen Coran järkähtämättömiin kasvoihin, \"onko siinä\noikeutta, että ensin tehdään itse pahaa ja sitten rangaistaan muita?\nMagua ei ollut oma itsensä; tulivesi toimi ja puhui hänen puolestaan.\nMutta Munro ei sitä uskonut. Huronipäällikkö sidottiin kaikkien\nkalpeanaamaisten soturien nähden ja häntä ruoskittiin kuin koiraa.\"\n\nCora pysyi äänettömänä, sillä hän ei tiennyt, miten hyvittää intiaania\nsopivasti isänsä varomattoman ja ankaran tuomion johdosta.\n\n\"Katsokaa!\" jatkoi Magua vetäen syrjään ohuen pumpulikankaan, joka\nsangen epätäydellisesti peitti hänen maalatun rintansa, \"tässä on\npuukkojen ja kuulien synnyttämiä arpia — niistä voi soturi ylpeillä\nkansansa edessä; mutta Harmaapää on jättänyt huronipäällikön selkään\nmerkkejä, joita hänen täytyy piilotella naisten tavoin valkoisilta\nmiehiltä saadun värjätyn vaatteen alle.\"\n\n\"Minä olin luullut\", virkkoi Cora, \"intiaanisoturia kestäväksi, enkä\nminä uskonut hänen henkensä tuntevan eikä tietävän kipua, mitä hänen\nruumiinsa kärsi.\"\n\n\"Kun chippevat sitoivat Maguan paaluun ja löivät tämän haavan\", vastasi\ntoinen pistäen sormensa syvään arpeen, \"nauroi huroni heitä päin\nkasvoja ja sanoi heille vain naisten niin kepeästi iskevän! Hänen\nhenkensä oli silloin pilvissä! Mutta kun hän kärsi Munron lyöntejä, oli\nhänen henkensä koivun alla. Huronin henki ei ole koskaan humalassa; se\nmuistaa aina!\"\n\n\"Mutta sen voi kai lepyttää. Jos isäni on tehnyt teille vääryyttä,\nnäyttäkää, että intiaani voi antaa anteeksi loukkauksen ja viekää\nhänelle tytär takaisin. Te olette kuullut majuri Heywardilta...\"\n\nMagua pudisti päätään kieltäen toistamasta tarjouksia, joita hän niin\nsuuresti halveksi.\n\n\"Mitä sitten tahdotte?\" jatkoi Cora tuskallisen äänettömyyden jälkeen,\nsamalla kun hän alkoi väkisinkin tulla vakuuttuneeksi siitä, että ovela\nvilli oli julmasti pettänyt tuota liian kuumaveristä ja jaloa Duncania.\n\n\"Sitä, mistä huroni pitää — hyvää hyvästä, pahaa pahasta!\"\n\n\"Te tahdotte siis kostaa Munron tekemän loukkauksen hänen avuttomille\ntyttärilleen. Eikö olisi miehekkäämpää astua hänen kasvojensa eteen ja\nvaatia soturin hyvitystä?\"\n\n\"Kalpeanaamojen aseet ovat pitkiä ja heidän puukkonsa teräviä!\" vastasi\nvilli ilkeästi nauraen. \"Miksi menisi Kettu Harmaapään pyssysoturien\nsekaan, kun hän kerran pitää hänen henkeänsä kädessään?\"\n\n\"Ilmoittakaa tarkoituksenne, Magua\", virkkoi Cora taistellen\nsisimmässään voidakseen puhua lujasti ja tyynesti. \"Aiotteko viedä\nmeidät vankeina metsiin vai suunnitteletteko jotakin vielä pahempaa?\nEmmekö voi millään tavoin korvata kärsimäänne vääryyttä ja hellyttää\nsydäntänne? Päästäkää ainakin heikko sisareni menemään ja vuodattakaa\nkaikki vihanne minuun. Hankkikaa rikkautta hänen vapauttamisellaan ja\ntyydyttäkää kostonne vain yhdellä uhrilla. Molempien tytärtensä\nmenettäminen veisi iäkkään isän hautaan, ja mistä sitten Kettu saisi\npalkintonsa?\"\n\n\"Kuunnelkaa!\" virkkoi intiaani jälleen. \"Vaaleasilmäinen saa mennä\ntakaisin Horikanin rannalle ja kertoa vanhalle päällikölle, mitä on\ntapahtunut, jos mustatukkainen nainen vannoo isiensä Suuren Hengen\nkautta, ettei hän puhu valhetta.\"\n\n\"Mitä minun sitten pitää luvata?\" kysyi Cora, joka yhä salaisesti\nhallitsi tuota julmaa villiä koko olemuksensa maltillisuuden ja\nnaisellisen arvokkuuden voimalla.\n\n\"Kun Magua jätti kansansa, annettiin hänen vaimonsa toiselle\npäällikölle; hän on nyt saanut ystäviä huronien joukosta ja hän\nhaluaisi mennä takaisin heimonsa haudoille suuren järven rannalle.\nSeuratkoon englantilaisen päällikön tytär häntä ja eläköön hänen\nteltassaan ikuisesti.\"\n\nVaikka moinen ehdotus inhoitti Coraa, hän salasi kuitenkin voimakkaan\nvastenmielisyytensä ja saattoi vastata maltillisesti ja heikkoutta\nosoittamatta:\n\n\"Ja mitä huvia olisi Magualla jakaa majansa naisen kanssa, jota hän ei\nrakasta, joka kuuluu toiseen kansaan ja toiseen väriin kuin hän itse?\nParempihan olisi ottaa Munron kulta ja ostaa jonkun huronineidon sydän\nlahjoilla.\"\n\nIntiaani ei vastannut minuuttiin, vaan katsoi sellaisin polttavin,\nhimoitsevin silmin Coraa, että tämä loi häveten silmänsä alas\ntuntiessaan ensi kerran kohdanneensa katseen, jota ei kunniallinen\nnainen voi sietää. Coran sydämen pamppaillessa Maguan ääni vastasi\nilkeään sävyyn:\n\n\"Hän tietäisi lyöntien kirvellessä selässä, mistä löytäisi naisen, joka\nsaisi myös tuntea niiden kivun. Munron tytär kantaisi hänelle vettä,\nkuokkisi hänen peltonsa ja keittäisi hänen riistansa. Harmaapään ruumis\nnukkuisi hänen kanuunainsa keskellä, mutta hänen sydämensä olisi aina\nOvelan Ketun puukon ulottuvilla.\"\n\n\"Hirviö! Hyvin sinä ansaitsetkin petollisen nimesi!\" huudahti Cora\nvoittamattoman tyttärellisen suuttumuksen vallassa. \"Vain paholainen\nvoisi miettiä moista kostoa! Mutta sinä luulet valtaasi liian suureksi!\nSinä olet näkevä että tosiaankin pidät Munron sydäntä käsissäsi, ja\nettä se uhmaa sinun ilkeintäkin julmuuttasi.\"\n\nIntiaanin vastaus tähän rohkeaan taisteluhaasteeseen oli kaamea hymy,\njoka ilmaisi hänen järkähtämättömän päätöksensä. Hän viittasi samalla\ntyttöä poistumaan ikäänkuin lopettaakseen keskustelun iki-ajoiksi.\nCoran, joka jo katui kiivastumistaan, oli pakko totella, sillä Magua\nlähti heti paikalla ja lähestyi aterioivia tovereitaan. Heyward riensi\nkiihtyneen tytön luo kysymään keskustelun tulosta, jota hän oli niin\njännittyneenä seurannut vähän matkan päästä. Mutta koska Cora ei\ntahtonut herättää Alicessa levottomuutta, vältti hän suoraa vastausta,\nosoitti vain kasvonilmein neuvottelun täydelleen menneen myttyyn ja\nseurasi tuskaisin katsein voittajainsa pienimpiäkin liikkeitä.\nSisarensa yhä uudistuneihin kiihkeihin kyselyihin, mikä heidän osakseen\noli tuleva, hän vastasi vain osoittamalla tummaa miesryhmää ja kuiski\npeittelemättömän kauhun vallassa Alicea rintaansa vasten painaen:\n\n\"Katso tuonne ja lue kohtalomme heidän kasvoistaan: kohta saamme sen\ntietää!\"\n\nCoran käyttäytyminen ja hänen katkonaiset huudahduksensa puhuivat\nselvempää kieltä kuin sanat ja käänsivät pian hänen seuralaistensa\nhuomion paikkaan, minne tyttö itse tarkkasi niin hellittämättömästi,\nettä vain arvalla ratkaistavan asian tavaton tärkeys saattoi yhtä\npaljon kiinnostaa.\n\nEhdittyään loikoilevain villien luo, jotka ahmittuaan vatsansa täyteen\nraakaa lihaa makasivat maassa eläimellisen velttoina, Magua alkoi puhua\nheille arvokkaasti niinkuin oikea intiaanipäällikkö ainakin. Jo hänen\nlausumansa ensi tavut saivat kuuntelijat nousemaan kunnioittavan\ntarkkaavaiseen asentoon. Kun huroni käytti äidinkieltään, voivat\nvangit, vaikka varovaiset villit olivatkin jättäneet heidät kirveidensä\nheittomatkan päähän, arvata vain hänen puheensa pääsisällön niistä\nilmehikkäistä eleistä, joilla intiaani aina säestää sanojaan.\n\nAlussa näyttivät Maguan sekä liikkeet että puhe tyyniltä ja\nmaltillisilta. Kun hänen oli onnistunut täydelleen herättää\nkumppaniensa huomio, ajatteli Heyward, huomatessaan hänen usein\nviittaavan suurille järville päin, hänen puhuvan heidän isiensä maasta\nja heidän kaukaisesta heimostaan. Usein puhkesivat kuuntelijat\nosoittamaan suosiotaan, ja kun he päästivät tuon merkillisen\n\"hugh!\"-huutonsa, katsahtivat he toisiinsa selvästi puhujaa ihaillen.\nKettu oli liian taitava jättääkseen tätä etua käyttämättä. Hän puhui\nnyt siitä pitkästä, vaivalloisesta tiestä, jota kulkien he olivat\njättäneet avarat alueensa ja onnelliset kylänsä, tullakseen\ntaistelemaan kanadalaisten isiensä vihollisia vastaan. Hän luetteli\npartiojoukon soturit, heidän erilaiset ansionsa, heidän lukuisat\ntekonsa kansakunnan hyväksi, heidän haavansa ja heidän ottamiensa\npäänahkojen määrän. Milloin hän vain viittasi johonkin läsnäolevaan —\neikä ovela intiaani jättänyt ketään mainitsematta — loistivat\nimarrellun miehen mustat piirteet tyytyväisyydestä, eikä hän epäröinyt\ntukea sanojen todenperäisyyttä kiittävin ja vakuuttavin elein. Sitten\npuhujan ääni laski ja siitä katosi tyystin sen äänekäs, riemullinen\nsävy, millä hän oli esittänyt heidän menestystään ja heidän voittojaan.\nHän kuvaili Glennin putousta ja kalliosaaren valloittamatonta asemaa\nluolineen ja lukuisine vuolteineen ja pyörteineen; hän mainitsi \"Pitkän\nPyssyn\" nimen ja vaikeni siksi, kunnes metsä heidän alapuolellaan\noli palauttanut viimeisenkin kaiun siitä pitkästä ja väkevästä\nulvahduksesta, jolla tämä vihattu nimi oli otettu vastaan. Hän viittasi\nnuoreen upseerivankiin ja kuvaili suositun soturin kuolemaa, jonka\nhänen kätensä oli syössyt syvään kuiluun. Hän ei ainoastaan maininnut\ntoisen soturin kohtaloa, joka taivaan ja maan välillä heiluessaan oli\ntarjonnut kauhistavan näyn koko joukolle, vaan hän esitti itse erään\npienen puun oksista riippumalla havainnollisesti uudelleen hänen\nasemansa kamaluuden, hänen päättäväisyytensä ja hänen kuolemansa; ja\nlopuksi hän johti lyhyesti mieliin tavan, millä kukin heidän\nystävistään oli saanut surmansa, unohtamatta koskaan viitata heidän\nurhoollisuuteensa ja heidän tunnustetuimpiin avuihinsa. Kun tämä\nsattuneiden tapausten kertominen oli päättynyt, muuttui hänen äänensä\nsävy jälleen ja tuli valittavaksi, omituisen sointuvaksi mataline\nkurkkuäännähdyksineen. Hän puhui nyt kaatuneiden vaimoista ja lapsista,\nheidän hylätystä tilastaan, heidän sekä ruumiillisesta että henkisestä\nkurjuudestaan, heidän kaukaisesta asuinpaikastaan ja lopuksi heidän\nkostamattomista kärsimyksistään. Sitten hän äkkiä korotti äänensä ja\nkysyi kauhistuttavan tarmon puuskassa:\n\n\"Ovatko huronit koiria sietääkseen tätä kaikkea. Kuka on sanova\nMenovguan vaimolle, että kalat ovat ottaneet hänen päänahkansa ja ettei\nhänen kansansa ole häntä kostanut? Kuka on rohkeneva puhtain käsin\nkohdata Vassavattimien äitiä, tuota pilkkaavaa naista. Mitä on\nvastattava vanhoille miehille, kun he kysyvät päänahkoja, eikä meillä\nole valkoisen miehen hiuskarvaakaan heille annettavana? Naiset tulevat\nosoittamaan meitä sormellaan. Huronien nimeä häpäisee musta tahra, ja\nse on peitettävä vereen!\"\n\nHänen äänensä ei enää kuulunut siinä raivon myrskyssä, joka nyt puhkesi\nilmoille, ikäänkuin metsässä ei olisi ollut vain pieni soturijoukko,\nvaan heidän koko kansansa. Äskeisen puheen aikana saattoivat ne, joihin\nkaikista eniten koski hänen menestyksensä, liiankin selvästi lukea\nkiihoittajan saavuttaman suosion häntä kuuntelevain miesten kasvoista.\nHe olivat vastanneet hänen suruunsa ja mielipahaansa myötätunnolla ja\nkaipauksella, hänen vakuutteluihinsa myönteisin elein ja hänen\npöyhkeilyihinsä villien korskealla riemulla. Kun hän puhui\nurhoollisuudesta, olivat heidän katseensa lujat ja kehuttua tunnetta\ntäynnä; kun hän viittasi heidän kärsimiinsä vaurioihin, salamoivat\nheidän silmänsä raivoa; kun hän mainitsi naisten ivan, painoivat he\npäänsä alas häpeissään; mutta kun hän osoitti heille koston keinot,\nsatutti hän kieleen, joka aina on valmis väräjämään intiaanin povessa.\nPieni viittaus siihen, että kosto oli heidän käsissään, sai koko joukon\nyhtenä miehenä hypähtämään pystyyn ja ilmaisten raivoaan mitä\nkaameimmin kirkuen hyökkäämään vankien kimppuun paljastetuin puukoin ja\nkohotetuin kirvein. Heyward heittäytyi sisarusten ja etumaisena\nsyöksyvän väliin, johon hän tarrautui epätoivon antamin voimin saaden\nhetkiseksi hänen väkivaltaisuutensa hillityksi. Tämä odottamaton\nvastarinta antoi Magualle aikaa rientää paikalle ja kiivain puhein ja\npainokkain elein vetää jälleen joukon huomion puoleensa. Valituin\nlausein, joita hän kyllä osasi käyttää, hän sai toverinsa luopumaan\näskeisestä aikeestaan kehoittaen heitä pidentämään uhrien kärsimyksiä.\nHänen ehdotustaan tervehdittiin mieltymyshuudoin ja sitä alettiin\ntoteuttaa ajatuksen nopeudella. Kaksi väkevää soturia syöksyi Heywardin\nkimppuun kolmannen pitäessä huolta heikommasta laulumestarista. Mutta\nei kumpainenkaan vanki sortunut ilman epätoivoista, vaikka tuloksetonta\nkamppailua. Davidkin heitti vastustajansa kerran maahan, eikä\nHeywardistakaan suoriuduttu ennenkuin hänen kumppaninsa häviö salli\nintiaanien yhteisvoimin käydä leikkiin. Sitten hänet sidottiin ja\nkiinnitettiin puuhun, jonka oksilta rippuen Magua oli kuvaannollisesti\nesittänyt putoavan huronin kuolemaa. Kun nuori sotilas tuli tajuihinsa,\nnäki hän tuskallisen varmasti, että samanlainen kohtalo odotti koko\nseuruetta. Hänen oikealle puolelleen oli Cora sidottu samalla tavoin\nkuin hänkin; tyttö oli kalpea ja kiihtynyt, mutta hänen silmänsä\nkatselivat pelottomina vihollisten toimia. Hänen vasemmalla puolellaan\nAlicea tukivat tytön heikkojen jäsenten puolesta männyn oksat estäen\nhänen hentoa ruumistaan kaatumasta. Hän oli ristinyt kätensä ja\nnostanut ne kuin rukoillakseen, mutta katsomatta taivaaseen ja\npyytämättä apua voimalta, joka yksin enää voi heidät pelastaa, hän\nkäänsi huomaamattaan lapsellisen avuttomat silmänsä Duncanin kasvoihin.\nDavid oli ensin vastustellut, mutta olosuhteiden outous pakotti hänet\npiankin vaikenemaan ja miettimään tämän hämmästyttävän tapauksen\noikeata tarkoitusta.\n\nHuronien kosto oli nyt saanut uuden sävyn, ja he valmistautuivat sitä\nsuorittamaan vuosisataisen harjaantumuksen kehittämin raakalaistempuin.\nJotkut hakivat oksia ja risuja roviota rakentaakseen, muuan halkoi\ntervastikkuja, jotka sytytettyinä aiottiin pistää vankien lihaan; ja\ntoiset taas taivuttivat kahden nuoren puun latvoja maahan, ajatellen\nniihin sitoa Heywardin käsivarsista riippumaan ja antaa sitten runkojen\nponnahtaa pystyyn. Mutta Maguan kosto etsi syvempää ja ilkeämpää\ntyydytystä.\n\nJoukkion yksinkertaisten julmurien valmistellessa tulevien uhrien omien\nsilmien edessä näitä tunnettuja ja tavallisia kidutusvälineitä hän\nlähestyi Coraa ja ilmoitti mitä julmimmin kasvojenelein, mikä kohtalo\nhäntä nyt odotti.\n\n\"No!\" puhui tämä, \"mitä sanoo nyt Munron tytär? Hänen päänsä on liian\nhyvä painumaan tyynylle Ketun teltassa; onko hänestä mieluisampaa\nkieriskellä täällä susien leikkikaluna?\"\n\n\"Mitä tuo peto tarkoittaa?\" kysyi Heyward äärimmäisen hämmästyksen\nvallassa.\n\n\"Ei mitään!\" oli luja vastaus. \"Hän on villi, raaka ja tietämätön\nvilli, eikä hän tiedä mitä tekee. Kunpa voisimme viimeisessä\nhengenvedossammekin rukoilla hänelle katumusta ja anteeksiantoa!\"\n\n\"Anteeksiantoa!\" kertasi julma huroni, joka raivoissaan erehtyi sanojen\ntarkoituksesta; \"intiaanin muisti on pitempi kuin kalpeanaamain\nkäsivarsi, ja hänen armonsa lyhyempi kuin heidän oikeutensa! Puhu:\nlähetänkö minä keltaiset hiukset isällesi vai seuraatko sinä Maguaa\nsuurten järvien rannoille kantamaan hänelle vettä ja ruokkimaan häntä\nleivällä?\"\n\nCora käski päännyökkäyksin hänen mennä tiehensä, sillä hänet oli\nvallannut voittamaton inho.\n\n\"Jätä minut\", sanoi hän niin juhlallisesti, että se hetkeksi hillitsi\nintiaanin raakuutta, \"sinä sekoitat katkeruutta rukouksiini: sinä\nseisot minun ja minun Jumalani välillä!\"\n\nVilli oli kuitenkin pian unohtanut hetkellisen hämmästyksensä ja jatkoi\nilkamoivan ivallisesti Alicea osoittaen:\n\n\"Katso! lapsi itkee! Hän on liian nuori kuollakseen! Lähetä hänet\nMunron luo kampaamaan hänen harmaita hiuksiaan ja puhaltamaan eloa\nvanhan miehen sydämeen.\"\n\nCora ei voinut olla vilkaisematta nuoreen sisareensa, jonka silmissä\nhän näki anovan, luonnollista rakkautta elämään kuvastavan katseen.\n\n\"Mitä hän sanoo, rakkain Cora?\" kysyi Alicen vapiseva ääni. \"Puhuuko\nhän minun lähettämisestäni isäni luo?\"\n\nPitkään katseli vanhempi sisar nuorempaansa voimakkaiden,\nristiriitaisten tunteiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Vihdoin hän\npuhui, vaikkakin hänen äänensä oli kadottanut sointuvan, täyteläisen\ntyyneytensä ja muuttunut melkein äidillisen helläksi.\n\n\"Alice\", sanoi hän; \"huroni tarjoaa meille molemmille hengen, niin,\njopa enemmänkin: hän suostuu antamaan Duncanin, meidän verrattoman\nDuncanimme, samoin kuin sinutkin, takaisin ystävillemme ...\nisällemme ... murtuneelle, lapsettomalle isällemme, jos minä vain\nmurran kapinallisen, uppiniskaisen ylpeyteni ja alistun...\"\n\nHänen äänensä tukahtui, ja ristien kätensä hän katsahti ylös ikäänkuin\nkuolontuskissaan etsien neuvoa rajattomalta viisaudelta.\n\n\"Jatka\", huudahti Alice; \"mihin sinun tulisi alistua, rakkain Cora? Oi,\nolisipa tarjous tehty minulle, jotta minä voisin pelastaa sinut,\nilahduttaa vanhaa isäämme, vapauttaa Duncanin, kuinka riemumielin\nkuolisinkaan silloin!\"\n\n\"Kuolisit!\" kertasi Cora tyynemmällä ja lujemmalla äänellä, \"se olisi\nhelppoa! Mutta toinen vaihtoehto ei liene helpompi. Hän tahtoisi, että\nminä\", jatkoi hän alentaen äänensä, syvästi tuntiessaan ehdotuksen koko\nhäpeällisyyden, \"seuraisin häntä erämaahan, että minä menisin hänen\nkanssaan huronien asuinpaikoille, että minä jäisin sinne: lyhyesti,\nettä minä rupeaisin hänen vaimokseen! Puhu siis, Alice, hellyyteni\nlapsi, rakkauteni sisar! Ja te myöskin, majuri Heyward, auttakaa\nheikkoa järkeäni neuvoillanne. Onko elämä ostettava sellaisella\nuhrautumisella? Tahdotko, Alice, ottaa sen minun kädestäni siihen\nhintaan? Ja _te_, Duncan, ohjatkaa minua; käskekää minua molemmat,\nsillä minä olen kokonaan teidän.\"\n\n\"Minäkö tahtoisin moista!\" huudahti suuttunut ja hämmästynyt\nnuorukainen. \"Cora! Cora! Te teette pilaa hädästämme. Älkää enää\nmainitkokaan sitä inhoittavaa ehtoa; sen pelkkä ajatteleminenkin on\npahempi kuin tuhannen kuolemaa.\"\n\n\"Tiesin kyllä, että _teidän_ vastauksenne tulisi olemaan sellainen!\"\nvirkkoi Cora punastunein poskin ja tummien silmiensä yhä vielä\nvoimakkaasti ilmentäessä naisellisia tunteita. \"Mutta mitä sanoo\nAliceni? Hänen tähtensä alistun kohtalooni vähääkään nurisematta.\"\n\nVaikka sekä Heyward että Cora kuuntelivat tuskallisen jännittyneinä ja\näärimmäisen tarkkaavaisina, eivät he saaneet hiiskaustakaan\nvastaukseksi. Alicen hento, tunteellinen olemus näytti lysähtäneen\nkokoon sellaisesta ehdotuksesta. Hänen käsivartensa olivat vaipuneet\nvelttoina hänen eteensä sormien liikahdellessa suonenvedontapaisesti;\npää oli nyykähtänyt rinnalle ja koko hänen ruumiinsa oli siinä puussa\nriippuessaan kuin hänen sukupuolensa loukatun häveliäisyyden ihana\nvertauskuva, hievahtamaton, mutta kuitenkin täysissä tajuissaan oleva.\nHetkisen kuluttua alkoi hänen päänsä kuitenkin hitaasti elehtiä\nilmaisten syvää, järkähtämätöntä inhoa ja hylkäämistä, ja tyttö\nkuiskasi:\n\n\"Ei, ei, ei; parempi on meidän kuolla, kuten olemme eläneetkin,\nyhdessä!\"\n\n\"Kuolkaa sitten!\" karjaisi Magua kiristellen hampaitaan hillittömässä\nraivossa, nähdessään odottamatta moista lujuutta henkilössä, jota hän\noli pitänyt seurueen heikoimpana, ja sinkautti kirveensä voimakkaasti\nturvatonta puhujaa kohti. Kirves lensi ilman halki aivan Heywardin\neditse, katkaisi muutamia Alicen liehuvia kiharoita ja jäi väräjämään\npuuhun hänen päänsä yläpuolelle. Tämä näky sai Duncanin epätoivoisen\nraivon valtaan. Kooten kaiken tarmonsa yhteen ainoaan ponnistukseen hän\nkatkaisi siteensä ja ryntäsi erästä toista villiä kohti, joka hurjasti\nulvoen valmistautui tarkemmin tähtäämään heittääkseen uudestaan. He\nsyöksähtivät yhteen, tarrautuivat toisiinsa ja kaatuivat molemmat\nmaahan. Vastustajan alaston ruumis ei tarjonnut Heywardille lujaa\notetta, ja tämä kiemurtelikin irti hänen pitelystään, kiepahti hänen\npäälleen, ja laskien toisen polvensa hänen rinnalleen painoi häntä alas\nraskaasti kuin jättiläinen. Duncan näki jo veitsen välähtävän ilmassa,\nkun viheltävä ääni suhahti hänen ohitseen ja sitä säesti pikemminkin\nkuin seurasi pyssyn pamaus. Hän tunsi rintansa vapautuvan taakasta,\njoka sitä oli rusentanut, hän näki vastustajansa hurjan kasvojenilmeen\nmuuttuvan elottoman hämmennyksen tuijotukseksi, ja intiaani putosi\nkuolleena kuivuneille lehdille hänen viereensä.\n\n\n\n\nXII luku.\n\n\n    _Narri_. Tulen, tulen, herra,\n    pian tulen, herra,\n    taaskin uudelleen.\n\n                 _Loppiaisaatto_.\n\nHuronit seisoivat säikähdyksestä älyttöminä, kun kuolema näin äkkiä oli\nkorjannut yhden heidän joukostaan. Mutta kun he ennättivät tajuta\nlaukauksen tuhoisan tarkkuuden, koska se näet oli uskaltanut kaataa\nvihollisen, vaikka ystävänkin henki oli samalla niin suuressa vaarassa,\npuhkesi nimi \"Pitkä Pyssy\" yht'aikaa kaikkien huulilta, ja sitä seurasi\nhurja ja valittava ulvonta. Siihen vastasi väkevä kiljaus pienestä\nviidakosta, minne varomattomat intiaanit olivat jättäneet aseensa, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Haukansilmä, joka liiallisessa\ninnossaan jätti lataamatta äsken löytämänsä vanhan pyssynsä, heitä\nkohti heiluttaen asettaan nuijana ja huitoen suurin, voimakkain\nviuhauksin. Vaikka metsästäjä ryntäsikin urheasti ja nopsasti, loikkasi\nhänen ohitseen kuitenkin muuan kepeä, jäntevä mies, joka uskomattoman\nketterästi ja rohkeasti hyökkäsi aivan huronien keskelle ja pysähtyi\nsiellä Coran eteen peloittavan uhkaavasti kirvestään pyöritellen ja\nnäytellen välähtelevää puukkoaan. Vikkelämmin kuin ajatus sujahti muuan\nkuoleman vertauskuvalla koristettu olento heidän silmiensä editse ja\njäi kauhistuttavana seisomaan aikaisemmin tulleen rinnalle. Villit\nkiduttajat peräytyivät näiden sotaisten hyökkääjäin tieltä ja nähtyään\nheidän tulevan nopeasti peräkkäin päästivät kaikille tutun, omituisen\nhämmästystä ilmaisevan huudon, jota säestivät tunnetut ja pelätyt nimet\n\"Nopea Hirvi\" ja \"Suuri Käärme\".\n\nMutta huronien varovainen ja ovela johtaja ei häkeltynyt. Luotuaan\nterävän yleiskatsauksen sivuilleen hän ymmärsi heti ensi silmäyksellä,\nmiten hyökkäys oli tapahtunut, ja rohkaisten seuralaisiaan sekä\nhuudoillaan eikä esimerkeillään hän veti pitkän ja vaarallisen\npuukkonsa tupesta ja ryntäsi hurjasti kiljahtaen odottavan\nChingachgookin kimppuun. Se oli alkumerkki yleiseen kahakkaan.\nKumpaisellakaan puolueella ei ollut tuliaseita, ja niinpä oli taistelu\nsuoritettava mitä raaimmin: käsi kättä vastaan, hyökkäysasein ilman\nerikoisia puolustusvälineitä.\n\nUnkas vastasi karjahdukseen ja juosten kohti erästä vihollista halkaisi\nhäneltä kallon yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä kirveeniskulla.\nHeyward kiskaisi Maguan tapparan puusta ja ryntäsi rajusti telineeseen.\nKun taistelevia oli nyt yhtä monta, sai kukin vastustajakseen miehen\nvihollisjoukosta. Hyökkäykset ja iskut vaihtelivat pyörremyrskyn\nraivolla ja salaman nopeudella. Haukansilmä tavoitti pian toisen\nvihollisen nuijansa ulottuville ja yhdellä peloittavan pyssynsä\nhuimauksella löi vastustajansa käsistä keveät ja saamattomat aseet ja\nnujersi hänet maahan saman tien. Heyward, joka oli kiihkoissaan\nodottanut oikeaan käsikähmään pääsemistä, lennätti valtaamansa kirveen\nkohti vihollistaan. Se tapasi hänen valitsemaansa intiaania otsaan ja\npysäytti tämän hetkiseksi vauhdistaan. Tämän pienen menestyksensä\nrohkaisemana jatkoi hillitön nuorukainen juoksuaan ja syöksyi\nvihollisen kimppuun paljain käsin. Silmänräpäys riitti kuitenkin\nosoittamaan hänelle menettelynsä äkkipikaisuuden, sillä hän sai heti\nkohta käyttää kaiken rohkeutensa ja ketteryytensä väistellessään\nhuronin epätoivoisia puukonpistoja. Kun hän ei enää kyennyt torjumaan\nvikkelää ja valpasta vihollista, kietaisi hän käsivartensa tämän\nympärille ja saikin puserretuksi toisen yläraajat kylkiin rautaisella\notteellaan, joka ajan mittaan oli kuitenkin liian väsyttävä hänelle\nitselleen. Tässä äärimmäisessä hädässä hän kuuli äänen huutavan aivan\nkorvansa juuressa:\n\n\"Tehkää loppu roistoista! Ei armoa kirotuille mingoille!\"\n\nSeuraavassa hetkessä putosi Haukansilmän pyssynperä intiaanin\npaljaaseen päähän, tämän lihakset tuntuivat iskusta ikäänkuin\nlaukeavan, ja hän vaipui velttona ja liikkumattomana Duncanin sylistä\nmaahan.\n\nKun Unkas oli halkaissut ensimmäisen vastustajansa kallon, käännähti\nhän nälkäisen leijonan tavoin etsimään toista. Viides huroni, ainoa,\njoka ei ollut ottanut osaa alkukahakkaan, oli seisonut hetkisen\ntoimettomana, mutta kun hän näki kaikkien ympärillään riehuvan\nmurhaavassa kamppailussa, katsoi hän parhaaksi jatkaa keskeytynyttä\nkostotyötä. Nostaen voimakkaan riemuhuudon hän ryntäsi turvatonta Coraa\nkohti ja viskasi terävän kirveen kuin lähestymisensä kauhistavaksi\nedeltäjäksi. Tappara nirhaisi tytön olkapäätä, mutta leikkasi samalla\npoikki häntä puuhun sitovat vitsat ja päästi hänet vapaaksi pakenemaan.\nHän väisti villin otteen ja omasta pelastuksestaan huolimatta\nheittäytyi Alicen rinnoille ja yritti vapisevin, avuttomin sormin\nraastaa auki sisarta puristavia siteitä. Vain ilmeinen peto saattoi\nolla heltymättä tuollaisesta parhaalle ja puhtaimmalle rakkaudelle\nuhrautuvasta jalomielisyydestä, mutta huronin povi ei tuntenut nyt\nsääliä. Tarttuen Coran hartioille valuvaan uhkeaan tukkaan raastoi\nvilli hänet epätoivoisesta pitelystään ja survaisi hänet raakamaisesti\npolvilleen. Intiaani kouraisi liehuvia kiharoita ja nostaen ne suoraan\nylös hän kuljetti riemuitsevan ivallisesti nauraen puukkoaan uhrinsa\nihanan pään ympäri. Mutta tämä hetken julma nautinto kävi hänelle\nkohtalokkaaksi. Juuri silloin huomasi näet Unkas tämän tapauksen. Hän\nhypähti ja näytti hetkisen kiitävän ilmassa ja putoavan kuin pallo\nvihollisen rintaan lennättäen tämän suinpäin monen kyynärän päähän\npaikalta. Ponnistuksen rajuus heitti nuoren mohikaaninkin hänen\nviereensä. He hypähtivät molemmat jaloilleen, taistelivat ja vuotivat\nverta kumpikin. Mutta ottelu oli pian ratkaistu: Heywardin kirves ja\nHaukansilmän pyssy humahtivat yht'aikaa huronin päähän, ja samalla\nhetkellä Unkas työnsi puukkonsa hänen sydämeensä.\n\nKahakka oli nyt kokonaan loppunut, lukuunottamatta \"Ovelan Ketun\" ja\n\"Suuren Käärmeen\" pitkällistä kamppailua, Ja hyvinpä todistivat nämä\njulmat soturit ansainneensa merkitsevät nimet, jotka heille oli annettu\naikaisemmissa sodissa suoritetuista urotöistä! Heidän päästyään lähelle\ntoisiaan meni aikaa molempien vältellessä nopeita ja voimakkaita\npuukonpistoja, joilla kumpikin koetti ottaa vastustajansa hengiltä.\nÄkkiä he syöksyivät yhteen, joutuivat käsikähmään ja kaatuivat maahan,\nkiemurtelevain käärmeiden tavoin takertuen toisiinsa notkein ja\nvikkelin ottein. Sillä hetkellä, jolloin voittajat olivat joutuneet\ntoimettomiksi, näkyi harjaantuneiden ja raivokkaiden ottelijoiden\ntaistelupaikalta vain paksu tomu- ja lehtipilvi, joka vyöryi pienen\ntasangon keskeltä kohti sen laitoja kuin pyörretuulen kuljettamana.\nErilaisten tunteiden, pojanrakkauden, ystävyyden, kiitollisuuden\nvaikutuksesta kiiruhtivat Heyward ja hänen toverinsa yhtenä miehenä\npaikalle ja pysähtyivät kieriskeleväin ylle syntyneen tomuverhon\nympärille. Turhaan kierteli Unkas ketterästi pilveä saadakseen iskeä\npuukon isänsä vihollisen sydämeen, turhaan tähtäsi Haukansilmän uhkaava\npyssy Duncanin yrittäessä tarttua huronin raajoihin käsin, jotka\ntuntuivat menettäneen kaiken tarmonsa. Pölyyn ja vereen peittyneinä\nnäyttivät taistelevain hurjasti liikehtivät ruumiit sulaneen yhteen.\nMohikaanin luurankomainen ilmestys ja huronin mustat muodot\nvilahtelivat heidän silmissään niin nopein ja päätähuimaavin\npyörähdyksin, etteivät edellisen ystävät tienneet, mihin tai milloin\nantaa auttavia iskuja. Nopein välähdyksin näkyivät silloin tällöin\nMaguan tuliset ja kiiltävät lohlkäärmesilmät pölypilven keskeltä ja\nkuolemankalpeana hän jo luki kohtalonsa vihollisten liikkeistä, mutta\nennenkuin mikään kostava käsi oli tavoittanut hänen kuolemalle vihittyä\npäätään, olivat siinä samassa jo tiellä Chingachgookin tuimat kasvot.\nTällä tavoin oli ottelun näyttämö siirtynyt pienen tasanteen keskeltä\nsen reunalle. Mohikaani sai siinä tilaisuuden voimakkaaseen\npuukonpistoon. Magua hellitti äkkiä otteensa ja kaatui taaksepäin\nliikkumattomana ja näennäisesti hengettömänä. Hänen vastustajansa\nhypähti pystyyn ja päästi suustaan metsän lehväkatokseen kiirivän\näänekkään riemuhuudon.\n\n\"Hyvin isketty delavarin puolesta! Voitto mohikaaneille!\" kiljaisi\nHaukansilmä vielä kerran kohottaen pitkän ja tuhoisan pyssynsä tukin;\n\"puhdasrotuisen valkoisen miehen lopettajaisisku ei kuitenkaan himmennä\nhänen kunniaansa eikä ryöstä häneltä hänen oikeuttaan päänahkaan!\"\n\nMutta juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin tuo vaarallinen ase oli\nputoamassa, vierähti ovela huroni ketterästi uhkaavan iskun alta yli\njyrkänteen reunan ja pudoten polvilleen ponkaisi yhdellä hyppäyksellä\nkeskelle matalaa viidakkoa, joka reunusti mäkeä. Delavarit, jotka\nolivat luulleet vihollistaan kuolleeksi, ilmaisivat hämmästyksensä\ntavallisella huudahduksellaan ja riensivät hänen peräänsä kiljuen ja\nkiitäen kuin koirat, jotka olivat nähneet kauriin aivan edessään,\nkunnes metsästäjän omituisen kimakka äännähdys muutti heidän aikeensa\nja kutsui heidät takaisin kukkulan laelle.\n\n\"Se oli aivan tuon valehtelevan, petollisen konnan tapaista!\" huusi\njulmistunut metsästäjä, jonka ennakkoluulot suuresti himmensivät hänen\nluontaista oikeudentuntoaan kaikissa mingoja koskevissa seikoissa.\n\"Kunniallinen delavari olisi rehellisessä taistelussa voitettuna\nmaannut hiljaa alallansa ja ottanut iskun pääkuoreensa, mutta nämä\nroistomaiset makvat tarrautuvat elämään kuin villikissat. Antakaa hänen\nmennä, antakaa hänen mennä; hän on vain yksinäinen mies, ilman pyssyä\ntai jousta monen pitkän peninkulman päässä ranskalaisista ystävistään,\nja kuin kalkkarokäärme, joka on menettänyt myrkkyhampaansa, ei voi enää\ntehdä vahinkoa ennenkuin hän kuten mekin, on jättänyt mokkasinien\njäljet laajalle alalle hiekkatasankoa. Katsohan, Unkas\", lisäsi hän\ndelavarinkielellä, \"isäsi nyhtää jo päänahkoja. On ehkä viisainta tehdä\nkierros ja tunnustella kentälle jääneitä maankiertäjiä tai muutoin voi\ntoinenkin niistä pujahtaa metsään kirkuen kuin siipeen satutettu\nnärhi.\" Näin puhuen kierteli tuo rehellinen, vaikkakin leppymätön\nmetsästäjä kaikkien kaatuneiden luona, joiden tunnottomaan\nrintaan hän pisti pitkän puukkonsa yhtä tyynesti kuin ne olisivat\nolleet eläintenraatoja. Hänen edelleen oli kuitenkin ennättänyt\nvanhempi mohikaani, joka oli jo kiskaissut voitonmerkit kuolleiden\nvastustelemattomista päistä.\n\nMutta Unkas vastoin tapojaan ja luontonsa kieltäen kiiruhti\nvaistomaisen herkkyyden johtamana Heywardin seurassa auttamaan tyttöjä,\nja vapautettuaan nopeasti Alicen laski hänet Coran syliin. Me emme\nyritä kuvailla sitä inhimillisten kohtaloiden kaikkivaltiasta ohjaajaa\nkohtaan uhovaa syvää kiitollisuutta, joka hehkui sisarusten povessa,\nkun he näkivät näin odottamatta pelastuneensa elämälle ja toisilleen.\nHeidän kiitoshuokauksensa olivat hartaat ja äänettömät, sillä heidän\nlempeiden sielujensa uhri paloi kirkkaimmin ja puhtaimmin heidän\nsydäntensä salaisella alttarilla, ja heidän vironneet maalliset\ntunteensa purkautuivat pitkiin ja helliin, vaikka sanattomiin\nhyväilyihin. Kohottuaan polvistuneesta asennostaan, mihin hän oli\nvaipunut Coran viereen, heittäytyi Alice sisarensa helmaan ja mainitsi\nnyyhkyttäen heidän vanhan isänsä nimen hänen vienojen kyyhkyssilmiensä\nsäteillessä herännyttä toivoa.\n\n\"Me olemme pelastuneet! Me olemme pelastuneet!\" kuiski hän; \"me saamme\npalata rakkaan, rakkaan isämme syliin, eikä hänen sydämensä enää murru\nsurusta. Ja sinäkin Cora-sisar, joka olet ollut minulle kuin äiti,\nsinäkin olet pelastunut. Ja Duncan\", lisäsi hän kääntyen katsomaan\nnuorukaiseen kuvailematon viattomuuden ja puhtauden hymy huulillaan,\n\"meidän oma urhea ja jalo Duncanimmekin on pelastunut aivan\nvahingoittumattomana.\"\n\nNäihin tulisiin ja hajanaisiin sanoihin Cora vastasi vain puristamalla\nnuorta puhujaa sydäntänsä vasten, Alicen nojatessa häneen riutuvan\nhellyyden valtaamana. Miehekäs Heyward ei hävennyt vuodattaa kyyneleitä\ntämän liikuttavan tunteenpurkauksen nähdessään; ja taistelutelmeestä\nvielä kuuma ja verentahrima Unkas seisoi tosin tyynenä ja näennäisesti\nkylmänä katselijana, mutta hänen silmänsä olivat jo kadottaneet hurjan\nkiihkonsa ja säteilivät osanottoa, joka kohotti hänet paljon hänen\nkansansa yleisen tason yläpuolelle ja sai hänet ehkä kulkemaan\nvuosisatoja edellä sen tavoista.\n\nNäiden tilanteeseen sopivien vuodatusten aikana Haukansilmä, jonka\nvalpas epäluulo oli vakuuttautunut siitä, etteivät tätä taivaallista\nnäkyä huronit enää kyenneet häiritsemään, läheni Davidia ja\nvapautti hänet siteistä, joita hän oli tähän hetkeen asti mitä\nesikuvallisimmalla kärsivällisyydellä kestänyt.\n\n\"Kas niin\", huudahti metsästäjä heitettyään viimeisenkin vitsaksen\ntaakseen, \"olette jälleen jäsentenne herra, vaikka ette näytäkään\nkäyttävän niitä juuri paljoa viisaammin kuin ne on alkuaan tehtykään.\nEllette paheksu miehen neuvoa, joka tosin ei ole teitä vanhempi, mutta\njoka melkein koko ikänsä metsässä eläneenä voi kerskua kokeneensa\nenemmän kuin mitä hänen iästään päättäen luulisi, annan teille auliisti\nsen neuvon, että kauppaisitte tuon pienen liivienne taskusta\ntörröttävän pämpätyskojeen ensimmäiselle vastaanne osuvalle hupsulle ja\nostaisitte rahoilla kelpo aseen, esimerkiksi vaikka vain ratsumiehen\npistoolin. Ahkeruudella ja huolellisuudella voisitte vielä päästä\njohonkin päämäärään, sillä luullakseni silmänne osaavat teille tässä\ntilaisuudessa selvääkin selvemmästi todistaa, että haaskavaris on\nparempi lintu kuin matkijarastas. Toinen ainakin korjaa ihmisten\nnäkyvistä yhtä ja toista rumaa ja epämiellyttävää, mutta toisella ei\nole muuta virkaa kuin saada aikaan häiriöitä metsässä pettämällä\nkaikkien korvat, jotka sitä kuuntelevat.\"\n\n\"Aseet ja torvet kuuluvat taisteluun, mutta kiitoslaulu voittoon!\"\nvastasi vapautettu David. \"Ystävä\", lisäsi hän ojentaen laihan, hennon\nkätensä lempeästi Haukansilmälle samalla kun hänen silmänsä kimmelsivät\nja kostuivat, \"minä kiitän sinua siitä, että hiukset yhä kasvavat\npäässäni, mihin ne ensinnä Luoja juurrutti, sillä vaikka muiden\nihmisten tukka voikin olla kiiltävämpi ja kiharaisempi, olen minä aina\nhavainnut hiukseni erinomaisen hyvin soveltuvan päälakeen, jota ne\nsuojaavat. Etten minä äsken ottanut osaa tappeluun, ei riippunut\nniin paljon haluttomuudestani kuin noiden pakanoiden kahleista.\nUrhoolliseksi ja taitavaksi olet sinä osoittautunut ottelussa, ja minä\nkiitän sinua nyt, ennenkuin ryhdyn täyttämään muita tärkeämpiä\ntehtäviä, sillä sinä olet totisesti ansainnut kristityn kiitoksen.\"\n\n\"Koko juttu on aivan vähäpätöinen, ja sellaista tulette näkemään usein,\njos viivytte kauan parissamme\", vastasi metsästäjä, joka oli tuntuvasti\nleppynyt laulumiehelle tämän vilpittömän kiitollisuudenilmaisun\njälkeen. \"Minä olen saanut takaisin vanhan toverini, 'Hirventappajan\",\njatkoi hän sitten, lyöden kädellään pyssynsä tukkiin, \"ja se on jo\nsinänsä voitto. Nämä irokeesit ovat ovelaa väkeä, mutta he pettivät\nitsensä jättäessään tuliaseensa kauas ulottuviltaan; ja jos Unkas ja\nhänen isänsä olisivat säilyttäneet vain tavallisen intiaanimalttinsa,\nolisimme lähettäneet noihin roistoihin kolme kuulaa yhden asemesta, ja\nse olisi tehnyt selvää koko roskajoukosta, yhtä hyvin tuosta\nloikkivasta lurjuksesta kuin hänen kumppaneistaankin. Mutta kaikki oli\nedeltäpäin niin määrätty ja parhain päin määrätty.\"\n\n\"Sinä puhut hyvin\", virkkoi David; \"ja sinä tapasit kristinuskon oikean\nhengen. Ken on määrätty pelastumaan, hän pelastuu, ja kenen kohtaloksi\non säädetty hukkuminen, hän hukkuu. Tämä on totinen oppimme, ja sangen\nlohduttava se on ja virvoittava oikealle uskovaiselle.\"\n\nMetsästäjä, joka tällä välin oli istuutunut tarkastelemaan pyssynsä\ntilaa niin sanoaksemme isällisellä huolella, katsahti nyt toiseen\nlainkaan yrittämättäkään salata paheksumistaan ja katkaisi jyrkästi\nenemmät puheet.\n\n\"Oppi tai ei\", laukaisi karski metsänkävijä, \"joka tapauksessa se on\nlurjusten uskoa ja koituu rehellisen miehen kiroukseksi. Minä uskon\nkyllä, että tuo huroni kaatui käteni iskusta, koska näin sen omin\nsilmin; mutta ellen sitä myös omin silmin näe, ei mikään saa minua\nuskomaan, että hän tapasi siinä palkintonsa tai että tuo Chingachgook\ntuolla tuomitaan viimeisenä päivänä.\"\n\n\"Sinä et löydä mistään todisteita tuollaista rohkeata oppia\npuolustaaksesi, eikä sitä tue mikään kirkollisen liittomme päätös\",\nhuusi David, joka oli pahasti takertunut turhantarkkoihin\nsaivarteluihin, joita oli hänen aikanaan ja etenkin hänen maakunnassaan\nkeksitty peittämään taivaallisen ilmoituksen yksinkertaista kauneutta\nkoetettaessa tunkeutua jumalallisen luonnon vapisuttavaan salaisuuteen\nasettamalla omahyväisyys uskon sijaan, mistä oli seurauksena, että\nmoisiin ihmisten kyhäämiin opinkappaleihin nojaavat joutuivat vain\nepäilyihin ja ensimmäinen myrsky oli sen pyyhkäisevä sijaltansa. \"Minä\npyydän sinua esittämään ne todistusvoimaiset kohdat, joille sinä\nrakennat tuon säälimättömän väitöksesi\" (muiden opinjärjestelmien\npuolustajain tapaan ei Davidkaan aina ollut tarkka sanojensa\nvalinnassa). \"Mainitse luku ja värssy sekä mistä pyhästä kirjasta olet\nlöytänyt lauseita tueksesi?\"\n\n\"Kirjasta?\" kertasi Haukansilmä huonosti salaten syvän halveksumisensa;\n\"pidätkö minua parkuvana paitaressuna, joka roikkuu jonkun vanhan akan\nhameessa, pidätkö tätä hyvää pyssyä tässä polvellani hanhensulkana,\ntätä häränsarvea mustetolppona ja tätä nahkapussia ruudukkaana\nnenäliinana, jossa minä muka kuljetan päivällistäni? Kirjasta! Mitä on\nsellaisella miehellä kuin minulla, salojen soturilla, vaikka minä\nolenkin puhdasta valkoista rotua, mitä on minulla tekemistä kirjojen\nkanssa? Minä olen lukenut vain yhtä ainoata kirjaa, ja siihen\nkirjoitetut sanat ovat liian yksinkertaisia ja liian selviä\ntarvitakseen pitkiä selittelyjä, vaikka minä voinkin ylpeillä käyneeni\nomaa kouluani neljäkymmentä pitkää ja vaivalloista vuotta.\"\n\n\"Mikä onkaan sen kirjan nimi?\" kysyi David, joka ymmärsi väärin toisen\ntarkoituksen.\n\n\"Se kirja on aina avoinna edessänne\", vastasi metsästäjä; \"eikä sen\nomistaja ole itara käyttääkseen sitä. Minä olen kuullut ihmisistä,\njotka lukevat kirjoja tullakseen vakuutetuiksi Jumalan olemassaolosta.\nSitä minä en ymmärrä muulla tavalla kuin että siirtokuntien ihmiset\nsiinä määrin vääristelevät hänen tekonsa, että se, mikä on selvää\nsaloilla ja metsissä, tulee epäilyksenalaiseksi kauppiasten ja pappien\nkeskuudessa. Jos tuollainen epäilijä sattuisi lähettyvilleni ja hän\nseuraisi minua auringonnoususta toiseen auringonnousuun läpi metsän\nsokkeloiden, huomaisi hän pian olevansa tyhmyri ja että hänen suurin\ntyhmyytensä on siinä, että hän pyrkii kohoamaan Hänen tasalleen, jonka\nvertaiseksi hän ei kuitenkaan koskaan voi tulla ei hyvyydessä eikä\nvoimassa.\"\n\nHeti kun David huomasi väittelevänsä vastustajan kanssa, joka sai\nuskonsa luonnon ilmestyksistä ja vältti kaiken opinkappaleiden\nsaivartelua, luopui hän halukkaasti ottelusta, mistä hän ei luullut\nniittävänsä hyötyä yhtä vähän kuin arvonantoakaan. Metsästäjän vielä\npuhuessa oli hänkin istuutunut ja vetäen esiin aina valmiin\npikkukirjansa ja rautasankaiset silmälasinsa valmistautui hän\nsuorittamaan velvollisuutta, minkä vain odottamaton hyökkäys hänen\noikea-oppisuutensa kimppuun oli saanut pitkäksi aikaa lyömään laimin.\nHän oli tosiaan kuin mikäkin läntisen manteren mestarilaulaja — paljoa\nmyöhäisempi kuin runsaslahjaiset runoniekat, jotka muinoin lauloivat\nparonien ja ruhtinaiden maallista ylistystä, mutta joka tapauksessa\noman aikansa ja maansa hengen mukainen mestarilaulaja; ja nyt hän oli\nvarustautunut harjoittamaan taitoansa äskeisen voiton kunniaksi tai\noikeammin kiitokseksi siitä. Hän odotti kärsivällisesti siksi kunnes\nHaukansilmä herkesi puhumasta, sitten hän kohotti silmänsä ja äänensä\nyht'aikaa ja sanoi:\n\n\"Minä kehoitan teitä, hyvät ystävät, yhtymään kanssani ylistämään tätä\neriskummallista pelastumista raakalaisten ja uskottomien käsistä sillä\nvirvoittavalla ja juhlallisella sävelellä, jota mainitaan nimellä\n'Northampton'.\"\n\nHän ilmoitti sitten sivun ja värssyn, mistä hänen valitsemansa säkeet\nolivat löydettävissä, ja asetti soittokoneen huulilleen yhtä\narvokkaasti ja vakavasti, kuin olisi ollut kirkossa. Tällä kertaa hän\nei kuitenkaan saanut avustusta, sillä sisarukset olivat vielä hellien\ntunteenpurkaustensa vallassa, joihin olemme jo viitanneet. Mutta\nsäikähtymättä lainkaan seurakuntansa vähälukuisuutta, siihen kun itse\nasiassa kuului vain murjottava metsästäjä, hän korotti äänensä, aloitti\nja lopetti hurskaan laulun minkäänlaisitta häiriöittä tai\nkeskeytyksittä.\n\nHaukansilmä kuunteli tyynesti ladatessaan pyssyään ja\nkorjaillessaan sen piitä, mutta sävelet, joilta nyt puuttui\nympäristön ja myötätunnosta johtuvan liikutuksen ulkonainen tuki,\neivät kyenneet herättämään hänen uinuvia tunteitaan. Ei ole\nmilloinkaan mestarilaulaja, tai millä sopivammalla nimellä Davidia\nmainitsisimmekaan, ponnistellut taitoaan välinpitämättömämmän\nkuulijakunnan edessä, vaikka hänen esiintymistapansa erikoisuudesta ja\nvilpittömyydestä voimme päätellä, ettei kukaan maallinen laulaja ole\nmilloinkaan kohottanut säveliä, jotka olisivat nousseet niin lähelle\nsitä valtaistuinta, mille kaikki kunnia ja ylistys kuuluu. Metsästäjä\npudisti päätään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja, joiden\njoukosta saattoi vain erottaa \"kurkun\" ja \"irokeesin\", hän lähti\nkeräilemään huroneilta vallattua asevarastoa ja tarkastamaan sen tilaa.\nTässä toimessa auttoi häntä Chingachgook, joka muiden joukosta löysi\nomansa ja poikansa pyssyn. Myöskin Heyward ja David varustettiin\ntuliluikuilla, eikä ruutia ja kuuliakaan puuttunut näiltä nyt\ntoimintakykyisiltä pyssyiltä.\n\nKun metsän pojat olivat suorittaneet valintansa ja jakaneet\nvoittosaaliin, ilmoitti tiedustelija hetken tulleen lähteä matkaan.\nSamaan aikaan oli Gamutinkin laulu lopussa, ja sisarukset jaksoivat jo\nhallita tunteensa. Duncanin ja nuoremman mohikaanin avustamina\nlaskeutuivat tytöt kummun jyrkkää rinnettä, jota he olivat nousseet\naivan kokonaan erilaisten olosuhteiden vallitessa ja jonka laesta oli\nollut vähällä tulla heidän surmansa näyttämö. Alhaalla he tapasivat\nnarragansetratsut pureksimassa pensaiden lehtiä, ja noustuaan satulaan\nhe seurasivat opasta, joka usein mitä vaarallisimmissa tilanteissa oli\nosoittautunut heidän ystäväkseen. Matkaa ei kuitenkaan kestänyt\npitkälti. Haukansilmä poikkesi huronien seuraamalta salapolulta,\nkääntyi oikealle, tunkeutui viidakkoon, kulki yli solisevan puron ja\npysähtyi erääseen kapeaan laaksoon muutamien vesijalavain varjoon. He\nolivat vain muutamien sylien päässä tuon kamalan kummun juurelta, ja\nhevosia olisi tarvittu oikeastaan vain matalan puron poikki mentäessä.\n\nMetsästäjä ja intiaanit näyttivät hyvin tuntevan syrjäisen sopen, missä\nhe nyt olivat, sillä laskettuaan pyssynsä nojaamaan puita vasten\nalkoivat he luoda syrjään kuivia lehtiä, ja kun he olivat päässet\nsiniseen saveen asti, pulpahti sieltä solisten kirkas, kimmeltävä\nvesisuoni. Valkoinen mies katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin\nesinettä, jota ei kuitenkaan löytynyt niin pian kuin hän toivoi.\n\n\"Nuo huolimattomat lurjukset, mohokit ja heidän tuskarora- ja\nonondaga-veljensä ovat olleet täällä janoansa sammuttamassa\", murisi\nhän, \"ja ne senkin kiertolaiset ovat viskanneet leilin menemään! Tee\nsitten vielä hyvää moisille kiittämättömille koirille! Tässä on Herra\nlaskenut kätensä keskelle ulvovaa erämaata ja on heidän parhaakseen\nnostanut maan uumenista lähteen, joka saattaisi häpeään kaikkien\nsiirtokuntien parhaan rohdosvaraston; ja katso! Konnat ovat sotkeneet\nsaven ja lianneet paikan ikäänkuin he olisivat järjettömiä elukoita\neivätkä ihmisiä.\"\n\nSanaakaan sanomatta ojensi Unkas hänelle kaivatun leilin, jota\nnäkemästä yltyvä pahantuulisuus oli estänyt Haukansilmää tähän asti,\nvaikka se kauniisti riippui jalavan oksalla. Täytettyään sen vedellä\nhän vetäytyi muutamia askeleita syrjään, missä maa oli lujempaa ja\nkuivempaa, ja istuutui sangen tyynesti. Juotuaan pitkän ja ilmeisesti\nmiellyttävän siemauksen alkoi hän hyvin huolellisesti tarkastella\nhuronien jättämiä ruuantähteitä, joita hän oli kantanut repussa\nkäsivarrellaan.\n\n\"Kiitoksia, poika!\" jatkoi hän ojentaen tyhjän astian Unkasille; \"nytpä\nryhdymme katselemaan, millaisia paloja nämä hiiviskelevät huronit\npistelevät poskeensa väijytysretkillä ollessaan. Kas vain! Hirtehiset\ntuntevat kyllä parhaat kohdat kauriista, ja luulisipa melkein niiden\nosaavan leikata ja paistaa hirvenreittä yhtä hyvin kuin paras kokki\nkoko maassa! Mutta kaikki on raakaa, sillä irokeesit ovat raakalaisia\nitsekin. Unkas, otahan tulusrautani ja sytytä tuli; palanen mureata\nlihaa ojentaa meille luonnon auttavan käden pitkien ponnistusten\njälkeen.\"\n\nHuomatessaan oppaiden ryhtyneen aivan tosissaan puuhaamaan ateriaa\nauttoi Heyward tytöt satulasta ja asettui heidän vierelleen maahan,\nkoska ei hänkään ollut haluton nauttimaan parin hetken virkistävää\nlepoa veristen tapausten jälkeen, joissa hän oli juuri ollut\nosallisena. Paistohommien parhaillaan jatkuessa sai uteliaisuus hänet\ntiedustelemaan seikkoja, jotka olivat aiheuttaneet heidän\nodottamattoman ja parhaaseen aikaan sattuneen pelastumisensa.\n\n\"Mistä johtui, että me näimme teidät taas niin pian, jalo ystäväni\",\nkysyi hän, \"ja ilman Edwardin varusväen apua?\"\n\n\"Jos me olisimme menneet virran mutkaan asti, olisimme me saapuneet\ntarpeeksi ajoissa tuodaksemme lehtiä teidän ruumiittenne peitoksi,\nmutta liian myöhään pelastaaksemme teidän päänahkanne\", vastasi\nmetsästäjä levollisesti. \"Emme hukanneet voimia ja tilaisuutta\npatikoimalla linnaan, vaan asetuimme piiloon Hudsonin rannalle\nseurataksemme huronien liikkeitä.\"\n\n\"Te näitte siis kaikki, mitä tapahtui?\"\n\n\"Emme kaikkea, sillä intiaanin silmää on vaikea pettää, ja me pysyimme\nsentähden kätkössä. Mutta vaikeata oli pitää tätä mohikaanipoikaa\nalallaan väijytyspaikassa. Niin, Unkas, sinun käytöksesi oli enemmän\nuteliaan naisen kuin vihollistaan vaanivan soturin.\"\n\nUnkas käänsi silmänsä hetkeksi puhujan voimakkaihin kasvoihin, mutta ei\nlausunut sanaakaan eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut katumusta.\nPäinvastoin luuli Heyward nuoren mohikaanin käytöksessä keksivänsä\njonkinlaista halveksumista, jopa uhmaakin, ja hänestä tuntui kuin olisi\nintiaani tukahduttanut purkautumaan pyrkiviä intohimojaan yhtä hyvin\nkohteliaisuudesta kuuntelevia kohtaan kuin kunnioituksesta, jota hän\ntavallisesti osoitti valkoiselle liittolaiselleen.\n\n\"Te näitte meidän vangitsemiskohtauksemme?\" kysyi Heyward sitten.\n\n\"Me _kuulimme_ sen\", oli merkitsevä vastaus. \"Intiaanien kirkuna on\nselvää kieltä miehille, jotka ovat ikänsä kaiken oleskelleet metsissä.\nMutta kun te nousitte maihin täytyi meidän käärmeiden tavoin ryömiä\nlehvien alitse, ja niin menetimme teidät kokonaan näkyvistämme, kunnes\njälleen keksimme teidät puihin sidottuina ja valmiina kestämään oikean\nintiaanisurman.\"\n\n\"Meidän pelastuksemme oli Kaitselmuksen työtä. Ihme, ettette erehtyneet\npolusta, sillä huronit olivat jakaantuneet ja kummallakin joukolla oli\nhevosia.\"\n\n\"Niin, siinä me tosiaankin kadotimme vainun ja olisimme ehkä\nhukkuneetkin jäljiltä, ellei Unkasia olisi ollut; me poikkesimme\nkuitenkin polulle, joka vei metsiin, sillä me arvasimme, ja arvasimme\noikein, villien kuljettavan vankejaan juuri sinne päin. Mutta kun me\nolimme seuranneet sitä useita peninkulmia tapaamatta ainoatakaan oksaa,\nkuten minä olin neuvonut, olin joutua epätoivoon, etenkin kun kaikki\njalanjäljet olivat intianikenkien painamia.\"\n\n\"Voittajamme olivat varovaisuudessaan antaneet meille samanlaiset\njalkineet kuin heillä itselläänkin oli\", virkkoi Duncan ja näytteli\nkauriinnahkaisia pieksujaan.\n\n\"Sepä oli ovelaa ja kovasti heidän tapaistaan; vaikka me puolestamme\nolimme myöskin liian kokeneita miehiä antaaksemme tuon tavallisen\nkeksinnön johtaa itseämme harhaan!\"\n\n\"Mitä meidän siis tulee kiittää pelastuksestamme?\"\n\n\"Minun täytyy tunnustaa eräs seikka valkoisena miehenä, jonka suonissa\nei virtaa pisaraakaan intiaaniverta, ja saisin melkein hävetä nuoren\nmohikaanin taitavuutta asiassa, joka minun tulisi tuntea paremmin kuin\nhänen, mutta jota minä tuskin vieläkään voin todeksi uskoa vaikka olen\nsen omin silmin nähnyt.\"\n\n\"Sepä kummallista! Mainitkaahan tuo seikka!\"\n\n\"Unkas on kyllin rohkea väittääkseen, että näitä neitejä kantavat\nratsut\", jatkoi Haukansilmä silmäten uteliaan tarkkaavasti sisarusten\nhevosia, \"laskivat samanpuoleiset jalkansa yht'aikaa maahan, mikä on\nvastoin kaikkien niiden neljän jalan juoksevain eläinten tapoja, jotka\naina kulkevat sillä tavoin, kuten omat silmäni ovat nähneet ja kuten\nniiden jäljet ovat kahdenkymmenen pitkän peninkulman matkan aikana\ntodistaneet.\"\n\n\"Niin, se on tosiaankin näiden elukoiden erikoinen etu! Ne ovat\nkotoisin Narraganset-lahden rannalta, pienestä maakunnasta, jonka nimi\non Providence Plantations, ja ne ovat kuuluisia kestävyydestään ja\nhelposti ne ovat omaksuneet tämän kummallisen liikkumistavan, vaikka\nkyllä muitakin hevosia usein harjoitetaan siihen.\"\n\n\"Saattaa olla niin\", myönteli Haukansilmä, joka oli erikoisen\ntarkkaavasti kuunnellut tätä selitystä; \"vaikka olen puhdasrotuinen\nvalkoinen mies, tunnen sentään paremmin kauriin ja majavan metkut kuin\nkuormajuhtien. Majuri Effinghamilla on monta jaloa ratsua, mutta minä\nen ole niiden joukossa vielä nähnyt ainoatakaan, joka kulkisi moista\nsivukonkkaa.\"\n\n\"Se on totta, sillä hän kai arvostelee hevosia vallan toisten\nominaisuuksien mukaan. Nämä ovat kuitenkin suosittua rotua, ja kuten\nnäette, tuottaa niiden kantama taakka niille usein suurta kunniaa.\"\n\nMohikaanit olivat kuunnellakseen keskeyttäneet puuhailunsa loimuavan\ntulen ääressä, ja kun Duncan oli lopettanut, katsahtivat he\nmerkitsevästi toisiinsa ja isä päästi tuon välttämättömän\nhämmästyksenhuudahduksensa. Metsästäjä mietti kuin sulattaakseen uutta\ntietoaan ja vilkaisi jälleen uteliaana hevosiin.\n\n\"Olen varma siitä, että on vielä kummempiakin nähtävänä\nsiirtokunnissa!\" virkkoi hän vihdoin; \"sillä ihminen käyttelee luontoa\nsurullisesti väärin, kun hän kerran on päässyt sen herraksi. Mutta\nkävivätpä ne nyt sivuttain tai suoraan, Unkas huomasi tuon omituisen\nliikkumistavan, ja se johti meidät taitetulle pensaalle. Ulommaisin\noksa oli läheltä toisen hevosen jälkiä taivutettu ylöspäin, aivan\nniinkuin nainen katkaisee kukan varresta, mutta kaikki muut oli\nhajoitettu ja painettu alas ikäänkuin olisi miehen vahva käsi ollut\nniitä raastamassa! Siitä minä päätin, että ne ovelat roistot olivat\nnähneet taitetun oksan ja repineet loputkin saadakseen meidät luulemaan\nuroskauriin reuhtoneen pensaissa sarvillaan.\"\n\n\"Tietääkseni ei terävänäköisyytenne teitä pettänytkään, sillä jotakin\nsentapaista sattui tosiaankin!\"\n\n\"Sehän oli helppoa huomata\", lisäsi metsästäjä, joka ei vähimmässäkään\nmäärässä tuntenut osoittaneensa sen kummempaa terävänäköisyyttä, \"ja\naivan toista maata kuin koikkerehtiva hevonen! Sitten pisti päähäni,\nettä mingot varmaankin yrittävät tälle lähteelle, sillä nuo konnat\nvarsin hyvin tietävät sen veden oivallisuuden!\"\n\n\"Onko se sitten tosiaankin niin mainiota?\" kysyi Heyward katsastellen\nuteliaasti syvännettä ja sen pulppuavaa lähdettä, jota ympäröi\ntummanruskea maa.\n\n\"Ei ole suurilta järviltä etelään ja itään matkaavaa punanahkaa, joka\nei olisi kuullut sen oivallisista ominaisuuksista. Haluatteko maistaa?\"\n\nHeyward otti leilin, mutta nieltyään muutamia pisaroita hän heitti sen\ninhoavin irvistyksin menemään.\n\nMetsästäjä nauroi hiljaista, mutta sydämellistä naurua ja pudisti\npäätään hyvin tyytyväisenä.\n\n\"Niinpä niin, vaaditte makua, johon olette tottunut, oli aika, jolloin\nminäkin pidin siitä yhtä vähän kuin te nyt; mutta minä olen vähitellen\nmieltynyt siihen ja nyt himoitsen sitä niinkuin kauris suolalampareita.\nTe ette voi pitää enemmän kirpeämakuisista viineistänne kuin punanahka\ntästä vedestä, etenkin sairaana ollessaan. Mutta Unkas on suorinut\ntulensa ja meidän on aika ajatella syömistä, sillä matkamme on pitkä ja\nvielä kokonaan tekemättä.\"\n\nTämä äkillinen sivuhyppäys keskeytti metsästäjän juttelun ja hän kävi\nsiekailematta käsiksi niihin ruuantähteisiin, jotka olivat säästyneet\nahneilta huroneilta. Yksinkertaisesta aterian valmistuksesta\nsuoriuduttiin sangen yksinkertaisin menetelmin, ja hän ja mohikaanit\naloittivat vaatimattoman illallisensa äänettöminä ja innokkaina kuin\nmiehet, jotka syövät kestääksen suuria ja herkeämättömiä ponnistuksia.\n\nKun metsän pojat olivat suorittaneet tämän välttämättömän ja mieluisan\ntehtävän, kumartui kukin juomaan pitkän siemauksen tästä yksinäisestä,\nhiljaisesta lähteestä, jonka, samoin kuin sen sisarlähteiden ympärille\nviidenkymmenen vuoden kuluttua kerääntyivät suurin joukoin kokonaisen\nmaanosan rikkaimmat, kauneimmat ja lahjakkaimmat ihmiset etsimään\nterveyttä ja huvia.[8] Sitten Haukansilmä kehoitti lähtemään matkaan.\nSisarukset nousivat jälleen satulaan; Duncan ja David tarttuivat\npyssyihinsä ja kulkivat heidän perässään, metsästäjä näytti tietä ja\nmohikaanit muodostivat jälkijoukon. Koko seurue matkasi sitten nopeasti\npitkin kapeata polkua pohjoiseen päin, jättäen lähteen parantavan veden\nyksinäisyydessään juoksemaan naapuripuroon ja kaatuneiden ruumiit\nmätänemään läheiselle töyräälle ilman hautajaismenoja — kohtalo, joka\noli liian tavallinen metsien sotureille herättääkseen sääliä yhtä vähän\nkuin huomiotakaan.\n\n\n\n\nXIII luku.\n\n\n    Mä polun mukavamman etsin.\n\n                  _Parnell_.\n\nHaukansilmän johtamana matka kävi poikki samojen hiekkatasankojen,\njoita seurue oli saman päivän aamuna kostonaikeissaan pettyneen Maguan\nopastamana kulkenut ja joita siellä täällä laaksot ja harjanteet\nkatkaisivat. Aurinko oli jo vaipunut kaukaisia vuoria kohti, ja kun he\nmatkasivat äärettömässä metsässä, ei kuumuus enää rasittanut. Heidän\nnopeutensa oli tietysti sen mukainen, ja paljoa ennen kuin hämärä oli\nlaskeutunut heidän ympärilleen, olivat he taivaltaneet monta väsyttävää\npeninkulmaa paluutiellään.\n\nVillin tavoin, jota hän täydellisesti vastasi, näytti metsästäjäkin\nvaistomaisesti huomioivan heidän raivaamattoman polkunsa viitat\nkaikenlaisista salaisista merkeistä, koska hän harvoin astui\nverkkaisammin eikä milloinkaan pysähtynyt miettimään. Nopea\nsyrjäsilmäys puiden sammalpeitteeseen, katsaus laskevaan aurinkoon tai\nvarma, mutta lyhytaikainen lukuisain vesireittien suunnan tarkkaaminen,\njoiden yli hän kahlasi, riittivät osoittamaan tien ja poistamaan\nsuurimmatkin vaikeudet. Vähitellen alkoi metsä vaihtaa värejänsä, kun\nvoimakas vihreys, joka oli tähän asti sen lehväkatoksia kaunistanut,\ntummeni ennustaen päivän sammumista.\n\nSisarusten koettaessa edes vilahdukselta puiden välitse nähdä aurinkoa\nympäröivää kultahohtoista sädekehää, joka koristi vähän matkan päähän\nläntisten kukkulain yläpuolelle pinoutuneet pilvet punaisin juovin tai\nkapein keltakimalteisin reunoin, käännähti Haukansilmä äkkiä ja\nloistavaa taivasta kohti viitaten puhui:\n\n\"Kas tuossa on ihmiselle merkki, milloin hänen tulee etsiä ravintoansa\nja luonnollista lepoa; parempi ja viisaampi hän olisi, jos hän\nymmärtäisi luonnon viittaukset ja ottaisi oppia ilmojen linnuista ja\nketojen eläimistä! Meidän yömme menee kuitenkin pian ohi, sillä kun kuu\nnousee, on meidän taas oltava jalkeilla ja jatkettava matkaa. Muistelen\njossakin näillä paikoin taistelleeni makvojen kanssa ensimmäisessä\nsodassa, missä minä olen ihmisestä verta vuodattanut, ja tänne me\nrakensimme hirsivarustuksen estääksemme niitä ryöstönhimoisia roistoja\npääsemästä käsiksi maapahkoihimme. Elleivät merkkini petä, tapaamme sen\npaikan tästä muutamia syliä vasemmallamme.\"\n\nOdottamatta mitään myöntymystä tai edes minkäänlaista vastausta\ntunkeutui uljas metsästäjä rohkeasti tiheään kastanjavesakkoon,\ntyöntäen syrjään tavattomasti versoneiden, maan melkein kauttaaltaan\npeittävien puunalkujen oksat, ja toivoi joka askelella keksivänsä\nesineen, jonka hän ennestään tunsi. Metsästäjän muisti ei pettänytkään.\nKuljettuaan orjantappurapensaiden täyttämää kiusallista viidakkoa\nmuutamia satoja jalkoja hän tuli metsäaukealle, jonka keskellä kohosi\nruohottunut ja rappeutunut, matala hirsivarustus. Tämä karkeatekoinen\nja hoitamaton rakennus oli yksi niitä hylättyjä linnoituksia, joita\nkaikessa kiireessä kyhätään hädän hetkellä ja jotka sitten vaaran\nhälvettyä jätetään oman onnensa nojaan rauhallisesti raukenemaan metsän\nyksinäisyyteen, kenenkään niistä välittämättä ja melkein yhtä\nunohdettuina kuin tapaukset, jotka niiden pystyttämisen aiheuttivat.\nTuollaisia muistomerkkejä ihmisen oleskelusta ja taisteluista tapaa\nvieläkin usein koko sillä leveällä metsävyöhykkeellä, joka kerran\nerotti vihollismaakunnat toisistaan, ja ne ovat tavallaan\nhistoriallisia raunioita, jotka läheisesti liittyvät siirtomaiden\nvaiheisiin ja jotka erinomaisesti sopivat niitä ympäröivän maiseman\nsynkän yksinäiseen luonteeseen. Tuohikatto oli aikoja sitten hajonnut\nja pudonnut pala palalta maahan, mutta valtavat mäntyhirret, jotka oli\nkaikessa kiireessä pinottu päällekkäin, olivat vielä alkuperäisillä\nsijoillaan, vaikka eräs varustuksen kulma olikin painunut alas uhaten\nmuullekin karkean rakennuksen osalle pikaista luhistumista. Heywardin\nja hänen seuralaistensa epäröidessä lähestyä rappeutunutta rakennusta\nastuivat Haukansilmä ja intiaanit matalain seinien sisäpuolelle eivät\nainoastaan pelkäämättä, vaan myös ilmeisesti uteliaina. Sillä välin\nkun metsästäjä tarkasteli raunioita sekä sisältä että ulkoa\nmielenkiinnolla, jonka vain hetki hetkeltä heräävät muistot voivat\nsynnyttää, kertoi Chingachgook pojalleen delavarinkielellä, voittajan\nylpeys eleissään, tässä yksinäisessä paikassa nuoruudessaan tapahtuneen\nkahakan lyhyen historian. Hiven alakuloisuutta sekoittui kuitenkin\nhänen voitonriemuunsa ja muutti hänen äänensä, kuten tällaisissa\ntapauksissa, pehmeäksi ja sointuvaksi.\n\nSisarukset laskeutuivat tällä välin iloisina satulasta ja\nvalmistautuivat nauttimaan pysähdyksen tuottamaa lepoa illan\nvilpoisuudessa ja rauhassa, jota he eivät luulleet muiden kuin metsän\npetojen voivan häiritä.\n\n\"Eiköhän levähdyspaikkamme olisi ollut paremmassa kätkössä, arvoisa\nystäväni\", kysyi varovainen Duncan huomattuaan metsästäjän jo\nlopettaneen lyhyen tarkastelunsa, \"jos olisimme valinneet\ntietymättömämmän ja vähemmän käytetyn suojan kuin tämän?\"\n\n\"On elossa enää vain harvoja ihmisiä, jotka tietävät, että tämä\nhirsivarustus on joskus rakennettu\", kuului hidas ja miettivä vastaus.\n\"Eipä usein kyhätä kirjoja eikä laiteta kertomuksia taistelusta, josta\näsken oli puhe, mohikaanien ja mohokkien välisessä sodassa, johon he\nomasta halustaan olivat ryhtyneet. Minä olin silloin nuorukainen vielä,\nja minä lähdin sotimaan delavarien puolesta, koska minä tiesin heidän\nkuuluvan syyttömästi parjattuun ja väärin kohdeltuun rotuun.\nNeljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä himoitsivat nuo paholaisen\nsikiöt vertamme tämän puukasan ulkopuolella — sivumennen sanoen minä\nolin suunnitellut tämän varustuksen sekä sen osaksi rakentanutkin,\nvaikka en ole, kuten muistanette, mikään intiaani, vaan puhdasrotuinen\nvalkeaihoinen. Delavarit avustivat myöskin työssä, ja tässä me pidimme\npuoliamme kymmenen kahtakymmentä vastaan siksi, kunnes meitä oli yhtä\npaljon, ja silloin me hyökkäsimme noiden koirien kimppuun, eikä\nainoakaan mies heistä palannut kotiinsa kertomaan partiojoukkonsa\nkohtalosta. Niin, niin, minä olin silloin nuori ja tottumaton näkemään\nverta, ja kun en voinut kestää ajatusta, että olennot, joilla oli\nkuolematon sielu niinkuin minullakin, jäisivät virumaan paljaalle\nmaalle petojen raadeltaviksi ja sateiden huuhdeltaviksi, hautasin\nkuolleet omin käsin juuri siihen pieneen kumpareeseen, jossa te nyt\nistutte; eikä se suinkaan ole huono istuinpaikka, vaikka se nyt peittää\nihmisluita.\"\n\nHeyward ja sisarukset hypähtivät kiireesti ruohoiselta hautakummulta,\neivätkä naiset huolimatta hirveistä elämyksistä, joita he aivan\näskettäin olivat saaneet kestää, voineet kokonaan tukahduttaa\nluonnollisen kauhun värähdystä joutuessaan näin läheisiin tekemisiin\nkuolleiden mohokkien kätköpaikan kanssa. Harmahtava iltavalaistus, jota\ntumman nurmen kattama synkkä aukeama, viidakkoreunus ja sen takana\nhengähtämättömän hiljaisuuden keskeltä näköjään aina pilviin asti\nkohoavat hongat rajoittavat, ja rannattoman metsän kuolemankaltainen\näänettömyys, kaikki yhdessä olivat omiansa vahvistamaan tuollaista\nvaikutelmaa.\n\n\"He ovat menneet muille maille ja ovat nyt aivan vaarattomia\", jatkoi\nHaukansilmä kättään huiskauttaen ja surumielisesti hymyillen heidän\nilmeisen säikähdyksensä nähdessään; \"he eivät enää koskaan kohota\nsotahuutoa eivätkä iske kirveellään! ja kaikista niistä, jotka olivat\npuuhaamassa heitä sinne, missä he nyt loikovat, olemme vain\nChingachgook ja minä elossa. Mohikaanin veljet ja sukulaiset\nmuodostivat meidän sotavoimamme, ja te näette edessänne heidän heimonsa\nviimeiset miehet.\"\n\nKuulijain silmät kääntyivät kuin itsestään intiaaneihin, joiden\nsurulliseen kohtaloon he suhtautuivat säälin ja osanoton tuntein.\nHeidän mustat muotonsa erottuivat yhä selvästi hirsivarustuksen\nvarjosta, ja poika kuuntali hartaana isänsä kohottavaa kertomusta\nmiehistä, joiden nimiä hän oli kauan kunnioittanut heidän urhoutensa ja\nluontaisten avujensa takia.\n\n\"Minä luulin delavareja rauhalliseksi kansaksi\", virkkoi Duncan, \"enkä\nminä uskonut heidän koskaan itse antautuvan sotaan, koska he olivat\nluovuttaneet maittensa puolustamisen juuri samoille mohokeille, joita\nte surmasitte!\"\n\n\"Se on osaksi totta\", vastasi metsästäjä, \"ja kuitenkin se on itse\nasiassa hävytön valhe. Sellainen sopimus tehtiin tosiaankin menneinä\naikoina hollantilaisten toimesta, sillä nämä halusivat riisua aseet\nniiltä alkuasukkailta, joilla oli etuoikeus heidän anastamaansa maahan.\nVaikka mohikaanit olivatkin samaa kansaa, eivät he englantilaisten\nystävinä kuitenkaan suostuneet tuohon typerään kauppaan, vaan\nsäilyttivät miehuutensa, ja samaten menettelivät delavaritkin, kun\nheidän silmänsä olivat auenneet näkemään tekemänsä tyhmyyden. Te näette\nedessänne päällikön, joka kuuluu mahtavaan heimoon! Kerran saattoi\nhänen heimonsa metsästää hirviä laajemmilla alueilla kuin mitä nyt\nkuuluu Albanyn suojelusherruuteen tapaamatta ainoatakaan puroa tai\nkukkulaa, joka ei olisi ollut heidän omansa; mutta mitä on jäänyt\nheidän jälkeläiselleen? Ehkä hän saa itseään varten, jos Jumala hyväksi\nnäkee, kuusi jalkaa maata, jonka povessa hän voi rauhassa nukkua,\nmikäli hänellä on ystävä, joka ottaa vaivakseen laskea hänen päänsä\nniin syvään, etteivät aurankärjet siihen satu!\"\n\n\"Riittää!\" pyysi Heyward peläten tämän puheenaiheen johtavan\nsananvaihtoon, joka voisi rikkoa hänen kauniiden suojattiensa\nturvallisuudelle välttämättömän sovun seurueen keskuudessa; \"me olemme\nkulkeneet pitkälti ja harvat meistä ovat saaneet lahjaksi sellaisen\nruumiin kuin te, sillä se ei näytä tuntevan väsymystä eikä heikkoutta.\"\n\n\"Miehen jäntereet ja miehen luut kestävät kaikki sellaiset rasitukset\",\nvastasi metsästäjä, katsellen lihaksisia jäseniään koettelemattakaan\npeittää kohteliaisuuden synnyttämää vilpitöntä mielihyvää:\n\"siirtokunnissa lienee kyllä kookkaampia ja jykevätekoisempia miehiä\nkuin minä, mutta saattepa monet päivät kaupungeissa tallustella\ntavataksenne miehen, joka kykenisi kävelemään viisikymmentä\nenglanninpeninkulmaa pysähtymättä kertaakaan huoahtamaan tai joka voisi\npitää koirat kuulomatkan päässä useita tunteja kestävän metsästyksen\naikana. Mutta koska lihaa ja verta on toisella ihmisellä enemmän kuin\ntoisella, lienee sangen järjellistä otaksua näiden kauniiden neitien\nhalajavan lepoa kaiken sen jälkeen, mitä he ovat tänään nähneet ja\nkestäneet. Unkas, puhdista lähde sillä välin kun isäsi ja minä\nrakennamme katoksen heidän suloisten päittensä suojaksi näistä\nkastanjanvesoista ja vuoteen ruohoista ja lehdistä.\"\n\nKeskustelu taukosi tähän, ja metsästäjä ja hänen toverinsa puuhailivat\nmukavaa lepopaikkaa ja suojaa opastettavilleen. Lähde, joka useita\npitkiä vuosia sitten on saanut alkuasukkaat valitsemaan tämän mäen\ntilapäisen varustuksensa paikaksi, oli tuota pikaa puhdistettu\nlehdistä, ja kirkas vesi syöksähti pikku syvänteestä lähettäen\npolveilevan puron juoksemaan viheriöivän töyrään rinnettä alas.\nErääseen rakennuksen kolkkaan laitettiin katos seudun ilmastolle\nominaisen runsaan yökasteen tunkeutumista estämään, ja sen varjoon\nkasattiin tuoksuvia oksia ja kuivia lehtiä sisarusten makuusijaksi.\n\nUutterain metsänpoikain puuhaillessa tällä tavoin haukkasivat Cora ja\nAlice pari suupalaa enemmän velvollisuuden kuin minkään todellisen\nruokahalun pakottamina. Sitten he vetäytyivät seinien suojaan ja\nkiitettyään ensin kaikesta nauttimastaan armosta ja anottuaan jatkuvaa\njumalallista laupeutta tulevankin yön varalle he laskeutuivat\ntuoksuvalle vuoteelleen ja kaikista muistoista ja aavisteluista\nhuolimatta he vaipuivat pian uneen, jota luonto niin käskevästi vaati\nja jota vielä sulostuttivat kauniit toiveet huomisesta päivästä. Duncan\noli valmistautunut valvomaan yön heidän läheisyydessään aivan\nhirsiraunion seinustalla, mutta metsästäjä huomattuaan hänen\naikomuksensa osoitti Chingachgookia, heittäytyi levollisena nurmelle\npitkäkseen ja sanoi:\n\n\"Valkoisen miehen silmät ovat liian raskaat ja sokeat tällaiseen\nvahdinpitoon kuin tämä! Mohikaani on vartijanamme, nukkukaamme siis.\"\n\n\"Minä olin oikea unikeko vartijapaikallani viime yönä\", sanoi Heyward,\n\"enkä minä siis niin paljon tarvitse lepoa kuin te, jotka tuotitte\nsuuremman kunnian sotilaan ammatille. Levätköön siis koko joukkomme,\nminä pidän vahtia.\"\n\n\"Jos makuupaikkamme olisi keskellä kuudennenkymmenennen amerikkalaisen\nrykmentin valkeita telttoja ja jos vastassamme olisi vain ranskalaisiin\nverrattavia vihollisia, en pyytäisi parempaa vartijaa\", vastasi\ntiedustelija; \"mutta pimeässä ja metsän salaisten merkkien keskellä ei\nteidän älynne olisi lapsen hulluutta parempi eikä teidän valppautenne\nauttaisi mitään. Pankaa siis maata kuten Unkas ja minäkin, ja nukkukaa\nkaikessa rauhassa.\"\n\nHeyward huomasi tosiaankin nuoremman intiaanin heidän puhuessaan\nlaskeutuneen pitkäkseen mäen rinteeseen parhaalla tavalla käyttääkseen\nlepoon suotua aikaa hyväkseen, ja hänen esimerkkiään oli seurannut\nDavid, jonka kieli kirjaimellisesti \"oli tarttunut hänen kitalakeensa\"\nheidän väsyttävän matkansa kiihoittaman haavakuumeen vaikutuksesta.\nTahtomatta pitkittää hyödytöntä kiistelyä oli nuori mies noudattavinaan\nkehoitusta ja nojasi puolimakaavassa asennossa hirsivarustuksen seinää\nvasten, vaikka hän olikin mielessään vakavasti päättänyt olla\nummistamatta silmiään, ennenkuin olisi jättänyt kallisarvoisen\naarteensa Munron omaan syliin. Luullen saaneensa toisen vakuutetuksi\nnukahti Haukansilmä pian, ja tässä syrjäisessä paikassa vallitsi\nhiljaisuus, yhtä ehdoton kuin yksinäisyys, josta he olivat keksineet\nsen.\n\nMonen minuutin ajan Duncan kykeni pitämään kuuloaistinsa vireänä\ntarkatakseen jokaista valittavaa ääntä, joka kuului metsästä. Hänen\nnäkönsä teroittui sitä mukaa kuin illan varjot tihenivät, ja vielä\nsilloinkin kun tähdet olivat alkaneet kimmeltää hänen päänsä päällä,\nsaattoi hän erottaa nukkuvain toveriensa ääriviivat heidän maatessaan\npitkänään nurmella, ja Chingachgookin, joka istui suorana ja\nhievahtamattomana kuin puut, mitkä tummana kehänä piirittivät aukeamaa\njoka taholta. Hän kuuli vielä sisarusten keveän hengityksen muutamain\naskelten päästä, eikä lehtikään lehahtanut vienon tuulenleyhkän\nliikuttamana hänen korvansa kuulematta sen kuiskivaa ääntä. Lopulta\nsekaantui kuitenkin kehrääjälinnun alakuloinen laulu pöllön valittavaan\näännähtelyyn, ja hänen väsyneet silmänsä tavoittelivat tavantakaa\ntähtien kirkkaita säteitä, ja sitten hän kuvitteli näkevänsä ne\nsuljettujen luomiensa läpi. Kerran havahduttuaan hän erehtyi pitämään\npensasta vartijakumppaninaan, hänen päänsä vajosi sitten olalle, joka\ntaas puolestaan haki tukea maasta, kunnes lopulta koko hänen ruumiinsa\nraukeni ja veltostui, ja nuori mies vaipui syvään uneen uneksien\nolevansa muinaisajan ritari ja pitävänsä keskiyöllä vahtia vapautetun\nkuninkaantyttären teltan edustalla, eikä hän epäillyt saavuttavansa\nkaunottaren suosiota moisella alttiuden ja valppauden näytteellä.\n\nHän ei tiennyt itsekään, kuinka kauan hän oli maannut horteessa, mutta\nhänen unikuvansa olivat jo aikoja sitten häipyneet olemattomiin, kun\nhänet herätti kevyt kosketus olkapäähän. Niin varovainen kuin tämä\nnyhjäys olikin, hypähti hän heti seisaalleen hämärästi muistaen\ntehtävän, johon hän oli vannoutunut yön alkaessa.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi hän hapuillen miekkaansa sen tavalliselta\npaikalta. \"Puhu, oletko ystävä vai vihollinen?\"\n\n\"Ystävä\", vastasi Chingachgook hiljaa ja osoitti valojuovaa, joka loi\nlempeätä hohdettaan puiden aukosta suoraan heidän leiripaikalleen, ja\nlisäsi heti kankealla englanninkielellään: \"Kuu tulee, ja valkoisen\nmiehen linna kaukana — kaukana; aika kulkea kun uni sulkee\nranskalaisen molemmat silmät!\"\n\n\"Olette oikeassa. Herättäkää ystävänne ja satuloikaa hevoset, minä\nvalmistan seuralaiseni matkaan.\"\n\n\"Me olemme jo hereillä, Duncan\", kuului Alicen vieno, hopeanheleä ääni\nrakennuksen sisältä; \"ja valmiit kulkemaan aika nopeaan virkistävän\nunen jälkeen; mutta tehän olette valvonut tähtemme koko ikävän yön\nkestettyänne suuria vaivoja pitkän, pitkän päivän!\"\n\n\"Sanokaa mieluummin, että minä olisin valvonut, elleivät petolliset\nsilmäni olisi kavaltaneet minua; jo kaksi kertaa olen osoittautunut\narvottomaksi tehtävään, joka on minulle uskottu.\"\n\n\"Ei, Duncan, älkää sanoko niin\", keskeytti hymyilevä Alice hypähtäen\nrakennuksen varjosta kuunvaloon unen elvyttämän kauneuden täydessä\nkukoistuksessa. \"Te laiminlyötte ajattelemattomasti itsenne, mutta\nhuolehditte liiankin valppaasti muista. Emmekö voisi viipyä tällä\npaikalla vielä vähän aikaa, jotta saisitte tarvitsemaanne lepoa?\nMielellämme, oikein mielellämme pitäisimme Cora ja minä vahtia teidän\nja noiden kelpo miesten vetäessä pienet unoset!\"\n\n\"Jos häpeä voisi parantaa minut unitaudistani, en enää koskaan silmiäni\nummistaisi\", sanoi nolostunut nuorukainen katsahtaen Alicen rehellisiin\nkasvoihin, joiden suloisen huolehtivassa ilmeessä hän ei kuitenkaan\nvoinut nähdä mitään, mikä olisi tukenut hänen puolittain herännyttä\nepäluuloaan.\n\n\"On liiankin totta, että johdettuani teidät vaaraan\nvaromattomuuksissani, en ole edes rikkomustani korjannut uskollisesti\nvartioimalla päänalusenne ääressä, niinkuin sotilaan tulisi.\"\n\n\"Ei kukaan muu kuin Duncan itse voisi syyttää Duncania sellaisesta\nheikkoudesta. Menkää siis nukkumaan ja uskokaa minua, ettei kumpikaan\nmeistä, niin voimattomia tyttöjä kuin olemmekin, ole hoitava\nvartijatehtäväänsä leväperäisesti.\"\n\nNuoren miehen vapauttivat tukalasta omien virheittensä luettelemisen\npakosta Chingachgookin huudahdus ja hänen poikansa hievahtamatonta\ntarkkaavaisuutta osoittava asento.\n\n\"Mohikaanit kuulevat vihollisen!\" kuiskasi Haukansilmä, joka jo, kuten\nkoko seuruekin, oli jalkeilla. \"He vainuavat vaaraa tuulesta.\"\n\n\"Niinkö?\" lausui Heyward, \"olemme kylliksi jo vuodattaneet verta!\"\n\nPuhuessaan tarttui nuori sotilas kuitenkin pyssyynsä ja astuen\netualalle valmistautui korjaamaan äskeistä pientä huolimattomuuttaan\naltistaen uhmamielin henkensä turvattiensa puolustamiseksi.\n\n\"Siellä on varmaan jokin metsänelävä hiiviskelemässä lähettyvillä\nruoanhaussa\", kuiskasi hän heti, kun matalat ja ilmeisesti vielä kaukaa\ntulevat äänet, jotka olivat herättäneet mohikaanien huomiota, saapuivat\nhänenkin korviinsa.\n\n\"Vaiti!\" vastasi tarkkaava metsästäjä; \"ne ovat ihmisiä; — minäkin\nvoin jo erottaa niiden askelet, niin kehnot kuin aistini ovatkin\nintiaanin aisteihin verrattuina. Huronikarkuri on nähtävästi tavannut\njonkun Montcalmin vakoiluosaston ja nyt he ovat nuuskimassa jälkiämme.\nEn minäkään kovin mielelläni vuodattaisi enää ihmisverta tässä\npaikassa\", lisäsi hän silmäillen levottoman näköisenä synkkää\nympäristöään; \"mutta minkä on sallittu tapahtua, se tapahtuu! Vie\nhevoset varustukseen, Unkas; ja te, ystäväni, menkää tekin samaan\nsuojaan. Niin ränsistynyt ja vanha kuin se onkin, tarjoaa se kuitenkin\njonkinlaista turvaa, ja siellä on kajahtanut pyssyn laukaus\naikaisemminkin kuin tänä yönä!\"\n\nHäntä toteltiin viipymättä. Mohikaanit kuljettivat narragenset-ratsut\nrakennukseen ja sinne kerääntyi myös koko seurue mitä suurinta\nhiljaisuutta noudattaen.\n\nLähestyvät askelet kuuluivat nyt liian selvästi varmistaakseen epäilyjä\nuhkaavan vaaran laadusta. Niihin sekaantui pian ääniä, jotka huutelivat\ntoisilleen intiaanimurteella, minkä metsästäjä Heywardille kuiskaten\nvakuutti olevan huronien kieltä. Kun joukko saapui kohtaan, mistä\nhevoset olivat tunkeutuneet hirsivarustusta ympäröivään vesakkoon,\njoutui se ilmeisesti pulaan kadotettuaan merkit, jotka siihen asti\nolivat ohjanneet sen kulkua.\n\nÄänistä päättäen saattoi noin kaksikymmentä miestä olla kiireesti\nkokoontunut tähän paikkaan, missä he eriäviä mielipiteitään ja\nehdotuksiaan esittäessään saivat aikaan melkoisen hälinän.\n\n\"Nuo roistot tuntevat heikkoutemme\", kuiskasi Haukansilmä seisoessaan\nsiinä Heywardin vieressä pimeässä varjossa ja tirkistellessään ulos\nhirsien raosta, \"muutoin eivät laiskottelisi akkamaisina. Kuulkaahan\nniitä käärmeensikiöitä! Kullakin tuntuu olevan kaksi kieltä ja vain\nyksi jalka!\"\n\nDuncan, niin urhoollinen kuin hän olikin tappelussa, ei voinut\ntällaisella tuskallisen jännittävällä hetkellä vastata mitään\nmetsästäjän ivalliseen ja kuvaavaan huomautukseen. Hän vain tarttui\npyssyynsä entistä lujemmin ja naulasi silmänsä kapeaan aukkoon, josta\nhän yhä kasvavalla levottomuudella tarkasteli kuutamomaisemaa. Pian sen\njälkeen kuului joku puhuvan voimakkaammalla äänellä ikäänkuin hän olisi\ntoisten käskijä, ja syntynyt hiljaisuus osoitti sitä kunnioitusta,\nmillä hänen käskynsä tai ehkäpä vain neuvonsa otettiin vastaan. Sitten\nilmoitti lehtien kahiseminen ja kuivien oksien risahteleminen villien\njakaantuneen eri joukkoihin kadonneita jälkiä etsiäkseen. Vainottujen\nonneksi ei kuunpaiste, vaikka se loikin lempeän valohämyn raunioita\nympäröivälle pienelle aukeamalle, ollut kuitenkaan kyllin voimakas\ntunkeutumaan metsän synkkien lehväkatosten alle, missä kaikki esineet\nolivat yhä petollisen hämärän vallassa. Etsintä oli hedelmätön, sillä\nniin lyhyt ja nopea oli ollut matkustajain poikkeaminen salaiselta\npolulta viidakkoon, että kaikki jalanjäljet olivat kadonneet metsän\npimeyteen.\n\nEi viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin väsymättömät villit kuuluivat\nsamoilevan viidakossa ja vähitellen lähenevän sen tiheän\nkastanjavesakon sisäreunaa, joka ympäröi pientä aukeamaa.\n\n\"He tulevat\", mutisi Heyward koettaen työntää pyssyään ulos hirsien\nraosta; \"ampukaamme heti niiden lähestyessä.\"\n\n\"Pysykää visusti varjossa\", vastasi metsästäjä; \"piin napsahdus tai\nyhden ainoankin tulikivensirun haju toisi nälkäiset konnat kimppuumme.\nJos niin olisi Jumalan tahto, että meidän täytyisi tapella\npäänahkojemme puolesta, luottakaa miehiin, jotka tuntien villien tavat\neivät mene lymyyn kuultuaan sotaulvonnan.\"\n\nDuncan katseli taakseen ja näki vapisevain sisarusten kyyristyneen\nrakennuksen etäisimpään soppeen, kun taas mohikaanit seisoivat varjossa\nsuorina kuin pylväät, valmiina ja nähtävästi halukkainakin iskemään\nsilloin, kun iskua tarvittiin. Kärsimättömyyttään hilliten katseli hän\njälleen aukeamalle ja odotti tapausten kehitystä äänettömänä. Samassa\navautui viidakko, ja kookas aseistettu huroni eteni muutamia askeleita\navoimelle paikalle. Kun hän katseli hiljaista hirsivarustusta, paistoi\nkuu suoraan hänen mustille kasvoilleen ja paljasti niiden hämmästyneen\nja uteliaan ilmeen. Hän päästi huudahduksen, jolla intiaani\ntavallisesti säestää hämmästystään ja matalalla äänellä huhuten kutsui\npian kumppanin vierelleen.\n\nNämä metsän lapset seisoivat rinnakkain hyvän aikaa, osoittelivat\nluhistuvaa rakennusta ja puhelivat keskenään heimonsa oudolla kielellä.\nSitten he lähenivät hitain ja varovaisin askelin pysähtyen tuon\ntuostakin vilkaisemaan varustukseen pelästyneen kauriin tavoin, sillä\nheidän uteliaisuutensa taisteli ankarasti heränneen vaaranpelon kanssa.\nToisen jalka osui yht'äkkiä maakumpuun, jota hän kumartui lähemmin\ntarkastamaan. Tällä hetkellä huomasi Heyward metsästäjän irroittavan\npuukon tupesta ja laskevan pyssynsä suun. Nuori mies teki samoin\nvalmistautuen hänkin puolestaan taisteluun, joka nyt näytti\nväistämättömältä.\n\nVillit olivat niin lähellä, että hevosten pieninkin liikahdus tai\ntavallista voimakkaampi henkäys olisi ilmaissut pakolaiset. Mutta kun\nhuronit olivat päässeet selville kummun laadusta, näytti heidän\nhuomionsa kiintyneen kokonaan toisaalle. He keskustelivat jälleen, ja\nheidän ääntensä sävy oli yhtynyttä kunnioitusta. Sitten he vetäytyivät\nvarovaisesti poispäin silmät kiinteästi suunnattuina hirsiraunioon,\nikäänkuin he olisivat odottaneet näkevänsä vainajain haamujen nousevan\nesiin sen äänettömien seinien takaa, kunnes he aukeaman reunaan\nehdittyään hitaasti peräytyivät viidakkoon ja hävisivät. Haukansilmä\nlaski pyssynsä perän maahan, päästi pitkän helpotuksenhuokauksen ja\nvirkkoi kuuluvasti kuiskaten:\n\n\"Niin, he kunnioittavat kuolleita, ja se on tällä kerralla pelastanut\nheidän henkensä ja ehkäpä parempainkin ihmisten hengen.\"\n\nHeyward kiinnitti hetkiseksi huomionsa toverinsa puheeseen, mutta\nmitään vastaamatta hän kääntyi jälleen niihin päin, joita hän juuri\nsilloin enemmän ajatteli. Hän kuuli molempien huronien poistuvan\npensastosta, ja pian olivat ilmeisesti kaikki vainoojat kokoontuneet\nympärille tarkkaavaisina kuuntelemaan heidän kertomustaan. Muutamia\nminuutteja kestäneen vakavan ja juhlallisen keskustelun jälkeen, joka\nkokonaan erosi heidän ensimmäisen kokoontumisensa aiheuttamasta\nhälisevästä kirkunasta, äänet hiljenivät ja etenivät häipyen lopulta\nmetsän syvyyksiin.\n\nHaukansilmä odotti siksi, kunnes kuuntelevan Chingachgookin merkinanto\nvakuutti hänelle, että pieninkin poistuvan joukon häly oli täydelleen\nhukkunut etäisyyteen, ja viittasi sitten Heywardia tuomaan hevoset\nesiin ja auttamaan sisarukset satulaan. Heti kun tämä oli tehty,\nlähtivät he varustuksesta luhistuneen oviaukon kautta ja pujahtivat\nhiljaa ja varovasti kulkemaan paikalta aivan vastakkaiseen suuntaan\nkuin mitä he olivat sinne tulleet; sisarukset loivat salaisia katseita\nhiljaiselle hautakummulle ja rappeutuvaan hirsiraunioon jättäessään\nlempeän kuunpaisteen upotakseen pian metsän pimentoon.\n\n\n\n\nXIV luku.\n\n\n    _Vartija_. Ken siellä?\n\n    _Orleansin Neitsyt_. Talonpoikia, Ranskan säälittäviä miehiä.\n\n                                   _Kuningas Henrik Kuudes_.\n\nNopeasti poistuessaan hirsivarustuksesta ja vaipuessaan syvälle metsän\nuumeniin ajatteli matkue kokonaisuudessaan niin innokkaasti vain pakoa,\nettei kukaan rohjennut puhua sanaakaan tai edes kuiskata. Tiedustelija\nasettui jälleen etunenään, vaikkakin hänen askelensa, heidän\nkuljettuaan turvallisen kauas vihollisista, alkoivat hidastua samoin\nkuin heidän aikaisemmalla matkallaan, koska hän ei lainkaan tuntenut\nympäröivän metsän paikallisuussuhteita. Useammin kuin kerran hän\npysähtyi neuvottelemaan liittolaistensa mohikaanien kanssa viitaten\nkuuhun ja tutkien huolellisesti puiden kuorta. Näinä lyhyinä\nlevähdyshetkinä kuuntelivat Heyward ja sisarukset vaaran kaksinkerroin\nherkistämin korvin keksiäkseen joitakin merkkejä heidän vihollistensa\nlähenemisestä. Sellaisina silmänräpäyksinä tuntui kuin koko avara seutu\nolisi nukkunut ikuiseen uneen, sillä pienintäkään ääntä ei erottanut\nmetsästä lukuunottamatta jonkin virran kaukaista ja tuskin kuuluvaa\nsolinaa. Linnut, pedot ja ihmiset, mikäli viimeksi mainituita\ntosiaankaan oli tässä rannattomassa salossa, kaikki näyttivät vaipuneen\nsamanlaiseen sikeään horrokseen. Mutta puron solina heikosta äänestään\nhuolimatta päästi heti oppaat pulasta, joka alkoi jo käydä sangen\ntukalaksi, ja sitä kohti he kulkivat nyt viipymättä.\n\nKun oli päästy pienen virran rannalle, pysähtyi Haukansilmä uudelleen\nja riisuttuaan kenkänsä hän kehoitti Heywardia ja Gamutia seuraamaan\nesimerkkiä. Sitten he astuivat veteen ja lähes tunnin kulkivat\nnäin virran uomassa jälkiä jättämättä. Kuu oli jo laskenut\nsuunnattomaan mustaan pilvirykelmään, joka raskaana riippui läntisellä\ntaivaanrannalla, kun he nousivat matalasta, kiemurtelevasta purosta\nmetsää kasvavan hiekkatasangon kepeäkulkuiselle sileälle kamaralle.\nTäällä tuntui tiedustelija olevan jälleen kuin kotonaan, sillä hän\nkulki nyt eteenpäin varmasti ja nopeasti kuin mies, joka liikkuu\nlujasti luottaen omaan pettämättömään tietoonsa. Polku muuttui pian\nepätasaiseksi, ja matkustajat saattoivat selvästi havaita vuorten\nlähenevän lähenemistään molemmin puolin ja heidän tunkeutuvan niiden\nväliseen solaan. Äkkiä Haukansilmä pysähtyi ja odotettuaan siksi,\nkunnes koko seurue oli kerääntynyt hänen ympärilleen, hän alkoi puhua\nvarmasti ja hiljaa niin että hänen sanansa vaikuttivat sitä\njuhlallisemmilta äänettömyyden ja pimeyden keskellä.\n\n\"On helppoa tuntea salojen polut ja löytää suolalähteet ja virrat\",\nvirkkoi hän; \"mutta kuka rohkenisi tämän paikan nähtyään sanoa, että\nmahtava sotajoukko on kerran levähtänyt näiden hievahtamattomien puiden\nja noiden karujen vuorten keskellä?\"\n\n\"Meillä ei ole enää siis pitkälti William Henrikiin?\" kysyi Heyward\nastuen lähemmäksi metsästäjää.\n\n\"Sinne päästäksemme on meidän vielä kuljettava pitkä ja vaivalloinen\npolku, ja milloin ja mistä sen tapaamme, siinä on nyt suurin vaikeus.\nKatsokaa\", jatkoi hän osoittaen puiden välitse paikkaa, missä\npieni lampare heijasteli tähtiä tyynestä pinnastaan, \"tuolla on\n'Verilammikko', ja minä seison nyt kamaralla, jota en ole ainoastaan\npolkenut jalallani, vaan jossa minä myös olen otellut vihollisen kanssa\nauringon noususta sen laskuun.\"\n\n\"Tuo musta, kammottava syvennys on siis taistelussa kaatuneiden urhojen\nhauta. Minä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta milloinkaan ennen en\nole vielä seisonut sen rannalla.\"\n\n\"Kolme kertaa iskimme samana päivänä yhteen sen\nhollantilais-ranskalaisen[9] kanssa\", puheli Haukansilmä jatkaen omien\najatustensa kulkua vastaamatta Duncanin huomautukseen. \"Hän piti meitä\naika ahtaalla koettaessamme saartaa häntä, ja hän ajoi meidät solien\nläpi Horikanin rannoille hajalleen kuin metsästäjä kauriit. Mutta\nsitten me kokoonnuimme jälleen hirsivarustusten taakse ja pidimme Sir\nWilliamin johdolla — hänet aateloitiin juuri tämän urotyön takia —\nankarasti puoliamme, ja hyvinpä me maksoimmekin hänelle aamuisen\nhäpeän! Sadat ranskalaiset näkivät auringon sinä päivänä viimeisen\nkerran, ja heidän päällikkönsäkin, Deiskau itse, joutui käsiimme siinä\nmäärin lyijykuulien repimänä ja raatelemana, että hän vastaisiin\nsotatoimiin kykenemättömänä palasi omaan maahansa.\n\n\"Uljaita puolustajia kerrassaan!\" huudahti Heyward nuorekkaan\ninnostuksen hehkussa; \"maine siitä levisi pian meillekin eteläiseen\narmeijaan.\"\n\n\"Niinpä niin! Mutta siihen se ei vielä loppunut. Majuri Effingham\nlähetti minut Sir Williamin omasta pyynnöstä kiertämään ranskalaiset ja\nviemään vesien välisen taipaleen poikki uutisia heidän tappiostaan\nHudsonin rannalla sijaitsevaan linnoitukseen. Matkalla sinne tapasin\njuuri tuolla, missä nuo puut kohoavat korkeammalle muita harjanteen\nhuipulla, meidän avuksemme lähetetyn sotaväenosaston, ja sen\njohdatin suoraan paikalle, missä vihollinen parhaillaan aterioitsi\naavistamattakaan, ettei päivän verinen työ ollut vielä lopussa.\"\n\n\"Ja te yllätitte heidät?\"\n\n\"Mikäli kuolema voi olla yllätys miehille, jotka ajattelevat vain\nnälkänsä sammuttamista. Me annoimme heille vain vähän hengähdysaikaa,\nsillä he olivat pidelleet meitä varsin pahasti aamuisessa ottelussa, ja\njoukossamme oli harvoja, joiden ystäviä ja sukulaisia nämä eivät olisi\nsurmanneet. Kun kaikki oli ohi, heitettiin kuolleet — ja muutamien\nkertoman mukaan kuolevatkin — tähän pieneen lammikkoon. Nämä silmät\novat nähneet sen veden punaisena verestä, niin punaisena, ettei\nluonnollinen vesi koskaan pulppua sellaisena maan uumenista.\"\n\n\"Se oli sovelias ja toivoakseni rauhallinen hauta sotilaalle. Te olette\nsiis ollut kauan palveluksessa näillä rajamailla?\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti tiedustelija suoristaen kookkaan vartalonsa\nsotilaallisen ylpeänä. \"Näillä kukkuloilla ei ole monta kaikua, jotka\neivät olisi vastanneet pyssyni paukaukseen, eikä ole Horikanin ja\nvirran välillä sellaista neliöpeninkulman suuruista maa-aluetta, jolle\nei 'Hirventappaja' olisi kaatanut elollista olentoa, olkoon se sitten\nvihollinen tai järjetön metsän otus. Mutta onko tuo hauta niin\nrauhallinen kuin luulette, se on kokonaan toinen kysymys. Leirissä on\nmiehiä, jotka ajattelevat ja sanovat, ettei ihmistä, jos mieli saada\nhänet lepäämään rauhassa, tule haudata silloin, kun hänessä on vielä\nhenkeä ruumiissa, ja varmaa vain on, etteivät haavurit sen illan\nkiireessä ennättäneet niin tarkoin katsoa, kuka oli elävä ja kuka\nkuollut. Vaiti! Näettekö jonkun kävelevän lammikon reunalla?\"\n\n\"En usko, että olisi muitakin yhtä kodittomia kuin me tässä kolkossa\nmetsässä.\"\n\n\"Hänenlaisensa eivät välitä kodista eivätkä katosta, eikä\nyökaste voi luonnollisesti haitata ruumista, joka viettää päivänsä\nvedessä\", vastasi tiedustelija tarttuen Heywardin olkapäähän\nsuonenvedontapaisesti, josta nuori sotilas tajusi tuskallisen selvästi,\nkuinka perinpohjin taikauskoinen pelko oli vallannut muutoin niin\nrohkean miehen.\n\n\"Mutta katsokaa! Siellä on tosiaankin ihmishaamu, ja se lähestyy!\nTarttukaa aseihinne, ystäväni, sillä emme tiedä kenet kohtaamme.\"\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi ranskaksi tiukka, terävä ääni, joka tällä\nyksinäisellä, juhlallisella paikalla kajahti kuin kutsu toisesta\nmaailmasta.\n\n\"Mitä haamu sanoo?\" kuiskasi tiedustelija; \"se ei puhu intiaanin- eikä\nenglanninkieltä.\"\n\n\"Kuka siellä?\" toisti sama ääni, jota säesti aseiden kalskahdus ja\nuhkaava asento.\n\n\"Ranska!\" huusi Heyward niinikään ranskaksi astuen puiden varjosta\nlammikon rannalle vain muutamien sylien päähän vahtisotilaasta.\n\n\"Mistä tulette — minne menette näin varhain?\" kysyi sotilas korostaen\noikein emämaan ranskankielen tapaan.\n\n\"Minä tulen vakoiluretkeltä ja olen menossa nukkumaan.\"\n\n\"Oletteko kuninkaan upseeri?\"\n\n\"Epäilemättä, toveri; pidätkö minua maalaisena! Minä olen\nratsuväenkapteeni (Heyward arvasi helposti sotilaan kuuluvan johonkin\njalkaväenrykmenttiin); minulla on täällä mukanani linnoituksen\nkomentajan tyttäret. Ahaa! Sinä olet kuullut heistä puhuttavan! Minä\nsain heidät vangiksi lähellä toista varustusta, ja minä vien heitä nyt\nkenraalin luo.\"\n\n\"Kautta kunniani, arvoisat naiset, olen teidän tähtenne pahoillani\",\nsurkutteli nuori sotilas koskettaen viehättävästi lakkiaan; \"mutta\nsellaista on sota! Kenraalimme on kelpo mies ja hän on naisille\nerittäin kohtelias.\"\n\n\"Sehän kuuluukin sotilaan ominaisuuksiin\", virkkoi Cora ihmeteltävän\nlevollisesti ja harkitusti. \"Hyvästi, ystäväni; toivoisin vain\ntäytettäväksenne mieluisampaa velvollisuutta.\"\n\nSotilas kumarsi syvään ja nöyrästi kiitokseksi kohteliaisuudesta, ja\nkun Heyward oli lisännyt \"hyvää yötä, toveri\", lähti seurue varovasti\nkulkemaan äänettömän lammikon rantaa. Sotilas, joka ei voinut\naavistaakaan tavanneensa niin julkeita vihollisia, jäi itsekseen\nhyräilemään laulua, jonka naisten näkeminen oli tuonut hänen mieleensä.\n\n    \"Eläköön viini, lempi...\" j.n.e., j.n.e.\n\n\"Olipa hyvä, että ymmärsitte lurjuksen puhetta!\" kuiskasi tiedustelija\nheidän päästyään hieman loitommalle samalla laskien pyssyn\nkäsivarrelleen. \"Minä huomasin piankin, että hän oli niitä\nepämiellyttäviä ranskalaisroikaleita, ja mies kiittäköön onneaan,\nystävällistä käytöstapaansa ja hyviä aikeitaan, muutoin olisi hänenkin\nruumiilleen löydetty paikka hänen maanmiestensä luiden seasta.\"\n\nHänen puheensa keskeytti pitkällinen ja raskas ähkyntä, joka kuului\npienen lammikon suunnasta ikäänkuin viipyisivät kuolleiden haamut\ntosiaankin vielä vetisen hautansa partaalla.\n\n\"Varmasti oli hän lihaa ja verta!\" jatkoi tiedustelija; \"sillä ei henki\nolisi voinut käsitellä aseitaan noin pontevasti!\"\n\n\"Hän oli lihaa ja verta; mutta on sangen epäiltävää, kuuluuko se\nmiesparka enää tähän maailmaan\", virkkoi Heyward, joka katsahti\nympärilleen ja kaipasi Chingachgookia heidän pienestä parvestaan.\nToinen ähkäys, ensimmäistä heikompi, kuului jälleen ja sitä seurasi\nraskas, pahaenteinen molskahdus veteen, ja kaikki oli taas niin\nhiljaista kuin ei tuon kammottavan lammikon rantamia olisi milloinkaan\nherätettykään luomisen jälkeisestä äänettömyydestään. Heidän vielä\nseisoessaan paikoillaan epätietoisuuden vallassa nähtiin intiaanin\npujahtavan esiin pensaikosta. Lähestyessään heitä kiinnitti vanha\npäällikkö toisella kädellään onnettoman nuoren ranskalaisen höyryävää\npäänahkaa vyöhönsä ja sijoitti toisella paikoilleen puukkoa ja\nkirvestä, jotka olivat juoneet hänen vertansa. Sitten hän asettui\ntavalliselle paikalleen sen näköisenä, kuin olisi hän luullut\nsuorittaneensa hyvänkin ansiotyön.\n\nTiedustelija laski pyssynsä perän maahan ja asettaen molemmat kätensä\nsen suulle hän seisoi hetken miettiväisenä ja sanaakaan puhumatta.\nSitten hän pudisti surumielisesti päätään ja mumisi:\n\n\"Se olisi ollut julma ja epäinhimillinen teko valkean miehen tekemäksi;\nmutta moinen kuuluu nyt kerta kaikkiaan intiaanin tapoihin ja luontoon,\nja minä otaksun, ettei sitä pidä ankarasti paheksua. Minä olisin\nsentään mieluummin suonut sen kohdanneen jotakin kirottua mingoa kuin\ntätä iloista vanhan maailman poikaa.\"\n\n\"Riittää!\" virkkoi Heyward, joka pelkäsi asiasta tietämättömien\nsisarten ymmärtävän syyn viivykkiin ja joka myös vaimensi inhoaan\nsamansuuntaisilla mietteillä kuin metsästäjäkin, \"se on tehty, ja\nvaikka olisi parempi ollut jättää se tekemättä, ei sitä voida enää\nauttaa. Te näette meidän liiankin selvästi olevan keskellä vihollisen\nvahtisotilaita. Minne meidän nyt tulee mielestänne kulkea?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Haukansilmä jälleen havahtuen ajatuksistaan;\n\"näyttää olevan, kuten sanoitte, liian myöhäistä enää tuumailla sitä\nasiaa. Ranskalaiset ovat asettuneet linnoituksen ympärille oikein\ntosissaan, ja jos me haluamme päästä heidän ohitseen, saamme pujotella\nkuin panisimme lankaa pienen pieneen silmäneulaan.\"\n\n\"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujotteleminen!\" lisäsi Heyward\nkatsellessaan sitä pilvivuorta, joka peitti laskevan kuun.\n\n\"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujottelemien.\" kertasi\nmetsästäjä. \"Seikka voidaan suorittaa kahdella tavalla Kaitselmuksen\nauttaessa, sillä ilman sitä apua se on kokonaan mahdotonta.\"\n\n\"Mainitkaa ne pian, sillä aika on täpärällä.\"\n\n\"Toinen olisi jättää naiset kulkemaan jalkaisin ja päästää heidän\nhevosensa harhailemaan tasangolle, lähettää mohikaanit käymään edellä,\navata sitten itsellemme tie läpi vartioasemien ja astua linnoitukseen\nruumiiden yli.\"\n\n\"Se ei käy päinsä — se ei käy päinsä!\" keskeytti jalomielinen Heyward.\n\"Sotilas voisi kyllä raivata tiensä sellaisella tavalla, mutta ei\nkoskaan sellaisessa seurassa kuin meillä on.\"\n\n\"Siitä tulisi tosiaankin hirvittävä polku suloisten jalkain\nkuljettavaksi\", vastasi tiedustelija, jota ehdotus ei myöskään\nmiellyttänyt. \"Mutta minä katsoin miehenä voivani mainita senkin\nkeinon. Meidän täytyy siis palata entisiä jälkiämme ja poistua heidän\nvartiopiiristään; sitten käännymme länteen ja tulemme vuoristoon, mihin\nminä voin kätkeä heidät niin hyvin, että kaikki Montcalmin\npalkkahurtatkin eksyvät kantapäiltämme kuukausimääriksi.\"\n\n\"Tehkäämme siis niin viipymättä.\"\n\nPitemmät puheet olivat tarpeettomia, sillä Haukansilmä, lausuttuaan\nvain käskyn \"seuratkaa\", lähti kulkemaan takaisinpäin tietä, joka oli\nheidät juuri johtanut äskeiseen uhkaavaan, jopa vaaralliseenkin\nasemaan. Heidän kulkunsa niinkuin heidän keskustelunsakin oli\nvarovaista ja melutonta, sillä eihän kukaan tiennyt, millä hetkellä\nvihollisen kulkuvartio tai väijyvä vahtisotilas nousisi heidän eteensä\npolulle. Kun he äänettöminä sivuuttivat lammikon rannan, katsahtivat\nHeyward Ja metsästäjä tuontuostakin sen kaameaan, mustaan veteen.\n\nHe etsivät turhaan ihmisolentoa, jonka he niin äskettäin olivat nähneet\nkävelevän pitkin sen hiljaista reunaa, ja heikko, säännöllinen\nlaineiden loiske ilmoitti, ettei vesi vielä ollut kokonaan tyyntynyt,\nja muistutti kauhistuttavasta verityöstä, joka siinä oli hetki sitten\ntapahtunut. Mutta niinkuin muukin katoava, synkeä maisema, häipyi\nmatala lammikkokokin nopeasti pimeyteen ja sekaantui matkustajain\nedetessä tumman taustan yhteiseen epämääräisyyteen.\n\nHaukansilmä poikkesi piankin heidän aikaisemmalta pakotieltään, kääntyä\nkohti vuoria, jotka muodostavat kapean tasangon länsirajan, ja johdatti\nseuralaisensa kerkein askelin syvälle niiden korkeiden, katkonaisten\nhuippujen luomaan varjoon. Kulku tuli nyt hankalammaksi, sillä se kävi\nyli kallionjärkäleiden peittämän ja rotkojen halkoman maan, ja heidän\nnopeutensa oli sen mukaan pienempi. Molemmin puolin kohosi vaaleita tai\nmustia kukkuloita, jotka korvasivat jossakin määrin vaikeutuneen kulun\nherättämällä turvallisuudentunteen. Vihdoin alkoi seurue hitaasti\nnousta jyrkkää ja epätasaista rinnettä pitkin polkua, joka\nkummallisesti kierteli puiden lomitse ja kallioiden välitse, hakien\ntukea yhdestä ja välttäen toista, mistä saattoi päätellä salojen\nelämään ja tapoihin perinpohjin harjaantuneiden miesten raivanneen sen.\nHeidän vähitellen kohotessaan laaksojen tasalta ylemmäs alkoi päivän\nkoittoa edeltävä pimeys hälvetä ja kaikki esineet näkyivät\ntäyteläisessä ja loistavassa väriasussa, jonka luonto on niille\nlahjoittanut. Heidän astuessaan vuoren karuja kupeita kiipeilevästä\nvaivaismetsästä laakealle, sammalpeitteiselle kalliolle, joka muodosti\nsen huipun, alkoi aamurusko punertaa vastapäätä Horikanin laaksoa\nkohoavan kukkulan laella kasvavien viheriäin mäntyjen yläpuolella.\n\nTiedustelija kehoitti nyt sisaruksia laskeutumaan ratsailta. Ottaen\nkuolaimet uupuneiden elukoiden suusta ja satulat selästä hän päästi ne\netsimään niukkaa ravintoansa tämän korkealla sijaitsevan paikan\npensaiden ja harvan ruohon seasta.\n\n\"Menkää hakemaan ruokaanne sieltä, missä luonto sitä teille tarjoaa,\nmutta varokaa joutumasta itse verenhimoisten susien ruoaksi näillä\nvuorilla.\"\n\n\"Emmekö niitä enää tarvitse?\" kysyi Heyward.\n\n\"Katsokaa ja arvostelkaa omin silmin\", virkkoi tiedustelija astuen\nvuoren itäiselle reunalle, minne hän viittasi koko seurueenkin; \"jos\nolisi yhtä helppoa katsoa ihmisten sydämeen kuin vaivatonta nähdä tältä\npaikalta Montcalmin leiri kaikessa sen alastomuudessa, olisi\nteeskentelijöillä pahat päivät ja mingon oveluus joutuisi aina\ntappiolle delavarin rehellisyyttä vastaan.\"\n\nSaavuttuaan jyrkänteen reunalle näkivät matkustajat ensi silmäyksellä,\nkuinka oikeassa tiedustelija oli ollut väitteessään, samalla kun he\nälysivät ihmeteltävän taitavuuden, jota hän oli osoittanut johtaessaan\nheidät tälle hallitsevalle paikalle.\n\nKukkula, jonka laella he seisoivat ehkäpä tuhannen jalan korkeudessa,\noli suipon kartion muotoinen ja kohosi taivasta kohti hieman ulompana\nvuorijonosta, joka useiden peninkulmain matkan kulkee järven\nlänsirantaa, kunnes se veden tuolla puolen sisarjononsa tavattuaan\nhäipyy näkyvistä Kanadaan päin sekavana, katkonaisena, harvan\nhavumetsän peittämänä kallio-rykelmänä. Aivan katselijain jalkojen\njuuressa kaartui Horikanin eteläranta leveänä puoliympyränä vuoresta\nvuoreen, ja siitä lähti avara maakaistale, joka tuonnempana kohosi\nepätasaiseksi ja korkeahkoksi ylängöksi. Pohjoisessa kimalteli \"Pyhän\nJärven\" kirkas, ja, kuten täältä pyörryttävästä korkeudesta näytti,\nkapea vedenpinta, jota reunustivat lukemattomat lahdet, kaunistivat\nhaaveelliset niemet ja täplittivät lukemattomat saaret. Muutamien\npeninkulmain päässä katosi järven uoma vuoren väliin tai kääri sen\nvaippaansa paksu utukerros, jota kevyt aamutuuli vyörytteli hitaasti\npitkin sen povea. Mutta kapea aukko vuorenhuippujen välissä osoitti\nsolaa, mistä se painui yhä kauemmas pohjoiseen avartamaan siellä\njälleen puhdasta ja leveätä kuvastintansa ennen laskemistaan etäiseen\nChamplainiin. Etelässä näkyi tuo usein mainittu rotkolaakso tai\nparemmin sanoen tasangonmurtuma. Useiden peninkulmien alalla täälläpäin\nnäyttivät vuoret taistelevan säilyttääkseen ylivaltansa, mutta jo\nsilmänkantomatkan päässä ne haarautuivat ja sulivat viimein siihen\nhiekkatasankoon, jonka poikki me olemme seuranneet seikkailijoitamme\nheidän kaksinkertaisella matkallaan. Pitkin molempia vuorenharjanteita,\njotka vastakkaisilta puolilta rajoittivat järveä ja laaksoa, kohoili\nkeveitä kiemurtelevia sumupilviä asumattomista metsistä näyttäen\nsalaisten piilomajojen savuilta tai toisinaan ne vierivät rinteitä alas\nyhtyäkseen alamaan paksumpaan usvaan. Vain yksinäinen lumivalkoinen\npilvi leijui laakson yllä osoittamassa äänettömän lammikon paikkaa.\n\nSuoraan järven rannalla ja lähempänä sen läntistä kuin itäistä äyrästä\nsijaitsivat William Henrikin avarat multavallit ja matalat rakennukset.\nKaksi suurta kylkivarustusta näytti aivan uivan vedessä, joka huuhteli\nniiden perustuksia, kun taas syvä kaivanto ja laajat rämeet suojelivat\nlinnoituksen muita sivuja ja kulmia. Maa oli puhdistettu puista\nkohtalaisen matkan päähän varustuksesta, mutta kaikki muut maiseman\nkohdat upeilivat luonnon viheriässä puvussa, paitsi siellä, missä\nkirkas vesi loi siihen pehmeämmän vivahduksen tai missä rohkeat kalliot\nkohottivat alastomia mustia huippujaan vuorijonojen aaltoilevan\nääriviivan yli. Linnoituksen edustalla näkyi vahtisotilaita siellä\ntäällä pitämässä tarkasti silmällä lukuisia vihollisiaan, ja vallien\nsisäpuolella erottivat matkustajat miehiä, joita vielä uni painoi\nedellisen yön valvonnasta. Kaakossa, linnoituksen välittömässä\nyhteydessä levisi valleilla ja kaivannoilla varustettu, kalliokunnaalle\nrakennettu leiri, joka olisi paljoa paremmin sopinut itse\npäälinnoituksen paikaksi ja jossa Haukansilmä ilmoitti äskettäin\nHeywardin seurueen mukana Hudsonin rannalta lähteneiden apurykmenttien\noleskelevan. Hiukan etelämpänä nousi metsästä lukuisia mustia, raskaita\nsavuja, jotka saattoi helposti erottaa lähteiden puhtaammista\nhuurupilvistä ja joita tiedustelija myöskin osoitti Heywardille sanoen\nniiden todistavan vahvan vihollisosaston sijoittumista sille suunnalle.\n\nMikä enimmän kiinnitti nuoren sotilaan mieltä, oli näky järven\nläntisellä äyräällä, aivan lähellä sen eteläkärkeä. Maakaistaleella,\njoka ylhäältä katsoen tuntui liian kapealta niin suuren sotavoiman\nmajapaikaksi, mutta joka itse asiassa ulottui useita satoja kyynäröitä\nHorikanin rannalta vuoren juurelle, hohtivat kymmenentuhatta miestä\nkäsittävän leirin valkoiset teltat ja surmakojeet. Tykkipenkereitä oli\njo luotu sen eteen, ja vielä katselijain sieltä ylhäältä niin erilaisin\ntuntein tarkastellessa maisemaa, joka kartan tavoin levisi heidän\njalkojensa juuressa, kuului kanuunanjyskettä laaksosta ja jylisevä\nkaiku kiiriskeli pitkin itäisiä kukkuloita.\n\n\"Aamu saavuttaa juuri ihmiset tuolla alhaalla\", virkkoi vakavana\nmiettivä metsästäjä, \"ja valveille päässeet aikovat herättää\nnukkumatteja kanuunainpaukkeella. Me tulemme muutamia tunteja liian\nmyöhään! Montcalm on jo täyttänyt metsät kirotuilla irokeeseillaan.\"\n\n\"Linnoitus on tosiaankin joka taholta piiritetty\", vastasi Duncan,\n\"mutta eikö ole mitään keinoa tunkeutua sinne siitä huolimatta?\nJääminen vangiksi vihollisen leiriin olisi paljoa parempi kuin joutua\nuudestaan väijyväin intiaanien käsiin.\"\n\n\"Katsokaa!\" huudahti metsästäjä tietämättään suunnaten Coran huomion\ntämän isän olinpaikkaan, \"katsokaa, kuinka tuo laukaus pani kivet\nlentämään komentajan talon kyljestä! Niinpä niin, nämä ranskalaiset\nhajoittavat sen alkutekijöihinsä paljoa pikemmin kuin se on rakennettu,\nvaikka se on niin jykevä ja paksu.\"\n\n\"Heyward, minä kärsin nähdessäni vaaran, jota en voi jakaa\", sanoi tuo\ntavallisesti rohkea tyttö pelästyksissään. \"Menkäämme Montcalmin luo ja\npyytäkäämme päästä hänen puheilleen; hän ei voi vastustaa lapsen\nrukousta.\"\n\n\"Te tuskin pääsisitte ranskalaisen teltalle tukka päässänne\", sanoi\nsuorapuheinen tiedustelija. \"Olisipa minulla vain yksikin noista\ntuhansista veneistä, jotka viruvat tyhjinä tuolla pitkin rantoja, olisi\ntemppu piankin tehty. Katsokaa, näyttää tulevan äkillinen loppu\npommituksesta, sillä tuolta nousee sumu, joka muuttaa päivän yöksi ja\ntekee intiaanin nuolen valettua kanuunaa vaarallisemmaksi. No, jos te\nolette valmiit seuraamaan minua, tahdon minä uskaltaa ja yrittää, sillä\nminun tekee mieleni päästä tuonne alas leiriin, vaikkapa vain\nhajoittaakseni nuo muutamat mingokoirat, joiden näen asettuneen\nväijyksiin tuon koivuviidakon liepeille.\"\n\n\"Me olemme valmiit seuraamaan\", vastasi Cora lujasti; \"sellaisessa\ntarkoituksessa seuraamme mihin vaaraan tahansa.\"\n\nTiedustelija käännähti häneen päin huulillaan rehellisen hyväksyvä,\nsydämellinen hymy ja vastasi:\n\n\"Tahtoisinpa, että minulla olisi tuhannen jänteväraajaista,\nnopsasilmäistä miestä, jotka pelkäisivät kuolemaa yhtä vähän kuin te!\nEnnen viikon loppua lähettäisin silloin nuo lörpöttelevät ranskalaiset\nluolaansa takaisin ulvoen yhtä pahasti kuin kahlekoirat tai nälkäiset\nsudet. Mutta matkaan!\" jatkoi hän kääntyen Corasta koko seurueen\npuoleen, \"sumu vyöryy alaspäin niin nopeasti, että me juuri ja juuri\nennätämme tasangolle sitä tapaamaan ja käyttämään sitä suojanamme.\nMuistakaa, jos minulle jokin vahinko sattuisi, pitää aina tuuli\nvasemmalla poskellanne — tai seuratkaa mieluummin mohikaaneja: he\nvainuavat tiensä, olkoon sitten yö tai päivä.\"\n\nSitten hän viittasi heitä seuraamaan ja alkoi laskeutua jyrkkää\nrinnettä reippain, mutta varovaisin askelin. Heyward autteli\nsisaruksia, ja muutamissa minuuteissa olivat he kaikki ennättäneet\npitkälle alas vuorta, jonka kupeita he äsken olivat kiivenneet niin\nmonin vaivoin ja vastuksin.\n\nHaukansilmän käymä suunta johti heidät piankin tasangolle, melkein\nvastapäätä linnan läntisen keskivarustuksen rynnäkköporttia, minne oli\nvielä matkaa noin puoli peninkulmaa kohdalta, johon metsästäjä oli\npysähtynyt odottamaan Duncania ja tämän turvatteja. Innoissaan ja maan\nlaadun avustamina olivat he kuitenkin päässeet edelle sumusta, joka\nraskaasti vyöryi järveä alas, ja sentähden oli välttämätöntä pysähtyä\nsiksi, kunnes usva oli käärinyt vihollisleirin pehmeään vaippaansa.\nMohikaanit käyttivät seisahdusta puikahtaakseen ulos metsästä ja\nvakoillakseen ympäristöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä\ntiedustelija, joka halusi hyvissä ajoin saada ilmoituksen\nheidän huomioistaan ja itsekin hieman tutustua lähitienoon\npaikallisuussuhteisiin.\n\nHetken kuluttua hän palasi takaisin kasvot punaisina harmista ja\nmuristen pettymyksissään sanoja, joiden sisältö ei ollut juuri\nlempeintä laatua.\n\n\"Ovela ranskalainen on asettanut tänne etuvartioston aivan polullemme\",\nnoitui hän, \"ja siinä on sekä punanahkoja että valkoisia; ja tässä\nsumussa voimme yhtä hyvin osua aivan heidän keskelleen kuin päästä\nheidän ohitseen!\"\n\n\"Emmekö voisi tehdä pientä kierrosta vaaraa välttääksemme ja palata\npolullemme jälleen, kun se on ohi?\"\n\n\"Ken kerran poikkeaa kulkusuunnastaan sumussa, kuinka voi hän sanoa\nmilloin ja miten hänen pitää kääntyä osuakseen tielle uudelleen!\nHorikanin usvat eivät ole rauhanpiipun savukiemuroita tai sääskitulen\nyllä väikkyvää haikua.\"\n\nHänen vielä puhuessaan kuului ryskettä, ja kanuunankuula tohahti\nviidakkoon, iski erään nuoren puun runkoon ja ponnahti maahan, sillä\nsen voimaa olivat jo suurimmaksi osaksi heikontaneet aikaisemmat\nesteet. Intiaanit seurasivat heti tämän kauhistavan sanansaattajan\njälkiä kuin toimeliaat palvelijat, ja Unkas alkoi haastella vakavasti\nja monin elein delavarinkielellä.\n\n\"Olkoon sitten niin, poikani\", mumisi tiedustelija hänen lopetettuaan;\n\"sillä ankaroita kuumetauteja ei ole hoidettava niinkuin tavallista\nhammassärkyä. Tulkaa siis, sumu laskeutuu.\"\n\n\"Seis!\" huusi Heyward, \"selittäkää ensin mitä aiotte.\"\n\n\"Se on pian tehty, eikä siinä ole juuri paljoa toivomista, mutta onhan\nse aina parempi kuin ei mitään. Tuo kuula, jonka näitte\", lisäsi\ntiedustelija potkaisten vaaratonta rautamöhkälettä jalallaan, \"on\nkyntänyt maata matkallaan linnoituksesta, ja jos kaikki muut merkit\njättävät meidät pulaan, seuraamme sen uurtamaa vakoa. Ei sanaakaan\nenää, vaan tulkaa perässäni, muutoin jättää sumu meidät puolitiehen\nmolempien sotajoukkojen ampumatauluksi.\"\n\nHuomattuaan, että ratkaiseva silmänräpäys, jolloin tarvittiin tekoja\nenemmän kuin sanoja, oli tosiaankin tullut, asettui Heyward sisarusten\nväliin ja johti heitä nopeasti eteenpäin pitäen hellittämättä oppaan\ntummaa haamua näkyvissään. Kävi pian selväksi, ettei Haukansilmä ollut\nliioitellut sumun voimaa, sillä ennen kuin he olivat kulkeneet\npariakymmentä kyynärää, oli seurueen jäsenten vaikea erottaa toisiaan\nusvan seasta.\n\nHe olivat tehneet pienen mutkan vasemmalle ja aikoivat juuri kääntyä\noikealle jälleen, astuttuaan Heywardin arvelun mukaan lähes puolet\nvälimatkasta ystävällisiä varustuksia kohti, kun hänen korviinsa\nkajahti seuraava tuima ranskankielinen kysymys, ilmeisesti vain\nparinkymmenen jalan päässä heistä:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Eteenpäin!\" kuiskasi tiedustelija jälleen kaartaen vasemmalle.\n\n\"Eteenpäin!\" kertasi Heyward, kun samassa kysymys uudistettiin kymmenin\näänin, joista jokainen tuntui olevan uhkaa täynnä.\n\n\"Minä\", huusi Duncan niinikään ranskaksi, vetäen pikemminkin kuin\njohtaen kuljetettaviaan nopeasti edelleen.\n\n\"Pässinpää! — kuka minä?\"\n\n\"Ranskan mies.\"\n\n\"Tunnutpa pikemminkin olevan Ranskan vihollinen. Seisahdu! Etkö?\nAmpukaa, toverit!\"\n\nKäskyä toteltiin viipymättä, ja usvaan räiskähti viisikymmentä\nväkipyssyn laukausta. Onneksi oli tähtäys huono, ja kuulat leikkasivat\nilmaa hieman toiselta suunnalta kuin mihin pakolaiset olivat\nkiirehtineet, vaikka kuitenkin niin läheltä, että Davidin ja tyttöjen\ntottumattomat korvat luulivat niiden viuhahtaneen vain muutaman tuuman\npäässä heidän ohimoistaan. Huuto kuului uudelleen, ja käsky ei\nainoastaan ampua jälleen, vaan myös lähteä takaa-ajoon, oli liiankin\nselvästi erotettavissa. Heywardin lyhyesti selitettyä heille\nhuudettujen ranskalaisten sanain tarkoituksen, pysähtyi Haukansilmä ja\npuhui kerkeän päättävästi ja lujasti:\n\n\"Laukaiskaamme pyssymme, niin viholliset luulevat tässä olevan\nkysymyksessä hyökkäyksen linnasta ja he väistyvät tai odottavat\nlisäväkeä.\" Tuuma oli hyvä, mutta ei tuottanut toivottua tulosta. Heti\nkun ranskalaiset kuulivat pamaukset, tuntui koko tasanko vilisevän\nmiehiä ja pyssyt räiskähtelivät pitkin sen pituutta järven rannalta\nkaukaisimpaan metsänreunaan.\n\n\"Nyt me vedämme niskaamme koko heidän sotajoukkonsa ja saamme aikaan\nyleisen rynnäkön\", sanoi Duncan; \"käykää edellä, ystäväni, oman\nhenkenne ja meidän kaikkien hengen nimessä.\"\n\nTiedustelija näytti halukkaalta noudattamaan kehoitusta, mutta hetken\nhälinässä ja aseman muututtua oli hän eksynyt oikealta suunnalta.\nTurhaan hän käänsi kumpaakin poskeaan heikkoon tuuleen: ne tuntuivat\nmolemmat yhtä kylmiltä. Tässä pulassa löysi Unkas kuitenkin\nkanuunankuulan vaon, missä se oli uurtanut maata muutamain läheisten\nmuurahaiskekojen kohdalta.\n\n\"Päästäkää minut edelle!\" sanoi Haukansilmä, kumartuen vilkaisemaan\nsuuntaa ja sitten lähtien heti eteenpäin.\n\nHuutoja, kirouksia, huhuiluja, pyssynpamauksia kajahteli jälleen\ntuhkatiheään ja ilmeisesti heidän joka puoleltaan. Yht'äkkiä valaisi\nvaltava leimaus maiseman, sumu vyörähteli ylöspäin paksuin kiertein,\nuseat kanuunat purskauttivat sisältönsä poikki tasangon ja niiden\njylinä ponnahti raskaasti takaisin vuoren kumisevan kaiun vahvistamana.\n\n\"Se tuli linnoituksesta!\" huudahti Haukansilmä, käännähtäen ympäri, \"ja\nme pelästyneet hupsut syöksyimme päätä pahkaa metsään makvain puukkojen\nsaapuville.\"\n\nSamassa kun erehdys oli korjattu, koetti koko seurue äärimmäisellä\nkiireellä voittaa menetettyä aikaa. Duncan luovutti mielellään Coran\ntukemisen Unkasin käsivarren huoleksi, ja Cora otti yhtä mielellään\nvastaan tervetulleen avun. Kiivaasti, innokkaasti rientäviä miehiä ajoi\nheitä ilmeisesti takaa aivan läheltä, ja joka hetki uhkasi heitä\nvangiksi joutumisella ja kuolemalla.\n\n\"Ei armoa roistoille!\" kiljaisi ranskaksi joku kiihkeä vainooja, joka\ntuntui ohjaavan vihollisen toimia.\n\n\"Seisokaa lujina ja olkaa valmiit, urheat kuudennenkymmenennen\nrykmentin poikani!\" kajahti äkkiä ääni heidän edestään; \"odottakaa,\nkunnes näette vihollisen; ampukaa matalalta ja lakaiskaa vallinvieru\npuhtaaksi!\"\n\n\"Isä! isä!\" kuului kimakka huuto sumun seasta. \"Minä olen täällä!\nAlice, oma Elsiesi! Säästä, oi säästä tyttäresi!\"\n\n\"Seis!\" huusi jälleen ensimmäinen ääni isällisen tuskan värisyttämänä\nniin lujasti, että juhlallinen kaiku kiiriskeli aina metsänrantaan\nasti. \"Se on hän! Jumala on antanut minulle lapseni takaisin! Avatkaa\nhyökkäysportti, kentälle, kuudeskymmenes, kentälle; älkää koskekokaan\nliipasimeen, jotta ette tappaisi karitsojani! Ajakaa ranskalaiset\nkoirat tiehensä pistimillänne!\"\n\nDuncan kuuli ruostuneiden saranain kitisevän ja kiiruhdettuaan paikalle\ntuon äänen johtamana hän tapasi pitkän rivin tummanpunaisia sotilaita,\njotka nopeasti kulkivat vallinvierua kohden. Hän tunsi heidät oman\nkuninkaallisen Amerikkalaisen rykmenttinsä pataljooniksi ja asetuttuaan\nheidän etunenäänsä hän pian puhdisti linnoituksen edustan\nperinpohjaisesti vainoojistaan.\n\nHetkisen olivat Cora ja Alice seisoneet vapisevina ja pelästyneinä\ntämän odottamattoman poistumisen nähdessään, mutta ennenkuin he olivat\nennättäneet sanaakaan lausua tai edes muodostaa valmista ajatusta,\nryntäsi sumusta esiin jättiläismäinen upseeri, jonka hapsia vuodet ja\nsotapalvelus olivat harmaannuttaneet, mutta jonka uhkeata sotilaallista\nryhtiä aika oli pikemmin miedontanut kuin vahingoittanut, painoi heidät\npovelleen suurten polttavain kyynelten vieriessä pitkin hänen kalpeita,\nryppyisiä poskiaan ja huudahti omituisella skotlantilaisella\näänenpainollaan:\n\n\"Tästä minä kiitän Sinua, Herra! Tulkoon vaara millaisena tahansa,\npalvelijasi on nyt valmis sitä kohtaamaan.\"\n\n\n\n\nXV luku.\n\n\n    Siis mennään sanomata kuulemaan,\n    vaikk' arvaan kyllä jo sen sisällyksen,\n    ennenkuin ranskalainen mitään virkkaa.\n\n               _Kuningas Henrik Viides_.\n\nSeuraavat päivät vietettiin keskellä piirityksen puutteita, hämminkiä\nja vaaroja, eikä Munrolla ollut riittäviä voimia vastustamaan\nsaartajain pontevaa etenemistä. Näytti aivan siltä kuin olisi Webb\njoukkoineen nukkunut Hudsonin rannalla ja unohtanut kokonaan\nahdistuksen, mihin hänen maanmiehensä olivat joutuneet. Montcalm oli\ntäyttänyt vesien välisen taipaleen metsät villeillään, ja niiden\njokainen huuto ja kirkaisu kuului läpi brittiläisen leirin vavahduttaen\nmiehiä, jotka olivat jo muutoinkin taipuvaisia liioittelemaan vaaraa.\n\nNiin ei ollut kuitenkaan piiritettyjen laita. Johtajainsa sanojen\ninnostamina ja heidän esimerkkinsä kiihoittamina olivat he saaneet\nrohkeutensa takaisin, ja nyt he pitivät yllä entistä mainettaan\ntoimekkuudella, joka teki oikeutta heidän ylipäällikkönsä tuimalle\nluonteelle. Väsyneenä vaivalloiseen matkaansa salojen läpi vihollistaan\nvastaan oli ranskalainen kenraali, niin koeteltu kuin hänen taitonsa\nolikin, jättänyt valtaamatta läheiset kukkulat, mistä piiritetyt olisi\nvoitu surmata ilman vähintäkään vaaraa ja joita uudenaikaisemmassa\nsodassa ei niissä olosuhteissa olisi pidetty hetkeäkään vapaina.\nTällaisten korkeuksien halveksuntaa tai oikeammin sanoen niiden\nkiipeämisen tuottaman vaivan pelkoa saattaakin katsoa silloisen\nsodankäyntitavan johtavaksi heikkoudeksi. Se luki nähtävästikin alkunsa\nyksinkertaisista intiaanikahakoista, joissa taistelun laatu ja metsien\ntiheys tekivät linnoitukset harvinaisiksi ja tykistön melkein\nhyödyttömäksi. Tällaisen tottumuksen synnyttämä huolimattomuus jatkui\naina vapautussotiin asti, sai vapaavaltiot menettämään Ticonderogan\ntärkeän linnoituksen ja avasi Burgoynen armeijalle tien maan silloiseen\nsydämeen. Me katselemme kummastellen tällaista tietämättömyyttä tai\nsokeutta, miten sitä vain nimitämmekään, koska tiedämme, että esim.\nsellaisen vuoren kuin Mount Defiancen halveksiminen, jonka tarjoamia\nvaikeuksia on niin paljon liioiteltu, osoittautuisi nykyaikana\ntuhoisaksi sen insinöörin maineelle, joka olisi suunnitellut\nlinnoituksia sen juurelle, tai sen kenraalin kunnialle, jonka osaksi\nolisi tullut niiden puolustaminen.\n\nÄlköön matkailija, sairas tai luonnonkauneuden ihailija,\nnelivaljakkonsa vetämissä vaunuissa liikkuessaan nykyään kautta\nmaisemien, joita olemme yrittäneet kuvata, etsiäkseen tietoa, terveyttä\nja huvia, tai lipuessaan vakavasti päämääräänsä kohti pitkin\nkeinotekoisia vesireittejä, joita myöhemmin on luotu, älköön hän luulko\nesi-isiensäkin yhtä helposti kulkeneen poikki näiden vuorten tai\ntaistelleen näitä virtoja vastaan. Yhden ainoan raskaan kanuunan\nkuljettamista jollekin vaikealle paikalle pidettiin usein taistelussa\nsaavutetun voiton veroisena, ellei nimittäin tien hankaluus ollut\nerottanut siitä sen välttämätöntä apulaista, ampumavaroja, niin kauas,\nettä se itse jäi hyödyttömäksi kömpelöksi rautaputkeksi.\n\nTämä asiain onneton tila huolestutti ankarasti sitä tarmokasta\nskotlantilaista, joka nyt puolusti William Henrikiä, Vaikka hänen\nvastustajansa ei käyttänytkään hyväkseen kukkuloita, oli tämä kuitenkin\nharkitusti rakennellut tykkipenkereitään tasangolle ja saanut ne\ntoimimaan pontevasti ja taitavasti. Näitä hyökkäystoimenpiteitä vastaan\nsaattoivat piiritetyt asettaa vain erämaanlinnoituksen epätäydelliset\nja kiireessä kyhätyt varustukset.\n\nPiirityksen viidennen ja palvelukseen astumisensa neljännen\npäivän iltana käytti majuri Heyward erästä juuri puhallettua\nneuvottelu-aselepoa mennäkseen vedenpuoleisen kylkivarustuksen\nvalleille hengittämään raikasta järvi-ilmaa ja katsahtamaan saarroksen\nedistymistä. Hän oli yksin, ellemme ota lukuun vallilla käyskentelevää\nvahtisotilasta, sillä tykkimiehetkin olivat kiiruhtaneet nauttimaan\ntästä hetkellisestä raskaiden velvollisuuksiensa taukoamisesta. Ilta\noli ihanan tyyni, ja kirkkaan veden pinnalla karehtiva vieno tuuli oli\nraitis ja hyväilevä. Tuntui kuin olisi luonto kanuunain jyskeen ja\nkuulien vinkunan lakattua ottanut tilaisuudesta vaarin pukeutuakseen\nlempeimpään ja viehättävimpään luotoonsa. Laskiessaan valoi aurinko\nkultahohdettaan maille ja vesille, mutta nyt oli sen voimakkaista\nsäteistä poissa se tukahduttava kuumuus, joka muutoin kuuluu sen seudun\nilmastoon ja vuodenaikaan. Vuoret paistoivat vihreinä, vehmaina ja\nmiellyttävinä illan lempeässä loisteessa tai verhoutuivat pehmeään\nvarjoon, kun ohuita utupilviä sattui solahtamaan niiden ja auringon\nväliin. Lukemattomat saaret uinuivat Horikanin helmassa, toiset\nmataloina ja ikäänkuin veteen vajonneina, toiset taas viheriään\nsamettiin peittyneiden kunnaiden tavoin kohonneina yli järven pinnan;\nniiden liepeillä soutelivat piirittävän sotajoukon kalastajat kaikessa\nrauhassa ruuhiaan tai istuivat hiljaisina keskellä kuvastimenkirkasta\nlakeutta äänettömissä askareissaan.\n\nMaisemassa oli samalla kertaa sekä eloa että lepoa. Kaikki mikä kuului\nluontoon oli vienoa tai yksinkertaisen suurta, kun taas kaikki ihmisen\npuuhasta ja mielenlaadusta riippuva oli hilpeätä ja vireätä.\n\nKaksi pientä valkoista viiriä liehui ilmassa, toinen linnoituksen\nulkonevalla sakaralla, toinen piirittäjäin etumaisimman tykkipenkereen\nharjalla; ne kuvasivat sitä rauhaa, joka vallitsi ei ainoastaan\ntaistelevien toimissa, vaan myöskin, siltä näytti, heidän\nvihamielisissä tunteissaan.\n\nNäiden takana taas kohosivat Englannin ja Ranskan kilpailevat liput,\nraskaasti avaten ja sulkien silkkipoimujaan.\n\nSatakunta iloista ja huoletonta ranskalaista veti verkkoa kohti\nsomerikkorantaa, vaarallisen lähellä linnoituksen uhkaavia, mutta\näänettömiä kanuunoita, ja läntiset vuoret kajahtelivat siitä\nriehakkaasta iloilusta ja niistä raikuvista huudoista, joilla he\ntyötään säestivät. Toiset kiiruhtivat innoissaan ottamaan osaa järvellä\ntapahtuvaan huviin ja toiset kiipeilivät heidän kansalleen omituisen\nlevottoman uteliaisuuden valtaamina läheisiä kukkuloita ylös. Kaikkien\nnäiden aherrusten ja ilojen toimettomina, vaikka vilkkaasti seuraavina\nkatselijoina olivat ne viholliset, jotka vartioivat piiritettyjen\nliikkeitä, sekä piiritetyt itse. Siellä täällä oli kuitenkin jokin\nkenttävartiosto virittänyt laulun tai järjestänyt pienet hypyt, mitkä\nolivat houkutelleet synkät villitkin kätköpaikoistaan metsistä niitä\nkatselemaan. Sanalla sanoen: kaikki kantoi pikemminkin hilpeän\nhuvittelupäivän kuin leppymättömän sodan vaarojen ja ponnistusten\nkeskeltä anastetun lyhyen lepohetken leimaa.\n\nDuncan oli seisonut muutamia minuutteja mietteissään ja katsellut tätä\nnäkyä, kun lähestyväin askelten kaiku sai hänet luomaan silmänsä\nvallinvieruun vastapäätä ylempänä mainittua hyökkäysporttia. Hän eteni\nvarustuksen kulmaan ja näki metsästäjän lähenevän linnoituksen\nkeskikohtaa ranskalaisen upseerin vartioimana. Haukansilmän kasvot\nolivat vääntyneet ja huolten uurtamat, ja hän näytti aivan\nmasentuneelta, ikäänkuin tuntisi hän syvintä alennusta ja häpeää\nvihollistensa valtaan joutumisestaan. Hänellä ei ollut enää\nmieliasettansa, ja hänen kätensäkin oli sidottu selän taakse\nkauriinnahasta leikellyin siimoin. Neuvotteluviirien saapuminen\nvaatimuksiaan esittävien lähettiläiden turvana oli viime aikoina\ntapahtunut niin usein, että kun Heyward ensin loi huolettoman\nsilmäyksen tähän ryhmään, odotti hän näkevänsä jälleen jonkun\nvihollisen upseerin samanlaisine sanomineen; mutta heti tunnettuaan\nystävänsä metsästäjän kookkaan vartalon ja yhä voimakkaat, vaikka\nalakuloiset kasvonpiirteet, säpsähti hän hämmästyksestä ja kääntyi\nlaskeutumaan vallilta linnoitukseen.\n\nToisten äänten kaiku kiinnitti kuitenkin hänen huomiotansa ja sai hänet\nhetkiseksi unohtamaan aikeensa. Vallin sisäkulmassa hän tapasi\nsisarukset kävelemässä rintanojan ääressä ja niinkuin hänkin\nhengittämässä raitista ilmaa ja saamassa liikuntoa pitkän\nsisällä-oleskelun jälkeen. He eivät olleet kohdanneet toisiansa sitten\nsen tuskallisen hetken, jolloin nuori sotilas oli jättänyt heidät\ntasangolle, mutta vain turvatakseen heidän pelastumisensa. Lähtiessään\nheidän luotaan oli hän nähnyt heidät huolten murtamina ja väsymyksen\nkalventamina; nyt he seisoivat hänen edessään virkistyneinä ja\nkukoistavina. Meitä ei ihmetyttäne, vaikka nuori mies moisen\nhoukutuksen alaisena kadottikin hetkiseksi kaikki muut seikat\nnäkyvistään puhutellakseen heitä. Hänen edelleen ehätti kuitenkin\nvilkkaan, avosydämisen Alicen ääni.\n\n\"Ahaa! Tuossahan nyt tuleekin huolimaton, uskoton ritari, joka hylkää\nnaisensa juuri taistelutantereella!\" huusi hän. \"Täällä me olemme\nodottaneet päiväkausia, ei, iankaikkisuuden, nähdäksemme teidät\njalkojemme juuressa rukoilemassa armoa ja anteeksiantamusta\npelkurimaisesta peräytymisestänne tai kuten mieluummin sanoisin,\npaostanne — sillä tosiaankin pakenitte sellaista vauhtia, ettei\narvoisan ystävämme metsästäjän sanantapaa käyttääkseni haavoitettu\nkauriskaan olisi teille nopeudessa riittänyt!\"\n\n\"Te ymmärrätte Alicen tahtovan ilmaista kiitoksiamme ja siunauksiamme\",\nvirkkoi vakavampi ja ajattelevampi Cora. \"Me olemme tosiaankin hiukan\nihmetelleet, miksi niin jyrkästi pysyttelette poissa paikasta, missä\ntytärten kiitollisuus voisi saada tukea isän sydämellisistä\nvakuutuksista.\"\n\n\"Isänne olisi itse voinut kertoa teille, että vaikka en olekaan ollut\nvälittömässä läheisyydessänne, en ole kuitenkaan kokonaan unohtanut\najatella turvallisuuttanne\", vastasi nuori mies. \"Tuon hökkelikylän\nomistamisesta\", lisäsi hän, osoittaen läheistä varustettua leiriä, \"on\nkäyty kiivasta taistelua, ja kenen vallassa se on, hän saa myöskin olla\nvarma hallitsevansa tätä linnoitusta ja kaikkea, mitä sen sisällä on.\nPäiväni ja yöni ovat kaikki kuluneet siellä eroamisemme jälkeen, koska\nminä luulin velvollisuuteni kutsuvan minua sinne. Mutta\", jatkoi hän\nkasvoillaan mielipahan ilme, jota hän koetti peittää, vaikka\nmenestyksettä, \"jos minä olisin arvannut selitettävän sitä, mitä minä\npidin oikean sotilaan käytöksenä, tuolla tavoin, olisi häpeä yhtynyt\njärkisyihin!\"\n\n\"Heyward! — Duncan!\" huudahti Alice kumartuen eteenpäin nähdäkseen\nhänen puoliksi syrjään käännetyt kasvonsa, niin että muuan kultakihara\nvalahti hänen punastuneelle poskelleen ja salasi melkein hänen\nsilmäänsä kihonneen kyynelen, \"jos minun täytyisi uskoa tämän typerän\nkielen tuottaneen teille vähintäkään mielenkarvautta, tahtoisin\nsen vaikenevan iäksi. Cora voi sanoa, jos Cora tahtoo, kuinka\noikeudenmukaisesti me olemme arvostaneet avuliaisuuttanne, ja kuinka\nsyvä — minä melkein sanoisin, kuinka palava — on kiitollisuutemme!\"\n\n\"Ja tahtooko Cora vahvistaa näiden sanojen todenperäisyyden?\" kysyi\nDuncan sallien peittelemättömän mielihyvän hymyn karkoittaa kasvoiltaan\npilven. \"Mitä sanoo vakava sisaremme? Onko hän löytävä sotilaan\nuskollisuudesta puolustusta ritarin laiminlyönneille?\"\n\nCora ei heti vastannut, vaan kääntyi järvelle päin ikäänkuin\nkatsellakseen Horikanin näkyjä. Kun hän sitten jälleen kiinnitti\ntummat silmänsä nuoreen mieheen, oli ne nyt täyttänyt tuskallisen\nlevottomuuden ilme, joka viipymättä ajoi Heywardin mielestä kaikki muut\najatukset paitsi hellän huolehtimisen.\n\n\"Te ette voi hyvin, rakkain neiti Munro!\" huudahti hän; \"me olemme\nloruilleet kärsiessänne.\"\n\n\"Ei se ole mitään\", vastasi neito kieltäen tarjotun tuen naisellisen\nkainosti. \"Etten minä voi suhtautua aurinkoisesti elämään, kuten tämä\navomielinen, vilkas haaveilija\", jatkoi hän laskien kätensä kevyesti,\nmutta hellästi sisarensa käsivarrelle, \"on kokemuksen rangaistus ja\nehkäpä luonteeni onnettomuus. Katsokaa ympärillenne, majuri Heyward\",\nlisäsi hän ikäänkuin päätettyään pudistaa heikkouden mielestään\nmuistelemalla velvollisuuttaan, \"ja sanokaa, millaisia toiveita tämä\nkaikki herättää sellaisen sotilaan tyttäressä, jonka korkein onni on\nhänen kunniansa ja hänen sotilasmaineensa.\"\n\n\"Kumpaakaan eivät saa eivätkä voi tahrata olosuhteet, joille hän ei voi\nmitään\", vastasi Duncan lämpimästi. \"Mutta sananne muistuttavat\nminuakin velvollisuuksistani. Menen nyt urhean isänne luo kuulemaan\nhänen päätöstään puolustusta koskevista erinomaisen tärkeistä\nseikoista. Jumala siunatkoon teitä kaikissa vaiheissanne, jalo ... Cora\n— sitenhän minä kai saan ja minun täytyykin teitä yhä nimittää.\" Neito\nojensi hänelle avosydämisesti kätensä, vaikka hänen huulensa vapisivat\nja poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi. \"Kaikissa vaiheissa\ntiedän teidän pysyvän sukupuolenne kaunistuksena ja kunniana. Alice,\nhyvästi\" — tässä hänen äänensä ilmaisi ihailun sijasta hellyyttä —\n\"hyvästi, Alice; me tapaamme pian taas, voittajina, toivon minä, ja\nyleisen riemun ympäröiminä!\"\n\nOdottamatta vastausta kummaltakaan riensi nuori mies vallin\nnurmettuneita portaita alas, oikaisi nopeasti harjoituskentän poikki ja\noli piankin heidän isänsä luona. Munro mitteli ahtaan asuntonsa lattiaa\njättiläisaskelin ja hämmentyneen näköisenä Duncanin astuessa sisään.\n\n\"Te ennätitte edelle, majuri Heyward\", virkkoi hän tulijalle; \"aioin\njuuri etsiä tätä mieluisaa kohtausta.\n\n\"Olen pahoillani, jalo herra, kun näen niin lämpimästi puoltamani\nsanansaattajan palanneen ranskalaisten vartioimana! Toivon, ettei ole\nmitään syytä epäillä hänen uskollisuuttaan?\"\n\n\"'Pitkän Pyssyn' uskollisuus on minulle hyvin tunnettu\", vastasi Munro,\n\"ja yläpuolella kaiken epäilyn, vaikka hänen tavallinen hyvä onnensa\nnäyttääkin hänet vihdoin jättäneen. Montcalm sai hänet käsiinsä ja\nkansansa kirotulla kohteliaisuudella lähettää hänet nyt takaisin\nvalitellen ja surkeillen sitä, että 'koska minä tiedän, kuinka\nsuuressa arvossa te pidätte tätä miestä, en voi ajatellakaan hänen\npidättämistään luonani!' Jesuiittamainen keino tuo, majuri Duncan\nHeyward, ilmoittaa toiselle hänen onnettomuutensa!\"\n\n\"Mutta entä kenraali ja hänen apujoukkonsa?\"\n\n\"Katsahditteko etelään päin, kun tulitte tänne, ja näittekö ne?\"\nvastasi vanha sotilas katkerasti naurahtaen. \"Hävetkää! Te olette\nmalttamaton poika, ettekä anna herroille tarpeeksi aikaa marssiin!\"\n\n\"Ovatko ne sitten tulossa? Onko tiedustelija sanonut edes sen?\"\n\n\"Milloin ja mitä tietä? Sen unohti se pöllöpää sanoa minulle. Näyttää\nsiinä olleen kysymys myös jostakin kirjeestä, ja se on aina miellyttävä\npuoli asiassa. Tuon markiisi Montcalmin — takaanpa teille, Duncan,\nettä Lothianin markiisi voisi ostaa tusinan tuollaisia markiisi-nimiä\n— tavalliset huomaavaisuudenosoitukset sikseen, mutta jos kirjeen\nsisältämät uutiset olisivat olleet huonoja, olisi sen ranskalaisen\nhienostelijan kohteliaisuus varmasti pakottanut hänet ilmoittamaan ne\nmeille.\"\n\n\"Hän piti siis kirjeen ja päästi vapaaksi kirjeentuojan?\"\n\n\"Niin, aivan niin hän teki, ja kaiken tuon iankaikkisen\n'ihmisystävyyden' nimissä. Löisinpä vetoa, jos vain totuudesta voisi\npäästä selville, että sen veijarin isoisä opetti jaloa tanssitaitoa!\"\n\n\"Mutta mitä sanoo tiedustelija? Hänellähän on silmät ja korvat ja\nkieli: mitä hän kertoo suullisesti?\"\n\n\"Oh, herra, häneltä ei suinkaan puutu luonnollisia aistejansa ja hän on\nvapaa puhumaan kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Ja lopputulos on tämä:\nHudsonin rannalla on olemassa hänen majesteettinsa linnoitus, jota\nnimitetään Edwardiksi hänen kuninkaallisen korkeutensa Yorkin prinssin\nkunniaksi, kuten tiedätte, ja se on täynnänsä aseistettuja miehiä,\nniinkuin sellaisen varustuksen tuleekin.\"\n\n\"Mutta eikö siellä havaittu mitään liikettä, mitään merkkiä aikeista\nlähteä meidän avuksemme?\"\n\n\"Pidettiin siellä aamu- ja iltakatselmuksia; ja kun joku niistä\nmaalaisjolpeista — te kyllä ymmärrätte sanan, Duncan, tehän olette\ntekin puoliksi skotlantilainen — kun joku niistä maalaisjolpeista\nkaatoi ruutia rokkaansa ja sattui tipahuttamaan sitä hiilillekin, niin\nse oikein räiskähteli!\" Mutta vaihtaen sitten äkkiä katkeran, ivallisen\npuhetapansa vakavammaksi ja miettivämmäksi hän jatkoi: \"Ja kuitenkin\noli kaiketi siinä kirjeessä, ja täytyi olla jotakin, joka olisi ollut\nhyvä tietää!\"\n\n\"Meidän täytyisi tehdä pian päätöksemme\", sanoi Duncan, kerkeästi\nkäyttäen tätä mielialan muutosta saadakseen esille käyntinsä tärkeämmät\naiheet. \"En voi salata teiltä, herra ritari, ettei leiri ole enää\npitkää aikaa puolustettavissa, ja minun on hyvin ikävä lisätä, etteivät\nasiat ole juuri paremmin itse linnassakaan; yli puolet kanuunoistamme\novat haljenneet.\"\n\n\"Ja kunka muutoin voisi ollakaan? Muutamat oli ongittu järven pohjasta;\ntoiset ovat ruostuneet metsissä sitten tämän maan löydön; ja toiset\neivät ole koskaan kanuunoita olleetkaan — vain kaapparilaivan\nleikkikaluja! Luuletteko, herrani, tapaavanne Woolwich Warrenin\nkeskellä erämaata, kolmentuhannen peninkulman päässä Isosta\nBritanniasta?\"\n\n\"Vallit sortuvat niin että korvissa kumisee, ja muonavaratkin\nalkavat loppua\", jatkoi Heyward, välittämättä tästä uudesta\nvihastuksenpuuskasta; \"ja miehistökin osoittaa tyytymättömyyden ja\nlevottomuuden oireita.\"\n\n\"Majuri Heyward\", sanoi Munro, kääntyen nuoreen taistelutoveriinsa\nkaikella ikänsä ja korkeamman asemansa suomalla arvokkuudella, \"olisin\npalvellut hänen majesteettiaan puolen vuosisataa ja hankkinut nämä\nharmaat hapseni turhaan, ellen olisi täysin selvillä kaikesta mitä\nsanotte ja uhkaavasta tilastamme; mutta sittenkin on kaikki tehtävä\nkuninkaan aseiden kunnian ja jotakin oman henkemme pelastamiseksi. Niin\nkauan kun on toivoa avusta, puolustan minä tätä linnaa, vaikka se olisi\nsitten tehtävä järven rannoilta kootuilla kivillä. Meidän täytyisi siis\npäästä vilkaisemaan siihen kirjeeseen, jotta saisimme tietää, mitä se\nmies oikeastaan aikoo, jonka Loudonin kreivi jätti joukkoomme\nsijaisekseen?\"\n\n\"Ja voinko minä olla miksikään avuksi siinä suhteessa?\"\n\n\"Herra, voitte kyllä. Markiisi Montcalm on muiden\nkohteliaisuudenosoituksiensa jatkoksi kutsunut minut henkilökohtaiseen\nkeskusteluun näiden vallien ja hänen oman leirinsä välille, jotta hän\nsiinä tekisi, kuten hän sanoo, muutamia lisäilmoituksia. Nyt ei minun\nymmärtääkseni olisi viisasta näyttää sopimatonta intoa rientää häntä\ntapaamaan, ja sen vuoksi minä haluaisin käyttää teitä, korkeampaa\nupseeria, edustajanani; sillä huonosti sopisi Skotlannin kunniaan, jos\nvoitaisi sanoa jonkun sen aatelismiehen joutuneen tappiolle\nkohteliaisuudessa minkä muun maan pojan kanssa tahansa.\"\n\nRyhtymättä kokonaan hedelmättömään puuhaan väittelemällä eri kansojen\nsuhteellisista kohteliaisuusavuista suostui Duncan mielellään vanhan\nsotakarhun sijaiseksi lähestyvässä keskustelussa. Seurasi sitten pitkä\nja tuttavallinen mielipiteiden vaihto, jonka kestäessä nuori mies\npäällikkönsä kokeneisuudesta ja synnynnäisestä terävä-älyisyydestä sai\nuutta oppia ammattiinsa, ja sen jälkeen lausui edellinen jäähyväiset.\n\nKun Duncan saattoi vain esiintyä linnan komentajan edusmiehenä,\nsupistettiin luonnollisesti niitä juhlallisia menoja, jotka muutoin\nolisivat liittyneet kahden vihollisvoiman ylipäällikköjen kohtaukseen.\nAselepoa kesti yhä, ja rummun päristessä ja pienen valkoisen viirin\nsuojaamana astui Duncan ulos hyökkäysportista, kymmenen minuuttia sen\njälkeen kun hän oli saanut ohjeensa. Hänet otti vastaan muuan toimeen\nmäärätty ranskalainen upseeri tavallisin muodollisuuksin, ja tätä hän\nseurasi viipymättä siihen etäämmällä sijaitsevaan telttaan, missä asui\nranskalaista armeijaa johtava mainehikas sotilas.\n\nViholliskenraali näyttäytyi nuorelle lähettiläälle arvokkaimpien\nupseeriensa, häntä sotaan seuranneiden alkuasukaspäällikköjen mustan\njoukon ja näiden eri heimojen sotilaiden ympäröimänä. Luodessaan nopean\nsilmäyksen näiden jälkimmäisten kolkkoon parveen säpsähti Heyward\nhiukan, kun hän näki siinä Maguan ilkeät kasvot ja niillä sen tyynen,\nmutta tuhoatietävän ilmeen, jolla tämä häntä tarkasteli ja joka oli\nniin ominaista tuolle ovelalle villille. Heikko hämmästyksen\nhuudahduskin pääsi nuoren miehen huulilta, mutta samassa muistaen\ntoimensa ja seuran, missä oli, tukahutti hän heti kaiken mielenkuohun\nja kääntyi vihollispäällikköön, joka oli jo edennyt askeleen häntä\nvastaan.\n\nMarkiisi Montcalm oli siihen aikaan, jota me kuvailemme, ikänsä\nkukoistuksessa ja, sopinee lisätä, onnensa ja menestyksensä huipulla.\nMutta tässä kadehdittavassa asemassakin ollen hän esiintyi aina\nkohteliaasti ja herätti yhtä paljon huomiota sievien seuratapojen\nnoudattamisellaan kuin sillä ritarillisella urheudellaankin, joka vain\nkaksi lyhyttä vuotta myöhemmin sai hänet menettämään henkensä Abrahamin\ntasangoilla. Käännettyään silmänsä Maguan nuivista piirteistä katseli\nDuncan mielikseen ranskalaisen kenraalin hymyileviä, hyväntahtoisia\nkasvoja ja hänen uljasta sotilaanryhtiään.\n\n\"Herra\", virkkoi tämä jälkimmäinen ranskaksi, \"minun on hyvin hauskaa\nta... no! — minne se tulkki puikahti?\"\n\n\"Minä en luule, herra, häntä tarvittavankaan\", vastasi Heyward\nvaatimattomasti niinikään ranskankielellä; \"minä puhun hieman ranskaa.\"\n\n\"Ahaa! Se miellyttää minua suuresti\", virkkoi Montcalm tarttuen\nDuncania tuttavallisesti käsivarresta ja johtaen hänet syvemmälle\nteltan sisään kaikkien kuuluvilta; \"minä inhoankin niitä lurjuksia,\nkoska ei niistä milloinkaan tiedä, mitä peliä ne milloinkin pitävät. No\nniin, herra!\" jatkoi hän yhä ranskaa puhuen, \"vaikka minä olisinkin\ntuntenut itseni ylpeäksi saadessani tavata komentajanne, olen minä\nsentään onnellinen, kun hän on nähnyt hyväksi käyttää sijaisenaan niin\nkunnianarvoista ja, minä olen varma, niin rakastettavaa upseeria kuin\nteitä!\"\n\nDuncan kumarsi syvään kohteliaisuudesta mielissään, vaikka hän olikin\nsankarillisesti päättänyt olla antamatta minkään taidokkaan\nsanakoreilun houkutella häntä unohtamaan ruhtinaansa etua. Montcalm\nvaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan, ja jatkoi sitten:\n\"Komentajanne on urhoollinen mies ja hyvin tarmokas lyömään\nhyökkäykseni takaisin. Mutta, hyvä herra, eiköhän olisi nyt jo aika\nkuunnella enemmän ihmisyyden ja vähemmän rohkeuden neuvoja? Edellinen\non yhtä tunnusmerkillistä sankarille kuin jälkimmäinenkin.\"\n\n\"Me pidämme näitä molempia ominaisuuksia erottamattomina\", vastasi\nDuncan hymyillen; \"mutta kun meillä on Teidän Korkeutenne pontevissa\nhyökkäyksissä oiva kiihoitin toiselle, emme me nykyisissä olosuhteissa\nhavaitse mitään erikoista aihetta toisen harjoittamiseen.\"\n\nMontcalm kumarsi vuorostaan keveästi, mutta tavalla, joka osoitti\nhänenlaisensa miehen olevan liian kokeneen pannakseen suurempaa painoa\nimartelun puheille. Hetken mietittyään hän lisäsi:\n\n\"Onhan mahdollista, että kaukoputkeni on pettänyt minut ja että\nvarustuksenne kestävät pommitustamme paremmin kuin luulinkaan. Tehän\ntunnette voimamme?\"\n\n\"Laskelmamme vaihtelevat\", sanoi Duncan huolettomasti; \"korkein ei\nkuitenkaan ole mennyt yli kahdenkymmenentuhannen miehen.\"\n\nRanskalainenkin puri huultaan ja kiinnitti katseensa terävästi toiseen,\nikäänkuin lukeakseen hänen ajatuksensa; sitten jatkoi hän hänelle\nominaisella valmiudella, ollen muka uskovinaan laskelmaa, joka kohotti\nhänen sotajoukkonsa luvun kaksinkertaiseksi.\n\n\"Eipä juuri imartele meidän sotilasten valppautta, hyvä herra, että\nmitä tehnemmekin, me emme voi koskaan salata todellisen voimamme\nsuuruutta. Jos se yleensä olisi mahdollista, niin luulisi sen ainakin\nonnistuvan näissä metsissä. Mutta vaikka teidän mielestänne onkin liian\naikaista kuulla ihmisyyden ääntä\", jatkoi hän viekkaasti hymyillen,\n\"niin sallinette minun kuitenkin uskoa, ettei teidän kaltaisenne nuori\nmies ole unohtanut kohteliaisuuden ja ritarillisuuden vaatimuksia.\nKomentajan tyttäret ovat, niin olen kuullut, saapuneet linnaan sen\njälkeen kun se on joutunut piiritystilaan?\"\n\n\"Se on totta, herra; mutta lainkaan heikontamatta ponnistuksiamme, ovat\nhe meille päinvastoin urhouden esikuvana lujuudellaan. Ellei\ntarvittaisi muuta kuin tarmoa ja päättäväisyyttä sellaisen täydellisen\nsotilaan kuin markiisi Montcalmin vastustamiseksi, uskoisin minä\nmielihyvin William Henrikin puolustuksen vanhemmalle näistä neideistä.\"\n\n\"Meidän saalalaisissa laeissamme on muuan viisas määräys, joka sanoo,\nettä 'Ranskan kruunu älköön koskaan omaksi alennuksekseen siirtykö\nkeihäältä värttinälle'\", vastasi Montcalm kuivasti ja hieman\nkorskeastikin, mutta lisäsi heti aikaisemmalla suorasukaisuudellaan:\n\"Kun kerran kaikki jalot ominaisuudet periytyvät, uskon minä sanojanne\nkernaasti, vaikka, kuten jo olen huomauttanut, urhoollisuudellakin on\nrajansa, eikä ihmisyyttäkään ole kokonaan unohdettava. Minä otaksun\nsiis, hyvä herra, teidän saapuneen tänne valtuutettuna neuvottelemaan\nlinnoituksen luovuttamisesta?\"\n\n\"Onko Teidän Ylhäisyytenne mielestä puolustuksemme ollut niin heikkoa,\nettä se on saanut luulemaan moista menettelyä tarpeelliseksi?\"\n\n\"Olisin pahoillani, jos puolustusta jatkettaisiin niin kauan, että nuo\npunaiset ystäväni tuolla yhä enemmän ärtyisivät\", jatkoi Montcalm\nkatsahtaen vakavain ja tarkkaavaisten intiaanien parveen kiinnittämättä\nhuomiota toisen kysymykseen; \"minun on nyt jo vaikeata pitää heitä\nsodankäyntitapojen rajoissa.\"\n\nHeyward vaikeni, sillä tuskallinen muisto vaaroista, joista hän oli\nniin äskettäin pelastunut, valtasi hänen mielensä ja loihti hänen\neteensä niiden turvattomien olentojen kuvat, jotka olivat ottaneet osaa\nkaikkiin hänen kärsimyksiinsä.\n\n\"Ne herrat\", jatkoi Montcalm, käyttäen hyväkseen etua, jonka hän älysi\nsaavuttaneensa, \"ovat mitä peloittavimpia, kun he ovat pettyneet\ntoiveissaan, ja teille lienee tarpeetonta kertoa, kuinka vaikeata on\nhillitä heidän raivoansa. No niin, hyvä herra, ehkä nyt rupeamme\npuhumaan ehdoista?\"\n\n\"Minä pelkään Teidän Ylhäisyytenne joutuneen harhaan arvostellessaan\nWilliam Henrikin lujuutta ja sen vartijaväen voimaa!\"\n\n\"Minä en ole asettunut Quebecin, vaan multalinnoituksen edustalle, jota\npuolustaa kaksituhattakolmesataa urhoollista miestä\", kuului lyhyt ja\nsuora vastaus.\n\n\"Vallimme ovat kyllä mullasta kyhätyt, eivätkä ne tosiaankaan lepää\nCape Diamondin kallioperustalla, mutta ne seisovat sentään rannalla,\njoka osoittautui niin tuhoisaksi Dieskaulle ja hänen joukolleen. Ja\nmuutaman tunnin matkan päässä täältä on mahtava sotavoima, jonka me\nmyöskin otamme lukuun puolustuskuntoisuuttamme arvioidessamme.\"\n\n\"Kaikkiaan vain kuusi- tai kahdeksantuhatta miestä\", vastasi Montcalm\nnäennäisesti hyvin välinpitämättömänä, \"jotka heidän päällikkönsä\nviisaan harkinnan mukaan ovat paremmassa turvassa varustuksissaan kuin\navoimella kentällä.\"\n\nNyt oli Heywardin vuoro puraista harmistuneena huultansa vastustajan\nniin kylmästi viitatessa sotavoimaan, jonka suuruuden nuori mies tiesi\ntoisen arvostelleen liian korkeaksi. Molemmat miettivät äänettöminä\nhetkisen aikaa, kunnes Montcalm jatkoi keskustelua tavalla, joka\nosoitti hänen luulevan vieraansa käynnin tarkoittaneen yksinomaan\nantautumissopimuksen ehtojen määräämistä. Toiselta puolen yritteli\nHeyward kaikenlaisia keinoja houkutellakseen ranskalaisen kenraalin\nilmaisemaan, mitä hän oli saanut tietoonsa kaapatusta kirjeestä.\nKumpaisenkaan temput eivät onnistuneet, ja pitkän ja hyödyttömän\nkohtauksen jälkeen sanoi Duncan hyvästit saatuaan hyvän vaikutuksen\nvihollispäällikön kohteliaisuudesta ja älykkyydestä, mutta jäätyään\nyhtä tietämättömäksi kuin tullessaankin siitä, mistä hän oli lähtenyt\nottamaan selkoa. Montcalm saattoi häntä teltan ovelle, uudistaen\npyynnön, että linnoituksen komentaja suostuisi aivan ensi tilassa\nkohtaukseen avonaisella paikalla molempain sotajoukkojen välillä.\n\nSitten he erosivat, ja Duncan palasi ranskalaisten etuvarustukselle\nsamalla tavalla saatettuna kuin ennenkin, sekä kiiruhti sieltä\nviipymättä linnaan oman komentajansa puheille.\n\n\n\n\nXVI luku.\n\n\n    _Edgar_. Taiston eellä avatkaa tää kirje.\n\n                         _Kuningas Lear_.\n\nMajuri Heyward tapasi Munron vain tytärtensä seurassa. Alice istui\nhänen polvellaan siirrellen hennoilla sormillaan ukon harmaita\notsakiharoita, ja milloin tämä vain rypisti kulmiaan muka toisen\nleikistä suuttuneena, tyynnytti tyttö hänen teeskennellyn vihastuksensa\nlempeästi painamalla punaiset huulensa hänen kurttuiselle otsalleen.\nCora istui heidän lähellään tyynenä, huvitettuna katselijana ja katseli\nnuoremman sisarensa vallattomia eleitä sillä äidillisellä hellyydellä,\njoka oli luonteellista hänen rakkaudelleen Aliceen. Eivät ainoastaan\nvaarat, joista he olivat päässeet, vaan myöskin vaarat, jotka vielä\nuhkasivat, näyttivät vähäksi aikaa unohtuneen tällaisen perhekohtauksen\nviihdyttävässä rauhassa. Oli kuin olisivat he käyttäneet lyhyttä\naselepoa omistaakseen hetkisen puhtaimmille, parhaille tunteille:\ntyttäret olivat unohtaneet pelkonsa ja vanha sotakarhu huolensa\nsilmänräpäyksen turvallisessa tyyneydessä. Duncan, joka innoissaan\npaluunsa kertomisesta oli tullut sisään ilmoittamatta, seisoi hyvän\naikaa tämän kohtauksen huomaamattomana ja ihastuneena katselijana.\nMutta Alicen kerkeät harhailevat silmät näkivät piankin vilahduksen\nhänen kasvoistaan erääseen kuvastimeen heijastuneina, ja hän hypähti\npunastuen isänsä polvelta ja huudahti ääneensä:\n\n\"Majuri Heyward!\"\n\n\"Mitä siitä pojasta?\" kysyi isä. \"Minä lähetin hänet hieman soittamaan\nsuutaan ranskalaisen kanssa. Ohoo, hyvä herra, te olette nuori ja\nketterä jaloistanne! Pois täältä, tytöt! Ikäänkuin ei sotilaalla olisi\nkylliksi huolta ilman teidänkaltaisia loruilevia hepsankeikkoja.\"\n\nAlice seurasi nauraen sisartaan tämän viipymättä poistuessa huoneesta,\nmissä hänen huomatakseen heidän läsnäolonsa ei enää ollut suotava.\nKysymättä nuorelle miehelle uskotun toimen tulosta mitteli Munro\nlattiaa muutaman hetken, kädet selän takana ja pää painuneena,\nnähtävästi hyvien ajatusten vallassa. Vihdoin hän kohotti silmänsä,\njoista hohti isällinen hellyys, ja huudahti:\n\n\"Siinä oli pari oivia tyttöjä, Heyward, sellaisia, että niistä voisi\nkuka tahansa ylpeillä.\"\n\n\"Te ette nyt ensi kertaa kuulisi minun mielipidettäni tyttäristänne,\neversti Munro.\"\n\n\"Totta, poika, totta\", keskeytti kärsimätön ukko. \"Te olitte jo\navaamaisillanne sydäntänne siitä asiasta tarkemmin silloin, kun tänne\ntulitte; mutta minun arvellakseni ei vanhan sotilaan sopinut puhua\nvihkiäisistä ja hääiloista hetkellä, jolloin hänen kuninkaansa\nviholliset saattoivat tulla kutsumattomiksi kuokkavieraiksi juhlaani.\nMutta minä olin väärässä, Duncan, poikaseni, minä olin väärässä\nsilloin, ja nyt minä olen valmis kuulemaan, mitä teillä on sanomista!\"\n\n\"Huolimatta mielihyvästä, jonka vakuutuksenne minulle tuottaa, rakkahin\neversti, on minulla kuitenkin juuri nyt tässä muuan sanoma\nMontcalmilta...\"\n\n\"Heittäkää se ranskalainen seuroineen päivineen päästänne!\" huusi\nmalttamaton sotakarhu. \"Hän ei ole vielä William Henrikin herrana, eikä\nhänestä tule koskaan, jos vain Webb on sellainen mies kuin hänen\npitäisi olla. Ei, hyvä herra! Kiitos taivaan ei hätämme ole vielä niin\nsuuri, että voitaisiin sanoa Munron olevan liian pahassa pinteessä\nkyetäkseen edes järjestämään perheensä pieniä yksityisasioita. Äitinne\noli parhaan ystäväni ainoa lapsi, Duncan, ja minä tahdon kuunnella\nteitä juuri nyt tällä siunatulla hetkellä, vaikka kaikki Pyhän Ludvigin\nritarit olisivat yhtenä joukkona, ranskalainen marttyyri etunenässä,\nkokoontuneet hyökkäysportille pyytämään erikoisesta suosiosta parin\nminuutin keskustelua. Kauniita ritariarvoja tosiaankin, niitä kun voi\nostella muutamalla sokeritynnyrillä! Ja entäs ne kahdenpencin markiisit\nsitten! Ohdakkeen tähdistö[10] se vasta merkitsee arvoa ja sukua, siinä\nse on oikea ritariston _Nemo me impune lacessit!_[11] Teidän esi-isiänne\nkuului tähän tähdistöön, Duncan, ja he olivat Skotlannin aateliston\nkaunistus.\"\n\nHeywardin, joka huomasi esimiehensä kiusoittelevaksi huvikseen\nosoittavan halveksumistaan ranskalaisen kenraalin sanomaa kohtaan,\noli pakostakin mukautuminen tähän pahantuulen purkaukseen, jonka hän\ntiesi kestävän vain vähän aikaa; sentähden hän vastasikin niin\nvälinpitämättömästi kuin suinkin osasi:\n\n\"Kuten tiedätte, herra ritari, ei minun pyrkimykseni tarkoita mitään\nsen enempää eikä vähempää kuin tulemista teidän pojaksenne.\"\n\n\"Hei, hei, poikani, tapasittepa siinä sanat, jotka erinomaisen selvästi\nilmaisivat ajatuksenne. Mutta sallikaa minun kysyä, herra, oletteko\nkäyttänyt yhtä suoraa kieltä tytölle?\"\n\n\"Kautta kunniani, enpä tosiaan\", huudahti Duncan lämpimästi; \"olisihan\nollut minulle uskotun tehtävän väärinkäyttämistä, jos olisin asemani\nnojalla pyrkinyt sellaiseen päämäärään.\"\n\n\"Katsantokantanne on kunnianmiehen, majuri Heyward, ja sangen hyvin\npaikallaan. Mutta Cora Munro on liian hienotunteinen neito ja hänellä\non liian jalo ja ylevä sydän tarvitakseen isän holhousta.\"\n\n\"Cora?\"\n\n\"Niin — Cora! Emmekö nyt puhu aikeistanne neiti Munron suhteen, vai\nkuinka, hyvä herra?\"\n\n\"Minä — minä — minä en tiennyt maininneeni hänen nimeään\", sanoi\nDuncan tankaten.\n\n\"Ja kenen naimiseen te sitten pyydätte suostumustani, majuri Heyward?\"\nkysyi vanha sotilas suoristautuen loukattujen tunteidensa koko\narvokkuudessa.\n\n\"Onhan teillä vielä toinen ja yhtä rakastettava tytär?\"\n\n\"Aliceko?\" huudahti isä yhtä hämmästyneenä kuin Duncan äsken\ntoistaessaan vanhemman sisaren nimen.\n\n\"Häneen tähtäsivät toiveeni, herra ritari.\"\n\nNuori mies odotti äänettömänä tulosta siitä merkillisestä\nvaikutuksesta, jonka oli saanut aikaan niin odottamaton — se selvisi\nnyt — ilmoitus. Useita minuutteja käveli Munro huoneen lattiaa pitkin\nja poikin kiivain askelin, ankarat piirteet suonenvedontapaisessa\nliikkeessä ja kaikki aistit ikäänkuin hukkuneina mielen ankaraan\nmietiskelyyn. Vihdoin hän pysähtyi aivan Heywardin eteen ja naulaten\nsilmänsä toisen silmiin sanoi voimakkaasti vapisevin huulin:\n\n\"Duncan Heyward, minä olen rakastanut teitä sen miehen takia, jonka\nverta virtailee suonissanne; minä olen rakastanut teitä omien hyvien\nominaisuuksienne takia; ja minä olen rakastanut teitä, koska minä\narvelin teidän voivan osaltanne lisätä lapseni onnea. Mutta kaikki tämä\nrakkaus muuttuisi vihaksi, jos minä saisin varmuuden, että se, mitä\nminä olen niin kovin pelännyt, olisi totta.\"\n\n\"Jumala varjelkoon ainoankaan tekoni tai ajatukseni antamasta aihetta\nsellaiseen muutokseen!\" huudahti nuori mies, jonka silmä ei lainkaan\npainunut alas häneen tähdätyn läpitunkevan katseen tieltä. Ottamatta\nhuomioon, kuinka mahdotonta toisen oli ymmärtää tunteita, jotka olivat\nkätketyt hänen poveensa, rauhoittui Munro keskustelukumppaninsa\njärkähtämättömästä ilmeestä ja jatkoi melkoista lempeämmällä äänellä:\n\n\"Te tahdotte tulla pojakseni, Duncan, ettekä tunne sen miehen\nelämäntarinaa, jota toivotte voivanne sanoa isäksenne. Istukaahan,\nnuori mies, niin minä avaan teille kärsineen sydämen haavat niin\nharvoin sanoin kuin mahdollista.\"\n\nTällä hetkellä olivat Montcalmin sanoman unohtaneet yhtä hyvin se, joka\nsitä oli tuomassa, kuin se, jonka korville se oli aiottu. Kumpikin otti\ntuolin, ja vanhuksen vaipuessa hetkiseksi omiin ajatuksiinsa ilmeisesti\nsyvän surumielisyyden vallassa, osoitti nuorukainen malttamattomuuttaan\nvain kunnioittavaa tarkkaavaisuutta ilmaisevalla katseella ja\nasennolla. Viimein alkoi skotlantilainen puhua:\n\n\"Te tiedätte ennestään, majuri Heyward, että perheeni oli sekä vanhaa\nettä kunnianarvoisaa sukua, vaikkei sen osaksi ehkä ollutkaan tullut\nsitä varallisuuden määrää, joka olisi vastannut sen ylhäistä asemaa.\nOlin ehkä teidän ikäisenne nuorukainen antaessani uskollisuuden\nlupauksen Alice Grahamille, erään läheisen, jonkin verran rikkaankin\nkartanonherran ainoalle lapselle. Liitto ei kuitenkaan miellyttänyt\nisää, useammistakin syistä kuin köyhyydestäni. Minä tein siis mitä\nkunniallisen miehen tulee — vapautin tytön lupauksestani ja jätin maan\nkuninkaani palveluksessa. Olin nähnyt monia seutuja, vuodattanut paljon\nverta eri maissa, ennenkuin velvollisuus kutsui minut Länsi-Intian\nsaarille. Siellä kohtaloni määräsi minut solmimaan liiton naisen\nkanssa, josta aikanaan tuli vaimoni ja samalla Coran äiti. Hän oli\nerään noilla saarilla asuvan aatelismiehen tytär ja hänen äitinsä\nonnettomuudekseen, jos niin tahdotte sanoa\", lisäsi vanhus ylpeästi,\n\"polveutui kurjasta ihmislajista, jonka täytyy kärsiä alhaista orjuutta\ntäyttääkseen ylellisyydessä eläväin herrojensa käskyjä. Niin, herra,\ntässä kirouksessa on Skotlannillakin osansa, sen kun on pakko elää\nluonnottomassa liitossa vieraan kauppiaskansan kanssa. Mutta tapaisinpa\nminä kaikkien niiden joukosta jonkun, joka rohkenisi herjata tästä\nsyntyperästä lastani, saisi hän tuntea isän vihastuksen koko painon!\nNiin, majuri Heyward, te olette myös syntynyt etelässä, missä näitä\nonnettomia olentoja pidetään meidän rotuamme alhaisempana ihmissukuna.\"\n\n\"Se on totta, hyvin murheellista kylläkin, herra ritari, vastasi\nDuncan, joka hämmennyksissään ei enää voinut estää katsettaan\nvajoamasta lattiaan.\n\n\"Ja te pidätte nyt sitä suurena vikana lapsessani? Te kartatte\nsekoittamasta Heywardin verta niin alhaiseen naiseen — niin\nrakastettava ja hyveellinen kuin hän olisikin?\" kysyi epäluuloinen isä\ntiukasti.\n\n\"Taivas varjelkoon minua järjelleni niin arvottomasta ennakkoluulosta!\"\nvastasi Duncan, joka samalla hetkellä sentään tajusi tuon tunteen\nitsessään, vieläpä niin syvään juurtuneena, että se kuului ikäänkuin\nhänen luontoonsa. \"Nuoremman tyttärenne sulous, kauneus ja tenhovoima,\neversti Munro, kykenevät kyllä selittämään vaikuttimeni, ilman että\nminua tarvitsee syyttää tästä vääryydestä.\"\n\n\"Olette oikeassa, herra\", myönsi vanhus, jälleen muuttaen äänensä\nhyvänsävyiseksi, jopa lempeäksikin; \"tyttö on äitinsä kuva tämän\nollessa hänen ikäisensä, ennenkuin sai tehdä tuttavuutta surun ja\nmurheen kanssa. Kun kuolema ryösti minulta vaimoni, palasin\nSkotlantiin, avioliittoni rikastuttamana, ja ajatelkaapas, Duncan, se\nkärsivä enkeli oli pysynyt naimattomuuden ilottomassa tilassa\nkaksikymmentä pitkää vuotta, ja vieläpä miehen takia, joka oli voinut\nunohtaa hänet! Hän teki enemmänkin, herra: hän antoi anteeksi\nuskottomuuteni ja kun kaikki vaikeudet nyt olivat syrjäytetyt, otti hän\nminut miehekseen.\"\n\n\"Ja tuli Alicen äidiksi!\" huudahti Duncan innolla, joka olisi voinut\nkäydä vaaralliseksi, jos Munron ajatuksilla olisi ollut vähemmän\naskaroimista kuin tällä hetkellä.\n\n\"Niin tuli\", virkkoi vanhus; \"ja kalliisti hän sai maksaa siunauksesta,\nminkä lahjoitti. Mutta hän on nyt taivaan pyhien joukossa, herra, eikä\nsovi miehen, jonka jalka jo on haudan partaalla, murehtia niin\nonnellista kohtaloa. Minä sain pitää hänet luonani tosin vain yhden\nainoan vuoden; se on lyhyt onnen aika ihmiselle, joka on nähnyt\nnuoruutensa kuihtuvan toivottomassa kärsimyksessä.\"\n\nVanhuksen surussa oli jotakin niin kunnioitustaherättävää, ettei\nHeyward rohjennut esittää ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Munrolla ei\nollut aavistustakaan toisen läsnäolosta, hänen kasvonjuonteensa\nilmaisivat värähdellen hänen syvän kaihonsa tuskaa, ja raskaat kyynelet\nvirtasivat hänen silmistään ja putosivat huomaamatta hänen poskiltaan\npermannolle. Vihdoin hän liikahtihe ikäänkuin palaten äkkiä\ntajuntaansa, nousi tuoliltaan, ja käytyään kerran huoneen ympäri\nlähestyi keskustelukumppaniaan sotilaan ylpeä ryhti joka eleessään ja\nkysyi:\n\n\"Eikö teillä, majuri Heyward, ollut jokin sanoma markiisi Montcalmilta\nminulle kerrottavana?\"\n\nDuncan säpsähti vuorostaan ja alkoi heti takertelevin lausein esittää\npuoliksi unohtunutta kertomustaan. On tarpeetonta viipyä siinä\nvälttelevässä, vaikkakin kohteliaassa tavassa, millä ranskalainen\nkenraali oli tehnyt tyhjäksi Heywardin jokaisen yrityksen houkutella\nhäneltä tietoonsa sen ilmoituksen sisältöä, jonka hän oli viitannut\nhaluavansa tehdä, tai siinä päättävässä, vaikka yhä sievistellyssä\nsanomassa, jolla hän nyt antoi vihollisen ymmärtää, että ellei tämä\nsuvainnut keskustella hänen kanssaan henkilökohtaisesti, ei hän\npääsisi siitä selville ensinkään. Munron kuunnellessa Duncanin\nyksityiskohtaista esitystä väistyivät isän kiihtyneet tunteet\nvähitellen hänen asemansa vaatimusten tieltä, ja kun toimen oli\nlopettanut, näki hän edessään vain sotakarhun, jossa kiehui sotilaan\nloukattu ylpeys.\n\n\"Olette puhunut kylliksi, majuri Heyward!\" huudahti tulistunut vanhus,\n\"niin kylliksi, että nyt voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan\nhuomautuksia ranskalaiseen kohteliaisuuteen. Tuo herrasmies on kutsunut\nminua neuvotteluun, ja kun minä lähetän hänelle kykenevän sijaisen —\nsillä sellainen te olette, Duncan, vaikka teillä onkin vielä vuosia\nvähän — vastaa hän arvoituksilla.\"\n\n\"Hän ei ehkä ajatellut niin suotuisasti edustajastanne, parahin herra\nritari. Ja suvainnettehan sitä paitsi muistaa, että kutsu, jonka hän\nnyt toistaa, oli alkuaankin osoitettu linnoituksen komentajalle, eikä\ntämän lähimmälle miehelle.\"\n\n\"No hyvä, eikö sitten edustajalla ole kaikki se valta ja arvo, mikä\nhenkilöllä, joka hänelle tehtävän uskoo? Hän haluaa keskustella Munron\nkanssa! Totta tosiaan, hyvä herra, minun tekee kovin mieleni noudattaa\nsen miehen tahtoa, vaikkapa vain näyttääkseni hänelle sitä lujaa\nnaamaa, jota me pidämme hänen lukuisista sotajoukoistaan ja\nvaatimuksistaan huolimatta. Eipä taitaisi olla niinkään huonoa\nvaltiotaitoa se temppu, nuori mies!\"\n\nDuncan, jonka mielestä heidän oli tavattoman tärkeätä päästä pian\nselville tiedustelijan tuoman kirjeen sisällöstä, tuki innokkaasti tätä\najatusta.\n\n\"Eipä olisikaan; hän ei tosiaankaan voisi saada uutta luottamusta\nmenestykseensä nähdessään meidän huolettomuutemme\", virkkoi hän.\n\n\"Todempaa sanaa ette ole koskaan sanonut. Toivoisinpa hänen tulevan\nkatsomaan keskellä päivää ja hyökkäävän sotajoukon etunenässä: se on\npettämättömin keino päästä selville vihollisen lujuudesta ja paljoa\nparempi sitä pommitusmenetelmää, jonka hän on valinnut. Sodankäynnin\nkauneus ja miehekkyys, majuri Heyward, on paljon kärsinyt teidän herra\nVaubaninne keksintöjen takia. Esi-isämme olivat kokonaan moisen\ntieteellisen pelkuruuden yläpuolella!\"\n\n\"Se voi olla sangen totta, herra ritari, mutta meidän on nykyään\nvoitettava keksintö keksinnöllä. Mitä suvaitsette päättää\nkeskustelusta?\"\n\n\"Minä tahdon tavata sen ranskalaisen, ja pelkäämättä ja viipymättä,\nheti paikalla, herrani, niinkuin kuninkaallisen herrani palvelijan\ntuleekin. Menkää, majuri Heyward, ja tarjotkaa heille pieni\nsoitonpiipahdus ja lähettäkää sananviejä ilmoittamaan, ken on tulossa.\nMe seuraamme sitten pienen vartijajoukon saattamana, sillä moinen\nkunnia kuuluu miehelle, jonka tehtävänä on puolustaa kuninkaan kunniaa;\nja kuulkaa, Duncan\", lisäsi hän puoliksi kuiskaten, vaikka he olivat\nyksin huoneessa, \"olisi ehkä viisainta pitää hieman apua lähellä sen\ntapauksen varalta, että kaiken tämän pohjana olisikin vain jokin\nkoirankoukku.\"\n\nTätä käskyä noudattaen lähti nuori mies huoneesta, ja koska päivä\nläheni nopeasti loppuansa, kiiruhti hän heti suorittamaan tarpeelliset\nvarustelut. Vain muutamia minuutteja kului parin rivin asettamiseen ja\nlippumiehen lähettämiseen ilmoittamaan linnan komentajan tuloa.\nTehtyään tämän johti Duncan vartijaosaston hyökkäysportille, jonka\nlähistöllä hänen esimiehensäkin jo häntä odotti, valmiina matkaan. Niin\npian kun sotilasjoukon lähdössä tavalliset muodollisuudet oli\nsuoritettu, jättivät vanhus ja hänen nuorempi toverinsa linnoituksen\nsaattoparven seuraamana.\n\nHe olivat kulkeneet vain satakunta kyynärää valleista, kun ranskalaista\nkenraalia neuvotteluun saattava pienoinen joukko näkyi nousevan esiin\nuurrostieltä, jonka muodosti piirittäjäin tykkipengerten ja linnan\nvälillä juoksevan puron uoma. Siitä hetkestä, jolloin Munro jätti omat\nvarustuksensa ilmestyäkseen vihollistensa eteen, oli hänen katsantonsa\nmuuttunut juhlalliseksi ja hänen ryhtinsä ja astuntansa uljaan\nsotilaalliseksi. Kun hän näki ensi vilaukselta Montcalmin hatussa\nliehuvan valkoisen töyhdön, välähti hänen silmänsä eikä ikä enää\ntuntunut lainkaan painavan hänen kookasta ja yhä vielä jäntevää\nruumistaan.\n\n\"Sanokaa pojille, että pysyvät valppaina\", virkkoi hän hillityllä\näänellä Duncanille, \"ja pitäkööt tarkalla piitään ja pistimiään, sillä\nei kukaan voi olla varma näistä kuningas Ludvigin käskyläisistä; mutta\nmuutoin näytämme me niille tyynten ja levollisten miesten naamaa. Tehän\nymmärrätte, majuri Heyward!\"\n\nHänen puheensa keskeytti rummun pärrytys läheneväin ranskalaisten\njoukosta; siihen vastattiin heti, ja kumpikin puolue lähetti edelleen\nvalkeata lippua kantavan sotilaan, varovaisen skotlantilaisen\npysähtyessä vartijaosasto selkänsä takana. Heti kun tämä lyhyt\ntervehdys oli suoritettu, lähti Montcalm käymään heitä kohti nopein,\nmutta sulavin askelin, paljastaen päänsä vanhan sotilaan edessä ja\nsipaisten kohteliaisuuksissaan melkein maata hohtavalla töyhdöllään.\nJos Munron ryhti ja asema olikin käskevämpi ja miehekkäämpi, niin\npuuttui siitä taas ranskalaisen notkeus ja viehättävä seurallisuus.\nKumpikaan ei puhunut mitään pariin hetkeen, molemmat kun tarkastelivat\ntoisiaan uteliain ja innokkain silmin. Ylhäisemmän arvonsa ja\nkohtauksen laadun nojalla rikkoi vihdoin Montcalm äänettömyyden.\nLausuttuaan tavalliset tervehdyssanat hän kääntyi Duncaniin, hymyili\nhänelle ikäänkuin vanhalle tutulle ainakin ja jatkoi puhuen koko ajan\nranskaa:\n\n\"Olen mielissäni, herraseni, että olette suvainnut ilahduttaa meitä\nseurallanne tässä tilaisuudessa. Niin ollen ei meidän ole tarvis\nkäyttää tavallista tulkkia, sillä teille puhuessani tunnen samaa\nvarmuutta kuin jos käyttäisin itse teidän kieltänne.\"\n\nDuncan kiitti kohteliaisuudesta, ja Montcalm kääntyi vartijajoukkoonsa,\njoka vihollisten esimerkkiä noudattaen oli edennyt aivan hänen\ntaakseen, ja lausui sille:\n\n\"Perääntykää, lapseni — on kovin kuuma; vetäytykää hieman taapäin.\"\n\nEnnen kuin majuri Heyward noudatti tätä luottavaisuuden esimerkkiä, loi\nhän silmäyksen ympäri tasankoa ja huomasi levottomuudekseen ne lukuisat\nsynkät villijoukot, jotka ympäröivän metsän rannasta uteliaina\nseurasivat kohtauksen kulkua.\n\n\"Herra Montcalm suvainnee vaikeuksitta havaita asemamme erilaisuuden\",\nvirkkoi hän hieman hämmennyksissään osoittaen samalla noita vaarallisia\nvihollisia, joita näkyi melkein kaikkialla. \"Jos poistaisimme\nvarusjoukkomme, seisoisimme tässä vihollistemme armoilla.\"\n\n\"Herra, teillä on turvananne ranskalaisen aatelismiehen kunniasana\",\nvastasi Montcalm laskien kätensä ilmehikkäästi sydämelleen; \"sen\npitäisi riittää.\"\n\n\"Se riittääkin. Perääntykää!\" lisäsi Duncan saattojoukkoa komentavalle\nupseerille, \"perääntykää kuulomatkan ulkopuolelle ja odottakaa enempiä\nmääräyksiä.\"\n\nMunro katseli tätä liikettä ilmeisesti levottomana, eikä hän\njättänytkään vaatimatta pikaista selitystä.\n\n\"Eikö ole meidän etujemme mukaista, herra ritari, olla osoittamatta\npienintäkään epäluuloa?\" vastasi Duncan. \"Herra Montcalm antaa\nkunniansanansa meidän turvallisuudestamme, ja minä olen käskenyt\nmiesten vetäytyä hiukan taapäin, näyttääkseni kuinka paljon me luotamme\nhänen vakuutukseensa.\"\n\n\"Se saattaa olla varsin oikein, hyvä herra, mutta minulla ei ole\nniin erinomaista luottamusta näiden kaikenlaisten markiisien\nkunniasanoihin. Heidän aateliskirjansa ovat liian käypää tavaraa, jotta\nvoisi olla varma siitä, että niissä tosiaankin aina riippuu todellisen\nkunniantunnon sinetti.\"\n\n\"Te unohdatte, rakkahin herra ritari, että me olemme tekemisissä sekä\nEuroopassa että Amerikassa urotöistään kunnioitetun upseerin kanssa.\nSotilaalta, jolla on hänen maineensa, ei meillä ole mitään\npelättävissä.\"\n\nVanhus viittasi alistumisensa merkiksi, vaikka hänen ankarat piirteensä\nilmaisivatkin hänen yhä itsepintaisesti pysyvän epäluulossa, jonka oli\nsynnyttänyt jonkinlainen perinnöllinen vihollisensa halveksiminen\npikemminkin kuin jokin sellaiseen loukkaavaan tunteeseen johtava\nulkonainen merkki. Montcalm odotti kärsivällisesti tämän puoliääneen\nkäyneen pikku väittelyn loppua, astui sitten lähemmäksi ja aloitti\nkeskustelun.\n\n\"Olen pyytänyt tätä kohtausta esimieheltänne, herra\", virkkoi hän,\n\"koska uskon hänen itsensäkin vähitellen taipuvan myöntämään, että hän\non tehnyt kaikki, mitä on tarpeen hänen ruhtinaansa kunnian\npelastamiseksi, ja koska nyt toivon hänen suostuvan kuuntelemaan\nihmisyyden käskyjä. Minä olen aina todistava, että hänen vastarintansa\non ollut urhoollinen ja että sitä jatkettiin niin kauan kuin suinkin\ntoiveita oli.\"\n\nKun tämä keskustelun alkulause tulkittiin Munrolle, vastasi tämä\narvokkaasti, mutta tarpeellisen kohteliaasti.\n\n\"Kuinka suuressa arvossa pitäneekään sellaista todistusta herra\nMontcalmin suusta, on se merkitsevä vieläkin enemmän silloin, kun se on\nparemmin ansaittu.\"\n\nRanskalainen kenraali hymyili Duncanin tulkitessa hänelle tätä\nvastausta ja huomautti:\n\n\"Mitä nyt niin kernaasti suodaan koetellulle urhoollisuudelle,\nkielletään ehkä tarpeettomalta itsepäisyydeltä. Ehkäpä herra tahtoisi\nnähdä leirini ja vakuuttautua omin silmin suuresta lukumäärästämme ja\nmahdottomuudesta meitä menestyksellisesti vastustaa?\"\n\n\"Minä tiedän, että Ranskan kuningasta palvellaan hyvin\", vastasi\njärkähtämätön skotlantilainen, heti kun Duncan oli päättänyt\nkäännöksensä; \"mutta minun kuninkaallisella herrallani on yhtä paljon\nja yhtä uskollisia joukkoja.\"\n\n\"Vaikkei täällä, onneksemme\", ehätti Montcalm odottamatta innoissaan\ntulkitsemista. \"Sodassa vallitsee sallimus, jonka määräyksiin\nurhoollinen mies osaa alistua yhtä rohkeasti kuin hän uhmaa\nvihollistaan.\"\n\n\"Jos olisin tiennyt herra Montcalmin taitavan englanninkieltä, olisin\nsäästänyt itseltäni niin puutteellisen tulkitsemisen vaivan\", virkkoi\nharmistunut Duncan kuivasti muistaen heti äskeisen syrjähaastelunsa\nMunron kanssa.\n\n\"Anteeksi, hyvä herra\", sanoi ranskalainen heikon punan noustessa\nhänen tummalle poskelleen. \"On suuri erotus jonkin vieraan kielen\nymmärtämisen ja puhumisen välillä; suvainnette siis yhä vielä avustaa\nminua.\" Sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi:\n\n\"Nämä kukkulat tarjoavat meille mitä parhaimman tilaisuuden tarkastella\nteidän varustuksianne, hyvät herrat, ja minä tunnen ehkä niiden\nheikkouden yhtä hyvin kuin tekin.\"\n\n\"Kysykää ranskalaiselta kenraalilta, kantaako hänen kaukoputkensa\nHudsonille asti\", vastasi Munro ylpeästi; \"ja tietääkö hän, milloin tai\nmistä hän voi odottaa Webbin armeijaa.\"\n\n\"Olkoon kenraali Webb oma tulkkinsa\", vastasi valtioviisas Montcalm\näkkiä ojentaen avatun kirjeen Munrolle lausuen: \"Tästä olette näkevä,\nhyvä herra, etteivät hänen liikkeensä juuri saata pulaan minun\nsotavoimaani.\"\n\nVanhus tarttui ojennettuun paperiin odottamatta Duncanin käännöstä\ntoisen puheesta, vieläpä niin innokkaasti, että hän siten paljasti,\nkuinka tärkeänä hän piti sen sisältöä. Hänen silmiensä kiitäessä pitkin\nrivejä vaihtui hänen kasvojensa ilme sotilaallisesta korskeudesta\nsyväksi alakuloisuudeksi, hänen huulensa alkoivat vavista, ja samalla\nkun paperi putosi hänen kädestään, vaipui hänen päänsä alas ikäänkuin\nmerkiksi kaikkien toiveiden raukeamisesta yhdellä iskulla. Duncan\nsieppasi kirjeen maasta ja rohkeuttaan puolustelematta luki hän\nhät'hätää sen julman sisällön. Lainkaan rohkaisematta heitä\nvastarintaan kehoitti heidän yhteinen esimiehensä päinvastoin pikaiseen\nantautumiseen, ilmaisten mitä selvimmin sanoin syyksi tähän\nmenettelyynsä sen seikan, että hänen oli tuiki mahdotonta lähettää\nainoatakaan miestä heidän avukseen.\n\n\"Tässä ei ole mitään juonia!\" huudahti Duncan tarkastellen paperia sekä\npäältä että sisältä; \"tässä on Webbin nimikirjoitus, ja tämä on\nvarmastikin se kaapattu kirje.\"\n\n\"Se mies on minut pettänyt!\" puhkesi vihdoin Munro katkerasti puhumaan;\n\"hän on tuottanut häpeän ovelle, jonka sisäpuolella ei kunniattomuuden\ntietty koskaan ennen asuneen, ja raskaasti on hän solvannut minun\nharmaita hapsiani.\"\n\n\"Älkää sanoko niin\", ehätti Duncan, \"vielä me olemme linnoituksen ja\nkunniamme haltijoita. Myykäämme sentähden henkemme niin kalliista, että\nvihollisemme havaitsevat hinnan liian korkeaksi.\"\n\n\"Poika, minä kiitän sinua\", huudahti vanhus havahtuen turruksistaan;\n\"sinä olet jälleen muistuttanut Munroa hänen velvollisuudestaan. Me\npalaamme linnaan ja kaivamme hautamme noiden vallien taa.\"\n\n\"Hyvät herrat\", virkkoi Montcalm jalomielisessä innossaan käyden\naskelen heitä lähemmäksi, \"te tunnette vähän Ludvig de Saint Verania,\njos luulette hänen voivan käyttää tätä kirjettä nöyryyttääkseen\nurhoollisia miehiä tai kootakseen itselleen häpeällistä mainetta.\nKuunnelkaa ehtojani ennen kuin lähdette.\"\n\n\"Mitä ranskalainen sanoo?\" kysyi vanhus tuikeasti; \"pöyhkeileekö hän\nsiitä, että sai siepatuksi kiinni päämajasta kirjeitä kuljettavan\ntiedustelijan? Hänen olisi parempi luopua tästä piirityksestä ja\nasettua Edwardin edustalle, jos hänen on mieli pelästyttää vihollistaan\nsanoilla.\"\n\nDuncan selitti toisen tarkoituksen.\n\n\"Herra Montcalm, me kuuntelemme\", lisäsi vanhus tyynemmin Duncanin\nlopetettua.\n\n\"Linnoituksen säilyttäminen on nykyisissä olosuhteissa mahdoton\", sanoi\nhänen hyväntahtoinen vihollensa. \"Minun herrani edut vaativat sen\nhävitettäväksi, mutta mitä teihin itseenne ja teidän urhoollisiin\ntovereihinne tulee, ei ole ainoatakaan sotilaalle kallisarvoista etua,\njohon ei myönnyttäisi.\"\n\n\"Lippumme?\" kysyi Heyward.\n\n\"Viekää ne Englantiin ja näyttäkää niitä kuninkaallenne.\"\n\n\"Aseemme?\"\n\n\"Pitäkää ne; kukaan ei osaa käyttää niitä paremmin.\"\n\n\"Lähtömme, linnoituksen luovuttaminen?\"\n\n\"Kaikki tulee tapahtumaan teille kunniallisimmalla tavalla.\"\n\nDuncan kääntyi nyt esittämään nämä ehdot päällikölleen, joka kuunteli\nhäntä hämmästyneenä ja syvästi liikutettuna niin harvinaisesta ja\nodottamattomasta jalomielisyydestä.\n\n\"Menkää, Duncan\", virkkoi hän sitten, \"menkää tämän markiisin kanssa —\nja markiisi hän tosiaankin ansaitsee olla — menkää hänen telttaansa ja\njärjestäkää tämä kaikki. Minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni\nvanhuudessani kaksi seikkaa, joiden en olisi koskaan luullut\ntapahtuvan: englantilaisen, joka pelkää auttaa ystäväänsä, ja\nranskalaisen, joka on liian rehellinen käyttääkseen hyväkseen etuaan.\"\n\nNäin puhein laski vanhus päänsä jälleen povelleen ja palasi hitaasti\nlinnaan, alakuloisella olemuksellaan ilmaisten levottomalle varusväelle\ntuovansa huonoja uutisia.\n\nTämän odottamattoman iskun seurauksista ei ylpeä Munro koskaan\ntoipunut; mutta siitä hetkestä alkaen oli hänen jyrkässä luonteessaan\nhuomattavissa muutos, joka seurasi häntä pikaiseen hautaan.\n\nDuncan jäi sopimaan lähemmin antautumisen ehdoista. Hänen nähtiin\npalaavan linnaan ensimmäisen yövartion aikaan ja heti lyhyesti\nkomentajan kanssa keskusteltuaan taas poistuvan sieltä. Sitten\nilmoitettiin virallisesti vihollisuudet lakkautettaviksi — koska Munro\noli kirjoittanut nimensä sopimukseen, jonka nojalla varustus oli\nluovutettava viholliselle seuraavana aamuna; mutta miehistö\nsai pitää aseensa, lippunsa ja kuormastonsa ja siis myöskin,\nsotilaskatsantokannan mukaan, kunniansa.\n\n\n\n\nXVII luku.\n\n\n    Nyt kutomaan! On lanka valmiina,\n    on loimi luotu, kohta kankaana.\n\n                        _Gray_.\n\nHorikanin saloihin leiriytyneet vihollisparvet viettivät yön vasten\n9. päivää elokuuta 1757 melkein samalla tavalla kuin jos ne olisivat\nkohdanneet toisensa jollakin Euroopan mainioimmalla kentällä.\nVoitettujen esiintyessä hiljaisina, juroina ja masentuneina,\nriemuitsivat voittajat. Mutta rajansa on niin ilolla kuin surullakin,\nja paljon ennen aamuvahdin muuttoa häiritsi näiden ääretönten metsäin\nhiljaisuutta vain jonkun ailahtelevan ranskalaisen iloinen huhuilu\netumaisilta vahtipaikoilta tai uhkaava huuto linnasta, joka jyrkästi\nkielsi kaiken vihollisten lähentelyn ennen sovittua hetkeä. Nämäkin\nsatunnaiset äänet lakkasivat kokonaan sillä kolealla hetkellä, joka käy\nvälittömästi päivännousun edellä, ja kuuntelija olisi turhaan etsinyt\nmerkkejä niiden kahden aseistetun joukon läsnäolosta, jotka silloin\nuinuivat \"Pyhän Järven\" rannalla.\n\nNäinä syvän hiljaisuuden hetkinä työntyi syrjään verho, joka peitti\nerään tilavan teltan ovea ranskalaisten leirissä, ja muuan mies astui\nsen takaa ulkoilmaan. Hän oli kääriytynyt vaippaan, joka ehkä oli\ntarkoitettu suojaksi metsien kylmää, kosteata sumua vastaan, mutta joka\nsamalla viitan tavoin esti hänen ruumiinsa näkymästä. Hän pääsi\nesteettömästi sen vahtimiehen ohi, jonka oli määrä vartioida\nranskalaisen ylipäällikön unta; mies tervehti vain sotilaallista\nkunnioitusta osoittavalla yleisellä tavalla, toisen ketterästi\nkulkiessa pienen telttakaupungin läpi William Henrikiä kohti. Milloin\ntahansa tämä tuntematon henkilö kohtasikin niitä lukuisia vartijoita,\njoita oli pitkin hänen tiensä vartta, oli hänen vastauksensa nopea ja,\nkuten näytti, tyydyttävä, sillä hänet päästettiin aina menemään ilman\nenempiä kyselyjä.\n\nLukuunottamatta näitä yhä uudistuvia, mutta lyhyitä keskeytyksiä, oli\nhän äänettömänä kulkenut leirin keskikohdalta sen äärimmäisille\netuvartiopaikoille, ja läheni niin sotilasta, joka piti vahtia lähinnä\nvihollisen valleja. Hänen edetessään kajahti tavanmukainen\nranskankielinen huuto:\n\n\"Ken siellä?\"\n\n\"Ranska\", oli vastaus.\n\n\"Tunnussana?\"\n\n\"Voitto\", virkkoi toinen käyden niin lähelle, että hänen äänensä kuului\nkuiskauksenakin.\n\n\"Hyvä on\", vastasi vartija, heittäen väkipyssynsä ojennetusta asennosta\nolalleen; \"olettepa aikaisin jalkeilla, hyvä herra!\"\n\n\"Valppaus on tarpeen, poikaseni\", huomautti toinen laskien hieman\nviittansa poimua ja katsahtaen sotilasta läheltä silmiin kulkiessaan\nhänen ohitseen ja yhä jatkaessaan etenemistään kohti brittiläistä\nlinnoitusta. Mies säpsähti, ja hänen aseensa kolahti raskaasti, kun\nhän tempasi sen eteensä mitä nöyrimpään ja kunnioittavimpaan\ntervehdykseen; ja laskettuaan pyssynsä entiseen asentoon sekä\nkäännyttyään kävelemään vartiopaikkansa toiseen päähän, hän mutisi\nhampaittensa välistä:\n\n\"Valppaus on tosiaankin tarpeen! Luulenpa, että meillä on siinä\nkorpraali, joka ei koskaan nuku!\"\n\nUpseeri jatkoi kulkuaan ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hämmästyneen\nvahtisotilaan sanoja, eikä hän pysähtynyt ennen kuin saavuttuaan\nmatalalle rannalle, melkeinpä vaarallisen lähelle linnoituksen läntistä\njärvenpuolista varustusta. Pilvien peittämän kuun valo riitti parahiksi\nhahmoittamaan esineiden ääriviivat, vaikkapa himmeästikin. Hän asettui\nsentähden varovaisesti puunrunkoa vasten, mihin nojaten hän seisoi\nuseita minuutteja ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan\nenglantilaisen linnoituksen mustia, äänettömiä valleja. Hänen\ntarkastelunsa ei ollut kuitenkaan huolimattoman tai uteliaan\ntyhjäntoimittajan tarkastelua, vaan hänen paikasta paikkaan vaeltavat\nsilmänsä osoittivat hänen tarkoin tuntevan kaikki, mitä sotataitoon\nkuuluu, samalla kun ne ilmaisivat hänen tutkintaansa liittyvän jonkin\nverran epäluuloa. Vihdoin hän näytti tulleen tyydyttävään tulokseen, ja\nluotuaan kärsimättömän katseen itäisten vuorten huipuille päin,\nikäänkuin tahtoen kiiruhtaa päivän tuloa, oli hän juuri aikeissa palata\nsamaa tietä kuin oli tullutkin, kun kylkivarustuksen lähimmästä\nkulmasta kuulunut heikko ääni sattui hänen korvaansa ja sai hänet\npysähtymään.\n\nSamassa näkyi myös ihmishahmo lähenevän vallin reunaa, mihin se jäi\nseisomaan, ilmeisesti tarkastellen vuorostaan ranskalaisen leirin\nkaukaisia telttoja. Hänen päänsä kääntyi sitten itää kohti, ikäänkuin\nolisi hänkin yhtä malttamattomasti odottanut auringon nousua, minkä\njälkeen haamu uudelleen nojautui vallia vasten ja näytti katselevan\njärven kuvastinkirkasta lakeutta, joka vedenalaisen taivaankannen\ntavoin kimalteli tuhansine heijastuneine tähtineen. Masentunut olemus,\nhetki, mietteissään englantilaisiin valleihin nojaavan miehen kookas\nvartalo poistivat tarkkaavan katselijan mielestä kaiken epäilyn siitä,\nkuka tuo yöllinen haamu oli. Hienotunteisuus yhtä hyvin kuin\nvarovaisuuskin kehoittivat häntä nyt poistumaan, ja hän olikin jo\nniissä aikeissa hiljaa kiertänyt puun rungon, kun toinen ääni kiinnitti\nhänen huomiotansa ja pysäytti jälleen hänen askelensa. Se syntyi\nvienosta, melkein kuulumattomasta veden loiskahduksesta, ja sitä\nseurasi rantakivien narskahtelu toisiaan vasten. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän näki mustan haamun nousevan aivan suoraan\njärvestä ja puikahtavan meluttomasti maalle muutamain jalkain päähän\npaikasta, missä hän seisoi. Sitten kohosi pyssy hitaasti hänen\nsilmiensä ja järven kirkkaan kuvastimen väliin, mutta ennenkuin se\nkerkesi laueta, oli hänen kouransa tarttunut lukkoon.\n\n\"Hugh!\" huudahti villi, jonka salakavala aie niin omituisella ja\nodottamattomalla tavalla keskeytyi.\n\nVastaamatta sanaakaan laski ranskalainen upseeri kätensä intiaanin\nolalle ja vei hänet syvän äänettömyyden vallitessa hieman etäämmälle\npaikasta, missä heidän keskustelunsa olisi voinut tulla vaaralliseksi\nja missä ainakin toinen heistä näytti etsineen uhria. Heittäen sitten\nviittansa levälleen, niin että hänen virkapukunsa ja hänen povellaan\nriippuva Pyhän Ludvigin risti näkyivät, kysyi Montcalm tiukasti:\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Eikö poikani tiedä, että sotakirves on kaivettu\nmaahan englantilaisten ja hänen kanadalaisen isänsä välillä?\"\n\n\"Mitä voivat huronit tehdä?\" vastasi villi puhuen myöskin, vaikka\nvaillinaisesti, ranskankieltä. \"Ei ainoallakaan soturilla ole\npäänahkoja, ja kalpeanaamat rupeavat ystäviksi!\"\n\n\"Mitä, Ovela Kettu! Minusta ystävä, joka aivan äsken vielä oli\nvihollinen, osoittaa liikaa intoa! Montako aurinkoa on laskenut siitä,\nkun Kettu löi englantilaisten sotapaaluun?\"\n\n\"Missä on nyt aurinko?\" kysyi yrmeä villi. \"Vuoren takana; ja se on\npimeä ja kylmä. Mutta kun se tulee takaisin, on se kirkas ja lämmin.\nOvela Kettu on heimonsa aurinko. Hänen ja hänen kansansa välillä on\nollut pilviä ja monta vuorta; mutta nyt hän paistaa, ja taivas on\nselkeä!\"\n\n\"Että Kettu osaa käsitellä kansaansa, sen tiedän varsin hyvin\", virkkoi\nMontcalm; \"sillä eilen hän metsästi toveriensa päänahkoja, ja tänään he\nkuuntelevat häntä neuvottelutulen ääressä.\"\n\n\"Magua on suuri päällikkö.\"\n\n\"Osoittakoon hän sen opettamalla kansalleen, kuinka on käyttäydyttävä\nmeidän uusia ystäviämme kohtaan.\"\n\n\"Miksi toi Kanadan päällikkö nuoret miehensä metsiin, ja miksi laukaisi\nhän kanuunansa tuota multamajaa vastaan?\" kysyi viekas intiaani.\n\n\"Saadakseen sen valtaansa. Herrani omistaa maan, ja isänne sai käskyn\najaa pois nuo englantilaiset tungettelijat. He ovat suostuneet\nlähtemään, eikä hän enää sano heitä vihollisikseen.\"\n\n\"Hyvä on. Magua otti kirveen punatakseen sen verellä. Se on nyt kirkas;\nkun se on punainen, haudataan se.\"\n\n\"Mutta Magua on pyhästi sitoutunut olemaan tahraamatta Ranskan liljoja.\nSuolaisen järven tuolla puolen asuvan suuren kuninkaan viholliset ovat\nhänen vihollisiaan; hänen ystävänsä huronien ystäviä.\"\n\n\"Ystäviä!\" kertasi intiaani halveksivasti. \"Antakoon isä Magualle\nkätensä.\"\n\nMontcalm, joka ymmärsi vaikutusvaltansa kokoomiinsa sotaisiin heimoihin\nolevan pikemmin säilytettävissä myöntyväisyyden kuin väkivallan avulla,\nnoudatti vastahakoisesti toisen pyyntöä. Villi pisti ranskalaisen\nylipäällikön sormen syvään arpeen rinnassaan ja kysyi sitten rajusti:\n\n\"Tunteeko isäni tätä?\"\n\n\"Kuka soturi ei sitä tuntisi? Siihen on lyijykuula sattunut.\"\n\n\"Entä tätä\", jatkoi intiaani kääntäen toiselle paljaan selkänsä, jota\nei peittänyt enää pumpulinuttu.\n\n\"Tätäkö! — Poikaani on surkeasti häväisty; kuka on sen tehnyt?\"\n\n\"Magua nukkui sikeästi englantilaisten majoissa, ja raipat jättivät\nmerkkinsä\", vastasi villi ontosti nauraen, mutta voimatta kuitenkaan\nsalata raivokasta katkeruutta, joka oli vähällä tukahuttaa hänet. Mutta\nhilliten itsensä hän lisäsi äkkiä luontaisella arvokkuudellaan: \"Menkää\nopettamaan nuorille miehillenne, että on rauha. Ovela Kettu osaa puhua\nhuronisotureille.\"\n\nSuvaitsematta tuhlata enempiä sanoja tai odottaa vastusta heitti villi\npyssyn käsivarrelleen ja kulki äänettömästi leirin halki metsään päin,\nmissä hänen heimonsa tiedettiin oleskelevan. Hänen astuttuaan sylen,\npari, huusivat vahtisotilaat aina hänelle, mutta hän toikkaroi jurona\neteenpäin, täydellisesti halveksien tiukentuvia vartijoita, jotka\nsäästivät hänen henkensä vain siksi, että tunsivat intiaanin ryhdin ja\nkäynnin yhtä hyvin kuin itsepintaisen uskaliaisuudenkin.\n\nAlakuloisena viipyi Montcalm kauan rannalla, minne hänen äskeinen\npuhekumppaninsa oli hänet jättänyt, miettien ankarasti sitä hillitöntä\nhurjuutta, jota hänen liittolaisensa oli juuri osoittanut. Jo kerran\nennen oli hänen uljas maineensa saanut tahran eräästä hirvittävästä\nkohtauksesta, vieläpä olosuhteissa, mitkä olivat peloittavasti niiden\nkaltaisia, joissa hän tällä hetkellä oli. Pohtiessaan asiaa sinne ja\ntänne ymmärsi hän selvästi sen suuren vastuunalaisuuden, minkä ne\nvetävät niskoilleen, jotka eivät valitse keinoja päämääräänsä\npäästäkseen, ja kaiken sen vaaran, mikä uhkaa, kun pannaan liikkeelle\nvoima, jonka hallitseminen ei sitten enää olekaan ihmisen vallassa.\nMutta sitten hän riistäytyi väkisin ajatusten taakasta, joiden suuntaa\nhän piti heikkoutena sellaisella voitonriemun hetkellä, ja palasi\nteltalleen, antaen ohikulkiessaan määräyksiä merkkipuhalluksesta, joka\noli herättävä armeijan unesta.\n\nRanskalaisten rumpujen ensimmäinen pärähdys kajahteli linnoituksen\nseinistä, ja tuota pikaa täytti laakson sotainen soitanto, joka pitkin,\nkimakoin, eloisin sävelin kohosi rätisevän säestyksensä yli. Voittajain\ntorvet laskettelivat iloisia ja raikkaita toitotuksia siksi kunnes\nviimeinenkin kuhnustelija leirissä oli paikallaan, mutta brittiläiset\nhuilut vaikenivat heti, kun olivat suorittaneet kimeät\nmerkkipuhalluksensa. Sillä välin on päivä koittanut, ja kun\nranskalaisen armeijan rintama oli valmis ottamaan vastaan kenraalinsa,\nkimaltelivat kirkkaan auringon säteet hohtavissa varustuksissa. Sitten\nilmoitettiin julkisesti ranskalaisten aseiden menestys, joka muutoinkin\njo hyvin tiedettiin; se suosittu joukko, joka oli valittu vartioimaan\nlinnoituksen portteja, erotettiin rintamasta, ja se marssi päällikkönsä\nohi; merkki sen lähenemisestä annettiin ja kaikki isännänvaihdokseen\nkuuluvat tavanmukaiset valmistelut määrättiin ja suoritettiin aivan\nkiistellyn linnan kanuunain alla.\n\nKokonaan toisenlaisen näyn tarjosivat englantilais-amerikkalaisen\nsotajoukon rivit. Heti kun kehoitusmerkki oli annettu, vallitsi siellä\nkiireisen ja pakollisen lähdön koko hälinä ja hoppu. Kiukustuneet\nsotilaat nakkasivat tyhjät pyssynsä olalleen ja työntyivät paikalleen\nmiesten kaltaisina, joiden veren äskeinen taistelu on kuumentanut ja\njotka vain janosivat tilaisuutta saada kostaa heidän ylpeyttään\nkalvavan häpeän, niin tarkoin kuin he kätkivätkin nämä tunteensa\nulkonaisesti noudattamalla kaikkia sotakurin sääntöjä. Naisia ja lapsia\njuoksi paikasta paikkaan, toiset laahaten tavarainsa niukkoja\njäännöksiä, toiset etsien riveistä kasvoja, joihin he nostivat silmänsä\nsuojaa saadakseen.\n\nMunro näkyi myöskin hiljaisten joukkojensa keskellä, lujana mutta\nalakuloisena. Ilmeisesti oli tämä odottamaton isku satuttanut häntä\nsyvälle sydämeen, vaikka hän ponnistelikin kantaakseen onnettomuutensa\nmiehen ryhdillä.\n\nDuncania liikutti hänen surunsa tyyni, mutta ilmehikäs esiintyminen.\nHän oli täyttänyt omat tehtävänsä ja kiiruhti nyt vanhuksen luo\nkysyäkseen miten voisi häntä palvella.\n\n\"Tyttäreni\", oli lyhyt mutta puhuva vastaus.\n\n\"Eikö ole jo ryhdytty toimenpiteisiin heidän varaltaan?\"\n\n\"Tänään olen vain sotilas, majuri Heyward\", virkkoi vanhus. \"Kaikki,\njotka näette täällä, ovat yhtä ja samaa lapsijoukkoani.\"\n\nDuncan oli kuullut kylliksi. Kadottamatta ainoatakaan hetkistä, jotka\nolivat nyt tulleet niin kallisarvoisiksi, riensi hän Munron asunnolle\nsisaruksia hakemaan. Hän tapasi heidät matalan rakennuksen kynnyksellä,\njo valmiina matkaan ja ympärillään hälisevä ja itkevä joukko oman\nsukupuolensa jäseniä, jotka olivat kerääntyneet tänne, ikäänkuin\nvaistomaisesti tuntien täältä parhaiten suojaa löytävänsä. Vaikka Coran\nposket olivat kalpeat ja hänen piirteensä täynnä levottomuutta, ei hän\nollut lainkaan menettänyt rohkeuttaan; mutta Alicen silmät olivat\ntulehtuneet ja ilmaisivat, kuinka kauan ja katkerasti hän oli itkenyt.\nMutta siitä huolimatta ottivat molemmat nuoren miehen vastaan\npeittelemättömällä ilolla; vastoin tavallisuutta aloitti edellinen\npuheen.\n\n\"Linnoitus on menetetty\", sanoi hän surumielisesti hymyillen, \"mutta\ntoivoakseni on hyvä nimemme jäljellä?\"\n\n\"Kirkkaampana kuin koskaan ennen. Mutta, parahin neiti Munro, nyt on\naika ajatella vähemmän muita ja ryhtyä joihinkin varusteluihin teidän\nitsenne hyväksi. Sotilastapa — ylpeys — tuo ylpeys, jolle tekin\npanette niin suuren arvon — käskevät isäänne ja minua kulkemaan jonkin\nmatkaa joukkojen mukana. Mistä siis löydämme teille sopivan suojelijan\nsellaisen tapauksen sekasortoa ja sattumuksia vastaan?\"\n\n\"Suojelijaa ei tarvita\", vastasi Cora; \"kuka rohkenisikaan vahingoittaa\ntai loukata sellaisen isän tyttäriä sellaisella hetkellä?\"\n\n\"En kuitenkaan tahtoisi jättää teitä yksin\", jatkoi nuorukainen,\nkatsellen hätäisesti ympärilleen, \"en parhaan kuninkaan palkkaaman\nrykmentin komentajanpaikastakaan. Muistakaa, ettei Alicellamme ole\nteidän lujuuttanne ja Jumala yksin tietää, mitä kauhuja hän saa kokea.\"\n\n\"Voitte olla oikeassa\", myönsi Cora hymyillen jälleen, mutta paljoa\nsurumielisemmin kuin äsken. \"Kuulkaa! Hyvä sallimus lähettääkin meille\nystävän juuri silloin, kun häntä eniten kaipaamme.\"\n\nDuncan kuunteli ja ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Itäisissä\nmaakunnissa niin hyvin tunnetun virrenveisuun matalat, vakavat sävelet\nsattuivat hänen korvaansa ja saivat hänet viipymättä astumaan erään\nläheisen rakennuksen huoneeseen, jonka vakinaiset asukkaat olivat jo\nhylänneet. Sieltä hän tapasi Davidin tulkitsemasta hurskaita tunteitaan\nsillä ainoalla tavalla, jota hän käytti. Duncan odotti siksi, kunnes\nhän käden heilunnan lakkaamisesta saattoi päättää laulunkin loppuneen,\nkäänsi sitten olkapäähän koskettamalla toisen huomion itseensä ja\nesitti hänelle pyyntönsä muutamin sanoin.\n\n\"Aivan niin\", vastasi Israelin kuninkaan yksivakainen opetuslapsi\nnuoren miehen päästyä puheensa päähän, \"minä olen niissä neidoissa\ntavannut paljon suloisia ja soitannollisia lahjoja, ja onhan varsin\nsopivaa, että me, jotka olemme yhdessä kestäneet niin monet vaarat,\npysymme yksissä rauhankin aikana. Minä lähden heidän luokseen heti, kun\nolen lopettanut aamuhartauteni, josta puuttuu enää vain ylistysvirsi.\nTahdotko ottaa siihen osaa, ystäväni? Runomitta on se tavallinen, ja\nsävelen nimi on 'Southwell'.\"\n\nOjennettuaan sitten pienen kirjan eteensä ja määrättyään jälleen\nasianmukaisella huolella sävelen korkeuden aloitti ja lopetti David\nvärssynsä sellaisella järkähtämättömällä vauhdilla, ettei sitä ollut\nhelppo keskeyttää. Heywardin oli pakko odottaa virren päättymistä, ja\nvasta kun hän näki Davidin nostavan nenältään silmälasit ja sujauttavan\nkirjan taskuunsa, jatkoi hän:\n\n\"Teidän velvollisuutenne on katsoa, ettei kukaan rohkene lähestyä\nneitejä pahassa tarkoituksessa tai herjata ja pilkata heitä heidän\nisänsä onnettomuuden takia. Tässä toimessa avustavat teitä perheen\npalvelijat.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"On mahdollista, että intiaanit ja kuljeskelevat viholliset rupeavat\nhävyttömiksi, mutta siinä tapauksessa tulee teidän muistuttaa heitä\nantautumissopimuksen määräyksistä ja uhata ilmoittaa heidän\nkäytöksestään Montcalmille. Sanakin riittää.\"\n\n\"Ja ellei riitä, niin on minulla tässä jotakin, joka pätee\", vastasi\nDavid kirjaansa näyttäen, kasvoilla ilme, jossa nöyryys ja luottamus\nomituisesti yhtyivät. \"Tässä on sanoja, jotka sopivalla painolla ja\nharkitulla ryhdillä lausuttuina tai pikemminkin jyristettyinä\ntyynnyttävät hillittömimmänkin mielen:\n\n    \"Miks' kiukuitsevat pakanat?'\"\n\n\"Riittää\", sanoi Heyward keskeyttäen hänen runollisen manauksensa, \"me\nymmärrämme toisemme, ja nyt on aika kummankin käydä huolehtimaan\nvelvollisuuksistaan.\"\n\nGamut suostui siihen mielihyvin, ja yhdessä he saapuivat naisten luo.\nCora tervehti uutta, vaikka hieman omituista suojelijaansa melkeinpä\nkohteliaasti, ja Alicenkin kalpeat kasvot kirkasti jälleen\nhänen luontainen iloisuutensa, kun hän kiitti Heywardia tämän\nhuolehtimisista. Duncan käytti tilaisuutta vakuuttaakseen heille\ntoimittaneensa kaikki niin hyvin kuin olosuhteet sallivat, ja hänen\nluullakseen riittävästi säästääkseen heidän hienotunteisuutensa\nloukkauksilta, etenkin kun vähintäkään vaaraa ei ollut olemassa. Sitten\nhän puhui innostuneesti aikomuksestaan liittyä heidän seuraansa heti,\nkun hän oli johtanut joukkoja muutamia peninkulmia Hudsonia kohti, ja\nsanoi viipymättä hyvästit.\n\nSamassa annettiin lähtömerkki, ja englantilaisen rivistön alkupää\nkomennettiin liikkeelle. Sisarukset säpsähtivät sitä ääntä, ja kun he\nloivat silmäyksen ympärilleen, näkivät he valkopukuisia ranskalaisia\nsotilaita, jotka olivat jo ottaneet haltuunsa linnoituksen portit.\nSiinä hetkessä näytti myös suunnaton pilvi äkkiä lehahtaneen heidän\npäittensä yläpuolelle, ja katsoessaan ilmaan huomasivat he seisovansa\nRanskan lipun laajan liehunnan varjossa.\n\n\"Lähtekäämme\", virkkoi Cora; \"tämä ei ole enää sovelias paikka\nenglantilaisen upseerin lapsille.\"\n\nAlice tarttui sisarensa käsivarteen, ja yhdessä he jättivät\nharjoituskentän heitä ympäröivän hälisevän joukon auraamana.\n\nHeidän kulkiessaan porttien läpi kumartelivat ranskalaiset upseerit,\njotka olivat saaneet tietää heidän arvonsa, syvään ja kunnioittavasti,\nvälttäen kuitenkin tyrkyttämästä kohteliaisuuttaan, he kun erikoisen\ntahdikkaasti kyllä havaitsivat sen mahdollisesti voivan tuntua\nvastenmieliseltä. Kun kaikki vaunut ja kuormajuhdat olivat sairaiden ja\nhaavoitettujen hallussa, oli Cora päättänyt kestää kaikki jalkamatkan\nvaivat mieluummin kuin häiritä heidän mukavuuttaan. Siitä huolimatta\ntäytyi monen raajarikkoisen ja heikon sotilaan laahata voimatonta\nruumistaan rivien jäljessä, koska tässä erämaassa välttämättömät\nkuljetusneuvot puuttuivat. Kaikki olivat kuitenkin liikkeellä: heikot\nja haavoittuneet ähkyen ja kärsien, heidän toverinsa äänettöminä ja\njuroina, naiset ja lapset kauhun vallassa, itsekään tietämättä miksi.\n\nKun tuo sekasortoinen ja pelkäävä joukko jätti linnan suojaavat vallit\nja astui avoimelle kentälle, levisi koko näyttämö yht'äkkiä sen silmien\neteen. Vähän matkan päässä oikealla ja hiukan taampana seisoi\nranskalainen sotajoukko aseissa, Montcalm kun oli koonnut eri osastonsa\nheti kaartin vallattua linnoituksen. He katselivat tarkkaavasti, mutta\näänettöminä voitettujen kulkuetta, lyömättä laimin ainoatakaan\nasiaankuuluvaa sotilaallista kunnianosoitusta ja menestyksessään\nvähimmälläkään tavalla solvaamatta tai ivailematta vähemmän onnekkaita\nvihollisiaan. Englantilaisten joukot, joita kaikkiaan oli lähes\nkolmetuhatta henkeä, etenivät hitaasti poikki tasangon yhteistä\nkeskustaa kohti ja lähenivät siten vähitellen toisiaan, kaikkien suunta\nkun pyrki samaan päämäärään, korkeiden puiden väliin hakattuun\naukeamaan, mistä Hudsonin tie painui metsään. Pitkin metsän kaartuvia\nrantoja näkyi musta pilvi villejä, jotka katselivat vihollistensa\nlähtöä ja liehuivat vähän matkan päässä niinkuin korppikotkat, ja joita\nvain voimakkaamman sotajoukon läheisyys esti syöksymästä saaliinsa\nkimppuun. Muutamat olivat keinotelleet itsensä jopa voitettujen\nriveihinkin, missä he kuljeskelivat juron ja tyytymättömän näköisinä,\nesiintyen ikäänkuin tämän ihmisvilinän tarkkaavina, vaikka toistaiseksi\ntoimettomina katselijoina.\n\nHeywardin johtama etujoukko oli jo saapunut metsän aukeamaan ja\nalkanut hitaasti kadota, kun riitelevät äänet käänsivät Coran huomion\nerääseen jäljelle jättäytyneeseen ryhmään. Muuan kuhnusteleva\nmaakuntalaissotilas sai maksaa tottelemattomuutensa, kun häneltä\nyritettiin ryöstää juuri niitä esineitä, jotka olivat houkutelleet\nhänet jättämään paikkansa rivissä. Mies oli voimakas ja liian ahne\nluopuakseen tavaroistaan tappelutta. Kummankin puolueen jäseniä\nsekaantui leikkiin, toiset estämään, toiset auttamaan anastusta. Äänet\nkävivät lujiksi ja kiukkuisiksi, ja satakunta villiä ilmestyi kuin\ntaikavoimalla siihen, missä niitä oli näkynyt vain tusinan verran\nminuutti sitten. Samassa huomasi Cora Maguan liehuvan maanmiestensä\njoukossa ja puhuvan kiihoittavalla ja kavalalla tavallaan. Naisten ja\nlasten ryhmä pysähtyi ja painui yhteen kuin parvi pelästyneitä siipiään\nhätäisesti räpytteleviä lintuja. Mutta intiaanin saaliinhimo oli pian\ntyydytetty, ja joukot lähtivät taas hitaasti liikkeelle.\n\nVillit perääntyivät ja näyttivät sallivan vihollistensa edetä ilman sen\nenempiä häiriöitä. Mutta kun naisparvi läheni heitä, pistivät muutaman\nvaipan koreat värit erään hurjan, raa'an huronin silmiin. Hän astui\nvähintäkään epäröimättä ottamaan sen. Enemmän pelosta kuin\nkiintymyksestä vaatteeseen kääräisi nainen lapsensa himottuun\npeitteeseen ja painoi molempia lujemmin povelleen. Cora oli\navaamaisillaan suunsa ja aikomaisillaan neuvoa naista luovuttamaan tuon\nmitättömän tavaran, kun villi hellitti vaipasta ja kiskaisi kirkuvan\nlapsen hänen sylistään. Jättäen kaiken ympärillään seisovien villien\nahneisiin käsiin syöksähti äiti aivan sekaannuksissaan vaatimaan\nlastansa takaisin. Intiaani hymyili julmasti ja ojensi toisen kätensä\nilmaistakseen suostuvansa vaihtokauppaan, samalla kun hän toisella\nkädellään heilutti lasta päänsä päällä, pidellen sitä jaloista, täten\nikäänkuin korottaakseen lunnasten arvoa.\n\n\"Tässä — tässä — tuossa — kaikki — kaikki tyynni — mitä tahansa!\"\nhuudahteli tukahtuva nainen raastaen irti pukunsa keveämpiä osia\nvoimattomin, vapisevin sormin; \"ota kaikki, mutta anna minulle\nlapseni!\"\n\nVilli potkaisi halveksivasti syrjään mitättömät rääsyt ja kun hän näki\nvaipankin jo joutuneen muiden saaliiksi, muuttui hänen ivallisen kolkko\nhymynsä hurjan raivon ilmeeksi, ja hän paiskasi lapsen pään murskaksi\nkallioon ja heitti sen värähtelevät jätteet äidin jalkoihin. Hetkisen\nseisoi tämä kuin epätoivon patsaaksi kivettyneenä, tuijottaen kaameasti\ntuohon muodottomaan kasaan, joka vähän aikaa sitten oli kujerrellut\nhänen povellaan ja hymyillyt hänelle; sitten hän kohotti silmänsä ja\nkasvonsa taivaaseen päin, ikäänkuin huutaen Jumalan kirousta kauhutyön\ntekijälle. Mutta häneltä jäi tekemättä sellaisen rukouksen synti, sillä\npettymyksensä hullaannuttamana ja veren näkemisen kiihoittamana upotti\nhuroni armahtavasti kirveensä hänen aivoihinsa. Äiti tupertui maahan\niskusta ja hamuili vielä kuollessaankin lastaan sen kaikkivoittavan\nrakkauden johtamana, joka oli saanut hänet hellimään pienokaistaan sen\neläessä.\n\nTällä vaarallisella hetkellä nosti Magua kädet suulleen ja päästi\ntuhoisan, hirvittävän ulvahduksen. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit\nloikahtivat tämän tutun huudon kuullessaan niinkuin kilpahevoset\nhypähtävä lähtömerkin kajahdettua jättääkseen rajapatsaan; ja samassa\nnousi sellainen kirkuna ja rääkynä pitkin tasankoa ja metsän\nlehväkatoksia, että moista harvoin ennen lähti ihmishuulilta. Ne, jotka\nsen kuulivat, tunsivat sydämessään jähmettävää kauhua, joka ei ehkä\nollut paljoakaan lievempi sitä musertavaa pelästystä, mitä luulisi\ntuntevansa viimeisen päivän tuomionpasuunain pauhatessa.\n\nYli kaksituhatta raivoisaa villiä ryntäsi esiin metsästä merkkihuudon\nkajahdettua ja kiiti onnettoman tasangon poikki vaistomaisella\nketteryydellä. Me emme pysähdy laajemmin kuvailemaan niitä\npöyristyttäviä kauhunäkyjä, jotka nyt seurasivat. Kuolema vaani\nkaikkialla ja vieläpä kaikkein kauheimmissa ja inhoittavimmissa\nmuodoissaan. Vastustus vain kiihoitti murhaajia, jotka yhä jakelivat\nmielettömiä iskujaan, vaikka heidän uhrinsa olivat jo aikoja sitten\npäässeet heidän raivonsa ulottuvilta.\n\nHarjaantuneet sotaväenosastot vetäytyivät nopeasti jykeviin ryhmiin,\nkoettaen peloittaa hyökkääjiä taistelurintaman vaikuttavalla näyllä.\nKoe onnistuikin osaksi, vaikka kovin monet sotilaat antoivatkin villien\nvääntää lataamattomat pyssyt käsistään, turhaan toivoen siten\ntyynnyttävänsä hurjistuneita intiaaneja.\n\nSellaisessa sekasorrossa ei kellään ollut aikaa laskea kiitäviä hetkiä.\nSisarukset olivat seisoneet kymmenisen minuuttia — heistä ne tuntuivat\niankaikkisuudelta — kuin naulittuina paikoilleen, kauhun vallassa ja\nmelkein avuttomina. Kun ensimmäinen isku putosi, olivat heidän kirkuvat\nseuralaisensa puristuneet heidän ympärilleen kiinteäksi ryhmäksi ja\ntehneet paon mahdottomaksi, ja kun nyt pelko tai surma oli hajoittanut\nuseimmat ellei kaikki, heidän lähettyviltään, eivät he nähneet muuta\ntietä avoinna kuin sen, joka johti heidän vihollisensa kirveisiin. Joka\npuolelta kaikui kirkaisuja, voivotuksia, kehoituksia, kirouksia. Tällä\nhetkellä näki Alice vilahdukselta isänsä kookkaan vartalon, tämän\nkiiruhtaessa kentän poikki ranskalaista armeijaa kohti. Hän oli\ntosiaankin menossa Montcalmin luo kaikesta vaarasta välittämättä\nvaatimaan vitkastelevaa turvajoukkoa, jonka hän oli aikaisemmin saanut\nsopimukseen. Viisikymmentä kiiltävää kirvestä ja väkäkeihästä uhkasi\nhänen henkeään hänen sitä huomaamattakaan, mutta villit kunnioittivat\nraivossaankin hänen arvoaan ja tyyneyttään. Vaaralliset aseet löi\nvanhuksen yhä vielä voimakas käsi syrjään tai putosivat ne itsestään\nalas yritettyään iskua, jota ei kukaan näyttänyt uskaltavan antaa.\nOnneksi oli kostonhimoinen Magua etsimässä uhriaan juuri siitä\nryhmästä, jonka vanhus oli äsken jättänyt.\n\n\"Isä — isä — me olemme täällä!\" huusi Alice hänen kulkiessaan ohi\nvähän matkan päästä heitä huomaamatta. \"Tule luoksemme, isä, tai\nmuutoin meidät tapetaan!\"\n\nHuuto uudistui sanoin ja äänin, jotka olisivat sulattaneet\nkivisydämenkin, mutta vastausta ei tullut. Kerran näytti sentään vanhus\nerottaneen jotakin sentapaista, sillä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta\nAlice oli jo silloin kaatunut pyörtyneenä maahan ja Cora vaipunut hänen\nviereensä, väsymättömässä hellyydessään kumartuen hänen näennäisesti\nelottoman ruumiinsa yli. Munro pudisti pettyneenä päätään ja jatkoi\nkulkuaan asemansa osoittamaa korkeaa velvollisuutta täyttääkseen.\n\n\"Neiti\", virkkoi Gamut, joka, niin avuton ja hyödytön kuin olikin, ei\nollut vielä ajatellutkaan jättää turvattejaan, \"täällä pitävät pahat\nhenget ilojuhliaan, eikä tämä ole sovelias paikka kristittyjen viipyä.\nNouskaamme ja paetkaamme!\"\n\n\"Menkää!\" sanoi Cora, joka yhä tuijotti tajuttomaan sisareensa;\n\"pelastakaa itsenne. Minua ette voi enää auttaa.\"\n\nDavid ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömyyden siitä lyhyestä,\nmutta ilmehikkäästä kädenliikkeestä, jolla hän säesti sanojaan. Hän\nkatseli hetkisen synkkiä haamuja ympärillään, ja hänen korkea\nvartalonsa suoristui, hänen rintansa kaareutui ja jokainen hänen\nkasvojensa piirre paisui ja näytti puhuvan niiden tunteiden voimaa,\njotka häntä hallitsivat.\n\n\"Jos juutalainen paimenpoika saattoi lauhduttaa Saulin pahanhengen\nharppunsa helinällä ja pyhän laulun sanoilla, ei liene tässäkään\nhaitaksi koetella sävelten voimaa\", puheli hän.\n\nKohottaen sitten äänensä mahtavimmilleen hän veisasi virttään niin\nvoimakkaasti, että se kuului yli hirvittävän melskeenkin. Moni villi\nryntäsi heitä kohti aikoen ryöstää turvatonten sisarusten korut ja\nnylkeä heidän päänahkansa, mutta kun he näkivät tämän omituisen\nliikkumattoman ilmiön seisomassa järkähtämättä paikallaan, pysähtyivät\nhe kuuntelemaan. Hämmästys muuttui pian ihailuksi, ja he siirtyivät\netsimään toisia, arkamaisempia uhreja, ääneensä lausuessaan\ntyytyväisyytensä siihen lujuuteen, jolla valkoinen soturi lauloi\nkuolinlauluaan. Menestyksensä rohkaisemana ja pettämänä ponnisti\nDavid kaiken kykynsä laajentaakseen hänen nähdäkseen niin pyhää\nvaikutusvaltaansa. Nuo merkilliset äänet sattuivat erään kaukaisen\nvillin korviin, joka raivoten kulki joukosta joukkoon ikäänkuin hän\nolisi halveksinut kajota tavallisiin teuraihin, häntä kun näytti\nkiidättävän halu tavata joku hänen maineelleen sopivampi uhri. Magua\nkirkaisi ilosta huomatessaan entisten vankiensa jälleen joutuneen\nvaltaansa.\n\n\"Tulkaa\", kähisi hän tarttuen verisillä käsillään Coran vaatteisiin;\n\"huronin maja on yhä auki. Eikö se ole parempi kuin tämä paikka?\"\n\n\"Pois!\" huusi Cora peittäen silmänsä, jotta pääsisi hänen inhoittavia\nkasvojaan näkemästä.\n\nIntiaani nauroi ilkamoivasti nostaessaan höyryävää kättään ja vastasi:\n\n\"Se on punainen, mutta veri tulee valkoisista suonista!\"\n\n\"Hirviö! Sinun sieluasi syyttää veri, kokonainen valtameri verta. Sinun\nhenkesi on saanut aikaan tämän näytelmän.\"\n\n\"Magua on suuri päällikkö!\" vastasi riemuitseva villi. \"Tahtooko\nMustatukka tulla hänen heimonsa luo?\"\n\n\"En milloinkaan! Lyö, jos haluat, ja täydennä kostosi!\"\n\nOvela intiaani epäröi hetken, mutta sieppasi sitten Alicen keveän,\ntajuttoman ruumiin käsivarsilleen ja juoksi nopeasti tasangon poikki\nmetsää kohti.\n\n\"Pysähdy!\" kiljaisi Cora, seuraten hurjana hänen askeleitaan; \"päästä\nlapsi! Konna! Mitä sinä teet?\"\n\nMutta Magua oli kuuro hänen huudoilleen, tai oikeammin sanoen tiesi\nvaltansa ja päätti käyttää sitä.\n\n\"Pysähtykää — neiti — pysähtykää\", huuteli Gamut mistään\nvälittämättömän Coran jälkeen. \"Pyhä lumous on alkanut vaikuttaa, ja\nkohta näette koko tämän kauhistavan metelin tyyntyneen.\"\n\nHuomattuaan, ettei häntä vuorostaan kuultu, seurasi uskollinen David\nmielettömäksi säikähtynyttä sisarta, kohotti jälleen äänensä\nhurskaaseen virteen ja huitoi ilmaa pitkällä käsivarrellaan hartaaksi\nsäestykseksi. Tällä tavoin he kulkivat tasangon halki pakenevain,\nhaavoittuneiden ja kuolleiden välitse. Julma huron oli milloin tahansa\nriittävänä turvana itselleen ja uhrille, jota hän kantoi, mutta Cora\nolisi jo usein kaatunut villien vihollistensa iskuista, ellei hänellä\nolisi ollut tuota jäljessään kulkevaa omituista olentoa, jossa\nhämmästyneet alkuasukkaat luulivat nyt asuvan hulluuden suojelevan\nhengen.\n\nMagua, joka osasi väistää uhkaavimmat vaarat ja myöskin tehdä\ntakaa-ajon turhaksi, painui metsään eräästä matalasta rotkosta, mistä\nhän pian löysi matkustajain äskettäin hylkäämät narraganset-ratsut\nodottamasta erään hänen kaltaisensa julman ja ilkeän näköisen villin\nvartioimina. Nostaen Alicen toisen hevosen selkään viittasi hän Coraa\nnousemaan toisen satulaan.\n\nHuolimatta vangitsijansa läheisyyden tuottamasta inhosta oli Coralla\njonkinlainen helpotus päästä näkemästä tasangolla riehuvaa\nkauhunäytelmää, eikä hän voinut olla sitä kokonaan tuntematta. Hän\nnousi siis ratsaille ja pyysi kohotetuin käsivarsin sisartaan niin\ntäynnä hellyyttä ja rakkautta, ettei huronikaan voinut sitä häneltä\nkieltää. Laskien siis Alicen Coran hevosen satulaan hän tarttui\nsuitsiin ja aloitti matkansa uppoutumalla yhä syvemmäs metsään.\nHuomattuaan, että hänet oli jätetty yksin täydellisesti halveksittuna\nolentona, ettei hänen katsottu edes ansaitsevan kuolemaa, huiskautti\nDavid pitkät säärensä toisen hylätyn hevosen satulaan ja riensi heidän\njälkeensä niin nopeasti kuin vaikeasti kuljettava tie salli.\n\nPian he alkoivat nousta jotakin rinnettä, mutta kun liikunta alkoi\nherättää hänen sisartaan tainnostilasta, oli Coran huomio liian\nkiinteästi jakautunut Aliceen kohdistuvan hellän huolenpidon ja\nkentältä yhä kajahtelevien huutojen kuuntelemisen välille, voidakseen\npanna merkille suuntaa, jota he kulkivat. Mutta kun he olivat\nennättäneet vuoren tasaiselle laelle ja lähenivät sen itäistä\njyrkännettä, tunsi hän paikan, jonne hänet oli kerran ennenkin\nopastettu, vaikka se olikin tapahtunut metsästäjän ystävällisemmässä\nseurassa. Täällä Magua salli heidän laskeutua ratsailta, ja huolimatta\nvankien omasta surullisesta tilasta sai uteliaisuus, joka tuntuu olevan\nerottamaton pelostakin, heidät katsahtamaan alapuolellaan raivoavaa\nhirvittävää näytelmää.\n\nJulma työ jatkui yhä keskeytymättä. Joka haaralla pakenivat uhrit\narmottomia vainoojiaan, sillä välin kun kristityn kuninkaan aseistetut\njoukot seisoivat paikoillaan niin tunnottomina ja niin toimettomina,\nettei sitä ole koskaan voitu selittää, jättäen lähtemättömän tahran\nniiden päällikön muutoin niin kirkkaaseen kilpeen. Eikä kuoleman miekka\nlakannut viuhumasta, ennenkuin ahneus voitti kostonjanon. Vasta silloin\nharvenivat haavoitettujen huudot, kunnes kauhunkirkaisuja ei enää\nkohonnut kuuntelevien korviin, tai hukkuivat ne voitonriemuisten\nvillien hurjaan, pitkään, läpitunkevaan ulvontaan.\n\n\n\n\nXVIII luku.\n\n\n    Miks' sua nimittäisin?\n                           Miksi tahdot:\n    Murhaajaks kunnialliseks; en tehnyt\n    vihasta mitään, kaikki kunniasta.\n\n                         _Othello_.\n\nEdellisessä luvussa pikemmin tilapäisesti mainittu kuin\nseikkaperäisesti kuvattu epäinhimillinen kohtaus on siirtokuntain\nhistorian lehdillä tullut kuuluisaksi hyvin ansaitulla nimellä \"William\nHenrikin Verilöyly\". Se laajensi niin suuresti tahraa, jonka muuan\naikaisempi ja varsin samanlainen tapaus oli jättänyt ranskalaisen\nylipäällikön maineeseen, ettei sitä kyennyt kokonaan poistamaan edes\nhänen varhainen, kunniakas kuolemansa. Mutta nyt alkaa sitä aika\nverhota, ja tuhannet ihmiset, jotka tietävät Montcalmin kaatuneen\nsankarina Abrahamin kentällä, ovat täydellisesti unohtaneet, kuinka\npaljon häneltä puuttui sitä siveellistä rohkeutta, mitä ilman ei\nyksikään mies voi olla todellisesti suuri. Sivumäärittäin voisi tämä\nkuuluisa esimerkki lähtökohtana kirjoittaen todistaa kaiken\ninhimillisen kunnon heikkouksia, näyttää, kuinka helposti jalot\ntunteet, hienostunut kohteliaisuus ja ritarillinen urheus\nmenettävät tehonsa itsekkyyden tukahduttavan homeen turmelemina ja\nosoittaa maailmalle miestä, joka oli suuri kaikilta pienemmiltä\nluonteenominaisuuksiltaan, mutta jonka käytös muuttui moitittavaksi\nheti, kun oli näytettävä, kuinka paljon periaate on valtioviisautta\nkorkeammalla. Mutta se tehtävä ei kuulu alaamme, ja kun historia,\nsamoinkuin rakkauskin, ovat niin taipuvaisia ympäröimään sankareitaan\nihanteellisen kirkkauden ilmakehällä, on hyvin luultavaa, että\njälkimaailma on pitävä Ludvig de Saint-Verania vain isänmaansa\nurhokkaana puolustajana hänen julman toimettomuutensa Oswegon ja\nHorikanin rannoilla jäädessä unohduksiin. Syvästi surkutellen tätä\nsisarrunottaremme heikkoutta poistumme viipymättä hänen pyhitetyiltä\nalueiltaan oman vaatimattoman kutsumuksemme varsinaisille poluille.\n\nKolmas päivä linnan valloituksen jälkeen läheni loppuaan, mutta\nkertomuksen juoni pidättää yhä lukijaa \"Pyhän Järven\" rantamilla.\nViimeksi nähtyinä olivat varustuksen ympäristöt täynnä melskettä ja\nkamppailua. Nyt hallitsivat niitä hiljaisuus ja kuolema. Verentahrimat\nvoittajat olivat kaikonneet, ja heidän leirinsä, joka niin äskettäin\nkajahteli voitollisen sotajoukon hilpeästä ilonpidosta, uinui nyt\näänettömänä, autiona hökkelikaupunkina. Linnoitus oli enää vain savuava\nrauniokasa, ja hiiltyneet hirret, räjähtäneiden kanuunain sirpaleet ja\nsortuneiden kiviseinäin jätteet peittivät hurjassa sekamelskassa sen\nmultavalleja.\n\nHirvittävä muutos oli myös tapahtunut ilmassa. Aurinko oli kätkenyt\nlämpönsä paksujen sumupilvien taa, ja sadat ihmisruumiit, joita juuri\noli polttanut elokuun ankara kuumuus, joutuivat nyt kaikessa\nmuodottomuudessaan ikäänkuin ennenaikaisen marraskuun tuulien\njähmetytettäviksi. Kiertelevät lumivalkeat huurut, jotka olivat\npurjehtineet yli kukkuloiden pohjoista kohti, palasivat nyt\nloppumattomana synkkänä verhona, jota lennätti eteenpäin myrskyn raivo.\nLukemattomia kuvia heijasteleva Horikanin pinta oli kadonnut, ja sen\nsijaan ruoskivat rantoja viheriät, raivoavat aallot, ikäänkuin olisivat\nne suuttuneina halunneet heittää takaisin maalle kaiken sen saastan,\njoka sitä rumensi. Tuo kirkas lähdejärvi säilytti sentään osan\nlumoavasta kauneudestaan, mutta sillä oli kuvasteltavanaan vain matalan\ntaivaan synkeä pimeys. Kostea ja lempeä ilma, joka tavallisesti ympäröi\nmaisemaa, verhoten sen liian jyrkkiä ja miedontaen sen liian karkeita\npiirteitä, oli nyt kadonnut, ja pohjatuuli puhalsi yli vesilakeuden\nniin koleana ja omaa valtaansa uhkuvana, ettei jäänyt mitään silmän\narvattavaksi eikä mielikuvituksen luotavaksi.\n\nRajut luonnonvoimat olivat riistäneet tasangolta vehreyden, niin että\nnäytti siltä kuin olisi sen tuhonnut kaikensyöjä salama. Vain siellä\ntäällä kohosi autiuden keskeltä tummanvihreä ruohomätäs: ihmisveren\nhöystämän maan varhaisin hedelmä. Koko maisema, joka suotuisassa\nvalossa ja sopivassa lämmössä nähtynä oli ollut niin viehättävä, oli\nnyt kuin vertauskuvallinen maalaus elämästä, maalaus, missä esineet oli\njäljitelty niiden karkeimmin, todenmukaisimmin värein ja ilman\nvarjostuksen tehoa.\n\nYksinäiset, kuivat ruohonkorret huojuivat lentävien vihurien käsissä\npeloittavan selvinä, rohkeat kalliovuoret näkyivät liian tarkoin\nkaikessa alastomuudessaan, ja silmä etsi turhaan lepoa koettamalla\npuhkaista taivaan rajattoman kannen, sen kun sulki katseilta\nrepaleisten, kiiltävien usvapilvien pimeä verho.\n\nTuuli puhalsi puuskittain, joskus vyöryen raskaasti pitkin maata,\nikäänkuin kuiskaillakseen valituksiaan kuolleiden kylmiin korviin, pian\ntaas yltyäkseen kimeäksi, vihlovaksi vihellykseksi, joka syöksyi\nmetsään niin väkevästi, että ilma täyttyi sen puuskuttelemista lehdistä\nja oksista. Tässä kaameassa tohinassa taistelivat muutamat nälkäiset\nkorpit viimaa vastaan, mutta tuskin oli niiden alapuolella aukeneva\nmetsän viheriä valtameri sivuutettu, kun ne iloisina pysähtyivät\naloittamaan inhoittavaa ateriaansa, joka oli niille tarjona missä\nkentän kolkassa tahansa.\n\nSanalla sanoen: maisema oli autiuden ja hävityksen kuva, ja tuntui kuin\nolisi kuoleman armoton käsi yhdellä iskulla kaatanut kaikki ne, jotka\nolivat sen pyhyyttä loukaten astuneet sen piiriin. Mutta kielto oli nyt\nperuutettu, ja ensi kerran sen jälkeen kun niiden kauhutekojen\nsuorittajat, jotka olivat osaltaan rumentaneet näköalaa, olivat\npoistuneet, uskalsivat elävät ihmiset lähestyä paikkaa.\n\nNoin tunti ennen auringon laskua olisi voinut aikaisemmin mainittuna\npäivänä nähdä viiden miehen astuvan kentälle siitä kapeasta aukosta,\nmistä Hudsonin tie painui metsään, ja etenevän hävitettyä linnoitusta\nkohti. Alussa oli heidän kulkunsa hidasta ja varovaista, ikäänkuin\nolisivat he vain vastahakoisesti käyskennelleet tasangon kauhujen\nkeskellä tai pelänneet sillä tapahtuneiden hirmukohtausten uudistuvan.\nMuuan notkea intiaani kulki muun joukkueen edellä niin ketterästi ja\nhiljaa kuin vain alkuasukas osaa kulkea nousten jokaiselle töyräälle\nkatselemaan ympärilleen ja ilmaisten viittauksilla tovereilleen,\nmitä suuntaa hänen mielestään oli paras seurata. Eivätkä hänen\njäljessään tulijatkaan lyöneet laimin ainoatakaan metsäsodan tuntemaa\nvarovaisuus- ja vakoilemistoimenpidettä. Eräs heistä, hänkin intiaani,\nasteli hiukan sivummalla tarkastellen metsän rantaa silmin, jotka\nolivat kauan tottuneet lukemaan pienimmänkin merkin uhkaavasta\nvaarasta. Muut kolme olivat valkoihoisia, vaikkakin he olivat puvuissa,\njotka niin hyvin tekotapansa kuin värinsä puolesta oli sovitettu heidän\nnykyisen uhkarohkean yrityksensä mukaisiksi — hehän parveilivat\nsalojen läpi peräytyvän armeijan liepeillä.\n\nVaikutus, minkä heidän tiellään järven rantaan alituisesti esiintyvät\nkauhunäyt tekivät, oli kokonaan erilainen riippuen seurueen jäsenten\nluonteesta. Edellä kulkeva nuorukainen loi vakavia, nopeita silmäyksiä\nnoihin raadeltuihin uhreihin astuessaan kepeästi poikki tasangon,\npeläten ilmaista tunteitaan ja kuitenkin ollen liian karaistumaton\nvoidakseen kokonaan tukahduttaa niiden äkillisen, ankaran voiman. Hänen\npunainen liittolaisensa sitä vastoin ei ollut moisen heikkouden\nalainen. Hän eteni ohi ruumiskasojen niin järkähtämättömänä tahdoltaan\nja niin tyynenä katsannoltaan, että vain pitkä ja itsepintainen\nharjoitus saattaa moista synnyttää. Valkoistenkin miesten mielessä\nheränneet tunteet olivat erilaiset, vaikka yleensä surulliset.\nEnsimmäinen heistä, jonka harmaat hapset ja uurtuneet piirteet yhdessä\nuljaan ryhdin ja käynnin kanssa osoittivat metsäläisen valepuvusta\nhuolimatta sodan näkyihin täysin tottuneeksi mieheksi, ei hävennyt\npäästää äänekkäitä valitushuutoja, milloin joku tavallista\nhirvittävämpi kohta osui hänen silmäänsä. Hänen rinnallaan kävelevä\nnuorukainen värisi kauhusta, mutta yritti hillitä liikutustaan\npitääkseen sitä hellempää huolta toveristaan. Vain viimeisenä kulkeva\nnäytti ilmaisevan todelliset ajatuksensa huomiota pelkäämättä tai\nseurauksia kaihtamatta. Hän katseli hirvittävimpiäkin näkyjä silmin ja\nkasvonjuontein, jotka eivät tienneet vavistuksesta mitään, mutta hän\nlausuili niin voimakkaita soimauksia, että selvästi kuului, kuinka\nsyvästi hän inhosi vihollistensa rikosta.\n\nLukija on näissä eri henkilöissä varmaankin heti tuntenut mohikaanit ja\nheidän valkoihoisen ystävänsä, tiedustelijan, sekä Munron ja Heywardin.\nIsä siinä tosiaankin etsi lapsiaan, seurassaan nuorukainen, joka otti\nniin sydämellisesti osaa näiden kohtaloihin, ja ne uljaat, uskolliset\nmetsäläiset, jotka olivat jo osoittaneet taitoaan ja luotettavuuttaan\naikaisemmin kuvatuissa järkyttävissä kohtauksissa.\n\nKun etumaisena kulkeva Unkas oli ehtinyt tasangon keskikohdalle, päästi\nhän huudon, joka toi hänen toverinsa yhtenä joukkona paikalle. Nuori\nsoturi oli pysähtynyt tapetuista naisista kerääntyneen sekasortoisen\nruumiskasan eteen. Huolimatta näyn pöyristyttävästä kaameudesta\nriensivät Munro ja Heyward mätänevän ryhmän luo, koettaen hellyyden\npakottamina, jota ei kauheinkaan näky voinut tukahduttaa, keksiä,\nolisiko heidän etsimistään löydettävissä joitakin jälkiä revittyjen,\nkirjavien vaatekappaleiden joukossa. Isä ja rakastaja saivat\nhetkellistä huojennusta hakemisestaan, vaikka heidät olikin jälleen\ntuomittu kestämään kaikkea sitä epävarmuuden piinaa, jota oli tuskin\nhelpompi kantaa kuin kauheintakaan totuutta. He jäivät äänettömiksi ja\nmiettiviksi seisomaan surullisen näyn viereen, kunnes tiedustelija\nlähestyi heitä. Katsellen kaameata näkyä kiukustunein ilmein alkoi tuo\njykevä metsän poika puhua ensi kerran kentälle astumisensa jälkeen\nymmärrettävästi ja täysin äänin:\n\n\"Kostonjano on aito intiaanimainen ominaisuus, ja kaikki, jotka minut\ntuntevat, tietävät, ettei suonissani virtaa pisaraakaan sekaverta.\nMutta sen minä vain sanon — tässä taivaan kasvojen edessä ja sen\nHerran voimaan luottaen, jonka valta niin selvästi ilmenee näissäkin\nulvovissa saloissa — että jos nuo ranskalaiset vielä joskus\nuskaltautuvat uurteisen kuulan ulottuville, niin tekee muuan pyssy\ntehtävänsä niin kauan kuin pii lennättää säkeniä ja ruuti palaa! Minä\njätän kirveen ja puukon niille, joilla on luontainen taipumus niiden\nkäyttämiseen. Mitä sanot, Chingachgook\", lisäsi hän delavarinkielellä,\n\"kerskuvatko huronit tästä naisilleen, kun syvä lumi tulee?\"\n\nVihan salama välähti mohikaanipäällikön tummilla kasvoilla. Hän\nirroitti puukkonsa tupesta ja kääntyi sitten tyynesti näystä, piirteet\nniin syvässä levossa kuin ei milloinkaan olisi tuntenut intohimojen\nkiihoitusta.\n\n\"Montcalm! Montcalm!\" jatkoi läpeensä kiukustunut, hillittömämpi\ntiedustelija, \"sanotaan ajan tulevan, jolloin me näemme kaikki teot,\nmitkä me lihassa tehneet olemme, yht'aikaa ja kaikesta maallisesta\nheikkoudesta puhdistetuin silmin. Voi sitä onnetonta, jonka täytyy\nkatsella tätä kenttää, tuomion tapahtuessa hänen sielustaan! Kas —\nniin totta kuin olen valkoinen mies, tuossa viruu punanahka, jonka\ntukka ei kasva päässä sillä kohdalla, mihin luonto sen istutti!\nKatsopas häntä, delavari, hän voi olla muuan niitä sinun kaipaamasi\nkansan jäseniä, ja hänen tulee silloin saada uljaalle soturille kuuluva\nhautaus. Näen silmistäsi, ruhtinaiden jälkeläinen, että joku huroni saa\nmaksaa tämän, ennenkuin syystuulet ovat puhaltaneet kentältä veren\nhajun!\"\n\nChingachgook läheni raadeltua ruumista ja käännettyään sen selälleen\ntapasi siitä merkit, mitkä osoittivat miehen kuuluneen niihin kuuteen\nliittoheimoon tai liittokansaan, niinkuin niitä sanottiin, jotka, niin\nenglantilaisten riveissä kuin taistelivatkin, olivat hänen oman\nkansansa verivihollisia. Potkaistuaan inhoittavaa ruumista jätti hän\nsen yhtä välinpitämättömänä kuin jonkin elukanraadon. Tiedustelija\nymmärsi teon ja jatkoi sangen kylmäkiskoisena kulkuansa, yhä purkaen\nvihaansa ranskalaista ylipäällikköä kohtaan entiseen voimakkaaseen\ntapaansa.\n\n\"Vain ääretön viisaus ja rajaton voima rohjetkoot tuhota ihmisiä\nlaumoittain\", puheli hän, \"sillä vain silloin voidaan tutkia moisen\ntuomion välttämättömyys; ja kuka sitten yleensä voi korvata Jumalan\nluotuja? Minä pidän syntinä tappaa toista kaurista ennen kuin\nensimmäinen on syöty, ellei aiota ryhtyä pitkään marssiin tai\nväijytykseen. Kokonaan toinen on laita avonaisessa, ankarassa\nkamppailussa kaatuvien soturien, sillä heidän osansahan on kuolla pyssy\ntai kirves kädessä, aina sen mukaan, onko heidän ihonsa valkoinen vai\npunainen. Unkas-poikaseni, tulehan tänne ja anna kaarneiden laskeutua\nmingon kimppuun. Minä tiedän usein sen nähtyäni, että niillä on\nerikoinen mieltymys oneidan lihaan, ja onhan niinmuodoin soveliasta\nantaa linnun noudattaa luontaista makuaan.\"\n\n\"Hugh!\" huudahti nuori mohikaani nousten varpailleen ja innokkaasti\nkatsellen eteensä pelästyttäen siten äänellään ja liikkeellään korpin\netsimään toista saalista.\n\n\"Mitä siellä, poikaseni?\" kuiskasi tiedustelija kyyristäen kookasta\nvartaloaan kuin hyppyyn valmistautuva pantteri. \"Toivoisinpa sen olevan\njonkun vitkastelevan ranskalaisen, joka hiiviskelee täällä ryöstön\naikeissa. Luulisin 'Hirventappajan' osuvan tavattomalta matkalta\ntänään!\"\n\nVastaamatta loikkasi Unkas paikaltaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän näkyi raastavan pensaasta ja sitten voitonriemuisena huiskuttavan\nCoran vihreästä ratsastushunnusta revennyttä kaistaletta. Tämä liike,\ntämä näky ja huuto, joka jälleen kajahti nuoren mohikaanin huulilta,\nkeräsi koko seuran viipymättä hänen ympärilleen.\n\n\"Lapseni!\" kiljaisi Munro puhuen nopeasti ja hurjasti; \"antakaa minulle\nlapseni!\"\n\n\"Unkas tahtoo koettaa\", oli lyhyt, liikuttava vastaus.\n\nTätä yksinkertaista, mutta merkitsevää vastausta ei isä kuitenkaan\nhuomannut, sillä hän tempaisi harsonkaistaleen ja rutisti sen\nkouraansa, samalla kun hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä pitkin\npensaita, ikäänkuin olisi hän yhtä paljon pelännyt kuin toivonut\nkuulevansa salaisuuksia, joita ne ehkä kätkivät.\n\n\"Tässä ei näy ruumiita\", sanoi Heyward. \"Myrsky ei näytä käyneen tätä\ntietä.\"\n\n\"Se on ilmeistä ja kirkkaampaa kuin taivas päämme päällä\", vastasi aina\nyhtä rauhallinen tiedustelija. \"Mutta joko hän tai ne, jotka hänet\nryöstivät, ovat menneet tämän pensaan ohi, sillä minä muistan nähneeni\nharson, millä hän peitti kasvot, joita kaikki olisivat niin mielellään\nkatselleet. Unkas, sinä olet oikeassa: Tummatukka on ollut tässä ja hän\non pelästyneen hirvenvasikan tavoin paennut metsään, sillä eihän\nkukaan, joka saattoi paeta, olisi jäänyt kentälle murhattavaksi.\nHakekaamme hänen jättämiään merkkejä, sillä intiaanin silmät keksivät,\nniin melkein luulen, mesilinnunkin jäljet ilmasta.\"\n\nNuori mohikaani lähti matkaan tämän kehoituksen kuultuaan, ja tuskin\noli tiedustelija puheensa päättänyt, ennenkuin Unkas kohotti menestystä\nilmaisevan huudon metsän reunasta. Saavuttuaan paikalle näkivät\nlevottomat miehet toisen harsonkaistaleen liehuvan erään pyökin\nmatalimmassa oksassa.\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", virkkoi tiedustelija ojentaen pitkän pyssynsä liian\ninnokkaan Heywardin eteen. \"Me tiedämme nyt tehtävämme, mutta jälkien\nkauneutta ei ole rikottava. Yksikin harkitsematon askel voi hankkia\nmeille tuntien työn. Mutta jäljillä me olemme, sitä ei voi kieltää.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, kunnon mies!\"\nhuudahteli Munro. \"Minne he siis ovat paenneet ja missä ovat lapseni?\"\n\n\"Heidän kulkemansa tie riippuu monista seikoista. Jos he ovat lähteneet\nyksin, ovat he aivan yhtä hyvin saattaneet liikkua ympyrässä kuin\nsuoraan eteenpäinkin, ja silloin he lienevät kymmenkunnan peninkulman\npäässä meistä; mutta jos huronit tai ranskalaiset intiaanit ovat\nsaaneet heidät käsiinsä, ovat he nyt luultavasti lähellä Kanadan\nrajoja. Mutta mitä se merkitsee?\" jatkoi tiedustelija levollisesti,\nnähdessään kuuntelijainsa ankaran tuskan ja pettymyksen ilmeen; \"tässä\nolemme nyt mohikaanit ja minä jälkien toisessa päässä, ja luottakaa\nsiihen, me löydämme toisenkin pään, vaikka niiden väliä sitten olisi\nsatoja peninkulmia! Maltahan, maltahan, Unkas, sinähän olet niin\nkärsimätön kuin joku uudisasukas, ja sinä unohdat, että kevyet jalat\njättävät vain kevyitä merkkejä!\"\n\n\"Hugh!\" huudahti Chingachgook, joka oli sillä välin tutkinut erästä\nilmeisesti ihmiskäden raivaamaa aukkoa metsän rantaa reunustavaan\nmatalaan viidakkoon ja joka nyt seisoi suorana ja viittasi kädellään\nalaspäin sellaisessa asennossa ja sellainen ilme kasvoilla kuin olisi\nnähnyt inhoittavan käärmeen.\n\n\"Tässä on selvä miehen jalanjälki\", huusi Heyward kumartuessaan\ntarkastamaan osoitettua kohtaa. \"Hän on astunut tämän pikku lampareen\nreunalle, eikä merkistä voi erehtyä. He ovat vankeina.\"\n\n\"Parempi niin kuin jos he olisivat jääneet menehtymään metsään\",\nvastasi tiedustelija. \"Ja niinhän he polkevat leveämmät jäljetkin.\nPanisinpa vetoon viisikymmentä majavannahkaa yhtä useata piipalaa\nvastaan, että mohikaanit ja minä astumme heidän telttoihinsa kuukauden\nkuluessa! Painuhan alemmas, Unkas, ja koeta, mitä voit päätellä noiden\npehmeiden intiaanikenkien jäljestä, sillä intiaanikenkä siinä on\nvarmasti kyseessä, eivätkä mitkään pieksut eivätkä saappaat.\"\n\nNuori mohikaani kumartui maahan ja poistettuaan paikalta lehdet hän\ntutki sitä samaan tarkkaan tapaan kuin rahakauppias näinä\nliikevilpistelyn aikoina tutkisi jotakin epäiltävää arvopaperia.\nVihdoin hän nousi polviltaan tyytyväisenä tarkastuksensa tulokseen.\n\n\"No, poika\", kysyi tiedustelija, \"mitä se sanoo? Osaatko saada selkoa\nsen kielikellon puheesta?\"\n\n\"Ovela Kettu!\"\n\n\"Kas! Sekö hiipivä konna jälleen? Hänen juoksenteluistaan ei\ntosiaankaan tule loppua, ennenkuin 'Hirventappaja' on päässyt sanomaan\nhänelle ystävällisen sanansa.\"\n\nHeyward hyväksyi vain vastahakoisesti tämän ilmotuksen todenperäisyyden\nja ilmaisi nyt pikemmin toivomuksensa kuin epäilynsä virkkaessaan:\n\n\"Intiaanikenkä on niin toisen intiaanikengän kaltainen, että tässä voi\nvarsin hyvin olla kysymyksessä erehdyskin.\"\n\n\"Intiaanikenkä toisen intiaanikengän kaltainen! Yhtä hyvin voitte\nsanoa, että jalka on toisen jalan kaltainen, vaikka me kaikki tiedämme,\nettä toiset ovat pitkiä ja toiset lyhyitä, muutamat leveitä ja muutamat\nkapeita, että muutamien on isovarvas kääntynyt sisään, toisten taas\nulos. Intiaanikenkä ei ole enempää toisen intiaanikengän kaltainen kuin\nkirja on toisen kirjan kaltainen, vaikka ne, jotka osaavat lukea\njälkimmäisiä, hyvin harvoin kykenevät ymmärtämään edellisten merkkejä.\nKaikki on järjestetty parhain päin, koska siten kullakin on oma\nluontainen etevämmyytensä. Päästähän minuakin sitä vilkaisemaan, Unkas,\nsillä ei kirja eikä kenkä tule siitä pahemmaksi, vaikka niistä\nsyntyisikin kaksi mielipidettä yhden asemesta.\" Tiedustelija kumartui\ntoimeensa ja jatkoi heti: \"Olet oikeassa, poika. Tässä on juuri se\njälki, jonka me niin usein näimme edellisen ajomme aikana. Ja se\nveijari juo aina, kun vain saa siihen tilaisuuden; juova intiaani oppii\naina käymään leveämmin varpaanjäljin kuin luonnollinen villi, koska\nsellainen löntysteleminen nyt kerran on jokaisen juomarin tapa, olkoon\nhänellä sitten valkoinen tai punainen nahka. Aivan sama pituus ja\nleveyskin, katso vain, ruhtinasten jälkeläinen. Sinähän mittasit sen\njäljen useammankin kerran meidän seuratessamme niitä roistoja Glenniltä\nterveyslähteille.\"\n\nChingachgook totteli. Lopetettuaan lyhyen tarkastuksensa hän nousi ja\nlausui rauhallisena vain yhden ainoan sanan:\n\n\"Magua!\"\n\n\"Niin, asia on lukossa. Tästä ovat siis menneet Tummatukka ja Magua.\"\n\n\"Eikä Alice?\" kysyi Heyward.\n\n\"Hänestä emme ole vielä nähneet merkkiäkään\", vastasi tiedustelija\nkatsellen tarkoin puita, pensaita ja maata ympäriltään. \"Mitä tämä on?\nUnkas, tuohan tänne tuo esine, jonka näet killuvan tuossa\norjantappurapensaassa.\"\n\nKun intiaani oli noudattanut käskyä ja metsästäjä saanut saaliin,\npurskahti tämä hiljaiseen, mutta sydämelliseen naurunhytkytykseensä\npidellessään sitä ilmassa:\n\n\"Tämähän on laulumestarin puhallusase! Nyt olemme jäljillä, joita\npappikin osaisi seurata. Unkas, etsi sellaisten pieksujen merkkejä,\njotka ovat kylliksi isot kantamaan kuusi jalkaa kaksi tuumaa huojuvaa\nihmislihaa. Minä alan saada hiukan toiveita siitä veitikasta, koska hän\non heittänyt kirkumisen ja ryhtynyt johonkin parempaan toimeen.\"\n\n\"Ainakin on hän ollut uskollinen tehtävälleen\", virkkoi Heyward;\n\"eivätkä Cora ja Alice ole ilman ystävää.\"\n\n\"Niinpä niin, ainakin pitää hän heidän lauluharrastuksistaan huolen\",\nvastasi Haukansilmä laskien pyssynsä maahan ja nojaten siihen\npeittelemättömän halveksiva ilme kasvoillaan. \"Osaako hän kaataa\nmetsävuohen heidän päivällisekseen, kulkea pyökkien rungoissa kasvavan\nsammalen johdolla tai leikata kaulan joltakin huronilta? Ellei, on\nensimmäinen matkijarastas, jonka hän tapaa, taitavampi mies heistä\nkahdesta. No, poika, eikö näy merkkejä sellaisista askelista?\"\n\n\"Tässä on aivan kuin pieksuissa kulkeneen ihmisen jälki: voisikohan se\nolla ystävämme askelen painama?\" kysyi Heyward.\n\n\"Pidelkää lehtiä keveästi tai muutoin hämmennätte jäljen muodon.\nTämäkö? Tämä on kyllä jalan jälki mutta Tummatukan; ja pieni se on\nkuitenkin niin uljaan vartalon ja komean ulkomuodon omistajattaren\npainamaksi. Laulumestari peittäisi sen kantapäällään.\"\n\n\"Missä? Näyttäkää minulle lapseni jälki\", huudahti Munro työntäen\npensaita sivulle ja kumartuen kiihkeästi tuon melkein hävinneen jäljen\nyli. Vaikka askel, joka oli merkin jättänyt, olikin ollut keveä ja\nnopsa, oli jälki kuitenkin yhä näkyvissä. Iäkäs sotilas tutki sitä\nhimmentyvin silmin, eikä hän noussut kyyristyneestä asennostaan,\nennenkuin Heyward näki hänen kuumalla kyynelellä kostuttaneen\ntyttärensä jalan jälkeä. Tahtoen haihduttaa surua, joka uhkasi joka\nhetki särkeä ulkonaisen levollisuuden kahleet hankkimalla vanhukselle\njotakin tekemistä, sanoi nuori mies tiedustelijalle:\n\n\"Kun meillä nyt ovat nämä pettämättömät merkit, niin aloittakaamme\nmarssimme. Hetkinenkin tuntuu vangeista sellaisissa oloissa\niankaikkisuudelta.\"\n\n\"Ei aina nopein kauris anna pisintä ajoa\", vastasi Haukansilmä\nnostamatta silmiään niistä erilaisista merkeistä, jotka oli saatu\nnäkyviin. \"Me tiedämme, että se vaaniva huroni on mennyt tästä ohi —\nja Tummatukka — ja laulumestari — mutta missä on neito, jolla on\nkeltaiset kiharat ja siniset silmät? Vaikka hän olikin pieni kooltaan\neikä läheskään niin urhea kuin sisarensa, oli hän suloinen nähdä ja\nviehättävä keskustelussa. Eikö hänellä ole ainoatakaan ystävää, joka\nhänestä huolehtisi?\"\n\n\"Jumala varjelkoon häneltä koskaan puuttumasta niitä sadoittain! Emmekö\nmekin juuri tällä hetkellä ole häntä etsimässä? Minä ainakaan en lakkaa\nhakemasta ennen kuin olen hänet löytänyt.\"\n\n\"Siinä tapauksessa täytynee meidän kulkea eri teitä, sillä tästä hän ei\nole mennyt ohi, niin keveä ja pieni kuin hänen jälkensä sitten liekin.\"\n\nHeyward peräytyi ja kaikki hänen intonsa jälkien seuraamiseen näytti\nyht'äkkiä sammuneen. Kiinnittämättä huomiotaan tähän toisen äkilliseen\nmielenmuutokseen jatkoi Haukansilmä hetken mietittyään:\n\n\"Näissä saloissa ei ole muita naisia, jotka voisivat jättää tuollaisen\njäljen kuin Tummatukka tai hänen sisarensa. Me tiedämme edellisen\nolleen tässä, mutta missä ovat jälkimmäisen merkit? Meidän tulee\nseurata jälkiä syvemmälle metsään, ja ellei jotakin ilmaannu, palaamme\nkentälle vainuamaan uutta suuntaa. Eteenpäin, Unkas, ja pidä silmällä\nkuivettuneita lehtiä. Minä tarkastelen pensaita, kun taas isäsi juoksee\nnenä maassa. Eteenpäin, ystävät! Aurinko on laskemaisillaan vuorten\ntaakse.\"\n\n\"Enkö minä voi siis tehdä mitään?\" kysyi Heyward tuskissaan.\n\n\"Tekö!\" vastasi metsästäjä, joka punaisine ystävineen jo eteni hänen\nmääräämässään järjestyksessä; \"voitte kyllä, te voitte kulkea\nperässämme ja varoa sotkemasta jälkiä.\"\n\nHeidän ehdittyään samota tuskin kymmentä kyynärää pysähtyivät intiaanit\nja näyttivät katselevan joitakin merkkejä maassa vielä terävämmin kuin\ntavallisesti. Sekä poika että isä puhuivat nopeasti ja äänekkäästi,\nmilloin tutkien heidän yhteisen ihastuksensa esinettä, milloin taas\nsilmäillen toinen toiseensa mitä ilmeisimmän tyytyväisyyden vallassa.\n\n\"He ovat löytäneet pienen jalan!\" huudahti tiedustelija rientäen\neteenpäin huolimatta enää hänen osalleen joutuneesta tehtävästä. \"Mitä\ntämä on? Tähän on suunniteltu väijytystä! Ei, kautta näiden\nrajaseutujen tarkimman pyssyn, tässä ovat ne yksisivuiset hevoset\nolleet jälleen! Nyt on koko salaisuus selvä, ja kaikki on nyt niin\nkirkasta kuin pohjantähti keskiyöllä. Niinpä niin, tässä he ovat\nnousseet ratsaille. Tähän on hevoset sidottu odottamaan, tähän\nnäreeseen, ja tuossa juoksee leveä polku aika luikua pohjoiseen päin,\nkohti Kanadan rajoja.\"\n\n\"Mutta yhäkään ei näy mitään merkkejä Alicesta — nuoremmasta neiti\nMunrosta\", virkkoi Duncan.\n\n\"Ellei tuo kiiltävä koru, jonka Unkas juuri nosti maasta, osoittaudu\nsellaiseksi. Näytähän tänne, poika, niin saamme katsoa sitä hiukan.\"\n\nHeyward tunsi sen heti koristeeksi, jota Alice mielellään piti ja\njonka hän rakastajain sitkeän muistin avustamana luuli verilöylypäivän\nonnettomana aamuna nähneensä riippumassa sen omistajattaren kauniissa\nkaulassa. Hän sieppasi hänelle niin kallisarvoisen esineen ja samassa\nkun hän vahvisti lausutun arvelun oikeaksi, katosi se ihmettelevän\ntiedustelijan silmistä, niin että tämä haki sitä turhaan maasta kauan\nsen jälkeen kun sitä jo lämpimästi painettiin Duncanin jyskyttävää\nsydäntä vasten.\n\n\"Puh!\" murisi pettynyt Haukansilmä lakaten haravoimasta lehtiä pyssynsä\nperällä. \"On selvä vanhuuden merkki, kun näkö alkaa heiketä. Sellainen\nkiiltävä ja paistava kapine, eikä sitä nyt keksi! Hyvä, hyvä, minä\nosaan sentään vielä katsoa pitkin mustaa pyssynpiippua ja se riittää\nratkaisemaan kaikki riidat minun ja mingojen välillä. Vaikka olisin\nminä kuitenkin mielelläni sen leikkikalun löytänytkin, ellei muun\ntakia, niin viedäkseni sen oikealle omistajalleen takaisin, ja siinähän\nne menisivät samassa yhteen niidenkin pitkien jälkien päät, pitkien,\narvelen minä tosiaankin, sillä tällä hetkellä on leveä Saint Lawrence\ntai ehkäpä jo Suuret Järvetkin meidän välillämme.\"\n\n\"Sitä enemmän on meillä syytä olla hetkeäkään viivyttelemättä\nlähtöämme\", vastasi Heyward. \"Suorikaamme matkaan.\"\n\n\"Nuori veri, kuuma veri, sanotaan, ovat sangen läheistä sukua. Me emme\nole nyt lähdössä oravia metsästämään emmekä ahdistamaan kaurista\nHorikaniin, vaan meidän on oltava kulussa monta päivää ja yötä ja\nsamottava halki salojen, joihin ihmisjalka harvoin osuu ja joissa ei\nmikään kirjaviisaus pelastaisi teitä pulmista. Intiaani ei milloinkaan\nlähde sellaiselle retkelle polttamatta piippuaan neuvottelutulensa\nääressä, ja vaikka olenkin valkoinen mies, kunnioitan heidän tapojaan\ntässä suhteessa, koska ne minun nähdäkseni ovat järkeviä ja mainioita.\nMe palaamme siis takaisin ja sytytämme vanhan linnan raunioihin\nnuotiomme tänä iltana, niin että huomenaamulla olemme sitten reippaita\nja pystyviä ryhtymään työhömme miesten eikä lörpötteleväin naisten tai\nintoilevien poikain tavoin.\"\n\nHeyward näki tiedustelijan käytöksestä, että vastustelusta ei olisi\nollut hyötyä. Munro oli jälleen vaipunut siihen turtuneeseen\ntoimettomuuden tilaan, johon hänet olivat saattaneet hänen äskeiset\nmusertavat onnettomuutensa ja josta hänet ilmeisesti voi herättää vain\njokin uusi ja voimakas mielenliikutus. Taipuen välttämättömyyteen\nkävi nuori mies vanhuksen käsivarteen ja seurasi intiaaneja ja\ntiedustelijaa, jotka olivat jo kääntyneet palaamaan tasangolle vievää\npolkua pitkin.\n\n\n\n\nXIX luku.\n\n\n    _Salarino_. Jos hän menettää, olen varma\n    ettet hänen lihaansa ota: mihin se kelpais?\n\n    _Shylock_. Kalan syötiksi. Vaikkei se kenenkään vatsaa\n    tyydyttäisikään, niin tyydyttää se ainakin kostoani.\n\n                              _Venetsian Kauppias_.\n\nIllan varjot olivat jo laskeutuneet lisäämään paikan synkkyyttä, kun\njoukkueemme astui William Henrikin raunioihin. Tiedustelija ja hänen\ntoverinsa ryhtyivät heti puuhiin viettääkseen yön siellä, mutta niin\ntotisina ja varovaisin liikkein, että selvästi huomasi, kuinka syvästi\njuuri sivuutetut ennen kuulumattomat hirmunäyt olivat vaikuttaneet\nheidänkin karaistuneisiin hermoihinsa. Muutamia hirrenpätkiä pantiin\nnojalleen mustunutta seinää vasten, ja kun Unkas oli peittänyt niitä\nhiukan risuilla, katsottiin hetkellisen mukavuuden vaatimukset\ntäytetyiksi. Lopetettuaan työnsä viittasi nuori intiaani alkuperäiseen\nmajaan, ja Heyward, joka ymmärsi äänettömän eleen tarkoituksen, pyyteli\nhellästi Munroa käymään sisään. Jättäen lapsensa kadottaneen vanhuksen\nyksin surujensa seuraan palasi Duncan viipymättä vapaaseen ilmaan,\nsillä hän oli liian kiihtynyt etsiäkseen lepoa, jota hän oli\nsuositellut iäkkäälle ystävälleen.\n\nHaukansilmän ja intiaanien laitellessa tulta ja nauttiessa niukaksi\nillallisekseen palasen kuivattua karhunlihaa lähti nuori mies katsomaan\nsitä hävitetyn linnoituksen vallia, joka oli Horikaniin päin. Tuuli oli\ntauonnut ja aallot vyöryivät jo säännöllisemmin ja hiljaisemmin\nkohauksin hiekkarannalle. Ikäänkuin särkyneinä hurjasta kulustaan\nhajoilivat pilvet eri suuntiin, raskaampien kokoontuessa mustiksi\nrykelmiksi taivaanrantaan ja keveämpien kiitäessä yhä vinhaa vauhtia\npitkin vedenpintaa tai kierrellessä ja kaarrellessa vuorten huippuja\npesiensä yläpuolella leijailevan säikäytetyn lintuparven tavoin. Tuolla\nja täällä luikki vaivoin jokin punaisenhohtava tähti läpi ajelehtivan\nusvan levittäen kelmeätä hohdetta muutoin niin synkälle taivaalle.\nYmpäröivien vuorten helmaan oli jo läpitunkematon pimeys laskeutunut,\nja tasanko oli kuin avara, autio ruumishuone, jossa ei pieninkään\nrisahdus eikä hiiskaus häirinnyt sen lukuisain onnettomien asukasten\nunta.\n\nTätä näkyä, joka oli niin kaameassa sopusoinnussa kaiken tapahtuneen\nkanssa, katseli Duncan hievahtamatta useita minuutteja. Hänen silmänsä\nkulkivat vallien sisäpuolelta, missä metsän pojat istuivat loimuavan\ntulensa ympärillä, siihen kalpeampaan hohteeseen, joka yhä viipyi\ntaivaalla, ja jäivät sitten pitkään ja levottomasti tarkastelemaan sitä\nsynkkää pimeyttä, joka peloittavan tyhjyyden tapaisena tuijotti\nvainajain lepopaikan puolelta. Pian hän oli erottavinaan\nselittämättömiä ääniä kentältä, vaikkakin niin heikkoja ja lyhyitä,\nettä niiden sekä laatu että kuuluminenkin jäivät hämäriksi.\nSäikähdystään häveten kääntyi nuori mies järvelle päin ja koetti\nkiinnittää huomionsa yksinomaisesti niihin heijastuneisiin tähtiin,\njotka himmeästi tuikkivat sen keinuvasta pinnasta. Mutta hänen liian\nuskolliset korvansa täyttivät epäkiitollisen velvollisuutensa ikäänkuin\nvaroittaakseen häntä jostakin väijyvästä vaarasta. Lopulta tuntuikin\nnopeita askeleita täysin kuuluvasti kiirehtivän pimeyteen päin.\nKykenemättä kauempaa hillitsemään levottomuuttaan huusi Duncan hiljaa\ntiedustelijalle, pyytäen häntä nousemaan vallille hänen luokseen.\nHaukansilmä heitti pyssyn käsivarrelleen ja totteli, mutta niin tyynen\nja rauhallisen näköisenä, että selvästi huomasi hänen suuresti\nluottavan heidän asemansa turvallisuuteen.\n\n\"Kuunnelkaa!\" kehoitti Duncan toisen asetuttua hänen rinnalleen;\n\"tuolta kentältä kuuluu tukahdutettua melua, joka ehkä osoittaa, ettei\nMontcalm ole vielä kokonaan luopunut valloituksestaan.\"\n\n\"Silloin ovat korvat luotettavammat kuin silmät\", sanoi järkähtämätön\ntiedustelija, joka oli juuri pistänyt palan karhunlihaa suuhunsa ja\njoka sentähden puhui paksusti ja hitaasti. \"Minä itse näin hänen\nsulkeutuneena Tyhiin kaikkine joukkoineen, sillä kun nuo ranskalaiset\novat tehneet jonkin erikoisemman tempun, ne mielellään vetäytyvät\nturvaan karkeloimaan ja iloitsemaan naisten kanssa menestyksensä\nkunniaksi.\"\n\n\"En tiedä. Intiaani nukkuu harvoin sodassa, ja ryöstönhalu pidättää\nehkä jonkun huronin täällä hänen heimonsa lähdettyäkin. Olisi ehkä\nviisainta sammuttaa tuli ja asettaa vahti — kuunnelkaa! Nyt voitte\nerottaa melun, jota tarkoitan!\"\n\n\"Intiaani ei mielellään hiiviskele hautojen lähettyvillä. Vaikka hän\nonkin valmis iskemään ja vaikkei hän olekaan niin kovin tarkka\nkeinoista, tyytyy hän tavallisesti päänahkaan, paitsi milloin hänen\nverensä on kuumentunut ja joutunut kuohuksiin. Mutta kun puuska on\nkerran kauniisti mennyt, unohtaa hän vihollisensa ja antaa kuolleiden\nnukkua luonnollista untaan. Kuolleista puheen ollen, majuri, oletteko\nte sitä mieltä, että taivas on oleva yksi ja sama punanahoille ja\nmeille valkoihoisille?\"\n\n\"Epäilemättä — epäilemättä. Minä luulin kuulleeni sen jälleen! Vai\nolikohan se lehtien lehahdusta pyökin latvassa?\"\n\n\"Minä puolestani luulen\", jatkoi Haukansilmä kääntäen hetkiseksi\nkasvonsa Heywardin osoittamaan suuntaan, mutta aivan välinpitämättömänä\nja huolettomana, \"että paratiisi on laitettu ihmisten onnea silmällä\npitäen ja että heidän sallitaan siellä elää omien taipumustensa ja\nhalujensa mukaisesti. Minun nähdäkseni ei siis punanahka ole kaukana\ntotuudesta uskoessaan siellä tapaavansa ne suurenmoiset metsästysmaat,\njoista hänen tarunsa kertovat, enkä minä tässä suhteessa luule olevan\nhäpeäksi puhdasrotuiselle valkeallekaan miehelle viettää aikansa...\"\n\n\"Kuuletteko sitä taas?\" keskeytti Duncan.\n\n\"Niin, niin; kun ruokaa on niukalti ja kun ruokaa on paljon, tulee susi\nrohkeaksi\", vastasi järkähtämätön metsästäjä. \"Saisivatpa ne veijarit\nsentään pienen piston nahkaansa, jos olisi valoisaa ja sovelias aika\nsellaiseen urheiluun. Mutta tulevasta elämästä puheen ollen, majuri:\nminä olen siirtokunnissa kuullut pappien saarnailevan, että taivas on\nlevon paikka. No, ihmisten mielipiteet eroavat melkoisesti nautinnon\nlaadusta. Minä puolestani, ja sen sanon kaikella kunnioituksella\nKaitselmuksen määräyksiä kohtaan, en pitäisi suurenakaan nautintona\nvirua lukon takana niissä asunnoissa, joista he juttelevat, minua kun\nluonto vetää vaeltamaan ja metsästämään.\"\n\nDuncan, joka nyt oli päässyt selville kuulemansa melun laadusta,\nvastasi metsästäjän mielijohteen valitsemaa puheenaihetta tarkemmin\najatellen:\n\n\"On vaikea arvata tunteita, jotka liittyvät siihen viimeiseen suureen\nmuutokseen.\"\n\n\"Muutospa siitä tosiaankin tulisi miehelle, joka on viettänyt ikänsä\nulkoilmassa\", virkkoi yksinkertainen metsästäjä, \"ja joka on niin usein\nhaukannut eineensä Hudsonin latvavesien varsilla nukahtaakseen mylvivän\nMohokin pauhuun. Mutta lohdullista on tietää palvelevansa laupiasta\nHerraa, vaikka me teemmekin sen kukin tapamme jälkeen ja suuret salot\nvälillämme — mikä tuolla liikahti?\"\n\n\"Eikö se ole mainitsemienne sutten tassutusta?\"\n\nHaukansilmä pudisti vitkaan päätänsä ja nyökkäsi Duncania seuraamaan\nhäntä paikalle, mihin ei nuotion loimotus ulottunut. Tämän\nvarovaisuustoimenpiteen suoritettuaan metsästäjä jäi hyvin\ntarkkaavaisena ja pitkään kuuntelemaan, toistuisiko se matala ääni,\njoka oli niin odottamatta häntä säikähdyttänyt. Hänen valppautensa\nnäytti kuitenkin olevan turha, sillä tuloksettoman äänettömyyden\njälkeen kuiskasi hän Duncanille:\n\n\"Meidän täytyy kutsua Unkasia. Sillä pojalla on intiaanin aistimet, ja\nhän kuulee senkin, mikä on meiltä salattu, sillä vaikka olenkin\nvalkonahka, en tahdo kieltää luontoani.\"\n\nNuori mohikaani, joka keskusteli isänsä kanssa matalalla äänellä,\nsäpsähti kuullessaan pöllön valittavan huudahduksen, hypähti jaloilleen\nja katseli mustiin valleihin päin, ikäänkuin etsien paikkaa, mistä ääni\noli kuulunut. Metsästäjä toisti kutsun, ja vähän ajan kuluttua näki\nDuncan Unkasin varovasti hiipivän pitkin vallia heidän luokseen.\n\nHaukansilmä selitti tarkoituksensa muutamin delavarinkielisin sanoin.\nHeti kun Unkas ymmärsi syyn, miksi hänet oli kutsuttu, heittäytyi hän\npitkäkseen nurmelle, missä hän Duncanin mielestä makasi liikkumattomana\nja toimetonna. Hämmästellen nuoren soturin hievahtamatonta asentoa ja\nhaluten ottaa selkoa tavasta, millä hän käytti kykyjään toivotun tiedon\nhankkimiseksi, eteni Heyward muutamia askeleita ja kumartui lähemmäs\nmustaa esinettä, johon hän oli silmänsä tiukasti suunnannut. Vasta\nsilloin hän huomasi, että Unkas oli kadonnut ja että hän katseli vain\njonkin vallinkohouman tummia ääriviivoja.\n\n\"Minne mohikaani hävisi?\" kysyi hän metsästäjältä peräytyen\nällistyksissään. \"Näin hänen kaatuvan ja olisin voinut vannoa hänen\njääneenkin siihen.\"\n\n\"Hst, puhukaa hiljemmin, sillä me emme tiedä, kenen korvat ovat auki,\nja mingot ovat nopsajärkistä väkeä. Mitä taas Unkasiin tulee, niin on\nhän ulkona kentällä, ja makvat, jos niitä on ympärillämme, tapaavat\nvertaisensa.\"\n\n\"Te luulette siis, ettei Montcalm olekaan kutsunut pois kaikkia\nintiaanejaan? Hälyttäkäämme tovereitamme, niin että olemme aseissa\nkaiken varalta. Onhan meitä täällä viisi miestä, jotka ovat tottuneet\nkohtaakaan vihollista.\"\n\n\"Ei sanaakaan kumpaisellekaan, jos henkenne on teille kallis. Katselkaa\nruhtinasten jälkeläistä, kuinka hän istuu tulen ääressä kuin suuri\nintiaanipäällikkö ainakin. Jos pimeässä hiiviskelee joitakin\nvainukoiria, eivät ne ainakaan hänen kasvoistaan näe meidän pelkäävän\nvaaraa.\"\n\n\"Mutta he voivat keksiä hänet, ja siitä saattaa koitua hänen surmansa.\nHänen ruumiinsa näkyy liian selvästi tuon nuotion paisteessa, ja\nhänestä tulee ehkä ensimmäinen ja varmin uhri.\"\n\n\"Kieltämättä puhutte nyt totta\", vastasi metsästäjä tuntuen tavallista\nlevottomammalta. \"Mutta mitä voimme tehdä? Yksi ainoa epäluuloinen\nkatse voisi johtaa hyökkäykseen, ennenkuin olemme valmiit ottamaan sitä\nvastaan. Hän tietää minun Unkasille antamastani merkistä meidän jotakin\nvainuavan: minä ilmoitan hänelle meidän päässeen mingojen jäljille;\nhänen intiaaniluontonsa sanoo sitten kyllä, miten hänen on\nmeneteltävä.\"\n\nMetsästäjä sovitti sormet suuhunsa ja päästi hiljaisen sähisevän äänen,\njoka sai heti Duncanin hypähtämään syrjään, hän kun luuli kuulleensa\nkäärmeen puhisevan. Chingachgookin pää lepäsi käden varassa, hänen\nistuessaan siinä omissa mietteissään, mutta heti kun hän kuuli sen\neläimen äänellä annetun varoituksen, josta hän oli saanut nimensä, nousi\nhänen päänsä pystyyn ja hänen mustat silmänsä katsahtivat nopeasti ja\nterävästi joka puolelle. Paitsi tätä äkillistä ja ehkäpä tahatonta\nliikettä ei hänessä enää näkynyt merkkiäkään yllätyksestä tai\nlevottomuudesta. Hänen pyssynsä virui koskemattomana ja näennäisesti\nhuomaamattomana hänen kätensä ulottuvilla. Kirveskin, jonka hän\nmukavuussyistä oli irroittanut vyöstään, oli päästetty putoamaan\ntavallisesta asemastaan maahan, ja koko hänen ruumiinsa näytti vaipuvan\nkasaan, ikäänkuin olisivat hänen hermonsa ja jänteensä lauenneet lepoa\nnauttimaan. Taitavasti asettuen entiseen asentoonsa, vaikkakin kättä\nvaihtaen, jotta tuntui kuin hän olisi tehnyt liikkeen vain väsynyttä\ntukea muuttaakseen, jäi alkuasukas odottamaan tapausten kehitystä niin\ntyynenä ja vakaana, että vain intiaanisoturi kykeni moista\nkylmäverisyyttä osoittamaan.\n\nMutta Heyward huomasi, että vaikka harjaantumattomampi silmä olisi\nluullut mohikaanipäällikön torkkuvan, hänen sieraimensa laajenivat,\nhänen päänsä oli kääntynyt hieman sivulle ikäänkuin auttaakseen\nkuuloelimiä ja hänen nopsat, kerkeät katseensa hyppivät lakkaamatta\njokaiseen esineeseen, jonka hän saattoi nähdä.\n\n\"Katsokaahan sitä oivallista miestä!\" kuiskasi Haukansilmä Heywardin\nkäsivartta puristaen; \"hän tietää, että silmäys tai liikahdus voisi\nrikkoa suunnitelmamme ja saattaa meidät niiden paholaisenpenikkain\nkynsiin...\"\n\nHänet keskeytti pyssyn leimahdus ja paukahdus. Ilmaan singahti tuiskuna\nkypeniä paikalta, mihin Heywardin silmät olivat yhä ihmetellen ja\nihaillen kiintyneet. Toinen katsahdus ilmaisi hänelle Chingachgookin\nkadonneen tuon äkillisen leimahduksen aikana. Sillä välin oli\nmetsästäjä nostanut pyssynsä tähtäysasentoon, odottaen kärsimättömästi,\nvalmiina laukaisemaan, milloin vihollinen tulisi näkyviin. Mutta tuohon\nyksinäiseen ja tuloksettomaan yritykseen Chingachgookin henkeä vastaan\nnäytti koko hyökkäys supistuneen. Kerran tai kaksi luulivat kuuntelijat\nerottaneensa etäistä pensasten kahinaa, ikäänkuin olisi joitakin\ntuntemattomia olentoja syöksynyt niiden läpi, eikä pitkältä\nviipynytkään, ennenkuin Haukansilmä osoitti \"käpälämäkeen painelevia\nsusia\", jotka pakenivat päätä pahkaa jonkun uuden varsinaisille\nalueille tunkeutuvan peloittelijan tieltä. Levottoman, hengähtämättömän\näänettömyyden jälkeen molskahti vesi, ja sitä seurasi samassa toinen\npyssynpamahdus.\n\n\"Siellä käy Unkas!\" selitti metsästäjä. \"Sillä pojalla on oiva\ntuliluikku! Minä tunnen sen paukahduksen yhtä hyvin kuin isä tuntee\nlapsensa puheen, sillä minä käytin sitä pyssyä siksi kunnes sain\nparemman.\"\n\n\"Mitähän tämä merkinnee?\" kysyi Duncan; \"meitä pidetään silmällä, ja me\nolemme ilmeisesti tuhoon tuomitut.\"\n\n\"Tuo pirstoiksi ammuttu kekäle todistaa, ettei mitään pahaa ole\ntapahtunut\", vastasi metsästäjä, heittäen pyssynsä jälleen\nkäsivarrelleen ja seuraten Chingachgookia, joka juuri silloin ilmestyi\ntakaisin valon piiriin vallitusten sisäpuolelle. \"Mitä kuuluu,\nruhtinasten jälkeläinen? Ovatko mingot kimpussamme oikein tosissaan,\nvai oliko siellä vain joku tuollainen matelija, joita ryömii\nsotajoukkojen kintereillä kuolleilta päänahkoja nylkemässä, jotta he\nsitten saisivat palata kotiinsa kerskumaan naisilleen urotöistä, joita\nhe ovat muka tehneet kalpeanaamojen kustannuksella?\"\n\nChingachgook istuutui jälleen varsin levollisena eikä vastannut ennen\nkuin oli tutkinut kekäleen, johon häntä itseään niin läheltä uhannut\nkuula oli osunut. Sen jälkeen hän vastasi vain kohottamalla yhden\nsormensa ja lausumalla englanniksi lyhyen sanan:\n\n\"Yksi.\"\n\n\"Sitä minäkin arvelin\", virkkoi Haukansilmä istuutuessaan; \"ja kun se\nroisto pääsi veden suojaan ennenkuin Unkas räjäytti häneen, on enemmän\nkuin luultavaa, että hän nyt laulaa aika valheita suuresta\nväijytyksestä, missä hän muka vaani kahta mohikaania ja yhtä valkoista\nmetsästäjää — sillä upseereja voi tuskin pitää tyhjäntoimittajia\nparempina sellaisessa kahakassa. No, hyvä, antaa hänen vain laulaa —\nantaa! Onhan niitä sentään aina rehellisiäkin miehiä jokaisen kansan\nkeskuudessa — vaikka taivas tietää niitä tuskin löytyvän makvojen\njoukosta — hieman tukkimaan nousukkaan suuta, jos tämä kerskuu aivan\npäin järjen naamaa. Lurjus lähetti lyijynsä viheltämään vallan korviesi\nohitse, ruhtinasten jälkeläinen!\"\n\nChingachgook loi tyynen ja välinpitämättömän katseen paikkaan, mihin\nkuula oli suhahtanut, ja jäi sitten taas entiseen asentoonsa niin\nlevollisena, kuin ei moinen vähäpätöinen sattuma olisi voinut häntä\nlainkaan häiritä. Samassa hiipi Unkaskin näkyviin ja istuutui tulen\nääreen yhtä huolettomana ilmeeltään kuin hänen isänsäkin.\n\nHeyward katseli kaikkia näitä liikkeitä erinomaisen tarkkaavasti ja\nihmetellen. Hänestä tuntui kuin olisi metsän pojilla ollut joitakin\nsalaisia kertomiskeinoja, joita hän ei puolestaan kyennyt tajuamaan.\nSen innostuneen ja monisanaisen esityksen sijasta, jonka joku\nvalkoinen nuorukainen olisi varmasti antanut kuvatakseen ja ehkäpä\nliioitellakseen kaikkea, mitä kentän pimeydessä oli tapahtunut, näytti\nnuori soturi päästävän vain tekonsa puhumaan puolestaan. Ei ollut\ntosiaankaan hetki eikä tilaisuus intiaanin kerskua urotöistään, ja\nluultavaa on, että ellei Heyward olisi tiedustellut asiain kulkua, ei\nsilloin olisi vaihdettu sanaakaan koko tapauksesta.\n\n\"Miten kävi vihollisemme, Unkas?\" kysyi Duncan. \"Me kuulimme pyssynne\npaukahduksen ja toivoimme, ettette ampunut turhaan.\"\n\nNuori päällikkö kohotti hieman metsästysnuttunsa liettä ja näytti\ntyynesti kamalaa hiustukkoa, jota hän kantoi voitonmerkkinä.\nChingachgook hypisteli päänahkaa ja tarkasti sitä hetken hyvin\nhuolellisesti. Sitten hän päästi sen, ja inhon kuvastuessa hänen\njykeville piirteilleen tokaisi:\n\n\"Oneida!\"\n\n\"Oneida!\" kertasi metsästäjä, joka oli jo kadottamaisillaan tapauksen\nmielestään melkein yhtä välinpitämättömänä kuin hänen punaiset\nliittolaisensa, mutta joka nyt läheni tavattoman totisena katsomaan\nveristä tunnusmerkkiä, \"jos oneidat ovat kintereillämme, saamme pian\nniitä kimppuumme joka taholta! Valkoisen miehen silmille ei ole mitään\nerotusta tämän nahanpalan ja jonkun toisen intiaanin ihonriekaleen\nvälillä, ja kuitenkin selittää tämä ruhtinasten jälkeläinen sen olevan\nperäisin jonkun mingon kallosta, mainitseepa vielä heimonkin yhtä\nhelposti kuin olisi päänahka kirjan lehti ja jokainen hius kirjain.\nMitä oikeutta on valkoisilla kristityillä pöyhkeillä opistaan, kun\nvilli voi ymmärtää kieltä, joka kävisi yli heidän viisaimpansakin\nviisauden. Mitä sanot _sinä_, poika; mitä kansaa se roisto oli?\"\n\nUnkas katsahti metsästäjän kasvoihin ja vastasi pehmeällä äänellään:\n\n\"Oneida.\"\n\n\"Oneida jälleen! Kun intiaani sanoo jonkin asian olevan niin ja niin,\non se tavallisesti niin; mutta kun joku hänenlaisensa häntä kannattaa,\nsaat luottaa siihen kuin jumalansanaan!\"\n\n\"Miesparka luuli meitä erehdyksessä ranskalaisiksi\", virkkoi Heyward;\n\"eihän hän muutoin olisi väijy 9 ystävän henkeä.\"\n\n\"Hänkö olisi erehdyksessä pitänyt maalattua mohikaania huronina! Yhtä\nhelposti voisitte eksyä luulemaan Montcalmin valkonuttuisia sotapoikia\nKuninkaallisen amerikkalaisen rykmentin punatakeiksi\", vastasi\nmetsästäjä. \"Ei, ei, kyllä se käärme tiesi tehtävänsä, eikä siinä isoa\nerehdystä tapahtunutkaan, sillä delavari ja mingo rakastavat sangen\nvähän toisiaan, lähtekööt heidän heimonsa sitten sotimaan kenen\npuolesta tahansa valkoihoisten riidoissa. Tässä suhteessa, vaikka\noneidat palvelevatkin samaa voideltua majesteettia, joka on minunkin\nkuninkaallinen herrani ja käskijäni, en olisi kovinkaan kauan miettinyt\nlaukaistakseni 'Hirventappajan' siihen pirunsikiöön, jos hän vain olisi\nosunut tielleni.\"\n\n\"Se olisi ollut sopimustemme rikkomista, eikä se olisi sopinut\narvollennekaan.\"\n\n\"Kun mies seurustelee paljon jonkin heimon kanssa\", jatkoi Haukansilmä,\n\"syntyy kiintymystä heidän välilleen, jos heimo on kunnon väkeä eikä\nmies ole roisto. On kyllä totta, että valkoisten oveluuden on\nonnistunut syöstä heimot suureen hämmennykseen ystävyyttä ja\nvihollisuutta koskevissa asioissa, niin että huronit ja oneidat, jotka\npuhuvat samaa tai ainakin samanlaista kieltä, nylkevät toistensa\npäänahkoja ja että delavaritkin ovat jakautuneet moneen osaan, toisten\nviipyessä suurten neuvottelutuliensa ääressä oman virtansa varsilla tai\ntaistellessaan mingojen kanssa samalla puolella, suurimman osan\nsiirryttyä Kanadaan luonnollisesta vihamielisyydestä makvoja kohtaan —\nnäin on kaikki sekaisin ja kaikki järki poissa sodankäynnistä. Mutta\npunanahan luontoa ei muuteta yhtä nopeasti kuin valtioviisauden juonet\nvaihtuvat, niin että mohikaanin ja mingojen rakkaus on kutakuinkin\nsamaa kuin valkoihoisen ja käärmeen.\"\n\n\"Minun on ikävä sitä kuulla, sillä minä olin luullut alueillamme\nasuvien intiaanien oppineen tuntemaan meidät liian oikeamielisiksi ja\nanteliaiksi voidakseen olla täydelleen yhtymättä meidän kiistoihimme.\"\n\n\"Niinpä niin, mutta minä uskon luontomme jo antavan etusijan omille\nriidoillemme vieraiden ihmisten kahakkain rinnalla. Minä puolestani\nrakastan kyllä oikeutta, ja sentähden en tahdo sanoa vihaavani mingoa.\nsillä se ei sopisi väriini eikä uskontooni, mutta minä toistan\nvieläkin, että oli kaiketi kokonaan yön syy, ettei 'Hirventappajalla'\nole mitään osuutta vakoilevan oneidan kuolemassa.\"\n\nTyytyväisenä syittensä painavuuteen, millainen niiden vaikutus sitten\nlienee ollutkin vastaväittäjän mielipiteisiin, kääntyi rehellinen,\nmutta taipumaton metsänkävijä poispäin nuotiosta, ilmeisesti haluten\nlopettaa sananvaihdon. Heyward vetäytyi vallin suojiin, koska hän oli\nliian levoton ja liian vähän tottunut salojen sotatapoihin voidakseen\njäädä kaikessa rauhassa odottamaan mahdollisesti tapahtuvia uusia ja\nyhtä kavaloita hyökkäyksiä. Niin ei ollut metsästäjän eikä mohikaanien\nlaita. Samat terävät ja harjaantuneet aistit, joiden kyky niin usein\nkävi yli tavallisiksi uskottujen rajojen, olivat nyt, vaaran\nhavaittuaan, varmentaneet heidät myös sen suuruudesta ja kestävyydestä.\nEi kukaan heistä kolmesta näyttänyt hiukkaistakaan epäilevän\nheidän täydellistä turvallisuuttaan, mikä selvästi näkyi niistä\nvalmistuksistakin, joihin he pian ryhtyivät neuvotellakseen vastaisista\ntoimistaan.\n\nSe hämmennys kansakuntien, jopa heimojenkin välillä, johon Haukansilmä\nviittasi, oli siihen aikaan korkeimmillaan. Vahva side, jonka yhteinen\nkieli ja siis myös yhteinen alkuperä muodostavat, oli katkottu monesta\nkohdin, ja yksi seuraus siitä oli, että delavarien ja mingojen — kuten\nKuuden Kansan liittoa sanottiin — nähtiin taistelevan samoissa\nriveissä, jälkimmäisten metsästäessä huronien päänahkoja, vaikka näitä\npidettiin heidän oman sukupuunsa juurena. Delavaritkaan eivät olleet\nsovussa keskenään. Vaikka rakkaus esi-isille kuuluneeseen maahan piti\nmohikaanien ruhtinaiden jälkeläisen ja hänen pienen joukkonsa, joka\npalveli Edwardissa, Englannin kuninkaan lippujen alla, tiedettiin\nehdottomasti suurimman osan hänen kansaansa lähteneen sotaan Montcalmin\nliittolaisena. Lukija tietänee, ellei ole tästä kertomuksesta saanut\nsitä selville, että delavarit eli lenapit kehuivat olevansa sen\nväkirikkaan kansan esi-isiä, joka ennen piti hallussaan useimpia\nAmerikan itäisiä ja pohjoisia valtioita ja johon mohikaanienkin heimo\nkuului vanhana ja kunnioitettuna jäsenenä.\n\nTietysti täysin oivaltaen ne arat ja sotkuiset suhteet, jotka olivat\naseistaneet ystävän ystävää vastaan ja saaneet luonnolliset viholliset\ntaistelemaan toistensa rinnalla, kävivät metsästäjä ja hänen toverinsa\nneuvottelemaan toimenpiteistä, joihin heidän oli nyt ryhtyminen\nliikkuessaan niin monien riitelevien ja villien heimojen joukossa.\nDuncan tunsi tarpeeksi intiaanien tapoja ymmärtääkseen, miksi tulta\nkohennettiin ja miksi soturit, Haukansilmä mukana, istuutuivat niin\ntotisina ja juhlallisina sen kiertelevän savun sekaan.\n\nAsettuen itse erääseen vallinkulmaan, josta hän saattoi nähdä kaiken,\nmitä sisällä tapahtui, samalla kun hän tarkasti valvoi jokaista\nulkopuolelta uhkaavaa vaaraa, jäi hän odottamaan tapausten kehitystä\nkaikella sillä kärsivällisyydellä, mitä hänellä suinkin oli\nkäytettävissään.\n\nLyhyen, vaikuttavan äänettömyyden jälkeen sytytti Chingachgook piipun,\njonka pesä oli taitavasti niverretty jostakin seudun pehmeästä\nkivilajista ja jonka varsi oli puuta, ja alkoi polttaa. Vedettyään\nkylliksi sisäänsä tyynnyttävän yrtin tuoksua hän antoi piipun\nmetsästäjälle. Tällä tavoin oli piippu kiertänyt miehestä mieheen kolme\nkertaa mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, ennenkuin kukaan avasi\nsuutansa. Vanhimpana ja arvokkaimpana esitti sitten ruhtinasten\njälkeläinen muutamin tyynin ja juhlallisin sanoin keskustelun aiheen.\nHänelle vastasi metsästäjä, ja Chingachgook puuttui jälleen puheeseen,\nkun toinen vastusti hänen mielipiteitään. Nuori Unkas pysyi äänettömänä\nja kunnioittavana kuulijana, kunnes Haukansilmä kohteliaisuudesta kysyi\nhänenkin ajatustaan. Heyward ymmärsi eri puhujain eleistä ja ilmeistä,\nettä isä ja poika puolsivat yhtä kohtaa kiistellystä kysymyksestä,\nvalkoinen mies taas toista. Sananvaihto lämpeni vähitellen, niin että\nsaattoi selvästi nähdä neuvottelijain henkilökohtaisten tunteidenkin\njonkin verran sekaantuneen väittelyyn.\n\nHuolimatta ystävällisen kiistan yhä kiihtyvästä luonteesta olisi\nmuototarkinkin kristillinen kokous, lukematta pois kunnianarvoisan\npapistonkaan kokouksia, saanut terveellistä opetusta itsehillinnässä\nnäiden keskustelijain maltista ja kohteliaisuudesta. Unkasin sanoja\nkuunneltiin yhtä syvällä tarkkuudella kuin hänen isänsä kypsyneemmän\nviisaudenkin lausumia, ja osoittamatta vähääkään pikaisuutta ei kukaan\nvastannut, ennenkuin hän oli muutaman hetken hiljaa miettinyt\naikaisemmin esitettyjä mielipiteitä.\n\nMohikaanien puheita säestivät niin selvät ja luonnolliset eleet, ettei\nHeywardin tarvinnut paljoakaan vaivata päätään voidakseen seurata\nheidän todistelunsa johtolankaa. Sitävastoin oli metsästäjän tarkoitus\nhämärämpi, hän kun yhä ylpeillen väristään tavallaan teeskenteli sitä\nkylmää ja keinotekoista esiintymistä, joka on niin kuvaavaa kaikille\nenglantilais-amerikkalaisille kansanluokille, kun ne eivät ole\njoutuneet kiihdyksiin. Päättäen intiaanien usein osoittelemista\nmetsämatkan merkeistä he ilmeisesti ehdottivat ajettavaksi vihollista\ntakaa maalla, kun taas Haukansilmän lukuisat kädenhuiskautukset\nHorikania kohti ilmoittivat hänen puoltavan kulkua pitkin sen pintaa.\n\nTämä jälkimmäinen oli ilmeisesti joutumaisillaan tappiolle ja kysymys\nratkeamaisillaan vastoin hänen tahtoaan, kun hän hypähti seisaalleen ja\nluopuen levollisuudestaan äkkiä turvautui intiaanien esitystapaan ja\nkaikkiin synnynnäisen kaunopuheisuutensa keinoihin. Kohottaen toisen\nkätensä hän osoitti auringon rataa, toistaen liikkeen jokaiselta\npäivältä, mikä heiltä kuluisi tehtävän suorittamiseen. Sitten hän\npiirsi pitkän ja hankalan polun kallioiden ja jokien joukkoon. Nukkuvan\nja kaikesta tietämättömän Munron ikä ja heikkous kuvattiin niin selvin\nmerkein, ettei niistä voinut erehtyä. Duncan huomasi, että hänen\nomatkin voimansa arvioitiin sangen heikoiksi tiedustelijan avatessa\nkouransa ja mainitessa häntä nimellä \"Avonainen Käsi\" — nimi, jonka\nhänen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle kaikilta ystävällisiltä\nheimoilta. Sitten seurasi esitys veneen keveästä ja kauniista kulusta\nasetettuna jyrkäksi vastakohdaksi väsyneen, heikon miehen horjuville\naskelille. Hän lopetti viittaamalla oneidan päänahkaan, sillä\nnähtävästi todistaakseen, kuinka välttämättä heidän oli lähdettävä pian\nmatkaan, ja siten, ettei mitään jälkiä jäisi.\n\nMohikaanit kuuntelivat totisina, ja heidän kasvoillaan väikkyivät\npuhujan lausumain ajatusten heijastukset. Vakuuttava esitys teki\nvähitellen vaikutuksensa, ja puheensa lopulla huomasi Haukansilmä\nmielipiteitään säestävän tavanmukaisten suostumushuudahdusten. Lyhyesti\nsanoen: Unkas ja hänen isänsä kääntyivät hänen ajatustapaansa, hyläten\nomat aikaisemmin puoltamansa mielipiteet niin alttiina ja vilpittöminä,\nettä jos he olisivat olleet jonkin suuren, sivistyneen kansan\nedustajia, teko ehdottomasti olisi aiheuttanut heidän valtiollisen\nkukistumisensa hävittämällä ikiajoiksi heidän maineensa lujina ja\nsanassaanpysyvinä miehinä.\n\nHeti kun kiistelty kysymys oli ratkaistu, näytti väittely ja kaikki,\nmitä siihen oli kuulunut, paitsi tulos, täydellisesti unohtuneen.\nHaukansilmä, katsahtamatta ympärilleen lukeakseen voittonsa ihailevista\nsilmistä, ojensi sangen rauhallisesti kookkaan ruumiinsa sammuvan\nnuotion ääreen ja sulki ainakin omat näköelimensä uneen.\n\nJätettyinä nyt johonkin määrin omaan valtaansa käyttivät mohikaanit,\njotka olivat niin runsaasti omistaneet aikaansa toisten harrastuksille\nja toisten hyväksi, tilaisuutta kohdistaakseen huolenpitonsa toisiinsa.\nHeittäen äkkiä intiaanipäällikölle kuuluvan totisen ja ankaran\nkäytöksen alkoi Chingachgook puhua pojalleen hellyyden vienoa,\nleikillistä kieltä. Unkas vastasi mielissään isänsä sydämelliseen\npuheeseen, ja ennen kuin metsästäjän voimakas hengitys ilmoitti hänen\nnukkuneen, oli hänen toveriensa esiintymistavassa tapahtunut\ntäydellinen muutos.\n\nOn mahdotonta kuvailla heidän kielensä sulosointua heidän noin\nlaskiessaan leikkiä ja puhellessaan hellästi toisilleen, mahdotonta\nkuvailla niin, että sen tajuaisivat nekin, joiden korvat eivät ole\nkoskaan kuulleet sen soittoa. Heidän ääntensä liikkumisala, etenkin\nnuorukaisen, oli kerrassaan hämmästyttävä — se kun ulottui\nmatalimmasta kurkkusävelestä aivan naisellisen vienoihin ylä-ääniin\nasti. Isän silmät seurasivat ilmeisesti ihastuneina pojan kauniita,\njaloja liikkeitä, eikä hän koskaan jättänyt hymyilemättä vastaukseksi\ntoisen tarttuvan iloiseen, vaikka hiljaiseen nauruun. Vanhemman\nintiaanin ollessa näiden lempeiden luonnollisten tunteiden vallassa ei\nhänen pehmenneillä kasvoillaan näkynyt jälkeäkään niiden entisestä\nvillistä julmuudesta. Hänen maalattu kuolemankuvansakin tuntui pikemmin\njohonkin pilaillen laitettuun valepukuun kuuluvalta, kuin hurjalta\njulistukselta, että hänen askeleitaan seurasi hävitys ja surma.\n\nVietettyään näin tunnin parempien tunteittensa tyydyttämisessä ilmaisi\nChingachgook äkkiä haluavansa nukkua, käärimällä vaipan päänsä\nympärille ja oikaisemalla ruumiinsa paljaalle maalle. Heti herkesi\nUnkaskin iloilustaan, ja huolellisesti haravoituaan hiilet kasaan, niin\nettä ne lämmittäisivät hänen isänsä jalkoja, etsi nuorukainen\npieluksensa jostakin linnoituksen raunioiden kolkasta.\n\nTuntien saavansa uutta varmuutta näiden kokeneiden metsänkävijäin\nhuolettomuudesta seurasi Heyward pian heidän esimerkkiään, ja kauan\nennen yön kääntymistä tuntuivat hävitetyn linnoituksen helmassa\nlepäävät nukkuvan yhtä raskaasti kuin se eloton joukko, jonka luut jo\nalkoivat vaaleta läheisellä kentällä.\n\n\n\n\nXX luku.\n\n\n    Albania, terve! Nään silmin sun,\n    uljaiden miesten äidin ankaran!\n\n                  _Ritari Harold_.\n\nTaivaalla tuikkivat vielä tähdet, kun Haukansilmä tuli herättämään\nnukkuvia. Munro ja Heyward heittivät viitat yltään ja olivat jo\njalkeilla, kun metsästäjä vielä hiljaa huuteli heitä sen alkuperäisen\nmajan ovelta, missä he olivat viettäneet yönsä. Astuttuaan ulos sen\npeitosta he tapasivat tiedustelijan odottamassa heidän tuloaan aivan\nlähellä, ja ainoa aamutervehdys heidän välillään oli se havainnollinen\nele, jolla heidän kekseliäs oppaansa kehoitti heitä olemaan vaiti.\n\n\"Ajatelkaa rukouksenne\", kuiskasi hän heidän tultuaan hänen luokseen,\n\"sillä Hän, jolle ne osoitatte, ymmärtää kaikkia kieliä, sydämen yhtä\nhyvin kuin suun. Mutta älkää puhuko sanaakaan; harvoin osaa valkoinen\nmies pitää aisoissa ääntään metsissä, kuten olemme nähneet\nlaulumestarista. Tulkaa\", jatkoi hän, kääntyen kulkemaan erästä\nlinnoituksen kylkivallia kohden, \"laskeutukaamme kaivantoon tältä\npuolelta, mutta varokaamme astumasta muualle kuin kiville tai\npuunpalasille.\"\n\nHänen toverinsa noudattivat käskyä, vaikka kahdelle heistä tämän\nerinomaisen varovaisuuden syyt olivat vielä aivan käsittämättömiä. Kun\nhe olivat ehtineet siihen matalaan hautaan, joka ympäröi\nmultavarustusta kolmelta taholta, huomasivat he tien olevan melkein\nraunioiden peitossa. Varoen ja malttaen onnistui heidän kuitenkin\nkiivetä metsästäjän perässä, kunnes pääsivät Horikanin hiekkarannalle.\n\n\"Siihenpä jäi jälki, jota vain koiran kuono voi seurata\", virkkoi\ntyytyväinen tiedustelija, katsahtaen taakseen heidän kulkemaansa\nhankalaa tietä; \"nurmikko on petollinen matto pakenevan joukon astua,\nmutta puuhun ja kiveen ei jää merkkiä pehmeästä nahkakengästä. Jos\nteillä olisi ollut raudoitetut saappaanne, olisi tosiaankin ollut\naihetta pelkoon, mutta sopivalla tavalla valmistetusta kauriinnahasta\ntehdyt kengät jalassa voi mies yleensä turvallisesti astua kalliolle.\nTyönnä vene lähemmäs maata, Unkas; tämä hiekka tuntee pienimmänkin\ntöytäyksen yhtä herkästi kuin hollantilaisten voi Mohokin varsilla.\nVarovasti, poika, varovasti; vene ei saa koskea rantaan, tai muutoin ne\nkonnat haistavat, mitä tietä olemme lähteneet täältä.\"\n\nNuori mies noudatti neuvoa, ja kun metsästäjä oli nostanut raunioilta\nlankun veneeseen, viittasi hän upseeria astumaan siihen. Kun tämä oli\ntehty, palautettiin kaikki huolellisesti entiseen sekasortoonsa, ja\nlopulta onnistui Haukansilmänkin päästä pieneen tuohikanoottiinsa\njättämättä ainoatakaan sellaista merkkiä, jota hän tuntui niin kovin\npelkäävän. Heyward pysyi sanatonna siksi kunnes intiaanit olivat\nvarovasti meloneet veneen hieman ulommaksi linnoituksesta siihen\nleveään ja synkkään varjoon, jonka itäiset vuoret loivat järven\nkuvastintyynelle pinnalle, mutta silloin hän kysyi:\n\n\"Miksi piti meidän lähteä matkaan näin salaa ja näin kiireesti?\"\n\n\"Jos yhden oneidan veri voisi pilata sellaisen puhtaan veden paljouden,\njonka pintaa me nyt soudamme\", selitti metsästäjä, \"vastaisivat omat\nsilmänne kysymykseenne. Oletteko unohtanut sen hiiviskelevän lurjuksen,\njonka Unkas tappoi?\"\n\n\"En suinkaan. Mutta hänenhän sanottiin olleen yksin, eivätkä kuolleet\ntietääkseni anna aihetta pelkoon.\"\n\n\"Niinpä niin, hän oli kyllä yksin konnanjuontaan suorittamassa, mutta\nintiaanin, jonka heimossa on niin monta soturia, tarvitsee harvoin\npelätä verensä vuotaneen ilman, ettei kuolonrääkäys pian kuulu jonkun\nhänen vihollisensa huulilta.\"\n\n\"Mutta meidän läsnäolomme — eversti Munron arvovalta — tarjonnevat\nkai riittävän suojan liittolaistemme raivoa vastaan, etenkin\nsellaisessa tapauksessa, missä roisto varsin hyvin ansaitsisi\nkohtalonsa. Minä toivon taivaan nimessä, ettei niin vähäpätöinen syy\nole saanut teitä poikkeamaan jalankaan vertaa suorasta suunnastamme!\"\n\n\"Luuletteko, että sen konnan kuula olisi kääntynyt sivuun, vaikka hänen\nvoideltu majesteettinsa kuningas olisi seisonut sen tiellä?\" vastasi\nsuorasukainen metsästäjä. \"Miksi ei sitten tuo suuri ranskalainen, joka\non koko Kanadan ylikomentaja, saanut haudatuksi huronien sotakirvestä,\njos valkoisen miehen sana vaikuttaisi niin voimakkaasti intiaanin\nmieleen?\"\n\nHeywardin vastauksen keskeytti Munron äänekäs valitus. Vaiettuaan\nhetkisen kunnioittaakseen iäkkään ystävänsä surua puuttui hän jälleen\npuheeseen.\n\n\"Markiisi Montcalm voi sopia tämän hairahduksen vain Jumalansa kanssa\",\nvirkkoi nuori mies juhlallisesti.\n\n\"Niin, niin, kyllähän sanoissanne on järkeä, sillä ne perustuvat\njumalanpelkoon ja kunniantuntoon. On suuri ero siinä, lähettääkö\nrykmentin valkonuttuja intiaaniheimojen ja vankiensa väliin, vai\nhoukutteleeko raivostuneen villin unohtamaan, että hän kantaa puukkoa\nja pyssyä, etenkin sanoilla, jotka alkavat: 'Poikaseni'. Ei, ei'\",\njatkoi metsästäjä katsahtaen taakseen William Henrikin hämärälle\nrannalle, joka näytti nyt nopeasti katoavan näkyvistä, ja nauraen\nomalla hiljaisella, mutta sydämellisellä tavallaan, \"minä olen pannut\nvesijäljet välillemme, ja elleivät ne paholaisen sikiöt rupea kalojen\nystäviksi ja kuule niiltä, kuka meloi niiden altaan poikki tänä\nkauniina aamuna, jätämme ehkä koko Horikanin taaksemme, ennenkuin he\novat päässeet selville, mitä tietä lähteä.\"\n\n\"Kun on vihollisia edessämme ja vihollisia takanamme, näyttää matkamme\nkäyvän vaaralliseksi.\"\n\n\"Vaaralliseksi!\" kertasi Haukansilmä tyynesti; \"ei, ei niinkään\nvaaralliseksi, sillä valppain korvin ja tarkoin silmin voimme aina\nhankkia muutaman tunnin etumatkan niistä roistoista. Jos meidän\ntosiaankin täytyy turvautua pyssyyn, on meidän joukossamme kolme\nmiestä, jotka ymmärtävät sen avuja yhtä hyvin kuin kuka tahansa näissä\nrajamaissa. Ei, ei vaaralliseksi, mutta sangen luultavaa on, että\nsaamme kestää tässä aika tuiman leikin, kuten ehkä sanoisitte, ja voipa\nsyntyä myöskin ottelu, kahakka tai jokin muu sentapainen hauskuutus,\nmutta aina hyvässä suojassa ja runsain ampumavaroin.\"\n\nOn mahdollista, että Heywardin käsitys vaarasta erosi jonkin verran\nmetsästäjän luulosta, sillä vastauksen asemesta hän istui nyt äänetönnä\nveneen kiitäessä useita peninkulmia. Juuri päivän koittaessa joutuivat\nhe järven ahtaimmalle väylälle ja putkahtelivat nopeasti ja varovasti\nsen lukemattomien pikku saarien lomitse. Tätä tietä oli Montcalm\nperäyttänyt armeijansa, eivätkä seikkailijat voineet tietää, vaikka\nhän olisi jättänyt intiaanejaan väijyksiin suojelemaan hänen\njälkijoukkojaan ja keräämään hidastelijat. He lähestyivät sentähden\nnäitä kapeita salmia valppaihin tapoihinsa kuuluvalla varovaisuudella.\n\nChingachgook laski mela-aironsa syrjään, Unkasin ja metsästäjän\nkiidättäessä kepeätä alusta pitkin kiertelevää ja koukuttelevaa väylää,\nmissä jokainen edetty jalka pani heidät jollekin yht'äkkiä yllättävälle\nvaaralle alttiiksi. Vanhemman intiaanin silmät kulkivat tutkivasti\nsaaresta saareen, viidakosta viidakkoon, veneen rientäessä yhä\neteenpäin, ja milloin vapaampi vedenpinta sen salli, suuntautui hänen\nterävä katseensa myös paljaisiin kallioihin ja rannoille ulottuviin\nmetsiin, jotka synkkinä tuijottivat ahtaaseen väylään.\n\nHeyward, joka katseli kaikkea tätä kaksinkertaisella mielenkiinnolla\nniin hyvin luonnon kauneuden kuin hänen asemassaan ymmärrettävän\nlevottomuuden takia, oli juuri päätyä siihen luuloon, että hän oli\nilman riittävää syytä antanut valtaa tälle jälkimmäiselle, kun airot\nlakkasivat liikkumasta totellen Chingachgookin merkkiä.\n\n\"Hugh!\" huudahti Unkas melkein samalla hetkellä kun hänen isänsä kevyt\nkoputus veneen laitaan ilmoitti heille vaaran olevan lähellä.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi metsästäjä. \"Järvi on nim tyyni kuin eivät tuulet\nolisi koskaan puhaltaneetkaan, ja minä voin nähdä peninkulmittain\npitkin sen pintaa, mutta en keksi vedessä edes niin suurta pilkkua kuin\nuivan koskelon mustaa päätä.\"\n\nIntiaani kohotti totisena aironsa ja osoitti suuntaa, mihin hänen\nhievahtamaton katseensa oli kiintynyt. Duncaninkin silmät seurasivat\nviittausta. Muutamia syliä heidän edessään oli jälleen tuollainen\nmatala metsikköluoto, mutta se näytti niin rauhalliselta ja viattomalta\nkuin ei ihmisjalka olisi koskaan sen yksinäisyyttä häirinnyt.\n\n\"Minä en näe mitään muuta kuin maata ja vettä\", sanoi hän. \"Ja kaunispa\npaikka onkin.\"\n\n\"Hst!\" varoitti metsästäjä. \"Niin, ruhtinasten jälkeläinen, on aina\njärkeä kaikessa, mitä teetkin. Siellä näkyy vain varjo, ja kuitenkaan\nse ei ole luonnollinen. Erotattehan saaren yli kohoavan huurun,\nmajuri; ette voi sanoa sitä sumuksi, sillä se on pikemminkin ohut\npilvenhattara...\"\n\n\"Tuohan on vedestä nousevaa usvaa.\"\n\n\"Sen tietäisi lapsikin. Mutta mitä on tuo tummempi savukaistale,\njoka liehuu sen alapuolella ja jota voitte seurata aina tuonne\npähkinäpensastoon asti? Se nousee nuotiosta, mutta minun ymmärtääkseni\nviimeisillään riutuvasta nuotiosta.\"\n\n\"Rientäkäämme siis paikalle ja selvittäkäämme epäilyksemme\", tokaisi\nmalttamaton Duncan. \"Noin pienelle maapalalle ahtautunut joukko ei voi\nolla suuri.\"\n\n\"Jos arvostelette intiaanin oveluutta kirjoista löytämienne sääntöjen\ntai valkoihoisten viisauden mukaan, joudutte harhateille tai ehkäpä\nkuolemaankin\", vastasi Haukansilmä, tutkiessaan paikan merkkejä hänelle\nominaisella terävänäköisyydellä. \"Jos minun sallitaan lausua\nmielipiteeni tässä asiassa, niin on minun nähdäkseni vain kaksi\nvaihtoehtoa valittavanamme: ensiksi voisimme kääntyä takaisin ja\nheittää kaikki ajatukset huronien seuraamisesta...\"\n\n\"Ei koskaan!\" huudahti Heyward olosuhteisiin katsoen aivan liian\nkorkealla äänellä.\n\n\"Hyvä, hyvä\", jatkoi Haukansilmä viitaten hätäisesti toista\nhillitsemään kärsimättömyyttään; \"minäkin taivun suuresti\nmielipiteeseenne, vaikka katsonkin kokemuksellani sopivaksi mainita\nkaikki mahdollisuudet. Meidän täytyy siis rivakasti eteenpäin, ja jos\nintiaaneja tai ranskalaisia väijyy salmissa, kestää aika kujanjuoksu\nnäiden äkkijyrkkien vuorten välissä. Onko järkeä puheessani,\nruhtinasten jälkeläinen?\"\n\nIntiaani vastasi vain pistämällä melansa veteen ja kiidättämällä\nkanoottia eteenpäin. Ja koska hänen tehtävänään oli suunnan\nmäärääminen, ilmaisi liike kyllin selvästi hänen päätöksensä. Kaikki\nkäyttelivät nyt soutimiansa voimakkaasti, ja muutaman hetken kuluttua\nehtivät he kohdalle, mistä vapaasti saattoivat nähdä saaren pohjoisen,\ntähän asti piilossa olleen rannan.\n\n\"Siinä ne ovat, niin totta kuin merkit paikkansa pitävät\", kuiskasi\nmetsästäjä. \"Kaksi kanoottia ja yksi savu. Ne konnat eivät ole vielä\nsaaneet silmiään auki sumussa, muutoin kuulisimme tuossa tuokiossa\nheidän kirotun karjuntansa. Ponteva tempaus, ystävät! Me jätämme heidät\njälkeen, ja olemme jo kohta melkein kuulan vihellyksen\nsaavuttamattomissa.\"\n\nPyssyn tuttu paukaus, salmen tyyntä pintaa hyppelevä kuula ja saaresta\nkajahtava kimeä kirkuna keskeyttivät hänen puheensa ja ilmoittivat,\nettä heidät oli keksitty. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi jo useita\nvillejä syöksyvän veneisiin, jotka pian tanssivat yli veden takaa-ajon\nkiihkossa. Nämä odotettavan taistelun peloittavat valmistelut eivät\nsaaneet aikaan, mikäli Duncan saattoi havaita, vähintäkään muutosta\nhänen kolmen oppaansa kasvojenilmeissä tai liikkeissä, paitsi että\nheidän airojensa vedot olivat pitemmät ja täsmällisemmät ja saivat\npienen veneen kiitämään eteenpäin kuin elävän ja tahtovan olennon.\n\n\"Pidätä heitä yhä saman välimatkan päässä, ruhtinasten jälkeläinen\",\nsanoi Haukansilmä, katsahtaen tyynesti vasemman olkapäänsä yli ja\nherkeämättä liikuttaen melaansa, \"pidätä heitä juuri saman välimatkan\npäässä. Noilla huroneilla ei ole koko kansakunnassaan pyssyä, joka\nvoisi tehdä mitään tältä matkalta, mutta 'Hirventappajalla' on piippu,\njohon mies voi luottaa.\"\n\nKun metsästäjä oli tullut vakuuttuneeksi, että mohikaanit yksinäänkin\nkykenivät säilyttämään vaaditun välimatkan, laski hän rauhallisesti\nmelan kädestään ja nosti tuhoisan pyssynsä. Kolme kertaa hän kohotti\ntukin olkapäähänsä, mutta kun hänen toverinsa odottivat pamausta, laski\nhän sen yhtä usein alas kehoittaakseen intiaaneja päästämään viholliset\nhiukan lähemmäksi. Vihdoin tuntui hänen tarkka ja huolellinen silmänsä\ntyytyväiseltä, ja siirtäen vasenta kättään pitkin piippua hän hitaasti\nkohotti sen suuta, kun kokassa istuvan Unkasin huuto sai hänet vielä\nkerran keskeyttämään puuhansa.\n\n\"Mitä nyt, poika?\" kysyi Haukansilmä. \"Sinä pelastit tuolla sanallasi\nyhden huronin kuolinrääkäyksestä. Mitä syitä oli moiseen tekoosi?\"\n\nUnkas osoitti sormellaan kalliorantaa vähän matkaa heistä eteenpäin,\nmistä toinen vene kiiti suoraan heidän väylänsä poikki. Oli liian\nilmeistä, että heidän asemansa oli tavattoman vaarallinen heidän\ntarvitakseen sanoja sen vakuuttamiseen. Metsästäjä laski pyssynsä\nsyrjään ja tarttui uudelleen melaan, Chingachgookin ohjatessa kanootin\nkeulaa hiukan lähemmäs länsirantaa, saadakseen matkan heidän ja uuden\nvihollisen välillä kasvamaan. Sillä välin muistuttivat hurjat ja\nriemuitsevat huudot heille, että heitä ahdistettiin peränkin\npuolelta. Jännittävä kohtaus herätti Munronkin turtuneesta\nvälinpitämättömyydestään.\n\n\"Laskekaamme manteren kallioille\", sanoi hän harjautuneen sotilaan\nvarmuudella, \"ja tapelkaamme noiden villien kanssa. Jumala varjelkoon\nminua tai minuun ja omaisiini kiintyneitä ikinä enää luottamasta\nLudvigin palvelijain vakuutuksiin!\"\n\n\"Ken tahtoo voittaa intiaanikahakassa\", vastasi metsästäjä, \"hän ei saa\nolla liian ylpeä ottaakseen oppia alkuasukasten oveluudesta. Ohjaa\nlähemmäs maata, ruhtinasten jälkeläinen; me olemme pääsemäisillämme\nniiden konnien sivuitse, ja ne yrittävät ehkä leikata väylämme\npitemmältä matkalta.\"\n\nHaukansilmä ei erehtynyt, sillä kun huronit äkkäsivät suuntansa kaiken\ntodennäköisyyden mukaan jättävän heidät ahdistettaviensa taakse,\nkäänsivät he sitä sivummalle, niin että molemmat veneet yhä viistompaan\nja viistompaan kulkien ennen pitkää kiitivät yhdensuuntaisia ratoja,\nparin sadan kyynärän päässä toisistaan. Leikki muuttui nyt kokonaan\nkilpasouduksi. Niin kiivas oli keveiden alusten vauhti, että vesi\npakeni niiden tieltä pieninä aaltoina ja että niiden liike muuttui\nkeinuvaksi vain oman nopeutensa takia. Tästä seikasta ja myöskin siitä,\nettä oli pakko pitää jokainen käsi melaa hoitamassa, johtui ehkä,\netteivät huronit heti turvautuneet tuliaseisiinsa. Pakenevain\nponnistukset olivat kuitenkin liian ankaria kestääkseen kauan, ja\nvainoojilla oli sitä paitsi puolellaan suurempi lukumäärä. Duncan\nhuomasi levottomuudekseen metsästäjän alkavan katsella rauhattomana\nympärilleen, ikäänkuin etsiäkseen joitakin muita keinoja heidän pakonsa\navustamiseksi.\n\n\"Käännä venettä hiukan pois auringosta, ruhtinasten jälkeläinen\", sanoi\nväsymätön metsästäjä. \"Näen niiden konnien kohta rupeavan ampumaan. Jos\nmeistä yksikin haavoittuu, menetämme jokainen päänahkamme. Käännä\nenemmän pois auringosta, niin saamme pian saaren väliimme.\"\n\nKeksintö ei ollut hyödytön. Pitkä, matala saari oli vähän matkan päässä\nheidän edessään, ja kun he lähenivät sitä, oli vainoavan veneen pakko\nkulkea toista puolta kuin ahdistetut. Metsästäjä ja hänen toverinsa\neivät jättäneet tätä etua käyttämättä, vaan heti kun pensaat olivat\nkätkeneet heidät näkyvistä, he yhä paransivat vauhtia, joka ennenkin\noli jo tuntunut uskomattomalta. Molemmat veneet syöksähtivät viimeisen\nmatalan kärjen takaa esiin kuin kaksi kiivaimmillaan juoksevaa\nkilpahevosta, mutta pakolaiset olivat päässeet johtamaan. Muuttaessaan\nniiden suhteellisia asemia oli tämä temppu kuitenkin tuonut ne\nlähemmäksi toisiaan. \"Sinä osoitit ymmärtäväsi tuohiveneen rakennetta,\nUnkas, valitessasi juuri tämän huronien kanoottien joukosta\", virkkoi\nmetsästäjä hymyillen ilmeisesti tyytyväisempänä heidän voitolliseen\nnopeuteensa kuin siihen lopullisen pelastumisen mahdollisuuteen, joka\nnyt alkoi heille hiukan häämöttää. \"Paholaisenpenikat ovat jälleen\npanneet koko väkensä meloihin. Meidän on taisteltava päänahoistamme\nlattein puupaloin eikä karaistuin pyssynpiipuin ja tarkoin silmin.\nPitkät vedot, ja yht'aikaa, ystävät!\"\n\n\"Ne valmistautuvat ampumaan\", sanoi Heyward, \"ja kun me olemme suoraan\nheidän kohdallaan, voivat he tuskin olla osumatta.\"\n\n\"Paneutukaa te siis veneen pohjalle\", vastasi metsästäjä, \"te ja\neversti; maalihan tulisi siitä sen verran pienemmäksi.\"\n\nHeyward hymyili vastatessaan:\n\n\"Huonoapa esimerkkiä näyttäisivät korkea-arvoisimmat miehet ryömiessään\npiiloon, kun soturit jäävät tulelle alttiiksi!\"\n\n\"Siinä sitä on nyt taas sitä valkoisten rohkeutta!\" huudahti\nmetsästäjä, \"ja niin kuin liiankin monet heidän käsitteistään, ei\nsekään saa tukea luonnolliselta järjeltä. Luuletteko te, ettei tuo\nruhtinasten jälkeläinen, ettei Unkas, tai etten minäkin, joka olen\npuhdasrotuinen valkea mies, arvelematta etsisi suojaa kahakassa, missä\npaljastetusta ruumiista ei olisi mitään hyötyä? Miksi ovat sitten\nranskalaiset rakentaneet Quebecinsä, jos aina pitäisi taistella vain\navonaisilla paikoilla?\"\n\n\"Kaikki mitä sanotte, on sangen totta, ystäväni\", myönsi Heyward.\n\"Mutta sittenkin meidän tapamme kieltävät meitä noudattamasta\nneuvoanne.\"\n\nHuronien yhteislaukaus lopetti keskustelun, ja kun kuulat vinkuivat\nheidän ympärillään, näki Duncan Unkasin pään kääntyvän katsomaan häntä\nja Munroa. Vihollisen läheisyydestä ja omakohtaisesta suuresta vaarasta\nhuolimatta eivät nuoren soturin kasvot ilmaisseet muuta tunnetta, kuten\nedellisen oli pakko luulla, kuin hämmästystä, koska hän tapasi miehiä,\njotka tahtoi niin hyödyttömästi asettua maalitauluksi. Chingachgook\ntunsi epäilemättä paremmin valkoisten katsantokannan, sillä hän ei\nvilkaissutkaan sivulleen esineestä, jonka mukaan hän ohjasi heidän\nkulkuaan ja johon hän oli naulinnut silmänsä. Muuan kuula tempasi pian\nkeveän ja sileän melan vanhan päällikön käsistä ja heitti sen ilmassa\nkauas eteenpäin. Huronit päästivät hurjan kiljahduksen ja käyttivät\ntilaisuutta räiskäyttääkseen uuden yhteislaukauksen. Unkas piirsi\nkaaren omalla airollaan veteen, ja kanootin kiitäessä nopeasti ohi\nsieppasi Chingachgook melansa, heilutti sitä päänsä päällä, kajahdutti\nmohikaanien sotahuudon ja kohdisti sitten jälleen kaiken voimansa ja\ntaitonsa tärkeään tehtäväänsä.\n\nÄänekkäitä huutoja \"Suuri Käärme!\", \"Pitkä Pyssy!\", \"Nopea Hirvi!\"\nkuului yht'äkkiä vainoavista veneistä ja tuntui antavan uutta intoa\nniiden soutajille. Metsästäjä otti 'Hirventappajan' vasempaan käteensä\nja nostaen sen korkealle ilmaan heilutti sitä voitonriemuisena\nvihollisiinsa päin. Villit vastasivat ärsytykseen rajulla ulvonnalla,\njota seurasi viipymättä uusi yhteislaukaus. Kuulat kimpoilivat\npitkin järven pintaa, ja puhkaisipa yksi heidän pienen aluksensa\ntuohilaidankin. Ei pienintäkään ulkonaista liikutusta voinut huomata\nmohikaanien kasvoilla tällä ratkaisevalla hetkellä, heidän jäykät\npiirteensä kun eivät ilmaisseet toivoa eivätkä levottomuutta. Mutta\nmetsästäjä käänsi jälleen päänsä ja nauraen omituisella hiljaisella\ntavallaan virkkoi Heywardille:\n\n\"Ne lurjukset kuuntelevat mielellään tuliluikkujensa pauketta, mutta\nsitä silmää ei ole mingojen joukossa, joka voisi arvioida varman\ntähtäyksen tanssivassa kanootissa. Näettehän niiden laittaneen\nerikoisen miehen lataamaan, ja alhaisimmankin laskun mukaan, mikä voi\ntulla kysymykseen, me kuljemme kolme jalkaa silloin kun he kaksi!\"\n\nDuncan, joka ei ollut aivan yhtä rauhallinen tämän tarkan etäisyyksien\nmittailun aikana kuin toverinsa, huomasi mielihyvikseen, että he\nsuuremman taitavuutensa ja vihollisten moniaalle suunnatun huomion\ntakia olivat päässeet tuntuvasti edelle. Huronit laukaisivat taas, ja\nmuuan kuula osui Haukansilmän aironlapaan tekemättä sen suurempaa\nvahinkoa.\n\n\"Eipä hullummin\", virkkoi metsästäjä, tutkien tarkoin vähäpätöistä\nnaarmua. \"Se ei olisi puhkaissut edes lapsen ihoa, saati sitten\nmiesten, jotka, kuten me, ovat kestäneet taivaan raivokkaimmatkin\nmyrskyt. Kuulkaahan, majuri, jos tahdotte koettaa käytellä hiukan tätä\nlatteata puunpalasta, niin päästän minä 'Hirventappajankin' sovittamaan\nsanansa keskusteluun.\"\n\nHeyward tarttui melaan ja kävi työhön sellaisella innolla, että se\nkorvasi taidon puutteen, Haukansilmän tarkastellessa pyssynsä\nsytytinruutia. Sitten tähtäsi metsästäjä nopeasti ja ampui. Etumaisen\nkanootin kokassa kyyhöttävä huroni oli noussut samassa tarkoituksessa,\nmutta nyt hän kaatui takaperin ja pudotti pyssyn kädestään veteen.\nÄkkiä hän sentään jälleen kohosi jaloilleen, vaikka hänen liikkeensä\nolivatkin nytkähteleviä ja hämmentyneitä. Samassa herkesivät hänen\ntoverinsa ponnistuksistaan, ja molemmat vainoavat veneet yhtyivät ja\npysähtyivät. Chingachgook ja Unkas käyttivät tätä välihetkeä\nlevähtääkseen, mutta Duncan meloi yhä mitä sisukkaimmalla innolla. Isä\nja poika loivat nyt tyyniä, mutta kysyviä katseita toisiinsa,\nsaadakseen tietää, oliko kumpainenkaan kärsinyt vaurioita vihollisen\ntulesta, sillä olivathan he kumpikin varmoja siitä, ettei mikään\nkiljahdus eikä huuto olisi sellaisella vaarallisella hetkellä ilmaissut\nonnettomuutta. Muutamia suuria veripisaroita kierähteli vanhemman\nintiaanin olkapäätä alas, mutta kun tämä huomasi Unkasin katseen\nviipyvän sillä kohdalla liian kauan, otti hän vettä kouraansa ja\nhuuhtoi pois punaiset pilkut, ilmoittaen vain tällä yksinkertaisella\ntavalla, kuinka mitätön haava oli.\n\n\"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä, majuri\", virkkoi metsästäjä, joka\noli tällä välin ladannut pyssynsä uudestaan. \"Me olemme jo hiukan liian\netäällä, jotta tuliluikku enää näyttäisi kaikkia hyviä ominaisuuksiaan,\nja näettehän noiden paholaisten pitävän neuvottelua. Antaa niiden vain\ntulla ampumamatkalle — minun silmääni kai voitaneen luottaa siinä\nkysymyksessä — ja minä vedän niitä lurjuksia perässäni koko Horikanin\npäästä päähän, taaten, ettei heidän ainoakaan kuulansa tee\npahimmoillaankaan muuta kuin hiukan raapaisee nahkaa, kun taas\n'Hirventappaja' iskee miehestä hengen aina kahdella laukauksella\nkolmesta.\"\n\n\"Me unohdamme tehtävämme\", vastasi innokas Duncan. \"Käyttäkäämme tätä\netua ja suurentakaamme välimatkaa vihollisesta.\"\n\n\"Antakaa minulle lapseni\", kähisi Munro. \"Älkää enää leikkikö isän\ntuskilla, vaan hankkikaa takaisin lapseni.\"\n\nPitkän tottumuksen luoma kunnioitus ylempiensä käskyjä kohtaan oli\nopettanut tiedustelijalle tottelemisen hyveen. Heitettyään viimeisen\nviipyvän silmäyksen kaukaisiin kanootteihin laski hän pyssyn kädestään\nja kävi väsyneen Duncanin sijasta kiinni melanvarteen, jota hän\nliikutteli koskaan väsymättömin käsin. Hänen ponnistelujaan avustivat\nmohikaanit, ja muutamat minuutit riittivät hankkimaan niin leveän alan\nvettä heidän ja vihollisten väliin, että Heyward jälleen hengitti\nhelpommin.\n\nJärvi alkoi nyt avartua, ja heidän tiensä kulki sivummalle työntyneiden\nrantojen välitse, joita yhä reunustivat korkeat, jylhät vuoret. Saaret\nolivat harventuneet, ja niitä oli siis helpompi väistää. Melanvedot\nkävivät tasaisemmiksi ja säännöllisemmiksi, soutajain jatkaessa työtään\njuuri päättyneestä ankarasta ja kuolemaa uhkaavasta takaa-ajosta\npelastuttuaan niin tyyninä, kuin olisivat he vain huvikseen vauhtiaan\nkoetelleet eivätkä suinkaan joutuneet niin ahdistettuun, jopa melkein\nepätoivoiseen asemaan.\n\nSeuraamatta länsirantaa, minne heidän tehtävänsä kutsui, käänsi ovela\nmohikaani suunnan enemmän niitä kukkuloita kohti, joiden taakse,\nTiconderogan pelättävään linnaan, Montcalmin tiedettiin vieneen\nsotajoukkonsa. Kun huronit kaiken todennäköisyyden mukaan olivat\nluopuneet takaa-ajosta, ei ollut mitään ilmeistä syytä tähän erikoiseen\nvarovaisuuteen. Sitä suuntaa pidettiin siitä huolimatta tuntikausia,\nkunnes saavuttiin erääseen lahteen lähelle järven pohjoispäätä. Täällä\nkanootti ajettiin rannalle ja koko seurue nousi maihin. Haukansilmä ja\nHeyward kiipesivät eräälle läheiselle jyrkälle kummulle, missä\nedellinen, katseltuaan heidän allaan leviävää vesilakeutta, osoitti\njälkimmäiselle muuatta pientä mustaa pilkkua, joka liikkui erään\nniemekkeen liepeillä useiden peninkulmien päässä.\n\n\"Näettekö tuota?\" kysyi metsästäjä. \"No, miksipähän päättelisitte tuon\nläikän, jos olisitte jäänyt yksinänne valkoisen miehen kokemuksen\nnojaan etsimään tietänne läpi näiden salojen?\"\n\n\"Ellen ottaisi lukuun sen etäisyyttä ja kokoa, luulisin sitä linnuksi.\nVoiko se olla elävä olento?\"\n\n\"Se on oiva koivuntuohinen kanootti, jota melovat hurjat, viekkaat\nmingot. Vaikka Kaitselmus onkin antanut metsien asukkaille silmät,\njoita eivät siirtokuntien miehet tarvitsisi, siellä kun on kaikenlaisia\nkeksintöjä näköä auttamassa, eivät kuitenkaan mitkään inhimilliset\nsilmät voi huomata kaikkia niitä vaaroja, jotka meitä tällä hetkellä\nympäröivät. Ne hirtehiset ovat puuhailevinaan muka vain illallistaan,\nmutta heti kun tulee pimeä, syöksevät he jäljillemme yhtä varmasti kuin\nkoirat vainun johtamina. Meidän täytyy eksyttää heidät, tai muutoin on\nmeidän luopuminen Ovelan Ketun ajosta. On näistä järvistäkin joskus\nhyötyä, etenkin kun otukset pakenevat veteen\", jatkoi tiedustelija,\nvilkuen ympärilleen huolestuneen näköisenä, \"mutta niistä ei ole juuri\nsuojaa, paitsi kaloille. Jos uudisasutukset joskus leviävät kauas\nniiden kahden joen varsilta, kadottavat sekä metsästys että sodankäynti\nkauneimmat puolensa.\"\n\n\"Älkäämme viivytelkö hetkeäkään ilman riittäviä ja ilmeisiä syitä.\"\n\n\"En pidä lainkaan tuosta savusta, jonka näette kiemurtelevan kalliota\nylös kanootin lähettyviltä\", keskeytti mietteliäs metsästäjä. \"Panen\nhenkeni pantiksi siitä, että muutkin silmät kuin meidän näkevät sen ja\narvaavat sen tarkoituksen. Kuinka tahansa, sanat eivät paranna asiaa,\nja aika on meidän käydä toimeen.\"\n\nHaukansilmä lähti tähystyspaikalta ja laskeutui syviin ajatuksiin\nvaipuneena rannalle. Hän ilmoitti huomionsa tovereilleen\ndelavarinkielellä, ja sitä seurasi lyhyt, mutta totinen neuvottelu. Sen\npäätyttyä ryhtyivät kaikki kolme viipymättä toteuttamaan uusia\npäätöksiänsä.\n\nKanootti nostettiin vedestä, ja miehet kantoivat sen olkapäillään\nmetsään, tehden jälkensä niin leveiksi ja näkyviksi kuin mahdollista.\nHe saapuivat pian virralle, jonka poikki he kulkivat, jatkaen\nmatkaansa, kunnes osuivat avaralle paljaalle kalliolle. Täältä, missä\nheidän askelensa eivät epäilemättä enää näkyisi, laskeutuivat he\nuudelleen virralle, kävellen takaperin mitä suurinta varovaisuutta\nnoudattaen. He seurasivat nyt pienen virran uomaa järveen asti, ja\nsiellä he laskivat veneensä siekailematta vesille jälleen. Muuan matala\nkärki kätki heidät ylempänä mainitulta niemekkeeltä, ja järven rantaa\nreunustivat jonkin matkaa tiheät ja veteen asti ulottuvat pensaat.\nNäiden luonnon tarjoamien suojain turvin he pyrkivät eteenpäin\nsisukkain ponnistuksin, kunnes metsästäjä ilmoitti voitavan ilman\nvaaraa nousta maihin jälleen.\n\nTähän pysähdyttiin siksi, kunnes ilta sai esineet epäselviksi ja\nhämäriksi silmän erottaa. Sitten he kävivät uudelleen matkaan ja\nsoutivat pimeän suojassa äänettömästi, mutta voimakkaasti länsirantaa\nkohti. Vaikkeivät sen vuoren rosoiset ääriviivat, jota kohti he\nkulkivat, tarjonneetkaan mitään erikoisempia merkkejä Duncanin\nsilmille, laski mohikaani valitsemaansa pieneen satamaan niin varmasti\nja erehtymättä kuin kokenein luotsi.\n\nVene nostettiin jälleen vedestä ja kannettiin metsään, mihin se\nhuolellisesti piilotettiin risukasan alle. Seikkailijamme ottivat\naseensa ja muut tavaransa, ja tiedustelija ilmoitti Munrolle ja\nHeywardille, että hän ja intiaanit olivat vihdoinkin valmiit lähtemään\nvarsinaiselle etsintäretkelle.\n\n\n\n\nXXI luku.\n\n    Jos tapaatte täällä miehen,\n    saakoon hän kirpun kuoleman.\n\n          _Windsorin Iloiset Rouvat_.\n\nSeurue oli laskenut maihin seudun rajalla, joka vielä tänä päivänäkin\non Pohjois-Amerikan valtioiden asukkaille tuntemattomampi kuin Arabian\nerämaat tai Tartarian arot. Tarkoitamme sitä hedelmätöntä ja karua\naluetta, joka erottaa Champlain-järveen laskevat vedet Hudsonin,\nMohokin ja St. Lawrencen reiteistä. Sitten meidän kertomuksemme aikojen\non maan toimelias henki ympäröinyt sen kokonaisella rikkaiden ja\nkukoistavien uudisasutusten vyöllä, mutta vain metsästäjä tai\nalkuasukas tunkeutuu nytkin vielä sen synkimpiin lymypaikkoihin.\n\nKun Haukansilmä ja mohikaanit olivat kuitenkin usein kulkeneet tämän\navaran salomaan vuorten ja laakojen poikki, eivät he epäröineet\nhetkeäkään sukeltaa sen syvyyksiin pelottomina kuin miehet, jotka\nolivat tottuneet sen vastuksiin ja vaivoihin. Monta tuntia jatkoviat\nmatkaajat hankalaa kulkuaan oppaanaan tähti tai tiennäyttäjänään virta,\nkunnes metsästäjä kehoitti pysähtymään ja kunnes hän ja intiaanit vähän\naikaa neuvoteltuaan sytyttivät nuotion ja ryhtyivät tavallisiin\nvalmisteluihin viettääkseen lopun yön sillä paikalla.\n\nSeuraten kokeneempien toveriensa esimerkkiä ja pyrkien saavuttamaan\nheidän luottamuksensa nukahtivat Munro ja Duncan pelkäämättä, mutta\ntuskin kovin levollisina. Kaste oli haihtumassa ja aurinko oli\nhajoittanut sumun ja loi voimakasta, kirkasta valoa metsään matkaajain\nsuoriessa jälleen retkelleen.\n\nKun oli kuljettu muutamia peninkulmia, muuttui etumaisena astuvan\nHaukansilmän eteneminen hitaammaksi ja valppaammaksi. Usein hän\npysähtyi tutkimaan puita, eikä hän milloinkaan kulkenut puron poikki\nhuolellisesti tarkastamatta sen vesimäärää, nopeutta ja väriä.\nLuottamatta omaan taitoonsa kysyi hän usein ja vakavana Chingachgookin\nmieltä. Erään tällaisen neuvottelun aikana huomasi Heyward Unkasin\nseisovan kärsivällisenä ja äänettömänä, vaikkakin hänen nähdäkseen\nerikoisen osaaottavana kuuntelijana. Hänen teki kovin mielensä\npuhutella nuorta päällikköä ja kysyä hänen ajatustaan matkasta, mutta\nalkuasukkaan tyyni ja arvokas käytös pakotti hänet uskomaan, että tuo\ntoinen oli kuten hänkin kokonaan riippuvainen seurueen vanhimpain\njäsenten terävänäköisyydestä ja älystä. Vihdoin alkoi metsästäjä puhua\nenglantia ja selittää heidän pulmallista asemaansa.\n\n\"Kun minä havaitsin huronien kotipolkujen juoksevan pohjoiseen päin, ei\ntarvittu monenkaan pitkän vuoden kokemusta saadakseen selville heidän\nmieluummin kulkevan laaksoja ja pitävän Hudsonin ja Horikanin vesien\nvälistä suuntaa siksi, kunnes olisivat kohdanneet Kanadan jokien latvat\nja laskeneet niitä pitkin ranskalaisten maan sydämeen. Mutta me\nolemmekin nyt tässä, vähän matkan päässä Skaroonista, Hudsonin\nsuurimmasta lisäjoesta, emmekä ole tavanneet vielä merkkiäkään\njäljistä! Ihmisluonto on heikko, ja mahdollista on, ettemme ole osuneet\noikealle polulle.\"\n\n\"Taivas varjelkoon meitä sellaisesta erehdyksestä!\" huudahti Duncan.\n\"Palatkaamme samaa tietä ja tutkikaamme maata tarkemmin kulkiessamme.\nEikö Unkasilla ole mitään neuvoa tähän pulmaan?\"\n\nNuori mohikaani katsahti isäänsä, mutta pysyi vaiti yhtä rauhallisena\nja vaatimattoman näköisenä. Chingachgook huomasi silmäyksen ja kehoitti\nhäntä kädellään viitaten puhumaan. Heti kun lupa oli saatu, muuttuivat\nUnkasin kasvot vakavasta sulkeutuneisuudestaan älykkäiksi ja iloisiksi.\nLoikaten eteenpäin kuin hirvi hän juoksi erästä loivaa rinnettä ylös\nmuutaman sylen päähän muista ja pysähtyi voitonriemuisena kohdalle,\nmissä tuore multa näytti olevan aivan äskettäin käännettyä, ikäänkuin\nolisi siitä jokin raskas eläin kulkenut. Kaikkien silmät seurasivat\ntätä odottamatonta liikettä ja lukivat sen menestyksen siitä voimakkaan\ntyytyväisyyden ilmeestä, joka nyt levisi nuorukaisen kasvoille.\n\n\"Tässä ovat jäljet!\" huudahti metsästäjä tultuaan paikalle. \"Pojalla on\ntarkka näkö ja terävä äly ikäisekseen.\"\n\n\"Kummallista, kuinka hän saattoi pitää tietonsa niin kauan omina\nhyvinään\", mutisi Duncan hänen vieressään.\n\n\"Kummallisempaa olisi ollut, jos hän olisi puhunut, ilman että häntä\nolisi siihen kehoitettu. Ei, ei. Valkoinen nuorukainen, joka kerää\noppinsa kirjoista ja joka voi mitata sitä sivumäärien mukaan, saattaa\nkyllä luulla voittavansa tiedossa isänsä niinkuin hän mahdollisesti\nvoittaa hänet juoksussa, mutta missä kokemus on kasvattajana, saa\nkirjaviisas oppia ymmärtämään vuosien arvon ja kunnioittamaan niitä sen\nmukaan.\"\n\n\"Katsokaa!\" virkkoi Unkas osoittaen etelästä pohjoiseen juoksevia\nselviä leveän polun merkkejä molemmilta puoliltaan. \"Tummatukka on\nmennyt pakkasta kohti.\"\n\n\"Ei juossut koira milloinkaan kauniimmin vainuten\", vastasi metsästäjä,\njoka heti riensi osoitetulle tielle. \"Meitä seuraa onni, suurenmoinen\nonni, ja me saamme nyt kulkea nenät pystyssä. Niin, tässähän ovat ne\nmolemmat huojuvat hevosetkin: huroni matkustaa kuin mikäkin kenraali.\nSitä lurjusta on kohdannut taivaan tuomio ja hän on menettänyt\njärkensä! Katso tarkoin pyörien jälkiä, päällikkö\", jatkoi hän\nvilkaisten taakseen ja nauraen uudelleen elpyneen tyytyväisenä, \"sillä\npian saamme nähdä sen narrin ajavan vaunuissa, vaikka hänen tietään\nnuuskii kolme terävintä silmäparia koko rajamaassa.\"\n\nMetsästäjän hyvä tuuli ja takaa-ajon hämmästyttävä menestys, vaikka\nvasta oli kuljettu kaaressa noin neljänkymmenen peninkulman matka,\neivät voineet olla puhaltamatta hiukan toivoa koko seurueeseen. He\nastuivat nopeasti eteenpäin ja melkein yhtä varmasti kuin olisivat\nkulkeneet leveällä maantiellä. Missä kallio tai puro tai tavallista\nkovempi maankaistale katkaisi heidän seuraamansa johtonuoran, keksi\nmetsästäjän tarkka silmä sen jatkon kauempaakin, niin että harvoin\nsyntyi hetkisenkään viivykkiä. Heidän kulkuaan helpotti paljon varma\ntieto siitä, että Magua oli pitänyt välttämättömänä matkata laaksoja\npitkin, seikka, joka määräsi pysyvästi heidän tiensä yleisen suunnan.\nTosin ei huroni ollut kokonaan lyönyt laimin niitä temppuja, joihin\nalkuasukkaat aina turvautuvat peräytyessään vihollisen tieltä. Vääriä\njälkiä ja äkkikäänteitä esiintyi usein, missä vain virta tai maan laatu\ntekivät ne mahdollisiksi, mutta hänen takaa-ajajansa menivät harvoin\nansaan, eivätkä ainakaan koskaan olleet huomaamatta erehdystään ennen\nkuin olivat hukanneet aikaa tai matkaa valejälkiä seuratessaan.\n\nIltapäivällä he kulkivat Skaroonin poikki ja seurasivat sitten alenevan\nauringon suuntaa. Laskeuduttuaan eräältä kummulta matalaan laaksoon,\njonka läpi vuolas virta kohisi, tulivat he äkkiä paikalle, mihin Ketun\njoukkue oli pysähtynyt. Sammuneita kekäleitä näkyi lähteen ympärillä,\nmetsäkauriin jätteitä oli viskottu sinne, tänne ja puut osoittivat\nselvästi hevosten niitä riipineen. Vähän matkan päästä keksi Heyward\nsen pienen lehväkatoksen, jonka suojassa hänen oli pakko otaksua Coran\nja Alicen levänneen ja jota hän katseli hellästi liikuttuneena. Mutta\nvaikka maa oli poljettu ja vaikka ihmisten ja hevosten jalkojen\nmerkkejä niin selvästi näkyi pitkin kenttää, tuntuivat jatkuvat jäljet\näkkiä kadonneen.\n\nOli helppo seurata narraganset-ratsujen kulkua, mutta ne näyttivät vain\nharhailleen ympäriinsä ilman ohjaajaa tai ilman muuta tarkoitusta kuin\nruokansa etsimistä. Vihdoin tapasi Unkas, joka isänsä kanssa oli\nottanut huolekseen hevosten jälkien nuuskimisen, merkin, joka osoitti\nniiden aivan äskettäin olleen sillä paikalla. Ennenkuin lähti\nseuraamaan tätä uutta johtolankaa, ilmoitti hän menestyksestään\ntovereilleen, ja näiden vielä pohtiessa tapausta ilmestyi nuorukainen\nuudelleen näkyviin taluttaen suitsista molempia tammoja, joiden satulat\nolivat rikki ja vaipat tahrautuneet, ikäänkuin olisivat ne saaneet\nuseita päiviä juoksennella omin päinsä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" virkkoi Duncan kalveten ja vilkuen ympärilleen\naivan kuin hän olisi pelännyt pensaiden ja lehtien yht'äkkiä\npaljastavan jonkin hirvittävän salaisuuden.\n\n\"Se merkitsee, että vaelluksemme on saanut pikaisen lopun ja että\nolemme vihollismaassa\", vastasi metsästäjä. \"Jos sitä konnaa olisi\nahdistettu, eivätkä naiset vailla hevosia olisi kyenneet seuraamaan\nhänen joukkonsa mukana, olisi hän ehkä nylkenyt heidän päänahkansa;\nmutta kun nyt ei ainoatakaan vihollista ollut hänen kintereillään,\nvieläpä oli hänellä käytettävinään tuollaiset kestävät hevoset, ei hän\nole taittanut hiuskarvaakaan heidän päästään. Minä arvaan ajatuksenne,\nja häpeäksi on värillemme, että teillä on syytä sellaisiin ajatuksiin;\nmutta ken luulee edes mingonkaan voivan pidellä pahoin naista muutoin\nkuin iskemällä hänet hengiltä, hän ei lainkaan tunne intiaaniluonnetta\neikä metsän lakeja. Ei, ei; olen kuullut ranskalaisten intiaanien\ntulleen näille kukkuloille metsästämään hirviä, ja pian me kai\nsaammekin vainua heidän leiristään. Ja miksi eivät olisi tulleet? Tyn\naamu- ja iltalaukausten jyminä kuuluu joka päivä näille vuorille, sillä\nranskalaiset käyvät parhaillaan uutta rajaa kuninkaan maakuntien ja\nKanadan välille. Mutta pääasia on, että hevoset ovat tässä ja huronit\nhävinneet; hakekaamme siis tie, jota he ovat lähteneet.\"\n\nHaukansilmä ja mohikaanit ryhtyivät nyt tehtäväänsä kaikella innolla.\nMuutamien satojen jalkojen kehä määrättiin, ja kukin sai osalleen oman\nleikkaleensa. Tutkimus ei kuitenkaan johtanut mihinkään löytöihin.\nJälkiä oli runsaasti, mutta ne kaikki näyttivät olevan miesten\npainamia, jotka olivat käyskennelleet lähistöllä, aikomattakaan poistua\nkauemmaksi. Metsästäjä ja hänen toverinsa kiersivät uudelleen\nlevähdyspaikan, kunkin hitaasti seuratessa toista, mutta he päätyivät\njälleen keskipisteeseensä aivan yhtä ymmällä kuin alkaessaankin.\n\n\"Tuollainen viekkaus ei ole tarkoituksetta tapahtunut\", virkkoi\nHaukansilmä nähdessään apulaistensa pettyneen ilmeen. \"Meidän täytyy\npäästä sen perille, päällikkö, ja aloittaa uudelleen lähteeltä ja\ntutkia maa tuuma tuumalta. Huroni ei ole koskaan saava kerskua\nheimolleen, että hänellä on sellainen jalka, joka ei jätä jälkeä.\"\n\nNäyttäen itse hyvää esimerkkiä jatkoi metsästäjä tarkastustaan uudella\ninnolla. Ei lehteäkään jätetty kääntämättä. Oksat siirreltiin\nsijoiltaan ja kivet nostettiin kuopistaan, sillä ovelain intiaanien\ntiedettiin usein käyttävän tällaisia välikappaleita puikahtaakseen\npakoon ja tuhlaavan siihen työhön tavatonta kärsivällisyyttä ja\nahkeruutta, peittääkseen jokaisen askelensa. Mutta mitään ei keksitty.\nVihdoin Unkas, joka toimeliaisuudessaan oli saanut työosansa nopeimmin\nsuoritetuksi, kasasi multaa lähteestä juoksevaan pieneen, sameaan ojaan\nja johti sen kulkemaan toista tietä. Heti kun sen kapea uoma sulun\nalapuolella oli kuivunut, kumartui hän tarkastamaan sitä terävin,\nuteliain silmin. Voitonriemuinen huuto ilmaisi siinä samassa nuoren\nsoturin onnistuneen kokeessaan. Koko seurue kerääntyi paikalle, ja\nUnkas osoitti kosteaan liejuun painunutta selvää intiaanikengän jälkeä.\n\n\"Tuosta pojasta tulee vielä kansansa kunnia ja pistävä oka huronien\nkupeisiin\", huudahti Haukansilmä katsellen jälkeä yhtä ihastuneena kuin\nluonnontutkija mammutin hammasta tai mastodontin kylkiluuta. \"Mutta tämä\nei ole kuitenkaan intiaanin jälki! Paino lepää liiaksi kantapäällä, ja\nvarpaat ovat harallaan aivan kuin olisi joku ranskalainen tanssimestari\nollut täällä opettamassa heimoa kiepsahtelemaan kyyhkysensiivin!\nKäyhän, Unkas, ottamassa mitta laulumestarin jalasta. Löydät siitä\nsangen kauniin jäljen juuri tuota kalliota vastapäätä kummun\nkalteelta.\"\n\nNuorukaisen lähdettyä toimittamaan tätä tehtävää tutkivat metsästäjä ja\nChingachgook huolellisesti jälkiä. Mitat sopivat, ja edellinen selitti\nepäröimättä, että jälki oli Davidin, jonka oli vielä kerran täytynyt\nvaihtaa pieksunsa intiaanikenkiin.\n\n\"Nyt osaan kertoa teille koko historian yhtä varmasti kuin jos olisin\nnähnyt Ovelan Ketun temput\", jatkoi hän. \"Koska laulumestari on mies,\njonka lahjat ovat enimmäkseen kurkussa ja koivissa, pantiin hänet\nkäymään edellä ja muut astuivat hänen jälkiinsä ja koettivat olla\nsärkemättä niiden muotoa.\"\n\n\"Mutta\", huudahti Duncan, \"minä en näe...\"\n\n\"Neitien jälkiä\", keskeytti metsästäjä. \"Se lurjus on keksinyt jonkin\nkeinon kantaakseen heidät niin kauas, että hänen luulonsa mukaan kaikki\nmahdolliset takaa-ajajat joutuvat harhateille. Panenpa henkeni\ntakuuseen, että me tapaamme heidän somat pienet jalkansa, ennenkuin\nolemme montakaan syltä kulkeneet.\"\n\nKoko joukkue lähti nyt seuraamaan puron rantaa, pitäen huolellisesti\nsilmällä säännöllisiä jälkiä. Vesi juoksi pian oikeaan uomaansa\njälleen, mutta tarkastellen maata molemmin puolin jatkoivat metsän\npojat matkaansa, sillä tiesiväthän he jälkien olevan veden alla. Näin\nolivat he kulkeneet yli puoli peninkulmaa, kunnes puro solisi pitkin\nerään laajan, alastoman kallion kuvetta. Tähän he pysähtyivät\ntutkimaan, olivatko huronit mahdollisesti siinä astuneet vedestä.\n\nOnni oli, että he niin tekivät, sillä valpas, ketterä Unkas löysi pian\njalanjäljen eräästä sammalmättäästä, johon joku intiaani näytti\nvaromattomasti polkaisseen. Seuraten tämän keksinnön viittaamaa suuntaa\ntyöntyi hän läheiseen viidakkoon ja tapasi koko matkueen jäljet yhtä\ntuoreina ja selvinä kuin ennen heidän saapumistaan lähteelle. Uusi\nhuuto ilmoitti nuorukaisen menestyksen hänen kumppaneilleen ja lopetti\nsiihen heidän etsintänsä.\n\n\"Niinpä niin, kylläpä on juoni sommiteltu oikealla intiaanioveluudella,\nja se olisi varmasti lyönyt valkoiset silmät sokeudella\", virkkoi\nmetsästäjä seurueen kokoonnuttua paikalle.\n\n\"Lähdemmekö heti matkaan?\" kysyi Heyward.\n\n\"Malttia, malttia: me tunnemme tiemme, mutta on sentään hyvä ajatella\nensin asiat loppuun. Tämä on sitä minun kouluani tämä, majuri; ja jos\nollaan laiskoja ja tarkkaamattomia kirjan ääressä, ei suuriakaan opita\nKaitselmuksen käsialoista. Kaikki on selvää, paitsi yksi asia; millä\ntavalla sen konnan onnistui kuljettaa naiset pitkin tuota sokeaa\njälkeä? Huronikin olisi ollut liian ylpeä salliakseen heidän hentojen\njalkojensa koskea veteen.\"\n\n\"Eiköhän tämä auttaisi ongelman ratkaisemisessa?\" virkkoi Heyward\nosoittaen jonkinlaisia purilaita, jotka nyt oli rikottuina ja\nhyödyttöminä heitetty tien oheen.\n\n\"Kaikki on selvillä!\" huusi ihastunut Haukansilmä. \"Jos roistoilta on\nmennyt minuutti, niin on niiltä mennyt tuntikin heidän koettaessaan\nhukuttaa jälkensä jollakin valheellisella tavalla! Hyvä, hyvä. Tiedänpä\nminä heidän tuhlanneen kokonaisen päivänkin samanlaisiin temppuihin ja\nyhtä huonolla menestyksellä. Tässä meillä on kolme paria intiaanikenkiä\nja kaksi paria pikkujalkoja. On hämmästyttävää, että kuolevaiset\nolennot voivatkin kävellä noin hennoin raajoin; Annahan tänne\npukinnahkahihna, Unkas, niin minä mittaan tämän jalan pituuden. Se ei\nole lapsen jalkaa pitempi, ja kuitenkin ovat neidit kookkaita ja\nsulomuotoisia. Kaitselmus on puolueellinen jaellessaan lahjojaan omissa\nviisaissa tarkoituksissaan, se täytyy parhaankin ja tyytyväisimmän\nmeistä myöntää.\"\n\n\"Tytärteni heikot jalat eivät kestä kaikkia näitä vaivoja\", lausui\nMunro, katsellen lastensa kepeitä jälkiä isällisellä hellyydellä.\n\"Tapaamme pian heidän menehtyneet ruumiinsa tästä erämaasta.\"\n\n\"Siihen pelkoon on hyvin vähän syytä\", vastasi metsästäjä vitkaan\npäätänsä pudistaen. \"Tämä on tanakka ja suora, vaikka kepeä askel, eikä\nylenmäärin pitkäkään. Katsokaa, kantapää on tuskin koskenut maahan, ja\ntässä on Tummatukka hypähtänyt juurelta juurelle. Ei, ei, koko\nkokemukseni takuuseen siitä, ettei kumpaakaan heistä vielä niin kovin\nuuvuttanut, ei ainakaan näillä tienoin. Mutta laulumestarin jalat ovat\nalkaneet käydä aroiksi ja väsyneiksi, kuten hänen jälkensä selvästi\nosoittavat. Tässä, näettehän, hän on luiskahtanut; tässä hän on astunut\nharppoen ja horjuen, ja tässä hän taas on kulkenut kuin lumikengillä.\nNiinpä niin, miehen, joka käyttää yksinomaan kurkkuansa, onkin vaikea\nhankki säärilleen soveliasta harjoitusta.\"\n\nSellaisten eittämättömien todisteiden avulla päätyi kokenut metsästäjä\narvaamaan asioiden oikean laidan melkein yhtä varmasti ja täsmälleen\nkuin olisi hän omin silmin katsellut kaikkia noita tapauksia, joita hän\ntarkalla havaintokyvyllään niin helposti selvitteli. Iloissaan näistä\nvakuutteluista ja tyytyväisenä johtopäätelmiin, jotka olivat niin\nosuvia, koska ne olivat niin yksinkertaisia, jatkoi seurue matkaansa,\npysähdyttyään ensin kiireesti haukkaamaan illallista.\n\nAterian päätyttyä katsahti Haukansilmä laskevaan aurinkoon ja lähti\nsitten astumaan eteenpäin niin kiireesti, että Heywardin ja tanakan\nMunron piti ponnistaa kaikki jänteittensä voima pysyäkseen hänen\nkintereillään. Heidän tiensä kulki pitkin laaksoa, jonka jo olemme\nmaininneet. Kun huronit eivät enää olleet koettaneet jälkiänsä salata,\nei takaa-ajajain vauhtia myöskään epätietoisuus viivyttänyt. Ennen\ntunnin kulumista hiljeni Haukansilmän vauhti kuitenkin nopeasti, ja\nhänen päänsä, joka tähän asti oli katsonut suoraan eteenpäin, alkoi\nkäännyskellä epäluuloisesti puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi\naavistanut lähestyvää vaaraa. Pian hän pysähtyikin ja odotti, kunnes\nkaikki olivat saapuneet hänen luokseen.\n\n\"Minä vainuan huroneja\", virkkoi hän mohikaaneille; \"tuolta paistaa\nvapaa taivas, tuolta puiden välistä, ja me alamme tulla liian lähelle\nheidän leiriään. Päällikkö, menehän sinä tuota kukkulan kuvetta\noikealle, Unkas kiertää puron vartta vasemmalle ja minä seuraan jälkiä.\nJos jotakin tapahtuu, on kolme variksen vaakausta merkkinä. Minä näin\nsellaisen linnun lekottelevan ilmassa juuri tuon kuivuneen tammen\ntuolla puolen — uusi merkki siitä, että leiri ei ole kaukana.\"\n\nIntiaanit painuivat eri suunnilleen sanaakaan vastaamatta Haukansilmän\njatkaessa varovasti matkaansa upseerien seurassa. Heyward eteni pian\noppaansa rinnalle, päästäkseen innoissaan sitä pikemmin näkemään edes\nvilahdukselta vihollisia, joita hän oli seurannut niin monin vaivoin ja\nhuolin. Haukansilmä neuvoi häntä hiipimään metsän reunaan, jossa, kuten\ntavallisesti, kasvoi viidakkoa, ja odottamaan häntä siellä, hän kun\nhalusi lähemmin tutkia eräitä epäilyttäviä merkkejä tien poskessa.\nDuncan totteli ja huomasi pian edessään näyn, joka oli hänestä yhtä\nkummallinen kuin uusi.\n\nPuut oli kaadettu laajalta alalta, ja lempeän kesäillan ruskotus\nväikkyi aukeamalla viehättävänä vastakohtana metsän harmaalle\nvalaistukselle. Vähän matkaa paikasta, missä Duncan seisoi, oli virta\nnähtävästi laajentunut pieneksi järveksi, niin että se peitti alanteen\nmelkein kokonaan vuoresta vuoreen. Vesi juoksi tästä avarasta altaasta\nniin säännöllisestä ja somasta putouksesta, että se näytti pikemmin\nihmiskätten kuin luonnon työltä. Satakunta multamajaa kyyhötti järven\nrannalla, jopa vedessäkin, ikäänkuin se olisi noussut tavallisten\näyräittensä yli. Niiden pyöreät katot, ihmeellisesti muovatut erilaisia\nilmoja kestämään, todistivat suurempaa taitoa ja älykkyyttä kuin mitä\nalkuasukkaat yleensä tuhlasivat tavallisiin asumuksiinsa ja\nvielä vähemmän niihin, jotka he kyhäsivät metsästyksen ja sodan\ntilapäisiä tarkoituksia varten. Lyhyesti sanoen: koko kylässä tai\nkaupungissa, miksi sitä nyt sitten sanottaneenkin, vallitsi suurempi\njärjestelmällisyys ja suorituksen sirous kuin mitä valkoiset miehet\nolivat tottuneet luulemaan intiaanien yleisiin tapoihin kuuluviksi.\nTällä hetkellä se näytti kuitenkin olevan tyhjillään, ainakin oli\nDuncan siinä luulossa ison aikaa; mutta vihdoin hän oli näkevinään\nmuutamien ihmisenkaltaisten olentojen lähestyvän nelinryömin ja\nlaahaavan perässään jotakin raskasta esinettä, jota hänen vilkas\npelkonsa heti kuvitteli joksikin hirvittäväksi surmakojeeksi. Samassa\npilkisti muutamia mustia päitä asumuksista, ja paikka näytti yht'äkkiä\nvilisevän olentoja, jotka kuitenkin puikahtelivat suojien väliä niin\nkiireesti, ettei jäänyt pienintäkään tilaisuutta saada selkoa niiden\ntarkoituksista tai mielialasta. Näiden epäilyttävien ja salaperäisten\nliikkeiden säikähdyttämänä hän oli juuri antamaisillaan variksia\nmatkivan merkin, kun lehtien kahahdus aivan lähellä veti hänen\nkatseensa toisaalle.\n\nNuori mies säpsähti ja peräytyi vaistomaisesti muutamia askeleita,\nsillä hän huomasi sadan kyynärän päässä itsestään tuntemattoman\nintiaanin. Toipuen kuitenkin heti hämmästyksestään hän ei päästänytkään\nhälytystä, joka olisi voinut kääntyä hänen omaksi tuhokseen, vaan jäi\nliikkumatta paikalleen tarkasti seuraten toisen eleitä. Tyynesti\nhetkisen katseltuaan tuli Duncan varmaksi siitä, ettei häntä oltu\nhuomattu. Alkuasukas näytti hänen tavallaan syventyneen tutkimaan kylän\nmatalia taloja ja sen asukkaiden puikahtelevia liikkeitä. Oli\nmahdotonta huomata hänen kasvojensa ilmettä niitä peittävän\nhullunkurisen maalinaamion alta, vaikka Duncan kuvittelikin sitä\npikemmin murheelliseksi kuin villiksi. Hänen päänsä oli tavallisuuden\nmukaan ajeltu paljaaksi päälakea lukuunottamatta, jonka hiustupsussa\nkolme tai neljä kulunutta haukansulkaa höllästi roikkui. Risainen\npumpuliviitta ympäröi puolittain hänen ruumistaan, samalla kun hänen\nalaraajojensa verhona oli tavallinen paita, jonka hihat oli pantu\nsuorittamaan tehtävää, mikä yleensä järjestetään paljoa mukavammin.\nHänen säärensä olivat paljaat ja surullisella tavalla okaiden repimät\nja puhkomat. Jalkoja peittivät kuitenkin hyvät kauriinnahkaiset\nintiaanikengät. Ylipäänsä oli miehen koko olemus erittäin kurja ja\nsäälittävä.\n\nDuncan tarkasteli yhä uteliaana naapuriaan, kun metsästäjä hiljaa ja\nvaroen hiipi hänen luokseen.\n\n\"Te näette nyt, että olemme tulleet heidän asuinpaikalleen tai\nleirilleen\", kuiskasi nuori mies, \"ja tuossa on yksi villi hyvin\nhaitallisena esteenä meidän etenemisellemme.\"\n\nHaukansilmä säpsähti vuorostaan ja sieppasi pyssyn olaltaan, kun hän\ntoverinsa sormen johtamana keksi muukalaisen. Sitten hän laski\nvaarallisen piipun alas ja ojensi pitkän kaulansa eteenpäin, ikäänkuin\nhelpottaakseen tarkastelua, joka jo tapahtui mahdollisimman\nhuolellisesti.\n\n\"Se lurjus ei ole huroni\", virkkoi hän sitten, \"eikä hän kuulu\nmihinkään muuhunkaan kanadalaiseen heimoon, ja kuitenkin näette hänen\nrääsyistään, että se roisto on ryöstänyt jonkun valkoihoisen. Niin,\nMontcalm haravoi metsät läpikotaisin hyökkäystään valmistellessaan, ja\nkarjuvan, murhaavan konnajoukon hän sai kokoon. Näettekö mihin hän on\nlaskenut pyssynsä tai jousensa?\"\n\n\"Hänellä ei näytä olevan aseita eikä kovin pahoja aikomuksiakaan. Ellei\nhän vain hälytä tovereitaan, jotka, kuten näette, ryömiskelevät tuolla\npitkin järven rantaa, ei meidän tarvitse häntä lainkaan pelätä.\"\n\nMetsästäjä kääntyi Heywardiin päin ja katseli häntä hetkisen\npeittelemättömän ällistyneenä. Sitten hän avasi suunsa melkoisen\nleveälle ja purskahti hillittömästi, sydämellisesti nauramaan,\nvaikkakin sillä hiljaisella, erikoisella tavalla, johon alituinen vaara\noli hänet aikoja sitten totuttanut.\n\nToistettuaan sanat 'tovereitaan, jotka ryömiskelevät tuolla pitkin\njärven rantaa' hän lisäsi: \"Kas siinä tulee nyt esiin koulu ja\nuudisasutuksilla vietetty lapsuus! Sillä veijarilla on kuitenkin pitkät\nkoivet, eikä häneen siis ole luottamista. Pitäkäähän häntä pyssynne\nulottuvilla, niin minä hiivin hänen taakseen pensaikosta ja otan hänet\nelävänä kiinni. Mutta älkää millään ehdolla ampuko.\"\n\nHeyward oli jo päästänyt toverinsa ruumiin sukeltamaan osaksi\ntiheikköön, kun hän äkkiä ojensikin kätensä pysäyttääkseen hänet ja\nkysyäkseen:\n\n\"Jos näen teidät ilmeisessä vaarassa, enkö silloin saa uskaltaa\nlaukausta?\"\n\nHaukansilmä katseli häntä hetken aivan sen näköisenä kuin ei olisi\ntiennyt miten suhtautua kysymykseen. Sitten hän nyykäytti päätään ja\nvastasi yhä kuulumattomasti nauraen:\n\n\"Pankaa koko plutuuna ampumaan, majuri!\"\n\nSamassa hän katosi lehtien peittoon. Duncan odotti muutamia minuutteja\nkuumeisen jännittyneenä, kunnes hän taas keksi vilahdukselta\nmetsästäjän, joka näkyi ryömivän pitkin maata, josta hänen pukuaan\ntuskin erotti, aivan aiotun vankinsa taakse. Ehdittyään muutamain\nkyynäräin päähän jälkimmäisestä hän nousi jakulleen hiljaa ja hitaasti.\nSiinä silmänräpäyksessä kajahti useita kovia lyöntejä veteen, ja Duncan\nkäänsi silmänsä hyvissä ajoin nähdäkseen satojen mustien olentojen\nyhtenä vilinänä pulskahtavan myllertyneeseen pikku järveen.\nPelästymättä kurotti huoleton villi kaulaansa ikäänkuin olisi hänkin\njonkinlaisella töllistelevällä uteliaisuudella seurannut synkän järven\nrannoilla sattuvia tapahtumia. Sillä välin oli Haukansilmä jo\nkohottanut kätensä käydäkseen hänen kimppuunsa, mutta ilman näkyvää\nsyytä hän veti sen takaisin, ja sen omistajan valtasi uusi pitkä,\nvaikka hiljainen hilpeydenpuuska. Kun Haukansilmä oli kyllikseen\nnauranut hänelle ominaisella sydämellisellä tavalla, ei hän\ntarttunutkaan vihollistaan kurkkuun, vaan taputti häntä sen sijaan\nkevyesti olkapäälle ja virkkoi ääneensä:\n\n\"Entä nyt, ystävä! Aiotteko opettaa majavia laulamaan?\"\n\n\"Aivan niin\", kuului kerkeä vastaus. \"Luulenpa, että Olento, joka antoi\nniille kyvyn niin hyvin käyttää Hänen lahjojaan, ei myöskään kiellä\nheiltä ääntä Hänen kunniansa julistamiseksi.\"\n\n\n\n\nXXII luku.\n\n\n    _Pulma_. Olemmeko nyt kaikki koossa?\n\n    _Pääkkö_. Nipasta nappaan.\n    Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella.\n\n                                    _Kesäyön Unelma_.\n\nLukija osaa paremmin kuvitella kuin me kuvailla Heywardin hämmästystä.\nHänen hiipivät intiaaninsa olivat äkkiä muuttuneet nelijalkaisiksi\neläimiksi, hänen järvensä majavalammikoksi, hänen vesiputouksensa\nnäiden ahkerain ja älykkäiden luontokappaleiden rakentamaksi padoksi ja\nhänen epäilty vihollisensa hänen uskolliseksi ystäväkseen David\nGamutiksi, virrenveisuun opettajaksi. Tämän viimeksimainitun näkeminen\nherätti hänessä niin odottamattomia toiveita sisarusten löytämisestä,\nettä nuori mies syöksähti hetkeäkään epäröimättä väijytyksestään ja\njuoksi molempain kohtauksen päähenkilöitten luo.\n\nHaukansilmän hilpeyttä oli vaikea asettaa. Siekailematta hän tarttui\nlujalla kädellä Gamutiin ja pyöritti tuota hyvänsävyistä miesparkaa\nkantapäillään, vakuuttaen kerran toisensa jälkeen, että huronit\nolivat tuottanet itselleen suurta kunniaa hänen vaatetuksensa\nsommittelemisella. Sitten hän kahmaisi toisen käden kouransa ja puristi\nsitä niin voimakkaasti, että kyynelet nousivat rauhallisen Davidin\nsilmiin, ja toivotteli hänelle onnea hänen uuden asemansa johdosta.\n\n\"Te olitte juuri aloittamaisillanne ne kurkkuharrastuksenne majavain\nkeskuudessa, eikö niin?\" puheli hän. \"Nuo viisaat eläimet osaavat jo\npuolittain ne temput, sillä löivätpä ne ankarasti tahtia hännällään,\nkuten äsken kuulitte; ja hyväänpä aikaan ne sen tekivätkin, sillä\nmuutoin olisi ehkä 'Hirventappaja' laulanut ensimmäistä ääntä niiden\nkuorossa. Olen minä tuntenut suurempiakin tyhmyreitä kuin vanha kokenut\nmajava, sellaisia, jotka ovat osanneet lukea ja kirjoittaa: mutta mitä\nkirkumiseen tulee, niin ovat ne eläimet syntyneet mykiksi. Mitäpä\narvelette tällaisesta äänestä?\"\n\nDavid tukki herkät korvansa, ja Heywardkin, joka kyllä tiesi merkin\ntarkoituksen, katsahti ilmaan linnun nähdäkseen, variksen vaakkunan\nkärähtäessä hänen lähettyvillään.\n\n\"Katsokaa!\" jatkoi pilaileva metsästäjä osoittaessaan seurueen muita\njäseniä, jotka merkkiä totellen lähestyivät jo heitä, \"tämä on soittoa,\njolla on omat luonnolliset etunsa, se kun tuo kaksi hyvää pyssyä\nvierelleni, puhumattakaan puukoista ja kirveistä. Mutta me näemme,\nettei teille ole mitään pahaa tapahtunut. Kertokaa siis nyt, miten on\nkäynyt neitien?\"\n\n\"He ovat pakanain vankeina\", vastasi David. \"Ja vaikka heidän sielunsa\nonkin suuressa hädässä, nauttivat he sentään mukavuutta ja turvaa\nruumiillisesti.\"\n\n\"Molemmatko?\" kysyi hengähtämätön Heyward.\n\n\"Aivan niin. Vaikka matkamme olikin rasittava ja ravintomme niukka, on\nmeillä muutoin ollut vähän syytä valitukseen, ottamatta lukuun sitä\ntunteitamme loukkaavaa väkivaltaa, joka on tapahtunut vietäessä meitä\nvangeiksi kaukaiseen maahan.\"\n\n\"Taivas teitä siunatkoon noista sanoistanne!\" huudahti vapiseva Munro.\n\"Minä saan siis lapseni takaisin, yhtä puhtaina ja enkelimäisinä kuin\nheidät kadotinkin!\"\n\n\"Minä en juuri usko heidän pelastumisensa olevan niin lähellä\", vastasi\nDavid epäillen; \"villien johtajaan on mennyt saastainen henki, jota ei\nmuu kuin Kaikkivaltiaan voima voi kukistaa. Minä olen koettanut tehota\nhäneen nukkuessa ja valveilla, mutta eivät sävelet eivätkä sanat näytä\nkoskevan hänen sieluunsa.\"\n\n\"Missä konna nyt on?\" keskeytti tiedustelija tuimasti.\n\n\"Hän metsästää tänään hirviä nuorine miehineen, ja huomenna olen\nkuullut heidän menevän syvemmälle metsiin, lähelle Kanadan rajoja.\nVanhempi neiti on viety erään naapurikansan luo, jonka majat ovat tuon\nmustan vuorenhuipun takana, kun taas nuorempi on jätetty huronien\nvaimojen joukkoon; näiden pakanain asunnot ovat vain kahden lyhyen\npeninkulman päässä täältä, pienellä ylätasangolla, missä tuli on tehnyt\nkirveen tehtävän ja valmistanut paikan heidän käytettäväkseen.\"\n\n\"Aliceni, rakas Aliceni!\" mumisi Heyward, \"hän on kadottanut sisarensa\nläsnäolon lohdutuksen!\"\n\n\"Aivan niin. Mutta mikäli virrenveisuun tulkitsema ylistys ja kiitos\nsaattavat virvoittaa surevaa sielua, sikäli ei hän ole kärsinyt.\"\n\n\"Jaksaako hän siis nauttia sävelistä?\"\n\n\"Vakavammista ja juhlallisemmista kyllä, vaikka minun kaikista\nponnistuksistani huolimatta täytyykin tunnustaa, että neito useammin\nitkee kuin hymyilee. Sellaisina hetkinä vältän hurskaiden laulujen\ntyrkyttämistä, mutta on ollut monia suloisia ja lohduttavia kauniin\nyhteisen harrastuksen aikoja, jolloin villien korvat ovat\nhämmästellen kuunnelleet meidän korotettuja ääniämme.\"\n\n\"Ja miksi sallitaan teidän kuljeskella ympäriinsä vartioimatta?\"\n\nDavid koetti saada kasvoilleen ilmeen, jonka hän tarkoitti kuvastamaan\nkainoa nöyryyttä, ennen kuin hän säyseästi vastasi:\n\n\"Vähän on ylistämistä sellaisessa maan matosessa kuin minussakin! Mutta\nvaikka veisuun voima olikin vähissä siinä hirvittävässä metelissä sillä\nverikentällä, jonka poikki me kuljimme, on se kuitenkin jälleen alkanut\nvaikuttaa jopa pakanainkin sieluihin, ja minä saan tulla ja mennä\nmieleni mukaan.\"\n\nMetsästäjä nauroi ja koputtaessaan merkitsevästi otsaansa hän ehkä\nselitti tämän kummallisen suopeuden tyydyttävämmin, lisäten vielä:\n\n\"Intiaanit eivät tee milloinkaan pahaa heikkomielisille. Mutta miksi\nette tien ollessa avoinna silmienne edessä kulkenut omia jälkiänne\ntakaisin — nehän eivät ole niin näkymättömiä kuin oravan — ja tuoneet\nsanaa Edwardiin?\"\n\nOttaen lukuun vain oman karaistun, rautaisen luontonsa, vaati\nmetsästäjä epäilemättä Davidilta tekoa, jota tämä ei missään oloissa\nolisi kyennyt suorittamaan. Mutta kokonaan vielä kadottamatta säyseätä\nilmettään hän tyytyi vastaamaan:\n\n\"Vaikka sieluni riemuitsisikin jälleen nähdessään kristittyjen\nasuntoja, seuraisivat jalkani kuitenkin mieluummin minun huomaani\nuskottuja heikkoja astioita vaikkapa jesuiittain epäjumalia palveleviin\nmaakuntiin asti kuin astuisivat yhdenkään askelen taapäin, niin kauan\nkuin heitä ahdistavat vankeus ja murhe.\"\n\nVaikka Davidin kuvarikas kieli ei ollut niin kovin helposti\ntajuttavissa, ei hänen silmiensä vilpittömästä, lujasta ilmeestä ja\nhänen rehellisten kasvojensa hehkusta saattanut hevillä erehtyä. Unkas\nkävi lähemmäksi ja katseli puhujaa hyväksyvästi, ja hänen isänsä\nosoitti tyytyväisyyttään tavallisella pontevalla suosionhuudollaan.\nMetsästäjä pudisti päätään ja puuttui puhumaan:\n\n\"Meidän Herramme tarkoitus ei suinkaan ollut, että miehen pitäisi\nkohdistaa kaikki harrastuksensa kurkkuunsa ja siten lyödä laimin muiden\nja parempien lahjojen harjoittaminen! Mutta hän on nähtävästi joutunut\njonkun typerän akan käsiin, silloin kun hänen olisi pitänyt saada\nkasvatuksensa sinitaivaan alla, metsän kauneuksien keskellä. Kas tässä,\nystäväni, minä kyllä ajattelin käyttää tulen virikkeiksi tätä teidän\ntoitotusvehjettänne, mutta kun te pidätte kapinetta niin suuressa\narvossa, niin ottakaa se ja puhaltakaa kuin parhaiten taidatte!\"\n\nGamut tarttui äänipilliinsä niin voimakkain ilonilmauksin kuin hän\nsuinkin katsoi harjoittamaansa vakavaan toimeen sopivan. Useaan kertaan\nkoeteltuaan sen kykyä hänen omaan ääneensä verrattuna ja päästyään\ntyytyväisyydekseen selville, ettei se ollut vähimmässäkään määrin\nmenettänyt sointuisuuttaan, osoitti hän hyvin ilmeistä halua esittää\nmuutamia säkeistöjä eräästä tuon usein mainitun pienen kirjan\npisimmästä vuodatuksesta.\n\nHeyward teki kuitenkin kiireesti tyhjäksi hänen hurskaan aikomuksensa\nlakkaamattomilla kysymyksillä hänen vankitoveriensa entisistä ja\nnykyisistä oloista, kuulustellen nyt paljoa järjestelmällisemmin kuin\noli ollut mahdollista hänen kiihtyneille tunteilleen keskustelun\nalussa. Davidin, niin ikävöivin silmin kuin hän katselikin aarrettansa,\noli pakko vastata, etenkin kun kunnianarvoisa isäkin otti osaa\nkuulusteluun niin hartaana, ettei sitä sopinut vastustaa. Metsästäjä ei\nmyöskään ollut tekemättä joitakin asiallisia kysymyksiä sopivan\ntilaisuuden tarjoutuessa. Huolimatta lukuisista keskeytyksistä, joiden\naikana erinäisiä uhkaavia ääniä pihahteli omistajalleen palautetusta\nsoittokoneesta, saivat takaa-ajajat tällä tavoin selvän niistä\ntärkeimmistä seikoista, jotka mahdollisesti olivat heille hyödyksi\nheidän suorittaessaan suurta ja yhä hankalammaksi käynyttä tehtäväänsä\n— sisarusten vapauttamista. Davidin kertomus oli mutkaton ja sisälsi\nvain harvoja yksityiskohtia.\n\nMagua oli odottanut vuorella turvallista hetkeä peräytymiseen, oli\nsitten laskeutunut alas ja lähtenyt kulkemaan pitkin Horikanin\nlänsirantaa Kanadaa kohti. Kun taitava huroni tunsi hyvin polut ja\ntiesi varmasti, ettei ollut mitään pelkoa välittömästä takaa-ajosta, ei\nheidän matkansa ollut kovin kiireellinen eikä lainkaan väsyttävä.\nDavidin koristelemattomasta esityksestä selvisi, että hänen läsnäoloaan\npikemmin siedettiin kuin toivottiin, vaikkei Maguakaan ollut kokonaan\ntuntematta intiaanien tavallista kunnioitusta niitä kohtaan, joiden\njärkeen Suuri Henki on koskettanut. Öisin oli noudatettava mitä\nsuurinta huolellisuutta vankeihin nähden. Heitä oli suojeltu metsän\nusvien vahingolliselta vaikutukselta, mutta estetty myöskin pako.\nLähteellä oli hevoset päästetty irti, kuten olemme nähneet.\nHuolimatta heidän polkunsa etäisyydestä ja pituudesta, ryhdyttiin\nedellämainittuihin varokeinoihin ja toivottiin näin voitavan katkaista\nkerrassaan kaikki johtolangat pakenijain piilopaikkaan. Heidän\nsaavuttuaan heimon leirille noudatti Magua intiaanien yleistä\nvarovaista tapaa, josta harvoin poikettiin, ja erotti vangit\ntoisistaan. Cora oli lähetetty toisen heimon luo, joka tilapäisesti\nmajaili läheisessä laaksossa, vaikka David tunsikin liian vähän\nalkuasukkaiden tapoja ja historiaa voidakseen kertoa mitään tyydyttävää\nsen nimestä tai ominaisuuksista. Hän tiesi vain, ettei heimo ollut\nottanut osaa viimeiseen retkeen William Henrikiä vastaan, että se\nhuronien tavoin oli Montcalmin liittolainen ja että se oli\nystävällisissä vaikka varovaisissa suhteissa siihen sotaisaan ja\nvilliin kansaan, jonka sattuma oli saattanut valkoisten kanssa niin\nläheiseen ja epämiellyttävään kosketukseen. Mohikaanit ja metsästäjä\nkuuntelivat hänen usein keskeytyvää ja epätäydellistä puhettaan\nhartaina, joka ilmeisesti kasvoi sitä mukaa kuin kertomus eteni; ja\nhänen yritellessään kuvata sen kansakunnan harrastuksia ja askareita,\njonka luona Coraa pidettiin vankina, kysyi metsästäjä äkkiä:\n\n\"Näittekö heidän puukkojensa muotoa? Olivatko ne englantilaisten vai\nranskalaisten kaltaisia?\"\n\n\"Ajatukseni eivät suuntautuneet moisiin turhuuksiin, vaan tarkoittivat\nkokonaan neitien sydänten lohduttamista.\"\n\n\"Aika on tuleva, jolloin ette pidä villin puukkoa niinkään\nhalveksittavana turhuutena\", vastasi metsästäjä syvästi suuttuneena\ntoisen typeryydestä. \"Ovatko he jo viettäneet maissikemujansa tai\nvoitteko sanoa jotakin heimon tunnusmerkistä eli vertauskuvasta?\"\n\n\"Maissia on meillä ollut moniksi ja yltäkylläisiksi keoksi, sillä jyvät\novat tosiaankin maidossa pehminneinä sekä suloiset suulle että\nvirkistävät vatsalle. Mutta mitä te tunnusmerkillä tarkoitatte, sitä\nen ymmärrä; jos se on asetettava johonkin yhteyteen intiaanien\nsoitannollisten harrastusten kanssa, niin ei maksa vaivaa niistä puhua.\nHe eivät koskaan korota ääntänsä ylistykseen ja he näyttävätkin olevan\nkaikkein pahimpia epäjumalapalvelijoita.\"\n\n\"Siinä te tuomitsette väärin intiaaneja. Mingokin palvelee vain\ntotista, elävää Jumalaa. On kokonaan valkoisten ilkeätä parjausta — ja\nse on minun pakko sanoa värini häpeäksi — että muka soturi kumartelee\nomien käsiensä luomia kuvia. On kyllä totta, että he pyrkivät tekemään\naselepoa tämän pahan vihollisen kanssa — ja kukapa ei niin menettelisi\nvastustajan suhteen, jota hän ei kykene voittamaan! — mutta apua ja\narmoa anovat he vain ylhäältä, Suurelta ja Hyvältä Hengeltä.\"\n\n\"Voipa niin olla\", myönsi David. \"Mutta minä olen nähnyt heidän\nsotamaalauksessaan kummallisia ja kauhistavia kuvia, joiden\nihailemisessa ja palvelemisessa minä melkein haistoin hengellistä\nylpeyttä; etenkin koskee tämä erästä rumaa ja inhoittavaa olentoa.\"\n\n\"Oliko se käärme?\" kysyi metsästäjä kiireesti.\n\n\"Eipä paljon muutakaan. Se oli kuin saastainen, ryömivä Kilpikonna.\"\n\n\"Hugh!\" huudahtivat molemmat tarkkaavaiset mohikaanit yht'aikaa,\nmetsästäjän pudistaessa päätään sen näköisenä, kuin olisi hän tehnyt\ntärkeän, mutta ei millään tavoin miellyttävän keksinnön. Sitten alkoi\nisä puhua delavarien kielellä niin tyynesti ja arvokkaasti, että\nniidenkin oli pakko heti kiinnittää huomionsa häneen, jotka eivät hänen\nsanojansa ymmärtäneet. Hänen eleensä olivat ilmeikkäät ja joskus hyvin\npontevat. Kerran hän kohotti kätensä; laskeutuessaan se veti hänen\nkeveän viittansa poimuja sivulle ja sormi jäi hänen povelleen,\nikäänkuin hän olisi tällä asennolla halunnut tukea sanojaan. Duncan\nseurasi silmillään liikettä ja huomasi, että juuri äsken mainittu eläin\noli sinivärein kauniisti, vaikka heikosti maalattu päällikön tummaan\nrintaan. Kaikki, mitä hän oli kuullut delavarien suuren heimon\nleppymättömästä jakautumisesta, syöksähti äkkiä hänen mieleensä, ja\nniin jännittyneenä, että se kävi melkein sietämättömäksi, hän odotti\nsoveliasta hetkeä puhuakseen; olihan kysymyksessä hänelle niin\nerinomaisen tärkeä asia. Hänen toiveensa teki kuitenkin ensimmältä\ntyhjäksi metsästäjä, joka punaisista ystävistään kääntyen lausui:\n\n\"Me olemme saaneet selville seikan, joka saattaa kääntyä hyväksemme tai\npahaksemme, aina miten taivas säätää. Tämä päällikkö on delavarien\njalointa verta ja heidän kilpikonniensa ruhtinaita! Että muutamia sen\nheimon jäseniä on kansan luona, josta laulumestari meille kertoo, käy\nselvästi ilmi hänen sanoistaan; ja jos hän olisi pannut varovaisiin\nkysymyksiin puoletkaan keuhkojensa ilmaa siitä mitä hän puhalsi\nhyödyttömästi menemään muuttaessaan kurkkunsa torveksi, olisimme\nsaaneet tietää, kuinka monta sellaista soturia siellä oli. Kaiken\nkaikkiaan on kulkemamme polku varsin vaarallinen, sillä ystävä, joka\nkääntää kasvonsa meistä, kantaa usein synkempää vihaa meitä kohtaan\nkuin vihollinen, joka väijyy päänahkaamme.\"\n\n\"Selittäkää tarkemmin\", pyysi Duncan.\n\n\"Se on pitkä ja surullinen tarina, eikä minun tee kovin mieleni sitä\nmuistella, sillä ei käy kieltäminen, että kaiken pahan alkuna ovat\nolleet valkoihoiset miehet. Ja lopputuloksena oli, että veli kohotti\nkirveen veljeä vastaan ja että mingo ja delavari kulkevat samaa\npolkua.\"\n\n\"Te luulette siis, että Cora oleskelee juuri tuon kansan jonkin ryhmän\nluona?\"\n\nMetsästäjä nyökäytti päätään myöntävästi, vaikka hän näyttikin\nvälttävän enempää keskustelua aineesta, joka tuntui häntä vaivaavan.\nMalttamaton Duncan teki nyt erinäisiä kiireellisiä ja epätoivoisia\nehdotuksia sisarusten vapauttamiseksi, ja Munrokin näytti karistavan\npäältään turtuneen välinpitämättömyytensä kuunnellakseen nuoren miehen\nhurjia suunnitelmia myötätuntoisena ja ihastuneena, josta hänen\nharmaiden hapsiensa ja kunnioitettavan ikänsä olisi luullut häntä\nestävän. Mutta annettuaan rakastajan kiihkon hiukan asettua, osasi\nmetsästäjä vakuuttaa hänet siitä, kuinka järjetöntä heidän oli ryhtyä\näkkipikaisiin tekoihin asiassa, joka vaati heidän tyynimmän harkintansa\nja äärimmäisimmän sitkeytensä.\n\n\"Parasta ehkä on\", jatkoi hän, \"että tämä mies menee kylään kuten\ntavallista ja viipyy majoissa antaakseen neideille tietoa meidän\ntulostamme, siksi kunnes me kutsumme hänet, jollakin merkillä tänne\nmetsään neuvottelemaan. Te kai kykenette erottamaan variksen vaakunan\nyöleilakan hyrinästä, ystäväni?\"\n\n\"Se on miellyttävä lintu\", vastasi David, \"ja sen laulu on vienoa ja\nsurullista, vaikka tahti joskus onkin liian kiirehtivä ja epätasainen.\"\n\n\"Hän puhuu yökehrääjästä\", virkkoi metsästäjä; \"no hyvä, koska kerran\npidätte sen äänestä, niin olkoon se merkkimme. Muistakaa siis, että kun\nkuulette yökehrääjän hyrinää kolme kertaa peräkkäin, on teidän\nlähestyttävä pensaikkoa, missä lintu muka...\"\n\n\"Seis\", keskeytti Heyward, \"minä lähden hänen mukaansa.\"\n\n\"Te!\" huudahti hämmästynyt Haukansilmä; \"oletteko kyllästynyt näkemään\nauringon nousevan ja laskevan?\"\n\n\"David on elävä esimerkki siitä, että huronit osaavat olla\nsääliväisiä.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta David käyttelee kurkkuaan niin, ettei kukaan\ntäysijärkinen ihminen voisi sillä tavalla lahjojaan turmella.\"\n\n\"Minäkin osaan näytellä hullua, ilveilijää, sankaria, lyhyesti: mitä\ntahansa, auttaakseni häntä, jota rakastan. Älkää enää tuhlatko\nvastaväitteitänne: päätökseni on järkähtämätön.\"\n\nHaukansilmä katseli hetkisen nuorta miestä sanattoman hämmästyksen\nvallassa. Mutta Duncan, joka toisen taitoon ja ansioihin nähden oli\ntähän asti melkein tinkimättä seurannut hänen ohjaustaan, esiintyi nyt\nkäskijänä tavalla, jota ei ollut helppo vastustaa. Hän heilautti\nkättään torjuakseen kaikki varoittelut ja jatkoi sitten säyseämmin:\n\n\"Onhan teillä keinoja saada minut valepukuun; muuttakaa minut,\nmaalatkaa minut, jos haluatte, lyhyesti: tehkää minut miksi tahdotte —\nvaikka ilvehtijäksi!\"\n\n\"Ei ole minunlaiseni miehen asiana sanoa, että kun joku kerran on\nsaanut muotonsa niin mahtavasta kädestä kuin Kaitselmuksen, niin ei\nhänen enää tarvitse sitä muutella\", murisi tyytymätön metsästäjä. \"Kun\nte lähetätte partiojoukkonne sotaan, niin on teistä järkevää ainakin\nsopia joistakin merkeistä ja leiripaikoista, jotta teidän puolellanne\ntaistelevat tietäisivät, milloin ja mistä he voivat toivoa ystävän\ntapaavansa.\"\n\n\"Kuulkaa\", keskeytti Duncan, \"te olette kuullut tältä vankien\nuskolliselta seuralaiselta, että intiaanit ovat kahta heimoa,\nelleivät kokonaan kahta eri kansakuntaa. Toisen luona, jota te\nluulette delavarien haaraksi, oleskelee se neiti, jota te sanotte\n'Tummatukaksi'; toinen ja nuorempi sisaruksista on taas varmasti meidän\nilmeisten vihollistemme huronien käsissä. Nuoruuteni ja arvoni vaativat\nminua nyt yrittämään jotakin näiden viimeksimainittujen keskuudessa.\nSillä aikaa kuin te siis toimitte ystävienne kanssa toisen sisaren\nvapauttamiseksi, pelastan minä toisen tai kuolen.\"\n\nNuoren sotilaan kiihtynyt innostus hehkui hänen silmistään ja koko\nhänen olemuksensa huokui sen kohottavaa voimaa. Haukansilmä, vaikka hän\ntunsikin liian hyvin intiaanien oveluuden ollakseen huomaamatta\nyrityksen vaarallisuutta, ei kuitenkaan tiennyt, miten järkähdyttää\ntätä äkillistä päätöstä.\n\nEhkäpä oli ehdotuksessa jotakin, joka vastasi hänen omaa karaistua\nluonnettaan ja häneen kokemuksen ohella kasvanutta salaista\nuhkarohkeiden seikkailujen janoa, niin että lopulta vaarat ja\nhurjat yritykset olivat johonkin määrin käyneet hänen elämänsä\nvälttämättömiksi virkistäjiksi. Vastustamatta enää Duncanin\nsuunnitelmaa hän äkkiä tuli toisiin ajatuksiin ja ryhtyi itse sen\nsuorittamista avustamaan.\n\n\"Olkoon menneeksi\", hän virkkoi hyväntahtoisesti hymyillen;\n\"vesipaikalle pyrkivää kaurista tulee kiiruhtaa vastaan, eikä sitä\nseurata. Chingachgookilla on yhtä useata eri väriä kuin silläkin\ntykistöupseerin rouvalla, joka muuttaa luonnon paperinpalasille, tekee\nvuoret aivan kuin homehtuneiksi heinäru'oiksi ja laskee sinisen taivaan\nkäden ulottuville. Päällikkö osaa niitä myöskin käyttää. Istukaahan\ntuohon hirrelle, ja henkeni pantiksi, että hän tekee teistä pian sangen\nluonnollisen ilvehtijän täydelliseksi tyytyväisyydeksenne.\"\n\nDuncan totteli, ja mohikaani, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut\nkeskustelua, kävi ripeästi työhön. Koska hänellä oli pitkällinen\ntottumus rotunsa kaikissa kätevämmissä taidoissa, piirsi hän taitavasti\nja kerkeästi maalattavaansa ne mielikuvitukselliset viivat, joita\nalkuasukkaat tavallisesti pitävät rauhallisen ja hilpeän luonnonlaadun\ntunnusmerkkeinä. Huolellisesti vältettiin jokaista kuviota, jota olisi\nvoitu selittää salaiseen sodanhaluun viittaavaksi, kun taas toiselta\npuolen erikoisesti tehostettiin ystävyyttä osoittavia piirteitä.\n\nLyhyesti: Chingachgook uhrasi kokonaan soturin näön hulluttelijan\nnaamioitukselle. Sellaiset ilmiöt eivät olleet outoja intiaanien\nkeskuudessa; ja kun Duncan oli jo pukunsa puolesta riittävässä määrin\nalkuperäisestään muutettu, saattoi tosiaankin hyvällä syyllä uskoa\nhänen ranskankielen taitonsa avulla käyvän ticonderogalaisesta\nilveilijästä, joka kierteli ystävällisten liittolaisheimojen luona.\n\nKun hänen maalauksensa arveltiin riittävän, antoi metsästäjä\nhänelle monta hyvää neuvoa, sopi hänen kanssaan merkkihuudoista\nja määräsi paikan, missä heidän piti tavata, jos sattuisivat\nonnistumaan yrityksissään. Munron ja hänen nuoren ystävänsä\nhyvästely oli surullisempi, vaikka edellinen alistuikin eroon niin\nvälinpitämättömästi, ettei hänen lämmin ja vilpitön luonteensa olisi\nmoista koskaan sallinut hänen ollessaan terveemmässä mielentilassa.\nMetsästäjä vei Heywardin syrjään ja ilmoitti hänelle aikovansa\ntoimittaa vanhuksen johonkin turvalliseen leiripaikkaan Chingachgookin\nhuomaan, kun taas hän ja Unkas tulisivat jatkamaan etsiskelyjään sen\nkansan parissa, jota heillä oli syytä luulla delavareiksi.\nUudistettuaan sitten neuvonsa ja varoituksensa hän jatkoi niin\njuhlallisesti ja sydämellisesti, että Duncan tuli hyvin liikutetuksi.\n\n\"Ja nyt Jumala teitä siunatkoon! Te olette osoittanut rohkeutta, josta\nminä pidän, sillä se on nuoruuden ja eritotenkin lämpimän veren ja\nylvään sydämen lahja. Mutta uskokaa miehen varoitusta, joka kyllä\ntietää kaiken todeksi, mitä hän sanoo. Te tulette tarvitsemaan\npontevinta miehuuttanne ja terävämpää älyä, kuin on kirjoista\nkasattavissa, ennenkuin voitatte mingon oveluudessa tai rohkeudessa.\nJumala teitä siunatkoon! Jos huronit ryöstävät päänahkanne, luottakaa\nsilloin miehen lupaukseen, jolla on kaksi uljasta soturia apunaan: he\nsaavat maksaa voittonsa niin monella hengellä kuin on hiusta päässänne.\nMinä toistan, nuori herra, siunatkoon Kaitselmus yritystänne, joka\ntapahtuu kokonaan hyvässä tarkoituksessa, ja muistakaa, että niiden\nkonnien viekkauden tyhjäksi tekemiseksi on luvallista käyttää keinoja,\njotka eivät muutoin niin kovin sopisikaan valkoisen miehen\nluonteeseen.\"\n\nDuncan pudisti lämpimästi kunnianarvoisan, vaatimattoman liittolaisensa\nkättä, jätti iäkkään ystävänsä hänen hoitoonsa ja kiiteltyään tätä\nhyvistä toivotuksista pyysi Davidia lähtemään matkaan. Haukansilmä\nkatseli kauan rohkean ja seikkailunhaluisen nuorukaisen jälkeen\npeittelemättömän ihailevasti, pudisti sitten epäillen päätään, kääntyi\nympäri ja johti oman seurue-osastonsa metsän kätköön.\n\nDuncanin ja Davidin kulkema tie kävi suoraan poikki majavain aukeaman\nja pitkin niiden altaan reunaa.\n\nKun Duncan huomasi jääneensä yksin miehen kanssa, jonka äly ei ollut\nterävimpiä ja josta saattoi olla perin vähän apua uhkaavissa\ntilanteissa, alkoi hän tuntea sen tehtävän vaikeudet, mihin\noli ryhtynyt. Hämärä lisäsi kolkon, villin, kauas hänen joka\npuolelleen levenevän salon synkkyyttä, ja niiden pienten majojen\nhiljaisuudessakin, joiden hän tiesi olevan niin runsaasti asuttuja, oli\nikäänkuin jotakin peloittavaa. Kun hän katseli niiden älykkäiden\nhaltiain ihmeellisiä rakennuksia ja kummallisia varokeinoja, iski\nhäneen ajatus, että yksinpä tämän avaran erämaan elukoillakin oli\nmelkein hänen omaan järkeensä verrattava vaisto, eikä hän voinut olla\nlevottomana muistelematta sitä epätasaista taistelua, mihin oli niin\npäätä pahkaa heittäytynyt. Sitten hänen eteensä nousi Alicen hehkuva\nkuva, hänen hätänsä, hänen nykyinen vaaransa, ja heti oli hänen\nasemansa uhkarohkeus unohtunut. Rohkaisten Davidia hän riensi eteenpäin\nnuoruuden ja toimintahalun kepein, voimakkain askelin.\n\nTehtyään melkein puoliympyrän kiertääkseen altaan he poikkesivat\nvirrasta syrjään ja alkoivat nousta loivan ylänteen huipulle laaksossa,\nmissä he kulkivat. Puolen tunnin kuluttua he saapuivat erään toisen\nmetsänaukeaman reunaan, joka kaikista merkeistä päättäen oli myöskin\nmajavain aikaansaama ja jonka nuo älykkäät eläimet olivat jostakin\npakottavasta syystä hylänneet, siirtyäkseen siihen suotuisampaan\npaikkaan, missä nyt oleskelivat. Sangen luonnollinen tunne sai Duncanin\nhetkiseksi epäröimään, ennenkuin urkeni pensaiden peittämän polun\nsuojasta; oli kuin olisi hän pysähtynyt kokoomaan voimiaan ryhtyäkseen\nuhkarohkeaan yrityksensä, jossa hän salaisesti tajusi niitä tarvittavan\nviimeistä hiventä myöten. Hän käytti levähdystä tutkiakseen paikkaa\nniin paljon kuin hänen lyhyet ja kiireiset silmäyksensä sallivat.\n\nMetsänaukeamaa vastapäätä ja lähellä kohtaa, missä puro syöksyi\nmuutamien kallioiden yli vielä korkeammalta tasanteelta, näkyi noin\nviisi-, kuusikymmentä majaa, jotka oli hät'hätää kyhätty hirsistä,\nrisuista ja mullasta sekaisin. Niiden sijoituksessa ei vallinnut\nvähintäkään järjestystä ja niitä rakennettaessa tuntui hyvin vähän\nhuolehditun siisteydestä tai kauneudesta. Ne olivat tosiaankin näissä\nkahdessa suhteessa niin paljon Duncanin äskettäin näkemän kylän\nasuntoja huonompia, että hän alkoi odottaa uutta, eikä suinkaan\nensimmäistä pienempää yllätystä. Tämä odotus ei pettänytkään\nvähimmässäkään määrässä, kun hän illan hämärässä valossa näki kahden-,\nkolmenkymmenen olennon vuorotellen kohoavan majojen edustalla kasvavan\nkorkean, paksun ruohon peitosta ja sitten taas häipyvän silmistä kuin\nolisivat ne maahan vajonneet. Näistä äkillisistä, epäselvistä\nvilahduksista päättäen tuntuivat nämä merkilliset ilmiöt pikemminkin\nolevan mustia, huiskahtelevia haamuja tai muita yliluonnollisia\nolentoja kuin tavallisista, jokapäiväisistä aineista, lihasta ja\nverestä, rakennettuja ihmisiä. Joku laiha, alaston olento näkyi lyhyen\nhetken huitovan käsiään hurjasti ilmassa, ja sitten oli sen täyttämä\npaikka tyhjä, kunnes se jälleen yht'äkkiä ilmestyi uuteen, kaukaisempaan\npaikkaan tai kunnes sitä seurasi toinen, yhtä salaperäisesti elehtivä\nkummitus. Huomattuaan toverinsa viivyttelevän seurasi David hänen\nkatseensa suuntaa ja ikäänkuin kutsui Heywardin tajuihinsa lausumalla:\n\n\"Täällä on paljon hedelmällistä maata viljelemättömänä, ja minä saatan\nsanoa, saastuttamatta itseäni oman kiitokseni synnillisellä\nhapatuksella, että minun lyhyen oleskeluni aikana näissä pakanain\nasunnoissa on moni hyvä siemen tullut sirotetuksi tien oheen.\"\n\n\"Nämä heimot rakastavat enemmän metsästystä kuin todellisen työn\ntaitoja\", vastasi hajamielinen Duncan, joka yhä tarkasteli ihmettelynsä\nesineitä.\n\n\"On pikemmin iloksi kuin työksi sielulle korottaa äänensä ylistykseen,\nmutta surullisella tavalla käyttävät nämä pojat väärin lahjojansa. Olen\nharvoin tavannut heidän ikätovereitaan, joille luonto olisi niin\ntuhlaten jakanut kykyjä virrenveisaamiseen, mutta totisesti, totisesti,\nkukaan ei lyö niitä enemmän laimin. Kolme yötä olen nyt ollut täällä ja\nkolme kertaa olen kerännyt ne rasavillit harjoittelemaan pyhiä lauluja,\nmutta joka kerta ovat he vastanneet ponnistuksiini sellaisella\nkirkunalla ja ulvonnalla, että sieluni on jähmettynyt kauhusta!\"\n\n\"Kenestä te puhutte?\"\n\n\"Noista lapsista tuolla, jotka tuhlaavat kalliin nuoruutensa ajan\nmoisissa turhanpäiväisissä kujeissa. Kurituksen terveellistä nuhdetta\nei paljon tunneta tämän omaan onneensa heitetyn kansan keskuudessa.\nMaassa, missä koivuja on niin runsaasti, ei nähdä koskaan vitsaa, eikä\nniin muodoin olekaan mikään ihme, että Kaitselmuksen siunatuimmat\nlahjat hukataan tuollaiseen rääyntään.\"\n\nDavid sulki korvansa, kun siinä samassa lapsilauman kimeä ulvonta\nkajahti läpi metsän, ja Duncan, jonka huuli vetäytyi halveksivaan\nhymyyn, ikäänkuin hän olisi tahtonut pilkata omaa taikauskoisuuttaan,\nvirkkoi lujasti:\n\n\"Jatkakaamme matkaa.\"\n\nOttamatta pois suojia korvistaan totteli laulumestari käskyä, ja niin\nhe kulkivat yhdessä kohti asuntoja, joita David väliin tapasi sanoa\n\"filistealaisten majoiksi\".\n\n\n\n\nXXIII luku.\n\n\n    Vaikka vainkin riistan\n    vaatii etu ajon, kiistan;\n    vaikka nuoli singahtaapi,\n    kun jo hirvi kauas saapi;\n    kenen, missä, milloin huoli,\n    ritahan jos kettu kuoli?\n\n             _Järven Neito_.\n\nVain harvoin lähettävät alkuasukkaat varovaisempien valkeaihoisten\ntavoin aseistettuja miehiä vartioimaan leiriänsä. Saaden tarkan tiedon\nvaaran lähenemisestä sen vielä ollessa kaukana oleilee intiaani\ntavallisesti kaikessa rauhassa, turvautuen perinpohjin tuntemiinsa\nmetsän merkkeihin ja niihin pitkiin, hankaloihin polkuihin, mitkä\nerottavat hänet niistä, joita hänen on enin syytä pelätä. Mutta\nvihollinen, jonka erikoisen suotuisain asianhaarain vallitessa on\nonnistunut pettää vakoilijain valppaus, tapaa harvoin vahtisotureja\nlähempänä kotoa hälytystä nostamassa. Tämän yleisen tavan lisäksi\ntajuavat Ranskalle ystävälliset heimot liiankin hyvin äskettäin isketyn\niskun merkityksen pelätäkseen mitään äkillistä vaaraa Britannian\nkruunulle uskollisten vihamielisten kansojen puolelta. Kun siis Duncan\nja David ilmestyivät lasten keskeen, jotka leikkivät edellä kerrottuun\ntapaan, ei heidän lähenemisensä ollut herättänyt pienintäkään\nennakkohälytystä. Mutta heti kun heidät huomattiin, kohotti koko\nlapsilauma kuin yhteisestä sopimuksesta kimakan varoitushuudon ja\nvajosi sitten kuin noiduttuna tulijain näkyvistä. Ryömiväin poikain\nalastomat, keltaisenruskeat ruumiit sulivat tänä myöhäisenä hetkenä\nniin täydellisesti kuivuneeseen ruohoon, että ensi alussa tuntui kuin\nolisi maa heidät tosiaankin niellyt; mutta kun hämmästys salli Duncanin\nkiinnittää katseensa tarkkaavammin kentälle, näki hän joka puolella\nmustia, pälyileviä, pyöriviä silmiä.\n\nNuori sotilas ei tästä yllättävästä alkutarkastuksesta saanut suinkaan\nrohkaisua kestämään sitä tutkistelua, joka epäilemättä oli tuleva hänen\nosakseen kokeneempien miesten puolelta, ja kerran hän olikin jo vähällä\nkääntyä takaisin. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä näyttää epäröivältä.\nLasten huuto oli houkutellut kymmenisen soturia lähimmän majan ovelle,\nmissä he seisoivat mustana, villinä ryhmänä, vakavasti odotellen heidän\njoukkoonsa niin odottamatta ilmestyneiden miesten tuloa.\n\nDavid, joka oli johonkin määrin perehtynyt kylän oloihin, astui edellä\njuuri siihen majaan niin varmana, etteivät pienet esteet olisi\nilmeisesti häntä lainkaan häirinneet. Se oli kylän arvokkain rakennus,\nniin karkeasti kuin se olikin kyhätty tuohesta ja puunoksista, koska se\noli kota, missä heimo piti neuvottelujaan ja julkisia kokouksiaan\ntilapäisesti englantilaisten maakuntain rajoilla oleskellessaan.\nDuncanista tuntui vaikealta näyttää tarpeellisen huolettomalta\nkulkiessaan aivan sen kynnykselle kerääntyneiden mustien, voimakkaiden\nvillien ohi, mutta tietoisena siitä, että hänen henkensä riippui hänen\nkylmäverisyydestään, luotti hän toverinsa varovaisuuteen ja seurasi\nhänen kintereillään, koettaen matkalla koota ajatuksiaan kaikkien\nmahdollisten tilaisuuksien varalle. Hänen verensä oli jähmettyä\nkauhusta, kun hän huomasi olevansa niin lähellä julmia, armottomia\nvihollisiaan, mutta hän kykeni sentään niin paljon hillitsemään\ntunteitaan, että sai astutuksi keskelle majaa ulkonaisesti ilmaisematta\npienintäkään heikkoutta. Levollisen Gamutin esimerkkiä seuraten hän\nkahmaisi kimpun hyvänhajuisia lehviä hökkelin erään nurkan täyttävästä\nkasasta ja istuutui äänettömänä.\n\nTuntemattoman tulijan kuljettua heidän ohitseen peräytyivät\ntarkkaavaiset soturit ovelta, asettuivat kehäksi hänen ympärilleen ja\nnäyttivät kärsivällisesti odottavan hetkeä, jolloin muukalaisen\narvokkuus salli hänen puhua. Suurin osa seisoi veltoissa, huolettomissa\nasennoissa nojallaan hataraa rakennusta tukevia pylväitä vasten, kun\ntaas kolme, neljä vanhinta ja etevintä päällikköä istuutui maahan\nhieman edemmäs.\n\nLoimuava tulisoihtu paloi majassa ja heitti punaista hohdettaan\nkasvoista kasvoihin, miehestä mieheen, huojuen sinne tänne viiman\npainamana. Duncan käytti sen valoa lukeakseen isäntiensä piirteistä\nvastaanottonsa mahdollisen luonteen. Mutta hänen terävänäköisyytensä\nauttoi häntä vähän tämän kansan kylmänlevollista teeskentelytaitoa\nvastaan. Etualalla istuvat päälliköt loivat tuskin katsettakaan hänen\npuoleensa, tuijottaen vain maahan sen näköisinä kuin olisivat muka\ntunteet kunnioitusta, vaikka ilmettä saattoi yhtä hyvin selittää\nepäluuloksi. Varjoon jättäytyneet miehet olivat hieman avonaisempia.\nDuncan huomasi pian heidän tutkivat, vaikka salaiset silmäyksensä,\njotka tosiaankin tarkastelivat hänen ruumiinsa ja pukunsa tuuma\ntuumalta, jättämättä ainoatakaan kasvojen värähdystä, ainoatakaan\nelettä, ainoatakaan maalauksen viivaa tai edes ainoatakaan\nvaatekappaletta näkemättä ja selittämättä.\n\nVihdoin astui eräs soturi, jonka tukkaan oli jo alkanut ilmaantua\nharmaita pälviä, mutta jonka jäntevät jäsenet ja luja astunta\ntodistivat hänellä vielä olevan kykyä täyden miehen tehtäviä\nsuorittamaan, varjoisasta sopesta, minne hän oli luultavasti asettunut\nsaadakseen itse näkymättömänä tehdä huomioitaan, ja ryhtyi puhumaan.\nHän käytti wyandotien eli huronien[12] kieltä, eikä Heyward siis\nymmärtänyt hänen sanojaan, vaikka ne tuntuivatkin niitä säestävistä\neleistä päättäen ilmaisevan pikemmin ystävällisyyttä kuin vihaa. Duncan\npudisti päätään ja osoitti viittauksin, ettei kyennyt vastaamaan.\n\n\"Eikö kukaan veljistäni puhu ranskaa tai englantia?\" kysyi hän\nedellisellä kielellä antaessaan katseensa siirtyä kasvoista kasvoihin\ntoivoen näkevänsä myöntävän nyökkäyksen.\n\nMutta vaikka useampikin oli käännähtänyt tavoittaakseen hänen sanojensa\najatuksen, ei kukaan vastannut.\n\n\"Minun olisi surullista uskoa\", jatkoi Duncan, puhuen hitaasti ja\nkäyttäen yksinkertaisinta ranskaa mitä osasi, \"ettei kukaan tämän\nviisaan ja urhoollisen kansan jäsenistä ymmärrä kieltä, jota 'Suuri\nHallitsija' käyttää lapsilleen puhuessaan. Hänen sydämensä tulisi\nraskaaksi, jos hänen täytyisi huomata, että hänen punaiset soturinsa\nkunnioittaisivat häntä niin vähän!\"\n\nSeurasi pitkä ja juhlallinen äänettömyys, jonka kestäessä ei\njäsenenkään värähdys eikä silmänkään liikahdus ilmaissut huomautuksen\ntekemää vaikutusta. Duncan, joka tiesi äänettömyyden hyveeksi\nisäntiensä keskuudessa, oli mielissään tästä tavasta, koska hän siten\nsai aikaa järjestää ajatuksensa. Vihdoin sama soturi, joka oli ennenkin\nhäntä puhutellut, vastasi Kanadan murteellaan terävästi kysyen:\n\n\"Kun Suuri Isämme puhuu kansalleen, tapahtuuko se huronin kielellä?\"\n\n\"Hän ei tunne eroa lastensa välillä, olkoon heidän nahkansa väri sitten\npunainen, musta tai valkoinen\", selitti Duncan vältellen, \"vaikka hän\npitääkin eniten urhoollisista huroneistaan.\"\n\n\"Miten hän aikoo puhua\", kysyi ovela päällikkö, \"kun juoksijat lukevat\nhänelle päänahat, jotka viisi yötä sitten kasvoivat Englannin miesten\npäälaella?\"\n\n\"He olivat hänen vihollisiaan\", virkkoi Duncan tahtomattaankin\nväristen, \"ja hän on varmaankin sanova: 'hyvä on, huronini ovat\nerinomaisen urhoollisia.'\"\n\n\"Kanadalainen isämme ei ajattele niin. Katsomatta eteenpäin\nintiaanejaan palkitakseen on hän kääntänyt silmänsä taaksepäin. Hän\nnäkee kuolleet Englannin miehet, mutta ei huroneja. Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Hänenlaisellaan suurella päälliköllä on enemmän ajatuksia kuin kieliä.\nHän katsahtaa taakseen nähdäkseen, ettei vihollisia kulje hänen\njäljissään.\"\n\n\"Surmatun soturin vene ei kulje enää Horikanin aalloilla\", vastasi\nvilli synkästi. \"Hänen korvansa ovat avoinna delavareille, jotka eivät\nole ystäviämme, ja he täyttävät ne valheilla.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista. Katsokaa: hän on käskenyt minua, joka olen\nparantamisen taitoa tunteva mies, menemään hänen lastensa, punaisten\nhuronien luo, jotka asuvat suurten järvien rannoilla, kysymään, onko\nheistä kukaan sairas!\"\n\nUusi äänettömyys seurasi tätä Duncanin toimen ilmoitusta. Jokainen\nsilmä tähysteli häntä yht'aikaa ikäänkuin tutkiakseen selityksen\nvilpittömyyttä tai valheellisuutta niin terävästi ja läpitunkevasti,\nettä tarkastelun esine ei voinut olla vapisematta sen tulosta\najatellessaan. Hänet vapautti kuitenkin pulasta äskeinen puhuja.\n\n\"Maalaavatko Kanadan viisaat miehet nahkansa?\" jatkoi huroni kylmästi.\n\"Me olemme kuulleet heidän ylpeilevän siitä, että heidän naamansa ovat\nkalpeat.\"\n\n\"Kun intiaanipäällikkö tulee valkoisten isiensä joukkoon\", vastasi\nDuncan hyvin varmasti, \"heittää hän yltään puhvelinnahkaiset vaatteensa\npukeutuakseen hänelle tarjottuun paitaan. Veljeni ovat antaneet minulle\nvärejä, ja minä olen niitä käyttänyt.\"\n\nMatala suosionhyminä ilmoitti, että heimolle lausuttu kohteliaisuus oli\nlöytänyt otollisen maaperän, vanhempi päällikkö viittasi hyväksyvästi,\nja hänelle vastasivat useimmat hänen toverinsa ojentamalla kätensä\neteenpäin ja päästämällä lyhyen ihastuksenhuudon. Duncan alkoi\nhengittää vapaammin, uskoen pahimman tutkistelun nyt kestetyksi, ja kun\nhän oli ennakolta valmistanut mutkattoman, todennäköisen jutun tukemaan\nluuloteltua ammattiansa, kasvoivat hänen toiveensa lopullisesta\nmenestyksestä.\n\nLyhyen äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin järjestääkseen ajatuksiaan ja\nvastatakseen sopivasti heidän vieraansa juuri tekemään ilmoitukseen,\nnousi eräs toinen soturi ja valmistautui puhumaan. Mutta juuri kun hän\noli avaamaisillaan suunsa, kuului matala, mutta kammottava huuto\nmetsästä, ja sitä seurasi heti voimakas, kimeä ulvonta, jota yhä\njatkui, kunnes se tuntui suden hellittämättömältä, valittavimmalta\nulinalta. Tämä äkillinen, hirvittävä keskeytys sai Duncanin kavahtamaan\nistualtaan, hän kun ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin kaamean\nkirkunan vaikutusta.\n\nSamassa riensivät kaikki soturit yhtenä joukkona majasta, ja ilma oli\ntäynnä voimakkaita huutoja, jotka melkein tukahduttivat yhä metsän\nlehväkatoksista kaikuvan peloittavan ulvonnan. Kykenemättä enää itseään\nhillitsemään jätti nuorukainen paikkansa ja seisoi pian keskellä\nsekasortoista joukkoa, johon oli sulloutunut melkein kaikki, mitä\nleirin rajojen sisällä oli kynnelle kykenevää. Miehet, vaimot ja\nlapset, vanhukset, raajarikot, voimakkaat ja vireät, kaikki olivat\njalkeilla; muutamat huusivat hurjasti, toiset paukuttivat käsiään\nikäänkuin mielettömän riemun vallassa ja kaikki ilmaisivat villiä\niloaan jostakin odottamattomasta tapauksesta. Vaikka häntä meteli\nalussa huumasikin, kykeni Heyward pian keksimään siihen selityksen\nennen pitkää seuraavasta näytelmästä.\n\nTaivaalla oli vielä tarpeeksi valoa näyttämään puunlatvojen väliin\nsyntyneet kirkkaammat aukot, joiden kautta eri polut lähtivät kylän\nraivatulta alueelta painumaan salojen syvyyksiin. Erään sellaisen aukon\nkohdalla työntyi rivi sotureja metsästä ja läheni hitaasti asuntoja.\nEtumaisena kulkeva kantoi lyhyttä riukua, johon oli ripustettu, kuten\nmyöhemmin kävi selville, useita ihmisen päänahkoja. Duncanin kuulemat\nsäikähdyttävät huudot olivat noita valkeaihoisten varsin kuvaavasti\nnimittämiä \"kuolonkirkaisuja\", ja jokaisella huudon toistamisella oli\ntarkoituksena ilmoittaa heimolle yhden vihollisen surma. Näin pitkälle\njohti Heywardin kokemus häntä selityksen etsinnässä. Kun hän nyt tiesi\nkeskeytyksen johtuneen onnellisen partiojoukkueen odottamattomasta\npaluusta, hävisivät kaikki epämiellyttävät tunteet siihen sisäisen\ntyytyväisyyden tajuntaan, että tämä tapaus oli hankkinut hänelle varsin\ntervetullutta huojennusta ja työntänyt hänet taka-alalle yleisestä\nhuomiosta.\n\nEnnätettyään muutamien satojen jalkojen päähän majoista pysähtyivät\nsaapuvat soturit. Heidän valittava ja kauhistava ulvontansa, jonka oli\nmäärä samalla kertaa kuvata surmattujen kuolonkiljahduksia ja\nvoittajain riemua, oli nyt kokonaan tauonnut. Eräs heistä huusi\nääneensä sanoja, mitkä eivät suinkaan olleet kauhistavia, vaikka eivät\nmyöskään sen tajuttavampia niille, joiden korville ne olivat\ntarkoitetut, kuin heidän ilmeikäs ulvontansakaan. Olisi vaikeata antaa\nedes jonkinlaistakaan käsitystä siitä hurjasta innostuksesta, jolla\ntäten ilmoitetut uutiset otettiin vastaan. Koko leiristä sukeutui käden\nkäänteessä mitä melskeisimmän touhun ja vilinän näyttämö. Soturit\nvetivät puukkonsa ja järjestyivät niitä heilutellen kahteen riviin,\njotka muodostivat kujan partiojoukkueesta majoihin asti. Naiset kävivät\nkäsiksi nuijiin, kirveisiin tai mihin muuhun hyökkäysaseeseen tahansa,\nmikä ensiksi osui heidän saatavilleen, ja syöksyivät kiihkoissaan\nsuorittamaan osaansa siinä julmassa leikissä, joka nyt läheni.\nLapsetkaan eivät halunneet olla pelkkinä katselijoina, vaan pienet\npojatkin, jotka tuskin kykenivät surmaesineitä liikuttamaan, väänsivät\ntapparat isiensä vyöltä ja työntyivät riveihin, taitavasti jäljitellen\nvanhempiensa villejä eleitä.\n\nValtavia risukasoja kyhjötti siellä täällä kentällä, ja muuan\ntoimellinen akka sytytteli niitä yhden toisensa jälkeen valaisemaan\ntulevaa näytelmää. Kun liekki loimahti ilmaan, voitti sen hohde\nlaskevan päivän valon ja sai esineet näyttämään samalla kertaa sekä\nselvemmiltä että kaameammilta. Koko kenttä muodosti voimakkaan taulun,\njonka puitteina olivat tummat, korkeat honkarivit. Äsken saapuneet\nsoturit olivat taulun kaukaisimpina henkilöinä. Hiukan heistä eteenpäin\nseisoi kaksi miestä, jotka oli nähtävästi valittu muiden joukosta\ntoimimaan päänäyttelijöinä tulevassa kohtauksessa. Valo ei ollut\nkylliksi voimakas saadakseen heidän piirteensä esiintymään selvinä,\nvaikka helposti huomasikin aivan erilaisten tunteiden heitä kumpaakin\nvallitsevan. Toisen seisoessa suorana ja lujana, valmiina kestämään\nkohtalonsa sankarin tavoin, oli toinen laskenut päänsä riipuksiin\nikäänkuin kauhun lyömänä tai häpeän masentamana. Uljas Duncan tunsi\nvoimakasta ihailua ja sääliä edellistä kohtaan, vaikka hänellä ei\nollutkaan vähintäkään tilaisuutta osoittaa jalomielisiä ajatuksiaan.\nHän tarkkasi kuitenkin miehen pienimpiäkin liikkeitä innokkain silmin,\nja seuratessaan katseillaan hänen ihmeellisen sopusuhtaisen ja jäntevän\nruumiinsa kauniita ääriviivoja hän koetti vakuuttautua siitä, että jos\nvain tarmo sellaisen päättäväisyyden avustamana voi viedä miehen\nvahingoitta niin ankaran koetuksen läpi, saattoi tuo nuori vanki hänen\nedessään toivoa suoriutuvansa menestyksellä siitä uhkaavasta\nkujanjuoksusta, joka häntä odotti. Huomaamatta hilautui nuori mies\nlähemmäksi huronien mustia rivejä ja osasi tuskin hengittää, niin\njännittyneenä hän seurasi näytelmän kulkua. Samalla kajahti\nmerkkihuuto, ja sitä ennen vallinneen hetkellisen rauhan keskeytti uusi\nkirkuva ulvontapuuska, joka oli edellisiä paljoa voimakkaampi.\nMasentuneempi uhreista pysyi yhä liikkumattomana paikallaan, mutta\ntoinen hypähti huudon kuultuaan juoksuun ketteränä ja nopeana kuin\nhirvi. Ryntäämättä vihamielisten rivien välitse, kuten oli odotettu,\nhän oli kyllä juoksemaisillaan vaaralliseen kujaan, mutta ennen kuin\nhänelle oli ennätetty antaa ainoatakaan iskua, hän äkkiä käännähtikin\nympäri, loikkasi erään lapsiparven päitten ylitse ja pääsi niin\npeloittavan rintaman ulommaiselle, turvallisemmalle puolelle. Tähän\ntemppuun vastasivat sadat äänet julmin sadatteluin, ja koko\nkiihoittunut joukko hajosi järjestyksestään ja syöksähti pitkin kenttää\nmitä hurjimmassa sekasorrossa.\n\nKymmenkunta loimuavaa risukasaa loi nyt kaameata valoaan kentälle, joka\noli kuin mikäkin saastainen kummitustanner, mihin ilkeät paholaiset\nolivat tulleet suorittamaan jumalattomia menojaan. Taustalle jääneet\nihmiset olivat kuin yliluonnollisia olentoja, jotka lehahtivat ohi\nsilmän ja halkoivat ilmaa mielettömin ja käsittämättömin liikkein, kun\ntaas lähempänä valoa riehuvain villit intohimot kuvastuivat peloittavan\nselvästi heidän kiihtyneitten kasvojensa salamoista.\n\nOn helposti ymmärrettävissä, ettei pakolaiselle suotu hetkenkään\nhengähdysaikaa sellaisen verenhimoisen vihollisjoukon keskellä. Yhden\nainoan silmänräpäyksen kestäessä näytti aivan siltä kuin pääsisi hän\nmetsään, mutta hänen vangitsijainsa koko parvi syöksyi hänen edelleen\nja ajoi hänet takaisin armottomien vainoojain sekaan. Hätyytetyn hirven\ntavoin hän kääntyi ympäri, ammahti nuolen nopeudella kiemurtelevan\nliekkipilarin läpi, sivuutti koko joukkion vahingoittumatta ja ilmestyi\nnäkyviin kentän vastakkaisella laidalla. Mutta sielläkin ehättivät\nmuutamat vanhemmat ja ovelammat huronit häntä vastaan ja pakottivat\nhänet takaisin. Jälleen hän syöksähti pahimpaan tungokseen ikäänkuin\netsien turvaa sen vilinästä, ja sitten seurasi hetkiä, joiden kestäessä\nDuncan luuli tuon ketterän, urhean nuoren muukalaisen joutuneen tuhon\nomaksi.\n\nSaattoi erottaa vain mustan ihmisrykelmän, joka leiskui ja vilisi\nkuvailemattomassa sekamelskassa. Käsivarsia, välkkyviä veitsiä,\nhirvittäviä nuijia näkyi sen yläpuolella, mutta iskuja johti ilmeisesti\nsattuma. Kaameata vaikutusta lisäsivät vielä naisten kimakat\nkiljahdukset ja soturien hurja ulvonta. Silloin tällöin näki Duncan\nvilahdukselta kepeän ruumiin halkovan ilmaa epätoivoisin loikkauksin,\nja hän toivoi pikemminkin kuin uskoi vangin vielä hallitsevan\nhämmästyttävää juoksukykyään. Äkkiä vyörähti joukkio takaisin ja läheni\npaikkaa, missä hän seisoi. Raskas jälkijoukko painoi etumaisina\nkulkevia naisia ja lapsia ja kaatoi ne maahan. Muukalainen näkyi\njälleen melskeen keskeltä. Ihmisvoima ei voinut kuitenkaan kauempaa\nkestää niin ankaraa kamppausta. Tämän tuntui vankikin ymmärtävän.\nKäyttäen hyväkseen silmänräpäykseksi syntynyttä aukkoa hän syöksähti\nsoturien välitse ja teki vielä hurjan ja mikäli Duncanista näytti\nviimeisen yrityksen päästä metsään. Ikäänkuin käsittäen, ettei mikään\nvaara uhannut nuoren sotilaan puolelta, kosketti pakolainen melkein\nhäntä vauhdissaan. Muuan iso, väkevä huroni, joka oli tähän asti\nsäästänyt voimiaan, kimmahti viipymättä hänen kintereilleen ja uhkasi\nkohotetuin käsin tuhoisaa iskua. Duncan pisti jalkansa eteen, ja este\nheitti innokkaan villin sykkyrässä maahan monta jalkaa tavoitellun\nuhrinsa edelle. Ajatus ei ole niin nopsa kuin liike, jolla jälkimmäinen\nkäytti tätä etua hyväkseen; hän kääntyi ympäri, suhahti lentävän tähden\ntavoin jälleen Duncanin silmien editse, ja seuraavassa hetkessä, kun\ntämä oli ennättänyt tointua hämmästyksestään ja katsahtaa ympärilleen\nvankia etsien, näki hän hänet rauhallisesti nojaamassa pientä maalattua\npatsasta vasten, joka kohosi arvokkaimman majan ovella.\n\nPeläten, että osa, mikä hänellä oli ollut vangin paossa, voisi käydä\nhänelle itselleen vaaralliseksi, lähti Duncan viipymättä paikalta. Hän\nseurasi väentungosta, joka läheni majoja synkkänä ja yrmeänä niinkuin\naina joukot, kun ne ovat pettyneet julmissa toiveissaan. Uteliaisuus,\ntai ehkäpä jokin parempikin tunne sai hänet hilautumaan muukalaista\nlähemmäs. Hän tapasi tämän seisomasta toinen käsivarsi kierrettynä\nsuojelevan patsaan ympäri ja hengittämästä tiheään ja voimakkaasti\nankarain ponnistelujen jälkeen, vaikkei hän muutoin pienimmälläkään\nmerkillä ilmaissut kärsivänsä kipua tai tuskaa. Ikivanhan pyhän tavan\nmukaan oli hän nyt koskematon siksi, kunnes heimo oli kokouksessaan\nkeskustellut ja päättänyt hänen kohtalostaan. Ei ollut kumminkaan\nvaikeata ennustaa lopullista tulosta, mikäli saattoi tehdä\njohtopäätöksiä sen ihmisjoukon tunteiden nojalla, joka tungeksi\npaikalla.\n\nHuronien sanavarastossa ei ollut ainoatakaan sadattelua eikä soimausta,\njota toiveissaan pettyneet naiset eivät olisi syytäneet onnen suosiman\nmuukalaisen niskaan. He ivailivat hänen pakenemisyrityksiään ja\nhuutelivat hänelle katkerin pilkkalausein, että hänen jalkansa olivat\nparemmat kuin hänen kätensä ja että hän ansaitsi siivet, koska hän ei\nosannut käyttää nuolta eikä puukkoa. Kaikkeen tähän ei vanki vastannut\nsanaakaan, tyytyihän vain kuvastamaan asennossaan ja ilmeessään\narvokkuuteen omituisella tavalla yhtynyttä halveksimista. Yhtä paljon\ntämän tyyneyden kuin vangin hyvän onnen ärsyttäminä saivat he\nkurkuistaan enää vain käsittämätöntä ulinaa, joka pian muuttui\nkimeäksi, läpitunkevaksi kirkunaksi. Siinä samassa tunkeutui sama\ntoimelias akka, joka oli ryhtynyt tarpeelliseen varokeinoon\nsytyttäessään risukasat, joukon läpi ja raivasi itselleen paikan vangin\neteen. Tämän velhovaimon likainen, kuihtunut olemus oli kyllä varsin\nhyvin saattanut hankkia hänelle maineen, että hän oli muka tavallisia\nkuolevaisia ovelampi. Heittäen taakseen kevyen pukunsa hän ojensi\npitkän, nahkakuivan käsivartensa pilkallisesti eteenpäin ja alkoi\nhuutaa, käyttäen lenapien kieltä, jota hänen pistopuheittensa kohde\nparemmin ymmärsi:\n\n\"Katsopas sinä, delavari!\" kiljui hän näpäytellen sormiaan aivan toisen\nsilmien edessä, \"sinun kansasi on akkojen sukua, ja kuokka sopii\nparemmin teidän kätenne kuin pyssy. Huronitytöt tekevät sinulle hameen,\nJa me saamme etsiä sinulle miehen.\"\n\nVilli naurunremahdus seurasi tätä hyökkäystä, ja sen kestäessä\nerottautui nuorempain naisten pehmeä, sointuva hihitys omituisesti\nheidän vanhemman ja ilkeämmän toverinsa särkyneestä äänestä. Mutta\nmuukalainen oli kaikkien heidän pilkkaamisponnistustensa yläpuolella.\nHänen päänsä ei värähtänytkään, eikä hän osoittanut vähimmälläkään\ntavalla tietävänsä, että edes ketään oli lähelläkään, paitsi milloin\nhänen ylväs katseensa etsi synkkää soturijoukkoa, joka seisoi taampana,\nkohtauksen äänettömänä, jurona katselijana.\n\nVangin kylmäverisyydestä raivostuneena akka nosti kädet puuskaan,\nheittäytyi uhmailevaan asentoon ja puhkesi uuteen ivasanojen tulvaan,\njota ei koko meidän taitomme kykenisi saamaan paperille. Hän vaivasi\nkuitenkin suotta keuhkojaan, sillä vaikka hänellä oli kansansa\nkeskuudessa aivan erikoisen haukkumataiturin maine, sai hän kiihdyttää\nitsensä sellaiseen vimmaan, että kirjaimellisesti vaahto valui hänen\nsuupielistään, ilman että ainoakaan lihas värähti muukalaisen\nliikkumattomissa kasvoissa. Tämän välinpitämättömyyden vaikutus alkoi\nulottua muihinkin katselijoihin, ja muuan nuorukainen, joka oli juuri\npääsemässä poikaiästä miehuuden kuntoon, yritti auttaa raivoavaa\ntorakurkkua heiluttelemalla kirvestään uhrin edessä ja lisäämällä\ntyhjän kerskailunsa akan ivaan. Silloin käänsi vanki kasvonsa valoon\npäin ja katsahti alas nulikkaan niin ylimielisesti, ettei siihen\nsisältynyt edes halveksumista. Seuraavassa hetkessä painui hän takaisin\ntyyneen, taapäin nojaavaan asentoonsa patsasta vasten. Mutta asennon\nmuutos oli sallinut Duncanin vaihtaa katseita Unkasin lujain ja\nläpitunkevain silmäin kanssa.\n\nHämmästyksestä hengähtämättömänä ja syvästi suruissaan ystävänsä\nuhkaavasta asemasta säpsähti Heyward tämän katseen kohdatessaan ja\npelkäsi vavisten, ettei sen tarkoitus vain jollakin tuntemattomalla\ntavalla jouduttaisi vangin kohtaloa. Ei ollut kuitenkaan mitään\nvälitöntä syytä sellaiseen pelkoon. Samassa raivautui muuan soturi\nvimmastuneen joukon läpi. Työntäen naiset ja lapset syrjään ankaralla\nviittauksella otti hän Unkasia käsivarresta ja johti häntä kohti\nneuvottelumajan ovea. Sinne seurasivat häntä kaikki päälliköt ja\nuseimmat arvokkaammat soturit, ja heidän joukossaan kulkeutui\ntuskallisesti jännittynyt Heywardkin rakennukseen herättämättä\nvaarallista huomiota.\n\nMuutamia minuutteja kului majaan tulleiden sijoittuessa kunkin arvoa ja\nvaikutusvaltaa heimon keskuudessa vastaavalla tavalla. Edellisessä\nkuulustelussa käytettyä järjestystä noudatettiin kutakuinkin\ntarkalleen, vanhimpien ja korkeampien päälliköiden vallatessa tilavan\nhuoneen permantoalan roihuavan soihdun valossa, nuorempain ja\nalhaisempain soturien taas jättäytyessä taustalle, niin että heistä\nnäkyi vain synkkä kehä mustia, teräväpiirteisiä kasvoja. Aivan majan\nkeskellä, suoraan kattoaukon alla, josta pari tähteä pääsi tuikuttamaan\nsisään, seisoi Unkas tyynenä, suorana ja vaiteliaana, hänen\nylhäinen ja uljas käyttäytymisensä ei ollut vaikuttamatta hänen\nvangitsijoihinsakaan, jotka usein katsahtivat häneen, tosin\nosoittamatta vähintäkään halua luopua järkähtämättömästä päätöksestään,\nmutta kuitenkin peittelemättä ilmaisten ihastuksensa muukalaisen\nvankeudesta. Kokonaan toisin oli miehen laita, jonka Duncan oli nähnyt\nastuvan esiin ystävänsä kanssa ennen tuota epätoivoista kilpajuoksua ja\njoka takaa-ajoon yhtymättä oli koko melskeisen sekasorron aikana\nseisonut kuin nöyrästi kumartuneena, häpeää ja masentumusta ilmaisevana\nkuvapatsaana. Vaikkei ainoakaan käsi ollut ojentunut häntä tervehtimään\nja vaikkei vielä ainoakaan silmä ollut alentunut seuraamaan hänen\nliikkeitään, oli hänkin tullut majaan ikäänkuin sellaisen\nvastustamattoman voiman vetämänä, jonka päätöksiin hän nähtävästi\nalistui ilman taistelua. Heyward käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta\nvilkaistakseen hänen kasvoihinsa, salaisesti peläten tapaavansa jonkun\ntoisen tutun piirteet, mutta mies osoittautuikin olevansa hänelle\nkokonaan vieras, ja mikä selittämättömintä, lisäksi sellainen, jolla\noli kaikki huronisoturin tuntomerkit. Menemättä heimolaistensa joukkoon\nistuutui hän kuitenkin erilleen muista yksinäiseksi olennoksi suuren\nparven keskuuteen, ja hänen ruumiinsa vajosi kumaraiseen, alakuloiseen\nasentoon niin kuin olisi hän halunnut ottaa niin vähän tilaa kuin\nmahdollista. Kun kukin oli asettunut paikalleen ja äänetön hiljaisuus\nvallannut majan, alkoi harmaahapsinen päällikkö, joka jo on esitetty\nlukijalle, puhua lenni lenapien kielellä.\n\n\"Delavari\", lausui hän, \"vaikka sinä oletkin akkojen kansaa, olet sinä\nkuitenkin näyttänyt olevasi mies. Minä tahtoisin antaa sinulle ruokaa,\nmutta joka syö huronin kanssa, tulee hänen ystäväkseen. Lepää rauhassa\naamuaurinkoon asti, sillä silloin puhutaan sinulle meidän viimeinen\nsanamme.\"\n\n\"Seitsemän yötä ja yhtä monta kesäistä päivää olen paastonnut huronien\njälkiä seuratessani\", vastasi Unkas levollisesti; \"lenapien lapset\nosaavat kulkea oikeita polkuja pysähtymättä syömään.\"\n\n\"Kaksi nuorta miestäni on etsimässä toveriasi\", jatkoi toinen, aivan\nkuin ei olisi vankinsa kerskailua kuullutkaan; \"kun he ovat tulleet\ntakaisin, silloin sanovat viisaat miehemme sinulle 'elä' tai 'kuole'.\"\n\n\"Eikö huronilla ole korvia?\" huudahti Unkas halveksivasti; \"kaksi\nkertaa on delavari teidän vankinanne ollessaan kuullut pyssyn, jonka\nhän tuntee. Nuoret miehenne eivät palaa koskaan!\"\n\nLyhyt, uhkaava äänettömyys seurasi tätä rohkeata vakuutusta. Duncan,\njoka ymmärsi mohikaanin tarkoittaneen metsästäjän tuhoisaa pyssyä,\nkumartui innoissaan eteenpäin nähdäkseen vaikutuksen, minkä se tekisi\nvoittajiin; mutta päällikkö tyytyi vain yksinkertaisesti vastaamaan:\n\n\"Jos lenapit ovat niin taitavia, niin miksi on yksi heidän urheimpia\nsotureitaan täällä?\"\n\n\"Hän seurasi pakenevaa pelkuria ja joutui ansaan. Viekkaan majavankin\nvoi vangita.\"\n\nNäin vastatessaan osoitti hän sormellaan yksinäistä huronia alentumatta\nkuitenkaan suomaan muuta huomiota niin arvottomalle olennolle. Lausutut\nsanat ja puhujan liike tekivät voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin.\nJokainen silmä kiersi synkkänä tämän yksinkertaisen eleen ilmaisemaan\nhenkilöön päin, ja matala, uhkaava murina kävi läpi joukon. Turmiota\nennustavat äänet kuuluivat ulko-ovelle asti, ja kun naiset ja lapsetkin\ntungeskelivat yhteen ryhmään, ei jäänyt pienintäkään aukkoa olkapään ja\nolkapään väliin, jota eivät nyt täyttäneet kiihkeästi odottavain,\nuteliaiden ihmiskasvojen mustat piirteet.\n\nSillä välin puhelivat iäkkäämmät päälliköt keskustassa lyhyin,\nkatkonaisin lausein. Ei sanaakaan sanottu, joka ei olisi ilmaissut\npuhujan mielipidettä sen mutkattomimmassa, pontevimmassa muodossa.\nJälleen syntyi pitkä ja syvän juhlallinen äänettömyys. Kaikki\nläsnäolijat tiesivät sen vakavana ennustavan jotakin tärkeätä ja\nmerkitsevää tuomiota. Ulommaisimpaan kasvoriviin joutuneet nousivat\nvarpailleen paremmin nähdäkseen, ja syytettykin unohti hetkeksi\nhäpeänsä syvemmän tunteen tieltä ja kohotti masentuneet kasvonsa\nluodakseen tuskaisan, hämmentyneen silmäyksen päälliköiden mustaan\nryhmään. Äänettömyyden katkaisi vihdoin tuo niin usein mainittu vanha\nsoturi. Hän nousi ja kulkien ohi liikkumattoman Unkasin jäi\narvokkaaseen asentoon rikollisen eteen. Samassa tunkeutui ylempänä\nesitelty kuihtunut akka piirin sisään jonkinlaista hidasta, sivuttain\nkiertävää tanssia kulkien, soihtua pidellen ja mumisten käsittämättömiä\nsanoja, jotka olivat varmaankin olevinaan loitsulukuja. Vaikka hänen\nilmestymisensä paikalle oli suoraa häiritsemistä, ei kukaan ollut siitä\ntietävinäänkään.\n\nAkka lähestyi Unkasia ja piti palavaa kekälettä sellaisessa asennossa,\nettä se heitti punaisen valonsa koko hänen ruumiilleen ja paljasti\nhänen kasvojensa pienimmänkin liikkeen. Mutta mohikaanin ryhti pysyi\nentiseen tapaansa lujana ja ylpeänä, ja hänen silmänsä ei suinkaan\nalentunut kohtaamaan hänen tutkivaa katsettansa, vaan tuijotti\nhievahtamatta kaukaisuuteen, ikäänkuin se olisi voinut tunkeutua\nkaikkien esteiden läpi ja nähnyt tulevat asiat. Tyytyväisenä\ntarkastukseensa jätti akka hänet hiljaa suosiotaan ilmaisten ja lähti\ntoimittamaan samaa ahdistavaa koetta rikolliselle maanmiehelleen.\n\nNuori huroni oli täydessä sotamaalauksessa, ja hänen pukunsa peitti\nhyvin pienen osan hänen kauniisti muodostuneesta ruumiistaan. Valo\npaljasti jokaisen jäsenen ja nivelen selvästi näkyväksi, ja Duncan\nkäänsi kauhistuneena kasvonsa pois huomattuaan niiden vääntelehtivän\nhillittömän tuskan vallassa. Akka oli aloittamaisillaan matalan,\nvalittavan ulvonnan tämän surullisen ja häpeällisen näyn havaitessaan,\nkun päällikkö ojensi kätensä ja työnsi hänet hiljaa syrjään.\n\n\"Taipuva ruoko!\" virkkoi hän puhutellen nuorta rikollista nimeltään ja\ntämän omalla kielellä, \"vaikka Suuri Henki onkin tehnyt sinut\nmiellyttäväksi silmille, olisi ollut parempi, ettet olisi syntynytkään.\nSinun kielesi on äänekäs kylässä, mutta taistelussa se on vaiti. Ei\nkukaan minun nuorista miehistäni iskenyt kirvestään niin väkevästi\nsotapaaluun — ei kukaan heistä niin heikosti englantilaisiin.\nViholliset tuntevat selkäsi muodon, mutta he eivät ole koskaan nähnet\nsilmiesi väriä. Kolme kertaa ovat he kutsuneet sinua tulemaan, ja yhtä\nusein unohdit sinä vastata. Sinun nimeäsi ei koskaan enää mainita\nheimosi keskuudessa — se on jo unohdettu.\"\n\nPäällikön hitaasti lausuessa näitä sanoja ja pysähtyessä vaikuttavasti\njokaisen uuden lauseen välillä kohotti rikollinen kasvonsa\nkunnioituksesta toisen arvoa ja korkeata ikää kohtaan. Häpeä, kauhu ja\nylpeys taistelivat niiden piirteissä. Hänen silmänsä, jota sisäinen\ntuska veti kasaan, vilkui miehiin, joiden henkäys oli hänen maineensa,\nja viimeinen tunne pääsi hetkiseksi voitolle. Hän nousi jaloilleen,\npaljasti rintansa ja katsoi lujasti sitä terävää, välkkyvää puukkoa,\njota hänen armahtamaton tuomarinsa jo piti koholla. Kun ase tunkeutui\nhitaasti hänen sydämeensä, hymyilikin hän ikäänkuin iloissaan siitä,\nettei kuolema ollutkaan niin peloittava kuin hän oli odottanut, ja\nkaatui sitten raskaasti suulleen jäykkänä, liikahtamattomana seisovan\nUnkasin jalkojen juureen.\n\nAkka päästi kovan, valittavan ulvonnan ja paiskasi soihdun maahan, niin\nettä kaikki hautautui pimeään. Koko katselijain värisevä joukko hiipi\nmajasta pelästyneiden haamujen tavoin, ja Duncan luuli itsensä ja\nintiaanien tuomion uhriksi joutuneen yhä vielä sätkähtelevän ruumiin\njääneen sen ainoiksi asukkaiksi.\n\n\n\n\nXXIV luku.\n\n\n    Lausui näin, ja miehet toimekkaina\n    hajaantuu ja tottelee kuin aina.\n\n                      _Popen Iliadi_.\n\nLyhyt hetki riitti kuitenkin vakuuttamaan nuorukaiselle, että hän oli\nerehtynyt. Ankarasti puristaen laskeutui käsi hänen käsivarrelleen ja\nUnkasin matala ääni mumisi hänen korvaansa:\n\n\"Huronit ovat koiria. Pelkurin veren näkeminen ei voi koskaan saada\nsoturia vapisemaan. 'Harmaapää' ja vanha päällikkö ovat turvassa, eikä\nHaukansilmän pyssy nuku. Menkää — Unkas ja 'Avonainen Käsi' ovat nyt\ntoisilleen vieraita. Se riittää.\"\n\nHeyward olisi mielellään kuunnellut enemmän, mutta ystävän lempeä\ntyöntö pakotti hänet painumaan ovelle ja muistutti hänelle vaaraa, mikä\nsaattoi uhata, jos heidän keksittäisiin puhelleen keskenään. Hitaasti\nja vastahakoisesti hän taipui siis välttämättömyyteen, lähti paikalta\nja sekaantui siinä lähistöllä yhä häälyvään tungokseen. Kentän riutuvat\nnuotiot loivat himmeätä, epäselvää valoa niihin synkkiin haamuihin,\njotka äänettöminä käyskentelivät edes takaisin, ja tuolloin tällöin\nosui tavallista kirkkaampi loimahdus majaan ja paljasti Unkasin, joka\nyhä seisoi suorassa asennossaan huronin ruumiin ääressä.\n\nRyhmä sotureita astui kuitenkin pian rakennukseen ja kantoi sieltä\nkuolleen soturin tunnottomat jätteet läheiseen metsään. Kun tämä\njärisyttävä näytelmä oli siis saanut tällaisen lopun, kuljeskeli Duncan\nmajojen keskellä, kenenkään kysymättä tai näkemättä, koettaen löytää\njotakin jälkeä hänestä, jonka takia hän oli nykyiseen vaaralliseen\nasemaansa antautunut. Heimoa tällä hetkellä vallitsevan mielialan\nkestäessä olisi hänen ollut varsin helppo paeta ja yhtyä tovereihinsa,\njos sellainen tuuma olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Mutta Alicea\nkoskevan lakkaamattoman huolen lisänä kahlitsi osaltaan Unkasin\nkohtaloon liittyvä tuoreempi, vaikka ehkä heikompi mielenkiinto hänet\npaikalle. Hän vaelteli siis yhä hökkeliltä hökkelille, vilkaisi\njokaiseen, mutta sai vain lisää pettymyksiä, kunnes hän oli täten\nkiertänyt koko kylän. Luopuen etsiskelystä, joka osoittautui niin\nhedelmättömäksi, palasi hän neuvottelumajalle, päätettyään tavata\nDavidia, kysyä häneltä asian oikeata laitaa ja tehdä siten lopun\nepäilyksistään.\n\nSaavuttuaan rakennukselle, jota näyttiin käyttävän sekä käräjätupana\nettä mestauspaikkana, huomasi nuori mies äskeisen kiihkon jo lauenneen.\nSoturit olivat jälleen kerääntyneet ryhmään ja polttelivat nyt rauhassa\npiippujaan, keskustellen vakavina heidän äskeisen Horikanin\neteläkärkeen suunnatun retkensä päätapauksista. Vaikka Duncanin paluu\nolikin epäilemättä omiansa muistuttamaan heitä hänen ammatistaan ja\nhänen käyntiinsä liittyvistä omituisista asianhaaroista, ei se\nkuitenkaan herättänyt mitään näkyväistä huomiota. Sikäli oli siis tuo\näskeinen kamala näytelmä osoittautunut hyödylliseksi hänen aikeilleen,\neikä hän tarvinnut muita kehoittajia kuin omat tunteensa tullakseen\nvakuuttuneeksi siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli käyttää hyväkseen\nniin odottamatonta etua.\n\nNäyttämättä hetkeäkään epäröivän astui hän majaan ja istuutui niin\nvakavana ja juhlallisena, että hänen käytöksensä sopi mainiosti hänen\nisäntiensä tapoihin. Nopea, mutta tutkiva katsaus riitti ilmaisemaan\nhänelle, että vaikka Unkas yhä olikin siinä, mihin hän oli hänet\njättänyt, ei David ollut vielä palannut. Edellistä ei vartioitu sen\nankarammin kuin että muuan nuori huroni istui lähellä ja piti häntä\ntarkoin silmällä; lisäksi nojasi aseistettu soturi kapean oviaukon\ntoisen tuen muodostavaan pylvääseen. Muutoin näytti vanki olevan vapaa;\nhän vain ei ottanut vähintäkään osaa keskusteluun. Hän näyttikin paljoa\nenemmän kauniisti muovaillulta kuvapatsaalta kuin tuntevalta ja\ntahtovalta elävältä ihmiseltä.\n\nHeyward oli liian äsken nähnyt peloittavan esimerkin sen kansan\nnopeasta rankaisemistavasta, jonka käsiin hän oli joutunut, ryhtyäkseen\ntungettelevalla rohkeudella etsimään vaaraa. Hän olisi paljoa\nmieluummin ollut vaiti ja omissa mietteissään kuin puhunut, koska hänen\noikean olemuksensa keksiminen varmasti tulisi käymään väistämättömän\ntuhoisaksi. Onnettomuudeksi tälle varovaiselle päätökselle tuntuivat\nhänen isäntänsä joutuneen toisiin ajatuksiin. Hän ei ollut kauan\nistunut tahallisesti varjoon vetäytyneellä paikallaan, kun jo toinen\nniistä vanhemmista sotureista, jotka puhuivat ranskaa, lausui hänelle:\n\n\"Kanadalainen isäni ei unohda lapsiaan\", virkkoi Päällikkö; \"ja minä\nkiitän häntä siitä. Paha henki asuu erään nuoren mieheni vaimossa.\nVoiko taitava muukalainen peloittaa sen pois?\"\n\nHeywardilla oli jonkinlaista aavistusta intiaanien keskuudessa\nharjoitetusta, moisiin otaksuttuihin henkien vaivaamista koskeviin\ntapauksiin liittyvästä puoskaroimisesta. Hän huomasi heti ensi\nsilmäyksellä, että tilaisuutta saattoi mahdollisesti käyttää hänen\nomiin tarkoituksiinsa. Olisikin sentähden ollut vaikeata juuri sillä\nhetkellä esittää häntä paremmin tyydyttävää ehdotusta. Mutta muistaen,\nettä oli tarpeellista säilyttää hänen kuviteltuun ammattiinsa kuuluva\narvokkuus, hillitsi hän tunteensa ja vastasi soveliaan salaperäisesti:\n\n\"Henkiäkin on erilaisia: toiset tottelevat viisauden voimaa, kun taas\ntoiset ovat liian väkeviä.\"\n\n\"Veljeni on suuri lääkemies\", jatkoi viekas villi, \"ehkä hän koettaa?\"\n\nMyöntävä viittaus oli vastauksena. Huroni tyytyi vakuutukseen, tarttui\nuudelleen piippuunsa ja odotti soveliasta hetkeä liikkeelle lähtöön.\nMalttamaton Heyward kirosi itsekseen villien kylmiä tapoja, jotka\nvaativat sellaisia uhreja ulkonaiselle sovinnaisuudelle, mutta hänen\noli pakko koettaa olla yhtä levollinen kuin päällikkö, joka sattuikin\nolemaan sairaan vaimon läheinen sukulainen. Minuutit venyivät, ja\npuoskariseikkailijasta tuntui jo tuntikin kuluneen, ennenkuin huroni\nlaski pupun kädestään, veti viittansa rinnalleen ja näytti aikovan\nlähteä käymään potilaan majalle. Mutta juuri silloin pimitti kookkaan\nsoturin ruumis oviaukon, tulija astui sanaakaan sanomatta läpi\ntarkkaavan ryhmän ja istuutui saman matalan risukimpun toiseen päähän,\njolle Duncankin oli asettunut. Jälkimmäinen loi jännittynee katseen\nnaapuriinsa ja tunsi koko ruumiinsa värisevän voittamattomasta\nkauhusta, kun hän huomasi joutuneensa niin läheisiin tekemisiin Maguan\nkanssa.\n\nTämän viekkaan ja pelätyn päällikön äkillinen palaaminen sai huronin\nlykkäämään lähtönsä toistaiseksi. Useat piiput, jotka olivat jo\nennättäneet sammua, sytytettiin uudelleen, kun taas tulokas sanaakaan\nlausumatta veti tapparan vyöltään, täytti sen päähän kaiverretun kolon\nja alkoi imeä sisäänsä tupakan höyryjä ontelon varren läpi niin\nvälinpitämättömän näköisenä, ettei mitenkään olisi voinut uskoa\nhänen viipyneen kahta raskasta päivää pitkällä ja rasittavalla\nmetsästysretkellä. Kymmenisen minuuttia, jotka Duncanista tuntuivat\nyhtä monelta iankaikkisuudelta, oli ehkä kulunut tällä tavoin; ja\nsoturit ympäröi jo kokonaan valkoinen savupilvi ennen kuin kukaan\nheistä avasi suunsa.\n\n\"Tervetuloa!\" lausui vihdoinkin yksi. \"Onko veljeni tavannut hirviä?\"\n\n\"Nuoret miehet huojuvat taakkainsa alla\", vastasi Magua. \"Lähteköön\n'Taipuva Ruoko' metsästyspolulle; siellä hän on heidät tapaava.\"\n\nSyvä, kolkko hiljaisuus seurasi tuon kielletyn nimen mainitsemista.\nKaikki piiput valahtivat polttajain huulilta, ikäänkuin olisivat he\nvetäneet sisäänsä jotakin saastaista. Savu leijaili heidän päittensä\nyllä pienin pyörtein, nousi kiehkuraisena pylväänä nopeasti majan\nkattoaukkoa kohti ja jätti paikan allaan vapaaksi verhoavista\npilvistään ja jokaiset mustat kasvot selvästi näkyviksi. Useimman\nsoturin silmät tuijottivat maahan, vaikkakin muutamat nuoremmat ja\nheikkotarmoisemmat seurueen jäsenet päästivät hurjat, liekehtivät\nkatseensa kääntymään erästä valkohapsista villiä kohti, joka istui\nheimon kahden kunnioitetuimman päällikön välissä. Tämän intiaanin\nilmeessä ja puvussa ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi selittänyt\nmoisen huomion. Edellinen oli ilmeisesti masentuneempi kuin mikä on\ntavallista alkuasukkaiden ylpeään ryhtiin nähden, ja jälkimmäinen oli\nsellainen kuin kansan tavalliset miehet yleensä. Kuten useimpain hänen\nympärillään istujain oli hänenkin katseensa enemmän kuin minuutin ajan\nollut maahan naulattuna, mutta kun hän lopulla rohkeni heittää pikaisen\nsilmäyksen sivulleen, huomasi hän joutuneensa yleisen huomion\nesineeksi. Silloin hän nousi seisomaan ja korotti äänensä raskaan\nhiljaisuuden keskellä.\n\n\"Se oli valhe\", puhui hän, \"minulla ei ollut poikaa. Hän, jota sillä\nnimellä mainittiin, on unohdettu, hänen verensä oli kalpeata eikä se\ntullut huronin suonista. Suuri Henki on sanonut, että Wiss-entushin\nsuvun pitää sammuman; onnellinen se mies, joka tietää rotunsa\npahennuksen kuolevan kanssaan. Olen puhunut.\"\n\nPuhuja, äskettäin surmatun nuoren pelkurimaisen intiaanin isä, katseli\nympärilleen, ikäänkuin lukeakseen lujuutensa ylistyksen kuulijainsa\nsilmistä. Mutta hänen kansansa jurottavat olivat asettaneet heikon\nvanhuksen liian ankaralle koetukselle. Hänen katsantonsa ilme puhui\nhänen ylpeätä kuvakieltään vastaan, ja hänen ryppyisten kasvojensa\njokainen lihas vääntelehti sisäisestä tuskasta. Seisottuaan hetken\nnauttimassa katkerasta voitostaan kääntyi hän pois, ikäänkuin kärsien\nihmisten näkemisestä, verhosi kasvonsa vaippaansa ja lähti intiaanin\nkuulumattomin askelin majasta etsimään oman asuntonsa kätköstä sen\nolennon myötätuntoa, joka hänen laillaan oli vanha, hylätty ja\nlapseton.\n\nIntiaanit, jotka uskovat luonteen hyvien ja huonojen ominaisuuksien\nperiytyväisyyteen, antoivat hänen mennä rauhassa. Sitten veti muuan\npäällikkö niin hienostuneesti ja harkiten, että sitä sopisi kenen\ntahansa hyödykseen jäljitellä sivistyneemmässä yhteiskunnassa, nuorten\nmiesten huomion pois heidän äsken näkemästään heikkoudesta, kääntymällä\nkohteliaasti Maguan, uusimman tulokkaan puoleen, ja lausumalla iloisin\näänin:\n\n\"Delavarit ovat kierrelleet kylääni kuin karhut hunaja-astiaa. Mutta\nkuka tapasi koskaan huronin nukkumasta?\"\n\nUkkosen jyrähdystä valmisteleva pilvi ei ole synkempi kuin Maguan otsa\nhänen huudahtaessaan:\n\n\"Järvienkö delavarit?\"\n\n\"Eivät. Vaan ne, jotka käyvät akkojen hameissa oman virtansa varsilla.\nYksi heistä juoksi heimon läpi.\"\n\n\"Ottivatko nuoret mieheni hänen päänahkansa?\"\n\n\"Hänen jalkansa olivat hyvät, vaikka hänen kätensä sopivatkin paremmin\nkuokkaa kuin kirvestä pitelemään\", vastasi toinen, viitaten\nhievahtamattomaan Unkasiin.\n\nOsoittamatta naisellista uteliaisuutta ja kiihkoa iloittaa silmiänsä\nsellaisesta kansasta saadun vangin näkemisellä, jota hänen tiedettiin\nniin painavista syistä vihaavan, poltteli Magua edelleen kaikessa\nrauhassa, kasvoillaan sama mietteliäs ilme, jonka taa hän tavallisesti\nverhoutui, milloin ei hänen oveluuttaan tai kaunopuheisuuttaan\nsuoranaisesti tarvittu. Vaikka hän olikin salaisesti hämmästyksissään\nvanhan isän puheessa ilmenneistä seikoista, ei hän kuitenkaan ryhtynyt\nkyselemään mitään, vaan jätti tiedustelunsa johonkin toiseen\nsopivampaan hetkeen. Vasta melkoisen väliajan kuluttua hän kopautti\ntuhat piipustaan, pani kirveen jälleen paikoilleen, kiristi vyötään,\nnousi seisaalleen ja loi ensimmäisen katseen vankiin päin, joka seisoi\nhiukan hänen takanaan. Tarkkaavainen, vaikka näennäisesti ajatuksiinsa\nvaipunut Unkas huomasi liikkeen ja käännähti nopeasti valoa kohti.\nHeidän katseensa yhtyivät. Lähes minuutin seisoivat nämä molemmat\nrohkeat, lannistumattomat miehet tuijottaen toinen toistaan lujasti\nsilmiin, eikä kumpikaan päästänyt katsettaan hiukkaakaan laskemaan\nkohtaamansa uhmailevan katseen edessä. Unkasin vartalo kohosi ja hänen\nsieraimensa avartuivat kuin ahdistetun tiikerin, mutta niin jäykkä ja\nhievahtamaton oli sentään hänen asentonsa, että mielikuvitus olisi\nhelposti voinut muuttaa hänet kauniiksi, virheettömäksi hänen heimonsa\nsodanjumalaa esittäväksi patsaaksi. Maguan väriseväin kasvojen piirteet\nolivat taipuisemmat, hänen uhitteleva ilmeensä väistyi vähitellen\nhurjistuneen riemun tieltä, ja vedettyään henkeä povensa pohjasta\nsaakka lausui hän ääneensä tuon pelätyn nimen:\n\n\"Nopea Hirvi!\"\n\nKaikki soturit hypähtivät jaloilleen nämä tunnetut sanat kuullessaan,\nja nyt seurasi lyhyt hetki, jonka kestäessä hämmästys oli kokonaan\nvoittanut heidän järkähtämättömän tyyneytensä. Vihattu ja kuitenkin\nkunnioitettu nimi toistettiin kuin yhdestä suusta, niin että se kuului\nmajan ulkopuolellekin. Naiset ja lapset, jotka yhä viipyivät oviaukon\nlähettyvillä, kertasivat sanat kaikuna ja päästivät sitten kimakan,\nvalittavan ulvonnan. Se ei ollut vielä tauonnut, kun kiihtymys miesten\nkesken oli täydellisesti asettunut. Jokainen läsnäolija istuutui\njälleen, ikäänkuin malttamattomuuttaan häveten. Mutta useita minuutteja\nkului, ennenkuin heidän ilmehikkäät silmänsä lakkasivat kyräilemästä\nvankia, koska he olivat uteliaita tähystelemään soturia, joka oli niin\nusein osoittanut urhoollisuuttaan heidän kansansa parhaiden ja\nuljainten kustannuksella. Unkas nautti voitostaan, mutta tyytyi\nilmaisemaan riemuaan vain tyynellä hymyllä — halveksinnan merkki, joka\nkäsitetään kaikkina aikoina ja kaikissa maissa.\n\nMagua huomasi tuon ylenkatseellisen ilmeen, nosti kätensä, pui nyrkkiä\nvangille, niin että hänen tärisevän kalvoimensa renkaaseen kiinnitetyt\nkeveät hopeahelyt kilisivät, ja huusi kostonjanoa kiehuen englanniksi:\n\"Mohikaani, sinä kuolet!\"\n\n\"Parantavat vedet eivät enää koskaan herätä surmatuita huroneja eloon\",\nvastasi Unkas delavarien sointuvalla kielellä; \"kohiseva virta\nhuuhtelee heidän luitansa; heidän miehensä ovat akkoja; heidän naisensa\ntarhapöllöjä. Menkää! Kutsukaa kasaan huronikoirat, jotta he saavat\nnähdä soturin! Sieraimeni kärsivät; ne haistavat pelkurin verta.\"\n\nViimeinen viittaus iski syvään, ja loukkaus kirveli. Monet huronit\nymmärsivät vangin käyttämää vierasta kieltä, ja niihin kuului Maguakin.\nTämä ovela villi huomasi etunsa ja käytti sitä viipymättä. Heittäen\nkevyen nahkanutun hartioiltaan ojensi hän käsivartensa ja alkoi\nsyytää vaarallista ja viekasta kaunopuhetulvaansa. Vaikka hänen\nvaikutusvaltaansa heimon keskuudessa olivatkin horjuttaneet hänen\ntilapäinen ja vastustamaton heikkoutensa sekä hänen aikaisemmin\ntapahtunut kansansa hylkääminen, ei hänen rohkeuttaan ja hänen\npuhujamainettaan sentään käynyt kieltäminen. Hän ei puhunut koskaan\nilman kuulijoita ja harvoin oli hän kääntämättä niitä oman\nmielipiteensä puolelle. Tässä tilaisuudessa kiihoitti hänen luontaisia\nkykyjään vielä hänen kostonjanonsa.\n\nHän kertoi uudelleen Glennin saareen tehdyn hyökkäyksen vaiheet,\ntoveriensa kuoleman ja heidän pelätyimpien vihollistensa paon. Sitten\nhän kuvaili sen vuoren luontoa ja asemaa, minne hän oli vienyt heidän\nkäsiinsä joutuneet vangit. Omista aikeistaan neitejä kohtaan ja\nrauenneesta kidutusyrityksestään hän ei maininnut sanaakaan, vaan\nhyppäsi nopeasti \"Pitkän Pyssyn\" yllätykseen ja sen tuhoisaan\npäättymiseen. Siinä hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin muka\nvainajia kunnioittaakseen, mutta itse asiassa pannakseen merkille\nkertomuksensa alun tekemän vaikutuksen. Tavallisuuden mukaan oli\njokainen silmä naulattuna hänen kasvoihinsa, ja jokainen tumma haamu\nnäytti hengittävältä patsaalta, niin hievahtamaton oli kaikkien asento\nja niin kiihkeä kaikkien tarkkaavaisuus.\n\nSilloin Magua alensi äänensä, joka oli tähän asti ollut kirkas, väkevä\nja korkea, ja alkoi puhua kaatuneiden ansioista. Ei ainoakaan\nominaisuus, jonka saattoi otaksua herättävän intiaanin myötätuntoa,\njäänyt häneltä huomaamatta. Yhden ei tietty milloinkaan lähteneen\nsaaliitta metsälle, toinen taas oli ollut väsymätön seuraamaan\nvihollisten jälkiä. Tämä oli ollut urhoollinen, tuo taas jalomielinen.\nLyhyesti: hän hoiteli sillä tavalla viittailujaan, että hän niin\nharvoista suvuista syntyneessä heimossa saattoi aina toivoa osuvansa\nkieleen, joka värähti milloin minkin soturin rinnassa.\n\n\"Ovatko minun nuorten miesteni luut huronien hautauspaikassa?\" päätti\nhän. \"Te tiedätte, ettei niin ole asian laita. Heidän henkensä ovat\nlentäneet kohti laskevaa aurinkoa ja ovat jo kulkemassa yli suurten\nvesien tullakseen autuaille metsästysmaille. Mutta he lähtivät ilman\nruokaa, ilman pyssyjä tai puukkoja, ilman nahkakenkiä, yhtä alastomina\nja köyhinä kuin he olivat syntyessään. Onko niin oleva? Täytyykö heidän\nsielujensa astua vanhurskaiden maahan nälkäisten irokeesien tai\npelkurimaisten delavarien tavoin, vai saavatko he tavata ystäviään\naseet käsissä ja täysissä pukeissa. Mitä luulevatkaan isämme wyandotien\nheimoista tulleen? He katsovat varmaankin lapsiaan mustalla silmällä ja\nsanovat: Menkää! Joku chippewa on tullut tänne huronien nimen varjossa.\nVeljet, me emme saa unohtaa vainajia, sillä punanahka ei milloinkaan\nlakkaa muistamasta. Me sälytämme tämän mohikaanin selkään niin paljon\ntavaraa, että hän horjuu meidän antimiemme painosta, ja lähetämme hänet\nnuorten miestemme jälkeen. He huutavat meitä apuun, vaikkeivät meidän\nkorvamme ole auki, ja he sanovat: Älkää unohtako meitä! Kun he näkevät\ntämän mohikaanin hengen ponnistelevan heidän perässään taakkoineen,\nsaavat he tietää, millainen oli meidän mielemme. Ja sitten he astuvat\nautuuteen, ja meidän lapsemme tulevat sanomaan: 'Niin tekivät isämme\nystävilleen, meidän täytyy tehdä heille samoin.' Mitä on Englannin\nmies? Me olemme monta kaataneet, mutta maa on yhä kalpea. Tahran\nhuronin nimestä peittää vain veri, joka tulee intiaanin suonista. Tämän\ndelavarin on siis kuoltava.\"\n\nMoisen puheen vaikutuksesta saattoi tuskin erehtyä, kun ottaa huomioon,\nettä se lausuttiin huroniesiintyjän ytimekkäällä kielellä ja\nilmehikkäällä tavalla. Magua oli niin taitavasti yhdistänyt kuulijainsa\nluonnollisen myötätunnon heidän uskonnollisiin taikaluuloihinsa, että\nheidän mielensä, joita tapa oli jo ennakolta opettanut uhraamaan\nvihollisen maanmiestensä haamuille, kadotti pienimmänkin ihmisyyden\njätteen kostonjanon huumauksessa. Muuan hurjan ja julman näköinen\nsoturi oli etenkin herättänyt huomiota sillä tarkkaavaisuudella, jolla\nhän oli kuunnellut puhujan sanoja. Hänen ilmeensä oli vaihdellut\njokaisen uuden tunteen mukaan kunnes se jäi osoittamaan vain\nkuolettavaa vihaa. Maguan herettyä puhumasta nousi hän ylös ja päästi\nhelvetillisen ulvahduksen, ja samassa näkyi hänen kiilloitettu pieni\nkirveensä välkkyvän soihdun valossa, hänen heiluttaessaan sitä päänsä\npäällä. Liike ja huuto seurasivat toisiaan liian nopeasti, jotta siinä\nsanat olisivat kerinneet estämään hänen veristä aikomustaan. Oli kuin\nolisi kirkas valonvälähdys ammahtanut hänen kädestään, ja siihen\nsamassa silmänräpäyksessä osunut musta, voimakas viiva. Edellinen oli\nlentävä kirves ja jälkimmäinen Maguan käsi, jolla tämä ehätti\nmuuttamaan sen suuntaa. Päällikön kerkeä ja varma ele ei ollut kokonaan\nhyödytön. Terävä ase leikkasi poikki sotasulan Unkasin hiustupsusta ja\nsuhahti läpi majan hataran seinän kuin olisi sen lingonnut jokin\nkauhistava heittokoje.\n\nDuncan näki uhkaavan liikkeen ja hypähti jaloilleen, sydämensä\nkohahtaessa kurkkuun, mutta kuitenkin uhkuessa mitä jalointa\npäättäväisyyttä käydä ystävän avuksi. Vilkaisu riitti hänelle kertomaan\nheiton epäonnistuneen, ja kauhistus muuttui ihailuksi. Unkas seisoi\nalallaan liikkumattomana, katsoen vihollistaan silmiin sen näköisenä,\nkuin eivät mitkään mielenliikutukset häneen pystyisi. Marmori ei olisi\nvoinut olla kylmempi, tyynempi tai lujempi kuin ne kasvot, joiden\nylpeällä ilmeellä hän uhmaili tätä äkillistä kostonhimoista hyökkäystä.\nSitten hän hymyili, ikäänkuin surkutellen taidon puutetta, joka oli\nosoittautunut hänelle niin onnekkaaksi, ja mumisi muutamia halveksivia\nsanoja omalla kielellään.\n\n\"Ei!\" virkkoi Magua saatuaan selville, ettei vanki ollut\nvahingoittunut. \"Auringon pitää valaista hänen häpeäänsä, naisten pitää\nnähdä hänen lihansa värisevän, tai muutoin on kostomme vain lasten\nleikkiä. Menkää! Viekää hänet sellaiseen paikkaan, missä on hiljaista;\nme saamme nähdä, voiko delavari nukkua yöllä ja kuolla aamulla.\"\n\nNuoret miehet, joiden tehtävänä oli vangin vartioiminen, kietaisivat\nheti kasvissäienuoransa hänen ranteisiinsa ja johtivat hänet ulos\nmajasta, syvän ja tuhoaennustavan hiljaisuuden vallitessa. Unkasin\nehdittyä oviaukolle tuntui hänen luja käyntinsä alkavan epäröidä. Siinä\nhän kääntyikin ympäri, ja hänen silmäillessään lakaisten ja ylpeästi\nvihollistensa kehää keksi Duncan katseen, jonka ilmeen hän ilokseen\nsaattoi selittää siten, ettei nuori soturi ollut vielä kaikkea toivoa\nkadottanut.\n\nMagua oli tyytyväinen menestykseensä tai oli hän liian ankarasti omain\nsalaisten tuumiensa vallassa jatkaakseen tiedustelujaan. Viittaansa\npudistaen ja poimutellen sen rinnalleen lähti hänkin paikalta\nryhtymättä sen pitempiin puheisiin asiasta, joka ehkä olisi voinut\nkäydä tuhoisaksi aivan hänen vieressään istuvalle henkilölle,\nhuolimatta kiihtyvästä vihastaan, luontaisesta rohkeudestaan ja\nlevottomuudestaan Unkasin suhteen tunsi Heyward suurta huojennusta niin\nvaarallisen ja niin ovelan vihollisen poistumisesta. Puheen herättämä\nkiihtymys talttui vähitellen. Soturit istuutuivat jälleen paikoilleen\nja savupilvet täyttivät jälleen majan. Lähes puoleen tuntiin ei\nvaihdettu sanaakaan ja tuskin luotiin edes katsettakaan sivulle, vakava\nja mietteliäs äänettömyys kun tavallisesti seurasi jokaista kiihkeätä\nja melskeistä kohtausta näiden olentojen keskuudessa, jotka olivat niin\nrajuja ja kuitenkin samalla niin hillittyjä.\n\nKun se päällikkö, joka oli pyytänyt Duncanin apua, oli lopettanut\npiipullisensa, teki hän vihdoinkin totta aiotusta lähdöstään. Sormen\nviittaus oli merkki otaksutulle lääkemiehelle, että tämän piti seurata\nperässä; ja savupilven läpi kuljettuaan oli Duncan useammasta kuin\nyhdestä syystä iloinen saadessaan jälleen hengittää viileän ja\nvirkistävän kesäillan puhdasta ilmaa.\n\nKulkematta majojen välitse, joissa Heyward oli jo toimittanut\ntuloksetonta etsintäänsä, kääntyi hänen oppaansa sivulle ja astui\nsuoraan erään läheisen vuoren juurta kohti, joka kohosi aivan\ntilapäisen kylän takana. Tiheä viidakko ympäröi vuorta, niin että oli\npakko käydä ahdasta, kiemurtelevaa polkua. Pojat olivat alkaneet\nuudelleen leikkiä kentällä. He esittivät parhaillaan jonkinlaista ajoa\npaalulle. Saadakseen telmeensä lähenemään mahdollisimman paljon\ntodellisuutta oli rohkein heidän joukostaan pistänyt pari kekälettä\nniihin muutamiin risukasoihin, jotka olivat tähän asti jääneet\npalamatta. Erään tällaisen nuotion loimotus valaisi päällikön ja\nDuncanin tietä ja lisäsi yhä kolkon maiseman kaameutta. Vähän matkan\npäässä eräästä alastomasta kalliosta ja suoraan sitä vastapäätä\nastuivat he nurmikkoaholle, jonka poikki he aikoivat kulkea. Juuri\nsilloin lisättiin uusia risuja nuotioon, ja voimakas valo tunkihe tähän\nkaukaiseenkin paikkaan asti, lankesi vuoren valkealle rinteelle ja\nheijastui siitä alas erääseen mustaan, salaperäiseen olentoon, joka\nyht'äkkiä kohosi heidän tielleen.\n\nIntiaani pysähtyi, ikäänkuin epätietoisena, kulkeako eteenpäin, ja\npäästi kumppaninsa sivulleen. Suuri musta möhkäle, joka ensi näkemältä\nnäytti pysyvän paikoillaan, alkoi nyt liikehtiä tavalla, joka oli\nDuncanille kokonaan käsittämätön. Jälleen leimahti tuli ja sen bohde\nlankesi selvemmin outoon olentoon. Silloin Duncankin tunsi sen karhuksi\nsen alituisesta sivuttaisesta huojumisesta, joka piti sen yläruumiin\nherkeämättömässä liikkeessä, samalla kun eläin itse näytti istuvan.\nVaikka se murisikin kovaa ja äkeästi ja vaikka sen hehkuvat silmät\njoskus näkyivät, ei se osoittanut muita vihollisuuden merkkejä. Huroni\nainakin näytti olevan varma siitä, että tämän kummallisen häiritsijän\ntarkoitukset olivat rauhallisia, sillä katseltuaan sitä hetkisen\ntarkkaavasti, jatkoi hän levollisena matkaansa.\n\nDuncan, joka tiesi intiaanien usein kesyttävän karhua, seurasi\nkumppaninsa esimerkkiä, uskoen heimon suosikin ravintoa etsiessään\nosuneen viidakkoon. He pääsivätkin sen ohi ilman enempiä seikkailuja.\nVaikka hänen olikin pakko melkein hipaista hirviötä, kulki nyt huroni,\njoka ensin oli niin varovaisesti koettanut päästä tuosta omituisesta\nolennosta selville, rauhallisesti eteenpäin, tuhlaamatta hetkeäkään\nenempiin tutkimuksiin, mutta Heyward ei voinut olla katsomatta taakseen\ntullakseen vakuutetuksi, ettei hyökkäystä ollut pelättävissä siltä\ntaholta. Hänen levottomuuttaan ei suinkaan vähentänyt se seikka, että\nhän huomasi pedon kupsivan pitkin polkua heidän perässään. Hän olisi\nhalunnut mainita asiasta, mutta samassa työnsi intiaani erään\nkaarnaoven syrjään ja astui vuoren uumeniin johtavaan luolaan.\n\nAikoen käyttää hyväkseen niin oivallista pelastumistilaisuutta astui\nDuncan hänen jäljessään luolaan ja veti ilomielin kepeätä ovea kiinni,\nkun hän samassa tunsikin pedon kiskaisevan sen hänen kädestään,\npörröisen ruhon siinä tuokiossa pimittäessä myös aukon. Heidän edessään\noli nyt suora, pitkä, kallionkuilun pohjassa kulkeva käytävä, mistä\noli mahdoton peräytyä eläintä kohtaamatta. Taipuen sentähden\nvälttämättömyyteen astui nuori mies eteenpäin, pysytellen niin lähellä\nopastaan kuin suinkin. Karhu mörisi usein hänen kintereillään ja\nkerran, pari se nosti suunnattomat käpälänsä hänen hartioilleen,\nikäänkuin aikoen estää häntä tunkeutumasta syvemmälle luolaan.\n\nKuinka kauan Heywardin hermot olisivat kestäneet tätä kummallista\nasemaa, sitä olisi ollut vaikeata ratkaista, mutta onneksi hän pääsi\npian pulasta. Valonpilkettä oli koko ajan näkynyt heidän edessään, ja\nnyt he saapuivat paikalle, mistä se oli lähtenyt.\n\nKallion avara ontelo oli karkeasti sommiteltu vastaamaan useampia eri\nhuoneita. Eri osastot oli yksinkertaisesti, mutta kätevästi kyhätty\nkivistä, oksista ja puunkuoresta. Kattoon kaiverretut aukot päästivät\nvaloa sisään päivisin, ja yöllä tekivät nuotiot ja soihdut auringon\nvirkaa. Tänne olivat huronit keränneet enimmät arvoesineensä, etenkin\nne, jotka erikoisesti olivat heimon yhteisomaisuutta, ja tänne oli\nmyöskin tuotu, kuten nyt kävi selville, sairas vaimo, koska jonkin\nyliluonnollisen voiman häntä luultiin vaivaavan ja koska uskottiin\nhäntä riivaavan hengen pystyvän tekemään hyökkäyksiään heikommin\nkiviseinien kuin majojen lehväpäällystysten läpi. Huone, johon Duncan\nja hänen oppaansa ensiksi astuivat, olikin kokonaan luovutettu hänen\nkäytettäväkseen. Jälkimmäinen läheni hänen vuodettaan, jonka ympärillä\noli parvi naisia, ja niiden keskellä huomasi Heyward hämmästyksekseen\nmyös kaivatun ystävänsä Davidin.\n\nYksi ainoa silmäys riitti näyttämään luulotellulle lääkärille, että\npotilaan parantaminen kävi paljon yli hänen kykyjensä. Hän virui\njonkinlaisessa halvauksen tilassa, välinpitämättömänä kaikesta,\nmitä hänen edessään hyöri ja hääri, ja onneksi myöskin tuntematta\nkipuja. Heyward ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että hänen\nsilmänkääntäjätemppunsa tulisivat kohdistumaan olentoon, joka oli jo\nliian heikko välittääkseen sen enempää niiden onnistumisesta kuin\nniiden raukenemisestakaan. Kepeät omantunnontuskat, joita aiottu petos\noli hänessä herättänyt, tyyntyivät heti, ja hän alkoi koota ajatuksiaan\nvoidakseen näytellä osaansa kaikella kunnialla, kun hän huomasikin,\nettä ennen hänen taitonsa sovelluttamista aiottiin koetella sävelten\nvoimaa.\n\nGamut, joka oli tulijain astuessa sisään jo seisonut valmiina\nvuodattamaan sielunsa lauluun, veti hetken odotettuaan inahduksen\npillistään ja aloitti ylistysvirren, joka olisi saanut aikaan ihmeitä,\njos usko sen voimaan olisi mitään auttanut. Hänen annettiin suorittaa\ntoimensa loppuun, intiaanit kun kunnioittivat hänen luuloteltua\nheikkomielisyyttään ja Duncan kun oli viivykistä liian iloissaan\nhäiritäkseen veisaajaa vähimmälläkään tavalla. Kun hänen sävelensä\nviimeinen vaimeneva vetäisy saapui Heywardin korviin, hypähti hän\nsäikähdyksestä sivulle, kuullessaan sitä takanaan toistavan puoliksi\ninhimillisen, puoliksi haudantakaisen äänen. Vilkaistuaan ympärilleen\nhän näki pörröisen pedon istuvan koholla luolan pimeässä nurkassa,\nmissä se yhä herkeämättä karhun levottomaan tapaan heilutteli\nruumistaan ja toisti jonkinlaista matalaa mörinää tuhisten säveltä —\nvaikkakin ilman sanoja — joka oli hiukan samantapainen kuin Davidin\nlaulama.\n\nMoisen kummallisen kaiun vaikutusta Davidiin saattaa paremmin kuvitella\nkuin sanoin esittää. Hänen silmänsä avartuivat, ikäänkuin epäilisi hän\nniiden näkövoimaa, ja hänen äänensä mykistyi heti rajattomasta\nhämmästyksestä. Syvästi harkittu suunnitelma, miten hän ilmoittaisi\nHeywardille erään tärkeän asian, katosi hänen mielestään liikutuksen\ntakia, joka läheni suuresti pelkoa, mutta jota oli pakko sentään pitää\nihailuna. Tämän kiihtymyksensä valtaamana hän huusi kovaa: \"Hän odottaa\nteitä ja on lähellä\", sekä syöksyi sitten oikopäätä ulos luolasta.\n\n\n\n\nXXV luku.\n\n\n    _Puutiainen_. Onko jalopeuran osa puhtaaksi kirjoitettu?\n    Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on\n    niin huono ulkomuisti.\n\n    _Pääkkö_. Voitte lasketella omasta päästänne; teidän ei\n    tarvitse muuta kuin kiljua.\n\n                                     _Kesäyön Unelma_.\n\nTässä kohtauksessa oli naurettava omituisella tavalla yhtynyt\njuhlalliseen. Peto jatkoi yhä heiluvaa ja ilmeisesti väsymätöntä\nliikehtimistään, vaikkakin sen hullunkurinen yritys matkia Davidin\nsäveltä lakkasi heti, kun tämä oli poistunut näyttämöltä. Gamut oli\nlausunut sanansa, kuten arvata sopii, äidinkielellään, ja Duncanista\ntuntui niihin sisältyvän jokin salainen ajatus, vaikkei häh heti\nkeksinytkään mitään, joka olisi auttanut häntä sen selvittämisessä.\nKaikista tätä seikkaa koskevista mietiskelyistä teki kuitenkin pikaisen\nlopun päällikkö, joka astui aivan potilaan vuoteen ääreen ja viittasi\nkoko naisparven poistumaan, vaikka tämä oli kokoontunut sinne varta\nvasten nähdäkseen muukalaisen temppuja. Häntä toteltiin viipymättä,\nvaikka vastahakoisesti, ja kun etäisen oven sulkemisesta syntynyt\nmatala kajahdus oli vaimennut onttoon luonnonkäytävään, viittasi hän\ntajuttomaan tyttäreensä ja virkkoi:\n\n\"Nyt näyttäköön veljeni voimaansa.\"\n\nNäin epuuttamattomasti kutsuttuna harjoittamaan luuloteltua ammattiansa\npelkäsi Heyward pienimmänkin viivykin käyvän vaaralliseksi. Koettaen\nsiis koota ajatuksiaan valmistautui hän toimittamaan niitä\nloitsutemppuja ja eriskummallisia menoja, joiden verhoon\nintiaanipuoskarit tavallisesti kätkevät tietämättömyytensä ja\nkykenemättömyytensä. On enemmän kuin luultavaa, että hän silloisessa\nsekasortoisessa mielentilassaan olisi piankin tehnyt jonkin\nepäilyttävän, ehkä tuhoisankin erehdyksen, ellei hänen yrityksiään\nolisi heti alussa keskeyttänyt pedon äkeä murina. Kolme kertaa pyrki\nhän jatkamaan temppujaan, mutta yhtä usein kohtasi häntä sama\nselittämätön vastustus, samalla kun jokainen mörähdys tuntui edellistä\naina hurjemmalta ja uhkaavammalta.\n\n\"Taitomiehet ovat kateellisia\", virkkoi huroni. \"Minä menen. Veljeni,\ntämä nainen on erään urhoollisimman nuoren mieheni vaimo; käsittele\nsiis häntä parhaalla tavallasi. Hiljaa!\" lisäsi hän, viitaten\ntyytymätöntä eläintä rauhoittumaan. \"Minä menen.\"\n\nPäällikkö piti sanansa, ja Duncan huomasi nyt olevansa yksinään tässä\nkaameassa, autiossa luolassa avuttoman sairaan ja julman ja vaarallisen\npedon kanssa. Jälkimmäinen kuunteli intiaanin liikkeitä karhuille\nominaisella älykkyydellä, kunnes toinen kajahdus ilmaisi hänenkin\npoistuneen luolasta; silloin käännähti peto ympäri ja tassutteli\nhuojuen Duncanin luo, istuutuen hänen eteensä luonnolliseen asentoonsa,\nsuoraksi kuin ihminen. Nuori mies katseli levottomana jotakin asetta,\nmillä hän olisi voinut puolustautua hyökkäykseltä, jota hän nyt\nvakavasti odotti.\n\nEläimen mieliala näytti kuitenkin äkkiä muuttuneen. Jatkamatta äkeätä\nmurinaansa tai osoittamatta muita kiukustumisen merkkejä vapisi sen\nkoko pörröinen ruho ankarasti, ikäänkuin jonkin kummallisen sisäisen\npuistatuksen vallassa. Valtavat, kömpelöt käpälät huitoivat\njärjettömästi irvistelevää kuonoa, ja Heywardin tuijottaessa\ntuskallisen valppain silmin sen liikkeitä putosi suuri julma pää\nsivulle ja sen sijasta ilmestyi näkyviin metsästäjän rehellinen,\ntanakka naama ja kuului hänen sydämen pohjasta lähtevä erikoinen,\niloinen naurunhihityksensä.\n\n\"Hst!\" suhahti varovainen tiedustelija keskeyttäen Heywardin\nhämmästyksen huudahduksen. \"Niitä konnia liehuu tässä aivan lähellä, ja\njokainen ääni, joka ei luonnostaan kuulu noitalukuihin, toisi joka\nsorkan niskaamme.\"\n\n\"Selittäkää minulle tämän valepuvun tarkoitus ja sanokaa, miksi olette\nryhtynyt niin epätoivoiseen seikkailuun?\"\n\n\"Ah, sattuma heittää usein järjen ja sen laskut nurin niskoin\", vastasi\nmetsästäjä. \"Mutta koska jokainen juttu on aina alettava alusta, kerron\nteille kaikki järjestyksessä. Erottuamme sijoitin komentajan ja\npäällikön erääseen vanhaan majavanpesään, missä he ovat huroneilta\nparemmassa turvassa kuin keskellä Edwardin varusväkeä, sillä ylhäällä\nluoteisessa asuvat intiaanit kunnioittavat yhä majavaa, koska\nkauppamiehet vielä eivät ole osuneet heidän luokseen. Sen jälkeen\nlähdimme me Unkasin kanssa tavoittamaan toista leiriä, kuten oli\nsovittu. Oletteko nähnyt poikaa?\"\n\n\"Suureksi surukseni on hän vankina ja tuomittu kuolemaan auringon\nnoustessa!\"\n\n\"Minä epäilin niin käyvän\", virkkoi metsästäjä vähemmän luottavalla ja\niloisella äänellä. Mutta pian sai hänen puheensa lujan luonnollisen\nsävynsä takaisin, ja hän jatkoi: \"Hänen huono onnensa onkin\nperimmäisenä syynä siihen, että minä olen täällä, sillä en koskaan\nsallisi sellaisen pojan jäävän huronien käsiin. Kyllähän ne konnat\nolisivat iki-iloissaan, jos pääsisivät sitomaan 'Hyppivän Hirven' ja\n'Pitkän Pyssyn', kuten he minua sanovat, samaan paaluun! Vaikka minä en\nmuutoin voikaan käsittää, miksi he ovat minulle sellaisen nimen\nantaneet, koska on olemassa yhtä vähän yhtäläisyyttä 'Hirventappajan'\nominaisuuksien ja jonkin tavallisen kanadalaistussarin kuin piippusaven\nja piikiven välillä!\"\n\n\"Pysykää kertomuksessanne\", tohahti malttamaton Heyward; \"emmehän\ntiedä, millä hetkellä huronit palaavat.\"\n\n\"Ei heistä pelkoa. Loitsija tarvitsee aikansa kuten uudisasutuksia\nkiertelevä pappikin. Me olemme yhtä rauhassa keskeytyksiltä kuin\nlähetyssaarnaaja aloittaessaan kaksi tuntia kestävän puheensa.\nNo niin, Unkas ja minä jouduimme rytäkkään erään kotiin taivaltavan\nroistojoukkion kanssa; poika eteni liian kauaksi vakoillessaan, mutta\nsiitä ei häntä sovi niin ankarasti soimata, koska hänellä on kuuma\nveri; ja sitten kaiken lopuksi oli yksi huroneista pelkuri ja johti\nhänet paetessaan salaväijytykseen.\"\n\n\"Mutta kalliisti on hän saanut maksaa heikkoutensa.\"\n\nMetsästäjä veti merkitsevästi kädellään poikki kurkkunsa ja nyykäytti\npäätään ikäänkuin sanoakseen: \"Minä ymmärrän.\" Sitten hän jatkoi\nkuuluvammalla äänellä, vaikka tuskin käsitettävämmällä kielellä:\n\n\"Kun poika oli joutunut kiikkiin, käännyin minä huroneja vastaan, kuten\nvoitte ajatella. Ottelinkin parin heidän vakoilijansa kanssa, mutta se\nei merkinnyt sitä eikä tätä. Kun minä siis olin ampunut ne peijakkaat,\netenin enemmittä puuhitta verraten lähelle majoja. Eiköpäs silloin\nosunut sattuma avukseni ja johtanut minua koreasti sille paikalle,\nmissä eräs heimon kuuluisimpia poppamiehiä parhaillaan sonnustihe\njohonkin väkevään kamppailuun saatanan kanssa, kuten arvelin — mutta\nmiksipäs sanoisin sitä sattumaksi, mikä nyt osoittautuukin erikoiseksi\nKaitselmuksen säädökseksi? No niin, harkittu napsahdus pääkuoreen\nkangisti sen valehtelevan petturin joksikin ajaksi, ja pistettyäni\nhänelle palasen pähkinää illalliseksi suuhun, jottei hän pitäisi pahaa\nmelua, ja sidottuani hänet kahden nuoren puun väliin, menettelin hänen\nkorujensa kanssa kuin omieni ja otin näytelläkseni karhua, jotta\ntoimitus kävisi oikeata uraansa.\"\n\n\"Ja ihmeteltävän hyvin te osastanne suoriuduittekin; eläin itsekin\nolisi joutunut häpeään sellaisesta esityksestä.\"\n\n\"Olisinpa ollut huono oppilas\", vastasi imarreltu metsästäjä, \"ellen\nniin kauan salojen elämää tutkittuani olisi osannut jäljitellä\nsellaisen eläimen liikkeitä ja luontoa. Vaikka olisi ollut kysymyksessä\nvillikissa tai täysikasvuinen pantteri, olisin tarjonnut teille niin\nsoman näytelmän, että sitä olisi kelvannut katsella. Mutta niin\nkömpelön pedon elkeiden matkiminen ei ole mikään ihmeellinen teko, jos\nkohta siinäkin voidaan mennä liiallisuuksiin. Niinpä niin: eivät ne\nymmärrä kaikki näyttelijät, että luontoa voi helpommin liioitella kuin\ntäsmällisesti jäljitellä. Mutta kaikki työ on vielä suorittamatta;\nmissä on neiti?\"\n\n\"Minä olen tutkinut kylän kaikki majat keksimättä pienintäkään jälkeä\nhänen olostaan heimon keskuudessa.\"\n\n\"Kuulittehan, mitä laulumestari sanoi meidät jättäessään: 'Hän on\nlähellä ja odottaa teitä'?\"\n\n\"Minun on ollut pakko uskoa hänen tarkoittaneen tätä onnetonta naista.\"\n\n\"Se tyhmyri oli pelästyksissään ja toimitti kehnosti ilmoituksensa;\nmutta niillä sanoilla oli sittenkin syvempi merkitys. Täällä on seiniä\nyllin kyllin vaikka tekisi asuntoja koko kylälle. Karhuhan on\nluonnostaan kiipeilijä; niinpä tahdonkin hieman kurkistaa niiden yli.\nNäiden kallioiden koloissa voi hyvinkin olla hunaja-astioita kätkössä,\nja minä olen eläin, jota kaikki makea miellyttää.\"\n\nMetsästäjä vilkaisi taakseen, naurahti omalle päähänpistolleen ja\nkiipesi samassa väliseinää ylös, jäljitellen esittämänsä eläimen\nkömpelöitä liikkeitä; mutta heti kun hän oli päässyt harjalle, viittasi\nhän olemaan hiljaa ja liukui alas kiiruimman kaupalla.\n\n\"Hän on tuolla\", kuiskasi hän, \"ja tämän oven kautta pääsette hänen\nluokseen. Teki niin mieleni puhua muutamia lohdutuksen sanoja sille\nmasentuneelle tyttöraukalle; mutta tällaisen hirviön näkeminen olisi\npelästyttänyt hänet järjiltään. Vaikka mitä siihen seikkaan tulee, ette\ntekään, majuri, ole vallan viehättävä tuossa maalauksessanne.\"\n\nDuncan, joka oli jo innoissaan syöksähtänyt eteenpäin, peräytyi heti\nkuullessaan nämä lamauttavat sanat.\n\n\"Näytänkö minä tosiaankin niin inhoittavalta?\" kysyi hän murheellisena.\n\n\"Ette te nyt juuri ajaisi sutta pakoon ettekä pysäyttäisi hyökkäävää\nkuninkaallista amerikkalaista rykmenttiä, mutta olen minä senkin ajan\nnähnyt, jolloin te olitte paljoa viehättävämpi. Intiaanitytöt eivät\narvostelisi lainkaan ankarasti teidän viirunaamaanne, mutta valkoiset\nnuoret naiset pitävät omaa väriänsä parempana. Katsokaa\", lisäsi hän\nosoittaen paikkaa, missä vettä kohosi kallion kolosta ja muodosti\npienen, kirkkaan lähteensilmän ennenkuin se lähti ouruamaan pitkin\nläheisiä rakoja, \"tämän avulla voitte helposti vapautua päällikön\ntöherryksistä, ja palattuanne koetan minä uudelleen teitä koristaa.\nLoitsijan on yhtä tavallista muuttaa väriään kuin uudisasutusten\nkeikarin vaihtaa helyjään.\"\n\nAina yhtä rauhalliselle metsästäjälle jäi vain vähän aikaa etsiä uusia\ntodisteita neuvoaan tukeakseen. Hän oli vielä puheen juonessa, kun\nDuncan jo pärskyi vettä. Tuossa tuokiossa olivat kaikki peloittavat ja\ninhoittavat merkit hävinneet, ja nuori mies esiintyi jälleen niine\npiirteineen, mitkä luonto oli hänelle lahjoittanut. Näin valmistuneena\nkohtaamaan rakastettuansa hyvästeli hän kiireesti kumppaninsa ja katosi\nosoitetusta ovesta. Tiedustelija katseli hänen lähtöään mielihyvin,\nnyökäytteli päätään ja mumisi onnentoivotuksiaan, minkä jälkeen hän\nsangen levollisesti ryhtyi tutkimaan huronien ruokavaraston tilaa —\nluolaa näet käytettiin monien muiden tarkoitusten ohella myöskin heidän\nmetsästyssaaliinsa säilytyspaikkana.\n\nDuncanilla ei ollut muuta opasta kuin kaukaa kimmeltävä valo, joka\nrakastajalle nyt sai olla pohjantähtenä. Sen avustamana hän saavutti\ntoivojensa sataman, jona oli aivan yksinkertaisesti toinen luolan\nosasto: se olikin kokonaan luovutettu niin arvokkaan vangin kuin\nWilliam Henrikin komentajan tyttären säilyttämiseen. Se oli täynnä\nsikin sokin heiteltyä, vallatusta linnasta ryöstettyä tavaraa. Kaiken\ntämän sekasorron keskeltä tapasi hän etsimänsä kalpeana, levottomana ja\nkauhistuneena, mutta yhä yhtä viehättävänä. David oli valmistanut häntä\ntämän käynnin varalle.\n\n\"Duncan!\" huudahti hän äänellä, joka tuntui vapisevan omaa kaikuansa.\n\n\"Alice!\" vastasi nuorukainen juosten mistään välittämättä yli arkkujen,\nlaatikoiden, huonekalujen, kunnes seisoi hänen sivullaan.\n\n\"Minä tiesin, ettette koskaan hylkäisi minua\", virkkoi neito katsahtaen\nylös hetkellinen hehku muutoin masentuneilla kasvoillaan. \"Mutta olette\nyksin! Niin suloista kuin kaikki tämä onkin, olisin toivonut, ettette\nolisi tullut aivan yksin.\"\n\nHuomattuaan, että tyttöparka vapisi niin, ettei enää kyennyt pysymään\njaloillaan, pakotti Duncan hänet hellästi istuutumaan ja kertoi\nhänelle ne päätapaukset, jotka lukija jo tietää. Alice kuunteli\nhengähtämättömän tarkkaavasti, ja vaikka nuori mies kosketteli vain\nkepeästi murtuneen isän surua varoen kuitenkin haavoittamasta\npuhetoverinsa itsetuntoa, juoksivat kyynelet tyttären poskia pitkin\nniin viljavina kuin ei hän olisi itkenyt koskaan ennen. Duncanin\nviihdyttävä hellyys tyynnytti kuitenkin pian hänen liikutuksensa\nensimmäisen puuskan, niin että neito kuunteli häntä loppuun asti\njakamattoman tarkkaavasti, vaikkakaan ei ehkä tyynin mielin.\n\n\"Ja nyt, Alice\", jatkoi Duncan, \"te havainnette kuinka paljon teiltä\nyhä vaaditaan. Kokeneen ja arvaamattoman tärkeän ystävämme metsästäjän\navulla raivannemme sentään tiemme tämän villin kansan luota, mutta\nteidän on ponnistettava viimeinenkin tahdonlujuutenne. Muistakaa, että\nte pakenette kunnioitettavan isänne syliin ja että hänen onnensa yhtä\npaljon kuin teidän omakin onnenne riippuu juuri siitä lujuudesta.\"\n\n\"Voinko muuten menetelläkään isän takia, joka on tehnyt niin paljon\nminun tähteni?\"\n\n\"Ja minun tähteni\", jatkoi nuori mies hellästi, puristaen molemmilla\nkäsillään pitelemäänsä kättä.\n\nViaton ja hämmästynyt katse, jonka hän sai vastaukseksi, vakuutti\nDuncanille, että hänen oli välttämätöntä puhua selvemmin.\n\n\"Tämä ei ole paikka eikä tilaisuus pidättää teitä itsekkäillä\ntoiveilla\", jatkoi hän; \"mutta mikä minun sydämeni tavoin raskautettu\nrinta ei haluaisi heittää taakkaansa? Sanotaan, että hätä on siteistä\nvahvin; meidän yhteinen kärsimyksemme teidän tähtenne jätti enää vain\nvähän selvitettävää isänne ja minun välilleni.\"\n\n\"Entä rakas Cora, Duncan; varmastikaan ei Coraa unohdettu?\"\n\n\"Ei unohdettu! Ei, häntä kaivattiin niin kuin harvoin on naista\nkaivattu. Kunnioitettu isänne ei tuntenut erotusta lastensa välillä,\nmutta minä — Alice, ettehän loukkaannu, kun sanon, että minuun nähden\nhänen arvoaan himmensi johonkin määrin...\"\n\n\"Sitten ette tunne sisareni ansioita\", huudahti Alice vetäen pois\nkätensä; \"teistä hän aina puhui kalleimpana ystävänään.\"\n\n\"Uskon mielelläni hänet ystäväkseni\", vastasi Duncan nopeasti.\n\"Voisinpa toivoa hänen olevan minulle enemmänkin, mutta teidän\nkanssanne, Alice, on minulla isänne suostumus pyrkiä vielä läheisempään\nja hellempään yhteyteen.\"\n\nAlice värisi voimakkaasti ja hetkeksi hän käänsi kasvonsa pois hänen\nsukupuolelleen ominaisen herkän liikutuksen vallassa; mutta se meni\npian ohi, ja hän hallitsi jälleen käytöstään, joskaan ei tunteitaan.\n\n\"Heyward\", virkkoi hän katsoen miestä suoraan silmiin, kasvoillaan\nliikuttavan viaton ja luottava ilme, \"saattakaa minut rakastetun isäni\nluo ja sallikaa minun pyytää hänen pyhää vahvistustaan, ennenkuin\nvaaditte minulta muuta vastausta.\"\n\n\"Vaikka en saisikaan enempää sanoa, en voisi kuitenkaan olla tätä\nsanomatta\", oli nuori mies vastaamaisillaan, kun hänet keskeytti kevyt\nlyönti olkapäälle. Hän hypähti jaloilleen, käännähti, ja kun hän seisoi\nsilmä silmää vasten häiritsijän kanssa, näki hän Maguan mustat muodot\nja pahanilkiset kasvot. Villin syvä kurkkunauru kuului sellaisella\nhetkellä Duncanin korviin paholaisen ilkunnalta. Jos hän olisi\nseurannut ensi kuohahduksen äkillistä, hurjaa ajatusta, olisi hän\nsyöksynyt huronin kimppuun ja antanut taistelun elämästä ja kuolemasta\nratkaista heidän kohtalonsa. Mutta kun hän oli ilman minkäänlaisia\naseita, kun hän ei tiennyt, mitä apua hänen ovela vihollisensa\nmahdollisesti voisi saada ja kun hänen oli pidettävä huolta naisen\nturvallisuudesta, naisen, joka juuri oli tullut hänen sydämelleen\nkalliimmaksi kuin ennen, hylkäsi hän tämän epätoivoisen aikomuksen yhtä\npian kuin se oli hänen mieleensä juolahtanutkin.\n\n\"Mikä on tarkoituksenne?\" kysyi Alice, laskien käsivartensa hitaasti\nristiin rinnalleen ja koettaen peittää Heywardin puolesta pelkäävää\ntuskaansa sen kylmän ja etäisen esiintymistavan verhoon, jolla hän\nyleensä kohteli hänen luonaan käyvää vangitsijaansa.\n\nVoitonriemuinen intiaani oli saanut takaisin entisen ankaran ilmeensä,\nvaikka hän varovaisesti peräytyikin muutamia askeleita nuoren miehen\ntulisen, uhkaavan katseen tieltä. Hän tarkasteli hetkisen molempia\nvankejaan tuijottavin silmin, astui sitten sivulle ja laski pölkyn\nerään toisen oven eteen kuin sen, mistä Duncan oli tullut sisään. Tämä\nkäsitti nyt, miten hän oli joutunut yllätetyksi, ja luullen olevansa\nauttamattomasti hukassa hän veti Alicen povelleen ja seisoi valmiina\nuhmaamaan kohtaloaan, jota hän tuskin suri, kun hän sai kestää sen\nsellaisessa seurassa. Mutta Maguan ei ollut mieli välittömään\nväkivaltaan. Hänen ensimmäiset toimenpiteensä tarkoittivat ilmeisesti\nhänen uuden vankinsa säilyttämistä, eikä hän enää katsahtanutkaan\nluolan keskellä seisovia liikkumattomia haamuja, ennenkuin oli\ntäydelleen katkaissut heiltä kaiken toivon päästä pakoon sitä\nsalatietä, jota hän itse oli tullut. Heyward valvoi kaikkia hänen\nelkeitään, mutta pysyi kuitenkin lujana paikallaan, yhä puristaen\nhentoa Alicea sydämelleen, liian ylpeänä ja liian toivottomana\npyytääkseen armoa niin usein voitetulta viholliselta. Kun Magua oli\npuuhaillut kyllikseen, lähestyi hän vankejaan ja virkkoi englanniksi:\n\n\"Kalpeanaamat laskevat ansoja viisaille majaville, mutta punanahat\nosaavat siepata kiinni Englannin miehiä.\"\n\n\"Huroni, tee pahin rikoksesi!\" huudahti kiihtynyt Heyward unohtaen,\nettä hänen kohtaloonsa oli sidottu kahden ihmisen henki; \"me\nhalveksimme yhtä paljon sinua kuin sinun kostoasikin!\"\n\n\"Sanooko valkoinen mies nämä sanat myös paaluun sidottuna?\" kysyi Magua\nsamassa ivallisesti hymyilemällä osoittaen, kuinka vähän hän luotti\ntoisen lujuuteen.\n\n\"Sanoo sekä täällä päin naamaasi että koko kansasi kuullen.\"\n\n\"Ovela Kettu on suuri päällikkö!\" vastasi intiaani. \"Hän menee hakemaan\nnuoret miehensä katsomaan, kuinka urheasti kalpeanaama nauraa\nkärsimyksilleen.\"\n\nVielä puhuessaan hän kääntyi mennäkseen ja oli jo poistumaisillaan\nsamaa käytävää, jota Duncan oli tullut, kun kuuli omituista murinaa ja\npysähtyi epäröiden. Karhun haamu ilmestyi ovelle, mihin se istuutui,\nheiluen sivulta toiselle alituiseen herkeämättömään tapaansa. Magua,\nkuten sairaan vaimon isäkin, silmäili sitä tarkoin hetkisen ikäänkuin\npäästäkseen selville sen olemuksesta. Hän oli täydellisesti vapaa\nheimonsa yksinkertaisesta taikauskosta, ja heti kun hän oli tuntenut\nloitsijan tavallisen valepuvun, aikoi hän kulkea pedon ohi kylmän\nhalveksivasti. Mutta entistä äänekkäämpi ja uhkaavampi mörinä sai hänet\nuudelleen pysähtymään. Sitten hän näytti äkkiä itsekseen päättäneen\nolla suotta viipymättä kauempaa ja astui pontevasti eteenpäin.\nVale-eläin, joka oli edennyt jonkin verran, peräytyi hitaasti hänen\ntieltään, kunnes saapui jälleen käytävän suuhun, missä se\ntakajaloilleen kohoten pieksi ilmaa etukäpälillään aivan villin\nesikuvansa tapaan.\n\n\"Narri!\" huudahti päällikkö huroninkielellä, \"mene leikkimään lasten ja\nakkain kanssa, mutta jätä miehet oman viisautensa varaan!\"\n\nVielä kerran hän yritti sivuuttaa otaksutun puoskarin, viitsimättä edes\nnäön vuoksi uhata puukollaan tai kirveellään, jotka riippuivat hänen\nvyöstään. Äkkiä ojensi peto käsivartensa tai oikeammin sanoen käpälänsä\nja sulki hänet otteeseen, joka olisi voimakkuudessa vetänyt vertoja\nkuuluisalle 'karhun syleilylle' itselleen. Heyward oli hengähtämättömän\njännittyneenä seurannut Haukansilmän toimia. Ensiksi hän hellitti\nAlicen poveltaan, sitten hän sieppasi pukinnahkahihnan, jota oli\nkäytetty jonkin tavarakimpun vyötteenä, ja nähdessään metsästäjän\nrautaisten lihasten painavan vihollisen molemmat käsivarret ojoon hän\nsyöksähti paikalle ja sitoi ne lujasti. Maguan kädet, jalat ja sääret\nkiedottiin hihnalla kymmenin kerroin vähemmässä ajassa kuin mitä meiltä\non kulunut kohtauksen kertomiseen. Kun peloittava huroni oli\ntäydellisesti kytketty, hellitti metsästäjä otteensa ja Duncan laski\navuttoman vihollisensa selälleen.\n\nKoko tämän odottamattoman ja kummallisen toimituksen aikana ei Magua,\njoka oli rimpuillut ankarasti siihen asti, kunnes tunsi joutuneensa\njänteiltään paljoa väkevämmän miehen käsiin, ollut päästänyt\npienintäkään äännähdystä. Mutta kun Haukansilmä käytöstään\nylimalkaisesti selittääkseen heitti syrjään pedon pörröisen pään ja\nesitti huronin tuijotettavaksi omat ahavanpuremat ja tanakat\npiirteensä, kesti jälkimmäisen tyynimielisyys niin hyvin koetuksen,\nettä häneltä pääsi vain tuo tavallinen huudahdus:\n\n\"Hugh!\"\n\n\"Niin, niin! Joko nyt löysit kielesi?\" puheli aina yhtä rauhallinen\nvoittaja. \"Mutta ettet käyttäisi sitä meidän tuhoksemme, täytyy minun\nottaa vapaudekseni tukkia kitasi.\"\n\nKun ei hetkeäkään ollut hukattavissa, ryhtyi metsästäjä viipymättä\ntuohon niin välttämättömään varokeinoon, ja kun hän oli varustanut\nintiaanin suukapulalla, voitiin tätä vihollista täydellä syyllä pitää\n\"taisteluun kelpaamattomana\".\n\n\"Mistä hiiden reiästä se veijari puikahti sisään?\" kysyi toimelias\nmetsästäjä työnsä lopetettuaan. \"Ei ainoakaan sielu kulkenut ohitseni\nteidän lähdettyänne.\"\n\nDuncan osoitti ovea, josta Magua oli tullut ja jonka sulkeiksi oli nyt\nladottu liian monia esteitä, niin ettei sitä tietä käynyt nopeata pakoa\najatteleminen.\n\n\"Ottakaa neiti mukaanne\", jatkoi hänen ystävänsä. \"Meidän täytyy\nyrittää metsään toisen käytävän kautta.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\" virkkoi Duncan; \"pelästys on voittanut tytön ja hän\non aivan avuttomassa tilassa. Alice, oma suloinen Aliceni! koettakaa\ntoipua, nyt on tullut paon hetki. Kaikki turhaan! Hän kuulee, mutta ei\nkykene seuraamaan. Menkää, jalo, kunnianarvoisa ystäväni, pelastakaa\nitsenne ja jättäkää minut kohtaloni huomaan!\"\n\n\"Jokaisella jäljellä on päätekohtansa ja jokaisesta onnettomuudesta on\njotakin oppimista!\" vastasi metsästäjä. \"Kas tässä, kietokaa hänet\nnäihin intiaanivaatteisiin. Peittäkää tarkoin koko hänen pieni, hento\nruumiinsa. Ei, tuolla jalalla ei ole vertaistaan saloissa, se ilmaisisi\nhänet heti, missä tahansa hän liikkuisikin. No, ottakaa hänet syliinne\nja seuratkaa minua. Jättäkää loput minun huolekseni.\"\n\nKuten hänen toverinsa sanoista saattaa nähdä, totteli Duncan kerkeästi\nneuvoa. Kun toinen oli lakannut puhumasta, nosti hän keveän Alicen\nsyliinsä ja seurasi metsästäjää. He löysivät yksinäisen sairaan vaimon\nsamalta sijalta, minne olivat hänet jättäneetkin ja kulkivat nopeasti\nluonnon muodostamaa käytävää pitkin ulko-ovea kohti. Kun he lähenivät\npientä kaarnaluukkua, ilmaisi äänen häly ulkoa potilaan ystävien ja\nsukulaisten kerääntyneen paikalle kärsivällisinä odottamaan\nsisäänkutsua.\n\n\"Jos minä avaan huuleni puhumaan\", kuiskasi Haukansilmä, \"ilmaisisi\nenglanninkieleni, joka ikäänkuin luonnostaan kuuluu valkonahalle,\nnoille konnille vihollisen olevan heidän joukossaan. Teidän täytyy\ntarjota heille mongerrustanne, majuri, ja sanoa, että olemme sulkeneet\npahan hengen luolaan ja että me nyt viemme sairasta vaimoa metsään,\netsiäksemme sieltä vahvistavia juuria. Käyttäkää kaikkea oveluuttanne,\nsillä yritys on luvallinen ja oikea.\"\n\nOvi avautui hiukan, ikäänkuin olisi joku ulkoapäin kuunnellut, mitä\nsisällä tapahtui, ja pakotti metsästäjän lopettamaan neuvonsa. Äkeä\nmörinä ajoi salaurkkijan tiehensä, ja sitten painoi metsästäjä\nrohkeasti kaarnaovea ja lähti paikalta, yhä matkien karhun eleitä ja\nkäyntiä. Duncan seurasi aivan hänen kintereillään ja huomasi pian\nolevansa parinkymmenen jännittyneenä odottavan sukulaisen ja ystävän\nkeskellä.\n\nJoukko peräytyi hieman ja päästi isän ja erään toisen, joka tuntui\nolevan sairaan vaimon mies, lähenemään tulijoita.\n\n\"Onko veljeni ajanut pois pahan hengen?\" kysyi edellinen. \"Mitä on\nhänellä sylissään?\"\n\n\"Lapsesi\", vastasi Duncan totisena. \"Sairaus on hänestä paennut, ja se\non suljettu kallioon. Minä vien tämän vaimon hieman kauemmas täältä ja\nvahvistan häntä siellä enempiä hyökkäyksiä vastaan. Hän on oleva nuoren\nmiehesi majassa, kun aurinko jälleen näyttäytyy.\"\n\nKun isä oli kääntänyt muukalaisen sanojen merkityksen huronien\nkielelle, ilmoitti matala mumina selityksen herättämää tyytyväisyyttä.\nPäällikkö itse viittasi Duncania jatkamaan matkaansa, virkkaen\nääneensä, lujasti ja ylpeästi:\n\n\"Menkää. Minä olen mies ja minä menen vuoreen tappelemaan paholaisen\nkanssa.\"\n\nHeyward oli mielissään totellut viittausta ja ennättänyt jo pienen\njoukon ohi, kun nämä pelästyttävät sanat saivat hänet pysähtymään.\n\n\"Onko veljeni hullu?\" huudahti hän. \"Onko hän julma! Hän tahtoo uhmata\ntautia, ja se asettuukin häneen, tai jos hän ajaa taudin ulos, niin se\npeloittaa hänen tyttärensä metsään. Ei, odottakoot lapseni ulkona, ja\njos henki näyttäytyy, iskekööt hänet mäsäksi nuijillaan. Hän on viekas\nja hän hautautuu vuoreen nähdessään, että monta urhoollista miestä on\nvalmiina taistelemaan häntä vastaan.\"\n\nTällä omituisella varoituksella oli toivottu vaikutus. Astumatta\nluolaan vetivät isä ja aviomies kirveensä ja asettuivat valmiiksi\nkostamaan sairaan sukulaisensa oletetulle kiusaajalle, ja naiset ja\nlapset taittoivat oksia tai etsivät kiviä samassa tarkoituksessa. Tällä\nsuotuisalla hetkellä katosivat vale-loitsijat näkyvistä.\n\nSamalla kun Haukansilmä oli perustanut laskelmansa niin suuresti\nintiaanien taikauskoon, ei hän suinkaan unohtanut, että viisaimmat\npäälliköt sitä pikemmin sietivät kuin kunnioittivat. Hän ymmärsi siis\nvarsin hyvin ajan arvon nykyisessä asemassaan. Kuinka pitkälle\nvihollisten pettyminen ulottuikin ja kuinka paljon se oli auttanutkin\nhänen aikeitaan, saattoi pieninkin seikka herättää heidän epäluulonsa,\njolloin heidän terävä huomiokykynsä voisi käydä sangen tuhoisaksi.\nPoiketen sentähden polulle, joka näytti turvallisimmalta, kulki hän\npitkin kylän liepeitä, mutta ei astunut sen rajojen sisäpuolelle.\nNuotioiden riutuvassa valossa näkyi sotureita yhä käyskentelevän\nmajojen väliä. Mutta lapset olivat lakanneet leikeistään\nnahkavuoteisiinsa sukeltaakseen, ja yön rauha alkoi jo laskeutua niin\nmelskeisen ja tärkeän illan kiihkeän hälinän ja hyörinnän\nvaimentajaksi.\n\nAlice tuli entiselleen vapaan ilman virkistävästä vaikutuksesta, ja kun\nhänen ruumiilliset voimansa enemmän kuin henkiset olivat joutuneet\ntilapäisen heikkouden valtaan, ei hänelle tarvinnut lainkaan selittää\nviime hetkien tapahtumia.\n\n\"Päästäkäähän minut nyt yrittämään kävelyä\", virkkoi hän heidän\ntultuaan metsään, punastuenkin salassa sitä, ettei ollut aikaisemmin\njaksanut laskeutua Duncanin sylistä. \"Minä olen tosiaankin jo aivan\nvirkeä.\"\n\n\"Ei, ei, Alice, te olette yhä vielä liian heikko.\"\n\nNeito kamppaili kuitenkin hempeästi vapautuakseen, ja Heywardin oli\nkuin olikin pakko luopua kallisarvoisesta taakastaan. Kun karhun\nedustaja huomasi olevansa sopivan matkan päässä majoista, pysähtyi hän\nja alkoi puhua asiasta, jota hän täydelleen hallitsi, vaikkei hän ehkä\nniin herkästi tajunnutkaan rakastavain tunteita.\n\n\"Tämä polku vie teidät purolle\", selitti hän. \"Kulkekaa sen pohjoista\nvartta, kunnes tulette putoukselle; nouskaa siitä kukkulalle oikeaan,\nniin silloin näette sen kansan tulet. Sinne täytyy teidän mennä suojaa\npyytämään; jos he ovat oikeita delavareja, olette turvassa. Pitempi\npakomatka tämän neidin kanssa olisi nykyään mahdoton. Huronit osuisivat\njäljillemme ja nylkisivät päänahkamme ennenkuin olisimme kulkeneet\nkymmentä peninkulmaa. Menkää, ja olkoon Kaitselmus kanssanne.\"\n\n\"Entä te?\" kysyi Heyward hämmästyneenä. \"Emme suinkaan me tässä eroa?\"\n\n\"Delavarien ylpeys on huronien vankina; viimeinen mohikaanien jalointa\nverta on heidän vallassaan\", vastasi metsästäjä. \"Minä lähden\nkatsomaan, mitä olisi tehtävissä hänen hyväkseen. Jos ne ottaisivat\npäänahkanne, majuri, kaatuisi aina yksi roisto jokaisesta sen\nhiuskarvasta, kuten jo lupasin. Mutta jos nuori päällikkö viedään\npaalulle, tulevat intiaanit myös näkemään, kuinka puhdasrotuinen mies\nosaa kuolla.\"\n\nVähääkään loukkautumatta siitä ehdottomasta etusijasta, minkä\nsuorasukainen metsästäjä antoi niin sanoaksemme ottopojalleen, esitteli\nDuncan yhä kaikenlaisia mieleensä johtuvia syitä niin epätoivoista\npäätöstä vastaan. Häntä avusti Alice, joka hänkin yhtyi Heywardin\nkanssa rukoilemaan, että hän hylkäisi aikeen, joka lupasi niin paljon\nvaaraa ja joka antoi niin vähän menestymisen toiveita. Heidän\nkaunopuheisuutensa ja todistelunsa olivat kuitenkin turhia. Metsästäjä\nkuunteli heitä tarkkaavasti, vaikka malttamattomasti, ja päätti vihdoin\nväittelyn vastaamalla seuraavaa, äänessä kaiku, joka heti sai Alicen\nvaikenemaan ja joka myös ilmaisi Heywardille, kuinka hyödyttömiä\nenemmät huomautukset tulisivat olemaan:\n\n\"Olen kuullut nuorten ihmisten välillä vallitsevan tunteen, joka sitoo\nmiehen naiseen lujemmin kuin isä on kiintynyt poikaansa. Saattaa niin\nolla. Minä olen harvoin oleskellut valkoihoisten naisten parissa, mutta\nsellainen voi hyvinkin olla luonnon veto uudisasutuksilla. Te olette\npannut alttiiksi henkenne ja kaikki, mikä on teille kallista,\npelastaaksenne tämän suloisen lapsen, ja minä otaksun jonkin sellaisen\ntaipumuksen siinä olevan pohjalla. Mutta mitä minuun tulee, niin opetin\npoikaa käyttämään pyssyä kunnollisesti, ja hyvin on hän minulle vaivani\npalkinnut. Minä olen monessa kahakassa otellut hänen rinnallaan, ja\nniin kauan kuin kuulin hänen tuliluikkunsa pamauksen toisella\nkorvallani ja vanhan päällikön pyssyn räiskähdyksen toisella, tiesin,\nettei vihollista ollut selkäpuolellani. Talvet ja kesät, yöt ja päivät\nolemme samoilleet saloja yksissä syöden samasta kupista, toisen\nnukkuessa, kun toinen valvoi; ja ennen kuin sanotaan, että Unkas\nvietiin kidutettavaksi, vaikka minä olin lähettyvillä... Meillä on\nkaikilla olemassa vain yksi ainoa ohjaaja ja kohtalojemme säätäjä,\nmillainen sitten ihomme väri liekään; ja Hänet kutsun todistajakseni,\nettä ennen kuin mohikaanipoika joutuu surman suuhun ystävän puutteessa,\non rehellisyys ja uskollisuus katoava maan päältä ja 'Hirventappaja'\ntuleva yhtä mitättömäksi kapineeksi kuin laulumestarin tuhiseva\npiipityspilli!\"\n\nDuncan päästi metsästäjän käsivarren, ja samassa kääntyi Haukansilmä\nympäri ja alkoi lujin askelin palata majoille. Pysähdyttyään hetkiseksi\nkatselemaan hänen häipyvää haamuansa ohjasivat Heyward ja Alice\nkulkunsa delavarien kaukaista kylää kohti tähänastisesta\nmenestyksestään iloiten, mutta tulevaisuudestaan huolissaan.\n\n\n\n\nXXVI luku.\n\n\n    _Pulma_. Enkö minä saisi pelata\n    jalopeuraa myöskin?\n\n                  _Kesäyön Unelma_.\n\nHuolimatta tarmokkaasta päättäväisyydestään tajusi Haukansilmä sentään\ntäydellisesti niiden vaikeuksien ja vaarojen suuruuden, joihin hän oli\nantautumaisillaan. Palatessaan leirille pohti hänen terävä ja\nharjaantunut älynsä pontevasti keinoja, joilla voisi vastustaa\nvihollistensa peloittavaa valppautta ja vireyttä. Vain ihon väri\npelasti Maguan ja loitsijan hengen, nämä kun olisivat olleet hänen\nturvallisuudelleen suodut ensimmäiset uhrit, ellei metsästäjä olisi\npitänyt sellaista tekoa, niin hyvin kuin se sopikin intiaanin\nluonteeseen, kokonaan arvottomana miehelle, joka kerskui polveutuvansa\ntäydelleen puhdasrotuisista esi-isistä. Hänen piti siis vain luottaa\nniihin vitsoihin ja hihnoihin, joilla hän oli sitonut vankinsa, ja niin\nhän jatkoi matkaansa suoraan majojen keskustaa kohti.\n\nHänen lähetessään rakennuksia tulivat hänen askelensa yhä\nvarovaisemmiksi, eikä hänen valpas silmänsä jättänyt huomaamatta\nainoatakaan merkkiä, ei ystävällistä eikä uhkaavaa. Muuan rappeutunut\nmaja näkyi toisia hieman ulompana, ja tuntui kuin olisi se jätetty\nsilleen keskentekoisena — epäilemättä jonkin tärkeän tarvikeaineen,\nkuten puun tai veden puutteessa. Heikkoa valoa tuikki sen raoista ja\nilmaisi, että se ei huonosta tilastaan huolimatta ollut asukastaan\nvailla. Sitä kohti ohjasi siis metsästäjä kulkunsa taitavan\nsotapäällikön tavoin, joka tunnustelee ensin vihollisten\netuvarustuksia, ennenkuin uskaltaa käydä päähyökkäykseen.\n\nHeittäytyen kuvailemalleen pedolle luontaiseen asentoon ryömi\nHaukansilmä pienelle aukolle, mistä hän saattoi nähdä majan sisään. Se\nosoittautuikin olevansa David Gamutin asunto. Tänne oli uskollinen\nlaulumestari nytkin paennut kaikkine suruineen ja pelkoineen nöyrästi\nluottaen Kaitselmuksen suojelukseen. Juuri samalla hetkellä, kun hänen\nkömpelö olemuksensa joutui metsästäjän tarkastelun alaiseksi tavalla,\njonka olemme maininneet, oli erämies itsekin, vaikka valemuodossaan,\ntämän yksinäisen eläjän syvimpien mietiskelyjen esineenä.\n\nKuinka luja Davidin luottamus olikin entisaikojen ihmeisiin, kieltäytyi\nhän kuitenkin uskomasta minkään yliluonnollisen voiman välitöntä\nsekaantumista nykypäiväin tapauksiin. Toisin sanoen, vaikka hän\nvahvasti uskoi Bileamin aasin puhekykyyn, epäili hän sentään\nmelkoisesti karhun laulumahdollisuuksia, huolimatta siitä, että oli\njälkimmäisestä tapauksesta saanut omien oivallisten kuuloelimensä\ntodistuksen. Hänen ilmeessään ja eleissään oli jotakin, joka kertoi\nmetsästäjälle hänen mielensä olevan mitä pahimman sekasorron tilassa.\nHän istui risukasalla, josta otettu oksa silloin, toinen tällöin elätti\nhänen heikkoa tultansa, pää käden varassa, surumielisten mietteiden\nvallassa. Puku, jota sävelten lemmikki kantoi, ei ollut millään tavoin\nmuuttunut viime kuvaamastamme, paitsi että hän oli peittänyt kaljun\npäänsä kolmikolkkaisella majavannahkahatulla, joka ei ollut\nosoittautunut kyllin viekoittelevaksi kiihoittamaan jonkun hänen\nisäntänsä ahneutta.\n\nÄlykäs Haukansilmä, joka muisti sen kiireellisen tavan, millä toinen\noli jättänyt paikkansa sairaan vaimon vuoteen ääressä, uumoili hiukan\nnoin juhlallisen mietiskelyn syytä. Kierrettyään ensin hökkelin\npäästäkseen varmuuteen, että se oli aivan erillään muista ja että sen\nasujan mielenlaatu suojeli sitä kävijöiltä, rohkeni hän kompuroida sen\nmatalasta ovesta suoraan Gamutin eteen. Jälkimmäisen asento jätti tulen\nheidän välilleen; ja kun Haukansilmä oli istuutunut takatassuilleen,\nkului lähes minuutti heidän vain katsellessaan toisiaan sanaakaan\nsanomatta. Yllätyksen äkillisyys ja laatu oli melkein liikaa Davidin —\nemme sano järjelle — vaan uskolle ja rohkeudelle. Hän hapuili pilliään\nja nousi jaloilleen hämärästi kai aikoen koettaa sävelten manausvoimaa.\n\n\"Musta ja salaperäinen hirviö!\" hän huudahti vapisevin käsin\nsovitellessaan nenälleen apusilmiään ja etsiessään pettämätöntä\nturvaansa hädässä ja ahdistuksessa, siunattua pyhien psalmien\nkäännöstä. \"Minä en tunne sinun luontoasi enkä aivoituksiasi, mutta jos\njotakin mielessäsi kantaisit kirkon halvimman palvelijan ruumista tai\nhenkeä vastaan, niin kuuntele Israelin nuorukaisen jumalallisia sanoja\nja heittäydy katumukseen.\"\n\nKarhu ravisti villavia kupeitaan ja tuttu ääni vastasi:\n\n\"Heittäkää metsään puhallusvehkeenne ja opettakaa kurkullenne\nsäädyllisyyttä. Viisi sanaa selkeätä, ymmärrettävää englantia ovat\ntällä hetkellä paremmat kuin tunti kirkumista.\"\n\n\"Mikä sinä olet?\" kysyi David aivan kykenemättömänä jatkamaan\nalkuperäistä aikomustaan ja osaten tuskin hengittää.\n\n\"Ihminen niinkuin tekin, ja ihminen, jonka veressä on yhtä vähän karhun\ntai intiaanin veren jälkeä kuin teidänkään veressänne. Oletteko niin\npian unohtanut, keneltä saitte tuon hassunkurisen kojeen, jota nyt\npidätte kädessänne?\"\n\n\"Voiko se olla mahdollista?\" ihmetteli David hengittäen vapaammin sitä\nmukaa kuin totuus alkoi hänelle sarastaa. \"Olen nähnyt monia ihmeitä\npakanain seassa oleskellessani, mutta en varmastikaan tämän veroista!\"\n\n\"Niinpä niin\", vastasi Haukansilmä paljastaen rehelliset kasvonsa siten\ntukeakseen kumppaninsa horjuvaa luottamusta. \"Tässä näette ihon, jossa,\nvaikkei se ehkä olekaan niin valkea kuin niiden nuorten neitosten, ei\nole punaisen vivahdustakaan muuta kuin mitä taivaan tuulet ja aurinko\novat siihen painaneet. No niin, käykäämmepä asiaan.\"\n\n\"Ensiksi kertokaa minulle neidistä ja nuorukaisesta, Joka niin urheasti\noli tullut häntä etsimään!\" keskeytti David.\n\n\"Niin, he ovat onnellisesti paenneet näiden konnien kirveitä. Mutta\nvoitteko osoittaa minut Unkasin jäljille?\"\n\n\"Nuori mies on vankeudessa, ja pahoin pelkään hänen kuolemansa olevan\nvarman asian. Suruni on suuri, kun niin hyvillä lahjoilla varustettu\nihminen kuolee tietämättömyytensä yössä, ja minä olen valinnut suloisen\nhymnin...\"\n\n\"Voitteko opastaa minut hänen luokseen?\"\n\n\"Se tehtävä ei liene vaikea\", vastasi David epäröiden, \"vaikka minä\nsuuresti pelkäänkin, että teidän läsnäolonne pikemminkin pahentaisi\nkuin lieventäisi hänen muutoinkin niin onnetonta kohtaloaan.\"\n\n\"Ei sanaakaan enää, matkaan vain\", tiukkasi Haukansilmä peittäen\njälleen kasvonsa ja näyttäen itse esimerkkiä lähtemällä heti majasta.\n\nTiellä sai metsästäjä tietää kumppaninsa pääsevän Unkasin luo, koska\nhäntä pidettiin mielipuolena ja koska hän oli saavuttanut erään\nvartijan suosion, sillä tämän David oli valinnut erikoisen\nuskonnollisen käännytystyönsä esineeksi siitä syystä, että mies sopersi\nhieman englantia. Kuinka paljon huroni ymmärsi uuden ystävänsä\ntarkoitusperiä, saattaa kyllä olla epäilyksenalaista, mutta kun ehdoton\nhuomaavaisuus on yhtä imartelevaa villille kuin sivistyneemmälle\nhenkilölle, oli sillä ollut kerrottu vaikutus. On tarpeetonta\nhuomauttaa siitä kekseliäästä tavasta, jolla metsästäjä lypsi\nyksinkertaisesta Davidista nämä erikoistiedot, emmekä tällä kohdalla\nmyöskään sen perinpohjaisemmin esitä niitä ohjeita, joita hän antoi\nkumppanilleen, päästyään täydellisesti kaikkien tarpeellisten\nasianhaarain perille, koska lukija on riittävästi tutustuva kaikkeen\nsiihen kertomuksen edistyessä.\n\nMaja, jonne Unkas oli suljettu, oli aivan kylän keskellä, ja sitä oli\nasemansa puolesta ehkä kaikkein vaikein lähestyä tai sieltä poistua\nhuomaamatta. Mutta Haukansilmän oveluuteen ei tällä kertaa kuulunut\npieninkään salaileminen. Luottaen valepukuunsa ja taitoonsa näytellä\nosaa, johon oli ryhtynyt, valitsi hän avonaisimman ja suorimman tien\npaikalle. Myöhäin hetki soi hänelle kuitenkin hieman suojaa, jota hän\nnäytti niin kovin halveksivan. Pojat olivat jo vaipuneet uneen, ja\nkaikki naiset ja enimmät soturitkin olivat vetäytyneet majoihinsa\nyöksi. Vain neljä, viisi viimeksimainittua viipyi vielä Unkasin\nvankilan ovella, missä he salavihkaa vaikka hyvin tarkasti pitivät\nsilmällä vihollisen käyttäytymistä.\n\nNähdessään Gamutin ja hänen seurassaan heidän kunnioitetuimman\nloitsijansa tunnetussa valepuvussa kulkevan olennon, tekivät he\nkerkeästi tietä molemmille. Mutta he eivät osoittaneet vähintäkään\nhalua poistua. Päinvastoin aikoivat he ilmeisesti jäädä paikoilleen\nsitäkin innokkaammin, kun he toivoivat näkevänsä kaikenlaisia\nsalaperäisiä taikatemppuja, jotka heidän mielestään luonnollisesti\nliittyivät moiseen käyntiin.\n\nKun metsästäjä oli täydelleen kykenemätön puhuttelemaan huroneja heidän\nomalla kielellään, täytyi hänen uskoa keskustelun hoito kokonaan\nDavidille. Huolimatta yksinkertaisuudestaan tuotti tämä erinomaista\nkunniaa saamilleen ohjeille, koska hän täytti ylen määrin opettajansa\nrohkeimmatkin toiveet.\n\n\"Delavarit ovat akkoja!\" huudahti hän kääntyen sen villin puoleen,\njolla oli heikkoa aavistusta hänen käyttämästään kielestä. \"Englannin\nmiehet, hullut maalaiseni, ovat yllyttäneet heitä tarttumaan\nsotakirveeseen ja lyömään kanadalaisia isiään, ja he ovat unohtaneet\nsukupuolensa. Haluaako veljeni kuulla 'Nopean Hirven' pyytävän\nhameitaan ja nähdä hänen itkevän huronien edessä paaluun kytkettynä?\"\n\nInnokkaasti myöntävä \"hugh!\" ilmaisi tyytyväisyyden, mitä villi tuntisi\ntodetessaan moista heikkoutta vihollisessa, jota oli niin kauan vihattu\nja pelätty.\n\n\"Sitten astukoon hän syrjään, ja tuo viisas mies on puhaltava siihen\nkoiraan! Sanokoon hän sen veljilleni!\"\n\nHuroni selitti Davidin tarkoituksen tovereilleen, jotka vuorostaan\nkuuntelivat ehdotusta ihastuneina, sillä heidän raaka mielensä\nriemuitsi moisesta hienostuneesta julmuudesta. He peräytyivät hieman\novelta ja viittasivat luuloteltua loitsijaa käymään sisään. Mutta\nkehoitusta noudattamatta istui karhu yhä asemillaan ja mörisi.\n\n\"Viisas mies pelkää, että hänen puhalluksensa osuu hänen veljiinsä ja\nvie mennessään heidänkin urheutensa\", jatkoi David toimien saamiensa\nohjeiden mukaisesti. \"Heidän on käytävä loitommaksi.\"\n\nHuronit, joiden mielestä sellainen onnettomuus olisi ollut pahin turma,\nmikä olisi voinut heitä kohdata, väistyivät yhtenä miehenä niin kauas,\netteivät enää kuulleet tavallista puhetta, vaikka he sentään aina\nvapaasti näkivätkin majan ovelle. Tyytyväisenä turvallisuuteensa jätti\nsilloin metsästäjä paikkansa ja tallusteli hitaasti hökkeliin. Se oli\nhiljainen ja synkkä, sillä siinä oli vanki yksinään ja sitä valaisi\nvain hiiltyvä nuotio, jota oli käytetty ruuan valmistuksessa.\n\nUnkas seisoi majan kaukaisimmassa sopessa taaksepäin nojaten, sillä\nhänet oli sidottu käsistä ja jaloista vahvoin vitsoin. Kun tuo\npeloittava kummitus ensin osui nuoren mohikaanin silmiin, ei hän suonut\npedolle ainoatakaan katsetta. Metsästäjä, joka oli jättänyt Davidin\novelle vartioimaan, ettei heitä huomattaisi, katsoi parhaaksi pysyä\nvalepuvussaan niin kauan, kunnes olisivat varmasti muiden silmiltä\nsalassa. Rupeamatta puhumaan jäljitteli hän siis esittämänsä eläimen\nliikkeitä ja elkeitä. Nuori mohikaani, joka ensin luuli vihollistensa\nlähettäneen oikean pedon häntä säikyttelemään ja koettelemaan hänen\nhermojansa, keksi pian noissa heilutuksissa ja nyykäytyksissä, jotka\nolivat Heywardista näyttäneet niin luonnollisilta, eräitä erehdyksiä,\nja ne paljastivat heti asian oikean laidan. Jos Haukansilmä olisi\nhuomannut, kuinka pienessä arvossa taidokkaampi Unkas piti hänen\nesityksiään, olisi hän epäilemättä suutuksissaan jatkanut yhä\nilvettään. Mutta nuoren miehen halveksivan katseen saattoi selittää\nniin monella eri tavalla, että arvoisa erämies säästyi sellaisen\nkeksinnön nöyryytykseltä. Heti kun siis David antoi ennakolta sovitun\nmerkin, kuului karhun äkeän mörinän sijasta majassa hiljainen sihinä.\n\nUnkas oli heittäytynyt nojalleen majan seinää vasten ja sulkenut\nsilmänsä päästäkseen katselemasta niin halveksittavaa ja\nepämiellyttävää olentoa. Mutta heti kun käärmeen sihinä kuului, kavahti\nhän koholleen ja pälyili joka taholle, painoi päänsä alas ja käänteli\nsitä tutkivasti sinne tänne, kunnes hänen terävä silmänsä pysähtyi\npetoon, joka yhä istui paikallaan kuin jonkin taikavoiman pitelemänä.\nJälleen kuului sama ääni, ja tällä kerralla ilmeisesti pedon suusta.\nJälleen kiitivät nuoren miehen silmät yli koko majan sisustan, ja kun\nne lopulta palasivat äskeiseen pysähdyspaikkaansa, lausui Unkas\nsyvällä, hillityllä äänellä: \"Haukansilmä!\"\n\n\"Leikatkaa hänen siteensä\", virkkoi Haukansilmä Davidille, joka juuri\nsilloin läheni heitä.\n\nLaulumestari teki työtä käskettyä, ja pian olivat Unkasin jäsenet\nvapaina. Samassa rutisi myös pedon kuiva nahka, ja ketterästi nousi\nmetsästäjä omassa olemuksessaan jaloilleen. Mohikaani näytti\nvaistomaisesti käsittävän ystävänsä yrityksen luonteen, koska ei kieli\neivätkä kasvot antaneet pienintäkään hämmästyksen merkkiä. Kun\nHaukansilmä oli heittänyt hartioiltaan pörröisen vaatetuksensa, mikä\ntapahtui vain irroittamalla muutamia nahkahihnoja, veti hän esiin\npitkän kiiltävän puukon ja pisti sen Unkasin käteen.\n\n\"Punaiset huronit ovat ulkona\", virkkoi hän. \"Olkaamme valmiit.\"\n\nSamalla hän laski sormensa merkitsevästi toiselle samanlaiselle\naseelle, jotka molemmat olivat hedelmiä hänen tämän illan kuluessa\nosoittamastaan urheudesta vihollisten keskuudessa.\n\n\"Me lähdemme\", lausui Unkas.\n\n\"Minne?\"\n\n\"Kilpikonnien luo; he ovat minun iso-isieni lapsia.\"\n\n\"Niin, poikani\", sanoi metsästäjä englanninkielellä, jota hän aina\nunohtui käyttämään ollessaan hieman hajamielisenä, \"sama veri virtaa\nluullakseni suonissanne, mutta aika ja etäisyys ovat hiukan muuttaneet\nsen väriä. Mitä teemme noille mingoille tuolla oven ulkopuolella? Heitä\non kuusi, ja tätä laulumestaria voi tuskin laskea miksikään.\"\n\n\"Huronit ovat kerskureita\", virkkoi Unkas halveksien. \"Heidän\nvertauskuvansa on hirvi ja kuitenkin he juoksevat kuin etanat.\nDelavarit ovat kilpikonnan lapsia, mutta he voittavat nopeudessa\nmetsäkauriinkin.\"\n\n\"Niinpä niin, poikani, onpa tosiaan perää puheissasi; enkä minä\nlainkaan epäile sinun kilpajuoksussa jättävän jälkeesi koko\nkansakunnan; ja taitaisitpa vain suoralla parin peninkulman pituisella\ntaipaleella ehtiä perille ja puhaltaa hengästymisesi ennenkuin\nainoakaan niistä konnista olisi kerinnyt toisen kylän kuuluvillekaan.\nMutta valkoisen miehen kyvyt ovat enemmän hänen käsissään kuin\nsäärissään. Mitä eritoten minuun tulee, niin osaan halkaista huronin\nkallon yhtä hyvin kuin joku parempikin mies, mutta kun on kysymys\nkilpajuoksusta, kävisivät ne roistot minulle ylivoimaisiksi.\"\n\nUnkas, joka oli jo lähestynyt ovea valmiina astumaan edellä, peräytyi\nnyt ja asettui jälleen majan kaukaisimpaan soppeen. Mutta Haukansilmä,\njoka puuhaili liian ahkerasti omine ajatuksineen huomatakseen tätä\nliikettä, jatkoi yhä puhetta enemmän itsekseen kuin kumppanilleen.\n\n\"Loppujen lopuksi on kuitenkin järjetöntä pitää miestä vankina toisen\nmiehen kykyjen takia. Siispä, Unkas, onkin sinun parasta ottaa koivet\nselkääsi, sillä välin kun minä pukeudun uudelleen nahkaani ja luotan\nviekkauteeni, kun en voi luottaa nopeuteeni.\"\n\nNuori mohikaani ei vastannut sanaakaan, laski rauhallisesti käsivarret\nristiin rinnalleen ja nojasi selkäänsä erästä majan seinää tukevaa\npystysuoraa pylvästä vasten.\n\n\"No\", virkahti metsästäjä häneen katsoen, \"miksi viivyttelet? Kyllä\nminulle jää tarpeeksi aikaa, kun konnat ensin tavoittelevat sinua\nkiinni.\"\n\n\"Unkas jää tänne\", kuului tyyni vastaus.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Tapellakseen isänsä veljen rinnalla ja kuollakseen delavarien ystävän\nkanssa.\"\n\n\"Kas niin, poikani\", vastasi Haukansilmä puristaen Unkasin kättä\nrautaisilla sormillaan. \"Olisikin ollut enemmän mingon kuin mohikaanin\nkaltaista, jos olisit minut jättänyt. Mutta arvelin, että sopiihan sitä\nsentään ehdottaa, koska nuoret tavallisesti rakastavat elämää. No, mitä\nei sodassa voida suorittaa selvän rohkeuden avulla, siinä täytyy\nkäyttää viekkautta. Puikahda nahkaan; minä en epäile sinun osaavan\nnäytellä karhua melkein yhtä hyvin kuin minä itse.\"\n\nMikä saattoikaan olla Unkasin yksityinen mielipide heidän kyvyistään\ntässä suhteessa, eivät hänen totiset kasvonsa ainakaan millään tavoin\nilmaisseet hänen vaativan itselleen etevämmyyttä. Äänettömänä ja\nketterästi vetäytyi hän pedon nahkaan ja odotti sitten muita ohjeita,\njoita hänen iäkkäämpi kumppaninsa suvaitsi antaa.\n\n\"Kuulkaahan, ystäväni\", puhui Haukansilmä Davidille, \"teillä ei liene\nmitään puvun vaihdosta vastaan, niin tottumaton kuin olettekin salojen\nhätäkeinoihin. Kas tässä, ottakaa metsästysnuttuni ja lakkini ja\nantakaa minulle vaippanne ja hattunne. Teidän täytyy uskoa minulle\nmyöskin kirjanne ja silmälasinne samoin kuin puhalluspillinnekin; jos\nvielä joskus tapaamme toisemme parempina aikoina, saatte kaikki\ntakaisin, ja monet kiitokset vielä kaupanpäällisiksi.\"\n\nDavid luovutti pyydetyt tavarat niin auliisti, että moinen olisi\nherättänyt suuria ajatuksia hänen anteliaisuudestaan, ellei hän olisi\nvaihdoksessa hyötynyt useassa kohdin. Haukansilmä sukaisi pian päälleen\nlainavaatteensa; ja kun hänen vilkkaat silmänsä olivat kätkeytyneet\nlasien taakse ja kun hänen päätänsä peitti majavannahkainen hattu,\nsaattoi hän tähtien valossa hyvinkin käydä laulumestarista, etenkin kun\nhe olivat melkein saman kokoisia. Heti kun nämä valmistelut oli\nsuoritettu, kääntyi metsästäjä Davidin puoleen ja antoi hänelle\nlähtöohjeensa.\n\n\"Oletteko taipuvainen pelkurimaisuuteen?\" kysyi hän suorasukaisesti,\npäästäkseen soveliaasti selville asiasta, ennenkuin ryhtyi\nyksityiskohtaisiin neuvoihin.\n\n\"Tarkoitukseni ovat rauhallisia, ja luonnonlaatuni, sen nöyrästi uskon,\nkallistuu vahvasti vain kiitokseen ja rakkauteen\", vastasi David hiukan\nnärkästyneenä niin suorasta hyökkäyksestä hänen miehuutensa kimppuun;\n\"mutta kukaan ei ole sanova, että minä olisin koskaan, suurimmankaan\nhädän hetkellä, unohtanut luottaa Herraan Jumalaan.\"\n\n\"Suurimman vaaranne hetki lyö silloin, kun villit huomaavat, että heitä\non vedetty nenästä. Ellei teitä silloin napsauteta kalloon, suojelee\nteitä otaksuttu heikkomielisyytenne, ja teillä on silloin hyvä syy\ntoivoa kuolevanne koreasti vuoteessanne. Jos jäätte tänne, on teidän\nparas istua tuohon varjoon ja olla olevinanne Unkas siksi, kunnes\nviekkaat intiaanit keksivät petoksen, jolloin, kuten jo viittasin,\nteidän koetushetkenne on tullut. Valitkaa siis itse: pötkikää\nkäpälämäkeen tai jääkää tänne.\"\n\n\"Aivan niin\", lausahti David lujasti, \"minä jään tänne delavarin\ntilalle. Urhoollisesti ja jalomielisesti on hän taistellut puolestani,\nja tämän ja enemmänkin uskallan minä hänen palveluksekseen.\"\n\n\"Te puhutte miehen lailla, miehen, josta järkevämmässä koulussa olisi\nvoinut tulla parempaakin. Pitäkää päätänne kumarassa ja vetäkää jalat\nallenne, sillä niiden muoto ilmaisisi totuuden liian aikaisin. Olkaa\nvaiti niin kauan kuin mahdollista, ja viisainta olisi teidän ääneen\nruvetessanne äkkiä parkaista jokin niistä mahtavista virsistänne, jotta\nintiaanit muistaisivat, ettette ole yhtä vastuunalainen teoistanne kuin\nihmisten yleensä tulisi olla. Jos he kuitenkin ottavat teidän\npäänahkanne, mitä minä en toivo enkä usko heidän tekevän, niin\nluottakaa siihen, että Unkas ja minä emme unohda tekoa, vaan kostamme\nsen kuten sopii oikeiden soturien ja luotettavien ystävien.\"\n\n\"Seis!\" huudahti David huomatessaan toisten aikovan lähteä tämän\nvakuutuksen annettuaan. \"Olen Hänen arvoton ja halpa seuraajansa, joka\nei opettanut koston evankeliumia. Jos minä siis saisin surmani, niin\nälkää sentähden etsikö uhreja haamulleni, vaan antakaa mieluummin\nanteeksi murhaajilleni, ja jos heitä lainkaan muistatte, niin\ntapahtukoon se rukouksin heidän sielujensa valistamiseksi ja heidän\niankaikkiseksi autuudekseen.\"\n\nMetsästäjä epäröi ja näytti syvästi miettivän.\n\n\"Siinäpä on periaate\", virkkoi hän vihdoin, \"joka kokonaan poikkeaa\nmetsän laeista, mutta joka siitä huolimatta on kaunis ja jalo, kun sitä\noikein ajattelee.\" Puhaltaen raskaan huokauksen, ehkäpä viimeisen\nniistä, joita hän milloinkaan puhalsi kaivatessaan jo ammoin\nhylkäämäänsä olotilaa, lisäsi hän sitten: \"Minä kyllä haluaisin sitä\nitsekin noudattaa, kun nyt kerran olen puhdasrotuinen mies, vaikkei\naina olekaan helppoa kohdella intiaania samoin kuin kristittyä\nlähimmäistään. Jumala siunatkoon teitä, ystäväni. Minä luulen, että te\nette olekaan niin kovin väärillä jäljillä, kun asiaa tarkemmin\nharkitsee ja pitää iankaikkisuutta silmäinsä edessä, vaikka paljon\nriippuukin luonnollisista taipumuksista ja kiusauksen voimasta.\"\n\nNäin puhuen kääntyi metsästäjä pudistamaan sydämellisesti Davidin\nkättä, minkä ystävyydenosoituksen jälkeen hän viipymättä lähti majasta\nuuden pedonesittäjän seuraamana.\n\nHeti kun Haukansilmä huomasi joutuneensa huronien nähtäville, kohensi\nhän kookasta vartaloaan Davidin kankeaan tapaan, heilutteli kättään\nmuka tahtia lyödäkseen ja aloitti hänen virrenveisuunsa jäljittelyksi\naiotun juohotuksen. Onneksi tämän aran seikkailun menestymiselle oli\nhän joutunut tekemisiin korvien kanssa, joilla oli sangen vähän\naavistusta sulosoinnuista, sillä muutoin olisivat hänen surulliset\nyrittelynsä ajaneet ehdottomasti karille. Oli välttämätöntä kulkea\nvaarallisen läheltä ohi villien mustan joukon, ja metsästäjän ääni yhä\nvain lujeni heidän tullessaan likemmäksi. Heidän saavuttuaan aivan\nheidän kohdalleen ojensi se huroni, joka puhui englantia, toisen\nkätensä ja pysäytti valelaulumestarin.\n\n\"Entä se delavarikoira?\" sanoi hän nojaten eteenpäin ja tirkistellen\nhimmeässä valossa erottaakseen toisen kasvojenilmeen, \"pelkääkö hän?\nSaavatko huronit kuulla hänen voivotuksensa?\"\n\nSamassa mörähti peto niin tavattoman äkeästi ja luonnollisesti, että\nnuori intiaani päästi otteensa ja hypähti syrjään, ikäänkuin\npäästäkseen selville, oliko siinä oikea vai teeskennelty karhu\nheilumassa hänen edessään. Haukansilmä, joka pelkäsi äänensä ilmaisevan\nhänet hänen taitaville vihollisilleen, käytti kerkeästi keskeytystä\npuhjetakseen uuteen niin mahtavaan laulunkärinään, että sitä\nhienostuneessa seurassa olisi sanottu suorastaan \"korviasärkeväksi\".\nMutta hänen nykyisten kuulijainsa kesken tuotti se hänelle vain uusia\nlisiä siihen kunnioitukseen, jota intiaanit eivät milloinkaan kiellä\nheikkomielisyyden vaivaamiksi otaksutuilta ihmisiltä. Villien pieni\nparvi peräytyi yhtenä miehenä ja päästi luulemansa loitsijan ja hänen\npyhää intoa uhkuvan apulaisensa menemään.\n\nKysyttiinpä siinä Unkasilta ja metsästäjältä tavallista suurempaa\nkylmäverisyyttä, kun heidän piti yhä vain jatkaa sitä arvokasta ja\nmalttavaista käyntiä, jota he olivat noudattaneet majojenkin ohi\nkulkiessaan, ja etenkin kun he pian huomasivat uteliaisuuden siihen\nmäärin voittaneen pelon, että vartijat olivat lähestyneet majaa\nnähdäkseen loitsujen vaikutuksen. Davidin pieninkin varomaton tai\näkkipikainen liikahdus voisi ilmaista heidät, ja aikaa tarvittiin\nvälttämättä metsästäjän paon varmentamiseen. Äänekäs melu, jota\njälkimmäinen katsoi viisaimmaksi yhä jatkaa, houkutteli monta uteliasta\ntöllistelijää heidän sivuuttamiensa majojen oville, ja kerran, pari\nastui joku synkännäköinen soturi heidän polkunsa poikki taikauskon tai\nvalppauden johtamana. Heitä ei kuitenkaan pidätetty, koska hetken\nhämäryys ja yrityksen otaksumaton rohkeus olivat heidän parhaita\nliittolaisiaan.\n\nSeikkailijat olivat selvinneet kylästä ja lähenivät nyt nopeasti metsän\nsuojelevaa pimentoa, kun äänekäs ja pitkä huuto kajahti siitä majasta,\nminne Unkas oli ollut kytkettynä. Mohikaani ponnahti pystyyn ja\ntäristeli villavaa peittoaan, ikäänkuin olisi hänen kuvailemansa eläin\nryhtymäisillään johonkin epätoivoiseen ponnistukseen.\n\n\"Seis!\" lausui metsästäjä, tarttuen ystäväänsä olkapäästä, \"anna niiden\nkirkaista toistamiseen! Sehän oli vain hämmästyksen ilmausta.\"\n\nHänen ei tarvinnut kauan odottaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä\ntäytti uusi kirkuna ilman ja kulki pitkin koko kylän raitteja. Unkas\nheitti nahkansa siihen ja astui näkyviin omine sopusuhtaisine\nmuotoineen. Haukansilmä taputti häntä keveästi olkapäälle ja kiiruhti\neteenpäin.\n\n\"Seuratkoot nyt vain jälkiämme!\" sanoi metsästäjä kiskoen kahta pyssyä\nkaikkine tarvikkeineen erään pensaan alta ja Unkasille aseen\nojennettuaan heiluttaessaan 'Hirventappajaa'; \"kaksi heistä ainakin\nhuomaa tehneensä sen surmakseen.\"\n\nLaskettuaan pyssynsä asentoon, jota metsästäjät käyttävät ollessaan\nvalmiina ampumaan otustansa, riensivät he sitten tulisesti eteenpäin ja\nhautautuivat pian metsän synkkään pimentoon.\n\n\n\n\nXXVII luku.\n\n\n             _Antonio_. Kyllä muistan:\n    Kun Caesar sanoo: \"tee se\", on se tehty.\n\n                        _Julius Caesar_.\n\nKuten edellä nähtiin, oli Unkasin vankilan edustalla odottavain villien\nuteliaisuus saanut voiton heidän pelostaan loitsijan tuhoisaa henkäystä\nkohtaan. He hiipivät varovasti ja jyskyttävin sydämin eräälle seinän\nhalkeamalle, josta heikkoa valoa kajasteli. Useiden minuuttien ajan he\npitivät erehdyksissään Davidia vankinaan, mutta sitten sattui juuri se\ntapaturma, jota Haukansilmä oli aavistellut. Väsyneenä pitämään pitkän\nruumiinsa ulottimia niin lähellä toisiaan päästi laulaja alaraajansa\nvähitellen oikenemaan, kunnes hänen toinen epämuotoinen jalkansa joutui\nsuoranaiseen kosketukseen nuotion hiiltyväin kekäleiden kanssa ja\npotkiskeli niitä syrjään. Ensimmältä luulivat huronit noitavoiman\nmuuttaneen delavarin sellaiseksi. Mutta kun David aavistamattakaan,\nettä häntä pidettiin silmällä, käänsi päätänsä tulta kohti ja näytti\nsäyseät, yksinkertaiset kasvonsa todellisen vangin ylväiden piirteiden\nasemesta, oli herkkäuskoisen alkuasukkaankin enää mahdotonta epäillä.\nSoturit syöksyivät yhtenä joukkona majaan ja käydessään varsin\nsuorasukaisesti vankiinsa käsiksi keksivät heti paikalla petoksen.\nSilloin kajahti pakenijain ensiksi kuulema huuto. Sitä seurasi mitä\nhurjimpia ja kiukustuneimpia kostonhalun ilmauksia. Davidin, joka siitä\nhuolimatta pysyi lujana päätöksessään turvata ystäväinsä pakoa, oli\npakko uskoa, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Kun hänellä ei\nollut enää kirjaa eikä soittokonetta, täytyi hänen luottaa muistiin,\njoka kuitenkin harvoin petti hänet sellaisissa seikoissa, ja puhjeten\näänekkääseen, liikutettuun lauluun koetti hän viihdyttää siirtymistään\ntoiseen maailmaan turvautumalla erään hautausvirren alkusäkeistöihin,\nIntiaanit tajusivat oikeaan aikaan hänen heikkomielisyytensä ja\nsyöksyen ulos he herättivät kylän edellä kerrotulla tavalla.\n\nIntiaanisoturi nukkuu niinkuin hän taisteleekin: ilman minkäänlaisia\nkeinotekoisia puolustusvälineitä. Tuskin oli siis hälytyskirkuna\nkajahtanut, kun pari sataa miestä oli jalkeilla valmiina tappeluun tai\ntakaa-ajoon, mihin kulloinkin tarvittiin. Pako tuli pian tunnetuksi, ja\nkoko heimo tungeskeli sankkana joukkona neuvottelumajan ympärillä,\nkärsimättömänä odotellen päälliköittensä määräyksiä. Kun niin äkkiä\nvedottiin heidän viisauteensa, ei kestänyt kauan, ennenkuin taitavaa\nMaguaa kaivattiin. Hänen nimeään mainittiin, ja kaikki katselivat\nihmetellen ympärilleen, kun ei häntä kuulunut. Lähettäjä toimitettiin\nsitten hänen majalleen kiirehtimään hänen tuloaan.\n\nSillä välin määrättiin muutamat ketterimmät ja luotettavimmat nuoret\nmiehet kiertämään kentän metsän peitossa saadakseen selville, etteivät\nheidän epäillyt naapurinsa delavarit aikoneet mitään pahaa. Naisia ja\nlapsia juoksenteli sinne ja tänne, ja ennen pitkää oli koko leiri\nuudelleen hurjan, melskeisen vilinän ja sekasorron näyttämönä.\nVähitellen heikkenivät kuitenkin nämä epäjärjestyksen merkit, ja\nmuutamien minuuttien kuluttua olivat vanhimmat ja arvokkaimmat\npäälliköt kokoontuneet majaan totiseen neuvotteluun.\n\nUseiden äänten hälinä ilmaisi pian jonkin partio-osaston lähenevän, ja\nsiltä toivottiin saatavan joitakuita tietoja, jotka selvittäisivät\ntämän odottamattoman yllätyksen salaisuuden. Ulkona seisova\nihmisrykelmä antoi tietä ja muutamia sotureja astui majaan, tuoden\nmukanaan onnettoman loitsijan, jonka metsästäjä oli niin pitkäksi\najaksi jättänyt mitä tukalimpaan tilaan.\n\nVaikka tämä mies sai huronien keskuudessa varsin erilaista arvonantoa\nosakseen, — toiset näet luottivat ehdottomasti hänen voimaansa,\ntoisten taas pitäessä häntä suoranaisena petturina — kuuntelivat nyt\nkaikki häntä hartaina. Kun hänen lyhyt tarinansa oli lopussa, astui\nsairaan vaimon isä esiin ja kertoi vuorostaan muutamin ytimekkäin\nlausein, mitä hän tiesi. Nämä kaksi selontekoa antoivat oikean suunnan\nseuraaville tutkimuksille, joihin nyt ryhdyttiin kaikella villien\nluontaisella taidolla.\n\nSyöksymättä sekasortoisena, hajanaisena parvena luolaan he valitsivat\nkymmenen viisainta ja pontevinta päällikköään toimittamaan tarkastusta.\nKun ei aikaa ollut vähääkään hukattavissa, lähtivät valitut miehet heti\nmatkalle sanaakaan sanomatta. Oviaukolle saavuttua päästivät nuoremmat\nmiehet vanhemmat edelleen, ja niin kulki koko joukko pitkin matalaa,\npimeätä käytävää askeleissaan soturien lujuus ja rohkeus, jotka ovat\nvalmiit uhrautumaan yhteiseksi hyväksi, vaikka he samalla sentään\nsalaisesti epäilivät sen voiman laatua, jonka kanssa he olivat\nantautumaisillaan taisteluun.\n\nLuolan ulommainen huone oli äänetön ja synkkä. Vaimo lepäsi entisellä\npaikallaan ja entisessä asennossaan, vaikka olikin joukossa niitä,\njotka vakuuttivat nähneensä tuon otaksutun \"valkoisen lääkemiehen\"\nkantaneen hänet metsään. Sellainen suora ja ilmeinen vastatodistus isän\nkertomukselle sai kaikkien silmät kääntymään häneen. Närkästyneenä\ntuosta äänettömästä syytöksestä ja sisäisesti hämmästyneenä niin\nselittämättömästä seikasta, astui päällikkö vuoteen ääreen ja kumartui\nepäluuloisena tarkastamaan nukkujan piirteitä, ikäänkuin ei olisi\nuskonut niitä oikeiksi. Hänen tyttärensä oli kuollut.\n\nLuonnon erehtymätön vaisto sai hetkeksi voiton, ja vanha soturi peitti\nkasvonsa suruissaan. Mutta pian hän hillitsi tunteensa, kääntyi\nkumppaneihinsa päin ja lausui ruumista osoittaen kansansa kielellä:\n\n\"Nuoren mieheni vaimo on jättänyt meidät! Suuri Henki on suuttunut\nlapsiinsa!\"\n\nTätä murheellista ilmoitusta kuunneltiin juhlallisen hiljaisuuden\nvallitessa. Lyhyen äänettömyyden jälkeen aikoi muuan vanhempi intiaani\npuhua, kun jokin musta esine vyörähti viereisestä huoneesta aivan sen\nkopin keskelle, missä he seisoivat. Tuntematta niiden olentojen\nluontoa, joiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin, peräytyivät\nkaikki hiukan ja katselivat tapausta kummissaan, kunnes outo tulija\nkääntyi päin valoa ja koholleen yritellen näytti Maguan vääntyneet,\nvaikka yhä julmat ja raivostuneet kasvot. Keksintöä seurasi yleinen\nhämmästyksenhuudahdus.\n\nMutta heti kun päällikön oikea tilanne käsitettiin, ilmestyi muutamia\nkerkeitä puukkoja ja hänen raajansa ja kielensä vapautettiin\nviipymättä. Huroni nousi seisaalleen ja ravistihe kuin jalopeura\nluolastaan lähtiessään. Hän ei lausunut sanaakaan, vaikka hänen kätensä\ntempoili suonenvedontapaisesti puukon vartta ja vaikka hänen kolkot\nsilmänsä tutkivat koko joukkoa ikäänkuin etsiäkseen esinettä, johon\nsopi purkaa kostonhimon ensimmäinen puuska.\n\nOli Unkasin, metsästäjän ja Davidinkin onni, että he olivat kaikki\nhänen kätensä ulottumattomissa sellaisella hetkellä, sillä silloin ei\nolisi tosiaankaan mikään hienostuneen julmuuden keksintö viivyttänyt\nheidän kuolemaansa vastoin niin hurjan raivon täyttämän mielen käskyjä,\nettä se melkein tukahdutti hänet. Kohdatessaan kuitenkin ympärillään\nvain ystävien kasvoja narskutteli villi hampaitaan kuin rautanappuloita\nja nieleskeli kiukkuaan uhrin puutteessa, johon sen kohdistaa. Nämä\nraivonpurkaukset herättivät yleistä huomiota, mutta kun kaikki\npelkäsivät vielä lisää kiihdyttävänsä mieltä, joka oli jo melkein\nhulluuteen asti hurjistunut, kului useita minuutteja, ennenkuin\nsanaakaan lausuttiin. Mutta kun oli odotettu sovelias aika, alkoi\njoukon vanhin puhua.\n\n\"Ystäväni on löytänyt vihollisen\", virkkoi hän. \"Onko hän lähellä,\njotta huronit voisivat kostaa.\"\n\n\"Kuolkoon delavari!\" huudahti Magua ukkosen äänellä.\n\nSeurasi uusi, pitkä ja merkitsevä hiljaisuus, kunnes sen rikkoi kuten\nennenkin tarpeellisen varovasti sama soturi.\n\n\"Mohikaani on nopea jaloistaan ja juoksee kauas\", puhui hän, \"mutta\nnuoret mieheni ovat hänen jäljillään.\"\n\n\"Onko hän karannut?\" kysyi Magua niin syvällä kurkkuäänellä, että se\ntuntui tulevan hänen rintansa sisimmästä.\n\n\"Paha henki on ollut keskuudessamme, ja delavari on sokaissut\nsilmämme.\"\n\n\"Paha henki!\" kertasi toinen ivallisena. \"Se on sama henki, joka on\ntappanut niin monta huronia, sama henki, joka surmasi nuoria miehiäni\n'pauhaavan virran' rannalla, joka otti heidän päänahkansa 'parantavan\nlähteen' luona ja joka nyt sitoi Ovelan Ketun kädet!\"\n\n\"Kenestä ystäväni puhuu?\"\n\n\"Siitä koirasta, jolla on huronin sydän ja viekkaus kalpean nahkansa\nalla — Pitkästä Pyssystä.\"\n\nTuon pelätyn nimen lausuminen teki tavallisen vaikutuksensa\nkuulijoihin. Mutta kun he olivat ennättäneet hiukan miettiä ja kun\nsoturit muistivat, että heidän kauhistuttava, rohkea vihollisensa oli\ntunkeutunut aivan heidän leirinsä keskelle kolttosiaan tekemään, nousi\nhirvittävä raivo hämmästyksen sijaan, ja kaikki ne hurjat intohimot,\njotka olivat äsken raivonneet Maguan povessa, olivat nyt äkkiä\nsiirtyneet hänen tovereihinsa. Muutamat kiristelivät hampaitaan\nkiukuissaan, toiset purkivat tunteitaan huutoihin ja kolmannet taas\nhuitoivat ilmaan mielipuolten tavoin, ikäänkuin olisi heidän vihansa\nesine kärsinyt heidän iskuistaan. Mutta tämä äkillinen ankara purkaus\nantoi pian tilaa sille hiljaiselle, jurolle itsehillinnälle, jota he\ntavallisimmin noudattivat toimettomuutensa hetkinä.\n\nMagua, joka oli vuorostaan saanut aikaa ajattelemiseen, muutti nyt\nkäytöstapaansa ja esiintyi jälleen miehenä, joka tietää miten miettiä\nja toimia niin vakavan asian mukaisella arvokkuudella.\n\n\"Menkäämme kansani luo\", virkkoi hän. \"Se odottaa meitä.\"\n\nHänen toverinsa myöntyivät äänettöminä ehdotukseen, ja koko villi\njoukko lähti luolasta ja palasi neuvottelumajalle. Kun he olivat\nistuutuneet, kääntyivät kaikkien silmät Maguaan, joka tästä merkistä\nymmärsi, että he olivat kaikki yhteisesti jättäneet tapahtuneiden\nasiain kertomisen hänen huolekseen. Hän nousi ja esitti kertomuksensa\ntoistelematta tai lyhentelemättä. Sekä Duncanin että Haukansilmän\ntoimittamat petokset paljastuivat nyt tietysti täydelleen, niin ettei\nheimon taikauskoisinkaan soturi voinut enää epäillä tapausten oikeata\nkulkua. Oli liiankin ilmeistä, että heitä oli julkeasti, häpeällisesti,\nperinpohjaisesti vedetty nenästä. Kun hän oli lopettanut ja istuutunut,\nkatseli koko heimo — sillä hänen kuulijakuntanaan olivat pääasiassa\nkaikki kansan sotakuntoiset miehet — toinen toistaan yhtä\nhämmästyneenä vihollisten rohkeudesta kuin heidän menestyksestäänkin.\nMutta seuraavana toimena oli miettiä koston keinoja ja tapaa.\n\nLisäväkeä lähetettiin pakolaisten jäljille, ja päälliköt ryhtyivät\nsitten vakavasti pohtimaan kaikkia asianhaaroja. Monta erilaista keinoa\nehdottelivat vanhemmat soturit kukin vuorostaan, ja kaikkia niitä\nkuunteli Magua äänettömänä ja kunnioittavasti. Tämä älykäs villi oli\nsaanut tyyneytensä ja viekkautensa takaisin ja pyrki nyt päämääräänsä\ntavallisella varovaisuudellaan ja taidollaan. Vasta kun kaikki\nhalukkaat olivat lausuneet ajatuksensa, valmistautui hän esittämään\nmielipiteensä. Niille antoi lisätukea se seikka, että muutamat\nvakoilijat olivat jo palanneet ja ilmoittaneet vihollisten jälkiä\nseuratun niin kauas, ettei ollut enää vähintäkään epäilystä heidän\netsineen turvaa heimon epäluotettavien liittolaisten delavarien\nläheisestä leiristä.\n\nTähän tärkeään tietoon nojaten selitteli päällikkö kumppaneilleen\nvarovasti suunnitelmiaan, ja kuten sopi odottaakin hänen\nkaunopuheisuudeltaan ja viekkaudeltaan, hyväksyttiin ne ilman\nainoatakaan vastustavaa ääntä. Niiden tarkoitus ja perusteet olivat\nseuraavat.\n\nOn jo aikaisemmin viitattu siihen, että melkein poikkeuksetta\nnoudatetun säännön mukaisesti sisaret oli heti heidän huronikylään\nsaavuttuaan erotettu toisistaan. Magua oli piankin oivaltanut, että hän\nAlicen pidättämällä myös mitä varmimmin voi luottaa Coran pysymiseen.\nHeidät erotettaessa toisistaan hän jätti sentähden edellisen kätensä\nulottuville uskoen toisen ja hänelle merkitsevämmän naisen\nliittolaistensa huomaan. Tätä järjestelyä pidettiin kuitenkin\nvain väliaikaisena ja siihen ryhdyttiin yhtä paljon naapurien\nmielistelemiseksi kuin intiaanien oveluuden saneleman muuttumattoman\nmenettelytavan takia.\n\nHerkeämättä kostonhimoisten tunteiden kiihoittamana, jotka harvoin\nvaimenevat villin povessa, ei päällikkö sentään unohtanut pysyvämpiä\nomakohtaisia etujaan. Hänen täytyi pitkällä ja vaivalloisella\nkatumustyöllään sovittaa nuoruutensa hullutuksia ja petoksia, ennenkuin\nhän jälleen pääsi täydellisesti nauttimaan kansansa luottamusta — ja\nilman luottamusta ei kukaan voinut saavuttaa arvovaltaa intiaaniheimon\nkeskuudessa. Tässä arassa ja hankalassa asemassa oleva viekas huroni ei\nollut lyönyt laimin ainoatakaan keinoa vaikutustaan lisätäkseen, ja\nmuuan hänen onnistuneimpia tekojaan oli ollut se menestys, millä hän\noli hankkinut heimolleen heidän mahtavain ja vaarallisten naapuriensa\nsuosion. Hänen pyrkimyksensä tulos oli vastannut hänen valtiotaitonsa\nkaikkia odotuksia, sillä huronit eivät missään suhteessa poikenneet\nsiitä luontoamme vallitsevasta yleisestä laista, että mies nostaa omat\nkykynsä täsmälleen yhtä korkealle kuin niitä muutkin arvostelevat.\n\nMutta samalla kun Magua suoritti tämän näennäisen uhrin yhteisille\nasioille, ei hän koskaan kadottanut näkyvistään omia yksityisiä\ntarkoitusperiään. Näitä viimeksimainittuja olivat kuitenkin\narveluttavasti häirinneet ne odottamattomat tapaukset, jotka olivat\nriistäneet kaikki hänen vankinsa hänen käsistään, ja nyt hän huomasi\nvälttämättömäksi pyydellä suosionosoituksia niiltä, joita oli äskettäin\nkoettanut tehdä velallisikseen.\n\nUseat päälliköt olivat esittäneet syvästi harkittuja ja taitavia\nsuunnitelmia delavarien yllättämiseksi ja heidän leirinsä\nvaltaamiseksi, niin että vangitkin saataisiin takaisin samalla iskulla;\nsillä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että heidän kunniansa, heidän\netunsa ja heidän kaatuneiden maanmiestensä rauha ja onni vaativat heitä\npian kantamaan uhreja kostolleen. Mutta nämä ehdotukset olivat niin\nvaarallisia panna toimeen ja niiden tulos niin epätietoinen, ettei\nMaguan ollut vaikeata niitä kumota. Hän kuvaili tavallisella taidollaan\nniiden uhkarohkeutta ja epävarmuutta, ja vasta kun hän oli poistanut\ntieltään kaikki vastasuunnitelmien esteet, uskalsi hän käydä esittämään\nomia ajatuksiaan.\n\nHän aloitti imartelemalla kuulijainsa itserakkautta: pettämätön keino\nherättää tarkkaavaisuutta. Lueteltuaan ne monet tilaisuudet, missä\nhuronit olivat osoittaneet rohkeuttaan ja urhoollisuuttaan loukkauksia\nrangaistessaan, poikkesi hän korkealentoisesti ylistämään viisauden\nvoimaa. Hän kuvaili tämän ominaisuudet muodostamaa suurta erotusta\nmajavan ja muiden eläinten, sitten eläinten ja ihmisten ja lopuksi\nerityisesi huronien ja muun ihmiskunnan välillä. Nostettuaan näin\nvarovaisuuden tarpeelliseen arvoon ryhtyi hän selvittämään, miten sitä\noli sovellettava heimon nykyisessä asemassa. Yhdellä puolen, sanoi hän,\noli heidän suuri kalpea isänsä, Kanadan maaherra, joka katsoi lapsiinsa\nkovin silmin sen jälkeen kun heidän kirveensä olivat tulleet niin\npunaisiksi; toisella puolen oli taas kansa yhtä lukuisa kuin he\nitsekin, joka puhui eri kieltä, jonka edut kävivät eri suuntiin kuin\nheidän, joka ei heitä rakastanut ja joka mielellään käyttäisi\npienintäkin tekosyytä saattaakseen heidät suuren valkoisen päällikön\nepäsuosioon. Sitten hän puhui heidän tarpeistaan, lahjoista, joita\nheillä oli oikeus odottaa tekemiensä palvelusten palkinnoksi, heidän\nelämästään kaukana omilta metsästysmailtaan ja kotikylistään ja\nvälttämättömyydestä pitää niin tärkeässä asiassa silmällä enemmän\nvarovaisuutta kuin välittömiä taipumuksia. Kun hän huomasi vanhojen\nmiesten osoittavan suosiotaan hänen maltilleen, mutta taas monien\nhurjimpien ja arvokkainten soturien kuuntelevan hänen valtioviisaita\nesityksiään synkin otsin, johti hän heidät taitavasti siihen asiaan,\njoka heitä enimmän miellytti. Hän puhui avonaisesti heidän\nvarovaisuutensa hedelmistä, joiden hän rohkeasti sanoi johtavan\ntäydelliseen ja lopulliseen vihollisten kukistamiseen. Hän viittaili\nmyöskin hämärästi siihen, että heidän menestyksensä saattoi sopivasti\nharkittuna laajentua kaikkien niiden tuhoamiseksi, joita heillä oli\nsyytä vihata. Lyhyesti sanoen: hän yhdisti niin ovelasti etäisen\nvarovaiseen, selvän hämärään, että hän sukoili molempien puolueiden\nmielitekoja ja jätti jokaiselle toivomisen mahdollisuuden, vaikkei\nkukaan voinut kerskailla täydelleen tajunneensa hänen tarkoitustaan.\n\nPuhuja tai valtiomies, joka osaa synnyttää sellaisen asiaintilan, on\nyleisesti aikalaistensa suosiossa, miten jälkimaailma häntä sitten\nkohdelleekin. Kaikki käsittivät, että enemmän ajateltiin kuin\nlausuttiin, ja kukin luuli tuon salatun tarkoituksen olevan juuri sen,\nminkä hän omasta puolestaan kykeni käsittämään tai minkä hänen omat\ntoiveensa herättivät.\n\nTällaisten suotuisain asianhaarain vallitessa ei olekaan ihmeellistä,\nettä Maguan neuvo voitti. Heimo suostui toimimaan maltillisesti, ja\nyksimielisesti uskottiin koko asian johto sen päällikön huomaan, joka\noli ehdottanut niin järkeviä ja selviä keinoja.\n\nMagua oli nyt saavuttanut kaikella viekkaudellaan ja\ntoimeliaisuudellaan tavoittelemistaan tarkoitusperistä yhden. Pohja,\njonka hän oli kadottanut kansansa suosiossa, oli vallattu täydelleen\ntakaisin, ja sen lisäksi hän kävi asioiden etunenässä. Hän oli itse\nasiassa koko heimon johtaja, ja niin kauan kun hän voi säilyttää\nsuosionsa, ei kukaan kuningas ollut yksinvaltiaampi, etenkin\nkansakunnan viipyessä vihollisten alueella. Hän heitti siis pois\nneuvonantajan naaman ja otti tehtävänsä arvon mukaisen vakavan,\nkäskevän ryhdin ja ilmeen.\n\nJuoksijoita lähetettiin hankkimaan tietoja eri tahoilta, urkkijoita\nmäärättiin lähenemään ja vakoilemaan delavarien leiriä, muut soturit\ntoimitettiin majoihinsa lepäämään vakuutellen, että heidän\npalveluksiaan tultaisiin pian tarvitsemaan, ja vaimoja ja lapsia\nkäskettiin vetäytymään tiehensä muistuttaen, että heidän asianaan oli\npysyä hiljaa. Kun nämä eri valmistelut oli suoritettu, kulki Magua läpi\nkylän, poiketen tähän tai tuohon majaan tervehtimään henkilöitä, joille\nhän arveli käyntinsä voivan olla imartelevan. Hän vahvisti ystäviensä\nluottamusta, kiinnitti horjuvia ja tyydytti kaikkia. Sitten hän meni\nomaan asuntoonsa. Vaimo, jonka huronipäällikkö oli jättänyt silloin,\nkun hänet karkoitettiin kansansa parista, oli kuollut. Lapsia ei\nhänellä ollut, niin että hänellä ei nyt ollut ainoatakaan toveria\nmajassaan. Tämä maja oli juuri se sama rappeutunut ja yksinäinen\nhökkeli, mistä Haukansilmä löysi Davidin; Magua oli sietänyt niinä\nharvoina kertoina, jolloin he tapasivat toisensa, laulumestarin\nläsnäoloa korskean ylemmyyden halveksivalla välinpitämättömyydellä.\n\nTänne siis Magua vetäytyi, kun hänen valtioviisaat toimensa olivat\npäättyneet. Muiden nukkuessa ei hän kuitenkaan saanut eikä etsinyt\nlepoa. Jos joku olisi ollut kyllin utelias seuratakseen äskettäin\nvalitun päällikön elkeitä, olisi hän nähnyt tämän istuvan eräässä majan\nnurkassa miettimässä tulevia tekojaan siitä lähtien, kun hän tänne\ntuli, aina siihen hetkeen asti, jolloin hän oli määrännyt soturit\nuudelleen kokoontumaan. Joskus puhalsi yön leyhkä läpi majan rakojen,\nja matala liekki, joka leijui hiiltyneiden kekäleiden yllä, loi\nvavahtelevan valonsa juroon erakkoon. Sellaisina hetkinä ei olisi ollut\nvaikeata kuvitella hämärästi näkyvää villiä pimeyden ruhtinaaksi, joka\nhautoi muka kärsimäänsä vääryyttä ja suunnitteli uusia ilkeitä\njuoniaan.\n\nPaljon ennen päivän koittoa astui kuitenkin soturi toisensa jälkeen\nMaguan yksinäiseen majaan, siksi kunnes heitä oli kerääntynyt sinne\nkaksikymmentä miestä. Kullakin oli pyssynsä ja muut sotatarpeensa,\nvaikka maalaus olikin kauttaaltaan rauhallinen. Ei kukaan kiinnittänyt\nmitään huomiota näiden julmannäköisten olentojen tuloon; muutamat\nistuutuivat varjoisemmille paikoille, mutta toiset seisoivat\nliikkumattomina kuin patsaat, kunnes määrätty joukko oli koossa.\n\nSilloin nousi Magua ja antoi lähtömerkin. Itse hän asettui parvea\njohtamaan. Tämä seurasi opastansa yksitellen tuossa tunnetussa\njärjestyksessä, joka on saanut kuvaavan nimen \"intiaanijono\" ja jota\nmyös sanotaan \"hanhenmarssiksi\".\n\nPoikkeamatta polulle, joka vei suoraan delavarien leiriä kohti,\njohdatti Magua joukkoansa jonkin matkaa alaspäin pitkin virran\nmutkittelevaa vartta ja ohi majavain pienen tekojärven. Päivä alkoi\nsarastaa heidän astuessaan metsänaukeamalle, jonka nämä älykkäät ja\ntoimeliaat eläimet olivat raivanneet. Vaikka Magualla, joka oli\npukeutunut vanhaan pukuunsa, olikin ketun kuva nuttunsa erikoisesti\nvalmistetussa nahassa, oli hänen partioparvessaan muuan päällikkö,\njonka erikoisena tunnusmerkkinä eli vertauskuvana oli majava. Olisi\nollut jonkinlainen rikollinen laiminlyönti, ellei tämä mies\nkuviteltujen sukulaistensa mahtavan yhteiskunnan ohi kulkiessaan olisi\njollakin tavoin osoittanut kunnioitustaan. Hän pysähtyi siis ja puhui\nniille niin hellin ja ystävällisin sanoin kuin olisivat olleet\nkysymyksessä suorastaan järjelliset olennot. Hän sanoi eläimiä\nserkuikseen ja huomautti heille, että hänen suojeleva vaikutuksensa\nesti ketään heitä häiritsemästä, vaikka niin monet ahnaat kauppamiehet\nyllyttivät intiaaneja ryöstämään heidän henkensä. Hän lupasi heille\nedelleenkin suosiotaan ja kehoitti heitä olemaan kiitollisia. Sitten\nhän puhui retkestä, johon hän itsekin otti osaa, ja viittaili, vaikka\ntarpeellisen varovasti ja kiertelevästä, miten heidän oli välttämätöntä\nantaa sukulaiselleen osa siitä viisaudesta, jonka takia he itse olivat\nniin suuressa maineessa.\n\nTämän kummallisen puheen aikana seisoivat soturin toverit niin vakavina\nja tarkkaavaisina kuuntelemassa hänen sanojaan kuin olisi heillä\nkaikilla ollut yhtä syvä vakaumus niiden tarpeellisuudesta. Kerran tai\nkahdesti kohosi mustia täpliä veden pinnalle, ja huroni oli mielissään,\nkoska hänen nähdäkseen puhe ei ollut mennyt hukkaan. Juuri kun hän oli\nlopettanut ylistyksensä, pistihe erään ison majavan pää muutaman pesän\naukosta; tämän pesän multaseinät olivat varsin rappeutuneet ja\nintiaanijoukko olikin sen asemasta päättäen luullut sitä asumattomaksi.\nSellaista tavatonta luottavaisuuden osoitusta piti puhuja erinomaisen\nhyvänä enteenä, ja vaikka eläin vetäytyikin varsin äkkiä takaisin, ei\nhän säästänyt kiitoksiaan eikä kehujaan.\n\nKun Maguan mielestä oli kylliksi aikaa tuhlattu tämän soturin\nsukulaisuustunteiden hyvittämiseen, antoi hän jälleen lähtömerkin.\nIntiaanien poistuttua yhtenä joukkona ja niin kepein askelin, etteivät\ntavallisen ihmisen korvat olisi niitä lainkaan kuulleet, rohkeni sama\nkunnianarvoisa majava uudelleen pistää päänsä esiin piilostaan. Jos\njoku huroneista olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt\neläimen seuraavan heidän liikkeitään sellaisella tarkkuudella ja\nhartaudella, että sitä olisi varsin helposti voinut erehtyä pitämään\njärjellisenä olentona. Niin selviä ja käsitettäviä olivat tosiaankin\ntuon luontokappaleen tuumat ja teot, että kokeneinkin huomioija olisi\njoutunut pulaan yrittäessään saada kaikkia sen elkeitä sopimaan majavan\ntapoihin, kunnes partiojoukon hävittyä metsään koko salaisuus sai\nselityksensä: eläin ryömi kokonaisuudessaan ulos majasta ja\nturkisnaamion takaa paljastuivat silloin Chingachgookin vakavat kasvot.\n\n\n\n\nXXVIII luku.\n\n\n    Pian, pyydän, sillä näettehän, että minun on kiire.\n\n                             _Paljon Melua Tyhjästä_.\n\nSe delavarien heimo tai oikeammin heimon puolikas, joka on ollut niin\nusein puheena ja jonka nykyinen leiripaikka oli lähellä huronien\ntilapäistä kylää, saattoi koota melkein saman määrän sotureita kuin\ntämä viimeksi mainittu kansakin. Naapuriensa tavoin olivat hekin\nseuranneet Montcalmia Englannin kruunun alueille ja tehneet hankaloita\nja tuloksellisia hyökkäyksiä mohokkien metsästysmaille, vaikka eivät\nalkuasukkaiden kesken usein tavattavassa selittämättömässä\ntoimettomuudessaan olleetkaan katsoneet sopivaksi antaa apuaan silloin,\nkun sitä parhaiten tarvittiin. Ranskalaiset olivat koettaneet keksiä\neri syitä tähän liittolaistensa odottamattomaan laiminlyöntiin.\nYleisenä mielipiteenä kuitenkin oli, että heihin oli vaikuttanut\nkunnioitus vanhaa sopimusta kohtaan, joka oli kerran tehnyt heidät\nsotaiseen suojelukseen nähden riippuviksi Kuuden Kansakunnan liitosta\nja joka nyt esti heitä lähtemästä entisiä isäntiään vastaan. Mitä\nheimoon itseensä tulee, oli se vain lähettiensä välityksellä tyytynyt\nilmoittamaan Montcalmille oikealla intiaanien harvasanaisuudella, että\nheidän kirveensä olivat tylsät ja että aikaa tarvittiin niiden\nteroittamiseen. Kanadan valtioviisas päällikkö oli katsonut paremmaksi\nkärsiä toimetonta ystävää kuin jollakin huonosti harkitulla\nankarammalla keinolla muuttaa hänet ilmi viholliseksi.\n\nTuona aamuna, jolloin Magua johti äänetöntä joukkoaan majavain\nraivaukselta metsään edellä kerrotulla tavalla, nousi aurinko\ndelavarien leirin näkyviin ihmeissään todetakseen, että se oli äkkiä\nyllättänyt keskipäivän toimeliaassa touhussa ja kaikissa totutuissa\naskareissa hyörivän kansan. Naisia juoksenteli majalta majalle, toiset\npuuhaillen aamuateriaansa, muutamat harvat totisina ottaen tapoihinsa\nkuuluvaa virkistystä, mutta enimmät seisoen vaihtamassa ystävättärineen\nnopeita, kuiskaavia lauseita. Soturit oleskelivat ryhmäkunnissa\nmiettien enemmän kuin puhuen, ja kun muutamia harvoja sanoja\nlausuttiin, tapahtui se miesten tavoin, jotka syvästi harkitsevat\nmielipiteensä. Metsästysvälineitä näkyi runsaasti majojen ympärillä;\nmutta kukaan ei lähtenyt erän ajoon. Siellä täällä tutki joku soturi\naseitaan niin tarkoin, että harvoin niille kapineille niin suurta\nhuomiota omistetaan, ellei odoteta muiden vihollisten kuin metsän\notusten vastaan joutuvan. Ja joskus kääntyivät koko joukon silmät\nyht'aikaa erästä suurta, äänetöntä majaa kohti kylän keskellä,\nikäänkuin olisi se sisältänyt heidän yhteisten ajatustensa esineen.\n\nTämän kohtauksen vielä kestäessä ilmestyi yht'äkkiä muuan mies sen\nkalliotasanteen äärimmäiselle reunalle, jolle kylä oli rakennettu.\nHänellä ei ollut aseita ja hänen maalauksensa tarkoitti pikemminkin\nlieventää kuin tehostaa hänen synkkien kasvojensa luontaista tylyä\nilmettä. Tultuaan täydelleen delavarien nähtäviin hän pysähtyi ja teki\nystävyyttä ilmoittavan liikkeen, nostamalla ensin käsivartensa taivasta\nkohti ja sitten laskemalla sen ilmehikkäästi rinnalleen. Kylän asukkaat\nvastasivat hänen tervehdykseensä matalalla suosionhyminällä ja\nkehoittivat häntä käymään lähemmäksi samanlaisin ystävällisin merkein.\nNäiden vakuutusten rohkaisemana jätti tumma haamu luonnollisen\nkalliopengermän reunan, missä hän oli hetkisen seisonut ja missä hän\noli tarkoin ääriviivoin kuvastunut punertuvaa aamutaivasta vasten, sekä\nastui arvokkaasti aivan majojen keskeen. Hänen lähetessään kuului vain\nniiden keveiden hopeahelyjen kilinä, joita oli runsaasti hänen\nkäsivarsissaan ja kaulassaan, sekä niiden pikku tiukujen kilinä, joita\noli pitkin hänen kauriinnahkaisten kenkiensä saumoja. Edetessään\ntervehti hän kohteliaasti niitä miehiä, joiden ohi hän kulki, kun hän\nsitävastoin ei ollut naisia huomaavinaankaan, ikäänkuin ei olisi\nnykyisessä asiassaan pitänyt heidän suosiotaan minkään arvoisena.\nEhdittyään joukon luo, jossa asenteen uljuudesta päättäen heimon\narvokkaimmat päälliköt olivat, pysähtyi vieras, ja silloin näkivät\ndelavarit, että heidän edessään seisova jäntevä ja ryhdikäs mies ei\nollut kukaan muu kuin huronien tunnettu päällikkö Ovela Kettu.\n\nHänet otettiin vastaan vakavasti, äänettömästi ja varovasti. Hänen\neteensä osuneet soturit väistyivät sivulle ja avasivat siten tien\nluotetuimmalle puhujalleen, miehelle, joka osasi kaikkia pohjoisten\nalkuasukasheimojen käyttämiä kieliä.\n\n\"Viisas huroni olkoon tervehditty\", virkkoi delavari makvain kielellä;\n\"hän on tullut syömään papumaissiansa järvien rannoilla asuvain\nveljiensä kanssa.\"\n\n\"Hän on tullut\", kertasi Magua kumartaen päätään arvokkaasti kuin joku\nitämainen ruhtinas.\n\nPäällikkö ojensi käsivartensa, kumpikin tarttui toistaan ranteeseen, ja\nniin he vaihtoivat vielä ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten kutsui\ndelavari vierastaan majaansa jakamaan hänen murkinaansa. Kutsua\nnoudatettiin, ja niin poistuivat molemmat soturit kolmen, neljän\nvanhemman miehen seuraamina tyynesti paikalta, jättäen muun heimon\nkiihkeänä arvailemaan niin odottamattoman käynnin syitä, vaikkei\nsentään kukaan ilmaissut malttamattomuuttaan elein eikä sanoin.\n\nSeuraavan lyhyen ja vaatimattoman aterian aikana johdettiin keskustelua\näärimmäisen varovasti ja se liikkui yksinomaan Maguan äskeiseen\nmetsästysretkeen liittyvissä tapauksissa. Hienostuneimmankin\nkasvatuksen saaneen miehen olisi ollut mahdotonta hänen isäntiään\ntaitavammin teeskennellä muka pitävänsä toisen käyntiä kaikkein\nluonnollisimpana asiana maailmassa, vaikka jokainen läsnäolija tajusi\ntäydellisesti, että sen täytyi olla yhteydessä jonkin salaisen\ntarkoituksen kanssa, vieläpä sellaisen, joka saattoi olla heille\nerikoisen tärkeä. Kun seurueen nälkä oli tyydytetty, korjasivat naiset\nlautaset ja juomaleilit, ja kumpikin puolue valmistautui ankaraan\noveluuden ja älyn koetukseen.\n\n\"Onko suuri kanadalainen isäni jälleen kääntänyt kasvonsa lastensa\nhuronien puoleen?\" kysyi delavarien puhuja.\n\n\"Milloinka oli sitten toisin?\" vastasi Magua. \"Hän sanoo kansaani\n'rakastetuimmakseen'.\"\n\nDelavari kumarsi totisena kuin myöntääkseen todeksi asian, minkä tiesi\nvalheeksi, ja jatkoi:\n\n\"Teidän nuorten miestenne kirveet ovat olleet hyvin punaiset.\"\n\n\"Niin ovat, mutta nyt ne ovat kiiltävät ja tylsät, sillä Englannin\nmiehet ovat kuolleet ja delavarit ovat naapureitamme.\"\n\nToinen kiitti rauhallisesti kohteliaisuudesta käden liikkeellä ja pysyi\nvaiti. Sitten kysyi Magua, ikäänkuin verilöylyn viittauksesta\njohtuneena muistamaan asiaa:\n\n\"Tuottaako vankini veljilleni paljon vaivaa?\"\n\n\"Hän on tervetullut.\"\n\n\"Polku huronien ja delavarien välillä on lyhyt ja avonainen;\nlähetettäköön hänet naisteni luo, jos hän tuottaa vaivaa veljelleni.\"\n\n\"Hän on tervetullut\", vastasi jälkimmäisen kansan päällikkö yhä\npainokkaammin.\n\nPettynyt Magua oli vaiti muutamia minuutteja, vaikka hän näennäisesti\nei vähääkään välittänyt siitä jyrkästä epuusta, jonka hän sai heti ensi\nyritykseensä hankkia Cora jälleen valtaansa.\n\n\"Jättävätkö nuoret mieheni delavareille metsästystilaa vuorilla?\" kysyi\nhän vihdoin.\n\n\"Lenapit ovat omien kukkulainsa herroja\", vastasi toinen hiukan\nkopeasti.\n\n\"Se on hyvä. Oikeus on punanahan herra! Miksi kirkastaisivat he\nkirveensä ja teroittaisivat puukkonsa toisiaan vastaan? Eikö\nkalpeanaamoja ole tiheämmässä kuin pääskysiä kukkien aikaan?\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti pari, kolme hänen kuulijaansa yht'aikaa.\n\nMagua odotti hiukan antaakseen sanojensa lauhduttaa delavarien\ntunteita, ennenkuin lisäsi:\n\n\"Eikö ole vieraita kenkiä kulkenut metsissä? Eivätkö veljeni ole\nvainunneet valkoisten miesten jalkoja?\"\n\n\"Kanadalainen isäni voi tulla\", vastasi toinen vältellen; \"hänen\nlapsensa ovat valmiit näkemään hänet.\"\n\n\"Kun suuri päällikkö tulee, astuu hän polttamaan piippua intiaanien\nmajoihin. Huronit sanovat myös, että hän on tervetullut. Mutta\nEnglannin miehillä on pitkät käsivarret ja jalat, jotka eivät koskaan\nväsy! Nuoret mieheni uneksuivat nähneensä Englannin miesten jälkiä\ndelavarien kylän lähettyvillä!\"\n\n\"He eivät tule tapaamaan lenapeja nukkumassa.\"\n\n\"Se on hyvä. Soturi, jonka silmät ovat auki, näkee vihollisensa\",\npuheli Magua, jonka täytyi uudelleen vaihtaa lähtökohtaa, kun ei\nkyennyt muutoin puhkaisemaan keskustelukumppaninsa varovaisuutta. \"Minä\ntoin lahjoja veljelleni. Hänen kansansa ei lähtenyt sotapolulle, koska\nse ei katsonut sitä hyväksi; mutta sen ystävät muistavat, missä se\nasuu.\"\n\nIlmoitettuaan näin anteliaat aikomuksensa nousi ovela päällikkö\nseisaalleen ja levitti vakavana lahjansa isäntäinsä häikäistyneiden\nsilmien eteen. Lahjoina oli pääasiallisesti kaikkea vähäarvoista korua,\njota oli ryöstetty William Henrikin surmatuilta naisilta. Näiden\nesineiden jakelussa osoitti viekas huroni yhtä suurta taitoa kuin\nniiden valinnassakin. Antaessaan suuremmat ja kauniimmat kahdelle\narvokkaimmalle soturille, joista toinen oli hänen puhekumppaninsa,\nmausti hän tarjouksensa heidän alemmilleen niin osuvin ja harkituin\nkohteliaisuuksin, ettei heille jäänyt vähintäkään valittamisen syytä.\nLyhyesti sanoen: koko toimitus yhdisti niin onnellisesti hyödyn\nimarteluun, ettei lahjoittajan ollut vaikeata heti lukea niin sopivasti\nylistelyyn liittyneen anteliaisuuden vaikutusta isäntäinsä silmistä.\n\nTämä Maguan taidokas ja valtioviisas temppu ei jäänytkään välittömiä\nseurauksia vaille. Delavarien jyrkkä totisuus suli ystävällisemmäksi\nilmeeksi, ja mitä etenkin majan isäntään tulee, niin toisti hän varsin\npainokkaasti nämä sanat, ensin hetkisen sangen tyytyväisenä katseltuaan\nomaa huomattavaa osaansa saaliista:\n\n\"Veljeni on viisas päällikkö. Hän on tervetullut.\"\n\n\"Huronit rakastavat ystäviään delavareja\", vastasi Magua. \"Ja kuinka\neivät niin tekisikin? Sama aurinko on heidät punaisiksi polttanut, ja\nheidän hurskaat miehensä metsästävät samoilla mailla kuoleman jälkeen.\nPunanahkain tulee olla ystäviä ja katsoa avoimin silmin valkoisia\nmiehiä. Eikö veljeni ole vainunnut urkkijoita metsissä?\"\n\nDelavari, jonka nimi käännettynä oli \"Kova Sydän\", unohti tahdon\nitsepintaisuuden ja jyrkkyyden, joka oli ehkä hankkinut hänelle niin\nkuvaavan mainesanan. Hänen piirteensä sulivat huomattavasti\nlempeämmiksi, ja nyt suvaitsi hän vastata suoremmin.\n\n\"Minun leirini ympärillä on tosiaankin kulkenut vieraita kenkiä. Niiden\njälkiä on seurattu aina minun majoihini asti.\"\n\n\"Pieksikö veljeni tiehensä ne koirat?\" kysyi Magna muka muistamatta\npäällikön aikaisempaa kiertelyä.\n\n\"Se ei olisi käynyt päinsä. Vieras on aina tervetullut lenapien lasten\nluo.\"\n\n\"Vieras kyllä, mutta ei vakoilija.\"\n\n\"Lähettäisivätkö Englannin miehet naisensa urkkimaan? Eikö\nhuronipäällikkö sanonut ottaneensa naisia taistelussa vangiksi?\"\n\n\"Hän ei puhunut valhetta. Englannin miehet ovat lähettäneet metsiin\ntiedustelijansa. Ne ovat olleet majoissani, mutta he eivät tavanneet\nsiellä ketään, joka olisi sanonut heille: tervetuloa! Silloin he\npakenivat delavarien luo — koska, niin he sanovat, delavarit ovat\nystäviämme; heidän mielensä on kääntynyt heidän kanadalaisesta\nisästään!\"\n\nTämä viittaus oli naseva isku ja se olisi kehittyneemmissä\nyhteiskunnallisissa oloissa hankkinut Magualle taitavan valtiomiehen\nmaineen. Heimon äskeinen luopuminen oli herättänyt, kuten he itsekin\nhyvin tiesivät, paljon pahaa verta heidän liittolaisissaan\nranskalaisissa, ja heidät pakotettiin nyt käsittämään, että heidän\nvastaisia tekojansa tultaisiin pitämään tarkasti ja epäluuloisesti\nsilmällä. Ei tarvittu kovinkaan syvää syiden ja seurausten tajuntaa\nnähdäkseen, että sellainen asian tila saattoi käydä sangen\nturmiolliseksi heidän tuleville yrityksilleen. Heidän kaukaiset\nkylänsä, metsästysmaansa ja sadat vaimonsa ja lapsensa, jopa merkittävä\nosa heidän sotavoimaansakin olivat nykyään ranskalaisella alueella.\nTämä säikähdyttävä huomautus herätti siis, kuten Magua oli\ntarkoittanutkin, ilmeistä vastustusta, jopa pelkoakin.\n\n\"Katsokoon isäni kasvoihini\", sanoi Kova Sydän; \"hän ei ole mitään\nmuutosta huomaava. On kyllä totta, etteivät nuoret mieheni lähteneet\nsotapolulle; sillä he näkivät unia, jotka kielsivät heitä sitä\ntekemästä. Mutta he rakastavat ja kunnioittavat suurta valkoista\npäällikköä.\"\n\n\"Onko hän sitä uskova, kun hän kuulee suurinta vihollistaan ruokittavan\nlastensa leirissä? Kun hänelle kerrotaan verisen Englannin miehen\npolttavan piippua heidän tulensa ääressä ja sen kalpeanaaman, joka on\nniin monta hänen ystävistään surmannut, tulevan ja menevän vapaasti\ndelavarien keskellä? Menkää! Suuri kanadalainen isäni ei ole houkkio!\"\n\n\"Missä on se Englannin mies, jota delavarit pelkäävät?\" kysyi toinen;\n\"kuka on tappanut nuoria miehiäni? Kuka on suuren isäni\nkuolemanvihollinen?\"\n\n\"Pitkä Pyssy.\"\n\nDelavarisoturit säpsähtivät tämän tunnetun nimen kuullessaan,\nilmaisten hämmästyksellään vasta nyt saaneensa tietää, että Ranskan\nintianiliittolaisten keskuudessa niin kuuluisa mies oli heidän\nvallassaan.\n\n\"Mitä veljeni tarkoittaa?\" kysyi Kova Sydän äänellä, jonka\nkummasteleva sävy poikkesi tuntuvasti hänen rotunsa tavallisesta\nvälinpitämättömyydestä.\n\n\"Huroni ei valehtele koskaan!\" vastasi Magua kylmästi ja nojasi päätään\nmajan seinään, vetäen kevyttä nuttuaan tummanruskealle rinnalleen.\n\"Laskekoot delavarit vankinsa; he löytävät miehen, jonka nahka ei ole\npunainen eikä kalpea.\"\n\nSeurasi pitkä ja mietteliäs hiljaisuus. Päällikkö neuvotteli syrjässä\ntovereineen, ja lähettejä toimitettiin kutsumaan paikalle eräitä muita\nheimon arvokkaimpia miehiä.\n\nKun soturi toisensa jälkeen valahti sisään, ilmoitettiin heille\nkullekin vuorostaan se tärkeä tieto, jonka Magua oli juuri lausunut.\nHämmästynyt ilme ja tavallinen matala, syvä kurkkuhuudahdus olivat\nkaikille yhteisiä. Uutinen levisi suusta suuhun, kunnes koko leiri\njoutui voimakkaan kiihtymyksen valtaan. Naiset herkesivät askareistaan\nsiepatakseen lennosta ne varomattomat sanat, jotka sattuivat putoamaan\nneuvottelevain soturien huulilta. Pojat lopettivat leikkinsä ja\nkävellen pelottomina isiensä joukossa he katselivat heitä uteliaan\nihmettelevinä, kuullessaan ne lyhyet kummastelun huudahdukset, joita\nnämä niin usein päästivät saadessaan tietää pelätyn vihollisensa\nrohkeuden. Lyhyesti sanoen: kaikki toimi taukosi hetkeksi ja kaikki\nmuut tarkoitusperät näyttivät unohtuneen sen yhden ainoan tieltä, että\nnimittäin heimo saisi vapaasti omaan erikoiseen tapaansa tulkita\ntunteitaan.\n\nKun kiihtymys oli ennättänyt hiukan asettua, ryhtyivät vanhat miehet\nvakavasti neuvottelemaan, mitä tuli heimon kunnian ja turvallisuuden\nsäilyttämiseksi tehdä niin arkaluontoisissa ja pulmallisissa\nolosuhteissa. Kaiken tämän liikehtimisen ja yleisen hälinän aikana ei\nMagua ollut ainoastaan pysynyt entisessä istuvassa asennossaan, vaan\nmyöskin nojannut, kuten ennenkin, majan seinää vasten niin\nliikkumattomana ja näennäisesti niin välinpitämättömänä kuin ei asiain\nkehitys olisi häntä vähääkään koskenut. Mutta samalla ei ainoakaan\nviittaus hänen isäntiensä tuleviin aikomuksiin jäänyt hänen valppailta\nsilmiltään huomaamatta. Kun hän perinpohjin tunsi sen kansan luonteen,\njonka kanssa oli joutunut tekemisiin, arvasi hän ennakolta jokaisen\nheidän päättämänsä toimenpiteen, ja saattaapa melkein sanoa, että hän\nmonessa tapauksessa tiesi heidän aikeensa ennenkuin ne olivat heille\nitselleenkään selvinneet.\n\nDelavarien neuvottelu oli lyhyt. Kun se oli loppunut, ilmaisi yleinen\nhälinä, että sitä tulisi heti seuraamaan koko kansakunnan juhlallinen\nja virallinen kokous. Kun moiset suuremmat kokoukset olivat\nharvinaisia, niitä kun pidettiin vain erikoisen tärkeiden asiain takia,\noivalsi viekas huroni, joka yhä istui syrjässä ja seurasi synkkänä\nkatselijana tapausten kulkua, että kaikki hänen ehdotuksensa tulisivat\nnyt saamaan lopullisen ratkaisunsa. Hän lähti sentähden majasta ja\nkäveli äänettömänä sille paikalle leirin edustalle, jonne sotureita oli\nalkanut kokoontua.\n\nKului ehkä puoli tuntia, ennenkuin kaikki, siihen luettuna myös naiset\nja lapset, olivat saapuneet. Viivykin olivat aiheuttaneet ne vakavat\nvalmistelut, joita pidettiin välttämättöminä niin juhlallisen ja\nharvinaisen kokouksen sattuessa. Mutta kun aurinko kiipesi yli sen\nvuoren harjan, jonka juurelle delavarit olivat rakentaneet leirinsä,\nistuivat jo useimmat paikoillaan, ja kun sen kirkkaat säteet\npilkistelivät kukkulaa reunustavan puurivin takaa, näkivät ne niin\ntotisen, tarkkaavaisen ja syvästi mielenkiintoisen väkijoukon,\njommoista aamuaurinko tuskin koskaan ennen oli valaissut. Kokouksessa\noli hiukan toistatuhatta ihmistä.\n\nNäin vakavain villien parvessa ei näe koskaan malttamatonta\nennenaikaisen maineen tavoittelijaa, joka haluaisi johtaa kuulijansa\njohonkin pikaiseen ja ehkäpä vahingolliseenkin väittelyyn saadakseen\nsiten oman arvonsa nousemaan. Sellainen ajattelematon ja röyhkeä teko\nsinetöisi ikiajoiksi rehentelevän rikkiviisauden tuomion. Vain\niäkkäimpien ja kokeneimpien miesten tehtävänä oli esittää neuvottelun\naihe kansalle. Ennen kuin joku näistä oli pannut asian alkuun, ei\nmikään sotainen urotyö, eivät synnynnäiset lahjat, ei suurinkaan\npuhujamaine olisi oikeuttaneet pienimpäänkään keskeytykseen. Nyt\nesiintyneessä tilaisuudessa vaikeni yhä se vanha soturi, jonka\netuoikeutena oli puhuminen, ilmeisesti tehtävänsä tärkeyden painamana.\nÄänettömyyttä oli jo kestänyt kauan yli sen tavallisen mietiskelevän\nhiljaisuuden, joka aina käy kokousten edellä, mutta siitä huolimatta ei\nnuorinkaan poika osoittanut vähintäkään kärsimättömyyden tai oudostelun\nmerkkiä. Vain joskus kohosi jokin silmä maasta, mihin enimmät katseet\nolivat suunnatut, ja kääntyi erästä majaa kohti, joka ei kuitenkaan\nmillään tavoin eronnut sitä ympäröivistä hökkeleistä, paitsi ehkä siinä\nerikoisessa huolellisuudessa, millä oli koetettu suojella sitä ilman\nhyökkäyksiltä.\n\nVihdoin kuului matalaa hälinää, joka yleensä niin helposti saa\nkansanjoukot liikkeeseen, ja koko parvi nousi kuin yhteisestä\nsopimuksesta jaloilleen. Samassa aukeni edellä mainitun majan ovi, ja\nkolme miestä astui siitä ulos hitaasti läheten neuvottelupaikkaa. He\nolivat kaikki iäkkäitä, jopa iäkkäämpiä kuin vanhinkaan läsnäolijoista,\nmutta keskimmäinen, joka nojasi tovereihinsa pysyäkseen pystyssä, luki\nvarmaankin iäkseen niin suuren määrän vuosia, että ihmisen harvoin\nsallitaan sellaiseen päästä. Hänen ruumiinsa, joka oli kerran ollut\nkookas ja suora kuin seetri, oli nyt kumartunut yli vuosisadan\npainosta. Intiaanin tavallinen kimmoinen, kevyt käynti oli kadonnut, ja\nsen sijaan piti hänen nyt raahautua hitaasti kentän yli tuuma tuumalta.\nHänen mustat, ryppyiset kasvonsa muodostivat omituisen, villin\nvastakohdan hänen pitkille valkeille hapsilleen, jotka liehuivat hänen\nhartioillaan niin runsaina, että siitä päättäen oli varmaankin kulunut\nsukupolvien aika, kun niitä oli viimeksi leikattu.\n\nTämän patriarkan puku — sillä patriarkaksi saattoi häntä korkean\nikänsä, laajojen sukulaisuussuhteittensa ja suuren vaikutusvaltansa\nvuoksi sanoa — oli komea ja kunnioitusta herättävä, niin tarkoin kuin\nse noudattikin heimon yksinkertaista kuosia. Hänen nuttunsa oli tehty\nhienoimmista nahoista, joista oli karva poistettu, niin että oli\nsaatettu kuvien ja piirrosten avulla esittää hänen kuluneina aikoina\nsuorittamiaan urotekoja. Hänen rintansa oli täynnä mitaleja, joista\nuseat olivat puhdasta hopeaa, jopa pari kultaakin, kristittyjen\nhallitsijain lahjoja hänen pitkän elämänsä aikana. Hän kantoi\nmyöskin rannerenkaita ja nilkkavanteita, jotka olivat niinikään\nviimeksimainittua kallisarvoista metallia. Hänen päätään, jonka tukan\noli sallittu kokonaan peittää, sotatoimet kun jo niin kauan aikaa\nolivat olleet häneltä syrjässä, ympäröi jonkinlainen hopearipa, josta\ntaas vuorostaan riippui pienempiä, kimaltelevampia helyjä; nämä\nhohtelivat kolmen syvänmustan, kiiltävän, roikkuvan kamelikurjensulan\nlomitse, jotka olivat voimakkaana vastakohtana hänen lumivalkoisille\nhapsilleen. Hänen tapparansa oli melkein kokonaan hopean peitossa, ja\nhänen puukkonsa pää hohti kuin puhtaasta kullasta muovailtu sarvi.\n\nNiin pian kuin ensimmäinen riemastuksen ja liikutuksen humina, jonka\ntämän kunnianarvoisan vanhuksen äkillinen ilmestyminen oli herättänyt,\noli hieman vaimentunut, kuului nimi \"Tamenund\" käyvän kuiskeena suusta\nsuuhun. Magua oli usein kuullut puhuttavan tämän viisaan ja\noikeamielisen delavarin maineesta, joka oli mennyt niinkin pitkälle,\nettä hänelle oli suotu harvinainen lahja pitää salaista yhteyttä\n\"Suuren Hengen\" kanssa ja joka on sittemmin siirtänyt hänen nimensä\npienin muutoksin hänen entisten alueittensa valkoisille anastajille\nsuuren valtakunnan kuviteltuna suojeluspyhimyksenä.[13] Huronipäällikkö\nastuikin sentähden innokkaana hieman väljemmälle tungoksesta paikkaan,\nmistä paremmin saattoi tarkastella miehen kasvoja, jonka päätöksestä\ntulisi riippumaan myöskin hänen oma kohtalonsa.\n\nVanhuksen silmät olivat kiinni, ikäänkuin olisivat ne väsyneet niin\nkauan katseltuaan inhimillisten intohimojen synnyttämää itsekkyyttä.\nHänen nahkansa väri erosi useimpain läsnäolijain väristä, sillä se oli\nvoimakkaampi ja tummempi, ja tätä jälkimmäistä sävyä tehostivat vielä\nne hienot, sinne tänne kiertelevät, toisiinsa sekautuvat, mutta\nsittenkin kauniit viivat ja kuviot, joita oli tatuoitu hänen ihoonsa.\nHuolimatta huronipäällikön läheisyydestä kulki hän tarkkaavaisen,\näänettömän Maguan ohi tätä huomaamatta ja astui molempiin\nkunnianarvoisiin saattajiinsa nojaten väkijoukon keskeen\nkunniapaikalle, mihin hän istuutui kansansa ympäröimänä, arvokkaana\nkuin hallitsija ja lempeänä kuin isä.\n\nSanoin kuvaamaton oli se kunnioitus ja rakkaus, millä kansa otti\nvastaan tämän pikemmin toiseen kuin nykyiseen maailmaan kuuluvan\nvanhuksen odottamattoman esiintymisen. Soveliaan ja vakavan\näänettömyyden jälkeen nousivat etevimmät päälliköt, lähenivät,\npatriarkkaa ja laskivat hänen kätensä kunnioittavasti päänsä päälle,\nikäänkuin siunausta pyytääkseen. Nuoremmat miehet tyytyivät vain\nkoskettamaan hänen nuttuaan tai lähestymään häntä, saadakseen hengittää\nedes samaa ilmaa kuin tämä iäkäs, hurskas ja urhoollinen vanhus. Vain\narvokkaimmat nuoret soturit uskalsivat ryhtyä edes tähänkään\ntoimitukseen, mutta suuri joukko näytti pitävän riittävänä onnena\nsaadessaan edes katsella niin syvästi kunnioitettua ja rakastettua\nhenkilöä. Kun nämä rakkauden ja kunnioituksen osoitukset oli\nsuoritettu, palasivat päälliköt jälleen paikoilleen, ja hiljaisuus\nvaltasi koko leirin.\n\nLyhyen ajan kuluttua nousivat muutamat nuoret miehet, joille toinen\nTamenundin iäkkäistä seuraajista oli kuiskannut ohjeitaan, jättivät\nväkijoukon ja astuivat siihen samaan majaan, jonka on jo mainittu\nolleen erikoisen huomion esineenä koko aamun. Muutama minuutti vain, ja\nhe tulivat uudelleen näkyviin saattaen henkilöitä, jotka olivat\naiheuttaneet kaikki nämä juhlalliset valmistukset, tuomioistuinta\nkohti. Väkijoukko asettui kujaksi, ja kun saapuva ryhmä oli kulkenut\nohi, sulkeutui se jälleen ja muodosti mahtavan ja tiheän, avonaiseksi\nkehäksi järjestyneen ihmisvyön.\n\n\n\n\nXXIX luku.\n\n\n    Miehet istuvat, ja seisaallansa\n    Akilles näin lausui puheessansa.\n\n                  _Popen Iliaadi_.\n\nCora seisoi vangeista etumaisena, käsivarret kietoutuneina Alicen\nkäsivarsiin hellimmän sisarellisen rakkauden merkiksi. Huolimatta siitä\njulmasta ja uhkaavasta villirivistä, joka ympäröi häntä joka taholta,\nei pieninkään pelko omasta puolestaan estänyt tätä jalosydämistä neitoa\npitämästä silmiään kiinnitettyinä vapisevan Alicen kalpeihin, tuskaa\nilmaiseviin kasvoihin. Aivan heidän sivullaan seisoi Heyward, yhtä\npelokkaana ajatellen kummankin kohtaloa, sillä sellaisella levottoman\nepätietoisuuden hetkellä hän tuskin osasi antaa etusijaa sille, jota\nhän eniten rakasti. Haukansilmä oli jättäytynyt hieman jälkeen,\nkunnioittaen seuralaistensa korkeampaa arvoa, jota ei heidän nykyisen\ntilansa samanlaisuuskaan saanut häntä unohtamaan. Unkasia ei näkynyt\nheidän muassaan.\n\nKun täydellinen hiljaisuus jälleen vallitsi ja kun tavallinen pitkä,\ntehoisa äänettömyys oli kulunut, nousi toinen patriarkan sivulla\nistuvista iäkkäistä päälliköistä ja kysyi hyvin ymmärrettävällä\nenglanninkielellä:\n\n\"Ken vangeistani on Pitkä Pyssy?\"\n\nEi Duncan eikä metsästäjä vastannut. Edellinen loi kuitenkin silmäyksen\nmustaan, hiljaiseen kansanjoukkoon ja peräytyi askelen keksiessään\nMaguan ilkeät kasvot. Hän näki heti, että tällä kavalalla villillä oli\njokin salainen osansa heidän nykyiseen esiintymiseensä heimon edessä,\nja hän päätti kaikin mahdollisin keinoin estää häntä toteuttamasta\nkaameita suunnitelmiaan. Hän oli nähnyt esimerkin intiaanien\npäätäpahkaisesta rangaistustavasta, ja hän pelkäsi nyt toverinsa\nvalitun sen uudeksi uhriksi. Tässä pulmassa, jossa oli vähän tai ei\nensinkään aikaa miettimiseen, päätti hän äkkiä suojella verratonta\nystäväänsä, käyköön hänen itsensä sitten kuinka tahansa. Ennenkuin hän\noli kuitenkaan ennättänyt vastata, toistettiin kysymys kovempaan ja\nselvemmin.\n\n\"Antakaa meille aseet ja viekää meidät tuonne metsään. Tekomme puhuvat\npuolestamme!\" vastasi nuori mies ylpeästi.\n\n\"Tämä on siis se soturi, jonka nimi on täyttänyt korvamme!\" virkkoi\npäällikkö, katsellen Heywardia yhtä uteliaan hartaasti kuin ihminen\nyleensä katselee ensimmäisen kerran kohdatessaan henkilön, jolle ansio\ntai sattuma, hyve tai rikos on hankkinut erikoista kuuluisuutta. \"Mikä\non tuonut valkoisen miehen delavarien leiriin?\"\n\n\"Pulani. Tulin etsimään ruokaa, suojaa ja ystäviä.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista. Metsät ovat täynnä riistaa. Soturin pää ei\ntarvitse muuta suojaa kuin pilvettömän taivaan. Ja delavarit ovat\nEnglannin miesten vihollisia eivätkä ystäviä. Menkää! Suu puhui, mutta\nsydän ei sanonut mitään.\"\n\nDuncan, joka ei oikein tiennyt, miten jatkaa, pysyi vaiti; mutta\ntiedustelija, joka oli tarkkaavana kuunnellut kaikkea sanottua, astui\nnyt lujana eturintaan.\n\n\"Kun en minä vastannut 'Pitkää Pyssyä' kysyttäessä, ei se johtunut\nhäpeästä eikä pelosta\", selitti hän, \"sillä ei enempää toinen kuin\ntoinenkaan kuulu rehelliselle miehelle. Mutta minä en myönnä mingoille\noikeutta antaa sitä nimeä miehelle, jonka ystävät ovat muistaneet hänen\nerikoisia kykyjään tässä suhteessa, sitäkin vähemmän, kun heidän\nkäyttämänsä nimi on suora valhe, koska 'Hirventappaja' on rihlakivääri\neikä mikään tavallinen pyssy. Minä olen kuitenkin se mies, joka on\nsaanut nimen Natanael suvultaan sekä kohteliaan mainesanan\n'Haukansilmä' oman virtansa varrella asuvilta delavareilta ja jota\nirokeesit ovat juljenneet ruveta sanomaan 'Pitkäksi Pyssyksi',\nkysymättä lainkaan lupaa siltä, jota asia eniten koskee.\"\n\nKaikkien läsnäolijain silmät, jotka olivat tähän asti totisina\ntutkineet Duncania, kääntyivät nyt tuossa tuokiossa tämän\nkunnioitettavan nimen uuteen ryhdikkääseen, jäntevään tavoittelijaan.\nEi ollut suinkaan kummeksuttavaa, että kaksi miestä pyrki vaatimaan\nniin suurta kunniaa, sillä vaikka pettureita tavattiinkin harvoin\nalkuasukkaiden joukossa, eivät ne sentään olleet aivan tuntemattomia.\nMutta delavarien oikeamielisille ja ankaroille periaatteille oli\nerikoisen tähdellistä, ettei tässä suhteessa mitään erehdystä\ntapahtunut. Muutamat vanhemmat miehet neuvottelivat keskenään ja\nnäyttivät sitten päättäneen kysyä asian oikeata laitaa vieraaltaan.\n\n\"Veljeni sanoi käärmeen ryömineen leiriin\", virkkoi päällikkö Magualle;\n\"kuka hän on?\"\n\nHuroni osoitti tiedustelijaa.\n\n\"Uskooko viisas delavari parjaavaa sutta?\" huudahti Duncan, joka tuli\nyhä lujemmin vakuuttuneeksi vanhan vihollisensa pahoista aikomuksista.\n\"Koira ei valehtele milloinkaan, mutta onko kuultu suden puhuvan\ntotta?\"\n\nMaguan silmät iskivät tulta, mutta kun hän oivalsi, kuinka\nvälttämätöntä hänen oli säilyttää malttinsa, kääntyi hän poispäin\näänettömän halveksivasti, varmana siitä, että intiaanien\nterävänäköisyys saisi kyllä lopulta selvän kiistanalaisen kysymyksen\noikeasta laidasta. Hän ei pettynytkään, sillä toisen lyhyen neuvottelun\njälkeen kääntyi viekas delavari jälleen hänen puoleensa ja ilmoitti\npäällikköjen päätöksen, vaikka kylläkin hyvin varovaisin kääntein.\n\n\"Veljeäni on sanottu valehtelijaksi\", virkkoi hän, \"ja hänen ystävänsä\novat vihoissaan. He tahtovat osoittaa hänen puhuneen totta. Annettakoon\nvangeilleni pyssyt, niin että he saavat näyttää, kumpi on se mies.\"\n\nVaikka Magua tiesi tämän keinon syntyneen kokonaan epäluulosta hänen\nsuhteensa, oli hän pitävinään sitä pelkkänä kohteliaisuutena ja teki\nmyöntävän eleen, ikäänkuin olisi ollut mielissään, kun hänen väitteensä\ntodenmukaisuuden tulisi selvittämään tiedustelijan kaltainen taitava\nampuja. Aseet laskettiin viipymättä ystävällisten vastustajain käsiin\nja heitä käskettiin ampumaan yli istuvan joukon päiden erästä\nsaviastiaa, joka sattumalta näkyi kannolla ehkä viidenkymmenen kyynärän\npäässä paikalta, missä he seisoivat.\n\nHeyward hymyili itsekseen, kun hänen piti muka esiintyä metsästäjän\nkilpailijana, vaikka hän päättikin yhä pysyä petoksessaan, siksi kunnes\nsaisi selon Maguan todellisista tarkoituksista. Kohottaen pyssynsä\nhyvin huolellisesti ja uudistaen kolme kertaa tähtäyksensä hän vihdoin\nlaukaisi. Kuula iski puuhun pari tuumaa astiasta, ja yleinen\ntyytyväisyyden huudahdus ilmoitti laukausta pidettävän oivallisena\ntaidonnäytteenä tuliluikun käyttelyssä. Haukansilmäkin nyykäytti\npäätään ikäänkuin sanoakseen: \"Sepä kävi paremmin kuin odotinkaan.\"\nMutta osoittamatta vähintäkään halua kilpailla menestyksellisen ampujan\nkanssa, seisoi hän pyssyynsä nojaten yli minuutin ajan aivan kuin\nkokonaan ajatuksiinsa hautautuneena. Tästä mietiskelystä herätti hänet\nkuitenkin se nuori intiaani, joka oli aseet tuonut ja joka nyt kosketti\nhäntä olkapäähän sanoen tavattoman murteellisella englanninkielellä:\n\n\"Voiko kalpeanaama osata siihen?\"\n\n\"Kyllä, huroni!\" huudahti metsästäjä, nostaen lyhyen pyssyn oikealla\nkädellään ilmaan ja ravistaen sitä Maguaan päin yhtä vaivattomasti kuin\nse olisi ollut kevyt ruoko; \"kyllä, huroni, minä osaisin sinuun nyt,\neikä mikään maallinen mahti voisi sitä tekoa estää! Liihoitteleva\nhaukka ei ole varmempi kyyhkysestään kuin minä olen tällä hetkellä\nsinusta, jos minä vain tahtoisin lähettää kuulan sydämeesi! Ja miksi en\nsitä tekisi? Miksi! — Siksi että värini periaatteet sen kieltävät ja\nsiksi, että minä siten tuottaisin tuhon heikoille ja viattomille. Jos\ntunnet sellaisen olennon kuin Jumalan, niin kiitä Häntä siis sisimmässä\nsielussasi, sillä siihen on sinulla totisesti syytä!\"\n\nTiedustelijan tulistuneet kasvot, kiukkuisa katse ja ikäänkuin kasvava\nolemus herättivät salaista kauhua kaikissa kuulijoissa. Delavarit\npidättivät henkeä jännityksissään, mutta Magua, vaikka hän ei kovin\npaljoa luottanutkaan vihollisensa itsehillintään, pysyi yhä\nliikkumattomana ja tyynenä siinä, missä seisoi väkijoukon puserruksessa\nikäänkuin paikalleen juurtuneena.\n\n\"Osaa siihen\", penäsi jälleen nuori delavari tiedustelijan vieressä.\n\n\"Osaa mihin, hupsu! — mihin?\" huudahti Haukansilmä, joka yhä\nheilutteli asettaan raivostuneena päänsä päällä, vaikkei hänen silmänsä\nenää etsinytkään Maguaa.\n\n\"Jos valkoinen mies on se soturi, joka hän väittää olevansa\", sanoi\nvanha päällikkö, \"niin osatkoon hän lähemmäs maalia!\"\n\nTiedustelija nauroi kovaa — mikä Heywardista tuntui säikähdyttävältä\nkuin olisi hän kuullut jonkin yliluonnollisen äänen — sitten hän laski\npyssyn raskaasti ojennetulle vasemmalle kädelleen, jolloin se laukesi\nikäänkuin pelkästä töytäyksestä; mutta astian sirpaleet lentelivät\nilmaan ja putoilivat joka haaralle. Melkein samassa silmänräpäyksessä\nkuului pyssynperän kolahdus, kun metsästäjä pudotti sen halveksien\nmaahan.\n\nEnsimmäinen vaikutelma niin oudosta näystä oli kaikkivoittava\nihmettely. Sitten kävi matala, yhä koveneva humina läpi kansanjoukon,\nkunnes se lopulta paisui selviksi ääniksi, jotka ilmaisivat voimakkaan\nmielipiteiden vastakkaisuuden vallitsevan katsojissa. Kun toiset\navonaisesti ilmaisivat ihastuksensa niin uskomattomasta taitavuudesta,\noli ehdottomasti suurin osa heimoa taipuvainen luulemaan laukauksen\nmenestystä sattuman aiheuttamaksi. Heyward ei hidastellut vahvistamasta\nnäkökantaa, joka oli niin edullinen hänen omille tarkoituksilleen.\n\n\"Se oli vain sattumaa!\" huudahti hän. \"Eihän kukaan voi ampua\ntähtäämättä!\"\n\n\"Sattumaa!\" kertasi kiihtynyt erämies, joka nyt itsepintaisesti halusi\nosoittaa olevansa se, joksi hän itseään sanoi, seurasipa siitä sitten\nmitä tahansa, ja joka ei välittänyt vähääkään Heywardin salaisista\nkehoitusmerkeistä myöntyä petokseen. \"Luuleeko tuokin valehteleva\nhuroni sen olleen sattumaa? Antakaa hänelle toinen pyssy ja pankaa\nmeidät naama vasten naamaa ilman suojaa ja juonia ja antakaa\nKaitselmuksen ja meidän omien silmiemme ratkaista riitamme! Minä en tee\nteille tätä tarjousta, majuri, sillä veremme on samaa väriä ja me\npalvelemme samaa herraa.\"\n\n\"Onhan kerrassaan ilmeistä, että huroni on valehdellut\", vastasi\nHeyward levollisesti. \"Kuulittehan itsekin hänen väittävän teitä\nPitkäksi Pyssyksi.\"\n\nOn mahdotonta sanoa, mihin kiivaaseen väitteeseen itsepäinen\nHaukansilmä olisi lähinnä turvautunut maltittomassa halussaan puolustaa\nnimeään, ellei vanha delavari olisi jälleen käynyt väliin.\n\n\"Haukka, joka tulee pilvistä, voi sinne palatakin milloin sitä\nmiellyttää\", virkkoi hän. \"Antakaa heille pyssyt!\"\n\nTällä kertaa tarttui tiedustelija tuliluikkuunsa kiihkeästi, eikä\nMagualla, niin epäluuloisin silmin kuin hän seurasikin ampujan kaikkia\nliikkeitä, ollut enää vähintäkään syytä pelkoon.\n\n\"Näytettäköön nyt sitten koko tämän delavariheimon edessä, kuka tässä\non taitavin pyssymies!\" huusi metsästäjä, napahduttaen aseensa tukkia\nsillä sormella, joka oli jo niin monta tuhoisaa kertaa vetänyt\nliipasimesta. \"Te näette tuolla puussa riippuvan juomaleilin, majuri.\nJos olette oikea rajamaiden pyssyniekka, niin särkekäähän sen kylki!\"\n\nDuncan tarkasteli esinettä ja valmistihe uuteen kilpailuun. Juomaleili\noli intiaanien käyttämiä tavallisia pikku astioita ja se riippui\nkauriinnahkaisen hihnan kannattamana erään pienen männyn kuivuneessa\noksassa, hyvinkin sadan kyynärän päässä paikalta. Niin kummallinen oli\nitserakkauden tunne, että nuori sotilas, vaikka hän oivalsikin villien\nkatselijain arvostelun täydellisen mitättömyyden, unohti riidan\näkilliset syyt, tahtoessaan kunnostautua. On jo nähty, ettei hänen\ntaitonsa ollut suinkaan halveksittava, ja hän päätti nyt osoittaa sitä\nloistavimmalla tavalla, mihin kykeni. Jos hänen elämänsä olisi\nriippunut tuloksesta, ei Duncanin tähtäys olisi ollut tyynempi eikä\nhuolellisempi. Hän laukaisi, ja kolme neljä nuorta intiaania, jotka\npamahduksen kuultuaan juoksivat paikalle, ilmoittivat huutaen, että\nkuula oli tunkeutunut puuhun hyvin vähän syrjään itse maalista. Soturit\nkiljuivat yhteisvoimin ihastustaan ja käänsivät sitten kysyvät silmänsä\ntoiseen kilpailijaan.\n\n\"Kelpaahan se Kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmentin ampumiseksi tuo!\"\nmyönsi Haukansilmä nauraen taasen omalla hiljaisella, sydämellisellä\ntavallaan; \"mutta jos minun pyssyni olisi usein poikennut noin paljon\noikeasta suunnasta, olisi moni näätä, jonka turkki on nyt jonkun neidin\npuuhkana, jäänyt ikiajoiksi metsään, niin, ja moni mingo, jonka oli\npakko lähteä viimeiselle tililleen, toimittelisi tänä päivänäkin\nkonnantöitään maakuntien välillä. Toivoakseni on sillä naisella, joka\ntämän leilin omistaa, useampia tuontapaisia astioita majassaan, sillä\nse ei tule enää koskaan pitämään vettä.\"\n\nMetsästäjä oli puhellessaan ravistanut sankkiruutiaan ja nostanut\nhanan; lopetettuaan hän heitti toisen jalkansa taaksepäin ja kohotti\nsitten hitaasti pyssynsuuta maasta. Liike oli vakava, tasainen ja\nsamansuuntainen. Kun piippu oli noussut maalin tasalle, pysähtyi se\nsilmänräpäykseksi vapisematta tai huiskumatta, ikäänkuin olisivat mies\nja pyssy olleet samasta kivestä veistetyt. Tämän liikkumattomuuden\naikana se purki sisältönsä kirkkaana, välähtelevänä tulenliekkinä.\nJälleen loikkasivat nuoret intiaanit paikalle, mutta heidän hätäinen\netsintänsä ja pettynyt katseensa ilmoittivat, ettei kuulasta ollut\njälkeäkään nähtävissä.\n\n\"Mene!\" sanoi vanha päällikkö tiedustelijalle syvästi halveksien. \"Sinä\nolet susi koiran nahoissa. Minä tahdon puhua Englannin miesten\n'Pitkälle Pyssylle'.\"\n\n\"Ah! Olisipa minulla ollut tässä se tuliluikku, joka on hankkinut\nminulle käyttämänne nimen, olisin sitoutunut katkaisemaan hihnan ja\npudottamaan leilin sitä puhkaisematta!\" vastasi Haukansilmä vähääkään\nhämmentymättä toisen puheista. \"Houkkiot, jos tahdotte näiden metsien\ntarkk'ampujan kuulan löytää, täytyy teidän tutkia _maalia_ eikä sen\nympäristöä!\"\n\nNuoret intiaanit käsittivät heti hänen tarkoituksensa — sillä nyt hän\npuhui delavarin kieltä — sieppasivat leilin alas puusta, pitivät sitä\nilmassa riemuissaan huutaen ja näyttivät reikää sen pohjassa, jonka\nkuula oli puhkaissut, kuljettuaan läpi sen päällimmäisen kyljen\nkeskelle kaiverretusta suuaukosta. Tämä ennen kuulumaton taitavuus\nhoukutteli äänekkään, hurjan ihastushuudon jokaisen läsnäolevan soturin\nsuusta. Se ratkaisi myös kysymyksen ja jätti lopullisesti Haukansilmän\nomistamaan vaarallisen maineensa. Samat uteliaat ja ihailevat silmät,\njotka olivat uudelleen kääntyneet Heywardiin, suuntautuivat nyt\nkiinteästi metsästäjän ahavanpuremiin kasvoihin, niin että hänestä tuli\nheti häntä ympäröivien yksinkertaisten ja teeskentelemättömien\nolentojen huomion keskushenkilö. Kun äkillinen, meluisa kiihtymys oli\nhiukan tyyntynyt, ryhtyi vanha päällikkö jatkamaan kuulusteluaan.\n\n\"Miksi tahdoit tukkia korvani?\" kysyi hän Duncanilta. \"Ovatko delavarit\nhulluja ja eivätkö he osaa erottaa nuorta pantteria kissasta?\"\n\n\"He tulevat vielä näkemään, että huroni on laulava lintu\", vastasi\nDuncan yrittäen jäljitellä alkuasukasten kuvakieltä.\n\n\"Se on hyvä. Me saamme nähdä, kuka voi sulkea miesten korvat. Veli\",\njatkoi päällikkö kääntäen katseensa Maguaan, \"delavarit kuuntelevat.\"\n\nNäin erikoiseen tapaan puhuteltuna ja suoraan kehoitettuna esittämään\ntarkoituksensa nousi huroni seisaalleen, astui tyynesti ja arvokkaasti\nkehän keskelle, mihin hän pysähtyi vastapäätä vankeja, ja valmistihe\naloittamaan. Mutta ennenkuin aukaisi suunsa, antoi hän silmiensä\nhitaasti liukua pitkin vakavain kasvojen muodostamaa elävää piiriä,\nikäänkuin sovitellakseen puheensa kuulijainsa käsityskyvyn mukaan.\nHaukansilmään hän loi kunnioittavan vihamielisyyden katseen; Duncania\nhän silmäsi sammumattoman raivon ilme piirteissään; vapisevaa Alicea\nhän tuskin huomasi; mutta kun hänen katseensa osui lujaan, käskevään ja\nkuitenkin viehättävään Coraan, viivähti hänen silmänsä siinä näyssä\nhetkisen, kuvastellen tunnetta, jota olisi ollut vaikea määritellä.\nKaameiden aikomustensa täyttämänä alkoi hän sitten puhua Kanadan\nkielellä, jota tiesi useimpain kuulijainsa ymmärtävän.\n\n\"Henki, joka ihmiset loi, antoi heille erilaisen värin\", alkoi ovela\nhuroni. \"Toiset ovat mustempia kuin kömpelö karhu. Ne hän määräsi\norjiksi ja niitä Hän käski aina tekemään työtä majavan tavoin. Kun\netelätuuli puhaltaa, voitte kuulla heidän huokailevan kovemmin kuin\nmylvivät puhvelit suuren suolajärven rannoilla, missä heitä kuljettavia\nsuuria veneitä vilisee laumoittain. Toiset teki Hän taas kalpeammiksi\nkasvoiltaan kuin metsien kärpän, ja nämä hän määräsi olemaan\nkauppiaita, koiria naisilleen ja susia orjilleen. Tälle kansalle hän\nantoi kyyhkysen luonnon: siivet, jotka eivät koskaan väsy, poikia\nlukuisammin kuin puille lehtiä ja sellaisen ruokahalun, että he\nsöisivät suuhunsa koko maan. Hän antoi heille kielen, joka on\npetollinen kuin villikissan houkutus, kaniinin sydämen, sian (mutta ei\nketun) kavaluuden ja käsivarret pitemmät kuin hirven koivet. Kielellään\nhe tukkivat intiaanien korvat; heidän sydämensä opettaa heitä\npalkkaamaan sotureita, jotka lähtevät taisteluun heidän puolestaan;\nheidän kavaluutensa neuvoo heitä kokoomaan kaiken maailman tavaran, ja\nheidän käsivartensa sulkevat syleilyynsä maan suolaisen veden rannoilta\nsuuren järven saariin asti. Heidän ahneutensa tekee heidät sairaiksi.\nJumala antoi heille tarpeeksi, ja kuitenkin puuttuu heiltä kaikki.\nSellaisia ovat kalpeanaamat.\n\n\"Toisille taas Suuri Henki antoi kirkkaamman ja punaisemman nahan\nkuin tuo aurinko\", jatkoi Magua viitaten ilmehikkäästi päivän\nhimmentyneeseen kultakehrään, joka parhaillaan taisteli taivaanrannan\nusvakerroksia vastaan; \"ja ne Hän loi oman mielensä mukaisiksi. Hän\nantoi heille tämän saaren sellaisena kuin hän oli sen tehnyt, puiden\npeittämänä ja täynnänsä riistaa. Tuuli raivasi heille ahot saloihin;\naurinko ja sateet kypsyttivät heidän hedelmänsä, ja lumi tuli\nopettamaan heille kiitollisuutta. Mitä olisivat he tehneet teillä\nmatkatakseen? He näkivät kukkulain läpi! Kun majavat tekivät työtä,\nmakasivat he varjossa ja katselivat niitä. Tuulet virvoittivat heitä\nkesällä, ja talvella lämmittivät heitä nahat. Jos he keskenään\ntaistelivat, tapahtui se todistukseksi, että he olivat miehiä. He\nolivat urhoollisia, he olivat hurskaita, he olivat onnellisia.\"\n\nTässä puhuja pysähtyi ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen\ntarinansa koskettanut kuulijain tunteisiin. Kaikkialla hän tapasi\nkasvoihinsa nauliutuneita silmiä, kohotettuja päitä ja laajentuneita\nsieraimia, ikäänkuin olisi jokainen läsnäolija halunnut ja kyennyt\nyksinäänkin kostamaan rotunsa kärsimän vääryyden.\n\n\"Jos Suuri Henki antoi erilaisen kielen punaisille lapsilleen\", jatkoi\nhän matalalla, murheellisella äänellä, \"teki hän sen siksi, että kaikki\neläimet heitä ymmärtäisivät. Toiset Hän asetti lumien sekaan heidän\nserkkunsa karhun kanssa. Muutamat Hän lähetti laskevaan aurinkoon päin,\nautuaitten metsästysmaiden tielle. Joillekuille määräsi Hän taas maat\nsuurten vilppaiden vesien ympärillä, mutta suurimmalle, rakkaimmalle\nkansalleen Hän antoi suolaisen järven hiekkarannat. Tietävätkö veljeni\nnäiden suosittujen miesten nimen?\"\n\n\"He olivat lenapeja!\" huusi parikymmentä innokasta ääntä kuin yhdestä\nsuusta.\n\n\"He olivat lenni lenapeja\", vahvisti Magua, ollen kumartavinaan\npäätänsä kunnioittaakseen heidän muinaista suuruuttaan. \"He olivat\nlenapien heimo! Aurinko nousi vedestä, joka oli suolaista, ja laski\nveteen, joka oli makeata, eikä se koskaan kadonnut heidän silmistään.\nMutta miksi kertoisin minä, metsien huroni, viisaalle kansalle sen omaa\ntarinaa? Miksi muistuttaisin heille heidän kärsimiään vääryyksiä,\nheidän entistä mahtavuuttaan, heidän urotekojaan, heidän kunniaansa,\nheidän onneaan — heidän häviöitään, heidän tappioitaan, heidän\nkurjuuttaan? Onhan heidän joukossaan mies, joka on kaiken sen nähnyt ja\njoka tietää sen olevan totta! Olen puhunut. Kieleni on vaiti, sillä\nsydämeni on lyijyä. Minä kuuntelen.\"\n\nPuhujan vaiettua kääntyivät kaikki kasvot ja kaikki silmät yht'aikaa\nkunnianarvoisaan Tamenundiin. Siitä hetkestä lähtien, kun hän\nistuutui, aina tähän asti eivät patriarkan huulet olleet avautuneet\nja tuskin hän oli antanut elon merkkiä. Hän kyhjötti heikkona\nkumarassa ja näennäisesti kokonaan tietämättömänä, missä oli, koko sen\nalkukohtauksen ajan, jolloin metsästäjän taito oli niin selvästi tullut\nnäkyviin. Maguan äänen noustessa ja laskiessa tarkasti harkituin\nvivahduksin tuntui hän kuitenkin tulleen tajuihinsa ja kerran, pari hän\nnosti päätäänkin ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta kun ovela huroni\nmainitsi hänen kansansa nimen, kohosivat vanhuksen silmäluomet ja hän\nkatsoi väkijoukkoon kasvoillaan samanlainen tylsä, ajatukseton ilme,\njonka luulisi kuuluvan kummitukselle. Sitten hän yritti nousta\nseisomaan ja avustajainsa tukemana onnistuikin hänen päästä asentoon,\njoka vaikutti arvokkuudellaan, vaikka hän horjuikin heikkouttaan.\n\n\"Kuka kutsuu lenapien lapsia?\" kysyi hän syvällä kurkkuäänellä, jonka\nteki kaamean kuuluvaksi kansan hengähtämätön hiljaisuus. \"Kuka puhuu\nmenneistä? Eikö munasta tule mato — madosta hyönteinen, joka kuolee?\nMiksi tarinoivat delavarit hyvästä, joka on kadonnut? Parempi olisi\nkiittää Manitoa siitä, mitä on jäänyt jäljelle.\"\n\n\"Wyandot\", selitti Magua astuen lähemmäksi sitä karkeatekoista\nkohonnetta, jolla toinen seisoi, \"Tamenundin ystävä.\"\n\n\"Ystävä!\" kertasi vanhus rypistyneillä kulmillaan ankaruus, joka\nmuistutti hänen parhaiden päiviensä kauhistuttavaa katsantoa. \"Ovatko\nmingot maan valtijaita? Mikä tuo huronin tänne?\"\n\n\"Oikeus. Hänen vankinsa ovat hänen veljiensä luona, ja hän on tullut\nottamaan omaansa.\"\n\nTamenund käänsi päänsä toisen tukijansa puoleen ja kuunteli hänen\nlyhyttä selitystään. Sitten loi hän jälleen katseensa anojaan ja\ntarkasteli häntä hetkisen tutkivasti, minkä jälkeen hän virkkoi\nmatalalla ja vastustelevalla äänellä:\n\n\"Oikeus on suuren Maniton laki. Lapseni, antakaa vieraalle ruokaa.\nSitten, huroni, ota omasi ja lähde.\"\n\nTämän juhlallisen tuomion lausuttuaan istuutui patriarkka ja sulki\nsilmänsä jälleen, ikäänkuin hän mieluummin olisi katsellut oman\nkypsyneen kokemuksensa kuvia kuin näkyväisen maailman esineitä.\nSellaisesta päätöksestä ei ainoakaan delavari uskaltanut nurista, vielä\nvähemmin ruveta sitä vastustamaan. Sanat olivat tuskin lausutut, kun\nneljä, viisi nuorempaa soturia kiepahti Heywardin ja metsästäjän taakse\nja kiersi niin taitavasti ja kerkeästi hihnat heidän ranteisiinsa, että\nhe olivat silmänräpäyksessä kytketyt. Edellinen oli niin kokonaan\nkiintynyt kallisarvoisen ja melkein tajuttoman taakkansa tukemiseen,\nettei huomannut heidän aikomustaan, ennenkuin se oli jo täytetty; ja\njälkimmäinen, joka piti delavarien vihamielisiäkin heimoja korkeampina\nolentoina, antautui vastustelematta. Ehkäpä ei metsästäjä olisi sentään\nkäyttäytynyt näin veltosti, jos hän olisi täydelleen ymmärtänyt kieltä,\njolla aikaisempi keskustelu oli tapahtunut.\n\nMagua loi voitonriemuisen katseen ympäröivään kansanjoukkoon, ennenkuin\nryhtyi tarkoituksiaan toteuttamaan. Huomattuaan, etteivät miehet enää\nkyenneet mitään tekemään, käänsi hän silmänsä siihen henkilöön, joka\nhänelle merkitsi eniten. Cora kohtasi hänen katseensa niin lujin ja\ntyynin ilmein, että toisen päättäväisyys horjui. Mutta muistaen\naikaisemman keinonsa nosti hän Alicen sen soturin pitelystä, johon\ntyttö oli nojannut, nyökkäsi Heywardia seuraamaan ja antoi ympäröivälle\nväkijoukolle merkin tehdä tietä. Mutta Cora, noudattamatta huronin\notaksumaa vaikutinta, syöksähti patriarkan jalkojen juureen ja huusi\näänensä korottaen:\n\n\"Oikeamielinen, kunnianarvoisa delavari, sinun viisauteesi ja valtaasi\nme luotamme armoa saadaksemme! Ole kuuro tuolle viekkaalle ja\ntunnottomalle hirviölle, joka myrkyttää korvasi petoksella\nsammuttaakseen verenjanoaan. Sinä, joka olet elänyt niin kauan ja joka\nolet nähnyt maailman pahuuden, sinä osaat varmasti kääntää sen kauhut\nonnettomasta!\"\n\nVanhuksen silmät ponnahtivat raskaasti auki ja hän katsahti jälleen\nväkijoukkoon. Kun anojan läpitunkeva ääni värähteli hänen korvissaan,\nkäänsi hän silmänsä hitaasti hänen puoleensa ja pysähtyi lopulta\ntarkastamaan häntä pitkään ja tutkivasti. Cora oli heittäytynyt\npolvilleen, kädet toisiinsa puristuneina ja painettuina rintaa\nvasten, ja niin oli hän kuin kaunis, hengittävä naisen kuvapatsas,\ntuijottaessaan siinä jonkinlaisen pyhän kunnioituksen valtaamana\npatriarkan kuihtuneisiin, vaikka yhä vielä yleviin kasvoihin.\nVähitellen muuttui Tamenundin piirteiden ilme, niiden ajatuksettomuus\nvaihtui ihailuksi ja niitä kirkasti osittain sama terävä järki, joka\nvuosisata sitten oli sytyttänyt nuorekkaan tulensa delavarien\nmonilukuisiin joukkoihin. Häh nousi seisaalleen auttamatta ja\nnähtävästi ponnistelemattakin ja kysyi äänellä, jonka lujuus\nsäpsähdytti kuulijoita:\n\n\"Ken sinä olet?\"\n\n\"Nainen. Vihattua rotua, jos niin tahdot — englantilainen. Mutta\nnainen, joka ei ole koskaan tehnyt sinulle pahaa ja joka ei voisi\ntehdäkään pahaa kansallesi, jos tahtoisikin, ja joka nyt pyytää apua.\"\n\n\"Sanokaa minulle, lapseni\", jatkoi patriarkka käheästi viitaten\nympärillään istuville, vaikka hänen silmänsä yhä tähystivät\npolvistunutta Coraa, \"minne ovat delavarit leiriytyneet?\"\n\n\"Irokeesien vuorille, tuolle puolen Horikanin kirkkaita lähteitä.\"\n\n\"Monta polttavaa kesää on tullut ja mennyt siitä, kun viimeksi join\nomien virtojeni vettä. Minkvonin lapset ovat rehellisimmät valkoisista\nmiehistä; mutta heitä janotti ja he ottivat ne itselleen. Ajavatko he\nmeitä takaa näin kauas?\"\n\n\"Me emme aja ketään takaa emmekä ahnehdi mitään\", vastasi Cora.\n\"Jouduttuamme vangeiksi vastoin tahtoamme on meidät tuotu teidän\nluoksenne, ja me pyydämme vain lupaa saada palata kotiimme rauhassa.\nEtkö sinä ole Tamenund — tämän kansan isä, tuomari, sanoisinpa melkein\nprofeetta?\"\n\n\"Minä olen monen päivän Tamenund.\"\n\n\"Seitsemisen vuotta sitten oli eräs kansasi mies joutunut valkoisen\npäällikön armoille tämän maakunnan rajoilla. Hän sanoi olevansa hyvän\nja hurskaan Tamenundin verta. 'Mene', sanoi valkoinen mies,\n'syntyperäsi tähden olet vapaa! Muistatko tämän englantilaisen soturin\nnimeä?'\"\n\n\"Minä muistan nauravana poikana seisoneeni meren hiekkaisella rannalla\nja nähneeni suuren veneen, jolla oli siivet valkeammat kuin joutsenen\nja leveämmät kuin monen kotkan ja joka tuli nousevasta auringosta\npäin\", vastasi patriarkka korkealle iälle ominaisella tarkalla\nmuistilla.\n\n\"Ei, ei, minä en puhu niin kaukaisesta ajasta, vaan suosiosta, jota\nmuuan omaiseni osoitti sukulaisellesi nuorimmankin soturisi\nmuistinikään.\"\n\n\"Tapahtuiko se silloin, kun Englannin ja Hollannin miehet taistelivat\nkeskenään delavarien metsästysmaista? Silloin oli Tamenund päällikkönä\nja silloin hän ensi kerran laski jousen syrjään, tarttuakseen\nkalpeanaamojen salamaan.\"\n\n\"Ei silloinkaan\", keskeytti Cora, \"vaan monta, monta vuotta myöhemmin.\nMinä puhun eilispäivän tapahtumasta. Varmaankaan et ole sitä\nunohtanut.\"\n\n\"Vasta eilenhän olivat lenapien lapset maailman herroja\", tarttui\nvanhus puheeseen liikuttavan ilmehikkäästi. \"Suolaisen järven kalat,\nlinnut, pedot ja metsien mingot tunnustivat heidät ruhtinaikseen.\"\n\nCora laski päänsä kumaraan pettymyksissään ja kamppaili katkeran hetken\ntuskansa kanssa. Mutta sitten hän kohotti kukoistavat kasvonsa ja\nsädehtivät silmänsä taas ja jatkoi äänellä, joka oli melkein yhtä\nläpitunkeva kuin patriarkankin ylimaallinen ääni.\n\n\"Sano minulle, onko Tamenund isä?\"\n\nVanhus katsahti häneen korkealta istuimeltaan hyväntahtoinen hymy\nriutuvilla kasvoillaan, loi sitten hitaan silmäyksen kokoontuneeseen\nheimoonsa ja vastasi:\n\n\"Kokonaisen kansan.\"\n\n\"Itselleni en pyydä mitään. Sinun ja kansasi tavoin, kunnianarvoisa\npäällikkö, on esi-isieni kirous langennut raskaana heidän lapsensa\npäälle\", jatkoi Cora, puristaen käsiään suonenvedontapaisesti\nsydämelleen ja laskien päänsä niin alas, että hänen palavat poskensa\nmelkein kokonaan peittyivät hänen hartioilleen sekasortoisina\nsuortuvina valuviin mustiin, kiiltäviin kiharoihin. \"Mutta tuossa on\nnainen, joka ei ole vielä milloinkaan tuntenut taivaan vihan painoa\nennen kuin nyt. Hän on vanhan, heikon miehen tytär, miehen, jonka\npäivät ovat päättymäisillään. Häntä rakastavat monet, hyvin monet, ja\nhän on heidän ilonsa, ja hän on liian hyvä, liian kallisarvoinen\njoutuakseen tämän konnan uhriksi.\"\n\n\"Minä tiedän, että kalpeanaamat ovat ylpeä ja nälkäinen rotu. Minä\ntiedän, että he eivät vaadi ainoastaan maata omakseen, vaan että he\nväittävät halvimmankin heidän värisistään olevan paremman kuin punaisen\nmiehen viisainkin päällikkö\", jatkoi vanha ruhtinas totisena,\nhuolimatta siitä kuinka syvästi hän haavoitti kuulijaansa, jonka pää\nhänen puhuessaan vajosi melkein maahan häpeän painamana. \"Heidän\nheimojensa koirat ja varikset ulvoisivat ja raakkuisivat, jos he\naikoisivat ottaa majoihinsa naisen, jonka veri ei olisi lumen väriä.\nMutta älkööt he kerskailko Maniton kasvojen edessä liian äänekkäästi.\nHe tulivat tähän maahan auringon noustessa, ja heidät kai saamme\nlähtemäänkin auringon laskiessa. Minä olen usein nähnyt heinäsirkkojen\nkaluavan lehdet puista, mutta kukkien aika on aina palannut.\"\n\n\"Niin tapahtuu\", virkkoi Cora vetäen syvään henkeänsä, ikäänkuin\nhuumauksesta herättyään, kohotti päänsä, pudisti taakseen kiiltävän\nhunnun ja jatkoi säihkyvin silmin, jotka muodostivat omituisen\nvastakohdan hänen kalmankalpeille kasvoilleen. \"Mutta miksi — sitä ei\nmeidän ole sallittu tutkia. Täällä on vielä muuan sinun oman kansasi\njäsen, jota ei ole tuotu sinun eteesi; kuule hänen puhettaan, ennen\nkuin päästät huronin poistumaan voitonriemuisena.\"\n\nHuomattuaan Tamenundin katselevan ympärilleen epätietoisena sanoi\ntoinen hänen seuralaisistaan:\n\n\"Hän on käärme — Englannin miesten ostama punanahka. Me aiomme\nkiduttaa häntä.\"\n\n\"Tuokaa hänet tänne\", käski tietäjä.\n\nSitten vajosi Tamenund jälleen istuimelleen, ja niin syvä hiljaisuus\nsyntyi nuorten miesten suoriessa täyttämään tätä lyhyttä määräystä,\nettä kepeän aamutuulen liikuttamien lehtien kuultiin selvästi kahisevan\nläheisessä metsässä.\n\n\n\n\nXXX luku.\n\n\n    Jos kiellätte te sen, hyi lakianne!\n    Venetsian oikeudell' ei mitään voimaa.\n    Odotan tuomiota, saanko? mitä?\n\n                 _Venetsian Kauppias_.\n\nMikään inhimillinen ääni ei katkaissut hiljaisuutta moneen tuskallisen\nodotuksen täyttämään hetkeen. Vihdoin avautui ja sulkeutui aaltoileva\njoukko, ja Unkas seisoi elävän kehän keskellä. Kaikki silmät, jotka\nolivat uteliaina tarkastelleet tietäjän, heidän oman älynsä lähteen\npiirteitä, kääntyivät samassa ja suuntautuivat nyt salaisesti ihaillen\nryhdikkääseen, notkeaan ja jalomuotoiseen vankiin. Mutta ei paikka,\nmissä hän oli, eikä se kiinteä huomio, jonka esineeksi hän oli\njoutunut, kyennyt millään tavoin häiritsemään nuoren mohikaanin\ntyyneyttä. Hän loi levollisen, tarkkaavan silmäyksen ympärilleen ja\nkohtasi päälliköiden kasvoilla väikkyvän sammumattoman vihan ilmeen\nyhtä rauhallisena kuin uteliaiden lasten innokkaan katseen. Mutta kun\nhän ylpeässä tarkastelussaan viimeiseksi sattui vilkaisemaan\nTamenundiin, muuttui hänen katseensa kiinteäksi ja tuijottavaksi,\nikäänkuin kaikki muut näyt olisivat jo unohdetut. Sitten hän astui\nhitain, kuulumattomin askelin tasannetta ylös ja pysähtyi aivan\ntietäjän jalkajakkaran eteen. Siinä hän seisoi huomaamattomana, vaikka\nitse pitäen kaikkea silmällä, kunnes toinen päälliköistä ilmoitti\nvanhukselle hänen tulonsa.\n\n\"Millä kielellä puhuttelee vanki Manitoa?\" kysyi patriarkka silmiään\navaamatta.\n\n\"Isiensä tavoin delavarien kielellä\", vastasi Unkas.\n\nTämä äkillinen ja odottamaton ilmoitus sai nousemaan väkijoukosta\nmatalan, uhkaavan murinan, jota voi hyvin verrata leijonan ärjyntään,\nkun sen raivo on juuri heräämäisillään — peloittava enne sen tulevan\nvihan kaameudesta. Vaikutus oli yhtä voimakas tietäjään, vaikka se\nilmenikin eri tavalla. Hän vei käden silmilleen, ikäänkuin välttääkseen\npienintäkin vilahdusta niin saastaisesta näystä, samalla kun hän\nkäheällä kurkkuäänellään kertasi juuri kuulemiaan sanoja.\n\n\"Delavari siis! Minä olen elänyt kylliksi kauan nähdäkseni lenapien\nheimot karkoitettuina neuvottelunuotioiltaan ja hajoitettuina kuin\nahdistetut kaurisparvet pitkin irokeesien vuoria! Minä olen nähnyt\nvieraan kansan kirveiden lakaisevan metsät laaksoista, joita taivaan\ntuulet olivat säästäneet! Petojen, jotka vuorilla juoksevat, ja\nlintujen, jotka lentelevät puiden yllä, olen minä nähnyt elävän\nihmisten majoissa, mutta en ole vielä nähnyt niin kurjaa delavaria,\nettä hän myrkyllisen käärmeen tavoin hiipisi kansansa leiriin.\"\n\n\"Laulavat linnut ovat avanneet nokkansa, ja Tamenund on kuullut heidän\nviserryksensä\", vastasi Unkas sointuvan äänensä vienoimmin vivahduksin.\n\nVanhus säpsähti ja kallisti päänsä sivulle, ikäänkuin tarkemmin\nkuullakseen jonkin häipyvän sävelen väräjävän soinnun.\n\n\"Uneksiiko Tamenund!\" huudahti hän. \"Mikä ääni kaikuu hänen korvissaan?\nOvatko talvet väistyneet? Tuleeko kesä jälleen lenapien lapsille?\"\n\nJuhlallinen ja kunnioittava hiljaisuus seurasi tätä delavari-profeetan\nhuulilta kuulunutta, yhteydetöntä purkausta. Hänen kansansa oli\nheti valmis kuvittelemaan hänen käsittämättömän puheensa siksi\nsalaperäiseksi keskusteluksi, johon hänen uskottiin usein antautuvan\nkorkeamman järjen kanssa, ja odotti nyt ilmoituksen tulosta\nkauhistuneen jännittyneenä. Kärsivällisen hiljaisuuden jälkeen rohkeni\nkuitenkin muuan vanhemmista miehistä, huomattuaan tietäjän unohtaneen\nkoko asian, muistuttaa hänelle vangin yhä seisovan hänen edessään.\n\n\"Petollinen delavari vapisee odottaessaan kuulevansa Tamenundin\nsanoja\", virkkoi hän. \"Hän on koira, joka ulvoo, kun Englannin miehet\nnäyttävät hänelle jäljet.\"\n\n\"Ja te\", vastasi Unkas, katsahtaen tuimana ympärilleen, \"olette\nrakkeja, jotka vinkuvat, kun Ranskan miehet heittävät heille hirvensä\nperkeet!\"\n\nKaksikymmentä puukkoa välähti ilmassa ja yhtä monta soturia hypähti\npystyyn tämän purevan ja ehkäpä ansaitunkin soimauksen kuultuaan, mutta\nerään päällikön viittaus esti heidän raivonsa puhkeamasta teoiksi ja\nhankki ainakin ulkonaisen rauhan. Tehtävä olisi ehkä ollut vaikeampi,\nellei Tamenund olisi liikahtaen ilmoittanut haluavansa jälleen puhua.\n\n\"Delavari!\" lausui tietäjä, \"huonosti ansaitset sinä nimesi. Kansani ei\nole nähnyt kirkasta aurinkoa moneen talveen; ja soturi, joka hylkää\nheimonsa, kun päivä on peittynyt pilveen, on kaksinkertainen petturi'\nManiton laki on oikea. Se on oikea, ja se on oleva oikea niin kauan\nkuin virrat juoksevat ja vuoret seisovat ja puiden kukat tulevat ja\nmenevät. Hän on teidän, lapseni; kohdelkaa häntä niin kuin hän\nansaitsee.\"\n\nEi jäsenkään värähtänyt eikä henkäyskään kulkenut tavallista kiivaammin\neikä äänekkäämmin, ennenkuin tämän lopullisen tuomion viimeiset tavut\nolivat lähteneet Tamenundin huulilta. Mutta silloin räjähti kauhea\nkostonkiljaus yht'aikaa koko heimon suusta — peloittava ilmaus heidän\nsäälimättömistä aikeistaan. Näiden pitkien, hurjien huutojen keskellä\njulisti muuan päällikkö korkealla äänellä, että vanki oli tuomittu\nkestämään tulikidutuksen kaamean rangaistuksen. Kehä syöksyi hajalleen,\nja riemuitseva ulvonta sekaantui valmistelujen hälinään ja hyörinään.\nHeyward taisteli mielipuolen tavoin vartijoittensa kanssa. Haukansilmän\nlevottomat silmät alkoivat pälyillä sivuille erikoisen vakavina, ja\nCora heittäytyi jälleen patriarkan jalkoihin vielä kerran rukoilemaan\narmoa.\n\nNäiden jännittävien hetkien kuluessa oli Unkas yksinään säilyttänyt\narvokkaan tyyneytensä. Hän katseli valmisteluja lujin silmin, ja kun\nkiduttajat tulivat käymään häneen käsiksi, kohtasi hän heidät uljaan ja\nylpeän näköisenä. Muuan heistä, jos mahdollista vielä julmempi ja\nvillimpi kuin toverinsa, tarttui nuoren soturin metsästysmekkoon ja\ntempaisi sen yhdellä kahmauksella hänen yltään. Sitten hän hyökkäsi\nmielettömästä ilosta kiljuen viemään vastustelematonta vankiaan\npaalulle. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin villi näytti olevan\nvierain kaikille inhimillisille tunteille, pysähtyi hän aikeestaan yhtä\näkillisesti kuin olisi jokin yliluonnollinen voima tullut Unkasin\navuksi. Delavarin silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, hänen\nsuunsa aukeni ja koko hänen ruumiinsa jähmettyi rajattomasta\nhämmästyksestä. Kohottaen kätensä hitaasti ja tasaisesti osoitti hän\nsormellaan vangin rintaa. Hänen toverinsa tunkeutuivat kummissaan hänen\nympärilleen ja jokaisen silmä tuijotti hänen esimerkkiään noudattaen\nsiihen pieneen kilpikonnan kuvaan, joka oli heleällä sinivärillä\nkauniisti tatuoitu uhrin rintaan.\n\nLyhyen hetken nautti Unkas voitostaan kohtaukselle tyynesti hymyillen.\nSiten hän pyyhkäisi miehet ympäriltään väkevällä, ylpeällä\nkädenliikkeellä, astui kansan eteen ylevänä kuin kuningas ja alkoi\npuhua äänellä, jonka kaiku voitti väkijoukon ihastuksenhuminan.\n\n\"Lenni lenapien miehet!\" huudahti hän, \"minun rotuni kannattaa maata!\nTeidän heikko heimonne seisoo minun kirveliäni! Mikä delavarin\nsytyttämä tuli voisi polttaa isieni lasta\", jatkoi hän osoittaen\nylpeänä yksinkertaista vaakunaa ihossaan; \"veri, joka tulee sellaisesta\nlähteestä, sammuttaisi liekkinne! Minun rotuni on kansojen iso-isä!\"\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi Tamenund kohoten seisaalleen enemmän kuulemansa\näänen hämmästyttävän soinnun kuin vangin puheesta ymmärtämänsä\najatuksen pakottamana.\n\n\"Unkas, Chingachgookin poika\", vastasi vanki vaatimattomasti, kääntyi\nkansasta ja kumarsi päätään kunnioittaakseen toisen arvoa ja ikää;\n\"suuren Unamisin, Kilpikonnan, poika.\"\n\n\"Tamenundin hetki on lähellä!\" huudahti vanhus; \"päivä on vihdoinkin\nmuuttunut yöksi! Minä kiitän Manitoa, että on mies tullut tänne\ntäyttämään paikkani neuvottelunuotion ääressä. Unkas, Unkasin poika, on\nlöytynyt! Kuolevan kotkan silmät saakoot katsella nousevaa aurinkoa!\"\n\nNuorukainen astui kepeästi, mutta ylpeästi korokkeelle, niin että koko\ntuo kiihtynyt, kummasteleva väkijoukko näki hänet. Tamenund piti häntä\nkauan käsivartensa ulottuvilla ja luki jokaisen kauniin viivan hänen\nkasvoistaan väsymättömänä kuin mies, joka muistelee onnensa päiviä.\n\n\"Onko Tamenund poika?\" huudahti vihdoin hurmaantunut profeetta. \"Olenko\nminä unena nähnyt niin monien lumien putoavan — olenko minä\nnukkuessani nähnyt kansani hajaantuneena kuin hiekan aalloissa —\nolenko minä uneksinut Englannin miehistä, joita oli enemmän kuin lehtiä\npuissa! Tamenundin nuoli ei enää pelottaisi hirvenvasikkaa; hänen\nkäsivartensa on kuivettunut kuin kuolleen tammen oksa; etana voittaisi\nhänet kilpajuoksussa; ja kuitenkin seisoo nyt Unkas sellaisena hänen\nedessään kuin heidän lähtiessään taistelemaan kalpeanaamoja vastaan!\nUnkas, heimonsa pantteri, lenapien vanhin poika, mohikaanien\nruhtinaista viisain! Sanokaa minulle, delavarit, onko Tamenund nukkunut\nsata talvea?\"\n\nNäitä sanoja seuraava tyyni ja syvä hiljaisuus osoitti riittävästi sitä\npelokasta kunnioitusta, millä kansa kuunteli patriarkan sanoja. Kukaan\nei uskaltanut vastata, vaikka kaikki odottivat hengähtämättä, mitä\ntuleman piti. Unkas katseli kuitenkin häntä kasvoihin lemmikkilapsen\nhellyydellä ja kunnioituksella ja kävi oman korkean, tunnustetun\narvonsa nojalla vastaamaan.\n\n\"Neljä hänen rotunsa soturia on elänyt ja kuollut siitä, kun Tamenundin\nystävä johti kansaansa taisteluun. Kilpikonnan veri on ollut monessa\npäällikössä, mutta kaikki ovat he palanneet siihen maahan, josta\ntulleetkin olivat, paitsi Chingachgook ja hänen poikansa.\"\n\n\"Se on totta — se on totta\", vastasi vanhus, kun äkillisen muistamisen\nsalama iski murskaksi kaikki hänen viehättävät kuvitelmansa ja sai\nhänet taas tajuamaan kansansa todellisen historian. \"Viisaat miehemme\novat usein sanoneet, että kaksi soturia, jotka olivat muuttumatonta\nrotua, viipyi Englannin miesten kukkuloilla. Miksi ovat heidän sijansa\ndelavarien neuvottelunuotion ympärillä olleet niin kauan tyhjinä?\"\n\nNämä sanat saivat nuorukaisen kohottamaan päänsä, jota hän oli yhä\npitänyt kunnioittavasti kumarassa, ja korottaen äänensä, niin että koko\nväkijoukko sen kuuli, puhui hän seuraavasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan\nselittääkseen sukunsa käytöksen:\n\n\"Kerran me nukuimme siellä missä kuulimme suolaisen järven puhuvan\nvihassaan. Silloin me olimme maan valtiaita ja ruhtinaita. Mutta kun\nkalpeanaama näkyi jokaisella purolla, seurasimme me hirveä takaisin\nkansamme virralle. Delavarit olivat poissa. Vain muutamia sotureita\nkaikista heistä oli jäänyt juomaan virrasta, jota he rakastivat.\nSilloin sanoivat minun isäni: 'Täällä me metsästämme. Virran vedet\njuoksevat suolaiseen järveen. Jos menemme laskevaa aurinkoa kohti,\ntapaamme jokia, jotka laskevat suuriin makeisiin järviin; siellä\nkuolisi mohikaani niin kuin merenkalat kuolevat kirkkaissa lähteissä.\nKun Manito on valmis ja sanoo 'Tulkaa', seuraamme me virtaa merelle\nasti ja otamme omamme takaisin.' Sellainen on, delavarit, Kilpikonnan\nlasten usko. Meidän silmämme katselevat mistä se tulee, mutta emme\ntiedä, mihin se menee, se riittää.\"\n\nLenapit kuuntelivat hänen sanojaan kaikella sillä kunnioituksella,\nminkä taikausko synnyttää, ja heistä oli salaista viehätystä siinä\nkuvarikkaassa kielessäkin, jolla nuori ruhtinas selitti aatteitaan.\nUnkas puolestaan tarkkasi lyhyen puheensa vaikutusta älykkäin silmin ja\nlievensi vähitellen sitä käskevää, voimakasta ilmettä, joka hänellä oli\nkasvoillaan ja ryhdissään, huomattuaan kuulijainsa tyytyväisyyden. Kun\nhän sitten antoi katseensa liitää yli Tamenundin korkean istuimen\nympärille kerääntyneen äänettömän väentungoksen, keksi hän vasta\nkytketyn Haukansilmän. Hän lähti kiireesti paikaltaan, raivasi tien\nystävänsä luo, leikkasi hänen hihnansa poikki yhdellä puukkonsa\nnopealla ja kiivastuneella vedolla ja viittasi väkijoukkoa väistymään\nsyrjään. Intiaanit tottelivat äänettöminä ja sulkivat sitten jälleen\nkehänsä sellaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen ilmestymistään heidän\nkeskelleen.\n\nUnkas otti metsästäjää kädestä ja vei hänet patriarkan jalkojen\njuureen.\n\n\"Isä\", sanoi hän, \"katso tätä kalpeanaamaa; hän on rehellinen mies ja\ndelavarien ystävä.\"\n\n\"Onko hän Minkvonin poika?\"\n\n\"Ei, mutta hän on soturi, jonka Englannin miehet tuntevat ja jota\nmakvat pelkäävät.\"\n\n\"Minkä nimen on hän teoillaan ansainnut?\"\n\n\"Me sanomme häntä Haukansilmäksi\", vastasi Unkas käyttäen\ndelavarinkielistä muotoa, \"sillä hänen näkönsä ei petä koskaan. Mingot\ntuntevat hänet paremmin siitä, että hän tuottaa surman heidän\nsotureilleen. He sanovat häntä 'Pitkäksi Pyssyksi'.\"\n\n\"Pitkäksi Pyssyksi!\" huudahti Tamenund aukaisten silmänsä ja katsahtaen\nmetsästäjään tuikeasti. \"Poikani ei tehnyt hyvin sanoessaan häntä\nystäväkseen.\"\n\n\"Ystäväkseni sanon sitä, joka ystäväkseni osoittautuu\", vastasi nuori\npäällikkö hyvin tyynesti ja lujasti. \"Jos Unkas on tervetullut\ndelavarien joukkoon, niin on Haukansilmä ystäväinsä keskellä.\"\n\n\"Kalpeanaama on tappanut nuoria miehiäni; hänen nimensä on suuri\niskujen tähden, joilla hän on rangaissut lenapeja.\"\n\n\"Jos mingo on kuiskannut jotakin sellaista delavarin korvaan, on hän\nvain osoittanut olevansa laulava lintu\", puuttui nyt puheeseen\nmetsästäjä, joka luuli hetken tulleen puolustautua niin loukkaavilta\nsyytöksiltä ja joka käytti keskustelukumppaninsa kieltä, maustaen\nkuitenkin intiaanilauseitaan omilla erikoisilla sananparsillaan. \"Että\nminä olen makvoja surmannut, sitä ei minunlaiseni mies kiellä heidän\nneuvottelunuotioittensa ääressäkään, mutta että minä tieten tahtoen\nolisin satuttanut käteni delavariin, on vastoin kaikkia periaatteitani,\njotka ovat ystävällisiä heille ja kaikelle, mikä heidän kansaansa\nkuuluu.\"\n\nMatala mielihyvän hyminä kävi soturien joukossa, ja he vaihtoivat\nkatseita keskenään, ikäänkuin alkaisivat vasta nyt tajuta erehdyksensä.\n\n\"Missä on huroni?\" kysyi Tamenund. \"Onko hän tukkinut minun korvani?\"\n\nMagua, jonka tunteita tällä Unkasin voitonriemun hetkellä on helpompi\nkuvitella kuin sanoin esittää, vastasi kutsuun astumalla rohkeasti\npatriarkan eteen.\n\n\"Oikeamielinen Tamenund\", virkkoi hän, \"ei ole pitävä sitä, mitä huroni\non hänelle lainannut.\"\n\n\"Sano minulle, veljeni poika\", vastasi tietäjä väistäen Ovelan Ketun\nmustia kasvoja ja kääntyen mieluummin katselemaan Unkasin jaloja\npiirteitä, \"onko vieraalla voittajan oikeus sinuun?\"\n\n\"Ei suinkaan. Pantteri voi joutua naisten virittämiin ansoihin, mutta\nhän on väkevä ja osaa hypätä niiden läpi.\"\n\n\"Entä Pitkään Pyssyyn?\"\n\n\"Hän nauraa mingoille. Mene, huroni, kysymään naisiltasi karhun väriä.\"\n\n\"Ja muukalaiseen ja valkoiseen neitoon, jotka tulivat yhdessä\nleiriini?\"\n\n\"Heidän tulee saada kulkea avonaista polkua.\"\n\n\"Ja naiseen, jonka huroni jätti soturieni luo?\"\n\nUnkas ei vastannut.\n\n\"Ja naiseen, jonka Mingo toi leiriini?\" kertasi Tamenund totisena.\n\n\"Hän on minun\", huusi Magua heristäen voitonriemuisena nyrkkiään\nUnkasille. \"Mohikaani, sinä tiedät, että hän on minun.\"\n\n\"Poikani on vaiti\", virkkoi Tamenund koettaen lukea murheellisen\nnuorukaisen sivulle käännettyjen kasvojen ilmettä.\n\n\"Niin on asia\", kuului hiljainen vastaus.\n\nSeurasi lyhyt, juhlallinen äänettömyys, jonka aikana saattoi helposti\nhuomata, kuinka vastenmielistä väkijoukon oli tunnustaa mingon\nvaatimuksen oikeus. Vihdoin lausui tietäjä, jonka päätöksestä kaikki\nriippui, lujalla äänellä:\n\n\"Huroni, mene.\"\n\n\"Niinkuin hän tulikin, oikeamielinen Tamenund\", kysyi viekas Magua,\n\"vaiko kätensä täynnä delavarien rehellisyyttä? Ovelan Ketun maja on\ntyhjä. Tee hänet vahvaksi antamalla hänelle omansa.\"\n\nVanhus mietti hetken itsekseen ja kallistaen päänsä toisen\nkunnianarvoisan kumppaninsa puoleen kysyi:\n\n\"Ovatko korvani auki?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Onko tämä mingo päällikkö?\"\n\n\"Kansansa ensimmäinen.\"\n\n\"Tyttö, mitä sinä tahdot? Suuri soturi ottaa sinut vaimokseen. Mene!\nSukusi ei ole loppuva.\"\n\n\"Tuhat kertaa parempi sen loppua, kuin minun joutua sellaiseen\nalennukseen!\" huudahti kauhistunut Cora.\n\n\"Huroni, hänen sielunsa on hänen isänsä teltoissa. Vastahakoinen tyttö\ntekee majan onnettomaksi.\"\n\n\"Hän puhuu kansansa kielellä\", vastasi Magua, katsellen uhriaan\nkatkeran ivallisesti. \"Hän on kauppiaiden sukua, ja hän haluaa myydä\nkirkkaat kasvonsa mahdollisimman kalliista. Lausukoon Tamenund\nsanansa.\"\n\n\"Ota simpukankuorivyö ja meidän ystävyytemme.\"\n\n\"Magua ei ota täältä mitään muuta kuin mitä hän tänne toi.\"\n\n\"Sitten lähde omasi kanssa. Suuri Manito kieltää delavaria tekemästä\nvääryyttä.\"\n\nMagua kävi esiin ja tarttui vankiaan tiukasti käsivarresta. Delavarit\nväistyivät äänettöminä, ja Cora valmistautui alistumaan vastustelematta\nkohtaloonsa, huomatessaan kaikki puolustuspuheet hyödyttömiksi.\n\n\"Seis, seis!\" huusi Duncan kiiruhtaen paikalle; \"huroni, ole armelias!\nHänen lunnaansa tulevat tekemään sinut rikkaammaksi kuin kenenkään\nkansasi jäsenen tiedetään ikinä olleen.\"\n\n\"Magua on punanahka; hän ei kaipaa kalpeanaamojen koruja.\"\n\n\"Kultaa, hopeaa, ruutia, lyijyä — kaikkea, mitä soturi tarvitsee, on\noleva majassasi, kaikkea, mikä sopii heimon suurimmalle päällikölle.\"\n\n\"Ovela Kettu on hyvin väkevä\", huusi Magua, ankarasti pudistaen kättä,\njoka piteli vastustelematonta Coraa; \"hän on saanut kostonsa!\"\n\n\"Kohtaloiden kaikkivaltias ohjaaja!\" huudahti Heyward väännellen\nkäsiään tuskissaan, \"voitko tällaista kärsiä! Sinulta, oikeamielinen\nTamenund, rukoilen armoa.\"\n\n\"Delavari on puhunut\", vastasi tietäjä sulkien silmänsä ja vajoten\ntaaksepäin istuimelleen. Hän oli yhtä väsynyt henkisistä kuin\nruumiillisistakin ponnisteluistaan. \"Miehet eivät puhu kahdesti.\"\n\n\"Ymmärrän, ettei päällikkö tuhlaa aikaansa peruuttamalla, mitä on\nkerran sanonut, ja se on oikein ja kohtuullista\", virkkoi Haukansilmä\nviitaten Duncania vaikenemaan. \"Mutta viisasta on myös jokaisen soturin\nmiettiä ensin tarkasti, ennenkuin iskee kirveen vankinsa päähän.\nHuroni, minä en rakasta sinua, enkä minä voi sanoa kenenkään mingon\nsaaneen minulta erikoisia suosionosoituksia. Ja hyvällä syyllä on\notaksuttavissa, että ellei tämä sota pian lopu, on usea soturisi\nkohtaava minut vielä metsissä. Nyt jätän ratkaistavaksesi, pidätkö sinä\nparempana viedä leiriisi tuollaisen vangin kuin tuon neidin, vai minut,\njoka olen mies ja jonka sinun kansasi varsin mielellään näkisi paljain\nkäsin.\"\n\n\"Tahtooko Pitkä Pyssy antaa henkensä naisen edestä?\" kysyi Magua\nseisahtuen, sillä hän oli jo alkanut poistua paikalta uhreineen.\n\n\"Ei, ei, niin paljoa en ole sanonut\", vastasi Haukansilmä peräytyen\nsoveliaan varovasti huomatessaan, kuinka innostuneena Magua kuuli hänen\nehdotuksensa. \"Se olisi epäsuhtainen vaihtokauppa, vaikkapa\nkysymyksessä olisikin ikänsä ja kykynsä kukoistuksessa olevan soturin\nluovuttaminen rajamaiden parhaan naisen sijasta. Mutta minä suostun\nmenemään talvileiriin jo nyt — ainakin kuusi viikkoa ennen lehtien\nlähtöä — ehdolla, että päästät neidin vapaaksi.\"\n\nMagua pudisti päätään ja viittasi kärsimättömänä väkijoukkoa tekemään\ntietä.\n\n\"No hyvä\", jatkoi Haukansilmä sen näköisenä, kuin ei hän olisi\nvielä puoliksikaan selvillä päätöksestään, \"minä heitän sitten\n'Hirventappajan' myös vaakaan. Uskokaa kokeneen metsästäjän sanaa:\nsillä pyssyllä ei ole vertaistaan näiden maakuntien välillä.\"\n\nMagua ei suvainnut nytkään vastata, vaan yritteli yhä hajoittaa\nväentungosta.\n\n\"Ehkäpä\", lisäsi tiedustelija kadottaen teeskennellyn tyyneytensä\ntäsmälleen sitä mukaa kuin toinen tuntui suostumattomalta vaihtoon,\n\"ehkäpä sovittaisi se mielipiteittemme pienet eroavaisuudet, jos minä\nsitoutuisin opettamaan nuorille miehillesi oikeata aseen käyttöä.\"\n\nKettu käski ankarana delavareja, jotka yhä seisoivat puhkaisemattomana\nkehänä hänen ympärillään toivoessaan hänen taipuvan ystävälliseen\nehdotukseen, antamaan tietä, katseillaan uhaten muutoin uudelleen\nvedota heidän \"profeettansa\" järkähtämättömään oikeudentuntoon.\n\n\"Mikä on määrätty, sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua\", jatkoi\nHaukansilmä katsahtaen murheellisena ja nöyryytettynä Unkasiin. \"Tuo\nkonna tietää etunsa ja aikoo sitä käyttää! Jumala siunatkoon sinua,\npoika, sinulla on ystäviä luonnollisten sukulaistesi joukossa, ja minä\ntoivon heidän osoittautuvan yhtä uskollisiksi kuin muuan, jonka sinä\nolet löytänyt puhdasrotuisten valkoisten miesten parista. Mitä minuun\ntulee, niin ennemmin tai myöhemmin pitää minun kuolla, ja onnellista\non sen vuoksi, että on vain muutamia ihmisiä ottamassa osaa\nkuolinvalitukseeni. Kaiken kaikkiaan on hyvin luultavaa, että ne\nroistot tulevat nylkemään päänahkani, niin ettei päivä tai pari tee\nsuurta erotusta ajan iankaikkisessa laskukirjassa. Jumala siunatkoon\nsinua!\" lisäsi tuo karkea metsänkävijä kääntäen päänsä sivulle ja\nsitten äkkiä muuttaen sen suuntaa, luodakseen kaihoavan katseen\nnuorukaiseen. \"Minä rakastin sekä sinua että isääsi, Unkas, vaikka\nmeidän nahkamme eivät olekaan aivan samaa väriä ja vaikka taipumuksemme\nmenevätkin hieman eri tahoille. Kerro vanhalle päällikölle, etten minä\nkadottanut häntä näkyvistäni pahimmassakaan hädässä, ja mitä sinuun\ntulee, niin ajattele minua joskus, kun olet päässyt onnellisille\njäljille; ja luota siihen, poika, että olkoonpa sitten olemassa yksi\ntaivas tai kaksi, niin on toisessa maailmassa sentään aina polku, jolla\nrehelliset miehet voivat tavata toisensa jälleen. Sinä löydät pyssyn\nsamasta paikasta, mihin sen kätkimme; ota se ja kanna sitä minun\nmuistokseni. Ja kuule, poika, kun nyt sinun luonnolliset periaatteesi\neivät kerran kiellä sinua kostamasta, niin käytä sitä hieman vapaammin\nmingoihin nähden; se ehkä vähentäisi suruasi minut menetettyäsi ja\nhuojentaisi sydäntäsi. Huroni, minä suostun tarjoukseesi. Päästä neiti,\nminä olen vamkisi!\"\n\nHillitty, mutta selvään kuuluva suosionhumina nousi väkijoukosta tämän\njalomielisen ehdotuksen herättämänä, koska julminkin, raainkin\ndelavarisoturi ilmaisi ihastustaan aiotun uhrautumisen miehekkyydestä.\nMagua pysähtyi jälleen, ja yhden jännittävän hetken ajan saattoi sanoa\nhänen epäröineen, mutta sitten hän loi silmänsä Coraan kasvoillaan\nilme, jossa omituisella tavalla yhtyivät kostonhimo ja ihailu, ja hänen\npäätöksensä vakiintui ikipäiviksi.\n\nHän osoitti halveksumistaan tarjousta kohtaan viskaamalla päätään\ntaaksepäin ja sanoi lujalla, järkähtämättömällä äänellä:\n\n\"Ovela Kettu on suuri päällikkö; hänellä on vain yksi mieli. Tule\",\njatkoi hän laskien kätensä liian tuttavallisesti vankinsa olkapäälle\npakottaakseen häntä käymään eteenpäin. \"Huroni ei ole lörpöttelijä;\nlähtekäämme.\"\n\nNeito peräytyi ylevän, naisellisen loukkautuneena, ja hänen mustat\nsilmänsä säihkyivät ja hänen tulinen verensä läikähti suuttumuksesta\nauringon välkähdyksen tavoin hänen ohimoilleen asti.\n\n\"Minä olen vankinne, ja kun aika on tullut, olen minä valmis seuraamaan\nteitä, vaikka sitten kuolemaani. Mutta väkivaltaa ei tarvitse käyttää\",\npuhui hän kylmästi ja jatkoi sitten Haukansilmään kääntyen:\n\"Jalomielinen metsästäjä! Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin.\nTeidän tarjouksenne on turha, enkä minä olisi voinut sitä hyväksyäkään;\nmutta te voitte kuitenkin tehdä minulle palveluksen, vieläpä suuremman\nkuin äskeisellä jalolla aikomuksellanne. Katsokaa tuota riutuvaa,\nmenehtynyttä lasta! Älkää hylätkö häntä, ennenkuin olette vienyt hänet\nsivistyneitten ihmisten asunnoille. Minä en tahdo sanoa\", puheli hän\npuristaen metsästäjän kovaa kättä, \"että hänen isänsä on teitä\npalkitseva — sillä sellaiset miehet kuin te ovat ihmisten palkintojen\nyläpuolella — mutta kiittävä hän on teitä ja siunaava. Ja uskokaa\nminua, hurskaan vanhuksen siunaus merkitsee jotakin taivaan silmissä.\nTahtoisinpa minäkin kuulla siunauksen hänen huuliltaan tällä\nkauhistuttavalla hetkellä!\" Hänen äänensä tukehtui, ja hän vaikeni\nvähäksi aikaa; sitten hän astui askelen lähemmäksi Duncania, joka tuki\nhänen tajutonta sisartaan, ja jatkoi hillitymmällä sävyllä, jossa hänen\ntunteensa ja hänen sukupuolensa kainous kamppailivat hirvittävällä\ntavalla: \"Minun ei tarvitse kehoittaa teitä pitämään hellää huolta\naarteesta, jonka te tulette kerran omistamaan. Te rakastatte häntä,\nHeyward, se peittäisi tuhat virhettä, jos niitä hänellä olisi. Hän on\nniin lempeä, hellä, suloinen, hyvä kuin kuolevainen ihminen suinkin voi\nolla. Hänen luonteessaan ja koko hänen olemuksessaan ei ole\npienintäkään vikaa, josta ylpeinkään teistä kaikista voisi loukkaantua.\nHän on kaunis — oi, niin voittamattoman kaunis!\" lisäsi hän laskien\noman kauniin, hohtavan kätensä alakuloisen hellästi Alicen vielä\nhohtavammalle alabasterinvalkealle otsalle ja suorien hänen kulmilleen\nvalahtaneita kultaisia kiharoita, \"ja kuitenkin on hänen sielunsa yhtä\npuhdas ja tahraton kuin hänen hipiänsä! Minä voisin sanoa paljon —\nenemmänkin ehkä kuin kylmempi järki hyväksyisi; mutta minä säästän\nteitä ja itseäni...\" Hänen äänensä kävi kuulumattomaksi, ja hänen\nkasvonsa kumartuivat aivan sisareen kiinni. Suudeltuaan häntä pitkään\nja palavasti kohousi hän kasvot kalmankalpeina, mutta ainoankaan\nkyynelen kimaltelematta kuumeisissa silmissään, kääntyi poispäin ja\nlisäsi villille kaikella entisellä ylpeydellään: \"Nyt, mies, seuraan\nsinua, jos tahdot.\"\n\n\"Niin, mene!\" huusi Duncan laskien Alicen erään intiaanitytön syliin,\n\"mene, Magua, mene. Näillä delavareilla on lakinsa, jotka kieltävät\nheitä pidättämästä sinua, mutta minulla — minulla ei ole sellaisia\nesteitä. Mene, ilkeä, juonitteleva hirviö — miksi viivyttelet?\"\n\nOlisi vaikeata kuvailla sitä ilmettä, joka nousi Maguan kasvoille, kun\nhän kuunteli tätä kostonuhkausta. Siinä oli ensin julmaa, ilmeistä\nriemun väreilyä, kunnes sen pian peitti kylmä viekkaus.\n\n\"Metsät ovat auki\", tyytyi hän vastaamaan. \"'Avonainen Käsi' voi\ntulla.\"\n\n\"Seis!\" huusi Haukansilmä tarttuen Duncania käsivarteen ja väkisin\nestäen häntä lähtemästä. \"Te ette tunne konnan oveluutta. Hän johtaisi\nteidät salaväijytykseen ja kuolemaan...\"\n\n\"Huroni\", keskeytti Unkas, joka kansansa vaiteliaita tapoja noudattaen\noli vain tarkasti ja totisena seurannut tapausten kehitystä puheeseen\npuuttumatta, \"huroni, delavarien oikeus tulee Manitolta. Katso\naurinkoa. Se on nyt tuon kuusen yläoksilla. Polkusi on lyhyt ja\navonainen. Kun se on noussut puiden yläpuolelle, on miehiä jäljilläsi.\"\n\n\"Minä kuulen variksen vaakkuvan!\" huudahti Magua ivallisesti nauraen.\n\"Menkää!\" jatkoi hän heristellen nyrkkiään väkijoukolle, joka hitaasti\nantoi hänelle tietä. \"Missä ovat delavarien hameet? Lähettäkööt he\nnuolensa ja pyssynsä wyandoteille, niin saavat metsänriistaa syödäkseen\nja maissia viljelläkseen. Koirat, kaniinit, varkaat — minä syljen\nteihin!\"\n\nHänen lähtöilkuntaansa kuunneltiin haudankaltaisen, pahaaennustavan\näänettömyyden vallitessa, ja nämä purevat sanat huulillaan\nkulki voitonriemuinen Magua kenenkään häiritsemättä metsään\nvastustelemattoman vankinsa seuraamana ja intiaanien vieraanvaraisuuden\nloukkaamattomien lakien suojelemana.\n\n\n\n\nXXXI luku.\n\n\n    _Fluellen_. Lyöd kuoljaks pojat ja trossin! Se on järjestäs\n    sotareklamentei vasta: se on simmost riivatun kanaljantyöt,\n    ymmärrättäk te, ku ikänäs olla voi.\n\n                                  _Kuningas Henrik Viides_.\n\nNiin kauan kuin delavarien vihollinen ja tämän uhri olivat näkyvissä,\npysyi väkijoukko liikkumattomana, ikäänkuin olisi sen loihtinut\npaikalleen jokin huroneille ystävällinen voima, mutta heti kun Magua\noli kadonnut metsän peittoon, alkoi se riehua ja liikehtiä hurjan,\nväkevän intohimon vallassa. Unkas viipyi korkeammalla paikallaan\nkatsellen Coraa aina siihen asti, kunnes hänen pukunsa värit\nsekaantuivat metsän lehviin; silloin hän astui alas, kulki vaieten läpi\ntungoksen ja hävisi majaan, josta hän oli niin hiljan ilmestynyt.\nMuutamat vakavammat ja tarkkaavaisemmat soturit, jotka olivat\nnähneet nuoren päällikön silmistä välähdelleet vihan salamat hänen\nkäydessään ohi, seurasivat häntä paikkaan, jonka hän oli valinnut\nmietiskelyilleen. Senjälkeen toimitettiin Tamenund ja Alice suojaan, ja\nnaisia ja lapsia käskettiin hajaantumaan. Seuraavan tähdellisen tunnin\naikana oli leiri kuin rauhattomana suriseva mehiläispesä, jonka\nasukkaat vain odottivat johtajansa ilmestymistä ja esimerkkiä\nlähteäkseen jollekin kaukaiselle ja tärkeälle lentoretkelle.\n\nMuuan nuori soturi tuli vihdoin Unkasin majasta, asteli jonkinlaista\nponnekasta marssia erästä kalliotasanteen halkeamassa kasvavaa\nvaivaismäntyä kohti, kuori sen rungosta kaarnan ja palasi sitten\nsanaakaan sanomatta sinne, mistä oli tullutkin. Häntä seurasi pian\ntoinen, joka katkoi puun oksat, niin että se jäi siihen törröttämään\nalastomana ja raastettuna. Kolmas maalasi paalun tummanpunaisin\nviiruin. Kaikkia näitä osoituksia kansan johtajan vihamielisistä\naikomuksista katselivat miehet synkän, pahaenteisen hiljaisuuden\nvallitessa. Vihdoin astui esiin mohikaani itse, kaikki vaatetus\nriisuttuna lukuun ottamatta vyötä ja pitkiä säärystimiä, ja toinen\npuoli jaloja kasvoja uhkaavan mustan väripilven peitossa.\n\nUnkas käveli hitaasti ja arvokkaasti paalulle, jota hän heti alkoi\nkiertää tahdikkain, jonkinlaista vanhaa tanssia muistuttavin askelin,\nsamalla korottaen äänensä hurjaan, säännöttömään sotalauluun. Sen\nsävelet kulkivat ihmisäänen äärimmäisillä rajoilla: joskus ne olivat\nvalittavia ja surullisia, kilpaillen lintujen viserryksen kanssa,\njoskus ne taas saivat äkillisin hämmästyttävin laskuin kuulijat\nvapisemaan niiden syvyyttä ja voimaa. Sanoja ei ollut pitkältä, mutta\nniitä toistettiin usein ja ne siirtyivät jonkinlaisesta jumaluudelle\nkohdistetusta rukouksesta ja ylistyksestä soturin aikeiden\nselittämiseen, kunnes ne päättyivät, kuten olivat alkaneetkin,\nmyöntämällä hänen kohtalonsa kokonaan riippuvan Suuren Hengen tahdosta.\nJos olisi mahdollista kääntää sitä sisältörikasta ja sointuvaa kieltä,\njota hän puhui, kuuluisi laulu suunnilleen seuraavasti:\n\n    \"Manito! Manito! Manito!\n    Sä olet suuri ja hyvä ja viisas:\n    Manito! Manito!\n    Sä olet hurskas.\n\n    Taivaalla, pilvissä, oi! mä nään\n    monta pilkkua — mustaa ja punaista:\n    taivaalla, oi! mä nään\n    monta pilveä.\n\n    Metsissä, ilmassa, oi! mä kuulen\n    huudon ja ulvonnan ja parkuäänet:\n    metsissä, oi! mä kuulen\n    korkean huudon!\n\n    Manito! Manito! Manito!\n    Mä heikko oon — Sä väkevä; mä hidas —\n    Manito! Manito!\n    Auta minua!\"\n\nJokaisen säkeistön lopussa — mikäli voimme laulun eri osista tätä\nnimeä käyttää — hän pysähtyi venyttämään juuri esittämäänsä ääntä\nvoimakkaammin kuin tavallista, ilmaisten sillä edellisten sanojen\nerikoista tunnetta. Ensimmäisen säkeistön loppu oli niin muodoin\njuhlallinen ja pyrki osoittamaan syvää kunnioitusta; toinen joikaus oli\nkuvaileva ja samalla peloittava, ja kolmantena oli tuo tunnettu,\nkauhistava sotahuuto, joka raikui nuoren sankarin huulilta kaikkien\ntaistelun hirvittävien äänien yhtymänä. Viimeinen oli ensimmäisen\ntavoin nöyrä ja rukoileva. Kolme eri kertaa hän toisti tämän laulun, ja\nyhtä usein hän kiersi tanssien paalun.\n\nEnsimmäisen kierroksen loputtua seurasi muuan arvokas ja kunnioitettu\nlenapipäällikkö hänen esimerkkiään laulaen kuitenkin omia sanojaan\nsamanlaisella sävelellä. Soturi toisensa jälkeen yhtyi tanssiin, siksi\nkunnes kaikki mainioimmat ja etevimmät miehet liikkuivat sen tahdissa.\nNäky muuttui hurjaksi ja peloittavaksi, kun päälliköiden julmat,\nuhkaavat kasvot tulivat kahta kauheammiksi niiden hirvittävien\nkiljausten voimasta, joihin he yhdistivät matalat kurkkuäänensä.\nSilloin iski Unkas kirveensä syvälle paaluun ja päästi karjahduksen,\njota saattoi sanoa hänen erikoiseksi taisteluhuudokseen. Tämä teko\nilmoitti, että hän oli suostunut rupeamaan ylipäälliköksi aiotulle\nretkelle.\n\nSe oli merkki, joka herätti kaikki kansan uinuvat intohimot. Satakunta\nnuorukaista, joita tähän asti oli pidättänyt heidän ikäänsä kuuluva\narkuus, syöksyi nyt yhtenä mielettömänä joukkona muka vihollista\nesittävän vertauskuvan kimppuun ja raastoi sen säpäleiksi pala palalta,\nkunnes rungosta ei ollut enää muuta jäljellä kuin juuret maassa. Tässä\nkiihkeässä metelissä suoritettiin kaikkein hillittömimpiä sodan tekoja\npuun sirpaleita kohtaan yhtä suurella näennäisellä raivolla kuin jos ne\nolisivat olleet heidän julmuutensa eläviä uhreja. Toisilta nyljettiin\nmuka päänahka; muutamiin iskettiin terävä, värisevä kirves, ja toisia\npuhkottiin surmaavalla puukolla. Lyhyesti sanoen: kiihkon ja hurjan\ninnostuksen merkit olivat niin voimakkaat ja ilmeiset, että tulevaa\nretkeä pidettiin yleisesti koko kansan yhteisenä asiana.\n\nIskettyään puuta oli Unkas heti poistunut piiristä ja luonut silmänsä\naurinkoon, joka oli juuri saapumaisillaan kohtaan, missä aselepo Maguan\nkanssa oli päättyvä. Tämän ilmoittivat pian tapahtuneeksi merkitsevä\nkädenliike ja sitä vastaava huuto, ja koko kiihtynyt joukko jätti\nvalesotansa osoittaen iloaan kimakoin kirkauksin ja alkoi varustautua\ntodellisuuden vaarallisempiin yrityksiin.\n\nLeirin koko näkö muuttui silmänräpäyksessä. Ne soturit, jotka oli jo\nmaalattu ja aseistettu, seisoivat niin äänettöminä ja liikkumattomina\nkuin eivät lainkaan kykenisi kiivaammin tunteitaan ilmaisemaan.\nToiselta puolen tulivat naiset ulos majoista, juohottaen riemu- ja\nvalituslauluja, jotka olivat niin kummallisesti toisiinsa\nsekaantuneita, että olisi ollut vaikeata sanoa, kumpainen mieliala oli\nvallitsevana. Mutta kukaan ei kuitenkaan ollut toimettomana. Toiset\nkantoivat kallisarvoisimpia esineitään, toiset lapsiaan, muutamat taas\nvanhuksiaan ja sairaitaan metsään, joka vehmaana, kirkkaanviheriänä\nmattona levisi vuoren juurella. Sinne vetäytyi Tamenundkin tyynenä ja\nrauhallisena, keskusteltuaan ensin hiukan aikaa liikuttavasti Unkasin\nkanssa, josta tietäjän oli yhtä vaikeata erota kuin isän kauan\nkadoksissa olleesta ja hiljattain löydetystä lapsestaan. Sillä välin\nhankki Duncan Alicenkin varmaan turvapaikkaan ja etsi sitten käsiinsä\nmetsästäjän, koko käytöksellään osoittaen, kuinka palavasti hänkin\nhalusi lähenevään taisteluun.\n\nMutta Haukansilmä oli liian tottunut alkuasukkaiden sotalauluun ja\nvarusteluihin kiinnittääkseen sen suurempaa huomiota par'aikaa\ntapahtuvaan kohtaukseen. Hän loi vain silloin tällöin katseen niiden\nsoturien lukuun ja kelpoisuuteen, jotka toinen toisensa jälkeen\nilmaisivat olevansa valmiit seuraamaan Unkasia otteluun. Tässä\nsuhteessa saattoi hän pian olla tyytyväinen, sillä kuten jo aikaisemmin\non nähty, käsitti nuoren päällikön sotavoima ennen pitkää jokaisen\ntaistelukuntoisen miehen koko kansasta. Kun tämä tärkein kohta oli\nselvinnyt hänen mielihyvikseen, lähetti hän erään intiaanipojan\nhakemaan 'Hirventappajaa' ja Unkasin pyssyä sieltä, mihin he olivat ne\nkätkeneet delavarien leiriin tullessaan: kaksinkerroin taitava temppu,\nkoska se suojeli aseita heidän omalta kohtaloltaan, jos heidät\notettaisiin vangiksi, ja koska se taas heidän edukseen sai heidät\nnäyttämään vieraiden keskuudessa enemmän loukatuilta avunanojilta kuin\nkaikilla puolustus- ja hyökkäysvälineillä varustetuilta sotureilta.\nValitessaan toisen noutamaan kuuluisaa, arvokasta pyssyään ei\nmetsästäjä ollut suinkaan luopunut tavallisesta varovaisuudestaan. Hän\ntiesi, ettei Magua ollut saapunut leiriin ilman saattoväkeä ja hän\ntiesi myös huronivakoojain pitävän silmällä uusien vihollistensa\nliikkeitä metsänrannan koko pituudelta. Sentähden olisi yrityksen\nsuorittaminen voinut käydä hänelle itselleen tuhoisaksi, jonkun soturin\nolisi tuskin käynyt paremmin, mutta nuori poika saattoi ehkä joutua\nvaaraan vasta sitten, kun hänen tehtävänsä laatu oli selvinnyt.\nHeywardin tullessa hänen luokseen odotteli tiedustelija parhaillaan\nrauhallisena kokeensa päätöstä.\n\nPoika, joka oli saanut tarkat ohjeet ja jolta ei puuttunut riittävää\noveluutta, meni vaaroja uhmaten metsään rinta ylpeydestä ja\nkunnianhimosta paisuneena. Hän ohjasi suuntansa vähän matkan päähän\npaikasta, mihin pyssyt oli piilotettu. Mutta heti kun pensaiden oksat\nsoivat hänelle suojaa, nähtiin hänen tumman ruumiinsa käärmeenä\nsujahtelevan toivottua aarretta kohti. Hänen yrityksensä onnistuikin,\nja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän jälleen näkyviin, juosten\nnopeaan kuin nuoli, kummassakin kädessään voittosaalis, kapean aukeaman\npoikki, joka reunusti kylän asemapaikaksi valittua ylätasankoa. Hän oli\njo ehtinyt rinteen juurelle ja kiiti uskomattoman ketterästi sen sivua\nylös, kun metsästä kuuluva laukaus osoitti, kuinka täsmällisen oikein\ntiedustelija oli arvostellut aseman. Poika vastasi siihen heikolla\nhalveksivalla huudolla, mutta samassa lähetettiin toinen kuula hänen\njälkeensä toisesta väijytyspaikasta. Seuraavassa hetkessä kohosi hän\ntasanteelle, heilutti riemuiten pyssyjään ja riensi ylpeänä kuin\nvoittanut sankari kohti kuuluisaa metsästäjää, joka oli kunnioittanut\nhäntä niin suurenmoisella tehtävällä.\n\nHuolimatta vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla Haukansilmä oli seurannut\nlähettinsä retkeä, tunsi hän kuitenkin 'Hirventappajan' nähdessään\nsellaista iloa, ettei hänen ajatuksissaan ollut hetkiseksi lainkaan\ntilaa muille asioille. Vasta tarkasteltuaan tuliluikkuaan ymmärtävin\nsilmin, avattuaan ja suljettuaan sankkipannun ainakin kymmenen tai\nviisitoista kertaa ja tehtyään muita yhtä tärkeitä kokeita lukolla\nkääntyi hän poikaan päin ja kysyi osaaottavasti, oliko hän\nhaavoittunut. Miehenalku katseli häntä ylpeänä kasvoihin, mutta ei\nvastannut sanaakaan.\n\n\"Ahaa! Näenpä, poikaseni, että konnat ovat nirhaisseet käsivarttasi!\"\njatkoi metsästäjä tarttuen sisukkaan kärsijän jäseneen, johon toinen\nkuulista oli kyntänyt syvän haavan; \"mutta hiukkanen survottua\nlepänkuorta parantaa sen kuin taikomalla. Sillä välin sidon sen oikein\nmahtavasti tällä helmivyöllä! Sinä olet aloittanut soturin toimet\naikaisin, urhea poikaseni, ja sinä tulet epäilemättä viemään aika\njoukon kunniallisia arpia hautaasi. Tunnen monta nuorta miestä, jotka\novat jo nylkeneet päänahkojakin, mutta jotka eivät voi näyttää\nsellaista merkkiä kuin tämä. Mene!\" lisäsi hän käsivarren sidottuaan,\n\"sinusta vääntyy vielä aikaa voittaen päällikkö!\"\n\nPoika lähti ylpeämpänä vuotavasta verestään kuin turhamaisinkaan\nhovimies tulipunaisesta tähtinauhastaan, ja kävellessään ikäistensä\nkeskellä hän oli yleisen ihailun ja kateuden esineenä.\n\nMutta niin monien vakavain ja tärkeiden tehtäväin hetkellä ei tämä\nyksinäinen nuorekkaan urhouden teko saanut osakseen sitä huomiota ja\nylistystä, mikä sille olisi rauhallisemmissa oloissa kuulunut. Se oli\nkuitenkin ilmaissut delavareille vihollisten aseman ja aikeet.\nSenpätähden määrättiinkin parvi uljaita miehiä, jotka paremmin sopivat\ntehtävään kuin heikko, vaikka rohkea poika, karkoittamaan vakoilijat.\nAsia oli pian suoritettu, sillä useimmat huronit peräytyivät heti,\nhuomattuaan joutuneensa keksityiksi. Delavarit ajoivat heitä\ntakaa riittävän matkan päähän leiristä ja pysähtyivät sitten\nodottamaan lähempiä ohjeita, koska pelkäsivät muutoin suistuvansa\nsalaväijytykseen. Kun molemmat puolueet pysyttelivät visusti piilossa,\noli metsä jälleen niin hiljainen ja äänetön kuin leppeä kesäaamu ja\nsyvä yksinäisyys suinkin voivat sen tehdä.\n\nTyyni, mutta sisäisesti kiihtynyt Unkas kutsui nyt päälliköt luokseen\nja jakoi voimansa. Hän esitteli näille Haukansilmän usein koetelluksi,\nmutta aina luottamusta ansainneeksi soturiksi. Kun hän näki ystävänsä\nsaaneen suosiollisen vastaanoton, uskoi hän tämän komentoon\nkaksikymmentä miestä, jotka hänen laillaan olivat toimeliaita, taitavia\nja päättäväisiä. Hän selitti sitten delavareille Heywardin arvoaseman\nenglantilaisissa joukoissa ja tarjosi sitten hänelle samanlaista\nluottamustointa. Mutta Duncan kieltäytyi tehtävästä ja pyysi saada\npalvella vapaaehtoisena metsästäjän rinnalla. Tämän järjestelyn\njälkeen osoitti nuori mohikaani kullekin intiaanipäällikölle hänen\nvastuunalaisen paikkansa, ja kun aika joutui, antoi hän käskyn lähteä\nmatkaan. Häntä totteli ilomielin, vaikka äänettöminä, yli kaksisataa\nmiestä.\n\nHeidän menoaan metsään ei koetettu pienimmälläkään tavalla estää,\neivätkä he kohdanneet ainoatakaan elävää olentoa, joka olisi voinut\njoko nostaa hälytystä tai antaa heille tarpeellisia tietoja, ennenkuin\ntulivat omien tiedustelijainsa lymypaikoille. Siinä käskettiin\npysähtymään ja päälliköt kutsuttiin \"kuiskaavaan neuvotteluun\".\n\nTässä kokouksessa esitettiin erilaisia toimintasuunnitelmia, mutta\nmikään niistä ei vastannut heidän tulisen johtajansa toiveita. Jos\nUnkas olisi seurannut oman kiihkeytensä yllykkeitä, olisi hän\nhetkeäkään viipymättä vienyt miehensä hurjaan rynnäkköön ja pannut\nriidan ratkeamaan äkillisellä onnenkaupalla, mutta sellainen menettely\nolisi sotinut kaikkia hänen heimolaistensa perittyjä tapoja ja\nkatsantokantoja vastaan. Hänen oli siis pakko taipua varovaisuuteen,\njota hän nykyisessä mielentilassaan inhosi, ja kuunnella neuvoja, jotka\nsaivat hänen kiihkeän sydämensä raivoamaan, kun hän katkerana muisteli\nCoran vaaraa ja Maguan julkeutta.\n\nKun oli näin mihinkään tulokseen pääsemättä keskusteltu useita\nminuutteja, nähtiin erään yksinäisen olennon lähenevän vihollisten\npuolelta niin kiireesti, että häntä saattoi luulla rauhan sanomia\ntuovaksi lähettilääksi. Mutta kun muukalainen oli ehtinyt noin sadan\nkyynärän päähän piilopaikasta, jonka turviin delavarien neuvosto oli\nkokoontunut, alkoi hän epäröidä eikä tuntunut tietävän, mihin suuntaan\nkulkea, niin että hän lopulta kokonaan pysähtyi. Kaikkien silmät\ntähtäsivät Unkasiin, ikäänkuin pyytäen ohjeita, miten nyt oli\nmeneteltävä.\n\n\"Haukansilmä\", virkkoi nuori päällikkö matalalla äänellä, \"hän ei saa\nenää koskaan puhua huroneille.\"\n\n\"Hänen hetkensä on tullut\", vastasi suorasukainen metsästäjä pistäen\npyssynsä pitkän piipun lehtien lomitse ja ryhtyen tyynellä,\nkohtalokkaalla tavallaan tähtäämään. Mutta vetämättä liipasimesta laski\nhän suun jälleen alas ja antautui tavallisen hilpeydenpuuskansa\nvaltaan. \"Minä luulin sitä veijaria mingoksi, niin totta kuin olen\nkurja syntinen!\" puheli hän. \"Mutta kun silmäni nousi hänen\nkylkiluitaan pitkin etsiäkseen paikkaa, mistä voisi lähettää kuulan\nsisään — niin osaatko ajatella, Unkas — näin laulumestarin\npuhaltimen; loppujen lopuksi hän onkin se mies, jota Gamutiksi sanotaan\nja jonka kuolema ei hyödytä ketään, mutta jonka elämä, jos hänen\nkielensä kelpaa muuhunkin kuin laulamiseen, saattaa olla meidän\ntarkoituksillemme avuksi. Elleivät sävelet ole kokonaan mahtiaan\nmenettäneet, pääsen minä pian sen kunnon miehen kanssa keskusteluun\näänellä, joka hänen mielestään on varmastikin 'Hirventappajan' puheita\npaljoa miellyttävämpi.\"\n\nNäin sanoen laski Haukansilmä pyssyn kädestään ja ryömittyään pensaiden\nläpi Davidin kuuluville yritti päästää ilmoille samoja säveleitä, jotka\nolivat kerran johdattaneet hänet niin turvallisesti ja loistavasti läpi\nhuronien leirin. Gamutin herkkiä kuuloelimiä ei ollut helppo pettää —\nja totta puhuen olisikin ollut kenenkään muun kuin Haukansilmän\nvaikeata synnyttää sellaista kärinää! — ja kun hän oli kerran ennen\nkuullut saman äänen, tiesi hän nyt, mistä se lähti. Miesparka näytti\npäässeen suuresta pulasta, sillä seuraten laulun suuntaa — tehtävä,\njoka ei hänelle ollut paljoakaan miellyttävämpi kuin kokonaisen\ntykistöpatterin kimppuun hyökkääminen — keksi hän pian piiloutuneen\nmetsästäjän.\n\n\"Minä ihmettelen, mitä huronit tästä ajattelevat!\" puheli tiedustelija\nnauraen, ottaessaan kumppaniaan käsivarresta ja ohjaten häntä taammas\njoukkonsa luo. \"Jos ne konnat väijyvät kuulomatkan päässä, uskovat he\ntäällä olevan kaksi hassahtanutta yhden asemesta! Mutta täällä olemme\nhyvässä turvassa\", lisäsi hän Unkasia ja tämän seuralaisia osoittaen.\n\"No, lasketelkaapas nyt meille tarina mingojen vehkeistä selvällä\nenglanninkielellä, ilman äänen nousuja ja laskuja.\"\n\nDavid katseli julmia, villinnäköisiä päälliköitä ympärillään mykän\nhämmästyksen vallassa, mutta kun häntä rauhoitti muutamien tuttujen\nkasvojen näkeminen, kykeni hän pian kokoamaan ajatuksensa ja vastaamaan\nymmärrettävästi.\n\n\"Pakanat ovat jalkeilla valtavin joukoin, ja minä pelkään heidän\nhautovan pahaa. Viimeisen tunnin kuluessa on heidän asuinsijoillaan\nollut sellainen ulvonta, ja jumalaton meteli ja sellainen äänten\nsekoitus, että sitä olisi häpeä mainitakin ja että minä sen takia\nlähdin pakenemaan delavarien luo rauhaa saadakseni.\"\n\n\"Korvanne eivät olisi paljoa vaihdosta hyötyneet, jos olisitte ollut\njaloiltanne nopsempi\", vastasi metsästäjä kuivanleikkisästi. \"Mutta\nolkoon sen asian laita miten tahansa; missä ovat huronit?\"\n\n\"He ovat piiloutuneet metsään tämän paikan ja heidän kylänsä välille\nniin monilukuisina, että teidän olisi varovaisinta heti kääntyä\ntakaisin.\"\n\nUnkas loi ylpeän silmäyksen pitkin puuriviä, jonka takana hänen oma\njoukkonsa oli kätkössä, ja lausui vain nimen:\n\n\"Magua?\"\n\n\"On heidän mukanaan. Hän toi leiriin sen neidon, joka oli ollut\ndelavarien kylässä, ja jätettyään hänet luolaan, asettui hän raivoavan\nsuden kaltaisena villiensä etunenään. En tiedä, mikä oli saanut hänet\nniin suunniltaan!\"\n\n\"Hän jätti neidon, sanotte, luolaan!\" keskeytti Heyward; \"onpa hyvä,\nettä tiedämme, missä se on! Eikö voitaisi heti ryhtyä joihinkin toimiin\nhänen vapauttamisekseen?\"\n\nUnkas katsahti totisena tiedustelijaan, ennenkuin kysyi:\n\n\"Mitä sanoo Haukansilmä?\"\n\n\"Anna minulle kaksikymmentä pyssyäni, niin kierrän oikealle pitkin\nvirran rantaa, sivuutan majavain pesän ja tapaan vanhan päällikön ja\neverstin. Sitten kuulet sotahuudon siltä suunnalta; tällä tuulella voi\nsen hyvin lähettää peninkulman päähän. Sitten ahdistat sinä, Unkas,\nheitä edestä, ja kun he tulevat tuliluikkujemme ulottuville, saatamme\nheidät sellaiseen kiipeliin, että — siitä panen vanhan rajamaalaisen\nhyvän nimen pantiksi — heidän rivinsä taipuu kuin saarnijousi. Sen\njälkeen voimme valloittaa heidän kylänsä ja pelastaa neidin luolasta\nsekä sitten päättää tilimme heimon kanssa joko valkoisen miehen\ntaistelutapaan hyökkäyksellä ja voitolla tai sitten intiaanien\ntottumuksia noudattaen juonilla ja salaväijytyksillä. Tässä\nsuunnitelmassa ei ehkä ilmene kovin suurta oppia, majuri, mutta\nrohkeudella ja kärsivällisyydellä voimme sen toteuttaa.\"\n\n\"Suunnitelma on hyvä\", huudahti Duncan, joka huomasi Coran\nvapauttamisen olevan metsästäjän ensimmäisenä huolena; \"minä pidän\nsiitä paljon. Ryhtykäämme heti sitä toteuttamaan.\"\n\nLyhyessä neuvottelussa pohdittiin suunnitelmaa lähemmin ja selitettiin\nsitä yksityiskohtaisemmin eri partiojoukoille; merkkihuudoista\nsovittiin, ja niin erosivat päälliköt lähteäkseen kukin määrätylle\npaikalleen.\n\n\n\n\nXXXII luku.\n\n\n    Raivoo rutto, kiihtyy ruumistulet,\n    ellei kuningas viivykkeittä\n    poista täältä mustasilmäneittä.\n\n                    _Popen Iliaadi_.\n\nSinä aikana, jolloin Unkas edellä kuvattuun tapaan jakoi voimiansa, oli\nmetsä yhtä hiljainen ja, ellemme ota lukuun niitä, jotka olivat äsken\nneuvotteluun kokoontuneet, näennäisesti yhtä tyhjä ihmisistä kuin\nlähtiessään kaikkivaltiaan luojansa kädestä. Silmä saattoi seurata joka\nsuuntaan puiden varjoisia, pitkiä välimaita keksimättä ainoatakaan\nolentoa, joka ei olisi todellisesti kuulunut rauhalliseen, uinuvaan\nmaisemaan. Joskus kuului lintu lentää lepattelevan pyökkien oksilla, ja\ntuolloin tällöin pudotti orava pähkinän, vetäen joukkion hämmästyneet\nkatseet hetkiseksi puoleensa; mutta heti kun nämä tilapäiset\nkeskeytykset olivat lakanneet, suhisi tuuli yksin heidän päittensä\nyläpuolella pitkin metsän viheriää, lainehtivaa pintaa, joka vain\nvirtojen ja järvien katkaisemana levisi niin avarain alueitten yli.\nSiinä salossa, joka oli delavarien ja heidän vihollistensa kylän\nvälillä, ei ihmisjalka tuntunut koskaan kulkeneen, niin syvään ja\nhengähtämättömään hiljaisuuteen se oli vajonnut. Mutta Haukansilmä,\njoka nyt oli saanut osalleen johtavan aseman seikkailussa, tunsi liian\nhyvin niiden luonteen, joiden kanssa hänen piti kohta taistella,\nluottaakseen tähän petolliseen rauhaan.\n\nNähdessään pienen joukkonsa kokoontuneen ympärilleen heitti metsästäjä\n'Hirventappajan' käsivartensa koukkuun, teki äänettömän merkin\nkehoittaakseen toisia seuraamaan ja johti heitä hyvän matkaa taaksepäin\neräälle pienelle purolle, jonka yli he olivat äsken edetessään menneet.\nSiihen hän pysähtyi ja odotettuaan, kunnes kaikki hänen totiset ja\ntarkkaavaiset soturinsa olivat ennättäneet hänen luokseen, kysyi hän\ndelavarinkielellä:\n\n\"Tietääkö kukaan nuorista miehistäni, minne tämä vesi vie meidät?\"\n\nMuuan delavari ojensi toisen kätensä kaksi sormea haralleen ja\nosoittaen niiden yhtyvän juuressa vastasi:\n\n\"Ennenkuin aurinko on kulkenut oman leveytensä, yhtyy pieni vesi isoon\nveteen.\" Sitten hän lisäsi tarkoittamaansa suuntaan viitaten: \"Ne kaksi\novat kylliksi majaville.\"\n\n\"Sitä minä ajattelinkin\", virkkoi metsästäjä, nostaen silmänsä kohti\npuunlatvojen väliin jäänyttä aukeamaa, \"kun näin, mihin päin se juoksee\nja mihin päin vuoret kulkevat. Miehet, me etenemme sen rantojen\nsuojassa, kunnes vainuamme huroneja.\"\n\nHänen toverinsa päästivät tavallisen lyhyen suostumuksenhuutonsa, mutta\nkun he huomasivat johtajansa aikovan astua itse eellimmäisenä, teki\npari heistä merkkejä, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.\nHaukansilmä, joka ymmärsi heidän puhuvat silmäyksensä, käännähti ja\nnäki, että laulumestari oli seurannut hänen joukkoaan tänne asti.\n\n\"Tiedättekö, ystäväni\", kysyi metsästäjä vakavana ja hiukan ylpeänäkin\nomain ansioittensa tietoisuudesta, \"että tämä on mitä uhkarohkeinta\ntehtävää suorittamaan valittu ja sellaisen miehen komentoon asetettu\nsoturiparvi, joka ei suinkaan halua jättää sitä toimettomaksi, vaikka\njonkun muun sopisikin se paremmin sanoa? Jo viiden minuutin tai ainakin\nkolmenkymmenen minuutin kuluttu astumme jonkun huronin ruumiille,\nelävälle tai kuolleelle.\"\n\n\"Vaikkei minulle olekaan selvin sanoin esitetty aikomuksianne\", vastasi\nDavid, jonka kasvot peitti heikko puna ja jonka muutoin niin\nrauhalliset ja ilmeettömät silmät nyt hehkuivat outoa tulta, \"ovat\nmiehenne olleet mielestäni kuin Jaakobin lapset, jotka kävivät ulos\nsotaan sikemiläisiä vastaan, koska nämä jumalattomuudessaan tahtoivat\navioon saattaa naista siitä kansasta, joka oli löytänyt armon Herran\nedessä. Nyt olen minä kulkenut pitkät matkat ja kokenut niin hyvät kuin\npahatkin neidon kanssa, jota etsitte; ja vaikka en olekaan taistelujen\nmies ja vaikka en olekaan kupeitani vyöttänyt enkä miekkaani\nteroittanut, tahtoisin kuitenkin mielelläni iskeä iskun hänen\npuolestaan.\"\n\nMetsästäjä epäröi, ikäänkuin punniten itsekseen niin kummallisen\njoukonlisän mahdollisuuksia, ennenkuin vastasi:\n\n\"Te ette osaa käytellä minkäänlaista asetta. Teillä ei ole edes pyssyä,\nja uskokaa minua, minkä mingot saavat, sen he kyllä runsaasti\nmaksavat.\"\n\n\"Vaikka en olekaan mikään kerskaileva Goljatti\", vastasi David vetäen\nlingon kirjavan ja kummallisen pukunsa peitosta, \"en ole kuitenkaan\nunohtanut juutalaisen paimenpojan esimerkkiä. Tämän vanhanaikaisen\nsota-aseen käyttöä harjoittelin nuoruudessani uutterasti, ja\ntoivottavasti ei taitoni ole minua vielä kokonaan jättänyt.\"\n\n\"Aivan niin!\" virkkoi Haukansilmä katsellen kylmin ja masentavin silmin\nkauriinnahkaista hihnaa ja sen kivipussia, \"kyllähän tuo kapine\nkelpaisi nuolien, jopa puukkojenkin joukkoon, mutta ranskalaiset ovat\nvarustaneet nämä mingot hyvillä rihlapyssyillä. Mutta teidän lahjanne\nnäkyy olevan käydä vahingoittumatta tulen läpi, ja kun teitä on tähän\nasti onni suosinut — majuri, olette jättänyt hanan ylös; yksi ainoakin\nliian aikainen laukaus olisi samaa kuin kahdenkymmenen päänahan\nmenettäminen ilman vähintäkään hyötyä — niin saatte seurata mukana,\nlauluniekka; me ehkä voimme käyttää teitä, kun tulee aika kirkua.\"\n\n\"Minä kiitän teitä, ystäväni\", vastasi David kuninkaallisen kaimansa\ntavoin valiten itselleen puron kivien joukosta sopivia heittoesineitä;\n\"vaikka minulla ei olekaan erikoisia taipumuksia tappamiseen, olisi\nmieleni käynyt kuitenkin kovin murheelliseksi, jos olisitte lähettänyt\nminut pois.\"\n\n\"Mutta muistakaa\", lisäsi metsästäjä taputtaen merkitsevästi päätään\nsiltä kohdalta, missä Gamutin kallossa oli yhä vielä haava, \"me olemme\ntulleet tappelemaan emmekä lauluja lurittelemaan. Siihen asti kunnes\nyleinen sotahuuto kajahtaa, puhuu vain pyssy.\"\n\nDavid nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä varoituksen, ja sitten\nantoi Haukansilmä lähtömerkin, ensin tutkivasti katsahdettuaan\nseuralaisiinsa.\n\nHeidän matkansa kulki noin peninkulman verran pitkin puron uomaa.\nVaikka äkkijyrkät rantatörmät ja niitä reunustava tiheä viidakko\nsuojelivatkin heitä suuremmalta näkymisen vaaralta, ei kuitenkaan lyöty\nlaimin ainoatakaan intiaanihyökkäyksissä tavallista varokeinoa.\nKummallakin sivulla ryömi pikemmin kuin käveli soturi, joka tuon\ntuostakin vilkaisi metsään, ja melkein joka minuutti pysähtyi parvi\nkuuntelemaan vihollisääniä niin herkin elimin, että moinen olisi\ntuntunut käsittämättömältä alkuperäisestä luonnontilasta etääntyneestä\nmiehestä. Heidän marssiaan ei kuitenkaan mikään häirinnyt, ja he\nsaapuivat paikalle, missä pienempi virta laski suurempaan, ilman että\nheidän etenemistään tunnuttiin lainkaan huomatun. Siinä Haukansilmä\njälleen pysähtyi tutkiakseen metsän merkkejä.\n\n\"Me saammekin ilmeisesti soveliaan taistelupäivän\", lausui hän\nenglanniksi Heywardiin kääntyen ja nostaen katseensa pilviin, joita\nalkoi levein kasautumin vyöryä poikki taivaan; \"kirkas aurinko ja\nkimalteleva piippu eivät ole hyvän tähtäyksen ystäviä. Kaikki suosii\nmeitä, sillä heillä on tuuli vastassaan, niin että se paiskaa heille\npäin naamaa heidän pamauksensa ja savunsa, mikä ei itsessään ole\nniinkään pieni asia; me taas saamme ensin ampua ja kuitenkin nähdä\nselvästi. Mutta tähänpä suojamme loppuukin. Majavat ovat eläneet satoja\nvuosia tämän virran varrella, ja kaiken sen jälkeen, mitä ne ovat\ntarvinneet ruuakseen ja suluikseen, on täällä, kuten näette, paljon\nkuorittuja kantoja, mutta vähän eläviä puita.\"\n\nHaukansilmä kuvasi tosiaankin näillä harvoilla sanoilla varsin hyvin\nnäyn, joka nyt avautui heidän eteensä. Puro vaihteli leveydeltään, niin\nettä se joskus kohisi kapeissa kallionhalkeamissa, joskus taas\nlevittäytyi laajalti yli alavan maan, missä se muodosti lammikoiden\ntapaisia vesipintoja. Joka paikassa sen rannoilla näkyi kuolleiden\npuiden mätäneviä jätteitä kaikissa rappeutumisen eri asteissa, alkaen\nniistä, jotka huokailivat horjuvain runkojensa painosta, ja päätyen\nniihin, joilta oli hiljan ryöstetty se karkea puku, mihin niin\nsalaperäisesti sisältyy niiden elämisen mahdollisuus. Muutamia pitkiä,\nkaatuneita, sammalpeitteisiä hirsiä virui niiden joukossa, ikäänkuin\nmuistoina jostakin aikaisemmasta, kauan sitten kuolleesta sukupolvesta.\n\nKaikkia näitä pikkuseikkoja tarkkasi metsästäjä niin huolellisesti ja\nkiinnostuneesti, etteivät ne kaiketi koskaan ennen olleet saaneet\nsellaista huomiota osakseen. Hän tiesi huronien leirin olevan puolen\npeninkulman päässä virtaa ylöspäin, ja levottomana peläten\npiileskelevää vaaraa oli hän hämmästyksissään, kun ei keksinyt\nvihollisista pienintäkään jälkeä. Kerran pari oli hän jo antamaisillaan\nkäskyn rynnäkköön koettaakseen vallata kylän yllättämällä, mutta hänen\nkokemuksensa selitti hänelle pian niin hyödyttömän yrityksen\nvaarallisuuden. Sitten hän kuunteli hartaasti ja tuskallisen\nepätietoisena taistelun oireita siltä taholta, minne Unkas oli jäänyt;\nmutta ei kuulunut muuta kuin tuulen tohina, joka alkoi myrskyä uhaten\npuuskauksittain huoahdella metsän syvyyksissä. Vihdoin, antaen pikemmin\nvallan oudolle malttamattomuudelleen kuin totellen kokemuksensa neuvoa,\npäätti hän johtaa asiat johonkin ratkaisevaan tulokseen paljastamalla\njoukkonsa ja kulkemalla varovasti, vaikka varmasti virtaa ylös.\n\nHuomioitaan tehdessään oli Haukansilmä seisonut erään pensaan suojassa,\nsamalla kun hänen kumppaninsa olivat jääneet siihen syvänteeseen, jonka\nläpi pienempi virta laski toiseen; mutta kuultuaan hänen matalan,\nvaikka silti selvän merkkinsä hiipi koko joukko törmää ylös mustien\nkummitusten kaltaisina ja asettui äänettömänä johtajansa ympärille.\nViitaten suuntaan, jonne tahtoi kuljettavan, lähti Haukansilmä matkaan,\nsoturiparven rientäessä seuraamaan häntä perättäisessä jonossa ja\nastuessa niin tarkoin hänen jälkiinsä, että Heywardia ja Davidia lukuun\nottamatta näytti kuin olisi siitä taivaltanut vain yksi mies.\n\nTuskin oli joukko kuitenkaan jättänyt suojansa, kun kymmenkunnan pyssyn\nyhteislaukaus kajahti heidän takanaan ja muuan delavari, loikaten\nkorkealle ilmaan kuin haavoittunut kauris, putosi hengettömänä pitkin\npituuttaan maahan.\n\n\"Ah! Jotakin tuontapaista minä pelkäsin!\" huudahti metsästäjä\nenglanniksi, samassa lisäten nopeana kuin ajatus toisella\näidinkielellään: \"Suojaan, miehet, ja ampukaa!\"\n\nKoko parvi hajaantui siinä silmänräpäyksessä, ja ennenkuin Heyward oli\nennättänyt tointua hämmästyksestään, huomasi hän jääneensä seisomaan\nyksin Davidin kanssa. Onneksi olivat huronit jo peräytyneet, niin että\nhän oli pelastunut heidän tuleltaan. Mutta sellainen asiain tila ei\nilmeisesti voinut kestää kauan, sillä metsästäjä näytti miehilleen\nesimerkkiä ahdistamalla peräytyvää vihollista laukoen pyssyään ja\nhypähtäen puulta puulle sitä mukaa kuin huronit hitaasti väistyivät.\n\nHyökkäyksen näytti suorittaneen hyvin pieni huronijoukko, joka\nkuitenkin yhä kasvoi ystäviinsä päin vetäytyessään, niin että vastatuli\noli melkein, ellei jo täsmälleen, yhtä vilkas kuin eteneväin\ndelavarien. Heyward syöksyi taistelevain joukkoon ja noudattaen\nkumppaniensa välttämätöntä varovaisuutta pamautteli ahkerasti pyssyään.\nOttelu muuttui nyt kiivaaksi ja paikalliseksi. Vain harvat kärsivät\nvaurioita, koska molemmat puolueet pysyttelivät niin tarkoin kuin\nmahdollista puiden suojassa, paljastamatta ruumistaan muulloin kuin\ntähdätessään. Mutta asema kävi yhä uhkaavammaksi Haukansilmälle ja\nhänen joukolleen. Terävänäköinen metsästäjä huomasi kyllä vaaran, mutta\nei tiennyt keinoa sen välttämiseksi. Hän älysi olevan tuhoisampaa\nperäytyä kuin pysyä paikoillaan, koska hän näki vihollisen lähettävän\nväkeä hänen sivuilleen, mikä teki piilossa pysyttelemisen niin\nvaikeaksi delavareille, että heidän tulensa taukosi melkein kokonaan.\nTällä hetkellä, kun he luulivat koko vihollisheimon vähitellen heidät\nkiertävän, kuulivat he metsän lehväkatoksissa kaikuvaa ottelevain\nkirkunaa ja pyssyjen räiskinää siltä suunnalta, minne Unkas oli\nasettunut: laaksosta, joka tavallaan oli Haukansilmän ja hänen parvensa\ntaistelutannerta alempana.\n\nTämän hyökkäyksen vaikutukset tuntuivat silmänräpäyksessä metsästäjän\nja hänen ystäviensä suureksi avuksi. Näytti siltä kuin olisi hänen\nrynnäkkönsä arvattu ja sen tähden mennyt myttyyn, mutta samalla tuntui\nkuin olisi vihollinen vuorostaan erehtynyt sen tarkoituksesta ja\nvoimasta ja siitä syystä jättänyt liian pienen parven torjumaan nuoren\nmohikaanin hurjaa hyökkäystä. Tämä seikka kävi kahdellakin tavalla\nselville, ensiksi siitä nopeudesta, millä taistelu vyöryi kylää kohti\nja toiseksi heidän vastustajainsa äkillisestä vähenemisestä, he kun\nkiiruhtivat tukemaan päärintamaansa ja, kuten nyt osoittautui,\ntärkeintä puolustuspaikkaansa.\n\nInnostaen miehiään äänellään ja esimerkillään käski Haukansilmä\nryntäämään vihollisen kimppuun. Hyökkäys rajoittui tässä\nyksinkertaisessa sodankäynnissä vain syöksymiseen suojasta suojaan yhä\nlähemmäs vastustajaa, ja tämä temppu suoritettiin kerkeästi ja\nmenestyksellisesti. Huronit pakotettiin väistymään, ja taistelun\nnäyttämö siirtyi pian siltä avonaisemmalta maalta, missä kamppailu oli\nalkanut, paikalle, missä ahdistetut saivat turvaa viidakosta. Täällä\nmuuttui taistelu sitkeäksi, kiivaaksi ja tulokseltaan epätietoiseksi,\nsillä delavarit, vaikkei kukaan heistä suorastaan kaatunut, alkoivat\nvuotaa runsaasti verta, heidät kun oli pakotettu varsin epäedulliseen\nasemaan.\n\nTällä tukalalla hetkellä osasi Haukansilmä puikahtaa saman puun taakse,\njoka oli Heywardinkin suojana; useimmat hänen miehistään olivat\nkuulomatkan päässä hiukan oikealla paukuttelemassa nopeita vaikka\nhyödyttömiä yhteislaukauksia piiloutuneeseen viholliseen.\n\n\"Te olette nuori mies, majuri\", sanoi metsästäjä laskien\n'Hirventappajan' perän maahan ja nojaten piippuun hiukan väsyneenä\ninnokkaasta hyörinästään, \"ja teidän tehtäväksenne jonakin päivänä voi\nosua sotajoukkojen johtaminen näitä mingo-roistoja vastaan. Tässä te\nnyt voitte nähdä intiaanitaistelun periaatteet. Niihin kuuluu\npääasiallisesti nopsa käsi, terävä silmä ja hyvä suoja. No, jos teillä\nnyt olisi tässä komppania kuninkaallisia amerikkalaisia, niin millä\ntavoin panisitte sen toimimaan?\"\n\n\"Pistin tekisi ehkä selvää jälkeä?\"\n\n\"Kas vain, tuossa teidän puheessanne vallitsee kokonaan valkoisen\nmiehen järki, mutta näissä erämaissa täytyy miehen aina kysyä\nitseltään, kuinka monta henkeä hän voi säästää. Ei\", jatkoi metsästäjä\nmietteliäästi päätään pudistaen, \"hevonen on ennemmin tai myöhemmin —\nhäpeä on sitä sanoa — ratkaiseva nämä kahakat. Elukat ovat parempia\nkuin miehet, ja hevoseen me lopultakin tulemme. Heitäpäs nyt kengitetty\nkavio punanahan pieksun jäljille, ja kun hänen pyssynsä on kerran\ntyhjä, ei hän ennätä enää pysähtyä sitä uudelleen lataamaan.\"\n\n\"Tätä asiaa sopisi ehkä paremmin pohtia jossakin toisessa\ntilaisuudessa\", vastasi Heyward. \"Joko pian hyökkäämme?\"\n\n\"Minä en voi pitää sitä miehen ominaisuuksille sopimattomana, jos hän\nhengähtäessään antautuukin hyödyllisiin mietiskelyihin\", kuului\ntiedustelijan vastaus. \"Mitä taas rynnäkköön tulee, niin ei minua se\nkeino paljoakaan miellytä, koska pari päänahkaa olisi varmastikin pakko\nuhrata siinä pelissä. Ja kuitenkin\", lisäsi hän kumartaen päätään\nsivulle paremmin kuullakseen kaukaisen taistelun melskeen, \"jos me\nmielimme olla Unkasille joksikin hyödyksi, täytyy meidän pian suoriutua\nnäistä omista konnistamme!\"\n\nSitten hän käännähti nopsasti ja päättävästi ympäri ja huusi\nintiaaneilleen näiden omalla kielellä. Hänen sanoihinsa vastattiin\nkiljahduksella, ja merkin saatuaan teki jokainen soturi kerkeän\nkiertoliikkeen sen puun ympäri, jonka takana hän seisoi. Nähdessään\nniin monien mustien haamujen väikähtävän silmiensä edessä samalla\nhetkellä houkuttuivat huronit päästämään kiireellisen ja siis\ntuloksettoman yhteislaukauksen. Pysähtymättä vetämään henkeä syöksyivät\ndelavarit pitkin loikkauksin metsään saaliinsa kimppuun hyökkääväin\npantterien kaltaisina. Haukansilmä juoksi heidän etunenässään,\nheiluttaen peloittavaa pyssyään ja innostaen seuralaisiaan\nesimerkillään. Muutamat vanhemmat ja viekkaammat huronit, joita heidän\nlaukaustensa tuhlaamiseksi keksitty salajuoni ei ollut pettänyt,\nampuivat nyt läheltä kuolettavan tuiskauksen ja todistivat metsästäjän\npelon oikeaksi kaatamalla kolme etumaisinta soturia.\n\nMutta tämä isku ei kyennyt hillitsemään raivoisaa hyökkäystä. Delavarit\nryntäsivät vihollistensa suojapaikkoihin luontaisella hurjuudellaan ja\nlakaisivat tieltään kaiken vastustuksen hirvittävällä voimallaan.\n\nKäsirysy kesti vain hetkisen, sillä ahdistetut peräytyivät nopeasti,\nkunnes saapuivat tiheikön vastakkaiselle reunalle, missä he\ntarrautuivat suojiinsa yhtä itsepintaisesti kuin ajetut otukset. Tässä\nmerkitsevässä silmänräpäyksessä, kun taistelun menestys oli jälleen\nmuuttumassa epäiltäväksi, kuului pyssyn pamaus huronien takaa ja kuula\ntuli viheltäen metsänaukeamalla sijaitsevista majavain pesistä,\nseuranaan julma, peloittava sotahuuto.\n\n\"Siellä puhuu mohikaanien vanha päällikkö!\" ilostui Haukansilmä\nvastaten huutoon omalla jyrisevällä äänellään. \"Nyt ahdistamme niitä\nedestä ja takaa!\"\n\nTämä kaikki vaikutti huroneihin silmänräpäyksessä. Menetettyään\nrohkeutensa sellaiselta suunnalta tulevasta hyökkäyksestä, ettei heille\njäänyt enää suojassa pysyttelemisen mahdollisuutta, kohottivat heidän\nsoturinsa yhteisen pettymyksen kirkunan, hajaantuivat samassa ja\njuoksivat poikki aukeaman mistään muusta kuin paosta välittämättä. Ja\nmoni kaatui siinä yrityksessä vainoavain delavarien kuulista ja\niskuista.\n\nEmme pysähdy sen laveammin kuvailemaan metsästäjän ja Chingachgookin\nkohtaamista tai Duncanin ja Munron liikuttavampaa keskustelua. Muutamat\nlyhyet, kiireiset sanat riittivät selittämään asiain tilan kummallekin\njoukolle, ja Haukansilmä esitti sitten mohikaanien ruhtinaan\nmiehilleen, jättäen ylipäällikkyyden hänen käsiinsä. Chingachgook\nsuostui tarjottuun kunniatoimeen, johon hänen syntyperänsä ja\nkokemuksensa tekivät hänet oikeutetuksi, sillä totisella arvokkuudella,\njoka aina antaa tehoa intiaanisoturin käskyille. Seuraten metsästäjän\njälkiä johti hän joukkonsa takaisin tiheikön läpi, ja hänen soturinsa\nnylkivät kulkiessaan kaatuneilta huroneilta päänahat ja piilottivat\nomien kuolleittensa ruumiit, kunnes he näin tehden saapuivat paikalle,\nmissä edellinen katsoi sopivaksi pysähtyä.\n\nSoturit, jotka äskeisessä ottelussa olivat kestäneet niin ankaroita\nponnisteluja, sijoitettiin nyt pienelle tasanteelle, jossa siellä\ntäällä kohosi tarpeeksi puita heidän suojakseen. Maa vietti melkoisen\njyrkästi alaspäin heidän edestään, ja heidän silmäinsä alla avautui\nuseiden peninkulmien pituinen kapea, synkkä, metsääkasvava laakso.\nTässä tiheässä, varjoisassa metsässä taisteli Unkas yhä huronien\npäävoiman kanssa.\n\nMohikaani ja hänen ystävänsä etenivät jyrkänteen reunalle ja\nkuuntelivat harjaantunein korvin taistelun melskettä. Muutamia lintuja\nliihoitteli laakson lehvämeren yllä, pelästyneinä paettuaan salaisista\npesistään, ja siellä ja täällä ilmaisi puiden joukosta kohoava kirkas\nsavupilvi, joka näytti jo sulavan ympäröivään ilmaan, paikkaa, missä\nkamppailu oli ollut kiivain ja pitkällisin.\n\n\"Taistelu urkenee rinnettä ylös\", virkkoi Duncan, viitaten suuntaan,\nmistä kuului uudelleen tuliaseiden räiskettä. \"Me olemme liian keskellä\nheidän rintamaansa voidaksemme iskeä tehoisasti.\"\n\n\"He kääntyvät vielä laakson pohjaan, missä suoja on tihein ja\nturvallisin\", väitti metsästäjä, \"ja niin jäämme kauniisti heidän\nkylkipuolelleen. Menkää, ruhtinas; teillä on tuskin aikaa kohottaa\nsotahuuto ja johtaa nuoret miehenne kahakkaan. Minä teen tehtäväni\ntässä rytäkässä soturien kanssa, jotka ovat samaa väriä kuin minäkin.\nTe tunnette minut, mohikaani: ei ainoakaan huroni, niin paljon kuin\nheitä liekin, pääse tämän kummun yli selkäämme 'Hirventappajan'\nsaamatta siitä vihiä.\"\n\nIntiaanipäällikkö viivähti vielä hetkisen tarkatakseen taistelun\nkulkua, joka nyt vyöryi nopeasti rinnettä ylös varmana merkkinä siitä,\nettä delavarit olivat voitolla, eikä hän poistunut paikalta, ennenkuin\nhäntä muistuttivat ystävien ja vihollisten läheisyydestä edellisten\nkuulat, joita alkoi harvakseltaan töksähdellä maahan kuivien lehtien\nsekaan niinkuin myrskyä ennustavia rakeita. Haukansilmä ja hänen kolme\ntoveriansa peräytyivät muutaman askelen suojaan ja odottivat ottelun\ntulosta niin rauhallisina, että vain pitkällinen tottumus sai heidät\nsiten käyttäytymään sellaisissa oloissa.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin pyssyjen pamahdukset alkoivat menettää\nmetsän kaikupohjan ja kumahdella siihen tapaan kuin vapaassa ilmassa\nlaukaistut tuliluikut. Sitten ilmestyi soturi siellä toinen täällä\nmetsän liepeille, mutta aukeamalle saavuttuaan koetti hän koota uutta\nrohkeutta ikäänkuin olisi siinä paikka, missä oli viimeistä vastarintaa\nyritettävä. Näihin liittyi pian toisia, kunnes pitkä rivi mustia\nhaamuja näkyi epätoivon vimmalla pysyttelevän lymyssään. Heyward alkoi\ntulla malttamattomaksi ja vilkui levottomana Chingachgookiin päin.\nPäällikkö istui kallionkielellä vain tyynet kasvot näkyvissä\ntarkastellen ottelua yhtä rauhallisin silmin kuin olisi hän siinä\npelkkänä toimettomana katselijana.\n\n\"Aika on tullut delavarin iskeä!\" hätäili Duncan.\n\n\"Ei vielä\", vastasi metsästäjä; \"kun hän vainuaa ystävänsä, antaa hän\nheidän tietää olevansa täällä. Katsokaa, katsokaa: lurjukset\nkokoontuvat tuohon männikköön kuin kimpuksi kerääntyvät mehiläiset\nlentonsa jälkeen. Nainenkin osaisi lähettää kuulan tuollaisen\nmustanahkain rykelmän keskelle!\"\n\nSamassa kajahti sotahuuto, ja kymmenisen huronia kaatui Chingachgookin\nja hänen joukkonsa yhteislaukauksesta. Sitä seuraavaan kiljaukseen\nvastasi yksi ainoa taisteluhuuto metsästä, ja heti vapisutti ilmaa\nulvonta, joka kaikui kuin olisi tuhat kurkkua liittynyt yhteiseen\nponnistukseen. Huronit horjahtivat ja heittivät keskustansa\nsuojattomaksi, niin että Unkas ryntäsi metsästä sadan soturin etupäässä\nheidän jättämästään aukosta.\n\nHeiluttaen käsiään oikealle ja vasemmalle osoitti nuori päällikkö\nvihollista seuralaisilleen, jotka heti hajaantuivat ajamaan sitä takaa.\nTaistelu jakautui nyt eri haaroille, kun huronien murretun rintaman\nmolemmat siivet etsivät jälleen suojaa metsästä voitokkaiden lenapien\nsoturien ahdistaessa heitä tuimasti. Minuutin kuluttua kaikkosi melske\njo eri tahoille ja hälveni hälvenemistään metsän kaikuviin\nlehväkatoksiin.\n\nPieni ryhmä huroneja ei ollut kuitenkaan huolinut etsiä suojaa, vaan\nperäytyi hätyytetyn jalopeuran tavoin hitaasti ja uhkaavasti ylös\nrinnettä, mistä Chingachgook ja hänen joukkonsa oli juuri lähtenyt\nyhtyäkseen lähemmin taistelun melskeeseen. Maguan saattoi tuntea tässä\nparvessa peloittavan hurjista kasvoistaan ja siitä ylpeän käskevästä\nryhdistä, joka hänellä yhä oli.\n\nInnoissaan järjestäessään takaa-ajoa oli Unkas jättäytynyt melkein\nyksin, mutta heti kun hänen silmänsä osuivat Kettuun, unohti hän kaiken\nmuun. Kohottaen taisteluhuutonsa, joka liitti hänen seuraansa kuusi tai\nseitsemän soturia, hyökkäsi hän erilaisista voimasuhteista välittämättä\nvihollisensa kimppuun. Kettu, joka piti hänen liikkeitään\nsilmällä, pysähtyi iloissaan odottamaan häntä. Mutta juuri siinä\nsilmänräpäyksessä, kun hän luuli nuoren äkkipikaisen ahdistajansa\nmalttamattomuuksissaan joutuneen hänen armoilleen, kuului uusi\nsotahuuto ja Pitkän Pyssyn nähtiin ryntäävän avuksi kaikkine\nvalkoihoisine seuralaisineen. Huroni pyörähti viipymättä ympäri ja\nalkoi nopeasti peräytyä rinnettä ylös.\n\nSiinä ei ollut aikaa tervehdyksiin eikä onnitteluihin, sillä Unkas,\nvaikka ei tiennytkään ystäviensä läheisyydestä, jatkoi takaa-ajoaan\ntuulen nopeudella. Turhaa huusi Haukansilmä hänelle varoituksiaan\nsalaväijytyksistä: nuori mohikaani uhmasi vihollistensa vaarallista\ntulta ja pakotti heidät pakenemaan yhtä lentämällä kuin hän itsekin\nloikkasi eteenpäin. Oli onni, että kilpajuoksu kesti vain lyhyen ajan\nja että valkoiset miehet olivat hyvin edullisessa asemassa, muutoin\nolisi delavari pian ehättänyt kaikista tovereistaan edelle ja joutunut\nrohkeutensa uhriksi. Mutta ennenkuin sellainen onnettomuus oli\ntapahtunut, ennättivät sekä ajetut että ahdistajat wyandotien kylään,\niskumatkan päähän toisistaan.\n\nAsuntojensa läheisyyden innostamina ja pakoon väsyneinä pysähtyivät nyt\nhuronit ja taistelivat neuvottelumajansa ympärillä epätoivon vimmalla.\nHyökkäys ja sen seuraukset olivat kuin myrskypyörteen tuhoava kulku.\nUnkasin kirves, Haukansilmän pyssyntukki ja Munronkin yhä jäntevä\nkäsivarsi olivat täydessä toimessa tämän kiitävän hetken, ja pian virui\ntantereella aika joukot heidän vihollisiaan. Mutta niin rohkea ja\nvaaraa uhmaileva kuin Magua olikin, vältti hän sentään kaikki hänen\nhenkeään vastaan tehdyt hyökkäykset, ikäänkuin olisi häntä suojellut se\nsatumainen voima, joka piti huolta vanhan runouden lemmikkisankarien\nkohtaloista. Kohottaen ulvonnan, joka puhui voimakkaammin vihasta\nja raivosta kuin kokonaiset kirjat, ryntäsi ovela päällikkö,\nnähtyään toveriensa kaatuneen, vain kahden eloonjääneen ystävänsä\nseuraamana paikalta, jättäen delavarit nylkemään kuolleilta verisiä\nvoitonmerkkejään. Mutta Unkas, joka oli turhaan etsinyt Maguaa tappelun\ntiimellyksessä, hyökkäsi ajamaan häntä takaa, Haukansilmä, Heyward ja\nDavid kintereillään. Kaikki mitä metsästäjä kykeni tekemään, oli pitää\npyssynsä suuta jonkin verran ystävänsä edellä, mutta se suorittikin\nkaikki oikean tenhokilven tehtävät. Kerran näytti Magua aikovan ryhtyä\nuuteen ja viimeiseen vastarintaan tappioittensa kostamiseksi, mutta\nluopuen aikomuksestaan heti, kun oli sen ilmaissutkin, syöksähti hän\nviidakkoon, jonka läpi viholliset häntä seurasivat, ja katosi äkkiä\nluolaan, jonka lukija jo tuntee. Haukansilmä, joka oli vain Unkasin\ntakia ollut ampumatta, kohotti voittohuudon ja julisti korkealla\näänellä, että he olivat nyt saaliistaan varmat. Takaa-ajajat ryntäsivät\npitkään ja kapeaan käytävään ja näkivät vielä vilahdukselta pakenevat\nhuronit. Heidän kulkuaan luolan luonnonmuodostamain kujien ja\nmaanalaisten huoneiden läpi ilmaisivat satojen naisten ja lasten huuto\nja kirkuna. Himmeässä, epäselvässä valaistuksessa oli tämä paikka kuin\nManalan synkkä alanko, jossa kadotettujen haamuja ja hurjia paholaisia\npakeni joukoittain.\n\nMutta Unkas piti yhä Maguaa silmällä, ikäänkuin olisi elämällä ollut\nhänelle vain yksi tarkoitusperä. Heyward ja metsästäjä kiiruhtivat\nhänen jäljessään, yhteisen, vaikka ehkä jonkin verran heikomman tunteen\ninnostamina. Mutta heidän tiensä kävi yhä hankalammaksi näissä\npimeissä, synkissä käytävissä, ja juoksevat viholliset siinsivät\nsilmään yhä epäselvemmin ja harvemmin; kerran he jo luulivat eksyneensä\njäljiltä, kun valkean hameen nähtiin häilähtävän erään ilmeisesti\nvuoren harjalle johtavan käytävän toisessa päässä.\n\n\"Se on Cora!\" huudahti Heyward äänellä, jossa kauhu ja ilo yhtyivät\nhurjalla tavalla.\n\n\"Cora! Cora!\" kertasi Unkas loikaten eteenpäin kuin hirvi.\n\n\"Se oli nuori tyttömme!\" huusi metsästäjä. \"Rohkeutta, neiti; me\ntulemme! Me tulemme!\"\n\nTakaa-ajoa jatkettiin kymmenkertaisella innolla, kun oli edes\nvilahdukselta saatu nähdä vanki. Mutta tie oli epätasaista, murtunutta\nja paikoittain melkein mahdotonta kulkea. Unkas heitti pois pyssynsä ja\njuoksi eteenpäin mistään välittämättä. Heyward seurasi malttamattomana\nhänen esimerkkiään, vaikka molemmat saivatkin hetki jälkeenpäin\nmuistutuksen tämän teon järjettömyydestä kuullessaan kumajavan\nlaukauksen, jonka huronit olivat ennättäneet ampua alas kalliokäytävään\nja joka lievästi haavoitti nuorta mohikaania.\n\n\"Meidän täytyy päästä heihin käsiksi!\" huusi metsästäjä huipaten\nystäväinsä ohi epätoivoisella hyppäyksellä, \"muuten konnat nappovat\nmeidät kaikki hengiltä tältä välimatkalta. Ja katsokaahan, he pitävät\nneitiä kilpenä edessään!\"\n\nVaikka hänen toverinsa eivät huomanneet tai oikeammin puhuen kuulleet\nhänen sanojaan, seurasivat he kuitenkin hänen esimerkkiään ja pääsivät\nuskomattomin ponnistuksin niin lähelle pakenevia, että näkivät kahden\nsoturin raahaavan Coraa välissään eteenpäin, Maguan johtaessa heidän\nkulkunsa suuntaa. Siinä silmänräpäyksenä kuvastuivat kaikki neljä\nselvästi avonaista taivasta vasten ja katosivat sitten. Melkein\nmielettöminä pettymyksestä lisäsivät Unkas ja Heyward vauhtiaan, joka\njo näytti melkein yliluonnolliselta, ja pääsivät luolasta vuoren\nkupeelle kylliksi ajoissa keksiäkseen pakenevain tien. Kulku kävi\nrinnettä ylös ja oli yhä vaivalloista ja uhkarohkeata.\n\nPyssynsä haittaamana ja ehkäpä tuntien heikompaa mielenkiintoa vankia\nkohtaan kuin kumppaninsa päästi metsästäjä nämä hiukan edelleen, ja\nUnkas taas vuorostaan sivuutti Heywardin. Tällä tavoin hyppivät he yli\nkallioiden, kuilujen ja esteiden niin rohkeasti ja niin uskomattoman\nlyhyessä ajassa, että moinen olisi toisella hetkellä ja toisissa\noloissa tuntunut suorastaan mahdottomalta. Mutta tuliset nuorukaiset\nsaivat oivan palkinnon ponnistuksistaan, kun he huomasivat huronien\nCoran estämänä alkavan joutua tappiolle kilpajuoksussa.\n\n\"Pysähdy, wyandotien koira!\" huusi Unkas, heristäen kiiltävää\nkirvestään Magualle; \"delavarityttö käskee sinua seisahtumaan!\"\n\n\"Minä en tule enää edemmäksi!\" kirkaisi Cora, pysähtyen aivan\nodottamatta eräälle kallionkielekkeelle, jonka alla ammotti syvä kuilu\nja josta ei enää ollut pitkä matka vuoren huipulle. \"Tapa minut, jos\ntahdot, inhoittava huroni; minä en lähde tästä kauemmas.\"\n\nNeidon kuljettajat kohottivat kerkeästi tapparansa, täynnänsä sitä\nsaastaista iloa, jota paholaiset varmaankin tuntevat tihutöissään,\nmutta Magua pysähdytti nostetut käsivarret. Väännettyään aseet\ntoveriensa käsistä ja heitettyään ne yli kallion veti huronipäällikkö\npuukkonsa ja kääntyi vankiinsa kasvoillaan ilme, jossa vastakkaiset\nintohimot kävivät hurjaa taistelua keskenään.\n\n\"Vaimo\", kähisi hän, \"valitse Ovelan Ketun maja tai puukko!\"\n\nCora ei nähnytkään häntä, vaan vajosi polvilleen, nosti silmänsä ja\nkätensä taivasta kohti ja sanoi nöyrällä ja kuitenkin luottavalla\näänellä:\n\n\"Jumalani, minä olen Sinun! Tee minulle mitä parhaaksi näet!\"\n\n\"Vaimo!\" toisti Magua kähisten ja koettaen turhaa tavata hänen tyynten,\nsädehtiväin silmäinsä katsetta \"valitse!\"\n\nMutta Cora ei kuullut eikä huomannut hänen käskyään. Huronin jokainen\njänne vapisi, ja hän nosti jo kätensä, mutta laski sen epäröivän ja\nhämmästyneen näköisenä jälleen alas. Uudelleen taisteli hän itsensä\nkanssa ja kohotti taas terävän aseensa, mutta juuri silloin kuului\nläpitunkeva huuto heidän yläpuoleltaan ja Unkasin nähtiin mielettömänä\nloikkaavan peloittavasti korkeudesta kallionkielekkeelle. Magua\nperäytyi askelen, ja toinen hänen seuralaisistaan käytti tilaisuutta\ntyöntääkseen puukkonsa Coran rintaan.\n\nHuroni hyökkäsi tiikerinä rikollisen, pakoon yrittävän maanmiehensä\nkimppuun, mutta pudotessaan langennut Unkas erotti luonnottomat\nkiistatoverit toisistaan. Tämä keskeytys johti Maguan ajatukset pois\nhänen varsinaisesta aikomuksestaan, ja juuri näkemänsä murhan\nhullaannuttamana hän upotti aseensa pitkin pituuttaan kaatuneen\ndelavarin selkään päästäen kauhistavan karjahduksen tämän raukkamaisen\nteon tehtyään. Mutta Unkas nousi iskusta huolimatta niin kuin\nhaavoitettu pantteri kääntyy päin vainoojaansa ja löi Coran murhaajan\njalkoihinsa kooten viimeiset raukenevat voimansa tähän ponnistukseen.\nSitten katsahti hän tuimana ja katkerana Kettuun ja ilmoitti silmänsä\nilmeellä kaiken sen, mitä hän olisi tehnyt, ellei kykyä olisi\npuuttunut. Tämä tarttui vastustelemattoman delavarin ponnettomaan\nkäsivarteen ja pisti puukkonsa kolme kertaa hänen rintaansa, kunnes\nhänen uhrinsa, yhä pitäen sammumatonta halveksimista kuvastelevan\nkatseensa naulittuna viholliseen, lysähti hengettömänä hänen\njalkoihinsa.\n\n\"Armoa, armoa, huroni!\" huusi Heyward ylhäältä kauhun tukahduttamin\näänin. \"Anna armoa, niin sinä itsekin saat armon!\"\n\nHeiluttaen uhittelevasti puukkoaan rukoilevalle nuorelle miehelle\npäästi voitokas Magua niin hirvittävän, niin hurjan ja niin\nriemuitsevan huudon, että sen villinkorskea kaiku saapui niidenkin\nkorviin, jotka taistelivat laaksossa tuhat jalkaa alempana. Hänelle\nvastasi väkevällä kiljahduksella metsästäjä, jonka kookas ruumis näkyi\nsamassa ketterästi liikkuvan häntä kohti pitkin noita vaarallisia\nkallionkärkiä niin rohkein ja uljain hypyin kuin olisi hänellä ollut\nkyky lentää ilmassa. Mutta kun Haukansilmä ehti säälimättömän\nteurastuksen näyttämölle, näkyivät kallionkielekkeellä enää vain\nvainajat.\n\nHänen terävä silmänsä katsahti kerran uhreihin ja kohosi sitten\ntarkastelemaan vastassaan olevaa vaikeakulkuista rinnettä. Muuan\nihmisolento seisoi vuoren huipulla, aivan pyörryttävän kuilun reunalla,\nkäsivarret kohotettuina kauhistavan uhkaavaan asentoon. Pysähtymättä\nottamaan selkoa ken hän oli, nosti Haukansilmä pyssynsä, mutta alhaalla\npakenevan villin päähän putoava kivilohkare sai hänet katsomaan\ntarkemmin, ja hän tunsi kunnon Gamutin raivostuneet, hehkuvat piirteet.\nSitten ilmestyi Magua näkyviin eräästä kallionhalkeamasta ja astuen\nkylmän välinpitämättömästi viimeisen seuralaisensa ruumiin yli\nsuoriutui aika loikkauksella leveästä rotkosta ja nousi kalliota ylös\nkohdalta, missä David ei päässyt häntä uhkaamaan. Yksi ainoa hyppy\nsaattoi nyt lennättää hänet kuilun toiselle reunalle varmaan turvaan.\nMutta ennen kuin ryhtyi tähän hyppyyn pysähtyi huroni ja karjui\nheristäen nyrkkiään metsästäjälle:\n\n\"Kalpeanaamat ovat koiria! Delavarit ovat akkoja! Magua jättää heidät\nkalliolle varisten saaliiksi!\"\n\nKäheästi nauraen loikkasi hän epätoivon voimalla, mutta ei yltänytkään\nmaaliinsa, vaikka hänen kätensä ennättivätkin tarrautua aivan\njyrkänteen reunalla kasvavaan vaivaispuuhun. Haukansilmä oli\nkyyristynyt kuin hyppyyn aikova peto, ja koko hänen ruumiinsa vapisi\nniin voimakasta kiihkoa, että hänen puoliksi kohotetun pyssynsä suu\nheilui kuin tuulessa värisevä lehti. Väsyttämättä itseään turhilla\nponnistuksilla päästi viekas Magua ruumiinsa vajoamaan käsivarsiensa\npituudelta ja tapasi kuin tapasikin jalkainsa alle kallionkolon. Sitten\nhän keräsi kaikki voimansa, uudisti yrityksen ja onnistuikin vetämään\npolvensa vuoren partaalle. Tällä hetkellä, kun hänen vihollisensa\nruumis oli aivan kokoon käpristynyt, nosti metsästäjä tärisevän aseensa\nolkapäähänsä. Ympäröivät kalliotkaan eivät seisoneet vakavammin kuin\npyssy sinä silmänräpäyksenä, jolloin se tuiskautti ulos sisältönsä.\nHuronin kädet heltisivät, ja hänen ruumiinsa taivahti hiukan\ntaaksepäin, hänen polviensa pysyessä yhä entisessä asemassaan. Heittäen\nleppymättömän katseen viholliseensa hän heristi jälleen nyrkkiään\nhurjassa uhmassaan. Mutta hänen otteensa heikkeni yhä, ja hänen musta\nruumiinsa näkyi lyhyen hetken halkaisevan ilmaa pää alaspäin, kunnes se\nnopealla matkallaan tuhoa kohti syöksyi vuoren kupeita kiipeilevän\npensasvyön peittoon.\n\n\n\n\nXXXIII luku.\n\n\n    Kahakoitiin kauan miesten lailla,\n    viljoin niitti turkkilaista Tuoni.\n    Voitto! — mutta Botsarista vailla:\n    vuosi verta joka suoni!\n    Hymyn uljaan näki sotaveikot,\n    kun he huusi, karjui niinkuin peikot,\n    vallatessaan hurmekentän.\n    Mutta nytpä vaipui silmä umpeen,\n    niinkuin vaipuu kukka valkolumpeen\n    laskiessa päivän kehrän.\n\n                            _Halleck_.\n\nSeuraavan päivän aurinko näki lenapien leirissä surevan kansan.\nHäipynyt oli taistelun melske, ja he olivat tyydyttäneet vanhan vihansa\nmingoja kohtaan ja kostaneet näille äskeisen loukkauksen hävittämällä\nkokonaisen yhteiskunnan. Musta, kolkonnäköinen savu, joka leijaili\nhuronien leiripaikan yllä, ilmaisi jo itsessään kyllin selvästi, kuinka\ntämän vaeltavan heimon oli käynyt, kun taas sadat kaarneet, jotka\nkiertelivät vuorten kalpeita huippuja tai liihoittelivat kirkuvina\nparvina yli avarain metsien, osoittivat kauhistuttavalla tavalla\nsuuntaa, jota taistelu oli kulkenut. Lyhyesti: jokainen rajamaasodan\nmerkkeihin vähänkään tottunut silmä olisi helposti huomannut kaikki\nnämä pettämättömät todistukset intiaanien koston säälimättömästä\njulmuudesta.\n\nMutta sittenkin näki nouseva aurinko lenapien leirissä surevan kansan.\nEi kuulunut voitonhuutoja eikä riemulauluja heidän menestyksensä\nylistämiseksi. Myöhästyneinkin soturi oli jo palannut kauhistuttavasta\ntoimestaan, mutta vain riistääkseen vyöltään verisen ammattinsa\nhirvittävät tunnusmerkit ja yhtyäkseen heimolaistensa valituksiin\nonnettomuuden lyömästä kansasta. Ylpeys ja voitonhurma olivat\nväistyneet nöyryyden tieltä, ja hurjimmat inhimilliset intohimot olivat\njo tyyntyneet syvimmän ja vilpittömimmän surun ilmauksiksi.\n\nMajat olivat tyhjinä, mutta leveä vyö totisia kasvoja ympäröi erästä\npaikkaa niiden läheisyydessä, minne kaikki, joissa henki oli, olivat\nkokoontuneet ja missä kaikki nyt seisoivat syvän, peloittavan\näänettömyyden vallitessa. Vaikka kaikkiin arvoihin ja ikäluokkiin ja\nkaikkiin ammatteihin ja molempiin sukupuoliin kuuluvat ihmiset olivat\nyhtyneet muodostamaan tämän hengittävän ruumisseinän, sykki heidän\nsydämensä vain yhdelle ainoalle tunteelle. Jokainen silmä oli\nnaulattuna tämän kehän keskukseen, missä tämän hartaan, yhteisen\nmielenkiinnon esineet olivat.\n\nKuusi delavarityttöä, joiden pitkät, mustat, aaltoilevat kiharat\nvaipuivat valtoiminaan heidän rinnalleen, seisoi muista erillään ja\nantoi itsestään elonmerkkejä vain sirottelemalla tuolloin tällöin\nhyvätuoksuisia yrttejä ja metsän kukkia suloisesti lemuavista kasveista\ntehdylle kantovuoteelle, jolla lämminsydämisen, jalon ja ylevän Coran\nmaalliset jäännökset intiaanikankaasta neulotun paarivaatteen\npeittäminä lepäsivät. Hänen ruumiinsa oli kääritty useihin samanlaisiin\nyksinkertaisiin verhoihin, ja hänen kasvonsa oli ikuisiksi ajoiksi\nkätketty ihmisten katseilta. Hänen jalkopäässään istui murtunut Munro.\nHänen iäkäs päänsä oli kumartunut melkein maahan asti pakollisesti\nalistuneena Kaitselmuksen kuritukseen, mutta salainen tuska taisteli\nhänen uurtuneella otsallaan, jonka osaksi peittivät huolettomasti\nohimoille valahtavat harmaat hapset. Gamut seisoi hänen sivullaan,\nlempeä pää alttiina auringonsäteille, harhailevat, surulliset silmät\nyhtä paljon kiinnitettyinä pieneen kirjaan, joka sisälsi niin paljon\nomituisella tavalla esitettyjä hurskaita ajatuksia, kuin olentoon,\njolle hänen sielunsa halasi julistaa lohdutusta. Heyward oli\nmyöskin lähettyvillä, nojaten puuhun ja kokien hillitä äkillisiä\nmurheenpuuskiaan, joita tukahduttamaan tarvittiin hänen voimakkain\nmiehekkyytensä.\n\nMutta jos tämä ryhmä, kuten voi helposti kuvitella, oli surullinen ja\nmasentunut, niin paljoa liikuttavampi oli toinen sikermä saman avoimen\nkentän vastakkaisella puolella. Unkas siellä istui niinkuin eläisi hän\nvielä, ruumis ja jäsenet nostettuina vakavaan ja juhlalliseen asentoon\nkaikkein komeimpien koristusten peittäminä, mitä heimon rikkaus suinkin\nsaattoi hankkia. Uljaita sulkia liehui hänen päässään; helmivöitä,\nkaulahelyjä, rannerenkaita ja kunniarahoja välkkyi tavattomat määrät\nhänen kaunistuksenaan, vaikka hänen tylsä silmänsä ja elottomat\nkasvonsa muodostivatkin liian jyrkän vastakohdan kaikelle niiden\njulistamalle turhalle korskeudelle.\n\nChingachgook oli asettunut aivan ruumista vastapäätä, ilman aseita,\nilman maalausta, ilman koristeita, ottamatta lukuun hänen heimonsa\nkirkkaansinistä tunnuskuvaa, joka oli lähtemättömäksi piirretty hänen\npaljaaseen rintaansa. Koko sen pitkän ajan, minkä heimo oli ollut näin\nkoossa, oli mohikaanisoturi hievahtamattoman murheellisena tuijottanut\npoikansa kylmiin, tunnottomiin kasvoihin. Niin kiinteä ja väistymätön\noli tämä katse ja niin muuttumaton hänen asentonsa, ettei vieras olisi\nosannut erottaa elävää kuolleesta, ellei olisi nähnyt niitä ahdistetun\nhengen äkillisiä värähdyksiä, jotka tavantakaa vavahduttivat vanhuksen\nmustia piirteitä, ja sitä kuolontyyneyttä, joka oli iäksi laskeutunut\ntoisen koko olemukseen.\n\nMetsästäjä oli aivan hänen lähellään nojaten miettivän näköisenä\nankaraan, kostavaan aseeseensa, kun taas Tamenund oli kansansa\nvanhinten tukemana asettunut korkemmalle paikalle, mistä hän saattoi\nnähdä koko tuon mykän, murheellisen väenpaljouden.\n\nKehän sisäreunassa seisoi vieraan kansan sopaan puettu soturi, ja sen\nulkopuolella odotti hänen hevosensa ratsaspalvelijain vartioimana,\njotka olivat ilmeisesti varustautuneet pitkälle matkalle. Muukalaisen\npuku ja koristeet ilmaisivat hänen olevan vastuunalaisessa asemassa ja\nläheisessä suhteessa Kanadan maaherraan, ja hän näytti nyt, kun hänen\nrauhanvälityksensä oli tullut tarpeettomaksi liittolaistensa\nhillittömän rajuuden takia, tyytyvän vain äänettömänä ja surullisena\nkatselemaan taistelun hedelmiä, jota hän oli tullut liian myöhään\nestämään.\n\nPäivän ensimmäinen neljännes oli loppumaisillaan, ja kuitenkin oli\nväkijoukko seisonut näin hengähtämättömän hiljaa sen koitosta lähtien.\nTukahdutettua huokausta voimakkaampaa ääntä se ei ollut päästänyt, eikä\njäsenkään ollut liikahtanut koko tänä pitkänä, väsyttävänä aikana muuta\nkuin tarjotakseen yksinkertaisia, liikuttavia uhreja, joita hetkestä\nhetkeen kannettiin vainajain muistolle. Vain intiaanin kärsivällisyys\nja itsehillintä saattoi kestää sellaista kuolemanhievahtamattomuutta,\njoka näytti muuttaneen jokaisen mustan, liikkumattoman olennon\nkivipatsaaksi.\n\nVihdoin ojensi delavarien patriarkka toisen käsivartensa ja nousi\nseuralaistensa olkapäihin nojaten seisomaan niin heikkona kuin olisi\nkokonainen ihmisikä erottanut miehen, joka edellisenä päivänä puhui\nkansalleen, vanhuksesta, joka nyt horjui korokkeellaan.\n\n\"Lenapien miehet!\" sanoi hän ontolla äänellä ikäänkuin olisi julistanut\nprofeetallisia sanomaa. \"Maniton kasvot ovat pilven takana! Hänen\nsilmänsä on kääntynyt teistä pois; Hänen korvansa ovat tukossa; Hänen\nkielensä ei vastaa. Te ette näe häntä, mutta hänen tuomionsa on teidän\nedessänne. Olkoon sydämenne avoin ja älköön henkenne valhetta lausuko.\nLenapien miehet! Maniton kasvot ovat pilven takana!\"\n\nKun tämä yksinkertainen, mutta kuitenkin kauhistuttava ilmoitus saapui\nkansan korviin, syntyi niin syvä ja kaamea hiljaisuus, kuin olisi\nheidän palvomansa korkea henki lausunut nuo sanat ilman ihmiselinten\napua; Unkasin liikkumaton ruumiskin näytti elolliselta olennolta\nverrattuna hänen ympärillään seisovaan nöyryytettyyn ja masentuneeseen\nväkijoukkoon. Mutta samassa määrin kuin tämän peloittavan sanoman\nvälitön vaikutus vähitellen heikkeni, alkoi matala sorina nousta\nkuolleiden kunniaa laulamaan. Äänet, naisäänet, olivat vihlovan vienoja\nja valittavia. Sanat eivät seuranneet toisiaan missään säännöllisessä\njärjestyksessä, mutta kun yksi oli lopettanut ylistyshymnin tai\nvalituslaulun, miksi sitä sanottaneenkin, jatkoi sitä toinen\nilmaisemalla tunteitaan tavalla, jonka liikutus ja tilaisuus hänelle\nkulloinkin sanelivat. Väliin keskeytti laulajattaren yleinen äänekäs\nsurunpuuska, jonka kestäessä Coran kantovuoteen ympärille asettuneet\ntytöt poimivat yrtit ja kukat hänen ruumiiltaan ikäänkuin surun\nhullaannuttamina. Mutta kun heidän murehtimisensa oli taas saanut\nlempeämmän muodon, heitettiin nämä puhtauden ja sulouden vertauskuvat\npaikalleen takaisin kaikilla tavoin ilmaisemaan hellyyttä ja kaipausta.\nVaikka heidän lauluaan katkaisivatkin monet yleiset purkaukset ja\nkeskeytykset, olisi sen käännös kuitenkin sisältänyt yhtenäisen jakson,\njota pääasiassa liitti yhteen johdonmukainen ajatussarja.\n\nMuuan tyttö, arvonsa ja etevien ominaisuuksiensa takia siihen toimeen\nvalittuna, alkoi kainosti viittailemalla kaatuneen soturin ansioihin,\nkoristaen lauluaan itämaisilla kuvilla, joita intiaanit ovat varmaankin\ntuoneet mukanaan toisen maanosan äärimmäisiltä laidoilta ja jotka\nitsessään muodostavat kahden maailman muinaisia historioita yhdistävän\nrenkaan. Tyttö sanoi vainajaa \"heimonsa pantteriksi\" ja kuvaili häntä\nmieheksi, jonka nahkakenkä ei jättänyt jälkiä kastenurmelle, jonka\nhyppy oli kuin nuoren kauriinvasan loikkaus, jonka silmä oli pimeän yön\ntähteä kirkkaampi ja jonka ääni oli taistelussa jyrisevämpi kuin\nManiton ukkonen. Hän muistutti hänelle äitiä, joka hänet synnytti, ja\nviipyi erikoisesti sen onnen esittelyssä, jota tämä nainen varmaankin\ntunsi sellaisen pojan omistaessaan. Hän pyysi häntä sanomaan\nmaammolleen, kun he tapasivat toisensa henkien maailmassa, että\ndelavaritytöt olivat vuodattaneet kyyneleitä hänen lapsensa haudalle ja\nsanoneet häntä siunatuksi.\n\nHänen seuraajansa vaimensivat äänensä yhä lempeämpään ja hellempään\nsäveleeseen ja viittasivat naisellisella hienotunteisuudella ja\nherkkyydellä vieraaseen neitoon, joka oli poistunut maan päältä niin\nlähellä nuoren soturin lähtöä, että Suuri Henki oli siten ilmaissut\ntahtonsa liian selvään, jotta sitä voitaisiin käsittää väärin. He\nkehoittivat häntä olemaan lempeä naiselle ja hyväntahtoisuudella\nkohtelemaan hänen taitamattomuuttaan askareissa, jotka olivat\nvälttämättömiä hänenlaisensa soturin mukavuudelle. He kuvailivat\nlaveasti hänen verratonta kauneuttaan ja hänen jaloa rohkeuttaan ilman\npienintäkään kateuden häivää, niinkuin luulisi enkelien iloitsevan\nheitä korkeammasta täydellisyydestä, lisäten, että nämä erinomaiset\nominaisuudet korvasivat enemmän kuin täydelleen hänen kasvatuksensa\nvähäiset puutteet.\n\nTämän jälkeen puhuttelivat toiset tytöt määrätyssä järjestyksessä\nneitoa itseään, matalalla, vienolla hellyyden ja lemmen äänellä. He\nkehoittivat häntä olemaan hyvillä mielin eikä pelkäämään mitään\ntulevasta onnestaan. Metsästäjähän oli oleva hänen kumppaninsa, ja hän\noli kyllä osaava huolehtia hänen pienimmistäkin tarpeistaan; ja\nsoturihan oli hänen rinnallaan kykenevänä suojelemaan häntä kaikilta\nvaaroilta. He takasivat hänen polkunsa miellyttäväksi ja taakkansa\nkevyeksi. He varoittivat häntä hyödyttömästi kaihoamasta nuoruutensa\nystäviä ja isiensä asumasijoja, vakuuttaen, että lenapien autuailla\nmetsästysmailla oli yhtä suloisia laaksoja, yhtä kirkkaita jokia ja\nyhtä suloisia kukkia kuin \"kalpeanaamojen taivaassa\". He neuvoivat\nhäntä pitämään silmällä kumppaninsa tarpeita eikä koskaan unohtamaan\nerotusta, jonka Manito oli niin viisaasti pannut heidän välilleen.\nSitten yhdistivät he hurjalla voimalla äänensä laulamaan mohikaanin\nluonteesta. He sanoivat häntä jaloksi, miehekkääksi ja ylevämieliseksi,\nja he antoivat hänelle kaikki ominaisuudet, jotka soturia kaunistavat\nja joita impi taitaa rakastaa. Pukien ajatuksensa mitä syvällisimpiin\nja kaukaisimpiin kuviin he ilmoittivat sitten sukupuolensa\nvaistomaisella herkkyydellä havainneensa heidän lyhyen yhdessäolonsa\naikana, minne päin hänen uinuvat taipumuksensa häntä vetivät.\nDelavaritytöt eivät löytäneet suosiota hänen silmissään! Hän oli rotua,\njoka oli kerran hallinnut suolaisen järven rantoja, ja hänen toiveensa\nkuljettivat hänet takaisin kansan luo, joka asui hänen isiensä\nhaudoilla. Ja miksi ei olisi sellainen voimakas kiintymys saanut\ntapahtua! Saattoihan jokainen silmä nähdä, että neito oli puhtaampaa ja\njalompaa verta kuin hänen heimolaisensa, ja todistihan hänen\nkäyttäytymisensä, että hän kykeni kestämään salojen elämän vaarat ja\nvastukset. Nyt, lisäsivät he, oli \"maan viisas vallitsija\" siirtänyt\nhänet paikkaan, missä hän saattoi tavata arvoisiansa henkiä ja olla\nonnellinen iankaikkisesti.\n\nSitten muuttuivat jälleen laulun sävy ja aihe, ja nyt puhuttiin\nimmestä, joka itki läheisessä majassa. He vertasivat häntä\nlumihiutaleeseen, sillä yhtä puhdas hän oli, yhtä valkoinen, yhtä\nkirkas ja yhtä herkkä sulamaan kesän polttavassa helteessä tai\njäätymään talven pakkasessa. He eivät epäilleet hänen olevan suloisen\nnuoren päällikön silmissä, jonka ihonväri ja suru olivat niin suuresti\nhänen hipiänsä ja tuskansa kaltaiset, mutta vaikka he eivät sanallakaan\nilmaisseet erityistä mieltymystään, tuntuivat he sentään selvästi\npitävän häntä ominaisuuksiltaan valittamaansa neitoa heikompana. Siitä\nhuolimatta he eivät kieltäneet häneltä ainoatakaan ylistystä, mitä\nhänen harvinainen suloutensa saattoi syyllä vaatia. Hänen kiemurtelevia\nkiharoitaan verrattiin vehmaisiin viinirypäleen köynnöksiin, hänen\nsilmäänsä taivaan sinikanteen, eikä valkoisintakaan pilveä, kun aurinko\nluo siihen hehkuvan kultansa, myönnetty niin viehättäväksi kuin oli\nhänen poskiensa kukoistus.\n\nNäiden ja muiden samanlaisten joikujen aikana kuului vain laulun\nhyminä, mikä väliin nousi voimakkaaksi, väliin peloittavaksikin niistä\näkillisistä surunpurkauksista, joita voisi sanoa sen kuorokohdiksi.\nDelavarit itsekin kuuntelivat kuin tenhottuina, ja heidän puhuvien\nkasvojensa vaihtelevista ilmeistä saattoi helposti nähdä, kuinka\nsyvästi ja totisesti he tunsivat mukana. Eikä Davidkaan ollut haluton\nkallistamaan korviansa niin suloisten äänten kohinalle, ja kauan ennen\nlaulun loppua ilmoitti hänen katseensa, että hänen sielunsa oli\njoutunut lumouksiin.\n\nMetsästäjä, joka yksinään valkoisista miehistä ymmärsi sanat, nousi\nhiukan mietteliäästä asennostaan ja käänsi kasvonsa sivulle paremmin\ntajutakseen tyttöjen laulun ajatuksen. Mutta kun he puhuivat Coran ja\nUnkasin yhteisistä tulevaisuudentoiveista, pudisti hän päätään\nikäänkuin käsittäen heidän yksinkertaisen uskonsa erehdyksen, vajosi\nsitten nojaavaan asentoonsa takaisin ja pysyi siinä menojen loppuun\nasti — mikäli sellaista toimitusta voi sanoa menoiksi, missä tunne\npulppusi niin syvistä lähteistä. Heyward ja Munro, jotka eivät\ntajunneet vähimmässäkään määrin kuulemansa luonnonraikkaan laulun\nsanoja, säilyttivät onnellisesti itsehillintänsä.\n\nChingachgook yksin muodosti poikkeuksen alkuasukaskuulijain\nilmehikkäästä hartaudesta. Hänen katsantonsa ei vaihdellut kertaakaan\nkoko kohtauksen aikana, eikä lihaskaan värähtänyt hänen jäykillä\nkasvoillaan valituslaulun hurjimmistakaan, liikuttavimmistakaan\npurkauksista. Hänen poikansa kylmät, tunnottomat jätteet olivat hänelle\nkaikki kaikessa, ja muut aistit paitsi näkö tuntuivat lamautuneen,\njotta hänen silmänsä saisivat vielä viimeisen kerran katsella\npiirteitä, joita hän oli niin kauan rakastanut ja jotka pian olivat\niäksi katoavat hänen näkyvistään.\n\nKun hautajaismenot olivat edistyneet näin pitkälle, astui muuan\ntotinen ja tuima mies, joka oli kuuluisa urotöistään ja erikoisesti\nkunnostautumisestaan äskeisessä taistelussa, hitaasti väkijoukosta ja\nasettui lähelle vainajaa.\n\n\"Miksi jätit meidät, vapanatshikien ylpeys?\" puhui hän Unkasin tylsiin\nsilmiin tuijottaen kuin olisi tyhjällä tomumajalla ollut vielä elävän\nihmisen kyvyt; \"sinun aikasi oli kuin auringon, kun se vielä\nviipyy puiden seassa, sinun kunniasi oli kirkkaampi kuin sen valo\nkeskipäivällä. Sinä olet mennyt, nuori soturi, mutta sata wyandotia on\nlähtenyt perkaamaan orjantappuroita polultasi henkien maailmaan. Kuka\nolisi uskonut, kun sinut tappelussa näki, sinun voivan kuolla? Kuka\nennen sinua näytti Uttawalle tietä taisteluun? Sinun jalkasi olivat\nkuin kotkan siivet, sinun käsivartesi raskaampi hongan putoavaa oksaa\nja sinun äänesi kuin Maniton, kun Hän puhuu pilvissä. Uttawan kieli on\nheikko\", lisäsi hän surumielisesti ympärilleen katsahtaen, \"ja hänen\nsydämensä sanomattoman raskas. Vapanatshkien ylpeys, miksi jätit\nmeidät?\"\n\nHäntä seurasi toisia arvonsa mukaisessa järjestyksessä, siksi kunnes\nuseimmat heimon korkeimmista ja etevimmistä miehistä olivat laulaen tai\npuhuen kantaneet ylistysosansa kaatuneen päällikön hengelle. Kun tämä\ntoimitus oli lopussa, syntyi kentälle uusi syvä, hengähtämätön\nhiljaisuus.\n\nSilloin kuului syvää, matalaa huminaa kuin kaukaisen soiton\nhillittyä säestystä, joka kohosi tarpeeksi korkealle ilmaan juuri\nkuuluakseen, mutta pysyäkseen kuitenkin niin epäselvänä, että sen\nlaatu ja lähtöpaikka jäivät samalla tavalla arvaamisen varaan. Sitä\nseurasi kuitenkin uusi ja jälleen uusi sävel, kukin edeltäjäänsä\nvoimakkaampana, kunnes ne saapuivat korvaan ensin venytettyinä ja usein\ntoistettuina huudahduksina ja lopulta sanoina. Chingachgookin huulet\nolivat niin paljon auenneet, että ne ilmaisivat tuon äänen olleen isän\nkuolinlaulun alkua. Vaikka ei ainoakaan silmä kääntynyt häneen päin ja\nvaikka ei pienintäkään malttamattomuuden oiretta näkynyt, huomasi\nsentään siitä tavasta, millä väkijoukko kohotti päänsä paremmin sanat\nja sävelen kuullakseen, että he ahmivat äänen niin hartaasti ja\nkiihkeästi kuin olisi Tamenund itse ollut kuunneltavana. Mutta he\nodottivat turhaan. Sävel nousi juuri niin voimakkaaksi, että sen\nsaattoi sanoa kuuluvan, mutta sitten se heikkeni ja värähteli,\nkunnes se vihdoin katosi korvista kuin olisi sen kuljettanut\nmatkaansa ohisuhahtava tuuli. Ruhtinaan huulet sulkeutuivat, ja\nhän jäi äänettömänä istumaan, näyttäen tuijottavine silmineen ja\nhievahtamattomine asentoineen olennolta, jolle Kaikkivaltiaan käsi oli\nlahjoittanut ihmisen ruumiin, mutta ei hänen henkeään. Delavarit, jotka\nnäistä oireista ymmärsivät, ettei heidän ystävänsä mieli ollut vielä\nvalmistunut niin voimakkaaseen tahdonponnistukseen, hellittivät\ntarkkaavaisuuttaan ja näyttivät vaistomaisella hienotunteisuudellaan\nkääntävän ajatuksensa kokonaan vieraan neidon hautajaismenoihin.\n\nMuuan vanhempi päällikkö antoi merkin naisille, jotka olivat\nryhmittyneet sille puolelle ihmiskehää, missä Coran ruumis lepäsi.\nViittausta totellen nostivat tytöt kantovuoteen päittensä tasalle ja\nkulkivat eteenpäin hitain, säännöllisin askelin, hymisten samalla uutta\nvalituslaulua vainajan ylistykseksi. Gamut, joka oli tarkoin katsellut\nmenoja, mitkä hänestä tuntuivat kovin pakanallisilta, kumarsi nyt\npäänsä tajuttoman isän olkapään yli ja kuiskasi:\n\n\"Ne lähtevät viemään lapsenne tomua; emmekö mene mukaan katsomaan, että\nse haudataan kristillisellä tavalla?\"\n\nMunro säpsähti kuin olisi viimeisen tuomion pasuuna törähtänyt hänen\nkorvaansa ja luoden hätäisen, levottoman katseen ympärilleen nousi hän\njalkeilleen ja seurasi vaatimatonta kulkuetta ryhdikkäänä kuin sotilas,\nmutta kantaen samalla isän kärsimyksen koko taakkaa. Hänen ystävänsä\nkiiruhtivat hänen ympärilleen mielessään murhe, liian väkevä, jotta\nsitä voisi sanoa pelkäksi myötätunnoksi — nuori ranskalainenkin yhtyi\nsaattoon nähtävästi sangen liikutettuna niin suloisen olennon\nennenaikaisesta, surullisesta poismenosta. Mutta kun heimon viimeinen\nhalvinkin nainen oli liittynyt pakottomaan ja kuitenkin järjestyneeseen\nriviin, supistivat lenapien miehet kehänsä ja astuivat entistä\nlähemmäksi Unkasin ruumista yhtä äänettöminä, yhtä totisina ja\nliikkumattomina kuin ennenkin.\n\nPaikka, joka oli valittu Coran viimeiseksi leposijaksi, oli pienoisella\nkummulla, missä kasvoi ryhmä nuoria, elinvoimaisia kuusia, jotka loivat\nsoveliasta alakuloista siimestä haudalle. Sinne saavuttuaan laskivat\ntytöt taakkansa maahan ja jäivät sitten useiksi minuuteiksi oikealla\nintiaanikärsivällisyydellä ja luontaisella kainoudella odottamaan\njotakin ilmoitusta siitä, että ne, joiden tunteet tässä olivat eniten\nkysymyksessä, olivat kaikkeen järjestelyyn tyytyväisiä. Vihdoin\nmetsästäjä, joka yksinään ymmärsi heidän tapansa, lausui heidän omalla\nkielellään:\n\n\"Tyttäreni ovat kaikki hyvin tehneet; valkoiset miehet kiittävät\nheitä.\"\n\nTyytyväisinä tähän suosionosoitukseen toimittivat tytöt ruumiin\nkoivuntuohesta taidokkaasti, jopa sirostikin kyhättyyn arkkuun, minkä\njälkeen he laskivat sen viimeiseen pimeään asuntoonsa. Vainajan\npeittäminen ja kaivetun maan kätkeminen lehtien ja muiden luonnollisten\nja tavallisten suojaverhojen alle suoritettiin samaan koruttomaan ja\näänettömään tapaan. Mutta kun nämä lempeät olennot, jotka olivat\ntehneet kaikki nämä surulliset ja ystävälliset toimet, olivat tulleet\npuuhissaan näin pitkälle, epäröivät he kuin osoittaakseen, etteivät\ntienneet, vieläkö heidän tuli jatkaa palvelustaan. Tässä\nhautajaismenojen kohdassa puhutteli metsästäjä jälleen heitä.\n\n\"Nuoret naiseni ovat tehneet kylliksi\", virkkoi hän. \"Valkeaihoisen\nhenki ei tarvitse ruokaa eikä vaatteita, koska hän noudattaa\nsamanväristen heimolaistensa taivaan tapoja. Minä näen\", lisäsi hän\nkatsahtaen Davidiin, joka selaili kirjaansa ilmeisesti aikoen aloittaa\njonkin hurskaan virren, \"että eräs mies, joka paremmin tuntee\nkristilliset menot, aikoo puhua.\"\n\nNaiset väistyivät vaatimattomina syrjään ja oltuaan näytelmän\npääesiintyjiä muuttuivat nyt seuraavain tapausten hiljaisiksi, mutta\ntarkkaavaisiksi katselijoiksi. Koko sinä aikana, jolloin David vuodatti\nhenkensä hartaita tunteita veisaamiseen, eivät he tehneet pienintäkään\nhämmästyksen eikä malttamattomuuden merkkiä. He kuuntelivat ikäänkuin\nolisivat ymmärtäneet outojen sanojen ajatuksen ja ikäänkuin olisivat\ntajunneet ne surun, toivon ja nöyryyden sekanaiset tunteet, joita\nniiden oli määrä tulkita.\n\nNäkemänsä kohtauksen innoittamana ja ehkäpä oman salaisen liikutuksensa\nnostattamana voitti laulumestari kaikki tavalliset saavutuksensa. Hänen\ntäyteläinen, voimakas äänensä ei kärsinyt vertailusta tyttöjen vienon\nhyminän kanssa, ja hänen vivahdusrikkaammalla sävelellään oli ainakin\nniiden korvissa, joille se oli erikoisemmin tarkoitettu, se etu, että\nsiihen liittyivät ymmärrettävät sanat. Ja hän lopetti hautausvirtensä\nniinkuin oli sen aloittanutkin: vakavan, juhlallisen hiljaisuuden\nvallitessa.\n\nMutta kun viimeinen sointu oli häipynyt kuulijain korvista, osoittivat\nsilmäin salaiset, arastelevat katsahdukset ja naisjoukon yleinen,\nvaikka hillitty liikahtelu, että odotettiin vainajan isänkin jotakin\nlausuvan. Munrokin näytti käsittävän, että hänen nyt oli aika ryhtyä\nsuurimpaan voimainponnistukseen, mihin ihmisluonto yleensä kykenee. Hän\npaljasti harmaat hapsensa ja katseli kainoa, vaiteliasta joukkoa\nympärillään lujin ja hallitsevin ilmein. Viitaten sitten kädellään\nmetsästäjää kuulemaan virkkoi hän:\n\n\"Sanokaa näille lempeille, hyväntahtoisille naisille, että murtunut,\nmenehtynyt mies kiittää heitä. Sanokaa heille, että se Korkein\nOlento, jota me kaikki eri nimillä palvelemme, on muistava heidän\nrakkaudentyönsä ja ettei se aika ole kaukana, jolloin me kaikki\nkokoonnumme Hänen valtaistuimensa ympärille sukupuoleen, arvoon tai\nväriin katsomatta.\"\n\nMetsästäjä kuunteli tarkoin vapisevaa ääntä, jolla sotavanhus lausui\nnämä sanat, ja pudisti sitten hitaasti päätään ikäänkuin epäillen\nniiden vaikutusta.\n\n\"Jos niille tuollaista puhuisi\", virkkoi hän, \"olisi se samaa kuin\nsanoisi heille, ettei lunta sada talvella tai että aurinko paistaa\nkuumimmin silloin, kun puut menettävät lehtensä.\"\n\nSitten hän kääntyi naisten puoleen ja tulkitsi heille isän\nkiitollisuuden tavalla, joka hänen nähdäkseen parhaiten sopi kuulijain\nkäsityskykyyn. Munron pää oli jälleen vajonnut rinnalle, ja hän oli\nuudelleen uppoamassa syvään suruunsa, kun aikaisemmin mainittu nuori\nranskalainen rohkeni koskettaa hänen kyynärpäähänsä. Saatuaan\nmurehtivan vanhuksen huomion suuntautumaan puoleensa osoitti hän\nnuorten intiaanien ryhmää, joka läheni kantaen kevyttä, mutta tarkasti\npeitettyä kantotuolia, ja viittasi sitten ylös aurinkoon.\n\n\"Minä ymmärrän tarkoituksenne, herra\", vastasi Munro pakotetun lujalla\näänellä, \"minä ymmärrän tarkoituksenne. Se on taivaan tahto, ja minä\nalistun. Cora, lapseni! Jos murtuneen isän rukoukset auttaisivat sinua\nnyt, kuinka autuas olisitkaan! Tulkaa, hyvät herrat\", lisäsi hän\nkatsahtaen ympärilleen ylevän rauhallisena, vaikka hänen kuihtuneilla\nkasvoillaan väreilevä tuska oli liian voimakas hänen salattavakseen,\n\"tehtävämme on täällä päättynyt. Lähtekäämme.\"\n\nHeyward noudatti mielellään kehoitusta, joka vei heidät pois paikalta,\nmissä hän joka hetki tunsi olevansa kadottamaisillaan kykynsä hallita\ntunteitaan. Toveriensa noustessa hevosten selkään ennätti hän sentään\npuristaa metsästäjän kättä ja muistuttaa häntä uudelleen sopimuksesta,\njonka he olivat keskenään tehneet ja jonka mukaan heidän tuli jälleen\ntavata brittiläisen armeijan vartioketjujen sisällä. Sitten hän\nheittäytyi satulaan ja kannusti ratsuaan kantotuolin viereen, missä\nmatalat, tukahdutetut nyyhkytykset ilmaisivat Alicen matkustavan.\nMunron pää painui jälleen povelle, Heyward ja David seurasivat\nhiljaisen surun valtaamina, ja Montcalmin lähetti saattoi heitä\nsotilaineen. Ja tällä tavoin kulkivat kaikki valkoiset miehet\nHaukansilmää lukematta delavarien silmäin editse ja hautautuivat pian\nnäiden seutujen avaroihin metsiin.\n\nMutta side, joka yhteisessä onnettomuudessa oli liittänyt näiden\nyksinkertaisten metsänasukasten tunteet heidän luonaan niin\ntuokiollisesti käyneisiin muukalaisiin, ei katkennut niin helposti.\nVuosia kului, ennenkuin tarina valkoisesta neidosta ja nuoresta\nmohikaanisoturista lakkasi virkistämästä pitkiä öitä ja vaivalloisia\nmarsseja tai sytyttämästä heidän nuoriin urhoihinsa kostonhalua. Eikä\nnäiden muistettavien tapausten sivuhenkilöitäkään unohdettu.\nMetsästäjältä, joka monta vuotta jälkeenpäin oli yhdistävänä renkaana\nheidän ja sivistyneen maailman välillä, saivat he kyselyihinsä tietää,\nettä \"Harmaapää\" pian koottiin isäinsä tykö — kuten väärin luultiin,\nsotilaallisten vastoinkäymistensä murtamana — ja että \"Avonainen Käsi\"\noli vienyt hänen eloonjääneen tyttärensä kauas \"kalpeanaamojen\"\nuudisasutuksille, missä hänen kyynelensä olivat vihdoinkin herenneet\nvuotamasta ja missä niitä oli seurannut se kirkas hymy, joka paremmin\nsopi hänen hilpeälle luonteelleen.\n\nMutta nämä tapaukset liittyvät kertomustamme myöhempään aikaan. Omaan\nväriinsä kuuluvista erottuaan palasi Haukansilmä paikalle, minne hänen\nkiintymyksensä häntä veti niin voimakkaasti, ettei mikään muu yhdysside\nolisi voinut olla sen kiinnittävämpi. Hän tuli juuri parhaaseen aikaan\nehtiäkseen luoda lähtökatseen Unkasiin, jota delavarit jo käärivät\nhänen viimeiseen nahkapukuunsa. He seisahtuivat toimestaan antaakseen\nuljaan eränkävijän vielä kerran kaihoten ja viipyen katsahtaa häneen,\nmutta sitten verhosivat he ruumiin ikiajoiksi silmän näkemättömäksi.\nSitten muodostui aikaisemman kaltainen kulkue, ja koko kansa kerääntyi\npäällikön tilapäisen haudan ympärille — me sanomme tilapäisen, koska\nkatsottiin asiaan kuuluvaksi, että hänen luunsa jonakin tulevana\npäivänä saisivat levätä hänen oman heimonsa vainajain joukossa.\n\nSaattoon liittyminen ja kaikkia liikuttava tunne oli ollut yleinen ja\nyht'aikainen. Sama vakava murheen ilmaisu, sama jäykkä hiljaisuus ja\nsama pääsurijan kunnioitus, joita jo on kuvattu, vallitsivat tälläkin\nhautauspaikalla. Ruumis laskettiin lepoasentoon, kasvot käännettyinä\nkohti nousevaa aurinkoa, sivullaan kaikki sodan ja metsästyksen\nvälineet valmiina viimeistä matkaa varten. Aukko jätettiin arkkuun,\njoka suojeli ruumista mullalta, niin että henki saattoi milloin halusi\npäästä maallisen majansa yhteyteen, ja sitten peitettiin kaikki\nalkuasukasten erikoisella kätevyydellä petoeläinten vainun ja\nsaaliinhimon varalta. Ulkonaiset menot olivat nyt lakanneet ja\nläsnäolijat käänsivät jälleen huomionsa juhlamenojen sisäiseen,\nhenkisempään puoleen.\n\nChingachgook joutui jälleen yleisen huomion esineeksi. Hän ei ollut\nvielä puhunut, ja jotakin lohduttavaa ja opettavaa odotettiin niin\nkuuluisalta päälliköltä niin juhlallisella hetkellä. Ymmärtäen kansan\ntoiveet kohotti tuo ankara, lujatahtoinen soturi kasvonsa, jotka hän\noli äskettäin viittaansa peittänyt, ja katsahti ympärilleen tyynin\nsilmin. Hänen tiukasti puristuneet, ilmehikkäät huulensa avautuivat\nsitten, ja ensimmäisen kerran näiden pitkien juhlamenojen aikana kuului\nhänen äänensä selvästi:\n\n\"Miksi veljeni surevat?\" lausui hän katsellen masentuneiden soturien\nmustaa riviä ympärillään; \"miksi tyttäreni itkevät? Siksikö, että nuori\nmies on mennyt autuaille metsästysmaille, että päällikkö on täyttänyt\naikansa kunnialla? Hän oli hyvä, hän oli kuuliainen, hän oli\nurhoollinen. Kuka voi sen kieltää? Manito tarvitsi sellaista soturia ja\nHän kutsui hänet pois. Mitä minuun tulee, Unkasin poikaan ja isään,\nolen minä kuin karsittu petäjä kalpeanaamojen raivauksessa. Sukuni on\npoistunut suolaisen järven rannoilta ja delavarien kukkuloilta. Mutta\nkuka voi sanoa, että heimon Käärme on unohtanut viisautensa? Minä olen\nyksin...\"\n\n\"Ei, ei\", huusi metsästäjä, joka oli säälivin silmin katsellut\nystävänsä jäykkiä piirteitä hilliten itsensä niinkuin tämäkin, mutta\ntuntien nyt, ettei hänen sydämensä kestänyt enempää. \"Ei, ruhtinas, et\nyksin. Vaikka värimme ja luontomme ovatkin erilaiset, on Jumala\nsittenkin pannut meidät kulkemaan samaa polkua. Minulla ei ole\nsukulaisia ja minä voin sinun tavallasi sanoa, ettei minulla ole\nkansaakaan. Hän oli poikasi ja luonnostaan punanahka; ja voipa olla,\nettä sinun veresi oli häntä lähempänä, — mutta jos minä milloinkaan\nunohdan sen nuorukaisen, joka niin usein taisteli rinnallani sodassa ja\njoka niin usein nukkui vierelläni rauhan aikana, unohtakoon minut Hän,\njoka on luonut meidät kaikki, mikä sitten värimme ja mitkä sitten\nlahjamme lienevätkään! Poika jätti meidät ajaksi, mutta, ruhtinas, sinä\net ole yksin.\"\n\nChingachgook tarttui käteen, jonka metsästäjä lämpimästi ojensi hänelle\nyli äsken kaivetun maan, ja tässä ystävyyttä ilmaisevassa asennossa\nkumarsivat nämä kaksi tuikeaa, pelotonta metsänkävijää päänsä yhteen ja\nvuodattivat polttavia kyyneleitä, jotka kastelivat Unkasin hautaa kuin\nlempeät sadepisarat.\n\nKeskellä kunnioittavaa hiljaisuutta, jonka vallitessa tätä tunteiden\npurkausta katseltiin, koska oli kysymyksessä kaksi näiden seutujen\nkuuluisinta soturia, kohotti Tamenund äänensä kehoittaakseen\nväkijoukkoa hajaantumaan.\n\n\"Tämä riittää\", lausui hän. \"Menkää, lenapien lapset, Maniton viha ei\nole vielä lopussa. Miksi viipyisi Tamenund? Kalpeanaamat ovat maan\nvaltijaina, eikä punaisten miesten aika ole vielä tullut takaisin.\nMinun päiväni on ollut liian pitkä. Aamulla näin Unamisin pojat\nonnellisina ja vahvoina; ja kuitenkin, ennen kuin yö tuli, olen minä\nelänyt nähdäkseni mohikaanien viisaan suvun viimeisen soturin!\"\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Washington.\n\n[2] _Narraganset_, paikka Rhode Islandissa, jonka hevoset olivat\ntulleet suosituiksi reippaina ja samalla varmoina naisten ratsuina.\n\n[3] _Mississipin_. Metsästäjä viittaa intiaanien otaksuttuun\naasialaiseen alkuperään.\n\n[4] New Yorkin valkoihoiset nimittivät intiaanien kyliä \"linnoiksi\", ne\neivät suinkaan olisi tätä nimeä ansainneet.\n\n[5] _Mingo_ oli delavarinkielinen nimitys New Yorkin siirtokunnan\nluoteiskolkan viidennelle liittoutuneelle intiaaniheimolle (_mohoklt,\noneidat, senekat, hajugat ja onondagot_). Myöhemmin liittyi heihin\nkuudes heimo _tuskarorat_. Nimi muuttui sen mukaan _Kuuden kansan_\nliitoksi. Etelästä, Mississippin takaa tulleiden heimojen, edellisten\nvihollisten, yhteisenä nimenä oli intiaanikielellä _Lenni Lennape,\nMiesten Miehet_ — näiden haaraumaa olivat m.m. mohikaanit — vaikka he\nmyöhemmin omaksuivat englantilaisen Delawaren mukaan ristitystä joesta,\njonka varsilla he asuivat, yhteiseksi heimonimekseen _delavarit_.\n_Makvat_ oli hollantilaisten antama nimitys _Viiden kansan_ liitolle.\nRanskalaiset olivat ensi tapaamisestaan lähtien nimittäneet tämän\nliiton jäseniä _irokeeseiksi_.\n\n[6] \"La Longue Carabine\".\n\n[7] Quebec.\n\n[8] Tässä tarkoitetaan _Ballstonin_ terveyslähdettä, joka on nykyään\ntoinen Amerikan kahdesta huomattavimmasta kylpypaikasta.\n\n[9] Paroni _Dieskau_, Ranskan palvelukseen antautunut saksalainen.\n\n[10] Skotlantilainen Ohdakkeen l. Pyhän Antin tähdistö.\n\n[11] Ei kukaan minua rankaisematta ärsytä.\n\n[12] Huroniheimot, joita oli Kanadassa aikaisemmin varsin lukuisasti,\nsanoivat itseään _ahondateiksi_, mistä englantilaiset väänsivät muodon\n_wyandot_. Ranskalaiset olivat näille heimoille antaneet nimen\n_huronit_ ranskalaisesta sanasta _la hure_, joka merkitsee erinäisten\nvillieläinten, etenkin metsäkarjun jäykkänä törröttävää harjaspäätä ja\njota wyandotien pystykäs, mahtava hiustupsu muistutti.\n\nVoitolliset irokeesit olivat edellisellä vuosisadalla tappaneet huronit\nmelkein sukupuuttoon. Mutta jäljellejääneet heimot olivat läheisessä\nliitossa ranskalaisten kanssa, ja etenkin kaksi kunnostautui Montcalmin\nylempänä kuvatulla sotaretkellä.\n\n[13] Pyhä Tammany.\n\n\n\n"]